← catalogue

Maantieteellisiä kuvaelmia erityisistä maista ja kansoista

by Various · Finnish · Gutenberg #37247 · 751,154 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Maantieteellisiä kuvaelmia erityisistä maista ja kansoista
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Maantieteellisiä kuvaelmia erityisistä maista ja kansoista

Author: Various


        
Release date: August 29, 2011 [eBook #37247]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/37247

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAANTIETEELLISIÄ KUVAELMIA ERITYISISTÄ MAISTA JA KANSOISTA ***




Produced by Tapio Riikonen






MAANTIETEELLISIÄ KUVAELMIA ERITYISISTÄ MAISTA JA KANSOISTA

Kirja Kouluille ja Kodeille


Karl Kastman'in ja Thor Brunius'en
toimittamana.


Kolmannesta parannetusta painoksesta suomentnut ja Suomea koskevan
osan lisännyt K. K--s.


Helsingissä 1882.
G. W. Edlund, kustantaja.
J. C. Frenckell'in ja Pojan kirjapainossa.



SISÄLLYS:

_Euroopa_, Mauer'in, Fix'in y.m.m. mukaan
Suomen luonto, K. F. Ignatius'en mukaan
Suomen kansasta, Z. Topelius'en mukaan
Helsingin satama
Kansan luonne ja tavat Saarijärven pitäjässä, Runeberg'in mukaan
Saima, Topelius'en mukaan
Punkaharju, Topelius'en mukaan
Imatra, Topelius'en mukaan
Oulunjoki, Topelius'en mukaan
Aavasaksa, Topelius'en mukaan
Venäjä, Pommerilaisen lukukirjan mukaan
Venäläiset, J. C. Petrin mukaan
Pietari-Moskova, Hellwald'in y.m. mukaan
Etelä-Venäjän arot, Klöden'in y.m. mukaan
Ruotsin luonto, E. G. Geijeri'iltä
Lappalaiset, Päivärinnan mukaan
Tukholman asema, J. F. Barh'in mukaan
Tukholman linna, Päivärinnan mukaan
Norjan luonto, Schübeler'in mukaan
Hammarfest, Gustaf Thmée'n mukaan
Seelanti ja Kyöpenhamina, Meijer'in ja Müggen mukaan
Meriheittomaat Schleswig'in länsirannikolla, Richelieu'lta
Islanti, Schouwe'n y.m. mukaan
Brittein valtakunta, Pommerilaisen lukukirjan mukaan
Englantilaiset, Hellwald'in y.m. mukaan
Skotlannin ylämaan asukkaat, Schopenhauer'ilta
Irlantilaisen kansan köyhyys, Richia'lta
Lontoo, S. Petersen'iltä
Lontoon laivatokat, M. Schlesinger'iltä
Englantilaiset kilpa-ajajat, S. Petersen'in mukaan
Elämä Englannin kivihiilikaivoksissa, S. Petersen'in mukaan
Ranska, Berthelt'iltä
Parisin eläintarha, Carus'in ja Bellstab'in mukaan
La Cité (Saint Louis'in saari), Schöppner'in mukaan
Les Lambes'in hietanummi. Westerberg''iltä
Toulon, Berthelt'in mukaan
Silkin viljeleminen, Stichler'in mukaan
Ranskalaiset, Hellwald'in mukaan
Mont Blanc, Onkel Brisson'in iltakertomusten mukaan
Belgia ja sen asukkaat, Kutzner'in, Daniel'in ja Riehl'in mukaan
Alankomaat (Hollanti), Pommerilaisen lukukirjan mukaan
Broek, Mauer'ilta
Saksan rannikko, A. Lewald'ilta
Hamburg, Kutzner'ilta, Daniel'ilta y.m.
Rhein, Bugenhagen'in mukaan
Viinimaa, J. Mauer'ilta
Böhmi ja sen kansa, Thornton'in mukaan
Erzgebirge, Engelhardt'ilta
Karlsbad, Meijer'iltä
Tyrolilainen, Duller'ilta
Wieliczkan suolakaivokset, Scholz'ilta
Schweiz, Mauer'ilta
Vuorivuohen pyynti, Vogler'ilta
Hispania ja Portugali, Pommerilaisen lukukirjan mukaan
Italia, Pommerilaisen lukukirjan mukaan
Venedig (Venezia), Berthelt'in mukaan
Rooma (Rom), Hellwald'in y.m. mukaan
Karnevali, Göthen mukaan
Etna, Richter'in, Hogg'en y.m. mukaan
Herkulanum ja Pompeji, von Grabe'n mukaan
Neapelin katuelämä, Mayer'ilta
Kreikkaan maa, Kold'ilta
Kreikkalaiset, Kold'ilta
Olympia, Meyer'ilta
Konstantinopoli, J. Murhard'in y.m. mukaan
Turkkilaiset
Turkkilaisten hautajaiset ja hautajaistavat, Andersen'in y.m. mukaan

_Aasia_, Gruben mukaan
Siperia, Berthelt'in mukaan
Tutkimusmatkoja Pohjoisella Jäämerellä ennen Koillisväylän löytämistä,
  Josef Lindquist'iltä
Koillisväylä, Josef Lindquist'iltä
Tsjuktsjit, Josef Lindquist'iltä
Matkustus Siperian virroilla, Hansteen'in mukaan
Itä-Aasian arot, Berthelt'in mukaan
Bokharan elämä, Wamberg'in mukaan
Japani ja sen asukkaat, B. Heinen, Siebod'in y.m. mukaan
Japanilainen huone
Tokio (ennen Jedo), Hellwald'in y.m. mukaan
Kiinalaiset, Mauer'in mukaan
Kananhöyhenhuone Pekingissä, tanskalaisen kuukauslehden mukaan
Eräs päivällinen Kiinassa, Billen matkustuksesta maan ympäri
Hautajaiset Kiinassa, Davis'in mukaan
Java, Kutzner'in ja Schleiden'in mukaan
Dajakit Borneon saarella, "Das Ausland'in" mukaan
India, Mauer'ilta
Benares, Meyer'in mukaan
Persia ja Persialaiset, Nösfelt'iltä
Pidot erään ylhäisen Persialaisen luona, Kotzebue'lta
Arabia, Krappen ja Bougemont'in mukaan
Kahvipuu, Stichler'iltä
Sinai, R. von Kraemer'in mukaan
Jerusalem, R. von Kraemer'in mukaan
Omar'in Moskee ja pyhänhaudan kirkko, R. von Kraemer'in mukaan
Libanon setripuut, Bässler'in ja Kutzner'in mukaan

_Afrika_, Mauer'in ja Erslev'in mukaan
Egypti ja sen asukkaat, Barthy'n ja Döbel'in mukaan
Aleksandria. -- Kaivo, Hellwald'in y.m. mukaan
Egyptiläinen rakennustaide, Wetter'iltä
Dervischiläiset, R. von Kraemer'in mukaan
Jalopeuran pyynti pohjoisessa Afrikassa, norjalaisesta kuukauslehdestä
Sahara, Anhaltilaisesta lukukirjasta
Dahomein neekerivaltakunta, Forbes'in mukaan
Kapmaa, Anhaltilaisesta lukukirjasta
Buschmaanit, Nösfelt'in mukaan

_Amerika_, Hellwald'in y.m. mukaan
Vihantamaa (Grönlanti), Straus'ilta ja Löffler'ilta
Eskimot, saksalaisesta aikakauskirjasta
Malemutilaiset, Hellwald'in mukaan
Niagaran putous, Berthelt'in y.m. mukaan
New-York, Berthelt'in y.m. mukaan
Kotielämä Yhdysvalloissa, Kutzner'in mukaan
Indianit, C. W. Kastman'in mukaan
Amerikaan muuttaminen, C. W. Kastman'in mukaan
Mississipin ruohotasangot (Prairiet), saksalaisen lukukirjan mukaan
Prairie (ruohotasanko) tulessa, Marryat'in mukaan
Kalifornia, Mauer'in y.m. mukaan
San Francisco, Kaunegiesser'in mukaan
Kiinalaiset, Hellwald'in mukaan
Elämä Mexikossa, Hellwald'in mukaan
Kansanhuvit Mexikossa, Mason'in mukaan
Habana, Ziegler'in y.m. mukaan
Etelä-Amerikan Llamas. Orinoco, Berthelt'iltä
Brasilialaisten tavat ja elämänlaatu, Guthsmuths'ilta
Amazon-virta, Münsterberg'iläisestä lukukirjasta
Rio Janeiro, Nösfelt'iltä
Eräs päivä Perun ylängöllä, Tschudi'ltä
Matkustus Magdalena-virralla, Andrén mukaan
Patagonialaiset, Müller'in mukaan

_Australia_, Münsterberg'iläisestä lukukirjasta
Tahiti, Münsterberg'iläisestä lukukirjasta
Uusi Seelanti, Münsterberg'iläisestä lukukirjasta




EUROOPA.


Euroopan pinta-ala on 180,000 maatieteellistä peninknlmaa. Idässä
yhdistyy se Aasiaan. Jos tahtoisimme matkustaa näiden molempain
maanosain rajaa päästä päähän, niin olisi meidän kulettava 360
peninkulmaa. Kaikkia muita Euroopan sivuja rajoittaa meri, jonka tähden
sitä voidaankin pitää suurena niemimaana.

Jos emme ota niemimaita lukuun, muodostaa Euroopan manner kolmion,
jonka yksi kulma on Urali-vuorten pohjaispäässä, toinen Kaspian meressä
ja kolmas Biskajan lahdessa. Tästä pistäytyy viisi suurta niemimaata:
kaksi pohjaiseen ja kolme etelään. Eteläiset niemimaat ovat
Välimeressä; ne alkavat maanosan päävuorista; ne kasvavat niistä,
niinkuin puu kasvaa juurestaan. Päävuorten haarat risteilevät niitä,
niinkuin lehden hermot lehteä. Pohjaiset niemimaat muodostavat
Atlantin meren rantamia. Syrjäisen asemansa ja vähemmän suosiollisen
ilmanalansa tähden nämä eivät ole saavuttaneet edellisten merkitystä
ihmiskehityksen historiassa. Euroopaan kuuluu vielä joukko saaria,
jotka kylpevät sitä ympäröivän meren aalloissa. Nämä lukuisat saaret ja
niemet tekevät keskusliikkeen sen erityisten osain ja toisten maaosain
kesken helpoksi ja vilkkaaksi. Euroopan kansat ovatkin kerinneet
korkeammalle kehityskannalle, kuin muiden maaosain asukkaat, sillä
kansain keskusliike edistää suuresti sivistystä.

Suuri vaihtelevaisuus ilmautuu myös Euroopan pinnan muodostuksessa. Ei
missään muussa maaosassa vuorijaksot, vuoriryhmät, ylä- ja alatasangot,
laaksot, järvet ja virrat niin vaihtele keskenään kuin Euroopassa.
Suurin osa Euroopaa on kuitenkin alankoa. Maaosan itäinen puoli, aina
Pohjanmereen saakka, kuuluu siihen. Keskeltä mannerta kohoavat Alpit
korkeuteen. Niinkin korkeat kuin nämä ovat, ovat ne ainoastaan
vähennyskuvia muiden maaosain suurten vuorien rinnalla. Euroopassa ei
ole niin korkeita vuorten kukkuloita, kuin muissa maaosissa; ei
myöskään täällä ole niin voimallisia virtoja, niin jättiläismäisiä
kasveja ja eläimiä kuin niissä; ei Euroopa voi niiden tavoin kerskailla
ilmanalan ja lämpöisyyden "ylenpalttisuudesta." Euroopan tunnusmerkki
on "kohtuullinen." Ja senpätähden se onkin joutunut "ihmisen korkeimman
henkisen työn" kodiksi.

Euroopan vuoret ovat myös suuren virtajoukon lähteinä. Idässä on
virtoja enemmän ja suurempia, kuin lännessä. Euroopan suurin virta,
Volga, on myös itäisin. Mitä idemmä Euroopaa mennään, sitä enemmän
Aasian kaltaiseksi Euroopa muuttuu. Virtojen keralla on täällä suuri
jakso järviäkin. Ne ovat hyvin eritavalla sijoiteltuina; enin niitä
kuitenkin on Itämeren tienoilla. Nämä lukuisat järvet ja virrat eivät
ainoastaan siunaa Euroopaa tarpeellisella vedellä, vaan ne myös
edistävät keskusliikettä ja antavat voiman lukemattomille
teollisuuslaitoksille.

Euroopan ilmanala on, niinkuin sen pintakin, suotuisa niin
aineelliselle, kuin hengellisellekin kehitykselle. Tosin kesä on täällä
aivan toisenlainen kuin talvi; vuoriseudut toisenlaiset kuin laaksot;
eteläiset seudut toisenlaiset kuin pohjaiset; ylenpalttinen kylmyys eli
lämpöisyys, kosteus eli kuivuus kohtaa sitä tosin harvoin ja harvoissa
seuduissa. Maaosan keskiseudut varsinkin saavat iloita lauhkeasta
ilmanalasta, jossa niin ruumis kuin sielukin voi säännöllisesti
kehittäidä.

Suuri siunaus Euroopalaisille on, että talvi niin verkalleen täällä
muuttuu kesäksi ja kesä talveksi. Ainoastaan maaosan pohjaisimmissa
osissa seuraa pitkää ja kylmää talvea lyhyt ja kuuma kesä.

Euroopa ei voi lämpöisten maiden kanssa kilpailla luonnontuotteiden
moninaisuuksilla ja hedelmillä. Luonto näyttää sen huonosti
varustaneen. Sillä monta sen parhaista kasveista on muualta tuotua;
esim. ruis, vehnä ja peruna. Hedelmiä vanhaan aikaan tunnettiin
ainoastaan muutamia omena- ja päärona-lajeja. Kirsimarjat tuotiin
Vähä-Aasiasta, persikat Persiasta; appelsiinit Kiinasta; Keskisestä
Aasiasta olimme saaneet sitruunit, meluunit, viikunat ja viinin. Mutta
sekin on Euroopan suuri etu, että se voi toisten maiden tuotteita
itselleen kotiinnuttaa. Parhaimmat hedelmä- ja viljamaat ovat 42-60°
pohjaisten leveysasteiden välillä.

Eläinmaailmankin suhteen on Euroopa muita maaosia köyhempi, mutta
mielellään se onkin niiden määrällisittä ja vaivaloisitta pedoitta,
koska sillä on runsaasti maanviljelykselle ja ihmisten elannolle
hyödyllisiä eläimiä.

Euroopan väkiluku nousee yli 300 miljoonan ihmisen. Suurin osa niistä
kuuluu Kaukaasialaiseen eli valkoiseen ihmisrotuun; noin 17 miljoonaa
on Mongolilaista rotua; niitä ovat Samojedit, Lappalaiset, Suomalaiset
ja Turkkilaiset pohjaisimmassa, itäisessä ja eteläisessä Euroopassa.

Euroopan suurimmat kansakunnat, Slavilaiset, Germanilaiset ja
Roomalaiset jakavat maaosan kolmeen pääosaan: Slavilainen Euroopa
idässä (Venäjä, suurin osa Itävaltaa ja Euroopalainen Turkki);
Germanilainen, pohjainen, ja keskinen Euroopa ja lopuksi Roomalainen
etelässä ja lounassa (Italia, Hispania, Portugali ja Ranska).

Uskonnon suhteen Euroopan kansat jaetaan niin, että muhametiläisiin
luetaan vähän neljän miljoonan ylitse (Euroopalaisessa Turkissa), noin
kolme miljoonaa Juutalaisia ja muutama tuhat pakanoita, nim.
Lappalaisia ja Samojedilaisia; muut Euroopan asukkaat kuuluvat
kristittyihin. Kristinopin neljästä eri tunnustuksesta kuuluu
Suomalaiset, Ruotsalaiset, Norjalaiset ja pohjaiset Saksalaiset
Lutherin oppiin; Englantilaiset ja Schweitsiläiset reformeerattuun
oppiin; Germanilaiset kansat tunnustavat protestanttista oppia.
Etelässä Roomalaiskansoilla on Roomalais-katolilainen ja idässä,
Slaavilaisilla Kreikkalais-katolilainen oppi. Armenialaiset kristityt
asuvat hajallaan osaksi Turkin maalla, osaksi Itävallan keisarikunnan
läntisissä osissa ja eteläisessä Venäjässä.

Muihin maailman osiin verraten on Euroopassa pellon viljeleminen,
teollisuus ja kauppa korkeimmalle kerinnyt. Ihmishenki on täällä
anastanut suurimman vallan ulkonaisen luonnon ylitse, ja Euroopalaiset
kohoavat hengellisellä sivistyksellään yhä enemmän muiden maaosain
asukkaiden edelle. Euroopa täyttää kalliin tehtävänsä siinä, että se
levittää sivistystä maan kansoille.




Suomen luonto.


Niinkuin Suomen mannermaa verrannollisesti myöhään ja vuosituhansia
kestäneistä luonnonvoimain yhtämittaisesta vaikutuksesta vähitellen on
kohonnut meren "utuisista lainehista", samoin on tämä maa vasta myöhään
ja sitä myöten, kuin inhimillinen sivistys on levinnyt pohjaiseen päin,
vähitellen astunut näkyviin siitä pimeydestä, joka historian ensiaikoina
kätki tieteeltä suurimman osan maanpiiristä.[1]

Vanhempina aikoina oli Suomen niemi arvattavasti saarena, jonka
Itämeren ja Vienanmeren yhteiset vedet eroittivat Itä-Euroopan
mantereesta. Jos ottaa kartan käteensä ja siihen vetää leveän juovan
Suomenlahden itärannasta Laatokan ja Äänisjärven poikki Onegalahteen,
osoitettanee samalla sen suuren muinaisen salmen tahi sisämeren syvin
väylä, jonka kautta aallot ikivanhoina aikoina vierivät vuorottain
toisesta valtamerestä toiseen. Tätä paitsi näyttää koko Suomenmaan
puoli-kuivanneen epätasaisen merenpohjalta, jonka kukkulat muinoin
lienevät erityisinä saarina kohonneet ulapasta, joka vielä sitä ennen
niitäkin virutteli. Kaikki sen syvennykset ovat täynnä järviä ja itse
maakin on vielä suurimmaksi osaksi vesiperäistä, sisältäen isoja soita
ja nevoja, joiden kuivettumista luonto ja ihmistyö lakkaamatta
edistävät.

Suomi on korkeuden suhteen osa isosta itä-euroopalaisesta alangosta,
vaan maanpinnan luonnon suhteen Skandinavialaisen tunturiylängön haara
tai jatko. Se on kalliomaa, niinkuin Skandinavia, ja sen epätasaisella
pinnalla vaihtelee yhtenään kumpuja ja laaksoja; mutta nämä
epätasaisuudet ovat vähäpätöisiä ja ansaitsevat tuskin vuorien
nimitystä. Tämä, niinkuin myös lukuisat vesijaksot, antaa
"tuhatjärviselle maalle" sen omituisuuden. Siinä ei ole mitään, joka
katsojassa nostaisi semmoisia hämmästyksen tunteita, kuin esim.
Sveitsin (Schweitz'in) tai Norjan pilvenkorkuiset vuorenhuiput,
valtameren mahtavat hyökkyaallot taikka se kuolemantapainen
äänettömyys, mikä vallitsee äärettömällä lakealla tahi erämaalla.
Suomen luontoa ei sovi myöskään sanoa iloiseksi ja sulokkaaksi, sillä
sen kunnaat eivät ole viinimäkiä eikä sen laaksot rehoittelevia
kukkaisnurmia. Suomen luonnolla on kuitenkin erityinen viehättävä
kauneutensa, joka tekee, että se, ainakin Suomalaisen silmissä, vetää
vertoja jokaisen muun maan luonnolle. Tämän kauneuden pääomituisuus on
sen vakavuus ja tyyneys. Meidän harjuilla ja kummuilla, joiden ohuen
maapeitteen alta kova graniiti usein pistää näkyviin, kohoavat synkät,
ikiviheriät havumetsät suojelevina vartijoina jokaisen viljellyn
laakson, jokaisen lehtosaarisen järven ympärillä. Tämmöisen luonnon
tyyneys ei ole verrattava erämaan hiljaisuuteen. Henkeä päinvastoin
huomataan täällä kaikkialla. Milloin lukemattomia pieniä vuorenkumpuja
tahi kivimäkiä, milloin soikeita hietaharjuja ja leveitä kankaita, --
laaksoja, joissa vaihtelee lehtimetsää, viljamaita ja ihmisasuntoja,
vesiä, jotka koskina kohahtelevat ja juoksevat sitte solisten
eteenpäin. Näistä sopisi sanoa, että Ahti niissä soittelee, miten
kansanrunoissa metsätkin kanteletta soittelevat, ja Tapiolan ehtoisan
emännän herättää aamusin metsän piian simapilli. "Kohinat koskien ja
huminat honkien" ovat meidän maan luontoa. Mutta sen omituisena,
ihmeellisenä pohjasävelenä on sittenkin joku vienonsuruisen tyyneyden
vivahdus. Jokainen matkustaja, joka sisämaan ihanilta kummuilta on
luonut silmänsä siihen maiden ja vesien paljouteen, mikä vaihtelevina
kuvina avautuu hänen eteensä, tietää myöskin näiden kuvain häntä
enimmin miellyttäneen, kun rauhallinen tyyneys niitä hallitsi ja järvet
peilikirkkaina lepäsivät, metsäisten niemien ja saarien kaunistamina.

Vaikka pääpiirteet Suomen luonnosta ovatkin samat, on sen eri
maakunnilla kuitenkin omituinen luonteensa.[2] Ivalojoen alisella
varrella nähdään Suomen pohjoisimmat pellot.

Etelä-Pohjanmaan rinteen muodostaa joukko yhdensuuntaisia jokilaaksoja,
toisistaan eroitetut harjuilla, jotka, niinkuin kylkiluut ruumiissa,
käyvät Maanselästä meren rantaan. Kukin jokiala on vanhastaan ollut eri
seutukuntana. Viljelys on levinnyt jokivarsia myöten, suusta alkaen,
jonne rakennettiin ensimmäiset kirkot, sen lähteisin asti. Sentähden
onkin Pohjanmaa viime aikoihin saakka ollut niin omituisesti jaettuna
kirkollisessa ja hallinnollisessa suhteessa, että melkein kaikki sen
pitäjät, pitkinä ja kaitaisina vöinä, ovat ulettuneet koko maakunnan
poikki merestä Suomenselkään asti. Viljeltyjen jokilaaksojen, jotka
tavallisesti ovat tiheästi yhden ja kahden virstan levyiseltä asutuita,
välit ovat metsää, matalia vuoren töyriä, avaroita, viljeltäväksi
kelpaavia soita ja pohjoisempana myös hietakankaita. Yleensä maanpinta
on täällä maamme tasaisinta.

Ihan toisenlainen on Savo-Karjalan rinne. Tämä seutu, joka kenties on
järvistä rikkain koko maan päällä, on samassa hyvin mäkistä maata. Sen
poikki käy korkeita, jyrkkiä hietaharjuja, usein yhteen suuntaan,
melkein pohjaisesta etelään, ja näiden välillä kohoaa pitkinä riveinä
yksinäisiä kumpuja. Laaksot näiden ylänteiden välillä ovat pienet ja
ahtaat. Veteliä soita on yltäkyllin. Vaikka maa on kovin kivistä,
menestyy kuitenkin ruoho ja vilja oivallisesti. Savossa on huomattava
vielä se omituinen seikka, että, paitsi järvenrantoja, tavallisesti
vain harjut ovat viljelysmaina. Selänteiden harjuilla on kyliä ja
peltoja; laaksot sitä vastaan ovat täynnä tiheitä lehtoja. Savon
maisema, kummulta katsottuna kauniina kesäaamuna, on kuva, täynnä
viehättävää ihanuutta. Katsojan jalkojen alla lehtipuiden latvat
leviävät vaaleanviheriäisenä verhona, jonka takaa paikoin välähtelee
ympäri suikertelevain järvien sinertävä vesi. Loitompana kohouupi
harjuja harjujen takaa; niiden selänteillä vaihetellen haamoittaa
harmaita kyliä, kellertäviä viljavainioita ja vihanta viidakko.

Niinkuin Savo-Karjalan, samoin Hämeenkin rinteellä alati vaihtelee
vuoria ja laaksoja, maata ja vettä; mutta tämän yhtäläisyyden ohessa on
kuitenkin näiden maakuntain ulkomuoto vallan erilainen. Hämeen metsät
ovat enimmiten männistöä ja kuusistoa. Ne eivät ole ikäänkuin harjujen
välisiin laaksoihin tungettuna, vaan kohoavat näiden kupeilla ja
kukkuloilla suojelevina vartijoina katselemaan avaroita viljamaita ja
kauniita saarikkaita järviä, jotka leviävät niiden jalkojen juuressa.
Hämeen luonto osoittaa monta vuosisataa vanhemman viljelyksen jälkiä
kuin Savon. Se on iloisempi, niinkuin kasvullisuuskin on yleensä
rikkaampi. Vahteria ja pähkinäpuita kasvaa eteläosassa itsestään ja
peltojenkin tuotteet ovat moninaisempia. Paitsi Etelä-Pohjanmaan, Savon
ja Karjalan tavallisia viljakasveja ruista, ohraa ja kauraa sekä
perunoita, nähdään täällä pellavan, herneen, vehnän y.m. rehoittavan
pelloissa. Pohjais-Häme on Suomen metsärikkaimpia seutuja, joista
vuosittain suuret hirsilautat sahoille uiskentelevat. Valitettavasti
ovat paikoittain taajat alat kulovalkeilla ja järjettömillä metsän
haaskuilla joutuneet ihan paljaiksi ja muuttuneet autioiksi
kanervakankaiksi.

Satakunnan sisämaassa on luonto ylipäänsä samanlainen kuin Hämeessä.
Satakunnan vedet ovat ylimalkain muita maamme vesiä virtavampia ja
koskisempia. Suomessa ei muualla olekaan niin runsaasti vesivoimaa kuin
täällä, eikä tätä voimaa muualla ole teollisuuden palvelukseen yhtä
paljon käytetty. Maakunnan poikki käy harju luoteesta kaakkoon; sen
ovat vedet monissa paikoin (Kyröskoskella, Tampereella, Kaivannolla ja
Kostiassa) katkaisseet ja muutamat osat siitä, kuten Pyynikkeen ja
Kangasalan harjut lähitienoinensa, ovat kauniimpia seutuja, joita
Suomen luonto on tuottanut. Satakunnan pohjaisosassa leviää Suomenselkä
ylhäiseksi, autioksi hiekkatasangoksi, jonka laiha maanlaatu suo
harvalle väestölle niukan ja usein riittämättömänkin elatuksen. Sitä
vastoin on Kokemäenjoen laakso paraiten viljeltyjä ja tiheimmin
asuttuja seutuja koko Suomessa.

Suomenlahtea kohden kallistuva rannikko eteläpuolella Salpausselkää on
suurimmalta osalta Uudenmaan maakuntaa. Täälläkin on maanpinta yleensä
sangen epätasainen, paitsi itäpuolella, jossa verrattain matalain
vuorien välillä useasti tavataan varsin isoja ja hedelmällisiä
tasankoja. Laaksopaikat Salpausselän ja Lohjanselän kulmauksessa
ovat luonnoltaan Hämeen kaltaisia. Metsäiset kummut, kauniit
järvet ja iloiset, viljellyt laaksot vaihtelevat keskenänsä; ainoa
erilaisuus seutujen ulkomuodossa on eteläisemmän ilmanalan ja
tiheämmän väestön tuottama. Uudenmaan saariston sisäpuoliset osat
ovat rikkaat luonnonkauniista paikoista, joiden ihanuutta viljelys
ja taitoisuus ovat enentäneet. Uudellamaalla on sangen paljon
muhkeita herraskartanoita, jotka, samoin kuin hyvin rakennetut
talonpoikaistalot, viljavat pellot ja yleensä huolellisemmasti hoidetut
metsät, osoittavat jo vakaantunutta viljelystä, jossa ei ole enää
jälkiä uutistalolaisen tavoista.

Itämeren-puolinen rannikko, Varsinais-Suomi on avaroin saaristoineen
Suomen sivistyksen vanhin pesäpaikka. Rannikon, jonka vedet leikkaavat
rikki lukemattomiksi saariksi, niemiksi ja lahdelmiksi, muodostaa
korkeat, usein äkkijyrkät vuoret sekä pienet, hyvin viljellyt pellot.
Viljelys ei ole missään, niinkuin täällä, haltuunsa ottanut
jok'ainoata, siihen kelvollista maatilkkua. Tällä seudulla, jossa on
lämpöisin ilmanala Suomen manteretta, nähdään hedelmäpuistoja enimpien
talojen, vieläpä monen torpankin vieressä; mehiläishoito on jokseenkin
levinnyt, ja metsissä tavataan tammia, saarnia, niinipuita, jalavia,
vahteria y.m. puun lajeja, jotka eivät kuulu Pohjais-Suomen kasvistoon.
Saaristossa on sangen paljon luonnon ihania paikkoja, niinkuin
runoilijain ylistämä, tuuheata tammistoa kasvava Ruissalo y.m. Enimmät
Suomen entisaikain muistot kohtaavat myös meitä täällä, jossa "jokainen
herrastalo on muistomerkkinä ja jokainen kirkko urhojen hautana."

Ahvenanmaan saari, joka ympärillä olevain saari- ja luotoryhmäin kanssa
tekee eri maakunnan, on täynnä pieniä kumpuja sekä lahtien ja vuonojen
rikki leikkaama; sen pinnalla vaihtelee matalia kallioita tahi ohuella
multakerroksella peitettyjä kunnaita ja viljavia, vaikk'ei erittäin
laajoja peltoja. Hedelmällinen, merkelin-sekainen maa sekä meren
tuottama lauhkea ilmanala on täällä luonut runsaamman ja mehevämmän
kasvullisuuden, kuin missäkään muussa Suomen maakunnassa. Niityt ovat
kuuluisat mehukkaasta vihannuudestaan ja suovat karjalle voimallista
ruokaa, josta syystä karjantuotteet vanhastaan ovat olleet tärkeä osa
Ahvenanmaan vientitavaroista. Yleensä on tuon pienen saarimaakunnan
luonto iloinen ja miellyttävä.




Suomen kansasta.


Tämä on Suomen kansan kartta: Itäisessä osassa maata: Karjalassa,
Savossa, pohjaisessa ja koillisessa osassa Pohjanmaata asuu
Karjalaisia. Länsi-osassa maata: Hämeessä, Satakunnassa,
Varsinais-Suomessa, Uudenmaan pohjais-osassa ja Pohjanmaan
kaakkois-osassa asuu Hämäläisiä. Etelä-osassa Uuttamaata, Pohjanmaan
eteläpuolisella rannalla ja Ahvenanmaan saaristossa asuu Ruotsin
sukuista kansaa. Etelä-Suomeen on muuttanut vähäinen luku Venäläisiä,
ja lisäksi asuu maassa muutamia Saksalaisia, Englantilaisia,
Franskalaisia, Norjalaisia sekä joitakuita muitakin kansalaisia.

Tässä maassa asuu siis erisukuista ja erikielistä kansaa. Sadasta
Suomen asukkaasta on 86 henkeä suomalaista sukua, 12 ruotsalaista, 1
venäläistä, 1 muuta, enimmästi saksalaista sukuperää. Mutta niin on
sanottu, että kaikki, jotka pitävät ja rakastavat tätä maata
isänmaanansa, -- kaikki, jotka seuraavat tämän maan lakia ja tekevät
työtä sen hyväksi, ovat yksi kansa. Heidät yhdistää heidän rakkautensa,
kuuliaisuutensa ja yhteinen hyvänsä. Jos merimiehiä, jotka ovat
sukuisin eri kansoista, purjehtii samassa laivassa aavalla merellä,
niin täytyyhän heidän sovinnossa tehdä työtä päästäkseen satamaan;
muutoin häviäisi laiva ja he kaikki. Ja samalla tavalla, jos Jumala on
yhdistänyt asukkaita eri suvuista samalla maakappaaleella asumaan
samalla edesvastauksella, niin täytyyhän heidänkin pysyä sovinnossa
keskenään, että he menestyisivät ja etteivät muut sovinnollisemmat
kansat ottaisi heiltä heidän perittyä maatansa. Heidän täytyy olla kuin
yksi miesi, sydän kiinnitettynä isänmaahan.

Tämä kansa on tullut yhdeksi, niinkuin monta puuta tekee suuren metsän.
Petäjät, kuuset ja koivut ovat eri puulajeja, mutta yhdessä muodostavat
he metsän. Kansa toisessa maakunnassa erkanee toisen maakunnan kansasta
ulkonäön, vaatteenparren, luonteen, tapain ja elämänlaadun suhteen. Me
voimme helposti eroittaa Hämäläisen Karjalaisesta, Uusmaalaisen
Pohjalaisesta; tunnemmepa lisäksi yhden pitäjään asukkaat monien muiden
naapuripitäjästen asukkaista. Mutta täytyyhän niillä, jotka lapsuudesta
asti ovat kasvaneet samassa maassa samain lakien ja elämänsuhteiden
alaisina, kullakin kaikkine erilaisuuksineen yhtäkaikki olla paljon
keskinäistä yhtäläisyyttä.

