
Gutenberg · ebook 37349
Varjojen kautta: Nykyajan kuvaus
by Mathilda Roos · Finnish · public domain in the US
Nykyajan kuvaus
Kirj.
MATHILDA ROOS
Suom. Siiri Finerus ja Enok Rytkönen
Clouberg ja kumpp., Viipuri, 1894.
I.
Keveänä, sinertävänä huntuna levisi toukokuun illan hämy puiden yli Linné-puistossa. Aurinko oli laskenut ja raittiin, keväisen vihannuuden läpi tunkeutuivat auringonlaskun valoväritykset himmeinä ja tukahutettuina. Vilkas liike, joka päiväsaikaan vallitsi tässä kaupungin osassa, oli tauonnut, mutta yhä vieläkin nähtiin komeiden ajokalujen vierivän Sturr-katua pitkin ja Linné-opiston käytävätkin olivat vielä täynnä käveleviä, jotka olivat tulleet nauttimaan kevätillan kauneudesta.
Kaarlen-tien eteläpuolella olevan talon balkongilla seisoi somasti puettu nuori tyttö, vaipuneena keskusteluun paria vuotta vanhemman herran kanssa.
Nuoren tytön ulkomuoto soveltui silmiin pistävällä tavulla ympäristöön, hentoon vihannuuteen, surulliseen, kaihoavaan kevättunnelmaan.
Hoikassa, notkeassa vartalossa, kauniissa, jotenkin kalpeissa kasvoissa oli jotakin keväistä, kehittymätöntä. Mutta hänen huulillaan oli ynseä piirre ja harmaissa silmissä oli tylsä, väsynyt katse, joka häiritsi sopusointua hänen olennossaan.
Hän seisoi nojautuneena balkongin käsipuuta vastaan ja katseli ympärilleen nuoren miehen innokkaasti puhuessa. Pilkallinen hymy hänen huulillaan tuli yhä katkerammaksi ja kun hän vihdoin loi halveksivan katseen kumppaniinsa, oli hän melkein ruma.
"Tahdon sanoa sinulle jotakin, Juhani", lausui hän kylmästi. "Sinun ei tarvitse nyt saarnata, sinä et voita sillä mitään!"
Juhani säpsähti ja pyyhkäsi kädellään otsaansa ikäänkuin rauhoittaakseen kiihtyneitä tunteitaan.
"Enhän minä saarnaa, Gabrielle. minä vaan lausun, mitä minä tunnen, mitä sinä itsekin ymmärrät, että minun täytyy tuntea."
"Sinä saarnaat", jatkoi Gabrielle kiivaasti, "en tunne ketään, jolla olisi sellainen saarnaamistaito kuin sinulla. Jos sinä aijot sanoa pari sanaa, tulee siitä kohta esitelmä, ja jos tahdot nuhdella, tulee sitä kokonainen saarna, joka ei milloinkaan lopu!"
"Ja minä en tunne ketään, jolla olisi sellainen taito loukata ihmisiä kuin sinulla!" vastasi Juhani, kalpeana mielenliikutuksesta, "jokainen sanasi on terävä kuin veitsen pisto!"
"No, luuletko sinä siis, että olisi hauskaa olla naituna sellaisen kanssa, joka aina sinua loukkaisi?"
"Gabrielle, sinä olet kerran luvannut minulle!"
"Sinä kiusasit minua niin kauvan, että minä viimein kyllästyneenä lupasin. Mutta nyt olen minäkin väsynyt, nyt minä tahdon ja minun tulee päästä vapaaksi!"
Juhani ei vastannut. Hän asetti käsivartensa ristiin rinnan yli ja tuijotti synkkänä lattiaan. Hän tiesi olevansa nuori mies, jolle kaikki niin nuoret, kuin vanhatkin antoivat liikanimen "kunnon"; hän tiesi olevansa kaunis ja uuttera, tiesi että hänellä, oli hyvä toimeentulo, että kaikki äidit, joilla oli naima-ijässä olevia tyttäriä, olivat häneen mieltyneet. Mikä sitten vaikutti sen, ett'ei hän voinut voittaa Gabrielleä?
"Tahdotko todenmukaisesti vastata minulle erääsen kysymykseen?" sanoi hän vihdoin kohottaen päätään ja luoden Gabrielleen läpitunkevan katseen.
"Se riippuu kokonaan siitä, mikä se kysymys on", vastasi tämä huolettomasti,
"Minä tahdon tietää minkätähden sinä purat kihlauksemme, tahdon tietää onko se ainoastaan sentähden, että ... sentähden, että sinä et voi minua kärsiä ... tahi onko sinulla ... olisitko sinä ... onko syy siihen joku toinen ... mieltymys..."
Gabrielle käänsi äkkiä pois päänsä. Hän ei punehtunut, sillä hän ei yleensä voinut helposti punehtua, mutta hänen hienolle hipiälleen levisi ikäänkuin lämpimämpi väre.
"En tiedä, mikä oikeuttaisi sinut tekemään tämän kysymyksen", vastasi hän hetken vaitiolon jälkeen ja katsoi levollisesti Juhanin silmiin, "mutta, jos sinulla voi olla tyydytystä totuuden kuulemisesta, niin kernaasti! Ei, minulla ei ole muuta mieltymystä, en tunne mitään ketään kohtaan, kuuletko", lisäsi hän kiivaasti aivan kuin hän Juhanin tutkivassa katseessa olisi huomannut epäluulon, joka häntä kiusasi.
Nuorukainen ei vastannut; hän kääntyi pois, huokasi vähän ja rupesi hajamielisenä katselemaan taivasta, jonka punakellervät värit vaalenemistaan vaalenivat.
Hetken seisoivat he äänettöminä, kumpainenkin vaipuneena omiin ajatuksiinsa: toinen väsyneenä ja välinpitämättömänä, toinen tuntien halveksitun rakkauden katkeraa, kalvavaa ikävöimistä...
"Kuulkaahan neitini, sallikaa minun", kuului äkkiä ääni heidän takanaan. "Te kylmetytte seisomalla noin, jos kohta teidän seuralaisenne koettaakin parastaan pitääkseen teitä lämpimänä. Ilma on näin illalla hyvin kylmä ja kostea!"
Gabrielle, ja hänen entinen sulhasensa kääntyivät molemmat. Edellisen tyytymättömät kasvot kirkastuivat, kun hän huomasi puhujan, nuoren, suippoviiksisen valtiomiehen, joka puvussaan ylen tarkkaan seurasi viimeistä muotia ja jonka esiintyminen oli ylpeä ja teeskennellyn huoleton.
"Ei se ole vaarallista", vastasi Gabrielle mielistelevällä hymyilyllä, joka suuresti erosi jurosta katseesta, joka äsken oli hänen kasvoillaan, "en milloinkaan kylmety, olen karaistu kaikkea kylmää vastaan."
"Mutta ottakaa toki tämä", jatkoi valtiomies, ojentaen Gabriellelle villahuivin, "sallikaa minun..."
"Tuhansia kiitoksia! Mutta olisitte sentään voinut antaa minulle vähän kauniimman huivin. Mistä ihmeestä olette saanutkaan tuon vanhan villahuivin? Sehän on aivan sen näköinen kuin olisi se ollut äitini tädin huivi."
Valtioneuvos asetti päänsä kallelleen ja katseli ylöspäin naurettavasti väännellen kasvojaan.
"Voi, teitä naisia! kernaammin te palellutte kuoliaaksi kuin panette päällenne sellaista, mikä ei teitä pue."
He katsoivat nauraen toisiinsa: valtiomies kohotti olkapäitään, huoahti nöyrästi ja kääri kokoon halveksitun huivin.
Tämän keskustelun kuluessa oli Juhani seisonut liikkumattomana balkongilla. Valtiomiehellä ja hänellä oli toisiaan kohtaan pienin määrä hyväntahtoisuutta, jota kaksi ihmistä voi tuntea kuitenkaan suorastaan toisiaan vihaamatta. Juhani halveksi kilpailijaansa niin perinpohjin kuin uuttera, teeskentelemätön ja totinen luonne halveksii teeskentelyä ja ylpeyttä, ja valtiomies taas puolestaan piti Juhania mitättömänä varjokuvana, jota hän tuskin oli huomaavinaan.
Tällä hetkellä näytti Gabriellekin olevan samaa mielipidettä. Hän jutteli ja laski leikkiä valtiomiehen kanssa ikäänkuin Juhania ei olisi ollut olemassakaan ja kun tämä vihdoin, täynnä mielikarvautta, koetti vetää puoleensa hänen huomiotaan, kumartaen jäähyväisiksi ja ojentaen kätensä, ei Gabrielle ollut häntä huomaavinaan.
"Anteeksi, mutta luulenpa, että on joku, joka..." keskeytti vihdoin valtiomies ja teki huolimattoman liikkeen Juhania kohti, aivan kuin asia olisi koskenut ainoastaan palvelijaa tahi kaupungin lähettiä.
"Ah ... vai niin ... anteeksi", lausui Gabrielle teeskennellen mitä suurinta hämmästystä, "olin kokonaan unhoittanut, joko sinä menet?"
"Jo ... ei maksa vaivaa viipyä kauemmin", vastasi Juhani matalalla, epävarmalla äänellä, tarttuen Gabriellen ojennettuun käteen. "Hyvää yötä ... jää hyvästi..."
"Hyvää yötä", vastasi Gabrielle välinpitämättömästi ja vastaamatta hänen rukoilevaan, tuliseen katseeseensa.
Juhani päästi äkkiä hänen kätensä, kumarsi hieman kilpailijalleen ja jätti balkongin.
Valtiomies punoi viiksiään, nojautui balkongin käsipunta vastaan ja katsoi pilkallisesti hymyillen Juhanin perään. "Hupsu raukka", sanoi hän kohottaen olkapäitään, "nyt hän varmaankin menee upottamaan itsensä!"
Gabrielle nauroi ja matki keikaillen hänen liikettään.
"Se ei todellakaan ole minun syyni. Enhän minä voi mitenkään mennä naimiseen jokaisen kanssa, jonka päähän pistää rakastua minuun. Mutta mitä ne nyt tekevät tuolla sisällä?" jatkoi hän äkkiä, kun hän valtiomiehen silmissä huomasi levottoman välähdyksen. "Eikö hän jo ole lopettanut?"
"Ei suinkaan, herra pastori oli juuri alkanut esitelmän, ja naiset kuuntelivat häntä hartaudella ja rakkaudella, kenties sentään enemmän rakkaudella."
Gabrielle hymyili ivallisesti.
"No, neitiseni, ettekö mene sisään kunnioittamaan häntä läsnäolollanne?" jatkoi valtiomies leikkiä laskien.
"Minäkö?" lausui Gabrielle äänellä, joka osoitti mitä suurinta halveksimista. "En, minulla ei ole siellä mitään tekemistä. Ensinnäkin hän varmaan kernaammin suo minun olevan poissa ja toiseksi minä itse puolestani mieluimmin olen poissa, kun äiti-puoleni pitää uskonnollisia kokouksiaan."
"Mutta nehän ovat niin mieltä ylentäviä", vastasi valtiomies, nähtävästi huvitettuna Gabrielien kiivaasta äänestä, "ja onhan tuo pastori niin viehättävä, niin suloinen. Voitteko todellakin vastustaa häntä?"
Gabrielle punehtui niin paljon kuin hänen kalpea hipiänsä salli ja harmaat silmänsä synkistyivät niin, että ne näyttivät melkein mustilta.
"Ei löydy mitään, jota niin inhoaisin kuin tuota pappien jumaloimista!" vastasi hän liioitellulla kiivaudella. "Vaikkapa sen esineenä olisi taivaan enkeli, inhoaisin häntä kuitenkin vaan sentähden, että kaikki naiset tekevät itsensä naurunalaiseksi hänen tähtensä. Oi, minä en voi sanoa mitenkä ilettävät nämät kokoukset mielestäni ovat, jotka nyt ovat muodissa seuraelämässämme.
Siellä ne nyt istuvat komeissa puvuissaan, pienet, hienot nenäliinat käsissä ja huokaavat ja itkevät: ja toisena päivänä, tahi kenties jo samana iltana, menevät he tanssiaisiin, puuteroittuina ja paljain kauloin ja rinnoin, ja antavat liehakoita itseään ja ovat osalliset pienissä, salaisissa lemmenkaupoissa ja ... oi, se on innoittavaa..."
"Mutta. armollinen neiti, etteköhän nyt ole liian ankara?" jatkoi valtiomies yhä enemmän huvitettuna. "Ettekö usko, että voi ottaa osaa suuren maailman elämään ja kuitenkin tuntea mielensä ylennetyksi tällaisista pienistä kokouksista? Tarvitseehan sielunikin ravintoa ja mikä estää minua pitämästä virsikirjaa toisessa taskussa, vaikka korttipakka onkin toisessa?"
Gabrielle nosti äkkiä päätään ja loi häneen tutkivan katseen.
Tarkoittiko hän todella, mitä hän sanoi?
"Minulla ei ole mitään uskontoa", sanoi hän vihdoin levollisempana. "päinvastoin, minä olen epäilijä, minä epäilen ihan kaikkea... Mutta sen verran minä kuitenkin ymmärrän, että jos minulla olisi usko ja siinä olisi totuutta, niin kyllä minä lakkaisin käymästä tanssiaisissa, Ei kukaan ihminen, joka rakastaa totuutta, voi käydä tanssiaisissa ja samalla kertaa olla uskonnollinen. Sentähden minä halveksin heitä, sillä jok'ainoa heistä on ulkokullattu!"
"Hyvä!" huudahti valtiomies ja taputti leikillä käsiään, "tuohan on oikea Ibsen-luonne. Kaikki tahi ei mitään ... ei minkäänlaista puolinaisuutta... Olen kuulevinani kajahduksin Brandista ja Per Gyntistä..."
"En ole lukenut Brandia, enkä Per Gyntiä", keskeytti Gabrielle häntä kylmästi. "Siinä Te suuresti erehdytte, jos luulette minun lainaavan mielipiteeni muilta. Minun mielipiteeni ovat ja ovat aina olleet, että se, joka ottaa osaa suuren maailman elämään, se joka tanssii ja liehakoi ja ... sen ei tarvitse koettaakaan olla olevinaan uskonnollinen. Sitä paitsi", jatkoi hän luonnollisemmin, "Tekisi minun hyvin mieleni tietää, mitenkä kävisi, jos pastori jonakin päivänä ei voisi tulla toimittamaan tätä salonkihartautta, vaan sen sijaan lähettäisi vanhan, ruman virantoimittajan.
Saisimmepa nähdä moniko noista 'janoisista sieluista' jäisi jälelle ja moniko heistä haukottelisi itsensä kuoliaaksi. Oi, tiedän kyllä minkälaisia he ovat!" lisäsi hän ja kasvoillaan ilmaantui sellainen maailmantuntemus, etteivät mitkään vastaansanomiset olisi saaneet häntä horjumaan.
"Armollinen neiti", vastasi valtiomies ja kumartui leikillisellä tavalla balkongin käsipuun yli Gabriellen puoleen, "te olette epäilemättä tehnyt hyvin tarkkoja havaintoja ja jos te elämänne tulevina vuosina kokoatte viisautta samassa määrässä kuin tähän asti, teistä tulee toinen Saban kuningatar. Sallikaa silloin sellaisen raukan kuin minun, joka luultavasti yhä edelleenkin tulen olemaan viisauden ja kokemuksen alhaisimmalla asteella, tulla oppimaan teiltä viisautta!"
Hän aikoi tarttua Gabriellen käteen, mutta tämä, loukkaantuneena hänen leikinlaskustaan, väistyi äkkiä. Gabrielle luuli todellakin kokeneensa paljon, hän luuli kestäneensä kärsimyksiä ja kokemuksia, jotka hänen yhdeksältätoista ikävuodeltaan olivat riistäneet kaikki elämän unelmat.
Nyt hän tunsi surunsekaista suuttumusta kuullessaan tätä leikintekoa sielu-elämästä, jonka hän yksin tunsi ja jota ei kukaan luultavasti tulisi milloinkaan ymmärtämään.
"Nyt hän on lopettanut", sanoi hän kylmästi ja viittasi päällään saliin päin, "ehkä menemme sisään!"
Vastausta odottamatta kääntyi hän äkkiä ja meni sisään. Valtiomies nousi puoleksi makaavasta asennostaan ja seurasi hitaasti Gabrielleä, kiivaasti punoen viiksiään, ikäänkuin siten johtaakseen pois mielipahaa, jota hän tunsi siitä, että tämä viehättävä kahdenkesken olo niin äkkiä keskeytyi.
Kun Gabrielle astui saliin, oli pastori Wallner juuri loppuun lukenut hengellisen runon ja hetken aikaa vallitsi kuulijoissa syvä hiljaisuus, joka tavallisesti syntyy liikuttavan esitelmän jälkeen ja jota sittemmin seuraa kahta vilkkaampi keskustelu.
Huone, johon he astuivat, oli suuri, kaunis ja muodin mukaisesti kalustettu matalilla jakkaroilla, uutimilla, koriste-kukkavihoilla, viuhkoilla, plyyssipöydillä, taideteoksilla y.m. Sen yläpäässä oli lukijalla paikkansa erityisen, pienen pöydän ääressä, jonka päällä oli lamppu ja vesilasi ja tuoleilla puoliympyrässä hänen edessään istuivat kuulijat -- suurimmaksi osaksi naisia.
Ensimmäinen, joka keskeytti lukemisen jälkeen syntyneen hiljaisuuden, oli talon emäntä, kreivitär Barneken, joka istui eturivissä lähinnä pastoria. Hän ei ollut enää nuori, vaan pukeutui kuitenkin nuorten tavalla; hänen vartalonsa oli kookas, vaan laiha, kasvot kulmikkaat, mutta säännölliset ja silmät terävät ja levottomat.
"Minkä ihanan totuuden kuulemamme runo sisältää!" huudahti hän ja hänen puhuessaan ja luodessaan katseensa pastoriin, levisi hänen koville kasvonpiirteilleen vieno, haaveksiva hohde. "Miten usein olen ajatellut aivan samaa, vaikken ole osannut pukea ajatuksiani sanoihin. Jos annamme hätääkärsivälle rahaa, jos autamme häntä aineellisilla lahjoilla, niin emme sillä vielä ole tehneet mitään. Kuinka monet lahjoittavat köyhille suuria summia, eikä heidän lahjoillaan kuitenkaan ole mitään arvoa!
Ei, sillä lahjan arvo riippuu mielestä, missä se annetaan; pääasia ei ole paljonko annamme, niin -- saatammepa olla antamatta penniäkään, jos vaan noille poloisille annamme sydämmemme, jos vaan rakkaudessa lähestymme heitä."
Hänen muuten karkea äänensä muuttui pehmeämmäksi, laulavaksi ja kun hän jälleen loi katseensa pastoriin, kimalteli tummissa silmissä kyyneleitä.
Gabrielle oli tullut saliin parhaiksi kuullakseen äitipuolensa puheen.
Halveksiva vastenmielisyys, jota hän tunsi näitä uskonnollisia kokouksia kohtaan, kiihtyi sen kestäessä niin, ettei hän lopulta enää voinut hillitä itseään. Hän ei milloinkaan voinut kärsiä äitipuoltaan, mutta nyt tämän pehmeä ääni ja haaveksivat katseet, jotka niin vähän muistuttivat hänen jokapäiväistä, ylpeää tapaansa ja äreyttänsä, saattoivat Gabriellen vimmaan.
"Luulenpa kuitenkin", huudahti hän niin kiivaalla äänellä, että kaikki kääntyivät katsomaan häneen, "että jos kohtaamme sairaan ja köyhän ja annamme hänelle vaan rakkautta ja uskoa ja muuta sellaista, eikä ollenkaan rahaa, niin ei hän sillä tule autetuksi. Luulen varmaan, että hän kernaammin ottaisi rahaa kuin raamatun lauseita."
Gabriellen puheen jälkeen syntyi rasittava hiljaisuus. Kreivitär ei vastannut, vaan koko hänen kasvonsa muuttuivat tavalla, joka muutamassa silmänräpäyksessä näytti tehneen hänen kymmenen vuotta vanhemmaksi.
Ohuet huulet pusertuivat kokoon, iho tuli kalman kalpeaksi vihasta ja äsken niin haaveksivat silmät iskivät kylmän katseen Gabrielleen.
"Anteeksi neiti Barneken!" lausui vihdoin pastori ja hänen tyven, lempeä äänensä keskeytti mieluisella tavalla tuskallisen hiljaisuuden, "te ymmärrätte aivan väärin kreivittären lausunnon. Emme saa olla antamatta köyhälle lihaa, -- ja voitte olla varma siitä, että se, jolla on rakkauden henki, ei jätä antamatta, --- mutta minkä annamme, tulee meidän antaa uskossa ja rakkaudessa.. Itsessään hyvä työ ei ole mitään, sen arvon määrää mieli, missä sen teen, -- usko."
Kreivitär loi nuoreen pappiin pikaisen, tulisen katseen, sen jälkeen kiinnitti hän silmänsä, joissa kuvautui pilkallinen voittoriemu, Gabrielleen.
Mutta nuoren tytön mieli oli liian kiihoitettu, jotta hän näin helposti olisi antanut perää.
"Teidän mielipiteenne on siis", huudahti hän mielenliikutuksesta vapisevin huulin, "että vaikka antaisin kaikki, mitä minulla on, vaivaisille, vaikka eläisin koko elämäni tehden hyviä töitä ja uhraten itseni kärsivien tähden ja -- niin sillä ei kuitenkaan olisi mitään arvoa, joll'en noudattaisi kaikellaisia uskonsääntöjä?"
"Inhimillisesti puhuen olisi sillä ehkä arvoa. Mutta kuolinhetkellä ei se teitä vähintäkään auttaisi..."
"Mikä minua sitten auttaa?" kysyi Gabrielle kiihkeästi.
"Ainoastaan kaksi seikkaa: katumus ja Kristuksen lunastus."
"Siis heittiöllä, joka ei koko elinaikanaan ole tehnyt muuta kuin syntiä, mutta joka, kahta minuuttia ennen kuolematansa huutaa katuvansa, on silloin parempi olla, hän voi kuolla levollisempana kuin se, joka koko elämänsä on elänyt vanhurskaasti, jolla ei ole mitään kaduttavana!" sanoi Gabrielle kiivaasti.
Pastori hymyili ja tarkasteli surullisin, miettivin katsein nuoren tytön liikutettuja kasvoja.
"Olette oikeassa, hän voi kuolla levollisempana", vastasi hän verkalleen, "ei mikään vanhurskaus, vaikkapa se kestäisikin ihmisten tuomiota, voi milloinkaan auttaa meitä synkän kuolinhetken läpi.
Tiedättekö, mitä vanhurskaus ilman uskoa ja rakkautta oikeastaan on?"
"En", vastasi Gabrielle välttäen pastorin läpitunkevaa katsetta.
"Se ei ole muuta kuin ylpeyttä. Täytän velvollisuuteni ylpeydestä, teen oikeen, koska olen liian ylpeä tekemään väärin. Mutta uskokaa minua, sellainen vanhurskaus -- ja sellainenhan kaikki maallinen vanhurskaus on -- ei Jumalan edessä merkitse mitään."
Gabrielle ei vastannut. Pastorin sanoissa oli jotakin, joka koski hänen sydämmeensä. Hän tunsi tämän ylpeän pyrkimisen vanhurskauden perään, tuon toivon tehdä oikeen, jott'ei kukaan voisi sanoa, että hän oli alentunut tekemään väärin. Hän muisti, miten hänet kerran lapsena oli saatu kiinni valheesta ja miten rajusti hän silloin oli surrut, ei itse syntiä, vaan loukattua ylpeyttään...
Salissa syntyi jälleen hetken hiljaisuus. Kreivitär, jonka katseet, pastorin puhuessa, olivat lakkaamatta olleet kiinnitetyt häneen, käänsi nyt äkkiä pois ne.
Onneksi tulivat samassa palvelijat sisään tuoden teetarjotinta.
Kreivitär ja pastori nousivat molemmat ja tämä oli muillekin vieraille nousemisen merkki. Niin pian kuin naiset olivat jättäneet paikkansa, tuli seuraan heti vapaampi ja hilpeämpi henki. Se kielen jäykistyminen, joka niin usein haittaa naista, kun hänen puhumiskykynsä joutuu edes vähäsenkin keskustelun painon alaiseksi, haihtuu heti ja muutaman minuutin kuluttua kaikui sali, jossa äsken pari tusinaa naisia istuivat äänettöminä ja liikkumattomina, järjestetyissä riveissä, mitä vilkkaimmista keskusteluista.
Pastori oli tietysti keskipiste, joka veti kaikki puoleensa. Missä hän vaan seisoi tahi istui, oli hänen ympärillään aina pieni joukko kuulijoita, jotka kilpailivat saadakseen häneltä sanan tahi katseen.
Muutamat eniten intohimoisista menivät ihailussaan niinkin pitkälle, että salaa suutelivat esineitä, joita pastori oli koskettanut, ja kun hän oli juonut teensä, riensi usea heistä ulos saadakseen omakätisesti kaataa hänelle enemmän.
Kaiken tämän kunnioittamisen aikana, johon ainoastaan Gabrielle ja valtiomies, jotka istuivat erillään muista, tehden ivallisia muistutuksia, sekä talon kaksi nuorempaa tytärtä ja pari heidän ystäväänsä, eivät ottaneet osaa, pysyi nuori pappi hyvin tyvenenä, melkeinpä väliäpitämättömänä; hänen tapansa oli kuitenkin samalla ystävällinen ja näytti riittävän antamaan kuikille myötätuntoisen sanan tahi rohkaisevan katseen.
Naisten jumaloitsemisen esineeksi oli hän saarnaajana joutunut yhtä paljon kaunopuheliaisuutensa kuin kauniitten säännöllisten kasvojensa, syvällisten silmiensä ja hienon mielevän suunsa tähden. Mutta tämän heidän jumaloimisensa oli pastorin hellä sydän käsittänyt ihanteellisemmalta kannalta niin, ettei hän huomannut tahi oikeammin ei tahtonut huomata, kaikkea siinä olevaa kuonaa, vaan ainoastaan niitä totuuden ja todellisen uskonnollisen tarpeen kultajyviä, jotka saattavat olla siihen kätkettynä.
Hänen hartain halunsa oli voida johtaa janoavia sieluja Jumalan luo ja hän uskoi vilpittömästi, tahi ainakin niin vilpittömästi kuin ihminen sen voi tehdä, että nämät torstai-illat, jolloin hän kreivitär Barnekenin kodissa luki ja piti rukouksen ja jolloin hänellä oli tilaisuus välittömällä tavalla lähestyä kuulijoitaan, tulivat siunausta tuottaviksi kaikille näille turhuuden ja maailmallisuuden pauloihin kiedotuille ihmis-sieluille.
Kun tee oli juotu, asettuivat naiset, emännän kehoituksesta jälleen paikoilleen, ja pastori astui tilapäiselle puhujalavalle. Vilkasta hälinää, joka hetki sitten vallitsi salissa, seurasi äkkiä syvä hiljaisuus, jonka kestäessä pastori seisoi kädet ristissä ja pää alas painettuna. Sitten hän kohotti päänsä, luki luvun raamatusta, ja lausui omituisella, sydämmeen käyvällä, suoralla tavallaan lyhyen iltarukouksen.
Kun rukous oli pidetty ja kuulijat muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen nousivat paikoiltaan, loisti monen silmissä kyyneleitä. Hämärä aavistus, jonka äsken kuullut, juhlalliset sanat olivat herättäneet, siitä että uskonnossa on jotakin suurta ja ylevää, jota ansaitsee etsiä, liikkui hetkeä heidän sydämissään.
Mutta tämän aavistuksen tukahutti haaveilu, jossa pastorin viehättävä olento heidät piti, ja joka jälleen leimahti ilmituleen, kun he hyvästi jättäessään toivoivat saavansa häneltä katseen, ehkäpä kädenpuristuksenkin ja niin päättivät he iltansa kreivitär Barnekenin luona, kuten tavallisesti, enemmän tahi vähemmän kiihoitetussa mielen tilassa, täynnä rehellisiä aikomuksia tehdä oikein, lukea raamattua ja auttaa köyhiä.
Sill'aikaa, kun naiset heittivät hyvästi ja kreivitär hommasi vieraittensa kanssa, meni pastori Gabriellen luokse, joka sattumalta seisoi yksinään pöydän ääressä, selaillen äitipuolensa raamattua.
Huomattuaan pastorin, paiskasi hän heti kirjan kiinni ja loi häneen samalla kertaa uhkarohkean ja pelästyneen katseen.
"Suokaa anteeksi, neiti Barneken", sanoi pastori ystävällisesti, vaan vakavasti, "että, tällä tavalla, sekaannun teidän asioihinne; mutta tokkohan te tiedättekään, että vähän aikaa sitten loukkasitte äitipuoltanne tylyllä ja kummallisella käytöksellänne?"
Gabrielle loi äkkiä silmänsä maahan ja puri huuliansa, salatakseen miten ne vapisivat.
"Mikä oikeus pastorilla on nuhdella minua?" mutisi hän ja rupesi taas hermottomasti hypistelemään raamattua.
"Enhän minä teitä nuhtele", vastasi pastori samalla ystävällisellä äänellään, "minä vaan huomautan teitä, että olette käyttäynyt ajattelemattomasti, sillä muuta kuin ajattelemattomuutta se varmaankaan ei ollut. Ja mitä tuohon nuhtelemis-oikeuteen tulee, on jok'ainoalla ihmisellä oikeus koettaa vaikuttaa hyvää toiseen."
"Mutta te ette vaikuta hyvää!" huudahti Gabrielle säälittä, keikauttaen päätään ja luoden pastoriin teeskennellyn, rohkean katseen. "Ainakaan ei minuun", lisäsi hän, huomatessaan miten pastori säpsähti ja kalpeni, "minut te teette, vaan onnettomammaksi ja pahemmaksi kuin minä olen."
Lausuttuaan nämät sanat, joita melkein tukahutti hillitty mielenliikutus, kääntyi hän äkkiä pois ja jätti pastorin.
Tämä seisoi hetken aikaa liikkumattomana ja loi nuoren tytön perään surullisen katseen. "Lapsi raukka", ajatteli hän, "hän on aivan kuin sairas, siipensä murtanut lintu, joka tarvitsee hoitoa ja apua. Mutta kuka sitä hänelle antaa?"
Gabriellen ja pastorin keskustelu oli heti herättänyt levottomuutta.
Huolimatta kaikista yrityksistään näyttäynyt levolliselta, ei kreivitär voinut estää katseitaan levottomasti kääntymästä siihen osaan huonetta, missä hänen tytärpuolensa seisoi, kauniit, nuorekkaat kasvonsa, käännettyinä pastoria kohti. Muittenkin naisten kesken kuului äkkiä heidän hyvästi jätellessään kuiskauksia: "Mitä pastorilla voi olla hänelle sanomista?" "Niin omituista, ne, jotka eivät muuten milloinkaan vaihda sanaakaan keskenään. Mitä kummaa hän sanoo?"
Heidän levoton kummastelemisensa haihtui kuitenkin, kun näkivät Gabriellen jättävän pastorin ja tämän menevän etsimään hattuansa, sitten sanoakseen hyvästi. Muutamain sydämmissä syttyi jo heikko toivo, että he, jos pukeutuisivat hitaasti, voisivat lähteä samalla kertaa kuin pastori ja sitten ehkä kotimatkalla saisivat hetken nauttia hänen seurastaan, mutta kreivitär olikin heitä kaikkia viekkaampi.
