← catalogue

Näkymättömiä teitä: Runoelma elämästä

by Mathilda Roos · Finnish · Gutenberg #37334 · 512,755 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Näkymättömiä teitä: Runoelma elämästä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Näkymättömiä teitä: Runoelma elämästä

Author: Mathilda Roos

Translator: Aune Krohn


        
Release date: September 7, 2011 [eBook #37334]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/37334

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NÄKYMÄTTÖMIÄ TEITÄ: RUNOELMA ELÄMÄSTÄ ***




Produced by Tapio Riikonen






NÄKYMÄTTÖMIÄ TEITÄ

Runoelma elämästä


Kirj.

MATHILDA ROOS


Tekijän luvalla suomensi Aune Krohn



WSOY, Porvoo, 1903.




I.


Kymmenkunnan vuotta takaperin istui muuanna syys-iltapäivänä eräässä
Ruotsin pohjoisista rannikkokaupungeista, vastarakennetun "Café
Riche'n" edustalla, neljä nuorta herraa juttelemassa pöydän ääressä. He
kuuluivat kaupungin hienostoon; kaksi heistä oli aivan nuoria upseereja
hienoin viiksin ja sinisin silmin, joiden avoimeen ilmeeseen silloin
tällöin yhtyi itsetyytyväisyyttä, mikä helposti tarttuu ihmiseen, kun
on nuori ja voimakas ja luulee vallan luonnollisesti omistavansa koko
maailman. Toiset kaksi olivat siviilivaatteissa, ja yhtä suuressa
määrin kuin molemmat luutnantit olivat vain jäljennöksiä toinen
toisestaan, yhtä paljon erosivat toisistaan heidän siviilipukuiset
ystävänsä.

Toinen heistä, Åke Henning, oli solakka, notkea ja hieman liian
lyhytkasvuinen. Hänen pukuunsa pantu huolellisuus tuntui hyvän joukon
liialliselta. Mutta omituisena vastakohtana tuolle vastenmieliselle
keikarinpiirteelle ilmeni hänen kasvoillaan joskus syvää totisuutta, ja
pähkinänruskeista silmistä loisti haaveksiva, alakuloinen katse.

Mutta kulkisipa outo noiden neljän juttelevan nuoren herran ohi, niin
eipä hänen katseensa pysähtyisi kumpaankaan upseereista iloisine
naamoineen eikä liioin Åke Henningiin vaaleanharmaine päällystakkineen
ja hienoine kävelykeppineen, vaan pienen seuran neljänteen jäseneen:
konsuli Bengt Falkensterniin. Ja varmaa on, että joll'ei hän
ensimmäiseltä vastaantulijalta saisi tietää, ken tuo etelämaalaisen
näköinen ja ylpeä-ryhtinen nuori mies on -- seikka, joka muuten olisi
mahdoton, sillä koko kaupunki tunsi konsuli Falkensternin -- ei hän
pääsisi rauhaan, ennenkuin saisi uteliaisuutensa, tyydytetyksi,
varsinkin jos olisi ollut naissukuun kuuluva.

Kun nuoret herrat hetken olivat puhelleet, syntyi äkkiä muutaman
silmänräpäyksen hiljaisuus. Synkkämielinen piirre, jonka pila ja nauru
olivat karkottaneet, ilmestyi silloin Åken kasvoihin, käyden joka hetki
selvemmäksi. Bengt istui taaksepäin nojaten ja tuijotti terävine,
tummansinisine silmineen kirkasta syystaivasta, hänelle tavallisen,
hieman pilkallisen hymyn leikkiessä huulilla ylöspäin kierrettyjen
viiksien alla.

"No, oletteko nähneet _häntä_?" huudahti äkkiä toinen nuorista
upseereista.

Åke Henning kopisti kiivaasti tuhkan sikaristaan ja rypisti otsaansa,
ja alakuloinen piirre hänen kasvoillaan vaihtui kärsimättömäksi,
milt'ei kiihtyneeksi ilmeeksi.

"Häntä? Ketä _häntä_?" kysyi Bengt nauraen ja puhalsi ilmaan
savukiehkuran, jota hän huvitettuna seurasi katseellaan.

"_Häntä_ -- tietysti ... tuota jumalallista ... 'divaa', joka
kunnioittaa pikku kaupunkiamme kauneudellaan", vastasi toinen
upseereista, nauraen hänkin.

"Mitä divaa? En ole kuullut sellaisesta puhuttavan", intti Bengt.

"Tyhmyyksiä!" lausui nyt Åke ja heitti molempiin luutnantteihin
harmistuneen katseen. "Ei täällä ole ketään divaa; on vain eräs nuori
opettajatar, joka muutti tänne joku aika sitten, ja hänelle he antavat
tuon nimityksen. Hän taitaa muuten olla kelpo nuori tyttö, ja tekisitte
paremmin, jos lakkaisitte puhumasta hänestä tuohon tapaan."

Hän kiihtyi puhuessaan; viimeiset sanat lausuttiin kiivaudella, jota
asian laatu ei tuntunut vaativan. Bengt lakkasi tupruttamasta ja katsoi
Åkea terävästi.

"Sinä näyt olevan tuon tuntemattoman kaunottaren ritari", hän sanoi
ivallisesti. "Oletteko tutut?"

"Hiukan", vastasi Åke ja koetti olla lyhyt ja väliäpitämätön, mutta se
ei juuri onnistunut, "olen ollut pari kertaa hänen seurassaan. Ja en
voi huomata olevan mitään syytä puhua sopimattomasti nuoresta tytöstä,
siksi, että hän onnettomuudekseen on sekä kaunis että köyhä."

"Siinä olet oikeassa", vastasi Bengt nauraen, "se ei tosin ole mikään
pätevä syy. Mutta kuka hän siis on? Kuka on hänet nähnyt? Minä en ole
edes kuullut puhuttavan hänestä. Muuten ei mielestäni rakkaassa
kaupungissamme ole juuri niin monta kaunotarta."

"Hän on tyttökoulun opettajatar ja saapui tänne pari viikkoa sitten,
vähää ennen lukukauden alkua. Olen tavannut hänet parina aamuna -- enkä
ikinä elämässäni ole nähnyt mitään niin kaunista."

Nuori upseeri teki ihailun liikkeen ja puhkesi sitten lapsimaiseen,
ihastuneeseen nauruun.

"Liikutte kai sentään suhteellisuuden pohjalla?" huomautti Bengt
vihaisesti hymyillen. Hän oli matkustanut pian koko maailman ympäri,
nähnyt espanjalaisia, amerikkalaisia ja italialaisia kaunottaria ja
tunsi hyväntahtoista halveksumista molempain kokemattomain upseerien
arvostelun suhteen kysymyksessä olevassa asiassa.

"Tietysti ... kaikkihan on maailmassa suhteellista ... mutta luulenpa,
että hän kestäisi vertauksen kenen rinnalla tahansa..."

"Vahinko, että hänen yhteiskunnallinen asemansa on sellainen ... pikku
opettajatar -- äiti on muotiompelija ... siten on hän luopääsemätön ...
häntä ei tapaa koskaan missään..."

"Peeri-parka, liian huono taivasta varten, liian ylevä kadotuksen
kuiluun joutuakseen..."

Molemmat upseerit nauroivat, lapsellisesti, ajattelemattomasti. Mutta
Åke Henning nousi kiivaasti, laski lasin pöydälle, niin että kilahti,
ja huudahti:

"Teidän pilanne on sekä tyhmää että kehnoa... Jos tuo nuori tyttö,
josta puhutte, välttämättä on verrattava henkiolentoon, niin on hän
enin enkelin kaltainen ja aivan liian hyvä sitä taivasta varten, jonka
te tahdotte hänelle avata, niin, sitä paitsi liian hyvä meille
kaikille. Hyvästi."

Hän työnsi kiivaasti tuolin syrjään, kumarsi jäykästi päätään ja läksi
nopein askelin pois. Tänä hetkenä katosi kaikki keikarimaisuus, jota
muulloin oli hänen esiintymisessään; hän tuntui kuin kasvavan pari
tuumaa, ja hänen epäselvät piirteensä saivat äkkiä lujuutta, jonka
todellisen tunteen hehku joskus luo hentomielisiin kasvoihin.

Kolme jälkeenjäänyttä katsoivat tyrmistyneinä toisiinsa.

"Onko mies hullu vai rakastunut, vai ehkä molempia?" kysyi Bengt.

"Kai viimeksi mainittua. Muistuu mieleeni, että hän eilenkin suuttui,
kun joku puhui Ester Hermansonista."

"Mutta kuka on tuo ihmeolento, joka jo näyttää sytyttäneen kelpo
kaupunkimme?" lausui Bengt nauraen. "Olkaapa niin hyvät ja kertokaa
jotain hänestä ... en ymmärrä, kuinka en ole kuullut hänestä
puhuttavan..."

"Sinähän palasit kotiin toissapäivänä, ja hän muutti tänne äitineen
poissaollessasi. Hän on, kuten sanottu, tyttökoulun opettajatar, menee
aina aamuin ja puolipäivin tunnollisesti työhönsä Kaivokatua ja
Uudentorinkatua pitkin ja palaa samaa tietä, niin että siellä voit
hänet tavata, milloin haluat. Hänen äitinsä on pannut alulle
muotikaupan, jonka pormestarin ja rehtorin rouvat lienevät ottaneet
suojiinsa. Siinä kaikki, mitä hänestä tiedän. Ja itse voit pian tulla
vakuutetuksi siitä, ett'en ole liikoja sanonut hänen ulkonäöstään. Mitä
hänen sisimpäänsä tulee, niin siitä en ole vielä ollut tilaisuudessa
muodostamaan niin varmaa arvostelua, kuin Åke Henning näkyy tehneen."

Bengt hymyili ja puhalteli yhä savukiehkuroitaan kirkkaaseen
syys-ilmaan. Molempain nuorten upseerien ihastukseen tuntematonta
kaunotarta kohtaan hän ei pannut suurta arvoa, mutta että Åke jo tuntui
rakastuneen häneen, siitä oli hän paljon enemmän huvitettu. Luultavasti
hänellä ei ollut mitään itsetietoista aikomusta kilpailla Åken kanssa;
mutta falkensterniläinen tottumus aina olla ylimmäinen, aina
ensimmäinen, se se hiipi häneen kuin vietti, jota hän sen enempää
ajattelematta seurasi. Jos tuon nuoren naisen kauneus todella oli niin
"maan kuulu", kuin upseerit arvelivat, niin ei Åke Henning, vaan Bengt
Falkenstern oli oleva hänen suosion voittanut ihailijansa!...

Mielessään tämä aie, joka ei ollut selvin sanoin ajateltu, vaan
ainoastaan ilmeni miellyttävästi kiihottavana tunteena, hän huusi
kyyppäriä, nousi ja läksi sitten luutnanttien seurassa alas sataman
kävelytietä, jota he jonkun aikaa kulkivat edestakaisin, nauttien illan
hiljaisuudesta, tähtien välkkeestä ja kuutamon hohteesta lahdella,
missä kaupungin satama oli. Toisella puolen kohosivat pehmeäpiirteisinä
tummat vuorenhuiput; etelässä, missä lahti aukeni meren helmaan, loisti
majakkatuli etäiseltä saarelta, ja sen takaa näkyi kapea juova
taivaanrantaa, jossa meri ja taivas sulivat toisiinsa.

Herrain puhelu vaikeni vähitellen; kukin joutui ajatusten ja unelmain
valtaan, joita iltatunnelma synnytti. Lopuksi he jättivät hyvästi
toisilleen; molemmat upseerit läksivät kaupunginpuistoon, jossa
kirjavat lyhdyt paloivat ja sotilaat soittivat, mutta Bengtin ei tehnyt
mieli seurata heitä. Tapansa mukaan hieman ylpeästi ja samalla
sydämellisesti päätään nyykäyttäen -- kaupungin naiset pitivät sitä
nyykäystä "kuninkaallisena" -- hän sanoi hyvää yötä ja meni niin
kotiinsa "Falkensternien palatsiin" Satamakadun varrella.




II.


Viime vuosisadan alussa tuli näille seuduille se mies, joka laski
perustan rikkauksille, jotka nyt antoivat Falkensternin nimelle kauas,
vieläpä Ruotsin rajain ulkopuolellekin kajahtavan soinnun. Ollen
syntyjään saksalainen, vanhan, entisaikoina rikkaan ja mahtavan
aatelissuvun jälkeläinen, ei hän suurta elämäntyötään alottaessaan
kuitenkaan ollut muuta kuin entinen lauttaaja ja tukkipäällikkö, joka
pontevuudellaan ja ahkeruudellaan oli koonnut pääoman, ja sen hän
tahtoi saada kantamaan hedelmiä, se on: sen tuli tehdä hänestä rikas ja
huomattu mies. Suuren Vånga-joen suulle hän perusti rauta- ja
sahalaitoksen, yhden seudun paraimpia, ja ei aikaakaan, niin oli hän
kohottanut liikkeensä huimaavan korkealle.

Mutta ei hän tasaisia teitä noussut onnen kukkuloille; hänen matkansa
vei mitä hurjimmin kiemurtelevaa polkua. Milloin vaipui hän täydellisen
häviön notkoihin, milloin kohosi onnen ja menestyksen harjanteille.

Vuosien vieriessä oli seudun väestö antanut hänelle tuon epäilyttävälle
soivan pilkkanimen "hullu patruuna", sillä hän oli päättänyt koettaa,
mitä ei yksikään ennen häntä: uittaa tukkeja pitkin Vångan kuohuvaa
vuolletta. Kului pari vuotta, ja yritykset menivät aina vaan hukkaan;
tukit ajautuivat säännöllisesti kauas merelle, ja rappio ja häviö
hiipivät väijyvinä varjoina työpajojen ympärillä, joissa sekä työ- että
päällysmiesten katseissa kuvastui pilkkaa ja epäilystä. Mutta näiden
ulkonaisten vastoinkäymisten takana oli jotain, jota kansa ei nähnyt
eikä käsittänyt: tahto, voimakkaampi kuin rautaketjut, joita pajoissa
taottiin; tarmo, joka kuin teräsvieteri ponnahti sitä korkeammalle,
kuta alemmas se painettiin; ja tarkkanäköisyys, joka tunkeutui
tulevaisuuteen, korvasi hetken tappiot tulevilla voitoilla ja
rohkealla, levollisella selvyydellä teki johtopäätöksiä. Ja kun se
hetki koitti, jolloin itsepintaiset tukit kulkivat aukaistuja väyliään
aaltojen kuohussa, ja liike vähittäin loistavasti elpyi, silloin sattui
tuo tuttu seikka, että tuuli kääntyi; "hullusta" tehtiin nero, ja
epäilys vaihtui kunnioitukseksi, joka vuosien vieriessä muuttui
taikauskoiseksi luuloksi, että kaiken, mitä patruuna Falkenstern otti
tehdäkseen, täytyi onnistua ja että hän salaperäisellä mahdilla
vallitsi sekä ihmisiä että asioita.

Tehtailija Henrik Falkensternillä oli vain yksi tytär, naimisissa erään
korkeasukuisen, köyhtyneen upseerin kanssa, ja yksi poika, Kurt, jolle
hän kuollessaan jätti koko suuren työnsä rauta- ja sahalaitoksineen
Vångan suulla. Kurt oli perinyt isänsä työteliäisyyden, mutta ei hänen
neroaan eikä tahdonvoimaansa. Hänen johtaessaan alkoi sahalaitoksilla
jonkunlainen taantumus, joka luonnon välttämättömyydellä seuraa siellä,
missä ei ole edistystä ja kehitystä. Työmiesten asunnot alkoivat
rappeutua, osa koneista kävi vanhanaikuiseksi, uudet tuulet, jotka
puhalsivat rauta- ja puutavaramarkkinoilla, eivät päässeet Vångajoelle,
ja luultavaa on, että jos Kurt olisi elänyt yhtä vanhaksi kuin isänsä,
olisi Falkensternien aurinko peittynyt pilviin. Mutta hän kuoli
liikkeen vielä kukostaissa ja jätti siis loistavan perinnön
kaksikymmenvuotiaalle pojalleen, Bengtille, ja neljälle tyttärelleen,
jotka täysikasvuisiksi tultuaan ja rippikoulun käytyään heti toinen
toisensa jälkeen joutuivat kihloihin ja naimisiin pääkaupungin enemmän
tai vähemmän varattomain kreivien tai paroonien kanssa. Kun
perinnönjako oli suoritettu, otti Bengt koko suuren liikkeen haltuunsa
ryhtyäkseen nuorin, kokemattomin voiminsa johtamaan sen monia eri
osastoja.

Mutta ei kauvan kestänyt, ennenkuin tarina isoisän voimasta ja
työkyvystä virkosi eloon, pojanpoika sankarinaan. Kaikki onnistui
nuorelle Bengtille, tehdas kukosti kaikin tavoin, ja sen liikeyhteys
ulkomaitten kanssa kasvoi kuin verkko, jossa silmukka liittyy toiseen.
Jo ensimmäisenä vuonna, vastoin monia vastustavia, täysivaltaisiakin
tahtoja, sai hän, tuo kaksikymmenvuotias nuorukainen, aikaan, että
työmiesten asunnot korjattiin ja rakennettiin uudelleen. Sitten
seurasivat vuosi vuodelta muut uudistukset: koulu, kappeli, uusi silta
y.m. Mahdoton on sanoa, mikä oli sisin syy näihin parannuksiin, jotka
antoivat uutta hohdetta Vångan tehtaan jo ennestään loistavalle
maineelle: rakkausko ja huoli kansan tarpeista, vaiko ylpeys, joka aina
tahtoo kaikessa hohtaa ylinnä. Varmaa on, että työväki piti Bengtistä.
Vaikka hän oli suora ja jyrkkä kuten iso-isänsä, ylimys kiireestä
kantapäähän, taisi hän kehua olevansa seudun suosituimpia herrasmiehiä.
Hänen persoonallisuutensa voimakkuus, joka ilmeni jo nuorukaisessa, kun
tämä kulki lautatarhoilla ja kulmakarvojaan rypistämällä ja tuimalla
ulkonäöllään koetti voittaa nuoruuden epävarmuutta, jota hänessä vielä
oli, se se pystyi työmiehiin; he tunsivat, että heidän edessään oli
"mies", tosin ylpeä ja ankara, mutta sanassaan pysyvä, ja olihan hän
sitä paitsi pitänyt huolta väestään paremmin kuin yksikään edeltäjistä.

Mutta kursailut ja imartelut pilasivat vuosien kuluessa nuoren isännän,
hän tottui näkemään kaikkien taipuvan hänen tahtoonsa, ja vähitellen
muuttui hänen itseluottamuksensa miehekkäästä levollisuudesta
halveksivaksi ylpeydeksi; ja joskin hän yhä omisti väestönsä
luottamuksen ja kiitollisuuden, niin ei se Bengt Falkenstern, joka
pilkallisesti hymyillen istui kuuntelemassa nuorten herrain kertomuksia
Ester Hermansonista, enää ollut yhtä ihailtu, kuin kaunis, voimakas
kaksikymmenvuotias nuorukainen oli ollut.

Ja kaupungin sivistyneet häntä oikeastaan enin pelkäsivät;
Falkensternin nimi oli vuosien vieriessä saanut sellaisen loiston, että
oli vallan turhaa koettaa pysyä itsenäisenä sen rinnalla ja päästä sen
vaikutuksen alta. Sillä seikka oli nyt kerta kaikkiaan semmoinen, että
sen, joka ei voinut kehua olevansa minkäänlaisissa suhteissa konsuli
Falkensterniin -- paraimmassa tapauksessa edes omistaen pöydällään
hänen käyntikorttinsa tai painetun kutsun vanhaan palatsiin Satamakadun
varrella, tai joll'ei sitä, niin ainakin oikeuden tervehtiä häntä
kadulla -- niin, sen oli sangen vaikea kiivetä yhteiskunnan
sivistyneitten piireihin johtavia portaita.

Falkensternien ja Henningien välillä oli aina ollut kilpailua;
jälkimäisetkin olivat rikkaita ja mahtavia sahanomistajia, mutta
Falkensternit voittivat siinä, että heidän menestyksensä oli ollut
ehdoton. Heillä oli aina ollut sitä, mitä ihmiset nimittävät "hyväksi
onneksi", ja tuntui siltä kuin yksin se seikka, että Henningit olivat
antautuneet heidän kanssaan taisteluun vallasta, olisi sekottanut
jälkimäisten kohtaloon jonkunlaisen menestyksen puutteen ja huonon
onnen, jota heillä muuten ei olisi ollut.

Tämä äänetön, mutta sitkeä ja kiivas taistelu ilmeni vuosien kuluessa
yhä selvemmissä muodoissa, kuten kilpailuna luottamusviroista ja muuna
sellaisena, ja kärjistyi lopuksi Bengtissä ja Åkessa, muuttuen
jonkunlaiseksi järkkymättömäksi sallimukseksi. Mitä auttoi, että Åke
koetti kurottaa pientä hienotuoksuista, huolellista olentoaan, hän
ylettyi kuitenkin vain Bengtin olkapäähän; mitä auttoi koettaa voittaa
toista ulkonaisessa komeudessa, Bengtille voitto sittenkin jäi. Ja tämä
epäonnistuminen, elämän taistelussa tappiolle joutuminen, joka
vähitellen tuossa alituisessa kateellisessa kihnaamisessa
Falkensternejä vastaan oli liittynyt Henningin nimeen, heitti Åken,
nuoren, hennon Åken yli raskasmielisine katseineen ja katkerine
hymyineen, ikäänkuin traagillisuuden varjon, jota vuoroin ulkonaiset
vastoinkäymiset, vuoroin hänen oma sisäinen epäilyksensä yhä
suurensivat.

Tällä kannalla olivat olot kaupungissa, kun kaunis Ester Hermanson tuli
viskatuksi sinne kuin pommi ja pani kaikki kielet ja mielet
liikkeeseen. Eihän kaupungissa tosin ollut puutetta somista neitosista.
Pormestarilla oli koko kuusi tytärtä, joista ainakin pari oli hyvin
miellyttävää, ja muisto Adele Falkensternistä, kolmannesta sisaruksien
joukossa, oli yhä valokohtana hienoston aikakirjoissa. Mutta jokaisen
täytyi myöntää, että nuori opettajatar voitti sekä menneisyyden että
nykyisyyden, vaikkapa se myönnytys muutamilla tahoilla tuntuikin hieman
tylyltä.

Åke Henning oli vain pari kertaa nähnyt tuon nuoren tytön, kun hänelle
jo kävi selväksi, että hän rakasti häntä tavalla, jolla ei vielä ollut
ketään naista rakastanut. Myrskyiset, riehuvat nuoruudentunteet
kuohahtivat sydämen syvyydestä, jonne hän luuli niiden ijäksi
hautautuneen, ja kutoivat öin ja päivin lumoavia, hohtavia unelmia
hänen sieluunsa. Hän tuskin ajatteli eroa tytön yhteiskunta-aseman ja
omansa välillä. Mitä merkitsi se, että tyttö oli köyhä ja halpa? Åke
tekisi niinkuin muinoin kauniin Sigridin rakastaja tämän sarkahameelle:
peittäisi sen kullalla ja helmillä, ja palkinnoksi loisi tytön
ihmeellinen kauneus, hänen suloinen naisellisuutensa kuin
auringonpaistetta yli koko hänen elämänsä...

Oikeastaan hän ei luulokkaasta luonteestaan huolimatta epäillyt tyttöä
voittavansa: hänen tietämättään luottivat hänen haaveksivat
tulevaisuuden unelmansa siihen, että tuollainen köyhä, vähän huomattu
tyttö kuin Ester, olipa hän kuinka kaunis tahansa, kiitollisena ottaisi
vastaan tarjouksen tulla Åke Henningin puolisoksi. Yhtä hän vain
pelkäsi: että Bengt Falkenstern rupeaa hänen kilpailijakseen. Hän oli
kerran ennenkin joutunut samanlaiseen asemaan, ja hänen kätensä
puristui yhä vieläkin nyrkkiin, kun hän ajatteli, miten Bengt
muutamassa päivässä oli työntänyt hänet syrjään.

Mutta eihän Bengt ikinä ottaisi tyttöä vaimokseen -- Falkensternien
ylpeys, joka Åkelle monasti oli ollut kompastuskivi, muuttui nyt
pelastavaksi laudaksi, jonka turvissa hän koetti ohjautua satamaan pois
epäilyksistä ja epäluuloista...

Ei, ei ikinä vaimokseen, se ainakin oli varmaa. Mutta -- eihän se
estäisi Bengtiä rakastumasta, houkuttelemasta tyttöä puoleensa,
tekemästä häntä onnettomaksi, syöksemästä häntä ehkä ... ehkä...

Åkesta tuntui, kuin olisi tuo ajatus kuin kylmä käärme kietoutunut
hänen sydämensä ympärille, ja hän tunsi, kuinka epäilys ja epäluulo
uudelleen vetivät häntä tummaan syvyyteensä.

Näin heittelehti, hän vaihtelevien tunteitten kesken, samalla kun
hänellä oli yksi ajatus, joka lakkaamatta ajoi häntä eteenpäin: saada
kaikki selväksi ennen Bengtin kotiintuloa. Mutta se ei onnistunut;
Ester vältti häntä, ja niinä harvoina kertoina, jolloin hän tapasi
hänet, oli tyttö niin ujo, että kaikki lähestyminen oli mahdoton.

Åke kirosi itseään ja kohtaloaan, mutta hänen rakkauttaan Esteriin ei
mikään vastarinta vähentänyt, ei se, joka jo oli häntä kohdannut, eikä
se, jonka hän aavisti olevan tulossa. Ja sinä iltana, jolloin nuo neljä
nuorta herraa istuivat Café Riche'n edustalla ja Bengt samalla sekä
ivallisesti että uteliaasti hymyillen kuunteli puhetta Esterin
kauneudesta, sinä iltana tunsi hän, kuinka vanha peritty vihamielisyys
Falkensternejä kohtaan kuohahti synkäksi vihaksi siihen mieheen, jossa
hän mustasukkaisen vaistolla jo näki onnellisen kilpailijansa.




III.


Bengt Falkenstern oli yli kolmenkymmenen, ja koko kaupungissa oli
tunnettua, että hän avioliittojen suhteen oli sitä mieltä, että ne ovat
parhaat, joista ei mitään tule. Ystävät ja tuttavat tiesivät
suunnilleen, miten hän siinä asiassa ajatteli: hän asetti niin suuret
vaatimukset vaimoonsa nähden, että jos hän niiden täyttämistä piti
avioliittonsa ehtona, ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin jäädä
vanhaksipojaksi. Hän oli nähnyt niin monta onnetonta tai puolittain
onnellista avioliittoa, että hän mieluummin valitsi oman hauskan
seuransa ja vapauden, jonka riippumaton asema hänelle soi. Sitä paitsi
kantoi hän sydämessään ihannekuvaa, josta hän ei voinut irtautua:
äitivainajansa kuvaa. Vain hän, joka olisi tuon ihanan, korkeasukuisen
naisen kaltainen, voisi voittaa hänen sydämensä, vain hän saisi kiertää
kalliit perhekorut kaulaansa ja käsivarsiinsa. Näitä ajatuksia ja
tuumia oli hänessä liikkunut, ja niitä hän oli peittelemättä
ilmilausunut niistä ajoista asti, jolloin falkensterniläinen
itsetietoisuus alkoi saada oman erikoisvärityksen Bengtin luonteen
kylmästä ylimielisyydestä ja arasta, huolellisesti kätketystä syvän ja
voimakkaan rakkauden kaipuusta. Ja kun vuodet vierivät tuomatta mitään
muutosta hänen ulkonaisiin oloihinsa, niin vahvisti todellisuus yhä
enemmän ja enemmän hänen teoriiojaan.

Hän ei siis ajatellutkaan todellisen tunteen syntymistä, kun hän tuona
iltana Café Riche'n edustalla juteltaessa päätti tutustua Esteriin ja
itse tulla vakuutetuksi siitä, oliko hän todella niin ihastuttava, kuin
nuo nuoret herrat arvelivat.

Mutta ei ollut menestystä hänelläkään koettaessaan tavata tyttöä; pari
kertaa kulki hän pitkin Kaivokatua, vahti koulun edustalla ja näki
paljon opettajattaria ja koulutyttöjä, mutta ei yhtäkään sopinut
nimittää "kaunottareksi". Lopuksi hän suuttui, niinkuin aina, kun ei
joku asia käynyt mieltä myöten; hänestä tuntui, kuin olisi Ester häntä
persoonallisesti loukannut, kun ei ollut kadulla sillä tunnilla ja
minuutilla, jolloin Bengt suvaitsi kulkea häntä vakoilemassa, ja hän
päätti olla hänestä sen enempää välittämättä. Mutta päätöksen
toteuttaminen ei onnistunut: hän ei voinut olla Esteriä muistamatta.
Ajatus saada nähdä erinomaista kaunotarta oli saanut hänen
mielikuvituksensa liikkeeseen ja täyttänyt sen kuvilla, jotka täytyi
voida karkottaa, tai sitten oli niille löydettävä vastine
todellisuudesta. Hän kulki siis yhä edelleen aina puolipäivin, otsa
rypyssä ja tyytymättömän näköisenä, pitkin Kaivokatua, tarkastellen jo
pitkän matkan päästä, nenälasiensa takaa, vastaantulevia nuoria naisia.

Viimein hän eräänä päivänä näki koulun luona nuoren tytön, jonka näkö
sattui häneen kuin sähköisku, paljon ennen kuin hän oli ennättänyt
huomata muuta kuin hänen olentonsa rajapiirteet. "Se on hän", Bengt
ajatteli, ja äkkiä tuntui hänestä kuin olisi aurinko noussut, kuin
jotain valoisaa ja säteilevää olisi tullut häntä vastaan tuon nuoren
tytön haahmossa. Silmänräpäyksessä ennätti hän painaa mieleensä hänen
ulkomuotonsa huomattavimmat piirteet. Hän näki, että tyttö oli hyvin
pitkä ja solakka, ja kauniisti kaartuva kaula ja pehmeät, notkeat
liikkeet muistuttivat liljaa. Päätä verhosi tavattoman runsas,
kullankarvainen tukka, jonka vaalea hohde oli omituisen ihastuttava
vastakohta suurille, harmaanruskeille, lempeäloisteisille
gasellinsilmille. Bengt ennätti myös huomata, että hän astui tavattoman
kauniisti ja että ryhti oli samalla sekä ylpeä että naisellisen pehmeä.

Kaikki nuo ulkonaiset piirteet valtasivat hänen mielikuvituksensa
eivätkä koskaan enää unohtuneet...

Kun he menivät toistensa ohi, kiinnitti Bengt katseensa Esteriin ja
nosti kohteliaasti hattua. Tyttö katsahti hämmästyneenä ylös, heikko
puna kohosi hänen poskilleen, hän hymyili, puoliksi hämillään, puoliksi
veitikkamaisesti, ja kumarsi hieman päätään. Bengtkin hymyili --
itselleen; hän tuskin tiesi tervehtineensä, hän oli toiminut kuin
hypnotiseerattu, joka ei tee tekoansa suunnitelman tai laskujen
nojassa, vaan siksi, että hänen täytyy...

Niin tosiaankin, tyttö oli kauneinta, mitä hän konsanaan oli nähnyt;
nuo haaveksivat nuoret olivat olleet oikeassa... Hän oli ihastunut,
hurmaantunut; koko kotimatkan hän ajatteli tuota nuorta tuntematonta
tyttöä. Välistä tuntui, kuin olisi hän seisonut vastalöydetyn, uuden
madonnakuvan, ihmeteltävän taideteoksen edessä; välistä tuli _nainen_
esiin, lämmin, elävä nuori nainen, väreillen ihanana kevät-unelmain ja
kesäisten satujen tunnelmana; välistä väistyivät nuo ihanat näyt, ja
epämääräisestä, sumuisesta etäisyydestä ilmestyi _ihminen_, Ester
Hermanson, ja levottomina, uteliaina ajoivat kysymykset toisiaan takaa:
kuka hän on ... minkälainen hän on ... kuinka voisin häntä tavata?...

