← catalogue

Kuusi vuotta Siperiassa

by Johannes Granö · Finnish · Gutenberg #37620 · 442,199 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Kuusi vuotta Siperiassa
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kuusi vuotta Siperiassa

Author: Johannes Granö


        
Release date: October 4, 2011 [eBook #37620]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/37620

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUUSI VUOTTA SIPERIASSA ***




Produced by Tapio Riikonen






KUUSI VUOTTA SIPERIASSA

Kertonut

Kirkkoherra Johannes Granö


Helsingissä
Weilin & Göös'in osakeyhtiön kirjapainossa ja kustantamana
1893.



SISÄLTÖ:

     I. Johdanto
    II. Matka Omskiin
   III. Omsk ja sen ympäristö
    IV. Suomalainen siirtola Rishkova
     V. Bugene
    VI. Bojarka
   VII. Siirtokunta Omskin rannalla
  VIII. Verhne-Suetuk
    IX. Ashtshangul
     X. Ensimmäinen virkamatkani Om-siirtokuntaan 1885
    XI. Matka Bugeneen Kesäkuussa 1886
   XII. Ensimmäinen matka Itä-Siperiaan 1886
  XIII. Matka Siperiassa 1887
   XIV. Matkalla 1888. -- Venäläisten luona.
    XV. Meikäläiset Siperiassa
   XVI. Kirgiisi-arolla 1891
  XVII. Häälauluja, koottu Bugenen siirtokunnassa Siperiassa
 XVIII. Eräs höyrylaivamatka Irtish-joella
   XIX. Tobolsk
    XX. Ivanoffin nunnaluostari
   XXI. Irtish, Obi ja Jenisei
  XXII. Eräs yö syrjäteillä
 XXIII. Zaimka ja ukkojen koti
  XXIV. Kirgiisit
   XXV. Viimeinen käynti Om-siirtolassa ja ukkojen kodin hyvästi
        jättäminen
  XXVI. Paluumatka Omskista Suomeen.




I.

Johdanto.


Ensimmäisen kehoituksen lähteä Siperiaan antoi minulle sittemmin
kuollut Turun lääninvankilan pastori Lidelius. Kim minä syksyllä 1880
oleskelin jonkun aikaa Turussa, tapasin mainitun Lideliuksen useampia
kertoja. Erään kerran sanoi hän: "Sinun pitää lähteä Siperiaan
hoitamaan meidän hyljättyjä maanmies raukkojamme siellä. Minä olen itse
paljo ajatellut sinne lähtemistä, mutta näethän että minä tuskin jaksan
hoitaa nykyistä helpompaa tointani; ja kun Jumala on antanut sinulle
hyvän terveyden ja vahvan ruumiin, niin on sinun velvollisuutesi lähteä
sinne." Päivä päivältä tuli hän ja esitti saman toivomuksensa.
Antaakseen voimakkaampaa vaikutusta kehotukselleen, kutsui hän minua
vankilaan. Täällä antoi hän erään Siperiasta karanneen siirtovangin
kertoa kuinka surullinen oli suomalaisten tila Länsi-Siperiassa.
Puheena oleva mies kertoi silloin asioista niinkuin ne todella olivat.
Seurakunnan tilan kuvasi hän kyllä synkillä väreillä. Ulkonaiset
elantosuhteet sanoi hän sitä vastoin erittäin hyviksi.

Kaiken tämän vaikuttamana tunsin itseni pian taipuisaksi lähtemään
Siperiaan. Oli nyt vaan enää voitettavana se vastarinta, jota minulla
oli odotettavana niiltä, jotka olivat minua lähinnä. Sittenkuin tämä
vastarinta oli lakannut ja vaimoni suostunut tuumaan, läksin syksyllä
1882 Helsinkiin ilmoittamaan itseni asianomaisten luona halukkaaksi
lähtemään Siperiaan sikäläisten suomalaisten sielunhoitajaksi.
Virkaa oli nimittäin pastori Roschierin palattua kotiin v. 1879
useampia kertoja julistettu haettavaksi, eikä ketään hakijaa ollut
ilmestynyt. Senaatissa sain kuulla että laajoja muutoksia Siperian
papinviran suhteen oli tekeillä, ja olivat muutokset nyt odottamassa
H. Majesteettinsa vahvistusta. Niinpä ei pastorin asunto enää
tulisi olemaan Verhne-Suetukissa Itä-Siperiassa, vaan Omskissa
Länsi-Siperiassa, ja pastori tulisi hoitamaan suomalaisia ei ainoastaan
Jenisein vaan myöskin Tobolskin ja Tomskin kuperneissa. Asemapaikka
tulisi kyllä mieluisampi kuin ennen; työ ja vaivat sitävastoin
moninkertaisesti lisääntyisivät. Mutta tähän katsoen oli myöskin
virka-aikaa lyhennetty. Viiden vuoden virka-ajan perästä olisi oikeus
ylennykseen kotimaassa, jos halusi palata, kun ennen sellaisen edun
saavutti vasta 15 vuoden palveluksen jälkeen.

Tämä muutos ynnä paremmat palkkaedut uudelle pastorille tekivät, etten
enää pitänyt muuttoa Siperiaan uhrautumisena. Sittemmin sain kuitenkin
kuulla että virkaa seuraavat edut, 1,000 ruplan vuotuinen palkka, eivät
vastanneet helpoimpiakaan vaatimuksia toiminnasta ja oleskelusta
pahantekijä-siirtolassa 15 vuoden aikana.

Uusi asetus, joka sisälsi parannetut ehdot Siperian papille, ilmestyi
joulukuun 23 p. 1884 ja virka julistettiin haettavaksi helmikuussa
seuraavana vuonna.

Nautittuani kolme kuukautta virkavapautta venäjänkielen oppimista
varten, hain ja sain minä pastorinviran Siperiassa olevia suomalaisia
vankeja ja siirtolaisia varten, sekä lähdin matkalle kesällä 1885
Siperiaan, jonka nimellä on niin surullinen sointu ei ainoastaan meidän
vaan myös kaikkien muiden eurooppalaisten korvissa. Monelta taholta
saamieni kehoituksien johdosta olen tässä kirjoittanut muistelmia
olostani ja matkoistani Siperiassa. Kun teos on syntynyt siten että on
liitetty yhteen havaantoja ja muistoonpanoja, joita on monen vuoden
kuluessa kirjoiteltu, niin on ollut mahdotonta saada siitä mitään
kokonaista sekä välttää sitä että samoihin asioihin on useampia kertoja
kajottu. Jos olen kuitenkin näillä kuvauksilla, joista osa jo ennen on
ollut luettavana eri lehdissä, voinut herättää harrastusta Siperiassa
olevia suomalaisiamme kohtaan ja hiukankin hajoittaa niitä vääriä
luuloja mitä tästä maasta on ollut, niin on kirjan tarkoitus
saavutettu.




II.

Matka Omskiin.


Heinäkuun 6 p. lähdimme Turusta höyrylaivalla Vasa. Ilma oli mitä
ihaninta matkalla Pietariin. Helsingissä liittyi seuraamme eräs
sukulainen, neiti Fontell, joka seurasi meitä Siperiaan. Kun minun
veljeni vielä tuli joukkoon Pietarissa, niin oli meitä viisi
täysikasvuista henkeä, palvelustyttö siihen luettuna, ja kaksi lasta.
Pietarissa viivyimme me erityisten valmistelujen puuhassa viikon.
Niinpä kävin täällä ministeri-valtiosihteerin puheilla, joka
ystävällisesti ja kohtelijaasti otti minut vastaan. Hän lähetti tiedon
sisäasiain ministerille että minä olin matkalla Omskiin. Hän tarjoutui
vielä tuttavainsa kautta hankkimaan minulle yksityisen suosituskirjeen
Omskin kenraalikuvernöörille. Sitä paitsi näki h. ylh. sen vaivan että
itse kävi Pietarin kenraalikonsistoriossa, josta hän hankki minulle
suosituskirjan Moskovan kenraalisuperintendentille Jürgensenille.
Uudestaan käydessäni vapaaherra Bruunin luona puhui hän paljo ja
harrastuksella tulevasta toiminnastani. "Varsinkin pyydän teitä ettette
väsy tähän työhön, vaikka se kyllä usein tulee olemaan vaikeata", sanoi
hän, sekä lisäsi erotessa: "Jumala auttakoon teitä, ja jos jotakin
tarvitsette, niin voitte kirjoittaa minulle yksityisesti."

Kun minä sitten tulin Omskiin, oli tieto minun odotettavasta tulostani
jo saapunut sinne kaikkiin virastoihin ja sikäläinen kenraalikuvernööri
Kolpakoffski pyysi minua kääntymään hänen puoleensa, jos joitakin
vaikeuksia ilmestyisi.

Päivä tuli, jolloin meidän täytyi ottaa ero suomalaisista ystävistämme
ja lähteä Pietarista. Vaikka me tulimme asemalle, josta matkaa
Moskovaan piti alettaman, puolin tuntia ennen junan lähtöä, olivat
kuitenkin melkein kaikki paikat otetut, ennenkuin me ehdimme antaa
piletit ja saimme matkasälymme jätetyksi tulliin. Kuitenkaan ei meidän
tarvinnut jäädä junasta ja matkalla onnistuimme saamaan paikatkin
vaikka tilaa aluksi oli kyllä niukalta. Tie Pietarin ja Moskovan
välillä on jotenkin yksitoikkoista, mutta on siinä sentään
vaihteluakin. Tuuheita lehtimetsä-ryhmiä ja niiden mehukas vihanta
väikkyy läheltä ja kaukaa. Paikoittain on näköala niin laaja, että
näkee useampia kirkonkyliä yhtä kauvan. Venäläiset rautatiet ovat
tasaisia ja niillä matkustaa koko mukavasti. Ateria-asemilla tarjotaan
hyvin laitettua ruokaa kohtu hinnasta. Kaikki on siistiä ja
miellyttävää, ei ainoastaan ruokasaleissa vaan myös keittiöissä, joita
minä parissa paikassa näin. Pöydille on asetettuna eri hintaisia
ruokalajeja eri ryhmiin. Hinnat ovat ilmoitetut kunkin ruokalajin
kohdalla paperilla. Useimmilla asemilla seisoo lapsia ja vaimoja
myymässä maitoa. Ne vaativat 4 à 5 kopeekkaa pullosta. Useimmilla
matkustajilla on omat eväät ja he syövät vaunuissa sekä hankkivat
maitoa asemilta.

Moskovaan tulimme Heinäkuun 18 p. k:lo 9 aamulla ja astuimme
_Le Nord_-nimiseen hotelliin lähellä Pietarin rautatie-asemaa. Täällä
otimme isonpuolisen, väliseinillä kolmeksi jaetun huoneen, josta
maksoimme 2 ruplaa vuorokaudessa. Tämä oli tavallinen hinta huoneista,
joihin matkalla poikkesimme. Tässä on lisättävä että matkustajan pitää
itse kustantaa itselleen sänkyvaatteet. Meidän täytyi viipyä hetken
Moskovassa, sillä minun oli käytävä kenraalisuperintendentti
Jürgensenin luona, jonka hiippakuntaan kaikki luteerilaiset
koko Aasianpuoleisella Venäjällä kuuluvat. Sattui kumminkin
kenraalisuperintendentti olemaan matkalla ja ilmoitettiin ettei hän
palaisi ennen kuin kahden viikon päästä.

Konsistoorin sihteeri, Hasselblatt, lausui mielipahansa siitä että
kenraalisuperintendentti nyt oli poissa. "Pastori Roschierin kanssa oli
väärin-ymmärryksiä toinen toisensa jälkeen", sanoi hän, "sillä me
tulimme persoonallisesti tavanneiksi häntä vasta hänen palatessaan
Siperiasta". Hän arveli että olisi ollut parempi jos suomalaisen
pastorin asentopaikka olisi tullut muualle kuin Omskiin, jossa jo on
yksi luteerilainen pappi. Minä sanoin että Omsk oli valittu
asentopaikaksi sen vuoksi että useimmat suomalaiset asuvat siellä
ympäristöllä. "Mitä hyötyä on muuten meidän suomalaisilla papista, joka
ei taida heidän kieltänsä?" lausuin minä. Tähän ei sihteerillä ollut
mitään väittämistä. Hänen toivotettuaan minulle onnea ja menestystä
työssäni, jätin hänet hyvästi.

Erään saksalaisen papin, P. Mikaelin kirkon pastorin, tapasin myös
Moskovassa; tämä hyvästijätössä antoi minulle veljensuutelon ja sanoi:
"Jesus Kristus on meidän rauhamme." Näistä hänen sanoistaan, vaikk'ei
niitä sen useampia ollut, voin minä päättää että hän tunsi meidän
Herramme ja Mestarimme. Hän pyysi hyväntahtoisesti minua vielä
päivälliselle seuraavana päivänä, josta minun kumminkin piti kieltäytyä
hankkeissa olevan matkan tähden. Me katselimme Moskovassa sitä kaunista
kirkkoa, jota kutsutaan "Vapahtajan kirkoksi". Se on aivan uusi ja
jättää kauneudessa jälkeensä kaiken mitä minä olen sen tapaista nähnyt.
Maalaukset ovat mainioimpain mestarien tekemät ja esittävät tapauksia
sekä raamatun että Venäjän historiasta. Eräs kirkonpalvelija näytti
meille kaikki ja kertoi meille muutamien maalausten sisällön y.m.
Kirkko oli maksanut jonkun verran yli 30 miljoonaa ruplaa.

Lauvantai-iltana kävimme me Kremlissä. Silloin oli meillä tilaisuutta
kuunnella messua useammissa kirkoissa. Kirkkolaulu, joka ylimalkaankin
on vaikuttavaa kreikkalaisessa kirkossa, oli erittäin kaunista
muutamissa Moskovan kirkoissa. Varsinkin oli niin laita Uspenskin
tuomiokirkossa, jossa meidän nykyinen keisarimme on kruunattu.

Omituisen vaikutuksen tekee tämä ihmeellinen kaupunki, kun korkealta
paikalta silmäilee sen satoja kirkkoja sekä kuuntelee kellojen
syväsointuista ääntä.

Saatuamme hotellin-isännältämme Moskovassa osoitteen hyvään ja halpaan
ravintolaan Nizhnij-Novgorodissa, läksimme sille rautatie-asemalle,
josta juna menee sinne, ja lähdimme matkaan 19 p:nä k:lo 4 j.p.p.
Seuraavana aamuna k:lo 8 saavuimme me tähän omituiseen kaupunkiin. Tie
Moskovasta Nizhnij-Novgorodiin kulkee viljeltyjen vainioiden ja suurien
kyläin läpi. Rakennukset näissä ovat kurjia ja usein olkikatolla
varustettuja. Jokaisen venäläisen kylän läpi kulkee raitti, jonka
molemmille puolille asuinhuoneet ovat rakennetut, pääty kadulle päin.
Siperiassa olen minä nähnyt kyliä, joissa useampia tuhansia ihmisiä
asuu. Niinpä laskettiin eräässä sellaisessa kylässä kokonaista 450
asuinrakennusta. Mainittakoon että Siperiassa on paljo paremmat
rakennukset kuin muualla Venäjällä. Asuintupa sisä-Venäjällä näyttää
aivan rautaruukin luona olevalta hiiliuunilta.

Oli sunnuntai-ilta, kun me jätimme Moskovan. Kylän nuorisoa oli monin
paikoin kokoontunut rautatie-asemille. Punaista väriä näyttivät
rakastavan sekä naiset että miehet. Sekä täällä että myös matkustaessa
Volgalla ja Kamalla voi välistä nähdä 5 à 6 maankirkkoa samalla kertaa.
Nämä näyttävät hyvin sieviltä valkoisine rapattuine seinineen ja
viheriäisine kattoineen. Verrattaessa näitä ja Suomen kirkkoja, täytyy
antaa edellisille etusija.

Nizhnij-Novgorod on, kuten sanottu, omituinen kaupunki. Kun mennään
rautatie-asemalta Volgan rannalla olevalle höyrylaivasillalle, kolmen
virstan matka, niin kuljetaan markkinakaupungin kautta eikä nähdä juuri
mitään muuta kuin suuria makasiineja, joissa on äärettömät varastot
kaikenlajisia tavaroita. Viikon päästä siellä olostamme alkaisivat
markkinat, suurimmat maailmassa. Yötä päivää oli täällä elämää ja
liikettä. Nähtiin kaikenlaisia kansantyyppejä. Asujanten kunniaksi
mainittakoon että sangen harvoin näki päihtyneen. Kun sattui olemaan
erittäin kova kuumuus meidän oleskellessamme Nizhnij-Novgorodissa, emme
me paljo voineet liikkua ulkona muina aikoina kuin varhain aamulla.
Lämpömittari osoitti päivällä 55 astetta C. ja yöllä 33°. Voi
avonaisten ovien kautta nähdä makasiineihin ja katsella heidän
varastojaan. Yksi oli täynnä köysikimppujn lattiasta kattoon,
toinen niinimattoja, kolmas teepakkoja j.n.e., sanalla sanoen,
siellä oli kaikenlaista tavaraa. Kuvatessani paluumatkaamme Siperiasta,
joka sattui juuri markkina-aikaan, tulen tarkemmin kertomaan
markkinaelämästä Nizhnijssä. Minua ihmetytti etteivät suomalaiset
kauppiaat käy näillä markkinoilla. Onhan luultavaa että monellaisia
tavaroita saisi täällä ostetuksi halvalla. Samoin luulisi Suomen
teollisuustuotteiden voivan mennä kuupaksi täällä, jos vaan tultaisiin
oikein tuntemaan nämä markkinat.

Varsinainen kaupunki, jota ei voi nähdä markkinapaikalta, on useampia
satoja jalkoja korkeammalla kuin tämä ja näyttää oikein sievältä.
Sieltä tarjoutuu laaja näköala yli Volgan ja ympärillä olevain
seutujen.

Kuten kaupungissa niin oli myös virralla elämää ja liikettä. Sanottiin
meille, että noin tuhannen laivaa oli täällä ankkurissa. Toinen
hinaajahöyry toisensa perästä tuli, vetäen perässään 4-5 mahdottoman
suurta proomua. Vuokrattuamme kaksi hyttiä eräällä Kamenski-veljesten
laivalla, muutimme me laivalle, vaikka se olikin vielä pari vuorokautta
Nizhnijssä. Erinomaisella kohtelijaisuudella ja ystävyydellä kohtelivat
meitä laivalla sekä päällystö että miehistö. Ensimmäisenä iltana, kun
me olimme laivassa ja joimme teetä yläkannella, tuli kapteeni tuoden
purkin hilloa ja pyytäen meitä käyttämään sitä hyväksemme. Venäjällä on
tavallista että nautitaan marjahilloa teen kanssa. Teetä käytetään
kaikkialla täällä ja teekeittiötä, samovaaria, ei puutu yhdestäkään
mökistä. Kahdesti päivässä, aamiaiseksi ja illalliseksi, sekä usein
päivälliseksikin, pannaan teekeittiöön valkea. Keittotaidossa ei ole
tultu kauvas tässä maassa rahvaan kesken. Se syö enimmäkseen leipää ja
suolaa sekä juo teetä lisäksi. Sokuria käytetään hyvin tarkasti. Jos
tulee vieras, niin asetetaan sokurinpala hänelle kun teetä tarjotaan,
mutta jos hän ei ole kovin sysmäläinen, niin jättää hän sokurinpalan
koskematta. Mutta jos hän on niin taitamaton, että pistää sen
poskeensa, niin sanotaan hänen mentyään: "Sitä koiraa, joka söi koko
sokurinpalan!" Pian perehtyy maan tapoihin ja minä join teeni jo yhtä
mielelläni ilmankin sokuria kuin sokurin kanssa. Että me kaikki juomme
sitä pari kertaa päivässä, tarvitsee tuskin sanoa.

Sellaista ystävyyttä, jota laivan kapteeni ja kaikki matkustajat
osoittivat meille, tulisi tuskin, pelkään mä, vieraan perheen osaksi
suomalaisella laivalla.

Matkustajain joukossa oli useita saksaa puhuvia, ja niiden kanssa
vietimme me monta hauskaa hetkeä. Erittäin hyvä sopu näytti vallitsevan
laivan päällystön ja miehistön kesken. Kun laiva lähti liikkeelle,
paljastivat kaikki päänsä ja supattivat hiljaisen rukouksen. Niin
tekivät ne myös, kun me onnellisesti saavuimme Permiin, jonka jälkeen
kapteeni, perämies ja ruorimiehet pudistivat toisiaan kädestä,
kiitollisuudeksi siitä että kaikki olivat hyvin tehneet
velvollisuutensa. Tämä yksinkertainen temppu näytti minusta sekä
kauniilta että kohtuulliselta.

Perm on paikotellen hyvin rakennettu kaupunki. Kaunis puisto
kukkais-istutuksineen ja kesäteaatterineen on ihan vieressä. Heti
kaupungin ulkopuolella Jekaterinenburgiin päin on kruunulla kanuuna- ja
luotitehdas. Juna lähti k:lo 1/2 9 j.p.p. Permistä ja k:lo 1 yöllä
saavuttiin Ural-vuorten rajalle. Tuskin kuitenkaan huomasi olevansa
vuoriseudussa. Toinen ylänkö tuli kyllä toisen perästä ja usein oli
laaja näköala yli kukkulain ja laaksojen, mutta en voi muistaa nähneeni
ainoatakaan paljasta kallioseinää tai huippua koko ylimeno-matkalla.

Rata kulkee synkkien metsien läpi ja asemat ovat hyvin vähäpätöisiä.
Kolmen aseman nimestä: Eurooppa, Ural ja Aasia, tulee huomaamaan
astuvansa toiseen maan-osaan. Ennenkuin laskeudutaan Uraalin juurelle,
kuljetaan Nizhnij Tagilskin kautta, jossa kuuluisat Demidoffin
kaivannot sijaitsevat. Kuinka suurenmoisia nämä laitokset ovat, voi
ymmärtää siitä että väkiluku nousee niissä 30-40 tuhanteen henkeen.
Junasta päin voimme nähdä savun nousevan monista paikoin, jota paitsi
kolme kirkkoa ja joukko rakennuksia tuli näkösälle. Mielelläni olisin
sinne pysähtynyt päiväksi, kun minulla oli syytä olettaa että
luteerilaisia oli paikkakunnalla, mutta tämä ei voinut erityisistä
syistä tapahtua. Asemalla söimme päivällistä ja kaksi nuorta
miestä matkatovereistamme, jotka olivat seuranneet meitä aina
Nizhnij-Novgorodista, tarjosi meille viiniä virkistykseksi. Me emme
tulleet oikein selville mitä väkeä nuo meidän matkatoverimme olivat.
Minun kysymyksiini antoi toinen, insinööri, kierteleviä vastauksia.
Kysymykseen "missä asutte?" vastasi hän: "toisella jalalla Euroopassa
ja toisella Aasiassa." Vielä kiihkeämmäksi tuli utelijaisuutemme, kun
tämä kutsui meitä tulemaan puutarhaansa illalla Jekaterinenburgissa.
Olin siinä luulossa että matkatoverimme oli köyhä paikkaa etsivä
insinööri ja täytyy sanoakseni että minun oli vaikea nauttia sitä
viiniä mitä hän tarjosi "köyhyydessään", kuten minusta näytti. Sen
vuoksi, kun hän kutsui meitä puutarhaansa, minä kysyin oliko hän
palveluksessa jollakin, jolla oli puutarha Jekaterinenburgissa. "Ei, se
on minun oma puutarhani", vastasi hän aivan lyhyesti.

Matkatoverimme neuvoivat meille ravintolan, johon asetuimme. Heti kun
olimme pukeutuneet, saapuivat he ja veivät meidät suurenmoiseen vanhaan
puistoon, jossa oli synkkää metsää ja keinotekoisia vesilammikoita.
Päästäksemme puistoon, oli meidän kuljettava erään linnanpihan kautta.
Sen vieressä oli vanha, suuri linna. Kysymykseen kenen tämä oli,
vastasi isäntämme: "minun". Puistossa oli ravintola, ja käveltyämme
jonkun hetken käytäviä pitkin tarjottiin meille teetä ja muita
virvoitusjuomia ja viimein hieno illallinen. Isäntämme nautti
perinpohjaisesti ja tahtoi vaatia vieraitansakin tekemään samoin.
Vaikeata olisi meille ollut siitä selvitä, jollei eräs toinen nuori mies
olisi osoittanut meille keinoa: "kaatakaa maahan", kuiskasi hän, ja
niin teimmekin. Myöhempään yöllä rupesi satamaan ja isäntämme tahtoi
että me jäisimme linnaan, mutta me mieluummin lähdimme asuntoomme,
johon herrat kohtelijaasti saattelivat meitä. Kun minä seuraavana
aamuna tulin Siperian pankkiin ja siellä tapasin erään pankkireviisorin,
joka oli tullut meidän kanssamme Permiin, kysyi tämä hymyillen:
"oletteko tavanneet matkatoverinne vielä?" "Kyllä, eilis-iltana olimme
yhdessä eräässä puistossa, jota hän sanoi omakseen", vastasin minä.
"Varma onkin, että se on hänen", jatkoi reviisori.

Insinööri matkusti samana päivänä pois, mutta se toinen, nuori mies, jäi
ja tuli seuraavana iltana hakemaan meitä kaupungille. Hän vei meidät
erääsen kauppakojuun, jossa oli kaikenlaisia valutavaroita Uraalin
vuorista sekä osti meille muistia sieltä. Sitten vei hän meidät jo
mainittuun linnaan, jonka hän näytti meille aina linnan kappelista
saunaan asti alaholvissa.

Näiden muurien sisällä asui ainoastaan eräs vanha mies. Tarina
kuuluu käyvän kaupungissa että täällä näkyy aaveita. Meille
osoitettiin sänkyä, missä Aleksanteri I oli maannut oleskellessaan
Jekaterinenburgissa sekä sohvaa, jolla Katariina II oli istunut. Suuren
osan salin seiniä täyttivät komeaunivormuiset muotokuvat, joista yhden
sanottiin esittävän suvun kantaisää. Meidän oppaamme oli, kuten sitten
saimme kuulla, edellispäiväisen isäntämme, linnan nykyisen omistajan,
serkku. Samoin kuulimme että tällä jälkimäisellä myös on suuria
kaivantoja Uraalin vuoristossa ja että hän kuuluu Venäjän vanhimpaan
aateliin.

Vanha kirkko, jota hyvin harvat kuuluvat saaneen kunnian nähdä, sisälsi
hienoja maalauksia ja hopeakaluja, joka kaikki osoitti suurta
rikkautta. Kerrottiin meille että kun Aleksanteri I oli vieraana
linnassa, antoi sen omistaja illalliset 300 hengelle ja että koko
pöytäkalusto oli puhdasta hopeaa. Nuorempi meidän matkatovereista,
jonka kanssa me katselimme linnaa, oli hieno herrasmies. Hän oli vielä
tieteellisessä tarkoituksessa kerran käynyt Suomessakin erään
ruotsalaisen tiedemiehen seurassa. Hänen nimensä, ruhtinaallinen nimi,
on hyvin tunnettu Venäjällä ja mainittu myöskin Suomen lehdissä.
Saatuamme kunnian pitää matkatoveriamme yhden illan luonamme teellä,
erosimme siinä toivossa että seuraavana vuonna tapaamme toisemme
Omskissa, jonne hän silloin tulisi. Myöskin sanoi hän tulevansa käymään
Helsingissä pian, ja jos niin tapahtuu, niin toivon minä että häntä
siellä kohdeltaisiin edes osalla sitä auliutta ja ystävällisyyttä, jota
hän täällä kaukaisessa maassa osoitti meille.

Jekaterinenburgissa ostin minä vaunut, johon meidän tavaramme
sälytettiin. Enimmät olimme me lähettäneet Pietarista kuljetusyhtiöllä
Rossija. Tavaramme saapuivat vahingoittumattomassa ja hyvässä kunnossa
Omskiin kohta viikkoa jälkeen kuin me olimme sinne saapuneet. Tämä
mainittakoon sanotun yhtiön ylistykseksi, se kun ennen muita on
tunnettu säännöllisestä toimituksestaan. Kenraali R. Nybergiä saan
kiittää siitä että tiesin käyttää tätä yhtiötä; hän muutenkin teki
minulle neuvoilla ja ohjauksilla suuria palveluksia.

Pakattuamme, kuten sanottu, tavaramme ja kiinnitettyämme arkkumme
rautavitjoilla ja lukoilla, lähdimme matkaan nelivaljakolla.
Hämmästyimme ensin täristyksestä, sillä emme olleet sitä niin kauheaksi
kuvitelleet. Osaksi oli ehkä syytä ajopelimme laadussakin, ja minä
ajattelin jo hankkia tarantassin heikoimmille meistä. Mutta vähitellen
tulivat tiet paremmiksi ja me tottuneemmiksi, niin että me aivan
terveinä tulimme kahden ja puolen päivän ajamisen perästä Tjumeniin.
Vaikka teitä ei Siperiassa juuri rakenneta eikä kunnossa pidetä, ovat
ne kuitenkin kuivana vuodenaikana vallan hyvät. Paraat ovat ne yhden
tai kaksi päivää jälkeen sateen. Silloin ovat ne kovat kuin kivi, mutta
pitkän poudan jälkeen nousee hienoa vastenmielistä pölyä tieltä kun
ajaa. Joutuu ihan kuin tomupilven sisään ja on sitten sen näköinen kuin
riihestä tulisi. Voi muuten ajaa mihin tahtoo monin paikoin, sillä aro
on sileätä kuin pöytä. Usein tapahtuu että joutuu puolen virstan päähän
varsinaiselta tieltä, etenkin sadeaikana. Tavallisinta ajopeliä, mitä
käytetään matkoilla Siperiassa, kutsutaan tarantassiksi. Kun nämä
ajopelit ehkä ovat lukijalle tuntemattomia, kerron niistä tarkemmin.
Etu- ja takapyörät ovat yhdistetyt neljällä tai kuudella, 10 à 12 jalan
pituisella hoikalla leipävartaan tapaisella puutangolla. Tällä
aluksella lepää sitten vaununkori, joka on rautainen; siinä on istuin
ajajalle sekä peitetty kuomi. Hyvä tarantassi joustaa varsin hyvin. Kun
siinä matkustaa, on paras asettua puoleksi makaavaan asentoon. Sen
vuoksi on tehtävä itselleen säännöllinen vuode, jos ei tahdo tulla
runnelluksi. Mutta laittakoon itselleen vuoteen ja tilan kuinka hyvän
tahansa, niin tuntee itsensä kankeaksi ja araksi ensimmäisen päivän
ajettua. Nopeus, jolla kuljetaan Siperiassa, on uskomattoman suuri:
aina 250-300 virstaan mennään vuorokaudessa, jos tiet ovat hyviä. Minä
olen kulkenut 34 virstaa kahdessa tunnissa. Koskaan ei ole minun
tarvinnut kiiruhtaa ajajaa, päin vastoin on sattunut että olen saanut
hillitä häntä, kun hän liiaksi on hevosia hoputtanut.

Me hämmästyimme melkoisesti, nähdessämme niin asuttuja seutuja toisella
puolen Ural-vuoria, kuin Jekaterinenburgin ja Tjumenin välillä on.
Lähemmä 200 virstaa ajoimme yhtä menoa peltoa ja niittyä pitkin.
Sysimusta multa pellolla sekä kukoistavat laihot todistavat kylläksi
maan hyvyydestä. Molemmin puolin tietä oli puita istutettuna, niin että
välistä sai ajaa useampia penikulmia kuin lehtokujaa myöten. Liikenne
on mahdottoman suuri tällä tiellä. En luule liioittelevani kun sanon
että me kohtasimme noin viisituhatta kuormaa Jekaterinenburgin ja
Tjumenin välillä. Tästä päättäen pitäisi rautatien, joka pian avataan
näiden kaupunkien välille, tuleman kannattamaan. Kun paljon tavaroita
kuljetetaan Siperiasta Europaan, luulisi että rautatie olisi erittäin
välttämätön koko tämän maan poikki ja että sitä liikemiehet
kaipaisivat. Mutta niin ei ole kuitenkaan laita. Hevosia on niin
runsaasti länsi-Siperiassa ja rehu niin halpaa, että rautatie ei tule
olemaan kovinkaan onnellinen kilpailija elävän hevosen kanssa.
Rautatien Siperiassa tulee sen vuoksi synnystään kiittää enemmän
sota- kuin kauppa-näkökantaa.