Tämä ei ollut ensimmäinen torstai-ilta, jolloin kreivitär vieraittensa kanssa viimeiseen silmänräpäykseen asti taisteli nuoresta papista, ja nyt kuten aina ennenkin saavutti hän voiton. Kun pastori tuli sanomaan, hyvää yötä kreivittärelle, puristi tämä hänen kättään erittäin merkitsevällä tavalla ja kuiskasi äkkiä; "pastori, ettekö tahdo käydä istumaan ainoastaan kahdeksi minuutiksi, minulla on köyhä perhe, josta minun välttämättä täytyy saada puhua teidän kanssanne.
Heidän tilansa on ylen kurja, isä on jo kolme vuotta maannut keuhkotaudissa, äiti liiasta huolesta nääntynyt ... kuusi lasta..."
Pastori laski heti pois hattunsa ja istahti kuulemaan kreivittären kertomusta. Tosin hän oli hyvin väsynyt, sillä hän oli tehnyt työtä koko päivän, suomatta itselleen hetkenkään lepoa ja koska hänen seuraavana aamuna täytyi nousta varhain, halusi hän päästä levolle, mutta kun oli puhe lähimmäisen hädän lieventämisestä, saattoi hän kieltäytyä kaikesta.
Mutta vieläkin oli kreivittärellä taistelu voitettavana, ennenkuin hän onnistui jäämään yksin pastorin kanssa. Kun Gabrielle huomasi, että hänen äitipuolensa pyrki kahdenkeskiseen keskusteluun sielunpaimenensa kanssa, valtasi hänet äkkiä viha, jonka voiman hän tunsi sitä kuitenkaan ymmärtämättä. Hän lähetti heti pois valtiomiehen, joka viimeiseen asti huvitti häntä kohteliaisuuksilla ja filosoofillisilla mietteillä, viittasi luokseen molemmat nuoremmat sisarensa, neljätoista-vuotiaat kaksoiset Mimmin ja Ebban, jotka juuri aikoivat sanoa hyvää yötä ja kuiskasi heille hilliten kiivauttaan:
"Tulkaa tytöt kiusataanpa 'häntä' hetken aikaa, seuratkaa vaan minua ja istukaa viereeni, niin saatte nähdä!"
Molemmat tytöt nyykähyttivät salaperäisinä päätään ja seurasivat Gabrielleä, mielissään sekä siitä, että saivat tehdä kiusaa 'hänelle'
- he eivät milloinkaan puhuneet äitipuolestaan muulla nimellä -- että
vieläkin enemmän siitä, että saivat ottaa osaa vehkeisin "Bellan" kanssa, joka kaikessa oli heidän esikuvansa ja ihanteensa.
Gabrielle veti heidät mukanaan siihen osaan huonetta, missä kreivitär ja pastori istuivat, kreivitär sohvassa ja pastori tuolilla hänen vieressään. Tänne kolme tyttöä istuutuivat; Gabrielle, joka tunsi itsensä epävarmaksi, otti kirjan pöydältä ja alkoi sitä selailla, mutta Ebba ja Mimmi, jotka tahtoivat saavuttaa Gabriellen hyväksymisen, tuijottivat kreivittäreen ja pastoriin niin hävyttömästi ja häiritsevästi kun vaan suinkin saattoivat.
Kreivitär lopetti silmänräpäykseksi keskustelun, joka oli käynyt melkein kuiskaamalla ja kääntyi äkkiä pikkutyttöjen puoleen.
"Ei, rakkaat lapseni", hän sanoi, ja ponnistukset, joilla hän koetti pastorilta salata kärsimättömyyttään, tuottivat imelän hymyn hänen ohuille pitkille huulilleen, "jo on aika teidän panna maata, kellohan on jo yli kymmenen, sanokaa nyt hyvää yötä ja menkää huoneesenne! Olen hyvin tarkka siitä, että lapset tulevat varhain levolle", jatkoi hän kääntyen pastoriin, "sillä luulen kehitys-iässä oleville tytöille olevan vaarallista valvoa myöhään iltasin."
"Epäilemättäkin", vastasi pastori, "muuten luulen sen kaikillekin ikäkausille olevan vahingollista", lisäsi hän tukahduttaen huokauksen.
"Pikku tytöt" nousivat ja katsoivat kulmakarvainsa alta Gabrielleen ikäänkuin olisivat toivoneet apua häneltä. Mutta Gabrielle luki niin innokkaasti kuin hän ei olisi nähnyt eikä kuullut, mitä hänen ympärillään tapahtui ja pikku tyttöjen ei siis muuta auttanut kuin totella. He niiasivat pastorille ja sallivat äitipuolensa huulillaan koskettaa heidän poskiaan sekä kiirehtivät sitten pois salista.
Ebban ja Mimmin mentyä syntyi hetken hiljaisuus. Gabrielle piti yhä edelleenkin silmänsä itsepintaisesti kiinnitettyinä kirjaansa, kreivittären kasvot synkistyivät synkistymistään ja pastori rupesi jo mielessään punnitsemaan käyttäisikö hän tätä keskeytymistä sanoakseen hyvää yötä, -- saattoihan hän toistekin kuulla loput tuon köyhän perheen olosta.
Mutta kreivitär ei antanutkaan niin helpolla perää.
"Rakas Gabrielle", sanoi hän tylysti, "näytät todellakin niin heikolta, ja väsyneeltä, että tekisit viisaasti, jos noudattaisit pikku tyttöjen esimerkkiä, vaikka et enää olekaan kehitys-iässä. Tämä talvi kaikkine valvomisineen on kokonaan poistanut verevyytesi, olet niin kalpea ja laiha, että oikein olen huolissani tähtesi."
"Tosiaankin, neiti Gabrielle näyttää heikolta", sanoi pastori ystävällisellä osanottavaisuudella ja katseli tutkivasti hienoja kalpeita kasvoja, jotka, yhdeksästätoista ikävuodesta huolimatta, näyttivät niin kuihtuneilta.
Gabrielle ei voinut vastata mitään; hän tunsi, mitenkä hän nyt, kuten aina ennenkin, vähitellen joutui tappiolle, kun hän koetti vastustaa äitipuoltaan.
"Niin, eihän se ole ihmekään", jatkoi kreivitär samalla tylyllä tavallaan, "kun usean kuukauden kuluessa jok'ainoa ilta tulee levolle vasta kahden, kolmen ajoissa yöllä! En voi kuvata minkälainen tämä talvi on ollut; jos Gabrielle sattumalta jonakin iltana ei ollut kutsuttu muualle oli hän aivan kuin kuumeessa, kunnes hankki itselleen lippuja teaatteriin tahi sai joitakuita ystäviä luokseen. Sellainen ylellinen huvittelemishalu saattaa tulla yhtä vaaralliseksi kuin morfiinin vaikuttama päihtymys: ei voi elää, jollei joka päivä saa tavallista määräänsä."
Kreivitär kohotti olkapäitään ja loi pastoriin levollisen silmäyksen, sellaisen henkilön tavoin, joka jo kauan on nähnyt parhaitten ja eniten hyvää tarkoittavien varoitustensa olevan turhat.
"Hyvä neiti", sanoi pastori ystävällisesti nuhdellen, "ei teidän pitäisi noin väärinkäyttää huvituksia, se tuottaa vaan mukanaan kyllääntymistä ja elämän inhoa. Jos minä olisin teidän sijassanne, kreivitär", jatkoi hän kääntyen tämän puoleen, "niin kieltäisin nuorta tytärtäni tällä tavalla turmelemasta itseään niin hengen kuin ruumiin puolesta."
Kreivitär pudisti päätään pilkallisesti hymyillen.
"Minulla ei ole mitään valtaa Gabriellen yli. Olen häntä rukoillut, varoittanut, olen hänelle osoittanut mitenkä turhaa, tyhjää, jopa kerrassaan synnillistäkin tämä maailmallinen elämä on, johon hän niin kokonaan antautuu. Olen sanonut hänelle, etten suinkaan tahdo häntä kieltää huvittelemasta, päinvastoin, sillä salliihan Jumalakin kohtuullisen huvittelemisen, mutta huvituksen tulee olla huvituksena, eikä kuten hänelle elämän ensimmäisenä, melkeinpä ainoana pyrintönä.
Mutta minä en voi, enkä saakaan pahoittaa yhdeksäntoista vuotiasta tyttöä, joka on elänyt mukana niin kauvan ja niin paljon kuin Gabrielle."
Tämän pitkän puheen kestäessä ei Gabrielle edes koettanutkaan mitään vastata, mutta kun hän nosti silmänsä kirjasta, jota hän oli selaillut ja kun ne kohtasivat äitipuolen kylmän, ankaran katseen, kuvautui niissä yht'aikaa avuttomuus ja raivo. Hän ei mitenkään voinut väistää tuota hyökkäystä hänen huvitushaluaan vastaan, sillä pienimmissäkin yksityisseikoissa, jopa kreivittären nuhteisiin ja varoituksiin asti, oli se todellisuuden mukainen. Ja miten valheellinen se kuitenkin samalla oli!
Miten kavala äitipuoli oli, kun koetti esiintyä maailmaa halveksivana pyhimyksenä, hän, joka kuitenkin tahtoi maailman kunnioittamista, jolla oli halu tulla huomatuksi ja saavuttaa vaikuttava asema -- ja otti sitte vielä pastorin liittolaisekseen yhdessä hänen kanssaan sinkahuttaakseen nuhteita yhdeksäntoista vuotiasta vastaan, jota vielä huvittavat nuoruuden ilot! Gabrielle vapisi mielenliikutuksesta, vaan ei saattanut lausua sanaakaan.
Hän tiesi, että hän, jos olisi ruvennut itseään puolustamaan, olisi tullut niin liikutetuksi, ettei olisi voinut hillitä ulkonaista eikä sisällistä ihmistään ja hän tunsi pelonsekaista kauhua kenellekään -- kaikkein vähinten äitipuolelleen -- paljastaa jotakin siitä, mikä hänessä liikkui.
Hän nousi naurahtaen hermostuneesti ja löi kirjan kiinni.
"On kai parasta, että menen maata, koska olen niin elähtänyt", sanoi hän, naurun vääristäessä hänen pehmeätä, tuntehikasta suutaan niin, että hän näytti siltä kuin olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan.
Sen jälkeen sanoi hän hyvästi pastorille, joka nousi ja toivotti hänelle ystävällisesti hyvää yötä, ojensi kätensä äitipuolelleen, joka sormenpäillään sitä kosketti ja riensi pois salista.
Pastori seurasi pitkällä, haaveksivalla katseella hoikan vartalon nopeita, miellyttäviä liikkeitä, kunnes se oli kadonnut perä-oven uutimien taakse. Silloin hän, keveästi huoahtaen, kääntyi kreivittären puoleen.
Mutta kreivitär olikin huomannut tämän katseen ja ainoastaan mitä suurimmalla ponnistuksella saattoi hän hallita kasvojensa piirteitä ja pastorin kehoituksesta jälleen ryhtyä keskeytettyyn kertomukseen köyhästä perheestä.
Kun Gabrielle oli päässyt huoneesensa ja sulkenut oven, heittäytyi hän polvilleen sängyn viereen ja purskahti itkuun. Hän oli mielestään sillä hetkellä onnettomin ja eniten kiusattu ihminen maan päällä. Minne ikänä hän loi katseensa, näki hän kaikkialla ainoastaan elämän inhoa ja toivottomuutta, Elämä, jota hän oli viettänyt kuluneena talvena ja joka oli antanut aihetta äitipuolelle äskeisiin, julkeihin nuhteluihin, oli turmellut hänen terveytensä, tehnyt hänet kyllääntyneeksi ja tylsistyneeksi -- ja kuitenkin hän tunsi, ettei hän voinut siitä luopua.
Kotiansa hän inhosi, äitipuolen pelkkä läsnäolokin saattoi hänet välistä niin hermostuneeksi ja kiivaaksi, että hänen täytyi lähteä ulos, välttääksen kohtauksia, joita hän perästäpäin olisi katunut.
Ja sitten nuo uskonnolliset kokoukset, tuo pastori, jonka sanoja hän ei voinut unhoittaa, jonka kuvaa hän ei voinut karkoittaa mielestään, vaikka sydämmensä syvyydessä nimitti häntä Tartuffe'ksi. -- nuo sunnuntait, jolloin hän vasten tahtoansa ja päätöstänsä, viikko viikon perästä meni kirkkoon hienosti puetun maailmallisen yleisön kanssa kuulemaan muodissa olevan papin saarnoja ja halveksi itseään sentähden, -- ja viimein nuo omituiset ajatukset, nuo kauheat, selviämättömät kysymykset, jotka salamoiden tavoin milloin syttyivät, milloin sammuivat hänen sielussaan -- kaikki tämä oli omiansa tekemään hänen sieluelämänsä sekavaksi ja tyydyttämättömäksi.
Itkettyään hetken aikaa, nousi hän äkkiä, meni pukemispöytänsä luo, otti pienen peilin ja tarkasteli muutaman silmänräpäyksen kuluessa kasvojaan. Kesken syvää, vilpitöntä toivottomuuttaan, oli hänet äkkiä vallannut naurettava uteliaisuus saada tietää, miltä hän näytti tämän rajun mielenliikutuksen aikana.
Tyydytettyään tämän uteliaisuutensa, laski hän peilin pöydälle, pani kätensä ristiin, nojasi päänsä taaksepäin, tietämättään teaatterimoisella liikkeellä ja huudahti useampia kertoja:
"Minä kammoksun elämää ... minä kammoksun elämää!..."
Sitten hän huolellisesti pyyhki kyyneleensä ja rupesi hitaasti riisumaan itseään.
Gabriellen huone oli pieni ja sievä, järjestetty osaksi taiteellisuuden, osaksi hienon maailman vaatimusten mukaan, mikä saattoi koko huoneen näyttämään levottomalta ja liian upealta. Seinät olivat melkein kokonaan peitetyt tauluilla ja koristuksilla ja nurkkahyllyt ja plyyssipöydät täpösen täynnä pikku kaluja.
Gabriellen kirjoituspöydän yläpuolella riippui pääkallo ja sen vieressä suuri, kirjava, levitetty viuhka. "Tällaista on elämä: kuolon ajatuksia viuhkan löyhytyksien ohessa, epätoivo kotiljongin kohinassa", filosofeerasi tuo yhdeksäntoista vuotias, pieni, vaaleatukkainen pessimisti, jonka aivoissa viimeinen muoti -- lehti sekaantui kuolon mietteisiin, rakkauden unelmiin ja nimettömiin kuvailuihin elämän aloilta, jota hän ei vielä tuntenut muuta kuin aavistuksessaan ja kaipauksessaan.
Hänen kirjoituspöydällään oli rouva Achermanin runot, joita hän joka ilta ennen maatapanoaan hetken aikaa luki. Tämä pessimismon edustaja oli tehnyt syvän vaikutuksen Gabriellen aikaisin kehittyneesen ja kuitenkin niin lapselliseen mielikuvitukseen; hän oli oppinut ulkoa useita runoja, joita hän, kun oli elämään kyllääntynyt, itsekseen lausui tahi kirjoitti pieneen, somasti nidottuun kirjaan, jonka ensi lehteen oli piirretty sanat: "Muistelmia, kirjoitti G.B."
Gabriellen riisuutuessa koputettiin ovelle ja kun hän avasi sen: näkyi raosta kahdet pienet, sievät tytönkasvot ja kaksi melkein samallaista ääntä kysyi:
"Bella. joko nukut?"
"En suinkaan, tulkaa sisään", vastasi Gabrielle, minkä jälkeen tytöt varovasti sulkivat oven ja tulla tipsuttelivat huoneesen.
He olivat niin toistensa näköisiä kuin saattoivat, pitkissä yöpaidoissaan, jalat paljaina ja letit riippumassa pitkin selkää, sillä eroituksella vaan, että toinen oli vaalea, toinen tumma.
Kuu he olivat kiivenneet Gabriellen sänkyyn ja jalat ylösvedettyinä istuivat nojautuneina toisiinsa, aivan kuin kaksi pientä linnunpoikaa, alkoi tummatukkainen Mimmi uskoa Gabriellelle salaisuuksiaan, sillä välin kun Ebba, joka hartaasti katseli, mitenkä Gabrielle päästi alas tukkansa, toivoi pian saavansa panna pitkän lettinsä samalla tavalla kuin "iso-sisar."
"Tiedätkö, minkä löydön minä olen tehnyt?" kuiskasi Mimmi salaperäisenä, "ajatteleppas, kun 'hän' on topattu, niin kauhean topattu, ettet voi ajatellakaan!"
"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi Gabrielle heti harrastuksella, joka melkoisesti haihdutti synkät ajatukset, joiden valtaan hän äsken oli heittäytynyt.
"Odotappas, niin saat kuulla", jatkoi Mimmi, hurmaantuneena, kun tiesi voivansa ilmoittaa, niin tärkeän uutisen. "Sill'aikaa, kun 'hän' istui salissa papin kanssa, tuli Mari ja kuiskasi minulle: 'tulkaa, neiti, niin saatte nähdä jotakin!' Ja sitten Liina asettui vartijaksi salinovelle ja me menimme 'hänen' huoneesensa, ja siellä Mari näytti minulle liivit ja sinä et voi uskoa, mitenkä topatut ne olivat ihan joka paikasta. Tokkohan isä olisi hänet nainut, jos hän olisi sen tiennyt?"
"Sen hän kyllä olisi tehnyt", vastasi Gabrielle halveksivalla, äänellä, olen aivan varma, että hän olisi nainut hänet, vaikkapa hän olisi ollut kyttyräselkäinen."
"Ja sitten vielä yksi asia", jatkoi Mimmi yhä enemmän salaperäisenä, "tiedätkö, mitä Mari sanoo? Mari sanoo, että 'hän' on rakastunut pappiin. Ja sen minäkin uskon", lisäsi nuori tyttö päättävästi.
Gabrielle käänsi pois päänsä ja alkoi innokkaasti puuhata pukemispöydän ääressä.
"Pikku tyttöjen ei pitäisi ajatella sellaisia", sanoi hän katsomatta sisareen.
"Ja miksikä, ei?" kysyi Mimmi kovin loukkaantuneena, "enkö minä muka ole kyllin vanha ymmärtämään rakkautta? Olen toki, ja minä tiedänkin siinä asiassa paljoa enemmän kuin kukaan ihminen voi aavistaakaan!
Miksikä hän aina olisi niin pahalla tuulella, kun vaan pappi on käynyt täällä, jollei sentähden, että hän on rakastunut häneen! Saattepa nähdä minkälainen hän taas huomenna on! Saamme nähdä, eikö meillä silloin tule olemaan tavallista hauskempi! Voi, mitenkä onnettomat me sentään olemme!"
"Niin, kyllä me olemme hyvin onnettomat", sanoi Ebba, luoden uneksivan, ikävöivän katseen Gabriellen tukkaan, "luulen, ettei löydy montakaan tyttöä, jotka olisivat niin onnettomat kuin me!"
"Pienet siskoni!" sanoi Gabrielle, joka, pantuaan pois kampuunuttunsa, istui Mimmin ja Ebban väliin ja kietoi käsivartensa heidän vyötäisilleen, "olemme todellakin hyvin onnettomat. Ja pahin kaikista on, etten näe mitään parannuksen toivoa. 'Hän' tulee päivä päivältä yhä pahemmaksi!"
"Mutta minä en aijo kärsiä tätä kauan", sanoi Mimmi päättävästi, "niin pian kuin olen käynyt rippikoulun, rupean minä koti-opettajaksi!"
"Ja minusta tulee kansakoulunopettaja", selitti Ebba. "Opettamalla pieniä, köyhiä lapsia, voi tuottaa niin paljon iloa ja hyötyä muille!
Karin Lind aikoo myöskin siksi."
"Niin, hätäkös teidän on", sanoi Gabrielle surullisesti hymyillen, "mutta toista on minun laitani, mihinkä minä ryhdyn?"
"Sinun pitää mennä naimisiin!" lausui Mimmi päättävästi. "Minun mielestäni sinun pitäisi ottaa kamariherra, hänhän on niin äärettömän rakastunut sinuun."
"Ei, minun mielestäni sinun pitäisi ottaa Juhani, hän on niin paljoa kiltimpi", vastasi Ebba.
Gabrielle pudisti hymyillen päätään.
"Rakkaat tytöt, ei sitä voi päättää mennä naimisiin samalla tavalla kuin päättää ruveta opettajaksi, sen tulette tekin vast'edes ymmärtämään. Täytyy pitää miehestä ennenkuin voi mennä naimisiin hänen kanssaan. Ei, mutta tiedättekö, mitä minä tulen tekemään? Minä otan pienen äidin-perintöni, lähden ulkomaille, opin siellä maalaamaan ja tulen taiteilijaksi. Sitten järjestän itselleni oman työhuoneeni ja te muutatte minun luokseni ja sitten me asumme yhdessä. Eikö siitä tule mainiota?"
"Tulee, tulee, voi kuinka hauskaa!" riemuitsivat tytöt ja pusertuivat likemmäksi Gabrielleä. "voi kuinka hupaista meille tulee! Ajatteleppas, kun pääsemme 'hänestä' ja saamme tehdä niinkuin itse tahdomme, eikä aina tarvitse kuulla torumisia, eikä ... oi, mikä hyvä tuuma Bella!"
Gabrielle hymyili ja suuteli pikku tyttöjä, jotka, järkähtämättä luottaen Bellan taitoon voida toteuttaa tuumansa, rupesivat mitä valoisimmilla väreillä kuvailemaan tulevaisuutta.
Niin istuivat he vieretysten ja juttelivat tuolla viehättävällä, ajattelemattomalla tavalla, joka on omituinen neljäntoista vuotiaille, jotka vielä seisovat elämän ovella ja lapsen unisin silmin kurkistelevat sisään sen avainreiästä, kunnes uni arvaamatta heidät saavutti ja he, hellästi toivotettuaan hyvää yötä isolle sisarelle, hiipivät huoneeseensa, joka oli Bellan huoneen vieressä.
Tyttöjen mentyä, riisuutui Gabrielle nopeasti ja pani maata. Sitten sammutti hän kynttilän ja sytytti pienen yölampun, jonka hän asetti päänaluksensa viereen. Gabrielle tunsi nimittäin voittamattoman kauhun pimeyttä ja yksinäisyyttä kohtaan; tuon uhkarohkean nuoren tytön, joka naisten ajattelemattomuudella nauroi todellisille vaaroille, saattoi yön pimeys vapisemaan. Siinä piileytyvä ylevyys, tyhjyys ja käsittämättömyys täyttivät hänen mielikuvituksensa salaperäisellä kauhulla, jota hänen täytyi karkoittaa pienen lampun himmeällä valolla, joka levisi hänen päänalukselleen ja saattoi siinä lepäävän, hienon, nuorekkaan pään näyttämään sairaalta ja surulliselta. -- -- --
Kello oli jo hetken aikaa sitten lyönyt yksitoista, kun pastori Wallner, aina etehiseen asti jatkettuaan keskustelua kreivittären kanssa, vihdoin kolmannen tahi neljännen kerran sanoi hyvästi ja läksi kotiinsa.
Kreivittären tummat silmät loistivat ja poskilla hohti vieno puna, joka antoi hänen kalpeille, laihoille kasvoilleen nuoruuden vivahduksen.
Jäätyään yksin saliin, istuutui kreivitär nurkassa olevaan sohvaan; nojasi päänsä käteensä ja vaipui pitkäksi aikaa syviin mietteisiin...
Sitten hän nousi äkkiä, loi hämmästyneen katseen ympärilleen, ikäänkuin olisi herännyt unesta, soitti palvelijaa, joka heti tulikin sammuttamaan lamppuja, ja meni sitten puolisonsa huoneesen, joka oli toisella puolella ruokasalia.
Kreivi Barneken istui nojatuolissa ja luki, sikaria polttaen, iltalehteään. Nähdessään vaimonsa, laski hän heti pois sikarin ja nousi puoleksi tuolistaan.
"Luultavasti et vielä aio mennä maata", sanoi hänen vaimonsa, joka oli pysähtynyt muutaman askelen päähän hänestä.
"En, valvon vielä hetkisen", vastasi kreivi, "minulla on tänään ollut niin paljon tehtävää, ett'en ole ehtinyt edes vilaistakaan sanomalehtiä."
Kreivitär seisoi yhä liikkumatta miehensä edessä. Hän piti silmänsä maahan luotuina ja lujasti kokoon puristetut huulet osoittivat hänessä tapahtuvan sisällisen taistelun. "Minkätähden et tullut seuraamme tänä iltana?" kysyi hän äkkiä omituisen karkealla, välinpitämättömällä äänellä ja katsahti mieheensä, "olen kovin pahoillani siitä, ett'et milloinkaan tahdo ottaa osaa hartaushetkiimme."
Kreiviä tämä keskustelu näytti vaivaavan.
"Suo anteeksi, rakas ystäväni... Sinun tähtesi olisin mielelläni tullut, mutta se oli minulle kerrassaan mahdotonta. Minulla on todellakin ollut niin paljon työtä tänään..."
"Sinulla on kyllä aikaa kaikkeen muuhun, paitsi tähän..."
"No niin, ehkäpä joskus toiste ... ensi torstaina ... olen vakuutettu siitä, että se on hyvin huvittavaa, onhan Wallner harvinaisen etevä saarnamies."
Kreivitär hymyili kylmästi ja ylenkatseellisesti.
"Olkoon niin, toiste siis ... jos Jumala suo meidän siksi elää... Hyvää yötä!" vastasi hän, ojentaen kätensä kreiville, joka tarttui siihen ja suuteli sitä, kohteliaasti nousten ja toivottaen vaimolleen hyvää yötä.
Suljettuaan miehensä huoneen oven, huokasi kreivitär helpotuksesta. Hän oli täyttänyt velvollisuutensa, hän oli miehelleen näyttänyt tien, joll'ei hän tahtonut sitä kulkea, niin -- saattoi kreivitär ainakin olla levollinen. Eikä suinkaan se ollut mikään synti, että hänestä tuntui helpoitukselta, kun ei hänen uskonnollisessa kokouksessa tarvinnut nähdä miehensä kasvoja edessään...
Tultuaan huoneesensa, otti kreivitär heti esille kirjan, joka sisälsi uskonnollisia tutkistelemuksia ja jonka hän oli saanut lainaksi pastori Wallner'ilta. Sitä hän luki pitkän aikaa. Sen jälkeen laskeutui hän polvilleen tuolin eteen ja alkoi rukoilla, ensin hiljaa itsekseen, sitten ääneen, selvään lausutuin sanoin.
Hän ei tiennyt, mitenkä kauan hän oli vuorottain rukoillut ja lukenut, mutta kun hän viimein laski pois kirjan ja rupesi riisuutumaan, alkoivat esineet suuressa salissa, joita toukokuun yö muutaman tunnin kuluessa oli peittänyt keveään hämärään verhoonsa, yhä selvemmin ja selvemmin esiintyä kevät-aamun valossa.
II.
Kreivi Barnekenin ensimmäinen puoliso kuoli Gabriellen ollessa kymmenen ja pikku tyttöjen äsken täytettyä viisi vuotta. Vainajaa olivat lapset hellästi rakastaneet ja kymmen-vuotiaan tytön suru äitinsä kuolemasta osottautui yhtä rajuksi kuin kestäväksikin. Vielä nytkin, vaikka oli kulunut jo yhdeksän vuotta siitä illasta, jona hän seisoi äitinsä kuolinvuoteen vieressä ja nyyhkyttäen rukoili häntä vielä kerran avaamaan silmiään, saattoi hän öisin herätä ja itkeä kaipauksesta, jota hän tunsi rakkaasen vainajaan.
Gabriellen suhde isäänsä oli sitä vastoin aina ollut vieras, mikä sai luonnollisen selityksensä kreivin rakkauden puutteesta niin kotiaan kuin perhettään kohtaan. Oikeastaan hän ei ollut muuta kuin kunnianhimoinen valtiomies, joka osasi kätkeä himonsa miellyttävällä käytöksellään.
Jo pitkät ajat oli ollut yleisenä salaisuutena, että kreivi pelasi ja että hänen asiansa olivat hyvin sekavat. Ei siis ollenkaan herättänyt kummastusta, kun tiedoksi tuli, että kreivi, auttaakseen taloudellista asemaansa, pari vuotta ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeen, oli mennyt kihloihin rouva Bernerin, tehtaanomistaja Bernerin lesken kanssa, jonka sanottiin omistavan enemmän kuin miljoonan.
Tässä liitossa ei rakkaus ollut pienimpänäkään vaikuttimena; koko toimi oli niin rehellinen ja silminnähtävä arvon ja rahain vaihto, ett'ei kenenkään päähän olisi luullut pistävänkään kutsua tätä avioliittoa muuksi kuin kaupaksi. Mutta kuten tavallisesti tällaisissa tilaisuuksissa, kietoutuivat nytkin molemmat asianomaiset verkkoon, joka oli kudottu romanttisista valheista.
Salaperäisistä lähteistä tuli äkkiä esiin äsken kihlattujen runollisia lausuntoja, niinkuin esimerkiksi, että rouva Berner oli uskonut eräälle ystävälle, että hän heti, ensi kerran kohdatessaan kreivin, tunsi hänessä saavansa herransa, tahi että kreivi oli sanonut nykyisen morsiamensa olevan ensimmäisen, todellisen naisen, minkä hän milloinkaan oli nähnyt j.n.e.
Nämät lausunnot kulkivat viikon päivät suusta suuhun, kunnes ne vihdoin peruuttamattomina kiintyivät kreiviin ja hänen morsiameensa ja vilkkaalla mielikuvituksella varustettujen ihmisten silmissä antoivat tälle kylmälle, sivuseikkoihin perustuvalle avioliitolle runollisen värityksen.
Kreivi oli kumminkin hyvin tyytyväinen, jos kohta hänen sydämmensä ei ollutkaan määrääjänä tässä asiassa. Oli kuitenkin eräs seikka, joka häiritsi tätä tyytyväistä mieli-alaa, nimittäin tapa, millä Gabrielle vastaan otti tiedon isänsä kihlauksesta.
Valtiollisen elämänsä kestäessä, oli kreivi Barneken useamman kerran muuttanut mielipiteitään tarkoissakin kysymyksissä, ja oli sen aina tehnyt ujostelematta ja pää pystyssä. Olematta vähintäkään hämillään oli hän, näiden muutosten jälkeen, esiintynyt maan edustajien edessä, vaikka tiesikin, että useimmat heistä eivät hänen käytöstään hyväksyneet, jopa häntä halveksivatkin; mutta tuona aamuna, kolme vuotta sitten, jolloin hän luokseen kutsutti kuudentoista vuotiaan tyttärensä, hänelle ilmoittaakseen, että aikoi antaa lapselleen äitipuolen, oli hän peloissaan ja levoton kuin hermostunut nainen.
Keskustelun päätös osottikin, että hänellä kyllä olikin päteviä levottomuuden syitä. Kun hän, tuo tottunut puhuja, sopertaen ja epävarmasti ilmoitti Gabriellelle uutisen kihlauksestaan, kohtasi häntä tulinen, toivoton vastustus, jonka lapsellinen kiihkeys kuitenkin antoi hänelle aihetta, voittamaan nuoren tytön, muistuttamalla häntä velvollisuuksistaan tyttärenä ja nuhtelemalla häntä itsensä hillitsemisen puutteesta.
Tämä kiista kreivin ja hänen tyttärensä välillä oli kuitenkin ensimmäinen ja viimeinen. Gabrielle mukautui pakonalaisella kärsivällisyydellä kohtaloonsa, ja kun kreivi hänelle esitti tulevan puolisonsa, vastaan ottivat niin Gabrielle kuin pikku tytötkin hänet niinkuin kolmen, hyvin kasvatetun, nuoren naisen tulee, moitteettoman kohteliaasti. Minkäänmoisia ystävyyden osoituksia ei kummaltakaan puolelta tullut kysymykseenkään.
Gabrielle oli tähän asti, nuoruudestaan huolimatta, melkein mielivaltaisesti hallinnut ja vallinnut isänsä talossa. Äidin kuoltua rupesi hän heti liikuttavalla tavalla pitämään huolta molemmista sisaristaan, järjesti heidän pukujaan, käveli heidän kanssaan j.n.e.