Äkkiä syntyi hänessä kuin vastavirtaus noille kuvitteluille; synkkä
tyytymättömyys kuohahti esiin ja valoi kylmää vettä hänen lämpimille
tunteilleen. Kuinka sopimatonta oikeastaan oli, että nainen siinä
asemassa oli niin kaunis! Kuningattarelle, prinsessalle,
kreivittärelle se ulkomuoto olisi omiaan, -- mutta köyhä opettajatar,
muotiompelijan tytär, mitä teki hän sellaisella kauneudella?
Odottamattaan tuli Bengt niin huonolle tuulelle, että hän sisimmässään
kapinoi tuntemattomia voimia vastaan, joiden hän arveli sopimattomalla
tavalla järjestävän elämän oloja. Ja kotiin tullessaan oli hän niin
alakuloinen ja nyreissään, ett'ei koko iltana puhunut kenellekään
sanaakaan, istui vaan huoneessaan ja luki sanomalehtiä ja kirjotti
kirjeitä ja myöhemmin illalla läksi yksin kävelemään maalle päin. Mutta
koko ajan seurasi häntä Esterin suloinen kuva, joka hymyili hänen
synkille ylpeydenajatuksilleen, niinkuin auringonsäde raju-ilman
pilville.

Seuraavana aamuna herätessään oli hän paremmalla tuulella. Ensiksikin
oli hän nukkunut hyvin, johon hän pani paljon arvoa, ja toiseksi oli
hänen onnistunut vakuuttaa itseään siitä, ett'ei ollut mahdollista
muuttaa luonnon erehdystä kaunottaren suhteen ja että siksi oli paras
ottaa asia sellaisenaan, seurata ensimmäistä päätöstään ja ruveta tytön
ritarilliseksi ihailijaksi. Samaan aikaan kuin hän edellisenä päivänä
oli tavannut Esterin, läksi hän siis Kaivokadulle, ja niin pian kuin
tyttö tuli näkyviin, meni hän suoraan häntä vastaan, nosti hattuaan ja
levollisella, kohteliaalla varmuudella, ominainen niille, jotka ovat
tottuneet aina osumaan maaliinsa, lausui:

"Pyydän anteeksi, neiti, että eilen tervehdin teitä ilman minkäänlaista
oikeutta siihen. Harmillinen lyhytnäköisyys, joka usein tekee minulle
pienet tepposet, selittäköön erehdykseni. Toivon, että suotte
anteeksi?"

Ester loi häneen aran, ihmettelevän katseen ja kumarsi hymyillen. Hänen
mielestään oli erehdys liian vähäpätöinen kaivatakseen noin pitkää
puolustusta, ja jos hän miehen kohtelussa olisi huomannut vähääkään
tunkeilevaisuutta tai uteliaisuutta, olisi hän heti karkottanut hänet
luotaan. Mutta hänen hieno naisenvaistonsa ei keksinyt mitään
sellaista; miehen kohtelu ja tapa oli erinomaisen kohteliasta ja hänen
katseensa levollinen ja kylmä. Ester tiesi hyvin, kuka hän oli, ja
hänestä oli imartelevaa, että konsuli Falkenstern näin huomasi häntä.

"Sallikaa minun esittää itseni", jatkoi tämä yllä samaan levolliseen,
objektiiviseen tapaan, jonka hän arveli paraiten vievän perille, "olen
konsuli Falkenstern."

Ester hämmästyi hieman. Hänen silmänsä painuivat maahan miehen katseen
edessä. Hän punastui, mutta vastasi rauhallisesti, osottamatta
pienintäkään saamattomuutta:

"Nimeni on Ester Hermanson."

"Ah, te olette tuo uusi opettajatar", huudahti Bengt, ja ensi kerran
heidän kohtaamisensa ajalla hän antoi ihastuksen pilkistää esiin
levollisuuden naamarin takaa, jonka hän oli vetänyt kasvoilleen.
"Kuulin tässä eräänä päivänä jonkun ylistävän teitä ja silloin
ajattelin: ehkä hän tuo raikkaan tuulahduksen pinttyneeseen
seurapiiriimme. Panen juuri kuntoon koulua tuolla sahalaitoksellani;
ehkä te voitte antaa hyviä neuvoja. Sallitteko minun seurata teitä ja
jatkaa keskustelua, joka ehkä voi huvittaa meitä molempia?"

Rohkaistuneena Esterin ujosta: "mielelläni, jos konsulia haluttaa", hän
seurasi häntä kotiin asti ja puhui koko ajan kasvatusopillisista
kysymyksistä aina vaan samaan rauhalliseen, objektiiviseen tapaan.
Vähitellen katosi Esterin ujous, hän kuunteli huvitettuna Bengtin
kertomusta Vångan kouluoloista ja lausui vapaasti ajatuksensa. Ja kun
he olivat tulleet Esterin portille ja Bengt jätti hyvästi ja
kohteliaasti kiitti häntä tuttavuudesta, jonka niin aivan ansiottaan
oli saanut tehdä, silloin oli Ester jo muodostanut arvostelunsa
hänestä. Bengt oli rakastettavin, miellyttävin nuori mies, minkä hän
koskaan oli tavannut, niin iloinen, niin vaatimaton, niin luonnollinen
-- ja hänen elämänkatsomuksensa oli niin vapaa ja laaja, hän harrasti
niin suuresti kansaa, juuri niitä kysymyksiä, jotka olivat Esterinkin
sydäntä lähinnä. Neljännestunti sitten olivat ho aivan vieraat
toisilleen, ja nyt tuntui Esteristä, kuin olisi hän konsuli
Falkensternissä löytänyt hyvän ystävän, jonka hän varmaan oli uudelleen
tapaava, jonka kanssa hän saisi jutella monista hauskoista
kysymyksistä...

Vasta kun hän iltapäivällä oli yksin huoneessaan ja seisoi kuvastimen
edessä järjestäen hiuksiaan, jäähtyi hänen innostuksensa hieman, ja hän
ajatteli, ivallisesti hymyillen tarkastaessaan kaunista kuvaansa:
"Tokkopa hän olisi niin huvitettu kasvatusopista, jos ulkomuotoni olisi
toisenlainen ..."

Bengt menetteli hyvin varovasti; jott'ei pelästyttäisi tyttöä, antoi
hän muutaman päivän vierähtää koettamatta lainkaan häntä kohdata. Mutta
eräänä päivänä läksi hän Kaivokadulle, asetti niin, että tuli Esteriä
vastaan, tervehti ritarillisesti, mutta kuitenkin vieraasti,
niinkuin edelliselläkin kerralla, ja alkoi heti vakavasti puhella
yhteiskunnallisista kysymyksistä. Ja keskustelu vieri kuin iloisesti
loriseva virta, jonka mukana he molemmat seurasivat, täynnä valoisia,
herääviä kevätunelmia. Ja jos miehen yhä enemmän valtasi ajatus, että
tuo nainen oli kaunein, minkä hän koskaan oli nähnyt, niin alkoi
tyttökin katsella miestä orastavan rakkauden kirkkaan hohteen läpi. Hän
unohti vallan pienet epäilyksensä Bengtin kasvatusopillisen
harrastuksen todellisuudesta, ja hänen sydämessään kaikui kuin
lakkaamaton, riemuisa leivon viserrys: tuollaiseksi, juuri tuollaiseksi
olen miehen ajatellut, todellisen miehen ... noin hyväksi, jaloksi ...
niin lämpimäksi kaikkea suurta ja oikeata kohtaan...

Lähinnä seuraavina aikoina he tapasivat toisensa täten monasti, ja,
kerta kerralta tuli heistä hartaammat ystävät. Bengt pyysi Esteriä
käymään Vångan tehtaalla katsomassa sahoja, työmiesten asuntoja y.m.
Kun hän arveli, että heidän suhteensa oli kyllin pitkälle kehittynyt
oikeuttaakseen sydämellisempiin ihailunosotuksiin, lähetti hän
Esterille kukkavihkon, hyvin pienen ja vaatimattomasti sidotun, mutta
kukat olivat mitä kalleimpia. Seuraavana päivänä tavattaessa, jo
ennenkuin Ester ennätti kiittää tai lausua paheksumistaan kukista,
pyysi Bengt saada käydä tervehtimässä hänen äitiään ja tulla tälle
esitetyksi. Tämä pyyntö nosti kiivaan punan nuoren tytön kasvoille,
kauniin, vienon värin, joka antoi hänen silmilleen kostean hohteen ja
teki hänet niin suloiseksi, että Bengt ei voinut hillitä itseään, vaan
melkein tietämättä, mitä teki, tarttui tytön käteen ja puristi sitä
kovasti. Ester ei itsekään ollut selvillä tunteistaan tällä hetkellä;
hämmästys, tyydytetty ylpeys ja puoliherännyt rakkaus sekaantuivat
toisiinsa hänen sielussaan, mutta tuon kaiken läpi tunsi hän kuin
neulanpistona tuskallista epäluuloa.

Hän vastasi kuitenkin myöntävästi tulematta lainkaan hämilleen ja
ihmetteli vain, minähän päivänä ja mihinkähän aikaan Bengt tulisi.
Mutta Bengt osasi viekkaasti luikertaa vastaamasta ratkaisevasti
siihen, ja he erkanivat ilman että oli määrätty päivää, jolloin hän
kävisi äitiä tervehtimässä. Sitten ei Ester pitkiin aikoihin kuullut
hänestä mitään...

Sillä välin kävi Bengt vaikeaa sisällistä taistelua. Jo silloin, kun
hän kukat lähetettyään tapasi Esterin ja tunteittensa valtaamana pyysi
saada tehdä käynnin hänen äitinsä luona, oli hän mennyt yli rajain;
hänen säteilevän iloinen mielensä oli lannistunut, ja kotiin tullessa
valtasi hänen sydämensä hurja vimma. Hän tunsi, että oli antanut
houkutella itsensä jonkun salaperäisen Rubikon-joen poikki, ja tuo
seikka, jota ei hän tosin tunnustanut, mutta joka hänessä kuitenkin
oli tuskallisena tunteena, se oli irrottanut hänessä kaikki
rakkaudenhuumeen kahlehtimat vastakkaiset voimat. Tähän asti oli hän
huolettomana keijunut välkkyvillä aalloilla, joita hän ennenkin monta
kertaa oli kulkenut; hän oli vain nauttinut, ja kun vastaväitteet
kohottivat päätään ajattelemattomain unelmain joukosta, karkotti hän
ne, tuumien: "pyh, sellaistahan tapahtuu joka päivä! Varmaan hän on
usein ollut tällaisen haaveilun esineenä, johon minä nyt olen
antautunut. Jos käy liian kuumaksi, matkustan tieheni; en ole mitään
sanonut ... en mitään sitovaa..."

Mutta kun hän näki tytön kasvojen ilmeen pyytäessään saada käydä tämän
äidin luona, silloin ymmärsi hän menneensä liian pitkälle, ja hänen
sydämestään nousi, kuin musta varjo kesän valoisuuteen, tuo ajatus: "ei
suinkaan hän vaan luule, että minä ajattelen kosia häntä?..."

Tuo ajatus, joka häntä sitten seurasi koko päivän, sai hänet vallan
pois suunniltaan, aivan kuin olisi joku toinen eikä hän itse keksinyt
sen. "Tyhmyyksiä, joutavia! Kuinka voi ajatella jotain niin mieletöntä!
Minä, joka en tosiaankaan ole nähnyt naista, jolle tahtoisin antaa
nimeni, minäkö naisin erään ... ha ... haha ... se on naurettavaa,
totta tosiaan, sehän on vallan naurettavaa..."

Hän nauroi halveksivasti, kulkiessaan edestakaisin salissaan, ja
märehti kiivaita todisteluja arveluita vastaan, jotka kuitenkin olivat
hänen omasta päästään lähteneet.

Mutta kun hän näin kulki, kiihottaen itseään lapsimaiseen raivoon
Esteriä vastaan, hiipi häneen vallan vastakkaisia tunteita. Hän, jonka
Bengt tahtoi karkottaa, kosti ja kietoi kauneudellaan hänen ajatuksensa
tuoksuavaan ruusuverkkoon. Hän pakotti Bengtin ajattelemaan häntä, ei
oman tahtonsa mukaan, haihtuvalla ihailulla, vaan rakkauden rajulla,
tuskaisella kaipauksella; kuin vetovoiman kuljettamana joutui Bengt
juuri niille urille, joita hänen ylpeytensä kieltäytyi seuraamasta.
Esterin kuva sukelsi alituisesti esiin, milloin olan takaa, milloin
vallan edestä, milloin hymyilevänä, milloin ilmeessään tuo huolestunut
pikku totisuus, joka teki hänen lapsensuunsa niin ihastuttavaksi ja loi
hienon varjon hänen kauniille otsalleen; hänen äänensä kaikui
hivelevinä sointuina Bengtin korvissa, hänen liikkeensä sousivat
ilmassa kuin tasaiset, keinuvat säveleet, koko hänen olentonsa lainehti
Bengtin ympärillä, hänen hiustensa kultahohde, hänen silmäinsä loiste,
huulten tumma purppura... Bengt tunsi kuin vajoovansa hänen
katseittensa ja hymyilyjensä aurinkoiseen aaltoon...

Öisin hän ei saanut unta. Salaperäiset syvyydet, jotka hän arkana kätki
sielunsa sisimpään, nuo kaipausten ja ajatusten syvyydet, jotka olivat
maailman tunteman Bengt Falkensternin jyrkkä vastakohta, olivat
joutuneet liikkeeseen; ja koska tuo niin harvoin tapahtui, koska noissa
tummissa syvyyksissä melkein aina vallitsi syvä rauha, oli mullistus
Bengtille liian voimakas. Vasta aamupuoleen hän nukahti, mutta heräsi
melkein heti, ollen näkevinään Esterin seisovan keskellä huonetta. Hän
oli kuin kuvapatsas, kokonaan valkosiin puettu, ja valohohde ympäröi
kuin sädekehä hänen tukkaansa. Unen vallassa ja puolitajuisena Bengt
tuijotti häneen, kunnes tyttö katseen selvetessä haihtui tyhjyyteen.
Silloin valtasi Bengtin luulo, että Ester oli hänet lumonnut ...
niin, hän olikin kuin keijo ... hänen ihmeelliset kutrinsa olivat
taikaverkko ... noissa tummissa, loistavissa silmissä oli metsän
salaperäisyyttä...

"Se on siis totta", hän huudahti poissa suunniltaan, "olen loihtinut
esiin hengen, joka on kasvanut itseäni voimakkaammaksi. Minä kuvittelin
mielessäni huoletonta lemmenleikkiä ja minut on vallannut syvä
intohimo, jota minun täytyy tyydyttää. En koskaan ole ketään rakastanut
niinkuin häntä. Voi minua! Voi meitä molempia! Ilman häntä en voi olla
ja vaimokseni en häntä _koskaan_ ota!"

Näin vierivät viikot ja kuukaudet; useimmin kuin ennen nähtiin hänet
sahoilla, häneen oli tullut jotain levotonta, kuumeentapaista. Bengt
oli kuin taiteilija, joka luo paraat teoksensa silloin, kun tunnekielet
ovat kovimmassa jänteessä: nyt kun hän oli rakastunut, olivat hänen
asiansa loistavammat kuin koskaan ennen. Sen sijaan, että olisi
vaipunut unelmiin, tarttui hän intohimoisesti uusiin suunnitelmiin ja
ajatuksiin, ja oli kuin olisivat kiihtyneet tunteet antaneet kaikille
hänen toimilleen innostuksen leiman.

Heti joulun jälkeen kutsuttiin hänet pormestarin luo illallisille. Koko
kaupungin, s.o. hienoston oli määrä olla läsnä, ja Bengt oli syrjäteitä
kuullut, että myöskin Ester -- "suloinen pikku neiti Hermanson" -- oli
kutsuttu. Esterisiä oli näet vähitellen tullut kaupungin perheiden
suosikki. Varsinkin pormestarinna oli ottanut hänet turviinsa, hän
nimitti häntä "prinsessa Ruususeksi" ja teki kaikki voitavansa
kyllästyttääkseen nuoren tytön suuteloillaan ja syleilyillään ja
puheillaan hänen ulkomuodostaan, joihin Ester ei tietysti voinut muuta
kuin punastuen ja pakotetulla hymyllä vastata. Ja koska pormestarinna
oli kaupungin tapojen määrääjä, seurasivat muut rouvat esimerkkiä,
kaikki -- enemmän tai vähemmän itsetietoisesti -- siinä lujassa
vakaumuksessa, että nuoret herrat, se on ne, joita pidetään edullisina
aviomiehen alkuina, kyllä rakastuvat Esterin tapaisiin tyttöihin, mutta
hyvin harvoin heitä ottavat vaimokseen.

Mutta nyt oli tapahtunut se eriskummallinen seikka, että Åke Henning
juuri päivää ennen oli kirjallisesti kosinut Esteriä ja saanut
ystävällisen, joskin järkähtämättömän kiellon. Siksi hän ei seurannut
kutsua pormestarin kesteihin, sillä hän tiesi Esterin menevän sinne,
eikä Åke olisi sietänyt nähdä häntä.

Oli jo myöhäistä ja kaikki olivat aikoja sitten asettuneet paikoilleen,
kun Bengt astui pormestarin saliin, kukaan ei ollut ottanut viipymistä
huomioon; olihan niin tavallista, että konsuli Falkenstern ikäänkuin
erottui muista tulemalla aina viimeisenä kaupungin pitoihin.

Tervehdittyään talon herraa ja rouvaa, asettui hän oven suuhun ja antoi
katseensa nopeasti kulkea kokoontuneen seuran yli. Hän oli tuntenut
heidät kaikki jo monta vuotta: Lestradin tytöt, kaksi vanhanpuoleista
neitiä, jotka Bengt jo lapsuudessaan oli nähnyt; rehtori ja
rehtorinrouva Grahnin ja heidän tyttärensä, 25-vuotiaan vaaleaverisen
Alman, joka oli isän ja äidin epäjumala ja muutoin hyvissä väleissä
koko kaupungin kanssa; talon kuusi tytärtä, kaikki toistensa näköisiä
kuin koiranpennut tai kissanpoikaset; tukkukauppias Prytzin,
valtiopäivämiehen ja tilanomistajan, rouvineen, poikineen ja
tyttärineen, jotka viimemainitut olivat pormestarinnan hyviä ystäviä,
ja, kuten hän, maunmäärääjiä kirjallisissa ja esteettisissä
kysymyksissä; Henningin perheen, jota edusti kolme sukupolvea, "vanha
patruuna", "nuori patruuna" ja tämän lapset; sekä muutkin. Kaikki
heidät tunsi Bengt ihan ikävystymiseen asti, tunsi jok'ikiset kasvot,
niin melkeinpä jokaisen erilaiset ilmeet ja liikkeet, aivan niinkuin
hän tunsi kukkasarat Vångan vuokraajan tilalla, joihin puutarhuri
vuodesta vuoteen istutti samoja kukkia: yhteen kolmikulmaan orvokkeja,
toiseen satakaunoja j.n.e. Mutta vanhan ikävän kukkapenkin yli liiteli
nyt hieno, ilmava perhonen hohtavin kultasiivin.

Bengt ei nähnyt häntä heti saliin astuessaan; mutta hetken haeskeltuaan
huomasi hän hänen istuvan viereisessä huoneessa, ympärillään parvi
nuoria tyttöjä, jotka puhuivat ja nauroivat, ja kaikkien huomio
keskittyi Esteriin. Sillä Esterin käytös ja ulkomuoto ei herättänyt
ainoastaan miesten rakkautta, vaan naistenkin haaveilevaa lempeä,
samoin kuin pikkulapsetkin mielellään kiipesivät hänen syliinsä,
kuuntelivat hänen satujaan ja laulujaan, katselivat häntä noihin
silmiin, jotka olivat "suuremmat kuin muiden ihmisten", ja vetivät
häntä hänen kultahohteisesta, paksusta tukastaan. Tänä iltana oli
varsinkin yksi Prytzin pikkupojista rakastunut häneen. Nojaten
kyynärpäitään Esterin syliin, pikkukätöset painettuina lihaviin
poskiin, hän seisoi katsellen Esteriä, kasvoissaan matkimaton ilme
veitikkamaista tyytyväisyyttä, samalla kun hän lakkaamatta, antaen yhtä
suuren painon molemmille sanoilleen, toisteli: _minun rouvani_! Sitten
juoksi hän ääneensä nauraen tiehensä, palasi taas muutaman
silmänräpäyksen kuluttua ja uudisti äskeiset temppunsa entisellä
tyytyväisyydellä. Yksi talon tyttäristä, hintelä neljäntoistavuotias,
riippui tuolissa ja uskalsi aina silloin tällöin varovasti suudella
Esterin tukkaa, ja toinen istui lattialla hänen jalkainsa juuressa.
Alma Grahn ja muuan Prytzin neideistä istuivat hänen molemmilla
puolillaan, ja kaikki näyttivät kilpailevan hänen palvelemisestaan ja
ihailustaan.

Bengt seisoi pitkän aikaa ja katseli häntä lähestymättä. Tuossa
miellyttävässä ryhmässä oli jotain, joka muistutti erästä taulua Göthen
Lottesta sinä hetkenä, jolloin Werther hänet ensi kerran näkee pienien
siskojensa parissa. Esterillä oli sama suloinen, lapsellinen iloinen
ilme silmissään, kun hän vilkkaana loi katseensa milloin toiseen,
milloin toiseen nuorista ympärillään ja huvitettuna kuunteli heidän
juttujaan.

Bengtkin hymyili siinä seisoessaan ja katsellessaan tuota nuorta tyttöä
ja surkutteli itseään, ett'ei ollut vähääkään Wertherin kaltainen.

"Tahdotko tulla pelaamaan pataa?" kysyi nyt talon isäntä lyöden Bengtiä
olalle.

"En, kiitos", vastasi Bengt, "aijon antautua naisille tänä iltana. Ole
hyvä ja esitä minulle neiti Hermanson, tuo ainoa 'uusi' nuori nainen
seurassamme."

Molemmat herrat lähtivät Esterin luo, pormestari mainitsi Bengtin
nimen, silmissä veitikkamainen loiste, Bengt kumarsi, Ester punastui
hieman, ja sitten he alottivat toistaiseksi jotenkin jäykän keskustelun
peittääkseen siihen kuohuvia tunteitaan ja ajatuksiaan.

Nuoret tytöt, jotka olivat istuneet Esterin ympärillä, hajosivat
Bengtin tullessa kuin akanat tuuleen; ainoastaan Prytzin pikku poika
jäi urhoollisesti paikoilleen Esterin eteen. Neidit Grahn ja Prytz
koettivat tosin ottaa hiukan osaa keskusteluun, mutta Bengt oli heille
jääkylmän epäkohtelias, ei ollut kuulevinaan, mitä he sanoivat, ja
käyttäytyi, kuin olisivat he olleet pelkkää ilmaa, niin että
lopullisesti he katosivat. Mutta heidän sydämensä tunteet Bengtiä
kohtaan olivat kaikkea muuta kuin hyväntahtoiset; pieni haaveksiva
neljäntoistavuotias, joka oli riippunut Esterin tuolissa, puristi
Bengtille nyrkkiään ja mutisi: "Sinä vanha peikko, joka et voinut antaa
meidän pitää ihastuttavaa pikku Esteriämme!" Ja neidit Prytz ja Grahn
uskoivat toisilleen, että konsuli Falkensternissä, niin rikas ja
ylhäinen kuin hän olikin, oli sangen vähän hienotunteisuutta ja
kohteliaisuutta.

Bengtin ylpeä käytös nuoria tyttöjä kohtaan ei jäänyt Esteriltä
huomaamatta, ja hän tunsi siksi milt'ei vastenmielisyyttä häntä
kohtaan. Mutta tuo tunne ei mennyt syvälle. "Se on minun tähteni,
siksi, että hän rakastaa minua ja tahtoo minua kokonaan vallita",
kuiskasi hänessä puolustava ääni, ja tuo ääni alkoi nyt laulaa
rakkaudesta ja onnesta niin voimakkaasti ja innokkaasti, että muut
äänet vaikenivat; kaikki muut tunteet, paitsi varmuus Bengtin
läsnäolosta, katosivat. Ester antoi hänelle anteeksi viime aikojen
levottomuuden ja tuskan, hän unohti, että Bengt oli pettänyt
lupauksensa käydä äitiä katsomassa; puolustavalla äänellä oli tuhansia
keinoja pestä pois Bengtin viat...

Melkein koko illan oli Bengt Esterin seurassa; hänet oli vallannut
jonkunlainen väliäpitämättömyys, hän heitti pois kaiken varovaisuuden,
sulki silmänsä menneisyydeltä ja tulevaisuudelta ja nautti täysin
siemauksin hetken hurmauksesta. Eikä Ester liioin voinut tunteitaan
peittää; ihmeellinen onni, joka hänessä vallitsi, valoi lumoavaa
hohdetta hänen kauniille kasvoilleen. Heidän välillään tapahtui
alituinen vuorovaikutus; kuta enemmän Bengt lämpeni, sitä kirkkaammin
loistivat Esterin silmät, ja kuta enemmän tuo loiste lisäsi Esterin
kauneutta, sitä innokkaammaksi kävi Bengtin ihailu.

Ei kestänyt tietysti kauan, ennenkuin koko seuran huomio niin
yksinomaisesti kääntyi Esteriin ja Bengtiin, että kaikki muut
puhelunaiheet haihtuivat. Rouvat kuiskailivat heistä sohvissaan, herrat
nauroivat heille punssipöytänsä ääressä, ja naimattomain naisten, sekä
vanhempain että nuorempain, uteliaisuus nousi niin huippuunsa, että he
melkein tulivat sairaiksi siitä. Mitä tarkotti konsuli Falkenstern,
mitä hän ajatteli, kun hän niin sopimattomasti kohteli niin suloista
nuorta tyttöä kuin Ester? Ja hän, tuo pikku hupsu, kuinka lapsellisen
onnelliselta hän näytti hänen hävyttömiä imartelujaan kuunnellessaan!
Voi, hän ei tiennyt, hän, kuinka monta samanlaista juttua tuolla
miehellä oli takanaan!...

Mitään ratkaisevaa mielipidettä ei kuitenkaan voitu tänä iltana
muodostaa, sillä pormestarinna istui koko ajan arvoituksentapainen ilme
kasvoissa eikä sanonut asiasta sanaakaan. Tuo pieni sivukysymys:
"hyvänen aika, miksi ei pormestarinna sano mitään?" vallitsi useampien
ajatuksenjuoksua, eikä hyödyttänyt, että myöhemmin illalla kukin perhe
pohti kysymystä kotonaan, ei asiaan siitä mitään valoa tullut.

Mutta illasta tuli aamu ja sen mukana uusi puheentulva. Ja kaupungin
aamupäivä-kahvikekkerit saivat loiston, jota niillä ei ollut siitä
ikimuistoisesta ajasta asti, jolloin huhu kertoi herra ja rouva Henning
"nuoremman" aiotusta avioerosta. Kaikissa kadunkulmissa, missä rouvia
ja neitosia sattui yhteen, sai varmasti kuulla konsuli Falkensternin ja
Ester Hermansonin nimen; niin, tuntuipa siltä, kuin kaupungin
katupoikiinkin, noihin iloisiin, rääsyisiin miehenalkuihin, jotka kuin
pikku apinat häärivät pitkin toria ja lähtevien ja palaavien
höyrylaivojen luona, olisi riemastunut mieliala tarttunut, ja he
kirkuivat pahemmin kuin tavallisesti. Vasta viikon päästä asettui
levottomuus, mutta silloin olikin pormestarinna lausunut mielipiteensä:
että konsuli Falkenstern tosin naisi Ester Hermansonin, mutta he
tulisivat varmasti onnettomiksi. Sillä pormestarinnalla oli ollut veli,
joka huolimatta lahjakkaisuudestaan, huolimatta varotuksista ja
neuvoista oli nainut alhaissäätyisen naisen, siksi voi otaksua, että
Bengtkin niin tekee -- ja syvästi onnettomiksi olivat veli ja käly
tulleet, siksi oli hyvin luultavaa, että Bengtin ja Esterin käy samoin.
Erisäätyiset aviopuoliset tulevat aina onnettomiksi...

Ja pormestarinna katsahti merkitsevästi silmiään vilkuttaen kaikkiin
sivistyneisiin rouviin ympärilläni ja kaikki nämä kallistivat päätään,
yhtä merkitsevästi silmiään vilkuttaen, ja jokainen oli sydämessään
vakuutettu, että juuri hänen oma korkea sivistyskantansa, se se oli
luonut kodin, miehen ja lasten, onnen.

Väärin olisi sanoa, että pormestarinnan synkät ennustukset tuottivat
iloa tai tyydytystä kaupunkilaisille, mutta ne antoivat jonkunlaista
rauhaa kiihtyneisiin mieliin, ja tuntui niin turvalliselta ja
levolliselta, kun kahvipöydän ääressä istuttaissa, lusikkain kalistessa
ja kielien lörpöttäessä oli vankka pohja, jolle rakentaa pilvilinnojaan
nuoren parin tulevaisuudesta.




IV.


Kun Bengt tuli kotiin pormestarin illallisilta, ilmotti palvelija, että
salissa oli joku häntä odottamassa.

Bengt rypisti närkästyneenä kulmakarvojaan.

"Joku -- näin myöhään -- kuka?"

"Niin", kuiskasi palvelija epäröiden, "minun ei ollut lupa sanoa sitä,
mutta se on herra Åke Henning."

Bengt säpsähti, hänen silmänsä välähtivät ja hän heitti päätään
taaksepäin, niinkuin hänen tapansa oli, kun viha hänessä kiehui.
Palvelija käytti tilaisuutta hiipiäkseen tiehensä niin pian kuin taisi;
oli aina parasta joutua tieltä pois, kun konsulilla oli tuo ilme
kasvoissaan.

Mutta Bengtillä ei ollut kiirettä saliin. Hän suki tarkoin ja kauan
partaansa kuvastimen edessä, tuijottaen kuvaansa miettivin, etäisin,
nyrpein katsein. Hän tunsi kuin ilmasta, että jotain oli tulossa,
jotain kovin vastenmielistä tämäniltaisen nautinnon jälkeen.

Viimein läksi hän kuitenkin sisään hitain askelin ja jäykkäryhtisenä,
jollaisena hän aina esiintyi, kun ylpeys nosti hänessä myrkyllistä
päätään.

"Hauska tavata sinua", sanoi hän jäisen kohteliaasti, kun Åke tuli
häntä vastaan huoneen perältä, "aika on vaan hiukan eriskummainen --
kello on kaksi yöllä. Tee sentään hyvin ja istu."

Hän osotti huolimattomasti nojatuolia ja heittäysi itse erääseen
kulmasohvaan.

"Kiitos", vastasi Åke ja istuutui, "en pidätä sinua monta minuuttia. --
Syy, miksi tulen luoksesi näin sopimattomaan aikaan, on se, että
aamulla varhain matkustan pois. Aioin lähteä vasta torstaina, mutta
asianhaarojen vuoksi saan luvan matkustaa jo tänä aamuna. Ja sitä ennen
täytyy minun sanoa sinulle pari sanaa."

"Matkustaa pois vai niin?" kertasi Bengt ja nojautui taaksepäin, laski
jalkansa ristiin ja tarkasti Åkea puoliksi suljetuin silmin. "Sepä kävi
nopeaan. No, toivotan onnea, että voit noin ilman muitta mutkitta
päästä irti -- sitä hyvää ei ole kaikille suotu."

Åke huomasi hänen sanojensa kaksoiskärjen, mutta ei välittänyt siitä
paljon. Tällä hetkellä sai hän kokea, että suuri kärsimys vapauttaa
tuntemasta pieniä pistoksia.

"Niin, olen onnellinen päästessäni pois täältä", vastasi hän lyhyesti,
"sekä ruumiini että sieluni kaipaavat sitä. Sitä ennen on kuitenkin
välillämme pieni selvitys suoritettava."

"Vai niin? Mitä sitten? Minä en tiedä meiltä jääneen mitään
selvittämättä."

"Et suinkaan, mutta minä sen sitä paremmin tiedän!" huudahti Åke, ja
hänen haaveksivat silmänsä loistivat tummina mielenliikutuksesta. "Ehkä
ei ole toisen ihmisen syy, että hän on toisen onnettomuus, ehkä piilee
siinä luonnonlaki, jota ei voi järkäyttää ... en tiedä... Mutta yhden
asian tiedän: että sinä kautta koko elämän olet ollut julma kohtaloni.
Sinä tulit aina tielleni, -- mitä tahansa teinkään, mihin ryhdyinkään,
heitit sinä aina polkuni yli kuin mustan varjon, josta en päässyt
erilleni. Sinä ryöstit minulta tytön, joka oli ensi rakkauteni -- ei,
älä kiellä, sinä tiesit, että minä häntä rakastin; sinä olit
voimakkaampi, houkuttelit hänet minulta ja -- petit hänet..."

"Tietääkseni ei löydy lakipykälää, joka kieltäisi kahta nuorta miestä
kilpailemasta saman naisen rakkaudesta", vastasi Bengt pilkallisesti,
"minä en häntä ryöstänyt enkä pettänyt, niinkuin kohteliaasti suvaitset
sanoa. Hän valitsi minut, ja yhtä paljon oli hänen syytään kuin minun,
että liittomme rikkoontui..."