Tulimme Tjumeniin lauantai-iltana elokuun 1 p. Kun ei voitu toimittaa
mitään sunnuntaina eikä maanantaina, joka jälkimäinen oli Marian päivä,
ja sen johdosta yleiset laitokset olivat suljetut, niin täytyi meidän
odottaa muutamia päiviä tässä kaupungissa. Minun ensimmäinen huoleni
oli saada selkoa maanmiehistäni, joita muutamia tiesin asuvan täällä.
Lopuksi löysin erään kultasepän, joka oli täällä tehnyt työtä 22
vuotta. Tämän kautta sain tietoa muutamista toisista maanmiehistä.
Kutsuttuani ne asuntooni, kirjoitin muistoon heidän nimensä ja pidin
raamatunselityksen heille. Pesonen, se oli kultasepän nimi, ei ollut
kuullut Jumalan sanaa saarnattavan eikä selitettävän äidinkielellään
sitten vuoden 1859. Iloansa ja kiitollisuuttansa meille osoittivat
maanmiehemme monella tavalla. Sittenkuin ne vielä kerran olivat olleet
koossa minun luonani, erosimme me, ja minä lupasin joskus käydä heitä
katsomassa, vaikka heitä oli vähä tällä paikkakunnalla. Erään
suomalaisen naisen, joka oli kääntynyt kreikan-oppiin, tapasin
Tjumenissa. Hän kertoi että tämä kääntyminen tekee hänen omantuntonsa
aina rauhattomaksi.

Tjumenissa on konttori, jossa määrätään se paikka, johon siirtovangit
viedään. Sieltä alkaa heidän vaelluksensa jalkasin. Tiistaina kävin
minä vankikonttorissa ja pääsin sen päällikön puheille. Hän arveli että
suomalaiset eivät vielä olleet saapuneet, mutta pyysi minun kumminkin
käymään kruununkyyti-vankilassa katsomassa. Kun minä osoitin hänelle
asetuksen siitä, että suomalaiset ovat koottavat muutamiin, heitä
varten määrättyihin paikkoihin, niin sanoi hän ettei ole saanut mitään
sellaista määräystä, sekä lisäsi että oli mahdotonta asettaa niitä
kaikkia samaan paikkaan, kun ei ollut kylläksi maata kaikille yhdessä
kylässä. Näytti siltä kuin ei voisi tässä mitään tehdä, vaikka minä
koetin panna parastani.

Mutta sattumalta tulivat asiat kääntymään ihan toisin. Kun tämä upseeri
kuuli että minä puhuin saksaa, oli hän niin kohtelias että haastoi
minun kotiinsa, kun hänen rouvansa puhui saksaa ja oli luteerilainen.
Minä en ollut hidas ottamaan vastaan kutsua. Rouva oli miellyttävä
nainen ja näytti hellivän uskolaisiaan. Hänelle lausuin minä kuinka
vaikeata oli toimittaa luteerilaisille mitään säännöllistä
sielunhoitoa, kun ne olivat hajallaan siellä ja täällä ympäri koko
länsi-Siperian. Seurauksena oli, että päällikkö lupasi tehdä mitä hänen
vallassaan oli. Että hän teki enemmän kuin mitä minä edes olisin voinut
uskoa, huomasin jälkeenpäin.

Kun minä iltapäivällä kävin vankilassa niin sain minä kuulla eräältä
suomalaiselta, joka sairauden vuoksi oli jäänyt toisista jälelle, että
kaikki sinä vuonna lähetetyt jo olivat lähteneet Tjumenista. Minä pidin
varmana, että he tulisivat hajotettaviksi sinne tänne venäläisiin
kyliin kuten ennenkin. Sittemmin sain kuulla siirtovangeilta, että he
matkalla olivat saaneet käskyn pysähtyä vankilaan Tshukalinissa. Täällä
täytyi heidän odottaa kaksi viikkoa, ymmärtämättä syytä viivytykseen.
Sitten tuli käsky että he olivat tiloitettavat vanhaan luterilaiseen
siirtolaan Rishkovaan ja laskettavat vapaiksi. Että tämä oli seuraus
käynnistäni Tjumenin vankikonttorin päällikön luona, ymmärsin heti.
Mainitussa konttorissa kuulin että 18-20,000 siirtovankia tulee
vuosittain Siperiaan. Vahinko vaan että konttorin nykyinen päällikkö
tulee luopumaan siitä toimestaan ja siirtymään korkeampaan virkaan
Omskissa. Sillä ei tiedä kuinka uusi tulee noudattamaan tuota asetusta.
Kuitenkin lupasi nykyinen päällikkö osoittaa asetusta jälkeläiselleen.
Asetusta oli minulla mukana kaksi venäläistä kappaletta ja jätin toisen
tähän konttoriin. Tjumen on hyvin renttumainen kaupunki. Eräässä
tappelussa täytyi meidän sattumalta vasten tahtoamme olla läsnä.
Ajoimme issikalla ja kun tämä eräässä kadunkulmassa näki niin hauskan
asian kuin tappelun, pysähtyi hän heti ja näytti hänellä olevan hyvä
halu sekaantua mellakkaan. Mutta kun hän nyt kumminkaan ei ollut siihen
tilaisuudessa, niin huusi hän kuitenkin toiselle puolelle: "lyökää,
lujasti!" Omituiselta näytti tappelu. Osanottajia oli? 7 à 8 miestä. He
asettuivat ensin piiriin ja sitten hyökkäsivät he toistensa kimppuun
lyöden ja hosuen. Sitten hajosivat he taas tullen entiseen asentoonsa
piiriin ja silloin tehtiin uusi hyökkäys. Mutta heidän huomaamattansa
mitään vaaraa tulikin poliisi ja sieppasi kiinni muutamia heistä, ja
asia oli lopussa. Täällä olivat kaikki ikkunat varustetut luukuilla,
jotka huolellisesti suljettiin yöksi. Tämä tapa on yleinen Siperiassa,
sekä kaupungissa että maalla. Luukkujen taitse kulkee rautakanki ja sen
toisessa päässä on koukku, jonka voi seinän läpitse pistää huoneeseen;
siellä pistetään nappula koukun läpi tehtyyn reikään ja varas ei siis
voi helposti tulla sisään tätä tietä. Kun piha sitä paitsi on aidattu
neljän kyynärän korkuisella lauta-aidalla, jonka harja usein on
varustettu terävillä piikeillä, sekä kaksi tai kolme valpasta koiraa
vartioimassa, niin voi ymmärtää ettei varas paljo saa toimeen
sellaisissa paikoissa, varsinkin kun tähän on lisättävä että yksi
tai useampia yövartijoita kävelee ympäri myöskin kylissä.

Matka Tjumenista Omskiin, joka tapahtui höyrylaivalla, kesti kymmenen
päivää. Kun harvoin astuttiin maihin eikä laivassa ollut mitään ruoaksi
ostettavana, niin oli usein ruoan puoli sangen laihaa. Varsinkin
kärsivät lapset siitä ettei maitoa ollut saatavissa. Siperian entisen
pääkaupungin Tobolskin, jonka ohi kulimme ja jossa viivyimme kuusi
tuntia, tulen myöhemmin kuvaamaan. Höyrylaivamatka näiden seutujen
kautta oli jotenkin yksitoikkoista. Ei voinut nähdä muuta kuin joen ja
sen jyrkät rannat. Mitä rannan takana oli, sitä ei tiennyt. Eräs
laivalla olevista matkustajista, ylimekaaniko lennätinlaitoksessa
Scharon, seurasi meitä aina Omskiin saakka. Tämän kanssa juttelin minä
päivät päästään. Hän tunsi tarkoin olot Siperiassa, sillä hän oli ollut
täällä kolmetoista vuotta. Hän oli syntynyt Pietarissa ja palasi
käymästä syntymämaillaan. Hän piti itseään onnellisena kun sai palata
kotiinsa. Lauvantai-iltana k:lo 9 (Elokuun 15 p.) saavuimme me Omskiin,
mutta kun kova ukkosen ilma ja sade oli alkanut, jäimme laivaan yöksi.
Koko matkallamme oli meillä ollut mitä kauniin ilma ja hyvin harvoina
päivinä satoi sittenkuin me saavuimme tänne.




III.

Omsk ja sen ympäristö.


Omsk teki hyvän vaikutuksen meihin jokaiseen. Kaupungissa on useampia
suuria kivikartanoita, joista monta kuuluu kruunulle. Kadut ovat hyvin
leveitä. Kaupungin rajana on lännessä majesteetillinen, virstan
levyinen Irtish-joki, idässä silmänkantamattomat arot, ja sen halki
juoksee Om-joki, jonka poikki kaksi siltaa on rakennettu. Kaupunki on
hyvin varustettu sivistyslaitoksilla. Täällä on kahdeksanluokkainen
klassillinen lyseo, kahdeksanluokkainen naiskimnaasi, kadettikoulu,
opettajaseminaari, reaalikoulu ja suuri joukko pienempiä kouluja. Tästä
voi ymmärtää että koko joukko sivistyneitäkin ihmisiä asuu täällä;
varsinkin kun ottaa huomioon että länsi-Siperian ja aroseudun
kenraalikuvernööri, Akmolinskin alueen kuvernööri ja suuri joukko
upseereja asuu Omskissa. Viime vuosina on kaupunkiin laitettu useampia
puistoja, joissa soittokunnat puhaltavat kahdesti viikossa.

Omsk on se paikka Siperiassa, jonne kaikki mielellään haluavat tulla,
sekä sen vuoksi että elintarpeet täällä ovat halpoja ja siitä syystä
että täällä on, kuten mainittu, tilaisuutta sivistyneesen seurusteluun.
Erirotuisia, -kielisiä ja -uskoisia kansoja tavataan täällä. Siitä
muistuttavat eri kirkot, jotka kohottavat torninhuippujaan taivasta
kohdin. Että kreikan-uskoiset asukkaat ovat lukuisimmin edustetut,
ymmärtää itsestään. Niillä on neljä kirkkoa, joista tuomiokirkko on
rakennettu puolittain göötiläiseen tapaan. Luterilaisilla on pieni
sievä kirkko, jota valtio ylläpitää. Sitä paitsi on täällä
roomalais-katoolinen kirkko, kaksi synagogaa ja muhamedilainen moskeija
puolikuineen. Moskeijan tornista kuulee välistä yksitoikkoista
huutamista, jolla Allahin tunnustajia kutsutaan jumalanpalvelukseen.

Höyrylaivalla Nizhnij-Novgorodin ja Kasanin välillä oli muhamedilainen
pappi eli mollah sekä useampia tataareja. Nämä harjoittivat hartauttaan
uskollisesti useampia kertoja päivässä. He seisoivat ensin hetken
paikallaan, pää käännettynä Mekkaa kohden, silittivät kämmenillään
kasvojaan, katsoivat kankeasti käsiinsä, ikäänkuin olisivat niistä
jotain lukeneet, suuntasivat katseensa milloin oikealle milloin
vasemmalle ja lankesivat ehtimiseen kuten komennon perästä kasvoilleen.
Tataarit ovat rotevaa kansaa, kasvot jyrkät ja terävät, kuten pronssiin
hakatut. Sitä vastoin ovat kirgiisit -- nämä myös muhamedilaisia --
jotka asuvat arolla Omskin ympärillä ja joita näkee kaikkialla
kaupungissa, lyhytkasvuisempaa vinosilmäistä kansaa. Ne näyttivät
raaoilta mutta kuuluvat olevan hyvin vieraanvaraisia. Eräs Om-siirtolan
suomalainen kertoi että hän matkallaan aikoi huomaamatta ajaa
kirgiisi-teltin ohi, jonka asukkaat hän tunsi. Mutta poika huomasi
hänen, juoksi perään, hyppäsi hänen hevosensa selkään ja suisti sen
teltalle. "Sano nyt mitä sinun sydämesi haluaa", sanoi vieraanvarainen
isäntä, "jos puolellakin sanalla mainitset että mielelläsi söisit
lihaa, niin tapatan heti lampaan". Kun vieras kumminkin sai tämän
estetyksi, pakotettiin hänet juomaan maljan kumis'ia (tammanmaidosta
tehtyä juomaa, joka menee päähän).

Kuitenkaan ei kuulu olevan hyvä mennä ilman turvasaattoa kovin kauvas
niiden luo. Omskissa näkee niitä, kuten sanottu, joka päivä, sillä he
tuovat kaupunkiin heiniä ja halkoja. Minä ostin kaksi kuormaa halkoja
eräältä 4 ruplalla. Hän oli tuonut kuormansa yli 200 virstan päästä.
Halot ja huoneenvuokra Omskissa ovat jotenkin samanhintaiset kuin
Turussa, eli hiukan halvemmat kuin Helsingissä. Lämpöisestä ja jotenkin
mukavasta huoneistosta, vaikka sellaista on jotensakin vaikea saada
Omskissa, saa maksaa 3-400 ruplaa vuodessa. Vuokratun huoneiston mukana
tulee navetta, talli, vaja, makasiini ja jääkellari, jotka mukavuudet
löytyvät kaikissa, pienimmissäkin, taloissa. Ruokatavara on ylimalkaan
halpaa. Ruisjauhot maksavat noin 40 kop. puuta, vehnä 80 kop. à 1 rupla
puuta, naudanliha 4 kop. naula, perunat 90 kop. tynnyri, kaurat 1 rupla
à 1 rupla 15 kop. tynnyri. Ulkoa tuodut tavarat ovat kalliimpia kuin
Suomessa. Kuitenkin maksaa sokuri ainoastaan 20 kop. naula.

Kahdensadan virstan päässä Omskista on suuria suolajärviä. Se joka
tahtoo nähdä sen vaivan ja hakea suolaa, saa sitä täältä ottaa
järvenpohjasta niin paljo kuin vaan tahtoo ilmaiseksi. Jos maksaa kaksi
kopeekkaa puudasta, niin saa sitä valmiiksi kuivattuna paikalla. Tämä
suola ei ole niin valkoista kuin mitä meillä Suomessa on, mutta
erittäin hyvää. Ennenkuin sitä voi käyttää, on se pestävä.

Omskin ympärillä olevalla arolla kasvaa metsää harvassa. Maiseman laatu
muistuttaa saaristoa suurine selkineen ja tuuheine saarineen. Nämä
saaret eli metsät ovat lehtimetsää, enimmiten koivua. Hirsiä ja tukkia
uitetaan Omskiin Om-jokea pitkin paikoista, jotka ovat 250-300 virstan
päässä ja Irtish-jokea myöten Semipalatinskin piiristä, 700-1,000
virstaa Omskista etelään. Tämä aro on suurempi pinta-alaltaan kuin
mikään valtakunta Euroopassa; maapohja on enimmäkseen ruokamultaa,
mutta etelässä on myöskin hiekkamaata.

Kun on tottunut näkemään laihaa maaperää Suomessa, joka antaa niukan
leivän ahkeralle työntekijälle, ei tahdo uskoa silmiään kun näkee nämä
hedelmälliset kedot Siperiassa, jotka lähes ilman työttä tuottavat
runsaan kasvullisuuden. Usein olen kulkenut apilaa ja virnaa kasvavien
ketojen poikki ja ihmetellyt miksi ei kukaan ole niittänyt sitä. On
silloin sanottu minulle: "täällä on niin huonoa". "No, mutta tämähän
ruoho on parasta heinänlajia", väitin minä. "Kyllä tätä eläimet
mielellään syövät, mutta kun menee hiukan edemmä, niin voi päivässä
niittää monta kertaa enemmän", on vastattu. He kuljeskelevat sen vuoksi
kaukana ympäristöillä niittämässä vaan sellaisia paikkoja, missä ruoho
on kasvanut korkeaksi ja paksuksi kuin kaisla. Mutta kuivina kesinä
polttaa auringonpaiste aron, niin että se heinäkuussa tulee
ruuninkeltaiseksi. Silloin saa heinää vaan suoperäisiltä paikoilta.
Maata ei viljellä sen enempää kuin että kynnetään se ja äestetään
siemen multaan. Kun on kylvetty kerran ruista, niin tavataan toisinaan
korjata kaksi kertaa samasta kylvöstä. Tapahtuu kuitenkin täällä kuten
muuallakin, että välistä saadaan katovuosi. Tänä vuonna on sato ollut
hyvä. Mikäli olen kuullut, on saatu noin viidestoista jyvä rukiista ja
kahdeskymmenes kaurasta. Vehnän suhteen voi välistä onnistua hyvästi.
Niinpä kertoi maanmiehemme översti Ammondt että hän kerran kylvi ei
täyttä puoltatoista tynnyriä turkkilaista vehnää ja sai 136 tynnyriä
hyvää ja 8 tynnyriä huonompaa viljaa siitä.

Suurin maanviljelijän vihollinen on karjarutto, joka nytkin raivoaa
Omin piirissä. Kun se kerran on ilmestynyt, on se vaikea hävitettävä,
kun talonpojat eivät mielellään jätä kuollutta eläintä nylkemättä.
Översti Ammondt, jolta yhdeksänkymmentä härkää ja viidenkymmenen
paikoilla lehmiä kuoli muutamassa päivässä, kertoi että kirgiisejä
seisoi kuopan ympärillä jonne elukat haudattiin ja sanoivat:
"viisitoista ruplaa annamme näistä, kaksikymmentä näistä raadoista".
Varma on että moni antaa itsensä viekotella ottamaan rahat vastaan ja
sillä tavalla leviää karjarutto yhä edemmä.




IV.

Suomalainen siirtola Rishkova.


Ennenkuin rupean kertomaan matkustuksistani Siperiassa, kuvaan lyhyesti
sekä erityisten suomalaisten siirtolain maantieteellisen aseman sekä
myös niiden synnyn ja historian.

Vanhin suomalainen siirtola Siperiassa on Rishkova Tshukalinin piirissä
Tobolskin kuvernementtiä. Vuonna 1802 siirtyi vähä yli kahdenkymmenen
perheen inkeriläisiä suomalaisia Narvan seudulta tuohon kaukaiseen
maahan. Syyksi siirtymiseen sanovat nämä jälkeläiset kuulleensa
esi-isiltään sen julmuuden, jolla heitä kohtelivat tilanhaltijat,
joiden orjia he olivat ja joille heidän piti alinomaa tehdä työtä, niin
että oman maanviljelyksensä, josta heidän ja heidän perheidensä oli
elettävä, oli heidän tehtävä yöllä. Kun tämä olo tuli yhä raskaammaksi,
lähettivät he kaksimiehisen lähetyskunnan keisari Aleksanteri I:sen luo
Pietariin. Näiden oli anottava useampien puolesta, että Hänen
Majesteettinsa vapauttaisi heidät tästä orjuudesta sekä toimittaisi
heidät vapaina talonpoikina vaikka mihin paikkaan hyvänsä suurta
valtakuntaansa. Saadakseen tavata keisaria, kääntyivät edustajat jonkun
korkea-arvoisen virkamiehen puoleen. Mutta tämä ei esittänyt heidän
asiaansa yksinvaltiaalle vaan antoi tilanhaltijalle tiedon mitä hänen
maaorjansa puuhasivat. Seurauksena oli, että nämä edustajat siepattiin
kiinni, silvottiin kuten kerrotaan ja lähetettiin kaivantoihin
Siperiassa. Itsepäisyys on ominaisuus, jota on Siperiassa syntyneillä
inkeriläisillä suuressa määrin. Tietysti on heidän isillään ollut samaa
ominaisuutta, joka on mennyt perintönä heidän lapsiinsa. He eivät
pelästyneet siitä huonosta onnesta, mikä heidän ensimmäisellä
lähetyskunnallaan oli ollut, vaan lähettivät uuden kerran samallaisen
Pietariin, viemään pyyntökirjaa keisarille. Nämä miehet kääntyivät
erään venäläisen sotamiehen puoleen saadakseen neuvoa millä tavalla he
voisivat saada pyyntökirjansa Majesteetin käsiin. Sotamies oli ruplalla
osoitettua kiitollisuutta vastaan vienyt heidät erääsen paikkaan, josta
keisari oli kulkeva ohitse sekä käskenyt heidän langeta polvilleen ja
ojentamaan paperia. Niin olivat he tehneetkin. Keisari oli antanut
käskyn että joku seurueesta ottaisi haltuunsa sekä miehet että heidän
paperinsa. Kun ukot suljettiin erääsen huoneesen, olivat he jo
olettaneet että heitä odottaisi samallainen kohtalo kuin ensimmäistä
lähetyskuntaa. Mutta kun heitä oli ruokittu hyvällä ruoalla, niin
olivat he päättäneet siitä ettei heille kai niin pahaa tarkoitettane.
Parin päivän odotuksen jälkeen oli ihmis-ystävällinen keisari
Aleksanteri I ottanut heidät vastaan, kuunnellut heidän asiaansa ja
luvannut suostua heidän pyyntöönsä. Eräs virkamies lähetettiinkin heti
Narvaan, mutta tämä käyttäytyi puolueellisesti tilanhaltijan hyväksi ja
vaikutti sellaisen kauhistuksen monessa, joka oli aikonut muuttaa, että
eivät uskaltaneet ilmoittaa itseään siihen halullisiksi. Kun joku oli
kehoittanut toisia etteivät epäröitsisi ja pelkäisi, selitettiin tämä
ynseydeksi ja kiihoitukseksi, ja rankaistiin ankaralla vitsasaunalla.

Ne, jotka pysyivät lujina ja pelkäämättöminä, velvoitettiin parissa
päivässä myymään omaisuutensa ja olemaan valmiina matkalle. Siten lähti
näitä suomalaisia kolmattakymmentä perhettä, pitäen parempana matkustaa
tuntemattomaan kaukaiseen Siperiaan, kuin jäädä orjuuteen Inkerissä.
Pitkän ja vaivaloisen matkan perästä tulivat he heille osoitettuun
asuinpaikkaan Rishkovaan. Silloin lienevät he myös aikoneet kääntyä
kreikanuskoon, kun luulivat etteivät koskaan tulisi saamaan apua
luteerilaiselta papilta. Mutta eräs vanha mies, joka sittemmin täytti
kirkollisia toimituksia uskolaistensa keskellä, oli kehoittanut heitä
pysymään isiensä uskossa. Hänen sanojaan kuunneltiinkin. Ensimmäisiä
rakennuksia mitä tehtiin oli pieni rukoushuone, josta vielä näkyy
jälkiä seurakunnan hautuumaalla. Sittemmin matkusti muutamia
suomalaisia kuvernöörin luo Tobolskiin ja saivat aikaan hänen kauttaan
että luteerilainen pappi silloin tällöin kävi Rishkovassa. Oman papin
saivat he luultavasti noin v. 1820, kun Omskin-Rishkovan pastori sai
asentopaikakseen mainitun kylän. Tämä pastori, joka elää kansan
muistossa nimellä Roman Karpovitsh, ja joka on haudattuna Rishkovan
hautuumaassa, näyttää olleen monissa suhtein merkillinen pappi. Mikäli
näkyy kertomuksista hänestä, kuului hän vapaamuurareihin. Hän näyttää
olleen laajoissa ystävyysväleissä, joiden avulla hän voi hankkia
siirtolaan erilaisia kotieläimiä. Korkeampiarvoisia venäläisiä
virkamiehiä kuuluu usein käyneen hänen luonaan. Omituisessa asemassa
kirkollistapoihin ja menoihin oli Roman Karpovitsh ollut. Niinpä oli
Rishkovan kirkko koristettu kreikkalaisilla pyhäinkuvilla, ja rukouksen
aikana kulki lukkari vahakynttilöillä valaistussa kirkossa ja viskoi
kreikkalaisen tavan mukaan pyhää savua suitsutusastiasta. Mutta kun
Suomesta lähtenyt Pundani hänen kuolemansa jälkeen tuli pastoriksi
Rishkovaan, tuli suuri puhdistus kirkossa, ja seurakunnan ent. vanha
lukkari Markoff, joka näytti minulle muun muassa käytetyn
suitsutusastian, kertoi: "kun Pundani tuli, niin se sanoi ettei tätä
tarvita meillä, vaikka sitä kyllä Romani Karpovitshin aikana
suitsutettiin". Kuten kerrottiin vallitsi Rishkovassa oikea hyvinvointi
koko alkupuolella tätä vuosisataa. Kylä, joka sijaitsee 220 virstan
päässä länteen Omskista ja 12 virstan päässä Orlovan kylästä, suuren
Tjumenin ja Omskin välisen tien varrella, on alhaisella paikalla,
runsaskasvuisten niittyjen ympäröimänä, jota vastoin pellot ovat
vähemmin hedelmällisiä kuin ylimalkaan Siperiassa. Kuitenkin ovat ne
siksi hyviä ettei niitä milloinkaan tarvitse lannoittaa eikä
ojittaa. Muinoin oli runsaasti koivumetsää, josta otettiin hirsiä
asuinrakennuksiin. Mutta nykyään on metsä niin haaskattuna, että on
vaikea saada muuta kuin polttopuuta siitä. Kaikki suuremmat tarvepuut
ovat ostettavat. Useampia suurempia ja pienempiä järviä on
ympäristöllä. Pieni lampi on myöskin keskellä Rishkovan kylää, mutta on
niin matala etteivät kalat viihdy eivätkä elä siinä. Sitä vastoin on
joku järvi kahdenkymmenen virstan päässä Rishkovasta, jossa kuuluu
runsaasti olevan kaloja. Sinne menevät Rishkovalaiset usein
kalastamaan. Muutamat järvet Tshukalinin piirissä ovat niin suuria,
että ne ovat tavallisissa koulukartoissakin. Maanviljelys ja
karjanhoito ovat molemmat yhtä tärkeitä elinkeinohaaroja siirtolalle.

Useammat suuret markkinat pidetään vuosittain Omin piirissä. Niinpä
ovat markkinat Ishimin kaupungissa, joka on vaan kuudenkymmenen virstan
päässä Rishkovasta, suurimmat järjestyksessä Irbitin markkinain
jälkeen. Ne alkavat pyhän Nikolain päivänä ja kestävät lähemmä
kuukauden. Toiset suuret markkinat pidetään Pietarin päivänä
viidenkymmenen virstan päässä olevassa Arbatskunkylässä. Näillä
markkinoilla saa maakansa kaupaksi tuotteitaan kuten voita, talia ja
nahkoja niin edullisesti kuin se Siperiassa on mahdollista.

Vanha Rishkova kuuluu olleen niin hyvin rakennettu että kaukana
ylt'ympäri on siitä puhuttu. Myös kuuluu talonpojilla olleen suuria
viljavarastoja ja aitat täynnä kaikkea. Tavat kuuluvat olleen
yksinkertaisia ja puhtaita sekä siveys ja järjestys vallalla. Mutta
tämä kultainen aika Rishkovalle loppui vuonna 1846. Silloin paloi koko
kylä ja pappila poroksi. Jo vuonna 1843 määrää keisarillinen ukaasi,
että kaikki länsi-Siperiaan tuomitut luteerilaiset ovat koottavat
Rishkovan kylään. Niinpä alettiin koota sinne lättiläisiä, virolaisia,
saksalaisia -- viimeksi mainittuja varsinkin siirtoloista Samaran ja
Saratoffin kuvernementeissa -- sekä suomalaisia. Ensimmäiset Suomesta
eli Viaporista siirretyt saapuivat vuonna 1848. Näistä löysin vielä
elossa kaksi, Makkosen ja Levanderin. Mutta aavistaen minkälaista aikaa
oli nyt odotettava kylässä, muuttivat parhaat kylän vanhoista
suomalaisista ja perustivat kylät Bojarka ja Bugene. No siis, paremmat
ainekset alkoivat siirtymään pois, muutamat aina Minusinskiin
itä-Siperiassa ja huonompia virtasi paikalle, niin että tila
kuusikymmen-luvulla kuvataan eräässä kertomuksessa Venäjän
Evankelis-luteerilaisten seurakuntain apukassan toiminnasta hyvin
surkeaksi. Lausutaan muun muassa: Huolimatta poismuuttamisista oli
väkiluku Rishkovassa vuonna 1859 kasvanut 1,700:aan. Siirtolalle
mitattu maa, 18 tuh. desjätinaa [desjätina on noin kaksi hehtaaria], ei
voinut antaa elatusta kaikille, varsinkin kun he olivat saaneet paljo
suolapitoista ja suoperäistä maata, mutta vähä hyvää peltoa. --
Paremmat rakennukset olivat kadonneet. Kirkon peljättiin romahtavan
kasaan. Pappila, jona oli kaksi turvekattoista asuinhuonetta, joissa
pastori oli elänyt monta vuotta, oli niin kehnossa kunnossa että se
myytiin 16 ruplasta. Koko siirtola tarjosi surullisen näön --
järjestyksetön joukko kurjia puurakennuksia ja turvehökkeliä sekaisin
pahalta haisevan lammen ympärillä. Mutta kaikkein sietämättömin oli
sekaannus, joka oli syntynyt eri kansallisuuksien kokoamisesta yhteen
paikkaan, joka myös tuotti vaikeuksia sielunhoidon toimittamisessa ja
järjestyksenpidossa. Sen vuoksi syntyi eräässä tarmokkaassa nuoressa
pastori Johanssonissa ajatus perustaa uusi siirtola, jossa eri
kansallisuudet asuisivat eri kylissään. Tämä tapahtui vuonna 1861, kun
Omskin kenraalikuvernööri osoitti luteerilaisille maapalstan Om-joen
rannalla. Sinne siirtyi suuri osa Rishkovan asujamia. Mutta osa vanhaa
suomalaista kantaväestöä piti kuitenkin vanhaa Rishkovaansa siksi
rakkaana, ettei heitä saatu muuttamaan. Samoin jäi useita sinne
karkoitettuja sekä suomalaisia että virolaisia ja lättiläisiä. Niinpä
oli siellä kirjoissa v. 1880 kokonaista 1,420 luteerilaista, vaikka
ehkä vaan puolet niistä vakinaisesti asuivat kylässä. Nykyään on
suomalaisten luku tässä kylässä noin 400 henkeä, ja koululapsien luku
on vaihdellut 25 ja 40 välillä. Tällä välin oli se luteerilainen
pastori, joka oli ennen asunut Rishkovassa, valinnut Omskin
asemapaikakseen. Tämä oli tarpeellistakin, kun uusia siirtoloita, joita
hänen myöskin oli hoitaminen, oli syntynyt. Uusi kirkko rakennettiin
Rishkovaan apukassan varoilla, samoin kuin koulutalo. Suomalaista
jumalanpalvelusta toimitti lukkari, eräs Rishkovassa syntynyt
suomalainen, jota kutsuttiin Omskin divisioonan suomalaiseksi
lukkariksi. Hän sai palkkaa valtionrahastosta Omskissa 75 ruplaa
vuodessa. Kuitenkin vähennettiin hänen palkkaansa sittemmin. Sillä
asetettiin myöskin lättiläinen lukkari, jonka piti saada puolet
mainitusta palkkasummasta. Nyt ei suomalainen koulumestari saa mitään
näistä varoista. Pundanin ajan jälkeen ei kukaan pastori ollut pitänyt
huolta suomalaisen nuorison lukutaidosta. Varsinkin kärsivät
suomalaiset siitä että saksalaiset pastorit tavallisesti eivät
ymmärtäneet suomea. Opettaja Itämeren maakunnista asetettiin Rishkovaan
apukassan kustannuksella. Mutta kun tämän asettamisella oikeastaan
tarkoitettiin virolais-lättiläisten lasten opetusta, niin on
suomalaisilla ollut hänestä varsin vähä hyötyä. Kuitenkin ovat muutamat
edistyneemmät suomalaiset lapset oppineet lukemaan ja kirjoittamaan
hänen koulussaan. Minun tullessani Siperiaan syksyllä 1885 oli tila
Rishkovassa kaikkea muuta kuin tyydyttävä. Valtava osa kylän väestöstä
ovat tänne tuomittuja ja sen vuoksi olivat kaikki siveelliset siteet
katkeamaisillaan. Juoppous, varkaus, murha, murhapoltto, huoruus,
väärät valat olivat miltei jokapäiväisiä tapahtumia. Tosin koetti vanha
kantaväestö yhä edelleenkin tavallaan vastustaa tuota pahaa, mutta iso
osa heidänkin jälkeläisiään oli ottanut turmelevaa vaikutusta
siirretyistä. Lukutaidon parantamiseksi kasvavan polven keskuudessa
toimitin minä opettajan, joka oli tänne karkoitettu suomalainen, ja
palkkasin häntä osaksi valtion myöntämillä osaksi vapaaehtoisesti
kootuilla varoilla kaksi talvea. Sittenkuin minä 1888 valtion varoilla
olin ostanut talon koulumestarin asunnoksi, saatiin sellainen Suomesta
1889, joka yhä edelleen työskentelee täällä sekä saa palkan Suomessa
kootuista lahjavaroista. Kerran käydessäni Rishkovassa joulukuussa 1889
perustettiin sinne raittiusyhdistys, haaraosastoksi Om-siirtolan
raittiusseuralle. Vaikkapa se ei ole voinutkaan saada suurempaa joukkoa
itseensä liittymään, niin on se kumminkin uljaasti taistellut
väkijuomia vastaan, jotka ovat aivan imeä tyhjäksi ja turmella lopunkin
väestöstä. Kylän kapakoitsijat ovat suurempina juhlina, kuten jouluna,
pääsiäisenä ja helluntaina, saaneet myydyksi paloviinaa aina 250
kannua. Kapakoihin on kylä tavallisina vuosina vienyt 4-6 tuhatta
ruplaa. Mutta kun kapakoitsija maksaa 200 ruplaa kylän rahastoon
saadakseen avata kapakkaliikkeensä, niin pitävät asukkaat tätä niin
edullisena asiana, että he eivät voi vastustaa tarjousta, varsinkin jos
he ovat saaneet tingityksi kaupan päätettyä oikeuden saada juoda
ilmaiseksi kaksi tai kolme ämpäriä "votkaa". Raittiusyhdistykseen
Rishkovassa kuuluu noin neljäkymmentä jäsentä. Minun vakaumukseni on,
ettei kylän tila voi parata ennenkuin raittius on saanut niin suurta
kannatusta, että kapakka on saatu pois. Mutta tämä riippuu kokonaan
siitä kuinka voimakasta apua työ saa Suomesta. Muulta taholta ei ole
odotettavana mitään ei aineellista eikä moraalista apua. Että Suomen
kansa, joka, vaikka ilman tahtomattansa, karkoitettujen pahantekijäinsä
kautta on turmellut siirtolan, on velvollinen ottamaan osaa työhön sen
takaisin auttamiseksi tästä kurjuudesta, ei kukaan, joka kohtuudella
punnitsee asiaa, voine kieltää.




