← catalogue

Kevätkukka: Perhetarina

by Mathilda Roos · Finnish · Gutenberg #38151 · 444,297 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Kevätkukka: Perhetarina
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kevätkukka: Perhetarina

Author: Mathilda Roos


        
Release date: November 27, 2011 [eBook #38151]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/38151

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KEVÄTKUKKA: PERHETARINA ***




Produced by Tapio Riikonen






KEVÄTKUKKA

Perhetarina


Kirj.

MATHILDA ROOS


Helsingissä 1911,
Yrjö Weilin & kumpp. Osakeyhtiö.

Helsingissä 1911,
Osakeyhtiö Kirjapaino Aktiebolag.




I.


Kauppaneuvos Blumin luona oli eräänä iltana joulunpyhien aikaan
vieraita. Isäntä itse istui huoneessaan pelaten preferanssia kolmen
vieraansa kanssa.

Kauppaneuvos oli hyvin huono pelaaja, mutta teki, kuten ihmiset
yleensä, erityisen mielellään sitä, mitä huonoimmin osasi. Hän
luuli itse pelaavansa tarkan harkinnan mukaan -- luulo, jonka
pelitoverit sallivat hänen pitää kunnioituksesta hänen ikäänsä ja
muilla aloilla saavutettuja suuria ansioitaan kohtaan. Hänen molemmat
poikansa, majuri ja tohtori Blum, tukahduttivat tuontuostakin
haukotuksensa ja levittivät kortit pojallisen kunnioittavasti, mutta
kauppaneuvoksen vastapelaaja, eversti Dufva, lyhyenläntä mies, jolla
oli teräksenharmaa, paikkapaikoin viheriään vivahtava peruukki ja
lyhyeksi leikatut viikset, ei säästänyt ivallisia huomautuksiaan, kun
kauppaneuvos liian kauan ja syvämielisesti tarkasteli korttejaan,
ennenkuin veti ne esiin.

"No, veli hyvä, mitä sieltä nyt tulee?" sanoi hän, iskien silmää
vastapelaajille -- "jokin neronleimaus? Vähintäin suuri slammi? Älä
vaan unohda, että kuningas on Henrikillä ja rouva Antonilla --" j.n.e.

Viereisessä huoneessa istuivat talon vävyt, hovioikeuden-neuvos
Bergenstierna ja tuomari Törne, syventyneinä juriidisiin ja
poliittisiin keskusteluihin. He olivat asioista yleensä eri mieltä,
sillä he olivat kokonaan eriluonteisia, mutta kumpikaan heistä ei
koskaan kiivastunut -- Blumin talossa harvoin kiivastuttiin -- he
puhuivat hiljaisella, opettavalla virkamies-äänellä ja antoivat aina
kulua pari sekuntia lauseitten välillä, ikäänkuin he olisivat
esittäneet asioita hovioikeudessa tahi kuninkaan neuvospöydän ääressä.

Ruokasalista kuului tuontuostakin nuoren väen puhetta ja naurua, mutta
se oli harvoin äänekästä; nuortenkin puhe oli kunnioittavan hillittyä.

Vierashuoneessa, missä naiset istuivat käsitöineen, vallitsi unelias
hiljaisuus. Ilma siellä oli kuin rauhalla kyllästettyä. Ainoastaan
kerran, kun oli puhe palvelijain vaatimuksista, oli kuin myrskytuuli
olisi puhaltanut huoneen läpi, mutta kun se vaimeni, oli siellä taas
yhtä hiljaista. Henrik Blumin rouva, uhkea, vaaleatukkainen kaunotar,
joka ei rakastanut yksinomaan naisseuraa, luki aateliskalenteria; hän
selaili lehtiä, otti selvää sukulaisuussuhteista ja merkitsi muistiinsa
nimiä ja syntymävuosia. Tuontuostakin hän katsahti ylös ja kysyi jotain
vierustoveriltaan neiti Regina Blumilta, joka istui sohvassa, ahkerasti
neuloen kallisarvoista koruompelua; ja näihin kysymyksiin Regina neiti
vastasi kuivasti ja virheettömästi, kuin olisi hän lukenut kirjasta.
Suuri, lihava, kunnianarvoisa Regina täti ja pieni, hienohipiäinen
Henriette Blum olivat monessa suhteessa samankaltaisia: molemmat
keräsivät muistiinsa tosiasioita, eivät ymmärtäneet tunteita eivätkä
tunnelmia, osasivat ulkoa sekä aatelis- että valtiokalenterin ja
pitivät enemmän mies- kuin naisseurasta.

Tuolilla neiti Regina Blumin vieressä istui hänen seuranaisensa
Constance Pilo kutoen harmaata villasukkaa, jonka rinnalla Reginan
komea koruompelu esiintyi sopivalla tavalla edukseen. Neiti Pilo oli
enimmäkseen ääneti, mutta heti kun Regina sanoi jotain, katsoi hän
nopeasti häneen ja sanoi ilmeettömästi hymyillen: "Aivan niin -- aivan
oikein -- hyvin hauskaa, Regina!"

Rouva Blum, kauppaneuvoksen vaimo, oli pieni, hintelä nainen, jolla oli
sileäksi kammattu harmaa tukka ja päässä hieno pitsimyssy, säännölliset
piirteet, suuret, lempeät silmät ja peloittavaa tarmoa ilmaiseva piirre
hienon suun ympärillä. Tässä pienessä kivuloisessa naisessa yhtyivät
kaikki Blumin talon koneistoa ohjaavat langat; hän näki kaikki ja johti
kaikkea, vielä ei ollut yksikään tahra pöytäliinalla jäänyt häneltä
huomaamatta, vielä ei ollut kertaakaan hänen miehensä tai lastensa
päähän pistänyt epäillä, että se mitä hän sanoi tai teki, ei olisi
ollut oikein. Mutta kun hän itse oli sen mielipiteen läpitunkema, että
miehen tulee olla vaimon pää, oli hän saanut koko ympäristönsäkin
luulemaan, että Blumin talossa oli perheenisän tahto laki.

Vähitellen alkoi uneliaisuus naisten kesken tulla liian huomattavaksi;
saksien ja sukkapuikkojen rapina kuului huolestuttavan selvästi kesken
hiljaisuuden. Regina neiti haukotteli monta kertaa ompeluksensa takana,
ja neiti Pilo hänen vieressään teki varovasti samoin.

Äkkiä kävi humahdus läpi naisten rivin; he vilkastuivat ja suoristivat
selkänsä, melkein niinkuin uneliaat linnut, kun ne heräävät ja alkavat
nokkia ja pörhistellä itseään. Kaikki naiset "vanhasta" rouva Blumista
Pilo neitiin asti, katselivat tyytyväisesti hymyillen ovea kohti, josta
eräs herra astui sisään.

Se oli asessori Eugen Blum, perheen nuorin poika ja talon ainoa
nuorimies. Hän oli ollut päivälliskutsuissa ja tuli nyt parahiksi
pelastamaan seuraa ikävystymisen kahleista.

Hän oli vielä nuori mies; hänellä oli hienot, erittäin kauniit kasvot
ja lyhyt, solakka vartalo. Hänessä oli jotain flegmaattista ja samalla
kertaa vilkasta; hänen ylhäisen hitaat liikkeensä ja puheensa olivat
omituisena vastakohtana hänen tummien silmiensä vilkkaalle ilmeelle.
Hän näytti mieheltä, jolla on voimakkaat intohimot ja suuri
itsensähillitsemistaito.

Hän tervehti ystävällisesti kaikkia naisia, suuteli äitinsä ja Regina
neidin kättä ja osasi sanoa kaikille iloisen ja leikillisen sanan.

"Sepä hauskaa, että tulit, rakas Eugen!" huudahti Henrikin rouva,
paukahuttaen ponnekkaasti aateliskalenterin kiinni, ikäänkuin tahtoen
sillä sanoa: "Nyt sitä ei enää tarvita -- täällä me rouva parat istumme
näivettymässä, sillaikaa kun rakkaat miehemme antautuvat tupakka- ja
pelihimojensa valtaan!"

Eugen hymyili, silitteli hienoja viiksiään ja istuutui tuolille
viimeisen puhujan viereen.

"No, mitä uutta kaupungilta?" jatkoi nuori rouva, ja odottamatta
vastausta kysymykseensä lisäsi hän nopeasti: "Hyvä ystävä, olenhan
aivan unohtanut kiittää sinua teatteripileteistä -- kiitos
vaivoistasi!"

"Ei kannata!" vastasi Eugen kumartaen.

"Kyllä kannattaa, hyvinkin kannattaa, minun laiska mieheni ei suinkaan
olisi ottanut vaivakseen hankkia pilettejä, ja minä tahdoin välttämättä
saada ne."

"No niin", toisti hän kysymyksensä, "mitä uutta kaupungilta?"

"Ei mitään, kaduilla oli niin hiljaista ja rauhallista, että poliisi
olisi voinut nukkua, jos olisi tahtonut. Järjestystä ei häirinnyt muu,
kuin että kuningas ajoi oopperaan."

"Entäs päivällinen, millainen se oli?" jatkoi Henriette, joka
välttämättä tahtoi kuulla uutisia.

"Tosiaankin, Eugen", keskeytti rouva Bergenstierna, vanhin tytär, joka
oli aivan kauniin veljensä näköinen ja luonteeltaan ja tavoiltaan
suuresti muistutti äitiään -- "tunnetko erään Hjort nimisen perheen --
notario tai kamreeri tai jotain sinnepäin?"

"Tunnen hiukan", vastasi Eugen välinpitämättömällä äänellä. Mutta jos
joku läsnäolijoista olisi ollut tarkka huomioiden tekijä, olisi hän
huomannut, miten välinpitämättömyys tukahdutti mielenliikutuksen, joka
pyrki näkyviin nuoren miehen kasvoilla. "Miksi sitä kysyt?"

"Siksi että Fanny on luistinradalla tutustunut tyttöön, jonka nimi on
Lisbet Hjort, ja joka sanoi tuntevansa sinut. Fanny ja hän ovat
tyttömäisesti ihastuneet toisiinsa, hän on kutsunut Fannyn luokseen ja
hakee häntä kävelemään kanssaan. Siksi halusin tietää, tunnetko sinä
todellakin heidät ja mitä väkeä he ovat."

Eugen kohautti olkapäitään.

"Senverran kuin nyt tuntee ihmisiä, joita pari kertaa on nähnyt."

"Mutta minä tunnen heidät", puuttui puheeseen Regina täti, kohottaen
päätään ompeluksesta ja katsoen terävästi vuoroon Eugeniin ja vuoroin
rouva Bergenstiernaan. "Älä anna Fannyn seurustella heidän kanssaan,
sitä perhettä ei pidetä erityisesti arvossa..."

Kaikki istuivat hetkisen äänettöminä, ilman että kukaan oikeastaan
saattoi ymmärtää, miksi Regina tädin sanat saivat heidät ikäänkuin
hämilleen. Vihdoin sanoi Eugen, kääntyen Regina neidin puoleen, yhtä
välinpitämättömällä äänellä kuin äskenkin:

"Mistä täti heidät niin hyvin tuntee?"

"He asuivat vuoden samassa talossa kuin minäkin, ja sillä ajalla ehdin
kokea, että he ovat erittäin hutiloivia ja meluisia ihmisiä. Siellä oli
myötäänsä vieraissakäyntejä, vieraita ja kerjäläisiä. Myöhään yöllä he
tulivat kotiin ja melusivat portaissa, joita he sitäpaitsi eivät
milloinkaan pitäneet puhtaina. Heidän kotinsa oli täydellinen
ravintola, johon 'Juokseva hirvi' olisi erittäin hyvin sopinut
nimikilveksi."

Neiti Pilo loi puhujaan suuret, ilmeettömät silmänsä.

"Hyvin hauskaa, Regina, hyvin hauskaa."

Samassa juoksi sisään kahdeksanvuotias Gösta Bergenstierna ja huudahti:

"Rakas, hyvä isoäiti, saammeko hiukan lainata shakkipeliä, meidän tekee
sitä niin hirveästi mieli!"

"Hiljaa, Gösta!" sanoi rouva Bergenstierna ja kohotti varoittaen
kättään, "sinähän huudat niin että isoäiti voi tulla kuuroksi..."

"Hyvä, rakas isoäiti-kulta, saammeko me..." jatkoi Gösta, alentaen
äänensä pelkäksi käheäksi kuiskaukseksi.

Isoäiti ojensi kätensä, veti lemmikkinsä luokseen, ja sanoi
pahaa-ennustavasti hymyillen ja päätään pudistaen:

"Enpä oikein usko, sillä nappulat ovat niin heikot ja isoisä varoo
niitä niin kovin. Ajattelehan, jos joku niistä menisi rikki!"

"Niin kyllä, mutta --"

"Mene kysymään isoisältä."

Gösta kiiti pois kuin nuoli ja palasi parin sekunnin kuluttua takaisin,

"Isoisä sanoo, että hän tietysti varoo niitä, mutta että me saamme, jos
isoäiti sallii", sanoi hän läähättäen.

"Ei, poikaseni, ette te saa, koska ei isoisä pidä siitä", sanoi rouva
Blum, katsoen häneen vakavasti.

"Niin, mutta isoisä sanoi ... hyvä, rakas, kuuliainen isoäiti..."

"Ei, poikaseni, ette te saa, koska kerran isoisä kielsi, sen sinä hyvin
tiedät. Saatte sensijaan pelata pingpongia -- sehän on yhtä hauskaa!"

Isoäiti hymyili ja nyökäytti lempeästi päätään, ja Gösta tiesi, että
nyt ei vastaansanominen enää auttanut.

Laahustavin askelin ja nyrpeän näköisenä lähti hän takaisin
ruokasaliin.

"Vanha, tuhma isoäiti", ajatteli hän mennessään, "pingpong, joka on
niin ikävä peli..."

"Mikä Eugenin on", ajatteli Henriette, kun Eugen ei enää virkkanut
sanaakaan, vaan otti sakset pöydältä ja alkoi tarkoin tutkia niiden
rakennetta, "hänhän on tavallisesti niin hauska ja iloinen. -- Mitä
sanot tästä?" jatkoi hän, ottaen kirjan pöydältä ja ojentaen sen
Eugenille. Eugen oli lukenut paljon sekä vanhaa että uutta
kirjallisuutta, ja perheen jäsenet pitivät suuressa arvossa hänen
lausuntojaan.

"Minä en sano mitään", vastasi Eugen lyhyesti.

"Mutta, hyvä ystävä, etkö sitten pidä siitä?"

"Sitä en ole sanonut..."

"Ei, mutta mitä ihmettä -- miksi et?"

"Siksi, että en ole lukenut sitä", vastasi Eugen hymyillen.

Henriette nauroi.

"Ja minä kun luulin, että sinä luet kaikki uudet kirjat."

"Ei toki, niin arvostelukyvyttömäksi en kuitenkaan vielä ole tullut."

Nyt kuului liikettä etuhuoneesta, nuorten oli aika lähteä kotiin, ja he
tulivat sisään, toinen toisensa perästä, kokonainen pieni komppania
eri-ikäisiä lapsia, ja niijasivat ja kumarsivat tädeille ja isoäidille.
He saivat suuteloja ja hyväilyjä kaikilta, sitten he hyvässä
järjestyksessä marssivat isoisän ja setien luo, missä suoritettiin
suunnilleen samat temput. Sitten kuului hyvän aikaa puhetta ja naurua
etehisestä, kunnes vihdoin täydellinen hiljaisuus äkkiä ilmoitti, että
pieni iloinen seura oli poistunut. Ainoastaan vanhimmat lapset jäivät,
ja he tulivat nyt täysi-ikäisten luo vierashuoneeseen, saadakseen
kuulla mitä siellä puhuttiin ja nauraakseen Eugen sedälle, joka aina
laski leikkiä heidän kanssaan. Mutta hän oli tänä iltana harvinaisen
hiljainen ja ikävä.

Vihdoin tuli palvelija ja ilmoitti kumartaen ja matalalla, selvällä
äänellä että tee oli valmis.

Rouva Blum pani heti käsityönsä syrjään ja nousi, muut naiset
seurasivat hänen esimerkkiään, ja sitten astuttiin hitain askelin
ruokasaliin, missä teepöytä katettuna odotti.

Ei mikään voinut olla täydellisempää kuin Blumien päivällis- ja
teepöydät. Ei koskaan ollut pienintäkään tahraa pöytäliinalla eikä
ryppyä lautasliinassa, ja Blumien suuri teekeittiö, joka oli oikeata
hopeaa ja peräisin vanhan kauppaneuvoksen ajoilta, loisti aina vasta
kiilloitettuna.

Rouva Blumin liinavaatekaappi oli myöskin kuuluisa koko suvussa; se oli
täpöisen täynnä kallisarvoisia liinavaatteita, ja nuoret kokemattomat
rouvat vapisivat kunnioituksesta, kun rouva Blum avasi sen raskaat
tammiset ovet ja näkyviin tulivat korkeat lakana- ja pyyheliinakasat
riveissä, jotka olivat kuin viivoittimella tasatut. Rouva Blum ei
suvainnut koneella päärmättyjä pöytäliinoja, ja lakanat, joissa oli
päärme keskellä, olivat hänelle kauhistus; sellaista ei saanut olla
hänen liinavaatekaapissaan. Henrietta sanoi häntä leikillä "rouva
Täydelliseksi" ja olisi ollut aivan onneton, jos anoppi olisi pantu
tarkastamaan hänen kurjaa liinavaatekaappiaan, missä vaatekasat olivat
kaikkea muuta kuin viivoittimella järjestetyt.

Hitaasti ja yhäti keskenään puhellen tulivat herrat huoneista, missä
olivat tupakoineet ja pelanneet korttia. Kauppaneuvos sairasti
luuvaloa, mutta kun hän ei tahtonut kadottaa arvokasta ryhtiään, käveli
hän aina hitaasti, peittääkseen vanhuudenheikkouttaan. Pieni eversti
sitävastoin riensi nopeasti edeltäpäin saliin varmoin, nöpöttävin
askelin, jotka olivat yhtä lyhyet kuin hänen viiksensä. Hän ikävöi
teekuppiansa, sillä kukaan ei osannut laittaa sellaista teetä kuin
rouva Blum; hänen teensä oli hienointa lajia, suoraan Kiinasta tuotua,
ja hän tiesi tarkalleen miten paljon ja miten väkevää eversti tahtoi.

Tunnustaa täytyy, että rouva Blumilla oli ollut aikaa oppia laittamaan
ukko Dufvan mieleistä teetä, sillä ukko Dufva ja hänen nuorempi
veljensä olivat olleet vakinaisia vieraita kaikissa Blumin talon
kutsuissa ja perhejuhlissa aina siitä ajasta asti, kun herra ja rouva
Blum menivät naimisiin. Blumin lapset olivat kasvaneet siinä luulossa,
että "vanha" ja "nuori Dufva", joiksi näitä herroja sanottiin, olivat
välttämättömiä vieraita kaikissa kesteissä, melkeinpä kuin pari onnea
tuottavaa amulettia; siinä luulossa oli jotain salaperäistä,
selittämätöntä. Seikka, josta Blumit lapsena eivät myöskään koskaan
päässeet selville, oli se, miksi Dufvan setiä sanottiin toista
"vanhaksi", toista "nuoreksi", sillä olivathan he yhtä vanhan näköisiä
kumpikin. Samoin siitä, miksi vanha Dufva aina räpytti vasenta
silmäänsä. Kerran eräitten joulupäivällisten jälkeen kun tunnelma oli
kohonnut huippuunsa, tunsi Eugen tavatonta rohkeutta rinnassaan; hän
meni vanhan Dufvan luo ja kysyä tokaisi rohkeasti: "Minkätähden setä
aina noin räpyttää silmäänsä?" -- "Päästäkseni näkemästä sinua",
vastasi Dufva setä lyhyesti, ja sen jälkeen ei kukaan lapsista enää
uskaltanut tehdä sitä kysymystä.

Nyt oli nuori Dufva poissa, hän oli kuollut pari vuotta sitten, mutta
vanha Dufva säilytti uskollisesti entiset tapansa ja piti tarkkaa
huolta siitä, ettei yksiäkään kutsuja, suuria tahi pieniä, saatu pitää
ilman häntä.

Juuri kun perhe istuutui pöytään, avautui erään, salin vieressä olevan,
huoneen ovi ja siitä astui sisään vanha, yksinkertaisesti puettu
nainen. Hän tuli pöydän luo ja niijasi nöyrästi, ja hänen
tervehdykseensä vastasivat kaikki ystävällisesti, mutta huolimattomasti
nyökäyttäen päätään. Se oli yksi Blumin suvun monista eläteistä, vanha
mamsseli, jolle ei koskaan oltu annettu neidin arvonimeä, joka oli
kerran nähnyt parempiakin päiviä, mutta nyt vietti aikansa parsimalla
ja paikkaamalla rouva Blumin liinavaatteita. Hän oli harvinaisen ruma,
hänen silmänsä olivat suuret ja ulkonevat, ja hampaaton suu oli aina
liikkeessä.

"Kas vaan, mamsseli Bendelin!" huudahti eversti Dufva nauraen, "hyvää
päivää, mamsseli. Toivon että mamsseli voi kaikin puolin hyvin?"

"Suuri kiitos, eversti", vastasi mamsseli Bendelin hymyillen
tyytyväisenä, "en voi, Jumalan kiitos, sanoa muuta kuin että voin
hyvin."

"No, sepä on hyvä..."

"Minulla on sinulle terveisiä Klas Henrikiltä", kuului nyt Regina täti
sanovan. Hänen äänensä oli karkea ja sorahteleva, ja se tuli ilmi
varsinkin silloin, kun hän oli tyytymätön johonkin. Nyt hän paheksui
suuresti sitä, että ukko Dufva laski leikkiä vanhan Bendelinin kanssa;
hänen mielestään Blumit muutenkin antoivat Dufvan käyttäytyä liian
vapaasti.

"Kiitos", vastasi kauppaneuvos, "oletko saanut häneltä kirjeen?"

"Olen. Hän tulee tänne tammikuussa ja asuu minun luonani valtiopäivien
ajan, kuten ennenkin."

"Vai niin, serkku. Onnittelen", sanoi kauppaneuvos leikillisesti,
"nythän sinun salongissasi siis tullaan yhä edelleenkin pitämään
poliittisia keskusteluja."

Regina kohautti olkapäitään.

"Tuskinpa. On parempi, että Klas Henrik ja minä emme kajoo
valtiopäiväkysymyksiin, sillä meillä on eri mielipiteet melkein joka
asiassa."

"Niinpä niin, ja naiset ovat liian lujaluonteisia, muuttaakseen
mielipidettä."

Regina tädin kasvot synkistyivät ja hänen ihraleukansa vavahti
peloittavasti.

"Sellaisessa luonteenlujuudessa annan mielelläni etusijan miehille",
vastasi Regina täti, ja hänen äänensä jyrähteli yhä uhkaavampana;
"sanasi eivät minusta ole paikallaan siinäkään suhteessa, että nyt oli
puhe valtiopäiväkysymyksistä! Kun ajattelee, miten häikäilemättömän
itsepäisesti..."

"Älä, hyvä Regina!" huudahti kauppaneuvos, nostaen ylös kätensä,
"rukoilen sinua, säästä meitä! Olemmehan sopineet, että emme koskettele
näitä asioita."

"Niin, rakas täti, ja me pyydämme nöyrästi samaa!" kuului joka taholta.

Regina neiti katseli ympärilleen onnettomuutta ennustavin katsein.

"Te ette tahdo kuulla puhuttavan siitä, tiedän sen", jatkoi hän, "sillä
kukaan teistä ei ole siinä asiassa tehnyt, mitä olisi pitänyt. Ja mitä
siihen tulee, että asia pantaisiin syrjään, niin sitä en tule koskaan
tekemään, ja toivonpa, että sitä ei tee yksikään kunnon tukholmalainen.
Noiden pettureiden, jotka sanomattomassa tuhmuudessaan ja
itsepäisyydessään tahtovat muuttaa paikan, joka on Europan kauneimpia,
kömpelöksi rakennusryhmäksi, ei voi kyllin usein sanoa ansainneen
häpeäpaalun ja mestauslavan!"

Hänen äänensä jyrähteli yhä ankarammin, ihraleuka tärisi yhä enemmän,
ja kahveli, joka hänellä oli kädessään, lensi ylös ja alas tasaisessa
tahdissa kuin kellon heiluri.

Eversti Dufva nauroi -- hän ei tiennyt mitään hullunkurisempaa, kuin
Regina neidin purkaukset -- mutta hiljaa ja varovasti, sillä hän tunsi,
samoin kuin kaikki muutkin, suurta kunnioitusta vanhan neidin rikkautta
ja kiivasta luonnetta kohtaan. Kauppaneuvoksetar oli tyytymättömän ja
vaivaantuneen näköinen. Että Regina, joka oli sivistynyt ihminen ja
kaikkea muuta kuin nuori, saattoikin käyttäytyä noin sopimattomasti, ja
vielä herra ja rouva Blumin teepöydässä!

"Hyvä, rakas Regina!" sanoi neiti Pilo, ja huolimatta siitä, että hän
20 vuotta oli ollut Regina neidin ukkosenjohdattimena, saivat hänen
ilmeettömät silmänsä surkean hätääntyneen ilmeen, "Regina voi olla
aivan varma siitä, että he ennemmin tai myöhemmin saavat
rangaistuksensa."

"Olet oikeassa Constance!" -- aina kun Regina neiti oli erittäin suopea
seuranaistaan kohtaan, sanoi hän tätä Constanceksi, muuten "Piloksi" --
"olet oikeassa. Ei kukaan, joka on tehnyt tuhman tahi väärän teon,
pääse rangaistuksetta."

Ja hän loi ympärilleen silmäyksen, jonka kaikki ymmärsivät: siinä oli
toivoa, että virta ennemmin tai myöhemmin hävittäisi paalutuksen
tulevien suurten rakennusten, valtiopäivätalon ja valtiopankin alta.

"Hyvä", sanoi kauppaneuvos hieroen käsiään, "nyt voimme ainakin jättää
tämän asian toistaiseksi ja jäädä odottamaan koston hetkeä."

Regina neiti ei vastannut, vaan laati itselleen voileivän, yhäti yhtä
tyytymättömän ja juhlallisen näköisenä. Pilo raiska huokasi syvään,
mikä saattoi ilmaista joukon erilaisia tunteita. Vähitellen mieliala
keveni ja puhelu alkoi jälleen luistaa, huolimatta Reginan loukatuista
isänmaallisista tunteista. Ukko Dufva istui iloisena ja tyytyväisenä
emännän vieressä ja joi pohjaan kaksi täpöisen täyttä kuppia väkevää
teetä, jotka emäntä itse valmisti hänelle.

"Armollinen rouva", sanoi hän lähtiessään suudellen rouva Blumin kättä,
"koko Tukholmassa ei ole toista taloa, jossa saa niin hyvää teetä kuin
täällä!"

Rouva Blum hymyili hajamielisesti ja välinpitämättömänä. Hänen
mielestään oli eversti aivan oikeassa.

Täsmälleen kello kymmenen lähtivät vieraat pois, sillä kauppaneuvoksen
oli tapana mennä aikaisin nukkumaan. Hän luuli, että hänen ruumiinsa
tarvitsi lepoa kahdeksan tai yhdeksän tuntia yössä, jotta hän olisi
täysin voimissaan, ja lapset ja lapsenlapset olivat kasvatetut siinä
uskossa, että isän täytyi nukkua enemmän kuin muiden ihmisten.

Viimeisenä lähti Eugen. Rouva Henrietta ei ollut onnistunut saamaan
aikaan keskustelua hänen kanssaan, hän oli teepöydässä istunut koko
ajan äänettömänä, eikä edes Regina neidin vihanpurkaukset, joista hän
muulloin tavallisesti laski kunnioittavasti leikkiä, olleet voineet
saattaa häntä iloisemmalle tuulelle.

"Miten on laitasi, poikaseni", kysyi rouva Blum, kun Eugen sanoi
hänelle hyvää yötä, "sinä et näytä iloiselta; oletko pahoillasi
jostain?"

"En", vastasi Eugen hymyillen ja suuteli äitiään, "olen pikemmin
huolestunut kuin pahoillani. Mutta siitä puhun kanssasi toisen kerran
-- nyt on liian myöhä. Hyvää yötä, äiti kulta!"

Hän kiiruhti ulos etehiseen. Kaikki olivat jo menneet; iloissaan siitä
hän hiipi varovasti portaita alas, peläten tapaavansa jonkun, jonka
kanssa hänen täytyisi ryhtyä puheisiin.

Kun Eugen oli mennyt, seisoi rouva Blum muutaman sekunnin
liikkumattomana katsellen hänen jälkeensä. Sitten hän huoaten pudisti
päätään. Äidin ja naisen nopealla vaistolla hän tajusi, mistä oli
kysymys.




II.


Kun Eugen pari tuntia sitten meni vanhempiensa kotiin, kulki hän
nopein askelin, nauttien lumen narinasta jalkojen alla, raittiista
talvi-ilmasta, tähdistä, jotka loistivat ja kimaltelivat pimeässä
talvi-yössä. Nyt ei hän huomannut mitään ympärillään; hän poikesi
autiolle sivukadulle ja kulki hitaasti, pää alas painuneena, syviin
ajatuksiin vaipuneena.

"Tarvitseeko minun välittää Regina tädin puheista?" ajatteli hän.
"Tarvitseeko kiinnittää huomiota siihen, mitä vanha, kärtyinen,
hemmoteltu eukko, joka on tottunut siihen, että kaikki häntä
pokkuroivat, puhuu -- että hän napisee sitä, että ihmiset eivät tule
kotiin juuri sinä hetkenä, jolloin hänen mielestään hänen portaissaan
on oleva hiljaista? Mitäs siitä? He ovat nuoria ja iloisia ja käyvät
tietysti mielellään huvittelemassa. Ja että siellä aina on vieraita?
Johtuu tietysti siitä, että he ovat hyviä ja vieraanvaraisia ihmisiä.
Voiko ajatella mitään tyhmempää, kuin että aina on valmis ottamaan
vastaan vaikutteita, kuten minä? Se on minun onnettomuuteni, se
turmelee minun luonteeni ... minä voin tuntea itseni niin iloiseksi
ja onnelliseksi ... ja sitten kuulen jotain, kuten tänään ... ja
sitten ... sitten on kaikki pilalla... Tyhmyyttä ... heikkoutta... Joko
on perhe kunniallinen, huolimatta huomaamattomasta asemastaan, tahi ei,
huolimatta Regina tädin hyväksymisestä, ja siitä asiasta otan kyllä
itse selvän... Sitäpaitsi ... enhän nai koko perhettä ... ja hän..."

Ja hän vaipui suloisiin rakkausunelmiin, jotka pian karkoittivat
kaikki ikävät ajatukset, niin että häntä ympäröivät vain riemun,
surumielisyyden ja kaihon kevättuulahdukset. Pian oli kaikki unohdettu,
vieläpä aika ja paikkakin, niin että hän kulki pitkän matkan porttinsa
ohi ja sai, puolittain harmistuneena, puolittain onnellisena
rakkaushurmiossaan, etsiä taloa, missä hän asui.

Kun Eugen pari vuotta sitten muutti pois vanhempiensa luota,
ruvetakseen, kuten hän sanoi, elämään nuorena miehenä, otti hän kotoa
mukaansa vanhan hoitajattarensa Lovisan, tahi "Visan", joksi lapset
sanoivat häntä. "Visalla" oli nykyään vain yksi harrastus: hoitaa
asessorin taloutta ja pitää huolta hänestä ja hemmoitella häntä ja
pitää valtansa alaisena, niin kuin ainoastaan vanha uskollinen
palvelija voi tehdä.

Blumin perheen tapoihin kuului, että sen miespuoliset jäsenet menivät
nuorina naimisiin. Säännönmukaisuudella, joka melkein oli tullut
laiksi, rakastuivat he vakavasti noin kahdenkymmenenviiden vuoden
ikäisinä, ilmoittivat heti asian vanhemmilleen, saivat heidän
siunauksensa ja julkaisivat kihlauksensa. Noin vuoden kuluttua alettiin
keskustella naimisiin menosta; vanhemmat ja appivanhemmat järjestivät
asian, lupasivat määrätyn, suuremman tai pienemmän apurahan, ja häät
pidettiin.

