
Gutenberg · ebook 36328
Välskärin kertomuksia 3
by Zacharias Topelius · Finnish · public domain in the US
Välskärin kertomuksia 3 by Zacharias Topelius is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #36328). Siniset. Pakolainen. Erään nimen varjo.
ZACHARIAS TOPELIUS
Suomentanut Juhani Aho
Ilmestynyt ensimmäisen kerran Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1896.
SISÄLLYS:
Siniset:
- Leijona lepää
- Leijona herää
- Miten leijona alkaa otusta ajaa
- Aurora Königsmark
- Rex regi rebellis
- Ebba Bertelsköldin kirje Kustaa Aadolf Bertelsköldille
- Metsästys Liebewerdan luona
- Pultavan tappelun edellisenä iltana
- Pultavan laskeva aurinko
Pakolainen:
- Ylioppilaat lähtevät sotaan
- Isonvihan Klingspor
- Rutto vuonna 1710
- Porvoon päämaja
- Sissit
- Kotkanajo
- Mainiemen linna
- Isokyrön tappelu
Erään nimen varjo:
- Valtiopäiväkerho
- Valtioviisaan sodanjulistus
- Pakolaiset
- Karoliini
- Hatut päästä!
- Sanansaattaja Suomesta
- Voittojen kirja
- Voittojen kirjan kirjoittamaton lehti
- Kun leijona palasi otuksen ajosta
- Kohtaus Stralsundin luona
- Kaarle XII:n puheilla
- Vieraita Suomesta v. 1715
- Hollantilaiset Pohjanmaalla v. 1715
- Kajaanin linna
- Amatsoonien maassa
- Kun Suomen viimeinen linna kukistui
- Myyrän käytäviä jättiläisrakennuksen juurella
- Sotaväen katselmus ja eräs yhtymys
- Kuninkaan sormus
- Erään nimen varjo
Viiteselitykset.
VÄLSKÄRIN SEITSEMÄS KERTOMUS.
SINISET.
Kokonainen kesä on kulunut siitä, kun välskäri lopetti kuudennen kertomuksensa. Sillä välin oli häntä harvoin nähty kaupungissa, ja kun hän ilmaantui sinne harmaassa kalastajantakissaan, isot pieksusaappaat jalassa, kantoi hän olallaan pahkuraista sauvaansa, jossa leiviskän painoinen hauki riippui ikäänkuin voitonmerkkinä. Hauki oli aiottu isoäidin pöydälle. Tietysti Bäck silloin kutsuttiin päivällisille, ja hänen tähtensä oli jälkiruokana sinä päivänä mitä kauneimpia mansikoita kuorimattoman maidon kera. -- Panette liian vähän sokeria, serkkuseni,
- ja isoäidin tapana hymysuin sanoa, vaikka Bäck oikein pyryttämällä
pyrytti sokeria mansikkain päälle. Bäck ei suinkaan ollut mikään hyvien päivien pitäjä, hän voi elellä useita viikkoja kalapirtissään piimällä ja keitetyillä simpuilla, mutta makeisille hän oli perso, tuo kunnon ukko, kun niitä vain oli tarjona. Sen isoäiti hyvin kyllä tiesikin, ja vaikka hän ei koskenut sokerilusikkaan itseään varten, sanoi hän ystävällisesti uudestaan: -- vähän enemmän sokeria, serkkuseni!
Välskäri sai silloin kuulla kaikki sanomalehdissä olleet uutiset eikä hän lausunut juuri kohteliaita sanoja Don Miguelista, joka siihen aikaan piti meteliä. Vastavuoroon hän tiesi tavallisesti kertoa jonkin hupaisen jutun metsästys- ja kalastusretkiltään, esim. kuinka veli Svanholm äsken oli ollut jäniksiä ampumassa. Toverit, ja niiden joukossa oli ollut myös Bäck, olivat ennakolta ampuneet jäniksen, aukaisseet ja tyhjentäneet sen vatsan, panneet siihen paistia, silakoita ja keitettyjä perunoita sekä sitten neuloneet vatsan umpeen.
Sen tehtyä asetettiin jänis sopivalle paikalle metsän rantaan, ja Svanholm vietiin hänen sitä huomaamattaan sinne päin. Koirat alkoivat ajaa, ja samassa huusi joku joukosta: pidä varasi, veli Svanholm!
Svanholm tähtäsi tuossa tuokiossa -- pyssy pamahti, jänis kellahti nurin niskoin ja vietiin riemulla pirttiin. Suurempaa urotyötä ei Svanholm ollut tehnyt tuon suuren pakoretken jälkeen. Urhokas kapteeni oli päivän sankari. Hän pidätti itselleen oikeuden saada aukaista jäniksensä kaikkien sääntöjen mukaan, antaakseen sydämen ja maksan koirille. Mutta mitä ihmettä, hän löytää lampaanpaistia jäniksestään!
Mitä lempoja, veli Svanholm, jäniksesi syövät lampaitamme! -- Sitten löytää hän silakoita -- mitä saakelia, jäniksesi käyvät kalassa! -- viimein keitettyjä perunoita -- no tuhannen tulimmaista, veli Svanholm, jäniksesi osaavat sekä keittää että paistaa! Mutta Svanholm suuttui siitä silmittömästi ja murisi Bäckille koko viikon päivät sen jälkeen.
Kesä meni menojaan. Kun elokuu alkoi lopuilleen kallistua ja Bäck, tavallisuuden mukaan, oli kutsuttu päivälliselle syömään omaa haukiaan, tuli pikku Jonathan eräänä päivänä hyvin toimessaan välskärin luo ja tarjosi hänelle oksan, jossa riippui kolme isoa, tummanpunaista vaarainta. -- No? -- sanoi välskäri, nostaen tapansa mukaan pienoisen kaulustasta syliinsä, melkein niinkuin kissanpoikaa nostetaan.
- Niin, kummi, -- vastasi Jonathan reippaasti; -- nyt ovat vaaraimet
kypsyneet metsässä.
- Se on hyvä se, -- sanoi välskäri ja asetti pojan jälleen jaloilleen,
kiepautettuaan häntä kerran ympäri ilmassa.
Anna Sofia pienensi sokeria kaapin ääressä. -- Niin, -- huusi hän, -- nyt ovat vaaraimet kypsyneet metsässä ja nyt on meillä oikeus vaatia uutta kertomusta.
- Hm, -- sanoi välskäri. -- Lehtisiika nousee parhaillaan, ja
sorsanpojat alkavat lennellä parvissa; kolmen viikon perästä minulla ehkä on aikaa.
Koetettiin kyllä väitellä vastaan, mutta ei mikään auttanut. Kolme viikkoa kului. Välskäri oli suolannut monta kaunista nelikollista siikoja ja lähettänyt monta jaloistaan yhteen sidottua vesilintuparia kotiin. Ilmat kävivät pimeiksi ja myrskyisiksi ja kolkkoa oli oleskella ulkona merellä. Silloin kuultiin eräänä päivänä vanhuksen itsestään virkkavan päivällispöydässä: -- Tänä iltana saatamme aloittaa.
Tuumasta toimeen. Kello kuuden aikaan, kun alkoi hämärtää, istui tavallinen seura taas välskärin kamarissa. Kapteeni Svanholm, joka aikoja sitten jo oli leppynyt, punoi viiksiään takan edessä; maisteri Svenonius, koulumestari, siirteli halkoja likemmä toisiaan, isoäiti kutoi sukkaa, Anna Sofia puhdisti puoloja ja lapset asetettiin kynimään höyheniä vähän syrjempään, etteivät marjat heitä kovin paljon houkuttelisi.
Välskäri katseli keveätä, vaaleankeltaista liekkiä, joka luikerrellen kohosi pitkin valkoisia koivuhalkoja, eikä hänellä ensinkään näyttänyt olevan kiirettä aloittamaan. Lapset kävivät malttamattomiksi. -- Nyt saamme kuulla Kaarle XII:sta, -- kuiskasi Jonathan tahallaan niin kovasti, että toisetkin kuulivat sen.
- No, annapa kuulua! -- sanoi Svanholm. -- Veljellä on tänään
tekemistä karskin pojan kanssa. Joka vähänkään on ruudinsavua päivinään haistellut, niinkuin veli ja minä, ymmärtää hiukan paremmin Kaarle XII:ta kuin kaikki ne kynäsankarit, jotka ovat hänestä kirjoittaneet.
- Ruudinsavusta ihmiset vain mustuvat, -- sanoi tästä ärsytyksestä
kiivastunut koulumestari. -- Ajatukseni on, että Kaarle XII saa kiittää kynäsankareita suurimmasta osasta suuruuttaan. Jos sitä olisi kysytty verensä vuodattaneelta, autiolta ja nälkiintyneeltä maalta hänen kuolemansa jälkeen...
- Niin, kysy vain, -- vastasi kapteeni. -- Kysy vain, niin köyhinkin
torppari vastaa veljelle: me olemme pahanpäiväisiksi peitonneet sekä tanskalaiset että saksalaiset, turkkilaiset ja venäläiset, tuli ja leimaus, sen olemme tehneet, herraseni, ja sen olemme tehneet Kaarle XII:n johdolla. Hän ei ollutkaan mikään saivartelija eikä saituri, niinkuin hänen isänsä, ja jos hän ei säästänyt muita, niin eipä hän säästänyt omaa kuninkaallista itseäänkään. Kynäilijätkö olisivat jotakin hänen kunniakseen tehneet? Hyi helvetti, he olisivat tahrineet hänen sinikeltaisen sotalippunsa musteella!
- Bernhard Bertelsköld on nyt kuollut, -- sanoi vanha isoäiti
saadakseen sanakiistan loppumaan. -- Minusta on kuin olisin tuntenut hänet aina hänen lapsuudestaan asti, ja kelpo mies hän olikin, ja vielä päälliseksi täytyy minun sanoa, että olen pitänyt hänestä aina alusta alkaen.
- Piru vieköön! -- puuttui kapteeni tyhmän töykeästi puheeseen. --
Semmoisilla maitoparta-kreiveillä ei ole kahden äyrin edestä tarmoa jänteissään.
Isoäiti alensi äänensä ja puhui äänellä semmoisella, että urhokas kapteeni yht'äkkiä vaikeni: -- Olen sanonut sen monet kerrat ja sanon vieläkin, että on säädytöntä noin kiroilla lasten kuullen. Jos serkku Svanholm olisi antanut minun puhua loppuun, niin olisi minulla ollut vielä muutakin sanottavaa. Serkun pitäisi muistaa, että kreivi Bertelsköld-vainaja otti eläessään osaa useampaan taisteluun kuin mistä serkku on koskaan kuullut kerrottavankaan, ja jos hän olikin kohtelias ja sävyisä ja sivistynyt herra eikä mikään törkimys ja tappelija, niin hän sittenkin oli serkkua urhoollisempi mies eikä lainkaan maidosta tai piimästä tehty. Mutta hänen loppuaan en voi oikein hyväksyä.
Minusta tuntuu epäkristilliseltä ja kamalalta, että niin hyväsydäminen ja ymmärtäväinen mies joutuu kuollessaan niin kokonaan taikauskon ja maallisten ajatusten orjaksi, että ei muista ajatella köyhää sieluaan.
Minkä hyväksi hän eli? Aatelisvallanko? Me olemme kaikki tavallisia ihmisiä; emme tuollaista ymmärrä.
- Vertaisemme kyllä astuvat esille, kun tulee Larssonien aika, --
muistutti Svenonius. -- Aatelisvallan, kansanvallan ja kuningasvallan välinen riita kestää kautta saecula saeculorum. Kerronpa joskus serkulleni vanhoista Rooman patriiseista ja plebeijeistä.
- Kiitoksia, serkkuni, en ole ollenkaan utelias; paavilaisten tieltä
kernaimmin väistyn. Jotakin paavilaista pahusta lienee kuninkaan sormuksessakin. Taivahan pyhät, moista turmiontuojaa! Saadaanpa nähdä, että se sormus vielä turmelee koko Bertelsköldin suvun. Miksi ei se kelpo Kreeta nakannut sormusta mereen niinkuin aikoi! Se olisi ollut järkevästi ja oikein tehty, mutta sen sijaan hän antoi houkutella itsensä ja antoi noitakalun kreiville. Uskokaa minua, kyllä Torsten Bertelsköld kerran vielä häntä siitä soimaa.
- Mutta, -- puuttui Anna Sofia vilkkaasti puheeseen, -- entäs se, kun
kaikessa onnistuu. Ajatelkaapa sitä, isoäiti! Yhä kasvaa sen suvun mahtavuus, ja jos sormus kulkee isältä pojalle, niin tullaan kuudennessa polvessa kuninkaaksi! Nyt se on jo kolmannessa tai neljännessä polvessa Torsten Bertelsköldillä. Paha vain, ettei voi selailla kummia niinkuin kirjaa, jonka lopusta tahdotaan saada selkoa edeltäpäin.
- Lapsikultani, -- sanoi isoäiti vakavasti, -- minusta näyttää
niinkuin kuninkaan sormus oikein syvälle teroittaisi mieleemme nämä sanat: mitä auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman voittaisi ja kumminkin saisi sielullensa vahingon? Mitä iloa oli vanhemmalla Bertelsköldillä, mitä hyötyä oli Janssenilla kaikesta onnestaan? Kaksi parempaan aiottua ihmistä sormus on jo turmellut; kolmannen se on luovuttanut Jumalasta hänen elämänsä lopulla. Saat olla varma siitä, että se turmelee useampiakin. En pidä oikein nuoresta Torstenista, ja hänen veljeään Kustaa Aadolfia tunnen vielä kovin vähän. Kun en ota lukuun Kreetaa, niin ovat kaikki, joita edellisissä kertomuksissa olen jotenkin suosinut, jo manalle menneet.
Kai on meidän nyt tutustuminen uusiin ihmisiin, kun aikakin on uusi.
Näin puhuttuaan isoäiti tarkasteli utelevin silmin vanhaa välskäriä, joka ääneti ja ajatuksissaan katseli liekkien leikkiä suuressa vanhanaikaisessa avonaisessa takassa. Valkean valon kohdatessa hänen kookasta varttansa ja päivettyneitä, vielä tarmokkaita kasvonjuonteitaan, näytti kaikista niinkuin jokin tavattoman tuikea mielenilmaus olisi synkistänyt hänen ryppyistä otsaansa. Usein ennen oli tämä yksinkertainen, vaatimaton mies ikäänkuin kasvanut kertoessaan, niin ettei ollut enää sama mieskään. Nyt synkistyivät hänen kasvonsa siinä määrin, että lapset miltei peläten häntä katselivat. Ja hän sanoi ikäänkuin itsekseen: -- Uusi aika!
Heti sen jälkeen hän kääntyi jälleen tointuneena ja kirkkain silmin Anna Sofian puoleen: -- Pane enemmän puita pesään, tyttöseni, kernaammin katselen liekkejä kuin tuhkaa. Ja istu niin, että paremmin näen sinut, lapseni. Siitä on etua kertomukselleni, että kaiken ajan saan katsella sinun hyviä ja iloisia kasvojasi.
- LEIJONA LEPÄÄ.
Suuri, voimakas ja jalosydäminen seitsemästoista vuosisata oli äsken laskenut viimeisen kiven suureen maailmanhistorialliseen rakennukseensa. Esirippu oli laskenut peittämään sen ankaroita, vallasta ja valosta käytyjä taisteluita; sen pitkät vuosijaksot ja urotyöt avautuivat kuin taulu ajattelijan silmäin eteen, ja kysymys heräsi siitä, mitä nyt seurasi.
Sillä eivät yksistään numerot nyt muodostaneet uutta aikakautta maailmalle; nyt oli tähtiä sammunut ja valtoja hävinnyt, ja uusia valtakuntia ja uusia ajatuksia pyrki syntymään, ja missä oli se mies, joka kykeni niitä hallitsemaan? Hän, joka enemmän kuin miespolven ajan oli ollut sekä älyn että vallan lainsäätäjä; hän, joka ihailijainsa ylistämänä antoi koko aikakaudelleen nimensä, Ranskan kuningas Ludvig XIV eli vielä ja luuli itseänsä kutsutuksi kirjoittamaan lakia uudelle vuosisadalle niinkuin oli kirjoittanut vanhalle.
Mutta samalla, kun runoilijat vielä ylistivät häntä ja kuninkaat pelkäsivät hänen valtiotaitoaan miltei enemmän kuin hänen aseitaan ja kultaansa, alkoi vanhuus painaa hänen päätään, katumusteot hänen mieltään; samalla kun hän ojensi kättään uusia valtikoita anastaakseen, alkoi hänen oman valtikkansa kultaus kulua; ja epäily, joka tätä ennen oli vaiennut, ja pilkka, joka oli kyllästynyt suunsa salpaan, alkoivat pidellä pahoin aikakautensa ylistyspuheita ja etsiä niistä sitä sallimusta, joka ennemmin tahi myöhemmin kohtaa maailman kunniaa.
Mitä alemma aurinko laskeutui Ludvig XIV:n aikakauden taivaanrantaa kohti, sitä selvemmin käsittivät sekä ajattelijat että itse kansatkin, että aika tarvitsi uusia miehiä samoin kuin se tarvitsi uusia aatteitakin. Aatteet tulivat itsestään; ne olivat kauan kasvaneet hiljaisuudessa ja odottivat vain aurinkoa ja ilmaa, päästäkseen lehteä tekemään. Mutta turhaan vielä odotettiin aatteiden toteuttajia.
Ajateltiin Eugenia ja Marlboroughia; katseltiin tuota suurta Bourbonien ja Habsburgien välistä taistelua. Englannin nähtiin äkisti ylenevän ja pääsevän yhä enemmän kilpailijansa Hollannin edelle; poispäin loivat odottajat silmänsä voipuneesta ja poljetusta Espanjasta; pois hajanaisesta ja veltostuneesta Saksasta; pois itsekkäästä ja itseään hävittävästä Puolasta, ja katselivat mielihyvällä Turkin vallan alkavaa heikkoutta -- tuon Euroopan pelätin, jota ei kukaan enää säikkynyt.
Kaikkialla oli kansoja ja valtoja, mutta harvassa miehiä. Harvat silmäilivät pohjoiseen päin. Raakalaisen kannalla oleva Venäjä lepäsi näköjään kuolleena ja kiisteli siitä, oliko ristinmerkki tehtävä kahdella vaiko kolmella sormella. Ruotsi, Itämeren vallitsija, oli ollut välittäjänä Ryssvikin rauhanteossa; mutta sen miekka oli levännyt, kultaa tulvasi Kaarle XI:n reduksionikamareihin, ja parraton nuorukainen, mieletön ja päätön niinkuin sanottiin, oli astunut valtaistuimelle pyytämään -- karhuja.
Ei tiedetty silloin, että Pietari I työskenteli kirvesmiehenä Saardamin telakoissa. Ei tiedetty silloin, että Kaarle XII lukiessaan Curtiusta jo lapsena oli sanonut, kun häneltä kysyttiin, mitä hän ajatteli Aleksanteri suuresta: -- Tahtoisin tulla hänen kaltaisekseen. -- Ja kun muistutettiin: -- Aleksanteri suuri eli vain 32 vuoden ikään -- niin kaksitoistavuotias prinssi Kaarle vastasi: -- Eikö siinä ole kylliksi, kun on valtakuntia valloittanut?
Oli uudenvuoden aika v. 1700. Oli kylmä, mutta kirkas talvi-ilta.
Tähdet tuikkivat Meelarin jäisen pinnan yllä, tuon tuostakin kuului jäältä hevosten askelia ja kulkusten helinää kylmänä iltana. Muutamia tunteja sitä ennen oli liike ollut vilkkaampi. Osa hoviväkeä oli istuutunut koreisiin, töyhtöillä kaunistettuihin rekiin ja ajanut huviretkelle, ja moni punainen neidon poski oli siinä käynyt vieläkin punaisemmaksi, ja moni ylhäinen herra oli omin käsin ohjannut korskuvaa orittaan jääkentän yli. Mutta illaksi oli leskikuningatar Hedvig Eleonoora, kuninkaan isoäiti, kutsunut hoviväen illanviettoon Drottningholmaan.
Kuningatar parka oli ikävissään. Hän olisi niin mielellään ottanut osaa valtakunnan hallitukseen, nyt niinkuin Kaarle XI:nkin nuoruuden aikana, mutta hän oli vanhentunut, ja pojanpojan pikaiset, erään komppanian katselmuksessa kreivi Piperille lausumat sanat, että hän "tahtoi itse komentaa niin urheita miehiä", olivat toteutuneet melkein samalla hetkellä, kun hän ne lausuikin. Hedvig Eleonoora teki päätöksensä.
Hän rakenteli yhä vain huvilinnoja, keräsi ympärilleen nuoria ja iloisia ihmisiä, varsinkin taiteilijoita, ja eleli näin vallan hupaisesti vanhat päivänsä runsailla tuloillaan.
Vahakynttilät loistivat kirkkaasti järvelle Drottningholman korkeista ikkunoista, kun kaksi lyhyihin sotaviittoihin pukeutunutta ratsastajaa ajoi täyttä karkua jään yli linnaa kohti, samalla kun kolme tai neljä jäljempänä tulevaa rekeä näytti turhaan koettavan heitä saavuttaa.
Linnan pihalle tultua astui toinen ratsastaja alas hevosen selästä ja läheni toista, joka istui ratsailla, jonka jälkeen tämä kuiskasi hänelle jotakin. Ensimmäinen ratsastaja köytti sitten hevosensa portin pieleen ja riensi linnan portaita ylös, jotavastoin toinen jäi kylmään talvi-ilmaan hevosensa selkään istumaan ja näytti tahtovan huolellisesti peittää kasvojaan niiden tulisoihtujen ja tervatynnyrien valolta, jotka pihalla paloivat.
Hetken mentyä tuli ensimmäinen ratsastaja ulos ja sanoi matalalla äänellä: -- Hård on sairas eikä voikaan tulla, vaikka hänen mielensä kovasti tekeekin. Silmät paloivat hänen päässään kertoessani hänelle teidän majesteettinne seikkailuista, ja hän vastasi vain: Ei olisi naaras verkkoa murtanut, jos minä olisin ollut mukana.
- Jos hän olisi ollut mukana? -- toisti toinen nyrpeästi. -- Sanoiko
hän niin, se vanha jöröpää? No niin, siinä on hänelle kunniaa kyllin, että tulen Drottningholmaan häntä varta vasten noutamaan. Me ratsastamme takaisin kaupunkiin, reet seuraavat meitä, ja me koetamme onneamme huomenna.
- Tuskin maksaa vaivaa, että koetammekaan saartaa naaraskarhua Hårdin
poissa ollessa, -- sanoi toveri. -- Teidän majesteettinne on tänäpäivänä kaatanut karhun, jonka vertaista ei moni ole nähnyt. Lyönpä vetoa, että kuningas vainajan metsästyskirjassa ei löydy semmoista tekoa mainittuna.
- Huomenna koetamme, -- oli lyhyt vastaus. Kuningas, sillä hänhän
se oli, käänsi hevosensa ratsastaakseen pois, kun samassa leskikuningattaren tallimestari Höghusen, tulisoihtuja kantavain palvelijain seuraamana, kuningattarensa puolesta pyysi hänen majesteettiaan kunnioittamaan linnassa olevaa huviseuraa korkealla läsnäolollaan.
Hämmästyneenä siitä, että hänet tunnettiin niinkuin naapurin hedelmäpuusta tavattu poika, pyöräytti kuningas hevosensa perin, karkuutti sen portaita kohti ja ajoi tahallaan erään siron kamaripalvelijan päälle, joka silkkisukissa ja matalissa kengissä käydä sipsutti pihan yli, kantaen vadissa hillottuja hedelmiä ja muita hovinaisille aiottuja makeisia. Leikinteko oli liian kovakouraista; mies parka kompastui niin, että sai nenänsä veriin, ja koko hänen vatinsa makea sisältö luiskahti lumeen.
Nauraen nakkasi kuningas hänelle kultarahan ja meni ylös isoäitinsä luokse paremmalla tuulella kuin ehkä muuten olisi ollut ilman tätä tapausta.
Drottningholman linnan sisemmät portaat ovat niinkuin tiedetään, Nikodemus Tessinin mestarillista tekoa -- niin keveät ja somat laatuaan, että näyttävät nimenomaan olevan rakennetut lemmetärten jalkoja ja prinsessain varpaiden teriä varten. Kuningas saapasteli näitä portaita ylös helisevin kannuksin ja niin raskain askelin, että olisi luullut hänen ratsastavan ylös.
Ylä-eteisessä otti hänet leskikuningatar vastaan, Ceresiksi puettuna; ainakin hänellä oli kunnioitustaherättävä runsaudensarvi ja kimppu hopeoituja tähkiä kädessä; ja kun oli lausuttu muutamia kohteliaisuuksia, jotka kuninkaan puolelta olivat hyvin kankeat, vietiin kuningas yhteen noita suuria saleja; joiden seinillä vielä tänäkin päivänä nähdään Ehrenstrahlin maalaamia Kaarle Kustaan ja Kaarle XI:n taisteluita esittäviä tauluja.
Kaarle XII oli perinyt hyvän annoksen isänsä naisten seurassa osoittamaa ujoutta ja välitti, jos mahdollista, vielä vähemmän heidän suloudestaan. Seitsentoistavuotias hän oli, oli ollut jo lähes kolme vuotta kuninkaana, ja monet viettelykset olisivat pyydystäneet hänet pauloihinsa ja lukemattomat viattomankin lemmen verkot tahtoneet kietoa, ellei hänen jäykkä kylmyytensä jo ennakolta olisi kaikki pyyteet tehnyt turhiksi.
Hänen astuessaan saliin, jossa vilisi kirjava seura mitä heleimmissä puvuissa, syntyi siellä yht'äkkiä hiljaisuus, ikäänkuin talven lumi olisi peittänyt tuon nuoruuden ja ilon kevään, joka vast'ikään oli laskenut leikkiä vahakynttiläin valossa. Näöltään vähän hämillään astui kuningas lyhyitä kumarruksia tehden näiden loistavien rivien välitse, kunnes salin perällä tapasi muutamia henkivartijaväkeen kuuluvia upseereja, joiden kanssa hän ryhtyi puhelemaan, nähtävästi iloissaan siitä, että pääsi pois häntä vaivaavien uteliaiden silmien piiristä.
Tuskin hän oli kadonnut väkijoukkoon, kun nuoruus ja kevytmielisyys taas astuivat keskilattialle. Nuoret naiset ja keikailevat nuorukaiset eivät malttaneet olla hymyilemättä veitikkamaisesti ja tekemättä pisteliäitä muistutuksia. Milloin he katsoivat vahalla kiilloitettua lattiaa, milloin taas toisiinsa, koettaen salata nauruaan, joka siitä vain kävi hillittömämmäksi. Syy oli selvä. Ajattelematta asiaa oli kuningas, kolme penikulmaa ankarasti ratsastettuaan, tullut semmoisenaan tanssisaliin metsästysretkeltään.
Se näkyi selvästi hänen puvustaan; luultavasti se oli vielä tahrattu karhun verellä, joka vast'ikään oli virrannut hänen lyhyen keihäänsä tiessä. Mutta semmoisiin oli totuttu, ja metsästäjän rohkeus, samoin kuin sotilaankin, vaikuttaa aina vilkkaisiin mieliin. Mutta oli siinä vielä muutakin, joka yllytti hoviväkeä nauramaan -- vähäinen asia tosin, mutta kuitenkin semmoinen, josta kuningaskin joutuu naurun alaiseksi -- hän tuli sisään korkeissa metsästyssaappaissaan, jalat lumisina.
Seuraus siitä oli, että joka askelella, minkä kuninkaallinen nuorukainen astui kirkkaaksi kiilloitetulla lattialla, joka näytti varta vasten olevan aiottu ainoastaan silkkikengillä astuttavaksi, jäi siihen musta märkä tahra noista suurista saappaista. Noita kuninkaallisia jälkiä nyt nuoriso piloillaan osoitteli, kun eräs neiti oli ollut niin rohkea, että kehoitti ystäviään katsomaan "Kaarle kuninkaan talvitietä".[1]
He eivät silloin tienneet, nämä iloiset ja meluavat perhoset, että Kaarle kuningas oli jättävä paljonkin jälkiä maailman läpi marssiessaan, mutta ei valkoisia lumisia jälkiä, vaan punaisia ja verisiä, jotka kulkivat Tukholman saleista halki Euroopan aina Mustanmeren rannikoille asti.