"Sinä ryöstit hänet ja sinä petit hänet", toisti Åke synkästi, "sinä
käytökselläsi pakotit hänet tekemään lopun siitä, mikä sinulle oli
ollut leikkiä vain... Muutoin olet sinä ollut minulle samaa, kuin
sukusi minun suvulleni, sen tiedät. Polvi polvelta ovat Falkensternit
syösseet meidät asemalta, joka meillä kerran oli tässä kaupungissa --
onhan vain johdonmukaista, että sinä kohtelet minua samoin.
Viekkaudella keinotteli iso-isäsi käsiinsä suuren Hemsjö-metsän, ja se
se laski perustan hänen rikkaudelleen ja sai meidän asemamme horjumaan.
Hän teki kaksi kertaa vararikon kiskoakseen saatavansa, juuri kun hän
tiesi, että Värnön yhtiön oli vaikea hankkia rahoja. Sinun isäsi
perusti paperitehtaan samaan paikkaan, mihin minun isäni oli hänelle
kertonut aikovansa sellaisen perustaa. Sinä ostit Hålliden osakkeet
veljeltäni, juuri kun olit saanut tietää, eitä niiden arvo kohta
nousee..."

"Jo riittää", keskeytti Bengt, kohoutuen suoraksi sohvassaan ja lyöden
nyrkkinsä pöytään, "älä istu siinä lörpöttelemässä! Näyt unohtaneen,
että liikeasiat ovat liikeasioita eikä niissä tule hempeämielinen
uhrautuvaisuus kysymykseen. Carl-Edvard pyysi minua ostamaan osakkeet,
eikä minulla ollut syytä kieltää häneltä palvelustani..."

Åke naurahti halveksivasti.

"Jos ei siinä olisi ollut Falkenstern ja Henning vastakkain, niin olisi
toinen niin sanottu 'ystävä' tuntenut velvollisuudekseen sanoa
toiselle, ei nyt, tiedän, että niiden arvo nousee."

Bengt kohautti olkapäitään.

"Puhut kuin vanha, typerä nainen. Ja kuulehan, jos ei sinulla ole
täällä muuta virkaa kuin loukata minua ja omaisiani, niin saat suoda
anteeksi, jos muistutan sinua myöhäisestä ajasta. Yleensä en suvaitse
kenenkään solvaavan minua, kaikkein vähinten omassa kodissani."

"En ole tullut sinua solvaamaan, -- tulin sanomaan totuutta", vastasi
Åke levollisesti.

"Totuutta! Sinä huomautit äsken varsin järkevästi, ett'ei ole toisen
ihmisen syy, että hän on toisen onnettomuus, ja siihen yhdyn minäkin
täydelleen. Mutta unohdit toisen seikan: että toinen on itse syypää,
jos hän katsoo toisen menestystä omaksi onnettomuudekseen. Miksi te
Henningit hyökkäsitte kimppuumme kateuden koko voimalla? Olisitte
ymmärtäneet, niinkuin sinä nyt näyt käsittävän, että on vaarallista
kilpailla ihmisten kanssa, joille kaikki onnistuu, kuten meille.
Olisitte tyytyneet purjehtimaan itseksenne tyynillä vesillä, silloin
olisi kaikki käynyt hyvin; mutta siihen te olitte liian ylpeät, teidän
piti hinnalla millä hyvänsä meidän ulapallemme, ja siellä särkyi hauras
purtenne. Toinen ei voi aina, mitä toinen, vaikka hän kuinka halusta
sitä tahtoisi. Eivät kaikki kelpaa uittamaan tukkeja Vångan
pyörteissä!"

"Sinä olet oikeassa", vastasi Åke, "kaikkialla kuuluu tämä
viisaudensääntö selvemmin sanoen näin: vahvempi ja kylmäverisempi
musertaa elämän taistelussa heikomman ja herkemmän... Jos aina olisin
ymmärtänyt asettautua sen mukaisesti, niin olisi se minulle ollut hyvä;
mutta ymmärsin sen oikein vasta sinä iltana, jolloin istuimme Riche'n
edustalla ja minä tarkastelin katsettasi ja ilmettäsi Esteriä
mainittaissa. Silloin käsitin, miten tulisi käymään; mutta silloin oli
jo liian myöhäistä."

Bengt nojausi sohvan selkämystään ja vihelteli vallattomasti.

"En tosiaankaan voi siihen mitään, että kaunis sukupuoli suosii minua
enemmän kuin sinua", hän sanoi purevasti.

Åke ei vastannut. Bengt sai ivata häntä niin paljon kuin halusi, se ei
häneen enää koskenut.

"No niin, älkäämme enää tuumiko", jatkoi Åke muutaman sekunnin
vaitiolon jälkeen, "niinkuin sanoin, on viimeinen selvitys välillämme
suoritettava; sitten eivät tiemme enää koskaan satu yhteen. Bengt
Falkenstern", jatkoi hän, muuttaen tuolinsa lähemmäksi Bengtiä, ja
kiinnitti silmänsä kilpailijaansa, "mikä on tarkotuksesi Ester
Hermansoniin nähden? Tiedätkö, että ihmiset puhuvat sinusta ja hänestä
tavalla, joka tahraa nuoren naisen mainetta? Vastaa minulle, Bengt,
Jumalan edessä: aiotko ottaa hänet puolisoksesi?"

Bengt purskahti hermostuneeseen, ivalliseen nauruun.

"Aiotko esiintyä siveyden saarnaajana? Mutta pyydän ilmottaa sinulle,
että siveellisyydestäni pidän itse huolta, ilman että sinä siihen
sekaannut, ja välittämättä kaupunkilaisten puheista..."

Åke istui jälleen hetkisen vaiti; oli kuin olisi hän tahtonut kuunnella
Bengtin sanojen kaikua oikein ymmärtääkseen, mitä tämä tarkotti. Sitten
katsahti hän ylös ja tarkasti Bengtiä läpitunkevasti, kuten äsken.

"Kuulehan", jatkoi hän, "joll'ei teidän kihlaustanne kohta julaista,
saa hänen maineensa tahran, jota ei hevin pestä pois. Tiedät, ettei
maineesi ole paraimpia, ja teidät on nähty useasti yhdessä."

"Sinun intosi, rakas Åke, saada hänet kihlatuksi toiselle, on todella
liikuttava. Minun mielestäni olisit miehekkäämpi, jos koettaisit
työntää minut tieltäsi!"

Åke kääntyi, liikahtaen kärsimättömästi. Bengtin viime sanat sattuivat
häneen tuskallisemmin kuin hänen muut puheensa. Hän ei kuitenkaan
vastannut mitään, vaan jatkoi:

"Jos sinä teet Ester Hermansonin onnettomaksi, jos sinä hylkäät ja
petät hänet, niin vedän minä sinut siitä kerran edesvastuuseen. Minä
vaadin sinulta hänen elämänonnensa tavalla, jota et voi aavistaa, ei
siksi, että kostaisin omasta puolestani -- se ei maksa vaivaa -- mutta
kostaakseni hänen puolestaan. Sillä, katsos, -- se riippuu kai myös
siitä, että minussa on liian vähän 'miestä' -- minä voin antaa
anteeksi, että kaksi kertaa veit onneni, mutta en anna ikinä anteeksi,
jos teet hänet onnettomaksi."

Åken hento vartalo näytti kasvavan hänen puhuessaan, ja tunteen hehku
loi hänen sanoihinsa ylevyyttä, joka vaikutti Bengtiinkin. Mutta vain
hetkiseksi: seuraavana hetkenä oli tuo vaikutus jo kadonnut kuin
haihtuva tunnelma, ja Bengt vastasi tavallisella, pilkallisella
äänellään:

"Minulle on vallan yhdentekevää, annatko anteeksi vai et, ja mitä
'kostoosi' tulee, on se minusta samaa kuin menisit vesilintua
'kostuttamaan'. Mitä sinä minulle voisit tehdä?"

"En aiokaan sinulle mitään 'tehdä' -- enkä liioin ajattele 'kostoa';
kostaa olisin voinut siinä tapauksessa jo aikoja sitten. Koston sijasta
vaadin, että teet onnelliseksi sen naisen, jonka tiedän sinua
rakastavan ja odottavan, että pyydät häntä omaksesi."

"Sinä vaadit jotain minulta! Sinä kerrot, että aikoja sitten olisit
voinut kostaa; mitä tarkotat? Sinä raukka --- koulupoikana oli tapani
paiskata sinut maahan vasemmalla kädelläni ... nyt sitä syyhyttää saada
tehdä samoin..."

Åken kasvoille lensi tumma puna, ja hänen silmänsä saivat omituisen
kiusaantuneen ilmeen, jossa heijastui muisto kaikesta siitä
mielipahasta ja nöyryytyksestä, jota Bengt aina lapsuusajasta asti oli
hänelle tuottanut.

"Älä ole niin suurisuinen, Bengt Falkenstern", vastasi hän synkän
levollisesti, "nyrkkiäni ei minulla ole halua antaa sinun maistaa,
mutta voisin musertaa sinut julmemmalla tavalla kuin voit aavistaakaan.
Minun kädessäni on elämäsi synkkä salaisuus, minusta on riippunut,
ett'ei oikeutettu ylenkatse ole sinua kohdannut ... minä tiedän..."

Hän pysähtyi, katsoi vaistomaisen varovasti ympäri huonetta, meni
sitten Bengtin luo ja kuiskasi pidätetyllä kiihkolla muutamia sanoja
hänen korvaansa.

Noiden sanojen vaikutus Bengtiin oli kamala: hänen kasvonsa tulivat
tuhkanharmaiksi, silmät ensin laajenivat, kuin olisi hän nähnyt jotain
kauheaa, sitten painuivat silmäluomet kiinni, ja hän vaipui kokoon kuin
ankaran iskun kohtaamana. Mutta herpoutumista seurasi rajusti,
kuohahtava viha; hän kohousi istumaan ja kiinnitti Äkeen säihkyvät
silmänsä.

"Ja sitä tahdot minua uskomaan!" huudahti hän, nauraen kuivaa naurua,
"sinä luulet, ett'en minä ymmärrä, että jos niin olisi, jos sinä et
todella olisi vain täynnä romantisia houreita, niin sinä aikoja sitten
olisit käyttänyt valttejasi ja heittänyt ne esiin. Sinulle ei voisi
olla muuta kuin makea haju, kun näkisit minunlaiseni vihatun olennon
paneteltuna ja mustattuna!"

"Olet oikeassa ... olisin sen jo aikoja tehnyt, joll'ei olisi ollut
kahta estettä. Ensiksikin ei kunnon mies kosta kärsimäänsä vääryyttä
levittämällä pahoja huhuja. Juuri siksi, että vihasin sinua, täytyi
minun vaieta; ja tiedän, että jos olisin puhunut, olisi sydämeeni
hiipinyt tyydytetyn koston ilo, mutta en halua halveksia itseäni. Oli
toinenkin seikka, joka sitoi kieleni. Salaisuuden olin kuullut
sisareltani Rakelilta; hän piti paljon tuosta tyttö-raukasta ja oli
hänen luonaan päivää ennen, kuin ... kuin ... niin, ennen kuin se
tapahtui... Epätoivoissaan kertoi tyttö silloin, mitä hän ei ollut
vielä kenellekään sanonut; mutta Rakelilta otti hän lupauksen, että
tämä säilyttäisi hänen salaisuutensa. Rakel kertoi siitä vain minulle
-- ja me kaksi olemme olleet vaiti. -- Tänään ensi kerran pääsi se
huulteni yli, mutta vain näyttääkseni sinulle, kuinka sinä kaikki nämä
vuodet olet ollut halveksitun Åke Henningin vallassa, kuinka olisin
voinut, jos olisin tahtonut, kukistaa sinut, ja siksi on minulla oikeus
vaatia Esterin onni palkinnoksi siitä, mitä olen tehnyt."

"Koska pidät minua konnana, niin tekisit mielestäni sekä viisaammin
että oikeammin, jos kertoisit tietosi Esterille ja pelastaisit hänet
minusta, kuin että tulet tänne puhemiehenä!" huudahti Bengt pidätetyllä
raivolla.

"Sen tekisinkin, joll'en tietäisi, miten häikäilemätön olet ja
että Ester sinua rakastaa. Hän, tuo onneton, oli yhtä hyvä ja puhdas
kuin Ester, ja se ei sinua estänyt... En tahdo Esterille hänen
kohtaloaan ... siksi vaadin, että kosit häntä, ennenkuin olet hänen
maineensa tahrannut..."

"Sinä vaadit, ... sinä uhkaat ... siis, joll'en tottele käskyjäsi, sinä
rankaiset minua laskemalla liikkeelle nuo juorut, jotka tähän asti
jalomielisesti kyllä olet pitänyt itselläsi. Se kai sopii kunnon
mielelle!"

"En sinua 'uhannut' enkä aio sinua 'rangaista'. Mutta luulin sinun
ymmärtävän, että sillä, joka minun laillani on käyttäytynyt
halveksittua vihollistaan kohtaan, sillä on myös oikeus asettaa
vaatimuksia. Enkä usko, että on alentavaa kunnon miehelle vaatia, että
sinä vaitioloni palkaksi teet onnelliseksi sen naisen, jota minä
rakastan..."

Kun elämän ristiriidoissa äkkiä saa tuntea toisen ihmisen
jalomielisyyttä, vaikuttaa se aina kahdella lailla: joko kohoamme
itsekin hyvän korkeisiin ilmapiireihin tai vajoamme entistä syvemmälle,
ja taistelu uuden lankeemuksen ja oman sisäisen vastarintamme välillä
kovettaa meitä vielä enemmän. Bengtin kävi jälkimäisellä lailla.

"Mene tiehesi", hän lausui, ja jos hän katseellaan olisi voinut surmata
Åken, olisi hän sen tehnyt, "sinun kurja kateutesi, koko sukusi kateus,
se se keksii nuo jutut, jotka sanon perättömiksi ... levitä niitä, jos
uskallat... En tahdo kiittää sinun jalomielisyyttäsi kauniista
mainetodistuksesta ... kyllä minä jaksan kantaa sinun ja muutamain
vanhain akkojen juorut!"

Åke nousi ja ojensi varottaen kätensä.

"Varo itseäsi! Sinä tiedät, yhtä hyvin kuin minä, että kaikki, mitä
sanoin, on totta!"

Mutta nyt luhistuivat Bengtin hillitsemiskyvyn viimeisetkin jäännökset:
viha, ylpeys, tuskaiset muistot, synkät omantunnonvaivat iskivät
rautakyntensä hänen koko olentoonsa ja pudistelivat häntä, niinkuin
myrsky pudistelee tammea.

"Mene, mene...", huusi hän ja osotti vapisevin käsin ovea, "kuinka
uskallat ... kuinka ... kuinka ... sinä kurja mato ... matelija...
minä ... minä ... potkin sinut ulos ... ammun sinut..."

"Tee niin", vastasi Åke niin levollisesti, kuin ei viha ikinä yltäisi
häneen, "minulla ei ole mitään menetettävänä ... ammu, jos tahdot,
minähän siitä voitan... Ja nyt hyvästi, Bengt ... muista, mitä olen
sanonut: tee hänet niin onnelliseksi, kuin sinä voit tehdä naisen --
varo hänen kunniaansa ... älä häpäise häntä -- Jumala sinua
rangaiskoon, jos hänet petät ... muista se! Hyvästi!"

Hän meni, ja Bengt vaipui sohvaan puoliksi tainnuksissa. Hirmuinen
mielenliikutus -- monine erilaisine syineen -- vaikutti häneen vallan
ruumiillisesti, aivan kuin raju ukkosilma. Hänestä tuntui kuin
tukehtuisi hän tai halvautuisi, kurkku puristui kokoon, silmät
pullistuivat ulos, ja vapautuakseen kiihkeistä tunteistaan kiskoi hän
kauluksensa auki ja löi kerta toisensa perästä nyrkkiään sohvan
selkämystään.

Viimein lauhtui hänen mieletön vihansa; hän nousi, pyyhki nenäliinalla
otsaansa, kulki muutaman kerran ympäri huonetta ja soitti sitten
palvelijaa, joka, varovasti herraansa vilkaisten, hiipi asunnon läpi ja
sammutti lamput.

Mutta kun Bengt tuli makuusuojaan, käsitti hän, ett'eivät ne tunnit,
jotka yöstä olivat jäljellä, ainakaan toisi hänelle unta. Kuin kirkuvat
myrskylinnut kiitivät ajatukset edestakaisin ympäri lainehtivia
syvyyksiä, ja noiden syvyyksien yllä häämöitti -- ihmeellisenä
kaunistuksena -- aukea, autio kenttä, jolla ihmisolento taistelee
eteenpäin pimeässä ja lumituiskussa ja viimein siihen katoaa. -- -- --

Kun Åke lähti Bengtin luota, vapisi hän vielä mielenliikutuksesta;
mutta kun hän kulki katua ja yöilma sai rauhottaa hänen kiihtyneitä
hermojaan, levisi vähitellen hänen sydämeensä levollisuus, joka seuraa
sielun myrskyjä, kun tunnemme, että olemme koonneet olentomme paraat
voimat ikäänkuin yhteen pisteeseen, määrätyksi sanaksi tai teoksi, ja
että osuimme maaliin, johon tähtäsimme. Hän oli sanonut, mitä oli
halunnut sanoa; hänen kilpailijansa oli ollut hänen vallassaan, hän oli
osannut pitää varmaa tasapainoa kurjan uhkailun ja oikeutettujen
vaatimusten välillä. Tosin hän ymmärsi, ett'ei Ester ikinä tulisi
onnelliseksi Bengtin rinnalla, niin, ehkäpä tulisi hän hyvin
onnettomaksi, ja jos Åke olisi voinut, olisi hän hinnasta mistä hyvänsä
temmannut hänet pois Bengtiltä. Mutta hän tiesi kokemuksesta
voimattomuutensa tässä suhteessa, hän tiesi, miten häikäilemätön Bengt
oli, mikä valta hänellä oli naisten yli, -- ja hän tiesi, että Ester,
kokematon, haaveksiva Ester, rakasti Bengtiä. Hän ei voinut muuta kuin
suojata Esterin kunniaa, ja sen hän luuli tehneensä, kutsuessaan esiin
menneisyydestä nuo kostavat varjot...

Hän tunsi tuskaisen onnen hivelevän veristävää sydäntään, ajatellessaan
eroa oman uhrautuvan, syvän rakkautensa ja Bengtin itsekkään intohimon
välillä. Hänelle tuotti kaihonsekaista nautintoa ajatella voivansa niin
syvästi ja suuresti rakastaa, voivansa unohtaa itsensä siihen määrään,
että jos vain Ester tulee onnelliseksi, niin kadotkoon hänen oma
viimeinen onnentoiveensa ainiaaksi raskaisiin pilviin, joiden hän jo
niin kauan oli nähnyt leijaavan elämänsä yli.

Ja kun hän siinä kulki pimeässä talviyössä tähtien tuikkiessa
avaruudessa ja ihmisten nukkuessa äänettömissä taloissa, joissa
ainoastaan kärsimys ja paheet valvoivat, levisi alakuloinen hymy hänen
kasvoilleen, |a hänestä tuntui, kuin olisi hän kuullut ihmeellistä,
iäistä sävelhuminaa, säveleitä, täynnä elämän vihlovia epäsointuja ja
suurten tuskien suloisuutta...




V.


Esterin oli tapana ajatella omasta itsestään, että hänellä oli kaksi
sydäntä: toinen iloinen, riemusta sykkivä tytönsydän, joka voitti
hänelle kaikkien rakkauden ja jolla hän puolestaan rakasti kaikkia, ja
toinen, jossa oli tyyntä ja yksinäistä kuin synkällä metsäpolulla,
sydän, jossa hiljaiset, uneksivat äänet kuiskailivat ja johon ei kukaan
muu kuin äiti ollut saanut pilkistää, sillä äiti, hän oli Esterin
"paras ystävä", jonka kera hän oli jakanut elämän tuskat ja riemut;
keskinäinen rakkaus oli ollut heidän ilonsa ja voimansa, se oli heidät
kantanut köyhyyden ja puutteen ammottavain syvyyksien yli, joita
elämässä niin monasti oli heidän eteensä auennut.

"Äiti kulta", sanoi Ester eräänä iltana, istuessaan jakkaralla äidin
jalkain juuressa ja kertoillessaan toivojaan ja pelkojaan, "jos hän
pettää minut, jos hän on vienyt sydämeni vain leikkiäkseen minulla ja
sitten heittääkseen minut pois, silloin en ikinä eläissäni enää voi
olla iloinen."

Rouva Hermanson antoi työn, joka hänellä oli käsillä, vaipua syliin ja
silitti hyväillen Esterin tukkaa.

"Tiedän, että sinusta nyt tuntuu siltä, Ester rakas; samoin tuntuu
jokaisesta, joka ensi kerran pettyy."

"Voiko pettyä enemmän kuin yhden kerran?" Ester katsahti ylös suurin,
uneksivin lapsensilmin. "Ei, ei, sillä näin suuresti voi rakastaa vain
yhden kerran..."

"Niin luulee aina silloin, kun haava isketään, ja se se on katkeraa.
Mutta, lapseni, haavat voivat parantua, syvimmätkin, sen tiedän minä."

"Ei ... ei ... ei minun", huudahti Ester kiihkeästi, "jos hän on
petollinen, on elämäni mennyttä, silloin tulee siitä vain pitkällinen
kuolema ... minä tiedän sen, äiti, tunnen sen 'oikeassa' sydämessäni,
joka ei ole koskaan rakastanut muita kuin sinua -- ja nyt häntä..."

Raju itku särki äkkiä levollisen, alakuloisen ilmeen rouva Hermansonin
kasvoilta, niinkuin tuulenpuuska särkee vedenkalvon. Suuret kyyneleet
vierivät hänen poskiaan ja suu vääntyi tuskasta.

Mutta kun Ester näki äidin kyyneleet, unohti hän vallan oman itsensä.

"Äiti, rakas äiti!" huudahti hän ja kietoi kätensä äidin ympärille,
"älä itke, en voi nähdä sinua pahoilla mielin. Jos hän pettää ... mutta
hän ei tee sitä ... mutta jos ... niin minä olen niin luja, niin
luja ... minä teen työtä ja elän vaan sinulle, sinä oma armas äiti..."

Ja hän puristautui äitiään vasten, ja sylitysten istuen he tarinoivat
ja hyväilivät pois tuskan ja pelon, jotka synkin surusävelin humisivat
heidän ympärillään...

Mutta eräänä päivänä kesäkuun alussa, kun koululupa juuri oli
alkanut, sai Bengt, joka koko kevään on jatkanut entiseen tapaansa,
milloin etsimällä Esterin seuraa, milloin vetäytymällä takaisin,
palvelijaltaan kuulla tuon niin valtioviisaasti kuin suinkin
esitetyn hämmästyttävän uutisen, että neiti Hermanson oli lähtenyt
kaupungista ainiaaksi. Hän aikoi hakea paikan jossain toisessa
oppilaitoksessa, sen oli palvelija saanut tietää rehtori Grahnin
"sisäköltä".

Bengt kalpeni vihasta huulia myöten tämän kuultuaan. Hänestä oli mitä
hirvein loukkaus, että Ester niin oli karannut sanomatta sanaakaan
jäähyväisiksi. Kuinka hän uskalsi, kuinka hän taisi uhmata häntä?
Bengtin ensimmäinen ajatus oli repiä kappaleiksi valokuva, jonka hän
oli kerjännyt itselleen ja jota hän aina kantoi povessaan, ja polkea
rakkautensa kuoliaaksi.

Mutta rakkaus oli voimakkaampi, se ei antanut polkea itseään, se nousi
suurena ja valtavana ja masensi hänen pikkumaisen vihansa. Pian oli hän
ennättänyt rauhottua ja muistella Esterin todella maininneen aikovansa
lähteä kaupungista ja ajatella, että hän tietysti teki niin
pelastuakseen taistelusta, jossa hän alkoi joutua tappiolle. Hetken
päästä oli Bengt tehnyt päätöksensä: hän menee Esterin äidin luo ja saa
häneltä tietää, minne nuori tyttö on matkustanut.

Esterin ja hänen äitinsä asunto oli kaupungin vaatimattomimpia:
kellertävä yksikerroksinen puutalo neliskulmaisine, mataline
ikkunoineen. Mutta vuokra oli halpa, ja heillähän ei ollut paljon,
millä elää; sekä Esterin palkka että äidin työansiot olivat vähäiset.

Bengtin koko mieli oli ääriään myöten täynnä ajatuksia Esteristä; se ei
kuitenkaan estänyt, että häneen, matalan oven edessä seisoessaan, missä
hänen täytyi köyristää upeaa vartaloaan sisään tullakseen, äkkiä tuli
epämiellyttävä tunne ja että Esterin alhainen yhteiskunnallinen asema
ennätti häntä kiusata ja kiihottaa.

Mutta kun hän tuli rouva Hermansonin luo, oli hän kuitenkin kuin itse
jäykkä, juhlallinen kohteliaisuus olennoituna. Kylmä hymy lepäsi hänen
huulillaan ja hän kumarsi tuolle arasti tervehtivälle vaimolle yhtä
syvään kuin jollekin ylhäiselle sukulaiselleen. Näytti kuin olisi
hänelle tuottanut jonkunlaista mielihyvää kohteliaisuudellaan masentaa
vähäpätöinen muotiompelija-raukka.

"Pyydän tuhannesti anteeksi", sanoi hän teeskennellyn kohteliaasti,
"että olen näin tunkeileva. Ainoastaan suunnaton hämmästykseni ja
suruni siitä, että Ester neiti on lähtenyt kaupungista, voi selittää
tämän askeleen ja ehkä puolustaa sitä."

Mutta rouva Hermanson ei antanut "masentaa" itseään; omituinen,
hiljainen vastarinta kohtasi Bengtiä tuossa mustiin puetussa, hieman
kumarassa naisessa, jonka piirteissä vielä voi huomata jälkiä
tyttärelle perinnöksi menneestä kauneudesta.

"Niin, Ester matkusti", hän vastasi levollisesti, vaikka ääni vapisi,
"mutta ehkä tahdotte istua, herra konsuli -- voinko jollain lailla...?"

"Kyllä", keskeytti Bengt kiivaasti ja seuraamatta rouvan kehotusta,
"muuan vähäpätöisyys ... mutta olisin teille siitä kuitenkin hyvin
kiitollinen: pyytäisin hänen osotteensa."

Rouva Hermansonin levolliset piirteet vavahtivat, ja silmien ilme
muistutti ärsytettyä eläintä. Hänet valtasi suuri epävarmuus, hän
haparoi oikeinta ja viisainta vastausta tuohon kysymykseen, joka
sisälsi niin paljon.

"En tiedä, haluaako tyttäreni olla kirjevaihdossa herra konsulin
kanssa", sanoi hän lopullisesti näennäisellä rauhallisuudella, jonka
takana kiihtyneet tunteet värisivät ja lepattivat, kuin tuuli vasten
jännitettyä purjetta, "hän jätti kaupungin saadakseen olla rauhassa,
ja, jos mahdollista, tointuakseen. Tokkohan teette oikein, jos vielä
häntä häiritsette?"

"Joll'ei neiti Hermanson tahdo olla kirjevaihdossa kanssani, voi hän
vallan yksinkertaisesti lähettää takaisin kirjeeni -- eikö niin?"
vastasi Bengt mielenliikutuksen tukahuttamalla äänellä, mutta entinen
jäykkä hymy huulillaan. "Toivon, ett'ette loukkaa minua kiellollanne,
en luule, että edes tyttärenne sitä hyväksyisi, niin ankara ja
järkähtämätön kuin hän onkin..."

Hän naurahti hermostuneesti, pakotetusti, mutta katse puoliksi
suljettujen silmäluomien alla hehkui harmista ja kärsimättömyydestä.

Rouva Hermanson seisoi hetkisen epäröiden; sitten huokasi hän syvään,
meni viereiseen huoneeseen ja tuli pian takaisin, kädessä paperilappu,
jonka hän ojensi Bengtille.

"Tämä on toistaiseksi hänen osotteensa. Mutta", -- hän loi Bengtiin
katseen, joka samalla oli rukoileva ja käskevä, -- "muistakaa, että
hänen äitinsä sen antoi."

"Tuhannet kiitokset", huudahti Bengt, tarttuen innokkaasti paperiin,
"lupaan, ett'en käytä väärin hyvyyttänne. Ja pyydän, rouva Hermanson",
lisäsi hän ja kävi äkkiä todella totiseksi, "älkää uskoko pahaa
minusta, minä vakuutan, että Ester on minulle kaikkein kallein ...
henkeni on halpa hänen rakkautensa ja kunnioituksensa rinnalla..."

Rouva Hermanson ei voinut vastata; hän tarttui ojennettuun käteen, ja
kun Bengt lähti, vaipui hän mielenliikutuksen valtaamana tuolille, ja
kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin...

Heti kun Bengt tuli kotiin, istuutui hän kirjottamaan Esterille. Ja
sitä tehdessä kulkivat hänen ajatuksensa ja tunnelmansa yhtämittaisena
virtana lauseitten takana, joita hän muodosteli. "Kuinka olen
oikeastaan voinut olla niin typerä ja leikkiä piilosilla oman itseni
kanssa?... Olisin voinut säästää sekä häneltä että itseltäni tämän
surun ja eron. Tiesinhän, että jos Falkenstern kerran saa jotain
päähänsä, täytyy hänen toteuttaa se, olipa sitten kysymys tukkien
uittamisesta Vångaa pitkin tai rakastetun naisen omistamisesta... Jos
olisin voinut, olisin tarjonnut hänelle vain rakkauteni ja ollut
hänelle kuolemaan saakka uskollinen... Mutta hän ei ole sellainen ...
hänenlaisiaan naisia rakastetaan vain aviomiehinä... Siksi otan hänet
vaimokseni ... niin, siksi, enkä tyydyttääkseni sinua, sinä pikku
matelija, joka uskalsit uhata minua ja vielä nytkin rohkenet tulla
esiin ja katsoa minua ilkeine, läpitunkevine silminesi... Sinun
uhkauksesi ei ole mitään vaikuttanut... Voisin sinun uhallasi uhrata
sekä hänen onnensa että omani... Mutta, kas, minä en tahdo ... minä
tahdon omistaa hänet, ja kun Bengt Falkenstern jotain tahtoo, niin hän
sen täyttää..."

Kirje oli hellä, kiihkeä, joka sana huokui lämmintä rakkautta ja
kaipausta. Hän sanoi rakastaneensa Esteriä ensi näkemästä asti, ja että
nyt, kun hän oli kadonnut, Bengt oli ymmärtänyt, ett'ei voinut elää
ilman häntä, -- tahtoiko hän siis ottaa vastaan hänen kätensä ja
sydämensä, Bengt tekisi hänet niin onnelliseksi, kuin konsana
rakastettu ja ihailtu nainen voi olla? Viimeksi pyysi hän häntä
palaamaan kohta kotiin -- hän oli odottanut jo kyllin kauan. Hän
lopetti sanoilla: "tule, hellästi rakastettu, kaipaavan Bengtin luo!"

Ja Ester tuli, tuli heti täynnä rakkautta, onnea ja riemua. Koko hänen
epäilyksensä ja toivottomuutensa haihtui kuin aaveet päivän koittaissa,
kun hän luki Bengtin kirjeen; nyt oli koko elämä hänen edessään kuin
auringonhohtoinen vedenpinta, jota hän ja Bengt paisuvin purjein
kiitäisivät yli ihanoiden, tuntemattomain syvyyksien.