Sellainen kansan keskinäinen yhtäläisyys eli ominaisuus (kansanluonne)
on helpompi tuntea kuin selittää. Se on se merkki, jonka Jumala on
painanut jokaiseen kansaan, siten että on antanut sen kauan yhdessä
asua. Tämän merkin kantaa kukin muassaan, menköön mihin tahansa
maailmassa. Se kyllä saattaa kulua kasvatuksen, tapojen ja elämän
vaikutuksien kautta, mutta harvoin se kokonaan häviää.

Tämän merkin, jonka Jumala on painanut Suomen kansaan, saatamme paraite
eroittaa, jos tarkastamme tämän kansan entisiä elämän-vaiheita. Se on
aina näihin asti tallettanut muiston esi-isäinsä pakanallisesta
uskosta, mutta saatuansa Jumalan ilmoitetun sanan, on tämä ollut aina
sen kalleimpana tavarana. Tämä on siis sellainen kansa, jolla on syvä
ja totinen jumalanlanpelko. Se on tuhat vuotta alinomaa pannut työtä
maansa raivaamiseen ja viljelemiseen: -- se on siis uuttera ja
kestävä kansa. Se on tehnyt työtä kovassa maanlaadussa, ankarassa
pohjaisessa ilmanalassa: -- se on siis teräksellinen ja voimakas
kansa. Suuria vahingoita ja hävityksiä on kohdannut tätä kansaa
enemmän kuin useita muita; se on usein ollut pakoitettuna
taistelemaan katkerimman puutteen kanssa, se on ollut sorrettuna,
sen on täytynyt poltetuista taloistaan paeta synkimpiin sydänmaihin, ja
kuitenkin on se elänyt, toivonut ja jälleen noussut pystyyn: -- se on
siis kärsivällinen, itsensä kieltävä ja elinvoimalla varustettu kansa.
Ei koskaan ole Suomen kansasta lähtenyt valloittajata, joka olisi
ahdistanut ja valloittanut muita kansoja: -- se on siis rauhallinen
kansa, jolla ei ole vallanhimoa ja joka ei ole luotu anastamaan
itselleen sijaa maailman mahtavain joukossa. Mutta se on viimeiseen
veren pisaraan varjellut omaa isänmaatansa; se on synnyttänyt mainioita
sotapäällikköjä ja maailman kuuluisia sotamiehiä: -- se on siis
urhoollinen ja sotaan kelvollinen kansa. Voitettuna, valloitettuna,
mutta ei koskaan hävitettynä, on se vieraan vallan alaisena aina
pitänyt oman ajatus- ja elintapansa: -- se on siis sitkeätuntoinen ja
itsepintainen kansa. Kun se on kerran antautunut toisen tahi
oman maansa hallituksen alaiseksi, ei se ole koskaan nostanut
kapinata tätä esivaltaa vastaan, ei koskaan kärsinyt pettäjiä, ei
koskaan myynyt isänmaatansa: -- se on siis uskollinen kansa.
Usein on se laiminlyönyt käyttää oikeuttansa ja voimaansa silloin
kuin olisi ollut tarve: -- se on siis hidasmielinen ja vitkallinen
kansa. Mutta väkivallan ja rasituksen aikoina ei se ole koskaan
oppinut kumartamaan rasittajan ikeen alle: -- se on siis vapautta
rakastava kansa. Ja viimein on se yksinäisissä metsissään,
kaukana sivistyneen maailman keskuuksista, hiljaksensa ja kovien
vaivojen kanssa taistellen tullut valistukseen: -- se on siis
tiedonhaluinen ja oppia-rakastava kansa.

Sellaiset ovat pää-omaisuudet tällä kansalla, jonka Jumala on valinnut
viljelemään kaukaista pohjolata. Sellaiseen toimeen tarvitaan sellainen
kansa. Ja Jumala on asettanut tämän kansan esimerkiksi ja opettajaksi
monille köyhille heimokansoille, jotka ovat hajallansa pitkin maailmaa.
Se kutsumus on suuri, jonka Suomen kansa on saanut osakseen. Sitä
kutsumusta täyttämään vahvistakoon sitä Jumala totuudellaan ja
voimallaan. Autuas on se kansa, jonka Herra on Jumala; se kansa, jonka
hän itsellensä on perinnöksi valinnut.




Helsingin satama.


Siihen aikaan, jolloin Martti Luther tempasi valtikkaa Leo X:n kädestä
ja jolloin Kaarle V taisteli Frans I:n kanssa Euroopan ohjaksista,
siihen aikaan hallitsi Pohjan maita kuningas Kristian II, joka
Ruotsalaisilta sai nimen Kristian Tyranni. Hän oli vilpillinen,
väkivaltainen mies, tahrattu paljolla verellä, mutta hänessä oli
yhtähyvin myös loistava nero, suuria tuumia Pohjanmaiden hyväksi.
Näihin tuumiin kuului sekin että hän tahtoi vapauttaa kolme
valtakuntaansa Hansa-kaupunkein rasittavasta kauppa-yksinoikeudesta, ja
siksi aikoi hän perustaa linnoituksilla varustettuja satamakaupungeita
pitkin Hämeen rantoja vetääksensä etuisan Venäjän kaupan näille
kauppapaikoille.

Mutta ennen kuin tämä toimeen tuli, kaatuikin Kristian kuningas,
kompastuen omarakentamiin mestauslavoihinsa, ja Kustaa Vaasa, joka nyt
Ruotsin kruunun päähänsä pani, peri myös monen muun asian kanssa,
edeltäjänsä tuumat kaupan suhteen. Rääveli, siihen aikaan Hansan liiton
jäsen, kukoisti Venäjän kaupan kautta; Kustaa Vaasa siis päätti nostaa
sille kilpaveljen vastapäätä olevalla Suomen rannalla. Hän keksi siellä
kelpo sataman, jonka suojana itään päin oli saari, nimeltä Sandhamn.
Tätä saarta hän aikoi siksi mitä Rääveli siihen asti oli ollut ja miksi
Pietari vasta oli tuleva -- keskuspaikaksi kaupalle avarain itämaiden
kanssa. Silloin leikattiin vuosi 1550.

Kuninkaat, senluonteiset kuin Kustaa Vaasa, saavat paljon toimeen; vaan
teiden määräämiseen kaupalle, kas siihen eivät hekään aina pysty.
Turhaan tuhlattiin houkuttelevia etuuksia, turhaan julistettiin käsky,
että puolet Suomen silloisista harvoista kaupungeista piti jätettämän
autioiksi ja niiden porvarein muuttaa uuteen Sandhamn'in kaupunkiin.
Autiona pysyi se saari sittenkin ja autiona on se vieläkin,
hietikoineen, kuusikoineen ja kallioineen todistaen kuinka mitätön
kuninkaankin voima on, koska se ryhtyy mestaroimaan vapaata keskuutta
kansain välillä.

Vähän matkaa Sandhamn'ista, Uudenmaan manterelta, on pienen Vantaanjoen
suu. Siihen paikkaan asettausi vähitellen muutamia porvareita, sillä
tavoin kiertäen kuninkaallisen käskyn; siihen paikkaan syntyi näin
kauppala, joka likeisestä koskesta sai nimen Helsingfors. Tämä nimi
sisältää muistoa Helsinglannin miehistä, jotka olivat Eerik IX:n
sotajoukon ydinnä, ja joista Uudenmaan ruotsalainen väestö osaksi on
tainnut saada alkunsa. Rääveli vähä aikaa sen perästä antautui Ruotsin
alamaiseksi, ja koska ei silloin siis enää ollut mitään syytä nostaa
sille kilpaveljiä, niin yllämainittu kauppala, joka oli rohjennut
syntyä toiseen paikkaan kuin mitä kuningas oli käskenyt, sai
ensimmäiset etuuksensa v. 1569.

Meidän uusi kaupunki sai pian nähdä suuren tapauksen. Tässä nuori
kuningas Kustaa Aadolf v. 1616, keskellä sotaansa Venäjää ja Puolaa
vastaan, piti puheen Suomenmaan kokoutuneille säädyille ja sai sen
miehuullisen vastauksen, että Suomi tahtoi taistella vihonviimeiseen
veripisaraan sankarikuninkaansa puolesta. Tämä tapaus jo ennusti että
Helsinki oli tuleva Suomen pääkaupungiksi.

Mutta jos Kustaa Vaasa oli erehtynyt, pyytäissänsä perustaa uutta
Tyrusta viljattomalle kalliosaarelle, niin huomattiinpa pian
että porvaritkin saattavat erehtyä yhtä hyvin kuin kuninkaat.
Yhdeksänkymmentä vuotta tuskin oli vierryt siitä päivästä kun pikku
Helsinki perustettiin Vantaanjoen suulle, niin jo nähtiin että sataman
sisempi, kaupunkia lähin perukka oli käynyt liian matalaksi rannikon
kohoamisen syystä. Suomen merikaupunkein on tuon tuostakin aina
täytynyt lähteä poispakenevaa merta takaa ajamaan; Helsinki niinikään
jo v. 1639, Kristiinan hallitessa, muutettiin puolen peninkulman matkan
lännemmäksi, syvemmän veden äyräälle. Viisasta oli että luonnon antamaa
varoitusta silloin toteltiin; sillä entinen satama on nyt puolikseen
viherjöivää kaislikkoa, jonka läpi Vantaan mutainen virta vaivaloisesti
kyntelee itselleen pääsöväylää mereen.

Uusi Helsinki oli tuskin rakennettu kallioilleen, niin sen taas hävitti
tulipalo v. 1657. Kuningatar Hedvig Eleonoran auliilla avulla se kohosi
jälleen tuhkistansa, mutta pysyi vielä sata vuotta pikkukaupunkina,
joka oli kaikkea arvoa, vaikk'ei kuitenkaan historiaa, vailla. Nälän
kauhistus v. 1697, rutto v. 1710 ja kaksi vihollisen käyntiä, v. 1712
sekä 1713, on mainittu sen aikakirjassa. Jälkimmäisellä kerralla,
pyhä-aamuna Elok. 12 p. Suomen sotaväki peräytyessään sytytti kaupungin
tuleen, niin että se toisen eränsä paloi tantereen tasalle. Kahdeksan
vuotta makasi sitte Helsinki autiona, tyhjäksi hylättynä; sen kadut
olivat täynnä ruhkakasoja ja kasvoivat pitkää heinää. Rauhanpäätöksen
perästä v. 1721 palautuivat asukkaat, kaupunki rakennettiin uudestaan,
ja sai Elok. 23 p:nä 1742 nähdä Ruotsin sotavoiman häpeällisen
antaumuksen Venäjän sodassa.

Miksikä tuo avara, syvä, kelpo satama, johon kaikki Itämeren
laivastot mahtuisivat, oli seisova avoinna, alttiina kaikille
vihollisrynnäköille? Ruotsilla ja Suomella oli silloin se onni, että
heille oli kohonnut nero etevintä laatua, kreivi Augustin Ehrensvärd.
Hän muurasi v. 1747 ja seuraavina vuosina Viaporin linnat niille
kallioille, jotka vartioitsevat Helsingin sataman kapeita suita, ja
Pohjanmaiden Gibraltarin suojassa kasvoi sitten pikku Helsinki niin
kiireesti että sitä jo 18:n vuosisadan loppupuolella luettiin
Suomenmaan toiseksi kaupungiksi. Vihollis-laivastot 1788 vuoden sodassa
eivät rohjenneet likelle lähetä; täällä Kustaa III vietti juhlan
Suursaaren meritappelun kunniaksi ja täällä saivat hautansa etevimmät
siinä tilaisuudessa kaatuneista. Mutta v. 1808 Maaliskuulla Venäjän
sotavoima, mannerpuolelta tullen, valloitti kaupungin, linnakin pantiin
piiritykseen ja antautui yleiseksi hämmästykseksi Toukok. 3:na pnä.
Kaksi viikkoa myöhemmin riehahti tulipalo, joka kolmanneksi kerraksi
teki kaupungista tuhkaläjän. Sota ja palo olivat joka kerta täällä aina
käyneet käsikkäin.

Tämä kolmenkertainen tulikaste oli ollut ikäänkuin koetus, joka
Helsingin tulevaan korkeuteen valmisti. Kristian II:n toimeen panematta
jäänyt tuuma, Kustaa Vaasan kesken rauennut yritys, Kustaa Aadolfin
keskustelu Suomen kokoutuneen kansan kanssa, Kristiinan ja Hetaa
Eleonoran kuninkaallinen apu, Kaarlen ajan voitot, vastoinkäymiset ja
perikato, vapausajan mustin tahra ja Kustaa III:n loistoisimmat, mutta
turhat toivot, kaikki nämät profeetalliset aavistukset, varoitukset ja
muistot olivat painaneet jälkensä tähän paikkaan, kun Aleksander I v.
1812 Maalisk. 27 p. julisti Helsingin Suomenmaan pääkaupungiksi. V.
1819 muutti tänne Suomen senaatti, tuoden kanssansa kaikkien virastoin
keskuskunnat, v. 1828 siirti yliopistokin runottarineen majansa tuhkaan
vajonneesta Turusta tähän uuteen pääkaupunkiin. Kruunun avut satoivat
kultasateena näille paljaille kallioille; kartanoita yhteisiä tarpeita
varten, niin suuria ett'ei Suomi vielä ollut niiden vertaa nähnyt,
kohosi torien varrelle; kaupunki järjestettiin, laajennettiin ja
kaunistettiin yhteisillä kävelypaikoilla; asukasluku karttui
seitsenkertaiseksi 50:n vuoden kuluessa. Kaikki mitä hallituksen,
kansanedustuksen, virastoin, kulkuneuvoin, sivistyksen ja rahavarain
keskusten sijoittaminen tänne on voinut saada aikaan, se on
tuhlaavaisella runsaudella tullut tälle uuden ajan onnen kantamoiselle
osaksi, eikä ole luontokaan ollut hitaampi sille lahjoja suomaan.
Meren kirkkaat selät ja leveät kulkutiet ympäröivät sitä kallionientä,
jolla Helsingin tornit seisovat, katsoen Rääveliä kohti Suomenlahden
poikki. Monipoukamaiset lahtemat ja niemet, salmet ja saaret
muodostavat kolmella haaralla ihania näköaloja. Vuorten luonnon luomat
harmaakivi-vallit kohoavat täällä Ehrensvärdin linnoitusten vastapäätä.
Myrskyiset tuulet, tunkeutuessaan tästä Suomenlahden kapeimmasta
kurkusta, puhdistavat ilmaa ja murentavat jäitä. Suomenmaan
monenlaisista luonnonihanuuksista ei puutu Helsingissä edes erämaan
jylhyys. Mitä eräs Franskalainen kirjailija[3] 30 vuotta takaperin
lausui, että "Helsingissä vaan on yksi askel sivistyksen ja erämaan
välillä", se on vielä tätä nykyäkin totta. Täällä on tarjona hiukka
kaikkia mitä meidän maassa löytyy, yksin maan umpilampien tyyneys,
kansan elämän koreilemattomuus, vanhan ajan tapa ja harmaan muinaisajan
muistot aivan puuttuvat. Helsinki ei myös ole kirkon, ei kaupan, ei
teollisuuden, eikä suomalaisen kansanhengen pääkaupunki. Se on, vaikka
kyllä kolmensadan vuoden vanha, kuitenkin nyky-ajan lapsi; se kiehuu ja
kuohuu uusista, sikisaki liikkuvista, yhteen sopeutumattomista
aineksista, jotka vielä eivät ole vakautuneet selvään muotoon, ja jotka
horjahtelevat idän ja lännen, etelän ja pohjasen vaikutusten välillä.
Helsinki on kasa valkeata vaahtoa, jonka merituulet ovat ajaneet ylös
näille kallioille ja joka kaukaa nähden näyttää isolle kaupungille. Se
oi liian likellä Pietaria, pysyäksensä erillään sen pyörteistä, liian
likellä Itämerta, ollaksensa Euroopalaisia tuulenpuuskia tuntematta ja
kuitenkin kiinni Suomessa, jonka jokainen sydämen tykytys ulottuu tähän
ympärystän äärimmäiseen kohtaan; tämmöisenään Helsinki näkyy olevan
luotu voimallisesti vaikuttamaan maansa tuleviin onnen vaiheisin. Sadan
vuoden kuluttua saadaan nähdä onko tämä vaikutus vahvisteleva vai
turmeleva. Tätä nykyä ei Suomen pääkaupunki ole muuta kuin uudistalo
tulevaisuuden korvessa, taistelutanner Itämeren ja Maanselän
ristinriitaisilla tuulilla, sievä huvila meren-äyräällä, missä pieni
kansanen, joka ei vielä ole maailman rautaa kokenut ja joka nuoren
elinvoiman tuntee, unelmissaan luulee olevansa suuri. Helsinki leviää
särkällä, joka Uudenmaan manteresta pistäikse eteläänpäin Suomenlahteen
ulos, muistutellen Kreikanmaata mieleen. Perustana on jokapaikassa
harmaakivi, joka välin kohoaa yhtenäisiksi valleiksi, välin törröttää
yksinäisinä kukkuloina, joiden välillä vedenjätemulta ja savi on
notkojen pohjan peittänyt. Meri on tähän niemimaahan leikannut monta
lahdelmaa ja poukamaa. Saaristo, täynnä lukemattomia saaria, luotoja,
sekä paljaita kallioita, ympäröipi seppeleen tavoin sen rannikoita,
uhaten vihollis-laivastoille tuhoa. Suuri lahti pistäytyy mannermaahan
kummankin puolin; idässä se leveä selkä, jonka rajana on Sandhamn'in
saari, jonka suojana on Viapori, ja jonka sisimmän pohjukan äyräälle
vanha Helsinki oli rakennettu.




Kansan luonne ja tavat Saarijärven pitäjässä.


Niihin seutuihin, jotka parhaiten maamme sisämaista luontoa, asukasken
elämäntapoja ja ehtoja kumoavat, voitaneen erillään oleva, varaton ja
ihana Saarijärven pitäjä lukea. Mitä se on pienessä, se näyttää koko
sisämaa, muutamilla poikkeuksilla, olevan isommassa mitassa.

Yksinkertainen ja ruokkoamaton, niinkuin häntä ympäröitsevä luonto, on
Saarijärveläisen elämäntapakin.

Saunan, hänen ainoan ja välttämättömän liika-tarpeensa kaltainen
muodoltaan ja eduiltaan -- ainoastaan vähää avarampi - on hänen
pirtti-asuntonsa. Sen sisusta näyttää oudolle kummallisen kuvan.
Vuolluista hirsistä tehdyt seinät ja laattia ovat sysimustat, edelliset
savusta, jälkimmäinen kaikesta, mikä vuosikausia on pesemistä
odottanut. Katto näkyy harvoin; sen peittää vahva savu, joka mustana
pilvenä riippuu sylen korkeudella maasta, ketään vaivaamatta. Välistä
näkyy lakehisen lävitse vaalean sininen talvitaivas ja joku tähti.
Akkunoita ei ole, vaan ainoastaan ikkunoita, joiden lautaiset luukut
päivällä tarpeen mukaan avataan ja suljetaan. Tämmöisen asuinhuoneen
omituisuuden oikeasen käsittämiseen tarvitaan talvi-illalla sitä
tarkastella. Paasikivistä ladottu kiuas on koko puhteen täydessä
kirkastuksessa. Hirmuinen rovio mäntyhalkoja palaa tiedettä ja valaisee
koko pirtin, jonka lisäksi vielä päresoittoja palaa siellä ja täällä
seinän ra'oissa ja pihdeissä. Tässä valossa liikkuu tahi lepää usein
aika joukko ihmisiä. Naiset istuvat rukkinsa ääressä taikka
askaroitsevat taikina purtilon ja padan vieressä; miehet tekevät
astioita, koppia, rekiä, suksia y.m.; kerjäläiset ja koturit oikovat
pesän edessä, ja joku vanha ukko kiskoo taitavalla kädellä päreitä
ohkaisista säleistä. Päreet ovat huoneen välttämättömiä tavaroita.
Lapsiparvi on silloin tavallisesti kiivennyt kiukaalle, jossa se elää
ja kirkuu hyvässä sovussa sirkkain kanssa. Pitkän kolan edessä oven
lähellä nauttii talon hevonen silppua ("apetta"), lämmintä ja hyvää
seuraa, ja kukko, jos ei vielä ole orrelle noussut perheineen,
käyskentelee yhdestä nurkasta toiseen ystäviään tervehtimässä, ollen
joka paikassa niinkuin kotonaan. Semmoinen on, pienemmillä eli
isommilla poikkeuksilla, suomalainen pirtti. Joka tämmöisestä huoneesta
luulee kaiken hyvän olon poistetuksi, se pettyy suuresti; tässä ei ole
ainoastaan hyvä olla sen, joka tästä on kotoisin, vaan senkin, joka on
kasvatettu aivan toisissa tavoissa. Ilma tämmöisessä pirtissä on terve
ja raitis alinomaisen lämmittämisen ja vedon tähden, ja kaikki, mikä
olisi ilkeätä katsella, poistetaan suurella huolella. Musta laattia
lakkaa näkymästä siivottomalta, kuin se ei enää näytä entisen
valkeutensa vilahdustakaan, ja ihmisluonto kärsii vähempääkin siivoa,
kuin parempaa ei näytä tarkoitettavankaan. Ylimaan talonpoika ei ole
huolimattomassa teeskennellyssä siivoudessa; hän majailee erämaassa, ja
hänen talvikylmästä tulleessaan ystävälliseen lämpimään kotiinsa, kuka
kysyy onko hänen suojansa musta tai valkoinen, pesty taikka pesemätön?

Suomalaisen pirtissä asujamina mainittiin kerjäläiset ja koturit; ne
ovatkin niin tavalliset ja tärkeät perheessä, että, siitä puhuessa,
molemmat vaativat likemmän kertomuksen. Koturit (itselliset, loiset ja
kestit) ovat Suomen talonpojan toiset pääskyt. Niinkuin pääskynen,
vaatii koturikin itselleen ja omaisilleen asuinsijaa talonpojan katon
alla, ja saakin sen, niinkuin pääskynen, ja elää niinkuin sekin siitä,
mitä päivä tuottaa. Vuokra, jonka hän siitä maksaa, on tavallisesti se
työ, joka hänellä on lämmityspuiden ikkunasta pirttiin nakkelemisessa.
Mitä hän muuta hyötyä taloon tekee, siitä on eri palkinto. Semmoinen
mies elää, jos hän ei taida käsitöitä tehdä, vähällä kalastamisella ja
metsästämisellä ja kaataa sen ohessa itselleen vähän lohon metsää
nauriskaskeksi, joka etu hänelle on yhtä vähän suvaittu, kuin häneltä
kiellettykin. Jos voi hankkia itselleen lehmän, niin se elää, missä
isännänkin ja asuu niiden kanssa samassa navetassa. Koturin tarpeet kun
ovat vähät ja hänen kulunsa isännän tietämättömästä hyvyydestä vieläkin
vähemmät, niin ymmärretään, miten hän enemmän kuin muut, on valmis
noudattamaan Suomalaisen taipumusta laiskuuteen. Usein nähdään hän
talvella oikovan uunin pankolla, kesällä päiväpaisteessa; pyörtänöllä.
Epäilemättä nämä koturit ovat haitallisia sekä maanviljelykselle
yleisesti että niille erittäin, joiden luona he asuvat; mutta jaloksi
näyttäikse yhteisen kansan mielenlaatu siinä, että ilman parempaa
palkintoa antaa osan ahtaasta asunnostaan ja vähästä ravinnostaan näille
kodottomille ja leivättömille veljillensä.

Toinen välttämätön asujakunta talonpojan pirtissä on kerjäläiset. Tosi
kyllä on, etteivät he ole pysyväisiä, vaan tulevat ja menevät;
kuitenkin kuluu harva päivä, jona maantien vartelaiset eivät heistä
saisi vieraaksi yhden tahi useamman, jotta tähän voi sovittaa
runoilijan sanat: "aate on ikuinen, varjot katoavat." Kerjäläistä ei
milloinkaan ylenkatsota. Häntä seuraa Jumala, niinkuin Homeron
kerjäläistä, ja hän tulee usein vaimoineen, lapsineen, käyden talosta
taloon, joka paikassa kohdeltuna vieraana, ei missään armon tullen.
Kiukaassa on lämmintä hänelle, niinkuin muillekin, ei hän mitään pyydä;
jokainen tietää hänen tarpeensa puhumattakin ja kokee niitä voimiaan
myöten auttaa. Hänen eteensä ei heitellä hylättyjä paloja; hän
atrioitsee siinä, missä kaikki muutkin, ja yhtä ruokaa; monta lajia ei
olekaan. Hän juttelee, jos hänellä jotakin juteltavaa on; hän
laskettelee leikkiä jonkun talon perheen jäsenen kanssa, jos se häntä
haluttaa; hänen lapsensa, jos hänellä semmoisia on muassaan,
leikitseivät talon lasten kanssa. Illalla käy hän levolle sinne, missä
hän löytää soveliaan sijan itselleen kiukaalla tai pankolla, kärsivä,
jos joku on saanut paremman sijan, ja kärsitty, jos hän itse sen on
löytänyt. Jos hän on itse tahi joku muu perheestään kivuloinen,
valjastetaan heille vanhan tavan mukaan hevonen ja empimättä viedään
heidät lähimmäiseen taloon.

Sanomaton köyhyys vallitsee Saarijärveläisiä. Niukka, usein luonnoton
ravinto vaikuttaa vahingollisesti heidän ruumiinsa voimiin, ja muiden
elon nautinnoiden, paitsi unen ja levon, tuntemattomuus, kiinnittää
heitä niihin niin yksinomaisesti, että he estäytyvät muiden hyväksi
työskentelemästä. Harvoin heidän huolenpitonsa nähdään likisimpiä
päiviä etemmäksi ulottuvan, ja sitä ei ole ihmetteleminenkään, sillä
niidenkin päiväin ylläpidosta on heillä jo kylliksi miettimistä. Mikään
teollisuuden haara ei ole Saarijärvelle juurtunut, johon taas on
kaupunkien ja tiheästi asuttujen seutujen etäisyys syynä, sillä
teollisuuden tuotteita olisi työläs saada kaupaksi.

Maanviljelyksen vihainen vihollinen on hallayö. Moni talo on vuosittain
niin paljastettu, että se ei voi peltotilkkuaan kylvetyksi saada.
Asukkaat kiiruhtavat, koko vuoden nälkää nähtyään, syksyin pelloilleen
leikkaamaan, ennenkuin jyvä on kypsymäänkään kerinnyt. Karjat, jotka
kesillä purojen varsilla ja notkelmissa heinikossa kahlaavat,
purekselevat talvella olkia, ja vielä semmoisia olkia, joita on
kymmenen ja kahdentoista peninkulman takaa vedetty. Usein täytyy näiden
eläin raukkain kuukausia kestää vieläkin kurjemmalla ruo'alla. Se vähä
ja heikko maito, jonka ne tämmöisissä oloissa antavat, käytetään
karhean kertaleivän alas viruttelemiseen. Ylimaalaisten oloista saadaan
käsitys, kun, luotettavaisten kertomusten mukaan, mainitsemme, että ei
kauvan sitten olleena hallavuotena ainoastaan kahdella talolla
pitäjässä oli rukiista eli ohraista leipää. Sananlaskut: hän syö
rukiista leipää vuoden ympäri, ja: hän on pakkorikas, merkitsevät
siellä saman. Minä muistan kaksi tapausta, joissa tämä köyhyys
näyttäytyi oikein liikuttavaisissa muodoissa. Minä menin kerran
metsästysmatkallani erääsen pirttiin lepäämään. Tupa oli lapsia
ynnä vanhempia ja nuorempia täysikasvuisia ihmisiä täynnä.
Uunin läheisyyteen oli saloille levitettynä keltaisenruskeita
männynkuori-levyjä, jotka näyttivät paksuilta vuodilta. Minä kysäsin,
tarkemmin niitä katselematta, mitä ne olivat, ja mihinkä niitä
käytettiin; isäntä vastasi: "rakas herra, niistä tulee leipää." Sanoja
ei ollut monta; mutta ääni, joka niissä ilmautui: etkö sinä tunne
näitä? ja: sinä et tunne tämmöisiä! oli sydäntä vihlova. -- Toisen
kerran tulin minä sattumuksesta eräälle niitylle, jossa heinää tehtiin.
Ladon seinillä riippui heinämiesten ruoka kontteja, ja minä
uteliaisuudessani aukaisin monta niistä. Kaikissa oli ohkaisia
petäjärieskoja, jotka sisältä olivat pikimustia, vaan päältä niillä oli
liidun valkoinen jauhokuori, ja siis enemmän silmää, kuin suuta
miellyttivät. Muuten oli muutamissa joku pikisuolainen muikku, toisissa
taas muutamia suolarakeita. Tarvitsee ainoastaan ajatella tämmöisen
työn raskautta, jota kuumassa helteessä, tämmöisillä virvoituksilla
vahvistettuna tehtiin, saadakseen käsityksen todellisesta kurjuudesta,
ja ihmisluonnon voimasta semmoista kestämään.

Kertomus Suomen yleisön kerjäläisiään kohtelemisesta, kyllä jo näyttää
sen vieraan-varaisuuden ja avuliaisuuden yleensä. Vähemmistä varoista
tuskin mikään kansa lienee mieluisampi muille jakelemaan ja apuansa
jokaiselle pyytäjälle antamaan. Vieraalle annetaan parasta, mitä
talosta löytyy, ja suurella vaivalla saadaan heidän ottamaan pieninkään
rahapalkinto siitä hyvyydestä, jota hänen kattonsa alla on nautittu.
Näin on tavallisesti kaikkien, enemmän luonnonmukaisesti eläväin
kansain laita.

Alituinen elatuksen murhe ei anna Saarijärveläiselle aikaa niihin
köykäisempiin iloihin, jotka ilmestymät muiden seutujen kansan huveissa
ja leikeissä. Ainoastaan Joulun ja Juhannuksen aikoina tavataan täällä
yleisempi halu huvituksiin. Joulunpyhinä keräydytää hyppelyihin ja
huvituksiin, vaikka ei niin usein ja lukuisasti, kuin onnellisimmissa
ja rikkaimmissa pitäjissä on tavallista. Mutta, eipä yksin
metsätorpankaan mökistä saa silloin puuttua kaunistettu ruokapöytä,
joka viikkokausia täydessä kunnossa syöjiä odottaa; siihen on kerätty
kaikki paras, mitä pitkän syksyn nälältä on voitu säästää, voidakseen
huvittaa ja iloittaa tervetulleita jouluvieraita. Tänä aikana ei tule
hänen asuntoonsa kukaan, jolle ei jotain tarjottaisi; köyhä on saanut
aina osan hänen leivästään, ja nyt tahtoo hän rikkaallekin osoittaa
vieraanvaraisuuttaan, jota ei saisi ylenkatsoa. Joulun juhlallisuuteen
kuuluu myös pöydän ja penkkien huolellinen peseminen ja seinäin
päreillä peittäminen. Tämä pärepeitto saa seinässä olla niinkauvan,
kuin se päivittäisiin tarpeisin vähitellen poltetaan.

Juhannusyötä vietetään melkein iloisimmasti, kuin mitään muuta juhlaa.
Silloin poltetaan n.s. kokkovalkeita, ja monta laukausta, joita teeren
ja metsäkanan ampumiseen tuhlauksena olisi pidetty, ammutaan silloin
juhlan kaunistukseksi. Kokon polttamiselle valitaan tavallisesti joku
korkea, puoleksi poltettu honka jollakin aukealla kankaalla eli
kukkulalla. Sen ympärille asetetaan kuivia puita ja muita pihkaisia
polttoaineita, mitä korkeammalle sitä parempi; puoliyön aikana
sytytetään kokko, joka sitte viulun soidessa ja hurraa-huutojen
kaikuessa palaa. Nämä huvitulet tarjovat kauniina, puolihimmeänä
kesäyönä laaksojen ja järvien takaa katsojalle viehättävän näön.

