← catalogue

Välskärin kertomuksia 4.1

by Zacharias Topelius · Finnish · Gutenberg #36408 · 669,187 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Välskärin kertomuksia 4.1
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Välskärin kertomuksia 4.1

Author: Zacharias Topelius

Translator: Juhani Aho


        
Release date: June 13, 2011 [eBook #36408]
                Most recently updated: January 7, 2021

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/36408

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 4.1 ***




Produced by Tapio Riikonen






VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 4.1

Erämaiden kevät. Porvariskuningas.


Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS


Suomentanut Juhani Aho


Ilmestynyt ensimmäisen kerran
Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1897.



SISÄLLYS:

Erämaiden kevät:

 1. Uudenkaupungin rauha
 2. Uudenkaupungin satamassa
 3. Kolme pakolaista
 4. Syysmyrskyt v. 1721
 5. Sotaretki Raumalla
 6. Joulukuun päivä Vaasassa
 7. Larssonin perhe
 8. Pakolaiset erämaassa
 9. Talvi- ja kevätpäiviä
10. Sissi ajaa saalistaan
11. Valtioviisas ja hänen omatuntonsa
12. Omatunto vaikenee
13. "Lapinmaa on löydetty"
14. Jatkoa sissin seikkailuihin
15. Jupiter ja Juno
16. Junon kosto
17. Kevät 1722

Porvariskuningas:

 1. Valtiopäivämiesvaali
 2. Ratsastus
 3. Kreivi ja porvaristyttö
 4. Viskaali Spolin
 5. Raharuhtinas
 6. Eräs huviretki v. 1738
 7. Vähäkyrön pappilan sadin
 8. Seikkailuja rauhan aikana
 9. Utukuningattaren sukkanauha
10. Hiidenkiuas metsässä
11. Vaasan satamassa
12. Esterin havainnot
13. Vähäkyrön metsäseikkailun loppu
14. Istvanin seikkailu
15. Perttilän talossa
16. Valtiomiehen työhuoneessa
17. Hämähäkki ja heinäsirkka
18. Kohtaus luistinjäällä
19. Harpunsoittoharjoituksia
20. Valtiollisia juonia
21. Ullakkokamarissa Läntisen Pitkäkadun varrella
22. Naamiaiset
23. Samana yönä
24. Kavalia juonia
25. Isä ja tytär
26. Ratsastuksen seuraukset
27. Miinat alkavat räjähdellä
28. Kreivi Hornin kukistuminen
29. Ester Larssonin pako
30. Vanhoja tuttuja
31. Suuri miina räjähtää
32. Kreivitär Eeva Bertelsköldin kirje pojalleen kreivi Kaarle
    Viktor Bertelsköldille
33. Eräänä iltana Falkbyssä
34. Vieras Falkbyssä
35. Vuosisatain perintö
36. Kuninkaan sormus
37. Puolitoista vuotta myöhemmin






VÄLSKÄRIN KYMMENES KERTOMUS.

ERÄMAIDEN KEVÄT.




Eräänä talvi-iltana, kun kuulijat taas olivat kokoontuneet välskärin
kamariin, ja lumipyry kevein, pehmein hiutalein peitti ikkunanruudut,
suvaitsi postimestari, kapteeni Svanholm, vastoin kaikkien muiden
luuloa, hauskuttaa seuraa läsnäolollaan. Hän oli nimittäin edellisen
kertomuksen lopussa jotenkin miehekkäästi kiroten ilmoittanut, että hän
oli nyt kuullut kaikki, mitä halusi kuulla ja ettei hän suinkaan enää
aikonut vaivata itseään tulemalla kuulemaan kaikenlaisia joutavia
pikkujuttuja Kaarle XII:n kuoleman jälkeen. Siitä huolimatta tömisivät
hänen rautakantaiset saappaansa tänä iltana jo ennen muita ullakon
rappusissa, ja rehellinen kapteeni marssi vanhan tavan mukaan sisään
niinkuin ennenkin ja oli nähtävästi jo kokonaan unohtanut kiireessä
tekemänsä päätöksen. Kenties hän ei myöskään luullut saavansa kotonaan
tarpeeksi torailla tänä iltana vanhan narisevan emännöitsijänsä kanssa,
sillä ilman joka-iltaista riitaa oli kapteenin vaikeata saada unta
silmiinsä. Hän astui siis sisään, näöltään rauhallisena, mutta oli jo
ennakolta pörhistänyt mielensä niinkuin urhokas kukko pörhistää
höyhenensä valmistautuen ankaraan otteluun.

Välskärin tottunut silmä huomasi sen ja hän tervehti hymyillen
vierastaan. Mutta koulumestari, maisteri Svenonius, joka istui siinä,
voitonvarmuuden loistaessa laihoista, mustanpuhuvista kasvoista, ei
ollut halukas tällä kertaa päästämään niin vähällä vanhaa
riitaveljeään, jonkavuoksi hän heti tervehdykseen vastattuaan teki sen
pilkallisen huomautuksen, että veli Svanholm varmaankin tahtoisi
lämmitellä itseään Norjan tuntureilla _anno mundi_ 1718 kestetyn
jouluyön pakkasen jälkeen ja olisi sentähden hyvä ja asettuisi niin
lähelle valkeaa kuin mahdollista.

Kapteeni kirosi, mutta vastasi sitten niin sävyisästi kuin suinkin,
että jos veli Svenonius haluaisi paistaa perunoita tuhkatulessa, hän
voisi sen tehdä, mutta että hän, Svanholm, kuitenkin oli tullut tänne
kuulemaan jotakin viimeisten karoliinien kohtalosta; muusta hän viisi
välittää. Hän toivoi näet, että veli Bäckillä vielä olisi murunen
ruutia tallessa Isonvihan ajoilta voidakseen mustata nenän ainakin
kirjatoukilta.

Viittaus ei ollut hieno, ja koulumestari luuli kenties, että hänen
mustaa korvapartaansa oli tahdottu loukata. Hän vastasi sentähden
vuorostaan, ettei hän ollut se mies, jonka tarvitsi mustata viiksiään
(kapteenin viikset olivat, niinkuin tiedämme, punertavat), ja mitä
Kaarle XII:n ruutiin tulee, niin se oli nyt loppuun ammuttu. Veli
Svanholm saisi kyllä haistaa palanutta vielä seuraavassakin
kertomuksessa, mutta hän myöskin saisi nähdä, kuinka "kirjatoukkain"
vähitellen onnistui pestä ilkeä ruudinsavu pois aikakauden kasvoista
vuoden 1721 jälkeen.

-- Niin, oli se kaunista pesemistä vuosina 1741 ja 42, -- vastasi
kapteeni ylenkatseellisesti. Silloin kynämiehet oikein näyttivät, mihin
he kelpaavat. Olihan jotakin kelvollista tuossakin aikakaudessa, oli
"erään nimen varjo" ja ne vanhat krenatöörit, jotka vielä kummittelivat
maailmassa Kaarle XII:n ajoilta.

-- 1741 oli vain kerskausta Kaarle XII:n tapaan -- jatkoi koulumestari.

-- Niin, sittenkun oli lyöty valtti pöytään ja vain kakkoset olivat
jäljellä. Tuli ja leimaus! Suuri tappio oli jo edeltäpäin tiedossa ja
yhtäkaikki uskallettiin yhdeksän kaatoa hertalla. Pietiksihän täytyi
tulla mokomilla korteilla.

Koulumestari jatkoi: -- Merkillisintä, mitä edellisessä kertomuksessa
huomasin, olivat Eeva Rhenfeltin Kaarle XII:lle Kristinehamnissa 1718
lausumat sanat: "_Mihinkä on teidän majesteettinne pannut Suomenmaan_?"
Pane tämä mieleesi, veli Svanholm, näissä sanoissa oli ruutia, jos veli
niin tahtoo. Ne olivat rohkeita sanoja, sitä ei saata kieltää. Hän
olisi kyllä voinut lisätä niihin: mihinkä on teidän majesteettinne
pannut Vironmaan? Liivinmaan? Inkerinmaan? puoli valtakuntaansa ja
viimein itse Ruotsinkin? Mutta jo riitti tuo yksikin kysymys. Jos nyt
veli olisi ollut kuninkaan sijassa, mitä veli olisi vastannut?

-- Minäkö? -- toisti Svanholm mielissään ja hämillään.

-- Niin, me oletamme, että veli olisi ollut Kaarle XII, mitä veli olisi
vastannut?

-- Minä olisin vastannut: mene hiiteen, onko minulla nyt aikaa
kuunnella akkain lörpötyksiä?

-- Veli kumminkin muistanee, ettei Kaarle XII vastannut siihen
sanaakaan, vaan käänsi kysyjälle selkänsä. Eikö veli usko kysymyksen
käyneen kuin kasakanpiikin hänen kuparilla panssaroidun omantuntonsa
läpi? Ja eikö veli luule sen kysymyksen yksinään lausuneen tuomion
Kaarle XII:n elämästä ja kaikista niin sanotuista sankareista, jotka
maineensa ja oman kunniansa vuoksi vievät kansojaan teurastettaviksi?

-- Tuli ja leimaus! -- karjaisi kapteeni kovin hämmästyksissään ja
närkästyksissään tästä turhanpäiväisestä pikkumaisesta hyökkäyksestä
kaikkia sankareita vastaan; mutta sotaisessa raivossaan hän kykeni vain
partaansa jupisemaan sekavia vastaväitteitä, joista voi erottaa
ainoastaan sanat "kynäsankari", "kirjatoukka", "ihmisiä, jotka eivät
edes kelpaa harjaamaan Kaarle XII:n saappaanpuhdistajan takkia,
saatikka sitten tuomitsemaan sellaista jättiläistä kuin hän oli!"

Lukija muistanee, että Kaarle XII:lla oli seuran nuoremmissa jäsenissä,
jos mahdollista, vieläkin kiivaampia puolustajia kuin sotaisa
postimestari, ja kapteeni sai heti kohta pelkäämättömän liittolaisen
Anna Sofiasta, joka aina vähän väliä hyökkäsi vihollisen kylkeen,
sillaikaa kuin pieni Jonathan niin sanoaksemme "jälkijoukon kinttuja
kutkutteli" niin julkeasti kuin hänen erinomainen kunnioituksensa
koulumestaria kohtaan suinkin salli. Siinä syntyi siis erinomaisen
vilkas taistelu, jossa milloin hyökkääjät väkirynnäköllä valloittivat
ja kukistivat Kaarle XII:n maineen jalustan, milloin taas puolustajat
ottivat sen takaisin ja ylensivät pilviin saakka. Saattaa sanoa, että
samaa taistelua erilaisten mielipiteiden välillä on kestänyt
pohjoismaissa kohta puolitoista vuosisataa ja että sitä ehkä kestää
niin kauan kuin "Teiri-kuningas" ja "Ruununvouti" taistelevat Ruotsin
historian ensimmäisestä sijasta; niin kauan kuin ihanteet ja numerot
ovat aseissa toisiansa vastaan. Välskärin ajalla, jolloin Tegnérin
"Axel" vasta oli ilmestynyt, voitto kieltämättä oli niiden puolella,
jotka runoilijan kanssa ajattelivat:

    "Tuot' aikaa minä rakastan,
    mi kunniata Kaarlen kantaa;
    se mielenrauhan, ilon antaa,
    ja maine sill' on voittajan."

Myöhempi aika on taipuvampi kirjoittamaan tunnusteensa ja
hyväksymisensä sille verolipulle, jonka Fryxell on laatinut Kaarle
XII:n kuolinpesälle; mutta tässä syrjäisessä yliskamarissa oli
karoliininen puolue päästä kokonaan voitolle koulumestarista, olletikin
kun nuo kaksi suurvaltaa eivät näyttäneet pitävän kummankaan puolta.
Välskäri viskasi tahallaan aina silloin tällöin jonkin ärsyttävän
huomautuksen taistelijain eteen, pitääkseen taistelunhalua vireillä, ja
isoäiti koetti tapansa mukaan, vaikka onnistumatta, kääntää kiistaa
johonkin viattomampaan syrjäaiheeseen, melkein niinkuin pillastuva
hevonen hätätilassa ohjataan tien vieressä oleviin nietoksiin.

-- Olkaa hyvä ja sanokaa minulle eräs asia! -- huudahti viimein
isoäiti, koroittaen ääntänsä, -- kaatuiko Kaarle XII todellakin
salamurhaajan käden satuttamana, niinkuin voisi päätellä muutamista
edellisen kertomuksen lauseista?

Kaikki läsnäolijat olivat valmiit vastaamaan tähän kysymykseen
myöntävästi. Välskäri vain liitti siihen sen muistutuksen, että asiaa
ei oltu varmasti todistettu, hän oli siitä kertonut vain sen, mitä
useat oppineet miehet, ja niiden joukossa useat historioitsijat ennen
häntä olivat sanoneet. Hän halusi kumminkin lisätä, että kansat aina
kernaasti uskottelevat itselleen, että erinomaiset miehet ja sankarit,
jotka ovat maailmaa urotöillään hämmästyttäneet, eivät voi kuolla
niinkuin muut kuolevaiset. Herkuleen tappoi myrkytetty vaate;
Romuluksen otti pilvi mukaansa; Kaarle suuri istuu vieläkin vuoressa ja
odottaa viimeistä tuomiota tulevaksi silloin, kun hänen partansa
kasvanut kivipöydän yli; Olavi Trygvenpoika ei hukkunut Svolderin
luona; Kaarle rohkea ei kaatunut Nancyn luona; Kustaa II Aadolf
ammuttiin hopealuodilla j.n.e. Minkätähden olisi Kaarle XII kaatunut
norjalaisen, Fredrikshaldin valleilta tulleesta luodista?

-- Niin se on, -- vastasi isoäiti. -- Yksinkertaisinta asiaa on aina
vaikein ymmärtää. Olisihan aivan liian luonnollista, että semmoiseen
uskalikkoon kuin Kaarle XII:een, joka seisoo kädet rintavarustuksella
vihollisen tulelle alttiina, olisi luoti sattunut niin kuin tavalliseen
sotamieheen. Eihän toki, vaan siinä pitää olla olemassa "liitto
Euroopan yhdistyneiden valtain välillä", ennenkuin saadaan särkymään
ruukku, joka niin kauan kävi vettä kaivolta..

-- Ruukku? -- toisti kapteeni Svanholm, tulisen palavana. -- Kaarle
XII:sta ruukkuko!

-- Ruukku taikka ämpäri, samapa se, -- vastasi isoäiti. -- Serkkuni
olkoon hyvä ja siivilöiköön ajatuksiani eikä sanojani. No niin, hän
kaatui, mitäpä merkillistä siinä oli? Ihmeellisempää oli se, ettei hän
kaatunut paljon aikaisemmin.

-- Ihmeellisintä oli se, että hän kaatui oikealla hetkellä, ennenkuin
_kaikki_ kaatui hänen kanssaan, -- muistutti välskäri vakavasti.

-- Älkäämme enää siitä kiistelkö, -- jatkoi vanha isoäiti tyytyväisenä
siitä, että hiukan aineesta poiketen oli saanut taistelun sen
pahimmasta paikasta syrjäytymään. Minä suon vainajalle kaiken sen
vähäisen ilon, mikä hänellä haudassaan voinee olla niistä monista
kauniista runoista ja kaikesta muusta, mitä hänestä on kirjoitettu
mutta kyllä hän olisi meille hyvän teon tehnyt, jos olisi jättänyt tuon
norjalaisen joulumessun sikseen, sillä silloin olisi meillä oivallinen
majurimme Bertelsköld vielä tallella. En saata sanoa juuri erittäin
ihailleeni hänen metsärosvonelämäänsä enkä hänen monia kummallisia
seikkailujaan; mutta uskollinen sydän on kultaa kalliimpi, ja sen
saattaa sanoa Kustaa Aadolf Bertelsköldistä. Jospa hänen leskensä, tuo
miehekäs rouva, saisi elää niin kauan, että näkisi heidän pienestä
Kaarle Viktoristaan tulevan kelpo miehen!

-- Tuleeko hänestä yhtä vahva kuin majuri oli? -- kysyi pieni Jonathan,
joka nyt joka päivä koetti Bertelsköldin tavoin nostaa miestä suoralla
kädellä maasta. Tämä oli Jonathanin silmissä inhimillisen
täydellisyyden korkein huippu.

-- Jonathan kulta, miehet käyvät yhä heikommiksi käsivarsiltaan ja
kylmemmiksi sydämiltään, -- vastasi Anna Sofia ivallisesti. -- Ennen
maailmassa he voivat murtaa hevosenkenkiä; vielä isoäidin nuoruuden
aikana he voivat taistella niinkuin taistelivat Porrassalmella ja
Lapualla, mutta tähän aikaan he ovat henkensä menettää, kun heidän
pitää sulhasta häissä ukoksi tanssittaa.

-- Mitä kahvi ja tee, paloviina ja tupakka, toti ja yönutut,
höyhenpatjat ja kamari-ilma, läksyt, kalossit ja lämpimät eteiset
lienevät vaikuttaneet, sitä en tahdo mennä sanomaan, -- muistutti
välskäri. -- Mutta ylimalkaan tuskin luulisin nyt elävää sukupolvea
paljoa heikommaksi kuin karoliinit ennen muinoin olivat. Erotus on vain
siinä, että miehuutta sekä pidettiin arvossa että tarvittiin silloin
enemmän kuin nyt, ja sentähden siihen harjaannuttiin jo lapsuudesta
alkaen. Yhdeksänkymmentä siihen kenties sortui, mutta kymmenen siitä
voimistui, ja niin nuo yhdeksänkymmentä unohdettiin näitä kymmentä
ylistäessä. Painiskele sinä vain, Jonathan, niin jaksat sinäkin nostaa
miehen ja kääräistä hopealautasen torvelle.

-- Onneksi Kaarle Viktor Bertelsköld syntyi aikana, jolloin hyviä avuja
ja oppia opittiin pitämään korkeammassa arvossa kuin raakaa
ruumiillista voimaa, -- vastasi koulumestari, yllyttävästi katsahtaen
sotaista vastustajaansa silmiin.

-- Jos hän raukaksi syntyi, niin hänestä raukka tulkoon, sama se
minusta, -- vastasi närkästynyt postimestari. -- Mutta jos hän syntyi
mieheksi, ja jos hän on isäänsä ja äitiinsä, niin saadaan nähdä, että
Kaarle Viktor Bertelsköld ei nimeään pilaa. Toivon hänen saavan
paremman opettajan kuin tuo hänen perin viekas, liukas setänsä on, jota
en suvaitse takamaillenikaan. Tuli ja leimaus! Siinä on veli
Svenoniukselle mielensä mukainen malliherra.

-- Tiedetäänkö mitään enempää niistä karoliineista, jotka jäivät
kuninkaan jälkeen elämään? -- kysyi Anna Sofia.

-- Tiedetään, -- vastasi välskäri, -- että ne harvat, jotka suuresti
kunnioitettuina vielä elivät neljä- tahi viisikymmentä vuotta kuninkaan
kuoleman jälkeen, eivät milloinkaan olleet hattuaan nostamatta Kaarle
XII:n nimeä mainittaessa, ja että he verrattomalla kunnioituksella ja
ihastuksella puhuivat sankarikuninkaasta ja hänen urotöistään, hänen
yksinkertaisista elintavoistaan, hänen vilpittömästä jumalanpelostaan
ja hänen järkähtämättömän rautaisesta tahdostaan. En luule kenenkään
niin helposti unohtavan "Vanhaa soturia", -- "viimeistä maan päällä,
joka Kaarle-kuninkaan näki"... Viimeinen jälkeen jäänyt, korkeampaan
päällikkökuntaan kuulunut karoliini oli kenraali Cronstedt, joka kuoli
1750. Viimeinen tunnettu upseeri oli kapteeni Gutoffsky, joka kuoli
1784 99 vuoden iässä. Viimeisen tunnetun sotamiehen nimi oli Niilo
Örberg, ja hän kuoli 1816, 108 vuoden vanhana Taalainmaassa Ruotsissa.

-- Mutta silloin hän ei ollut kuin kymmenvuotias kuninkaan kuollessa,
-- huomautti isoäiti, joka oli nopea laskuja tekemään.

-- Niinpä kyllä, -- sanoi välskäri, -- mutta arvattavasti hän palveli
jo niin nuorena, samoin kuin moni muukin siihen aikaan, piiparina tai
kuormastopoikana. Örbergiä en tuntenut, mutta tunsinpa erään toisen
vanhan karoliinin, joka kaiketikin oli heistä viimeisiä maan päällä.
Hänen nimensä oli Abraham Lindqvist, oli syntynyt 1696, palveli
Kaarle-kuninkaan johdolla ja rupesi, otettuaan palveluksesta eron,
pitämään vähäistä kauppaa Tampereella, muutti sitten Uuteen
Kaarlepyyhyn ja kuoli 1801, 105 vuoden vanhana. Hän oli niitä harvoja
kuolevaisia; jotka saattavat sanoa eläneensä _kolmen vuosisadan
aikana_. Hän olikin nuoruudessaan nostanut hevosen ja kuorman aidan yli
kun kasakat ajoivat häntä takaa; mutta viimeisinä vuosinaan oli tämä
kookas mies kutistunut pieneksi lumivalkoiseksi äijäksi, jonka selkä
oli köykyssä ja jota senaikuiset ihmiset miltei kammoten katselivat
niinkuin jotakin muinaisaikain aavetta.

Äänettömyys syntyi. Sotaa käyvät vallat näyttivät taipuvaisilta
solmimaan rauhan karoliinien haudoilla. Lopuksi kysyi vanha isoäiti,
mitä nyt kaiken tuon julman sotamelskeen jälkeen on kymmenennessä
kertomuksessa odotettavana. Välskäri, joka tähän asti oli katsonut
lumisen ikkunanruudun läpi ulos pyryilmaan, kääntyi nyt kukoistavan
kuulijansa Anna Sofian puoleen, tarttui häntä käteen ja sanoi
hyväntahtoisesti silmäillen:

"_Erämaiden kevät_."




1. UUDENKAUPUNGIN RAUHA.


Lunta ja rakeita oli pitkinä surullisina vuosina satanut Suomenmaan
verta vuotaneelle sydämelle, ja moni jo luuli sen iäksi herenneen
sykkimästä, kun syksypuoleen v. 1721 toivon sanoma lensi suusta suuhun
pohjolan valtakuntien ylitse. Se oli sanoma siitä, että kolmivuotisten,
usein keskeytyneiden, tähän asti turhain keskustelujen jälkeen --
juonien, lykkäysten, vehkeiden, uskottomuuksien, uhkausten,
lahjomisten, liehakoimisten, itsepäisten vastaväitteiden ja
kaikenlaisten uusien sodan kauhujen jälkeen -- ikävöity rauha
jo viimeinkin, elokuun 30. päivänä vanhaa lukua, oli tehty
Uudessakaupungissa ja että näin siis oli päättynyt se suuri
pohjoismainen sota, jota katkeamatta oli kestänyt ummelleen 21 vuotta
aina vuosisadan alusta alkaen. Sodan murhanenkeli, yksinvaltiaiden
salaisissa valtakammioissa syntynyt ja kansain verellä ja kyynelillä
julkisesti imetetty, oli juuri ennättänyt lailliseen ikään, kun hänen
ravinnon puutteesta täytyi hellittää saaliinsa. Mutta eipä hän sitä
hellittänyt, ennenkuin vampyyrin tavoin oli imenyt kaiken sen veren ja
herpaissut sen elinvoiman, niin että pohjolan jättiläiskansa tämän
hirmuisen käänteen jälkeen kutistui kääpiöksi.

Mitä olikaan maksanut tämä rauha, joka iäti on piirtänyt vähäisen
Uudenkaupungin nimen pohjolan aikakirjoihin! Kahden vuosisadan
voittojen ja valloitusten hedelmän: rikkaan Liivinmaan ja sen uutteran
kaupan, viljavan Viron, Suomen sisarmaan, ja sen kanssa koko
Suomenlahden eteläisen rantamaan; Saarenmaan ja Hiidenmaan ynnä muita
saaria, joilla vielä tänä päivänä asuu Ruotsista tulleita siirtolaisia;
Inkerinmaan verisen riidan alaisina olleet tasangot ja Nevajoen
mahtavan suonen, jonka luonto vartavasten on luonut suuren vallan
keskukseksi; -- avaran, ihanan Laatokan, joka yksinäänkin on meri ja
valtakunta -- vanhan Viipurin, Ruotsin vallan äärimmäisen tukipisteen,
jonka valleista idän hyökylaine on niin monesti takaisin tyrskähtänyt,
ja Viipurin kanssa siihen kuuluvan alueen, Suomen kaakkoisen kulman,
jossa veljekset kiskaistiin erilleen veljeksistä kahden puolen
luonnotonta rajaa -- kaikkiansa enemmän kuin kuningaskunnan, enemmän
kuin merivaltion, Itämeren valtiuden, sillan länsimaihin, meri-ilmaa
kotkan siipien alle, johtavan aseman ja etevämmyyden pohjolassa.[1]
Tosin kyllä luvattiin siellä molemmin puolin "alati pysyvä, ikuinen,
vilpitön ja rikkomaton rauha maalla ja merellä, ynnä totinen sopu ja
erottamaton iäinen ystävyyden side" molempain valtakuntain välillä,
niin että entisiä vihollisuuksia "ei koskaan enää ajatella", ja
niinkuin Ruotsin kunink. majesteetti "niin voimakkaasti, kuin suinkin
tapahtua taitaa, iäiseksi ajaksi luovuttaa Itseltään, sen Jälkeisiltä,
ja koko Ruotsin Valtakunnalta, kaiken oikeuden, vaatimuksen ja
sananvallan, mikä Hänen Kunink. Majesteetillaan on ollut ja saattanut
olla" y.m.; samaten luvattiin myös, että "hänen Tsaarillisella
Majesteetillaan, sen perillisillä ja jälkeläisillä ei ole koskaan oleva
eivätkä he voi väittää itsellänsä olevan mitään oikeutta tahi
vaatimusta, oli se minkä varjon ja nimen alla hyvänsä, nyt takaisin
annettuun Suuriruhtinaskuntaan Suomenmaahan" ynnä jäljellä olevaan
osaan Käkisalmen lääniä. Aikakirjat ovat luetteloonsa ottaneet tämän
"ikuisen rauhan" monien muiden samanlaisten joukkoon, jotka näyttävät
kirjaimen epäluotettavuuden ja kunkin aikakauden kykenemättömyyden
päättämään, mitä sen jälkeen, toisina aikoina ja toisten sukupolvien
eläessä on tuleva.

Ja kuitenkin, huolimatta kaikista näistä sanomattomista uhrauksista,
huolimatta kaikista uhkaavista tulevista vaaroista, jotka rauha
pikemminkin toi lähemmäksi kuin poisti, tuskin on milloinkaan mitään
sanomaa suuremmalla ilolla pohjolassa vastaan otettu kuin tätä
samaista Uudenkaupungin rauhansopimusta. Jälkimaailma kenties on
ehtoja sovittelevinaan ja moittii rauhanhierojia liian suuresta
myöntyväisyydestä; mutta silloin, _sillä_ hetkellä oli voipumus niin
suuri, levon tarve niin yli kaiken muun tuntuva, että rauha, rauha
mihin hintaan hyvänsä oli kaikkien hartain ajatus, kovaääninen huuto
kaikilla huulilla. Koko Ruotsin valtakunta oli kuin nääntyvä sankari,
joka yöt ja päivät on valvonut paikallaan yliluonnollisissa
ponnistuksissa, kunnes käsi on puutunut, polvet hervahtaneet, silmät
umpeen painuneet ja sydän tullut toivottomaksi. Tällaisissa oloissa ei
valikoida pehmeintä vuodetta, lyyhistytään ensimmäiselle tien vieressä
olevalle mättäälle, huolimatta mitään siitä, mitä lepo maksaa, kunhan
vain voidaan kääriytyä riekaleiksi ammuttuun sotalippuun ja pelastaa
kunnia parempien päivien varalle.

Ja kuitenkin oli tässä alttiiksiantavaisuuden katkerassa kalkissa
pisara makeata mettäkin. Oli saatu takaisin yhdeksän kymmenettä osaa
siitä, mitä oli menetetty, oli saatu tuo kovin kaivattu Suomenmaa; äiti
oli palavan huoneen jäännöksistä, joihin hänen rikkautensa hupenivat,
toki viimeksi pelastanut armahimman lapsensa, voipuneen, pyörtyneen,
verensä miltei kuiviin vuotaneen, hengen merkkiä tuskin näyttävän,
mutta sittenkin toki toivoa ja tulevaisuutta varten pelastuneen
lapsensa. Ehkäpä olisi _hän_ voinut senkin uhrata ja siitä huolimatta
elää, ja niinhän kerran oli käyvä. Mutta lapsi ei olisi voinut elää,
jos se olisi joutunut hukkaan vuonna 1721. Ei mitään kaikesta siitä,
mitä sittemmin, vuosisadan kehittymisen jälkeen, tuli Suomen hyväksi,
olisi _silloin_ voinut joutua sen osaksi. Niin kuolluksiin asti
voimaton, ruhjottu ja runneltu kuin maa oli Uudenkaupungin rauhanteon
aikana, ja silloisen ajanhengen vallitessa, olisi Suomi auttamattomasti
uponnut kuin katoava pirsta valtameren laineihin, ja sen nimi
tavattaisiin tällä hetkellä ainoastaan kuvernementin nimenä, jonka
asema ja arvo tuskin vetäisi Virolle vertoja.

Tähän voittoon verrattuina olivat muut rauhanehtojen edut -- vakuutus
Fredrik-kuninkaan pysymisestä horjuvalla valtaistuimellaan, viljan
tulliton vienti Liivinmaasta ja ne kaksi miljoonaa riksiä, jotka Venäjä
almuna myönsi vararikkoiselle Ruotsille -- mitättömiä seikkoja, jotka
tuskin vastasivat sitä nöyryytystä, ettei Mazeppan kasakoille voitu
hankkia anteeksiantoa.

Tuo tätä nykyä niin vireä pieni Uusikaupunki, jonka Kustaa II Adolf v.
1617 perusti, oli jo 16:nnella sataluvulla päässyt jonkinlaiseen
varallisuuteen, erittäinkin puuastioittensa ja lankkujensa avulla,
joita ahkerasti vietiin jahdeilla Tukholmaan. Vuonna 1685 syyskuun 14.
päivänä oli tulipalo hävittänyt kaupungin, joka ei ennättänyt oikein
toipua tästä onnettomuudesta, ennenkuin nälkä, sota ja rutto tulivat
senkin rauhallisia seutuja hävittämään. Nyt, 1721, ei vielä oltu
ehditty saada valmiiksi edes uutta kivikirkkoakaan, jota rakentamaan
oli ruvettu 1706. Talot olivat pieniä punattuja yksikerroksisia
puurakennuksia ja kadut ahtaat, niin että kaupunki tarjosi varsin vähän
mukavuuksia noille ylhäisille rauhanhierojille, joista Ruotsin
lähettiläät, valtioneuvos, kreivi Liljenstedt ja maaherra, parooni
Strömfelt sekä venäläinen tykistön ylipäällikkö, kreivi Bruce olivat jo
keväällä sinne tulleet, mutta tsaarin mahtava suosikki, salaneuvos
Österman oli odotuttanut itseään ja hidasteli tahallaan, saattaakseen
ruotsalaiset viimeisillensä ja ennättääkseen vielä perin köyhtyneestä
Suomesta kiskoa veroja. Lähettiläitä ja heidän lukuisia palvelijoitaan
varten oli kaupungin ulkopuolella olevalle Kivikarran saarelle
rakennettu iso huoneisto. Täällä ruotsalaiset kyllä tinkivät vähän
vastaan, mutta tässä kaupassa ei pitänytkään paikkaansa tuo tunnettu
ohje, että

    "kauan kauppoja hierota ei, ei tingitä paljon,
    puolet vain heti tingitähän..."

Lopuksi kiisteltiin Saarenmaasta ja Viipurista. Saarenmaa meni pian
menojaan, kun hätähuutoja alkoi kuulua Uuteenkaupunkiin Ruotsin
rannikoilta, missä Venäjän laivasto nyt jo kolmantena kesänä laski
maihin ja hävitti. Sittemmin, ja kun Österman pyysi Ruotsin
lähettiläitä tarkemmin lukemaan erään kohdan heidän (ei hänelle)
salaisista ohjeistaan, meni Viipurikin. Ennen rauhantekoa oli heinäkuun
20. päivänä sopimus tehty kahden kuukauden aselevosta.