Kokemansa syvä suru näytti hänet äkkiä kehittäneen ja lapsellinen, varhain herännyt tunne äidin velvollisuuksista saattoi hänet, pienen äidin tavoin, hoitamaan nuorempia sisariaan.
Itse kodin hallinnossakin oli Gabrielle vähitellen osannut hankkia itselleen yksinvallan. Tosin oli hänellä aina väliin pieniä kahakoita palvelijoiden kanssa, jotka kuitenkin, siitä huolimatta, pitivät hänestä paljon, sillä hänen tapansa heitä kohtaan oli ystävällinen ja sitä paitsi jakeli hän heille yltä kyllin lahjoja niin että hän, miten olikaan, aina lopulta sai tahtonsa perille. Mitä taas kreiviin tulee, ei hänkään ruvennut itselleen vaatimaan tätä valtaa; hänen valtiolliset tuumansa ja sekavat asiansa pitivät hänet alituisessa työssä, niin ett'ei häneltä jäänyt hetkeäkään koti-olojaan varten.
Sitä paitsi ihaili hän suuresti tytärtään ja oli niin ylpeä hänestä, että hän mielellään uskoi hänelle kodin hallinnon ohjakset.
Isän naiminen muodosti käännekohdan Gabriellen elämässä. Siitä hetkestä, jolloin hän ja kreivitär Barneken tervehtivät toisiaan tyttärenä ja äitipuolena, tunsi Gabrielle vaikutuksensa kodissa olevan lopussa. Tämä aavistus toteutuikin aivan pian; kreivittären vallanhimoinen ja turhamainen luonne, joka saattoi hänet sekaantumaan pienimpiinkin taloudellisiin yksityisseikkoihin, vieroitti Gabriellen kaikesta, mikä ennen oli ollut hänen jokapäiväisenä toimenaan ja pakotti nuoren tytön niin kokonaan luopumaan entisistä tavoistaan, ett'ei hänen mieleensä edes enää johtunutkaan pyytää luokseen joitakuita ystäviään tahi asettaa kukkia johonkin salin maljakkoon.
Eikä tämä kaikki kuitenkaan ollut Gabriellen katkerin suru.
Hän saattoi antaa anteeksi isälleen, että tämä oli turmellut hänen ja pikku sisarien kotihauskuuden, että hän jokapäiväiseksi seuralaiseksi oli heille tyrkyttänyt vieraan, joka mitä suurimmassa määrässä oli heille vastenmielinen; mutta sitä hän ei voinut antaa anteeksi, että isä, tämän naimisen kautta, oli tahrannut rakkaan vainajan muistoa, että hän oli joka päivä pakoitettu kuulemaan toista nimitettävän sillä nimellä, jota hänen mielestään, äidin kuoleman jälkeen, ei kukaan ollut arvokas kantamaan.
Ensi talven, tuon Gabriellen mielestä niin inhoittavan naimisen jälkeen, vietti hän pikku tyttöjen kanssa ulkomailla, eräässä kasvatuslaitoksessa aivan likellä Pariisia. Hänen oli täytynyt taistella kova taistelu ennenkuin sai suostumuksen tuohon ulkomaan matkaan, eikä hän luultavasti olisi saanutkaan tahtoaan perille, ell'ei äitipuoli, joka kyllä muodon vuoksi pani vastaan, sydämmensä syvyydessä olisi tuntenut mielihyvää edes joksikin aikaa päästessään noista kolmesta tytöstä.
Kun Gabrielle seuraavana vuonna palasi kotiin ja muihin seurustelutaitoihinsa vielä lisäsi taidon puhua kaunista ranskaa -- mikä muuten olikin hänen ainoa, todellinen tietonsa, sillä hänen kasvatuksensa oli ylen määrin laiminlyöty -- heittäytyi hän naisellisen kestävyyden koko voimalla seura-elämään, ja siitä illasta asti, jolloin hän siellä alkoi saada voittojaan, syntyi hänen ja äitipuolen välillä äänetön, katkera kilpailu.
Kreivitär oli vielä siinä iässä, jolloin naiset vaativat itselleen miesten ihailua, ja koska hänen tähän asti, ensimmäisen miehensä sairauden ja pienissä varoissa vietetyn nuoruuden tähden, oli täytynyt kieltäytyä nautinnosta, minkä se mukanaan tuo, koetti hän nyt kaikella sillä kiihkeydellä, mikä on omituinen kolmenkymmen vuotiaalle naiselle, korvata kärsimäänsä vahinkoa. Ja koska hänellä oli komeita pukuja ja piti loistavia juhlia, eivät nuoret herrat kieltäytyneet antamasta, mitä hän vaati.
Gabrielle hymyili pilkallisesti, ylpeänä kahdeksastatoista vuodestaan ja nuoruutensa kukoistavasta ihanuudesta, ja kreivitär tunsi tämän ivan alituisesti kalvavana, äänettömänä moitteena, joka vähitellen herätti hänessä vihansekaisen vastenmielisyyden nuorta tyttöä kohtaan.
Aniharvoin joutuivat Gabrielle ja hänen äitipuolensa julkiriitaan, mutta kreivittärellä, pahalla tuulella ollessaan, oli erinomainen taito pistellä, loukata ja nöyryyttää, mikä välistä teki kodin melkein sietämättömäksi hänen tytärpuolilleen. Tälläisissä tilaisuuksissa tunsi Gabrielle olevansa aivan aseeton; julkiriidassa olisi hän voinut puolustaa itseänsä äitipuolta vastaan, mutta halpamielisyyden ja oikullisuuden alueella, missä ammutaan myrkyllisiä nuolia, joutui hän kokonaan hämilleen.
Hänen oli mahdoton vastata mitään, kun äitipuoli, pahan tuulen rasittamana päivällistä syödessä, tuskin koski ruokaan, vaan sen sijaan, matkimattoman kyllästyneesti ja epähienosti hymyillen, katseli jok'ainoata ruokapalaa, minkä nuoret tytöt söivät, ja vielä vähemmin saattoi hän vastata mitään, kun kreivitär leikillisellä häijyydellä pilkkasi hänen kapeita käsivarsiaan ja laihaa kaulaansa.
Ei, hän ei voinut puolustaa itseänsä, mutta hän nousi kernaammin nälkäisenä pöydästä kuin kuulteli äitipuolensa mietteitä siitä omituisesta seikasta, että hyvin laihoilla henkilöillä usein on melkein ahnas ruokahalu. Iltasin, kun Gabrielle pikku siskoineen istui yhdessä tämän sängyssä ja nyyhkyttäen uskoivat toisilleen päivän vastuksia, päättivät he usein kertomuksensa rukouksella, että heidän "oikea äitinsä" rukoilisi Jumalaa, vapauttamaan heitä tuosta pahasta äitipuolesta.
Kreivitär Barneken oli ollut naimisissa noin kaksi vuotta, kun eräässä pääkaupungin kirkoista esiintyi nuori pastorin apulainen, josta ennen pitkää tuli ensimmäisen arvon muotipappi. Hän ei ollut saarnannut monenakaan sunnuntaina, ennenkuin kirkko, jo puolen tuntia ennen jumalanpalveluksen alkua, oli ahdinkoon asti täynnä harrasta yleisöä, suurimmaksi osaksi ylhäisimpäin seurapiirien naisia -- ja kun tämä yleisö lähti pois kirkosta, todistivat liikutetut kasvot ja innokkaat, tuttujen kesken vaihdetut muistutukset siitä, että nuoren papin kaunopuhelias saarna ei ollut jättänyt heitä kylmiksi.
Oli niin omituista, niin viehättävän liikuttavaa istua kuuntelemassa hänen sanojaan, jotka, hänen sointuvalla äänellään lausuttuina, tunkeutuivat syvälle sydämmiin. Ja miten hellät hänen saarnansa olivat!
Jok'ainoa sana niissä huokui suvaitsevaisuutta, melkein jumalallista anteeksi antavaisuutta syntistä kohtaan. Hiin ei milloinkaan julistanut kovia, itsevanhurskaita tuomioita, vaan ainoastaan rakkautta, hellää, anteeksiantavaa rakkautta, rakkautta, joka todisti hänen tuntevan ihmissydämen tarpeen, ja joka saattoi täyttää sielun, ei ainoastaan kirkossa istuessa, vaan myös koko viikon kuluessa, elämän moninaisissa, vaihtelevissa oloissa.
Yksin tanssiaisissa ja teaattereissakin, joita muutamat uskonnolliset piirit yksipuolisesti ja jyrkästi tuomitsivat, saattoi pastorin sanojen muisto herätä niin rauhoittavana, niin hellästi viihdyttäen levotonta mieltä ja synnyttäen siinä kaipausta seuraavan sunnuntain hartaushetkeen.
Tällä tavalla seurasi viikko viikkoa, kuukausi kuukautta.
Vietettyään lauantai-illan tanssin pyörteessä, saattoivat nuoret tytöt sunnuntai-aamuna, veri vielä kuohuvana suonissa, mielikuvitus täynnä hämäriä kuvia ja hajanaisia sanoja, mennä kirkkoon, halulla vastaan ottaa pastorin joka sanan, itkeä nenäliinoihinsa ja vilpittömällä hartaudella lukea rukouksensa, sitten taas seuraavana päivänä aloittaakseen samaa elämää täynnä valheellisuuksia, joista eivät itsekään tienneet, sielun taisteluita, joita eivät ymmärtäneet.
Kreivitär Barnekenin elämään oli pastori tehnyt perinpohjaisen muutoksen. Jo ensi kerralla, kun hän kuuli pastorin saarnaavan, tekivät tämän sanat ja olento niin syvän vaikutuksen häneen, että hän koko sen päivää kävi ikäänkuin unissa ja tuskin puhui kotiväkensä kanssa. Koko seuraavan viikon oli hänen hymyilynsä "ylevän surullinen", kuten Gabriellen oli tapana sanoa.
Mutta seuraavana sunnuntaina tapahtui muutos, joka täytti hänen tytärpuolensa epäluuloisella hämmästyksellä, josta he eivät voineet tointua moneen aikaan.
Kun tytöt ennen päivällistä tulivat saliin, tunsivat he tuskin äitipuoltaan, niin tavallisesta eroavaa oli hänen käytöksensä ja ulkomuotonsa. Silmänsä säteilivät ja huulilla lepäsi hymy, lempeä ja surullinen kuni syksyinen auringonlasku. Tytärpuolten häntä tervehtäessä, huokasi hän, silitti kädellään Ebban tukkaa ja loi nuoriin tyttöihin niin ystävällisen ja hellän katseen, että he hämmästyksestä punehtuivat.
"Mitä tämä merkitsee?" kuiskasi Gabrielle heidän mennessään päivällisille, "saattepa nähdä, että meitä tulee kohtaamaan joku ikävyys!"
Torstai-iltana saatiin vihdoinkin selitys tuohon ystävälliseen mielialaan. Kun palvelija seitsemän ajoissa oli sytyttänyt lamput salissa ja järjestänyt tuolit puoli-ympyrään pienen pöydän ympärille, jolle oli asetettu kynttilä, raamattu ja virsikirja, kokoontui kreivittären luokse lukuisa naisjoukko, sekä nuoria että vanhoja. Vähän ajan perästä saapui pastori Wallner ja niin pian kun oli molemmin puolin tervehditty, istuivat naiset paikoilleen ja pastori alotti rukouksella raamatunselityksen, joka kesti noin kaksi tuntia.
Kreivitär itki melkein koko ajan, ja vielä senkin jälkeen, kun pastori ja muut vieraat jo olivat menneet, oli hän niin liikutettu, että kyynelet, vähän väliä, ilman pienintäkään syytä nousivat hänen silmiinsä.
Nämät torstai-kokoukset jatkuivat sitten koko talven; mutta ystävällinen mieli, jota kreivitär oli osottanut ensimmäisten kokousten edellä, katosi vähitellen ja sen sijaan tuli hän, torstain lähetessä, tavallista oikullisemmaksi.
Seura-elämästä hän tosin ei ollut tykkänään luopunut -- hänen varovaisuuden tunteensa kielsi häntä kokonaan loukkautumasta entisten seuratovereinsa kanssa, -- mutta hänen huvittelemis-halunsa oli kadonnut, ja hän lakkasi äkkiä tanssimastakin. Suurimman osan aikaansa käytti hän sen sijaan hyväntekeväisyyteen, johonka hän, tutustuttuaan pastori Wallneriin, innolla antautui. Hän pani toimeen myyjäisiä hyviä tarkoituksia varten, perusti lastenkoteja, ruokki köyhiä kotonaan määrättyinä päivinä.
Sen lisäksi kävi hän ainakin kerran päivässä hädänalaisten perheitten luona, ja saattoi siellä istua tuntikausia ja kuunnella kertomuksia heidän köyhyydestään ja kärsimyksistään sekä lohduttaa ja auttaa heitä, ei ainoastaan rahalla, vaan myöskin ystävällisillä, lempeillä sanoilla. Kun hän vihdoinkin erosi heistä, sai hän niin runsaassa määrässä vastaanottaa heidän kiitoksiaan ja siunauksiaan, että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Usein koetti hän silloin kotimatkalla tavata pastoria, saadakseen häneltä neuvoja hyväntekeväisyyteensä, ja kun hän kohtasi hänet kotona, sattui usein, että heidän keskustelunsa hyvinkin pian jätti käytännöllisen alan ja vieri sielu-elämän viehättäviin sokkeloihin.
Kreivi Barneken ei vähintäkään sekaantunut vaimonsa tekoihin ja toimiin. Samoin kuin hän ei milloinkaan ollut pannut vastaan silloin kun kreivitär himosi iloja ja huvituksia, samoin soi hän nytkin puolisolleen täyden vapauden mielensä mukaan mennä rukoushuoneesen, sen sijaan että olisi hänen kanssaan ottanut osaa seuraelämään. "Vaimoni on täksi talveksi tullut jumaliseksi", oli hänen tapansa, filosoofillisesti hymyillen vastata kun joku kysyi hänen puolisoaan.
Tällä kannalla olivat asiat kreivi Barnekenin kodissa kun pastori Wallner eräänä kauniina kevät-iltana piti hartaushetken kreivittären salissa, ja Gabrielle ulkona balkongilla purki kihlauksensa serkkunsa ja lapsuuden ystävänsä, Juhani Barnekenin kanssa, joka heidän aikaisimmasta nuoruudestaan asti oli ollut hänen ihailijansa ja kosijansa.
Talvikausi oli jo aikoja sitten loppunut; oli viimeinen torstai, jolloin kreivittären luona pidettiin uskonnollista kokousta, sillä seuraavalla viikolla piti kreivin perheen -- kreivi itse aikoi viettää kesää kylpylaitoksessa Saksanmaalla, -- muuttaa Säboholmiin, vanhalle Södermanlannissa olevalle sukutilukselle, jonka kreivi, toisen vaimonsa rahoilla, oli äskettäin laitattanut uuteen kuntoon.
Kreivitär ja Gabrielle olivat, kumpikin tahollaan, täydessä hommassa koko tämän viikon. Gabrielle kävi jäähyväisillä perheissä, joihin hän oli talven kuluessa ollut pyydetty, järjesti omansa ja sisariensa puvut, ehdotteli huviretkiä, niin ett'ei hänen ja pikkutyttöjen tarvitsisi kolme kuukautta istua "kuivamassa" Säboholmissa äitipuolen kanssa.
Kreivitär kävi ainoastaan muutamilla harvoilla jäähyväisillä, mutta hän oli äskettäin pannut toimeen myyjäiset, joista tulot olivat aiotut käytettäviksi lastenkodin perustusrahastoksi ja ennenkuin hän lähti maalle, tahtoi hän saada suunnitelman siihen valmiiksi ja varat järjestetyiksi.
Pastori auttoi häntä uutterasti kaikissa näissä toimissa; tämän viikon kuluessa tuli hän joka toinen päivä kreivittären luo ja istui tuntikausia papereilla ja laskuilla peitetyn pöydän ääressä hänen pimeässä kirjoitushuoneessaan, salin vieressä. Nuoren papin kauniit silmät säteilivät ilosta, hänen nähdessään suotuisan tuloksen, johonka heidän laskunsa näyttivät johtavan, ja ajatellessaan niitä monia pieniä, sairaita, lapsiraukkoja, jotka tämän kodin kautta tulisivat saamaan hoitoa. Kreivitär taas lopetti säännöllisesti nämät istunnot, joiden viimeinen kohtaus näytettiin etehisessä oven luona, äänettömän, vaan runsaan kyyneltulvan vuotaessa.
Kahdentoista ajoissa sinä päivänä, jolloin kreivitär Barnekenin ja hänen tytärpuolensa muuttivat Säboholmiin, tuli pastori heittämään hyvästi ja tuomaan kreivittärelle kirjan, jonka tämä oli pyytänyt saada lainata. Kreivitär pyysi häntä istumaan, mutta hänellä oli niin kiire, että hänen heti täytyi mennä, eikä kreivitärkään uudistanut pyyntöään.
Hän ei muuten näyttänyt olevan paraalla tuulella; tyttöjen läsnä-olo, pastorin hajamielinen kiire, ja monet määräykset, joita hänen vielä ennen lähtöään tuli antaa palvelijoille, tekivät hänet levottomaksi ja saattoivat hänen kasvoillaankin kuvautumaan mielipahan, jota ei edes pastorin läsnäolo voinut karkoittaa.
Mutta kun pastori sanoi hänelle hyvästi ja ystävällisellä tavallaan puristi hänen kättään, levisi hänen juroille kasvoilleen lempeä hymy, kun hän lausui matalalla äänellä:
"Tervetuloa Säboholmiin ensi viikolla, sydämmellisesti tervetuloa!"
Pikku tytöt kääntyivät äkkiä, ja katsahtivat Gabrielleen.
"Sielläkin!" kuiskailivat he silmää iskien ja omituisella korolla,
Gabrielle ei vastannut mitään; hän nojasi päänsä käteensä ja tuijotti pöytään, jonka ääressä hän istui. Kuullessaan äitipuolensa sanat; "tervetuloa Säboholmiin", valtasi hänet tyytyväisyyden tunne, joka äkkiä poisti sen ahdistuksen, mikä häntä koko viime aikana oli vaivannut, Hän ei ymmärtänyt tätä mielenliikutusta; se oli eräs noita haihtuvia, nimettömiä tunnelmia, jotka väliin liikkuvat sielussamme niin nopeasti, että ovat poissa, ennenkuin olemme ehtineet niihin tarttua ja tutkia niitä.
Mutta nämät haihtuvat tunnelmat jättävät aina sieluumme ikäänkuin salaperäisen onnen, vienon, sanattoman kaihon jälkiä.
III.
Säboholmin lehmuskäytävän tumman vihreän lehdistön läpi tunkeutuivat kesäkuun auringon säteet. Ne loivat valoisia, väreileviä pilkkuja hietakäytävälle, johon puiden rungot levittivät pitkiä, tummia varjoja varhaisena aamuhetkenä. Käytävän toisella puolella oli suuri, vanhanaikuinen puisto, jossa oli sammaleilla peitettyjä puoleksi lahonneita kuvapatsaita ja vanhoja puita; toista puolta rajoitti merenlahti, joka syys- ja kevätmyrskyjen raivotessa saattoi kuohua korkealle, jonka aallot raskaasti säestivät puitten huminaa ja joka aina, lämpimimpinäkin kesäpäivinä, kukkain tuoksulla ja meri-ilmalla täytetyillä tuulahduksillaan teki ilman viileäksi.
Kello ei ollut vielä lyönyt seitsemää, mutta varhaisesta aamuhetkestä huolimatta oli Robert Wallner jo pitkän aikaa kävellyt puistossa. Hän oli edellisenä iltana kreivittären pyynnöstä saapunut Säboholmiin, siellä pari viikkoa levätäkseen edellisen talven raskaasta työstä.
Hän näytti niin sielun kuin ruumiin puolesta nauttivan aamukävelystään; väliin hän pysähtyi, hengähti syvään ja katsoi ympärilleen, väliin otti hatun päästään, pyyhkäsi tukkaansa taaksepäin ja käänsi kasvonsa merta kohti, niin että sen viileät tuulahdukset saivat vapaasti hyväillä hänen otsaansa.
Saavuttuaan lehmuskäytävään, istahti hän penkille, jonka edestä puita oli raivattu pois, niin että sieltä oli vapaa näkö-ala aamuvalaistuksessa kimaltelevan merenlahden yli. Täällä istui hän kauan, katseli uneksivasti kaunista näkö-alaa. Sitten otti hän esille kirjan ja alkoi sitä lukea, mutta hetken kuluttua sulki hän sen jälleen ja vaipui taas unelmiin.
Hän ei tiennyt, kauanko hän oli näin istunut, kun keveät askeleet hietakäytävällä saattoivat hänet säpsähtämään ja kääntämään päätään. Se oli Gabrielle, joka hänkin puolestaan näytti hämmästyvän, sillä hän pysähtyi jo etäällä ja peräytyi, ikäänkuin heti olisi aikonut poistua lehmuskäytävästä.
"Suokaa anteeksi, että häiritsen ... en tiennyt teidän olevan täällä ... lehmuskäytävä on näin aamusin lempipaikkani", sanoi hän tavalla, joka oli aijottu kohteliaaksi, mutta jonka kylmä, jäykkä käytös, millä hän koetti salata vaikutusta, jonka Robertin läsnäolo häneen teki, saattoi melkein epäkohteliaaksi.
Mutta Robert oli tällä hetkellä niin lapsellisen onnellinen, että hän tunsi voivansa kestää, jopa voittaakin Gabriellen kylmyyden.
"Minun pitäisikin oikeastaan paeta kentältä", sanoi hän ystävällisesti hymyillen, noustessaan tervehtimään nuorta tyttöä, "lupaanpa ett'en milloinkaan enää anasta lempipaikkaanne. Mutta koska nyt jo olen täällä, niin ehkäpä voimme hetkisen viihtyä toistemme seurassa, vai kuinka?"
"Voimme kyllä!" vastasi Gabrielle ja naurahti hermostuneesti, niinkuin hänen tapansa oli, kun hän tahtoi salata olevansa jollakin tavalla liikutettu, "eikö teidänkin mielestänne täällä ole kaunista ... etenkin tältä paikalta on varsinkin kaunis näkö-ala..."
Hän istahti penkille, pani kätensä ristiin päivänvarjon ympäri ja käänsi kysyvät kasvonsa Robertia kohti. Tämä nyykäytti hyväksyen päätään ja istahti sitten Gabriellen viereen.
"Tahdon mielelläni nähdä ainakin osan merta", jatkoi Gabrielle naisen hermostuneella innolla, saadakseen heti vireille keskustelun, jossa hänen kuitenkin, hyvästä seurustelutaidostaan huolimatta, täytyi tunnustaa Robertille etevämmyys, "viime kesän vietimme äitipuoleni maatilalla Uplannissa, missä ei ollut muuta vettä kuin viheriä lammikko ankkoja varten, ja minä luulin kuolevani ikävään. Tulen sairaaksi, ell'en saa nähdä merta, on aivan kuin olisin suljettu vankilaan."
"Teidän suonissanne ehkä virtaa viikinkien verta", vastasi Robert hymyellen.
"Luulenpa sen melkein. Olen varma siitä, että esi-isäni purjehtivat ympäri ryöstäen ja hävittäen. Se oli runollisempaa kuin laivalla matkustaminen Säboholmin ja Tukholman välillä, johonka minun kesäiset retkeni tulevat supistumaan!" lisäsi hän nauraen.
"Mutta viikingeillä oli kyllä vaivojakin, jotka olivat vähemmän runollisia", sanoi Robert hymyillen, "eikä niihin suinkaan luettu sitä, että ainoastaan kesä-aamuisin, kauniilla ilmalla on ylhäällä kello seitsemän..."
"Mutta heillä ei luultavasti liioin ollut tapana käydä tanssiaisissa ja tulla kotiin kahden, kolmen ajoissa yöllä", vastasi Gabrielle.
"Luultavasti ei. Mutta se ei olekaan tarpeellista meidänkään aikamme viikinki-luonteella varustetuille henkilöille. Tuottaako seura-elämä teille todellakin niin suurta onnea?"
"Onnea!" huudahti Gabrielle nauraen pilkallisesti, "ei vähintäkään. Se on minulle vaan jonkinmoista morfiiniä. Jos olisin onnellinen, luulen ett'en milloinkaan jalallani astuisi sinne!"
"Ihmisillä, etupäässä nuorisolla, on omituinen käsitys onnesta", jatkoi Robert, kumartuen eteenpäin ja kepillään piirustaen hiekkaan. "He jakavat ihmiskunnan kahteen suureen luokkaan: onnellisiin ja onnettomiin, samoin kuin luonnon kannalla oleva sielutiede jakaa heidät hyviin ja pahoihin. Inhimilliseltä kannalta katsottuna ei löydy onnellisia eikä onnettomia, ei hyviä eikä pahoja ihmisiä, sillä jok'ainoassa yksityisessä ihmisessä on kaikkea tätä enemmän tahi vähemmän mutkallisella tavalla yhdistettynä.
Mutta", lisäsi hän, nostaen päätään ja kääntyen Gabriellen puoleen, "kaikesta tästä huolimatta on kyllä totta, että on olemassa kaksi suurta luokkaa: onnelliset ja onnettomat, vaikk'ei maailman arvostelun mukaan. Kaikki, jotka ovat saavuttaneet uskon täydellisyyden, kaikki, jotka ovat tulleet todelliseen lapsensuhteesen Jumalaansa ja isäänsä, ovat onnellisia -- kaikki, jotka eivät ole uskossa, ovat onnettomia, toivottomia, kuten Kierkegaard sanoo, vaikka he olisivatkin mahtavat kuin keisari, tahi rikkaat kuin Rotschild."
Gabriellen kasvoille oli, Robertin puhuessa, levinnyt tyytymätön, levoton ilme ja hän kohotti tuskin huomattavasti olkapäitään.
"Te olette siis itse täydellisesti onnellinen:" kysyi hän sen jälkeen äkkiä.
Robert ei vastannut heti; Gabriellen sanat näyttivät liikuttaneen häntä, sillä hän rypisti kulmakarvoja ja puristi huulensa kokoon.
Vasta Gabriellen uudistettua kysymyksensä, vastasi hän vakavasti, melkein ankarasti:
"Täydellisesti onnellinen. On kyllä totta, että synkät mieli-alat väliin voivat häiritä suhdettani Jumalaan ja riistää minulta onnen tunteen. Ne ovat vaan pilven hattaroita, jotka vähäksi aikaa peittävät auringon, mutta minä tiedän sen kuitenkin olevan olemassa. Ja syvinnä sydämmessäni lepää vankkana perustuksena vakava päätös, luja tahto olla onnellinen..."
"Tahto olla onnellinen?" toisti Gabrielle ivallisesti.
"Aivan niin. Onnellisena oleminen, minun mielipiteeni mukaan, riippuu ainoastaan tahdosta."
"Mutta eihän toki löytyne ketään ihmistä, joka ei tahtoisi olla onnellinen?"
"Päin vastoin. Luulenpa, että kaikkein useimmat ihmiset tahtovat olla onnettomia."
Gabrielle ei vastannut; Robertin sanat synnyttivät hänessä tuskallisen levottomuuden. Hän ei niitä ymmärtänyt, hän piti niitä arvottomina, mutta samalla kertaa herättivät ne hänessä suuttumusta siitä, ett'ei hän voinut seurata pastorin ajatuksien juoksua.
"Niin", sanoi hän viimein kylmästi, "siinä tapauksessa minä kai tahdon olla onneton. Tunnustan, ett'en laisinkaan ymmärrä, mitä te tarkoitatte, en ole milloinkaan ymmärtänyt tuollaisia uskonnollisia viisastelemisia. Suoraan sanoen, luulen uskonnon usein olevan paljasta petosta."
"Uskotteko rakkautta olevan olemassa, neiti Barneken", kysyi pastori äkkiä ikäänkuin ei olisi huomannutkaan Gabriellen viimeisiä sanoja, "en nyt tarkoita jumalallista, vaan luonnollista rakkautta, miehen ja naisen välillä: uskotteko löytyvän puhdasta ja jaloa sellaista?"
"Uskon ... uskon sen kyllä..." vastasi Gabrielle vähän hämillään.
"Ja löytyyhän kuitenkin niin monta sivulajia siitä, niin monta halpaa, ilettävää tunnetta, jota nimitetään rakkaudeksi, tuskinpa löytynee mitään tunnetta, jota voisi niin vääristellä kuin rakkautta. Mutta teidän päähänne ei edes pistäkään kieltää sen olemassaoloa; teidän täytyy tunnustaa, että elämän runollisuus, sen jalostuttavimmassa ja ylentävimmässä muodossa, on juuri tämä sama rakkaus, joka kuitenkin myös voi tuottaa niin paljon syntiä ja häpeätä sukukunnallemme. Miksi tuomitsette toisin uskontoa? Minkätähden kiellätte, että on olemassa todellista uskoa, jos kohta siitä löytyykin monta sivulajia, monta lm hairahdusta?"
"En ole kieltänyt sen olemassa oloa", vastasi Gabrielle äkkiä, "väitän vaan, että useimpain ihmisten usko on petosta tahi ... yksinkertaisuutta. Puhun vaan omasta puolestani, ja minun mielestäni on mahdotonta voida uskoa! Tahtoisin sitä tehdä, toivoisin voivani sitä, mutta... Löytyyhän maailmassa niin paljon surua ja kärsimystä, mitenkä siis voisi uskoa Jumalan olevan rakkautta täynnä, kun hän sallii sellaista, ja eihän sitä toki tahdo uskoa muuhun kuin rakastavaiseen Jumalaan, kernaammin sitä sitten on aivan ilman.
Enkä minä mitenkään voi mukautua siihen, että elämä on niin täynnä kärsimystä. Se saattaa minut vihamieliseksi Jumalaa kohtaan. Minulla on, esimerkiksi, nuori ystävä, joka äskettäin täytti kaksikymmentä vuotta ja joka kahdentoista vuotiaasta asti on ollut rampa molemmista jaloistaan, niin että häntä on täytynyt vetää ja kantaa kuin pientä lasta. Hänen täytyy kieltäytyä kaikesta nuoruuden ilosta, kaikki, kaikki, mikä antaa elämälle sen arvon, ei ole milloinkaan hänelle olemassa!
En voi koskaan mennä hänen luotaan, sydämmeni paisumatta katkeruudesta ja toivottomuudesta, ja minusta tuntuu ikäänkuin tahtoisin puristaa nyrkkiä tuolle julmalle voimalle, joka niin hirvittävällä tavalla rasittaa ihmisraukkaa."
"Entä hän itse, onko hänkin yhtä täynnä toivottomuutta ja katkeruutta?" kysyi Robert, joka hyvin tunsi nuoren tytön, jota Gabrielle tarkoitti.
"Hän! Ei, hän on enkeli!" lausui Gabrielle. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä ja katkeruus hänen kasvoillaan antoi sijaa lämpimämmälle hohteelle; "en ole milloinkaan kuullut hänen lausuvan valituksen eli edes kärsimättömyyden sanaa, päin vastoin sanoo hän voivansa kiittää Jumalaa kärsimyksistä, jotka ovat häntä kohdanneet."
"Tässähän teillä on elävin todistus todellisesta uskosta", vastasi Robert. "Ettehän toki tahdo sanoa ystävänne uskonnon olevan petosta tahi teeskentelyä?"
"En suinkaan, mutta kenties se on hänelle jonkinmoinen korvaus siitä ilosta, mitä elämä ei voi hänelle tarjota. Kaikessa tapauksessa on hänen uskonsa todellinen ja vilpitön. En tunne ketään ihmistä, jota niin ihailisin ja kunnioittaisin kuin häntä. Hän on rakastettavin ja hellin olento, mitä voi ajatella; hän vaan miettii, mitenkä saattaisi tuottaa muille hyötyä ja iloa! Hän on kristitty, sanan parhaimmassa merkityksessä. Mutta kuinka monet ovat hänen kaltaisiaan? En minä ainakaan ole milloinkaan nähnyt ketään, joka vähintäkään olisi häntä muistuttanut!"