Eugen oli ainoa, joka oli rikkonut nämä vanhat tavat. Hän oli jo
täyttänyt 33 vuotta, oli kaunis, hänellä oli hyvät tulot -- mistä siis
johtui, että hän yhä vielä eleli naimattomana? Ja paitsi sitä, että
olisi ollut edullista päästä hänen kanssaan naimisiin, oli hän,
huolimatta ylhäisenylpeästä käytöstavastaan, naisten suuressa
suosiossa. Asia oli epäilemättä hyvin merkillinen. Hieman jäykkä ja
ylpeä oli kuitenkin Eugen Blum, siitä olivat kaikki yhtä mieltä. Koko
hänen olemuksensa oli täsmällisen virkamiehen, ei kukaan voinut sanoa,
että hän virassaan tai esiintymisessään ihmisten kesken olisi tehnyt
itsensä syypääksi virheeseen tahi laiminlyöntiin. Blumien oivallisuus
oli hänessä saavuttanut huippunsa. Toverit ja ystävät nauroivat usein
hänen täsmällisyyttään kaikessa, ja kun tuli puhe naimisesta,
toistettiin aina, mitä eräs hänen nuoruudentovereistaan oli piloillaan
lausunut: "Eugen Blum ei rakastu, ennenkuin on saanut vakinaisen
paikan."

Eugen hymyili ja antoi heidän luulla mitä luulivat. Hän iloitsi siitä
että kukaan ei aavistanut, miten runollinen tunne-elämä piili tuon
jäykän kuoren alla, jossa päinvastoin olisi luullut ajatusten ja
tunteitten olevan yhtä hyvässä järjestyksessä kuin kirjojen ja paperien
hänen laatikoissaan. Hänen sydämessään oli pieni, salainen, hämärä
kolkka, jossa versoivat hänen hienoimmat ajatuksensa ja tunteensa, ja
jonne hänen oli tapana hiipiä kuten rakkauskohtaukseen yksinäisenä
iltahetkenä; siellä hän hellästi hoivasi haaveitaan, onnellisena, kun
ei ollut yhtäkään ihmistä, joka olisi aavistanut, että täsmällisellä,
ankaralla, vaativalla Eugen Blumilla oli niin lapsellinen salaisuus.

Mutta nyt oli hän tavannut erään, joka oli avannut ovet tähän
pyhitettyyn paikkaan selko selälleen ja astunut sinne haltijattarena.
Ja lintuset alkoivat siellä laulaa riemuiten ja äänekkäästi, ja kukat
levittivät tuoksuaan ja kevättuulet humisivat ilmassa ja täyttivät
hänet huumauksella ja elämänilolla, jota hän ei ennen ollut
aavistanutkaan...

Mikä oli hänet niin hurmannut?

"Hän" ei ollut kaunis, hänen kasvonpiirteensä eivät olleet
säännölliset, vartalo oli melkein liian täyteläinen, hän ei ollut
erittäin lahjakas, ja -- sitä hän ajatteli hieman pelokkaana -- hänen
sivistyksensä ei ollut kovinkaan suuri.

Ja kuitenkin -- miten olikaan hän rakastunut...

Hän loihti esiin hänen kuvansa sellaisena, kuin hän oli laulaessaan.
Niin, laulu -- juuri hänen laulunsa oli hänet lumonnut. Hän ei ollut
koskaan kuullut tai nähnyt mitään, joka veti vertoja hänelle, kun hän
istui näpäytellen kitaraa ja pää taivutettuna taaksepäin lauloi
laulujaan, lauloi niin että kevään koko tenho, luonnon koko unielämä
näytti tulvivan huoneeseen...

Juuri se oli hänet niin vallannut -- se vastustamaton välittömyys, joka
virtasi hänen sävelistään -- hänen hymyilynsä, joka oli valoisa kuin
auringonnousu tuntureilla, hänen olemuksensa runollisuus, raikas,
iloinen, tenhoisa kuin paimensävelmä. Se seikka oli murtautunut hänen
elähtäneen, välinpitämättömän ylhäisen olemuksensa läpi, tunkeutunut
salattuun unelmien maailmaan ja herättänyt kaiken sen, mikä siellä
piili odottaen ja uneksien, kuohuilevaan elämään.

Mutta hänen vaimonaan?...

Mitenkä tämä pieni mustalaistyttö, jossa oli metsien ja korpien
tuoksua, sopeutuisi Blumin perheeseen, missä kaikki, jopa tunteet ja
ajatuksetkin, oli kiilloitettua ja siloitettua kuin hopea
tarjoiluhuoneessa ja kupari keittiössä?

Hän huokasi syvään, mutta samalla levisi hänen kasvoilleen säteilevä
hymyily -- ja hän vaipui jälleen suloisiin unelmiin.

Mutta kyökkikamarissa istui "Visa" kutoen sukkaa ja lukien
rosvoromaania, jossa oli hirmuisia kuvia. Hän värisi kauhusta ja
ihastuksesta, mutta kuitenkaan ei hän unohtanut joka kerta lehteä
kääntäessään katsahtaa asessorin ikkunaan, joka oli vinosti vastapäätä
hänen ikkunaansa pihan toisella puolella. Sillä Lovisan periaatteisiin
kuului, että hän ei mennyt nukkumaan, ennenkuin valo sammui Eugenin
huoneessa, jolloinka saattoi otaksua, että hän oli paneutunut levolle
ja nukkunut. Sitä tapaa oli "Visa" noudattanut siitä asti, kun hän oli
hoitanut Eugenia ja istunut hänen pienen korivaununsa ääressä
lastenkamarissa.




III.


Pari vuotta sitten asui reviisori Hjort perheineen kauniissa talossa
Sturekadun varrella, samassa, missä neiti Regina Blum, joka olisi
tahtonut reviisorin ovelle panna osoitteen "Juokseva hirvi".
Reviisorilla oli siihen aikaan hyvät tulot; pankkivirkansa ohella hän
välitti tontinostoja ja muita kauppoja, ja kun kaupat olivat
onnistuneet hyvin, kiiruhti hän perheineen mitä pikemmin tekemään lopun
ansiosta, "nuollakseen näppiään" huonompina aikoina, kuten Hjortien oli
tapana sanoa. Tuollainen kieltäytymysten aika oli nyt tullut: heidän
oli täytynyt muuttaa vanhanaikuiseen taloon Lutternkadun varrella,
jossa reviisori oli kohtuhinnalla onnistunut saamaan niin suuren
huoneuston, kuin hän tarvitsi lukuisata perhettänsä varten.

Huolimatta porvarillisesta nimestään olivat Hjortit taiteilijasukua.
Äiti oli nuorena ollut näyttelijätär, isä oli taitava huiluniekka, ja
taiteilijan kevyt päivänperhosluonne oli heillä kaikilla veressä.
Heidän kotinsa oli kaunis ja hauskasti sisustettu; kukkaisryhmät ja
pienet pystykuvat, puhdevalkeat ja jouhikvartetit, hauskat tanssikemut
ja syntymäpäivänvietot olivat tunnusmerkillisiä herrasväki Hjortin
kodille. Mutta jos otti tarkemmin selvää kaikesta mitä siellä oli,
löysi myöskin pölyisiä ja likaisia nurkkia, siivoamattomia laatikoita
y.m.s. Kaikki perheen jäsenet olivat yhtä huolimattomia, mutta
kaikilla oli aika-ajoin uusiintuvia järjestyksen puuskia, toisilla
lievempiä, toisilla ankarampia. Silloin siivottiin kaikki laatikot,
liinavaatekaappi, ruokakammio, hillokaappi; kaikki, sekä äiti että
tyttäret, siivosivat aamusta iltaan, kunnes vihdoin koko koti oli niin
puhdas ja siisti, että se olisi kelvannut vaikkapa itse rouva Blumille.
Nyt he jonkun aikaa nauttivat luulosta, että he olivat erinomaisen
siistiä, katselivat kauniita kaappejaan, huusivat, jos joku uskalsi
siirtää lautasliinaa paikaltaan, ja voivatpa toisinaan kun
itsetyytyväisyys kasvoi erittäin suureksi, pitää puheita toisten
ihmisten huolimattomuudesta, muistamattomuudesta j.n.e., samalla kun
he, täysin tietoisina noitten puheiden naurettavaisuudesta, iskivät
veitikkamaisesti silmää toisilleen ja jäätyään yksin purskahtivat
nauramaan omille puheilleen.

"Se on meidän onnettomuutemme", oli Lisbetin, sisarista kolmannen,
tapana sanoa, "se on onnettomuutemme, että emme voi olla kokonaan
huolimattomia, vaan että meissä asuu salainen, hivuttava järjestyksen
halu. Pikku isä kulta, sen järjestyksen kipinän olemme perineet
sinulta. Ja -- se pieni kipinä on meidän rikkautemme -- se on meidän
elämämme onnettomuus..."

Hjorteilla oli muuten, huolimatta huolista ja vastoinkäymisistä, aina
hauska, aina ja kaikkialla. Hullunkuriset vehkeilyt, joista voisi
kirjoittaa kokonaisen kirjan, ilveilyt ja yllätykset, valepukuihin
pukeutumiset ja aprillipilat kukoistivat noiden hyvien, iloisten
ihmisten parissa kuin kukkaset taimilavassa. Ja heille antoi niin
mielellään anteeksi kaikki tuhmuudet; antoi anteeksi Lisbetille sen,
että hän kerran lähetti sisäkön, joka oli hyvin lyhytkasvuinen,
apteekkiin hakemaan "pygmeöljyä" ja sitten antoi hänen vieraitten
kuullen, jotka olivat pakahtua nauruun, kertoa, mitä apteekissa
vastattiin; ja sen, että hän kerran lähetti erään toisen samaan
paikkaan pyytämään 25 pennillä "informaattoria", ja neuvoi hänen
kieltävän vastauksen saatuaan kysymään "eivätkö herrat osanneet
latinaa" y.m. samantapaista. Sillä sattuipa välistä niinkin, että
Lisbet jonakin talvi-iltana kuljetti kotiinsa köyhän, viluisen eukon,
jonka hän pani omaan sänkyynsä nukkumaan, istua roikutellen itse koko
yön tuolilla. Tahi niin, että hän kyyneleet silmissä antoi viimeisen
markkansa pienelle pojalle, joka kerjäsi kadunkulmassa.

Sillä Hjortin perheellä oli aivan vanhanaikaiset mielipiteet
hyväntekeväisyydestä. Heidän mielestään oli koko Yhdistys
Hyväntekeväisyyden Järjestämistä Varten suuri "armottomuuslaitos",
jossa joukko rikkaita, hyvinvoipia ihmisiä tutki köyhiä ja vaati, että
heidän tuli olla siveellisesti täydellisiä, ennenkuin antoi heille
apua. "Ukko Penn", joksi lapset sanoivat reviisoria, koetti tosin sen
vähäisen miehisen ajatuskyvyn avulla, mikä hänelle oli annettu,
todistaa talonsa naisille, että he olivat väärässä, mutta turhaan.
Asia oli heidän mielestään kerta kaikkiaan niin, eikä sitä voinut
auttaa. He olivat niin täynnänsä romantiikkaa, tunne-elämää ja sydämen
hyvyyttä, että heihin ei missään suhteessa voineet vaikuttaa
Hyväntekeväisyysyhdistyksen viisaat, uudenaikaiset aatteet. Ajatella,
että ei itse saisi auttaa köyhiä, jotka kerjäsivät ovella, pyytää heitä
sisään, lämmittää heitä; antaa heille sitä, mitä ruokasäiliössä sattui
olemaan, ja nähdä, miten he lämpenivät, tulivat kylläisiksi ja
tyytyväisiksi, kuulla heidän kiitoksiaan ja siunauksiaan kesken
ahmimisen! Että ei itse saisi puoleksi nauttien, puoleksi väristen
kuulla hirveitä kuvauksia inhimillisestä kurjuudesta ja sitten kaikin
voimin koettaa auttaa sitä! Että ei saisi antaa almuja pienille
köyhille lapsille, jotka seisoivat kadunkulmissa, ja nähdä miten heidän
kasvonsa kirkastuivat -- ei, siitä ilosta ei mikään maailmassa saanut
heitä luopumaan! Tosin heitä toisinaan petettiin, mutta heillä oli
ihmeellinen kyky unohtaa sellaiset ikävät seikat ja seuraavana päivänä
uskoa köyhistään taas yhtä hyvää kuin ennenkin.

Perheen moniin omituisuuksiin kuului myöskin oma, erikoinen kieli; he
käyttivät hyväilynimiä, väännettyjä sanoja, joita ei ymmärtänyt kukaan
muu kuin he itse, niin että vieraat ihmiset, jos he sattuivat kuulemaan
niitä, ihmettelivät, oliko heillä järki tallella. Niinpä sattui kerran
Lisbet paralle, jolle kaikki onnettomuudet sattuivat, että hän vanhan
tavan mukaan sanoi eräälle vanhalle, ylhäiselle herralle: "Niks,
porsaani", lausetapa, jota sisarukset keskenään erittäin mielellään
käyttivät. Vaikutus oli suuremmoinen: vanhan herran peruukki nousi
pystyyn hämmästyksestä ja Lisbetin musta tukka kauhusta.

Kaiken jälkeen mitä nyt on sanottu ei ole vaikea arvata, että kun
perheen eräänä tammikuun päivänä piti lähteä tanssiaisiin, vallitsi
koko huoneustossa ja erittäinkin tyttöjen huoneessa täydellinen
sekasorto. Kukin oli kiintyneenä omiin toimiinsa, rouva Hjort omassa
huoneessaan, Dora ja Lisbet omassaan, eikä kukaan joutanut ajattelemaan
sellaisia pikkuasioita, kuin että vierashuonetta koristivat
tanssiaispuvut ja -kengät ja että nauharuusuja, hiusneuloja ja sukkia
oli siroiteltuina joka paikkaan. Hjortin perhe antautui mielellään
kokonaan niihin tehtäviin, mitkä kulloinkin sen mieltä kiinnittivät, ja
antoi muun maailman hoitaa itseään; siksi olivat nyt kaikki
poikkeuksetta syventyneet tanssiaisvalmistuksiinsa.

Nuorin tytöistä, Viva, pitkä, kahdeksantoistavuotias tyttö, joka vielä
kävi koulua ja jolla oli letti niskassa ja kylmettyneet kädet, istui
salissa lukien läksyjään ja pitäen sormia korvissaan, jotteivät
tyttöjen huoneesta kuuluvat houkuttelevat äänet häiritsisi häntä. Kaksi
poikaa, Karl ja Ernst, istuivat huoneessaan, myöskin syventyneinä
opinnoihin, ja "ukko Penn", reviisori Hjort itse, istui salissa lukien
sanomalehtiä, varmana siitä että vaikka hän miten kauan lukisi, saisi
hän kuitenkin odottaa seuralaisiaan.

"Ei, mutta Tulla, mitä sinä ajattelet!" huudahti Lisbet äkkiä,
pysähtyen kesken työnsä -- hän oli juuri asettamassa vastahakoista
tukkaansa sykerölle -- "etkö aio pukeutua? Kellohan on ... hirveätä,
miten nopeasti aika kuluu... No, etkö jo kiiruhda?"

Tulla oli vanhin Hjortin tytöistä, noin pari vuotta yli kahdenkymmenen.
Hän oli pieni ja lihavahko ja kulki kumarassa ja hieman keinuen. Hän
käytti aina nenälaseja, jotka riippuivat nauhassa, tavallisesti
rikkinäisessä, parhaimmassa tapauksessa solmuisessa. Kasvoissa veti
huomion puoleensa pitkä nenä, niin pitkä, että se muistutti
jättiläissuurta pisaraa; sepä se pilasikin hänen kasvonsa, joita
kaunistivat hyvät, ystävälliset silmät ja suloinen hymyily. "Perhenenä"
-- "ukko Pennin" perintöä -- oli hänen, samoin kuin toistenkin
sisarusten, suurin suru. Siitä ei ollut päässyt vapaaksi kuin Dora; hän
oli perinyt äitinsä kauniin, suoran nenän, joka oli toisten kateuden,
tahi pikemminkin ihailun, esineenä.

Tullan kasvot saivat vakavan ilmeen.

"En", vastasi hän kainosti ja loi alas silmänsä, "minä en lähdekään
tanssiaisiin."

"Ei, mutta mitä sinä puhut -- etkö tule tanssiaisiin -- niin hienoihin
tanssiaisiin!"

Lisbet laski hämmästyksissään pitkän palmikkonsa kädestään ja kääntyi
Tullaan päin, nähdäkseen, puhuiko tämä totta.

"En tule, sillä minä olen löytänyt parempaa", vastasi Tulla samoin
kuin äsken.

Sekä Doran että Lisbetin pukeutuminen jäi kesken, he tulivat Tullan luo
ja koettivat "syventyä" hänen vastaukseensa.

"Mitä tarkoitat paremmalla?" kysyi Lisbet innoissaan, mutta samalla
hieman pelokkaasti.

"Sano, pikku Tulla!" virkkoi Dora, tarttuen Tullan käteen ja painaen
sen rintaansa vasten.

Mutta Tulla ei voinut vastata. Hän katsoi avuttomana sisariinsa, ja
suuret kyyneleet alkoivat vieriä pitkin hänen poskiaan.

"Rakas pikku 'Nora Nubb', emme me tahdo pahoittaa mieltäsi, emme me
ahdista sinua, oma kullannuppumme, ei, ei...!" huudahti Lisbet, ja
molemmat sisaret hyväilivät Tullaa ja puhuivat hänelle lempeitä sanoja,
aivan kuin hän olisi ollut pieni lapsi, jota täytyi lohduttaa. Sitten
he uudelleen ryhtyivät pukeutumishommiinsa. Mutta Lisbet juoksi sitä
ennen äidin luo, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi: "Äiti,
tiedätkö, että Tulla ei tule tanssiaisiin, hän on löytänyt 'parempaa'."

Rouva Hjort hämmästyi kovin, mutta ei kysynyt mitään. "Vai niin ...
jahka ... rakas, pikku Tulla..." Muuta ei hän sanonut, mutta hänen
kasvonsa tulivat miettivän näköisiksi. Kukaan ei puhunut Tullalle
mitään, mutta hänen ilmoituksensa herätti kaikissa kunnioittavaa
ihmettelyä; heidän ihailunsa kaikkea salaperäistä ja ihmeellistä
kohtaan oli saanut virikettä, he puhuivat kuiskaten keskenään siitä,
mitä Tulla mahtoi tarkoittaa, ja mitä merkitsi se, että "hän oli
löytänyt parempaa eikä lähtenyt tanssiaisiin."

Hjortin perheen elämäntapoihin kuului, että aina kun heidän piti lähteä
jonnekin, rouva ja neidit säännöllisesti tulivat viime hetkessä tahi
liian myöhään. Vaunut odottivat jo portilla, kun Lisbet vielä istui
peilin edessä, laitellen vastahakoista tukkaansa.

"Olen niin vihainen, niin vihainen!" huudahti hän, kääntäen
punoittavat, veitikkamaiset kasvonsa sisariinsa, "olen niin vihainen,
että ... syön vaikka rusinoita! Ja nenäni sitten! Oi, miten suuri se on
tänään, tytöt sanokaa, eikö se olekin tänään suurempi kuin
tavallisesti, suurempi kuin itse Tullan nenä!"

"Ei suinkaan, eihän toki!" vakuuttivat Dora ja Tulla yhtaikaa. "Se on
päinvastoin oikein pieni tänään!"

"Sen te sanotte vain lohduttaaksenne minua, senkin veitikat", nauroi
Lisbet. "Mun nenäni on suunnaton", lausui hän, "sen vertaa ei ole koko
Tukholmassa..."

Samassa astui sisään rouva Hjort valmiiksi pukeutuneena, pitseissä ja
koristuksissa, töyhtö hiuksissa ja kauneilla kasvoilla epäilyttävän
hieno ja nuorekas puna. Kun rouva Hjort oli lähdössä jonnekin, syventyi
hän niin omaan pukeutumiseensa, että hän kokonaan unohti tytöt; he
saivat tulla toimeen omin neuvoin vaatimattomine loppuunmyynneistä
ostettuine pukuineen, eikä kukaan heistä tullut ajatelleeksikaan, että
äiti ei olisi ollut aivan oikeassa pitäessään ennen kaikkea huolta
omasta komeasta ulkonäöstään.

"Mutta, äiti, kylläpä olet kaunis!" huudahti Lisbet ponnahtaen ylös
tuoliltaan, "kerrassaan ihastuttavan kaunis!"

"Niin olet, äiti, äiti kulta!" huusivat toisetkin yhteen ääneen,
ympäröiden äidin, joka hymyili ja käänteli itseään lapsellisen
tyytyväisenä, jotta tyttäret saisivat häntä ihailla.

Samassa avautui ovi varovasti ja kynnykselle astui ukko Penn. Hän ja
Tulla olivat toistensa näköiset kuin kaksi marjaa, sillä eroituksella
vain, että hänen nenänsä oli vieläkin pitempi ja punaisempi, hänen
silmänsä vieläkin lempeämmät ja hymyilynsä vieläkin liikuttavamman
lapsellinen ja iloinen kuin Tullan.

"Tyttö kullat", alkoi hän, mutta Lisbet ei antanut hänen jatkaa.

"Oi, isä, etkö näe, miten äiti on kaunis!" huudahti hän, lyöden kätensä
yhteen ja ojentaen ne isää kohti.

"Näen kyllä, sen olen nähnyt jo kaksikymmentäviisi vuotta -- tarkoitan,
että hän on aina ollut kaunis. Mutta lapsi kullat, vaunut ovat
odottaneet jo neljännestunnin ja Lisbet on vasta alushameisillaan."

"Älä pelkää, isäukko, minä kyllä joudun ajoissa. Kas niin ... viidessä
minuutissa ... varo vaan, etten ole alhaalla ennen sinua!"

Hän syöksyi peilin luo, järjesteli vielä viimeisen kerran tukkaansa,
irvisti kuvalleen peilissä ja veti ylleen leningin, sillävälin kun
Tulla juoksenteli edestakaisin hakien viuhkoja, hansikkaita ja
nenäliinoja, tahi polvillaan kiinnitti ylös Doran tai Lisbetin hametta.

"Emme saa antaa isän odottaa!" taisteli Tulla yhtämittaa, joka kerran
yhä innokkaammin.

"Isä", kuiskasi Lisbet, kun he hetki sen jälkeen valmiiksi pukeutuneina
tulivat saliin, "Tulla ei lähde tanssiaisiin, hän on löytänyt
'parempaa!'"

Reviisori ei tiennyt mitä vastata. Hän ei enempää kuin toisetkaan
ymmärtänyt, mitä Tullan sanat merkitsivät; mutta niiden salaperäisyys
vaikutti häneen, ja hämillään ja liikutettuna hän pari kertaa
ystävällisesti ja osaaottavasti siveli Tullan punoittavia poskia.

"Mutta, tyttöseni, etkö luule että tulet katumaan...?" sanoi hän
epäröiden.

"Oi en, en", vastasi Tulla vilkkaasti, auttaessaan päällysvaatteita
sisariensa ylle, "ennen olin aina niin hirveästi peloissani, kun piti
lähteä tanssiaisiin; pelkäsin, että minua ei pyydettäisi tanssiin, ja
yhtä paljon pelkäsin, että joku tekisi sen ... sillä en koskaan
uskonut, että joku oikein todella tahtoi tanssia kanssani. Nyt pääsen
ajattelemasta kaikkea sitä ja minulla on niin hauska kotona."

Kun Tulla vihdoin oli saanut kaikki vaunuihin ja palvelustytön kanssa
pari kertaa juossut ylhäällä hakemassa viuhkoja ja hansikkaita, jotka
olivat unohtuneet, varoittanut sisaria menemästä tanssisaliin hameet
ylös kiinnitettyinä tai päällyskengät jalassa ja pyytänyt isää tuomaan
kotiin vähän makeisia lapsille, huokasi hän helpoituksesta ja kiiruhti
äidin ja sisarien huoneeseen panemaan järjestykseen hajalleen
heitettyjä vaatteita ja muita esineitä. Sitten hän meni omaan
huoneeseensa, joka oli makuukamarin toisella puolella, ja veti esiin
yhden piirongin laatikoista. Siinä oli joukko valmiiksi ommeltuja
lastenvaatteita; hän katseli niitä kauan ja silitti niitä hyväillen
kädellään.

Kaksi unelmaa hallitsi Tullan koko sielunelämää. Hän rakasti
intohimoisesti pieniä lapsia, ja hiljaisesta, salatusta toivosta, että
hän kerran itse pääsisi äidiksi, oli vähitellen kehittynyt unelma, että
hän saisi järjestää kodin pienille köyhille lapsille. Siinä hän
osottaisi heille kaikkea sitä hellyyttä, jota hän tunsi omaavansa,
mutta jota hän ei saanut käyttää. Tätä tulevaa kotia varten hän
valmisti ne vaatteet, joita hän joka ilta hiipi katsomaan, onnellisena
ja hartaana, niinkuin pyhäkköön.

Toinen unelma kohosi korkealle yli ajan ja paikan. Se oli toivo, että
hän kerran ikuisessa autuudessa Jumalan luona saisi tyydytystä
rakkaudenkaipuulleen, ja tie tämän unelman toteutumiseen kulki
haaveellisen uskonelämän kautta. Kukaan ei ollut tätä ennen saanut
katsoa sinne -- yksin oli hän kulkenut ja haaveksinut näillä
hiljaisilla, pyhillä teillä -- nyt vasta oli hän arasti paljastanut
salaisuutensa vakuuttaessaan, että hän oli "löytänyt jotakin parempaa."

Tunnin toisensa perästä hän istui ommellen pieniä vaatteita, loihtien
esiin toisen kauniin vaateparren toisensa jälkeen tilkuista, jotka oli
saanut eräältä rikkaalta ystävättäreltä. Illallista hän ei syönyt; hän
laittoi sen ainoastaan Vivalle ja pojille, ja kun nämä olivat
paneutuneet nukkumaan ja kello oli kymmenen, joi hän lasillisen vettä
ja imi sokeripalasta, laimentaakseen nälkäänsä. Sitten hän meni
sänkykamariin, avasi äitinsä kirjoituspöydän laatikon ja otti
talouskassasta 25 penniä, sillä niin paljon hän arveli illallisensa
maksavan ja pani rahat säästölaatikkoon tulevaa lastenkotia varten.
Sitten hän jälleen istuutui ompelemaan, ja kun hän noin yhden aikaan
pani maata, rukoili hän ensin palavasti Jumalaa, että hän pian pääsisi
järjestämään lastenkotiaan.

Ja sanomaton onnen tunne valtasi hänet; hänestä tuntui kuin olisi
valoisa pilvi ympäröinyt hänet, ja kuin olisi ääni pilvestä puhunut:
"Mitä ikinä pyydät, mitä ikinä sydämesi haluaa, sen saat -- sillä minä
rakastan uhreja ja rakkautta!"




IV.


Koko Hjortin perhe oli matkalla tanssiaisiin melkein ääneti. Rouva
Hjortissa olivat näyttelijättären vaistot heränneet -- se tapahtui aina
juhlallisissa tilaisuuksissa -- ja hän ajatteli, miten hän astuisi
sisään ja miten liikkuisi ja minkä ilmeen ottaisi. Doran mielessä
väikkyi yksi ainoa kuva, ja Lisbetin ajatukset hyppivät asiasta
toiseen: "Saa nähdä, pyydetäänkö minua tanssiin ... mitähän, jos
joku rakastuisi minuun ... lienenköhän kiinnittänyt hameeni
kunnollisesti ... kunpa ei nenäni vaan olisi kovin punainen." Ja "ukko
Penn" oli hiljainen kuten aina. Hän nautti siitä, että sai istua hiljaa
nurkassaan, eikä ollut pakoitettu puhumaan turhuuksia.

Rouva Hjort oli varmaankin iskenyt harhaan suunnitellessaan
esiintymistään tänä iltana. Hämärät muistot niiltä ajoilta, jolloin hän
esitti kuningatarta teatterissa, olivat varmaan johtuneet hänen
mieleensä ja panneet hänen päänsä pyörälle, sillä hän astui saliin kuin
kuninkaallinen henkilö ikään, tervehtien oikealle ja vasemmalle, ilman
että kukaan vastasi hänen tervehdyksiinsä. Vihdoin hän kumarsi
yhteisesti kaikille ja istuutui sohvaan -- ja samalla levisi hänen
kasvoillensa äkkiä liikuttavan lapsellinen ja säikähtänyt ilme, joka
teki tyhjäksi koko kuninkaallisen esiintymisen. Tyttöjä hieman vaivasi
tämä juhlallinen, epäonnistunut alkutoimitus; he nykivät äitiä hameesta
saadakseen häntä lopettamaan tervehtimisensä, mutta kun se ei
onnistunut, alkoi heistä tuntua että ihmiset olivat hirveän tuhmia ja
epäystävällisiä, kun eivät vastanneet hänen tervehdyksiinsä.

Mutta harmit haihtuivat pian, sillä Doran ympäröi kohta joukko
kavaljeereja, jotka puhellen ja nauraen merkitsivät nimensä hänen
tanssilistaansa. Hän ei ollut mikään kaunotar, tuo pikku Dora Hjort,
mutta hänellä oli häikäisevän kaunis hipiä ja säteilevän kirkkaat
siniset silmät, ja hänen hymyilynsä oli vastustamaton. Hän oli yksi
niitä onnellisia, joihin viehättyy ja ihastuu, tietämättä itsekään
miksi.

Lisbetillä taas oli muita syitä, jotka estivät häntä ajattelemasta
ketään muuta kuin itseään. Uteliaana tirkisteli hän ympärilleen,
hintelä vartalo eteenpäin kenossa, ja pureskellen viuhkaansa. Niin
monta herraa oli Doran ympärillä -- eikö kukaan tulisi pyytämään
tanssiin häntä, eikö kukaan rakastuisi häneen? Ja hänen poskiansa ja
nenäänsä alkoi polttaa ja pistellä, ja suuret mustat silmät -- hänen
ainoa ylpeytensä -- saivat yhä levottomamman ja onnettomamman ilmeen.
"Voiko olla mahdollista, että kukaan ei aio pyytää minua, vaan
ainoastaan Doraa -- eivätkö he sitten tiedä, että minä tanssin paljon
paremmin... Dora tanssii kömpelösti ... oi, jospa he vaan koettaisivat,
jospa he tietäisivät, miten hyvästi minä tanssin" -- ja hän hypähti
tahtomattaan pari kertaa paikallaan -- "oi, taivas, saanko nyt istua
koko illan, vain sentähden että nenäni on niin pitkä -- miksi on Jumala
luonut isälle niin pitkän nenän, että siitä on tullut kaikkien hänen
lastensa onnettomuus ... paitsi Doran ja... Oi, miten väärin ... miten
väärin se on!"

Tähän loppuivat kuitenkin hänen synkät mietteensä, sillä eräs tuttu
herra ilmestyi äkkiä hänen eteensä ja pyysi häntä tanssiin.

Lisbetin kasvot saivat heti toisen ilmeen; säteilevin silmin merkitsi
hän ensimäisen valssin ja alkoi hyppiä ja hyräillä ihastuksesta. Nyt ei
enää ollut hätää, nyt tulisi kyllä pian koko tanssiohjelma täyteen, ja
sitten -- sitten joku rakastuisi häneen... "Kunhan vaan saavat nähdä,
miten hyvästi minä tanssin, niin kyllä sitten..." ajatteli hän.

Doralla oli muita huolia. Miksi ei Eugen jo tullut -- miten saattoi hän
viipyä niin kauan, jos hän todella rakasti häntä? Miten kiihkeän
kärsimätön olikaan Dora ollut, miten hitaasti olivatkaan hänen
mielestään tunnit kuluneet, ja Eugen ei edes tullut niin ajoissa,
että olisi voinut saada tanssin häneltä! Kohta oli koko hänen
tanssiohjelmansa täysi! "Nuo tuhmat ihmiset, jospa he antaisivat minun
olla rauhassa -- kas niin, nyt en enää näytäkään heille ohjelmaani!" Ja
hän pisti ohjelman vyöhönsä ja vastasi haikailematta, että hänet oli jo
pyydetty kotiljonkiin, jonka hän päätti säästää Eugenille.

Vihdoin näki hän Eugenin suuren tanssisalin toisessa päässä. Hänen
silmänsä alkoivat sädehtiä, niin että hänen vieressään olevan herran
täytyi kääntyä katsomaan, mikä hänet teki niin kauniiksi. Silloin hän
punastui yhä enemmän, aina hienoa, valkoista kaulaa myöten, ja hänen
silmänsä tulivat kosteiksi mielenliikutuksesta.

Mutta kun Eugen tuli lähemmäksi, vavahti hänen sydämensä
kauhistuksesta. Hän näytti niin juhlallisen jäykältä siinä hitaasti ja
suorana kävellessään, että Doran koko rohkeus katosi. "Onko hän
todellakin tuon näköinen", ajatteli hän, "en tunne häntä -- pelkään ...
mitä hän sanoneekaan, kun minulla on kotiljonki tallella ... hän
tietysti arvaa, että olen säästänyt sen häntä varten ja petkuttanut
toisia herroja..."

Vasta kun Eugen tuli lähemmäksi ja huomasi Doran, muuttui ilme hänen
kasvoillaan; hänen silmissään välähti salama, ja välinpitämättömyys
katosi ja jätti sijaa valoisalle, hieman surumieliselle hymylle, joka
teki hänen jäykät, säännölliset kasvonsa miellyttävän näköisiksi.

