← catalogue

Amerika, sen löytö, valloitus ja kehitys

by Tyko Hagman · Finnish · Gutenberg #37822 · 454,271 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Amerika, sen löytö, valloitus ja kehitys
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Amerika, sen löytö, valloitus ja kehitys

Author: Tyko Hagman


        
Release date: October 22, 2011 [eBook #37822]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/37822

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AMERIKA, SEN LÖYTÖ, VALLOITUS JA KEHITYS ***




Produced by Tapio Riikonen






AMERIKA, SEN LÖYTÖ, VALLOITUS JA KEHITYS

Kirj.

Tyko Hagman


Werner Söderström, Porvoo 1892.
Werner Söderströmin kirjapainossa.



SISÄLLYS:

    I. Punanahkojen maanosan muinainen viljelys
   II. Uuden maanosan nimi
  III. Amerikan löytö Pohjan miesten kautta. Viinimaa
   IV. Kolumbus:
       1. Cristoforo Colombon nuoruus ja valmistavat puuhat
       2. Colombon ensimäinen matka
       3. Colombon toinen matka
       4. Colombon kolmas matka. Cabotto
       5. Brasilian löytö
       6. Colombon neljäs matka
       7. Amerigo Vespucci
       8. Colombon kuolema ja jälkeläiset
    V. Tyvenen Meren löytö. Magalhaens
   VI. Fernando Cortez. Pohjois-Amerikan muinaisen viljelyksen kukistus
  VII. Francisco Pizarro. Etelä-Amerikan muinaisen viljelyksen kukistus
 VIII. Amazoni- ja Mississippi-laaksojen löydöt
   IX. Espanjalainen Amerika. Brasilia
    X. Pohjois-Amerikan alku-asukkaat. Heidän kohtalonsa
   XI. Ranskalaiset Canadassa
  XII. Itäisen rannikko-alueen asutus:
       1. Virginia
       2. Uusi Englanti
       3. Uusi Alankomaa
       4. Uusi Ruotsi
       5. Maryland. Carolina
       6. Pennsylvania. Georgia
 XIII. Englantilaiset valloittavat Canadan
  XIV. Siirtokunnat ja Englanti riitautuvat. Benjamin Franklin
   XV. Vapaussota. Yrjö Washington
  XVI. Liittokunta järjestyy. Yrjö Washington. Uusi sota
       ja uusi aikakausi
 XVII. Lännen asutus. Etelä ja Pohja riitautuvat
XVIII. Orjuus ja abolitionistit. Abraham Lincoln
  XIX. Kansalais-sota. Abraham Lincoln. Ulysses Grant
   XX. Uudestaan-rakentaminen. Amerika meidän päivinämme
       Viiteselitykset




I.

Punanahkojen maanosan muinainen viljelys.


Jos jostakin muusta kiertotähdestä, jossa asukkaiden sivistyskanta ja
älyvoima olisi monta vertaa mahtavampi kuin meidän, -- esimerkiksi
Mars-tähdestä, missä muutamain taivaantuntijain vakuutuksen mukaan
viljelys ja viisaus on monta miljoonaa vuotta meikäläisten edellä
-- meidän maamme päälle yht'äkkiä ilmestyisi, äärettömän suurilla
ilmalaivoilla purjehtien, lumivalkoisia olentoja, vaikkapa tuon
onnellisen, tuhatvuotisen valtakunnan edustajia, jossa ei enää mitään
moitteen-alaista ole; jos nämä kummalliset Jumalan-luomat korkeamman
sivistyksensä ja jonkun sanomattomasti jalomielisen uskonnon nimessä,
jonka ylevyyttä me emme pysty käsittämään, meiltä veisivät kaikki mitä
meillä on ja hävittäisivät meidät, tämän maapallon asukkaat, viimeiseen
sieluun saakka, joko suorastaan tappamalla tai esim. raskaan orjatyön
kautta, asettuen sitten kaikessa mukavuudessa itse herroiksi elämään
tämän viheliäisen ihmiskunnan raunioille ja kehittämään täällä
kehittämistään tuhatvuotisen valtakuntansa perin oivallisia
peri-aatteita; niin olisi kai tämä tämmöinen tapaus korkeamman
sivistyksen, jalomman uskonnon ja ainakin tuon kiertotähden asukkaiden
kannalta katsoen aivan oikeutettu, maapallon valloitus heidän kauttansa
tietysti suuri askel eteenpäin kiertotähtien yhteisessä historiassa,
-- ja noiden lumivalkoisten, arvattavasti myöskin hienopukuisten
muukalaisten rinnalla olisivat Euroopan ihanimmatkin kaunottaret
petomaisia punanahkoja, joiden täytyisi väistyä pois kilpailijain tieltä
ja joiden olemassa-olo ei enää tuntuisi oikeutetulta. Mutta meille,
maapallon tähän-astisille ruskea-ihoisille villeille, ei tuo
Mars-laisten suuri löytöretki olisi niinkään mieluinen, ja jonkun aikaa
ihmeellisiä tulokkaita ihailtuamme, toivoisimme heidät varmaankin
ilmalaivoineen päivineen niin kauas kuin pippuri kasvaa -- sittenkun
heidän lähetystoimensa vaikutukset jotakuinkin astuisivat meille päivän
valoon. Eikö se sentään olisi suuri synti, että kaikki, mitä meillä
täällä rakkaalla maapallollamme nyt on olemassa, vuosituhansien
synnyttämä viljelys ja sivistys, parahimmatkin uskonnon-muodot,
viisaimmatkin valtiolliset ja yhteiskunnalliset laitokset, tieteiden ja
taiteiden komeimmatkin tulokset, kaikki tyyni, ja lopuksi me itse
häviäisimme kuin tuhka tuuleen, -- olkoonpa sitten niinkin, että tämän
hävitystyön toimittaisi enkelit taivaasta ja maapallo meidän perästämme
jäisi heidän asuttavakseen? Meidän kannaltamme katsoen ei se ainakaan
olisi hauskaa.

Mutta joteskin tänkaltainen mullistus on tapahtunut sen "uuden maailman"
oloissa, jonka rannoille 400 vuotta sitten Cristoforo Colombo, mainio
Genovalainen, laski laivansa, -- yhtä suureksi ihmeeksi sen
alkuperäisille asukkaille, kuin jos Mars-tähdestä tulla lennähtäisi
kummallisia ilmalaivoja tänne meidän matoisen maapallomme päälle. On
tapahtunut niin juurtajaksainen mullistus ja uudistus, että se jossakin
määrin vetäisi vertoja maan asukkaiden häviämiseen toisten olentojen
kautta, jotka muka paremmin oikeutetun kehityskannan nimessä ottaisivat
tämän kiertotähden haltuunsa. Mutta niinkuin meidän sopisi epäillä esim.
juuri Mars-tähden asukkaiden tänne-asettumisen oikeutta, niin saattavat
täydellä syyllä Amerikankin alku-asukkaat nyrpistää nenäänsä ja
pudistella nyrkkiänsä (housun-taskuissa, jos näitä on) heidän maanosansa
valloittajille. Euroopalaisten toimittaman "löydön" ja valloituksen
kautta on, näet, kadonnut kokonaisen maanosan muinainen viljelys ja
kohta sukupuuttoon hävinnyt kokonainen ihmisrotu, jonka eri heimo- ja
kansakunnat aikoinaan tarjosivat nähtäväksi melkein yhtä kirjavaa
temmellystä kuin "vanhan maailman" historia osoittaa, ollen muutamat
vallan alkuperäisellä, toiset taasen hyvinkin korkealla sivistyksen
kannalla, ja puhuen sadottain eri kieliä. Amerikassakin oli tapahtunut
valtavia kansain-vaelluksia, jolloin -- aivan niinkuin Euroopassa --
veltostuneet sivistyskansat silloin tällöin saivat väistyä pois
voimakkaiden raakalaisten tieltä, jättäen kultturinsa rauniot
jälkimaailman kummeksittavaksi. Sielläkin oli itänyt ja kasvanut --
kuten Kaldeiassa ja Egyptissä -- omasta sisällisestä voimastaan tieteen
ja taiteen taimi, tosin heikko vielä, mutta ihmeteltävä kuitenkin kuin
oppimattoman keksintö. Ja taimi oli monin kerroin muuntunut, jalostunut,
isonnut, levittäen lehtiänsä laajoille aloille. Kehitystä siis,
elimellistä kehitystä, osoitti Muinais-Amerikankin historia.

Mutta koko tuo muinainen, varmaankin varsin monipuolinen kehitys
seisahtui yht'äkkiä. Niinkuin opiskelevan nuorukaisen toiveet
äkki-arvaamatta voi katkaista säälimätön kuolema, niin keskeytti
kerrassaankin Muinais-Amerikan omatakeisen kehityksen Euroopalaisten
valloitus, ja koko sikäläinen ihmisrotu oli surman-iskunsa saanut.
Siltä oli oman edistyksen ja siten myöskin varsinaisen olemassa-olon
mahdollisuus väkivaltaisesti temmattu pois; ja se kehitys, jota Amerikan
historia sittemmin osoittaa, ei ole enää maanosan oikeiden omistajien
kehitystä, vaan meidän, Euroopalaisten, jotka siellä olemme osaksi
uusineet, osaksi jatkaneet vanhan historiamme työtä, huolimatta --
viimeisiin aikoihin asti -- rahtuakaan sen kova-onnisten alku-asukkaiden
kohtalosta.

Eikä olekkaan tämä euroopalaisen viljelyksen kehitys Amerikassa
vähäpätöiseksi arvattava. Taistellen vanhoja, kangistuneita muotoja
vastaan, jotka tuotiin perintönä Euroopasta ja jotka tällä puolen
Atlanttia vielä itsepänttäisesti pitävät puoltansa, on itse teossa
vapauden-käsite Uudessa maailmassa saavuttanut asteen, joka
meidän päivinämme välttämättömästi vaatii yhden-arvoisuutta
kaikille rehellisille, työtään suorittaville ihmisille; ja tämä
vapauden-käsitteen kanta on melkoisesti vaikuttanut takaisin Euroopaan.
Niinpä tulee meidän maanosamme vapaiden kansojen etupäässä muistaa että
ensimäinen yllytin menneen vuosisadan loppupuolella tapahtuneesen
suureen mullistuksen lähti juuri Amerikasta, -- tässä nyt muista
seikoista puhumattakaan. Meillä Euroopassa on siis kyllä syytä yhdessä
Amerikan nykyisten kansojen kanssa veisata kiitosvirttä uuden manteren
400 vuotta sitten tapahtuneesta löydöstä, johtaa mieleemme kuuluisat
löytöretkeilijät ja katsella meikäläisten siellä suorittamaa
tähän-astista työtä -- yleisen viljelyksen ja sivistyksen palveluksessa.

Mutta ne, joilla tänä vuonna ei suinkaan ole syytä säestää meidän
Halleluijaamme, ne ovat juuri Amerikan alku-asukkaat. Heidän aikansa on
ollut ja mennyt, -- mennyt juuri tämän meikäläisten "kehitystyön"
kautta, eikä heitä itse teossa -- jos emme ota lukuun entisen
espanjalaisen ja portugalilaisen Amerikan "indiaaneja", jotka osaksi
ovat sulaneet yhteen valloittajien kanssa, sitä ennen kuitenkin
käytyänsä epäkelvoiksi, turmeltuneiksi ihmisiksi -- enää ole
olemassakaan muuta kuin muutamat kurjat indiviidit aarniometsäin
pimeässä peitossa ja kaukaisten kallioiden luolissa. Amerikalainen
ihmisrotu on itse ytimessään sammunut pakolliseen sukupuuttoon, ja siitä
kohtalostaan saapi se kiittää juuri meikäläisten mahtavaa sivistys- ja
viljelystyötä.

Eikä tämä sama viljelys muutenkaan ole kaikin puolin ollut muuntamista
parempaan päin. Väkirikkaita, kukoistavia kaupunkia on tosin kasvanut
erämaasta, ja missä aarniometsä kerran tiheänä rehoitti, siellä leviävät
nyt maailman rikkaimmat vehnävainiot. Mutta toiselta puolen on myöskin
erämaa voittanut takaisin mitä se muinoin maailmassa oli menettänyt.
Yukatanin niemimaalla peittää synkkä aarniometsä enemmän kuin
viidenkymmenen loistavan kaupungin rauniot, ja Mexikon ja Perun
ylätasangot, jotka tähän aikaan ovat autioita hiekka-aroja, olivat
muinoin mitä uhkeimman vihannan vallassa ja viljeltyjä kuin puutarhat.

Niin. Punanahkojen maanosalla on ollut kotimainen viljelyksensä, vaikka
heidän perästään vallitsevat sukupolvet siitä ovat hyvin vähän tietäneet
-- taikka olleet tietävinänsä. Ja se viljelys oli -- jos kohta ei
erittäin korkeakaan -- mitä merkillisin maailmassa ja ansaitsee meidän
erinomaista kunnioitustamme juuri sen tähden, että se, niin sanoaksemme,
oli itänyt ja orastanut omasta voimastaan omalla pellollansa. Se ei
koskaan ollut niin missäkään yhteydessä vierasten viljelysmuotojen
kanssa, vaan kehittyi aivan itsenäisesti siksi, mitä siitä viimein tuli.
Yhtä vähän kuin Vanhan maailman viljelys sai mitään vaikuttimia
Punanahkojen maanosasta, yhtä vähän lainasi aikoinaan tämä mitään
valtameren toiselta puolen. Eivätkä ne tietysti sitä voineetkaan. Kauvan
piti niitä erillään valtamerten pauhaavat aallot melkein yhtä
voimakkaasti kuin kahta kiertotähteä avaruuden meri, ja kumpanenkin eli
omaa elämäänsä omalla maapallon puoliskolla.

Minne ikinä Euroopalaiset tunkivatkin Amerikassa, huomasivat he tämän
maanosan kaikkialla asutuksi, ja muutamilla tienoin oli tämä asutus
hyvin tiheä. Sitä seikkaa selittääksensä otaksuivat kauvan kyllä jotkut
tutkijat että muka kerran maailmassa oli tapahtunut jonkinmoinen
kansanvaellus Aasiasta Beringin salmen poikki, eikä tietysti olekkaan
aivan mahdotonta että toinenkin ihmisrotu kuin pohjoisnavan seuduilla
asuskeleva olisi voinut sen kautta siirtyä Amerikaan, niin uskottomalta
kuin se tuntuukin. Mutta selittääksemme ihmisen olemassaoloa Amerikan
manterella, ei meidän tarvitsekkaan semmoista arvelua kannattaa. Ihminen
"Uudessa maailmassa" on silminnähtävästi yhtä vanha kuin "Vanhassakin."
Hänen jälkiään, sanasta sanaan hänen jalkainsa jälkiä, nähdään
patakivissä nykyisen maanpinnallisen ajanjakson varhimmasta osasta, ja
jääkauden somero- ja savikerroksissa makaa hänen aseitaan, työkalujaan
ja koristuksiaan rinnatusten hänen omien luurankojensa ja samanaikaisten
suurten eläinlajien luurankojen kanssa.

Amerikan maanosan ihminen ei liioin ollut mikään muuntumaton villi, niin
että hän olisi seisahtunut päästyään sille inhimillisen viljelyksen
kannalle, jolla hän milloin missäkin tavattiin; vaan hänen historiansa
osoittaa selvästi asteettain tapahtunutta kehitystä, joka, jos se olisi
saanut esteettömästi jatkua, arvattavasti olisi kohonnut hyvinkin
korkealle.

Eikä myöskään Amerikan ihmisrodun kaikki lahkokunnat olleet yhtä
lahjakkaita. Aivan niinkuin Vanhassa maailmassa, astui yksi heistä
toisten edelle edistyksen tiellä ja tuli viljelystä varsinaisesti
kannattavaksi heimoksi. Se oli Nahua-heimo, Uuden maailman Arjalaiset.

Tämän kansakunnan ensimäisiä jälkiä tavataan samoilla tienoilla, missä
Amerikan nykyinen viljelys on saavuttanut korkeimman kukoistuksensa:
Mississippin ja Ohion laaksoissa. Täällä tuli se maata viljeleväksi
kansaksi ja oppi rakentamaan valtavia maaröykköjä ja valleja, niin
isoja ja lujia, ett'ei vuosituhannetkaan ole niihin pystyaeet. Röyköt
ovat yläpäästä katkaistujen keilain eli pyramiidien muotoiset, 90-100
jalkaa korkeat ja juurelta toisinnan 2,000 jalkaa ympäri-mitaten. Vallit
ympäröivät 500 à 600 tynnyrinalan suuruisia neliskulmia ja ovat
silminnähtävästi olleet puolustusneuvoina aikoja sitten hävinneiden
kylien ja kaupunkien ympärillä, kun mainitut röyköt sitä vastoin ovat
tehneet temppelien palvelusta. Monessa vallissa on oikeita
jättiläiskuvia eläimistä ja kasveista, ja ne ovat erinomattain
taidokkaasti tehtyjä.

Näistä röykönrakentajista lohkesi vähitellen parvi toisensa perästä,
siirtyen vaeltamaan länteen ja lounaasen päin. Monen vuosisadan perästä
tapaamme niitä hallitsevina kansoina siinä viljelys-valtioiden ryhmässä,
joka ulottui Mexikon ylätasangoista pohjosessa Perun tasangoille
etelässä. Aymará ja Quechua tulivat suurten valtakuntain
perustajiksi Cuzcon, Quiton ja Bogotan ylänteillä. Maya-kansat
levittivät Yukatanin niemimaalta viljelystänsä Keski-Amerikan
läheisimpiin osiin, ja Toltekit hallitsivat puolen vuosituhatta
Mexikossa, jonka pengermaa heidän aikanansa muuttui yhdeksi ainoaksi
puutarhaksi, täynnänsä kukoistavia kaupunkia.

Kaikkia näitä Nahua-valtoja kaunisti hyvin korkea viljelys, ainakin
tämän sanan aineellisessa merkityksessä. Taidokkaan kastamisjärjestelmän
kautta tehtiin melkein jok'ainoa maatilkku hedelmälliseksi. Puuvillasta
ja kirjavista linnun-höyhenistä valmistettiin kallisarvoisia kankaita.
Aseita ja työkaluja tehtiin vaskesta sekä puusta, johon asetettiin
tuosta lasinkaltaisesta obsidianista hiottu terä. Rautaa, näet, eivät
nämä heimokunnat tunteneet. Savesta muodostettiin somasti koristettuja
astioita. Kulta- ja hopeatöissä olivat varsinkin Toltekit mestareita.
Mutta ennen kaikkea oli rakennustaide näissä kansoissa saavuttanut
korkean, omituisen kehityskannan. Sen aineksena ei ollut enää, niinkuin
Mississippin lakeuksilla, maan multa, vaan valtavat, hakatut
kivimöhkäleet. Semmoisista tekivät ne pyramiidi-temppelinsä,
teokallionsa, ja kuningastensa palatsit. Paraimmin säilyneitä ovat
näistä rakennuksista ne, joita tutkijat ovat löytäneet Yukatanin
metsissä, jossa Maya-kansojen useiden kaupunkien rauniot ovat
haudattuina tropiikien uhkean kasvullisuuden alle. Temppelien ja
palatsien seinät ovat täynnänsä veistokuvia ja kirjoituksia. Sekä
Maya-kansat että Toltekit viljelivät, näet, hieroglyfi-kirjoitusta,
jonka kuvamerkkiä he piirsivät suuriin rakennuksiinsa, mutta myöskin
paperille, jota valmistettiin agave-kasvin kinteistä.

Sekä Mexikossa että Perussa yhdisti eri maanosia oivalliset tiet ja
näitä pitkin juoksevat, säännölliset postit. Kuljetusta toimittivat
kantajat, koska, näet, kuorma-eläimiä ei ensinkään ollut, paitsi
Perussa, jossa siihen käytettiin laamaa.

Tätä rikasta aineellista viljelystä ei tosin vastannut yhtä rikas
henkinen. Nahualainen uskonto näkyy ainakin osaksi olleen verinen
uhripalvelus, jonka kuitenkin joksikin aikaa Toltekit ja Quechuat
lakkauttivat, kunnes taasen Espanjalaisten tullessa Mexikoon se oli
täydessä voimassaan Aztekeissä. Amerikan eri heimokunnat kävivät, aivan
niinkuin Euroopankin, melkein alituisia sotia keskenänsä, ja sotavankeja
pidettiin sotajumalan omana, jolle heitä usein suuret joukot uhrattiin.
Meidän tulee kuitenkin, näitä tapoja kauhistuessamme, muistaa että
Vanhan maailman historia tietää kertoa aivan yhtä julmia juttuja, ja
että tällä puolen valtamerta on itse teossa varmaankin yhtä monen
ihmisen veri sotajumalan alttarilla vuotanut kuin Muinais-Amerikassa,
vaikka ei juuri ennakko-uhrina. Ja espanjalaisen inkvisitionin historia
sitä paitse osoittaa että meidän uskontomme oli rääkkäystaidossa vienyt
voiton hurjimmankin muinais-amerikalaisen hurskauden tempuilta
sotajumalan palveluksessa. Mutta itsessään tietysti nyt kuitenkin
Nahualaisten uskonnolliset menot todistavat varsin puutteen-alaista
henkistä viljelyskantaa, kuten heidän yhteiskunnalliset ja valtiolliset
laitoksensakin.

Kaikki nämä valtiot olivat, näet, itse teossa pappis-valtoja, sillä
korkein hallitsija valittiin tästä säädystä. Lähinnä häntä oli
sotilasaatelisto, josta valtakunnan tärkeimmät virkamiehet otettiin.
Vallitseva kansanluokka oli, kuten ainakin, vähemmistönä kukistettujen
ja veronalaisten kerrosten suhteen, jotka tavallisesti olivat toista
heimoakin.

Vanhan Nahua-valtakunnan Mississippin varsilla hävittivät viimein
-- kuten Germanit Rooman -- pohjosesta päin tulleet metsästäjäheimot.
Röykönrakentajat katosivat entisiltä kotipaikoiltaan Ohion ja Miamin
laaksoissa, -- mihin, sitä ei varmaan tiedetä. Mahdollista on että he
vaelsivat samaan suuntaan kuin heimolaisensa, vuorilaaksoihin ja
ylätasangoille lounaassa. Mahdollista on että juuri tämän
linnoitustöissä taitavan kansan pirstaleet Colorado-joen pystysuoriin
rantaseiniin ovat olleet kovertamassa niitä luola-labyrinttejä, jotka
vielä tänä päivänä Arizonan erämaissa herättävät matkustavan tutkijan
hämmästystä. -- Milloin tämä viimeinen kansanvaellus tapahtui, on
mahdotonta päättää. Varmaa vain on että, kun siirtolaiset Englannista 17
ja 18 vuosisadalla tunkesivat Mississippin laaksoon, aarniometsä
kaikkialla oli voittanut alkuperäiset alansa, ja "indiaanit" olivat sen
ainoina asukkaina. Kuinka kauvan he olivat maassa asuneet, eivät he
tietäneet itse. Hämärä kulkutarina kertoi kuitenkin että heidän
esi-isänsä muka muinoin olivat samonneet "suurten vesien maahan",
käyneet pitkällisiä sotia sen asujanten kanssa ja viimein ajaneet ne
pois.

Sivistyneet osat Amerikaa olivat siten 16 vuosisadan alussa yksistään
mainituilla ylätasangoilla sekä Keski-Amerikan molemmilla niemimailla.
Kolumbus ja hänen lähimmät seuraajansa tapasivat ainoastaan raakoja
luonnon-kansoja. Vasta espanjalaiset valloittajat, conqvistadorit,
tulivat yhteyteen sivistyneen Amerikan kanssa.




II.

Uuden maanosan nimi.


Mitään yhteistä nimeä koko manterelleen ei ollut Perulaisilla eikä
Mexikolaisillakaan. Ja se olisikin ollut tarpeetonta, koska he eivät
mitään muuta maanosaa tunteneet. Espanjalaiset antoivat Kolumbuksen
löytämille maille nimityksen: Indiat, koska tämä Amerikan löytäjä
luuli viimeiseen asti että hän Atlantin poikki oli päässyt Indiaan.
Kolumbus ei ensinkään tietänyt löytäneensä mitään uutta maanosaa. Ja
nimitys Indiat ja indiaanit säilyi vielä sittenkin, kun seikka jo oli
selvinnyt, ja on oikeastaan säilynyt --hullunkurisesti kyllä -- tähän
päivään saakka, vaikka vielä toinenkin suuri valtameri kuin Atlantti
eroittaa nuo maat varsinaisesta Indiasta. Itä- ja Länsi-Indiaa sittemmin
kuitenkin ruvettiin eri laskuun panemaan, mutta "indiaaneina" ovat
Amerikan alku asukkaat yhä edelleen saaneet pysyä.

Pian huomattiin kuitenkin että löydetyt maat olivat aivan uutta
mannerta, uutta maailmaa. Tämmöisen olemassa-oloa oli jo hamassa
muinaisuudessa yksi ja toinen -- meidän ajanlaskumme alussa m.m.
maantieteilijä Strabo -- aavistanut, ja kansantarut haaveilivat syystä
tai toisesta suuria, rikkaita saarimaita kaukana lännessä. No, vuonna
1498 tekee nyt sivistyneempi mies kuin Cristoforo Colombo matkustuksen
tuonne suureen länteen, seuraavana vuonna toisen ja vihdoin vuosina
1501-1502 kolmannen, jolloin hänen retkikuntansa kulkee Etelä-Amerikan
koko itärannikon, Näistä matkoistaan kirjoittaa hän oivalliset
kertomukset, jotka julkaistaan painosta, ja lausuu samalla
vakuutuksensa, joka perustuu tutkimuksiin, että nimittäin löydetty maa
on uusi maailma. Tästä miehestä kerromme alempana vielä. Mutta hänen
nimensä oli Amerigo Vespucci, ja sivistynyt maailma, joka jo ensi
aikoina erinomaisella mieltymyksellä luki hänen hehkuvia kertomuksiaan
löydetyn maanosan ihanuudesta, on, kun onkin, antanut sille nimeksi:
Ameriga eli Amerika, -- mielestämme aivan täydellä syyllä, sillä
Kolumbus tosin oli sen löytänyt, vaan ei tiennyt mitä hän löysi, kun
Amerigo Vespucci puolestaan osasi määritellä sitä todellakin uudeksi
mantereksi. Nimitykset "Länsi-India" ja "Indiaanit", joille Kolumbus on
antanut aiheen, ovat ymmärtääksemme aivan omiansa säilyttämään
Genovalaisen tieteellistä kunniaa. Nimityksen Amerika ehdoitti jo v.
1507 eräs Martin Waltzemüller niminen saksalainen koulunopettaja, joka
silloin julkaisi latinalaisen käännöksen Vespuccin italiankielisistä
matkakertomuksista; -- ja maailma on yhtynyt ehdoitukseen, antaen
kunnian sen miehen nimelle, joka tiesi missä hän matkusti, jos kohta
Kolumbus olikin ennen häntä astunut Indiansa maalle.[1] Että sitä paitse
muutenkin kylliksi kuuluisa Genovalainen itse teossa ei ollut ensimäinen
mies Euroopasta, joka on polkenut uuden maanosan rantoja, saamme
seuraavasta luvusta nähdä.




III.

Amerikan löytö Pohjan miesten kautta. Viinimaa.


Että Cristoforo Colombo on Amerikan ensimäinen löytäjä, pysyi kauvan
järkähtämättömänä uskonkappaleena, ja niinpä opetetaan vielä tänä
päivänäkin kaikissa kouluissa. Jos pidetään silmällä löydön
käytännöllisiä tuloksia, onkin tämä oppi aivan oikea, sillä vasta tuon
mainion Genovalaisen kautta astuu Amerika varsinaiseen, pysyväiseen
yhteyteen Vanhan maailman kanssa. Mutta itse teossa oli, kuten myöhempi
tutkimus osoittaa, Amerikan manterelle astunut euroopalaisia jalkoja jo
500 vuotta ennen Kolumbusta, vaikka tämä aikaisempi "löytö" tapahtui
vielä vähemmällä tietoisuudella kuin Genovalaisen ja pian kyllä joutui
kokonaan unohduksiin, jääden alusta alkaen ainoastaan muutamain ihmisten
muistiin, ulkopuolelle "suuren mailman" tietopiiriä.

Silmäys maapallon karttaan osoittaa että Islannin puuton saari on koko
joukon lähempänä Pohjois-Amerikan vieläkin osaksi tuntemattomia
maan-ääriä kuin Euroopan mannerta, ja siltä saarelta nuo ensimäiset
löytöretket tapahtuvat. Islanti oli saanut asutuksensa pää-asiallisesti
Norjasta, jonka jo muinaisuudessa levoton ja riitainen väestö oli hyvin
kärkäs pötkimään maastansa pois, kun asiat kotosalla eivät käyneet
itsekunkin nokan mukaan. 8:n sataluvun loppupuoliskolla kukisti kuningas
Harald Kaunotukka maan pikkuruhtinaat, yhdistäen Norjan "fylkit" yhdeksi
valtakunnaksi; ja erittäinkin tämä tapaus sai suuret laumat
tyytymättömiä etsimään uusia laitumia. Islannin asukkaat nyt olivat
paraasta päästä tämmöistä hurjapäistä kansaa, jotka ennemmin pitivät
asuinsijaansa puuttomalla, kolkolla saarella kuin tottelivat esivaltaa
vanhassa kauniissa kotimaassaan. Ja itsepäisyys ja hurja seikkailuhalu
seurasi heitä yhä uudessakin kodissa, josta riidassa tappiolle jäänyt
taaskin pyrki etsimään uusia asuinsijoja.

Tämmöinen seikkailija-luonne oli nyt myöskin eräs Erkki Punainen (Erik
Röde) niminen mies, joka asuskeli Islannin länsirannikolla. Hän oli
isänsä kanssa tullut pakolaisena Norjasta Islantiin, jossa hän jonkun
ajan perästä joutui riitoihin naapuriensa kanssa ja pakoitettiin taaskin
pakenemaan tiehensä. Hän laittoi viikingi-laivansa kuntoon ja lähti
purjehtimaan pois valtameren ulapalle. Hänen toisessa isänmaassaan,
jonka hän nyt oli jättänyt etsiäkseen kolmatta, kävi siihen aikaan
tarina eräästä Gunbjörn nimisestä miehestä, joka kerran tuulien
ajamana oli joutunut muutamalle kalliosaarelle kaukana lännessä ja siitä
vielä kauvempana nähnyt korkean, jäävuorten ympäröimän rannikkomaan,
huolimatta käydä tätä tutkimaan. Tuon tuntemattoman maan päätti nyt Erik
Röde etsiä. Ja ainoastaan muutaman päivän purjehdittuansa saikin hän sen
näkyviin ja pääsi asettumaan sen rannalle. Maa oli Grönlanti, ja jos
-- kuten maantieteelliset kirjailijat tekevät -- tämä suuri maa, jonka
ulottuvaisuutta pohjoseen päin ei tunneta, luetaan Amerikaan, niin olisi
Erik Röde Amerikan ensimäinen löytäjä. Grönlanniksi (Vihantamaaksi)
nimitti sitä Erik itse -- niin kertovat asiakirjat --sentähden, että hän
arveli ihmisten mieluummin sinne muuttavan, "jos sillä oli hyvä nimi."

Ja ihmiset sinne muuttivat. Muutaman vuoden perästä -- "15 vuotta ennen
Kristinuskon istuttamista Islantiin", siis v. 985 -- on Grönlannin
länsi-rannikolla islantilainen siirtokunta. Brattalid'in uutistalossa
kasvaa Erikille voimakas perhe, kolme reipasta poikaa ja yksi yhtä
reipas tyttö. Vanhin poika Leif teki nyt kerran isältään saamallansa
laivalla matkustuksen Norjaan, jossa silloin hallitsi kuningas Olaf
Tryggveson. Tämä käännätti Leifin ja hänen seurueensa Kristinuskoon ja
antoi hänelle, koska Leif sitä ennen oli yhtynyt kuninkaan
sotilasjoukkoon, toimeksi palata takaisin Grönlantiin ja istuttaa siellä
uutta uskontoa siirtolaisten sydämiin. Leif lähti, suostuen kuninkaan
pyyntöön, uudelleen merelle, mutta kotimatka kävi kovin myrskyiseksi, ja
tuulet ajoivat hänen laivansa yhä kauvemmas länteenpäin. Monta viikkoa
lakkapäillä laineilla harhailtuansa, näkivät matkustajat edessänsä aivan
tuntemattoman maan, ohjasivat aluksensa sinne ja astuivat rannalle.
"Siellä oli" -- kertovat ne aikakirjat, joihin tätä Amerikan-löytöä
perustetaan -- "omakylvöisiä (itsestään kasvaneita) vehnävainioita, ja
viiniköynnöksiä kasvoi siellä."