Niiden joukossa, jotka muita pisteliäämmin puhuivat noista kuninkaallisten jalkain tekemistä viattomista jäljistä, oli eräs pitkäkasvuinen, hoikka nuorukainen, kalpean ja kivulloisen näköinen, vaaleatukkainen ja kasvoiltaan hieno ja älykäs, mutta vähän pilkallinen. Hänen huulillaan pyöri jo uusi pilapuhe "karhun käpälistä", kun hän samassa tunsi kovan käden laskeutuvan olalleen ja kuuli jonkun kuiskaavan korvaansa vihasta värisevällä äänellä: -- Varo, Torsten, ivaamasta karhua; voi tapahtua, että hänen käpälistään löytyvät leijonan kynnet.
Puhuteltu kääntyi päin ja näki edessään kauniin, mustatukkaisen nuorukaisen, tuskin kuusitoistavuotiaan, mutta niin leveärintaisen ja hartevan, että hän, vaikka olikin niin nuori, näytti olevan vaarallinen vastustaja. Tämä nuorukainen oli sama ratsastaja, joka oli seurannut kuningasta Drottningholmaan, ja hän oli puettu samanlaiseen ratsastuspukuun kuin se, mikä oli saattanut hänen herransa hoviväen pilkattavaksi.
Kalpea Merkuriukseksi pukeutunut nuorukainen koetti silmäillä toista isällisen huolestuneesti, mutta ei kuitenkaan voinut ivaansa peittää.
- Mais qu'avez-vous donc, Gustave? -- hän sanoi -- minkälainen puku!
Katso ympärillesi, mon ami, et ole nyt metsässä. Olet ilmeisesti erehtynyt; tämä seura tässä ei ole mäntyjä ja kuusia, niinkuin ehkä luulet, äläkä suinkaan luule, mon coeur, näitä naisia katajapensaiksi. Oletko varma siitä, että olet kutsuttu, pauvre Gustave? Pyydän sinua, lainaa minulta siivet ja hupene pois, tai vaihda ainakin pukua; saatathan ruveta esim. Kerberokseksi.
Mustatukkainen nuorukainen, jonka käsivarsi varmaankin oli vahvempi kuin hänen kielensä, olisi arvattavasti antanut kiivaan vastauksen, jollei samassa hyvin nuori, tuskin viisitoistavuotias tyttö, joka oli metsänneidoksi pukeutunut, olisi tarttunut hänen käsivarteensa ja kuiskannut: -- Älä huoli hänestä, Kustaa, hän on tottunut hiomaan kieltään teräviä hovineitejä vastaan. Tule, minäkin olen metsänväkeä; minä tuon sinulle vihreällä sulkatöyhdöllä koristetun myssyn, ja sitten annamme kamaripalvelijan harjata takkisi.
Oletpa toki kauniimpi kaikkia muita, -- lisäsi hän veitikkamaisesti, ja hänen lempeät, siniset silmänsä hymyilivät niin hellästi ja kirkkaasti, että Kustaa tunsi leppyneensä ja mielellään antoi viedä itsensä erääseen syrjähuoneeseen.
Torsten naurahti ja pyörähti kantapäillään, hakeakseen uusia esineitä sukkeluuksilleen.
- Voiko teidän armonne sanoa minulle, ketä nuo kolme nuorta tuolla
ovat, -- sanoi muuan äsken tullut muukalainen diplomaatti eräälle kuningattaren hovinaiselle. -- Yksi heistä näyttää päältä, toinen kädeltä ja kolmas sydämeltä, kaikki samaa runkoa.
- Oikein arvattu, kreiviseni, -- vastasi hovinainen. -- He ovat kaksi
veljeä ja yksi sisar, kaikki Bertelsköldin perhettä -- kenties tunsittekin kreivi vainajan; hän oli hieno, rakastettava herra, mutta hävisi reduktsionin takia. Tuo kalpea nuorukainen, kreivi Torsten, aikoo diplomaattiselle uralle ja on äskettäin saanut paikan Ruotsin lähetystössä Parisissa. Nuorempi veli, kreivi Kustaa Aadolf, on henkivartijarakuunain kornetti ja yksi nuoren kuninkaamme alituisia seurakumppaneita.
Tuo suloinen vaaleaverinen tyttö on Ebba Cecilia Bertelsköld, josta eivät edes hovin pahat kieletkään voi mitään pahaa sanoa, vaikka hän äskettäin tätinsä, kreivitär Sparren välityksellä on päässyt virkaatekeväksi kamarineidiksi prinsessa Ulriika Eleonooran luo. Mutta mitä kummia! Hänen majesteettinsa on nähnyt hyväksi pukeutua sodanjumala Marsiksi. Jos alamaisimmasti rohkenen tehdä pienen muistutuksen, niin sodanjumalaltamme puuttuu vähäinen tuntomerkki, joka ennen muinoin aina kuului hänen ulkomuotoonsa -- et cela, c'est la barbe.
Todellakin kreivi, parraton ukkosen jumala on minusta yhtä vähän luonnollinen kuin viiksikäs sulotar.
Kreivi myhähti, ja hänen huulillaan pyöri yksi noita vastaväitteitä, jotka ovat varta vasten aiotut kumottavaksi. Mutta ennenkuin kuuntelemme tämän keskustelun jatkoa, käykäämme saamaan selkoa siitä, miten tämä juro kuninkaallinen nuorukainen, joka vastikään oli karhunajosta palannut, oli saatu hovin naamiohuveihin ottamaan osaa.
Leskikuningatar Hedvig Eleonooralla oli yhtä paljon huolta pojanpojastaan Kaarle XII:sta kuin ennen muinoin pojastaan Kaarle XI:sta.
Tälle rajupäiselle, takkuiselle ja kömpelölle pojalle, joka ei edes osannut ranskaakaan, olisi pitänyt opettaa ihmisyyttä ja kuninkaallisia tapoja; äidillisessä huolessaan ei kuningatar luullut olevan siinä kyllin, että poika osasi harjoitella sotamiehiä ja puhua latinaa; valtakunnan hallitsijan piti myöskin osata mielistellä kauniita naisia ja tanssittaa heitä taitavasti. Äiti parka, hänen kasvatuksensa ei ollut siinä kohden Kaarle XI:n suhteen ensinkään onnistunut, sen hän oli mieliharmikseen saanut kokea viitenäkolmatta pitkänä vuotena, jolloin hovissa ei tiedetty muusta kuin jumalisuuden harjoituksista, sotaharjoituksista, kilpa-ajoista, metsästyksestä ja jääkalastuksesta.
Kuningatar Ulriika Eleonoora vanhempi ei ollut oppinut edes viittä lehteä ja valttia pelaamaan; mutta nyt oli aika tullut, jolloin iloisempi elämä taas oli saatava Ruotsissa vallalle.
Kaarle XII oli kasvatettava keikariksi; lujille se otti, ja sinä päivänä, jolloin tämä itse asetti kruunun päähänsä kruunausjuhlassa, alkoi vanha isoäiti aavistaa, että poika, päästyään itse hallitsemaan, ei enää olisikaan muiden hallittavissa.
Kuinka paljon vaivaa ja vastusta hän olikaan jo ennen saanut nähdä pikku Kaarlesta, kun tämä hovimaalari Behmille sanoi vasten silmiä, että tämä oli marakatin näköinen!
Leskikuningatar piti maalarin puolta, prinssin täytyi pyytää anteeksi
- mutta eipä, hän ei peruuttanutkaan sanojaan; Behm oli kuin olikin
marakatin näköinen. Ei ollut helppo taivuttaa niin jäykkää luonnetta kohteliaisuuteen. Mutta vanha isoäiti pysyi lujana ja tarkoitti varmaankin hyvää, oman katsantokantansa mukaan. Hän muisteli kaihoten vanhan holhooja-ajan komeutta; tuskin oli Kaarle XI silmänsä sulkenut, ja tuskin oli toinnuttu suuren linnanpalon jälkeen, ennenkuin vainajan hautajaisia vietettiin hyviksi alkajaisiksi semmoisella loistolla, jota ei Ruotsissa ollut moneen aikaan nähty. Sitten tuli kruunausjuhla, sitten eräät kuninkaalliset häät y.m., ja niin tulivat hovitanssiaiset vähitellen tavaksi.
Nuori kuningas oli myöntyväinen sillä ehdolla, että sai pitää huolta hänkin omista huvituksistaan oman päänsä mukaan.
Mutta ei oma taipumus eikä myöskään myöntyväisyys isoäidin tahtoon saattanut Kaarle XII:ta näiden loistavain huvitusten tielle. Siihen sai hänet rakkaus rakastettavaan vanhempaan sisareensa Hedvig Sofiaan, joka juuri silloin ikänsä kukoistuksessa ollen meni naimisiin Schleswig-Holsteinin nuoren ja iloisen herttuan Fredrikin kanssa.
Tämän sisaren vuoksi virtasi reduktsionin hopea Kaarle XI:n rahastohuoneesta naamiohuveihin ja hovipitoihin; hänen vuoksensa unohti Kaarle XII useasti omat metsästysseikkailunsa, käydäkseen sisaren lempeämpiin huvituksiin osalliseksi; hän se oli, tämä hyvä ja iloinen kuninkaanlapsi -- kylliksi lapsi vielä vaihtaakseen hänelle tarjotun Englannin kruunun vähäiseen riidanalaiseen herttuakuntaan, ja kylliksi viaton vielä huomatakseen niitä orjantappuroita, jotka niin aikaisin pistivät esiin hänen vähäisen ylhäisyytensä kruunusta -- hän se oli, joka sai Euroopan erehtymään nuoren leijonan luonteesta ja siten välillisesti kutoi kokoon suuren pohjoismaisen sodan sekavat langat.
Hedvig Sofia oli nyt Kielissä ja kirjoitti sieltä kahdeksantoistavuotiaan ruhtinattaren kirjeitä seitsentoistavuotiaalle ruhtinaalle. Sanansaattaja oli juuri tuonut yhden näitä kirjeitä, jotka olivat täynnä lapsellista viattomuutta, ja leskikuningatar oli ottanut sen vastaan kuninkaan poissa ollessa. Vanha rouva oli ymmärtänyt salata närkästystään siitä, että kuningas tahratussa metsästyspuvussa oli tullut hänen loistaviin tansseihinsa ja päätti vielä kerran "kasvattaa" pojanpoikaansa. Hän haki hänet käsiinsä sotaherrain joukosta, ja pyysi saada puhutella häntä ikäänkuin hänellä olisi ollut hyvinkin tärkeitä asioita ilmoitettavana.
Nämä tärkeät asiat olivat Hedvig Sofian kirje ja sitä seurannut siro harlekiinin naamio, joka oli pistetty kauniisti kudottuun holsteinilaiseen koriin.
Kuningas luki kirjeen, ja mitä pitemmälle hän luki, sitä enemmän kirkastui hänen korkea otsansa, kunnes hän naamion nähtyään remahti niin makeaan ja iloiseen nauruun, että selvään näkyi, kuinka lämpimästi hän rakasti sisartaan -- tuota sisartaan, joka äidin ohella oli ainoa nainen, jota Kaarle XII:n saattaa sanoa rakastaneen.
Hymyillen ojensi hän kirjeen leskikuningattarelle, joka vähän vaivalloisesti tavaili kokoon seuraavat herttaisella huolimattomuudella kirjoitetut rivit:[2]
"Au roy de Suede.
Suurivaltaisin Kuningas.
Toivon tämän kirjeen kohtaavan Teidän Majesteettinne terveenä,
ja koska edellisessä kirjeessäni lupasin kertoa Teidän
Majesteetillenne niistä huvituksista, joita P. Kristian
silloin aikoi panna toimeen, niin ilmoitan nyt tämän kautta
että perjantaina oli täällä tanssiaiset ja pidot samalla,
ja kun oli päästy ruualta, pukeutuivat P. Maria Elisabet ja
P. Kristian ja me muut naiset ja herrat narrinkurisiin
vaatteisiin ja tanssimme erään aivan sievän hypyn, ja kun
oli tanssittu tarpeeksi, paneuduimme herttua ja minä ja
minun seuranaiseni täydelliseen narrinpukuun ja niin tulimme
tanssien sisään.
Herttua oli narri, minä hänen rouvansa ja
toiset olivat muita ilvehtijöitä. Se näytti varsin huvittavalta,
ja me tanssimme aina aamuun asti. Tänne Kieliin on kokoontunut
paljon kansaa ympäristöstä. Kolme kertaa viikossa on meillä
iltaseura ja kaksi kertaa viikossa tanssit, ja muina viikon
päivinä käymme katsomassa näytelmiä. Nyt on herttuan ja minun
vuoro saada jotakin hauskaa toimeen, ja niin saattaa ehkä
kohta tapahtuakin. Minä toivon, että voisimme olla niin
onnelliset, että Teidän Majesteettinne olisi täällä, sitten
ilomme olisi täydellinen.
Herttua jättäytyy alamaisuudessa
Teidän Majesteettinne suosioon ja hänen ylhäisyytensä herttuatar
tekee samoin; muuten pyydän aina hiljaisuudessa saada pysyä
Teidän Majesteettinne armoissa ja olen suurimmalla kunnioituksella
Teidän Majesteettinne
nöyrin ja uskollisin sisar
ja palvelija
Hedevig Sofie.
Kielissä 16 p:nä tammikuuta.
Minä tarjoudun alamaisuudessa kuningattaren suosioon ja pyydän
Teidän Majesteettianne sanomaan terveisiä sisarelleni minun
puolestani. Jos Teidän Majesteettinne haluaisi nähdä naamiopukuni,
lähetän sen tässä mukana, ja toivon, ettei Teidän Majesteettinne
pahastu, että rohkenen..."
Tämä iloinen kirje sai aikaan, että Kaarle XII vastustelematta suostui pukeutumaan siihen asuun, joka leskikuningattarella oli hänen varaltaan, nimittäin sodanjumala Marsin.
Mutta sodanjumala ei ollut tällä kertaa pelottava. Valon loiste hänen otsallaan vaikutti elähdyttävästi kaikkiin noihin perhosiin, jotka lentää lekuttelivat kuninkaan saleissa. Tanssi kävi huimemmaksi; esitettiin baletti, jossa kaunis Stiina Fleming esitti Kalypson osaa ja sittemmin niin kuuluisa suomalainen Arvid Horn näytteli Ulyssestä.
Tanssi vuorotteli paimenlaulujen kanssa, jotka kreivi Kaarle Gyllenborg oli sepittänyt ja joissa Kalypson kuultiin lausuilevan:
"Aurinkoinen armahainen,
meren helmaan vaipuvainen,
anna tulla synkän yön,
pian laata kaiken työn.
Meri, metsä, kuunnelkaa,
kuin tuo koito valittaa:
Missä, kulta, viipynet,
luokseni kun tule et!"
Kuningas ei tanssinut. Hänen opettajainsa joukossa mainitaan kyllä eräs tanssin opettajakin, mutta prinssin edistys tässä jalossa taidossa oli ja pysyi, niinkuin erään tunnetun kadetinkin, "näennäisenä".
Kaksitoistavuotias prinsessa Ulriika Eleonoora oli myöskin muassa paimentyttönä. Ruusunpunaisesta nauhasta talutti hän, ei karitsaa, niinkuin puvusta päättäen olisi luullut, vaan kuninkaan lempikoiraa Pomppea, joka sitä varten oli koristettu kirjaillulla kaulanauhalla. Se oli sama, sittemmin niin kuuluisa Pomppe, jonka Holmströmin kirjoittama latinalainen hautakirjoitus tuli hyvin tunnetuksi ulkomaillakin; suomennettuna se on näin kuuluva:
"Pomppe, koira kuninkaan,
nukkui luona ruhtinaan.
Väsyneenä ikään suureen
kuoli vihdoin jalkain juureen.
Moni kaunis neitonen
Pompen lailla elää soisi;
monen urhon halu oisi
kuolla lailla koiran sen."
Baletin aikana nähtiin leskikuningattaren toisinaan syrjäsilmällä utelevan, eivätkö kauneus ja hempeys toki viimeinkin tekisi jotakin vaikutusta seitsentoistavuotiaaseen marmorisydämeen. Hän olisi mielellään toivonut edes jotakin merkkiä siitä näkevänsä ja rohkeni virkkaa muutamia sanoja Kalypson lumousvoimasta, mutta kuningas vastasi kiireesti: Kalypso oli noita, enkä minä aio antaa noitua itseäni.
- Mutta se päivä on kumminkin tuleva, jolloin kaunis prinsessa lumoaa
teidän majesteettinne, ja Ruotsinmaa saa kuningattaren.
- Kenties, -- sanoi kuningas naurahtaen, -- kun tulen kolmenkymmenen
ikäiseksi![3]
Sillä välin jatkoi vieras diplomaatti kuulusteluaan siitä, mitä kuninkaasta ajateltiin. -- Sanotaanhan kuitenkin, että kuningas on rohkea ja pelkäämätön ja että häneltä voi odottaa suuriakin hankkeita,
- sanoi hän.
- Jumala meitä varjelkoon semmoisesta rohkeudesta, kreiviseni, --
vastasi armo nojatuolista. -- Jos sanotte rohkeudeksi sitä, että taitetaan niskat hevosilta, karhuilta ja ihmisiltä -- eh bien, silloin myönnän kuninkaallisen majesteetin voivan siinä kohden kilpailla vaikka Teiri-kuninkaan kanssa. Ajatelkaahan, kesällä oli täällä meritaistelu. Hänen majesteettinsa ja kapteeni Horn taistelivat pienissä venheissä Meelarin järvellä. Olihan heillä kyllä tykkien sijasta vain kaupungin paloruiskut, ja kiväärien asemesta oli heillä käsiruiskuja. Näillä ruiskuttivat he vettä toistensa päälle siksi, kunnes Hornin vene alkoi upota ja hänen itsensä täytyi hypätä järveen.
- Onko se hyppäys vaarallinen? -- huusi kuningas. -- Ei, kun ei vain
pelkää, -- vastasi Horn, joka on hyvä uimari. -- Loiskis, ja silloin hyppäsi hänen majesteettinsakin järveen, ja minä vakuutan pyhästi, että pfalzilainen suku sillä hetkellä olisi miehiseltä puolelta lakannut hallitsemasta, jollei Horn olisi saanut kuningasta tukasta kiinni ja vetänyt häntä maalle.
- Kuninkaatkin voivat olla poikamaisia, -- sanoi kreivi. -- Mutta
osoittaahan se sentään ritarillista mieltä tuo tuommoinen.
- Ritarillistako? Grand Dieu! Jos olisitte viime keväänä nähnyt
nuoren majesteetin Ystadin luona Skoonessa! Siellä oli ripustettu eläviä hanhia hirsipuihin, ja talonpoikaisvaimoja ja tyttöjä koottiin suuret joukot ratsastamaan täyttä laukkaa ja vetämään kaulat poikki hanhilta; ja jokaisesta hanhenpäästä saivat he tukaatin. Mitä siitä sanotte, kreiviseni?
- Kuninkaallisen majesteetin sanotaan kumminkin hyvin ahkerasti
harjoitelleen tieteitä, -- sanoi kreivi, kohauttaen olkapäitään.
- Kohtalaisesti! Hänen sanotaan lukeneen vähän matematiikkaa, mutta
kuninkaaksi tultuaan hän on unohtanut, minkänäköinen kirja onkaan.
- Kuninkaallisen majesteetin sanotaan olevan tavoissaan ankaran ja
tarkan.
- Niinkuin aatelismies maaseudulla. Jumala varjelkoon minua
virkkamasta yhtään halventavaa sanaa nuoresta herrastamme. Epäilemättä hän on oikein siveellinen nuorukainen; mutta kerrotaanpa kumminkin hänen osoittaneen eräälle Saara Törnelle, kamaripalvelijansa Dübenin vaimolle, suurta huomaavaisuutta.[4] Que voulez-vous -- hän on tottunut olemaan itsevaltias jo pienuudesta pitäen.
Samassa alkoi baletti, ja puhe keskeytyi.
Tanssin jälkeen oli illallisateria, ja luultavaa on -- niinkuin kreivi Tessin sanoo -- että silloin tuotiin esille 15 ruokalajia, 4 pientä vatia ja hillakekoja sekä 17 korillista makeisia. Illalliselta päästyä palattiin kaupunkiin, palattiin hyvinkin eriskummallisella tavalla.
Kaikki hovin herrat ja naiset, joilla vain siihen oli rohkeutta, sullottiin kaksittain pikkuisiin rekiin, jotka kiinnitettiin aisoista toisiinsa, kaikki yhteen jonoon, niin että siten saatiin 16 rekeä perättäin. Ensimmäisen reen eteen, jossa kuningas istui Hornin kanssa, valjastettiin 16 hevosta, mutta ei parittain eikä rinnatusten, vaan kaikki 16 peräkanaa yhteen jonoon, niin että ratsastaja, joka istui ensimmäisen hevosen selässä, ohjasi kulkua. Ja niin lähdettiin liikkeelle, 16 hevosta ja 16 rekeä perätysten -- alussa varovasti käännösten kohdalla, mutta jäälle tultua täyttä vauhtia, niin että lumi pyrysi ympärillä.
Ei siinä nyt auttanut kammostella eikä kalveta, kun Kaarle-kuningasta seurattiin, sillä armoa ei annettu. Jos kellahdit kumoon, niin sait auttaa itseäsi ja koettaa pyöräyttää rekeä pystyyn, muuten sait laahata lumessa, eikä kukaan huolinut seisauttaa.
Senpätähden saatiinkin ennen kaupunkiin pääsyä monta naarmua ja kuhmua, mutta kuningas ei ollut milloinkaan niin hyvällä tuulella kuin oikein hurjasti ajettaessa, jolloin sekä hän että muut kellahtivat kumoon ja hengenvaara oli aina tarjona.
Kun sitten taas oltiin kaupungissa, istuutui diplomaatti vielä samana yönä lopettamaan hallituksensa varalle aloittamaansa kertomusta Ruotsinmaan nuoresta yksinvaltiaasta; tätä kuvailtiin siinä seuraavaan suuntaan: "Ruumis vahva ja kestävä, ulkomuoto ikään nähden tavallista miehekkäämpi, henkiset lahjat vähäiset, opetus laiminlyöty, luonteeltaan huolimaton, halukas kaikenlaisiin lapsellisiin huvituksiin.
Siihen vielä arvaamaton uhkarohkea itsepäisyys, joka epäilemättä on lyhentävä hänen ikäänsä, jollei häntä vietellä huikentelevaisuuteen, mihin hän ei ole niin aivan taipumaton kuin on luultu. Teidän majesteettinne hallitus voi olla huoleton siitä, että rajaton valta on tämän hurjan pojan käsissä. Valtiollisiin asioihin se ei tule vaikuttamaan. Hän ei koskaan tule saamaan mitään suurta aikaan, ja jos hän yrittää, hän epäilemättä ajaa ojaan. Olkaamme levolliset; tästä kotkanpojasta koituu aikaa voittaen vain käki!"
Kuinka ihmisten ennustukset toteutuvat mainiosti!
- LEIJONA HERÄÄ.
Kukapa ei liene nähnyt ukkosilman kesällä lähenevän ja mustia pilviä keräytyvän taivaanrannalle? Maalaiset tanssivat niityllä, lapset leikkivät nurmikolla; ei kukaan aavista vaaraa, kaikki elävät vain siksi hetkekseen. Hurjemmaksi käy tanssi, ilma rasittaa, hiki valuu otsalta ja poskilta kenenkään sitä tuntematta; huumaus on vallannut muuten levollisimmatkin; hillitön ilo rientää tyhjentämään huvituksien kuohuvaa maljaa ennenkuin se kumoon syöstään; kärpäset purevat rohkeammin, linnut lentävät nopeammin; yltäkylläisyys valtaa luonnon ja ihmiset.
Silloin, tanssin huimuuden ja leikkijuoksujen ylimmillään ollessa, välähtää salama mustan pilven povesta; jymähtelevä jyrinä seuraa, ja sade alkaa putoilla raskaina pisaroina. Leikkivien rivit hajautuvat, käsi irtautuu kädestä, nauru lakkaa, laulu ja soitanto vaikenevat -- kaikille haaroille hajaantuneena rientää joukko etsimään suojaa alkavaa rajuilmaa vastaan.
Melkein samanlainen oli tila Ruotsin hovissa 1700-vuoden alussa. Pilvet synkistyivät näköpiirin perillä; tarkka silmä olisi voinut keksiä tsaari Pietarin jättiläishahmon tuolta idästä sekä saksilaisen Herkules-nuijan ja tanskalaisen puristetun kouran eteläisten pilvien seasta. Mutta Svedenborg oli vielä vaiti; Kaarle-kuningas, seitsentoistavuotias, luotti vielä ruhtinasten valoihin, ja harmaantuneen valtiotaidon varoittava sana kaikui kuin ilkeä korpin rääkynä hovin jyryävissä pidoissa ja pohjolan nuorison keväisillä metsästysretkiltä.
Paeten Tanskanmaan hyökkäystä olivat Holsteinin herttua ja herttuatar turvautuneet Ruotsin kuninkaaseen. He tulivat kuin auringon välähdys ennen ukkosta hovin pitoja kultaamaan; nuori herttuatar Hedvig Sofia oli unohtanut maanpakonsa ja menetetyn herttuankruununsa nauttiakseen vielä kerran kotimaansa talvisesta ilmasta ja nähdäkseen entistä iloisemman hoviväen parveilevan isänsä palaneissa saleissa.
Jos silloin tanssin vilinässä joku lappalainen tietäjä-akka olisi astunut esiin ja sanonut armaalle "narrin rouvalle": "Tanssi, tanssi, kaunis ruhtinatar, niin kauan kuin elämä vielä voi sinulle ruusuja tarjota! -- Ennenkuin kaksi kesää on kulunut, kaatuu nuori herttuasi ensimmäisenä loistavana uhrina Kaarle XII:n rinnalla; seitsemän vuotta olet leskenä poikaasi holhoava; tämä poika on naiva sen miehen tyttären, jota vastaan hänen isänsä on taistellut; poikasi poika on vallitseva siinä keisarinlinnassa, joka rakennetaan Ruotsin nykyiselle alueelle, minkä poikasi appi riistää veljeltäsi ja sisareltasi -- poikasi pojanpoika[5] ja hänen jälkeläisensä tulevat polvi polvelta kantamaan idän valtikkaa -- sinusta syntyvät ne väkevät, jotka hallitsevat avarampia maita kuin mikään kuolevainen ennen heitä on vallinnut -- sadan vuoden kuluttua on pojanpoikasi pojanpoika ottava isäsi ja veljesi maasta kolmannen osan sen tähteenä olevaa aluetta -- sadan viidenkymmenen vuoden perästä on Eurooppa oleva haarniskassa poikasi pojanpojan pojanpoikaa vastaan, ja vieras kuningassuku on vaivoin pelastava isäisi maan" -- ehkä olisi nuori herttuatar Hedvig Sofia silloin tanssimasta lakannut ja miettien luonut lempeät, siniset silmänsä hänelle avautuneeseen tulevaisuuteen.
Mutta onnettaret säälivät nuoria ja viattomia, he kätkivät tulevaisuuden onnenvaiheet ruusunpunaiseen harsoon, ja herttuatar jatkoi tanssiaan, iloaan ja hyppyään niinkuin nuoret tekevät eläessään vain hetkeä varten ja samalla iäisyydestä haaveksiessaan.
Taivaanranta synkistyi, rajuilma läheni. Tanskan kuningas Fredrik IV hyökkäsi Holsteiniin, piiritti Tönningeniä, valloitti Gottorpin. Hedvig Sofia itki linnaansa ja hymyili kyynelten lomassa.
Saksin ja Puolan kuningas Fredrik August, joka oikeassa kädessään puristi hevosenkengän kokoon, vei hiljaisuudessa sotajoukkonsa Liivinmaan rajoille, samalla kun hänen lähettiläänsä puhuivat sanoja makeita kuin hunaja ikuisesta ystävyydestä. Isänmaanrakkauden ja vihan ajamana ahdisti Patkull yllytyksillään vuorottain ruhtinaita ja kansoja Ruotsin häviöksi. Ruotsin hovissa vain huviteltiin.
Pietari I oli ruvennut jättiläis-olallaan kohottamaan Venäjää. Antaen Euroopan mannerilman puhallella avaran valtakuntansa aromaille, hän samalla etsi huokureikää, josta lämpimämpikin kuin Jäämeren meri-ilma voisi maahan virrata. Azowin tornien huipuilta katseli hän itämaita ja Mustaamerta. Mutta nämä näyttivät hänestä vielä liian kaukaisilta; hänen ikäväänsä voi jäähdyttää ainoastaan Itämeren laine. Hän kokosi hurjat laumansa ja ojensi saksilaiselle kätensä Birnaussa.
