
Gutenberg · ebook 37026
Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa
by Kyösti Wilkuna · Finnish · public domain in the US
Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa by Kyösti Wilkuna is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #37026). Kustnnusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.
I
VIIMEISET PÄIVÄT OULUN LÄÄNINVANKILASSA SEKÄ MATKA PIETARIIN.
Leppoisa juhannuskesän leyhkä narisuttaa raollaan olevaa kopin akkunaa ja etäältä kantautuu kuuluviini joukko kesäisiä ääniä, viestejä vapaudesta ja sunnuntailevosta kukkivan luonnon keskellä...
Edessäni seisoo kuvernöörin vormuun puettu, korskearyhtinen, laiha ja hinterä mies. Sillä on kiusallisen kelmeä ihonväri kuin oopiuminpolttajalla, silmänalustat ovat vajonneet ja laajalti kuolleella verellä. Pienillä jääharmailla ja ilmeettömillä silmillään tuijottaa se minua ääneti, samalla kuin koko hänen olennostaan huokuu vastaani kylmä häijyys. Minä tuijotan tiukasti vastaan, myöskin ääneti, vaikka sisälläni kuohuu ja priiskahtelee. Sillä juuri-ikään on tuo univormuniekka antanut tiuskeat määräykset, että minut on puettava vanginpukuun, muutettava huonompaan koppiin sekä estettävä tapaamasta ketään, edes lähimpiä omaisiani.
Hän tuijottaa rävähtämättä ja yhtä rävähtämättä tuijotan minä vastaan.
Äänettömyys käy painavaksi kuin lumous, minä tahtoisin tuolle edessäni seisovalle pikku satraapille sanoa jotakin murhaavaa, mutta en saa sanoja suustani, ainoastaan katseellani koetan sanoa hänelle: Sinä Bobrikovin ja Seynin kätyri, sinä hylkiö kansalaistesi joukossa, totisesti olet sinä liiaksi kääpiö kukistaaksesi minut pelkällä katseellasi!
Se on Axel Fabian af Enehjelm -- mies, jota voisi pitää merkillisenä psykoloogisena ilmiönä, ellei hän samalla olisi niin läpeensä halpa-arvoisista aineksista kokoonpantu, että se kuolettaa kaiken mielenkiinnon hänen persoonaansa nähden -- mies, joka on tehnyt itselleen luvallisiksi kaikenlaatuiset pimeät vehkeet, valheen, sydämettömyyden, sanalla sanoen mitkä konnuudet tahansa, kunhan ne vain palvelevat häntä rahan, virkaylennysten ja tähdistömerkkien pyydystämisessä. Henkeä pidättäen ja varpaisillaan seisoo hän venäläisen santarmiston edessä ja se silmitön, suorastaan edelle ehättävä kiihko, millä hän noudattaa herransa ja mestarinsa Seynin pienimpiäkin viittauksia, lähentelee hysteriaa.
Kaikille valtaansa joutuneille on hän röyhkeä ja sydämetön, ylempiensä edessä nöyrä, liehakoiva ja matelias.
Minun on nyt suotu täysin määrin tulla tuntemaan noita edellisiä puolia hänen pimeässä luonteessaan. Edellisenä iltana oli itse Seyn tarkastamassa lääninvankilaa ja lähtiessään on hän arvatenkin kehottanut kuvernööriä pitämään huolta siitä, etteivät valtiolliset vangit pääse karkaamaan. Muutama päivä sitten on näet Vaasan lääninvankilasta päässyt livistämään toimittaja Sundqvist sekä eräs toinen valtiollinen vanki, kuten olen ehtinyt jo tietooni saada.
Siksipä "hänen ylhäisyytensä" -- kuten santarmit papereissaan tit.
Enehjelmiä kutsuvat -- onkin heti Seynin poistuttua liikkeellä huolehtimassa meidän valtiollisten vankien "turvallisuudesta".
Nähtävästikin on hän saapunut vankilaan täysi höyry päällä, sillä kun tirehtööri Juvelius, joka on saattanut hänet koppiini, asettuu lujasti ja miehekkäästi vastustamaan hänen laittomia ja pikkumaisia määräyksiään, syytää hän silmittömällä vimmalla sanoja suustaan ja elehtii kuin mielipuoli herra Juveliuksen edessä. Kun on kysymys minun muuttamisestani vanginpukuun, erotan hänen sanatulvastaan lauseen: "Hän får utstå följderna, eftersom han börjat arbeta i den riktningen".
Edelleen viskoo hän minulle atribuutteja sellaisia kuin: "roisto", "maankavaltaja", y.m.
Ja sitten asettuu hän minun eteeni ja tuijottaa, kuin aikoisi minut siinä paikassa nielaista... -- -- --
Ulkona on paahtava kuumuus, niin että sen tuntee sisällä kopissakin, missä entisen huligaanivangin jäliltä on surkean ummehtunut ja raskas ilma. Heti Enehjelmin poistuttua siirrettiin minut tänne ylempään kerrokseen ja täällä minä nyt loikoilen kovalla vuoteella ja vegeteeraan.
Päälläni on karkea pellavapaita ja jaloissani hamppukankaiset, sinirantuiset housut, yhdellä viilekkeellä olan yli kiinnitetyt ja niin avarat, että minä huoleti sopisin liikkumaan yhdessäkin lahkeessa.
Työni -- historiallinen näytelmä, jonka edellisviikkoina hyvällä vauhdilla panin alkuun -- on eilisen Enehjelm-kohtauksen johdosta kokonaan pysähtynyt. Koetan lukea "Bragelonnen varakreiviä", mutta yhä uudelleen painuu kirja rinnalle ja ajatukset takertuvat kuin liimaan.
Minä loikoilen ja vegeteeraan... -- -- --
Oven takana alkaa yhtäkkiä paukkua ja lukko -- jonka koko ja rakenne tuntuu olevan keskiajalta peräisin -- rämisee ja kirskuu. Uh, kuinka ilkeältä se tuntuu! Eikä siihen edes totukaan. Yhä minä vavahdan sen kuullessani, vaikka olen ollut täällä jo puolitoista kuukautta. Mutta sen vaikuttaa kenties jännitys, että mille asialle sieltä nyt vartia saapuu: tuleeko hän kutsumaan noihin ilkeihin santarmikuulusteluihin vai onko jo saapunut tieto minun Venäjälle siirtämisestäni?
Naristen aukenee raskas rautapäällyksinen ovi. Aukossa vilahtaa hyväntahtoisen, jo ukkoijässä olevan vartiani tuttu haahmo. Mutta hän vetäytyy syrjään ja kynnykselle ilmestyy eilinen univormuniekka, jonka ulkomuoto kelmeine kasvoineen, pienine ilmeettömine silmineen ja kuolleelle verelle painuneine silmänalustoineen on ehtinyt jo lähtemättömästi mieleeni painua.
Kohoan hitaasti jaloilleni ja asetun vuoteen päähän seisomaan. Niin suuri merkitys kuin puvulla onkin ihmisen esiintymisvarmuuteen ei minulla ainakaan tällä kertaa ole siitä minkäänlaista tukea.
Kopin ummehtunut ilma on pikku satraapin ilmestyttyä käynyt entistä raskaammaksi, mutta siitä huolimatta pyrkii minua hymyilyttämään, asettuessani ikäänkuin syrjästä itseäni tarkastelemaan: avojaloin ja ainoana verhonani suunnattoman laajat hurstihousut, jotka roikkuivat toisen olan yli kulkevan ainoan viilekkeen varassa, sekä karkea pellavapaita, jonka napin kuumuuden takia olen jättänyt auki, niin että rintani loistaa paljaana. Tunnen niin suuresti muistuttavani puissa kiipeilevää ja linnunpesiä etsivää maalaista poikanaskalia.
Mutta jos täten olenkin vähemmän sopivassa asussa läänin pään edessä seistäkseni, niin syyhän on kokonaan hänen, joka vastoin kaikkien maiden tapoja ja asetuksia on minut, valtiollisen tutkintovangin, tähän asuun pakottanut, vain saadakseen näyttää mahtiaan ja noudattaa pikkutyrannillisia mielitekojaan.
Minkäänlainen tervehtivä ele ei hänen puoleltaan tietysti tule kysymykseen. Paremmin kuin eilenkään ei hän ole minua aluksi näkevinään, vaan huulet tiukasti mytistettyinä ja tärkeän näköisenä alkaa hän tarkastella koppia.
Seinästä siltä kohtaa, jossa seison, on joskus lohjennut kämmenen laajuinen pala rappausta. Se pistää selkäni suojasta hänen vaanivaan silmäänsä ja kuin nuoli syöksyy hän sitä tutkimaan. Tiesi mikä salakäytävän alku siinä on, jota tuo maankavaltaja nyt selällään koettaa peittää, Huomatessaan, ettei se sentään voi sellainen olla, vetäytyy hän hiukan nolostuneena takaisin ja iskee nyt sitä tuimemmin katseensa ruokapöydällä oleviin esineisiin.
- Mitä tässä on? -- kysyy hän ja ottaa käteensä pienen pahvirasian,
jonka kannessa seisoo: "B.B. Bergdahlin Kirjakauppa, Oulu."
Siinä on aikaisemmin ollut kynänteriä, mutta nyt säilytän minä siinä hienoja ruokasuoloja. Vastausta antaessani on hän jo avannut kannen ja kohottanut rasian nenänsä eteen ikäänkuin haistellakseen ja minä odotan jännityksellä, ryhtyykö hän myöskin maistelemaan sitä. Tultuaan jotenkuten vakuutetuksi, ettei se sentään ole mitään kemiallista ainetta seinien murtamiseksi tai vartiain surmaamiseksi, laskee hän rasian takaisin ja tempaa käsiinsä paperipussin, jossa on erään tuttavani lähettämiä leivoksia.
- Mitä tässä on? -- kuuluu jälleen ja sitten: -- Kuka ne on
lähettänyt? -- Millä tavoin? -- Onko hän saanut teitä tavata?
Koettaa siis ilmeisesti urkkia, onko tirehtööri noudattanut hänen kieltoaan, että minä en saa enää ketään tavata.
Nyt tempaa hän auki kirjotuspöydän laatikon. Siellä on kaikenlaista pikku tavaraa: kirjotustarpeita, perheeni valokuva, pari teepakettia y.m. Hän hämmentelee kapineita sormin, vetää niistä yhden ja toisen esiin ja kysymykset: -- mikä tämä on? -- mitä tuossa? -- seuraavat nopeasti toisiaan.
Sitten tulee pöydällä olevien kirjojen vuoro.
- Mikä kirja tuo on?
- Suomen historia, -- vastaan minä mahdollisimman painokkaasti,
mutta hän on liiaksi sterili sielu ja tällä haavaa liiaksi kiintynyt nuuskintaansa, huomatakseen mitä minä äänensävylläni tahdoin sanoa, että nimittäin kerran Suomen historia on hänestä ja hänen kaltaisistaan isänmaansa unhottaneista lausuva tuomionsa.
Lopuksi ottaa hän käteensä viimeksi ilmestyneen vihkon "Suomalaisia sankareita". Huulet supussa sitä hetkisen silmäiltyään viskaa hän sen ylenkatseellisesti pöydälle ja lausahtaa:
- Eikö olisi ollut parempi, että olisitte pysynyt työssänne ettekä
ruvennut hulluttelemaan?
Kielelläni pyörivät houkuttelevina sanat:
- Eikö ihmisellä sitten ole muita velvollisuuksia kuin huolehtia
vatsastaan ja karrieeristaan? -- mutta joku tarpeeton varovaisuuden puuska estää minut niitä lausumasta. Sen sijaan huomautan vain siivosti, että kuinka kuvernööri voi sillä tavoin sanoa, kun minua ei kerran ole mihinkään syylliseksi todistettu, vielä vähemmän tuomittu.
Vastauksestani on vain seurauksena, että hän lennättää minulle joukon turhanpäiväisiä ja tunkeilevia kysymyksiä, virkkaen lopuksi käsiään leväyttäen:
- Tjah, se on sotilasviranomaisten asia.
Heitettyään vielä koppiini yleissilmäyksen ja määrättyään poistettavaksi kelloni, jonka hän on huomannut pöydällä, poistuu hän vihdoinkin ja kolisten putoavat salvat oven takana paikoilleen. Minä istahdan vuoteelleni ja rinnassani kuohuilee kiihkeä viha. Alan katua, etten sittekin kaiken uhalla sanonut hänelle jotakin murhaavaa. Ellei oikeutetulle vihalleen sen herätessä anna ilmaa, jää se tavallisesti pitkäksi aikaa mielen pohjalle kaivelemaan.
Niinpä niinä kahdeksana pitkänä kuukautena, jotka joudun Shpalernajassa viettämään, herää minussa säännöllisesti joka päivä kiihkeä vihan puuska titulus af Enehjelmiä vastaan, samalla kuin näen ilmielävinä edessäni hänen kelmeät kasvonsa häijysti tuijottavine silmineen. -- -- --
Vihdoinkin!
- No mitä niillä nyt oli sanottavana? -- kysyvät vartiat, kun minä
palaan kansliasta santarmiratsumestarin puheilta.
- Ilmottivat vain, että tässä tulee huomenna matka Pietariin.
- Soo, vai sillä lailla! -- ja he katsovat minuun jonkunlaisella
neuvottomalla osanotolla.
Mutta itse tunnen minä tyytyväisyyttä siitä että pääsen lähtemään.
Vapaudunhan edes tästä kiusallisesta ja alentavasta vanginpuvusta, saan jälleen päälleni omat vaatteet, saan polttaa tupakkaa ja sitten matkustaa halki kesäisen Suomen. Onhan liikkeellepääsy jo sinänsä tervetullut vaihtelu, oltuani viikkomääriä suljettuna kuumaan ja ummehtuneeseen koppiin. Sitäpaitsi olen vakuutettu, ettei oloni Venäjällä muutu ainakaan huonommaksi kuin mitä se täällä on ollut sen jälkeen kuin titulus Enehjelm ryhtyi ylimmäksi vanginvartiaksi.
Pian on minulla pöydännurkalla valmiina kokonainen pinkka kirjeitä, joissa ystävilleni ilmotan edessäni olevasta matkasta. Sitten levoton, vilkasuninen yö ja käsissä on lähtöpäivä. Siinä kymmenen tienoilla tulee vartia ja kutsuu minua alas, kehottaen ottamaan matkaani kaikki kapineeni.
On keskiviikkopäivä ja vankilassa kova kiire ja touhina. Tänään kulkee postijunan mukana vankivaunu pohjoisesta etelään, ja vankilassa on otettava vastaan sen tuomia uusia asukkaita sekä passitettava sen mukaan toisia, etelään käsin meneviä vankeja. Nykyään pidätetään näet rajalla joka ainoa Ruotsista tulija, olkoon hänellä sitten kuinka selvät paperit tahansa, ja ensi aluksi tuodaan ne tänne Oulun lääninvankilaan, josta he kuvernöörin kuulustelun jälkeen siirretään kukin kotitienoilleen sikäläisten viranomaisten enempää käsittelyä varten.
Kun raskasta kapsäkkiäni raahaten vartian saattamana tulen avaraan esikäytävään, istuu ja seisoskelee siellä joukko tuollaisia rajan takaa tulleita, joiden on nyt määrä matkata eteläänpäin samassa junassa kuin minäkin.
Niiden joukossa näen iäkkään ja rikkaan Pietarin juutalaisen, joka on jo viikon päivät ollut täällä vankilassa ja joka sairastaa jotakin vaikeata sydänvikaa, sekä erään rintamalla olevan venäläisen everstin rouvan, joka on palannut Ruotsista vanhempiaan tervehtimästä ja jonka olen kuullut erikoisesti katkeroituneen siitä kohtelusta, jota läänin -- häpeä sanoa suomalainen -- kuvernööri on ruvennut sovelluttamaan valtiollisiin vankeihin.
Edelleen huomaan käytävän suulla puolikymmentä santarmialiupseeria, joiden arvaan tulevan omaksi saattueekseni ja joista yhden pöyhkeä ryhti ja miltei pikimustaksi päivettynyt naamataulu suurine nenineen herättää minussa vähemmän mieluisia tunteita.
- Kylläpä näyttivät koko murjaaneilta! -- tulkitsin minä vankilan
varushuoneessa tämän tunteeni vartialle, joka kaikin tavoin ja mitä myötätuntoisimmin ottaa osaa kohtalooni.
Vaihtaessani kiiruusti omia vaatteita päälleni, saapuu varushuoneeseen tirehtööri Juvelius.
- Käsiraudoissa ne aikovat teitä kuljettaa, -- virkkaa hän ilman
hempeitä valmisteluja. -- Tänne on tullut kuvernöörin määräys, että vankilasta on lainattava santarmeille käsiraudat.
Kylmät väreet kulkivat pitkin ruumistani ja ehdottomasti kohoaa mieleeni eräs kuva vuosien takaa. Noustessani kerran Oulunkylän asemalla paikallisjunaan jouduin kolmannen luokan tupakkavaunussa istumaan vastapäätä muuatta nuorukaista, joka oli käsiraudoissa ja jota vanginvartia kuletti Helsinkiin. Nuorukainen ei tiennyt mihin katsoa ja kaikkien vaunussa olijain kasvoilla kuvastui piinallinen tunne. Olen sen jälkeen useamminkin nähnyt kahlehdittuja ihmisiä ja aina on se herättänyt minussa piinallisia tunteita. Siinä on ehdottomasti jotakin ihmisyyttä syvästi alentavaa.
Ja nytkö täytyy minun itsenikin sitä kokea?
- Pankaa nyt kaikki venäjänkielen taitonne liikkeelle ja koettakaa
puhua niille, etteivät panisi teitä käsirautoihin, -- neuvoo tirehtööri ja kiiruhtaa toisaalle, sillä tällaisena "rahtauspäivänä" on hänelläkin kova kiire.
Olen nyt jälleen omissa pukimissani ja ainakin sitä myöten on kaikki hyvin. Mutta ne käsiraudat -- ne pimentävät kokonaan lähimmät perspektiivit.
Minut kutsutaan kansliaan, jossa ratsumestari Tsherkashenof odottaa kädessään joku plakaatti. Hänen tulkkinsa ei ole saapuvilla ja yksi minua saattamaan määrätyistä aliupseereista saa ryhtyä plakaattia tulkitsemaan. Kankeasti se käy, mutta tuleehan siitä jotakin tolkkua. Enkä minä sitäpaitsi kykene paljon kuulemaankaan, sillä käsirauta-uutinen on minut siinä määrin saanut pois tasapainosta.
Sen minä kaikesta luetusta vain tajuan, että minut Pietarissa tullaan asettamaan syytteeseen niiden ja niiden Venäjän rikoslain pykäläin nojalla "kuulumisesta rikolliseen järjestöön, jonka tarkotuksena on Venäjän kanssa sodassa olevan Saksan valtakunnan aseellisen voiman avulla irrottaa Suomi Venäjän keisarikunnasta". Plakaatin on allekirjoittanut "erittäin tärkeitten asiain tutkintotuomari Mashkevitsh." Kun minäkin olen plakaatin alareunaan piirtänyt nimeni merkiksi, että se on minulle luettu ja tulkittu, on asia sitä myöten valmis.
Saatuani vahtimestarilta kelloni ja rahani sekä heitettyäni hyvästit tirehtöörille ja saapuvilla oleville vartioille, asettuvat käytävän ulko-ovella santarmialiupseerit ympärilleni, yksi joka puolelle ja itse ratsumestari etunenään. Rämähtäen paljastuvat sapelit, kukin aliupseeri asettaa sen pystyyn olkapäätään vasten ja niin lähdemme liikkeelle, tirehtööri Juveliuksen jäädessä porrasten yläpäähän kulmat rypyssä katsomaan jälkeemme.
Tänä hetkenä, astellessani tökötin hajun ja paljastettujen sapelien keskellä pölyistä tietä heinäkuun auringon räikeässä paahteessa, tunnen entistä selvemmin sen syvän alennustilan, mihin kansamme on joutunut.
Vastoin hallitsijasanalla vahvistettuja perustuslakeja raahataan kansalaisistamme täten yksi toisensa jälkeen Venäjälle, kohti tuntemattomia kohtaloita, samalla kuin kansamme ja eduskuntamme täytyy näitä väkivallan tekoja voimatonna päältä katsoa. Nehän ovat kuin käsistä ja jaloista sidotut, vieläpä suukapuloilla ääntämästäkin estetyt. Eikä siinä vielä kaikki, vaan monet merkit puhuvat suoranaisesta tylsistymisestä, mihin se passiivinen tila, jolla meidän on täytynyt ulkonaiseen sortoon suhtautua, on ollut omiaan kansaamme vaivuttamaan.
Onhan meillä osa yleisöä sekavassa kaunosieluisuudessaan kokonaan unhottanut sen militarismeista raaimman ja tukahuttavimman, johon meitä tallaava tsaarivalta nojautuu, muka ihmisyyden nimessä pauhatessaan saksalaisen militarismin vaarasta ja sen kukistumista toivoessaan siis samalla toivottaen voittoa oman kansansa sortajalle.
Toinen osa yleisöstä, suurien varovaisten joukko, suhtautuu pelolla, epäluulolla ja tuomiten siihen kieltämättä maan jaloimpaan nuorisoon, joka sydämensä ääntä totellen on ryhtynyt aktiivisiin toimiin ja lähtenyt vieraille rannoille, valmistuakseen siellä taisteluun tsaarivallan sortoa vastaan. Entä kuinka suuri onkaan se osa kansastamme, joka tylsässä välinpitämättömyydessä isänmaansa tilaan ja suuriin maailman tapahtumiin nähden on antautunut silmittömään keinotteluun ja rasvaiseen mammonan palvontaan?
Ja entä ne lukuisat naisemme miltei kaikista yhteiskuntaluokista, jotka velvollisuutensa ja kunniansa unhottaen ovat antautuneet kiemailuun noiden kaupungeissamme, pitkin rannikoitamme ja kaikissa keskuksissamme lojuvien likaisten harmaatakkien kanssa ... puhumattakaan niistä monen monista miehistä, jotka voiton ja ylenemisen himosta ovat heittäytyneet muukalaisen sortajan kätyreiksi!
- Magu li kuritj? -- saanko tupakoida? -- panen siinä asemaa kohti
kävellessämme ensi kerran käytäntöön yhden niistä harvoista venäjänkielisistä lauseparsista, joita V.K. Trastin oivallisesta kielioppaasta olen kuluneena viikkona ehtinyt päähäni tankata.
Kohteliaasti antaa ratsumestari luvan, kiiruhtaapa vielä itse tulta tarjoamaan. Koko ajan on tämä samainen ratsumestari käyttäytynyt minua kohtaan aivan moitteettomasti. Kuulusteluissa ei hän ole osottanut mitään virkaintoa ja pitkät hetket olen vankilan kansliassa tupakkaa poltellen jutellut hänen kanssaan minkä mistäkin, m.m. myöskin kirjallisista kysymyksistä, sillä ensi tutustumisessamme esittäysi hän
- ammattitoveriksi, kertoen kirjottelevansa runoja. Siivon, hiljaisen
ja kohteliaan miehen vaikutuksen on hän läpeensä tehnyt ja minä olen päätellyt itsekseni, että hän on parasta lajia mies, mitä santarmin univormussa yleensä voi olla. Myöhemmin vallankumouksen jälkeen saan ihmeekseni kuulla, että hän kuitenkin kaikitenkin on ollut täydellinen santarmi: kavala, viekas ja tarvittaessa häijy. No, minua hän hyvänsuopaisuudellaan ei kuitenkaan ole onnistunut pettämään, sillä kaiken aikaa olen toistanut itselleni Vergiliuksen lausetta: Timeo danaos et dona ferentes.
Torniosta tuleva juna ei ole vielä saapunut ja me pysähdymme aseman lähellä olevaan santarmikonttoriin sitä odottamaan. Huoneessa on jo ennestään useita santarmialiupseereja ja minut neuvotaan istumaan erään pöydän ääreen. Ne lukevat venäläisiä lehtiä, keskustelevat iloisesti ja tutkivat seinälle levitettyä suurta sotakarttaa. Kenraali Brusilovilla on Galitsian rintamalla ollut menestystä ja m.m. Lutzkin kaupunki on tullut vallotetuksi. Siitä miehillä ilo.
Ratsumestari luulee, että minulla ei siitä ole vielä mitään tietoa, minkä vuoksi hän asettuu eteeni tekemään siitä selkoa. Edelleen kertoo hän, että sota ei voi nyt enää kauan kestää, sillä Venäjällä on aseissa kokonaista kuusitoista miljoonaa miestä ja se kykenee nyttemmin vaikka ihan yksinäänkin saattamaan sodan voitokkaaseen loppuun. Tätä jutellessaan tarkkaa hän minun kasvonilmeitäni, mutta minä en anna niiden ilmaista mitään, ajattelen vain tyynesti itsekseni: älkäähän sentään nuolaisko ennenkuin tipahtaa.
Tuollainen barbaarinen luottamus päälukuun on läpi historian kärsinyt huikeita haaksirikkoja. Sivistyskanta se on joka määrää ja siinä te, ryssä poloiset, olette sentään vakavasti alakynnessä.
Huoneen perältä kuulen epämieluista helinää ja kääntäessäni katseeni sille suunnalle, näen käsiraudat, joita santarmit katselevat.
Aikovatko ne heittiöt jo täällä sovittaa ne minun ranteisiini ja siten raahata minut väkeä täynnä olevan asemapihan halki junaan? kysyn minä pöyristyen itseltäni. Pitäisiköhän tässä jo hyvin puhein ryhtyä sitä estämään? Mutta olkoon, en viitsi enkä jaksa liehakoida heidän edessään! Jos panevat ne käsiini, niin pankoot, kannan sen sijaan pääni sen pystymmässä!
Kuuluu pitkä vihellys ja matkustajajuna vierii asemasillan reunaan.
Minua viitataan ottamaan kapsäkkini, saattajat asettuvat ympärilleni ja niin lähdemme asemasillalle. Käsiraudat ovat jälleen hävinneet näkyvistä.
Junan takapäässä on vankivaunu ristikkoikkunoineen ja sen kohdalle pysähdymme hetkeksi. Siinä on kova kiire ja vilinä, kun toisia, Ouluun pysähtyviä vankeja otetaan vastaan, toisia lähetetään eteläänpäin.
Edellisten joukossa huomaan pari nuorukaista, jotka ovat käsiraudoilla kytketyt toisiinsa kiinni. Häpeällistä! Kasvonpiirteistä päättäen he ovat kyllä tavallisia rikoksentekijöitä, mutta siitä huolimatta täytyy sanoa, ettei tuollainen menettely ole ainakaan mikään hedelmällinen kasvatuskeino.
Saattajaini yrittäessä kiivetä vaunuun, kieltää portaalla seisova vartia meiltä pääsyn ja neuvoo tavalliseen matkustajavaunuun.
Tirehtööri on antanut hänelle sellaisen määräyksen ja siihen mukautuvat lopulta saattajani.
Minä hengähdän helpotuksesta, sillä tukalalta tuntui pelkkä ajatuskin lähes pari vuorokautta kestävästä matkasta ahtaassa ja ummehtuneessa vankivaunussa, johon sitä paitsi näytti ilman minuakin tulevan asukkaita riittämiin asti.
Lähdemme siis raivautumaan läpi ihmisjoukon junan etupäätä kohti.
Koetan olla syrjilleni katsomatta, sillä ikäväpä olisi nähdä ihmisjoukossa tuttavia, kun tässä ei ole kuitenkaan tilaisuutta hyvästiä heittää. Kunhan vain sisarukset M., jotka lääninvankilassa ovat usein käyneet minua tervehtimässä, eivät sattuisi asemalla olemaan! Ainakin vanhempi heistä, herkkä ja hermostunut ihminen, pyörtyisi varmasti nähdessään minut paljastettujen miekkojen keskellä, luullen minua vietävän suoraapäätä mestauslavalle. Myöhemmin saan kuulla, että he näihin aikoihin ovat käyneet joka päivä asemalla saadakseen minulle hyvästi heittää, mutta tänään ovat he onnellisen sattuman kautta olleet estettyjä tulemasta.
Junan etupäästä saamme haltuumme vasta maalatun ja puhtaan kolmannen luokan vaunuosaston. Kelpaapa siinä oleksia eikä ole pelkoa tungoksesta, sillä meitä on vain viisi henkeä ja syrjäisiltä on luonnollisestikin pääsy tähän osastoon jyrkästi kielletty.
Ilma on tukehuttavan kuuma. Minä pinnistän aivojani, saadakseni kiinni mainittua käsitettä edustavan venäläisen sanan. Vihdoin siinä onnistunkin:
- Sharka!
- Da, sharka, -- nyökäyttää lähinnä istuva santarmi.
Täten on välillemme rakennettu jonkunlainen yhteisymmärryksen silta, jota myöten voi vähitellen siirtyä tuttavallisemmallekin kannalle.
Riisun takkini naulaan, avaan paidan hihani ja asetun penkille mukavaan asentoon. Oloni tuntisin jo aika siedettäväksi, ellei mielessäni yhä häämöttäisi ne kamalat käsiraudat. Mitähän ne oikein aikovat niiden kanssa? Ehkä kytkevät minut junan liikkeelle lähtiessä?
Miltei henkeä pidättäen odotan lähtömerkkiä, mutta juna tuntuu kuin paikoilleen juuttuneelta ja lähtöhetki venyy iankaikkisuuden pituiseksi.
Vihdoinkin pirittää jossakin etempänä konduktöörin pilli, työläästi halkaisee veturin vastaus raskaan ilman, vaunujono nytkähtää ja lähtee laiskasti liikkeelle kuin edessä olisi uupunut rahtimiehen kaakki.
Mutta hetki hetkeltä paranee vauhti, pitkä tavaramakasiini jää jälelle ja tuonnempana soljuu taaksekäsin Kakaravaaran matala ja tuttu talorivi. Ylikäytävän luona seisoo putkansa edessä vahti-Aapeli, luutatynki kädessään, ja nähdessäni hänen päivettyneen, totisen naamansa, tulvahtaa mieleeni joukko koulupoikuuden aikaisia muistoja...
Ja ellen kovin erehdy, kävellä tepsuttaa tuolla rautatiekadun päässä korttiröijyssään Mattilan ukko, vanha juureva merimies, oikea pikiorava "Toivon-herran" ajoilta, ja tupruttelee venäjänlehtisavuja ikimustuneesta kopastaan... Mutta vauhti kiihtyy, tuomiokirkon kupooli ja Suusis katoavat näkyvistä, loppuu vihdoin Heinätorin puoleinen pitkän pitkä ja matala kaupungin häntä ja niin jää Saara Wacklinin kaupunki kokonaisuudessaan jälelle. Vaikka nämä yksitoikkoiset ja rannattomat lakeat maisemat ovatkin jo poikuusvuosilta niin tuiki tuttuja, nautin minä tällä kertaa tavattomasti niiden jälleen näkemisestä.
Mutta sitten muistuvat taas yhtäkkiä käsiraudat mieleeni ja huolestuneena siirrän minä katseeni ohi kiitävistä maisemista saattajiini, joiden kupeilla kalahtelevat suuriin pyökkipuisiin koteloihin pistetyt browningit. He ovat asettuneet jo mukaviin matka-asentoihin eikä käsiraudoista näy merkkiäkään. Eivätkä he koko matkan kestäessä ota niitä kertaakaan esille, joten satraappi af Enehjelmin viimeinen toimenpide minun olemassaoloni sulostuttamiseksi jää kokonaan vaikutustaan vaille.