"Mutta ettekö ymmärrä, että tämä ainoa esimerkki riittää todistamaan, että todellakin löytyy voima, jota nimitämme uskoksi, ja että riippuu meistä itsestämme tahdommeko sen omistaa vai emme?" vastasi Robert hymyillen. "Rauta ei itsessään ole magneetillista, mutta niin pian kuin magneetillinen voima siihen koskettaa, tulee se todistukseksi siitä, että sellainen voima todellakin on olemassa. Samoin on ihmis-sielunkin laita. Jos vaan kerrankin olette nähnyt ja tunnustanut niitä ihania hedelmiä, joita usko siinä voi tuottaa, niin ette suinkaan saata kieltää tämän voiman olemassa oloa."
"Se ei ole minulle mikään todistus!" lausui Gabrielle kiivaasti. "En ole milloinkaan tunnustanut salaperäisten voimain vaikuttavan ystävässäni. Hän on luonteeltaan harvinaisen jalo ja suuremmoinen, sentähden voi hän jalolla tavalla kestää kärsimystään. Mutta saisimmepa nähdä, jos tuollainen kärsimys kohtaisi jotakin vähemmän jaloluonteista ... esimerkiksi ... äitipuoltani ... minkälaisia hedelmiä hän tuottaisi -- pitäähän hänkin itseään uskon todistuksena -- mutta, en minä vaan luule, että hänen hedelminään olisi kärsivällisyys ja rakkaus."
"Anteeksi, neiti Barneken, vaan nyt ette ole rehellinen päätelmissänne", vastasi Robert vakaasti. "Tiedän kyllä hyvin, ketä tarkoitatte 'ystävällänne', tunnen hänet hyvin, kenties paremminkin kuin te. Voisin siis kertoa teille, ell'ette ennestään sitä tietäisi, että oli aika, jolloin ystävänne ei suinkaan kestänyt kärsimystään jalolla tavalla, jolloin hänen sydämmensä päinvastoin oli täynnä katkeria, vihamielisiä ajatuksia, jolloin hän Jobin tavoin kirosi syntymähetkeänsä..."
"Oliko se sitten ihmeellistä!" huudahti Gabrielle innostuneena. "Oi, jos minä olisin ollut hänen sijassaan, en mielestäni olisi löytänyt kyllin voimakkaita sanoja kirotakseni..."
"En ole sanonut sen olleen ihmeellistä", keskeytti häntä Robert, ja hänen äänensä värähteli kärsimättömyydestä. "Sanon tämän vaan osoittaakseni teille, ett'ei ystävänne itsestään voi kestää kärsimystään niin jalosti, niin kärsivällisesti, sellaisella ilolla kuin hän sen tekee, vaan että se on usko, joka vaikuttaa hänessä tämän ihmeen."
"Se on teidän mielipiteenne, vaan se ei ole minun", vastasi Gabrielle, ja äkkinäinen kylmyys seurasi hänen äskeistä kiihkeyttään. "Luulen päinvastoin, että juuri hänen luja ja jalo luonteensa, taisteltuaan kovan taistelun kärsimättömyyttä ja itsekkäisyyttä vastaan, vihdoinkin on päässyt voitolle ja opettanut hänelle taidon tyytyä kohtaloonsa ja muodostaa elämäänsä niin onnelliseksi kuin mahdollista."
"Mutta niin ei hän itse arvostele asiaa. En ole milloinkaan kuullut hänen puhuvan kohtaloonsa tyytymisestä. Sitä vastoin olen lukemattomia kertoja kuullut hänen sanovan, että joll'ei hän saisi kiinnittää katsettaan Kristuksen ristiin, joll'ei uskon voima hetki hetkeltä häntä sukisi, vaipuisi hän silmänräpäyksessä epätoivoon ja katkeruuteen. Eikä minulla ole mitään syytä epäillä hänen sanojensa totuutta."
"Se on itsensä pettämistä", vastasi Gabrielle äkkiä ja, päättävästi, "jonkinmoinen pelastusvyö, jota hän käyttää voidakseen pysyä ylhäällä..."
"Itsensä pettämistä? Mutta onko teillä todellakin oikeutta syyttää ystäväänne siitä? Minä puolestani olen harvoin nähnyt terävämpää, selvempää ja itsetietoisempaa järkeä..."
"Sitä en ole milloinkaan kieltänyt! Hän on lahjakkain nainen, minkä tunnen ja tiedän kyllä hyvin, ett'en ole kelvollinen päästämään hänen kengännauhojaankaan..."
"No, ja kuitenkin tahraatte tätä järkeä, jota näytte niin innokkaasti ihailevan, rakentamalla psykoloogisia hairahduksia voidaksenne väittää uskoa olemattomaksi. Onko siinä teidän mielestänne rahtuakaan johdonmukaisuutta?" kysyi pastori ja katseli hymyillen nuoren tytön liikutettuja kasvoja.
"On, se ei vähintäkään ole ristiriidassa johdonmukaisuuden kanssa", vastasi Gabrielle yhä jäykemmin, "en luule kenenkään voivan kieltää, ett'eivät lahjakkaimmatkin ihmiset saata joutua itsensä pettämisen uhriksi. Väitän yhä vieläkin, että ystävä raukkani on teräväjarkinen ja kaikissa suhteissa lahjakas, vaan ett'ei hänen mielensä tätä nykyä ole oikein tavallisessa tilassaan.
Jos hän olisi saanut olla terve, olisi hän varmaan ollut toisenlainen, mutta nyt on hän, kuolinhaavan saaneen eläimen tavoin, joka ei tiedä minne mennä, lopulta joutunut uskonnollisen innostuksen valtaan, joka tuottaa hänelle jonkinmoista korvausta kaikesta siitä, mitä elämä häneltä kieltää. Oi. minä ymmärrän hänet niin hyvin, hänen elämänsä on niin tyhjää, niin kaikkea runollisuutta vailla, ja paremman puutteessa on tuolla haaveksimisellakin jonkinmoinen runollisuutensa.
Tekisin aivan samoin kuin hän; vapaaehtoisesti ja tietäen pettäväni itseäni saattaisin liittyä uskonnolliseen lahkoon. Se osa olemuksestani, joka ei kokonaan voi olla ilman kaikkea elämän lumousta, haaveilisi virren veisuussa ja hurmautuisi uskonnollisista tunnelmista, sillä välin kun parempi osa, terve järkeni säälittä nauraisi minulle!"
Robert ei vastannut mitään. Gabriellen sanat tekivät häneen niin tuskallisen vaikutuksen, että hänen oli vaikea salata tunteita, joita ne hänessä herättivät. Mitenkä oli mahdollista, että yhdeksäntoista vuotiaalla tytöllä oli niin aikainen käsitys elämän suhteista, niin sairalloisen tarkka huomio ihmissydämmen salaisuuksista? Mikä oli valmistanut tämän nuoren tytön mielen niin hedelmää tuottavaksi maa-alaksi epäilykselle ja uskottomuudelle?
Kuinka monta taistelua hänen vielä tuli taistella, mitä synkkiä, yksinäisiä polkuja hänen vielä tuli vaeltaa, kuinka vaski vielä hänessä tarvitsi puhdistamista, takomista ja hiomista, ennenkuin kuona eroaisi ja hänen sydämmensä puhdistuisi vastaanottamaan ja ymmärtämään selitystä elämän suureen, ihmeelliseen arvoitukseen. Selittämätön tuskan tunne valtasi hänet äkkiä ja saattoi hänet nopeasti kääntämään päätään sivulle päin, salatakseen kyyneleitä, jotka vasten hänen tahtoansa nousivat hänen silmiinsä.
Myöskin Gabrielle istui ääneti, pää puoleksi pois käännettynä, vaipuneena tuskallisiin ajatuksiin, joille ihana kesä-aamu, puiden humina lehmuskäytävässä ja aaltojen hiljainen loiske rantoja vastaan antoi surullisen viehätyksen...
Äkkiä keskeytti heidän ajatuksiaan aamiaiskellon tuikea ja kiivas sointi, jossa Gabrielle oli huomaavinaan äitipuolensa aamutervehdyksen.
Nuori tyttö säpsähti ja nousi äkkiä penkiltä.
"Kun kello jo on yhdeksän", lausui Gabrielle vallattomalla tavallaan, joka muistutti kyllästynyttä, suuren maailman naista, "tiedän kyllä teidän halveksivan naisten kohteliaisuuksia niinkuin leipurin lapset vehnästä, mutta minun täytyy kuitenkin tunnustaa ajan kuluneen erinomaisen nopeaan teidän seurassanne."
Robert ei yhtynyt nuoren tytön keveään keskustelutapaan, eikä surullinen ilme kadonnut hänen kasvoiltaan.
Vaan Gabrielle ei antanut tämän ilmeen peloittaa itseään, vaan jutteli yhä samalla vapaalla tavalla, heidän mennessään puiston läpi, rakennusta kohti. Hänellä oli vastustamaton tarve päästä iloisemmalle tuulelle, sillä lieventääkseen levottomuutta, jota hän tunsi siitä, että tämän hetken ystävällinen mieliala oli viehättänyt häntä pastorille osoittamaan avomielisyyttä, jota hän ei käyttänyt edes uskotuimpia ystäviäänkään kohtaan. Jokaiselta kuluvalta silmänräpäykseltä kiihtyi hänessä yhä enemmän tuska, jota ne henkilöt, joiden sieluelämä on itsenäinen ja puhdas, tuntevat, kun joku arvaamatoin mieli-ala on viekoittanut heidät paljastamaan itsensä vieraalle.
Saavuttuaan penkereelle, näkivät he Mimmin ja Ebban täyttä vauhtia juoksevan alas portaita ja mäkeä. Kun molemmat tytöt olivat tervehtäneet pastoria, tehden kömpelön, aaltomaisen liikkeen ruumiillaan ja nyökäyttäen päätään, -- jonkinmoinen kumarrus, missä helposti saattoi huomata ponnistuksia saavuttamaan Bellan tervehtämistapaa, jota he pitivät ihanteena, tarttui Mimmi Gabriellen toiseen käsivarteen ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Bella, 'hän' on menehtymäisillään kiukusta. 'Ahlbornska' on ilmoittanut pastorin ja sinun istuneen kokonaisen tunnin lehmuskäytävässä."
"Ärsytäppäs häntä menemällä penger-tietä hänen ikkunansa ohi", kuiskasi Ebba takaapäin.
Gabrielle likisti merkitsevästi Mimmin käsivartta ja jatkoi sitten vallatointa keskusteluaan pastorin kanssa.
"Pastori, ratsastatteko mielellänne?" kysyi hau ja loi Robertiin keikailevan katseen.
"Ratsastan", vastasi pastori tyvenyydellä, johonka ei Gabriellen intokaan vaikuttanut mitään, "ennen olin hyvinkin huvitettu siitä, mutta viime vuosien kuluessa ei minulla ole ollut siihen aikaa."
"Mutta täällä teillä ainakin on aikaa", jatkoi Gabrielle entiseen tapaansa, "en voi ymmärtää että koko päivä kuluisi köyhien luona käymiseen ja tutkistelemiseen. Meillä on täällä kaksi mainiota ratsua; jos teitä haluttaa, voimmehan joskus yhdessä..."
Pastori ei kuitenkaan ehtinyt vastata nuoren tytön ehdotukseen, sillä Gabriellen puhuessa, ilmestyi kreivitär portaille synkkänä ja onnettomuutta ennustavana kuin äkkiä nouseva ukkospilvi. Nuoriin tyttöihin katsahtamatta, meni hän surkean näköisenä pastoria vastaan ja ojensi sanaakaan lausumatta hänelle kätensä aamu-tervehdykseksi.
Kun tämä oli tapahtunut, kääntyi hän, yhä yhtä synkän näköisenä Gabriellen puoleen ja sanoi tylysti:
"Gabrielle ja lapset tietävät, että aamiainen on valmis kello yhdeksän ja että minä toivon teidän silloin säntillisesti saapuvan pöytään. Nyt soitan jo toista kertaa."
"Pyydän anteeksi", kiiruhti pastori vastaamaan, "mutia se oli minun syyni, minä viivytin neiti Barnekenia liian kauan."
"Kun velvollisuus kutsuu, ei saa antaa viivyttää itseään", sanoi kreivitär ja vaalea, marttyyrimainen hohde levisi hetkeksi hänen surullisille kasvoilleen; "kysymyksessä oleva asia on kyllä vähäpätöinen, mutta ensimmäinen elämän ohjeeni on: uskollisuus vähässä, tottelevaisuus pikku asiassakin, ja sitä sääntöä koetan painaa lastenkin mieleen."
Pastori ei vastannut; hän nyykähytti vaan päätään, meni viemään hattunsa ja keppinsä etehiseen ja seurasi sitten kreivitärtä ruokasaliin.
Pikku tytöt, joissa äitipuolen varoitukset aina herättivät silmänräpäyksen kestävän raukeuden, menivät siivosti perässä ja kaikkein viimeisenä tuli Gabrielle, jonka kalpeat posket hehkuivat mielikarvaudesta, kun häntä tällä tavalla oli nuhdeltu vieraan kuullen.
Hän ei voinut kääntää pois silmiään äitipuolensa vartalosta heidän kulkeissaan pitkän käytävän läpi, joka penkereelle vievältä ovelta johti ruokasaliin. Tuossa selässä oli jotakin, joka ärsytti häntä raivoon asti, oli aivan kuin se olisi aaltoillut mielistelemisestä ja tukahdetusta kiukusta...
"Minä vihaan häntä", lausuu Gabrielle itsekseen, ja puristi kiivaasti nyrkkiään, "minä vihaan häntä..."
Aamiaista syödessä tuli kreivitär kuitenkin koko joukon paremmalle tuulelle. Pastori oli nyt hänen vieressään ja vampyyrin kaltaisella voimalla, joka on omituinen muutamille naisille, osasi hän ikäänkuin imemällä vetää puoleensa koko hänen huomionsa ja tällä menetyksellä karttui hänelle taas hyvää mieltä ja ystävällisyyttä.
Gabrielle sitä vastoin ei puhunut eikä syönyt paljo mitään koko aamiaisen kestäessä. Pastori ojensi hänelle useampia kertoja leipäkoria ja ruokavateja, ja loi häneen tutkivan katseen, mutta Gabrielle vaan pudisti päätään ja työnsi kieltävästi pois hänen ojennetun kätensä.
Äkkiä tunsi hän omituisen, tuikean katseen kohtaavan itseään äitipuolensa silmistä. Tästä säpsähti hän kuin pieni lapsi, joka äkkiä näkee käärmeen pään nousevan vierestään.
"Nyi se tulee", ajatteli hän kauhistuneena, "tunnen, että hän aikoo sanoa jotakin joka minua loukkaa; oi, jos vaan voisin juosta tieheni, jos voisin päästä pakoon ... tuntuu aivan siltä kuin hävyttömyys suhisisi ilmassa ympärilläni ... oi, jos minä vaan..."
"Minkätähden et syö, Gabrielle?" kysyi kreivitär lyhyesti. "Mikä sinua vaivaa? Oletko sairas? Siinä tapauksessa lähetämme heti noutamaan lääkäriä."
"En ole sairas", vastasi Gabrielle ja maailman tapoihin tottunut nuori tyttö arasteli pienen lapsen tavoin äitipuolensa tylyä katsetta, "minulla vaan ei ole nälkä."
"Mutta tämä ei toki käy laatuun", jatkoi kreivitär entiseen tapaansa, "sinun täytyy ruveta juomaan terveysvettä, saadaksesi takaisin ruokahalusi. Sinulla, rakas lapseni, ei todellakaan ole varaa käydä kalpeammaksi tahi laihemmaksi. Katsohan vaan ranteitasi, käy oikein säälikseni nähdä niitä."
Gabrielle ei vastannut; mutta itsekseen ajatteli hän, että jos kreivittäreltä menisi lihan palanen väärään kurkkuun, ei hän suinkaan tekisi mitään sen poissaamiseksi sieltä.
"Neiti Barneken on hankkiva itselleen paremman ruokahalun päivälliseksi", lausui pastori äkkiä, "hän ja minä olemme päättäneet aamupäivällä lähteä ratsastamaan, ja se on liikunto, joka tavallisesti kiihoittaa ruokahalua."
Kreivittären kasvot synkistyivät äkkiä.
"Vai niin", sanoi hän jääkylmästi ja loi samassa Gabrielleen katseen, joka sanoja selvemmin ilmoitti, että se ratsastus-retki tulisi tapahtumaan ainoastaan mielikuvituksessa.
Kreivitär täyttikin, mitä hänen katseensa oli luvannut. Heti aamiaisen jälkeen pyysi hän pastoria tulemaan kirjoitushuoneesensa, missä pidätti häntä pari tuntia keskustelemalla uuden vaivaistalon ehdotuksesta, jota hän aikoi pyytää kreivin esittämään seuraavassa kunnankokouksessa.
Kun tämä aine, johon Robert oli erinomasti innostunut, oli loppuun käsitelty, kysyi kreivitär, lempeästi hymyillen, eikö pastori tahtoisi seurata häntä Enbyhyn, Lars Petter'in luo; vaimo siellä oli hyvin sairas ja hänen sieluntilansa äärettömän surullinen. Pastori oli tietysti heti taipuvainen. Kreivitär pukeutui sopivaan kävelypukuun, joka oli yksinkertainen, vaan aistikas ja kaunisti häntä.
Käsivarrellaan oli hänellä pieni kori, täynnä kirjoja, rahaa y.m. ja kädessä pitkä päivänvarjo, jota hän käytti keppinä. Yhdentoista ajoissa pastori ja hän sitte läksivät Enbyhyn Lars Petter'in luokse.
Oli kuuma kesäpäivä ja tie Lars Petterin tuvalle, joka oli noin puolen penikulman matkan päässä Säboholmista, kulki melkein lakkaamatta auringonpaisteisten niittyjen yli ja pölyisiä maanteitä pitkin.
Tavallisesti kreivitär ajoi käydessään köyhien luona, mutta tänään hän piti kävelemisen edullisempana, sillä jos hän olisi ajanut, ei koko matkaan olisi kulunut kuin pari tuntia, jota vastoin edestakainen kävely levähdyksineen ja keskusteluineen saattaisi kestää melkein koko aamupäivän.
Pastoria lämpö suuresti rasitti; hän oli kyllä muuten ravakka jalkamies, mutta puolipäivän kuumuus, jota ainoastaan ani harvoin joku varjo vähensi, vaikutti hänessä päänkivistyksen ja saattoi hänet hikoilemaan niin, ettei kävely suinkaan hauskaa ollut.
Kreivitär sitä vastoin kulki auringonpaisteisten niittyjen yli niin uutterasti, että se olisi kunnostuttanut päiväläis-naistakin. Hänen laiha, hermostunut ruumiinsa ei milloinkaan tuntenut väsymystä, kun hän oli asettanut itselleen päämäärän. Nytkin hänen kulkeissaan pastorin vieressä, lepäsi hänen kasvoillaan pontevuus, joka teki melkein hervaisevan vaikutuksen hänen seuralaiseensa, jonka väsymystä hän ei ollut huomaavinaankaan ennenkuin he saapuivat metsistöön, missä hän jo edeltäpäin oli päättänyt, että he levähtäisivät hetkisen hauskasti keskustellakseen.
Levätä he kyllä saivat, mutta ei edes kreivittären pontevuuskaan saanut aikaan hauskaa keskustelua. Pastori vastasi vaan muutamilla sanoilla, eikä kreivittären ystävällisten kasvonliikkeiden eikä mielisteleväin huomautusten onnistunut poistamaan tyytymättömyyttä, joka kuvautui hänen muuten niin avonaisilla, ystävällisillä kasvoillaan.
Heti heidän saavuttuaan Lars Petterin luo, katosi kuitenkin tämä pieni tyytymättömyys kokonaan. Kärsivällisesti ja hellästi kuunteli pastori sairaan valituksia ja koetti parhaan taitonsa mukaan häntä lohduttaa ja rauhoittaa.
Kreivitär istui läheisyydessä tuolilla. Hän kuunteli, kädet ristissä, innostuneena, harras ilme kasvoillaan, vakavia sanoja, jotka nuoren papin matala, sointuva ääni teki vielä liikuttavammiksi.
He viipyivät pari tuntia tuvassa; kreivitär tiedusteli väen ruumiillisia tarpeita, auttoi itse toista tyttöä tekemään vuodetta, Lars Petterin muuttaessa sairasta, lahjoitti heille rahaa ja lääkkeitä, antoi heille joukon terveys-opillisia ohjeita ja käytännöllisiä neuvoja. Kaiken tämän teki hän hartaalla, myötätuntoisella huolenpidolla, joka saattoi sairaan nyyhkyttämään kiitollisuudesta ja ihailusta.
"Totta on", sanoi Lars Petter kynsien päätään, "että meidän kreivittäremme vertaista ei ole missään, sen olen aina sanonut ja sanoissani pysyn."
Kyyneleet nousivat kreivittären silmiin, kun hän, päätään pudistaen ja useampia kertoja toistaen sanan "vaiti, vaiti", torjui torpan asukkaiden kiitollisuutta. Suloinen liikutus valtasi hänen mielensä ja poisti hetkeksi omituisen, kalvavan levottomuuden, joka aina häntä vaivasi. Hän loi pastoriin pikaisen, tietämättään aran ja rukoilevan katseen, ikäänkuin hänessä vallitsevat hellät tunteet olisivat vastustamattomalla tavalla vaatineet jotakin myötätuntoisuuden osoitusta, sanaa, katsetta...
Mutta hänen salaiset rukouksensa jäivät vastauksetta; pastori ei näyttänyt häntä ymmärtävän, hän ei edes ollut huomaavinaan hänen katsettaan, vaan jatkoi yhä ystävällistä puhettaan Lars Petterin tytön kanssa.
Sillä välin oli aamupäivää jo paljon kulunut ja huolimatta toivomuksestaan vielä voida viipyä köyhän väen luona, valtasi kreivittären, nähdessään pastorin väsyneet kasvot, äkkinäinen into päästä sieltä pois, jonka tähden hän jotenkin kiireellisesti heitti hyvästi ja lähti sitten, Lars Petterin kiitosten ja vaimon siunausten seuraamana, pastorin kanssa kotimatkalle.
Päivällisen jälkeen, jota syödessä vallitsi jotenkin raskas mieliala, koetti Gabrielle vielä kerran panna toimeen ehdoiteltua ratsastusretkeä Robertin kanssa. Tämä innostui siitä kohta; toivo jälleen saada nauttia huvia, josta hänen niin monen vuoden kuluessa oli täytynyt luopua, tuotti hänelle lapsellisen ilon.
"Nuoruudessani minua pidettiin hyvänä ratsastajana", sanoi hän leikkiä laskien, "ja jollei Jumala olisi minua ohjannut toisille teille, olisi minusta luultavasti tullut kelpo urheilija."
Kreivitär ei sanonut mitään, hän ei ollut kuulevinaankaan mitä molemmat nuoret puhuivat, vaan kumartui syvemmälle käsityönsä yli ja laski synkkänä uutterasti sen silmukoita.
Mutta kun tallirenki vähän aikaa sen jälkeen talutti hevoset portille ja Gabrielle kauniina ja varomattoman säteilevänä voittoriemusta tuli ulos hienossa ratsastus-puvussaan, sai kreivitär äkillisen hermotaudin kohtauksen. Pastori, joka ei milloinkaan ennen ollut nähnyt tällaista kohtausta, kauhistui nähdessään nämät täristykset ja kuullessaan tuon raukeevan äänen, joka kuiskasi tuskin kuuluvasti: "vettä." Kalpeana ja liikutettuna seisoi hän kumartuneena sohvan yli, jolla kreivitär makasi, käsivarrellaan tukien hänen päätään sillä aikaa kun Gabrielle kaatoi vettä sairaan suuhun.
Kun nuori tyttö äkkiä kuiskasi hänelle, että olisi paras, jos äitipuoli saisi olla yksin ja että he aivan hyvin saattoivat lähteä aijotulle ratsastusretkelle, katsoi hän kummastuneena Gabrielleen ja vastasi, että asiain näin ollessa, on mahdotonta kreivitärtä jättää.
Gabrielle ei vastannut mitään. Hän puristi kokoon huulensa ja kasvoilleen levisi marmorintapainen kylmyys. Pikaisella liikkeellä laski hän lasin kädestään pöydälle ja läksi huoneesta käskeäkseen tallirengin viemään pois hevosia.
Kreivittären kohtaus taukosi heti sen jälkeen kun Gabrielle oli hänet jättänyt; täristykset herkesivät vähitellen, silmät avautuivat ja raukeasti hymyillen saattoi hän pyytää pastorilta anteeksi siitä, että tämän oli täytynyt olla näkemässä hänen heikkouttaan.
Ratsastusretkestä ei enään tullut kysymystäkään; niin Gabrielle kuin pastorikin olivat kadottaneet halun siihen.
Seuraavana päivänä oli kreivitär taas aivan entisellään ja valmis jälleen viemään pastoria torpparien asuntoihin. Tällä kertaa hän sentään ajoi ja otti toisen pikku tytöistä mukaan. "Tahdon, että lapset varhain oppivat tuntemaan köyhien kurjuutta", lausui hän selitykseksi pastorille.
Tähän tapaan jatkoi hän seuraavina päivinä, kulki jalan tahi ajoi tuvasta tupaan, teki pastorin tutuksi kansan sielunelämään, kertoi hänelle tuumistaan parantaakseen työväen asemaa tiluksella j.n.e. Ja pastori kuunteli, kärsivällisesti ottaen osaa kaikkeen, jos kohta hänet väliin valtasikin väsymyksen tunne, lausumaton ajatus siitä, ettei tämä ollut sellaista lepoa, jota kreivitär oli hänelle luvannut ja jota hän niin hyvin tarvitsi sekä sielun että ruumiin puolesta.
Sitä paitsi oli toinenkin seikka, joka näinä päivinä häiritsi hänen mielensä sopusointuisuutta. Hänen oli nimittäin mahdotonta saada tavata Gabrielle yksin. Ensimmäisestä aamusta asti, jolloin he kohtasivat toisensa lehmuskäytävässä, ei hän ollut puhunut Gabriellen kanssa muuta kuin ruokapöydässä tahi kreivittären läsnäollessa. Nuori tyttö näytti häntä karttavan; jos he joskus sattuivat tapaamaan toisensa, kreivittären olematta mukana, onnistui Gabriellen aina löytää joku tekosyy, minkä nojalla saattoi poistua.
Oli jotakin niin salaperäisen lumoavaa tällä tavalla joka päivä ja joka hetki nähdä hänet, oppia tuntemaan hänen askeleensa, hänen äänensä värähdykset, eikä kuitenkaan voida ajatuksia vaihtamalla lähestyä häntä. Tämä kainous, joka niin suuresti erosi kreivittären innokkaasta ystävällisyydestä, ympäröi nuoren tytön puhtauden hohteella, mikä veti puoleensa ja lumosi hänen mielikuvituksensa.
Jos hän, istuessaan juttelemassa kreivittären kanssa, vaikka vaan etäältäkin kuuli Gabriellen äänen tahi näki hänet vilahdukselta, saattoi hän, niin ettei kreivittären haukansilmäkään huomannut muutosta hänen ulkomuodossaan, vaipua suloiseen haaveiluun aivan kuin hän olisi kuullut etäisen laulun epäselviä säveleitä.
"Tämän nuoren tytön olennossa on salaperäisyys, jota ei kukaan ymmärrä ja hän itse kaikkein vähin", mietti hän, "hänen sielunsa syvyydessä kätkeytyy puhtaus, joka pintapuolisuuden ja teeskentelynkin lävitse tunkeutuu esiin ... hän on liian hyvä nykyiselle elämäntavalleen ... toinen ympäristö, uudet vaikutukset ... niin, hän on totuuden rakkautensa, rehellisyytensä kautta likempänä Jumalan valtakuntaa kuin moni, joka luulee siellä olevansa..."
Se nais-ihanne, jota hän jo lapsuuden ijästä asti oli pitänyt niin puhtaana ja kirkkaana, että jo hänen ajatuksensakin sitä tahrasivat, alkoi vähitellen esiintymään selvissä, määrätyissä muodoissa; se ei enää ollut paljas mielikuva, jota oli mahdotonta saavuttaa, se oli elävä, todellisuudesta otettu kuva, jota ympäröi hänen mielikuvituksensa sille luoma puhdas hohde.
Robertin ollessa Säboholmissa, oli kreivittärellä ajoittain perherakkauden palajavia kohtauksia. Silloin piti kaikkein, -- Gabriellen, pikku tyttöjen, kreivittären itsensä ja neiti Ahlbornin, keski-ikäinen nainen, joka oli kreivittären oikea käsi ja jota talossa kutsuttiin "mamselliksi", kokoontua arkihuoneesen tahi kuistille ompelemaan esiliinoja ja hameita tiluksen köyhille. Silloin luki pastori aina ääneen. Tahi ajettiin vaunuissa jollekin likiseudulla olevalle paikalle, jossa sitten asettauduttiin metsäiselle mäelle ja syötiin päivällistä.
Gabrielle ei tiennyt mitään ikävämpää kuin nämät huvimatkat. Niillä vallitsi jäykkä, juhlallinen mieliala, joka ei laisinkaan sopinut tuollaisiin maahuveihin; jos puuttui suola-astia tahi veitsi joltakin, saattoi kreivitär näyttää tyytymättömältä ja kummastuneelta, ja "Ahlborn" raukka oli koko kotimatkan ja vieläpä osan yöstäkin pahoillaan tuosta pienestä onnettomuudesta.
Eräänä päivänä, heinäkuun lopulla -- pastori oli silloin ollut lähes kuukauden Säboholmissa. eikä vielä ollut kysymystäkään, että hän lähtisi sieltä pois -- teki seurue tuollaisen huviretken erääsen, lähiseudulla olevaan, luonnonihanuudestaan tunnettuun kartanoon. Tämä retki oli onnistuneimpia kreivittären yrityksistä; ei mitään puuttunut, veitset, suola-astiat, kaikki oli palkoillaan yhtä tarkasti, kuin jos pöytä olisi ollut katettu Säboholmin suuressa salissa. Kreivitär oli erinomaisen hyvällä tuulella, kutsui Gabriellea "Bellaksi" ja Mimmiä ja Ebbaa "palleroisiksi", pastori oli ottanut mukanaan runoja, joita hän lausui auringon laskiessa.
Gabrielle oli ääneti, hajamielisenä ja antoi äitipuolen yksin puhua. Seuraus tästä oli, että he vasta kymmenen ajoissa, kun kaste jo oli laskenut ja kesäyön hämäryys alkoi levittää keveätä huntuaan, läksivät paluumatkalle.
Mennessä olivat kreivitär, Mimmi ja pastori ajaneet ensimmäisessä vaunussa, Gabrielle, Ebba ja "Ahlborn" jälkimmäisessä, mutta paluumatkalla tuli Gabrielle, salaperäisten voimain vaikutuksesta, istumaan kreivittären vieressä, pastoria vastapäätä. Oli mahdotonta tietää, kuka oli aikaansaanut tämän muutoksen tahi kuinka se yleensä oli voinut tapahtua ilman kreivittären suostumusta, mutta kaikki kävi niin nopeasti, niin viimeisessä silmänräpäyksessä, että kreivitär ensi kerran elämässään huomasi itsensä petetyksi.