V.

Bugene.


Tämä siirtola, jota Moskovan konsistoorin asiapapereissa ja kirjoissa
kutsutaan nimillä Pudene tai Budene, mutta jonka nimenä kaikissa
venäläisissä kirjoituksissa ja papereissa on Bugene pienen samannimisen
puron mukaan, jonka varrella kylä on, syntyi siten että varakkaimmat
suomalaiset perheet muuttivat vuonna 1848 Rishkovasta palon jälkeen
tänne alhaisten soiden takana olevaan metsäiseen erämaahan. Bugene on
Taran piirissä Tobolin kuvernementtia, 60 virstaa länteen Taran
kaupungista ja Irtish-joesta. Sateisina kesinä on vaikeata päästä
sinne, mutia kun on kerran sinne päässyt, niin elää rauhallisesti ja
turvallisemmin siellä kuin useimmissa muissa suomalaisissa
siirtoloissa, sillä sen erillään oleva asema tekee että varkaita siellä
harvoin käy. Sitä paitsi ei karkoitettuja ole koskaan sijoitettu sinne,
vaan ne kymmenkuntaan nousevat suomalaiset karkoitetut, jotka siellä
asuvat, ovat muuttaneet Bugeneen muista kylistä ja päässeet kylän
kirjoihin vasta sitten kun on saatu varmuutta heidän kunnostaan ja
rehellisyydestään. Siirtolaan kuuluu kolme eri kylää: Bugene,
Matinsaimikka ja Arikova. Bugenesta Arikovaan lasketaan kolmekymmentä
virstaa, mutta Matinsaimikkaan vaan kaksikymmentä. Näiden kylien
välillä sekä ympärillä on vesiperäisiä maita, joissa on loppumaton
määrä aivan miehenkorkuista ruohoa. Näiden rummakkojen pohjana ei ole
suota ja rahkaa, kuten meillä, vaan puhtainta ruokamultaa ja alla savi.
Jos hiukkasenkin johdettaisiin vettä pois, niin kuivaantuisi maa
mitättömällä kustannuksella ja olisi aivan sopivaa pelloksi.
Tavallisina kesinä on se heinä- ja elokuussa kuivaa. Korkeammilla
paikoin kasvaa lehtimetsää. Aron luonnetta ei ole maalla tällä
seudulla, vaan on raivattava metsä pois siellä missä tahtoo kyntää
peltoa. Peltomaa Bugenessa on samanlaatuista ja arvoista kuin
Rishkovassa, s.o. ei parasta mitä Siperiassa on. Vehnä, jota
paikkakunnalla vähä kylvetään, ei tule yhtä hyvää kuin Irtishin
seuduilla ja etelämpänä. Sitä vastoin menestyy talviruis erinomaisen
hyvin tässä metsäisessä ja lumisessa seudussa. Maanviljelystä
harjoittavat kuitenkin ainoastaan varakkaammat talonpojat, jota vastoin
köyhemmät elättävät itseään pääasiallisesti karjanhoidolla. Bugenessa
on vielä monta rikasta talonpoikaa vanhasta suomalaisesta
kantaväestöstä. Ahkeruudella ja säästäväisyydellä ovat he koonneet
itselleen melkoisia varoja. Heillä on aina varastossa enemmän viljaa
kuin ympäristön venäläisillä, jotka tarpeen tullessa usein ostavat
heiltä velaksi. Monta hyvinrakennettua taloa on tässä siirtolassa.
Nimellä "tshuhni" on tällä seudulla hyvä kaiku ja venäläiset naapurit
eivät voi kyllä kauniilla kiitossanoilla ylistää tshuhnien rikkautta ja
hyvinvointia. Eräällä höyrylaiva-matkalla Irtish-joella satuin
kuulemaan miten eräs venäläinen, joka oli käynyt Bugenessa, toiselle
kertoi siitä melkein satumaisesta karjanpaljoudesta, minkä hän siellä
oli nähnyt. "Jumaliste ovatkin tshuhnit varakasta väkeä siellä soiden
takana", vakuutti hän. Sen vuoksi ovatkin usein kuntahallinnon
luottamusmiehet Butakovin voolostihallituksessa usein suomalaisia.
Mieshenkilöt osaavat myöskin venäjänkieltä ja tuntevat venäläisten
tavat. He voivat sen vuoksi kaikkialla esiintyä yhtä varmasti kuin
mitkä muut venäläiset talonpoikaisylimykset hyvänsä. Ympärillä asuvien
naapurien kanssa elävät he mitä parhaimmassa sovussa. Niissä kylissä
tai siirtoloissa, missä asianlaita on toinen, ei vikaa ole etsittävä
venäläisissä vaan Siperiaan karkotetuissa suomalaisissa.

Se ääretön ruohonpaljous, mikä kasvaa ympäristöllä monen penikulman
alalla, on luonnollisesti tehnyt että asukkaat Bugenessa ovat
antautuneet karjanhoitoon. Teuraseläimiä myydään suurissa määrin Taran
kaupunkiin ja kierteleville ostajille, joita tulee sinne eri seuduilta.
Taran hevoset ovat hyviksi tunnettuja koko länsi-Siperiassa ja
Bugenessa on myöskin tavattoman hyviä hevosia. Arbatskun ja Ishimin
markkinoilla myyvät he Venäjältä tulleille ostajille arvollisimmat
oriinsa. Kuitenkin pitävät he usein hyvää hevosta niin rakkaana,
etteivät raahdi siitä luopua mistään hinnasta. Sen sain kerran kokea,
kun tahdoin itselleni ostaa parin samankarvaisia kauniita oriita.

Lintuja, varsinkin teeriä ja metsikanoja, pyydetään suurissa määrin.
Myöskin on hirviä muinoin runsaasti ollut siellä, mutta kun venäläiset
pyydystivät niitä tavalla, joka pikemmin oli hävityssodan kaltaista,
niin ovatkin ne nykyään melkein sukupuutossa. Karhu vierailee seudulla
jolloinkin, vaikka harvoin. Sitä vastoin lienee susi hyvin kotiutunut
näihin metsiin, sillä viimeisellä matkalla Bugeneen näin neljä
kappaletta ihan likellä tietä. Ne juuri järsiskelivät jotain raatoa.
Eivät vähintäkään ne häiriintyneet toimessaan, vaikka me ajoimme ohitse
tiukujen ja kellojen kanssa.

Jos missään niin on täällä runsaasti maata. Bugenen kyläkunnalle ei ole
mitään rajoja mitattu. He saavat siis mennä mihin ja kuinka kauvas
haluavat kyntämään itselleen peltoa ja niittämään heinää. Kuitenkin on
monella mielessä lähteä täältä helppopääsyisemmille paikoille. Mutta
edut ovat niin monet täälläkin, että ei lähdöstä sittenkään tahdo tulla
mitään vaikka joku yksityinen sentään on muuttanut. Viimeistä kertaa
ollessani Bugenessa oli eräs mies saanut siirtymiskuumeen. Hän
neuvotteli minun kanssani enkö minä ehkä voisi houkutella kymmenkuntaa
suomalaista perhettä muuttamaan siihen mainioon paikkaan, jonka hän
sanoi löytäneensä erämaassa Irtishin itäpuolella. Paikka kuului olevan
korkealla ylängöllä, syvällä aarniometsässä, erään Irtishin kalarikkaan
sivuhaaran varrella. Metsässä oli mäntyä, kuusta, seetripuuta,
lehtikuusta ja lehtimetsää. Ihan lähellä oli puuton ruokamulta-"griva",
8-10 virstan pituinen, josta tulisi mitä mainiointa peltoa. Heinää
olisi siellä myöskin hänen puheensa mukaan saatavissa ja metsästysmaat
olisivat äärettömän suuria ja laadultaan parhaimpia. Mitä puuttui siis?
Mutta kun hän ei saanut niin monta perhettä muuttamaan sinne kuin olisi
tarvittu, niin ei hänen ollut mitenkään mahdollista asettua sinne.
Siinä tapauksessa että kymmenen à viisitoista perhettä pyytää jotain
paikkaa, niin saavat ne sen ynnä kaikki kyläoikeudet uudelle
siirtolalle. Puheena oleva henkilö näytti oikein kärsivän siitä ettei
saanut haltuunsa tätä hänen mielestään niin erinomaista paikkaa -- ja
kyllä olen taipuisa uskomaan, että asia oli niin kuin hän sanoi.

Havumetsät Taran luona Irtishin itäpuolella ovat minua aina
erinomaisesti vetäneet puoleensa. Kuitenkaan en koskaan joutunut
tunkeutumaan syvälle niihin. Paikkakunnan herrasmiehiltä kuulin että he
perheineen usein viettävät kesää jonkun joen rannalla näissä metsissä
sekä että he syksyllä lähtevät metsästysretkille kauvas tuohon metsään.
Eräs rikas tataarilainen ruhtinas Tarassa on sitä tarkoitusta varten
rakennuttanut huoneita sadan virstan päähän metsän syvyyteen. Sinne
matkustaa hän joka syksy metsästämään ja viipyy silloin siellä useampia
viikkoja. Myöskin lähtevät Bugenen suomalaiset syys- ja lokakuussa
"Urmanniin" ampumaan oravia ja pyitä. Näillä matkoilla kuuluu usein
tapahtuvan että metsästäjä kulkee päiväkausia tietämättä missä hän
oikeastaan on. Kun toverit, jotka mahdollisesti ovat jääneet
nuotiopaikalle tai osanneet sinne takaisin, huomaavat että joku
joukosta on eksynyt, on heillä keino, miten voivat auttaa eksyneitä tai
pitkän matkan päähän antaa tietoa itsestään. He lyövät nimittäin
kirvespohjalla kuivanutta pystössä olevaa puuta vastaan, ja sen kumean
äänen sanotaan kuuluvan äärettömän kauvas, kauvemmaksi kuin pyssyn
pamahdus. Sitä paitsi kuulutaan aina voivan erottaa mistä päin tämä
ääni tulee, jota muuten sanotaan vaikeaksi aarniometsässä.

Mutta ihmiset eivät mene aarniometsään ainoastaan metsästämään, vaan
myös kokoamaan seetripähkinöitä. Tämä kokoaminen, joka tapahtuu
elokuussa, tuottaa suuria rahasummia paikkakunnalle. On tuskin mökkiä
koko Siperiassa, johon ei hankita seetripähkinöitä suuriksi juhliksi,
jouluksi ja pääsiäiseksi. Kun vieraita tulee taloon, tarjotaan heille
niitä, ja kun venäläisen kielenkanta on täysin työssä, särkee hän
uskomattomalla taitavuudella pähkinän toisensa perästä. Nämä
seetripähkinät ovatkin saaneet tuon kuvaavan "Siperialaisen
keskustelun" nimen.

Syvällä aarniometsässä asuu ostjaakki, mutta niin kaukana että hän
harvoin tulee ulos Irtishin rannoille. Suuri asumaton alue on tällä
leveysasteella Irtishin ja Obin välillä. Irtishin sivuhaarat kuuluvat
olevan hyvin kalaisia. Kerran kertoi eräs venäläinen minulle että kaksi
hänen tuttavistaan oli lähtenyt isonpuolisella veneellä, ottaen
mukaansa kalastimia, evästä ja suolaa, hyvin syvälle aarniometsään
sellaista haarajokea pitkin. Kauvan ei viipynyt ennenkuin he palasivat
täysinlastatulla veneellä. He olivat saaneet niin äärettömän paljo
kaloja, että heidän suolansa pian loppui.

Näissä metsissä löytyy paljo muinaisjäännöksiä, nimittäin suuria
"kurgaaneja" eli hautakumpuja, joista toiset ovat ympäröidyt valleilla
ja juoksuhaudoilla. Muutamat kuuluvat olevan niin kauhean suuria, että
ne näkyvät kymmenen virstan päähän. Varsinkin on niitä Tartass-joen
yläjuoksun varrella. Kun kulkee Takmitskoen kylästä Irtishin rannalla
Kopiovan kautta Jelankkaan, niin näkee tien varrella sellaisia
jättiläiskurgaaneja, vieläpä toisin paikoin näkee niitä useampia
samalla kertaa.

Venäläisiä ja tataareja asuu nyt täällä, mutta mitkä kansat ennen ovat
eläneet täällä ja jättäneet jälkeensä nämä muistomerkit, sitä ei ole
kukaan selville saanut. Minun kysymykseeni mistä kansasta näiden
muistomerkkien arveltiin johtuvan, vastasi eräs kyytimies: Kertovat
tshuhnia asuneen täällä. Mistä hän oli tuon tiedon saanut, en tiedä,
mutta että meidän esi-isämme olisivat kerran maailmassa asuneet täällä,
missä metsästys ja kalastus ovat olleet niin tuottavia, on kyllä
todenmukaista. Suomalaiset kansat olisivat siinä tapauksessa joutuneet
väistymään länteen, pohjoiseen ja koilliseen etelästä tulevien
turkkilaisten kansojen tieltä. Taran seudulla asuvat tataarit sanovat
johtuvansa Bukarasta. Tämän alueen, Jäämeren rannikolta pitkin Irtishiä
sen lähteille saakka, vuoriseudun Vernoin ympäristöllä, jossa sanotaan
asuvan ugrilaista kieltä puhuvan kansan, ja paikkakunnan sieltä länteen
ja luoteesen pitäisi olla erittäin tärkeitä suomalaisille kielen- ja
muinaistutkijoille.

Mutta palatkaamme tuossa tiheässä lehtimetsässä Bugenen luona asuviin
suomalaisiimme. Suomalaisten Inkeristä tuomat kansantavat ja
kansanlaulut ovat parhaiten säilyneet Bugenessa. Mitä minä jouduin
kuulemaan, kirjoitin minä muistiin. Kun he jo lähes sata vuotta ovat
oleskelleet Siperian sydänmaissa, ilman mitään vaikutusta ympäristöstä,
lienee lauluilla jonkun verran arvoa. Lienee hauska lukijalle tulla
tuntemaan muutamia niistä. Sen vuoksi olen XVII luvussa julkaissut
muutamia kappaleita.

Vaikka ulkonainen turvallisuus hengen ja omaisuuden puolesta vallitsee
Bugenessa sekä varallisuus myöskin on suurempi kuin muissa
suomalaisissa siirtoloissa, niin on kuitenkin tietämättömyys siellä
verraten suurempi kuin missään muussa kylässä. Jotain kirkollista
harrastusta osoittavat he kuitenkin itsellään olevan. He ovat
rakentaneet rukoushuoneen, hankkineet kirkonkellon ja ovat aina
palkanneet jonkun joka on lukenut heille rukoushuoneessa, kastanut
lapset j.n.e. Nämä lukkarit ovat kuitenkin välistä olleet niin
tietämättömiä että he eivät ole osanneet kunnollisesti veisata virttä
eikä kirjoittaa muistiin väestön muutoksia. Virka-aikanani Siperiassa
oli minulla tavallisesti toimitettuna joku henkilö siirtolassa, joka
voi opettaa lapsia lukemaan. Tämä sai siitä palkakseen kylältä niin
paljo kuin entiset lukkarit olivat saaneet, ja sen lisäksi maksoin minä
heille Suomessa kootuista vapaaehtoisista varoista. Koulumestarille
ostin minä talon, jossa on kaksi asuinhuonetta ja tarvittavat
ulkohuoneet. Kylä jatkoi rakennusta koulutuvalla ja sitoutui antamaan
koulumestarin, jos sellainen voitaisiin saada Suomesta, viljellä kaksi
desjätinaa koulurakennuksen vieressä olevasta kylän ha'asta. Sitä
paitsi saisi hän kasvattaa viljaa ja niittää heinää kuten kaikki muut
kylän asukkaat, tarvitsematta maksaa mitään kruununveroa, olla
vapautettu kaikista muista ulosteoista sekä saada hiukkasen viljaa,
voita j.n.e. joka talosta. Nykyään ei ole mitään lukkaria eikä
koulumestaria seurakunnassa, joka on kyllä surullista, kun on noin sata
lasta kouluijässä. Näistä on muutamia jo yli kahdenkymmenen vuoden
vanhoja, mutta ripille lukemattomia.

Tähän rukoushuone-seurakuntaan kuuluu muutamia ympärillä olevissa
venäläisissä kylissä asuvia virolaisia ja suomalaisia perheitä. Taran
piirissä asuu sitä paitsi Suomesta karkoitettuja suomalaisia, joita on
hajallaan useammassa voolostissa. Mutta näillä ei ole vakinaista
asuntoa, vaan kulkevat työnhaussa laajalta pitkin Siperiaa ja ovat sen
vuoksi vaikeita tavata. Kuitenkin asettavat he matkansa niin että ovat
Bugenessa siihen aikaan kun pappi on tavallisesti tavattavana siellä.
Usein tapahtuu myös että he matkoillansa poikkeavat pastorin luokse
Omskiin.

Mutta ennenkuin minä jätän näitä metsäisiä niittymaita, mainitsen myös
muutamia sanoja eräästä pienestä suomalaisesta siirtokunnasta, joka on
Rishkovan ja Bugenen välillä ja jonka nimi on Bojarka.




VI.

Bojarka.


Kuten Bugenekin, syntyi Bojarka Rishkovan palon jälkeen, kun muutamia
suomalaisia muutti tähän, erittäinkin siihen aikaan asumattomaan
seutuun. Sittemmin asettui sinne myöskin muutamia Suomesta
karkoitettuja, jotka olivat perustaneet perhe-elämän Siperiassa.
Bojarka on sadan virstan päässä Rishkovasta pohjoiseen ja ainoastaan
muutaman virstan päässä Tobolskin ja Taran väliseltä postitieltä ja
kahdentoista virstan päässä Atshinovan postiasemalta. Väkiluku täällä
nousee tuskin sataan henkeen. Mistä se tulleekin, en tiedä, mutta
Bojarkan talonpojat ovat hyvin köyhiä, vaikka heillä on hyvä peltomaa,
hyvä metsä, hyvät niityt ja kaikki tämä -- ihan lähellä.

Tietämättömyys, joka peittää synkkyyteensä sekä Siperian yleensä että
myös suomalaiset siirtokunnat ja varsinkin Bojarkan pienen seurakunnan,
vaikuttaa ehkäisevästi kaikkeen kehitykseen. Päivä menee yhtä
yksitoikkoisesti kuin toinen, toinen vuosi kuin toinen. Merkillisin
tapaus kylässä on, kun pappi joskus käy siirtokunnassa ja viipyy siellä
jonkun päivän. Silloin on elämää ja liikuntoa leirissä. Lasten kasteet
ovat vahvistettavat, nuoriso päästettävä ripille, täysi-ikäiset käyvät
Herran pyh. Ehtoollisella j.n.e. Tila kylässä on kyllä tullut hiukan
paremmaksi sitten kun minun asettamani koulumestari on siellä tehnyt
työtä viisi vuotta. Lapset ovat tällä aikaa oppineet lukemaan
välttävästi ja säännöllistä jumalanpalvelusta on pidetty joka
sunnuntai. Minun tullessani Siperiaan oli kylässä vaan yksi tai pari
miestä, jotka osasivat lukea kirjasta, kuitenkin kovin kehnosti. Yksi
näistä toimitti tavallisesti hätäkasteet ja hautasi ruumiit. Mutta kun
minä sittemmin tutkin hänen lukutaitoaan, oli se niin ala-arvoista,
että minun täytyi hämmästyä siitä kuinka hän oli voinut ottaa
tehdäkseen kirkollisia toimituksia. Jos toimitusmiehet ovat olleet
heikkoja, niin on myös seurakunta ollut sellaista, joka ei ole paljo
voinut ymmärtää siitä mitä on luettu. Esimerkkinä siitä kuinka
kehnotietoisia he siinä suhteessa ovat olleet, mainitsen seuraavan
pikku tapauksen, joka tosin ei tapahtunut Bojarkassa vaan Bugenessa,
jossa valistus on hiukan suurempi. Eräs isäntä kertoi nimittäin
uutisena, jonka hän jouluaamuna oli saanut kirkossa, että lukkarin
emäntä oli saanut pojan. Mutta sekä hänen vaimonsa että muut saapuvilla
olevat naapurivaimot inttivät vastaan ja väittivät ettei tämä suinkaan
voinut olla totta, sillä eivät mitään sellaista olleet lukkarin
emännässä huomanneet. Mutta mies pysyi lujana sanassaan ja väitti kiven
kovaan että lukkari oli sen itse sanonut samana päivänä kirkossa.
Kun alettiin tutkia ja kuulustella, mistä hän oli sellaisen uutisen
saanut, niin huomattiin että mies niin oli käsittänyt joulupäivän
epistolatekstissä löytyvät sanat: "lapsi on meille syntynyt, poika on
meille annettu" j.n.e.

Bojarka on pienen puron varrella, ympärillä heinäisiä niittymaita,
jotka kyllä ovat alhaisia mutta eivät kuitenkaan niin vesiperäisiä kuin
Bugenen ympäristöt.

Epäkohtana, joka on suuressa määrässä estänyt Siperian suomalaisten
siirtokuntien kehitystä, on ollut se, että on ollut paljo vähemmän
naisia kuin miehiä. Moni mieshenkilö on sen vuoksi ollut pakotettu
vasten tahtoaan elämään yksin. Niinpä muistan että eräs talonpoika
Bojarkassa, joka oli kadottanut vaimonsa monia vuosia sitten, oli
joutunut yksin hoitamaan talouttaan ilman mitään naisen apua. Kun minä
tiesin kuinka vaikeata keski-ikäisellä miehellä on saada vaimoa
suomalaisissa kylissä, sanoin minä puoleksi leikillä puoleksi
totuudessa: "Te tulette niin vanhaksi pian ettei kukaan tyttö huoli
teistä". Niin, sanoi hän syvästi huoaten, "sepä se juuri on, joka niin
harmittaa." Jos yhtä suoraa kieltä puhuttaisiin meidän maassa, niin
saisi sellaista valitusta pikemmin kuulla toiselta sukupuolelta.
Kaikille naimahaluisille naisille on Siperia oikea luvattu maa. Sillä
yli kahdenkymmenen olevaa naimatonta naista ei liene Siperian
suomalaisten siirtokuntien rajojen sisällä.

Puheen kerran ollessa perhe-asioista, niin voinee lisätä että perhe
Siperiassa tuntee itsensä sitä onnellisemmaksi, mitä useampia lapsia
sillä on. Maata on kyllin kaikille niin paljo kuin he vaan voivat
viljellä. Sen vuoksi ei vanhempien tarvitsekaan olla huolissaan
lastensa tulevaisuudesta tässä suhteessa ja leivästä ei ole ollut
puutetta tähän päivään asti länsi-Siperiassa. Jos joku lapsi jää aivan
orvoksi, niin tarjoutuu useammiten monet perheet ottamaan lapsen
omakseen. Kuinka toisin on meillä! Mutta monta taloutta on täälläkin,
jotka eivät milloinkaan kylvä mitään, vaan ostavat leivän-aineen,
vaikka kuten sanottu hyvää peltomaata on kyllä runsaasti saatavana.

Voimainsa mukaan on kylä auttanut koulumestarinsa eli lukkarinsa, kuten
heitä yleensä kutsutaan Siperiassa, palkkaamiseen. Mutta ei voima eikä
halukaan ole varsin suuri, ja näyttää arveluttavalta koulun kohtalo
vastaisuudessa, sillä sen lukkarin, joka heikon vointinsa mukaan on
toiminut Bojarkassa, täytyi minun taloudellisista syistä sanoa irti.

Ennenkuin lukkari asetettiin Bojarkaan, kuuluu siellä hyvin vähä olleen
erotusta pyhän ja arkipäivän välillä. Moni ei edes huolinut pitää
selvillä koska sunnuntai olikaan, vaan jatkoi työtänsä. Kun otan
huomioon kuinka paljo Jumalan sanaa juuri kirjain kautta on levitetty
Siperian suomalaisiin siirtokuntiin, niin uskallan toivoa että tämä
kylvö aikanaan tuottaa hyvän hedelmän. Mutta kaikesta sydämestä toivon
minä samalla ettei Bojarka eikä mikään muukaan kylä jäisi ilman
"lukkaria", sillä näissä kaukaisissa kylissä ovat he, vaikka meidän
vaatimustemme mukaan Suomessa vähäarvoisia, suuresta merkityksestä sekä
lapsille että aikaihmisille; edellisille opettajana ja jälkimäisille
ystävänä ja neuvonantajana.




VII.

Siirtokunta Omin rannalla.


Niissä kylissä, joita tähän saakka olemme kuvanneet, on, kuten
mainittu, kantaväestönä olleet Inkerin suomalaiset. Nyt tulemme
erääseen siirtokuntaan, missä on kylä, jonka väestö on tai ainakin
alussa on ollut vaan Suomesta karkoitettuja pahantekijöitä. Tämän kylän
nimenä on kruunun kirjoissa Helsinki, mutta naapurien kesken sitä
sanotaan Ruotsinkyläksi eli Putkovaksi. Mutta ennenkuin rupeamme
tarkemmin ottamaan selvää tilasta Helsingissä, mainitsemme hiukkasen
siitä miten Omin siirtokunta on syntynyt sekä luomme katsauksen muihin
siellä oleviin kyliin.

Kuten jo ennen on mainittu, tuli tila Rishkovassa luteerilaisille liian
ahtaaksi ja suuri vaikeus syntyi siitä, että monia eri kansallisuuksia
asui sekaisin samassa kylässä. Sen vuoksi syntyi pastori Johanssonissa
ajatus perustaa uusi siirtokunta, jossa olisi kaikilla saatavana sekä
peltoa että metsää. Sellaiseen tarkoitukseen sopiva paikka löytyikin
120 virstan päässä Omskista Om-joen rannalla. Vuonna 1861 osoitti
Omskin kenraalikuvernööri mainitun alueen, jossa oli 29,000 desjätinaa
maata, asuinpaikaksi luteerilaisille. Ei viipynytkään kauvan
ennenkuin iso osa Rishkovan väestöstä ja paljo venäläisissä
kylissä asuvia perheitä muutti sinne, sekä perustivat omat kylät
kansakunnillani. Niinpä perustivat lättiläiset kylän nimeltä Riiga,
virolaiset Tallinna-nimisen, Inkerin suomalaiset Narvan ja Suomen
suuriruhtinaskunnan suomalaiset Helsingin. Vuonna 1889 nousi
siirtokunnan koko väestö 2,300 henkeen. Siirtola on rakennettu viiden
virstan matkalle länsi- eli etelärannalle Om-jokea. Kuitenkaan eivät
kylät ole yhteen rakennetut, vaan on esim. Helsingin ja Narvan kylien
välillä puolen virstan asumaton taipale. Om-joki, joka on siirtolan
rajana pohjoiseen, on varsinkin kevätaikaan mahtava joki jyrkkine
savisine rantoineen. Kun joki on hyvin virtava, niin tapahtuu harvoin
että elukkaa, joka tapaturmasta on joutunut jokeen, voidaan pelastaa.
Om on hyvin kalainen joki, kuitenkaan ei siinä ole niitä kallisarvoisia
kalalajeja, joita löytyy Siperian pääjoissa. Haukia, ahvenia, säynäitä,
mateita ja useita särjen kaltaisia kalalajeja saadaan täältä. Kun
ruokaa on runsaasti, tulevat kalat hyvin lihaviksi. Niinpä esim. säynäs
ei hyvyytensä puolesta ole paljo huonompi Suomen lohta. Joessa
löytyvällä kalanpaljoudella ei ole mitään vastinetta Suomen joissa.
Muutamin ajoin vuodesta, kun kalat ovat enemmän liikkeellä, on kuin
koko joki eläisi. Melkoisena sivu-elinkeinona on sen vuoksi kalastus
Om-siirtokunnassa, vaikka kalastuksen tapa on niin alkuperäistä että
ainoastaan kalojen suuri runsaus voi tehdä että työ kannattaa.

Seutu aina Omskista Om-siirtolaan on ylänköruohoaron luonteista, vaikka
tosin isohkot lehtimetsät, jotka muistuttavat saaria saaristossa,
antavat eloa ja suloa sille. Keväällä kun lumi on sulanut auringon
lämpimistä säteistä, muuttuu aro äkkiä kuin taikasauvan voimalla
mehevän viheriäksi. Sadoittain erilaisia loistavia kasvia pistää
silloin esiin ja loistaa mitä komeimmissa väreissä. Aron iloiset
laulajat, leivoset, lentelevät lukemattomin parvin yli koko aron.
Lukuisia karjalaumoja on laitumella tuolla tasangolla. Talonpoika
kyntää ja kylvää viljavaa ruokamultaista aroa, josta hän voi odottaa
runsasta satoa, jos Jumala vaan antaa sadetta. Mutta jos hän poistuu
pellolta tunniksikin hevosineen lepäämään, vie hän varovaisesti auran
pois, sillä muuten se voitaisiin varastaa. Yöllä ei ole hänen leponsa
myöskään suuri, sillä silloin täytyy hänen valvoa ja vartioida
hevosiansa, jotka syövät arolla, etteivät varkaat, joita kiertelee
kaikkialla väjymässä piilopaikoissaan, saisi tilaisuutta varastaa
niitä. Kuinka usein tapahtuu kumminkin että kun hän nukkuu päivän
raskaasta työstä väsyneenä, herätessään huomaakin kauhukseen
vetojuhtiensa kadonneen. Hän, jolla on koko toimeentulonsa
maanviljelyksestään, on nyt siinä avutonna voimatta saada kylvöään
päätteesen. Mutta jos hän voi seuraamalla jälkiä kasteisessa ruohossa
päästä varkaan perille, niin voi tätä, jos ei ole kerinnyt pääsemään
pakoon. Usein ovat nuo pelätyt hevosvarkaat tällä tienoolla
Om-siirtokunnan karkoitettuja, ja sinne viedään useinkin varastetut
hevoset. Kun ne kerran sinne tulevat niin voidaan ne saada takaisin
ainoastaan suurilla lunnailla. Mutta ei ainoastaan hevosia, vaan myös
kaikkea mitä ottaa voi, alkoivat nämä pahantekijäin asumat kylät
varastaa rauhallisilta venäläisiltä naapureiltaan. Turmeluksen luola,
vitsaus koko paikkakunnalle tuli Om-siirtokunnasta. Omituisuutena
kaikilla näillä kansoilla, sekä suomalaisilla että virolaisilla ja
lättiläisillä on se, että he ovat rohkeita ja viekkaita sekä
tarmokkaita aikeittensa täyttämisessä. Kun pahimmat varkaat kaikista
näistä kansoista vuosi vuodelta ovat kootut samaan paikkaan, mitäpä
muuta on odotettavakaan. Paloviinaan taipuvaisia ovat he ja tätä
tavaraa on yltäkyllin Siperiassa, sillä ei ainoastaan laillisia
kapakoita ole Om-siirtokunnassa, vaan joka toisessa talossa on
salakapakka-liike sivutulona. Mitä kohtauksia on näytelty kylässä ja
kapakkain edustalla! Loppuna oli useimmiten verinen tappelu ja murha.
Kun varoja tällaiseen roskaelämään puuttui, lähdettiin varastelemaan.
"Mennään varkaisille" sanottiin vaan, ikäänkuin olisi ollut hankkeessa
jotain luvallista tointa. "Kylään tuli aika lailla tavaraa taas viime
yönä", sanotaan sitten.