Harharetkeilijät purjehtivat nyt pohjoseen päin pitkin tämän onnellisen
maan rantoja ja pääsivät viimein Grönlantiin, jossa nuori siirtokunta
Leifin kehoituksesta kääntyi Kristin-uskoon.

Maa, jonka rannalle Leif Eerikinpoika oli astunut, oli nyt
Pohjois-Amerikan itäinen rantamaa. Bostonin kaupungissa on tälle
miehelle pystytetty komea muistopatsas. Löytö oli tapahtunut vuonna 1001
j.Kr.

Seuraavana vuonna tuli Islannista Grönlantiin kaksi laivaa, joista
toista päällikkönä johti Thorfinn Karlsefni, mies, joka nyt ryhtyy
jatkamaan Leifin löytöä, mentyään naimisiin tämän sisaren kanssa.
Saadaan aikaan 140 miestä pitävä retkikunta, joka -- myöskin paljon
naisia muassaan -- kolmella laivalla lähtee matkalle tuohon Leifin
löytämään uuteen maahan, jonne, jos kaikki käy hyvin, aiotaan asettua
asumaankin.

Tämän retkikunnan matkasta kertovat vanhat, tosin hyvin taruntapaiset
aikakirjat pää-asiassa seuraavaa:

Ensimäinen maa lännessä päin, jonka Thorfinn miehineen sai näkyviin, oli
kallioinen rantakaistale, jolle retkeläiset antoivat nimeksi Helluland
(Paasimaa). Siitä purjehdittiin pohjatuulella, ja he saivat eteensä
maan, jossa oli suurta metsää ja paljon villiä eläimiä. Sille annettiin
nimeksi Markland (Metsämaa), josta taaskin purjehdittiin rantoja
pitkin etelään päin etsimään tuota varsinaista viinimaata, jonka Leif
oli löytänyt. Kerran panivat he maalle miehen ja vaimon, jotka olivat
oivallisia juoksijoita. Nämä juoksivat, laivain ollessa ankkurissa,
muutaman päivän etelään päin ja palasivat sitten sukkelasti takaisin.
Toinen toi muassaan viinitertun, toinen itsestään kasvaneen vehnätähkän.
Nyt jatkettiin merimatkaa, kunnes tultiin pitkälle vuonolle, johon
purjehdittiin sisään ja käytiin maalle. Vuono sai nimekseen
Straumfjord. Maa oli kaunista, vuorista mannermaata, ja siihen
asettuivat he talveksi, kärsien sen kuluessa kaikellaista puutetta.
Viimein lähti heistä kymmenen miestä Thorhall nimisen päällikön johdolla
purjehtimaan pohjoseen, etsiäksensä sitten lännempätä viinimaata,
Vinlandia; mutta nämä ajoi ankara länsituuli Irlantiin, jossa he
joutuivat kovan rääkkäyksen alaisiksi ja viimein kaikki orjiksi.

Mutta Karlsefni enemmistön kanssa purjehti Straumfjordista pois
eteläänpäin, tuli muutaman joen suuhun ja laski siitä sisään. Astuttiin
rannalle erään järven kohdalla, jonka läpi joki juoksi, ja tavattiin
oivallinen maa. Siellä oli omakylvöisiä vehnävainioita kaikkialla
laaksoissa, mutta korkeimmilla paikoilla kasvoi viiniköynnös. Jokainen
puro oli täynnään kaloja ja metsissä vilisi syötävää riistaa. Täällä oli
hyvä olla. Muutaman viikon perästä läheni retkeläisten olopaikkaa
suuri joukko nahkaveneitä, joista seipäitä heilutettiin. Ja
seipäiden-heiluttajat olivat ruskea-ihoisia miehiä, rumat ja riettaat.
He katselivat hetken aikaa kummeksien outoja vieraita ja soutivat sitten
tiehensä. Karlsefni väkineen vietti täällä talven, jonka kuluessa ei
lunta satanut, niin että elukat, joita heillä oli muassaan Grönlannista,
saattoivat olla ulkona kaiken aikaa. Kevään puoleen tulivat nahkaveneet
uudestaan, ja nyt syntyi näiden ja retkeläisten kesken vilkas
vaihtokauppa. Alku-asukkaat saivat punaisia kankaita ja retkeläiset
hyviä nahkoja ja turkiksia. Karlsefnin karjasta valloilleen päässyt
vihainen sonni peljästytti alku-asukkaat pois. Mutta kolmen viikon
päästä tulivat he jälleen, ja nyt syntyi tappelu. "Skrälingit" (sanasta
skral = heikko) -- niin nimittivät Karlsefnin miehet näitä ihmisiä --
"panivat pitkän tangon päähän pallonmuotoisen esineen, joka oli
lampaan-mahan suuruinen ja musta väriltään, ja lingoittivat sen
tangon-päästä ylös rannalle; ja pudotessaan maahan teki pallo kauheaa
jyryä." Karlsefni miehineen peljästyi kovin ja juoksi pakoon, asettuen
kuitenkin puolustukseen, päästyänsä muutaman kallioryhmän suojaan.
Heidän paetessaan tapahtui että Erik Röden reipas tytär Freydis, joka
kovasti nuhteli pakenevia miehiä heidän pelkuruudestaan, jäi jälkeen --
raskaan tilassa kun sattui olemaan. Juostessaan perästä tapasi hän erään
kaatuneen ja kuolleen maamiehensä paljastetun miekan. Hän otti sen,
aikoen sillä puolustaa itseänsä ahdistavia skrälingejä vastaan. Näiden
lähetessä paljasti hän rintansa ja löi siihen miekan laakealla kyljellä.
Siitä peljästyivät skrälingit, riensivät alas veneillensä ja soutivat
tiehensä. Kaksi Karlsefnin miehistä ja suuri joukko skrälingejä oli
jäänyt tappelu-tanterelle. Mutta urhokasta Freydistä (kai hän oli
Amerikan ensimäinen emansipeerattu nainen!) kiittivät Karlsefni ja hänen
joukkionsa hartahin sanoin tuosta tehokkaasta avusta.

Vaikka heidän olopaikkansa oli kaikin puolin hyvä, päättivät he
kuitenkin, koska se ei luvannut mitään turvallisuutta skrälingejä
vastaan, palata takaisin kotimaahansa. Niin purjehtivat he siis jälleen
pohjoseen päin, tappoivat m.m. matkalla viisi rannalla nukkuvaa
skrälingiä ja tulivat Straumfjordiin, jossa tavattiin yltäkyllin mitä
tarvittiin. Sieltä tehtiin vielä retkiä ympäristöön ja saatiin kokea sen
seitsemän seikkailusta. Niinpä tapahtui kerran että Karlsefni miehineen
näki muutaman kimaltelevan pilkun liikkuvan avonaisella paikalla
metsässä. Tämä pilkku oli yksijalkainen ihminen. Kummitus ampui
Thorvaldin, Erik Röden pojan, sisälmyksiin nuolen, jonka saattamasta
haavasta tämä pian heitti henkensä. Yksijalka katosi meren syvyyteen. He
luulivat nähneensä Yksijalkain maan. Purjehdittiin taas pohjoseen päin.
Eripuraisuus syntyi heidän keskensä sen johdosta, että "ne, joilla ei
ollut vaimoja, yrittivät ottaa omikseen niiden, joilla oli; ja siitä
tuli kova levottomuus."

Snorri, Karlsefnin poika, syntyi ensimäisenä syksynä, ja hän oli kolmen
vuoden vanha heidän lähtiessään Vinlandista. Viimein tulivat he takaisin
Grönlantiin, jossa Karlsefni vielä vietti yhden talven, purjehtiakseen
sitten takaisin Islantiin. --

Niin kuuluu yleisimmissä piirteissään luotettavin tarina Viinimaan
löydöstä. Se puolestaan löydettiin eräästä vanhasta käsikirjoituksesta,
jonka 16-sataluvun keskivaiheilla muutamat isänmaalliset islantilaiset
vetivät esiin pitkällisestä piilosta, jossa se ynnä muiden
islantilaisten kirjallisten tuotteiden kanssa oli kauvan aikaa levännyt.
Käsikirjoituskokoelma, jossa se löytyy, on saanut nimekseen
Hauk'in-kirja, ensimäisen omistajansa, islantilaisen laamannin Hauk
Erlendinpojan, mukaan, ja itse tarinaa nimitetään siinä: Thorfinn
Karlsefnin satu, mutta sanotaan myöskin Erik Röde'n saduksi.

Toinen tarina -- säilytettynä Flatö-kirjassa, joka on saanut nimensä
sen saaren mukaan Islannin länsirannassa, jossa sitä monet sukupolvet
läpitsensä talletettiin -- jakaantuu kahteen kertomukseen: Pieni juttu
Erik Röde'stä ja Pieni juttu Grönlantilaisista. Nämä pitävät
pääasiassa yhtä Haukinkirjan kertomuksen kanssa Grönlannin ensimäisestä
asuttamisesta, mutta eroavat siitä siinä kohden, ett'ei se mies, joka
ensiksi näki Viinimaan, muka ollutkaan Leif Eerikinpoika, vaan munan
Bjarni Herjulfinpoika, ja että tämä tapahtui jo vuonna 985. Vasta
kuusitoista vuotta myöhemmin olisi, Flatö-kirjan mukaan, Leif
Eerikinpoika tehnyt varsinaisen löytöretken Viinimaahan. Flatö-kirja
näkyy kuitenkin, kaikesta päättäen, perustuvan hämärämpään muistoon kuin
Haukinkirja, vaikka se toiselta puolen antaa tukea tälle.

Kummastakin käy yhtä hyvin selville että kohta 11:n vuosisadan alussa
muutamat Islantilaiset lännessäpäin Grönlannista löysivät siihen saakka
Euroopalaisille tuntemattomia rannikkoja, että he oleskelivat siellä
vähintäinkin kolme talvea, mutta sitten "skrälingien" hyökkäysten
johdosta pakoitettiin lähtemään tiehensä. Siinäkin pitävät molemmat
kertomukset yhtä, että löytäjä nimitti näitä rannikkoja: Helluland,
Markland ja Vinland.

Että nämä maat olivat Pohjois-Amerikan itärantaa, sitä ei ole käynyt
epäilläkkään. Niinikään osoitti tutkimus varsin pian että Helluland oli
Labrador-niemen koillisranta ja Markland New-Foundlandin kaakkoinen
rannikko. Näiden seutujen nykyinen maanlaatu sopii aivan täsmälleen
islantilaisiin kertomuksiin Hellulannin ja Marklannin luonnosta. Sitä
vastoin eroavat mielipiteet melkoisesti Viinimaan aseman suhteen.
Äskettäin on kuitenkin historioitsija, professori G. Storm Kristianiassa
varsin tukevilla perusteilla osoittanut että Vinland arvattavasti oli
Uuden Skotlannin kaakkoisrannalla. Siellä kasvaa viiniköynnös vielä tänä
päivänä itsestään ja vuorten notkoissa on pitkät kaistaleet villisti
kasvavaa riisiä, tarinan "omakylvöiset vehnävainiot."

Islantilaisten löytöretket Amerikaan eivät vaikuttaneet mitään
pysyväistä asuttamista Euroopalaisten puolelta, vaan jäivät pian kyllä
melkein aivan unohduksiin. Leif Eerikinpojan ja hänen seurueensa löytö
ei ollut aikaan saanut mitään käytännöllistä tulosta. Lystillisyyden
tähden sopii myöskin mainita että Islannissa uskottiin siihen aikaan,
kuin tarina kirjoitettiin, että Viinimaa oli yhdessä -- Afrikan kanssa,
johon luuloon antoi syytä juttu yksijalkaisesta miehestä? Keski-ajan
kansanluulojen mukaan oli, näet, Afrikassa olemassa ihmisiä, joilla muka
ei ollut muuta kuin yksi jalka.

Islantilaisten Amerikan löytö siten tapahtui vielä vähemmällä
tietoisuudella kuin sen miehen, jota syystä kyllä pidetään Amerikan
varsinaisena löytäjänä, vaikkapa hän arvelikin löytämäänsä maata
Aasiaksi ja suoritti suuren työnsä viisisataa vuotta myöhemmin kuin Leif
Eerikinpoika satunnaisen retkensä.




IV.

Kolumbus.


1. Cristoforo Colombon nuoruus ja valmistavat puuhat.

Genovan mahtava kauppakaupunki oli 14 sataluvulla ikääskuin idän ja
lännen yhtymäpaikkana, jossa varhain saatiin tietää mitä maailmassa
merkillistä tapahtui. Sen suuressa satamassa vilisi laivoja kaikilta
ääriltä, ja sen merimiehet kulkivat kaikkia tunnettuja vesiä,
nauttien etevimpäin merentuntijain mainetta. Sieltä olivat m.m.
ne miehet lähteneet, jotka tulivat Portugalilaisten opettajiksi
merenkulku-taidossa ja loivat tästä valtakunnasta mahtavan merivallan.
Niinikään oli Genovan kaupunki mainio teollisuudestaan ja etenkin
kutomateoksistaan. Sen tukkukauppiaat olivat kustantajia suurelle
joukolle verkakankureita, jotka kodeissansa vaimoineen lapsineen
ammattiaan harjoittivat.

Tämmöisessä vilkkaassa paikkakunnassa näki päivän valon ja vietti
nuoruutensa kuuluisa Cristoforo Colombo, Amerikan "varsinainen
löytäjä." Hänen isänsä oli verkakankuri Domenico Colombo, jonka
kangaspuut jyskyivät Quinto nimisessä kylässä puolen penikulmaa
kaupungista. Kuten muinoin seitsemän paikkakuntaa Kreikassa riiteli
tuosta kunniasta, mikä heistä olisi Homeroksen syntymäpaikka, niinpä eri
kylät ja kaupungit vielä tänä päivänä käyvät lystillistä kynäkiistaa
siitä, missä heistä Amerikan löytäjä ensin olisi avannut silmänsä.
Niinkuin ruotsalainen tohtori O.W. Alund, jonka vasikoilla tässä parasta
päästä kynnämme, annamme kunnian Quinto-kylälle, jossa siis Domenicolle
ja hänen vaimolleen Susanna Pontanarossalle vuonna 1446 taikka 1447[2]
syntyi poika Cristoforo sekä myöhemmin Giovanni Pellegrino ja
Bartolommeo. Jo vuonna 1451 muutti perhe San Stefano nimiseen Genovan
esikaupunkiin, jossa jatkettiin kankaan-kutomista ja elettiin kuin
ennenkin. Siellä syntyi sille vielä tyttö Blanchinetta ja nuorin poika
Diego. Pojat antautuivat kaikki isän ammattiin, kuten ajan tapa vaati;
eikä heillä ollut mitään valitsemisen oikeutta. Ammattikunnan
koulumestarilta oppivat he lukemaan, kirjottamaan ja lukua laskemaan.
Mitään korkeampaa koulu-opetusta eivät pojat näy saaneen, eikä olisi
siihen ollut varaakaan. Amerikan löytäjä jäi itse teossa jokseenkin
"oppimattomaksi mieheksi", jos varsinaista koulu-opetusta silmällä
pidetään. Mutta itse Genovan kaupunki oli hänelle oivallisena kouluna
hänen vastaista elämän-työtään varten. Hallitsevista luokista levisi
tiedot maailman tapahtumista sukkelasti alempiinkin, joiden
perheen-jäseniä oli purjehtimassa ylt'ympäri maailmaa. Varsinkin
kiinnittivät sen ajan suuret löytöretket kaikkein mieltä, ja Cristoforo
Colombo kuunteli jo pienestä pitäen korvat pystyssä merimiesten juttuja,
niin hyvin totta kuin valhetta. Paljon sai hän kuulla puhuttavan "San
Brandanin salaperäisestä saaresta", "Amazonien maasta" ja "Antillasta,
jossa oli seitsemän kaupunkia", jotka oli rakentanut seitsemän piispaa,
jotka Länsi-Götien valtakunnan hävittyä Espanjassa kerran olivat
lähteneet tuohon kaukaiseen saareen, jonka sitten muutamat merenkulkijat
olivat nähneet, mutta joka myöhemmin oli käynyt mahdottomaksi löytää.

Moiset ihmeelliset jutut jännittivät nuoren Cristoforon mielikuvitusta,
ja hän uskoi niitä kuin äitiänsä, uskoi vielä vastaisilla
merimatkoillaankin, jolloin hän muun muassa ajoi takaa Amazonien
(naiskansan) kuuluisaa luotoa.

Mutta Colombo oli vielä kiinnitettynä kangaspuihinsa, ja San Brandanin
ja muita merkillisiä saaria haaveksi hän sukkulan lentäessä edes
takaisin loimilankain väliä. Vasta vuonna 1471 on hän omana herranaan.
Isän valta ulottui vielä siihen aikaan Italiassa pojan 25:een vuoteen
asti.

Mitään varmaa Colombon vaiheista kahden vuoden aikana hänen
pääsemisestään omille jaloilleen ei tunneta. Mutta hän näkyy edistyneen
tiedoissa ja päässeen liikkumaan aatepiirissä, joka on ylempänä
tavallisen käsityöläisen. Jo poikana oli hän tehnyt pienempiä
merimatkoja Välimerellä. Nyt antautuu hän täyttä totta tälle uralle.
Mutta mitäs tavallisesta merimiehestä! Cristoforo tahtoo pyrkiä
korkeammalle. Hän mietiskelee löytöretkiä, ja portugalilaisten
retkeilijäin maine, joka tähän aikaan lentää ympäri maailmaa, kutkuttaa
hänen halujansa. Portugalilaiset pyrkivät silloin pääsemään meritse
rikkaasen Indiaan, mutta he yrittivät sinne kiertämällä Afrikaa. Colombo
sitä vastoin aikoo päästä tuonne höysteitten ja mausteitten maahan
purjehtimalla suoraan länteenpäin, -- sillä maa on pyöreä kuin pallo.
Mutta mistä oli tietämätön Colombo saanut tämän opin päähänsä? Siihen
aikaan oli vielä yhteisen kansan yleinen luulo että maa vesineen
päivineen on ääretön lakeus. Kuitenkin opettivat, perustuen ennen meidän
ajanlaskuamme eläneisin kreikkalaisiin ajattelijoihin ja vanhoihin
maantieteilijöihin, muutamat yliopiston-opettajat jo silloinkin että maa
oli pyöreä kuin pallo; ja korkeamman sivistyksen saaneet merenkulkijat
olivat tutustuneet tähän oppiin. Karttojen-piirustajatkin jo käyttivät
sitä. Genovassa eleskeli tämmöinen kartanpiirustaja, nimeltä Gracioso
Benincasa; ja luultavaa on että Cristoforo ja Bartolemmeo Colombo hänen
luonaan oppivat piirustamaan karttoja. Muutaman vuoden perästä ainakin
tapaamme heidät Portugalissa, jossa he elättävät itseään
kartan-piirustuksella.

Täällä, Portugalissa Lisboan kaupungissa, jonne hän oli tullut 27 tai 28
vuoden ijällä ollessaan, mietiskeli Cristoforo ahkerasti aatettaan:
päästä Indiaan purjehtimalla länteenpäin. Erään tuntemansa kauppiaan
välityksellä sai hän maamiehensä, kuuluisan tähtien-tutkijan Paolo
Toscanellin Firenzessä, joka oli aikansa etevin maantuntija, antamaan
hänelle neuvoja. Toscanellia oli samassa asiassa jo sitä ennen
neuvotellut Portugalin kuningas Alfonso viides, jolle kuuluisa tiedemies
olikin lähettänyt vastaukseksi kirjeen ja kartan. Kopion näistä sai nyt
Colombokin, ja ne vahvistivat hänen omia aatteitaan. Kirjeessään väittää
Toscanellikin kiven kovaan että "mausteitten maahan" päästään kaikkein
pikemmin, jos purjehditaan suoraan länteenpäin. Ja hänen kartassaan on
purjehdittava väli tunnetuine ja tuntemattomine saarineen sekä Indian
rannikkomaat kuvattuna.

Portugalilaiset olivat siihen aikaan löytäneet Guinea-rannikon Afrikassa
sekä kaukana Atlantin meressä sijaitsevat Azorien saaret; ja näistä sekä
Madeirasta tehtiin mainitun kuningas Alfonson suosituksella länteenpäin
löytöretkiä, joiden tarkoituksena oli tutustuminen San Brandanin ja
muihin hämäräperäisiin saariin. Mutta retkeilijät olivat palanneet
takaisin mitään uutta löytämättä. Heidän matkansa oli vain maksanut
joltisestikin rahaa. Kun sentähden Colombo esitti asiansa Alfonso
kuninkaalle, sai hän kieltävän vastauksen. Kuningas ei tahtonut
kustantaa niin epäluotettavia yrityksiä. Sitä paitse oli rohkealla
Genovalaisella nyt jo joteskin suuret vaatimukset. Hän pyysi,
näet, itselleen ja jälkeläisilleen perinnöllisen oikeuden
käskynhaltian-virkaan kaikissa maissa, jotka löydettäisiin, sekä
määrätyn osan kaikista tuloista, jotka niistä tulisi lähtemään.
Kuitenkin pani samaan aikaan kuningas Alfonso, joka Portugalin
historiassa on saanut kunnianimen Africanus, toimeen retkikuntia
toiselle puolelle Kongo jokea, poikki Punaisen Meren ja viimein Hyvän
Toivon niemelle saakka. Mutta kaikki nämä perustuivat mahdollisuuteen,
jolle kokemus antoi tukea. Nuoren Colombon yritys sitä vastoin näytti
kovin epävarmalta, niinkuin se itse teossa olikin, sillä höystörikkaasen
Indiaan ei herkkäverinen Genovalainen koskaan päässyt.

Colombo näkyy nyt joksikin aikaa luopuneen aikeistaan. Jokapäiväisen
leivän murhe on ainoana mielen-kiinnittäjänä, ja hän saa ahkerasti
piirrellä karttojaan, voidakseen elättää itseään ja perhettänsä. Hän on,
näet, tähän aikaan (1475 tai 1476) mennyt naimisiin Filipa Moniz'in,
erään köyhän tytön, kanssa.

Portugalissa oleskeli Colombo kymmenen vuotta, tehden aika ajoin
merimatkoja, m.m. yhden Guinea-rannikolle saakka. Päättäen muutamasta
hänen kirjeestään, josta ei kuitenkaan varmaan tiedetä onko se lähtenyt
hänen omasta kädestään, oli hän v. 1477 tehnyt merimatkan Islantiin, ja
jotkut hänen historioitsijansa arvelevat että hän tällä saarella muka
sai jotain vihiä vanhoista matkoista Viinimaahan. Mutta siihen aikaan
oli siellä tuo vanha tarina jäänyt jo kokonaan unohduksiin, ja kenpä
olisi hänelle noista matkoista jutellut? Itse hän ei -- jos sanottu
kirje onkin oikea -- niistä mitään mainitse.

Mutta hänen veljensä Bartolommeo oli (1486-1487) muassa Diaz'in
mainiolla matkalla Hyvän Toivon niemelle. Ja palattuaan sieltä rupesi
tämä veli, joka oli Cristoforoa etevämpi tiedoissa, kehoittelemaan tätä
uusiin ponnistuksiin kerran tuumattua Indian-matkaa varten, todistaen
hänkin päivän selväksi että purjehtimalla länteenpäin täytyy päästä
Indiaan. Herkkäverinen Cristoforo nyt uudestaan ryhtyy puuhiin.
Portugalin hallitukselta ei ollut mitään toivomista, mutta, miten
lieneekin ollut, Colombon onnistui päästä Espanjan kuningasparin,
Ferdinandin ja Isabellan, puheille. Juuri tähän aikaan valmistivat nämä
kuitenkin sitä sotaa Granadan mohrilaista valtaa vastaan, joka oli
tekevä lopun muhametilaisten vanhasta herruudesta Espanjassa; ja maan
hallituksella, joka ei muutenkaan vielä tähän asti ollut osoittanut
mitään mieltymystä löytöretkiin, oli muuta ajattelemista kuin
tuntemattoman muukalaisen tuumia läntisestä meritiestä Indiaan.
Ferdinand ja Isabella tosin hyväntahtoisesti kuuntelivat rohkeamielisen
Genovalaisen esityksiä, vaan eivät antaneet mitään suoranaista
vastausta.

Colombo tarttui nyt kuin takiainen hoviin, seuraten sitä paikasta
paikkaan. Salamancassa kyselivät hallitsijat sikäläisen mainion
yliopiston opettajilta sekä kirkon oppineimmilta miehiltä neuvoa
Colombon asiassa, mutta saivat yksimielisesti epäävän vastauksen.
Colombolle luvattiin kuitenkin että hänen hankettaan pidettäisiin
muistissa, ja niinikään annettiin hänelle, "kustannusten korvaamiseksi",
lahjapalkinto, joka neljässä eri kerrassa suoritettiin valtiokassasta
Sevillassa Cristoforo "Colomolle".[3]

Yhä seurasi nyt Colombo hovia kaupungista kaupunkiin. 1487 on hän tullut
Malagan piiritykseen. Mutta kelläkään ei ole aikaa häntä nyt kuunnella.
Seuraavana talvena on hän Cordovassa ja joutuu siellä m.m. Beatriz
Enriquez nimisen naisen kanssa lemmenpeliin, jonka seurauksena on hänen
nuorin poikansa, Herman Colon. 1488 palasi Cristoforo Portugaliin, jossa
hänen laillinen vaimonsa täll'aikaa oli kuollut, ja korjasi sieltä
ainoan elossa olevan, tämän kanssa synnyttämänsä lapsen, Diego Colon'in.

Veljensä Bartolommeon kautta on Colombo sill'aikaa tarjonnut esityksensä
myöskin Englannille, mutta turhaan. Itse on hän juuri lähtemäisillään
Ranskaan samassa tarkoituksessa, kun -- hänen kiertäessään Andalusian
maakyliä, pieniä painettuja kirjasia elatuksekseen myyskennellen, koska
Espanjan hallituksella ei enää ole varaa häntä elättää -- hänen
suojelijakseen tulee nuori Medinan herttua, Luis de Cerda, jonka
vieraana Colombo nyt viettää kaksi onnellista vuotta. Tämä herttua niin
mieltyi Colombon aatteisin, että hän omalla kustannuksellaan toimitti
vieraalleen kolme pientä laivaa. Nämä eivät kuitenkaan saaneet lähteä
matkalle ilman hallitsijan lupaa. Ja korkea kruunu arveli ett'ei niin
suurenmoinen yritys sopisi yksityiselle, vaan oli se muka kruunun
itsensä toimitettava. Colombo sai siis käskyn tulemaan Granadan
edustalla olevaan hoviin. Hän lähti ja saapui hoviin, joka oleskeli
tilapäisesti syntyneessä Santa Fé nimisessä leirikaupungissa. Mutta
nytkään ei joudeta häntä kuulla. Taluttaen pientä poikaansa Diegoa
kädestä lähtee Colombo tiehensä Santa Fé'stä, jossa väen-tungoksen
tähden on vaikea saada ruokaa ja yösijaa. Hän päättää etsiä muutaman
lankomiehensä, joka asun Huelva nimisessä satama-kaupungissa
Andalusiassa. Ja hän astuu jalkaisin, raskahin mielin tietänsä.
Nälissään ja väsyneinä tulevat matkamiehet myöhään eräänä iltana Palos
kaupunkiin, joka on kappaleen matkaa Huelvasta, myöskin meren rannalla.
Yösijan ja rahan puutteessa kolkuttaa Colombo muutaman luostarin
portille, sillä luostarit ovat siihen aikaan turvattomien tavallinen
suojapaikka. Se on La Rabida niminen Franciskanien veljeskunnan
luostari. Colombo pääsee sisään ja joutuu pian esimunkin, priorin,
pakinoille. Nautittuaan pienen poikansa kanssa runsaan aterian, kertoo
Colombo hyvänsävyiselle vanhalle herralle asioistaan, matkastaan
Granadaan ja niin edespäin.

Ja Cristoforo Colombolla oli mainio "supliiki." Sen ohessa uskoi hän
joka sanan katoliskirkon katkismuksessa. Vanha priori lämpeni
mierolaisen hehkuvista puheista, mutta koska hän ei oikein ymmärtänyt
Colombon esitelmää tämän matoisen maan muodosta, meri-asioista ja muista
seikoista, jotka olivat yhteydessä tuon ai'otun matkan kanssa, lähetti
hän noutamaan kaupungin lääkäriä, joka myöskin oli tunnettu
"astroloogi", tahtien-ennustaja. Ja nyt päätettiin yksissä neuvoin että
kuningattarelle oli annettava tarkemmat tiedot Colombon hankkeista.
Priori, jonka nimi oli Juan Perez ja joka oli ollut Isabellan
rippi-isä, kirjoitti jo seuravana päivänä tälle kirjeen, joka heti
pantiin menemään Santa Fé'n leiriin. Neljäntoista päivän perästä tuli,
kun tulikin, vastaus, jossa kuningatar pyysi prioria heti saapumaan
hänen luoksensa. Juan Perez istui muulin selkään ja ratsasti
leirikaupunkiin, puhutteli Isabellaa, kuvaili hänelle kaikki ne edut,
mitkä pyhälle uskolle semmoisesta yrityksestä lähtisi, ja huomautti
häntä kristillisen ruhtinattaren velvollisuudesta pitää huolta siitä,
että noiden kaukaisten rannikkojen pakanalliset asujamet tulisivat
käännetyiksi oikeaan ja ainoaan autuuttavaan uskoon. Ja tämä naula veti.
Priorille vakuutettiin että Colombon asia otettaisiin huolellisesti
punnittavaksi, Genovalainen sai käskyn palata tuota pikaa Santa Fé'hen
sekä 2,000 dukaatia asustamistaan varten.

Tämä oli päättävä vaihe Colombon elämässä, ja aina muisti hän
kiitollisuudella Juan Perez vanhuksen tehokasta apua, käyttäen usein
pukimenaankin Franciskanien munkkikunnan kaapua ja pääpussia.

Jättäen Diegonsa munkkien luokse luostariin, lähti Colombo takaisin
Santa Fé'n leirikaupunkiin. Kuningatar Isabella kutsui nyt kokoon joukon
oppineita miehiä neuvottelemaan asiasta. Näiden joukossa oli myöskin
prinsessojen opettaja, Italialainen Alessandro Geraldini, jolta meillä
on kertomus tästä merkillisestä kokouksesta. Mielipiteet menivät ens'
alussa kovasti hajalleen. Suurin osa espanjalaisia pääpappeja piti
Colombon yritystä kauheana jumalattomuutena. Tuo väite maan
pallomuodosta oli muka ristiriidassa Jumalan sanan kanssa ja sitä paitse
suora hulluus. Jos maa on pyöreä kuin pallo -- arvelivat nämä muuten
niin oppineet herrat -- silloinhan täytyy niissä maissa, jotka ovat
vastapäätä meitä, ihmisten seisoa päälaellaan ja jalat ilmassa, puiden
täytyy kasvaa latva alaspäin ja juuret ylöspäin, ja jos jonkun laivan
onnistuisikin päästä äärimmäiseen Indiaan, niin se ei koskaan pääsisi
sieltä takaisin, koska tosin kyllä kävisi purjehtiminen maan pyöremää
alas, mutta ei sinä ilmoisna ikinä sitä ylöspäin. -- Geraldini kuiskasi
silloin puheenjohtajalle korvaan että hurskaat kirkko-isät, joihin
pappismiehet perustivat epäilyksensä, varmaankin olivat hyvin
perehtyneitä jumaluusoppiin, mutta kehnoja maantieteilijöitä, koska
Portugalilaiset nyt olivat tunkeuneet semmoiselle paikalle maan toisella
puoliskolla, josta ei enää näe pohjantähteä, ja löytäneet toisen tähden
vastakkaisella maan-navalla, jopa huomanneet kaikki maat kuumassa
vyöhykkeessä asutuiksikin.

Ja miten lienee ollutkaan, kokouksen enemmistö myöntyi viimein ja antoi
puoltosanansa Colombolle. Tammikuun 2 p:nä 1492 oli Granada kukistunut,
Castilian ja Aragonian liput liehuivat Alhambran ikivanhan ihmelinnan
tornihuipusta, ja Granadan viimeinen mohrilainen kuningas suuteli
Isabellan ja Ferdinandin käsiä. Ilo oli korkeimmillaan, ja Cristoforo
Colombo sai vihdoin viimeinkin majesteettien suosituksen suurelle
retkellensä.