Kotiintulon jälkeisenä päivänä julaistiin kihlaus, joka antoi koko
kaupungille, niin, koko seudulle hämmästyksen ja miettimisen ja
sukulaisille ja ystäville hyväksymisen tai paheksumisen aihetta, ja
samana päivänä oli Ester äitineen päivällisillä Bengtin kodissa.
Yltäkylläinen onni, jota Bengt tunsi saadessaan viimeinkin antaa vapaan
vallan kauan pidätetyille tunteilleen, uhmaileva luopääsemättömyys,
jolla hän alusta pitäin asesti itsensä suvun tyytymättömyyttä ja
muistutuksia vastaan, terästivät hänet täksi kertaa alhaisten
ylpeydenajatusten suhteen, jotka muulloin häntä vaivasivat. Hän oli
hyvin ystävällinen Esterin äidille, ummisti urhoollisesti silmänsä
ujolta saamattomuudelta, joka aina toisinaan vilahti esiin tämän
käytöksessä, ja esiintyi kaikin tavoin rakastettavana vävypoikana. Hän
iloitsi myös suuresti nähdessään, että tuosta saamattomuudesta ei ollut
jälkeäkään Esterissä; Bengtin asunnon komeus ei näyttänyt lainkaan
häntä hämmästyttävän, hän otti kaiken niin yksinkertaisesti ja
luonnollisesti, kuin olisi hän elämänsä ajan ollut tottunut siihen,
että kaksi palvelijaa tarjoili hänelle hopeavadeilta. Ehkä olisi tuo
joskus muulloin harmittanut Bengtiä; ehkä hänelle olisi ollut
mieluista, jos olisi huomannut Esterin, kaikkea tätä loistoa
hämmästyen, tunnustavan Bengtin etevämmyyden ja tuntevan olevansa
kiitollisuudenvelassa sille, joka näin oli hänet korottanut. Mutta nyt
oli Bengt niin juhlamielellä, että hän näki kaikki vain rakkauden
valoisin katsein.

Niin pian kuin suinkin seurasivat sitten kuulutus ja häät toisiaan.
Vihkiminen tapahtui kirkossa, jossa kaupunkilaiset tunkeilivat
töllistelemässä morsiusparia, eikä vain heitä, vaan myös Bengtin
ylhäisiä sukulaisia, jotka olivat kaikki läsnä, paitsi eräs täti, joka
ei koskaan antanut Bengtille anteeksi hänen alhaista avioliittoaan.
Kaikki olivat hyvin ystävällisiä Esterille, osaksi koska ei kukaan
halunnut suoraan vastustaa Bengtin tahtoa, osaksi koska Esterin
suloinen olento voitti kaikkien sydämet. Tosin ilmeni epäsointuakin;
Ester huomasi pari kertaa, kuinka ylenkatse hänen vaatimatonta
asemaansa kohtaan, ylenkatse, joka ei saanut häntä itseään koskettaa,
sen sijaan kohdistui äitiin, ja se oli katkera pisara ilonmaljassa.
Mutta Bengtin rakkaus -- joka yhä piti tätä juhlamielellä -- se korvasi
Esterille kaikki, hän tiesi, että Bengt oli aina osottava vain
kunnioitusta ja arvonantoa äitiä kohtaan. Ja Bengt kävi hänelle vielä
kalliimmaksi; hänen rakkautensa ja hienotunteisuutensa tuntuivat
Esteristä suurenevan ylpeyden rinnalla, jota hän huomasi sukulaisissa.

Heti vihkimisen jälkeen matkustivat nuoret ulkomaille. Kyynelsilmin
seisoi Ester vaunu-ikkunan luona ja katseli pientä kellertävää taloa
kohti, missä äiti istui |a ajatteli häntä itkien kaipauksesta ja
onnesta. He olivat jo jättäneet toisilleen jäähyväiset, äiti ja tytär,
sillä rouva Hermanson ei tahtonut tulla junalle näyttämään liikutustaan
kaikille noille vieraille ihmisille, jotka tunkeilivat Esterin ja
Bengtin ympärillä. Kyyneleet tekivät nuoren morsiamen vielä
suloisemmaksi, tummat silmät loistivat kaihoisina ja lempeinä kuin
kaksi tähteä, ja pehmeät, vapisevat huulet muistuttivat lapsen
värisevää pikku suuta. Bengt kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja
puristi häntä rintaansa vasten sydämellisyydellä, joka sai Esterin koko
olennon mieluisasti värähtämään, ja kyynelsumun takaa pilkisti jo
valoisa, aurinkoinen hymy, kun lähtömerkki viilsi ilmaa, kun nenäliinat
huiskuivat, jäähyväis- ja eläköönhuudot sekaantuivat toisiinsa ja juna
kiisi pois rakkauden ja onnen ihmeellistä satumaata kohden.




VI.


Ei liene kenkään valoisammin toivein lähtenyt tuntematonta
tulevaisuutta kohtaamaan, kuin Ester, kun hän Bengtin kera jätti
Ruotsin rannat alottaakseen häämatkansa mannermaan halki. Kaikki
hänelle hymyili, kaikki, mitä hän näki, huvitti häntä, ja ihmiset,
joiden pariin hän tuli, olivat ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Ester ei
ollut luonteeltaan sellainen, että rakkaudenonni olisi houkutellut
hänet haaveilujen hämärään; päinvastoin se kuin avasi koko hänen
olemuksensa vastaan ottamaan elämää, ja sen valoisassa tunnelmassa
kaikki leikiten kimalsi hopeanhohtoisena hänen ympärillään.

Bengtkin joutui melkein vasten tahtoaan tuon tunnelman valtaan, joka
ainakin tällä erää oli hänelle vieras. Tapahtumat heidän ympärillään
eivät häntä juuri huvittaneet: Ester oli hänelle kaikki; hän olisi
mieluinten maannut koko päivän hänen jalkainsa juuressa, suudellut
hänen käsiään ja katsonut hänen ihmeellisiin silmiinsä. Mutta Esteriä
hän ei saanut temmatuksi mukaansa kiihkeisiin haaveiluihin. Ester
tahtoi katsella kaikkea, luontoa, ihmisiä, merta, ja hänen leikkivä
iloisuutensa hurmasi ja tenhosi Bengtiä kuin linnun viserrys.

Kaikki oli siis pelkkää päivänpaistetta; mutta joskus sattui, että
Bengtin kasvoille ilman huomattavaa syytä levisi synkkä ilme.
Silloin hän tavallisesti vaipui sanomalehden lukemiseen, ja kun Ester
puhutteli häntä, vastasi hän hyvin lyhyesti, joskaan ei suorastaan
epäystävällisesti. Ester näki, että jokin häntä painosti ja teki
levottomaksi, ja hän mietti, mikä se mahtoi olla... Tunsiko hän
salaista tuskaa, kärsimystä, jota ei hennonut Esterille näyttää...? Oi,
olipa se mitä tahansa, Esterhän kaipasi vain saada lohduttaa, karkottaa
tuon synkän rypyn hänen kauniilta otsaltaan! Ja niin kantoi hän
jännittäviä haaveita siitä, mikä itse asiassa oli vain tyytymättömyyden
purkausta: Bengtin luonne nousi väkivaltaa vastaan, jota hän oli tehnyt
ylpeydelleen. Tosin eli hän yhä onnen ja hurmauksen ilmakehässä, mutta
se ei estänyt sitä, että hänen sydämensä syvyydessä jokin kalvoi,
toisinaan kasvaen ja hiipivänä aaveena kietoutuen hänen tunteittennsa
ja ajatustensa ympärille. Vieläpä sattui joskus, että hänen ääneensä ja
katseeseensa silloin tuli jotain, joka sai Esterin pelkäämään,
pelkäämään kuten hämärässä, kun äkkiä kuulee ääntä tai näkee
valojuovan, ymmärtämättä, mistä ne johtuvat.

Bengt alkoi heti tuhlata hänelle lahjoja, koristuksia, käsineitä,
hajuvesiä, kaikkea, mitä kuuluu hienoon naisvaatetukseen. Ne harvat
puvut, jotka Ester oli saanut mukaansa vaatimattomasta kodistaan,
kiusasivat Bengtiä; niiden näkeminen nosti tuon synkän pilven hänen
otsalleen. Esterillä oli pieni hattu, jonka äiti oli hänelle
vaatettanut ja jonka hän aina erityisellä huolellisuudella asetti
päähänsä. Äidin kuva astui silloin hänen eteensä selvempänä kuin
muulloin, ja hän hymyili hellästi seisoessaan kuvastimen edessä
kiinnittäen hattuneulaa tuuheaan tukkaansa.

Sillä hatulla oli vallan erikoinen taito saattaa Bengtiä pahalle
tuulelle; hänen mielestään sopi hattu pienelle puotineidille, vaan ei
hänen vaimolleen. Viimein hän eräänä päivänä lausui pidätetyllä
kiivaudella: "tuo hattu ei sovi sinulle, Ester; ostamme sinulle
toisen..."

"Mitä, eikö se sinun mielestäsi pue minua?" vastasi Ester nauraen.

"Tietysti, tiedäthän, että kaikki pukee kaunotarta", vastasi Bengt,
nauraen hänkin, "mutta hattu ei sovi _rouva Falkensternille_..."

"Hattu, jonka äiti-kulta on ommellut", huudahti Ester puoliksi
leikillisesti, puoliksi pahoillaan, ottaen hatun päästään ja suudellen
sitä pari kertaa, "minä pidän siitä, minä! Ensiksikin siksi, että _hän_
on sen ommellut, eihän hän voinut antaa minulle paljon, ja tämä kuuluu
hänen pienten lahjainsa joukkoon ... ja myös siksi, että se on hieno ja
aistikas..."

Hänen lempeään ääneensä tuli jotain sitkeää ja taipumatonta, ja hän
asetti suurella päättäväisyydellä hatun päähänsä ja järjesti kauan ja
huolellisesti tukkaansa kuvastimen edessä. Bengt kohautti olkapäitään
ja kääntyi pois; häntä kohtasi vastarinta, jota hän tällä kertaa oi
kyennyt murtamaan. Mutta hän ei päässyt harmistaan hatun vuoksi,
päinvastoin se kasvoi päivä päivältä, teki hänet alakuloiseksi ja
ärtyiseksi ja häiritsi hänen rakkaudenonneaan. Esterkään ei ollut
tavallisella iloisella mielellään, hänessä ahersi levottomasti
aavisteleva tunne -- oliko mahdollista, ajatteli hän, että heidän
välilleen nyt jo tuli epäsointua -- -- eihän merkinnyt mitään, ett'ei
Bengt pitänyt hatusta, mutta olisihan hänen pitänyt käsittää
lapsenrakkauden tunnetta, joka sai Esterin asettamaan äidin pikku
lahjan niin korkealle!...

Eräänä päivänä heidän viivähtäessään Münchenissä tuotiin hotelliin
kaupungin hienoimmasta muotikaupasta aski, jossa oli Esterin osote, ja
kun hän avasi kannen, oli askissa kallis ja aistikas hattu. Hän hymyili
hieman pakotetusti ja katsoi kysyvästi Bengtiä, ottaessaan hatun
hitaasti esiin.

"Niin, minulta se on!" vastasi tämä nauraen, "nyt kun tulet
aurinkoiseen Italiaan, täytyy sinun olla toisin puettu kuin kaukana
pimeässä Pohjolassamme!"

Ester käänteli hattua ja katseli sitä, mutta hänen kasvoihinsa tuli
totinen, miettivä ilme. Niin paljon kätkeysi tähän vähäpätöiseen
ulkonaiseen tapahtumaan... Hänen alakuloinen äänettömyytensä sai heti
myrskypilven nousemaan Bengtin otsalle.

"Sinun täytyy muistaa, kuka olet, pikku Ester", hän sanoi ja otti tätä
leuasta, koettaen laskea leikkiä, vaikka silmät säihkyivät tummina
pidätetystä suuttumuksesta, "sinun täytyy tyytyä pukeutumaan, niinkuin
rouva Falkensternille sopii."

"Mutta eiväthän vaatteet tee ihmistä", väitti Ester matalalla äänellä.

"Ei, mutta ihminen määrää vaatetuksensa, hänen ulkomuotonsa ja
elämänolonsa määräävät, kuinka hänen tulee pukeutua. Mikä sopi Ester
Hermansonille, ei ovi Ester Falkensternille. Se sinun täytyy oppia
ymmärtämään."

Ester ei vastannut. Hän seisoi alaspainunein silmin, käänteli yhä
hattua ja tarkasteli sitä innokkaasti peittääkseen esiinpuhkeavia
kyyneliä. Mutta se ei onnistunut. Ensin tuli yksi kyynel, sitten
toinen, ja sitten kokonainen helmisade pitkäin, tummien ripsien alta.

Kun Bengt näki hänen itkevän, heitti hän kiivaasti hatun syrjään ja
veti Esterin puoleensa.

"Sinä lapsellinen, typerä pikku hupsu, miksi itket?" huudahti hän
puoliksi suuttuneena, puoliksi ihastuneena vaikuttavasta sulosta, jota
mielenliikutus loi Esterin kasvoihin. "Sitäkö, että lahjotan sinulle
kauniin hatun? Olen kyllä kuullut, että nuoret rouvat itkevät, kun
heidän miehensä eivät tahdo suoda heille uutta hattua tai leninkiä,
mutta en päinvastaista... Kas niin ... naurahan nyt..."

Ester nauroi kyynelten lomasta, Bengt suuteli kiihkeästi hänen kosteita
silmäluomiaan ja väriseviä huuliaan, ja koko epäsointu katosi helliin
hyväilyihin.

Mutta Esterin sydämeen jäi pieni oka, jota kauan ja tuskallisesti
pakotti. Hän olisi suonut voivansa olla luja ja käyttää vain äidin
antamaa hattua, mutta hän ei tainnut sitä. Hän tiesi, että joka kerta,
kun hän panee sen päähänsä, ilmestyy tuo sama varjo Bengtin kasvoille,
jota hän, vaikka olikin sen vain pari kertaa nähnyt, kuitenkin
vaistomaisesti pelkäsi kuin onnettomuutta, ja jott'ei panisi itseään
sille alttiiksi ja turmelisi näiden ihanien kevätpäiväin riemua, Ester
mieluummin käytti uutta hattua ja pani pois äidin laittaman. Bengt oli
ihastuksissaan; hattu teki Esterin kauneuden vielä häikäisevämmäksi, ja
kaikki olisi ollut pelkkää iloa, joll'ei tuota itsepintaista okaa olisi
ollut sydämessä...

Mutta kuu he tulivat Italiaan, kun Ester sai nähdä tämän ihmeellisen
ihanan maan, silloin pääsi taas hänen luonteensa lapsenhuolettomuus
oikeuksiinsa, hän unohti muistonkin pienistä epäsoinnuista hänen ja
Bengtin välillä ja antautui kokonaan hetken onneen.

Tuntui kuin olisi nuoruudenriemu tarttunut Bengtinkin mielialaan. Oli
kuin olisi samassa hetkessä, kuin heidän jalkansa kosketti Italian
maata, onni puhjennut mitä ihanimpiin kukkasiin, kuin olisi elämä
täällä orangi- ja magnoliapuiden suojissa mielinyt kertoa heille
kauneimman kesätarinansa. Kotoiset olot, joiden muisto joskus vaivasi
Bengtiä, hän huolettomana unohti; nehän olivat niin kaukana, ja
haihtuivat kaikki häntä ympäröivään kauneuteen ja hänen sydämensä
rakkauteen.

Täällä ei liioin kukaan tiennyt Esterin syntyperää; täällä ei Bengtin
tarvinnut koskaan pelätä kuulevansa minkään epäsoinnun särkevän sitä
täydellistä ylhäisyyden tunnelmaa, joka häntä itseään ympäröi; täällä
oli Ester vain rikas ja kaunis "signora Falkenstern", jonka edessä
kaikki kumartuivat. Kuin turhamainen lapsi nautti Bengt ihailevista
katseista ja naiveista ihastuksen huudahduksista, jotka heidän ulkona
kävellessään ikäänkuin kiersivät hänen vaimonsa ihanaa, vaaleatukkaista
päätä. Hänen itseluottamuksensa, tottumus aina olla ensimmäinen esti
häntä tuntemasta vähintäkään mustasukkaisuutta; tiesihän hän, että
uhrisavuista, jotka tuoksuivat Esterin ympärillä, hän näki ja tunsi
vain sen, jonka Bengt oli sytyttänyt.

Niin kuluivat päivät häiritsemättömässä auvossa. Niinkuin
auringonpaiste kevätkukat, houkutteli rakkaudenonni esiin Esterin
suljetussa luonteessa piilevän lapsellisuuden ja veitikkamaisuuden.
Bengtistä tuntui, ett'ei hän ollut koskaan kuullut sellaista naurua
kuin Esterin; vähinkin seikka sen herätti, tarttuvan, sointuvan naurun,
joka saattoi houkutella kivikuvankin hymyilemään. Hän osasi myös
harvinaisen hyvin matkia; vähillä keinoin: vetämällä tukan otsalleen,
työntämällä ulos huulensa, pyörittämällä silmiään taisi hän esittää
sattuvasti erilaisia kasvoja, ja vallattomimmalla tuulellaan ollessaan
oli hänen tapana huvittaa Bengtiä kuvailemalla jotakuta heidän
yhteisistä tuttavistaan.

"Mutta, Ester", huudahti Bengt milt'ei pelästyneenä, "sinähän olet
oikea näyttelijätär!"

"Niin olenkin, olen varma, että minusta olisi tullut hyvin etevä, jos
olisin sille alalle antautunut", vastasi Ester nauraen, heittäen
näyttelemisen ja ottaen luonnollisen ilmeensä. "Mutta minulta, näetkös,
puuttui jotain, joka on välttämätöntä taiteilijalle: minä en ollut
kunnianhimoinen. Olihan siitä pari kertaa puhetta, että antautuisin
näyttämötaiteelle -- useat taiteenharrastajat olisivat kustantaneet
opetukseni, ja he koettivat taivuttaa minua siihen; hekin arvelivat
tietysti, ett'en ollut hullumman näköinen. Mutta minä en tahtonut,
tahdoin tulla opettajattareksi ja jäädä äidin luo. Niin, minä olin
tosin omituinen tyttö, kuljin vain omia teitäni", lisäsi hän, silmissä
uneksiva katse. "Minun kunnianhimoni, tulevaisuuden-unelmani oli saada
rakastaa ja ihailla jotakuta kaikesta sydämestäni ja tehdä tuo joku
onnelliseksi... Sehän on nuorten tyttöjen tavallinen unelma, niin
tavallinen, että sitä voisi milt'ei sanoa poroporvarilliseksi... Mutta
se on uusi ja kaunis jokaiselle, ken sen uneksii ... ja minulle oli
siinä ehkä jotain erityistä, minuahan vedettiin, houkuteltiin ja
kiusattiin joka taholta... Ja nyt olen saanut kaiken, mitä toivoin,
kaiken, kaiken, mistä uneksin..."

"Ester ... Ester...!"

Bengt vaipui polvilleen hänen eteensä, kietoi kätensä hänen ympärilleen
ja kuiskasi katkonaisia rakkaudensanoja, joita Ester kuunteli uneksiva
hymy huulillaan...

Mutta kun he läksivät Italiasta ja kotimatka alkoi, tapahtui heidän
suhteessaan omituinen muutos.

Ester ei käsittänyt, mitä se oli, mutta hänessä syntyi aina tunne, kuin
silloin, kun taivas kauniina kesäiltana menee pilveen ja lintujen laulu
vaikenee. Mitä oli tapahtunut, mikä Bengtin oli? Ei hän ollut
epäystävällinen, hän oli suojelevan hellä kuin ennen, mutta jotakin
puuttui, häneen oli tullut jotain hajamielistä ja jäykkää, joka tuntui
hänen hyväilyissäänkin. Hänestä oli äkkiä tullut innokas sanomalehtien
lukija; mutta Ester, joka salaa tarkasti häntä, huomasi, kuinka hän
usein jäykin, liikkumattomin katsein tuijotti lehteensä. Ja Ester
painoi päänsä hänen rintaansa vasten, katseli häntä suloisine,
loistavine silmineen ja kuiskasi arasti: oletko jostain pahoillasi,
rakkahani?"

"Pahoillani?" kertasi Bengt hieman kiivaasti, mutta ystävällisesti.
"Mikä lapsellinen kysymys! Luuletko, että ihminen on 'pahoillaan', kun
hänellä on käsissään sellainen onni kuin minulla? Mutta vakavia
ajatuksia voi kai aina syntyä, kun täytyy herätä aurinkoisesta unesta
ja palata todellisuuteen ja sen arkipäiväisyyteen..."

"Mitä ajatuksia?" ihmetteli Ester.

"Oh, kaikenlaisia", vastasi Bengt vältellen ja alkoi puhua muista
asioista.

Mutta kun he eräänä päivänä istuivat laivan kannella matkalla
Stettinistä Malmöhön, -- oli säteilevän kaunis kesäpäivä, taivas
tummansininen ja aallot, joiden yllä merilinnut kirkuen kiertelivät,
vaahtoiset ja vihertävät, -- tarttui Bengt Esterin käteen ja, vetäen
hänet lähemmäksi itseään, lausui: "Eikö totta, armas, meidän välillämme
ei saa olla salaisuuksia, ei mitään epäselvää, mitään, josta
arastelisimme puhua toisillemme?"

Ester loi hämmästyneellä silmänsä ylös.

"Mitä tarkotat, rakkahin?"

"Sitä esimerkiksi, että sinä olet niin vähän puhunut entisyydestäsi,
vanhemmistasi ja heidän oloistaan... Me olemme puhelleet paljon enemmän
minun äidistäni ja isästäni ja minun lapsuudenkodistani..."

Vieno puna lennähti Esterin kasvoille ja hänen silmänsä kostuivat.

"Siinä on eroa, Bengt", vastasi hän hiukan epävarmasti, "sinulla on
ollut kerrottavana ainoastaan iloa ja onnea ja menestystä. Silloin
puhuu kevein, iloisin mielin. Minä sitä vastoin ... voi, meidän
elämämme oli niin toisenlainen! Olenhan sitä paitsi jo kertonut sinulle
kotini ahtaista oloista, kuinka äiti-raukka teki työtä ja raatoi
saadakseen varat riittämään ja kuinka sairas ja heikko isä oli viime
vuosina. Mutta hän oli niin hyvä, niin hyvä, hän tunsi kaikki köyhät
siinä talossa, jossa asuimme, ja hänen oli tapana käydä heidän luonaan,
lohduttaa ja auttaa niin paljon kuin taisi..."

Syntyi hetken hiljaisuus. Bengt ei vastannut, hän käänsi puolittain
pois päänsä ja siveli partaansa, niinkuin hänen tapansa oli, kun hän
jotain mietti. "Kuinka hyvä hän on", ajatteli Ester, ja pienet
pilvenhattarat, jotka viime päivinä olivat nousseet hänen rakkautensa
taivaalle, olivat kuin haihtuneet, "hän tahtoo poistaa erotuksen
väliltämme, hän tahtoo, että tuntisin, kuinka hän välittää köyhästä
suvustani..."

"Ester", sanoi Bengt viimein epävarmasti ja katsomatta vaimoaan suoraan
silmiin, "tahtoisin vähän puhua kanssasi sinun ... tarkotan, äitisi
olosuhteista ... tähän asti olemme me vain leikkineet, sinä ja minä,
mutta nyt täytyy meidän tarttua todellisuuteen ja käytännöllisiin
asioihin..."

Ester katsahti ylös ihmetellen. "Mitä tahtoisit sanoa, rakkaani?"

"Niin", vastasi Bengt ja silitti yhä hiukan hermostuneesti partaansa,
"sinä ymmärrät hyvin, ett'ei äitisi enää vasta sovi jäädä nykyiseen
asemaansa. Minun toivomukseni on yleensä, ett'ei kenenkään rouva
Falkensternin sukulaisista tarvitse olla taloudellisessa ahdingossa..."

Hän sanoi tämän tyyneesti, melkein väliäpitämättömästi; mutta
ylpeydenilme, joka tavallisesti lepäsi hänen kasvoillaan, kun ei mikään
erikoinen tunne häntä innostanut, kävi entistä jyrkemmäksi, kun hän
lausui sanat: "rouva Falkenstern". Ester huomasi sen, mutta hänen
rakastava katseensa näki siinä vain heijastuksen miehekkäästä,
itsetietoisesta voimasta.

"Kiitos", kuiskasi hän liikutettuna ja puristi Bengtin kättä, "kiitos!"

"Ajattelin siksi tehdä sinulle ehdotuksen. Äitisi jää nyt
luonnollisesti paljon yksin, -- sinun uusi asemasi vaatii suuressa
määrin aikaasi. Olen siksi ajatellut, että hän ja Martta tätisi, joka
elää ahtaissa oloissa, muuttaisivat yhteen asumaan. Annan heille
vuotuisen rahasumman, esimerkiksi 6,000 kruunua, ja asunnon eräässä
Tukholmassa omistamassani talossa."

Ester vallan hämmästyi. Monenlaiset tunteet: epäluulo, ihailu, ihmetys,
levottomuus, vaihtelivat hänessä. Hän ei tiennyt mitä vastata; viimein
hän naurahti lyhyesti ja huudahti:

"6,000 kruunua! Rakas Bengt, mitä tekevät köyhä äitini ja tätini niin
paljolla rahalla?"

Bengt rypisti otsaansa kärsimättömästi.

"Ei kukaan, joka on sukua Falkensternin perheelle, saa olla köyhä", hän
sanoi lyhyesti. "'Richesse obligé', rikkaus velvottaa, minä häpeisin,
jos hukuttaisin sinut rikkauden ylellisyyteen ja samalla antaisin
omaistesi kestää taloudellisia huolia."

Ester jälleen vallan vaikeni. Bengtin tavassa ja tuumissa oli jotain
melkein musertavaa. Kaunisten sanojen takana piili pikkumaisuutta ja
sydämettömyyttä; oikein vielä käsittämättä Bengtin tarkotusta, hän
tunsi, että niin oli, siitä syvästä tuskasta, joka kuin särky levisi
hänen sieluunsa. Mutta Bengtin huolenpito hänen köyhästä suvustaan oli
niin suurenmoinen ja avara, että se riisti Esteriltä aseet ja tylsytti
Bengtin pistoksen kärjen. Viimein sanoi Ester hieman epäröiden:

"Kiitos, rakas Bengt, huolenpidostasi. Mutta ... mutta ... tarkotatko,
että äiti jättää meidät ja muuttaa Tukholmaan?"

"Kyllä, niin ajattelin", vastasi Bengt tyyneesti, "kuten äsken sanoin,
jää hän täällä niin yksin, ja sitä paitsi on hän entinen
tukholmalainen, ja minä ajattelin, että vanhuksilla voisi olla hauska
yhdessä. Kuvittelin mielessäni, että äidillesi olisi mieluista
viimeinkin saada tuntea itsensä vapaaksi taloudellisista huolista."

Ester istui taas ääneti. Miksi ei Martta täti voinut sen sijaan tulla
sinne, niin ett'ei äidin ja tyttären olisi tarvinnut erota? Tai jos
Bengt todella niin suuresti huolehti hänen köyhistä sukulaisistaan,
miks'ei hän voinut vallan yksinkertaisesti antaa Martta tädille
vuotuista apua? Mutta hän ei uskaltanut lausua ilmi ajatuksiaan ja
tunteitaan.

"Et suinkaan arvele, että meidän pitää pyytää Martta täti sinne
luoksemme?" sanoi Bengt äkkiä, ja Esteriä tarkastavaan katseeseen tuli
kylmä, ivallinen kiilto, joka teki Bengtin niin ylenkatseellisen
näköiseksi.

"Miksi ei?" kysyi Ester epävarmalla äänellä. Mutta hän ei arastellut
Bengtin katsetta, hän kohtasi sen rohkeasti; sen kätketty ivallisuus ei
ollut jäänyt häneltä huomaamatta, ja siksi tuli hänen lempeisiin
silmiinsä lapsellisen uhkamielisyyden ilme.

"Miksi", toisti Bengt, ja katseen pilkallisuus muuttui synkäksi
tyytymättömyydeksi, "luulin, että pääsisin sitä sanomasta, luulin,
ettet olisi pakottanut minua lausumaan sanoja, joiden täytyy kuulua
kovilta ja epämieluisilta korvissasi. Ajattelin sinun itsekin
ymmärtävän, että sekä äidilläsi että tädilläsi olisi monenmoisia
ikävyyksiä, jos he asuisivat samassa kaupungissa kuin sinä, ja että
minä hienotunteisuudesta tein sinulle ehdotuksen, jota ehkä ei niinkään
moni vävy olisi tehnyt. Elämä on nyt kerran semmoinen, että on eri
yhteiskuntaluokkia ja eri sivistyskantoja, ja kun olosuhteet vievät
yhteen kummankin laatuisia ihmisiä, niin alemmat siinä menettävät
eivätkä ylemmät, sillä juuri alemmille se on tukalinta."

Ester tunsi, kuinka mielenliikutus hämmensi hänen ajatuksensa.

"Mutta minä en voi erota äidistä", oli kaikki, mitä hän taisi sanoa
lapsellisen valittavalla äänellä. Ja kuitenkin tuntui hänestä kuin
olisi hänen sydämensä ollut kapinallisista vastaväitteistä
halkeamaisillaan.

"Joka tapauksessa sanoo raamattu, että vaimon pitää luopuman isästä ja
äidistä ja mieheensä sidottu oleman", sanoi Bengt ylenkatseellisella
tyyneydellä, "sen lupauksen teit sinäkin alttarin edessä. Oletko sen jo
unohtanut?"

"Bengt!" huudahti Ester, ja suuttumuksen ja tuskan kyyneleet kohosivat
hänen silmiinsä, "kuinka sinä voit sanoa niin? Tiedäthän, että sinä
olet minulle ensimmäinen -- sinun tähtesi jätin äidin, jonka ainoa
maallinen ilo olin. Mutta et suinkaan edes tahtoisi, että olisin
niin ... niin kelvoton tytär, että sydämessäni hänet hylkäisin?"

"Sitä en ole koskaan pyytänyt!" huudahti Bengt kiivaasti. "Sinä väännät
sanojani aivan naisten tapaan! Tahdoin vain hankkia äidillesi ja
tädillesi huolettoman vanhuuden ja säästää sinua ikävyyksistä ja
tuskasta. Muuta en ole sanonut enkä tehnyt, kaikkein vähinten pyytänyt
jotain niin typerää, kuin että sinä sydämessäsi hänet unohtaisit.
Voittehan kirjottaa toisillenne, ja sinä voit käydä häntä
tervehtimässä. Minä teen vuoden kuluessa monta liikematkaa Tukholmaan;
silloin voit tulla kanssani, jos niin sopii -- mutta usko pois, te
kadutte, jos hylkäätte tarjoukseni."

Bengt nousi kiivaasti ja alkoi kävellä edestakaisin Esterin edessä,
joka istui hiljaisena ja kalpeana, tuijottaen alaspainunein katsein ja
itsepintaisesti käsiä helmassaan. Bengtin kasvot olivat synkät ja
pilviset; vastarintaa hän inhosi, jos mitään, eikä asiaa parantanut,
että vastustaja oli hänen oma vaimonsa. Viimein hän läksi laivan
keulaan ja seurasi katseellaan vihreävaahtoisten aaltojen liikettä ja
lokkien valkoisia siipiä, ja ottaen esiin sikarin, alkoi polttaa.

Ester istui hetken liikkumattomana penkillä; pari kertaa katsahti hän
Bengtiin päin, mutta kun tämä ei liikahtanut, hän nousi ja meni alas
hyttiin.

Tultuaan sisään, hän heitti hatun pöydälle, istui sohvalle, kätki
kasvot käsiinsä ja koetti selvitellä ajatuksiaan ja tunteitaan. Mutta
koko hänen sielunsa oli hurjassa sekasorrossa. Äskeisen keskustelun
kaiku kiiri hänen mielikuvituksessaan: toisiaan vastustavia sanoja,
äänensointuja, joskus lempeitä ja helliä kuin sulosoitto, joskus
vihlovia ja jääkylmiä, -- ja katseita, jotka samalla kertaa sekä
hyväilivät että haavottivat... Mitä tämä kaikki merkitsi? Oliko se vain
mielikuvituksen houreita, oliko häneltä haihtunut satumainen tunnelma,
jotain, joka oli palaava, vai ... vai?... Äkkiä hälveni hämmentävä
pimeys hänen ympäriltään, ja yksi ainoa selvä ajatus tunki hänen
sydämensä läpi: "hän tahtoo päästä äidistä, hän häpee häntä, koko hänen
kauniin huolenpitonsa, hänen suurenmoisen anteliaisuutensa takana
piilee vain ylpeyttä ja itsekkyyttä... Mutta onko se mahdollista,
enkö ole kuullut ja nähnyt väärin, voiko kantaa sellaista ylevyyden
ja jalouden kuvaa kuin hän -- ja samalla olla niin kurja ja
halpamainen?... Oi Jumala ... mieluummin olisin kuollut!"

Vaikeroiden kätki hän kasvonsa vielä syvemmälle käsiinsä. Hänestä
tuntui, kuin olisi hän pimeässä, suljettujen silmäluomiensa takaa,
nähnyt ihmeellisen näyn: aurinko laski synkästi raskaisiin,
tulenhehkuviin pilviin... Niin, jokin sammui tällä hetkellä, jotain
katosi ainiaaksi raskaisiin pilviin. -- Mikä? -- elämäniloko, vaiko
usko -- vai luottamuksen ja ihailevan hellyyden tunne, joka oli hänen
rakkautensa elinehto?...