Luteerilaisia ruvettiin yhtä pahoin vihaamaan kuin pelkäämään
ympäristöllä. Kuinka paljon tämä vaikeutti säädyllisempien
karkoitettujen ja vapaiden inkeriläisten asemaa ja kuinka paljo se
alensi heidän arvoaan ja luottamustaan, on helposti ymmärrettävää. Kun
pahe oli päässyt vallan puolelle, niin oli vaan harvoja, niin tuskin
ketään joka uskalsi ilmoittaa varasta, vaikka kyllä tiesikin kuka oli
varastanut sen mitä etsittiin. Useimmiten ei kuitenkaan venäläisillä
ollut rohkeutta tulla siirtokuntaan etsimään varastettua, vaikka kyllä
tiesivät, että se oli sinne joutunut. Vaarallista todella olikin tulla
sinne käymään, mutta vielä vaarallisemmaksi tahtoivat pahantekijät
kuvata sen kuin todella oli. Helsingin kylä oli pahimmassa maineessa
vielä vuonna 1885, kun minä tulin Siperiaan. Kuitenkin oli elämä siellä
muutamia vuosia ennen ollut vielä hirveämpää. "Siellä henkensä kuulemma
pian menettää." Tämän jos ei muuta tiesivät kauvimpanakin asuvat
Siperian suomalaiset sanoa Om-siirtokunnasta. "Mutta jos eivät löisi
kuolijaaksi kun tulee sinne", kysyivät Venäläiset kyytimiehet
peloissaan, kun heidän piti minua kyyditä siirtolaan. Kuinka
luteerilaiset ovat saaneet venäläiset niin pelkäämään, kuvaa seuraava
kertomus. Annan erään karkoitetun maanmiehen, joka asuu venäläisessä
kylässä 60-70 virstan päässä siirtolasta, kertoa. "Eräältä minun
naapuriltani", sanoi hän, "varastettiin useampia hevosia, ja kun oli
varmoja syitä olettaa että ne oli viedyt suomalaiseen kylään, niin
pyysi minun venäläinen naapurini minua ja erästä toista suomalaista
saattamaan häntä Helsinkiin, koettamaan saada takaisin hänen hevosiaan.
Kun nyt on tapa naapurusten kesken että toisen naapurin on autettava
toista sellaisissa tapauksissa, niin emme voineet evätä hänen
pyyntöään, vaikka huolestuneina seurasimme häntä. Tulimmekin oikein
Ruotsinkylään. Minä tunsin erään talonpojan kylässä ja tämän luokse
ohjasimme matkamme. Sidoimme hevosemme kiinni ja astuimme tupaan.
Siellä istui joukko rosvontapaisia miehiä pöydän ympärillä,
ryypiskellen paloviinaa. Kun he saivat tietää mitä me tahdoimme, nousi
eräs heistä, jättiläisen kokoinen mies ylös, otti pitkän puukon
tupostaan, ojensi käsivartensa ja viilsi puukolla pitkin pöytää,
karjuen: 'kenen teistä minä ensin tapan, kuten te ryssät tapatte meidän
miehiä, niin teemme mekin teille.' Sitten astui hän meidän luoksemme ja
kysyi meidän nimiämme. Minut jätti hän rauhaan, mutta minun
suomalaiselle toverilleni, joka ei näyttänyt häntä miellyttävän, antoi
hän iskun vasten kasvoja, niin että verta tuli nenästä ja suusta. Me
olimme kuoleman hädässä. Ulos emme me uskaltaneet ja sisälläkin oli olo
kamalaa. Vihdoin tulimme onnellisesti ulos ja saatuamme hevosemme irti
lähdimme ajamaan hyvää kyytiä. 'Niin, kyllä se oli minun viimeinen
matkani tshuhnien luo, vaikka he varastaisivat kaikki mitä minulla on',
sanoi venäläinen ja huokasi helpotuksesta, kun kylän olimme jättäneet
taaksemme." Niin kertoi maanmiehemme. Mutta jos venäläiset pelkäävät
uskolaisiamme, niin oli näilläkin syytä pelätä edellisiä. Jos he
löysivät luteerilaisen maidensa sisällä ja jos tämä ei voinut tehdä
selvää asiastaan, joka jo kielen tähden usein voi olla vaikeata, niin
sai hän kiittää onneaan jos hän pääsi heidän kynsistään hengissä. Mutta
että tämän vihamielisyyden syy oli kokonaan etsittävä luteerilaisista,
käynee selville edellä sanotusta. Kaikki tämä oli luonnollisena
seurauksena siitä että suuri joukko yhteiskunnan hylkytavaraa oli
kasattu yhteen paikkaan. Vielä sen lisäksi oli kehnoa siirtokunnan
hengellinen hoito. Niin kauvan kun siirtolan perustaja, pastori
Johansson, pysyi paikkakunnan luteerilaisten pastorina, kävi jotenkin
hyvin. Sillä pastori on ainoa henkilö, jota nämä ihmiset hiukan
kunnioittavat. Jos hänen esiintymisensä on varmaa ja sukkelaa, kuten
oli pastori Johanssonin, niin on hänellä suuri vaikutus tuohon
kansaan. Varmalla esiintymisellään piti hän heidät aisoissa.
Mutta kun hän muutti pois ja heikompia voimia tuli hänen sijaansa, kävi
kaikki yhä pahemmaksi. Asiat eivät parantuneet vaikka sivistynyt
saksalais-virolais-lättiläinen katekeetta sijoitettiin paikkakunnalle.
Kerta kerralta varastettiin häneltä elukoita sekä häntä uhattiin
kuolemalla, kun hän astui sorrettujen puolustajaksi. Suomalaiset, joita
siirtolassa oli yli kahdeksansataa henkeä, jäivät kaikkea muuta
hengellistä hoitoa vaille kuin mitä he virolaiselta katekeetalta voivat
saada. Tämä toimitti sekä niiden lastenkasteen että myös hautasi
kuolleet ja piti jonkunlaista kirjaa väenmuutoksista seurakunnassa,
mutta ei mitään kirkonkirjaa löytynyt. Saksalaiset pastorit päästivät
lapset ripille, jos he ulkoa osasivat lukea isämeidän ja
uskontunnustuksen, jotka toiset oppivat porstuassa, kun pastori jo
kuulusteli toisia sisällä. Suomalainen väestö oli sitä paitsi
enimmäkseen irtolaisia, jotka kuleskelivat toisin ajoin vuodesta
venäläisissä kylissä työn-ansiolla. Heillä oli pienet mökkinsä kylässä,
mökit, jotka olivat toisilla tehdyt koivunhirsistä, toisilla maasta tai
mättäistä. Tavallisesti eli joku mies ja nainen jonkun aikaa yhtenä
huonekuntana yhdessä, mutta pitkällinen ei ollut heidän liittonsa.
Tunnen naisia, jotka ovat eläneet muutamassa vuodessa neljän tai viiden
eri miehen kanssa. Tavallisesti on nainen se, joka valitsee kenen
mukana tahtoo kulkea. Kuten yllä mainittiin, on niin vähä naisia, että
he ovat hyvin haluttuja. Kuinka asiat tulivat sentään paremmiksi
Helsingissä ja Narvassa, vieläpä jossain määrässä koko siirtokunnassa,
käy selville tähän liitetyistä matkakertomuksista. Mitä ulkonaisten
olojen suhteen tehtiin, voitanee lyhykäisesti tässä mainita.

Minun ensimmäinen huoleni oli, kun aloin ryhtyä työhön, saada
suomalainen jumalanpalvelus joka sunnuntaiksi ja koulun kylään.
Sitä varten sopivana henkilönä oli minulla mukanani tulkkina
seurannut pehtoori A. Granö, joka perheineen muutti mainittuun
suomalaiseen kylään syksyllä 1886. Monellaisten puutosten alaisena
kylmissä huoneissa ja kehnolla palkalla alkoi hän työnsä kaikessa
hiljaisuudessa. Sittenkuin me perinpohjin olimme oppineet tuntemaan
olosuhteet täällä, aloimme yksissä neuvoin parantamaan ja korjaamaan
epäkohtia. Lukutaito saatiin kouluopetuksella sekä kirjojen,
sanomalehtien ja pienen kirjaston avulla vähitellen paranemaan. Kirkko
ynnä kouluhuone rakennettiin. Vasta perustetusta raittiusyhdistyksestä
saatiin melkoista apua työssä, kun tähän yhdistykseen voi turvata
monessa tapauksessa, kun apua tarvittiin. Venäläiset virastot rupesivat
yhä enemmän käyttämään koulumestaria apuna vaikeammissa ja
vaarallisemmissa tutkimuksissa ja viimein pitivät ne tarpeellisena
palkata hänet Venäjän valtiovaroilla järjestyksen pitäjäksi siirtolassa
ja sen ympäristöllä. Kuinka monta ja kovaa taistelua on maksanut
ennenkuin kapakat, lailliset ja laittomat, saatiin pois, varkaat
voitettiin ja kylä tuli sille kannalle jolla se nyt on, tietää vaan se,
joka itse on ottanut osaa työhön. Jos kiittämättömyys yleensäkin on
maailman palkka, niin kyllä saavat papit ja koulunopettajat Siperiassa
kokea sitä enemmän kuin kukaan muualla.

Monessa suhteessa on Om-siirtokunta, mitä luontoon tulee, kaikista
Siperian suomalaisista siirtokunnista suosituin. Peltomaata on kylliksi
ja enemmänkin kuin kylliksi. Mitä sen hyvyyteen tulee, tarvitsee vaan
sanoa että se on arvosteltu ensimmäisen luokan peltomaaksi, joka
etelä-Siperian mittakaavan mukaan merkitsee 1/2-1 metrin
ruokamultakerrosta. Metsät, joissa on koivuja ja haapoja, ovat
aikoinaan olleet erittäin hyviä, mutta järjettömän haaskaamisen kautta
ovat ne tulleet huonommiksi. Vesakkoa on kuitenkin hyvin runsaasti.
Niityt ovat yleensä jotenkin kaukana. Sillä ei viitsitä ruveta heinää
niittämään, missä se ei ole lähes miehen korkuista. Tavallisesti
katsotaan vähemmin heinän laatuun kuin sen paljouteen. Sen vuoksi
jäävät suuret alat, jotka kasvavat mitä parasta heinälajia, kuten
villiä virnaa, niittämättä, ja etsitään alhaisia maita, missä kasvaa
pitkää saraheinää. Karjanhoito on alhaisella kannalla. Parempia
heinälajia ei korjata sen vuoksi että -- karja syö niin paljo niitä.
Pääasia siperialaiselle on vaan että eläimet pysyvät hengissä talven
yli.

Kun matkustaa siirtolan tiluksien läpi niin täytyy, jos on vähänkään
käsitystä luonnon kauneudesta, ehdottomasti ruveta sitä ihailemaan.
Viljavasta, viljelykseen kelpaavasta arosta on tuhansia tynnyrinaloja
silmien edessä, odottamassa vaan käsivartta ja auraa. Tuolla edempänä
taas näkee lehtimetsän, niin tasaisen kuin olisi se hoidettu puisto.
Niin seuraa näköala toisensa jälkeen. Milloin kulkee kuin salmen läpi
saaristossa, milloin taas kuin ulapalla vuonossa, jossa on paljo
lehtimetsään pistäviä lahtia ja poukamia. Tällä tavalla voi matkustaa
useampia tuntia siirtokunnan maa-aluetta. Kaikki muistuttaa herrastalon
tiluksista. Odottaa vaan tuolta metsän takaa suurenmoisia
herraskartanon rakennuksia näkyviksi, sillä tuntuu kuin vaatisi taulu
sitä, tullakseen täydelliseksi. Mutta voi matkustaa päiviä, jopa
viikkokausia sellaisia alueita pitkin Siperiassa, näkemättä
herraskartanoita. Jos kehitys saa rauhassa tapahtua ja Siperian maa
säilyä niiltä puolivilleiltä paimentolaisjoukoilta, jotka ovat täällä
aikoinaan mekastaneet ja välistä tulvanneet Eurooppaan, niin saa
arvattavasti läheinen tulevaisuus nähdä nämä nyt uneksitut linnat
toteutetuiksi. Uusi Siperian rautatie, joka tulee leikkaamaan
siirtokunnan maata noin penikulman päässä kylästä, tuonee mukanaan
uuden ajan Siperialle, tempaamalla sen lähemmäksi Eurooppaa. Silloin
tulee kai myöskin se kirous, jonka tänne-karkoitus on tuottanut,
vähitellen katoamaan. Kunpa vaan pysyisi silloinkin se luonnonvirkeä
olo, joka niin mieltä ihastuttaa Siperiassa!




VIII.

Verhne-Suetuk.


Nyt siirrymme hyvän kappaleen itäänpäin kirgiisien eli Barabinin
aroilta. Verhne-Suetukin siirtola, jota käymme kuvaamaan, on 1,800
virstan päässä Omskista ja siellä on suomalaisen pastorin vuosittain
käytävä. Matka, kun ottaa lukuun ne poikkeukset valtatieltä, joita
hänen täytyy tehdä käydäkseen katsomassa välillä olevalla alueella
asuvia suomalaisia, tulee siten noin 4,000 virstaa. Verhne-Suetukin
siirtolan asemasta ja synnystä puhumme hiukkasen, vaikka sitä asiaa on
käsitelty joksikin osaksi jälempänä seuraavassa matkakertomuksessa.
Kuten länsi-Siperiankin ensimmäiset luteerilaiset kristityt olivat
ruotsalaisia ja suomalaisia sotavankia Pultavasta, jotka järjestyivät
kirkko-yhdyskunnaksi Tobolskissa, niin muodostivat sellaiset vangit
kahdeksannentoista vuosisadan alussa ensimmäisen Ev.luteerilaisen
kirkko-yhdyskunnan Irkutskiin itä-Siperiassa. Sitten perustettiin v.
1767 sotapapin virka sinne. Kuten Tobolskia katsottiin emäseurakunnaksi
länsi-Siperian toisille luteer. seurakunnille, niin on Irkutsk
emäseurakunta kaikille Jenisein itäpuolella oleville luteerilaisille
seurakunnille.

Sittenkuin kuolemanrangaistusta Suomessa ei enää käytännössä pantu
toimeen ja muutettiin elinkautiseksi pakkotyöksi kaivannoissa
Siperiassa, siirrettiin vuosittain suurempi tai pienempi määrä
murhamiehiä kaukaiseen itään. Niiden tie kulki Moskovan, Perman,
Jekaterinenburgin ja Tjumenin kautta Tobolskiin. Koko matka kuljettiin
jalkasin ja kesti se, ennenkuin he tulivat viimeksi mainittuun
kaupunkiin, tavallisesti vuoden.

Vaikka heidät oli kotimaassa tuomittu elinkautiseen pakkotyöhön, niin
julistettiin uusi päätös Tobolskissa, joka määräsi 15-20 vuoden
pakkotyön, aina heidän rikoksiensa laadun mukaan; täällä saivat he
myöskin kuulla mihin paikkaan ja mihin laitoksiin he tulivat
lähetettäviksi. Osa lähetettiin nimitäin Ustj-Kamennogorskiin, toiset
kruunun verkatehtaihin Omskissa, polttimoihin Taran luona,
kullanhuuhtomoihin Altailla tai myös aina Nertshinskiin Baikalin
takaisessa alueessa. Vaellus määrättyyn paikkaan voi kestää vielä yhden
vuoden lisäksi. Kun he tulivat määräpaikkaansa, tapahtui luultavasti
useimmiten, etteivät he koskaan enää tulleet luteerilaista pappia
tavanneeksi. Tosin tekivät sekä Tobolskin että myös Irkutskin
divisioona-saarnaajat laajoja matkoja käydäkseen uskolaistensa luona,
mutta mahdotonta oli kumminkin käydä kaikissa paikoissa, minne
pahantekijöitä asetettiin. Tietämätöntä oli myös papeille, missä niitä
oli tavattavana. Siihen tuli lisäksi se vaikeus, että pastori ja hänen
sanankuulijansa eivät juuri ymmärtäneet toistensa kieltä.

Jo vuonna 1843 teki Moskovan divisioonansaarnaaja T:ri K. Sederholm sen
ehdotuksen, että kaikki Siperiaan tuomitut ja karkoitetut koottaisiin
siirtokuntiin, kukin kansakunta erittäin. Moskovan vankeinhoito-komitea
lähetti ehdotuksen korkeampaan paikkaan, ja Lokakuun 20 p. 1845
ilmestyi keisarillinen käsky, että kaikki luteerilaiset eri
kuvernementeista koottaisiin yhteen tai useampaan kylään Minusinskin
piirissä Jenisein kuvernementtia ja niiden sielunhoito tulisi yhden tai
kahden papin toimitettavaksi. Näihin siirtoloihin koottaisiin myös ne
luteerilaiset, jotka olivat palvelleet aikansa valtion pakkotyössä.
Kantaväestön muodostamiseksi näihin kyliin tuli Rishkovan suomalaisille
kehoitus muuttaa Minusinskin alueelle. Kun hyvää peltomaata tässä
siirtolassa rupesi olemaan niukalta ja sinne rupesi vuosittain
tulvaamaan eri kansakuntiin kuuluvia karkoitettuja, niin noudatti moni
perhe kehoitusta. Kun Irkutskin divisioonansaarnaaja pastori Butzke
kävi Minusinskin piirissä vuonna 1851, löysi hän täällä 116
luteerilaista vapaaehtoisia siirtolaisia, mutta vielä ei ollut mitattu
maa-aluetta, joka v. 1845 annetun keisarillisen käskyn mukaan oli
heille luovutettava. Kaikki kirjoitukset, jotka tästä asiasta olivat
lähetetyt kameraalilaitokselle Krasnojarskiin, olivat jätetyt
vastaamatta. Paikalliset viranomaiset olivat ensin osoittaneet
saapuneille hedelmättömän aron Jenisein varrella asuinpaikaksi, mutta
luteerilaiset eivät olleet tyytyneet tähän vaan hyvällä aistilla
valinneet itselleen hedelmällisen seudun Sujetukin ja Kebeshin
varrella. Pastori Butzken välityksellä saivatkin he tuon alueen.
Pastori Cossmann, josta tuli hänen jälkeläisensä, jatkoi hänen työtään
ja järjesti olot uudessa siirtokunnassa. Luteerilaisille mitattiin
20,000 desjätinan alue. Suomalaiset pysyivät Verhne-Suetukissa, joka
oli ensimmäinen ja vanhin siirtola, lättiläiset muuttivat 1858
Nizhnaja-Bulankaan, erääsen Kebesh-joen rannalla olevaan laaksoon, 25
virstaa Verhne-Suetukista etelään. Virolaiset saivat itselleen
osoitetuksi paikan Bulan-joen varrella 7 virstan päässä sieltä ja
antoivat kylälleen nimen Verhnaja-Bulanka. Että he pääsisivät alkuun
asumisyrityksessään, kokosivat luteerilaiset seurakunnat Venäjällä
pastori Cossmannin kehoituksesta apua näille veljilleen. Apuraha oli
melkoinen. Se nousi 27 tuh. ruplaan.

Sitä osaa Minusinskin piiriä, jossa myöskin luteerilaisia asuu, on
kutsuttu Siperian Sveitsiksi. Maa on niin väkevää että se tuottaa
hedelmää viidentoista vuoden ajan lannoittamatta. Korkeita
kukkuloita ja syviä ruohoa ja harvaa lehtimetsää kasvavia laaksoja
vaihettelee. Kukkulain välillä suikertelee kirkasvetisiä jokia. Nisua,
arbuuseja, melooneja ja tupakkaa viljellään; myöskin harjoitetaan
mehiläistenhoitoa. Se on maa, "jossa maito ja hunaja vuotaa", voisi
sanoa. Etelässä muodostavat Sajanin vuoret kuten sinisen pilviseinän
kukkuloilleen, jotka ovat lumen peitossa isomman osan kesää. Lännessä
taas, Jenisein länsirannalla, nähdään yksityisiä Altai-vuoristoon
kuuluvia korkeita vuoria. Ilman-ala on terveellistä ja lauhkeinta mitä
Siperiassa on. Yleensä voi sanoa että paikka on edullinen.

Luteerilaisista kylistä tekee suomalainen kylä Verhne-Suetuk parhaan
vaikutuksen. Luultavasti ovat virolaisetkin samaa mieltä, sillä vaikka
asetus määrää että Verhne-Suetuk ja sille mitattu maa-alue yksinomaan
kuuluu suomalaiselle kansallisuudelle, niin on kuitenkin virolaisia
pesiintynyt kylään niin lukuisasti, että heidän lukunsa 1890 nousi
364:ään. Kylän koko väestö oli silloin 921. Kouluikäisten lasten luku
virolaisista vanhemmista nousi 131:een, kun suomalaisten vanhempain
lasten luku oli vaan 104. Tällä on syynsä siinä seikassa, että
virolaisia tulee tavallisesti koko perhe Siperiaan, kun perheen-isä
karkoitetaan, mutta Suomesta tulee vaan mies ja perhe jää Suomeen. Sitä
paitsi karkoitetaan Virosta usein ihmisiä pienemmistä rikoksista ja
nämä voivat kyllä olla kunnollisia, mutta Suomesta lähetetään harvoilla
poikkeuksilla vaan hylkyjä.

Ensimmäiset karkoitetut saapuivat Verhne-Suetukiin 1857 ja pastori,
joka oli toimekseen saanut suomalaisten vankien ja siirtolaisten
sielunhoidon, kesällä 1863. Viimeksi mainittuna vuonna oli nimittäin
keisarillinen asetus ilmestynyt Helsingissä, joka määräsi että
suomalainen pastori ja katekeetta olivat lähetettävät tähän kaukaiseen
paikkaan.

Pastori Roschier oli ensimmäinen Suomen hallituksen Siperiaan lähettämä
pappi ja Adamsson ensimmäinen katekeetta. Pastori Roschierin
velvollisuutena oli hoitaa ei ainoastaan Verhne-Suetukin suomalaisia
vaan myös äskenmainituissa kylissä asuvia virolaisia ja lättiläisiä.
Sitä paitsi oli hänen vuosittain tehtävä matka niihin paikkoihin
Jenisein kuvernementtia, missä luteerilaisia asui. Irkutskin v.t.
divisioonansaarnaajana teki pastori Roschier laajoja matkoja aina
Tyynenmeren rannikolle.

Sittenkuin pastori Roschier 1878 palasi kotimaahan, sijoitettiin
lättiläinen pastori Nizhnaja-Bulankaan ja suomalaista kylää tulisi, v.
1884 annetun keisarillisen asetuksen mukaan, lähinnä hoitamaan
suomalainen katekeetta, joka olisi sen suomalaisen pastorin
tarkastuksen alaisena, joka saman asetuksen mukaan asuisi Omskissa eli
sen läheistöllä ja joka sieltä vuosittain kävisi Verhne-Suetukissa.
Pastori Roschierin aikana eli noin 1875 paloi vahinkovalkealla kirkko
ja pastorin asunto, jotka olivat rakennetut Apukassan varoilla.
Sittemmin rakennettiin uudestaan valtionvaroilla koulutalo, johon tuli
koulusali ja asunto katekeetalle. Katekeetta Lindholm, joka tuli
Adamssonin jälkeen tähän virkaan, harrasti suuresti oman kirkon
saamista kylään. Kun oli Irkutskin pankissa varoja tähän tarkoitukseen
noin 1,500 ruplaa ja vapaaehtoisia lahjoja Suomesta kertynyt noin 700
ruplaa, niin voitiin aije toteuttaa, ilman varsin suuria uhrauksia itse
siirtokunnan puolelta.

Kirkko rakennettiin ja voitiin vihkiä syksyllä 1888. Se oli silloin
tullut maksamaan 2,800-3,000 ruplaa.

Onnellisessa tilassa ovat Verhne-Suetukin talonpojat verraten useimpiin
muihin Siperiassa sen kautta, että heidän on helppo muuttaa rahaksi
viljansa kauppiaille, jotka ostavat läheisten kullanhuuhtomojen
tarpeeksi. Hyvänä tulolähteenä on myöskin rahdinveto mainittuihin
kullanhuuhtomoihin. Niinpä kertoi eräs talonpoika suomalaisessa kylässä
ansainneensa 200 ruplaa yhdessä talvessa sellaisten kuormien
kulettamisella. Vilja on usein Minusinskissa hyvässä hinnassa, sillä
sitä ostetaan ja kuletetaan laivoilla alas jokea pitkin sellaisiin
paikkakuntiin, missä viljankasvu ei menesty.

Tie Minusinskista Verhne-Suetukiin eli Kamennoi-bradiin, kuten kylää
paikkakunnalla jokapäiväisessä puheessa kutsutaan, kulkee milloin
mäkiä, joista on laaja näköala sekä Sajanin- että Altaivuorille, joiden
luulee olevan aivan lähellä, milloin taas hedelmällisiä laaksoja ja
metsiä. Kuinka voi erehtyä määrätessä etäisyyttä sellaisilla
paikkakunnilla, näkee seuraavastakin. Eräs postimestari Minusinskissa
kertoi luulleensa kun tuli paikkakunnalle, että matka Sajanin vuorille
voi olla korkeintaan 7-10 virstaa. Tässä luulossa ehdotti hän
muutamille tuttavilleen että tekisivät kävelymatkan vuorille. "Kyllä",
vastasivat nämä ja silloin lähdettiin. Kun mennään Minusinskista
Verhne-Suetukia eli Sajanin vuoristoa kohden, niin on kuljettava
muutaman virstan pituisen metsän eli laakson poikki. Heidän astuttuaan
tämän matkan ja tultuaan taas korkeammalle paikalle, näyttivät vuoret
olevan yhtä etäällä. Kummastuneena kysyi postimestari silloin kuinka
paljo heillä oli vielä jälellä matkaa näille vuorille. "Noin 150 à 200
virstaa on meidän vielä astuttava", tuli vastaukseksi.

Jos minä nyt voisin lopettaa kuvaukseni Verhne-Suetukista, niin olisi
hyvä; mutta silloin olisi lukija saanut liika valoisan kuvan
paikkakunnasta. Luonto on ihana, ilma sinisen kuultava ja ilman-ala
hyvä. Leivästä ja rahan-ansiosta ei ole mitään puutetta, kaikki on
totta, mutta asukkaat huokaavat kovan hirmuvaltiaan, juoppouden,
orjuudessa. Tämä pahe, joka on juuri moniin muihin paheihin ja
rikoksiin, pitää meidän maanmiehemme vankinaan niin, että siirtokunta
ei ole voinut kukoistaa niin kuin voisi luulla ja toivoa. Suomen asema
on sellainen, ettei sillä voi olla siirtomaita siinä ymmärteessä kuin
muilla itsenäisillä valtioilla on, mutta meidän pitäisi pitää kunnian
ja rakkaan velvollisuuden asiana auttaa maanmiehiämme korkeammalle
sivistysasteelle kuin millä ne ja niiden ympärillä olevat kansat ovat.
Mitä muuta on sanottavaa tästä siirtokunnasta, selviää seuraavista
matkakertomuksista.




IX.

Ashtshagul.


Tämännimisestä suomalaisesta siirtokunnasta on tuskin kukaan Suomessa
kuullut puhuttavan. Syy siihen on helposti löydettävissä. Ei nimittäin
ole kauvempaa kuin muutamia vuosia siitä kuin ensimmäiset suomalaiset
asettuivat tähän paikkaan, jossa nyt pieni tämänniminen siirtola on
syntynyt. Tämä siirtola on eteläisin kaikista suomalaisista
siirtoloista Siperiassa ja on noin 51 leveysasteella Tomskin
kuvernementin Barnaulin piirin lounaisimmassa kulmassa. Jo kauvan oli
moni Bugenen siirtolassa ollut tyytymätön asuinpaikkaansa ja halunnut
päästä pois johonkin helppopääsyisempään paikkaan. Muutamat sikäläiset
perheet olivat monta vuotta kuleskelleet etelä-Siperiassa, asuneet
milloin venäläisissä kylissä, milloin Barnaulin kaupungissa, löytämättä
sopivaa asuinpaikkaa. Vihdoin asettuivat he arolle mainitulla alueella,
missä oli runsaasti saatavana suolatonta vettä. Niin pian kuin he
olivat tehneet sen ja Tobolskin kuvernementissa asuvat luteerilaiset
olivat saaneet tiedon siitä, muutti vielä vuosina 1887-1890 moniaita
perheitä suomalaisia, virolaisia ja lättiläisiä Bugenesta ja
Om-siirtokunnasta. Alue kuuluu keisarilliselle kabinetille ja on
Barnaulin vuorihallituksen hoidossa. Asianomaisten toimesta mitattiin
luteerilaisille maa-alue, laskettu 700 henkeä varten, jonka luvun
pitäisi kokoontua määrävuosien kuluessa, jos he tahtoivat pitää koko
mitatun maa-alueen. Vuonna 1891 oli siirtokunnassa 102 henkilöä,
enimmäkseen suomalaisia.

Useampia kertoja olin saanut kirjeitä Ashtshagulista, joissa pyydettiin
tulemaan heidän luokseen, mutta en ollut voinut saada matkarahoja
ennenkuin keväällä 1891. Toukokuun keskivälillä mainittuna vuonna olin
valmis lähtemään mainitulle virkamatkalle, joka oli viimeinen pitempi
matka mitä Siperiassa tein. Siitä tulen kertomaan jossakin seuraavassa
luvussa.




X.

Ensimmäinen virkamatkani Om-siirtokuntaan 1885.


Päästyäni vähä järjestykseen ja saatuani podorozhnan (kyytipassin),
läksin matkalle Jelankaan, joka on 150 virstaa itään Omskista, sillä
siellä sanottiin suomalaisia asuvan. Kun tulin sinne, sanottiin että
minun olisi pitänyt poiketa oikealle paljo ennen ja että minä nyt olin
tehnyt 70 virstan mutkan. Kuultuani kuitenkin, että kylässä asui
lähemmä sata luteerilaista, rauhoituin ja jäin yöksi sinne. Aamulla
k:lo 5 lähetin sanan eräälle suomalaiselle, joka heti tuli
kestikievariin. Tämä sanoi olevansa Ylistarosta ja nimensä olevan
Pajumäki. Sovittuamme ajasta ja paikasta kokoonnuimme k:lo 10 e.pp.
erään Helsingistä kotoisin olevan suutari Strandin luona ja minä pidin
jumalanpalveluksen siellä kahdellekymmenelle hengelle. Sitten läksin
minä taas matkaan etsimään suomalaista siirtokuntaa ja tulin k:lo 6
j.pp. erääseen venäläiseen kylään Om-joen varrella. Toisella rannalla
oli suomalainen siirtokunta. Odottaessani miestä viemään kapineitani
venerantaan, näin kolme miestä tulevan, yksi keskellä ja hänen
kummallakin puolellaan mies, kelpo nuija kädessä. Eräs venäläinen
sanoi: tuo keskimmäinen on suomalainen. "Hyvää päivää", sanoin minä
suomeksi. -- "Jumala antakoon", vastasi hän. "Jouduin tässä kiinni",
jatkoi maanmieheni. -- "No mistä syystä?" -- "Ei se asia ollut niin
suuri mutta ihminen joutuu toisinaan onnettomuuteen", arveli hän, ja
lisäsi: "kyllä jo taitaa henki mennä, on seitsemäs kerta kun täällä
jouduin kiinni." Mies sanoi nimensä olevan Liisanpoika ja kotoisin
olevansa Hämeenlinnasta. Sittemmin sain kuulla, että hän oli ollut
työssä eräällä venäläisellä, joka lähetti hänen hevosella ja kärryillä
viemään ruokaa työväelle pellolla. Mutta Liisanpoika piti edullisempana
ajaa tiehensä. Niin hän meni ja möi sekä hevosen ja kärryt että kaikki,
millä jotain arvoa oli. Tästä teostaan oli hän nyt vangittu.