Tuskin oli aselepo tullut tiedoksi, kun joukko veneitä ja pieniä
aluksia lähimmäisiltä rannikoilta riensi Uuteenkaupunkiin, joka nyt
katsottiin turvallisimmaksi paikaksi ja jossa varmimmat tiedot olivat
saatavina siitä, minnepäin ajan tuulet puhalsivat ja viirit kääntyivät.
Myöskin vastapäätä olevasta Roslagenista tuli suomalaisia pakolaisia
veneillä, vapisten malttamattomuudesta saadakseen tietää Suomen
kohtalon ja samalla omansakin, sillä useat heistä kärsivät Ruotsissa
yhtä suurta puutetta kuin kotona omassa hävitetyssä maassaan. Syntyi
jokseenkin vilkas vaihtokauppa. Venäjän ja Hollannin kauppiaat, jotka
olivat tulleet lähettiläiden ja näiden seurueitten mukana, eivät
halunneet ottaa vastaan arvottomia ruotsalaisia rahamerkkejä, vaan
myivät suoloja, jauhoja ja hamppua vaihtamalla niitä voihin, taliin,
turkiksiin, rautaan ja vaskilevyihin, joita suomalaiset olivat sieltä
täältä saaneet haalituiksi.

Sen talon ympärillä, jossa valtakuntain rajoista ja pohjoismaiden
asemasta tähän aikaan päätettiin, seisoi useana kesäpäivänä varhaisesta
aamusta myöhäiseen iltaan levottomasti odottava väkijoukko, joka
suurten herrain ja näiden seuralaisten ilmeistä koki arvata, oliko
kysymyksessä rauha vai sota. Jokaista livreapukuista kamaripalvelijaa,
joka sulkatöyhdöllä koristettuun hattuun ja kirjailtuun, avarahihaiseen
takkiin puettuna, salaperäisesti silmäillen näyttäytyi portailla tai
ovella, katseli joukko kuin oraakkelia, ja arvonsa tunnossa tekeytyi
tämä niin mahtavaksi kuin olisi pohjoismaiden kohtalo hänen
hartioillaan levännyt. Jos katselijat luulivat noista tärkeännäköisistä
kasvonilmeistä keksivänsä pahoja uutisia, kuului joukosta moni puoleksi
tukahdutettu huokaus ja vierähti moni toivoton kyynel; mutta jos
herrain ja palvelijain ilmapuntari osoitti kaunista säätä, silloin
virkistyi jälleen väkijoukon laimeneva luottamus, ja itsekukin puhui
vain tulevaisuudensuunnitelmistaan. Oli tultu siihen, että jokainen
tuollainen kirjaeltu narri Uudessakaupungissa voi rypistetyllä
otsallaan säikäyttää tämän muuten niin pelottoman kansan, joka monet
monituiset vuosikaudet oli kestänyt mitä suurimpia onnettomuuksia ja
rohjennut vastustaa monin kerroin voimakkaampaa vihollista.

Vaikka olikin aselepo, oli kuitenkin aika-ajoin huolestuttavia huhuja
liikkeellä. Milloin sanottiin sodan taas syttyneen, ja tsaarin itsensä
suurella laivastolla purjehtivan Tukholmaa kohti; milloin sanottiin
ylhäisten herrain tuolla sisällä joutuneen kiivaaseen riitaan ja
uhanneen viipymättä lähteä pois Uudestakaupungista; milloin taas oli
muka koko Suomi rauhansopimuksessa luovutettu. Tiheään kulkevista
sanansaattajista ja jokapäiväisistä neuvotteluista voitiin jo viimein
arvata, että ratkaiseva hetki lähestyi. Päivä päivältä eneni
levottomuus, ja neuvotteluhuoneen ulkopuolelle asetettujen kasakkain
oli monta kertaa vaikea saada uhkaavilla piikeillään uteliaiden kovin
lähentelevä joukko ulohtaalla pidetyksi.

Eräänä päivänä -- se oli elokuun 31. päivä varhain aamulla -- tuli
tiedoksi, että lähettiläät olivat olleet koolla koko edellisen päivän
ja että sanansaattaja myöhään illalla oli lähtenyt Pietariin, samalla
kuin toinen sananviejä nopeakulkuisessa purjealuksessa oli lähetetty
Tukholmaan. Näiden viestien sisältö ei pysynyt kauan salaisuutena.
Uusikaupunki heräsi riemupäivää viettämään, ajattelematta sitä
suruharsoa, jolla tämä päivä oli verhoava sen nimen Ruotsin
historiassa. Hengästyttävästä odotuksesta, epätietoisuuden kaikista
tuskista vaihtuivat väestön tunteet hillittömäksi iloksi. Suomalainen
luonne oli hetkiseksi kadottanut hitaisuutensa. Siellä itkettiin,
naurettiin, kiljuttiin, syleiltiin, tutut ja tuntemattomat, ystävät ja
vihamiehet kaikki sekaisin; yksinpä nuo hurjat, mutta iloiset
kasakatkin, jotka niin kauan olivat olleet maan kauhistuksena,
pyörähtelivät satamassa käsitysten merimiesten ja talonpoikaisakkain
kanssa, pullot kädessä, hurraata huutaen! Kaikki oli unhotettu, kaikki
mitä oli kärsitty, kaikki mitä oli alttiiksi pantu, vuosikausien
viheliäisyys, verivirrat, sadattuhannet haudat, köyhyys, nälkä,
maanpako, kuolema, toivottomuus, kaikki, kaikki oli tällä hetkellä
unhotettu sen sanomattoman, autuaallisen tunteen vallassa, että
ihmisillä taas oli isänmaa, koti ja tulevaisuus. Ihmiset tunsivat
pelastuneensa äärimmäisen hädän perikadosta; he olivat olleet niin
tuiki sorrettuja, etteivät enää oikein osanneet toivoa vastakaan
parempia päiviä. Mitäpä nyt enää merkitsivät kärsimykset ja tappiot;
ihmiset tunsivat nyt taas olevansa oikeutettuja elämään, ja tämän
tuntiessaan he olivat taas rikkaita, onnellisia, huolettomia ja
vapaita.

Hallitsijain vahvistusta rauhanteolle, molemmat annettu 9. päivänä
syyskuuta, ei tarvittu kauan odottaa. Mutta jo ennenkuin räikkyvät
torvet julistivat tämän ilosanoman kansalle, oli tieto siitä lentänyt
yli maan ja valtakunnan, ja verta vuotava Ruotsi, verensä jo
vuodattanut Suomi, hengittivät jälleen.

Jos jälkimaailma, joka synkein silmin on katsellut Uudenkaupungin
rauhansopimusta, olisi yhden ainoankin päivän kokenut noita
suunnattomia suruja ja noita nimettömiä tunteita, ehkäpä se olisi
silloin leppeämmällä kädellä kosketellut Uudenkaupungin suruharsoakin
ja kirjoittanut sen nimen niiden sallimuksen neuvonpiteiden joukkoon,
joiden alle on painettu välttämättömyyden leima.




2. UUDENKAUPUNGIN SATAMASSA.


Niille nuorille hienoille ja ylhäisille herroille, jotka seuralaisina
ja apulaisina olivat seuranneet lähettiläitä Uuteenkaupunkiin, oli
täällä kovin vähän huvituksia tarjona. He käyttivät sentähden muutamain
tuntien joutoajan kävelläkseen saman 31. päivän iltapuolella satamassa
ja katsellakseen niitä kirjavia väkijoukkoja, jotka tottumattomina
iloisia päiviä viettämään nyt käyttäytyivät sitä meluisemmin.

Elämä satamassa oli hyvin vilkasta. Kaikki alukset ja veneet oli
liputettu, ja ne, joilla ei lippuja ollut, kokivat korvata tämän
puutteen vihannoilla koivuilla, joita oli pystytetty niin kosolti, että
satama oli kuin lehto. Syyskuun aurinko (sillä uuden luvun mukaan olisi
jo ollut 11. päivä syyskuuta) paistoi kirkkaasti tyynelle
vedenpinnalle, joka vast'ikään oli sekin tehnyt rauhan meren myrskyjen
kanssa. Puoteja oli tuota pikaa pystytetty rannalle, oluesta ja
paloviinasta ei ollut puutetta, ja venäläiset sotamiehet, ainoat,
joilla oli rahaa, pitivät menekistä huolen. Heidän nähtiin anteliaasti
ja ilomielin kestitsevän uusia ystäviään, etenkin, missä nuoria tyttöjä
oli seurassa. Useat näistä sotamiehistä olivat täällä ollessaan naineet
suomalaisia naisia, joita verraten runsaasti oli saatavana, sillä maan
jäljelle jääneistä asukkaista oli ainakin kolme naista yhtä miestä
kohden. Toiset olivat solmineet rakkaudenliittoja paikkakunnalla, ja
toiset kiirehtivät tekemään sitä nyt, kun tiesivät, että heidän oli
pakko neljän viikon kuluessa poistua maasta. He olivat tottuneet
tässä toimessa suuremmitta mutkitta menettelemään, sillä tavat olivat
pitkän viheliäisyyden aikana valitettavasti niin höltyneet, että miltei
kuka nainen hyvänsä salli myydä itsensä vaimoksi ilettävimmälle
koirankuonolaiselle, kun tämä vain tarjosi moniaita kirkkaita
hopearuplia tai lypsävän lehmän, ja yhtäkaikki oli hän mielestään
onnellinen, ettei häntä ilmaiseksi otettu, niinkuin usein tapahtui,
kun naisia ja lapsia vietiin siirtolaisiksi Venäjälle. Sotakurikin,
jota kaivattu ruhtinas Galitzin oli ankarasti pitänyt niin pitkälle
kuin hänen kätensä ulottui, oli viimeisinä vuosina, uuden
kenraalikuvernöörin, kansanryöväri Douglasin aikana paljon höltynyt,
niin että sotaväki oli tottunut harjoittamaan valloitetussa maassa
kaikenlaista vallattomuutta.

Nälästä ja kaikenlaisista puutteista menehtyneet suomalaiset eivät
sietäneet montakaan tilkkaa paloviinaa, kun heidän verensä jo alkoi
kuohua, niin että tuo yhden päivän vanha "ikuinen" rauha oli jo vähällä
alkuunsa loppua. Kateuden, kenties myöskin nöyryytyksen tunne täytti
suomalaisten mielet ja ehkä lisäksi harmiakin siitä, että sotamiehillä
oli kaikkea mitä tarvitsivat, jopa rahaakin taskut täynnä. Siellä
täällä syntyi riitaa puotien ympärillä, ja riidasta sukeutui käsikähmä,
joka tavallisesti päättyi suomalaisten tappioksi, sillä heidän
joukossaan oli vain harvassa nuoria ja väkeviä miehiä; melkein kaikki
olivat harmaapäisiä ukkoja tai puolikasvuisia poikia. Onneksi oli ilo
rauhanteosta kaiken tämän ohessa niin suuri, ja naiset, jotka olivat
kärhämän aiheena, niin ahkerat rauhaa rakentamaan, että riidat
päättyivät yhtä pian kuin olivat alkaneetkin ja että suurin osa
kansasta ei ottanut niistä huoliakseen.

Kaksi nuorta ja komeata herraa, parooni Sparrfelt ja eräs von Weidern,
edellinen kreivi Liljenstedtin yksityissihteeri ja jälkimmäinen samassa
toimessa salaneuvos Östermanilla, kävelivät käsitysten ikäänkuin
rauhansovinnon vertauskuvana, huvikseen katsellen melskettä, kun heidän
huomionsa kiintyi uuteen, lähellä rantaa syntyneeseen meteliin. Muuan
pitkä venäläinen krenatööri ajeli nauraen ja kiroillen erästä nuorta
suomalaista talonpoikaistyttöä, joka, päästäkseen häntä pakoon, juoksi
veneeseen, ja lykkäsi sen ulos rannasta. Krenatööri juoksi hänen
jälkeensä matalaan rantaveteen ja tarttui veneen keulaan kiinni. Tyttö
uhkasi airolla, ja kun mies ei hellittänyt otettaan, läimäytti tyttö
häntä kelpo lailla olkaan. Tästä vihastunut krenatööri painoi veneen
keulan veteen; tyttö menetti tasapainonsa ja luiskahti hänkin veteen,
jossa uusi taistelu syntyi hänen ja ahdistajan välillä.

Nuoret herrat lähenivät uteliaina tätä melskettä katsomaan. Vielä
kerran pääsi tyttö pakoon, mutta sen sijaan, että olisi paennut
rannalle, jäi hän rohkeasti seisomaan ja uhkasi krenatööriä jälleen
airolla.

-- _Morbleu_, -- huudahti Sparrfelt hienosti kiroten, -- luulenpa
nähneeni tuon urhoollisen tytön joskus ennenkin. Oikein; sehän on
Tukholman pikku Maria, hän, joka on tenhonnut oman veljeni,
ratsumestarin. Millä pirun lailla hänestä on tullut talonpoikaistyttö
ja miten hän on tullut Uuteenkaupunkiin?

Krenatööri juoksi, huolimatta uudesta sätkäyksestä, tyttöön käsiksi, ja
väänsi airon hänen käsistään.

-- Tekeepä totisesti mieleni sysätä veljeni syrjään, huudahti
Sparrfelt, juosten rantaan auttamaan heikompaa sukupuolta. Mutta hän
tuli yhtä postipäivää myöhemmin kuin olisi pitänyt. Eräs
talonpojantakkiin puettu nuori mies ehti ennen häntä, juoksi veteen ja
tarttui vuorostaan krenatööriä vyötäisiin. Tämä päästi tytön ja kääntyi
raivostuneena uutta vastustajaansa vastaan. Kiivas painiskelu syntyi
molempain kesken, ja tyttö riensi sillä aikaa rannalle, mutta seisahtui
sinne, kasvot tulipunaisina, odottamaan ottelun loppua.

Krenatööri, joka oli päätään pitempi vastustajaansa, heittäysi
ruumiinsa koko painolla hänen päällensä, painaaksensa hänet veteen.
Vastoin kaikkia luuloja hän oli kuitenkin tuossa lyhyessä, mutta
hartevassa talonpojantakkiin puetussa nuorukaisessa tavannut
väkevämpänsä. Ei kestänyt kauan, ennenkuin mies nosti hänet ylös ja
paiskasi sitten pitkäkseen savensekaiseen veteen, joka tässä oli vain
noin kyynärän syvyistä.

Rannalla oleva väkijoukko kirkui ilosta.

Sparrfelt otti sillä välin tilaisuudesta vaarin ja meni tervehtimään
nuorta tyttöä, jonka harvinainen, mielenliikutuksen ylentämä kauneus
saattoi von Weiderninkin hämmästyksestä huudahtamaan.

-- Pidän itseni onnellisena, rakastettava Maria, voidessani tarjota
teille suojelustani noita raakoja sotamiehiä ja talonpoikia vastaan, --
virkkoi nuori ritari ranskaksi äänellä, joka oli samalla suojeleva ja
keikarimainen. -- Tulkaa, minä vien teidät lähettilään asuntoon; siellä
voitte rauhassa kertoa minulle, minkä kummallisen sattuman johdosta
minä tapaan teidät täällä ja tuossa oudossa valepuvussa.

Nuoren tytön huomio oli miesten taisteluun niin kiintynyt, ettei hän
ensin huomannutkaan uutta suojelijaansa. Mutta tuskin kuuli hän nimeään
mainittavan, kun hän äkkiä kalpeni ja veti nopeasti villahuivinsa
alemma otsalleen. -- Armollinen herra erehtyy, -- sanoi hän ruotsiksi
vähän vapisevalla äänellä ja Ahvenanmaan murretta puhuen.

-- _Mille tonnerres!_ -- jatkoi hämmästynyt Sparrfelt; -- olisiko se
tosiaankin?... Mutta ei, ihana Maria, älkää yrittäkökään pettää minua.
Ken kerran on nähnyt teidät, hän jo heti ensi silmäyksellä tuntee Maria
Larssonin kreivitär Hornin rakastettavan holhokin, jota niin monta
vuotta on kasvatettu hänen talossaan Tukholmassa.

-- En tunne sarvia[2] enkä sorkkia, -- vastasi tyttö nauruun remahtaen
ja vielä enemmän ahvenalaisiksi murtaen. -- Minä olen Ahvenanmaalta ja
olen tätini kanssa ollut seitsemän vuotta Roslagenissa. Kas, sepä oli
konvehti, sanoi äiti silakkata. Mutta sitten satuin tungoksessa
kadottamaan tätini, ja niin tuli tuo ilkeä mies...

-- Sepä olisi tuhannen tulimmaista, -- vastasi parooni Sparrfelt, taas
suurellisesti keikauttaen tekotukalla koristettua niskaansa, mutta
nähtävästi kahden vaiheilla. -- Jos et sinä ole, se on, jos _te_ ette
ole sama Maria, jonka kanssa minulla oli kunnia tanssia espanjalainen
katrilli viime talvena kreivi Bertelsköldin luona, niin on varmaan joku
suomalainen noita-akka kopioinut teidän muotokuvanne ja sekoittanut
rakkaudenjuomaa siihen reininviiniin, jota minun oli kunnia
päivällisillä juoda teidän menestykseksenne kreivi Liljenstedtin luona.
Kaikkien Cupidon oikkujen kautta, ihana Maria, lienette kuka hyvänsä,
niin pyydän tänä päivänä saada olla teidän ritarinne.

-- Hoitakoon hän Cupidoa, jos hänellä on senniminen hevonen, mutta
antakoon minun olla rauhassa, sillä en minä ole mikään noita-akka, --
vastasi tyttö. -- Kas, tuolla tulee Elias! -- ja näin sanoen jätti hän
paroonin ja kiirehti tuota talonpojantakkiin puettua miestä kohti, joka
voitettuaan pitkän krenatöörin tuli nyt tytön luo.

Asianlaita oli se, että venäläisten päällikkö, joka ankarasti oli
käskenyt ehkäisemään tänä päivänä riitaisuudet suomalaisen väestön
kanssa, oli pannut patrullin liikkeelle, ja se saapui juuri oikeaan
aikaan ottaakseen krenatöörin kiinni ja viedäkseen hänet rauhattomuuden
tekijänä päävartioon. Täten keskeytyi taistelu; ja talonpojantakkiin
puettu mies pääsi ilman sen enempiä seikkailuja kuivalle maalle
jälleen.

-- Tule, Elias, -- sanoi tyttö ja kävi nuorukaista käsivarteen; --
hakekaamme täti käsiimme.

Parooni Sparrfelt esteli, mutta kun hän ei varmaan tiennyt, kuka tuo
kummallinen tyttö oikeastaan oli, laski hän hänet menemään, ja ennen
pitkää oli tyttö saattelijansa kanssa kadonnut väkijoukkoon.

Weidern kohautti olkapäitään. -- Meillä, -- sanoi hän, -- ei tarvita
noin monia mutkia orjatytön suhteen, olkoonpa hän sitten ihana kuin
Pyhä Anna tai kuin itse keisarinna Katariina.

-- Meillä ei ole orjia, -- vastasi Sparrfelt. -- _Morbleu_, olen
kenties erehtynyt tuon ruskean tukan ja noiden ilkamoivien sinisten
silmäin suhteen. Mutta vieläkin panen kreivi Liljenstedtin vetoon
halpaa kirjuria vastaan, että tämä on se oikea Maria Larsson, joka
lumosi kahtena viime vuotena kaikki Tukholman nuoret herrat. Selittäkää
minulle tämä pulma, parooni hyvä! Onko hän, tuo viehättävä olento, äkkiä
muuttunut ahvenanmaalaiseksi talonpoikaistytöksi vai olemmeko rauhan
maljaan liian syvälle kurkistaneet?




3. KOLME PAKOLAISTA.


Turhaa oli pitää salassa Uudenkaupungin rauhantekoa, kun hallitsijain
vahvistus oli tullut Tukholmasta ja Pietarista. Niinkuin pimeässä yössä
valo tunkee suljetusta majakasta kaikkien rakojen kautta, niin kihoili
heti alussa tämä suuri uutinen hataroilta huulilta ja tuli pian,
joskaan ei virallisesti, kaikkien tietoon. Kokkolan raatimies Jaakko
Fahlander, jota jälkimaailma saa kiittää parhaasta senaikaisesta
kuvauksesta, mikä meillä suomalaisilla on Isonvihan ajoilta, kuuli
tämän uutisen rauhanhierojain omasta suusta Uudessakaupungissa ja sai
puolinaisella vaitiolon lupauksella vietäviksi ne terveiset
venäläiselle linnanpäällikölle Vaasaan, että valtuutetut eivät olleet
turhaan keskustelleet. Linnanpäällikkö puolestaan ei myöskään voinut
pitää suutansa kiinni, ja niin lensi rauhansanoma pitkin rannikkoa
pohjoiseen päin suureksi iloksi venäläisillekin sotajoukoille, jotka jo
olivat kovin kyllästyneet tämän hävitetyn maan kehnoihin
majapaikkoihin.

Aamulla edellisessä luvussa kerrotun tapauksen jälkeen kutsutti kreivi
Liljenstedt sihteerinsä, parooni Sparrfeltin luoksensa ja antoi hänelle
nuhteita eilispäivän johdosta. -- Paroonin on nähty antautuvan puheisiin
hyvin epäluulonalaisten henkilöiden kanssa, -- sanoi hän.

Sparrfelt kertoi pienen seikkailunsa. -- Se nuori tyttö, -- sanoi hän,
-- jos se on hän -- on suomalainen porvarintytär Vaasasta ja sai,
yhdessä useiden muiden Tukholmaan tulleiden suomalaisten pakolaisten
kanssa, kreivi Hornin välityksellä armon. Kreivitär Hornin huomio
kiintyi tähän pieneen porvarintyttäreen ja hän toimitti tytölle hänen
säätyään paljon hienomman kasvatuksen, jonka tähden tyttö toisinaan
myös sai armon olla saapuvilla ylhäisten iltaseuroissa. Luonnollista
oli, että äkkiarvaamatta nähtyäni sellaisen henkilön valepuvussa ja
noin tukalassa asemassa...

-- Niin täytyi teidän tietysti nuorena keikarina antaa hänelle
ritarillinen suojeluksenne, kyllä ymmärrän. Mutta tietäneekö parooni,
että tytön toveri, eräs nuori, talonpojantakkiin puettu mies on
tunnettu olevan kuuluisan Löfvingin rohkeimpia sissejä, sanalla sanoen,
olevan kivekäs?

Sparrfelt vakuutti olleensa tästä tietämätön.

-- Niin se kumminkin on, -- jatkoi kreivi. -- Tuskin kolme viikkoa
sitten, siis aseleposopimuksen jälkeen, on sama mies todistettavasti
ollut sen aseellisen rosvojoukon johtajana, joka karkasi erään
Paraisten saaristossa olleen vihollisen kaleerin kimppuun, ryösti ja
poltti sen. Hänen ilmestymisensä tänne on herättänyt huomiota, kreivi
Bruce puhuu asiasta närkästyksellä, ja pelättävä on, että tuskin vielä
solmittu rauha voi joutua vaaraan moisten kovin epäilyttävien
tapahtumain tähden.

-- Entä luvattu yleinen anteeksianto?

-- Se ei ulotu rosvoihin. Muuksi ei nyt enää voi sanoa noita
uppiniskaisia kivekkäitä, jotka kiukustuttavat vastustajiamme juuri
silloin, kun kaikki riippuu rauhallisista tarkoituksista. Ruotsin
virastojen täytyy osoittautua yhtä innokkaiksi kuin venäläistenkin
estäessään mokomia rosvouksia, ja tahtoni sentähden on, että parooni
heti kohta liittyy siihen venäläiseen komennuskuntaan, joka on saanut
käskyn etsiä puheenalaista miestä ja ottaa kiinni hänet ynnä kaikki
hänen seuralaisensa ja kumppaninsa.

Sparrfelt kumarsi, tyytyväisenä siitä, että vielä kerran ja nyt
laillisin valtakirjoin, sai esiintyä tuon salaperäisen tytön
suojelijana. Ei hänellä myöskään liene ollut erittäin suurta halua
säästää tuota talonpojantakkiin puettua nuorta miestä, jota hän syystä
piti suosittuna kilpailijanaan. Hän noudatti siis kiireesti esimiehensä
käskyä ja oli puolen tunnin perästä sen jälkeen tiedusteluretkellä,
yhdessä palvelijansa ja venäläisen komennuskunnan kanssa, johon kuului
yksi upseeri ja kaksikymmentä kasakkaa.

Pian oli pieni Uusikaupunki tutkittu. Etsityt eivät olleet kaupungissa.
Kyseltiin talonpojilta, jotka olivat tuoneet kaupunkiin kunkin
manttaalin, rauhanneuvottelijoille suoritettavaksi määrättyä voita. Ei
kukaan tiennyt pakolaisista mitään tai ei ollut tietävinään, Useimmat
olivat liitossa kivekkäiden kanssa, ja ne, jotka eivät olleet,
pelkäsivät heidän kostoansa.

Kreivi Brucen käskystä julisti nyt rummunlyöjä Uudenkaupungin kaduilla,
että sadan ruplan palkinto (mahdottoman suuri summa siihen aikaan)
luvattiin sille tahi niille, jotka voivat ottaa kiinni ja venäläisten
virastojen käsiin jättää rantarosvon Elias Pietarinpojan, joka oli
kanteenalaisena siitä, että oli hyökännyt tsaarillisen majesteetin
kaleerin Golubkan kimppuun ja polttanut sen sekä rikkonut aselevon.
Samaan tarkoitukseen lupasi kreivi Liljenstedt sata hopeatalaria ja
jokaisesta Pietarinpojan kumppanista kaksikymmentä.

Jo viimein antoi muuan ämmä lahjoa itseltänsä sen tunnustuksen, että
eräs nuori mies ja nuori tyttö olivat varhain aamulla matkustaneet
kaupungista pohjoiseen päin kärryillä, härkä edessä. Mutta samalla
ilmoitettiin satamasta, että kaksi samanlaista henkilöä, vanha nainen
muassaan, jo edellisenä iltana oli lähtenyt purjeveneellä pohjoiseen
päin. Sparrfelt, joka ei löytänyt venettä, mihin tyttö edellisenä
päivänä oli juossut, piti tätä jälkimmäistä ilmoitusta oikeana,
miehitti nopeakulkuisen jahdin ja otti mukaansa moniaita venäläisiä
sotamiehiä ynnä yhden aliupseerin. Kasakat sitävastoin ratsastivat
pohjoiseen päin pakolaisia kiinni ottamaan, jos nämä olisivat maitse
matkustaneet.

Oli navakka lounaistuuli, ja jahti laski laitatuulta Lyökin majakkaa ja
Pyhämaata kohti. Jokainen pieninkin vene, joka vain meni pohjoista
kohti, saavutettiin ja tutkittiin. Milloin tavattiin kalastaja, joka
oli laskenut verkkonsa Kukkaistenmaan vierelle; milloin joku
eurajokelainen talonpoika, joka palasi Uudestakaupungista muassaan pari
kapallista suoloja. Mutta tuuli kiihtyi sillä välin, pakottaen
takaa-ajajat pysymään ulompana rannikosta.

Tuolla ikään luikahti purje ihan maan rannassa. Sparrfelt koetti kaikin
mokomin saavuttaa sen, ennenkuin se ehtisi Kursilan salmelle. Se ei
onnistunut: vene puikahti salmeen, mutta jahti kulki parempaa vauhtia,
väli lyheni, ja nyt voitiin selvästi erottaa veneessä mies ja kaksi
naista.

Sparrfelt nostatti kaikki purjeet ja seurasi venettä salmessa. Nyt
oltiin vain parin pyssynkantaman matkan päässä veneestä, jota
huutamalla kehoitettiin laskemaan jahdin viereen. Ensin se näytti
aikovan noudattaa käskyä; purje vedettiin kokoon, ja jahti tuli
lähemmä. Sparrfelt tunsi nyt saman nuorukaisen, joka eilen oli
heittänyt krenatöörin veteen. Varmana asiastaan otatti hän jo köysiä
esille, sitoakseen rosvon.

Mutta veneen äskeisen liikkeen huomattiin kohta olevan vain
pahankurista pilaa. Jahti oli tuskin päässyt muutamia syliä eteenpäin,
ennenkuin se oli tuulen alapuolella tuuhean metsän suojassa Kamelan
luona; purjeet riippuivat irrallaan ja alkoivat lepattaa. Veneestä
sitävastoin pistettiin veteen kahdet hangat, ja se loittoni tasaisesti,
mutta nopeasti, kunnes pääsi aukealle merelle, ja sen purjeet taas
pullistuivat vinhan lounaistuulen puhaltaessa.

Sparrfelt raivosi. Airoihin täytyi nyt jahdissakin turvautua, mutta
tämä kävi hitaasti, ja kun vihdoin taas saatiin tuulta purjeisiin,
näkyi pakeneva vene kaukana pohjoisessa ainoastaan pienoisena valkeana
pilkkuna vaahtoavain aaltojen keskessä.

-- Piru vieköön sen riiviön! -- huudahti nimismies, joka virkansa
puolesta oli muiden mukana jahdissa. -- Se luikahtaa juuri nyt
Pitkäluodon taa, ja tunnin perästä meillä on pimeä. Tänään tuskin
saamme rosvoa kiinni.

-- Pilvi käy sakeammaksi, ja myrsky kiihtyy; eikö olisi parasta turvata
maihin ennen yön tuloa? -- kysyi aliupseeri, eräs saksilainen
maamoukka, josta alkoi tuntua tukalalta noilla yhä yltyvillä aalloilla.

-- Pidä paremmin tuuleen ja laske suoraan tuota purjetta kohti! -- oli
Sparrfeltin vastaus. Hän oli palvellut laivastossa ja tahtoi näyttää,
ettei hän suolaista vettä pelännyt. Käskyä toteltiin, ja jahti kiisi
nuolen nopeudella yli pimenevien aaltojen.

Me jätämme nyt toistaiseksi tämän hienon vapaaherran nimismiehinensä ja
sotilainensa innokkaasti taistelemaan Pohjanlahden laineita vastaan ja
luomme sen sijaan silmäyksen tuohon epäluulonalaiseen veneeseen, jota
he ajavat takaa innokkaasti kuin otusta.

Se oli tavallinen pienenpuoleinen, ainoastaan peräpurjeella ja
halkaisijalla varustettu verkkovene semmoista terävää ja sopusuhtaista
tekoa, joka osoittaa hyvää purjehtijaa. Peräsintä hoiti sama
nuori mies, joka oli paininut krenatöörin kanssa ja jota hänen
vangitsemiskuulutuksessaan kutsuttiin Elias Pietarinpojaksi. Hän ei
liene ollut paljon yli kahdenkymmenen vuoden vanha, hänellä oli vaalea
tukka, avoimet, vähän päivettyneet kasvot, rehelliset harmaat silmät,
ja koko hänen olentonsa osoitti neuvokkuutta, ravakkuutta ja
ilomielistä hyvyyttä. Jos murhat ja rosvoukset olivat noita käsiä
tahranneet, niin se ei ollut tapahtunut ainakaan julmuudesta ja
saaliinhimosta. Tämä ryöväri näytti pikemmin sellaiselta, että hän
voisi antaa myrskyssä oman takkinsa hädänalaiselle, kuin että hän oman
voiton vuoksi kävisi ryöstämään häntä pimeässä ja tyynellä vedellä.
Venettään hän hoiti tarkalla kädellä ja pelottomasti, miltei
uhkarohkeasti.

Keskellä venettä istui noin 70-vuotias, vanhaan lammasnahkaturkkiin
puettu vähäkuuloinen nainen. Joka kerta, kun vene kallistui, siirrähti
hän hätäisesti tuulen puolelle ja mumisi hiljaa jonkin rukouksen
hampaidensa välitse.

Veneen keulassa oleva kolmas henkilö oli se sama nuori tyttö, jota
parooni Sparrfelt oli kutsunut Maria Larssoniksi ja joka niin rohkeasti
puolusti itseään pitkää krenatööriä vastaan. Hän oli pikemmin lyhyt
kuin pitkä, jäntevä ja kaikissa liikkeissään ripeä; hänellä oli pitkä,
ruskea, kahdelle palmikolle pantu tukka, älykkäät siniset silmät,
hienot ja kauniit kasvot, liian hienot talonpoikaistytön, mutta samalla
liian reippaat kaupunkilaisnaisen kasvoiksi, ja koko hänen olennossaan
oli synnynnäistä, huolellisen kasvatuksen jalostamaa hempeyttä. Hän oli
soutanut salmessa ja oli siitä vielä palavissaan, mutta käsiin
kohonneet rakot osoittivat hänen tottumattomuuttaan sellaiseen työhön.
Kun jahti oli vähällä saavuttaa veneen, hän oli säikähtänyt enemmän
kuin tahtoi tunnustaa, mutta nuorukaisen vakava ryhti rohkaisi taas
hänen mielensä ja aaltoja väisti hän vain silloin, kun vettä pärskähti
laidan yli veneeseen kastellen hänen mustasta kamlotista tehdyn
täytetyn röijynsä.