Saarijärven talonpoika on liikunnoissaan hidas, välinpitämätön ja
harvapuheinen. Hänen luonteensa on hiljainen, kärsivällinen ja
peräänantava. Se kurjuus ja ahdistus, jossa hän elää, on tehnyt hänen
umpimieliseksi; kaikki voimat hänen olennossaan vaikuttavat sisäänpäin
niin, että ne ainoastaan harvoin ja veltosti ryhtyvät ulkonaisiin
toiminnoihin. Se suuremmoinen luonto, joka häntä ympäröitsee, ei ole
koskaan hänelle suonut minkään varsinaisen valloituksen iloa; hän on
aina näyttäytynyt korkeana ja pakoittamattomana, ja hänen sielunsa
kasvillisesti mässää samalla, kun hänen fysikalliset voimansa
uinahtelevat ja riutuvat. Tähän on kaksi seikkaa yhdistynyt: ensiksi
että hänen täytyy olla, mikä hän myös on, hyvin rehellinen ja
teeskentelemätön, sillä yksinkertaisuus ja hurskaus seuraa kaikkia
uskonnoita; toiseksi, että hänen täytyy näyttäytyä kykenemättömältä,
typerältä ja kelpaamattomalta kaikkeen urostyöhön, jossa vilkkautta ja
tajua tarvitaan. Se on kuitenkin useammalla kuin yhdellä esimerkillä
vahvistettu, että tämä näennäisesti sekasortoinen olento, kun hän
toisiin suhteisin muutetaan, vähässä ajassa on muodostanut voimia,
jotka eivät ainoastaan näyttäydy tyhjentymättömiltä, vaan myös niitä
sukkelampaan ja keksiväisemmästi käyttänyt, kuin hyvälahjaiseltakin ja
pitkän harjoituksen perästä voidaan odottaa.

       *       *       *       *       *

Muist.

Näin sopi Saarijärveläisestä asunnon ja köyhyyden suhteen puoli
vuosisataa tätä ennen kertoa; nyt ovat ne kohdat kuitenkin paljo
muuttuneet: maanviljelys edistynyt, savupirtit valoisiksi tuviksi
muutetut y.m. Suom.




Saima.


Laajalle Itä-Suomen laaksoihin levittää Saima sinertäviä vesiään. Se ei
ole yksinäinen, muista eroitettu järvi, niinkuin Laatokka, tahi Inari,
tahi Oulunjärvi. Saimaksi eli Enonvedeksi nimitetään nuo suuret,
välkkyvät vedet pohjan puolella Suomenlahtea ja länsipuolella
Laatokkaa, joihin laskee pitkät rivit järviä, selkiä, lahtia ja salmia.
Kaikki nämä avarat vedet ovat yhdistyksessä keskenään ja virtaavat
etelään päin, toinen toiseensa, siksikun ne viimein juoksevat suuren,
ja väkevän Vuoksen-virran kautta Laatokkaan.

Nykyään on näissä pitkissä, kiertelevissä vesissä viitoitettuja
kulkuväyliä veneille, lotjille ja höyryaluksille. Purjehditaan
järvenselästä toiseen, monta peninkulmaa eteenpäin, lukemattomien
saarien, niemien, kannasten ja vaihettelevien rantojen sivuitse, aivan
niinkuin merenrannikon saaristossa. Saimalla näkee kyllä maata joka
taholla, mutta suurilla selillä näkyy maa kaukaa siintävänä. Vesi on
niin kirkasta, että selvällä ja tyynellä ilmalla näkee pohjan melkoisen
syvältä. Ja tässä kuultavassa vedessä kuvastelee taivas niin puhtaana,
pienet, valkoiset pilvet leviävät kuin kyyhkyiset veden syvyydessä. Kun
kesällä on lämmin, näyttävät järvet tummansinisiltä. Kukkuloilla nousee
siellä ja täällä keveitä savupatsaita taivasta kohti: ne ovat kuusien
peitossa olevain tupien savuja. Toisaalla lepää hieno pilvenhöyry
puiden latvojen tasalla: se on mäkirinteessä olevan kaskimaan savua.
Näihin keveisiin savupilviin yhdistyy lämpimässä ilmassa vesihöyryjä,
ja ne synnyttävät hienon udun, jota sanotaan autereksi. Ja auer peittää
hienoimman harson lailla kukkulat, rannat ja vedet; tämä vaikuttaa sen
että kaikki näyttää niin pehmeältä, kuin olisi se puuvillaan
käärittynä. Silloin ovat nuo suuret, kauniit tummansiniset vedet kuin
loistavia kuvastimia, jotka ovat asetetut mustiin, harsikolla
peitettyihin puitteisin; ja tämä on niin kaunista, että tuskin koko
luonnossa kauniimpata on.

Eivät kaikki vedet ole niin ihanasti tummansinisiä ja niin viehättäviä
matkustajan silmälle. Vesi ei ole yhtä läpikuultavaa kaikissa, ja ilma
ei luo samaa suloa kaikille tienoille kesällä. Mutta joka on kerran
nähnyt Saiman, tahi Näsijärven, tahi Mallasveden, tahi Roineen, tahi
muut sellaiset sinivedet -- sillä sellaisia löytyy lukemattoman paljo,
-- hän ei saata koskaan unhottaa sellaista näköä. Se koskee sydämmehen,
ja täytyypä ihmisen kiittää kaiken hyvän Luojaa, joka on hänelle
valmistanut niin ihanan asunnon maan päällä. Vaikka kaikkea tätä
kauneutta kestää aivan vähän aikaa; -- vaikka Jumala antaa kaiken,
jolla eloa on, vuorotellen viheriöidä ja lakastua, ett'ei ihminen
rakastuisi maahan ja unhottaisi kotiansa taivaassa; -- niin tallettaa
hän kuitenkin aina hyvän ja rakkaan muiston tästä suloisesta
ihanuudesta. Syksy tulee, rannat kellastuvat, Saimalla vaahtoavat
valkeina aallot myrskyn ajamina. Jonkun ajan kuluttua on kaikki
jäätyneenä, lumet painavat kuusen oksia, ja sininen vesi on valkeana
jäänä. Mutta havumetsät ovat silloin vielä viheriöinä, ikäänkuin toivon
enteinä kuoleman keskellä, ja matkustaja katsoo, turkki yllä, tuolle
suurelle valkoiselle jääkentälle päin ja kuuntelee, kuulisiko hän pian
ensimmäisen leivosen liverrystä. Hän ajattelee kevättä, jolloin Saima
on jälleen sininen, jolloin kuvastin taas on kirkas ja sen puitteet
taas lienteät ja peitossa tuon hienon, utuisen harsikon alla, joka
riippuu kuusien latvoista...




Punkaharju.


Savonmaa on saaristo järvien keskellä; maantie kulkee monessa paikassa
harjuja myöten, joiden molemmilla puolilla on jyrkkiä mäkiä ja vesiä.
Siellä saa matkustaja usein astua rattailta maahan lauttauspaikoilla.
Kun Parikkalan pitäjäästä matkustetaan pohjaiseen päin Kerimäkeen,
Sääminkiin ja Savonlinnaan on neljä lauttaus-paikkaa kulettavana, mutta
se maksaa vaivan.

Tie kiertelee veden ympäröimää Punkaharjua pitkin, päästä päähän
saarta, joka on lähes puolen peninkulman pituinen. Pitkin pituuttaan on
harju niin kaitainen, että maantien levyys anastaa koko sen aallon
muotoisen selänteen, ja niin jyrkkä, että sen syvyys kauhistuttaisi,
jos ei luonnolliseksi aituudeksi olisi molemmin puolin rinteille
kasvanut havu- ja lehtipuita. Tältä ylänteeltä, noiden koivujen ja
petäjien heiluvain latvojen päällitse aukeaa lähellä ja kaukana
kaikilla suunnilla ihanin ja vaihtelevaisin näköala selkien, salmien ja
järvien yli. Oikealla puolen aukeaa ihana, suuri Puruvesi, vasemmalla
puolen yhdistynyt rivi pienempiä selkiä, jotka ovat tuota vieläkin
suurempaa Pihlajavettä. Kaikki nämät vedet luetaan Saiman laaksoon ja
virtaavat hiljalleen etelään päin. Näiden välillä uipi Punkaharju,
äärettömänä vesilintuna, levitettyin siivin ja ympärillä poikaset, nuo
pienet saaret, jotka etsivät turvaa hänen sivuillansa. Ja pojat
jälittelevät emäänsä: ne ovat pieniä kaitaisia harjuja, jotka välistä
koukistuvat oikullisiin mutkiin, salpaavat kirkkaan veden salmiin ja
lahtiin ja mutkistuvat somimpiin muotoihin. Heidän varjojensa välillä
pujoittuu hopeavöitä toinen toiseensa; järvi järven vieressä kimaltelee
niin kauas kuin silmä kantaa. Matkustaja ei väsy katsellessansa tätä
luonnon suloista leikkiä. Alinomaa tapaa hän jotakin uutta, jota hän ei
luule vielä ennen nähneensä, ja mihin ikänä hän menee, keksii hän
toisia avaroita ja hymyileviä näköaloja, epätietoisena eikö viimeinen
näkemänsä ole ihanampi, kuin kaikki edelliset.

Onnellinen ajatus oli johdattaa maantie kulkemaan tämän huvipuiston
kautta. Punkaharjun tunsivat kauan aikaa ainoastaan ne, jotka sattuivat
kulkemaan näillä tienoilla. Harju oli likimmäisten talonpoikaistalojen
omaisuutta, ja talonpojat polttivat kaskea sen rinteillä, niin että osa
niitä paljastui. V. 1844 lohkaistiin harju kruunun puistoksi, uhkasakko
määrättiin kaikesta vahingon teosta, ja kaksi kaunista kartanoa
rakennettiin vahdeille, toinen etelä-, toinen pohjoispuolelle saarta.
Jälkimmäisessä saivat matkustajatkin majailla, ja siitä alkain on
Punkaharju tullut yltä kuuluisaksi. Pieniä huvihuoneita on rakennettu
muutamille kauniimmille näköpaikoille, ja siellä kulkee ihastuneita
matkustajia pitkin kesää.

Epätietoista on milloin Punkaharju on ihanin. Muutamat ihailevat sitä
silloin kuu aurinko kohoaa Puroveden takaa ja ulapat kimeltelevät ja
koivujen lehdet näyttävät läpikuultavilta aamuruskossa. Toiset pitävät
sen silloin ihanimpana kun kuu paistaa Pihlajaveteen ja harjun
vastapuolinen sivu on synkässä varjossa. Sen voipi kuitenkin sanoa,
että olkoonpa ilta tahi aamu, kesä-yö tahi auringonpaiste, maassamme ei
löydy kauniimpata huvipaikkaa. Ja tämä on paljo sanottu Punkaharjusta.
Se on silloin rikas rikkaimpien joukossa: se täyttää mielemme
kiitollisuudella ja kunnioittamisella.




Imatra.


    Kolm' on koskea kovaa,
    Kolme järveä jaloa,
    Kolme vuorta korkeata
    Saman ilman kannen alla.

Niin laulaa Kalevala, ja niissä

    Ei ole Vuoksen voittanutta,
    Ylikäynyttä Imatran.

Moni koski sentään voittaa sen korkeuden, muutamat leveydenkin suhteen
-- Pletschbach syökseytyy 925 jalan korkeudelta, Rhein-virran putomus
Schaffhausen'in luona on 340 jalkaa leveä -- mutta veden äärettömän
paljouden suhteen ei Imatraa mikään koski Euroopassa voita. Aivan sen
alkupäässä on koetettu sitä paljoutta arvioita ja on laskettu että se
nielee 18,823 kuutiojalkaa sekunnissa kitaansa, siis 67 miljonaa 64,600
kuutiojalkaa tunnissa. Ei se ole vaan yksi joki, joka täällä syökseytyy
kallioin raon kautta, se on koko suuri järvistö, monta neliöpeninkulman
alaa vettä, jotka täällä, suullaan ahdistettuna, halkaisevat esteenä
olevan vuorimuurin ja karkaavat ulos mereen.

Suuri Saimaan vesistö laskee vetensä Vuoksen kautta Laatokkaan. Vuoksi
halkaisee Saimaan etelärannan Harakka-nimisen pienen kylän kohdalla,
noin 56:n Venäjän virstan päässä Viipurista ja 3 virstaa idempänä
Saimaan kanavan alkua. Joen väylä on täällä 268 jalkaa leveä ja 7 syltä
syvä, vielä majesteetillisesti rauhallinen, ikäänkuin olisi se vaan
emonsa Saimaan jatkoa. Jonkun virstan päässä, Kalliosaaren kohdalla,
alkaa kuitenkin virta näkyä, vaikka se vasta käy hiljaa, tyynesti,
ikäänkuin vastahakoisesti poistuisi rauhallisesta emonsylistä. Pian
tulee jyrkkiä kallio-äyräitä vastaan, jotka supistavat väylän
ahtaammaksi; pitkiä rinnakkain käyviä vireitä ilmaantuu Vuoksen
pintaan. Se tekee pienen polven itäänpäin, ikäänkuin kiertääksensä
kahleitaan, mutta ne ei jää häneltä; hänen pakonsa tulee yhä
joutuisammaksi; pinnan pitkät vireet köyristyvät lyhyiksi
laineharjuiksi, jotka sikisoki syökseytyvät toinen toisensa päälle.
Vuoksi alkaa tuntea voimansa, hän ei enää anna hillitä itseänsä, hän
leviää taas kaunisten lehtorantojen välillä, vaan ei rauhoita enää
kovaa virtaansa. Jo näkyy paikoitellen vaahtoa, omituinen maininki
hyrskii rantoja vastaan ja pakenee takaisin syöstynä jällen. Taaspa
tulee kallio-seiniä vastaan; nyt Vuoksi vasta oikeen suuttuu. Hänen
ihana, sininen pintansa vilahtaa kellertäväksi, hänen kristallinkirkas,
läpikuultava vetensä muuttuu suitsuavaksi valkoiseksi vaahdoksi, joka
syökseytyy alas ensimmäisestä koskesta, jota myös "Pikku Imatraksi"
sanotaan.

Vuoksi tässä paikassa on 570 jalkaa leveä. Vähän tyyntyneenä, mutta yhä
vielä vaahtoisena taistelusta, saapuu se Siitolassa ensimmäiselle
lauttauspaikalle, ja tänne jo kuuluu kaukainen, ukkosen jyrinän
kaltainen kohina Imatrasta.

Siitolan alapuolella on vaan yksi pienempi koski enää, Linnunkoski.
Sitten leviää virta majesteetilliseen leveyteen 1,140 jalkaan saakka.
Mutta yht'äkkiä se sitten joutuisalla juoksullansa ehtii ahtaalle
kalliosolalle, jonka harmaakivisten seinäin välillä sen summaton veden
paljous kutistuu 139 jalan levyiseksi ja syökseytyy, 2,950 jalan
matkalla, 63 jalkaa alemmaksi. Tässä se on Imatra.

Imatran näkö on huimauttavan jylhä. Sen jylinä kuuluu 6:n virstan
päähän, ja kuuluisi vieläkin etemmäksi, jos ei se sekaantuisi
ylipuolella olevain pienempäin koskien kohinaan. Kovinkaan huuto ei
kuulu rannasta rantaan. Vesi ei ole nyt yhdessä ainoassakaan kohdassa
säilyttänyt luonnollista väriänsä; se on kellertävä; se ei virtaa enää,
se syökseytyy katselijan sivuitse huimauttavalla mahdilla.

Kosken alkupäässä vyöryy vesi penkerettäin tasaista pintaa myöten,
mutta pian se kohtaa vuorivinkelon pohjasta kohoovia, monikärkisiä
kallioita. Näitä vastaan sattuessaan, virran laine pirskahtaa hajalleen
vaahdoksi; se tyrskähtää ylös valkeiksi vesipatsaiksi, jotka kuitenkin
jälleen loiskahtavat alas, ennenkuin ovat täyteen korkeuteensa
kohonneet, ja jättävät sijan uusille. Kosken alipuoli on yhtä kiehuvaa,
kuohuvaa, utuun peitettyä nielua. Hopeanhohtavaa vesihuurua aina
väikkyy sen yli, vivahdellen päivänpaisteessa kaikille vesikaaren
väreille. Harmaakiviset kallioseinät vapisevat tuntuvasti, ikäänkuin
olisi niiden alla joka hetki uusia kruutiräjähdyksiä sytytetty. Ei
mikään voima taida mitään Imatran kauheata vyöryä vastaan. Väkevinkin
meidän maan kaloista, lohi, joka kaikki muut kosket ja putoukset
voittaa ei pääse Imatrassa mihinkään. Joskus sattuu kosken yläpuolelta
vahva pölkky virran valtaan, ja Imatran alipuolelle päästyään tulee
se jälleen näkyviin pieninä pirstoina. Täälläkin, samoin kuin
Niagara-putouksen rannoilla, kerrotaan taruja varomattomista
venemiehistä, jotka kosken yläpuolella yrittävät soutaa poikki virran,
vaan joutuvat nieluun. Repale vaatteista, lastunen veneestä on sitten
jälleen tullut näkyviin; he itse ovat kadonneet näkymättömiin,
kuulumattomiin.

Imatra on katseltava kumpaiseltakin puolelta, ja siksi kuin kahlesilta
joskus vasta on molemmat rannat yhdistävä, saamme koettaa rohkeuttamme
vasussa, joka kahleihin kiinnitettynä vedetään yli. Äyräät molemmin
puolin ovat äkkijyrkkiä, aina kosteita, liukkaita, vaarallisia
kallioseiniä. Jaloimman näön saa kun seisoo alimmaisella kalliolla
kosken oikealla puolella; sinne näkyy Imatran ylin suu hohtavan
hopeaisena porttina, jonka kautta helmipilvi syökseytyy ulos.
Värivivahdukset ovat siinä monellaiset, aina auringon aseman ja
äyräitten tuoman varjon mukaan. Sanomattoman synkkä ja ihmeyttävä on
Imatra syksyisenä kuutamo-yönä, koska mustat varjot ympäröitsevät
kiehuvaa, yhäti säkenöivää nielua, jonka jylinä hämmästyttää hiljaista
yötä.

Oikeanpuoliselle rannalle on ravintola sekä lystihuoneita rakennettuna,
jotka tässä jylhän-ihanassa luonnonkuvassa edustavat Eurooppaa ja
nyky-aikaa. Hillimättömät luonnonvoimat ja kappale erämaata ovat aina
viehättävä näkö hienotunteisille, sivistyneitten joukoille. Ihmeellä
katselevat he noita hiiden patoja, jotka vesi on sorvannut
kallioihin, niin myös niin kutsuttuja Imatran kiviä, eriskummallisia
savi-liuskakiven kappaleita, joita lapset siellä myöskentelevät
matkalaisille, ja joita muualla ei löydy missään, paitsi hiukka
Nevajoessa ja paikoittain Pohjais-Amerikassa. Vasemmanpuolisella
rannalla yksi noita kosken sorvaamia kivitorvia on puoleksi rikottu.
Muutama lapsi kerta yritti läpi pujotteleimaan, vaan puuttui kiinni,
eikä saatu sitä pelastetuksi muulla keinoin kuin että kivi lyötiin
rikki.

Imatra itse on tietysti pää-esineenä matkalaisten uteliaisuudelle.
Mutta sen alipuolellakin vielä Vuoksi jatkaa juoksuansa, vuorotellen
tyyntyen, välistä taas kuohahtaen. Se tarjoo vielä monta ihanaa
näkö-alaa, se leviää laajoiksi suvannoiksi, samallaisiksi kuin Tonavan
liman'it, se haarautuu, luoden somia saaria, täynnä ruohoisia laitumia,
ja yhdistää vetensä jälleen, se hurjistuu taas ja hyppää koskesta
koskeen; se kääntyy vähitellen yhä enemmän itäänpäin ja laskeutuu
viimein, väsyneenä huimasta retkestänsä, kahden suun kautta Laatokan
avaraan syliin.




Oulun joki.


Pohjanmaan rannikko on pitkin pituuttaan täynnä jokia, ojia ja puroja,
jotka Maanselästä juoksevat maan rinnettä myöten Pohjanlahteen.
Pohjaisesta lukien ovat suurimmat näistä jo'ista Tornionjoki,
Simonjoki, Iinjoki, Oulunjoki, Pyhäjoki, Kalajoki, Ähtävänjoki,
Lapuanjoki ja Kyrönjoki. Kaikki ovat maan suuren kohoamisen tähden
täynnä koskia. Suurin kaikista Suomen jo'ista on Keminjoki; mutta
Oulunjoki on kulkuväylänä tärkein Pohjanmaalle. Korkealla koillisessa
juoksevat virtavat vedet Maanselkää myöten alaspäin, syöksevät alas
Ämmän koskesta Kajaanin luona ja saavat vähän levätä Oulunjärvessä 33
jalkaa ylempänä merenpintaa. Siitä murtavat ne tiensä vuorten välitse
luoteesen ja hyökkäävät pauhaten koski koskelta alas merenlahteen Oulun
luona. Se on kaunis ja valtava joki, molemmin puolin mäkiä, kallioita
ja hiekkarantoja. Talvi panee tämän jättiläisen jääpeittoon koskien
välisissä suvannoissa; mutta keväällä juopi hän itsensä täyteläiseksi
kaikista sulavista hankivesistä ja murtaa kahleensa hirmuisella
ryskinällä. Turhaan jääkappaleet ponnistelevat puskien virtaa vastaan;
nurin niskoin ne paiskataan, murtuvat rikki kallioihin, ja juoksevat
pirstaleina alas Ouluun päin. Täällä tekevät ne vielä väliin vastusta
Merikoskessa, joka on Oulunjoen viimeinen koski. Ne patouvat tässä
korkiaksi seinäksi ja salpaavat veden juoksun. Vesi nousee äyräittensä
yli ja virtaa kaduille; kaupungin asukkaille tulee hätä, talojen väliä
soudetaan. Mutta ainoastaan muutamaksi tiimaksi pysähtyy tämä väkevä
virta juoksussaan. Se murtaa ukkosenkaltaisella jyrinällä tuon
hirmuisen jääseinän, vesi juoksee pois kaduilta ja voitetut jääjoukot
hyökkäävät hurjassa paossa hautaansa mereen.

Uskalias oli se mies, joka ensiksi arvasi laskea veneellä Oulunjoen
koskia. Nyt nähdään joka päivä kesällä tervaveneitä ja pölkkylauttoja
ikäänkuin hypellen tulevan aaltoja myöten alas. Perämies seisoo aivan
vakavana, pitäen leveätä melaansa kiinni veneen perässä. Koski
koukistuu, vene hyökkäsee suoraan kalliota vastaan; silmänräpäys ennen
tai myöhemmin, niin olisi hän kuoleman oma. Mutta ihan oikealla
hetkellä kääntää hän veneen, lentää nuolen nopeudella vaarallisen
paikan sivuitse ja näyttää tuokion ajan olevan kuohuun haudattuna.
Rannalla katsojia kauhistuttaa tämä näky. Turhaa pelkoa! Heti sen
perästä näkyy taas kaitainen, ruskea veneen laita ehjänä kosken alla ja
pitkittää vakavana matkaansa seuraavaan koskeen, samoihin vaaroihin ja
samaan pelastukseen.

Välistä saattaa tulla vahinkokin, kun perämies on tottumaton, ja
luottaa omaan ja toisten onneen. Vanhat tottuneet koskimiehet eivät
tule vahinkoon. Ja palatessaan sauvovat he venettänsä ihmeellisellä
voimalla ja notkeudella koskista ylös.

Tämä joki on hyvin kalarikas: se näyttää olevan lohien, harrien,
siikojen ja muiden kalalajien alituisena kulkutienä. Lohia pyydetään
kolmikulmaisilla padoilla, joiden kärki asetetaan virtaa vastaan, ja
kalat eroitellaan sitten rannalla kokonsa mukaan. Sitten tulee
kirkkoherran asiamies, lukee lohet ja osoittaa joka kymmenennen lohen,
joka on hänelle tuleva. Mutta muut lohet myydään enimmiten
huutokaupalla ja lähetetään kauas Venäjälle ja Suomeen.




Aavasaksa.


Tengeliön joki kulkee kaarena Aavasaksan juuren ympäri niinkuin
hopeainen vyö viheriän kunnaan ympärillä. Itse Aavasaksa ei ole niin
korkea eikä niin jylhä, kuin moni muu tunturin kukkula, mutta
ihmeellisen kaunis on siitä näköala itään ja pohjaiseen päin. Sieltä
näet tuon kiertelevän joen, ja sen rannalta Ylitornion kirkon ja
kirkonkylän. Etäämpänä kohoaa kukkula kukkulan vieressä pitkänä
vuorijonona, joista toiset ovat paljaita, mutta useammat metsäisiä ja
sydän-kesän aikana pehmeän viheriän ruohon peittämiä. Aavasaksan
kukkulalla, ja tämä kaunis näkö-ala edessään, asui vuonna 1736 useita
oppineita miehiä köyhässä majassa ja vuonna 1839 nähtiin siellä taas
toisia oppineita. He olivat matkustaneet kauniista ja lämpimästä
Ranskasta näin kauas pohjaiseen tarkastamaan auringon kulkua, siitä
päättääkseen millainen maan muoto on pohjaisnavan kohdalla.

Mikä Aavasaksan on tehnyt pohjan kukkuloista merkillisimmäksi, ei ole
sen korkeus eikä sen näköala, vaan sen ominaisuus, ett'ei tarvitse
matkustaa kauemmaksi pohjaiseen nähdäkseen aurinkoa kello 12
juhannusyönä. Senvuoksi kokoontuu tänne joka kesä päivänseisahduksen
aikana paljon matkustajia sekä Suomesta että muista maista katsomaan
sydän-yön aurinkoa. Ja moni heistä on piirtänyt nimensä muistoksi
kallioon, niin että muutamat kallioseinät ja paasikivet ovat aivan
täynnä nimiä.

Tapahtuupa välistä, että yöt ovat pilviset päivänseisahduksen aikana ja
että matkustajat näkevät toivonsa tyhjään raukeavan. Niin epäkohtelias
kuuluu aurinko kerran olleen kuningastakin, nimittäin Kaarlo XI:sta
vastaan, kun hän Tornioon matkusti. Mutta tavallisesti on kuitenkin
joku noista kolmesta päivänseisausyöstä kirkas. Silloin kokoontuvat
matkustajat vuoren kukkulalle ja odottavat halulla ja ihastuksella
sydän-yön hetkeä. Ja silloin nähdään auringon majesteetillisen pyörän
verkalleen laskevan taivaan rantaa kohti suoraan pohjaisessa. Nyt se ei
vaivu enää alemmaksi; se näyttää pysähtyvän ja lepäävän pitkästä
matkastansa. Se on veripunainen: se on kadottanut osan kirkkaudestansa,
ja näyttää olevan sammumaisillaan. Hiljaista on vuorella, hiljaista
metsissä. Luonto on äänetönnä hartaudesta. Rusottava hohde punaa vuoret
ja laaksot, puiden latvat ja joen välkkyvän juovan. Sitten tuo suuri
punainen pyörä taas alkaa vieriä eteenpäin pitkin taivaan rantaa. Se
alkaa kohota raskaasti, hitaasti, juhlallisesti punertavasta ilman
rannasta, joka yht'äkkiä näyttää ikäänkuin säkenöivän. Yö on
voitettu; se ei ole voinut vangita ja pitää kahleissa taivaan suurta
ruhtinatarta. Tämä kohoaa jälleen majesteetillisena taivaan laelle, ja
kaikissa laaksoissa, kaikilla oksilla alkaa lintujen iloinen viserrys,
yhdessä aamuauringon kanssa ylistämään Luojan kaikkivaltaa.




Venäjä.


Etelästä pohjaiseen kulkeva Uralin vuoriselkä eroittaa Venäjän
Aasiasta. Vuori, joka Euroopan puolella päättyy jyrkkään seinään,
kätkee rikkaita jalojen metallien, varsinkin platinan aarteita.[4]
Etelässä tämän suuren valtakunnan rantoja Mustan meren aallot
huuhtoilevat, ja pohjaisessa Jäämeren suuret jäävuoret kulekselevat sen
rannoilla. Osa tästä merestä tunkeutuu syvälle maahan ja muodostaa
suurena lahtena "Vienanmeren". Luoteessa Venäjä yhtyy Ruotsiin. Itämeri
muodostaa osaksi sen länteistä rajaa. Siitä pistäytyy monta lahtea
maahan. Preussin, Schlesian ja itävaltalaisen Galician välillä on
Puolan kuningaskunta, joka nykyään kuuluu Venäjään. Korkeat Karpatit
muodostavat sen lounaiselle kulmalle luonnollisen rajamuurin Itävallan
keisarikuntaa vastaan.

Venäjä on mahdottoman suuri alanko, jossa ei yhtään varsinaista vuorta
kohoudu. Ainoastaan kaksi maanselkää kulkee idästä länteen ja jakaa sen
kolmeen osaan. Pohjaisin näistä, niin sanottu Urali-Baltin maanselkä,
on, vaikka Uralia likinnä, kuitenkin niin matala, että sen molemman
puoleiset virrat ovat keskenään yhteydessä. Itäänpäin selänne kohoaa
vähitellen, kunnes se Valdaissa on noin 1,000 jalkaa korkea. Suuret
havumetsät peittävät sitä. Eteläisin, n.s. Urali-Karpatein selänne, on
matalampi, virtojen risteilemä ja suurimmaksi osaksi viljeltyä.

Lukuisat virrat virtailevat Venäjän tasangoita. Itämereen laskee Neva.
Sen rannalla, aukealla ja hetteisellä seudulla on valtakunnan nykyinen
pääkaupunki Pietari putkisuorine katuineen, muhkeine palatseineen ja
komeine kirkkoineen. Pietarin Moskovaan, Venäjän vanhaan pääkaupunkiin,
yhdistää erinomaisen hyvä tie. Moskova on rakennettu kunnaille; sen
ympärystä on viisi peninkulmaa.

Muitten muhkeiden rakennusten ylitse kohoutuu enemmän kuin 300 kirkkoa,
joiden katot ovat kirjavista tiileistä ladotut eli kuitatut ja
sinisillä tähdeillä koristetut. Jokaisessa tornin huipussa seisoo
kullattu risti kultaisella puolikuulla. Puurakennukset, joista
muinoinen kaupunki oli, joutuivat suurimmaksi osaksi sen tulen uhriksi,
jolla Venäläiset 1812 Napoleonin karkoittivat pääkaupungistaan. Volga,
Euroopan pisin virta, virtaa monenmoisissa mutkissa ja 60:tä
suuhaaraansa myöten alas Kaspian mereen. Lukematon paljous kaloja
iloitsee sen vedessä. Don laskee Asovan mereen, Dnjeper Mustaan mereen.
Sen lisähaaroista on Vorskla meille merkillisin. Sen rannalla on
Poltava. Sen läheisyydessä Kaarle XII urosjoukkoineen hävisi. Sukkelat,
soleat hevoset käyskentelevät tämän virran rantaisilla avaroille
ruohotasangoilla; suuret, voimalliset sarvikarjat ravitsevat itseään
Dnjesterin rannoilla; Dnjester laskee Mustaan mereen. Urali-Baltin
pohjaispuolella vielä viljavainiot metsiä jakelevat; mutta vähitellen
nämä harvenevat ja pienenevät. Jota ylemmä pohjaiseen tullaan, sitä
enemmän lehtipuiden sijaan havupuita ilmautuu, ja puut yhä pienenevät.
Jäämeren rannikko on hyvin jylhää ja autiota. Melkein vuoden yhdeksänä
kuukautena peittää jää tämän meren rantoja. Se avara vetinen seutu,
jonka lävitse Viena mereen virtaa, on virtoineen vuoden suurimman osat
jäässä. Kolkko ja kylmä on tämän seudun ilma. Marraskuussa jo maa
peittyy paksulla lumivaipalla. Jää tulee usein kuuden jalan
paksuiseksi, ja töin tuskin ihmiset voivat kovan pakkasen kouria
kestää. Pensasmaiset koivut ja männyt ainoastaan voivat täällä kituen
elää. Sukkelia poroja, siniharmaita kettuja, mustantummia sopuleja,
valkoisia kärppiä ja jääkarhuja kiertelee metsissä, ja rannikoilla
vilisee hylkeitä, merisikoja ja mursuja y.m. Täällä ei kevät iloitse
virkistävine viheriöineen, ei syksy kultaisine viljavainioineen. Ankara
talvi pian murtaa lyhkäisen kesän voiman, ja paukkuva pakkanen seuraa
melkein välittömästi kesän kuumaa hellettä.

Venäjän Itämeren rantaiset maat ovat viljavia. Avarat koivumetsät maita
peittävät. Niemen jylhissä metsissä elää vielä metsähärkä ja villisika,
hirvi, metsäkauris, majava, karhu, ilves ja susi.