2. Colombon ensimäinen matka.

Lähimmät kuukaudet menivät nyt Granadan maakunnan olojen järjestämiseen,
mutta huhtikuun 17 p:nä nimitettiin Colombo perinnölliseksi amiraaliksi
ja käskynhaltiaksi kaikissa maissa, jotka hän ehkä löytäisi. Sen ohessa
hän saisi 8:n osan kaikista tuloista, jotka uusista voittomaista tulisi
lähtemään, ja 10:n osan löydettävästä kullasta ja muista kalleuksista.
Sitä vastoin tuli hänen suorittaa 8:s osa matkan kustannuksista. --
Vanha tarina kertoo että kuningatar Isabella oli myynyt jalokivensä,
saadakseen kokoon ne 1,140,000 maravedia, jotka Castilian kruunu pani
matkakustannuksiin. Mistä Colombo sai rahoja osuutensa suorittamiseen,
ei tiedetä.

Huhtikuun 30 p:nä nyt annettiin käsky kolmen laivan valmistamiseen
Palos-satamassa, joka sijaitsee muutamassa Atlantin muodostamassa
pienessä lahdessa ja johon jo siihen aikaan ainoastaan pienemmät laivat
pääsivät, semmoiset, joita käytettiin rannikkokulkua ja Välimeren
matkoja varten. Niitä sanottiin karavelleiksi, ja ne olivat joko
kokokantiset taikka varustetut kannella ainoastaan kummastakin päästä,
mutta avonaiset keskeltä. Ne laivat, jotka Colombo nyt sai
käytettäväkseen, olivat nimeltään Marigalanta, La Pinta ja La Nina,
joista Marigalanta oli kokokansinen, toiset kaksi ainoastaan
puolikantisia. Laivankuljettajina Pintalla ja Ninalla oli kaksi veljestä
Pinzon ja perimiehenä Marigalantalla niinikään kolmas veli Pinzon.
Miehistö oli sekalaista seurakuntaa, sekä hyviä, kokeneita merimiehiä,
kuten mainitut Pinzon veljeksetkin, että m.m. joukko pahantekijöitä,
jotka paremman puutteessa otettiin vankiloista.

Elokuun 3 p:nä 1492 nosti viimeinkin pieni laivasto ankkurinsa ja lähti
purjehtimaan. Kanarian saarilla viivyttiin kuitenkin kokonainen kuukausi
viimeisten valmistusten suorittamista ja muutamia korjauksia varten.
Vasta syyskuun 8 p:nä laskettiin Teneriffan ohitse ulos valtameren
aukealle ulapalle.

Ja meren selvällä selällä keikkuvat nyt nuo kolme pientä alusta, ohjaten
kulkunsa länteenpäin, yhä vain länteenpäin. Syyskuun 16 p:nä tulevat ne
paksuun meriruohostoon, sargossa-mereen, joka vaikuttaa vaihetusta
tuossa ikuisessa yksitoikkoisuudessa ja jota muutamat merimiehet jo,
kaukaa katsoen, ovat arvelleet maaksi. Mutta "uiskentelevat
ruoholautat", kuten Colombo niitä nimittää, lakkaavat, ja taas kynnetään
ääretöntä vesilakeutta. Tämä ikävystyttävä, ijankaikkinen
yksitoikkoisuus alkaa vaikuttaa masentavasti miehistön mieleen, ja
vanhimmatkin merikarhut rupeevat pudistelemaan päätänsä, kun viikko
toisensa perästä kuluu ilman mitään muutosta. Pitäisi kai tuon
houreellisen amiraalin jo huomata että valtameren pinta on päätön, että
sitä kestää "maailman loppuun" asti, jota ei ole olemassa. Veljekset
Pinzonkin, jotka ovat kokeneimpia merimiehiä, aavistavat pahaa. Mutta
Cristoforo Colombo yksinään seisoo tyvenenä, rohkeana, järkähtämättömänä
Marigalantan keulassa, tähystellen taivaan-reunaa, valmiina tervehtimään
ikivanhan Indian rikkaita rantoja. Mutta näitä ei näy, ei näy. Miehistö
rupee nurisemaan, ja jo pyydetään että amiraali kääntäisi kokat takaisin
itäänpäin.

Mitään varsinaista kapinaa ei kuitenkaan, kaikesta päättäen, syntynyt,
vaikka kulkupuheet sittemmin tiesivät yhtä ja toista semmoisesta kertoa,
muun muassa että miehistö jo olisi uhannut viskata Colombon mereen,
ell'ei hän kääntyisi kotiapäin. Tästä on hän vain lyhyesti merkinnyt
päiväkirjaansa: "Väki ei enää sano kestävänsä ja valittaa matkan
pituutta; mutta minä koen parastani elähyttääkseni heidän rohkeuttaan ja
virittääkseni heissä uutta toivoa."

Tämä muistiin-pano on siltä ajalta, jolloin arvattavasti nurina oli
kovimmillaan. Samaan aikaan rupesi kuitenkin jo näkymään enteitä
läheisestä maasta: tuoretta ruohoa, samaa lajia kuin ainoastaan jokien
rannoilla kasvaa, uiskenteli veden-pinnalla; vihreävärinen kalalaji,
jota tavataan ainoastaan karien luona, saatiin näkyviin,
orjantappura-pensas, jossa oli tuoreita marjoja, ajelehti ohitse, ja
merimiehet onkivat vedestä milloin ruokoputken, milloin pienen
lautapalasen, milloin taidokkaasti veistetyn sauvan. Silloin väistyi
viimeinkin synkkä mieli-ala meriväen rinnasta, ja 11 p:nä lokakuuta
nähtiin taivaan rannalla tuota "tärähtelevää valostusta", jonka sanotaan
merkitsevän asutun maan läheisyyttä. Sitä kohden kuljetaan, ja laivaväki
odottelee "pamppailevalla sydämellä." Ilta tulee, pilvinen lokakuun
ilta. Kello on 10. Amiraali on vielä kannella, ja hänen silmänsä kokee
tunkea paksun pimeyden läpi. Silloin näkee hän yht'äkkiä valoloisteen,
joka hetkisen aikaa liikkuu ylös alas ja sitten katoo. Hän tietää nyt
varmaan että maata on lähellä; ja klo 2 aamulla lokakuun 12 p:nä --
eräänä perjantaina -- paukahtaa La Pintasta ennakolta sovittu laukaus,
joka merkitsee että maata on näkyvissä. Merimies Juan Rodriguez
Bermejo on La Pintan mastohäkistä, juuri kun kuu pisti esiin pilvistä,
nähnyt valkoisen, hiekkaisen niemen pistävän ulos mereen, ja hänen
hieman ylöspäin siitä silmäillessään huomannut maata sen takana. Se oli
Amerikan ranta, jonka hän -- ensimäisenä kaikista Etelä-Euroopan
asukkaista -- oli nähnyt. Itse luuli hän, kuten Colombokin, että se oli
Indian. Kuningatar Isabella oli määrännyt 10,000 maravedin vuotuisen
eläkkeen sille, joka ensiksi näkisi maata. Bermejo tämän johdosta
ilmoitti oikeutensa, mutta -- Colombo piti, kun pitikin, itse rahat,
väittäen että hän muka jo edellisenä iltana, tuon liikkuvan valoloisteen
huomatessaan, oli ensiksi nähnyt maata. Tämä seikka oli niitä, jotka
vaikuttivat että merimiehet eivät suuresti pitäneet Genovalaisesta.

Päivän valjetessa nähtiin matala, vihreä maa ylenevän aalloista. Sitten
selveni tulokkaiden silmiin komea metsä, ja metsästä juoksi alastomia
ihmisiä rantaan. Ankkurit laskettiin. Colombo astui, puettuna loistavaan
pukuun, veneesen ja soudatti maalle, pitäen kädessään Castilian ja
Leonin kuningaskuntien lippua. Häntä seurasivat toisissa veneissä Pintan
ja Ninan katteinit. Vieraiden hypätessä rannalle, juoksivat maan
asukkaat peloissansa pakoon, mutta palasivat pian takaisin, ja nyt alkoi
vilkas vaihtokauppa. Asukkaat toivat hedelmiä ja maissia, josta saivat
lasihelmiä, neuloja, pieniä kulkusia ja muita arvottomia leluja, hyppien
iloisina kuin lapset tavattomista tulijaisistaan. Vieraita arvelivat he
korkeimmiksi olennoiksi ja osoittivat, erittäinkin Colombolle, melkein
jumalallista kunniaa. Viitoten ja merkiten tultiin jotakuinkin toimeen,
ja siten sai Colombo tietää että heidän maansa oli saari, jota he
nimittivät Maguayana (Guanahani), mutta Colombo antoi sille, -- hän
luuli sen sijatsevan Indian rannikon edustalla, -- nimeksi San
Salvador (Pelastaja). Se oli kaunis, hedelmällinen maa ja asujamet
erittäin lempeäluontoista, hyvänsävyistä, siivoa kansaa. Vyötäisillä oli
heillä verho, mutta muuten ei peittänyt kaunista, solakkaa ruumista
mikään vaatetus. Tämä saari oli Bahama-saariston pitkää ryhmää, joka
ulottuu Floridasta pohjassa Haitiin etelässä, mutta mikä näistä 28
saaresta Guanahani oli, siitä ei koskaan ole päästy selville. Saarilla
on nyt ihan toiset, englannin-kieliset nimet, ja niiden maanluonto on
surkean metsähävityksen kautta niin muuttunut entisestä, että niitä on
mahdoton tuntea. Mitään liriseviä lähteitä ja sisäjärviä, joista Colombo
puhuu, ei enää ole olemassa -- kiitos euroopalaisen sivistyksen
kehitykselle!

Mitään kultaa ei tältä saarelta saatu. Naiset käyttivät kuitenkin
koristuksena pieniä kultapalasia nenänjuuressa, ja kun kysyttiin missä
tuota keltaista metallia olisi saatavana, viittasivat asukkaat etelään.

Koko retki tarkoitti etupäässä kultaa, ja nuo pienet kultalevyt
Guanahani-naisten nenänjuuressa kiihoittivat kovasti Colombon ja hänen
seuralaistensa himoa. Viikon päivät saarella viivyttyänsä, nosti
laivasto jälleen ankkurinsa ja ohjasi kulkunsa länsi-etelään, purjehtien
useiden pienempien saarien sivutse ja käyden monessa maallakin. Kaikki
olivat ne kauniita kuin pienet paratiisit ja vieraat ihan
ihastuksissaan. Lokakuun 27 p:nä saavutaan viimein suurelle Cuban
saarelle. Laivat lasketaan ankkuriin komeaan Nepe-lahteen. Colombo on
kovasti mielissään maan erinomaisesta kauneudesta, oivallisista
satamista ja valtavista joista, jotka täällä hänen silmäänsä kohtaavat.
Hän jo todellakin luulee saapuneensa tarujen ylistämään Zipangoon Aasian
itärannalla ja lähettää kaksi miestä, joista toinen ymmärtää
hebrean-kieltä, viemään katolisten majesteetien tervehdyskirjettä maan
kuninkaalle, joka tarinan mukaan asuu "kultakattoisessa palatsissa";
mutta miehet tietysti pian palaavat takaisin tyhjin toimin. Tuo
kultainen kuningas oli alaston "kaziki", heimopäällikkö, yhtä
alastomassa villilaumassa. Kultaa ei Cuban saareltakaan saatu muuta kuin
hyvin vähäsen, mutta sen sijaan tavattiin viljeltyjä vainioita, joissa
kasvoi Espanjan pippuria ja yam-juuria sekä vielä toinenkin kasvi, josta
kerran oli koko sivistyneellekin maailmalle tuleva merkillinen nautinto.
Tuon kasvin kuivia, kierteelle käärittyjä lehtiä tämän saaren villit
pitivät suussaan, sytyttivät toisesta päästä palamaan ja puhalsivat
sitten kurkustaan ja sieramista paksuja savupilviä. Näitä lehtikääryjä
nimittivät villit: tabak, ja sen nimen on tämä "indiaanien" keksimä
nautintoaine saanut pitää tähän päivään saakka. Me hartaat
tupakoitsijat, kiittäkäämme heitä kaikki tästä oivallisesta keksinnöstä.
Mitä olisi maailma ilman sitä!

Muutaman päivän perästä lähti amiraali taas merelle, kulkien tällä
kertaa itäänpäin pitkin rannikkoa, jota tutkittiin. Yöllä vasten
marraskuun 21 päivää hiipi Alonzo Pinzon Pinta-laivoineen tiehensä ja
oli aamulla kadoksissa. Hän, näet, lähti tekemään löytöjä omin päinsä ja
saavuttamaan kultaa ja kunniaa ilman Colombotta. Pian löysikin hän San
Domingon, jolle nyt ensiksi annettiin nimi Hispaniola (Pieni Espanja).
Kultaa löysi Pinzon kuitenkin tältä saarelta niinikään varsin vähän[4]
ja lähti sentähden muutaman viikon mentyä jälleen merelle.

Joulukuun 5 p:nä tuli Colombokin Hispaniolaan, "Länsi-Indian Eeteniin."
Asujamet täälläkin olivat rauhallisia ihmisiä, joita -- luvultaan noin
300,000 henkeä -- heimopäälliköt eli kazikit hallitsi. Kovasti he
ihmettelivät vieraita; ja samat kohtaukset kuin Guanahanissa ja muilla
saarilla uusittiin. Joulu-aattona tapahtui Colombolle täällä suuri
onnettomuus. Marigalanta joutui kovassa myrskyssä karille ja
perinpohjaiseen haaksirikkoon. Nyt ei ollut muu neuvona kuin muuttaa
Ninaan, jonka maston nokkaan siis Colombo nosti lippunsa. Mutta kun
tähän laivaan ei mahdu niin paljon väkeä, päättää Colombo jättää osan
väestään saarelle ja itse purjehtia takaisin Euroopaan. Haiti-niemelle
perustetaan pieni linnoitus, jolle annetaan nimeksi Navidad ja
miehistöksi 40 sielua kolmen upseerin johdolla. He saavat aseita,
ampuma- ja ruokavaroja sekä käskyn odottaa amiraalinsa takaisin-tuloa,
mutta samassa myöskin osviittoja varsinaisen siirtokunnan muodostamiseen
ja -- kullan kokoilemiseen.

Colombo nyt lähti purjehtimaan takaisin Espanjaan, annettuaan sitä ennen
villeille pienet läksiäispidot, joissa näitä m.m. säikähytettiin pyssyn
ja kanoonan paukauksilla. Se opettaisi heitä pitämään merentakaisia
vieraita kunniassa. No, mutta Colombo on nyt kotimatkalla, ja tammikuun
10 p:nä tullaan yhteen karkuteillä olleen Pintan kanssa. Karkuretken
johdosta syntyneet riidat sovitaan pois ja purjehditaan sitten yhdessä
pari viikkoa. Mutta kun Colombo matkalla tekee pienen poikkeuksen
kurssistaan, etsiäksensä Amazonien satusaarta, jättää hänet taasen
Pinzon oman onnensa nojaan ja purjehtii toisaalle.

Colombo ei kuitenkaan -- kummallista kyllä! -- löytänyt tuota
ihmeellisiä maata, missä ainoastaan naiset hallitsevat ja vallitsevat,
ja hän siis käänsi kokkansa Euroopaan. Tuuli tuuditteli hänen pientä
purttansa varsin sievästi eteenpäin, kunnes Azorien saaret tulivat
näkyviin. Mutta silloin nousi, helmikuun 12 p:nä, ankara myrsky, ja tuo
heikko hernepalko oli hautansa partaalla. Colombo, joka ei luullut
pälkäästä pääsevänsä, tahtoi kuitenkin että hänen tärkeä löytönsä tulisi
maailman tiedoksi ja kirjoitti pergamentille lyhyen kertomuksen
matkastaan, kääri sen vahakankaan sisään, piirsi osoitteen Espanjan
kuninkaalle ja kuningattarelle, sulki sitten kääryn pieneen tynnyriin ja
viskasi tämän mereen. Sitä ei sitten koskaan löydetty -- eikä
tarvittukaan; sillä Nina laiva pelastui, kun pelastuikin, hirmumyrskyn
vallasta ja saapui helmikuun 18 p:nä Santa Marian satamaan Azorien
saarilla. Siellä viivyttiin kymmenen päivää, mutta maaliskuun 4 p:nä
laskee alus ankkuriin Tajo-joen suussa.

Täältä kirjoitti Colombo kirjeen Portugalin kuninkaalle, joka heti
kutsutti hänet Valparaisoon ja piti siellä hyvin hyvänä, kuunnellen
hartaasti tavatonta matkakertomusta. Mutta pian lähtee Colombo taas
purjehtimaan ja on maaliskuun 15 p:nä 1493 jälleen eheänä
Palos-satamassa, samassa paikassa, josta retkikunta 7 kuukautta ja 12
päivää sitten lähti oudolle matkalleen. Samana päivänä saapui Pintakin
satamaan. Pinzon oli kieltämättä paljon vaikuttanut Uuden Maailman
löytöön. Ninan kuljettaja kuitenkin kotiin palattuansa pian kuoli. Hänen
poikansa sekä hänen veljensä pojat koroitti sittemmin Kaarle viides
aatelissäätyyn, koska isät olivat Espanjalle suuret hyvät-työt tehneet.

Palos-satamasta jo lähetti Colombo niinikään kirjeen Espanjan
majesteeteille, jotka silloin oleskelivat Barcelonassa, sekä täydellisen
kertomuksen matkastaan. Tämä kertomus painettiin heti Barcelonassa,
johon kirjapaino vasta oli perustettu. Ja muutaman viikon perästä oli se
käännettynä latinan-kielelle. Tätä käännöstä ilmestyi toinen toisensa
perästä 4 painosta, ja vielä samana vuonna otettiin siitä jälkipainoksia
melkein kaikissa Euroopan suuremmissa kaupungeissa. Sillä tavoin sai tuo
vähää ennen keksitty kirjan-painamisen taito aavistamattomalla
nopeudella levittää tietoa siitä suuresta maailmantapauksesta, joka ynnä
sen itsensä kanssa oli alkava uuden, entistä valoisamman ajanjakson
ihmiskunnan historiassa.

Colombo itse lähti, oltuaan pari viikkoa tervehtimässä vanhoja ystäviään
La Rabida luostarissa, Barcelonaan, ja matkalla sinne häntä kohdeltiin
kuin ruhtinasta. Niinikään tervehtivät häntä majesteetit erinomaisella
kunnioituksella, ja kaikki hänen arvonimensä ja etunsa vahvistettiin.
Uusi retkikunta päätettiin välimmiten panna toimeen, ja joukko hovi- ja
aatelismiehiä pyysi saadakseen seurata Colomboa uudella retkellä --
kultamaihin, sillä kulta se kovasti ritaria kutkutti.


3. Colombon toinen matka.

Syyskuun keskipaikoilla olikin jo uusi laivasto kokoontuneena Cadizin
satamassa. Siinä oli koko 17 laivaa, joista kuitenkin ainoastaan 4 à 5
suurempaa. Päälaiva oli Nina nimeltään (toinen kuin ensimäiseltä
retkeltä tunnettu). Retkikunnassa oli yhteensä 1,100 miestä, niiden
joukossa 20 ratsumiestä ja 12 munkkia, joiden viimeiksi mainittujen tuli
kääntää "indiaaneja" kristinuskoon. Upseereissa oli muutamat herrat,
jotka sittemmin saavuttivat erityisen maineen löytöretkien historiassa:
Alonzo de Hojeda ja hänen aseveljensä Gines de Corbalon, Floridan
löytäjä Juan Ponce de Leon ja Hispaniolan vastainen kuvernööri Diego
Velasguez. Retkeläisten joukossa oli myöskin Colombon veli Diego.
Bartolommeo, joka tähän aikaan oleskeli Ranskan hovissa, ei ennättänyt
Cadiziin ennen retkikunnan lähtöä.

Ja syyskuun 25 p:nä 1493 tämä retkikunta lähti, pitäen hieman etelämpää
suuntaa kuin viime kerralla. 20 päivän purjematkan perästä saavuttiin
Pienten Antillien saariryhmään, joka ulottuu Portoricosta Trinidad'iin
Etelä-Amerikan pohjois-vesillä. Näistä tavattiin ensiksi Desirade
niminen saari ja sitten toinen toisensa perästä Dominica, Marigalanta,
Guadelupe, Sata Maria la Antigua, San Martin, Santa Cruz sekä joukko
pienempiä, joissa muutamissa asui ihmissyöjiä. Marraskuun 16 p:nä
löydettiin suuri Portorico, josta lähdettiin suorastaan Navidadiin.
Sinne saapui laivasto marraskuun 29 p:nä --taikka oikeammin: Navidadin
paikalle. Sillä missä oli koko Navidad? Ja miksi ei sen miehistö antanut
mitään merkkiä?

Colombon silmää kohtasi surkea näky: linnoituksesta oli jälellä
ainoastaan rauniot ja sen miehistöstä ainoastaan mätäneviä ruumiita.
Saadakseen kultaa olivat nämä ensimäiset siirtolaiset, näet, ryöstäneet
seudun asujamet paljaiksi ja sitten harjoittaneet mitä häpeällisintä
väkivaltaa heitä kohtaan. Ja nuo muuten niin rauhalliset asukkaat olivat
oikeutetussa raivossaan suurin joukoin karanneet muukalaisten kimppuun,
polttaneet linnoituksen poroksi ja tappaneet miehistön viimeiseen
sieluun saakka.

Mutta Colombo ei tätä onnettomuutta säikähtynyt. Hän rakennutti uuden
linnoituksen, ja sen ympärille kasvoi pian pieni kaupunki, joka
kuningattaren kunniaksi sai nimekseen Isabella. Se oli Uuden Maailman
ensimäinen kaupunki, ja sen raunioita, joita metsä nyt peittää, kuuluu
vieläkin olevan nähtävissä kappaleen matkaa Haiti-niemeltä. -- Määräten
veljensä Diegon hallitusmieheksi Isabellaan ja lähetettyään kaikki
pienet laivat takaisin Espanjaan, lähti Colombo uudelle
tutkimusretkelle, jolloin löydettiin suuri Jamaican saari. Täältä
palasi hän Cubaan, jota itsepänttäinen amiraali kiven kovaan väitti
Indian mannermaaksi, vaikka useat hänen seuralaisistaan jo olivat
huomanneet sen saareksi. Colombo antoi, kun antoikin, väkensä vannoa
pyhän valan että, koska muka maata oli tarkasti tutkittu, heidän
vakuutuksensa mukaan Cuba oli mannermaa, ja uhkasi leikkauttaa kielen
suusta jokaiselta, ken kotiin tultuansa uskaltaisi puhua toisin.

Syyskuun 29 p:nä 1494 palasi Colombo takaisin Isabellaan, jossa hänen
poissa-ollessaan espanjalaiset aatelismiehet olivat ruvenneet
kinastelemaan heikkoa Diegoa vastaan, joka ei osannut pitää heitä
kurissa. He harjoittivat yhä vain kaikellaista raakuutta ja väkivaltaa
maan viattomia asukkaita vastaan, ja seuraus oli että jokainen valkoinen
mies, joka uskalsi Isabellan paalutusten ulkopuolelle, ilman armotta
tuli tapetuksi. Diegon onneksi oli kuitenkin johannuksen aikana 1494
Bartolommeo Colombo, kuningattaren lähettämänä, tullut kolmella
karavellilla Espanjasta, ja hänen viisaat toimensa saivat järjestyksen
jotenkuten palajamaan, varsinkin sitten kun pahimmat kinastelijat eräänä
yönä olivat varastaneet Bartolommeon laivat ja niillä matkustaneet
Espanjaan. Mutta samaan aikaan olivat Hispaniolan indiaanit urhoollisten
kazikien johdolla nousseet yleiseen kapinaan julmia vieraitansa vastaan.
-- Semmoinen oli nyt tila Colombon palatessa. Bartolommeon tehokkaalla
avulla ryhtyi hän siirtokunnan olojen parantamiseen, -- vaikka aivan
väärästä päästä. Cristoforo Colombo oli itse teossa jokseenkin
raakamainen sielu. Indiaaneja arveli hän ala-arvoisiksi olennoiksi,
jotka Jumala oli orjiksi luonut. Kun nyt ei ollut kultaakaan kylliksi
lähettää Espanjaan, jossa odoteltiin jotain tuntuvia tuloksia kalliista
retkikunnasta, päätti hän --Cristoforo Colombo -- lähettää kotiin elävää
tavaraa.[5] Kauhea ryöstöretki pantiin toimeen muutamaan läheiseen
kylään, jonka kaikki asukkaat -- miehet, vaimot ja lapset -- yhteensä
500 henkeä, otettiin vangiksi, sullottiin laivan-ruumaan ja lähetettiin
Espanjaan --myytäviksi Sevillan torilla orjiksi. Kalulista oli
asetettu Valencian arkkipiispan, Fonsecan, nimelle. Colombo oli, näet,
hyvin jumalinen ja hurskas mies. -- Melkein kaikki nämä orjat kuitenkin
perille päästyänsä kuolivat. Sanomaton suru ja matkan rasitukset oli
vienyt heidän viimeiset voimansa. Kuningatar Isabellan kunniaksi on
kuitenkin mainittava että hän kovasti moitti tätä amiraalin
menetystapaa. Mutta moitetta pahempaa ei näy tulleen, sillä Hispaniolan
saarella järjestettiin orjalaitos nyt, ja Colombo jakasi onnettomia
maan-asukkaita joukottain lahjaksi miestensä kesken. Euroopalaisten
sivistystyö Amerikassa oli alkanut.

Colombo oli jumalinen mies, sanoimme juuri. Tämä sielunsuunta hänessä
puhkesi täydelliseksi haaveiluksi hänen palattuaan Cubasta ja
Jamaicasta. Epäterveellinen ilmanala ja alituinen mielenjännitys oli
pannut hänet tautivuoteelle, jossa hän kitui viisi kuukautta. Ne suuret
työt, jotka hän oli toimittanut, synnyttivät hänen päähänsä sen hyvin
uskottavan luulon, että Jumala oli hänet valinnut aivan tavattomiin
töihin. Hän ei enää tyydy maiden löytämiseen Espanjan kruunulle tai
millekään maalliselle vallalle; hän tahtoo valloittaa kristikunnalle
takaisin Kristuksen haudan ja perustaa Uuden Jerusalemin. Niin, hän on
ristiritari nyt.

Mutta tämä hänen haaveksiva luonteensa ei estä häntä pitämästä tarkkaa
huolta käytännöllisen elämän vaatimuksista, kuten yllä-mainitut toimet
siirtokunnan järjestämiseksi osoittavat. Hänen noustessaan
tautivuoteelta, on siirtokunta taas suuressa vaarassa. Indiaanit,
urhoollisen ja nerokkaan kazikin Caonabon johdolla, ovat tehneet
viimeisen ponnistuksen ja ahdistavat kuokkavieraitaan aika lailla. Mutta
veljekset Colombo kokoovat kaikki asekuntoiset miehensä ja ryntäävät
huhtikuussa 1495 vihollista vastaan. Tämä voitetaan perin pohjin
nykyisen Matanzan aukealla kedolla.

Täll'aikaa olivat kuitenkin siirtokunnasta lähteneet karkulaiset
saapuneet Espanjaan ja hovissa tehneet kovia valituksia ja syytöksiä
Colomboa ja hänen hirmuhallitustaan vastaan. Tämän johdosta lähetettiin
Espanjasta erityinen komisarius -- Juan Aguado -- asioita tutkimaan. Hän
tuli Hispaniolaan 1496 vuoden alussa. Silloin päätti Colombo, joka ei
tahtonut alistua tämän herran tutkittavaksi, itse matkustaa Espanjaan
asiaansa puolustamaan. Pitkän matkan perästä saapui hän sinne kesäkuun
11 p:nä 1496. Hänen astuessaan maalle Cadizin satamassa, eivät uteliaat
katsojat enää nähneet tuota entistä ylpeää, pystypäistä amiraalia, vaan
kaapuun ja pääpussiin puetun franciskaani-munkin, joka kaiken kallella
kypärin asteli satamasta kaupunkiin.

Mutta hovissa onnistui Colombon puolustaa itseänsä hyvin. Hän oli varsin
sukkela kieleltään, kuten jo ennen olemme huomauttaneet. Taitavasti
osasi hän nytkin viitata niihin melkoisiin maan-alueisin, jotka hän jo
oli voittanut Espanjan kruunulle, ja olihan yhä uusia tulossa, kunhan
vain pidettäisiin kiinni aljetusta suunnasta. Pian kyllä aukenisivat
kaikki Indian aarre-aitat. Nuori siirtokunta Hispaniolassa vain tarvitsi
apua.


4. Colombon kolmas matka. Cabotto.

Hyväntahtoisesti Colomboa kuunneltiinkin; ja uusi retkikunta oli hänen
johdollaan lähtevä tuohon kaukaiseen Kultalaan. Viipyi kuitenkin lähes
kaksi vuotta, ennenkun tämä pääsi liikkeelle. Mutta toukokuun 30 p:nä
1498 purjehti Colombo 6 karavellilla ja 200 miehellä ulos San Lucar de
Barramedan satamasta lähellä Cadizia kolmannelle retkelleen. Ferron
kohdalla jakasi hän laivastonsa kahteen osaan, joista toinen lähti
suorastaan Hispaniolaan. Itse purjehti hän toisen osaston etupäässä
-- 3:l1a laivalla -- hieman etelämpään kuin ennen ja saapui heinäkuun 31
p:nä Trinidad nimiselle suurelle saarelle, joka Etelä-Amerikan
pohjoisrannikon kanssa yhdessä muodostaa suuren Paria-lahden. Tähän
lahteen purkaa vesiänsä valtava Orinoco monen laskuhaaran kautta.
Colombo päästi, kuljettuaan lahden poikki, elokuun 5 p:nä ankkurinsa
Pato nimiseen satamaan sen länsirannalla. Satunnaisen silmätaudin
vaivaamana kun oli, hän ei itse voinut lähteä laivastaan, mutta lähetti
osan väkeänsä maalle julistamaan sitä tavallisilla tempuilla Espanjan
omaksi. Sinä päivänä -- sunnuntaina elokuun 5:nä v. 1498 --
Espanjalaiset nyt ensi kertaa panivat jalkansa Amerikan mannermaalle.

Colombo kyllä sen heti mannermaaksi arvasikin. Tarkalla silmällään
havaitsi hän ne mahtavat, suolattomat vesivirrat, jotka maalta päin
tulvailivat lahden läpi ja kauhealla pauhulla kohisivat ulos sen
molemmista salmista. Ne eivät voineet tulla muusta kuin valtavasta
joesta, joka juoksi suuren mannermaan halki. "Minä uskon" -- kirjoitti
hän päiväkirjaansa -- "että tämä maa on mannermaa sekä että maallinen
paratiisi on täällä." Tuo suuri joki on nyt -- niin arveli hän -- yksi
niitä, jotka raamatun mukaan laskevat ulos paratiisista, ja se seikka
myöskin selittää sen hurjan vauhdin.

Colombo ei kuitenkaan ollut ensimäinen Euroopalainen, joka oli löytänyt
Uuden Maailman mannermaan. Puhumattakaan Leif Eerikinpojasta ja
Islantilaisista, oli jo edellisenä vuonna, 1497, kesä- tai heinäkuussa
eräs toinen Italialainen, Giovanni Cabotto, englantilaisella laivalla
Bristolista, uudestaan löytänyt Labrador'in, ehkäpä Pohjois-Amerikan
koko itärannikon.

Paria-lahdesta ohjasi Colombon laivasto kulkunsa suorastaan Hispaniolaan
ja saapui elokuun viimeisenä päivänä Bartolommeon perustamaan uuteen
San Domingo nimiseen kaupunkiin saaren kaakkoisrannalla. Siirtokunnan
asiat olivat joteskin huonossa tilassa. Indiaanit olivat, raivoissaan
vierasten yhä jatkuvista nylkemisistä ja julmuuksista, nousseet uuteen
kinastukseen, ja niinikään kapinoitsivat äveriäät espanjalaiset
seikkailijat, jotka eivät tyytyneet Bartolommeon komentoon. Colombo ei
pystynyt tätä tilaa parantamaan. Hän oli liiaksi raaka voidakseen
voittaa ihmisten sydämiä puolelleen. Espanjalaiset eivät saattaneet
kärsiä hänen jyrkkää, käskevää olotapaansa. Seuraus oli uudet valitukset
hovissa. Karkulaiset Hispaniolasta syyttivät häntä siitä, että hän muka
oli pistänyt omaan pohjattomaan säkkiinsä kaikki kullat, joita hän oli
antanut indiaanien louhia itselleen San Domingon kaivoksissa; -- ja
näissä syytöksissä näkyi olevan perää.