Pakolaisia pikimmältään silmäten olisi helposti voinut luulla, että
siinä oli nuori herrasneiti hoitajattaren ja uskotun palvelijansa
seurassa; niin huomattava oli ero käytöksessä tuon nuoren neidin ja
hänen seuralaistensa välillä. Mutta tarkemmin katsottaessa huomasi
pian, että hänen varmuutensa oli vain tuon nuoren miehen vakavan ryhdin
heijastusta, ja että tuon näennäisen välinpitämättömyyden takana
piilivät kaikki nuoren sydämen vaihtelevat tunteet: pelko, epäilys,
toivo, levottomuus ja -- kukapa sen voi niin tarkoin tietää? -- kenties
myöskin semmoisia muistoja, joita ajatellessa sydän sulaa surullisten
mietteiden valtaan.




4. SYYSMYRSKYT v. 1721.


-- Onko meillä vielä pitkälti Raumalle? -- kysyi nuori tyttö vähän
aikaa levottomasti katseltuaan paksua mustaa pilveä, joka kohosi
lounaiselta taivaanrannalta. Elias oli selin sinnepäin ja hänellä oli
kirkas taivas edessään, istuessaan veneen perässä kasvot pohjoiseen
päin.

-- Raumalle on meillä vielä kaksi runsasta penikulmaa, emmekä taida
olla sinne juuri erittäin tervetulleita, -- vastasi nuorukainen. --
Maria kyllä saattaa mennä sinne, mutta minä en, -- lisäsi hän.

-- Ja miksi et sinä? -- kysyi tyttö.

-- Niin, minkätähden on meillä puolelta päivin asti ollut tuo
vainukoira kintereillämme? -- jatkoi nuorukainen naurahtaen ja samalla
katsahtaen taaksensa jahtia, joka oli levittänyt kaikki purjeensa ja
aika vauhtia puski aaltojen läpi noin penikulman etelämpänä.

-- Et ole siitä vielä mitään puhunut, Elias. Vasta
Uudessakaupungissahan tapasimme toisemme, sittenkun ahvenanmaalainen,
joka oli tuonut minut Tukholmasta, jätti meidät. Minä tunsin sinut
talonpojantakissasi heti, vaikket sinä minua tuntenut, ja sinä olit
kovin hyvä, kun lupasit viedä minut aina Vaasaan asti.

-- Enhän toki voinut jättää sinua oman onnesi nojaan moiseen seuraan.
Ensiksikin olemme oikeat orpanukset; äitini oli sinun tätisi, isäsi
sisar. Mutta näethän, Maria, tuo purjetilkku pyrkii meitä kovin lähelle
ja saapi apua Raumalta, sillä sinne on sotaväkeä majoitettu. Mutta
tällä kertaa se pahasti pettyy. Meillä on, jumalankiitos, pimeä
puolen tunnin perästä ja vähän myrskyä ja lumipyryä talon tarpeiksi.
Näetkö tätä nuoranpätkää; isäni isä on saanut sen Turussa eräältä
noita-akalta, jota kutsuttiin Mustaksi Jaanaksi, mutta hän ei koskaan
tahtonut sitä käyttää. Siinä on ollut kolmetoista solmua, mutta nyt on
niitä vain kaksi. Minä päästin tänä päivänä tuolla salmen luona yhden
ja aion juuri nyt päästää toisen.

-- Hyi, Elias, kuinka saatat käyttää mokomaa pahusta merellä! Mitä
sillä teet?

-- Se on hyvä kapine, se on auttanut minua monet kerrat, kun ajokoirat
ovat olleet vähällä haukata kinttujani. Jos päästän solmun auki, niin
minulla on tuuli miltä ilmalta haluan. Jos päästän kaksi, on minulla
myrsky, niin että vinkuu nurkissa, ja jos päästän kolme, niin ei voi
mikään laiva kestää merellä, ja lumi tulee kuin valkoinen vaippa
päällemme keskellä kesää, ja myrsky pyyhkäisee metsät ja huoneet
tiehensä, ja silloin jyskää ja ryskää kuin tuomiopäivänä. Näethän, että
minulla vielä on kaksi solmua.

-- Mutta sehän on jumalatonta! Jos et olisi niin hyvä kuin olet, voisin
ruveta sinua pelkäämään. Myrsky nousee kyllä ilmankin tänä iltana.
Mutta sano minulle, miksi he ajavat meitä takaa?

-- Onhan se semmoinen pienoinen juttu, eikä aivan pitkäkään. Sinä yönä,
jona Mainiemi lensi ilmaan, antoi isäni viedä äitini ja meidät lapset
erääseen vähäiseen merensaaristossa olevaan saareen, aikoen noutaa
meidät pois, mutta silloin kävikin niin pahasti että isäni haavoittui.
Me kärsimme kurjuutta kolmen viikon ajan, kunnes eräässä Paraisten
laivassa pääsimme Ruotsiin. Siellä asuimme muutamia vuosia, ja
siellä tapasin sinut kreivi Hornin luona. Eräänä päivänä tuli isäni
takaisin, urhoollinen Löfving muassaan, ja kun Löfving taas lähti
seikkailuilleen, pyysin minä päästäkseni hänen kanssansa. Lujalle se
otti, sen saat uskoa, sekä isän että äidin puolelta, mutta minä olin
itsepäinen kuin synti ja sain viimein tahtoni täytetyksi. Niin seurasin
sitten Löfvingiä neljä vuotta tuhansissa vaaroissa ja opin hänen
sotakeinonsa. Ne olivat ainoat kelvolliset keinot siihen aikaan, enkä
ole enää pannut muistiin kaikkia niitä kertoja, jolloin olen, akaksi
tai kerjäläiseksi puettuna, ollut kasakan piikkiä, musketin suuta ja
hirsipuuta likellä. Löfving oli kyllästynyt maalla retkeilemään; me
retkeilimme sen sijaan merellä. Venäjän kaleereja tuli saaliilla
lastattuina Ruotsin rantamailta; me otimme vähäisen osan saaliista
takaisin; mitäpä pahaa siinä voi olla? Aselevosta emme tienneet. Eräänä
kauniina kuutamoyönä tapahtui, että tulimme Paraisten saaristoon.
Siellä oli kaleeri rantaan kytkettynä; Golubka oli sen nimi; miehet
olivat menneet maihin renttuamaan, ja vartija nukkui. Kaksikymmentä
miestä meitä oli, kolme venettä meillä oli. Sukkelasti siinä
liikuttiin. Me iskimme kaleeriin kiinni, otimme mitä taisimme ja
poltimme loput. Kaleeri upposi kuin paha omatunto; siinä oli
kirkonkelloja, ja ne soivat nyt aamusaarnaan meren pohjassa aina
tuomiopäivään asti.

-- Voi voi, jos tietäisivät sinun tehneen sen, Elias!

-- Niinkuin eivät tietäisi! Minut tuntevat kaikki ihmiset, ehtimiseen
vihjailtiin minulle Uudessakaupungissa salaisesti, että painuisin
tieheni. Douglas ei minua suosi, ja Bruce on luvannut palkinnon
päästäni. Heti kun näin tuon virolaisen purjetilkun, ajattelin: tuossa
ne nuuskijat nyt ovat! Ei hätää mitään, Maria! Näillä solmuilla kyllä
pidän puoliani, jos niiksi tulee, niin ettei heihin ole jäävä yhtä
ainoaa kuivaa riepua.

Tuli hämärä. He olivat ennättäneet Rihtniemen kohdalle, joka
puolentoista penikulman päässä Raumalta lounaaseen pistää ulos mereen,
ja aikoivat juuri purjehtia myötätuulta niemen ympäri, kun vene
yht'äkkiä törmäsi niin ankarasti vedenalaista kalliota vasten, että
sekä tyttö että vanha nainen lensivät soututeljolta alas. Heti kohta
tempasi aalto veneen ylös ja nyt se oli taas väljällä vedellä. Mutta
vaarasta ei oltu päästy. Alempi aspi, johon peräsin oli kiinnitetty,
oli katkennut, ja venettä saattoi ohjata vain mitä suurimmalla
vaivalla. Onnettomuuden lisäksi virtasi vielä vettä sisään melkoisen
suuresta emäpuun juureen tulleesta reiästä.

Nuoren miehen ensimmäinen ajatus oli rauhoittaa naisia. -- Istukaa
kauniisti aloillanne! -- huusi hän. -- Tunnen hyvin tuon salakavalan
kallion; se on pettänyt monen kelpo miehen syyshämärissä. Ei vaaraa
mitään. Ennen neljännestunnin kuluttua voimme olla maissa.

Vanha nainen ei ottanut rauhoittuakseen. Hän huusi kohti kurkkua, että
vene uppoaa ja heittäysi joka kerta, kun vene kallistui, vastakkaiselle
puolelle. Maria sitävastoin tempasi viskaimen ja ammensi reippaasti
vettä veneestä. Eliaksen täytyi koota purje ja käydä airoihin käsiksi.
Tätä tehdessä nähtiin jahdin aika vauhtia lähenevän, vaikka oli hämärä,
sillä vene oli arvattavasti vielä sen näkyvissä.

-- Mitä sinä teet? -- kysyi tyttö, kun Elias hetken ajaksi herkesi
soutamasta.

-- En mitään, -- vastasi Elias. -- Päästän vain tuon toisen solmun.

Ja ikäänkuin olisi ilma tätä merkkiä odottanut, kiihtyi myrsky äkkiä
hirvittävällä voimalla, niin että ulappa laajalti niemen ympärillä
peittyi vaahtoon, ja salakarit alkoivat ärjyä kuin metsänpedot
pimeässä. Sillä vähäisellä matkalla, mikä vielä oli kuljettavana,
uhkasi vene joka hetki joutua perikatoon. Kumminkin saapuivat he, vene
vettä puolillaan, onnellisesti rantaan.

-- Pois tuo valkea nenäliina! -- huusi nuorukainen. Maria totteli.
Liinanen, jonka tämä oli päähänsä sitonut, olisi voinut ilmaista
pakolaiset.

Heidän varotoimenpiteensä tuli kenties liian myöhään. Vielä voivat he
rannalta erottaa, kuinka jahti kulki niemen sivu, kääntyi laitatuulessa
kaakkoon päin ja tuli kohta alle tuulen niemen suojaan, niin että se
vähän matkan päässä maasta voi laskea ankkuriin. Ja tuskin oli tämä
tehty, kun vahvasti miehitetty vene lähti laivan kupeelta ja laski
Annilaan päin, nähtävästi estääksensä pakolaisia palaamasta niemeltä
manterelle ja isolle Rauman kaupunkiin vievälle maantielle.

Elias naurahteli seuratessaan kalliolta vainoojainsa aikeita. --
Viimeinen solmu! -- jupisi hän, purki solmun ja nakkasi nuoran kauas
luotansa metsään. Silloin tunsi hän sydämensä äkkiä kevenneen. Tuntui
siltä kuin hän olisi lopullisesti irroittanut itsensä esi-isäinsä
taikauskoisesta noituudesta, josta hän lapsuudessaan Mainiemessä oli
kuullut niin monta kummallista juttua.

Olkoonpa niin, että Mustan Jaanan henki liikkui vetten päällä
antaakseen voimaa hänen viimeiselle taialleen, tai että rajuilma aivan
luonnollisesti oli jo kauan piileksinyt tuossa mustassa lumipilvessä,
se vain on varmaa, että siitä syntyi hirmuinen ilma, jonka vertaista ei
oltu näillä myrskyisillä tienoilla nähty miesmuistiin. Tuuli pyörähti
yht'äkkiä kaakkoon ja yltyi hirmumyrskyksi, joka lumisin siivin riehui
pitkin rannikkoa. Tuota pikaa oli kaikki peittynyt pilkkoisen pimeään.
Lunta ja rakeita tuiskusi sekaisin niin sakealti, että kaikki tiet ja
polut muutamissa minuuteissa kävivät mahdottomiksi kulkea. Tässä
jäädyttävässä kylmässä, tässä hirvittävässä pimeässä kuului
ylt'ympärinsä meren ärjyntää, kajavien kiljuntaa, susien ulvontaa,
myrskyn pauhinaa ja satavuotisten mäntyjen ryskettä, jotka tuulispään
tieltä yksi toisensa perästä ja välistä pitkissä jonoissa rojahtivat
maahan, runko rungon päälle, niinkuin joku Ilmestyskirjan tuomionenkeli
olisi näillä mailla elämöinyt vihan vaakakuppi kädessä, hävittäen
kaiken mennessänsä. Näytti siltä kuin luonto olisi vielä tarvinnut
jotakin väkivaltaista purkausta päästäkseen tasapainoon niiden monien
tavattomien ja hävittävien ilmiöiden jälkeen, jotka tekivät
seitsemännentoista vuosisadan lopun ja kahdeksannentoista alun niin
merkillisiksi. Senaikaiset kirjailijat puhuvat kaikki 1721 vuoden ennen
kuulumattomista syysmyrskyistä, jotka peittivät onnettoman Suomenmaan
rannikot alusten pirstoilla ja haaksirikkoon joutuneilla pakolaisilla,
jotka heti ensimmäisen rauhan huhun kuultuaan tahtoivat rientää
kotiinsa armaaseen maahansa; mutta sen sijaan tapasivatkin kuoleman sen
rannikoilla.[3]

Eräässä luonnon laatimassa, ulkonevan kallionsyrjän muodostamassa
luolassa istuivat nuo kolme pakolaista, ainoastaan puolittain rajuilman
kauhuilta suojattuina. He eivät tohtineet valkeata virittää, peläten
siten ilmaisevansa piilopaikkansa; ja jos olisivat tohtineetkin, se
luultavasti olisi ollut mahdotonta. Nuoren miehen koko huolenpito
tarkoitti noiden kahden turvattoman olennon suojelemista, jotka sattuma
tai sallimus oli hänen hoitoonsa uskonut. Hän keräsi sammalia lumen
alta ja kuusenhakoja metsästä, tehdäkseen heille jonkinlaisenkaan
leposijan; hän riisui, huolimatta heidän vastaväitteistään, lyhyen
takkinsa päältään, suojellakseen heitä kylmältä, hän rohkaisi heidän
mieltään ja vakuutti, että he ennen päivän koittoa olisivat vaarasta
pelastetut. Ja kun hän siitä palkinnokseen sai ystävällisen katseen
tytön lämpöisistä silmistä, silloin tunsi hän itsensä onnelliseksi,
silloin unohti hän hurjan, vaaroista rikkaan seikkailija-elämänsä ja
tunsi tämän lumisen kallion alla, keskellä myrskyä, pimeyttä, pakkasta
ja luonnonvoimien raivoa itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen
siitä pitäen, kun oli viettänyt lapsuutensa onnellisia päiviä kotonaan
Mainiemessä.

-- Maria, -- sanoi hän tytölle tavattomalla äänen hellyydellä, -- minä
en tahdo kysyä sinulta, minkätähden lähdit pois Tukholmasta, jossa
asuit levossa ja yltäkylläisyydessä ylhäisen kreivin ja hänen hyvän
kreivittärensä luona, vaihtaaksesi onnellisen elämäsi niihin moniin
vaaroihin ja kieltäymyksiin, jotka kohtaavat sinua täällä raadellussa
ja hävitetyssä maassamme. Mutta tottapa sinulla lienee ollut siihen
pätevät syyt.

-- Tiedäthän, että olen tullut etsimään vanhaa isääni, -- vastasi tyttö
vältellen. -- Kuuteen vuoteen emme ole hänestä mitään kuulleet. Sen
vain tiedän, ettei mikään saanut häntä Ruotsiin siirtymään, kun hän
vihollisen maahan hyökätessä lähetti äitini ja sisareni maasta pois.
Meitä oli yksitoista lasta, kahdeksan veljeä ja kolme sisarta. Kuusi
veljistä kaatui eräällä majuri Bertelsköldin johtamalla retkellä vähän
ennen Isokyrön tappelua. Kaksi veljestä jäi kotiin isän luo, ja näistä
kahdesta vietiin toinen Venäjälle, toinen lähti sotaan ja paleltui
sitten kuoliaaksi Norjan tuntureilla. Äitini on nyt kuollut, sisareni
ovat Ruotsissa naimisissa. Kaikista yhdestätoista olen minä nuorin ja
ainoa, joka voin hoitaa vanhaa isäämme, joka, jos hän vielä elää,
kenties elää puutteessa ja viheliäisyydessä. Olisitko sinä, Elias,
jäänyt Ruotsiin ja elänyt ylellisyydessä, jos olisit ollut minun
sijassani?

-- Mutta mitä varten tuo valepuku, jos vain tahdoit isääsi etsiä?
Minkätähden et ennemmin matkustanut isommassa aluksessa ja paremmassa
turvassa, jonka kreivi Horn olisi saattanut sinulle toimittaa?
Minkätähden et tule isäsi luo ennemmin rikkaana ja hyvästi varustettuna
kuin köyhänä ja tuen tarpeessa itsekin? Kreivitär rakasti sinua kuin
omaa lastaan; hän olisi niin mielellään toimittanut niin, että olisit
voinut pelastaa vanhan Tuomas Larssonin puutetta kärsimästä.

Maria ei vastannut, ja jollei olisi ollut niin pimeä, olisi voinut nähdä
hänen kirkkaiden sinisten silmäinsä katseen kosteina vaipuvan lumisia
sammalia kohti. -- Älä nyt kysy minulta sitä, -- sanoi hän viimein
rukoillen. -- Ehkä tulee sekin päivä, jolloin saatan sanoa sinulle
kaikki tyyni.

Nuorukainen ei enää kysellyt. Synkkä salama leimahti kenties tällä
hetkellä hänen mielessään. Tyttö aavisti sen ja tarttui häntä
käsivarteen. -- En voi sitä nyt sanoa, -- sanoi hän nöyrästi; -- mutta
älä luule minusta mitään pahaa, Elias! Minä sanon sinulle, että sinä
vielä kerran olet näkevä kaikki yhtä kirkkaana ja valoisana kuin mikä
nyt on pimeätä ja mustaa ympärillämme.

Ei puhuttu enää paljon sinä yönä Rihtniemellä. Ainoastaan silloin
tällöin kuului myrskyn pauhinan läpi hätähuutoja mereltä, jossa
purjehtijoita hukkui, taikka metsästä, jossa eksyneitä matkustajia
kuoliaaksi paleltui. Mutta nämä kolme pakolaista eivät uskaltaneet
lähteä turvapaikastaan; ja mitäpä he tänä kauhun yönä olisivatkaan
voineet luonnonvoimien raivoa vastaan.




5. SOTARETKI RAUMALLA.


Aamu, joka koitti tämän hirvittävän myrskyn jälkeen, oli
päiväpaisteinen ja tyven. Paksu valkea lumivaippa oli levinnyt kaikille
kaduille ja katoille vanhassa Rauman kaupungissa, joka siihen aikaan
oli paljon rapistuneemman näköinen kuin Uusikaupunki. Juhannusiltana
vuonna 1682 paloi suurin osa kaupunkia: ainoastaan vanha
kunnianarvoinen fransiskaanien kirkko säilyi aikain hävityksiltä ja
seisoi silloin siinä, missä nytkin. Nyt olivat sodan kauhut puhaltaneet
paikkakunnan ylitse. Raumalla oli siihen aikaan 6 (sanoo kuusi)
porvaria. Äskettäin niin kukoistava koulu, sekin perintö keskiajalta,
oli lakkautettu, opettajat ja oppilaat olivat sinne tänne hajautuneet
tai kuolleet. Seitsemään vuoteen ei oltu täällä kirvestä heilutettu, ei
sivellintä liikutettu, ei lasiruutua leikattu talojen ylläpitämiseksi.
Kaupunki oli kuin hylätty ja autio kylä, jonka särjetyistä ikkunoista
kalpeita, laihtuneita kasvoja siellä täällä kurkisteli. Eivät
olleetkaan sievät neidit pitkään aikaan tarvinneet noita mainioita
Rauman pitsejä, jotka olivat jääneet sinne perinnöksi muinoisten
Naantalin luostarikammioitten vireiltä nunnilta. Mutta kuitenkin
jatkoivat tänä synkeänä ahdistuksen aikana muutamat iäkkäät naiset
vanhan tavan mukaan yhä edelleen -- kuten Penelope muinoin --
nypläilemistään, toivoen parempia aikoja, jolloin ehkä taas
tarvittaisiin hiukkasen koristeitakin Suomenmaassa -- hiukkasen tuota
viatonta, sievää ja miellyttävää ylellisyyttä, joka kyllä ikivanhan
syntynsä ja soman taiteellisuutensa vuoksi ansaitsisi hiukan
yllykettäkin. Onnellinen olisi Suomi, jos se ei koskaan antaisi
turmiollisemman ylellisyyden itseään viekoitella kuin ovat nuo kauniit
ja viattomat Rauman pitsit.

Tänä aamuna panivat nämä köyhät nypläilijät työnsä pois ja riensivät
uteliaina ikkunoihin. Kaupunkiin majoitettu krenatöörikomppania marssi
nyt esiin ja kasakoita ratsasti täyttä laukkaa näillä muuten tyhjillä
kaduilla. Nuo kunnon naiset tekivät ristinmerkin -- heidän sanottiin
vielä hiljaisuudessa noudattavan tätä katolista tapaa, joka venäläisten
esimerkistä nyt muutenkin virkistyi. He eivät osanneet uskoa muuta kuin
että sota uudestaan oli ilmituleen leimahtanut. Eikä vähemmästä
puhuttukaan kuin vihollisten Rihtniemelle tapahtuneesta maihinnoususta,
ja ne, jotka eivät ymmärtäneet, mitä tämä maihinnousu rauhanteon
jälkeen tarkoittaa, olivat siinä varmassa uskossa, että ainakin joukko
hurjanrohkeita kivekkäitä oli yöllä noussut niemelle, surmatakseen
venäläisen vartijajoukon.

Asianlaita oli se, että Uudestakaupungista lähteneet kasakat olivat
pakolaisia ajaessaan saapuneet kaupunkiin ja samaan aikaan oli parooni
Sparrfelt samoissa asioissa tullut meren puolelta haaksirikkoutuneen
miehistönsä jäännösten kanssa. Jahti oli myrskyssä hävinnyt kaikkineen
päivineen; vene oli kaatunut niemen päässä aallokossa ja puolet
miehistöstä hukkunut. Sen sijaan, että olisi saanut pakolaiset niemelle
saarretuksi, täytyi kreivi Liljenstedtin innokkaan asiamiehen vilusta
puolikuolleena ja nyrjähtynein jaloin etsiä turvapaikkaa Raumalta,
jossa hän ilmoitti sotapäällystölle, että tuo rohkea rosvo joukkoineen
oli nyt aivan kaupungin läheisyydessä.

Kivekkäät olivat Länsi-Suomessakin niin pelättyjä, että venäläisten
päällikkö, joka luuli saavansa otella melkoisen joukon kanssa näitä
hurjia partiolaisia vastaan, katsoi olevansa pakotettu ryhtymään
erinomaisiin toimenpiteisiin. Pari kaupungissa olevaa kenttätykkiä
kiskottiin esiin, ja koska ratsuväki tarvitsi kaikki hevoset, sai
pormestari Hannu Reinman käskyn hankkia kuormastohevosia. Mutta
kaikesta innostaan huolimatta hän ei voinut tässä kiireessä Rauman
kaupungista saada enempää kuin neljä hevosta.

Ratsu-, jalka- ja tykkiväki, kaiken kaikkiansa 150:n miehen paikoille,
lähti nyt aamulla Rihtniemelle marssimaan. Kun tuisku oli ajanut kaikki
tiet umpeen, käskettiin kaupungin ja lähikylien miehet lunta pois
luomaan, mutta tähänkään ei pormestari voinut saada useampaa kuin 30
tahi 40 työhön kykenevää miestä, enimmäkseen ukkoja ja poikia,
jonkatähden myöskin vaimojen ja tyttöjen täytyi käydä työhön. Osastoja
lähetettiin edeltäkäsin tiedustelemaan vihollisen asemaa ja hankkeita,
jonka tehtyä koko miesvoima, taistelurintamassa ja joka hetki
hyökkäykseen valmiina, samosi niihin louhuisiin metsämaihin, jotka
muodostavat tämän mereen pistävän niemen.

Vakoilemaan lähetettyjen pienempäin partiokuntain joukossa oli eräs
kersantti neljän miehen kanssa, jotka olivat saaneet käskyn tutkia
niemen eteläistä, lähinnä mannerta olevaa osaa. Kersantti oli
neljissäkymmenissä oleva mies, jotensakin paksu ja kömpelö, huulissa
hirveät viikset ja päässä pari lystikästä harmaata silmää, jotka
tirkistelivät niin pörröisten kulmakarvain alta, etteivät sellaiset
vielä milloinkaan liene miehuullisen soturin urhokkaita silmiä
varjostaneet.[4] Huolimatta tästä uhkaavasta ulkomuodostaan näytti hän
kuitenkin niin vähän mielistyneeltä tähän vaivalloiseen vaellukseen,
että, päävoiman näkyviltä parahiksi päästyään, istui kivelle
levähtämään, ja käski, puhuen hullunkurista sekakieltä -- jossa oli
venäjää, ruotsia ja suomea ja näiden alla vahva pohjakerros hänen
äidinkieltään, saksaa -- sotamiestensä painua hiiden pisaan eli mihin
heitä vain halutti; nyt oli muka rauha, eikä hän aikonut enää laukata
"mitunter einander wie ein Eselsjunge für diese kirotut Kivikäet und
Teufels nasibratten. Mars!"

Sotamiehet, jotka eivät oikein tienneet, mitä tästä komennosta
ajattelisivat, menivät erääseen läheiseen rapistuneeseen latoon,
toivoen saavansa siellä kaikessa mukavuudessa pehmeillä heinillä
lopettaa sotaretkensä. Mutta tuskin oli ensimmäinen heistä pistänyt
jalkansa aukimurretusta ovesta sisään, ennenkuin hän kiljaisten
hyökkäsi ulos, pidellen molemmin käsin päätään, joka vuosi verta
jotensakin kovalla kädellä päälakeen annetusta iskusta.

Tästä vastaanotosta hämmästyneenä laukaisivat nuo kolme sotilasta
pyssynsä latoa kohti ja juoksivat sitten haavoitettu kumppani
keskellään, niin paljon kuin jaksoivat päävoiman luo, huolimatta enää
mitään esimiehestään kersantista.

Tämä oli sinellintaskusta ottanut piippunysänsä ja oli juuri päässyt
ensimmäisiä suloisia savuja vetelemään, kun kuuli kiljahduksen ladolta
ja heti sen jälkeen laukaukset. Vaikkei tämä häiriö keskellä rakkaita
tupakkatoimia ollutkaan mieleen, näki hän vähän mietittyään hyväksi
nousta ylös ja lähestyä latoa, paljastettu miekka kädessä ja piippu
hampaissa. Kivääriä ei hänellä ollut, tällä kunnon miehellä.

-- Was der Henker, perkele, stoi, durak! -- karjui kersantti, huutaen
joukkoa luoksensa; mutta tämä oli jo pitkäin matkain päässä, poissa
näkyvistä, ja urhoollinen johtaja oli nyt armeijaton sotapäällikkö.

Tällaiseen tilanteeseen jouduttuaan tavalliset sotapäälliköt katsovat
peräytymisen kuuluvaksi asianhaarain yleiseen menoon, mutta urhoollinen
kersantti päätti kiusata sotaonnea ja tarsi ravakasti eteenpäin.
Ladosta astui ulos harmaaseen talonpojantakkiin puettu nuori mies,
kädessä paljastettu miekka -- yksi noita pitkiä lyömämiekkoja, jotka
siihen aikaan olivat karoliinien mieliaseita -- sanalla sanoen, nuori
Elias Pietarinpoika itse.

-- Antaudu, muuten olet kuoleman oma! -- huusi nuorukainen käyden
vastustajaansa käsiksi.

-- Wech mit miekkojen kanssa und polvilleen, koira, oder der Teufel
aname dich! -- huusi kersantti puolestaan, ollen heti valmis torjumaan
iskua, pudottamatta kuitenkaan piippua hampaistaan.

Pian osoittautui, että molemmat olivat tottuneita taistelijoita. Minkä
verran nuoremmalla oli enemmän voimaa ja vikkelyyttä, sen verran oli
kersantilla enemmän järkähtämätöntä mielenmalttia. Hän antoi ja torjui
iskuja ja veteli aina sillä välin paksuja savuja piipustaan.

Tämä pisti nuorukaisen vihaksi. Hänen iskunsa kävivät tiheämmiksi,
mutta samalla varomattomammiksi. Miltei samassa tuokiossa, kun hänen
miekkansa kärki sipaisi piipunvarren poikki, oli kersantin säilä
viiltänyt hänen takkinsa vasemmalta olalta.

-- Jach skall saakeli soikoon läre den tusan perkele särke min hyvä
stambulka! -- kiljui vuorostaan vihastunut kersantti, käyden
tulisemmasti vihollisensa kimppuun, mutta tällä kertaa vähemmällä
menestyksellä, sillä samassa lensi säilä hänen kädestään, ja kersantti
oli nyt aseettomana.

-- Antaudu! -- huusi nuori mies vielä kerran ja kohotti uhaten vankkaa
lyömämiekkaansa.

-- Still, nur ganz sachte, kamraatti, minä tahto mans giwe den pamp och
lappe den stambulka, -- vastasi voitettu. -- Aber ein gut Rath tahto
mans giwe dazu. Packe tiehesi, padi suda! Den koko joukko ist ganz
lähellä!

-- Sinä olet oikeassa, toveri! -- vastasi Elias, ja pisti miekkansa
tuppeen, tuntien jo ystävyyttä aseetonta vastustajaansa kohtaan. --
Juokse tiehesi, -- jos muuten lienet juoksemaan luotu, -- lisäsi hän,
lystikkäästi silmähtäen kersantin pyöreää ruumista.

-- Noch ein aberdass, -- vastasi kersantti. -- Oletko kivekäs? Mihin
reissu?

-- Kivekäs olen, mutta enempiä syntejäni en aio sinulle tunnustaa.
Tallusta nyt tiehesi ja paikalla! -- vastasi nuorukainen.

-- Mut minäkin kivekäs! Jach will verdame mich, seurata häntä vaikka
pohjan perään. Hän voi anamme mich mukaansa. Jach palttua viralle,
tausend Schweinefleisch, meillä ole rauha.

Elias nauroi. Mies näytti tarkoittavan totta. Mutta hetket olivat
kalliit. Hän näytti aikovan miekan lappeella ajaa tuon hänen jälkeensä
kärhentelevän miehen hiiteen.

-- Inte klappe den hyvä Erik Burchard, burgermeister in Vaasa. Ein
burgermeister anta selkään, ei otta, -- jatkoi kersantti loukatun
arvokkaasti.

-- Mitä? -- huudahti nuorukainen. -- Oletko se mainio saksilainen
rakuuna Eerikki Burchard, jonka Schmidtfeld pani Vaasan pormestariksi,
vaikkei se osaa nimeäänkään kirjoittaa?

-- Den burgermeister olen, den ganz kunnioitettava und kuuluisa person.
Jach kirjoitta nimi mit den pamp und mit den nagajka. Nun ei
tsinovnikka: soldat! durchaus! Nun ei soldat: kivekäs! durchaus! Nur
immer mit dem Ström! Zwanzig mal besoffen im Arreste gesessen; njetu
dobra! Marschiren nach Vaasa, freies Leben, rauha und den amnesti!

Elias oli omituisessa asemassa. Kersantti ei näyttänyt ensinkään
luotettavalta, ja kuitenkin puhui hän avomielisyydellä, jota ei juuri
voinut pitää teeskentelynä. Hauskalle veitikalle, joka oli kyllästynyt
sotapalvelukseen, lieneekin viettelys karkaamaan nyt ollut sitä
suurempi, kuta enemmän vaara jälkilaskuista rauhan tultua ja
sotajoukkojen maasta lähtiessä väheni. Kun Elias ei päässyt miehestä
erilleen, päätti hän pitää hänen toveruutensa hyvänään, niin kauan kuin
ei sitä välttääkään voinut, mutta piti häntä kuitenkin tarkasti
silmällä. Hän kutsui ulos Maria Larssonin ja vanhan naisen, jotka
olivat olleet ladossa piilossa, jonka jälkeen kaikki neljä kiireesti
lähtivät manterelle ja suurelle maantielle päin.

-- Den Teufel marschiren in lunta poron, -- huudahti kömpelö kersantti,
joka vaivoin seurasi toisia. -- Alter Junge tietä hyvä neuvo. Kamrat
otta den duschinka, jach pelasta matuschka. Mars!