Kuinka kauan hän näin istui, ei hän tiennyt; oli kuin olisi päiviä
vierinyt, niin omituisen muuttuneelta tuntui hänestä kaikki, niin
kaukana olivat eiliset tapahtumat. Hän nousi ja katseli itseään
kuvastimessa. Hän oli aivan kalpea, siniset ohimosuonet näkyivät
selvinä ja silmät olivat luonnottoman suuret ja tummat, kuin olisi
surun hämäryys ne äkkiä täyttänyt. "Kuinka voivat muutamat sanat niin
suuresti muuttaa", ajatteli hän väristen.

Hän paneutui sohvalle ja kääriytyi saaliin, sillä häntä paleli
lämpimyydestä huolimatta, Sitten kääntyi hän seinään päin ja sulki
silmänsä, "Äiti, rakas äiti!" toisteli hän lapsellisesti valittaen. Ja
hänen ajatuksensa alkoivat sanomattomalla hellyydellä kiertää äidin
kuvan ympärillä. "Rakas äiti-raukkani, kuinka olet saanut kärsiä ...
aina, aina ... ja nyt, kun luulin, että elämäsi tulee niin
valoisaksi... Onko köyhyys häpeä ... onko häpeä, että on kieltäytynyt,
rakastanut ja raatanut, niinkuin sinä?... Oi kuinka hän saattoi tahtoa
erottaa meitä ... minä, joka nyt juuri voisin tehdä sinut niin
onnelliseksi... Bengt ... Bengt... oi, se ei voi olla niin -- se ei ole
mahdollista ... ehkä..."

Ja kun hän näin oli maannut hetkisen ja antanut ajatustensa kierrellä
yhäti saman asian ympärillä, kävi hänen niinkuin aina ennen lapsena,
kun hän mielipahan vuoksi oli itkenyt itsensä väsyksiin: hän nukahti.
Ja nukkuissa katosivat hänen piirteistään elämän surujen jäisten
tuulten uurtamat vaot, poskille palasi vieno puna, suu avautui
puolihymyyn, hän nukkui kuin lapsi, syvän levon onni ilmeessään.

Sillä välin istui Bengt yhä kannella, tupakoi ja luki sanomalehtiä.
Kiihkeän tyytymättömyyden, jota hän ensin oli tuntenut, kun häntä
Esterin puolelta kohtasi odottamaton vastarinta, onnistui hän pian
karkottamaan, varma kuin hän oli siitä, että ennemmin tai myöhemmin oli
voittava. Hän ei yleensä kauan säilyttänyt epämieluisia vaikutelmia ja
tunnelmia; hänen tahtonsa oli siksi voimakas ja hän oli lapsuudesta
saakka siksi tottunut kaikista olosuhteista saamaan esiin sen, mikä
hänelle oli mieluista, ja syrjäyttämään kaiken, mikä vaikutti
päinvastoin, että hän myös tunnemaailmansa suhteen menetteli aivan
samoin. Muistot ja ajatukset, jotka häntä vaivasivat, hän häikäilemättä
karkotti tai painoi alas sielunsa syvyyteen ja pakotti jonkunlaisella
omavaltaisella itsesuggestsioonilla esiin juuri sen tunteen, jolle hän
sillä hetkellä tahtoi antautua.

Lopetettuaan lukemisensa kulki hän jonkun aikaa rupatellen kapteenin
kanssa. Ruotsin ranta tuli nyt selvästi näkyviin; voi päättää, että
puolentunnin perästä oltiin perillä. Bengt arveli, että oli aika mennä
Esterin luo ja kertoa, että pian oltiin Ruotsissa.

Ester ei herännyt Bengtin astuessa hyttiin; voimakas meri-ilma,
väsymys, mielenliikutus, koneen nukuttava jyminä olivat tuudittaneet
hänet syvään uneen.

Bengt seisoi hetken sohvan ääressä ja katseli vaimoaan. Esterin lempeä
kauneus, jota uni vielä oli lisännyt, oli hänestä kuin ihana näky
unelmain tai satujen maailmasta. "Olen hänen tähtensä uhrannut niin
paljon, kuin mies voi uhrata, koko perityn maailmankatsomukseni, kaikki
mielipiteet, joita luulin velvollisuudekseni säilyttää", ajatteli hän
ja hänen huulensa vavahtivat ja silmät kostuivat, "mutta vaikka uhri
olisi kaksinkertainen ja minun tulisi se vielä kerran tehdä, niin
tekisin sen hänen tähtensä!"

Hän kumartui hitaasti Esterin yli, painoi suutelon hänen huulilleen ja
kuiskasi: "herää, pikku unikeko, kohta olemme kotona!"

Ester avasi nopeasti silmänsä, niissä oli sama helmihohde kuin heräävän
lapsen silmissä, ja hän vilkaisi ympärilleen hämmästynein, puoli-unisin
katsein. Kun hän näki Bengtin, joka nauraen seisoi hänen edessään,
hymyili hän hänelle, pudisti päätään, hieroi silmiään ja, lapsellisen
unisesti ojentaen kätensä, kietoi ne hänen kaulaansa. Mutta samassa
muisti hän kuin taikaiskusta kohtauksen kannella ja sanat, jotka oli
lausuttu. Ja syvä tuska tunki hänen koko olentonsa läpi -- jotain oli
turmeltunut, menetetty --- jotain oli kuihtunut, eikä se koskaan enää
ollut kukkiva niinkuin muinoin...

Ja sillä välin kuin Bengt sulki hänet syliinsä, upotti hänet
hyväilyihinsä ja rajattomasti nautti, niinkuin ehjä, voimakas luonne
nauttii satunnaisen intohimonsa vallassa, vavahdutti Esteriä
tunne-ihmisen sielunelämän omituinen säröisyys. Ja syvältä,
kiihtyneitten tunnelmainsa alta, hän kuuli kuin vangitun, suruisen
lintusen valitusta: "koskaan en enää voi olla iloinen, kuten ennen --
kevään ja unelmain aika on ohitse!"

Näitä ajatellen astui hän jälleen Ruotsin maalle, jonka hän niin
toivehikkaana oli jättänyt. Hän oli kokenut paljon elämän huolia,
köyhyyttä, sairautta, kiusauksia, mutta hän ei ollut koskaan ennen
tuntenut niitä pistoksia, jotka saavat sisimpämme vuotamaan verta; ensi
kerran näki hän pisaran omaa sydänvertaan valuvan, ja hän vapisi tätä
uutta tuskaa. Ehkä hän nyt vasta oli oppiva ymmärtämään, mitä on _elää_
sen kautta, että hän nyt oppi _kärsimään_?




VII.


Esterin äiti oli valmistanut tytärtään siihen, ett'ei hän aikonut olla
asemalla vastassa; sinnehän tuli niin monta rikasta ja ylhäistä, joiden
joukkoon hän ei sopinut, ja hän nautti mieluummin tapaamisen ilosta
pienessä asunnossaan Kaivokadun varrella, missä eivät ylpeät tai
väliäpitämättömät katseet heitä voineet häiritä. Esterillä ei siis
ollut syytä tuntea pettymystä; mutta kun juna pysähtyi asemasillan luo
ja hän kaikkien noiden ihmisten joukossa, jotka toivottivat hänet ja
Bengtin tervetulleeksi, ei nähnyt noita ainoita kaivatuita kasvoja, oli
hän vähällä purskahtaa itkuun. Hänet valtasi äkkiä yksinäisyyden tunne,
joka ei milloinkaan ole niin julma, kuin silloin, kun sydän tuntee
olevansa yksin suuressa ihmispaljoudessa. Hänellä ei ollut ketään, ei
niin ketään; kaikki nuo, jotka nauraen ja jutellen tunkeilivat heidän
ympärillään, kaikki komeus ja loisto, palvelija, joka keräsi heidän
tavaransa, vaunut mustine, korskuvine hevosineen, väkijoukko, joka oli
kokoontunut aseman edustalle ja töllisteli, kuin olisi kuningas ollut
tulossa, kaikki tuo oli Bengtin vuoksi, eikä hänen. Mutta eikö se, mikä
oli Bengtin, myös ollut Esterin, vai oliko heidän välilleen jo syntynyt
juopa? Hän muisti, kuinka luottavasti hän matkalle lähtiessä oli
puristautunut Bengtiä vasten ja huolimatta surustaan, kun hänen oli
luovuttava äidistä, tuntenut, että Bengt oli hänelle kaikki kaikessa;
häntä värisytti, kun tuo ihmeellinen yksinäisyydentunne, joka hänet
valtasi, paljasti hänelle erotuksen silloisen ja nykyisen välillä...

Hajamielisenä ja vaivoin hilliten kyyneleitään astui hän uuden kotinsa
kynnyksen yli, missä liuta palvelijoita tervehti häntä ja Bengtiä,
missä suojat kallisarvoisine huonekaluineen ja tuoksuvine kukkineen
hohtivat kauneuttaan kesäpäivän lempeässä loisteessa.

Ester silmäili kaikkea tuota elottomin katsein; hänen
mielikuvituksessaan vilahtelivat lakkaamatta kalpeat, riutuneet
kasvot, työssä kulunut käsi, joka taisi hyväillä ja lohduttaa,
niinkuin vain äiti voi, ja hän ikävöi sitä hillitsemättömän kiivaasti
kuin sairas lapsi. Bengt sitä vastoin oli loistavalla tuulella,
niin että se riitti peittämään Esterinkin innottomuuden. Kaikki oli
käynyt hänen toivomustensa mukaan: sahalta ei kuulunut valituksia,
hyviä asiakirjeitä oli saapunut, asunnon oli Charlotte neiti,
taloudenhoitajatar, järjestänyt mitä huolellisimmin, ja hyväksi lopuksi
ei ollut mitään, joka muistuttamalla köyhästä kodista tuolla Kaivokadun
varrella olisi häirinnyt juhlatunnelmaa. Bengt ei näyttänyt lainkaan
huomaavan, että Ester oli kalpea ja harvasanainen. Vasta
päivällispöydässä hän äkkiä kylmällä, väliäpitämättömällä äänellä
kysyi: "voitko pahoin, Ester, vai eikö jokin sinua miellytä, näytät
niin kalpealta ja epäsuosiolliselta?"

"Päätäni särkee", vastasi Ester punastuen ja koetti hymyillä,
"mutta se luultavasti menee kohta ohi; se tuli kai kuumuudesta
rautatievaunuissa."

"Jos olet niin arka", vastasi Bengt kylmästi, "on parasta, että
huomisesta alkain rupeat antamaan hieroa itseäsi. Rouvat, jotka joka
asiasta saavat päänsärkyä, ovat aina olleet kauhuni. Niin helposti
tulee epäilleeksi, että he käyttävät sitä hätäkeinona, kun tahtovat
jotain peitellä tai päästä jostain..."

Tällä kertaa ei Ester punastunut, hän kalpeni ja vastasi totisesti:

"Minun päätäni todellakin särkee, Bengt."

"Niin, tietysti!" nauroi Bengt, "enhän luullutkaan, että sinun tarvitsi
turvautua hätävalheeseen. Sanoin vain, että inhoan päänsärkyisiä rouvia
ja että kohta koetamme parantaa kipuasi. Huomenna lähetämme noutamaan
neiti Anderssonia; hän hieroi erinomaisesti jalkaani, kun olin sen
nyrjäyttänyt, ja hän kyllä poistaa päänsärkysi."

Ester ei vastannut; hän tunsi, ett'ei maksanut vaivaa sanoa Bengtille,
ett'ei hänellä melkein koskaan ollut päänsärkyä, mutta että kokonaisen
yön unettomuus ja miettiminen ja tukahutetut kyyneleet olivat tehneet
hänet pahoinvointiseksi.

Heti päivällisen jälkeen, niin pian kuin Bengt oli pistäytynyt
huoneeseensa tupakoimaan, kiiruhti Ester äitinsä luo. Matkalla päätti
hän vaieta kaikesta ja näyttää iloiselta ja tyytyväiseltä -- mutta kun
hän lepäsi äidin sylissä, kun hän tunsi äidin hellyyden virvottavana
lämpönä kääriytyvän sydämensä ympärille, silloin ei hän voinut hillitä
itseään, vaan kyyneleet alkoivat valua.

Rouva Hermanson oli vaiti; hän antoi Esterin itkeä loppuun ja silitti
vain hyväillen hänen poskeaan ja tukkaansa.

Kun Ester oli kuivannut kyyneleensä, tunsi hän, että hänen täytyi
selittää äidille syy itkuunsa. Mutta hän puhui niin varovasti kuin
suinkin; hän ei maininnut lainkaan Bengtin ehdotusta Tukholmaan
muuttamisesta, sillä hän ei tahtonut alentaa häntä äidin silmissä ja
tarpeettomasti loukata tätä. Pysyen oikeastaan itse perustotuudessa,
sanoi hän kyyneltensä syyksi Bengtin itsevaltaisen luonteen, vaikeuden
olla hänen vaimonaan, talon vanhat palvelijat, jotka olivat todella
hänen kauhunsa j.n.e. Vastoin omaa vakaumustaan koetti rouva Hermanson
puolustaa Bengtiä ja sanoi, että Esterille, nuorelle ja kokemattomalle,
tulisivat nuo vanhat palvelijat todella olemaan hyödyksi, jos hän vain
osasi asettua oikeaan asemaan heidän suhteensa. Ja kun he näin olivat
hieman näytelleet toinen toiselleen, vaihtuivat Esterin kyyneleet
hymyksi; ja pian oli kuin olisivat kaikki huolet haihtuneet, niin
tyytyväiseltä ja onnelliselta Ester näytti, kun hän istui äidin
vieressä ja kertoi matkastaan, aina silloin tällöin keskeyttäen
puheensa lapsellisen hellästi äitiä hyväilläkseen.

Ester unohtui niin kauaksi aikaa äidin luo, että kun hän hätäisenä ja
levottomana saapui kotiin, oli kello jo lyönyt yhdeksän. Hän vallan
pelästyi huolimattomuuttaan ja päätti, ett'ei sellainen enää ollut
toistuva. Mutta Bengtiäkään ei näkynyt, ehkäpä oli hänkin ollut
"huolimaton". Siinä toivossa meni Ester saliin istumaan, selaili
albumia ja tunsi itsensä sanomattoman saamattomaksi ja vieraaksi
tulevassa kodissaan. Yli puolen tuntia hän odotti Bengtiä; sitten soitti
hän palvelijaa ja kysyi, tokko tämä tiesi, tulisiko konsuli kotiin
illalliselle. Palvelija vastasi juhlallisesti ja väliäpitämättömästi,
että konsuli oli lähtenyt ulos heti yhdeksän jäljestä, mutta ei ollut
sanonut mitään. Ester häpesi palvelijoita eikä tiennyt, pitikö hänen
odottaa Bengtiä vai eikö -- viimein rohkaisi hän mielensä ja pyysi
itselleen teetä. Niin nopeasti kuin suinkin joi hän pari kulausta ja
söi voileivän; mutta kaikki yritti tarttua kurkkuun, niin häntä vaivasi
palvelija, joka vartioi hänen joka liikettään ja asetti hänen tuolinsa
paikoilleen sekä hänen istuutuessaan että hänen noustuaan. Voi, tuo
kauhea pakko, nuo sietämättömät, naurettavat kahleet -- pitikö hänen
tästä lähin aina niitä kantaa? Miksi hän ei ollut kaikkea tätä
huomannut, kun hän pari kertaa lyhyellä kihlausajallaan oli ollut
päivällisillä Bengtin luona? Mutta sitä varten ei ole silmää, kun elää
toivojen ja rakkauden unelmamaassa...

Sekä ruumiiltaan että sielultaan väsyneenä meni hän makuusuojaan,
riisuutui nopeasti ja nukkui heti vuoteeseen päästyään. Hän heräsi
vasta, kun aamuaurinko valahti sisään uutimen raosta; hän nousi
kiireesti istualleen vuoteessa ja katseli hämmästyneenä ympärilleen.
Hän silmäsi kelloa -- lähemmä yhdeksän, aamiaisaika! -- pelästyneenä
hypähti hän sängystä ja pukeutui nopeasti, sillä hän ei mielellään
olisi tahtonut uudistaa eilistä.

Kun hän kohtasi Bengtin aamiaispöydässä, sykki hänen sydämensä
levottomuudesta, niin pelokkaaksi oli viime päiväin kokemus jo tehnyt
hänen mielensä. Mutta pelko oli turha; Bengt ei näyttänyt lainkaan
tyytymättömältä, hän tervehti hellästi ja ritarillisesti, suuteli hänen
kättään ja kysyi, oliko hän nukkunut hyvin.

"Rakas pikku Ester", sanoi hän hetken perästä ja pudisti hänelle
sormeaan, huulilla veitikkamainen hymy, jota kuitenkin häiritsi silmäin
synkkä ilme, "ei nuoren, vastanaidun rouvan sovi noin vain kadota,
kuten sinä eilen, sanomatta, minne menee..."

Esterin poskille nousi kiivas puna.

"Voi, suo anteeksi, Bengt, menin vain äidin luo..."

Bengt keskeytti hänet ylhäisellä kädenliikkeellä.

"Kyllä minä tiedän vallan hyvin, ett'ei _minun rouvani_ koskaan mene
muualle, kuin minne hänellä on oikeus mennä. Otinkin asian levollisesti
ja menin tieheni, minäkin. Mutta on vastoin sopivaisuutta, että nuori,
vastanaitu rouva menee yksin ulos iltaisin, ja kotionni vaatii, että
otamme vaarin ateria-ajoista. Muistakaa se toiste, teidän pikku
armonne!"

Hänen sanoissaan, jotka lausuttiin puoliksi pilkallisella, puoliksi
veitikkamaisella äänellä, ei ollut vihaa eikä vastenmielisyyttä, mutta
Esteristä tuntui, kuin olisi rautakäsi puristunut hänen hennon,
vapisevan ranteensa ympärille. Mutta hän koetti ottaa kaikki
leikillisesti ja nauraa, hänkin, kätkeäkseen, kuinka epämieluiselta
tämä keskustelu, näin palvelijan läsnäollessa, hänestä tuntui.

Mutta näytti siltä, kuin olisi palvelija ollut Bengtille vain
kourallinen ilmaa, sillä hän jutteli koko aamiaisajan kaupungin
perheiden arkaluontoisimmista suhteista. Ester koetti pari kertaa
varottaa häntä yskimällä ja vilkuttamalla silmiään, mutta turhaan.
Viimein alkoi hän melkein uskoa, että palvelijat ovat erityinen rotu,
joka ei kuule eikä näe, ja että parhaimman lajin heistä täytyy antaa
tehdä korvissaan leikkaus, aivan niinkuin koirilta ja rotuhevosilta
häntä typistetään...

"Erikson mahtaa olla kuuro tai tylsämielinen", sanoi hän viimein, kun
he hetkisen olivat yksin.

"Miksi niin?"

"Oh, sinähän juttelet hänen kuultensa asioista, joista ei tulisi puhua
muuta kuin uskotuilleen..."

"Ah, mitä turhia!" huudahti Bengt halveksivasti nauraen. "Erikson on
huonekalu, ei muuta... Kymmenen vuotta on hän nyt muutellut lautasiani,
kuppejani ja vatejani aivan samoin liikkein ja samaan tapaan, mutta
mitä hän kuulee, se menee korvasta sisään, toisesta ulos. Hänen
tähtensä ei sinun tarvitse millään tavoin sitoa itseäsi. Ole, niinkuin
ei häntä olisikaan, tai ajattele, kuten sanoin, että hän on huonekalu,
automaatti..."

Ester ei vastannut. Bengtin sanoissa oli jotain, joka sattui häneen
kiusottavasti. Hän muisti kerran puhelleensa Bengtin kanssa työväestä,
sen valistamisesta ja suuremman vapauden hankkimisesta sille, ja minkä
haaveksivan innostuksen Bengt silloin herätti hänessä suurenmoisilla,
vapailla aatteillaan. Oliko tuo sama mies, tuo tuossa, joka istui häntä
vastapäätä ja ylenkatseellisesti vertasi lähimmäistään huonekaluun,
joka ei näe eikä kuule? Ja toiselta puolen Ester tiesi, miten hyvä
Bengt oli työmiehilleen, hän tiesi, ett'ei heillä missään ollut
parempia oloja kuin Vångan sahalla. Kuinka voi ihmisessä ilmetä
sellaista ristiriitaisuutta? Vai ainoastaan ylpeyskö, halu olla
kaikessa ensimmäinen, sekö hänet sai pitämään huolta noista ihmisistä,
joita hän itse asiassa halveksi?

Monta päivää vieri kotiintulon jälkeen eikä Bengt lainkaan kosketellut
ehdotustaan Esterin äidin ja tädin tulevaisuudesta. Ester milt'ei
toivoi, että Bengt pitäisi asian ratkaistuna hänen vastarintansa
vuoksi, sillä hän oli lujasti päättänyt olla esittämättä ehdotusta
äidille. Hän tiesi, miten syvästi äiti loukkaantuisi, ja ero Esteristä,
joka oli ollut ja oli hänen elämänsä ainoa ilo, olisi hänen surmansa...
Mutta eräänä iltana, kun he illallisen jälkeen istuivat Bengtin
huoneessa, tämä aivan äkkiä ja niin välinpitämättömästi, kuin olisi
ollut kysymys vain pikkuseikasta, jonka hän nyt vasta muisti, lausui:

"No, mitä sanoi äitisi ehdotuksestani, että hän ja Martta täti
muuttaisivat yhteen asumaan?"

Ester säpsähti, punastui ja kalpeni. Hän mutisi jotain ja yritti
epätoivoissaan olla muka niin huvitettu tyhjänpäiväisestä
sanomalehtikirjotuksesta, ett'ei heti voinut vastata.

Mutta Bengt ei pitänyt odottamisesta,

"No, mitä sanoi äitisi?" toisti hän, ottaen nenälasinsa ja armottomana
katsellen Esteriä. "Sillä tietysti lienet kertonut hänelle
ehdotuksestani?"

Ester nosti silmänsä sanomalehdestä. Hän katseli miestään suoraan
silmiin pelästynein, uhkamielisin katsein ja kertasi kuin
hypnotiseerattu:

"Tietysti..."

"Ja mitä vastasi hän?" jatkoi Bengt samaan kiduttavaan tapaan. Ester
loi silmänsä nopeasti maahan.

"Emme me voi erota", änkytti hän, "minä olen äidin ainoa ilo ... ethän
hennone riistää sitä häneltä... Voit olla varma, ett'ei hän koskaan ole
meille vaivoiksi..."

Bengtin kasvot synkkenivät kuin taivas ukkosilmalla.

"Eihän tässä ole kysymys 'hennomisesta' tai 'vaivoiksi olemisesta', nuo
sanat ovat vähintäänkin huonosti valitut; jos olisin helposti
loukkaantuvainen, sanoisin, että ne olivat ilkeämieliset. Tarjous, joka
on hyväntahtoisuudesta tehty, tulisi myös ottaa kauniisti vastaan.
Mutta lupaan, ett'en puhu enää asiasta yhtä vähän sinun kuin äitisi
kanssa. Anna hänelle ja tädillesi, mitä he tarvitsevat elääkseen
huolettomina, ja sitten olkoon koko juttu kuollut ja kuopattu, niinkuin
kaikki muu tässä elämässä, joka meidän täytyy kätkeä maan poveen..."

Ester luuli tukehtuvansa tuskasta ja mielenliikutuksesta. Ensiksikin
oli hän valehdellut, sen lisäksi oli Bengt osannut ohjata heidän
yhteentörmäyksensä niin taitavasti, että hän oli tehnyt Esteristä
milt'ei kiittämättömyyden ja epähienouden hirviön sekä Bengtin että
Esterin omissa silmissä. Ei hänelle vielä koskaan ollut sellaista
sattunut, ei hän vielä koskaan ollut tuntenut tällaista hämmentävää
häpeää ja epävarmuutta, aivan kuin hän olisi kadottanut oman itsensä.
Mitä tuli hänen tehdä, mitä sanoa! Varmaa vain oli, että hän oli
näytellyt kurjaa osaa, ja Bengtin oli onnistunut vääntää kaikki aseet
hänen kädestään.

Hän istui kauvan liikkumattomana, kuin jähmettyneenä. Bengt vajosi taas
lukemiseensa ja vähitellen saivat hänen kasvonsa tavallisen tyynen,
ylhäisen ilmeensä. Viimein, kun kello löi yhdeksän, heräsi Ester
lamauksesta, joka hänet oli vallannut, pyyhkäisi pari kertaa kädellä
otsaansa, meni Bengtin luo ja sanoi hiljaisella äänellä:

"Anteeksi, Bengt, jos käänsin pahaksi hyvän tarkotuksesi. Jumala
tietää, ett'en sitä tahtonut..."

Bengt katsahti ylös ja hymyili, hieman kylmästi, vaan ei silti
epäystävällisesti.

"Mehän päätimme olla enää puhumatta siitä. Sinä ja äitisi saitte
tahtonne täytetyksi -- saatte myös kantaa seuraukset, ja minä pesen
käteni. Sitenhän voivat kaikki olla tyytyväisiä."

"Etkö ole minulle suutuksissasi", kuiskasi Ester, "etkä pallollasi?"

"'Pahoillaan' tai 'suutuksissa!' Vain naiset sellaisiin takertuvat",
vastasi Bengt nauraen. "Me miehet teemme jutun lyhemmäksi. Vaimoni
tekoihin ja toimiin on minulla oikeutta sekaantua, mutta ei hänen
äitinsä toimiin. Jos hän mieluummin jää tänne, kuin muuttaa Tukholmaan
ja nauttii apurahaa, jonka olen hänelle tarjonnut, niin enhän voi häntä
pakottaa. Ja nyt sanon vielä kerran, että tämän asian unhotamme emmekä
puhu siitä enää."

Ester ei osannut mitään vastata; hän ymmärsi, että hän tässä heidän
ensimmäisessä erimielisyydessään oli kärsinyt täydellisen tappion.
Bengtin oli onnistunut päästä taistelusta puhtain kilvin ja hänessä
vallitsi ylevän anteeksiannon tunnelma; Ester sitä vastoin tunsi aivan
kuin siveellisesti halventuneensa niin hyvin omissa silmissään kuin
Bengtinkin. Kuinka oli mahdollista, että hän noin häikäilemättä oli
valehdellut Bengtille? Niin, sitä hän ei itsekään tiennyt, hänet oli
yllättänyt hurja pelkuruus, joka hänessä äkkiä syntyi, ajatellessaan,
että Bengt hänet pakottaisi esittämään äidille tuon loukkaavan
ehdotuksen. Hänen mieleensä muistui, että hän lapsena joskus saattoi
valehdella, kun hän tahtoi päästä jostain epämieluisesta, ja äidin oli
ollut hyvin vaikea saada häntä ymmärtämään, miten väärin sellainen oli.
Mutta tultuaan täysikasvuiseksi, ei hän tietääkseen koskaan ollut
turvautunut edes hätävalheeseen. Päinvastoin hän muisti, kuinka hän
kerran, kun hän hiukan poikkeamalla totuudesta olisi voinut saada etua,
epäröimättä oli luopunut siitä ja sanonut suoraan, mitä piti oikeana.
Ja nyt oli hän melkein itsetiedottomasti, ennenkuin edes oli ehtinyt
ajatella, antanut todellisen valheen päästä huuliltaan! Niinkö ehkä
lienee, että suurissa ristiriidoissa, tahdomme tai emme, paljastuu
sisin itsemme, todellinen olemuksemme? Vai Bengtkö näin turmiollisesti
häneen vaikutti? Puhkeaisiko yhdyselämässä Bengtin kanssa hänen
olentonsa kaikki huonous esiin, sielun rikkaruohot, jotka hän luuli
kuolettaneensa ja poisjuurittaneensa?

Sinä hetkenä hän tunsi, kuinka hänen tunteensa Bengtiin sai kuin uuden
muodon: kuinka siitä tuli salaperäinen kauhu voimaa kohtaan, joka
armottomana oli iskeytyvä hänen sielunelämäänsä ja mullistava sen
kokonaan... Ester alkoi pelätä Bengtiä, ei tämän itsevaltaisuutta, eikä
siksi, että hän tiesi Bengtin aina pääsevän voitolle heidän
erimielisyyksissään, vaan siksi, että Bengtin katse, Bengtin ääni oli
saanut valheen luistamaan hänen huuliltaan niin keveästi ja liukkaasti,
kuin käärme hiipii pensaikkoon...

Kaikissa ihmisten suhteissa kuvastuvat selvemmin tai hämärämmin
pääpiirteet taistelusta olemansa-olon puolesta. Ihmissielujen
syvyydessä kamppailevat aina erilaiset henkiset voimat vallasta:
rakkaus ja itsekkyys, voima ja heikkous, ihanteellisuus ja aineellisuus
raatelevat toisiaan usein näennäisesti levollisen pinnan alla. Bengtin
ja Esterin välillä muodostui tämä taistelu rikkirepivän rajuksi.
Bengtin puolelta, jonka luonteen erilaisia aineksia rautainen tahto
piti koossa, oli tuo taistelu Esterin luonteen johdonmukaista
masentamista; levottoman, taipuvan, haaveellisen Esterin sitä vastoin,
jonka sielu aina oli altis mietiskelyssä ja itsensätutkimisessa
hajoutumaan moneen pirstaleeseen, se pani horjumaan mitä
ristiriitaisimpien mielentilojen välillä: velton alistuvaisuuden,
kiivaan vastarinnan, suuttumuksen ja kapinallisten ajatusten; niin,
vieläpä herätti se hänessä milt'ei vihaakin, ja, kaiken tuon ympärille
kutoutui synkkä epätoivo, tuskainen halu pidättää rakkautta, joka oli
häneltä paeta... Hän sai syvimmällä tuskalla tuntea oman
persoonallisuutensa särkyvän toisen, voimakkaamman, mutta ei silti
rikkaamman persoonallisuuden käsissä, tuntea kadottavansa itsensä,
nähdä omien ominaisuuksiensa ikäänkuin poistuvan koossapitävästä
keskuksesta ja siirtyvän ulommaksi, muuttuen joukoksi vieraita
piirteitä, joita hän ei voinut pitää ominaan, vaan ainoastaan
varjokuvina jonkun toisen piirteistä. Hän menetti Bengtin itsevaltiuden
sortamana itsensä siihen määrään, että hänestä joskus oli, kuin ei hän
olisi tuntenut omaa ääntään. Välistä sattui, että hän istui kauan aikaa
kysellen itseltään, tuliko hänen puhua vai olla ääneti ja mitä sanoja
hänen tuli käyttää, ja kun hän viimein avasi suunsa, tuntui hänestä,
kuin olisi joku toinen puhunut. Oli aikoja, jolloin Bengtin olento niin
häntä painosti, että hänestä oli kiusallista sanoa sanaakaan. Silloin
mietti Bengt, että Ester oli oikullinen ja huonosti kasvatettu, ja
syvimmässä sydämessään hän ajatteli, että kiittämättömin olento on se
nainen, jolle on kaikki uhrannut.