Hallitsijat lähettivät uuden komisariuksen asioita tutkimaan, ja niinpä
tuli, kun tulikin, elokuun 23 p:nä 1500 Antonio Bobadilla, muuan
hovimies, Hispaniolaan. Häntä sanovat ainakin hänen aikalaisensa
rehelliseksi ja hurskaaksi mieheksi. Miten lienee ollutkaan
asiainhaarain laita, -- Bobadilla pani kaikki kolme veljestä
-- Cristoforon, Bartolommeon ja Diegon -- vankeuteen, jossa he istuivat
kaksi kuukautta. Sen jälkeen saivat he kahleet jaloissaan La Gorda
nimisessä karavellissä matkustaa Espanjaan. Alusta kuljetti katteinina
Villejo niminen aatelismies, joka matkalla tahtoi päästää Colombon
kahleet; mutta tämä ei siihen suostunut. Raskaat rautaketjut jaloissaan
vietiin Amerikan löytäjä marraskuun 22 p:nä 1500 Cadizissa maalle ja
jätettiin kaupungin tuomarin huostaan.

Mutta kun hallitsijat, jotka silloin oleskelivat Granadassa, saivat
tiedon tästä häpeällisestä käytöksestä niin ansiokasta miestä kohtaan,
kuin Colombo kuitenkin oli, antoivat he heti käskyn hänen ja hänen
veljiensä laskemisesta vapaiksi, ja Cristoforo sai vastaanottaa
armollisen kirjeen, 2,000 dukaatia ja kutsumuksen Granadaan.

Colombon ylpeä luonee oli kuitenkin saanut pahan iskun, jonka haavaa ei
edes kuningasten kunnioitus enää saanut umpenemaan. Hän huomasi
joutuneensa sysätyksi syrjälle. Viime vuosina, hänen ollessaan
retkillään ja Hispaniolassa, olikin koko joukko uusia löytöjä tapahtunut
-- ilman hänettä. Ja se tietysti hieman harmitti mahtavaa Genualaista.
Luettelemme tässä lyhyesti nämä löytöretket.


5. Brasilian löytö.

Vasco de Gama oli v. 1498 vihdoin viimeinkin löytänyt meritien
Indiaan, oikeaan Indiaan, ja seuraavana vuonna sieltä palannut,
muassaan suuret aarteet. Ja samana vuonna, 1498, oli neljä eri
retkikuntaa lähtenyt vesille Espanjan satamista. Alonzo de Hojeda ja
Juan de la Cosa, molemmat Colombon seuralaisia hänen ensimäisillä
matkoillaan, olivat löytäneet ja kulkeneet Etelä-Amerikan
pohjois-rannikon molemmin puolin Paria-lahtea, Surinamista idässä Cabo
de la Velaan lännessä. Ja pari viikkoa heitä ennen oli Alonzo Nino,
Marigalantan miehiä Colombon ensimäisellä retkellä, tunkeunut Cumanaan
saakka Venezuelan rannikolla, niinkuin Hojeda Paria-lahden poikki, ja
tämän länsirannalta saanut rikkaan sadon helmiä. Vicente Pinzon, Ninan
katteini Colombon ensimäisellä matkalla, oli joulukuussa 1499 löytänyt
Brasilian rannikon ja Amazoni-joen suut. Tätä jokea oli hän
kuitenkin luullut Ganges-joeksi. Diego de Lepe oli sitten kulkenut
Brasilian pohjois-rannikkoa pitkin. Huhtikuussa v. 1500, kolme kuukautta
Pinzonia myöhemmin, tuli samalle rannikolle, vaikka hieman etelämmälle,
Pedralvarez Cabral. Hänen aikomuksensa oli oikeastaan jatkaa Gaman
työtä Indiassa, mutta merivirta oli hänet ajanut Guinea-lahdesta Afrikan
rannalla Etelä-Amerikan rannikolle. Löydetylle maalle antoi hän nimen
Terra de Santa Cruz, lähetti Portugaliin yhden laivan viemään tietoa
tästä löydöstä ja jatkoi sitten matkaansa itään päin.

Etelä-Amerikan pohjois-rannasta tunnettiin siis koko kaistale Cap San
Rogue'sta kaakkosessa Cap de la Velaan luoteessa. V. 1500 matkusti
Rodrigo Bastidas Panama-kannakselle ja Chiriqui-lahteen saakka.

Näistä retkikunnista oli ainoastaan Ninon tuottanut aineellista
voittoa. Ei kultaa eikä mausteita tältä pitkältä rantakaistaleelta
tavattu. Pettyneinä kultaisissa toiveissaan olivat retkikunnat
kotimatkalla vieneet suuret joukot Bahama-saarten asukkaita muassaan,
myydäkseen heitä Espanjassa orjiksi. Colombon antama esikuva oli
tuottanut hedelmänsä.


6. Colombon neljäs matka.

Cristoforo Colombo oli yhä enemmän vajonnut uskonnollisiin haaveiluihin.
Hän sepusteli pienen kirjasen, jossa hän koki tyrkyttää aikalaistensa
mieliin, kuinka välttämätöntä oli että Jerusalemi jälleen
valloitettaisiin mohametilaisilta kristikunnalle. Ja valloituksella oli
kiire, sillä 155 vuoden perästä häviäisi tämä matoinen maailma suuren
vedenpaisumuksen kautta. Itse tahtoi hän -- Cristoforo Colombo
-- valloitusretkeä johtaa. Mutta siihen tarvittiin tietysti rahaa, ja
tätä saataisiin "Indiasta", jonne hän nyt taaskin pyrkii pääsemään. Ja
miten lienee ollutkin, hallitsijat toimittivat hänen käytettäväkseen
kolme joteskin ränstynyttä karavellia ja yhden pienemmän laivan. Häntä
kiellettiin kuitenkin astumasta matkallaan maalle Hispaniolassa.

Tälle neljännelle ja viimeiselle retkelleen otti Colombo mukaansa
molemmat poikansa, Hernanin ja Diegon, sekä veljensä Bartolommeon. Veli
Diego rupesi papiksi ja jäi Espanjaan. Miehistössä oli 140 henkeä, tällä
kertaa ei enää yhtään hoviherraa.

Toukokuun 11 p:nä 1502 lähti pieni laivasto liikkeelle Cadizista ja oli
kesäkuun 15 p:nä Martinique nimisen saaren kohdalla Länsi-Indiassa.
Sieltä purjehti Colombo (parannettuaan yhden laivoistaan, joka oli
mennyt pilalle, muutamassa Hispaniolan satamassa -- saaren käskynhaltia
ei päästänyt häntä maalle --) Hispaniolan ja Cuban välisen salmen kautta
lounaseen päin ja näki heinäkuun 30 p:nä suuren Honduras-niemen
rantaviivan edessään. Seuraavana päivänä noustiin maalle pieneen
Guanajo-saareen, jossa Colombo tapasi kauppamiehiä Yukatanista. Näiden
aluksissa oli suuret joukot tavaroita, jatka osoittivat paljon
korkeampaa viljelyskantaa kuin mitä Colombo tähän asti oli näillä
maailman kulmilla nähnyt: kauniita puuvillakankaita, taidokkaasti
veistetyitä puu-astioita, marmorimaljoja, veitsiä ja kirveitä
obsidianista sekä puumiekkoja, joiden terä niinikään oli tästä
lasinkaltaisesta aineesta valmistettu. Colombo ei kuitenkaan huolinut
lähteä heidän maahansa -- tyhmästi kyllä, sillä parin päivän perästä
olisi hän purjehtimalla länteenpäin, kuten kauppamiehet viittasivat,
tullut Yukataniin ja luultavasti myöskin saanut tietoja Mexikosta, jotka
maat todellakin olisivat voineet antaa tukea hänen luulolleen että hän
muka nyt oleskeli tuossa kultaisessa Indiassa. Mutta Colombo vain arveli
että tarinain ylistämä Cathay Aasian itärannalla oli jossakin
läheisyydessä sekä että hän purjehtimalla eteläänpäin tulisi salmeen,
joka viepi Indian valtamereen. Tätä ohjelmaa noudattaakseen, ohjasi hän
siis ensiksi, kuten rannikon asema vaati, aluksensa itäänpäin, mutta jäi
pitkäksi aikaa aaltojen valtaan. Hirveät myrskyt olivat joka päivä ajaa
hänen huonot aluksensa syvyyteen, kunnes hän vihdoinkin syyskuun 12 p:nä
pääsi Honduras'in itäisimmälle niemelle, jolle hän keventyneellä
sydämellä antoi nimeksi Gracias á Dios (Jumalan kiitos!). Purjehdus
tästä eteläänpäin kävi sitten helpommasti. Saavuttiin Carial nimisen
indiaani-kylän kyljessä olevaan satamaan nykyisen Greytown'in lähellä,
jossa hyväntahtoisen väestön avulla laivoja parannettiin ja ko'ottiin
ruokavaroja. Pienet, mereen laskevat joet osoittivat olevansa
kullan-antavia, mutta kaakkoseen päin olisi tätä metallia vielä enemmän,
sanoivat maan-asukkaat. Matkaa jatkettiin siis ja tultiin lokakuun 7
p:nä Chiriqui-lahteen, jonka itärannalla oli maakunta Aburema,
nykyinen Veragua. Täällä astui Colombo maalle ja sai asukkailta tietää
että 9 päivämatkan perästä suorastaan maan poikki päästäisiin toiselle
valtamerelle, jonka rannalla olisi paljon kultaa ja muuta hyvää. Colombo
siis nyt tiesi tämmöisen olevan olemassa näillä tienoin, mutta hän
arveli -- itsepänttäisesti pitäen kiinni vanhasta viisaudestaan -- tätä
uutta valtamerta Indian mereksi; ja hän teki semmoisen laskun, että nyt
ei enää olisi enemmän kuin 10 päivämatkaa Ganges-joelle. Täällä --
Veraguassa -- luuli hän olevansa Malakka-niemellä ja tahtoi sen
eteläisen kärjen ympäri kulkevasta salmesta päästä toisella puolella
muka sijaitsevaan suureen mereen. Hän purjehtii sentähden pois --
itäänpäin; mutta tropiikien tuimat tuulet pakoittavat häntä palaamaan,
ja tammikuussa 1503 on hän kovin surkeassa tilassa olevine laivoineen
jälleen Veraguassa. Saatuaan eräältä kazikilta tietää että kultaa
löytyisi oikein kosolta lännempänä, lähettää hän sitä etsimään
Bartolommeon vahvan väki-osaston etupäässä. Bartolommeo löysikin
kultahiekkaa vesistöissä, mutta varsinaista kultamalmia verraten
vähäsen. Sitten saatiin tietää että viekas kaziki olikin heitä narrannut
ja että rikkahin kultakenttä oli itse Veraguassa. Colombo silloin päätti
perustaa siirtokunnan pienen Belen nimisen joen varrelle ja jättää tänne
Bartolommeon, purjehtiakseen itse takaisin Espanjaan hankkimaan
lisävoimia. Mutta maan-asukkaat katsoivat tätä yritystä karsain silmin
ja päättivät hävittää siirtokunnan. Colombo sai tiedon heidän aikeistaan
ja pääsi kolmen laivan kanssa turviin joen suuhun; mutta indiaanit
pistivät vasta rakennetut pölkkymökit palamaan ja tappoivat yhden hänen
laiva-katteineistaan ynnä kokonaisen venheväen kanssa. Bartolommeo,
jonka laiva vielä oli ylempänä joessa, joutui saarroksiin ja suljettiin
erilleen pää-retkikunnasta. Hän oli kovassa vaarassa. Vasta viikon
perästä onnistui Colombon päästä yhteyteen hänen kanssansa. Reipas
Pedro Ledesmo ui, käskykirje hampaissaan, kauhean kuohun läpi hänen
luokseen. Pian olikin Bartolommeo väkineen veljensä laivalla, mutta
hänen oma aluksensa jäi vihollisen saaliiksi.

Kolmella laivalla lähti nyt Colombo tiehensä -- etsimään taaskin tuota
salaperäistä salmea. Mutta laivat olivat mitä kamalimmassa kunnossa, ja
jo oli täytymys jättää niistä yksi ihan hylkynä muutamaan satamaan.
Päästiin kuitenkin Daria-lahteen saakka. Mutta jälellä olevat kaksi
laivaa uhkasivat niinikään hajota pirstaleisin. Nyt kysyttiin ainoastaan
henkien pelastusta, ja kauheiden kärsimysten perästä, joiden kestäessä
nuo kurjat hernepalot lensivät toiselta taivaanreunalta toiselle,
tultiin onneksi kesäkuun 25 p:nä Jamaican rannalle, jossa Colombo ajoi
jo uppoamaisillaan olevat aluksensa maalle. Ainoastaan vähän kansia
näkyi veden-pinnan yläpuolella. Se oli täydellinen haaksirikko.
Cristoval-lahti, jossa se tapahtui, sai Colombolta nimekseen Santa
Gloria (Pyhä kirkkaus). Retkikunnan tila oli joteskin arveluttava.
Mutta Colombo kokosi kaiken entisen jäntevyytensä ja neuvokkaisuutensa,
vuodattaen rohkeutta alakuloisiin seuralaisiinsa. Indiaanit olivat
onneksi hyvin ystävällisiä ja toimittivat vierailleen ruokavaroja. Mutta
miten saada sana Hispaniolaan ja apua sieltä haaksirikkoisten poispääsöä
varten? Heidän joukossaan oli kaksi urhokasta miestä, Diego Mendez ja
Bartolommeo Fiesco, jotka eräänä päivänä elokuussa astuivat kahteen
indiaanilaiseen veneesen, ja näiden miehistöksi rupesi kumpaankin 6
Espanjalaista ja 10 indiaanilaista soutajaa. Nämä veneet saapuivat
viiden päivän yhtämittaisen soudon perästä Hispaniolaan. Sikäläinen
maaherra ei tahtonut uskoa kertomusta Colombon retkikunnan vaiheista ja
hädästä, mutta lähetti kuitenkin, kauvan viivyteltyään, laivan Jamaicaan
ottamaan selkoa asian todellisesta laidasta. Tätä laivaa kuljetti
katteinina Diego de Escobar, joka oli Colombon vihollisia. Hän tosin
purjehti saarelle ja näki haaksirikkoisten hädänalaisen tilan, mutta
lähti heti laivoineen takaisin, luvattuaan että suurempi laiva muka pian
tulisi heitä noutamaan.

Retkeläisten tila kävi nyt kahta kauheammaksi. Indiaanit eivät enää
tahtoneet näille vaivaisille antaa ruokavaroja, ja osa upseereista ja
miehistöstä nousi kapinaan. Toukokuun 18 p:nä 1504 tapahtui puolueiden
kesken julkinen tappelu, jossa kapinoitsijat voitettiin ja heidän
päällikönsä Francisco Porras tehtiin vangiksi. Vasta kesäkuun 28 p:nä,
retkeläisten oltua kokonaisen vuoden saarella, saapui sinne mainitun
Mendezin Hispaniolassa suurella vaivalla vuokraama laiva, joka
vihdoinkin pelasti haaksirikkoiset pois ja vei heidät San Domingoon.
Kuukauden täällä oltuaan, lähti Colombo poikansa Hernanin ja veljensä
Bartolommeon kanssa paluumatkalle Espanjaan, jonne he myrskyisen matkan
perästä saapuivat marraskuun alussa v. 1504.

Se oli Cristoforo Colombon viimeinen retki, josta hän nyt oli palannut
murtunein voimin. Kotosalla hänestä ei enää paljoa piitattu. Uudet
suuret tapahtumat pimensivät hänen nimensä loiston.


7. Amerigo Vespucci.

Tämä Colombon maanmies oli nyt etupäässä kääntänyt puoleensa maailman
huomion. Hän oli syntynyt vuonna 1451 Firenzessä, jossa hän sai
huolellisen kasvatuksen paraimmissa oppilaitoksissa. Etenkin hän
harrasti tähtitiedettä ja maailmanoppia, kosmografiaa. V. 1493 pääsi
Amerigo palvelukseen Berardi nimiseen suureen italialaiseen
kauppahuoneesen Sevillassa, joka kruunun puolesta toimitti valmistustyöt
Colombon kahta ensimäistä retkeä varten. Vespucci silloin tuli yhteyteen
Colombonkin kanssa, ja hänessä heräsi suuri halu löytöretkiin.
Ensimäisen merimatkansa sanoo hän tehneensä v. 1498, mutta hänen
kertomuksensa siitä on hyvin hämärä.

Toinen matka tapahtui seuraavana vuonna joko Alonzo de Hojedan taikka
Diego de Lepen kanssa. Vespucci ei koskaan mainitse niiden johtajien
nimiä, joiden retkikunnassa hän matkusti. Mutta sillä matkallaan näki
hän Etelä-Amerikan pohjois-rannikon ja kertoi hyvin vilkkaasti
havainnoistaan kirjeissä muutamille ystäville. Kirjeet painettiin ja
herättivät yleistä ihastusta.

V. 1501-1502 teki Vespucci uuden matkustuksen vasta löydettyyn
Brasiliaan, ensiksi tähtitieteilijänä, sitten katteinina yhdellä
laivalla. Tällä matkalla kulki hän Etelä-Amerikan melkein koko
itärannikon ja oli jo vähällä löytää salmen sen eteläisimmässä päässä.
Rio Janeiron lahti löydettiin tammikuun 1 p:nä 1502. Matkan tulokset
olivat itsessäänkin melkoiset kyllä, mutta maailman huomio kiintyi
niihin vielä enemmän Vespuccin oivallisten kertomusten tähden. Hänen
hehkuvat kirjalliset kuvaelmansa uusien maiden luonnosta ja niiden
asukkaiden elämän-tavoista saavuttivat aivan tavatonta mieltymystä ja
olivat pian koko sivistyneen maailman käsissä, ne kun ennen pitkää
käännettiin ranskan-, saksan-, ja englannin-kielille. Amerigo Vespucci
oli päivän sankari, ja häntä kunnioitettiin Uuden Maailman löytäjänä.
Tätä nimeä käytettiin, näet, nyt ensi kertaa vasta löydettyjen maiden
nimityksenä. Vapaana niistä ennakkoluuloista, jotka kaiken aikaa
hämärsivät Colombon silmää, oli Vespucci pian saanut selville että maa,
jonka rannikko oli niin pitkä ja virrat niin valtavat, oli ihan toinen
kuin Vanha Maailma, ihan uusi mannermaa; sillä mitä hän täällä näki ei
ensinkään soveltunut siihen, mitä sivistynyt ja oppinut maailma tunsi
Indiasta.

Vespuccinkin onnen-tähti kuitenkin pian rupesi sammumaan. Hän sai
Portugalin hallituksen toimittamaan retkikuntaa sen salmen löytämistä
varten, joka vei Amerikan eteläpäästä toiseen valtamereen, mutta
laivasto osaksi hukkui, osaksi hajaantui, ja yritys meni aivan hukkaan,
ell'ei ota lukuun sitä että Vespucci sai perustetuksi ensimäisen
siirtokunnan Brasiliaan. Palattuaan takaisin Portugaliin sai Vespucci
vain nuhteita vaivoistaan. Hän meni sitten Espanjan palvelukseen, jossa
hän nimitettiin merikarttalaitoksen päälliköksi ja pysyi siinä virassa
kuolemaansa saakka v. 1512.


8. Colombon kuolema ja jälkeläiset.

Cristoforo Colombolta oli, hänen suureksi harmikseen jo v. 1500
riistetty hallitusoikeus hänen löytämissään maissa. Niin kauvan kuin
kuningatar Isabella oli elossa, ei kuitenkaan koskettu niihin tuloihin,
joita hänellä entisen sopimuksen mukaan oli oikeus sieltä nauttia. Mutta
Isabellan kuoltua peruutti kuningas Ferdinand tämän oikeuden, ja kruunu
korjasi Colombonkin osan. Vanha juttu mainion löytöretkeilijän suuresta
köyhyydestä hänen viimeisinä vuosinaan on kuitenkin perätön. Colombolta
on vieläkin kirjeitä tallella, jotka osoittavat että hän tähän aikaan
pojallensa Diegolle, joka palveli hovissa ja seurusteli maan
mahtavimpien kanssa, tuon tuostakin lähetti suuria summia; ja
kuollessaan jätti hän jälkeensä omaisuuden, jonka avulla Diego voi
päästä naimisiin suurisukuisen, mutta köyhän aatelisneiden kanssa.
Colombo ei ollut niitä miehiä, jotka niin hevillä päästävät kullat
käsistänsä. Niin jumalinen ja haaveiluun asti hurskas kuin hän olikin,
ei hän suinkaan unohtanut tämän maailman asioita eikä omaa etuansa.
Unelma pyhän haudan valloittamisesta saa jäädä sikseen, kun esim. tulee
kysymykseen hänen hallitusoikeutensa Länsi-Indiassa, jotka hän
väkisinkin kokee saada takaisin ja jälkeläisilleen turvatuiksi --vaikka
turhaan. Tässä tarkoituksessa hännystää hän viime päivinään hovin
perässä paikasta paikkaan -- aivan kuin ennen aikaan --, mutta kuningas
ei ota häntä kuullakseen. Vuonna 1506 on hän siten hovin kanssa saapunut
Valladolidin kaupunkiin. Täällä pettävät viimeisetkin voimat, loppu on
käsissä. Molemmat pojat ovat näinä hetkinä hänen luonaan, ja rakkaan
Diegonsa helmassa henkäisee Amerikan löytäjä toukokuun 21 p:nä 1506
viimeisen huokauksensa.

Hänen maalliset jäännöksensä, -- käärittynä munkkikaapuun, kuten hän
itse oli tahtonut --, pantiin ensiksi läheisen franciskanien luostarin
hautaholviin. Kolmenkymmenen kahden vuoden perästä joutuivat ne viimein
Diegon lesken, Indian varakuningattaren Maria de Colon y Toledo'n,
toimesta San Domingon kirkkokuorin hautaholviin. Maanjäristys, joka
1700-sataluvulla hävitti tämän kirkon ja sen hautaholvinkin, pyyhkäisi
Colombon tomun tietämättömiin.

Sevillaan pystytettiin v. 1513 hänen haudalleen -- Colombon luut
lepäsivät sielläkin jonkun aikaa -- muistopatsas, johon piirrettiin
kirjoitus:

A Castilla y a Leon nuevo mundo dió Colon.

(Castillalle ja Leonille antoi Colon uuden maailman).

Genovan kaupunki on niinikään mainiolle pojalleen pystyttänyt kauniin
muistopatsaan, joka paljastettiin marraskuun 9 p:nä 1862.

Colombon luonne selvenee tietysti paraiten hänen teoistaan. Suuret
aatteet liikkuivat hänen aivoissaan, hän oli yritteliäs, kekseliäs,
rohkea ja voimallinen, ystäväinsä seurassa iloinen ja puhelias, hän
harrasti uskontonsa kunniaa ja oli itse liiankin jumalinen; mutta hän ei
ymmärtänyt kaikkein ihmisten synnynnäisiä oikeuksia eikä niistä mitään
välittänyt. Löytämiensä maiden asukkaita piti hän "huonompina ihmisinä",
tavaranansa, jotka eivät ansainneet parempaa kohtelua kuin sieluttomat
luontokappaleet. "Itse hän heitä möi kuin metsän riistaa ja ajoi heitä
verikoirilla takaa." Rahaa ja rikkautta piti Colombo, huolimatta
kummallisesta hurskaudestaan, kenties suurimmassa kunniassa kaikesta
maailmassa. Niinpä kirjoittaa hän muutamassa kirjeessä neljänneltä
matkaltaan -- kesken hartaimpia hengellisiä haaveitansa --: "Kulta on
kuitenkin parahinta kaikesta. Kullalla luopi ihminen rikkautta, ja
rikkaudella tekee hän tässä maailmassa kaikki mitä tahtoo. Niin, sillä
jopa saattaa lähettää sieluja paratiisiinkin."

Colombo kirjoitteli mielellään ja paljon. Häneltä on vielä tallella koko
joukko kirjeitä, kertomuksia ja väitöskirjoja. Muutamat painatti hän
itse.

Hänen ulkomuotoaan kuvailee eräs aikalainen vuodelta 1501 seuraavasti:
"Amiraali on suurikasvuinen, voimakas, vielä pystypäinen mies. Kasvot
ovat pitkulaiset, teirenpilkut punaverisillä poskilla, nenä koukeroinen,
kirkkaat silmät täynnänsä vilkkautta. Hiukset, alkuansa punaiset, ovat
viime vuosina harmaantuneet."

Colombon jälkeläisistä on huomattava että poika Diego jo v. 1508 sai
takaisin kaikki isänsä arvonimet ja oikeudet. Amiraalina ja
varakuninkaana hallitsi hän Espanjan suuria alusmaita Amerikassa
kuolemaansa saakka v. 1528. Hänen naimisistaan herttuallisen
Alba-suvun tyttären kanssa lähti joukko loistavia sukuja. --Diegon
poika Luis myi v. 1536 Kaarle viidennelle kaikki varakuninkaalliset
oikeutensa. V. 1578 sammui Colombon suku miespuolelta, mutta elää
naispuolelta vielä tänä päivänäkin.

Cristoforon molemmat veljet, Bartolommeo ja Diego, kuolivat
naimattomina. Samaten myöskin hänen poikansa avioliiton ulkopuolelta,
Hernan Colon, jaloluontoinen, hienosti sivistynyt, vaatimaton herra.
Hän luki ja tutki paljon, kokoillen muun muassa aikakautensa ehkä
suurimman ja kallisarvoisimman yksityisen kirjaston.




V.

Tyvenen Meren löytö. Magalhaens.


Colombo oli alkanut espanjalaisten seikkailijain kultaisen aikakauden.
Neljänkymmenen vuoden kuluessa hänen kuolemastaan toimittavat
Espanjalaiset nyt hämmästyttäviä töitä löytöretkien ja valloitusten
alalla. Ja uusiin voittomaihin rientää parvi toisensa perästä
innokkaita, rohkeita, kullanhimoisia ihmisiä kaikista säädyistä
-- onnen-onkijoita kaikki tyyni.

Tähän ihmisluokkaan on luettava sekin mies, jolle tulee kunnia Tyvenen
Meren löydöstä. Hänen nimensä oli Vasco Nunes Balboa, rappeutunut
aatelismies Estremadurasta Espanjassa. Siirtolaisena Hispaniolassa
harjoitti hän jonkun aikaa maanviljelystä, mutta kyllästyi eräänä
kauniina päivänä siihen ja piiloutui -- matkarahan puutteessa --
Enciso nimisen lakimiehen omistamaan laivaan, joka oli menossa Dariaan
perustamaan siirtokuntaa. Santa Maria del Antiguan nimellä
perustettiinkin tämmöinen Uraba-lahden länsirannalle; mutta siirtolaiset
tekivät Balboan johdolla kapinan Encisoa vastaan, panivat tämän laivaan
ja lähettivät hänet takaisin Espanjaan.

Balboa, joka nyt valittiin siirtokunnan hallitusmieheksi, järjesti
pontevalla voimalla tämän asiat, muodostaen, näet, varsinaisen
ryövärivallan, joka laski allensa läheiset indiaani-heimot ja
säälimättömällä julmuudella ryösti kaikki mitä heillä oli. Muutamalla
ryöstöretkellään sai Balboa kuulla puhuttavan suuresta merestä, joka
olisi kuuden päivämatkan päässä eteläänpäin ja jonka rannalla rikas
kultala tavattaisiin. Sinne sitä mennään. Syyskuussa v. 1513 lähti
Balboa parin sadan Espanjalaisen kanssa, joiden kapineita 600 indiaania
kantoi, liikkeelle pohjois-rannikolta, samosi joukkoineen vuorten poikki
ja aarniometsäin halki, voittaen vaarat ja vaivat, ja saapui vihdoin
syysk. 25 p:nä Cordillerien vuorten korkeimmalle harjalle, josta
ihastunut retkikunta näki edessään äärettömän valtameren. Neljä päivää
kuljettiin nyt vuoren rinnettä alaspäin, kunnes syysk. 29 p:nä
seisottiin San Miguel-lahden partaalla Etelämeren rannikolla.

Rannikon asujamilta sai Balboa tietää että etelämpänä olisi olemassa
erinomattain kultarikkaita maita ja väkirikkaita, suuria kaupunkeja,
joissa vilkasta kauppaa käydään. -- Tätä tarinaa oli m.m. kuulemassa
Balboan lähin apulainen, muuan laiha, kalpea, mustaverinen mies, jonka
silmistä kävi kamala ja kavala katse. Se oli Francisco Pizarro.
Tapaamme hänet myöhemmin.

Mutta Balboa palasi takaisin, tehtyään kaikki seudun kazikit
veronalaisiksi. Ja paluumatkalla ryöstettiin maan-asukkaiden kylät
paljaiksi, hävitettiin ja poltettiin. Ihan syyttömästi hakattiin
indiaaniparkoja laumottain maahan, Espanjalaisten verikoirat repivät
heitä hampaissaan, ja sammumaton viha valko-ihoisia vastaan sytytettiin
sitä ennen ystävällisten heimojen sydämiin. Lastattuna kullalla ja
helmillä -- ja luultavasti myöskin hyvällä omatunnolla -- palasi Balboan
kunnianarvoisa retkikunta tammikuussa 1514 takaisin Uraba-lahdelle.

Balboa lähetti sitten suorastaan Espanjaan laivan -- viemään tietoa
merkillisestä löydöstä ja paljon kultaa. Täten toivoi hän saavansa
Encisoa vastaan tekemänsä kapinan anteeksi ja tietysti tulevansa
asianomaisesti vahvistetuksi käskynhaltiaksi siirtokunnassa. Mutta se
oli jo liian myöhäistä. Espanjasta oli lähetetty Pedrarias de Avila
käskynhaltiaksi Dariaan ja hänen kanssaan loistava seurue aatelismiehiä
ja sotureita. Balboa nyt nimitettiin adelantadoksi, maaherraksi,
Etelämeren rannikolle, mutta alistettiin Avilan käskettäväksi. Tässä
virassaan oli Balboa tavattoman toimekas. Hän aikoi m.m. etsiä tuon
rikkaan kultamaan etelässä. Sitä varten tarvittiin laivasto. Kun sopivia
laivapuita ei ollut saatavissa etelärannikolla, hinautti hän niitä
aarniometsäin halki indiaanein hartioilla pohjoisrannasta asti; ja kun
ainekset saatiin perille, olivat ne kelvottomat, jonka tähden
sanomattoman vaivaloinen hinausretki oli tehtävä uudestaan. Mutta se
tehtiin; ja Balboa oli juuri kerjennyt saada neljä sotaprikiä valmiiksi,
kun Pedrarias de Avila kutsutti hänet Santa Mariaan. Kuninkaan
käskynhaltia oli ruvennut epäilemään alapäällikköään ja katseli karsain
silmin hänen suuria varustuksiansa. Päästyään Santa Mariaan vangittiin
sentähden Balboa heti, ja lahjottu oikeus tuomitsi hänet kapinallisista
vehkeistä kuolemaan. Eikä se ensinkään auttanut että hän oli -- Avilan
vävy. Tyvenen Meren löytäjän kaula katkesi mestauspölkyllä v. 1517.

Balboan rakentamaa laivastoa käytettiin muihin yrityksiin -- pohjosessa
päin, jolloin Fernandez de Avila, Pascual de Andegoya ja Hernandez de
Cordova valloittivat Nicaraguan. Darian siirtokunta itse eli
Kultainen Castilia, kuten sitä siihen aikaan nimitettiin, joutui
tykkänään rappiolle. Indiaaniväestö hävitettiin, maanviljelys jäi
sikseen, ja erämaa ja liejukuume pääsivät vanhoille valloilleen. Viimein
lähtivät Espanjalaisetkin sieltä tiehensä kaikki tyyni ja muuttivat
Etelämeren rannalla olevaan Panamaan, joka silloin tuli uusien,
merkillisten yritysten alkupisteeksi, kuten vastedes saamme nähdä.

       *       *       *       *       *

Tyvenen Meren löytö olisi, niin suuri kuin se itsessään olikin,
kuitenkin jäänyt puolinaiseksi, ell'ei mitään meritietä sinne ja siten
Amerikan länsirannikolle niinikään olisi löydetty. Tämän seikan
oivalsivatkin tietysti heti Espanjalaiset, jotka samaa tietä pyrkivät
Maustesaarille. Jo v. 1515 koki muuan Diaz de Solis etsiä pääsytietä
Balboan löytämään mereen, mutta La Plata-lahden rannalla tappoivat hänet
alku-asukkaat, ja hänen retkikuntansa palasi takaisin kotia.