Ja näin sanottuaan veti Burchard säikähdyksestä vähissä hengissä olevan
eukon muassaan maantielle, jonne kuormasto oli pysähtynyt ja jossa
muutamain rekien eteen oli hevosia valjastettu. Elias ymmärsi hänen
tarkoituksensa; pakolaiset ottivat kaksi rekeä, eivätkä kuormanajajat,
jotka hyvin kyllä tunsivat urhoollisen kersantin, hänen pelättävät
viiksensä ja vielä pelättävämmän puhekielensä, tohtineet vähänkään
vastustella.

Lumi, joka oli tullut sulaan maahan, suli pian vedeksi, mutta rekikeli
oli oivallinen, ja niin mentiin täyttä laukkaa kaupunkiin. Päästäkseen
edelleen pohjoiseen päin täytyi heidän ajaa juuri tullin ohitse, ja
täällä oli se talo jossa parooni Sparrfelt nyrjähtynyttä jalkaansa
haudellen majaili. Innokas vapaaherra istui juuri ikkunassa, mielestään
kenties tyytyväisenä siitä, ettei hänen itsensä tarvinnut uudistaa
tuttavuutta Rihtniemen erämaiden kanssa, kun näki rekien tulevan ja jo
kaukaa tunsi nuo niin innokkaasti etsityt ja nyt luultavasti saavutetut
pakolaiset. Hän avasi sentähden ikkunan iloitakseen voitostaan ja vielä
kerran tarjotakseen nuorelle tytölle suojelustaan. Mutta jokainen
käsittää hänen harminsa ja hämmästyksensä, kun reet kiitävät sivuitse
ja talonpoikaistakkiin puettu nuorukainen tervehtii häntä kysyen
pilkallisesti, oliko herra parooni tyytyväinen eiliseen otuksenajoon!
Sparrfelt raivosi ja teki minkä tehdä taisi pannakseen koko kaupungin
liikkeelle. Mutta se oli helpommin ajateltu kuin tehty. Kaupungin
kuudella porvarilla oli muuta tekemistä, sotaväki oli sotaretkellä, ja
ainoa, minkä Sparrfelt sai aikaan, oli, että sinä päivänä nyplättiin
Rauman kaupungissa pitsejä muutamia kyynäriä vähemmän kuin
tavallisesti.

Ei tarvitse lisätä, että tämä Rihtniemelle tehty sotaretki päättyi
ilman mieshukkaa ja ilman muuta tappiota kuin muutamia lintalleen
astuttuja saappaita, ellei tahdo mainita sitä merkillistä tapausta,
että pormestari Hannu Reinman jäi tekotukastaan kuuseen riippumaan.
Tämä arvoisa virkamies pelastui kuitenkin Absalomin kuolemasta, kun
jätti tekotukkansa ennemmin kuin itsensä oksaan riippumaan; ja näin
päättyi Isonvihan viimeinen sotaretki näillä tienoin, tosin yhtä
vaivalloisesti, mutta paljon vaarattomammin kuin moni edellinen
seikkailu.




6. JOULUKUUN PÄIVÄ VAASASSA.


Haaksirikkoisen ja myrskyisen syksyn jälkeen v. 1721 tuli aikainen ja
ankara talvi, jolla vielä oli lähinnä edellisten talvien vihainen
luonne. Isonvihan muisto on nimittäin tähän päivään asti jättänyt niin
syviä, vaikkakin vaalenneita jälkiä kansan muistiin, että Pohjanmaalla
kuullaan, puoleksi leikillä, puoleksi todella, puhuttavan "siitä
ajasta, jolloin oli niin kylmä, että tuli jäätyi takassa". Toinen taru
puhuu ajasta, "jolloin oli niin pimeä, ettei nähnyt seinässä palavaa
pärettäkään". Mielikuvitus ei voinut keksiä kyllin kamaloita vertauksia
kuvatakseen näiden aikojen hirmuista hätää, ja jälkipolvet arvelivat
sentähden, että Isonvihan aikana vallitsi ylen suuri pimeys ja
sanomattoman kova pakkanen. Ehkäpä tuntuikin ilmanalan ankaruus sitä
mukaa kovemmalta, kuta vähemmän hävitetyllä maalla oli keinoja sen
vastustamiseksi. Kaikki kertomukset tältä ajalta ovat yhtäpitävät
siinä, että talvet sotavuosina olivat tavattoman kylmiä.

Eräänä päivänä joulukuun alussa oli joukko ihmisiä kokoontunut Vaasan
kirkon edustalle. Tämä tapahtui eräänä sunnuntaina puolenpäivän aikaan,
ja kaakkoismyrsky ryöpytti kosolti lunta kaupungin ylitse. Oli
vast'ikään tultu kirkosta; vanha kunnianarvoisa kivitemppeli oli
hät'hätää saatu kuntoon; jumalanpalvelusta oli siinä, muutamia
juhla- ja sunnuntaipäiviä lukuunottamatta, pidetty koko Venäjän vallan
aikana, ja viimeinen maaherra Stackelberg oli laitattanut ikkunat
kuntoon, niin ettei enää, niinkuin Schmidtfeldin aikana, vettä ja lunta
satanut seurakunnan päälle. Mutta kirkosta oli otettu kaikki sen
koristeet, joita vihollisen maahan tullessa ei oltu kätketty tai
Ruotsiin viety.

Poissa oli alttaritaulu ja sen kehyskin irti revitty; poissa vanhat
urut, koristeet saarnatuolista ja kynttiläkruunut katosta, samoin
halvat rautapeltiset kynttiläputketkin penkkien selkäpuista, olkoon
sitten, että vihollinen oli ne anastanut, tai että innokas
kirkonvartija oli pelastanut pienimmätkin kirkon omaisuuteen kuuluvat
esineet. Kaikki oli rappiolla, penkit olivat lahonneet, kalkitus oli
sieltä täältä varissut pois, muutamat kirkonlattian alla olevat haudat
oli auki murrettu, rosvottu, ja osa 16:lta sataluvulta polveutuvia
hautakiviä kirjoituksineen oli rikottu. Itse kaupunki sitävastoin ei
ollut niin rappiolla kuin useimmat muut kaupungit, sillä kun se oli
läänin hallituskaupunki, oli sitä pidetty jotakuinkin kunnossa. Mutta
sen elämä oli varjoelämää. Paitsi sotaväen majapaikkoja, Korsholman
virkataloa ja vihollisen asettamien virkamiesten asuntoja oli kaikki
autiona. Kymmenestä isosta laivasta, jotka Vaasan kauppiaat omistivat
v. 1714, ei ollut jäljellä ainoatakaan.

Kärsivällisesti odottaen seisoi väkijoukko lumituiskussa kirkon
ulkopuolella. Talvesta ja hävityksestä huolimatta heräsi toivo uuteen
eloon näilläkin tienoin. Rauha, rauha oli kaikkien huulilla ja sitä
lähinnä se, kuinka sodan tuottamat suuret vauriot olisi korjattava.
Niin kauan kuin vihollisen järjestämä hallinto vielä oli toimessa, meni
yhteiskunnan koneisto menoaan, tosin monesti vinoon, mutta kumminkin
jotenkuten. Stackelberg, läänin viimeinen päämies, oli ollut hyvänsuopa
herra. Mutta nyt oli kellon koneisto seisahtunut. Venäläiset
virkamiehet olivat poissa, suomalaiset eivät olleet vielä sijaan
astuneet. Kaikki oli hajoamistilassa, koko yhteiskunta miltei ilman
mitään hallitusta. Ja kuitenkin nähtiin nyt sama omituinen järjestys
kuin 25 vuotta sitten suuren nälänhädän aikana. Laki lepäsi, mutta
kukaan ei yrittänyt polkemaan sen käskyjä jalkainsa alle. Toimeenpaneva
valta oli käsiä vailla, mutta ei kenenkään mieleen johtunut, että nyt
sopi menetellä mielivaltaisesti. Rikoksella ei ollut syyttäjää, ei
tuomaria; nuo perin köyhtyneet talonpojat ja porvarit olisivat
saattaneet herroina menostaa ja ottaa kaikki, mitä vielä oli jäljellä,
mutta ei kukaan tehnyt sitä. Niin luja oli Kaarle XI:n viisaan
hallituksen aikana perustettu lainalainen yhteiskuntajärjestys, että se
noin järkyttävissäkin oloissa kesti koetuksen, eivätkä ole Suomenmaan
lait milloinkaan niin loistavasti näyttäneet voimaansa kuin juuri tänä
murrosaikana, jolloin kaikki oli hajoamaisillaan ja jokainen muu maa
olisi joutunut valloillisten nälkäisten ja hurjistuneiden joukkojen
hillittömien intohimojen uhriksi.

Mutta tämän kansan koko tuona kovana koettelemusten aikana osoittama
käytöstapa onkin malliksi kelpaavaa kaikille aikakausille. Kun papit v.
1715 pyysivät päästä heille pakollisesti pannusta voudintoimesta,
valitsi Pohjanmaan venäläinen hallitus kirjoitustaitoisia talollisia ja
talollisten poikia voudeiksi. Nämä voudit valitsivat kussakin pitäjässä
nimismieheksi talonpoikaisen miehen niinkuin itsekin olivat. Ajan tavan
mukaan oli heidän kaikkien, niin voutien kuin nimismiestenkin
virkaohjeena selkäsaunan tai hirsipuun uhka, elleivät heti paikalla
veroja kantaneet ja niitä suorittaneet. Palkasta ei ollut puhettakaan;
talonpoikain käskettiin vain elättää voutinsa, jonka tähden näiden
elatuksena tavallisesti oli jokunen surveleipä, vähän kalaa ja lintua,
hyvin harvoin voita tai maitoa, sillä karja oli teurastettu tahi
kuollut. Nykyiset voudit tai nimismiehet kuvitelkoot olevansa heidän
asemassansa. Vaikka virkaohje, vaikka palkka oli tämmöinen, sanotaan
heistä kuitenkin v. 1721, että "he olivat keskenään hyvin yksimielisiä,
niin että hädän tullessa aina neuvottelivat, muistaen edesvastuusta ei
ainoastaan nykyisen, vaan myös tulevan, muuttuvan hallituksen aikana.
He valitsivat sentähden kussakin pitäjässä ymmärtäväisimpiä ja
arvokkaimpia talonpoikia neuvonantajiksi ja tarkastajiksi, joiden tuli
saatujen käskyjen toimittamisessa, maksuerien jaossa, veronkannoissa ja
suorituksissa, rästien perimisessä ja tilinteoissa olla saapuvilla;
jonkatähden myös tutkimuksessa 1722 vuoden talvikäräjillä maaherran
läsnäollessa heitä vastaan ei ollut mitään muistuttamista, vaan saivat
he päinvastoin kiitosta suorittamistaan toimista."

Kunnia vielä sadan vuoden perästä näille huomaamatta jääneille, nyt
tuntemattomissa haudoissansa lepääville rehellisille miehille! Kansa,
joka on tällaisen koetuksen kestänyt, kestää totta tosiaan minkä
koetuksen hyvänsä.

Kirkossa oli kuulutettu, että kauan odotettu uusi maaherra, parooni
Reinhold Wilhelm von Essen, viimeinkin oli saapuva Vaasaan ja että
väestön sopii hänelle vetoumuksiaan ja valituksiaan esittää. Ahdinko
oli suuri, kaikki tarvitsivat apua ja kaikki odottivat sitä uudelta
maaherralta. Mutta samalla alkoi mielten kuohuakin. Useat tuon katalan
tyrannin Schmidtfeldin kätyreistä olivat kiskomisillaan saaneet
osakseen yhteisen kansan katkeran vihan. Stackelberg oli ankarasti
rangaissut pahimpia heidän joukostaan. Kaksi talonpoikain rasittajaa,
joiden nimet ovat jälkimaailmalle säilyneet, nimittäin Lappajärven
nimismies Martti Essevius ja eräs hänen toverinsa, Juho Ahlgren oli jo
edellisenä kesänä tuomittu hengen, kunnian ja tavaran menettäneiksi.
Eräs kolmas nimismies, Antti Vidbäck Laihialla, oli erotettu virasta ja
tuomittu palauttamaan kaikki, mitä oli anastanut. Mutta nyt oli
levinnyt sellainen huhu, että näihin pikkutyranneihin ulotettaisiin
rauhansopimuksen johdosta julistettu yleinen amnestia, ja muutakin
rikkaruohoa oli vielä pois perattavana. Talonpojat päättivät siis
vaatia maaherralta näille kovaa rangaistusta, ja kirkkotorilla kuultiin
monta vihaista sanaa Schmidtfeldin kätyreitä vastaan.

-- Antti piileskelee täällä kaupungissa! Antin täytyy tulla
esille. Antti pitää meidän saada teilatuksi, -- huusivat muutamat
äänekkäimmät. -- Schmidtfeldillä oli näet ollut kaksi mainiota renkiä,
Israeli ja Antti, jotka hän oli lähettänyt viskaaleina lääniä
kiertämään, ja missä nämä raa'at verenimijät liikkuivat, siellä he
kiskoivat viimeisenkin äyrin, milloin herralleen, milloin itselleen.
Israeli oli kyllä painunut pakoon, kun Schmidtfeldin hallinto oli
loppunut, mutta Antti oli nähty näillä tienoilla; hänen luultiin
kätkeneen anastamansa tavarat maahan ja nyt hiipivän täällä niitä pois
korjailemassa.

Tuskin oli tämä ennätetty sanoa, kun meluava joukko, enimmäkseen
katupoikia, läheni pitkin Kauppiaskatua, kuljettaen keskellään
ryysyistä olentoa, jonka takkuinen tukka ja hurja ulkomuoto herättivät
pikemmin sääliä kuin pelkoa. -- Nyt se on kiinni! nyt se on kiinni! --
kiljuivat pojat riemuiten. -- Beckmanin Juuso näki hänen konttaavan
Hidénin saunan lattian alle, ja sieltä vedimme hänet jaloista esille.
-- Rangaistava pahantekijä oli sama Antti, jota äsken oli kyselty.

-- Lyö sitä koiraa! Hutki hänestä ulos jokainen talari, minkä hän on
ryöstänyt leskiltä ja orpolapsilta! -- huusi väkijoukko vihoissaan.

-- Låt mans den hohe esivalta piestä se tusan perkele koiran brun und
blau! Den rygg ist von härkän nahka jach känne den rygg; men den
esivalta muss man respektiren! -- puheli eräs paksu lammasnahkaturkkiin
puettu mies, joka oli vetänyt silmilleen koirannahkalakkinsa.

-- Purkki! Purkki on täällä! Purkillakin on tilit tekemättä! -- hälisi
väkijoukko ja keräytyi viimeisen puhujan ympärille, joka turhaan koetti
vetäytyä syrjään. Pieninkin Vaasan poika tunsi entisen mainion
pormestari Burchardin hänen kummallisesta kielensotkustaan, ja
kaupungissa hän oli yhtä paljon lihavuutensa kuin nimensä tähden
tunnettu haukkumanimellä Purkki.

-- Es lebe Carolus! -- huusi virkaheitto maistraatin virkamies, joka
tässä odottamattomassa pulassaan tahtoi osoittaa uskollista mieltään
lailliselle esivallalle.

-- Tukkikaa sen Purkin suu! -- huusivat muutamat. -- Mitä Carolusta hän
huutaa? Eikö hän ole venäläisten palveluksessa?

-- Hän lihoi liiaksi maistraatissa -- vastasivat toiset; -- sentähden
tarvitsi hänen laihtua ja sentähden tuli hän uudestaan venäläiseksi
kersantiksi.

-- Jach ei olla sergeant! -- kiljasi pormestari. -- Jach olla den
ärliche pakolainen, den karkuri, den kivekäs, durchaus! Zwanzig mal in
Arrest gesessen! Sto djelat? Prastsai! Jach pakene nach Vaasa! Jach
tykkä Vaasasta, jach on Vaasassa, jach schwöre den grossmächtigen
Fridericus! Durchaus!

-- Kyllä meillä on ollut kehnompiakin pormestareita kuin Purkki on, --
virkkoi eräs vanha porvari. -- Hän joi kotona ja kuorsasi
maistraatissa; mutta jos hänellä oli tilkkakin juotavaa maljassaan,
niin kyllä hän muillekin tarjosi.

-- Minulle hän annatti kaksikymmentä paria selkään siitä, että huusin
hurraata kuninkaan kotiintulolle, jupisi uhkaavasti eräs partaniekka
kalastaja.

-- Immer den esivalta respektiren! -- vastasi pormestari. -- Eilen
tsaaria tänään kuningasta, nur immer den rechten Potentaten, durchaus!

-- Pois Korsholmaan Antti ja Purkki! -- huusivat taas etempänä
seisovat.

-- Hiljaa! -- sanoi eräs mahtavan näköinen mies, joka nyt astui
meluavan väkijoukon keskelle. -- Ettekö tiedä, että maaherraa odotetaan
joka hetki kaupunkiin? Hän tuomitkoon heidät, emmekä me. Ja mitä
Burchardiin tulee, niin joka akkakin tietää, että hän on narri, ja se
on pahinta, mitä hänestä saattaa sanoa. Seuratkoon hän minua kotiini
toistaiseksi.

-- Larsson on oikeassa! Maaherra tuomitkoon heidät, -- huudettiin nyt
joka taholta, ja hälinä asettui, kun oltiin varmat siitä, että molemmat
olivat hyvässä tallessa.




7. LARSSONIN PERHE.


Se mahtavan näköinen mies, joka näin hyvään aikaan tuli puolustamaan
virasta erotettua pormestari Burchardia, oli sen ajan Vaasan rikkain
kauppias ja sen Larssonin poika, jonka luona kreivi Bernhard
Bertelsköld kävi tuon suuren nälänhädän aikana.[5] Tämä suku oli sen
jälkeen, kun se esiintyi näissä kertomuksissa, kuudennentoista
sataluvun edellisellä puoliskolla jakautunut kahteen päähaaraan. Toinen
haara oli jäänyt talonpojiksi Isokyröön Perttilän perintötilalle ja
siellä koonnut itselleen jommoisenkin varallisuuden. Mutta tämä haara
oli sodan aikana melkein kokonaan hävinnyt. Kaikki sen omaisuus oli
hävitetty, isä, Tuomas Larsson, oli kadonnut, äiti kuollut, kahdeksan
kukoistavaa poikaa oli sodassa kaatunut, kaksi tyttäristä oli jäänyt
pakoretkelleen Ruotsiin ja ainoastaan nuorin tytär Maria palasi köyhänä
ja turvatonna isänmaahansa, vaivoissa ja vaaroissa etsiäkseen
kadonnutta isäänsä.

Toisesta haarasta sitävastoin oli tullut Vaasaan kauppamiehiä ja sen
kantaisä oli Lauri Larsson, joka renkipojasta oli päässyt
kirjanpitäjäksi, kirjanpitäjästä yhtiömieheksi ja yhtiömiehestä vävyksi
rikkaalle kauppias Hagelinille, joka lähetti joka vuosi viisi laivaa
Tukholmaan; ja siitä sai Vaasan Larssonien rikkaus alkunsa. Tämän
kauppahuoneen nykyisen päämiehen nimi oli niin ikään Lauri Larsson. Kun
sodan ukkonen alkoi jyristä, lähetti tämä varova mies jo syksyllä v.
1713 vaimonsa ja lapsensa ynnä arvokkaimman irtaimistonsa Tukholmaan,
ja kun maa Isokyrön tappelun jälkeen oli menetetty, onnistui hänen
itsensä pohjoista tietä Tornion kautta päästä pakoon. Viholliselle
jätti hän kartanon, makasiinit, pikitehtaan ja laivaveistämön, mutta
olisi tähteidenkin turvin ollut rikas mies, ellei varsinainen ryöstö
olisi alkanut kuninkaan kotiin tulon jälkeen ja Görtzin valtaan
päästyä. Larsson oli silloin ruvennut Tukholmassa pitämään jyväkauppaa;
mutta nyt tuli mielivaltaisesti määrättyjä maksuja ja veroja toisensa
perästä, ja viimein sai Tukholman kaupunki v. 1718 käskyn tuottaa
100.000 tynnyriä jyviä ulkomailta. Larssonin viimeiset kirkkaat
karoliinit vaelsivat sen tien; mutta tuskin olivat jyvät tulleet, kun
Görtz määräsi hinnan, mihinkä jyvät oli myytävä, ja laski sen niin
alhaiseksi, että kauppiaat hävisivät 6 ja 8:kin talaria joka
tynnyriltä. Larssonin kaupasta oli nyt tullut loppu, niinkuin useimpain
muidenkin, ja hän sai kiittää onneaan, kun hänellä, heti rauhanteon
jälkeen vihdoin viimein Vaasaan palattuaan, koko suuresta
omaisuudestaan oli tallella muutamia piiloon pantuja vanhoja
hopeapikareita, sata vaskilevyä ja muutamia tuhansia arvottomia
rahamerkkejä. Vähänhän se oli, mutta se oli kuitenkin enemmän kuin
kenelläkään muulla vaasalaisella siihen aikaan, ja Larssonilla olikin
sentähden syntymäkaupungissaan se maine, että hän oli järkevä mies,
joka oli pelastanut pirstansa tuosta yleisestä haaksirikosta. Tätä
mainetta hän osasi käyttää ulkomaista luottoa saadakseen ja oli
sentähden yksi niitä harvoja, jotka voivat taas heti kohta aloittaa
kauppansa suurella menestyksellä; hän osti näet halvalla hinnalla
tervaa ja tuotatti suoloja. Kenellä siihen aikaan oli rahaa, se teki
loistavia kauppoja. Niin korkea oli rahan arvo ja niin suuri oli tämän
tavaran puute, että eräs vanhus jalkaisin vaelsi Oulusta Raaheen
kokonaista kahdeksan penikulmaa noutamaan yhtä kuuden äyrin lanttia,
jonka hän oli kätkenyt tuvan uunin taa.

Larsson oli vast'ikään saanut rosvotun talonsa jotensakin kuntoon.
Seinät oli valkaistu ja ruudut oli pantu kaikkiin ikkunoihin; mutta
kaksinkertaiset ikkunat olivat siihen aikaan, kireimpinäkin talvina,
tuntematonta ylellisyyttä. Pienten katettujen portaiden ja ahtaan
eteisen kautta astuttiin melkoisen avaraan, mutta matalaan saliin,
jonka sisustuksena olivat suunnattoman suuri avoin takka, iso
ruokapöytä, maalaamattomat penkit, visainen nojatuoli isäntää varten,
tilava ruokakaappi ja seinällä Kaarle XII:n muotokuva, jonka talon
nuori väki joka sunnuntai seppelöi vereksillä kuusenhavuilla. Kaikki
vihankauna, jota Larsson ja kaikki kauppiaat siihen aikaan olivat
kantaneet kuningas vainajaa vastaan, joka oli käynyt heille hyvin
kalliiksi, oli jo ammoin aikoja sitten suunnattu vihattuun Görtziin.
Hän yksinään sai kantaa porvariston katkeran vihan kaikesta siitä
onnettomuudesta, minkä kuninkaan sodanhalu oli kaupalle ja
elinkeinoille tuottanut; ja vaikka Larsson oli saanut olla liian paljon
mukana täyttämässä vastattavaa puolta Kaarle XII:n kirjanpidossa,
voidakseen juuri ihailla tätä sankaria, salli hän kumminkin poikansa ja
tyttärensä siinä kohden olla toista mieltä.

Oikealla puolen salia oli kaksi kamaria, toinen isäntää ja emäntää,
toinen tyttäriä varten. Vasemmalla puolella oli niin ikään kaksi
kamaria, joista ulommainen oli kauppapuotina, sisimmäinen konttorina ja
samalla poikain asuinhuoneena. Sitten vielä oli vastapäätä toisella
puolen pihaa suomalainen pirtti talonpoikia varten ja sen päällä n.s.
yötupa arvokkaimpien vieraiden varalle. Jos tähän lisäämme, että
sisustus kaikissa näissä huoneissa oli vielä yksinkertaisempi kuin
salissa, niin voimme saada jommoisenkin käsityksen senaikaisesta Vaasan
kaupungin rikkaimmasta kauppahuoneesta.

Muutamia tunteja kirkon luona sattuneiden tapausten jälkeen tapaamme
taas Larssonin ja hänen perheensä illallispöydän ympärillä kello 7
aikana illalla. Kauppiaan vasemmalla puolen istui hänen vaimonsa, muori
Larsson, tuimanpuoleinen viidenviidettä vuoden vanha emäntä; lähinnä
häntä tyttäret, neitsyt Kaisa, 20-vuotias, enemmän reippaan kuin
suloisen näköinen, ja pieni Veronika, kirkassilmäinen, mutta kalpea ja
sievävartaloinen, noin 12-vuotias tyttö. Lähinnä isää istui kolme
reipasta poikaa. Näistä oli vanhin, 26-vuotias Lauri, jo tehnyt
tehtävänsä sodassa, palvellen kuninkaan johdolla Norjassa, jossa oli
menettänyt vasemman silmänsä, mutta oli nyt isän ensimmäinen
kirjanpitäjä ja oikea käsi. Toisen, 22-vuotiaan Matin, oli määrä ottaa
hoitoonsa Isokyrössä oleva maatila, perintönä isän orpanan, kadonneen
Tuomas Larssonin jälkeen, ja nuorin, Bertel, joka oli vasta 15-vuotias,
oli käynyt koulua Tukholmassa ja aikoi antautua opinteille, niin pian
kun taas saataisiin yliopisto Turkuun. Alempana pöydässä istui eräs
ruotsalainen kirjanpitäjä nimeltä Grenman, ynnä kaksi vanhaa renkiä ja
kolme piikaa, ja näiden joukossa oli myös entinen pormestari Eerikki
Burchard saanut sijansa.

Aikakauden ankaran järjestyksen mukaan ei kukaan saanut puhua pöydässä,
ellei isäntä suoraan kysynyt häneltä jotakin. Mutta tämä, joka muuten
kaikella vakavan liikemiehen ylenkatseella kohteli tuota seikkailijaa,
jonka sattuma oli hänen taloonsa saattanut, alentui nyt tekemään
muutamia kysymyksiä, joita muut äänettöminä pöydässä istujat uteliaasti
kuuntelivat.

-- Burchard kävi Uudessakaupungissa? -- kysyi Larsson.

-- Jach oli Uusikaupunki ja rauha rakenti, -- vastasi entinen
pormestari, antaen melkoisen haudikas-nauriin seurata isoa silakkaa
pitkäin viiksiensä taa. -- Jach oli Kivikarta, se saari, wo den grossen
Haus war aufgebaut, und wo der grossmächtige Graf Bruce die
Schwedenhunden an der Nase zog.

-- Mitä hän sanoo? -- jatkoi Larsson otsaansa rypistäen.

-- Jach sano wo der grossmächtige Graf Liljenstedt die Russenhunden zog
an der Nase, -- pitkitti pormestari, olematta mistään milläänkään. --
Jach tuntemas den grossen Potentaten, alle zusammen, kaikki tyyni,
durchaus! Den Liljenstedt, den Österman, den Bruce, den Strömfelt, den
Sparrfelt; guten Tag, mein lieber Burchard, kapuschewaite? Jach
presentire das gevär. Gott befehle Ihre Gnaden, so und so, grosser
Durst, aber der pullo so ganz pikku liten! Da hast du einen Dukaten,
Burchard, me teemme zusammen rauhan! Schön Dank, ihre Gnaden, es lebe
der grosse Tsar!

-- Vai niin! -- murahti Larsson naurahtaen.

-- Wollte sagen: der grossmächtige Fridericus soll leben! -- oikaisi
pormestari sukkelasti sanansa. -- Nur immer den rechten Potentaten,
durchaus!

-- No, ja siellä hän tapasi erään nuoren tytön, joka kylissä kuulusteli
Tuomas Larssonia?

-- Uudestakaupungista minä saa kyyti Raumaan. Raumasta marssi kivekät
vastaan. Eben aus dem Arreste wech, schlecht geschlafen, miserabel
getrunken, pfui! Jach sage zu mir: bin ein gut Finnländer, bin
virkamies, tsinownik, Burgermeister in Vaasa gewesen, marschiren nach
Vaasa, den alten prächtigen Larsson zu sehen und den trefflichen Bier
-- mit Erlaubniss, maljasi -- und so, paff, drei Hundsfotten in den
alten ladossa! Jach sito alle zusammen: ei, jach sito de stacker nicht,
nimmer grausam gewesen. Jach sano: Kinder, lasst uns gute Freunde und
kumppanit werden. Hagel! Das junge Flicke fiel mir um den Hals, so
verdammt froh war sie.

-- Heitä oli kolme, sanoo Burchard? Ja missä erosi hän heistä?

-- Jach dem konwojierte kaikki kolme bis nach den Malaks,
kirkonkylässä. Alleweil spazieren, la la, zuweilen aja hevosta, kataj!
Den junge kivekäs war verdammt vergnügen mich zu haben. So ein
verfluchter Bummler! Hinta päästä, sata talaria och sata rubel
verdienen -- eta sto rublej! Jach nichts verdiene, so ein Kerl ist der
alte Burchard. Jach suojeli heitä; vanha mummo jammerte nur immer fort,
aber die kleine duschinka nannte mich immer den bra Burchard, den
Herzens ystävä. Wie sie verliebt war, Donnerwetter; ganz verpicht war
sie wegen des alten Burgermeisters. Und so (ja tässä pisti pormestari
poskeensa niin paljon puuroa, että se olisi riittänyt puolelle
komppanialle) in den Malaks, traf jach ein miserables Brantwein, na
wodki! Nahm ein tsarka, denn ich hatte grossen Durst, und war so ein
wenig besoffen -- halloh! Die junge duschinka ward schräckt, der
Teuffelskerl schliess den oven kiinni, und die ganze Gesellschaft war
putzwech..

Larssonin katsanto synkistyi, mutta hän ei virkkanut mitään. Kaikki
pöytävieraat olivat lopettaneet ateriansa; pormestari vain koki
ahkerasti korvata, mitä kertoessaan sankarillisista seikkailuistaan oli
laiminlyönyt, kun ovi aukesi ja nuori tyttö astui saliin.

Vaikka nuttu oli lumessa ja villahuivi otsalle vedettynä, tunsivat
kaikki läsnä olevat ensi silmäyksellä Maria Larssonin kauniit siniset
silmät ja solakan sorean vartalon.

Perheen nuoremmat jäsenet nousivat häntä sydämellisesti tervehtimään;
yksin pormestarikin laski pois puulusikan, joka oli tehnyt niin
suunnattoman kuopan kaurapuuroon. Mutta isännän käskevä silmäys pidätti
kaikki paikoilleen.

-- Ruokaluku! -- sanoi hän yksikantaan, huolimatta edes tervehtiä äsken
tullutta.

Veronika, jonka vuoro oli lukea ruokaluku, teki tämän tehtävänsä
tapaillen. Kaikkien silmät vilkuivat salaisesti tyttöön, joka seisoi
arkana ja äänetönnä oven suussa.

Kun rukous oli luettu, meni Larsson Marian luokse ja talutti hänet,
sanaakaan virkkamatta, kamariinsa, jonka tehtyään hän sulki oven ja
katseli tyttöä tuomarin ankaruudella.

-- Ennenkuin sanon sinut tervetulleeksi talooni, -- sanoi hän, --
täytyy minun tietää, oletko mahdollinen astumaan tänne ja olemaan
meidän väkeämme. Minä olen sinulle isän sijainen ja minun täytyy
tietää, minkätähden pimeän yön aikaan karkasit Tukholmasta ja noin
pahasti rikoit korkeita hyväntekijöitäsi, kreivi ja kreivitär Hornia
vastaan.

-- Minä kirjoitin kreivittärelle Vaxholmasta ja pyysin häntä antamaan
minulle anteeksi, -- vastasi Maria itkuun purskahtamaisillaan.

-- Kirjeen, jota ei kukaan ymmärtänyt ja jossa et mitään tunnustanut.
Minä tahdon tietää, _minkätähden_ sinä karkasit.

-- Antakaa minulle anteeksi, setä, voi, antakaa anteeksi! En nyt voi
sitä sanoa; se kenties syöksisi meidät kaikki onnettomuuteen. Uskokaa
minua, minä olen viaton, minä en voinut muuta tehdä! Minun täytyi,
minun täytyi paeta!

-- Maria, ethän saattane ajatella minun aikovan tyytyä tyhjiin
verukkeihin. Sano minulle kaikki, niin minä koetan korjata erehdyksesi.

-- Minä en ole rikollinen, mutta kuitenkaan en nyt saata sanoa teille,
kuinka asian laita on. Olkaa minulle armollinen! Saatatteko ajaa minut
pois huoneestanne?