Kaarle-kuningas komensi karhunajon pidettäväksi Kungsörin tienoilla.
Maan viisaat sanoivat: kuninkaamme on sokea. Mutta Kaarle-kuningas ei tiennyt muusta kuin vannotuista valoista ja solmituista liitoista, jotka estivät kuin muuri häntä mitään muuta näkemästä.
Eräänä päivänä maaliskuun alussa v. 1700 kokoontui metsästysseura Kungsöriin, neljäntoista penikulman päähän Tukholmasta. Kuningas oli hyvällä tuulella, ja Holsteinin herttualla, joka seurasi häntä alati, oli loppumaton varasto hullunkurisia metsästysjuttuja. Milloin oli hirvi, milloin metsäsika, milloin joku vaaliruhtinas, milloin joku kaunis myllärintyttö ytimenä näissä kertomuksissa. Kuningas suvaitsi niihin hyvin mieltyä. Kevätilma humisi raikkaana kuusikoissa, nietokset sulivat puolenpäivän aikaan, ja hanki kantoi mainiosti aamuisin.
Jo ensi päivänä oli karhu saatu kierretyksi, ja Hård tuli herransa käskyjä vastaan ottamaan. Kuningas kääntyi herttuan puoleen: Mon frère sanoi Brandenburgin vaaliruhtinaan pyytävän metsäsikojaan mieluimmin elävältä?
- Niin, -- vastasi herttua. -- Hän pyysi otuksiaan ansoilla, joita
viritteli milloin pyökkimetsiin, milloin myllynsulkujen vaiheille.
- Ansoja en suvaitse, -- jatkoi kuningas. -- Mutta jos vaaliruhtinas
on pyytänyt metsäsikoja, niin minä pyydän karhuja. Hård, käy virittämään verkkoja. Mutta ei yksikään metsästäjä saa ottaa kivääriä mukaansa.
- Karhukeihäät ovat kunnossa, -- vastasi Hård.
- Ei yksikään metsästäjä saa ottaa keihästä.
- Mutta ... muistutti hämmästynyt tallimestari, -- ne pedot ovat liian
jykeviä kauluksesta pudistettavaksi.
- Hanki meille kaikille hyvät kanget, seitsentä korttelia pitkät,
tammesta tahi koivusta, kummasta tahdot. Aseta jokainen paikalleen ja käske piestä pöly pois kontion turkista, missä ikinä se tavattaneenkin. Mon frère saa nähdä, ettemme mekään ole pekkoja pahempia, -- lisäsi hän hykerrellen käsiään, uuteen tuumaansa tyytyväisenä.
- Poika on hullu, -- jupisi Hård itsekseen; ei ollut isäkään
hätäpoikia, mutta tämä käyttäytyy kuin riivattu. Saadaanpa nähdä, että hitto hänet kerran vielä perii.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin karhu oli ajettu pesästään ja hyökkäsi verkkoa kohti. Ensimmäisen metsästäjän se paiskasi kumoon, Tätä lähinnä seisoi Kustaa Bertelsköld. Tammikanki suhahti ilmassa, isku sattui karhun korvanjuureen, ja ukko muksahti maahan eikä siitä sen koommin noussut.
- Ei, -- sanoi kuningas tyytymättömänä, -- ei se kelpaa, sinä olet
liian kovakourainen. Valitse keveämpi ase ja malta vähän mieltäsi, kun lyöt. Uskotteko, mon frère, -- jatkoi hän kääntyen herttuaan päin, -- tuo poika nostaa aikamiehen suoralla kädellä aidan yli.
Kierrettiin toinen karhu. Tuskin se oli pesästään päässyt, kun saamistaan iskuista ällistyi niin, että kompastui lumeen ja saatiin ilman suurempaa vastusta köytetyksi. Kuningas oli tyytymätön ja viritytti seuraavalla kerralla verkot niin, että karhu sai vähän aikaa arvellakseen ennenkuin siihen käytiin käsiksi. Hård kiroili itsekseen, mutta totteli täsmälleen.
Temppu onnistui niinkuin oli toivottu. Kolmas karhu hyökkäsi möristen esiin ja koetti päästä pakoon. Kun se ei onnistunut, nousi se koiran härsyttämänä takajaloilleen, paiskasi neljä metsästäjää maahan, haavoitti herttuaa ja oli vähällä päästä läpi, kun kaatui kuninkaan ja Arvid Hornin yhteisistä iskuista.
Metsästystä jatkettiin useita päiviä. Urjettiin jotenkin kauas Kungsöristä. Syötiin talonpoikaistuvissa ja torpissa. Nukuttiin pappiloissa. Ja kohta aamun sarastaessa alkoi taas sota metsän kuningasta vastaan.
Neljäs ja viides karhu saatiin suuremmitta seikkailuitta. Kuudes pääsi pakoon ja sitä ajettiin kokonainen päivä, kunnes se viimein putosi sudenhautaan. Seitsemäs asettui vastarintaan, tappoi koiran ja kouristi niin tuntuvasti erästä kuninkaan tallirenkiä, että mies vietiin pois puolikuolleena. Verkkoa vastaan karatessaan se viimein sai surmansa kuninkaan omasta kädestä. Jos urhoollisuuden mitalit olisivat siihen aikaan olleet käytännössä, olisi Kaarle-kuningas suonut sen tälle urhoolliselle vastustajalleen.
Vähitellen oli saatu kolmetoista karhua eikä useampia ollut kierretty.
Palaamiskäsky oli jo annettu, kun tuotiin sana, että vielä yksi karhu oli saatu kierretyksi penikulman paikoilla kuninkaan kartanosta.
Seurue lähti heti liikkeelle ja painui jälleen synkimpään korpeen.
Kaarle-kuningas oli hurjan iloisella tuulella. Ruvettiin tavallisuuden mukaan verkkoja virittämään. -- Pois verkot! -- huusi kuningas. -- Metsästäjät tottelivat, tottuneet kun olivat näkemään herransa rohkeimmissakin seikkailuissa onnistuvan. Ilman muita aseita kuin kanget asetettiin miehet suljettuun jonoon pesän ympärille, ja etumaisimpana seisoi kuningas.
Kovalle otti, ennenkuin karhu saatiin pesästä ajetuksi. Turhaan koirat rähisivät; turhaan pistettiin pitkiä seipäitä pesän suusta sisään.
Karhu katkoi keihäät, ja ärhentelevimmät koirat palasivat sieltä verisin kuonoin. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin savu. Kuusen- ja katajanhavuja kerättiin pesän ympärille ja pantiin palamaan. Vähän aikaa kuultiin karhun siellä sisällä mörisevän; jo viimein nähtiin sen turpa pesän suulla läähättävän.
Kaarle kuningas antoi metsästäjäin jonon peräytyä noin kolmenkymmenen askelen päähän. Vierelleen pesän suulle hän asetti ainoastaan herttuan, Hornin, Hårdin ja nuoren Bertelsköldin.
Turkki käryten ja vihoissaan ärjyen hyökkäsi karhu ulos. Vihollistaan etsien syöksyi se, tämän eläimen merkillisellä vaistolla, suoraan kuningasta kohti. Samassa jysähti neljä vankkaa iskua sen päähän -- viides, Bertelsköldin, luiskahti syrjään, sattui kiveen, ja tammikanki katkesi.
- Pois tieltä kaikki, ja yksi yhtä vastaan! -- huusi kuningas,
kohottaen aseensa toistamiseen. Mutta ennenkuin hän ennätti iskeä, oli karhun raskas käpälä tarttunut hänen oikeaan käsivarteensa, reväissyt hänen takkinsa ja pudottanut aseen hänen hervahtuneesta kädestään.
Kuningas tempasi vasemmalla kädellään kangen Hornilta, mutta syöstiin samassa kumoon -- herttua ja Horn juoksivat luo ja karhun viha kääntyi nyt vuorostaan heitä vastaan; ankarasti he huimivat, mutta ennen pitkää he olivat aseettomina ja heidän kankensa poikki. Metsästäjät lähenivät; mutta ennenkuin yksikään ennätti luo, oli Kustaa Bertelsköld aseetonna heittäytynyt karhun päälle, saadakseen kunniallisella ruotsalaisella ja suomalaisella tavalla painiskella voitosta.
- Yksi yhtä vastaan! -- huusi hänkin.
- Oikein puhuttu! -- kuultiin kuninkaan sanovan, kun taas oli noussut
jaloilleen, taisteluun kykenemättömänä.
Kustaa oli, kun hänen vihollisensa seisoi pystyssä takajaloillaan, karannut siihen syliksi, toivoen voivansa yhdellä ainoalla tempauksella keikauttaa sen lumihankeen. Hän ei ollut ajatellut, että hän siten sai karhun läähättävän kidan päänsä päälle ja sen raskaat käpälät kummallekin olalleen. Tempaus ei onnistunut, vaikka olikin tuima. Jos karhu nyt olisi käyttänyt hampaitaan, ei Kustaa Bertelsköldistä varmaankaan olisi mitään enempää sanomista. Mutta savusta ja iskuista hölmistyneenä karhu unohti käyttää etuaan hyväksensä. Ainoastaan sen kämmenet ja niiden kahdentoista miehen voima painoivat nuorukaista vastustamattomasti maata kohden.
Kustaa kaatui, mutta ei yksinään; hän veti karhun muassaan.
Nyt riensi kuningas vielä kerran esiin, huolimatta mistään aseista, ettei ketään voitaisi mainita häntä etevämmäksi, ja häntä uhkaava vaara olikin nyt suurempi kuin kenenkään muun, sillä hänellä oli ainoastaan vasen käsi varanaan. Karhu luopui varmasta saaliistaan ... sen nähtiin horjuvan kuninkaaseen päin, sen nähtiin kohottavan hirmuista käpäläänsä ... ja jo pääsi huuto ympärillä seisovilta.
Mutta kohotettu kämmen vaipui verkalleen alas ... pedon voimat olivat väsähtäneet ... muutamia askelia hoippui karhu syrjään ikäänkuin juovuksissa; silloin kuningas tarttui sitä rintaan ja heitti sen helposti maahan ... ja raskas rumilas kaatui vastustamatta, ääntä päästämättä, ikäänkuin tietäen oikean ajan, milloin sen oli kunnialla kaaduttava kahdennentoista Kaarlen eteen.
Isoääniseen riemuhuutoon remahtivat kaikki metsämiehet nähdessään karhun kaatuvan. Kuningas katseli kaatunutta otusta miltei ystävyydellä. -- Köyttäkää se, mutta älkää vetäkö köysiä kovin lujalle,
- sanoi hän tallimestarille. -- Hankkikaa reki, nuorilla kuusilla
koristettu, ja antakaa torvien soida. Tästä tulee pidot, joiden vertaista ei ole Kungsörissä ennen nähty.
Käsky täytettiin. Lujasti mutta varovasti köytettynä köysillä, joiden ympärille oli pantu sammalia, etteivät solmut vaivaisi, vietiin karhu riemusaatossa ja soiton kaikuessa kuninkaankartanoon. Aurinko valaisi tätä iloista kulkuetta; silmiä huikaisi valkoinen lumi.
Talonpoikaisnaisia ja lapsia juoksi maantielle näkemään tuon isoäänisesti riemuitsevan joukon kulkua. Ukot ja pojat heittelivät hattujaan ilmaan hurraten kuninkaalle. Metsästäjät vastasivat heille riemusta huudahdellen. Kaarle-kuningas oli onnellinen -- ehkäpä onnellisempi kuin sittemmin veristen voittojensa jälkeen. Nyt aurinko vajosi verkalleen kuusten latvain taa. Sen viimeinen säde karkeloi kirkkaana ja lempeänä kuninkaan korkealla otsalla. Lapsuuden ilo lähetti tässä säteessä viimeiset jäähyväisensä suurelle Kaarle-kuninkaalle. Sillä tänä päivänä laskeutui aurinko hänen lapsuutensa, hänen nuoruutensa ja koko hänen elämänsä rauhan taivaalta!
- * * * *
Kungsörissä pidettiin suurenmoiset pidot. Tuota pikaa pystytettiin kartanolle kuusista tehty aitaus, jonka sisällä elävät karhut -- niinkuin muinoin vangitut kuninkaat Rooman keisarien voittosaatoissa -- säilytettiin sidottuina ja josta niiden ärjyntä sekaantui soitannon ilosäveliin. Kuolleiden karhujen lihasta valmistivat hovin taitavimmat kokit vieraille kestitystä.
Lähikylistä kokoontui joukoittain kansaa, miehiä, vaimoja ja lapsia kuninkaankartanoon katsomaan Kaarle-kuninkaan suurinta tähänastista voittoa. Paloviinaa tarjottiin, mutta kohtuullisesti; olut sitävastoin vuoti virtanaan. Hollannin tupakkaa oli jo runsaammin tarjona; useat miehet jo purivat pikanellia ja tupakoivat lyhyillä piipuilla.
Vanhukset istuivat haastelemaan kuningas vainajan ajoista ja hänen rauhallisesta ja onnellisesta hallinnostaan, nyt kun reduktsioni ei enää tuntunut niin rasittavalta ja kun suuri nälänhätä oli lakannut kirvelemästä. Sekavia huhuja kaukaisista sotamelskeistä oli alkanut kuulua yhteisenkin kansan korviin. Pyrstötähti oli nähty, ja Taalainmaassa oli satanut verta. Eräs näiltä seuduilta kotoisin oleva tietäjä-akka oli nähnyt unta, että koko Ruotsin valtakunta oli kullalla peitettynä ja ruusuihin puettuna.
Tämän hän oli selittänyt, niinkuin unia selitetään, päinvastaiseen suuntaan, eli niin, että suurta köyhyyttä ja surua oli odotettavissa. Mutta reippaimmat ja iloisimmat olivat sitä mieltä, että sellaiset unet on sanan mukaisesti selitettävä. Maa ja kansa olivat tottuneet voittoihin ja luonnonlapsi, joka ihastelee rohkeutta ja käsivoimaa, arvosteli oikeammin kuin diplomaatit nuoren kuninkaan sankarikykyä. Tarkka tutkija olisi aavistanut, että suurten voittojen toivo kyti kansan mielessä juuri sodan aattoiltana.
Nuoret saivat tanssia palkollisten puolella olevassa suurimmassa salissa. Metsästysmusiikki soi; näin komeasti ei ollut milloinkaan Kungsörissä tanssittu. Kuningas tuli seurueensa kanssa katsomaan tanssia ja otettiin vastaan isoäänisin huudoin. Hän oli karhujuhlansa kaunistukseksi koristanut metsästyspukunsa muutamilla senaikuisilla koristeilla.
Yhä vielä käytti Kaarle-kuningas pitkää kähäräperuukkia, joka näkyy kaikissa kuvissa, mitkä hänestä on tehty hänen perintöruhtinaana ollessaan ja hänen ensimmäisinä hallitusvuosinaankin; vielä hän piti hienoa, valkoista pitsikaulahuivia; kallis kaulus oli poissa, mutta eivät nuo kalvosimet, joita hän sittemmin nyhteli pois hoviherrainsa ranteista ja jotka olivatkin kovin epäkäytännölliset ankaroissa otteluissa hänen sotaretkillään.
Herttua, jonka jalka samoin kuin kuninkaankin oli vähän haavoittunut, oli mitä hauskimmalla tuulella ja osoitteli leikin vuoksi, mitkä talonpoikaistytöt olivat hänestä kauneimpia. Luultavasti hänen toimestaan oli viimeisen ja urheimman karhun pörheä otsa koristettu laakeriseppeleellä, jonka tuoreet lehdet oli otettu kasvihuoneesta. Sitten oli karhu seppelöity ja köytetty rekeen, ja niin lykättiin se äkkiarvaamatta saliin tanssivain keskelle.
Nämä, jotka eivät edeltä käsin tienneet mitään, riensivät hädissään mikä minnekin; soittajat unohtivat soittonsa, kaikki pyrkivät seinävieriin, ja niin jäi keskelle lattiaa tilava paikka, jossa kuninkaan nähtiin vähän kummastellen odottavan, mitä karhulla olisi hänelle sanomista.
Valpuri Eerikintytär oli kaunein talonpoikaistyttö, pullea ja punaverinen vestmanlantilainen, oikein lämpöinen ja kaihomielinen silmiltään, jotka olisivat sopineet vaikka kuningas Augustin loistavan hovin kaunottarelle. Tyttö astui nyt esille -- Dianaksi puettuna ja kantaen havukoristeita, jousta ja nuolia -- puhumaan karhun puolesta.
Hyvin reippaasti ja karhun mörinää säikkymättä tyttö otti seppeleen sen päästä ja kietoi sen kuninkaan otsan ympärille, lukien seuraavat tuntemattoman runoilijan sepittämät säkeet:
"Niin kaukana kuin kuus' ja koivu kasvaa pohjanmailla,
on metsän kuningas ain' ollut vertaistansa vailla;
mut tästä hetkest' alkaen on metsän jaarlin suuren
nyt pakko tuoda seppeleensä Kaarlen jalkain juureen.
On valtakunta se, min voitti voimallansa,
viis' vertaa suurempi kuin peri taatoltansa,
se ulottuu niin kauaksi kuin metsät pohjolan
ja nimensä maine viepi kerran kautta maailman.
Kuningas oli iloisella tuulella ja otti tämän kunnioituksen sekä armollisesti että hilpeästi vastaan, sanoen, ettei hän tahtonut riistää kunniaseppelettä niin mahtavalta ja urhoolliselta jaarlilta kuin karhu oli. Näyttääkseen heti, mitä hän näillä sanoilla tarkoitti, otti hän seppeleen päästään ja laski sen jälleen karhun otsalle. Samassa huomasi hän, että karhu vielä oli köysissä. -- Ei käy laatuun, -- sanoi hän, -- että voittaja seppelöitsee vangittua vihollista, ikäänkuin pilkaten ja häväisten sen tappiota. Nouse ja kävele ja ole vapaa urhoollisuutesi palkkioksi!
Ennenkuin kukaan ennätti tai rohkeni virkkaa mitään, oli kuningas siepannut metsästyspuukkonsa ja katkonut karhun siteet. Tämän nähtyään hyökkäsivät kaikki kauhistuksissaan ovesta ulos. Ainoastaan Kaarle-kuningas ja ne muutamat hänen miehistään, jotka eivät tahtoneet olla häntä aremmat, jäivät asemilleen, kädet miekan kahvoissa kiinni, ja odottivat uteliaasti, mitä karhu vapaaksi päästyään tulisi tekemään.
Metsän pörheä kuningas ei kumminkaan näyttänyt haluavan käyttää vapauttaan. Se nosti, hiljaa päristellen, päätään, oikoi puutuneita raajojaan ja näytti miettivän. Sitten se nousi vaivoin ylös reestä, katseli alakuloisesti kynttiläin valoa ympärillään, astui muutamia askelia, horjui eteenpäin, huokasi syvään, ja oikaisihe liikkumattomaksi kuninkaan eteen. Käytiin sitä tarkastamaan -- se oli kuollut, ja laakeriseppeleensä, jonka Kaarle-kuningas niin kauniisti oli antanut sille takaisin, se oli pudottanut voittajansa jalkain juureen.
Kuningas kosketti petoa jalallaan; se makasi ääneti, hengetönnä. Ne, jotka olivat olleet karhua ajamassa, käsittivät helposti syyn tapaukseen. Mutta tuo odottamaton ratkaisu, mihin vaarallinen leikki oli näin äkkiä päättynyt, näytti miltei enteeltä eikä voinut olla nuoreen mieleen vaikuttamatta. Kuningas seisoi äänettömänä pitkän aikaa.
Herttua sitävastoin huudahti iloisesti: -- Kunniani kautta, sire, tuo kömpelö otus on tehnyt teille kunnianosoituksen, jota hienoin hovimies siltä kadehtisi. Hei, uljaat sankarit ja sankarittaret, jotka niin urhoollisesti olette ovia puolustaneet, tulkaa sisään, vaara on ohi; kontiolla on ollut ymmärrystä enemmän kuin teillä kaikilla yhteensä.
Väkijoukko hyökkäsi sisään, ja jos riemu sitä ennen oli ollut isoääninen, niin nyt se kävi miltei hurjaksi. Mahtava karhu kannettiin riemusaatossa ulos, ja ensi kiihkossa nostettiin kuningas rahvaan olkapäille. Ukot, nuorukaiset, tytöt, kaikki kilpailivat saadakseen käsillään kantaa tätä nuorta yksinvaltiasta, jonka ylevä katsanto kykeni lannistamaan metsän vapautetun kuninkaan hänen jalkainsa juureen.
- Viiniä tänne! -- huusi herttua, kuninkaan vielä istuessa
väkijoukon olkapäillä. Viiniä tuli. Dianaksi puettu tyttö ojensi kuninkaalle maljan. Hän otti sen vastaan. Samassa kuiskasi herttua vallattomuudessaan niin kovasti, että likinnä seisovat sen kuulivat: -- Diana anoo syvimmässä alamaisuudessa, että teidän majesteettinne näkisi hyväksi lohduttaa häntä armollisella suudelmalla.
Heti kohta nostettiin hämmästynyt tyttö vastustuksistaan huolimatta kuninkaan tasalle. -- Suudelkaa häntä, -- kuiskasi herttua hiljemmin;
- kansa selittäisi kieltäymisenne ylenkatseeksi.
Ei koskaan, ei ennen eikä sen jälkeen koko elämässään Kaarle-kuningas liene ollut näin oudossa asemassa. Seitsentoistavuotias hän oli, malja oli hänellä toisessa kädessään; toisella puolen oli kaunis tyttö; iloa ja riemuhuutoja ylt'ympäri. Kaikki nuoruuden tunteet kuohuivat hänen rinnassaan. Hän punastui kuin poikanen, toivoen olevansa täältä senkin seitsemän taipalen takana.
Samassa kuului aisakellon helinää kartanolta. Mutta kuningas kohotti maljansa, vaikka kohottikin sen epäröiden, ja joi uskollisten maanmiestensä onneksi. Sitten hän kallistui sivulle päin, ujostellen ja arastellen, ja suuteli Valpuri Eerikintytärtä. Ääretön riemuhuuto kajahti samassa ympärillä seisovan väen huulilta.
Samassa aukeni ovi, ja sisään astui kreivi Piper, synkeänä ja pahaa ennustavan näköisenä, kokoontuneen kansan keskelle.
Väkijoukko ei häntä huomannut, mutta liki kattoa nostettu kuningas näki hänet heti kohta. Yhdellä hyppäyksellä hän oli lattialla, niin että puoleksi tyhjennetystä maljasta roiskahti viiniä ympärillä seisovain päälle ja kauniin Valpurin hehkuville poskille.
- Mitä uutta? -- kysyi hän lyhyesti ja nopeasti uudelta vieraalta,
jonka korkea arvokin heti pani tärkeitä asioita aavistamaan.
- Pahoja uutisia! -- vastasi kreivi matalalla äänellä. -- Suvaitseeko
teidän majesteettinne puhutella minua kahden kesken?
- Pahoja uutisia? -- matki kuningas, joka nyt, vaarallisesta tilastaan
näin hyvään aikaan pelastettuna, jälleen tunsi itsensä aina vallattomuuteen asti rohkeaksi ja iloiseksi. -- Ei, kreiviseni, pyydän teitä, säästäkää ne uutisenne soveliaampaan aikaan. Tänä päivänä emme jouda niitä kuuntelemaan.
- Teidän majesteettinne suokoon anteeksi, mutta asia on tähdellinen
eikä siedä viivytystä.
- Seuratkaa minua, hyvät herrat! -- jatkoi kuningas, joka ei ollut
kreivin muistutusta kuulevinaankaan. -- Nämä kunnon ihmiset tarvitsevat virvoitusta, ja -- Hård, missä olet? Eikö karhunpaisti jo höyryä ruokasalissa?
- Ateria on valmis, teidän majesteettinne.
- Tulkaa, herra kreivi, -- sanoi herttua, hienosti pistelevällä
äänellä; -- vakuutan, ettei teillä ole pienintäkään vaaraa, sillä hirviö, jota nyt käymme voittamaan, on hajustettu kuin hovimies, lihava kuin kapusiinimunkki, makea kuin Taalain tyttö ja hyvästi paistettu kuin kunnon sotamies. Allons.
Kungsörin keittiöt ja ruokasalit esiintyivät tänä päivänä ehompana entistään. Pöydät notkuivat ruokalajien alla, joista mainioin oli persiljalla ja laakerinlehdillä koristettu karhunpää. Ranskan- ja espanjan viinejä kimalteli suurissa hopeakannuissa. Kunkin vieraan edessä seisoi hopeamalja, kyllin suuri koettelemaan sen voimia, joka tahtoi kuntoaan näyttää. Oli kuin olisi taas eletty holhoojakauden ylellisiä aikoja.
Ja kun lyhyt ruokaluku oli luettu, käytiin käsiksi vateihin ja kolpakoihin, sillä metsämiehet olivat nälissään ja janoissaan nyt niinkuin ainakin. Ei kukaan saanut olla poissa; haavoittuneet metsästäjät tulivat nilkuttaen sisään; niiden joukossa puolikuoliaaksi puserrettu Kustaa Bertelsköldkin.
Kaikkien piti juoda. Joka kerta, kun kuninkaan silmät sattuivat hämillään olevaan ja levottomaan Piperiin, kävi hän kannuun käsiksi ja nyökäytti hänelle päätään kuin virkkaen res severas in crastinum![6] Ei koskaan Kaarle-kuninkaan nähty juovan niin paljon; ja kumminkin hän joi vielä kuin neito. Mutta siihen taitoon harjaantuneet vanhukset alkoivat toivoa hänenkin "ajan oloon paisuvan mieheksi."
Viiniä tulvi, pidot kävivät isoäänisiksi. Hurjia sotatekoja, hullunkurisia metsästysjuttuja, naurettavia rakkaudenseikkailuja kerrottiin. Gyllenborgia kehoitettiin sepittämään jokin runo. Hän nousi pöydälle ja lausui, tarkoittaen "Kaarle-kuninkaan ensimmäistä voittoa":
"Diana Marsille kun tarjoo suunsa terää,
hymyilee Bakkus; Astridille, joka herää,
näin lausuu Venus..."
Nyt löi iso seinäkello kahtatoista. Piper nousi istuimeltaan, mutta kuningas antoi runoilijalle merkin, että tämä jatkaisi:
"Näin lausuu Venus: käske Vulkanusta pian;
on panssar rikki, siveys on saanut vian"...
Vielä kerran kajahti riemuhuuto -- kajahti kerran viimeisen -- vastaukseksi runoniekan pilanteolle. Mutta sen jälkeen nousi Kaarle-kuningas, yht'äkkiä vakavaksi muuttuneena, pöydästä ja sanoi Piperiin päin kääntyneenä: -- Herra kreivi, minä olen luvannut ystävilleni iloisen päivän. Se on nyt lopussa, ja minä olen valmis kuuntelemaan teitä. Te näette ympärillänne miehiä, jotka voivat salaisuuksia säilyttää. Puhukaa ja puhukaa vapaasti; mitä on teillä minulle sanomista?
- Teidän majesteettinne, -- sanoi Piper epäröiden, tanskalaiset
etenevät. Holsteinia hävitetään. Tönningen on kukistumaisillaan. Sota on välttämätön.
- Jatkakaa! -- sanoi kuningas, pikaisesti katsahtaen herttuaan, joka
punastui.
- Tsaari Pietari kerää 100,000 miestä Inkerinmaata vastaan. Varmoja
tietoja on tullut, että hän on tehnyt liiton Puolan ja Tanskan kuninkaiden kanssa riistääkseen Ruotsilta Itämeren maakunnat. Sota on välttämätön.
- Jatkakaa! -- sanoi kuningas, tarttuen koneentapaisesti lähellä
seisovaan espanjanviinillä täytettyyn pikariin.
- Saksilaiset ja puolalaiset ovat hyökänneet Liivinmaahan. Fleming on
väkirynnäköllä ottanut Kobrunnerin linnoituksen ja pommittaa Riian kaupunkia. Kreivi Dahlberg pyytää apua. Sota on välttämätön.