Tästä seurasikin, että kreivittären hyvä tuuli yhtäkkiä katosi; hän sai kovan hampaan pakotuksen, kääntyi poispäin ja tuijotti jäykästi ojaan. Kun pastori vähän väliä ystävällisesti kysyi mitenkä hänen hampaittensa laita oli, vastasi hän niin kumealla, tylyllä äänellä ja luoden häneen niin martyyrimaisen katseen, ikäänkuin hammassärky olisi ollut parantumattoman maailman-kivun uusin ilmestysmuoto.
Mutta Gabrielle ei antanut äitipuolensa synkkämielisyyden häiritä itseään. Nuori tyttö istui taaksepäin nojautuneena vaunuissa, kädet sylissä ja kasvoillaan uneksiva, syvämielinen hymyily, joka todisti hänen tällä hetkellä olevan välinpitämättömän ukkospilvestä, mikä hänellä oli vieressään. Myöskin Robert antoi hetken mielialan viekoitella itseänsä ensi kerran näyttämään vähän niitä tunteita, jotka päivä päivältä olivat saaneet yhä suuremman vallan hänen sydämmessään.
Hän ei voinut olla aina vähän väliä luomatta puhuvia katseita Gabriellen kasvoihin, jotka vienossa kesäyön hämärässä esiintyivät kaikessa siinä puhtaassa, neitsyeellisessä loistossa, jolla hänen mielikuvituksensa aina ympäröi nuoren tytön kuvaa.
Vaunut, joita veti kaksi vilkasta araabialaista hevosta, vierivät salaman nopeudella tasaisella maantiellä; metsät ja niityt näkyivät vaan vilahdukselta, ja näköalan laajetessa, loisti sieltä täältä yksinäinen valo taivaan rannalla, jonka keveät sumut peittivät hienoilla, epämääräisillä värityksillä.
Metsissä, joiden kautta tie kulki, vallitsi syvä hiljaisuus. Yön salaperäiset äänet, vaunujen tasainen liikunto, tähdet, jotka sieltä täältä vilkkuivat tumman sinisellä taivaalla, jonka yli hämäryys oli levittänyt ohuen, mustan huntunsa, herätti Robertissa ja Gabriellessa omituisia tunteita, joita he sanoitta havaitsivat.
Elämän ihanuus, nuoruuden runollisuus, jonka tämä retki hiljaisena, lämpimänä kesäyönä oli loihtinut esiin kaikessa sen voimassa, kosketti heidän mieltään ja täytti sen yhtaikaa suloisella ja tuskallisella kaipauksella tuohon sanomattomaan, joka oli heitä, niin likellä, että heidän vaan tarvitsi mielestään ojentaa kätensä siihen tarttuakseen ja joka kuitenkin oli yhtä salaperäisen etäällä kuin metsien syvyys tahi taivaan ylevyys...
Kun he kahdentoista aikana saapuivat kotiin ja vaunut pysähtyivät Säboholmin portille, auttoi Robert ensin kreivitärtä astumaan alas, joka, lausuttuaan lyhyen, synkän kiitoksen, heti kiirehti ylös portaita, sanomatta kenellekään hyvää yötä. Sen jälkeen kääntyi Robert ja ojensi kätensä Gabriellelle. Nuori tyttö tarttui siihen arasti ja osotti liikettä, mikä suuresti erosi hänen tavallisesta, varmasta käytöksestään, vaan päästi sen heti kun Robert oli auttanut hänet alas.
"Hyvää yötä", sanoi hän äkkiä, vähän kumartaen päätään ja kääntyen portaita kohti.
"Hyvää yötä", vastasi Robert hiljaa. Sitten lisäsi hän hellällä, pehmeällä äänellä; "Kiitoksia tästä illasta!"
Gabrielle ei vastannut. Hän kumarsi vielä kerran päätään ja riensi ylös portaita huoneesensa.
Tuuti tunnilta istui hän avonaisen ikkunan ääressä, katsellen ulos.
Hiljaisuuden läpi kuuli hän ruisrääkän laulun, joka kesäyönä kaikuu niin tenhoavana ja viehättävänä; puutarhasta levisi ruusujen tuoksu, milloin voimakkaampana, milloin heikompana aina miten tuulahdukset toivat sen mukanaan; taivaalla sammui tähti toisensa perästä päivänkoiton lähestyessä, ainoastaan tuolla kaukana tuulimyllyn siipien yli loisti suuri, yksinäinen tähti, jonka kiilto tunki valkenevan avaruuden läpi...
Kyyneleet nousivat nuoren tytön silmiin, hänen istuessaan katselemassa luonnon hiljaista, hidasta heräjämistä. Hän itki joka hetkeltä yhä kiihkeämmin, samalla kertaa tuntien itsensä sanomattoman onnelliseksi. Kaikki, mikä hänessä oli teeskenneltyä, haihtui äkkiä ja hänen sydämmensä pohjalle kätkeyvä runous virtasi vapaasti esiin. Tämä tunne salaisesta onnellisuudesta, joka -- hänen tietämättään mitenkä ja milloin -- oli hänessä herännyt, kun hän istui vaunuissa ja tunsi Robertin katseen itseään kohtaavan, täytti hänet nyt ikäänkuin hurmaava uni, jota hän ei rohjennut uskoa -- ikäänkuin outo ja samalla niin tuttu satu, jota hän innostuneena kuunteli...
"Oi, jospa se olisi niin, jospa se olisi niin", ajatteli hän useita kertoja vavisten, ikäänkuin olisi peljännyt ajatuksillaankaan koskettaa tätä vienoa unelmaa, -- "jospa ei olisi olemassa mitään muuta ja tämä ainoa olisi kaikki kaikessa..."
Hänet valtasi haaveksiva kaipaus päästä pois todellisuudesta, kokonaan antautua tähän uneksimaansa elämään, -- ja omituiset, ihanat kuvat, täynnä lempeä ja kesäyön suloisuuden ympäröiminä liikkuivat kiihoittavina hänen mielikuvituksessaan.
Mutta kun päivä koitti ja luonto alkoi heräämään, katosi tämä haaveksiminen ja hänet valtasi tulevan päivän kaipaus, äsken herännyt, tulinen halu valoon, elämään. -- -- --
Gabrielle ei ollut ainoa Säboholmissa, jolle tämä yö tuotti levottomuutta. Robertin huoneessakin vieraili unettomuus aamuun asti.
Ajatellessaan uutta suuntaa, johon hänen elämänsä alkoi kääntymään ja joka, hän tunnusti sen nyt, jo ennen hänen tuloaan Säboholmiin välistä oli hänelle aavistuksena haamoittanut, täyttyi hänen sydämmensä vavistuksella.
Rakkaus ei hänestä ollut mikään leikki, ei mikään miellyttävä ajanviete; syvä kunnioitus, jota hän lapsuudestaan saakka oli tuntenut naista kohtaan ja joka hänen itsensä kieltävän ja ankarasti siveellisen nuoruutensa kuluessa vähitellen oli muuttanut sen naisihanteen melkein liioitelluksi kunnioittamiseksi, jonka hänen mielikuvituksensa oli luonut, mutta jota hän ei vielä milloinkaan ollut todellisuudessa kohdannut, teki hänet nyt, tämän ihanteen ensi kerran ilmaantuessa aistillisessa muodossa, liikutetuksi ja hämmästyneeksi ikäänkuin hän olisi seisonut elämän käännekohdan edessä.
Oliko tämä se morsian, minkä Herra oli hänelle aikonut, oliko tämä se nuori tyttö, joka antaisi hänen maistaa naisen myötätuntoisuuden, naisen rakkauden taikavoimaa, johonka hän uskoi lapsen halveksimisella ja miehen kiihkeällä ikävöimisellä.
Ääni hänen sydämmensä syvyydestä, arvosteleva ääni, joka väliin, hänen ollessaan enin ihastuneena, kuiskasi hänen korvaansa laimentavasti: "Sinä olet hupsu, intomielinen haaveksija!" vastasi nytkin kieltävästi.
Mutta kaikkien niiden tunteiden kuohu, jotka hän nyt ensi kerran irroitti siteistä, minkä velvollisuus ja jumalanpelko olivat hänelle asettaneet, voitti tämän äänen ja hänen luonteensa luottamus ja kiihotus lakkauttivat kaikki arvelemiset ja pakottivat hänen lyhyen vastarinnan jälkeen luovuttamaan Gabriellelle sen paikan sydämmessään, jonka hän tähän asti mustasukkaisesti oli kieltänyt jokaiselta naiselta.
On kyllä totta, että hän kauvan ja lämpimästi rukoili Jumalaa johtamaan hänen menetystapaansa ja varjelemaan häntä käymästä omia teitään, mutta nämät rukoukset, niin vilpittömästi ja vakavasti kuin hän ne lausuikin, olivat ainoastaan uskonnollisia tunteen ilmauksia, joilla hän koki lieventää levottomuuttaan. "Herra johda minua ... osoita minulle tahtosi!" huudahti hän kerran toisensa jälkeen ja pani kätensä kiihkeästi ristiin; mutta jos hänellä olisi ollut voimaa tutkia sydäntään tahi jos joku muu olisi voinut tehdä sen hänelle, olisi hän huomannut olevansa tuossa vaarallisessa tilassa, kohisevassa mielentilassa, jolloin rukouksemme, olkoot sitten kuinka palavat tahansa, eivät saa muuta vastausta kuin oman sydämmemme pöyhkeät vaatimukset ja olisi nähnyt päätöksensä jo itse teossa olevan tehdyn.
IV.
Kauniista yöstä ja kirkkaasta auringonpaisteesta huolimatta oli seuraava päivä pilvinen ja ukkosta ennustava. Kävelyt ja huviretket eivät siis edes voineet tulla kysymykseen, sen sijaan ehdoitti kreivitär heti aamiaisen jälkeen, että kokoonnuttaisiin puutarhasaliin ja pastori lukisi jotakin ääneen, johonka Robert tietysti heti vastasi myöntävästi.
Gabrielle ja Robert olivat molemmat kalpeat ja ääneti, ja kreivittären kasvot olivat yhtä synkät kuin taivas tuolla ulkona. Oli siis hyvin tarpeellinen keskeytys raskaalle mielialalle, kun Robert, hetken selailtuaan muutamaa kirjaa, jonka hän oli tuonut huoneestaan, alkoi lukea.
Kreivitär kutoi uutterasti, ja Gabrielle ompeli koruompelua, josta hän tuskin koko aikana nosti silmiään. Pikku tytöillä yksin ei ollut mitään liikaa intoa käsitöihinsä, vaan antoivat niiden pitkät ajat levätä sylissä, sillä välin kun he kuiskaillen tutkivat ilmanmuutoksien mahdollisuuksia, tahi kulmakarvainsa alta tarkastelivat pastoria ja Gabrielleä, ja tekivät viekkaita havaintoja, jotka niin usein syntyvät pienten tyttöjen sukkelissa aivoissa. Mutta silloin katse kreivittären haukansilmästä palautti heidät velvollisuuden tuntoonsa ja hämmästyttävän lempeä "tehkää työtä, pienokaiseni", saattoi heidät muutaman minuutin kuluessa ompelemaan niin, että pistivät sormensakin rikki.
Kirja, josta pastori luki, oli kokoelma eteväin kristittyjen henkilöitten elämäkertoja ja hän oli tilaisuutta varten valinnut kertomuksen nuoresta naisesta, joka varhain oli joutunut hengellisen elämän vaikutuksen alaiseksi ja sittemmin yksinomaan käytti voimansa ja lahjansa toisten kärsivien ihmisten hyväksi. Tämä elämäkerta, joka oli kuvattu suurella lämmöllä ja jonka Robert luki tunteellisella äänellään, tuli varsinkin lopulla, missä kerrottiin nuoren uskonsankarin kovista ruumiillisista tuskista ja kuolemasta, niin liikuttavaksi, että niin kreivitär kuin Gabriellekin hetkeksi sen tähden unhoittivat omat persoonalliset tunteensa.
Gabriellen oli yleensä vaikea itkeä, mutta hänen kuunnellessaan Robertin ääntä, joka hieman vapisi hänen lukiessaan kertomusta tästä kuolinhetkestä, jolloin uskon varmuus saavutti voiton kärsimyksistä ja kuolon tuskista, valtasi hänet hillitsemätön liikutus ja hänen täytyi kiirehtiä niin huomiota herättämättä kuin mahdollista, pyyhkimään kyyneleltään, joita hän häpesi näyttää.
Kun Robert oli lopettanut lukemisen ja sulkenut kirjan, huokasi kreivitär syvään ja veti esiin nenäliinansa, jolla hän monta kertaa pyyhki poskiaan ja silmiään.
"Niin, se oli ihana elämä ja vielä ihanampi kuolema, eikö totta?" sanoi Robert kohdatessaan kreivittären katsetta. Sen jälkeen, odottamatta hänen vastaustaan, kääntyi hän Gabriellen puoleen ja jatkoi: "Vai miten, neiti Gabrielle, eikö teidänkin mielestänne ihminen tule sekä paremmaksi että onnellisemmaksi tietäessään, että voi löytyä sellaisia henkilöitä tässä synnin ja heikkouden maailmassa?"
"Tulee", vastasi Gabrielle matalalla äänellä ja katsomatta ylös, "en tiedä mitään, mikä niin miellyttäisi minua kuin ihmiset, jotka kokonaan ja täydellä todella voivat antautua siihen, johonka he uskovat, olkoonpa se sitten henkilö tahi ... tahi uskonnollinen vakuutus... Olen aina pitänyt laupeuden sisarista ja nunnista..."
Kreivitär naurahti tylysti, mikä silmänräpäyksessä karkoitti vakavan liikutetun mielialan, minkä kertomus oli vaikuttanut.
"Niin, teoriiassa, rakas Bellani", vastasi hän, ja yrityksensä saadakseen äänensä kuulumaan ystävälliseltä ja leikilliseltä, teki sen karkeaksi ja teeskennellyksi, "teoriiassa, jolloin kuvailet laupeuden sisariasi ja nunniasi nuorina ja kauniina ja puettuina sieviin, soveltuviin huntuihin, jotenkin samanlaisina kuin nunnat teaatterissa: mutta todellisuudessa, jolloin he ehkä loukkaisivat kauneuden tuntoa vanhoilla ryppyisillä kasvoillaan ja kuluneilla vaatteillaan, luulen varmaan, jos tunnen sinut oikeen, että kernaammin olet heitä ihailematta..."
Gabrielle kalpeni, vaan kohotti päätään, katsoi äitipuoltaan suoraan silmiin ja vastasi, hilliten ääntänsä:
"Se oli kova tuomio, se on jotenkin samaa kuin jos sanoisi minulla olevan ainoastaan kauneuden tuntoa, eikä laisinkaan sydäntä..."
"Voi, rakas lapseni", vastasi kreivitär entiseen teeskenneltyyn, leikilliseen tapaansa. "Sinäpä osaat tehdä aivan kauhistuttavia, johtopäätöksiä! Noin ihmiset voivat vääntää toisen sanoja", lisäsi hän luoden merkitsevän katseen pastoriin, "Enhän minä ole puhunut sanaakaan sydämmestäsi, puhuin vaan kauneuden tunnostasi ja minun mielestäni se todellakin on harvinaisen arka ja kehittynyt, eikä sitä suinkaan tarvitse hävetä, pikemmin päin vastoin. Muistan sinun kerran sanoneen, että jos synnyttäisit ruman lapsen, et hetkeäkään epäilisi sitä surmata..."
"Sitä ei neiti Gabrielle ole voinut milloinkaan sanoa!" huudahti Robert äkkiä, unohtaen varovaisuuden, jota hän tavallisesti noudatti näissä ikävissä kiistoissa kreivittären ja Gabriellen välillä.
Kreivittären huulilla oli jo ylpeä vastaus, mutta kunnioitus, jonka Robert hänessä herätti ja pelko synnyttää hänessä tyytymättömyyttä itseään kohtaan, voitti hänen loukatun ylpeytensä ja sai tyvenenä vastaamaan:
"Minä vakuutan, että niin on, kysykää häneltä itseltään!"
Gabriellen koko sisus kuohui vihasta. Mikä helvetillinen taito oli asettaa tytärpuoltaan epäedulliseen valoon, sanoa hänestä ilkeitä asioita, asioita, joita vastaan hän ei voinut puolustaa itseään, koska ne eivät sisältäneet mitään määrättyä syytöstä, olivat vaan alentavia.
"Ehkäpä minä olen sen sanonut", vastasi Gabrielle, luoden aran katseen Robertiin, "ainakin tiedän useita kertoja ajatelleeni, että löytyy tilaisuuksia, jolloin olisi laupeuden työ surmata pieniä lapsia -- jos kohta ne eivät olisikaan rumia!"
Syntyi hetken raskas hiljaisuus, jonka kreivitär vihdoin keskeytti noustessaan, pannen työnsä kokoon ja ehdoittaessaan, että kaikki yhdessä lähtisivät pienelle kävelylle ennen päivällistä, koska ilma nyt näytti olevan parempi.
Seuraavana päivänä tahtoi kreivitär, että he taas kaikki yhdessä istuisivat puutarhasaliin hetkeksi lukemaan ja tekemään käsitöitä, mutta Robert sanoi, että hänen täytyy kirjoittaa tärkeä kirje, jonka piti lähteä ennen päivällistä. Kreivittären kasvot synkistyivät, vaan hän hillitsi itseään kuitenkin ja sanoi väkinäisesti hymyillen:
"Ehkä pastori on niin ystävällinen ja antaa meidän saada elämäkerrat lainaksi, niin minä luen siitä ääneen tytöille. Luulen olevan hyödyksi nuorille, jos heitä pakotetaan hetkeksi kiinnittämään ajatuksiaan vakavampiinkin asioihin, eikä koko päivää olemaan aivan joutilaina."
Gabrielle ja pikkutytöt loivat toisiinsa pikaisen, peljästyneen katseen. Mitä ihmeellisiä uusia, hirmuisia asetuksia nämä olivat?
"Emmekö istu kuistilla?" sanoi Gabrielle, kun kreivitär, saatuaan kirjan pastorilta, joka heti oli käynyt noutamassa sen huoneestaan, ohjasi askeleensa puutarhasaliin.
"Kuistilla vetää", vastasi kreivitär raukealla äänellä, "ja sinä tiedät, ettei minun pääni siedä vetoa. Mutta jos sinä avaat tuon ikkunan, niin saamme tänne oikeen ihanaa, raitista ilmaa."
Kesäpäivä oli lämmin, ja huolimatta kreivittären lupaamasta "ihanasta, raittiista ilmasta" tuli kuumuus puutarhasalissa yhä sietämättömämmäksi. Kreivitärtä vaan ei lämpö vaivannut. Kalpeana ja vilpoisena istui hän siinä ja luki uutteraan kovalla äänellään, jonka yksitoikkoisuutta ainoastaan joskus keskeytti väärä korko, minkä hän pani sanoille, joita hän, syystä tahi toisesta, näkyi tahtovan teroittaa kuulijainsa mieliin.
Pikkutyttöjen oli niin uni, että heidän päänsä aina vähän väliä vaipui rintaa vastaan, mutta Gabriellen mieli oli liiaksi liikutettu, jotta häntä olisi voinut nukuttaa.
Pastori oli päivää ennen lukenut samasta kirjasta ja elämäkerta, jonka hän oli valinnut, muistutti paljon sitä, jota kreivitär paraillaan luki, mutta mitenkä erilaisella tuulella oli Gabrielle nyt, miten toisella tavalla vaikuttivat tekijän sanat nyt häneen. Hänen mielestään koko kertomus nyt oli teeskennelty ja aivan täynnä tunteellisuutta.
Kaikki nuo hellät lauseparret, jotka esiintyivät kirjoitustavassa ja jotka eilen aavistuksen tapaisesti olivat liikuttaneet hänen tyytymätöntä, ikävöivää sieluaan, ärsyttivät häntä tänään ja saattoivat hänet sydämmessään tekemään vihamielisiä hyökkäyksiä teeskentelemistä ja ulkokultaisuutta vastaan.
Enemmän kuin kaksi tuntia jatkoi kreivitär taukoomatta lukemistaan.
Lämpö huoneessa nousi joka minuutilta, hänen kolme kuulijaansa väsyivät ja tuskaantuivat yhä enemmän ja enemmän, mutta ei kenenkään heidän päähänsä pistänyt millään tavalla koettaa lyhentää tätä kärsimystä.
Kreivittären pontevuus, joka aina vaikutti heihin hervaisevasti, näytti tänään ikäänkuin näkymättömillä rautakynsillä säälittä pitävän heitä jokaista paikoillaan.
Vihdoin viimein oli elämäkerta lopussa. Kreivitär vaikeni, huokasi syvään ja sulki kirjan.
"Ihanaa ja liikuttavaa, eikö totta, lapseni", sanoi hän katsahtaen nuoriin tyttöihin.
"O ... on", vastasi Mimmi ja Ebba säesti häntä, toistaen yhtä surullisesti ja pitkäveteisesti: "O ... on",
Molemmat vapisivat ajatellessaan, että äitipuoli mahdollisesti kysyisi heiltä luetun sisällystä, josta he tuskin olivat kuulleet kymmentä sanaa yhteensä, ja jonka psykoloogillisia tutkimuksia ja uskonnollisia totuuksia he eivät olisikaan ymmärtäneet.
Mutta kreivitär ei sen koommin kiinnittänyt huomiotaan heihin; hän nousi, loi hajamielisen, kärsivän katseen ulos ikkunasta, huokasi vielä kerran syvempään kuin äsken ja meni sitten pois huoneesta.
Niin pian kuin tytöt olivat jääneet yksin, hyppäsi Mimmi ylös ja heittäytyi Gabriellen syliin.
"Oi kuinka kauheata, Bella! Luuletko, että me tästälähin koko ikämme saamme kuulla tuollaisen elämäkerran päivässä?"
"Eipä suinkaan", vastasi Gabrielle nauraen. Mutta sitten lisäsi hän hymyillen hajamielisesti: "Kun pastori on lähtenyt, en luule hänen enää lukevan meille!"
Mimmi irtautui Gabriellesta, painoi sormensa leukaa vastaan ja sanoi veitikkamaisesti:
"Bella, me olemme huomanneet jotakin!"
"Vai niin, mitä sitten?" kysyi Gabrielle ja koetti näyttää siltä kuin ei hän tietäisi mitään, vaikka hän oli varma vastauksesta, minkä hän tulisi saamaan.
"Tiedäppäs, hän on rakastunut sinuun, niin kauhean, äärettömän rakastunut!" vastasi Mimmi riemuiten.
"Hän, kuka hän?"
"Hän, sanon minä! Hän tietysti eikä kukaan muu!" jatkoi Mimmi keveästi. "Ajatteleppas, kuinka hauskaa! Minun mielestäni sinun pitäisi ottaa hänet, sillä ei löydy kerrassaan mitään maailmassa, jolla voisit niin suututtaa 'häntä' kuin juuri tällä!"
"Minunkin mielestäni sinun pitäisi ottaa hänet", sanoi Ebba innostuneena, "minusta olisi niin hauskaa mennä naimisiin nuoren papin kanssa!"
"Vai niin sinä luulet?" vastasi Gabrielle ystävällisesti naurahtaen, "mutta tyttö kullat, jos minä nyt menen naimisiin teidän tahtonne mukaan, niin ei minusta tule kreivitärtä, eikä vapaaherratarta, eikä edes aatelisrouvaa, vaan paljas rouva, ja silloin te ette ehkä enää tahdo tunteakaan minua?"
"Tahdommepa!" huudahti Mimmi, "juuri siitä minä pidän, on niin runollista uhrata kaikki rakkautensa edestä".
"Sitä paitsi", lausui Ebba, "aijon minä muuttaa nimeni, kun tulen kansakouluopettajaksi, silloin otan näet nimekseni 'Josefina Rosenmüller."
"Josefina Rosenmüller ... vai niin ... sepä oli omituista", toisti Mimmi luoden hämmästyneen ja ihailevan katseen sisareensa, "mistä sinä olet sen saanut?"
"Olen sen itse keksinyt", vastasi Ebba ylpeänä, "mutta nyt aijon mennä syömään hyötymansikoita, lähdettekö mukaan, tytöt?"
"Ei", vastasi Gabrielle, "en ainakaan minä, en huoli nyt marjoista."
Mimmi oli hetken kahden vaiheilla. Oli hyvin houkuttelevaa Bellan kanssa jatkaa keskustelua rakkaudesta ja avioliitosta, mutta oli myöskin hyvin houkuttelevaa mennä puutarhaan syömään hyötymansikoita.
Lopulta hän kuitenkin piti edullisempana antaa perään jälkimmäiselle kiusaukselle ja hän meni siis Ebban kanssa mansikkamaihin. Gabrielle seisoi hetkisen puutarhasalin ikkunan ääressä miettiväisenä tuijottaen ulos. Vastenmielisyyden tunne, mikä valtasi hänet kuullessaan äitipuolensa äänen lausuvan sanoja, jotka Robertin lausumina olivat hänen mielestään olleet niin liikuttavat, oli äkkiä ilmoittanut hänelle sen vaikutusvoiman suuruuden, mikä Robertilla jo oli häneen.
Hän tunsi olevansa liikutettu ja hämillään; oli ikäänkuin hienot langat yhä enemmän ja enemmän olisivat häntä kietoneet ja vastustelematta vetäneet häntä kohtaloa kohti, jonka hän mielestään itse oli kutsunut esiin ja joka häntä pelotti samalla kuin se häntä houkutteli.
Oliko siis todellakin tämä rakkaus, joka niin petollisesti oli hänet vallannut, oliko se todellakin noita yleviä tositunteita, joista hän lapsuudestaan asti oli uneksinut ja joidenka tähden, kuten Mimmi lapsellisella tavallaan sanoi, saattoi katumatta uhrata kaikki? Hän ei voinut vastata tähän kysymykseen, hän tiesi vaan astuneensa rajan yli lumottuun maalian ja ettei hän, jos kohta sydämmessään huomasikin kylmän, arvostelevan kohdan, joka häntä kiusasi ja saattoi levottomaksi, kuitenkaan enää voinut lumouksesta vapautua -- vaan mennä pitemmälle.
Hän pani pois käsityönsä, otti hattunsa ja päivänvarjonsa ja läksi ulos, salaisesti toivoen mahdollisesti tapaavansa Robertin.
Tunnin aikaa kuljeskeli hän puutarhassa ja puistossa, seurasi kappaleen matkaa maantietä, kääntyi takaisin ja tuli jälleen puutarhaan, missä pikku tytöt vielä olivat mansikkamaissa, vaikka jo olivat niin kylläisiä, että tuskin jaksoivat liikkua.
"Bella, Bella!" huusi Mimmi heti nähtyään Gabriellen, "pastori kävi äsken täällä ja kysyi sinua, hän kulkee etsien sinua joka paikasta puistossa ja ... nyt hän varmaankin on rientänyt lehmuskäytävään..."
"Mitä hän minusta tahtoo?" kysyi Gabrielle epävarmalla äänellä, keveän punan levitessä hänen poskilleen.
"Hän sanoi tahtovansa antaa sinulle kirjan lainaksi", vastasi Mimmi nauraen veitikkamaisesti. "Mutta sen minä sanon sinulle, Bella", jatkoi hän, luoden tuskallisen katseen ympärilleen, "ole vaan varovainen, 'hän' vakoilee teitä kauheasti. Näin hänen äsken seisovan penkereellä ja kiikarilla katselevan puistoon, niin että olkaa, vaan varovaiset kaikessa, mitä teette!"
"En minä aio tehdä mitään", vastasi Gabrielle nauraen, kääntyessään pois puutarhasta, "mutta varokaa te vaan syömästä niin paljon, että sairastutte, sillä luullakseni 'hän' ei silloin olisi teidän mielestänne kovinkaan herttainen!"
"Oi, se oi ole vaarallista. Nyt ei hänellä suinkaan ole aikaa pitää huolta meistä!" huudahti Mimmi riemuiten.
Kun Gabrielle oli kulkenut vähän matkaa puistossa, näki hän etäältä Robertin tulevan lehmuskäytävästä ja kiirehtivän häntä vastaan.
"Olen etsinyt teitä, neiti", sanoi hän, kun olivat tulleet toisiaan lähemmäksi, "antaakseni teille kirjan, josta eilen puhuimme. Lukekaa se nyt tarkkuudella, minulla ei ole sen kanssa mitään kiirettä; jos tahdotte, voitte pitää sen koko kesän..."
Hän ojensi kirjan Gabriellelle, joka vastaan otti sen hymyillen siitä, että Robertin oli täytynyt häntä etsiä puistossa ja puutarhassa antaakseen hänelle kirjan, jonka hän aamulla, keskipäivällä ja illalla olisi ollut tilaisuudessa tekemään.
"Luen sen kyllä", sanoi hän sitten, "mutta tiedän jo edeltäpäin, etten tule siitä pitämään..."
Robertin kasvot synkistyivät.
"Ja miksikä ei?" kysyi hän lyhyesti.
"Siksi ... siksi", vastasi Gabrielle vähän vihaisesti, "etten pidä tuollaisista täydellisistä ihmisistä kuin kirjanne sankari on. Ne ovat minun mielestäni ikäviä, ne kyllästyttävät minua samoin kuin myötänsä sininen taivas. Minä kuolisin ikävään, jos aina olisin niin oivallisen henkilön seurassa."
"Siinä tapauksessa olen huonosti kertonut kirjan sisällyksen", vastasi Robert. "Helena Wilson ei ole mikään täydellinen henkilö, päin vastoin toivon teidän löytävän hänen luonteessaan koko joukon puutteellisuuksia, jotka varmaankin tulevat olemaan teidän mielenne mukaisia. Ainoastaan yhdessä asiassa hän on täydellinen, nimittäin hellyydessään sokeata, onnetonta miestä kohtaan, jolle hän omisti rakkautensa. Luulin juuri tämän miellyttävän teitä, neiti Gabrielle, muistan teidän eilen sanoneen pitävänne niistä, jotka kokonaan antautuvat sille asialle tahi henkilölle, jota he uskovat..."
"Sanoinko niin?" toisti Gabrielle miettivänä, "ehkenpä... Mutta sen täytyy sitte myös olla jotakin ihanaa, ylevää, jotakin, joka on sen arvoista, että sille voi antautua..."
"Ja eikö siis teidän mielestänne se, johonka Helena Wilson uhrautui, ollut kyllin suurta?" vastasi Robert katkerasti. "Olisiko hänen teidän mielestänne pitänyt valita ylevämmän, jalomman päämäärän kuin auttaa sokeata, köyhää puolisoaan kantamaan elämän vaivoja?"
Gabrielle ei vastannut. Hän istahti penkille, nojasi päänsä käteensä ja katsoi pois.
"Te ette siis voisi löytää siinä mitään kauneutta?" jatkoi Robert kiivaasti, "te ette voisi nähdä mitään ylevätä elämän työssä, jota ei maailma ylistä ja kiitä?"
"Voisin", sanoi Gabrielle matalalla äänellä ja katsomatta Robertiin, "jos rakastaisin..."
"Jos te rakastaisitte", toisti Robert yhä kiihkeämmin ja kiihkeämmin, "onko todellakin niin ... voisitteko te, jos rakastaisitte, saavuttaa onnenne siinä, mikä ihmisten mielestä on pientä ja huomaamatointa?
Sanokaa minulle, neiti Gabrielle", jatkoi hän, äkkiä niiden tunteiden valtaamana, joita vastaan hän niin kauan oli taistellut, "eikö siis loisto, jonka rikkaus ja yhteiskunnallinen asema luovat, ihailu, jonka esineenä te kaikkialla olette, eikö se ole teidän mielestänne korkeinta elämässä? Oletteko todellakin tuntenut, että löytyy jotakin, jonka tähden saattaa uhrata kaikki ulkonaiset edut, vieläpä saattaa sen tehdä ilollakin? Sanokaa minulle, uskotteko todellakin, että te, tuo pilattu, ihailtu, nuori tyttö, saattaisitte olla onnellinen vaatimattomassa, huomaamattomassa yhteiskunnallisessa asemassa?"