Sen salmen löytäjäksi, joka Amerikan eteläisimmästä osasta viepi
Tyveneen Mereen, tuli Portugalilainen Fernao Magalhaens. Hän oli
syntynyt vuonna 1480, kunnosti itseään Indiassa ja taisteli mohrilaisia
vastaan Afrikassa, mutta joutui esivaltansa epäsuosioon ja vetäytyi
yksityis-elämään. Harjoitellessaan nyt kosmografillisia ja
meritieteellisiä opintoja, tuli hän siihen vakuutukseen, että
Maustesaarille paraiten päästäisiin Balboan löytämän valtameren poikki,
kunhan vain löydettäisiin siihen johtava salmi, jonka olemassa-oloa hän
ei epäillyt.

Magalhaens kääntyi Espanjan hallituksen puoleen ja saikin
käytettävikseen viisi laivaa, jotka syyskuussa 1519 lähtivät liikkeelle
Lucar de Barramedan satamasta. Retkikunta saapui Brasilian rannikolle
8:n leveysasteen alla ja purjehti, tarkasti tutkien kaikkia sen lahtia,
etelään päin, kunnes se vihdoin, vietettyänsä talven pienessä San Julian
nimisessä lahdessa ja kadotettuaan myrskyssä yhden laivan, lokakuun 10
p:nä 1520 tuli korkean kallioniemen kohdalle, jolle annettiin nimi Cabo
de las Virgines. Ja sen takana aukeni retkeläisten eteen tuo kauvan
kaivattu salmi. Kolme viikkoa kesti matkustus sen eksyttävän saariston
kautta, sen luikertelevien, kapeiden pikku-salmien läpi, ulapalta
ulapalle; mutta vihdoin, marraskuun 18 p:nä 1520, päästiin Cabo
Deseadon ohitse ulos Suuren valtameren lakeudelle -- nyt enää
ainoastaan kolmella laivalla, sillä yksi oli taas menetetty sillä
tavoin, että miehistö tappoi sen katteinin ja purjehti tiehensä takaisin
Espanjaan.

Mutta löydetyn salmen kautta oli nyt viimeinkin päästy vesitietä myöten
siihen suureen valtamereen, joka yhdessä Atlantin kanssa yhdistää
Euroopan Aasiaan ja muinaiseen Indiaan. Tapaus oli siis
maailman-historiallisesti tärkeä; ja tuolla pitkällä salmella on
vieläkin Magelhaensin nimi.

Cabo Deseadosta purjehti Magalhaens sitten pohjoseen päin pitkin
Etelä-Amerikan länsirannikkoa 37 leveysasteelle saakka, josta hän
rohkeasti kääntyi luoteesen päin, todistettuansa että Uusi Maailma
ulottui yhä edemmäs pohjoseen.

Loppupuoli Magalhaensin matkaa, joka tuli vieläkin tärkeämmäksi
kosmografian puolesta, ei koske suorastaan aineesemme, jonka tähden
tässä siitä vain muutamalla sanalla muistutamme. Neljä kuukautta yhtä
mittaa purjehti Magalhaens tuon äärettömän valtameren lakeuksia -- ja
retkeilijöitä suosi alinomaa myrskytön ilma, jonka tähden merelle
annettiin nimi Tyven (El pacifico). Vihdoin marraskuun lopussa 1521
tultiin, kun tultiinkin, Filippinien saaristoon, jossa Matan-saaren
asukkaat mainion Magalhaensin tappoivat. Kolmesta laivasta onnistui
ainoastaan yhden, Viktorian, Afrikan eteläpuolelta, tuhannet vaivat
kestettyään, mutta rikas maustelasti Molukkeilta muassaan, päästä
takaisin Espanjaan. Sen päällikkönä oli Sebastian del Cano ja se oli
tehnyt ensimäisen matkan maapallon ympäri. Cano sittemmin aateloittiin
ja sai vaakunakseen maapallon kuvan, johon oli piirretty kirjoitus:
Primus me circumdedisti (Sinä ensimäisenä minun ympärini kuljit).
Kertomuksen tästä merkillisestä matkasta kirjoitti Italialainen Antonio
Pigafetta, joka kaiken aikaa oli retkikunnan muassa.




VI.

Fernando Cortez. Pohjois-Amerikan muinaisen viljelyksen kukistus.


Tähän asti olivat espanjalaiset löytöretkeilijät matkoillaan Amerikassa
melkein yksinomaan tulleet yhteyteen ainoastaan sivistymättömäin
luonnonihmisten kanssa, jotka eivät ymmärtäneet minkä vaaran nuo
merentakaiset vieraat heille ja heidän maillensa toivat. Eivätkä he
liioin sanottavaan vastarintaan kyenneet.

Vakavaa vastustusta saatiin kokea vasta sitten, kun tultiin tekemisiin
Amerikan sivistys- ja viljelyskansojen kanssa. Olemme jo edellisessä
kertoneet missä nämä sivistyskansat olivat tavattavissa ja antaneet
lyhyen kuvauksen heidän viljelyskannastaan.

Niinpä nyt oli Yukatanin niemimaa ja nykyinen Mexiko (lue: Meijiko)
sivistyneiden heimokuntain hallussa. Ja varsinkin Mexikossa oli tämä
sivistys saavuttanut kylläkin korkean asteen. Annamme seuraavassa lyhyen
kertomuksen sen ja Mexikon valtakunnan kukistuksesta.[6] -- Cuban
saarella oli maaherrana Diego Velasquez, muuan Cristoforo Colombon
entisiä seuralaisia. Yhdessä useiden muiden seikkailijain kanssa
toimitti hän v. 1517 kolme laivaa löytöretkelle länteen päin. Sitä johti
aatelismies Hernandez de Cordova. Matkallaan löysivätkin nämä
retkeläiset nyt Yukatanin niemimaan ja näkivät suureksi
hämmästyksekseen maya-kansan rikkaan viljelyksen: väkirikkaita
kaupunkeja temppeleineen palatsineen, oivallisesti viljeltyjä vainioita,
hienopukuisia asukkaita. Mutta nämä asukkaat esiintyivät vihollisina
Espanjalaisia vastaan, ja täynnään vammoja palasi Cordovan joukkokunta
takaisin Cubaan, jossa hän itse ja puolet hänen miehistään pian kuolivat
haavoihinsa. -- Uusi retkikunta, Juan de Grijalvan johdolla, pantiin
kuitenkin jo seuraavana vuonna toimeen. Se tunkeusi nykyiseen Tampicoon
eli Tanuco-joen suuhun asti, nähden kaikkialla Mexikon lahden
etelärannoilla rikkaita yhteiskuntia. Tabascossa teki oikeutta rakastava
Grijalva ystävyyttä asukkaiden kanssa, ja nykyisen Vera Cruz'in
tienoilla harjoitettiin vaihtokauppaa, jossa retkikunta kokosi melkoiset
aarteet jalokiviä, kultaa ja kauniita kankaita. Epäterveellinen ilmanala
pakoitti kuitenkin retkikunnan palaamaan.

Mutta Cubassa hommasikin jo Velasquez uutta retkeä. Sen päälliköksi tuli
mies, jonka loistava sotilasnero oli tekevä lopun koko Mexikon
kultaisesta valtakunnasta. Tämä mies oli Fernando Cortez,
espanjalainen aatelismies Estremadurasta. Hän oli jo 1504 tullut Uuteen
Maailmaan etsimään kultaa ja kunniaa. Tähän aikaan, 1519, oli hän 34
ikävuodellaan, oli voimakas, jäntevä, reipas, oli sivistyneempi kuin
useimmat muut tämän ajan seikkailijat, oli teräväpäinen, sukkela,
neuvokas, hurjuuteen saakka rohkea, päättäväinen, viekas -- ja
arvelematta petollinen kuin tarvittiin. Samalla oli hän melkein
narrimaisuuten asti "jumalinen", ja katolisuskon voittokulku ympäri
maailmaa oli hänen mieli-aatteenaan. Naiset tästä loistavasta
ristiritarista erinomattain pitivät, -- ja hän heistä.

Tämmöinen oli se mies, jota Velasquez tahtoi käyttää omiin
valloitus-tarkoituksiinsa. Cortez oli hänen sihteerinään ja samalla
myöskin tuomarina San Iagossa, niinikään naimisissa erään Velasquezille
sukulaisuudessa olevan naisen kanssa. Kun laivasto oli lähtemäisillään,
katui Velasquez kauppaansa ja aikoi ottaa päällikkötoimen Cortezilta
pois, mutta tämä sai hyvissä ajoin tiedon Velasquezin tuumasta ja
purjehti tiehensä ihan hänen nenänsä alta, jättäen suuttuneen
kuvernöörin rannalle kiroilemaan.

Retkikunnassa oli 400 miestä espanjalaista jalkaväkeä, 200 indiaania, 16
ratsumiestä ja 14 kanoonaa. Laivoja oli 11. Cortezin kenraalikuntana oli
loistava joukko nuoria aatelismiehiä: hurjan urhokas ja iloinen ritari
Pedro deAlvarado, ponteva Velasquez de Leon, Hondurasin valloittaja
Cristoval d'Olid, jaloluontoinen Gonzalo de Sandoval, retken
historioitsija Bernal Diaz y.m. Kaksi pappiakin oli muassa.

Laivasto laski mannermaalle mainitun Tabascon luona, jonka asukkaat
nyt tekivät jyrkkää vastarintaa, kunnes koko päivän taisteltuaan
taipuivat rauhaan ja sitten siinä uskollisesti pysyivätkin. Heidän
kazikiltaan sai Cortez lähtiessään muiden lahjojen joukossa kauniin
orjattaren, Marinan, joka seurasi Espanjalaisia tulkkina ja muutenkin
oli Cortezin hyvänä enkelinä koko tällä monimutkaisella matkalla.
Huhtikuun 21 p:nä 1519 saavuttiin Mexikon valtakunnan alueelle ja
noustiin maalle nykyisen Vera Cruz'in tienoilla. Täällä tuli Mexikon
keisarin maaherra Cortezin puheille ja pyysi saadaksensa tietää mitä
vieraat tahtoivat. Cortez vastasi tulevansa suuren, merentakaisen
hallitsijan käskystä, tuodakseen keisarille lahjoja ja kirjallista
sanomaa, ja pyysi vapaata pääsyä maan pääkaupunkiin. Mexikolainen
maaherra silloin toimitti juoksijain kautta, jotka valtakunnan hyvillä
teillä kuljettivat postia, keisarille tiedon muukalais-armeijan tulosta.
Sanoma oli piirretty hieroglyfi- eli kuvakirjaimilla agavepaperille, --
kirjoitustapa, jossa vanhat Mexikolaiset olivat saavuttaneet
hämmästyttävän taidon.

Mexikon valtakunta, jonka kanssa Cortez nyt oli tullut ensimäiseen
tuttavuuteen, ulottui maya-valtiosta Yukatanissa Coloradon ja Rio del
Norten erämaihin asti. Rannikon alangoilta nousi maa, jonka yhteisenä
nimenä oli Anahuak, vähitellen sisämaan ylätasangoille, laaksojen ja
ylänköjen vaihdellessa monin kerroin. Majesteetilliset vuorikeilat,
joista useat oli tulivuoria, kohottivat siellä täällä lumipeittoiset
huippunsa pilviin. Noin 30 penikulmaa rannikolta oli Mexikon ylälaakso,
mainiosti viljelty tasanko täynnään kukoistavia kaupunkeja ja kyliä.
Keskeltä laaksoa kohtasi ihastuneen matkustajan silmää, joka
ympäröivältä vuorelta katseli sinne alas, viisi järveä, joiden kohdalta
suuren pääkaupungin palatsit ja temppelitornit välkkyivät auringon
valossa. Se oli Tenochtitlan, sittemmin Mexikoksi nimitetty.

Maan korkea kukoistus oli saanut alkunsa Toltekeista, lahjakkaasta
nahua-kansasta, joka täällä 500 vuotta oli rauhan töitä harjoittanut ja
perustanut rauhalle rakennetun vakiomuodon. Tieteet ja taiteet olivat
heidän aikanaan saavuttaneet huomattavan asteen. Varsinkin kutoma- ja
metallitöissä olivat Toltekit mestareita. Mutta tapojen ylenmääräinen
hienostuminen oli vaikuttanut turmiollisesti kansan sotalaitokseen, ja
toiset, voimakkaammat heimokunnat ottivat maan haltuunsa. Espanjalaisten
tullessa oli vallalla Aztekien sotainen sukukunta, joka entisten
valtain raunioille oli perustanut mahtavan pappis- ja sotilasvaltion,
laskien voitetut heimokunnat osittaiseen orjuuteen. Toltekien aikana oli
sotajumalan verinen uhripalvelus jättänyt sijaa lempeämmille
uskonnollisille menoille, mutta Aztekit sen jälleen elähyttivät; ja
monen voitetun vihollisen veri juoksi taas Huitzilopochtlin,
sotajumalan, alttarilla. Muinoin rajoitettu kuninkaanvalta oli Aztekien
hallitessa käynyt melkein rajattomaksi yksinvallaksi. Pappis- ja
sotilassäädyt olivat mahtavimmat. Varsinainen kansa, suuri enemmistö,
kitui osittaista orjuutta, ja valloitetut naapuriheimot vihasivat
Aztekien rasittavaa iestä. Kuitenkin olivat Aztekit huolellisesti
säilyttäneet maan aineellisen sivistyksen, osaksi sen henkisenkin.
Paitsi julmaa Huitzilopochtlia, sota- ja kansallisjumalaansa, palvelivat
hekin ylimmäistä olentoa, "tuntematonta jumalaa", sekä lempeää
Tezkatlipokaa, "maailman sielua".

Huitzilopochtlin alttarille oli kukistettujen heimokuntain kuitenkin
joka vuosi suorittaminen alentava verivero, ja he ikävöivät pelastusta
ikeestänsä. Tätä ikävöimistä ilmaisi taru valkoisesta ja lempeästä
Quetzalkoatlista, puolijumalasta, joka muka kerran oli opettanut
Anahuakilaisille maanviljelyksen ja lempeitä, puhtaita tapoja, mutta
sitten Huitzilopochtlin palvelusta paeten kadonnut itäisen meren
avaruuteen, josta hän kuitenkin kerran oli palaava takaisin pystyttämään
uudestaan Toltekien valtaa Anahuakin asukkaiden onneksi.

Mexikon hallitsijana Espanjalaisten tullessa oli nyt azteki Montezuma,
julman Huitzilopochtlin harras palvelija, mutta heikko ja taika-uskoinen
ruhtinas. -- Kun sen tähden rannikkomaaherran kuvallinen kertomus
Cortezin tulosta saapui, luuli Montezuma että jo olikin Quetzalkoatl
maahan tullut valtakuntaansa perimään.

Käsky pantiin sentähden rannikolle menemään että vieraiden tuli lähteä
tiehensä maasta. Mutta samassa lähetti Montezuma runsaat lahjat: kaksi
suurta kiekkokilpeä, toinen kullasta, toinen hopeasta; kypärin täynnänsä
kultajyväsiä, kauniita kankaita ja joukon kalliita koristuksia. Nämä
kuitenkin vain enemmän kutkuttivat Espanjalaisten kullanhimoa, eikä
paluumatkasta ollut puhettakaan. Cortez vastasi mexikolaiselle
maaherralle ett'ei hän millään mokomin voinut luopua aikeestaan tulla
itse keisarin puheille.

Valtansa merkiksi perusti Cortez nyt lähelle maalle-nousupaikkaansa
linnoituksen ja kaupungin, jolle annettiin nimi Villa rica de la Vera
Cruz (totisen ristin kultainen kaupunki), asetti siihen ennakolta
virkamiehet ja nimitytti itsensä niiden kautta "Espanjan kruunun
nimessä" valloitusretken päälliköksi, tekeytyen siten riippumattomaksi
Velasquezista.

Montezuman käskystä kieltäytyivät ympärystön asukkaat antamasta
retkeilijöille ruokavaroja, mutta näitä saatiin pohjoisempana olevan
Cempoalan totomakilaiselta kazikilta, jonka vastikään oli täytynyt
notkistua Aztekien ikeen alle, vaan joka heitä vihasi ja vielä uskalsi
niskoitella heitä vastaan.

Jätettyään 150 miestä varustusväeksi Villa Ricaan ja kapinallisen
vehkeen johdosta upotettuaan laivansa, jott'ei kenkään voisi
ajatellakkaan peräytymistä -- lähti Cortez elokuun 16 p:nä matkalla maan
sisäosaan 300 jalkamiehen, 15 ratsun ja 7 tykin kanssa. Cempoalassa
yhdistyi hänen joukkoonsa 1,300 totomakilaista soturia.

Kolmen päivän vaivaloisen matkan perästä saavuttiin Tlascala eli
"Leipämaa" nimisen vapaavaltion alueelle. Tämä tasavalta oli niinikään
sotakannalla Aztekeja vastaan, jotka senkin tahtoivat laskea valtansa
alle. Sen kansa oli Anahuakin urhokkaimpia heimokuntia, ja sen vapaat
miehet pitivät menestyksellä puoltaan Aztekien anastushankkeita vastaan.
Mutta Euroopalaisia pitivät Tlaskalaiset vihollisina, ja vasta ankarain
tappelujen perästä ratkaisivat Cortezin kanoonat taistelun
Espanjalaisten eduksi. Tlaskalan urhokas, ritarillinen sotapäällikkö
Xikotenkatl lakkasi taistelemasta ainoastaan hallituksen
nimenomaisesta käskystä; ja nyt syntyi Espanjalaisten ja Tlaskalan
miesten kesken liitto, jonka nämä loppuun asti vilpittömästi pitivät.

Cortez oli uskonnollisessa innossaan tähän-astisilla lepopaikoilla
hävittänyt maan-asukkaiden jumalain-kuvat, ripustuttaen heidän
temppeleihinsä sen sijaan neitsyt Maarian ja muiden pyhimysten kuvia:
mutta Tlaskalassa sai varovainen espanjalainen pappi hänet tästä
hankkeesta luopumaan. Tlaskalan miehet pitivät kovasti kiinni
uskonnollisestakin arvostaan, ja heidän pyhimpiä tunteitansa olisi ollut
vaarallista käydä liian kovasti loukkaamaan.

Tlaskalasta kuljettiin rikkaasen Cholula nimiseen kauppakaupunkiin,
jonka asukkaat Montezuman käskystä yrittivät vastarintaa; mutta Cortez
houkutti kaikki heimokunnan päälliköt suureen temppelipihaan ja
surmautti heidät petollisesti kaikki tyyni, jonka jälkeen
Tlaskalaisetkin ryntäsivät kaupunkiin ja teurastivat yhdessä
Espanjalaisten kanssa tuhansittain paikkakunnan viattomia asukkaita, --
urosteko, joka historiassa on saanut nimityksen "Cholulan verilöyly."

Huhu tästä hirmutyöstä kävi Cortezin edellä, eikä enää mikään kaupunki
Espanjalaisten tiellä uskaltanut häiritä heidän kulkuaan.
Popokatepetl'in (Suitsuavan vuoren) ja Iztaccihuatl'in (Valkoisen
neitsyen) nimisten vuorijättiläisten välistä kuljettiin nyt Mexikon
ihanaan laaksoon. Mitä lähemmälle pääkaupunkia tultiin, sitä enemmän
hämmästytti retkeläisiä seudun rikkaus ja viljelyksen loisto. Noiden
kaunisten järvien ympärillä, jotka nyt ovat melkein kauttaaltaan kuivina
ja muunnettuina suola-aroksi, oli sadottain kyliä ja kaupunkeja; ja
vesillä vilisi tuhansittain aluksia ja lautoille rakennettuja
puutarhoja; jotka kaikki kulkivat pääkaupunkiin päin. Tämän kiiltelevät
palatsit ja temppelit (teokalliot) näkyivät jo kaukaa. Maatie tähän
kaupunkiin, joka oikeastaan oli saarella suurimmassa järvessä, meni
pitkin neljää patoa; ja kun näihin rakennetut vipusillat nostettiin
ylös, oli pääsy maan puolelta kaupunkiin ehkäisty. Itse kaupunkiakin
risteili lukuisat kanavat.

Marraskuun 8 p:nä 1519 marssi Cortezin joukko sisään Tenochtitlaniin.
Montezuma, joka kaiken aikaa oli uusilla lahjoilla kokenut saada
vieraita palaamaan, ryhtymättä kuitenkaan mihinkään vastarintaan, oli
itse loistavassa puvussa ja loistavan saattojoukon kanssa vieraita
vastassa. Espanjalaisille annettiin sitten kortteriksi suuri,
linnoituksen tapainen palatsi, johon he asettuivat kuin hyvin
varustettuun sotaleiriin ainakin. Montezuma ja Cortez kävivät nyt
vuorotellen toinen toistaan tervehtimässä, ja Cortez selitti saaneensa
hallitsijaltaan toimeksi kääntää Montezuman ynnä koko hänen kansansa
kanssa kristinuskoon. Montezuma arveli omaa uskoaan yhtä hyväksi ja oli
yhä sittemminkin tässä asiassa taipumaton. Vieraita sanoi hän kuitenkin,
tyhmästi kyllä, luulevansa Quetzalkoatlin jälkeläisiksi ja lupasi maksaa
Espanjan kuninkaalle veroa. Cortez päätti nyt ottaa Montezuman vangiksi,
päästäkseen hänen kauttansa maan herraksi. Niinpä lähti siis hurjan
uskalias espanjalainen päällikkö eräänä päivänä rohkeimpien toveriensa
kanssa Montezuman palatsiin häntä "tervehtimään". Nyt oli vähää ennen
rannikolta tullut tieto että sikäläinen mexikolainen maaherra oli
hyökännyt Villa rican kimppuun, jolloin monta espanjalaista sotamiestä
oli menettänyt henkensä ja heidän päällikkönsä saanut surmaavaan haavan.
Cortez vaati rangaistusta maaherralle[7] sekä että Montezuma itse
joksikin aikaa muuttaisi Espanjalaisten kortteriin, merkiksi
ystävyydestään näitä kohtaan. Montezuma ensimmältä pani vastaan, mutta
kun espanjalaiset ritarit silloin heti paljastivat miekkansa, uhaten
väkivaltaa, suostui hätääntynyt keisari Marinan kehoituksesta Cortezin
vaatimukseen ja seurasi Espanjalaisia heidän kortteriinsa. -- Tästä
lähin oli itse teossa Cortez maan herrana. Hän rupesi Montezuman
pakollisella suostumuksella ja hänen nimessään -- ryöstävien upseeriensa
kautta kokoilemaan "veroa", ja suuret aarteet kasaantui Espanjalaisten
pesään.

Huhtikuun loppupuolella 1520 tuli tieto rannikolta että muuan
Velasquezin lähettämä sotajoukko, jota johti Pamfilo de Narvaez, oli
saapunut riistämään Cortezilta päällikkyyttä, joka oli annettava
Narvaezille. Silloin riensi Cortez ainoastaan 70 espanjalaisen ja
indiaanialaisen apujoukon etupäässä Narvaezia vastaan, joka Cempoalan
lähellä perin pohjin voitettiin. Hän itse, Narvaez, lähetettiin
häpeällisesti takaisin Cubaan, ja hänen sotajoukkonsa meni Cortezin
puolelle.

Täll'aikaa oli Alvarado, jonka Cortez oli jättänyt Espanjalaisten
päälliköksi pääkaupunkiin, suuren mexikolaisen juhlan kestäessä
hyökännyt aseettomain juhlivien kimppuun ja siinä tilaisuudessa
hakkauttanut maahan m.m. melkein koko aztekilaisen aateliston. Seuraus
oli aseellinen hyökkäys Espanjalaisia vastaan julmistuneiden
maan-asukkaiden puolelta, ja Alvarado oli pahemmassa kuin pulassa. Mutta
silloin saapui myös Cortez suuresti lisääntyneen armeijansa kanssa ja
pelasti hetkeksi alapäällikkönsä, sulkeutuen taas tuohon hyvään
linnoitukseen. Mexikolaiset kuitenkin katkerassa vihassaan jatkoivat
hyökkäyksiään sitä vastaan, ja kovia kähäköitä oli nyt joka päivä.
Ruokavarat alkoivat Espanjalaisilta loppua; ja viimein päättivät he muun
neuvon puutteessa pyrkiä satimestaan irti. Tätä varten pantiin onneton,
yhä vankina siellä oleskeleva Montezuma pitämään puhetta kansalle, jolle
hänen tuli vakuuttaa ett'ei hän muka ollutkaan vankina sekä kehoittaa
sitä päästämään vieraita rauhassa pois. Mutta tuskin oli hän avannut
suunsa, ennenkun kauhea ulvonta kuului hänen alamaistensa joukosta ja
kiviä ja nuolia sateli hänen ympärillään. Keisari siinä sai surmaavat
haavat ja heitti henkensä kesäk. 30 p:nä, viimeiseen saakka pysyen
kiinni uskonnossaan ja inholla hyljäten espanjalaisten pappien
kääntämis-yritykset.

Mutta Espanjalaisten täytyi millä hinnalla hyvänsä päästä pois, koska
heidän tilansa nyt kävi yhä tukalammaksi. Niinpä lähtivätkin he yöllä
vasten heinäkuun 1 päivää liikkeelle. Mutta Mexikolaiset olivat
varuillaan. Espanjalaiset olivat tuskin päässeet sille padolle, jota
pitkin heidän oli yrittäminen ulos kaupungista, ennenkun maan-asukkaat
molemmin puolin rupesivat hätyyttämään heitä veneistänsä, edestä ja
takaakin. Pato-aukoista oli vipusillat otettu pois, ja se kuljetettava
silta, jonka Espanjalaiset laskivat ensimäisen aukon poikki, kulkien
siitä yli, romahti toisessa aukossa järveen. Kauhea näytelmä seurasi.
Jälkijoukko tyrkkäsi etummaisia veteen, ja aukko täyttyi pian
kanoonista, hevosista, aseista, varastoista ja kuolevista ihmisistä, ja
tuota hirveää siltaa myöten kulkivat vähäiset loput Cortezin sotaväestä
aukon yli. Hurjan rohkea Alvarado hyppäsi, nojautuen pitkään keihääsen,
jonka alapään hän iski kiinni pohjassa olevaan romuun, muutamasta
tämmöisestä paikasta poikki -- mexikolaisten ja oman väkensäkin
hämmästykseksi ja ihmeeksi. Se oli mainio "Alvaradon hyppäys", "Salto
de Alvarado," jota nimeä tämä paikka Mexikon kaupungissa vieläkin
kantaa. Espanjalaisten lähtö on historiassa saanut nimekseen:
"Surullinen yö" -- La noche triste -- ja ainoastaan 440 miehellä
l,400:stä pääsi Cortez päivän valjetessa manterelle. Espanjalaiset nyt
pyrkivät Tlaskalaan päin. Otumban luona koilliseen järvistä oli heitä
vastassa suuri mexikolainen armeija, joka kuitenkin hajaantui hurjaan
pakoon, sittenkun urhokas Juan de Salamanca oli sen päälliköltä
riistänyt Mexikolaisten sotalipun, hakatessaan itse päällikön maahan.
Nyt marssivat Espanjalaiset Tlaskalaan, jossa levähdettiin. Cubasta tuli
tänne melkoinen apujoukko, ja Cortez ryhtyi uudelleen yritykseensä --
Mexikon valtakunnan kukistamiseen ja valloittamiseen.

Tätä varten rakennutti hän nyt laivaston, kolme sotaprikiä, joiden
valmiiksi hakatut laivapuut irtonaisina kuljetettiin ystävälliseen
Tezkukoon Mexiko-järven itärannalla, -- vaivaloinen hinaus maitse,
niinkuin Balboan samankaltainen mainio työ. Saapuneena sotaväkineen
Tezkukoon, liittäytti Cortez laivansa kokoon, työnnätti ne järveen ja
alkoi Tenochtitlanin piirityksen. Tätä kesti puoli kolmatta kuukautta.
Mexikolaisten keisarina oli nyt voimakkaampi mies kuin Montezuma,
nimittäin hänen vävynsä ja veljensä-poika, nuori, urhokas Guatemozin.
Tämä oli varustanut pääkaupunkinsa hyvään puolustustilaan, tehden joka
talosta linnoituksen; ja Mexikolaiset sotivat isänmaansa, kunniansa ja
henkensä puolesta kuin sankarit, pelkäämättä kuolemaa, pelkäämättä
nälkää, joka lopulta kävi piiritetyssä kaupungissa kauheaksi. Näytelmiä
Jerusalemin kauhistuksesta oli nähtävänä, mutta kerta toisensa perästä
syöstiin hyökkäävät Espanjalaiset takaisin. Viimein -- kun läheiset
heimotkin, jotka vihasivat Aztekien yliherruutta, olivat yhtyneet
Espanjalaisiin -- päätti Guatemozin, kaikilta tahoilta ahdistettuna,
suljettuna linnaansa, pujahtaa pois etsimään apujoukkoja kauvempaa
maaseuduilta. Silloin äkkäsivät hänet Espanjalaiset, ja urhoollinen
keisari puolisoineen joutui vangiksi. Päällikön kukistuttua murtui
Mexikolaisten vastarinta. Kaupunki, nyt suureksi osaksi raunioina,
antautui. 200,000 oli kaatunut sen piirityksessä. Huolimatta
hävityksestä, oli Espanjalaisten sotasaalis ääretön. Mutta kun arveltiin
vangitulla keisarilla olevan vieläkin suuremmat aarteet piilossa,
pantiin hän polttolavalle, tunnustusta varten kidutettavaksi. Guatemozin
ei kuitenkaan mitään "tunnustanut", jonka tähden Cortez hänet pelasti
palamasta, mutta sittemmin kuitenkin mestautti.

Mexiko oli valloitettu. Pääkaupungin kanssa alistui koko maa, koko
Anahuak. Espanjalaiset jakasivat viljelysmaat keskenänsä, ja kotimainen
väestö tehtiin orjiksi. Kristillisten pappien uskonnollinen hurjuus ja
sotamiesten raakuus oli hävittänyt kaikki, mikä vain oli minkäänlaisessa
yhteydessä vanhan viljelyksen ja sivistyksen kanssa. Anahuakin
kirjalliset muistomerkit ja parahimmat näytteet Toltekien taiteesta
korjasi murhaava liekki. Ikivanha kultuuri vaipui ikuiseksi hautaan.
Kristittyjen kirkkoja kohosi teokalliojen paikoille, ja ihan uusi Mexiko
kasvoi vähitellen vanhan raunioille. Joukko espanjalaisia perheitä
muutti Cubasta tänne. Valloitettu maa sai nimekseen Uusi Espanja, ja
Cortez tuli kuninkaan käskynhaltiaksi.

Sivistysvallat Guatemala ja Yukatan valloitettiin sitten, ja nyt
Cortezin alapäälliköt saivat tilaisuutta osoittaa johtaja-kuntoansa. --

Mexikon valloittajalla oli vihollisia, jotka Espanjan hovissa syyttivät
häntä itsevaltaisista pyrinnöistä ja yhteisten varojen tuhlaamisesta.
Hän matkusti v. 1527 Espanjaan puolustamaan itseänsä, ja loistavasti
häntä kohdeltiin, mutta Mexikon sivilihallinnon Cortez menetti. Hän
vetäytyi suurille tiluksilleen Oaxaca-laaksossa, mutta ryhtyi sittemmin
jälleen merilöytöihin. Niinpä hänen toimestaan löydettiin Californian
niemimaa v. 1533 ja perustettiin sinne Culiacan niminen siirtokunta.
Sivilimaaherra Mendoza viimein kielsi Cortezin haaskaamasta väkeä
tämmöisiin yrityksiin. Silloin hän uudestaan, v. 1540, lähti Espanjaan
-- valittamaan. Mutta täällä ei nyt enää "Aztekien teurastajasta"
piitattu. Niinkuin ennen Colombo hännysti hän nyt hovin perässä
kaupungista kaupunkiin, saamatta koskaan ratkaisevaa vastausta. Mexikoa
Cortez ei enää nähnyt. Hän kuoli joulukuun 2 p:nä 1547 lähellä Sevillaa.
Ruumis vietiin sittemmin Uuteen Espanjaan; mutta 1823 vuoden
vallankumouksessa katosi kirstukin, jossa lepäsi Mexikon valloittajan
luut.




VII.

Francisco Pizarro. Etelä-Amerikan muinaisen viljelyksen kukistus.