Kun katselin suomalaista kylää etäältä, näytti se minusta monessa
suhteessa muistuttavan suomalaista kylää kotimaassa. Saunat
joenrannalla ja pitkät koivut pihoilla, mutta ennen kaikkea kieli, jota
puhuttiin, muistutti Suomea. Ajajan huudosta tuli eräs vanha mies
veneellä minua hakemaan. Hän oli kivuloinen ja heikko. Kun hän kuuli
minun olevan suomalaisen papin, joutui hän sellaisen ilon valtaan että
hän lankesi polvilleen ja huudahti: "Voi Herra Jumala, vai tuli tänne
viimein oikea suomalainen pappi!" Kun minä sitten istuin maanmiestemme
keskuudessa, niin tuntui minusta ihan kuin olisin löytänyt sen, mitä
kauvan olin etsinyt. Ihmeellistä ei se ollutkaan, sillä ei päivääkään
tuskin ollut kulunut viiteen vuoteen, etten olisi ajatellut näiden
maanmiestemme hyljättyä asemaa.

Sen vuoksi ei ollutkaan pieni ilo minulle nähdä että olin tervetullut
ja kauvan odotettu. Luteerilainen siirtola Om-joen varrella on 125
virstan päässä itään Omskista, mutta ei kuulu Akmolinskin alueesen,
johon Omsk kuuluu, vaan Tobolskin kuvernementtiin. Siirtokuntaan kuuluu
neljä kylää, Helsinki eli Ruotsinkylä, Narva eli Suomenkylä, Tallinna
eli Eestinkylä ja Riia eli Lätinkylä.

Kun pastori Johansson ei voinut saada kyllin paljo luteerilaisia tähän
uuteen perustamaansa siirtokuntaan, niin pyysi hän Tobolskin
kuvernöörinvirastolta että kaikki Siperiaan tuomitut koko Venäjän
valtakunnasta lähetettäisiin Om-siirtokuntaan. Niin tapahtuikin. Tässä
lienee etsittävä syy siihen että lakattiin lähettämästä suomalaisia
niille määrättyyn Verhne-Suetukin siirtokuntaan Minusinskin piirissä
Jenisein kuvernementtia. Vuosittain tulvasi siirtokuntaan sadoittain
henkilöitä, suurimmaksi osaksi pahantekijöitä ja roistoja. Pian muutti
pastori Johansson pois Omskista, jossa hänen oli asuntonsa, ja hänen
sijaansa tuli vähemmin tarmokkaita miehiä, jotka kävivät siirtokunnassa
vaan yhden taikka korkeintaan kaksi kertaa vuodessa. Elämä siellä tuli
aina pahemmaksi ja pahemmaksi, ja lopullisesti tuli luteerilaisista
sellainen kauhistus ja vitsaus koko tienoolle, että väestö eli
venäläiset kääntyivät virastojen puoleen pyytäen ettei lähetettäisi
kaikkia pahantekijöitä heidän piiriinsä, sillä siellä ei nyt enää ollut
mitään turvaa hengen eikä omaisuuden puolesta. Lienee tapahtunut että
meidän maanmiehemme lähtivät 20 à 30 miehen suuruisina joukkoina
rosvoamaan ja varastamaan. Sitten tulikin käsky, että luteerilaisia ei
pitäisi lähettää enää kaikkia yhteen paikkaan, vaan hajoittaa
kaksittain kuhunkin kylään. Mutta pahuus ei ole vähentynyt
luteerilaisissa, vaan on se viime vuosina noussut korkeimmilleen.
Kaikki siveelliset käskyt ja siteet ovat poistetut. Avioliittoa ei
pidetä ollenkaan pyhänä. On tavallista että vaimo jättää ja elää toisen
kanssa, jätetty mies taas ottaa itselleen vuorostaan toisen vaimon
j.n.e. Suomalaisessa kylässä sattui m.m. sellainen tapaus että kaksi
miestä oli vaihtanut vaimoja. Että vaimo varastaa miehensä omaisuutta
tämän ollessa poissa kotoa ja lähtee tiehensä toisen kanssa, on
tapahtunut usein. Eräs mies tuli minun luokseni ollessani
siirtokunnassa ja pyysi minua kuulustelemaan hänen vaimoaan
matkoillani. Kun hän oli ollut heinänteossa, oli hänen vaimonsa myynyt
kaikki kalat, mitä hän oli pyytänyt keväällä, kaiken voin ja kaikki
munat, sekä juonut rahat suuhunsa ja sitten karannut kotoa. Kuulin
kerrottavan että vaimo ensin oli ollut kelpo ihminen, mutta hänen
miehellään oli ollut tapana pakoittaa hänen juomaan, kun itsekin joi.
Siten tuli vaimosta vähitellen juoppo. Eräs toinen tuli ja valitti että
hänen vaimonsa oli jättänyt hänen kolme vuotta sitten sekä asui erään
virolaisen luona, jonka kanssa hänellä oli kaksi lasta. Siitä
huolimatta sanoi hän kumminkin ottavansa vaimonsa vastaan, jos tämä
tahtoi tulla takaisin jota se kuitenkaan ei tehnyt. Toisilta kuulin
että hän oli ajanut pois vaimonsa ja antanut hänelle lehmän sekä
sanonut että he nyt olivat eronneita ystäviä.

Sen talon isäntä, missä asuin, oli etevä mies, suomalaisenkin mitan
mukaan. Hän oli kauvan pitänyt suomalaisia lehtiä ja lukenut hyvin
paljo. Hän oli syntynyt Siperiassa vapaista vanhemmista ja oli suuressa
arvossa ei ainoastaan siirtokunnassa, vaan myöskin ympärillä olevissa
venäläisissä kylissä. Hän kärsi revolverinlaukauksesta, jonka oli
saanut eräältä lättiläiseltä, kun tätä oli pantava kiinni. Lättiläiset
ja saksalaiset ovat pahimpia siirtokunnassa. Melkein koko lättiläinen
väestö on varkaita ja varkaan-salaajia. Jos joku rehellisempi olisikin
heidän joukossaan, niin ei se uskalla avata suutansa, tietäen mitä
olisi seurauksena. Sinä kesänä olivat lättiläiset kiskoneet rahoja
ympärillä olevista venäläisistä kylistä aina toista tuhatta ruplaa. Ne
varastavat nimittäin hevosia venäläisiltä, jotka sitten saavat lunastaa
ne kylästä sovitulla summalla. Minä näin luettelon, kuinka paljo kukin
oli saanut maksaa. Erästäkin oli verotettu 70 ruplaa. Kun ne sitten
lähtevät hevosineen, ammutaan niitä jälestä. Kylän koulumestari
Mühlenberg, sivistynyt mies, kertoi minulle että lättiläiset kaksi
päivää sitten juuri olivat hukuttamassa kahta venäläistä jokeen, kun
nämä olivat tulleet etsimään varastettua tavaraa. Jos ei hän olisi
seisonut revolveri kädessä ja uhannut ampua heti sen, joka uskalsi
estää venäläisiä pelastamasta itseään, niin olisivat he epäröimättä
tehneet tekonsa. Koulumestari oli sitten saanut terveisiä että olisi
kauniisti, muuten saisivat he kyllä hänen vaikenemaan ijäksi.
Lättiläiset ovat ylimalkaan vaikeata kansaa. Erään lättiläisen vihin
erään luteerilaisen naisen kanssa Omskissa muutamia päiviä jälkeen
tuloni. Hääiltana oli sulhanen tullut hiukkasen juovuksiin, sanonut
morsiantaan huoraksi ja antanut selkään anopilleen. Niin lähti hän
kotiinsa, joka oli 80 virstan päässä Omskista. Hänen vaimonsa meni
myöhemmin sinne, mutta huomasi tullessaan että miehellä jo oli luonaan
nainen, joka rupesi syytämään uudelle vaimolle haukkumasanoja sekä
väitti olevansa enemmän hänen vaimonsa kuin tuo toinen, kun hän pian
tulisi antamaan hänelle perillisen. Nuori vaimo tuli suruisena isänsä
kanssa minun luokseni neuvottelemaan, miten he saisivat laillisen eron.
Parin viikon päästä tuli mies minun luokseni ja sanoi että hän
poliisilla tuottaisi uuden vaimonsa luokseen. Kun en voinut keskustella
hänen kanssaan ilman tulkkia sekä tiesin että hänen oli syy kaikkeen,
niin puhuin tällä kertaa enimmäkseen merkeillä ja tempuilla, mutta
kieltä jota hän hyvin ymmärsi. Lieneekö sitten ollut minun
kaunopuheliaisuuteni vai joku muu joka vaikutti, ainakin tuli hän parin
tunnin päästä nuoren vaimonsa kanssa lähtötervehdykselle minun
luokseni, sillä nyt oli vaimo muuttava hänen kanssaan hänen kotiinsa.

Meidän suomalaisemme täällä Siperiassa eivät kehumista kannata, ja
kuitenkin täytyi Om-siirtokunnan koulumestarin sanoa että ne ovat
verraten "sivistyneitä". Luultavasti tarkoitti hän että ne kohtelevat
häntä siivosti ja kunnioituksella. Kun minä aamulla siirtolaan tuloni
jälkeen lähdin katselemaan "Helsinkiä", kokoontuivat pian ne kylän
suomalaisista, joilla ei ollut erittäin suuria (nim. äskeisiä)
pahantekoja omillatunnoillaan, minun ympärilleni. Useampia pohjalaisia
tapasin täällä, niinpä esim. Matti Annalan Kauhavalta, Ylihärsilän
Lapualta, Liveljaan Alahärmästä y.m.

Oli ihmeellistä nähdä sitä vaikutusta, mikä minun ilmestymiselläni
heihin oli. Osa vapisi niin, että heidän oli vaikea seisoa, ja kului
hyvä aika, ennenkuin voin saada selvää keskustelua heidän kanssansa
toimeen. Samaa olen huomannut kaikkialla suomalaisistamme, niin että
minun on usein täytynyt puhua niin hiljaa ja ystävällisesti kuin
mahdollista, saadakseni heitä hiukan rohkaistuiksi. Kun he tulevat
kaupunkiin, ovat he kuin pelotetut linnut. Ihmeellistä ei se olekaan,
sillä varkauksista, joita luteerilaiset tekevät venäläisissä kylissä,
ovat ne kaikki niin vihattuja, että niitä ajetaan takaa ja tapetaan
kuin metsän petoja, jos niitä tavataan venäläisellä alueella. Asia
pahenee vielä siitä, että monikaan ei osaa puhua venäjää selittääkseen
asiaansa ja matkansa syytä, joka voi olla kyllä laillinen ja
tarpeellinen. Luullaan että enemmän kuin puolet kaikista mitä Suomesta
karkoitetaan menettää henkensä venäläisten käsissä ja haudataan salaa.
Asianhaarat houkuttelevatkin siihen. Jos nimittäin varas saadaan kiinni
ja viedään "voolostiin", kuten täällä sanotaan, niin tulee varas
tavallisesti takaisin viikon päästä. Voolosti on kunnan pääpaikka ja
käsittää useampia seurakuntia. Kussakin voolostissa on käräjätupa ja
lautakunta, jonka eteen pahantekijä ensi sijassa viedään. Jos nyt tulee
varkaan ystävä ja antaa 15 à 20 ruplaa zasedatelille (nimismiehelle),
niin päästää hän vangin pois ilman muuta. Kun tämä palaa kylään, niin
saavat hänen ilmiantajansa olla varoillaan. Sen vuoksi sanoi eräs
venäläinen talonpoika minulle: "se, jolla on 30 tai 40 ruplaa, saa
varastaa niin paljo kuin tahtoo, mutta pahempi on köyhän tehdä sitä".
Eipä olekaan siis ihmeteltävää että venäläiset talonpojat itse rupeevat
käyttämään oikeutta. Mutta on selvää että se usein menee laidalta ja
julmuuteen asti. Kerrottiin minulle siirtolassa, että oli löydetty
joesta viisikin miestä sidottuina yhteen ja suitset suussa; nämä olivat
olleet hevosvarkaita, jotka venäläiset olivat hukuttaneet. Jos joku
käyttäytyy hyvin venäläisten joukossa ollessaan, niin auttavat ne häntä
kaikella tavalla, sillä ne ovat hyväsydämisiä ja hyväntahtoisia. Mutta
niiden hyvyyttä käyttävät meidän maanmiehemme useimmiten väärin. Jos
hän saa lainaksi 15 tai 20 ruplaa, niin katoaa hän eikä enää palaa. Ja
petetty venäläinen sanoo: "Jumala hänen kanssaan, hän ei ymmärtänyt
mikä hyvin ja oikein oli".

Mutta joudun liika kauvas kerrottavastani asiasta. Ensimmäinen, mitä
maanmieheni kysyivät hiukan toinnuttuaan, oli tämä: "Onko siinä perää
kun sanotaan että täältä voisi vielä päästä Suomeen?" Minun täytyi
sanoa etten uskonut heidän saavan lupaa siihen mutta lisäsin: "Miksi
tahtoisittekaan täältä pois, maahan on parasta mitä olla voi ja jos
olette ihmisiksi niin teidän on täällä hyvä olla". -- "Niin, mutta se
ikävä", oli surullinen vastaus. "Ehkä nyt tulee parempi, kun Te olette
tulleet tänne", lohduttelivat he itseään. Sittenkuin he olivat tulleet
rohkeammiksi, kertoi eräs että viilsi oikein hänen sydämessään, kun hän
kuuli herrasmiehen siinä puhuvan suomea; toinen taas kertoi että hikeä
rupesi valumaan hänen otsaltaan j.n.e. Sunnuntaina saarnasin minä
niiden rukoussalissa, joka oli pieni koulutupa lättiläisten kylässä.
Sillä vaikka täällä asuu pari kolme tuhatta luteerilaista, niin lienee
mahdotonta saada heitä minkäänlaiseen uhraukseen kirkon rakentamiseksi.
Useimmat ovat niin köyhiä että heillä tuskin on vaatteita millä itseään
verhoisivat. Seurakuntaa oli koolla varsin runsaasti ja järjestys
erittäin hyvä. Lieneekö ollut huono enne vai ilostako suomalaiset
paukuttivat niin lujasti että he särkivät pienen kirkonkellonsa, mutta
vahinko se oli joka tapauksessa laiminlyödylle ja kurjalle
seurakunnalle. Iltapäivällä pidin raamatunselityksen Ruotsinkylässä
sekä koetin tehdä muutamia kysymyksiä hengen-asioista. Ettei aivan
turhaan tarvitse työskennellä näiden kadonneitten lampaiden
keskuudessa, uskon kyllä. Mutta kuinka paljo voi sentään ylimalkaan
vaikuttaa, kun on tehtävä niin laajoja matkoja ympäri. Lukutaito lasten
keskuudessa on huono tai ei sitä olekaan. He näyttivät olevan iloisia
siitä että minä lupasin pitää lukukinkerit heidän kanssaan seuraavana
talvena. Suomalaisen tavan mukaan tahtoivat tuoda minulle "muruja".
Ennen lähtöäni toi yksi munia, toinen voita ja kolmas vesilinnun.
Vaikka minä tiesin että antajat olivat köyhiä, niin otin minä iloisesti
vastaan heidän lahjansa, jotka osoittivat että olin voittanut heidän
sydämensä. Että täällä on paljo tekemistä ja työala jota ei niin
pitäisi laiminlyödä kuin on tapahtunut tähän saakka, selvesi minulle
enemmän ja enemmän. Sydämestäni kiitin Jumalaa, etten ollut kuunnellut
niiden neuvoa, jotka koettivat saada minua luopumaan tämän matkan
puuhasta, sillä tarve on suurempi kuin kertoa voi. Sanoivat
siirtokunnassa koettaneensa kirjoittaa Suomeen ja kuvata hätäänsä,
mutta eivät tietäneet olivatko kirjeet tulleet perille.




XI.

Matka Bugeneen Kesäkuussa 1886.


Kun nyt taas joku aika oli kulunut turhaan odottaessa matkarahoja
Venäjältä, ja minä olin saanut hiukan säästetyksi omista varoistani,
niin päätin minä tehdä matkan Bugenen siirtolaan Butakovskin
voolostissa Taran piiriä. Tehtyäni kaikki mitä olin voinut saadakseni
virkamatkoja varten määrättyjä varoja, niin en voinut muuta kuin
kärsivällisesti odottaa parempia aikoja, vaikka se on vaikeata sekä
seurakunnalle Siperiassa että minulle. Minulle on se sitä pahempaa, kun
on tekemisissä enimmäkseen sellaisten ihmisten kanssa, jotka kaikki
asiat pahempaan päin kääntävät.

Ilmoitettuani kahta viikkoa ennen lähtöä matkastani ja pyydettyäni että
sieltä tultaisiin hevosilla noutamaan Tarasta, läksimme me, vaimoni ja
minä, höyrylaivalla Omskista ja saavuimme kahdenkymmenen tunnin matkan
jälkeen Taraan, joka on 280 virstaa pohjoiseen Omskista. Pitkin
mutkikasta jokea tulee tie noin. 400 virstan pituiseksi. Tähän väliin,
jonka me myötävirtaan kulimme niin lyhyessä ajassa, kului paluumatkalla
kokonaista neljä vuorokautta. Tässä on kuitenkin huomattava että
laivalla oli proomu hinattavana. Irtishin joki on aina mahtava, mutta
suurenmoisimmalta se näyttää kevättulvan aikana. Sen keskimääräinen
leveys on noin puoli virstaa. Nyt kun vesi oli korkealla, voi laivasta
katsella kauvas ympärille, mutta myöhempänä kesällä ollaan niin syvällä
jokilaaksossa että harvoin näkee muuta kuin yksitoikkoisia, jyrkkiä
jokirantoja.

Nyt oli alinomainen näköala silmänkantamattomiin niittyjen ja peltojen
yli. Mitä kauvemma tulimme Taraa kohden, sitä mäkisemmäksi ja
metsäisemmäksi tuli maa ja jo muutamia virstoja Tarasta etelään näkyi
aarniometsän eli "urmannin" reuna, kuten suomalaiset siellä venäläisten
mukaan sitä kutsuvat. Tässä metsässä, jonka vertaa pituudessa ja
leveydessä ei liene, vaeltaa ostjaakki vielä tuohivene pään päällä,
mahdottomana sivistää, ja metsän villieläimillä on siellä rauhallinen
koti. Sellaisia paksuja honkahirsiä kuin sieltä tuodaan en ole koskaan
nähnyt. Kun olimme tulleet Taraan ja saaneet asunnon erään siivon
pikkuporvarin luona, otin ensi työkseni kuulustella oliko ketään
suomalaisia tullut meitä vastaanottamaan, mutta niitä ei kuulunut eikä
näkynyt. Luultiin että oli mahdotonta päästä Bugeneen ja että syy
suomalaisten poisjäämiseen oli juuri tästä seikasta etsittävä. Mutta
koettaa täytyy, ajattelin, ja menin siis paikkakunnan ylhäisimmän
virkamiehen, ispravnikan eli poliisimestarin luo; tämä virkamies on
kuvernöörin ja nimismiehen välillä. Hän oli hyvin ystävällinen mutta
sanoi että oli mahdotonta päästä Bugeneen. Niin sanoi myös paikkakunnan
rauhatuomari, joka sattui olemaan paikalla. Tämä sanoi kerran
kysyneensä eräältä suomalaiselta, miksi he olivat ottaneet asuntonsa
niin vaikeapääsyisten soiden taakse ja tämä oli vastannut: juuri sen
vuoksi että sinne on niin vaikea päästä.

Kun minä pysyin aikeessani siitä huolimatta kuitenkin koettaa, antoi
ispravnikka minulle kirjoituksen, jossa hän käski alaisiaan
toimittamaan minulle hevosia sekä tarjosi minulle sotamiehen avuksi
matkalla, jonka tarjouksen minä kumminkin hylkäsin.

Puolen tunnin päästä ovat hevoset teidän luonanne, sanoi hän, kun minä
hyvästi-jätössä kiitollisena tartuin hänen käteensä. Pian istuimme me
kapineinemme tarantassissa, jota ajoi paljaaksi ajeltu tataarilainen,
joka ei suinkaan tahtonut viivyttää meidän perilletuloamme.
Näytettyämme taas voolostin kansliassa kirjoitusta ispravnikalta,
saimme pian hevoset, vaikka kehoitettiin meitä ettemme lähtisi yön
selkään. "Te jäätte varmaan kiinni suohon", arveli itsepäinen
isäntämme, jonka oli lähdettävä matkaan hevosineen. Saimme nyt vaihtaa
tarantassin tavallisiin kovoihin työkärryihin, ottaa kolme hevosta
kahden sijasta ja sittenkuin kaikki oli järjestyksessä, läksimme
matkaan. Ensiksi laskettiin hyvää vauhtia, mutta pian rupesi olemaan
tie huonoa. Toinen nevalätäkkö seurasi toisen perästä ja usein olivat
hevoset aivan tarttua mutaan. Toisin paikoin taas kiskoivat hevoset,
jotka kahlasivat vedessä vatsaa myöten, kärryjä puolimädännyttä
telasiltaa pitkin. Viimein tuli melkein pimeä ja raskaita sadepisaroita
rupesi putoilemaan mustista pilvistä.

Useampia tuntia olimme jo ajaa rähmittäneet suossa, ja kun kysyimme
kyytimieheltä emmekö pian tule kievariin, antoi hän sen ikävystyttävän
vastauksen että meillä oli enemmän kuin puoli taipaletta jälellä, ja
että tämä osa tietä oli vielä pahempaa kuin se mitä oli kuljettu. Niin
meni sentään vähitellen eteenpäin, vaikka meillä usein oli syytä pelätä
että toteutuisi mitä meille oli ennustettu, että nimittäin saisimme
viettää yömme istuen kiinni suossa. Vihdoin alkoi yksi hevosista, ja
paras sitä paitsi, luopumaan liitosta, sillä sen kaviot olivat
alinomaisesta kahlaamisesta tulleet niin aroiksi että se tuskin enää
voi jaloillaan seisoa. Koko kuorma muutettiin yksille kärryille.
Ruoskanläimäykset ja ajajan yksitoikkoiset huudot, kun se hoputti
väsyneitä hevosiaan, kaikuivat melkein kamalilta synkässä erämaassa.
Jumalan avulla pääsemme viimeinkin erääsen venäläiseen kylään. Me
koputamme porttiin ja päästää meidät sisään isäntäväki, joka nousee
ylös ihan hämmästyneenä niin odottamattomasta vieraiden tulosta.
Sittenkuin kotitekoista olutta, jonka vertaista ei saa Suomessa, oli
tuotu virkistykseksi, tahdottiin laittaa samovaari kuntoon, jonka me
kuitenkin kielsimme, sillä päivän vaivojen jälkeen tarvitsimme
parhaiten lepoa. Aamulla, niin pian kuin olimme nousseet ylös,
kestitettiin meitä taas kaikellaisilla herkullisilla leivoksilla, joita
emäntä aamupuhteen aikana oli alustanut vieraitaan varten. Yösijastamme
ja ravinnosta ei otettu mitään maksua. Sillä täällä metsissä viihtyy ja
elää vieraanvaraisuus aivan hyvin vielä tänäpäivänä. Esimerkkinä tästä
venäläisten talonpoikien vieraanvaraisuudesta Taran seudulla tahdon
mainita että kun palausmatkallani kulin torin poikki Tavassa, tuli eräs
venäläinen talonpoika, tervehti hyvin ystävällisesti minua, sanoi
olevansa hyvä ystävä jonkun suomalaisen kanssa, selitti missä asui ja
pyysi minua olemaan niin hyvä ja tulemaan vieraaksi hänen luokseen, kun
vastedes kuljen ohitse. Kun tapaa sellaista ystävyyttä vieraalla
paikkakunnalla, niin tekee se sydämelle oikein hyvää. Että venäläiset
kohtelevat erityisellä arvon-annolla ja kunnioituksella, siitä saa
paljo kiittää saksalaisia pastoreja, jotka ennen ovat matkustelleet
täällä. Elämällään ja käytöksellään ovat he hankkineet luteerilaisille
papeille hyvän arvon Siperiassa, jota sitä vastoin venäläiset papit
eivät aina nauti. Että moni luteerilainen pappi on ollut erittäin
tarkka nimestään ja arvostaan, osoittaa kertomukset tarmokkaasta
pastori Johanssonista, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten oli täällä.
Kun eräs venäläinen kerran oli sanonut suomalaiselle: teidän pastorinne
on vaan sikopaimen, oli hän haettanut miehen luokseen (hän oli tällä
kertaa metsässä, jossa siirtolan rajoja käytiin) ja antoi hänelle kelpo
vitsasaunan. Kun vielä lisää että pari huonoa virkamiestä sai eron
saksalaisten pastorien toimesta, niin voi ymmärtää että kansa oli
saanut kunnioitusta niihin ja niiden toimintaan.

Me jatkoimme matkaa aamiaisen syötyämme ja vaikka minä usein olen
mennyt hyvää vauhtia Siperiassa, niin en tiedä sentään kulkeneeni
nopeammin kuin nyt. Tiet olivat tasaisia ja maa hiukan ylävämpää.
Meillä oli vaan kolmekymmentä virstaa jälellä Bugeneen jossa meidän
isäntämme, joka kyyditsi meitä, sanoi olevansa tuttu.

"Suomalaiset siellä ovat rikkaita ja kelpo ihmisiä", sanoi hän. Yksi
vaikea paikka oli meillä kuljettavana, nimittäin puolen virstan
pituinen suo, jossa hevoset toisinaan vajosivat niin syvään että muta
nousi niiden selän yli. Jos nämä suot olisivat pohjattomia tai
sellaisia kuin Suomessa, niin olisi niistä mahdoton kulkea. Mutta
niissä on aina kova pohja ja kuivina kesinä ne kuivuvat niin, että
täytyy tehdä kaivoja jos tahtoo elukoille vettä.

Kello kaksitoista toisena helluntaipäivänä saavuimme me suomalaiseen
kylään, jonne meitä ei ollut tiedetty odottaa, sillä minun kirjeeni ei
ollut vielä saapunut. Kun me tulimme postikello luokissa, niin luultiin
että se oli zasedateli eli nimismies, jota odotettiin kylään samaan
aikaan. Kaukaa osoitettiin meille mihin meidän piti ottaa asunnon.
Sattuikin niin onnellisesti että osoitus tarkoitti juuri samaa taloa,
jonne me olimme aikoneet.

Erittäin hämmästyivät ihmiset meidän tullessamme kun kuulivat meidän
sanovan "hyvää päivää!" Olimme tuskin ehtineet meille osoitettuun
huoneeseen sisälle, ennenkuin se oli ihan täynnä ihmisiä. Kun me emme
olleet erittäin ihanan näköiset, ollen yltä päältä ravassa ja mudassa,
pyysin minä heitä jättämään meidät hetkeksi siistimään itseämme. Sen
tehtyä pääsivät he taas sisään. Nämä metsän siivot lapset tervehtivät
meitä vuorotellen itkien ja nauraen. Eräs ukko, joka näytti olevansa
kokeneempi kuin toiset, sanoi: "Minä sanoin heti nähdessäni teidän
ajavan ikkunamme ohi että se ei ollut zasedateli vaan varmaankin uusi
pastorimme rouvineen."

Lukkari, eräs vanha virolainen, ei voinut kyllin harmita siitä etteivät
olleet tienneet meidän tulostamme, sillä siinä tapauksessa olisivat he
kunnioittaneet meitä pienellä rukoushuoneen kellolla kylään
tullessamme.

Tavat kylässä ovat yksinkertaiset. Varkaudesta ja muista rikoksista
kuulee harvoin. Ne viikot mitä me vietimme siirtolassa olivat kuin
lepoa, kun vertaa niitä oleskeluun Omskissa tai muissa siirtoloissa,
joissa aina hiipii ympärillä ihmisiä, joista ei tiedä mitä heillä on
mielessä. Sillä Suomesta karkotettujen joukossa on hyvin harvoja, joita
ei voi laskea konnain ja roistojen kirjoihin. Mitä enemmän tulee niitä
tuntemaan, sitä huonommiksi huomaa heidät. Vaikka ei ole minulle
hauskaa antaa sellaista arvostelua maanmiehistäni Siperiassa, niin en
voi muuta. Usein kuvitellaan lähetettyjä murhanhaluisiksi rohkeiksi
miehiksi, joilla kuitenkin voi olla joku määrä kuntoa jälellä. Jos ne
olisivatkin ainoastaan murhasta ja taposta karkotettuja, niin voisi
sellainen ajatus olla oikea, mutta kun ne, kuten tunnettu, melkein
kaikki ovat elinkautiseen vankeuteen tuomittuja vanhoja varkaita ja
maankulkijoita, on asia aivan toinen. Ne ovat useinkin hyvin
pelkureita, erittäin liehakkaita, kateita ja luottamattomia siihen
määrään asti, että toveri voi salaa hyökätä kimppuun ja murhata toisen,
jolle on luvannut uskollisuutensa ja ystävyytensä. Mitään
kiitollisuutta osoitetusta hyväntahtoisuudesta eivät he enää voi
tuntea. Päin vastoin, mitä enemmän niille antaa, sitä suurempia
vaatimuksia heillä on, ja julkea rahalainain kiusaaminen on tavallinen
seuraus jostakin osoitetusta hyvänteosta. Henkilöt, joille minä olen
kieltäytynyt lainaamasta rahaa, ovat lähetelleet minulle niin
hävyttömiä kirjeitä kuin hävytön olla voi, ja täytyy sen pahempi sanoa,
että sellaisia he ovat useimmat.

Suomesta tulleista ei juuri enää kannata koettaakaan tehdä kelpo
ihmisiä, mutta jotain pitäisi kuitenkin tehdä, kun he nyt kerta ovat
täällä; ja varsinkin pitäisi huolehtia heidän lapsistaan, että he
saisivat paremman kasvatuksen, niin että ne edes oppisivat lukemaan.
Pahin seikka on, että karkoitetut ovat vaikuttaneet erittäin
vahingollisesti niihin siirtokuntiin, joihin ne ovat lähetetyt.
Sanotaan että Rishkova oli ennen siivo kylä ahkeroine ihmisineen, mutta
nyt asuu siinä enimmäkseen kansaa, joka alinomaa istuu kapakassa, ja 14
à 15 vuotiset pojat voittavat, sanotaan, uudet tulokkaat
konnankoukuissa ja vehkeissä. Mitä on muuta odotettavaakaan lapsista,
jotka kasvavat sellaisessa ympäristössä. Tuleeko tila koskaan
paremmaksi, en tiedä. Mutta varma on, ettei suomalainen seurakunta
semmoisenaan kuin se nyt on, omalla voimallaan voi auttaa itseään ylös.
Sitä täytyy auttaa ja asettaa paremmille jaloille toisten. Ehkä voi se
puoli mennä omin avuin, varsinkin jos lakattaisiin karkoittamasta
vanhoja rosvoja ja maankulkijoita. Kaikki sivistyneet ihmiset
Siperiassa, jotka tuntevat, kuinka suomalaisia vankia suuressa määrässä
on vuosittain tullut länsi-Siperiaan sekä että ne ovat niin jätetyt
ilman mitään hengellistä hoitoa, paheksuvat ja moittivat tätä
menetystapaa kevytmielisenä ja vääränä ja muuksi ei sitä voikaan
katsoa. Voi sanoa ettei ole Suomen velvollisuus enää huolehtia niistä
henkilöistä, jotka ovat ikäänkuin leikatut sen valtioruumiista ja ovat
jäseninä toisessa yhteiskunnassa. Mutta kenenkäs on sitten velvollisuus
pitää huolta näistä eksyneistä, holhon-alaisista ihmisistä? Ehkä
vastataan: luteerilaisen kirkon Venäjällä. Mutta tämä kirkko, joka
suureksi osaksi on koko valtakuntaan hajoitettuja pienempiä joukkoja,
joista ainoastaan harvat voivat palkata pappinsa, on sangen köyhä.
Kootaan tosin koko valtakunnassa joka vuosi rahoja Pietarissa olevaan
apukassaan, pappien ja koulumestarien palkkaamiseksi näillä varoilla
myöskin Siperiassa, mutta varat eivät riitä. Useita papinvirkojakin
pysyy tyhjinä varojen puutteessa. Sitä paitsi ei Suomen kansa voi
millään oikeudella vaatia, että tämän köyhän kassan pitäisi palkata
opettajia sen entisille maanmiehille.