"Ja siihen te vaaditte minua näin valmistumatta vastaamaan", sanoi Gabrielle, äkkiä nostaen päätään.
"En, sitä minä en vaadi", vastasi Robert tyynempänä, "päin vastoin, ajatelkaa asiaa hyvin, tutkikaa tarkkaan sydäntänne, ennenkuin minulle vastaatte, sillä ymmärrättehän kyllä sen vastauksen olevan tärkeän koko elämälleni. Mutta kohtasiko tämä kysymys teitä niin aivan odottamatta?
Ettekö ole odottanut sen pian tulevan ja ettekö jo itse ole sitä ajatellut?"
"Olen", vastasi Gabrielle matalalla äänellä, "näinä viimeisinä aikoina en ole muuta tehnyt, kuin sitä miettinyt?"
"Ettekä vielä ole päässyt siitä, selville!" huudahti Robert. "Siinä tapauksessa, neiti Barneken, on paras, että jätämme koko kysymyksen sikseen; jos teidän tarvitsee ajatella sitä niin paljon ja niin kauan, niin saatan teille sanoa, ettette milloinkaan tule niin pitkälle, että voisitte antaa minulle vastauksen, jota toivoisin!"
Gabrielle kääntyi häntä kohti ja katsoi uhkamielisesti, vaan samalla rukoilevasti hänen totisiin, tummiin silmiinsä.
"Ja jos minä sentään voisin..." kuiskasi hän sopertaen, "jos minä voisin antaa ... vastata ... jos voisin sanoa: rikkaus ja loisto eivät ole minulle minkään arvoiset, ihmisten ihailusta ja kunnioittamisesta voin minä luopua ... jos vaan ... onni ... tarkoitan..."
Hän ei voinut jatkaa, mielenliikutus tukahutti hänen äänensä, hän nousi äkkiä ja käänsi pois kasvonsa salatakseen esiin tunkevia kyyneleitään.
Ja hänen seisoessaan siinä, valtasi hänet suloinen, omituinen tunne siitä, että kaikki niin sisä- kuin ulkopuolellakin häntä katosi, aika, paikka, muistot, ajatukset, ettei maailmaan jäänyt muuta jälelle kuin Robert ja hän ja ne tunteet, mitkä liittivät heidät yhteen. Hän ei uskaltanut liikkua, ei nostaa silmiään, hänen mielestään sana tahi liikekin häiritsisi tätä hurmaavaa lumousta, joka poisti kaikki estelemiset, lopetti kaikki arvelut...
Silloin hän tunsi, mitenkä Robert kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, mitenkä hän veti hänet luokseen ja matalalla, vapisevalla äänellä kuiskasi ne sanat, joita hän mielikuvituksessaan jo niin monta kertaa oli kuullut hänen lausuvan. Mutta silloin hän oli niihin vastannut pitkällä, virheettömällä puheella, joka aina päättyi sanoihin: "ei, se on mahdotonta ... meidän täytyy erota ... meidän täytyy erota ... minä vaan tekisin teidät onnettomaksi", ja sitten hän oli itkenyt ja nauttinut onnettoman, itsensä kieltävän rakkauden. tuskaa. Nyt vastasi hän vaan melkein kuulumattomasi "tahdon" ja antoi päänsä vaipua Robertin olkapäälle.
Muutaman silmänräpäyksen seisoivat he liikkumattomina ja äännetöinä, niin että saattoivat kuulla toisiensa sydänten sykkivän. Heidän ympärillään loisti kesä täydessä ihanuudessaan, lehmukset kukkivat, meren lahdelta puhalsi vienoja, lauhkeita tuulahduksia ja heidän sydämmissään kaikui ikäänkuin riemuitseva vastaus tähän elämän ja luonnon kauneuteen.
Kaikki, mikä olisi voinut häiritä heidän onnensa sopusointuisuutta, kaikki epäilys ja levottomuus, joka viime aikoina, oli heitä molempia vaivannut, oli nyt unohdettu; he vaan tunsivat olevansa nuoret ja rakastavansa toisiaan ja mieletön ihastus saattoi heidät unohtamaan menneisyyden ja tulevaisuuden ja kokonaan antautumaan hetken onnellisuudelle.
Vihdoin Robert veti pois käsivartensa, tarttui Gabriellen käsiin ja pakoitti hänet katsomaan ylös. Hän oli kovasti liikutettu; omasta mielenliikutuksestaan huolimatta Gabrielleä hämmästytti ilme hänen kasvoillaan, joka oli niin erilainen hänen tavallista lempeätä, vakavata, hiukan surullista ulkomuotoaan. Hänen silmänsä paloivat, huulet vapisivat ja hienot sieramet liikkuivat. Oli ikäänkuin pappi, Jumalan palvelija, jolla oli tuo vakava katse ja hiljainen, arvokas tapa, äkkiä olisi kadonnut ja sen sijaan ainoastaan nuori, rakastunut mies olisi seisonut hänen edessään.
Gabriellessa tämä muutos herätti ihastuksen tunteen, hän oli mielestään äkkiä saanut uuden, lujan vallan hänen sydämmessään; mutta samalla, tunsi hän kummallista tuskaa, ahdistusta, jonka syytä hän ei voinut ymmärtää, mutta joka hänestä oli melkein tunnon vaivan kaltaista,
"Gabrielle", sanoi Robert vapisevalla äänellä, lukemattomia kertoja pusertaen nuoren tytön kättä, jota hän piti omissaan, "oletko tarkkaan miettinyt asiata, kun näin pian annat minulle lupauksesi? Oletko oikein mielessäsi kuvaillut asemaa, jonka voin sinulle tarjota? Oletko myöskin ajatellut, että tulen vaatimaan sinulta paljon, että tie, jota minä kuljen, on kaikesta luopumista, on itsensä kieltämistä, on Herran etsimistä ja että sinunkin täytyy joutua sille tielle, että sinun täytyy antaa johtaa itsesi sen isän luo, joka nyt on sinulle vieras..."
"Vaiti ... vaiti..." keskeytti häntä Gabrielle, joka kuullessaan nämät kysymykset, selvisi tunteittensa kiihkosta ja saattoi jälleen hillitä itseään, "en tahdo mitään miettiä, sillä rakkaus, joka miettii ja järjenmukaisesti arvostelee ja punnitsee etuja ja haittoja, ei olekaan rakkautta. Olen antanut sinulle myöntyvän vastauksen, ja mihin sinä menet, tahdon minäkin mennä, jos kohta tie tulisikin vaikeaksi. Niin", lisäsi hän leikillisen mielistelevästi niinkuin hänen tapansa oli, "vaikkapa velvollisuutesi käskisi sinut menemään pohjoisnavalle asti, niin seuraisin mielelläni sinne ja kuolisin kanssasi jäihin siellä..."
Robertin kasvot synkistyivät kuullessaan nämät sanat ja liikutettu, innostunut ilme muuttui äkkiä totiseksi, melkeinpä ankaraksi.
"Nyt ei ole puhetta kuolemisesta. Gabrielle, sellaista luvataan runollisessa tunteiden tulvassa ja sillä ei ole mitään arvoa. Ei, nyt on kysymys ainoastaan siitä, tahdotko elää kanssani, viettää itsensä kieltävää, yksinkertaista elämää, köyhän pappismiehen vaimona. Jos esimerkiksi velvollisuuteni Jumalan palvelijana veisi minut pienelle kappalaistilukselle johonkin maaseurakuntaan, luuletko sinä, tuo pilattu, ihaeltu Tukholman kaunotar, voivasi tulla onnelliseksi siellä minun kanssani?"
"Onnelliseksi?" toisti Gabrielle. jonka tunteellisessa mielessä Robertin sanat herättivät suuremman vastenmielisyyden kuin mitä tämä olisi voinut aavistaakaan, "en ole luvannut tulla onnelliseksi, olen luvannut sinua rakastaa ja seurata, vaikka tulisinkin onnettomaksi.
Tiedäthän muuten, etten usko onnea, en usko sen olemassaoloa -- muuta kuin hetkeksi, silmänräpäykseksi -- niinkuin tämä", lisäsi hän hiljaa.
"Ystäväni, se on olemassa", lausui Robert ja hänen kasvojensa ankaruutta lievensi hellä, pehmeä äänensä, "usko minua, se on olemassa meitä varten, niinkuin kaikkia muitakin jos vaan tahdomme siihen tarttua. Oi, useimmat saattaisivat tulla onnellisiksi, jos vaan tahtoisivat, onni on metsäkukka, joka on tarjona kaikille, eikä suljetussa puutarhassa kasvava ruusu, jonka ainoastaan muutamat harvat etuoikeutetut voisivat poimia..."
"Päin vastoin", keskeytti häntä Gabrielle liioitetulla kiivaudella, "onni on juuri ruusu, harvinainen, suljetussa puutarhassa kukkiva ruusu ja sen puutarhan olemme me nyt avanneet."
Hänen sanansa synnyttivät Robertissa salaperäisen, tuskallisen ahdistuksen. Gabrielle seisoi hänen edessään mitä viehättävimpänä kuvana naisellisuudesta, suloisine, puoleksi suljettuine silmineen, jotka ujoina ja samalla niin tulisina tavoittelivat hänen outoa katsettaan ja hoikkine vartaloineen, jota ympäröi neitseellisyyden ja nuoruuden koko loisto. Hurmaus, jonka Gabrielle hänessä herätti ja jota vastaan hän taisteli voimatonna ja tuskastuneena, kuin unessa, täytti hänet kovilla tunnon vaivoilla.
Oliko tämä viehättävä, maailmallismielinen nuori tyttö sopiva papin vaimoksi? Olisiko Jumala valinnut hänelle tämän morsiamen, jos hän, niinkuin hän oli itseään luulotellut, todella olisi jättänyt tämän asian Isänsä käsiin? Oliko Gabrielle se ystävä, joka jakaisi hänen vaivojaan ja ymmärtäisi hänen taistelujaan, eikö hän pikemmin ollut -- rakastaja? Hän ei ajatuksissaankaan lausunut tätä sanaa, mutta oli aivan kuin se hämmentävänä ja epäselvänä, olisi suhissut ilmassa hänen ympärillään...
"Mutta sinä", jatkoi Gabrielle nuhdellen, kun Robert ei vastannut mitään, "rakastatko sinä minua, kun voit puhua noin tyvenesti ja ymmärtäväisesti?"
"Sitä kysymystä sinun ei tarvitse tehdä", vastasi Robert, äänensä osoittaessa hieman katkeruutta, "jollen sinua rakastaisi niin äärettömästi, että minusta tuntuu mahdottomalta elää ilman sinua, en olisi ottanut askelta, joka ehkä tuottaa meille kummallekin onnettomuutta..."
"Rakastatko sinä minua ylitse kaikkea?" kysyi Gabrielle puoleksi keikailevalla itsepäisyydellä.
"Minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa, rakastan sinua niin, että maallinen onneni kokonaan tulee riippumaan sinusta. Mutta muista", lausui hän juhlallisella, ankaralla äänellä, "että ennen kaikkea olen Jumalan palvelija. Voisin uhrata sinulle kaikki, vaikkapa elämänikin, mutta papillisen virkani alalla et milloinkaan saa vaatia minulta pienintäkään uhrausta. Mihin Herra minua käskee, sinne minä menen, mitä Hän minulta vaatii, sen teen minä, jos kohta, ... jos kohta, ... minun sentähden täytyisi uhrata sinut ja rakkautesi...
Muista, että olen sanonut tämän sinulle, että vilpittömästi olen sinulle esittänyt periaatteen, jolle meidän tulee rakentaa koko tuleva elämämme. Ymmärrätkö minua?"
"Ymmärrän." vastasi Gabrielle hiljaa, katsomatta häneen. Omituinen kylmyys valtasi hänet äkkiä, hänestä tuntui siltä, kuin olisi hän tehnyt luostarilupauksen.
Hetken aikaa seisoivat he äänettöminä toistensa edessä; Robert piti Gabriellen kättä omassaan ja katseli tutkivasti nuorta tyttöä, joka yhä edelleen piti silmänsä maahan luotuina. Vihdoinkin irtautuivat he toisistaan ja alkoivat, istahdettuaan penkille, ensin hitaasti ja hajamielisesti, sitten vilkkaammin juttelemaan käytännöllisistä asioista. He päättivät, etteivät kenellekään kertoisi, mitä nyt oli tapahtunut; Robert matkustaisi täältä ylihuomenna ja vasta syksyllä, kun he jälleen tapaisivat toisensa, pyytäisivät he kreivin suostumusta.
Hetken kuluttua nousivat he ja läksivät yhdessä lehmuskäytävästä.
Tultuaan puistoon erosivat he ja Gabrielle kiirehti rakennusta kohti, mennäkseen huoneeseensa pukeutumaan päivällisiksi. Penkereellä hän kohtasi kreivittären; hän rupesi käymään vähän hitaammin ja, mennessään äitipuolensa ohi, kohtasivat heidän katseensa toisiaan, mutta ei kumpanenkaan heistä tullut tervehtineeksi edes hymyilylläkään.
Gabrielle ei äitipuolensa kasvojen ilmeestä voinut nähdä, tiesikö tämä mitä oli tapahtunut, vai eikö; mutta hän huomasi, että kreivittärellä oli kädessään kiikarinsa, jota hän tavallisesti ei käyttänyt muuta, kuin silloin, kun hän erityisen tarkkaan tahtoi katsella jotakin etäällä olevaa.
Kreivitär oli koko päivällisajan surullinen ja valmis itkemään. Hän puhui melkein yksinomaan vaan surullisista asioista, kuvaili sairaiden torppariperheiden oloja ja kurjuutta vaivashuoneessa, ja jos Gabrielle joskus koetti kääntää keskustelua hauskemmille aloille, osasi kreivitär heti keskeyttää häntä kertomalla Per Larssonin keuhkotaudista tahi August Johanssonin kädestä, joka musertui silppukoneessa. Ja hän keskeytti häntä niin viekkaalla tavalla, osasi niin taitavasti pistellä Gabrielleä ihmiskunnan kärsimisillä, että nuori tyttö vihdoin esiintyi oikeana hirviönä itsekkäisyydestä ja välinpitämättömyydestä.
"Oi, miten häijy hän on", ajatteli Mimmi, "hän ei milloinkaan soisi meidän olevan iloisia, hän tahtoo vaan, että meidän pitäisi ajatella sairaita ukkoja ja muuta sellaista eikä meillä milloinkaan saisi olla mitään hauskuutta elämässä!"
Kaksi päivää tämän jälkeen lähti Robert Säboholmista. Gabriellellä ja hänellä oli jo matkapäivän aamuna ollut tilaisuus sanoa toisilleen jäähyväiset ja uudistaa lupauksia ja sopimuksia, joita he olivat keskenään tehneet, niin että varsinaisella eronhetkellä, vaunujen luona, sai kreivitär olla yksin Robertin kanssa, ja vielä viimeisen kerran puristaa hänen kättään.
Ensi päivinä pastorin lähdön jälkeen oli kreivitär peloittavan synkällä tuulella. Ruoka-aikoina vallitsi syvä hiljaisuus, kreivitär puhui tuskin sanaakaan, söi vähän, nieli hitaasti ja, jos joku uskalsi jotakin lausua, keskeytti hän aina pilkallisella vastauksella. Muuten antoi hän tyttöjen kokonaan pitää huolta itsestään. Mimmi ja Ebba huvittelivat itseään mailla ja metsissä tahi tallissa ja navetassa.
Gabrielle haaveksi lehmuskäytävässä ja kreivitär taas kävi uudella innolla köyhiensä luona tahi istui huoneessaan lukemassa ja rukoilemassa. Mutta väliin syödessä, tahi kun Gabrielle ja äitipuoli muuten sattumalta kohtasivat toisensa, tunsi nuori tyttö kreivittären omituisen, läpitunkevan katseen ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea tytärpuolensa sydämmen salaisuuksia.
Vihdoinkin eräänä iltapäivänä, noin viikko pastorin lähdön jälkeen, pyysi kreivitär, heidän noustessaan pöydästä, saada puhua kahden kesken Gabriellen kanssa, ja että tämä sentähden olisi hyvä ja seuraisi häntä hänen kirjoitushuoneeseensa.
Gabrielle säpsähti, vaan hän ei vastannut mitään: kumarsi vaan ja seurasi estelemättä äitipuoltaan.
Heidän tultuaan huoneesen, sulki kreivitär oven, istuutui sohvaan ja antoi kädellään merkin Gabriellelle istua tuolille viereensä. Gabrielle odotti sykkivin sydämmin, mitä nyt piti tuleman ja kreivitär tuijotti lattiaan rypistäen kulmakarvojaan ja puristaen huulensa lujasti kokoon.
"Rakas Gabrielleni", lausui hän vihdoin kohottaen päätään ja kääntyen nuoreen tyttöön, jota hän tarkasteli omituisilla, epäilevillä katseillaan, "olen koko viime ajan taistellut itseni kanssa lausuisinko ajatukseni vai enkö, mutta nyt olen huomannut velvollisuuteni olevan puhua. Se, jota minun täytyy sanoa, on yhtä ikävää minulle sanoa kuin sinulle kuulla, mutta sitä ei voi auttaa. Siis, mitä sinä olet oikeastaan tarkoittanut ... tarkoittanut..." -- tässä hänen äänensä tuli epävarmaksi, ja hänen täytyi nielaista pari kertaa saadakseen lausutuksi sanat, -- "sillä ... keikailemisella, jota koko viime ajan osoitit pastori Wallneria kohtaan?"
Gabriellea kreivittären kysymys hämmästytti niin, että hän muutaman sekunnin istui aivan äänettömänä.
"Tarkoitukseni ... tarkoitukseni..." sopersi hän, toinnuttuaan ensi hämmästyksestään, "ei minulla ole ollut mitään tarkoitusta, en ole milloinkaan..."
"Sitä pahempi", keskeytti kreivitär, hymyillen pilkallisesti. "Siinä tapauksessa arvaan tarkoituksesi olleen saattaa hänen sydän niin levottomaksi, häiritä häntä ... mutta, suo anteeksi, että sanon sinulle suoraan, se ei ollut jalosti tehty. Kernaasti saat koettaa pauloihisi kietoa nuoria herroja suuren maailman upeista seurapiireistä, heihin se ei paljoakaan koske, mutta säästä niin vakavaa miestä kuin pastori Wallneria keikailultasi."
"Mutta kuinka ... millä tavalla minä olen keikaillut?" lausui Gabrielle, jonka syttyvä viha karkoitti avuttomuuden tunteen, joka nyt kuten aina ennenkin valtasi hänet äitipuolensa häntä moittiessa, "en ymmärrä, mitä te tällä tarkoitatte ... mitä minä olen tehnyt ... mitä..."
"Mitäkö sinä olet tehnyt?" keskeytti häntä kreivitär ankarasti ja tylysti, silmäinsä hehkuessa tukahdetusta mielenliikutuksesta, "luuletko todellakin, että olisin voinut olla huomaamatta, mitenkä sinä asetuit hänen tielleen, mitenkä sinä häpäsit naisellisuuttasikin käyttämällä hyväksesi hänen kävelyaikojaan, niin, koska sen tahdot tietää, minä olen saanut kuulla teidän yhtymisistänne lehmuskäytävässä, jotka ovat antaneet kansalle aihetta alentaviin juoruihin."
Gabrielle naurahti hermostuneesti.
"Minun puolestani saavat he mielellään lörpötellä", lausui hän vapisevalla äänellä, "minulla ei ole koskaan tapana kuunnella juoruja."
"Sehän on suuremmoista", vastasi kreivitär ivallisesti, "mutta silloin ei liioin pidä antaa siihen aihetta. Olet sillä vahingoittanut sekä itseäsi että vielä toistakin. Sitä paitsi", jatkoi hän, tehden valtavan ponnistuksen näyttääkseen tyveneltä ja välinpitämättömältä, "on pastori Wallner kiittämättömin esine, minkä saatoit valita. Tunnustit äsken itse, ett'ei sinulla ollut mitään tarkoitusta keikailemisellasi, ja sen luulen olleen sinulle onneksi, muuten olisivat sinulta luultavasti hyvät humalat hukkaan menneet..."
Gabriellen veri alkoi kiehua. Hänestä tuntui aivan siltä kuin äitipuoli olisi kerran toisensa perästä lyönyt häntä vasten kasvoja ja kuin hän ei olisi saattanut elää, ell'ei hän olisi saanut lyödä takasin.
"Ja mistä te tiedätte ... mistä tiedätte..." lausui hän, nousten säihkyvin silmin, "mikä teitä oikeuttaa, ... minkätähden minulta olisivat hyvät humalat hukkaan menneet?"
"Minkä tähden? Monestakin syystä", vastasi kreivitär, yhä taistellen säilyttääkseen ulkonaista tyvenyyttä, "hän on vakava, syvästi uskonnollinen mies, jota maailmallismielisyys ja turhamaisuus varmaankaan eivät voi miellyttää ... sanalla sanoen, olisin kokonaan erehtynyt hänen luonteestaan ja mielipiteistään, jos hän antaisi niin ylen maailmallisen nuoren tytön kuin sinä olet, kietoa itsensä pauloihinsa, siinä tapauksessa hän, suoraan sanoen, olisi aivan toinen kuin miksikä minä olen hänet luullut..."
Nyt kuohui viha Gabriellen sydämmessä. Hän muisti tosin, että Robert ja hän olivat luvanneet toisilleen, etteivät kenellekään kertoisi kihlauksestaan ja heikko äänikin hänen sydämmensä syvyydessä varoitti häntä lupauksen rikkomisesta, mutta kiusaus saada vihatulle äitipuolelle antaa kuolinhaavan, voitti hänet.
"Ja jos niin olisi", läähätti hän, "jos hän todellakin olisi toinen kuin ... kuin ... joll'ei hän olisikaan pitänyt minua niin huonona ja kurjana kuin ... joll'ei olisi totta, että minä hänelle keikailin ... jos päinvastoin hän ... hän olisi etsinyt minua ... jos ... jos me jo olisimme..."
Hän vaikeni silmänräpäykseksi, äitipuolen kalpeat kasvot ja jäykkä katse peloittivat häntä. Mutta rakkauden sydämmettömyydellä ja osoittaen vahingon iloa, mikä suuresti rumensi hänen kauniita kasvojaan, lisäsi hän sitten:
"Jos me jo olisimme -- kihloissa!"
Kreivitär ei vastannut mitään näihin kostonhimosta palaviin sanoihin, hän loi vaan äkkiä katseensa alas, ikäänkuin salatakseen Gabriellelta sitä, mikä tulisi tapahtumaan hänen sydämmessään.
Ja kauhea olikin taistelu, jonka hän näinä lyhyinä silmänräpäyksinä sydämmessään taisteli. Tuska, jonka Gabriellen sanat hänessä olivat synnyttäneet ja joka, niin sekavia kuin sen vaikuttimet olivatkin, kuitenkin itsessään oli tosi ja syvä, taisteli hänen luonteensa halpamielisyyden kanssa, ikäänkuin se olisi tahtonut kohottaa hänet turhamaisuuden orjuuttavista huolista suurten surujen vapauteen.
Hetken näytti jo siltä kuin tämä taipumus jalomielisyyteen olisi saavuttanut voiton hänestä; hän tunsi palavan halun heittäytyä nuoren tytön syliin, itkeä siinä ja kuiskata: "suo minulle anteeksi, minä olen ollut väärässä ... kärsi minun heikkouksiani ja tulkaa onnellisiksi toistenne kanssa!"
Mutta silloin heräsi hänessä ajatus: "minkä tähden minua aina pitäisi sorrettaman, minkä tähden minua pilkattaisi, ivattaisi, minkä tähden?"
Kyykäärmeen tavoin se tarttui hänen sydämmeensä -- silmänräpäyksen kuluttua olivat kaikki ylevät ajatukset kadonneet, kateus, katkeruus, kostonhimo liikkuivat irtipäästettyjen matelijoiden tavoin hänen rinnassaan.
Hän kohotti hitaasti päätään, loi katseensa Gabrielleen ja sanoi sen jälkeen tyvenellä, pistelevällä äänellä:
"Jos niin on, surkuttelen teitä molempia. Koska tunnen teidän luonteenne ja mielipiteenne, luulen teidän tulevan äärettömän onnettomiksi."
Kreivitär ei olisi voinut sanoa mitään, joka olisi tehnyt Gabrielleen tuskallisemman vaikutuksen. Nyt oli hänen vuoronsa luoda alas katseensa salatakseen, mitenkä hänen tunteensa muuttuivat äitipuolensa sanoja kuullessaan. Innostus, joka äsken oli niitä kiihoittanut, vaihtui äkkiä raskaasen suruun. Rakkauden ja haaveilun tunteiden ohessa, jotka täyttivät hänen sydämmensä, vaivasi häntä kuitenkin aina ajatus, ettei Robert eikä hän tulisi onnellisiksi -- ja kun hän nyt kuuli äitipuolensa lausuvan sen ääneen, tuntui se hänestä häijyn noita-akan onnettomuutta tuottavalta ennustukselta.
"On mahdollista, että tulemme onnettomiksi", sanoi hän vihdoin matalalla äänellä, "ei yksilläkään rakastavilla ole takauskirjaa siitä, että aina olisivat onnellisia. Mutta siitä huolimatta rakastamme toisiamme ja aijomme mennä naimisiin. Kuitenkin", lisäsi hän sopertaen ja äitipuoleen katsomatta, "on se ... on se ... toistaiseksi salaisuus ... ja minun täytyy pyytää, ett'ei sitä ... ett'ei sitä kerrottaisi kenellekään, ei edes isälle ... tahdon itse pyytää hänen suostumustaan..."
"En minä suinkaan aio levittää sinun salaisuuksiasi", vastasi kreivitär lyhyesti ja jääkylmästi, "mutta jos se on salaisuus, olisit mielestäni tehnyt viisaimmin ja -- hienotunteisemmin, jos olisit toistaiseksi säilyttänyt sen omanasi."
Tämän sanottuaan nousi hän, meni ikkunan luo ja asettui selin Gabrielleen.
Nuoren tytön mieli tuli vielä raskaammaksi. Hän huomasi kreivittären käsittäneen hänet, äitipuolen terävän, kateellisen katseen nähneen, että hän oli saavuttanut tämän voiton vihatusta kilpailijasta ilmoittamalla salaisuuden, joka ei ollut ainoastaan hänen, vaan myös Robertin ja halveksiva nuhteleva ääni, jolla kreivitär oli puhunut, herätti hänessä melkein sietämättömän mielipahan. Sanaakaan vastaamatta kääntyi hän äkkiä ja läksi huoneesta.
Jäätyään yksin, lukitsi kreivitär oven ja sulki puoleksi ikkunaluukut.
Sitten heittäytyi hän sohvaan, painoi päänsä tyynyyn ja purskahti kiihkeään itkuun, jota vähän väliä puoleksi tukahdetut huudahdukset keskeyttivät.
Oi. että juuri tämän, katkerimman kaikesta, tämän, jonka tähden hän oli rukoillut niin monta palavaa rukousta siitä päästäkseen, kuitenkin piti häntä kohtaaman! Olihan hän rukoillut Jumalaa lähettämään hänelle kaikenlaisia kärsimyksiä, sairautta, köyhyyttä, jos Hän vaan säästäisi hänet tästä!... Mutta juuri tämän oli Jumala hänelle lähettänyt!
Katkeruuden meressä, johon hän oli heittäytynyt, kadotti hän vähitellen turvapaikan, mikä hänellä tähän asti oli ollut kristillisessä uskossa, johonka hän kaikkein eksytysten aikana suonenvedon tapaisesti oli tarttunut. Hänen mielestään Jumalan ohjaava käsi päästi hänet irti ja kaikki mitä hän tähän asti oli tuntenut ja uskonut, oli vaan ilvehtiviä mielikuvia, jotka hälvenivät.
Ja, minuutti minuutilta, tunsi hän vaipuvansa yhä syvemmälle ja syvemmälle epäuskon aaltoihin, tunsi mitenkä uusi ala hänen sielussaan pimeni, kunnes kaikki, niin sisä- kuin ulkopuolellakin häntä, oli yhtenä ainoana epätoivon, tuskan ja tunnonvaivojen yönä.
Tuntikausia kesti tämä taistelu, jonka kuluessa oli turhaa koettaakaan rukoilla; hänen ainoa rukouksensa oli haaksirikkoon joutuneen hätähuuto: "Jumala, auta minua, älä minua hyljää!"
Lopulta asettui kuitenkin myrsky hänen sydämmessään ja sitä seurasi tyvenyys. Hän lakkasi huutamasta ja vääntelemästä käsiään. Menneisyyden yli levisi äkkiä ikäänkuin huntu, joka peitti kaikki synnit, erhetykset ja valheet, jotka niin olivat vaivanneet hänen kauhistunutta omaatuntoaan; tuulahdus anteeksi antamisen salaisuudesta rauhoitti muutamiksi silmänräpäyksiksi hänen väsyneen henkensä. Hän nousi, järjesti pukuaan ja huuhtoi otsansa ja silmänsä raittiilla vedellä. Sen jälkeen sulki hän ikkunaluukut, sytytti kynttilän ja otti esille raamattunsa lukeakseen sitä.
Mutta kun hän oli istuutunut ja avannut raamatun, esti häntä äkkiä ääni sydämmessään, joka kuiskasi: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!"
Hän päästi raamatun ikäänkuin se olisi häntä polttanut, nousi ja tuijotti kauhistuneena eteensä. Mitä nämät sanat tarkoittivat? Mitä Jumala nyt häneltä vaati? Eikö Hän ollut jo tarpeeksi häntä kurittanut?
Pitikö hänen tulla vielä enemmän nöyryytetyksi, masennetuksi, sorretuksi?...
Hän alkoi kävellä edes takaisin huoneessa, kädet painettuina rintaa vastaan, ikäänkuin rauhoittaakseen siinä syntynyttä myrskyä. Vaan uhkaava ääni tuli yhä kovemmaksi ja kovemmaksi. "Mene ensin sopimaan veljesi kanssa", kuului se sanovan, "pyydä anteeksi nuorelta tytöltä, jota olet loukannut kateudellasi, kiukullasi, joka niin usein on saanut kärsiä pahasta tuulestasi, sano hänelle ystävällinen sana, toivota hänelle onnea, hänellä on oikeus puolellaan; minkä sinä tahdot omistaa, varastit häneltä, hän on saavuttanut Robertin rakkauden, hän on nuori ja vapaa, hänellä on oikeus olla onnellinen!"
Mutta tämä vaatimus oli hänelle liian mahtava. "Se on liian paljon", kuiskasi hän valittaen, "vaadi minulta mitä tahansa paitsi tätä! En voi pyytää häneltä anteeksi, tahdon rukoilla Sinua, Herra, rukoilla, rukoilla yöt ja päivät, eikö siinä ole tarpeeksi ... eikö se ole..."
Ja jälleen vastasi sama ankara ääni: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!"
"Omistan koko elämäni köyhille ja kärsiville", jatkoi hän, "kaikki, mitä Jumala minulle lähettää, tahdon vastaan ottaa, sairautta, kärsimyksiä... Tahdon nöyryyttää itseni, maata tomussa ... niin, niin sen täytyy olla tarpeeksi, Jumala, Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, Sinuahan vastaan minä olen rikkonut ... säästä minua ... ei tätä, en voi ... en voi..."
Tällä tavalla hän yhä edelleen tarjosi hyviä töitään ja itsensä kieltämistään uhriksi, teki lupauksia, koetti päästä asiasta rukouksilla ja valituksilla, mutta lakkaamatta vastasi tuomitseva ääni hänelle: "ei, Jumala ei huoli uhreistasi, Hän tahtoo vaan yhtä: että sovit veljesi kanssa."