Piperin näitä sanoja lausuessa ruiskahti punainen suihku valkoiselle pöytävaatteelle. Kuningas oli tietämättään puristanut kokoon kädessään olevan espanjanviinillä täytetyn hopeapikarin. Hänen korkea otsansa oli vetäytynyt synkkään pilveen; valat oli rikottu, sanat syöty, uskollisuus ja kunnia hukattu. Mutta Kaarle-kuningas vastasi vain:
- Olette oikeassa. Sota on välttämätön.
Sitten hän kääntyi herttuan puoleen, ylevänä, uljaana, vakavana, jommoisena häntä ei oltu ennen nähty. Kaikki nuo pienet ja vähäpätöiset asiat, jotka muulloin viehättävät ihmisten mieliä ja hyvittelevät heidän intohimojaan, olivat nyt kadonneet, nuoren kuninkaan silmien eteen aukeni mahdollisuus oikeutettuun taisteluun, johon oli ryhdyttävä vaikkapa koko maailmaa vastaan. -- Onpa kummallista, -- sanoi hän, -- että molemmat serkkuni tahtovat sotaa. Olkoon menneeksi.
August-kuningas on syönyt sanansa ja toiminut valoja ja sopimuksia vastaan. Asiamme on oikea. Jumala on meitä auttava. Ensin suoritan asian toisen kanssa; sitten saatan haastaa sanasen toisellekin!
Siitä päivästä alkaen luopui Kaarle kaikista pukunsa koristuksista, kaikesta ylellisyydestä ja kaikista huvituksista.
Siitä päivästä alkaen tuli sota olemaan hänen metsästyksensä ja kuulain vinkuna hänen soittonsa.
Siitä päivästä alkaen hän ei juonut olutta eikä viiniä, vaan ainoastaan vettä.
Siitä päivästä alkaen hän ei ikinä enää naisen huulia suudellut.
Siitä päivästä alkaen hänestä tuli sankari, jota ei mitata tavallisten ihmisten mittapuulla; suuri myötäkäymisissä, suurempi vastoinkäymisissä, ainutlaatuinen hyveissään, ainutlaatuinen virheissään, monien ihailema, harvain ymmärtämä eikä kenenkään saavuttama.
- MITEN LEIJONA ALKAA OTUSTA AJAA.
Henkivartijarakuunain kornetin Kustaa Aadolf Bertelsköldin kirje sisarelleen Ebba Bertelsköldille, prinsessa Ulriika Eleonooran kamarineidille.
Narvassa 7. p:nä joulukuuta 1700.
Sangen rakas sisareni!
Aina siitä pitäen, kun viimeksi olimme yhdessä viime keväänä,
jolloin niin herttaisesti huvittelimme ja minä viimein vähän
sairastelin Kungsörin luona sattuneiden otteluiden jälkeen ja
sisareni minua niin armaasti paranteli voiteilla ja harpunsoitolla,
jonka kaipuussa, Jumala paratkoon, nyt saan elää.
Siitä ajasta
on kohta kahdeksan kuukautta monessa melskeessä kulunut, jonka
tähden rohkenen nöyrimmästi pyytää sisartani, ettei hän suurta
laiminlyöntiäni panisi pahakseen, koska olen huono kirjoittamaan,
jonka kyllä maisteri Schönberg voi todistaa puolustuksekseni, hän,
joka ennen muinoin Mainiemessä vertasi kirjoitustani vereksessä
lumessa nähtäviin harakan jälkiin. Olen myös oikein saanut r.
sisareni kirjeet toukokuun 8. p:ltä ja elokuun 17. p:ltä, joista
en saata kyllin sanoa, kuinka suuresti ne ovat mieltäni
ilahduttaneet; ja minä pyydän sisartani näistä koukeroisista
riveistä huomaamaan veljellisen kiitollisuuteni.
Minulla on nyt
siihen vähän enemmän aikaa kuin mitä ennen oli, sillä minä
makaan täällä Narvassa sairaalassa, parantamassa naarmua, jonka
sain viimeisessä venäläisten kanssa käydyssä kahakassa, se ei
kumminkaan ollut pahempi kuin pyssynkuula, joka sattui vasempaan
olkaan, ja se on jo onnellisesti poistettu, niin että minulla
nyt kahden viikon perästä on lupa kirjoittaa, mutta en minä
saane ennen joulua nousta ratsaille.
R. sisareni on varmaankin jo kuullut ne suuret sanomat voitoistamme
niin tanskalaista kuin venäläistä vastaan taistellessamme;
ajattelen kumminkin, ettei liene r. sisarelleni vastenmielistä
kuulla vähän enemmänkin niistä eräältä, joka oli niissä mukana
ja hutki käsivartensa väsyksiin.
R. sisar muistanee sen päivän
viime talvena, kun heitin Kustaa Aadolf Douglasin portaita alas
hänen herjaustensa tähden Suomen aatelisia vastaan, että muka
olisivat tolvanoita, jotka eivät hävenneet puhumasta keskenään
ilkeätä suomalaista äidinkieltään itse kuninkaallisessa linnassakin;
jonka kaiken tähden Douglas mennessään ei muistanut lukea rappuja.
Ja kun sitten arestista pääsin, muistanee r. sisareni Eeva
Falkenbergin sanoneen minulle: että kyllä olin rohkea käymään
tuommoisen nuorempani paasiraukan kimppuun, mutta mitä miehuutta
näyttäisin valtakunnan vihollisia vastaan käytäessä, sen tahtoi
neiti jättää sanomatta.
Ja r. sisar muistaa, että r. sisaren
kirja juuri silloin oli aukaistuna pöydällä; jonka tähden sanoin,
lukematta kirjan lehtien lukumäärää: sen Eeva-neiti tietäköön,
etten palaa tänne Tukholmaan ennenkuin minulla, jos Jumala suo,
on voitto, tahi ainakin kunniallinen ottelu kirjoitettavana
jokaiselle sivulle Ebba-sisareni muistikirjaan. Ja tähän vastasi
Eeva Falkenberg: en usko sitä; kornetti saa olla iloinen, kun
saa nuijia karhuja; johon minä sanoin: Mitä neiti lupaa minulle,
jos tapahtuu niinkuin olen sanonut? Ja siihen hän sanoi: sitten
saa kornetti pyytää minulta mitä hyvänsä, en ole sitä kieltävä.
Onko se varmaa, sanoin minä.
Niin varmaa, sanoi hän, kuin kukko
Jaakopin kirkon tornin huipulla; ennen se laulaa, kuin minä teidät
petän. Ja nyt pyydän sisartani aloittamaan muistiin kirjoittamista
ja pränttäämään ensi sivulle Seelannin (eli Tiberupin) ja toiselle
sivulle Narvan vähän isommilla kirjaimilla. Sitten saan verkalleen
jatkaa, kunnes lehdet täyttyvät; en tosiaankaan tohdi sitä ennen
palata Tukholmaan; lienee myöskin parempi, etten tiedä, kuinka
monta lehteä kirjassa on.
Tahdon siis tässä kertoa r. sisarelleni, että 14. p:nä huhtikuuta
viime keväänä lähdin Tukholmasta kuninkaan seurueessa Malmöön, ja
meitä oli siellä lähes 12,000 miestä, ja silminnähtävää oli, että
nyt oli tanskalaisten nahka parkkiin pantava. Mutta sillä välin
oli esteitä laivastolla, joka oli yhdistettävä Englannin ja
Hollannin laivastoihin, niin että pääsimme otteluun vasta heinäkuun
25. p:nä, **Kaikki vanhaa ajanlaskua, joka oli sunnuntai, klo 5:n ja
6:n välillä iltapäivällä.
Olisinpa suonut sisareni näkevän sen
kauniin näyn, joka meillä sinä päivänä laivastosta oli, kun
punainen viiri nostettiin amiraalilaiva Fredrika Amalian isoon
mastoon; mutta kuningas oli Sofia-jahdissa. Tuuli ei ollut kovin
ankara, kuitenkin niin, että hevosemme polkivat laivankantta
kärsimättömyydestä; ja ilma oli muuten ihanan kirkas ja lämmin.
Siinä oli nyt edessämme vihanta Seelanti pyökkimetsineen,
Humlebäckin kartano ja eräs valotorni ja tuulimylly, jossa
myllärillä ei ollut aikaa jauhaa.
Ja nyt laskettiin laivoista
paljon veneitä vesille, joilla soudettiin maata kohti, mutta
siellä kävi vesi liian matalaksi, silloin hyppäsi kaartin majuri
Kaarle Numers ulos veneestä kahlatakseen maihin, ja hänen
pataljoonansa hänen kanssansa.
Kuningas tuli sen nähtyään varsin
malttamattomaksi, niin ettei kukaan voinut häntä hillitä, vaan
hän hyppäsi kainaloita myöten veteen, viitaten miekallaan muita
tekemään samaten; jota esimerkkiä kreivi Piper heti seurasikin,
mutta naurettavaa oli nähdä Ranskan lähettilään Herra Guiscardin
hienoissa mustissa silkkisukissaan hyppäävän mereen, vaikka
kuningas sanoi: -- Herralla ei ole tanskalaisten kanssa mitään
tekemistä.
Nyt tanskalainen tosin ampui rannasta kuudella pienellä tykillä,
niin että vesi vähitellen punertui; mutta 400 ratsumiestä,
jotka piilivät metsänrinteessä hakatakseen ruotsalaiset maahan,
tuskin tohtivatkaan tulla esille, ennenkuin kuulat meidän isoista
laivatykeistämme alkoivat rapista kuin herneet heidän ympärillään,
kiskoen hietaa ja kiviä maasta, ikäänkuin pyryilma olisi ollut,
niin että hevoset juoksivat tiehensä ja olivat mahdottomat hillitä;
eikä käynyt paremmin tanskalaisen jalkaväenkään, jota oli 300
talonpoikaa, joille oli luvattu vapautus orjuudesta, jos tahtoisivat
sotapalvelusta tehdä.
Niin ajettiin tanskalainen ennen pimeätä
metsään; ja kun Kaarle-kuningas oli saanut tämän kauniin voiton,
kävi hän heti kohta polvilleen ja kiitti Jumalaa. Samana iltana
asetuttiin leiriin rannalle.
Me ratsumiehet katselimme kaikkea tätä vain kaukaa, mutta millä
sydämen halulla, voi sisareni kyllä ajatella. Emme voineet enää
sinä päivänä mennä maihin pimeän tähden, ja seuraavana maanantaina
oli julman ankara luodetuuli, niin että missä vene laskettiin
vesille, siinä hyökkäsi meri heti sen päälle, niin että muutamia
miehiä hukkui. Oli myös ankara merenkäynti sinä päivänä hevosille,
joista yksin meidän rykmentistämme kuusi taittoi jalkansa; mutta
tiistaina oli ilma tyyni, ja me pääsimme maihin.
Leirissä kävi
heti kohta se puhe, että neuvottomuus ja pelästys vallitsi
Kööpenhaminassa, sillä heidän kuninkaansa oli poissa Holsteinissa,
ja kaupunginpäällikkö Schack oli tulostamme niin hölmistynyt,
ettei tiennyt seisoiko hän päällään vai jaloillaanko. Mutta
ylioppilaat ja osa porvaristoa olivat nousseet valleille
miehuullisesti meitä kohtaamaan ja kunnon miehinä maatansa
puolustamaan; sillä eihän kenkään voinut tulla muuhun luuloon,
kuin että Kaarle-kuningas piirittäisi kaupungin ja valloittaisi
sen pikemmin kuin hänen isoisänsä aikoinaan oli voinut sen tehdä.
Sisareni arvelee, ettei sellaista voittoa, johon minä vain
katselemalla otin osaa, voi muistikirjaan merkitä. En tahdo
siis jättää sanomatta, että minut ratsujoukkoni kanssa
komennettiin puhdistamaan maata tanskalaisesta ratsuväestä,
joka oli metsiin turvautunut. Ja meillä oli sitä tehdessä
useita kahakoita, jotka kestimme niin hyvästi, että palasimme
leiriin tuoden 40 vankia. Totta on, että meillä oli enemmän
vaivaa Seelantia puolustaessa kuin sitä valloittaessa, sillä
muutamat meidän väestämme, ja vielä enemmän hollantilaiset ja
englantilaiset matruusit, jotka laivastoista kävivät maihin,
rupesivat ryöstämään aateliskartanoita.
Sitä täytyi meidän
väkisin estää, eikä käynyt sitä kurittamatta tekeminen; sillä
kuninkaan tahto oli, että herran ja talonpojan piti saada
pitää omansa.
Kun maaorjuudessa elävä tanskalainen talonpoika
sen näki ja ajatteli, mitenkä voudit hätistivät häntä ruoskalla
auran ääreen, ihastui hän meihin ikihyväksi; ja kun joku
talonpoika tuotiin vankina leiriin, päästi kuningas hänet heti
kohta irti ja antoi hänelle hopeariksin sanoen: -- Pitäkää
töistänne huolta, vaarikulta; en ole tullut häviötänne hankkimaan,
vaan ainoastaan hyvää naapurisopua. -- Jonka kuultuaan
tanskalais-äijä itki niin sydämensä pohjasta, että kyynelet
vierivät hänen partaansa, ja hän sanoi: -- Jumala siunatkoon
teidän majesteettianne; ettehän teekään meille pahaa; olettehan
hurskaan Ulriikamme poika!
Kun kuningas Fredrik kuuli, kuinka väestö joukoittain riensi
ruotsalaisten leiriin, niin että siellä oli melkein suuremmat
markkinat kuin Kööpenhaminassa, muuttui hänen mielensä, ja hän
teki rauhan Travendalissa, luvaten pitää vanhat sopimukset ja
maksaa Kaarle-kuninkaalle 260,000 riksiä sotakuluja.
Eivätkä
voineet useat meistä kyllin kummastella, kun sen kuulimme juuri
tultuamme Rungstedin kapakkaan 2 1/2 penikulman päähän
Kööpenhaminasta, ja kun luulimme nyt lujalle otettavan.
Muutamat arvelivat kuninkaan menetelleen oikein poikamaisesti,
kun tiesi voittavansa, mutta ei käyttänyt voittoa hyväkseen;
tanskalainen kyllä purisi meitä kantapäähän, kun häneen selin
kääntyisimme. Sen ratkaiskoot meitä viisaammat; Jumala hallitsee
meitä kaikkia.
Sitä vain en tahdo r. sisareltani salata, että
koko Eurooppa kummikseen on nähnyt kuninkaamme eroavan muista
ruhtinaista niin, ettei hän pyydä mitään muuta kuin oikeutta,
vaikka hänellä on valta pakottaa toista kovimpiinkin ehtoihin;
niinpä vaatimaan vaikka koko Norjan; luulenpa, että tanskalaisten
olisi täytynyt kirvelevin sydämin siihen suostua.
Sen sijaan on
kuningas lähtiessään sanonut talonpojille, että: "hänen mieltään
pahoittaisi, jos jotakin erittäin pahaa olisi heille tapahtunut;
mitä hän oli tehnyt, sen hän oli tehnyt vasten tahtoaan, mutta he
saisivat olla varmat, että hän siitä hetkestä alkaen tahtoisi
olla heidän kuninkaansa vilpittömin ystävä".[7]
Niin päättyi se leikki Seelannissa neljässä viikossa, kuninkaalle
ja Ruotsin aseille suureksi kunniaksi. Suomalaisia ei siellä
ollut, koska sisareni kirjoittaa, etten saa jättää suomalaisten
käytöstä mainitsematta, jos niin tapahtunut olisi että kuningas
olisi vienyt heidät taisteluun sinisten poikainsa kanssa.
Sisareni ei varmaankaan enää tuntisi kuningasta sen jälkeen,
kun sotaan lähdimme. Hänen majesteettinsa on luopunut pitkästä
tekotukastaan ja pyyhkäissyt hiuksensa ylöspäin, mikä tekee
hänet erinomaisen reippaan näköiseksi; käyttää niinikään
mustaa kaulahuivia, jota sisareni kenties ei kiittäisi, eikä
mitään peliä eikä mässäystä suvaita koko armeijassa.
Tanskalaiset vallasnaiset ovat olleet kauhean uteliaita
saadakseen nähdä hänen majesteettiaan, niin että muutamilla
leirissä käyneillä aatelismiehillä on ollut rouvansa mukanaan,
mutta hänen majesteettinsa ei ole ollut siitä mielissään.
Täällä leirissä kävi myös eräs venäläinen ruhtinas Hilkoff,
jonka tsaari Pietari oli lähettänyt tuomaan suuria ystävyyden
osoituksia ja samalla vakuuttamaan, että rauha vallitsi
itäisillä mailla; josta kuningas suuresti ihastui. Ja hänestä
näytti herra Guiscard tekevän sangen pahoin siinä, että niin
usein puhui niistä 300:sta rautakanuunasta, jotka hänen
majesteettinsa äskettäin lähetti tsaari Pietarille lahjaksi
turkkilaisia vastaan käytettäviksi; ikäänkuin voitaisiin nämä
kanuunat kääntää hänen majesteettiansa vastaan; mutta sitä
hänen majesteettinsa ei tahtonut uskoa, ennenkuin hän Skoonessa
sai kuulla asian oikean laidan.
R. sisar tietäköön sitten, että hänen majesteettinsa, palattuamme
Ruotsiin, pitää henkivartijaväkensä katselmuksen Kristianstadissa;
ja on niitä ainoastaan 150 miestä, mutta joka mies on sankari.
Kuningas itse on heidän kapteeninsa, kukaan luutnantti ei ole
everstiä halvempi mies, kukin korpraali on everstiluutnantti,
ja miehistökin on paljaita ratsumestareita tai kapteeneja, joilla
on käytös ja ryhti semmoinen, ettei parempi käsi ennen ole miekkaa
pidellyt.
Armas sisar kultani, rukoile uskollisesti puolestani,
että minäkin kerta tulisin niin suureen kunniaan mahdolliseksi,
silloin olisin yhtä tyytyväinen, vaikka osakseni tulisikin uhrata
henkeni nuorella iälläni kuninkaan ja isänmaan puolesta. Mutta en
tohdi sitä ajatellakaan, vaikka olen ajattelevinani; Eeva-neiti
lienee jo minut perin unohtanut ennenkuin se voi tapahtua.
Syksyllä marssimme sitten Karlshamniin, mennäksemme Liivinmaalle
vetämään sormikoukkua Saksin kuninkaan kanssa, jolla kuuluu
olevan niin tavattomat käsivoimat. Sillä välin tuli tietoja
Narvasta, että venäläinen oli suurin sotajoukoin hyökännyt
maahan ja sitä hävittänyt; ja se oli tapahtunut heti sen jälkeen,
kun sota Moskovassa julistettiin.
R. sisar ei liene valtiollisiin
seikkoihin paremmin tutustunut kuin minäkään; jätän siis muiden
mietittäväksi, miten päteviä sodan syyt lienevät olleet, esim. se,
että kreivi Dahlberg Riiassa kolme vuotta tätä ennen olisi huonosti
kestinnyt hänen tsaarillisen majesteettinsa lähettiläskuntaa, jonka
mukana tsaari itsekin oli, ja kiskonut siltä suuret maksut huonoista
majapaikoista y.m. Mutta yhtä asiaa en tahdo jättää mainitsematta:
tottapa r. sisar muistaa hovijunkkari Kasperi Klingenstjernan, joka
Jumalalle ja koko maailmalle oli velkaa; sodanjulistuksessa
valitettiin muun muassa sitä, että hän oli velkaa venäläisille
eikä tahtonut maksaa.
Tämän kuultuaan hänen majesteetinsa ei virkkanut paljon mitään,
mutta amiraali Ankarstjernalle hän sanoi: älkää laskeko Riikaan,
vaan Tallinnaan. Me lähdimme purjehtimaan lokakuun 1. p:nä, ja
kuningas oli henkivartijoineen Westmanland-nimisessä laivassa;
minäkin sain armon olla samassa laivassa. Se oli vaikea retki,
myrsky ja aallot olivat hirmuiset, niin että kuningaskin, vaikka
puri hampaitaan yhteen, joutui meritautiin ja oli pakotettu
menemään Sofia-jahdilla Pärnun kaupunkiin, jonne muutamat laivat
häntä seurasivat.
Mutta muut laivat, risteiltyään kovassa ilmassa
Helsingin ulkopuolella, pääsivät hädin tuskin Tallinnan satamaan.
Siellä saimme tietää, että venäläinen suurella sotavoimalla
piiritti Narvaa, mutta Hemming Horn puolusti itseään viimeiseen
saakka urhoollisen ritarin tavoin. Syksy kului kulumistaan, eikä
Kaarle-kuningaskaan hidastellut. Koottiin siis kaikki käytettävinä
olevat joukot kaupunkiin, jonka nimi oli Rakvere, ja sinne vietiin
suomalaisetkin joukot meren poikki Turusta ja Helsingistä. Kuningas
tarkasti väkensä marraskuun 6. p:nä, ja koko armeijan huomattiin,
hevosväki, jalkaväki ja tykkiväki yhteenluettuina, olevan 13,000
miestä.
Sinä päivänä saimme ylimääräisen kestityksen.
Kun nyt 5,000 miestä jätettiin Vironmaata puolustamaan, ei ollut
meitä enemmän kuin 8,000 ja ehkä vielä 300 siihen lisäksi, jotka
lähdimme moskovalaista vastaan. Oli sentähden useita, jotka
sanoivat kuninkaalle: älkää hullutelko (en kyllä tiedä, puhuivatko
niin sopimattomasti, mutta muuta he eivät ajatelleet), ja
erittäinkin koetti herra Guiscard saada kuninkaan luopumaan
aikeesta. Hänen majesteettinsa pysyi kuitenkin päätöksessään
eikä antanut itseään häiritä; vastasi vain: "vaikka olisivat kahta
vertaa lukuisammat, niin olen pelastava Narvan, sillä Jumala on
meidän kanssamme, ja meidän on oikea asiamme."
Marraskuun 13 p:nä aloimme marssia Narvaa kohti; huonompia teitä
en ole koskaan nähnyt; me samosimme ilman kuormastoa sateessa ja
usvassa, ja vihollinen oli hävittänyt koko maan ihan autioksi
ympäriltämme. Sisareni varmaankin käy sääliksi uskollista
hevostani Bogatiria, joka, niinkuin sisareni hyvin muistaa, on
syntynyt Mainiemessä puolalaisesta rodusta; se ei viiteen päivään
saanut kauroja kahta mittaa enempää ja vähän kuloutunutta ruohoa;
suomalaisen ratsupalvelijani Tanelin rinnasta se pusersi monta
syvää sydämen huokausta.
Mutta 17. p:nä valtasimme haltuumme erään
venäläisen joukkokunnan, jonka Scheremetjeff oli lähettänyt
hankkimaan rehua, ja silloin otettiin niin monta kimppua heiniä,
että Bogatir sai syödä mahansa täyteen.
Vielä parempi onni oli meillä, kun Scheremetjeff luopui Pyhäjoen
salosta ja heti sen jälkeen Siltamäestäkin, jossa kaikki odottivat
ankaraa ottelua syntyväksi, ja niin tulimme 19. p:nä aamulla
Laggenan metsään, puolentoista penikulman päähän täältä, mutta me
olimme tuiki väsyneitä ja viluisia; erittäinkin jalkaväki laahasi
kivääreitään väsyksissään, ja hevosilla oli korvat riipuksissa
aivan kuin kyytikoneilla. Jonka tähden sinä päivänä olimme pakotetut
levähtämään miltei vihollisen näkyvissä; upseerit saivat viiniä ja
sotamiehet olutta lämpimikseen, sillä ilma oli jotensakin kylmä, ja
useimmat nukkuivat paljaan taivaan alla.
En voi sanoa r. sisarelleni,
kuinka kummallisin tuntein sen yön kulutimme; me tiesimme, että
taistelu oli välttämätön ja että meidän köyhäin, väsyneiden ja
värisevien sotilaiden oli käytävä 80,000 täysin varustetussa
leirissä olevaa vihollista vastaan. Mutta me luotimme Jumalaan
ja nuoreen kuninkaaseemme, joka kävi kanssamme kaikkiin vaivoihin
osalliseksi ja jolla oli teltassaan miekka vieressään ja Raamattu
päänpohjissa; ja kuninkaan palvelija Stenbock on kertonut minulle,
että hänen majesteettinsa sinä yönä levitti oman viittansa hänen
päällensä, kun oli niin kylmä.
Nyt, sisar kultani, minä kehno kirjoittaja en osaa sitä päivää
tarpeeksi kuvata, joka oli 20. päivä lokakuuta, eikä kukaan sitä
pian unohtane. Sitä en tahdo jättää mainitsematta, että vihollisen
valleilla varustettu leiri, jossa oli 145 kanuunaa, ulottui pitkän
puolikuun muotoisena kolmelle puolelle kaupunkia, niin että tämän
kuun molemmat kärjet olivat Narvanjoen rantaa vasten, ja kaupungin
takana oli joki neljännellä sivulla. Tsaari ei ollut siellä, hän oli
samana aamuna matkustanut pois ja jättänyt päällikkyyden de Croin
herttualle.
Klo 10 aikaan ammuttiin kahdenkertainen ruotsalainen tunnuslaukaus,
ja me odotimme turhaan vihollista liikkeelle lähteväksi. Kuningas
ratsasteli sinne tänne auringonpaisteessa, huolellisesti tarkastaen
väkensä asemia; pysähtyessään henkivartijain luo havaitsi hänen
majesteettinsa minut, halvan palvelijansa, ja nyökäytti minulle
päätään sanoen: "Kustaa, nyt ajamme karhun pesästään", mikä
tapahtuikin niinkuin kuningas oli sanonut.
Kun sitten kello oli 2 iltapäivällä näimme kaksi merkkirakettia
kohoavan meidän väkemme kohdalta metsän yli, ja heti nähtiin
vielä kaksi nousevan kaupungista vastaukseksi. "Jumala kanssamme!"
oli tunnussanana, ja niin hyökkäsimme reippaasti eteenpäin, ja
samalla alkoivat vihollisen tykit paukkua niin, että maa tärisi.
Siihen asti meillä oli ollut kirkas ilma, mutta nyt meni taivas
pilveen ja musteni, ja pohjoisesta alkoi metsän yli kovasti
tuulla, ja samalla alkoi sataa lunta, ja tuuli tuprutti lunta
venäläisten leirin yli, että vihollinen kerrassaan soaistui
eikä voinut tähdätä eikä nähdä liikkeitämme.
Meidän 37 tykkiämme aloittivat niin ikään heti kohta iloisen
soittonsa lymipyryssä. Kenraali Wellingkin komentama oikea
sivusta hyökkäsi eteenpäin kilvan myrskyn kanssa.
Ensimmäisenä
pääsi perille luutnantti Rehnsköld 50:n krenatöörinsä kanssa;
näitä seurasi kaarti, kaartia taas vestmanlantilaiset,
helsinglantilaiset ja turkulaiset Tiesenhausenin johtamina.
Sitten tuli ratsuväki Wachtmeisterin johdolla: ensiksi
henkivartijarakuunat Hamiltonin, sitten uusmaalaiset Klingsporren
komentamina; sitten Kaarle Maunu Rehbinderin suomalaiset rakuunat
ja hänen veljensä Hannu Henrikki Rehbinderin karjalainen ratsuväki,
ja se oli tavattoman pikainen voitto, sillä venäläisten ratsuväki
heitettiin nurin niskoin, ajettiin täyttä laukkaa virtaa kohti, ja
heitä ratsasti sen yli niin monta kuin taisi, mutta sillä paikalla
oli koski ja useita hukkui.
Mutta venäläisten jalkaväki ei
päässytkään yli ja kun samassa tuli pimeä, niin ei sinä päivänä
enää voinut sillä sivustalla toimittaa mitään.
Kovempi oli ottelu vasemmalla sivustallamme, jonka vastassa oli
vahvimmat vallitukset ja jota kenraalit Majdel ja Maunu Stenbock
johtivat. Majdelin pojat ryntäsivät kohti syrjemmitse oikean
käden puolelta: ensiksi krenatöörit Klysendorfin, Gründelin ja
Roosin komentamina; sitten pataljoona suomalaisia Mellinin
johtamana ja toinen Loden, ja pataljoona Hämeenlinnan rykmenttiä
majuri Bergin johdolla, joka kaatui pataljoonansa etupäässä;
sitten tuli vermlantilaisia Fockin, vielä samaa jalkaväkeä
Feilitzin ja sitten taas suomalaisia[8] Sassen johdolla.