Hän tuli suoraan Doran luo, kumarsi, puristi hänen kättään, ja katsoi
häneen ikäänkuin sanoakseen: "Ymmärrättehän, että olen tullut tänne
yksinomaan teidän tähtenne, teitä nähdäkseni, ja että muuten minusta
tanssiaiset ovat sanomattoman ikävät?"

"Tulen myöhään", sanoi hän, "eikä teillä tietystikään ole yhtään
tanssia jälellä?"

Ja hän ojensi kätensä saadakseen Doran tanssiohjelman ja hymyili
veitikkamaisesti, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: "Teillä on
tietystikin tanssi jälellä minua varten?"

Dora ei vastannut, hän ojensi vain tanssiohjelmansa, johon Eugen
kirjoitti nimensä kotiljonkia varten. Sitten hän jäi Doran viereen
seisomaan, leikitteli hieman omavaltaisesti hänen viuhkallaan, puheli
ja laski leikkiä matalalla, kuiskaavalla äänellä, joka antoi
jokapäiväisimmillekin sanoille salaperäisen merkityksen. Vihdoin
soitettiin tanssiin, ja Doran kavaljeeri tuli hakemaan häntä ensi
valssiin; silloin tuli Eugen synkän ja tyytymättömän näköiseksi, ja kun
Dora laski pyöreän, pehmeän kätensä tanssittajansa käsivarrelle,
katseli hän heitä molempia tavalla, josta olisi voinut päättää hänen
kärsineen persoonallisen loukkauksen. Dora seurasi vastahakoisesti; kun
hän oli astunut pari askelta, käänsi hän päätään ja katsahti Eugeniin
säteilevin silmin, ikäänkuin sanoakseen: "Älä ole niin tyytymättömän
näköinen -- tiedäthän, että minä kaikkein mieluummin olisin sinun
luonasi!"

Eugen ei koko iltana tanssinut muuta kuin yhden ainoan valssin Lisbetin
kanssa. Silloin hänen kasvonsa saivat iloisen, leikillisen ilmeen; tuo
nuori tyttö tanssi erittäin hyvin ja oli niin riemullisen iloinen, kun
hänen tanssiohjelmansa oli melkein täysi, että hänen lapsellinen ilonsa
tarttui Eugeniinkin. Mutta senjälkeen hän seisoskeli koko illan ovien
pielissä ja seurasi katseellaan Doraa.

Vihdoin oli illallinen syöty ja kotiljonki alkoi. Eugen, joka koko
illallisen ajan oli palvellut Doraa niin varman näköisenä
omistusoikeudestaan, että kukaan muu ei uskaltanut lähestyäkään,
tarjosi nyt käsivartensa Doralle ja vei hänet saliin. Hän oli valinnut
syrjäisen nurkan, toivossa että saisi istua siellä rauhassa Doran
kanssa, mutta siinä hän erehtyi, sillä Doran luo tuli puhuttelijoita
joka vuorolla ja lopuksi hän sai lukemattoman joukon kukkavihkoja.
Eugenin kasvoille tuli taaskin tyytymätön ilme -- mitä oli kaikilla
luutnanttinulikoilla täällä tekemistä, eivätkö he ymmärtäneet, että
tämän ruusun oli hän poimiva, että heidän oli turha ojennella käsiään
sitä ottamaan? Dora näytti sitävastoin yhä iloisemmalta ja
onnellisemmalta. Hänestä oli niin sanomattoman hauskaa näyttää
Eugenille, miten häntä, Doraa, kaikki ihailivat, ja nähdä tuo synkkä,
mustasukkainen ilme hänen silmissään. Hänen teki mieli nauraa ääneen
onnesta ja ihastuksesta.

Kun naiset jakoivat kotiljonkimerkkejä herroille, ei Eugen saanut
muilta kuin Doralta. Nuoret tytöt olivat viisaampia ja selvänäköisempiä
kuin herrat; he ymmärsivät, että Eugen tanssikavaljeerina ja kosijana
ei enää ajatellut heitä, senvuoksi eivät hekään enää välittäneet
hänestä.

"Näettekö eron teidän ja minun välillä", sanoi Eugen puoleksi
surumielisesti, puoleksi veitikkamaisesti hymyillen, "teidän tienne on
valoisa ja kukilla koristeltu, minun sitävastoin... Luuletteko, että ne
ovat kaksi parallelliviivaa, jotka eivät voi kohdata toisiaan?"

Dora oli hämillään, katsoi ensin alas ja sitten ylös avuttoman
näköisenä, ikäänkuin ei olisi tietänyt, mitä sanoa. Hän ei ymmärtänyt,
mitä "parallelliviiva" merkitsi, ja se teki hänet levottomaksi, niin
että hän ei osannut sanoa mitään.

Eugen ymmärsi väärin hänen vaitiolonsa, ja hänen silmänsä saivat äkkiä
syvästi surullisen ilmeen.

"Jos ... jos minä antaisin teille yhden kukkavihkoistani", sanoi Dora
nopeasti ja liikutettuna hänen surullisesta katseestaan, "niin
ottaisitteko sen ... tarkoitan, että tahtoisitteko kukkasen ...
minulta?"

"Tarkoitatteko ... että antaisimme viivoille uuden suunnan",
kuiskasi Eugen, kumartuen hänen ylitsensä, "voisivatko 18-vuotiaan ja
35-vuotiaan tiet kenties kuitenkin yhtyä?" lisäsi hän vielä
matalammalla äänellä.

Dora ei vastannut, mutta valitsi huolellisesti kauneimman kukkasen
kukkavihkoistaan ja ojensi sen hänelle, onnellisena ja voitokkaasti
hymyillen. Hän tarttui siihen kiivaasti, vei sen huulilleen, ikäänkuin
suudellakseen sitä, ja kätki sen sitten povelleen. Sitten hän tarttui
Doraa vyötäisiin, tanssitti häntä kierroksen ja vei hänet senjälkeen
ulos salista, pieneen tyhjään huoneeseen salin vieressä.

Siellä murtautuivat esille kaikki hänen tunteensa; hän sanoi Doralle,
ei enää peitetyin sanoin ja hämärinä viittauksina, vaan suoraan ja
selvästi, että hän rakasti häntä, että hän oli hänen hyvä enkelinsä,
hänen ilonsa, hänen elämänsä aurinko, hänen kaikkensa. Hän ei ollut
koskaan rakastanut ketään niin kuin Doraa, ja jollei Dora tahtonut
tulla hänen vaimokseen, ei hän tulisi koskaan maistamaan rakkauden
onnea.

Dora kuunteli silmät alas luotuina ja kalpenevin poskin; olipa, kuin
olisi valkeata lunta satanut hienolle, heloittavalle hipiälle.

"Mutta sanokaa toki jotain -- sanokaa jotain!" huudahti vihdoin Eugen
kiihkoisasti.

"Oi, olen niin onnellinen, niin onnellinen", kuiskasi Dora värisevällä
äänellä.

"Sinä siis rakastat minua", kuiskasi Eugen, puristaen Doran kättä, jota
hän piteli omassaan, "minua ... minua itseäni ... ei asessori Blumia,
ei edullista naimiskauppaa ... vaan minua ... vanhaa epäilijää..."

"Minä rakastan ... sinua", kuiskasi Dora, ja kainouden tunne, joka
hänet valtasi, kun hänen piti sanoa "sinä", sai hänet puhumaan niin
juhlallisesti, kuin olisi hän seisonut alttarin tahi tuomioistuimen
edessä. "Onko se totta?" lisäsi hän, ja kainous ja hämmennys muuttui
riemuitsevaksi, lapselliseksi iloksi, "onko se totta ... että me ...
olemme kihloissa? ... sulhanen ja morsian?... minäkö ... minähän olen
vasta 18 vuotta ... niinkö aikaisin ... saanko kertoa sen ...
julkaisemmeko..."

Eugen hymyili Doran lapselliselle innostukselle, mutta samalla oli
siinä jotain, joka tuntui hänestä vastenmieliseltä.

"Toistaiseksi pidämme sen omana salaisuutenamme, eikö niin?" sanoi hän,
ja hänen äänessään oli moittiva sävy, joka säikähdytti Doraa, "ainakin
muutaman päivän pidämme rakkautemme salassa ihmisten tungettelevalta
uteliaisuudelta."

"Niin ... mutta miten kauan ... on vaikeata olla puhumatta siitä..."

"Vaikeata?"

Hän katseli Doraa ihmetellen ja pahoillaan.

"Niin, isälle ja äidille ja Anna Ekbergille, joka on paras ystäväni ja
tietää kaikki salaisuuteni..."

Eugen ei heti vastannut. Tumma varjo laskeutui hänen kasvoilleen, ja
pettymyksen tunne tuli äskeisen palavan innostuksen sijaan.

"Minä toivon, että et kerro kihlauksestamme vielä kenellekään -- etkö
tahdo täyttää sitä toivomusta?" sanoi hän matalalla äänellä.

"Kyllä -- tietysti, koska niin tahdot!" vastasi Dora, mutta itsekseen
hän ajatteli: "Paitsi Annalle, sillä me olemme luvanneet kertoa
toisillemme kaikki salaisuutemme."

Eugen tarttui hänen molempiin käsiinsä, veti hänet luokseen ja katsoi
kauan ja tutkivasti hänen silmiinsä; näytti siltä, kuin olisi hän
tahtonut tuon nuoren, kehittymättömän olennon silmistä lukea, mitä
hänen sielussaan liikkui. Epäselvästi kuin unessa oli hän siellä
huomaavinaan jotain, joka ei miellyttänyt häntä; hän huokasi ja laski
irti hänen molemmat kätensä. "Onko hän vilpitön?" ajatteli Eugen. "Vai
valehtelevatko nuo kirkkaat, siniset silmät?"

Mutta Dora hiipi hänen luokseen ja katsoi hänen silmiinsä pelokkaasti
ja lapsellisen viattomasti, ja silloin hävisivät kaikki ajatukset sen
hurmaavan onnentunteen tieltä, jonka tuon nuoren tytön elämää uhkuva
olemus herätti hänessä.

"Me tulemme onnellisiksi, Dorani", kuiskasi hän kiihkeästi ja veti
hänet jälleen luokseen, "sen täyden, ehdottoman luottamuksen avulla,
joka on rakkauden perustus. Eikö niin, armaani?"

"Niin ... niin", kuiskasi Dora ja nojautui pehmeästi ja hyväillen hänen
rintaansa vasten. Luottamus -- perustus -- mitä hän siitä välitti? Hän
aikoi rakastaa, eikä mitään muuta.

"Pane mieleesi, armas Dorani, että kun vaan on keskinäistä luottamusta,
vilpittömyyttä, niin me tulemme onnellisiksi ... kaikkine vikoinemme,
virheinemme ... vaikka miten paljon rikkoisimme toisiamme vastaan...
Ymmärräthän, mitä tarkoitan?"

"Ymmärrän ... armaani..."

Ja sanomaton onnen tunne täytti Doran koko olemuksen, kun Eugenin
kauniit mustat silmät noin katsoivat häneen. Tietysti heillä olisi
"luottamusta", tietysti he tulisivat onnellisiksi, onnellisemmiksi kuin
kukaan ennen heitä!

Kun kotiljonki oli päättynyt, sanoi Eugen hyvästi Doralle ja lähti
pois. Hän ei tahtonut enää tavata ihmisiä, hän tahtoi olla yksin
tunteineen. Hän olisi tahtonut olla katoolisessa maassa, voidakseen
hiipiä jonkun kirkon pimentoon rukoilemaan ja ajattelemaan
hiljaisuudessa, niin syvä ja vakava asia oli hänestä se liitto, jonka
hän äsken juuri oli solminnut. Kunpa hän tulisi onnelliseksi, tuo
kokematon, lapsellinen, lämminsydäminen nuori tyttö, ja kunpa hän
ymmärtäisi, miten korkealle hän, Eugen, tahtoi asettaa hänet, miten
paljon hän vaati vaimoltaan, mutta miten paljon hän myöskin oli valmis
antamaan.

Nyt, kun tanssimusiikin säveleet ja Doran läheisyys eivät enää
lumonneet häntä, hävisi osa siitä hurmauksesta, jota hän äsken oli
tuntenut, ja levottomat ajatukset alkoivat vaivata häntä; ne tulivat
hänen mieleensä toinen toisensa jälkeen, hänen siinä kulkiessaan pitkin
katua, turkinkaulus ylhäällä ja lakki niin alhaalla otsassa kuin
mahdollista.

"Onni!" ajatteli hän, "eikö meitä pikemminkin odota levottomuus,
taistelu -- ja jos tahdon olla rehellinen itseäni kohtaan, eikö minun
täydy tunnustaa, että sitä juuri pelkäänkin? Kaksi niin vastakkaista
luonnetta ei voi sopia yhteen... Ihmeellistä ... eikö tunnu siltä, kuin
aivan pakosta tekisi sitä, minkä uskoo koituvan itselleen
onnettomuudeksi? Kuinka olenkaan taistellut -- miettinyt -- punninnut
-- ja kuitenkaan en voi toisin tehdä. -- Voiko oikeastaan kaksi ihmistä
olla enemmän erilaisia? Erilaisia -- ja kuitenkin niin samanlaisia.
Sepä juuri on niin monen ihmisen onnettomuus, että he eivät ole
yksinomaan sitä, mitä ovat, vaan että heissä on niin monta
perusominaisuutta. Miksi en minä ole joka suhteessa pedantti? Miksi on
minussa, joka olen perheeni kaikkien jäykkien, täsmällisten tapojen
orja, samalla kertaa näin paljon romantiikkaa? Sillä romantillista on
naida kahdeksantoista-vuotias tyttö, entisen näyttelijättären tytär,
huonosti kasvatettu, kokematon, ymmärtämätön olento... se on
haaveellista romantiikkaa, joka vie herra ties mihin! -- Hui hai!
Taas olen epäilijä, joka mietiskelen, epäilen, revin rikki
kaikki. Tyhmyyttä ... tyhmyyttä ... kenessäpä ihmisessä ei ole
ristiriitaisuutta? Elämän koulu juuri saattaa inhimillisen
epäjohdonmukaisuuden säännönmukaisuuteen... Lopeta, Eugen Blum,
itsekkäät mietiskelysi, sillä ollaksesi rehellinen täytyy sinun
tunnustaa, että mietiskelysi johtuu siitä, että pelkäät, ettet tule
onnelliseksi. Ajattele ennemmin sitä, että sinun ennen kaikkea tulee
tehdä hänet onnelliseksi, ja saatpa nähdä, että koko elämänkatsomuksesi
muuttuu."

Ja äkkiä hänestä tuntui, että kaikki hänen ympärillään ja hänen
sisässään valkeni. Lumi narisi hauskasti hänen jalkainsa alla,
talvi-ilma ei enää ollut purevan kylmä, vaan raitis ja eloisa kuin
Doran nauru, ja tähdet taivaalla välkkyivät niin majesteetillisen
kirkkaina ja tyyninä, että kaikki pieni ja häiritsevä haihtui pois ja
sijalle tuli suuri, melkein pyhä rauha.

Ja hänen sydämensä syvimmässä, salaisessa sopukassa, jota hän niin
mustasukkaisesti oli varjellut kaikkien katseilta, mutta jonka ovet
ajattelematon nuori tyttö oli avannut selkosen selälleen, siellä alkoi
soida ja laulaa -- oli kuin lintuset olisivat viserrelleet tahi iloiset
lapsen-äänet keväällä riemuinneet: "Sinä tulet onnelliseksi -- tulet
onnelliseksi -- tulet onnelliseksi, sillä olet löytänyt elämän
ihanimman onnen: rakastat ja olet rakastettu!"




V.


Kaikilla Blumin perheen jäsenillä oli jollain huomattavalla paikalla
huoneustossaan öljyväreillä maalattu muotokuva, joka esitti vanhaa
harmaapartaista, juhlallisen ja arvokkaan näköistä miestä,
hännystakkiin puettua ja Vaasan ritarikunnan merkillä koristettua.

Se oli vanha kauppaneuvos Karl Eugen Blum, perheen kantaisä, aikoinaan
yksi pääkaupungin rikkaimpia ja arvokkaimpia porvareita. Blumin
perheessä eli yhä vielä muistotietoina kertomuksia tämän suurmiehen
ajoilta, kertomuksia hänen vieraanvaraisesta kodistaan, Blumin perheen
tanssiaisista, jonne ylhäinen aateli piti kunnianaan tulla kutsutuksi,
eräästä kutsusta Karl Johanin luo, missä kauppaneuvokselle tarjottiin
rahaministerin salkku, aatelis-arvo y.m., mutta jotka tarjoukset
hyljättiin. Hyljätty aatelis-arvo varsinkin oli tärkeä kohta noiden
unohtumattomien muistojen joukossa; se kummitteli vieläkin komeissa
nimikirjaimissa ja sineteissä, joissa oli vaakunaa muistuttavia
merkkejä, tyyliteltyjä lehtiä ja kukkia.

Tätä vanhaa arvokasta esi-isää ympäröi kunnioituksen sädekehä, joka loi
varjonsa koko perheeseen, aina sen nuorimpiin jäseniin saakka. Häneltä
oli perintönä kulkenut myöskin Blumin perheen yhteinen ulkonäkö, niin
että voitiin puhua "Blumien nenästä", "blumilaisista käsistä" j.n.e. Ja
hän se oli myöskin ostanut Blumien suuren perhehaudan Uudella
kirkkomaalla, jossa lepäsi kolme sukupolvea Blumeja, ja jota kaikki
perheen jäsenet pitivät ainoana paikkana, missä joku Blumin nimeä
kantava saattoi nukkua kuoleman unta.

Tämän etevän miehen muotokuvan alla istuivat eräänä iltana kauppaneuvos
Blum nuor. ja hänen rouvansa, syntyisin Blum, miehensä serkku, molemmat
sen kunnianarvoisuuden ympäröiminä, jota muotokuva säteili.
Kauppaneuvos pelasi pasianssia, ja rouva kutoi sinisenvalkeaa
lapsenpukua. Kauppaneuvos koetteli nyt seitsemättä kertaa
kärsivällisyyttään samassa pasianssissa; hänen mielikuvituksessaan
kuuluivat onnellinen pasianssi ja hyvä yö-uni jollakin tavoin yhteen,
ja senvuoksi hän joka ilta jatkoi korttiensa levittelemistä, kunnes
voittoja oli enemmän kuin tappioita. Huoneessa oli kaikki hiljaista;
paitsi sitä että aviopuolisot silloin tällöin vaihtoivat pari sanaa, ei
kuulunut muuta kuin korttien kahinaa, rouvan puupuikkojen rapinaa, ja
kellojen ääni, kun ne löivät joka huoneessa, ensin vierashuoneessa,
sitten salissa, ruokasalissa ja tupakkahuoneessa, ainoastaan parin
sekunnin, korkeintaan yhden minuutin väliajoilla.

Noin kahdeksan aikaan soi ovikello, ja heti sen jälkeen astui Eugen
sisään. Hän tervehti vanhempiaan pikemmin kohteliaasti kuin
sydämellisesti, istuutui nojatuoliin ja tiedusteli tarkkaan isän ja
äidin vointia, miten oli kauppaneuvoksen luuvalon ja rouvan vatsan
laita. Sitten kun nämä alkupuheet, jotka olivat välttämättömät Blumin
perheen jäsenten kesken, olivat pidetyt, istuttiin hetkinen ääneti;
herra ja rouva Blum odottivat, mitä Eugenilla oli sanottavaa, ja Eugen
odotti sitä rohkeuden määrää, mitä hän tällä hetkellä tarvitsi. Rouva
tukahdutti hienotunteisesti huokauksen, joka kohosi hänen rinnastaan,
ja kauppaneuvos karisteli kurkkuaan ja päästeli tuontuostakin omituisia
ääniä, joiden Eugen tiesi merkitsevän sisällistä levottomuutta.

Eugen oli hyvin kalpea; hänen mielensä oli kovasti kiihdyksissä. Hän ei
yleensä pitänyt siitä, että ihmiset, vanhemmatkaan, sekaantuivat hänen
asioihinsa. Hän ei mielellään puhunut itsestään ja tunteistaan, mutta
tällä hetkellä tunsi hän, että hänen velvollisuutensa oli puhua
vanhemmilleen kosinnastaan ja pyytää heidän myöntymystään avioliittoon.
Tieto siitä, että tätä myöntymystä ei annettaisi ilolla, ei
luonnollisestikaan parantanut hänen mielialaansa. Myöskin se häntä
vaivasi, että tyttö, jonka hän aikoi esittää talon tulevana tyttärenä,
ei oikeastaan ollut kaunis, ainakaan ei valokuvassa, missä ei näkynyt
hänen kasvojensa kaunis hipiä ja silmiensä sielukas ilme. Blumin perhe
vieroksui yleensä rumia ihmisiä; rouva, koska itse oli ollut kaunotar,
herra, koska oli nainut kaunottaren, ja lapset syystä että heidät oli
kasvatettu ulkonäön mukaan arvostelemaan ihmisiä. Eugen tunsi senvuoksi
arkuutta ja pelokkuutta ajatellessaan sitä arvostelua, minkä alaiseksi
Dora oli joutuva.

"Olen tullut tänne kertoakseni, että se, mitä isä ja äiti niin monta
kertaa ovat toivoneet, on nyt tapahtunut", sanoi hän vihdoin nieleksien
hermostuneesti. "Olen jo kauan tuntenut kiintymystä erääseen nuoreen
tyttöön, mutta kun en ole tiennyt, onko hän välittänyt minusta, en ole
kertonut asiasta. Nyt tiedän, että olen saavuttanut hänen
vastarakkautensa; pyydän sentähden siunaustanne avioliittooni Dora
Hjortin, nuoren, suloisen tytön kanssa, josta varmaan on tuleva teille
hyvä tytär."

Ilmoitus, joka annettiin liikutetulla ja juhlallisella äänellä, ei
oikeastaan ollut yllätys; sekä herra että rouva Blum olivat toisten
lastensa kautta kuulleet, että huhut viime aikoma olivat asettaneet
Eugenin nimen yhteyteen Dora Hjortin kanssa, ja he olivat monta kertaa
tiedustelleet Eugenilta asiaa, mutta aina saaneet kierteleviä
vastauksia. Molemmat katsoivat nyt kuitenkin sopivaksi olla olevinaan
hämmästyneitä.

"Rakas Eugen", sanoi rouva Blum hieman jäykästi, "tietysti onnittelemme
sinua sydämestämme. Mutta ... mikäli olen kuullut, on sinun ... on se
nuori tyttö, jonka olet valinnut, vasta melkein lapsi."

"Niin kyllä, hän on vasta 18-vuotias..."

Rouva Blum ei vastannut, pudisti vain päätään osaa-ottavasti hymyillen.

"Rakas poikaseni", sanoi kauppaneuvos jonkun verran ystävällisemmin
kuin rouva, "isällisen siunaukseni tietysti saat ... onhan sinulla
vapaus määrätä oman elämäsi, ja ethän ole tähän saakka tehnyt mitään,
mikä ei olisi ollut hyvää ja oikein. Mutta pieni varoitus lienee
kuitenkin tarpeen... Sinä olet melkein kaksi kertaa niin vanha kuin...
kuin se tyttö, jonka olet valinnut... Ja sitten ... perhe ... olet kai
hankkinut tietoja..."

Mutta nyt saivat Eugenin kasvot melkein jäykän ja ylhäisen torjuvan
ilmeen, että hän herätti enemmän kunnioitusta kuin itse isoisä
seinällä.

"Perhe on kunniallinen ja hyvä", sanoi hän lyhyesti, "vaikkakaan ei
varakas. Mutta minulla on jumalan kiitos sen verran varoja, että voin
itse elättää vaimoni, ilman kenenkään apua..."

"No, no", sanoi kauppaneuvos, äänessä hieman moittiva sävy. Hän oli
auttanut kaikkia toisia lapsiaan, kun he menivät naimisiin, ja oli nyt
Eugenin sanoissa huomaavinaan jonkinlaista uhittelua rikkaan isän
hyväntahtoista sekaantumista vastaan hänen asioihinsa. Rouva Blum
huokasi ja pudisti taas päätään surumielisesti hymyillen. Eugenin
puheesta ja sydäntään kalvavasta suruisesta tunteesta, joka oli niin
toista kuin mitä hän toisten lastensa kihloihin mennessä oli tuntenut,
hän ymmärsi, että tässä oli monien ikävyyksien ja selkkausten alku. Ja
miksi tämän piti tapahtua Eugenille -- hienolle, järkevälle Eugenille
-- sitä hän ei voinut ymmärtää! Mutta tietysti oli hänen; eteensä
osunut joku oikein ... hän ei edes ajatuksissaan lausunut sanaa, joka
hänen mielessään liikkui.

"Eikö sinulla ole ... hm ... tulevan morsiamesi valokuvaa...?" kysyi
hän vihdoin koettaen tekeytyä ystävälliseksi. Mutta hymyily, jolla hän
koetti peittää jäykkyyttään, ei ollut ystävällinen, vaan naurettavan
armollinen.

Eugen otti esiin valokuvan ja ojensi sen äidilleen.

Rouva Blum katsoi sitä hetkisen, ilman että ilme hänen kasvoissaan
muuttui, ja antoi sitten kuvan miehelleen.

"Mikä pieni ruma otus", ajatteli hän, "sekin todistus siitä, että hän
tietysti on..." ja taaskaan ei hän mielessään lausunut tuota
vastenmielistä sanaa.

Kauppaneuvos tuli ystävällisemmän näköiseksi nähdessään Doran kuvan. Se
viehätysvoima, mikä Doralla oli miehiin nähden, vaikutti nytkin.

"Hyvän ja suloisen näköinen", sanoi hän antaen kuvan takaisin
Eugenille, joka katsoi siihen hellästi ja pisti sen lompakkoonsa.

"Niin, minusta näyttää, että hän on sellainen, josta herrat pitävät",
sanoi rouva Blum; hymy, jonka hän koetti tehdä veitikkamaiseksi, oli
melkein ilkeä.

"Toivon, äiti kulta, että kun opit tuntemaan Doran, saat nähdä, että
hänestä myöskin naiset pitävät", sanoi Eugen sävyisästi.

Samassa soi ovikello.

"Kas niin", huudahti rouva Blum, "se on Dufva, tunnen hänen
soittonsa... Mutta en ymmärrä ... eihän nyt ole hänen päivänsä... Hänpä
tulee tosiaankin sopimattomaan aikaan."

Mutta eversti Dufva astui kaikissa tapauksissa sisään, pää pystyssä ja
polvet kankeina kuten tavallisesti. Hän ei ensinkään huomannut, että
vastaanotto ei ollut erityisen sydämellinen, hän tervehti iloisesti
kaikkia ja istuutui kursailematta mukavimpaan tuoliin, minkä löysi. Hän
oli päättänyt tänä iltana juoda teetä rouva Blumin luona, eikä
ajatellut, tuliko sopivaan aikaan vai ei.

"Paha ilma tänään", sanoi eversti, hieroen tyytyväisenä käsiään. Tuuli
ja lumiräntä ulkona teki huoneen lämmön vieläkin hauskemmaksi ja
miellyttävämmäksi.

Kauppaneuvos vaikeni ja rouva taivutti päätään, tunnustaen sillä
everstin huomiot oikeiksi.

Eversti jatkoi sillä välin puheluaan, vaikeni silloin tällöin
hetkiseksi, katsellen ympärilleen ja odottaen, että joku vastaisi
hänelle, mutta kun ei vastausta tullut, jatkoi hän rauhassa
mietelmiään. Lopuksi hän äkkiä kääntyi Eugenin puoleen ja huudahti:

"Tiedätkö, ystäväiseni, sinusta on alettu juoruta. Miten on asian
laita ... onko kaikki pelkkää puhetta, vaan saanko tosiaankin ... onko
minulla kunnia, olin vähällä sanoa ... onnitella sinua?"

Toisenlaisten asianhaarain vallitessa olisi Eugen epäilemättä vastannut
kierrellen, mutta nyt hän kaipasi osanottoa ja ystävällisyyttä;
sitäpaitsi hän hämärästi toivoi, että saisi everstistä liittolaisen
vanhempiensa ylpeyttä vastaan.

"Kyllä", vastasi hän senvuoksi melkeinpä ystävällisesti, "asia on
todellakin niin -- olen juuri kertonut vanhemmilleni kihlauksestani."

Toisenlaisten olosuhteitten vallitessa olisi everstinkin vastaus ollut
toinen, sillä hänen mielestään oli avioliitto omiaan tekemään miehen
onnettomaksi; mutta nyt hänestä, samoin kuin Eugenistakin, tuntui
hyvältä saada liittoutua Blumin herrasväen pahaa tuulta vastaan.

"Siinä tapauksessa, rakas poikaseni ... onnittelen sinua ... onnittelen
sinua sydämestäni!" huudahti hän ja syleili Eugenia. "Minä jo
tiedänkin, kuka se on. Filippa, -- eversti kutsui kaikkia
palvelijoitaan tällä nimellä, hänellä ne vaihtuivat usein, niin että
hänellä nyt oli jo kymmenes Filippa -- Filippa on kai edes tämän ainoan
kerran puhunut totta? Neiti Dora Hjort, eikö niin?"

"Niin", sanoi Eugen vastahakoisesti. "En todellakaan tiennyt, että
kihlaukseni, jota niin paljon kuin mahdollista olen koettanut pitää
salassa ihmisten tungettelevalta uteliaisuudelta, jo on ollut kaikkien
piikojen hampaissa."

"Filippa on tällä kertaa saanut tietonsa varmoista lähteistä", nauroi
eversti, "hän on kuullut uutisen eräältä toveriltaan, joka palvelee
Ekbergillä, jossa sinun valittusi on kuin tytär talossa. Filippa
juttusi kuten tavallisesti kaikenlaista, mutta vasta kun hän alkoi
puhua sinusta, kuuntelin hänen puhettaan. Hullujen suusta saa toisinaan
kuulla mieluisia totuuksia -- tuo vanha noita kertoi, että sinun
valittusi on niin korviaan myöten rakastunut, ettei voi puhuakaan
muusta kuin sinusta..."

Eversti veti Eugenia takinkauluksesta ja iski veitikkamaisesti silmää.

Eugen ei vastannut; hän oli hyvin kalpea, ja saattoi töintuskin
säilyttää mielenmalttinsa. Oliko mahdollista, että Dora oli rikkonut
heidän sopimuksensa -- että hän oli puhunut heidän kihlauksestaan
palvelijattarienkin kuullen? Hän, Eugen, oli pitänyt rakkautensa niin
pyhänä, että oli tuskin voinut puhua siitä vanhemmilleen...

Ei tullut mitään Eugenin ja everstin toivosta, että voisivat yhdessä
sulattaa Blumien ylpeyden; everstin viimeiset sanat vetivät vaan solmun
vieläkin tiukempaan. Eugen ei puhunut enää mitään; hänen ajatuksensa
pyörivät vain yhdessä asiassa: oliko Dora nyt jo pettänyt hänet?

Everstin iloksi ja kaikkein kevennykseksi tuli palvelija vihdoinkin
ilmoittamaan, että teepöytä oli katettu.

Mutta kun istuttiin teepöydän ääreen ja rouva Blum hajamielisenä ojensi
everstille kupin teetä, joka oli liian laimeaa, ja jonka hän sitäpaitsi
oli kaatanut lämmittämättömään kuppiin, silloin ymmärsi eversti, että
nyt eivät asiat olleet oikein. Sellaista ei ollut tapahtunut koskaan
ennen, ei edes silloin, kun rouva Blum oli saanut tiedon isänsä
kuolemasta ja eversti hieman levottomana oli ottanut vastaan kuppinsa
hänen kädestään. Silloin oli tee ollut yhtä väkevää ja hyvää kuin
ennenkin. Mutta nyt... Eversti ryyppäsi ja veti suunsa irviin, mutta ei
uskaltanut sanoa mitään. Hän tunsi vain epämääräistä mielihyvää
ajatellessaan, että talossa ei ollut enää useampia naimattomia lapsia,
jotka saattoivat tuoda tuollaisia ikäviä, järkyttäviä uutisia...

Eversti oli niin hienotunteinen, että Eugen jäi hetkiseksi yksin
vanhempiensa kanssa. Rouva Blum tunsi omantunnonvaivoja, kun oli
kohdellut Eugenia niin kylmästi, ja koetti sentähden nyt osoittaa
hänelle osanottoa, jota hän ei kuitenkaan sydämessään tuntenut.

"Milloin aiot julkaista kihlauksesi?" kysyi hän matalalla, lempeällä
äänellä, pää hieman kallellaan.

"Sunnuntaina."

"Rakas poikaseni", alkoi kauppaneuvos, "isällinen velvollisuuteni
on..."