Tästä painajaisesta päästyäni pulpahtaa mielialani iloiseksi ja keveäksi. Alan tarkastella saattajiani, löytääkseni heistä puhekumppanin. Ne ovat siistin ja siivon näköisiä miehiä eikä niillä näytä olevan mitään vihamielisiä aikeita minua kohtaan. Vastapäätäni istuu samainen aliupseeri, joka vankilan kansliassa tulkitsi minun Pietariin siirtoani koskevan määräyksen. Se on nuori mies, nimeltään Aksionof, kotoisin Moskovan tienoilta, mutta ollut poikasena kauppa-apulaisena Viipurissa sekä käynyt siellä hiukan suomalaista kansakouluakin, joten hän osaa riittävän hyvin suomea.
Sotapalveluksensa on hän suorittanut tykkiväessä sekä ruvennut sen jälkeen santarmiksi. Pian olen hänen kanssaan vilkkaassa keskustelussa, käyttäen häntä samalla kielimestarinani. Levitän hänen eteensä koko sen kielitaitomäärän, jonka Trastin oppaasta olen edellisellä viikolla ehtinyt päähäni ahtaa, ja hän ihmettelee, että olen viikossa niin paljon voinut oppia.
Seuraamme liittyy vähitellen toinenkin santarmi, sama korkearintainen, pystynenäinen ja päivettynyt aliupseeri, jonka ensi näkeminen siellä vankilan käytävässä herätti minussa niin epämieluisia tunteita. Läheltä nähden ei hän sentään ole mikään kammottava olento, vaan päinvastoin aika hauska ja huumoria ymmärtävä mies. Hänen nimensä on Vavrishtshuk, hän on aikaisemmin palvellut husaarina ja ottanut osaa Japanin sotaan.
Helsingissä on hän palvellut santarmina jo useat vuodet sekä oppinut toimeentulevasti suomea puhumaan. Pian olemme käsinä Mandshurian lakeuksilla suoritetuissa huimissa ratsuväen taisteluissa. Ratsuväkeä ja ratsutaisteluita koskevat seikat intresseeraavat minua aina erikoisesti, sillä pitihän minusta itsestänikin tulla rakuuna, ellei Bobrikof olisi lopettanut kotimaista sotalaitostamme juuri vähäistä ennen kuin minun olisi tullut astua Lappeenrannan rakuunarykmenttiin.
Hän on ollut mukana lukuisissa ratsuväen taisteluissa, saamatta edes naarmua nahkaansa. Koomillisessa valossa esittää hän japanilaisen ratsumiehen sekä hänen suuripäisen ja lyhytsivuisen hevosensa, aiheuttaen minulle vilpittömän naurunpuuskan. Mutta hänen aito husaarimaiselle mielikuvitukselleen täytyy antaa täysi tunnustus, sillä heikäläisen ratsujoukon hurjia hyökkäyksiä kuvatessaan kertoo hän japanilaisten päitä sinkoilleen kuin nauriita ilmassa.
Kolmas santarmeista, vanhin joukosta, on hyväntahtoisen näköinen ukko, joka omassa nurkassaan vetelee savuja ja särpii teetä. Neljäs on komea ja ylpeä mies, joka ei antaudu kanssani minkäänlaiseen keskusteluun eikä ota vastaan paperossia eikä karamellia, kuten toiset.
Hän istuu enimmiten yksinään ja pitää hyvää huolta komeista, punertavista viiksistään. Kaikilla heillä on mukanaan hyvät eväät ja ravintola-asemilta hakevat he aina teevettä. Minulle tuo Aksionof mitä milloinkin haluan eikä suostu ottamaan juomarahaa vaivoistaan, selittäen sen kuuluvan hänen velvollisuuksiinsa.
Hupaisesti kuluu minulta matka, mutta Viipuria lähetessä alkaa minua vaivata kova päänsärky. Vielä enemmän kärsii siitä Vavrishtshuk.
Minulla on matkassani pari pulveria, joista toista tarjoan hänelle. Hän ei kuitenkaan uskalla ottaa, epäilee kai sen sisältävän myrkkyä. Mutta kun päänsärky yhä yltyy, häätyy hän lopulta sitä itse pyytämään, tiedustellen samalla, etteihän se vain myrkkyä sisällä. Kun sanon, että otinhan minä äsken itsekin samanlaisen ja istun vielä ilmielävänä tässä paikallani, rohkaistuu hän ja nauttii pulverin. Niistä ei kuitenkaan ole apua meille kummallekaan ja vasta kun Vavrishtshuk Terijoella hankkii voimakkaampia pulvereita, lievenee päänsärky senverran, että pääsen uneen. Pitkiin nukkumisiin ei kuitenkaan enää ole aikaa.
- Herra, herra, nouskaa, ollaan perillä!
Se on Vavrishtshuk, joka minua nykii hereille. Kavahdan istualleni ja ulos silmätessäni huomaan, että vauhtiaan hiljentänyt juna kesäyön hämyssä vierii pitkin laajan, puisen asemasillan reunaa, jossa tungeksii joukko odottajia. Olemme perillä tsaarivallan pääkaupungissa, jonne kohtalo on nähnyt hyväksi saattaa minut ensi vierailulle neljän miekoilla ja browningeilla aseistetun santarmin saattamana.
II
TULO SHPALERNAJAAN JA ENSI VAIKUTELMAT SIELLÄ.
Olen ensi kertaa Pietarissa ja yleensä ensi kertaa kotimaani rajojen ulkopuolella -- ellei sellaiseksi tahdo ottaa Haaparannalla ja Pajalassa käyntiä. Kaikki on minulla tästä lähin uutta sekä omiaan pitämään mielenkiintoani vireillä. Uteliaisuus on, ainakin tällaisissa oloissa, sentään hyvä avu. Huoli omasta persoonasta haihtuu vähemmäksi, kun mieltä joka hetki jännittää kysymys, mitä tämän jälkeen seuraa.
Niinpä saatoin seuraavien vaiheideni aikana useimmiten unohuttaa oman kohtaloni ja sanomalehtimiehen tavalla kiintyä tekemään huomioita ympärilläni olevista oudoista oloista, voidakseni niitä sitten yleisölle kuvata. -- -- --
On lenseä heinäkuun sydänyö pehmeine hämyineen, kun minä Aksionovin ja Vavrishtshukin saattamana lähden Suomen asemalta ajurilla hyrräämään keskikaupunkia kohti. Ensimäisenä kiintyy huomioni ajuriin, joka on vanhan vanha, tuhatryppyinen ukko pitkine kauhtanoineen. Mutta sen eleissä on vielä jotakin nuorekasta ja hampaat ovat eheät ja valkoiset.
Hän istuu kuskipukillaan puoleksi meihin kääntyneenä ja alkaa vilkkaasti jutella saattajaini kanssa, jonka kestäessä hän koukkuisella etusormellaan tavan takaa tekee eräänlaisen apostoolisen eleen. Ihan ilmetty Karatajef! välähtää mieleeni -- tuon samaisen ikituoreen venäläisen talonpojan tyyppi, jonka Tolstoi "Sota ja rauha" romaanissaan on niin suurella mielihyvällä kuvannut.
Ajamme leveätä valtakatua, joka lyhtyriveineen etäällä häipyy yön hämärään. Saattajiltani kuulen, että tämä on Liteinajan katu. Koetan nähdä puolelta ja toiselta niin paljon kuin kerkeän sekä samalla painaa suunnat ja katujen asemat mieleeni, sillä moniaan hetken kuluttuahan minä jälleen olen suljettuna neljän seinän sisään sekä näköalani rajotettuna vähimpään mahdolliseen. Tunnen asemani hieman samanlaiseksi kuin se sadun pikku poika, jota isänsä vei metsään kuolemaan ja joka taskustaan heitteli kiviä ja kivien loppuessa leivänpalasia jälkeensä, osatakseen niitä myöten takaisin ihmisten ilmoille.
Kulemme leveätä siltaa myöten Nevan yli. Heitän silmäyksen pitkin tämän historiallisen virran uomaa ja mieleeni muistuu, että tämä on suomalaisen heimon vanhaa asuma-aluetta. Aikojen aamuna ovat kalevalaisten purret halkoneet virrankalvoa ja Jänissaarella, jossa nyt kohoavat Pietari-Paavalin linnan tornit, on kenties jollakin sankarikauden mahtajalla ollut tupansa.
Mutta slaavilaisuuden painopiste hiipii lähemmäs ja Nevan rannat, joilla siihen saakka on vallinnut erämaiden neitseellinen rauha, muuttuvat siksi näyttämöksi, jossa nämä kaksi niin tuiki vastakkaisilla ominaisuuksilla varustettua rotua vuosisatojen kuluessa törmäilivät yhteen. Hengessäni näen minä suuria suunnittelevan Tuomaspiispan mahtavine ristilaivastoineen pyrkivän ylös Nevaa sekä sitten palaavan lyötynä ja suuret unelmat särkyneinä.
Ollapa että hänen jättiläiskamppauksensa Aleksanteri Nevalaisen kanssa tuolla ylempänä virran rannalla olisi päättynyt toisin kuin se päättyi, niin tämän Europan koilliskolkan historia olisi vuosisadoiksi ottanut tykkänään toisen suunnan: suurslaavilaisen valtakunnan tilalle olisi syntynyt suursuomalainen eikä meitä myöhäsyntyisiä Kalevan poikia nyt vankeina raahattaisi tämän samaisen Nevan yli.
Vankeina -- niin, kuinkahan monta kansalaistani aikojen kuluessa onkaan vastoin tahtoaan saanut tätä tietä vaeltaa? Ennen kaikkea muistuvat mieleen ne tuhannet nimettömät -- sekä miehiä, naisia että lapsia --, jotka Isonvihan aikana raahattiin tänne Nevan rannalle ja jotka vieraalle kansalle pääkaupunkia rakentaessaan sortuivat tauteihin ja kurjuuteen. Rajuna kuohahtaa minussa tätä kaikkea muistaessani viha -- viha ei ainoastaan tsaarivaltaa, vaan koko tätä maata ja kansaa kohtaan, ja jos nuo saattajani sekä tuo kuskipukilla laverteleva vanha musikka näkisivät, mitkä mustat Kullervo-ajatukset minun sisälläni riehuvat, niin varmasti he hätkähtäisivät ja olisivat paremmin varuillaan...
- Katsokaa, herra, suuria kanuunoita! -- havahuttaa minut toinen
santarmeista.
Kun käännän pääni oikealle -- olemme hetki sitten jättäneet Liteinin sillan taaksemme --, näen katuvierustalle rakennetulla korokkeella rivin vanhanaikaisia jättiläissuuria kanuunoita. Mutta näky ei suinkaan ole omiaan johtamaan minua pois äskeisistä ajatuksistani, sillä näkemieni kuvain perustalla tunnen ne heti ensi silmäyksellä Pähkinälinnan vanhoiksi kanuunoiksi.
Rakennus, jonka edustalle nuo vanhat tykit on asetettu, kuuluu olevan arsenaali ja sitä vastapäätä, toisella puolen Liteinajaa, on Pietarin piirin hovioikeus. Sen yhteydessä on vankila, joka on määrätty minun tulevaksi olinpaikakseni.
Ajuri kääntää nurkan ympäri ja pysähyttää muutaman pimeän porttiholvin eteen. Hapuilen saattajineni siitä sisään, tullen lopulta pahki likaiseen ja haisevaan dvornikkaan, joka lautakatoksen alla istuallaan vetelee unia. Santarmit tyrkkivät häntä, mutta hyvän aikaa kynsii hän itseään kyljeltä jos toiseltakin, ynisee ja kähnii, kunnes viimein alkaa haukkumaäänellä turista jotakin, mistä tuntuu vähitellen käyvän selville, että olemme kokonaan väärästä paikasta sisälle pyrkimässä.
Saamme siis palata kadulle ja kiertää tykkänään vastakkaiselle puolelle tätä valtaisaa rakennusrykelmää, jonka arvioitsen vähintäänkin yhtä suureksi kuin senaatintalo Helsingissä.
Löydämme vihdoinkin oikean sisäänkäytävän ja kun porrasten yläpäässä univormupukuinen ja revolverilla aseistettu mies avaa meille oven, huomaan tulleemme vankilan piiriin. Hetkistä myöhemmin seison jonkunlaisessa kansliahuoneessa, jota vaisusti valaisee vihreäverkaisen pöydän päällä riippuva sähkölamppu. Pöydän takana istuu nuori ja hintelä, upseerin asussa oleva mies, joka puhuu kiusallisen hiljaisella äänellä. Aksionovin tulkitessa merkitsee hän kirjaan minun nimeni, ikäni ja tuntomerkkini sekä ottaa huostaansa kelloni ja rahakukkaroni, minkä jälkeen saan palata etehiseen.
Siellä sanoo Aksionof minulle kädestä pitäin hyvästi, kehottaen minua olemaan turvallisella mielellä, sillä "täällä vain asia tutkitaan".
Niin oudolta kuin se kuuluneekin, tuntui minusta sentään ikävältä erota tuosta santarmista, sillä osasihan hän kuitenkin suomea ja oli sen kautta ikäänkuin viimeisenä siteenä itseni ja isänmaani välillä. Hänen poistuttuaan olin nyt ypöyksinäni umpivenäläisten ja outojen olojen keskellä.
Eräs vartioista viittaa minua ottamaan kapsäkkini ja palttooni sekä seuraamaan hänen mukanaan.
Painumme kolkkoja, holvikattoisia portaita alaspäin ja kulemme useiden vahvasti raudoitettujen ovien läpi. Vihdoin aukenee eteemme suunnattoman pitkä käytävä, jota hämärästi valaisee muutama yölamppu ja jossa vallitsee kuolonhiljaisuus. Minusta tuntuu, että olemme jo hyvän joukon maanpinnan alapuolella, vaikka käytävä itse asiassa on rakennuksen pohjakerroksessa. Pitkin käytävän toista sivua on korkea pino jauhosäkkejä ja niitä vastapäätä loppumaton rivi lähekkäin seisovia ovia -- vahvasti raudoitettuja, mustaksi maalattuja, synkeitä ovia.
Ilma on raskas ja ummehtunut, siinä tuntuu jauhojen, mahorkan ja tökötin yhtynyt tuoksu. Risahdustakaan ei kuulu ja etäämpänä vilahtaa vain ääneti hiipivän yövartian haahmo. Minusta tuntuu, että noiden mustien ovien takana lepää joukko ikuista untaan nukkuvia vainajia ja kammoksuen minä odotan, milloin vartia pysähtyy, avaa yhden noista ovista ja työntää minut sisään. Mutta hän jatkaa matkaansa ja kääntyy käytävän perällä kulman ympäri, jolloin eteemme aukenee yhtä pitkä käytävä toiseen suuntaan.
Se kulkee pitkin rakennuksen ulkoseinustaa ja ulottuu korkeudeltaan läpi neljän kerroksen. Noita synkeitä ovia on siis neljässä rivissä päällekkäin. Kunkin ovirivin edessä on vain kapea silta rautaisine kaidepuineen ja käytävän keskikohdalta kohoaa sillalta toiselle kapeat rautaportaat. Niitä pitkin lähdemme kiipeämään ylös ja minä olen ihan nääntyä raskasta kapsäkkiä raahatessani.
Neljänteen kerrokseen tultua kulemme pitkin siltaa käytävän suuntaan, kääntyen sen perällä jälleen kulman ympäri ja taaskin on edessämme uuteen suuntaan kulkeva käytävä loppumattomme oviriveineen ja rautaportaineen. Teen johtopäätöksen, että käytävä ulkoseinitse kiertää ympäri tämän suuren suuren vankilarakennuksen ja vankikopit, joita kaikesta päättäen on suunnaton paljous, ovat kaikki vierekkäin ja päällekkäin sisäseinällä, niin että niiden pienet ristikkoakkunat aukenevat umpinaiselle sisäpihalle.
Nousemme vielä yhden kerroksen välin muurin sisälle rakennettuja portaita myöten ja uudelle käytävän lattialle tultuamme huomaan, että täällä on vielä kaksi koppikerrosta päällekkäin -- siis kaikkiaan kuusi kerrosta. Käytävän kulmauksessa on jonkunlainen aitio pöytineen, hyllyineen ja jumalankuvineen. Pöydän ääressä tuolilla torkkuu vartia.
Meidän lähestyessämme avaa hän silmänsä ja vaihtaa jonkun sanan saattajani kanssa. Minä saan laskea kapsäkin ja palttoon lattialle, saattaja palaa takaisin ja tämä uusi vartia viittaa minut vuorostaan matkaansa.
Kuljemme tätä viidennen kerroksen käytävää ainoastaan vähän matkaa.
Ylimpään kerrokseen nousevien rautaportaiden kohdalla pysähtyy vartia, avaa yhden noista mustista ovista, joka ääneti kääntyy saranoillaan ja jonka yläpuolella on numero 219. Väännettyään oven ulkopuolelle sijoitetusta sähkönappulasta viittaa hän minua astumaan sisään.
Syystä että seinään kiinnitetty yksinkertainen sähkölamppu valaisee pienen kopin kirkkaaksi, ei tulevan asuntoni jättämä ensi vaikutus ole lainkaan vastenmielinen. Mutta minulla ei ole aikaa pitempiin ympäristöni tarkasteluihin; sillä vartia viittoo minua riisuutumaan.
Sitä mukaa kuin päästelen vaatekappaleita päältäni, käy hän ne tarkoin läpi, nuuskii jokaikisen poimun ja kääntää nurin taskut, joista hän tyhjentää pöydälle kaikki pikku esineet, nenäliinat, paperossi- ja tulitikkukotelot, lyijykynät ja muut. Lopuksi, seisoessani jo alusvaatteillani, koplottelee hän pitkin ruumistani, etteihän niidenkin alla ole vain jotakin luvatonta kätkössä.
Tarkastuksen päätettyään antaa hän kätevällä eleellä ymmärtää, että minun on heti pantava nukkumaan, minkä jälkeen hän ryhtyy kokoomaan pöydälle kerääntyneitä esineitä. Miltei henkeä pidättäen minä odotan, mikä on oleva paperossieni ja tulitikkujeni kohtalo. Hän jättää kummatkin pöydälle ja minä huokaan helpotuksesta. Täällä on siis tupakoiminen sallittua ja sehän merkitsee vankipoloiselle vähintäänkin yhtä paljon kuin hauska toveri.
Sytytänpä siis mielihyväni osotteeksi savukkeen ja alan laittautua vuoteeseen. Sen muodostaa äärimmäisen kapea rautasängyn pohja, joka on saranoilla seinässä kiinni ja jonka päiväksi saattaa kääntää ylös ja lukita seinään kiinni. Siinä on meriheinillä täytetty, kovaksi tallaantunut ja monikyhmyinen patja sekä päänalunen samaa maata.
Peitteenä on kaistale likaisen harmaata sotamiehen sinellisarkaa. Se on rei'ille kulunut, likainen ja kovaksi piinttynyt kuin pohjanahan kappale. Epämieluisalta tuntuu sen alle kääriytyä, mutta mikäpä tässä muukaan auttaa.
Hetkisen loikoiltuani selälläni, mietiskellen ihmiselämän oikkuja ja odottamattomia äkkikäänteitä, kuulen oven yläosassa olevan pienen ja pyöreän tirkistyslasin kannen ripsahtavan, samalla kuin lasin takana vilahtaa vartian silmä. Siten todettuaan, että minä olen asettunut jo levolle, napsauttaa hän sähkölampun sammuksiin.
On jo aamupuoli yötä ja samearuutuisesta akkunasta kajastaa päivänvalo.
Ympärilläni vallitsee vielä haudanhiljaisuus. Kauan makaan minä vielä valveillani, kulkien ajatuksissani kopista koppiin ja tutkistellen niitä lukemattomia elävänä haudattuja, joita tämän kuolleen talon muurit sisäänsä kätkevät ja joita kaikkia yhdistää viha tsaarivaltaa ja sen harjottamaa sortoa vastaan. Niin ajatellessani tuijottavat silmäni kapeaan oveen, josta Herra ties milloin ja missä oloissa se minulle jälleen aukenee.
III
ENSI PÄIVÄN VAIKUTELMIA.
- Hljep! Hljep! Hljep!
Kello taisi olla vähän yli kuuden seuraavana aamuna, kun kumea basso jossain käytävän perällä alkoi toistella noita sanoja.
Kuulen ne ensin unenhorroksen läpi, mutta kun huudot jatkuvat yhä lähempänä ja lähempänä, havahdun kokonaan hereille ja kohoan vuoteessa istumaan. Huutojen ohella kuuluu kiireisiä askelia sekä ääntä mikä syntyy kun raskasta koria laahataan pitkin lattiaa.
Nyt kajahtaa tuo "hljep!" ihan oveni takana ja samalla rävähtää oven keskiosassa oleva nelikulmainen luukku auki ja siihen tulla pomahtaa kuin tykinsuusta lennätettynä korttelin paksuinen limpun neljännes. Nyt vasta ymmärrän huutojen tarkotuksen. Kavahdan nopeasti jaloilleni ja sieppaan leivän kämpäleen kuin häkkiin suljettu peto, jolle ristikon raosta hangolla ojennetaan lihapala.
Samalla rämähtää luukku jälleen kiinni ja huudot: "hljep! hljep!" etenevät päinvastaiseen suuntaan.
Seison nyt paitasillani, unisena ja raukeana siinä likaisella sementtilattialla kädessäni valtava tuoreen ruisleivän kappale. Hm, koska päiväjärjestys alkaa täten, niin totisesti olenkin nyt maassa, jonka tuotteista leipä on huomattavin aine. Kääntelen saalista kädessäni, haistelen ja pistän pienen mureneen suuhunikin. Kaikesta päättäen se on hyvää ruisleipää, jota kyllä voi syödä, jos on siihen lisäksi voita ja muita särpimiä. No pianpahan näen, mitä talon puolesta vielä aamiaisen lisäksi annetaan. Lasken siis leivän kimpaleen pöydälle ja istahdan vuoteeni reunalle.
Kovin minua vielä raukasee ja tekisi mieli heittäytyä uudelleen pitkäkseen. Mutta kaikesta päättäen on tässä kuitenkin laittauduttava vaate päälle. Hoh-hoi, kun tuntuu työläältä alottaa tätä päivää, ensimäistäni tsaarivallan pääkaupungissa, ja haukotuttaa niin armottomasti...
Kun olen perusteellisesti venytellyt ja haukotellut, jään vielä hetkiseksi istumaan vuoteelle ja ryhdyn lähemmin tarkastelemaan munkkikammiotani. Se on kapea ja matalahko holvikattoinen huone, jossa pitkinpäin, akkunasta oveen, voi ottaa seitsemän lyhyttä käyntiaskelta sekä poikittain neljä. Jos pitkäraajainen mies ojentaa kätensä, ulottuvat sormenpäät sivuseinästä toiseen. Seinät ja katto ovat sileäksi rapatut ja öljyvärillä vaaleanharmaaksi maalatut.
Sillä seinällä, jossa vuode on, näkyy vahva pölykerros, niin että siihen hyvin voi sormellaan kirjottaa. Lattia on sementistä, tuhkan harmaa, keskeltä kuopalle kulunut. Ikkuna, noin puolen metrin korkuinen, on peräseinän yläosassa. Siinä on kaksinkertaiset, kaukana toisistaan olevat lasit, joiden takana on tiheä rautaristikko. Tuo pieni valoaukko on jaettu kokonaista kahdeksaan rautapuitteiseen ruutuun, jotka nekin ovat pölyiset ja sameat.
Toisen alakulman sisempi ruutu on avattava ja sitä vastaavassa ulkoruudussa, joka on rautapellistä, on yksinkertainen venttiili. Kun leveä kivinen ikkunankynnys on jyrkästi alaviisto, on ikkunan ääreen mahdoton kiivetä.
Vuode on toisessa ovinurkassa. Sitä vastapäätä on pöytä. Sen muodostaa noin neljännesneliömetrin laajuinen, keltaiseksi maalattu rautalevy, joka on kiinnitetty seinään. Sen vieressä, puolta alempana, on toinen, parin kämmenen laajuinen levy, jonka tarkotuksena nähtävästikin on toimittaa istuimen virkaa. Pöydän ja oven välissä on ylempänä seinässä vielä kaksi päällekkäin asetettua levyä hyllyinä. Siellä ovat saaneet sijansa vangin ruoka-astiat: kattilan muotoinen, sisältä ja päältä tinattu kaksikorvainen kupariastia, joka seisoo hedelmätarjotinta muistuttavalla alustalla samasta aineesta, sekä kantena lautasen muotoinen kupariastia.
Lisäksi on siellä pieni puinen ryssänkuppi suoloja varten, noin litranvetoinen kuparinen juoma-astia ynnä loppujen lopuksi tavattoman kömpelötekoinen, ihan pyöreä puulusikka, oikea ryssän kuiritsa. Siinä on koko pöytäkalusto.
Ihan pöydän vieritse kulkee pystysuorasti kopin läpi noin kymmenen sentin läpimittainen lämpöjohtotorvi. Siitä eteenpäin peräseinää kohti on vesikrana ja sen alla suppilo likaveden kaatamista varten. Ja vihdoin peränurkassa, saman seinän puolella, avonaisena vesiklosetti.
Kun vielä mainitsen samassa nurkassa seisovan varrellisen niiniluudan, niin kalustoluettelosta ei puutu enää mitään.
Eihän tämä asuinmaja, johon kohtalo on nähnyt hyväksi minut toistaiseksi tallettaa, ole siis ainakaan millään ylellisyyksillä pilattu. Mutta kuitenkin kaikitenkin ... voisiko suomalainen kirjailija toivoa suotuisampaa olomuotoa? Tutkintotuomari apulaisineen, vankilan monimiehinen päällystö ja suurilukuinen vartiakunta sekä senkin seitsemät rautaovet salpoineen ja telkineen riittävät kyllä kiukkuisimmankin karhun pitämään loitolla, samalla kuin korkea kruunu tuohon oveen varatusta luukusta ojentaa maksutta jokapäiväisen leivän.
Tarvitsisko enää parempata työrauhaa köyhä kirjailija!
Tämä ajatuskäänne murheellisten tarkastelujeni lopuksi saa minut kerrassaan hyvälle tuulelle. Nousen rivakasti jaloilleni aikeissa ryhtyä peseytymään. Mutta mitäs, eihän täällä ole minkäänlaista pesuastiaa, saippuasta ja pyyheliinasta puhumattakaan. Suomalaisen vankikopin kalustoon kuului siisti emaljinen pesuastia, moitteeton pellavainen pyyheliina, saippuanpala erikoisessa astiassa sekä metallinen kampa. Mutta mitämaks, nythän eletäänkin tsaarivallan pääkaupungissa eikä puhtaus ole koskaan ollut löydettävissä venäläisten hyveiden joukosta.
Vesihän pesussa on kuitenkin pääasia, tuumin lopuksi ja lähenen päättävästi kranaa. Mutta se on vivullinen laitos eikä tavallinen väännettävä krana ja koko ajan kuin vettä laskee, täytyy toisella kädellä painaa vipua. Peseytyminen käypi siinä siis tuiki työläästi.
Katselen jälleen neuvotonna ympärilleni, kunnes silmäni pysähtyvät ennen mainittuun soppa-astian alustaan. Siinähän paremman puutteessa sovelias pesuastia. Siihen sopii vettä suunnilleen saman verran kuin soppalautaseen. Lasken sen siis kranasta täyteen, asetan W.C:n reunalle ja yks kaks on peseytyminen täydessä käynnissä. Sitten muutamia voimisteluliikkeitä. Suomalaisessa vankilassa oli jokaisen kopin seinällä painettu plakaatti, jossa kuvin ja sanoin oli neuvottuna kymmenkunta yksinkertaista voimisteluliikettä. Ne ovat tarkoin muistissani ja päätän ne täälläkin käydä aamuisin säntillisesti läpi.
En ole vielä ehtinyt täysin pukeutua, kun käytävästä alkaa kaikua: "kipjetok! kipjetok!" Sana merkitsee kiehuvaa vettä, mutta se on minulle vielä outo enkä niin ollen tajua, mitä siellä tällä kertaa on tekeillä. Mutta huudot lähenevät, oviluukku rämähtää jälleen auki ja kiirehtiviä eleitä tehden huutaa sieltä vartia: "dajte krushku!" ja kun en heti älyä, hokee hän sana sanalta kiihtyvällä ärtyisyydellä: "krushku, krushku, krushku!" ... viittoen samalla juoma-astiaa kohti.
Tempaan sen hyllyltä ja lennätän luukulle. Vartian seurassa on hurstihousuihin puettu likainen olento, joka riepottaa kaksin käsin suunnattoman suurta, kirkkaaksi kiillotettua kahvipannua. Ettäkö antaisivat kahvia? Eihän toki, vaan kirkasta kiehuvaa vettä laskee mies kannuni täyteen, ja kun olen ottanut sen käteeni, lentää luukku taas paukahtaen kiinni ja askeleet kipjetok-huutojen säestämänä etääntyvät.
Jahah, tämä on siis teevettä. Mutta tee ja sokeri? Sitä ei nähtävästikään anneta talon puolesta ja omani, samoinkuin teekannuni ja kuppini, ovat kapsäkissäni, jota herra ties annettaneeko lainkaan minulle. No, odotetaan, onpa siihen hyvää aikaa, ja ties mitä lisäkkeitä tähän aamiaista varten vielä tulee.
Mutta odotukseni on turha ja pian saan oppia tietämään, että Venäjän kruunun lukemattomille vangeilleen suoma aamiainen supistuu leivänkappaleeseen ja litralliseen kiehuvaa vettä. Vastaava ateria suomalaisessa vankilassa sisälsi paitsi leipää ja maitoa kuoriperunain ja silakan kanssa, sekä pienoisen voiannoksen muistaakseni kolmena viikon päivänä tai kuoriperunain puutteessa ruisjauhovelliä. Ero on siis melkoinen, kuten se on niin monessa muussakin suhteessa...
Odotellessani siis turhanpäiten aamiaisen lisää, avaa vartia oven ja murahtaa sanan: "Musor!" Kun minä hänen tiedonantoonsa suhtaudun ainoalla käytettävissäni olevalla keinolla: tyynellä passiivisuudella, opettaa vartia tuota pikaa vihaisin elein minut ymmärtämään, että sana "musor" merkitsee rikkoja ja että minun on ennenmainitulla niiniluudalla lakaistava lattiani sekä työnnettävä roskat kynnyksen yli käytävään. Samalla komentaa hän sängyntapaisen nostettavaksi ylös pitkin seinää. Niin, tietystihän se olisi vangille liikaa mukavuutta saada joskus kävelynsä lomaan heittäytyä vuoteelle pitkäkseen!
Kello jossakin käytävän perillä lyö kahdeksan, sitten yhdeksän, kymmenen... Ikkunan kynnykselle kerääntyy kuhertelemaan pari kyyhkysiä.
Ne ovat nähtävästikin tottuneet koppien asukkailta saamaan leivänmureneita. Alhaalta pihalta kuuluu ääniä ja erilaisten työaseiden kilkettä: siellä nähtävästikin työskentelee joukko rangaistusvankeja.
Herkeämättä astelen minä edestakaisin lattialla ja vähitellen alkaa tuntua hiukava nälkä. Silloin hypistän pienen kipeneen limpun sydäntä, kastan sen suoloissa ja ryyppään haaleaksi jäähtynyttä vettä päälle. Se karkottaa hetkeksi näläntunteen ja minä saatan jälleen sytyttää paperossin.
Kun olen väsyksiin asti kävellyt, istahdan rautalevylle ja nojaan kyynärpääni pöytään. Sen reunaan on jollakin terävällä kärellä kaiverrettu muutamia sanoja, joita alan hajamielisesti tavailla. "Fedor Anarchistof, tipograf, pabjeshashnyj soldat, ijuli 1915." Siihen on siis vuosi taaksepäin piirtänyt nimensä sotapalveluksesta, kenties rintamalta karannut sotilas, ammatiltaan latoja. Anarchistof, mikä sopiva nimi venäläiselle valtiolliselle vangille! Missähän lienee tällä haavaa mies poloinen, lieköhän joutunut hirsipuuhun vai viruneeko jossain Kaspian takaisessa rangaistuskomppaniassa?