Kuinka tämä työ voitaisiin tehdä niin, että suomalainen seurakunta
pääsisi nykyisestä onnettomasta asemastaan, en voi varmaan osoittaa
itsekään, sillä suuri vaikeus on jo siinä että suomalaiset asuvat
hajallaan niin kaukana toisistaan olevilla paikkakunnilla. Yksi
asia ainakin on selvä ja se on että tarvittaisiin pari kolme
lasten-opettajaa, jotka olisivat vakaantuneita ja kypsiä kristittyjä,
jotka myöskin voisivat kansalle lukea saarnan ja veisata jonkun virren
sunnuntaisin.

Eräs seikka, jossa Suomesta tulleet suuresti voittavat Siperiassa
syntyneet, on lukutaito ja kristillisyyden käsitys. Sillä Bugenessa,
jossa on paljo rikkaita ja viisaita talonpoikia, on kuitenkin harvoja,
jotka osaavat ollenkaan lukea kirjaa. Ne ovat itse onnettomia siitä
että niin on asian laita, valittavat ettei heidän lapsiensakaan käy
paremmin, mutta heidän valituksensa ei ole ulottunut kenenkään korviin,
joka olisi voinut auttaa heitä. Että heillä on harrastusta johonkin
korkeampaan ja jalompaan kuin vaan siihen, mikä kuuluu ruumiin
ylläpitämiseen, todistaa se, että he ovat rakentaneet itsellensä
rukoushuoneen, ostaneet itsellensä pienen kirkonkellon sekä itse
palkkaavat lukkaria, joka kykynsä mukaan koettaa pitää huolta
jumalanpalveluksen pitämisestä. Mutta ukko, joka on syntyisin
virolainen, lukee kankeasti suomea eikä tunne mitään nuottia, vaan
laulaa vaan "korvakuulolta" kuten sattuu, yhden värsyn niin, toisen
näin. Hän valitti: kansa sanoo että lukkari on niin pehmeä, mutta jos
lapsia kurittaa lukemaan, sanotaan heti "kuka sinulle sen luvan antoi?"

Luonnollista on, ettei lukkari kykene opettamaan lapsia, kun hän ei
edes kelvolleen taida suomea. Sitä paitsi on hän vanha ja höpertynyt
sekä ilman palkkaa koulutyöstään. Kun minä aloin pitämään rippikoulua
lasten kanssa siellä, oli koko opetus vaan siinä, että minä opetin
heitä tavaamaan ja hiukkasen lukemaan sisältä. Lapset olivat kyllä
ahkeroita ja jos olisin jatkanut heidän kanssaan muutamia viikkoja,
niin olisivat ne kyllä oppineet. Siinä toivossa että Jumala asettaisi
niin että he seuraavana talvena voisivat saada jonkun opettajan, jätin
minä heidät ripille laskematta toistaiseksi.

Toisena helluntaipäivänä pidin jumalanpalveluksen heidän
rukoushuoneessaan; ja kun suomalaiset täällä viettävät myöskin
helluntain kolmatta ja neljättä päivää, sain minä pitää
päivä-jumalanpalvelukset molempina näinä päivinä. Sitä paitsi
kokoonnuimme joka ilta rukoushuoneesen päivän työn jälkeen
tutkistelemaan Jumalan sanaa. Pyhän kolminaisuuden sunnuntaina oli
rippi ja ehtoollisella käynti. Ehtoollisvieraiden luku oli noin sata.

Tapana, jota minä en ole muualla suomalaisten kesken huomannut oli se,
etteivät he ainoastaan suudelleet pappia käteen tervehtiessään, vaan
muutamat myös lankesivat kasvoilleen laattialle. Tämä tapa tuntuu hyvin
loukkaavalta, varsinkin sille, joka on tottunut pohjalaisten suoraan
tapaan. Ennenkuin he menivät ehtoollispöytään, menivät lapset
vanhempiensa luokse ja tekivät samoin.

Yleensä oli ihmisillä tässä autiossa seudussa niin sanoakseni
taitavampi käytöstapa kuin useimmissa kaukaisissa seurakunnissa
Suomessa. Niiden kohtelijaisuus meitä kohtaan meni melkein liian
kauvas. Sillä niin pian kuin tieto meidän tulostamme oli saapunut
toisiin kyliin, katsoivat varakkaammat talonpojat velvollisuudekseen
tulla tervehdyksille, ja jos joku piti viipyneensä liika kauvan, niin
pyysi hän anteeksi.

Varakkain mies siirtokunnassa on kirkonisäntä, jonka luona me asuimme,
ja hänen kolme veljeään. Kaikki ovat he kauniita, komeita miehiä,
pitkä- ja mustapartaisia. Heillä on kullakin 30-40 hevosta sekä suuret,
hyvinrakennetut kartanot. Melkein koko ajan mitä me siirtolassa olimme,
olivat he meidän seurassamme. Kirkonisäntä seurasi meitä kaikkialla,
vieläpä pari penikulmaa kotimatkallakin. Ne kaksi viikkoa mitä täällä
viivyimme, kuluivat yhtä hupaisesti kansalta kuin meiltäkin.

Kuten mainittu ovat muutamat kelvollisemmat karkotetuista pyytäneet
päästä Bugeneen, sekä sinne otetut talollisiksi. Kuinka pian
kunnollinen karkoitettu voi päästä eteenpäin Siperiassa, osoittavat
useat esimerkit täältä.

Muiden muassa tapasin siellä erään Unkurin Ylihärmästä, joka taposta
oli tullut vankeuteen ja pyytänyt päästä Siperiaan. Hänellä oli
ainoastaan viisikolmatta ruplaa tullessaan perille ja sen summan tähden
oli hän heittää henkensä kahden suomalaisen käsissä, tullessaan
Bugeneen. Nämä hänen maanmiehensä, eräs Ruuskanen ja eräs Koponen,
olivat liittyneet häneen ja tahtoneet tulla hänelle osoittamaan tietä,
toivoen saavansa rosvota hänet. Kun hän kuitenkin onnellisesti oli
tullut Bugeneen, alkoi hän heti työhön päiväpalkkalaisena, sillä välin
kaataen hirsiä omia huoneita varten itselleen. Kun hän jonkun aikaa oli
oleskellut siellä ja ihmiset alkoivat huomata hänen kelpo mieheksi,
tuli hänestä vävy siihen taloon, jossa hän oli asuntonsa ottanut. Parin
vuoden päästä oli hänellä oma talo ja nyt on hänellä viisi hevosta,
kymmenkunta lehmää sekä kaikki mitä hän maanviljelykseensä tarvitsee.
Olimme kutsutut teetä juomaan hänen luokseen, kun olimme matkalla
toisissa kylissä. Hän asuu nimittäin toisessa kylässä, Matinsaimikassa,
joka on 22 virstan päässä rukoushuoneesta. Kolmas kylä Arikova taas on
30 virstan päässä. Kuten sanottu, Unkuri oli ahkeruudella ja
säästäväisyydellä hankkinut eli luonut itselleen hyvän kodin. Hänen
vaimonsa oli kaunis nainen ja heillä oli useita terveitä lapsia.
Parempi sanoi hän olevan asua täällä kuin Suomessa, ja kun hänellä oli
kotinsa täällä, niin ei hän sanonut ikävöivänsäkään täältä. Ainoastaan
vanhempiansa kaipasi hän.

Kun oli vanhoja ja liikkumaan kykenemättömiä ihmisiä sekä kastamattomia
lapsia kahdessa toisessakin kylässä, niin piti käydä niissä molemmissa,
vaikka tiet olivat sanomattoman kehnoja. Täytyi taas kahlauttaa parin
virstan pituisia soita. Heinänkasvu oli täällä erittäin runsas ja kun
näki lehmien käyvän laitumella niityillä, joiden vertaisia ei löydä
Suomessa, niin tuli ihan kummastuneelle mielelle. Heinäaikana on
tavallista että mies tekee neljässä päivässä 25-30 kuormaa heiniä.

Mitä peltomaahan Bugenessa tulee, niin on se huonompaa kuin
Om-siirtokunnassa. Sillä sellaista peltomaata kuin viimeksi mainitussa
paikassa on, on vaikea löytää muualla. Bugenessa olisi ollut
tarpeellista ojittaa peltoja, mutta sitä ei tehnyt kukaan. Jos sitä
tehtäisiin, olen varma että sato tulisi paljon suuremmaksi.
Ruokamultakerros on vaan noin korttelin paksuista ja sen alla on joko
valkoista tai punaista savea. Valkoisen saven sanottiin olevan hyvin
väkevää ja pelloksi kelpaavaa. Bugenen seudulla kasvaa lehmuksia,
lehtikuusia ynnä muita puulajia runsaasti. Lehmuksen niinestä tehdään
lujia köysiä. Hyvä hevosrotu sekä suuria lehmiä, jotka lypsävät aina
kolme à neljä kannua kerralla, on väestöllä Taran seudulla. Onneksi
suomalaiselle siirtolalle on ollut se, ettei yhtään lehmiä täällä ole
ruttoon kuollut. Siperian rutto raivoaa muuten täällä usein. Viime
talvena kuolivat kaikki lehmät Om-siirtokunnassa. Luultavasti johtuu
tauti suureksi osaksi siitä että lehmiä on huonosti hoidettu talvella,
sillä siperialaisilla ei ole navetoita. Lehmä, joka on ollut kipeä ja
tullut hiukan paremmaksi, asetetaan heti yhteen terveiden kanssa ja
kuolleet elukat kuopataan ainoastaan osaksi.

Vapaita suomalaisia otettaisiin mielellään vastaan tähän siirtokuntaan.

Mainittuani että Tarassa pidin ripin ja ehtoollisen muutamille siellä
asuville saksalaisille, voin päättää matkakertomukseni. Kuitenkin
tahdon vielä lisätä, että venäläiset Taran vankilassa osoittivat
sellaista suvaitsevaisuutta että he sallivat minun pitää luteerilaisen
jumalanpalveluksen ja ehtoollisen venäläisessä kirkossa siellä. Vankien
joukossa tapasin siellä erään Kauhavalaisen, joka oli karannut aina
Sahalinista saakka, jonne hänet oli viety murhasta. Nyt ei hän ollut
ilmoittanut nimeään eikä mistä hän oli. Tuomionsa oli hän saanut, joka
oli viiden vuoden karkoitus itä-Siperiaan ja viisikolmatta paria
raippoja.

Tyytyväinen näytti hän olevan tuomioon, sillä hän oli voittanut sen
mitä karkaamisellaan tarkoittikin. Hän oli nimittäin siten saanut
lyhennetyksi monta vuotta rangaistusajastaan. Omituiselta tuntui
minusta, että hän uskalsi niin suoraan uskoa salaisuutensa minulle,
jonka hän näki ensimmäistä kertaa, pelkäämättä että minä ilmoittaisin
hänen nimensä tai niin toisin. Muun muassa kertoi hän pari vuotta
sitten istuneensa yhden talven samassa vankilassa kuin "Napolan ukko",
joka siis vielä näyttää olevan elossa. Haapoja istui viime talven
Ishimin vankilassa ja lähetettiin sieltä itä-Siperiaan. Kun lisään että
Sutki elänee Verhne-Suetukissa, niin olen maininnut tunnetuimmat
pahantekijät Suomesta. Siihen loppupäätökseen ovat kaikki varkaat
tulleet täällä, ettei ollenkaan käy tavalliselta varkaalta laatuun
varastaminen Siperiassa.

Haapoja kuuluu isällisesti varoittaneen viime vuonna tulleita
koettamastakaan. "Sillä", oli hän sanonut, "kyllä oli minussa rohkeutta
ja miehuutta, mutta ei siitä ole mitään hyötyä, kun venäläiset tulevat
seipäineen."

On kulunut talvi, jonkun verran kylmempi kuin Suomessa. Nyt on meillä
mitä ihanin kesä. Kevätkesästä satoi pitemmän aikaa joka yö ja päivät
olivat poutaisia ja lämpöisiä. Runsasta satoa kaikin puolin voi sen
vuoksi maanviljelijä itselleen odottaa.




XII.

Ensimmäinen matka itä-Siperiaan 1886.


Syyskuun lopussa sain minä tietää kuvernöörinvirastosta Tobolskista
tulleen kirjelmän kautta, ettei mitään esteitä enää ollut matkarahain
saamiseen. Siinä toivossa että asia oli järjestetty myöskin Tomskissa
ja Jeniseiskissä, lähdin minä matkaan itä-Siperiaa kohden saman kuun
lopussa. Matkallani seurasi minua eräs Siperiassa syntynyt suomalainen
Matti Saari eli Ivanoff, joka sekä puhuu että kirjoittaa venäjää sekä
vielä sen lisäksi osaa viroa ja lätinkieltä. Kun vielä ottaa lukuun,
että hän osaa laulaa varsin hyvin ja on ollut ehdottomasti raitis
kolmekymmentä vuotta, niin huomaa helposti että on vaikea saada
sopivampaa matkatoveria.

Matka Omskista Tomskiin on, kuten luontokin näiden kaupunkien välillä,
yksitoikkoista. Irtishin ja Obin välinen maa on nimittäin laakeata ja
matalaa. Havumetsää ei ole ennenkuin Obin lähellä, mutta runsaasti
lehtimetsää, peltomaata ja niittyä on siellä. Usein saa ajaa
kolmekymmentä virstaa ja enemmän näkemättä ihmisasuntoa, mutta ovatkin
kylät sitten, joihin sellaisen matkan perästä tulee, suuria ja
väkirikkaita. Ne ovat usein neljän à viiden virstan pituisia ja
asukasten luku nousee viiteen à kuuteen tuhanteen. Eräs suomalainen,
joka kerran oli kulkenut tätä tietä, sanoi olevansa taipuvainen
uskomaan ettei ihmisiä enää muualla löydykään, sillä niin suuria ja
väkirikkaita olivat kylät hänen mielestään. Mutta on huomattava, että
juuri pääasiallisesti valtatien varrella ihmisiä asuu, ja hyvin vähä
nähdään senkin varrella peltoja ja viljelystä yleiseen. Talonpojat
kylvävät vaan niin paljo, että heillä on vuositarpeekseen viljaa, ja
työskentelevät enimmäkseen rahdinvedossa. Rahtikuormia kulkeekin siellä
lukemattomat määrät. Sen vuoksi ajetaankin tiet niin pilalle, että
niitä on vaikea kulkea, varsinkin kevätpuoleen. Omituista on nähdä
tee-karavaaneja, sillä teetä kuljetetaan reissä, jotka ovat niin suuria
kuin pienet niittyladot Suomessa; jalakset ovat niissä paksut kuin
hirret. Valjastetaan eteen 8-10 hevosta ja sitten lähdetään lentokyytiä
kylästä toiseen. Kuten mainittu on talonpojilla työnä ja rahanansiona
näiden kuormien ajaminen.

Matkalla Omskista Tomskiin tullaan kulkemaan kahden kaupungin, Kainskin
ja Kalivanin kautta, kummassakin noin 8 tuhanteen nouseva väestö.
Kalivanista alkaen saa maa toisen ulkonäön. Loppumattomat Barabinin
arot ja tasangot loppuvat Obi-virran rannassa ja nyt tulee maa
mäkisemmäksi. Kaupungista, joka sijaitsee korkealla kaikille puolin
viettävällä kukkulalla, näkee kaukana tummanviheriän havumetsän. Noin
neljäkymmentä virstaa ajettua tullaankin todella havumetsään.
Minkälaisella tunteella hengittää sen tuoksua ja kuuntelee puiden
huminaa, oltuaan puolentoista vuotta poissa havumetsästä, tietää vaan
se, joka on kokenut sitä. Tosiaan tuntuu se, jos tahtoo sanoa jotain
siitä, kuin tuntuu nähdessä uskollista lapsuuden-ystävää, kaivattua
toveria. Aivan olin minä kiusauksessa huutaa hyvää päivää rakkaille
männyille Obin rannalla.

Sähkötietä ilmoitin Tomskin poliisille tulostani, sekä pyysin sen
antamaan tietoa sikäläisille luteerilaisille siitä. Mutta kun
luteerilaiset ovat hajalla ja niistä vaikea saada tietoa niin
väkirikkaassa kaupungissa kuin Tomsk on, niin ei poliisi voinut tai ei
tahtonutkaan koota niitä.

Kun minä tulin kaupunkiin, sain minä itse alkaa kutsua näitä kokoon.
Ensimmäinen mikä oli tehtävä oli kuitenkin käydä tervehdyksillä, josta
ollaan hyvin tarkkoja Siperiassa. Ensimmäinen tervehdyskäynti oli
kuvernöörin luona, sitten kävin tervehtimässä kaupungissa olevan
sotaväen komendanttia ja niin kaupungin kaikkia korkeampia virkamiehiä
arvojärjestyksen mukaan.

Tomskin kuvernööri oli hyvin kohtelias ja ystävällinen upseeri, joka,
kun minä valitin etten osannut venäjää, sanoi että hänelle oli yhtä
ikävää ettei tuntenut mitään niistä kielistä, mitä minä puhuin.

Oli lauvantai, kun minä tulin Tomskiin. Heti panin useampia ihmisiä
liikkeelle etsimään suomalaisia. Seuraavana päivänä olikin suomalaisia
15-20 henkeä kirkossa. Tomskissa löytyy kaunis luteerilainen
tiilikirkko ja siinä urut. Kun ei ketään luteerilaista pappia ollut
käynyt Tomskissa kahteen vuoteen, täytyi minun viipyä siellä hiukan yli
viikon. Tänä aikana kävin minä kaupungin kolmessa vankilassa ja löysin
niissä noin viisikymmentä luteerilaista, joista kaksikymmentä oli
Suomesta. Suomalaiset olivat joko kaivantotöistä karanneita tai myös
Suomesta tänne lähetettyjä murhamiehiä, joita vietiin edemmä itään
päin. Eivät he aivan hiukkaa hämmästyneet, kun minä tervehdin heitä
suomeksi. He sanoivat ettei heillä ollut aavistustakaan siitä että
suomalainen pappi olisi Siperiassa.

Vankiloissa pidin minä jumalanpalvelusta ja jaoin ehtoollista.
Lääninvankilassa arveli tirehtööri varmaankin että meidän
jumalanpalveluksemme näytti liika yksinkertaiselta, sillä
hän tuli jumalanpalveluksen aikana ja toi käsissään kaksi
vahakynttilää, asettaen ne tilapäiselle alttarille. Tämä oli
kyllä ystävällisesti tehty hänen kannaltaan. Kaupungin kirkossa pidin
minä kaksi suomalaista, yhden ruotsalaisen ja yhden saksalaisen
jumalanpalveluksen. Ruotsalaisia oli vaan neljä henkeä, mitä minä voin
tavata, vaikka sittemmin sain kuulla että vielä lisäksi yksi
ruotsalainen perhe asui siellä. Mutta yhtä vähä kuin minä tiesin
heistä, tiesivät he minusta. Maanmiehemme, vapaaherra Aminoffin
perheessä vietin minä joutohetkeni. Täällä Siperiassa tapaa harvoin
ihmisiä, joilla on muista asioista puhumista kuin mitä syödä ja juoda
ja miten pukeutua. Sitä ilahuttavampaa oli sen vuoksi minulle saada
keskustella henkilöiden kanssa, joilla oli korkeampia harrastuksia.
Sekä vapaaherra Aminoff että hänen rouvansa huolehtivat hellästi meidän
suomalaisparoistamme, joita vapaaherralla oli muutamia mukanaan
kanavatyössä Obin ja Jenisein välillä. Kuten lienee tunnettu
lukijalle, on hän mainitun kanavatyön päällikkö. Tomskissa oli eräs
seurustelupiiri, johon myöskin Aminoffin herrasväki kuului, jossa ei
pelattu korttia eikä juotu, vaan kokoonnuttiin keskustelemaan päivän
kysymyksistä ja sellaisista aineista, joista jokaisella voi olla jotain
hyötyä tai sielun sivistystä. Sellaiset piirit ovat muuten harvinaisia
Siperiassa, sillä niin pian kuin muutamia tulee yhteen, ollaan hiljaa
kuin haudassa; ja jokainen tuijottaa vaan kortteihinsa, mietiskellen
miten voisi hiukan voittaen päästä pelistä.

Hengen ja omaisuuden turva on huonoa Tomskissa ja sen ympäristöllä.
Uskaliasta on missä Siperian kaupungissa hyvänsä näyttäytyä ulkona
iltasin, mutta Tomskissa kuitenkin enemmän kuin muualla. Viime talvena
oleskeli siellä rosvoseura, jonka tarkoituksena oli ryöstää ihmisiltä
vaatteita kadulla, ja sen pahempi oli pari virkamiestä eräästä
virastosta osallisina asiassa, kuten sittemmin kävi selville. Ollessani
Tomskissa joutui juuri eräs tuttavistani, saksalainen telegrafisti,
aikaisin eräänä iltana rosvojen käsiin, jotka veivät häneltä turkit.
Kun hän kulki katua, tuli muutamia miehiä hevosella, laulaen ja
soittaen, ja ohikulkiessa toimitettiin teko ja niin taas lähdettiin
matkaan. Mutta meidän saksalaisella oli pitkät sääret ja hän lähti
laukkaamaan perässä minkä jaksoi, näki minne rosvot poikkesivat,
ilmoitti asian poliisille ja sai turkkinsa takaisin. Rosvot vangittiin,
tullakseen seuraavana päivänä, kuten minulle vakuutettiin, taas irralle
lasketuiksi.

Mutta vielä kauheampi tapaus sattui myöskin minun oleskellessani
Tomskissa. Kokonainen perhe, johon kuului mies, vaimo, kolme
lasta ja kaksi piikaa, murhattiin k:lo 7 aamulla, kun täysi
liike jo oli kaikkialla. Mainittu teko tapahtui talossa, joka oli
vilkasliikkeisimmällä kadulla, kun kauppapuoti, jossa murha tapahtui,
jo oli avattu. Kun minä k:lo 9 ajoin ohitse, olivat ruumiit asetetut
nähtäville. Kauhistusta ja kyyneliä näkyi ihmisten silmissä, heidän
katsellessaan murhattua perhettä, joka hurmeissaan tuossa makasi.

Epävarmuus Tomskissa on niin suuri, että kun minä tilasin postihevosia
lähteäkseni matkaan, kehoitti postimestari etten lähtisi kaupungista
iltapuoleen sillä ensimmäiset kyytivälit, sanoi hän, ovat hyvin
vaarallisia. Teinkin kuten hän neuvoi. Päästyämme ensimmäiselle
asemalle Tomskista itään, asettui joukko epäilyttävän näköisiä miehiä
meidän kapineiden ympärille, joita meidän nyt täytyi siirtää kärryiltä
kärryille, kun minä olin myöhäisen vuodenajan vuoksi saanut jättää
ajopelini Tomskiin. Eräs miehistä oli tai oli olevinaan hyvin
juovuksissa ja näytti yhä tahtovan kaatua meidän kapineiden päälle.
Vihdoin loppui minun kärsivällisyyteni, niin että minä vihaisella
äänellä karjasin, jolloin he noloina vetäytyivät pois toinen toisensa
perästä.

Tapojen villeyden ja raakuuden Siperiassa näkee siitäkin että rosvot
melkein aina murhaavat uhrinsa, vaikka eivät odota siltä saavansakaan
muuta kuin nutun. Jotenkin harvoin tapahtuu kuitenkin että
kyytihevosilla kulkien matkustajain kimppuun käydään. Olen kuullut
täällä kerrottavan että edeltäjäni, pastori Roschier, joutui kerran
Tomskin lähellä eräänä yönä suurelta tieltä viedyksi johonkin
syrjäpolulle, arvattavasti jotakin viritettyä ansaa kohden, sekä että
hän ainoastaan asevoimalla sai ajajan kääntymään oikealle tielle.
Samoin kävi myös erään suomalaisen, joka viime kesänä tuli Omskiin. Kun
hän joutui pois suurelta tieltä ja aavisti mitä oli aikomuksena, käski
hän kyytimiehen kääntymään ympäri, mutta turhaan. Hänen ammuttuaan
yhden laukauksen ja uhattuaan seuraavalla kerralla tähdätä hänen
päähänsä, palasi tämä oikealle tielle ja tunnusti että hän isäntänsä
käskystä aikoi viedä häntä sinne, missä isäntä itse jo oli odottamassa
saalista.

Kolmen aseman päässä Tomskista itään oli jo rekikeli, niin että me nyt
saimme vaihtaa kärryt rekeen. Matka kului hyvin ja usein näki
havumetsiä. Pari vuorokautta matkattua tulimme eräänä iltana
Marinskiin, joka on 12,000 asukasta käsittävä kaupunki. Siellä päätin
ottaa asunnon levätäkseni yhden yön. Muuten matkustimme tavallisesti
yötä päivää. Annoimme sen vuoksi viedä itsemme kaupungin ainoaan
ravintolaan, jonka omisti eräs juutalainen. Minun lukkarini ja
kyytimies menivät sisään huonetta kuulustelemaan. Mutta kun juutalainen
kuuli, että oli kysymys papin ottamisesta asumaan, sanoi hän aivan
lyhyesti: "sellaisen väen kanssa en minä tahdo olla missään
tekemisissä, menkää hakemaan muualta asunto." Nolostuneena tuli minun
lukkarini ulos, kun ei ollut odottanut sellaista vastausta, mutta
meidän venäläinen kyytimies ei siitä säikähtynyt vaan ilmoitti
juutalaiselle että se oli njemetskij (saksalainen) pastori. Se sai
juutalaisen heti muuttamaan mielensä, niin että hän itse tuli juosten
ulos kynttilä kädessä ja toivotti meitä tervetulleiksi. Sitten tuli hän
minun huoneeseni ja kun hän näki minun riisuvan toisen vaatekappaleen
toisen perästä, mainitsi hän "ette suinkaan mahda paleltua". Koko illan
istui hän sitten ja pakisi siansaksaansa, mutta varsin hyvin tulimme
siltä toimeen keskenämme; minä puhuin huonoa saksaani ja hän
uushepreaansa. Mutta seurauksena meidän keskustelusta oli että minä
päätin lähteä oikotietä Marinskista Minusinskiin, ja silloin tulisin
minä kulkemaan Altai-vuoriston yhden haaran yli. Marinskissa panin minä
kaikki mahdolliset ihmiset liikkeelle etsimään luteerilaisia. Mutta
yhden ainoan voin minä tavata. Hän oli kuitenkin suomalainen, seppä,
joka asui täällä vierasten keskellä. Meitä tavatessamme tuli hän niin
iloiseksi että hän puhkesi itkuun. Minun mielestäni oli hänen mielensä
auki Jumalan sanalle, mutta hän kärsi juomisen himosta. Sittemmin olen
kuullut että hän paloi eräässä tulipalossa Marinskissa.

Nyt oli meidän kuljettava tietä, jossa ei ollut kestikievareita.
Sen vuoksi sovimme me erään ajurin kanssa, että hän kyyditsisi
meitä 80 virstaa. Tämä ajuri, joka tuhannet kerrat kertoi meille
että hänen isänsä oli ranskalainen, oli omituinen ilmiö. Tuskin
minuuttiakaan oli hän vaiti koko matkalla, mutta paljo mitä hän
puhui jäi minulta ymmärtämättä. Kun me matkalla kaupungista kuljimme
hänen mökkinsä ohitse, juoksi hän sisään ja toi meille muutamia
tuomenmarja-piirakoita. Vaikka kyllä osasin arvostella hänen
ystävyyttään, en kuitenkaan voinut nauttia hänen lahjoistaan vaan
pistin ne taskuuni kestitäkseni jossakin paikassa jotain nälkäistä
koiraa niillä. Muutamia vaikeita paikkoja oli meillä kuljettavana,
sillä jokien jää ei vielä kestänyt ja lautat olivat jäätyneet kiinni.

Myllynpatoja ja ojanteita myöten rähmimme yli miten kuten, lukkarini ja
minä kuivin jaloin, mutta Frantsuzoff, ajuri, sai jalkansa märjiksi,
joka ei suinkaan ollut hupaista 15-20 asteen pakkasessa. Sen vuoksi
täytyikin meidän pysähtyä erääseen kylään lämmittämään häntä ja
itseämme muutamalla lasilla teetä. Kello oli kaksitoista yöllä kun
saavuimme kylään, johon Frantsuzoffin piti meitä viedä. Nyt päätin minä
alkaa käyttää sellaisia hevosia, joita kruunun asioissa käyvät
virkamiehet saavat käyttää. Odottaessamme näitä hevosia, tulin
sattumalta kysyneeksi löytyikö täällä luteerilaisia. En aivan vähä
hämmästynyt kuullessani että niitä oli täällä noin viisikymmentä
henkeä.

Sen vuoksi päätin paluumatkalla pysähtyä täällä, jonka teinkin.
Useimmat luteerilaiset olivat kuitenkin kullanhuuhtomoissa, niin että
minä ainoastaan voin tavata viisi suomalaista ja pari virolaista ja
lättiläistä. Näille pidin minä jumalanpalveluksen ja ehtoollisen sekä
vihin yhden suomalaisen parikunnan.

Vaikka he eivät voineet millään todistuksella näyttää esteettömyyttään,
ei minulla ollut sydäntä jättää heitä vihkimättä, kun he jo olivat
eläneet kahdeksan vuotta ilman kirkollista siunausta ja heillä oli jo
useita lapsia. Erään Porvoosta kotoisin olevan ukon tapasin mainitussa
kylässä. Hän ei ollut nähnyt luteerilaista pappia 26 vuoteen. Alun
pitäen ruotsia puhuva, oli hän unohtanut äidinkielensä siihen määrään
että hänen oli mahdotonta lausua ajatuksiaan ruotsiksi.

Seikkailuun tai miksi sen kutsuisin, jouduimme neljän penikulman päässä
mainitusta Tishulin kylästä. Eräs kylänkirjuri tahtoi nimittäin vangita
meidät. Hän väitti että me olimme väärentäneet podorozhnan.
Podorozhnalla ymmärretään paperia joka saadaan kuvernöörinvirastosta
tai pienemmän kaupungin poliisilta. Podorozhnan näytettyä on jokainen
kestikievari velvoitettu antamaan postihevosia. Näitä podorozhnoja on
kahta lajia: sellaisia joita annetaan kruunun virkamiehille niiden
virkamatkoilla ja sitten ostettuja, joita jokainen voi saada rahalla.
Minulla oli tietysti edellistä lajia. Kirjuri, jonka oli toimitettava
että me saimme hevosia, väitti että me olimme itse tehneet paperimme
sekä tahtoi lähettää meitä voolostiin. Sellaista matkaa emme katsoneet
kovinkaan miellyttäväksi, sillä me olimme juuri tulleet saman tien
emmekä halunneet tehdä neljän penikulman retkeä takaisin. Mutta kirjuri
yhä kirjoitti raporttiaan eikä tahtonut kuulla mitään selityksiä. Minä
koetin pelottaa häntä sillä että tämä olisi hänen viimeinen raporttinsa
mitä hän nyt kirjoitti, mutta hän sanoi palvelleensa sotaväessä
kapteenina ja että hän kyllä ymmärsi asiansa. Tähän hänen
vakuutukseensa huomautti minun lukkarini pilkallisesti: "Teidän
urannehan on mennyt taaksepäin. Pian teistä kai tulee kylän paimen, jos
yhä samoin edistytte, kuten näyttää olevan syytä ennustaa."