"Ei, isä, älä puhu mitään enää", sanoi Eugen keskeyttäen hänet, "olen
sen peruuttamattomasti päättänyt. Rakastan Doraa niin suuresti kuin
mies konsanaan voi rakastaa, ja olen varma siitä että me molemmat
tulemme onnellisiksi -- sanomattoman onnellisiksi..."

Hän puhui tarpeettoman innokkaasti ja toisti viimeiset sanat useampaan
kertaan. Sillävälin hän ajatteli: "Voisiko olla mahdollista, että he
ovat oikeassa ... eikö hän ole sellainen, jollaiseksi häntä luulen ...
eikö hän ole tosi ... yhteiskunnallinen asemaniko vain häntä
viehättää..."

Kun hän hetkistä myöhemmin lähti pois vanhempiensa luota, raatelivat
häntä jälleen epäilykset, jotka niin helposti saivat hänessä vallan.
Kun sitten vanha Lovisa kotona avasi hänelle oven ja näki miten
alakuloisen näköinen hänen herransa oli, tuli tuo kelpo vanhus vallan
iloiseksi.

Aivan varmaan oli tuo kihlaus, joka ei ensinkään ollut asessori Blumin
arvon mukainen, mennyt myttyyn!




VI.


Lisbet Hjort kulki pitkin Rantakatua kepein askelin ja hilpein mielin.
Hän oli monta kertaa vähällä ruveta ääneen laulamaan, sitten hän
hillitsi mielensä, katsoi ympärilleen nähdäkseen, oliko kukaan
huomannut hänen aikomustaan, ja jatkoi taas matkaansa arvokkaamman
näköisenä; hetkisen perästä hän taas alkoi hyräillä ja hillitsi itsensä
samoin kuin äskenkin.

Hän oli kohdannut kokonaista kaksi herraa, joihin hän oli tutustunut
viime tanssiaisissa, ja molemmat olivat tervehtineet tavalla, joka...
Niin, ei voinut ajatella muuta, kuin että molemmat olivat rakastuneet
häneen... Sitä silmäystä, jonka he olivat luoneet häneen ... juuri
siten katsoo mies nuoreen naiseen, jota hän samalla kertaa sekä
kunnioittaa että rakastaa...

Kotia tullessaan hän oli mitä parhaimmalla tuulella. Hänessä oli
jotain, joka hyppi, nauroi ja tanssi, ja hän tunsi vastustamatonta
halua jollakin tavoin purkaa elämäniloisia tunteitaan.

Hän löysi perheen nuorimmat jäsenet arkituvasta. Pojat olivat juuri
lopettaneet syöntinsä, Tulla ja Viva istuivat työttöminä puhellen
keskenään. Ainoastaan Doraa ei näkynyt.

"Nyt pidetään hauskaa", ajatteli hän, heitti päällysvaatteensa
etehiseen ja tuli sisarien luo.

"Hyvää päivää, lapsikullat", sanoi hän totisen näköisenä, "voitteko
arvata, mitä minulle kaupungilla tapahtui?"

"Ei, mitä sitten?" kysyivät kaikki ihmetellen.

"No, kun minä istuin raitiovaunussa, istui vieressäni kaksi
rouvaa, ja he puhuivat ranskaa, ja se kuului aivan tällaiselta:
ka ka-ka-ka-kaa ... ka-ka-ka-ka ka-kaa, ihan niinkuin kanat
kaakottavat. Se oli niin hullunkurista, että minun oli vaikea pysyä
totisena. No, ja kun sitten kuljin Rantakadulla, unohdin aivan
kokonaan, missä olin, ja aloin matkia noita ranskattaria, juuri
samassa kun kruununprinssi tuli minua vastaan -- ja voitteko ajatella,
että sensijaan että olisin tervehtinyt häntä, aloin kaakottaa hänelle
vasten naamaa, ka ka-ka ka-kaa! Kruununprinssi näytti hyvin
hämmästyneeltä, mutta ei virkkanut sanaakaan. Mutta samassa tuli eräs
poliisikonstaapeli ja pani kätensä olkapäilleni, aivan niinkuin
romaaneissa, ja sanoi; 'Olette puhunut rikollisia sanoja hänen
majesteettiaan kruununprinssiä vastaan, mars vankilaan!'"

"Ei, mutta kuulehan, Lisbet..."

"Nii-in, juuri niin hän sanoi. 'Ei', sanoin minä, 'olen vain puhunut
ranskaa.' 'Ei', sanoi poliisi, 'olette puhunut rikollisia sanoja, ja
mars vankilaan. Te olette yleiselle turvallisuudelle vaarallinen.' No,
eihän siinä mikään auttanut, minun täytyi mennä. Minut vietiin
poliisikamariin ja oltiin juuri viemässä tuomioistuimen eteen. Silloin
tuli vastaani eräs ... eräs -- amiraali..."

"Amiraali!..." huudahtivat kaikki ihmeissään.

"Nii-in, ja voitte uskoa, että hän oli hieno töyhtöineen ja
kaluunoineen ja muine koristuksineen. Hän alkoi sitten kuulustella
minua. 'Olette puhunut rikollisia sanoja armollista kruununprinssiä
vastaan.' 'Ei, teidän ylhäisyytenne, olen vain puhunut ranskaa.' Ja
sitten aloin kaklattaa: 'kaka-ka-kaa!' 'Laskekaa irti tämä nuori
nainen', sanoi amiraali liikutettuna, 'hän on sivistynein nuori nainen,
jonka olen tavannut, hän puhuu puhdasta Pariisin ranskaa.' Ja hän oli
niin liikutettu, että kyyneleet tippuivat hänen silmistään kaikille
hänen koristuksilleen. No, ja minä lähdin matkaani varsin ylpeänä, ja
poliisit seisoivat rivissä molemmin puolin ja hurrasivat ja heittivät
päälleni appelsiineja ja poltettuja manteleita!"

Nyt oli Lisbet päässyt oikein vauhtiin, hän huitoi käsiään ja vilkutti
silmiään kertoessaan, ja lopetettuaan hän otti taskustaan pari
appelsiinia ja pussillisen poltettuja manteleita ja heitti ne
sisaruksille, jotka huutaen ja nauraen koettivat tavoittaa niitä
ilmasta.

"Nepä olivat kilttejä poliiseja", sanoi Viva; hän oli onnistunut
saamaan toisen appelsiineista ja alkoi nyt iloissaan heitellä sitä
ilmaan, "saatte nähdä, että minäkin kohta rupean puhumaan vaarallisia
sanoja!"

"Missä on Truda Vide?" kysyi Lisbet jo hieman totisemmin.

Kaikki sisaret katsoivat toisiinsa.

"Hän istuu huoneessaan", sanoi vihdoin Viva salaperäisen näköisenä.

"Istuu huoneessaan? Onko hän tehnyt jotakin pahaa? Aiotaanko ehkä
hänetkin viedä 'amiraalin' eteen?"

"Ei, rakas Lisbet", sanoi Tulla, "asia on paljon pahempi. Ajattelehan,
asessori Blum on ollut täällä ja juhlallisesti pyytänyt Doraa
vaimokseen."

"Auttakaa, hyvät ystävät, minä pyörryn!" huudahti Lisbet, painaen käden
sydämelleen ja peräytyen silmät ummessa pari askelta taaksepäin.
"Hermostuneelle nais-ihmiselle täytyy varovasti ilmoittaa sellaiset
kauheat asiat. Oih, se oli hirveätä..."

"Niin, mutta se on hienoa", sanoi toinen pojista tyytyväisenä,
"'lankoni Blum', se on hienoa."

"Vielä mitä", huudahti Lisbet, "kaikkea muuta kuin hienoa! Eugen Blum
oli juuri se amiraali, jonka piti tuomita minut!..."

"Niin, mutta hänhän oli kiltti ja antoi sinun mennä!"

"Niin kyllä, mutta vasta sitten kun sai kuulla, miten sivistynyt minä
olen! Ensin hän ei ollut kovinkaan kiltti, mokomakin ylpeä otus ...
ai ... ai!"

Ja Lisbet huusi surkeasti, sillä Dora, joka samassa tuli sisään, veti
häntä tukasta niin että hän oli vähällä mennä selälleen.

"Ai -- jai -- jai -- teidän armonne ... teidän ylhäisyytenne, teidän
kuninkaallinen korkeutenne, päästäkää, päästäkää!" huusi Lisbet nauraen
ja vaikeroiden.

Dora kiskasi häntä varmuuden vuoksi vielä kerran tukasta.

"Jos sinä sanot minun Eugeniani otukseksi ja amiraaliksi, niin kyllä
minä..." uhkasi hän nauraen.

"Oi -- voi -- voi, onhan sama mitä haukkumasanaa hänestä käytän,
sanonpa häntä asessoriksi tahi 'amiraaliksi';" huusi Lisbet, vapauttaen
itsensä Doran otteesta.

Kaikki sisaret ympäröivät nyt Doran.

"Rakas, pikku Dora -- oletko tosiaankin nyt kihloissa ... ja jätät
kohta meidät ... onnea, onnea, pikku Doris -- onnea, rakas pikku
sisko ... pikku sisko kulta", kuului joka taholta.

Dora punastui ja itki ja nauroi ja käänteli itseään joka puolelle,
antaakseen kunkin sisaristaan suudella ja onnitella itseään.

Mutta Lisbet heittäytyi hänen kaulaansa ja huudahti:

"Onko se totta -- oikein totta, että sinä olet kihloissa? että menet
naimisiin ja pois meiltä ja saat lapsia ja -- se on niin hirveän ikävää
ja niin hirveän hauskaa -- että en tiedä itkeäkö vaiko nauraa!"

Ja varmuuden vuoksi hän teki kumpaakin yhtäaikaa kilpaa Doran kanssa.

Tämä päivä oli juhlapäivä Hjortin perheessä; puuhaa ja touhua oli koko
talossa, yksinpä keittiössäkin, missä keittäjätär ja sisäkkö
innokkaasti keskustelivat Dora neidin hienosta ja rikkaasta
naimiskaupasta. Rouva Hjort, joka säännöllisesti kävi jokaisessa
vähänkin huomattavassa loppuun-myynnissä, oli eilen huokealla hinnalla
ostanut palasen uudinkangasta, jolla hän ja Tulla nyt taiteellisesti
verhosivat erään oviaukon. Ja Lisbet kävi ostamassa kukkia kaikkiin
maljakkoihin, niin että kun Eugen tuossa neljän aikaan saapui, oli
kaikki niin siistin ja miellyttävän näköistä, että hän, paitsi sitä
onnea, mikä hänet valtasi Doran ilosta säteilevänä juostessa häntä
vastaan, tunsi myöskin huojennusta ja mielihyvää, jonka syistä hän ei
välittänyt ottaa selvää.

Päivällistä syötäessä vallitsi hyvin juhlallinen mieliala. Rouva Hjort
oli naurettavan ystävällinen, sanoi Eugenia "pojakseen" ja "rakkaaksi
vävypojakseen", Eugen oli kylmän kohtelias, ukko Penn hajamielinen
kuten aina, ja muita perheenjäseniä vaivasi jäykkyys, johon tämä
uusi tulokas oli syynä. "Minä kuolen ... minä tukehdun tähän
juhlallisuuteen", ajatteli Lisbet epätoivoissaan, "minä teen jonkin
tyhmyyden, heitän lasillisen vettä 'amiraalin' päälle ... minä sanon
jotain mieletöntä, kunhan tämä piina vain loppuisi..."

"Isä, kuulehan", sanoi hän ääneen, "paljonko tämä pöytä maksaisi, jos
se olisi poltetuista manteleista?"

"Poltetuista manteleista!" toisti reviisori nauraen, "ole vaiti,
tyhmyri!"

"Entäs jos koko talo olisi poltetuista manteleista, paljonkos
silloin..."

Äkkiä alkoi Viva nauraa hohottaa.

"Mitä nyt? Mitä naurat?" kysyi Lisbet, hämillään ja samalla iloissaan
siitä, että juhlallinen tunnelma tuli häirityksi.

"Ettekö ole huomanneet..." alkoi Viva, mutta purskahti taas samassa
kohti kurkkua nauramaan.

"Mitä nyt? Mitä?"

"Ettekö ole huomanneet, että ... että ... herra Eugenin ja Doran nenät
ovat samanlaiset, paitsi että herra ... herra Eugenin on hieman
pitempi..."

Nyt täytyi Eugeninkin nauraa. Viva istui siinä pienenä ja pelokkaana
kuin linnunpoikanen ja katseli uteliaana suurin silmin milloin hänen,
milloin Doran nenää.

"Et sinä saa sanoa minua 'herraksi'", sanoi hän ystävällisesti,
nyökähyttäen päätään Vivalle, "sinähän olet minun pikku kälyni ja minä
olen sinun lankosi."

Viva mumisi jotain kiitokseksi ja teki liikkeen, joka oli olevinaan
kumarrus, samalla yhäti nauraen ja katsellen tuota nenien ihmeellistä
yhtäläisyyttä.

"Se todistaa vain, että he ovat luodut toisilleen ja tulevat hyvin
onnellisiksi", sanoi Lisbet, "sillä näetkös, Viva, se on aina nenä,
joka ratkaisee ihmisen kohtalon..."

Hän huokasi syvään ja nyökäytti päätään Tullalle, joka nauraen vastasi
hänelle.

Päivällisen jälkeen siirryttiin saliin, jota Tulla käytti makuuhuoneena
talvella, silloin kun hänen pieni pohjoiseen päin oleva huoneensa oli
liian kylmä. Eugen tarkasteli salavihkaa huoneita; ei missään näkynyt
sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, jotka hänen vanhempiensa kodissa
tavallisesti olivat huolellisesti järjestettyinä erityisellä pöydällä;
ainoastaan yksi rypistynyt numero "Päivän Uutisia" näkyi eräässä
nurkassa.

Kun oli juotu kahvia, alkoi tunnelma kohota; Lisbet sammutti lampun ja
pisti tulen uunissa oleviin puihin, sillä perheen tapoihin kuului, että
vietettiin hetkinen puhellen ja soitellen puhdevalkean ääressä.

Lisbet veti tyynyn uunin ääreen, heittäytyi sille ja huudahti:

"Tartu kitaraasi ja laula, Truda Vide, sillävälin kun punaiset varjot
tanssivat huoneessa!"

Eugen, joka istui uunin toisella puolella, käsi kiedottuna morsiamensa
vyötäisille, katsoi ihmetellen Lisbetiin.

"Kuka on Truda Vide?" kysyi hän.

"Niin, tosiaankin", sanoi Lisbet nauraen ja nojaten päänsä käteensä,
"Eugen" -- hän lausui nimen arasti ja nopeaan -- "Eugen ei tiedäkään,
että kaikilla meillä täällä on useampia nimiä?"

"En, sitä en tiedä", myönsi Eugen.

"No niin, ensin on meillä ne nimet, jotka olemme saaneet almanakasta,
tuollaiset tyhmät nimet, jotka eivät ilmaise mitään... Sitten on meillä
omat oikeat nimemme, jotka ovat samanlaiset kuin me itsekin,
ilmaisevat, minkä näköiset ja minkälaiset me olemme."

"Sepä on ihmeellistä. No, mikä on Doran nimi?"

"Dora on juuri Truda Vide. Minä olen Flora Hopper ja Tulla on Nora
Nubb."

"Hyvin omituisia nimiä", sanoi Eugen nauraen, "mutta en ymmärrä, mikä
niistä on samanlaista kuin te itsekin."

"On toki! Truda Vide on ihan niinkuin Dora! Truda on tummanvihreä,
jossa on vaaleita viiruja. Viirut ovat t:ssä ja r:ssä. Vide on pehmeätä
ja iloista ja uneksivaa, Truda Vide on salaperäistä ja tenhoavaa ... se
on kansanlaulu, johon sisältyvät kaikki metsien ja vuorten ja järvien
ajatukset ... se on auringon välkettä kuusimetsässä ja kevättuulen
suhinaa puissa..."

Lisbet katseli nyt tuleen, hänen äänensä aleni melkein kuiskaukseksi,
ja tummat silmät saivat salaperäisen haaveksivan ilmeen.

Eugen painoi Doran rintaansa vasten ja katseli hyväillen häntä. Oli
kuin jotain Lisbetin haaveksivista unelmista olisi tarttunut häneenkin,
hänestä tuntui äkkiä Doran koko olemus niin hurmaavan tuoreelta ja
nuorelta ja keväisen tenhoavalta, että kyyneleet olivat vähällä nousta
hänen silmiinsä.

"Flora Hopper on oikeastaan aivan liian kaunis nimi minulle", jatkoi
Lisbet puheluaan. "En olekaan ottanut sitä itse, vaan Dora on antanut
sen minulle. Se on minun ihannekuvani, sellainen, jollainen minä
tahtoisin olla, ollakseni oikein miellyttävä ja tyylikäs. Flora Hopper
on vaaleanpunaista ja levotonta ja vaihtelevaa, Flora Hopper tanssii
sekä iloisena että suruissaan. -- Ja Nora Nubb, voiko mikään olla
enemmän Tullan kaltaista kuin se? Se on kilttiä ja vaaleanviolettia ja
auttavaista ja käytännöllistä, se on niin kodikasta kuin tuli uunissa
ja niin herttaista ja lempeätä kuin ääneen lukeminen sairashuoneessa.
Nora Nubb! Nora Nubb! Ja samalla on siinä jotain lystikästä", jatkoi hän
nauraen.

Tulla nauroi myöskin, mutta hieman surumielisesti. Hän tunsi hyvin
eroituksen sisariensa ja itsensä välillä, laulun ja tanssin ja kaiken
siinä piilevän runollisuuden, ja hyvyyden ja hyödyllisyyden ja --
lystikkäisyyden välillä.

"Entäs minä -- mikäs minun nimeni sitten on?" kysyi Eugen, jota
Lisbetin puhe huvitti.

Lisbet kääntyi äkkiä ja katseli tutkivasti Eugenia.

"Tage Klok", sanoi hän sitten päättävästi. "Tage on vaaleansinistä ja
vakavaa ja ritarillista. Klok on hirveän vaativaista ja ankaraa."

"Sinulla on vilkas mielikuvitus, Lisbet", sanoi Eugen nauraen. Samalla
hän tunsi jonkinmoista mielipahaa Lisbetin viime sanojen johdosta.
Tekikö hän todellakin sellaisen vaikutuksen nuoriin tyttöihin? Sitä hän
ei olisi uskonut...

"Ei, mutta nyt pitää Truda Viden laulaa, ennenkuin tuli sammuu!"
huudahti Lisbet. "Tartu kitaraasi ja laula, Doraseni!"

Dora katsahti nopeasti Eugeniin, ikäänkuin kysyäkseen, tahtoiko hänkin,
että hän laulaisi. Eugen ei vastannut, puristi vain hänen kättään ja
loi häneen hellän silmäyksen. Eikö hän sitten tiennyt, että hän, Eugen,
ei rakastanut mitään maailmassa niin kuin hänen lauluaan -- eikö hän
tiennyt, että sillä juuri hän oli valloittanut hänen sydämensä?

Dora otti kitaran seinältä, istuutui pöydälle, kuten hänen oli tapana
tehdä laulaessaan, viritti kitaransa, näpähytteli sitä hieman ja alkoi
laulaa. Hänen päänsä oli taaksepäin taivutettuna ja hänen kirkkaat
silmänsä näyttivät katsovan kauas etäisyyteen. Hän lauloi heleällä,
värisevällä äänellä, ja hänen laulunsa oli kuin kirkkaitten,
läpinäkyvien aaltojen hiljaista loisketta. Niin, Truda Vide oli
kansanlaulu... Oli kuin hän olisi laulanut oman sydämensä laulua ...
tahi luonnon laulua ... kevään kaihoa ja surumielisyyttä ... metsien ja
niittyjen unelmia... Eugen ei ollut koskaan kuullut mitään, joka olisi
tenhonnut häntä niinkuin Doran laulu... Kirkkaina ja hopeanhohtavina
kuin kuun säteet tunkeusivat nämä säveleet hänen sydämeensä ...
kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja sanomaton onnen ja tuskan tunne
täytti hänen sydämensä. Kaikki tuntui hänestä samalla kertaa niin
suurelta ja laajalta ja avaralta ... ja hänen rakkautensa, hänen
onnensa ja uskonsa oli rajaton ... ja kuitenkin oli hänen rinnassaan
ahdistava tunne, tuntui kuin aika ja paikka olisivat tahtoneet
tukahduttaa hänet, litistää hänet kokoon...

"Laula minun lempilauluni!" huudahti Lisbet, kun Dora vähäksi aikaa
vaikeni.

Dora näpähytteli kitaran kieliä ja alkoi laulaa, ja hänen äänessään oli
entistään vieläkin sydämellisempi kaiku:

    "Tu me demandes, Marie,
    Si l'amour est trompeur,
    Si plus d'un fois dans la vie
    On peut donner son coeur?
    Non, non, mon ange,
    Jamais l'amour ne change --
    L'amour d'un jour
    Ce n'est pas de l'amour!"

Hän äänsi ranskaa huonosti ja väärällä äänenpainolla. Se olisi muussa
tapauksessa häirinnyt Eugenia, mutta nyt ei hän sitä huomannutkaan,
niin ihmeellisen liikuttava oli hänestä tuo vieno, kainon sydämellinen
laulu. Laulaessaan viimeistä säettä: jamais l'amour ne change, katsoi
Dora koko ajan kihlattuunsa, kasvoilla ilme, jota tämä ei voinut
koskaan unohtaa. Hän ei enää epäillyt Doran rakkautta, hän tunsi taas
riemuitsevan äänen sisässään kuiskaavan: "Ole onnellinen, sillä sinä
rakastat ja olet rakastettu!"

Dora oli hetkisen hiljaa, sitten hän alkoi hapuillen soitella vienoja
säveliä, siirtyi vähitellen pois haaveksivan hämärästä tunnelmasta,
jonka oli äsken loihtinut esiin, helähytti muutamia iloisia, reippaita
sointuja ja rupesi äkkiä soittamaan iloista tanssisäveltä.

Sanomattomaksi hämmästyksekseen näki Eugen Lisbetin samassa ponnahtavan
ylös lattialta ja alkavan tanssia. Tuli uunissa oli nyt palanut
loppuun, huonetta valaisi ainoastaan hehkuvan hiiloksen punertava
kajastus, ja sen valossa näytti tuon nuoren tytön tanssi omituisen
hurjalta. Lisbetin liikkeissä ei ollut suloa, mutta niissä oli
intohimoa ja notkeutta.

"Tanssin avulla tulee puhua, samoin kuin soitonkin ... liikkeillä tulee
tulkita unelmia, kaihoa, ajatuksia", sanoi hän, ja pysähtyi Eugenin
eteen, molemmat kädet koholla ja silmät kummasti loistaen pimeässä.

"Onko hän keimaileva vai onko hän vasta lapsi?" ajatteli Eugen
ihmetellen.

Mutta Lisbetin tanssi tenhosi hänet samalla tavoin kuin Doran laulu.
Koko perheessä oli jotain, joka liikutti häntä, jotain hellää,
alkuperäistä, jotain lapsen tapaista, joka iloitsee kaikesta, joka
kuuntelee satuja ja poimii kaikki kukat, jotka sattuvat sen tielle.
Miten ystävällisiä he olivatkaan toisilleen, miten hyväileviä, miten
kiitollisia ja ihastuneita kaikesta. Miten toisenlainen olikaan hänen
perheensä, jossa kaikki olivat jäykkiä, vaativaisia, valmiita
arvostelemaan kaikkea, mikä ei ollut heikäläistä. Hän ei muistanut,
että hän koskaan olisi hyväillyt sisariaan, tuskin äitiänsäkään, jota
hän kuitenkin suuresti kunnioitti.

Hän ei ollut selvillä omista tunteistaan, kun hän paria tuntia
myöhemmin sanoi hyvästi morsiamelleen ja lähti kotiin. Hän tiesi vain,
että hän oli kiihoittuneessa, huumaantuneessa mielentilassa, joka teki
mahdottomaksi hänen tavallisen tuskallisen oman sydämensä ja salaisten
vaikuttimiensa arvostelun. Kuitenkaan ei hän voinut päästä täysin
vapaaksi tuosta arvostelun hengestä; hän toivoi, että yksi ainoa
välitön lapsellinen tunne olisi voinut vallata hänet, kuten -- hän
ymmärsi sen -- se voi vallata hänen uudet sukulaisensa, niin että he
saattoivat iloita kaikesta. Mutta se pakeni häntä aina, ja aina oli
hänen tunteissaan jotain kaihomielistä, kaikua tuskallisista
kysymyksistä: "Minkälainen hän on -- kuljenko kohti suurta ristiriitaa
vaiko rajatonta onnea?..."




VII.


Parin päivän perästä oli kihlajaispäivälliset Eugenin vanhempien luona.
Lapset ja vävyt, serkut ja tädit, sanalla sanoen koko suku oli kutsuttu
tekemään Doran tuttavuutta. Paitsi sitä oli kesteistä annettu tieto
eversti Dufvalle, ja vanha vahtimestari Delin, joka oli ollut mukana
kaikissa kihlajaisissa, häissä ja ristiäisissä Blumin perheessä, oli
pyydetty avuksi. Erityistä ruuanlaittajaa ei tarvittu, sillä mamsseli
Gistren, talon vanha keittäjätär, oli ainoa, joka voi tyydyttää Blumin
perheen vaatimukset siinä suhteessa. Muuten olivat Blumien mielestä
heidän vaatimuksensa ruuanlaiton suhteen aivan yhtä erinomaiset kuin
heidän järjestyksen- ja velvollisuudentuntonsa, ja he hymyilivät
sääliväisesti, jos joku uskalsi lausua poikkeavia mielipiteitä
ruuanlaitosta ja tarjoilusta.

Jos Lisbet Hjort olisi kuvaillut, miltä herra ja rouva Blum näyttivät,
kun he tuossa viiden aikaan, rouva puettuna pitsimyssyyn ja
kallisarvoiseen silkkileninkiin, herralla ritarimerkki rinnassa,
istuivat komeassa kodissaan odottaen vieraitaan ja silloin tällöin
luoden silmäyksen katettuun pöytään, joka notkui hopean ja kalliiden
pöytäliinojen painon alla, olisi hän sanonut: "Nyt he aikovat
'arkebuseerata' meidät kaikki;" se oli sananparsi, jota he mielellään
käyttivät, ja joka käsittämättömistä syistä oli heidän perhekielessään
pantu merkitsemään suurta "nolausta". Herra ja rouva Blum tunsivat
kyllä joitakin ylpeyden tapaisia tunteita; heidän mielestään oli
sopivaa, että Eugenin morsian heti alun pitäen oppi ymmärtämään
eroituksen hänen ja Eugenin yhteiskunnallisen aseman välillä.

Hjortin herrasväki ei, ihme kyllä, myöhästynyt minuuttiakaan.
Kunnioitus, jota kaikki tunsivat Blumin perhettä kohtaan, vaikutti
heininkin jo kaukaa ja sai heidät laittautumaan valmiiksi ajoissa.
Rouva Blum tervehti juhlallisesti ja kohteliaasti poikansa tulevia
appivanhempia, ja rouva Hjort vastasi hänen tervehdykseensä samalla
tavalla, taivuttaen hänkin päätään yhtä sievästi ja lausuen hänkin yhtä
jäykästi ja väkinäisesti toivomuksen, että molemmat nuoret tulisivat
onnellisiksi ja että perheiden välille syntyisi hyvä ystävyys. Rouva
Hjort matki aivan tietämättään rouva Blumin ylhäistä käytöstapaa, niin
että tytöt, jotka seisoivat hänen takanaan, olivat vähällä purskahtaa
hyvin sopimattomaan nauruun.

Eugen oli tullut vähää ennen kuin hänen morsiamensa. Doran mielestä oli
hänen tervehdyksessään, kun hän kohteliaasti kumartaen puristi hänen
kättään, jotain Blumilaisen alentuvaa, ja hän oli vähällä purskahtaa
itkuun. Mutta kun esittelyt ja tervehdykset olivat ohi ja Eugen ja Dora
saivat taas vapaasti puhella toistensa kanssa, oli hän jälleen yhtä
hellä ja rakastavainen kuin ennenkin. Dora olikin tänään erittäin
suloinen; hänellä oli puku, joka sopi hänelle erittäin hyvin, ja sekin
lisäsi osaltaan Eugenin mieltymystä häneen.

Rouva Hjortille oli osoitettu paikka sohvassa, ja hän istui siinä
suorana ja kauniina kuin mikäkin koristuskapine. Tuontuostakin tuli
joku rouvista puhelemaan hänen kanssaan, ja molemmat olivat silloin sen
näköisiä, kuin olisivat he täyttäneet raskasta velvollisuutta.

Tulla oli pelokkaana vetäytynyt piiloon erääseen ikkunakomeroon, ja
Lisbet tuli kohta hänen perässään sinne. Ei kukaan puhunut sanaakaan
heidän kanssaan. Mutta Lisbet ei kadottanut rohkeuttaan; hän piti
lystiä seurueen kustannuksella, ja kertoi kuiskaten huomioistaan
Tullalle.

"Mutta eivätkö nämä Blumit konsanaan lopu ... oi voi, tuolla tulee taas
kokonainen perhe! En tiedä, mitä tämä loppumaton jono muistuttaa ...
mutta jotain hirveätä se on ... ihan peloittaa... Ja miten lihavia he
ovat ... jokaisella herralla yhtä suuri vatsa ... kyllä he mahtavat
herkutella!... Tuossa taas kokonainen lauma, isä, äiti, lapset ... he
tulevat sisään ja kumartavat aivan kuin unessa. Oi Tulla, Tulla, jos
minun pitäisi olla täällä, muuttuisin suolapatsaaksi ... nyt jo alkavat
sormenpääni jäätyä..."

"Ole toki hiljaa... Lisbet ... älä naura ... he katsovat meitä ... ole
hiljaa, Doran tähden."

Ja Tulla katseli pelokkaana ympärilleen; hänestä tuntui, kuin monet
kymmenet katseet olisivat halveksien suuntautuneet häneen ja
Lisbettiin. Mutta koko joukossa ei ollut ketään, joka olisi edes
katsahtanut noiden molempien rumien, yksinkertaisesti puettujen
tyttöjen puoleen. Vihdoin näki Lisbet Fanny Bergenstiernan, sen nuoren
tytön, jonka hän oli tavannut jäällä, ja hän tuli heti paljon
paremmalle tuulelle. Fanny esitti hänet ja Tullan toisille nuorille, ja
pian he nauroivat ja puhelivat kuin tavallisesti.

Päivälliset moitteettoman hienoine ruokineen, viineineen ja
passauksineen olivat yksitoikkoiset ja ikävät. Tavallinen määrä maljoja
tyhjennettiin kihlauksen kunniaksi, mutta jokapäiväisyyttä ylemmäksi ei
tunnelma hetkeksikään kohonnut. Blumit puhelivat kuten tavallisesti; se
oli heidän kaltaistaan rauhallista, hupaista rupattelua, jota höystivät
helppohintaiset satiirit ja pienet kiivastuksen puuskat, kun satuttiin
koskettelemaan jotain Regina neidin hermoille vaarallista aihetta.
Hjortit, jotka olivat tottuneet sydämelliseen seurusteluun ja hilpeään
puheluun, olivat aina mykkiä tässä seurassa. Tulla ei avannut suutaan
muuta kuin syödäkseen, mutta sitä hän teki perusteellisesti, toivoen
seuraavana päivänä voivansa säästää sekä aamiaisen että illallisen, ja
Lisbet, jolla oli vierustoverina pitkä, jäykkä nuorukainen --
"kauppaneuvos" neljännessä polvessa -- ei myöskään virkkanut mitään.
"Oi, jospa kunnolla pääsisin täältä", ajatteli hän, "kunpa en vain
nukkuisi tähän tai kuolisi, ennenkuin nousemme pöydästä ... kurkussani
tuntuu niin kummalliselta ... on aivan kuin tukehtuisin kaikkiin näihin
Blumeihin." -- Rouva Hjort koetti yhä edelleenkin käyttäytyä yhtä
arvokkaasti kuin Blumitkin ja sanoi muutamia epäonnistuneita
kohteliaisuuksia, jotka herättivät naurua hänen selkänsä takana. Mutta
"ukko Penn" oli yläpuolella kaikkien tunnelmien; hän söi,
hajamielisesti hymyillen, yhtä paljon kuin Tullakin, ja otti niin
runsaat annokset että rouva Blum huolestuneena ihmetteli, oliko
kaikilla Hjorteilla yhtä hyvä ruokahalu. Hän puheli vapaasti
naapuriensa kanssa, ja hänestä tuntui, että seura, johon hän oli
joutunut, oli harvinaisen hauska ja miellyttävä.