Panamassa, jossa espanjalaisia seikkailijoita ja rosvoja tällä
kultaisella aikakaudella aina oli varastossa, sattui eräänä kauniina
päivänä yhteen kolme etevää kappaletta tästä kunnioitettavasta
ihmisluokasta. Ne olivat: Francisco Pizarro, vanha kavalasilmäinen
tuttavamme Balboan retkeltä; Diego Almagro, maailman mierolainen,
jonka syntyperää ei kenkään tiennyt, kiivas, intohimoinen, mutta
hyväsydäminen, vilpitön, suoraluontoinen lurjustelija; sekä Hernando de
Luque, Panaman kirkkoherra.

Tämä kolminaisuus nyt teki keskinäisen liiton muutaman kultamaan
valloittamista varten, joka oli etelässä päin Panamasta ja josta Pizarro
oli kuullut puhuttavan jo Balboan retkellä. Siellä oli tähän asti käynyt
ainoastaan Pascual Andagoya, Nicaraguan vallottajia, mutta
pikimmältään vain ja sen pohjois-päässä, nykyisen Columbian rannikolla.
Maakunnan nimi oli Biru, ja sen mukaan sai sitten koko maa nimensä:
Biru eli Peru. Andagoya oli matkallaan kuitenkin saanut kutkuttavan
käsityksen maan mahtavasta viljelyksestä ja äärettömästä rikkaudesta.
Hän itse pian kuoli, mutta jätti löytönsä perinnöksi Pizarrolle.

Mikä mies oli oikeastaan Pizarro, Amerikan kultarikkaimman maan
valloittaja? Syntyisin oli hän, kuten Balboa ja Cortez, Estremaduran
maakunnasta Espanjassa, muutaman sotaherran äpärä-poika, joka
nuoruudessaan paimensi isänsä lampaita, karkasi jonkun tepposen tähden
saamansa rangaistuksen perästä tiehensä ja viimein kruunun sarkoja
kulkiessaan joutui San Domingoon. Täältä teki hän Hojedan retkikunnassa
matkan Venezuelaan ja pääsi uhkarohkeutensa palkaksi Hojedan
alapäälliköksi. Dariassa oli hän palvellut Balboaa ja sittemmin Avilan
ja Andagoyan miesten joukossa ollut osallisena Nicaraguan
valloituksessa. Pizarron kasvatus oli ollut joteskin huono. Hän ei
osannut lukea eikä kirjoittaa.

Sitä ei liioin osannut Almagro. Kun Luquen kanssa tehty sopimuskirja,
jonka mukaan tämän tuli panna rahat retkikunnan varustamiseen ja
Pizarron ja Almagron sitä johtaa, oli kunkin nimikirjoituksella
vahvistettava, ei Pizarro eikä Almagro saanutkaan itse nimeänsä sen
alle, vaan vieraan-miehen täytyi ne siihen piirtää. Mutta välikirja oli
yhtä voimakas kuitenkin, ja vuonna 1524 lähti retkikunta Birun
valloittamista varten liikkeelle, joteskin huonosti varustettuna.
Kaikkialla, missä retkeläiset astuivat maalle Etelä-Amerikan
luoteisrannalla, tekivät maan-asukkaat tehokasta vastarintaa. Viimein
palasi Almagro takaisin Panamaan hakemaan apuväkeä ja ruokavaroja, mutta
Pizarro 12 miehen kanssa jäi pienelle Gorgona nimiselle saarelle
kärsimään kaikellaista kauheaa puutetta. Seitsemän kuukautta viettivät
nämä argonautit autiolla luodollaan, kunnes vihdoin Almagro palasi,
jolloin matkaa jatkettiin Guayaquil-lahden etelärannalle asti, jossa oli
suuri ja rikas kauppakaupunki Tumbez. Täällä tervehdittiin
retkeilijöitä vieraanvaraisesti, ja Pizarro näki niin mahtavia enteitä
Perun voimasta ja vallasta, että hän sillä kertaa jätti asiansa sikseen
ja päätti hakea kannatusta itse Espanjasta.

Joulukuussa 1527 tapaamme Pizarron siis hänen kotimaassaan -- vieläpä
vanhassa La Rabidan luostarissa; ja siellä hän puolestaan odottamatta
tapaapi Cortezin, joka nyt on omilla asioillaan Espanjassa. He joutuvat
pakinoihin keskenänsä, -- ja Pizarro näkyy oppineen paljon vanhalta
valloittaja-mestarilta, sillä hänen vastainen politiikinsa on itse
teossa ainoastaan uskollinen kopia Cortezin menetystavasta, julmuudessa
vain sitä melkoisesti mahtavampi.

Keisari Kaarle viides suostui Pizarron yritykseen ja antoi hevoset,
aseet ja muut sotatarpeet. Itse tuli Pizarron hankkia laivat ja
sotaväki. Vastaisten voittomaiden käskynhaltiaksi hän tulisi, Almagro
saisi osakseen jonkun suuren kaupungin ja Luque pääsisi piispaksi. Ne
kaksitoista, jotka olivat pysyneet Pizarron luona Gorgonasaarella,
tehtiin aatelismiehiksi.

Tammikuussa v. 1531 purjehti Pizarro Panamasta kolmella laivalla.
Matkalla yhtyivät häneen Sebastian de Benalcasar ja Hernan de Soto.
Retkikunnan tullessa Tumbeziin oli sen yhteinen sotavoima 340 miestä ja
37 hevosta. Päällikön kolme veljestä, Juan, Hernan ja Gonzalo Pizarro,
oli myöskin muassa. Ja nyt alkoi ryöväriretki.

Mutta heittäkäämme heidät hetkeksi Tumbeziin, katsellaksemme sitä
valtakuntaa, joka nyt oli ryöstettävä, -- ei, vaan "valloitettava" ja
"tehtävä osalliseksi kristinuskon ja euroopalaisen sivistyksen
siunauksista", kuten tavalliseksi tullut virallinen lauseparsi kuuluu.
Tämän valtakunnan alueena oli koko se ylänkö, joka suurena kaarena
ulottuu Antillien merestä pohjassa Chiliin etelässä. Siihen kuuluivat
siis sekä nykyinen Peru että Bolivia, Ecuador ja Columbia. Leveästä
rannikko-tasangosta nousevat Andien kaksinkertaiset ja kolmikertaiset
jyrkät selänteet, ja näiden välissä on pitkät ylätasangot, jotka osaksi
ovat erittäin hedelmällisiä. Vuoriselänteistä kohoaa pitkät ryhmät
korkeita tulivuori-keiloja. Tälle ylängölle johtaa rannikkotasangolta
jyrkät, vaikeat tiet. Idässä laskee vuorimaa yhtä jyrkästi niihin
ruoholakeuksiin eli "savanneihin" ja aarniometsiin, joissa Orinoco-,
Maranon- ja Madeira-jokien äärettömät lähdeverkot risteilee. Pohjassa
juoksevat Magdalena ja Cauca alas Antillien selälle. Kauvimpana kaakossa
on jylhässä alppimaisemassa suuri Titicaca-järvi monine saarineen. Maa
sen ympärillä on hedelmällistä seutua, ikivanhan viljelyksen koti.
Täällä, näet, Ayamara, Amerikan ehkä vanhin sivistyskansa, saavutti
sen korkean kultuurikannan, josta vieläkin ovat todistamassa Titicacan
suurimmalla saarella löytyvät valtavat temppelirauniot. -- Ayamaraa
seurasivat Quechua- ja Chimu-kansat, jotka Perun ja Quiton
ylälaaksoihin perustivat samallaisia kultuurivaltioita. He palvelivat
luonnon-esineitä, erittäinkin aurinkoa, jolle oli rakennettu kauniit,
kullalla koristetut temppelit. Auringon-jumalan alttarilla paloi
alituinen tuli, jota pitivät vireillä naispapit, kuten Vesta-neitsyet
Roomassa. Kullat ja hopeat käytettiin temppelien koristamiseen. --
Näiden vanhimpien nahua-kansojen tavat olivat leppeät. Ihmis-uhria tuli
ainoastaan hyvin harvoin kysymykseen. Kastilaitos oli siten vallalla,
että poika valitsi isänsä elinkeinon. Mahtavin oli täälläkin
pappissääty, josta ruhtinas, inka, otettiin. Hänen valtansa oli
rajaton. Pappissäätyä lähinnä vaikutti sotilas- ja virkamies-sääty.
Sotilailla oli komeat, joko kullalla ja hopealla tai vaskella
päällystetyt puiset kypärit, haarniskat moninkertaisesta
puuvillavaatteesta, kilvet, miekat, keihäät, vaskiset, pronssiset tai
kiviset nuijat ja tapparat. Rautaa ei täälläkään tunnettu. -- Maa oli
yhteismaana ja jaettiin viljeltäväksi joka vuosi uudestaan perheiden
kesken, melkein niinkuin meidän aikanamme Venäjällä. Ja se oli hyvästi
viljeltyä. Kuivalla maaperällä johdettiin kanavain kautta vettä
vainioille. Lannoitukseksi käytettiin guanoa, linnunlantaa. Maissi,
hirssi, banaanit ja maaperunat olivat tärkeimpinä viljelyskasvina. --
Kansalaisten jokapäiväinen elämä oli tarkoin määritelty, eri maakuntien
asukkailla eri puvutkin. Kuolleille osoitettiin suurta kunniaa. Niiden
ruumiit balsamoittiin ja säilytettiin muumioina maanalaisissa
hautakammioissa kaikkine aseineen ja työkaluineen, vaimot
talontarpeineen ja koristuksineen, lapset leikkikaluineen. Tämä tapa on
tehnyt mahdolliseksi että me vielä tänä päivänäkin, huolimatta
Espanjalaisten raatelevasta hävitystyöstä, voimme saada käsitystä
vanhain Perulaisten koti-elämästä. --Rakennustaidossa, kutoma- ja
metalli-teollisuudessa olivat he Toltekien vertaisia. Heidän muhkeat
temppelinsä ja palatsinsa ihmettävät vielä raunioinakin matkustajan
silmää. Mutta erittäinkin ovat huomattavat tämän kansan oivalliset
tierakennukset. Komea inkatie, joka Cuzcosta ulottui 150 suom.
penikulmaa pohjoseen, oli tehty tasaisista neliskulmaisista
kivimöhkäleistä, oli 20-25 jalkaa leveä, suora, oli varustettu tuuheilla
istutuspuilla ja jokipaikoissa kivi- tai puusilloilla; laaksojen seiniä
ylös veivät pitkät, vuoreen hakatut portaat. Penikulmakivet osoittivat
tien pituutta, ja joka toisella penikulmalla oli mukavat majatalot. Inka
ja ylhäiset kulkivat kantotuolilla, muut ihmiset jalkaisin. Kuormiakin
kuljetettiin ihmisten hartioilla taikka laama-eläimen selässä. Peru
olikin Euroopalaisten tullessa ainoa maa Amerikassa, jolla oli mitään
kuorma-eläintä. Nämä elukat olivat valtion omia, ja kukin perhekunta sai
kuninkaallisilta tiluksilta säädetyn määrän villoja vuosittain.

Postikuljetusta toimittivat, kuten Mexikossa, pikajuoksijat. Kirjoitusta
eivät Perulaiset tunteneet, mutta sen virkaa toimitti muuan omituinen
keksintö, n.s. qvipus, s.o. kimppu erivärisiä, solmuilla varustettuja
nuoria, joiden eri pituus ja väri yhdessä erilaisten solmujen kanssa
osoitti eri käsitteitä ja ajatuksia. Niiden kautta saattoivat
kuninkaalliset käskynhaltiat maakunnissa lähettää pääkaupunkiin
toisinaan varsin seikkaperäisiä tietoja.

Quechua itse nimittivät maatansa Tehuanlefuyu, Maailman neljä nurkkaa.
Inkavallan siellä oli perustanut Manco Capac 11:llä vuosisadalla ja
sotien kautta sitä laventanut. 15:llä vuosisadalla oli Huaynan Capac
valloittanut Chimu-valtakunnan pohjosessa, joka hänen kuollessaan jäi
Atahualpalle, hänen nuoremmalle pojalleen. Vanhempi poika, Huascar,
hallitsi Cuzcossa. Juuri ennen Espanjalaisten tuloa oli veljesten kesken
syntynyt sota, jossa Atahualpa oli voittanut ja saanut vangiksi
vanhemman veljensä. Täten koko "Maailman neljä nurkkaa" nyt totteli
Atahualpan valtikkaa.

Tästä veljessodasta oli Pizarro saanut Tumbezissa tietoa ja päätti
käyttää sitä hyväkseen. Oleskeltuaan kauvemman aikaa Puna nimisellä
suurella saarella, jonka asujamissa hän pani toimeen hirvittävän
verilöylyn, jatkoi Pizarro matkaa eteläänpäin. Punta Parinassa,
Etelä-Amerikan läntisimmällä niemellä, noustiin maalle, perustettiin
San Miguel niminen siirtokunta ja linnoitus, ja marsittiin sitten taas
-- nyt enää ainoastaan 100 jalka- ja 68 ratsumiehellä -- etelää kohti,
kunnes lokakuun 1 p:nä 1532 tultiin Caxamarcaan, jossa Atahualpa oli
leirissä 40,000 miehen kanssa. Tämä oli ennakolta lähettänyt Pizarrolle
lahjoja ja ystävällisen kutsumuksen. Espanjalaisille annettiin
kortteriksi uhkea rakennus, jonka pihaan Atahualpa hovineen päivineen ja
lukuisa saattojoukko ylhäisiä soturia niinikään muassaan tuli heitä
tervehtimään. Silloin astui muuan espanjalainen pappi esiin ja piti
Atahualpalle pitkän puheen Kristinuskosta ja Rooman paavista, Kristuksen
käskynhaltiasta maan päällä, kehoittaen Perulaisten kuningasta heti
tunnustamaan tätä käskynhaltiaa ja kääntymään vieraiden uskoon. Tulkki
teki tämän puheen vieläkin pontevammaksi. Atahualpa kysyi mistä pappi
oli saanut tämän tietonsa ja uskonsa. Tämä ojensi hänelle raamatun.
Kuningas piti kirjaa korvansa edessä, kuunteli sitä hetken aikaa, mutta
lausui sitten: "Eihän se sano mulle mitään", ja heitti kirjan
väliäpitämättömästi maahan. "Voi!" huudahti suuttunut pappi,
"Evankeliumi on häväisty! Aseisin, kristityt! Kostakaa noille
jumalattomille pakanoille!" Pizarro antoi merkin jo ennakolta sovittuun
petolliseen hyökkäykseen. Atahualpa otettiin vangiksi -- aavistamattansa
ja hämmästyneen seurueensa kauhuksi --, hänen hoviväkensä teurastettiin,
ja espanjalaisten kanoonat ja sotaväki joko tappoivat tai ajoivat pakoon
sotilaat. Neljä tuhatta kuollutta jäi paikalle. -- Sitä laatua oli
kristittyjen valloittajien urostyöt.

Vankina ollessaan antoi Atahualpa nyt salaisesti toimittaa veljensä
Huascarin päiviltä pois, koska hän pelkäsi että Pizarro nostattaisi
tämän valta-istuimelle. Kullannälkäisiä Espanjalaisia tyydyttääkseen
lupasi hän täyttää huoneen, jossa häntä pidettiin vankina ja joka oli 22
jalkaa pitkä ja 17 jalkaa leveä, kullalla niin korkealle kuin hän itse
ulottui. Tämä kultaläjä olisi hänen lunastushintansa. Pizarro siihen
suostui, -- ja nyt alkoi kauhea ryöstö. Maan temppeleistä vedättivät
espanjalaiset sotilasparvet kultaa ja jalokiviä äärettömät aarteet.
Kullan arvo yksistään lienee noussut noin sataan miljoonaan Suom.
markkaan, mikä summa siihen aikaan oli monta vertaa arvoisempi kuin nyt.
Pizarro piti itseään varten 312,000 dukaatia, jokainen ratsumies 19,400
dukaatia j.n.e.

Nyt vaati Atahualpa päästäksensä vapaaksi, koska hän todellakin oli
vankihuoneensa kullalla täyttänyt. Mutta mitä teki Pizarro? Hän asetti
tuomio-istuimen, joka huomasi Perun onnettoman keisarin
jumalanhäpäisijäksi -- tämä kun oli viskannut raamatun jalkoihinsa --ja
tuomitsi hänet kuolemaan. Elokuun 29 p:nä 1533 Perun onneton kuningas
kuristettiin nuoralla kuoliaaksi. -- Pizarro asetti valta-istuimelle
jonkinmoisen valekuninkaan, joka tunnusti Espanjaa yliherruuden ja
tyytyi kaikkiin Pizarron tekoihin. Tämä nyt marssi 500 miehellä
pääkaupunkiin, Cuzcoon, joka jätettiin espanjalaisten ryöstettäväksi.
Ihanat temppelit ja palatsit hävitettiin, kuninkaiden hautakammiotkin
ryöstettiin paljaiksi. Kaupunki ei ollut pienimpiä, koska sen asukkaita
siihen aikaan sanotaan olleen päälle 2 sataa tuhatta.

Seuraavana vuonna, 1534, valloitti Benalcazar pohjoisenkin
valtakunnan, ja koko inka-valta siten tuli Espanjan alusmaaksi.
Asettamansa varjokuninkaan kautta hallitsi Pizarro koko maata.
Kapinayrityksiä tosin tehtin, mutta Perulaiset olivat tottuneet
yksinvaltiaan holhouteen, ja tämmöisen ankaran johdon puutteessa eivät
he kyenneet maatansa puolustamaan. Yritykset tukehtuivat, ja
Espanjalaiset raivosivat onnettomien asukkaiden keskuudessa pahemmin
kuin raatelevat pedot. Muuan espanjalainen historioitsija on laskenut
että valloituksen ensimäisinä vuosina enemmän kuin puolitoista miljoonaa
maan alkuperäisiä asukkaita hukkui miekkaan ja nälkään.

Pizarro oli maan valloituksen perästä ryhtynyt valtakunnan
"järjestämiseen", s.o. kaikki viljelysmaat jaettiin voittajien kesken,
ja alkuväestö tehtiin orjiksi. Uusi pääkaupunki, Lima, perustettiin.

Inkain valta oli loppunut veljessotaan, Espanjalaisten alkoi hurjalla
puoluetaistelulla. Pizarron ja hänen yhtiökumppaninsa Almagron väli oli
kauvan ollut kireällä. Päästäkseen kilpailijastaan, toimitti hänet
viekas Pizarro kesällä v. 1535 valloitusretkelle etelämpänä olevaan
Chiliin. Sieltä ei Almagro löytänyt mitään kultaa, jonka tähden hän,
sanomattomia matkavaivoja kärsien, palasi takaisin. Hänen 2-vuotisesta
retkestään ei ollut muuta tulosta kuin että hän ensimäisenä
euroopalaisena pohjosesta päin oli päässyt sille paikalle Etelä-Amerikan
rannikolla, johon asti Magalhaens aikoinaan oli tullut etelästä. --
Poissa ollessaan oli Almagro kuninkaallisen valtakirjan kautta tullut
nimitetyksi itsenäiseksi käskynhaltiaksi kaikissa maissa 1° 20' pohj.
leveysasteen eteläpuolella, mutta Perulaiset olivat oman valitsemansa
inkan johdolla tehneet uuden kapinan ja valloittaneet Cuzcon, jonka
tosin veljekset Hernan ja Gonzalo Pizarro olivat saaneet takaisin, vaan
jota taasen inka Manco piiritti. Almagro nyt palatessaan marssi tätä
inkaa vastaan, voitti hänen sotajoukkonsa ja kehoitti Pizarro-veljeksiä
luopumaan Cuzcosta, jonka hän arveli sijaitsevan hänen alueellansa. Kun
veljekset panivat vastaan, otti Almagro pesälinnan väkirynnäköllä ja
vangitsi molemmat Pizarrot. Juan Pizarro oli kaatunut entisessä
piirityksessä. Gonzalo pääsi karkuun, ja Francisco Pizarron
toimeen-paneman petollisen sopimuksen kautta joutui Hernankin taas
vapaaksi. Mutta tuskin oli tämä päässyt liikkumaan, ennenkun suuri
sotajoukko hänen johdollaan oli sairaana makaavan Almagron kimpussa.
Almagro voitettiin huhtikuussa 1538; pizarrolainen sota-oikeus tuomitsi
hänet kuolemaan, ja heinäkuun 8 p:nä vietiin hänen kuristettu ruumiinsa
ulos vankihuoneesta.

Nuori Diego Almagro koki sitten saada takaisin isänsä käskykuntaa, ja
kumpikin puolue lähetti asianajajansa Espanjaan. Pizarron edustaja oli
hänen veljensä Hernan, Almagron pyöveli, joka kuitenkin kotimaahan
tultuansa heti pantiin vankeuteen, häntä kun epäiltiin Almagrolaisten
lähettilään myrkyttämisestä. Hän sittemmin vankeuteen kuoli. Mutta
Espanjasta lähetettiin Perun asioita suorittamaan Vaca de Castro.

Täll'aikaa oli kuitenkin Francisco Pizarro itse saanut surmansa.
Muutamat nuoret Almagrolaiset olivat kesäkuun 26 p:nä 1541 tunkeuneet
hänen palatsiinsa ja pistäneet hänet sekä hänen nuorimman veljensä,
Martin'in, väkipuukoilla kuoliaaksi. Perun valloittaja oli silloin 63
vuoden ijässä.

Gonzalo Pizarro, viidestä veljeksestä ainoa henkiin jäänyt, oli
edellisenä vuonna saanut käskykunnakseen pohjoisen valtakunnan, mutta
Castron käskystä täytyi hänen siitä luopua ja vetäytyä takaisin suurille
maatiluksilleen nykyisessä Boliviassa. Diego Almagroa, joka Pizarron
murhan jälkeen piti herruutta eteläisessä Perussa, vaati Castro
niinikään luopumaan. Mutta Diego teki vastarintaa. Silloin ryntäsi
Castro sotavoimalla häntä vastaan ja voitti hänet. Diego mestattiin.

Castro palasi Espanjaan. Kun uusi kuninkaallinen käskynhaltia Vasco de
Vela tahtoi panna käytäntöön uutta lakia, joka sääti suojelusta maan
alku-asukkaille, nousivat suuret maatilus-herrat kapinaan, valitsivat
Gonzalo Pizarron päällikökseen ja voittivat kuninkaalliset sotajoukot
Anaquiton luona tammikuun 18 p:nä 1546, jossa Vela itse kaatui.
Voitollinen kapinajoukko huudatti Gonzalo Pizarron koko Perun
käskynhaltiaksi.

Silloin lähetettiin taas Espanjasta uusi komisarius, tällä kertaa ei
kuitenkaan korkeaa sivili-virkamiestä eikä sotaherraa, vaan kaapuun
puettu pappi, -- Pedro de Gasca. Tämä viisas mies, vaikka tuli ihan
yksinään, sai osan Gonzalon sotajoukosta puolelleen, ja kun vihdoin
huhtik. 9 p. 1548 Pizarron ja hänen sotavoimansa törmäsivät yhteen
Xaquixaguanan laaksossa lähellä Cuzcoa, meni toinenkin puoli Pizarron
joukosta kuninkaallisten puolella. Gonzalo joutui vangiksi ja
mestattiin.

Siihen päättyivät hurjat puoluetaistelut. Viimeisen Pizarron ja
viimeisen Almagron oli täytynyt kallistaa päänsä mestauskirveen alle.
Inhimillisempi hallitus koetti sitten rauhoittaa maata, ja Gasca palasi
Espanjaan v. 1550.

Vielä jonkun aikaa nousi perulaisia varjokuninkaita Espanjalaisten
holhouden alaisina inkojen istuimelle, kunnes vuonna 1571 Tubac Amaru,
kotimaisen hallitsijasuvun viimeinen jälkeläinen, kaatui espanjalaisen
kateuden uhrina. Espanjan varakuningas Toledo mestautti hänet julkisesti
Cuzcon torilla. Mutta vieläkin elää maan kukistetuissa alku-asukkaissa
muisto heidän mainehikkaista kuninkaistaan, ja tarina käy että joku
näiden sittenkin elossa-oleva jälkeläinen kerran on nouseva Perun
valta-istuimelle ja palauttava muinaisen mahtavuuden ja loiston.




VIII.

Amazonia ja Mississippi-laaksojen löydöt.


Gonzalo Pizarro oli veljensä käskynhaltiana Pohjois-Perussa kuullut
puhuttavan idässäpäin muka olevasta uudesta kultamaasta. Etsiäkseen sitä
lähti hän syksyllä 1540 hyvin varustetun retkikunnan etupäässä
Napo-joen laaksoon. Matka tiheiden metsien ja rämeiden läpi oli kovin
vaivaloinen, ja kun tammikuussa 1541 tultiin Napon rannoille,
huomattiin koko seutu täydelliseksi erämaaksi. Pizarro rakennutti
pienen laivan, joka Francisco de Orellanan, taitavan merimiehen,
johdolla kuljetti retkikunnan potilaita sekä raskainta kuormastoa jokea
alaspäin, samalla kun Pizarro itse pääjoukon kanssa kulki pitkin
joen-vartta. Orellana, jolla oli miehistönä 50 henkeä, sai kuitenkin
pian käskyn kulkea edeltäpäin laivalla, koska ruokavarat jo olivat niin
lopussa, ett'ei niitä kaikille riittänyt. Hän, Orellana, siis ohjasi
aluksensa valtavaa jokea alaspäin autioiden seutujen läpi, kunnes
saavuttiin muutamaan väkirikkaasen indiaani-kylään, jossa asukkaat
kohtelivat retkeläisiä hyvin ystävällisesti. Siellä heille myös
kerrottiin "suuresta vedestä", joka olisi etelässä 10 päivän matkan
päässä. Koska paluumatka vastavirtaan olisi vaatinut kovin pitkällistä,
ankaraa soutoa eikä luultavasti kuitenkaan enään olisi tavattu Pizarron
joukkoa hengissä, päätti Orellana jatkaa matkaansa etelään, päästäkseen
ehkä sitten tuota "suurta vettä" myöten Atlantin merelle. Hän aavisti,
näet, että tämä vesi oli sama valtava virta, jonka suut V. Pinzon 40
vuotta sitten oli löytänyt. -- Pizarro olikin jo, monta viikkoa
odotettuaan Orellanaa, lähtenyt paluumatkalle. Lähes vuosikauden
kestäneen kauhean marssin perästä saapui hänen joukkonsa nälistyneet,
kurjat tähteet takaisin Quitoon. Mutta Orellana rakensi itselleen vielä
toisenkin laivan, johon siirrettiin 30 miestä ja laitettiin matoista ja
mantteleista purjeet. Kymmenen päivän perästä tulivatkin hänen aluksensa
maaliskuun 3 p:nä 1541 "suurelle vedelle". Se oli Maranon-joki, jonka
muuan espanjalainen samanniminen sotamies kuusi vuotta sitä ennen
harharetkillään Panamasta Peruun oli nähnyt sen yläjuoksussa ja antanut
sille nimensä. Orellana nyt saavutti joen noin 200 suom. penikulmaa sen
lähteistä ja 400 sen suusta. Seuraten virran suuntaa purjehti hän siis
nyt itäänpäin. Virta oli par'aikaa tulvillaan; kokonaisia metsikköjä
vyöryi uivina saarina sitä alaspäin, ja pohjaan oli tarttunut tropiikien
jättiläispuita, joiden vedenpinnan alla piilevät latvat tekivät
purjehduksen tällä suunnattoman suurella joella vaaralliseksi. Rannalla
väijyi vihollisia indiaaneja, jotka seikkailijoille tekivät kovaa
kiusaa; mutta melkein nuolen nopeudella kiitivät Orellanan laivat viikko
toisensa perästä eteenpäin. Toukokuun lopussa pääsivät he viimein Rio
Negro nimisen lisäjoen laskupaikalle, jonka ystävällisten asujanten
luona väsyneet matkamiehet saivat levätä monta viikkoa. Runsaat eväät
sieltä saatuaan, purjehtivat he taaskin eteenpäin. Valtava Maranon
laveni lavenemistaan, varsinkin sitten kun oli kuljettu Madeiran suun
ohitse. Johannuksen aikana tuli retkikunta muutamaan kylään joen
pohjois-rannalla, jossa -- kuten Orellana väittää -- asui yksistään
naisväkeä, isoja, vahvavartisia, aseellisia urottaria. Näiden
miehekkäiden naisten mukaan, joita hän arveli muinais-tarun
Amazoneiksi, antoi Orellana jättiläis-virralle sen nimen, joka sillä
vieläkin on: Amazoni-joki (Rio de las Amazonas). Mutta Orellanan
amazoni-satu on -- kuten saman miehen kultainen El doradokin --
huomattu hänen vilkkaan espanjalaisen mielikuvituksensa tuotteeksi.
Virran kotimainen nimitys sen alajuoksussa oli Amasson, joka sana
suomeksi olisi "veneiden-turmelija;" ja äänteen-yhtäläisyys antoi
aihetta tarinalle.

Orellanan retkikunnalla oli vielä kestettävänä monet vastukset, m.m.
kuumia kahakoita ihmissyöjäin kanssa pohjois-rannalla, ennenkun he
vihdoin elokuun 3 p:nä saapuivat pohjoiseen suunhaaraan.

Matka, johon höyrylaivoilta nyt menee ainoastaan puoli toista kuukautta,
oli kaikkine pysähdysaikoineen kestänyt ummelleen viisi kuukautta.
Rohkeat retkeläiset purjehtivat nyt ränstyneine laivoineen valtamerelle
ja pääsivät viimein joulun-aikana 1541 San Domingoon, viisitoista
kuukautta Quitosta lähdettyänsä.

Tulokset Orellanan matkasta olivat tärkeät. Amazoni-jokea oli kuljettu
koko 400 suom. penikulmaa; oli tultu tuntemaan ääretön joukko
amerikalaisia heimokuntia eri kielineen ja tapoineen; oli löydetty
joki-alue, joka käsittää melkein puolet Etelä-Amerikaa ja jonka läpi
virtailee lukematon joukko päävirran sivujokia. Oli lopuksi nähty
troopillinen luonto, jonka kauneus ja rikkaus sai Espanjalaisia sitä
mielessänsä kuvittelemaan maalliseksi paratiisiksi. Mitään
käytännöllisiä tuloksia ei kuitenkaan Orellanan löytö siltänsä
tuottanut. Tosin hän pari vuotta myöhemmin yritti uuden retkikunnan
kautta perustamaan siirtokuntaa Amazoni-joen laskupaikoille, mutta hänen
useimmat laivansa hukkuivat jo matkalla, ja itse pääsi hän perille
ainoastaan joutuakseen keltakuumeen uhriksi, kuten tähteet hänen
seuralaisistaankin.

Samaan aikaan kuin Orellana purjehti pitkin Amazoni-jokea, löysivät
toiset espanjalaiset joukot Mississippi-joen ja sen valtavan laakson.
Virran suulle oli jo 1520-luvulla tullut laivakatteini Pineta. Nyt
lähtivät sen laaksoa etsimään Hernan de Soto ja Francisco de
Coronado.

Hernan de Soto oli taistellut Pizarron joukkokunnan riveissä, muuta
rehellisenä, kunnollisena ritarina pian kyllästynyt päällikkönsä
uskottomuuteen, petollisuuteen ja julmuuteen ja lähtenyt tiehensä
Perusta, takaisin Espanjaan. Seikkailu-halu palautti hänet kuitenkin
jälleen Amerikaan. Hän tahtoi tutkia seutuja vasta löydetyn Floridan
pohjoispuolella ja purjehti 1538 1,000 miehen kanssa tämän niemimaan
itärannikolle. Floridan sotaisat asukkaat olivat tähän saakka tehneet
tyhjäksi kaikki Euroopalaisten yritykset tunkeumaan heidän maahansa.
Ensimäinen löytäjä, Ponce de Leon, oli saanut surmansa heidän
nuolistaan, ja Pamfilo de Narvaez, Cortezin vanha vastustaja, oli ynnä
melkein koko suuren retkikuntansa kanssa, pyrkiessään maan sisä-osiin,
hukkunut sen veteliin soihin. --Soto tunkeusi rohkeasti suorastaan maan
keskeltä läpi, voittaen alku-asukkaat, milloin he tahtoivat estellä
hänen kulkuaan. Vietettyään talven Apalachee-lahden rannoilla
ystävällisten indiaanien parissa, samosi hänen joukkonsa seuraavana
vuonna, taistellen tuimasti vastustavia heimokuntia vastaan, nykyiseen
Alabama-valtioon ja siitä länteen päin, kunnes he syyskuussa 1540
saapuivat Mississippille, vähän matkan päässä Ohio-joen suusta. Täältä
kulki Soto indiaanien veneillä Mississippiä alaspäin, tavaten kaikkialla
sotaisia kyläväestöjä, jotka nylkivät päänahan kaatuneiden vihollistensa
kalloista, Aikoen jatkaa länteen päin, meni hän toiselle puolen virtaa,
mutta sairastui täällä, Quiqvaltanqnin maassa, kuumeesen, joka 21 p.
toukokuuta 1541 teki lopun hänen elämästään. Seuraajakseen oli Soto
määrännyt Luis de Alvaradon. Tämä kuljetti nyt joukkokuntaa Missourin
ja Kansas'in ruoho-aavikkojen poikki Kalliovuorten juurelle saakka,
jossa ruokavarain puute pakoitti heidät palaamaan. Paljon kärsittyänsä
pääsivät he repaleisissa vaatteissa takaisin Mississippin rannalle,
ollen luvultaan nyt enää ainoastaan 320 miestä. Seitsemän venettä
rakennettiin ja Johannuksen aikana 1542 lähdettiin purjehtimaan tuota
isoa jokea alaspäin. Alituisesti tapellen indiaaneja vastaan, jotka
kanooteistaan heitä hätyyttivät, pääsivät nämä kovia kokeneet
retkeläiset viimeinkin, 19 päivää soudettuansa, Mexikon lahteen.