Taas lyö kello, mutta kumea ovien pauke estää minut laskemasta lyöntien lukua. Tirkistyslasin kansi risahtaa ja kun käännän katseeni oveen, muljahtaa siellä vartian silmä hetkeksi näkyviin. Uh, kuinka tuo salamyhkäinen kurkistelu sävähyttää ilkeästi!
Mutta ihmeellistä, kuinka naapurini tuolla yläpuolella jaksaa kävellä.
Raskaina, täsmällisinä ja hetkeäkään pysähtymättä ovat hänen askeleensa holvikaton päällä koko aamun kaikuneet. Mikähän sekin lie miehiään, mistä kotoisin, minkä ikäinen ja mistä syytettynä? Tuskin parin metrin välimatka erottaa meidät toisistamme ja siitä huolimatta elämme kuin eri taivaankappaleilla. Ja samoin naapurit molempien sivuseinien takana sekä tuolla lattiani alla? Viime mainittu kuulee tietysti minun askeleeni ja arvailee, kuka minä lienen miehiäni.
Niin, vieri vierekkäin meitä on täällä miehiä kuudessa kerroksessa päällekkäin, raahattuna tänne suunnattoman laajan tsaarivaltakunnan eri osista, ja kukin meistä elää omaa elämäänsä visusti toisistaan erotettuna kuin mato koterossaan...
Jälleen lyö kello jossakin kaukana ja kohta sen jälkeen raivataan oviluukku odottamatta auki ja vartian käsi ojentaa avaimen tapaista. "Kravatj atkryjte!" sanoo hän ja viittoo vuodettani kohti. Tempaan avaimen ja siinä tuokiossa on lukko avattu ja sänky laskettuna ainoan puujalkansa varaan.
Tämäpä mainiota! tuumin itsekseni, uskotellen samalla, että vuode saa nyt koko loppuosan päivää olla alhaalla. Ja kuinka ystävälliseltä tuo kova ja kapea makuutila nyt tuntuukaan, heittäytyessäni siihen pitkälleni. Saman tempun on nähtävästi naapurini tuolla ylhäällä tehnyt, sillä hänen askeleensa ovat vihdoinkin vaienneet.
Juuri kun olen unenvienoon menossa, kajahtaa käytävän päästä huuto: "abjet!" Sieltä kuuluu astiain kolinaa, askelia, suuren, kahden kannettavan saavin siirtelyä sekä säännöllisin väliajoin huuto: abjet!
Arvaan että kysymyksessä on päivällisen tarjoilu ja nousen istumaan.
Pian ne ovat taasenkin minun luukullani, vartia pärmänttää ryssää, josta minä en tietysti ymmärrä sanaakaan, ennenkuin hän alkaa viittoa hyllyä kohti. Kahmaisen sieltä koko astiakokoelman syliini ja ojennan luukulle. Kysymykseen tulevat vain soppa-astia sekä sen kantena palveleva monikuhmuinen lautanen.
Kolmatta ei nähtävästikään käytetä ruokatarjoiluun, joten se siis kokonaisuudessaan joutaa palvelemaan minua pesuastiana. Vartiaa seuraa tällä kertaa kokonaista kaksi hurstipukuista rangaistusvankia, joista toinen hoilauttaa saavista suurella kauhalla hernesoppaa astiaani, toinen paiskaa lautaselleni kasan jotakin puuron tapaista. Kaikki tapahtuu tulisella kiireellä ja tuskin olen ehtinyt saaliini temmata luukusta, kun se jo pamahtaa lukkoon ja askeleet abjet-huutoineen loittonevat.
Tartunpa siis tuohon lusikan irvikuvana esiintyvään kapustaan ja alan tunnustella tsaarin päivällisantimia. Hernesoppa on laihaa ja harmajata eikä siinä näy ainuttakaan lihan murenetta. Mutta herneitä siinä kuitenkin on ja nälkäänsä syö sitä mielelläänkin. Toinen ruokalaji on valmistettu tattariryyneistä siten, että ryynit on joko höyryssä pehmennetty tai kiehutettu niin kauan että kaikki neste on haihtunut ilmaan, minkä jälkeen ryynien joukkoon on sekotettu jotakin rasvaa.
Tämä puurontapainen ei ole hullumpaa maultaan ja saankin syöneeksi sitä useampia lusikallisia.
Pahin näläntunne on nyt kaikonnut ja tyytyväisenä sytytän savukkeen ja heittäydyn vuoteelleni. Ehkäpä alkaa elämä luistaa näissäkin oloissa.
Kun tietäisi vain hituisenkaan tulevaisuudestaan...
En ehdi nytkään uinahtaa, kun tulee keskeytys. Vartia siellä kulkee ovelta ovelle, tirkistää lasista, koputtaa ja huutaa: "kravatj sakryjte!" Ei siis muuta kuin vääntäy ylös, niin unteloksi ja raukeaksi kuin itsesi tunnetkin, nosta vuoteesi lukkoon ja ala kävellä laapotella edestakaisin.
Tämä ensimäinen iltapäivä tarjoaa kuitenkin yhtä ja toista vaihtelua.
Ensinnä pistäytyy vartia jollekin asialle koppiini. Kun päivällisen jätteet viruvat vielä pöydällä kärpästen vilkkaan huomion esineenä, kysyn minne ne on pantava. Sanaakaan lausumatta viittaa hän W.C:tä kohti.
Jahah, siis lokaviemäriin. Saadakseni astiat virutetuiksi noudatan viittausta, samalla kuin taloudelliset vaistoni protesteeraavat sellaista toimenpidettä vastaan. Arvioitsen, että niillä jätteillä, joita näin suuresta vankilasta joka päivä kertyisi, pitäisi yllä melkoisen sikalan. Ainakin suomalaisessa vankilassa otettiin kaikki ruuan tähteet visusti talteen. Mutta mitämaks, onhan Venäjällä limppua!
Nitshevoo ja soromnoo sellaisille pikku asioille! Niin, niin, onhan Venäjällä vara tuhlatakin, vaikka toisaalta valtio on jo vuosikymmenet keikkunut vararikon partaalla. Samalla barbaarisella huolettomuudella ja luottamuksella paljouteen on Venäjä tavallisesti kaikki sotansakin alottanut. Mikä ylimielinen sävy hyrskyikään venäläisessä sanomalehdistössä Japanin sodan alkaessa sekä samoin nyt maailman sodan ensi viikkoina. Pois tieltä vain, kyllä Venäjällä poikia piisaa -- kunnes perinpohjaiset selkäsaunat surkeine nöyryytyksineen muuttavat sävyn kokonaan toiseksi: keskinäiseksi, aitoslaavilaiseksi haukunnaksi ja tukkanuotan vedoksi.
Mutta ovensalvat kirskuvat jälleen ja sisään tepsuttaa kaksi äijän kässärää vartianpuvussa. Toinen niistä, lyhyt, tihrusilmä starikki, asettuu eteeni, nykii minua paidan hihasta ja turisee jotakin venäjäksi. Vastaan sanoilla, joita toistaiseksi parhaimmalla menestyksellä kykenen käyttämään: Nje panimaju pa ruski! Vihdoin keskeyttää äijä turinansa ja lausahtaa suureksi ällistyksekseni:
- A montako shiul paitaa?
- Oletteko suomalainen? -- vastaan minä ihastuneena toisella
kysymyksellä.
- Ka en ou, sanoo äijä ja hymyilee samalla tyytyväisenä sille
yllätykselle, jonka hän suomenkielellään huomaa minulle valmistaneensa.
Päättelen itsekseni, että äijä on kuin onkin suomalaista heimoa, joku Aunuksen tai Inkerin puolen oikeauskoinen tsuhna, niitä alkuperäisiä olioita, joiden suomenkielelle esim. teitittely-sana on kokonaan outo, mutta hän nähtävästi häpeää alkuperäänsä ja pitää kunniakkaampana lukeutua ryssien suureen laumaan. Ja kernaasti minun puolestani, sillä lutherilais-suomalais-pohjalaisena tunnen mokomasta tsaarin orjasta olevani siksi kaukana, että mihinkään sukulaistunteiluihin ei kannata antautua.
Kuitenkin kaikitenkin olen hyvilläni, tietäessäni nyt, että vartiain joukossa on siis ainakin yksi, joka jotenkuten osaa kieltäni ja pystyy siis tarvittaessa tulkiksi. Muuten saan pian tietää, että hän on osaston vartia, adjelennyj nadsiratjel, juuri tällä eli neljännellä osastolla, johon minä kuulun. Osaston vartia, jonka arvoa osottaa kolme helaa olkanauhassa, vastaa suunnilleen suomalaisten vankilain vahtimestaria, joka on vartiain lähin esimies.
Aikansa viettää hän tavallisimmin siinä käytävän kulmaan sijotetussa aitiossa, jonka ääreen minä yöllä sain kapsäkkini jättää.
Äijällä on asiana ottaa selville, paljonko minulla on matkassani liina- ja pitovaatteita. Selitän, etten minä muista niiden lukumäärää, kapsäkkihän on siellä heidän huostassaan, katsokoot itse. Mutta osastonvartia toistaa itsepintaisesti: a montako shiul paitoa, kalsonia j.n.e. Kyllästyneenä ilmoitan lukumäärät summamutikassa. Äijät merkitsevät ne muistiin ja hetken perästä saan niistä, samoinkuin yöllä jättämistäni rahoista ja kellosta kuitit.
Kas vain, ajattelen, eihän täällä miestä sentään putipuhtaaksi rosvota.
Tunnin kuluttua ilmestyy osaston äijä jälleen ovelleni ja virkkaa: "a shie, tuu tänne!"
Seuraan mukana hänen virka-asemalleen käytävän nurkassa, jossa näen kapsäkkini avattuna ja sisällön huiskin haiskin lattialla.
- Nää shie shuat itshelles, -- sanoo hän tavaroitani osottaen, -- ka
ota shyliis.
Luvallisten joukossa on paitsi liinavaatteita ja sukkia myöskin teevehkeeni, sokerit, keksit ynnä kirjoitusneuvoni. Mustepulloni vaihtaa hän kuitenkin toiseen, peläten kai minun tolpponi sisältävän jotakin salaperäistä ja vaarallista ainetta. Itseään kapsäkkiä ei hän sano annettavan koppiin, vaan se on vietävä varastohuoneeseen ja siinä säilytetään ne tavarani, joita en saa käytettäväkseni.
Kun syli täynnä kaikenlaista kamaa palaan koppiini, pysähdyn neuvotonna keskelle lattiaa. Minne laskea tavarat ja missä niitä ylimalkaan voi täällä säilyttää? Lopuksi en käsitä muuta kuin laskea ne, ainakin toistaiseksi, lattialle seinän viereen. Surkeillen katson siinä hyvin silitettyjä liinavaatteitani, sillä lattia on kaikkea muuta kuin puhtaudesta kiiltävä. Tällöin ilmestyy osaston äijä avukseni. Hän päästää sänkyni lukosta ja selittää, että puhtaita liinavaatteita saa säilyttää päänalaisen alla ja likaisia -- vuoteen jalkopäässä.
Samalla kuin ryhdyn sovittelemaan aluvaatteitani vuoteeseen, arvostelen tätä venäläisen vankilan "käytännöllistä" menettelytapaa eri puolilta.
Huomaan, että se ensinnäkin on kelpolailla epämukavaa. Aina kun vuode on lukittava, täytyy liinavaatteita ja tyynyntapaista siirrellä sekä etsiä patjasta niille soveltuvia laaksokohtia, sillä muutoin ei saa sänkyä painetuksi niin liki seinää, että se ulottuisi lukkoon. Toiseksi tekee tämä säilytystapa niin esteettisessä kuin hygieenisessäkin suhteessa vastenmielisen vaikutuksen. En jaksa käsittää, miksi vangille ei anneta hänen kapsäkkiään tavarain säilyttämiseksi, kun kerran nuo tavarat hänen huostaansa uskotaan. Luulisihan olevan helposti todettavissa, ettei kapsäkkiin ole kätketty helvetinkoneita tai muita vallankumouksen kummituksia.
Mutta tämä ei suinkaan jää viimeiseksi kerraksi, jolloin saan aihetta ihmetellä venäläisten vankilaviranomaisten, samoinkuin yleensä tsarismin kätyrien omituista järjen juoksua.
Kun menen osastonvartian "poksista" noutamaan viimeisiä tavaroitani, ottaa tämä käsille kapsäkissä olleet kirjani ja kyselee, mitä laatua kirjoja ne ovat. Kun Trastin kielioppaan sekä Lindstedin -- sivumennen sanoen tuiki kelvottoman -- "kielikirjan" selitän olevan minulle aivan välttämättömiä tulkkeja, jättää hän ne minulle, mutta toiset kirjat hän pidättää.
Hetken kuluttua ilmestyy hän kuitenkin koppiini, kädessään nuo viimemainitut kirjat.
- No mie annan nääkin shiulle, -- sanoo hän tihrusilmissään suopea
ilme.
Täten saan matkaa varten ostamani pari osaa "Bragelonnen varakreiviä" sekä niinikään pari 50 pnin romaania "Helmenpyydystäjät". Ne ovat vielä auki leikkaamatta ja iloni on vilpitön, saadessani ne näin odottamatta ajan kulukkeekseni. Tulkitsen siitä kiitollisuuteni äijälle, jota hentoisin taas vaikka sukulaisuudellani kunnioittaa. Samalla tiedustelen häneltä, eikö paperivarastoani myöskin luovuteta haltuuni, voidakseni ryhtyä kirjoittamaan, sillä olenhan ammatiltani kirjailija.
- Ei shua, -- vastaa äijä. -- A jos shie tahot kiruttaa kirjan
maatuskalle tai mutsholle, niin sano miulle ja mie tuon shiul bumagaa i kanvertin.
- No hyvä, tuokaa heti, sillä minä haluan kirjottaa sekä maatuskalle
että mutsolle.
Moniaan hetken mentyä saankin tarpeet kahteen kirjeeseen sekä ryhdyn heti kirjottamaan kotiin, ilmottaen onnellisesti saapuneeni perille, jossa elämä näyttää rupeavan kuontumaan tavalliseen vankilatapaan, sekä kehottaen olemaan uskomatta mitään kohtalostani mahdollisesti liikkuvia huhuja, sillä arvaan, että kärkäs ja kaikkea suurenteleva huhu ennen pitkää tietää minut "aivan varmaan" hirtetyksi. Toisen kirjeen kirjotan Pietarissa -- ja kenties hyvinkin lähellä itseäni -- asuvalle ystävälleni, tohtori K:lle, pyytäen häntä toimittamaan minulle venäläis-suomalaisen sanakirjan sekä kunnollisen viltin ja tyynyn.
Tätä jälkimmäistä kirjettä kirjottamaan ryhtyessäni epäröin hieman, onko minun lainkaan viisasta kääntyä kirjeellä hänen puoleensa ja siten johtaa tutkinto tuomarin ja santarmien huomiota häneen. Mutta kun tiedän hänet puhtaaksi kuin pulmusen niihin epäluuloihin nähden, joita itseäni vastaan on kohdistettu, arvelen hänen helposti kestävän häneen mahdollisesti suuntautuvan huomion ja kun muutenkin katson tähdelliseksi saada hänelle ilmotetuksi tänne saapumiseni, niin ryhdyn kuin ryhdynkin kirjettä kyhäämään.
Tuskin olen saanut sen valmiiksi, kun pitkin käytävää siirtyvä yksitoikkoinen ääni alkaa toistella sanoja: "guljatj prigatovitsa".
Pian helähtää tirkistyslasin kansi, vartian silmä katsoa muljauttaa minuun ja "guljatj prigatovitsa" tulee koneellisesti ja venytetysti.
Tuo jälkimmäinen sana on minulle vielä toistaiseksi outo ja kun guljatjsanan tiedän merkitsevän kävelemistä, olen aluksi epävarma, onko tarkotus hoputtaa vankeja kävelemään koppinsa lattialla, etteivät istuksimalla saisi laiskotella, vai päästäänkö tässä kenties ulos kävelemään. No, tässäpähän olen tavattavissa, tulkoon sitten mitä tulkoonkin. Ja aivan oikein, kohta avaakin vartia oven.
- Guljatj, -- sanoo hän ja viittaa päällään minua astumaan ulos.
- Na dvarje?
- Da.
Sieppaan siis lakkini ja lähden painumaan kerros kerrokselta alas.
Parinkymmenen askeleen päässä edelläni kulkee toinen vanki ja saman matkan jälessäni tulee kolmas, naapurini toisen sivuseinän takaa. Joka rapun käänteessä seisoo kuitenkin vartia, niin ettei jää mitään tilaisuutta toisiaan lähestyä ja tuttavuutta rakentaa.
Keskellä umpinaista pihaa on korkealla aidalla erotettu ympyrän muotoinen ala. Se on lautaisilla väliseinillä jaettu seitsemääntoista kolmiomaiseen karsinaan, jossa vanki ulkoilmassa jalotellessaan on yhtä yksinään ja eristettynä kuin kopissaankin. Karsinoihin johtaa keskustasta kapeat, ulkoa lukittavat ovet ja samaisen keskustan päällä on katollinen silta, jossa kävelee tai istuksii puolikymmentä vartiaa, niin että seitsemäntoista samalla kertaa kävelemässä olevaa vankia ei suinkaan ole oman onnensa nojaan jätettyjä. Karsinan toisella seinustalla on penkki ja sen päällä vähäinen katos suojaksi sadeilmalla.
Väliseinät ovat tukevista pontatuista lankuista, niin että naapurikarsinan kanssa on mahdoton olla yhteydessä. Mutta kävelyalueen ulkoseinänä on tavallinen korkea säleaita, joten sen läpi saattaa nähdä pihalle.
Joka puolella kohoavat paksut harmaat muurit pienine ristikkoikkunoineen, joita on vieri vierekkäin kuutena kerroksena.
Tekee niin masentavan ja toivottoman vaikutuksen, antaessaan katseensa liukua pitkin noita loppumattomia ikkunarivejä, kun tietää jokaisen ristikon takana kituvan kadotettua vapauttaan huokailevan ihmisen.
Kivitetty piha on täynnä kaikenlaista ryönää. Yhdellä sivustalla on korkeita kivihiilikasoja, toisaalla halkoja ja taas toisaalla kaikenlaista rautaromua, jonka keskellä takoen ja viilaten työskentelee joitakin rangaistusvankeja. Näenpä eräässä kohti kaiken muun töryn joukossa kasan pinkkoihin sidottuja tuohilevyjä ja koetan turhaan arvailla, mihin niitä täällä tarvitaan. Vasta myöhemmin saan venäläiseltä koppitoveriltani kuulla, että niitä käytetään sotilassaappaiden sisäpohjiin, jommoisia täällä vankilassa kosolti suutaroidaan.
Tämän pölyisen umpipihan soraisella maaperällä ei ole, muutamaa kävelyaitauksen ulkosyrjällä kasvavaa lehtipuuta lukuun ottamatta, minkäänlaista luonnonvihreyttä, missä silmä voisi hetkisen levätä.
Kaikki on särmikästä, tylyä ja harmaata sekä vahvan pölykerroksen peittämää. Ilmassa tuntuu milloin mitäkin vähemmän miellyttäviä tuoksuja eivätkä auringonsäteetkään yllä tänne pohjalle, jossa kurja syntinen käyskelee kuin kellarissa, samalla kuin korkeudessa kiitävät pilvet synnyttävät haikean kaipuun ulos vihreille niityille ja solisten kiitävien virtojen äyräille, keskelle luontoa ja rajatonta vapautta...
Kävelyaikaa on vain puoli tuntia päivässä. Koppiin palattuani tullaan minua kohta hakemaan tutkintotuomari Mashkevitshin luo. Mutta kohtauksestani tämän tärkeän ja suomalaisten "aktivistien" muistossa iäti säilyvän herrasmiehen kanssa kerron lähemmin seuraavassa luvussa.
- -- --
Kello käytävän perällä lyö kuusi ja samalla alkaa toisaalta kaikua:
- Kipjetok! -- Kipjetok! -- Kipjetok!
Ymmärrän jo sen merkityksen ja otan "krushkan" valmiiksi esille.
Samalla panen teekannuni pohjalle teelehtiä, virutan kupit ja otan sokerit ja keksit esille. Kuin talon tapoihin tottunut ainakin työnnän heti luukun auettua juoma-astiani esille ja saan sen kuumalla vedellä täytettynä samassa tuokiossa takaisin. Samalla ojentaa vartia myöskin avaimen vuoteen laskemista varten.
Pian hautuu tee valmiiksi ja mielihyvin lasken kuppiin kullankeltaista, tuoksuvaa nestettä. Hiljalleen nautiskellen juon sitä kokonaista neljä kuppia, vetelen savuja ja tunnen itseni oloihin nähden varsin tyytyväiseksi, jopa suorastaan hyvällä tuulella olevaksi.
Mutta kun vuode on jälleen auki, alkaa se vahvasti vetää minua puoleensa, vaikka kesäistä päivää onkin vielä pitkälti jälellä. Mutta mitäpä meitä vankikomeroiden asukkaita liikuttaisi kesäillan ihanuus.
Laittaudun siis niin mukavaan makuuasentoon kuin se karulla vuoteellani suinkin päinsä käy, sytytän paperossin ja avaan eteeni Bragelonnen.
Mutta huomio ei tahdo kiintyä luettavaan, vaan kirja painuu omia aikojaan rinnalle ja ajatukset alkavat harhailla päivän tapahtumissa.
Yhä uudelleen käyn mielessäni läpi tutkintotuomarin luona tapahtuneen kuulustelun, koettaen samalla varautua kaikkia seuraavissa kuulusteluissa esiintyviä koukkuja vastaan.
- Ushin! -- Ushin! -- kumahtaa käytävästä keskelle minun
ajatusmaailmaani.
Päiväjärjestys ei siis vieläkään ole lopussa. Levotonna nousen istualleni ja mietin tuon huudon merkitystä. Ushin? Eiköhän se merkitse illallista? Niin todellakin.
Kohta ne ovat oveni takana ja heti kun luukku rävähtää auki, työnnän siihen koetteeksi soppa-astiani. Se tempastaan ulkopuolelle, palatakseen seuraavassa tuokiossa takaisin, enemmillään kuin puolillaan jotakin sinertävän harmaata ainetta, josta ei tarkalleen voi sanoa, onko se puuroa vai velliä. Lähemmin tutkiessani huomaan, että se on tattariryyneistä veteen keitettyä velliä. Maultaan se on aivan puolueetonta. Pari lusikallista maistettuani siirrän tympein mielin astian syrjään ja palaan vuoteelleni.
Ilta kuluu ja ajatukset harhailevat kaukana vankilan muurien ulkopuolella. Jostakin pihan puolelta alkaa kuulua moniäänistä kirkkolaulua, jonka tavantakaa katkaisee miesjoukon täyttä kurkkua huutamat vastaussanat, mitkä tänne asti kajahtavat sekavana kuin koiran haukunta: vau-vau-vau! Vuorotellen laulua ja vau-vau-vau! ihan loppumattomiin! Kutkahan ne siellä laulavat? Rangaistusvangitko vai sotilaat? Lienee ehkä kasarmikin tämän vankilan yhteydessä...
Alkaa jo hämärtää ja silmäluomeni käyvät raskaiksi. Vihdoinkin lakkaa laulu ja viimeisen kerran kajahtaa "vau-vau-vau!" Muutkin äänet niin käytävässä kuin pihalla ovat vaienneet. Silmäni painuvat kiinni, mutta horroksen läpi kuulen vielä, kuinka tirkistyslasin kansi silloin tällöin rapsahtaa. Pihalla paukahtaa säännöllisin väliajoin joku ovi ja tavantakaa aivastaa siellä joku epätoivoisen äänekkäästi...
Ensimäinen päiväni Shpalernajassa on päättynyt ja minä vaivun uneen...
IV
TUTKINTOTUOMARIN EDESSÄ.
Likainen, puolihämärä koppi, suuri paljous russakoita, tökötin ja mahorkan haju, loppumattoman pitkiä, kolkkoja käytäviä, yksitoikkoisia huutoja: guljatj! kipjetok! abjet! sekä tulevaisuuden perspektiivinä joko monivuotinen pakkotyö tai hirsipuu -- siinä asioita, jotka tulevat kauan kummittelemaan niiden suomalaisten muistossa, jotka vuosina 1916-17 viruivat Pietarin piirioikeuden tutkintovankilassa, mikä Suomessa sen vieritse kulkevan kadun mukaan tunnetaan yleisimmin nimellä Shpalernaja.
Mutta selvin ääriviivoin kohoaa näiden muistojen keskeltä eräs henkilö, jonka laihat, kalvakat ja teräväpiirteiset kasvot, älykkäine, mutta kylmine ja vaanivine silmineen, korkeine otsineen ja mustine pujopartoineen muistuttavat siinä määrin Mefistoa, että hänen ylöskammattujen hiustensa suojasta luulee näkevänsä pienten sarventynkäin työntyvän esiin.
Se on Pietarin piirioikeuden erittäin tärkeiden asiain tutkintotuomari, valtioneuvos Mashkevitsh -- mies, jonka muotokuva ei hevillä tule haihtumaan hänen käsiinsä joutuneiden suomalaisten "aktivistien" muistosta ja jonka nimen pelkkä maininta tulee heissä kauan herättämään epämieluisia tunteita. Tämän tarmokkaan, kunnianhimoisen ja ainakin meidän suomalaisten kannalta pirullisen miehen huostaan oli "valtakunnan-vastaisista" toimista syytettyjen suomalaisten asia kokonaisuudessaan jätetty.
Ja suunnattomasti tuo "suomalaisten separatistien salaliitto" antoikin työtä hänelle ja hänen lukuisille apulaisilleen, joten voi sanoa, että hän näinä vuosina eli ja teki karrieeriaan yksinomaan suomalaisten kustannuksella. Ja kaikesta päättäen tuo hänen karrieerinsa olisi muodostunut loistavaksi, ellei vallankumous olis tullut väliin ja pyyhkäissyt kaiken maailman tuuliin hänen uurastustensa tulokset.
Jo seuraavana päivänä, kun olin yöllä Shpalernajaan saapunut, sain tehdä tuttavuutta tämän "erittäin tärkeän" herran kanssa. -- -- --
- Tuu tänn'! -- viittaa minulle kopin ovelta osastonvartia.
- Minnekä nyt?
- Sudjan luo, se shiun tutkii, ootko syyllinen vai syytön.
Ymmärrän, että tässä on matka tutkintotuomarin eteen, karaisen mieleni ja astun käytävään. Siellä ottaa minut lähettivartia huostaansa, kuletaan jälleen monimutkaisia käytäviä, kunnes saavutaan kansliaosastoon, missä minut yöllä kirjoihin merkittiin.
Täällä on kova liike ja äänten sorina. Minut osotetaan seisomaan käytävän perukkaan, jonka sulkee rautainen säleportti. Kaksi muutakin vankia on täällä nuotan perukassa. Toinen on selvästikin japanilainen, solakka laiha mies, päällään alemman venäläisen meriupseerin puku.
Toinen sivilipukuinen herrasmies tuntuu niin suomalaiselta. Kaikkien meidän silmissämme palaa tutustumisen halu, mutta yksi vartioista tähystää portin takaa meihin lakkaamatta eikä yksikään meistä uskalla virkkaa sanaakaan.
Vasta paljon myöhemmin, vallankumouksen päivinä, saan kuulla tuon Aasian pojan elämäntarinan hänen koppitoveriltaan, joksi oli joutunut eräs suomalainen lääketieteen kandidaatti. Tulin silloin tietämään, että hän oli syntyjään korealainen ja kuuluen salaliittoon, jonka tarkotuksena oli Korean vapauttaminen Japanin herruudesta, oli hän aluksi mennyt japanilaiseen merisotaväkeen sekä maailmansodan puhjettua siirtynyt Venäjän laivastoon, voidakseen sillä suunnalla toimia isänmaansa vapauttamisen hyväksi.
Japanilaisen poliisin toimesta oli hänen kuulumisensa korealaiseen salaliittoon käynyt kuitenkin ilmi ja hänet oli vangittu. Ja niinpä nuo kaksi sorretun kansan poikaa maapallon vastakkaisilta puolilta joutuivat samanlaisista separatistisista pyrkimyksistä syytettyinä istumaan samassa Shpalernajan kopissa, missä he, englantia keskustelukielenään käyttäen, harjottivat aikansa kuluksi poliittista kannunvalantaa tai punoivat karkaussuunnitelmia.
Nimeäni huudetaan ja kun eräs vartioista on todennut henkilöllisyyteni, saan minä asettua kahden sotilaan väliin. Miekat paljastuvat ja: eteenpäin mars! Kuljemme ylös ja alas, oikeaan ja vasempaan. Kun yksi käytävä loppuu, aukenee toinen eteen. Osa niistä on selvästikin maan alla, pimeitä, holvikattoista ja niin mataloita, että täytyy kumarassa kulkea eteenpäin. Se on mitä monimutkaisin labyrintti ja väliin pysähtyvät saattajani epävarmoina, mille suunnalle kulkea. Ilma on painostava ja ummehtunut, minä olen matkan jäleltä vielä huonovointinen ja seuraan horjuen äänettömiä saattajiani, joiden kasvonpiirteet vinohkoine, unisine silmineen ilmaisevat selvästi aasialaista syntyperää.
Sivuutamme jonkun erityisen vankilaosaston. Rivi synkeitä ovia ja useimpien edessä vartia aivan toisenlaisessa asussa kuin siellä ylempänä: päällään pitkä, jalkapöytiin ulottuva kauhtana ja vyöllä avainkimppu. Pitkine vaahtopartoineen ne ovat kuin joitakin museokuvia Iivana Julman ajoilta. Mutta miltä mahtanevat näyttää heidän vartioitavansa, noiden synkeiden ovien takana nääntyvät ihmiset?
Mieleeni kohoaa kuva luurangoksi laihtuneista, toivottomuuteensa tylsistyneistä miehistä, joiden tukka, kynnet ja parta ovat vuosikausia ilman hoidotta kasvaneet...
Vihdoin muuttuu sokkelokäytävä ilmavammaksi ja me tulemme oikeuspalatsin avaraan eteishalliin. Sen läpi kuljettuamme pysähdymme muutamassa sivukäytävässä ovelle, jonka kilvessä suurin kirjaimin seisoo nimi: Mashkevitsh.
Hetkisen pysähdys ja sitten ovesta sisään.
Sivuseinällä on vihreäverkainen pöytä, jonka takana istuu pitkään takkiin puettu, vilkaseleinen kalvakka herra, jonka heti arvaan Mashkevitshiksi. Häntä vastapäätä istuu lyhyentanakka, upseeripukuinen kaljupää mies, jolla on hyväntahtoiset kasvonpiirteet ja jonka minä arvaan tulkiksi.
Ääneti viittaa tutkintotuomari minua istumaan pöydän lähelle, mitä minä mielihyvin noudatan, sillä tuskin jaksan enää seisoallani pysyä.
Molemmat murjaanit miekkoineen saavat paikan minun takanani. Ja sitten alkaa kuulustelu. Ensin tietysti nimi, eikä vain omani, vaan vanhempaini, isovanhempaini, vaimoni ja lasteni nimet. Sitten: ikä, uskonto, alamaisuus...
Viimemainitun johdosta syntyy tutkintotuomarin ja tulkin välillä pieni kinastus, joka antaa minulle aihetta tehdä erinäisiä johtopäätöksiä.