Hän ei voinut enää rukoilla eikä lukea raamattuaan. Pari kertaa hän koetti sitä avata, mutta hänen silmänsä eivät käsittäneet sanoja, ainoa, minkä hän näki ja kuuli, oli kehoitus! "mene sopimaan:"
Hän ei mennyt illalliselle, vaan meni varhain levolle ja väsyneenä sekä hengen että ruumiin puolesta, vaipui hän heti raskaasen uneen.
Herätessään seuraavana aamuna, oli hänen mielensä yhtä rauhaton ja levoton kuin edellisenä päivänä. Palava halu voida rukoilla, sanomaton sovinnon ikävöiminen täytti hänen sielunsa, mutta hinta oli hänestä liian kallis.
Heti kun hän mielikuvituksessaan ajatteli sovintokohtausta Gabriellen kanssa, kun hän kuvaili seisovansa nuoren tytön vieressä lausuakseen hänelle ystävällisen, hellän sanan, oli aivan kuin hänen sydämmessään sen sijaan olisivat heränneet kaikki vihan henget ja hän olisi mielestään voinut uhrata kaikki, yksin ijankaikkisen autuutensakin, nautinnosta saada loukata ja masentaa, kilpailijaansa.
"Minkätähden minua aina nöyryytettäisiin ja masennettaisiin?" oli hänen pysyvä estelemisensä, "eikö ole tarpeeksi, että hän on ryöstänyt minun onneni, että hän on voittanut taistelussa, vieläkö minun pitäisi suudella voittajani kättä?" Ja yhtä järkähtämättömänä vastasi tuomitseva ääni: "pitää, se sinun täytyy tehdä, jos tahdot nauttia rukouksen rauhaa ja syntiesi anteeksi antamuksen suloisuutta.
Jos sinussa löytyy kipinäkään todellista uskoa ja ellet tahdo sitä sammuttaa, täytyy sinun tyhjentää kalkki, mikä sinulle ojennetaan, täytyy sinun vaeltaa nöyryytyksen ahdasta, ohdakkeista tietä, ei löydy mitään muuta!"
Tätä kohtausta seuraavina viikkoina kreivitär ja Gabrielle vaihtoivat tuskin sanaakaan ja kun toinen tuli huoneesen, poistui toinen heti, jos vaan suinkin oli mahdollista. Ja jos heidän joskus ruoka-aikoina muodon vuoksi täytyi jotakin kysyä tahi vastata, tekivät he sen aina toisiinsa katsomatta. Kreivittären kalpeat, laihtuneet kasvot, joilla vanhuus äkkiä alkoi näkymään, niinkuin syksynkin hävitykset luonnossa selvästi esiintyvät vasta pilvisten päiväin tultua, peloittivat nuorta tyttöä ja kiihdyttivät hänen mielikuvitustaan.
Hän ei itsekään tiennyt mitä hän pelkäsi, mutta hän ei tahtonut jäädä kahdenkesken äitipuolensa kanssa; yksin hiljaisuuskin, joka silloin aina syntyi, tuntui hauesta tuskalliselta ja rasittavalta, kuni ukkoista ennustava rajuilma.
Elokuun lopulla palasi kreivi Barneken kotiin ulkomaan matkaltaan ja oleskeli pari viikkoa perheensä luona Säboholmissa. Mutta ei edes kreivinkään läsnäolo, joka tietysti kyllä lievensi kodin raskasta mielialaa, voinut kokonaan poistaa synkkää, miettivää piirrettä kreivittären kasvoilta; ja kun perhe viimeinkin syyskuun keskivaiheilla muutti Tukholmaan, tunsi vähän jokainen huojennusta, jälleen saadessaan palata vanhaan pääkaupungin elämään, jonka levottomuudessa ja moninaisissa hommissa kaikki epäkohdat esiintyvät vähemmin jyrkkinä kuin maaelämän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä.
V.
Gabriellen ja Robertin kihlaus julaistiin syksyllä ja antoi kaikkialla aihetta ihmettelyyn, arveluihin ja romantillisiin selityksiin. Kovalle oli käynyt ennenkuin nuoren tytön onnistui saavuttaa isänsä suostumus samaten kun hänen täytyi käyttää kekseliäisyytensä välttääkseen yhteentörmäyksiä isänsä sukuylpeyden ja Robertin ylpeyden välillä, josta hän tiesi, ettei se tarvitsisi montakaan iskua ennenkuin hän paluuttomasti peräytyisi.
Nyt oli kuitenkin kaikki järjestetty niin tyydyttävälle kannalle kuin suinkin saattoi vaatia liitolta, joka likeisimmässä ympäristössä herätti ainoastaan tyytymättömyyttä tahi vihaa ja jonka asianomaiset itsekin solmisivat salaisilla epäilyksillä, tokko se johtaisi onnellisuuteen, mutta joita kumpainenkin koetti saada vaikenemaan, toinen rukouksilla, toinen rakkauden unelmilla.
Kreivitär ei sanottavasti vaikuttanut näiden ristiriitojen kehitykseen.
Ne herättivät hänessä synkän vahingonilon ja heikon toivon, että ne kenties tekisivät kaikelle lopun...
Kun ihminen on kuullut Jumalan varoituksen, eikä ole sitä totellut, kun hän on ymmärtänyt, minkä hellittämättömän vaatimuksen Jumala asettaa sovitusta janoavalle sielulle ja hän kuitenkin kieltäytyy sitä täyttämästä, niin toteutuu hänessä raamatun peloittavat sanat: "mutta jolla ei ole, sekin kuin hänellä on, pitää häneltä otettaman pois."
Tämän henkisen lain alle sortui kreivitär. Rauhan aavistus, totuuden vilahdus, joita hän oli tuntenut, olivat kadonneet ja uskon kipinä, joka niin kauvan oli liehunut intohimon ja maailmallisuuden taakan alla, jota hänen sydämmensä oli täynnä, oli nyt sammunut tahi oli ainakin sammumaisillaan. Kaupunkiin muutosta asti oli hänen mielensä ollut synkempi ja kärtyisempi kuin muulloin milloinkaan ennen.
Taistelussa, jota hän sai taistella tuon yön jälkeen, jolloin hän luuli kuulevansa Jumalan äänen: "mene sopimaan veljesi kanssa", oli hän päivä päivältä peräytynyt askeleen itsekkäisyyteen ja itsepintaisuuteen, oli tukahuttanut jumalallisen äänen ja onnistunut luulottelemaan, ettei se ollut muuta kuin sairaloista omantunnon hemmottelua.
Jopa hänen lopulta onnistui, monimutkaisesti puolustellen itseään, tulla siihen mielipiteeseen, että jos joku oli loukannut toista, oli se epäilemättä ollut Gabrielle, eikä hän, -- jos jonkun tarvitsi pyytää toiselta anteeksi, oli se tytärpuoli, joka kaikkien näiden vuosien kuluessa oli osoittanut häntä kohtaan vaan tylyyttä, kylmyyttä, luottamuksen puutetta. Ei, hänellä itsellään ei ollut syytä nuhdella itseään.
Gabrielle ei ollut milloinkaan osoittanut hänelle rahtuakaan tyttärellistä rakkautta, hän muisti vaan liiankin hyvin ensi kerran, jolloin he tapasivat toisensa ja jääkylmän tervehdyksen, jonka hän silloin sai vastaanottaa. Hän ei milloinkaan saattaisi unhoittaa tuota tervehdystä, joka kerrassaan jäähdytti hänen sydämmensä. Ja mitenkä uskollisesti hän kuitenkin sen jälkeen oli täyttänyt velvollisuutensa tuota vihattua tytärpuolta kohtaan!
Miten monta kertaa hän, vastoin haluaan ja taipumustaan, oli seurannut Gabrielleä tanssiaisiin ja teaattereihin, mitenkä hän, vasten mielipiteitään, oli sallinut hänen panna toimeen tansseja kodissaan! Mitenkä hän nimi- ja syntymäpäivinä oli antanut Gabriellelle kalliita lahjoja, ja lopuksi -- epäili hetkisen lausuessaan tätä viimeistä kohtaa ansioluettelossaan, mutta sitten lisäsi hän senkin -- olihan hänen omaisuutensa ehkä pelastanut isän vararikosta ja siis myöskin Gabriellen köyhyydestä ja puutteesta?
Olisihan siis nuoren tytön pitänyt olla siitä kiitollinen, olisihan hänen pitänyt äitipuolelleen olla ystävällinen ja kohtelias. Mutta hän oli tehnyt aivan päinvastoin, oli käyttänyt hyväkseen jokaista tilaisuutta, jolloin hän saattoi loukata ja nöyryyttää... Ei, kreivittären ei tarvinnut soimata itseään mistään! Syy oli kokonaan Gabriellen puolella, hänen tulisi siis ottaa ensi askel sovintoon, -- jos yleensä maksoi vaivaa ajatella sovintoa kahden, toisilleen niin vastenmielisen olennon välillä.
Pyhimysloiste, mikä ympäröi Robertia saarnaajana, oli, hänen mentyään kihloihin, melkoisesti vaalennut muutamien hänen kuulijainsa silmissä, mutta suuremman osan mielestä oli hän, yhdistyksensä kautta kauniin, nuoren tytön kanssa Ruotsin etevimmistä perheistä, tullut vieläkin viehättävämmäksi. Kertomus Gabriellen ja hänen rakkaudestaan, jota koristi suuremmassa tahi vähemmässä määrässä keksityt tapaukset kuluneelta kesältä, loi hänen ympärilleen romantillisen hohteen, jota hänellä ei ennen ollut.
Siksi olivatkin sekä hänen saarnansa että hän itse mitä innokkaimpain selitysten ja tarkimpain tutkimusten esineenä. "Hän ei enää ole sama kuin ennen", sanoi eräs hänen kuulijoistaan, surullisesti pudistaen päätään. "Näkyy selvästi, että morsiamen läsnäolo häntä häiritsee, hänen esityksessään on jotain niin jäykkää, hajamielistä", tuumi toinen. "Vakuutukseni on, ettei hän ole onnellinen ja ettei sitä liittoa olisi pitänyt milloinkaan solmita", lausui kolmas j.n.e.
Asianlaita oli kumminkin se, että ainakin viimeinen lausunto oli jossakin määrin tosi. Robert ei todellakaan ollut onnellinen sulhanen.
Päivä päivältä hänelle kävi yhä selvemmäksi, ettei hän, mennessään kihloihin Gabriellen kanssa, ollutkaan seurannut Jumalan ääntä, vaan oli käynyt omia teitään, tyydyttänyt omia toiveitaan. Hänen asemansakin kreivi Barnekenin talossa oli hänelle erinomaisen vastenmielinen; kreivin välinpitämättömyys loukkasi häntä, kreivittären alakuloinen tylyys, jonka syyn hän liiankin hyvin ymmärsi, rasitti häntä ja hänen ylpeytensä kärsi ajatellessaan ihmisten kenties hänen kihlauksensa johdosta pitävän häntä onnenetsijänä. Sen lisäksi pelkäsi hän tulevaisuutta, jota hän ei levollisesti voinut jättää Jumalan haltuun, kun hän tiesi tehneensä niin omavaltaisen päätöksen.
Saattoiko hän toivonkaan onnea, kun hän vapaaehtoisesti oli valinnut vaimon, joka niin vähän sopi pappismiehelle? Olihan hän melkein laiminlyönyt velvollisuutensa, tehnyt itsensä syypääksi rikokseen, joka vaati sovitusta.
Nämät ajatukset ja epäilykset muodostivat pohjavirran, joka lakkaamatta kohisi syvällä hänen sydämmessään, vaikkapa pinnalla liikkuikin joukko vaihtelevia toivon ja onnen tunteita. Oli hetkiä, jolloin hän keskustellessaan Gabriellen kanssa, näki nuoren tytön sydämmen pehmeävän uskonnon vaikutukselle, näki hänen kyynelsilmin antautuvan sille ja jolloin toivon ja riemuitsevan kiitollisuuden tunteet täyttivät hänen sydämmensä. Oli myös toisia, jolloin hänen rakkautensa Gabrielleen niin kokonaan valtasi hänet, että hän unhoitti kaiken muun ja tunsi itsensä onnelliseksi tietäessään omistavansa hänet.
Täten kului talvi sisällisten ja ulkonaisten myrskyjen raivotessa.
Nähdessään Robertin ja Gabriellen, ei kukaan olisi voinut aavistaa heidän olevan kihlatut; he olivat molemmat laihat ja kalpeat, molemmat näyttivät tavallisesti synkkämielisiltä ja alakuloisilta. Tukholmassa ei puuttunutkaan huhuja, jotka tiesivät kertoa pastori Wallnerin olevan hyvin onnettoman, että hän oli antanut kunnianhimon viekoitella itsensä tähän kihlaukseen, jota hän vielä tulisi katkerasti katumaan ja useilla tahoilla oli jo aivan varmana asiana kerrottu Robertin ja Gabriellen kihlauksen olevan purkautumaisillaan.
Eikä tämä viimeinen huhu ollutkaan niin aivan perätön. Useamman kerran oli Robertin ja Gabriellen välillä ollut kohtauksia, jotka päättyivät viittauksiin eroamisen mahdollisuudesta. Heillä oli molemmilla kiivas luonne ja luja tahto ja kun heidän erilaiset mielipiteensä, jotka teoriiassa asetettuina vastakkain vaan synnyttivät vilkkaan keskustelun, myöskin käytännössä joutuivat ristiriitaan, syntyi siitä koko heidän keskinäisessä suhteessaan niin valtava täristys, että tuntui siltä kuin kaikki auttamattomasti katkeaisi.
Robert se aina silloin viittasi eroamisen mahdollisuuteen. Hän muistutti morsiantaan niin tyynesti ja ystävällisesti kuin suinkin saattoi, koko sydän liikutettuna, yksinkertaisesta asemasta, johonka tämä joutuisi hänen vaimonaan, vakavasta elämästä, jota heidän tulisi viettää, ett'ei hän milloinkaan hänen tähtensä tekisi mitään muutosta y.m. Mutta Gabrielle vastasi aina vaan estellen ja kärsimättömästi.
"Minä tiedän sen, minä tiedän sen!" huudahti hän. "olet jo sata kertaa sanonut sen minulle ja minä olen yhtä usein vastannut suostuvani siihen. Mutta estääkö se minua tänä iltana menemästä seuraan, jonne sinulla ei ole halua mennä? Luuletko sinä sitäpaitsi", lisäsi hän äkkiä, turvautuen mielistelemiseen, jonka hän tiesi, enemmän kuin minkään muun, vaivaavan Robertia ja jota hän näissä kohtauksissa käytti suurella mielihyvällä, "että minä tahtoisin mennä naimisiin tavallisen ihmisen kanssa, esimerkiksi jollekin noista tavallisista, tyhmistä herroista, joita kohtaa seuraelämässä ja joiden kanssa tuskin voi puhua ainoatakaan järkevää sanaa?
Olen aina toivonut saavani tehdä jotakin erinomaista."
Robert ei vastannut; häneen nämä sanat koskivat kipeämmästi kuin hän tahtoi näyttää.
"Ei, älä pahastu, Robert", jatkoi hän hymyillen ja koetti tarttua hänen käteensä, "etkö sinä luule, että minä tiedän itselläni olevan syytä olla ylpeä siitä, että sinä olet valinnut minut, sinä joka olisit voinut saada jok'ainoan tytön Tukholmassa, johon vaan osoittaisit sormellasi? Mutta sanonpa sinulle, että olisit voinut saada jonkun, joka olisi teeskennellyt enemmän kuin minä, joka olisi enemmän sinua miellyttänyt käymällä sairaiden ja köyhien luona, halveksimalla maailmaa ja muuta sellaista.
Sellaisen olisit voinut saada ja olisitkin ehkä siinä tapauksessa ollut tyytyväisempi. Mutta", lisäsi hän hiipien lähemmäksi Robertia, tuolla pehmeällä, hyväilevällä tavalla, jota tämä sekä pelkäsi että rakasti, "yhdessä suhteessa olen heitä kaikkia parempi: minussa on enemmän totuutta kuin heissä, ja kun minä sanon sinua rakastavani, tarkoitan minä sitä, vaikken teeskentele saavuttaakseni rakkauttasi."
Robert katseli surullisesti hymyillen hänen suloisia kasvojaan ja hieman vapisevia huuliaan, sitte työnsi hän hänet hiljaa luotaan, ja pitkä, raskas vaiti-olo seurasi tätä kiihkeätä kohtausta, joka nyt kuten melkein aina ennenkin oli syntynyt edellisestä väittelystä.
Kaikista epäilyksistä ja kiistoista huolimatta, olivat häät määrätyt jo kevääksi. Robertin tulot eivät olleet suuret, mutta Gabriellella oli äidin-perintönsä ja, kun kreivi lupasi vuotuisesti antaa tyttärelleen pari tuhatta kruunua, vakuutti Gabrielle lukemattomia kertoja innolla, joka ei tuntunut teeskennellyltä eikä liioitetulta, ettei hän vähintäkään pelännyt vaatimatonta ja säästävää elämää, päin vastoin, hän tiesi omaavansa käytännöllisiä taipumuksia, ja piti kunnian-asianaan näyttää, että vähilläkin varoilla saattoi tehdä kodin hauskaksi ja miellyttäväksi.
Kuulutus-päiväksi oli määrätty ensimmäinen sunnuntai toukokuussa. Viime aikoina oli kihlattujen välillä vallinnut harvinainen sopusointu.
Kauniina kevätiltoina menivät he yhdessä kävelemään ja näillä retkillään joutuivat he keskusteluihin, jotka lähestyttivät heitä toisiinsa.
Gabriellen olento oli muuttunut hiljaiseksi ja miettiväksi, jota se ei ennen ollut, ja kun hän näiden keskustelujen kestäessä, joiden aineet suurimmaksi osaksi olivat uskonnolliselta alalta, kuunteli ja vastasi totisuudella ja hellyydellä, joka todisti hänen sisimpäin tunteittensa olevan liikutettujen, tuntui Robertista kuin nuoressa tytössä, joka Säboholman lehmuskäytävässä vastasi hänelle niin kylmästi ja pilkallisesti, nyt olisi tapahtunut perinpohjainen, sisällinen muutos.
Hänen sydämmensä täyttyi toivolla ja kiitollisuudella ja hänen mielestään keväinen elämä heitä ympäröivissä metsissä kuiskaten lupasi hänelle onnea, jota hänen oli oikeus nauttia, koska luomakunnan herra itse oli sen pyhittänyt kaikella sillä elämän kauneudella, jonka hän joka kevät antoi uudestaan puhjeta kukoistukseen.
Päivää ennen kuin Robertin piti ottaa kuulutus, oli hän päivällisillä kreivi Barnekenin luona. Gabrielle oli koko ajan ääneti ja hajamielinen; näytti siltä kuin joku tuskallinen ajatus lakkaamatta olisi häntä vaivannut. Iltapäivällä, kun Robert nousi lähteäkseen, pyysi Gabrielle kuiskaten häntä tulemaan hetkeksi balkongille, hän tahtoi puhua vähän hänen kanssaan ennenkuin he eroaisivat.
"Robert", alotti hän arasti ja kiihkeästi, heidän jäätyään yksin, "löytyy ajatus, mielikuva, joka ei minua jätä rauhaan. Nyt ... nyt, kun olen perillä ja minun pitäisi tehdä lopullinen päätös ... nyt se tuntuu ... minusta niin pelottavalta... Olen niin raskaalla mielellä ... teenkö oikein ... teenkö oikein ... ruvetessani vaimoksesi? Enkö tule tekemään sinua onnettomaksi ... ehkä henkisesti masentaisinkin sinut ... en tiedä miksikä ... mutta nyt juuri on keskinäinen välimme tullut minulle niin selväksi ... on aivan kuin olisin saanut uudet silmät nähdäkseni..."
Hän ei voinut jatkaa; mielenliikutus tukehdutti hänen äänensä, hän kääntyi pois ja painoi nenäliinan silmilleen.
Robert oli äkkiä tullut kalpeaksi; hänet valtasi raju mielenliikutus näin kuullessaan julkilausuttavan sisimpiä ajatuksiaan, jotka hän niin suurella vaivalla lopullisesti oli voittanut. Mutta miksikä nämä varoitukset tulivat nyt vasta, kun jo oli liian myöhäistä? Minkätähden kutsuttiin nyt esiin nuo aaveet, joita hän koko tämän ajan oli koettanut karkoittaa palavilla rukouksillaan?
"Tulemmeko onnellisiksi vai onnettomiksi", vastasi hän liikutettuna, "oletko sinä minulle sopiva vaimo, ja olenko minä se mies, joka saattaa tehdä sinut onnelliseksi, sen saamme jättää kokonaan Jumalan haltuun.
Me olemme nyt antauneet Hänen johdatettavikseen, ja meidän täytyy uskoa, että Hän vaikkapa myrskyjen ja kuohujen läpi lopullisesti vie meidät satamaan..."
Gabrielle otti nenäliinan silmiltään ja kääntyi Robertia kohti.
"Niin, olet oikeassa!" huudahti hän innokkaasti, "meidän täytyy luottaa tulevaisuuteen, on liian myöhäistä nyt enää epäillä? Ja minä tahdon luottaa siihen! Olethan itse sanonut sen riippuvan omasta tahdostamme tulemmeko onnellisiksi vai eikö, ja Jumala tietää minun puhuvan totta, sanoessani, että sisin, lujin tahtoni tällä hetkellä on tehdä sinut onnelliseksi!"
He eivät jatkaneet keskustelua, molemmat olivat liian liikutetut voidakseen puhua enempää. Robert kuiskasi vaan pari kertaa "kiitos", puristi Gabriellen käsiä ja jätti hänet sitten.
Seuraavana yönä saattoi Robert tuskin hetkeksikään ummistaa silmiään, Gabriellen sanat olivat hänen sydämmessään synnyttäneet tuskallisen tunteiden myrskyn; se, jota hän niin kauan oli koettanut pidättää, virtasi nyt uudistetulla voimalla ja selvyydellä hänen mieleensä; eikö hän ollut tekemäisillään syntiä, eikö hän tuottaisi onnettomuutta niin itselleen kuin Gabriellellekin, ja pahinta kaikista, saattaisiko hän niissä oloissa, joihin hän joutuisi naimisensa kautta, tulla sellaiseksi sananpalvelijaksi, jommoinen hän kerran oli luvannut olla.
Nämä ajatukset kasvoivat yön hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä suunnattomiksi kummituksiksi, jotka ympäröivät häntä kaikkialla, minne hän vaan loi katseensa, jotka tukahuttivat hänen rakkautensa ja verhosivat hänen tulevaisuutensa synkkiin varjoihin.
Hän taisteli ja rukoili, kuitenkaan saavuttamatta rauhaa. Hänestä tuntui siltä kuin hänen rukouksensa olisivat levinneet tyhjään avaruuteen, saamatta muuta vastausta kuin oman äänensä tuskaisen kai'un.
Ja kun hän seuraavana päivänä seisoi pastorinkanslian ovella, mennäkseen ottamaan kuulutusta, esiintyi äkkiä hänen sisälliselle silmälleen raamatun lause, jota hän koko tämän ajan oli pelännyt ja karttanut. "Mistä tiedät, mies, voitko pelastaa vaimosi?" toisti hän itsekseen muutaman kerran, seisoessaan käsi lukolla, valmiina avaamaan ovea. Ja jollei hän onnistuisikaan voittaa Gabrielleä, jollei se, jolla hän tähän asti oli rauhoittanut omaatuntoaan, että hän nimittäin tahtoi pelastaa hänet turhamaisuudesta, maailmallisuudesta, pitäisikään paikkaansa?
Jos hänen itsevaltaisuutensa, hänen tottelemattomuutensa Jumalan käskyjä kohtaan ei voittaisikaan Gabrielleä, vaan päinvastoin paaduttaisi hänen sydäntään ja jos hän tällä tavalla tuottaisi hänelle ei ainoastaan maallista onnettomuutta -- joka kuitenkaan ei merkitsisi paljoakaan -- vaan vielä ikuisenkin?
Hän päästi äkkiä lukon ja kiirehti nopein askelin Gabriellen asuntoon.
Tuon viimeisen, kauhean ajatuksen rinnalla oli kaikki -- rakkaus, onni, ihmisten juorut ja moitteet, hänen oman sydämmensä vastarinta -- kokonaan kadottanut merkityksensä. Vielä ei ollut liian myöhäistä, vielä saattoi kaikki tulla peruutetuksi ja Gabrielle saada vapautensa.
Kun hän, kiivaasta käynnistä hengästyneenä, soitti etehisen kelloa kysyäkseen neiti Barnekeniä, avasi Gabrielle itse heti oven.
Nuori tyttö, joka oli kävelypuvussa, näytti kalpealta ja kärsivältä ja siniset juovat silmien ympärillä ilmoittivat hänen valvoneen tahi itkeneen. Nähdessään Robertin, huudahti hän hämmästyksestä ja ilon hohde levisi hänen kasvoilleen.
"Jumalan kiitos, että tulit!" huudahti hän kiihkeästi, vetäissään Robertin sisään ja sulkiessaan ovea. "Minun täytyy puhua kanssasi", jatkoi hän yhä enemmän ja enemmän liikutettuna, "aioin juuri koettaa tavalla tahi toisella saada tavata sinua, sanoakseni ... sanoakseni...
Oletko jo ... jo ... ottanut kuulutuksen?"
"En", vastasi Robert yhtä liikutettuna kuin Gabrielle, "mutta mikä sinua vaivaa ... mitä on tapahtunut ... minkätähden tahdot minua tavata
- sinä peloitat minua, Gabrielle..."
"Ei mitään ole tapahtunut", vastasi Gabrielle puoleksi tukahdetulla äänellä, "mutta ... mutta ... olen koko yön maannut valveilla ja ajatellut sinua ... itseäni ... keskenäistä suhdettamme... Ja niin on minulle selvinnyt, että minun täytyy luopua sinusta, etten voi tulla sellaiseksi vaimoksi kuin minun pitäisi... Tiedän kyllä", jatkoi hän, äänensä takertuessa mielenliikutuksesta, "että tulen kärsimään ja kaipaamaan ... kenties en ole ennenkuin nyt vasta oikein ymmärtänyt, minkä arvoinen sinä olet minulle, että sinä saattaisit johdattaa minua korkeampaan ja parempaan ja että minä ilman sinua jään samaksi kuin ennenkin...
Mutta luulen kuitenkin voivani kestää sen sinun tähtesi ... minusta tuntuu nyt siltä kuin kernaammin voisin uhrata kaikki, kuin etten olisi sitä, mitä minun sinun vaimonasi pitäisi olla..."
Robert ei voinut vastata mitään; hän veti Gabriellen luokseen ja sulki hänet liikutettuna syliinsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "emme milloinkaan, milloinkaan tule eroamaan." Hän ei lausunut sanoja, jotka olivat olleet hänen huulillaan; ajatukset ja päätökset, jotka äsken olivat täyttäneet hänen mielensä ja pakoittaneet häntä etsimään morsiantaan, hajosivat mitättömiin, hänen tuntiessaan Gabriellen koko olennon hellyyttä ja sydämmellisyyttä.
Ja suloisena, hyväätekevänä tyvenyytenä myrskyn jälkeen, levisi vähitellen koko hänen sieluunsa rauha, varma vakuutus, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut, että Jumala sentään oli saattanut heidät yhteen -- vaikkei Hän ehkä tahtonutkaan johdattaa heitä onneen
- ehkä Hän päinvastoin tahtoi johdattaa heitä syvimpiin, synkimpiin
varjoihin, jotta he sitten yhdessä taistellen saavuttaisivat tuon ylevän päämäärän.
VI.
Kolme vuotta oli kulunut iltapäivästä, jolloin Robert ja Gabrielle vihittiin samassa kirkossa, jossa ensinmainitun oli tapana saarnoillaan herättää kuulijoissaan niin suurta innostusta, ja liikutusta.
Vähän aikaa heidän häittensä jälkeen tuli eräs pääkaupungin etevimmistä apulais-viroista kuolemantapauksen kautta avoimeksi ja vaikkei Robert mitenkään olisi tahtonut hakea tätä paikkaa, koska hänen mielestään siihen oli monta muuta ansiokkaampaa hakijaa kuin hän, tuli hän kuitenkin kutsutuksi neljänneksi vaalisaarnaajaksi ja sitten suurella enemmistöllä valituksi.
Robertin vaikutusala oli tämän kautta tullut paljon laajemmaksi, ja tilavampi huoneusto, johon Gabrielle ja hän heti apulaisnimityksen jälkeen muuttivat, teki hänelle mahdolliseksi kodissaan panna toimeen raamatunselityksiä ja keskustelukokouksia, joihin hän kutsui kaikki ne seurakuntalaisensa, joilla oli halua ottaa osaa tällaisiin hartaushetkiin.
Näissä tilaisuuksissa auttoi häntä hänen vaimonsa, joka vastaanotti kaikki vieraat, niin ylhäiset kuin alhaisetkin samalla sydämmellisellä hilpeydellä. Kaikki pitivätkin hänestä niin paljon näissä kokouksissa, että moni, joka ei muuten tuntenut minkäänlaista uskonnollista tarvetta, kaikin voimin koetti päästä mukaan pastori Wallnerin "tiistai-iltoihin" vaan nähdäkseen miltä kaunis, ihailtu neiti Barneken näytti ollessaan emäntänä raamatun keskustelukokouksessa.
Kaikki muistutukset onnettomasta avioliitosta, joita eivät ihmiset Robertin ja Gabriellen häiden aikana suinkaan olleet säästäneet, eivät siis näyttäneet toteutuneen; pastori Wallner ja hänen vaimonsa tuntuivat päinvastoin olevan hyvin onnellisia. Kiistat ja eripuraisuudet, jotka olivat niin tavalliset heidän ollessaan kihlattuina, olivat, ainakin juoruilijain kertomusten mukaan lakanneet, sen jälkeen kuin he olivat päässeet omaan kotiinsa, pois kreivittären onnettomuutta tuottavan vaikutuksen alta.
Olihan aivan luonnollista, että viimemainittu seikka lisäsi sopusointuisuutta, joka nyt vallitsi heidän välillään, mutta pääasiallisin vaikutin heidän onneensa oli kuitenkin Gabriellen rehellinen pyrintö täyttämään velvollisuutensa Robertin vaimona. Tähän häntä tietysti etupäässä pakotti hänen rakkautensa, vaan kenties myös yhtä paljon kiihoittava ajatus: "minun täytyy ja minä tahdon täyttää velvollisuuteni, tahdon tehdä, mitä olen ottanut tehdäkseni, niin ettei kenenkään tarvitse minua moittia siitä, että olisin huono puoliso."
Vähitellen järjestikin hän elämänsä niiden vaatimusten mukaisiksi, joita saattoi asettaa papin vaimolle. Avioliittonsa ensi aikoina otti hän vielä osaa seuraelämään ja kävi joskus teaatterissa, mutta kun hän sai kuulla, että jotkut olivat lausuneet paheksumistaan siitä ja kun hän huomasi, että hänen miehensä, suorastaan kieltämättä häneltä näitä huveja, kuitenkin aina näytti tyytymättömältä tahi suuttuneelta, kun niistä tuli kysymys, luopui hän vähitellen kokonaan niistä.
Perheensä seurassa oli Gabrielle ainoastaan niin paljon kuin hänen välttämättä täytyi. Äitipuolensa ja hän kävivät, kohteliaisuutta täyttääkseen, toistensa luona ja muodon vuoksi tuli kreivitär pastori Wallnerin hartaushetkiin, mutta tämä tapahtui vuosi vuodelta yhä harvemmin ja harvemmin, tavallisesti hän tiistai-iltasin sai päänkivistyksen tahi jonkun muun taudin.
Kreivin perheessä oli sitäpaitsi viime aikoina tapahtunut suuri muutos.