Alvaradon retki Mississippiltä Kalliovuorille ja näiltä takaisin oli
kaksi kertaa käynyt ristiin lännestäpäin samaan aikaan tulevan Coronadon
retkikunnan kanssa, heidän kuitenkaan sattumatta yhteen. Coronado oli
kultaa etsiäkseen keväällä v. 1540 Culiacanista Californiassa tunkeunut
Colorado- ja Gila-jokien laaksoihin. Kultaa hän ei löytänyt, mutta sen
sijaan merkillisiä indiaani-kyliä. Nämä pueblos ja pueblozuelos olivat
suuria, melkein pääsemättömille kallioille rakennettuja kyliä, muutamat
vielä asuttuja, mutta useimmat ihan autioina. Kivestä ja savesta
muuratuissa taloissa oli kaksi, jopa kolmekin kerrosta, penkereittäin
toinen toisensa päällä.

Coronado samosi yhä kauvemmas koilliseen, etsien jo kullan asemesta
ainoastaan löytöretkeilijän seikkailuja. Kärsien sen seitsemän vastusta,
ponnisti hän nykyisen Arizonan ja Arkansasin läpi, vaelsi Kansas'in ja
Missourin äärettömäin lakeuksien poikki ja seisoi vihdoinkin syyskuussa
1541 Mississippin rannalla, lähellä Missouri-joen laskupaikkaa. Silloin
vasta palasi hän samaa pitkää tietä takaisia ja saapui Culiacaniin
joulun aikaan seuraavana vuonna. Suunnattoman maa-alan oli Coronado
löytänyt, vaikk'ei kultaa.

Sekä Soton että Coronadon löydöt jäivät pian unohduksiin. Espanja ei
ymmärtänyt käyttää niitä hyväkseen. Kun Ranskalaiset toista sataa vuotta
myöhemmin Canadasta tunkesivat Mississippin laaksoon, pidettiin heitä
sen ensimäisinä löytäjinä.




IX.

Espanjalainen Amerika. Brasilia.


Olemme nähneet mikä mahdottoman suuri alue Amerikassa oli joutunut
Espanjalaisten haltuun. Se ulottui Texas'in tasangoista pohjosessa
Pampas'iin etelässä. Tätä aluetta asukkaineen päivineen piti nyt
voittaja hyvin ansaittuna omaisuutenansa, joka oli käytettävä yksistään
emämaan hyväksi. Itse voittomaan menestyksestä ei lukua pidetty;
alku-asukkailla ei arvelta mitään inhimillisiä oikeuksia olevan.
"Indiaani" oli kalu, jonka arvon määräsi ainoastaan se hyöty, minkä hän
saattoi herralleen tuoda. Tämmöinen oli voittajan yleinen katsantotapa,
ja katsantotapa oli lakina.

Hallinnollisia tarkoituksia varten oli espanjalainen Amerika jaettu
kolmeen varakuningas-kuntaan: Mexiko, Uusi Granada ja Peru, sekä
viiteen kenraalikatteini-kuntaan: Yukatan, Guatemala, Venezuela, Chili
ja Cuba. Nykyiset valtiot Bolivia, Paraguay, Uruguay ja Argentina
saivat siirtolais-asukkaansa Chilistä ja Perusta, osaksi myöskin
suorastaan Espanjasta. Koko tämä alue oli kauvan Perun varakuninkaan
hallittavana, kunnes siitä viime vuosisadan loppupuolella tehtiin oma,
neljäs varakuningas-kunta nimityksellä La Plata, jonka pääkaupungiksi
tuli Buenos Ayres.

Varakuninkaat ja kenraalikatteinit hallitsivat rajattomalla vallalla
sekä sotilas- että sivili-asioissa. Itsenäisiä heidän suhteensa olivat
ainoastaan korkeimmat tuomio-istuimet, muutamat kaupunkikunnat ja
kirkko.

Väestönä oli alkuansa kaksi jyrkästi eroitettua rotua: Espanjalaiset ja
Indiaanit. Espanjalaisten Amerikassa syntyneitä jälkeläisiä sanottiin
creoleiksi, eroitukseksi emämaassa syntyneistä Espanjalaisista eli
conqvistadoreista (valloittajista). Espanjalaisten ja indiaanien
sekoituksesta syntyi sitten ihan uusi rotu: mestizit. Näihin lisäksi
tuli neekeri-orjuuden perustamisen perästä neekerit, Espanjalaisten ja
neekerien sekoituksesta mulatit, neekerien ja indiaanein sekoituksesta
zambos eli chinos -- sekä tietysti vielä muitakin sekarotuja.

Indiaaneja oli, kuten jo olemme nähneet, itsessään monta eri lajia. Ihan
toista oli Antillien heikot, leväperäiset caribit kuin esim. sotaisat
Aztekit. Heidän kansojensa tavat, luonteet ja kielet vaihtelivat
moninkertaisesti. Tutkijat ovat laskeneet että yksistään
Etelä-Amerikassa puhutaan lähes 200 eri indiaani-kieltä. Heidän
vastustusvoimansa niinikään vaihteli paljon. Antillien asukkaat kuolivat
ennen pitkää ihan loppuun; heistä ei ole ainoatakaan enää olemassa.
Mannermaan kestävämmät heimot ovat sitä vastoin jota kuinkin säilyneet,
joko sulautuen yhteen valloittajien kanssa taikka vieläkin vapaina
synkkiä salojansa samoten.

Mutta hirvittävä oli niille maan-asukkaille, jotka tulivat yhteyteen
Espanjalaisten kanssa, näiden rautainen ies. Kruunu käytti heitä
orjinaan, suuret maan-omistajat, jotka repartimiento'ksi saivat
isomman tai vähemmän määrän indiaaneja, käyttivät heitä orjinaan, kirkko
käytti heitä orjinaan Ja orja oli pelkkä kalu, toisen omaisuus. Hän ei
voinut ostaa eikä myydä mitään valkoisen miehen avutta, häntä varten ei
oikeutta eikä mitään tuomio-istuinta ollut. Mitä pyörristyttävimpiä
julmuuksia harjoitettiin indiaaneja vastaan. Tosin ilmestyi silloin
tällöin joku kuninkaallinen asetus heidän suojakseen, melkein niinkuin
meidän aikanamme koti-eläinten rääkkäystä koetetaan ehkäistä; mutta
turhaan. Niillä, joiden tuli näitä asetuksia toteuttaa, oli juuri suurin
etu epäkohtain pysyttämisestä. -- Yksi ja toinen valkoinen ystävä oli
indiaani-raukoillakin sentään, kuten kuuluisa dominikaanimunkki
Bartolomé Las Casas, joka Cubassa oli Velasquez'ilta saanut osakseen,
hänkin, repartimienton, s.o. maata ja indiaaneja. Jonkun aikaa eleli hän
nyt täällä kasvimaan- ja orjan-omistajana, opettaen orjiaan ja saarnaten
heille. Mutta pian selveni hänelle tämän julman laitoksen koko
hirvittävä vääryys. Niinpä Las Casas rupesi julkisesti saarnaamaan
orjuutta vastaan, laski itse orjansa vapaiksi ja matkusti Espanjaan
puhumaan sorrettujen puolesta. Täältä pantiinkin menemään lähetyskunta
hieronymiiti-munkkeja, joiden tuli oloja parannella; mutta mitäs
olisivat nämä hurskaat isät voineet orjaherrain lujalle vastarinnalle!
Kaikki jäi entisilleen. Silloin Las Casas, joka ajatteli
ainoastaan indiaanien kärsimyksiä, v. 1517 ehdoitti että jokainen
kasvimaan-omistaja, joka vapauttaisi indiaaninsa, saisi tuoda maahan
kaksitoista neekeri-orjaa. Kunnianarvoisa munkki, sinun tarkoitukses
oli parempi kuin älysi! Ehdoitukseen suostuivat sekä tilanomistajat että
hallitus, -- ja Amerikan kirous, neekeri-orjuus, oli perustettu. Las
Casas mietiskeli ensiksi että neekerit olivat vahvempaa rotua kuin
heikot caribit, että he paremmin kuin nämä kestäisivät kovaa työtä
kasvimailla ja kaivoksissa. Mutta pian hän itsekin tunnusti ainoastaan
vaihtaneensa yhden vääryyden toiseen, -- saavuttamatta tarkoitustaan,
sillä indiaaneja sorrettiin siitäkin lähin yhtä hyvällä maulla kuin
ennen. Vuonna 1539 tapaamme Las Casas'in jälleen Espanjassa, jossa hän
ahkerasti saarnailee ja kirjoittelee orjuutta vastaan, puhuen nyt sekä
indiaanien että neekerien puolesta, ja aatteittensa levittämistä varten
käyttää hän menestyksellä kirjapainoakin. Keisari Kaarlo julistuttikin
näiden johdosta uuden asetuksen indiaani-parkojen hyväksi ja nimitytti
Las Casas'in piispaksi Mexikoon. Kolme vuotta työskenteli nyt
hyväntahtoinen pappismies väsymättä siellä yhteiskunnan orpojen
puolesta, mutta missä ikinä hän liikkuikin, seurasi häntä
kasvimaan-omistajien hurja viha ja virkamiesten, jopa pappienkin,
kylmäkiskoisuus. Huomatessaan kaikki puuhansa turhaksi, muutti Las Casas
takaisin Espanjaan, jossa hän vietti loppu-elämänsä luostarissa,
kirjoitellen suurta teostansa "Historia de las Indias." Hän kuoli v.
1568 heinäkuussa 94 vuoden ijällä.

Seuraavalla vuosisadalla saivat indiaanit paikka paikoin huojennusta
sortotilassaan muutaman munkkikunnan kautta, jolla muuten ei ole mitään
hyvää mainetta historiassa. Tämä munkkikunta oli -- jesuiitit, jotka
Uudessa Maailmassa kokivat hankkia katolis-kirkolle korvausta niistä
vahingoista, joita uskonpuhdistus oli tuottanut sille Vanhassa.
Veljeskunnan innokkaat lähetyssaarnaajat asettuivat erämaahan
alku-asukkaiden keskuuteen, rakensivat itselleen pienen rukoushuoneen,
kohtelivat indiaaneja ystävällisesti, opettivat heitä, paransivat heidän
tautejaan ja saivat heitä perustelemaan kyliä lähetystalojen ympärille.
Jokainen indiaani, ken asettui tämän alueelle asumaan, oli samassa vapaa
mies; ja jesuiiti-isät osasivat suojella lammaslaumaansa espanjalaisilta
pedoilta. Muutaman vuoden perästä oli jylhä korpi muuttunut kauniiksi
viljelysmaaksi somien kylien kyljessä. Isät työskentelivät itse
pelloilla ja opettivat kouluissa. Lähetysalue kasvoi ajan pitkään
kokonaiseksi maakunnaksi, ja sillä tavoin syntyivät n.s. Lähetyskunnat
Parana-joen itäpuolella ja suuri San Paulon maakunta Brasiliassa. Tämän
lempeän, isällisen hallinnon huomassa elivät indiaanit onnellisina ja
tyytyväisinä.

Mutta 18:nen vuosisadan keskipalkoilla karkoitettiin Jesuksen mahtava
veljeskunta pois sekä Espanjasta että Portugalista, ja sen lähetyskunnat
Amerikassa lakkautettiin. Kuitenkin oli täll'aikaa indiaanien tila
johonkin määrin parantunut. Tavat olivat lieventyneet, -- ja neekerit
olivat nyt heitä auttamassa kuormaa kantamaan. Ja lopuksi tarvitsivat jo
maatilanherratkin, creolit, heidän apuaan yhteistä vihollista vastaan.
Nämä, näet, saivat kärsiä paljon sortoa ja vääryyttä Espanjassa
syntyneeltä joukkokunnalta, jonka käsissä oli kaikki yksin-oikeudet ja
virat, etupäässä varakuninkaan ja kenraalikatteinin. Nämä emämaasta
tulleet n.s. capetones halveksivat sekä indiaaneja että
conqvistadorien jälkeläisiä. Emämaan virkavalta oli saanut aikaan
tulli-järjestelmän, joka esti siirtokuntia ottamasta tarpeitaan muualta
kuin Espanjasta, nelinkertaisesti kalleuttaen kaikki tavarat.
Tullirajoja oli olemassa siirtokuntain keskenkin. Sorto ehkäisi kaikkea
yritteliäisyyttä. Muita kirjoja kuin hengellisiä ei saanut tuoda maahan,
-- mutta niitä tuotiin; ja Ranskan vallankumouksen uudet aatteet
levisivät. Samaan aikaan tuli Pohjois-Amerikan vapaussota, antaen
kehoitusta näillekin siirtokunnille sortavaa emämaata vastaan.

Kun vihdoin keisari Napoleon v. 1808 oli pakoittanut Espanjan silloisen
kuninkaan, Fernando VII:n, luopumaan valta-istuimelta ja sille nostanut
veljensä Josepin, kieltäytyivät Espanjan alusmaat Amerikassa
tunnustamasta uutta hallitusta -- käyttäen siten tätä tilaisuutta
päästäkseen irroilleen koko emämaasta. Väli-aikaiset hallitukset, n.s.
juntat, muodostuivat mikä missäkin suuressa kaupungissa, sotajoukko
luotiin ja lähettiläs pantiin menemään Englantiin pyytämään apua.

Tämä lähettiläs oli Simon Bolivar, nuori, sivistynyt, vapautta
rakastava, isänmaallinen mies Venezuelasta. Hänestä oli tuleva
Etelä-Amerikan Washington. Fernando VII:n oikeuksista eivät siirtokunnat
paljoa piitanneet. Käytettiin vain hänen nimeään tarpeellisia
valmistuksia varten. V. 1811 julistautui ensiksi Venezuela itsenäiseksi,
ja sen esimerkkiä seurasivat sitten kaikki toisetkin siirtokunnat. Cuba
yksinään pysyi ja on yhä edelleen pysynyt Espanjalle uskollisena.
Kapinat kuitenkin ensi aluksi kaikkialla kukistettiin. Buenos Ayres ja
Venezuela vain pitivät puoltansa. Edellisen sotaväkeä johti kenraali
San Martin, jälkimäisen Bolivar. Sota-onni vaihteli nyt jonkun aikaa.
1819 yhdistyivät Venezuelan ja Uuden Granadan voimat, ja Espanjan joukot
voitettiin perin pohjin Bojacan luona elok. 7 p:nä. Silloin Uusi
Granada ja Venezuela myös yhdistyivät liitto-tasavallaksi, joka sai
nimekseen Columbia, ja Bolivar tuli sen ensimäiseksi presidentiksi.
Peru oli vielä Espanjalaisten käsissä. Sinne tuli vihdoin,
vapautettuansa Chilin, San Martin ja toisaalta päin Bolivar.
Espanjalainen sotavoima sai kaikkialla tuntuvat tappiot ja voitettiin
viimein perin pohjin Ayachucon luona joulukuun 9 p:nä 1824. Se oli
kuoleman-isku Espanjan vallalle Amerikassa. Sota oli itse teossa
loppunut. Sittenkun myöskin Mexiko ja Guatemala olivat vapautuneet,
Ecuador ja Ylä-Peru lohjenneet Perusta sekä Paraquay ja Uruquay Buenos
Ayres'ista, oli koko kymmenen valtiota muodostunut espanjalaisen
Amerikan raunioille. Kaikki ne tulivat vapaa- eli tasavalloiksi, ja
kaikissa julistettiin samat oikeudet kaikille ihmisille, huolimatta
luokasta tai ihoväristä. Valkoinen mies, indiaani, neekeri, mestizi,
mulatti, -- kaikkein tuli nyt tarjota kättä toinen toiselleen.
Tämmöiselle leveälle perustukselle laskettiin nuo uudet tasavallat ja
lepäävät sillä tänä päivänäkin, mutta potevat siitä huolimatta vielä
entisten aikain mätähaavoja, joita tuo tietopuolinen yhtäläisyys ei ole
kyennyt ummistamaan.

Bolivar ei suosinut tätä äkkinäistä yhtäläisyyden järjestelmää. Vapauden
pelastamista varten tahtoi hän voimakasta hallitusta, joka kykenisi
hillitsemään kypsymättömän rahvaan irti-pääsneitä intohimoja.
Ylä-Perulle, joka hänen kunniakseen sai nimen Bolivia, laati hän sen
tähden valtiosäännön, joka hallituksen etupäähän asetti elinkautisen
ylivaltiaan, diktaatorin, jonka myös tuli määrätä seuraajansa. Tätä
hanketta paheksuivat tasavaltalaiset kovasti, ja kapinallisia
vehkeitäkin syntyi. Mutta itse hallitsi Bolivar valittuna diktaatorina
Columbiaa kuolemaansa saakka, joka tapahtui v. 1830 hänen 48
ikävuodellaan. Valtaansa oli hän käyttänyt hyvin. Oikeuslaitoksista
perattiin pahentavat ainekset, kouluja perustettiin indiaaneille,
tiedettä ja taidetta edistettiin; ja kun ei valtion varat riittäneet,
pani Bolivar omasta kukkarostaan. Suurimman osan melkoisesta
omaisuudestaan oli hän jo uhrannut vapautussodan tarpeisin. -- Hänen
maalliset jäännöksensä lepäävät Caracasissa, Venezuelan pääkaupungissa,
jonka suurelle torille on pystytetty Etelä-Amerikan vapauttajan
muistopatsas.

       *       *       *       *       *

Brasilia, jota ensimmältä käytettiin paraasta päästä portugalilaisten
pahantekijäin siirtopaikkana, rupesi saamaan varsinaisen asutuksensa
Euroopasta varta 1530 vuoden paikoilla. Portugalin kuningas Johana
kolmas jakoi silloin koko pitkän rannikkomaan Amazoni- ja La
Plata-jokien välillä rikkaiden aatelismiesten kesken, jotka tulivat
itsenäisiksi herroiksi kukin alueellaan. Työväkeä tuotiin emämaasta
siirtolaisiksi, ja neekeri-orjuus tuli pian tavalliseksi. Indiaaneja
kohdeltiin täällä paremmin kuin Espanjalaisten Amerikassa, ja jesuiitit
vaikuttivat hyvää heidän keskenään. Mahtavat aatelisherrat menettivät
sittemmin itsenäisen valtansa, ja yhteinen hallitus kaikille
siirtokunnille asetettiin Bahiaan. Samaan aikaan perustettiin nykyinen
pääkaupunki Rio de Janeiro ranskalaisten hugenottien kautta, jotka
kuitenkin pian karkoitettiin.

Mutta Brasiliassakin herätti emämaan hallitus vähitellen
tyytymättömyyttä, samoista syistä kuin espanjalaisessa Amerikassa.
Portugalilaiset aatelismiehet, joita tänne siirtyi suuret laumat, saivat
kaikellaisia etu-oikeuksia, ja rasittava yksinoikeus-järjestelmä etenkin
kauppa-asioissa ehkäisi vanhain siirtolaisten yritteliäisyyttä kaikilla
aloilla. Kouluja ei ollut, eikä muita kirjoja kuin pyhimysjuttuja
päässyt maahan. Vasta v. 1806 sai Brasilia ensimäisen kirjapainonsakin.

Ranskalaisten hyökätessä Pyreneain niemimaalle muutti v. 1808 Portugalin
kuningasperhe Rio de Janeiroon, ja siitä ajasta lähtein rupesi Brasilian
asiat paranemaan. Satamat avattiin, teollisuus päästettiin kahleistaan,
ja vapaampi henki alkoi puhaltaa hallinnon eri haaroissa. Mutta vieläkin
suosittiin Portugalilaisia maassa syntyneiden Brasilialaisten
kustannuksella, jotka nyt, noudattaen Espanjan Amerikalaisten
esimerkkiä, rupesivat huutamaan eroa emämaasta. Kun vihdoin vanha
kuningas palasi takaisin Portugaliin, jättäen siirtomaan hallituksen
pojalleen, kutsui tämä, dom Pedro, kansalliskokouksen, joka elokuun
1 p:nä 1822 julisti Brasilian itsenäisyyden ja huudatti dom Pedron sen
keisariksi.

Pedro I hallitsi perustuslaillisena valtiaana maata v. 1831 asti,
jolloin hän luopui hallituksesta poikansa, Pedro II:n, hyväksi. Ja
tämä taitava, jalo mies nyt laski perustuksen ikääskuin aivan uuteen
Brasiliaan. Hallinto järjestettiin, kansanopetus parannettiin, suuret
erämaat valtakunnan sisä-osassa avattiin viljelykselle, säännöllinen
höyrylaivakulku Amazoni-joella aina Perun rajalle saakka pantiin
toimeen, tiedettä ja taidetta, joita keisari itse hartaasti viljeli,
edistettiin useilla laitoksilla, ja viimein lakkautettiin myöskin
neekeri-orjuus. Mutta tasavaltainen liike oli Brasiliassakin jo pitkät
ajat etelän kuumaa verta kiihoittanut, ja sotilaskähäkän kautta
kumottiin marraskuun 15 p:nä 1889 keisariuus Brasiliassa ja perustettiin
liittotasavalta Amerikan Yhdys-Valtain mallin mukaan. Siinä on nyt
jokainen entinen maakunta omana valtiona. -- Vanha Pedro keisari pakeni
Euroopaan, lopettaakseen täällä vuosi takaperin päivänsä.

       *       *       *       *       *

Uusin kehitysjakso muinaisen espanjalaisen ja portugalilaisen Amerikan
historiassa on oikeastaan aineemme ulkopuolella, ja uusimpia
historiallisia tapahtumia on yleensäkin kaikkein vaikeinta arvostellen
silmäillä, koska me kaikki vielä ikääskuin pyörimme itse mukana
tapausten ja aatteiden virrassa. Tasavaltainen hallitusmuoto on nyt
tällä äärettömällä alueella kaikkialla vallitsemassa, ja epäilemättä on
se, leväten kaikkein ihmisten yhtäläisyyden perustuksella, saanut paljon
hyvää aikaan, missä vain tätä ylimmäistä peri-aatetta on kyetty
noudattamaan. Mutta ne elävät ainekset, joiden sopimuksesta ja
suostumuksesta nämä tasavallat syntyivät, olivat itse teossa kaikki
etuoikeutettua ihmisluokkaa, itsekkäitä, heikomman sortoon tottuneita
indiviidejä; ja espanjalaisten tasavaltain tähänastinen historia tarjoo
nähdäksemme melkein yhtämittaisen jonon vallankumouksia ja
diktaatorihallituksia, ollen kaikellaisten onnen-onkijain ja rosvojen
kultaisena aikakautena. Mexikossa on näitä vallankumouksia 70 vuoden
kuluessa ollut sadottain, ja yksi euroopalainenkin ruhtinas, onneton
"keisari" Maximilian, tehtiin siellä aikoinaan päätä lyhyemmäksi, ja
hänen vielä onnettomampi leskensä jäi mielipuolena harhailemaan, pitkin
maailmaa. Venezuelassa, jalon Bolivarin omassa valtiossa, on raivonnut
mitä mielettömin rotusota; ja Paraguayssa, Buenos Ayres'issa ja Perussa
on sotilaston toimeenpanemia vallan-keikkauksia tapahtunut melkein yhtä
tiheään kuin Mexikossa. Chilissä pysyivät tasavaltalaiset laitokset
kauvan eheinä, kunnes Perua vastaan syttyneen sodan tähden
kunnianhimoiset, mutta kunniattomat kenraalit sielläkin pääsivät
peliänsä pitämään. -- Cuba ja Portorico ovat vielä vanhan emämaan
hallussa. -- San Domingon eli Hispaniolan kadotti Espanja jo menneellä
vuosisadalla Ranskalaisille, joiden taas puolestaan täytyi luovuttaa
saari hirveään kapinaan nousseiden neekerien ja mulattien haltuun. Nämä
uudet herrat muodostivat kumpanenkin tasavaltansa, jotka julmien
verilöylyjen ja vallankumousten riehuessa ovat säilyneet, -- Jamaica
joutui jo 16 sataluvulla Englantilaisten käsiin. -- Brasilia on ainakin
hedelmällisyytensä ja metallirikkautensa puolesta toivorikas maa, ja
mahdollista on että sen vielä johonkin määrin säilyneet indiaanit ja
lukuisat sekarodut, joiden asuttavaksi maa ilmanalansa vuoksi paraiten
sopiikin, kerran maailmassa voivat nostaa päätänsä muiden ihmisrotujen
joukossa. -- Säilyneet ovat tavallansa ja osaksi espanjalaisenkin
Amerikan indiaanit, sulautuen, kuten neekeritkin, vähitellen yhteen
alhaisemman espanjalaisen väestön kanssa. Peri-aatteellisesti voi
indiaani nousta mihin virkaankin hyvänsä -- muutamat, niinkuin Juarez
Mexikossa, ovat kiivenneet presidentin-tuolillekin -- ja indiaanilainen
keikari pasteerailee kaupunkien kaduilla keppi kädessä yhtä mahtavana
kuin muut narrit. Mutta jos saamme uskoa matkustavien tieteilijäin
kertomuksia, ei se sivistyskanta, jolle espanjalaisen Amerikan indiaani
siellä täällä on kohonnut, ole erittäin kehuttavaa laatua eikä siten
hänen kohtalonsa yleensä suuresti kadehdittava -- hänen aarniometsään
ajetun taikkapa sukupuuttoon kuolleen veljensäkään puolelta. Niinpä
kertovat meille Hellvald, Mason y.m. että näiden kunnioitettavain
tasavaltain arvoisat kansalaiset ovat, suoraan sanottu, ihmiskunnan
hylkyjä, konnamaisia heittiöitä kaikki tyyni -- niinhyvin entinen
isäntä kuin entinen renki. Espanjalaiset ovat, varmaankin vanhoja
makean-leivän päiviä muistissaan pitäen, etenkin Mexikossa laiskoja
tyhjän-toimittajia, jotka paraasta päästä elävät muukalaisten
ryöstämisellä ja nylkemisellä, uhkapelillä ja varkaudella. Kortit on
aina hienoimmankin herran taskussa. Vaimoväki ei tee niin mitään.
"Lasten kuolevaisuus on tavattoman suuri." "Kansan täydellinen tylsyys
ja ponnettomuus on hämmästyttävä". Tietämättömyys muukalaista
kummastuttaa. "Historiasta ja maantieteestä ei heillä ole vähintäkään
käsitystä. Euroopasta he tuntevat ainoastaan Espanjan, josta ovat
kotoisinkin, Rooman, jossa paavi hallitsee, ja Parisin, josta he saavat
vaatteensa." Huvituksina ovat paraasta päästä mitä hurjin uhkapeli,
jossa usein koko omaisuus pannaan viimeiselle kortille, inhoittavat
eläintaistelut -- ja tappelut. Murhat ovat milt'ei joka nurkassa
jokapäiväisiä tapauksia. -- Ja indiaanit, entiset orjat, tietysti
matkivat valkoisten tapoja, jotka sitten kuvastuvat valtiollisissa
tapauksissa, s.o. alituisissa vallan-keikkauksissa.

Huolimatta tästä kaikesta ei kuitenkaan saa kieltää että tasavaltainen
hallitusmuoto on monelle miljoonalle ennen sorrettuja olentoja, yksinpä
kuoleville punanahoillekin, antanut oman ihmisarvon tunteen heidän
huokaavaan rintaansa.




X.

Pohjois-Amerikan alku-asukkaat. Heidän kohtalonsa.


Siihen aikaan, kun ensimäiset Euroopalaiset ilmestyivät Pohjois-Amerikan
rannoilla, oli punainen mies vielä koko tämän äärettömään alueen
herrana, tämän alueen, jolla jylhät, paksut aarniometsät vaihtelevat
vihannoivien ruohokenttäin kanssa, jolla idässä Alleghany-vuorten
selänteet ja lännessä vakavain Kalliovuorten kukkulat kohoavat osaksi
hedelmällisten laaksojen, osaksi autioiden hiekkatasankojen keskeltä,
jolla jättiläisvirrat Mississippi, Missouri, Ohio ja muut vyöryttävät
vesiänsä, jolla vihdoin pohjosessa mahtavat järvet muodostavat
äärettömän, rikkaiden metsästysmaiden ympäröimän vesistön.

Punainen mies, "indiaani", jonka sivistyneemmät rotuheimot olivat
"aikojen alussa" painuneet etelään päin, Mexikon ja Perun
ylätasangoille, vaelteli, kuten ennenkin, "kalpeanaamain" tullessa,
vielä vapaana metsämiehenä, jousi, keihäs ja sotatappara kädessään,
näillä avaroilla aloilla, pyydystellen heinä-aavikkojen härkää ja muuta
riistaa, hänen vaimonsa istuessa kodassa, "wigwam'issa", kotitöitä
toimitellen. Tosin oli vaskenvärinen metsäläinen sivistymätön, mutta
onnellinen; hänen tarpeensa olivat vähäiset, vaan ne elämän-nautinnot,
jotka hän tunsi, saivat hänen vilpittömän sielunsa iloitsemaan. Sota
vihollisia heimoja vastaan ja metsän-otuksen kaataminen, hänen
samotessaan paikasta paikkaan, oli mielityötä ja kunniaa. Ja hänen
rinnassaan asui inhimilliset tunteet yhtä hyvin kuin sinunkin,
sivistyksen kalpea kantolapsi. Rehellisyyttä, kuntoa ja jaloutta tiesi
hän pitää arvossa ja rakastaa, ja hänen silmänsä vettyivät, jos osoitit
hänelle odottamattoman hyvän-työn. Eikä hän apuasi koskaan unohtanut.
Meni vaikka kuolemaan sua kiittääksensä. Mutta vääryyttä, petollisuutta,
konnuutta osasi hän myöskin kostaa. Ja voi sitä verivihollista, joka
joutui hänen käsiinsä! Silloin kimalsihe ilmassa kauhea "tomahawk",
tapparakirves, ja pian oli poloisen päänahka nyljettynä riippumassa
hänen vyötäreillään. Mutta sovitun rauhan merkiksi hautasi hän
sotatapparansa maahan ja poltteli ystävyydenpiippua yhdessä äskeisen
vihollisen kanssa. Omituisen voimakkaana, ylevänä, kuvarikkaana virtaili
silloin sointuva puhe hänen huuliltaan. -- Joka päivä lähetti hän
rukouksensa "suurelle hengelle ylhäällä", toivoen sankarikautensa
loputtua täällä maan päällä pääsevänsä "toiseen valtakuntaan", jossa
äärettömät, "tuntemattomat metsästysmaat" häntä odottivat. -- Hänen
rotusukulaisiaan, kaikki melkein yhtäläisellä tiedon ja taidon asteella,
oli, joko ystävällisinä tai vihollisina hänelle, jo olemassa melkoinen
paljous -- sanotaan kokon. 18 miljoonaa -- hajallansa yltympäri hänen
valtakuntaansa.