Samaan
aikaan tekivät taalalaiset Stenbockin ja Turun läänin jalkaväki
Hastferin johdolla ryntäyksensä; näiden takana oli kuningas
Rehnsköldin ja henkivartijain kanssa; ei mikään voinut häntä
pidättää, vaan hän hyökkäsi mukanaan B. Rehbinderin johtama osa
henkivartijarakuunoita, Lievenin johtama aatelislippu ja osa
Turun läänin ratsuväkeä Vepsäkylää kohti, jota molemmat rivit
voivat ampua. Saanen sanoa r. sisarelleni, koska olin muassa,
ettei se ollut leikintekoa, vaan me ryntäsimme ankaran tulen läpi
leirin sisävarustuksiin saakka raivaten tiemme piikeillä ja
miekoilla.
Hetken kuluttua olimme heittäneet kaikki nurin niskoin,
ja vihollinen, joka tässä häiriössä ja lumipyryssä oli niin perin
hämmentynyt, ettei yksikään rykmentti voinut käskyä totella eikä
taistella, syöksähti täyttä vauhtia alas siltaa kohti ja tunki
niin hirveästi edelleen, että silta murtui ja tuhansia hukkui
surkeasti virtaan.
Mutta vaikein työ oli meillä vielä tekemättä. Kun moskovalainen
näki virran olevan edessään ja tappion takanaan, pysähtyi hän ja
puolustihe hurjalla rohkeudella kuormastonsa takana. Heitä oli
vielä neljä yhtä vastaan; heidän ei sopinut peräytyä eivätkä he
kuollakaan tahtoneet. Kuningas lähetti oikean sivustan vasemmalle
avuksi, mutta syyspimeä saavutti meidät, ja nyt alkoi ankara
ammunta kaartin ja taalalaisten kesken, jotka eivät pimeässä
tunteneet toisiaan.
Sattui toki niin onnellisesti, että venäläiset
epäilivät saksalaisten päällikköjensä uskollisuutta ja huusivat
kavallusta tehtävän, niin että Croi ja muut herrat, henkeään
varjellakseen, olivat pakotetut antautumaan. Sen kepposen perästä
antautuivat viholliset laumoittain, toiset yöllä, toiset seuraavana
päivänä, ja heitä kohdeltiin oikein ystävällisesti, niin että nuo
nälkiintyneet raukat saivat ruokaa ja haavoitetut tilaisuutta myöten
hoitoakin. Mutta kun heitä oli niin paljon, emme voineet heitä pitää
luonamme, vaan täytyi heidän antaa aseensa pois ja astua kuninkaan
ohi paljain päin, keppi kädessä; sitten saivat he mennä kotiinsa
jälleen.
Tällä tavoin laskimme enemmän kuin 20,000 miestä menemään:
mutta Croin ja muut päälliköt pidimme vankina, heille kaikkea
kunniaa osoittaen. Croi lienee saanut kuninkaalta 1,000 tukaattia,
kun hänellä ei ollut muuta kuin vaatteet päällään.
Sisareni saanee kyllä muilta kuulla paremman kuvauksen tästä
voitonpäivästä; sen vain tahdon sanoa, että sinä päivänä kaatui
tahi hukkui vihollisia 18,000 miestä; meikäläisiä oli kuolleita
ja haavoitettuja noin 2,000. Ja me valloitimme koko leirin ja
vapautimme kaupungin, johon vaskirumpujen päristessä ja kellojen
soidessa marssimme kolmantena päivänä.
Vaikka jokainen meistä tappeli niinkuin ei olisi arvioinut
henkeään lahonneita mäkivöitä paremmaksi, niin ei kuninkaalla
kuitenkaan vertaansa ollut. Missä kahakka oli kovin, siellä
hänen majesteettinsa oli aina saapuvilla; sai myös luodin
kaulahuiviinsa ja menetti suohon miekkansa ja toisen saappaansa,
sieltä vedimme hänet hädin tuskin ylös, ja näin hän sai
sukkajalassa suuren voiton.
Jos sisareni tahtoo kuulla jotakin
suomalaisista, niin sanon totuuden nimessä, että koko ratsuväki,
paitsi henkivartijoita, oli pelkkiä suomalaisia, ja siihen vielä
kolmas osa jalkaväkeä, niin että ainakin puolet armeijasta Narvan
luona oli suomalaisia; he ovat, samoin kuin ruotsalaiset,
rehellisesti maksaneet sen päivän kunnian punaisimmalla
sydänverellään.
Mitä minuun halpaan palvelijaan tulee, en tahdo r. sisartani
kauemmin väsyttää, sen vain sanonen, että hakkasin hakkaamistani
muiden kanssa, ja Bogatir sai naarmun kaulaansa. Ottaessani osaa
viimeiseen kahakkaan rannalla tunsin vähän pistävän olkaani,
mutta en heti huomannut sitä luodiksi, ennenkuin ratsastin
kappaleen matkaa ja huomaamattani pyörryin verenvuodosta.
Maattuani siinä kolme tai neljä tuntia verisessä lumessa monien
kuolleiden keskellä, olivat minut korjanneet ja vieneet välskärin
luo, mutta tällä ei ollut aikaa ruveta hoitamaan minua ennenkuin
toisen päivän illalla.
Irvistellä täytyi, mutta eipä kannata
siitä nyt puhua, sillä ilo teki minut terveeksi jälleen.
Sillä ei koskaan saata sisareni kuvitella, millä sydämen halulla
ja innolla suuren Kaarle-kuninkaan johdolla taistellaan ja
voitetaan. Ei kukaan huoli haavoista, ei kuolemasta, vaan
ainoastaan siitä suuresta kunniasta, että saa vuodattaa verensä
niin suuren sankarin rinnalla; sisareni ei usko minua, kun sanon,
että halpa sotamieskin katsoo itsensä osalliseksi kuninkaan
suuruuteen ja on sillä hetkellä aatelismiestä parempi. Onneksi
ei r. sisareni nyt saa nähdä kuningasta; r. sisareni rakastuisi
häneen kokonansa, eikä kuningas sitä ymmärtäisi.
Tervehdä
rakkaasti armollista äiti rouvaa ja lähetä hänelle tämä kirje.
Älä unohda muistikirjaa äläkä rakkaan sisareni vilpitöntä,
uskollista veljeä K. A. B:iä.
J. K. Enhän tohtine Eeva-neidille lähettää terveisiä. Tämä
koukeroinen kirje on maksanut minulle kahdeksan päivän työn.
Hyvästi, sydänkäpyseni.
- AURORA KÖNIGSMARK.
Eräänä kylmänä talvi-iltana tammikuussa 1702 istui kaksi nuorta upseeria teltassaan aivan lähellä Würgenin linnaa Kuurinmaalla, jossa Kaarle-kuninkaalla oli pääkortteerinsa, ei kumminkaan linnassa, vaan sen luona. He olivat, kuninkaan esimerkin mukaan, peittäneet telttansa oljilla ja parhaan vointinsa mukaan lämmittäneet sitä tulikuumilla kuulilla. Mutta kovin tehottomat nämä apukeinot olivat kirpeätä tammikuun pakkasta vastaan. Ainoan viheliäisen, telttaa valaisevan talikynttilän valossa näkyi nuorten sotilaiden hengitys keveän savun tavoin haihtuvan kylmään ilmaan.
Kreivi Kaarle Lindsköld, kaartin kapteeni, laitteli olkia paksummalti telttatuolinsa alle, kaatoi läheisellä pöydällä olevaan lasiin jalointa reininviiniä, jota oli tuonut pullollisen viittansa alle kätkettynä, ja tyhjensi lasin. Pakkasta vastaan tällä tavoin suojattuna jatkoi hän tuttavallista keskustelua ikäisensä ystävän Kustaa Aadolf Bertelsköldin kanssa, joka nyt oli henkivartijarakuunain luutnanttina.
- Mitä sen vietäviä teillä oli Triskissä tekemistä? Kuulin viisaan
Stenbockin unohtavan tavallisen varovaisuutensa ja sanovan Piperille: Mais, monsieur le comte, tuo ei ole enää sotaa, se on poikamaisuutta.
- Stenbock voi olla viisas mies, mutta Kaarle-kuningasta hän ei silti
ymmärrä. Kuinka olisimme voineet suuttumatta suvaita, että Oginski joka päivä pyöri leirimme ympärillä kuin mikäkin ampiainen? Milloin hän oli sivullamme milloin takanamme, ei koskaan siellä, mistä häntä etsimme, aina siellä, mistä häntä ei odotettu, tehden meille enemmän vahinkoa kolmella- tai viidelläsadalla ratsumiehellään kuin kaikki muut puolalaiset ja saksilaiset yhteensä.
Piru hänet vielä perii, sanoi kuningas eräänä päivänä -- ei, ei hän kuitenkaan kironnut, tiedätkö, Lindsköld, kiroaminen on tyhmää, se ei ole siunaukseksi, eikä kuningaskaan koskaan kiroa. No niin, me lähdimme liikkeelle joulukuun alussa ja kokoonnuimme Schaueniin; ei kukaan tiennyt, mitä nyt oli tuleva. Meitä oli 1,100 ratsumiestä, hummerhjelmiläisiä ja meyerfeltiläisiä, ja lisäksi odotimme 400 miestä jalkaväkeä, joiden piti tulla reellä ajaen jäljestämme.
Jos meillä vain olisi ollut tekemistä Oginskin kanssa, olisi pari eskadroonaa riittänyt, mutta kuurilaiset ovat perhanan joukkoa. Eikö ole pirullista, että minun aina pitää kirota? Sen olet sinä minulle opettanut, Lindsköld, se on sinun syysi, mutta siitä täytyy minun päästä eroon.
Lindsköld nauroi. -- Varo, ettet jonakin kauniina päivänä saa nähdä itse paholaista hameeseen puettuna edessäsi, -- sanoi hän. -- Luet kai Raamattua niinkuin muutkin?
- Luenpa niinkin, sitä teen melkein joka päivä, ja sitä pitäisi
sinunkin tehdä. Kuningas lukee joka aamu pari lukua Raamatusta.
- No, kuinkas muuten, kun kuningas tekee niin, pitää meidän kaikkien
tehdä samaten. Entäs sitten, kerro nyt, miten kävi Triskissä.
- Joka paikassa, mihin tulimme, oli Oginski ollut ennen meitä. Me
juoksimme hänen jäljissään niinkuin lapsi sateenkaaren perässä. Sillä lailla tulimme Samogitiaan, eikä jalkaväki enää jaksanut meitä seurata, Eräänä iltana hämärissä näimme edessämme linnan ja muutamia viheliäisiä hökkelejä, joita sanottiin muka kaupungiksi. Se oli Triski; linna ja kaupunki olivat Oginskin ja siis valloitettavat. Nyt siellä oli vähäinen joki, ja silta oli hävitetty; mutta meillä ei ollut aikaa odottaa. Mitäs muuta kuin miehet ja hevoset veteen -- huh, se oli kuin olisi talviavantoon hypännyt!
Mutta me pääsimme onnellisesti yli kaulaa myöten märkinä ja niin viluissamme, että hampaat kalisivat. Koko väestö oli paennut kaupungista; ainoastaan pappi ja lukkari löydettiin erään tallin ylisiltä. Olimme kuitenkin iloisia, että saimme viritetyksi tulen ja hitusen ruokaa suuhumme; kuningas meni linnaan majailemaan, me muut kaupungille, ja kaikki voivat oivallisesti.
Juuri kun olimme päässeet jotensakin kuiviksi ja suloisesti oikoilimme oljilla raajojamme, ollen nukkumaisillamme, olivat nuo s----nan puolalaiset kuin jehu kimpussamme -- nyt taas kirosin! Me heräsimme huutoihin ja hälinään; kaupunki paloi; kello oli 11 illalla. Alastomina tai puolialastomina -- muutamat paitasillaan, kun olivat ripustaneet vaatteensa kuivumaan -- syöksyimme ulos. Mikä on hätänä? Oginski on täällä! Missä? Eikä kukaan tiennyt missä. Sach ja Fleming joutuivat ensiksi käsikähmään ja tappelivat kuin riivatut.
Oli niin pimeä, ettei nähnyt kättä silmäinsä edessä. Hetkisen kuluttua kuulimme kuninkaan huutavan: hakatkaa päälle, pojat! Ja me hakkasimmekin tietämättä tarkoin, mihin isku milloinkin sattui. Sitten havaitsimme, että joukko ympäriltämme alkoi harveta: Oginski oli pyörähtänyt tiehensä; ennenkuin olimme oikein valveillammekaan, oli hän päässyt käsistämme.
- Taikka te hänen käsistään. Ei vartijoita ensinkään -- myönnä, että
se oli poikamaisesti tehty.
- Hän pääsi käsistämme, ja se meitä pisteli. Me ajoimme häntä takaa
Kovnoon päin ja ratsastimme vihollisen nähden Niemen-virran poikki, uittaen hevosia lautan rinnalla. Oginski pakeni, me jätimme vartijaväkeä Kovnoon. Sieltä ratsastimme metsäin ja erämaiden kautta armeijaamme.
- Ottakaa enemmän väkeä mukaanne, teidän majesteettinne, sillä maa
vilisee vihollisia, -- sanoi Hummerhjelm. -- Enemmän väkeä, -- sanoi kuningas, osoittaen meitä muutamia, jotka häntä seurasimme; -- eikö eversti näe, että itse olen kymmenes. -- Sillä meitä oli vain kymmenen.
Siitä tuli vaivalloinen retki. Tuon tuostakin kuulimme laukauksia pensaikoista. Puolalaisia ja kuurilaisia parveili kuin sääskiä ympärillämme. Mutta kaikki luulivat meitä suuremman sotaväenosaston etujoukoksi eivätkä estäneet kulkuamme. Viisi vuorokautta ratsastimme yötä päivää, tappelimme ja näimme vilua ja nälkää. Kuudentena päivänä kuulimme ruotsalaisten sotahuudon ja tunsimme lampaanpaistin käryä.
Takaanpa, Lindsköld, että söimme oinaan mieheen.
- Koko leiri oli levotonna. Kuninkaan luultiin hukkaan joutuneen, ja
Arvid Horn lähetettiin henkivartijain kanssa hakemaan. Aiotko kirjoituttaa Triskin nimen sisaresi muistokirjaan?
- Luuletko sen kannattavan? Tiberup, Narva ja Väinäjoki ovat siellä jo
ennestään, Triski oli vain mitätön juttu.
- Minä neuvon sinulle jotakin parempaa. Oletko koskaan nähnyt
noita-akkaa?
- Noita-akkaako? Olenpa, muistelen nähneeni muutaman Turussa useita
vuosia sitten. Ihmisillä ei juuri ollut muuta todistusta häntä vastaan kuin että hän oli ilkeän näköinen ja että hänellä oli punaiset, vettä valuvat silmät.
- Kustaa veikkoseni, kuinka lapsellinen olet. Eivät pahimmat
noita-akat ole sen näköisiä. Ajattele pitkää, uljasta naisen vartaloa, niin kaunista kuin kevätaurinko on mustissa pilvissä, säihkyviä silmiä, uhkeita muotoja, vastustamatonta hempeyttä, pukua kuin kuningattaren, ryhtiä kuin keisarinnan... Sanalla sanoen, puhuimme vast'ikään hameeseen puetusta paholaisesta, koska herkkätuntoisten korvaisi kuullen ei saa puhua pirusta. Tahdotko hänet nähdä? Usko minua, se olisi voitto Ebba-sisaresi muistikirjaan, voitto sellainen joka paremmin ansaitsisi tulla Eeva Falkenbergin nähtäväksi kuin Tiberup, Narva ja Väinäjoki...
- Kuules mies, luulenpa sinun kurkistaneen liian syvälle pulloon.
Aivan oikein; ei tippaakaan enää.
- Se hyöty niistä on noista jumaluusopillisista tieteilemisistä
sota-aikana. Poikaparkaa, aina hän ajattelee pirulla olevan lyhyet ja paksut sarvet ja hevosenkaviot tai pukinsorkat, miten milloinkin. Mutta me vapaa-ajattelijat, jotka olemme nähneet maailmaa, emme usko miestä niin tyhmäksi. Me tiedämme hyvin kyllä, että ukko välistä voi tekeytyä suloiseksikin, kun niin tahtoo -- ukko, tai oikeammin akka, sillä noita-akastahan nyt puhummekin.
- Mistä noita-akasta?
- Kreivitär Königsmarkista.
- Ei ole minulla kunnia tuntea hänen armoaan.
- Etkö ole jo parin kolmen viikon kuluessa joka aamu nähnyt vaunujen
lähtevän linnasta, kääntyvän kuninkaan teltalle päin, ja sitten, pitkän kaarron tehtyään, jälleen palaavan linnaan? Vaunuissa istuu vallasnainen -- huikaisevan kaunis!
- Niin -- muistelenpa nähneeni.
- Muistelet nähneesi? Katsopas tarkasti silmiini, Kustaa! Niin,
vannonpa Amorin nuolien kautta, ettei se poika ole edes nähnytkään kreivitär Königsmarkia. Ja kuitenkin kreivitär on koko leirin puheen aiheena. Sanotaan, että kuningas August on lähettänyt hänet tänne ja että kreivitär on pannut kaikki keinonsa liikkeelle päästäkseen kuninkaamme puheille. Mutta muistathan, kuinka Valpuri Eerikintyttären suukkonen kärvensi kuninkaan huulia kuin tuliset hiilet. Kaarle-kuningas on liian viisas tarttuakseen tenhottaren pauloihin. Mutta kuulehan Bertelsköld, minulla on ehdotus sinulle tehtävänä.
Asetu seitsemäksi päiväksi tien viereen, jota vaunut kulkevat, ja katsele oikein tarkoin kreivitärtä, joka niissä istuu. Jos sinulla niiden seitsemän päivän kuluttua vielä on ainoakaan soppi sydämessäsi jäljellä korskeata, ruskeaveristä Eeva Falkenbergiä varten, niin voit hyvällä omallatunnolla kirjoittaa sisarellesi: armas sisareni, olen voittanut enemmän kuin Narvan; olen nähnyt Aurora Königsmarkin, enkä ole voitetuksi tullut.
- Loruja!
- Usko pois! Hyvästi, poikaseni, sinulla on hiiden kylmä teltassasi,
ja viini on loppunut. Tunnussana tänä yönä on Kungsör. Soisinpa olevamme siellä!
Näin sanoen lähti iloinen kapteeni tiehensä, hyräillen jotakin laulua, ja meni luultavasti hakemaan muita tovereita, joilla oli enemmän tarjottavaa. Kustaa heittäysi telttavuoteelleen ja koetti kuluttaa pitkää talvi-iltaa ajattelemalla tuolla kaukana pohjolassa olevia ystäviään.
Milloin muisteli hän äitiään, jaloa uljasta kreivitärtä; milloin veljeään Torstenia, joka yhä vielä hengitti Ranskan hovi-ilmaa; milloin armasta Ebba-sisartaan, joka nyt oli nuoruutensa ensimmäisessä kukoistuksessa; milloin mustasilmäistä Eevaa, joka kenties jo oli unohtanut kuljeksivan ritarinsa; milloin Tukholman hovilinnoja; milloin Kungsörin metsästysmusiikkia; milloin lapsuuden muistoja Mainiemestä, jotka sekä Kustaassa että hänen sisaressaan olivat herättäneet katoamattoman rakkauden Suomeen.
Kaikki nämä kuvat kutoutuivat nuoren sotilaan ajatuksissa yhteen, ja niihin yhdistyi kunnianhimon unelmia ja rohkeita tuumia tulevista voitoista. Kustaa Bertelsköld oli jo käynyt Kaarle XII:n koulua; hän ei katsonut hyvälle omalletunnolle, voimakkaalle kädelle ja pelottomalle mielelle mitään mahdottomaksi; mutta kaikessa muussa ja erittäinkin siinä, mikä koski sen ajan vapaita rakkaudenseikkailuja, hän oli, niinkuin hänen ystävänsä oikein oli huomauttanutkin, vielä kokonaan lapsi.
Eikä kaikesta tästä huolimatta kuitenkaan ollut kumma, että kauniin kreivittären kuva tuon tuostakin palasi yhdeksäntoistavuotiaan nuorukaisen mieleen. Hänen uteliaisuutensa oli herännyt; hän koki muistella vaunuissa istuvaa naista; hän luuli häntä todellakin tavallista ihanammaksi; ja olihan siitä aina jotakin vaihtelua talvileirin yksitoikkoisuudessa! Kuta enemmän Kustaa tätä ajatteli, sitä uteliaammaksi kävi hän nähdäkseen jälleen tämän naisen, josta koko Eurooppa oli puhunut jo kymmenen vuotta, ylistäen häntä älyn ja ihanuuden ihmeeksi.
Levotonna lähti nuorukainen teltastaan. Kello oli jo 8 illalla; kirkas tähtitaivas valaisi lumista tienoota, jossa teltat seisoivat riveissä kuin tuiskun keräämät nietokset. Näkyi tulia linnasta, joka oli tuskin 300:n askelen päässä. Kustaa tiesi Stenbockin asuvan toisessa kylkirakennuksessa ja päärakennuksen olevan sotakanslian hallussa.
Mutta hän arvasi myöskin, että eräs linnan pienempi sivurakennus oli tällä kertaa annettu kreivitär Königsmarkin asuttavaksi. Juuri tässä rakennuksessa kimalteli kynttilän valo niin ihmeellisen kirkkaasti.
Kukapa meistä ei liene jolloinkin kokenut sitä tunnetta, joka syntyy, kun talvisena iltana katselemme tuollaista valon tuiketta ja kun mielikuvituksemme yhdistää sen johonkin, joka sillä hetkellä erittäin kiinnittää mieltämme. Kustaa Bertelsköld katseli valoa, katsoi sitten muualle ja katseli taas valoa. Miltei huomaamattaan hän oli tullut linnan portille, jossa vahtimiehen huuto herätti hänet ajatuksista.
Hän häpesi miestä; olisi näyttänyt naurettavalta, jos hän olisi kääntynyt takaisin. Saatanhan käydä nuorta Stenbockia tapaamassa, hän sanoi itsekseen, kokien rauhoittaa omaatuntoaan. -- Kungsör! -- vastasi hän ja oli pian joutunut linnanpihalle.
Kustaa ei ollut ennen käynyt linnassa. Sen sisärakennukset olivat hänelle perin tuntemattomat. Kun hän ei tavannut ketään pihalla, lähti hän umpiarviolta nousemaan portaita, jotka pimeässä arveli oikeiksi.
Portaat veivät pitkään, pimeään käytävään. -- Tottapahan viimein tapaan jonkun, joka voi neuvoa minut Stenbockin huoneeseen, -- ajatteli nuorukainen ja hamuili käsillään seiniä pitkin.
Samassa joku tarttui häntä käsivarteen. -- Tekö siinä olette? -- sanoi outo ääni.
Bertelsköld tapaili miekkansa kahvaa. Mutta kohta malttoi hän mielensä ja vastasi samaan tapaan: -- Niin, minä tässä olen.
Taas hän oli keksinyt tekosyyn omaatuntoaan rauhoittaakseen. Kuinka olisin noin tyhmään kysymykseen voinut muulla tavalla vastata? ajatteli hän itsekseen.
- Seuratkaa minua! -- sanoi tuntematon. -- Voitte ottaa vyöstäni
kiinni, niin pääsette haparoimasta pitkin seiniä. Teidän tähtenne minua on käsketty sammuttamaan yhdyt portaissa.
Vai minun tähteni! ajatteli Bertelsköld.
- Olettepa täsmällinen, -- jatkoi saattaja puhettaan. Mutta kuinka
saitte tietää tämän yön tunnussanan?
- Hm! -- vastasi luutnantti. Keneksi häntä luultiin!
- Arvaan ... vähän kultaa vain. Ei kannata ruotsalaisten kerskua
rehellisyydellään. Mutta ettehän toki liene tavannut ketään linnanpihalla? Luulisin teidän olevan pahemmassa kuin pulassa, jos Stenbock saisi vihiä teidän täällä olostanne.
- Hm! -- vastasi nuori soturi jälleen. Itsekseen hän ajatteli: tästä
näyttää tulevan oikein hauska seikkailu. Maltapa, herraseni, mieleni tekisi iskeä ruotsalaista rehellisyyttä selkääsi. Mutta malttakaamme mielemme, saapa nähdä, mitä tästä tulee!
- Nyt olemme perillä, -- sanoi opas heidän kuljettuaan useiden
käytäväin kautta, jotka olivat yhtä pimeät kuin ensimmäinenkin. -- Käykää sisään ja odottakaa tässä, kunnes olen teidät ilmoittanut.
Kustaa Bertelsköld seisoi noin viiden minuutin ajan yksinään pimeässä huoneessa. Kaikenlaisia kummallisia ajatuksia risteili hänen aivoissaan. Mitä oli tekeillä? Mitä odotettiin? Mitä pelättiin? Pitikö hänen jäädä paikoilleen? Vai pitikö hänen paeta? Ei kukaan vastannut.
Hän oli aivan kuin kaukaa kuulevinaan sitran ääniä; heti sen jälkeen oli kaikki taas hiljaista, pimeätä ja salamyhkäistä.
Nyt aukaistiin kaksipuolinen ovi huoneen perällä ja hämmästyneen nuorukaisen silmien eteen avautui niin eloisa ja huikaisevan kaunis ja samalla niin taiteellisesti harkittu näky, ettei parhainkaan maalari olisi osannut järjestää varjoa ja valoa, ryhmitystä ja värejä vaikuttavammin ja älykkäämmin.
Kustaasta näytti niinkuin teatterin esirippu olisi hänen silmäinsä edessä nostettu ylös. Hänen ja näyttämön väli oli pimeä; mutta näyttämö oli valaistu ja viehätti silmää. Näkymättömäin lamppujen valossa istui tuolla näköpiirin perällä naisen haamu, haltiatar, tai kenties joku noita Olympon jumalattaria, joita senaikainen runollinen kuvakieli tiesi luetella niin lukemattomia.
Tämä nainen oli uljas ja varteva kuin Juno ja kumminkin niin ihana ja riutuva kuin runoilijain kuvailema Afrodite. Dianan kuu ei olisi ollut liiaksi hyvä valaisemaan hänen kuninkaallista otsaansa, samalla kun Minervan äly ja sukkeluus elehti hänen hienoilla, täyteläisillä huulillaan ja hänen mustain ripsiensä alla. Jos siihen aikaan olisi elänyt joku ihastuttava Tegnér, niin olisi Kustaa Bertelsköldin mieleen heti juolahtanut:
Kas, sorjaa kulta-hasta,
mi sankarin saa luo;
mutta hän olisi heti oikaissut runoilijaa eräässä kohdassa: tämä ei ollut kultahapsi, vaan tukka oli musta kuin etelän yö ja valui kuin varjoisa kehä otsan ja vaaleiden poskien ympärillä. Kaikkia noiden ihmeen ihanain kasvojen eri osia ei hämmästynyt nuorukainen heti paikalla voinut erottaa. Hän ei nähnyt noiden kulmakarvain siroa kaarevuutta, joita senaikuiset runoilijat vertasivat nousevan auringon yllä lepääviin öisiin pilviin.
Hän ei nähnyt tuon suun pyöreyttä, jota runoilijat sanoivat milloin Helikonin ruusuksi, milloin Aganippen lähteeksi, ja joka oli niin pienoinen ja kirsikkamarjan kaltainen, että nykyajan kauneudenaisti ei olisi sitä hyväksynyt; mutta hänen aikansa ja useiden seuraavien miespolvien mielestä se oli ja pysyi kaiken ihanuuden esikuvana. Hän ei nähnyt sulottaria, jotka, jos saa uskoa samoja runollisia kuvauksia, vallattomasti parveillen alati karkeloivat hänen ruusuhuulillaan.
Hän ei myöskään nähnyt -- kenties onnekseen -- tuota miltei huomaamatonta silmäluomien alla olevaa velttoutta ja omituisen vienoa, ylähuulen äärimmäisessä hupenevassa viivassa esiintyvää veitikkamaista piirrettä, joka osoittaa, että kauniin naisen suu on luotu muitakin, kuin vain taivaallisen rakkauden suudelmia varten.
Kreivitär Aurora Königsmark osasi oivallisesti asettaa esiytymisensä, niin että tarkoitettu vaikutus näytti aivan luonnolliselta ja satunnaiselta. Hän istui nytkin tavallisessa asennossaan kirjoituspöytänsä ääressä, vähän huolettomasti eteenpäin nojaten ja kirjoittaen kirjettä kahden alabasterilampun ruusunpunertavassa valossa, jotka levittivät hienoa lemua pienoiseen, erinomaisella kauneuden aistilla koristettuun huoneeseen.