Vähitellen lienee kirjuri huomannut ettei hänen tekonsa olleet
paikallaan, varsinkin kun kylän asukkaat, joita uteliaisuudesta oli
kokoontunut iso joukko, rupesivat meidän puolellemme ja alkoivat ivata
kirjuriaan. Kun raportti oli valmis ja meille tullut lähtöaika, katosi
meidän vastustajamme ja kun hän ei enää näyttäytynyt, valjastettiin
hevoset meille ja lähdettiin ajamaan eteenpäin.

Seuraava asema oli tatarilaiskylä ja kun nämä Allahin lapset kuulivat
minun olevan papin, kysyivät he oliko meillä myös yhtä paljo
pyhäinkuvia eli "abrasteja" kuin venäläisillä. Kun he kuulivat, ettemme
me palvele pyhäinkuvia, näyttivät he tyytyväisiltä. Seuraavalla
asemalla täytyi meidän kulkea joen poikki, joka on Tomskin ja
Jeniseiskin kupernien rajana. Joki oli jo jäässä, mutta ei kantanut
hevosia. Minä jo huolestuin mutta tataari ei ollut neuvoton.

Hän ajoi jokirantaa niin kauvas kunnes tulimme paikkaan missä virta oli
niin väkevä ettei mitään jäätä löytynyt. Sinne ohjasi hän nyt hevoset
suoraan virtaan. Ensin putosivat etupyörät ja sitten takapyörät aika
kolauksella. Alaspäinhän menee aina helpommin mutta ylöspääsy on
vaikeampaa. Sitä saimme mekin kokea. Etupyörät nousivat onnellisesti
jään päälle toisella rannalla mutta silloin rupesivat ne luistamaan
sivuun, ja kengättömät hevoset eivät pystyneet vetämään iljangolla.
Hyvin vähällä olimme saada kylmän kylvyn, mutta tulimme kuitenkin
onnellisesti takaisin kuivalle maalle.

Mitä lähemmä Altaita tulimme, sitä enemmän seudut muuttuivat.
Kukkuloita oli tullut tasangon sijaan ja itse Altain vuorenhuiput
näyttivät olevan ainoastaan muutaman virstan päässä, vaikka sinne oli,
kuten sanottiin, vielä 100 virstaa. Toinen keilanmuotoinen vuorenhuippu
näkyi toisen perästä ja niin kauvas kuin voi nähdä etelään, siinti
kaukaisia vuoria. Meidän täytyi kulkea vuorenhaaran ylitse, ja kun me
olimme matkustaneet aina Marinskista saakka eteläkaakkoa kohden,
käännyimme nyt itään päin. Me kuljimme erään vuorivirran rantaa ja paha
kyllä tulimme yön aikaan kulkemaan hyvin näkemistä ansaitsevan paikan
kautta; se oli nim. korkealla vuoristossa oleva järvi, josta äsken
mainittu joki saa alkunsa. Koko tie Jenisei-virran alueelle saakka oli
yhtä vasta- ja myötämäkeä. Välistä oli kuljettavana 15-20 virstaa
vastamäkeä ja sitten taas alas. Minulle oli tämä matka hauska, vaikka
se kyllä oli jonkun verran rasittavakin. Täytyi matkustaa milloin
reellä milloin kärryillä. Välistä olivat kärryt niin pieniä että täytyi
istua jalat riippumassa ulkona kärryistä. Mutta mitä se teki asiaan?
Sillä terveitä ja ketteriä olimme me, emmekä voineet kyllin ihailla
kaikkia näitä uusia ilmiöitä mitä näimme. Eräänä yönä olin hiukan
nukuksissa mutta heräsin siitä että hevoset olivat seisahtaneet. "Mitä
nyt", kysyin minä. Kyytimies osoitti pystysuoraan kallioseinään tien
varrella, ja kun minä sinne katsoin, seisoi minun lukkarini Matti
siellä ja silitti kallioseinää kädellään. Hän, joka ei koskaan ennen
ollut nähnyt vuorta eikä suurempaa kiveä, tahtoi nyt päästä varmuuteen
siitä että vuori todella oli kiveä.

Niin pian kuin oli astuttu Minusinskin alueelle, voi runsaista
muinaismuistoista, joita siellä löytyi, ymmärtää polkevansa maata,
jolla äärettömät kansanpaljoudet aikoinaan olivat eläneet. Matkustaa
siellä kymmenin virstoin aroa, joka pysytettyine hautapatsailleen
näyttää yhtämittaiselta hautuumaalta.

Tultuamme onnellisesti Jenisein ja sen sivujoen Tuban poikki, jotka
olivat täynnä jääsohjoa, saavuimme me yhdeksän päivän päästä Tomskista
lähdettyämme Verhne-Suetukiin. Kylä, joka on laaksossa pienen puron
rannalla, on niin piilossa ettei tiedäkään ennenkuin tulee ihan sen
päälle. Se on virstan pituinen ja osittain hyvin hyvästi rakennettu.
Suomalaisten luku nousee lähemmä neljäänsataan ja virolaisia on
asettunut tänne niin kosolta, että niiden luku pian voittaa
suomalaiset.

Mihin hyvänsä suomalaisia on asettunut, on aina virolaisia ja
lättiläisiä ilmestynyt heti perästä, joka on ollut ja on suureksi
haitaksi ensinmainituille. Sillä virolaiset muodostavat aina
suomalaisissa kylissä erityisen puolueen keskenään, joka usein kyllä
vastustaa kaikkia parempia pyrintöjä ja edistää huonompia.

Verhne-Suetuk, joka on 81 virstan päässä kaakkoon Minusinskin
kaupungista, perustettiin noin neljä vuosikymmentä sitten, kun muutamia
Inkerin suomalaisia Omskin läheisistä siirtoloista asettui tähän osaan
Minusinskin piiriä. Siperiassa tapahtuu sellaisia kansanvaelluksia,
joille muualla vanhassa maailmassa ei ole mitään vastinetta. Jos joku
maankiertäjä tulee kotipaikalleen ja kertoo että hän matkoillaan on
löytänyt ihmeen kauniin maan, jonka maaperä, metsä ja heinälaji ovat
erinomaisia, niin leimahtaa pian muuttokuume ilmituleen.

Kaikki mitä ei voida mukana kuljettaa myydään, kapineet ja perhe
pakataan muutamiin povoskoihin (kuormiin) ja niin lähdetään omistamaan
tuota luvattua maata. Sellaisia kahden- tai kolmenkymmenen hevoskuorman
matkueita tavataan kesällä hyvin usein teillä.

Eräs vanha ukko elää vielä Verhne-Suetukissa, joka on ollut
päähenkilöitä muutossa tähän paikkaan. Jotain hämärää aavistusta
Sajaanin vuorenrinteiden viljavuudesta, seudun sinisestä taivaasta ja
ihanasta luonnosta kuuluu olleen, ja "kullan ja vihantain metsäin"
toivossa jätettiin vanha kotiseutu sekä tultiinkin onnellisesti
Minusinskiin. "Kun me siellä eräänä iltana", kertoi vanha mies, "olimme
tehneet nuotiomme arolle kaupungin lähellä, tuli ispravnikka ajaen
ohitse ja kysyi ketä me olimme ja mihin me aijoimme. Minä vastasin että
me olimme luteerilaisia Tobolskin kupernista, jotka esivallan
kehoituksesta tahdomme perustaa siirtolan tälle paikkakunnalle ja
etsimme itsellemme sopivaa asuinpaikkaa. Hän osoitti meidät erääseen
paikkaan, joka oli kuivaa, autiota aroa, ja kun me emme hyväksyneet
sitä, tuotiin meidät tänne jossa nyt asumme. Sitten rakensin minä heti
itselleni turvemajan. Toiset asuivat ensimmäisen talven lähinnä
olevassa venäläisessä kylässä ja tulivat tänne vasta sitten kun olivat
rakentaneet itselleen huoneet täällä."

Pastori Kossmann, joka Irkutskista päin kävi tällä paikkakunnalla, ei
kyllin voi ylistää tätä ihanaa paikkaa ja sen jumalisia ja uutteria
asukkaita. Mutta pian oli tuleva toiseksi asiain tila. Samoin kuin
elämä kaikkialla, minne inkeriläisiä siirtolaisia oli asettunut,
huonontui sinne ei ainoastaan Suomesta vaan Itämerenmaakunnistakin
lähetettyjen pahantekijäin vaikutuksesta, niin vaihtuivat täälläkin
virrenveisuut kirouksiksi ja huudoiksi. Nyt olivat kaikki Suomesta
karkoitettavat Verhne-Suetukiin ja sen vuoksi lähetettiin sinne pappi
ja katekeetta ylläpitämään sielunhoitoa luteerilaisten kesken.
Mutta jo sitä ennen oli suomalaisen kylän oheen syntynyt virolainen,
Verhne-Bulanka, ja lättiläinen, Nizhne-Bulanka. Nyt on lättiläinen kylä
suurin ja viime syksynä vihittiin siellä kirkko, joka on suurimmaksi
osaksi rakennettu lättiläisten omilla varoilla.

Nykyään, kun suomalaisen pastorin asunto eli asemapaikka on tullut
olemaan Omskissa, asuu Nizhne-Bulankassa, joka muuten on 25 virstan
päässä Verhne-Suetukista, lättiläinen pappi. Kuinka sopimaton
Verhne-Suetuk oli asemapaikaksi suomalaiselle papille, huomataan
siitä että syntyneiden, kuolleiden ja vihittyjen luku Omskin
seudun suomalaisten keskuudessa on kolme kertaa suurempi kuin
Verhne-Suetukissa. Tila Verhne-Suetukissa on melkoista parempi kuin
Omskin seudun siirtokunnissa. Papin viistoistavuotinen toiminta tällä
paikalla, joka kuitenkaan ei ole ollut kiitollista työalaa, ei ole
siltä ollut hedelmätöntä. Varsinkin on nykyinen katekeetta siellä,
P.A. Lindholm, hoitanut työnsä hyvin ahkerasti, niin että lapset sekä
lukevat että kirjoittavat varsin hyvin. Rippikoululapset olivat
jotenkin samalla kannalla kuin lapset jossain kotimaan suomalaisessa
seurakunnassa. Suurempi osa asukkaita eli oikeammin miehistä väestöä on
murhamiehiä, jotka ovat palanneet kaivostyöstä.

Usein tuovat nämä kaivoksista palatessaan melkoisia säästöjä, niin että
he voivat heti aloittaa maatyötä. Jos eivät he mitään ole voineet
säästää rangaistusaikanaan, niin matkustavat he kullanhuuhtomoille ja
hankkivat itselleen, jos ovat kunnollisia, parissa kolmessa vuodessa
niin paljo rahaa, että he hyvin voivat hankkia itselleen omat huoneet,
hevoset, lehmät ja muut tarpeet. Tottunut työntekijä kultakaivoksissa
voi ansaita suotuisissa oloissa aina 300 ruplaa vuodessa. Ennen oli
voitu ansaita paljo enemmän, mutta ajat ovat tulleet huonommiksi
kullanhuuhtomoissakin. Mutta niin näyttiin uskovan Verhne-Suetukissa ja
niin olen kuullut muiltakin tahoilta että hyvät työntekijät voivat
ansaita paljo rahaa Irkutskissa ja sen tienoolla olevissa tehtaissa.
Eräs Verhne-Suetukin kauppias, joka oli ollut pakkotyössä siellä, oli
välistä voinut ansaita 3:kin ruplaa päivässä. Hänellä oli ollut yli
3,000 ruplaa tullessaan siirtolaan kun oli kärsinyt loppuun
rangaistusaikansa kruunun työssä.

Mainiommista pahantekijöistä tapasin minä siellä Sutkin ja Haapojan.
Oleskellessani suomalaisessa kylässä olivat he pari kertaa minun
luonani. Haapoja oli tullut sinne edellisenä kesänä. Muuten ei Sutki
asu Verhne-Suetukissa, vaan erään viinapolttimon luona puolimatkalla
Minusinskista siirtolaan, ja hänen luonaan pitää Haapoja asuntoa.
Palatessani Verhne-Suetukista pysähdyin Sutkin luona hänen hartaasta
pyynnöstään pari tuntia. Hänellä oli kaksi suutaria luonansa työssä ja
hän nauttii suurta luottamusta paikkakunnalla rehellisenä ja hyvänä
suutarina. Ystävällinen ja vilkkaan luontoinen ollen, on hänen
vieraanaan hauska olla, ja kun lampun valossa istuttiin teetä juomassa,
unohti aivan mikä mies hän on ollut. Haapoja nauroi makeasti
ajatellessaan mitähän Suomessa arvellaan kun kuullaan että Sutki ja
Haapoja asuvat yhdessä.

Minä luulen, sanoin minä, ettei erittäin suuresti luotettaisi tähän
komppiin. Kuinka Haapoja tulee käyttäymään siellä, tulee kai aika
näyttämään, mutta Sutki ennusti: "ei tuosta Matista ainakaan vielä ole
miestä tullut ja tuskin tuleekaan". Hänen puheidensa mukaan oli Haapoja
koettanut taivuttaa häntä alkamaan yksissä neuvoin harjoittaa vanhaa
ammattia. Kun hän sanoi siihen jyrkästi kieltäneensä, niin otin minä
häntä kädestä ja kiitin häntä sekä toivotin että Herra varjelisi häntä
takaisin lankeemasta.

Hiukan kamalalta tuntui minusta koko matkalla, kun Sutki vähintäin
viisi kertaa pyysi minua hyvin katsomaan eteeni matkalla. "Missä ollaan
ystävällisimpiä, siellä oikein olkaa varovainen", sanoi hän.

Monia pohjolaisia tapasin itä-Siperiassa. Muiden muassa erään
Oravaisten miehen, joka kolmasti oli ollut karkuretkellä kotipaikalle.
Hän näytti hiljaiselta mieheltä (jos en väärin muista oli hänen nimensä
Eriksson), mutta oli kärsinyt sietämätöntä koti-ikävää. Kerrottiin
minulle muun muassa erään henkilön kohtalosta, josta lapsena olin
kuullut usein mainittavan. Tämä henkilö oli Karl Granrot eli Pirilo
Kalle, tunnettu kahdeksan hengen murhaaja, joka koetti salata
rikoksiaan tekopyhyyden varjolla. Hänen päivänsä olivat päättyneet jo
matkalla Siperiaan Permissä. Muuten kerrottiin hänestä että hän luki
kaiket yöt ja tuli vähän sekaiseksi viimeiseltä.

Mutta aika ei myönnä kirjoittaa enempää tällä kertaa. Joskus aijon
minä, jos Jumala auttaa, matkustaa keskikesällä tähän ihanaan
paikkaan, jota usein kutsutaan Siperian Sveitsiksi. Silloin
toivon minä voivani matkustaa höyrylaivalla Krasnojarskista
Minusinskiin sekä saavani nähdä miten Jenisei on raivannut itselleen
tien pilvenkorkuisien vuorien läpi. On parina kesänä jo ylläpidetty
höyrylaivayhteyttä ylä-Jeniseillä, ja kaikki jotka ovat siellä
matkustaneet, puhuvat ihmetyksellä siitä suurenmoisesta luonnosta, jota
saa höyrylaivasta päin katsella.

Hankittuani itselleni oman reen ja saatuani sen puolen kylän isäntien
avulla kuntoon, läksin minä paluumatkalle. Katekeetta Lindholm seurasi
minua kaksi penikulmaa ja sitten kääntyi takaisin kylään toimiakseen
hiljaisuudessa vaatimattomassa sijassaan. Mainittava on että
Verhne-Suetukin koulu on ainoa maapallolla, jossa lukutunnit alkavat
kello neljä tai viisi aamulla. Koulumestari ei ole mikään unikeko ja
ennenkuin päivä koittaa, ovat lapset koulussa. Että "aamuhetkellä on
kultaa suussa" sanoi koulumestari nähneensä toteutuvan.

Palausmatka oli myöskin vaivaloinen, sillä Jenisein länsipuolella oli
yli 100 virstan matka sulaa. Rekeä kiskotettiin toisin vuoroin hiekkaa
pitkin ja toisinaan kuletettiin sitä kärryille nostettuna ja
köytettynä.

Viime vuonna virka-asioissa kulkemani tien pituus oli 7,000 virstaa, ja
kun matkarahoja nyt ruvetaan antamaan tarpeen mukaan, niin tulee tämä
tienpituus arvattavasti lisääntymään 3,000 virstaa vuosittain.

Ylimalkaan valitettiin Verhne-Suetukissa, että pahuus oli päässyt
vallalle. Kuitenkin oli muutamia valittuja sielläkin, jotka olivat
taistelussa syntiä vastaan itsessään ja ulkona itsestään. He luulivat
että elämä voisi muodostua toiseksi ainoastaan siinä tapauksessa, että
minä asettuisin heidän kyläänsä asumaan ja pitäisin hartaushetkiä pari
kertaa viikossa. Tämä ei voinut tapahtua, vaikka minä kyllä ymmärsin,
että elämä voi parantua vaan Jumalan sanan saarnan kautta, joka
lupauksen mukaan ei koskaan turhaan palaa. Siinä toivossa että Jumala
armossaan katsoo hätäämme Siperiassa ja lähettää useampia työmiehiä
tänne, jätän Teidät ja meidät Jumalan armolliseen suojaan ja sanon
tällä kertaa hyvästi.




XIII.

Matka Siperiassa 1887.


I.

Lukijalle kerron jotain matkastani Verhne-Suetukiin itä-Siperiassa
vuonna 1887. Matka sinne tapahtui alkupuolella elokuuta. Mitään
erinomaista ei minulla ole kertomista matkasta sinne, joka kaikin
puolin kävi onnellisesti. Ainoastaan sen voin mainita että minä eräässä
kestikievarissa Marinskin tuolla puolen tapasin Pietarista palaavan
jaapanilaisen lähetystön, johon kuului viisi henkeä. Tämän seurassa
matkustin sitten aina Atkinskiin, jossa meidän tiemme erosivat. He
kertoivat että keisari oli matkustanut Suomeen heidän ollessaan
Pietarissa sekä kysyivät paljoko oli suomalaisia Siperiassa, kuinka
usein minun täytyi matkustaa vuodessa sekä oliko määrätty kuinka paljo
oli annettava juomarahaa kyytimiehille j.n.e. Käytöksessään olivat he
niin taitavia kuin mitkään sivistyneet eurooppalaiset.

Suomalaisessa siirtolassa ollessani saapui sinne professori
J.R. Aspelin. Kun minun matkani oli niin myöhästynyt sen vuoksi että
matkarahoja ei voinut ajoissa saada ja vuoden-aika oli jo loppuun
kulumassa, niin ei tehtykään mitään muita matkasuunnitelmia kuin että
me yhdessä matkustaisimme Minusinskista Tomskia kohden sekä viipyisimme
jonkun verran meidän tutkijoillemme tärkeillä paikoilla. Muutamia
päiviä jälkeen Aspelinin lähdön palasin minäkin Minusinskiin.

Kun puolenyön aikaan satuin tulemaan kaupunkiin, niin en tahtonut
häiritä ketään vaan päätin lukkarini Matin kanssa jäädä tarantassiin
yöksi. Aamun koittaessa herätettiin meidät kotimaan sävelillä, laululla
"Aamulla varhain, kun aurinko nousi" j.n.e. Äänen tunsin kohta, sillä
saman laulajan kanssa olimme yhdessä kouluaikana antaneet monta
serenaadia ja laulaneet monta laulua. Laulaja ei ollut kukaan muu kuin
toinen Minusinskin matkueen jäsenistä, tri Appelgren. Jälleennäkeminen
oli sitä rakkaampaa, mitä kauvempana isiemme maasta oltiin. Tultuani
hiukkasen uuden seurani tavoille, joka tosiaankin (olkoon tämä heidän
kunniakseen sanottu) enemmän huolehti tieteellisen työnsä kuin
mukavuutensa puolesta, tuli puheeksi että Appelgren ja minä
käväisisimme Sojoottien luona. Tämä olikin ollut matkueen tarkoitus,
jos minä olisin ennen saapunut, mutta myöhäisen vuoden-ajan vuoksi oli
siitä ajatuksesta luovuttu. Sajaanin vuorten eteläisellä eli Kiinan
puolella on nimittäin eräässä vuoressa, Kemtshuk-virran rannalla,
kirjoitus ainoastaan näissä paikoin tavattavilla tuntemattomilla
merkeillä. Tämän tahtoivat meidän muinaistutkijamme saada kopioiduksi.
Me kysyimme yhdeltä ja toiselta, voiko nyt enää lähteä matkalle. Toiset
luulivat sitä mahdottomaksi, kun lunta jo oli satanut pari viikkoa
sitten ylhäällä vuoristossa, toiset taas arvelivat että kyllä voisi
päästä ylitse Sojoottien luo. Kun ei mitään varmoja tietoja voitu
saada, pidimme paraana edes koettaa, kun me nyt kerran olimme niin
likellä. (Siperiassa ei pidetä neljän- à viidensadan virstan matkaa
minään pitkänä matkana.) Päätettiin että Appelgren, minun lukkarini
Matti ja minä matkustaisimme Kiinaan etsimään tuota "viisasta
kiveä". Professori Aspelinin oli pakko palata Suomeen, kun hänen
virkavapautensa pian oli lopussa. Hänen lähdettyään viivyimme vielä
pari päivää Minusinskissa, valmistellen matkaamme ja pakaten löydettyjä
muinaiskaluja. Matkaa varten ostimme erityisiä tarvekaluja sekä neuloja
y.m. vaihtokauppaa varten Sojoottien kanssa. Näiden kesken ei nimittäin
Venäjän raha ole käypää tavaraa. Sojoottien olot hyvin tunteva kauppias
ja kaupunginpäällikkö Minusinskissa Sofianoff lainasi meille telttinsä
ja nahkasäkkinsä, joihin pantiin hevosen selässä kuletettava tavara
sekä antoi meille sen lisäksi kaksi suosituskirjettä Sojooteille,
joilla kirjeillä sanottiin olevan suurempi voima ja vaikutus
Mongoliassa kuin minkä viraston antamalla passilla hyvänsä.

Siten varustettuina lähdimme Minusinskista syyskuun 10 p. ja ohjasimme
matkamme lounaasen, alkaaksemme kulun vuorten ylitse Arbatin kylän
kohdalta. Tässä kylässä asui eräs Sofianoffin kauppa-apulaisia, jolle
me veimme kirjeen. Siinä oli kehoitus että hän hankkisi meille hevosia.
Mitä lähemmä vuoriseutua saavuimme, sitä pohjattomammiksi kävivät tiet.
Viidenneljättä virstan päässä ennen Arbatia täytyi meidän vaihtaa
kärrymme selkähevosiin. Paljon veden tähden olivat sillat niin
sortuneet, että paikoittain oli vaikeata päästä yli. Arbatiin tultuamme
kutsutimme luoksemme Sofianoffin kirjanpitäjän. Luettuaan kirjeen sanoi
tämä uskovansa että nyt oli mahdotonta päästä vuorten ylitse. Sillä
lumi, jota oli satanut kahden arssinan paksuudelta siellä ylhäällä, oli
juuri sulamassa niin että kaikki joet olivat nousseet äyräittensä yli.
Hän ehdotti että odottaisimme muutamia päiviä, joiden kuluttua vesi
mahdollisesti laskisi, jos sade taukoaisi. Eräs Arbatin talonpoika,
jonka itsensä piti niin pian kuin suinkin mahdollista matkustaa
sojoottien luo, tarjoutui tässä tapauksessa rupeamaan meidän
oppaaksemme. Me päätimme sen vuoksi odottaa.

Tämä odotus oli minulle hyvin sopiva. Sillä joka tapauksessa tahdoin
käydä Abakanskin rautatehtaassa, kun olin kuullut siellä olevan
luteerilaisia, jotka kauvan olivat odottaneet että joku pappi kävisi
heidän luonaan. Myöskin Appelgren oli halukas lähtemään sinne,
koettaakseen yhä vielä etsiä missä se kivikirjoitus oli, jota Aspelin
ja hän jo kerran turhaan olivat etsiskellet. Kaunista ilmaa
odottaessamme läksimme siis rautatehtaalle, jonne Arbatista oli vaan
noin 20 virstan matka.

Me ilmoitimme itsemme konttoorissa. Minä pyysin että luteerilaisille
ilmoitettaisiin minun tuloni sekä että tilaa jumalanpalveluksen
pitämistä varten seuraavana päivänä minulle toimitettaisiin. Vaikka me
kyllä huonosti kielellisessä suhteessa ajoimme asiamme, niin kohdeltiin
meitä siltä kaikkialla ystävällisesti ja auliisti. Tehtaanhoitajan
luokse kutsuttiin meidät atrialle. Meidän maanmiehiämme Hammarströmiä
ja Ehnbergiä, jotka kaksi vuotta sitten olivat olleet tehtaalla,
muisteltiin ja kyseltiin. Hauskan muiston olivat nämä "Suomen pojat",
kuten heitä Verhne-Suetukissa yleensä kutsuttiin, jättäneet jälkeensä
kaikkialla missä he olivat kulkeneet, eikä vähimmän täällä Omskin
seudun suomalaisten luona.

Rippivieraiksi ilmoittautui minun luonani pari suomalaista sekä
muutamia virolaisia ja saksalaisia, niin että jumalanpalveluksessa oli
läsnä kymmenkunta henkilöä.

Kymmenkunta luteerilaisia sanottiin oleskelevan metsässä sysimiiluja
polttamassa ja toisten taas sanottiin olevan viljanleikkuulla ympäri
olevissa kylissä. Tehtaalla vallitsi tähän aikaan hiljaisuus, johon
syynä oli omistajan häviöön joutuminen varallisuuden puolesta. Jos
tehdasta käytettäisiin taidolla ja tarmolla, niin olisi se tuottavampi
kuin mikään kultakaivanto, vakuutettiin meille. Tämä olikin varsin
uskottavaa, kun löytyi lähellä rautamalmia, joka sisälsi 70:stä aina 80
prosenttiin puhdasta rautaa. Rauta kuuluu olevan erinomaisen hyvää
laatua ja menee sen vuoksi hyvin kaupaksi. Tehdas on kattilan
muotoisessa laaksossa, korkeain vuorten ympäröimänä; kuitenkaan ei
mikään vuorista nouse lumirajan yli. Ilman-ala on terveellistä ja
suloista. Maapohja on hedelmällistä ja Abakanjoessa, joka juoksee
laakson pohjaa, on kirkas vesi ja runsaasti kaloja. Metsissä vilisee
kaikenlaisia otuksia.

Tehtaalla oleskellessamme koetti Appelgren ottaa selkoa mainitusta
kivikirjoituksesta mutta ei onnistunut. Näyttää siltä kuin ei sellaista
olisi koskaan ollutkaan. Opas, joka annettiin meille osoittamaan tietä
kysyttyyn paikkaan, vei meidät erään äkkijyrkän kallioseinän luo, joka
oli ehkä tuhannen jalkaa korkea, mutta kysymykseen missä kirjoitus oli
ei hän sanonut nähneensä eikä kuulleensa mistään sellaisesta. Opas
lähetettiin etsimään jotakin toista, joka paremmin tuntisi
paikkakunnan. Mutta hetkisen päästä tuli hän sen tiedon kanssa, ettei
kukaan ihminen, ei edes eräs kahdeksankymmenen vuoden vanha ukko, joka
oli koko ikänsä elänyt täällä, ollut kuullut puhuttavan mistään
kalliokirjoituksesta tällä seudulla.

Malmilouhoksessa kävimme myöskin, ja jos työn-päällysmies olisi ollut
paikalla, niin olisi meille annettu luonnollisia magneetteja, niin
vakuutettiin. Niitä kuului olevan paljo rautalouhoksessa, sillä muuksi
ei voi kutsua paikkaa, kun louhitut kappaleet muodostavat valmista
harkkorautaa. Rauta kuuluu maksavan tehtaalle 80 kopeekkaa puudalta
paikalla, Abakanin ja Jenisein jokia myöten voi sitä kuljettaa alas.

Päivälliselle kutsuttiin meidät erääseen virolaiseen perheeseen, jonka
lapsen minä olin kastanut. Halusta otimme vastaan kutsumuksen, sillä
kuinka hyvänsä koettaakin katsoa eteensä niin tulee kuitenkin saamaan
kiristää nälkävyötä sellaisilla matkoilla. Leipä ja tee ovat
jokapäiväisenä ruokana usein viikkomääriä. Kun saksalaiset näkivät
ettemme pitäneet itsiämme liian hyvinä käymään vieraina virolaisen
luona, katsoivat nekin voivansa kutsua meidät luokseen. Ettemme
loukkaisi heitä kävimmekin erään saksalaisen luona, jossa
meitä kestittiin teellä, marjahillolla j.m. Omituisena ilmiönä
tahdon mainita kirkonpalvelijan tehtaalla, sillä suvaitsevampaa
kristittyä en ole koskaan nähnyt. Hän esitti itsensä minulle
oikeauskoisena luteerilaisena sekä piti huolta kaikista kirkonisännän
velvollisuuksista. Mutta tätä ei hän tehnyt ainoastaan luteerilaiselle
papille. Kun kreikan-uskoinen sielunpaimen tuli paikkakunnalle, palveli
hän häntä yhtä uskollisesti sekä sytytti suitsutusastian venäläisessä
kirkossa j.n.e. Jos taas tuli roomalaiskatoolinen pappi sinne, liittyi
hän hänen seurakuntaansa, johon hän, puolalainen kun oli, lienee
kuulunutkin. Toimitettuamme tehtaalla kaikki mitä meillä oli tekemistä,
läksimme takaisin Arbatiin, saadaksemme lopultakin tietää kuinka
Sojoottien luokse matkustamisen kävi. Yhä kestävän sateen johdosta oli
vesi nousemistaan noussut. Muutamat metsästäjät olivat edellisenä
päivänä tulleet joen yli, josta meidän oli matkallamme kahlattava
senkin seitsemän kertaa, ja olivat siinä kastuneet aina kainaloita
myöten. Sen vuoksi ei meitä suuresti ihmetyttänytkään ettei kukaan
ruvennut lähtemään sellaiselle matkalle meidän kanssa syksymyöhällä.
Asuntomme isäntä, kasakka, kielsi meitä myöskin jyrkästi matkustamasta,
sillä hän itsekään ei ollut voinut käydä katsomassa paulojaan ja
loukkaitaan kahteen viikkoon, vaikka hän arveli kallisarvoisia
turkiseläimiä olevan mätänemässä hänen pyydyksissään. Kun samalla
kerrottiin meille millä tavalla muutamat sojootit, jotka viikko sitten
olivat lähteneet kotiinsa, olivat kulkeneet jokien poikki, niin
menetimme toivon päästä "taivaan valtakuntaan". Sojootit olivat
nimittäin sitoneet vaatteensa niskansa taakse, ajaneet hevosensa jokiin
ja tarttuneet niiden häntiin ja siten uineet yli jääkylmässä. Tällä
tavalla emme kuitenkaan tahtoneet vaeltaa.

Vastenmielistä oli myöskin lähteä paluumatkalle Minusinskiin, kun
kerran olimme jo näin kauvas länteen matkustaneet. Rupesimme tekemään
uutta matkasuunnitelmaa, josta pian sovimme. Kesäaikana voi nimittäin
päästä Altain vuoriston poikki Kuznjetskiin länsi-Siperiassa. Tätä
tietä, joka vielä oli kuljettavaa ja vähemmin vaivaloista kuin tie
Mongoliaan, päätimme lähteä. Tieteellisessä katsannossa oli edullista
Appelgrenille kulkea tätä tietä ja minulla oli kauvan ollut hiljainen
halu päästä kullanhuuhtomoille Altai-vuoristossa, sillä siellä
työskenteli melkoinen joukko luteerilaisia, joilla ei ollut mitään
sielunhoitoa. Sitä paitsi oli minulla tiedossa että löytyi muutamia
suomalaisia sekä Kuznjetskissä että Barnaulissa, jossa jälkimäisessä
kaupungissa myöskin Appelgren mielellään halusi käydä siellä olevan
museon vuoksi. Matti lähetettiin Minusinskiin viemään sieltä
Appelgrenin tarantassia ja meidän kalujamme Tomskiin, jossa me
yhtyisimme häneen.


II.