Keskisessä Venäjässä on hedelmällisiä viljaseutuja. Urali-Baltin
eteläisillä tienoilla ihmiset kuitenkin pääasiallisesti elävät
kaupalla ja teollisuudella; mutta mitä etelämmäksi tullaan, sitä
hedelmällisemmiksi ja isommiksi vainiot muuttuvat. Siellä onkin
varsinainen peltoa viljelevä Venäjä. Tämän seudun eteläpuolella
leviävät Mustan ja Kaspian meren pohjaispuoliset suuret arot. Nämä ovat
kuivia, hietaisia, puuttomia tasangoita, jotka tavallisesti ovat
alangoita vähää ylempänä, peltoakin täällä tosin viljellään, mutta
karjanhoito on kuitenkin varsinaisena elinkeinona. Äärettömät laumat
hevosia, sarvikarjoja ja rasvahäntäisiä lampaita elamoi näillä
mehevillä ruohotasangoilla. Muutamilla seuduilla, varsinkin itäpuolella
on maa suolaista ja siis melkein kasvitonta.

Etelä-Venäjän ilmanala on samanlainen, kuin eteläisen Euroopankin.
Saksan pähkinät, granaatit, viikunat, kastanjit y.m. täällä
kukoistavat; viiniäkin kasvaa Krim'in kaakkoiskulmalla.




Venäläiset.


Melkein kaikki Venäläiset kuuluvat kreikkalais-katoliseen kirkkoon.
Tämä yhdistää nämä avaran valtakunnan asukkaat toisiinsa niinkuin
jäsenet ruumiisen, jonka pää, tsaari, Jumalan näkyväinen välittäjä maan
päällä, on Keisarina ja ylimmäisenä pappina. Hartauden harjoituksissaan
Venäläiset ovat oikein innollisia.

Venäläisten parhaimpina huvituksina on laulu ja soitto. Heidän halunsa
soittoon ja lauluun on niin väkevä, että hyvin voidaan sanoa:
"Venäläinen ei elä laulamatta." Laulaen toimittaa hän kaikki
tehtävänsä. Hän laulaa työtä tehdessään, hän laulaa matkustaessaan:
kyntömies laulaa kyntäissään, ajuri ajokalujensa vieressä, paimen
karjassaan, käsityöläinen työssään, sotamies marssiessaan ja vieläpä
sotarintaankin astuissaan; soutajat laulelevat pitkiä virsiään, jos ei
kovaa vastatuulta ole soutaminen eli purjehtiminen.

Venäläinen yleisö elää hyvin yksinkertaisesti. Asuinhuoneet ovat
enimmästi yksinkertaisia savutupia; nähdään tosin kyllä siellä ja
täällä, varsinkin valtateiden varsilla, hyvästikin rakennetuita,
savutorvilla varustettuja rakennuksia. Rakennustapa on pohjaisessa
yleensä käytettyä. Huoneet rakennetaan hirsistä, saumataan ne yhteen ja
pannaan sammalia väliin. Katoiksi käytetään joko olkia taikka päreitä.
Huoneet ovat tavallisesti lämpöisiä. Joskus on semmoisiakin kyliä,
jotka rakennukseltaan ja suuruudeltaan voittavat pienet kaupungit.
Niiden huoneet ovat suuria, mukavia ja joskus kauneiksi maalatuita.
Venäjän pienimmätkin kylät tarjoavat matkustajalle, jolla ei ole kovin
suuria vaatimuksia, miellyttävän näön. Niissä tapaa kaikkialla iloisia
ihmisiä. Kylät ovat kahdessa pitkässä, pitkin tienvierustaa olevassa,
ja vähän toisistaan eroitetussa huonerivissä. Kirkot kurottautuvat vaan
vähän huoneiden ylitse, ja meidän huippuisia torneja ei niissä
ensinkään ole.

Venäläiset rakastavat yleensä kauppaa ja teollisuutta, pellonviljelystä
vähemmän. Hän näyttää juutalaisen tavoin syntyneen kauppamieheksi. Tämä
luonnon taipumus kauppaan on Venäläisen kansallisluonteen pääpiirre.
Ylhäiset ja alhaiset, rikkaat ja köyhät Venäläiset ovat innokkaita
metsästäjiä. Ylhäiset rakastavat etenkin ajo-metsästystä, jota
jänekset, ketut, joskus myös karhut ja sudet saavat kokea: edellistä
käydään susikoirilla, jälkimmäistä karhukoirilla, sitte kuin
vainukoirat ovat otukset ensin aukeille ajaneet. Talvisin tavataan
usein ainoastaan muutamia miehiä kylässä. He ovat tänä vuoden aikana
helposta maksusta kulettamassa tavaroita maan kaikkiin satamiin ja
kauppapaikkoihin. Toiset kutovat verkkoja ja valmistavat pellavia ja
liinoja verkon aineiksi, nahkoja siloiksi, sorvaavat lusikoita ja
kauhoja y.m.

Alhaisemman säädyn miehet antavat vielä nytkin, miten vuosisatoja
taaksepäin, partansa kasvaa ja leikkaavat tukkansa lyhyeksi.

Venäläisillä on erinomaisen luja ruumis, sillä se kestää kylmyyttä ja
kuumuutta, vaivoja ja kärsimyksiä. Tämä tulee siitä, että he
nuoruudestaan alkain tottuvat kuumasta tuvasta menemään paukkuvaan
pakkaseen ja peppuroimaan lumessa usein saunan kuumuudesta tultuaan.

Venäläinen ei voi elää kylpemättä, ja sitä hän tahtoo ainakin kerran
viikossa. Kaikki rakastavat enemmän lämpöisiä, kuin kylmiä kylpyjä. Jos
he voivat huononlaisesti, ryyppäävät he ryypyn taikka kaksi paloviinaa,
syövät ruutia, purevat tupakkia ja sitte ottavat aika hikikylvyn.
Saunoja on melkein joka talossa; joka kylässä on ainakin pari kolme
semmoista. Ne ovat niin rakennetuita, että niitä voidaan hyvin kuumiksi
lämmittää, ja, jos suinkin sopii, virran tahi muun veden rannalle
sijoitetut; sitte hän nimittäin sieltä pian uimaan pääsee. Moni juoksee
vielä takaisin kuumaan saunaan joesta tahi lumikinoksesta ja kuumentaa
itsensä siellä, uudestaan takaisin ulos päästäkseen. Tätä kerrotaan
usein monta kertaa.

Kun puhutaan Venäläisten taipumuksesta väkeviin juomiin, ei saa luulla,
että juominen yleensä olisi heidän tapansa, sillä sama mies, joka
tänäpäivänä humalaisena tiellä makasi, ei ainoastaan huomenna, vaan
monta viikkoa sen perästä voi olla siistimpänä miehenä, joka janonsa
sammuttaa vedellä, eikä ensinkään paloviinaa kaipaa. Samoin on heidän
ylellisyyteen taipumuksensa laita. Niin paljon, kuin Venäläinen voikin
syödä, jos se ei hänelle mitään maksa, elää hän kuitenkin yleisesti
hyvin niukalla. Tyytyväisyys on myös yksi Venäläisen kansallisluonteen
pääpiirteitä. Hän pysyy uljaana ja iloisena suurimmissakin puutteissa.

Pohjalaisen vanha vieraanvaraisuus on vielä Venäläisen kansallisena
hyveenä. Talonpojasta ruhtinaasen saakka ottaa jokainen vieraansa
ystävällisesti vastaan, vaikka se olisi aivan vieraskin, ja panee
hänelle parastansa pöytään.




Pietari-Moskova.


Pietari, 700,000 asukkaan koto, on Euroopan komein pääkaupunki. Ei
minkään kaupungin lävitse virtaa niin mahtava vesi, kuin Pietarin,
kilomeetterin levyinen Neva-joki on. Pietarin kaupungin erinomainen
kauneus tulee etenkin siitä sopivasta suhteesta, joka Nevalla on
katuihin ja toreihin sekä harvasta rakennustavasta, joka sen
jättiläisrakennuksille antaa erittäin suuremmoisen näön. Tätä paitsi on
sen yleistä rakennustapaa niin aistillisesti käytetty, ett'ei se ole
synnyttänyt yksitoikkoisia jäljennyksiä. Kirkkojen ja luostarien
jälkeen ovat isot kauppahuoneet huomattavimmat. Nämä (Gostinoi-Dvor)
ovat omituisia laitoksia Venäjän kaupungeissa; Gostinoi-Dvorit ovat
nimittäin suuria yhdenkertaisia rakennuksia, jotka täyttävät aina
kokonaisen kaupungin osan. Maakerroksessa on ympäritse kiertävä
holvikäytävä ostajia varten. Näistä mennään puoteihin, joiden
etuseinänä on suuri kolmipuoleinen ovi; keskimmäistä ovea käytetään
ovena, reunimmaisia näyttelyn akkunoina. Kauppahuoneen suuri sisusta on
jaettu pitkiin rakennuksiin, jotka sitte sisältävät kauppapuoteja ja
tavara-aittoja erityisille esineille. Nevski Prospekt'in suuri
kauppahuone sisältää aina 340 kauppapuotia.

Pietarin teaterit ovat hyvin kauneita; varsinkin Aleksandran ja Marian
teateri on ulkoakin kaunis. Erinomaisen ison vaikutuksen tekevät
keisarilliset linnat; Nevan viereinen Talvipalatsi saa niistä etusijan.
Tämän lisäksi kun asetetaan vielä suuri joukko muhkeita yksityisten
huoneuksia, niin huomataan helposti, että Pietari voittaa rakennustensa
loistossa ja suuruudessa monta muuta Eurooppalaista pääkaupunkia.

       *       *       *       *       *

"Joka tahtoo Venäjään tutustua -- hän menköön Moskovaan", sanoo
kirjailia Karamsin. Ja itse todellisuudessa Moskova onkin Venäjän
kansallisen elämän keskusta. Moskova on Venäläisten pyhä kaupunki,
venäläis-kreikkalaisen kirkon Rooma, kellojen-soiton ja luostarien
kaupunki. Se on vielä rikkauden, aatelien ja kauppiasten kaupunki, sekä
kotomaisen kaupan pääpesä. Moskova on viimeiseksi vielä Venäjän
valtakunnan vanha, Pietari suuren aikain edellinen pääkaupunki.

Merkillisin rakennus siellä on maailman mainio Kreml. Mutta Kreml ei
ole yksityinen paikka, vaan tällä nimellä tarkoitetaan Moskovan
keskistä ja koko kaupungin ylitse kohoutuvaa osaa, jonka, kokonaisen
kaupungin kokoisena, kokonaan kirkot, palatsit ja yhteiset rakennukset
täyttävät; rakennukset eivät kuitenkaan ole tiheästi toisiinsa tukitut,
vaan on niiden välillä suuria aukeitakin paikkoja. Kremliä ympäröitsee
suuri, aukea ympäristö, ikäänkuin sen mahtavat, torneilla kaunistetut
muurit tahtoisivat arvokkaina muista eroitettuna seistä.

Moskovan kokonainen kuva, jonka parhaitte saisi "Isosta Ivanista",
Kreml'in korkeasta kellotornista, on vaikea esitellä. Kokekaamme
kuitenkin edes sinnepäin sitä kuvata! Kreikkalaisissa kirkoissa ei ole
useita torneja, vaan päinvastoin yksi ainoa keskuskupu, jota neljä
pienempää kupua eli tornia ympäröitsee. Kaikki nämä kuvut eli tornit
ovat metallilla katetut; katot ovat joko kullatut taikka hopioidut
yhden eli monen värisiksi: vaaleanviheriöisiksi, viheriöisiksi eli
ruusunpunaisiksi. Jokaisessa kuvussa ja tornin huipussa on sitte suuri,
kullattu risti, joka usein, varsinkin Moskovassa, paksuilla, latteilla
vitsoilla on harjahirteen kiinnitetty. Tämä kaikki tekee, varsinkin
auringon paisteella, että näiden säteileväiset ja kuvastelevaiset
loistot länsi-euroopalaisen tottumattomalle silmälle näyttävät
itämaisilta.

Tätä miellyttävää vaikutusta kuitenkin paljo pilaa etelätä
muistuttava likaisuus. Sen sijaan kun Pietari jo ennen auringon nousua
huolellisesti la'astaan, kahlaa Moskovassa jalkamies paksussa pölyssä
ja kaikenlaisessa liassa. Siis samalla kun tämä vanha pääkaupunki
monessa suhteessa on uutta hupaisempi ja kiinteästä omaisuudesta
varakkaampi, ei se kuitenkaan kauneudessa ja siisteydessä vedä vertoja
todella "keisarilliselle" Pietarille.




Etelä-Venäjän arot.


Arot ovat avaroita, puuttomia tasangoita, jotka, maanlaadun mukaan,
osaksi ovat hedelmällisiä, osaksi enemmän eli vähemmän erämaan
kaltaisia. Venäjän arot ovat rotkojen ja laaksojen risteilemiä
ylängöitä. Rotkoissa on erilainen ilmanala, kuin varsinaisilla
tasangoilla. Talvilla, jolloin kaiken elon kuolettavaiset myrskyt
raivoavat näillä aroilla, ovat rotkot suojassa ja siis lämpöisempiä.
Kesällä ovat rotkot kuumia, kuin hehkuvat uunit, sillä niiden jyrkiltä
reunoilta heiastuvaiset auringon säteet kuumentavat niiden ilman niin,
että tuskin voidaan niissä olla. Keväisin vielä vihmoo kylmiä viimoja
aroilla, vaikka laaksoissa jo onkin aurinko ilman lämmittänyt.
Iltasilla ilma kuitenkin laaksoissa pian kylmenee, vaikka ylängöillä
vielä aikalailla lämmin löyhkäelee. Kylmä kaste laskeutuu myös niihin
kohta auringon laskeuduttua. Arojen talvi on pitkä ja kylmä sekä
peloittava varsinkin pyryillä. Vaarallisin näistä on n.s. Ujuga. Ujuga
on pyryinen, päivittäin kestävä myrsky, joka lunta luo paljo
tullessaan. Pilvistä putoava ja maalta tuulen tuiskuuttama lumi täyttää
niin ilman, että tuskin kätensä edessään eroittaa. Ujuga hämmästyttää
kaikkia aron elämiä. Yksikään ihminen ei uskalla silloin majaansa
jättää, kuin Ujugan enteet käyvät. Tuuli, nimittäin, tuo sen edellä
suuria aron kuivain kasvien varsista keräytyneitä möhkäleitä, joilla
usein on mitä kummallisimpia muotoja, ja jotka pyörivät ja hyppivät
tuuliajoina arolla. Onneton on silloin hän, joka ei katon suojaa saa.
Pyry ei jätä hänelle muita keinoja, kuin joko jäädä arolle lumen
haudattavaksi taikka umpimähkään jatkaa kulkuansa kunnes uupuu. Suuria
sarvikarjain laumoja häviää Ujugaa paetessaan; sillä ne joko nälkään
tahi väsymykseen hypätessään nääntyvät, taikka rotkoin reunoilta
putoavat alas ja pensastoihin hautautuvat; joskus myös rientävät ne sen
edellä niin kauvaksi pakoon, että niitä ei enää löydetä, vaan joutuvat
myrskyn tauvottua susien syöteiksi. Ujugan pyrytessä ei suden mieleen
saalis juolahda. Se silloin karjain kanssa kilpailee luonnon
vimmaa paeten. Jos Ujugan käsiin joutunut matkustavainen ei osaannu
ihmis-asunnoihin, on hän onnellisempi, jos hän jonkun rotkon löytää,
sillä muutoin pyry hänen peittää. Rotkossa voi hän jotenkin
rauhallisena myrskyn loppua odottaa. -- Arojen kevät alkaa lumen
sulautumisella. Silloin vesi virtaa kaikkialla, sekä siellä jossa se
hyvää vaikuttaa, että pahaakin tuottavilla paikoilla. Tämän jälkeen
aroilla ei moniin kuukausiin sada tippaakaan, ja peninkulmia kuletaan,
ennenkuin vähäinenkään lähteen silmä löydetään tässä kuivassa maassa.
Koko aron routa sulautuu, ja sen pinta muuttuu mustaksi mutavelliksi,
jota ei paksuinkaan nurmikon pinta voi ko'ossa pitää. Kaikilta
kunnailta, kaikista laaksoista ja rotkoista tulvailee likaisia
vesivirtoja. Tänä aikana juuri tapahtuvat suurimmat muutokset aron
pinnalla. Kevät kun viimeinkin on monine mutkineen saapunut ja
Toukokuun kauniit päivät tulleet, näyttää aro viheriäiseltä tapeetilta.
Kaikkialla viheriä nurmi nostaa nokkaansa, ja lumikellot (crocus),
tulpanit ja hyasintti ystävällisiä kukkiaan kumartelevat; täällä
kuitenkin puuttuu niiltä se monemmoisten värien loisto, joka niillä on
meidän puutarhoissamme. Silmä väsyy aron äärettömään nurmikkoon
keväällä sitä matkustaessa. Eri väriset kukat melkein katoavat sen
viheriään yksitoikkoisuuteen. Ja kuinka paksu tämä nurmivaippa onkaan!
Aron ruohot ovat nimittäin hyvin vahvoja ja harvassa toisistaan
seisovia.

Arojen kesä ei ole virkistäväinen eikä ensinkään miellyttäväinen. Sen
kuuma maa halkeilee ja turhaan odottaa virkistävää sadetta. Heinäkuun
pilvet eivät anna pisaraakaan, vaikka ukkonen yhä uhkailee korkeudessa,
johon janoavaisten ihmisten katseet odottavaisina tähtäävät. Aurinko
näyttää laskeutuessaan ja noustessaan tulipunaiselta pallolta.
Päivällisen aikaan taivas on aivan vaalea, sillä ilma on täynnä merien,
virtain, lätäköiden, kasvien ja eläinten höyryjä. Aro kadottaa
vihantansa, muuttuu ruskeaksi; rinteet ovat aivan mustina, niinkuin
tuli olisi niitä nuoleskellut. Keväiset lihavat ja iloiset eläimet nyt
laihtuvat ja heikontuvat; yksinpä arojen asukastenkin ruskea iho
rypistyy laihoilla poskilla. Vesi kuivuu padoista ja lähteistä, ja
musta pöly ilmassa väräjää. Idempänä, likempänä Kaspian merta arot
muuttuvat suola-aroiksi. Ne ovat puuttomia, vuorettomia tasangoita,
jotka taivaan rannetta vasten katsojalle mereltä näyttävät. Sininen,
usein aivan pilvetön taivas kivertyy niiden ylle. Mutta nämä pinnat
eivät ole aivan tasaisia, sillä tarkemmin katsellessa huomataan ne
aaltomaisiksi, niin että hevonen ratsastajineen, ja vieläpä korkea
kamelikin usein pienellä matkalle näkyvistä peittyy, aivan niin, kuin
olisi se maahan vajonnut. Täydellinen korkeampain esineiden puute tekee
tottumattoman silmälle vaikeaksi näiden avaruuksien mittaamisen.
Kaukana toisistaan kokoutuu joitakuita muutaman sadan jalan korkuisia
kukkuloita, ja usein matkustaja tulee syville vesirotkoille ja
jyrkkäseinäisille laaksoille, sitä ennen ensinkään niistä tietämättä.
Valo, ääni ja tuuli ei täällä kohtaa minkäänlaista estettä. Ei missään
ole varjoa, ei tyyntä, eikä kajahtele kaiku. Pettäväisiä kuvia
(kangastuksia) näkyy usein ilmassa. Suolakasvit ja muutamat viheriäiset
pilkut ovat ainoat kasvikunnan elon ilmiöt. Useista suolaisista
järvistä Astrakanin tienoilla saadaan paljo keittosuolaa ja
salpetteriä. Tosin on siellä kuitenkin hedelmällistä ja viljeltyäkin
maata.




Ruotsin luonto.


Niin erilaisiin leveys-asteisin ulottuvan maan, kuin Ruotsi on,
luonnossa ilmestyy luonnollisesti suuria eriäväisyyksiä. Skånen
ulkomuoto ja ilmanala vivahtaa paljo alaiseen Saksanmaahan, vaan on
sillä vieläkin vienommat talvet kuin Saksalla. Oikeat kastanjat ja
mulperi-puut[5] vielä Skånessa istuttamalla pian tuleutuvat.

Kotieläimet ovat suurempia ja vehmaampia. Ruisvilja kypsyy
puolessa-viidettä kuukaudessa, niin kuin ylä-Italiassa ja Saksassa;
kuin sitä vastaan Lapissa (jossa ohra ainoastaan äkkiä valmistuu), se
tarvitsee puolentoista kesää valmistuakseen ja on vielä silloinkin
hallan vaarassa. Luonnon laadun ja tuotantokyvyn pikaisempaa muutosta
ei Ruotsissa ole muualla, kuin Skåneen ja Smålannin välillä. Se on
viimeksi mainitun korkea asema (mereen verraten), joka sen tekee
Norrlanniksi Götan valtakunnan keskellä. Siellä pohjainen luonto
etelästä tulijaa ensin tervehtää. Jos Skånesta matkustaa meren
länsirantaa, niin tulee Hallantiin, joka Knytlingin satujen mukaan,
vuosisatainen takaperin, oli mainio tammi- ja pyökkimetsistään,
vaan joka nyt on autiota kangasta. Sitte seuraa Bohus'in lääni
hedelmällisine ja viehättävän vihertävine notkoineen, joita kalliot ja
louhikot sitä enemmän pienentävät jota likemmä Norjaa mennään. Jos taas
seurataan itäistä rantaa, on Bleking Itämeren saariston luonnon
kauniimpana todisteena ihailtavana; Karlskronan ja Kalmarin mäkinen
ranta etenkin ansainnee pohjolan kauneimman seudun arvon. Kalmarin
pohjoispuolella ei pyökkimetsä enää kasva; pienempiä lehtoja ja
yksityisiä puita tosin löytyy vielä pohjaisempanakin. Vetterin kirkkaat
mutta levottomat aallot eroittavat Länsi- ja Itä-götlannin, Ruotsin
hedelmällisimmät maakunnat, toisistaan. Maan muodostukseen katsoen
kuuluu Länsi-götlanti Venerin ja Itä-götlanti Vetterin alankoon.

Hjelmari- ja Mälari-järvien ympärillä on keski-Ruotsin suurin tasanko
ihanaisine viljaseutuineen; sitä paitsi edistää sen toimeentuloa vielä
maanviljelyksen ja vuoriliikkeen onnellinen vaihtelu, joiden yhteys on
levittänyt siunaustaan aina Vermlantiin ja Taalainmaahankin, vaikka
näiden vuoristen maakuntain ylä-osat eivät kuitenkaan ole voineet
voittaa luonnon alkavaa jylhyyttä. Siljan järven ympärillä on
kasvikunta tosin vielä ihmeteltävä (esim. Rättvik'issä).

Daljoen yläpuolella ei tammimetsä enää kasva. Korkean pohjaisen
tavalliset puut tekevät sen jälkeen ne suuret metsät, joiden ylitse
honka kohoaa korkeampana, kuin missään Skandinavian etelämmissä
seuduissa. Tullaan Norrlantiin; luonto yhä jylhenee ja karjanhoito,
metsästys, kalastus eli muut elinkeinot astuvat samalla maanviljelyksen
sivuun eli sijaan. Pellavat ovat pohjaisten seutujen tärkeitä
viljelyskasveja. Kehrääminen on monen seudun niin vaimoin kuin
miestenkin parhaana työnä pitkinä talvipuhteina, ja Norrlantilainen
saakin palttinan, joka kyllä ulkomaisellekin vertoja vetää. Hajanaiset
ja viljelykselle sopimattomat niityt ja laaksot ovat kesillä kelpo
karjalaitumina. Lohi kahlaa kolmion muotoisissa parveissa Norrlannin
suuriin, myrskyisiin jokiin, ja laveat metsät ovat täynnä eläimiä ja
metsän otuksia, jotka kyllä metsästäjän vaivat maksavat. Helsinglannin
etelärajoillakaan ruis ei enää joudu niin aikaiseen, että niillä voisi
samana kesänä kylvää. Norrlannin länsinaapuri, Herjeådal on vaarojen
välinen ja Ruotsin kolkoin (paitsi Lapinmaata) seutu. Eipä luulisi sen
rajan pohjoispuolella, Jemtlannissa, enää löytävänsä niin ihanaa seutua
kuin Isojärven (Storsjön) ympäristö on. Tämä suloinen seutu kuitenkin
enemmän houkuttelee, kuin palkitsee peltomiestä, sillä yöhallat usein
hävittävät heidän vaivansa näön. Yksinomaisemmalla karjanhoidolla voi
se voittaa suurempia etuja, kuin sen keskusliike etelään päin
valtakunnan osain kanssa joutuu vilkkaammaksi.

Ångerman-joen pohjaispuolella ei hedelmäpuut enää menesty.
Hiekkaperäinen, metsäinen Vesterbotten antaa pienen esikuvan siitä
yleisestä omituisuudesta, että kaikki itäänpäin kallistauvat meren
rantamaat ovat kolkompia. Vastapäätä oleva Pohjanmaa on lauhkeampi,
hedelmällisempi, ja Oululla, joka on Umeåta koko asteen pohjoisempana,
tuskin on kylmempi ilmanala. Vesterbottenin kankaat ja metsäkunnaat
tekevät lännessä ja pohjaisessa Lapinmaan rajan, jonka yläpuolella maa
sittemmin kohoaa kohoamistaan aina tunturin selänteelle saakka.




Lappalaiset.


Lappalaiset, jotka kutsuvat itseään "Saamelaisiksi" ja maatansa
"Saamenmaaksi", ja pohjais-Norjassa nimitetään Finneiksi, asuvat
ainoastaan luoteis-Euroopan pohjaisimmissa osissa. Norjassa löytyy
heitä 17,000, Ruotsissa 7,000 ja Suomessa 800. Lappalaiset ovat yleensä
lyhytkasvuisia (hiukan kuudetta jalkaa), mutta vahvavartaloisia.
Niillä, joiden vereen vähimmin on sekautunut muukalaisuus, on leveät
kasvot, tummat, pitkäkkäät silmät, litteä nenä, ulospistäytyvät
poskipäät, ohuet huulet, leveä suu, heikolla parralla varustettu
suippoleuka, mustat suorukkaiset hiukset, sekä kullankeltainen iho.
Heidän kielellään ei ole suomenkielen sointua, vaikka se muuten on
tämän tapaista, jonka vuoksi Lappalaisten onkin helppo oppia suomea.
Luonteeltaan ovat Lappalaiset sangen hyväntahtoisia, rauhallisia,
suoramielisiä ja rehellisiä, mutta seurustus uudisasukasten ja heidän
heikompia puoliaan hyväksensä käyttävien kauppiaiden kanssa on tehnyt
heidät epäluuloisiksi ja varovaisiksi. Lappalaiset elävät aivan eri
aloilla Norjassa ja Ruotsissa; Norjan Lappalaisilla on ylipäänsä
vakinaiset asunnot, mullasta tai puusta. Norjan pohjaisimpien osien
rannikoilla, Finmark'in ja Tromsön amteissa sanotaan heitä
"merilappalaisiksi", ja he ovat täällä elintavoistaan ympäri-asuvain
Norjalaisten kaltaisia. Useimmat Ruotsin sekä 1,600 Norjan Lappalaista
ovat sitävastaan siirtolaislappalaisia, joita Lapin ruotsalaiset
uudisasukkaat kutsuvat "tunturilappalaisiksi" ja "porolappalaisiksi".
He asuskelevat sarkateltoissa ja kuleksivat tuntureilla poroinensa.
Siirtolaislappalaisten matkat sovitetaan vuoden aikojen mukaan.
Ruotsalainen siirtolaislappalainen matkustaa kevään tultua tunturille,
mutta lähtee syksyn tullessa alankomaalle. Talvella tulee hän siten
aina Pohjanlahden rantamaalle saakka. Norjalainen siirtolaislappalainen
oleskelee talvella rajalla olevilla sisimmillä tunturitasangoilla,
jolloin hänen poronsa suuremmaksi osaksi elävät jäkälällä, kulkee
keväällä länteenpäin, ja oleksii kesällä rannikolla, jossa porot
parhaaksi pääksi elävät ruoholla. Syksympänä palaa hän takaisin
tuntureille.

Poro ja koira ovat siirtolaislappalaisen ainoat kotieläimet, ja
ensimainittu, joka on märehtivä, korkeilla, haarukkeisilla sarvilla
varustettu eläin, on hänen milt'ei ainoa rikkautensa. Hän syöpi poron
lihaa, ja sen väkevästä maidosta tekee hän juustoa, jota hän käyttää
leivän asemesta. Poron nahasta valmistaa Lappalainen vaatteita,
jännesuonesta neuletta, sarvista nappeja, lusikoita y.m.s. Hän käyttää
poroaan myös kuormankantajana ja ratsuna; tämä eläin jaksaa kantaa
Lappalaista, vaan ei aivan helposti täysikasvuista Ruotsalaista. Vielä
enemmin käytetään poroa vetämiseen. Talvella käytetään veneenmuotoista
rekeä, jota kutsutaan "ahkioksi" eli "pulkaksi". Jos ei ahkio ole
kovassa kuormassa, voi poro kuljettaa sitä 10-12 peninkulmaa päivässä,
Porot elävät laumoissa, ja rikkaalla Lappalaisella on niitä väliin
toista tuhatta. 2-300 pidetään välttämättömänä yhden perheen
elatukseksi, sillä vaadin[6] antaa vaan noin 1 1/2 jumprua maitoa
päivässä. Niinkuin jo on mainittu elää poro kesällä ruoholla, lehdellä
ja muulla sellaisella, talvella jäkälällä, jota se etsii lumen alta.
Muutamina vuosina sattuu, että maa peittyy jäällä, jottei peura voi
jäkälää kaappia ylös. Tätä kutsutaan Lapissa "Flen'iksi", ja se tapahtuu
silloin kun ankara pakkanen seuraa sadetta eli suojaa. Nämät tällaiset
"flen" vuodet ovat Lappalaisilla varsin tukalat. Hänen poronsa kärsivät
nälkää ja kuolevat joukoittain. Niiden ainoana ruokana on silloin
naava, joten Lappalaisen on täytymys alinomaa kaataa sellaisia puita,
joissa tätä löytyy, pitääksensä porojaan hengissä. Vaikeutta lisäämässä
on sekin seikka, että tällaisina vuosina on vaikea saada poroja pysymää
koossa, sillä ne kuljeksivat ympäri etsimässä jäkälää ja joutuvat
silloin helposti kuleksivien susien, ahmojen tai poronvarkaiden
saaliiksi.

Köyhimmät niistä ruotsalaislappalaisista, joilla ei ole poroja,
elättävät itseään virroissa ja järvissä löytyvillä kaloilla ja
nimitetään sentähden "kalastajalappalaisiksi". Nämät vaeltavat myös
monasti ympäri paimenina ja kerjäläisinä ja joutuvat lopulta
tavallisesti vaivaishoidon rasitukseksi. Jos kalastajalappalainen voi
hankkia itselleen muutamia vuohia, on siten pantu alku vakavampaan,
uudisasukkaan elinkeinoon. Lappalais-uudisasukkaat ovat tavallisesti
ensimmäisessä polvessa huonoja maanviljeliöitä. Tuo vireä elämä, johon
he paimentolaisina ovat tottuneet, houkuttelee heidät, vaikka ovatkin
maanviljeliöitä, kuleksimaan ympäri mailla, metsillä, kokien elättää
itseään metsästyksellä ja kalastamisella. Uudisasunto tulee siitä
syystä useimmiten kehnosti hoidetuksi, vasta toisessa polvessa tavataan
heidän seassaan ahkeria ja älykkäitä maanviljeliöitä. Eräs kohta joka
on varsin omituinen, on se, että tuimat lappalais-uudisasukkaat
kohtelevat muita Lappalaisia ylenkatseella eivätkä käytä lappalaista
pukua, pitäen itsiään Ruotsalaisina tai Suomalaisina. Lappalaisten
pukuna, joka on jotenkin samanlainen molemmilla sukupuolilla, on
kesällä sininen tai harmaa vihriöillä taikka punaisilla hihakäänteillä
ja samanvärisellä kauluksella varustettu sarkanuttu. Housut ovat
tavallisesti samankarvaiset kuin nuttukin ja sidotaan alhaalta kiinni
säären ympäri kirjavilla villanauhoilla. Villapaitaa käytetään
yleisesti, mutta talvella käytetään sen sijassa myös turkkia, karvanen
puoli sisäänpäin käännettynä. Kengät ovat erilaiset eri vuoden aikoina
ja ovat Suomalaisten pieksujen näköiset. Sukkien asemesta käytetään
eräitä tähän tarkoitukseen valmistettuja heiniä, "lappalaisruohoa",
jota kierretään jalan ympäri. Parhaana koristeena on vyö, joka
asianhaarain mukaan on kaunistettu hopea- tai tinakoristuksilla,
rahoilla y.m.s. Päässä on sokuritopan muotoinen myssy, joka on tehty
kirjavista vaatekappaleista ja kesällä varustettu punaisilla
reunuksilla. Tupakkaa käytetään muutamissa lappalaiskylissä nuuskan
muodossa, toisissa polttavat sekä miehet että naiset tupakkaa,
jonkatähden näissä seuduissa piippu, tupakkakukkaro y.m.s.
välttämättömästi kuuluvat pukuun. Talvella pidetään pelkästä
peurannahasta valmistettuja vaatteita ja ankaran pakkasen vallitessa
käytetään kahta nahkatakkia.