Kun päivällinen oli syöty, vetäytyivät Eugen ja Dora erääseen
sivuhuoneeseen, jossa he saivat olla koko iltapäivän, ilman että kukaan
häiritsi heitä. Vihdoin tuli kuitenkin rouva Blum ja ilmoitti kylmän
ystävällisesti, että nyt oli Eugen jo tarpeeksi kauan saanut olla
kahdenkesken morsiamensa kanssa, nyt oli aika, että muutkin saivat
nauttia hänen seurastaan. Rouva Blum oli kuullut, että Dora lauloi niin
kauniisti, eikö hän tahtoisi laulaa heille jotain? Ja hän suuteli
ohimennen nuorta tyttöä poskelle ja lausui toivovansa, että Dora tekisi
uusille sukulaisilleen sen ilon.

"Mielelläni sen teen", vastasi Dora yksinkertaisesti, "pelkään vain,
että täti odottaa minulta liian paljon; Eugen liioittelee niin kovin."

Ja hän loi sulhaseensa onnea säteilevän katseen, joka näytti sanovan:
"Mutta on hauska että liioittelet!"

Eugen puristi hänen kättään ja pudisti hymyillen päätään.

Dora meni nyt rouvan mukana saliin, missä piano oli avattu, kynttilät
sytytetyt, ja kaikki istuivat odottaen laulua. Dora ei ollut ensinkään
halukas laulamaan; hän tunsi, että kuuntelijain puolelta hän ei saanut
osakseen vähintäkään myötätuntoa, ainoastaan uteliaisuutta ja
arvostelua, ja hänestä tuntui, että kaikki sävelet hänen rinnassaan
kuolivat.

Hän sammutti kynttilät -- omavaltainen teko, joka sai rouva Blumin
hieman rypistämään otsaansa -- ja istui hetken aikaa soitellen,
päästäkseen oikeaan tunnelmaan. Ja siinä hän onnistuikin; sävelet,
jotka hän loihti esiin, veivät hänet toiseen maailmaan, ja hän unohti
ihmiset ympärillään, paitsi yhtä, jonka kuva väikkyi hänen sielunsa
silmien edessä. Hän alkoi laulaa erästä Eugenin lempilaulua, ja hänestä
tuntui kuin olisi hän istunut siinä aivan yksinään ja lemmitylleen
laulanut heidän nuoren onnensa laulua. Hän istui kuten hänen tapansa
oli, pää taivutettuna taaksepäin ja katse, joka oli samalla kertaa
kauas tähtäävä ja sisäänpäin kääntynyt, suunnattuna ylöspäin, yli
kuuntelijain päitten. Ja niin suuri oli hänen laulunsa tenho, että sitä
ei voinut vastustaa edes jäykkä, epäsoitannollinen Blumin perhe. Itse
Regina neitikin, jolla ei ollut vähintäkään musikaalista aistia, näytti
liikutetulta. "Kaunista, kaunista", kuiskasi hän parisen kertaa,
nyökähyttäen hyväksyen päätään. Ja Pilo neiti salli silmiensä kyyneltyä,
ja hän toisteli -- tällä kertaa sydämestään ja vakaumuksella: "Aivan
niin, Regina, aivan niin!"

Kun Dora lopetti, kuului salissa hyväksyvä sorina, ja kiitoksia ja
kohteliaisuuksia tuli tulvimalla. Kauppaneuvos puhui jotain Jenny
Lindistä, jota Dora, iloissaan ja hämmästyksissään kun oli, ei
ensinkään ymmärtänyt, ja rouva Blum syleili ja suuteli Doraa ensimäisen
kerran äidillisen hellästi. Eugen, joka seisoi Doran vieressä, kietoi
kätensä hänen vyötäisilleen. Hänen kosteat silmänsä ja haaveksiva
katseensa näyttivät sanovan: "Katsokaa nyt -- enkö ollut oikeassa; ei
ole sitä ihmistä, jota hänen sävelensä eivät tenhoaisi."

Hjortin perheelle tämä oli juhlahetki; Lisbet ja Tulla olivat pakahtua
onnesta, he vuoroon punastuivat, vuoroon kalpenivat, ja kun Doran
sävelet täyttivät salin, värisivät he ihastuksesta. He katselivat
ympärilleen säteilevin silmin, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Se
on meidän sisaremme ... meidän rakas Truda Videmme ... meidän
prinsessamme ... meidän, meidän lemmittymme!" Ja rouva Hjort mietti,
miten hän hienolla tavalla voisi antaa Blumin perheen tietää, että Dora
oli perinyt kykynsä häneltä.

Doran laulu oli murtanut jäykkyyden muurin, yhdessä-olo loppui aivan
toisella tavalla kuin se oli alkanut. Kauppaneuvos, joka oli
matkustellut paljon ja kuullut useitten Europan kuuluisimpien
laulajattarien laulavan, jutteli ystävällisesti ja alentuvasti Doran
kanssa, ja rouvat olivat heti selvillä siitä, miten hauskana
ajanvietteenä Doran laulu tulisi olemaan heidän ikävissä päivällis- ja
illalliskutsuissaan.

Kaikki olivat siis mitä parhaimmalla tuulella, kun Hjortit tuossa
10:nen tienoissa sanoivat hyvästit ja lähtivät.

Mutta kun he tulivat kotiin, ja Eugen, joka oli saattanut heitä
portille asti, oli lähtenyt, silloin purkausi Lisbetin tähän asti
pidätetty iloisuus ilmoille. Ei auttanut, että ukko Penn varoittaen
huusi "hiljaa, hiljaa"; portaita ylös kulkiessaan ja vielä etehiseen ja
saliin tullessaankin hän nauroi ja puheli, aivan kuin hankkiakseen
ilmaa keuhkoihinsa.

"Mitä kummaa tämä muistuttaa?" huudahteli hän kerran toisensa perästä,
"tämä muistuttaa jotakin. Mutta mitä ... en voi mennä levolle,
ennenkuin olen päässyt selville siitä. Nyt ... nyt sen tiedän! Se on
Frödingin 'suvunlaulu'. Ettekö kuulleet, miten siellä soi joka
nurkassa: 'me ... me ... me ... kaikki sukulaiset ... koossa pysymme'.
Minne vain tuli, niin joka paikassa: 'me ... me ... me.' Ja
ajatelkaahan, kun vanhukset kerran kuolevat ja tulee tappelu
perinnöstä, huonekaluista ja rahoista ja jalokivistä... Silloin siellä
käy kiukkuinen surina!"

Ja Lisbet väänteli itseään ja matki Blumeja ja nauroi, ja muut
nauroivat mukana. Mutta äkkiä tuli Dora juhlallisen näköiseksi.

"Minä loukkaannun", sanoi hän lapsellisen pahastuneella äänellä, "sinä
unohdat..."

"Niin, olen todellakin unohtanut, rakas Truda Vide", huudahti Lisbet ja
syöksähti syleilemään Doraa, "olen kokonaan unohtanut, että sinä olet
jo puoleksi Blum! Voi veikkoinen, se mahtaa tuntua kolkolta! Minä en
tosiaankaan uskaltaisi olla sitä edes neljänneksi osaksikaan. En
koskaan uskaltaisi mennä naimisiin kenenkään Blumin kanssa. Me, me,
me ... rakkaat ystäväiset, koossa pysymme!"

Tuo lause huvitti Lisbetiä niin, että hän sitten monta päivää surisi
Doran korvaan: "me-me-me ... me-me-me..."




VIII.


Kevätpuolella alkoivat Dora ja Eugen järjestää tulevaa kotiaan. He
kävivät katsomassa huoneustoja ja kulkivat ostoksilla. Hjortin tytöt
neuloivat minkä ennättivät Doran myötäjäisiä, ja rouva Hjort kulki
loppuunmyynneissä ja osti huokealla hinnalla ylijääneitä kangaspalasia.
Hjortin perheen oli vaikeata saada kokoon edes jonkunverran kelvollista
vaatevarastoa Doralle, mutta rouva ei hellittänyt, hän kävi kaikki
kaupungin puodit, tinki vahvasti ja antoi perheen paastota, niin että
ukko Pennin nenä tuli vielä pitemmäksi kuin ennen; itse hän istui
ompelukoneen ääressä myöhään yöhön.

Häät oli määrätty pidettäväksi syksyllä. Tosin varoittivat sekä
kauppaneuvos että rouva Blum poikaansa, puhuivat kaikista niistä
vaaroista, jotka johtuivat Doran nuoruudesta -- hän oli vastikään
täyttänyt 19 vuotta -- mutta Eugen oli taipumaton. Hänestä oli juuri
Doran nuoruus takeena siitä, että he tulisivat onnellisiksi. Hjortin
perheessä oli paljon sellaista, josta hän ei pitänyt, ja hän toivoi,
että niinkauan kun Dora vielä oli näin kehittymätön ja lapsellinen, hän
helposti saisi hänet kasvatetuksi omien periaatteittensa mukaiseksi.

Pesän rakentaminen aiheutti usein pieniä erimielisyyksiä kihlattujen
kesken. Eugen kysyi neuvoa yksinomaan äidiltään, ja kun rouva Hjort
tahtoi olla mukana, syrjäytti hän hänet kohteliaasti, mutta kylmästi.
Dora loukkaantui ja kosti olemalla kylmä häntä kohtaan, ja se sai
taas Eugenin aivan suunniltaan. Doralla oli muuten, huolimatta
nuoruudestaan, hyvin varmat mielipiteet, joita hän ei peljännyt tuoda
ilmoille; ja hänellä näytti myöskin olevan taito sitkeästi ja
itsepäisesti, vaikkakin melutta, viedä perille toivomuksensa. Toisinaan
tuli Eugenin mieleen ajatus, että nämä erimielisyydet ehkä olivat alkua
vaikeisiin taisteluihin. Sen mukana tuli aina epäilys, rakastiko Dora
todellakin häntä, vai oliko ainoastaan edullinen naimiskauppa ja halu
päästä nuorena naimisiin, saanut hänet vastaamaan myöntävästi hänen
kosintaansa; ja hänen käytökseensä tuli silloin jotakin katkeraa ja
ylpeätä, joka sai koko Hjortin perheen liittoutumaan yhteen ja nyt jo
pitämään Doraa marttyyrina. Vielä toinenkin epäilys vaivasi häntä:
oliko Dora vilpitön ... oliko tuo raitis, avomielinen olento todellakin
Dora itse, vai oliko hänessä kätkettynä jotain, joka jonakin toisena
kertana voisi purkautua esille ja osoittaa, että hän olikin aivan
toinen, kuin miksi Eugen oli häntä luullut. Eikö hän oikeastaan
ollutkin vasta luonnos, ja oliko hän ymmärtänyt oikein edes tuon
luonnoksen ääriviivat?

Hän olisi tahtonut kysyä Doralta -- avomielisesti puhua hänen kanssaan
asioita, jotka tekivät hänet rauhattomaksi, mutta hän ei voinut. Hän ei
voinut ilmaista ajatuksia, jotka häntä vaivasivat, hän ei aina ollut
itsekään selvillä niistä; ne jäivät usein pelkiksi surumielisiksi
tunnelmiksi, jotka hän sitten hukutti siihen huumaukseen, jonka Doran
läsnäolo hänestä herätti.

Blumit muuttivat aikaisin kesähuvilaansa Saltsjössä, Hjortin perhe
sitävastoin asui koko alkukesän kaupungissa, missä rouva ja tytöt
hääräsivät helteessä Doran myötäjäisten kanssa. Vasta heinäkuussa, kun
vuokrat tulivat huokeammiksi, hankkivat he kesäasunnon saaristossa. Se
oli pieni tupa, jossa oli ainoastaan kolme huonetta, mutta siellä oli
aina hauskaa ja sieltä kuului puhetta ja naurua, olipa päivä pilvinen
tahi aurinkoinen. Lisbet kuljeskeli päivettyneenä ja nenä punaisena
kallioilla ja kävi purjehtimassa kalastaja-ukkojen kanssa, ja Viva ja
pikkupojat olivat aina paljain jaloin ja repaleisissa ja tahraisissa
vaatteissa, mutta täynnä elämäniloa ja vallattomuutta.

Dora oli kesällä pari kertaa useita viikkoja Blumien luona ompelemassa
myötäjäisiään ja oppimassa taloudenhoitoa, mutta vaikka hän miten olisi
koettanut viihtyä hienossa huvilassa, missä komeat ruusut kukoistivat
ja missä katetulta verannalta oli laaja näköala yli koko laivareitin,
ei hän voinut. Aamupäivät, jolloin Eugen oli kaupungissa, olivat
hänestä sietämättömän ikävät; rouva Blum istui tunnin toisensa perästä
verannalla ommellen mamsseli Bendelinin kanssa, ja Dorasta tuntui, että
ilma hänen ympärillään ei suinkaan ollut täynnä iloisia kesätunnelmia,
kuten pienessä saaristotuvassa, vaan vaatimuksia, että hän pitäisi
seuraa anopilleen ja yhtä innokkaasti kuin hänkin päärmäisi servettejä
ja lautas-liinoja. Hänestä tuntui, kuin olisivat hänen jäsenensä
jäykistyneet ja ajatukset herpautuneet, hän olisi tahtonut hypähtää
ylös, ojennella itseään, laulaa heleimmällä äänellään, juosta
puutarhaan poikimaan ruusuja. Mutta hän uskalsi tuskin kohottautua
tuoliltaan; jos hän liikahti vähääkään, oli hän heti näkevinään
anoppinsa silmät suunnattuina itseensä ja kuulevinaan hänen matalalla,
kohteliaan-ystävällisellä äänellä kysyvän: "Mitä nyt, Dora -- voitko
pahoin ... soitamme Bergströmille?"

Vasta kun Eugen saapui, tuli Dora entiselleen, sillä silloin rouva Blum
luopui omistusoikeudestaan häneen ja jätti hänet pojalleen. Eugen ja
Dora tekivät aina päivällisen jälkeen pitkiä kävelyretkiä, jolloin Dora
unohti koko ikävän aamupäivän, ja valoisina kevätiltoina hän nautti
täysin siemauksin nuoresta onnestaan.

Eräänä päivänä olivat Eugen ja Dora kutsutut Regina tädin luo Ekholmin
kartanoon. Se oli Regina tädin suuren, kauniin maatilan nimi, jossa
kaikki Blumin lapset aina olivat saaneet viettää muutamia päiviä
kesä- ja joululuvastaan. Ne päivät, jotka he viettivät tässä
kartanossa, syöden marjoja puutarhasta tai pureskellen pähkinöitä uunin
ääressä, vavisten kunnioituksesta ja ihmettelystä katsoessaan Regina
tädin lumivalkeata tukkaa ja läpitunkevia silmiä, väikkyivät sittemmin
aina heidän mielessään kuin ihmeellinen, hurmaava tarina lapsuuden
ajoilta, melkein yhtä juhlallinen kuin käynti joulukirkossa.

Oli säteilevän kaunis päivä, kun Eugen, Dora ja Lisbet -- Regina tädin
suopeus oli tällä kertaa ulottunut häneenkin -- lähtivät Ekholmin
kartanoon. Mutta kuitenkin se näytti tuovan muassaan pelkkiä
vastoinkäymisiä ja onnettomuuksia. Ensiksikin tulivat Lisbet ja Dora
niin myöhään laivalle, missä Eugen odotti heitä, että porraslautaa
juuri oltiin vetämässä sisään; sitten repäisi Lisbet reiän uuteen
hameeseensa, ja päästi kauhuissaan sellaisen hätähuudon, että kaikki
matkustajat kääntyivät katsomaan häntä. Eugen tuli kaikesta tästä heti
synkälle tuulelle. Dora ja Lisbet tekivät kyllä kaiken voitavansa
lepyttääkseen häntä, mutta mikään ei auttanut. Eugen vastaili hänelle
lyhyesti -- hän istui ja ajatteli, että vastaisuudessa hän kyllä
opettaisi vaimonsa pitämään vaaria ajasta -- ja vasta perille tullessa
hänen kasvonsa kirkastuivat. Mutta silloin synkkeni vuorostaan
molempien sisarusten mieli. Siinä oli heidän edessään Regina tädin
mahtava, valkeaksi rapattu linna, suorien lehtikujien, tasaisten
pensasaitojen ja säännöllisten kukkalavojen ympäröimänä. Kaikki oli
siinä omiaan herättämään juhlallista kunnioitusta. Eikä heidän mielensä
keventynyt, kun he noustuaan ylös kiviportaita saapuivat ovelle, jonka
palvelija, suora ja jäykkä kuin vahtisotamies, avasi heille, ja jonka
sisäpuolella toinen, mahtavana kuin itsevaltias, otti vastaan heidän
päällysvaatteensa ja päivänvarjonsa.

Lisbet paralle kävi heti sisään tullessa hyvin onnettomasti. Ensin hän
kompastui kynnykseen, sitten Doran hameeseen, ja Regina neidin eteen
tullessaan hän oli niin hämillään, että tuskin tiesi mitä teki.
Perästäpäin hän muisti ainoastaan, että oli ollut vajoamaisillaan
lattian alle, oli nähnyt ympärillään pilkallisia naamoja ja kuullut
Regina tädin murahtelevan jotain, jonka hän tietysti saattoi otaksua
olleen tervetuliaistoivotuksen, mutta joka hänen mielestään oli
kiukkuinen huomautus nykyajan nuorisosta. Sitten hän muisti vain suuren
pöydän täynnä herkullisia leivoksia, paksua kermaa ja punaisia
mansikoita, muisti vielä, että kaatoi kermaa hameelleen ja pudotti
lusikan lattiaan, ja oli taas kuulevinaan peloittavaa murinaa nykyajan
nuorisosta.

Sitten seurasi hauska kohta hänen muisteloissaan; surumielinen neiti
Pilo opasti hänet ja Doran huoneeseen, jossa he saivat pukeutua
päivällistä varten. Silloin tuli Lisbetkin entiselleen, hänen kielensä
siteet aukenivat, ja iloissaan, että sai hetkisen olla vapaudessa, hän
pyöritteli Doraa ja alkoi lörpötellä kuten tavallisesti.

"Minä en ole luotu elämään suuressa maailmassa", tuumiskeli hän, "en
varmaankaan tule suorittamaan elämäntehtävääni siellä."

"Sen minäkin uskon", vastasi Dora.

"Katsoppas, Truda Vide!" jatkoi Lisbet, osoittaen sormellaan
puutarhaan, "näetkö, minkälaisia ruusuja tuolla on! Meidän täytyy
kummankin 'nykäistä' itsellemme yksi niistä!"

Hän juoksi ulos ja palasi hetkisen perästä, kädessä kaksi suurta,
puoleksi auennutta ruusunnuppua.

"Oi, miten ihania!"

Ja Dora ja Lisbet koettivat kumpikin kilvan anastaa niistä kauniimman.

Iloisina ja tyytyväisinä he vähän ajan perästä tulivat saliin, missä
muut päivälliselle kutsutut vieraat, seurakunnan kirkkoherra ja pari
perhettä naapuritaloista, olivat koolla. Lisbet tunsi nyt itsensä,
saatuaan puhella Doran kanssa, paljon rohkeammaksi kuin alussa. Hän
päätti nyt käyttäytyä hienommin kuin aamulla, ei enää kumartaa niin
kömpelösti, vaan oikein sirosti ja kauniisti, niin että Regina tätikin
mieltyisi häneen. "Miten suloinen nuori tyttö", ajattelisi Regina täti,
Lisbetin niijatessa hänelle, "ja miten tuo ruusunnuppu sopii hyvin
hänen norjaan vartaloonsa." Niin ajattelisi Regina täti... Mutta mitä
nyt? Mitä oli tapahtunut? Miksi katselivat kaikki niin omituisesti
häntä ja Doraa? Miksi tuli Regina täti niin ankaran näköiseksi
nähdessään hänet ja Doran? Ja vanha Pilo -- Lisbet ei ollut koskaan
kenenkään silmissä nähnyt niin hätääntynyttä ilmettä kuin tällä
hetkellä neiti Pilon...

"Rakas neiti Pilo", kuiskasi Lisbet vanhalle seuranaiselle, hiipien
samalla hänen selkänsä taakse, "mitä tämä tietää? Regina täti on niin
vihaisen näköinen, ja Eugen -- olemmeko tehneet jotain pahaa?"

"Lapsikullat", vastasi neiti Pilo myöskin kuiskaten, "tehän olette
ottaneet ruusuja Regina neidin pensaasta..."

"Regina neidin pensaasta? Mutta eivätkö kaikki pensaat ole hänen?"

"Ovat, ovat toki!" vastasi neiti Pilo, hämmästyen suuresti sellaisista
loppupäätelmistä. "Mutta nuo pensaat tuolla penkereellä ovat peräisin
everstin ajoilta, eikä niihin saa koskea kukaan muu kuin neiti itse..."

"Voi, sehän on hirveätä ... mitä me nyt teemme? Lyökö hän meidät
kuoliaaksi?..."

"Ei..." vastasi neiti Pilo hymyillen heikosti, "ei teitä ... vaan..."

"Mutta ... neiti kulta, antakaa anteeksi -- sanokaa, mitä meidän pitää
tehdä ... sanokaa..."

Samassa löi Regina neiti kätensä yhteen, puhelu taukosi heti, ja
peräkanaa lähdettiin kulkemaan ruokasaliin, missä Regina neiti
ystävällisesti hymyillen osoitti jokaiselle paikkansa pöydässä. Lisbet
parka oli hyvin onnellinen, kun hän vihdoin pääsi istumaan tuolille,
joka oli mahdollisimman kaukana teräväkatseisesta Regina-neidistä.

Päivällisen aikana ei Lisbetille sattunut mitään ikävyyksiä. Hän söi
niin paljon kuin suinkin saattoi syödä herättämättä huomiota, mutta
otti ruokaa niin välinpitämättömän näköisenä, että oli varma siitä,
että palvelija piti häntä harvinaisen sivistyneenä nuorena naisena,
tottuneena suuren maailman tapoihin. Sitäpaitsi oli hänestä erityisen
hauskaa katsella Regina neidin ihraleukaa, tarkastella miten
rauhallisena ja täyteläisenä se riippui, kun ei mikään häirinnyt sen
omistajatarta, mutta miten se heti alkoi aaltoilla, kun Regina neiti
innostui, ja miten aaltoileminen kiihtyi innostuksen kasvaessa. Lisbet
ei ollut koskaan nähnyt sellaista leukaa -- saisikohan hänkin vuosien
kuluessa sellaisen, vai kuuluiko se ainoastaan rikkaille, vanhoille
neideille?

Regina tädin päivällisillä oli muuten aina jonkinlainen
parlamentaarisuuden leima; hän ei suvainnut yksityistä
ajatustenvaihtoa, vaan tahtoi yleistä pöytäpuhelua, jota hän johti kuin
tottunut puheenjohtaja ikään, esittäen jonkun sopivan aiheen ja
pakoittaen sitten toisen vieraan toisensa jälkeen lausumaan ajatuksensa
siitä. Ja jos joku toisinaan uskalsi rikkoa näitä parlamentaarisia
sääntöjä vastaan ja kuiskata jotain pöytätoverilleen, sai olla varma
siitä, että Regina tädin terävä katse välähti lasien takaa ja eroitti
nuo varomattomat.

Päivällisen jälestä pujahti Lisbet pois koko seurasta ja juoksi
puutarhan läpi puistoon. Kun hän oli varma että kukaan ei enää voinut
nähdä häntä, kohotti hän käsivarsiaan, ojenteli itseään, hengitti
syvään ja alkoi nauraa ja laulaa. Hän ei, jumalankiitos, ollut vielä
kadottanut ääntään ja liikuntokykyään. Oi, miten ihanata olikaan täällä
ulkona luonnon helmassa, tällaisena hurmaavana kesäiltana ... millaisia
suuria, tuuheita puita ... miten kauniina hehkuivatkaan petäjien rungot
laskevan auringon valossa, aivan kuin kupari ja kulta... Hän katseli
ympärilleen loistavin silmin, ja elämänhalun ja ilon väristys kulki
läpi hänen ruumiinsa. Oi, oli ihanata olla nuori ja iloinen ja
kaunis... Sillä hän oli varmasti hyvin kaunis tällä hetkellä, hän tiesi
sen... Vaalea leninki sopi hänelle erinomaisen hyvin ... hänen nenänsä
oli hieno, karakteristinen ... hänen ryhtinsä ruhtinaallinen... Ja hän
kulki nopein askelin, iskien kengänkorot kovasti maahan ja nauttien
nuorekkaasta, notkeasta käynnistään, ja nyökähyttäen tuontuostakin
hymyillen päätään omille iloisille ajatuksilleen.

Sitten hän alkoi laulaa omalla laatimallaan säveleellä:

    Truda Vide, Flora Hopper
    ja Nora Nubb,
    ja Nora Nubb.

Aivan varmaan hänelle kohta tapahtuisi jotain hauskaa, hän tunsi sen...
Kenties oli kotona jo kirje odottamassa... Ja romantilliset,
epämääräiset haaveet täyttivät hänen mielensä -- niitä liiteli ilmassa
kuin kultasiipisiä sudenkorentoja tuolla kaukana kaislikon yllä...

Mutta kas, millainen pieni, kaunis vene tuossa, valkeaksi maalattu --
se hänen täytyi ottaa ja lähteä soutelemaan! Ja hän kuvitteli jo
mielessään miten sievältä hän näyttäisi siinä istuessaan vaaleassa
leningissään, tummat silmät säihkyen, ja ympärillään ilta-auringon
kultainen punerrus.

Hän sai etsiä kauan veneen avainta, mutta löysi sen vihdoin pienestä
huvimajasta rannalta. Iloisena ja tyytyväisenä hän avasi veneen lukon,
pani airot paikoilleen ja alkoi soutaa ulos järvelle. Soutaessaan hän
yhäti itsekseen lauleskeli:

    Truda Vide, Truda Vide j.n.e.

Hän lauloi niin että sorsaparvi kaislikossa heräsi ja pyrähti lentoon.
Silloin hän vasta oikein riemastui, paneutui pitkälleen veneeseen,
ojensi kätensä ja lauloi vielä heleämmin:

    Lennä, lintuparvi,
    lennä kauas pois!
    Satumaille kaukaisille
    ehdin kerran minäkin...

Ja hän souti laulaen eteenpäin, muistamatta aikaa ja paikkaa, souti
kuin olisi hän tahtonut tavoittaa linnut lennosta tai saavuttaa
kultakimalteiset pilvet kaukana lännen taivaalla...

Sillävälin oli Regina neiti, kun ensin oli juotu kahvia liköörin kanssa
terrassilla, kutsunut vieraansa kävelylle puutarhaan ja puistoon.
Edellä kulkivat ruustinna ja Regina neiti itse, jälestä tulivat muut
vieraat parittain; sillä yhtä tärkeätä kuin parlamentaarinen järjestys
pöydässä oli Regina neidistä käveleminen säännöllisessä järjestyksessä.
Ihmiset eivät koskaan saaneet kulkea laumottain; se häiritsi hänen
järjestyksen-aistiaan. Mutta äkkiä pysähtyi Regina neiti, ja neiti
Pilo, joka kulki hänen takanaan, meni kalpeaksi kuin palttina. Mitä
tämä merkitsi! neidin vene, johon ei saatu koskea muuta kuin hänen
erityisellä luvallaan, oli poissa!

Regina neiti kääntyi kiivaasti seuranaisensa puoleen ja sanoi tuimasti:

"Mitä olen sanonut avaimesta, Pilo?"

"Kaksi vuotta sitten Regina määräsi, että sen tulee riippua
huvimajassa; sen jälkeen en ole kuullut Reginan puhuvan siitä",
kuiskasi neiti Pilo.

"Niin, ja minusta on aina ollut paha, että se on riippunut siellä",
jatkoi Regina neiti, "ja nyt näet, miten on käynyt..."

Neiti Pilo ei vastannut, mutta ajatteli mielessään, että vaikka Regina
tahtoisi ripustaa avaimen kassakaappiin, ei hän, Pilo parka, panisi
vastaan.

"Kukahan on vienyt avaimen?" jatkoi Regina neiti ja katseli tutkivasti
ympärilleen hakien pahantekijää.

Kukaan ei vastannut, mutta kaikki olivat huolestuneen näköisiä ja
pitivät tapausta ennenkuulumattomana.

Regina neiti ei virkkanut enää mitään; hän oli pahalla tuulella, ja
vieraitten kokeet saattaa häntä pilapuheilla ja hauskoilla jutuilla
hyvälle päälle olivat tuloksettomia. Hän ymmärsi, kuka oli vienyt
veneen, ja hän ajatteli mielessään, että jos Eugen olisi totellut hänen
varoituksiaan ja välttänyt "juoksevaa hirveä", olisi sekä hän että
hänen sukunsa säästynyt monesta harmista. Vasta lähtöhetkellä Regina
neiti tuli entiselleen. Dora ja Lisbet olivat panneet pois
"perheruusut", ja veneen avain, jonka Pilo oli hakenut rannalta, minne
Lisbet oli unohtanut sen, riippui hyvässä turvansa etehisen naulassa.

Kotimatka ei myöskään ollut hauska; laiva oli täpösen täynnä ihmisiä,
niin että Eugenin oli vaikea löytää istumapaikkaa seuralaisilleen, ja
itse hän oli koko ajan alakuloinen ja äänetön. Lisbet ei rohjennut
virkkaa sanaakaan, hän oli kuin lapsi, joka on tavattu pahanteosta, ja
Doran kokeet saada keskustelua käymään eivät onnistuneet. "Oi, voi",
ajatteli Lisbet, "miten me voimme mennä naimisiin Blumin perheen
kanssa! Me tukehdumme, me kuolemme..."

"Rakas Eugen, älä ole enää vihainen meille", pyysi Dora, kun he
erosivat Doran ja Lisbetin portilla, "eihän se ollut niin
vaarallista..."

"Ei se ollut vaarallista", sanoi Eugen, kohauttaen olkapäitään, "mutta
se oli sivistymätöntä. Ei juuri käyttäydytä sillä tavoin, kun ollaan
ensi kertaa vieraissa..."

Lisbet alkoi nyyhkyttää, mutta Doraa harmitti Eugenin kylmä, ankara
ääni, ja pahat ajatukset heräsivät hänessä.

"Sinä liehakoit Regina tätiä vain sentähden, että hän on rikas!" sanoi
hän yhtä terävästi kuin Eugenkin. "Jos hän olisi köyhä, ei kukaan
pitäisi minään majesteettirikoksena ottaa pientä kukkaa hänen
penkistään."

Eugen ei vastannut, hän vain katsoi Doraa tuolla ihmeellisen
rauhallisella katseella, joka silloin, kun hän oli kiihdyksissä, oli
niin piinallisen syvä ja läpitunkeva.

"Anna anteeksi, Eugen", sanoi Dora, joka heti katui sanojaan, "en
tarkoittanut pahaa ... sitä, mitä sinä ajattelet ... oletko vihainen
minulle?"

"En -- en ole ... hyvää yötä!..."

Hän ojensi Doralle kätensä ja nosti hattuaan. Mutta Dora ei tarttunut
ojennettuun käteen, vaan astui askeleen taaksepäin ja kyyneleet
kohosivat hänen silmiinsä.

"En tahdo erota sinusta tällä tavoin..."

"Puhumme siitä toisen kerran -- hyvää yötä nyt. Hyvää yötä, Lisbet."

Hän oli niin ankaran ja totisen näköinen, että kumpikaan tytöistä ei
enää uskaltanut virkkaa sanaakaan. He sanoivat hänelle hyvästi ja
menivät sisään, Lisbet yhäti nyyhkyttäen, ja Eugen kiiruhti omalle
taholleen.

Kun Eugen tuli kotiinsa ja ajatuksissaan kävi läpi päivän kaikki
tapahtumat, tunsi hän itsensä alakuloisemmaksi ja epätoivoisemmaksi
kuin konsanaan ennen. "Olen mennyt kihloihin huonosti kasvatetun lapsen
kanssa huonosti kasvatetusta perheestä", ajatteli hän, "ja nyt ei auta
muu kuin varustautua kärsivällisyydellä..."

Ja hän huokasi syvään ajatellessaan tulevaisuutta. Mutta kuitenkaan ei
hän tahtonut tehtyä tekemättömäksi, sillä niin paljon rakasti hän Doraa
-- mutta hän toivoi, ettei olisi koskaan nähnyt häntä...

Juuri kun hän ajatteli näitä katkeria ajatuksia, kuuli hän ovikellon
hiljaa soivan. Hän heräsi mietteistään, ponnahti ylös ja kiiruhti ulos
etehiseen. Hän aavisti, kuka se oli, ja tahtoi ehtiä ennen Lovisaa.

Kun hän avasi oven, seisoi Dora hänen edessään. Kesäillan vaaleassa
hämyssä voi nähdä, miten hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä loistivat
kuten kuumeisella.

"Dora, oletko hullu?" kuiskasi hän kiihoittuneena, "tahdotko pilata
maineesi, tahdotko tehdä itsesi mahdottomaksi tulemaan minun
vaimokseni?"