-- En. Mutta minä en suvaitse sinun puhella täällä kenenkään kanssa;
etkä sinä saa ojentaa kättäsi orpanoille ja tädillesi, ennenkuin olet
itsesi puhdistanut. Käytä järkeäsi, lapseni! Jos olet syytön, niin ei
sinun tarvitse sanoa kuin yksi tosi sana.

-- Ja se sana olisi kenties teidän onnettomuutenne! Ei, setäseni! En
voi, minä en voi nyt!

-- Vai niin! Kuule siis, mitä lupasin kreivi Hornille Tukholmasta
lähtiessäni. Minä lähetän tytön takaisin, _milloin_ ja _missä_ vain
hänet tapaan; niin sanoin, ja minun ei ole tapana sanaani syödä. Meri
ei ole vielä jäässä. Brändön luona on eräs Uumajan vene, joka huomenna
palaa Ruotsiin. Täksi yöksi saat jäädä tänne, mutta ei kukaan muu kuin
minä saa puhua kanssasi. Huomenna päivän koittaessa vien sinut
Brändöhön ja pidän huolen siitä, että tulet jälleen Tukholmaan. Hyvää
yötä!

Näin puhuttuaan lähti ankara setä huoneesta ja pani oven ulkopuolelta
säppiin. Maria peitti kasvonsa käsiinsä ja itki.

Ei kukaan uskaltanut edes yrittää nousta pelättyä isäntää vastustamaan.
Veronika vain pisti salaa palan sunnuntaikakkuaan tarjottimelle, jolle
hänen lukkojen taakse teljetylle orpanalleen aiottu illallinen
asetettiin.

Kun tämä oli tehty, nosti Larsson säpin pois ja meni itse viemään
tarjotinta vangille. Hämmästyksen huuto -- ja kaikki seurasivat häntä
kamariin. Ikkuna oli auki; Maria parka oli paennut yksinään ja avutonna
pimeään talviyöhön.




8. PAKOLAISET ERÄMAASSA.


Kaiken syksyä v. 1721 ja vielä seuraavana talvenakin tulvaili
pakolaisia Suomeen. Muutamat tulivat pohjoista tietä Tornion ja Kemin
kautta; toiset tulivat meritse Ruotsista takaisin; vielä toiset tulivat
sisämaan erämaista, joissa olivat olleet piilossa, takaisin entisille,
lähempänä merenrantaa oleville kotipaikoillensa; muutamat harvat
palasivat vankeudestaan Venäjältä. Kaikilla heillä oli suuria
vaikeuksia kestettävänä. Täällä ei ollut muita teitä kuljettavassa
kunnossa kuin välttämättömän tarpeelliset sotaväen tiet. Millään muilla
teillä ei ollut ainoatakaan siltaa, ei ainoatakaan lauttaa, tuskin
venettä rannoilla; ei majataloja, ei hevosia, ei ruokavaroja, ei
asuinhuoneita eikä ihmisiä. Kun myrskyt Antinpäivän aikana 1721
viskasivat maaherran, parooni von Essenin maihin Kasabölen luona
Merikarvian pitäjässä ja hän täältä tahtoi matkustaa pohjoiseen päin
lääniinsä, ei hän isolla rantamaantielläkään huomannut ryhdytyksi
minkäänlaisiin toimenpiteisiin matkustavaisten kulkua varten. Venäjän
hallitus oli kyllä hankkinut tänne postinkulun ja majataloja, mutta ne
oli nyt lakkautettu. Maaherra pääsi vain mitä suurimmalla vaikeudella
eteenpäin ja useissa paikoin täytyi hänen siihen käyttää härkiä. Tästä
voi suunnilleen arvata, miten oli muiden matkustavaisten laita.

Ne, jotka kulkivat pitäjän- ja kylänteitä, eivät monessakaan paikoin
enää löytäneet entistä tietä, vaan sen sijalla suon tahi viidakon,
jossa siellä täällä rattaanjälkiä näkyi. Ja jos löysivätkin tien,
olivat kaikki ojat umpeen sortuneet, kaikki rummut hävinneet, ja
yleensä olivat kaikki entisten peltojen ja niittyjen aidat kumossa.
Pakolaiset etsivät kotiseutunsa kirkkoa; vaivoin he sen löysivät;
metsää oli kasvanut sen ympärille peittäen sen vaeltajan silmiltä. Aita
oli revitty maahan kirkkomaan ympäriltä -- missä näet aitaa oli ollut,
sillä useimmat kuolleet haudattiin vielä kirkon lattian alle -- ja
ristit oli maahan tallattu. Tornissa ei ollut kelloa, millä olisi
jumalanpalvelukseen soitettu; taivaan tuulet puhalsivat särjetyistä
ikkunoista sisään; alttari ei ollut juhla-asussa, sillä ei ollut
ehtoolliskalkkia, ei viiniä, ja vain harvoin pappi, tai oli siellä
entisen kirkkoherran sijassa joku nuori teini, joka umpimähkään oli
Turussa virkaansa vihitty. Sittenkin notkistivat pakolaiset
sydämellisellä hartaudella polvensa autiossa temppelissä; heistä tuntui
niinkuin he jälleen seisoisivat lähempänä Jumalaansa, kun saivat
palvella häntä omassa kirkossaan, vaikka se olikin rappeutunut.

Kirkosta lähtivät pakolaiset hakemaan kyläänsä ja taloansa. He
hieroivat silmiään ja katselivat hämmästyneinä ympärilleen. Oudolta ja
erilaiselta näytti nyt entinen ranta ja tutut kunnaat. Veräjä oli
poissa, kaivo umpeen sortunut, pirtti kadonnut; ei ollut helppo tuntea
entistä rakasta pihamaata, joka nyt oli kasvanut täyteen kuusia ja
katajapensaita. Tai jos joskus tapahtui, että uusi pirtti viimeisinä
vuosina oli kohonnut vanhan rauhoitetulle paikalle, oli uudessa
pirtissä uudet, tuntemattomat asukkaat, jotka olivat ottaneet tämän
aution tilan haltuunsa; silloin syntyi siellä keskinäisiä valituksia ja
pitkällisiä riitoja omistusoikeudesta; ja outoa oli nähdä, kuinka nämä
ihmiset riitelivät juuri tästä vähäisestä ja metsittyneestä
maatilkusta, vaikka maa useiden penikulmien laajuudelta oli autiona ja
asumatonna.

Kymmenen tai kaksitoista päivää ennen joulua samosi tällainen
pakolaislauma Isokyrön pitäjän kautta. Heitä oli noin kymmenen
huonekuntaa. Mutta heillä ei ollut kuin kaksi hevosta vähiä tavaroita
vetämässä. Tie vei heidät entisen tappotanteren poikki; joki oli taas
jäässä, rannat lumen peitossa, samoin kuin tuona merkillisenä päivänä
lähes kahdeksan vuotta sitten.

Siellä täällä voi lumipeiton alta huomata jonkin hevosen luurangon tai
multaläjiä, jotka oli luotu kaatuneiden haudoille; muutoin ei
lähitienoolla merkkiäkään tuosta suuresta taistelusta. Mutta Napuen
kylä oli vielä autiona ja asumatonna, puoleksi maahan revittynä,
puoleksi poltettuna. Muutamia rapistuneita huoneita oli vielä jäljellä,
mutta ihmiset kammoivat niitä. Läheinen tappotanner oli kovin kamala
naapuri ja siihen liittyi katkeria muistoja. Pakolaiset kulkivat
edelleen ja tulivat kaartotietä kirkolle. Suurelle viljellylle
lakeudelle oli kasvanut koivunvesoja ja nuoria pajupensaita; ketulla
oli luolansa ja metsäkanalla pesänsä keskellä Suomenmaan suurimpia ja
viljavimpia vainioita. Mutta lakeudella oli paikoitellen vielä
viljelyksen jälkiä.

Siellä olivat kylät vielä osaksi asuttuja, ja pakolaiset saivat
kaivatun suojan päänsä päälle. He hajausivat taloihin, ja köyhä väestö
otti heidät vieraanvaraisesi vastaan. Muutamat heistä olivat tältä
tienoolta kotoisin. Liikuttavaa oli nähdä, kuinka he kävivät talosta
taloon tiedustamassa sukulaisiaan ja ystäviään. Aivan harvat olivat
enää elossa; mutta toisinaan tapahtui, että vanhemmat löysivät
kadonneet lapsensa, ja lapset kaivatut vanhempansa; veljet ja sisaret
löysivät toisensa, joita jo ammoin olivat kuolleiksi luulleet, ja
entinen nuorukainen tapasi nuoruutensa rakkaan morsiamen toisen
toverina. Ah, noita armaan isänmaan kurjia, eksyneitä pakolaisia! He
tunsivat itsensä kuin haaksirikkoon joutuneiksi, joista moni oli saanut
aalloissa hautansa, mutta muutamat rannalle ajautuneet, ja milloin
surren milloin iloiten lukevat he harventuneita rivejänsä.

Näiden matkustajain joukossa oli eräs viisihenkinen seurue, jolla oli
yksi hevonen. Kolme heistä muodosti erään kotiin palaavan perheen:
nuori entinen sotamies nimeltä Heikki, hänen niin ikään nuori vaimonsa
Riitta, ja tämän voimaton isä, vanha Hilli. Heikki oli talollisenpoika
Isokyröstä, ja isänsä vanhimpana poikana tilan laillinen perijä. Mutta
kun Heikki, jota oli luultu kuolleeksi, nyt palasi Ruotsista, tapasi
hän maan ja talon nuorimman veljen viljelemänä, joka oli asunut siinä
perheineen jo useita vuosia. Tila oli liian pieni jaettavaksi, eikä
Heikillä ollut halua häätää veljeään pois. Siispä levähti hän vain
muutamia päiviä Isokyrössä ja lähti sitten vaimoineen ja appineen
edemmä pohjaan päin Munsalan kappeliin, aikeissa ruveta siellä
uudestaan viljelemään erästä autiota appensa ennen omistamaa tilaa.
Munsalan seurakunta on tätä nykyä kokonaan ruotsalainen, mutta
paikkakunnan oma nimi (Munasalo) ja useat muut nimet (Väkisalo,
Lohilahti y.m.) todistavat, että väestö ennen muinoin oli suomalainen.
Isoviha muutti monin paikoin Pohjanmaan suomalaisen ja ruotsalaisen
väestön asuma-alueita.

Näihin kolmeen oli Vaasan seudulla liittynyt eräs nuori tyttö, jota
muuan harmaatakkinen nuorukainen saatteli. Kun helposti tunnemme heidät
kahdeksi vanhaksi tuttavaksi, tarvitsee meidän vain lisätä, että Maria
Larsson, paettuaan setänsä talosta, löysi turvapaikan sen vanhan vaimon
sisaren luona, joka siihen asti oli häntä seuraillut ja joka nyt jäi
Vaasaan. Täällä oli Elias Pietarinpoika taasen tavannut hänet, ja kun
Maria ei millään muotoa tahtonut antautua setänsä uhkauksen alaiseksi
ja suostua väkisin Tukholmaan lähetettäväksi, päätti hän ennemmin
Eliaksen avulla omin päinsä tiedustella kadonnutta isäänsä. Molemmat
seurasivat siis muita pakolaisia Isokyröön. Mutta täällä ei ollut
kukaan nähnyt Tuomas Larssonia neljään vuoteen, ei sen koommin, kun hän
riitaantui erään venäläisen komennuskunnan kanssa, joka oli lähetetty
sinne veroja vaatimaan. Tässä tilaisuudessa ryöstettiin ja poltettiin
Perttilän rakennus, ja sen vanha isäntä katosi. Mutta huhuttiin, että
hänet kaksi vuotta sitten oli nähty Munsalassa tai Oravaisissa, ja tämä
huhu sai Marian seuraamaan noita toisia pohjoiseen päin, sitä
kernaammin, kun hän oli mieltynyt Riittaan ja toivoi täten
haihduttavansa setänsä jäljiltään. Eliaksella oli omat syynsä, joiden
vuoksi hän ei tahtonut palata Etelä-Suomeen, eikä hän kauan miettinyt,
ennenkuin liittyi seurueeseen viidenneksi.

Pakolaisilta meni kumminkin yhdeksättä päivää kuuden penikulman
taipalella Isokyröstä Munsalaan. Useita kertoja oli heidän pakko
viettää yönsä jossakin rappeutuneessa ladossa tai autiossa torpassa, ja
hevosparka sai tyytyä muutamiin näivettyneisiin lehtiin, joita lumen
alta kerättiin. Usein olivat sudet keskellä kirkasta päivää niin
julkeita, että Eliaksen ja Heikin täytyi kangeilla ajaa niitä tiehensä
hevosta hätyyttämästä. Usein tavattiin metsästä myöskin jonkun
yksinäisen pakolaisen jäännöksiä jonka nuo silloin niin tavattoman
rohkeat pedot olivat repineet ja syöneet.

Onneksi oli jo jää muodostanut luonnollisia siltoja jokien ja soiden
yli, ja matkustajat olivat Isokyrössä varustautuneet ruokavaroilla.
Niinpä tulivatkin he viimein väsyneinä, mutta hyvissä voimin
määräpaikkaansa Lohilahteen (nyt ruotsiksi Lojlax), joka on
neljänneksen penikulmaa pohjoiseen Munsalan kirkolta ja kolme
neljännestä etelään Uuden Kaarlepyyn kaupungista.

Hillin entisestä maatilasta oli jäljellä vain vanha riihi maantien
varrella. He tulivat sinne kahta päivää ennen joulua. Kuinka aikoivat
nämä kodittomat pakolaiset nyt viettää Vapahtajan iloista
syntymäjuhlaa?

He asettuivat riiheen asumaan ja huomasivat, että sitä vielä kävi
lämmittäminen, kun vain varovasti lämmitti. Vähän ajan päästä räiskivät
vankat petäjähalot uunissa. Heikki ja hänen nuori vaimonsa katselivat
toisiaan viihtyisin mielin. He eivät olleet koskaan ennen oman katon
alla yhdessä istuneet, ja tämä rappeutunut, savustunut rakennus oli
heidän ensimmäinen kiinteä omaisuutensa ja ensimmäinen kotinsa. Vaikka
vanha Hilli ei voinut kyllin ylistää tilan entistä rikkautta eikä
kyllin huokailla ajatellessaan sen nykyistä köyhyyttä, olivat nämä
nuoret vastanaineet mielestään nyt rikkaammat kuin koskaan ennen.
Surullisena ja mietteihinsä vaipuneena istui Maria uunin vieressä, ja
vastoin hänen tahtoaan lensivät ajatukset Tukholmaan, rikkaaseen
kreivin taloon, jossa Ruotsinmaan köyhyyden ylimmillään ollessa kaikki
oli vielä samettia, silkkiä, peililasia ja kultaa. Kiusaaja, joka aina
on läsnä tämmöisinä hetkinä, kuiskasi hänen korvaansa: miksi vaihdoit
tuon komeuden viheliäiseen kinosten ja erämaiden keskellä olevaan
vajaan? Mutta hiljainen sisällinen ääni vastasi tähän: Maria, sinä teit
oikein! Ja kiusaaja vaikeni.

Elias palasi nyt pyssyineen metsästä, tuoden kaksi ammuttua metsoa,
jotka heti ruuaksi valmistettiin. -- Minun tekee mieleni ehdottaa
sinulle jotakin, Heikki, -- sanoi hän iloisesti. -- Minä rupean
torppariksesi, ja niin rakennamme huoneita yhdessä; täällä on hyvää
hirsimetsää. Ensin autan sinua rakentamaan hyvän talon tälle kunnaalle
ja sitten pitää sinun auttaa minua rakentamaan pienoista pirttiä tuonne
meren rantaan. Sinä hoidat peltoa ja niittyä, riihtä ja karjaa; minä
sitävastoin kalastelen tuolla kauniilla lahdella silloin, kun et
tarvitse minua, sillä mieleni palaa merelle.

-- Tuohon käteen! -- vastasi Heikki reippaasti, -- mutta silloin
sinulla myös pitää olla reipas vaimo, joka ottaa sinut iloisin silmin
vastaan, joka valmistaa sinulle räiskävän tulen ja lämpimän puuron
palatessasi viluisena ja märkänä mereltä.

-- Sitä sietää vielä paljon miettiä -- vastasi Elias hämillään,
työntäen halkoa uuniin. Halko räiski, kipinät säihkyivät ja valkeanvalo
sattui huikaisten Mariaa silmiin hänen istuessaan uunin edessä pää
käsiin vaipuneena. Ehkä hän valkean hohteen tähden kääntyi toisaalle,
eikä kukaan tiennyt, tykyttikö hänen kaksikymmenvuotias sydämensä
kiivaasti vaiko verkalleen näitä tulevaisuuden suunnitelmia
kuullessaan.




9. TALVI- JA KEVÄTPÄIVIÄ.


Seuraava talvi Lohilahden uudisasukkailla oli jotensakin luminen. He
olivat olleet joulukirkossa Uudessa Kaarlepyyssä, josta heidän
muutenkin oli suolaa ja rautaa hankittava ja jonne heillä oli vain
kolmen neljänneksen penikulman matka. Tämä vähäinen kaupunki oli
v. 1714 joutunut pahasti sodan jalkoihin. Täällä oli venäläinen
kaleerilaivasta laskenut sotaväkeä maalle joen suussa. Täältä oli tuo
hirvittävä Pohjanmaalla tapahtunut pako ja vaino alkanut. Toisia
vihollislaumoja samosi maitse etelästäpäin Isokyrön tappelun jälkeen.
Mutta kaupungin varakkaimmat porvarit keräsivät kaiken hopean ja
kullan, mikä sodasta oli heille säästynyt, ja menivät sen kanssa
lähenevää vihollista vastaan eteläpuolelle siltaa. Naapurikaupungin
Pietarsaaren asukkaat, jotka eivät ryhtyneet tähän varokeinoon, saivat
kohta sen jälkeen nähdä kaupunkinsa porona. Uudessa Kaarlepyyssä näkyi
vielä vähän varallisuuden tähteitä siitä syystä, että sen rohkeat
pienet kannettomat alukset, huolimatta vihollisen valppaudesta, aika
ajoin olivat käyneet kauppaa Länsipohjassa. Muutoin olivat paikat
täälläkin ryöstetyt ja autiot. Kaupungissa oli, silloin kun rauha
tehtiin, tuskin 150 asukasta; mutta syksyllä oli jo yhtä monta
pakolaista tullut Ruotsista takaisin. V. 1708 rakennettuun kirkkoon
kokoontuivat silloin, niinkuin vielä tänäkin päivänä, sekä kaupungin
että maaseudun asukkaat tätä suurta juhlaa viettämään. Ensi kerran
moneen vuoteen oli taas elämä iloisempaa kirkkomäellä. Taas kuultiin,
niinkuin muinoinkin, kulkusten kilinää ja hevosten hirnumista pimeänä
jouluaamuna kilpaa ajettaessa. Kirkko loisti niinkuin ennenkin valoa ja
hartautta. Tosin olivat ruunut ja kynttilähaarat väliaikaisesti vain
puusta, ja kynttilöitä oli vähän ja nekin pieniä. Mutta ei ollut kirkko
vielä koskaan juhlallisemmin loistanut eikä hartaampia kiitosvirsiä
kaikunut. Oli niinkuin hurmaava kiitollisuuden ja onnellisuuden tunne
olisi heijastunut seurakunnan vakavista kasvoista katossa oleviin
enkelinkuviin ja kivipaasien läpi aina kirkon sillan alla oleviin
vainajien kammioihin saakka.

Lohilahden uudisasukkaat palasivat puolipäiväsaarnan jälkeen kotiinsa.
Eliaksesta näytti, niinkuin joku paksu, pörheään lammasnahkaturkkiin
puettu mies olisi seurannut heitä kappaleen matkaa heidän mennessään
kirkosta majapaikkaansa raatimies Fortellille. Meidän on muistettava,
että Elias oli rauhattomaksi julistettu mies, joka ei mielellään
halunnut tavata tuttavia, ja hän päätti sentähden pitää silmänsä auki.
Mutta kun Heikki kohta sen jälkeen istui rekeen kyyditäkseen Riitan ja
Marian takaisin Lohilahdelle, ja Elias itse ilman mitään seikkailuja
kulki jalkaisin sillan yli, niin tuo hetkellinen epäluulo kohta haihtui
hänen mielestään.

Heti joulun jälkeen rupesivat Heikki ja Elias kaikin voimin taloa
rakentamaan. Eikä viipynytkään monta viikkoa, ennenkuin tilava pirtti
seisoi salvettuna ja valkoisena Lohilahden kunnaalla, itäpuolella
maantietä, joka kulki kunnaan ja meren välitse. Toinen kahdesta
pienestä kamarista, joista voi nähdä kauniin, silloin kunnaan juurelle
asti ulottuvan lahden, vaikka se nyt on paennut kauas taapäin,
määrättiin jo alusta alkaen Marialle. Toisessa kamarissa asui Heikki
vaimonsa kanssa; mutta Elias ei ottanut vastaan hänelle tuvassa
tarjottua sijaa. Hän meni joka yöksi riiheen majailemaan; -- "siellä
nukun niin hyvästi oljilla uunin vieressä", -- sanoi hän piloillaan.
Mutta eipä Elias nukkunutkaan. Toisten levätessä hän vartioi taloa
kylminä talviöinä ja kuunteli tarkoin jokaista maantieltä kuuluvaa
ääntä. Elias oli tottunut sotajalalla elämään; nyt oli rauha, mutta
Elias tunsi ilmassa jotakin epäiltävää; hän ei katsonut viisaaksi, että
kaikki Lohilahden asukkaat nukkuivat.

Kuitenkin kului viikkoja ja kuukausia rauhallisesti, ja Elias alkoi
toisinaan suoda itselleen vähän lepoa. Välistä tapahtui, että joku
vaeltaja, tuvasta näkyvän hupaisen valkeanvalon houkuttelemana, etsi
suojaa pimeän ja rajuilman aikana. Milloin se oli joku vanha karoliini,
joka vihdoin viimeinkin saapui kotiseuduilleen; milloin joku sotavanki,
joka vihdoin viimeinkin palasi Ukrainasta ja turhaan tiedusteli
sukulaisiaan ja ystäviään, joista oli eronnut kaksikymmentä vuotta
sitten; milloin joku köyhä kappalainen tai lukkari, joka kulki
jalkaisin seurakuntaansa takaisin; milloin pari puolikasvuista lasta,
jotka etsivät kadotettua kotiaan eivätkä muistaneet siitä sen enempää
kuin että kartanolla oli kaivo, tallissa hevonen ja vuoteen vieressä
hyvä äiti, joka luki heille siunauksen, heidän muinoin pieninä
ollessaan. Kaikki nämä vaeltajat saivat täällä turvapaikan, samoin kuin
Lohilahden asukkaat itsekin olivat äskettäin saaneet sen muiden luona.
Ja he kertoivat kukin tarujaan pitkinä talvi-iltoina; sillä todellisuus
oli siihen aikaan ihmeellisempi kuin moni satu nyt, ja ihmiset olivat
kokeneet niin eriskummaisia kohtaloita, että nykypäivinä harvoin kukaan
enää sellaisia elämässään nähnee.

Eräänä päivänä alkupuolella maaliskuuta, kun rauhan ensimmäinen
kevätaurinko pani lumen sulamaan Suomen kuusien oksilta, olivat
Munsalan kappelilaiset kokoutuneet jäälle Veksalankylän luo nostamaan
ylös kirkon kelloa, joka sinne oli upotettu vihollisen maahan
hyökätessä. Se oli niinä yhdeksänä vuotena, jotka olivat kuluneet sen
upottamisesta, vajonnut niin syvälle liejuun, ettei sitä syksyllä saatu
ylös proomun ja ranankaan avulla -- eikä nyt enää oikein tarkkaan
tietty paikkaakaan. Täällä, niinkuin muuallakin Suomen rannoilla, kuuli
paimen tahi sunnuntaiaamuna kirkkoon vaeltava eukko kellon soivan
vedessä, oltiin siitä niin varmat, että näiltä eukoilta ja paimenilta
kysyttiin paikkaakin, missä kello oli. Kuulevathan vanhukset vieläkin
semmoisten upotettujen kellojen järvissä soivan.

Eräs Monäsin kylästä kotoisin oleva tietäjäukko neuvoi väestöä
viskaamaan terästä veteen siinä, mistä kelloa etsittiin. Teräs ihan
varmaan helähtäisi vihittyyn malmiin koskiessaan. Mutta koe ei
onnistunutkaan; teräs helähti kaikkiin pohjassa oleviin kiviin.
Muutamat arvelivat vian olevan siinä, ettei oltu ihan ääneti niinkuin
maakätköjä haettaessa. Toiset eivät luulleet voivansa saada mitään
aikaan, ellei pappi lukisi rukoustaan avannon reunalla. Vasta sitten,
kun Elias keksi sen keinon, että kelloa naarattaisiin kalastajain
tavoin, löydettiin se viimein, vedettiin miehissä ylös päivän valoon ja
vietiin meluten ja ilosta huudellen kirkkoon jälleen.

Alkoi jo hämärtää, kun Elias ja Heikki palasivat jäätä myöten
Lohilahdelle. Hyhmä, jota puolenpäivän aikana oli keräytynyt kuoppiin
ja rattaan jälkiin, oli taas iltakylmässä tehnyt ohutta riittää, joka
ratisten murtui kävelijäin jalkain alla. Taivas oli niin puhdas, niin
sininen kuin se vain täällä pohjolassa kauniina maaliskuun iltana voi
olla, ja omituinen kevättunnelma henki koko luonnosta. Niinpä
hengittivät nämä molemmat vaeltajatkin, jotka eivät muuten olleet
haaveiluun taipuvaisia, mielihyvällä tätä puhdasta ilmaa -- katsellen
äänettöminä kuusimetsän yllä tuikkivaa iltatähteä.

He olivat tulleet maantielle, vähän matkan päähän siitä suunnattoman
suuresta kiviröykkiöstä, jonka valtameri muinoin on luonut tälle
rannalle, kun Elias kokeneen partiolaisen tarkalla silmällä havaitsi
kaksi mahdottoman leveätä jalaksenjälkeä tiellä. -- Joku venäläinen
herra on ajanut pohjoiseen päin tänään, -- sanoi hän, vähän
levottomasti katsahtaen vartioimattoman talon puoleen.

-- Se kai on ollut ylhäinen herra, -- vastasi Heikki, tarkastaen
kavionjälkiä; -- häntä on saattajana seurannut kolme ratsastajaa, yksi
kummallakin puolen rekeä ja yksi reen takana.

-- Riihen ovi on auki, -- huomautti Elias ja kiirehti nyt kulkuaan.
Riihtä käytettiin myös Lohilahden talon ainoan hevosen tallina,
ennenkuin oikeata tallia ehdittiin ruveta rakentamaan.

Miehet tulivat riiheen; hevonen oli poissa, valjaat kadonneet. Lumi
riihen edessä oli hevosten kavioiden ja ihmisten jalkojen tallaamaa.

Levottomien aavistusten valtaamina riensivät miehet tupaan. Mutta
Heikin pelko asettui kohta, kun Riitta levollisena astui ovessa häntä
vastaan. Riitta oli muutamia viikkoja sitten lahjoittanut miehelleen
vankan pojan ja poistui kätkyen vierestä ainoastaan päästääkseen
palaavat sisään.

-- Kuka on käynyt tallissa ja ottanut meidän hevosemme? -- kysyi
Heikki.

-- Minä luulin sinun jo tietävän sen, -- vastasi Riitta. -- Jahtivouti
lähetti sitä noutamaan ja käski sanoa, että hän on käskenyt
seurakuntalaisten tuoda kaikki hevoset vetämään kelloa kirkkoon. Sinun
hevosesi oli kymmenes, sanoi hän; sen useampia hevosia ei ollut koko
kappelissa.

-- Mitä tämä on? -- huudahti Heikki. -- Me tulemme jäältä ja sinne ei
ole käsketty tuoda kuin kolme hevosta, jotka hyvin riittivät koko
kuljetukseen.

-- Hyvänen aika! -- Sen kai Maria tietänee, joka seurasi miehiä riiheen
antaakseen heille avaimen, -- vastasi Riitta, nyt hänkin hämmästyneenä.

Elias, joka sillä aikaa oli hakenut Mariaa joka paikasta, kysyi nyt
Riitalta, minne nuori tyttö oli mennyt. -- Eikö hän ollutkaan teidän
kanssanne? -- vastasi Riitta. -- Kyllähän minua kummastutti, kun hän
vastoin tapaansa viipyi niin kauan poissa, mutta minä luulin hänen
menneen hevosen kanssa jäälle katsomaan, kun ne ottivat kelloa ylös.

Elias ei kysellyt sen enempää. Hän syöksähti ulos, tuli riihelle ja
sieltä maantielle. Ilta oli kirkas ja tyyni; kuu nousi metsän takaa. Ei
kuulunut risahdusta, ei rasahdusta. Mariasta ei näkynyt ei kuulunut
vähintäkään vihiä.

Elias seisoi muutaman tuokion ääneti, hengittämättä, tyrmistyneenä.
Hänestä oli niinkuin maailma hänen ympärillään äkkiä olisi tullut
autioksi ja pimeäksi, eikä hän enää ymmärtänyt tuota keväistä taivasta,
jonka tähtiä hän vast'ikään oli hiljaisella ilolla katsellut. Maria oli
poissa: kaikki oli tyhjää; mitäpä hän enää tekisi maailmassa!

Mutta tämän huumaavan tunteen sijaan tuli uusi pelko. Kuka oli Marian
vienyt? Ja minne hänet oli viety? Eikö ollut luultavaa, että tämä
väkivaltainen väijytys oli jossakin yhteydessä sen salaisuuden
kanssa, joka oli ajanut Marian Tukholmasta pois, ja jota hän niin
itsepintaisesti kieltäytyi ilmaisemasta? Ja jos niin oli, mikä kohtalo
odotti nyt Mariaa?

Hänen etsimisensä, hänen pelastamisensa tuli nyt Eliaksen ainoaksi
ajatukseksi. Hänen mielenmalttinsa palasi. Hän heittäytyi kontalleen
tarkastamaan maantiellä olevia jälkiä heikossa, epäselvässä
kuunvalossa. Hän luuli näkevänsä, että tuo leveäjalaksinen reki oli
pysähtynyt taloon eroavan ajotien kohdalla ja sitten jatkanut kulkuaan
pohjoiseen. Minkätähden pohjoiseen, jos Marian vaasalainen setä oli
hänet noudattanut? Lisäksi tuli vielä tämä: hän luuli näkevänsä, että
reen eteen, joka sitä ennen oli kulkenut kahden hevosen vetämänä, talon
pohjoispuolella oli valjastettu kolmas. Hänelle johtui mieleen, että
totta kai kolmas hevonen oli Heikin. Hän luuli tuntevansa oikean
takajalan jäljen; sen kenkä oli yhdestä kohti taittunut. Hän ymmärsi
nyt, että hevosen pois viemisen tarkoituksena oli ollut estää hänet
ajamasta takaa väkivallan tekijöitä.

Elias, jonka neuvokkuus oli monissa seikkailuissa hyvin harjaantunut,
ymmärsi kohta, mitä hänen oli tehtävä. Hän kiirehti tupaan takaisin,
pisti taskuunsa sen hopeakellon, jonka hän kerran oli ottanut
sotasaaliiksi eräältä vihollisen upseerilta, ja muutamia samalla
tavalla saatuja, kauan säästetyitä hopearuplia. Sitten hän sanoi
Heikille ja Riitalle pikaiset hyvästit, luvaten, ettei palaisi ilman
Mariaa.

Nyt hän tiesi, ettei ainoaakaan hevosta ollut kullallakaan ostettavissa
kokonaisen penikulman alalta Uuteen Kaarlepyyhyn päin. Hänen täytyi
sentähden mennä etelään päin Munsalan kirkonkylään, vaikka tämä tie vei
kokonaan toisaalle kuin minne pakolaiset olivat ajaneet. Mutta
Eliaksella ei ollut valitsemisen varaa. Hän tuli kylään ja meni siihen
taloon, missä tiesi nopeimman hevosen olevan. -- Lainaa minulle
hevosesi, Simuna, -- sanoi hän, -- ja jos en tule takaisin, niin ota
tämä kello ja nämä rahat vahinkosi korvaukseksi; ne ovat
suurempiarvoisia kuin sinun hevosesi.