Tulkki selittää, huolimatta asiaa minulle ollenkaan kääntää, minut Suomen alamaiseksi. Mutta silloin kohauttaa hra Mashkevitsh hermostuneesti olkapäitään: Ei suinkaan, vaan Venäjän alamainen!
Kummastuneena väittää tulkki edelleen vastaan, mutta siitä hermostuu Mashkevitsh entistä pahemmin: eihän toki voi olla puhetta muusta kuin Venäjän alamaisuudesta!
- Nu da! -- virkkaa tulkki alistuvasti ja tyytyväisenä merkitsee
Mashkevitsh minut papereihinsa Venäjän alamaiseksi.
Näen nyt selvästi, minkä hengen lapsia arvoisa tutkijani on ja tajuntaani kohoaa käsite: novoje-vremjalainen. Tulkin esiintyminen tekee minuun päinvastoin turvallisen vaikutuksen, minkä lisäksi kielenkäytöstä olen huomannut hänet suomalaiseksi.
Näin minut siis, itseeni lainkaan vetoamatta, ilman muuta merkittiin ryssäksi! Aito venäläistä mestarijuridiikkaa! Jos minut pöytäkirjaan olisi merkitty Suomen alamaiseksi, olisi se tuottanut yhtä ja toista pikku häiriötä muistuttamalla, että Suomella on erikoisasemansa ja omat perustuslakinsa, jotka takaavat jokaiselle suomalaiselle oikeuden tulla omassa maassa ja omien lakien mukaan tuomituksi. Siksi: hiiteen käsite "Suomen alamainen!" Nythän eletään yhdenvertaisuuden ja yleisvaltakunnallisuuden aikaa. Ne suuret sanat, joita Venäjä yhdessä toisten liittovaltain kanssa toitottaa pienten kansain oikeuksista, saavat jo sinänsä riittää.
- Oletteko kuullut, että suomalaisia on mennyt Saksan armeijaan? --
alottaa hra Mashkevitsh yhtäkkiä varsinaisen keskustelun.
- Olen kyllä kuullut huhuttavan, että joitakin ylioppilaita olisi
mennyt vapaaehtoisina Saksan armeijaan.
- Ketä ylioppilaita olette kuullut mainittavan? -- takertuu hän
vastaukseeni.
- Olen kuullut asiasta yleensä lörpöteltävän kahviloissa ja kaduilla,
mutta mitään nimiä en ole kuullut mainittavan.
- Oletteko kuullut puhuttavan Lochstädterin leiristä Saksassa?
- En.
Kaiken aikaa askartelee hän pöydällään, milloin papereitaan järjestellen, milloin taas lakaten kiinni joitakin virkakirjeitä. Sitä tehdessään polttaa hän uskomattoman paljon paperosseja. Aina hetken päästä ottaa hän kotelosta uuden, näpsäyttää bentsiinisytyttäjällä tulen ja muutaman savun imaistuaan viskaa hermostunein elein puoleksi palaneen savukkeen tuhka-astiaan. Minuun sinkauttaa hän aina väliin vaanivan katseen noista kylmistä ja terävistä silmistään. Mieleeni muistuu ilmi elävänä ovela ja tavatonta psykoloogista taituruutta osottava tutkintotuomari Dostojevskin romaanista "Rikos ja rangaistus".
Ja itse tunnen, ainakin mitä ruumiilliseen tilaani tulee, olevani jotakuinkin lähellä Raskolnikovia.
- Tunnetteko Juho K:n Nivalan pitäjästä? -- alottaa hän jälleen
kuulustelun.
Ahaa, vai siihen nyt siirryttiin, arvelen minä itsekseni. Siitähän riitti santarmeillakin utelemista ihan loppumattomiin. No, olenhan minä ainakin valmiiksi treenaantunut.
- Tunnen kaksikin Juho K:ta --, vastaan yksikaikkisesti.
- Mutta nuoren Juho K:n?
- Tunnen nuorenkin.
- Kuinka vanha hän on?
- En tiedä varmuudella. Ehkä neljänkolmatta vuotias.
- Missä tämä Juho K. nykyään oleskelee?
- Sitähän minun on tietysti mahdoton tietää. Talvella vain kuulin,
että hän oli matkustanut Pohjois-Suomeen työtä etsimään sekä, jos mahdollista, pyrkiäkseen rajan yli Ruotsiin ja sieltä edelleen Amerikaan.
- Millä keinoin rajan yli?
- Kuinka minä sen tietäisin? -- vastaan olkapäitäni kohauttaen,
ihmetellen samalla, että hän mokomilla kysymyksillä minua vaivaa.
Tämän jälkeen askartelee hän hetkisen ääneti, kääntyy sitten äkkiä puoleeni ja sanoa leimauttaa:
- Juho K. on Lochstädterin leirillä Saksassa ja ilmoittaa, että te
olette hänet sinne lähettänyt.
Olen varautunut ottamaan vastaan mitä yllätyksiä tahansa ja siksi tunnenkin, että kasvoni eivät värähdäkään, vaan minä kestän aivan tyynesti hra Mashkevitshin vaanivan katseen.
Aivoissani vilahtaa kolme mahdollisuutta: joko ovat venäläiset saaneet oman urkkijan Saksan suomalaispataljoonaan tai on joku sieltä palanneista suomalaisista heittäytynyt ilmiantajaksi tai on tämä vain tutkintotuomarin koukku, jolla hän koettaa saada minut yllätetyksi sekä siten pakotetuksi tunnustamaan.
- Se on mahdotonta, -- vastaan lujasti, -- taikka jos Juho K. nyt
olisikin tuolla mainitsemassanne paikassa, niin ei hän ainakaan ole sellaista perättömyyttä voinut liikkeelle laskea, että minä olisin hänet sinne toimittanut, sillä minä tunnen hänet rehelliseksi kunnon pojaksi.
- Niin, mutta hän on muille kertonut, että te olette hänet Saksaan
lähettänyt.
Ähää, hän perääntyy, päättelen tyytyväisenä. Jälleen hetkinen äänettömyyttä ja sitten taas yhtäkkiä:
- Mitä teillä on puolustukseksenne sanottavana?
Kohautan hartioitani samalla tavoin kuin näin hänen itsensä äsken alamaisuutta koskevassa kysymyksessä tekevän sekä vastaan:
- Jos joku on kertonut Juho K:n ilmottaneen, että minä olen hänet
Saksaan lähettänyt, niin hän on törkeästi valehdellut.
Vähän aikaa kirjotettuaan:
- Mitä varten te vangittaessa teitte vastarintaa?
- Säilyttääkseni vapauteni, koska minulla oli tiedossani esimerkkejä,
että näinä poikkeuksellisina aikoina kaikenlaisten epäluulojen perusteella vangitaan aivan syyttömiä kansalaisia ja pidätetään tietämättömiksi ajoiksi työstään.
- Kenen te tiedätte syyttömästi vangituksi? -- kysyy hän nyt
kummastusta teeskennellen.
Sattuupa tiedossani olemaan hyvä esimerkki. Asuessani keväällä 1915 Helsingissä Vuorikatu 4:ssä pantiin viereisessä huoneessa yösydännä toimeen kotitarkastus sekä vangittiin huoneessa asuva nuori rakennusmestari. Saatuaan viettää kuukausia vankilassa vapautettiin hänet vihdoin syyttömänä, mutta tuo epätietoinen kohtalo oli kivuloista nuorukaista painanut niin raskaasti, että hän kohta sen jälkeen kuoli.
Tämän surullisen historian kerron nyt hra Mashkevitshille, saaden palkakseni tuon jo ulkoa osaamani kärsimättömän olkapäiden kohautuksen.
- Mitä systeemiä teidän revolverinne oli? -- kysyy hän asiaan sen
enempää huomiota kiinnittämättä ja merkitsemättä siitä mitään pöytäkirjaan.
- Browninki.
- Mistä te olitte sen saanut?
- Olin lainannut sen tohtori S:ltä Helsingissä.
- Missä tarkotuksessa?
- Kun minun, oltuani syksyllä 1915 kirjallisten töitteni takia
muutaman viikon Helsingissä, oli matkustettava takaisin kotiini maaseudulla ja kun sieltä olin kuullut, että sinne on ilmestynyt paljon työtöntä irtolaisväkeä ja että muutamia sisäänmurtojakin on kotini lähellä tapahtunut, päätin hankkia Helsingistä revolverin. Niinpä kun eräänä iltana Catanin kahvilassa tapasin muutamia tuttuja herrasmiehiä, kysäsin heiltä, tietävätkö he revolvereja olevan nykyään Helsingissä saatavana. Kun jotkut olivat arvelleet, ettei niitä nykyään saisi ostaa, tarjosi tohtori S. minulle lainaksi oman revolverinsa.
Siten kuului vastaukseni, jolla minä tavallaan jouduin antamaan ilmi tohtori S:n. Mutta siihen oli minulla pakko, sillä tohtori S. oli revolveria lainatessaan ilmottanut rekisteröineensä sen Helsingissä, kehottaen minua tekemään samoin kotipaikallani sekä samalla ilmottamaan, mistä olen sen saanut. Niinpä jos minä nyt olisin kieltänyt saaneeni revolverin tohtori S:ltä, vaan sanonut sen esim. oston kautta jo vuosia sitten hankkineeni, olisi hra Mashkevitsh apureineen saanut rekisterien avulla kuitenkin selvän browningin alkuperästä, jolloin minun kiertelyni olisi ollut omiaan vahventamaan toht. S:ään kohdistuvia epäluuloja. Sitäpaitsi olin Oulun lääninvankilasta onnistunut toht.
S:lle toimittamaan sanan, miten aion, jos asiaa minulta tiedustellaan, ilmottaa revolverin lainauksen tapahtuneen. -- -- --
Kuulustelu on päättynyt ja tulkki alkaa lukea minulle pöytäkirjaa.
Kuuntelen sitä melkein tylsänä, sillä päätäni kivistää yhä pahemmin.
Korvaani tarttuu kuitenkin, että vastarinnan tekoa koskevan kohdan on hra Mashkevitsh suvainnut merkitä seuraavasti: "Vastarintaa tein säilyttääkseni vapauteni." Siinä kaikki!
- Eihän se niin ollut, vaan: "vastarintaa tein säilyttääkseni
vapauteni, koska j.n.e." --, keskeytän minä lukemisen.
Tulkki kääntää sen uskollisesti Mashkevitshille, joka luimauttaa minuun ärtyneen katseen, mutta tarttuu kuitenkin kynään ja kirjottaa pöytäkirjan loppuun lisäyksen. Kun se on valmis, kääntää tulkki sen minulle, jolla aikaa Mashkevitsh tähtää minuun väijyvän katseen, että huomaako tuo sen pienen pukinsorkan, jonka hän pisti vielä lisäykseenkin. Minä huomaan sen kylläkin, mutta minut on vallannut täydellinen yksikaikkisuus, minä kohautan vain hartioitani hra Mashkevitshiltä oppimaani tapaan, ja annan lukemisen jatkua, päästäkseni pian takaisin koppiini.
Olen nyt täysin vakuutettu, että hra Mashkevitsh paitsi novoje-vremjalaista suomalaisvihollisuuttaan, on lisäksi mielivaltainen ja kavala mies, johon nähden täytyy pitää silmänsä auki.
Pöytäkirjan lopussa on tutkintotuomarin päätös, jossa hän tuomitsee minut menettämään kaikki oikeuteni sekä ilmottaa minut asetettavaksi syytteeseen niiden ja niiden Venäjän rikoslain pykäläin nojalla.
- Te saatte, jos tahdotte, pauna tähän vastalauseenne ja se menee
yhdessä pöytäkirjan kanssa hovioikeuteen, -- ilmottaa hän lopuksi.
- Kyllä, tietysti minä haluan panna vastalauseeni.
Mutta hän ei suvaitse sanoa, milloin ja missä minä tuon vastalauseen saan kirjottaa, vaan hän viittaa minua poistumaan ja sapeleitaan kalistellen nousevat murjaanit takanani liikkeelle. Enkä minä tällä haavaa juuri kykenisikään panemaan kokoon kunnollista vastalausetta.
Otanpa siitä selvän huomenna, sillä tietystihän näitä kuulusteluja jatkuu vielä monta päivää ja hän kajoaa joka asiaan, mihin santarmitkin.
Mutta päivät alkavat kulua kaikessa rauhassa eikä minua sen koommin viedä Mashkevitshin eteen. Mieltäni kaivelee joka päivä vastalause.
Mitä tehdä? Olenhan kuin pilttuuseen kytketty elukka, jolle määrähetkenä annetaan appeensa ja toisena määrähetkenä viedään hiukan jalottelemaan. Vartialle, jolla sitäpaitsi näyttää aina olevan kiire, en pysty asiaani selittämään ja osaston vartia ei näyttäy viikkokausiin. Yhä pahemmin jäytää asia mieltäni, kunnes lopulta selviän päätökseen: Kun minut viedään oikeuteen, panen siellä heti alussa jyrkän vastalauseen koko tätä menoa vastaan, että minut vastoin Suomen perustuslakeja on raahattu vieraalle maalle vieraiden lakien mukaan tuomittavaksi, sekä sen jälkeen kieltäydyn vastaamasta mihinkään kysymyksiin. Niin, sen minä totisesti teen, ja pian juurtuu asia mielessäni lujaksi päätökseksi.
V
VIIKOT VIERIVÄT...
- V'vannu prigatovitsa!
Se on vallan uusi huuto, joka käheällä ja yksitoikkoisella äänellä toistettuna eräänä aamupäivänä kajahtelee käytävästä.
Mitähän se merkinnee? No, kaipahan pian selvinnee, mistä on kysymys.
Hetken kuluttua aukeneekin ovi, vartia viittaa minua astumaan ulos ja virkkaa: V'vannu! Samassa selviää minulle, että tarkotus on mennä kylpyyn. Lähden vartia vartialta -- niitähän seisoo tienosottajina kaikissa käänteissä -- astelemaan pitkin käytävää, samalla kuin mielessäni väikkyy suuri holvikattoinen sauna hieman siihen tapaan kuin Oulun lääninvankilassa, suuri, kuumuutta huokuva kiuvas, vihdanläiske ja veden solina... Mutta päätyessäni etäällä maakerrassa olevaan saunaosastoon, suljetaan minut hämärään, pienen pieneen koppiin, jossa on tyhjä kylpyamme sekä suihkuvehkeet.
Pian seison alastonna ammeessa ja kranoja sovitellen lasken päälleni niin kuuman suihkun kuin ihoni suinkin sietää. Mutta kauan ei kylpemisen sulosta saa nauttia, sillä vartia kurkistaa jo ovilasista ja hoputtaa joutumaan.
Kun paluumatkalla silmälasejani kuivaten astelen pitkin pohjakerran käytävää, havahdun äkkiä sanoihin:
- Terve, Kyösti!
Hämmästyneenä nostan katseeni ja äkkään edessäni Esko Riekin, joka pyyheliina kainalossa astelee vastaani, nähtävästi matkalla saunaan.
- Terve, terve!
Sen suurempaan sananvaihtoon meillä ei ole tilaisuutta, eipä edes kättä puristaa. Mutta mieleni sykähtää äkkiä tavattoman iloiseksi: onhan meitä ainakin kaksi suomalaista samassa kadotuksessa!
Tähän saakka olen luullut olevani ypö yksinäni tässä kolkossa talossa.
Oulun lääninvankilassa kuulin kyllä kerrottavan, että Riekki on Pietarissa Shpalernajan vankilassa, mutta kun minua saattaneet santarmit puhuivat hovioikeuden vankilasta, olen ollut siinä käsityksessä, että Shpalernaja on kokonaan toinen vankila. Niin uskon edelleenkin ja päättelen itsekseni, että Riekki on vasta siirretty Shpalernajasta tänne hovioikeuden vankilaan, luultavastikin pian alkavaa oikeudenkäyntiä varten.
No niin, orpoudentuntoni on tämän kohtauksen jälkeen tuntuvasti vähentynyt ja vaikka en pitkiin aikoihin tämän jälkeen edes vilahukselta näe Riekkiä enkä tiedä, missä osassa vankilaa hänen koppinsa sijaitsee, tuntuu oloni kuitenkin tämän jälkeen ikäänkuin hiukan turvallisemmalta, tietäessäni jossakin täällä läheisyydessäni löytyvän kohtalotoverin.
Mutta löydöt jatkuvat.
Moniaan päivän kuluttua keksin Shpalernajan muurien sisällä toisenkin suomalaisen, vieläpä lähimmässä läheisyydessäni. Kävelemään mennessäni ja sieltä palatessani olen joka kerta kiinnittänyt huomioni parinkymmenen askeleen päässä perässäni seuraavaan naapuriini. Se on nuori, korkeintaan parinkymmenen ikäinen mies ja näyttää kaikessa olemuksessaan suomalaiselta. Aivan kuin ensi vuoden ylioppilas tai ylemmän luokan lyseolainen. Arveluani vahvistaa vielä huomio, että hänkin joka kerta tarkastelee minua ikäänkuin tunnustellen. Hän esiintyy reippaasti ja liikkuu aina pää pystyssä sekä hymy huulillaan kuin astelisi hän mitä rajattomimmassa vapaudessa.
Kunpa saisin tilaisuuden kysäistä, onko hän suomalainen!
Pian täyttääkin suopea kohtalo toivomukseni. Kuten ennen olen sanonut, nousevat portaat neljännestä viidenteen kerrokseen muurin sisätse.
Siinä seisoo aina vartia, milloin vangit kulkevat saunaan tai kävelypaikalle. Mutta eräänä päivänä kävelemästä palatessamme ei vartiaa näykään siinä kohti. Silloin ehättää naapurini ihan kintereilleni ja yhtäkkiä kuulen minä takanani kuiskauksen:
- Oletteko suomalainen?
- Kyllä, -- kuiskaan minä vastaan. -- Mistäs te olette?
Hän käsittää kysymykseni nähtävästikin hieman väärin, sillä hätäinen vastauksensa kuuluu:
- Saksan matkasta!
Vartia ilmestyy samassa näkyviin ja sananvaihtomme katkeaa siihen.
Mutta olemmehan todenneet toisemme kansalaisiksi sekä kohtalotovereiksi ja ilo sydämessä työnnymme koppeihimme. Kun vartia on poistunut oven takaa, kuulen heti seinän takaa naputusta. Tartun lyijykynään ja naputan vastatervehdyksen.
Ah, ollapa meillä nyt selvillä naputussysteemi! Muistan vuosia sitten lukeneeni erään venäläisen vallankumousmiehen kuvauksia vankilaelämästä ja siinä oli myöskin esitettynä järjestelmä, jonka mukaan vangit seinään naputtelemalla vaihtavat ajatuksiaan. Mikä vahinko, etten tullut sitä silloin mieleeni painaneeksi! Mutta saatoinko aavistaa, että itsekin vielä joutuisin samaa kokemaan.
Äh, kun pystyisimme ajatuksiamme vaihtamaan! Hän sanoi olevansa syytettynä Saksan matkasta. On kai siis ollut Saksassa. Mikä nautinto minulle olisikaan kysellä elämästä suomalaispataljoonassa, lukuisista tuttavista siellä, hänen kotimatkastaan ja lukemattomista muista seikoista!
Mutta eikö voisi keksiä jotakin uutta yksinkertaista naputusjärjestelmää? Maltahan! Jos a merkittäisiin yhdellä napautuksella, b kahdella, d kolmella ja niin edelleen läpi aakkosluettelon, niin eikö sillä tavoin jo saattaisi tulkita ajatuksiaan? Totta kai, vaikka hitaastihan se kävisi, koska esim. ä-äännettä merkitäkseen täytyisi napauttaa kappaleen kolmattakymmentä kertaa. Mutta mitämaks, onhan vankilassa aikaa ja ajan tappaminenhan täällä onkin kaikista tärkeintä.
Tuumasta toimeen siis. Alan ensiksi naputtaa nimeäni, mutta pitkälle en ehdi, kun naapuri keskeyttää minut vastanaputuksella. Kun hän vaikenee, alotan uudelleen, mutta samoin tuloksin: hän keskeyttää kärsimättömästi ja naputtaa itse jotakin. Ilmeisesti on hänelläkin joku järjestelmä, sillä hän naputtaa jaksottain, pitäen välissä aina pienen loman. Mutta minä en tajua siitä tämän taivaallista. Yhtä vähän kuin hänkään minun naputuksestani.
Pöytiemme ääressä ihan lähekkäin istuessamme olemme kuin kaksi vento vierasta muukalaista, joiden on mahdoton ymmärtää toistensa kieltä.
Tai, teosofien oppiin turvautuakseni, niinkuin kaksi henkiolentoa, jotka epätoivoisesti ponnistellen koettavat tehdä itseänsä ymmärretyiksi ruumiillisille olennoille.
Minun täytyy keinolla millä hyvänsä saattaa järjestelmäni hänen tietoonsa, päätän lopuksi. Pian onkin minulla keino valmiina. Kehitän paperossin varsipaperin auki, kirjotan siihen sekä nimeni että selityksen naputusjärjestelmästäni, käärin paperisuikaleen jälleen rullalle ja talletan sen takataskuuni, viskatakseni kävelyretkellä sopivan tilaisuuden sattuessa hänelle.
Jonkun päivän kuluttua onkin taas vartia poissa viidennen kerroksen porraskäänteestä ja kun naapuri ehättää kintereilleni, viskaan minä tuon viattomalta näyttävän paperossin pätkän hänen eteensä. En kuitenkaan ehdi panna merkille, huomaako hän korjata paperin, ja pamppailevin sydämin työnnyn koppiini.
Olin tiedonannossani m.m. kehottanut häntä minun järjestelmääni noudattaen naputtamaan aluksi oman nimensä. Jännittyneenä odotan hänen naputustaan, mutta seinän takaa ei kuulu risahdustakaan. Naputan itse aluksi, mutta saamatta minkäänlaista vastausta.
Ihme ja kumma!
Mutta hän ei kai huomannut tai muuten ehtinyt korjata kirjelappustani?
Silloin sen voivat vartiat korjata lattialta, näkevät siinä suomalaista kirjotusta ja -- minua tomppelia kun kirjoitin siihen nimenikin! Suoraa päätähän ne silloin osuvat minun kimppuuni!
Levotonna käyskelen edestakaisin lattialla ja odotan, mitä tuleman pitää.
Mutta mitä ihmettä se merkitsee, että naapurini ei tällä kertaa anna itsestään minkäänlaista elonmerkkiä! Naputan uudelleen, mutta yhä ilman tuloksia.
Silloin iskee mieleeni kamala epäluulo. Hän on ollut Saksassa. Ehkäpä se onkin juuri hän, joka tunnustaessaan kaiken on Mashkevitshille kertonut myöskin Juho K:sta ja minusta. Ilmiantajani istuu siis puolen metrin päässä itsestäni!
Naputan jälleen seinään ja kuuntelen. Ei hiiren hiiskausta vastaukseksi.
Ei epäilemistäkään: hän on nähnyt paperissa minun nimeni, hämmästynyt huomatessaan, että yksi hänen ilmiantojensa uhreista istuu hänen rinnallaan ja sen vuoksi ei hän kehtaa vastata naputuksiini.
Olen selvästi näkevinäni, kuinka hän tuolla seinän takana istuu masentuneena ja häpeissään. Mutta mitä, enkö kuullut itkua jostakin?
Herkistän korviani ja toden totta: selvästikin joku itkee jossakin. Ja kuka muu se olisi kuin hän, naapurini ja ilmiantajani. Se odottamaton huomio, että hänen ilmiantonsa uhri on joutunut istumaan hänen lähimpänä naapurinaan, on vaikuttanut häneen niin kohtalokkaasti ja valtavasti, että hän on purskahtanut itkemään.
Mieli mitä ristiriitaisinten ajatusten meuromana kävelen minä vinhaa vauhtia edestakaisin ja pysähdyn aina väliin kuuntelemaan... -- -- --
Seuraavana aamuna ylös noustessamme naputtaa hän jälleen tavallisen aamutervehdyksen.
- Kas, kas, hän tekeytyy viattomaksi!
Kävelemään mennessämme tähtään minä häneen läpitunkevan, epäluulolla kyllästetyn katseen. Mutta hän astuu pää pystyssä, kuten tavallista, ja nyökkää minulle hymysuin tervehdykseksi. Häpeästä, arkailusta ja omantunnontuskista ei hänen kasvoillaan näy jälkeäkään.
- Mikä paatunut kanalja ja teeskentelijä! Mutta hänen esiintymisensä
rehti varmuus ja nuorekas reippaus saa minut epäilemään omia epäluulojani. Ehkä hän onkin vallan viaton mies ja jostain pätevästä syystä oli eilen vastaamatta naputuksiini.
Ah, ettemme voi keskustella!
Seuraavana päivänä on hän jälleen vastaamatta naputuksiini ja kävelemään mennessäni en häntä enää näe. Hänen koppinsa pysyy päivästä toiseen autiona ja kun sieltä jälleen alkaa kuulua liikehtimistä, totean minä kävelemään mennessä, että olen saanut uuden naapurin, keski-ikäisen mustapartaisen venäläisen.
Nuori suomalainen on kokonaan häipynyt näköpiiristäni -- kunnes kuukausien perästä, vasta keskitalvella tapaan hänet lutherilaisessa jumalanpalveluksessa, jolloin hän iloisena tulee minua tervehtimään ja kertoo, että hän silloin tuttavuutemme alussa äkkiä sairastui ja siirrettiin Krestyn vankilan sairaalaan, mistä palattuaan hänet sijotettiin uuteen koppiin, etäälle minusta.
Hän oli jo silloin osannut venäläisen naputusjärjestelmän sekä koettanut sitä minullekin välittää: hän oli kirjottanut kaavan paperossikotelon kanteen ja koettanut kerran kylpemästä palattuaan työntää sitä oven alatse minun koppiini, vaikka onnistumatta.
Hän oli pohjoissavolainen nuorukainen, ollut matkalla Saksaan, mutta vangittu muutamain muiden keralla menomatkalla. Tällöin varsinaisesti tutustuessamme olin jo kauan ollut selvillä ilmiantajastani ja tähän ensimäiseen kunnon naapuriini kohdistuneet epäluulot sain panna niiden päähänpistojen tiliin, joiden heräämiseen vankikopin ilmanala on niin ihmeen edullinen. -- -- --
Pitkiksi aikoja supistuvat suomalaislöytöni näihin kahteen mieheen.
Elän sellissäni mitä täydellisimmin ulkomaailmasta eristettynä, luullen meitä suomalaisia Shpalernajan muurien sisällä löytyvän ainoastaan kolme miestä.
Oikeata munkkikammioelämää!
Päiväjärjestykseni on vakiintunut seuraavaksi: kello kuudelta ylös noustua pesen koko yläruumiini ja teen sen jälkeen tavalliset voimisteluliikkeeni. Vuoteen koottuani ja nostettuani seinälle lakaisen lattian, minkä jälkeen heti seuraa aamuteen juonti, mikä samalla käy myöskin aamiaisesta. Sen päälle sytytän päivän ensimäisen paperossin -- poltan niitä säännöllisesti kaksitoista kappaletta päivässä -- sekä otan esille Trastin kielioppaan, josta isken päähäni vissin määrän sanoja ja lauseparsia, kuulustellen samalla itseltäni eilispäivän "läksyn".
Sitten otan esille "Bragelonnen varakreivin", jonka lehtien reunat ja yleensä kaikki tyhjät tilat olen varannut käsikirjotuspaperiksi, koska osastonvartian sanojen mukaan en kerta saa muuta paperia siihen tarkotukseen.
Oulun lääninvankilassa alotin Suomen itsenäisyysaatteelle rakentuvan historiallisen näytelmän, jonka aiheen jo vuosia sitten olen tarkkaan tutkinut. Sitä ryhdyn nyt jatkamaan, säe säkeen jälkeen syntyy romaanin reunoihin, minä unhotan olotilani ja ympäristöni sekä tunnen todellista luomisriemua. Kun istuminen epämukavalla rautalevyllä alkaa vaivata, sytytän paperossin ja nousen kävelemään.
Noin kävellessäni ja ajatusten harhaillessa omia teitään tapahtuu tavallisesti, että sisäisen näköni eteen ilmestyy yhtäkkiä af Enehjelm kelmeine kasvoineen ja häijysti tuijottavine silmineen, joiden alustat ovat painuneet ja kuolleella verellä. Minut valtaa kiihtymys ja ankara sydämenlyönti, tasainen kävelytahtini muuttuu epätasaisesti harppailevaksi ja käteni tekee huomaamattani huitovia liikkeitä... Ja kun vihdoin saan karkotetuksi mielestäni Enehjelmin, marssivat eteeni tyhmine naamoineen ne hänen kätyrinsä, suomalaiset poliisimiehet, jotka olivat minua vangitsemassa ja vainukoiran uskollisuudella pyydystivät saalista venäläiselle santarmille.
Koetan päästä näistä ikävistä ja kiihdyttävistä kohtauksista, mutta säännöllisesti joka päivä palautuvat ne takaisin ja saavat minut lopulta epäilemään siinä piilevän jotakin taudinomaista.
Kirjottamalla ja edestakaisin kävelemällä kuluu päivä loppuun. Milloin väsymys tavallista herpaisevampana valtaa, silloin laittaudun noiden pöytänä ja penkkinä palvelevien rautalevyjen varaan niin mukavasti kuin se suinkin käy, nojaan pään käsiin ja koetan nukahtaa.
Kohta iltateen jälkeen, siinä seitsemän paikkeilla, laittaun vuoteeseen ja otan kirjan käsille. Luen vain pienin annoksin, saadakseni nuo pari romaania kestämään mahdollisimman kauan. Päivällä en niihin lainkaan kajoa ja lukemisen keskeytän aina jännittävimmälle kohdalle, mikä tekee seuraavan illan odottamisen mieluisaksi.
Tietenkään ei parin kirjan lukeminen säästellen käyttäenkään riitä kovin kauaksi. Kun ne ovat auttamattomasti lopussa, tuntuu elämä entistäkin harmaammalta ja autiommalta. Pitkät iltahetket täytyy nyt kokonaan täyttää omilla mielikuvillaan. Ja käyhän se sekin.
Mutta eipä kestä kauan kun saan jälleen lukemistakin. Eräänä päivänä tuo vartia koppiini kolme kirjaa. Käy selville, että vankilassa on kirjastokin, josta joka maanantai lainataan vangeille kaksi tai kolme kirjaa.
Mainiota! Kunpa nyt osaisin jotenkutenkaan venäjää.
Alan tarkastella kirjoja. Kaksi niistä on suurikokoista. Ne ovat erään arvokkaan aikakauskirjan sidottuja vuosikertoja. Kolmas, sinisiin pahvikansiin sidottu, on pienempi ja litteä. Kun avaan sen nimilehden, olen ällistyksestä miltei huudahtaa. Lehden yläreunassa seisoo selvin länsimaisin kirjaimin: Maiju Lassila, sekä sen alla: Pekka Puavalj.
Heureka! Shpalernajan kirjastossa on siis suomalaistakin kirjallisuutta, vieläpä aivan uusinta lajia.
Kirjaa selaillessani tunnustan itselleni, etten ole lukemalla lähimainkaan jaksanut seurata tämän hermafrodiittisen ammattiveljeni kintereillä, hänen kirjottamalla kartuttaessaan suomalaista kirjallisuutta. Viimeinen saavutukseni oli "Pojat asialla" ... vai oliko se ehkä "Nuori mylläri", mutta mikä kirjatulva olleekaan niiden ja "Pekka Puavaljin" välillä! Korvatakseni edes hiukan laiminlyöntiäni alan nyt sitä perusteellisemmin lukea tätä niin omituisissa oloissa ja niin odottamatta käsiini joutunutta kirjaa.