Harvoin heidän kesken oikeastaan sattui yhteentörmäyksiä; jos niitä
olisi ollut, olisi Bengtin tahdonvoima ehkä hiukan tyhjentynyt, ja
velttous, joka nyt Esterissä yhä vaan lisääntyi alituisista tappioista,
ei olisi päässyt niin suureksi. Ei, taistelu heidän luonteittensa
välillä tapahtui yhtä hiljaa, kuin juuret maan kätköissä leviävät ja
tukahuttaen kiertyvät toisten ympärille. Eikä Bengt rakkauden
puutteesta tehnyt Esteriä niin onnettomaksi; hänen ajatuksensa
risteilivät tämän ympärillä yhtä hartaasti kuin kihlauksen ensi
päivinä, hänen suurin ilonsa oli valmistaa Esterille hauskoja
yllätyksiä, sulkea hänet hellyydenosotuksiinsa. Hän ei voinut matkustaa
pois kotoa, niin, tuskin mennä ulos tuomatta kotiintullessaan joitain
lahjoja Esterille, ell'ei muuta, niin pari kukkaa. Mutta hänen
rakkautensa oli itsevaltiaan, joka vaatii rakastettunsa yksilöllisyyden
ennemmin tai myöhemmin häviäväksi. Askel askelelta riisti hän Esteriltä
kaiken erikoisleiman, vieläpä senkin, mistä nainen viimeksi luopuu:
oikeuden pukeutua ja järjestää huoneensa oman persoonallisen aistinsa
mukaan. Syvimmässä sydämessään arveli Bengt, ett'ei Esterillä entisen
halvan asemansa vuoksi saattanut olla sitä hienostunutta aistia, jota
rouva Falkensternin puku vaati, ja siksi hän -- mitään Esterille
sanomatta, tekemättä sitä edes selväksi itselleen -- otti sen
huolekseen, tilasi kankaita ja leninkejä Pariisista ja Tukholmasta ja
hämmästytti Esteriä uusilla hatuilla, päällysvaatteilla, turkiksilla
j.n.e. Ester kärsi tästä peitetystä, itsevaltaisesta sekaantumisesta
persoonalliseen elämäänsä. Hänen hieno vaistonsa sanoi, mikä oli siihen
syynä, yhtä selvästi, kuin jos Bengt olisi sen suorin sanoin lausunut;
ja siksi hän ei viihtynyt komeissa puvuissa, joita Bengt hänelle
tuhlasi, ja välistä hän suorastaan ikävöi pumpulipuseroa tai
huopahattua, aivan kuin lapsi ikävöi päästä avojaloin juoksemaan metsiä
ja maita. Hänen luonteessaan oli jotain kesyttömästä linnusta, joka nyt
väristen ja ihmeellisen rohkeanuhkamielisesti pudisteli kahleitaan...
Äidistä ja Esterin suhteesta häneen ei Bengt koskaan puhunut; hän oli
mielestään tehnyt mitä jalomielisimmän ehdotuksen, ja kun se hylättiin,
arveli hän, ett'ei asia enää häntä liikuttanut. Ester sai antaa
äidilleen mitä lahjoja tahansa ja kuinka paljon hyvänsä, hän sai myös
mielensä mukaan käydä tämän luona. Yksi asia hänen vain tuli muistaa:
ett'ei hän koskaan ollut poissa, kun Bengt tuli kotiin: jos se
tapahtui, sai Ester kokea Bengtin tyytymättömyyttä, jossa tuntui olevan
Vångan rautaa ja terästä, keneen se sitten kohdistuikin. Kotiinsa pyysi
Bengt äidin vain silloin, kun hän ja Ester olivat yksin; ja kun rouva
Hermanson, tietäen, että Bengt mieluinten oli näkemättä häntä
vieraanaan, vähitellen jäi pois noista kutsuista, lakkasi Bengt
pyytämästä ja arveli täydellä todella, että nyt oli taas hänen ylevä
lähestymisyrityksensä hylätty ja hän siis taisi pestä kätensä ja tuntea
omantuntonsa puhtaaksi.

Ei liioin koti voinut Esteriä elähyttää; senkin hoitamisessa
epäili Bengt hänen kykyjään. Hän oli antanut kaikkein vanhain
palvelijain jäädä paikoilleen; sekä hänen miespalvelijansa että
taloudenhoitajattarensa olivat olleet talossa kymmenen vuotta, ja
jälkimäinen, Charlotte neiti, oli tällä ajalla anastanut itselleen
vallan, jota vähemmänkin tunteellisen ja hennon luonteen kuin Esterin
olisi ollut vaikea murtaa.

Sillä Charlotte neiti oli varmasti viekkain nainen, mikä koskaan on
hallinnut, olipa sitten vallan merkkinä kuningattaren valtikka tai vain
soppakauha. Hän ei antanut Esterin vilahdukseltakaan nähdä suunnatonta
ylenkatsetta, jota hän tunsi tätä kohtaan; hän kohteli häntä
valtiattarenaan, niiasi syvästi ja kunnioittavasti, näytti hänelle
kaikki talon tavarat ja kysyi häneltä aina: "Miten haluaa teidän
armonne?" Mutta hän osasi asettaa kysymyksensä äärimmäisen ilkeästi,
hän vallan näännytti Esterin joka päivä vetoamalla häneen, jolloin hän
viekkaudellaan sai Esterin vastauksissaan tavalla tai toisella
paljastamaan tietämättömyytensä hienon talouden salaisuuksista. Ester
oli tosin myös sangen sukkela ja häntä olisi ehkä toisissa olosuhteissa
huvittanut voittaa Charlotte neiti kavaluudessa; mutta nyt ei hänessä
ollut elämänvoimaa eikä leikinteon halua, ja siksi tuli hän sanoneeksi
tyhmyyksiä, jotka herättivät vahingoniloa Charlotte neidissä, saapuivat
parannettuina painoksina keittiöön ja vähitellen riistivät Esteriltä
palvelijainkin silmissä kaiken arvon.

Kaupungilla alkoi kierrellä enemmän tai vähemmän todenperäisiä huhuja
Bengtin ja Esterin onnettomasta avioliitosta. Esterhän oli kuin
pelästynyt lintunen, kun he yhdessä esiintyivät, ja hänelle oli tullut
tavaksi katsahtaa Bengtiin nopeasti, salavihkaa, aivan kuin olisi hän
kysynyt, oliko jotain, jota Bengt ei hyväksynyt, tai kuin olisi hän
pelännyt, että jotain oli tulossa. Eikä liioin Bengt näyttänyt
onnelliselta aviomieheltä; tosin hän aina kohteli Esteriä
ritarillisesti, mutta ritarillisuuden kuoren läpi pujahti joskus
silmäys tai pilkallinen sana, joka paljasti, mitä hänessä liikkui.

Pormestarinna riemuitsi. "Kas niin, sitähän minä sanoin! Heidän täytyi
tulla onnettomiksi; erisäätyisten ei pidä koskaan mennä keskenään
naimisiin", niin kuului pysyvä kertosäe kaupunkilaisten murhevirsissä
Bengtistä ja Esteristä.

Joskus koetti Ester muitten seurassa ollessaan heittää päältään
luonnottoman pakkoröijyn, jossa hän tuskaili, ja olla taas oma itsensä
-- mutta hän sai melkein aina katua yrityksiään.

Eräissä iltakutsuissa pormestarin kodissa, kun naiset istuivat
käsitöilleen salissa ja talon emännän johdolla kiistelivät päivän
kysymyksistä ja herrat pelasi whistiä viereisessä huoneessa, johtui
puhe aineeseen, joka siihen maailman aikaan oli uusi ja useimmille
tuntematon: naidun naisen asemaan omaisuuskysymyksessä. Pormestarinna
luki ääneen sitä koskettelevan sanomalehtikirjotuksen, ja sitten alkoi
keskustelu. Kaikki innostuivat, jokaisella oli oma mielipiteensä, joka
hänen piti saada ilmaista muille. Ester lämpeni sekä asian laadusta
että muiden innosta, hän vapautui tavallisesta arkuudestaan ja antoi
äänensä sekaantua muiden joukkoon. Jos joku puolueettomana olisi
seisonut kuuntelemassa naisten puheita, olisi hän huomannut, ett'ei
kellään ollut niin varmoja ja erikoisia mielipiteitä kuin Esterillä,
niinkuin hänellä yleensä oli useimmista asioista, vaikka ujous esti
häntä lausumasta ilmi, mitä hän ajatteli ja tunsi. Mutta nyt unohti hän
sekä ujoutensa että epäluulonsa ja puhui naisen aseman kieroudesta
lapsellisen ylenmääräisellä kiihkeydellä -- oman syvän, salaisen
tuskansa pakosta -- eikä nähnyt, että Bengt joka oli liikaa herrain
pelissä -- oli tullut huoneeseen ja seisoi tarkastellen häntä
nenälasiensa takaa, katseella, johon Esterin joka sanalta tuli yhä
ilkeämpi ja pilkallisempi kiilto. Vasta vaiettuaan huomasi Ester hänet;
hän säpsähti, hänen sydämessään tuntui kuin terävä pistos, hänen
silmänsä rävähtivät, hän pelästyi, aivan kuin olisi nähnyt aaveen --
mitä, mitä tästä oli seuraava?

"Ja minä", puuttui Bengt heti puheeseen, mitä ivallisimmin hymyillen,
"ehdotan, että naiset, jotka _eivät_ ole tuoneet mitään pesään,
perustavat erityisen yhdistyksen ja kääntyvät kunink. Majesteetin
puoleen pyynnöllä, että he itse saisivat hoitaa omaisuuttaan, niin
ett'ei heidän tarvitsisi kärsiä inhottavain miesten sekaantumisista. Se
olisi oikeaa naisjohdonmukaisuutta, jolla varmasti olisi valtava
vaikutus!"

Syntyi parin sekunnin hiljaisuus. Bengtin sanat herättivät epämieluisan
tunnelman, ja niinkuin aina sellaisissa tilaisuuksissa, hämmentyivät
kaikki. Mutta pormestarinna tointui pian.

"Ja minä ehdotan", huudahti hän, puoliksi taislelunhaluisena, puoliksi
huvitettuna ja tyytyväisenä, "että kaikki herrat, jotka hävittävät
vaimonsa rahat pelissä ja juomisessa, muodostavat seuran ja kääntyvät
myös H. Majesteettinsa puoleen pyynnöllä, että vaimot velvotettaisiin
antamaan suurista työpalkoistaan, kun on kysymyksessä niin jalo ja
tärkeä asia kuin punssi-, sikari- ja pelivelkain maksaminen. Se oli
miehistä johdonmukaisuutta, ja sitä kannattaa tosiaan ottaa huomioon!"

"Varsinkin, kun se syntyy rikas-ajatuksisissa naisaivoissa", huomautti
Bengt kohteliaan ivallisesti kumartaen.

"Tai kun ritarilliset miehet sitä noudattavat", lausui pormestarinna
äänellä, johon tuli yhä enemmän vallatonta leikillisyyttä ja
kiihtynyttä harmia.

Bengt kumarsi jälleen.

"Tiedän naisten panevan suurta arvoa siihen, että saavat sanoa
viimeisen sanan kiistassa -- tahdon siis olla ritarillinen ja annan
pormestarinnan tulevaisuudenkuvan lopettaa pienen riitamme", sanoi
Bengt hymyillen ja käännähti koroillaan.

"Ja minä -- minä teen niinkuin killepelissä, kun eräs vissi kortti tuo
epämieluiset tappiot!" huudahti pormestarinna; muut taputtivat käsiään
ja Bengt poistui sormi suulla ja veitikkamaisesti päätään pudistaen,
osotteeksi, että hän aikoi pitää ritarillisen päätöksensä.

Tämän pienen yhteentörmäyksen jälkeen ei keskustelu enää sujunut. Vain
ylpeys oli estänyt Esteriä purskahtamasta itkuun, ja hän istui
hiljaisena ja kalpeana ja tukahutetut kyyneleet painoivat jääkuorena
hänen sydäntään. Hän ei voinut jäädä illalliselle, hän jätti talon
rouvalle hyvästi ja meni pois, välittämättä Bengtistä ja ihmetyksestä,
jota hän herätti noin äkkiä yksinään poistuessaan pidoista.

"Ei, tätä ei saa jatkua", ajatteli hän, kun hän mielenliikutuksen
ajamana kiivain askelin ja umpimähkään kuljeskeli katuja, "en voi elää
tällaisen painon alla, en kestä, että mies, jota kerran niin
sanomattomasti rakastin, alituisesti kiusaa ja loukkaa minua -- minä
tukehdun, menehdyn, sieluni nääntyy... Hän ei ole se, miksi häntä
luulin, ei se, jota rakastin, _minun_ Bengtini on kuollut, kuollut on
rakkauteni ... nyt olen toisen oma ... vieraan miehen, joka hävittää
paraimman ja kauneimman itseni ... en _voi_ elää hänen kanssaan ... en
_voi!_ Oi, minä muistan tunteeni häntä kohtaan, kun ensi kerran
kohtasimme toisemme ihanana kevätpäivänä koulun edustalla ... ja hän
tervehti minua kuin Faust Margareettaa. Voi, minä luulin silloin, että
se hetki toteutti kaikki unelmani siitä miehestä, jolle tahdoin
lahjottaa rakkauteni... En ajatellut hänen rikkauttaan, en hänen
asemaansa -- en edes antanut niille mitään arvoa. Minä en koskaan
ajatellut kuin muut nuoret, että on muka onni tulla ylhäiseksi ja
rikkaaksi ... minun onneni oli vain hän, hän, hän! Eikä minusta
tuntunut, että hän minun tähteni mitään uhrasi ... kaikki oli vain niin
luonnollista, jos hän todella rakasti... Mutta rikkauden epäjumala,
jota en kumartanut, kostaa ... hän vaatii oikeuttansa ... kun hän ei
silloin meitä voinut erottaa, on hän nyt meidät erottanut... Oi Bengt,
Bengt ... minä voisin itkeä verta, kun ajattelen, miten kaikki
muutamassa kuukaudessa on muuttunut...!

"Mutta minäkin kostan ... käytän oman leiviskäni: kauneuteni,
taiteilijalahjani ... minä voitan mainetta ja rikkautta, minäkin ...
niin ... sen teen ... minä karkaan hänen luotaan ... hän musersi
rakkauteni ylpeydellään ja halveksimalla sitä, mikä minulle oli
kalleinta ja pyhintä ... minä muserran hänet juuri sillä, mihin hän
pani niin suurta arvoa... Kauneus, jonka lahjotin vain hänelle -- voi,
niin sydämestäni, niin sydämestäni ... sen annan kaikkien ihailtavaksi
-- siten minä kostan ... tai sitten vaivun niin syvälle, etteivät
mitkään rukoukset ja kyyneleet voi minua nostaa..."

Ja tuhansia hurjia, irrallisia kuvia sukelsi esiin hänen kiihtyneestä,
levottomasta mielikuvituksestaan, tuhansia suunnitelmia, toinen
toistaan kamalampia ja mahdottomampia, kiusasi ja raateli häntä
kauhistuttavine erikoiskohtineen. Milloin oli hän häikäisevä, miesten
suosion ympäröimä diva, milloin makasi hän junan alle musertuneena,
milloin pakeni hän määrätönnä yössä ja pimeydessä -- mutta Bengtin
epätoivo, Bengtin kyyneleet ja katumus saivat hänen sydämensä
värisemään tuskan- ja kostonriemusta...

Mutta sinä yönä hän ei sentään toteuttanut epätoivoisia
kostonajatuksiaan; äkillinen väsymys, niin suuri, että hän oli vähällä
pyörtyä, ajoi hänet kotiin. Ihmeellistä kyllä ei hän pelännyt kohdata
Bengtiä; hänelle oli vallan yhdentekevää, mitä Bengt sanoisi.
"Nuhdelkoon niin paljon kuin tahtoo, pistelköön minua sopimattomasta
käytöksestäni, typeryydestäni, köyhyydestäni", ajatteli hän katkeralla
pilkkahymyllä, "tehköön mitä tahansa, kunhan hän vaan ei lyö minua,
sillä silloin lähden _heti_!"

Hän soitti ovikelloa, ja Erikson aukaisi suuresti hämmästyneenä; hän
oli juuri aikeissa lähteä herrasväkeään noutamaan. Ester sanoi
tulleensa pahoinvointiseksi, meni makuusuojaan, riisuutui nopeasti ja
paneutui vuoteeseen. Ja sitten vaipui hän uneen, nuoruuden uneen, jonka
syvyyteen peittyvät katkerimmat, tuskallisimmatkin ajatukset...

Hänen suureksi hämmästyksekseen ei Bengt seuraavana päivänä lainkaan
puhunut pormestarin pidoista. Ainoastaan kerran mainitsi hän edellistä,
päivää, kysyen terävästi ja lyhyesti:

"Tulitko eilen pahoinvointiseksi, koska niin äkkiä poistuit?"

"Niin", vastasi Ester yhtä lyhyesti, "tulin pahoinvointiseksi."

"Jos toiste sellaista sattuu, niin ole hyvä ja ilmota minulle, että
tiedän tulla mukaasi; näyttää pahalta, että menet yksin", jatkoi Bengt
äskeiseen terävään tapaansa.

"Kiitos, mutta menin mieluinten yksin. On sairautta, jolle yksinäisyys
on paras lääke."

Bengt ei vastannut, eivätkä he enää palanneet tähän aineeseen.

Uudella vuodella piti Bengt ensi kerran naimisensa jälkeen suurenlaiset
pidot. Tosin oli hänellä ja Esterillä tuttavuuksiensa tähden ollut
useitakin kutsuja, jolloin Bengt olisi voinut päästä pelosta, miten
hänen vaimonsa kykenee esiintymään emäntänä, mutta nyt oli kysymys
suurista päivällisistä muutamille Bengtin sukulaisille ja muutamille
ulkomaalaisille liikemiehille, jotka vierailivat kaupungissa katsomassa
Vångan tehdasta.

Tällä kertaa ei Esteriä haluttanut antaa Charlotte neidin esiintyä
talon valtijattarena. Pari loukkaavaa sanaa, jotka Bengt oli lausunut,
siten paljastaen juovan, jonka hän enemmän tai vähemmän itsetietoisesti
aina näki Esterin ja sukunsa välillä, olivat saaneet Esterin
epätoivoisen kiihtyneeseen tilaan, joka panee sielun voimat jänteeseen
ja pakottaa ihmisen tuhlaamaan niitä ensimmäiseen mahdolliseen
asiaan, mikä tielle tulee. Esterin mielikuvituksessa ajelehti
joukko hurjia tuumia, niinkuin aina, kun jotain tällaista sattui.
Mieluinten olisi hän tahtonut käyttää kiihtynyttä tarmoaan pako- tai
itsemurhayritykseen, mutta rohkeutta ja tilaisuutta puuttui, ja
niin hän sitten vallan epärunollisesti käytti sen päivällisen
aikaansaamiseksi. Mutta ei siinä ollut vain proosaa, sillä kaiken alla
oli halu uhmata Bengtiä, näyttää, että jos hän, Ester, vain tahtoi, voi
hän kilpailla Bengtin ylpeän suvun kanssa ja voittaa röyhkeän
palvelijalauman, jolla Bengt häntä kiusasi.

Nyt syntyi jännittävä ottelu Esterin ja Charlotte neidin välillä. Ester
menetteli yhtä viekkaasti, kuin hänen vihollisellaan oli tapana tehdä.
Hän käytti samoja keinoja, ei tehnyt mitään varomattomia hyökkäyksiä,
houkutteli Charlotte neidin selittämään suunnitelmansa erikoisseikkoja
myöten ja kuunteli niin tarkkaavaisena ja nöyränä käytökseltään, että
asianomainen tuli mitä paraimmalle tuulelle. Mutta kun Ester oli
koonnut kyllin aineksia, jotka hänen nopea käsityksensä ja hyvä
muistinsa kohta muutti kallisarvoisiksi tietolähteiksi, otti hän
valtioviisaasti koko johdon käsiinsä ja sovitti yhteen tietonsa vallan
erikoisella tavalla ja kaikkien keittotaidon sääntöjen mukaisesti.
Sanomattoman taitavasti sysäsi hän Charlotte neidin valta-istuimelta,
jolla tämä niin monta vuotta oli istunut Bengtin kodissa, ja asettui
itse hänen paikalleen. Charlotte neiti kivettyi hämmästyksestä: mitä
tämä oli, mikä kissankynsi niin äkkiarvaamatta pistihe näkyviin?
Charlotte neiti veti esiin koko keittotaito-salaisuuksiensa ja
kokemustensa asevaraston masentaakseen vihollisensa, mutta
rajattomaksi hämmästyksekseen kohtasi hän Esterissä ensi kerran
_rouva Falkensternin_, johon eivät hänen terävimmät, paraimmatkaan
aseensa pystyneet. Tosin ei Charlotte neiti näkyvää tappiota kärsinyt,
olivathan hänen tietonsa onnistuneitten päivällisten pohjana; mutta hän
oli kärsinyt sisäisen tappion, siitä ei epäilystäkään, ja että Ester
tämän jälkeen kohosi arvossa hänen silmissään, sen huomasi siitä,
että Charlotte neiti, joka tähän asti oli pitänyt Esteriä
"kilttinä ja hyvänä", tämän muistorikkaan yhteentörmäyksen jälkeen
aina hyväntahtoisesti kuvaili häntä sanoilla: "ilkeä, ahne ja
riidanhaluinen". Mutta päivälliset onnistuivat loistavasti;
ulkomaalaiset ihailivat kaikkea ruotsalaisen ammattiveljensä kodissa
eikä suinkaan vähinten hänen nuorta puolisoaan, jonka kauneus
aiheutti heidän puoleltaan vilkkaita ja samalla kunnioittavia
mieltymyksenosotuksia. Bengt vallan säteili. Juuri tuollainen tuli
hänen vaimonsa olla, kaikkein ihailema -- ja hänen käytöksessään
miellytti häntä juuri tuo hieman hillitty sävy, jota oli Esterin
iloisuudessa ja joka niin hyvin sopi rouva Falkensternille. Mitä
välitti hän hänen köyhyydestään ja alhaisesta syntyperästään? Ne hän
oli unohtanut illan juhlatunnelmassa, lasien helinässä ja katsellessaan
tuota tenhoavaa nuorta naista edessään...

Mutta Ester ei unohtanut; hän tunsi milt'ei vihaa, kun Bengtin
hurmaantunut, ihastunut katse häntä kohtasi...

Illalla, vieraitten mentyä, veti Bengt Esterin kiihkeästi syliinsä,
suuteli häntä, huomaamatta, miten vastahakoiset hänen huulensa olivat,
ja huudahti riemastuneena:

"Sinä olet tänään näyttänyt uuden ihastuttavan puolen monivivahteisesta
olennostasi. En tosiaankaan tiennyt, että sinussa olisi niin paljon
hienoa maailmannaista."

"Oh, näyttelijätärhän minussa vain pilkisti esiin -- minä voin
näytellä, mitä osaa tahdon", vastasi Ester ja irtautui hänen
syleilystään, kylmästi nauraen.

Bengtin kasvot synkkenivät. Häntä inhotti kuulla sanaa "näyttelijätär"
Esterin nimen yhteydessä; sen tiesi Ester, mutta nyt oli hän sillä
mielellä, että häntä huvitti käyttää sitä.

"Tarkotatko siis, ettet tuntenut ystävällisyyttä, jota osotit
vieraille, vaan ainoastaan teeskentelit sitä?"

"Kyllä minä sitä tunsin -- mutta näyttelijän tavalla. Luuletko sinä,
että taiteilija voi esittää osaansa tuntematta johonkin määrin sitä,
mitä hän näyttelee?" vastasi Ester samalla kylmällä naurulla.

"No, siinä tapauksessa voin vain taputtaa käsiä ja sanoa, että
näyttelit osaasi ihastuttavasti", lausui Bengt ja kumarsi ivallisesti,
johon Ester vastasi samoin kumartaen.

Mutta keväämpänä sattui jotain, joka muutti sekä Esterin että Bengtin
elämän: Esterin piti tulla äidiksi.

Samana hetkenä, kun se kävi Esterille selväksi, oli kuin olisi kaikki
katkeruus haihtunut hänen sielustaan, kuin ei hänessä olisi ollut sijaa
muulle kuin äärettömälle, valtavalle onnellisuudelle. Hän joutui taas
keskelle kuohuvaa elämää, jonka hän jo synkässä epätoivossaan oli
puoliksi hylännyt. Taas kulki hän ikäänkuin ihmemaassa, taas oli hänen
koko olemuksensa kuin ruusunhohteesta ja sinervistä satu-usvista
kutoutunut unelma. Ja tuo unelma se kuiski hänelle niin kauniita,
ihmeellisiä tarinoita: pienistä, puhtoisista lapsenjaloista, joihin hän
sai painaa huulensa, kirkkaista silmistä, joiden katse oli hänelle
tuttu vanhastaan, sillä olihan siinä sielua hänen sielustaan, ajatuksia
hänen ajatustensa merestä; niin, pienestä prinssistä se kertoi, joka oli
elävä kaukana elämän suruista, ylhäisellä vuorenhuipulla, aurinkoisessa
onnenlinnassa... Ei hän tuntenut enää omaa tuskaansa; se, mikä ennen
oli häntä vaivannut, ei enää häntä voinut haavottaa, ja suuri, riemuava
onni, joka täytti hänen rintansa, veti häntä jälleen Bengtin puoleen
täynnä rikkaan halua tuhlaten jakaa aarteistaan...

Mutta hänen unelmansa oli lyhyt; hiipien ja kavalana tuli kuume ja
heitti hänet tautivuoteelle. Hän ontui aivan haudan partaalle, ja
ainoastaan vaikea, vaarallinen leikkaus pelasti hänen henkensä.

Kun hän monta kuukautta kärsittyään nousi tautivuoteelta, jonka hän
luuli ja vieläpä toivoikin olevan viimeisensä, oli hänen ruumiinsa
kuin varjo ja hänen sielunsa vaipunut synkkään mietiskelyyn. Hänestä
oli julmaa palata elämään, eikä vain siksi, että hänen ihana
kevät-unelmansa oli lopussa, vaan siksi, että hän aavisti tämän
armottoman taudin ainiaaksi riistäneen häneltä toivon tulla äidiksi,
vaikka hän ei uskaltanut kysyä sitä lääkäreiltä. Ei hän juuri näyttänyt
tunteitaan, hän ei koskaan puhunut tästä, mutta hänen sydämensä kuohui
tuskaa ja katkeruutta. Hän ei _voinut_ taipua; hän ei edes
vilahdukseltakaan nähnyt Jumalan johtoa siinä, mitä oli tapahtunut, hän
näki vain kovan, säälimättömän kohtalon, jonka armottomat iskut kerta
toisensa jälkeen sattuivat häneen. Ainoastaan joskus, kun hän istui
äitinsä luona ja itki hänen rintaansa vasten nojaten, suli katkeruus.
Suru kävi suloiseksi ja aavistuksena hiipi hänen sieluunsa ajatus, että
kaiketi tämän kauhean onnettomuuden takana _täytyi_ löytyä jotain,
löytyä tuota rakkautta, josta äiti niin usein puhui...

Se, mitä oli tapahtunut, oli melkein kuin kielletty puheenaine Bengtin
ja Esterin välillä; molemmat surivat ehkä yhtä syvästi tuota pientä
olentoa, joka oli kuollut, ennenkuin elämä ehti virrata sen jäsenissä,
mutta umpimielisiä ja suljettuja kuin he olivat, eivät he koskaan
puhuneet toisilleen tunteistaan. Ensi aluksi oli Bengt hiljainen ja
alakuloinen, mutta vähitellen tuli hän entiselleen, palasi vanhoihin
tapoihinsa ja lauseparsiinsa. Esterin pitkän sairauden aikana oli hän
hyvin hellä häntä kohtaan; mutta hänen täydellisen avuttomuutensa
tähden, jonka suru ja elämäänkyllääntymys synnyttivät, sai Bengt vielä
enemmän valtaa hänen ylitsensä. Hänellä ei ollut enää muuta omaa kuin
surunsa; se oli hänen, sen kätki hän pelokkaana Bengtin katseilta, sen
valtijaaksi ei tämä ikinä ollut pääsevä. Muutoin sai Bengt sanoa mitä
tahtoi, muuttaa hänet minne halusi ja järjestää heidän elämänsä
mielensä mukaan.

Jos ei Esterin suru olisi ollut niin itsekäs, jos hän kertaakaan olisi
tullut ajatelleeksi, että Bengtkin ehkä kärsi, ja jos tuo ajatus olisi
saanut hänet avaamaan Bengtin sydämen suljetun oven, olisi hän hyvin
suuresti hämmästynyt näkemistään. Jos hän myöhään illalla olisi voinut
näkymättömänä hiipiä Bengtin luo ja nähdä synkän ilmeen, joka levisi
hänen kasvoilleen, kun hänen ei tarvinnut pelätä ihmisten katseita, ei
Ester ikinä olisi sitä unohtanut.

Sillä pitkinä öinä, kun Ester, sairaanhoitajattaren vartioimana, oli
vaipunut taudistaan toipuvan syvään uneen, valvoi Bengt suru
sydämessään. Kyllä Ester yksinäisyydessä itki kuiviin elämänilonsa ja
kostutti ajatuksissaan epätoivon kyynelin pientä ruumista, jonka
katoovaisuus oli temmannut, ennenkuin elämä sitä ehti muodostella,
mutta eivät Bengtinkään yksinäiset hetket olleet sitä iloisemmat.
Unettomina öinä kohosi uudelleen ja uudelleen muistojen usvakuvien
keskestä näky: jäätynyt järvi, sokaisevaa lunta sataa tiheään, nainen
lapsi sylissä taistelee eteenpäin myrskyssä, kaatuu, nousee, vaipuu
taas ja hautaantuu raivoisaan lumipyörteeseen... Ja tuon näyn
yläpuolelle oli tulikirjaimin kirjotettu kolme kauheaa sanaa: kosto ...
pahuudenpalkka ... rangaistus... Bengtin sielua värisytti. Oliko hän
viimeinkin kohdannut elämän rautaisen lain, jota ei kukaan voi
taivuttaa, ei hänkään? Oliko mahdollista, että onni, joka oli häntä
kaikessa seurannut lapsuudesta saakka, nyt koston lain nojalla hänet
jätti juuri siinä, mikä oli hänen sydäntään lähinnä? Löytyikö siis
todellakin jumalallinen, järkkymätön oikeus, tuo lahjomaton: "sinä
niität, mitä olet kylvänyt", ja oliko hän nyt joutunut siihen
pyörteeseen, joka vie alas katumuksen ja omantunnontuskain syvyyteen?
Ensi kerran elämässään näki Bengt vilahdukselta tuon salaperäisen
olennon, jota sanotaan persoonalliseksi Jumalaksi ja johon hän myös oli
uskonut juuri niin paljon kuin sopivaisuus vaati; mutta ei hän ollut
koskaan hänen olemustaan miettinyt, ei koskaan häntä pelännyt tai
kaivannut...

Mutta tämä ensimmäinen yhtymys Kaikkivaltiaan kanssa, hämärä tunne
ikuisen oikeuden olemassaolosta, sai Bengtissä pikemminkin
taikauskoisen pelon luonteen. Hänen mielessään se yhdistyi uhkauksiin,
joita Åke Henning viimeksi tavattaessa oli lausunut. Tuo ihmeellinen
tunne, joka hänessä siitä asti oli vallinnut, tunne, että Åke jollain
salaperäisellä tavalla oli saanut hänet valtoihinsa, lisääntyi ja
muuttui vihdoin aavistukseksi jostain hirmuisesta mullistuksesta hänen
elämässään, muutoksesta menestyksestä tappioon, onnesta onnettomuuteen,
ja se, mitä nyt oli tapahtunut, oli vain alku siihen...

Kun yö hälveni ja aamun kirkkaus karkotti pimeyden peikot, silloin
palasi häneen entinen rohkeus, silloin hymyili hän pilkallisesti
taikauskoisille houreilleen. "Olen sairas enkä voi hillitä itseäni",
ajatteli hän, "jotain on minussa pois tolaltaan. Tähän asti on elämäni
ollut yhtämittaista menestystä, olen saanut kaikki, mitä olen tahtonut
-- minulle on uutta, että minun täytyy luopua toiveestani, niin
rakkaasta toiveesta, tulevaisuudesta, ilosta kodissamme, kaikesta,
jonka vuoksi tein työtä, ja se se on jollain lailla vaikuttanut
terveyteeni. Matkustan jonnekin vähäksi aikaa, ehkä se tekee minulle
hyvää."

Ja hän matkusti -- hän matkusti ja palasi kotiin. Mutta minne hän
menikään, sinne seurasivat ajatukset ja muistot, päivän hälinässä
näkymättöminä ja äänettöminä, mutta yön hetkinä aavemaisina hiipien ja
kuiskaillen hänen vuoteensa ympärillä.




VIII.


Esterin ankaran sairauden jälkeinen talvi muodostui hänelle syvän
yksinäisyyden ajaksi. Tehdasliike antoi Bengtille enemmän puuhaa kuin
milloinkaan ennen, olipa siihen sitten syynä asianhaarat tai Bengtin
tottumus lakkaamattomalla työllä vastustaa levottomia, synkkiä
ajatuksia. Välistä viipyi tämä useita viikkoja matkoilla sahansa vuoksi
ja saattoi illan toisensa perästä istua kirjotuspöytänsä ääressä
puoleen yöhön.

Sillä välin sai Ester olla itsekseen. Tosin sairaus, joka oli häntä
kohdannut ja jonka jäljet vielä tuntuivat, antoi jälleen kaupungin
rouville, pormestarinnalle etunenässä, oikeuden "suojella" häntä,
niinkuin he aikoinaan suojelivat pikku Ester Hermansonia, jakaa hänelle
hyviä terveysopillisia neuvoja, -- joita hän ei milloinkaan seurannut,
-- ja tulla aamupäivin hänen luokseen saamaan kahvia ja muuta hyvää.
Mutta Ester itse ei koskaan lähtenyt minnekään; häntä seuraelämä
väsytti, ja vielä terveeksikin tultuaan hän tietämättään hieman
näytteli taudista toipuvan osaa, jotta hänellä olisi oikeus niin paljon
kuin mahdollista vetäytyä pois muiden parista.