Lähetettyämme pois minun tulkkini, sain minä ruveta hänen vaikeaan
toimeensa ja vaikka olinkin kovin tottumaton tähän tehtävään, tulimme
juttuun kuitenkin. Arbatista oli meillä päivän matkan Tastipiin, joka
on viimeinen kylä Minusinskin puolella Altain vuoristoa. Sieltä oli
vielä 400 virstan matka Kuznjetskiin. Tastipissa tahdoimme ottaa
hevoset aina Daniloffin kullanhuuhtomoon Altailla. Erään maakauppiaan
välityksellä saimmekin tarpeellisen luvun hevosia. Kaikkialla tapasimme
ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä. Niinpä oli esim. sama kauppias, joka
ei ainoastaan ollut liikkeessä puoli päivää hankkimassa meille hevosia
vaan myös kutsui meidät kaksi eri kertaa luokseen vieraisiin,
vierasvarainen mies. Yön ennen lähtöämme saimme maata oikein tehdyissä
vuoteissa, joka muuten ei koskaan ole minulle tapahtunut matkoillani.
Hyvä jos itsellä on jotakin allensa heitettävää lattialle, sillä talon
puolesta ei anneta mitään.

Me otimme asunnon erään rikkaan lesken luona, jolla oli useampia
huoneita maalattuine lattioineen ja verhottuine seinineen. Koristusten
joukossa huomattiin suuri joukko kallisarvoisia pyhäinkuvia. Emännän
sisar oli tehnyt pyhissä vaelluksen Kijeviin. Varhain aamulla kävivät
nämä hurskaat sisarukset rukoilemassa pyhimpien kuvain edessä. Minun
kysymykseeni kuinka tyytyväinen hän oli pyhissä vaellukseensa Kijeviin,
sanoi hän: "kyllä olisi hyvin hauskaa tehdä sellainen matka uudestaan,
kun vaan olisi kelpo tavalla rahaa".

Venäläiset ovat aina, sekä yöllä että päivällä, valmiita juttelemaan.
Heidän suurin huvituksensa on kokoontua yhteen, joko kapakkaan tai
johonkin muuhun rakkaasen paikkaan, jossa heidän puhetulvansa saa
esteettömästi virrata. Usein on tapahtunut että naapurit ovat
varronneet tilaisuutta kun minä olen juonut teetä jossain talossa ja
tulleet sinne saadakseen haastella minun kanssani. Sellaisissa
tilaisuuksissa sanovat he usein hyvästijättäessä: "paljo kiitoksia kun
olette olleet niin hyvä ja jutelleet meidän kanssa." Ennen lähtöämme
tuli nytkin muutamia meidän luoksemme mainitussa tarkoituksessa. Heidän
joukossaan teki varsinkin eräs pikkukauppias itsensä huomatuksi
puhelijaisuudestaan ja vaikka meidän oli vaikeata keskustella venäjäksi
niin meni se kuitenkin mukiin kun he itse johtivat puhetta. Kun tuli
puhe muinaistutkimuksesta, alkoi tämä kauppias laajalti selittää mitä
hän oli lukenut jättiläisistä ja muista ihmeellisistä olennoista.
Sellaisten jäännöksiä ja luita oli hänen vakuutuksensa mukaan löydetty
Muurmanin metsissä, jos oikein käsitin häntä. Toisen uskottavamman
tarinan kertoi hän myös meille. Jotenkin näin kuului hänen
kertomuksensa: "Muutamia vuosia sitten syntyi kauhea liike täällä
läheistöllä tataarien keskuudessa. He olivat nimittäin löytäneet, kuten
uskoivat, pyhän kuvan jossain metsässä. Löydetyn kuvan luo alettiin nyt
joukottain tekemään pyhiinvaelluksia. Viimein menin minäkin sinne ja
mitäs näen! Metallista valetun naisenkuvan. Minä ymmärsin heti ettei
tämä ollut mikään pyhimyksenkuva ja sanoin että yhtä pyhä olisi minun
vaimoni tai minkä muun naisen kuva hyvänsä. Luultavasti on ollut,
sanoin minä, joku kuningas tai ylhäinen mies, joka on teettänyt
itselleen vaimonsa tai tyttärensä kuvan, pitääkseen muistona
rakastetusta jos tämä kuolisi. Kuva on vihdoin joutunut maahan sekä on
nyt sattumalta päässyt päivän valoon. Niin on se asia." Kun hän niin
puhui täydestä vakaumuksestaan, tulivat tataarilaisparat hyvin
alakuloisiksi ja noloiksi, kun kaikki heidän ilonsa siitä että Jumala
oli heitä muistanut ihmeellisellä pyhimyksenkuvalla, siten riistettiin
heiltä pois. Asia päättyi siten että kuva ostettiin Minusinskin
museoon, jossa se vielä on nähtävänä.

Hyvä halu olisi minulla kyllä ollut sanoa "kuva kuin kuva", mutta pidin
hyödyllisempänä kiiruhtaa lähtöä ja menin sen vuoksi toimittamaan
matkalla tarvittavia aineita. Puudan rukiisia korppuja varustimme
mukaamme sekä yhtä ja toista ruokatavaraa. Meidän oppaamme otti
toimekseen varustaa meidät tuoreella lihalla matkaksi, jossa
tarkoituksessa hän teurasti lampaan. Paitsi meitä ja meidän kolmea
hevosta kuului matkueesen opas ja eräs työmies rautatehtaasta sekä
kuormahevonen, joka kantoi neljä puutaa rautakaluja kullanhuuhtomoita
varten. Kaikkiaan oli siten kuusi hevosta. Kun meidän tiemme kulki
enimmäkseen pienien vuorenvirtojen rantoja, ei maan ylenemistä huomattu
juuri muusta kuin veden nopeudesta virroissa, jotka koko kulussaan
muodostivat lakkaamattoman kosken.

Näiden poikki täytyi silloin tällöin kahlata, sillä milloin kohtasimme
toisella puolen vuoren, joka sulki meiltä tien, milloin taas toisella
puolella. Jo ensimmäisenä päivänä saavutimme korkeuden, missä kaikki
viljankasvattaminen lakkasi, sillä yöhallojen kerrottiin turmelleen
kaiken viljan mitä oli koetettu kylvää täällä. Päivä päivältä tuli
metsä yhä vaikeammaksi päästä läpitse. Minun pelkoni kuinka osaisimme
perille, kun kaikki olimme ensikertalaisia, hälveni pian sillä oli
paljo vaikeampaa päästä pois tieltä kuin pysyä sillä. Joka ei ole
nähnyt aarniometsää ei voi aavistaa kuinka runko rungon vieressä siellä
seisoo ihan toisessaan kiinni ja kuinka mahtavan suuria ne ovat. Me
näimme puita, jotka olivat pari kyynärää läpimitaten, mutta löytää
sellaisiakin, jotka ovat kolme kyynärää läpimitaten, jos oikein rupeaa
etsimään. Sellaisia jättiläispuita oli usein kaatunut polkumme poikki
ja ainoastaan hakkaamalla, polttamalla tai sahaamalla oli niiden
läpitse saatu tehdyksi tietä.

Tavallisimmat puulajit Altailla olivat lehtikuusi, kuusi, mänty ja
seetripuu. Ensimmäisenä päivänä oli meillä ainoastaan lehtikuusimetsiä
kuljettavana läpi, mutta toisena päivänä kulki tiemme suurien
seetrimetsäin kautta, ja ylimpänä koristivat kuuset kukkuloita. Vahinko
vaan että meidän matkamme tuli tapahtumaan niin myöhään syksyllä, sillä
nyt emme saaneet nähdä ylistettyä Altain kasvistoa täydessä
ihanuudessa.

Suomessa tavattavista puutarhakasveista näimme Altailla spireapensaan,
Siperian hernepuun, humalan ja myrskyhatun. Paljo meille tuntemattomia
sekä pensaskasveja että yrttejä näimme sekä vuoriseudussa että arolla.
Yöt vietimme tällä noin 3-400 virstan pituisella matkalla joko jossakin
muiden matkustajain tekemässä kodassa eli balaganissa, kuten niitä
venäjäksi kutsutaan, tai myös salvetuissa huoneissa, joita
kullanhuuhdonta-yhtiöt ovat rakennuttaneet väestölleen lepopaikoiksi
matkoilla huuhtomoihin ja niistä takaisin. Edellisissä on hyvin vähän
suojaa sadetta ja tuulta vastaan. Kuitenkin ovat ne autioissa metsissä
kyllä tervetulleita yösijoja. Appelgren piirusti yhden sellaisen kodan,
jonka kuvan lukijat sittemmin ovat Kyläkirjaston Kuvalehdessä nähneet.
Yöksi päästettiin hevoset irti etsimään itselleen ruokaa. Mutta kauvas
eivät meidän uskolliset kantajamme meistä erinneet, sillä niillä oli
vaistomainen pelko tuosta äärettömästä metsästä. Sillä aikaa kun miehet
riisuivat meidän hevosiamme, kokoilimme me toiset polttopuuta ynnä
kuusen havuja joilla saimme istua. Kun tuli oli syttynyt, asetettiin
teekattila kiehumaan ja me aloimme uskollisesti järsimään
ruiskorppujamme.

Ettei ruokahalua puuttunut, kävi ilmi silminnähtävästi eväspussista,
joka arveluttavassa määrässä hoikkeni päivä päivältä. Opas, joka oli
varustanut meitä tuoreella lampaanlihalla, leikkasi siitä pitkiä
viipaleita, joita hän sitte pisteli vartaalle. Sen toisen pään löi hän
maahan niin että toinen pää tuli nuotiotulen likelle. Siten paistettiin
liha hiljalleen tulen ääressä. Kun se sitten syötiin suolan kanssa, oli
se hyvin maukasta. Joka tahtoo koettaa voi tehdä sen, sillä konsti ei
ole suuri.

Karhuja kuuluu löytyvän paljo Altain vuoristossa, mutta me emme
sattuneet näkemään yhtään. Usein kuulimme vihellyksiä metsässä ja jo
arvelimme, Appelgren ja minä, olisiko se ehkä kontio joka antoi tietoa
itsestään, mutta meidän oppaamme ilmoitti meille että se ei ollut
mikään vaarallisempi otus kuin säysy metsäkauris, joka viheltelee
metsässä. Joka tapauksessa on viisasta ja varovaista olla varustettuna
ampuma-aseella, sillä ei koskaan tiedä milloin sitä voi tarvita.

Tällä tiellä tapaa harvoin ihmisolentoja ja nämä lienevät kyllä usein
vaarallisempia kohdata kuin metsän villipedot. Vastenmielistä tunnetta
tunsimme molemmat kohdatessamme joukon kullanhuuhdontatyöstä tulevia
miehiä.

On kuultu niin paljo näiden kullanhuuhtojain kauheista töistä, että
niitä hiukkasen pelkää. Sillä kaikki seikkailijat länsi-Siperiasta
haluavat ja pyrkivät kullanhuuhtomoille, mistä moni heistä on sitten
palannut suurien rahasummien kanssa, jotka usein ovat kootut kaikkea
muuta kuin kunniallisella tavalla. Minkälaisia vaivoja nämä työntekijät
saavat kärsiä, huomasimme hyvin sekä huuhtomoista palaavien ulkonäöstä
että myös siitä mitä itse työpaikoilla kuulimme. Vaeltaa useita satoja
virstoja aarniometsää sateessa ja loassa polviin saakka, kerta kerralta
kahlata ryöppyävien virtojen poikki jääkylmässä vedessä, läpimärkinä
istua nuotiolla ison valkean ääressä -- kaikkeen tähän täytyy
kullanhuuhtojan alistua. Sitä paitsi täytyy hänen aina olla varoillaan,
sillä kun uni painaa hänen silmiään, voi ryöstönhaluinen toveri lyödä
hänen kuolijaaksi. Itse huuhtomoilla taas etsitään kultaa sellaisella
innolla ettei siellä ole mitään lepoa, mitään rauhaa. Ei edes
lepopäivää pidetä pyhänä. Mitään välittämättä työskennellään pyhänä ja
arkena samalla tavalla. Annetaan ruumisparan kestää kaikki, kunhan vaan
saadaan kultaa!

Toisen kerran tapasimme odottamatta kaksi alkuasukasta näissä metsissä.
Mitä kansanheimoa ne oikeastaan ovat, en tiedä. Siitä vaan ei ole
mitään epäilystä etteivät ne kuulu mongoolilaiseen rotuun. Mutta muuten
eivät ne ole länsi-Siperian kirgiisien eikä tataarien näköisiä.
Mainitut kaksi miestä edustivat suurinta raakuutta ja villiyttä mitä
ihmisten keskuudessa näkee. Nämä aarniometsän asukkaat elävät
metsästyksestä ja kalastuksesta sekä tunnustavat kreikan-uskoa, josta
merkiksi he pitävät ristiä kaulassa. Kuitenkin sanottiin heidän
palvelevan omia jumaliaan, joka on luultavaakin, sillä mitään tietoa
kristin-opista ei heillä ole. Tämä arvostelu on muuten annettava
suurimmasta osasta venäläistä rahvasta Siperiassa. Sillä vaikka se on
ulkonäöltään siistiä ja käyttäytyy hyvin sievästi ja vapaasti, niin on
se valitettavassa henkisessä pimeydessä. Kansalla ei ole valistunutta
omaatuntoa. Samoin kuin on Suomen kansan onni ja takaus sen
tulevaisuudesta että sen omatunto on valistunut ja sen oikeudentunto
kehittynyt, niin on sen puute juurena ja syynä kaikkeen pahaan
Siperiassa.

Että kreikkalaisella kirkolla kuitenkin on huolta näistä
puolivilleistä ihmisistä Altai-vuoristossa, voi päättää siitä että on
lähetyssaarnaajia lähetetty heidän luokseen ja kasvatettu monia heistä
itsistä papeiksi. Eräässä kylässä lähellä Kuznjetskia, jossa sekä
venäläisiä että tataareja asuu, oli pappi tataari. Venäläinen, joka
tätä meille kertoi, lisäsi ettei koskaan ole heillä ollut niin
kelvollista pappia kuin nykyinen.

Vaikka kristin-uskoa kaikkialla siellä tunnustetaan
valtio-uskonnoksi, niin kuuluu noita-usko paikoittain olevan vielä
täydessä kukoistuksessa. Syytä olisi kuitenkin tutkia tätä
alkuperäistä, koko maapallolla niin levinnyttä uskonnonmuotoa, sillä
minun vakuutukseni mukaan on siinä enemmän ilmestykseen osoittavaa kuin
luullaan. Pian on kuitenkin se aika tuleva, jolloin ei mitään paikkaa
löydy Aasiassa, missä voi oppia tuntemaan tätä pakanallista uskoa.
Sillä ylä-Aasiasta on bramanismi tunkenut sen pois ja pohjoisesta sekä
lännestä on kristin-usko astunut näille maille, niin että jäännöstä
shamanismista nykyään löytyy ainoastaan Venäjän ja Kiinan välisellä
rajamaalla. Mutta olkoon nyt kylläksi tästä asiasta.

Me ostimme muutamia jäneksiä ja pyitä näiltä metsäläisiltä, jotka
niistä saivat leipää ja vähä teetä. Hyvin lannistuneen näköisiä
näyttivät miehet olevan ja seisoivat koko ajan, minkä heidän luonaan
olimme, paljain päin. Heiltä kuulimme myös että voimme ehtiä yöksi
erääseen hirsimajaan. Siis kiiruhdimme jo väsyneitä hevosiamme ja
kahlasimme joen poikki kerta kerralta. Päivä kului loppuun ja vaikka
kuinka tirkistimme, ei missään näkynyt ihmisasunnon merkkiäkään. Jo
olimme menettäneet kaiken toivon halutun lepopaikan saavuttamisesta ja
aijoimme jo laskeutua alas sateen ja lumisohjon liottamaan maahan, kun
eräs matkatovereista huomasi tulen välkkyvän metsästä. Minkälaisen ilon
ja toivon tunteen pimeänä yönä aarniometsässä valkean loiste voi
herättää matkamiehessä, tajusimme täydellisesti. Ainoastaan kerran
vielä joen yli ja silloin olimme hirsimajan luona. Kuivia ja lämpöisiä
huoneita oli meillä nyt tarjona. Juotuamme teemme, jota vartian vanha
vaimo toimitti meille, menimme etsimään hyvin kaivattua lepoa. Paitsi
meitä oli myöskin kaksi paimenta ottanut yösijansa samaan majaan.
Näistä näytti toinen olevan huonolla tuulella, sillä hän ei voinut
kärsiä että meidän seuralaisemme, jotka siitä ilosta että olivat
päässeet tähän ihmisasuntoon, ahkerasti suutelivat viinapulloa sekä
keskustelivat jotenkin vilkkaasti ja äänekkäästi tarjoamatta hänelle
siemaustakaan. Tyytymättömyytensä ilmaisi hän epäselvällä
murisemisella, joka hyvin kyllä muistutti kontion tapaa. Tätä hänen
ilon ja hauskan mielen häiritsemistään ei olisi suomalainen luullakseni
kärsinyt, vaan olisi pian ollut riitaa ja tappelua odotettavana. Mutta
venäläiset eivät ole sellaisia. Viimein vihdoin, kun paimenen
nuriseminen tuli yhä kovemmaksi, kääntyi yksi meidän seuralaisistamme
aivan ystävällisesti hänen puoleensa ja kysyi: "mistä olet niin
pahoillasi, taattoseni?" Tämän sanoi hän sellaisilla eljeillä ja
äänellä kuin olisi hän ollut valmis syleilemään ja halaamaan
puhuteltua, joka olisikin ollut vähän enemmän päihtyneen venäläisen
tapaista.


III.

Tie yömajasta Daniloffin kullanhuuhtomoon kulki korkeita vuorenharjuja,
jotka jo kauvan olivat olleet lumen peitossa. Oli luvattu meille
suurenmoinen näköala eräältä kukkulalta, jonka ylitse meidän oli
kuljettava. Mutta paksu sumu peitti koko kukkulan niin että me olimme
kuin pilvessä siellä ylhäällä emmekä sen vuoksi nähneet mitään. Kova
pakkanen vallitsi jo korkeimmissa piireissä vaikka oli suojainen
syksyilma alhaalla laaksoissa. Meidän läheisyydessämme olikin useita
vuoria, joilla lumi pysyi koko kesän.

Ylimalkaan kulki koko meidän matkamme hyvin helppokulkuisten solain
eikä erin vaikeasti päästävien vuorien poikki. Ainoastaan juuri ennen
kuin tulimme Daniloffin "priskan'ille", täytyi meidän kulkea alas
jyrkännettä, joka oli niin kohtisuoraa että oli vaikeata pysyä
satulassa. Tämä harju oli puolitoista virstaa (4,500 jalkaa)
korkeammalla Feodoroffka-jokea, joka juoksee laakson pohjaa. Kun meidän
tiemme kulki kuten sanottu enimmäkseen jotain jokilaaksoa ja korkeain
metsäin läpi, niin oli näköalakin huono. Mutta että Altai-vuoristossa
on kauniita näköaloja, on koko maailmassa tunnettua. Eräältä
luonnontutkijalta Minusinskissa, Klemensiltä, kuulimme että seutu
Abakanjoen lähteiden luona on erittäin suurenmoista. Hän ei sanonut
nähneensä mitään sen vertaista, vaikka hän oli matkustellut Sveitsin ja
muunkin Euroopan pitkin ja poikki. Feodoroffka-joen vedestä, joka
näytti savivelliltä, ymmärsimme että täällä huuhdotaan kultaa. Pian
näimmekin omituisia rakennuksia, jotka olivat keisarillisella lipulla
koristetut. Rakennukset olivat kullanhuuhdontalaitoksia. Ensimmäinen
luteerilainen, jonka siellä kohtasimme, oli pakkotyöhön tuomittu
sveitsiläinen, joka nuoruudessaan oli antanut houkutella itsensä
ottamaan osaa Puolan kapinaan. Lääketieteen ylioppilaana tunsi hän
hiukan haavanlääkintäoppia ja pääsi viimein välskäriksi tähän
kullanhuuhtomoon. Nyt koetti hän omana miehenään huuhtoa kultaa. Koko
hänen käytöksestään voi huomata että hän piti elämäänsä harhaan
menneenä. Hän oli mennyt täällä naimisiin venakon kanssa, mutta
kyynelet, jotka loistivat hänen silmissään hänen nuoruudenajastaan
puhuessa, osoittivat että hän ei ollut löytänyt sitä onnea, jota hän
oli odottanut itselleen elämässä. Tulla sellaisiin väleihin vähemmin
sivistyneiden ihmisten kanssa ja olla ilman toivoa jonkunlaisen
kasvatuksen antamisesta lapsilleen sekä vielä sen lisäksi olla
erotettuna läheisimmistään semmoisella juovalla kuin uskonto, siinä
kylliksi asioita, jotka voivat tehdä ihmisen elämän synkäksi.
Katseltuamme sveitsiläisemme kanssa yhdessä muutamia pienempiä
huuhtomoja, läksimme sieltä ainoastaan muutaman virstan päässä olevalle
Daniloffin huuhtomolle. Koko tämän jokialueen oli Krasnojarskissa asuva
hra Daniloff vuokrannut joltain ruhtinaalliselta henkilöltä Pietarissa.
Hän antoi luvan kelle hyvänsä huuhtoa kultaa täällä, kuitenkin sillä
ehdolla että kaikki kulta oli jätettävä hänelle 3 ruplasta
solotnikalta. Daniloffin täytyi maksaa kyllä runsas vuokra sekä sitä
paitsi pari tuhatta ruplaa joka puudasta kultaa, mikä hänen alueellaan
huuhdottiin. Ennenkuin päästään kultapitoiseen maakerrokseen, täytyy
luoda pois usein aina kolmen kyynärän paksuinen maa. Se maakerros,
jossa kultaa löytyi, oli hyvin sen punertavan peltomullan näköistä,
mitä usein on Suomessa kivisellä maalla. Harvoin voi näissä
huuhtomoissa löytää mullassa kullanpalasta. Pari vuotta sitten kuuluu
kuitenkin tapahtuneen kerran, että oli löydetty muutamia nauloja
painava kultamöhkäle.

Tullessamme Daniloffin kultahuuhtomoon, seisoi muutamia miehiä erään
työväenasunnon ulkopuolella. Olettaen että joku suomalainen voisi olla
heidän joukossaan, sanoin suomeksi: "Onko tässä ketään suomalaista?" --
"On kyllä", vastasi pari ääntä; ja yksi riensi ennen meitä konttooriin
ilmoittamaan että suomalainen pastori oli tullut. Hän tunsi minut
nimittäin edellisestä vuodesta, kun hän oli Verhne-Suetukissa minun
siellä ollessani. Me seurasimme perässä konttooriin ja esittelimme
itsemme siellä isännälle itselleen, joka sattumalta oleskeli
huuhtomolla, sekä hänen pojalleen, täydelle herrasmiehelle, joka
talvisin tavallisesti asuu Pietarissa. Tilapäisinä vieraina oli
siellä Altain piirin ispravnikka, 20 leiv. painava jättiläinen,
sekä eräs herra Horst, Pietarissa sijaitsevan etelä-altailaisen
kullanhuuhdontayhtiön neljän huuhtomon isännöitsijä. Herra Horst oli
luteerilainen, kotoisin Narvasta, sekä erittäin kelpo mies. Hänestä
tuli meille täällä Altailla oikein suojeluspatruuna.

Kuinka ihmiset kuulumalla samaan uskokuntaan tuntevat itsensä
toisiin vedetyiksi, sitä lienee jokainen huomannut, joka on
matkustellut maailmassa. Ilahuttavana huomiona voin mainita, etten
Siperiassa tavannut meidän luteerilaistemme keskuudessa sellaista
välinpitämättömyyttä ja vihamielisyyttä kristillisyyttä vastaan kuin
mitä Suomessa usein tapaa niiden joukossa, jotka mielellään haluaisivat
itseään kutsuttavan "sivistyneiksi".

Horst päätti jäädä Daniloffin luokse kunnes me olimme valmiit lähtemään
sieltä. Meidän piti nimittäin sitten seurata häntä hänen piiriinsä,
jossa hän, käyttääkseni ispravnikan sanoja, asui kuin prinssi.
Horstilla oli muutamia luteerilaisia työssä ja hän tahtoi itse käydä
Herran ehtoollisella kotonaan.

Kuten sanottu, Horst piti isällistä huolta meistä. Meidän kummaksemme
komensi hän sekä isäntää että palkollisia. Kun hän huomasi että me
olimme märkiä ja likaisia jaloista, sai vanha ukko Daniloff käskyn
tuoda meille kuivia jalkineita. Tämän käskyn toimittikin miljonääri
vastustelematta. Minä sain nyt kunnian astella hänen kengissään, mutta
tunsin itseni koko illan erittäin epävakaiseksi jalkojeni päällä
pysymään. Illalla huomasin minä että syynä tähän olivat olleet
seetripähkinät, joita minä kaadoin noin puoli korttelia kummastakin
saappaasta.

Toisen päivän iltana kutsutin minä kokoon ne luteerilaiset, mitä täällä
löytyi. Kahdentoista hengen suuruinen seurakunta saapui paikalle;
niistä kaikki muut paitsi kaksi ymmärsivät suomea. Aivan
yksinkertaisesti todistin minä heille Jesuksesta, syntisten
Vapahtajasta, sekä kehoitin heitä viljelemään Jumalan sanaa.
Mielipahakseni ja kummakseni kuulin nyt ettei heillä ollenkaan mitään
kirjoja ollut. "Mitä tekisimme niillä", sanoivat he; "eihän meillä ole
koskaan aikaa ajatella sitä, kun meillä on vaan kaksi vapaata päivää
koko kesässä." Arveltiin että noin viisikymmentä luteerilaista
työskenteli läheisillä huuhtomoilla. Mitä heidän aineellisiin oloihinsa
tulee, niin ei siitä ole mitään sanottavaa. Terveellistä ja voimakasta
ruokaa annetaan heille sekä hyvä palkka, mutta onpahan myöskin työ
raskasta ja vaivaloista. Varsinkin näytti se tylyltä, että työmiehiltä
riistetään se sunnuntainlepo, jonka Jumala itse on määrännyt ja joka on
niin tarpeellinen ruumiille kuuden päivän raskaan työn jälkeen.

Käyttäisivätkö luteerilaisemme joutohetkensä Jumalan sanan
tutkistelemiseen, jos heillä olisikin joutohetkiä, ei ole kuitenkaan
varmaa. Sillä jos heillä olisi halua sanan käyttämiseen, niin kyllä
olisi aina esim. iltasilla joku vapaa hetki siihen, sillä
päivänurakkansa saavat he välistä hyvin aikaisin tehdyiksi.

Mutta luonnollinen hitaus ja välinpitämättömyys ottavat pian kokonaan
voiton, niin että nämä ihmisraukat lopulta eivät juuri huoli muusta
kuin kullan saamisesta. Miten jonkinlaista hengellistä hoitoa
voitaisiin saada näille ihmisille, on vaikeata sanoa. Että täällä
kuitenkin olisi kyllä kiitollinen ala kolportöörille tai
lähetyssaarnaajalle, arvelen minä. Mutta valitettavasti ihan varmaa on
että tämä on vaan paljasta toivomusta niin kauvan kuin on useamman
sadan hengen suuruisia kyliä, jotka ovat kaikkea muuta hengellistä
hoitoa vailla kuin mitä he saavat siitä että pappi käy heidän luonaan
kerran vuodessa. Vähä oli se apu, mitä minä voin toimittaa näille
uskonveljilleni, varsinkin kun voin kuljettaa mukanani vaan kovin vähän
kirjoja. Kuitenkin oli matkasta se hyöty että minä opin tuntemaan tämän
sopen laajasta seurakunnastani. Mutta Herra Jumala, joka voi tehdä
yhden ainoan sanan, oikeaan aikaan lausuttuna, hedelmää kantavaksi
monelle sielulle, voi myös kyllä kasvattaa hedelmän, ihanamman kuin me
voimme uskoa, siitä siemenestä minkä me heikkoudessa kylvämme.

Mutta ettei minun kertomukseni pituudellaan tulisi liian
väsyttäväksi lukijalle, täytyy minun lyhentää kuvaustani oleskelusta
Altai-vuoristossa. Hra Horstin toimesta saimme hevosia, jotka kantoivat
meidät ja meidän matkakalumme Tom-virralle. Tällä matkalla kulimme
erään luolan ohitse, jonka sisäänkäytävän me näimme, mutta aika ei
sallinut astua sinne sisään. Pitkin Tom-jokea laskimme nyt alas
Kuznjetskiin. Meidän aluksenamme oli koverrettu haavan runko, noin
kaksi kyynärää leveä sekä kymmenen à kaksitoista kyynärää pitkä.
Oijennellen vilteillä ja karhuntaljoilla, joita minä lahjaksi sain
kauniin kappaleen Horstilta, matkustimme nyt mukavasti sekä ihailimme
toista suurenmoista näköalaa toisen jälkeen. Mitä ihanin syysilma
vallitsi. Kulku alas virtaa käy nopeasti ja tarvitsematta airoja
käyttää; mutta niillä jotka kulkivat vastavirtaan näytti kyllä olevan
vaivaloinen työ. Parissa paikassa ostimme Kuznjetskin tataareilta
kalaa. Harjuksia, taimenia ja useita muita herkullisia kalalajeja
saadaan Tomista, ja me ostimme kaloja halvalla hinnalla sekä keitätimme
niitä venemiehellämme. Hra Horst oli myöskin varustanut meidät hyvällä
eväspussilla, niin että me emme kärsineet mitään puutetta, vaikka
Appelgrenin koetukset vahvistaa ruokavarojamme ampumalla revolverilla
vesilintuja eivät onnistuneet.

Kuznjetskissa viivyimme kolme päivää, jonka ajan asuimme hra Horstin
talossa; toimme hänen rouvalleen häneltä myös kirjeen. Minun lukkarini
Matti Saaren poika palveli täällä pataljoonassa asevelvollisuuttaan.
Minun pyynnöstäni komennettiin hänet palvelemaan meitä niin kauvan kuin
olimme Kuznjetskissa. Aivan odottamatta tapasimme tässä kaukaisessa
kaupungissa erään suomalaisen, neiti Molanderin Pietarsaaresta. Hän oli
elänyt viisikolmatta vuotta Siperiassa ja oli nyt kätilönä
Kuznjetskissa. Koko tänä aikana ei hän ollut tavannut luteerilaista
pappia, sekä oli unohtanut pois äidinkielensä melkein kokonaan. "Nog
går det harascho, kack ja' adin talar" (kyllä se hyvin menee kun minä
yksinäni puhun), vakuutti hän, mutta niin odottamatta puhua ruotsia
muiden ihmisten kanssa oli hänelle ihan mahdotonta. Ulkomuistista osasi
hän kuitenkin lukea kappaleita katkismuksesta sekä tahtoi välttämättä
näyttää minulle ettei hän ollut unohtanut sisälukua. Useampia eri
kertoja pyysi hän minun pitämään hänelle rippisaarnaa ruotsiksi.
Palveltuaan kerran aikansa loppuun ja saatuaan eläkkeen, aikoi hän
palata kotimaahan.

Eräällä kukkulalla Kuznjetskin kaupungin lähellä un vanha tataarilainen
linnoitus, jonka Appelgren piirusti. Venäläiset valloittivat sen
kuudennentoista vuosisadan alussa ja ovat sittemmin laajentaneet
varustuksia. Pari vuotta sitte oli tuli hävittänyt suuremman osan
kaupunkia, joka ei suuresti eronnut tavallisesta venäläisestä kylästä.

Oleskellessamme Kuznjetskissa sai kaupunki vieraakseen arkhierein
Biskistä, joka piti messua useimmissa kaupungin kirkoissa. Että hän
myöskin piti jonkunlaista saarnaa, päätän siitä että eräs nainen kysyi
toiselta, joka oli ollut kirkossa: "haukkuiko hän nyt taas kuin
tavallisesti?"

Kun me läksimme liikkeelle asunnostamme, jätti emäntämme meille
hyvinvarustetun eväspussin. Siperialainen vieraanvaraisuustapa, jota ei
saa laimiin-lyödä, on varustaa vierailleen vielä evästä.

Matka Kuznjetskista Barnauliin on 280 virstaa pitkä ja kulkee tie
enimmäkseen hedelmällisiä ja viljavia tasankomaita. Barnaul on varsin
hyvin rakennettu kaupunki; sinne tuodaan runsaasti kaikellaisia
ruokatavaroita, jotka täällä ova

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/37620