Siirtolaislappalaisen teltti eli kota on rakennettu siten, että maahan
on pystytetty useampia seipäitä jotka ylhäällä yhtyvät, jättäen
kuitenkin aukon savua varten. Näiden päälle pingoitetaan paksua sarkaa
turvaksi lunta, sadetta ja tuulta vastaan. Kodan sisässä oleva maa
peitetään kuusenhavuilla ja koivunvarvuilla, joiden päälle levitetään
poronnahkoja. Keskellä laattiaa on tulisija, joka on tehty muutamista
irtonaisista kivistä, ja tämän päällä on savureiästä alas riippuvissa
vitjoista keitinkattila. Tällainen teltti on tavallisesti kuusi jopa
seitsemän jalkaa korkea ja kuusitoista jalkaa leveä. Siihen mahtuu
noin kuusitoista henkeä. Kodan perällä on isännän paikka; muut
perheenjäsenet istuvat ympäri laattiaa, sillä tuolia tai istuimia ei
käytetä.

Jo neljännentoista vuosisadan alussa, kuningas Erik kolmannentoista
hallitessa, koeteltiin kääntää Lappalaisia kristinoppiin; mutta tämä ei
näy tapahtuneen erityisellä innolla ja menestyksellä. Vasta Kustaa
ensimäisen aikana alkoi käännytystoimi suuremmalla voimalla, ja Kaarlo
yhdeksäs rakennutti Lapinmaahan monta kirkkoa ja kaikenmoisia laitoksia
niiden Lappalaisnuorukaisten kehotukseksi, jotka mielivät lukea itsensä
papiksi Upsalan yliopistossa. Kirkollisasiat ovat järjestetyt samaten
kuin Ruotsissa yleensä, niin että jumalanpalvelusta pidetään joka
sunnuntai. Koska seurakunnassa on sekä Ruotsalaisia että Lappalaisia,
täytyy jumalanpalvelusta toimittaa molemmilla kielillä, jonkatähden
kaikki Lapinmaan papit ovat velvoitetut osaamaan niin ruotsia kuin
lapin kieltä.




Tukholman asema.


Tukholma tarjoaa mereltä tulijalle monenmoisia näköaloja. Mannermaata
tulija ei ensin heti näe. Harmaat, paljaat ja vaahdon ympäröimät
kalliot tervehtävät ensin rantaan lähenevää; mutta niillä ei ole mitään
tulijalle tervetuliaisiksi tarjottavaa, ei edes sammalkouraa, sillä
vesi on ne aivan alastomiksi huuhdellut. Näiden takana seisoo pari
majakkaa heitä osoittamassa. Mutta pian kiiruhtaa myös eläviä tien
osoittajia: luotseja. Saaristojen, luotojen, isojen selkäin ja
kaitaisten salmien lävitse johdatetaan laiva viimein satamaan. Mutta
koko tämän matkan muuten vaihteleva ympäristö näyttää matkustajalle
vaan paljasta köyhyyttä ja kolkkoutta. Saarien rannoilla ei nähdä
tuskin ainoatakaan kasvia, ei mitään viheriäistä; ainoastaan alastomia
kallioita, jotka seinäin tavalla vedestä kohoutuvat. Vesi on näiden
sivut niin silitellyt, ett'ei ruoho-mätäs, vielä vähemmin mikään kasvi
ole niissä sijaa saanut. Niiden harjoilla kasvaa kuitenkin muutamia
honkia; mutta nekin ovat tuulien ja myrskyjen piinaamisen tähden
pieniksi jääneet. Voidakseen tuulien tuudituksia kestää, on niiden
paras mehu ja kasvivoima juuriksi juosnut. Ne käärmeen tavoin
kallioiden koloissa kiertelevät, ja missä joku kolo on ollut, sinne
ovat ne kokeneet kätkeytyä. Juurien vieruksilla on sattumuksesta hiukan
ruokamultaa pysähtynyt; sianpuolamet ja katajapensaat käyttävät sitä
ravinnokseen. Tuskin minkäänlaista eläintä täällä tavataan. Muutamat
kalalokit kirkuen kiitelevät niiden yllä ja ehkäpä joku sorsakin niiden
salmissa soutelee. Siellä ja täällä nähdään joku kalastajankin mökki,
muutamia vuohia kallioita kapuavan, taikkapa joskus isoimmilla saarilla
muuan laiha lehmä, joka kanervikosta kokee einettänsä etsiä.

Me lähestymme kuitenkin mannerta. Köyhyys näyttää nyt vähemmän
vaivaavalta. Taampaa näkyy jo metsiä; muutamia lehtipuita puikahtelee
myös esiin; jonkun herrastalon valkoinen kivirakennus kuvastuu
vihannalla pohjalla; paikka paikoin ympäröi niitä ruohovyöhykkeet ja
osottavat ett'ei vesi ainoastaan kiveä niissä huuhtele.

Meri ei kuitenkaan ole tarjonnut niin jylhää näköalaa kuin maa.
Valkoiset purjeet ovat kaikkialla liehuelleet. Mitä etemmä ehdimme,
sitä tiheämmässä niitä nähdään. Näillä aluksilla on sama tie, kuin
meilläkin. He aikovat Tukholmaan, ja viedä sinne sen tarpeita. Me
näemme korkeilla halkopinoilla, eli suurilla heinäkasoilla lastatuiden
alusten sivuitsemme kiitävän, kalkkivenheiden syvässä kelluvan,
siistien purjelaivain ulkomaisilta matkoiltaan kopeina kotiinsa
kiiruhtavan. Me menemme kaikki Vaksholman lahteen. Täältä purjehdimme
me peräkanaa kapeata salmea "katselmuksen kautta." Tukholma lähestyy.
Lyhyesti sanoen joka ainoa kallio nyt vihoittaa; talot ja huvilat
kaunistavat nyt kukkuloita eli rantoja, johon maan pienikin
lahdelma eli syvennys pistäytyy. Istutuksia on kaikkialla; pienet
kyökkipuutarhat karviaismarja-pensaineen ja mansikkamaineen näyttävät
niin houkuttelevaisilta, meheviltä ja hupaisilta; tuulimyllyt, joita
emme ennen nähneet, viuhtavat myös nyt ilmaa. Perämies liikauttaa
peräsintä: laiva kiertää erästä niemekettä, ja nyt avautuu näköala,
kauneimpia, mitä tahdotaan nähdä. Oikealla, kaupungin ja maaseudun
välille pistäytyy puolikätköinen, molempain luontoinen ja
viehätyksellinen paikka. Se on Eläintarha. Vasemmalla kohoutuvat n.s.
etelävuoret, ja takaa näkyy tiheä mastometsä ja kaupunki huoneineen,
palatseineen ja tornihuippuineen.

Jos taas kaupunkia lähestytään länsi- eli Mälarin puolelta, tarjoaa
vesi ja maa samanlaista vaihetusta; mutta kaikki täällä on
viehättävämpää, rikkaampaa, kuin saaristossa. Mälari on luonnon
ihanuuksista rikkain järvi Ruotsissa. Sen kristallinkirkkaasta vedestä
kohoutuu lukemattomia lehtopukuisia saaria ja saarekkeita. Siellä
purjehtii kuin puistossa.

Matkustaja, joka on useissa kaupungeissa käynyt, huomaa Tukholmassa ja
sen ympäristössä niiden kuuluisampain kanssa monta yhtäläisyyttä. Hän
on esim. täällä huomannut Konstantinopolin penkereitä,[7] Edinburg'in
kuuluisia kallioita, Geneven järven ja Venedig'in kaivannoita. Yhtä
ihanoita näköaloja matkustajan eteen leviää myös Tukholmasta katsellen,
kuin sinne mennessäkin. Vaikka mille kukkulalle täällä noustaan,
nähdään sininen vedenpinta lahtineen yltäympäri; vuorten jyrkkiä,
paljaita seiniä, eli lehdoilla vihannoittuja rinteitä; vedenpintaan
kuvastelevaisia palatseja, pieniä hupaisia huoneita ja ränstyneitä
mökkejä. -- Muiden vanhain kaupunkien kanssa Tukholma kilpailee
rakennusten vaihtelevaisuudessa. Kaikki kadut eivät ole suoria eikä
leveitä. Kaupungin vähitellen kasvaminen voidaan nähdä. Se oli ensin
nykyiseen n.s. kaupunkiin ahdistettu. Rauhalliset porvarit, jotka
muurien sisällä turvaansa etsivät, alkoivat täällä kaupitella
ruokatavaroitaan, ulkomaalaisia kankaitaan, eli takoa haarniskoitaan,
silitellä kultavitjojaan, pohjailla kenkiään eli ommella nuttujaan
samalla, kuin raskaat rautapukuisten sotamiesten askeleet ympäristöä
kai'uttivat. Rakennukset täällä ovat kuin yhteen sullotuita, ahtaita ja
korkeita. Kaupunki muuttui pian liian pieneksi, väkiluku, liike ja
tilan tarves kasvoi. Hengelliset olivat jo aikoja sitte tästä
ahdingosta muuttaneet. Useimmat Tukholman kirkot ovat muinaisia
luostari-kirkkoja. Niiden ympärille kihermoittiin asumaan. Isoisten
palatseilla ei kaupungissa tilaa ollut. He rakensivat kankaille,
pienemmät seurasivat heitä. He tahtoivat myös olla mukana. Niin
lisäytyi kaupunginosia ja katuja. Nyt, kun pienetkin ovat suuriksi
tulleet, rakentavat he itsekseen, anastavat yhden paikan toisensa
perästä; muinoiset isoiset saavat seurata perässä, niin hyvin kuin
voivat.




Tukholman linna.


Niinkuin Tukholma ylimalkaan asemansa puolesta on maailman
merkillisimpiä kaupunkeja, on Tukholman linnakin maailman ihanimpia
rakennuksia. Sillä ei ole korkeita valleja eikä syviä hautoja, ei
upeita muureja eikä lujia torneja, jotka sen tekisivät mainioksi, vaan
se vaikuttaa syvästi katsojan mieleen ja herättää hänessä kunnioituksen
tunteita yksinkertaisen suuruutensa kautta. Jos etäältä katselemme tätä
linnaa, näyttää se matalalta, sillä se on niin avara. Mutta
asetuttuamme sen juurelle, huomaamme oitis, että se on kirkontornin
korkuinen. Jos lähestymme Tukholmaa miltä puolelta tahansa, vetää heti
huomiomme puoleensa tuo keskellä kaupunkia kohoava linna, monine
suurine ikkunoineen ja pitkine muurineen. Ne, jotka ovat paljon
maailmaa nähneet, vakuuttavat, että sen näkeminen herättää rinnassa
samoja tunteita, kuin suuren Pietarinkirkon katseleminen Roomassa;
muutamat menevät niinkin pitkälle, että sanovat sen vaikuttavan
katsojaan samaa, kuin jos Niilivirralta Egyptissä katseleisi tuon
muinaisen jättiläiskaupungin Theben äärettömiä loistorakennuksia.

Linna on neliön muotoinen, itää ja länttä kohden pistäytyy siitä neljä
matalampaa kylkirakennusta. Itäpuoleisten kylkirakennusten välillä on
puita ja kukkia kasvava kohonne, niin kutsuttu Logården, jonka
ulkosivua rajoittaa marmorireuna, jota kaunistaa loistokukilla
koristetut posliiniastiat. Linnan piha on suuren korin muotoinen.
Pohjaispuolelta johtaa linnan portille niin sanotut roomalaiset.
portaat, joissa ei ole mitään astuimia. Nämät portaat kulkevat linnan
koko etusivulla ja mainitaan Lejonanmäeksi, sillä niiden keskikohdalla
on kaksi suurta, pronsista valettua jalopeuran kuvaa, jotka seisovat
marmori-alustoilla ja ovat Kaarlo XII ajoilta.

Kun astumme eteläiseen portinkäytävään, tulemme mahdottoman suureen
porrashuoneesen. Tämän lävitse kulkee pihalta ajotie niin sanotulle
linnanmäelle, ja tämän tien kummallakin puolella on kahdet
kohtamoportaat, joita myöten päästään linnan ensimmäiseen kertaan.
Itäiset näistä portaista vievät linnankirkkoon, läntiset valtiosaliin,
jotka molemmat huoneet täyttävät kaksi kerrosta tällä puolella linnaa.
Kirkko on komea; yltä yleensä hohtaa kiilloitettu marmori ja kulta.

Valtiosali, joka on kirkkoa avarampi, on Ruotsin suurin ja komein sali.
Täällä avaa ja päättää kuningas juhlallisesti valtiopäivät, ja silloin
nähdään salin länsi-päässä, muutamia astuimia ylempänä laattiata, hänen
puhtaasta hopeasta tehty valtaistuimensa. Tämän kummallakin puolella
seisovat kuninkaiden Kustaa II Adolf'in ja Kaarlo XIV Juhanan
marmorikuvat. Tässä salissa on myös kruunaustansseja ja muita
harvinaisempia hovijuhlia pidetty. Niinkuin jo mainitsimme, on tämä
linna maailman ihanimpia rakennuksia. Kaikki on siinä kaunista,
suuremmoista ja komeata, mutta missään emme näe liiallisia, turhamaisia
koristuksia, vaan kaikkialla, sekä ulko- että sisäpuolella vallitsee
sievin kohtuus. -- Linnan itäisen kylkirakennuksen edustalla on Kustaa
III:n kuvapatsas, jonka on tehnyt tuo kuuluisa ruotsalainen
kuvanveistäjä Sergel.

Se, jolle kunnia lankee tämän linnan rakentamisesta, on tuo nerokas
Nikodemus Tessin. Hän ei kuitenkaan itse ehtinyt sitä valmistamaan,
vaan lopputyön täytyi hänen jättää pojallensa, tuolle loistavan
mainiolle kreivi Kaarlo Kustaa Tessin'ille. Tätä linnaa alettiin
rakentaa jo kuningas Kaarlo IX:n hallitessa. Mutta kun mainitun
kuninkaan ruumis par'aikaa makasi näytevuoteella, hävitti kauhea
tulipalo koko linnan, sekä tuon vastaraketun osan että jäännöksen
vanhastakin. Töin tuskin saatiin kuninkaan ruumis pelastetuksi. Kaarlo
XII:n aikana alkoivat taas nuo monet, pitkälliset sodat, jotka nielivät
valtion kaikki varat. Vasta Joulukuussa 1754 valmistui linna siihen
määrään, jotta hovi taisi muuttaa sinne. Se on samalla paikalla kuin
entinenkin linna. Viimemainitun rakennutti mahtava Birger Jarl, hän,
joka v. 1249 perusti Hämeenlinnankin ja pakoitti Hämäläiset kasteesen.
Birger Jarl rakennutti nimittäin Stadsholm'in korkeimmalle harjulle
suuren pyöreän tornin, jota kutsuttiin nimellä "Kärnan" (ydin).[8] Tämä
oli linnan keskus ja sai sittemmin nimen "Tre kronor" (kolme kruunua)
sen kupoolissa olevan koristuksen tähden. Itse linna oli soikea,
nelisivuinen ja varustettu sekä kulma- että kylkitorneilla; pihoja oli
siellä kaksi. Sitä paitsi ympäröitsi sitä suuremmaksi osaksi korkeat
ympärysmuurit ja vesikaivanto, jossa laivat voivat kulkea.




Norjan luonto.


Norjan voidaan sanoa sanan täydessä merkityksessä vuorimaaksi, josta
suurin osa on tuntureita. Melkein Ruotsin ja Norjan rajalla 69:stä
leveysasteesta alkaen kulkee etelään päin vuorijono, joka tosin siellä
ja täällä taittuu, mutta joka kuitenkin kokonaisuudessaan sen nimen
ansaitsee. Muutamin paikoin kohoaa korkeita kukkuloita, mutta yleensä
se ei ole 3,000 jalkaa korkeampi. 62 asteen eteläpuolella tunturi
vähitellen alenee Norjan eteläosassa, johonka verrannollisesti
isollainen alanko muodostuu. Tunturissa, joka 63 asteen paikoilla
kääntyy länteen ja sitte kulkee etelään aina 59:teen asteesen, voidaan
kyllä nähdä jälkiä yhtämittaisesta vuorijonosta, mutta pääasiallisesti
voidaan kuitenkin tunturia täällä pitää avarana ylätasankona, josta
siellä ja täällä kohoutuu korkeita vuoriselänneitä ja kukkuloita, jotka
kohoutuvat aina 8-9,000 jalan korkeuteen. Itse ylätasangot, jotka ovat
vähän aaltomaisia, ovat joskus 12-15 maatieteellisen peninkulman
levyisiä. Niin pitkältä kuin silmä kantaa tässä synkässä ja
yksinäisessä erämaassa, jossa villit peurat majailevat, ei nähdä muuta
kuin peuranjäkälän j.m.s. kasveja, joiden voittava kellertävä väri
antaa seudulle sanomattoman yksitoikkoisen näön. Näillä seuduilla ovat
korkeimmat ja jylhemmät tunturistot ja useimmat jäätiköt.

Norjan kaakkoisen osan laaksot kulkevat säännöllisesti pohjaisesta
etelään. Ne ovat usein niin kapeita, että joki, joka niissä aina
vuorilta tulvailevaa vettä vierittelee, peittää suurimman osan niiden
jotenkin tasaisesta pohjasta. Länsirannikolla sitävastaan tunkeutuu
meri useissa paikoin syvinä lahtina maahan lännestä itään ja muodostaa
täällä n.s. vuonoja, jotka, miten monet itäisemmät laaksotkin, jollakin
tavalla voidaan pitää suuren tunturiston rotkoina.

Maan suurin osa on siis suuri ylätasanko, jota erisuuntaiset syvät
laaksot risteilevät. Laaksoissa ja niiden rinteillä asuvat useimmat
ihmiset, ja harvoin tavataan 2,000 jalkaa ylempänä kiintonaisia
ihmisasuntoja. Eipä edes paimentolaistupiakaan, joissa parina kesän
kuukautena karjain kaitsijat asuvat, ole säännön mukaan 3,000 jalkaa
merenpintaa korkeammalla.

Norjassa on paljo järviä; mutta useimmat niistä ovat hyvin pieniä ja
meren pintaa paljoa korkeammalla, niinkuin esim. Gjendin (3,170 j.),
Bygdin (3,470 j.); molemmat ovat jotenkin 61 1/2° paikoilla. Useista
näistä pienistä järvistä joet juoksevat aivan vastakkaisia suuntia.
Tässä suhteessa merkillisin järvi on 1,990 jalkaa merenpintaa ylempänä
oleva Lessjöverksvan; tästä järvestä alkaa kaksi jokea, Laagen etelään
ja Nauma pohjaan.

Maa suurimmaksi osaksi on hetteiköitä, joista moni voitaisiin
viljeltäväksi tehdä, mutta jotka nykyisessä tilassaan pilaavat ilmaston
ja tekevät viljan viljelyksen vaaranalaiseksi ympäristössään.
Ainoastaan Kristianian hippakunnassa, joka tekee noin 1/4 osan koko
maanpinnasta, on aina 54 1/2 m.t. neliöpeninkulmaa rämeitä ja
hetteiköitä viljelykselle sopivassa ilmanalassa ja 36 m.t. neliöp. sen
yläpuolella. Viime aikoina on ruvettu hetteitä ojittamaan ja
kuivaamaan, ja hyöty tästä vuosittain enemmän ja enemmän nähdään.

Vaikka metsät nyt ovat jo hyvin haaskatut, peittävät kuusi- ja
honkametsät kuitenkin vielä suurimman osan maata. Eteläisillä seuduilla
on myös pieniä tammi- ja pyökki- ja pohjaisissa seuduissa myös
koivumetsiä; mutta mitään muita puunlajeja ei Norjassa metsiksi asti
kasva.

Edellä mainitusta voidaan helposti nähdä, että viljelysmaata Norjassa
ei paljoa ole, ja melkein hämmästyy kuullessaan, että koko Norjassa ei
ole 50 m.t. neliöpeninkulmaa enempää viljelysmaata. Tämän tähden
Norjaan täytyykin tuoda hyvinäkin vuosina paljon viljaa. Kuinka suuri
osa tästä viljelysmaasta käytetään pelloksi eli keinollisiksi ja
luonnollisiksi niityiksi, ei tässä voida sinnepäinkään määrätä.




Hammerfest.


Norjan Suomessa (Finnmarkissa) Tromsön hippakunnassa on, paitsi Tromsön
pääseutua, Hammarfest -- maapallon pohjaisin kaupunki -- eräällä
saarella. Elämä näin kaukaisen pohjaisen kaupungissa ansainnee
tarkempaa kertomista. Tämä pieni paikka, joka kauvan oli melkein
mitätön, on tässä vuosisadassa alkanut vähän vaurastua. Kaupungissa on
nykyjään noin 1,000 asukasta, suuria makasiineja ja monta "ravintolaa."

Kesillä, jolloin monia satoja laivoja, enimmäkseen norjalaisia jaaloja
ja venäläisiä lotjia, tänne saapuu, tarjoaa Hammarfest erittäin
vilkkaan näön. Kaikki ovat työssä ja liikkeessä. Voitonhimo ja
seurustelemisen halu vieraiden kanssa pitää tämän pienen kaupungin
asukkaat lakkaamattomassa toiminnossa. Työpäivää kestää myös
niinkauvan, kuin haluttaa, sillä aurinko täällä ei moneen viikkoon
laskeudu. Mutta tämä valon, ilon ja onnen aika pian loppuu. Pakkanen
palautuu, laivat katoavat, ja äskeinen vilkas satama on hiljainen ja
autio. Pitkä yö ilmoittaa tuloansa alituisesti himmenevällä taivaalla
ja talvipukuun pukeutuvalla maalla. Mitään valoa ei nähdä muualta, kuin
palavista lampuista, jotka ainoastaan päivällishetkenä voidaan
sammuttaa, ei antaakseen tilaa päivänvalolle jota ei siellä olekaan,
mutta väsyneitä silmiä lepuuttaakseen. Kaikki yhteys muun maailman
kanssa näkyy loppuneen, ainoastaan sattuman tapaisesti voidaan postia
tänne synkälle seudulle odottaa kertomaan mitä muualla maailmassa
tapahtuu. Mutta mitä enemmän ihmiset tuntevat itsensä toisista
eroitetuiksi, sitä enemmän ystävyys ja luottamus sitoo heitä
keskenänsä; niin myös on täällä.

Molemmanpuolinen tarve synnyttää hyväntahtoisuuden, ja hyväntahtoisuus
taas puolestaan seurailun. Kukaan ei ole liian ylhäinen, ei liian
alhainen, kaikki näyttävät yhtyvän yhdeksi perheeksi. Kun siis joskus
tyyni ja kirkas kuuvaloinen ilta houkuttelee, keräytyvät kaikki
(ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta), joilla on varaa jonkinlaiseen
seuraelämän huviin, osaa ottamaan, ja tekevät köykäisissä reissään,
joita sukkelat hevoset eli peurat vetävät, jonkun huvimatkan
ympäristöön, sitten yhteiseen huviin keräytyäkseen.

Tämmöiset matkat ilahuttavat usein semmoisella näytelmällä, jota
ainoastaan pohjaisimmat seudut voivat niin täydellisessä kauneudessa
tarjota; tämän tarjoavat napataivaan revontulet. Kun silloin vuorten
takaa nähdään muutamia huikaisevia valosoihtuja, joita vähitellen
säännöttöminä säteinä korkeuteen tupruilee eli yht'äkkiä lehahtaa
taivaan laelle, siellä silmänräpäykseksi yhdistyäkseen säihkyväksi
ruunuksi, jonka erinomaiset väriloistot ja singahtelevaiset ja
vavahtelevaiset säteet suitsuttavat tulta kaikille suunnille, sekä
yht'äkkiä loppuvat, seuraavassa silmänräpäyksessä uudestaan ilmestyäkseen
vieläkin häikäisevämmässä loistossaan, niin ei semmoisina hetkinä
pyritä etelän polttavaan auringon valoon, vaikka se paratiisimaisten
puutarhain ylitse paistaisi.




Seelanti ja Kyöpenhamina.


Seelannin saari näyttää puutarhalta eli oikeammin puistolta, jossa
viljelys ainoastaan luonnon suloisuutta nähtävämmäksi saattaa.
Viheriöitä kunnaita ja meheviä niittyjä vaihtelee muhkeiden
viljavainioiden kanssa. Kaupungit ja kylät ovat harvinaisia ja
tavallisesti tiheiden lehtimetsäin ympäröimiä. Paljoa useammin nähdään
yksityisiä talonpoikaistaloja. Maan parhaina kaunistuksina ovat
kuitenkin sen pyökki-metsät. Tämä puu ei siellä kasva yhtenä runkona,
vaan kohoutuu yhdestä juuresta monihaaraisena, joista jokaisella on oma
tuuhea lakkansa. Metsät, maan parhaimmat rikkaudet, ovat usein monta
peninkulmaa avarat. Niiden tummasta viheriästä vilahtelee siellä ja
täällä niittyjen vaaleampiviheriä. Näillä likeisten talojen karjat
käyskentelevät ja kellojaan soittelevat. Hyvät tiet (chaussét)
risteilevät saarta eri suunnille ja yhdistävät erityiset seudut
keskenään. Maakansa on yleisesti hyvinvoipaa. Siihen on osaksi
pääkaupungin läheisyys syynä, sillä sinnehän he voivat tavaroitaan
kalliisen hintaan myödä, osaksi maan erinomainen hedelmällisyys.

Tanskan pääkaupunki, Kyöpenhamina (Kjöbenhavn) muodostaa melkein
kokonaisen ympyrän, joka on enempää kuin peninkulmaa ympäriinsä.
Linnoitukset piirittävät kaupunkia kaikilta puolilta. Se on niin
rakennettu, että siihen helposti tutustuu. Kaupungin keskipiste on
Kuninkaan uusi tori (Kungens nytorv), jolle liike kaikilta
suunnilta keräytyy kuin polttopisteeksi. Täällä on teateri,
kuninkaallinen Charlottenburgin linna, ja sille päättyy 12 katua. --
Öresundin-rantainen, etuisa asema on Kyöpenhaminaan houkutellut joukon
oppineita miehiä, taiteilijoita, korkeita virkamiehiä, kauppamiehiä
j.n.e. joita vuosittain myös vieraista maista kaupungissa käväisee.
Meriliike, kauppa ja kalastus tekee kyöpenhaminalaisen päätoiminnon.

Kyöpenhaminalaiset ovat muita pohjaismaiden kaupunkien asukkaita
taipuvaisempia huvituksiin. Varsinkin he rakastavat huvimatkoja maalle.
Pää-asiallinen huvi on heillä kesällä eläintarhaan (Dyrehaven)
käyskenteleminen; se on 1 1/2 peninkulmaa kaupungista oleva metsä,
jonka ympärystä on melkein 4 peninkulmaa. Meren rannalla tie kulkee
kaunista lehtikujaa myöten maatalojen ja huviloiden välitse. Eräällä
metsän sisäiselle kunnaalle on kaikenlaisia puoteja rakennettu. Täällä
on kesä-heinäkuussa kansan elämän keskipiste, sillä tänne keräytyy
sunnuntaisin ja keskiviikkoin Kyöpenhaminalaiset, Seelannin pienten
kaupunkien asukkaat sekä saaren talonpojat. Meteli kansan kihinässä
tulee kuitenkin enemmän myyjäin kuin katsojain puolelta. Wien'issä
kansa karjuu, laulaa ilosta ja riemuitsee lapsellisuudessaan.

Vakava tanskalainen ei sitä tee. Hän jättää sen markkinahuijareille
ja silmänkääntäjille. Tanskalainen tahtoo nauttia ja katsoa. Hän
ratsastaa karusellilla, nousee korkeisin heilukiikkuihin, katselee
silmänkääntäjäin kujeita j.n.e. Usein täällä on 20,000 ihmistä ko'olla.

Seelannin talonpoikainen kansa tekee miellyttävän vaikutuksen
vieraasen. Se on voimallista ja kaunista. Useimmilla on tummat, kuin
vaaleat hiukset ja siniset silmät, ovat pitkäkasvuisia ja mehevä,
vereväkasvoisia. Miehet ovat puetetut punaisiin eli sinisiin lyhkäisiin
nuttuihin, joissa usein ovat hopeaiset napit; Vaimot ja tytöt pitävät
pitkillä, valkeilla udeilla kaunistettua huntua ja valkoista
koristettua kaulusta, tummia verhoja ja valkoisia esiliinoja.
Kaikki he näyttävät yleviltä. Raakoihin ja halpoihin tekoihin ei
koskaan siellä tarvitse tulla todistajaksi. Tanskalaiset ovat
hyvänluontoisia. He ovat kohteliaita, jotenkin rohkeita, hyvin vieraita
auttavaisia ja kuuntelevat mielellään isänmaataan ylistettävän. He ovat
kopeita historiastaan, merisankariensa urostöistä ja varsinkin
sotalaivastostaan ja meriliikkeesen tottuneista rannikkojen asukkaista.
Todella voivatkin he ylistellä merimiehiään, sillä tanskalaiset
merimiehet ovat mainioita, notkeita, rohkeita, reippaita ja, kun
tarvitaan, isänmaan rakkauden innostuttamia.

Kyöpenhaminassa sivistys vallitsee. Yksi etevä todistus siitä ja kansan
ajatustavasta on, että semmoisia miehiä, kun Thorvaldsen ja runoilija
Oelenschläger tuntee ja kunnioittaa jokainen heidän maansa mies, niin
palatsissa kuin majassakin.

Niinkuin muissakin pääkaupungeissa, on Kyöpenhaminassakin
taideaarteensa. Varsinkin etevä on Thorvaldsenin museo. Thorvaldsen oli
suuri kuvanveistäjä, Islannista kotoperäisin. Hän käytti suurimman osan
omaisuudestaan tähän kokoelmaan, jonka perustaja hän on. Museossa on
myös paljon katseltavana pohjaisista muinaismuistoista: vanhoja
sota-aseita, huonekaluja, keihäiden kärkiä, kauneita kultakoristuksia
y.m. Nämä kokoelmat lisäytyvät vaan ehtimiseen, sillä Jutlanti ja
tanskalaiset saaret ovat rikkaita muinaismuistoista.

Kyöpenhaminan suurimpiin kauneuksiin kuuluu jo mainittu Dyrehaven. Tämä
sisältää kauniimman pyökkimetsän, kuin ajatellakaan voi. Koko tiellä
Dyrehavenista kaupunkiin saakka on omituinen viehätyksensä. Sille
nähdään metsiä, järviä, hedelmällisiä vainioita, puutarhoja, maataloja
ja muutama askel niistä sivulle meri -- sininen Öresund lukuisine
purje- ja höyrylaivoineen, jotka kulettavat satoja ihmisiä, mitkä
tahtovat Dyrehavenissa huvitella venheissään, joista musiiki ja iloisia
ääniä kaikuu, taampaa näkyy tiheä kaupunki torneineen, korkeine
muureineen ja linnoituksineen, joita kaikkialla vanhat, kauniit puut
kaunistavat; puiden välillä taas siellä ja täällä alankomaalaiset
tuulimyllyt viuhtovat. Sieltä näkyy myös satama purjeineen ja
lippuineen, joiden ylitse sotalaivaston muhkea mastometsä kohoutuu.
Lahdelman suulla nähdään hallituksen tykistö ja vasemmalla puolella
kaunis kävelypaikka pitkin meren rantaa.

Jos katseensa kääntää merelle päin, näkee terävä silmä kirkkaalla
ilmalla Ruotsin rannikon ja kaukana salmessa kohoutuvat Hvensin korkeat
kalliot, joilta kerran Tycho Brahe koetti tarkastella tähtien kulkua ja
ihmisten kohtaloita.

Iltasilla, kun kuu meren aalloista kohoaa ja, sumut lävistäen,
levittelee välkkyvää ja punaista kajastustaan tälle äärettömälle
kuvastimelle; kun koko sotalaivasto levittää valkoiset purjeensa ja
majakat rannikolla loistelevat ikäänkuin virvatulet, jotka katoavat ja
jälleen ilmestyvät: silloin tuskin löytynee ihmistä, jota ei tämmöinen
ihastuttava näytäntö liikuttaisi.




Meriheitto-maat Schleswig'in länsirannikolla.