Simuna, vanha hevoshuijari, kapasi jonkin kerran korvansa taustaa
ennenkuin taipui kauppaan. Ei toden totta ollutkaan viljalti hevosia
tähän aikaan; niitä oli täytynyt tuottaa viidenkymmenen penikulman
takaa aina Karjalasta asti, eikä niitä nyt saanut sieltä rahallakaan;
niitä oli täytynyt viimeksi syksymyöhällä tuoda Länsipohjasta. Mutta
jos hevoset olivat harvinaisia, niin olivat kirkkaat hopearahat vielä
harvinaisempia, ja Simuna ei voinut kiusausta vastustaa. Hän vannoi
ja vakuutti, että hän ennen tahtoisi menettää vaimonsa kuin
hevosensa; mutta kuinka olikaan, ruplat huilahtivat hänen vanhaan
nahkakukkaroonsa, ja kauppa oli tehty.

Muutamia minuutteja sen jälkeen ratsasti Elias täyttä laukkaa
Lohilahteen takaisin, valjasti hevosensa Heikin keveän kirkkoreen eteen
ja lähti aika vauhtia ajamaan pohjoiseen päin tähtien tuikkiessa
tyynessä, kylmässä kevätyössä.




10. SISSI AJAA SAALISTAAN.


Elias Pietarinpoika ei ollut niitä, jotka vitkastelevat, kun jotakin
tähdellistä on toimitettavana. Yhdentoista aikaan illalla hän oli jo
Uudessakaarlepyyssä, jossa pysähtyi kaupungin pohjoisessa osassa
olevaan vähäpätöiseen majataloon. Maaherra, parooni von Essen oli näet
talvella laitattanut uusia majataloja kaikkien huomattavien teitten
varsille, ja kyytipalkka oli, kalliin ajan ja hevosten puutteen vuoksi,
koroitettu kuudeksi hopeaäyriksi penikulmalta.

Koko kaupunki nukkui syvimmässä yölevossaan. Siihen aikaan mentiin
vanhan hyvän tavan mukaan maata kello 7 tai 8 aikaan illalla ja oltiin
jalkeilla kukon laulaessa kello 3 aamulla. Valvominen kynttilän
ääressä, silloinkun takkavalkean tai päreen roihun valo ei tyydyttänyt
oli tänä talvena jo itsestäänkin mahdotonta, sillä talikynttilät olivat
kalliita ja hyvin harvinaisia. Vielä harvemmassa oli siihen aikaan
yhtään ainoata katulyhtyä Suomen kaupungeissa.

Elias koputti pelkäämättä suljettua porttia, ja rohkeni, kun ei
vastausta tullut, huutaa: -- Kruunun nimessä!

Viimein ilmaantui unenpöpperöinen renki, joka aukaisi portin vihaisesti
kysyen: -- Kuka lempo se ei anna ihmisten rauhassa nukkua?

-- Minä olen maaherran sanansaattaja, -- vastasi Elias sukkelasti, --
ja minut on lähetetty Vaasasta viemään sanaa sille herralle, joka tänä
iltana kulki tästä kautta kolmen hevosen vetämässä isossa venäläisessä
reessä. Minä tahdon tietää, milloin hän lähti täältä ja menikö hän
jäitse pohjoiseen päin.

Renki, jonka ymmärrys vielä torkkui, tuijotti äsken tulleeseen ja kysyi
haukotellen: -- Kuka herra?

-- Se, joka matkusti tämän kautta tänä iltana kello 6 tai 7 aikana ja
jolla oli muassaan nuori nainen ja kolme ratsastajaa.

-- Täällä ei ole semmoisia herroja käynyt, enkä minä huoli vastata
mokomiin kysymyksiin, -- vastasi renki äreästi ja paiskasi portin
kiinni aivan kruunun sanansaattajan nenän edessä.

Elias mietti, pitäisikö hänen lyödä portti rikki ja herättää talonväki.
Tämä ei juuri näyttänyt hänestä sopivalta. Toinen parempi keino
juolahti hänelle mieleen. -- Varo, Matti, -- sanoi hän, -- etten
katseluta sinua sotamieheksi, kun kahden viikon päästä tulen tänne
maaherran kanssa. -- Suurimpia huolia talvella v. 1722 oli nimittäin
uuden ruotujaon toimeenpaneminen silloisessa väen puutteessa, ja vaikka
ei enää käynytkään laatuun, niinkuin kuningas-vainajan aikana,
sotamieheksi "katseluttaa" mikä sopiva mies hyvänsä, eli kuitenkin tuon
ankaran sotamieheksioton kauhu yhä vieläkin kansan muistossa.

-- No, -- jatkoi Elias portin takaa, -- tahdotko hyvällä sanoa minulle,
mitä tietä he täältä lähtivät pohjoiseen päin?

-- He majailivat raatimies Fortellilla, ja minä luulen heidän jäätä
myöten menneen Flatanabbaan päin, -- vastasi renki melkoista
sävyisemmin. -- Tarvitseeko sanansaattaja hevosta?

-- En. Mutta jos he jättivät tänne vaaleanpunaisen ruunan, jonka oikean
takajalan kenkä oli poikki, niin sano Fortellille, että se on
Lohilahden Heikin hevonen. Hyvästi!

Nyt ajoi Elias täyttä ravia Joensuun lastauspaikalle ja sieltä alas
jäälle, mennäkseen oikotietä Pietarsaareen, joka on lähes puoli
penikulmaa syrjässä isolta rantatieltä. Maaliskuun yö oli edelleen
kuutamoinen ja kirkas, jääkeli erinomainen, ja rannat näyttivät lentäen
rientävän reen ohitse. Elias joka tänä talvena kerran ennen oli ajanut
samaa tietä, käänsi kulkunsa aika vauhtia Joensuun ja niemien poikki
Pietarsaaren saariston ulapoille ja pysähty: kello yhden aikana aamulla
Pietarsaaren majatalon pihalle.

Täällä näyttivät paikat kovin autioilta ja hävitetyiltä. Kaupunki oli
vielä raunioina maaliskuun 4. päivänä 1714 tapahtuneen palon jälkeen,
jolloin viisi laivaakin paloi satamassa. Pietarsaarella oli kolme
vapaavuotta, mutta ei ollut vielä raivattu pois soraläjiäkään, jotka
yhä muodostivat töyrämiä ja onkaloita talven lumipeitteen alla. Vireä
ja kätevä Pietarsaaren pitäjän väestö oli perinpohjin hervahtunut ja
isoksi osaksi kuollut. Sinne tänne vain oli jokin vähäinen äsken
salvettu huone rauhanteon jälkeen ilmautunut. Ainoastaan etelän
puolella hävitettyä kaupunkia oleva Pietarsaaren pitäjän vanha
kunnianarvoinen kivikirkko, jonka pelastusta perintätieto pitää
kummallisena ihmeenä, katseli kuunvaloisessa kevätyössä synkeänä ja
lumipeittoisena hävitettyä ympäristöänsä. Kaupungin kirkko poltettiin
marraskuun 30. päivänä 1714.

Elias uudisti juttunsa sanansaattajasta ja pääsi pitkän keskustelun
perästä sisään. Ei oltu vielä ennätetty unohtaa sota-ajan
ilkivaltaisuuksia eikä oudolle vieraalle mielellään avattu porttia tai
ovea yön aikana.

Ensimmäinen kysymys koski venäläistä rekeä. Vastaukseksi annettiin,
että nainen oli tullut rekikipeäksi ja hänen oli täytynyt nousta reestä
ja mennä tupaan istumaan, mutta sitten oli reki jatkanut matkaansa
kello 8 aikaan illalla jäitse Kokkolaan päin. Elias puri hammasta.
Hänen täytyi viipyä tunnin ajan hevostaan ruokkiakseen.

Sitten hän lähti taas taipalelle. Taas katosivat rannat ja jäät hänen
nopean hevosensa kavioiden alla, kevätaamu valkeni hänen ympärillään,
ja kello 6 aikaan hän oli Kokkolassa.

Tämä kaupunki ei ollut juuri paremmassa tilassa kuin edellinenkään. Se
oli rakennettu uudestaan v. 1664 tapahtuneen palon jälkeen, mutta oli
sota-aikana ryöstetty; alukset ja rantapuodit oli poltettu. Kokkolan
historian kirjoittaja Jaakko Chydenius kuvaa kaupungin ulkomuotoa
Uudenkaupungin rauhan jälkeen seuraavasti: "Harvassa olevat talot, yksi
siellä, toinen täällä olivat katottomia ja hajalle revittyjä. Tuskin
oli täällä yhtään asukasta. Sillä porvaristo oli, mikäli päästä voi,
paennut, ja ne, joiden oli ollut pakko pysyä aloillaan, surmattiin
väkivaltaisesti ja kiduttaen." -- Kaupunki harjoitti kumminkin
jonkinlaista kauppaa. Kuinka vähäistä tämä oli, sen voi päättää siitä,
että eräs hollantilainen alus, joka oli aikonut Vaasaan, mutta oli
purjehtinut harhaan ja laskenut ankkuriin Kokkolan luona, sai vain
vähäisen osan suoloistaan, tupakastaan ja karttuuneistaan kaupaksi
menemään, ja kun hollantilainen koetti tuota siihen aikaan tavallista
keinoa, vaihtokauppaa, ei voitu tällä silloin vielä metsäisellä
paikkakunnalla saada kokoon haalituksi enempää kuin 30 tervatynnyriä.

Täällä luuli Elias tapaavansa pakolaiset. Turha toivo! Kun hän sykkivin
sydämin kysyi venäläistä rekeä, vastattiin hänelle, että se oli mennyt
maitse pohjoiseen päin kaksi tuntia sitten. Nuori nainen oli itkenyt,
ja eräs nuori mies, joka oli hevosta ajanut, oli turhaan kokenut häntä
lohduttaa. Muutoin olivat matkustajat levähtäneet täällä muutamia
tunteja, ratsastajat olivat syöneet kuin nälkäiset sudet, ja turpein
heistä, jolla oli hirmuisen pitkät viikset, jotka nähtyään lapset
juoksivat ovesta ulos, oli puhunut jotakin rengonkieltä, jota ei kukaan
ymmärtänyt.

Tämä oli ensimmäinen tieto, joka antoi Eliakselle vähän valoa hänen
monissa arveluissaan. Tuo turpea mies ei saattanut olla kukaan muu
kuin entinen pormestari Burchard; mutta kuka oli se Marian nuori
lohduttaja? Ensi kerran tunsi tämä rehellinen sissi, että hiukkasen
mustasukkaisuuttakin liittyi hänen, tuon rakkaan tytön kohtalon takia
tuntemaansa tuskaan. Mitä oli tehtävä? Hevonen oli uuvuksiin ajettu
eikä käynyt sitä enää käyttäminen, ellei tahtonut menettää kalliista
ajasta puolta tahi kokonaistakin päivää. Mutta he olivat vain kaksi
tuntia edellä. Elias vaihtoi hyvän hevosensa huonompaan, mutta
tarpeeksi levähtäneeseen, ja jatkoi matkaansa pohjoista kohti.

Hän ajoi Kälviän ylänteen poikki ja tuli Lohtajan tasangoille. Tämä
seutu oli kärsinyt verraten vähän. Elias näki täällä harvaan asuttuja
kyliä; hän kohtasi talonpoikia, jotka ajoivat kaupunkiin. Mutta hänellä
ei nyt ollut juuri halua vertailla sodan eri seuduille tuottamia
vahinkoja toisiinsa. Lohtajan kirkon luona hänen oli pakko lepuuttaa
hevostaan. Onneksi olivat pakolaiset, jotka luultavasti eivät enää
pelänneet takaa-ajamista, levähtäneet samassa paikassa. Kertomus heistä
kävi yhä kummemmaksi. Nuori nainen oli ollut hyvin iloinen, sanottiin,
ja puhellut tuttavallisesti saattajansa kanssa. Elias aikoi jo kääntyä
takaisin. Mutta siihen hän oli liian itsepäinen.

Hän jatkoi matkaansa, viipyen taloissa niin vähän aikaa kuin
mahdollista, kulki aution Kalajoen ja vielä autiomman Pyhäjoen, näiden
tätä nykyä tiheästi asuttujen ja hyvin viljeltyjen rantamaiden kautta.
Kuta pohjoisemmaksi hän tuli, sitä hirvittävämpiä jälkiä oli sota
jättänyt. Pyhäjoen pohjoisesta osasta alkaen oli kaikki erämaana; lumen
peitossa olevat soraläjät osoittivat kyläin entisiä paikkoja; pelloilla
kasvoi tiheätä metsää; muutamia mökkejä vain, jotka samalla olivat
matkustajain majoina, oli vielä kirkkojen vierellä, mutta näiden
välillä sai matkustaa penikulmittain näkemättä yhtään ihmisasuntoa ja
kohtaamatta ainoatakaan elävää olentoa paitsi joka paikassa
juoksentelevia susia. Mutta Elias ei antanut mielensä masentua. Hän
ajoi järkähtämättä, väsymättä yötä ja päivää, alinomaa ajatellen, miten
tavoittaisi ja veisi takaisin Marian joka nyt oli tuskin penikulmaa tai
kahta häntä edellä. Tällä tavoin hän tuli Saloisiin ja Raahen
kaupunkiin.

Raahe näytti ulkoapäin jotenkin säilyneeltä, mutta oli perin köyhtynyt.
Muutamiin autioiksi jätettyihin taloihin oli läheisestä hävitetystä
ympäristöstä tullut asumaan talonpoikia, jotka elättivät itseänsä
kalastuksella. Kun entiset paenneet asukkaat alkoivat syksypuoleen
palata, syntyi siellä kovia kahakoita, kun uudet asukkaat niin kauan
kuin suinkin tahtoivat puolustaa paikkojaan, Ja pormestari Wickmanilla,
erään tässä kaupungissa aina tältä ajalta asuneen suvun kantaisällä,
oli paljon työtä ja vaivaa saadakseen edes jotakin järjestystä aikaan
tässä vähäisessä, hurjistuneessa yhteiskunnassa.

Elias oli tuskin oikein ennättänyt majatalon toisesta portista sisään,
kun jo iso venäläinen reki, kolmen ratsastajan vartioimana, täyttä
laukkaa ajoi toisesta ulos.

Nuori mies, jonka hänen hurja ammattinsa oli opettanut rohkeaksi ja
päättäväksi, hyppäsi reestä, heittäytyi portin pieleen sidotun vieraan
hevosen selkään ja syöksyi vimmatusti pois rientävien jälkeen. Nämä
eivät olleet vielä ennättäneet kaupungin portille, kun Elias jo
ratsasti heidän päällensä niin rajusti, että oikeanpuoleinen rekeä
vetävistä hevosista kaatui, ja koko matkueen oli pakko seisahtua.

-- Joko viimeinkin, kirotut naisen varkaat, olette käsissäni! -- huusi
vihaa kuohuva nuori mies ja oli samalla maassa ja reen vieressä,
huolimatta ratsastajista, jotka, luullen hullun ihmisen karanneen
heidän päällensä, paljastivat miekkansa, mutta empivät niitä vielä
käyttää.

-- Der Teufel anamme dich, tausends perkelen koira! Wech mit dir! Padi!
-- kiljui Eliaksen takana pormestari Burchardin tuttu ääni.

Mutta Elias ei häntä kuullut. Hän oli jo vetänyt reen uutimet syrjään
ja seisoi nyt hämmästyksestä sanatonna. Aivan tuntematon nuori
herrasnainen katsoi häntä silmiin, säikähdyksestä kalpeana.

-- Mitä tämä merkitsee? -- huusi vuorostaan yhtä tuntematon sotilas,
joka hyppäsi kuskilaudalta ja tarttui Eliasta kaulukseen.

-- Der man ist hullu; ferryckt, ganz toll, durchaus! -- kiljui
pormestari taas, mutta kuiskasi samassa Eliaksen korvaan: -- packe din
väg, geschwind, kamrat, seitschas! Bei Gott, jach muss verrathen den
kivekäs!

-- Maria! Mihinkä on Maria viety? -- jupisi sissi voimatta ajatella
mitään muuta kuin kadonneen pelastusta.

-- So, so, die duschinka? Gut, kamrat. Die duschinka reise nach
Stockholm över den is. Jach dem begegnet perjantaina, abends bei
Munsal. Der alte Larsson dabei. Links um, kamrat; hast gal marsch
eingeschlagen! Links um![6]

-- Voi minua mieletöntä! Voi minua mieletöntä! -- huusi Elias. -- He
menivät etelään päin, ja minä haen heitä pohjoisesta. Ja kuin
mielipuoli syöksyi hän takaisin majataloon.




11. VALTIOVIISAS JA HÄNEN OMATUNTONSA.


Presidentti, kreivi Torsten Bertelsköld istui eräänä aamuna huhtikuun
alkupuolella v. 1722 kauniissa työhuoneessaan Tukholmassa,
huolettomasti kuunnellen anomuksia ja muita asioita, joista hänen
sihteerinsä saapuneiden kirjeiden mukaan lyhyesti esitti pääkohdat.
Tämä hieno, erinomaisen huolellisesti puettu kreivi, kaikkien muodin
sääntöjen mukaan käherrettyine tekotukkineen, kirjailtuine, mustasta
sametista tehtyine yönuttuineen, jossa oli avarat hihat ja isot
hihansuut, lyhyine, ruumiinmukaisine keltaisine housuineen,
silkkisukkineen ja komeasti kirjattuine tohveleineen, istui
huolettomasti selkäkenossa nojatuolissaan, virkahtaen vain silloin
tällöin muutamia oraakkelimaisia sanoja vastaukseksi palvelijan
kysyviin esityksiin. Joskus vain liikkui miltei huomaamaton ivallinen
hymy hänen älykkäillä, mutta salaperäisillä kasvoillaan, ilmaisten sitä
kenties teeskenneltyä ylenkatsetta, millä hän näki hyväksi kohdella
niitä, jotka jossakin asiassa etsivät hänen suojelustansa.

-- Pastori Ringbom anoo teidän ylhäisyytenne puoltolausetta
kuninkaalliseen kirkkoherran virkaan Smoolannissa, -- selosteli
sihteeri, matkien herransa kylmän kopeata käytöstä ja laski erään
kirjeen luotansa pöydälle.

-- Muistelen hänen viime valtiopäivillä äänestäneen yksinvaltaa
vastaan? -- kysyi kreivi huolettomasti.

-- Niin, -- vastasi sihteeri, ymmärtäen väärin kysymyksen, --
valitettavasti hän ei ollut luotettava kuningasmielinen.

-- Hän saakoon viran, -- vastasi Bertelsköld.

-- Asessori Berling anoo tulla armollisesti huomioon otetuksi avonaista
hovioikeudenneuvoksen virkaa täytettäessä, -- luki sihteeri vähän
ällistyksissään.

-- Eikö hän ollut se, joka kyhäsi Vermlannin talonpoikain valitukset
tehtaanisäntien mielivaltaisista toimenpiteistä, pistäen niihin
muutamia salaviittauksia rajattoman kuningasvallan eduksi? -- jatkoi
kreivi.

-- Valitettavasti se oli hän, -- vastasi taas sihteeri, yrittäen
kääntää purjetta tuulen mukaan.

-- Hän saakoon viran, -- vastasi kreivi yhtä lyhyesti.

-- Maaherra, parooni Essen anoo uusia vapaavuosia Pohjanmaan
kaupungeille, jotka ovat sodan tähden vahinkoja kärsineet, Vaasalle,
Kristiinankaupungille, Uudellekaarlepyylle...

-- Kukapa ei ole sodan tähden vahinkoa kärsinyt? Se asia ei koske
minuun. Neuvokaa häntä kääntymään kreivi Hornin puoleen.

-- Ratsumestari, parooni Sparrfelt pyytää nöyrimmästi teidän
ylhäisyyttänne muistamaan häntä luvattua majurinvirkaa täytettäessä.

-- Sparrfelt?... Oh, muistanpa, hän on kelvoton onnenonkija. Odottakoon
vielä muutamia vuosia.

-- Sörmlannissa olevat suomalaiset pakolaiset muistuttavat
matka-avusta, jonka kreivi Horn on luvannut heille teidän ylhäisyytenne
välityksellä...

-- Kreivi Horn! Se on hänen asiansa. Jos hän on luvannut heille
jotakin, niin kääntykööt he hänen puoleensa.

-- Ranskan lähettiläs toivoo teidän ylhäisyytenne puolustavan hänen
asiaansa, ja mitä niihin 60.000:een livreen tulee, jotka hänellä on
ollut kunnia lähettää teidän ylhäisyydellenne osoitteeksi hallitsijansa
suuresta kunnioituksesta...

Kreivi Bertelsköldin katse synkistyi.

-- Minä luulen, -- jatkoi hän, -- että hävyttömät suomalaiset ovat
kannelleet minusta kreivi Hornille. Ehrenbrand -- oletteko kreivin
palkkalainen?

-- Minäkö kreivin palkkalainen? -- toisti hämmästynyt sihteeri.

-- _Eh bien_, en tahdo sitä uskoa. Minunhan avullani olette saanut
vaakunakilpenne. Te olitte vain tavallinen herra Brand, kunnes
armollinen kuningattaremme minun esityksestäni näki hyväksi
kirjoituttaa teidät 171:n uuden aatelismiehensä joukkoon. Uskollisella
käytöksellä saatatte te vielä korkealle kohota, hyvä Ehrenbrand.

-- Teidän ylhäisyytenne, uskollisuuteni, virkaintoni...

-- Hyvä. Mutta kuka häiritsee meitä näin varhain aamulla?

Kamaripalvelija ilmoitti kreivitär Liewenin. Tämän tulo ei näyttänyt
olevan mieluista, mutta ei sopinut häntä käskeä poiskaan. Kreivi laski
sihteerin menemään, ja kreivitär astui sisään.

Kreivitär Ebba Liewen, syntyjään Bertelsköld, oli sama jalo, suloinen
nainen, jonka olemme tulleet edellisissä kertomuksissa tuntemaan, ja
vaikka aika ja surut olivat noita hempeitä kasvoja vähän kalventaneet,
oli kumminkin koko hänen olennossaan vieläkin sama älyn ja hyvyyden
piirre, millä hän voitti kaikkien muiden sydämet, paitsi kylmän ja
valtioviisaan veljensä. Hän tervehti jotenkin liikutettuna, istui
kreivin viereen ja näytti epäröivän, kuinka puheensa aloittaisi.

-- Lyön vetoa, että armaalla Ebballani taas on keräyslista suomalaisia
pakolaisia varten ja että hän sisarellisesta ystävyydestä pelkää perin
tyhjentävänsä minun hoikan kukkaroni -- sanoi kreivi tekeytyen
iloiseksi.

-- Ei, -- vastasi kreivitär hiukan vapisten, minkä veljen tarkka silmä
kyllä huomasi, -- minä tulen puhuttelemaan sinua Eevan, Kustaan lesken
ja hänen poikansa puolesta.

-- Kuinka? Urhoollinen kälymme aikoo siis taas lähteä sotaretkelle
lappalaisia ja kasakoita vastaan, ja sinä olet hänen kanssansa tehnyt
hyökkäys- ja puolustusliiton.

-- Ei, Torsten, pilkkasi ei saa minua pelästymään. En tule anomaan
almua, vaan oikeutta. Ei siinä kyllin, että olet karkoittanut veljesi
lesken Tukholmasta, jossa hän vain pyysi päästä kuninkaan puheille...

-- Minäkö karkoittanut urhoollisen kälyni! _Ma chère_, mitä ajattelet
minusta? Tiedäthän, että armollisella kuningattarella, niinkuin
kaikilla naisilla, on omat oikkunsa. Hän oli nyt kerta kaikkiaan saanut
päähänsä, että Eeva vehkeili holsteinilaisen puolueen hyväksi ja tahtoi
mihin hintaan hyvänsä häiritä laillista vallanperimystä.

-- Älä keskeytä minua. Sinä olet julistanut Eevaa vastaan elämästä ja
kuolemasta käytävän sodan, ja ensi työksesi sinä karkoitit hänet
Tukholmasta. Sitten otatit häneltä maatilan toisensa perästä noiden
kirottujen, Görtzin aikaisten mielivaltaisten veroitusten takia
syntyneiden kruununrästien maksuksi, ja nyt sinä annat samojen rästien
tähden myydä hänen viimeisen, Itä-Göötanmaalla olevan tilansa. Kostosi,
Torsten, on leppymätön, sen tiedän; mutta ei se toki saisi olla
halpamielinen.

-- Jatkakaa, kreivitär. Naisille täytyy antaa anteeksi silloinkin, kun
puhuvat tyhmyyksiä.

-- Görtz kuoli mestauslavalla, sinä itse olit hänen katkerimpia
tuomareitaan etkä suonut hänelle sitäkään, minkä laki suopi
halvimmallekin pahantekijälle. Kaikkien hänen tekojensa, niin hyvien
kuin pahojenkin kumoamisessa olet ollut osallisena; mutta kun veljesi
leski, veljesi poika, hänen kiskomistensa seurauksista pelastettavan,
silloin hyväksyt sinä Görtzin järjestelmän, sillä se on ajanut kostosi
asioita.

-- Ebba kultaseni, keneksi minua luulet?

-- Tahdotko, että sanon sen sinulle?

-- Sano kaikin mokomin. Tästä alkulauseestasi päättäen ei tarkoituksesi
ole julistaa minua pyhimykseksi.

-- No, olkoon menneeksi, Torsten, minä sanon sinulle, mikä olet. Minä
tahdon puhua niinkuin olisin omatuntosi.

-- Aiot pitää saarnan? On hauska kuulla!

-- Isältämme, joka kaiken ikänsä toimi ja menetteli varman periaatteen
mukaan, sait sinä perinnöksi sen periaatteen, että aateliston
vaikutusvaltaa oli ylläpidettävä siten, että se olisi välittäjänä
kuningasvallan ja kansanvallan välillä.

-- _Eh bien_, mitä sinulla on sitä vastaan?

-- Kuinka olet seurannut tätä periaatetta? Sanon sen sinulle.
Kävit kuningas vainajan aikana kreivi Hornin puolelle, kiivetäksesi
hänen olkapäilleen, ja sinua pidetään vieläkin hänen hartaana
puoluelaisenaan. Mutta sinä olet valmis kukistamaan hänet millä
hetkellä hyvänsä, kun etusi vain niin vaatii.

-- Todellakin? Niin tarkkanäköiseksi en olisi sinua uskonut.

-- Ilvehdi, jos niin mielesi tekee; minä jatkan. Sinä liehakoit
kaikkia puolueita, kaikki pitivät sinua välttämättömän tarpeellisena,
ja sinä petit ne kaikki. Prinsessa ja herttua, ylimysmieliset ja
kansanvaltaiset, kaikki luulivat sinun heidän edukseen puuhaavan. Oli
vain yksi mies ja yksi nainen, jotka tiesivät tarkoituksesi. Se mies
oli kuningas, se nainen oli Eeva Rhenfelt, sittemmin kreivitär
Bertelsköld. Siitä syystä sinä vannoit leppymättömästi vihaavasi heitä
kumpiakin, ja minä myönnän, että olet pitänyt sanasi kuin mies; ei,
minä erehdyn: _mies_ on kuninkaalleen uskollinen eikä vainoa
turvattomia naisia. Olet pitänyt sanasi kuin -- Machiavelli.

-- Nyt alkaa saarna. Jatka; mutta älä vain ole kovin kaunopuheinen.
Toivon sinun lopettavan ennen puoltapäivää.

-- Näit itsellesi hyödylliseksi auttaa prinsessa valtaistuimelle; siten
pääsit hänen suosioonsa. Mutta samalla huomasit itsellesi hyödylliseksi
olla avullisena yksinvallan poistamisessa. Siitä sait vapaudenystävän
maineen. Kreivi Horn, suojelijasi ja Ruotsin suurin nyt elossa oleva
valtiomies, joutui auttamattomasti riitaan hovin kanssa; mutta sinä,
hänen oppilaansa ja turvattinsa, pysyit hovin suosiossa, ja kun
vehkeesi alkoivat näyttää kovin kaksimielisiltä, onnistui sinun siirtää
kruunu Fredrik-kuninkaan päähän. Taas olit pelastettu, pääsit
tarkoitustesi perille ja tulit kaikkivaltiaaksi näkyvissä olevien
esimiestesi selän takana.

-- Johan alat imarrella. Se ei ensinkään sovi katumussaarnaajalle.

-- Malta. Sinulla on edelleen kahdet kasvot, mutta sydäntä ei
ensinkään. Sinä olet yhtä rintaa rojalisti ja patriootti,[7] niinkuin
nyt on ruvettu puolueitanne nimittämään. Sinä olet ihmeellisesti
päässyt kaikista pälkähistä olemalla kaikille uskoton. Sinä olet
ylennyt ja yhä ylenet. Neljässä vuodessa sinä olet alhaisesta
lähetystösihteeristä kiivennyt erään valtakunnan kaikkein tärkeimpiin
kuuluvan viraston presidentiksi, ja ennen pitkää, se on: kreivi Hornin
kukistettuasi, istut sinä valtakunnan neuvosten joukossa. Tämä,
Torsten, on kovin paljon miehen osaksi, jonka ei sovi kiittää älyään,
vaan ainoastaan sattumaa vallastaan ja ylenemisestään.

-- Nyt tulemme siis saarnan opettavaiseen osaan.

-- Niin, sattumaa on sinun uskosi ydin. Torsten, Torsten, mitä auttaa
meitä terävinkään äly, ellei meillä sen ohessa ole sydäntä, joka antaa
arvoa elämässä tavattavalle kunnialle ja uskollisuudelle! Sinä, joka et
usko Jumalaan etkä omaantuntoon, sinä panet kaiken luottamuksesi
viheliäiseen taikauskoon, mielettömyyteen, taikakaluun! Sinä ylenkatsot
itseäsi niin syvästi, että arvioit kaiken valtasi ja onnesi tuon
kamalan noitavoiman vaikuttamaksi, joka vainoaa sukuamme ja valmistaa
sen tuhoa! Ainoa, hartain uskosi on usko _kuninkaan sormuksen_
vaikutusvoimaan.




12. OMATUNTO VAIKENEE.


Pilkallinen hymy katosi kreivi Bertelsköldin huulilta.

-- Suo minulle anteeksi -- sanoi hän -- minulla ei nyt ole aikaa.
Puhukaamme asiasta toiste, jos niin haluat. Kuinka suuri on ruunun
saaminen Falkbyn tilalta?

Kreivitär jatkoi, vastaamatta kysymykseen: -- Jos sinua elähyttäisi
sama oikeuden ja jalomielisyyden tunne, mikä johti isäämme kaiken hänen
elinaikansa, niin vetoaisin minä vain siihen, ja sinä kuuntelisit
minua. Nyt täytyy sinun tietää, että minäkin tiedän tarkoituksesi -- ja
minua et saata vihata, se on mahdotonta. Luulet, ettei mikään pysty
sinun vehkeilevään ja tunnottomaan valtioviisauteesi, ja kuitenkin on
eräs arka kohta, johon sinua helposti käy haavoittaminen. Saatuasi
sormuksen takaisin sinä joka päivä sanoit itsellesi: tämä sormus on
tekevä minut vastustamattomaksi; tämä sormus on kohottava minut
vihamiesteni juonten, vieläpä inhimillisten olojen pysymättömyydenkin
yli. Minä olen ylenevä, alati ylenevä, huolimatta siitä, kenenkä siinä
tallaan jalkaini alle, eikä kukaan ole minua kukistava. -- Niin, älä
sentään noin synkästi katsele minua; se on sisin ajatuksesi, ja tähän
saakka on todellisuus sen todeksi näyttänyt. Mutta ajatteles -- jos
vielä kerran kadottaisit sormuksen?

Kreivi Torsten hymyili väkinäisesti. -- Kyllä minä katson, ettei
jalomielinen Ebbani toista kertaa myy sitä makeistötteröstä, -- sanoi
hän.

-- Muistelen sormuksen olleen useita kertoja kateissa, ja joka kerran
väärän valan tähden. Itse olet kadottanut sen kerran, kun ilvehtien
vannoit vanhaa neiti Possea rakastavasi. Oletko varma siitä, ettet
koskaan tee väärää valaa?

-- Ebba -- sinä käytät kärsivällisyyttäni väärin.

-- Koko valtioviisautesi on uskottomuutta! Koko elämäsi on väärä vala!
Varo, Torsten, noita sallimuksen salaisia valtoja, joita yhtä haavaa
ylenkatsot ja pelkäät. Kun ei mikään muu saa sinua taipumaan, niin
ajattele kukistumistasi! Menettele jalosti, Torsten, ja jos et tee sitä
periaatteen vuoksi, niin tee pelosta! Sinä, joka et usko Jumalaan, vaan
luotat kuparisormukseen -- vapise epäjumalasi edessä, ettei se vain
pilkkaa ja petä sinua!