"Siitä en välitä", huudahti Dora kiihkoisasti, "saat heittää minut
ulos, jos tahdot ... mutta minä en voi nukkua ... minä en voi...
elää ... muistaessani epäystävällistä eroamme... Ajattelehan, jos
jompikumpi meistä kuolisi ... ja viimeinen sana välillämme olisi ollut
katkera... Minä en kestä tätä ... meidän välimme täytyy jälleen tulla
hyväksi..."

Ja hän tuli etehiseen ja heittäytyi nyyhkyttäen Eugenin kaulaan.

Hänen sydämellinen hellyytensä huumasi Eugenin; hän painoi hänet
intohimoisesti rintaansa vasten, mutta päästi hänet heti jälleen,
säikähtäen omaa kiihkoaan.

"Oi rakas Eugen", nyyhkytti Dora, "sano, että et enää -- että et enää
ole vihainen minulle..."

"En ... en ... en ... mutta nyt sinun täytyy mennä..."

"Etkö ole pahoillasi?..."

Hän hymyili surumielisesti.

"En tiedä ymmärrätkö oikein mitä tarkoitan, kun sanon, että tunnen mitä
silloin täytyy tuntea, kun huomaa olevansa vieras sille, jonka kanssa
tahtoisi jakaa kaikki..."

"Anna anteeksi ... anna anteeksi, enhän tarkoittanut mitä sanoin; kun
kiivastuu, sanoo usein sellaista, mitä ei tarkoita..."

"Näetkös, sitä en minä oikein usko. Uskon päinvastoin, että juuri
tuollaisten äkillisten mielenpurkausten hetkinä paljastamme sisimmät
ajatukset toisistamme, sellaiset, jotka muuten salaamme --
kohteliaisuudesta, säälistä tai viisaudesta. Tiedän, että sinä
sisimmässäsi pidät minua ylpeänä, yläluokan ihmisenä, joka kumartelen
rikkautta ja halveksin köyhiä, ja sen käsityksen minusta sinä
suutuspäissäsi ilmaisit..."

"Nyt sinä paljastat itsesi, Eugen", sanoi Dora tyynemmin, "luuletko,
että voi ajatella niin halpamaisesti siitä, jota rakastaa, niinkuin
minä rakastan sinua. Jos niin on, niin täytyy sinunkin ajatella paljon
pahaa minusta, vaikka salaat sen, arvatenkin sääliväisyydestä..."

"Nyt erehdyt. Minä en 'paljasta' mitään, minä vain lausun mielipiteen,
jonka tyynenä ja vakuutuksella voin toistaa..."

"Eikö sitten koskaan voi sattua, että sinä kiivastuneena sanot jotain,
jota et tarkoita?"

"Ei. Voin tosin, paha kyllä, kiivastua, mutta silloin juuri minä sanon
mitä ajattelen. Muista se, Dora, vastaisen avioelämämme varalle, että
jos minä joskus -- josta Jumala varjelkoon -- sanon pahoja sanoja
sinulle, niin minä -- tarkoitan ne myöskin..."

Dora ei vastannut. Hänestä tuntui tällä hetkellä Eugenin rakkaus niin
suurelta ja valtavalta ja samalla niin ankaran vaativalta, että hän ei
voinut sanoa mitään. Ja samalla hänet täytti sanomattoman suuri onnen
ja rikkauden tunne -- usko tämän rakkauden syvyyteen ja voimaan. Hän
painoi päänsä Eugenin olkapäätä vasten ja kuiskasi:

"Muistan kaikki -- teen kaikki, mitä tahdot, jos nyt vain unohdat tämän
ikävän päivän ja olet iloinen ja hyvä pikku Dorallesi taas..."

Hän katsoi hymyillen Eugenia silmiin, ja Eugen hymyili hänelle
takaisin.

"Mutta nyt sinun täytyy mennä", sanoi hän levottomana, "minä saatan
sinua. Kiitos että tulit", lisäsi hän vielä nopeasti, puristaen hänen
kättään.

Mennessään he eivät puhuneet monta sanaa, mutta kun Eugen oli eronnut
Dorasta, oli hän unohtanut tulevaisuuden pelkonsa ja antautunut
toivorikkaitten, onnellisten ajatusten valtaan. Hän ei ollut koskaan
uskonut Doran rakkauteen niin lujasti kuin tällä hetkellä...

Syyskuun keskivaiheilla pantiin Eugen ja Dora kuulutuksiin, ja hääpäivä
määrättiin. Vihkiminen tapahtui kirkossa, ja sen jälkeen antoivat herra
ja rouva Blum päivälliset sekä Eugenin että Doran suvulle.

Hääpäivän edellisenä iltana, kun Hjortin perhe parhaillaan touhusi
häävalmistuksissa ja kaikki talossa oli ylösalaisin, soi ovikello, ja
rouva Blum lähetti palvelijansa kysymään, otettiinko hänet vastaan.
Hjortin rouva ja tytöt katsoivat toisiinsa ja tukahduttivat naurun.
Tietysti ... otettiinhan hänet vastaan, vaikka hän olikin ikävä ja tuli
sopimattomaan aikaan. Lähimmältä sohvalta raivattiin kiireesti vaatteet
pois, ja rouva Blumille vakuutettiin, että hän oli hyvin tervetullut.

Kauppaneuvoksetar oli tavallista ystävällisempi, hän tervehti
sydämellisesti ja puhui hetken aikaa matalalla äänellä ja liikutettuna
huomisesta merkkipäivästä. Rouva Hjortin mielestä oli paikallaan, että
hänkin oli liikutettu, ja hän puhui vielä matalammalla äänellä samasta
asiasta. Vihdoin rouva Blum nousi, tarttui hymyillen Doraa käsipuoleen
ja kysyi, eikö Dora tahtoisi viedä häntä omaan huoneeseensa, sillä hän
halusi tänä iltana, kun Dora oli viimeistä päivää vanhassa kodissaan,
olla vähän aikaa kahdenkesken rakkaan tulevan miniänsä kanssa.

Dora oli hyvin ihmeissään ja hieman peloissaankin, mutta noudatti
tietysti heti hänen pyyntöään.

"Rakas Dorani", sanoi rouva Blum yhä vielä erittäin ystävällisesti,
ottaen samalla taskustaan pienen rasian ja rasiasta kauniin
rannerenkaan, "halusin antaa sinulle tämän pienen muiston, ja toivon,
että pitäisit sitä huomenna, hääpäivänäsi. Olen antanut samanlaisen
lahjan kaikille lapsilleni, kun he ovat seisoneet tässä tärkeässä
tienristeyksessä. Se on merkki siitä uudesta liitosta, joka nyt
solmitaan sinun ja minun välillemme, siitä siteestä, joka tästälähin
ainaiseksi liittää sinut rakkaana tyttärenä meidän perheeseemme."

Hänen äänensä oli yhä vielä matala ja alentuvainen, mutta se vapisi
hieman, ja kun hän kiinnitti Doran käsivarteen kallisarvoisen koristeen
ja syleili tulevaa miniäänsä, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä. Dora
oli hyvin liikutettu ja hyvin hämillään, mutta vielä enemmän iloissaan
säihkyvästä rannerenkaasta, joka sopi niin hyvin hänen valkealle
käsivarrelleen. Hän kiitti lahjasta, katseli koristusta ja ihaili sitä,
mutta ei sitten tiennyt enää mitä sanoa.

"Ja sitten, pikku Dorani", jatkoi rouva Blum, istuutuen sohvaan ja
vetäen Doran viereensä, "tahtoisin sanoa sinulle pari sanaa tulevasta
miehestäsi. Tiedäthän, että kaikilla miehillä on omituisuutensa, ja
että vaimon velvollisuus on, mikäli mahdollista, mukaantua niiden
mukaan, jotta elämä kodissa olisi hauskaa sekä hänelle itselleen että
hänen miehelleen ja lapsille. Eikö niin?"

"Nii-in", vastasi Dora, vaikka ei ensinkään ymmärtänyt, miksi juuri
miehellä piti olla "omituisuuksia", joita vaimo oli velvollinen
noudattamaan.

"Kuten tiedät, on nyt vallalla uusi suunta", jatkoi rouva Blum
juhlallisesti, "naiset vaativat n.s. yhdenarvoisuutta miesten
kanssa, äänioikeutta, omistusoikeutta j.n.e. Oi, Doraseni, ihanin
'yhdenarvoisuutemme' miehemme kanssa on, että hoidamme omaa pientä
valtakuntaamme -- kotiamme -- niin, että hän palkaksi siitä
eripuraisuudesta ja rauhattomuudesta, joka häntä kohtaa julkisessa
elämässä, löytää sopusointua ja rauhaa kotonaan. Se on naiskysymyksen
yksinkertainen ratkaisu, ja usko minua, että rakastava vaimo, joka on
onnellisessa avioliitossa, ei tahdo kuulla puhuttavankaan
'omistusoikeudesta' rahoihinsa. Jos laki olisi pakoittanut minua itse
hoitamaan rahojani, jotka toin pesään, olisin ensimäiseksi työkseni
valinnut mieheni holhoojaksi. Sano, etkö ymmärräkin minua, tyttöseni?"

"Kyl-lä", vastasi Dora, mutta mielessään hän ajatteli: "Se oli tyhmästi
puhuttu, hyvin tyhmästi, sillä se ei auta mitään. Mutta kyllä sen
kuulee, että anoppi ei ole koskaan ajatellut muita naisia kuin itseään
ja tyttäriään..."

Rouva Blum jatkoi yhtä juhlallisella ja liikutetulla äänellä:

"Tahdon senvuoksi tänään, tänä vakavana hetkenä, jolloin seisot uuden
elämän kynnyksellä, joka on tuova mukanaan uusia velvollisuuksia ja
uusia tehtäviä, kertoa sinulle vähän tulevan miehesi luonteesta, johon
onnen ja rakkauden hurmiossa varmaankaan et ole ehtinyt tutustua.
Eugenilla on, kuten kaikilla miehillä, omat omituisuutensa. Hänen
äärimmilleen kehittynyt järjestyksen-aistinsa tuntunee sinusta kenties
pikkumaiselta, mutta usko, Doraseni, että tulevalle onnellenne on
erittäin tärkeätä, että alusta alkaen noudatat kaikkia hänen
toivomuksiaan siinä suhteessa. Älä anna hänen koskaan odottaa mitään --
laita aina päivällinen valmiiksi ajoissa -- jos teet sen alusta alkaen,
tulee se tavaksi itsellesikin, saat nähdä, miten paljon se edistää
kotoista onneanne. Minä en ole kertaakaan koko nelikymmen-vuotiaan
avioliittoni aikana antanut mieheni odottaa päivällistä, ja minä
uskallan sanoa, että me olemme olleet erittäin onnellisia."

Rouva Blum tuli vielä enemmän liikutetuksi, hän puristi yhteen hienot,
ohuet huulensa, ja hänen silmänsä kyyneltyivät. Dora katseli häntä ja
ajatteli, että jos voisi laskea rypyt hänen silmäkulmissaan, saisi
varmaankin kaksikymmentä, niin pienet ja hienot ne olivat.

Rouva Blum tarttui Doran käteen, puristi sitä ja jatkoi:

"Tahdon vielä huomauttaa eräästä toisesta Eugenin ominaisuudesta.
Hänellä on taipuisa ja hellä luonne -- hän oli lapsena kiltein
sisaruksistaan -- mutta on muutamia asioita, jotka voivat herättää
hänessä ehkä vähän ikävää ärtyisyyttä... Sen hän on perinyt isältään,
sillä hänkin saattoi toisinaan antaa pikkuasioiden saattaa itsensä
suunniltaan. Minä en tavallisesti ollut sitä huomaavinani, ajattelin,
että se menee pian ohi. Tee sinäkin, Doraseni, samoin, älä vastusta
häntä, älä ole itsepäinen, ole myöntyväinen, ja saat nähdä, että hyvä
tuuli tulee pian takaisin ja te olette välttäneet yhden noita
onnettomia perheriitoja, jotka hitaasti, mutta varmasti hävittävät
kotoisen onnen. On päiviä, jolloin vaimon tulee olla erikoisen
hienotunteinen miestänsä kohtaan; ne ovat ne päivät, jolloin miehen työ
on tavallista rasittavampi. Minun miehelläni oli keskiviikko pahin
päivä, silloin hän oli ärtyisä ja hermostunut -- liiallisesta
rasituksesta, toisinaan myöskin ikävyyksistä ja vastoinkäymisistä --
mutta minä ymmärsin aina viisaalla tavalla välttää pahan tuulen
purkaukset, ilman että hän edes huomasi minun vaikutustani. Perjantait
ovat Eugenin vaikeimmat päivät, silloin hän helposti kiukustuu, ja
niinä päivinä tulee sinun olla erityisen huomaavainen, pitää huolta
siitä, että kaikki on järjestyksessä, tasoittaa kaikki vaikeudet ja
olla häntä kohtaan iloinen ja ystävällinen. Oletko nyt ymmärtänyt
minua, lapseni, ja pannut neuvoni mieleesi?"

"Olen", vastasi Dora. Hän katseli salavihkaa säihkyviä jalokiviä
rannerenkaassaan ja ajatteli, että avio-onni olisi varmasti vieläkin
täydellisempi, jos mieskin ottaisi huomioon vaimon "omituisuudet" ja
olisi iloinen ja ystävällinen silloin, kun vaimoa kohtaavat harmit ja
ikävyydet.

Rouva Blum nousi, syleili Doraa, sanoi häntä rakkaaksi tyttärekseen ja
toivoi, että hän tekisi kaiken voitavansa, jotta Eugen ja hän itse
tulisivat onnellisiksi.

Dora vastasi välinpitämättömästi rouva Blumin hyväilyihin, mutta yhtyi
kohteliaasti hänen toivomuksiinsa. Doran vakava aikomus ainakin oli,
että sekä hän että Eugen tulisivat maailman onnellisimmiksi ihmisiksi,
sen hän voi varmasti vakuuttaa anopilleen.

Rouva Blum suuteli vielä kerran, ikäänkuin vakuudeksi, Doraa poskelle
ja meni sitten toiseen huoneeseen, missä muut perheenjäsenet olivat
koolla; siellä hän puhui muutamia sanoja ystävällisellä, harmittavan
alentuvalla äänellä ja lähti pois, muistuttaen vielä mennessään
huomispäivän tärkeydestä ja merkillisyydestä.

Kun rouva Blum oli poistunut, heittäytyi Dora sohvalle ja purskahti
nauruun.

"Ette voi uskoa miten hullunkurinen hän oli! Hän antoi minulle
kokonaisen reseptin, kokonaisen pienen ruokalistan Eugenin onnea
varten. Perjantaina tulee häntä kohdella erityisen hellävaroen, sillä
silloin hänellä on jotain, en enää muista mitä..."

Ja hän alkoi matkia rouva Blumia ja toisti ivaten hänen määräyksensä:
maanantaina piti Eugenia "innostuttaa", sillä silloin hän oli raukea
sunnuntain jälkeen, tiistaina piti hänelle "syöttää rusinoita", sillä
silloin hän oli kiukkuinen j.n.e.

Kaikki nauroivat, lukuunottamatta rouva Hjortia. Hänen lapselliset
kasvonsa olivat huolestuneen näköiset, ja kirkkaissa silmissä kuvastui
itsepäinen, ahdistava ajatus: oliko rouva Blum yksin oikeutettu
antamaan sellaisia ohjeita? Eikö Doran äidin myöskin pitänyt pitää
huolta siitä, että hänen lapsensa omituisuuksia ja luonnetta otettiin
huomioon? Rouva Hjort alkoi äkkiä tuntea ahdistavaa levottomuutta;
koska hän oli Doran äiti, olihan hänen velvollisuutensa valvoa Doran
oikeuksia.

Hän tuli senvuoksi melkein vallattoman iloiseksi, kun Eugen kohta sen
jälkeen tuli tervehtimään Doraa. Kauan ei hän sallinutkaan molempien
rakastavaisten istua sohvannurkassa; hän oli jo täysin selvillä siitä,
mitä hän puolestaan tahtoi sanoa Eugenille, ja tuli nyt juhlallisesti
pyytämään häntä seuraamaan itseään muutamaksi hetkeksi toiseen
huoneeseen.

"Varsin mielelläni", vastasi Eugen hämmästyneenä, nousi ylös ja seurasi
anoppiaan sänkykamariin.

"Rakas poikani", sanoi rouva Hjort, levittäen kätensä syleilläkseen
Eugenia, "Dora on nyt viimeistä iltaa vanhassa kodissaan ... huomenna
te teette ikuisen liiton keskenänne... Tahdon senvuoksi antaa sinulle
siunaukseni ... ja ... antaa sinun oikein tuntea, että nyt ... että
tästälähin pidän sinua omana poikanani."

Eugen ei ollut erityisen ihastunut, kun rouva Hjort syleili häntä;
mutta hän vastasi kylmän kohteliaasti, että hän kyllä kihlauksestaan
asti oli pitänyt itseään appivanhempiensa poikana.

"Istu", sanoi rouva Hjort, siirtäen syrjään muutamia vaatekappaleita
sohvalta, "tahdon puhua sinulle muutaman sanan rakkaasta Dorastani."

Eugenia puistatti, kun hän näki sohvalla viruneet vaatteet, ja hän
istuutui yhtä vastahakoisesti kuin äsken oli antanut syleillä itseään.

"Rakas Eugen", alkoi rouva Hjort juhlallisesti, vaikka vähän hämillään,
"tiedän kyllä, että hartain halusi on tehdä Dorani onnelliseksi...
Mutta ehkä sinun tarvitsee vähän lähemmin oppia tuntemaan ...
hänen luonnettaan ja ominaisuuksiaan ... hänellä on, kuten meillä
kaikilla ... muutamia ominaisuuksia... Hänen herkkätuntoisuutensa,
näetkös ... tarvitsee niin vähän ... jalo hevonen tuntee heti
kannukset..."

Eugen vei käden suunsa eteen ja kierteli huolellisesti viiksiään,
salatakseen hymynsä.

"Voin vakuuttaa, että en ole koskaan aikonut käyttää Doraa
ratsuhevosena", sanoi hän. "Ja jos jatkamme tuota kummallista
vertausta, on kai pikemminkin minun asiani kantaa häntä."

"Niin kyllä -- tietysti, tietysti ... mutta ... äidin tunteet ...
ymmärrät tietysti häntä, kun itsekin olet niin hyvä poika."

Eugenin mielestä oli loppulause sekava, mutta hän kumarsi kuitenkin
myöntymyksen merkiksi.

"Ymmärräthän ... hän on niin nuori ... tuskin yhdeksäätoista täyttänyt
... suojele häntä ... varjele ... hän on niin kehittymätön ... hän on
viaton kuin vastasyntynyt lapsi... Jos hän ei ole täydellinen ... jos
sattuu jotain huolimattomuutta ... niin älä ole ankara... Olemme
antaneet hänelle parhaimman kasvatuksen ... mutta, kuten sanottu, hän
on niin nuori..."

"Lupaan tehdä kaiken minkä voin, saattaakseni Doran onnelliseksi",
sanoi Eugen vakavasti.

"Minä uskon sen, uskon sen -- kiitos, rakas Eugen. Uskallan myöskin
sanoa, että nyt annan sinun haltuusi puhtaan liljan..."

"Kyllä, rakas anoppi", keskeytti Eugen kärsimättömänä, nousten
sohvalta, "lupaan pitää hyvää huolta Dorasta, olipa hän sitten lilja
tai ratsuhevonen. Vilpitön toivoni ja hartain haluni todella on, että
voisin tehdä vaimoni onnelliseksi."

Nämä Eugenin vakavat sanat tekivät niin syvän vaikutuksen rouva
Hjortiin, että hän puhkesi itkuun, sanoi Eugenia "pojakseen" ja tahtoi
uudestaan syleillä häntä. Mutta Eugen arveli nyt jo tarpeeksi
rauhoittaneensa rouva Hjortin äidillistä levottomuutta, hän vetäytyi
varovasti pois ja meni morsiamensa luo...

Seuraava päivä -- Eugenin ja Doran hääpäivä -- alkoi onnellisin entein.
Aamulla tosin hiukan satoi, mutta sitten tuli kirkas auringonpaiste.
Kaikki juhlamenot onnistuivat, kaikki tapahtui määrätyllä
kellonlyönnillä -- Blumeille se oli luonnollista, mutta Hjorteihin
nähden sitä voi pitää harvinaisen hyvänä enteenä. Dora oli hyvin sievä
hääpuvussaan; ei mikään mielenliikutus rumentanut hänen hienoa
hipiäänsä, ja hänen siniset silmänsä loistivat kuin lapsen, joka on
saanut paljon joululahjoja. Eugen oli kalpea ja liikutettu; hän oli
vanhempi ja vakavampi kuin Dora, ja tunsi senvuoksi kaikki paljon
syvemmin. Doran ajatukset ja tunteet olivat yhtenä ainoana
kevätriemuna, mutta Eugenin koko olemus keskittyi vakavaan päätökseen:
koettaa suojella ja tehdä onnelliseksi tuo nuori, kokematon olento,
joka tällä hetkellä uskottiin hänen huomaansa.




IX.


Lokakuun aurinko paistoi komeaan ruokasaliin, missä asessori Blum oli
syönyt aamiaista, ennenkuin hän, lausuttuaan pitkät ja hellät hyvästit
nuorelle vaimolleen, lähti virastoonsa. Aamiaispöydältä, jolla hieno
pöytäkalusto komeili, ei ruokia vielä oltu korjattu pois; rouva oli
juuri asettamassa leipäkoria ja sokeriastiaa kaappiin, ja hän teki sen
hitain, arvokkain liikkein, ikäänkuin nauttien siitä, että sai pidellä
käsissään niin kauniita esineitä.

Täytettyään nämä emännän velvollisuudet hän alkoi lauleskellen kulkea
ympäri huoneissaan, nosti ylös ikkunaverhoa, joka riippui liian
alhaalla, siirteli kirjoja sohvapöydällä, ja katseli hyväillen
kallisarvoisia taide-esineitä, jotka koristivat salia. Sillävälin hänen
kasvojaan kirkasti hymy, joka oli yhtä valoisa kuin auringon säteet,
jotka lankesivat ikkunan edessä oleville kasveille.

Äkkiä hän näki oman kuvansa peilissä sohvan yläpuolella. Hän oli puettu
vaaleansiniseen, pitseillä koristettuun aamupukuun, ja kun hänen omat,
kiharan tukan ympäröimät kasvonsa ja säteilevät silmänsä hymyilivät
hänelle peilistä, nauroi hän ihastuksesta ja pyörähteli parisen kertaa
ympäri, tarkastellen miellyttävää kuvaansa joka puolelta.

"Miten on mahdollista", ajatteli hän, "että ihminen voi olla niin
onnellinen kuin minä olen?... Onko elämässä todellakin suruja ...
olen unohtanut sen --- kaikki on minusta pelkkää onnea ja
rakkautta..."

Hän pani kätensä ristiin niskan taakse ja seisoi hetkisen silmät
puoleksi ummessa. Huulilla väreili hymy. "Jumalani, miten ihanaa on
olla nuori ja kaunis ja rakastettu!" ajatteli hän.

Sitten hän naurahti jälleen ja katseli ympärilleen huoneessa, jonka
Eugen oli järjestänyt hienolla taiteellisella aistilla, niin että värit
ja viivat sulautuivat yhteen kokonaisuudeksi, joka antoi syvän ilon ja
rauhan tunteen.

"Kaikki tämä on minun!" huudahti hän lapsellisesti ja ojensi kätensä,
ikäänkuin syleilläksensä koko huonetta. "Ja täällä saan elää jok'ainoan
hetken yhdessä rakkaan Eugenini kanssa ... täällä minä odotan häntä
kotiin työstä ... juoksen häntä vastaan ja suljen hänet syliini... Hän
on minun ... minun omani ... minun mieheni ... minä järjestän kodin
hänelle ... minä..."

Ja hän vajosi sohvalle, nojasi päänsä käteensä ja vaipui suloisiin
unelmiin. --

Hän heräsi hätkähtäen unelmistaan kun uusi palvelija -- vanha Visa oli
saanut eron ja eläkkeen -- tuli sisään ja ärsyttävän ivallisella
äänellä kysyi, mitä rouva aikoi määrätä päivälliseksi.

Dora ja Eugen olivat ensimäistä päivää häitten jälkeen kahden kotona;
tätä ennen he olivat syöneet päivällistä kaikkien sukulaisten luona.
Nyt tuli Doran itse tarttua talouden ohjiin, ja sen hän oli tänä
hetkenä kokonaan unohtanut.

Ensimäinen päivällinen kahdenkesken Eugenin kanssa! Nyt piti laittaa
hienointa ja parasta mitä hän tiesi. Hän purskahti äkkiä niin iloiseen
nauruun, että Sofia neitsyt ihmetellen katsoi häntä; hänen mieleensä
johtuivat hänen lapsuutensa lempiruuat, jotka hän kerran juhlahetkenä,
ukko Pennin ollessa hyvissä varoissa, oli saanut määrätä: "maksakakkua,
mustikkasoppaa ja jäätelöä." Sitä ruokalistaa ei Eugen varmaankaan
hyväksyisi. Ei, nyt tuli laittaa jotain oikein hienoa.

"Ehkä laitamme chateaubriandia?" ehdotti hän. Se oli parasta, mitä hän
tällä hetkellä tiesi.

Sofia näytti hieman pilkalliselta. "Mutta sehän on aamiaisruokaa",
vastasi hän.

"Sitä meillä oli usein sunnuntaina päivälliseksi", sanoi Dora
lapsellisesti, "se on niin hyvää!"

"No, siinä tapauksessa kai soitamme teurastajalle, että hän lähettää
meille palasen 'selkälihaa'", sanoi Sofia.

"Selkälihaa?" Dora oli aivan unohtanut, mitä se merkitsi, mutta arveli,
että pieni vastaväite ehkä kohottaisi hänen arvoaan.

"Miksi niin?" sanoi hän. "Miksi juuri 'selkälihaa'?"

"No, sitten kai otamme palasen 'sisäreittä'?"

Dora ymmärsi yhtä vähän.

"Miksi juuri 'sisäreittä'?" sanoi hän arvostelevasti.

Sofia neitsyt purskahti nauramaan.

"Ei kai rouva tahdo, että otamme 'ydinluuta'?"

Nyt ymmärsi Dora, että hänen arvonsa perheenemäntänä oli vaarassa.
Sehän oli jo suorastaan pilaa, eihän 'ydinluista' voinut laittaa
ruokaa! Hän päätti pelastautua rohkealla tempulla.

"Otetaan palanen 'ulkoreittä'", sanoi hän lyhyesti, "olkaa hyvä ja
soittakaa teurastajalle."

"Jaha", vastasi Sofia halveksivasti, "no, ja mitäs laitetaan toiseksi
ruuaksi?"

Dora mietti hetkisen, ja muisti taas erään lempiruokansa; hän vastasi
arvokkaasti:

"Laitetaan 'köyhiä ritareita'."

"Mutta sehän on myöskin aamiaisruokaa", sanoi Sofia, joka jo alkoi
epäillä, oliko hänen nuorella emännällään järki tallella.

"Niin kyllä, mutta se on niin hyvää", sanoi Dora lapsellisen
itsepäisesti.

"Olkoon vaan minun puolestani", vastasi Sofia, mennen kyökkiin ja
ryhtyen valmistuksiinsa, "saammepahan nähdä, mitä asessori sanoo..."

Aamupäivä tuntui Dorasta jokseenkin pitkältä; hänen ei tehnyt mieli
mennä ulos, hän ei malttanut lukea, ja, ihme kyllä, kukaan ei tullut
häntä tervehtimään. Hän kulutti aikansa puhelemalla telefoonissa,
soittamalla, uneksimalla, katselemalla kuvaansa peilissä ja ihailemalla
kauniita kapineitaan. Kun hän päivällisen aikaan kuuli Eugenin tulevan,
syöksähti hän ylös pianon äärestä ja ryntäsi etehiseen, ja tuskin ehti
Eugen panna kepin pois kädestään ja ripustaa takkinsa naulaan, kun Dora
jo heitti kätensä hänen kaulaansa ja huudahti:

"Rakkaani, miten olenkaan ikävöinyt sinua! Miten jaksan elää kaikki
aamupäivät ilman sinua? Tuo paha, paha hovioikeus!"

Eugen hymyili, veti hänet luokseen ja vastasi kiihkeästi hänen
hyväilyihinsä.

"Miten voivatkaan kaksi ihmistä olla niin onnellisia kuin me!" kuiskasi
Dora, Eugenin melkein tukahduttaessa hänet suuteloihin.

"Se on ihmeellistä", vastasi Eugen myöskin kuiskaten, "se on kuin
unta ... minä, joka en koskaan uskonut onneen", lisäsi hän vielä
matalammalla äänellä.

"Sinä!"

Dora katsoi häneen suurin, ihmettelevin silmin ja pyyhkäisi hiukset
kasvoiltaan.

"Miksi et sinä uskonut onneen, sinä, jolla on kaikki, mitä ihminen voi
toivoa?" jatkoi hän epäillen.

"Siksi että minun elämäni niin aikaisin sai aivan toisen, vastakkaisen
suunnan", vastasi Eugen surumielisesti hymyillen.

"Miten niin ... kerro minulle ... kerro!..." huudahti Dora.

Hänen kasvonsa loistivat innostuksesta ja uteliaisuudesta kuin lapsen,
joka odottaa saavansa kuulla satua.

"Ei nyt -- eikä näin etehisessä, varsinkin kun on nälissään ja tuntee
ruuan hajua", vastasi Eugen -- "toisen kerran ja sopivammassa
ympäristössä..."

He nauroivat molemmat, seisoivat hetkisen käsi kädessä katsoen toisiaan
silmiin, heittivät sitten lapsellisen vallattomalla liikkeellä
toistensa kädet ja lähtivät, Eugen omaan huoneeseensa ja Dora
ruokasaliin.

Iloisina ja hilpeinä he sitten istuutuivat päivällispöytään. Onnellista
tunnelmaa ei häirinnyt sekään, että pihvit olivat hyvin sitkeitä. Eugen
oli vähän ihmeissään päivällisestä, hän kun oli tottunut hienoon
ruokaan, mutta ei virkkanut mitään, söi hyvällä ruokahalulla ja näytti
hetken hurmiossa olevan yläpuolella kaiken maallisen.

"Olitko tyytyväinen ruokaan, armaani?" kysyi Dora, kun he nousivat
pöydästä.

"Se ei ehkä ollut aivan sellaista, jollaiseen minä olen tottunut",
vastasi Eugen ystävällisesti ja vältellen, "mutta makuhan on niin
erilainen. Ja minä olen vanhapoika, jolla on oma piintynyt makuni.
Olisit kiltti, jos kyselisit äidiltä vähän neuvoja, hän tietää
tarkalleen, mistä minä pidän."

"Kyllä ... kyllä... Tule nyt, uunissa on valkea ... nyt saamme viettää
ihanan hetken ... ajattelehan, hämyhetki omassa kodissa oman rakkaan
miehensä kanssa!"

Hän hypähteli ilosta ja kiiruhti saliin; Eugen seurasi häntä hymyillen
ja ihastuneena.

"Nyt, armaani", sanoi Dora, vetäen Eugenin viereensä pienelle sohvalle
ja nojautuen häneen, "nyt meillä on sopiva 'ympäristö' jutuille ja
kertomuksille... Minkätähden luulit, että et koskaan tulisi
onnelliseksi?"

"Ah -- sitäkö ... en ymmärtänyt, mitä tarkoitit, olin unohtanut sen",
vastasi Eugen hymyillen, "enkä tiedä, uskallanko puhuakaan siitä."

Doran kasvot synkistyivät. Hän kohotti nopeasti päätään ja katsoi
tutkien mieheensä.

"Nyt sinun täytyy kertoa siitä ... muuten en saa koskaan rauhaa..."

"Pitääkö tyydyttää hemmoteltujen lasten uteliaisuutta?" kysyi Eugen
veitikkamaisesti.

"Minä en ole hemmoteltu enkä lapsi enkä uteliaskaan", vastasi Dora.
"Olen rakastava vaimo, joka tahdon omistaa mieheni kokonaan, sekä
nykyisyydessä että tulevaisuudessa että menneisyydessä!"

Ja hän kietoi kätensä Eugenin kaulaan ja syleili häntä kiihkeästi.

"Armaani!"

"Sano minulle, mitä se oli!" pyysi Dora suudelmien lomassa.

"Se oli jotain hyvin tavallista ja yksinkertaisia, joka tuli tielleni
ja synkensi sen, armaani. Se oli rakkauden unelma, josta jäi jälelle
ainoastahan surumielinen muisto."

Dora huudahti hämmästyksestä.

"Rakastitko häntä enemmän kuin minua? Kuka hän oli?" kysyi Dora
kiihkeästi.

"Kumpaan kysymykseen minun ensin pitää vastata?"