Hänen pukunsa oli yksinkertainen niinkuin sen täytyi olla Kaarle XII:n leirissä, mutta samalla mitä tarkimmalla aistilla valikoitu. Paha vain, että Kaarle XII:n historioitsija, oppinut ja perinpohjainen Nordberg, kolmessa suuressa paksussa nidoksessaan on vain ohimennen ja muutamalla rivillä kertonut kauniin kreivittären käynnistä eikä sanallakaan koskettanut hänen pukuaan.
Se vain on varmaa, että hänen ohimollaan oleva ainoa timantti ei heloittanut kirkkaammin kuin ne kaksi, jotka luonto oli luonut vähän alemma, ja että musta samettihame, joka oli aiottu tehostamaan kaulan valkoisuutta, ei ollut niitä mustia kiharoita pehmeämpi, joita laitellessaan kreivitär ei koskaan täydellisesti taipunut muodin orjuuden alaiseksi, vaan noudatti sitä ainoastaan sen verran kuin se hänelle sopi.
Bertelsköld astui muutamia askelia eteenpäin, mutta pysähtyi jälleen.
Ensi kerran elämässään häntä pelotti, sillä tämä oli ensi kerta, kun hän omasta mielestään ei ollut menetellyt avonaisesti ja ritarillisesti.
Vaikka välillä oli kaksi pimeätä huonetta, kuuli kreivitär kuitenkin raskaiden karoliinilais-saappaiden askelet, kohotti keveästi päätään ja virkkoi saksaksi: -- Tekö se olette, rakas Törnflycht? Astukaa sisään, mon page!
- Luutnantti Törnflycht, kreivi Piperin lanko -- kreivittären
hovipalvelija! häneksikö minua luullaankin! ajatteli kreivi Bertelsköld, rohkaisi mielensä, astui vieläkin pari askelta eteenpäin ja tuli lamppujen valopiiriin. Samassa astui toisesta huoneesta kreivittären puolalainen hovimestari häntä vastaan, tarttui häntä kovasti käsivarteen ja sanoi samalla äänellä, joka juuri vähän ennen oli portaissa kuiskaten puhunut: -- Ettehän olekaan oikea mies? Kuka olette ja kuinka olette rohjennut tunkeutua tänne?
Bertelsköld irroitti hiljaisesti kätensä ja kuiskasi, miehen kysymyksistä huolimatta:
- Kuka on tuo nainen?
Turha kysymys! Hän jo kyllä aavisti, kuka se oli.
Nuoren sotilaan sävyisyys vietteli hovimestarin harhaan ja hän kävi niin rohkeaksi, että tarttui Kustaata kaulukseen heittääkseen hänet ulos ovesta. -- Te vintiö, te yöjuoksija, -- sanoi hän, -- uskallatteko tulla uhkaamaan armollista kreivitärtä? Te lurjus! Te miehistä mitättömin! Kyllä minä opetan...
Jos siinä olisi ollut saapuvilla ken muu hyvänsä kuin Aurora Königsmark, olisi nuori mies menettänyt malttinsa jo tämän puhuttelun ensi osaa kuullessaan. Mutta toinen osa oli jo kuitenkin liikaa.
Vastaamatta kävi Bertelsköld hovimestarin rintaan, nosti hänet lattiasta ylös, riiputti häntä edessään suoralla kädellä, kantoi ovelle ja heitti hänet jotensakin kovakouraisesti pimeään käytävään. Mies parka ällistyi niin pahanpäiväisesti, ettei käytävän lattialle pudotessaan saanut sanaakaan suustaan.
Melusta häiriytynyt kaunis kreivitär unohti kokonansa äskeisen asentonsa, kavahti ylös ja soitti kamarineitsyttään sisään. Mutta jo ennenkuin neitsyt ennätti tulla, seisoi Kustaa huoneen ovella. Luonto ei ollut koskaan aikonut häntä hovimieheksi, mutta olihan hän elänyt kolme iloista vuotta hovissa, ja vaistomaisesti hän tunsi olevansa velvollinen antamaan tälle kauniille vallasnaiselle selityksen odottamattomasta tulostansa.
Hän mainitsi nimensä, sanoi erehtyneensä portaista ja pyysi, ettei hänen armonsa panisi pahaksi, että hän vastasi: minä! kun häneltä kysyttiin: tekö siinä olette?
Selitys otettiin armollisesti vastaan. Herttainen hymy, yksi noita hymyjä, jotka saattoivat puolen maailmaa haltioihinsa, väreili kreivitär Königsmarkin huulilla. Nuoren kreivin suora selitys, ehkäpä myös hänen kookas, voimakas, vaikkakaan ei vielä täysin kehittynyt sankarivartalonsa miellyttivät kreivitärtä. Kenties välähti siinä heti kohta jokin mietekin mieleen, sillä kreivitär oli tunnettu hyväksi keinoja keksimään. Maailma, elämä ja omat kirjavat onnenvaiheet olivat opettaneet hänelle sen taidon perinpohjin. Luultavasti oli hänen älykäs päänsä heti keksinyt tuuman, miten tämä ikävä erehdys oli hyödyksi käytettävä.
Kamarineitsyt, joka nyt tuli sisään toiselta, ja hovimestari toiselta puolen, saivat viittauksen poistua. Kustaa Bertelsköld oli nyt kahdenkesken sen naisen kanssa, joka niin monen miehen rauhan oli häirinnyt. Kreivitär osoitti hänelle istuinsijan aivan lähelle itseään, ja Bertelsköld istui -- jotakuinkin hämillään ollen.
- Kiitän onneani tästä erehdyksestä, -- sanoi kreivitär keveästi ja
luontevasti. -- Tiedättekö, kreiviseni, että minulla on kunnia lukea itseni sukulaiseksi perheenne kanssa? Äitinne on Sparre; toivon hänen voivan hyvin. Onpa olemassa kaksinkertainenkin sukulaisuus meidän ja Sparrein välillä, sekä isäni että lankoni Lewenhauptin kautta. Siis, jos suvaitsette -- mon cousin...
Kreivi Kustaa punastui ja vastasi vain kumartamalla.
- Oli minulla myöskin onni tulla tutuksi isänne kanssa Hampurissa, --
jatkoi kreivitär. -- Sallikaa minun naisena sanoa teille, että olen nähnyt harvoja miehiä semmoisia kuin hän, sans peur et sans reproche.
Mon cousin, minä toivon teistä kerran tulevan isänne kaltaisen.
Kreivittären äänessä oli hänen näitä sanoja sanoessaan jotakin sisarellista, miltei äidillistäkin, ja hän jatkoi:
Toivotan teille onnea siihen sankarikouluun, johon olette päässyt niin suurta mainetta saavuttaen taistelemaan. Kuningastanne ihailen vilpittömästi. Uskokaa minua, mon cousin, ei löydy lujempaa sidettä yleväin luonteiden välillä kuin kunnia on; kova onni voi saattaa heidät seisomaan vihollisina toisiaan vastaan, ja yhtä hyvin he voivat ihastua urhouden voitoista. Kuninkaanne on uusi Aleksanteri. Onnitelkaa minua, mon cousin, etten enää ole siinä iässä, jossa haaveksitaan; sillä tiedättekö -- ainoastaan yhden kerran olen nähnyt hänet, ja kuitenkin olen muististani maalannut hänen kuvansa.
Näin sanottuaan otti kreivitär esille soikean palasen elefantinluuta, johon oli maalattu Kaarle XII:n vielä valmistumaton kuva -- jotensakin hänen näköisensä, vaikka tosin paljon kaunisteltu.
- Mitä pidätte kuvasta? -- kysyi kreivitär tekeytyen ylhäisen
välinpitämättömäksi.
- Teidän armonne ehkä lienee nähnyt hänen majesteettinsa hovissa:
silloin oli kuva hänen näköisensä, mutta nyt se on liian nuoren näköinen. Hänen majesteettinsa on päivettyneempi.
- Niinkö luulette? Teen sen sitten vähän tummemmaksi -- paljon
tummemmaksi! Minulla onkin syytä siihen. Hänen majesteettinsa on pilviin peittynyt Jupiter; hänestä ei näe muuta kuin leimauksen. Sen voin vakuuttaa omasta kokemuksestani, mon cousin. Mutta kun hän viikoiksi ja kuukausiksi salpaa itsensä tuon ukonpilven taa, ettei olisi pakotettu näkemään naista, jonka suurin rikos on se, että hänellä on kaksi isänmaata, jotka hän tahtoisi sovittaa -- se ei ole oikein, se ei ole jalosti tehty! Kuninkaanne on...
Törkimys -- oli kreivittären varmaankin aikomus sanoa, mutta hän malttoi mielensä. Hänen äänensä, joka äsken oli kuulunut vähän kiivaalta, lauhtui jälleen lempeäksi; hänen intohimoisista silmistään paistoi taas hellä päivä. -- Kuninkaanne on sankari, jonka mielestä me muut kuolevaiset olemme liian vähäpätöisiä! -- puhkesi hän sanomaan, kätkien ivansa kärjen kuin pehmoiseen villaan. -- Olen ollut niin rohkea, että olen kirjoittanut hänestä runon; tahdotteko kuulla sen?
Johan kohteliaisuutennekin kehoittanee teitä olemaan hiukan kärsivällinen. Leirinne, mon cousin, on oikein ikävä paikka; eihän täällä tiedä, kuinka aikansa kuluttaisi! Sitrani on hiukan epävireessä, mieleni samoin. Epätoivoissani kirjoitan runoja.
Näin sanottuaan otti kaunis kreivitär vähäisen lehden salkustaan ja luki siitä runoelman, jossa kaikki muinaisajan jumalat esiintyivät toinen toisensa perästä Kaarle XII:n hyveitä ylistellen: Mars hänen urhoollisuuttaan, Apollo hänen kauneuttaan, Jupiter hänen rehellisyyttään, Minerva hänen viisauttaan, Diana hänen metsästysretkiään j.n.e.
"Näin vietiin hänet maineen temppelihin,
ja kaikki jumalat hänt' ylistivät;
vain Bakkus, Afrodite oli vaiti!"
Olisi luullut kuulevansa Afroditen itsensä lausuvan siinä mielensä karvautta ja pettymystään ja tekevän sen tavattoman hempeästi ja hienosti. Paha vain, että suomalainen suorasukainen sotilas ei osannut näistä neron kukkasista oikein nauttia. Hän kyllä näki sen, mitä jokaisen nuorukaisen täytyi nähdä, näki aikansa ihanimman naisen loukatun ylpeyden voimalla kuvaavan omaa tappiotaan -- enempää hän ei nähnyt; neron tuli ja naisen sydämen ongelmat olivat salattuja asioita hänen kokemattomille silmilleen.
Nuori aatelismies tunsi vähäpätöisyytensä; hän oli mielestään kovin saamaton ja onneton; hän ei rohjennut katsoa kohti, sillä noiden silmien loimo poltti häntä niinkuin kuumien maiden aurinko polttaisi pohjolan havumetsää. Hän nousi ylös lähteäkseen.
Kreivitär, joka oli tottunut kuulemaan imartelijain hänen taitojaan ylistelevän -- ja runous oli siihen aikaan ainoastaan taito sovitella sanansa kauniisti ja sukkelasti -- näytti hiukan hämmästyvän kuulijansa välinpitämättömyyttä, mutta kohta hän oli keksinyt hänen ajatustensa juoksun. Kaarle XII:n sotilas ei ollut sillä keinoin voitettavissa.
Hän alkoi heti puhua toiseen tapaan. -- Ei, serkkuseni, en voi ottaa omalletunnolleni, että ikävällä runoelmallani olen teidät ikävystyttänyt. Suvaitkaa kuunnella minua vielä hetkinen. Jättäkäämme sikseen nuo joutavat huvitukset, joiden avulla koetamme saada yksinäisiä hetkiämme kulumaan. Olen tavallaan vankina leirissänne.
Teillä on valta. Minulla on vain rukouksia. Joko tahdotte mennä, kreiviseni...?
- Teidän armonne...
- Teillä on sisar; ajatelkaa, että olisin sisarenne. Teillä on äiti;
ajatelkaa, että olisin äitinne. Te olette todellinen aatelismies, sentähden saatan vilpittömästi puhua kanssanne ja kiertelemättä sanoa teille, että pyydän apuanne eräässä asiassa.
- Jos se vain on minun voimissani...
- Tuon sanotte äänellä semmoisella kuin pelkäisitte minun aikovan
pyytää teitä isänmaatanne pettämään. Fi donc, mon cousin! Oletteko koskaan kuullut jonkun Königsmarkin tahranneen kilpeään petoksella?
Luulen, etteivät sukuni vaiheet ole teille tuntemattomat. Valittuamme Ruotsin isänmaaksemme me palvelimme sitä rehellisesti. Meillä oli se onni, että teimme valtakunnalle melkoisia palveluksia. Meillä oli ääretön omaisuus; me luotimme kuningasten sanoihin ja kunniaan. Kaarle XI otti meiltä kumminkin kaikki, mitä voi ottaa, ja loukattuina, perin pettyneinä ja köyhtyneinä me jätimme tuon kiittämättömän maan, joka oli käyttänyt hyödykseen palvelustamme ja nyt käytti hyödykseen ryöstettyä rikkauttamme.
Kreivitär piirteli ajatuksissaan viuhkansa varrella kirkkaaksi kiillotettua pöytälautaa ja jatkoi: -- Te ymmärrätte, että tällaiset tapahtumat olivat omiansa kylmentämään tunteitamme pfaltzilaista kuningassukua kohtaan. Veljeni kaatuivat parhaassa miehuutensa iässä.
Sisareni ja minä olimme kaksi turvatonta naista. Oikeutta, jonka Kaarle XI oli meiltä kieltänyt, odotimme hänen pojaltaan. Kaarle XII ei laske minua edes puheilleenkaan. Kolmen viikon kuluessa olen turhaan sitä pyytänyt. Kreivi Piperinkin puoltosanat ja rukoukset ovat tyhjiin rauenneet. Olen alentunut rukoilemaan, vaikka minulla olisi oikeus vaatia. Te, kreiviseni, olette ylpeä arvostanne; te käsitätte siis, mitä on nöyrtyminen kuninkaan uskotun edessä... Kaarle ei tahdo minua nähdäkään. -- Ah, hän ei tunne Königsmarkeja. Hänen täytyy nähdä minut, hänen täytyy kuulla minua, tahtokoon tai ei. Ja siinä, kreivi Bertelsköld, pitää teidän olla minulle apuna.
- Minunko, armas kreivitär?
- Taas tuo samainen katsanto, mon aimable cousin, aivan niinkuin
pyytäisin teitä rikokseen! Mitä siis minusta luulette? Kenties on teille sanottu, että kuningas August on lähettänyt minut tänne välittämään rauhaa. Ja jos niin olisikin, jonka saatatte uskoa tai olla uskomatta, aivan niinkuin teitä haluttaa, niin olisiko tuo liian jumalatonta, että koettaisin sovittaa kahta ylevämielistä ruhtinasta, jotka toisiinsa yhdistyneinä voisivat kääntyä kummankin vaarallisinta kilpailijaa, Venäjää vastaan. Saksinmaa on toinen isänmaani, sen nimessä silloin puhuisin ensimmäiselle isänmaalleni.
Mutta olkoot valtiolliset asiat sinään, sukuni oikeutetut vaatimukset Ruotsin kruunulta riittävät yllin kyllin selittämään syyn siihen, miksi minä onneton, maailman herjaama nainen, olen tullut käymään ruotsalaisten leirissä. Onko rikos, että autatte minua siinä? Ovatko ritaritavat nykyjään Ruotsissa semmoiset, että kielletään vainotulta mahdollisuuskin saada oikeutensa takaisin? Ei, kreiviseni, bon gré, mal gré, kuninkaan täytyy kuulla minua, vaikkapa heittäytyisin hänen hevosensa kavioiden tallattavaksi. Tahdotteko auttaa minua siinä?
- En ymmärrä tarkoitustanne.
Kreivitär tarttui nuorukaista käteen ja katseli häntä silmin, joiden ilme oli olevinaan äidillinen tai sisarellinen, mutta jotka kuitenkin, kenties vastoin hänen omaa tahtoaan, olisivat voineet yhdeksäntoistavuotiaan sydämen poroksi polttaa. -- Joka päivä, -- sanoi hän, -- oleskelee kuningas hetkisen päivällisen jälkeen yksinään teltassaan. Muutamat sanovat hänen silloin kirjoittavan sisarelleen, Holsteinin herttuattarelle -- hän tarvitsee viikon päivät yhtä kirjettä kirjoittaakseen. Toiset sanovat hänen silloin hartauttaan harjoittavan.
Oli miten oli ... te laitatte niin, että pääsen kuninkaan telttaan siihen aikaan...
Nuori sotilas ei virkkanut mitään.
- Ymmärrän teidät. Se voisi herättää huomiota. Olkaa huoleti! Minä
tulen upseerinkauhtanaan kääriytyneenä. Se tapahtuu hämärissä. Ei kukaan tunne minua.
Bertelsköld pysyi yhä äänettömänä. Kreivittären silmät paloivat yhä tulisemmin.
- Luulette kenties kuninkaan vihastuvan. Se on kyllä mahdollista.
Mutta minä en pelkää häntä. Tunnen ruhtinasten luonteen. Osaan voittaa heidät. Kaarle-kuningas on kenties ensin närkästyvä, mutta hän on eroava minusta leppyneenä.
Bertelsköld oli vieläkin vaiti. Puna hänen poskillaan kävi yhä heleämmäksi. Kreivitär huomasi sen. Hän ponnisti äärettömän lumousvoimansa viimeisilleen.
- Bertelsköld ... panen teihin viimeisen toivoni. Kaikki muut keinot
ovat kuninkaan taipumattomuuden tähden olleet turhat. Ilman teitä on kaikki hukassa. Teidän kädessänne on sukuni onni. Ja vielä enemmän -- teidän kädessänne on kahden valtakunnan onni tai onnettomuus ja maailman rauha. Ja te yhä vielä epäilette! Jalo kreivi, vaaditteko vielä suurempaa palkintoa -- vieläkin suurempaa! Haluatteko jotakin vielä suurempaa, vielä ihanampaa, niin sanokaa, ja kiitollinen Aurora Königsmark on valmis palkitsemaan ritarillisen palveluksenne kunnioituksellaan, ihailullaan, ikuisella ystävyydellään...
Oi velho, velho, sinä enkelin haamussa esiintyvä pimeyden ruhtinatar, sinä, joka silmäisi loisteella olet puolen Eurooppaa lumonnut -- sinä, jonka edessä ruhtinaat ovat polvistuneet, jolle ihailijasi joukoittain ovat sytyttäneet suitsutus-uhrejaan aivan kuin epäjumalalleen -- sinä ihana, älykäs, vastustamaton haltiatar -- sinä lupaat huikaisemallesi nuorukaiselle palkinnon, jota hän rohkeimmissakaan unelmissaan ei ole rohjennut toivoa -- sinä lumoat hänet suloisimpien sanaisi soinnulla -- ja nyt seisoo hän huumauksissaan jyrkänteen reunalla, eikä yksikään pelastava ääni kuiskaa hänelle: varo, varo, synnin kaunein tenhotar kietoo sinua ruusuilla, mutta niiden sisällä on teräviä piikkejä.
Mutta -- tämä ääni kuiskasi kuiskattavansa; halpa, vähäarvoinen muisto
- voittojen kirja, jota sisar talletti kotona Tukholmassa. Muuta ei
tarvittu. Kustaa Bertelsköld pyyhkäisi kädellään hehkuvaa otsaansa, ikäänkuin saadakseen varmuutta siitä, ettei tämä ollut vain pelkkää ilveilevää unta. Sitten rohkaisi hän mielensä, veti kätensä pois kreivittären kädestä ja vastasi kovasti, ankarasti -- karkoittaakseen itsestään kaiken epäilyksen:
- Kreivitär -- te sanoitte vast'ikään, ettei kukaan Königsmark ole
vielä tahrannut kilpeään petoksella. Ettehän siis todella tahtone ketään Bertelsköldiäkään petokseen kehoittaa. Se, mitä pyydätte, on petosta -- mutta herraani ja kuningastani en ikinä petä. Ette voi minulle mitään palkintoa antaa, joka olisi kunniani arvoinen. Hyvästi!
Ette saata minua väärin ymmärtää. Olette naisena kysynyt minulta; minä olen vastannut teille sotilaana, ja jokainen leirimme sotilas on vastaava teille samoin kuin minä.
Näin sanottuaan riensi Kustaa Bertelsköld pois, nopeasti, äkisti, uskaltamatta enää edes nostaa silmiään tuota vaarallista tulta kohden, joka uhkasi sytyttää tuleen koko hänen olentonsa.
Telttaansa palattuaan hän koetti rukoilla. Hän tahtoi kiittää Jumalaa siitä, että oli kiusauksesta päässyt. Mutta turhaan. Hänen päätänsä huimasi yhä vieläkin. Kaikki hänen verensä olivat kuohuksissa. Hän heittäysi kovalle vuoteelleen; unta ei tullutkaan! Hän syöksähti ulos kylmään talviyöhön viileyttä saamatta. Tulinen koski kuohui hänen suonissaan. Ehtimiseen hän näki silmäinsä edessä tuon lumoavan haamun tuolla loistavassa huoneessa. Vihdoin viimein hän sytytti kynttilän ja istui kirjoittamaan. Hän kirjoitti armaalle, rakastetulle sisarelleen; hän johdatti mieleensä erään toisen olennon, jonka armaat kasvot jo kauan sitten olivat hänen mieleensä painuneet. Ja katso, se onnistui.
Tulinen koski kohisi heikommin, se jäähtyi, sammui ja muuttui hyvän omantunnon selittämättömäksi, onnelliseksi rauhaksi. Kustaa Bertelsköld uskalsi vielä kirjeensä lopussa pyytää Ebbaa kirjoittamaan nimen Würgen voittojen kirjaan. Enempää hän ei rohjennut siitä ilmoittaa.
Mutta nuorukaisen linnasta rientäessä iskivät kreivittären silmät synkkiä salamoita, ja pala palalta hän mursi loistavan viuhkan pirstaleiksi sormiensa välissä. Sitten hän helisti kelloa. -- Czernicki, huomenna saat virastasi eron. Kuinka uskalsit lähettää minulle mokoman tomppelin! Kuinka uskalsit nöyryyttää minua mokoman marmorikuvan edessä. Lähetä tänne Törnflycht! Ei, anna olla, en tahdo nähdä häntä. En tahdo nähdä ketään tuosta iljettävästä leiristä!
Hovimestari meni. Kaunis kreivitär ratkesi itkemään. Oi, hänkin oli nainen, hänelläkin oli sydän, tämä sydän oli kerran ollut jalo ja ihana niinkuin hänen ulkomuotonsakin, eikä synti ja maailma olleet voineet hävittää kaikkia sen alkuperäisen ylevyyden jälkiä. Kokonaisen aikakauden kevytmielisyys, ja kaikki viettelyksen hienoimmat paulat olivat liittäytyneet hänen häviötään valmistamaan. Kuinka monella kuolevaisella on ollut voimaa kantaa hänen voittojaan ja hänen kohtaloaan välttää!
Joka sen voi tehdä, heittäköön ensimmäisen kiven, tätä ihailtua, kadehdittua ja kuitenkin sydämensä pohjassa muserrettua naista, Maria Aurora Königsmarkia kohtaan, tätä erään kuninkaan lemmittyä ja erään sankarin äitiä!
Hänen käynnistään ruotsalaisten leirissä sopii vielä mainita, että hän pani rohkean päätöksensä toimeen ja ettei hän siinä ensinkään onnistunut. Eräänä päivänä onnistui hänen kohdata kuningas eräällä ahtaalla tiellä, jossa kuningas ei voinut päästä hänestä ohi. Heti astui hän alas vaunuistaan. Mutta kuningas kohautti hattuaan, ei enemmän eikä vähemmän kuin hän nosti sitä halvimmallekin, pyöräytti heti sen jälkeen hevosensa ympäri ja ratsasti tiehensä sanaakaan virkkamatta. Tämä oli kreivittären viimeinen yritys. Mielikarvauden kyyneliä itkien hän lähti ruotsalaisten leiristä, vieden muassaan varmuuden siitä, että hän oli ainoa kuolevainen, jota Kaarle XII oli pelännyt.
Kas, sorjaa kulta-hasta,
mi sankarin saa luo;
kakskymmenvuotiasta
ei sentään kiehdo tuo.
- REX REGI REBELLIS.
Yhä kesti myrskyisiä aikoja, ja yhä eteenpäin kulki Kaarle-kuningas.
Voittojen kirjaan, jota nuori Ebba Bertelsköld talletti Tukholmassa, ilmaantui alinomaa uusia nimiä uusille sivuille. Tulo Varsovaan, voitto Klissowin luona 19 p:nä heinäkuuta 1702 ja Krakovan valloitus olivat sen vuoden suurimmat ja mainioimmat teot.
Samaan aikaan oli juonia ja salavehkeitä käymässä Puolan kruunusta, jonka anastaminen nyt oli tullut verisen sodan määräksi.
Vastoinkäymiset alkoivat pelkurin varkaan tavoin pimeässä hiipiä voittajan kantapäillä. Jesnan luona, jossa Wiecnowiecki tuhosi urhoollisen Hummerhjelmin ratsumiehet, joutuivat ruotsalaiset ensi kerran tappiolle. Patkull hajoitti Schlippenbachin joukon Erastferin luona. Krakovan luona, jossa Maunu Stenbock milloin kiskoi pakkoveroja kirkoilta ja porvareilta, milloin antoi jaloimpain viinien virrata loistoisissa aterioissaan, kuningas taittoi jalkansa. Mutta vähät Kaarle-kuningas moisista välitti.
Ei mikään kynä voi kuvailla, mitä vaivoja hänen sotaväkensä, tuo vähäinen, katkerain vihollisten ympäröimä joukko sai kestää marssiessaan nälkää nähden ja hellettä ja vilua kärsien. Usein he voittivat juuri sentähden, että henkensä edestä tappelivat. Maine kävi heidän edellään kuin tuulispää: pelästys lamautti vihollisen käsivarren, puolalaisen kirkkaan haarniskan alla alkoi sydän tykyttää; saksilaisen kirjaillun takin alla piili pelko, kun hän kaukaa näki ruotsalaisten sotalipun metsänrinnassa liehuvan. Krakovan rautaportin takana seisoi vanha Wielopolski, lujasti päättäen puolustaa linnaa ja kaupunkia.
Kaarle-kuningas meni Stenbockin ja muutamain miesten kanssa Veikselin yli. "Avatkaa portti!" huusi kuningas ranskaksi -- portit avattiin. Puolan toinen pääkaupunki joutui vihollisen valtaan.
Mutta näissä taisteluissa ja voitoissa koveni kuninkaan sydän, niinkuin rauta tihenee alinomaisesta takomisesta. Kaikki hänen kuninkaalliset ja inhimilliset hyveensä ikäänkuin jäykistyivät omasta ylenmääräisyydestään ja kävivät vähitellen tulevan häviön varmoiksi enteiksi. Hänelle tarjottiin rauhaa: ei koskaan ole voittaja suuremmalla sokeudella hävittänyt voittojensa hedelmiä.
Ruotsi oli saava Kuurinmaan, kuningas August oli luopuva Saksinmaan vaaliruhtinaan arvosta, maksava 6 miljoonaa riksiä sotakulunkeja ja yhdessä Puolan tasavallan kanssa käyvä liittoon Ruotsin kanssa Venäjää vastaan. Kaarle ei suostunut näihin ehtoihin, hän tahtoi välttämättömästi temmata Puolan kruunun valapattoisen Augustin päästä, "vaikka hänen sitä varten tulisi viipyä viisikymmentä vuotta Puolan maassa." Nämä sanat merkitsivät paljon. Ne sisälsivät Puolan häviön, Ruotsin tappion ja Suomen menettämisen.
Jos Ruotsin sankari silloin olisi kääntänyt miekkansa itää kohti, josta jäävyöry raskaasti, verkalleen, mutta järkähtämättä vieri Volgan lähteiltä länsimaille päin, silloin olisivat monet kohdat toisin kuin nyt; mutta -- Kaarle XII kenties ei silloin olisi ollutkaan se mies, josta runoilija sanoo, että:
"Ei väistyä hän voinut,
vain kaatua hän voi."
Koko kesän ja syksyn v. 1703 seisoi ruotsalaisten armeija hajallisessa asennossa Thornin vahvan linnoituksen edustalla. Linnassa oli 7,000 saksilaista, kuningas Augustin armeijan parhaita miehiä, joita urhoollinen Kanitz komensi, ja he olivat yhdessä porvariston kanssa vannoneet puolustavansa paikkaa viimeiseen asti.