Niin ulkonäkönsä, kuin siinä asuvaisen kansan omituisuuden tähden on
se Jyllannin osa omituinen, johon nyt pyydämme lukioita kanssamme
seuraamaan, nimittäin meriheitoille (marsch-maalle) Schleswigin
länsirannalle. Näilläkin seuduilla on kauneutensa, vaikka se, joka on
tottunut itärannikon vaihtelevaan luontoon, yhtävähän tuntee itsensä
kotoutuneeksi näillä hietaharjujen välisillä tasangoilla, kuin
meriheiton asukas kunnaiden välisissä metsissä. Sen, joka näkee
näiden avaroita, meheviä niittyjä, arvoisia rakennuksia, lihavia
karjoja ja hyvinvoipaa kansaa, täytyy aivan luonnollisesti johdattaa
ajatuksiinsa rauhallinen ja tuottoisa työskentely maanviljelyksessä ja
karjanhoidossa. Jos katse sitte kohtaa niitä korkeita multavalleja,
jotka mahtavien muurien tavoin rajoittavat ja aitaavat maan meren
puolelta, ja jotka monilla haaroillaan kaukaa mereltä pistäytyvät, niin
aavistetaan, että nämä hedelmälliset ruohotasangot eivät ole vaivatta
syntyneet, ja että hyrskivä länsimeri tuolla edustalla on vihollinen,
jota vastaan asukasten täytyy olla kamppailuun varustetut ei ainoastaan
enemmän maata voittaakseen, vaan myös säilyttääkseen sen, jota he
vuosisatain kuluessa ovat voittaneet ja rakentaneet. Ja jos viimein
menemme valleille ja tarkastelemme sieltä meren muutoksia luoteen ja
vuoksen vaihetellessa, niin pian huomaamme, että maa ainoastaan
voimallisten luonnon mullistusten kautta on saanut nykyisen muotonsa,
ja että näitä tasangoita ei olisi, jos ei niiden asukkaat niitä
suojelisi väsymättömällä kestävyydellä, jolla kansa taistelee sen maan
puolesta, jolta ne ovat syntyneet ja johon ne ovat muuttumattomalla
rakkaudella kiinnitetyt.

Vuoksen aikana, jolloin vesi nousee, syöksee vesi ylös patoja vasten,
ikäänkuin tahtoisi se ne musertaa ja voimalliseen kainaloonsa kääriä.
Paitsi sitä hyvää maata, jota meri sinne ja tänne vallien juurille
jättää ja joka aikain kuluessa muuttuu hedelmälliseksi maaksi,
näyttäytyy ulapalla ainoastaan yksityisiä saaria, jotka ovat valleilla
piiritetyt samoin, kuin mannermaan länsirannikko ja muutamia pientä
saaria, Hallingejä, joiden niukkaa nurmikkoa aallot helposti
huuhtoilevat. Luoteen aikana meri sitävastaan vetäytyy kauvaksi
taaksepäin ja paljastaa silloin isoja, monin paikoin peninkulmain
levyisiä harmaita ja sinertäviä, mutaisia maan-aloja, joilla
hietakasoja ja raakkujen kuoriläjiä kohoutuu. Ainoastaan pienemmissä
syvennyksissä vesi vielä välkkyilee. Suuret vesilintuparvet kämpivät
nyt sillä maalla, joka ikäänkuin aalloista on kohoutunut; hylkeet
hitaasti matelevat niillä paikoilla, joissa hän äsken aalloissa kellui,
ja lapset voivat nyt juoksennella siellä, jossa suuri laiva purjehti.
Mutta nämä suuret alat, joilta meri siten kahdesti päivään pakenee,
olivat muinoin, ja vieläpä noin pari sataa vuotta takaperin,
hedelmällisiä maita, tuhansien ihmisten asuttamia, joilla kaupungit ja
kylät, kirkot, metsät, pellot ja niityt rehoittivat. Nyt voidaan syyllä
sanoa, että meri on ne niellyt; sillä nykyiset meriheittomaat ovat
ainoastaan revityitä ja hajoitettuja jäännöksiä mereen kadonneesta
maasta. Ja aallot kun niin tasaisiksi ajautuvat, että entinen maa taas
esiytyy, silloin näyttää, kuin meri tahtoisi kopeillen osoittaa, kuinka
paljon se on riistänyt. Mutta se ei tahdo antaa takaisin, mitä se
kerran on matkaansa saanut; sentähden tuleekin se taas hyrskien
takaisin, ensin hitaasti, sitten aina kiivaammasti ja viimein hyökkää
niiden patojen juurille, joihin inhimillinen viisaus ja ahkeruus on
rajan meren aalloille asettunut. Semmoiselta meri näyttää, kuin se on
tyyni ja rauhallinen; mutta läntiset myrskyt kun sitä kuohuttavat,
huoneiden korkuiset laineet kun syökseytyvät valleja vastaan ja
ruiskuttavat suolaista vaahtoansa niiden harjain ylitse, silloin
elementtien taistellessa ihmiskätten tekojen kanssa, näyttää kuin
sulut tahtoisivat osoittaa, että ne voivat vihollisensa vastustaa.
Usein meri rikkiruhtoi vallit ja hyökkäsi estämättömällä voimalla
sisämaahan, hävittäen avaroita aloja. Mutta kestävällä ahkeruudella
meriheittomaiden asukkaat uudestaan rakensivat suojusvarustuksensa,
niin paljon kuin mahdollista oli, ja jos vielä vesitulvat vastaan
pitämättömällä voimalla riistivätkin isoja maapaloja, niin onnistui
myös ihmisillekin usein väsymättömillä ponnistuksillaan takaisin
voittaa paljon, joka näytti kadotetulta. Tästä voi kukin helposti
nähdä, että meriheittomaat enemmän kuin muut seudut aikain kuluessa
ovat niin muodoltaan kuin alaltaankin muuttuneet.




Islanti.


Tuskinpa luonto on antanut muulle maalle synkempää pukua, kuin
Islannille, jota vuoden kolmen neljänneksen aikana jää peittää ja
lyhyenä kesänä alituisesti hyrskivillä aalloilla saarretaan.
Jääpeittoisista vuorista tupruilee savu- ja tuli-patsaita; sillä
sanomaton hehkuva liesi on saaren sisustaan kätketty. Hekla on Islannin
peloittavaisin tulivuori, joka tuskin on peninkulman päässä merestä;
sen syöksymiset ovat vielä hirmuisemmat, kuin Vesuvion ja Etnan.
Tulivuorelle on varsin vaikea päästä, ja kun sen kukkulalla seisomme,
on edessämme näköala -- ehkä kaikkein kauhein maailmassa. Useiden
peninkulmain alalla nähdään ainoastaan mustia, tulivuorellisia
huippuja, joiden välissä laavavirrat leveilevät, ja turhaan tähtäillään
viheriäistä pilkkuakaan. Kun vuori syöksee tulta, täristää usein
kuukausia kestävä maanjäristys saarta.

Kaksi kuumaavettä ruiskuttavaa lähdettä, Geiseriä, on täällä myös yhtä
kummallista. Määrätyillä ajoilla puhaltaa iso Geiser 20 jalan
paksuista, kivillä sekoitettua vesipylvästä 80:en ja 90:nen jalan
korkeuteen. Kohisten kohoaa vesi korkeuteen ja kohisten putoaa se
sieltä pieneen vesisäilöön, josta se pienenä purona sitte lirisee.
Muutamain minuuttien perästä katkeaa vesipylväs, ja silloin nähdään
ainoastaan musta aukko, josta ainoastaan höyry paksuna pilvenä
kumpuilee ylös. Jonkun ajan kuluttua kuuluu kaukainen, maanalainen ja
ukkosen tapainen jyminä. Se lähenee lähenemistään; höyrypilvi sakenee,
ja näyttää se, ikäänkuin äärettömässä kattilassa kiehuvalta vedeltä.
Silloin on aika paeta, sillä yht'äkkiä kohoaa taas musta vesipatsas
syvyydestä ja vaipuu taas, miten ennenkin takaisin.

Islannin kasvit ovat melkein Norjan kasvien kaltaisia. -- Tuntureilla
kasvaa vaivaiskoivuja ja pieniä piililajeja, miten Norjankin
tuntureilla; Islanninjäkälää on runsaasti. -- Varsinaisina
puina Islannissa on ainoastaan pieniä koivuja. Syy puulajien
harvalukuisuuteen ei ole lämmön puute, sillä puita kasvaa niin hyvin
Sipiriassa ja Pohjais-Amerikassakin paljoa kylmemmilläkin seuduilla.
Arvattavasti on tähän syynä kostea meri-ilma, kovat myrskyt ja
vaihtelevaiset ilmat. Skandinaviassakaan puut eivät rannoilla kasva
niin kauvaksi pohjaiseen, kuin sisämaassa; Norjan ulommaisilla saarilla
ei ole ollenkaan puita, ja meri-ilman vahingollinen vaikutus puihin
nähdään myös Jyllannin länsirannalla. Tämän ilmanalan laatu vaikuttaa,
ett'ei Islannissa voida viljellä ohraa, vaikka Skandinaviassa ohra
menestyy paljoa pohjaisempana ja kylmemmässä ilmanalassa. Sitävastaan
menestyvät kaalit, perunat, retikat ja monet kyökkikasvit, mutta,
kaalia lukematta, viljellään niitä hyvin vähän.

Metsäin puutetta palkitsee osaksi veden kulettamat hirret, joita
varsinkin pohjoisrannikolla kulkeutuu. Useammat niistä ovat honkia,
kuusia ja koivuja; mutta onpa myös tavattu siellä puita, jotka
ainoastaan kasvavat lämpöisissä maissa. Luultava on, että nämät puut
osaksi tulevat koillisen virran mukana Sipirasta, jonne ne virtoja
myöten etempää laskevat, osaksi myös seurannevat ne sitä isoa
merivirtaa (Golfvirtaa), joka Mexikon lahdesta koilliseen kulkee.

Islantilaisten tärkeimpinä kotieläiminä ovat lampaat, sen jälkeen
sarvikarja, hevonen ja vuohi. Hevoset ovat tosin pieniä, mutta väkeviä
ja vilkkaita. Islanti on rikas kesyttömistä linnuista, varsinkin
vesilinnuista, joista hahkatelkkä antaa kalliin untuahöyhenen. Vaikka
peura vasta viime vuosisadalla vietiin Islantiin, on niitä kuitenkin
nykyjään suurissa laumoissa sisämaissa. Jonkun ainoan kerran tulee
jääkarhukin sinne kulkujäillä Grönlannista. Rannikoilla on hylkeitä
runsaasti. Tärkeimmät kalalajit ovat useat turskilajit, lohet ja
sillit.




Brittein valtakunta.


Suuren kauniin puiston kaltainen on Brittein saarimaa. Turhaan
Englannissa etsitään Saksan avaroita lakeuksia, suuria soita, kolkkoja
kankaita, hietaisia erämaita, peninkulmaisia metsiä eli vuorijonoja.
Englanti on täynnä ristiin rastiin meneviä vuoria ja kukkuloita. Metsät
eivät ole erittäin tiheitä. Auringon suloiset säteet pääsevät
kaikkialla puiden välitse väreilemään. Tasangot eivät ole suuria, sillä
vieri vieressä olevat kunnaat jakavat niitä. Vuoret ovat yleensä
mataloita.

Korkeimpain vuorien kukkuloilta näkyy äärettömiin siintyvä oceani eli
valtameri. Maa ei ole missään puuttomaksi riistetty. Siihen, jossa
varjoa tarvittiin, on englantilainen jättänyt puita kasvamaan, jonka
tähden koko maa onkin harvan puiston kaltainen. Siellä täällä olevia
suurempia metsiä risteilevät niityt ja viljavainiot. Kelpo laitumet
viehättävät silmää, sillä merituulet pitävät ilman kosteana, joka taas
raitistuttaa ja nestetyttää ruohon. Viljavain peltojen välisillä
mehevillä niityillä elamoivat hevoisten, härkäin ja lehmäin iloisat
laumat; kunnahilla leikkivät lampaat ja vuohet melkeen vuoden ympäri,
sillä ilmasto on täällä niin leuto! Kaikkia niittyjä ja peltoja
ympäröitsee kasvavat pensasaidat.

Semmoisissa lehtevissä aituuksissa eläimetkin elävät. Semmoinen talli
on suuri ja tilava; laattiana on maan kaunis kukkaismatto, seininä
syötävät lehdet. Metsän kesyttömät asukkaat eivät ole pois karkoitetut,
vaan ovat kesytetyt ja hillityt. Kaikkialla metsissä ja kedoilla
tanhuilevat hirvet, metsävuohet ja kaniinit sarvikarjan ja lampaitten
tuttavuudessa. Maa on kirjavana vehriöiden puutarhojen verhoamia kyliä
ja herrastaloja. Kaikkia virtoja, noroja ja meren rantoja reunustavat
puutarhapuistot ja linnat sekä maatalot maatalojen vieressä. Mitä
parhaimmat tiet, suuret ja pienet, kapeat ja leveät -- tiet puusta,
raudasta ja kivestä risteilevät kaikkialla, ja vesirikkaat joet
virtaavat näiden kauniiden laitosten poikki ja pitkin. Sadoittain
jokia, puroja ja kanavia jakaiksen kaikille suunnille. Siellä ja täällä
vesi keräytyy padoiksi ja järviksi. Valtakunnan äärillä ovat köyhimmät
maakunnat. Skotlannissa kohoaa korkeita vuoria, Irlannissa isoja nevoja
levitäksen.

Korkeat liituvuoret ja kuohuissa hyrskyilevä meri, jossa maan
sotalaivasto uiskentelee, suojaa koko valtakuntaa.

Maan luonnollisen suojan takana on mitä vilkkain toimeliaisuus.
Englannin maa kätkee povessaan sanomattomia kaikenlaisia kiivihiili-,
rauta- ja tina-aarteita. Englantilaisen ahkeruus ja into ymmärtää
ne ilmiin etsiä ja hyödykseen käyttää. Englanti on tehtaiden,
höyrykoneiden ja rautateiden maa. Niin yöllä kuin päivälläkin kiitävät
junat taukoamatta kaikille maan kulmille. Englannin raudasta ovat
höyrykoneensa tehdyt, Englannin hiilillä niitä lämmitetään. Muutamiin
Englannin kaupunkeihin tullessa nähdään jo kaukana jättiläis-torvet
katoilla ja miten savupilvet niistä toinen toistaan kiireimmin kokevat
korkeuteen; ne ovat tehtaiden ilmoittajia. Näissä höyrykoneet
työskentelevät väsymättömällä toimeliaisuudella. Puuvilla-, rauta-,
teräs-, nahka-, silkki- y.m. tavaroita valmistetaan siellä
sanomattomalla nopeudella. Pian kiitävät ne sitte rautateitä kautta
maan, kanavia kaikkialle satamiin ja rantakaupunkeihin, joissa ne
laivoihin lastataan ja viedään vieraisin maailman osiin.

Mikä komeus, mikä ylellisyys, mikä rikkaus kohtaa meitä melkeen joka
askeleella! Mikä onnellinen maa! -- Mutta, niin kuin aina on laita,
niin täälläkin loiste osaksi pettää. Seuraa minua johonkin suurimpaan
tehtaasen; tuhansia kalpeita olennoita kohtaa meitä siellä. Mene heidän
mökkeihinsä ja sinä olet näkevä usein katkerimman puutteen ja sydäntä
särkevimmän kurjuuden; jos puhut heidän kanssaan, taitamattomuuden ja
raakuuden huomaat heidän joka sanastaan. Ja jos tahdot köyhäin tilaan
vielä tarkemmin tutustua, niin seuraa kanssani maan sisäisiin
kivihiilikaivoksiin. Kalpeiden ja repaleisten vaimojen ja lasten parvia
ehtimiseen rientää raskaine taakkoineen, mikä kontaten kuka raahaten,
vastaasi: köyhyys ja kurjuus puhuu heidän kalpeiden kasvojensa
juonteista; raakuus heidän sanoistaan ja töistään. Aamunkoitosta yöhön
saakka he työskentelevät maan syvyydessä.




Englantilaiset.


Englanti kun on aina ollut itsenäinen maailma, ilmoitaksen jokaisen
Iso-Britannian pojan, niin kasvoissa kuin luonteessakin, jotakin
omituisuutta, jotakin rotumaisuutta. Englantilainen onkin paremmin kuin
mikään muu kansalainen tunnettava. Ei minkään Euroopan kansan jäsen
aina niin muista sitä, että hän on valtion jäsen, kuin englantilainen
sen tekee. Sentähden hän kirjoittaakin sanan "I" (ai), joka merkitsee
"minä", aina isolla kirjaimella. Häntä ikäänkuin hallitsee ajatus:
valtio, se olen minä.

Jokainen englantilainen on sanan täydessä merkityksessä raittiin järjen
innostama, ja se onkin yksi niistä vaikuttimista, jotka hänen tekevät
niin uskolliseksi valtiollisissa velvollisuuksissaan. Tämä raitis järki
(sens commun), joka ulkonaisessa käytöksessään usein ilmoitaksen
tylyydessä ja kylmäkiskoisuudessa, juuri muodostaa sen selvän
valtiollisen ymmärryksen, joka luo Englannin kaikkivaltijaan yleisen
mielen. Miehuus, lain kuuliaisuus, perhe-elämän rakkaus, päätösvoima,
toimeliaisuuden henki, ahkeruus, kestäväisyys, vapauden- ja
isänmaanrakkaus ovat englantilaisen kieltämättömiä omaisuuksia. Hyvin
merkillinen on Lontoon pörssin päällekirjoitus: "Herran on maa ja
kaikki kuin siinä ovat". (Ps. 241). Tämä mielilause ilmoittaa
englantilaisen suuren toimeliaisuushengen, halun siveydellä, uskonnolla
ja vapailla valtiolaitoksilla valloittaa kaukaisimmatkin maat. Tällä
siirtolaispolitiikilla (ainoalla oikealla) onkin juuri Englannin ollut
mahdollista voittaa koko maapallon kauppapiiriinsä ja tulla
kristillisyyden ja sivistyksen levittämisen huolenpitäjäksi.

Englantilaista sanotaan kylmäkiskoiseksi ja tylyksi; niin, tyly hän
onkin konttuorissa työskennellessään -- silloin hän on kokonaan
asijoitsia. Mutta jos annat hänen työnsä lopettaa ja seuraat sitte
häntä hänen kotiinsa, niin saat nähdä hänen, ikään kuin sulautuneena
kamiininsa lämmöstä, aivan toisenlaisena, rakastettavana ja iloisena.
Häntä väitetään epäluuloiseksi; mutta epäluuloisuus on välttämätön avu
niin suurissa maailman asioissa, joissa luottamus tuhansin kerroin
pettää. Laitapas niin, että yksikin hänen ystävistään sinun hänelle
esittelisi, niin on hänen sydämensä, hänen huoneensa, hänen perheensä,
hänen ystävyytensä, hänen luottamuksensa avoinna sinulle; silloin voit
kaikissa suhteissa häneen luottaa. Häntä syytetään renttu-elämästä,
mutta missäs maassa perheet osoittavat niin suurta siveellistä voimaa
ja kykyä, yksityiset semmoista uskonlujuutta ja vapautta
uskonnollisista surumielisyyksistä, kuin Englannissa?

Koneiden keksimisessä ja teollisuuden harjoituksessa ottaa brittiläinen
kansakunta yhden ensimmäisistä sijoista maailmassa. Sitä vastaan
Englanti on monen muun sivistyneen kansan jälellä todellisten taiteiden
harjoituksessa. Tieteellisessä suhteessa kilpailee se kyllä Euroopan
sivistyneimpäin kansojen kanssa.




Skotlannin ylängön asukkaat.


Sanomattoman iloinen levon ja rauhan tunne valtasi meidät tässä
hiljaisessa, syrjäisessä maassa, jossa kirkas, elävä vesi lirisee ja
hyrskii hedelmällisten, viljeltyjen, vuortenvälisten laaksojen lävitse.
Nämä vuoret eivät meihin töllistele jylhinä ja paljaina; kauniit metsät
verhoavat niitä aina kukkuloille saakka ja houkuttelevat matkustajaa
virkistävään siimekseensä levähtämään.

Silmäys noihin mataloihin, köyhiin majoihin, joita siellä täällä
laaksossa vuorten juurilla ja virtojen äyräillä sijaili, olisi meihin
tehnyt surkuttelevan vaikutuksen, jos asukkaat olisivat osoittaneet
tyytymättömyyttään kurjaan kohtaloonsa. Me näimme suuren köyhyyden,
mutta ei todellista surkeutta. Jokaisella majalla on pienoinen
viljapeltonen, josta saavat leipänsä; muutamia lampaita ja pieniä
vuohia, joilta saavat maitoa, juustoa ja välttämättömät verhonsa.
Täällä ei muuta syödä kuin kauraleipää. Se paistetaan pieninä
ympyriäisinä tyrsäinä, joiden molemmille sivuille vehnäjauhoja on
ripistelty. Kauraleipä maistuu hiukan katkeralta, vaan se on ravitsevaa
ja terveellistä ruokaa.

Skotlannin ylänkömaiden asunnot ovat varmaan kaikkien muiden Euroopan
sivistyneiden maiden asunnoita huonommat. Ne ovat niin ahtaita, että
ihmetellä täytyy, mitenkä koko perhe niihin mahtuu, ja rakennetut
hakkaamattomista kivistä, joita usein ainoastaan oma painonsa ko'ossa
pitää. Saumat ovat sammalilla ja savella tihennetyt. Ovet ovat
laudoista huonosti yhdistetyt ja usein lukottomia ja salvattomia;
akkunat niin pienet, että niitä tuskin huomaakaan ja usein vielä
lasittomia. Matalalla olevissa ruovo-, sammal-, ruoho- eli joskus myös
puu- tahi liuskakivi-katoissa on savutorven sijassa vaan räppänä, josta
savu tupruaa. Näiden majaisten sisusta on ulkopuolen kaltainen, ihmiset
ja eläimet asuvat niissä sovinnossa saman katon alla, ainoasti ohkainen
lautaseinä eroittaa heidät toisistaan. Tässä ainoassa asuinhuoneessa,
jossa ei ole juuri mitään huonekaluja, selvästi näkee, kuinka vähä
ihminen todella tarvitsee elääkseen. Laattia on kovaksi tanhutusta
savesta; suuri, paljaalla maalla oleva tulisija on sekä keittiönä että
uunina. Tulisijan kohdalla riippuva kattila, muutama puurahi, möhkeästi
tehty pöytä ja heinä- tahi sammal-vuode yhdessä nurkassa -- siinä
kaikki näiden hennottomain ihmisten mukavuus.

Miehet näyttävät villeiltä, ja siihen on heidän eriskummainen pukunsa
suurena syynä. Heidän kanssaan seurustelu hävittää kokonaan sen
vaikutuksen, jonka he ensi silmäyksellä tekevät. Heidän, ilman ja kovan
työn ruskeuttamat kasvonsa ovat mielen-ilmeiset; heidän kasvojensa
juonteet ovat ihanat ja säännölliset. Hiljainen vakavuus, joka joskus
menee aina murheesen asti, näyttää olevan heidän pääluonteensa. He
voivat kuitenkin olla hyvinkin iloisia. He ovat sivistyneempiä kuin
luulisikaan. Kaikki he tuntevat esi-isäinsä sadut ja sankarilaulut.
Melkein jokaisessa asunnossa me näimme Raamatun, rukouskirjan ja joskus
jonkun vanhan historian, josta perheenisä ääneensä omilleen luekselee.
Kerran kysyin: "Mitä te teette talvella, kuin lumi ja pakkanen pitää
teitä majoissanne?" "Me rukoilemme ja kehräämme", oli kauniin tyttösen
vastaus. Melkeen jokaisessa huoneessa riippuu perheen sukupuu, johon he
usein uljuudella silmäävät.

Tämän maan ihmiset elävät hyvin vanhoiksi. Kuusikymmenisenä he ovat
vielä aivan raittiita vähäisittäkään vanhuuden vammoitta. Me näimme
miehen, joka oli 103 vuoden vanha. Naapurit sanoivat vielä ukon
tekeytyvän todellisuutta nuoremmaksi, ja että hän olisi aina 111
vuotinen. Kuudenkymmenen miehenä me olisimme häntä pitäneet. Vähäistä
ennen oli hän nainut neljänkymmenen vuotisen vaimon sekä häissään
aikalailla hypellyt ja rakkopilliä puhaltanut.

Ossian'in[9] muisto heräsi meihin elävänä eräässä pienessä kylässä.
Mies kansallispuvussa istui kivellä kirkkotarhan vieressä. Hänen pitkää
lumivalkoista partaansa tuuletar heilutteli; hänen ulkomuotonsa vivahti
villiltä; pari tummaa silmää tuijotti korkean, paljaan kallon alta.
Polviensa välissä piti hän pientä harppua, josta hän houkutteli
muutamia säveleitä, niillä säistääkseen voimallista, synkeä-äänistä
vanhaa kansanlauluaan. Se oli yksinkertaista, enemmän puhetta kuin
laulua. Koko kylä oli hänen ympärilleen keräytynyt; kaikki kuuntelivat
huomaavaisina. Meille sanottiin: "ukko on laulaja, joka kyliä kiertelee
harppuineen." Hänellä ei ollut varsinaista kotoa, mutta joka pirttiin
oli hän tervetullut, niinkuin entiset runoniekat.




Irlantilaisen kansan köyhyys.


Irlantilaiset kuuluvat samaan sukuperään kuin vuori-skotit. Ne kuuluvat
yleensä katolilaiseen kirkkoon. Vuoteen 1829 olivat katolilaiset
sortotilassa, sillä kaikki heidän kansallisoikeutensa olivat heiltä
riistetyt. Sentähden Irlantilaiset ovatkin taitamattomia ja köyhiä. He
ovat yleensä hitaita, taika-uskoisia, siivottomia ja köyhiä sekä elävät
sikain ja kanain kanssa yhdessä tuvassa.

"Irlannin talonpoika" -- sanoo eräs Englantilainen matkustaja -- "on
taitamaton, laiska ja tulevaisuudestaan huoleton. Mutta sen on hän
ainoastaan silloin, kuin hänen vaivannäkönsä ei lupaa vastaavaa
palkintoa. Siitäpä syystä näkyykin suuri erilaisuus yhteisen kansan
luonteessa ja tilassa niissä maan osissa, joissa kunto ja ahkeruus ovat
vastaavan palkkansa saavuttaneet. Tämän suuren köyhyyden ensimmäinen
seuraus Irlannissa on, sama kuin muissakin maissa, ääretön kerjääminen;
täällä tapaa sitä paitsi n.s. satunnaisia kerjäläisiä enemmän, kuin
missään muualla maailmassa. Matkustajasta näyttävät nämä kerjäläiset
olevan kaikki samaa lajia; sillä molemmissa tapauksissa näkee hän
samaa: repaleisen olennon. Varsinaiset kerjäläiset etsivät kuitenkin
ainoastaan semmoisia kyliä, joissa matkustajat hevoisia muuttavat, ja
kaupunkeita. Täällä ne näyttävät ryysyjään ja vammojaan, rukoillen
armollista almua. Irlantilainen talonpoikakin on mitä itsepäisin
vaivaisapua kiristämään. Nämä satunnaiset kerjäläiset ovat tosin
viheliäisiin ryysyihin puettuina, mutta samoin ovat myös Irlantilaisten
pienemmät talonomistajat ja työkansa, jotenka heitä on vaikea
puvustaankin eroittaa. Mutta tavatessamme jonkun äidin, joka tuskin
alastomuuttaan voi peittää, kantamassa rintalastaan selässään ja
kaksi kolmi puolialastonta lasta ryysyisen isänsä kanssa kämpivän
hänen perässään, tavatessamme nämä raukat majain ympäristöllä
tallustelemassa, teiden vierillä istumassa tahi polkuteitä maataloihin
rientämässä, eli, vielä varmemmin nähdessämme sivuitsemme kiiruhtavan
vanhemman miehen kulossa kulkevan ja tajutonna edessämme töllistävän --
tiedämme silloin tavanneemme maamiehen, köyhän, apua tarvitsevaisevan
perheenisän. Nämä satunnaiset kerjäläiset uskaltavat tavallisesti mennä
ainoastaan maataloihin ja mökkeihin; harvoin rohkenevat he isojen
maiden omistajain huoneisin astua, ja jos he kohtaavat jonkun hyvästi
puetun, varallisen näköisen miehen, katsovat he huolimattomasti häneen,
aivan kuin toisen sukuiseen olentoon, sillä he luulevat, ett'ei heillä
toisiinsa voisi olla minkäänlaista sääliväisyyttä."

"Se ei olekaan ihmeteltävää, että semmoiset ihmiset, jotka kaikki ovat
köyhiä ja siis kerran kerjäläislauman kumppaneita, pitävät pyhänä
velvollisuutenaan kerjäläisten auttamisen. Harvoin näkee majaa, jonka
liedellä ei kerjäläinen istuisi. Hän jakaa perheen kanssa heidän niukan
ateriansa. Tämä vieras kulkija on hyväntekijäinsä luokasta, ja hänen
historiansa on kaikkien maamiestensäkin historia. Hän on jättänyt
kotoseutunsa, sillä hän häpeää tutuiltaan kerjätä. Mies lähettää usein
vaimonsa eineen etsintään ja jää itse kylmään, autioon mökkiinsä,
miehuullisella uljuudella kurjuuttaan hautamaan. Jos Irlannin
talonpoikaa kaikki onni kammoo, jos vuodentulon toivo pettää, jos
kerjuu ei auta, mitä tekee hän silloin? Hän hiipii yöllä majastaan,
varastaa muutamia perunoita, lypsää jonkun lehmän tahi näpistää jotakin
muuta hiukan. Ryöstöön maanteillä, toisten huoneisin varkain
tunkemiseen ja murhaan on hän harvoin syypää. Jos Irlantilainen tekee
murhan, tapahtuu se kostoksi, eikä koskaan ryöstön himosta. Samoin myös
hän ei koskaan varasta rikastuakseen, vaan pelastaakseen itsensä ja
perheensä nälästä. Hän ei muista, ett'ei tarkoitus pyhitä
välikappaleita. Irlantilaisen luonne on kuitenkin kunniallinen;
köyhimmätkin maamiehet ovat rehellisiä ja oikeuden ystäviä."

Sama matkustaja kertoo vielä Irlantilaisten suuresta köyhyydestä. Hän
tapasi pääkaupungin kadun kulmassa seuraavaisen kirjoituksen: "Rahan
puute on niin suuri, että peljätään vaivaishuoneen ovien sulkemista
välttämättömäksi." Sieltä kuitenkin tänä aikana on kaksi- jopa
kolmetuhattakin köyhää saanut ainoan ravintonsa. Sitte hän näki
Dublinin (lue: Dablinin) pääkadun käytävällä kaksi aivan alastonta
lasta makaavan. Vilusta väriseväisinä tunkeutuivat he mitä likimmä
toinen toisensa kuvetta, siten toinen toistaan lämmittääkseen. Se
kylmäkiskoisuus, jolla sivuitse rientävä kansa heitä katsahteli,
todisti selvään, ett'ei tuommoiset tapaukset Dublin'issa olleet
harvinaisia. Hyvin-voimisen esimerkiksi mainitsee sama mies, että
pohjaisessa Irlannissa on eräs seutu, jonka talonpojilla on leipää ja
voita sekä kirnupiimää perunainsa höysteinä syödä.

Semmoinen suuri köyhyys ei yksinomaisesti riipu sorrosta, jossa kansa
näihin asti on huokaillut, vaan kansan hitaudesta ja huonosta
teollisuudesta. Irlantilaisen mielen-tylsyyteen on taas syynä se
taitamattomuus, jossa katolilaiset papit tätä kurjaa kansaa pitävät.




Lontoo (London[10]).


Lontoo, maailman suurin kaupunki, sijaitsee 1200-1500 jalan levyisen
Thames-(Tähms-)joen molemmilla puolilla, ja on lännestä itään noin 2
peninkulmaa pitkä. Joen ylitse on jännitetty 17 siltaa, jotka kaupungin
eri osia yhdistävät. Thamesin pohjaisella sivulla on Lontoon suurin
osa, johon myös sen vanhimmat osat City ja sitä lännempänä oleva
Westminster kuuluvat, sen eteläisellä sivulla sijaitsee Lontoon kolmas
pääosa.