Ja totisesti, nautinpa kelpo tavalla siitä klassillisesta tavasta, millä hän kuvailee noita elämän peruskysymyksistä jaarittelevia savolaisia, joiden ikenissä riippuu piipun nysä ja aivoissa pötköttää laiska ajatuksen katkelma...
Mutta kirja herättää mielenkiintoani muullakin kuin pelkällä sisällöllään. Muutamia lehtiä edettyäni huomaan eräällä sivulla pieniä pisteitä, joita jollakin terävällä kärellä on painettu sinne tänne erinäisten kirjainten alle. Kokoan nuo täten merkityt kirjaimet sanoiksi ja saan lauseen: "Meitä suomalaisia on täällä ainakin parikymmentä miestä." Hiukan etempänä ilmottaa eräs, mainiten aluksi nimensä, olevansa Härmän pohjalainen sekä tulleensa vangituksi valtiollisista syistä.
Mielikuvitukseni riehahtaa liikkeelle. Täällä olisi siis niinkin suuri joukko suomalaisia ja minä kun olen luullut niiden supistuvan kolmeen!
Ketähän ne voinevatkaan olla? Ties kuinka monta tuttua niiden joukosta löytyisi. Koetan arvailla ja käyn mies mieheltä läpi tuttavapiirini...
Mutta eräänä päivänä saan toiseltakin taholta vahvistuksen ilmotukseen, että täällä on melkonen joukko suomalaisia. Sen antaa vankilan parturi, joka -- itsekin vanki --, kerran viikossa parturituvaksi järjestetyssä kopissa vartian läsnäollessa ajaa niiden vankien parrat, jotka haluavat siihen tarkotukseen uhrata kymmenen kopeekkaa kerralta. Kun minut vartia ensi kerran -- partani on silloin jo kasvanut kiusallisen pitkäksi -- saattaa parturiin ja minä istahdan tuoliin, hämmästyttää parturi, nuori venäläinen, minut seuraavilla suomeksi lausumillaan sanoilla:
- Parta pois?
- Ah, osaatteko suomea? -- kysyn ilahtuneena.
Mutta ei, sen enempää hän ei juuri osaa ja senkin vähän on hän oppinut ollessaan parturina Suomen asemalla, ja sitten:
- Sdjes mnogo finnof -- täällä on paljon suomalaisia, ja niiltä hän on
tietysti aina jonkun sanan oppinut.
Tekisi mieleni udella, muistaako hän noiden suomalaisten nimiä, mutta vartian läsnäolo estää minut siitä.
Sitä uteliaammin alan tästä lähin kävelemässä tai perjantaisin kylpemässä käydessäni pälyillä ympärilleni, keksiäkseni kohtaamieni vankien joukossa suomalaisia. Väliin luulenkin huomaavani selvästi suomalaisia kasvon tyyppejä, mutta ne ovat minulle ennestään tuntemattomia ja sananvaihtoon ei ole pienintäkään tilaisuutta.
Riekkiäkään en seuraavilla kylpykerroilla näe enää edes vilahdukselta.
Niiden seitsemäntoista joukossa, jotka ovat kanssani yhtaikaa kävelemässä, en huomaa yhtään suomalaiselta näyttävää, kun kerran, ollessani sisäänkäytävän vieressä karsinassa, saan kehäaidan läpi tilaisuuden heitä tarkastella, heidän yksitellen poistuessaan kävelypaikalta. Ne ovat kaikki selvästikin venäläisiä, useimmat herrasmiehiä eri ikäluokista, toisilla tshinovnikan univormu päällään.
Hyvin usein näen ulos tullessani tuossa edellä mainitussa karsinassa vanhan, kankealiikkeisen ja tursistuneen herran, jolla kesäkuumallakin on jaloissaan vuoratut päällyskengät ja jonka silmänalustat ovat pussistuneet. Äreänä kuin bulldoggi liikkuu hän häkissään ja näyttää olevan valmis räjähtämään mitä kiukkuisimpiin solvauksiin, jos joku uskaltaisi liiaksi häntä lähennellä. Mikähän bojari sekin lie? Ties, vaikka itse sotaministeri Suhomlinof, jonka tiedän parastaikaa petoksiensa takia istuvan telkien takana. Suhomlinoviksi alankin sitten itsekseni nimittää tuota maailman menoon nähtävästikin syvästi myrtynyttä kohtalotoveriani.
Kävelykarsinain seinämissä, vaikeammin huomattavissa kohdissa, huomaan toisinaan kaikenlaisia pieniä tiedonantoja, esim. "Privjet anarchistami
- terveisiä anarkisteille", y.m. sekä alla milloin koko nimi, milloin
vain alkukirjaimet ynnä kopin numero. Suomalaisia tiedonantoja tai nimiä en alkuaikoina keksi yhtään.
Eräänä päivänä huomaan, että kävelykarsinaani putoaa ilmasta jotakin.
Etsin katseillani ja keksin maassa limpun sydämestä puristetun pienen pallon. Sen kylestä pistää näkyviin pieni, rullalle käännetty paperi.
Arvaan että se on viskattu jonkin kopin ikkunasta. Tulen täyteen mitä kiihkeintä uteliaisuutta. Kiertelen sitä kuin kissa kuumaa puuroa ja kun vartiain silmä välttyy, sieppaan paperin kouraani. Kurkistan siihen hätäisesti ja tunnen pettymystä, nähdessäni siinä venäläistä kirjoitusta. Eräs anarkisti siinä ilmoittaa nimensä ja koppinumeronsa sekä lausuit terveisiä aatetovereilleen.
Mitäpä jos olisi minunkin kirjottaa jonnekin nimeni sekä terveiseni toisille suomalaisille? Vai olisiko mukavampi kirjottaa paperilapulle kopissani, sekä jättää se sitten tänne? Mutta itsesäilytysvaisto pidättää minua siitä, sillä arvaan kävelykarsinain olevan tarkan valvonnan alaisia. Siitä saankin pian tuntuvan esimerkin.
Muutamana iltana, kun olen jo makuulla, astuu koppiini osastonvartia, matkassaan upseeripukuinen päällikönapulainen, pitkäkoipinen laiheliini, jolla on kourassaan muutamia lappuja harmaata paperia.
Komennettuaan minut ylös, jolloin yöpaidassani saan seisoa smirnaassa tuon koipeliinin edessä, näyttää hän minulle noita lappuja, joissa huomaan suomalaista kirjotusta, sekä murahtaa jotakin.
- Oot shie kävelyss' kiruttanut? -- tulkitsee osastonvartia, josta
aluksi ymmärrän yhtä vähän kuin pomoshnikankin murinasta.
Tihrusilmänsä tuimassa vireessä tinkaa äijä, olenko minä "kiruttanut", kunnes asia yhtäkkiä selviää minulle: tahtovat tietää, olenko minä jättänyt kävelypaikalle nuo kirjelappuset. Ehätän lujasti ilmottamaan että: ei! Pomoshniekka tempaa hyllyltä "listokin", jossa oli merkittynä nimeni ynnä vangitsemistani koskevia seikkoja. Verrattuaan nimeäni paperilapuissa oleviin huomaa hän minut viattomaksi, minkä jälkeen he ääneti poistuvat -- arvatenkin mennäkseen jonkun toisen suomalaisen koppiin, sieltä kolmanteen, kunnes mahdollisesti keksivät sen poloisen, joka on ollut kyllin varomaton turvautuakseen tällaiseen kirjevaihtoon.
On omituista, kuinka siellä kävelypaikalla mielikuvitus ponnahtaa lentoon. Kaihoisana kääntyy vangin katse taivasta kohti, josta oikeastaan vain ahdas kaistale näkyy tänne umpinaisen ja pölyisen pihan pohjalle. Vaaleat kesäiset pilvenhattarat, jotka niin keveinä ja huolettomina ilman päämäärää kuin huvimatkalaiset purjehtivat horisontin yli, tempaavat mielikuvituksen mukaansa tuonne rajattoman vapauden maille. Linnut, jotka nopeassa lennossaan leikkaavat horisonttia, herättävät kateutta ja saavat vapautensa menettäneen tuntemaan elämänsä kaksinverroin painavalta.
Ah, kun saisikin vaihtaa osia noiden siivekkäiden matkalaisten kanssa!
Tai kun olisi huostassani taikasana, jolla silmänräpäyksessä voisi muuttaa itsensä linnuksi! Jospa nyt esimerkiksi venäläinen sana "rebjonok" saisi huulillani yhtäkkiä sellaisen voiman.
No, lausunpa siis: rebjonok! ja samassa tapahtuu muutos: kutistun silmänräpäyksessä oman nyrkkini kokoiseksi, jalat hoikkenevat lyijykynääkin ohuemmiksi ja käteni laajenevat keveiksi, ilmaviksi siiviksi, samalla kun silmäni saavat penikulmien päähän kantavan näkövoiman. Tuskin ovat vartiat äkänneet, mitä karsinassani on tapahtunut, kun minä kirkkain lirityksin, johon suljen kaiken vahingoniloni ja vapauden riemuni, livahdan ylös räystäälle. Sieltä katselen hetken sitä paniikkia, mikä pihalla syntyy, kun yksi vangeista huomataan kadonneeksi.
Sitten tempaa yläilma minut puoleensa. Neva kiiluu allani kuin hopeanauha ja tuhansien kirkkojen katot kimaltelevat kuin kultaiset pisteet. Saatuani yleissilmäyksen Pietarista suuntaan matkani pohjoiseen. Vasemmallani päilyy Suomenlahden pinta, oikealla Laatokan vedet ja tummana kaistaleena niiden välissä Viipurin kannas havumetsineen, kunnaineen ja pienine järvineen. Tuolta edestäpäin kohoaa näkyviin vanha Torkkelin linna, jääden jo seuraavassa hetkessä taakseni, samalla kuin Saimaan monisokkeloinen vesistö levittäytyy alleni...
Yhä vain eteenpäin kuulaassa, äänettömässä avaruudessa.
Mahtavana peililasina kimalteleva järvenselkä toisensa jälkeen siirtyy näköpiirini läpi. Kuopiokin Kallavesineen ja Puijoineen on jo jälellä, allani ovat Suomenselän tummat havumetsiköt ja niiden takaa aukenevat kotiseutuni laajat tasangot. Vielä muutama siivenveto ja jo keksii silmäni tuolla lakeuden keskellä pienen taitekattoisen asumuksen.
Laajoja kaarteita tehden laskeudun alas ja istahdan aitan harjalle.
Siinä edessäni istuu vaimoni keinulaudalla ja lapset leikkivät nurmikolla. Mutta annahan olla, kun he menevät sisälle, livahdan minäkin sinne avonaisesta akkunasta ... "rebjonok!" ja siinähän seison omassa persoonassani sanattomiksi ällistyneiden omaisteni keskellä...
Tuskin olen tämän ilmaseikkailun saanut onnellisesti loppuun suoritetuksi, kun mielikuvitukseni ryhtyy vastustamattomalla voimalla panemaan toimeen toista samanlaista.
Tällä kertaa saa vanha ruskea kevätpalttooni, joka riippuu siellä ylhäällä koppini seinällä, sellaisen taikaominaisuuden, että joka pukee sen päälleen ja lausuu "rebjonok!", muuttuu samassa näkymättömäksi. No, panen sen oitis kävelyltä palattuani toimeen. Sullon palttoon poveen kaiken mitä minulla on arvokasta kopissani. Sitten: rebjonok! ja minua ei näe kukaan. Täynnä jännitystä jään odottamaan, kunnes vartia tirkistää ovilasista sisään. Hänen silmänsä muljahtelee hätäisesti, kun hän suuntaa sen koppini jokaiseen loukkoon. Seuraavassa hetkessä ratisee lukko, ovi työntyy auki ja kauhistunut vartia syöksyy sisään.
Hän penkoo vuoteen, kurkistaa W.C:hen, tarkastaa akkunan, mutta vangista ei näy jälkeäkään. Juoksujalkaa, kasvoillaan epätoivon ilme, rientää hän osastonvartian luo. Sillä aikaa siirryn minä, povi pullollaan tavaroita, kaikessa rauhassa käytävään, pysähtyen sinne hetkeksi havaintoja tekemään. Seuraa yleinen häivytys, paikalle rientää joka suunnalta vartioita, päällikön apulaisia ja lopuksi itse päällikkö. Jälleen nuuskitaan joka soppi minun kopissani, ihmetellään, kiroillaan, hosutaan... Jei bohu, sitä elämää! Minä nauran katketakseni ja lähden sitten hiljalleen painumaan ulos.
Mutta kun vastaani rientää yhä uusia vartioita, niin enpä malta olla lyömättä heiltä jokaiselta lakkia päästä ja siitäkös paisuu meteli ja sekaannus kaksinkertaiseksi.
Pääsenpä sitten vihdoinkin ulos vankilan sokkelokäytävistä ja alan Liteinin katua pitkin kaikessa rauhassa painautua Suomen asemaa kohti.
Mutta kun vastaani tulee yhtenään sotilashenkilöitä, santarmeita ja kenraaleja, valtaa minut äskeinen kiusaus ja minä huitasen jokaiselta lakin katuun. Sitä huutoa, kiroilua ja naurunrähäkkää, mikä siitä nousee pitkin katua!... Asemalla etsin Suomeen lähtevän junan, kiipeän ensi luokan vaunuun ja asetun mukavasti hyllyvälle vieterisohvalle.
Sattuupa siihen sitte vastapäätäni istumaan itse santarmikenraali Eremin. Kun hän junan liikkeelle lähtiessä levittää eteensä Novoje Vremjan, sytytän minä paperossin ja puhallan joka savun hänelle vasten silmiä. Äijä murisee ja elehtii, kunnes hermostuneena viskaa sanomalehden kädestään ja pakenee toiseen osastoon...
Sitten vaellan minä eteenpäin halki Suomen, pannen toimeen rajattoman määrän hassunkurisia kepposia, kunnes vihdoin päädyn kotiin ja tuon taikasanani voimalla ilmestyn tyhjän keskeltä omaisteni eteen.
Olen niin täydestä sielustani mukana tällä matkalla, että unohdan kokonaan ympäristöni, hymyilen onnellisena ja teen asianhaarain vaatimia eleitä. Vasta kotiin päästyä havahdun siihen, että joukko hymyileviä naamoja vartialavalta on suunnannut katseensa minuun.
Mielikuvani haihtuvat siinä tuokiossa ja harmistuneena alan minä vinhasti astella pitkin kävelykarsinan kovaksi tallattua sorapohjaa.
Kun vartiain katseet ovat jättäneet minut rauhaan, istahdan penkille ja alan vuorostani tarkastella heitä. Niitä on puolikymmentä miestä, jotka peräkkäin astuen kuin hanhet kiertävät tuota pyöreätä, rintasuojalla ja katolla varustettua lavaa. Yksi niistä, pitkäkasvoinen ja kalvakka nuori mies, näyttää tutulta, ainakin profilissa nähtynä. Kestää kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin muistan, että olen nähnyt tuon saman profilin pikku poikasena Kyläkirjaston Kuvalehdessä. Siinä oli kuvattuna muutamia siperialaisia lakkeja ja kunkin lakin sisällä oli pää. Yksi niistä päistä oli juuri hänen näköisensä.
Se on suunnattoman uninen mies -- ehkä jonkun maaorjan jälkeläinen Oblomofkan tilalta. En huomaa hänen juuri koskaan juttelevan toisten kanssa ja aina kun vartiat kävelyajan lopulla istahtavat jakkaroilleen eri puolilla lavaa, painaa hän silmänsä kiinni ja nukahtaa. Kun syntyy jotakin kolinaa, avaa hän ne jälleen, haukottelee, tuijottaa eteensä kuin näkisi tämän arkisen ympäristönsä ensi kertaa. Muutaman viikon kuluttua häviää hän sitten ainiaaksi näkyvistäni. Ehkä on ottanut virkaeron, saadakseen perusteellisesti ja häiriintymättä nukkua.
Noista kävelyvartioista ansaitsee kuitenkin ennen muita tulla mainituksi kaksi varsin kunnianarvoista vaaria. Ne ovat aina paikallaan tuossa hiljalleen kiertävässä kehässä niin kauniilla kuin pahallakin säällä, niin pyhänä kuin arkenakin. Ei edes joulupäivän vaisu aurinko näe heidän paikkaansa tyhjänä. Kello seitsemästä aamulla kuuteen illalla ovat he joka ikinen päivä toimessaan kävelypaikalla. Totisesti ovat he kaksi malliksi kelpaavaa rattaanhammasta tsaarillisen despotian monimutkaisessa koneistossa.
He ovat vähintäänkin kuuskymmenvuotiaita molemmat. Toinen on venäläiseksi harvinaisen ryhdikäs ukko, jolla on jääharmaa tuuhea parta. Olen alkanut häntä itsekseni nimittää Makarohviksi. Hän on hellittämättömän valpas toimessaan ja pikkumainen muotojen noudattaja.
Ohuella ja äkäisellä äänellä murahtaa hän kohta huomautuksen, jos huomaa vangin tulevan kävelemään takki avoinna tai muutoin pienimmälläkään tavalla poikkeavan vankilan usein naurettavan pikkumaisista ja toisinaan suorastaan käsittämättömistä säännöistä.
Hänen äänensävystään ja puhetavastaan kuvastuu jo koko hänen luonteensa. Varmastikin olisi hänestä muodostunut alaisilleen oikea byrokraattinen kiusanhenki, jos hän vanginvartiatoimen sijasta olisi joutunut esim. virastonpäällikkönä tsaaria palvelemaan. Kenraalina olisi hän tunnontarkka järjestyksen pitäjä ja tiukka sotilasten harjottaja, mutta taisteluiden johtajana joutuisi hän aina tappiolle, sillä vähäpätöisiin muotoseikkoihin yhtämenoa takertuen olisi hän kykenemätön katsomaan asioita suurin piirtein.
Toinen vanhus on oikea venäläinen orjasielu kumarine harteineen ja laihoine, pakkasen puremine kasvoineen. Hänellä on aina yllään ikivanha, nukkavieru sinelli ja käytöksessään on hän itse siivous. Hän kävellä lyyhää keppiin nojaten ja kupeella raahautuu kantimessaan pitkä sapeli. "Vetää palveluksen nauhaa" kuuluu sananmukaisesti käännettynä eräs sanontatapa venäjänkielessä. Se tuntuu minusta niin mainiosti soveltuvan tuohon kunnon starikkiin ja joka kerta muistuu se mieleeni, kun kävelemään tullessani luon katseeni lavalle ja näen hänen etukumarassa, kasvoillaan resignoitu ilme, lyyhäävän eteenpäin ja kepillään kolkkivan lavan permantoon.
Tuntuu kuin tuohon olan yli kiertävään sapelin remmiin olisi kiinnitetty joku näkymätön taakka, jota hän aamusta iltaan hyödyttömästi raahaa ympäri lavaa...
Tuo lavalla liikehtivä vartiakehä on kuin jonkun näkymättömän akselin ympäri kieppuva ratas, joka pyörii yhteistoiminnassa lukemattomien muiden ratasten kanssa venäläisen byrokratian suunnattomassa koneistossa. Ja nuo kaksi sitkeätä ukkoa ovat kaksi lohkeamatonta hammasta tuossa aamusta iltaan, viikosta viikkoon ja vuodesta vuoteen pyörivässä rattaassa.
Tätä kirjottaessani on Shpalernajan vankila puolittain raunioina ja autiolla kävelypaikalla on kekäleitä ja tuhkaa. Mitä tehnevät tälläkin hetkellä nuo kaksi ukkoa? Varmaankin kävelevät ympäri ahtaan asuntonsa permantoa. En voi kuvitella heitä muuten kuin ympyrää kiertävinä. Sitä he ovat tehneet vuosikymmenet ja sen on täytynyt painua heillä niin veriin, että he eivät tule enää ilman sitä toimeen. Ja kun he kerran kuolevat, asettuvat heidän henkensä Shpalernajan autiolle pihalle ja uskollisina tsaarivaltaisille ihanteilleen kiertävät ikuista kehäänsä...
VI
NÄLKÄÄ, LIKAA, RUSSAKOITA...
On lauantaipäivä ja mieleeni kohoaa aito maalainen lauantai-idylli savuavine saunoineen. Päästäkseni sen synnyttämästä apeamielisyydestä suuntaan huomioni muualle ja alan siivota koppiani.
Ensin kostutetulla rievulla tomut pöydältä, hyllyltä, akkunankynnykseltä ja seiniltä niin korkealle kuin ulotun. Sitten tulee lattian vuoro. Mutta riepuni on liian pieni lattian luutuamiseksi. No, koetanpa siis tulla toimeen niiniluudalla. Kostutan sen siis hyväksi kranan alla ja pirskutan lisäksi vettä ympäri lattian. Sitten rupean hankaamaan.
Mutta sitä tehdessäni teen piankin odottamattoman havainnon. Lattialla on likaa kerroksittain. Kosteus on möyhentänyt sen, niin että se muodostaa luokoja luudan eteen, lähtemättä silti irti lattiasta.
Minun täytyy keskeyttää työni, sillä pehmoisella niiniluudalla tässä ei valkene mitään. Pitäisi olla vähintäänkin tasakärkinen rautalapio, jolla kaapisi lian irti, sekä sitten muutamia ämpärillisiä kuumaa vettä ynnä puolikymmentä litraa lysoolia. Mutta mistäs otti ne hyvyydet.
Eihän toki Venäjällä ryhdytä sellaisiin ponnistuksiin niin vähäpätöisen asian kuin puhtauden takia. Riittäähän ihmisille toki limppukin!
Suursiivouksen yritykselläni olen saanut vain sen aikaan, että möyhentynyt lika askelteni alla litisee kuin savista kylän tietä kävellessä sekä juuttuu paksuina tieroina kengänkorkoihin. Uh, kuinka se inhottaa ja suututtaa!
Kopissa ei ole nähtävästikään ikipäivinä suoritettu suursiivousta. Ei edes tarkastusten edellä. Tarkastaja kiinnittää tietysti huomionsa vain siihen, ovatko salvat ja ristikot kunnossa ja vangin tallella pysyminen taattu. Toisaalta on kyllä hiukan uudenaikaisuuttakin päässyt pujahtamaan vankilan muurien sisälle, sillä onhan täällä lainakirjasto.
Mutta puhtaus, sehän ei kuulu venäläisen elämän sisältöön.
On kuvaavaa, että rangaistusvangit hankaavat jalkaan kiinnitetyillä rasuilla joka aamu käytävän lattian, mutta kopeista, jotka ovat tärkein osa vankilaa, niissä kun elää ihmisiä ympäri vuorokauden, ei piitata siinä suhteessa mitään. Mutta niiden seinät ja lattiat eivät ole niin näkösällä kuin käytävän. Niinhän sivistyneenä esiintyvällä venäläiselläkin saattaa kiiltävän ja parfymeeratun pinnan alta löytyä likaiset alusvaatteet. Kuinka usein sen saakaan todeta, että europpalaisuus ei ole venäläiseen elämään päässyt pintaa syvemmälle tunkeutumaan.
Kun sanon, ettei kopissani ole ikinä suoritettu suursiivousta, teen siinä hiukan vääryyttä. Täällä on kuin onkin joskus aikojen aamuna suoritettu sellainen. Nähtävästi on lattialle holvattu ämpärittäin vettä ja sitten hartiavoimin hangattu luutatyngällä, sillä lokaa on räiskynyt seinille lähes metrin korkeudelta. Sitä ei ole viitsitty viruttaa pois, vaan se on saanut kuivaa siihen paikoilleen, nähtävästikin merkiksi ja lohdutukseksi jälkeen tulevaisille, että on tätä sentään joskus siivottu.
Näin ollen on viisain menettely antaa lian ja pölyn uusina kerroksina kaikessa rauhassa painua lattiaan sekä koettaa pysytellä tietämättömänä koko asiaan nähden. Niinhän nähtävästi tekevät vartiat ja päällystökin, jos he yleensä lainkaan siitä asiasta piittaavat. Istun siis pöydän ääressä ja odotellen lattian kuivumista muistelen koppiani Oulun lääninvankilassa kuin kadotettua paratiisia. Sinne tuli kahdesti viikossa rangaistusvanki, mukanaan harja, ämpäri kuumaa vettä sekä lysoolia, pyyhkien ja hangaten huonekalut ja lattian, niin ettei pölyhiukkasta näkynyt missään. -- -- --
Russakka!
Sen tuntosarvet pistävät eräänä päivänä näkyviin oven raosta.
Todettuaan että kopissa on asukas, palaa se takaisin, arvatenkin jättämään kertomusta sille joukkokunnalle, jonka etulähettinä ja vakoilijana se on lähtenyt liikkeelle. Asukkaalla varustettu koppi tietää, että siellä on myöskin limppua, sokeria ja kaikenlaisia ruuantähteitä ja että sinne kannattaa siis perustaa siirtokunta. Eikä aikaakaan, kun seinälle hyllyn lähettyville ilmestyy ruskeakaapuinen sarviniekka. Pyydystäessäni sitä parhaillaan kiinni näen toisen vilahtavan pöydällä, missä se vikkelästi kätkeytyy astiain suojaan.
Niitä on siis jo ilmestynyt koppiini useampia, ties mitä teitä kulkeneina.
Vuorokauden kuluttua ne ovat jo kuin kotonaan. Niitä vilisee kaikilla seinillä, enimmän kuitenkin hyllyn ja pöydän tienoilla.
Minulle tuottaa aluksi huvia seurailla tuollaisen pitkämekkoisen lurjuksen retkeilyä seinällä, kuinka se herkkiä tuntosarviaan liikutellen kulkee päämääräänsä, jossa tavallisesti on joko leivänmurene tai muuta syötäväksi kelpaavaa.
Kaikki ensiksi tulleet ovat noita tavallisia punaisen ruskeita, jommoisia venäläisten maahan tuomina silloin tällöin Suomessakin tapaa.
Mutta eräänä päivänä ällistyn kelpolailla, keksiessäni seinällä pöydän yläpuolella ihan lumivalkoisen russakan. Aluksi päättelen, että se on tämän kunnianarvoisan siirtokunnan ikäpresidentti, mutta pian saan aihetta otaksua, että valkoiset russakat muodostavat oman erikoisen rotunsa. Niitä ilmestyy kammiooni useampia ja eräänä päivänä tapaan sellaisen, tietysti hengetönnä, soppa-annoksestani.
Seuraava keksintöni on pikimusta, luteen kokoinen ja tavattoman vikkelä russakkalaji, jota on hyvin työläs saada kiinni. Ja sitten: kaikenlaisia värivivahduksia lumivalkoisen ja pikimustan välillä.
Samoin eri suuruuksia pienestä pikimustasta lähtien suuriin, hitaasti liikehtiviin ja limaisiin hirviöihin saakka.
Ne lisääntyvät, etupäässä kai sisäänmuuttojen kautta, tavattoman nopeasti ja muuttuvat suoranaiseksi maanvaivaksi, sillä ruokia ja ruoka-astioita on niiltä miltei mahdoton suojata. Niiden tutkiminen ja lajittelu ei tuota minulle enää mitään mielenkiintoa, minkä vuoksi julistan niille säälimättömän sodan. Kun kaljuseinäisessä kopissa ei ole minkäänlaisia rakoja, mihin ne voisivat piilottua, pääsen minä verrattain pian aseman herraksi. Loput pakenevat kauhuissaan ovenrakojen ja ilma-aukkojen kautta.
Mutta ei ole mikään mieluinen asia ottaa hengiltä tuollainen suuremman lajin ruskeamekko. Kun viskaa sellaista otusta tulitikkulaatikolla, räiskähtää sieltä kylmä lima vasten silmiä, ellet arvaa asettua tarpeeksi pitkän välimatkan päähän.
Tällaista yleistä russakkajahtia seuraa parin tai kolmen päivän rauha.
Mutta sitten alkavat oven raossa viplotella uusien vakoilijain tuntosarvet ja pian vilisee niitä jälleen kaikilla seinillä. Alakerran käytävässä olevat valtaiset jauhosäkkipinot tarjoavat niille mukavia sekä ruoka- että piilopaikkoja ja sieltäkäsin lähettelevät ne siirtokuntia ympäri vankilaa. Taistelu niitä vastaan pysyvän rauhan saavuttamiseksi on aivan toivotonta.
Toisinaan syvennyn tuollaisen ruskeakauhtanaisen otuksen liikkeitä seuraillessani miettimään, mikä russakan ja venäläisen sitoo niin kiinteästi toisiinsa. Kun teekeittiönkin sanotaan olevan kiinalaista alkuperää, (toisinnon mukaan taas ainoa kone, jonka venäläinen on keksinyt), jääpi jälelle ainoastaan russakka, joka on puhtaasti venäläinen ilmiö. Se viihtyy niin mainiosti venäläisen läheisyydessä ja seuraa häntä uskollisesti kaikkialle. Jos uudenaikaiseen helsinkiläiseen kivitaloon ilmestyy russakka, on se varma meikki siitä, että samassa talossa asuu venäläinen perhe.
Tai päinvastoin, jos suomalaiseen kaupunkitaloon asettuu venäläinen perhe, olkoon kuinka hienoa herrasväkeä tahansa, ilmestyy kohta näyttämölle myöskin russakka.
Kuinka se muuan juttu nyt olikaan? Eräällä helsinkiläisellä herrasväellä oli kutsut. Vierasten istuessa illallispöydässä ilmestyi siihen kaikkein nähtäville russakka. Skandaali olisi ollut valmis, ellei talon isäntä olisi pelastanut piinallista tilannetta rauhallisesti ilmaisemalla, että samassa porraskäytävässä asuu venäläinen herrasväki.
Täytyyhän näin ollen russakalla ja venäläisellä olla joku kiinteä psykologinen yhteys. Ja eikö tuossa pehmoisessa laumaoliossa, joka tunkee kaikkialle ja miltei huomaamatta valtaa itselleen alueita, samalla kuin sen voima perustuu paljouteen ja suureen sikiäväisyyteen, eikö siinä ole paljon, mikä muistuttaa venäläisistä kansallisominaisuuksista?
Näihin russakkoloogisiin mietteisiin syventyessäni muistuu elävänä mieleeni eräs pikku tapaus menneiltä päiviltä. Istun kesäisenä iltana erään toverini kanssa Oopriksen terrassilla Helsingissä. Musiikkia kuunnellessamme kiinnittää huomiotamme venäläinen pappi, joka kävelee alhaalla ja heittelee halukkaita silmäyksiä ylös terrassille. Avarassa ruskeanvärisessä kauhtanassaan muistuttaa hän pehmeine liikkeineen hyvin suuresti russakkaa, joka tuntosarviaan liikutellen pyrkii jotakin vissiä päämäärää kohti. Ja eipäs aikaakaan, kun pappi ilmestyy terrassille, tilaa itselleen tuutingin, maiskuttaa kieltään ja pehmeitä käsiään hieroen kotiutuu siinä tuokiossa meidän maailman lasten piiriin.
Kun vartia eräänä päivänä avaa oven, että minä saan työntää rikat käytävän puolelle, lähtee luudan alta juosta vilistämään russakka.
- Aa, prusak! -- naurahtaa vartia ja käypi sitten selittämään, että se
on myöskin ranskaksi "prusak" ja samoin miltei kaikilla maailman kielillä.
Niin, niin, onhan siinä syytä ylpeillä, sillä onhan russakka jotakin, mitä venäläiset voivat pitää aito omanaan. -- -- --
Minua alkaa yhä pahemmin vaivata nälkä.
Mukanani tulleet keksit ovat jo aikoja loppuneet, joten minä aamiaiseksi ja illalliseksi saan nauttia silkkaa teetä. Limppu ei siltään maistu. Milloin illalliseksi tarjotaan tattariryynivelliä, jätän sen aamuksi, jolloin se hyytyy puuromaiseksi aineeksi. Puolittain väkisin syön sitä sitten aamuteen ohella pari lusikallista, tyhjentäen loput W.C:hen.