Täällä kaatui nyt aivan kuninkaan viereen kanuunan kuulan satuttamana harmaantunut sankari Bernhard von Lieven -- ja hänen kuolemansa oli tuntuvin tappio Kaarlelle sen jälkeen, kun Holsteinin herttua kaatui falkkonetin kuulan lävistämänä Klissowin luona. Vasta syyskuussa, kun olivat saaneet järeätä tykistöä ja lisäväkeä, voivat ruotsalaiset ruveta ampumaan linnaa, jota tähän asti olivat koettaneet nälkään näännyttää. Koko ruotsalaisten leiri oli joka sivulta avonainen eikä sillä ollut muita varustuksia kuin puolustajainsa miehuus.
Tämä oli jo hurjuuden rajalla olevaa rohkeutta -- uhmailevinta vaaralla leikkimistä, mihin mikään sotapäällikkö on uskaltanut antautua; sillä kaikkialla parveili puolalaisten kevytaseisia ratsujoukkoja Brandtin johtamina leirin ympärillä. Ei edes multavallia ollut kuninkaan teltan eteen luotu; vihollisen kuulat lentelivät ehtimiseen sen yli ja sen ympärillä.
Rintavarustukset, sanoi Kaarle-kuningas, ovat enemmän sydämen arkuuden kuin varovaisuuden merkkejä.
Eräänä iltana myöhään kuningas palasi taas tienoota tarkastelemasta, hiipi varpaillaan telttaansa, ettei herättäisi nukkuvaa palvelijaansa, heittäytyi kovalle vuoteelleen ja nukkui sikeään uneen. Varhain aamulla palvelija heräsi ankarasta iskusta, joka tärisytti teltan puitteita ja sen keveää vaatetta. Kuula oli sattunut teltan huippuun ja reväissyt siitä kappaleen: päivä paistoi reiästä sisään. Mutta kuningas nukkui.
Kuningas ja saksalaiset prinssit olivat eräänä päivänä juuri nousseet pöydästä, kun kuula mennä suhahti suoraan läpi teltan ja miltei hipaisi pöydällä olevia hopea-astioita. Kuningas naurahti.
Eräänä toisena päivänä seisoi kuningas vallihaudassa, itse kurottaen risukimppua sotamiehelle, työtä jouduttaakseen. Kuula vinkui ohitse ja riuhtaisi risukimpun hänen kädestään. Kaarle-kuningas otti uuden kimpun ja jatkoi työtään niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Näillä vaaroilla oli lumouksensakin; tämmöinen persoonallinen sankaruus ei ollut vaikuttamatta. Halvinkin sotamies tottui pitämään henkeään yhtä vähässä arvossa kuin näki kuninkaankin sitä pitävän.
Eräänä aamuna lokakuun alussa oli eskadroona henkivartijarakuunoita asettautunut äärimmäisille varustuksille suojaamaan työmiehiä ja kenties parhaasta päästä vartioimaan niitä onnettomia puolalaisia talonpoikia, jotka pakotettiin keskellä luotituiskua luomaan valleja ja pattereita heidän maansa vahvimman linnan valloittamista varten.
Kuningas itse oli tapansa mukaan ensimmäisenä vaarassa, vähän matkan päässä työpaikalta. Rakuunat alkoivat silloin haastella keskenään, kun ei heillä ollut muutakaan tekemistä.
- Bogatir on aika tavalla laihtunut viime aikoina, -- sanoi eräs
partaniekka ratsumestari Kustaa Bertelsköldille, joka oli seisauttanut hevosensa hänen kohdalleen. -- Panenpa jalustimeni vetoon kulunutta hevosenkenkää vastaan, ettei se enää kestä ensi ryntäystä. Ampukaa sitä otsaan, se on parasta; Thornissa saamme kyllä parempia koneja.
- En ole niin hullu, -- vastasi nuori luutnantti suuttuen. -- Bogatir
on suomalaista rotua, vaikka sen isä oli puolalainen, ja kaikki, mikä on suomalaista, on sitkeätä kuin synti; juuri kun luulet sen olevan mennyttä kalua, niin silloin se vasta tapansa näyttääkin. Ei, parempi on suomalainen sitkeys kuin tuo puolalainen vilkkaus, joka kuohahtaa kerran, laukkaa alussa ja sitten laahaa sääriään ennenkuin ratsastus on loppunutkaan. Milloin luulet, Lagercrantz, meidän pääsevän noiden muurien sisäpuolelle?
- Silloin kun Jumala ja kuningas sen tahtovat -- kuului vastaus.
- Tuolla hän seisoo nyt taas äärimmäisellä patterilla. Se on
kuningasta, se. Luodit rakeilevat kuin herneet hänen ympärillään. Ei Kaarle-kuninkaalla ole mitään hätää. Jumala on hänen kilpensä.
- Uskokoon kuka tahtoo. Minulla on oma uskoni!
- Ei tarvita muuta kuin usko Jumalaan ja hyvään omaantuntoon.
- Tietänethän, että -- kuningas on kova!
- Loruja!
- Mutta sanohan minulle sinä, joka olet ollut kuninkaan mukana monessa
seikkailussa, oletko koskaan nähnyt hänestä verta vuotavan?
- En, sitä en muista nähneeni.
- Siinä se nyt on. Kahdesti olet nähnyt kuninkaan kaatuvan karhun
kämmenen sivalluksesta. Kaksikymmentäkin kertaa olet nähnyt hänen ikäänkuin huitovan luodeille: pois tieltä, hävyttömät! Mutta et koskaan ole nähnyt hänen verta vuotavan. Minusta tuo on selvän selvää. Kuningas on kova. Häneen ei pysty rauta eikä lyijy, eivät elävät eivätkä elottomat aineet.
- Sitä en ikinä usko. Jumala on hänen kilpensä.
- Ei kuningas ole pahempi mies sentähden, että on kova. Tietäähän
jokainen lapsikin, että Kustaa Aadolfkin oli kova. Häneen ei pystynyt mikään muu kuin pyhimyksen kuvasta valettu hopeakuula. Sanotaanpa isoisäsikin olleen kovan.
- Olen kuullut niin sanottavan. Mutta minä luulen, että ihmiset
mielellään etsivät vähiä syitä suuriin asioihin. On suurenmoista, että miehellä on sankarillinen sydän ja että sotapäällikkö tai kuningas ei tuumankaan verran väistä vaaraa, vaan pikemmin etsii sitä enemmän kuin hänen halvin sotamiehensä. Semmoista eivät tavalliset ihmiset ymmärrä, vaan turvautuvat kaikenlaiseen taikauskoon, ettei heidän tarvitsisi uskoa urhoollisuutta, jota eivät voi käsittää.
- Ei, Bertelsköld, nyt olet olevinasi. Ethän voi kieltää isoisäsi
olleen kovan senvuoksi, että eräs suomalainen noita-akka oli antanut hänelle sormuksen. Sinäkin olet suomalainen; tiedät siis paljon enemmän kuin olet tietävinäsikään. Jos voisit hankkia minulle semmoisen noitakalun, en ollenkaan häpeäisi sitä käyttämästä. Silloin vasta minusta peikko tulisi; yksinäni valloittaisin koko Thornin.
- Sen voit tehdä sormuksettakin. Sitä en voi sinulle hankkia; se on
veljelläni Torstenilla.
- Sepä on vahinko, se. Kynäsankarilla moisella kuin hän ei tule
eläessään olemaan muun kuin musteen kanssa tekemistä. Mutta maltapas -- nytpä johtuu jotakin mieleeni. Tapasin Torstenin päivää ennen, kun hän lähti Parisiin. Oli puhe sormuksesta, ja silloin hän vakuutti kadottaneensa sen viikkoa sitä ennen.
- Onko se mahdollista? Ei hän minulle siitä mitään virkkanut.
- Ei kai virkkanut, kun te kaksi aina olitte torassa keskenänne.
Johtuu jotakin mieleeni. Sanottiinhan isoisästäsi, että hänellä oli onni kaikessa ja että hän siitä tuli niinkuin hiukan kovaksi mieleltään, niin että vähät välitti kaikesta muusta, kunhan vain itse onnistui siinä, mihin ryhtyi.
- Olenhan kuullut tuota noin kerrottavan.
- No joko ymmärrät? Mitä sanot kuninkaasta? Eikö hän ole niinkuin
hiukan jäykkä mieleltään, niin ettei lempokaan saa häntä luopumaan siitä, minkä hän kerran on päähänsä saanut, vaikka se olisi kuinkakin mieletöntä?
- Niin, mutta kun hän aina tahtoo sitä, mikä on oikeata, reipasta ja
hyvää.
- Seis, poikaseni! Kuningasta kyllä kunnioitan siinä missä toinenkin,
sitä älköön kukaan tulko toisin sanomaan. Mutta onko se hänen syynsä, että hän on ihminen ja voi erehtyä? Silloin ei kukaan saa häntä taipumaan. Kun nyt siihen lisäksi tulee, että hänelle kaikki onnistuu, niinkuin tiedämme, niin....
- Niin mitä?
- Niin uskallan vannoa, että hänellä on sormus, jonka Torsten on
kadottanut. Juuri sama sormus!
- Oletko hullu?
- Näetkö, -- jatkoi ratsumestari -- kuinka saksilaiset tuolta
valliltaan ehtimiseen ampuvat vallihautaa kohti siihen paikkaan, jossa kuningas seisoo? Lempo vieköön! He ovat hinanneet sinne suurimman kanuunansa; tunnen sen, eräs karkuri on kertonut minulle, että sitä kutsutaan Kissaksi.
- Mutta sepä kissa ei voitakaan meidän kärppää.
- Jos sinulla on paremmat silmät kuin minulla, niin sano: minusta
näyttää niinkuin tykkimies lähenisi kanuunaa sytytin kädessä. Lyönpä vetoa, että ne ovat saaneet vihiä kuninkaasta ja tähtäävät häntä. Tuhat tulimmaista, Bertelsköld! Ratsastanko sinne varoittamaan hänen majesteettiaan?
- Jos ratsastat sinne, niin kuningas käskee sinun tietämään huutia. Ei
ikinä ole Kaarle-kuningas vastannut annettuun varoitukseen muutoin kuin kulmiaan rypistämällä, ja kun niin on sopinut, vähäisellä selkäsaunalla.
- Mutta tuohan on sulaa mielettömyyttä! Tuskin 400 askelta! Odota
vähän, niin saat nähdä, että Kissa tuossa paikassa sylkäisee.
Pum! Tuskin oli ratsumestari puhunut loppuun, ennenkuin lähimmäiseltä vallilta kuului niin kova ja ankara pamahdus, ettei muuta ampumista sillä hetkellä voinut erottaa. Sakea tupruava pöly- ja hiekkapilvi osoitti selvästi, että raskas kuula oli käynyt siihen matalaan vallikopista tehtyyn, vallihaudan äyräällä olevaan varustukseen, missä kuningas seisoi.
- Jumaliste! kiljaisi ratsumestari. -- Minne kuningas joutui?
- Vast'ikään näin hänen seisovan tuolla vallikoppain luona. Jumala
varjelkoon, olisiko jokin onnettomuus...? Pölyltä ei näy mitään.
- Enkö sitä sanonut? -- huusi ratsumestari kannustaen hevostaan.
Kustaa Bertelsköld seurasi häntä.
Vallihaudan luona oli kaikki epäjärjestyksessä. Leveä ura vallissa osoitti tien, mistä kuula oli kulkenut; se oli vienyt pään eräältä talonpojalta ja käsivarren eräältä sotamieheltä; kolmas oli ikäänkuin pois lakaistu maan päältä, ja se kolmas oli kuningas itse.
Mahdoton on selittää sitä hämmästystä, joka nyt valtasi kaikki ympärillä seisovat. Kuningas oli kaikki kaikessa armeijalle ja, niinkuin näytti, myöskin koko Ruotsinmaalle. Hänen muassaan kulki voitto; hänen kanssansa oli mahdotonkin mahdollista; ilman häntä oli kaikki hukassa. Armeija oli niin tottunut tähän ajatukseen, ettei kukaan voinut tulevaisuutta ajatellakaan, jos kuningas kaatuisi.
Tätä ensimmäistä mielenliikutusta kesti tuskin minuutin ajan. Kun tuuli oli pölyä hiukan hajoittanut, nähtiin kuninkaan käden ja hyvin tunnetun sinisen takinliepeen kohoavan ja pyrkivän pois hietaläjästä. Heti riensivät kaikki sinne lastoineen ja lapioineen luomaan multaa pois. Ja hetkisen kuluttua Kaarle-kuningas nousi multaläjästä, ikäänkuin haudasta -- harmaana kuin maa, mutta reippaana ja vähän muristen sitä, että oli saanut suunsa hiekkaa täyteen. Ihme oli tapahtunut: kuninkaallinen sankari oli vahingoittumaton; kuula oli vain lakaissut hänen päälleen pienoisen vuoren hiekkaa ja soraa.
- Enkö sitä sanonut! -- kuiskasi Lagercrantz, unohtaen äskeisen
pelkonsa. Hän on kova -- kova kuin harmaakivi. Kaikki maailman kissat katkovat kyntensä hänen harmaaseen takkiinsa!
- Ei haittaa mitään! -- huusi kuningas. -- Enemmän koppia tänne!
Ladatkaa, pojat! Antakaa Kissalle herneitä vasten silmiä, niin herkeää kynsimästä.
Hirmuinen tuli kaikista ruotsalaisista pattereista ja sitä seuraava kaikuva riemuhuuto ilmoitti saksilaisille, missä vaarassa kuningas oli ollut, miten hän oli pelastunut ja mikä sankari hän oli. Vähän ajan perästä korjattiin Kissa pois paikoiltaan kelpaamattomaksi käyneenä.
Isoja kappaleita linnan valleja ja rintavarustuksia romahti maahan.
Puolenpäivän aikaan ilmoitti Kanitz antautuvansa, jos saisi vapaasti lähteä linnasta. Kuningas ei tähän ehtoon suostunut ja alkoi kahta ankaramman pommituksen. Kenties viimeisestä tapauksesta ärtyneenä hän päätti tehdä rynnäkön kaupunkia vastaan.
Ensiksikin piti kenraalien Possen ja Stenbockin 2,000 miehen kanssa vallata eräs keskellä Veikselin virtaa oleva, kanuunilla ylt'ympärinsä varustettu saari. Sieltä oli sitten rynnäkkö kaupunkia vastaan tehtävä.
Mutta kuningas oli eräässä asiassa erehtynyt. Oli aivan mahdoton hankkia veneitä enemmälle kuin 600:lle miehelle.
Kun se ilmoitettiin, nähtiin Kaarle-kuninkaan otsalla tuo hyvin tunnettu tuikea ryppy, ja hänen ainoa vastauksensa oli tämä yhtä hyvin tunnettu:
- Eteenpäin -- mars!
Kaarle XII oli titaani, valmis ryntäämään vaikkapa ukkosen iskuja vastaan. Ehdottomasti johtuivat Kustaa Bertelsköldin mieleen ne kolme kirjainta R.R.R., jotka oli kaiverrettu hänen sukunsa kupariseen perintösormukseen ja jotka oli selitetty näin: Rex Regi Rebellis,[9] kuningas kapinassa kuningasta vastaan. Nämä sanat olivat hänestä niin kamalan sattuvat, että hänelle vasten tahtoaan johtui mieleen Lagercrantzin epätodenmukainen arvelu sormuksesta, ja hän päätti ensimmäisessä kirjeessään tiedustella asiaa sisareltaan Ebbalta.
Mutta yö oli tullut, ja vaarallinen yritys oli pantava toimeen.
Rynnäkkö näytti kuitenkin niin ilmeisen vaaralliselta, jopa mahdottomaltakin, että urhoollisimmatkin epäröivät. Stenbock, joka oli aina viisas ja varovainen, sai rohkeutta siitä oudosta ilmeestä, jonka hän näki kaikkien silmissä ja uskalsi koko päällikkökunnan puolesta ennen kuulumattomalla rohkeudella puhutella Kaarle-kuningasta seuraavin ankaroin sanoin:
- Teidän majesteetillanne on vapaa valta ryhtyä tähän rynnäkköön,
vaikka se tapahtuisikin koko päällikkökunnan alamaista mieltä vastaan ja vaikka väkenne siinä vietäisiinkin varmaan kuolemaan. Uskollisina alamaisina ja sotilaina seuraamme teidän majesteettianne minne hyvänsä, mutta ilmaisemme myöskin kaikki täten, että samalla hetkellä, kun teidän majesteettinne lykkää veneensä vesille, me ryntäämme silmittömästi valleja vastaan saadaksemme kaikki kuolla siinä, missä kuninkaamme ja herramme ei voi kuolemaansa välttää.
Kuullessaan nämä sanat, jotka olivat hänen omassa koulussaan opitut, säpsähti Kaarle-kuningas. Öinen synkeys levisi hänen sankariotsalleen, ja hän katsoa tuijotti pitkän aikaa ääneti linnan synkkiin torneihin ja tuohon leveään virtaan, jonka tumma, myrskyn myllertämä vesi ikäänkuin odotti saadaksensa ahnaasti nielaista tuhansittain urhoollisia miehiä öiseen hautaansa.
Ensi kerran eläessään oli Kaarle-kuningas kahdella päällä; voimakkaat ajatukset taistelivat toisiaan vastaan hänen raudankovassa mielessään.
Mutta hänen siinä miettiessään, kumpiko uhri olisi suurempi: hänen tahtonsako vai tuhansien hengenhukkako -- läheni häntä Piper, joka muita paremmin osasi älynsä avulla taltuttaa tätä hillitöntä leijonaa.
- Teidän majesteettinne, -- hän sanoi varovasti, -- suvaitkaa luoda
silmänne kaakkoa kohti. Päivä koittaa; on myöhäistä jo tehdä rynnäkkö.
Kuningas käänsi koneentapaisesti päänsä. Myöhäisen syysaamun vieno aamurusko sarastikin jo pilvissä nukkuvan kaupungin torninhuippuja valaisten.
- Olet oikeassa, -- sanoi kuningas, nähtävästi iloissaan, kun sai
sopivan syyn peruuttaakseen jo annetun ryntäyskäskyn -- tällaista tapahtui nyt ensi kerran hänen elämässään.
Kuninkaan kapina kuningasta vastaan oli tällä kertaa kukistettu.
Oikean asian voiton palkitsi pian riemuvoitto. Kanitz näki ruotsalaisten ryntäysvalmistukset ja tarjosi toistamiseen pakkosovintoa. Linna antautui lokakuun 13 päivänä; upseerit saivat pitää miekkansa; koko linnaväki joutui sotavangiksi. Thorn oli miehuullisesti puolustanut itseään. Enin osa kaupungin asukkaita oli kuollut puutteeseen ja tauteihin. 7,000:sta puolustajasta oli vain 1,600 tervettä ja 2,500 sairasta jäljellä. Urhoollista Kanitzia kohdeltiin suurella kunnioituksella ja hän sai istua kuninkaan pöydässä. Mutta linnoitukset tasoitettiin maahan, ja 100,000:n riksin pakkovero vei viimeiset tähteet tämän äsken niin rikkaan kaupungin varoista.
Kaikkia edellisiä voittoja suurempi voitto oli kuitenkin se, että äly ja ihmisyys olivat voittaneet itsevaltiaan uppiniskaisuuden. Samoin kuin Kaarle Kustaan aikana, tuli nytkin usein esille tuo kysymys, joka aina on uudistuva joka kerta, kun suurten ja väkeväin luonteitten ylpeys paisuu myötäkäymisen tuulessa:
Mitä on sillä vielä jäljellä, joka on maailman voittanut? Itsensä voittaminen.
6. EBBA BERTELSKÖLDIN KIRJE VELJELLEEN, HENKIVARTIJARAKUUNAIN
LUUTNANTILLE KUSTAA AADOLF BERTELSKÖLDILLE.
Tukholmassa 24. p:nä tammik. 1704.
Cher Gustave!
En voi sinulle kyllin kertoa, millä sydämen halulla minä,
hyljätty sisar, olen ottanut vastaan kirjeesi. Minä pidän sinua
niin herttaisen rakkaana, ettei maailmassa ole toista olemassa:
ainoastaan yksi, joka johonkin määrin voi olla kaltaisesi, ja
se on... Coeur de ma vie, Kustaa, ellet pian tule takaisin,
niin ei sisarellasi ole ketään, joka häntä voisi lohduttaa...
Rakas veljeni, en ole unohtanut, mitä minulle kirjoitit, että
kaikki voittosi merkitsisin siihen siniseen muistikirjaan, jonka
olen saanut Eerikki Falkenbergiltä. Sen olen uskollisesti tehnyt,
ja siinä on nyt jo koko joukko nimiä, joita en voi muistista
luetella. Käydessään luonani on Eeva aina utelias tietämään, onko
jotakin uutta tullut lisäksi.
Olen sanonut hänelle, että se kaikki
on hänen tähtensä tehty, vieläpä että Ruotsin ja Puolan kuninkaat
ja Venäjän tsaari varmaankin tekevät rauhan, jos vain Eeva ei pane
sitä vastaan ja kiihoita sinua semmoiseen kunnianhimoon, ettei
rauhaa voi syntyä ennenkuin sinisilmäinen Eeva Falkenberg siihen
suostuu.
"Ne siniset, siniset ne syynä siihenkin", sanoo Gyllenborg uudessa
laulussaan Dafnesta ja Kloesta. Siihen vastaa Eeva toisella värillä,
jota ei ole Ruotsin lipussa, nimittäin punaisella. Niin, rakas
Kustaa, nyt on jo enemmän kuin puoliviidettä vuotta kulunut siitä,
kun lähdit, ja yhä punastuu Eeva vieläkin joka kerta, kun sinusta
puhumme. Mutta enpä voi taata hänen sentähden kaiken ikänsä
punastuvan, mahdotonta, herra vaeltava ritariseni, mahdotonta.
Eeva täyttää yhdeksäntoista vuotta maaliskuussa ja minä
huhtikuussa, enfants d'Eve que nous sommes. Vuoden tahi
kaksi saa vielä sotaa kestää, muuten...
Ah, ei, eräs Smoolannin tyttö lauloi minulle tuonnoin erään
heidän vanhoja laulujaan:
"Viis'toista vuotta mä tahdon odotella.
Ja jos et tule silloin, niin yhä odotan;
ja ruusut ne kukkivat..."
Rakas Kustaa, onnittelen sinua ja kuningasta -- ei kun kuningasta
ja sinua -- kaiken suuren urhoollisuutenne johdosta, joka täyttää
koko Euroopan maineellaan. Tahdon kuitenkin sinulle hiljaa
kuiskata korvaan, että on monta, jotka pitävät rauhaa Bellonan
urotöitä parempana, ja että moni surullinen tyttö ajattelee
niinkuin minä -- tarkoitan: niinkuin kaikki muutkin -- älä heitä
siitä soimaa.
Täällä Tukholmassa sanotaan kuninkaan poissa olon
olevan valtakunnalle suureksi kunniaksi, mutta vähäksi hyödyksi;
ja neuvoskunta alkaa tehdä syviä kumarruksia suurivaltaiselle
neidille, armollisimmalle prinsessalleni Ulriikalle, joka on
kasvanut suureksi, sittenkun viimeksi näit hänet, ja joka on
vähän äiti vainajaansa, mutta hän ei ole niin herttaisen hyvä
kuin kuningatar vainaja.
Tottahan on, että hän välistä on meille
niin ystävällinen, että voisimme luulla häntä vertaiseksemme;
erittäinkin silloin, kun yhdessä ruokimme kanarialintuja; mutta
toisinaan hän taas on ylpeä eikä pidä meitä kreivittäriäkään
kamaripiikoja parempina, niin että se on oikein kiusallista;
kuitenkin tahdon lisätä, että hän useimmiten on oikein herttainen
ja minä tiedän tarkalleen, että hän on ollut neljä kertaa
(neljä!) rakastunut, mutta Kustaa kulta, ethän tahtone, että minä...
Eilen, kun oli tammikuun 23. päivä, vietettiin hänen kuninkaallisen
korkeutensa syntymäpäivää. H.
M. leskikuningatar teki siitä
ilmoituksen hovimestarinnan ja lakeijainsa välityksellä ainoastaan
ylhäisyyksille, kreivittärille, ulkomaiden ministereille ja
kaikille muille vallasnaisille, jotka tavallisesti hovissa käyvät.
Klo 5:ltä illalla oli soittoa ja tanssia hänen majesteettinsa
leskikuningattaren luona, jossa tanssittiin ympyriäisessä huoneessa.
Tavallisessa ruokapöydässä söivät sitten ylhäisistä niin monta kuin
siihen mahtui, ja ylhäällä naisväen huoneessa oli vielä pöytä
neljine vateineen ja makeiskekoineen valmistettu 18:lle hengelle.
Ympyriäisessä huoneessa oli soikea pöytä, katettu 17:llä
makeiskorilla, mutta illallisen jälkeen ei tanssittu, kun oli
lauantai-ilta.[10]
Sinua ei suuresti huvittane, Kustaa kulta, kuulla hovijuoruja,
mutta pesästäänhän lintu mieluimmin visertää. Sitä en toki
saata olla mainitsematta, että Katariina Lillje perjantaina
meni kihloihin hovijunkkari Palmfeltin kanssa, saman, joka
kokonaisen vuoden paloi ilmitulessa Eeva Falkenbergin tähden;
ole huoleti, veliseni, hän on niin varmasti kiedottu pauloihin
ja kahleisiin, kuin minä olen vapaa, mutta... Tähän suljen
kirjeen rakkaalta äidiltämme, joka, Jumalan kiitos, on terve,
ja niinikään Torstenilta; hän on viime kesänä ollut Pyrmontissa
kylpemässä.
Hyvästi, tuhat kertaa hyvästi, rakas veljeni, en
ennätä enempää, tätä kirjoitan varhain aamulla kynttilän valossa
ja aamupuvussani, mutta prinsessa odottaa meitä palvelukseen
aina klo 8, en saa millään muotoa lyödä laimin, hyvästi, hyvästi.
Aina uskollinen pikku sisaresi
Ebba.
P. S. klo 2 i.p. En saata sulkea tätä kirjettä kertomatta sinulle,
mitä prinsessa sanoi tänä aamuna.
Minä tulin hänen luoksensa
neljännestä yli kahdeksan; hänen kuninkaallinen korkeutensa
nyrpisti nenäänsä, jonka vuoksi puolustin viipymistäni sillä,
että olin kirjoittanut sinulle. -- Kuinka voi teidän kaunis
veljenne? -- sanoi hän yht'äkkiä. -- Hänen majesteettinsa kuninkaan
luona kaikki voivat hyvin, -- vastasin minä. -- Se on hyvä, sanoi
hän vielä kerran -- haluaisinpa tietää, ovatko hänen kauniit
siniset silmänsä mustuneet ruudin savusta? -- Taas nuo siniset!
Taivaan pyhät, Kustaa, olisitko tosiaankin ollut prinsessa
Ulriikan ensimmäinen lemmitty! Etkä sinä ole minulle sanaakaan
siitä virkkanut...
Nyt vasta johtuu mieleeni, mitä kirjeessäsi
kysyt. Sormus... Kustaa, saatanko luottaa vaitioloosi ja
kirjeenkuljettajaan? Sanotaanhan kreivi Piperin välistä avaavan
Tukholmasta lähetettyjä kirjeitä.
Älä toru minua, hyvä ystäväni, minä olen lapsellisesta teostani
hirmuisen pahoillani, mutta ajattele, että olin vain 14-vuotias,
hänen kuninkaallinen korkeutensa herttuatar on syypää kaikkeen.
Tiedät kyllä, kuinka hän rakastaa Kaarle-kuningasta ja kuinka
kuningas häntä. Kuninkaan sotaan lähtiessä hän eräänä päivänä
kutsutti minut luoksensa, mielitteli minua suuresti ja antoi
minulle ison pussillisen makeisia. Sitten hän sanoi minulle:
Sanokaa minulle, pikku neitiini, onko totta, että veljellänne
Torstenilla on sormus, jota kuningas Kustaa Aadolf on pitänyt
sormessaan ja joka tekee ihmisen haavoittumattomaksi sodassa?
- Olen kuullut siitä kerrottavan, teidän kuninkaallinen
korkeutenne, -- sanoin minä, -- mutta en tiedä sitä varmaan.