Kreivitär, joka kerran jo oli melkein kokonaan luopunut seuraelämästä, otti nyt hyvinkin paljon osaa siihen. Hän kyllä yhä edelleenkin kävi uskonnollisissa kokouksissa, kuului hyväntekeväisyys toimikuntiin j.n.e., mutta sen ohessa pani hän kodissaan toimeen mitä suurimmassa määrässä maallisia vastaanottoja, joiden ohjelmassa aluksi, muutoksen tapahtuessa, oli ainoastaan soitantoa ja keskustelua, mutta joissa lopulta tanssittiinkin.
Olihan hänellä nyt kaksi täysikasvuista, nuorta tytärtä, ja olihan nuoriso oikeassa vaatiessaan itselleen vähän huvituksia. Äidillisessä alttiiksi antaumuksessaan meni hän niinkin pitkälle, että hän huvittaakseen lapsia ei ainoastaan sallinut tanssia illallisissaan, vaan itsekin jotenkin usein otti siihen osaa. Hänen sielunsa, levottomuus, jota ei nyt enää mikään voinut rauhoittaa, pakoitti häntä lakkaamatta koettamaan uusia huumaavia keinoja.
Hänet oli vallannut tuo luonnoton nautinnonhalu, jonka joskus huomaa ihmisissä, etenkin naisissa, joidenka luonnollista kehitystä on estänyt joku heissä piileytyvä väärä suunta ja he sen sijaan että edistyisivät, kääntyvät menneisyyteen ja tavoittelevat leikkikaluja, joita ovat hellittäneet pois luotaan. Molempain tyttöjen huvittaminen oli hänellä tekosyynä, kun hän välinpitämättömänä kaikesta riensi huvituksesta huvitukseen.
Poskensa painuivat sill'aikaa sisään, harmaita suortuvia ilmaantui hänen tukkaansa ja hiipivä ruumiillinen heikkous vähensi hänen voimiaan.
Oli sunnuntai lähinnä joulua. Robert oli pitänyt puolipäiväsaarnan ja kirkko oli tavallisuuden mukaan ollut niin täynnä kuulijoita, ettei ollut edes tyhjää seisomapaikkaakaan.
Pastori Wallner oli tähän aikaan saarnaaja-maineensa kukkuloilla. Vaan ei hän ollut yleisesti tunnettu ainoastaan saarnaajana. Hän oli vähitellen joutunut siihen asemaan, että kaikki ihmiset luulivat olevansa oikeutetut suoraan sanoen kuluttamaan hänen aikaansa ja voimiansa.
Jos oli pantava toimeen iltama hyväätekevää tarkoitusta varten ja sinne toivottiin puhujaa, sanottiin heti: "pyydetään pastori Wallneria, jos hän suostuu, on onnemme taattu." Jos joku vietti perhejuhlaa, piti pastori Wallnerin kaunopuheliaisuuden heti sitä koristaa; jos tahdottiin perustaa uusi yhdistys köyhien koululasten pukemista varten tahi muodostaa perus-rahasto sairashuonetta varten, valittiin pastori Wallner heti puheenjohtajaksi.
Työväen luokassakaan ei edes vapaamielisissä piireissäkään ollut harvinaista, että tällaisissa tilaisuuksissa tultiin pyytämään pastori Wallnerin apua.
Kaikkien näiden väsyttäväin todistusten lisäksi siitä yleisestä suosioista, jota hän nautti, tuli vielä koko joukko yhtä rasittavia suhteita: nuoria tyttöjä, jotka tahtoivat uskoa hänelle sielu-elämänsä, aviopuolisoita, jotka pyysivät häntä sovittamaan heidän eripuraisuuttaan, tuntemattomia henkilöitä, jotka etsivät häntä mitä omituisimmista syistä, kirjeitä, joissa häneltä pyydettiin hiuskiharaa, salaperäisiä kukkais-lähetyksiä y.m.
Kaikki tämä, eikä suinkaan vähin viimeksi mainittu "hinaus", oli omiaan muodostamaan hänen elämänsä yhdeksi ainoaksi levottomaksi hyörinäksi. Henkinen työ, jonka hän näinä vuosina oli toimittanut, olisi jaettuna kolmelle, hyvästi riittänyt kullekin heistä; kun sen lisäksi tuli, että hänen niinä harvoina hetkinä, joita hänellä oli käytettävinään, lepäämisen sijaan usein täytyi taistella vaikeita taisteluita, joita ei kukaan, ei edes hänen vaimonsakaan aavistanut, niin on aivan luonnollista, että hänen ruumiilliset voimansa olivat hyvin riutuneet.
Hän näyttikin väsyneeltä ja rasitetulta, saarnan loputtua astuessaan sakaristoon. Syvään huoaten vaipui hän tuolille, hengähti muutaman kerran kiivaasti ja pyyhki kosteata otsaansa. Sitten sulki hän silmänsä ja istui hetken aikaa kyynärpää pöytää vastaan ja pää käden nojassa.
"Mitenkä omituista", mietti hän katkerasti, "että kaikki nämät suosionosoitukset annetaan henkilölle, joka ei pane niihin vähintäkään arvoa! Useimmat olisivat luultavasti hyvinkin onnelliset ajatellessaan täpösen täyttä kirkkoa, kaikkea sitä ystävällisyyttä ja kiitollisuutta, jonka esineenä minä olen, ja minä sen sijaan -- minä luopuisin kaikesta siitä, jos vaan voisin saada yhden ainoan sielun, joka täydellisesti ymmärtäisi minua. On omituista, että kaikkien näiden ihmisten keskellä, jotka tunkeuvat ympärilleni osoittaakseen minulle osanottoa ja hyväntahtoisuutta, tunnen väliin olevani yksin kuni erämaassa!"
Hän huoahti taas ja nousi. Suntio lähestyi sanoakseen hänelle jotakin; pappi, joka oli toimittanut alttaripalveluksen, tuli sisään, ja Robert ja hän juttelivat hetkisen virkatoimistaan. Jumalanpalvelus oli nyt päättynyt, kansa virtasi ulos kirkosta. Robert riisui papin kaapunsa, järjesti käsikirjat ja valmistui menemään kotiin. Silloin hän kirkon ovella huomasi Gabriellen, joka hymyillen viittasi hänelle.
Ystävällisesti nyykäyttäen päätään meni hän vaimoaan vastaan ja kysyi mitä asiaa hänellä oli.
"Kuulehan, täällä on eräs, joka välttämättömästi tahtoisi tavata sinua", vastasi Gabrielle innostuneena kuiskaten, "serkkuni Thomasine Ehrenstein on matkustanut tänne Skånesta, hän kuuli sinun nyt saarnaavan ja sanoo, ettei hän milloinkaan ole kuullut mitään, joka olisi tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen. Hän tahtoisi niin mielellään kiittää sinua -- saammeko silmänräpäykseksi tulla sisään?"
Robertin kasvot synkistyivät.
"Tiedäthän, etten mielelläni tahdo vastaanottaa ketään täällä, ellei se ole aivan välttämätöntä. Eikö hän, jos hän todellakin haluaa minua kiittää, voi tulla meitä tervehtimään, tänä iltana esimerkiksi, tahi huomenna..."
"Ei", keskeytti häntä Gabrielle vieläkin innokkaammin, "hänellä ei ole muulloin hetkeäkään aikaa. Huomenna matkustaa hän pois ... tänään hän on kutsuttu päivällisille, ja sitä ennen hänen täytyy käydä jos kuinka monen ihmisen luona... Suo anteeksi rakas ystäväni, jos teen vasten tahtoasi, mutta tahtoisin niin mielelläni, että tulisitte tuntemaan toisenne ... hän on viehättävä olento ... saatpa nähdä..."
Gabriellen silmät säihkyivät, näytti siltä kuin hänen "viehättävä" serkkunsa olisi synnyttänyt hänessä huimauksen, joka vieläkin enemmän jäähdytti Robertia.
"Me emme opi tuntemaan toisiamme tällä lyhyellä yhdessä-ololla", vastasi hän estellen. Mutta Gabrielle ei kuullut häntä, hän riensi pois ja palasi hetken perästä, tuoden mukanaan kauniin nuoren rouvan, joka oli erinomaisen hienosti puettu samettiin ja nahkareunuksiin.
"Mieheni, -- serkkuni, Thomasine Ehrenstein", esitteli Gabrielle ja kasvojensa ilme osoitti, että hän tunsi olevansa ylpeä heistä molemmista ja onnellinen saadessaan tehdä heitä tutuiksi.
Robert kumartui ja ojensi kätensä, johon nuori rouva punehtuen tarttui, luoden uuteen sukulaiseensa aran, ihailevan katseen.
"Toivon vaan saavani lausua teille kiitokseni", sanoi hän vähän epävarmalla äänellä kyynelsilmin, "en ole milloinkaan kuullut mitään semmoista kuin tänään, enkä milloinkaan, milloinkaan ole unhoittava mitä olette minulle antaneet..."
"Minä en ole antanut teille mitään", vastasi Robert vakavuudella, jossa, huolimatta hänen yrityksestään näyttäytyä ystävälliseltä, kuitenkin oli jotakin jäähdyttävää, "jos Jumalan sana on jotakin vaikuttanut, tulee meidän rukoilla Herraa, että hän yhä edelleenkin siunaisi sitä, etteivät ohdakkeet sitä tukehduttaisi..."
Nuori rouva näytti siltä kun eivät Robertin sanat ja tapa olisi vastanneet hänen odotustaan. Häntä ei miellyttänyt se, että tuo tulinen puhuja, jonka kauniit, innostuneet kasvojen piirteet hänen mielestään muistuttivat Johannesta tahi Stefanusta, nyt tultuaan alas saarnatuolista oli muuttunut tavalliseksi papiksi, jonka takki oli napitettu leukaan asti, käytös oli jäykkä ja kalpeilla kasvoilla kuvautui väsymys. Tullessaan sakaristoon, oli hänen mielensä ollut suloisesti liikutettu, ja hän oli toivonut, että kohtaus Robertin kanssa kiihdyttäisi häntä vieläkin enemmän, mutta sen sijaan oli tämän koko olemus vaikuttanut häneen hillitsevästi ja jäähdyttävästi.
"Niin, Jumalaltahan luonnollisesti siunaus tulee", sanoi hän hieman hämillään, "mutta hän käyttää välikappaleita ... ja mitä saarnamies sanoo ... jos minulla useammin olisi tilaisuutta kuulla jotakin sellaista kuin tänään, niin..."
Hän loi äkkiä silmänsä maahan ja lopetti lauseen huokauksella, jota saattoi ymmärtää mitenkä tahtoi.
Robertin huulilla oli jo katkera vastaus: "niin tekisitte niinkuin kaikki muutkin, jotka jo vuosikausia, sunnuntaisin toisensa perään, ovat käyneet minua kuulemassa, rahtuakaan muuttamatta elämäänsä", vaan hän hillitsi itseään ja vastasi ainoastaan:
"Ehkäpä toivoisitte saada puhua kanssani avomielisemmin kuin mitä täällä on mahdollista; siinä tapauksessa olette hyvin tervetullut kotiini tän'iltana kello kahdeksan jälkeen."
"Tuhansia kiitoksia", vastasi rouva Ehrenstein innokkaasti, äänensä kuitenkin vähän värähdellessä kärsimättömyydestä, että häntä tuolla tavoin lähetettiin pois, "kuinka mielelläni minä sen tekisin, joll'ei minulla olisi hommaa koko päiväksi. Mutta saanko tulla joskus toiste?
Oli kyllä tarkoitus, että lähtisin huomenna, mutta luultavasti tulee matka siirretyksi -- saanko siis tulla jonakin päivänä ensi viikolla?"
"Hyvin kernaasti; sydämmellisesti tervetullut, voittehan sopia siitä vaimoni kanssa."
Hän nyykähytti hymyillen päätään Gabriellelle; sitten sanottiin toisilleen jäähyväiset, rouva Ehrenstein toisti vieläkin kerran kiitoksensa, jonka jälkeen hän ja Gabrielle läksivät toistensa seurassa lopettamaan aamupäiväänsä, käymällä tervehtimässä yhteisiä ystäviä ja sukulaisia.
Jäätyään yksin, tunsi Robert heti kalvavia tunnonvaivoja siitä, ettei hän ollut kohdellut nuorta rouvaa, niinkuin hänen olisi pitänyt, että hän oli loukannut häntä tylyydellään ja ehkä karkoittanut tunteen, jossa, niin pintapuolinen kuin se olikin, kuitenkin olisi voinut kätkeytyä jokin parempi siemen. Hän huomasi, ettei hän ollut hellä, vaan että hän päinvastoin oli tuntenut niin katkeraa vastenmielisyyttä, että hänen oli täytynyt taistella itsensä kanssa, ett'ei se ilmaantuisi hänen tavassaan.
Viime aikoina oli hän usein ollut tällaisten tunteiden vallassa. Kaikki se ihailu, jonka esineenä hän oli, hellät kiitokset, joilla sekä suullisesti että kirjallisesti häntä ahdistettiin, kyyneliset katseet ja arat kädenpuristukset, joita hän ei voinut välttää, herättivät hänessä melkein inhon tunteita ja kun joskus tapahtui, että hän päästi tämän tunteen valloilleen ja vastaan otti alituisia kiitollisuuden osoituksia kylmyydellä ja ylpeydellä, nuhteli hän aina jälestäpäin itseään siitä katkerasti.
Sopiiko Jumalan palvelijan tuolla tavalla esiintyä tyytymättömänä ja kärsimättömänä? -- saattoi hän silloin kysyä itseltään, -- eikö se osottanut rakkauden puutetta, joka kenties oli salainen selitys siihen, että hänen työnsä, jolla maailman silmissä näytti olevan niin suuri menestys, todellisuudessa ei kantanut mitään hedelmiä?
Yksinäisinä, epäilyksen ja epätoivon hetkinä puki hän väliin sanoihin ajatuksen, joka jo pitkät ajat, onnettomuutta ennustavana aavistuksena, oli häntä kiusannut: "Ei, minä on sovi papiksi ... en voi saada aikaan mitään ... se oli erehdys ja elämäni on menetetty."
Gabrielle ei tullut kotiin ennenkuin päivällisiksi. Robert ja hän söivät kahden päivällisensä, jotenkin raskaan mieli-alan vallitessa.
Heti kun olivat lakanneet syömästä, meni Robert omaan huoneesensa hetkeksi lepäämään ja miettimään puhetta, jonka hän oli luvannut pitää iltapäivällä eräässä raittiuskokouksessa. Vähää ennen kello kuutta läksi hän tähän kokoukseen, joka kesti lähes kolme tuntia.
Palatessaan sieltä väsyneenä ja lämpöisenä, läksi hän astumaan alaspäin Drottning-katua pitkin, jossa ihmisiä virtasi edes takaisin loistavien, komeasti valaistujen puoti-ikkunarivien välissä. Erään kirjakaupan ikkunan edessä oli melkein lakkaamatta ihmistungos; siellä näytti olevan jotakin, joka tavallista enemmän ärsytti ohitsekulkevain uteliaisuutta. Kun Robert kulki tämän ikkunan ohitse, pysähtyi hänkin aivan ehdottomasti, mutta lähetysten seisova katselijain joukko esti häntä näkemästä, mikä se oli, joka veti puoleensa heidän tarkkaavaisuuttaan.
Sillä välin kiihtyi hänen uteliaisuutensa, nähdessään mitenkä ihmiset kääntyivät toistensa puoleen, hymyilivät tahi pudistivat päätään ja vaihtoivat arvosteluja sellaisia kuin: "Miten viehättävän kaunista", tahi: "Ei, mitenkä teeskenneltyä", j.n.e.
Hän päätti odottaa, kunnes hän pääsisi ikkunan luokse näkemään mikä se oli.
Silloin hän sai kuulla nuoren, edessään seisovan upseerin, joka oli niin pitkä, että hän saattoi nähdä muitten ihmisten yli, ääneen lausuvan naapurilleen:
"Katsokaahan tuohon, hän kyllä osaa 'nipistää' naiset, hän! Kun näkee hänet tuollaisena, ei ole vaikeata käsittää, että hän saarnatuolistaan panee kaikkein naisten päät pyörälle!"
Robert säpsähti, ikäänkuin joku olisi pistänyt häntä puukolla. Oli tuskin luultavaa, että lausutut sanat tarkoittivat häntä, eikä se suinkaan voinut olla hänen valokuvansa, joka oli synnyttänyt ihmistungoksen, sillä hän ei ollut viime vuosina käynyt valokuvaajalla, koska pelkäsi kuvansa pantavan näytteille puoti-ikkunoihin. Mutta toiselta puolen, kuka muu Tukholman papeista, paitsi häntä, saattoi olla kyllin onneton antaakseen aihetta tuollaisiin häpäiseviin viittauksiin?
Molemmat herrat poistuivat nyt, ja Robert pääsi niin pitkälle eteenpäin, että saattoi nähdä heidän ivansa ja väkijoukon uteliaitten katseitten esineen.
Maalausjaloille, keskelle ikkunaa, oli asetettu näytteille taulu, joka kuvasi häntä itseään. Kuva, joka oli mukaelma vanhasta valokuvasta, oli piirretty mustalla liidulla, hyvää työtä ja erinomaisen hyvin onnistunut. Hänen toinen kätensä riippui alas saarnatuolin laidalta ja hän nojautui eteenpäin miellyttävässä, vaan samalla jotenkin teeskennellyssä asennossa.
Muutaman silmänräpäyksen seisoi Robert kalpeana ja ikäänkuin kivettyneenä tuijottaen omaa kuvaansa. Sitten kiirehti hän puotiin, osti valokuvan ja tiedusteli oliko sitä siellä useampia kappaleita.
Saatuaan kieltävän vastauksen, kysyi hän taiteilijan nimeä ja osotetta ja läksi sitten puodista, liiaksi liikutettuna, jotta olisi voinut huomata monia uteliaita katseita, jotka häntä seurasivat.
Oliko todellakin mahdollista, että hän saattoi näyttää niin teeskennellyltä, niin maailmalliselta seisoessaan Herran temppelissä täyttämässä ylevätä kutsumustaan, puhumalla Jumalan seurakunnalle? Hän ei moneen päivään saanut rauhaa tältä kysymykseltä; hän kirjoitti taiteilijalle ja pyysi, ett'ei tämä enää toiste valitseisi häntä taiteilija-intonsa esineeksi, hän hävitti ostamansa valokuvan, mutta ei kuitenkaan voinut olla sitä ajattelematta. Kohdatessaan jonkun ystävistään, heräsi hänessä ajatus: "onkohan hän nähnyt sitä, mitähän hän siitä pitää, onkohan se hänen mielestään minun näköiseni?"
Hän olisi mielellään tahtonut ääneen lausua nämät kysymykset, hän olisi tahtonut tietää, oliko totta, että hän saarnatessaan seisoi tuossa inhotussa asemassa, mutta aine oli hänelle siihen määrin vastenmielistä, ett'ei hän voinut saada sanaakaan siitä suustaan.
Vihdoinkin, eräänä iltapäivänä, kun Gabrielle ja hän istuivat hetkisen arkihuoneessa kahden kesken, voitti hän arkuutensa ja kysyi, oliko hänellä todellakin saarnatessaan tapana antaa toisen käsivartensa riippua alas saarnatuolin laidalta?
"Minkätähden kysyt sitä?" vastasi Gabrielle hymyillen.
"Minua on vaan siitä huomautettu. Mutta en voi itse päästä selville, onkohan asian laita..."
"On, se on todellakin niin, pidät aina kätesi näin", vastasi Gabrielle, pöytää vastaan matkien Robertin asentoa. "Muuten se on sekä kaunis että luonnollinen liike, -- oletko kuullut kenenkään sitä moittivan?"
"Ei suorastaan. Mutta en missään tapauksessa tule enää tekemään itseäni siihen syypääksi."
"Sepä vahinko. Olen niin tottunut siihen asentoon ja pidän siitä niin paljon, että mielelläni tahtoisin saada sinut niin valokuvatuksi", sanoi Gabrielle nauraen.
Robert punehtui hieman, vaan ei vastannut mitään ja niin jättivät he tämän keskustelu-aineen.
Tämä kohtaus, niin vähäpätöinen kuin se itsessään olikin, teki pysyväisen vaikutuksen Robertin mieleen. Se ikäänkuin lisäsi salaista tyytymättömyyttä, kalvavaa katkeruutta, joka viime vuosina oli herännyt ja kasvanut hänen sydämmessään. Kuva, jonka hän oli nähnyt loistavassa puodin ikkunassa, oli hänelle äkkiä ja suoraan ilmoittanut minkälainen hän todellisuudessa oli: hieno muotipappi, jota naiset jumaloivat ja joka samalla oli kevytmielisen, vaan oikeutetun kuvan esineenä.
Ja tämä oli kuitenkin sama henkilö, joka kerran palavalla rakkaudella oli antautunut Jumalan palvelemiseen, sama henkilö, jonka hartain halu oli ollut johtaa kärsiviä veljiään uskoon, sama henkilö, jolla ei nyt enää ollut voimaa muuhun kuin liikuttamaan joitakuita tunteellisia naisia itkemään ja viekoittelemaan heitä lähettämään itselleen kukkia ja lahjoja. Miten hirvittäväksi itsensä irvikuvaksi hän olikaan tullut!
Nämät ajatukset antoivat hänelle voimaa, toisella tavalla kuin milloinkaan ennen, mitata ja tutkia sielunsa salaisia syvyyksiä. Ja löytyihän siellä sekä itsekkäisyyttä että turhamielisyyttä! Olihan hän loukannut juuri ihmisten kiitosta, olihan hänelle mieluista olla tuon ihailun esineenä, jota kuitenkin hänen parempi puolensa vihasi ja halveksi! Olihan hän itse sisimpänä vaikuttimena kaikkiin hänen toimiinsa, koko hänen vaikutukseensa, ja olihan tässä selitys omituiseen arvoitukseen, ett'ei koko hänen työnsä suurella, henkisellä vainiolla onnistunut!
Ja näistä katkerista mielikuvituksista, jotka öin, päivin häntä vaivasivat, syntyi vähitellen, väkevän, kuluttavan nesteen tavoin, ajatus, josta hän ei luopunut: "minun täytyy päästä pois täältä, minun täytyy pelastaa sieluni, sillä olen hukkumaisillani!"
Eräänä aamupäivänä uuden vuoden jälkeen, kun Robert oli ollut virkatoimillaan kaupungilla ja meni erään puiston poikki, tullakseen suorinta tietä kotiinsa, pidätti häntä äkkiä joku, joka takaapäin löi häntä olkapäälle. Kääntyessään taaksepäin, näki hän majavannahkaiseen turkkiin puetun herran, joka toverin tavoin ojensi hänelle kätensä ja tervehti häntä iloisesti ja ystävällisesti: "Terve, Wallner, onpa hauskaa tavata sinua jälleen!"
Robert ojensi kätensä vieraalle, luoden häneen samalla kysyvän katseen; nuo kasvot olivat hänelle kyllä tutut, vaan hän ei sillä hetkellä voinut sanoa, kuka häntä oli puhutellut.
"Sinä et näy minua enää tuntevan", lausui nauraen turkkiin puettu herra, jolla oli punakat kasvot ja jänterä, nuorehko vartalo, vaikka pienet rypyt silmän vieressä ja jommoinenkin lihavuus todisti hänen jo lähestyvän neljättäkymmentä, "ja minä, joka tunsin sinut jo käynnistä!
No niin, eihän sitä ole ihmetteleminen, kuuluisa pastori Wallner, naisten suosikki, Tukholman etevin saarnaaja j.n.e., onhan siinä vähän toista, kuin sellaisessa maalais-raukassa kuin minä. Mutta nyt ehkä jo voit muistuttaa mieleesi mitättömän persoonan..."
"Voin kyllä!" vastasi Robert, väkinäisesti hymyillen, "olethan aivan näköisesi, Erland Bernfelt, mutta siitä taitaa jo olla viisitoista vuotta, kuin viimeksi tapasimme toisemme, ja sen lisäksi olet kyllä tullut vähän ... vähän..."
"Vähän entistä arvokkaammaksi", lisäsi Bernfelt, ojentaessaan itseään ja kädellään pyyhkäisten napitettua turkkiaan, "luulenpa sen kyllä.
Mutta enpä suotta olekaan toimekas perheen isäntä ... vaimo, kahdeksan lasta ... koti-opettajatar y.m. Sellainen antaa jonkinmoista arvoa.
Entä sinä, olen kuullut sinun olevan naimisissa, luultavasti sinullakin on lapsia?"
"Ei", vastasi Robert, tukahuttaen huokauksensa, "ikävä kyllä meillä ei ole lapsia..."
"Ohhoh ... vai niin..." sanoi Bernfelt myötätuntoisesti ja vähän hämillään, ikäänkuin hän olisi sattunut koskettamaan arkaa asiaa. Hänen mielestään oli nimittäin lapseton avioliitto aivan luonnotonta, tavatonta, joka herätti hänessä ystävällistä sääliväisyyttä. "Mutta mihinkä sinä menet? Vai niin ... sinnepäin, jos sallit seuraan sinua kappaleen matkaa..."
"Aivan mielelläni", vastasi Robert, jonka jälkeen molemmat herrat yhdessä jatkoivat tietään Gustaf Adolfin torin poikki, ylös Drottning-katua pitkin.
Robert ja tehtaan omistaja olivat olleet koulutoveria, vaikk'eivät samalla luokalla, sillä Robert oli monta vuotta nuorempi. Valitsemansa erilaiset elämän urat olivat tosin myöhemmin eroittaneet heidät toisistaan, mutta Bernfeltin oleskellessa Tukholmassa, tapasivat he joskus toisensa erään hänen sukulaisensa luona, joka suuresti ihaili Robertia.
"Niin, olipa oikeen onnen potkaus, että nyt kohtasin sinut", sanoi Bernfelt, kun he olivat uudistaneet vanhoja muistojaan ja tehneet toisilleen selkoa viimeksi kuluneista vuosista, "olin muuten aikonut jonakin päivänä käydä luonasi..."
"Toivon, ett'et anna tämän lyhyen kohtauksen riistää minulta iloa nähdä sinut kotona luonamme", vastasi Robert ystävällisesti, "vaimoni varmaankin tulee iloiseksi saadessaan tutustua sinuun."
"Tuhansia kiitoksia, sitä en suinkaan tule laimin lyömään! Muistan vaimosi pikku tyttönä, hän oli kovin viehättävä ... tulee hyvin hauskaksi nähdä hänet jälleen. Hän on nyt tietysti entistä viehättävämpi... Sitä paitsi, veli hyvä, on minulla sinulle erinomaisen tärkeä ja vakava asia, jonka tähden oikeastaan tahdoinkin sinua tavata.
Asia on näet se, että tarvitsen uuden papin Ryforsiin; kuten ehkä tiedätkin kuuluu Ryfors Tulan seurakuntaan, mutta appeni on tehtaalaisia varten rakennuttanut erityisen kappelin, tehtaan omistajalla on oikeus valita saarnaaja, jonka palkka maksetaan tehtaan konttoorissa j.n.e., ja minä tahtoisin nyt pyytää sinua ehdottamaan minulle jotakin sopivaa henkilöä?"
"Ei ole mikään helppo tehtävä", vastasi Robert, "olla saarnaajana tehtaalla, jossa on pari tuhatta työntekijää. Se tuottaa sekä edesvastausta että paljon vaikutusta..."
"Se on kyllä totta, siitä on suuri edesvastaus", jatkoi Bernfelt, "ja tämä on harvinaisen vaikea tapaus. Asian laita on nimittäin se, että entinen pastorini, joka, sivumennen sanoen, kuoli aivan äkkiä, sairastettuaan vaan pari päivää, oli monessa suhteessa kelpo mies, jota pidin suuressa arvossa, erittäin suuressa arvossa siveellisyyteensä ja ymmärrykseensä nähden, mutta hän oli innokas herännyt, joka teki melkein puolet tehtaalaisista heränneiksi.
Voihan silläkin sentään olla hyvät puolensa; ihmiset tultuaan heränneiksi muuttuvat tavallisesti raittiiksi, siveellisiksi j.n.e., mutta -- tosi-asia on, että he samalla tulevat vähemmin kelvollisiksi työntekijöiksi. Heissä ei enää ole entistä intoa. He oikeen hurjistuvat keskustelemiseen ja väittelemiseen, voin nähdä heidät seisovan lautaläjillä ja pitävän puheita toisilleen... Ja sitten heillä on ääretön joukko rukouskokouksia ja lähetyskokouksia...
En minä tietysti kieltäisi heitä saarnaamasta ja laulamasta niin paljon kuin ikänä tahtovat, se on paljoa parempi kuin jos kävisivät kapakassa juomassa, mutta pitäähän jumalisuudellakin olla rajansa. Sentähden tahtoisin saada sinne papin, joka voisi hillitä kansaa, kuitenkaan millään tavalla sortamatta ketään, tahtoisin nuoren, voimakkaan saarnamiehen, joka ei olisi innokas herännyt, vaan ei myöskään uneksija, joka jumalanpalveluksen aikana laimentaisi sanankuulijat. Mutta mistäpä löytäisin sellaisen Fenix-linnun."
Robert ei heti vastannut. Ilme hänen kasvoillaan oli Bernfeltin puhuessa useampia kertoja vaihdellut, mutta nyt olivat hänen kasvonsa aivan tyvenet, vaikka hyvin kalpeat ja totiset.
"Voin todellakin ehdottaa sinulle erästä henkilöä", vastasi hän viimein hiljaa, "vaan en voi nyt heti ilmaista hänen nimeänsä. Minun täytyy punnita asiaa tarkasti niin ett'ei kummaltakaan puolelta tapahdu hätiköimistä. Mutta jos huomenna, tahi kenties vielä paremmin ylihuomenna, voit tulla luokseni tähän samaan aikaan, niin olen siksi miettinyt asiaa ja saamme silloin puhua siitä. Sopiiko sinulle?"
"Mainiosti!" huudahti Bernfelt iloisena, "oletpa oikeen poistanut taakan sydämmeltäni. Tämä asia rasitti minua todella, on kovin vastuunalaista valita pappi, ja vaikk'ei minulla itselläni ole paljoakaan taipumusta siihen suuntaan, on papilla mielestäni tärkeä tehtävä, erittäinkin maalla ja vielä enemmän suurella tehtaalla. Hänen täytyy olla tukena tehtaan omistajalle. Mutta sanoppas minulle vaan yksi seikka; et suinkaan sinä tarjoa minulle mitään vanhaa jöröä, sillä siitä minä nöyrimmästi kiittäen luovun. Vaadin itsepintaisesti, että sen pitää oleman nuoren, voimakkaan miehen."
"Ole huoleti, hän on nuori", vastasi Robert, keveästi hymyillen, "jotenkin minun ikäiseni."
"Hyvä. Silloinhan kaikki on oivallista. Ainoa, minkä voin toivoa, on, että hän olisi sinun kaltaisesi muussakin kuin ijässä", sanoi Bernfelt nauraen.
Molemmat herrat heittivät nyt toisilleen jäähyväiset. Bernfelt lähetti terveisensä Robertin rouvalle, hänen käyntiaikansa määrättiin vielä kerran, sitten he erkanivat. Robert meni kotiinsa ja Bernfelt kiiruhti iloisena ja tyytyväisenä alas Drottning-katua.
Tultuaan huoneesensa ja lukittuansa oven, istuutui Robert kirjoituspöytänsä ääreen, nojasi päänsä käteensä ja sulki silmän
Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence
The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.
Transcriber and production notes
Produced by Tapio Riikonen
Front matter as received (title page, contents)
VARJOJEN KAUTTA
Header as received
The Project Gutenberg eBook of Varjojen kautta: Nykyajan kuvaus
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Varjojen kautta: Nykyajan kuvaus
Author: Mathilda Roos
Translator: Siiri Finerus
Enok Rytkönen
Release date: September 8, 2011 [eBook #37349]
Most recently updated: January 8, 2021
Language: Finnish
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/37349
Credits: Produced by Tapio RiikonenFull Project Gutenberg licence
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.Source: Project Gutenberg ebook #37349. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.