Pari kertaa viikossa tarjotaan illalliseksi eriskummallista sotkua, joka kaikesta päättäen on aito venäläistä kansallisruokaa. Se on valmistettu kaljasta, hapankaalista ja perunanlohkoista. Sitä tarjotaan kylmänä ja sekaan on sipullettu runsaasti raakaa sipulia. Keitoksen haju on sietämätön ja nenääni pidellen kiidätän astian suorinta tietä W.C:hen. Tuo haju on niin voimakas, että se moninkertaisen huuhtelun jäleltäkin tuntuu astiassa vielä seuraavana päivänä. Se suorastaan hypnotisoi minut, niin että joka kerta kun saan sitä illalliseksi, täytyy minun lähentää nenääni astiaan ja tunnustella, onko haju pysynyt ennallaan.
Kerran koetan onkia siinä uiskentelevat perunanlohkot erilleen, syödäkseni ne sitten leivän ja suolan kanssa. Mutta kun ne ovat hetkisen olleet valumassa ja minä vesi kielellä lähenen niitä aikeissa tyydyttää nälkääni, ammahtaa niistä niin intensiivisenä vastaani tuo tuttu haju, että se yhdellä iskulla kuolettaa ruokahaluni.
Ainoaksi ateriaksi jää näin ollen päivällinen.
Siinä vaihtelevat kaksipäiväisissä vuoroissa herne-, kala- ja hapankaalisoppa, minkä viimemainitun joukossa on myöskin jonkinlaista kalan moskaa ja mikä on maultaan tavattoman kirpeää. Sunnuntaisin tarjotaan aina makaroonisoppaa, jonka seasta saattaa toisinaan löytää pari sormenpään kokoista lihapalaakin. Kalasoppa on useimmiten keitetty silakoista ja perunoista ja ajan oloon käy se yhä ohuemmaksi, niin että se lopulta tulee jotakuinkin lähelle sitä määrittelyä, minkä eräs toverini siitä antoi: lämmintä vettä, jonka pohjalla makaa pari perunaa ja pinnalla uiskentelee yhtä monta kalan moukkua.
Toisena ruokalajina on joka päivä tuota ennen mainittua tattaripuuroa.
Kun ylös on noustava kello kuudelta ja päivällinen tarjotaan kahdentoista aikaan, ehtii siinä tulla hiukaava nälkä. Niinpä syönkin tavallisesti tuon vaatimattoman päivällisen viimeiseen tippaan, antamatta aina senkään seikan itseäni häiritä, että sopassa sattuu russakka uiskentelemaan. Mutta illan tullen alkaa nälkä jälleen herätä.
Pieni kipene limpun sydäntä teen ohella tukahuttaa sen tunniksi tai pariksi, mutta sitten käy se sitä kiihkeämmäksi. Ärtynyt mielikuvitus loihtii esille kaikenlaisia ruokalajeja. Aluksi esiintyy vain vaatimattomia voileipiä, kuoriperunoita, silliä... Mutta kun olen saanut ne parhaiksi mielestäni karkotetuksi, ilmestyy jo toisaalta savustettua kinkkua, lohta, pihviä... Harmistuneena kääntelehdin vuoteella ja tavantakaa tirskahtaa lattialle kirkas sylkisuihku.
Lopuksi vilisee mielessäni sekaisin kaiken maailman ruokalajeja, alkaen aito talonpoikaisesta kampsupaistista aina kilpikonnaliemeen saakka.
Kun ei muusta ole apua, täytyy minun kiepahtaa ylös, hypistää kipene limpunsydäntä, nauttia se suolaan kastettuna ja sytyttää sen päälle paperossi. Se saa mielikuvituksen hiukan tyyntymään, kutsumattomat vieraat ruokalajien muodossa häipyvät näkyvistä ja vihdoinkin, siinä puoliyön tienoissa, saan unen päästä kiinni.
Eräänä päivänä päivällisaikaan ojentaa vartian univormuun puettu mies oviluukusta pari kupariastiaa, antaen samalla vilkkain elein minun ymmärtää, että niiden sisältö on tyhjennettävä omiin astioihini.
Toisessa on hyvältä tuoksuvaa soppaa, toisessa juottovasikan lihasta valmistettu n.s. perhepihvi kermakastikkeen kera.
Vesi kielellä riennän muuttamaan omiin astioihini tätä odottamatonta saalista, päätellen samalla itsekseni, että nyt on varmaankin joku keisarillinen juhlapäivä, jolloin vangeille kruunun puolesta suodaan ylimääräinen herkuttelu.
Mutta ennenkuin olen ehtinyt tyhjiä astioita palauttaa, alkaa vartia luukulla huutaa: ashipka! ashipka! -- mikä merkitsee erehdystä, sekä viittoo minua palauttamaan ruoka-annokset hänelle.
Mikäpä siinä muu auttaa. Seuraavassa hetkessä rapsahtaa luukku nenäni edessä kiinni ja koko ihanuus on tipotiessään. Halki koppini lattian ulottuva sylkiviiru on näkyvänä tuloksena tästä tragikoomillisesta kohtauksesta.
Pääsen vähitellen selville, että vankilassa saa kuudenkymmenen kopekan hinnasta ostaa valmiita päivällisiä -- samoin myöskin maitoa ja nisuleipää -- joihin kuuluu kaksi mukiinmenevää ruokalajia. Mutta minun rahavarani ovat toistaiseksi varsin vähäiset, joten katson parhaaksi säästää niitä tupakan, teen ja sokerin ostamiseen, sillä onhan tietymätöntä milloin saan tai saanko laisinkaan lisää rahaa.
Ostokset suoritetaan siten että vangille annetaan joka perjantai-ilta hänen tilikirjansa, johon on merkitty, paljonko hänen nimellään kulloinkin on vankilan kansliassa rahaa ja jossa on sarekkeet mahdollisia tavaratilauksia varten. Ensi kerran tuollaisen vihkon saatuani ja päästyäni selville sen tarkotuksesta kirjotan siihen, paitsi teetä, sokeria, paperossia ja tulitikkuja, myöskin pari naulaa vesirinkeleitä, saadakseni aamu- ja iltateen kanssa niitä nakerrella.
Mutta kun vartia tulee ottamaan vihkoa takaisin, pyyhkii hän lyijykynällä yli tuon vesirinkilätilaukseni ja posmittaa jotakin, josta minä en ymmärrä tämän taivaallista.
Ostokset suorittaa erikoinen vartia ja ne jaetaan vangeille seuraavana tiistaina. Saan silloin kaikki muut tilaukseni, paitsi noita rinkilöitä. Päättelen itsekseni, että niiden ostaminen on jostakin syystä kielletty tai ei niitä tätä nykyä ole Pietarissa lainkaan saatavana. Mutta tokihan korppuja lienee? No hyvä, kirjotanpa siis seuraavalla kerralla kaksi naulaa korppuja. Sama tulos: vartia pudistaa päätään, pyyhkii korpputilauksen yli ja posmittaa jotakin käsittämätöntä.
- No tämäpä nyt merkillistä! -- tuskittelen itsekseni, harmissani
siitä, etten pysty edes vartian kanssa asiasta keskustelemaan.
Voisinhan nyt seuraavalla kerralla koettaa voita ja sitten makkaraa, mutta kuinka minä voita täällä käsittelen, kun ei ole muuta syöntiasetta kuin tuo kapustamainen puulusikka ja, mikä tärkeämpää, missä minä sitä täällä säilyttäisin? Sehän sulaisi kuumuudessa rasvaksi ja öisin tärvelisivät sen russakat. Samoin olisi makkaran laita, jota paitsi se voisi olla hyvinkin ala-arvoisista aineksista kokoonpantua.
Parasta siis paastota ja odottaa, kunnes mahdollinen rahalähetys suo minulle tilaisuuden päästä käsiksi ostopäivällisiin ja nisuleipään.
Kuten barometristä lämpötilan, saatan päivittäin todeta paastoamisen tulokset käsivarsistani, joissa jänteet alkavat ihon alla yhä selväpiirteisempinä esiintyä. Myöskin osottaa housujeni ympärysmitan kasvaminen, mihin suuntaan ruumiillinen kehitykseni on menossa.
Mutta onhan mitalilla aina toinenkin puelensa. Sanotaanhan paaston vaikuttavan puhdistavasti sisäelimiin ja käyttäväthän sitä luonnonlääkärit erinäisissä taudeissa ainoana parannuskeinona. Koetanpa siis ottaa asian parhaalta kannalta ja miehuullisesti kamppailla joka ilta uusiintuvia nälkähallusinatsiooneja vastaan.
Parisen kuukautta kestää tätä paastoa. Se päättyy siihen, että tililleni ilmestyy sievähkö summa rahaa, minkä johdosta minä heti riennän tilaamaan nisuleipää, maitoa ja päivällisiä. Samaan aikaan lahjottaa suopea kohtalo minulle asuintoverin. Hänen tullessaan saan ensi kerran pitkästä aikaa herkutella voileivällä, juustolla ja makkaralla.
Mutta siitä lähemmin tuonnempana.
VII
VAIHTELEVIA MIELIALOJA.
Olen ollut täällä Shpalernajan muurien sisällä kuukauden kuin säkkipimeään kellariin suljettuna, täydellisesti eristettynä omaisistani, ystävistä, koko muusta maailmasta. Ei risahdustakaan ulkomaailman tapahtumista pääse kuuluvilleni kantautumaan. Pimeys ja hiljaisuus ympärilläni on ehdoton.
Olen jo laannut odottamasta kirjeitäkin. Ehkä eivät tohtori K. ja vaimoni ole saaneet kirjeitäni. Tai jos ovat saaneet, niin heidän vastauksiaan ei anneta minulle. Kuka ties on K. tuonut minua varten pyytämäni esineet, mutta vartiat ovat rosvonneet ne itselleen.
Tämän suuntaiset epäilykset kaivelevat mieltäni, mitellessäni aamusta iltaan koppini sementtistä permantoa, johon satojen tuntemattomain edeltäjäini askeleet ovat kyntäneet huomattavan vaon kynnyksestä periseinään.
Mutta silloin astuu eräänä päivänä muuan vartia koppiini, käsivarrellaan uhkea ja pehmoinen viltti. Kysyttyään nimeäni laskee hän viltin vuoteeni yläsyrjälle, levittää pöydälle paperin ja käskee minun kuitata hänen tuomisensa.
Paperissa huomaan tohtori K:n nimen.
Kun olen jälleen yksin kopissani, valtaa minut raju mielenliikutus. Tuo viltin ilmestyminen ja tieto siitä, että ystäväni K. on sen tänne minua varten jättänyt, on valtavin tapaus mitä sitten Shpalernajaan tuloni olen elänyt. Se on kuin ensimäinen auringonpilkahdus henkilölle, joka kuukauden päivät on ollut kellariin teljettynä.
Olen päässyt pahimmista epäilyksistäni ja tiedän, että kaikkea yhteyttäni ulkomaailman kanssa ei sentään ole katkaistu.
Viltti on vahva, pehmoinen ja niin laaja, että levolle laittautuessani voin kietoutua siihen kuin säkkiin. Inhottavasta vankilan viltistä päästyä tuntuu vuoteella loikominen kaksinkerroin mukavalta. Vuodatan ystäväni K:n yli kokonaisen siunausten tulvan, kääriytyessäni ensi kerran tuohon mukavaan peitteeseen.
Mutta minnekähän tyyny ja ne muut esineet ovat joutuneet? Kun hän kerran on minulle viltin toimittanut, niin miksei hän samalla olisi niitä toisiakin tavaroita lähettänyt? Ja tietysti hän on lähettänytkin, mutta -- ja taas alkaa mieltäni kaivella epäilys vartiain epärehellisyydestä.
Jonkun päivän kuluttua ojentaa vartia minulle, kävelemästä palatessani, monilla leimauksilla varustetun, auki leikatun kirjeen.
Kirje! Heureka!
Se on vaimoltani, jossa hän ilmottaa saaneensa minun kirjeeni sekä kertoo tavallisista kotikuulumisista.
Tämän jälkeen tuntuu minusta kuin olisin jostakin suunnattomasta ja voittamattoman vaikeakulkuisesta etäisyydestä yhtäkkiä piirtynyt ihmisten ilmoille. Voin kirjottaa omaisille ja ystäville sekä saada heiltä vastauksia. Tosinhan kirjeeni lähetyksestä vastauksen saapumiseen on kulunut kokonainen kuukausi, mutta -- huonomminkin voisi olla. -- -- --
Joka maanantai saan edelleenkin kolme kirjaa, niistä kaksi venäläistä ja yhden suomalaisen. Tällä kertaa minulla on Maila Talvion "Elämän leikki".
Luen siitä ulkomaanmatkakuvausta nimeltä "Maailman mahti" ja mitä suurimmassa määrin kiinnittävät huomiotani seuraavat kappaleet, joissa kuvataan matkaa Venäjän ja Saksan välisen rajan yli:
"Opettavaisen saarnan saa ihminen totisesti kulkiessaan rajan yli Wierzbolovan ja Eydtkuhnin asemien välillä. Jos te tahdotte tietää, mikä on maailman mahti, jos te tahdotte tulla vakuutetuksi siitä, että Jumala yhä jatkaa luomistyötä ihmisen kautta, niin menkää tälle rajalle ja katsokaa.
"Toisella puolen kulkee juna vuorokausia läpi nukkuvien sydänmaiden.
Ihmiskäsi on koskenut metsiin vain hävittääkseen niitä. Se on niitä kaatanut ja polttanut. Kannot ja risut makaavat rytöinä hävityspaikoilla. Maille, joista oli imetty pois voima, oli päästetty karja, joka töintuskin jaksoi liikkua; se ei ollut yksin laiha ja takkuinen, vaan lika riippui pitkin kylkiä kalisten kuin kahleet, eikä varmaankaan lähtisi ennenkuin karvapuvun mukana. Se karja oli virunut talven pimeässä navetassa, liassa ja nälässä. Lapset, pitkät pajunvarvut käsissä, olivat kaitsemassa lehmiä. Mitä surullisia lapsia!
Ne kertoivat puhumattaankin, surullisista kodeista. Ja mitä surullisia viljamaita: tilkku siellä, toinen täällä, tehtyjä ilman järkeä ja järjestystä. Ihmisen käsi oli päällimmiten raapinut maanpintaa, ojittamatta ja järjestelemättä. Vakojen epätäsmällisyys jo näytti, että kyntäjä ilottomana ja unisena oli liikkunut aurankurjessa, että työ oli ollut hänelle pakko ja piina. Oli kiireinen kevätaika, leivo lauloi ja lehdet puhkesivat, mutta ihmistä ei näkynyt vainioilla. Missä hän viipyi? Asemilla oli paljon ihmisiä. Juna seisoi huolettomana ja ihmiset töllistelivät sitä yhtä huolettomina. He olivat veltot, humalaiset ja tirhusilmäiset.
Likaiset turkit riippuivat heidän hartioillaan ja risaisen paidan alta näkyi päivettynyt rinta.
Asemahuoneiden edustalla värjötti raskaiden, nelipyöräisten vankkurien edessä kiusatuita hevosia, selkä kuopalla, kylkiluut näkyvissä, toinen silmä usein poissa. Olkikattoiset asumukset tienvarsilla muistuttivat paremmin pääskysenpesiä kuin ihmiskoteja. Kevät koristeli lempeällä kädellä metsiä ja vainioita, aurinko vuodatti valoaan pienimpäänkin ikkunaruutuun, mutta koko Jumalan hyvyys vuosi kuin hiekkaan, sillä ihminen ei ottanut sitä vastaan, ei tarttunut siihen kiinni, käyttääkseen sitä hyväkseen. Maa oli laiminlyöty ja hävitetty, karja nälkiintynyt ja kitukasvuinen, ihminen eli kuin viimeistä päivää, täydessä järjettömyydessä.
"Tuli raja -- joki, joka ei ollut sylenkään levyinen -- ja maa, karja, ihminen muuttui kuin ihmeen kautta. Älkää sanoko minulle, että ehkä maanlaatu joen toisella puolen on niin paljon parempi. Ei -- ihme täällä ei riipu maanlaadusta. Se ei tapahdu vähitellen, kilometrien tai penikulmien kestäessä. Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Rajan toisella puolen on erämaa, toisella loputon kasvitarha.
"Juna kiitää viljamaiden halki. Lakeudella, jonka järjestystä eivät keskeytä mitkään notkot, kivikot tai edes ojat, koska nekin ovat upotetut kätköön maan poveen, lepäävät kukoistavat kylät ja kaupungit kuin tarjottimella. Joka askeleen ala on viljelty ja käytetty ihmisen hyväksi. Viljelys on vankkaa ja huolellista. Voimakkaat juhdat aukoivat syviä, suoria vakoja ja multa lemusi mustana ja väkevänä. Itsetietoinen ihminen ohjasi eläinten askelia.
Kun tuli metsää, oli sekin istutettua: puut seisoivat rivissä, joka puu tiesi missä sen tuli seisoa, mikä sen oikeus oli ja mikä sen velvollisuus. Maa puiden juurilla oli hoidettua kuin puistossa. Ihmiskäsi oli raivannut pois joka oksan, joka kannon, ja käyttänyt sen hyväkseen. Asumusten ympärillä oli kukkamaita ja kasvitarhoja. Viertotiet kulkivat sileinä ja lujina kuin sillat läpi viljelysten. Niillä ei ollut aikaa mutkitella, ne olivat vedetyt suoriksi kuin viivottimella.
Ihminen oli valkeiksi maalatuilla kivillä merkinnyt tienvarret, jotta hän pimeässä näkisi kulkea. Eikä piennarkaan teiden varsilla saanut olla laiskana: sen vierille oli istutettu hedelmäpuita. Kuinka hedelmät säilyvät? kysyy suomalainen.
Säilyvät vaan, koska kerran ihmisten kannattaa vuokrata nämä kirsikka- ja omenapuut valtiolta, jolle ne kuuluvat. Ja täytyypä myöntää, että ne antavat kauniin todistuksen kansan rehellisyydestä.
Viljelys täällä ei lainkaan lopu. Joskus tulee hiekkasärkkä, joka ei ole ottanut taipuakseen ihmisen tahdon alle. Se on ehkä vanhaa merenpohjaa ja hiekka tahtoo yhä säilyttää vapautensa. Mutta ihminenpä on päättänyt tehdä maan itsellensä alamaiseksi eikä siedä hedelmättömiä hiekkanummia. Siinä käydään sotaa. Ihminen on vihdoinkin keksinyt eräänlaisen heinän, n.k. rantakauran, jolla hän aikoo sitoa uppiniskaisen hiekan.
Rantakaura on ruvennut ihmisen liittolaiseksi, vuodesta vuoteen tuo se enemmän multaa ja juuria hiekkasärkälle ja ihminen tietää, että hän kerran voittaa, jollei vuoden eikä kahden, niin vuosikymmenen ja vuosisadan perästä. -- Ihminen oli kuumeisessa työssä loppumattomilla vainioillaan. Hänen työtoverinsa, eläimet, vetivät voimakkaina ja tyyninä hänen edessään. Hän sälytti niiden vedettäväksi kuormia, jotka olivat kuin vuoret, ja ne ponnistivat jännitetyin jäsenin, mutta ne jaksoivat. Ne olivat kiiltävät ja suuret kuin norsut.
Pitkissä riveissä nähtiin koko perhe, isä, äiti, lapset, vainiolla. Tärkeinä ja touhuissaan kuokkivat lapsetkin. Hiki vuosi raatajien kasvoilta ja elämän onni heijastui heidän piirteisiinsä, jotka olivat suuret ja tyynet niinkuin omantunnon rauha."
Pitemmälle en kaipaa täksi päivää lukemista, ajatukseni ovat ponnahtaneet liikkeelle, minä painan kirjan kiinni ja ympäristöni unohtaen alan vinhasti astella edestakaisin.
Totisesti, olipa siinä havainnollisesti ja elävästi, parin maisemataulun puitteissa esitetty ne erilaiset kulttuuritasot, joilla Saksan ja Venäjän kansat elävät! Erotus jyrkkä kuin yöllä ja päivällä.
Juuri sellaiseksi olen itsekin sen aina käsittänyt.
Ja kuitenkin kehuu Venäjä käyvänsä sotaa -- sivistyksen puolesta raakalaisuutta vastaan! Onko kuultu naurettavampaa väitettä sekä samalla röyhkeämpää tosiasiain vääristelyä! Mutta siinä ovat ympärysvaltani sanomalehdet ja valtiomiehet koko sodanajan olleet oikeita mestareita. Ja näitä kerskumisia sekä tosiasiain vääristelyjä ovat meidänkin suomalaiset sanomalehtemme uskollisesti syöttäneet lukijoilleen. Painettu sana vaikuttaa väkisinkin ja usein on minunkin mieleeni hiipinyt epäilys, tokko Saksa sittekään jaksaa loppuun saakka vastustaa monien vihollistensa suunnatonta painoa.
Mutta täällä eivät näköalojani häiritse puolueelliset ja idioottiset sanomalehtikirjotukset. Jälleen on kaikki selvänä edessäni kuin kartalla: turhaan ponnistat sinä, raakalais-Venäjä, voimiasi, turhaan ärsytät liittolaisia sinä kauppakateellinen, ulkokullattu Englanti, sammuttamatta jää kostonjanosi, sinä rappeutuva, demokraattisen keinottelijaklikin johtama Ranska, ja sinä luihu, valapattoinen Italia et ole löytävä tyydytystä saaliinhimollesi.
Niin totta kuin maailmaa hallitsevat järjelliset, tarkoitusperäiset prinsiipit, niin totta on miehuutensa puolipäivään kohonnut Saksa voitollisesti torjuva ne hyökkäykset, joita te teette sitä vastaan miltei kaikista ihmisroduista ja väreistä kootuin sotajoukoin, valhein, vääristelyin ja parjauksin...
"Lieb Vaterland, magst ruhig sein", kuulen minä laulun kaikuvan ja näen hengessäni taajain germaanilaislegionain, rivit suorina ja kypärit auringossa välkkyen, Caesarinsa johtamina marssivan itään ja länteen.
Ja noiden legionain joukossa on saanut sijansa pienoinen joukko Hyperborean poikia -- poikia, jotka sydämensä ääntä totellen ovat lähteneet maailman suurille taistelutantereille, ollakseen mukana ruhjomassa niitä barbarian kahleita, jotka heidän isänmaataan kuristavat.
Ilo ja ylpeys täyttävät rintani.
"Eteenpäin, krenatöörit!" kuulen minä Caesarin äänen ja olen varma, että liittoutuneiden vihollisten vastarinta tulee murtumaan. Niin, luhistumaan tulevat pian nämäkin muurit ja siitä tietoisena jaksan minä kestää, jaksan innostua ja iloita täällä lian, russakkain, mahorkan ja tökötin hajun keskellä.
Eläkööt keisari Wilhelm ja Hindenburg! huudan minä sydämessäni ja näen niin elävästi sen uuden ajan jakson, joka veren ja tulen keskeltä sukeutuu sorretulle isänmaalleni ja koko maailmalle.
VIII
ROBINSON SAA AUTIOLLE SAARELLEEN ODOTTAMATTA TOVERIN...
Lokakuu on alkanut tavallisin merkein.
Aamulla herään sateen loiskinaan ja se on myöskin iltaisin viimeinen ääni, joka uneen vaipuessani soi korvissani. Kävelykarsinassa tulvii vesi, kenkäni ovat rikki ja jalkani kastuvat joka kävelyretkellä. Siitä olen saanut nuhan, joka vuorostaan on kehittynyt vaikeanlaiseksi influensaksi.
Koko kuluneen yön puistattivat minua vuoroin kuumeen, vuoroin vilun väreet ja nyt on ruumiini kuin rikki piesty. Lämpöjohdot alkavat toimia vasta kuukauden puolivälissä, ilma kopissa on raakaa ja kosteaa.
Palttoo päälläni, kaulus pystyyn käännettynä, pää vedettynä hartiain väliin ja kädet työnnettyinä syvälle taskuihin kävelen minä edestakaisin, kunnes väsymyksestä tylsänä istahdan rautalevylle ja nojaan selkääni seinään.
Ollapa edes vuode alhaalla, että saisi siihen heittäytyä pitkälleen!
Pyytäisinkö vartialta? En viitsi hänen armeliaisuuteensa vedota.
Kosteus on möyhentänyt permannon iänikuiset likakerrokset, niin että jalkaini alla litisee ja litkuu. Kengänkorkoihin juuttuu paksut likatierat ja niitä täytyy aina hetken päästä pysähtyä kaapimaan W.C:n reunaan.
Voi sinä viheliäinen Venäjän maa, joka yhtä mittaa pyrit suunnattomia rajojasi laajentamaan sekä samaan raakalaisuuden lätäkköön upottamaan itseäsi sivistyneempiä kansakuntia! Totisesti tulisi sinun perinpohjin puhdistaa omat portaasi, ennenkuin pyrit muita sivistämään! Mutta sinä olet sortuva omaan likaasi ja pimeyteesi, sinä suunnaton mätäpaise Europan kupeessa. Sinä et ole etsikkoaikaasi käyttänyt hyväksesi ja siksi sinun osanasi on joutua sen naapurisi saaliiksi, joka on leiviskänsä oikein hoitanut.
Eivätkä ainoastaan sinun lukemattomain vankilaisi kopit ole likaiset, vaan koko sinun sielusi on likainen ja samea, sinä suunnaton, viheliäinen Venäjänmaa, joka sokeudessasi uskottelet taistelevasi sivistyksen puolesta raakalaisuutta vastaan.
Uh, kuinka minä vihaan sinun likaasi ja sinun niljakkuuttasi, sinä pienten kansain röyhkeä sortaja, joka koulujen sijasta ylläpidät vankiloita ja jolla solmupiiska on ylimpänä lakina! -- -- --
Heltiämättä rapisee sade himmeihin ikkunaruutuihin. Vitkalleen alkaa lokakuinen lauantai-ilta hämärtyä ja työläästi kuluvat tunnit.
Yhä pahemmin alkavat taasen vilun ja kuumeen väreet puistattaa ja minä istun käppyrässä pöydän ääressä, odotellen hetkeä, jolloin kipjetok-huuto ilmaisee, että tulossa on kuumaa teetä sekä tilaisuus kuoppautua vuoteeseen.
Mutta sitä ennen alkaa lukko yhtäkkiä kirskua, ovi työnnetään auki ja koppiini tulla heiskahtaa pitkän solakka, nuori mies, jolla on selässään samantapainen lakanaan kääritty mytty kuin tatarilaisilla kaupustelijoilla.
- Sdravstvyijte! -- tervehtii hän minut huomatessaan iloisesti.
Ensimäinen ajatus, joka kuumeesta tahkeissa aivoissani syntyy, on se, että tulija on kaupustelija. Seuraavassa hetkessä äkkään sen kuitenkin mahdottomaksi, varsinkin kun vartia on heti pussiniekan sisään astuttua vetänyt oven kiinni ja vääntänyt lukkoon.
Hapuilen kohmettuneiden aivojeni lokeroista muutamia venäläisiä sanoja, joita Trastin kielioppaasta olen sinne päivittäin siirrellyt, panen niistä hätäpikaa kokoon jonkunlaisen lauseen, jolla tiedustelen, onko tarkotus, että hän jää minulle koppitoveriksi.
- Da, da! -- kuuluu iloinen vastaus.
Hän katselee mihin laskisi myttynsä, mikä kaikesta päättäen sisältää koko hänen irtaimistonsa. Kun hän viittauksestani on sijottanut sen istuinlevylleni, vetää hän sieltä esille tupakkalaatikon, jossa on tyhjiä paperossin hylsyjä, tupakkaa sekä kourallinen valmiita paperossia.
Savukkeita sytyttäessämme tarkastelen häntä lähemmin. Hän on siististi puettu, kasvot ovat avonaiset ja valistuneet ja ruskea, pitkähkö tukka on kammattu samalla tavoin kuin näkee Gogolin muotokuvissa.
- Vyj studjent? -- kysyn, sillä minusta tuntuu mitä luonnollisimmalta
asialta, että venäläinen valtiollinen vanki on ylioppilas.
- Njet, rabotshij, -- vastaa hän antaen muutamalla vikkelällä,
vasaroimista ja viilaamista kuvaavalla eleellä tietää, että hän on metallityöläinen.
Katselen häntä kummissani, sillä en ole luullut venäläisen työmiehen noin sivistyneeltä näyttävän. Olen heitä kuvitellut suunnilleen samanlaisiksi kuin ne lättälakkiset, limppua ja suolaa haukkaavat musikat, joiden paita housujen päällä olen nähnyt kesäisin Helsingin katuja kiveävän.
Tämä toverini on varmaankin harvinainen poikkeus, mietin itsekseni, samalla kuin ryhdyn jatkamaan tuttavuuden rakentamista. Hän on neljänkolmattavuotias, naimisissa oleva mies, nimeltä Semen Jegorovitsh Kalashnikof. Syntyään on hän talonpojanpoika Aksininan kylästä Moskovan kuvernementtiä, siis oikein sydänvenäläinen. Mutta hän on ollut jo monet vuodet Pietarissa työmiehenä ja täällä suurkaupungissa on hän nähtävästi sivistyksensäkin saanut.
Hänellä on kaksi velimiestä, joista toinen on merisotilaana Itämeren laivastossa, toinen taas maasotilaana Pietarin varusväessä. Itse hän, puolueeltaan sosialivallankumouksellinen, on vältellyt sotapalvelukseen joutumista ja oleskellut väärällä passilla toisilla paikkakunnilla. Sen vuoksi on hänet vangittu viime huhtikuussa ja siitä saakka on hän istunut tutkintovankina täällä Shpalernajassa.
Hänellä on ollut koppi kuudennessa kerroksessa, mutta äsken oli vartia tavannut hänet naputtelemasta seinän takana olevalle naapurilleen, minkä vuoksi hänet on siirretty tänne kerrosta alemmas. Lisäksi on päällikkö tuominnut hänelle vuorokauden karsseria: säkkipimeä, russakoista kuhiseva koppi, jossa saa maata paljaan puun päällä sekä syödä vettä ja leipää.
Mutta iloinen hän on, päästyään puolivuotisen erakkoelämän jälkeen toisen kanssa yhdessä asumaan. Hän viheltelee, rallattaa, tekee vikkelöitä tanssipyörähdyksiä ja nostaen tavan takaa kaksi sormea ilmaan huudahtaa:
- Vjeeselo! -- millä hän tahtoo ilmaista, että on niin hauska, kun
meitä on kaksi.
Niin, hauskalta se tuntuu minustakin, vaikka minun iloni ei pursuakaan niin välittömästi esille kuin slaavilaisen toverini. Niin tyyneltä ja jurolta kuin hänestä näyttänenkin, kuohuu mielessäni monenlaisia tunteita, ja vilkkaina risteilevät päässäni ajatukset siitä, mitä kaikkea hyvää tämä odottamaton koppikumppanuus voi minulle tuottaa.
Että aikani tulee hauskemmin kulumaan ja että olen täten saanut oivallisen tilaisuuden harjotella venäjänkieltä, se ainakin on varmaa.
Mutta toisaalta on myöskin varmaa, että hän häiritsee minua kirjallisessa työssäni, jota paitsi alituinen toistensa seurassa eläminen voi lopulta ruveta perinpohjin kyllästyttämään. Kullakinhan on omat pikku omituisuutensa ja maneerinsa, jotka ajanoloon ovat omiaan toista hermostuttamaan. Tunnen itseni siinä suhteessa varsin herkäksi enkä ylioppilasvuosina sen vuoksi mielelläni ottanut itselleni asuintoveria. Mutta tässä tapauksessa ei ole minun vallassani muuttaa olosuhteita ja niin ollen on minun viisainta ottaa asia sen parhaimmalta puolelta.