Äiti oli nyt enää ainoa, josta hän elämässä välitti. Hänen tunteensa,
joka kaikkialla kohtasi vastarintaa, kiintyi sairaaloisen kiihkeällä
voimalla äitiin, joka oli ollut hänen syvimmän rakkautensa esine
lapsuuden ja nuoruuden päivinä. Kun Bengt oli poissa, kuljetti hän
äidin kotiin luoksensa; kun Bengt oli kotona, vietti hän häikäilemättä
suurimman osan aikaansa äidin luona. Rouva Hermanson yritti
vastustella, koetti saada Esteriä käsittämään velvollisuutensa, mutta
turhaan. Häntä kohtasi jokin kova ja kylmä, passiivinen itsepintaisuus,
jota hän ei ennen ollut huomannut tyttäressä.

"Äiti kulta", vastasi Ester äidin varotuksiin, "älä huoli puhua enää --
minä en kestä sitä ... kerron sinulle sen sijaan jotain, joka auttaa
sinua minua ymmärtämään..."

Ja hän istuutui äidin viereen, nojasi päätänsä hänen rintaansa vasten
ja kuiskasi omituinen hillitty terävyys äänessään:

"Salli minun tämä ainoa kerta puhua suuni puhtaaksi, muutoin
tukehuttavat pahat ajatukseni minut... Olen huomannut, ett'ei minussa
ole hituistakaan rakkautta ... sillä, katso, minä tunnen ... että
melkein vihaan häntä, niin, äiti, hän on minusta inhottava,
väliäpitämätön kuin hän on surusta, jonka pitäisi olla meidän
molempain... En tahdo hänelle mitään pahaa, mutta tahdon hänet
mielestäni karkottaa, unohtaa, että häntä onkaan, että tiemme kerran
sattuivat yhteen ja me rakastimme toisiamme. Sillä minä en voi toisin,
minun täytyy ihailla sitä, jota rakastan... En koskaan rakasta
_ihmistä_, rakastan vain sitä, mikä hänessä on hyvää, jaloa. Ja kun
sitä ei löydy, niin on rakkauteni ollutta ... mennyttä!"

"Mutta oletko ajatellut, ett'et itsekään ole virheetön, Ester? Jos
kaikki ajattelisivat niinkuin sinä, ei kukaan myöskään sinua
rakastaisi."

Ester istui hetken vaiti ja tuijotti eteensä.

"En minä vaadi, että ihmiset ovat virheettömiä, siinä erehdyit, äiti",
sanoi hän viimein. "Mutta, näetkö, minä vaadin, että rakastettuni sielu
sointuu samoin kuin omani, että _pohjasävel_ olentomme sisimmässä on
sama; -- pinnalla voi olla epäsointua, mutta se kyllä häviää, kunhan
pohjasävel ei sorahda. Mutta Bengtin sorahtaa aina, kun se yhtyy
omaani, ja siksi, että tuon olen huomannut, en voi enää häntä
rakastaa."

"Sinussa ei ole rakkautta, Ester, siinä olet oikeassa. Muutoin sinä
rakkaudellasi ja rukouksillasi toisit miehessäsi esiin kaiken hänessä
piilevän hyvän."

Ester pudisti päätään.

"Ensiksikään en kykene rakkaudella ja rukouksilla saamaan esiin
miehissä piilevää hyvää, minussa ei ole lainkaan tuota n.s. 'das ewig
weibliehe'. Voin rakastaa -- rajattomasti -- mutta en kykene
'nostamaan' toista, niinkuin muutamat naiset niin mielellään tekevät.
Ja toiseksi", hän alensi ääntään ja kääntyi puolittain pois, "minä
melkein uskon, ett'ei hänessä todellakaan ole mitään hyvää..."

"Ester, Ester, miten voit puhua noin, enhän enää tunne omaa lastani!
Luuletko, että löytyy ainoatakaan, jossa ei olisi jotain hyvää? Ja
miten kävisi, jos kaikki olisivat yhtä kovasydämiset kuin sinä?"

Ester istui hetken vaiti, maahan katsellen.

"Jumala hänelle antakoon anteeksi, mutta minä en vielä voi", kuiskasi
hän, "hän on tehnyt minusta toisen, kuin ennen olin, -- hän on soaissut
muinaisen valoisan, vahvan uskoni elämään..."

"Rukoile sitten Jumalaa, Ester parka, lahjottamaan sinulle anteeksi
antavan mielen, rukoile sitä, sillä kerran tarvitset itsekin
anteeksiantamusta..."

Ester ei vastannut, hän vain painoi päänsä äidin rintaa vasten ja itki
hiljaa ja kauan...

Eräänä aamupäivänä, kun hän tuli äidin luo, oli tämä vielä vuoteessa,
ja kun Ester tarttui hänen käteensä, tunsi hän, että se oli kuumeinen.

"Äiti", huudahti Ester, heittäytyen polvilleen sängyn viereen ja
painaen otsaansa äidin kättä vasten, "sinä et saa jättää minua, minä en
kestä sitä -- muista, että sinä olet ainoani -- en päästä sinua,
taistelen Jumalan kanssa sinusta ja voitan tai sorrun..."

"Vaiti, vaiti -- älä puhu noin, Ester!" keskeytti rouva Hermanson,
"kuoleman edessä täytyy meidän hiljaa alistua. Kaikkea muuta voi
rakkaus vaatia ja antaa, ei ijäisen elämän lahjaa. Kun Herra kutsuu, ei
mikään voi pidättää minua, et edes sinä, Ester... Katsos, pikku Ester",
jatkoi hän hetken vaitiolon perästä, Esterin yhä kätkiessä kasvojaan
äidin käteen, "kun kuolema saapuu, ratkeavat kaikki siteet, meidän
täytyy sitä seurata, ja ihmeellisintä on, että seuraamme mielellämme,
olivatpa jälkeenjäävät meille kuinka rakkaat tahansa..."

"Äiti, älä jätä minua!" nyyhkytti Ester.

"En ole huolissani sinun tähtesi, lapsi", vastasi rouva Hermanson ja
silitti kädellään Esterin kosteaa poskea, "tiedän, että sinä vielä
joudut suuriin syvyyksiin, mutta tiedän myös, että sinä nouset
niistä ... uskon niin varmasti Hänen apuunsa, joka on kantanut minua
kuilujen yli ja kuulee rukoukset..."

"Oi, armas äiti", huudahti Ester ja painoi äidin kättä sydäntään
vasten, "ethän tarkota, että lähdet pois luotani!... Minä en voi kestää
sitä... Jumala ei voi olla niin julma ja ottaa minulta viimeistä
aarrettani ... ei, ei..."

"Hiljaa, lapsi, hiljaa, älä vaikeroi", kuiskasi rouva Hermanson
levottomana, "viime hetkenäni kuulisin valitushuutosi, ja silloin tulee
olla rauhaa, vain rauhaa", lisäsi hän ja katsoi eteensä uneksivin,
kaukokatseisin silmin.

Ester ei voinut vastata. Äidin sanat valtasivat hänet kuin juhlalliset
urkusävelet, ja sinä hetkenä hän ymmärsi, ett'ei hän kohta enää saisi
itkeä sitä sydäntä vasten nojaten, joka uskollisesti aina oli ottanut
osaa hänen suruihinsa ja iloihinsa. Hän tunsi, että äidissä oli jotain
uutta, että hänen sielunsa salaperäisellä tavalla alkoi irtaantua
kaikesta maallisesta, jo kuunnellen läheneväin askelten ääntä...

Kuolemaa ei tarvinnut kauan odottaa; kaikki kävi nopeasti ja hiljaa,
vastarinnatta ja tuskitta. Elämän taisteluun väsähtänyt otti kuoleman
vastaan, niinkuin se, joka kauan on odottanut kutsua ja heti on valmis
matkalle lähtemään. Varhaisena aamuhetkenä, kun yön hämärä vielä peitti
huoneen, astui kuolema sisään, ja kun se oli asiansa toimittanut,
lepäsi vuoteella kalpea, kuihtunut, uneen vaipunut vaimo, kasvoillaan
haudan tyyneys ja ijäisen elämän riemu... Pääpuolessa istui yksinäinen,
kumartunut olento, joka ei rohjennut häiritä kuoleman rauhaa hurjilla
valituksilla, joita hänen sydämestään tahtoi kohota.

Äidin kuoleman jälkeinen aika tuntui Esteristä omituisen hiljaiselta ja
kylmältä. Ei hän edes hautajaisissa osottanut minkäänlaista
mielenliikutusta; hänen suurissa silmissään oli kuumeinen loiste,
kapeat huulet olivat lujasti yhteenpuristetut. Koko hänen olentonsa
kapinoi; siksi oli hän kyyneleetön, siksi oli hänen sydämessään vain
uhkamielistä valitusta, joka hänen täytyy vaientaa. Äidin kuoleman
jälkeen valtasi hänet kauhea autiudentunne koko voimallaan, kun hänen
joka päivä täytyi olla ja elää ihmisen kanssa, joka tuli hänelle yhä ja
yhä vieraammaksi. Hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut yksin erämaassa,
tai kuin olisi hän ikäänkuin hukkunut huumaavaan ihmisvirtaan. Öisin
pelottivat häntä unessa surun ja yksinäisyyden kauhut: hän harhaili
rauhattomana salaperäisiä, tuntemattomia seutuja, kiemurtelevia
polkuja, joita hän kiiruhti eteenpäin, etsien jotain, mitä hän ei
koskaan löytänyt. "Elämä on armoton, säälimätön", kaikui alati synkästi
hänen sielussaan, "vain kuolema suo lohtua ja lievitystä."

Niin eli hän hiljaisena ja väliäpitämättömänä, ja Bengt kävi hänelle
lopuksi niin vieraaksi, että hän melkein säpsähti, jos tämä
äkkiarvaamatta astui huoneeseen. Bengt puolestaan loukkaantui ja
vetäytyi yhä kauvemmas hänestä. Kun Esterin jäykkä, kylmä käsi lepäsi
Bengtin kädessä ja hänen harhaileva katseensa arkana vältti Bengtin
katsetta, valtasi tämän inho Esteriä kohtaan, ja sen sijaan, että olisi
sanonut myötätuntoisen, lohduttavan sanasenkaan, antoi hän synkän
äänettömyyden nousta heidän välilleen. Ja niin kulki Ester kantaen
surua äidin kuolemasta saamatta koskaan Bengtiltä osaaottavaa sanaa.
Sitä hän ei voinut unohtaa, rautaisin nauloin kiinnitti hän sen
muistiinsa; hän hautoi öin, päivin ajatusta, kuinka kauheaa,
sydäntäsärkevää oli, että hän oli kadottanut äitinsä, mutta ei ollut
puolisoltaan saanut edes sitä myötätuntoisuutta, jota tuntemattomatkin
osottavat toisilleen. Mutta hän vallan unohti kylmyydellään ja
arkuudellaan itse karkottaneensa Bengtin luotaan...

Eräänä iltana, pari viikkoa äidin kuoleman jälkeen, kun puolisot
yhdessä istuivat Bengtin huoneessa, molemmat milt'ei koko ajan
äänettöminä, laski Bengt pois sanomalehden, jota hän par'aikaa luki, ja
sanoi äkkiä:

"Olen tuonut malleja salin uusiksi uutimiksi, tahdotko katsella niitä?"

"Mielelläni", vastasi Ester, mutta hänen äänensä oli väsähtänyt ja
väliäpitämätön, eikä hän edes kohottanut katsettaan työstä, jota
ompeli. Hän tiesi, että Bengtin haluamat uutimet kuitenkin tulisivat
valituiksi.

Hänen äänensä ja käytöksensä ärsytti Bengtiä ja sai maljan, joka jo
kauan oli ollut kukkurallaan, vuotamaan yli. Bengt nousi kiivaasti,
heitti sanomalehden lattialle, asettui Esterin eteen ja huudahti:

"Ei, tätä ei saa jatkua! Vaadin, ett'ei vaimollani aina ole vain tuo
hautajais-ilme, jolla olet minua kiusannut siitä asti kuin ... niin,
pian koko avioliittomme ajan. En tahdo enää nähdä sitä, kuuletko! Ja
joll'et voi muuttua, niin ... paras lie että eroamme..."

Ester vaaleni tavallistakin kalpeammaksi, kun hän noin äkkiä
näki oman ajatuksensa esiintyvän edessään. Mutta kiukkuisella ja
velton-alistuvaisella äänellä, joka yhä enemmän kiihotti Bengtiä, hän
vastasi:

"Niinkuin tahdot."

"Niinkuin tahdot!" matki Bengt, ja hänen äänessään kuohui pidätetty
viha, "eikö sinulla sitten ole mitään omaa tahtoa?"

"Ei -- ei mitään -- nyt enää", lisäsi Ester hiljaisesti.

"Vai niin! Ei mitään! Mutta tahtoa on sinulla ollut katkeroittaa
elämämme, tahtoa muuttua iloisesta, ystävällisestä nuoresta tytöstä
itkuiseksi, hempeämieliseksi naiseksi, jollaisia enin vihaan. Siihen on
sinulta tahtoa riittänyt! Mutta varotan sinua, Ester, muutu, jätä tuo
hautajais-ilme!..."

"Miten voit pyytää minua näyttämään iloiselta muutama viikko äidin
kuoleman jälkeen!" huudahti Ester kiivaasti.

"Tuo ilme oli sinulla jo aikoja ennen, kuin äitisi kuoli. Sitä paitsi
olen minäkin surrut äidin kuolemaa, ja ymmärrän sen surun. Mutta se ei
oikeuta kuitenkaan näyttämään siltä, kuin olisi koko elämänilo
mennyttä..."

Ester ei vastannut, hän istui liikkumattomana, katseli maahan, ja
kasvoilla kuvastui väsynyttä väliäpitämättömyyttä. Viimein kohotti hän
arkana silmänsä; kolkko hiljaisuus kauhisti häntä. Bengtin kasvot
olivat synkät ja ankarat, hänen silmissään säihkyivät rajuilman ensi
salamat.

"Varo itseäsi!" huudahti hän ja ojensi uhaten kätensä Esteriä kohden,
"sinä et tiedä, mitä teet minua vastaan uhmaillessasi. Jos et
muutu ... niin ... Jumal' auttakoon..."

"Tee se", kuiskasi Ester levollisesti, vaikka koko ruumis vapisi, "se
on minulle vain voitoksi..."

Mutta Bengtin käsi ei koskettanut häntä. Hän kääntyi nopeasti, tarttui
sen sijaan tuoliin ja paiskasi sen rajulla voimalla lattiaan.

"Minä vaadin, että muutat käytöksesi, kuuletko? Onko sinulla jotain
valittamista -- tahdotko, että jokin olisi toisin -- sano suoraan, onko
sinulla valituksen syytä?..."

"Ei ... ei...", vastasi Ester veltosti.

"Ei ... ei...", kertasi Bengt pilkallisesti, "no, jos ei sinulla ole
mitään valittamista, niin mikä sinun sitten on?"

Ester tuijotti eteensä kauan, uneksivasti.

"Ei koskaan valiteta, että kevät on niin lyhyt, että kukat kuihtuvat ja
kauniit sadut valehtelevat", kuiskasi hän, "surraan vaan ja kaivataan!"

"Jos tuolla lorulla tarkotat, että olen muuttunut sinua kohtaan, niin
olet itse syypää siihen. Minä en ensimmäisenä muuttunut. Ja muista,
että ainoaan todelliseen suruusi -- joka myös on minun suruni --
lapsettomaan avioliittoomme, en minä ole syypää..."

Ester vavahti ja kalpeni entistä enemmän.

"Kuinka hennot noin armottomasti koskettaa veristä haavaa?"

"Anteeksi, en tiennyt, että se vuosi verta, et ole koskaan puhunut
siitä -- niin paljon kuin mahdollista olet koettanut näyttää
väliäpitämättömältä ja tunteettomalta... Mutta muutoin", lisäsi hän
teeskennellyn huolettomasti, "eihän hyödytä surra saavuttamattomia! Jos
jotain haluat, niin tee siitä jyrkkä loppu ja hanki haluamasi ...
joll'et voi sitä saada, niin tee silloinkin asiasta jyrkkä loppu ja
muserra toivosi. Niin minä olen tehnyt, voit koettaa samaa ... jos
tahdot... Happamin naamoin ei veristäviä haavoja paranneta, se on
varmaa..."

Ester oli vaiti; liikkumattomana, alaspainunein katsein istui hän
Bengtin edessä ja antoi noiden kovain sanojen kohdata itseään, kuin
piiskaniskut, joita ei jaksa torjua. Kun Bengt vaikeni, nousi hän ja
sanoi soinnuttomasti "hyvää yötä" ja meni ovea kohti.

"Hyvää yötä", vastasi Bengt yhtä kuivasti ja kääntyi pois. Mutta kun
Ester jo oli avannut oven, huusi hän hänen jälkeensä:

"Muista, mitä sanoin -- muista, että minulla on oikeus vaatia sinulta
ainakin kiitollisuutta, joll'ei muuta!"

Ester ei vastannut eikä kääntynyt, mutta makuusuojaan mennessään hän
ihmetteli itsekseen, kuinka oli mahdollista, että toinen ihminen, ehkä
tahtomattaan, tarkottamattaan, aina löysi sanat, jotka kaikkein enin
haavottivat ja kiusasivat toisen sydäntä...

Sinä yönä ei Esterin silmiin unta tullut. Tunti tunnin perästä vieri ja
yhä istui hän kirjotuspöydän ääressä, päätään käteen nojaten ja
synkästi eteensä tuijottaen...

Se hetki on kauhea, jolloin ajatus, joka kauan muodottomana, yhäti
karkotettuna aaveena on hiipinyt ympärillämme, koettaen vallata meitä,
äkkiä saa selvät piirteet ja pakottaa meidät katsomaan itseään suoraan
silmiin. Silloin tuntuu, kuin valahtaisi yli koko entisen kärsimyksemme
kamala selvyys; me ymmärrämme, mitä emme ennen ymmärtäneet, me näemme
takanamme koko elämämme luisuvan pinnan ja fatalistisella
levollisuudella ajattelemme: "niin, juuri tällaiseksi _täytyi_
kohtaloni muodostua, tähän oli minun tultava."

Ester oli jo niin kauan kuullut aaveen hiivintää ympärillään, että kun
se nyt yön hiljaisuudessa jyrkästi ja selvästi kuiskasi tuon kauhean
sanan hänen korvaansa ja hän antautui kiusauksen valtaan, tuntui
hänestä vain, kuin olisi suuri, ikävöity rauha valunut hänen sieluunsa
ja tuudittanut tuskat lepoon.

Hän istui ja istui, tunnin toisensa perästä, ja kuunteli tuon kamalan
ja kuitenkin niin tervetulleen vieraan sanoja. Se puhui houkuttavasti
levosta ja hiljaisuudesta, syvästä, katkeumattomasta rauhasta, jota ei
mikään voi häiritä... Se kertoi hänelle kuoleman suruisia satuja, se
kuvasi ijäistä rauhaa, joka lepää nukkuvan kalpeilla kasvoilla, niin
uneksivasti ja salaperäisesti, että suloinen väristys kävi Esterin
läpi, kuiskasi se humisevista lehmuksista ja visertelevistä linnuista
tuolla hautuumaalla, missä kuolleet onnellisina uinuvat tuntematta enää
elämän tuskia ja pettymyksiä... Mutta hautansa hiljaisuudessa kuulee
hän tukahutettuja nyyhkytyksiä, musta varjo lankee kirkkomaan
päivänpaisteiselle hietakäytävälle, ja silmät, jotka ennen olivat
ankarat ja kylmät kuin teräs, loistavat lempeinä kyynelistä... Kuolema
herättää jälleen rakkauden eloon ... katumus saa unohtuneet
nuoruudentunteet virkoamaan, ja Ester antaa kaikki anteeksi --
onnellinen antaa mielellään anteeksi -- sovinnon lempeys haihduttaa
kaikki epäsoinnut... Ja ken on onnellisempi kuin ikuiseen uneen
vaipunut? Ken syvemmin sovittaa kuin kuolema?

Niin, kuolema oli kahleet katkova, kuolema oli antava, mitä elämä oli
riistänyt ... syvä suru oli pehmentävä Bengtin sydämen, ja murhe,
kaipaus oli tuova hänen sydämeensä taas rakkauden...

Esterin tili elämälle ei ollut pitkä. Hän kirjotti jäähyväiskirjeen
parille lapsuudenystävälleen sekä Bengtille, sitten kävi hän köyhäin
luona ja lahjotti heille kaikki omat rahansa, ja sitten oli hän
mielestään valmis ottamaan tuon kauhean askelen.

Siitä asti kuin itsemurhanajatus oli hänet vallannut, ei hän tuntenut
mitään epäröimistä. Hänen _täytyi_ kuolla, koska hän ei _voinut_ elää;
se oli Esterin yksinkertainen johtopäätös, jota hän seurasi.
Pimeys hänen ympärillään ja hänen sisässään oli liian suuri, hänen
täytyi päästä pois siitä, hänen täytyi vapautua kauheasta
sydämenahdistuksesta, joka jok'ainoa päivä uhkasi hänet tukahuttaa.

Pelkoa tai omantunnontuskaa hän ei tuntenut. "Miksi pitävät ihmiset
itsemurhaa syntinä?" ajatteli hän. "Kaikki, mikä muista on niin
suuriarvoista: rikkaus, kauneus, ylhäinen asema, kaikki tuo on omani,
mutta sen heitän vapaaehtoisesti pois mennäkseni köyhän äitini luo,
saadakseni hieman rakkautta, jota vailla en voi elää. Miksi olisi se
synti? Olen aivan varma, että Jumala tuomitsee toisin ... olen varma,
että kuolemasta herätessäni Hän ottaa minut rakastavana ja lohduttaen
vastaan, ja sitten saan yhtyä taas äidin kanssa, saan hiipiä hänen
syliinsä, niinkuin muinoin, ja levätä siinä ikuisesti, ja elämä, julma,
valheellinen elämä on unohdettu ja haihtunut..."

Yöllä sitä päivää vasten, jonka hän oli määrännyt kuolinpäiväkseen,
näki hän ihmeellistä unta. Hän on olevinaan suurissa pidoissa oudossa,
eriskummaisessa talossa. Hän näkee useitten tuttavainsa vilahtavan
ohitseen, kaikkien kasvoilla on levoton, jännittynyt ilme, -- vierasten
kesken vallitsee salaperäinen, juhlallinen tunnelma. Joka puolelta
kuulee hän uteliasta, innokasta kuiskailua: "tiedättekö, että rouva
Hermanson, köyhä muotiompelija, on tullut taivaasta ja on täällä?"
Esteristä tuntuu, kuin tietäisi hänkin, että äiti on läsnä, ja hänen
sielunsa täyttää salaperäinen ihastus, jota voi tuntea vain unessa, kun
mahdoton toive on toteutuvinaan ja haaveelliset _näyt_ täyttävät
mielikuvituksen. Äkkiä näkee hän äidin yksinään istuvan sohvassa, aivan
sellaisena, kuin hän eläessään oli, puettuna mustaan villaleninkiin,
kaulassa pieni valkoinen kaulus. Sanomaton ilontunne valtaa hänet, hän
mielii heittäytyä äidin eteen ja syleillä hänen jalkojaan, mutta hän ei
pääse, sillä vieraat tunkeilevat sohvan ympärillä ja tervehtivät
kunnioittaen vastatullutta. Viimein näkee hän Bengtinkin tulevan: tämä
asettuu äidin eteen ja kumartaa, syvempään vielä kuin toiset, kädet
ristissä rinnalla. "Bengt, Bengt, kuinka sinä nyt noin äitiä
tervehdit", huudahtaa Ester, "äitiä, jota sinä ennen halveksit!" --
"Ah", vastaa Bengt ja katselee häntä alakuloisesti hymyillen, "silloin
ymmärsin niin vähän, en ymmärtänyt taivaallista ylevyyttä..."
Mielenliikutuksen vallassa heittäytyy Ester äidin jalkain juureen ja
kätkee kasvonsa hänen syliinsä. -- Silloin juuri hän heräsi, kyyneleet
valuivat poskia pitkin ja povi aaltoili kiivaasti, kuin olisivat hänen
sielunsa syvimmät syvyydet järkkyneet.

Unen tuoma tunnelma säilyi kauan heräämisen jälkeen ja karkotti
kuolemanajatukset. Nuo juhlalliset sanat: "taivaallista ylevyyttä",
soivat hänen mielessään, pyytävinä kuin kirkonkellojen kaiku, ja hän
mietti kauan, kuinka ihmeellistä oli, että juuri Bengt oli nuo sanat
lausunut.

Mutta päivän mukana hävisi unen tunnelma, ja itsemurhan henki tarttui
häneen uudelleen ja veti ja houkutteli häntä puoleensa kuin huimaiseva
syvyys.

Iltapäivällä matkusti Bengt Vångalle palatakseen vasta seuraavana
päivänä, ja kun Ester oli pannut huoneensa hiukan järjestykseen ja tuli
pimeä, jätti hän kodin, jonne hän oli tullut täynnä kauniita unelmia
elämänonnesta ja missä nuo unelmat kaikki olivat haihtuneet ja
hävinneet, ja kiiruhti nopein askelin kaupungista. Tie johti vanhalle
höyrylaivalaiturille, missä -- sen hän tiesi -- vesi oli syvää, ja
siellä ei kukaan ollut häntä näkemässä.

Ilta oli tyyni, ei ainoakaan lehti värähdellyt syksyn harventamissa
puissa, mutta lahdella kävi vielä maininkeja myrskyn jäljiltä, jotka
saivat veden hohtavan pinnan kohoilemaan pitkinä laineina ja
houkuttelivat meren syvyydestä omituisia huokauksia. Illan
hiljaisuudessa kuului hyökyaaltojen kohu ahdistetun rinnan
lakkaamattomalta vaikerrukselta; tuolla näköpiirin rajalla, missä lahti
yhtyi mereen, loisti majakkatuli, ja tähtien valo oli terävä, niinkuin
se vain kirkkaina syys-öinä saattaa olla.

Luonnon juhlallinen hiljaisuus, meren alakuloiset, valittavat
huokailut, syvä yksinäisyys, kaikki suli kuolemankaipuuseen, joka
täytti Esterin sielun ja antoi ajatusten hiljaa vaipua nauttimaan
ikuisen levon suloa, joka kohta oli laskeutuva hänen koko olemuksensa
ylitse.

Hän katsahti ympärilleen: ei ainoatakaan elävää olentoa. Kaukaa
kaupungin toiselta laidalta kuului koiran valittava, pitkäveteinen
ulvonta ja lahdelta loisti punainen valo merelle suuntautuvan
höyrylaivan lyhdystä... Hän kääriytyi päällysvaatteeseensa, pani
kätensä ristiin ja katsoi taivaaseen päin, huulten kuiskaillessa
hiljaista rukousta.

Aivan hänen silmäinsä edessä loisti suuri tähti, joka oli kuin värisevä
valopisara avaruudessa. Kauan silmäili hän sitä; muuan virsi
lapsuusajalta muistui hänen mieleensä, ja hän toisti sen itsekseen
puoliääneen. Sitten antoi hän katseensa kiitää yli taivaankannen, missä
miljoonat kiinto- ja kiertotähdet ja tähtisumut kutoivat häikäisevän
ihania, valoisia kuviaan. Hänen mielessään heräsi ijäisyydentunne, tuon
suuren, mahtavan, käsittämättömän ijäisyyden, jonka huimaavassa
syvyydessä heijastuu jumalanajatusten majesteettisuus, ja se karkotti
tuskan tuoman lamauksen, jossa hän niin kauan oli kitunut. Hänen
katseensa lenti tähdestä toiseen, hänen mielikuvituksensa laajeni,
heikoista valousvista tuli etäisiä, salaperäisiä maailmoja,
aurinkokuntia, jotka äärettömyydessä kiersivät toisiaan. Ijäisyys ...
hänen ajatuksensa sekaantui, hän pelästyi, aivan kuin olisi hän äkkiä
tuntenut aavekäden kosketuksen... Mitä hän aikoi? Mennä yksin tuota
kauheaa äärettömyyttä kohti ... heittäytyä, kadota kuin atoomi
avaruuteen? Jumala -- Häntähän Ester ei tuntenut -- missä oli Hän, kuka
Hän oli, mikä noista myriaadeista maailmoista oli Hänen asuntonsa? Äiti
-- tapaisiko hän häntä enää -- ehkä oli hän jo menehtynyt, kadonnut,
haihtunut noihin pohjattomiin syvyyksiin?...

Kamala autiudentunne puristi kokoon hänen sydäntään, ja hän katseli
tuskaisesti vettä jalkainsa juuressa, löytääkseen siitä kuolemanrauhaa,
joka oli häneltä paennut. Mutta tuon suuren tähden kuva värähteli
vedenkalvossa: oli aivan kuin olisi ijäisyyden salaisuus sielläkin
kohdannut häntä.

"Ijäisyys ... mitä on ijäisyys ... mitä elämä? Minne kuljemme ...
kusta tulemme ... miksi elämme tätä kärsimysten ja pettymysten elämää?"

Nuo ajatukset, jotka heräsivät kuin pitkästä unesta, suhisivat
puolitajuisina hänen aivoissaan, ja silloin oli hän äkkiä kuulevinaan
Bengtin äänen, aivan niinkuin unessakin, alakuloisesti lausuvan nuo
juhlalliset sanat: "me ymmärrämme niin vähän taivaallista ylevyyttä..."

Kuinka ihmeellistä, että Bengt, uskonnosta väliäpitämätön Bengt, jonka
kanssa hän tuskin koskaan oli puhunut Jumalasta tai ijäisyydestä, oli
vaikuttava hänen sielunelämäänsä sanoilla, jotka todellisuudessa
varmasti olivat Bengtille itselleen vieraat!

Ei, hän ei voinut nyt kuolla; hänestä tuntui kuin olisi hänet
herättänyt ihmeen voimakas todellisuudentuuli, joka pakotti hänet
vastoin tahtoaan takaisin elämän taisteluihin.

Hänen sielussaan muodostui jotain uutta: himmeä, nyt vielä muodoton
tunne siitä, että hänet oli luotu tuota ijäisyyttä varten, jonka
olemassaolo oli hänelle selvinnyt ja joka oli hänen sielunsa herättänyt
unesta -- _sillä_ oli oikeus häneen, sille täytyi hänen elää...

Hän ei ollut vielä koskaan ajatellut olevansa ijäisyysolento; mainen
elämä, tuo hänen olemisensa satunnainen muoto, oli hänet raudanlujasti
kahlehtinut suruineen ja iloineen, pyyteineen ja kaihoineen; haudan
partaalla, suuren syvyyden reunalla tunkihe hänen sieluunsa ensi kerran
aavistus olemisen tarkotuksesta...

Hän lähti sillalta ja palasi kaupunkiin. Epätoivon nopein askelin oli
hän äsken kiirehtinyt tuonne, varmana päämäärästään; hitaasti ja
epäröiden, kuin vasten tahtoansa, pakon viemänä, joka oli tuohon
tahtoon tarttunut, palasi hän nyt kotiin. Kuljettuaan kappaleen matkaa,
hän pysähtyi, kääntyi ja heitti merelle pitkän, uneksivan katseen...

Kotiin tultuaan hän ensi työkseen repi palasiksi Bengtille ja
nuoruudenystävilleen kirjottamansa kirjeet. Sitten otti hän raamatun
hyllyltä, missä se monet kuukaudet oli koskematta seisonut. Pieni
hartauskirja, äidin antama, oli ollut hänen ainoana hengellisenä
lukemisenaan. Sitä käytti hän iltaisin ollessaan tavallista
surullisempi, mutta hänestä tuntui miltei aina, että mitä hän luki, oli
tyhjää ja sisällyksetöntä.

Hän istuutui kirjotuspöytänsä ääreen, laski kätensä raamatun kannelle ja
kuiskasi:

"Jumala, jos sinä minua estit kuolemasta, niin täytyy myös sinun
opettaa minua elämään..."