Kreivi astui kiivaasti edestakaisin huoneessa. Hänen mielenmalttinsa
oli kadonnut. Hän, joka oli mestari senaikaisessa vilpillisessä
valtiotaidossa, ja joka nauroi kaikille inhimillisille tunteille, hän
oli hetken ajaksi kadottanut tasapainonsa. Kreivitär koetti nopeasti,
mutta kenties liian malttamattomasti käyttää edukseen tätä harvinaista
jäisen sydämen liikutusta.

-- No niin, -- sanoi hän, -- sinun vallassasi on muuttaa ruunulle
Falkbystä määrätty saaminen ja julistaa se mitättömäksi, jollainen se
onkin, koska se verovaatimus, johonka se perustuu, oli kokonaan laiton.
Te olette kutsuneet parooni Görtziä "rautasuoksi"; teidän ei sovi
vahvistaa hänen toimenpiteitään, teloitettuanne hänet.

Ennenkuin kreivitär oli loppuun puhunut, oli hetki haukansiivillä
lentänyt ohitse, ja kylmä hymyily oli jälleen palannut tavalliselle
paikalleen valtiomiehen huulille. -- Tunnusta, ystäväiseni, -- sanoi
hän hymysuin, -- että sittenkin olemme kaksi isoa lasta. Me inttelemme
tuulentuvista ja unohdamme, että todellisuudellakin on omat
vaatimuksensa. Minä tahdon miettiä esitystäsi. Kaikki asiat on
mahdollisuuden mukaan järjestettävä.

Kreivitär Liewen näki kyllä, ettei hänen yrityksensä ollut onnistunut.
Mutta hän tunsi sukunsa koko rohkeuden ja uljuuden leimahtavan
ilmituleen ajatellessaan sitä vääryyttä, joka uhkasi hänen
lapsuudenystäväänsä ja hänen rakkaan veljensä, Kustaan, poikaa. -- Minä
ehdotan välikeinon, joka ehkä sopii sinulle paremmin -- sanoi hän.

-- Hyvä. Heittäkäämme opetukset ja saarnat ja palatkaamme
todellisuuteen.

-- Eurooppa seisoo kahtena leirinä. Sanotaan ranskalaisia rahoja näinä
päivinä jaetun -- apuvaroina muka -- jotta saataisiin Ruotsi yhteen
tuumaan. Jos sattumalta jokunen määrä tätä ulkomaista kultaa olisi
sinunkin jalkaisi eteen pirahtanut, niin sinä, niinkuin kunnian mies
ainakin, annat sen olla ottamatta. Olenko sinut ymmärtänyt?

-- Apuvarojako? Mahdollista. Niistä en tiedä mitään.

-- Kukaan Bertelsköld ei myy isänmaatansa. Mutta -- ellen erehdy, on
apuvaroja tullut Venäjältäkin? Ruotsi on onnellinen, sitä tarjotaan
huutokaupalla myytäväksi, se joutuu enimmän tarjonneen omaksi.
Siitäkään veljeni ei tiedä mitään?

-- Rahvas houreksii. Sano suoraan: tahdotko ostaa Falkbyn takaisin
noilla luulotelluilla ulkomaisilla rahoilla?

-- En Falkbytä, en omaa onneani, vaikka minun täytyisi kadulla leipäni
kerjätä. Ennen kuolisin nälkään. Mutta kummin tahansa, joko peruutat
Falkbyn huutokaupan, taikka minä paljastan kuningattarelle kaiken
kaksinaisuutesi. Hän on uskova minua, sillä hän tietää -- ja Jumala
tietää -- mitä se tunnustus minulle maksaa. Nyt olen sanonut sinulle
kaikki, nyt saat katsoa minutkin viholliseksesi, ellet tahdo pitää
minua uskollisimpana ystävänäsi. Valitse!

Ja kreivitär Liewen lähti tiehensä mieli kuohuen ja vapisten, pää
pystyssä, mutta kasvot tulipunaisina. Olisi tarvittu vain yksi ainoa
sana, ja hän olisi itkien heittäytynyt veljensä syliin. Mutta tätä
sanaa ei kuulunut, ja veli ja sisar olivat iäksi eronneet.

Kreivi Torsten seisoi vähän aikaa hämmästyneenä tästä tuon leppeän ja
hennon olennon noin tavattomasta kiivaudesta. Hän mietti sisarensa
rakkauden hintaa. Hänen olisi tarvinnut antaa vain viittaus, ja Falkby
olisi ollut pelastettu, hänen sisarensa lepytetty. Mutta hänkö,
valtioviisas, tutkimaton mies, tunnustaisi itsensä voitetuksi ja
punastuisi naisen edessä? Ei -- kylmä hymyily palasi vielä kerran hänen
huulilleen. Hän helisti kelloa. Sihteeri tuli.

-- Ehrenbrand -- sanoi kreivi armollisesti hymyillen -- olen ajatellut
teidän ylentämistänne. Huomenna menee eräs lähetystö Pietariin.
Ystäväni, valmistautukaa lähtemään, teidän diplomaattinen uranne alkaa
nyt. Olkaa varma minun suosiostani.

Nuori mies seisoi hämmästyneenä ja epävarmana siitä, miten hänen tulisi
selittää tämä odottamaton ylennys.

-- Teidän ylhäisyytenne... -- änkytti hän.

-- Ymmärrän. Te tarvitsette matkarahoja. Kas tässä! Näyttäkää, että
olette minulle kunniaksi. Hyvästi!

Ja konemaiseen kuuliaisuuteen tottunut nuori diplomaatin alku huomasi
hetken kuluttua olevansa ulkona tietämättä, kuinka kaikki oli
tapahtunut. Mutta kreivin katsanto synkistyi, kun hän taas oli yksin.

-- Minun täytyy puhdistaa ympäristöni -- sanoi hän itsekseen. -- Minun
palveluksessani olevain ei tule tietää kovin paljon. Kuinka on Ebba
saanut vihiä...? Saattaako hän todellakin tulla minulle vaaralliseksi?
Lapsen loruja! Naisilla on omat hellätuntoiset oikkunsa. Mutta oikeassa
hän on. Minä ehkä voisin joutua epäluulon alaiseksi hovissa. Minun on
tarpeen yletä kuninkaan suosiossa. Mutta kuinka? Uskotellako hänelle
mahdolliseksi tuota yksinvaltaa, jota hän niin halukkaasti pyytelee?
Taikka -- "Noihin herroihin" vaikuttavat vähäiset välikappaleet usein
paremmin kuin suuret. Mistä saan nyt käsiini rihman, joka nukkea
tanssittaa? Jospa minä...?

Kreivi soitti ja kamaripalvelija tuli sisään.

-- Jacques, kutsuta ratsumestari, parooni Sparrfelt tänne.

-- Hän on jo odottanut tunnin ajan vierashuoneessa päästäkseen teidän
ylhäisyytenne puheille.

-- Hyvä. Laske hänet sisään.

Sparrfelt tuli -- komea nuori sotilas, jonka pää nähtävästi ei
kuitenkaan ollut kuin partaveitsi.

-- Hyvä herra ratsumestarini -- sanoi kreivi ystävällisesti ja
kohteliaasti -- olen pahoillani, ettei ole pidetty huolta niin
ansiollisen miehen ylennyksestä. Jos asia olisi ollut minun vallassani,
olisitte te aikoja sitten majurina. Ei kukaan ole siihen oikeutettu
paremmin kuin te. Mutta kreivi Horn -- ymmärrätte. Mutta asiasta
toiseen, minulle on kerrottu, että teidän veljenne yhä vielä turhaan
tiedustelee tuota kreivi Hornin perheestä paennutta kyyhkystä. Älkää
kieltäkökään, että olette jollakin lailla ollut osallisena tuon
kesyttömän suomalaisen linnun katoamiseen.

-- Teidän ylhäisyytenne näkee hyväksi laskea leikkiä.

-- En laske leikkiä, en toden totta. Te juuri olette hänet vienyt, ja
nyt haetatte häntä veljellänne Suomen erämaista. Myöntäkää, että tämä
kepponen on teidän keksimänne. Olettepa oikea Don Juan, paras paroonini.
Te vain yhä teette valloituksia, ja pikku Maria on ihastuttava.

Hyvillään näin paljosta kohteliaisuudesta väitti ratsumestari yhä
edelleen asiaa perättömäksi, mutta tavalla, jota kävi selittäminen
miten tahtoi.

Samassa astui kutsumatonna sisään kookas vanhanpuoleinen, siviilipukuun
puettu mies. Ulkomuodoltaan hän oli ankaran, miltei karkean näköinen.
Tämä mies ei ollut kukaan muu kuin vaasalainen kauppias Lauri Larsson.

Kreivin otsa, joka oli rypistynyt tästä kursailemattomasta
esiintymisestä, sileni kaikkein kirkkaimmaksi päiväpaisteeksi heti
kohta, kun hän oli tuntenut miehen Larssoniksi. Hänestä oli, sanoi hän,
yhtä mieluista kuin odottamatonta saada tähän aikaan vuodesta nähdä
niin arvokas suomalainen tuttava.

Kauppias kumarsi juuri sen verran kuin velvollisuus vaati ja selitti,
että maan puutteenalainen tila ei sallinut viivyttelemistä. Hän oli
tullut jäitse Uumajaan ja sieltä tänne Vaasan kaupungin porvariston
asiamiehenä alamaisuudessa anomaan lisää vapaavuosia ja tullimaksujen
helpotuksia, jota varten hän nyt nöyrimmästi rohkeni pyytää hänen
ylhäisyytensä suosiollista puoltolausetta. Syyt olivat ne ja ne -- ja
nyt alkoi Larsson, huolimatta ratsumestarin läsnäolosta, laajasti
esittää tulonsa syitä: kuinka tarpeellista oli saada ensi avovedellä
Suomeen suoloja, rautaa, viljaa, humaloita, köysiä, ja --
ehtoollisviiniä, jonka puute oli pakottanut monen kirkon tässä suuressa
köyhyydessä käyttämään paloviinaa tähän tarpeeseen.

Kreivi Torsten näytti kuuntelevan suurella mielenkiinnolla ja
osanottavaisuudella tätä esitystä, mutta keskeytti viimein puhujan
vastaten, että hän oli täydellisesti vakuutettu Vaasan porvariston
anomuksen kohtuullisuudesta ja että hän oli puolestaan kaiken vointinsa
mukaan koettava saada siihen suostumusta. Valtakunnalla oli nyt leppeä
ja armollinen kuningas, joka kaikin keinoin tahtoi edistää alamaisten
menestystä j.n.e., j.n.e.

Ankara vaasalainen kansanmies vastasi tähän kopeammin kuin anojain on
tapana, ettei hän armoa rukoillut, vaan oikeutta, ja koska nyt oli
olemassa lainalainen vapaus, niin hän toivoi, ettei sitä kiellettäisi.
Se oli ollut kreivi Horninkin mielipide, lisäsi hän.

-- Epäilemättä, -- vastasi kreivi mitä kohteliaimmin. -- Jos Larsson on
jättänyt anomuskirjansa kreivi Hornille, ja hänen ylhäisyytensä on
katsonut sen mahdolliseksi, niin saatan edeltäkäsin onnitella teitä
menestyksestänne.

-- Minä en ole antanut mitään anomuskirjaa kreivi Hornille, -- vastasi
Larsson jurosti. -- Minä vein vain veljeni tyttären takaisin kreivin
perheeseen, ja puhelin samalla kreivin kanssa asioistamme.

-- Veljenne tyttären, pikku Marianko?

-- Niin, herra kreivi -- ja Larssonin ahavoittuneet kasvot kävivät
tummanpunaisiksi.

-- Sepä on iloista kuulla. Hyvästi, Larsson, olkaa varma
puoltolauseestani. Ja te, majuri Sparrfelt, kuulettehan, teidän
valloittajamaineenne on vaarassa. On vain yksi keino, jolla voitte sen
korjata.

-- Voinko tehdä jotakin teidän ylhäisyytenne hyväksi?

-- Minunko? Mitä ajattelette? Mutta kyllä omaksi hyväksenne! Ryöstäkää
kaunottarenne!




13. "LAPINMAA ON LÖYDETTY".


Järnan seuduille Sörmlantiin tehtiin huhtikuussa 1722 kuninkaallinen
metsästysretki. Kuningas Fredrik rakasti näitä huvituksia melkein yhtä
intohimoisesti kuin hänen kaksi edeltäjäänsä ja oli melkein yhtä
taitava ja kokenut metsästäjä kuin hekin. Erotus hänen ja Kaarlein
metsästysten välillä oli se, että ne nyt enää harvoin olivat
hengenvaarallisia. Retket supistuivat pieniin, joko ratsain tai
jalkaisin suoritettuihin ponnistuksiin, mistä seurasi hyvä ruokahalu;
eikä kuningas suinkaan halveksinut hyvää ruokapöytää. Vieläkin oli hän,
vaikka oli lihava ja kömpelö, varsin taitava ratsastaja. Tuskin oli
koko Ruotsin valtakunnassa parempaa ampujaa kuin kuningas, ja usein
ampui hän huvikseen täyttä vauhtia juoksevalta jänikseltä korvat,
jättäen koirilleen ja metsämiehilleen tuon halvemman tehtävän, otuksen
tappamisen. Sillä välin tyytyi kuningas, samoin kuin suuret Kaarletkin,
tuoreeseen voihin ja keltaiseen kermaan pappiloissa käydessään,
kuitenkin niin, että hänen ranskalainen kokkinsa suosiollisesti auttoi
papin rouvaa ruokaa laitettaessa; tapahtuipa niinkin, ettei kuningas
halveksinut viilipyttyäkään, jonka joku kaunis talonpoikaistyttö
hänelle tarjosi, mutta siihen piti riputella kaneelia ja sokeria, joita
aina tuli olla mukana siinä pienessä hopeakiskoilla varustetussa
lippaassa, jota hovimestari aina kuljetti mukana maustaakseen maaseudun
karkeita ruokia hänen armonsa mieleisiksi.

Kevät oli pitkälle kulunut, ja lumi isoksi osaksi jo sulanut. Näillä
tiheämmin asutuilla tienoilla ei oltu saatu enempää kuin yksi karhu
kierretyksi, ja sittenkun tämä oli kaikkien taiteen sääntöjen mukaan
kuninkaan omasta luodista saanut surmansa, käytiin ajamaan kettuja ja
muita otuksia, joita olikin yllin kyllin. Nyt oli metsästys siksi
päiväksi päättynyt, ja kuningas oli laitattanut pappilaan oivan
illallisen. Ei sieltä puuttunut espanjanviinejä eikä voimakasta olutta,
ja kun kuningas Fredrik oli kansanmielinen kuningas, jolla oli omat
syynsä koettaa pysyä hyvissä väleissä Ruotsin rahvaan kanssa, oli
muutamia seudun arvokkaimmista talonpojistakin kutsuttu pitoihin.

Kuningas oli tavallisesti hyvin lempeä ja armollinen, päästyään
työläistä hallitustoimista erilleen. Hän näki armossa hyväksi mennä
eräisiin häihinkin, joita samana iltana vietettiin talon isossa
väentuvassa. Varmaankin oli häät asetettu tuoksi päiväksi siinä
toivossa, että kuningas niitä läsnä olollaan kunnioittaisi ja
kuninkaallisella lahjalla muistaisi. Eikä tässä toivossa petyttykään.
Hänen majesteettinsa näki hyväksi nipistää morsianta poskesta ja panna
neljä tukaattia huomentuoppiin, jonka tehtyä hän tuntijan silmällä
tarkasteli tämmöisestä kuninkaallisesta armosta kovin hämmästyneitä
morsiustyttöjä. Tarkastus ei kuitenkaan näyttänyt tuottavan erikoista
tyydytystä, koska kuningas kohta sen jälkeen kääntyi kahta harmaapäistä
talonpoikaa puhuttelemaan ja alkoi kysellä maan tilaa, mikä suuresti
kummastutti miehiä, jotka tiesivät, kuinka vastenmielisesti hänen
majesteettinsa näin iloisissa tilaisuuksissa tavallisesti otti
valtakunnan asioista puhuakseen.

Talonpojat eivät suinkaan lyöneet laimin tilaisuutta avomielisin,
vaikkakin nöyrin sanoin selittää kansan suurta ahdistusta ja
valtakunnan, pitkällisestä sodasta johtunutta uupumusta, ja heillä oli
samassa käsillä koko joukko anomuskirjoja, jotka pappi oli heille
kirjoittanut, hankkiakseen tämän korkean vieraan käynnistä edes jotakin
hyötyä paikkakunnalle. Kuningas otti anomuskirjat armollisesti vastaan
ja lupasi, häistä lähtiessään, tehdä mitä hänen vallassaan oli, mutta
lisäsi kuitenkin hiukan olkaansa kohauttaen, että "hän voi tehdä vähän
valtakunnan menestymiseksi, heidän tulisi kääntyä neuvoskunnan puoleen;
jos _hän_ vastaisuudessa saisi enemmän _mahdollisuutta_, niin
kyllä kaikki kävisi rehellisten talonpoikain mielihyväksi ja
tyytyväisyydeksi".

Talonpojat, jotka eivät oikein tienneet, kuinka heidän tulisi selittää
nämä kuninkaan ongelmalliset sanat, olivat kuitenkin ihastuksissaan
korkean vieraan erinomaisesta alavuudesta, ja muutamat heistä alkoivat
oluthaarikan ääressä suuresti ylistää nykyistä hallitusta edellistä
paremmaksi. -- Kauan on siitä, kun ruotsalainen talonpoika on nähnyt
herransa ja kuninkaansa silmästä silmään, -- huudahti eräs häävieras.

-- Ja jos hän saa tehdä niinkuin tahtoo, on meidän hyvä olla, -- sanoi
toinen. -- Mutta korkeat herrat ovat panneet hänelle päitset päähän ja
tekevät kuninkaalle ja talonpojille mitä tahtovat.

-- Ovatpa päitset saattaneet tarpeeseen ollakin kaiken sen jälkeen,
mitä näimme tapahtuvan kuningas Kaarle-vainajan aikana, -- vastasi
toinen.

-- Kuka rohkenee herjata Kaarle-kuningasta ja hänen sinisiä poikiaan!
karjaisi eräs vanha, arpinen, tuvan loukossa istuva puujalkainen
karoliini. -- Ei tarvittu muuta kuin kuulla Kaarle-kuninkaan nimi, niin
jo heti kuningas Fredrikin osakkeiden hinta aleni.

-- Vanha Hannu on oikeassa, siinä oli kuningas, joka johonkin kelpasi,
ja että kävi hullusti, se oli Görtzin ja herrain syy -- huusivat useat
äänet.

-- Laki ja vapaus ovat nyt meidän herramme, -- muistutti sävyisästi
eräs vuoden 1719 valtiopäivämies.

-- Laki ja vapaus! matki karoliini polkien puujalallaan lattiaan, niin
että tupa kaikui; -- tahdotteko, pojat, kuulla uuden laulun, tänä
vuonna painetun? Se kuuluu näin:

    "Kun kaikk' on huipussaan -- saa maahan särjetyks';
    niin kakstoist' oltuaan löi Ruotsin kello yks'."

Äänekäs ihastuksenhuuto palkitsi tämän yleisesti tunnetun, hallitsijain
järjestysnumeroita tarkoittavan viittauksen, ja kuningas Fredrikin
osakkeet laskivat yhä edelleen tämän kummallisen kansan silmissä, joka
ennemmin tahtoi kärsiä sankarin hirmuvaltaa kuin elää vapaana
nukkekuninkaan hallitessa. Turhaan väitti ensimmäinen puhuja,
että Fredrik oli tunnettu urhoolliseksi sotilaaksi ja että
hänellä ruumiissaan oli useampia luodin ja piikin arpia kuin edes
Kaarle-kuninkaalla. Tämän jälkimmäisen nimen varjo himmensi jo nyt, kun
kaikki karoliinisen ajan haavat vielä vereksinä verta vuotivat, siihen
määrin kaikki muut nimet, että seuraaja kokonaan unohtui niitä
tarumaisia urotekoja ja seikkailuja kuunnellessa, joilla puujalka mies
nyt alkoi kestitä oluthaarikan ääressä istuvia tovereitaan.

Sillaikaa istuutui kuningas Fredrik herkullisen pöydän ääreen pappilan
salissa ja söi hyvällä ruokahalulla, kuunnellen pilapuheita ja iloisia
metsästysjuttuja, kun muuan hänen metsästäjistään astui sisään ja jätti
kuninkaan suosikille, Bromanille, kirjeen. Hetken kuluttua otti Broman,
joka silloin yksityissihteerinä aloitteli vastaista presidentinvirkaa
kohti kulkevaa rataansa, lautasen kuninkaan edestä ja pudotti kenenkään
huomaamatta kirjeen lautasliinalle. Kuningas laski leikkiä ja jutteli
yhä edelleen, mutta pisti kirjeen poveensa. -- Was giebts? -- kysyi hän
sitten sihteeriltään ikäänkuin sivumennen.

-- Lapinmaa on löydetty, -- vastasi Broman matalalla äänellä.

Kuningas nousi heti pöydästä. -- Hyvät herrat, -- sanoi hän
kohteliaasti, -- valitan, etten enää voi viipyä hupaisessa seurassanne.
Tärkeät valtionasiat vaativat minua heti kohta Tukholmaan; mutta minä
pyydän teitä, jatkakaa, älkää olko tästä lähdöstäni millännekään!
Hyvästi, meine Herrn! Auf Wiedersehen!

Kuningas lähti. Keveän, yhdenistuttavan reen eteen, jota hänen
henkikuskinsa ajoi, oli paras juoksija valjastettu, ja heti jäljessä
seurasi Broman ja kamaripalvelija kuomureessä. Rinnalla ratsasti
tavallinen vartijajoukko, yksi adjutantti ja neljä henkirakuunaa.

Kuningas Fredrik sääli hevosia yhtä vähän kuin kukaan Kaarleistakaan ja
ajoi "kuninkaan kyytiä" niinkuin hekin. Sitäpaitsi oli hevosia jo
edeltäkäsin tilattu, ja Söderteljen ohi ajettiin, siellä seisahtumatta,
hyvään aikaan illalla. Sitten hiljennettiin kovaa kulkua tuntuvasti.
Broman sai kahden rakuunan saattamana käskyn ajaa edelle, "katsomaan,
oliko jäihin luottamista", ja kuninkaan reki muiden vartijain kanssa
seurasi hiljaista juoksua kappaleen matkaa jäljessä.

-- Mikä paikka tämä on? -- kysyi kuningas, osoittaen oikealla puolen
tietä olevaa isoa, rappeutunutta rakennusta.

-- Se on Gärdinge, Sparrfeltien omaisuutta, -- vastasi reen kupeella
ratsastava adjutantti.

-- Se näyttää asumattomalta.

-- Siinä ei ole asunut moneen vuoteen muita kuin tilanhoitaja väkensä
kanssa.

-- Voiko Strömberg nähdä, onko yläkerrassa valkeata?

-- Ei vähintäkään, teidän majesteettinne. Siellä on pimeä.

-- Nuoret miehet tekisivät paremmin, jos viljelisivät maatansa eivätkä
lähettiläinä laiskottelisi... Aber was giebts da am Ufer? Broman
lamentirt ja wie ein Verrückter. Kör på, zum Teufel![8]

Kovaa meteliä, josta voi erottaa Bromanin äänen, kuului tosiaankin
kappaleen matkan päästä läpi kylmän yöilman. Kun kuningas ja adjutantti
olivat paikalle saapuneet, näkivät he Bromanin reen ajautuneen kiinni
erääseen toiseen vastaan tulleeseen rekeen siinä, missä talvitie
laskeutui niittymäkeä alas Mälarin jäälle. Tora oli jo muuttunut
tappeluksi, ja Broman molempine rakuunoineen oli jo joutumaisillaan
alakynteen taistellessaan erään upseerin ja kahden tahi kolmen
sotamiehen kanssa, jotka kaikki olivat paljastaneet miekkansa ja
mistään huolimatta huimivat niillä vastustajiansa. Rauha oli vielä niin
uusimuotinen asia; ei tahdottu oikein päästä vanhoista tavoista.

-- Aja roistot hiiteen ja hanki meille tilaa! -- komensi kuningas, eikä
adjutanttia tarvinnut kahdesti käskeä. Vilahduksessa oli hän siellä
rakuunoineen, ja taistelu sai nyt toisen käänteen. Nähden tappiolle
joutuvansa pakeni vastapuolue metsään; outo upseeri vain taisteli vielä
kuin riivattu puoleksi kaatuneen reen luona.

-- Antautukaa, parooni Sparrfelt! -- huusi Strömberg, joka nyt tunsi
vastustajansa. -- Kuninkaan nimessä minä vangitsen teidät tierauhan
rikkomisesta.

-- Ja naisrauhan rikkomisesta! -- säesti Broman närkästyksellä, joka
näytti vallan ritarilliselta. -- Tässä reessä on nainen, joka sanoo
olevansa väkisin Tukholmasta ryöstetty.

Miekka putosi tyrmistyneen ratsumestarin kädestä.

Kuningas astui reestään ulos. -- Me emme olleet odottaneet, --
sanoi hän sillä ylpeällä ankaruudella, jota hän tämmöisissä
tilaisuuksissa osasi niin taitavasti käyttää, -- me emme olleet
odottaneet, että kohtaisimme upseerimme tilanteessa, mikä paremmin
sopii maantierosvoille. Näinkö te, hyvät herrat, lakia ja
säädyllisyyttä noudatatte? Parooni Sparrfelt menee tuossa paikassa
Gärdingeen ja jääpi sinne, kunnes ehdimme hänen käytöksensä tarkemmin
tutkia. Mitä naiseen tulee, käskemme me teidän, Broman, viedä hänet
terveenä ja eheänä takaisin sukulaistensa luo Tukholmaan. Jokaisella
viattomalla on oikeus nauttia kuninkaallista suojelustamme. Te
vastaatte minulle hengellänne siitä, ettei tälle naiselle vääryyttä
eikä vahinkoa tapahdu.

Kuninkaan käskyä toteltiin, ja hetken kuluttua oli Sparrfelt matkalla
Gärdingeen, jotavastoin kuninkaallinen seurue jatkoi kulkuaan
Tukholmaan, mukanaan äänetön, vapiseva ja yön hämärässä tuntemattomana
pysynyt nainen.




14. JATKOA SISSIN SEIKKAILUIHIN.


Jätimme nuoren, miehuullisen maantieritarimme Elias Pietarinpojan,
viimeksi hänestä kertoessamme jotensakin vaaralliseen asemaan Raahen
kaupunkiin, ja nyt on aika ottaa selkoa siitä, minne hän on joutunut.
Vimmoissaan rakkaan Mariansa menettämisestä, ollen ilman rahaa, ilman
tuttavia ja tohtimatta edes anoa virastojenkaan apua, kun palkinto yhä
edelleen oli luvassa hänen hengestään, harhaili hän nyt kaukana
pohjolassa, sillaikaa kuin selittämätön sallimus väkisin oli temmannut
Marian takaisin Tukholmaan, jota tämä niin käsittämättömistä syistä
pelkäsi. Elias luuli jo koko yrityksensä hukkaan menneeksi. Hänestä
tuntui niinkuin maa olisi vajonnut hänen allansa.

Silloin pudisti häntä kova käsi kauluksesta, ja eräs talonpoika, joka
oli juossut majatalosta hänen jälkeensä, vaati hevostaan takaisin.
Sissin päähän pälkähti eräs rohkea tuuma ja se kypsyi valmiiksi
päätökseksi pikemmin kuin tässä maassa on tapana.

-- Kyyditse minua nyt heti kohta pohjoiseen päin, kunnes saavutamme
upseerin, joka lähti tästä vast'ikään, niin saat hevoseni kyytirahasta!

Talonpoika katseli häntä suurin silmin. -- Mies on joko hupsu tai hän
on varastanut hevosen, -- ajatteli hän itsekseen. Mutta Elias veti
hänet muassaan majataloon, ja miten lieneekin asiasta sovittu, molemmat
olivat kohta sen jälkeen matkalla Ouluun. Kaikeksi onneksi oli
matkustajain iso venäläinen reki mennyt rikki Siikajoella, joten Elias
tällä kertaa saavutti heidät helposti.

Reippaasti astui hän Kerttulan majatalon tupaan ja tapasi siellä samat
ihmiset, joita hän muutamia tunteja sitten oli niin ajattelemattomasti
hätyyttänyt Raahen tullin luona. Entinen pormestari Burchard nousi
juuri nauriskupin äärestä, jonka sisällyksen hän oli tilavaan
mahalaukkuunsa tyhjentänyt, ja yritti tukkia tien sisään tulevalta. --
Den tusan perkele kivekäs will durchaus hängen! -- huusi hän.

Elias sysäsi hänet syrjään ja meni suoraan upseeria kohti, joka oli
keski-ikäinen, jalon ja rehellisen näköinen mies. -- Antakaa minulle
anteeksi, -- sanoi hän, -- että vielä kerran teitä häiritsen; mutta en
minä, jumal'auta, tee sitä pahassa tarkoituksessa.

-- Kuka olette? Mitä tahdotte? -- kysyi upseeri otsaansa rypistäen.

-- Olenpahan vain muuan kuningas vainajan ja Löfvingin halvimpia
palvelijoita, ammatiltani kivekäs, niinkuin he kutsuvat meitä, tämän
maan vapaita miehiä, -- vastasi Elias. Sadan talarin palkinto on
hengestäni luvattu sentähden, että poltin erään venäläisen kaleerin
Paraisten saaristossa, ja teidän vapaasukuisuutenne saattaa helposti
päästä minusta antamalla minut ilmi paikkakunnan nimismiehelle. Mutta
karoliiniahan puhuttelen; häntä en tarvitse pelätä.

-- Etpä tosiaankaan; jos niin on kuin sanot, poikani, niin et tarvitse
katua, että olet kääntynyt puoleeni. Minä olen majuri Düker, Uplannin
väkeä ja palaan Venäjältä, oltuani siellä vankeudessa lähes 13 vuotta.
Vaimoni seuraa minua pohjoista tietä Tukholmaan.

-- Tukholmaan! -- toisti Elias. -- Herra majuri, -- ottakaa minut
mukaanne! Minä palvelen teitä kengänpuhdistajana, minä ajan kaikki
hevoset kuoliaiksi teidän edessänne -- minä tappelen teidän puolestanne
-- mutta sitähän ei nyt enää tarvitakaan -- sanalla sanoen, herra
majuri, minä tahdon kuolla teidän edestänne, kun vaan otatte minut
mukaanne!

-- Nuori mies, -- sanoi Düker hymysuin, -- jos ajat niinkuin ratsastat,
uskon kyllä sinun pitävän sanasi. Mutta miksi sinulla on semmoinen
kiire Tukholmaan?

Elias teki lyhyesti selkoa Marian katoamisesta.

-- Se on arveluttava juttu, -- sanoi majuri; -- meillä on nyt rauha,
poikaseni, ja niin reipas kuin oletkin, pelkään, ettet pääse pitkälle
tytön holhoojan kanssa. Mutta sama se; olla henkipattona sentähden,
että on tehnyt vahinkoa viholliselle, se ei minun mielestäni
ole mikään vika. Eräs vanha sotamieheni, joka on seurannut minua
vankeudestani, jääpi Ouluun, ja Burchard koettaa siellä saada jonkin
nimismiehenpaikan. Sinä saat astua heidän sijalleen. Mutta älä
ratsastakaan hevosiani kuoliaiksi, sen ehdon panen.

-- Eläköön Kaarle-kuningas! -- huudahti Elias hattuaan pyöräyttäen.

-- Wollte sägen den grossmächtigen Friederich, -- oikaisi Burchard. --
Nur immer den rechten Potentaten, durchaus!

Matkue lähti taas liikkeelle. Nyt kuljettiin kauheasti hävitettyjen
seutujen kautta. Koko Limingan lakeus oli erämaana, jossa ei ollut
kiveä kiven päällä tähteenä ihmisten asunnoista. Vasta Oulun
läheisyydessä nähtiin taas siellä täällä jokin hökkeli tien varrella.
Kaupunkia itseään oli pahoin kohdeltu. Sen historian kirjoittaja
Johannes Snellman (1736) kertoo, kuinka vihollinen tuli tähän
turvattomaan kaupunkiin Antinpäivänä v. 1714, ja kuinka kaikki sodan
aikana ryöstettiin ja 143 asukasta vietiin vankeuteen ja kuinka useat
muut paetessaan hukkuivat merellä. Talvella oli nyt monta pakolaista
palannut Tornion kautta; mutta kaupunki oli vielä puoleksi autiona, ja
sen rakennukset olivat rapistuneita hökkeleitä, jotka tuskin oli saatu
rakennetuiksi v. 1705 tapahtuneen palon jälkeen, kun rutto 1710 ja
vihollisen maahanhyökkäys saattoivat Oulunkin varallisuuden melkein
kokonaan katoamaan.