City eli vanha kaupunki on Lontoon alkuperäinen sydän; siellä on P.
Paavalin kirkko, Towern, Brittiläinen museo, Pörssi, Raastupa, Pankki,
Lordmayorin palatsi, uusi Tullihuone ja Postihuone. Tämä kaupunginosa
on maailman kaupan pääpesä ja useampien kansain rahanliikkeen keskus.
Kaikilla Englannin tukkukauppijailla on konttuori eli asian-ajaja
Cityssä; mutta tuskin kukaan niistä suurista kauppijoista siellä
asuu. Kello 9 ja 11 välillä puolisen edellä kauppijaat kiitävät
yhteisvaunuilla (omnibuseilla), höyrylaivoilla ja höyryjunilla
maa-asunnoistaan, perheittensä parista konttuoriinsa ja kello 4 ja
6 välillä puolisen jälkeen taas takaisin. Westminsterissa on
kuninkaallinen palatsi, Westminster-abbey, suuria puistoja (Hydepuisto
y.m.), parlamenttirakennus, tuomioistuimet ja hallituskolleegiot. Cityn
ja Westminsterin pohjaisella puolella on Westend, jossa ylhäinen yleisö
asuu. Siellä on muhkeita rakennuksia, suuria puutarhalaitoksia ja
kallisarvoisia kauppapuoteja, niin käytännöllisiksi ja komeiksi, kun
ajatella voi, laitettu. Cityn itä- ja koillispuolella on Ostend, jossa
varsinkin laivurit, satama-työmiehet, käsityöläiset ja kaikenlaiset
tehtaiden palvelijat asuvat.

Alimmaisin kaupungin silloista on uusi Lontoonin-silta, joka tuli
valmiiksi v. 1831. Se on graniitista (harmaasta kivestä) tehty, 958
jalkaa pitkä, 53 jalkaa leveä ja viiden holvikaaren kannattama. Tämän
sillan alapuolelta alkaa Lontoon varsinainen satama, sillä suuret
laivat eivät pääse sitä ylemmäksi. Noin neljänneksen matkaa
Lontoonin-sillasta alaspäin on tuo merkillinen tunneli,[11] joka on
joen alaitse rakennettu. Southwarkissa on alituinen höyrykoneiden
ryske, ja senpätähden tämä kaupunginosa onkin savuun ja pölyyn
kätkettynä. Täällä on nimittäin suuria tehtaita ja kaikenlaisia
käsiteollisuus-laitoksia, värjäyslaitoksia, valimoita, lasitehtaita,
suovan-keittimöitä y.m. Näiden monenmoisten työpajoin välillä on suuria
pääkatuja ja satoja ahtaita jokia, joissa työkansa enimmäkseen asuu.
Thames-joen vilkkaan liikkeen näemme parhaite jollekin sillalle.
Westminsterisilta on kuudes alhaalta lukien, Portlannin kivestä tehty
15 holvikaarelle. Waterloon-silta on pisin, nimittäin 1,278 jalan
pituinen, graniitista tehty ja neljäs alhaaltapäin. Blackfriarin eli
mustain munkkien silta on kolmas. Lontoon-sillalle, joka on alimmaisin,
näkyy Towern, suuret laivaveistimöt ja kaupunkia suuri osa. Sille
kihisee kaikensäätyisiä ihmisiä harvenematta aamulla kello 8:sta
kymmeneen illalla. Höyrylaivat toinen toisensa perästä vievät kulkevia
ylös ja alas, toiselta rannalta toiselle. Niiden savutorvet ovat niin
rakennetut, että ne voidaan kumartaa siltain alaitse kiitäessä.

Lontoon parhaimmat kirkot ovat: P:n Paavalin-kirkko Cityssä
ja Westminster-kirkko kaupungin läntisessä osassa. Vanha P:n
Paavalin-kirkko paloi vuonna 1666. Nykyisen kirkon peruskivi laskettiin
1675 ja 1710 sai viimeinen kivi sijansa sen rakennuksessa. Työn
valmisti mainio rakennusmestari Kristoffer Wren 35 vuodessa.
Kirkko maksoi noin 28 miljoonaa markkaa, joka summa saatiin
kivihiili-veroista. Englantilaisten tapana on tätä kirkkoa verrata
Rooman Pietarin-kirkkoon, jota 20 rakennusmestaria teetti 150 vuotta 19
paavin aikana, ja johon koko katolinen kristikunta varoja keräili. P:n
Paavalin kirkko on rakennettu pitkän ristin muotoon. Korkeus laattiasta
30 jalan korkuiseen kullattuun ristiin oi 404 jalkaa; pituus on 500
jalkaa. Toisen pääkirkon, Westminster-abbeyn, rakentaminen aloitettiin
v. 1245 ja valmistui se vasta silloin, kuin Wren sai valmiiksi kirkon
kaksi, 225 jalkaa korkeata, tornia. Tuskinpa missään tavataan
täydellisemmäksi, göötiläiseen tapaan valmistettua rakennusta.
Keskimmäistä pääkupua kannattaa 48 harmaata marmorista patsasta. Täällä
Englannin kuninkaat ruunataan ja tänne moni niistä on haudattu. Siellä
olevista lukuisista hautapatsaista mainittakoon Henrik seitsemännen,
kuningatar Elisabethin, hänen sisarensa Marian ja Maria Stuartin.
Westminster-abbeyssä voidaan lukea Englannin historiaa, vaikka aivan
toisella lailla kuin kirjasta. Näitä katsellessa tuntuu siltä, kuin ne
kuolleet, joiden luut lepäävät omistajainsa kuvilla kaunistettujen
hautapatsaiden alla, katseleisivat ja puheleisivat meidän kanssamme.
Useimmat hautapatsaat ovat n.s. "runonurkassa." Täällä lepää kaikki
suuri ja jalo, mitä Englanti on synnyttänyt. Täällä seisoo Shakspear'in
(Shähkspihr'in) valkoinen marmoripatsas; täällä lepää Milton, Goldsmith
ja monta muuta Englannin etevää runoilijaa. Täällä lepää etevä
näyttelijä Garrick, saksalainen musikus Händel, kuuluisa luonnontutkija
ja suuretieteilijä Isak Newton (Njut'n), suuret valtiomiehet Pitt ja
Fox, sekä flaamilaisten vapauden edustaja, ylevä Wilberforce, että
monta, monta muuta.




Lontoon laivatokat.


Towern'in alapuolella ovat Lontoon laivatokat. Melkein peninkulman
matkan käyttävät nämä vieretysten olevat keinolliset satamat. Viisi-,
jopa seitsenkertaisetkin pakkahuoneet ympäröivät niitä. Satamoissa
ankkuroidut laivat kelluvat, pakkahuoneissa kaikenlaiset tavarat
tallennetaan. Towern'ista heti alkavat Katariinan-tokat, niiden
jälkeen seuraavat niin sanotut Lontoon-tokat, joiden yläpuolella
Länsi-Indian-tokat (Westindian Docks). Viimemainitut ovat pienen järven
kokoisia; 400 suurinta Länsi-Indian tavarain tuojaa voi yht'aikaa
niissä olla vierettäin. Sinä vuoden aikana, jolloin nämä laivat
Thamesiin tulevat, on pakkahuoneissa usein tavaroita 400 miljoonan
markan arvosta. Näiden satamain yhteinen pinta-ala on 2,000
tynnörinalaa; niihin mahtuu 1,200 laivaa, ja pakkahuoneissa on tilaa
enemmän kuin 12 miljoonan sentnerin tavaroille.

Näin suuria lukuja täytyy meidän ihmetellä, joka onkin luonnollista,
vaan kuitenkaan emme ole vielä kaikkia maininneet, sillä joen oikealla
sivulla on vielä kolme satamaa eli tokkaa. Thames on Lontoon
varsinaisena satamana aina Gravesend'ista[12] kaupungin keskustaan
saakka. Kauvimpana lännessä, Lontoon-sillan likellä on parhain
tullihuone, jossa muinoin tulli otettiin. Se kävikin päinsä kunnes
Lontoo sai nykyisen avaruutensa ja Thames nykyisen merkityksensä;
mutta, jos nyt, jolloin usein 300 laivaa päivittäin purjehtii jokea
ylös, tahdottaisiin jokainen laiva tullihuoneen edustalle tutkittavaksi
seisahtumaan, niin pitäisi Thamesin olla kolmesti niin leveä, kuin se
on, ja tuskin sittenkään sijaa kaikille riittäisi. Sitä paitsi nämä
lukuisat laivat kokonaan sulkisivat joen, joten laivain täytyisi
omistajainsa vahingoksi viikkokausia odottaa, ennenkuin toiset tieltä
kerkiäisivät.

Tämän epäkohdan karttamiseksi juuri satamat rakennettiin. Erityiset
sillat ovat olleet näidenkin toimien etunenässä; sillä Englannin on
melkein kaikkien suurempain töiden täyttämisestä yksityisiä yhtiöitä
kiittäminen; hallituksessa ei niistä ole muuta vaivaa, kuin suurien
verojen kantaminen.

Kävelkäämme jonkun sataman ympäri. Lontoon satamat valitsemme niiksi.
Ne eivät ole suurimmat, vaan liikkeelleen vilkkaimmat, ja niiden
pakkahuoneissa on useimpaa tavara-lajia. Eräs City'n kauppias hankki
hyväntahtoisesti meille sisälle-pääsöliput, jotka meille aukaisivat
kaikki portit ja ovet, ja niin saimme katsella, mitä halusimme. Erään
pakkahuoneen oven päällä oli sanat "Ivory house" s.o. Norsunluu-huone.
Sehän oli kummallinen päällekirjoitus, -- me menimme sisään.
Näytettyämme lupa-lippumme saimme heti tien-osottajan, joka meitä vei
yhdestä isosta salista toiseen. Ja joka paikassa näimme vaan
arvaamattoman suuria norsun hammas-, sarvikuonon sarvi-, kilpikonnan
kuori- ja sahakalan hammas-kasoja. Siltä kadulta, jolla norsunluu-huone
ja m.m. isoa pakkahuonetta on, tulimme me sanomattoman suurelle,
säännöttömälle, aukealle paikalle, joka etelään ulottui aina suurimpaan
vesisäiliöön ja jota joka sivulla kaikenlaiset pakkahuoneet ympäröivät.
Niin pitkältä kuin silmä kantoi, näkyi ammeita ammeiden vieressä,
tavara-läjiä tavara-läjien vieressä. Niiden välitse suikerteli ristiin
rastiin kapeita katuja, joilla kihisi hevosia, vaunuja ja ihmisiä.
Vasemmalla sivulla oli kaikki merkillisen sinistä. Eräs erillään
seisova viisikertainen rakennus veti varsinkin huomiomme puoleensa; sen
tekivät sen tummansininen ovi ja siniset akkunainpielet. Sisällä olivat
myös portaat, seinät siniset ja siellä työskentelevillä miehillä
siniset verhot, kasvot ja kädet. Me astuimme sisään, ja silloin
seisoimme Indigo- eli siniväri-huoneessa, joka on maailman suurin ja
rikkain laatuisiaan huoneita. Monissa tuhansissa paikoissa tätä
kallista tavaraa tallennettiin ja moni niistä ei ollut avattu sitte,
kuin Bengalista ne olivat lähetetyt pitkälle merimatkalleen. Mutta
indigopöly on kaikkea muuta hienompaa. Se tunkeutuu pienimmästäkin
kolosta, ja sitä paitsi avataan siellä päivittäin satoja pakkoja
ostajille tavaran näytteeksi. Sentähden ei se olekaan kummallista, jos
kaikki saavat semmoisen tummansinisen karvan eli näön.

Indigo-huoneen yläpuolella on suuri Teevarasto. Koko huone, maasta
viidenteen kertaan asti oli täyteen ahdattu monella sadalla tuhannella
pienellä ruskealla mytyllä, joita ulkopuolelta verhoaa kiinalaisella
kirjoituksella varustettu paperi. Me menimme yhdestä suuresta huoneesta
toiseen; kaikkialla oli vaan isoja pinoja samoista paketeista. Jos
vertaisimme nämä lukuisat tavarako'ot huoneisin ja niiden väliset
käytävät katuihin, niin saisimme siten kokonaisen pienen kaupungin.
Mitä etemmä menimme, sitä isommat ja täyteläisemmät salit tapasimme.
Meidän täytyi itseltämme kysyä: millä erinomaisella tavalla tämä
paljous nautitaan! Ulkomaalaisen, joka ei tunne Englannin tapoja eikä
tiedä kuinka yleinen siellä teen juonti on, täytyy tätä ihmetellä.
Melkein jok'ainoa Englantilainen juo teetä kello 6 aikana iltasella;
ainakin yhteinen kansa sen tekee. Kello kun lyö 6, jättää muurari
savilapionsa, salvumies kirvensä ja rientää telineeltään teetä juomaan.
Mestarit, kisällit ja oppipojat -- olivat he sitte mitä laatua hyvään,
-- palvelijat kotona, merimiehet laivoissa, sotamiehet kasarmissaan ja
yksin sairaskin vuoteellaan, kaikki muistavat silloin teensä.
Englannissa ei tee siis olekaan ylellisyys-tavara, vaan välttämätön
ravinto elämän ylöspidoksi.

Sitte tulimme maanalaiseen viini-varastoon ja sen yllä olevaan
tupakki-varastoon. Tupakkia oli kolmea eri lajia. Ensin tulimme
sikarihuoneesen, jossa usein 1,500 isoa mahongista arkkua seisoo
vieretysten. Kun tiedämme jokaisen arkun arvon yleensä olevan noin
2,000 markkaa, niin saamme koko varaston hinnaksi noin 3,000,000
markkaa. Sitte on edessämme n.s. Valikko-huone, edellisen kokoinen.
Siinä parhaat tupakkilajit säilytetään. Ne ovat puhvelihärkäin
taljoihin eli muihin keinollisiin kimppuihin käärittyinä, kunnes
Englantilainen ne kerii sikareikseen. Viimeinkin tulemme sitte n.s.
rotningin pakkahuoneesen, joksi sitä satamoissa sanotaan. Sen laattian
ala ei ole vähemmän kuin 20 tynnörinalaa, jota kuitenkin yksi,
lukemattomain patsaiden kannattama, katto peittää. Barry, se sama mainio
rakennusmestari, joka uuden parlamenttihuoneen rakennutti, on rotningin
pakkahuoneenkin teettänyt. Jos satumme silloin paikalle, kuin Amerikan
suuret tupakki-lähetykset tulevat, niin tuskin yhtään, tuon verrattoman
huoneen, soppea löydämme tyhjänä.

Seuratkaamme nyt leveitä portaita myöten alas viinikellariin! Kellarin
oven edessä portaat leviävät pieneksi porstuaksi. Tässä tarkastettiin
meidän sisälle-pääsylippumme, varsinkin niissä nähdäkseen, oliko meillä
lupa myös viinien maistelemiseen. Nyt saimme me oppaan, joka antoi heti
meille kummallekin kaivoslampun käteen, ja niin astuimme pimeään
holviin. Viini-aamien väliset käytävät olivat hiekoitetut ja
ratakiskoitetut; niitä myöten on, näet, helpompi raskaita aameja
kuletella. Kaikille suunnille koko silmänkanto-matkan, näkyi vaan
aameja aamien vieressä, jotka katosta riippuvain lamppujen tummassa
valossa näyttivät aamimetsältä. Tämän kellarin pinta-ala tekee monta
tynnörinalaa ja kiskoitetut käytävät ovat yhteensä yli kahden
peninkulman pituiset. Tämä ei ole ainoa, vaan se on suurin
satama-kellareista, ja luultavasti myös suurin, mitä ihmiskädet näihin
saakka ovat maan sisustaan tehneet. Me seisahdimme ehtimiseen ja
maistoimme eri viinilajeja, joita aijoimme ostaa. Hiukan viinien
höyryistä hurmottuneina, tulimme viimein ulos tästä jättiläishuoneesta
ja ihmettelimme lopuksi niitä melkein todellakin äärettömiä ammeita,
joissa viinejä se'otellaan. Suurimpaan niistä mahtuu enemmän kuin
30,000 kannua.




Englantilaiset kilpa-ajot.


Epsom'in (Surreyn reivikunnassa Lontoon lounaispuolella) kilpa-ajot
alkavat joka vuosi Toukokuun 28 päivänä ja kestävät melkein kokonaisen
viikon. Mutta paras kuitenkin on 29, n.s. Derbynpäivä; nimensä on se
saanut reivi Derbystä, joka tämän kansanjuhlan perusti v. 1780.
Kokonainen juhlan edellisviikko puhutaan niin seuroissa kuin
ravintoloissa ja yhteisvaunuissakin ainoastaan siitä "kuka voittaa."
Yksinpä parlamentin[13] jäsenetkin pitävät "lupaa" Derbyn päivänä. Minä
matkustin yhteisvaunuilla Lontoosta Epsom'iin. Näky, joka meille
maantieltä näkyi, oli todellakin kummallinen. Siellä oli liike, meteli
ja hälinä semmoinen, jonka kaltaista en koskaan ole nähnyt. Silmänäkö
vaunuja vaunujen perässä. Vaunujen jono muodosti katkeamattoman
kolmikertaisen rivin. Siinä nähtiin kaikenkaltaisia ajokaluja:
kalleimpia, neljän hevosen vetämiä juhlavaunuja esiratsastajoineen ja
pieniä aaseilla ajettavia vaunuja. Puolitiehen kun päästiin,
seisotettiin vaunut hevoisten juottamisen tähden. Matkustajatkin
huudahtelivat toivovansa olutta, jolla pölyn kuivaamaa kurkkuansa
kostuttaisivat. Epsom-tien kestikievareissa vallitsi tänä aamuna kauhea
sekamelska. Neljänneksen hevoisiamme lepuutettua, jatkoimme me
matkaamme. Vihdoin viimeinkin tulimme pieneen kylään ja siitä eräälle
aukealle kedolle, jossa oli arvaamaton paljous telttoja ja puoteja,
vanhoja hevosia, apinoita, koirilla ratsastajoita, nyrkittäjiä ja suuri
paljous Lontoon yleisöä. Me olemme Epsom'issa.

Minä uteliaisuudessani halusin nähdä valmistuksia siihen suureen
kilpa-ajoon, joka nyt oli vallannut kaikkien huomion. Yksikään
"Jokkeye" (ratsupalvelija) ei saanut painaa enempää kuin 8 1/2 stonea
(1 stone on jotensakin 15 lb.). Nämä keräytyvät punnituspaikalle. He
ovat pieniä, köykäisiä ja väkeviä miehiä, joita ensi-silmäyksellä
luulisi poika-nulikoiksi, jollei heidän rypistyneet kasvonsa puhuisi
päinvastoin. Paikalle tullessaan on heillä suuret saappaat jaloissaan
ja pitkät ruskeat päällysvaipat yllään; mutta vasta näistä
riisuutuneina, köykäisissä monen karvaisissa silkkiverhoissa asettuvat
he yksi toisensa perästä punnitus-lavitsalle. Muutamat heistä ovat
erittäin keveitä; jotkut painavat ainoastaan kolmesta neljään stone'en.
-- Kello soi -- se oli käsky hevosia satuloimaan. Utelias ihmisjoukko
kuohahti hevosaituukseen; minä seurasin kuhinaa.

Rata järjestettiin, ja jokainen tähtäsi aituuksen sinne päähän, josta
kilpailun piti alkaa. Tuommoisen kilpailun johtaminen ei ole helpoimpia
tehtäviä, sillä, voidakseen antaa merkin, joka kaikki kilpailijat panee
samassa silmänräpäyksessä kiitämään, tarvitsee hänellä olla intoa,
malttia ja varma silmä; sillä muutamat noista hillitsemättömistä
juoksijoista panee täyttä vauhtia jo ennen, kuin oikea hetki on
lyönytkään, ja silloin niitä on yhtä mahdoton, kuin lentävää nuolta,
seisahduttaa. Toiset taas viuruilevat sivuille, eivätkä seiso rivissä.
Hevoset kun viimeinkin ovat saadut järjestykseen, lyö alkumerkin antaja
sauvansa maahan ja karjaisee: "Go!" (ann' luistaa!) Samassa
silmänräpäyksessä putoaa perillä liehuva punainen lippu alas. Siihen
juuri meidän hurjain ratsastajien silmät tähtäävät. -- "Ne alkavat! Ne
ovat alkaneet!" kaikuu kaikkialta. Kilparata tutisee niin että se
näyttää melkein elävän. Juoksiamet kiitävät ensin noin 1,200 jalkaa
suorassa rivissä. Sitte rivi alkaa vähitellen muuttua kaaren
muotoiseksi ja katoaa viimein kentällä olevain huoneiden taakse. Nämä
silmänräpäykset ovat ijankaikkisuuden pituisia ja tuskallisen
epävarmuuden höystämiä niille, jotka ovat vetoja lyöneet. Kuoleman
hiljaisuus valtaa nyt tuon äärettömän ihmisjoukon; levoton odotus
polttaa ei ainoastaan Epsomiin keräytyneiden aivoja, vaan koko kansan
odotuksen tunne on tänä päivänä jännitetty ja Epsom'iin tähdätty.
Lontookin on jo saanut sananlennättimellä tiedon, että hevoset ovat
kilpansa alkaneet. Nyt ne taas näyttäytyvät. Väkijoukko ei voi hillitä
innostustaan; se puhkeaa huudoksi: "Hurraa, Dundee voittaa!" "Ei, se on
Ketteldrnm." Dundee ja Ketteldrum on niiden hevosten nimet, jotka tuon
pärskyvän parven etupäässä rientävät; ne nimet kaikuvat hurrahuutojen
pauhusta taukoamatta kunnes maali on saavutettu. Tämän etupuolella on
palkintotuomarien korkotila. Joukko innokkaimmista katselijoista
hyppäsi nyt aidan ylitse radalle ja juoksi kilpakentän toiseen päähän.
Sillä aikaa oli silmänräpäyksessä ripustettu taululle numero, joka
osotti, että hevonen, joka voitti, ei ollutkaan Dundee, vaan
Ketteldrum.

Palkinnon voittaminen Epsom'issa on jotakin suuri-arvoista. Hevonen,
joka jonakin Derbyn-päivänä voittaa, tulee, vaikk'ei se ennen olisikaan
mistään arvosta ollut, yleiseksi lemmikiksi ja kultakaivokseksi
omistajalleen. Ensinnäkin saa se suurimman osan niistä maksuista, joita
kukin kilpailija radasta maksaa; ja tämä summa nousi tänä vuonna (1861)
6,255 puntaan sterlinkiä (noin 156,000 Smk.). Tämäkin summa on vaan
varsin vähäinen verrattuna siihen, mitä ne keräävät toisissa
kilpa-ajoissa, jotka Derbyn loistovoittoa seuraavat. Tämmöisen hevosen
kelvollisuus on jo itsessäänkin suuri pääoma. Englannin sanomalehdet
kertovat sitte tämmöisen hevosen kokonaisen sukutaulun ja historian
sekä omistajan että ratsupalvelijan nimen. Sitte hevonen myös
piirretään, valokuvataan, jopa parhaimmilla taitureilla
maalautetaankin, ja sen maalatut kuvataulut pääsevät vielä kaunistamaan
kilpa-ajoja rakastavaisten salonkien seiniä.




Elämä Englannin kivihiilikaivoksissa.


Sata miljoonaa tynnöriä kivihiiliä nostetaan vuosittain Englannin
kivihiilikaivoksista. Tämän äärettömän summan suurin osa saadaan
Durham'in ja Northumberlannin reivikunnista eli suuresta pohjaisesta
kivihiilikerroksesta, joksi sitä nimitetään. Kolme laivakululle sopivaa
jokea juoksee tämän seudun lävitse ja siis tarjoaa kivihiilille mukavan
ja helpon kuletuksen täältä meren rantaan. Tätä paitsi risteilee koko
tienoota kaukaisempiinkin maakuntiin haaraileva rautatieverkko.

Kivihiili-alueilla työskenteleväiset ihmiset ovat melkein kokonaan
tuntemattomia ja täydellisesti syvyyteen ja pimeyteen haudatuita. Aina
viime aikoihin asti on paremmin tunnettu Afrikan mustia ihmisiä, kuin
Durham'in ja Northumherlannin mustia asukkaita. Nykyjään on kuitenkin
enemmän ruvettu huolehtimaan heidän tilastaan ja elämänsä suhteista.
Niiden luku on noin 280,000. Paitsi kivihiilten varsinaisia murtajia,
jotka ovat voimallisia miehiä, työskentelee kaivoksissa paljo muitakin.
Ne pitävät "miinat" kunnossa ja vievät murretut kivihiilet päivän
valoon. Kivihiilen murtajat työskentelevät 8 tuntia päivässä; kello 4:n
aikana huutaja kulkee kylän ympäritse ja antaa tiedon, että kaivokseen
laskeutumisen aika on käsissä. Työmiehet rientävätkin asunnoistaan,
kantaen kukin turvallisuuslamppuaan, kylmää teetään, ruokaansa ja
työkalujaan. Kaikki keräytyvät kaivoksen suulle, josta sitte
työnjohtajan viitattua laskeutuvat kaivokseen. Ennen tämä laskeutuminen
tapahtui kopassa eli köyden silmukassa. Koppa kiinnitettiin köyden
päähän; väki istautui koppaan, jossa se sitte, kopan sinne tänne
kiikkuessa, laskettiin alas. Tämä vaarallinen kiikkuminen maksoi monta
ihmishenkeä. Köyden silmukassa oli vaivaloisempi, mutta varmempi
laskeutua. Laskeutuva pisti toisen jalkansa silmukkaan ja piti kahden
käden köydestä kiinni. Tässä ei ollut vaara muulloin, kuin köyden
katketessa, tarjona; leijuilevasta kopasta sitä vastaan putoisi
usein ihmisiä. Nykyään tähän tarpeesen tavallisesti käytetään
rautatienvaunujen tapaista häkkiä. Siinä lasketaankin helposti 4:ssä ja
5:ssä minuutissa 1,200 jopa 1,500 jalan syvyyteen.

Niin pian kuin häkki on pohjaan kerinnyt, ottavat työntekijät valonsa,
työkalunsa ja vakuuslamppunsa. Joku alhaalla olevista vartijoista
sanoo: "kaivos on varma!" jonka perästä kutsua jatketaan sisemmä.
Ensimmältä he astuvat kaksittain rinnatusten, kunnes avonainen ja
korkeanlainen pääkatu haarautuu ahtaisin sivu-tiehyeihin, joissa
ainoastaan kumarruksissa voi kulkea. Kaivoksessa työskentelijät kyllä
näitäkin menevät, mutta muille, jotka eivät ole maansisäisiin
kävelyihin tottuneet, tuntuu semmoinen kulku pian työläältä ja
väsyttäväiseltä. Alussa he kantavat kädessään avonaisia valkeita;
mutta sisemmä tultuaan täytyy heidän ne sammuttaa, ja sytyttää
vakuuslamppunsa, sillä siellä on paljo vaarallista kaivoskaasua. Se
voisi helposti avonaisesta valkeasta syttyä aika räjähdyksellä.
Työskentelijät eivät kuitenkaan pidä näistä lampuista, sillä ne
valaisevat hyvin tummasti, vaan sytyttävät usein, kielloista
huolimatta, kynttilänsä, josta taas usein räjähdykset saavat alkunsa.
Pitkältä, sivukäytävissä kierreltyään he viimeinkin tulevat
työpaikoilleen. Lapio, terävä vasara ja pari vaviota ovat heidän
ainoat työkalunsa. Näillä kukin panee parastansa, ansaitakseen
mahdollisimmasti ison päiväpalkan. Mutta tässä ei tule ainoastaan
voima, vaan myös kätevyys kysymykseen, ja sentähden he jo nuoruudestaan
harjoittelevatkin itsiään siihen. 6 tynnöriä on korkein määrä, mitä
tottuneinkaan mies voi päivässä kivihiiliä murtaa. Niissä paikoin,
joissa kivihiilikerros on vahva, on voima, vaan ohkaisimmissa
kerroksissa kätevyys, saannin määrääjänä; sillä kädellä ja vasaralla on
niissä ahdas liikuntatila. Tämmöisessä ahdistuksessa työmiehen täytyy
käpristäidä aivan luonnottomaan asentoon, ottaakseen tilaa niin vähän,
kuin suinkin. Ne nojautuvat joko yhdelle tahi molemmille polvilleen,
makaavat kylellään tahi selällään, taikkapa kumarruksissaan istuvat,
j.n.e. Työ on raskasta varsinkin silloin, kuin kerros on ohkaista ja
kovaa. Työmiehet hikoovat kovasti; mätäneväiset kasvi- ja eläinaineet
hajuavat, ja nämä n.s. aineiden haihtumiset turmelevat ilman sitä
pahemmin, jota lämpöisempää se on. Ilman vetoa ei kaivoksen sisä-osissa
ole juuri ollenkaan.

Suuren kaivoksen sisusta näyttää maanalaiselta kaupungilta, siinä on
iso pääkatu, josta niin oikealle kuin vasemallekin haarailee useita
sivukatuja. Tämmöiset kaivokset ovat, niinkuin Lontoo ja Parisikin,
kartoitetut. Jokainen käytävä on tunnettu erityisellä nimellä ja
nimitetty; sitä paitsi vielä tiedetään tarkoin, missä kaivoksen
sopukassa kukin työskentelee. Kaivoksessa vallitsee kova kuri; siellä
on yksi ylimmäinen peräänkatsoja, jolla on rajaton valta ja muutamia
häntä tottelevaisia kurinpitäjiä. -- Raittiin ilman kaivokseen
laittaminen on yksi kaivoksen tärkeimpiä tehtäviä. Sillä siellä kuin on
3 jopa 400 ihmistä yht'aikaa pilautuu ilma ihmisten hengityksestä ja
ihohaihtumisesta; muuten kaivosilma on jo itsestäänkin vaarallisilla
kaasuilla pilautunutta. Laskettu on, että jokainen työmies tarvitsee
250 kuutiojalkaa ilmaa minuutissa. Sentähden täytyy kaivokseen
johdattaa 50,000 kuutiojalkaa ilmaa jokaisessa minuutissa ja pitää
huoli siitä, että se pääsee vapaasti sen kaikkien osien kautta
virtaamaan, siten alituisesti vaihtaakseen pilautuneen ilman
raittiisen. Mutta se ei vielä ole kylliksi, että yhden aukon kautta
ilmaa johdatetaan kaivokseen ja toisen aukon kautta sieltä ulos; sillä
silloin saisi ainoastaan kaivoksen joku osa ilmaa. Ilmavirta on siis
pakoitettava kaivoksen etäisimpiinkin loukkoihin. Kaivoksesta
poistettavan ilman lämmittämällä pannaan ilmavirta siellä liikkeelle.
Jos ilma kaivokseen vievässä suussa on esim. 15° ja ulostavassa suussa
60° lämpöistä, rientää se nopeasti kylmästä lämpimämpään paikkaan.
Ilman lämmittämistä varten on ulostavaan suuhun laitettu uuni, jossa
valkea palaa tiheän teräslankaisen häkin takana, ett'ei kaivoksesta
tulvaava vaarallinen kaasu syttyisi.

Kivihiilikaivoksissa tapahtuvat räjähdykset pidetään välttämättöminä
vahinkoina. Noin 1,000 ihmistä vuosittain joutuu niiden uhreiksi. Koska
parhaista hiilistä valmistuu enin kaasua, ovat parhaat kaivokset
vaarallisimmat. Joskus räjähdykset ovat kammoittavan voimallisia ja
kuuluvat tykin pamaukselta. Kaasu kun on tukehduttavaa, ilma työlästä
hengittää ja vakuuslamput riutuvat, on vaara läsnä. Hiilihappo, jota
räjähdyksissä syntyy ja joka täyttää koko kaivokset, on vieläkin
vaarallisempaa. Jos räjähdyksestä kuolee esim. 100 ihmistä, niin
sanotaan 70 niistä hiilihappoon tukehtuneen.

Entisinä aikoina kaivosten työmiehet olivat puolivillejä ihmisiä,
joilla tuskin oli mitään yhteyttä muun maailman kanssa; nykyään ne ovat
kuitenkin johonkin määrään sivistyneitä. Pyhäkoulut ja kohtuuden seurat
ovat vaikuttaneet hitaasti, mutta vakaasti. Nyt he eroavat muista
työmiehistä ainoastaan ulkonäöltään. Ne ovat enimmästi pieniä,
vääräjalkaisia ja kupevarintaisia. Kasvonsa ovat ryppyiset, otsansa
matala ja poskiluunsa ulottuvaiset. Kelvollisilla kaivos-työmiehillä on
tavallisesti isompi päiväpalkka, kuin muilla samallaisilla, ja talvi,
jolloin muut työmiehet puutetta kärsivät, on heidän kultaisin aikansa.
Silloin kivihiiliä kiivaasti kysellään, niiden hinnat nostetaan ja
päiväpalkat korotetaan.




Ranska.


Lothringenistä, jonka Saksa viime sodassaan Ranskalta valloitti,
matkustettua länteenpäin, tullaan ensin Champagnen maakuntaan, jonka
kuivassa liitumaassa Spernay antaa meilläkin tunnetun vahtoisen
champagne- (samppanja-) viinin. Tätä pohjaisempana on Normandia
vakavine ja viisaine asukkaineen ja Rouen (Ruang) ja Havre de Grace
(Haver dö Gras) kaupunkineen. Asukkaat ovat normantilaista sukuperää.
Länsipuolella, myrskyisen meren rannalla, leviää sumuinen Bretagne,
jonka kanervaille kankaille Brittiläiset muinoin sijoittuivat ja jossa
nyt tehdaskaupunki Nantes kuvaistaan Loirevirrassa katselee.