Hän avasi raamatun umpimähkään. Se aukeni 90:nnen psalmin kohdalta,
joka sisältää Mooseksen, jumalanmiehen, rukouksen. Ester luki:

"Herra, sinä olet meidän turvamme suvusta sukuun. Ennenkuin vuoret
olivat syntyneet ja sinä loit maan ja maailman, olet sinä Jumala
ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Sinä, joka annat ihmisten kuolla ja
sanot: tulkaa jälleen, te ihmisten lapset! Sillä tuhat ajastaikaa on
sinun edessäsi kuin eilinen päivä, joka meni ohitse, ja kuin vartia
yöllä. Sinä kaadat heitä kuin kaskea; he ovat kuin uni, niinkuin ruoho,
joka aamulla kukostaa... Opeta meitä ajattelemaan, että meidän kuoleman
pitää, että me ymmärtäväisiksi tulisimme! Käännä siis itsesi, Herra;
kuinka kauan? Ja armahda palvelijoitasi... llahuta meitä niitten
päivien suhteen, joina meitä vaivannut olet, niitten vuosikautten,
joina olemme onnettomuutta kärsineet!"

Kun Ester lopetti lukemisensa, vierivät kyyneleet hänen poskiaan
pitkin. Psalmin juhlallinen tunnelma, jossa tuntui vuosisatojen siipien
suhinaa ja alkuaikojen hämäryyttä, suli valtavasti tähtien ja yön
ylhäisyyteen, joka hänelle äsken oli kertonut ijäisyyden tarinan. Hänen
olentonsa sisin oli värähtänyt; hänestä tuntui, kuin olisi Jumala
yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa ensi kerran kulkenut hänen ohitseen
ja hän tuntenut Jumalan hengen puhalluksen.

Hän vaipui polvilleen ja kätki kasvot käsiinsä. Ajatukset, jotka hänen
mieleensä nousivat, olivat himmeät, epäselvät, hänen huuliltaan ei
päässyt kuuluvia sanoja, ei ääntä, mutta jotain sanomatonta,
käsittämätöntä laskeusi tänä hetkenä hänen sieluunsa, hiljaa ja
suloisesti, kuin äidinkäden lohduttava hyväily.




IX.


Yksinään, yksinäisempänä kuin kukaan, etsi Ester valoa. Äiti, joka nyt
enemmän kuin koskaan ennen olisi ollut hänen uskottunsa, oli poissa,
miehelleen hän ei voinut puhua, eikä heidän seurapiirissään ollut
ketään, joka olisi häntä ymmärtänyt. Monta kertaa tuumi hän mennä
seurakunnan kirkkoherran luo ja pyytää häneltä apua; mutta kuten aina
ennen, asettui ujous nytkin häntä estämään avaamasta sydäntänsä. Hänen
umpimielinen, suljettu luonteensa, -- tuo yksinäinen tunturijärvi, joka
toisinaan vilahteli hänen iloisten lapsensilmäinsä uneksivassa
katseessa, -- se pakotti hänet nyt omin neuvoin, muiden avutta,
pyrkimään totuuteen, ainoana johtonaan raamattu ja Jumalan ääni
sydämessään.

Hänellä oli paljon apua siitä, että hän ennen oli niin vähän lukenut
raamattua, niin että se nyt oli hänelle melkein kuin uutta. Sen
kauneudet esiintyivät hänelle heti elävästi ja selvästi; niitä eivät
häirinneet hengettömät muistolauseet, jotka niin usein lyijynä painavat
etsivää ajatusta.

Öin, päivin hän rukoili ja luki, kirjotti muistiin ja vertaili,
hankittuaan itselleen useampia raamattua selittäviä teoksia.

Hän tahtoi saada selvyyttä ihmeelliseen muutokseen, joka oli hänessä
tapahtunut sinä iltana, kun hän seisoi kuoleman portilla ja se
paiskattiin kiinni hänen edessään ja elämä häneen jälleen tarttui.
Hänessä riehui myrsky, tapahtui mullistus, heräsi uusia voimia -- nyt
tahtoi hän Jumalan sanasta saada selityksen tähän sieluntilaan. Äiti
oli usein puhunut "uudestisyntymisestä"; olikohan tämä ehkä sitä?

Niin löysi hän sen kohdan, jossa henkielämän salaisuudet kerääntyvät
polttopisteeseensä: Jeesuksen yöllisen puheen Nikodemuksen kanssa.
Silloin sai hänen sielunsa ikäänkuin survauksen, ja kirkkaan selvyyden
aalto valahti hänen ylitseen. Ja sinä hetkenä syttyi hänessä syvä
rakkaus tuota Jeesusta kohtaan, joka oli selvittänyt hänelle elämän
arvotukset, näkymättömänä seisonut hänen rinnallaan, kun hän oli
syvyyteen syöksymäisillään, ja nyt muutamin yksinkertaisin sanoin
johtanut hänet totuuteen. Hänen omansa tahtoi hän olla läpi koko
elämänsä, hänessä oli hän löytävä menetetyn itsensä, pirstoutuneen
olemuksensa, hänen kauttaan oli ijäisyysolento hänessä kasvava,
kehittyvä, ja hän itse oli tuleva siksi, mitä Jumala hänestä oli
aikonut...

Kaikki kävi niin kumman kirkkaaksi, että häntä miltei vapisutti. Eikö
tämä ollut ylpeyttä -- kuinka oli mahdollista, että hän, halpa,
taitamaton nainen, näki elämän totuudet, joita ajattelijat ja oppineet
olivat mietiskelleet väsyksiin asti? Mutta sitten löysi hän Jeesuksen
sanat: "Minä kiitän sinua, Isä, että kätkit sen viisailta ja ilmotit
sen yksinkertaisille". Niin, tieto, mietiskely ei ikinä voi löytää
elämän syvimpiä totuuksia, joll'ei sillä ole uskon ja rakkauden
taikasauvaa. Ei tieto, ei viisaus voi opettaa korvaa orkesterin
sävelkohinassa erottamaan epäpuhdasta ääntä eikä liioin elämän pauhussa
tuntemaan ijäisyyttä janoovan sydämen syvintä sykähdystä... Ja niin
voivat myös ainoastaan usko ja rakkaus _nähdä_ sen maailman, jonka
perustana ne itse ovat...

"Uudestisyntyminen käsittää siis sen", ajatteli hän, "että ihminen
_näkee_ Jumalan valtakunnan, näkee Hänen henkensä salaisen työn, syntyy
ijäisyyselämään, huomaa ijäisyysolennon itsessään ja muissa. Siksi
kaikki, jotka eivät Kristusta tunne, kuolevat kadotettuina, sillä se,
mikä on ijäisesti pysyvää, ei ole heissä vielä syntynyt, he kuolevat
tomun lapsina, kuolevat lihassa -- 'mikä lihassa syntynyt on, on
liha'... Ja minä olin niin lähellä kuolemaa, olin mennä tuon suuren
pimeyden läpi silloin, kun ijäisyysolento minussa vielä nukkui ...
ihmekö siis, että kauhistuin ijäisyyttä, kun ensi kerran siihen
katsahdin... Nyt tiedän myös, miksi uudestisyntyminen on rakkauden
syntyminen sydämessämme: kun tuntee ijäisyysolennon omassa itsessään,
alkaa rakastaa lähimmäistään... Minä ... kuinka minä ... _vihasin_
Bengtiä, sillä minä ymmärsin vain sitä, mikä on lihasta ... nyt tiedän,
että hänen henkensä on ijäinen ... sitä rakastan, sen tahdon
rakkaudella ja rukouksella saada hänessä esiin..."

Ja oli kuin olisi hän lukiessaan, miettiessään ja tutkiessaan taas
vähitellen tuntenut itsensä persoonallisuudeksi, tunne, joka viime
vuodet oli ollut kadoksissa. Pala palalta löysi hän oman itsensä ja
liitti nuo pirstat yhteen Jumalan sanan valossa. Hänessä kehittyi uusia
voimia; kaikki se, mikä kuluttavan tuskan ja Bengtin ankaruuden
painosta oli huojunut ja sortunut, nousi jälleen ja muodostui
selväpiirteisenä määrätyn keskuksen, hänen syvemmäksi ja
sydämellisemmäksi käyneen olentonsa ytimen, ympärille. Ensi kerran
eläissään kohtasi hän itsetietoisena oman itsensä; hänen
yksilöllisyytensä erikoisuudet pääsivät esiin ja hänen sielunsa himmeät
piirteet kävivät selviksi ja varmoiksi.

Koska hän ilman ihmisapua, osaamatta määrättyjä oppisanoja ja
lauseparsia, yksin oli taistellut Jumalan kanssa, sai hänen
kääntymyksensä vallan itsenäisen luonteen. Vieno, syvä haaveellisuus,
joka oli hänen olentonsa perussävel, tuli hänen uuden henkisen elämänsä
kautta esiin ja loi siihen runollista hohdetta. Kun hän ensi kerran
kääntymyksensä jälkeen astui kirkkoon, vaipui hän hurmaantuneena
korkean holvin jaloon tunnelmaan ja virsi tuuditti hänet suloisiin,
äärettömiin unelmiin. Hänestä tuntui kuin painaisi Jumalan
majesteettisuus hänet tomuun ja samalla kohottaisi kaiken yläpuolelle,
urkujen sävelet kuohahtivat esiin ijäisyyden syvyyksistä, joista kuului
autuaitten kiitosvirsiä, äidin kirkastuneet kasvot säteilivät hänelle
hymyten, ja hän värisi kaipauksesta ja onnesta...

Vähitellen, ilman että Bengt ja Ester sitä aluksi huomasivat, tapahtui
heidän suhteessaan muutos. Ester ei enää koskaan vastustanut Bengtiä,
ja uhkamielisyys, joka aina oli vaikuttanut kuin sähkökipinä Bengtin
itsevaltiaaseen luonteeseen, oli kadonnut. Sitä vastoin ryhtyi Ester
sellaiseen, minkä viime aikoina oli kokonaan laiminlyönyt: hän teki
ehdotuksia, antoi alkuajatuksia ja osotti siinä tarmoa, joka herätti
Bengtin ihmetystä ja hämmästystä. Niin, hän oli muuttunut,
suunnattomasti muuttunut muutamassa kuukaudessa; missä Bengt ennen
kohtasi jotain mitätöntä tai hempeää ja kyynelistä tai ubkamielistä ja
värisevää, sen sijalla oli nyt jotain niin lujaa, ett'ei hän voinut
sitä järkyttää. Mistä se johtui, mitä oli tapahtunut? Bengt ei
ymmärtänyt sitä, ja kuten tavallista, karkotti hän niin usein kuin
mahdollista luotaan nuo ajatukset, jotka eivät olleet hänestä lainkaan
mieluisia. Mutta siitä huolimatta heräsi hänessä joskus pistävää
uteliaisuutta tullessaan lähelle tuota salaperäistä voimaa, joka päivä
päivältä näytti valtaavan hänen kotinsa ja luovan hänen vaimonsa
piirteet kuin uusiksi hänen silmissään. Varsinkin eräs erityinen tunne
täytti hänet toisinaan synkällä suuttumuksella, tunne, jota hän ei edes
tahtonut itselleen myöntää: hän näet joskus tunsi ikäänkuin
kutistuvansa Esterin edessä; sanat, jotka ennen olivat kajahtaneet niin
mahtipontisina ja täyteläisinä, kun hän ne oli singahuttanut,
kimmahtivat nyt takaiin, jättäen jälkeensä ilkeästi surisevan kaiun...

Ensi aikoina sen jälkeen, kun Ester oli Jumalan löytänyt, eli hän kuin
vaipuneena ihaniin unelmiin siitä rakkaudesta, joka oli palauttanut
hänet elämään, rakkaudesta, joka salaisena lähteenä pulppuaa elämän
ilmiöiden pinnan alla, ja hänen sielunsa auennut korva kuunteli alati
sen suloista, salaperäistä lorinaa. Mutta tuli hetki, jolloin hän
heräsi uneksimisestaan, jolloin todellisuus tarttui häneen ja hän
tunsi, että elämä asetti hänelle uusia vaatimuksia. Tähän asti oli hän
ollut kuin varjo omassa kodissaan; hän oli ollut kaunis lelu
vierashuoneessa, hieno pöytäkoriste Bengtin päivällisissä, ei muuta.
Nyt nousi hänen ehjäksi kasvanut, itsetietoinen persoonallisuutensa
vaatimaan oikeutta ja velvollisuutta itse hallita kodissaan.

Mutta vastarinta oli ankarampi, kuin hän oli ajatellut. Oli paljo
mahdollisuutta voittaa Bengt, ehkä enemmän kun Ester aavistikaan, mutta
ei ollut mitään mahdollisuutta voittaa vanhaa taloudenhoitajatarta.
Charlotte neiti ei mielinyt hellittää ohjaksista; kaikki Esterin sen
suuntaiset yritykset hän torjui säälittävinä ja naurettavina, ja kun
tämä tahtoi vaikuttaa häneen ankaruudella, oli Charlotte neidin hymy
niin kylmä, että se olisi jäätänyt itse Bengtinkin, jos hän sen olisi
sattunut näkemään. Ylpeyden ja pahantuulisuuden raudanlujassa muurissa,
jota Charlotte neiti käytti suojanaan Esterin kaikkia hyökkäyksiä
vastaan, ei ollut pienintäkään rakoa.

Silloin teki Ester jyrkän päätöksen: päätti erottaa Charlotte neidin
palveluksestaan.

Eräänä aamupäivänä -- Esterin mielestä oli paras toimia sillä välin,
kuin Bengt oli poissa kotoa -- keräsi hän kaiken rohkeutensa ja meni
huoneeseen, missä Charlotte neiti -- jolla oli keittäjä apulaisenaan,
joten hän siis voi käyttää useita tunteja päivässä lukemiseen ja
ompelemiseen -- istui kutoen kaikessa rauhassa. Kun Ester astui sisään,
käänsi hän hieman päätään ja heitti häneen silmäyksen, joka sai Esterin
koko kerätyn rohkeuden luhistumaan, kuin "lumivuori" heleässä
auringonpaisteessa. Mutta Esterille tuli oma epätoivoinen asemansa
avuksi; hän oli mennyt niin pitkälle kuin saattaa, niin ettei hän enää
voinut väistyä, vaikka hän kyllä mielellään olisi juossut tiehensä.

"Tulin sanomaan Charlottelle", alkoi hän levollisella, milt'ei jyrällä
äänellä, "että minusta on meidän parasta erota. Charlotte kaipaa lepoa
pitkän, rasittavan palveluksen jälkeen, ja minä olen liian nuori
emännäksi niin vanhalle palvelijattarelle. Me emme sovi toisillemme."

Nämä kamalat sanat synnyttivät hiljaisuuden, niin syvän ja synkän, että
Ester osottamastaan tyyneydestä huolimatta oli milt'ei tukehtua.
Charlotte neidin sisimmät tunteet ja ajatukset jäivät Esterille ijäksi
tuntemattomiksi, sillä tämä oli kuin egyptiläinen sfinksi
yhteenpuristettuine huulineen ja puoleksi suljettuine silmineen.
Viimein sanoi hän lyhyesti: "Niin, parastahan tuo lienee, sillä ei
kukaan jaksa palvella niin häijyä ja riitaista ihmistä kuin teidän
armonne."

Mutta nuo sanat kuultuaan haihtui Esterin pelko kokonaan.
Vastustamattomasti vaikutti hänen luonteensa leikilliseen puoleen
ajatus, että kookas, tuima, kyömynenäinen Charlotte neiti ei muka
tulisi toimeen hennon, lempeän emäntänsä kanssa; Esterille tuli siitä
iso ilo ja hän purskahti nauramaan. Mutta se olisi hänen pitänyt jättää
tekemättä, sillä siten pääsivät kaikki vihan henget neiti Charlottessa
valloilleen, eikä niitä ollut vähän, eivätkä ne liioin olleet
mitättömiä, vaan mahtavia voimia, jotka silmänräpäyksessä saivat
kokonaisen raivonsanojen tulvan syöksymään hänen huuliltaan. Ester ei
koettanutkaan puolustautua; pari kertaa turhaan huudettuaan: "vaiti,
vaiti, kaikin mokomin vaiti...", käänsi hän Charlotte neidille selkänsä
ja kiiruhti pois. Mutta Charlotte neiti lähti keittiöön, survaisi
hämmästynyttä keittäjää, niin että tämä lennähti kauas uunin luota,
heitti ilman vähintäkään syytä hellirenkaat sinne tänne ja huusi
padoilleen ja pannuilleen -- sekä niille, joilla oli korvat, että
niille, joilla niitä ei ollut -- sydämestään säälivänsä hyvää, sävyisää
isäntäänsä, jolla oli niin vallanhimoinen ja pahasisuinen vaimo, ja
lisäsi silloin tällöin kamalan uhkaavasti: "Sitä saa hän koko
loppuikänsä katua!"

Omaan huoneeseensa tultuaan teki Esterin ensin kovin mieli heittäytyä
sohvaan ja itkeä elämän pikku harmeja, mutta hän voitti itsensä: hän
oli niin varma siitä, että oli täyttänyt vaikeankin velvollisuutensa,
ja tuo varmuus auttoi häntä vapautumaan epämieluisesta vaikutuksesta,
jonka Charlotte neiti oli häneen tehnyt.

Iltapuolella, kahvia juotaessa, Ester hieman epävarmasti ja hätäisesti
virkkoi:

"Bengt, minun täytyy kertoa sinulle jotain -- jotain, mitä on
tapahtunut..."

"Oho! Mitähän sitten, koska näytät niin kiihtyneeltä ja
juhlalliselta..."

"Niin -- erotin vanhan Charlotten palveluksesta..."

Bengt hämmästyi niin, ett'ei voinut vastata, tuijotti vain Esteriin,
kuin olisi Ester puhellut unissaan tai kuin olisivat hänen ajatuksensa
sekaantuneet.

"Se ei liene tarkotuksesi", sanoi hän lopuksi kylmästi.

"Kyllä, se on tarkotukseni", vastasi Ester vilkkaasti, "sen täytyy
tapahtua. Charlotte on saanut täällä liian suuren vallan, hän hallitsi
itsevaltijaana sekä meitä että palvelijoita, ja sinä luulit, että hän
hoiti hyvin taloutta, mutta kaukana siitä -- hän oli suuri tuhlari. Hän
on kaikki määrännyt -- _kaikki_ ... minulla ei ole ollut mitään
sanomista; jos halusin tehdä muutoksia, niin en voinut... Siksi pidin
velvollisuutenani erottaa hänet..."

"Mutta eikö sinusta olisi myös ollut velvollisuutesi ensin neuvotella
minun kanssani?" vastasi Bengt jääkylmän ivallinen ilme katseessaan.

"Niin", vastasi Ester punastuen, "se on kyllä totta, ja pyydän sinua
suomaan anteeksi, jos tein pahoin. Mutta tunnustan tehneeni sen
tahallani ... tarkotan, että tahallani en kysynyt sinulta, sillä olin
lujasti päättänyt, että Charlotten oli muutettava pois, ja pelkäsin
vastarintaasi... Sillä en tahdo enää olla kuin varjo omassa kodissani,
en tahdo kohdata häijyjä, pilkallisia katseita, kun käsken, että ruokaa
on vietävä köyhäinhuoneelle tai että pari köyhää pienokaista saa syödä
keittiössämme. Tahdon tuntea, että minulla Ester Falkensterninä on
velvollisuuksia eikä ainoastaan etuja... Ja tuota kaikkea en voinut
saada, niin kauan kuin vanha, itsevaltainen Charlotte oli
paikoillaan..."

Bengt istui nojaten tuolin selkämystään ja tarkasteli Esteriä puoliksi
suljetuin silmin. Hänen vihansa oli lauhtunut ja ihmeen kiusallinen
uteliaisuus kalvoi hänen mieltään.

"Ester", sanoi hän viimein, peitellen mielenliikutusta, joka hänessä
kuitenkin vallitsi, "mitä on tapahtunut? Jo jonkun aikaa et ole enää
ollut kaltaisesi ... jotain on sattunut ... sinussa on jotain
vierasta ... olen sen kauan tuntenut, nyt tahdon tietää, mitä se
merkitsee ... mitä ... suoraan sanoen ... mitä on tapahtunut?"

"Iloitsen, että kysyt minulta", vastasi Ester liikutettuna, "monta
kertaa on mieleni tehnyt puhua kanssasi, mutta en ole voinut ... en
uskaltanut... Niin, Bengt, jotain hyvin ihmeellistä on tapahtunut. Olen
löytänyt pohjan elämälleni, minä, joka olin kuin ajelehtiva lastu, joka
en ymmärtänyt omaa itseäni, joka olin aseeton kaikkea ja kaikkia
vastaan, minä olen löytänyt keskipisteen elämälle, ja siinä
keskipisteessä löysin taas koko tuuliajoisen, pirstoutuneen itseni...
Ja se tapahtui siten, että vapahtajani Jeesus Kristus opetti minut
uskomaan Jumalaan ja sanomaan häntä Isäkseni..."

"Sinusta on siis tullut herännäinen", sanoi Bengt, katsoen häneen
syvästi halveksien, "mutta miten ihmeessä se on käynyt päinsä? En ole
vilahdukseltakaan nähnyt tuota välttämätöntä välittäjää: pappia ...
saarnaajaa ... kolportööriä..."

"Ei minulla ole ollut mitään välittäjää, Jumala itse puhui minulle
sanassansa, niin, taivaastansa", vastasi Ester hiljaa, ja hänen
kohotettuun katseeseensa tuli suloisen uneksiva, haaveksiva ilme.

"No, olisihan minun pitänyt jotain sellaista aavistaa ... tämäkö siis
puuttui, että kotimme olisi oikein iloinen ja avio-onnemme täydellinen!
Ja niin sanotun uskosi ensimmäinen hedelmä on, että ajat pois
uskollisen palvelijan. Ehkä tahdot muitakin karkottaa talosta? Ehkä
haluat antaa minulle lähtöpassit ... sano vain suoraan, kyllä koetan
täyttää toivosi _ilman_ sanottavaa kaipiota, usko pois..."

"Vaiti, vaiti, Bengt, älä lausu niin kovia sanoja, sitä en ole
ansainnut. Toivon päinvastoin, että Jumalan avulla voin tehdä sinut
onnellisemmaksi, kuin koskaan olet ollut. Murtuneen onnemme raunioille
on jotain uutta kohoava, -- ehkä ei niin kauniina ja haaveellisena kuin
kerran ajattelimme, -- mutta sen sijaan on se oleva jotain pysyvää..."

"Raunioille!" keskeytti Bengt, ja hänen äänensä kylmä ylenkatse muuttui
kiihkeäksi vihaksi, "sinä siis olet ollut tähän asti ainoastaan
onneton? Sinäpä kerrot hauskoja, ilahuttavia uutisia..."

"Niin, Bengt, minä olen ollut onneton nainen ... olen ollut niin
suruinen ja väsynyt, että vihasin elämää ... sydämeni on vuotanut
verta, kunnes verilähteet kuivuivat..."

"Olet mieletön, Ester, mitä surtavaa sinulla on ollut?"

Ester nojasi päätä kättä vasten ja katseli eteensä alakuloisin,
uneksivin katsein.

"Muistatko, miten käyttäydyit äitiä kohtaan?" sanoi hän viimein
matalalla äänellä.

"Äitiäsikö kohtaan? Kyllä, hyvin sen muistan. Muistan, että aina olin
ystävällinen ja kohtelias hänelle, minä kutsuin hänet kotiini ja että
olisin pitänyt huolta hänen vanhuudestaan, joll'ei hän varsin
rakastettavasti olisi kieltäytyen kiittänyt tarjouksestani. Niin
ett'eihän se voine antaa aihetta suruun?"

Ester säpsähti. Hän muisti kerran valehdelleensa Bengtille ja hän
tunsi, että hänen nyt oli kerrottava siitä.

"Ensiksikin tahdon ilmottaa sinulle, Bengt, ett'ei äiti sinun
tarjoustasi hylännyt. Minä en hänelle siitä koskaan puhunut..."

"Sinä siis valehtelit sanoessasi, että olit muka puhunut?"

"Niin. Ajatus, että sinä ehkä pakottaisit minut ottamaan esiin
ehdotuksen, jonka tiesin äitiä loukkaavan, tai, mikä vielä pahempi,
että itse sen esittäisit, se pelotti minua niin, että tuskin tiesin,
mitä sanoin. Sinä sait minut vallan kuolemankauhuun, niinkuin monasti
muulloinkin..."

Bengt ei vastannut; hän heitti Esteriin halveksivan katseen, kohautti
olkapäitään ja kääntyi pois.

"Niin, Bengt", jatkoi Ester, "sinä tiedät, yhtä hyvin kuin minä, että
hartain halusi oli päästä äitiraukasta. Tietysti voi _sanoa_ mitä
haluaa, voi käyttää kokonaista liutaa kauniita korulauseita peittämään
totuutta, -- niinhän sinun tapasi yleensä on ollut -- mutta totta on,
että häikäilemättä tahdoit lähettää äidin muuanne, koska hän oli liian
vähäpätöinen..."

"Nyt valehtelet taas, Ester!" keskeytti Bengt ja löi kätensä pöytään,
"se, mitä sinä nimität häikäilemättömyydeksi, oli hienotunteisuutta;
tiesin, kuinka paljon ikävyyksiä saisitte kokea erilaisen asemanne
vuoksi, ja niistä tahdoin teitä säästää, vaikka sinä et koskaan minua
ymmärtänyt, vaan käänsit kaikki pahaksi. Että seikat sellaiset kuin
syntyperä, rikkaus ja sivistys eivät ole minulle yhdentekeviä, sen saat
suoda anteeksi, en ainakaan ole pahempi kuin moni muukaan..."

"Sinä tiesit, miten rajattomasti rakastin äitiäni", jatkoi Ester,
kiinnittämättä huomiota hänen viime sanoihinsa, "ja sinä tiesit, että
onnellisempaan asemaan päästyäni olisi suurin riemuni ollut ilahuttaa
hänen elämäänsä. Sinä tiesit, että jos hänet olisi lähetetty pois
siksi, että hän oli meille vastukseksi, olisi hän kuollut -- ja niin
minäkin..."

"Ei, suo anteeksi, sitä en tiennyt. Että rakastit äitiäsi, sen näin
kyllä, ja se oli minusta sekä luonnollista että kaunista, mutta
sairaaloista, kiihottunutta rakkauttasi häntä kohtaan käsitin vasta
myöhemmin. Luulin sinua raitissieluiseksi naiseksi, Ester, naiseksi,
joka osaisi rakastaa toista yli kaiken, mutta se oli erehdys, vain
ulkomuotosi on naisen -- sen takana on tyhjyyttä ... tyhjyyttä ja
puolihullun houreita..."

"Bengt, teet minulle vääryyttä! Rakastin sinua niin suuresti kuin
nainen voi rakastaa -- sinä olit sankarini, ihanteeni -- jumalani,
sillä muuta jumalaa ei minulla ollut. Mutta sinä mursit sydämeni
kovuudellasi, etkä vain sitä, vaan koko olemukseni, koko
persoonallisuuteni. Sinä vaadit, ett'ei minulla olisi ainoatakaan omaa
mielipidettä, tuskin omaa ajatusta. Kaiken piti sulaa sinuun ja uusiin
oloihin. Minun piti tahtoa kaikkea, mitä sinä tahdoit, vaikka se olisi
ollut minulle vastenmielistä ja loukkaavaa. Mutta sinä vaadit
mahdottomia. Unohdit yhden seikan, sen, että minä mitättömyydessäni
olin kuitenkin _oma itseni_, en vain osa sinusta tai mielipiteittesi
kaiku. Niin vaatimaton kuin persoonallisuuteni olikin, tahdoin
kuitenkin mieluummin olla ehjästi oma itseni kuin osa toisesta. Mutta
sitä et ikinä käsittänyt. Sinä tahdoit Ester Hermansonin haihtuvaksi,
köyhän muotiompelijan tyttären häviäväksi, ja vain rouva Falkenstern
oli jäävä jäljelle. Mutta siihen en suostunut; tahdoin aina pysyä juuri
Ester Hermansonina, köyhän, halveksitun äitini tyttärenä, vaikka olin
rikas, ihailtu rouva Falkenstern... Siinä piili minun voimani, jota ei
edes sinun tahtosi voinut taivuttaa... Mutta olin vähällä sortua
taistelussa, olin syöksyä kadotukseen, kunnes löysin Kristuksen ja
hänen kauttaan oman itseni..."

Bengt oli koko ajan tarkastellut Esteriä pilkallisin katsein.

"Mikä uuden ajan profeetta on opettanut sinut noin liikuttavasti
huolehtimaan omasta 'itsestäsi' ja 'persoonallisuudestasi'?"
kysyi hän, kun Ester vaikeni. "Mutta nyt tahdon _minä_ pitää myös
pienen esitelmän, nyt kiinnitämme huomiomme hetkeksi _minun_
persoonallisuuteeni. Saatpa kuulla, miten minua on mielestäni kohdeltu
sillä aikaa, kun sinä kuljit ja omissa silmissäsi näyttelit marttyyrin
osaa. Luulet ehkä, että minun oli helppo päättää tarjota sinulle käteni
ja voittaa oma sisäinen vastarintani. Mutta nyt kerron sinulle, mitä en
olisi kertonut hyvälle, rakastavalle vaimolle: että tuo taistelu oli
elämäni vaikein ja että ainoastaan luja ja puhdas rakkauteni, jota sinä
niin ylimielisenä olet halveksinut, antoi minulle voiman voittaa itseni
ja tarjota käteni muotiompelijattaren tyttärelle. Olisin _voinut_
menetellä toisin sinua kohtaan, olisin voinut vain leikkiä sinulla,
voittaa sydämesi ja sitten jättää sinut... Mutta siitä sinut säästin,
koska olit minulle rakkaampi kuin ylpeyteni -- ja se merkitsee paljon
se. Annoin sinulle vanhan aatelisnimen, korotin sinut Ruotsin
rikkainten naisten joukkoon, tuhlasin sinulle rakkautta, tarjosin
äidillesi runsaan ylläpidon, niin, olinpa niin hienotunteinen, että
tahdoin pitää huolta hänen sisarestaankin, vanhasta neidistä, jota en
koskaan ole nähnyt, jonka nimeä en edes tiedä. Olin aina ajatellut,
että vaimoni -- jos lainkaan naimisiin menisin -- oli oleva
korkeasukuinen ja hienosti sivistynyt nainen, niinkuin äitini -- mutta
sinun tähtesi masensin kaikki nuo perityt mielihaluni. Ja nyt nainen,
jonka tähden kaiken tuon olen uhrannut, ei häpeä syyttää minua siitä,
että muka olen murtanut hänen sydämensä ja surmannut hänen
'persoonallisuutensa'..."

Ester istui hetken vaiti ja katseli maahan.

"Totta on, että paljon olet tehnyt minun tähteni, Bengt", sanoi hän
lopuksi, "mutta unohdat, ett'ei ihminen elä vain leivästä..."

"Sinä väännät taas sanani ja tekoni. En antanut sinulle vain leipää --
olihan sen takana jotain ihanteellista, ihanteellisinta kaikesta:
rakkauteni, joka antoi minulle voimaa noihin uhrauksiin. Mutta sitä et
ole ymmärtänyt, sinä olet sydämesi pohjasta ollut vielä ylpeämpi kuin
minä, sillä sinä et ole edes koskaan tahtonut myöntää minun mitään
uhranneen, et koskaan ole osottanut ja luultavasti et myöskään tuntenut
mitään kiitollisuutta minua kohtaan. Jollen olisi liian ylpeä,
sanoisin, että _sinä_ olet kylmyydelläsi ja kiittämättömyydelläsi
murtanut minun sydämeni. Nyt sanon minä puolestani: sinä olet tehnyt
elämäni kolkoksi..."

Ester istui taas ääneti ja taisteli itsensä kanssa. Ihmeellinen,
suloinen tunne Jumalan rakkaudesta, joka hiveli hänen ajatustaan ja
tunnettaan, ei suvainnut katkeruuden enää elää, jumalallinen lämpö
hänen sielussaan sulatti sen milt'ei heti.

"Bengt", sanoi hän nousten ja ojentaen kätensä miehelleen, "jos rikoin,
jos olin kiittämätön ja vaativa, niin pyydän sydämestäni anteeksi.
Tahdon koettaa tästä lähtein olla sinulle parempi vaimo."

Bengt ei vastannut heti. Esterin sanat, hänen lempeä äänensä ja
kyyneleiset silmänsä saivat hänet niin hämmästyksiinsä, että hänen
ajatuksensa ikäänkuin menettivät tasapainonsa. Hänessä välähti himmeä
tunne siitä, että hänenkin pitäisi pyytää jotain anteeksi. Mutta muut
tunteet sen pian karkottivat. Hänestä oli koko tämä kohtaus liiotellun
tunteellinen, ja se kiusotti häntä. Jäykästi, hieman alentuvasti
hymyillen tarttui hän ojennettuun käteen ja vastasi lyhyesti:

"Niin, annan sinulle anteeksi. Ja nyt, koettakaamme unohtaa entiset, se
on minunkin hartain toivoni

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/37334