Matkustajat eivät viipyneet Oulussa sen kauemmin kuin että hetkisen
levähtivät, Kulkua jatkettiin kokien vaivoja ja vaaroja, joita nyt
tuskin voidaan kuvitellakaan, yhä edemmä pohjoiseen päin. Aina
vähäiseen rappeutuneeseen Tornioon asti ulottuivat sodan hävitykset.
Sieltä alkaen oli toki suojaa pään päälle, mutta Ruotsinkin puolella,
vaikka vähemmässä määrin, oli väestö kuollut, köyhyys oli suuri ja maa
metsittynyt. Monta kertaa saivat matkustajat kiittää ainoastaan sissin
neuvokkuutta ja tottumusta suoriutumaan pahimmastakin pulasta siitä,
että terveinä ja eheinä pääsivät kaikista näistä vastuksista.

Vihdoinkin, kahdeksan viikkoa kelirikossa kuljettuaan näkivät
matkamiehet Tukholman torninhuippujen kiiluvan kevätauringon
paisteessa. Silloin kyyneltyivät rehellisen Dükerin silmät. Nyt oltiin
toukokuun alkupuolella. Elias sanoi sydämelliset hyvästit
matkatovereilleen ja lähti omin päinsä astumaan silloin vielä ahtaaseen
ja sokkeloiseen pääkaupunkiin, jossa valmistumaisillaan oleva, mutta
vielä asumaton Tessinin teettämä uusi kuninkaallinen hovilinna jo
silloin, korskeana kuin leijonanluola, silmäili sitä paikkaa, missä
Meelari valuttaa vetensä Itämeren aaltoihin.

Tottuneena samoin kuin mestarinsa Löfvingkin esiintymään minä hyvänsä
meni neuvokas sissi heti kohta kreivi Hornin taloon ja sanoi olevansa
erään suomalaisen herran kamaripalvelija, joka tahtoi kreivi Hornille
jättää sievillä sanoilla ja hyväntekijäisillä höystetyn, virkaylennystä
koskevan anomuksen. Kohta oli hän houkutellut palvelusväen kertomaan
kaikki, mitä he tiesivät kreivistä, kreivittärestä ja tämän
ottotyttärestä. Valitettavasti eivät tiedot olleet ilahduttavia.
Larsson oli tuonut Marian takaisin kreivin perheeseen; Maria oli paljon
itkenyt ja enimmäkseen pysynyt sisällä, mutta eräänä iltana hän oli
mennyt tervehtimään sisartaan, joka oli Tukholmassa käymässä ja sieltä
palatessaan hän oli kadonnut. Turhaan oli Larsson, turhaan kreivi itse
pannut puolen kaupunkia liikkeelle kadonnutta löytääkseen; siitä oli
nyt kolme viikkoa eikä Mariasta oltu saatu vähintäkään vihiä. Kreivitär
oli epätoivoissaan, Larsson koetti turhaan salata katumustaan ja
levottomuuttaan siitä, että oli tuonut tytön Tukholmaan. Lyhyesti
sanoen, kaiken tämän alla piili jotakin outoa, arvelivat viisaat
palvelijain joukossa. Tytöllä oli sydämensuru, se näkyi kyllä hänen
kasvoistaan, ja lopulta kai saataisiin kuulla, että hän on mereen
hypännyt.

-- Mitäpä se auttaisi? -- sanoi vanha portinvartija, joka luuli itseään
muita viisaammaksi. -- Jos hän olisi mereen hypännytkin, niin hän olisi
jäänyt veden päälle, se on varmaa se; sen verran on hän toki Suomessa
oppinut. Hänhän karkasi kotiin varastamaan sitä taitoa joltakin
vanhalta Lapin noita-akalta, mutta sitäpä hänen setänsä toki häpesi ja
toi hänet tänne takaisin, tehdäkseen hänestä uudelleen kristityn, mikä
ei taida olla niinkään helppoa saada Suomessa aikaan. Parooni
Sparrfeltin paras mies, arpiotsa Nuutti, vannoi ja vakuutti, että
kreivittären Maria oli lumonnut hänen herransa ja vielä jonakin päivänä
veisi hänet hornaan.

-- Ollaankohan niin varmoja, ettei Maria ole sitä jo tehnytkin? --
kysyi Elias rauhallisesti, vaikka hänen mielensä teki hakata tuo vanha
lörpöttelijä palasiksi.

-- Ei se niin varmaa ole, -- sanoi eräs nenäkäs kamarineitsyt, joka ei
koskaan ollut voinut antaa Marialle anteeksi kreivittären suosiota. --
Samana päivänä, kun hän katosi, näin minä Sparrfeltin ratsastavan tästä
ohitse, ja siitä päivästä asti ei ole kukaan nähnyt paroonia.

-- Soita sinä sokerisuutasi! -- sanoi kreivin ylpeä kamaripalvelija,
joka aina tiesi enemmän kuin kaikki muut. -- Parooni Sparrfelt on
syössyt miekan erään rakuunan läpi ja istuu nyt putkassa maatilallaan
Gärdingessä, kolmen penikulman päässä Tukholmasta.

Elias oli kuullut tarpeekseen. Puolen tunnin perästä oli hän jo tiellä
Gärdingeen ja tällä kertaa tilanhoitajana, joka kulki ostamassa hevosia
Suomeen. Eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hänellä oli selvillä
Gärdingen asiat. Sparrfelt oli siellä, ikävästä ja mielikarvaudesta
puolikuolleena, mutta pakotettuna pysymään kotiarestissa, "sentähden
että hän ja hänen väkensä olivat ajaneet jäällä kuninkaan yli ja
lyöneet kuoliaaksi neljä rakuunaa, missä tilaisuudessa hänen
majesteettinsa töin tuskin pääsi hengissä heistä erilleen, josta
kaikesta armollinen parooni arvattavasti mestattaisiin". Syynä tähän
kaikkeen oli ollut eräs suomalainen noita-akka, jonka armollinen parooni
oli tahtonut viedä Gärdingeen parantamaan talon hevosten patteja, mutta
kun luutnantti Strömberg näki noita-akan, hakkautti hän reiän jäähän
ja työnsi hänet sinne kiväärinperällä, sillä noita pysyi tietysti veden
päällä.

Tämän tiedon saatuaan palasi Elias Tukholmaan, eikä hän saanut rauhaa,
ennenkuin tapasi luutnantti Strömbergin. Tälle hän sanoi olevansa
Larssonin asialla, jättämässä muka erästä anomuskirjaa kuninkaalle, ja
virkkoi tämän ohessa jonkin sanan Sparrfeltista ja noita-akasta. --
"Larsson oli aikonut ostaa hevosia Gärdingestä, mutta oli saanut
kuulla, että Sparrfeltin oli tapana parantaa hevosiaan taikatempuilla."

Strömberg nauroi täyttä kurkkua. -- Se olisi kyllä Sparrfeltin
tapaista, mutta siinä tapauksessa oli Broman tehnyt hänelle aikamoisen
tepposen, kun oli vienyt hänen noitansa. Kenties Bromaninkin hevoset
ovat pattijalkoja.

Näin sanottuaan käänsi luutnantti anojalle selkänsä, ja Elias lähti
raivoissaan ja hammasta purren hakemaan Bromania käsiinsä.




15. JUPITER JA JUNO.


Tavoissa ja mielipiteissä oli Ruotsin hovissa tapahtunut Kaarle XII:n
kuoleman jälkeen kummallinen muutos, mikä meidän on muistettava,
voidaksemme uskoa tätä kertomusta todenmukaiseksi, tai edes
mahdolliseksi. Kaarle XI:n aikana olivat tavat varsin ankarat, ja hovi,
samoin kuin kuningaskin, käytti päivänsä osittain työhön ja osittain
hartaudenharjoituksiin. Paljon tämän ajan vakaamielisyydestä haihtui
Kaarle XII:n hurjissa nuoruudenhuvituksissa; mutta sittemmin kohottivat
ensin voitot ja sitten tappiot kansan takaisin vakavampaan
mielentilaan. Kuohuva sisällinen eripuraisuus, puolueviha, juonet,
riidat valtaistuimesta ja taistelu joko yksinvallan puolesta tahi sitä
vastaan, kaikki tämä karkaisi alussa mielet sitä tapainturmelusta
vastaan, joka jo enemmän kuin miespolven ajan oli levinnyt
kevytmielisestä Ranskan hovista muuhun Eurooppaan. Ruotsi pysyi
ylimalkaan ankaroita tapoja noudattavana maana, ja vielä täytyi
kulua 50 vuotta heikkoudessa ja sisällisissä riitaisuuksissa,
ennenkuin Kustaa III:n aikana toinen ajatustapa pääsi ylhäisempiin
yhteiskuntaluokkiin juurtumaan. Mutta Fredrik I oli käynyt toista
koulua kuin kahdestoista Kaarle. Hän oli kasvanut samain kevytmielisten
hovitapojen keskellä kuin aikakauden kuuluisimmat irstailijat,
August II ja Orleansin herttua, ja hän taisteli peräti toisenlaisia
valloituksia tehdäkseen kuin hänen tuima edeltäjänsä. Onneksi
hänen vaikutusvaltansa ei ulottunut kauas hovin loistavasta
piiristä, ja puolueet, jotka elämöivät hänen ympärillään, hänen
ala- ja yläpuolellaan, peloittivat hänet noudattamaan ulkonaista
säädyllisyyttä, mikä näytti kovin naurettavalta niiden silmissä, jotka
hänet tarkemmin tunsivat.

Suurten tapausten pohjalla kulkee aina vahva lanka, joka niitä
yhdistää, mutta pinnalla tämä lanka hupenee heikoiksi, sattumusten ja
inhimillisten intohimojen kutomiksi hämähäkinverkoiksi, jotka silloin
tulevat näyttämään tapausten varsinaisilta johtolangoilta. Tämän
kertomuksen aikana sekaantui Ruotsissa muihin puolueriitoihin katkera
vihollisuus voittaneen hessiläisen ja voitetun holsteinilaisen puolueen
välillä. Kreivi Horn oli nyt se mies, joka valtakuntaa hallitsi. Mutta
omavaltainen Ulriika Eleonoora ei voinut antaa anteeksi hänelle sitä,
että hän, joka oli ollut hänen sisarensa pojan ja kilpailijan,
Holsteinin prinssin opettajana, yhä edelleen piti entistä oppilastaan
niin rakkaana kuin valtakunnan menestys ja uusi vallanperimys sallivat.
Kreivi Horn teki ja toimi kuin mies, mutta hänen kuningattarensa vihasi
kuin nainen. Hornin kukistaminen oli päätetty; ja jos hän olisi
kaatunut sillä hetkellä, jolloin vapaus vielä oli vallaton lapsi, niin
olisi ehkä yksinvalta, joka yksinään oikein tiesi, mitä tahtoi, jälleen
kohottanut kruunatun otsansa Ruotsissa.

Kuningas Fredrik vapisi sitä hetkeä yhtä paljon kuin hän sitä toivoi
tulevaksi. Hän ei pitänyt kreivi Hornista, mutta hän pelkäsi häntä.
Väkinäisesti hän myöntyi kuningattaren yhä uudistettuihin vaatimuksiin,
että uuden järjestyksen pylväs oli kukistettava. Viimein hän kumminkin
antoi siihen suostumuksensa.

Näiden hovijuonien takana seisoi näkymättömänä ja mahtavana eräs näissä
kertomuksissa hyvin tunnettu mies, kreivi Torsten Bertelsköld. Hänen
neuvojaan kuningatar kuunteli. Hänet hän oli määrännyt astumaan Hornin
sijaan. Ei kukaan muu siihen kyennyt.

Kaikki oli ennakolta valmistettu. Päivä ja tunti oli määrätty.
Kaikkivoivan Hornin virasta erottamiseksi ja karkottamiseksi ei
tarvittu muuta kuin kuninkaan allekirjoitus; ja sitten oli jälkeläisen
nimitys heti kohta seuraava.

Kuningas odotti kuningatarta työhuoneessaan, astuen levottomana
edestakaisin lattiata pitkin. Hän oli käskenyt kaikkien suosikkiensa ja
uskottujensa poistua, sihteeri Broman vain istui kirjoituspöydän
ääressä, kuninkaan sanelun mukaan pannen paperille erästä
neuvoskunnalle tarkoitettua kirjoitusta, jolla tuota itsevaltaista ja
uskallettua toimenpidettä oli puolustettava.

Kuinka ikäviksi nuo valtiolliset asiat ajan pitkään kävivätkään!
Kuningas muutteli ja taas muutteli tämän arveluttavan kirjoituksen
lauseita, mutta ei saanut sitä sittenkään oikein mielensä mukaiseksi.
Viimein heittäytyi hän suutuksissaan sohvalle, keskeyttäen sanelunsa
tällä odottamattomalla kysymyksellä: -- Noch nichts von Lappland? Eikö
vielä mitään uutta suomalaisesta noidasta?

-- Teidän majesteettinne ... sanoi Broman alamaisen hämmästyneesti
kohottaen katseensa kokonaan toista ainetta koskevasta, tärkeästä
kirjoituksesta kuninkaaseen.

-- Nun was? Sinun täytyy hankkia hänet minulle takaisin. Enemmän kuin
puolen vuotta on hän minulta alinomaa päässyt menemään. Sinä olet
taitamaton pöllö, Broman; tuskin kelpaat harakanvarpaita töhrimään.
Eselsjunge!

-- Teidän majesteettinne käskystä minä vein hänet luotettavaan talteen
hoviräätälin, mestari Gerhardin vaimon luo, joka sai käskyn tarkasti
sulkea ovet ja ikkunat ja olla päästämättä ketään ihmistä sisään
ennenkuin teidän majesteettinne saisi tilaisuuden tuntemattomana
kunnioittaa heitä käynnillään. Valitettavasti...

-- Geh zum Teufel! Seuraavana aamuna hän oli tipotiessään.

-- Gerhardin muori näytti minulle ikkunan, josta tyttö oli laskeutunut
maahan. Sen teki hän toisesta kerroksesta, neljänkolmatta jalan
korkeudesta. Käsittämätöntä!

-- Käsittämätön seuraus niistä tukaateista, mitkä se kielikello on
sinulta petkuttanut. Kenties olet ne omaan avaraan taskuusi pistänyt?

-- Teidän majesteettinne, minun alamainen intoni...

-- Bah, Zuckerwasser! Mitä olet tehnyt, saadaksesi hänet käsiisi?
Geschwind!

-- Ensin menin kysymään kreivi Bertelsköldiltä, joka houkutteli
Sparrfeltiä ryöstämään tytön, toimittaakseen hänet oikeihin käsiin. Hän
ei tiennyt mitään.

-- Eikö mitään? Tukholman liukkain konna ei tiennyt mitään? Weiter
fort!

-- Kreivi Hornin perheessä, jossa kamaripalvelija on minun kätyrini, ei
myöskään tiedetty mitään. Siellä luultiin tytön hypänneen mereen.

-- Ruotsia osataan hallita eikä sittenkään mitään tiedetä. Weiter fort!

-- Sittenkun minä, yhtä turhaan kuin kreivi Horn, olin tutkituttanut
koko Tukholman, tuli luokseni mies, joka ensin sanoi tahtovansa jättää
anomuskirjan. Mutta kun hän näki olevansa kahden kesken kanssani,
tarttui hän minua kaulustaan ja pakotti minut, pitäen pistoolia rintani
edessä, sanomaan, mitä tiesin Maria Larssonin katoamisesta.

-- Ja sinä sanoit hänelle kaikki mitä tiesit, und noch was dazu?

-- Ennen kuolisin tuhat kertaa kuin pettäisin suuren kuninkaani
luottamuksen, -- jatkoi suosikki samaan tapaan alamaisesti luikerrellen
ja samalla tekeytyen hävyttömän tuttavalliseksi. -- Huomasin hänen
tietävän, miten Sparrfeltin oli käynyt ja sepitin hänelle jutun
semmoisen, että tyttö muka oli kätkössä erään hoviparturin luona
kaupungin eteläisessä osassa. Mutta se lemmon mies ei ollut niinkään
petettävissä. Minun täytyi saattaa hänet sanotun parturin luo. Onneksi
kohtasin portailla poliisikomissaari Frifältin. Hän ymmärtää
silmäniskunkin, ja mies istuu nyt kaupungin vankilassa, syydettynä
kotirauhan rikkomisesta ja ryöstöstä.

-- Gut, Broman, gut! Laita mies hirteen ja pian! Hän voi tehdä
tyhmyyksiä ja tulla vaaralliseksi. Roskaväen siveyttä on
kunnioitettava.

-- Teidän majesteettinne suvaitkoon olla rauhassa. Selville on saatu,
että mies, joka sanoo olevansa nimeltään Elias Pietarinpoika, on ilkeä
suomalainen sissi ja että viime syksynä on luvattu jonkinlaisen hänen
tekemänsä ryöväyksen takia palkinto hänen hengestään. Onpa kyllin syytä
hirttää kymmenenkin hänenlaistaan miestä.

-- Geschwind, Junge, geschwind! Hän älköön huomiseen enää eläkö. On
syitä olemassa -- hovilla on kissankorvat -- kuningatar on olevinaan
niin kovin siveellinen -- luulevainen, ymmärretäänkö?

-- Teidän majesteettinne tahto täytetään.

-- Kukin ajattelee omaa kaulaansa. Kissan leikki -- hiiren kuolema!
Maria tuodaan viikon kuluttua takaisin taikka virkaero on valmis.
Ymmärretäänkö? Mene! Kuningatar tulee.

Sihteeri katosi alamaisimmasti kumarrellen, herransa epäsuosio tiedossa
ja harmi sydämessä. -- Semmoiset aseet kuluvat pian ja särkyvät ennen
pitkää, -- sanoo eräs kuuluisa kirjailija.

Kreivi Bertelsköld ilmoitettiin ja otettiin armollisesti vastaan. Ei
ainoakaan kasvojenjuonne ilmaissut hänen sisällistä levottomuuttaan
tällä ratkaisevalla hetkellä, joka oli saattava hänet vallan
kukkuloille. Hän oli, niinkuin ainakin, kylmä ja rauhallinen.
Vaihdettiin vain muutamia välinpitämättömiä sanoja. Fredrik I ei
suosinut niitä, jotka tiesivät hänen tarkoituksensa.

Kuningatar astui sisään; hovinaiset jäivät ulkopuolelle. Kukapa ei
muistaisi Ulriika Eleonoora nuoremman kookasta ja kankeata vartaloa,
ylös kammattuine hiuksineen, avorintaisine pukuineen, luonnottoman
pitkine liiveineen, jotka oli kuin liisteröity pullottavan pönkkähameen
päälle, sekä korkeakantaisine kenkineen. Vartalo oli kokonaisuudessaan
hyvin pronssisen käsikellon näköinen. Pfalzilaisen suvun suuria silmiä
ja paksuja huulia lievensi Kaarle XII:n vanhemmassa sisaressa
naisellinen hempeys, mutta Ulriika Eleonooralle ne antoivat
jonkinlaisen miesmäisen piirteen, joka, yhdessä ison nenän ja paksujen
käsivarsien kanssa, ei oikein tahtonut sointua niihin kauneuden
ylistyksiin, joilla silloiset runoilijat häntä kilvan mielistelivät.
Myöskin oli hän perinyt veljensä koko itsevaltaisuuden, perimättä hänen
lujuuttaan, jonkatähden hän usein oli horjuva päätöksissään ja lausui
loukkaavia sanoja kiivaudessaan, mihin Kaarle XII:n tuskin milloinkaan
nähtiin hairahtuvan. Tänä iltana hän ei ollut hyvällä tuulella.
Kuningas huomasi heti hänen sisään astuessaan ukkospilven hänen
korkealla otsallaan ja kiiruhti heti estämään sitä salamoimasta.

-- Aina ihana kuin Juno ja vastustamaton kuin rakkauden jumalatar! --
huudahti hän suudellen kuningattaren kättä. Keskustelu kävi saksaksi.

-- Vertaus on tavallaan sattuva, -- vastasi kuningatar terävästi. --
Ainakin on minun korkea puolisoni ihmeellisesti Jofurin kaltainen --
majesteetillinen ja uskollinen! Olympolaisten sopisi meitä kadehtia --
me näyttelemme joka päivä Ovidiuksen metamorfooseja -- onhan teidän
majesteettinne lukenut Ovidiusta? Käytännössä kenties? Niissä tapaa
ihastuttavia opetuksia. Kas, siinähän on Merkurius -- jumalien
sanansaattaja! Te teette tehtävänne pelotta ja moitteetta!

Kreivi Bertelsköld kumarsi tyvenesti ja hymyssäsuin, ikäänkuin hän
olisi vain kuunnellut kuningattaren erinomaisia sukkeluuksia. Kuninkaan
oli vaikeampi salata hämmästystään. Jotakin oli epäkunnossa, sen hän
selvästi huomasi. Hänen puolisonsa, jota hän sai kruunustaan kiittää,
tiesi enemmän kuin hänen olisi pitänyt tietää. Mutta _mikä_ noista
monista seikkailuista oli nyt joutunut hänen korviinsa ja herättänyt
hänen vihansa?

Hän pyysi kuningatarta istuutumaan tänne erityisesti häntä varten
siirrettyyn purppurasamettiseen nojatuoliin. -- Katsooko teidän
majesteettinne hyväksi kunnioittaa minua käskyillään? -- sanoi
kuningas.

Kun Kaarle XII oli vihoissaan Demotikassa, silloin oli suurvisiirin pää
löyhässä turbaanin alla. Kun Ulriika Eleonoora oli suutuksissaan,
silloin täytyi Fredrik I:n näytellä uskollisimman alamaisen osaa.

Kuningatar istuutui, tumma puna nousi yhä ylemmä hänen kasvoilleen ja
otsalleen. Rakastettava hän ei silloin ollut, mutta hänessä oli
kumminkin jotakin, mikä muistutti Benderin kalabaliikkia. Hän ei vielä
virkkanut mitään.

-- Toivon teidän majesteettinne voivan hyvin? -- kysyi kuningas,
kenties itsekään huomaamatta äänessään olevan ivaa. -- Kylpyretki
Medeviin ensi kesänä on palauttava teidän majesteettinne kalliin
terveyden.

Ei mitään vastausta. Ukkospilvi ei ollut vielä valmis salamoimaan.

-- Mutta tullaksemme valtakunnan asioihin, -- jatkoi kuningas,
nähtävästi hämillään ja selvästikin tahtoen asettaa myrskyn millä
myönnytyksillä hyvänsä, -- niin olen aivan samaa mieltä kuin teidän
majesteettinne, että kreivi Hornia ei voida kauemmin suvaita. Meidän
täytyy puhdistaa hallituksemme epäluulonalaisten tarkoitusten ajajista.

-- Rhadamantus on erotettava jumalien neuvostosta, jotta Merkurius --
varkaiden jumala -- astuisi sijaan! Viisas Jofur, sehän on
tarkoituksenne? -- tiuskaisi loukkautunut puoliso.




16. JUNON KOSTO.


Hämilleen joutunut kuningas katsahti Bertelsköldiin, joka seisoi yhtä
kylmänä ja levollisena kuin jos olisi tullut kuuntelemaan jotakin sen
ajan pitkäpiimäisiä paimenrunoelmia. Mutta kuningatar jatkoi vain,
odottamatta vastausta ja voimatta enää kauemmin kuohuvaa vihaansa
hillitä.

-- Niinpä niin, sen Jumala tietäköön, että minä vihaan tuota
suomalaista sarvikuonoa, tuota pöyhkeätä ylimystä, joka nyt on
olevinaan kruunattujenkin herra, ja se päivä on tuleva, jolloin minä
tallaan hänet jalkaini alle. Mutta uhrata hänet -- miehen, jolla on
kykyä, jossa on jaloutta -- katalan juonittelijan, teeskentelijän,
halpamielisen petturin vuoksi -- niin syvälle, teidän majesteettinne,
ei ole vielä perimämme kruunu vajonnut! Viipykää täällä, herra kreivi;
kuningattarenne käskee sen. Te hymyilette vieläkin, te olette
ihastuksissanne, kun näette kohtauksen meidän kuninkaallisessa
kodissamme, mutta kreivi Hornin jälkeläiseksi ette pääse sinä ilmoisna
ikänä! Kas tässä, lukekaa ja päättäkää, kuinka syvästi Ruotsin
kuningatar teitä halveksii.

Näin puhuen ojensi kuningatar hänelle nimettömän, kreivi Bertelsköldin
tunnetulla käsialalla kirjoitetun paperilipun, joka sisälsi vain nämä
sanat:

"Tänään klo 6 tahi 7 aikaan i.p. ryöstää Sparrfelt Lapinmaan ja viepi
sen Gärdingeen. Pitäkää varanne!"

Bertelsköld luki lipun aivan tyynen näköisenä, ja antoi sen takaisin
kylmästi kumartaen kuningattarelle. -- Teidän majesteettinne suvaitkoon
armollisimmasti suoda minulle anteeksi, -- sanoi hän, -- tämä lippu on
tosiaankin minulta. Sattumalta kuulin, että erästä nuorta, kreivi
Hornin perheessä olevaa tyttöä eräs narri ajeli takaa, ja minä katsoin
olevani velvollinen varoittamaan hänen holhoojaansa, erästä vaasalaista
kauppiasta, nimeltä Larsson.

-- Joutavia! Palatkaamme valtakunnan asioihin, -- puuttui puheeseen
kuningas, joka viimeisen selityksen kuultuaan alkoi toivoa kalabaliikin
loppuvan paremmin kuin hän alussa oli uskonut mahdolliseksi.

Ulriika Eleonoora repi kirjelipun rikki ja heitti sen lattialle. --
Jumalien sanansaattajan tekemäksi sangen keskinkertaista! -- huusi hän.
-- Odottakaa: minä teen teidän majesteetillenne ja herra kreiville sen
kunnian, että vähän virkistän huonoa muistianne. Kreivi Hornin
perheessä oli vuosi sitten eräs suomalainen porvaristyttö; hänen
nimensä olen unohtanut, mutta eräät ylhäiset herrat, jotka ovat
kunnioittaneet häntä huomaavaisuudellaan, sanoivat häntä Lapinmaaksi.
Tosiaankin huonolla aistilla valittu lempinimi, hyvät herrat. Tämä
tyttö oli kaunis, niin sanottiin -- se on minulle yhdentekevää -- ja
hän oli saanut jonkinlaisen kasvatuksenkin. Kovaksi onneksi hän ei
ollut mikään Danaé. Jofur ei saanutkaan armoa hänen silmissään ja minä
soisin, että eräällä toisella henkilöllä, joka on korkea-arvoisempi
kuin tuo tyttö, olisi ollut yhtä hyvä aisti. Kerrottiinpa niinkin, että
hän oli aivan viaton ja hänen kunniansa tahraton. Se on mahdollista;
ainakin hän pakeni kreivi Hornin perheestä, välttääkseen mahtavan
ihailijansa vainoa. Kuitenkin salasi hän tämän vainon niin
tunnollisesti, niin pyhästi kuin on tapana peittää isän hairahduksia.
Kaikki hänen teostaan annetut häpäisevät selitykset hän kärsi
kernaammin kuin ilmaisi ruhtinaan heikkoudet, jotka -- jos ne olisi
ilmaistu tälle kansalle, joka ei osaa kunniastansa leikkiä laskea --
olisivat kovin halventaneet kruunun loistoa ja sen miehen arvoa, joka
sitä kantaa. Mitä teidän majesteettinne arvelee? Eikö tämä tyttö olisi
ansainnut parempaa kohtaloa?

Kuningas koki nauraa. -- Aisopos, -- sanoi hän, -- kadehtisi teidän
majesteetiltanne tuota kykyä, jolla te kerrotte siveyttä opettavia
satuja noin erinomaisen nerokkaasti ja huvittavasti.

-- Malttakaa, sire! Tulemme opettavaiseenkin osaan. Tyttö ei välittänyt
minkäänlaisista vaaroista päästäkseen kotiseudulleen ja kadonneen
isänsä luo. Kovaksi onneksi oli hänellä setä, joka luuli vanhan ajan
rehellisyydellä ja kunnialla vielä olevan arvoa Tukholmassa. Vihoissaan
tytön karkaamisesta hyväntekijänsä, kreivitär Hornin luota, ja
tuntematta sen syitä, joita ei tyttö sanallakaan ilmaissut, pakotti hän
tytön palaamaan kanssansa Tukholmaan ja anomaan kreivittäreltä
anteeksi. Tyttö teki sen, ja hän teki sen, sire, ilmoittamatta
silloinkaan salaisuutta, joka olisi voinut saattaa ikävään välikäteen
henkilöitä niin ylhäisiä, ettei vähintäkään varjoa saisi heihin
langeta.

Kuningas vastasi vain olkapäitänsä kohauttamalla. Kuinka saattoikaan
kuningatar, ylhäinen, 34-vuotias nainen, sekaantua mokomiin pikku
asioihin? Fredrik I unohti, että 34-vuotias nainen kaikista vähimmin
voi antaa anteeksi sen, että hänellä on nuorempi kilpailija.

Kuningatar jatkoi yhä enemmän kiivastuen puhettaan, katsoen suurilla
jäykillä silmillään terävästi Bertelsköldiin: -- Viimein tyttö
pakotettiin puhumaan. Eräs henkilö hovissa oli niin hävytön, että pani
toimeen ryöväyksen, luultavasti koroittaakseen hänet -- tuon halvan
porvaristytön -- Diana de Poitiers'in tai herttuatar de la Valliéren
arvoon, en tiedä, kummanko; no niin: tämä henkilö antoi eräälle
Leporellolle, palvelijalleen, viittauksen, ja tyttö ryöstettiin
toistamiseen Gil Blas'ilta joutuakseen Don Juanin omaksi. Onneksi antoi
hänen epätoivoinen tilansa hänelle rohkeutta pelastaa itsensä; sen hän
teki siten, että solmi uutimia toisiinsa ja laskeutui niitä myöten
maahan toisen kerroksen ikkunasta. Vielä kerran vältti hän vainoojansa.
Yösydännä ja vilusta väristen etsi hän turvaa erään hovinaiseni,
kreivitär Liewenin, luota. Täällä, vasta täällä, sire, ilmaisi hän,
puhdistaakseen itsensä, kaikki nuo häväistykset ja juonet, joiden
uhrina hän niin kauan oli ollut; ja te, kreivi Bertelsköld, te voitte
nyt kieltäytyä tunnustamasta sisartanne sisareksenne, jos teillä on
siihen rohkeutta. Mutta sitäpä teillä ei ole. Te olette pettänyt minut,
kreivi, hävyttömästi pettänyt minut! Minä pidin teitä aatelismiehenä,
valtiomiehenä; minä olin vähällä uskoa hoitoonne kruunun korkeimmat
edut, ja te olette pakottanut oman sisarenne paljastamaan teidät.
Katala teeskentelijä, luuletteko Ulriika Eleonooran antavan kohdella
itseänsä Orleansin herttuattaren tavoin? Ettekö pelkää, kaksikielinen
onnenonkija, että vihani vielä kerran on musertava teidät? Ah, Hessenin
herra, ja te, Tyhjälän kreivi -- missä teidän kreivikuntanne lienee
aikoinaan ollut! -- sentähden, ettei enää ole _häntä_, jota te ja
maailma vapisitte, luulette te saavanne polkea jalkainue alle naisen ja
puolison pyhimpiä oikeuksia; mutta te olette unohtaneet, molemmat
herraseni, että se nainen vielä tänäkin päivänä on Ruotsin kuningatar!

Ulriika Eleonoora peitti vähäksi ajaksi kasvonsa hienolla
pitsinenäliinallaan ja sysäsi pois kuninkaan käden, kun tämä tarttui
hänen käteensä, painaakseen sitä huulilleen. Sitten hän jatkoi vähän
mieltänsä malttaen:

-- Tällä tytöllä, tällä "Lapinmaalla", niinkuin häntä nimititte, oli
rakastaja, alhainen, mutta kunniallinen ihminen niinkuin tyttö itsekin.
Hän tuli tytön jäljessä tänne, pelastamaan häntä teidän kynsistänne, ja
teidän kätyrinne heitättivät hänet vankeuteen, päästäksensä hänestä
erilleen. Eikö niin?

-- Teidän majesteettinne, joka on kaikkitietävä, -- vastasi kuningas
kärkevästi, -- tietänee myöskin, että tuo mies on suomalainen sissi,
joka on tehnyt Tukholmassa itsensä syypääksi kotirauhan rikkomiseen, ja
että on luvattu palkinto hänen hengestään.

-- Tiedän, sire, että siihen aikaan, jolloin teidän suuri sotataitonne
ei voinut estää vihollista polttamasta ja ryöstämästä Ruotsin
rannikoita, tämä nuori mies oli yksi niit

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/36408