Toinen kysymys on, piileekö siinä joku tarkotus, että hänet on työnnetty minulle koppitoveriksi. Eihän vain tämä vasta ilmestynyt "tavarissi" ole Mashkevitshin miehiä, jonka tehtävänä vallankumoukselliseksi naamioituneena on urkkia minun asioitani? No, sehän olisi vain omiaan luomaan jännitystä näihin uusiin olosuhteisiin eikä minua lainkaan huoleta sellainen mahdollisuus, että hänet olisi urkkijana minun toverikseni tupattu.
Kopin ovi avataan jälleen ja pari likaisiin hurstihousuihin puettua rikosvankia tuo toverilleni jakkaran ja makuulaverin patjoineen.
Edellinen on puiseva, nelikulmainen renkku ilman selkänojaa, jälkimmäinen laudoista kokoon kyhätty kansi, jonka toinen pää lepää pukin varassa, toinen minun alaslasketun rautasänkyni nojassa. Joudumme täten makaamaan samalla seinustalla, päät yhteenpäin.
- Kipjetok! -- alkaa käytävästä samalla kaikua tuttu huuto ja meille
tulee kiire panna teevehkeemme kuntoon.
Toverillani ei ole lainkaan teekannua yhtä vähän kuin kuppia tai lasiakaan. Hän on pannut teelehdet juomakannun pohjalle, ottanut kuuman veden siihen päälle ja teen vähän laskeuduttua juonut sen samasta astiasta. Nyt tarjoan minä oman teekannuni yhteisesti käytettäväksi ja siitä saa toverini kaataa "krushkaansa" oman osansa. Kiehuvaa vettä otamme tietysti kaksinkertaisen määrän kuin mitä minulta on ennen yksinäni mennyt.
Minulla on paastoamista jatkunut näihin saakka, t.s. olen elänyt yksinomaan talon ruualla. Mutta joitakin päiviä sitten olen saanut kuitin, joka ilmaisee, että tililleni on vankilan kansliaan jätetty sata ruplaa rahaa. Luonnollisesti se on saanut minut ryhtymään ruuan parannuspuuhiin. Ensi tiistaista lähtien rupean saamaan parempia päivällisiä, jotka maksavat kuusikymmentä kopeekkaa kerralta, sekä nisuleipää ja maitoa. Mutta siihen saakka kestää vielä paastoa. Kun nälkä on käynyt kipeimmäksi aina iltaisin, olen sen tukehuttamiseksi jo parin viikon ajan käyttänyt eräänlaista leipäpaistia eli jankkia.
Puuroastiaan olen sipultanut aina kappaleen limppua, ripotellut sekaan vahvasti suolaa sekä kaatanut päälle kiehuvaa vettä. Siinä muodossa olen saanut limppua syödyksi tuntuvasti enemmän kuin siltään, minkä vuoksi pyhän Antoniuksen kiusauksia muistuttavat nälkähallusinatsioonini ovat käyneet harvinaisemmiksi.
Kun teevesi on jaettu ja minä tavalliseen tapaani otan puurolautasen esille sekä alan murentaa siihen limppua, ottaa toverini suuret silmät.
- Shto eta? -- kysyy hän vilpittömästi ällistyneenä.
Selitän hänelle parhaani mukaan, että tässä on kysymys illallisen valmistuksesta.
- Nje-tu! -- huudahtaa hän halveksivasti, viittaa sitten suurella
eleellä klosettia kohti sekä kaivaa mytystään pienen voipaketin, palan mehevän näköistä makkaraa sekä eidamerjuustoa.
- Pashalujsta, tavarishtsh! -- virkkaa hän tyytyväisenä ja asettaa
herkkunsa välillemme pöydälle.
Vesi herahtaa kielelleni, sillä enpä moisia herkkuja ole tähän kuolleeseen taloon tultuani nähnyt muuta kuin hengessäni.
Toverini tavarain joukosta löytyy vielä veitsikin, jommoinen vankilan ohjesäännöissä on ankarasti kielletty. Tosin se ei kylläkään ole mikään pelottava ase, onpahan vain anjovispurkin kannesta veitsen muotoon kaavailtu läkkilevy, johon varreksi on kietaistu harmaata paperia.
Hellävaroin pidellen saa sillä leikatuksi, tai paremmin sanoen sahatuksi limpusta viipaleita sekä niinikään paloja juustosta ja makkarasta. Kun toverini on saanut sahatuksi tarpeelliset ilta-annokset meille kummallekin, piilotamme tuon vaarallisen aseen huolellisesti, estääksemme sen joutumasta vartian takavarikoitavaksi.
Kun me sitten, istuen vastapäätä pienen pöytälevyn ääressä, käymme käsiksi voileipään ja kullankeltaiseen teehen, tunnustan minä itselleni, että elämä kopissani on yhtäkkiä muuttunut suorastaan kodikkaaksi ja ettei voileipä ole minulle koskaan ennen maistunut niin hyvältä kuin nyt, lähes kolmikuukautisen paaston jälkeen. Toverini tiedustelee tuon tuostakin, pidänkö minä hänen makkarastaan ja juustostaan ja minä vakuutan vakuuttamasta päästyänikin, että "haroshij, otshen haroshij!"
Mieleni on siksi tulvillaan kaikenkarvaisia asioita, että lentsu on suorastaan unohtunut. Venäjänkielen taitoni huomaan ripeästi edistyvän ja norjenevan. Puhelemme teetä juodessa kaikenlaista.
Muun muassa saan tietää, että toverini on vasta muutamia kuukausia ennen vangitsemista mennyt naimisiin, siviliavioliittoon, ja että hänen nuori vaimonsa, Klavdija Rusakova, jota hän, hänen kauneuttaan todistaakseen, vertaa tupakkalaatikon kannessa esiintyvään koreaan naisenkuvaan, palvelee puolentoista ruplan päiväpalkalla eräässä telefoonivälineitä valmistavassa tehtaassa.
Tuosta vähäisestä palkastaan saa hän silloin tällöin kokoon viisiruplasen miehelleen tupakkirahoiksi, minkä lisäksi hän koko vankeusajan on melkein joka viikko toimittanut miehelleen ruuan parannusta voin, makkaran, kalan ja juuston muodossa. Minulle on aivan käsittämätöntä, kuinka se niin vähäisellä palkalla käypi laisinkaan laatuun. Näen elävästi edessäni tuon uskollisen raatajattaren ja alan tuntea vilpitöntä myötätuntoa häntä kohtaan.
Nykyään ovat toverini rahat supistuneet yhteen ruplaan, minkä lisäksi hänen tupakkivarastonsa uhkaa pian loppua. Mutta kun minä ilmotan itselläni olevan toistasataa ruplaa ja ettei meidän tarvitse mitään puutetta pelätä, välähtää hänen harmaissa silmissään tyytyväinen ilme ja huolettoman hetken lapsen eleellä sytyttää hän teetä jäähdytellessään savukkeen.
Kun olemme lopettaneet illallisen ja osastonvartia lukinnut ovet erikoisella avaimellaan, kuten hänen jokailtaisiin tehtäviinsä kuuluu, yllättää toverini minut muutamalla erikoistaidollaan, jommoista itsekin aikaisemmin kesällä hartaasti kaipasin.
Hän ottaa taskustaan luukamman ja napahuttaa muutaman kerran seinään.
Heti kuuluu sieltä takaa vastaus ja siinä tuokiossa on toverini vilkkaassa naputusyhteydessä tuntemattoman naapurimme kanssa. Vuoroin naputtaa hän itse, vuoroin pysähtyy jännittyneenä kuuntelemaan vastanaputusta, pitäen kaiken aikaa tarkoin silmällä oven tirkistyslasia, ettei vartia saa tilaisuutta toimittaa hänelle uutta karsserituomiota.
Pian on hän rakentanut tuttavuuden pöytäseinän takana asuvan naapurin kanssa ja ryhtyy tulkitsemaan minulle keskusteluaan. Siellä asuu Sobolef niminen tehtaantyömies, puolueeltaan sosialidemokraatti.
Muutamia viikkoja sitten on hänet valtiollisista syistä vangittu. Olen nähnyt hänet joka päivä kävelemään mennessä: siististi puettu, mustapartainen, vakavan, miltei synkän näköinen mies. Aluksi naputti hän joskus väliseinäämme, mutta kun minä en millään tavoin reageerannut, lakkasi hän siitä kokonaan.
Mutta toverini on jo vastakkaisen seinän ääressä, jonka takaa myöskin heti vastataan hänen naputukseensa. Hetken kuluttua saan toveriltani kuulla: siellä asuu yhdeksäntoistavuotias sosialidemokraatti, nimeltä Golikof, ammatiltaan typograafi, ollut jo toista vuotta täällä tutkintovankina syystä, että on levittänyt työmiesten keskuuteen sotaa vastustavaa kirjallisuutta, on aivan rahaton ja sairastaa huonon vankilaruuan johdosta keripukkia.
Toista vuotta tutkintovankina sellaisesta syystä! Ja kun hänet joskus tuomitaan muutaman vuoden vankeusrangaistukseen, ei siitä lainkaan vähennetä pois tuota pitkällistä tutkintovankeutta, joka sekin ehtii jo pahoin tärvellä nuorukaisen terveyden.
Voi raakalaisvaltiota raakalaislaitoksineen!
Olen hänetkin, Golikof-naapurin, nähnyt kävelyretkillä: hinterä, hiljaisen näköinen vaaleaverinen nuorukainen säännöllisin kasvonpiirtein. Ja hän on saanut yli vuoden päivät viettää vieläkin täydellisempää paastoelämää kuin minä: ei edes teetä, sokeria eikä tupakkaa. Poloinen santarmimielivallan uhri!
Mutta kopistamme voi "sähköttää" vielä sekä ylös- että alaspäin.
Toverini onkin jo asettanut jakkaransa lämpöjohtotorven juurelle. Sekä ylhäältä että alhaalta käsin vastataan heti hänen naputukseensa. Hän ryhtyy aluksi kattomme päällä asuvan naapurin kanssa keskusteluun.
Hetken naputeltuaan ja kuunneltuaan vastausta kirkastuvat hänen kasvonsa äkkiä ja hän huudahtaa:
- Snakomyj -- tuttava!
Keskusteltuaan vielä hetken aikaa selittää hän minulle, että kohdallamme ylimmässä kerroksessa asuu hänen hyvä tuttavansa, anarkisti Solovjof, jonka täällä olosta toverini ei ole ennen tiennyt mitään. Hän on vielä varsin nuori mies, on kuulunut anarkistien taistelujärjestöön sekä vangittu kahdeksan toverinsa kanssa joitakin aikoja sitten.
Hänen raskaat askeleensa ne ovat syksyn kuluessa kaikuneet pääni päällä aamusta iltaan ja niiden kuminaan olen usein nukahtanutkin.
Mutta löytöretket jatkuvat edelleen. Toverini on jo kiintynyt naputtelemaan alaskäsin. Minä olen asettunut vuoteelleni lojumaan ja paperossia poltellen odotan tuloksia.
- Familija Vu-oksi, -- kuulen toverini virkkavan.
- Mitä, Vuoksi, sehän on suomalainen nimi! -- huudahdan minä ylös
kavahtaen. -- Kysykää, onko hän suomalainen.
Henkeä pidättäen seuraan toverini naputuksia. Kun hän on saanut vastauksen, kääntyy hän minuun ja lausuu:
- Finskij studjent is Turku. Hämmästyksestä, ilosta ja
mielenliikutuksesta en muutamaan toviin kykene puhumaan mitään. Sitten koetan sopertaa:
- Sanokaa hänelle, että täälläkin on suomalainen, sanokaa nimeni ja
terveiseni.
Toveri tekee työtä käskettyä ja ilmoittaa sitten:
- Hän tervehtii ja haluaa puhella suoraan teidän kanssanne.
Puhella minun kanssani? Sepä se! Kun minä en ymmärrä tämän taivaallista koko naputussysteemistä.
Minulle tulee hengenhätä oppia tuo mainio taikakeino, joka avaa minulle puheyhteyden suomalaisen kohtalotoverini kanssa.
Toverini piirtää paperossikotelon kanteen kaavan ja selittää, kuinka kaikki käy. Se on ihmeen yksinkertainen temppu ja koko jutussa on vaikeinta korkeintaan päivän kestävä harjotus.
Kas tällainen on venäläisissä vankiloissa tavallisimman naputusjärjestelmän kaava, esitettynä suomalaisilla kirjaimilla:
1 2 3 4 5
1 a b d e f
2 g h i j k
3 l m n o p
4 r s t u v
5 y ä ö
Kukin kirjain merkitään kahdella sarjalla naputuksia, joista ensimäinen sarja osottaa kirjainrivin ylhäältä alaspäin laskettuna, toinen itse kirjaimen aseman rivissä. Jos meidän on siis esimerkiksi naputettava sana mies, käy se seuraavasti: ensin kolme perättäistä naputusta, sitten pieni väliaika ja sen jälkeen kaksi naputusta. Siitä huomaa kuuntelija, että kysymyksessä on kolmannen rivin toinen eli m-kirjain. i-kirjain vaatii ensin kaksi napautusta ja sitten pikku paussin jälkeen kolme, e yhden ynnä neljä napautusta j.n.e.
Kun sanan viimeinen kirjain on tullut ilmaistuksi, tekee naputtaja naputusvälineellään raapasevan liikkeen, mihin kuuntelija oitis vastaa samanlaisella merkiksi, että hän on ymmärtänyt. Jos kuuntelija taasen sekaantuu kesken sanan, ilmoittaa hän siitä hätäisellä vastanaputuksella, jolloin toinen keskeyttää ja alottaa saman sanan alusta. Tottuneet naputtelijat ymmärtävät keskustelun alkuun päästyään toisiaan jo puolesta sanasta, usein ensi tavustakin.
Sellaisissa tapauksissa kuuntelija, käsitettyään ensi kirjaimista, mikä sana toisella on mielessä, raapasee vastaan merkiksi, että hän jo ymmärsi, jolloin toinen niinikään raapaistuaan siirtyy seuraavaan sanaan. Vielä on huomattava hiontaa muistuttava, kiihkeä edestakaisin raapiminen, jolla jompikumpi keskustelijoista ilmaisee, että vartia lähestyy oven takana, jolloin naputus on äkkiä keskeytettävä ja vitkastelematta suunnattava huomio muihin asioihin.
Kun venäjän kielessä on tuntuvasti enemmän kirjaimia kuin suomenkielessä, on venäläisessä naputuskaavassa kuusi riviä, kussakin viisi kirjainta, paitsi viimeisessä kolme. Sittekin on kaavasta jätetty pois useita kirjaimia, jotka eivät ole aivan välttämättömiä sanojen ymmärrettävälle muodostamiselle. Me Shpalernajan suomalaiset käytimme yleensä keskinäisissä jutteluissammekin tätä venäläistä kaavaa, jolloin suomenkielen ä:tä sai korvata a, ö:tä o ja y:tä u.
Kaava täytyy tietysti oppia visusti ulkoa ja säilyttää selvänä päässään. Paperipalalle kirjotettua kaavaa ei luonnollisesti sovi säilyttää, sillä sehän voisi milloin hyvänsä joutua vartian käsiin, jolloin naputtelun harjoittaminen katsottaisiin todistetuksi asiaksi ja miehellä olisi tiedossa varma karsseri.
Minulla on siis naputus-järjestelmä selvillä, mutta mahdotontakan minun on heti, ilman harjotusta, käydä keskusteluun suomalaisen kohtalotoverini kanssa. Ja kuitenkin minun pääni ihan kuhisee asioista, joita tahtoisin päästä häneltä kyselemään.
Mutta eikö venäläinen toverini voisi palvella tässä jonkinlaisena meediona? Tiedustan häneltä asiaa ja hän on kohta valmis toimeen. Minun on vain venäläisin kirjaimin kirjotettava paperilapulle ne suomalaiset kysymykset, jotka tahdon kansalaiselleni esittää ja toverini naputtaa ne lämpöjohtotorvea alas. Vastaukset lausuu hän tavu tavulta ääneensä sikäli kuin ne saapuvat. Tosin vääntyvät suomalaiset sanat hänen suussaan aivan luonnottomasti ja varsinkin korko on aina päin mäntyä, mutta uutisten himo on jännittänyt tarkkaavaisuuteni siihen määrään, että minä tällä haavaa tunnen ymmärtäväni vaikka hottentottia.
Ne moninaiset äänet, jotka päivän pitkään kaikuvat vankilan pihalta, ovat tyystin vaienneet. Käytävässä on myöskin hiljaista, sillä vartiat ovat asettuneet omiin soppiinsa iltateetään juomaan. Lauantai-illan hiljaisuus on levittänyt siipensä yli kuolleen talon ja taukoamaton lokakuun sade, joka valelee pientä ristikkoikkunaa, ainoastaan täydentää sitä.
Pölyinen sähkölamppu valaisee ahdasta kammiotamme, jonka raa'assa ilmassa hengityksemme muuttuu höyryksi. Toverini nojaa lämpöjohtotorveen ja koko mies pelkkänä tarkkaavaisuutena ottaa vastaan alhaalta tulevia naputuksia. Minä istun pöytään nojaten ja hengitystä pidättäen, kaula kurotettuna tarkkaan sanoja, joita meedioni pahasti venäjäksi murtaen, harvakseen ja ikäänkuin jostakin salaperäisestä henkimaailmasta saatuina minulle välittää.
- Palasin keväällä Saksasta -- tulin suksilla Merenkurkun yli --
toveri petti -- minut vangittiin Helsingin asemalla.
Kuinka kohtalokkaalta soikaan korvissani tuo sähkösanomatyyliin puserrettu tiedonanto. Hengettömänä naputuksena saapuu se kuin syvältä maan alta, jostakin suunnattomasta kuilusta, johon toverin petos on nuoren maanmieheni sortanut.
Mielenliikutusta salatakseni sytytän savukkeen ja alan vinhasti kävellä edestakaisin, mietiskellen niitä merkillisiä vaiheita, joiden alaisiksi lukemattomat nuoret kansalaiseni tänä kohtalokkaana aikana ovat joutuneet. -- -- --
Olen kääriytynyt jo vilttiini ja asettunut levolle. Toverini naputtelee omaan laskuunsa Vuoksen kanssa, joka siis näkyy osaavan aika hyvin venäjää. Myöskin näkyy hän olevan aika harjaantunut naputukseen, sillä se käy häneltä tiheään ja tottuneesti.
Lopetettuaan tulee toveri vuoteeni reunalle istumaan ja alkaa kertoa, mistä he juuri juttelivat. Vuoksi on kertonut hänelle olevansa syytettynä venäläisen rikoslain sadannen ja sadannen toisen pykälän nojalla, mitkä pykälät määräävät rangaistuksia kahdeksasta vuodesta pakkotyötä aina hirsipuuhun saakka. Ymmärrän vielä niin vaillinaisesti venäjää, että kun toverini pakkotyötä (katorga) mainitessaan parilla kuvaavalla eleellä osottaa, että pakkotyövankeja pidetään kahleissa, saan minä sen käsityksen, että maamiehelläni tuolla alhaalla on kahleet käsissä ja jaloissa ja että hänet on jo tuomittu hirtettäväksi.
Kylmät väreet kulkevat pitkin ruumistani ja minä olen kuulevinani etäistä kahleiden helinää. Kohoan kyynärpääni varaan ja alan toveriltani udella tarkempaan tuota asiaa. Kun se vihdoinkin selviää minulle, laskeudun huojentuneena uudestaan pitkälleni.
Toverini ryhtyy nyt juttelemaan, miksi hän vastustaa sotaa, filosofeeraten aito venäläiseen tapaan.
- Miksi ampuisin saksalaista? Yksiä ihmisiä ollaan eikä hän ole tehnyt
minulle mitään pahaa.
Kuuntelen häntä puolella korvallani, hymyillen samalla sille kohtalonoikulle, joka on meidät niin erilaisista oloista ja eri ilmansuunnilta saattanut samaan vankikoppiin, toisen sodan vastustamisesta, toisen taas sotakantansa takia.
Mutta kumea gongonin lyönti käytävästä ilmottaa, että valot sammutetaan kymmenen minuutin kuluttua. Toverini alkaa riisuutua ja viimeisen paperossin sytyttäen laittautuu vuoteeseen.
Tirkistyslasin kansi helähtää, vartian silmä muljahtaa hetkeksi näkyviin, sitten rapsahtaa sähkölamppu sammuksiin ja me olemme pilkkoisen pimeässä. Sade valelee yhä ikkunaa ja toverini paperossi kiiluu vielä hetkisen pimeyden keskellä. Pian viskaa hän sen lattialle ja kääntyy kylelleen.
- Spakojnoj notshi!
- Spakojnoj notshi, tavarishtsh!
IX
LEPOPÄIVÄ VANKILASSA.
Se eroaa täällä kuolleessa talossakin sangen tuntuvasti arkipäivistä.
Kaikki se melu ja kohu, se kuormavankkurien jyry, vasaran pauke ja kirveiden kumahtelu, joka arkipäivisin kaikuu vankilan umpinaiselta pihalta, missä aamusta iltaan työskentelee joukko rangaistusvankeja, on kokonaan vaiennut. Käytävässä on myöskin paljon levollisempaa, vartiat astelevat hitaammin ja käyvät harvemmin oven takana kurkistamassa.
Avonaisen ikkunaventtiilin kautta kantautuu moniääninen kellojen helinä Pietarin lukuisista kirkoista, ja yksinpä ilmassakin on se tyyntynyt, leppoisa sävy, mikä sunnuntain aina erottaa arkipäivästä.
Sadekin on tauonnut ja jos W.C:n reunalle nousten kurkistaa akkunasta ulos, huomaa auringonsäteiden leikkivän vastapäisten kattojen peltilevyillä. Meidän koppiimme eivät nuo elähyttävät säteet kuitenkaan pääse kurkistamaan, sillä ikkunamme on suoraan pohjoista kohti.
Minulle tämä ensimäinen yhdessä vietetty sunnuntai ei kuitenkaan ole mikään lepopäivä, vaan päinvastoin ankara työpäivä. Kohta kun olemme aamiaisen syöneet, alkaa intensiivinen naputusharjotus. Pian opin minä kaavan ulkoa, mutta pahin vaikeus on vielä jälellä: sen käytäntöön sovelluttaminen.
Asetumme vastapäätä istumaan ja minä alan pöytälevyyn naputella sanoja.
Kun toverini ymmärtää naputustani ja lausuu juuri sen sanan, jota minä tarkotan, on tyytyväisyyteni suuri. Itse asiassa oppiikin naputtamisen heti kun kaava on selvänä päässä. Paljon vaikeampaa on sen sijaan oppia ymmärtämään toisen naputusta.
Kun toverini rupeaa naputtamaan jotakin sanaa, sekaannun minä jo ensi kirjaimiin ja annan hätäisen keskeyttämismerkin. Silloin alottaa toverini saman sanan alusta ja naputtaa hiukan harvempaan. Tällä kertaa saan ensi tavun selville, mutta sitten menee taas kaikki sekaisin. Kun toverini on pakotettu yhä uudestaan alottamaan alusta saman sanan, menettää hän lopuksi kärsivällisyytensä, mitä hänellä puhdasverisenä slaavina ei tietysti kovin suurta määrää olekaan.
- Tshort! -- kähähtää hän silloin, nousee pöydän äärestä ja alkaa
huuli pitkällä kävellä huitoa edestakaisin. Ilmeisestikin harmittaa häntä syvästi minun paksupäisyyteni, sillä itse on hän huippuunsa kehittynyt mestari tuossa jalossa naputustaidossa.
Pian hänen pahatuulensa kuitenkin aina haihtuu ilmaan, hän palaa pöydän ääreen ja harjotus alkaa uudestaan. Ja kun minä vihdoinkin onnistun saamaan selvän hänen naputtamastaan sanasta, on meidän kummankin ilo ja tyytyväisyys suuri.
Kun mestarini on minut vihdoinkin hyväksynyt arvosanalla "välttävä", on minun aika ryhtyä vasta saavutettua taitoani käytäntöön sovelluttamaan.
Hetki hetkeltä kasvavalla jännityksellä asetun lämpöjohtotorven ääreen ja muutamalla aralla naputuksella ilmaisen haluavani päästä keskusteluun. Oitis vastataan alhaalta käsin: ilmeisestikin se on eilen keksitty kansalaiseni Vuoksi. Alanpa siis naputtaa suomea. Pari kertaa hän keskeyttää, mutta kun minä kolmannella kerralla saan sanan valmiiksi ja hän loppuraapaisuuni vastaa samalla tavoin ymmärtämisen merkiksi, isken minä tyytyväisenä silmää toverilleni. Siten saan minä vähitellen naputetuksi koko lauseen, minkä jälkeen minun on vuoro kuunnella vastausta.
Mutta ottamatta lainkaan huomioon minun alkeellista kehityskantaani naputtaa Vuoksi tiheässä tahdissa, minulta menee heti alussa konseptit sekaisin ja mieleni valtaa samanlainen hätäännys kuin pyhän Pietarin lähtiessään aaltoja pitkin kävelemään.
Kiiruusti täytyy minunkin turvautua mestariini, joka haukkumasanoja muristen rientää avuksi, antaa Vuokselle kiireellisen keskeytysmerkin ja tämän alettua alusta lausuu sitten minulle sanat, sikäli kuin ne torvea pitkin tiheinä naputuksina virtaavat ylös.
Mutta ennen iltaa olen ymmärtämisen taidossakin saavuttanut jo sellaisen asteen, että kykenen omin päin vaihtamaan ajatuksia Vuoksen kanssa.
Kas tässä muutamia ensimäisiä naputusrepliikkejämme:
- Olitteko kauan Saksassa?
- Viime syksystä toukokuuhun.
- Missä komppaniassa?
- Jääkäri.
- Miksi tulitte pois?
- Minulla oli asioita kotimaahan.
- Onko pataljoona vielä Hampurin tienoilla?
- Ei, se muutettiin lähtiessäni Libauhun.
- Kuka teidät ilmiantoi?
- Eräs Dragsfjärdin poika, nimeltä Ahlstedt.
- Miksi hän sen teki?
- Hän palasi kanssani yhtämatkaa, mutta vangiksi jouduttuaan tunnusti
hirttämisen pelosta kaikki ja antoi ilmi suuren joukon tovereitaan.
Nykyään hän lienee vakinaisesti santarmien palveluksessa.
- Onko ryssillä teitä vastaan muita todistuksia kuin Ahlstedtin
ilmianto?
- Löysivät vangittaessa minulta salamerkeillä kirjotetun asiapaperin.
- Oletteko itse tunnustanut?
- En. Väitän olleeni koko ajan Ruotsissa.
- Kuinka paljon luulette meitä suomalaisia olevan täällä
Shpalernajassa?
- Ainakin viitisenkymmentä miestä.
Sodan menosta en koko täällä oloaikanani ole saanut tietooni tämän taivaallista. Luonnollisesti käyn nyt siinäkin suhteessa tunnustelemaan Vuoksen tietovaroja. Hän on kutakuinkin pysynyt maailman tapausten tasalla, sillä hän on ollut yhtämittaisessa naputusyhteydessä venäläisten naapuriensa kanssa.
Ensiksi kysyn Riigan kohtaloa ja harmikseni saan kuulla, että se on yhä ryssäin hallussa. Samoin Verdun ranskalaisten.
Sitten:
- Onko Romania liittynyt sotaan?
- On, jo elokuun lopulla.
Äärimmäisen jännityksen vallassa naputan sanat:
- Mille puolen?
- Ryssän puolelle.
Tuntuu aivan kuin olisin saanut korvapuustin.
Keskeytän puhelun ja alan julmistunein ilmein, toverini minuun ällistyneenä tuijottaessa, pitkin askelin harppailla edestakaisin.
- Se viheliäinen roskakansa! -- priiskahtelevat ajatukset päässäni. --
Olen pitkin aikaa tuntenut vaistomaista vihaa sitä maata kohtaan, sillä koko sodan ajanhan ne ovat vilkuilleet vuoroin itään, vuoroin länteen, laskien mielessään, kumpaan liittymällä saisi paremman saaliin rosvotuksi.
Hiukan tyynnyttyäni naputan alas kysymyksen:
- Luuletteko Saksan kunnialla kestävän tuota yhä lisääntyvää
vihollispainoa?
Alhaalta kuuluu koruton vastaus:
- Kyllä Saksa kestää.
Tunnen päässeeni jälleen tasapainoon ja hengessäni puristan kohtalotoverini kättä.
Jonkun hetken mentyä tartun jälleen toverini kampaan ja naputan alas:
- Minä suhtaudun hyvin optimistisesti meidän suomalaisten kohtaloon.
- Niin minäkin, -- kuuluu Vuoksen vastaus.
- Uskon, että me ennen pitkää kaikella kunnialla pääsemme tästä
pinteestä.
- Sellainen usko minuunkin on juurtunut.
Siihen päättyy keskustelumme tällä kertaa ja mieli keveänä käännyn minä juttelemaan toverini kanssa. Meidänkin keskustelumme johtuu sotaan.
- Saksalainen pieksää meikäläisiä joukkoja, -- selittää toverini
naurusuin.
Kun en heti tajua hänen sanojaan, esittää hän asian havainnollisesti.
Nyrkkiään näyttäen sanoo hän:
- Tämä saksalainen, -- sekä takapuoltaan viitaten: -- tämä venäläinen.
Sitten alkaa hän nyrkillä huitoa itseään takapuolille, kiemurtelee sitä tehdessään ja huutaa: aj-aj-aj!
Valaistukseksi sille asianhaaralle, että hän nauravin ilmein saattaa esittää tällaista asiain tilaa, lausuu hän lopuksi:
- Ja tämä hyvä, sitä pikemmin tulee vallankumous.
Mikä nuhteeton revolutsionääri sinä, kunnon toverini, oletkaan! Sanasi ja eleesi ovat saattaneet minut kerrassaan hyvälle tuulelle, niin että minun on pakko pistää käteni sinun kainaloosi ja siten alamme me vilkkaasti jutellen kävellä edestakaisin.
Sitä tehdessämme pysähdymme sattumalta toisessa peränurkassa olevan pienen jumalankuvan eteen. Se on kämmenen levyinen laatta, jossa venäläiskorean läkkikehyksen keskellä näkyy himmeälle metallipohjalle kuvattu Kristuksen pää orjan tappurakruunuineen.
- Haroshij tshelavjek -- hyvä mies, -- virkkaa toverini kuvaa
tähystäessään.
- Revolutsionääri? -- lisään minä kysyvästi.
- Da, -- vastaa toverini vakuuttavasti, mutta silmää samalla kuitenkin
minua hiukan epäluuloisesti.
- Navjerna, -- vakuutan minä, -- sillä ajoihan hän kerran temppelistä,
juutalaisten pyhästä sijasta, ruoska kädessä ulos joukon keinottelijoita ja poroporvareita...
Tuo raamatun kertomus näkyy olevan toverilleni tuntematon ja mielenkiinto täydessä vireessä pyytää hän minua esittämään sen lähemmin. Tehden tapauksen hänelle niin havainnolliseksi kuin mahdollista ryhdyn minä kertomaan:
- Temppeliin, jossa piti totuutta julistettaman, oli kokoontunut
rahakeinottelua harjottamaan joukko kansan painajaisia ja byrokraatteja, sellaisia kuin Purishkevitsh, Rasputin, Trjepof, Seyn...
- Seyn? Kto on? -- keskeyttää toverini.