"Tietysti ensimäiseen,"

"Sillä tavalla kuin rakastan vaimoani, en ole rakastanut ketään muuta",
sanoi hän hellästi ja veti Doran puoleensa. "Mutta en ole myöskään
rakastanut ketään siten ... sillä lailla ... kuin rakastin häntä ...
joka verhosi suruun koko nuoruuteni."

"Eugen, minä tulen mustasukkaiseksi!" huudahti Dora ja polki leikillään
jalkaansa. Mutta hän näytti kiihoittuneelta, hänen poskensa hehkuivat
ja silmiin nousivat kyyneleet.

"Sitä sinun ei pidä olla, Doraseni", sanoi Eugen hiljaa, "ei voi olla
mustasukkainen taivaan enkelille. Hän kuoli, ennenkuin oli täyttänyt
kahdeksaatoista vuotta... Mutta minä surin häntä -- niin, oikeastaan
surin häntä siihen asti, kunnes sain nähdä sinut. Silloin haihtui
viimeinen surun varjo, ja siinä sydämeni sopukassa, missä säilytän
hänen kuvaansa, on nyt vain valoa ja onnea ... hän elää muistossani
vain lapsuuteni leikkisiskona..."

Dora ei vastannut; hän oli painanut päänsä Eugenin rintaa vasten ja
itki hiljaa. Eugen silitti hellästi hänen kiharaa tukkaansa ja katseli
häneen hymyillen. Doran kyyneleet tekivät hänet niin onnelliseksi; ne
selittivät paremmin kuin sanat, miten hyvin Dora oli ymmärtänyt tuon
lyhyen sadun.

"Kuka hän oli?" kuiskasi Dora arasti.

Eugen olisi ollut iloisempi, jos Dora ei olisi tehnyt sitä kysymystä,
mutta hän vastasi kuitenkin heti:

"Se oli Maikki tädin tytär."

Dora lakkasi itkemästä. Samana hetkenä, jolloin salaperäisyys Eugenin
ensimäisestä rakkaudesta hävisi, hävisi hänen kasvoiltaan syvä ja
sydämellinen ilme.

"Vai niin -- oliko se hän?" huudahti hän jokapäiväisellä äänellä, joka
loukkasi Eugenia.

"Eikö sinusta näytä siltä, kuin hän olisi voinut herättää syvää
rakkautta?" kysyi Eugen.

He kääntyivät molemmat katsomaan valokuvaa, joka oli salin pöydällä. Se
esitti vanhanpuoleista naista ja nuorta tyttöä, jotka olivat hyvin
toistensa näköisiä, molemmilla sama lempeä ilme silmissä.

"Kyl--lä ... ajattelin vain jotain ihmeellistä ... en tiedä mitä ...
kun sanoit, että hän oli enkeli."

"Hän _oli_ enkeli jo täällä maan päällä ollessaan; nyt hän on ylhäällä
Jumalan luona", vastasi Eugen lyhyesti.

He istuivat hetkisen ääneti; kummallakaan ei ollut enää mitään
sanottavaa. Hellä, sydämellinen tunne, joka äsken oli yhdistänyt heidän
sydämensä, oli äkkiä haihtunut. Dora koetti kysellä jotain, mutta Eugen
vastasi vältellen; hän ei nähtävästi tahtonut enää puhella asiasta.

"Hän loukkaantuu vähästä", ajatteli Dora, "enhän ole sanonut yhtään
epäystävällistä sanaa."

Mutta sydämessään hän tunsi tuskallisen kylmyyden tunteen, jollaisen
tuntee, kun huomaa epähienoilla sanoilla loukanneensa toista.

Kahvi tuotiin nyt sisään, ja mieliala tuli vähitellen taas iloiseksi.
Eugen kertoi päivän tapahtumia, sanoi terveisiä Lisbetiltä, jonka oli
tavannut ulkona j.n.e. Sitten siirtyi puhelu toisille aloille, he
kertoivat toisilleen hauskoja juttuja lapsuutensa ajoilta, kuvaavia
kummankin perheelle, ja puhelivat ja nauroivat kuin kaksi lasta.
Vähitellen vaikeni nauru, äänet alenivat, ja lopuksi ei kuulunut muuta
kuin viimeisten puitten rätinää uunissa ja hiljaisia kuiskauksia, joita
keskeyttivät hellät, kiihkeät hyväilyt.

Mutta sinä iltana oli Doran vaikea nukkua. Hän oli jo kauan kuullut
Eugenin tyynen, tasaisen hengityksen, mutta makasi yhä vielä valveilla,
ajatellen miestään. Miten vakavalta, juhlalliselta, niin, melkeinpä
uskonnolliselta kannalta hän otti kaikki! Kaikki oli hänelle
velvollisuutta, kaikki muistot olivat pyhiä. Hän oli kerran näyttänyt
Doralle vanhaa piipunpesää, joka oli ollut tuon ihmeellisen
isoisän-isän oma, ja Dora oli varsin hyvin huomannut, että hän ei
ensinkään pitänyt siitä, että Dora ei ollut juhlallisen näköinen
katsellessaan sitä.

Dora oli vähällä nauraa hänelle siinä maatessaan ja mietiskellessään,
mutta tunsi samalla tuskallista ihmettelyä, joka esti häntä siitä.
Eugen oli niin hyvä, niin hellä, niin silmittömästi rakastunut häneen,
mutta kuitenkin...

Yön hiljaisuudessa, kun ajatuskyky teroittuu ja tunteet tulevat
kuumiksi, tunsi hän äkkiä, kuin aavistuksena, kuin varoittavana
enteenä, -- jonka hän kuitenkin unohti jo seuraavana aamuna -- miten
vaativaa ja vastuunalaista on olla tekemisissä niin hienon ja
sielukkaan henkilön kanssa kuin Eugen oli.




X.


Kului muutamia viikkoja, ja Eugen, joka yhä oli onnen ja rakkauden
hurmiossa, lausui ainoastaan hyvin lempeitä moitteita, kun päivälliset
herkullisuuteen nähden pysyivät yhtä yksinkertaisina kuin ennenkin, ja
tarjoamisaikaan nähden tulivat yhä myöhäisemmiksi.

"Miten on, oletko puhunut äidin kanssa 'ruokalistoistamme'?" kysyi hän
eräänä päivänä puoleksi leikillä, puoleksi pahoillaan, kun oli saanut
päivälliseksi kalaa ja huonosti valmistettua kaurasoppaa.

"En, rakas, en ole ... arvelin, että oli hyvä näinkin, ja ...
sitäpaitsi olen unohtanut..."

"Etkö tahdo koettaa muistaa, kun tiedät, että minä sitä toivon?" jatkoi
Eugen moittivasti.

"Kyllä ... kyllä koetan..."

Mutta Dora ei kysynyt. Hän jätti sen tekemättä kerran toisensa perästä,
vaistomaisesti koettaen lykätä sen siksi, kunnes jälleen olisi
unohtanut koko asian.

Sillä hän ei tahtonut kysyä neuvoa rouva Blumilta -- kahdesta syystä.
Toinen syy oli se, että häntä harmitti, että Eugen alati vetosi
vanhempiinsa ja kotiinsa ja siellä vallitseviin tapoihin, ikäänkuin
mikään muu ei olisi kelvannut. Miksi piti heidän, Eugenin ja Doran,
elää toisin kuin Doran vanhempien? Miksi ei hän saisi laittaa
samanlaista ruokaa kuin hänen äitinsä laittoi, hänen äitinsä, joka oli
niin viisas ja käytännöllinen ihminen?...

Toinen syy oli se, että Dora oli huomannut, että jos hän hoitaisi
taloutta yhtä yksinkertaisesti kuin tähänkin asti, jäisi hänelle niistä
rahoista, jotka Eugen antoi hänelle, osa köyhiä ja Tullan lastenkotia
varten. Ja suuressa onnessaan tunsi hän, enemmän kuin koskaan ennen,
tarvetta tehdä muita onnellisiksi, levittää ympärilleen iloa ja onnea.
Eugen, joka tietysti kuului Yhdistykseen Hyväntekeväisyyden
Järjestämistä Varten, oli lausunut Doralle toivovansa, että Dora ei
koskaan antaisi kerjäläisille mitään kotonaan, ja oli antanut hänelle
"vihreän kirjan", josta piti antaa lippuja tarvitseville, edelleen
jätettäviksi Yhdistykselle Hyväntekeväisyyden Järjestämistä Varten.
Dora otti kirjan, kuunteli hajamielisesti Eugenin tarkkoja määräyksiä
ja pani sitten kirjan kirjoituspöytänsä laatikkoon, josta sitä ei
milloinkaan otettu esille.

Kerjäläisiä otti Dora vastaan keittiössä, missä hän istui puhellen
heidän kanssaan, syöttäen heitä ja antaen heille vaatteita ja rahaa. Ja
mitä onnellisemmaksi hän tunsi itsensä, sitä enemmän hän antoi. Ja
tuontuostakin toi hän Tullalle viitosen tai kymmenmarkkasen, jotka hän
oli säästänyt talousrahoista, ja jotka Tulla, punastuen ilosta, kätki
säästölaatikkoonsa.

Aikaan nähden oli Doran vielä vaikeampi käsittää Eugenin järjestyksen
tarvetta. Hänestä, joka luonteeltaan oli suruton ja huoleton, oli aivan
samantekevää, syötiinkö määrätyllä ajalla vai eikö. Mitä se teki, jos
söi pihvinsä kymmentä minuuttia aikaisemmin tai myöhemmin, mitä sillä
oli tekemistä onnen ja rakkauden kanssa? Se oli pikkumaista ja ikävää,
ja sitä tuli hänen ja hänen rakkaan Eugeninsa välttää. Dora ei
sitäpaitsi välittänyt paljon ruuasta; hän piti enemmän makeisista,
joita hän söi pitkin päivää, mieluimmin vuoteessa.

Eräänä päivänä, kun Eugen tyytymättömänä ja moittien uudestaan kysyi,
oliko Dora neuvotellut hänen äitinsä kanssa talouden hoidosta, nipisti
Dora häntä leikillään korvasta ja sanoi:

"Kuulehan, rakas ritarini Tage Klok, olen huomannut, että sinä olet
oikea herkkusuu! Ollaksesi nuori, vastanainut aviomies, välität aivan
liian paljon ruuasta!"

"Sitä en luule", vastasi Eugen, vetäytyen syrjään ja hymyillen
happamasti, "mutta minä olen tottunut järjestykseen kaikessa."

"Onko hieno ja herkullinen ruoka samaa kuin järjestys?" kysyi Dora
hieman ärsyttävästi.

"Liioittelet. Mielestäni ei minua voida sanoa herkkusuuksi sentähden,
että tahtoisin vähän toisenlaista ruokaa kuin meillä on..."

Dora tuli äkkiä vakavaksi.

"On niin paljon köyhiä, joilla ei ole edes leipää ravinnokseen", sanoi
hän, ja hänen silmänsä saivat sen syvän ja lämpimän ilmeen, joka niillä
oli hänen laulaessaan, "ja jos elää yksinkertaisesti, voi auttaa paljon
useampia."

"Tietysti. Mutta olkaamme johdonmukaisia -- asukaamme parissa
huoneessa, myökäämme huonekalumme, syökäämme silliä ja perunoita.
Silloin voimme auttaa vielä useampia. Mutta ne ovat kansantaloudellisia
kysymyksiä, joita sinä et ymmärrä, ja joista ei kannata puhua. Minä
annan sinulle rahaa taloutta varten, ja tahdon senvuoksi saada sen
järjestetyksi mieleni mukaan. Pyydän senvuoksi vielä kerran, että
kysyisit neuvoa äidiltäni. Muussa tapauksessa teen sen itse -- toivon
että ymmärrät, että hienotunteisuudesta tahtoisin, että _sinä_ sen
tekisit!"

Dora ei vastannut, ja Eugen lähti pois; ensimäisen kerran
naimisissa-olonsa aikana he erosivat, ilman että olivat antaneet
suutelojen ja hyväilyjen haihduttaa pahan tuulensa.

Dora seisoi hetkisen liikkumattomana ja katseli miettien eteensä.
Sitten hän äkkiä purskahti nauruun. Miten tyhmä Eugen oli, kun luuli,
että hän ei ymmärtänyt kansantaloutta! Oi, jos hänellä vain olisi ollut
valta käsissään, olisi hän kyllä tiennyt, miten järjestää asiat. Hän
olisi käskenyt kaikkien rikkaitten jakaa omaisuudestaan köyhille,
rikkaita ei olisi saanut olla olemassakaan, eikä siis myöskään köyhiä.
Oi, miten hänen olisi tehnyt mieli mennä varastamaan kaikkien vanhojen,
ahnaitten ukonrähjyksien kassakirstuista rahaa, antaakseen sen
köyhille, hyville ihmisille, joiden täytyi kerjätä. Jospa hänellä olisi
ollut edes pieni osa ahnaan ukko Blumin rahoista -- sillä ahnas hän
oli, sen näki hänen kynsistään -- olisi hän heti rakentanut kodin
Tullan pienille lapsille, jotka saivat kulkea ja odottaa hoitoa ja
rakkautta, vain sentähden, että puuttui vähän rahaa. Ja hänkö ei
ymmärtäisi kansantaloutta!...

Ruuan suhteen tapahtui kuitenkin vain hyvin vähän muutoksia asessori
Blumin kodissa; Dora ajoi läpi oman ohjelmansa viekkaudella ja
sitkeydellä, jonka edessä Eugen oli aivan neuvoton, ja jota hän
ihmetteli kuin luonnonilmiötä. Oliko hän aivan erehtynyt Doran suhteen?
Oliko pelkkää tyhmää haaveilua hänen luulonsa, että hän voisi muodostaa
kehittymättömän kahdeksantoistavuotiaan tytön omien mielipiteittensä
mukaiseksi?

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Eugenin järjestyksen-rakkaus ja Doran
huolimattomuus toisillakin aloilla iskivät yhteen. Eugen oli perinyt
kotoaan paljon tapoja, jotka hän innokkaasti tahtoi, että Dorakin olisi
omistanut, mutta jotka Dorasta tuntuivat vain kummallisilta ja
naurettavilta. Miten sietämätöntä oli esim. kulkea ja vetää alas
kierrekaihtimia, heti kun joku auringonsäde pilkisti huoneeseen! Voiko
ajatella jotain niin hullunkurista, kuin että lokakuun aurinko voisi
polttaa mattoja ja uutimia? Doran kodissa ei koskaan suljettu ulos
aurinkoa.

Eräänä sunnuntaina aamupäivällä, kun salin huonekalujen päällyksiä ei
vielä oltu pantu paikoilleen ensimäisten kutsujen jälkeen, tuli Eugen
huoneestaan keskipäivän hetkenä, ja näki, miten aurinko paistoi suoraan
heidän neljännessä kerroksessa olevaan huoneustoonsa. Hän veti
ponnekkaasti alas kaihtimet ja meni Doran huoneeseen, jossa tämä seisoi
peilin edessä pukeutumassa, lähteäkseen kävelylle Eugenin kanssa.

"Dora, tiedättekö, että salin huonekalujen päällykset eivät vielä ole
paikoillaan, ja että aurinko paistaa suoraan aralle kankaalle?" sanoi
hän terävästi.

Dora kääntyi häneen päin ja nauroi.

"Hyvänen aika, Eugen! Sinähän puhut sellaisella äänellä, että voisi
luulla sinun sanovan: 'Dora, oletko jo rikkonut lupauksen, jonka annoit
minulle alttarin ääressä?'"

Eugenin silmissä välähti kuin salama. Dora säikähtyi, sellaista ilmettä
ei hän ollut koskaan nähnyt Eugenin kasvoilla.

"Rakas Eugen, anna anteeksi!" pyysi hän nöyrästi ja tarttui Eugenin
käteen. "Älä ole vihainen -- koetan tulla paremmaksi ... kas niin ...
katso minuun ystävällisesti ... nythän on niin kaunis ilma ... me
menemme ulos, ja meillä on niin hauskaa."

Ja hän pyysi ja rukoili, kunnes vihdoin sai Eugenin kasvoilta häviämään
tuon vihastuneen ilmeen.

Mutta tämä sunnuntai näytti tuovan mukanaan pelkkiä ikävyyksiä. Dora ja
Eugen viipyivät kauan kävelyllään, ja kun he tulivat kotiin, oli Dora
väsyksissä ja tahtoi mennä hetkiseksi lepäämään; mutta Eugen pyysi
innokkaasti, että hän heti lähtisi pukeutumaan, sillä muuten he
tulisivat liian myöhään päivällisille Eugenin vanhempien luo. Ja tulla
liian myöhään sinne -- se oli jotain, josta Dora tiesi koituvan paljon
harmia.

Dora haukotteli, mutta meni sänkykamariin ja otti esiin pukunsa.
Samassa soi telefooni; se oli Lisbet, joka tahtoi välttämättä puhua
Doran kanssa hyvin tärkeästä asiasta. Dora kiiruhti ulos, virkkuna ja
uteliaana.

"Hyvää päivää, Dora!" huusi Lisbet, "sano minulle, oletko sinä
mielestäsi enemmän paha kuin hyvä?"

"Mitä? mitä sinä puhut?"

"Oletko sinä mielestäsi enemmän paha kuin hyvä? Tulla ja minä olemme
väitelleet siitä asiasta ... hän väittää, että kaikki ihmiset -- ja hän
itse enin kaikista! -- ovat pahoja. Hän puhuu tietysti raamatun mukaan;
minä taas sanon, että ihmiset ovat enemmän hyviä kuin pahoja. Mutta
eihän auta puhua selvästi, vakuuttavasti ja järkevästi sellaisten
tunneihmisten kanssa kuin Tulla -- täytyy olla esimerkkejä elämästä;
senvuoksi aion kysyä kaikilta mitä he arvelevat ... isältä ...
äidiltä ... kutsuin juuri sisään vanhan Kaisan ja kysyin häneltä,
pitääkö hän itseään enemmän pahana kuin hyvänä. Ensin hän tosiaankin
näytti enemmän pahalta kysymyksieni johdosta, mutta kun hän sai kuulla,
miten syvästi langenneena Tulla itseään piti, rauhoittui hän ja luuli
kyllä olevansa samanlainen!"

Ja Lisbet nauroi niin että telefooni kaikui.

"No, mitä sinä arvelet itsestäsi?"

"Luuletteko te kaikki olevanne enemmän hyviä kuin pahoja?" ihmetteli
Dora.

"Tietysti ... tietysti on ihminen, jonka Jumala on luonut omaksi
kuvakseen, enemmän hyvä kuin paha ... ainoastaan Tulla luulee..."

"Silloin minä yhdyn Tullaan", sanoi Dora nauraen, "sillä säälin häntä,
jonka täytyy olla yksin teitä kaikkia vastaan."

"Äsh, miten huonoa! Se on juuri sinun kaltaistasi! Entäs mitä sanot
Eugenista?..."

"Niin -- se on vähän vaikeata sanoa -- voinko minä nähdä hänen
sydämeensä..."

Samassa avasi Eugen oven oman huoneensa ja etehisen välillä.

"Dora, mitä sinä ajattelet?" sanoi hän ankarimmalla äänellään,
rypistäen kulmakarvojaan, "lopeta heti puhelusi. Sinulla ei ole enää
kuin kaksikymmentä minuuttia pukeutumiseesi..."

"Enemmän paha!" huusi Dora nauraen puhelimen torveen, "aivan varmasti
paha ... nyt minulla ei ole enää aikaa, hyvästi nyt ... ei, ei --
minulla ei ole aikaa ... hyvästi ... sano terveisiä vanhoille ja
nuorille!..."

Hän syöksyi sänkykamariin, varmasti päättäen tulla valmiiksi ajoissa.
Mutta kun Lisbetin virkistävä puhelu oli lakannut, tunsi hän itsensä
taas niin uniseksi ja väsyneeksi, että ei voinut muuta kuin haukotella
kerran toisensa perästä. "Lepään viisi minuuttia", ajatteli hän,
heittäytyi sohvalle kello kädessä ja nukkui heti. Ja huolimatta siitä
erinomaisesta varovaisuustoimenpiteestä, että hän nukkui kello kädessä,
nukkui hän sikeästi vielä silloinkin, kun Eugen hetkisen perästä
valmiiksi puettuna tuli häntä noutamaan.

Dora oli vähällä pyörtyä säikähdyksestä, kun hän avatessaan silmänsä
näki Eugenin seisovan sohvan ääressä ja katselevan häntä. Hänestä
tuntui, että Eugenin koko hieno, moitteeton olemus, hänen napitettu
pitkätakkinsa, hyvin hoidetut kätensä, hienot viiksensä olivat täynnä
moitetta hänen pörröistä tukkaansa ja huolimatonta pukuansa kohtaan.

"Oo, miten hirveätä ... rakas Eugen ... anna anteeksi... olin niin
uninen ... nukuin..."

"Siltä näyttää", vastasi Eugen kylmän tyynesti, "valitsit hiukan
sopimattoman hetken, mutta sitä ei voi enää auttaa. Soitan nyt, että
sinä et voi tulla, ja menen yksin."

"Ei, hyvä, rakas Eugen -- älä ole vihainen minulle ... olen heti
valmis..."

Ja hän haki hätäisesti sukkia ja hameita ja shaaleja, saamatta aikaan
muuta kuin entistä suuremman sekasorron.

"Et ehdi enää", sanoi Eugen samalla kylmällä äänensävyllä kuin äsken,
"meidän perheessämme ei ole tapana tulla liian myöhään päivällisille.
Toisen kerran tahdot kenties noudattaa meidän tapojamme..."

Dora vaipui sohvalle, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja huulet
alkoivat vapista.

"Miten voit olla niin ankara minua kohtaan", kuiskasi hän.

"Kas niin -- Dora, älä ole pahoillasi", sanoi Eugen lempeämmin ja
silitti hänen punoittavaa poskeaan, "olen vakuutettu siitä, että
tällaista ei toista kertaa tapahdu. Sinä tiedät, miten pikkumaisen
tarkkoja vanhempani ovat ajan suhteen -- minulla ainakaan ei ole
rohkeutta tulla liian myöhään sunnuntaipäivällisille... Hyvästi nyt --
tulen kotia iltapäivällä."

Hän suuteli Doraa ohimennen ja poistui huoneesta.

Mutta hän ei sanonut Doralle oikeata syytä, miksi hän pakoitti hänet
jäämään kotiin. Hän ei sanonut, että hän ei voinut sietää noita enemmän
tai vähemmän pistäviä huomautuksia, noita sanattomia: "emmekö
aavistaneet sitä", joita hän aina sai vanhempiensa kodissa, kun Dora
oli vähimmälläkään tavalla ollut huolimaton, ja jotka hänen
herkkätuntoisuutensa teki pahemmiksi kuin ne olivatkaan.

Eugen oli koko päivällisen ajan alakuloinen ja rouva Blum tukahdutti
huokauksen joka kerran, kun katseli hänen kalpeita kasvojaan, joilla
oli hajamielinen ilme. Oliko se jo alkanut, se, jonka kerran, ennemmin
tai myöhemmin, täytyi tulla? --

Eugen huomasi äitinsä katseen ja se kiusasi häntä niin, että hän tuskin
saattoi hillitä itseään. Rouva Blum oli nimittäin viime aikoina ottanut
tavakseen katsella häntä osaaottavasti, jo kohdatessaan hänet kysyä:
"Miten nyt voit, rakas poikani?" -- äänenpainolla, joka suuresti
hermostutti Eugenia. Siitä tavasta täytyi hänet totuttaa pois.

Kuuden aikaan, kun muut herrat lähtivät klubiin, lähti Eugen kotia.
Sänkykamarissa tapasi hän Doran joka istui ja luki, silmät itkusta
punaisina. Hän oli niin suloisen ja avuttoman näköinen, kun hän
säikähtyneenä katsahti mieheensä, että Eugenin koko suuttumus hävisi.

"Rakas, pikku kultaseni", sanoi hän hellästi, syleillen häntä, "anna
anteeksi, jos olin liian ankara sinua kohtaan. Mutta tiedäthän..."

"Kyllä", vastasi Dora, iloissaan kun näki Eugenin lauhtuneen, "annan
anteeksi sinulle. Jos vain sinäkin annat anteeksi minulle ... että minä
olen niin huono ihminen, huolimaton, epäluotettava ... ja vaikka
minkälainen."

"Vaiti, Doraseni", sanoi Eugen nauraen, "sitä en ole koskaan sanonut."

"Et, mutta sinä olet ajatellut sitä -- tänään olet koko päivällisen
ajan ollut hyvin onneton ja tuntenut hirmuisia aavistuksia
tulevaisuuden suhteen. Etkö olekin?"

Eugen ei vastannut, hän veti vain Doran luokseen ja tukahdutti hänen
kysymyksensä suuteloihin.

"Tiedän, armas Dorani, että tahdot koettaa tulla säntillisemmäksi minun
tähteni", kuiskasi hän hellästi.

He puhelivat ja kuiskuttelivat vielä vähän aikaa keskenään, sitten
sanoi Dora äkkiä, ja veitikkamaisuus loisti jälleen hänen silmissään:

"Eugen kulta, minua niin väsyttää -- rupeaa väsyttämään, kun istuu
yksinään kotona ja itkee -- tahdotko olla hyvä ja soittaa Lisbetille,
että minä olen 'enemmän paha'?"

Eugen katseli häntä ihmetellen ja epäluuloisena.

"Mitä tarkoitat?"...

"Juuri sitä mitä sanoin. Sinun ei tarvitse sanoa muuta kuin: 'Dora on
mielestään enemmän paha!'"

Eugenia ei tällä hetkellä juuri miellyttänyt pilanteko. Hän näytti
loukkaantuneelta, kohautti olkapäitään ja sanoi lyhyesti, mennessään
huoneeseensa:

"Sen saat sanoa itse, sitten kun väsymyksesi on mennyt ohi."

Dora vaipui nauraen takaisin sohvalle. Hän oli jälleen hyvällä
tuulella, ja häntä harmitti, että Eugen ei ottanut osaa hänen
pilantekoonsa. Mitähän Lisbet olisi sanonut, jos olisi kuullut Eugenin
juhlallisella äänellä vakuuttavan, että hän, Dora, oli enemmän paha
kuin hyvä!

Mutta siitä päivästä alkaen tapahtui Dorassa kummallinen muutos. Hän ei
enää puhellut ja nauranut kuten ennen, hän oli hajamielinen ja
uneksiva; ja kun hän iltasin lauloi Eugenille, tuntui Eugenista, että
niin ei hän ollut koskaan ennen laulanut. Ihmetellen ja liikutettuna
kuunteli hän, miten kiihkeitä, palavia säveliä hänen pieni lapsellinen
vaimonsa loihti esiin.

Eräänä päivänä päivällisen jälkeen, kun he juuri olivat tulleet saliin,
kiersi Dora äkkiä kätensä Eugenin kaulaan ja kuiskasi:

"Jos olet oikein, oikein hyvä, kerron sinulle jotain hyvin hauskaa!"

"Vai niin! No mitä sitten?" kysyi Eugen hymyillen.

"Mutta silloin sinun pitää olla oikein hyvä", jatkoi Dora
salaperäisesti, "sinun pitää olla oikein hyvä ... et saa milloinkaan
suuttua pieneen vaimoosi ... et saa koskaan lausua kovia,
epäystävällisiä sanoja... Sinusta tulee kohta oikein hyvä ja kiltti
isä!..."

Hän kohotti päätään, kietoi käsivartensa vielä lujemmin Eugenin
ympärille ja katsoi häneen riemuitsevasti hymyillen.

Mutta Eugen tuli aivan kalpeaksi. Hän otti asian niin syvästi, niin
juhlallisesti, että hän tuskin voi puhua mielenliikutuksesta; hän vain
painoi Doran kerran toisensa perästä rintaansa vasten.

"Onko se mahdollista?" kuiskasi hän vihdoin vapisevalla äänellä.

"Tietysti se on mahdollista!" huudahti Dora nauraen, ja hänen äänensä
kuului niin lapsellisen huolettomalta ja itsetiedottomalta Eugenin
syvän vakavan äänen rinnalla, "luulitko sinä että me kaksi, jotka
olemme niin onnellisia ja niin rakastuneita, emme saisi pikku
palleroita rakastaaksemme ... rakastaaksemme heitä."

Ja hän nojautui Eugenin rintaa vasten ja katseli eteensä haaveksivan,
hymyilevän onnellisin katsein.

"Oi, Eugen, minusta tuntuu kuin kuolisin onnesta!"

Hän sulki silmänsä ja antoi päänsä painua Eugenin olkapäätä vasten,
ikäänkuin suloinen raukeus olisi hänet vallannut.

"Rakas, kallis vaimoni -- minustakin tuntuu, kuin olisi se aivan liian
suuri onni!"

Ja Eugen syleili ja suuteli Doraa ja kuiskaili hänelle helliä,
sydämellisiä sanoja, parhaita, mitä hänen rakkautensa saattoi keksiä.

Myöhemmin illalla kysäisi Dora äkkiä:

"Minkä nimen annamme pikku tytöllemme?"

"Tytöllemme?" toisti Eugen kummastuneena, "miksi luulet, että se on
tyttö?"

"Siksi että luulen, että sinä mieluummin tahdot tytön, ja tiedän, että
jos oikein hartaasti toivoo jotain sille, jota rakastaa, saa sen.
Sentähden minä saan pienen tytön, ja olen jo ostanut lankaakin
kutoakseni sille pienen peitteen."

"Armas, armas Dorani! Minä olen yhtä onnellinen, olipa se tyttö tai
poika."

"Sano nyt, minkä nimen annamme hänelle -- sillä sinä saat määrätä
nimen, olipa se nyt kumpi hyvänsä..."

"Jos se on poika, saat sinä määrätä", sanoi Eugen leikillään...

"Ei", vastasi Dora, joka oli aivan täynnä jalomielisiä ja epäitsekkäitä
ajatuksia, "sinun pitää määrätä; minä vain ehdotan. Annammeko
mielestäsi hänelle nimeksi Märta?"

"Enpä ole juuri ajatellut sitä ... mutta se on hyvin kaunis nimi..."

"Niin kyllä ... arvasin, että pitäisit siitä... Siispä sanomme häntä
Märtaksi. On niin hauskaa saada puhella hänestä ikäänkuin hän jo olisi
olemassa..."

Ja siihen se jäi. Pieni olento, joka vielä uinaili käsittämättömissä
kätköissä, oli jo nimeltään Märta. Hän oli melkein aina läsnä
vanhempiensa aterioidessa, hän leijaili näkymättömänä heidän
ympärillään, kun he viettivät hämärää hetkeä, hän makasi myhäillen
pienessä korivaunussaan heleän peitteen alla, lämpimänä ja
punaposkisena, hän juoksenteli ympäri huoneissa ja teki pahaa ja nauroi
ja lauloi -- kaikki ylen onnellisen äitinsä mielikuvituksessa.




XI.


Koko ajan kun Dora oli raskaana, oli hän säteilevän iloisella mielellä,
jota ei mikään voinut järkyttää. Ikävyydet ja harmit haihtuivat kuin
aamuiset usvattaret, ja hänen naurunsa ja laulunsa kaikuivat raikkaina
ja heleinä, kuin kastehelmet, jotka hyppelevät poimulehden lehdillä.

"Mistä tulevat säveleesi?" ihmetteli Eugen, kun Dora toisinaan iltasin
istui tuntikaudet pianon ääressä tai näpäytellen kitaraansa.

"Mistäkö ne tulevat?" vastasi hän ihmetellen, silmät suurina, "sydämeni
syvimmästä ... siitä, joka on oikein _omaa itseäni_... Oikeastaan en
olekaan oikein 'oma itseni' muulloin kuin laulaessani."

Hänen kasvonsa saivat vakavamman ilmeen ja hän jäi uneksien katsomaan
eteensä.

"Mitä näkee hän silloin, kun hänen kasvonsa saavat tuollaisen ilmeen?"
ajatteli Eugen. Ja tuskan tunne vihlaisi äkkiä hänen sydäntään,
karkoittaen sieltä onnen tunteen.

Dora oli enimmäkseen terve, mutta häntä vaivasi usein väsymys, jota
vastaan hän ei yrittänytkään taistella. Hänestä oli hauskinta maata
sohvallaan, ja kun hänen piti lähteä ulos, ajoi hän mieluimmin
mukavissa vaunuissa tai käveli hitaasti, nojaten Eugenin käsivarteen.
Se oli hänestä intresanttia ja hauskaa; muuten oli hänestä kaikki tähän
aikaan hauskaa, yksinpä pahoinvointikin.

Eugenia huolestutti, kun Dora lopulta ei tahtonut liikkua juuri
ollenkaan. Hän koetti kaikilla mahdollisilla keinoilla houkutella häntä
ulos, hän neuvotteli lääkärin ja äitinsä kanssa, mutta turhaan. Rouva
Blum, joka, huolimatta vanhoillisuudestaan muilla aloilla, oli
omistanut koko nykyaikaisen terveydenhoito-opin, piti tieteellisiä
esitelmiä Doralle, varoitti häntä, puhui ilman ja liikunnon
vaikutuksesta j.n.e.