Silloin tuli, kolme sataa vuotta sitten, "valkoisia miehiä" "suuren
suolameren" ylitse hänen maahansa. Hämmästyksellä näki hän miten he
asettuivat asumaan joen tai meren rannalle. Yhä enemmän heitä tuli,
jylhän aarniometsän jättiläiset kaatuivat maahan kirveiden pontevasta
iskusta, ei saanut heiltä maan multakaan olla rauhassa eikä vuorten
sisukset pysyä paikallaan. Näitä kalpeita aaveita, joilla oli tuhannet
tai'at, rupesi mutkaton punainen mies pakenemaan, joko omin ehdoin
taikka pakosta. Vähemmän kuin yhden vuosisadan kuluessa olivat
muukalaiset kerjenneet anastaa haltuunsa suolameren koko rannikon; yhä
kauvemmas länteen päin väistyi hän, maan entinen ja oikea isäntä,
huoaten käsittämättömän kohtalon kovuutta. -- Nyt ovat kalpeanaamat
kannustaneet korskuvan "tulihevosensa" koko hänen entisen
metsästys-alueensa poikki, ja hän itse on vavisten hiipinyt viimeisten
erämaiden lymyluoliin kolkoimpain kallioiden kyljessä. Vuosisata vielä,
niin ei ole olemassa ainoatakaan punaista miestä koko sillä äärettömällä
alueella, jota tähtilipun tasavalta hallitsee.

Punainen mies ei koskaan voi tulla valkoisen ystäväksi. Ensiksi tervehti
hän häntä kyllä vieraanvaraisesti, "vihreillä tähkäpäillä ja
pemmikanilla,"[8] mutta valkoinen mies kävi yhä vaativammaksi, sysäsi
korven pojan pois tieltään ja rupesi noudattamaan varsinaista
hävitysjärjestelmää. Moni siihen saakka tuntematon pahe tuotiin
punanahkain pariin, euroopalaiset taudit korjasi heistä monta miljoonaa,
ja heidän tavaransa maksettiin, milloin maksettiin, "tulivedellä",
huonolla paloviinalla, jota metsän vilpittömät miehet eivät ymmärtäneet
kohtuudella käyttää, vaan hukuttelivat sillä surujansa, kunnes nukkui
ainiaaksi sekä suru että henki. Mitä ei paheet eikä taudit tappaneet,
sen kaasi kalpa, pyssy ja pajonetti.

Olihan syytä punanahalla valkoista ihmisveljeään vihata. Ja hän vihaa
häntä vielä tänäpäivänä kuin verivihollistaan ainakin ja viepi hänen
päänahkansa, milloin vain hän vapaana miehenä uskaltaa lymyluolastaan
ulos, terävä sotatappara kädessään.

Missä tilassa ovat nyt tuon muinoin onnellisen miehen antavat
riistamaat? -- Uhkeat, meluisat kaupungit kohoavat niiltä paikoilta,
missä hänen rauhallinen wigwaminsa seisoi, ja aura kyntelee niitä
ruoho-aavikkoja, joilla sata vuotta takaperin miljoonittain
puhvelihärkiä kävi laitumella. Niiden hautojen päällä, jotka kätkevät
miljoonittain muinoin vapaiden miesten luurankoja, orjailee kalpeanaama
elämän etujen ja nautintojen tähden, sen tähden, jota hän, hänen
kannaltaan katsoen, sanoo elämäksi. Sukupolvi toisensa perästä entisiä
maanomistajia on kaatunut uhrina viljelykselle, jota indiaani ei käsitä,
ei rakasta eikä kunnioita. Ainoastaan muutamat, valkoisten laumoihin
verraten vähäiset parvikunnat punanahkoja elää vielä muutamissa
lymypaikoissa, joihin he ovat vetäytyneet takaisin. Mutta näihinkin
piilopaikkoihin on viljelys tunkeuva, ja jos punanahat nousevat
vastarintaan, musertuvat he säälimättömän sivistyksen sotavaunun alle.
-- Muutamille indiaani-heimoille annettiin aikoinaan hyvinkin laveat
maan-alueet, joihin ei kenkään valkoinen saanut asettua asumaan. Näitä
alueita sanotaan "reserveiksi." Siellä saivat he Yhdys-Valtain
hallitukselta rahoja, vaatteita ja ruokavaroja; mutta jo risteilee
näitäkin heidän turvapaikkojansa rautatiet, ja siten on se tunti tullut,
jolloin viimeinenkin jäännös indiaanien itsenäisyyttä katoaa. Näinä
päivinä on hävityssota punanahka-parkoja vastaan uudestaan syttynyt
ilmi-tuleen, ja Amerikan muinaisten omistajien viimeiset vapaat
jälkeläiset laulavat jo kuolinvirttään. -- Silmäilkäämme heitä vielä
pikimmältämme, ennenkun heidät kaikki on korjannut tämän matoisen
maailman musta multa.

Siellä täällä Kalliovuorten luolissa, ylisestä Missourista Texasiin
saakka, sekä Winipeg-järven tienoilla tavataan vielä muutamia
heimojäännöksiä, jotka ovat säilyttäneet jonkunmoisen itsenäisyyden ja
luonnollisen yksinkertaisuuden, ollen kuitenkin kaikki, paitsi ehkä
siouxit, jo niin kesytettyjä, ett'ei valkoisen miehen enää ole heiltä
mitään peljättävää. Mutta siellä asuvat "mustajalat", "varis-indiaanit,"
itsepänttäiset siouxit (l: shuuit), jotka viime aikoina ovat antaneet
Yhdys-Valtain hallitukselle koko joukon tekemistä, assiniboinit ja mitä
he kaikki lienevät. He ovat enimmäkseen ko'okkaita, vaaleamman tai
tummemman vasken värisiä ihmisiä, indiaanin vanhassa ihantavassa
pukimessa, joka ainoastaan osaksi verhoo heidän ruumiinsa voimakkaat
muodot. Metsän ja heinä-aavikon pojat ovat --taikka ainakin arvelevat
olevansa -- vapaita miehiä, synnynnäisiä sotilaita, heidän naisensa
tuskin muuta kuin orjattaria. Ell'ei valkoinen mies niin kovasti joka
taholta ahdistaisi, niin ei punanahalle maistuisi muu kuin vihollisen
tai puhvelin tappaminen. Mielellään kaataa hän myöskin karhuja, pyytää,
kesyttää ja varastaa hevosia, hänen vaimonsa istuessa kotona, s.o.
jonkinmoisessa lappalais-kodassa, wigwamissa, valmistaen lampaiden ja
muiden eläinten nahkoja, keittäen ruokaa ja imettäen lastaan.
Nyt lienevät jo paraasta päästä euroopalaiset aseet hänenkin
käytettävissään, mutta varsinaisena kansallisaseena oli, hänen täydessä
vapaudessa eläessään, tuo kahden meetrin pituinen jousi, josta
vaski- tai piipiikillä varustettu nuoli lensi vinkuen vihollisen rintaan
tai ketteräjalkaisen otuksen pysähytti; keihäs oli usein viisi meetriä
pitkä; kilpi suojeli vihollisen nuolia vastaan; kauhea tomahawki tappoi
säälimättä, ja yksiteräinen puukko vyöllä vartoi päästäksensä vihollisen
päänahan kimppuun. Niiden päänahkojen luvun mukaan, joilla sotilas voi
itseänsä koristaa, arvosteltiin hänen urhoollisuuttaan, ja hänen
kunniansa oli niiden vallassa. Nuoren indiaanin ottaminen asekuntoisten
sotilaiden joukkoon tapahtui suurilla juhlallisuuksilla,
tappelunäytteillä, tanssilla, jopa kidutuksillakin. -- Indiaanin
sotaiseen pukuun kuuluu vielä tuo "sotakotkan" höyhenillä koristettu
"kalumet" eli rauha-piippu, jota ainoastaan juhlatiloissa, niinkuin
sotaneuvotteluissa, rauhanteoissa j.n.e., solmittujen liittojen tai
sitoumusten vahvistukseksi, "kenraalit" polttavat, jonka jälkeen se
jälleen huolellisesti kääritään ja säilytetään päällikön wigwamissa.
Indiaani on muutenkin harras tupakkamies, ja piippu on melkein aina
hänen hampaissaan. Se seuraa häntä hautaankin -- ei vaan "suuren hengen"
luo noille "lempeille ja kauniille metsästysmaille."

Indiaani on luonteeltaan juhlallisen vakava, hän on teräväjärkinen,
miettiväinen -- ja viekas kuin kettu, kun tarvitaan. Mutta hänen
näkö-alansa on tietysti hyvin rajoitettu, ja kaikkea, mitä hän ei ennen
ole nähnyt, hämmästyy hän sanomattomasti. Ja kaikki mikä hänelle on
salaperäistä, se on "lääkettä." Hänen tietäjänsä ja noitansa ovat
"lääkemiehiä", mahtavan soturin puukko on "suuri lääke" ja ensimäinen
höyrylaiva, joka kulki Mississippi-joella, oli myöskin "lääkettä."
Lääkettä on niinikään se persoonallinen suojelushenki, jota jokainen
indiaani aina kantaa muassaan eläimen-nahan muodossa. Ken tämän
"lääkkeensä" hukkaa, hän on kunniaton. Tarjoo indiaanille mitä hyvänsä,
hän ei mistäkään hinnasta myy "lääkettänsä." Se -- ynnä tomahawkin ja
piipun kanssa -- seuraakin häntä hautaan, ja taivaasen.
-- Uteliaisuudella hän tosin silmäilee sivistyksen tarvekaluja, ja
hämmästyksellä hän kuultelee matkustavan turkisten-ostajan ja kauppiaan
kertomuksia idän kalpeiden miesten elämästä; mutta hän ei voi käsittää
meidän olojemme ihmeitä, ja "valehdella kuin valkoinen mies" on
indiaanilainen sananparsi.

Alku-asukkaiden jälkeläinen ei voi taipua uusien olojen mukaan, hän ei
tahdo tarttua auraan eikä asettua vakinaisesti asumaan,[9] hänen
ilonansa on ainoastaan metsästäjän ja sotilaan elämä, samalla kun
kalpeanaama supistamistaan supistaa hänen metsästysmaitaan. Punainen
mies, sanalla sanaan, ei sovi nyky-ajan kultuuri-elämään eikä tahdo
siitä mitään tietää. Senpätähden juuri on, kun onkin, mahdotonta estää
Pohjois-Amerikan alku-väestön häviämistä.

Ens' alussa etenkin koki indiaani kyllä, huomattuaan vaarallisen
asemansa, pitää puoltaan ja ajaa tunkeilevia kuokkavieraita alueeltansa
taikka ainakin tehdä heille kaikellaista kiusaa, mutta kun kaikki oli
turhaa, väistyi hän pois. Taipuakseen maan-anastajain elämän-tapaan, oli
hän liian ylpeä. "Isät" -- sanoi kerran muuan etevä päällikkö
hallituksen asiamiehille -- "te neuvotte meitä kaivamaan maata ja
vartioimaan karjaa, mutta me emme tahdo kuulla puhuttavan semmoisista
asioista. Me olemme kasvaneet puhvelin kanssa ja rakastamme sitä, me
olemme oppineet olemaan urhoollisia, me tahdomme pystyttää telttamme
mihin mielemme tekee ja mennä sinne, missä puhveli ruohoa syöpi.
Armahtakaa meitä ja antakaa meidän mennä." Ja he ovat saaneet mennä.




XI.

Ranskalaiset Canadassa.


Olemme jo ennen kertoneet, miten Italialainen Giovanni Cabotto vuonna
1497 englantilaisella laivalla oli uudestaan löytänyt Labrador'in ja
luultavasti Pohjois-Amerikan koko itärannikon.[10] Tämän löydön johdosta
pitivät Englannin kuninkaat mainittua rannikkoa yksistään heidän maansa
omaisuutena, -- tietysti laisinkaan huolimatta alku-asukkaiden
mahdollisesta oikeudesta. Mutta viisikolmatta vuotta myöhemmin etsiskeli
muuan toinen Italialainen, Giovanni Verazzano, kulkuväylää Kiinaan
Amerikan pohjoispuolelta ja purjehti silloin ranskalaisilla laivoilla
pitkin Pohjois-Amerikan itärannikkoa Floridasta New-Foundlandiin saakka,
tutkien sitä jokseenkin tarkasti. Ja tämän retken johdosta arvelivat
taasen Ranskan kuninkaat samaa rannikkoa heidän omaisuudekseen.
Vaatimukset sen omistamisesta jäivät kuitenkin lepäämään sillänsä yli
puolen vuosisataa. Mutta vuosina 1534 ja 1535 teki Ranskalainen Jacques
Cartier matkustuksia S:t. Lawrencen mahtavalla joella, joka yhdistää
Canadan suuret järvet suolamereen, ja kauppa-asemia perustettiin sen
rannalle. Näille asemille toivat, jäiden lähdettyä keväällä, äärettömän
lavean sisämaan indiaanit veneillänsä kalliita turkiksia: majavan,
näädän, suopelikärpän ja muiden metsä-otusten nahkoja; ja Ranskalaiset
kokosivat lasihelmillä ja muilla joutavilla rihkamatavaroilla, mutta
ennen kaikkea paloviinalla, laivansa täyteen mitä kalliimpia kaluja. Jo
sitä ennen oli sama kansa ruvennut harjoittamaan erittäin tuottavaa
kalastusta New Foundlandin suurilla karilla. Siten oli sillä tärkeät
edut valvottavana Pohjois-Amerikan täntienoisella rannikolla.

17:nen vuosisadan alussa rupeekin Ranskan hallitus täydellä todella
asuttamaan tätä aluetta. Mutta samaan aikaan alkaa jo Englantikin pitää
puoltansa; ja molemmat kruunut jakavat nyt yksityisille tai yhtiöille
isoja kaistaleita tästä rannikosta.

Pitääksemme nyt ensiksi silmällä Ranskan asutuspuuhia, niin lahjoitti
siten Ranskan kuningas Henrik Neljäs koko rannikon Delaware-lahdesta
S:t. Lawrenceen saakka Pierre de Monts nimiselle hugenottilaiselle
aatelismiehelle. Tällä rannikko-osalla oli silloin nimenä Acadia.
Pierre de Monts olikin jo ruvennut perustamaan siirtokuntaa Uuden
Skotlannin länsi-rannalle, kun kuninkaan kuoltua läänitys peruutettiin
ja annettiin jesuiiteille, jotka perustivat siirtokunnan Mainehen.
Mutta tämän hävittivät Englantilaiset, ja nyt sai läänityksen haltuunsa
de Monts'in seuralainen Samuel de Champlain. Tämä mies oikeastaan on
pidettävä Ranskan vallan perustajana Amerikassa. Hän rakennutti v. 1608
sille paikalle, jossa nyt mahtava Quebec kaupunki sijaitsee,
pölkkylinnoituksen ja joukon mökkiä, joista sitten tuo suuri kaupunki
kasvoikin. Siirtokuntaa nimitti Champlain Uudeksi Ranskaksi, jonka
sijaan sittemmin vähitellen tuli käytäntöön Canada, minkä nimityksen
indiaanit olivat Champlain'in uutiskunnalle antaneet. Se merkitsee
linnoitettua kylää.

Champlain'in siirtolaiset elivät hyvässä sovussa ympäröivien Huron
indiaanein kanssa ja auttoivat heitä toisella puolen S:t Lawrence-jokea
asuvia Iroquois-indiaaneja vastaan, jotka olivat Huronien vihollisia.
Champlain teki monta tutkimusmatkaa maan sisäosiin, etsiskellen --kuten
näinä samoina aikoina tunnettu, Hollantia palveleva Englantilainen
Hudson, Hudson-järven ja Hudson-joen löytäjä --kulkuväylää pohjoisimman
Amerikan kautta Tyveneen Mereen ja Kiinaan. Mutta hänen siirtokuntansa
vaurastui hitaasti. Mitään maanviljelevää väestöä ei ollut; ja se
kauppaseura, jolle Champlain oli luovuttanut oikeutensa, rakensi
kaupalle ankarat rajoitukset. Yksin-oikeus-järjestelmä pääsi vallalle,
ja jesuiitat pitivät huolta siitä, että ainoastaan luotettavia
katolilaisia pääsi Canadan maalle. Täälläkin olivat siitä huolimatta
jesuiitit innokkaita lähetyssaarnajia. He tunkeusivat, pari kolme
erältään, Huron-järven ympärillä asuvien indiaanien keskuuteen, oppivat
heidän kieltänsä, perustivat kouluja j.n.e., kun äkki-arvaamatta
Irokeesit hyökkäsivät Huronien alueelle, hävittivät heidän kylänsä ja
melkein koko kansan sekä tappoivat jesuiitit. Nämä Huronit olivat varsin
lahjakasta heimoa, harjoittivat maanviljelystäkin ja asuivat
linnoitetuissa kylissä ja salvatuissa pienissä taloissa, mutta heidän
heimoyhteytensä oli löyhä. Irokeesit sitä vastoin, joiden sekä
urhoollisuus että julmuus näinä aikoina oli hyvin tunnettu, olivat
järjestyneet "kuuden kansan" liitoksi ja vihasivat kovasti Ranskalaisia,
koska nämä suojelivat Huroneja heitä vastaan. Rajasodissa Ranskalaisten
ja Englantilaisten kesken pitivätkin he sittemmin tavallisesti aina
Englantilaisten puolta.

Ludovik XIV ja hänen ministerinsä Colbert kokivat keinotekoisella
tavalla valaa uutta eloa riutuvaan siirtokuntaan Canadassa. Suurilla
kustannuksilla kuljetettiin sinne toinen laivanlasti toisensa perästä
nuorta, voimakasta väkeä kotimaasta, ja avioliittoja suosittiin
palkintojen kautta. Ei kenkään saanut käydä vetelehtiä naimatta.
Teollisuutta edistettiin kaikin tavoin, ja maanviljelystä koettiin
puhaltaa henkiin keski-aikaisen läänityslaitoksen kautta.
Ludovik kuningas siirti, näet, Canadaan kokonaisen rykmentin
sotamiehiä, jotka -- kuritettuaan irokeesi-indiaanit -- muunnettiin
maanviljelijöiksi. Upseerit saivat omakseen isoja maan-aloja, joista
he lääni-herroina jakoivat osuuksia sotamiehilleen, vasalleilleen.
Tämän torppa-jäjestelmän kautta kasvoi muutamassa vuodessa ylhäisö
tilusherroja, joiden maatilat levisivät pitkin Lawrence-joen rantoja.
Noille rannoille rakensivat vasallitkin talonsa kyläkunnittain, ja ne
pienet kauppalat -- kadulle päin antavine päätyseinineen --, joita
matkustaja usein tapaapi Ala-Canadassa, ovat kaikki tältä ajalta.

Suurten maatilain -- eli, niin sanoaksemme, "hovien" -- herrat olivat
kuitenkin itse teossa köyhänpuolista väkeä. Nuoremmat pojat rupesivat
tavallisesti turkisten-pyytäjiksi ja samosivat, pienet alustalaisjoukot
muassaan, pitkin maata mannerta kauvas länteen päin, Ranskalaisen
tavallisella iloisuudella kovasti mielistyttäen indiaaneja, joiden
tyttöjä he usein ottivat vaimoikseen. Siten syntyi sekarotu
"Canadalaisia", metsänvaeltajia -- coureurs des bois -- ja
turkisten-pyydystäjiä, joiden romantillinen joukkio oli melkoisena osana
siirtokunnan asukkaissa.

Canadaa hallitsi nyttemmin kuninkaalliset maaherrat. Mitään
edustuslaitosta ei koskaan syntynyt. Maaherraa auttoi sivili-asioissa
"intendentti", joka ynnä jesuiitain kanssa samassa valvoi ja vakoili
hänen toimiaan. Tämmöinen intendentti oli muiden muassa herra Jean
Talon, Colbertin aikalainen. Hän tutkitti upseerien, kauppamiesten ja
metsästäjäin kautta varsin lavealta maita lännessä, Huron-järven
toisella puolen saakka; ja niinikään tunkeusivat jesuiitit, menetettyään
lähetyskuntansa Huronien keskuudessa, hänen kehoituksestaan
Michigan-järven heimojen pariin, joista he puuhasivat itselleen uuden
valtakunnan alamaisia. Siellä kuulivat jesuiitit puhuttavan muutamasta
suuresta vedestä kaukana auringon laskuun päin. Mutta näitä kaukaisia
maan-ääriä joutui tutkimaan jesuiitain tarkoitusten ulkopuolella oleva
mies, nimittäin kuuluisa Robert Cavelier de la Salle.

Hän oli syntyisin Rouen'in kaupungista, oli nuorena muuttanut Canadaan
ja asettunut uutisasukkaaksi Montrealin tienoille. Ratkeillen suurten
järvien erämaita, joissa hän oppi Huronien kielen, kuuli hän eräänä
päivänä puhuttavan suuresta joesta, joka muka juoksi länteen päin ja
viimein laski valtamereen. Arvellen sitä kauvan etsityksi kulkuväyläksi
Tyveneen Mereen ja Kiinaan, lähti hän sitä etsimään ja löysi valtavan
Ohion, jota alaspäin hän kulki pitkän matkan. Pian selveni hänelle
kuitenkin ett'ei Ohio vienytkään Kiinaan. Vuonna 1669 tekemällänsä
matkalla saapui hän, näet, Green bay nimiselle suurelle lahdelle
Michiganin luoteisrannalla, josta yhtämittainen vesitie viepi
Illinois-joen läheisyyteen saakka. Tästä eroittaa sitä ainoastaan kapea
kannas. Alku-asukkailta kuuli nyt La Salle että tuota vesitietä pitkin
päästäisiin, -- kantamalla veneitä kannaksen poikki -- viikon kestävän
matkan perästä hirveän suurelle joelle, joka muka virtaili etelään päin
ja johon Ohiokin laski. Nyt selveni hänelle kaikki. Suuri joki, jonka
nimen Mississippi hän nyt myöskin ens' kertaa kuuli, ihan varmaan
laski Mexikon lahteen. Mutta sen tutkimiseen tarvittiin suuremmat varat
kuin La Sallella oli käytettävissään, ja hän matkusti sentähden
Parisiin, jossa hän kuninkaalle esitti täydellisen suunnitelmaa koko
tuon läntisen alueen laskemiseksi Ranskan vallan alle. Siten päästäisiin
Englantilaisten siirtokuntia Amerikan itärannalla hätyyttämään
takaapäin. La Salle pyysi saadakseen perustaa linnoituksia minne hyvänsä
sekä läänitykseksi melkoisen maanalueen Ontario-järven rannalla. Ludovik
kuningas mieltyi ehdoitukseen ja myönsi kaikki. La Salle ryhtyi toimeen.
Pian kasvoi Ontarion rannalle Fort Frontenac nimisen linnoituksen ympäri
kaupunki, jonka asukkaat olivat La Salien alustalaisia. Niagaran luo
tehtiin toinen linnoitus, joka hallitsi pohjoisiin metsästysmaihin
vieviä teitä, ja kosken yläpuolelle rakennettiin suurempi laiva.
Kauppiaat ja jesuiitit, joiden kilpailijana La Salle näillä toimillaan
esiintyi, katsoivat hänen puuhiaan karsain silmin. Mutta v. 1679 oli hän
valmiina lähtemään suurelle retkelleen. Jo kuusi vuotta sitä ennen oli
kuitenkin jo Canadan maaherra Frontenac erään Joliet nimisen kauppiaan
sekä jesuiiti-isä Marquette'n kautta tutkituttanut Illinois- ja
Mississippi-joet Arkansasin laskupaikkaan saakka.

La Sallella oli muassaan tarvekaluja linnoitusten ja laivojen
rakentamista varten. Talven vietti hän Crèvecoeur'in linnoituksessa
Illinoisin varrella lähellä sitä paikkaa, jossa nyt Chicagon
jättiläiskaupunki sijaitsee, lähteäkseen sieltä keväällä matkalle. Mutta
nyt kohtasi häntä monet onnettomuudet. Turkiksilla lastattu laiva, jonka
hän oli lähettänyt kotiin, joutui haaksirikkoon matkalla, ja hänen
itsensä marssiessa Fort Niagaran uutta laivaa hankkimaan, nousi
Crèvecoeuriin jätetty varustusväki kapinaan, hävitti kaikki varastot ja
lähti tiehensä kotiin. Palatessaan tapasi La Salle ainoastaan uskollisen
toverinsa, Tonti nimisen Italialaisen, paikalla. Hänen kanssaan kulki
nyt tutkija, ainoastaan muutamia indiaaneja muassaan, veneillä
Illinois- ja Mississippi-jokeja alaspäin ja näki eräänä päivänä syksyllä
v. 1680 Mexikon lahden laineiden välkkyvän heitä vastaan. Ranskan
kuninkaan kunniaksi antoi hän maalle joen-suun ympärillä nimen
Louisiana ja valitsi paikan sen vastaiselle pääkaupungille. --
Muutaman vuoden perästä tuli La Salle Ranskasta neljällä laivalla ja
melkoisella joukolla siirtolaisia uudestaan näille tienoille
perustaakseen siirtokuntaa, mutta Mexikon lahdessa purjehtivat laivat
huomaamattansa Mississippi-joen suun ohitse ja laskivat rannalle
nevaiseen seutuun Texas'in rannikolla. Kuumeesen sairastunut La Salle
lähti veneellä etsimään joen-suuta, mutta tällä matkalla murhasi hänet
maaliskuun 19 p:nä 1689 kapinoitseva miehistö, hänen 45 ikävuodellaan.
Hänen alkamaansa yritystä ei kyennyt kenkään jatkamaan, eikä Ranskalla
siihen aikaan ollut varojakaan tällaisiin tarpeisin. Joukko linnoituksia
rakennettiin kuitenkin pitkin Mississippi-joen vartta. Missourin
laskupaikkaan olivat jo La Salle ja Tonti perustaneet S:t. Louis nimisen
linnoituksen, ja Canadalaiset upseerit rakensivat nyt Huron ja
Erie-järvien väliselle salmelle Detroit'in sekä kauvas etelään
Natchez'in. Nouvelle Orléans, sittemmin New Orleans, perustettiin 17
sataluvun alulla, mutta vietti kauvan jokseenkin kituvaa elämää, kuten
yleensäkin Ranskan siirtokunnat etelässä, -- jopa pohjosessakin,
verraten esim. Englannin uutisasutuksiin. Tämän valtakunnan haltuun
olikin kerran Ranskalaisten koko ääretön alue Pohjois-Amerikassa
joutuva, kuitenkin vasta veristen sotien kautta, joista alempana annamme
kertomuksen. Näissä sodissa toimitti varsin tärkeää osaa muuan
ranskalainen siirtokunta, jonka tässä vielä mainitsemme, nimittäin
Montreal. Se sai alkunsa pari vuosikymmentä Quebec'in perustamisesta
muutaman hurskaan seuran kautta, joka S:t. Lawrence-joessa olevalle
saarelle, jossa se vieläkin -- nyt suurena kaupunkina -- sijaitsee, oli
perustanut sairastalon ja koulun indiaanien lapsia varten. Montrealissa
järjestettiin sodan aikana ne joukot, jotka tuon tuostakin kävivät
havittelemassa Englantilaisten siirtokuntia.




XII.

Itäisen rannikkoalueen asutus.


1. Virginia.


Vaikka Englannin kuninkaat jo Giovanni Cabotton matkustuksista asti
pitivät Pohjois-Amerikan itärannikkoa omanaan, kului kuitenkin
kokonainen vuosisata, ennenkun Englantilaisten puolelta ruvettiin
hommaamaan sen asuttamista. Mutta vihdoin, v. 1587, pani naiskuningas
Elisabetin suosikki, yritteliäs merenkulkija ja valtiomies Walter
Raleigh, suurenmoisen retkikunnan menemään näille tienoille, ja se
saikin perustetuksi siirtokunnan, jolle nuoren hallitsijattaren
kunniaksi annettiin nimi Virginia, s.o. Neitsytmaa. Sillä nimityksellä
tarkoitettiin alkuansa koko rannikko-kaistaletta Delaware-lahdesta
Floridaan asti, vaikka tämä ensimäinen siirtokunta sijaitsikin vain
pienellä alueella nykyisen Pohjois-Carolinan rannikolla. Se kuitenkin jo
muutaman vuoden perästä tykkänään hävisi, erittäinkin niiden
väkivaltaisuuksien johdosta, joita uutisasukkaat harjoittivat indiaaneja
kohtaan; ja Raleigh joutui taloudelliseen häviöön. Tältä ajalta on
kuitenkin muistettava se lähetys, jonka englantilainen merisankari
Francis Drake toimitti Virginiasta Walter Raleighin luo Irlantiin,
nimittäin muuan näöltään vähäpätöinen juurikasvi, joka Draken mielestä
sopisi viljeltäväksi Euroopassa, --maaperuna eli potaati.

V. 1607 uusittiin asutus-yritys Virginiassa. Kuningas Jaakko I Stuart
jakoi silloin koko alueen Floridasta Canadaan kahden kauppaseuran
kesken, jotka saisivat maan asuttaa. Vastaisille asukkaille luvattiin
muun muassa täydellinen verovapaus. Toinen näistä seuroista,
Londonilainen, lähettikin jo samana vuonna joukon siirtolaisia siihen
osaan Virginiaa, jolla nyt erittäin on tämä nimi. Se on suuren
Chesapeak-lahden länsi-rannikko. Lahteen laskee koko joukko mukavia
jokia, maa on erittäin hedelmällistä ja ilmanala melkein troopillinen.
Palmut, puuvillakasvi ja sokuriputki viihtyvät oivallisesti. Tänne,
James-virran rannoille, asettuivat uutisasukkaat ja perustivat Jamestown
(Jaakonkaupunki) nimisen kaupungin. He eivät kuitenkaan olleet
tavallista uutisasukas-väkeä, vaan paraasta päästä entisiä sotilaita ja
merisissiä, rohkeita, hurjapäisiä uskalikkoja, joita kullanhimo oli
tänne houkutellut. Vaivaloinen kuokkatyö ei heitä miellyttänyt. Koko
siirtokunta olikin jo rappiolle joutumassa, sekä puutteen ja sisällisen
eripuraisuuden että indiaanien hyökkäysten kautta; mutta silloin tuli
apuväkeä Euroopasta, ja jo ryhdyttiin tosi-työhön. James- ja
Potomac-jokien varsille syntyi ensimäiset tupakka- ja puuvilla-maat.
Tupakka oli kuitenkin ens'aikoina etevimpänä "viljalajina." Sitä
käytettiin paremman puutteessa rahanakin. Niinpä ostivat naimahaluiset
miehet 75 tupakka-kilolla itselleen kukin aviosiippansa niistä 150
naisesta, jotka tänne ensiksi tulivat. Ja uusia asukkaita tulikin toinen
laivalasti toisensa perästä, nytkin yhä vielä suurimmaksi osaksi
nuorempia poikia varakkaista englantilaisista maakartano-perheistä,
jotka ottivat viljelläkseen isoja maan-aloja. Ens' alussa käyttivät he
kyllä valkoihoisia työläisiä, mutta jo v. 1619 toi eräs hollantilainen
laiva ensimäisen lastin neekeri-orjia Virginiaan, -- ja siitä saakka
pysyi orjuus siellä kotimaisena laitoksena meidän miespolveemme asti.
Mutta rotu, josta ei käynyt orjia tekeminen, oli Pohjois-Amerikan ylpeä
alkuväestö. Sitä kuitenkin monella tavalla ahdistettiin, ja häpeällistä
väkivaltaa tehtiin tuon tuostakin. Katkera viha vieraita vastaan sai
viimein, vuonna 1622, seudun indiaanit yhtymään suurempaan liittoon ja
äkki-arvaamatta hyökkäämään uutisasukkaiden kimppuun. 1,300
Euroopalaista sanotaan tässä menettäneen henkensä. Mutta tämä tappio ei
laimentanut asutus-intoa, ja siirtokunta vaurastui vaurastumistaan, yhä
uusien joukkojen tulvaillessa Englannista. Ensiksi hallitsi sitä melkein
yksinvaltainen maaherra emämaasta, mutta pian vaativat ja saivat
uutisasukkaat edustuslaitoksen, joka tiesi pitää heidän puoltansa
kuvernöörejä vastaan, niin että he ennen vuosisadan loputtua jo itse
teossa hallitsivat itseänsä. Siitä huolimatta olivat Virginialaiset
kuningasmielisiä, ja Englannin kansalaistaistelussa pitivät he Stuartien
puolta. Englannin valtiokirkkoa he niinikään kannattivat. Uskonnollista
vapautta ei mahtunut Virginiaan. Se oli, kun olikin, ylimysvaltainen
siirtokunta, uskollinen kopio emämaasta parlamentineen piispoineen.
Kasvimaallaan, plantagellaan, eleli Virginian kartanon-herra perheensä
ja mustien palvelijansa keskellä kunnianarvoisan patriarkan elämää, piti
suurta "hovia", harjoitti urheilua ja valvoi kreivikuntansa

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/37822