Pohjan ja etelän rajalla, sumean Seine-virran rannalla pääkaupunki,
Parisi, ylvästelee enemmällä kuin 2,000,000 asukkaalla. Korkeat, komeat
rakennukset, mukavat kadut, suuret yleiset paikat, puutarhat,
ruiskukaivot, hupaiset laiturit ja sivut tekevät tämän kaupungin
Euroopan yhdeksi kauneimmista kaupungeista. Bulevardit eli leveät,
istutuksilla kaunistellut ja kaupungin ympäri kieriävät kadut
eroittavat varsinaisen kaupungin sen monista esikaupungeista.
Seinen saarella, Cité, kohoaa Notredamin-kirkko valkoisen- ja
mustan-ruutuisine marmorilaattioineen, nelikulmaisine korkeine
torneineen ja monine Ranskan kuningasten vartalokuvineen. Tämän saaren
alapuolella on suuri Louverin (lue Luverin) palatsi, jossa jaloimmat
taideteokset säilytetään. Kalteri yhdistää tämän rakennuksen Tuileriain
(l. Tyljerioin) palatsiin, jonka länsi-sivuun Tuileriain puutarha
leveine lehtokujineen, käytävineen ja nurmikkoineen päättyy, josta
sitte suurenmoinen elyseissiläinen (Champs elysées-) puisto alkaa.
Tuileriain likellä tapaamme Palais Royal'in (l. Paläh Roajal) kauniine
puutarhoineen ja kiitettyine ravintoloineen ja kahviloineen.

Koko kaupunki on ympäröitty muureilla ja valleilla, jotka sen
tekevätkin yhdeksi ainoaksi mahdottomaksi linnoitukseksi, joka on
vähintäänkin peninkulmaa pitkä joka suunnalle. Tästä linnoituspiiristä
vähän ulompana on 16-20 erikoista varustusta, joista Mont Valeria (Mong
Valeriäng) on merkillisin ja korkeimmalla paikalla. Parisin
eteläpuolella, muhkeassa puutarhassa on Versailles-kaupunki, jonka
pätevää linnaa kalleimmat maalaukset ja kuvanveisto-tuotteet
kaunistavat.

Höyrylaivat vievät matkustajan tästä maailman-kaupungin metelistä,
ranskalaisen tieteen, teollisuuden ja valtiollisen elämän
keskipisteestä, sitte Havre'en. Rautateitä Parisista menee Belgian
pääkaupunkiin Brüsseliin (l. Brysseliin), eteläänpäin Bourgognen
(l. Burgonjen) viinimaitse Rhone-virralle ja Ranskan paratiisiin,
Provenseen (l. Provangsiin), jossa Välimeren kaunis Toulon'in
sotasatama on. Lumen peittämistä Pyreneitten vuorista tullaan koillisen
Ranskan äärettömille hietalakeuksille ja rämeille (Les Landes), jossa
20 ja 30 peninkulman matkalla ei kasva muita kuin kanervia, petäjiä ja
korkkipuita. Sen köyhät asukkaat elävät parhaastaan lampaiden hoidolla
sekä pi'in ja hartsin valmistuksella; he ovat mainioita puukenkäin
tekijöitä ja taitavia korkeilla puujaloilla lammeissaan kävelemään.




Parisin eläintarha.


Vuonna 1626, Ludvig XIII:sta hallitessa, perustettiin Parisin
eläintarha Jardin des plantes (Schardäng dä plangt-) puutarhassa. Sen
jälkeen sitä on ehtimiseen enennetty, ja kaipaa nykyään vertaistaan
Euroopassa. Joka päivä se on yleisölle avoinna ja sittekin käy siellä
joskus päivittäin aina 30,000 ihmiseen. Ne tahtovat ihailla siellä
olevia kauniita laitoksia ja merkillisyyksiä. Mekin tahdomme siellä
käväistä.

Ajattelepas sanomattoman suurta puistomaista ruohokenttää, jota
pienoiset tiehyeet risteilevät! Monta sataa harvinaista eläintä asuu
täällä. Jokaisella eläimellä on oma pieni huoneensa erilleen aidatun
pienen puutarhan keskellä; siinä se käyskentelee, katsastelee
ympärilleen. Käväiskäämme ensin tuossa pensaisessa aitauksessa,
oikealla sivulla. Siellä asuu kettu-perhe, joka tähän vuoden aikaan
aivan hyvin jo viihtyy Parisin leppoisen taivaan alla. Astukaamme tuon
pienoisen majan edustalle, jossa nämä kauniit, leppoiset eläimet
asuvat! Ne eivät ensinkään pelkää; ne vakavina vaan suopeilla, mustilla
silmillään tarkastelevat ympärilleen, silloin tällöin maistaen sinne
ripisteltyä kotomaistaan (Lapin) mieliruokaa -- islannin jäkälää.
Tässä pienessä puutarhassa, aivan edellisen vieressä, näet kauniita,
pitkä- ja silkinhieno-villaisia angora-vuohia aivan arastelemattomina
syövän. Katsopas nyt tuota kirjavaa, keltaista ja mustajuovaista
kaunista eläintä tuolla etempänä! Se on Zehra. Vastapäätä olevassa
aitauksessa on kylmän Islannin kummallisia oinaita. Ne ovat paksuissa
tumman ruskeissa eli mustissa turkeissaan. Ne tulevat niin tutusti
vastaamme, pistävät kielensä pitkälleen, näyttävät pieniä valkoisia
hampaitaan ja syövät mielellään niille tarjotuita leivänmuruja.

Islantilaisten vieressä asuu Astrakhanin oinaita ja lampaita ja niiden
likellä taas Javan ylevä hirvi. Solakan, Indialaisen keltaisenruskean
metsävuohenkin näemme Sumatralta tänne tuoduksi. Toisessa aitauksessa
kävelee kamelikurki-pari ja kummallinen Marabut-hägeri.[14] Ne, jotka
maailmassa elävät satojen peninkulmain päässä toisistaan, tavataan
täällä parhaassa naapurisovussa.

Nyt me menemme rantahäkeissä asuvaisten petoeläinten luoksi. Kuulepas
mikä mörinä! Siell' on karhu Aasian Kamschatkasta. Hänen naapurinsa,
myöskin karhu, on tullut kaukaa -- aina Cordillerin vuoreilta
Amerikasta. Seuraava häkki näyttää tyhjältä. "Eipäs vaan!" -- "Etkö näe
tuolla nurkassa kahta viheriänkeltaista, säkenöivää tähteä." Ne ovat
mustan Javalaisen pantterin tulisilmät. Aivan seinä seinässä tämän
kanssa majailee Algerian pantteri. Sen likimäisenä naapurina on
jaguaari-pari,[15] joka mielellään antaa auringon paistaa
monenkarvaiseen turkkiinsa ja väsyneenä haukoittelee, aukoen avaraa,
vaahtoista kitaansa katsojain kauhistukseksi. Nyt tulemme Afrikan ja
Aasian jalopeuran ja jalopeurattaren luoksi. Sen perästä me näemme
Indiasta Coromandelin ja Afrikasta Senegal ja Kapmaan pilkkuisia ja
juovasia hyenoja. Kukas voisi uskoa tuota pientä, sarvilantioista petoa
niin kauhistavan väkeväksi, niin hirmuiseksi? Vankalla kepillä luulisi
sen voitavan karkoittaa, ja kuitenkin se uskaltaa joskus käydä
jalopeurankin kimppuun.

Kääntykäämme nyt toisaalle! Mikä karjunta kaikuu tuolta korkeasta,
pyöreästä, aidan ympäröimästä rakennuksesta, jossa kaikenlaisia eläimiä
elamoi! ne riippuvat, kiipeilevät ylös ja laskeutuvat alas. Se on
apina-huone. Siellä on kiivinnuorta, nuorakiikkuja ja kapeita käytäviä
ja tikapuita ympäri kattoa. Nuo iloiset, pitkähäntäiset eläimet
kiipeilevät pitkillä käsivarsillaan ja ajavat toisiaan näillä kapeilla
käytävillä ihmeteltävällä nopeudella. Kuinka tänne kotoutunut nuoriso
samalla riemuitsee! Katsos, kuinka rivakasti nuo naurattavaiset
uskaltajat nuoraan nappaavat; kuinka ne nuolen nopeudella niillä
pyörivät, pää milloin ylös- milloin alaspäin; kuinka ne nuorissa
kiikkuvat; kuinka ne yhdestä nuorasta iskevät toiseen, aina pettymättä!
Tuolla kaksi apinaa painii keskenään, mutta kolmas ei sitä kärsi,
vaan eroittaa ne toisistaan. Katsos tuota harmaahäntää, joka tahtoo
ruskea-häntäistä rangaista! Se hätyyttää sitä. Edellinen kiipeää nuoraa
myöten ylös; toinen kerkesi toista tietä pikemmin. Sitte ne rupesivat
räystäässä (talon ja seinän liitteessä) kiinniottosille. Ne menivät
ympäri katonrajaa semmoista vauhtia, tekivät semmoisia liikkeitä tuossa
kapeassa käytävässään, että meitä oikein pyörrytti sitä katsellessa.
Ajettava putosi, vaan ei maahan asti; sillä hän iski pudotessaan pitkät
sormensa nuoraan kiinni ja laskeutui kiiruusti sitä myöten alas sekä
kätkeytyi sitte toisten joukkoon.

Tuolla etempänä Chilin kondori levittelee mahtavia siipiään. Täällä
näemme lammikon, jossa Indian, Amerikan ja Afrikan hanhet ja vesilinnut
kilpaa kaakottavat samalla, kuin hiljalleen melovaiset joutsenet
auringon antavat säteillä lumivalkoisiin siipiinsä. Tuolla punaisessa,
Alankomaiden tiilistä monikulmaiseksi raketussa huoneessa asuu
suurimmat eläimet, nelijalkaisten ylevimmät olennot. Isokuningas,
pitkäkärsäinen norsu, asuu siellä. Kaksi sinervänharmaata tapiiria[16]
on hänellä seurustelijana, kavalijeerinä. Näiden likehdällä asustelevat
lauhkeat kamelit ja dromedarit. Norsun toisella puolella näet muutamia
pöyry-rintaisia ja hirveä-sarvisia puhvelihärkiä. Ne ovat raivossa ja
tavan takaa ryntäävät kehikkoonsa, juuri kuin tahtoisivat sen
pirstoiksi ruhtoa. Pohjais-Amerikan iso piisonhärkä sitävastaan makaa
tuolla kedolla ja pudistelee lyhytvillaista harjaansa, se on kuin
sammalinen kallion lohko.

Viimeiseksi tulemme me eläinmaailman jättiläisen, giraffin luoksi; sen
Egyptin pascha v. 1827 lähetti Parisiin. Kummallisen vaikutuksen se
tekee meihin, kuin se pitkän, suippean päänsä joko laskee alas taikka
helposti nostaa sen 16 jalkaa korkean aidan harjalle ja kummallisilla,
mustilla, suopeilla ja viisautta puhuvilla silmillään ystävällisesti
katsastelee lapsiin, jotka kummastellen ja ihmetellen sitä
töllistelevät. Sen koko olento ilmoittaa jotakin satumaisuutta. Kaksi
Indialaista härkää (zebusta), kuin karitsaa, leikkii sen vierellä, ne
ovat hopeanharmaita, hyvin miellyttäviä ja giraffin rinnalla niinkuin
sen sylikoiria. Takana istuu kolme eli neljä papukaijaa, jotka meitä
muistuttavat Etelä Amerikasta.




La Cité. (Saint-Louis'in saari).


Tultuamme Parisin muutamiin osiin, joissa emme ole johonkuhun
kuukauteen käyneet, ovat ne niin muutetut, että tuskin tunnemme niitä,
vielä vähemmän ymmärrämme, mitenkä semmoiset muutokset niin vähässä
ajassa ovat voineet tapahtua. Näin on varsinkin Citén-saaren, Parisin
keskipisteen laita. Tämä saari on myös kaupungin vanhin osa; Notre
Damen kirkon perustus painaa täällä vielä muinoisia Roomalaisia
muureja, ja vielä tavataan siellä isoista kaivoksista rahoja ja muita
muistoja Roomalaisesta ajasta. Täällä näemme myös Oikeuspalatsin ja
siinä pyhän Ludvigin-kappelin. Tämän rakennuksen pohjainen kylkehinen
on Parisin vanhin huone; sen takana on poliisiviraston rakennus.
Muutamia vuosia takaperin oli Cité-saaren suuri osa vielä vanhoilla
huone-ryhmillä täytetty. Sen kapeat kadut, joilla huonomaineista kansaa
asui, yön aikoina huonosti valaistiin ja sentähden kunnon ihmiset niitä
karttoivatkin. Ja, kumma kyllä, kahden eli kolmenkymmenen askeleen
päässä tästä rikosten lohkerosta oli putka ristikkoakkunoineen ja
Oikeuspalatsi korkeine portteineen. Sen huoneen akkunoista, jossa
rikosasiain oikeus istuu, näkyvät nuo lokerot, joissa juuri ehkä nytkin
tuomittu rikos tehtiin. Romaanin kirjoittaja Eugén Sue "Parisin
Salaisuuksissaan" kuvasi aina julmimmat tapahtumat La Cité'n osassa
tapahtuneen, ja vielä nytkin, muutama kuukausi sitten, näytettiin
pimeällä, tuskin kuuden jalan levyisellä kadulla se piilopaikka, jossa,
tämän romaani-ruhtinaan mukaan, Rudolf olisi pitänyt rosvoin kanssa
öisiä kokouksiaan. Tämän likeiset rantakadut[17] olivat niin
kammoittavat, että yövahteja niille lisättiin. Nämä kadut kun
hävitettiin, löydettiin muutamissa etäisissä holveissa useita ihmisten
luurankoja.

Ludvig Filipin hallitessa jo ruvettiin tätä kaupungin osaa repimään
hajalle. Mutta vasta Napoleon III:n hallitessa tehtiin siinä kokonaiset
mullistukset. Useita vuosia on jo siitä, kuin kaukana la Cité'stä
aloitettiin jättiläisrakennus. Monet huonerivit purettiin ja ihmetellen
kerrottiin, että eräs bulevarti, joka piilisuoraan pohjasta etelään
koko Parisin halkaiseisi, piti laitettaman. Lumivyörykkeen tavalla
eteni tämä jättiläisrakennus, ensin Seine-joen poikki, sitte la Cité'n
halki, taas Seinen ylitse sekä vihdoin aina Sorbonneen.

Kaksi paikkaa meillä on vielä mainittavana. Niissä ilmoitetaan Parisin
iloiset ja vakavat puolet ja ne ovat eli oikeimmin ovat olleet la
Cité'ssä. Ensimmäinen on Prado, Parisin ylioppilaitten suurin ja
enimmin käyttämä hyppypaikka. Ylioppilaat katoaisivatkin kokonaan tämän
jättiläiskaupungin kihinään, jos he eivät pysytteleisi yksissä.
Sentähden he asuvatkin samassa kaupungin osassa, Latin, käyvät
yhteisissä kahviloissa, ravintoloissa, lukuseuroissa j.m.s. -- ja
viimeksi Pradossaan. Kova kolaus oli siis heille, kun he kuulivat, että
Prado piti hävitettämän ja purettaman. Kauppa-tuomio-istuimella on nyt
siinä paikassa mahtava, linnamainen rakennuksensa.

Toinen, vakavamman tarkoituksen paikka la Cité'ssä on matala, pimeä ja
synkkä rakennus: la Morgue.[18] Sinne viedään kaikki poliisien tapaamat
tuntemattomain ihmisten ruumiit kaikkien katseltaviksi. Semmoisia
enimmästi ovat hukkuneet ja itsensä murhanneet; sinne myös murhatutkin
viedään. Rakennus on yhtenä suurena avonaisena huoneena, jonka
verrattoman iso ristikko jakaa kahteen puoliskoon. Isompi puolisko on
katselijoille, pienempi ruumeille. Voi! tuo ristikon takainen osa ei
ole koskaan tyhjä! Ruumiin takana riippuvat ne verhot, jotka sitä
löytäissä pukivat. Utelijas yleisö virtaa sinne ja sieltä; herrat ja
naiset, päälliköt ja työmiehet, vanhat vaimot ja lapset kiiruhtavat
sinne ja -- ehkäpä murhaajan itsensäkin joku salainen voima vetää
sinne, vielä kerran uhrinsa nähdäkseen. -- Yksi silmäys, huudahdus,
pikainen sana pettää hänen; kaksi salaisen poliisin asiamiestä, jotka
tahallansa tänne ovat piiloutuneet, ottavat hänen kiinni. Hän
hämmästyy; hän tunnustaa; hän on itse antautunut oikeuden käsiin!
Semmoisiakin sattumia on tapahtunut.

Mutta la Morgueen vastapäätä oleva Notre Damen kirkko on ikäänkuin
lohdutus kaikelle tälle. Silmäys tähän ihmeelliseen rakennukseen, joka
viime aikoina on kolmensadan jalan korkuisella keskustornilla
kaunistettu, täyttää alakuloisen mielen toivolla ja lohdutuksella.




Les Landes'in[19] hietanummi.


Les Landes'in hietanummi on Gironde- ja Adour-jokien välillä; se on
paikoin viljeltyä tahi lammasten laiduinta ja paikoin taas hedelmätöntä
hiedikkoa. Koko tämä rantue on n.s. dünein (l. dynein) rajoittama.
Dünit ovat meren kohoavia hietaharjuja (joskus 150 jalan korkuisia)
jotka tuulen mukaan muutteleivat ja vuosittain vievät maata 60 jalan
paikoille. Les Landes'in asukkaat ovat pieniä, laihoja ihmisiä, joiden
iho on kalpea ja väritön, hiukset suorat ja mustat, silmät
lyijynharmaat, katsanto synkeä, kasvot raskasmieliset ja harvoin
hymyynkään ihastuvat. Vaikka Landes'läisellä on heikko ruumiinrakennus
ja vuoden isoimman ajan kuumeen vaivaama, täytyy sen kuitenkin kestää
kovimmat työt ja peloittavat rajuilmat.

Hänen ahdasta, likaista asuntoaan yksin Vihantamaan villitkin
halveksivat. Sen paras huone on kyökki, jonka takalla julman iso pata
isännöi; siinä emäntä hämmentelee "eskoton"-velliään, joksi ne sanovat
maisi- ja hirsivelliään, ja joka on heidän tavallisin ravintonsa. Tässä
kyökissä naiset kehräävät, lapset odottavat ruokaansa ja miehet
kertovat, miten noitaukko on haudasta nousnut -- se on heidän satujensa
tavallisin aine. Vaimojen huoneet ovat pimeitä pesiä, joihin päivä ei
ensinkään pääse. Niihin miehet ja naiset yöksi kohtaavat. Muutamat
makaavat paljaalle laattialle levitetyllä lammasnahalla, toiset taas
pahanpäiväisissä sängyissä kahden höyhenpatjan välissä, jossa he joskus
kestävät lämpöä semmoista, jossa muna melkein kypsyisi.

Paimenet ovat kanervakankaiden ja soiden vartijat. Ne kuin enimmästi
asuskelevat kaukana muista ihmisistä, joita he eivät viikkokausiin
näekään, kantavat ne mukanaan maisi- eli hirsijauhopussia, pahentunutta
sianlihapalaa ja pataa, jossa he mainion vellinsä keittävät -- sekä
vettä, jonka kitkerää makua ne kokevat etikalla ja suolalla vähentää.
Pitkillä puujaloilla, jotka sen pitentävät 6 jalkaa, samoaa paimen
kanervikkoja, kahlaa lampeja ja kilpailee seudun kesyttömäin vuohien
kanssa nopeudessa. Näin kuleskellessaan hän kertaa samalla lankaa eli
kutoo sukkaa. Jonkun virkaveljensä kohtaaminen suo hänen yksinäisille
hetkilleen joskus edes pienen huvin. Karjansa terveys on silloin
parhaana puheen aineena.

Talvisin paimenet pukeutuvat lammasnahkoihin päästä jalkoihin saakka.
Jalat niillä sitävastaan ovat aina paljaina; päässä ohkainen lakki.
Tätä paitsi niillä on paksu, valkoinen villainen päällysnuttu, jonka
yläosa kapenee punaisilla nauhoilla kaunistettuun huippuun. Tätä pukua
kesällä vastaa karitsan nahkaiset röijyt ja housut. Ihoa likinnä on
hänellä pellavainen paita, jolla harvoin veden kanssa on tekemistä.

Yksi osa Les Landes'in asukkaista elää havumetsistä pihkaa
keräilemällä, pihan kerääjät heräävät päivän koittaissa, varustautuvat
kirveellä, pitkällä, tikapuiden kaltaisella valolla ja ruokarepulla ja
niin kiiruhtavat honkametsiin, joissa he suurimman elämänsä osan
viettävät. He alkavat työnsä muutamilla epäsointuisilla äännähdyksillä,
jotka ajavat laulun asiaa. Sitte asettavat he tikapuunsa jotakin
muhkeata petäjää vastaan ja nousevat malan nappuloiden avulla
peloittavan korkealle, asettavat siellä vasemman jalkansa nappulalle ja
oikean puun kupeesen, sillä tikkoja estääkseen heilumasta. Tässä
häilyileväisessä asemassa hakkaa pihan kerääjä kirveellään pitkin puun
kuvetta kuurnan, jota myöten pihka sitte valuu juurelle, josta hän sen
huolellisesti korjaa ja vie valmistuspaikkaan.

Ollen kaikesta seura-elämästä eroitettu, ei hän koskaan ikävöi, eikä
siis, enempää kuin paimenkaan, vaihtaisi elantoakaan muuhun
mukavampaan. Ainoastaan pyhänä hän jättää havumetsänsä ja rientää, paha
kyllä, ei kirkkoon, vaan kapakan kurjiin nautintoihin. Hän valmistauu
humalalla uudelle viikolle.

Pihan kerääjän pukuna ovat karhea sarkaröijy, harmaat punaisella vyöllä
vyötetyt pellavahousut ja lakki tahi olkihattu. Sateen tultua hän
peittäytyy mustalla, avohihaisella viitalla.

Les Landes'in vaimot hoitavat huoneaskareet, viljelevät maan ja
polttavat hiilet; he myös hoitavat mehiläisiä ja elättävät
silkkimatoja. Useimmat maaseudun naiset ovat kauniita parikymmenen
vuotiaaksi, vaan siitä alkain jo alenevat kauneudessaan. Heidän hieno
hipiänsä, silmäin lempeä kiilto, koko viehättävä näkönsä -- kaikki
katoaa ja muuttuu peloittavaksi rumuudeksi, joka on melkein uskomaton.




Toulon.


Toulon'iin tultuamme, kävimme heti sen merkillisyyksiä, arsenaalia[20]
ja sotasatamaa silmäilemään. Ensin katselimme laivasorvia, jossa kahta
isoa linjalaivaa parhaallaan tehtiin. Sitte me kulimme niissä
erityisissä työpajoissa, joissa tehdään kaikki, mitä laivastoon
tarvitaan: aina isosta mastosta ja sentnerin painoisesta ankkurista
merimiehen läkkilyhtyyn saakka. Me näemme sivumennen useita isoja
aittoja ja erään leipiön, jossa monelle tuhannelle ihmiselle päivittäin
leivät leivotaan. Eräässä isossa rakennuksessa työskenteli
kuvanveistäjiä laivan kokan koristimien valmistelussa. Puusepän luona
näemme me suuren joukon kainalosauvoja ja puujalkoja sattumain varalle
valmistetun. Näitä paitsi työhuoneessa oli vielä aika joukko pienempiä
ja suurempia laivan huoneiden kaluja. Isossa naulapajassa valmistetaan
ääretön paljous ja sanomattomalla nopeudella kaikki erilaiset naulain
lajit, joita laivaan tarvitaan: jättiläissuuret semmoiset,
joilla peräsin kiinnitetään sekä pienet merikartan ja kalenterin
seinäänkiinnittäjät. Tuolla sivulla veitsiseppä säkenöittää, sillä
jokaisella merimiehellä pitää olla oma veitsensä. Tämän likehdöllä oli
myös ankkurien ja muiden laivan tarpeiden paja. Me kävimme myös monessa
pajassa, joissa jokaisessa laivan orjain täytyy palvella ja tehdä
pahimmat työt. Katsahdus noihin kahleilla rasitettuihin onnettomiin
teki meihin mieltäsärkevän vaikutuksen.

Arsenaaliin kuuluu myös yleensä ylistetty sotalaivain-satama, jossa
sotalaivat killuvat. Galeeri- eli airolaivoja killuu tässä myös rannan
täydeltä. Ne oikeastaan ovat kelvottomia, katollisia sotalaivoja.
Jokaisessa galeerissa on kurja tila 500 vangille. Ne, jotka eivät
näihin mahdu, suletaan vieläkin kurjempiin asuntoihin, kosteisiin ja
pimeisiin kellareihin. -- Juuri Arsenaaliin tultuamme, kutsui kello
vankeja vaivaloisesta työstään kurjaan yöpaikkaansa. Heitä tulikin
kaikkialta, -- kaksi ja kaksi aina kahleilla yhdistettyinä. He kaikki
ovat karheisin, punervanruskeihin verhoihin puettuina; paljaaksi
ajeltua päätään verhoaa punainen patalakki. Hyvin surumielisinä näimme
me täällä nuorukaisia, jotka eivät vielä kahtakymmentä täyttäneet;
heidän kasvonsa puhuivat entisistä paremmista ajoista, kuin niiden
vanhain pahantekijäin, joihin he kaksittain kahleilla olivat
sidottuina, ja joiden rautakylmässä katseessa mitä suurin muutos puhui.
Galeeriorjain ruokana on kuiva leipä ja vesi; ainoastaan aamiaiseksi he
saavat vesirokkaa. Puiset rahit, joilla töin tuskin suoraksi voi
ojennaita, ovat heidän vuoteenaan. Suurimmat pahantekijät ovat
kahleilla rahiinsa kiinnitetyt, eivätkä pääse sitä ulomma, kuin minkä
kahleensa myöntävät. Päällikköjen uhkaavat kepit häilyilevät
alituisesti näiden onnettomain päiden päällä ja antavat armottomia
iskuja niille, jotka pienenkin kolttosen tekevät.




Silkin viljeleminen.


Tuolla edessämme on Lyon, Rhonen laakson muhkea kaupunki 370,000
asukkaineen; se on suurenmoisen etelän-teollisuuden kuningatar.
Kaikkien muiden kaupungin merkillisyyksien on syrjälle sysäyminen, kuin
kysymykseen tulee kaupungin ja maakunnan omituisimmat kohdat. Ennenkuin
sanomme sen merkityksellisen nimen, pyydämme sinua katsomaan tuota
pientä huonetta tuolla uudessa, kauniissa kaupungin osassa! Siinä asui
kerran olkihattujen tekijä, joka sattui Englantilaisesta sanomalehdestä
lukemaan, että pitsien nypläyskoneen keksimisestä oli luvattu iso
palkinto. Hän keksi semmoisen ja valmisti pitsejä, jotka vetivät
Parisin huomion niin puoleensa, että hallitus kutsui koneen keksijän
sinne. Mutta innollinen pormestari oli käskyn väärin ymmärtänyt, tämä
tehtailija-parka vietiin vankina Parisiin. Erehdys huomattiin kuitenkin
pian; Napoleon piti miehen arvossa ja tehtailijan täytyi jo kauan sitte
säretyn koneensa taas ko'ota. Hallituksen kehoituksesta ryhtyi hän
sitte sen aikuisia silkin kangas-aseita parantamaan ja siinä toimessaan
hän keksikin taidokkaat kangas-aseensa. Mutta tämäkään kone ei
säästynyt monen muun samanlaisen kohtalosta, sillä työmiehet pitivät,
paha kyllä, niitä vihollisinaan. Kauppaneuvoston käskystä se särettiin,
puuaineet myötiin polttopuiksi, rauta murukopan romun arvoisena, ja
luultiinpa siten oikein urostyö tehdyksi. Vasta myöhemmin tämän
keksinnön arvo havaittiin ja huomaittiin sen paljo kuvakudontaa
parantaneen. Jalomielinen keksijä oli taas valmis uuden koneen
valmistamiseen ja hyvien neuvojen antamiseen. Jaquard oli tämän
ansiollisen miehen nimi. Sentähdenpä vielä tänä päivänä, Jaquard'in
keksintöjen johdosta, voimmekin Lyon'ia sanoa kutomakeinollisuuden
kuningattareksi. Jaquard'in kangasaseet ovat tuhansille tulleet
elättäjiksi ja eteläisen Ranskan ynnä pohjaisen Italian tehneet
silkin viljelyksen kodiksi. -- Etelä-Ranskan silkki voi nykyjään
piemontilaisen silkin kanssa kilpailla; Hispania ja Schweitsi ei sitä
vastaan enää voi niin hyvää työtä valmistaa. Ei Saksankaan silkin
valmistusta voi Ranskan samanlaiseen verrata; sillä mitäs Preussin
10,000 kangasasetta on yksinään Lyon'in 90,000 vastaan.

Mutta mikä on tuo pieni elukka, joka meille tämän kiiltävän, etsityn
kankaan antaa? Se on silkkiäistoukka, josta silkkimato sittemmin
muodostuu. Hirsijyvän[21] kokoisista munista matelee pieniä, 16
jalkaisia matoja, jotka ensin ovat ruskeita, sitte vaaleankeltaisia, ja
jotka elävät silkkiäispuiden lehdistä. Viimeksi mato valitsee itselleen
rauhaisen paikan, jossa kehiytyy umpinaiseen koteloon. Säikeet, joita
se ympärilleen kiertää, muodostavat juuri tämän n.s. silkkikotelon
(cocon), jossa on kolme eri kerrosta. Päällimmäisestä, hauraasta,
vanukkeisesta kuoresta saadaan n.s. vanukesilkki (flocksilke); toinen
kerros on pitkulainen, tiheä kehä. Tämä hyödyllisin ja hienoin kerros
on kääritty 700-1000 jalan pituisesta langasta. Sisimmäisenä on n.s.
taateli eli kolmas, ohkainen ja pergamentin kaltainen kerros.
Silkkimadon kehruuaine on hieno, hartsintapainen neste, jota sen
alahuulen kahdesta aukosta ulostuu ja sitte pikaisesti kovettuu. Niistä
erittäin hienoista säikeistä, joista, sadoin yhdistettyinä, vasta
silkkilanka syntyy, voidaan suurennuslasilla eroittaa, mitenkä mato
viimeksi kehrätyn edelliseen on solminnut. -- Mutta mitä nyt tehdään
näille koteloille? Yksi osa niistä annetaan olla alallaan niinkauvan,
kuin perhonen niistä matelee sukua suurentamaan ja ylläpitämään.
Tämmöisiin, perhosen rikkomiin koteloihin ei tietysti jää yhtään ehjää
säijettä. Useimmat silkkimadot kuitenkin koteloissaan kuoletetaan
leipomauunissa tahi kuumilla suolaveden, tärpättiöljyn eli väkiviinan
höyryillä. Tämän jälkeen ne tavallisessa lämpöisessä kuivataan, jonka
jälkeen niitä kuivissa paikoissa voi vuosikausia säilyttää.

Kuinka silkkiä sitte oikein valmistetaan? Kotelot lajitellaan ensin
keltaisiin, valkoisiin ja vihertäviin, eli hyviin, keskinkertaisiin
ja huonoihin. Hyviksi sanotaan tiviit ja tiheät kotelot, jotka
täydellisiksi muodostuneina ovat kyyhkyjen munain kokoisia. Koteloiden
kehiminen vaatii isoa taitoa. Lanka ei saa kulua, ja semmoista
kehimistä varten oli omituinen kone jo vuonna 1300 Bolognen kaupungissa
käytettävänä. Ennenkuin koteloita voi kehimään ruveta, ovat ne
puhdistettavat siitä omituisesta gummista, jolla langat ovat toisiinsa
liitetyt. Se tapahtuu liuvottamalla 40° ja 50° (Reaumur'in) lämpöisissä
vesikattiloissa.

Sen jälkeen vaimot pehmeillä vitsoilla koteloita ripsovat, kunnes
keskimmäisen ja parhaimman kerroksen päällysosa on niihin tarttunut.
Sitte kotelot pannaan haaleasen veteen ja sieltä kehitään. Vaimot ensin
kotelon neljä eli viisi lankaa pujoittelevat erään kapean rauta- tai
tinapalan reikäin lävitse ja sitte ne yhdistävät. Useat näin
yhdistellyt langat muodostavat sitte niin vahvan langan, että sen voi
pyörälle kehiä. Sitte silkit lajitellaan ja säilytetään kannellisissa
arkuissa. Tämä on n.s. "raakaa silkkiä.

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/37247