- Finskij generalgubernator, -- ja määritelläkseni lähemmin
kenraalikuvernöörimme laatua lisään niukasta sanavarastostani ainoat käsille sattuvat: -- bolshaja svinja -- suuri sika.
- I palatsh -- pyöveli, -- lisää toverini.
Kun hän täten on saanut selvän käsityksen Seynin olemuksesta, pyytää hän minua jatkamaan.
- Tämän tapaiset miehet siellä siis harjottivat rahakeinottelua. Sen
nähdessään julmistui Kristus, tempasi ruoskan, ajoi heidät ulos ja tyrkki nurin pöydät, niin että rahakasat helisten vierivät temppelin kivipermannolle, ja hampaitaan kiristäen pakeni byrokraattijoukko portista ulos.
Näen toverini silmistä, että kielellisesti vaillinaisesta esityksestäni huolimatta kohtaus on ilmielävänä hänen edessään. Hänen kasvoillaan on entusiastinen ilme ja siirtäen katseensa jälleen jumalankuvaan lausuu hän vakuuttavasti:
- Otshen haroshij tshelavjek! -- Erinomaisen hyvä mies!
Edelleen jutellessamme tiedustaa toverini, minkä takia minut vangittiin.
Hm! Enpä juuri ole halukas hänelle asioitani kertomaan. Ei silti, että häntä enää epäilisin miksikään urkkijaksi, sillä hänen katseessaan ja olemuksessaan ei huomaa vilahdustakaan siitä levottomasta omastatunnosta, jota kouliintunein ja paatuneinkaan santarmiurkkija ei voi kokonaan peittää.
Ei, uskon lujasti, että sinä, Semen Jegorovitsh, olet nuhteeton sielu ja rehellinen vallankumousmies, mutta samalla sinä olet venäläinen ja sellaisena sinun luonteesi -- sen olen ehtinyt jo hyvin huomata -- on läikkyvä ja häilähtelevä kuin kaikille tuulille alttiin lammen pinta.
Onhan niin usein nähty, että mitä vilpittömin venäläinen revolutsionääri on tilaisuuden tullen keikahtanut ilmiantajaksi ja provokaattoriksi tai että hän on tsinovnikkauran ensimäisille porrasaskelmille päästyään kädenkäänteessä muuttunut veljiensä mitä hartaimmaksi pieksäjäksi -- niin, hänen musta tukkansa on sen jälkeen nagaikkaa heiluttaessa leiskunut yhtä tulisesti kuin ennen vallankumouksellista palopuhetta pitäessä.
Tätä en, veliseni, kyyhkyläiseni Semen Jegorovitsh, suinkaan sinusta sano, sillä pidän sinusta sangen suuresti, mutta kaikesta siitä huolimatta tahdon pitää omat asiani omina tietoinani tai korkeintaan uskoa ne koetelluille miehille omien kansalaisteni joukossa.
- En voi sitä venäjäksi selittää, -- vastaan vältellen hänen
uteluihinsa.
Mutta hän on uteliaisuudessaan hellittämätön kuin lapsi.
Alan sen vuoksi, johtaakseni hänen, huomionsa toisaalle, kertoa vangitsemisestani kuinka poliisijoukko minun viime yötä kotona viettäessäni ympäröi talon ja kuinka minä revolveriani käyttäen koetin siitä huolimatta päästä pakoon. Hän kuuntelee jakamattomalla mielenkiinnolla ja kun mainitsen, että poliisijoukkuetta johtanut "priistavi" oli entinen koulutoverini, huudahtaa hän julmistuneena:
- Aa, durak!
Sen jälkeen käy hän miettiväiseksi ja kysyy:
- Vyj streljali? -- Te ammuitte?
- Niin tein. Entäpä sitte?
Vastaukseksi tekee hän hirttosilmukkaan ripustamista kuvaavan eleen niin osuvasti, että näen ilmielävänä edessäni hirsipuuhun ripustetun miehen pitkäksi venähtänein kauloin. Mutta olen liian valoisalla ja hyvällä päällä, että tuo säikytys minuun pystyisi.
Hui hai! Ei se päivä valkene, että minut ripustettaisiin venäläiseen hirsipuuhun!
Mutta käytävästä kaikuu jo tuo tuttu:
- Guljatj prigat ... vitsa -- guljatj prigat ... vitsa --
Kun olemme jo palttoo päällä ja odotamme oven avaamista, juolahtaa mieleemme ilmottaa Vuokselle kävelyyn lähtömme, että hän osaa kiivetä ikkunaansa nähdäkseen meidät kävelypaikalla. Toverini naputtaa sen alas hiukkasta ennen kuin vartia avaa oven ja murahtaa lyhyen: -- guljatj!
Heti kävelykarsinaan päästyämme -- saman kopin asukkaat saavat myöskin yhdessä kävellä -- suuntaamme katseemme oman koppimme kohdalla olevaan neljännen kerroksen ikkunaan. Siellä ei näy mitään, mutta sen sijaan alkaa kolmannen kerroksen ikkunassa vastaavalla kohdalla vilkkua nenäliina. Olemme pitäneet niin luonnollisena asiana, että Vuoksi asuu heti lattiamme alla, ettei mieleemme ole edes juolahtanut kysyä, missä kerroksessa hän on. Nyt olemme kuitenkin selvillä siitä, että hän onkin kaksi kerrosta meitä alempana ja innostuneina viitomme hänelle tervehdyksiä.
Sen huomaa kuitenkin pitkäpartainen Makarohvi ylhäällä vartialavalla ja alkaa meille murista äkäisesti kuin kahlekoira. Ja olenpa suuresti huvitettu kuullessani sitä venäläisten haukkumasanojen tulvaa, mikä sen johdosta virtaa toverini huulilta, kuitenkin siksi hillitysti, etteivät ne voi ulottua Makarohvin korviin, sillä siinä tapauksessa toimittaisi hän vankilan päällystölle oikopäätä sapiskan asiasta ja toverillani olisi tiedossa pari vuorokautta lisää karsseria. Rangaistusmäärät näet lisääntyvät kerta kerralta yhdellä vuorokaudella aina seitsemään vuorokauteen saakka. Sen määrän on naputussyntien takia kärsinyt hento naapurimme Golikof.
Sulkea ihminen kokonaiseksi viikoksi vedellä ja leivällä elämään säkkipimeässä, inhottavan likasessa ja russakoista kuhisevassa muurinlokerossa -- se on jo korkeimmassa määrin epäinhimillistä!
Huomiotani on alunpitäin kiinnittänyt se, että kaikilla vartioilla, nuorimmillakin, on kosolta kunniamerkkejä, jotka he aina sunnuntaisin sekä muina merkkipäivinä ripustavat yllensä. Niitä killuu heidän rinnassaan monenmoisia, hopeisia ja pronssisia, useimmat niistä kahvikupinpohjan laajuisia lostikoita. Kun kunnianarvoisan Makarohvimme rinnassa killuu ja helkkyy sellaisia koristeita erikoisen pitkä rivi, tiedustan toveriltani tätä asianhaaraa ja ovatko vartiat mahdollisesti sodassa kunnostautuneita veteraaneja.
Toverini on vielä äkämystyksissään Makarohvin haukunnasta. Kysymykseni kuullessaan kohauttaa hän halveksivasti olkapäitään ja notkein elein sanojaan vahvistaen vastaa:
- Niistäneet hyppysin nenäänsä ja nenän sisälmykset pudonneet
rintapielille.
Huomaan jo tämän ensimäisen yhteispäivän kuluessa toveristani olevan itselleni moninaista hyötyä. Hänen tietonsa vankilan olosuhteista ovat luonnollisesti paljon monipuolisemmat kuin omani ja ennen kaikkea on hän mainio välimies minun ja vartiain välillä. Viimemainituille on minun ollut hyvin hankala toimittaa tarpeellisimpiakin asioitani, sillä heillä ei tunnu olevan aikaa, vielä vähemmän kärsivällisyyttä, kuunnella minun vajanaista venäjääni. Toisin on toverini laita. Hänelle saan selvitetyksi monimutkaisenkin asian, minkä hän sitten puolestani tulkitsee vartialle.
Niinpä saan tänään, kävelyltä palattuamme, kuulla toveriltani, että vankilan kirjastossa on myöskin ulkomaalaista kirjallisuutta. Lisäksi tietää hän, että vartiat ovat velvollisia vangin pyytäessä antamaan nähtäväksi kirjaluettelot, joista omaan lainauslistaansa saa merkitä haluamainsa kirjain numerot. Ihastun luonnollisestikin tämän kuullessani ja pyydän toveriani heti anomaan vartialta ulkomaisen kirjallisuuden kataloogia. Hän täyttää pyyntöni ja moniaan hetken kuluttua ojentaa vartia oviluukusta suuren, mustakantisen luettelon.
Ahnaasti käyn siihen käsiksi. Ihmeekseni huomaan, että kirjastossa on melkoinen määrä latinan, saksan, ranskan, englannin, puolan ja unkarin kielistä kirjallisuutta. Merkitsen listaani useita kymmeniä saksankielisiä teoksia sekä lisäksi moniaita latinankielisiä. Kirjat vaihdetaan aina maanantaisin siten, että aamulla leipäannoksia jaettaessa otetaan luetut kirjat sekä niitä seuraava lainauslista takaisin, minkä jälkeen uudet kirjat jaetaan päivällisaikana.
Kun lainauslistassani ei tähän saakka ole ollut mitään omia merkintöjäni, ovat kirjastonhoitajat pistäneet minulle aina oman valintansa mukaan pari venäläistä "knigaa" sekä kolmanneksi jonkun pahvikansiin sidotun pienen suomenkielisen kirjan. Mitä teitä nämä kotimaisten kirjamarkkinoidemme tuotteet ovat Shpalernajan kirjastoon kulkeutuneet, on minulle aivan tietämätöntä. Ulkomaisen kirjallisuuden kataloogiin niitä ei ainakaan ole merkitty.
Viimeksi kuluneella viikolla on minulla ollut luettavana piispa Råberghin "Muistelmia" ja sitä edellisellä vanha tuttavani koulupoika-ajoilta, suomennos Felix Dahnin kertomuksesta "Felicitas".
Kaikissa niissä on ollut suomalaisten toisilleen huomaamattomalla pistemerkinnällä lähettämiä tervehdyksiä. Eräässä on huomautettu, että sen ja sen niminen suomalainen vanki on epäluotettava, minkä vuoksi häntä on kartettava. Nimi on minulle ennestään tuntematon.
Iltapäivällä saa toverini halun oppia suomea. Länsimaiset kirjaimet oppii hän kädenkäänteessä ja hirveän tyytyväisenä alkaa hän nyt tankkailla suomalaisia sanoja kielioppaani alkulauseesta. Lausuminen ja korostus on tietysti päin mäntyä. Esimerkiksi minun nimeäni ei hän tahdo mitenkään oppia oikein lausumaan, vaan kuuluu se hänen suussaan väkisinkin: Vilkuuna.
Aluksi opettelee hän ulkoa tavallisimmat tervehdyssanat. Ja niinpä hän sitten myöhemmin illalla saa minut samanlaisen ällistyksen valtaan kuin papukaija Robinsonin, kirkaistessaan äkkiarvaamatta erään englanninkielisen lauseen, jonka viimemainittu oli sille aikoja ennen opettanut.
Ollessamme jo vuoteessa nostaa toverini näet äkkiä päänsä tyynystä ja lausuu:
- Hjuva yötta, toveri!
X
UUSIA SUOMALAISLÖYTÖJÄ.
Olen jo maininnut, että saatuani historiallisen näytelmäni valmiiksi ja käytettyäni siihen kaikki luettavaksi saatujen kirjaini tyhjät tilat oli minulle alkanut ikävä työttömyyden aika. Sitä ei onneksi kuitenkaan kestänyt kuin parisen viikkoa. Kun näet eräänä päivänä osastonvartia tuli taasen kopissani pistäytymään, kysyin häneltä, eikö ollut mitään mahdollisuutta saada paperia, että voisi kirjoittelemalla aikaansa lyhentää.
- Ei shua bumagaa, a vihkon shuat, -- kuului äijän vastaus.
- Vihkon? Saanko minä siis tilata kaupungilta kirjotusvihkon? -- kysyn
minä ihastuneena ja tuskin korviani uskoen.
- Ka shuat, ja sitt' kiruta!
Senkin äijäkränä, kun ei ole sitä ennen sanonut! päivittelin itsekseni, mutta toisaalta tunsin itseni tavattoman iloiseksi saamastani tiedosta.
Heti seuraavana perjantaina kirjotin tilauskirjaani muun muassa sanat: "1 tetrad bolshavo sorta": 1 vihko suurta lajia.
Ja katso, viikon kuluttua siitä toi osaston äijä minulle ruplan maksavan, sinisiin pahvikansiin sidotun vihkon, jossa oli 71 lehteä.
Lehdet oli vankilan kansliassa numeroitu sekä niiden lukumäärä ilmotettu viime sivulla, johon myös yksi päällikönapulaisista oli kirjottanut nimensä sekä painanut sen alle laajan lakkasinetin. Kaikki tämä sitä varten, että voitaisiin helposti kontrolleerata, onko vanki käyttänyt lehtiä johonkin salaiseen kirjevaihtoon.
Kohta saatuani tietää, että oli mahdollisuus hankkia kirjotusvihkoja, oli mielessäni alkanut elää eräs laajempi romaaninaihe. Ja niinpä heti vihkon saatuani olin alkanut intensiivisesti työskennellä. Viikkoa ennen toverin ilmestymistä olin saanut ensimäisen vihkon täyteen kirjotetuksi sekä tilannut jo uuden.
Muutamia päiviä yhdessä elettyämme saapui se vankilan kansliasta asianmukaisesti numeroituna ja leimattuna, joten minä pääsen jälleen työtäni jatkamaan. Toveri ei tuota läheskään niin suurta häiriötä kuin alussa olin pelännyt; sillä minun kirjottaessani kuluttaa hän aikaansa lukemalla tai naputtelemalla. -- -- --
Istunpa nyt eräänä iltapäivänä työni ääressä ja annan kynän kiitää pitkin vihkon sivuja. Toverini istuu jakkarallaan toisella puolen pöytää, edessään avonainen kirja. Mutta se on siinä vain näön vuoksi, sillä itse asiassa on hän vilkkaassa naputuskeskustelussa naapurimme Sobolevin kanssa.
Hetken kuluttua keskeyttää hän naputuksensa, nousee paikaltaan, laskee klosettiin vettä, käärii oikean käden hihansa aina kyynärpäähän saakka ja heittäen minuun hymyilevän katseen tarttuu lattiarasuun. Sen upottaa hän klosetin kuiluun ja hetken sitä siellä huljutettuaan nostaa sen äkkiä kranan alle ja vääntää kuivaksi.
Silmät pystyssä seuraan minä hänen omituista puuhaansa, josta en käsitä tämän taivaallista. Hän vain hymyilee ja uudistaa saman tempun vielä pari kertaa.
Sitten kumartuu hän klosetin ääreen ja huutaa:
- Halloo!
- Halloo! -- vastaa klosetista omituisen ontolta kumahtava ääni.
- Sdravstvyjte, tavarishtsh! -- jatkaa toverini.
- Sdravst ... -- kuuluu klosetista.
Ja yks kaks on toverini vilkkaassa haastelussa klosetista vastailevan salaperäisen olion kanssa.
Asia valkenee minulle kyllä piankin. Kulkeehan väliseinän sisässä likatorvi, johon joka kerroksen kohdalla yhtyvät kummaltakin puolen klosettien torvet. Toverini ja seinän takana asuva Sobolev ovat poistaneet niin sanotun vesilukon, t.s. sen veden, joka aina jää klosetin nieluun sulkien sen niin, ettei likatorvesta pääse mitään löyhkää koppiin tunkeutumaan. Siten on heidän välillään avonainen torviyhteys, jota pitkin he nyt vallan mukavasti voivat keskenään jutella.
Mutta jos Vuoksi poistaa samalla tavoin vesilukon klosetistaan, voi hänkin puhua meidän koppiimme, juolahtaa äkkiä mieleeni. Esitän asian toverilleni kohta kun hän on laannut juttelemasta Sobolevin kanssa.
- Tietysti, -- vahvistaa toverini ja ryhtyy heti naputustietä tekemään
Vuokselle selkoa tästä uudesta puhelutavasta -- mikä itse asiassa ei ole äsken tehty keksintö, kuten toverini kertoo, vaan on ollut jo sekin venäläisissä vankiloissa aika yleisesti käytännössä.
Kun asia on Vuokselle selvinnyt, ilmottaa hän, nähtävästi hiukan emmittyään, avaavansa "telefoonin". Minun olisi nyt tehtävä samoin, sillä toverini on puhelun lopetettuaan pannut vesilukon jälleen kiinni.
Tosin se tuntuu koko lailla vastenmieliseltä, mutta halu kuulla pitkästä aikaa oikeata sivistynyttä suomea sekä saada suullisesti jutella kohtalotoverin kanssa on paljon voimakkaampi. Ja niinpä minä käärin hihani, sytytän paperossin vastamyrkyksi ja käyn reippaasti samaan toimeen kuin toverini äsken.
- Halloo, onko se Vuoksi?
- On, terve!
Hänen äänensä kuuluu kuin maan alta, mutta kuitenkin aivan selvästi.
Olemme vielä niin arkoja ja tottumattomia, ettemme yllätyksen pelosta uskalla pitempään sananvaihtoon antautua. Sovimme siitä, että milloin jompikumpi haluaa telefooni-keskustelua, ilmottaa hän siitä toiselle lyömällä kahdeksan kertaa lämpöjohtotorveen. Kun toverinikin on vaihettanut suulliset tervehdykset Vuoksen kanssa, suljemme telefoonin.
Hauskalta tuntuu tietoisuus, että voi milloin hyvänsä antautua suulliseen keskusteluun oman kansalaisensa kanssa. Tunnen siitä kellarin pimeydestä, missä edelliset kuukaudet sain elää, päässeeni jo koko lailla väljemmille vesille.
Tavaksemme tulee tämän jälkeen kutsua naputusta sähkötykseksi sekä W.C:tä telefooniksi.
Istun taas eräänä päivänä työni ääressä, toverini naputellessa Vuoksen kanssa. -- -- --
- Tam toshe finn! -- lausuu toverini ja viittaa lattian alle.
Jätän paikalla kynäni, napautan kahdeksan kertaa lämpöjohtotorveen sekä kyykötän seuraavassa hetkessä telefoonin ääressä.
- Mitä tuo toverini höpisee, että tässä meidän allammekin olisi
suomalainen? -- kysyn, kun Vuoksi on ilmestynyt toiseen päähän.
- Kyllä siellä on.
- Kuka?
- Proviisori S. Nykaarlepyystä.
- Kuinka löysitte hänet?
Vuoksi kertoo, että kun hän on jo kauan ollut eri puolilla olevien naapuriensa yhteydessä, mutta ylhäältä, neljännestä kerroksesta, ei ole koskaan naputuksiin vastattu, vaikka sieltä pitkin päivää kaikuu miehen askeleet, päätti hän keinolla millä hyvänsä ottaa siitäkin eläjästä selvän. Niinpä kiipesi hän äsken pöydälle seisomaan ja huusi lämpöjohtotorven juuritse katon läpi: -- Kto tam? Kuka siellä?
Ja katso, hänen pari kertaa toistettuaan saman kysymyksen sekä suomeksi että venäjäksi, kuului ylhäältä vastaus:
- He, suomalainen!
Kumpikin ilmotti nimensä ja pian oli tuttavuus heidän välillään rakennettu.
- Ettekö selittänyt hänelle telefoonikeinoamme?
- Kyllä, mutta ehkä hän ei uskalla avata. Koetanpa vielä kehottaa
häntä.
Kuluu jokunen hetki, alhaalta alkaa kuulua veden loiskinaa ja pian sen jälkeen hieman arkaileva: -- Halloo!
- Halloo, halloo! -- vastaavat eri suunnilta minun ja Vuoksen äänet.
Viimemainittu suorittaa esittelyn ja niin on meitä nyt keskinäisessä yhteydessä kolme suomalaista. Proviisori S., jota syytetään samoista asioista kuin minuakin, on tuotu tänne myöskin keskikesällä.
Kuukausmäärin me kolme siis olemme eläneet lähimpinä naapuruksina: päivittäin ovat minun askeleeni kaikuneet herra S:n korvissa, samoinkuin hänen askeleensa Vuoksen korvissa, ilman että kuitenkaan olemme toisistamme tienneet tämän taivaallista.
Hra S. ei ole osannut naputuskieltä enempää kuin minäkään näihin saakka. Vuoksi sen sijaan on oppinut sen omin päinsä jo aikoja sitten.
Hän oli löytänyt kaavan koppinsa pimeästä peräseinästä, päässyt selville asiasta sekä alkanut yksikseen harjotella. Sitten oli hän sen avulla päässyt vähin erin yhteyteen venäläisten naapuriensa kanssa.
Sanelemme nyt hra S:lle naputuskaavan, että hänkin voi ryhtyä harjottelemaan sekä käyttämään sitä keinoa lyhemmässä sananvaihdossa.
Tätä suullista puhelua hän pelkää, arvellen että meitä mahdollisesti vakoillaan. Venäläinen toverini vakuuttaa, että sellaista on venäläisissä vankiloissa kyllä ennen tehty, mutta ei nyt enää. Enkä minäkään, tarkemmin asiaa sekä sellaisen vakoilun käytännöllistä järjestelyä ajatellen, voi pitää sitä mahdollisena.
Tyhjennettyämme toisillemme niukat uutisvarastomme sekä vahvistettuamme toistemme valoisaa luottamusta tulevaisuuteen sekä oikean asian voittoon, lopetamme "konferenssin" ja annamme vesivirran sulkea puheluväylämme. Mutta hauskana ja lämmittävänä tosiasiana jää mielenpohjalle tietoisuus, että meitä on jo kolme suomalaista toistemme yhteydessä. Se on omiaan lisäämään turvallisuuden ja voiman tunnetta.
Ja kuka tietää, mitä löytöjä me edelleenkin voimme tehdä, sillä kaikesta päättäen istuu suomalaisia siellä täällä ympäri Shpalernajaa.
Myöskin toverini laajentaa päivä päivältä tuttavapiiriään.
Alhaaltakäsin on hän löytänyt kaksi tuttua poliittista vankia, joiden kanssa hän saattaa olla telefooniyhteydessä. Kun lisäksi muistamme naapuri Sobolevin sekä päällämme asuvan anarkisti Solovjovin, on meitä kaikkiaan viisi miestä, jotka saattavat yhtaikaa keskenään jutella.
Siis täydellinen konferenssi W.C:n ääressä!
Mikäli totumme ja käymme rohkeammiksi telefoonin käyttämisessä, sitä useammin panevat nämä viisi venäläistä tavarissia toimeen tunninkin kestäviä konferensseja. Ja juttelemista heillä piisaa. Jej bohu, sitä turinaa! Ja kun he kuuluvat kolmeen eri puolueeseen, syntyy heillä tavallisesti väittelyitä periaatteellisista kysymyksistä. Silloin, väittelyn tiimellyksessä, leiskahtelee toverini tukka, silmät kipinöivät ja hänen siinä varsin epämukavassa asennossa kyyköttäessään huitoo aina toinen käsi tuimasti ilmassa.
Väliin oikein tulistuessaan näyttää hän olevan valmis siinä tuokiossa syöksymään päälleen klosettiin, päästäkseen käsiksi toveriensa tukkaan. Mutta kun se ei kuitenkaan käy päinsä, tyydyttää hän yli äyräittensä kiehuvaa sisuaan "soittamalla telefoonin kiinni toisten korvaan", t.s. ponnahtaa yhtäkkiä pystyyn ja nykäisee vesisäiliön vivusta, niin että vesi pauhaten syöksyy klosettiin ja sulkee puheväylän.
Silmät kipinöiden kävellä huitoo hän sen tehtyään edestakaisin, samalla kuin hänen huuliltaan kumpuaa kokonainen tulva venäläisiä kirouksia ja haukkumasanoja sekä julmistuneita valoja, että hän ei ikipäivänä antaudu keskusteluun mokomain kanssa. Mutta kun hän on ehtinyt tyyntyä ja polttaa pari paperossia, lontikoi hän telefoonin uudelleen auki ja hänen suustaan kuuluu mitä leppoisin ja vilpittömin tervehdys:
- Sdravstvyjte, tavarishtshi!
Ja niin on moniääninen, keskeytymätön, puuropadan kiehuntaa muistuttava turina jälleen täydessä käynnissä.
Kerran kuulen toverini, jutellessaan telefoonitse kahdenkesken Solovjovin kanssa, mainitsevan että hänellä on toverina suomalainen kirjailija.
- Suomalainen? -- vastaa Solovjov kummastuneena. -- Missä hänet sitten
on vangittu?
- Kotonaan Suomessa.
- Mutta niillähän on "aftanomia".
- Ei niillä ole enää mitään aftanomiaa, -- kuuluu toverini selitys.
Eräänä päivänä saa toverini aihetta tiedustella, mihin puolueeseen minä kuulun. Koska hän selvästikin tarkoittaa venäläisiä puolueita, vastaan ykskaikkisesti, etten kuulu mihinkään puolueeseen, että olen vain pelkkä suomalainen.
- Nu kak? -- ällistyy toverini, joka tuntuu pitävän mitä
luonnollisimpana asiana, että minä valtiollisena vankina kuulun johonkin radikaaliseen puolueeseen.
- Vyj revaljutsiannyj? -- tinkaa hän.
- Njet, -- vastaan töykeästi, sillä olen hiukan huonolla tuulella enkä
halua jutella.
Ja itse asiassa minä en olekaan mikään vallankumouksellinen venäläisessä mielessä, sillä yhdentekeväähän meille on, onko heillä vallassa Nikolai Romanov tai joku demokraattinen sakikunta, samoja ryssiä ja Suomen oikeuksien polkijoita he joka tapauksessa pohjaltaan ovat. Selvintä olisi minun siis vastata olevani suomalainen separatisti eikä mitään muuta, mutta en huoli herättää toverissani kuten joka ainoassa venäläisessä salassa uinuvia natsionalistisia vaistoja, vaan vaikenen happamella muodolla ja koetan syventyä työhöni.
Mutta tavarissi ei anna rauhaa, vaan jatkaa itsepäisesti tiedustelujaan.
- Vyj moshet bytj narodnik?
Narodnik? Ehkäpä voisin, päästäkseni hänestä rauhaan, myöntää olevani sitä. Mutta mitähän tuo "narodnik" oikein tahtonee sanoa? Kysäisenpä Vuokselta.
- Maalaisliittolainen, -- naputtaa Vuoksi vastaan.
Mitä lähemmältä olen samannimisen kotimaisen luokkapuolueemme henkeen tutustunut, sitä vastenmielisemmän vaikutuksen on se minuun tehnyt.
Siksi on vastaukseni äskeistä töykeämpi: -- njetu!
Toverini näyttää ihan onnettomalta, kun ei saa minua mihinkään puoluekarsinaan sijoitetuksi.
Ylhäällä kumisevat Solovjovin askeleet ja mieleeni juolahtaa mainita, että minä tunnen sympatiaa anarkisteja kohtaan.
Toverini katse kirkastuu, silmänräpäyksessä asettuu hän lämpöjohtotorven juurelle sekä naputtaa ylös lauseen:
- Moj tavarishtsh anarchist.
- Ei anarkisti, vaan tunnen ainoastaan sympatiaa anarkisteja kohtaan,
- ehätän minä hätään, peläten että Solovjov, ihastuneena uuden
puoluetoverin löydöstä haluaa heti päästä keskusteluun kanssani.
Hiukan jäähtyneenä naputtaa toverini nyt perään tuon oikaisun.
- Sanokaa hänelle tervehdykseni, -- kuuluu Solovjovin vastaus.
Mikäli tietomme naputus- ja telefoonitietä laajenevat lähimmässä ympäristössämme istuvista vangeista, sikäli vakaantuu minussa käsitys siitä, että tämän kuolleen talon suurilukuinen asukasmäärä on pantu kokoon mitä kirjavimmista aineksista. Toverini on nyt sosialivallankumouksellinen. Naapurimme vasemmalla kädellä, Golikov, on sosialidemokraatti, hänen takanaan istuu Davydov-niminen anarkisti, sen takana eräs virolainen Oberschneider, jota syytetään saksalaisesta vakoilusta.
Jossain taampana hänen takanaan kuuluu istuvan samasta asiasta syytettynä lutherilainen pappi Itämerenmaakunnista. Päällämme asuvan anarkisti Solovjovin toisella puolen istuu viljakeinottelusta syytetty rikas juutalainen, toisella taas arsenikin salakuljetusta harjottanut kiinalainen. Sobolevin alapuolella taasen kuuluu istuvan joku pommijuttuihin sekaantunut lättiläinen. Ja siellä täällä ympäri Shpalernajaa istuu tämän kansanpaljouden keskellä meitä suomalaisia "separatisteja".
Mikä Baabelin sekotusta muistuttava konferenssi siitä syntyisikään, jos nämä kaikki pääsisivät yhteistä kokousta pitämään! Mutta niin kokoonpanoltaan kirjava kuin tämä Shpalernajan kantaväestö onkin, liittää sen yksi asia kuitenkin lujaksi, solidaariseksi kokonaisuudeksi: viha vankiloita, santarmeja ja yleensä tsaarillista despotiaa vastaan.
XI
VANKILAMIETTEITÄ.
Olen nyt vankilan kirjastosta ruvennut saamaan niitä saksankielisiä kirjoja, joita "suuresta luettelosta" merkitsin lainauslistaani.
Ensimäisten joukossa on aikoinaan kuuluisan kapteeni Dreyfus'in muistelmateos: "Viisi vuotta elämästäni", jossa hän lyhyissä päiväkirjamuistiinpanoissa kuvailee vankinaoloaan Pirunsaarella.
Todellakin mielenkiintoinen kirja henkilölle, joka itsekin istuu vankilamuurien sisällä!
Ensi päiviä Shpalernajassa ollessani lohdutin usein itseäni muistelemalla ensimäisen "separatistimme" Yrjö Maunu Sprengtportenin isää, joka venäläisessä sotavankeudessa ollessaan sai erään karkausyrityksen takia kahleisiin sidottuna virua kokonaista seitsemäntoista kuukautta pimeässä torn
Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence
The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.
Transcriber and production notes
Produced by Tapio Riikonen
Front matter as received (title page, contents)
KAHDEKSAN KUUKAUTTA SHPALERNAJASSA
Kirj.
Kyösti Wilkuna
Kustnnusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.
SISÄLLYS:
I. Viimeiset päivät Oulun lääninvankilassa sekä matka Pietariin
II. Tulo Shpalernajaan ja ensi vaikutelmat siellä
III. Ensi päivän vaikutelmia
IV. Tutkintatuomarin edessä
V. Viikot vierivät
VI. Nälkää, likaa, russakoita
VII. Vaihtelevia mielialoja
VIII. Robinson saa autiolle saarelleen odottamatta toverin
IX. Lepopäivä vankilassa
X. Uusia suomalaislöytöjä
XI. Vankilamietteitä
XII. Vallankumouksen esitunnelmia
XIII. Yhtä ja toista talven tullen
XIV. Uusia tuttavuuksia
XV. Mitä kaikkea pöytäkirjat sisältävät
XVI. Kahden puolen joulua
XVII. Suhde vartioihin
XVIII. Sydäntalven päiviä. Uusi naapurimme
XIX. Suurten tapausten aattona
XX. Vapauteen!Header as received
The Project Gutenberg eBook of Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa
Author: Kyösti Wilkuna
Release date: August 10, 2011 [eBook #37026]
Language: Finnish
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/37026
Credits: Produced by Tapio RiikonenFull Project Gutenberg licence
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.Source: Project Gutenberg ebook #37026. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.