"Mutta kun minua niin väsyttää", sanoi Dora valittaen.

Rouva Blum hymyili happamasti. Hän ei pitänyt siitä, että ihmiset
valittavat väsymystä tai sairautta; hän vaati muilta samanlaista
stoalaisuutta kärsimyksissä kuin itseltäänkin. Ja hän kertoi, miten
sairas hän raskautensa aikana aina oli ollut, mutta miten hän kuitenkin
oli pysynyt pystyssä, eikä ollut koskaan laiminlyönyt pienintäkään
pikkuseikkaa taloudestaan; hän puhui paiseista rinnassa, veritulpista
j.n.e. kunnes Dora parka kauhusta aivan kalpeni ja änkytti: "Äiti
kulta, älä puhu enää..."

"Siinä sen näet", vastasi rouva Blum etevämmän säälillä, "sinä et voi
kuulla puhuttavan siitä, mitä minun suurten taloushuolieni ohella
täytyi kärsiä, valittamatta, voimatta puhua siitä kenellekään. Mutta
minä kestin sen ... sen voi aina kestää ... meidän naisten täytyy oppia
kärsimään, voittamaan itsemme... Ja mitä enemmän jaksamme kärsiä,
sitä lujemmiksi tulemme. Koeta siis, rakas pikku Dora, voittaa
väsymykseni ... älä välitä siitä, hoida kotiasi kuten tavallisesti ...
käy kävelemässä ... ole niin kuin olisit terve."

"Tahdon koettaa..." vastasi Dora.

Mutta kun rouva Hjort sitten tuli hänen luokseen, kertoi hän valittaen
kaikista määräyksistä, joita anoppi oli antanut hänelle.

"Ajattelehan, äiti, hän puhui minulle paiseista rinnassa ja
kaikenlaisista hirmuista ... hän tahtoo, että kävelisin tuntikausia ...
minä, jota muutenkin niin väsyttää..."

Rouva Hjort löi kätensä yhteen ja kohotti katseensa taivaaseen päin.

"Lepää sinä, rakas lapseni, lepää! Älä välitä siitä, mitä Sofi
sanoo ... minulla on ollut seitsemän lasta ja kolmet keskeiset, Sofilla
on tosin ollut yhtä monta lasta, mutta arvatenkaan ei yksiäkään
keskoisia..."

Ja rouva Hjort kohotti päätään etevämmyytensä tunnossa.

"Luota minun kokemuksiini ... lepää, lapsi parkani ... siihen on
Eugenilla varaa ... mistä aiheutuivat minun keskenmenoni? Juuri
liiallisesta rasituksesta... Mutta sitä ei Sofi ymmärrä ... hän, joka
koko elämänsä on elänyt työttömyydessä ja ylellisyydessä..."

Doran mielestä se oli viisaasti ja hyvällä tarkoituksella puhuttu, ja
hän seurasi niin paljon kuin voi äitinsä neuvoja.

Eugenin iloksi sairastui rouva Hjort influensaan juuri silloin, kun
Doran synnyttämisen aika tuli. Molempien anoppien taistelu Dorasta
raukesi siis itsestään; rouva Hjort paralla ei ollut enää mitään
sanottavaa, hän ei ollut voinut antaa Doralle muuta kuin muutamia
pieniä yksinkertaisia vaatekappaleita odotettua pienokaista varten, ja
nyt hän makasi sairaana kuumeessa. Rouva Blum sitävastoin, joka oli
antanut täydellisen, kallisarvoisen vaatevaraston, kauniista korivaunun
sisustuksesta kaikensuuruisiin ja -karvaisiin röijyihin ja kapaloihin
saakka, määräsi ja johti kaikkea, hoitajattaren ja lääkärin avustamana.

"Niin se on", huokasi rouva Hjort, "rikkaat ne aina pääsevät voitolle."

Eräänä aamupäivänä -- Dora oli yöllä voinut pahoin ja rouvaa, jonka
piti auttaa synnytyksessä, oli lähetetty hakemaan -- sai Eugen
telefoonitse sanan, että hänen piti kiireimmän kautta tulla kotia;
synnytystyö oli jo alkanut.

Levottomana noudatti Eugen kutsua; etehisessä hän kohtasi rouva Blumin,
joka hyvin innoissaan ja tärkeänä vakuutti hänelle, että kaikki oli
niinkuin olla pitikin, mitä parhaimmassa järjestyksessä, rouva ja
hoitajatar saapuneet j.n.e. ja että Eugen saattoi olla aivan
levollinen.

"Mutta entäs Dora ... Dora", kuiskasi Eugen vapisevalla äänellä.

"Dora on kiltti ja rohkea", vastasi rouva Blum hiukan paheksuvasti,
niinkuin ei mikään muu olisi voinut tulla kysymykseenkään.

Eugen tahtoi heti kiiruhtaa vaimonsa luo, mutta rouva Blum pidätti
häntä.

"Ei -- Dora tahtoo mieluummin olla yksin -- tarkoitan, että hän ei
tahdo, että sinä olet sisällä. Hän käski minun sanoa, että hän ei
pelkää, että hän ei tahdo, että sinä olet läsnä näkemässä hänen
tuskiaan ja kaikkea muuta epämiellyttävää, mitä sellaisessa
tilaisuudessa luonnollisesti sattuu. Vasta sitten kun kaikki on ohi --
kun kaikki on kaunista, kuten hän sanoi, saat sinä tulla sisälle!"

"Armas Dorani!" kuiskasi Eugen liikutettuna.

"Niin, Dora on oikein rohkea -- ilahuttavan rohkea. Muutamat vaimot
kiusaavat miesparkojaan tahtomalla pitää heitä kädestä tuskien aikana;
luja ja hienotunteinen nainen ymmärtää, että hänen päinvastoin tulee
sääliä miestään. Minä tahdoin aina, että mieheni olisi niin kaukana
kuin mahdollista, ja olen iloinen, että Dora ymmärtää tehdä samoin."

Samassa kuului makuukamarista tuskanhuuto.

Eugen tuli kalmankalpeaksi.

"Mitä ... mitä se oli?" änkytti hän.

"Ei mitään -- ei mitään", vastasi rouva Blum lyhyesti, "mene nyt
huoneeseesi ja odota siellä. Niinpian kuin kaikki on ohi, tulen
ilmoittamaan sinulle. Älä huoli olla levoton -- kaikki on niin hyvin
kuin olla voi ... koeta lukea tahi kirjoittaa, ja jos kuulet jonkun
pienen valitushuudon, niin muista, että se ei merkitse mitään, se on
vain niinkuin olla pitää."

Hän lykkäsi Eugenin huoneeseensa, sulki oven hänen jälkeensä ja meni
Doran luo.

Eugen koetti todella seurata äitinsä määräyksiä; hän otti kirjan ja
koetti lukea, hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen kirjoittamaan,
mutta ei voinut tehdä kumpaakaan. Koko hänen huomionsa oli keskittynyt
vähäisempiinkin ääniin, jotka tulivat ulkoapäin.

Hän nousi ja käveli edestakaisin huoneessa, tukahduttaakseen
levottomuutensa. Tuontuostakin kuuli hän huudon, yhtä usein kuvitteli
hän kuulevansa, ja joka kerran hän pysähtyi kalpeana ja levottomana.
"Menenkö sisään?" ajatteli hän. "Lieneekö se vaarallista? Miksi ei
kukaan tule minun luokseni?"

Ja siinä kävellessään ja tuskaisena odotellessaan lapsensa syntymistä
tuli hän ensi kerran ajatelleeksi, että niin täytyi kaikkien naisten
kärsiä, eikä ainoastaan kerran, vaan useasti -- hänen äitinsä, hänen
sisariensa, kaikkien, jotka saivat maistaa äitiyden onnea. Nuo heikot,
hennot olennot saivat kärsiä -- heidän täytyi kärsiä tuskia, jotka
pusersivat heidän rinnastaan tuskanhuutoja. Ja mies? Hän tunsi tällä
hetkellä melkeinpä häpeää omasta hyvinvoinnistaan. Hän koetti ajatella
toisia asioita ... esim. sotaa ... niin, sodassa sai mies kärsiä ...
siinä mies päästi vihlovia valitushuutoja. "Niin on luonto määrännyt"
ajatteli hän, "mies kärsii ulkona elämän riehuvassa taistelussa, nainen
kotona, hiljaisuudessa ... se on oikein ... se on oikeudenmukaista."
Mutta omituista oli, että noilla vaikeroivilla sotilailla, joita
ajattelemalla hän koetti rauhoittaa mielikuvitustaan, oli kaikilla
naisen piirteet, vaalea, kihara tukka, siniset, säteilevät silmät ja
punaiset, puoliavoimet, täyteläiset huulet...

Äkkiä kuului huuto, tuskallisempi kuin edelliset. Hän vavahti, hän oli
vähällä pyörtyä, ja vapisevin käsin kaatoi hän itselleen lasillisen
vettä ja vaipui sohvalle. "Nyt se on kohta ohi", ajatteli hän,
"kärsivällisyyttä vain ... nyt se on ohi... Jumalan avulla on kestävä
kauan, ennenkuin Dora parkani tarvitsee toista kertaa kokea
tällaista..."

Ja hänen siinä istuessaan ja odottaessaan syntyi hänen sydämessään
ajatuksia, toinen toistaan hienompia ja kauniimpia, jotka hän ikäänkuin
hyväillen ja lohduttaen omisti nuorelle vaimolleen. "Voinko olla kyllin
hyvä, kyllin hellä häntä kohtaan?" ajatteli hän, "tahdon kantaa häntä
käsilläni ... koskaan en sano hänelle kovia, ankaria sanoja... Pikku
Dora parkani ... nyt vasta ymmärrän, miten paljon kunnioitusta me
miehet olemme velvolliset osoittamaan vaimoillemme ja äideillemme..."

Ajatellessaan näitä ajatuksia ja tehdessään näitä hyviä päätöksiä
pyyhki hän lakkaamatta hikeä otsaltaan, ja nieleskeli hermostuneesti
tukahduttaakseen pahoinvointiaan.

Vihdoin ei hän enää kestänyt kauempaa; hän nousi kiireesti ja päätti
mennä katsomaan, miten Doran laita oli.

Mutta kun hän tarttui ovenripaan avatakseen oven, kuuli hän huudon,
niin vihlovan ja sydäntäsärkevän, ettei hän koskaan ollut kuullut
mitään senkaltaista.

Nyt ymmärsi Eugen, että kaikki oli mennyttä -- niin huutaa ihminen
ainoastaan silloin, kun kuolon käsi tarttuu hänen nuoreen,
voimakkaaseen elämäänsä.

Kalmankalpeana hoiperteli hän takaisin sohvalle, vaipui alas ja peitti
kasvonsa käsiinsä. Oi Jumala, Jumala ... oliko tuo kaunis satu nyt jo
loppunut ... eikö hän koskaan enää saisi nähdä noita iloisia,
ystävällisiä kasvoja ... kuulla tuota laulua, joka oli tenhonnut
hänet niinkuin kevät ja elämä ihmisen tenhoavat ... jäisikö koti nyt
tyhjäksi ... pimeäksi ... äänettömäksi... Ja hänestä tuntui, että
jokainen ankara sana, jonka hän oli lausunut, oli tulikirjaimilla
painettuna hänen silmiensä edessä...

Hetkisen perästä kuuli hän askelia salista ... rouva Blum tuli
ilmoittamaan...

"Minun täytyy rohkaista itseni", ajatteli hän ja nousi seisomaan.

Askeleet lähenivät nopeasti, ovi avautui, ja kynnyksellä seisoi rouva
Blum, ilosta säteilevin kasvoin.

"Tule -- tule!" huusi hän, ojentaen kätensä poikaansa kohti.

"Dora ... Dora ... eikö hän ole ... kuollut", änkytti Eugen kuin
unissaan.

"Dorako kuollut? Hän ei ole koskaan elänyt rikkaampaa elämää kuin
nyt..."

"Mutta äskeinen huuto?" kuiskasi Eugen ja pyyhkäisi otsaansa.

Rouva Blum nauroi melkein vallattomasti.

"Niin huutaa jokainen nainen sinä hetkenä kun lapsi syntyy. Se on aivan
luonnollinen asia. Kaikki on mennyt niin hyvin... Dora on ollut niin
kärsivällinen ja järkevä ... oikein kärsivällinen ja järkevä."

Ja hän painosti erityisesti viimeisiä sanoja, aivan kuin olisi tahtonut
koroittaa arvolauseita todistuksessa.

Eugen ei voinut vastata. Hän katseli arasti äitiään ja seurasi häntä
sitten, yhä vielä kuin unessa, mutta tällä kertaa ihmeellisessä ja
suloisessa.

Kun ovi avautui ja hän astui sänkykamariin, tuntui hänestä kuin olisi
hän tullut pyhäkköön. Uusi elämä oli alkanut -- ja tämä hento elämä
uinuvine voimineen oli osa Dorasta ja hänestä, se oli jatko heidän
ajatuksilleen ja tunteilleen, se oli olento, jonka heidän sisällinen
rikkautensa oli synnyttänyt... Rakkauden ja elämän ja ikuisuuden
mysteeriot ympäröivät hänet tällä hetkellä.

Kalpeana ja voimattomana, mutta kasvot säteillen onnesta lepäsi Dora
vuoteessaan, hoitajattaren vaaliessa pienokaista. Dora katseli
herkeämättä ovelle, ja kun se avautui, kohtasivat hänen ja Eugenin
katseet heti toisensa. Eugen meni vuoteen luo, polvistui sen ääreen ja
suuteli Doran ojennettua kättä.

"Näetkös!" sanoi Dora kyyneleet silmissä, hymyillen veitikkamaisesti;
"tulihan tyttö, niinkuin minä tahdoin."

"Tule nyt katsomaan pienokaistasi", sanoi rouva Blum, "sitten saat
jälleen mennä pois."

Eugen totteli heti, nousi ylös ja katseli vastasyntynyttä.

"Sepä on tanakka tyttö", sanoi hän ja hyväili varovasti pientä
punanahkaista olentoa, joka liikutteli jäseniään kuin sammakonpoikanen.

Hän oli hämillään ja tunsi olevansa tarpeeton; hän oli hämärästi
tuntevinaan, että rouva Blum ja Dora vaativat, että hän olisi
ihastuksissaan pienokaisesta, mutta hän ei enää tiennyt mitä sanoa,
lapsi tuntui hänestä melkein vieraalta. Ja jälleen syntyi hänessä uusi
ajatus: että sinä juhlallisena hetkenä, jolloin uusi elämä syttyy,
jolloin pieni matkamies, yksinään ja avuttomana, tulee vieraaseen
maailmaan, ottavat naiset hänet vastaan, muodostavat naiset
suojelusvahdin hänen ympärilleen -- kun taas mies seisoo siinä arkana
ja hämillään, mietiskellen elämän suurta arvoitusta...

"Nyt saat mennä", sanoi rouva Blum, "Doran pitää saada hoitoa ja
levätä; tahdoin vain, että kävisit tervehtimässä esikoistasi ja
näkemässä nuorta vaimoasi."

Eugen suuteli vielä kerran Doraa ja hiipi sitten pois, liikutettuna ja
onnellisena, täynnänsä juhlallisia tunteita...

Dora voimistui hyvin pian, kun mitään sairauksia ei sattunut; hän
imetti itse lastaan ja näytti silloin, pidellessään pienokaistaan
paisuvalla povellaan, itse terveyden ja onnen perikuvalta. Pikku tytön
punainen iho vaaleni pian ja Eugenkin myönsi nyt, mitä hän ensin ei
voinut, että se oli hyvin suloinen pieni lapsi.

"Hän on sinun näköisesi", sanoi Eugen ihastuneena, "hänellä on sinun
siniset silmäsi."

"Eipäs", vastasi Dora innoissaan, "sinun näköisesi hän on ... katso
nyt ... sinun kaunis nenäsi."

Eugen nauroi ja suuteli heitä molempia. Hänen mielestään he yhdessä
olivat kuin kaunis keväinen kuva...

"Muistatko, Dora, että lupasit, että jos lapsemme olisi tyttö, saisin
minä antaa hänelle nimen?"

"Muistan kyllä, ja sen sinä saatkin!" huudahti Dora, joka yhä vielä oli
täynnä jalomielisiä, epäitsekkäitä ajatuksia. "Kukapa muu sen saisi
tehdä! Etkö enää pidä Märtasta? Silloin otamme toisen nimen."

Ja hän hiipi hänen luokseen ja katseli häneen hellästi, valmiina
luopumaan kaikista omista toivomuksistaan.

"Kiitos, armaani", kuiskasi Eugen vastaukseksi, "silloin ehdotan, että
antaisimme hänelle nimeksi Maria, eikä Märta..."

Dora näytti hiukan pettyneeltä.

"Hyvä Eugen, tokko sitä nimeä! Eihän hän ... tarkoitan, että ... eikö
_hän_ ollut nimeltään Maria..."

Sen hän sanoi niin lapsellisen suloisesti, niin ilman vähintäkään
mustasukkaisuutta, että Eugenin täytyi hymyillä.

"En tahtonutkaan antaa lapsellemme nimeä _hänen_ mukaansa, vaan
kaikista ensimäisen rakkauteni, lapsellisen ihailuni esineen, Maikki
tädin mukaan. Koska nyt olen alkanut ripittää itseäni, tahdon sen tehdä
loppuun asti. Näetkös Doraseni, vaikka niin suuresti kunnioitan ja
ihailen äitiäni, en ole kuitenkaan koskaan ollut häneen niin
sydämestäni kiintynyt kuin Maikki tätiin..."

"Mutta, Eugen", sanoi Dora paheksuvalla äänellä, "äidillä on toki aina
oleva ensimäinen sija."

"Sydämellä on omat lakinsa, se kiintyy niihin, jotka se itse valitsee,
eikä noudata meidän määräyksiämme. Minulla oli perheessämme aina
jonkunverran syrjäytetty asema, minulla oli paljon ajatuksia ja
mielikuvitelmia, joita eivät muut ymmärtäneet, ja minua pidettiin
senvuoksi hyvin omituisena lapsena. Mutta Maikki tädissä oli juuri
sitä, mitä minä kaipasin, ja mitä kotona en löytänyt; hänessä oli
runollisuutta, hän tajusi sadun ihmeitä, hänessä oli uskonnon antamaa
suloista sydämellisyyttä... Se hituinen uskonnollisuutta, mitä minussa
on, on Maikki tädiltä saatua..."

"Minkälainen hän sitten oli?" kysyi Dora ihmetellen.

Eugen katseli uneksien eteensä.

"Hänessä oli jotain enkelimäistä ja jotain tonttumaista ... eli
pikemminkin, hän oli kuin hyvä haltija. Hänellä oli tapana tulla meille
kerran viikossa pikku Gerdan kanssa. Me lapset leikimme yhdessä, mutta
lopuksi tulimme aina Maikki tädin luo ja pyysimme hänen kertomaan
satuja tai tapahtumia raamatusta. Kun hän istui siinä sukkaneule
kädessä ja kasvoilla iloinen, veitikkamainen hymy, oli hän aivan kuin
pieni hyvä haltija, joka loihtii esiin satujen ihanuuden. Mutta kun hän
kertoi Vapahtajan elämästä, loistivat hänen kasvonsa, ja minusta
tuntui, kuin olisi enkeli tullut huoneeseen. Tätä kaikkea en silloin
vielä ymmärtänyt; vasta nyt perästäpäin on Maikki tädin kuva ja nuo
hiljaiset lauantai-illat, jolloin hän tuli meille, muodostunut minulle
saduksi ja legendaksi, muistoksi, joka liittyy joulukynttiläin loistoon
ja jouluyön rauhaan ja kaikkeen hienoon ja kauniiseen ja salaperäiseen,
jota tunsin lapsena. Senvuoksi luulen, että olisi onneksi pikku
tytöllemme, jos antaisimme hänelle nimen Maikki tädin mukaan..."

Dora oli yhä vielä alla päin.

"Mutta etkö luule että äitisi pahastuu, jos nimitämme tytön Maikki
tädin, emmekä hänen mukaansa?"

"Sofi" oli rumin nimi minkä Dora tiesi, mutta hädissään esitti hän mitä
hyvänsä, päästäkseen "Marista".

"En luule", vastasi Eugen luottavasti. "Mutta nytpä muistin jotain,
jonka olin vähällä unohtaa. Tietysti meidän täytyy antaa tytöllemme
nimi sekä minun äitini että sinun äitisi mukaan, sehän on samalla
sinunkin mukaasi. Mutta voidaanhan häntä sanoa Mariaksi."

Dora huokasi -- siinä nyt oltiin! Mikä kauhea valikoima nimiä: Maria
Sofia Dorotea.

Hän istui hetken aikaa miettien, miten pääsisi tästä pulasta. Hän
tahtoi niin mielellään tehdä Eugenille mieliksi, hänestä oli Eugenin
ajatuksessa jotain runollista ja kaunista, mutta hän tahtoi myöskin
mielellään vapauttaa lapsi parkansa "Marin" nimestä.

Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän löi iloissaan kätensä yhteen.

"Sovitelkaamme, Eugen! Hän saakoon nimensä Maikki tädin mukaan, jos
vaan sallit, että annamme hänelle nimeksi 'Mai' Marian asemesta. Sehän
on niin kaunis nimi, ja muistuttaakin enemmän 'Maikkia'."

"Aivan oikein", vastasi Eugen tyytyväisenä, "sehän on ihan kuin Maikki.
Hyvin hyvä, kultaseni -- sehän on oikein runollinen nimi -- pikku Mai!"

"Ristimmekö hänet siksi?"

"Ristimme! Et olisi voinut keksiä kauniimpaa ja miellyttävämpää nimeä."

Ja he nauroivat molemmat kuin kaksi iloista, onnellista lasta.

Pikku tytön nimeksi tuli siis "Mai", eikä Märta. Dora sanoi, että hän
oli pieni "kevätkukka", joka oli puhjennut vasta kesäkuussa.




XII.


Huolimatta Eugenin hartaalla mielellä lausumasta toivomuksesta, että
kestäisi kauan ennenkuin lapsensynnyttäjän valitushuudot jälleen
kaikuisivat hänen huoneissaan, tapahtui hänen ja Doran avioliiton
alkuaikoina että perhe melkein joka vuosi lisääntyi, kunnes suuressa,
ilmavassa lastenkamarissa -- uudessa huoneustossa, jonne he muuttivat
Main syntymisen jälkeen -- neljän pienen tytön sängyt seisoivat
rinnakkain.

"Näetkö, me saamme pelkkiä tyttöjä", sanoi Dora leikillään. "Enkö
olekin hyvä ja kuuliainen vaimo?"

"En tiedä milloinkaan ilmaisseeni vastenmielisyyttä omaa
sukupuoltani kohtaan", vastasi Eugen myöskin leikillään. "Se on sinun
harhaluulojasi. Mutta oli miten oli -- olen hyvin tyytyväinen
tyttöihini, enkä antaisi pois yhtäkään pienistä prinsessoistamme."

Dora parani pian lapsivuoteistaan, kaikki meni hyvin ja säännöllisesti,
mutta häntä vaivasi yhäti väsymys; se oli luonnollinen seuraus niistä
hengen ja ruumiin rasituksista, joita hänen niin nuorella ijällä täytyi
kärsiä. Hänen kuohuva elämänilonsa oli ikäänkuin laimentunut, hänen
katseessaan oli jotain kaukonäköistä, josta saattoi aavistaa, että
uusia ajatuksia ja tunteita oli hänessä herännyt.

Myöskin Eugenin ulkonäkö oli vähitellen muuttunut. Onnen kajastus, joka
hänen avioliittonsa ensi aikoina oli kirkastanut nuo vakavat piirteet,
oli poissa, hänen silmiensä väliin oli ilmestynyt uusia ryppyjä, ja yhä
useammin alkoi hänen äänessään olla ärtyisä kaiku.

Hänen kauniista päätöksestään olla koskaan lausumatta Doralle kovia ja
epäystävällisiä sanoja ei pian ollut paljoakaan jälellä. Kun hän näki
kodissaan vallitsevan huolimattomuuden, joka lisääntyi sitä mukaa kuin
perhe kasvoi, ja joka johtui Doran levon tarpeesta ja hänen tavastaan
antautua haaveiluihin ja toimettomuuteen, koetti hän kyllä hillitä
kärsimättömyyttään, mutta ei ainoastaan oikeutenaan, vaan vieläpä
velvollisuutenaankin alati torailla Doralle ja palvelusväelle. Hänelle
tuli piintyneeksi, lopulta aivan itsetiedottomaksi tavaksi tehdä joka
päivä muistutuksia, tullessaan aamulla saliin, katseli hän tutkivasti,
otsa rypyssä ympärilleen, ja iski sitten moitteineen joko Doran tahi
palvelustytön kimppuun. Ja Doralle tuli yhtä piintyneeksi tavaksi tehdä
pientä petosta, kierrellä ja valehdella, jotta välttäisi Eugenin
nuhteet. Vähitellen ja huomaamatta tuli hänelle tavaksi toimia liitossa
palvelijattarien kanssa; hän vilkuili heihin Eugenin selän takaa eikä
halveksinut heidän apuaan, kun tuli pelastautua pulasta.

Niin liukuivat he vähitellen ja huomaamattaan harmaaseen
jokapäiväisyyteen, joka oli täynnä toraa ja tyytymättömyyttä ja
luottamuksen puutetta; siitä he heräsivät ainoastaan silloin, kun
tunteet ajoivat heidät intohimoisiin syleilyihin ja hyväilyihin.

"Kunpa kuitenkin koettaisit voittaa väsymystäsi", oli Eugenin tapana
sanoa, kun Dora aamupäivin usein makasi kahteentoista asti, ja hänen
äänessään, jonka hän koetti tehdä ystävälliseksi ja huolehtivaksi,
väreili tukahdutettu viha. "Ei saata olla terveellistä, että joka aamu
makaa kymmeneen tai kahteentoista, eikä mene koskaan ulos. Kun minä
ajattelen äitiäni..."

"Kyllä ... kyllä..." keskeytti Dora, peläten että Eugenkin alkaisi
puhua hänelle paiseista rinnassa ja veritulpista, "kyllä minä koetan."

Ja eräänä aamuna hämmästytti hän miestään tulemalla määräajalla
aamiaispöytään. Aamupäivällä hän pukeutui kävelypukuun, suuteli pikku
tyttöjään, Maita, Sonjaa ja Gertrudia, jotka hyppelivät ja visertelivät
hänen ympärillään, kehoitti heitä olemaan kilttiä sillä aikaa, kun äiti
oli poissa, meni lastenkamariin ja leperteli pikkuisen yksivuotiaan
Märtan kanssa, joka lihavana ja punaposkisena makasi korivaunussaan, ja
lähti sitten ulos.

Päivä oli ihana, ilma tuntui puhtaalta ja virkistävältä; Dora oli
todellakin kiitollinen Eugenille siitä, että hän oli pakoittanut hänet
lähtemään ulos. Ja väsymys hävisi, ihme kyllä, hänen kävellessään; hän
alkoi lopulla tuntea itsensä oikein virkeäksi, ja tuli vihdoin
ajatelleeksi, että hänen pitäisi mennä vanhaan kotiinsa tervehtimään
omaisiaan. Hän ei ollut käynyt siellä pitkään aikaan -- he tiesivät
kyllä, miten heikko hän oli ollut -- ja oli sentähden hauska ajatella,
miten iloiseksi he tulisivat nähdessään hänet.

He tulivat todellakin iloisiksi, ja häntä kohtasivat joka
puolelta tervehdykset ja huudahdukset. "Rakas pikku Truda Vide!"
"Sydänkäpysemme!" "Pikku Doris!" kuului joka taholta, ja häh sai
kääntyä puolelta toiselle, ehtiäkseen vastata kaikkiin suuteloihin ja
rakkaudenosoituksiin. Kaikki häärivät hänen ympärillään; rouva Hjort
asetti hänet istumaan leposohvalle ja pani tyynyjä hänen selkänsä
taakse, ja Lisbet levitti peitteen hänen jaloilleen.

"Lepää sinä vaan, rakas Dora", sanoi rouva Hjort huolestuneen
näköisenä, "lepää, lapsi parkani, siihen on Eugenilla varaa. Tuollaiset
rasittavat kävelyretket ne juuri tekivät, että minä sain keskeiset."

Dora nauroi. Joka kerran kun hän oli äitinsä luona sai hän kuulla
"keskeisistä", ja anoppinsa luona "paiseista rinnassa" ja
"veritulpista".

Rouva Hjortilla oli usein, ja varsinkin Eugenin läsnäollessa, tapana
painostaa sanaa _parkani_ tavalla, joka huvitti Doraa, mutta joka
harmitti Eugenia yhtä paljon kuin hänen oman äitinsä selittämättömällä
äänenpainolla tekemä kysymys: "Mitä sinulle kuuluu, poika parkani?"
"Kiitos, hyvää, erittäin hyvää", vastasi hän silloin aina niin jäykästi
ja lyhyesti, kuin olisi hän sensijaan lausunut: "Niin pahaa kuin
mahdollista." Päin vastoin kuin Dora ei hän ollut vielä kertaakaan
omaisilleen maininnut epäkohdista kotonaan... Vaikka hän hyvin
mielellään olisi puhunut jonkun viisaan ja helläsydämisen naisen kanssa
monista seikoista, joita hän ei itse arvellut ymmärtävänsä, sulkeutui
hän nyt, kuten aina ennenkin, ylpeästi ja itsepäisesti omaan itseensä.
Sillä hän tiesi, että jos hän vähimmässäkään myöntäisi oikeiksi ne
juorut, joita palvelijat jo olivat ruvenneet levittämään, saisi tuo
lausumatta jäänyt: "emmekö sanoneet sitä?" uutta vauhtia ja leviäisi
kulovalkean tavoin koko suvun keskuuteen, ja sitten tulisivat hänen ja
Doran asiat yleiseksi puheenaiheeksi kaikissa perhekutsuissa, ja
sisaret ja langot ja sisarenlapset -- kaikki tahtoisivat esittää
mielipiteensä ... ja se ajatus oli hänestä sietämätön.

Dora sensijaan kuvaili häikäilemättä omaisilleen avioelämänsä kaikkia
yksityiskohtiaan myöten, ja aikaansai siten -- riippuen siitä, millä
mielellä hän kulloinkin oli -- traagillisia tai koomillisia kohtauksia,
tavallisesti jälkimäisenlaatuisia. Nauraen kertoi hän kuulijakunnalleen
Eugenin pikkumaisuudenpuuskista, ja Lisbet antoi kuvaukselle lisäksi
dramaattista vauhtia.

"Auttakaa, auttakaa!" huudahti hän, hoiperrellen taaksepäin, käsi
sydämellä, "asessori Blumin aviollinen onni on särkymäisillään -- ei,
anteeksi, tarkoitin toimituspäällikkö Blumia! Auttakaa!"

"Mitä nyt?" kysyi ukko Penn huolestuneena lehtensä takaa.

"Oi, se on hirveätä ... älä säikähdä, ukkoseni, mutta se on todellakin
hirveän surullista -- eilen ei ollut sokeria sokeriastiassa, kun herra
toimituspäällikkö suvaitsi tahtoa siroitella sitä letuilleen! Auttakaa!
Minä menehdyn mielenliikutuksesta...!"

Ja hän nauroi, ja muut nauroivat mukana. Toisen kerran taas he kaikki
itkivät ja valittivat, kun Dora kyyneleet silmissä kertoi, miten kova
ja vaativa Eugen oli häntä kohtaan.

Tällä kertaa ei kuitenkaan puhuttu Doran asioista; ne olivat joksikin
aikaa siirretyt syrjään, ja koko perhe, molemmat vanhat palvelijat
siihen luettuina, pohti innokkaasti muuatta tapausta, joka vähän aikaa
sitten oli sattunut; Lisbet oli rakastunut, eikä, kuten tavallisesti,
toivottomasti ja fantastisesti, vaan todellakin vastarakkauden
toivossa. Näistä toiveista piisasi nyt perheellä puhetta; ja innostusta
ylläpiti Lisbet, joka alituisesti ahdisti kaikkia kysymyksillään. Nyt
oli hän iskenyt Doraan, ja esitti hänelle kaikki epäilykset ja kaikki
mahdollisuudet.

"Luuletko todellakin, että hän voi rakastaa minua? Hän sanoi eräänä
päivänä, että hän ei välitä naisen ulkonäöstä, vaan että liikkeet --
koko olemus ... sillä hän tietysti tarkoitti minua."

"Tietysti hän rakastaa sinua -- rakastaa äärettömästi -- senhän kuulee
kaikesta."

"Mutta nenäni, minun nenäni! Oi, että Darwinin on pitä

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/38151