- Jos pikku neiti hankkii minulle sen sormuksen, -- sanoi hän,
- niin annan Torstenille sen sijaan sormuksen, joka on paljon
enemmän arvoinen. Eihän Torsten ole mikään sotilas, ei hän
tarvitse semmoisia kaluja.
- Minä kyllä pyydän sormusta Torstenilta, -- sanoin minä.
- Ei, se ei sovi ollenkaan, -- sanoi herttuatar, -- älkää
millään muotoa sitä tehkö, pikku ystäväiseni; siitä ei saa
puhua kellekään, hänen majesteettinsa kuningas on julman
vihainen noitakaluille. Mutta vaihtakaa sormus sormukseen
Torstenin tietämättä, ja antakaa sitten minulle se sormus,
jota minä tahdon omakseni, niin lupaan, että saatte olla
niissä suurissa juhlapidoissa, jotka toimeenpannaan ennen
kuninkaan lähtöä.
Voi, hyvä Kustaa, minä kadun sitä niin, etten voi sanoa, kuinka
sitä kadun, että tein hänen kuninkaallisella korkeudelleen
mieliksi. En olisi sitä eläessäni tehnyt, ellei sallimus olisi
tahtonut, että juuri samana iltana, jolloin Torsten vannoi ja
vakuutti vanhalle Posse-neidille olevansa hulluna rakkaudesta
häneen (mikä oli sulaa pilantekoa, sillä sittemmin kuulin hänen
lyöneen siitä veikan toveriensa kanssa) -- juuri samassa hän
veti hansikkaan kädestään ja pudotti sen, ja otettuani hansikkaan
ylös oli sormus siinä, vaikka se muuten tavallisesti oli niin
lujasti sormessa kiinni, ettei kukaan saanut sitä irti.
Vähän ajan perästä kysyi Torsten hansikastansa, kysäisten noin
vain pilkallisesti niinkuin hänen tapansa oli, olinko löytänyt
paremman hansikkaan kuin omani olivat; meillä oli sinäkin iltana
ollut sanakiistaa ja olimme torailleet kuin pienet lapset, hän
oli aina niin halukas toista kiusaamaan. Johon vastasin: tässä
on pahanpäiväinen hansikkaasi, en panisi siihen pikkusormeanikaan.
Niin annoin hänelle hansikkaan takaisin, mutta en sormusta, koska
aikomukseni oli tehdä hänelle kiusaa, kun hän alkaisi sitä
kaipailla. Eikä hän sinä iltana havainnutkaan, että se oli poissa.
En saata varmaan sanoa, ystäväni, huomasiko hänen kuninkaallinen
korkeutensa kiistaani Torstenin kanssa ja arvasiko hän sen johdosta
jotakin, mutta kohta sen jälkeen hänen kuninkaallinen korkeutensa
tuli luokseni ja pyysi sormusta, sanoen sen varmaankin minulla
olevan. Josta lensin aivan punaiseksi enkä tohtinut kieltää, vaan
annoin hänelle sormuksen, mitä olen sitten katkerasti katunut.
Torsten tuli sangen pahoilleen, huomattuaan sormuksen olevan
poissa, ja antoi tarkoin etsiä kaikista huoneista, joissa olimme
sinä iltana olleet; rakas veljeni voi arvata, millä menestyksellä
hän sen teki.
Hän kielsi minua mainitsemasta siitä mitään sinulle;
kun kyllä muutenkin tahtoisit häntä moittia, sanoi hän. Niin täytyi
hänen lähteä sormuksetta matkalle, ja hänen mielensä oli siitä niin
karvas, että minun oli oikein paha ollakseni: mutta voinko sitä
silloin enää auttaa? Herttuattaren sormuksen annoin hänelle sijaan,
sanoen sitä jäähyväislahjaksi hänen kuninkaalliselta korkeudeltaan,
minkä hän uskoikin.
En rohjennut sitten kysyä hänen kuninkaalliselta korkeudeltaan,
mitä hän sormuksella aikoi tehdä, mutta kun ajattelen hänen
suurta rakkauttaan kuninkaalliseen majesteettiin ja hänen
kysymystään sitä ennen, eikö ihminen sen sormuksen avulla voisi
päästä eheänä ja terveenä kaikista taisteluista, niin olen
miltei varma siitä, että hän on antanut sormuksen kuninkaalle
(ellei ole antanut sitä herttua vainajalle, puolisolleen). Ja
sitten tahdon sanoa sinulle, että kuninkaalla se on, mutta itse
hän ei tiedä siitä mitään; en usko hänen tahtovan noitakalua
käyttää, jos sen tietää.
Olen myös kuullut hänen kantavan
medaljonkia, jossa on hänen äiti vainajansa kuva; en kuitenkaan
saata sitä ihan varmaan sanoa. Jos tästä salaisuudesta voisit
varman tiedon saada, olisi se minulle mieliksi. Kovin olen
pahoillani tuosta mielettömästä teostani, anna se minulle
anteeksi, Kustaa kulta en koskaan enää semmoista tee.
Ymmärtämätön ja katuvainen sisaresi
Ebba
- METSÄSTYS LIEBEWERDAN LUONA.
Nyt oli kuningas Kaarle XII mahtavan voittoretkensä ylimmällä kukkulalla. Mitkä pikaiset voitot! Mitkä suunnattomat myötäkäymiset!
Varsova valloitettu, menetetty ja vielä kerran valloitettu; Lemberg otettu väkirynnäköllä vähäisen ratsuväen osaston avulla; saksilaiset Punizin luona lyödyt, puolalaiset Jakobstadtin, venäläiset Gemäuerthofin luona; Liettuanmaa, Wolhynia valloitetut; juonien verkko miekalla rikki hakattu; Puolanmaan kruunu Augustin päästä temmattu ja Stanislain päähän painettu; voittaja ryntää kuin hyökyaalto Saksiin; koko Saksanmaa vapisee; koko Eurooppa on hämmästyksissään; Rooman keisari vapisee valtaistuimellaan ja on valmis myöntämään valtakuntansa sorretuille protestanteille kaikki, mitä he haluavat!
Ja kaiken tämän ohessa, sill'aikaa kun voitto, ikäänkuin tottelemaan pakotettu onnetar, riensi ruotsalaisten lippujen jäljessä etelässä, mateli tappio hiipivän ukonnuolen tavoin voittajan selän takana ja otti, hiljaa mutta varmasti, maapalan toisensa perästä, rannikon rannikon jälkeen, korvaukseksi hyödyttömistä voitoista ja mielettömästä kunniasta. Pähkinälinna valloitettiin; Nevanlinna pakotettiin kolmen väkirynnäkön jälkeen antautumaan; Tartto piiritettiin ja valloitettiin;
Narva otettiin väkirynnäköllä; Inkeri ja Viro joutuivat vihollisen valtaan; Liivin- ja Kuurinmaata uhattiin; Pietarin kaupunki perustettiin; Ankarstjernan hyökkäys Kronstadtia vastaan torjuttiin -- eivätkä mitkään näistä tapahtumista voineet saada Ruotsin sankaria luopumaan kunniakkaasta, mutta onnettomasta retkestään Puolan kruunun anastamiseksi. Hän ei nähnyt, minkä hänen ympärillään olevat viisaat miehet näkivät, että nuo sotajoukot, jotka hänen poissa ollessaan pystyttivät Venäjän eteenpäin ryntäävän lipun länsimaihin, eivät enää olleetkaan samat, jotka hän oli Narvan tappelussa voittanut.
Sota oli heitä kasvattanut, tsaari Pietari oli ymmärtänyt ottaa pysyväistä oppia tappioistaan, jotavastoin Kaarle-kuningas niitti turmiota voitoistaankin.
Altranstadtin rauhanteko, jossa Puolan kruunu hetkeksi putosi nöyryytetyn Augustin päästä, oli vielä valtainvälinen salaisuus, kun Menshikoff Kalischin luona tuhosi Marderfeldtin komentamat ruotsalaiset. Ei mikään -- ei edes tämäkään -- voinut häiritä Kaarle-kuninkaan lujaa uskoa onneensa -- sitä samaista uskoa, josta Dahlberg muinoin niin sattuvasti sanoi: "Kuningas Kaarle X luulee onnea neliskulmaiseksi!"
Kuningas Kaarle XII oli suuri ihminen; hän taisteli, katsomatta oikealle tahi vasemmalle, sen puolesta, minkä katsoi oikeaksi ja hyväksi. Hän ei voinut väistyä; sentähden hän kaatui. Tsaari Pietari oli suuri hallitsija; hän taisteli valtakuntansa uudestisyntymisen puolesta; hän osasi väistyä vastoinkäymisen tieltä, sortumatta; senpätähden hän ei kaatunutkaan ennenkuin oli päässyt tarkoitustensa perille.
Altranstadtin luokse, lähelle Lützenin kuuluisaa tappotannerta, asetti Ruotsin armeija leirinsä. Kaarle XII halusi nähdä paikan, missä Kustaa II Aadolf kaatui. Kuninkaan kuultiin sanovan: "Olen koettanut elää niinkuin hän, ehkäpä Jumala suo minulle yhtä kauniin kuolemankin!"
Ei Kaarle XII:n kuolema kuitenkaan tullut olemaan Kustaa Aadolfin kuolema -- eikä hänen elämänsäkään ollut Kustaa Aadolfin elämän vertainen.
Kuningas Kaarle ja kuningas August olivat ensi kerran tavanneet toisensa Günthersdorfissa likellä Leipzigiä. Neljällä pitkällä palstalla kertoo Nordberg tästä merkillisestä tapauksesta. Nähdä nämä molemmat kuninkaat, synnyltään serkukset, joiden taistelut jo seitsemisen vuoden kuluessa olivat peittäneet avaroita ja hedelmällisiä maita hurmeella ja hävityksellä -- nähdä heidän avosylin heittäytyvän toistensa kaulaan, se oli niin liikuttavaa, että kyynelet vierivät pitkin ympärillä seisovain sotilaiden poskia.
Tuo yhtymys oli herttainen ja veljellinen; Kaarle-kuningas oli, vastoin tavallisuutta, kohtelias ja huomaavainen; hän kohteli kuningas Augustia alinomaa parempanaan; he aterioivat rinnatusten, nukkuivat saman katon alla, haastelivat kauan ja tuttavallisesti kahden kesken.
Pilkkaaja Voltaire, joka ei edes ihmetellessään lakkaa irvistelemästä kaikelle mitä näkee, kertoo, kuinka Kaarle-kuningas tämän yhtymyksen aikana oli puettuna suuriin ratsusaappaisiin, mustaan kaulahuiviin, karkeaan siniseen, kullatuilla vaskinapeilla varustettuun takkiin, vyöllään se pitkä miekka, joka hänellä oli ollut Narvan luona ja jonka kahvaan hän usein nojautui.
Ja silloin oli Kaarle XII kertonut vierailleen, kuinka hän kuuteen vuoteen ei ollut riisunut saappaita jalastaan muulloin kuin maata mennessään, eikä silloinkaan jos vihollinen oli lähiseudulla, ja semmoista oli heidän puheensa ollut -- joka pilanteko hurskasta Nordbergia kovasti suututtaa. Mutta kuningas Augustista on sanottu, että hän oli aikakautensa täydellisimpiä hovimiehiä ja osasi esiintyä iloisesti, huolettomasti ja mitä luontevimman kohteliaasti, vaikka hänen sydämensä oli täynnä surua, levottomuutta ja kuohuvaa raivoa.
Saman yhtymyksen muistoksi lyötiin mitali, jossa oli molempain kuningasten rintakuvat ja reunakirjoituksena: "Sankarit, joiden sotakunnia on noussut tähtiin saakka, sopivat toivotusta rauhasta ja kohtaavat toisensa Altranstadtissa 17 p:nä joulukuuta 1706." Mitali, samoin kuin yhtymyskin jäi maailman silmissä pelkäksi muistorahaksi.
Raivo kuohui yhä Augustin rinnassa; Kaarlen jäykkä tahto ei antanut rahtuakaan myöten; nöyryytys ja voitto pysyivät entisellään, ja Altranstadtin rauha tuli olemaan aselepo, jonka kestäessä molemmat vastustajat varustausivat uusiin taisteluihin.
Tämä talvi Saksinmaalla -- 1706, 1707 -- oli Ruotsin sankarin loistokohta. Kaksi kuningasta, joitten kruunut hän oli riistänyt tahi muille lahjoittanut, osoitti hänelle kunnioitustaan; kaksikymmentä ruhtinasta, prinssiä ja vieraiden maiden lähettilästä tungeskeli pelätyn nuorukaisen ympärillä, joka oli voittanut kuudella sotaretkellä perätysten. Marlborough, aikakautensa sankari yhdessä suuren Eugenin kanssa, tuli Kaarlelta "oppimaan, mitä hän ei vielä ollut sotataidossa oppinut." Useita ylhäisiä ruotsalaisia rouvia oli matkustanut tänne Tukholmasta miehiään tervehtimään.
Hovin loisto oli yhtä suuri kuin aseidenkin Ruotsin armeijassa, jossa suomalaisiakin taisteli, oli 16,000 ratsumiestä ja enemmän kuin 19,000 miestä jalkaväkeä; ei mikään armeija Euroopassa ollut sotataidossa, urhoudessa, kurissa ja voiton varmuudessa siihen verrattavissa.
Tähän aikaan, helmikuussa 1707, samosi vähäinen ruotsalaisjoukko, jossa oli kymmenen rakuunaa ja yhtä monta tallirenkiä, taluttaen irtonaisia ratsuhevosia, ja sitten vielä kaksi- tahi viisitoista metsästäjää vitjoineen ja koirineen, Elster-virran rannalla olevan Liebewerdan linnan nostosiltaa kohti. Päivä jo pimeni, kun matkue ehti perille, eikä sen tulo näyttänyt olevan odottamaton, sillä osa linnan palvelusväkeä tuli heti sitä vastaan ja vei vilustuneen metsästysseuran lämpimiin huoneisiin, joissa liharuokia höyrysi pöydillä ja isoja oluella ja viinillä täytettyjä kolpakoita oli vieraita varten varattu.
Upseeri, joka oli joukkoa johtanut, harjasi tuota pikaa sinisen ratsutakkinsa puhtaaksi metsän sammalista, sitten hänet vietiin kirkkaasti valaistuun saliin, jossa lukuisa seura vielä oli koolla pitkällisen päivällisaterian jälkeen. Kylmästä tulevan ja nälkäisen upseerin silmä keksi heti, että seura oli nauttinut väkeviä hiukan liiaksi; mutta siitä huolimatta näkyi vielä jälkiä kursailevasta kunnioituksesta, jolla kokoontuneet juomasankarit kohtelivat erästä henkilöä, jonka kaunis ja ritarillinen vartalo heti ensi näkemältä ilmaisi, että hän oli ylhäistä syntyä ja tottunut käskemään.
Tämä mies, joka oli iloisen seuran keskuksena, ei ollut kukaan muu kuin Saksin vaaliruhtinas, nyt Puolan entinen kuningas, ja tuo hänen vierellään oleva mustaverinen, vaanivakatseinen mies oli hänen mainio sotapäällikkönsä, Väinänsuun valloittaja, kenraali Fleming.
Ruotsalainen upseeri astui esiin kunnioittavasti tervehtäen, sanoi nimensä ja toi sen sanoman, että hänen herransa, Kaarle-kuningas, oli huomenna tuleva linnaan, ottaakseen osaa siihen suureen metsästykseen, johon hänen majesteettinsa oli kutsuttu, sekä että kuninkaan metsämiehet ja koirat lähetin valvonnan alaisina oli tänne jo edeltäkäsin lähetetty.
Ruotsalainen lähetti oli nuori mies, tuskin yli kahdenkymmenen vuoden, mutta varteva ja hartiakas.
Entinen kuningas tarkasteli häntä vähän aikaa tuntijan silmillä, rypisti kulmiaan havaitessaan, millä taidolla ruotsalainen, muuten kaikkea kunnioitusta osoittaen, vältti antamasta hänelle majesteetin arvonimeä, mutta tekeytyi pian jälleen kohteliaaksi ja alavaksi, lausuen mielihyvänsä siitä, että Kaarle-kuningas tahtoi läsnäolollaan kunnioittaa hänen metsästystään, ja tarjosi viimein äsken tulleelle vieraalle sijan pöydässä. -- Minulle on sanottu -- lisäsi vaaliruhtinas hyvään muistiinsa nojaten -- minulle on sanottu, että kreivi Bertelsköld on ollut urhoollisena toverina kuninkaallisen sukulaiseni karhunajoissa.
Saksin metsäsioille tulee olemaan kunniaksi, että saavat kaatua niin kokeneen vastustajan iskuista.
Kustaa Bertelsköld -- hänhän se oli tämä kuninkaan lähetti -- oli liian vähän harjaantunut puhuja, voidakseen vastata tähän kohteliaisuuteen.
Hän kävi sentähden ääneti kumartaen osoitetulle sijalleen.
Kun kaikki taas olivat asettuneet paikoilleen, jatkettiin juominkia innolla, joka meidän aikanamme tuskin kävisi laatuun itsevaltiaan ruhtinaan läsnäollessa. Mutta ritarillinen August oli mies, joka osasi näyttää kuntoansa yhtä hyvin lasin ääressä kuin rakkausseikkailuissa, törkeimmässä pilapuheessa yhtä hyvin kuin hienoimmassa keikailussa.
Olihan tunnettua, kuinka kaksi kruunattua hallitsijaa oli muutama vuosi sitä ennen juopotellut Birsenissä! Niinpä juotiin täällä Liebewerdassakin edeltäkäsin metsäsikain peijaisia menestyksellä semmoisella, että se melko lailla muistutti sen eläimen tunnettua luontoa, jota kaatamaan nyt varustauduttiin. Eivät totta tosiaan olleet puolitäysiä ne kolpakot, joita tässä metsästysseurueessa tyhjennettiin, ja luvallinen ja rehellinen tapa vaati, että heti kun vaaliruhtinas vei pikarin huulilleen, olivat kaikki vieraat velvolliset tekemään samaten, ollen sillä välin itsekunkin vallassa maistaa helmeilevää nestettä niin usein kuin mieli teki.
Viinirypäleen iltarusko nousi vähitellen kokoontuneiden poskilla yhä korkeammalle, ja yhä äänekkäämmäksi kävi puhelu, ja yhä vallattomammaksi leikinlasku, eikä siellä unohdettu viitata niihin kevytmielisiin hovijuttuihin, jotka on kerätty kuuluisaan _La Saxe galante-_kirjaan,[11] mikä sittemmin julkaistiin painosta Amsterdamissa v. 1736, 416:n kahdeksantaitteisen sivun kokoisena nidoksena ja alkulehdellään jotenkin häpeämätön nimikoriste ja siihen sopiva lause Vis inita major.
Eikä myöskään puuttunut siellä juttuja vaaliruhtinaan nuoruudenaikuisista seikkailuista, ja niistä muisteltiin ennen kaikkea Madridissa tapahtunutta härkätaistelua, jossa silloinen Saksin prinssi esiintyi menestyksellä, joka kävi vaaralliseksi Espanjan kaunotarten sydämille.
Kuningas Augustiin -- miksikä kieltää häneltä arvonimeä, jonka hän sittemmin otti takaisin? -- nämä muistot eivät olleet elähyttävästi vaikuttamatta. Hymyillen hän otti pöydältä hopealautasen ja taivutti sen varsin helposti ja ilman nähtävää ponnistusta kättensä välissä kääröksi, jonka sitten nakkasi niinkuin pikku juomarahan palvelijoille.
Isoääninen mieltymyksen huuto seurasi tätä ruhtinaallista tekoa, ja esimerkki kehoitti tekemään samaten. Eräs roteva saksilainen ratsumestari otti kuparirahan, veti pöytäliinan syrjään, pani rahan pöydälle ja löi sen nyrkillään niin syvälle tammiseen pöytään, että se tarttui siihen kiinni. Uudet riemuhuudot ilmaisivat heti kohta yleistä ihastusta.
Yhä enemmän innostuen tuotatti kuningas sisään muutamia hevosenkenkiä, tutki niitä tarkoin, pani pois muutamia ja valitsi viimein yhden, jonka antoi kiertää miehestä mieheen, näyttääkseen kaikille, että kenkä oli eheä ja vankka, ilman pienintäkään rosoa. Sitten hän nousi seisomaan, otti rautakengän kättensä väliin ja väänsi sitä verkalleen kaksi tai kolme kertaa. Kolmatta kertaa väännettäessä katkesi kenkä keskeltä mutkaansa kahteen yhtä suureen osaan, joita kuningas riemuiten näytteli, puolikas kummassakin kädessään, näytteenä siitä, ettei viini eikä lempi ollut hänen rautaakin lujempia jäntereitään heikontanut.
Nyt nousi ihastus ylimmilleen. Kaikki kolpakot täytettiin ja tyhjennettiin ja taas täytettiin ja tyhjennettiin "kunniaksi uudelle Herkuleelle, aikakautensa etevimmälle ritarille, voittamattomalle, voimassa ja sulossa yhtä vastustamattomalle ruhtinaalle ja herralle, Saksin vaaliruhtinaalle ja Puolan kuninkaalle, joka murtaa raudat ja sydämet"...
- ja joka vielä kerran on murtava kaikki vihollistensa miekat niinkuin
tämän hevosenkengän, kahdenkymmenen lumikuninkaan uhalla -- puuttui puheeseen viinistä ja riemuhuudoista kiihtynyt ratsumestari, huolimatta kuninkaan synkistyvistä katseista.
Kustaa Bertelsköld nousi istuimeltaan lähteäkseen pois; -- ainoa vastaus, jonka hän katsoi tässä tilanteessa soveliaaksi.
Mutta ratsumestari asettui hänen tielleen. -- Tosiaankin, -- sanoi hän,
- luulenpa pienen ruotsalaisen kreivin pelkäävän meitä. Siivosti nuori
ystäväiseni, siivosti; teidän sievät neidonsormenne eivät suinkaan ilmoisna ikänä murra rautakenkää kahtia. Juokaa, perhana soikoon -- juokaa, sanon minä, hänen puolalaisen majesteettinsa malja! Mort de ma vie, eihän tuo ruotsalainen poikanen ole tyhjentänyt yhtään kunnon pikaria vielä!
Nuori Kustaa vei kätensä miekkansa kahvaan; harvoin oli matka pitkä kädestä kahvaan siihen aikaan. Mutta hän malttoi mielensä parahiksi, otti pikarin käteensä, tyhjensi sen pohjaan asti ja sanoi tyyneydellä, joka olisi sopinut kokeneemmallekin taistelijalle: -- Tämän herran pyynnöstä minä juon hänen majesteettinsa kuningas Stanislain onneksi.
Eläköön hän kauan ja hallitkoon onnellisesti!
Tuskin hän oli sen sanonut, kun muuan läsnäolevista puolalaisista aatelismiehistä paljasti miekkansa ja asettui uhkaavasti rohkean karoliinin eteen. -- Paljastakaa miekkanne, -- huusi hän, -- muuten, sen vannon Krakovan muurien kautta, piirrän punaisella tuon maljanne sanasta sanaan siniseen takkiinne!
- Malttakaa mielenne, Wielopolski, -- keskeytti hänet kuningas
käskevällä äänellä; luultavasti oli hänen mielestään nyt paras aika lopettaa tämä meteli, josta voisi olla vaarallisia seurauksia. -- Lobenstein, muistakaa, että kreivi on vieraamme. Hyvät herrat, miksi haaskata aikaa joutavalla toralla? Jos kreivi Bertelsköld on juonut Stanislaus Leszczynskin onneksi, niin olkoon se hänen oma asiansa, niinkuin te, hyvät herrat, olette juoneet minun onnekseni. Kysykäämme häneltä ennemmin, huvittelevatko ruotsalaiset leirissään moisilla hauskoilla kokeilla kuin me täällä vast'ikään. Ruotsalaiset ovat yhtä kovakouraista kuin urhoollista väkeä. Lyönpä vetoa, ettei nuori kreivi ole teitä huonompi, rakas Lobenstein.
- Jos korkea isäntäni suvaitsee, tahdon koettaa jotakin, mikä meillä
on tapana, -- vastasi Bertelsköld, päästäen toistamiseen miekankahvan kädestään.
- Niin, tehkääpä se, kreiviseni; sillä huvitatte minua suuresti, --
vastasi kuningas, iloissaan siitä, että sai riidan soveliaalla leikkipuheella taltutetuksi.
- Niin, näyttäkää kaikin mokomin, millaiset ovat teidän tapanne! --
yhtyivät ympärillä seisovat sanomaan jotenkin ilmeisellä ivalla -- vakuutetut kun olivat, että tämä nuori mies August II:n ja Lobensteinin perästä joutuisi häpeään.
Bertelsköld katseli vähän aikaa ympärilleen vastaamatta. Sitten hän kaappasi yht'äkkiä Lobensteinia oikealla ja Wielopolskia vasemmalla kädellä rinnasta kiinni, nosti molemmat yhtä haavaa ylös lattiasta, piteli sääriään siristeleviä herroja suorin käsin edessään ja kantoi heidät siten, huolimatta heidän vastuksistaan, kahdesti juomapöydän ympäri, jonka tehtyään hän varsin varovasti laski heidät molemmat hämmästyneen kuninkaan jalkain eteen.
Hyväksymishuutoa ei nyt kuulunutkaan hölmistyneiden taistelijain huulilta, mutta heidän äänettömyytensä todisti paremmin kuin heidän äskeinen riemunsa, minkä vaikutuksen tämä suunnaton voimannäyte heihin teki.
Tuskin olivat puolalainen ja saksilainen päässeet maahan, kun he, viinin ja vihan vimmastuttamina, paljastetuin miekoin karkasivat Bertelsköldiä kohti. Kuninkaan mahtisanakaan ei näkynyt tahtovan auttaa. Kumminkin onnistui hänen saada Lobenstein malttamaan mielensä, mutta Wielopolski kiljui täyttä kurkkua, ettei hän antaisi ruotsalaisten eikä saksilaisten naljailla kanssansa.
Hän muka oli vapaasukuinen tasavaltalainen ja aatelismies; kuninkaan pitäisi varoa, ettei antaisi häväistä jaloa puolalaista aatelismiestä; jokainen puolalainen aatelismies on yhtä hyvä kuin hänkin ja ehkäpä hiukan parempikin; puolalaiset olivat osoittaneet hänelle sen kunnian, että valitsivat hänet kuninkaaksi, mutta semmoisia kuninkaita voisi kyllä löytyä tusina joka voivodikunnasta; valtiopäivät tulisivat saamaan tiedon hänen käytöksestään j.n.e.
August näytti hetken aikaa neuvottomalta, mutta kohta kirkastui hänen katsantonsa, hän vei Wielopolskin muutamia askelia syrjään ja kuiskasi hänelle jotakin korvaan. Se vaikutti. Puolalainen vaikeni, katseli milloin kuningasta, milloin Bertelsköldiä synkein ja epäluuloisin silmin ja lähti salista, uhkaavasti ja kopeasti liikehtien.
- Hyvät herrat, -- sanoi kuningas, -- toivon, ettei kukaan teistä pidä
lukua tästä vähäpätöisestä kiistasta. Meillä on huomenna loistoisa päivä, kun kullakin on tilaisuus hänen ruotsalaisen majesteettinsa silmäin edessä näyttää loistavaa urhouttaan. Levähtäkäämme nyt vähän aikaa, sillä juomanlaskija sanoo vielä monta jaloa viiniastiaa olevan jäljellä Liebewerdan kellareissa. Ennenkuin aurinko ensi kerran laskee ja nousee, me saamme kurkistaa niiden pohjaan, ja minä lupaan teille, että koko Saksanmaa on ihmettelevä urotekojamme. Levollista hyvää yötä, hyvät herrat!
Armollisesti päätään nyökäten lähti kuningas salista, ja kaikki vieraat lähtivät hänen muassaan.
Bertelsköldille osoitettiin vähäinen huone eräässä linnantornissa.
Talvinen yö oli kylmä, ja kuu valaisi kirkkaasti lumista seutua. Kustaa istui vähän aikaa ikkunan edessä näköalaa katsellen. Kummallisia ajatuksia johtui hänen mieleensä. Mitä oli vaaliruhtinas Wielopolskille korvaan kuiskaissut? Ja mitä merkitsi se, että "koko Saksanmaa oli ihmettelevä" huomispäivän urotekoja? Tässä linnassa oli jotakin, mikä ei oikein miellyttänyt Bertelsköldiä.
Vähän ajan perästä juolahti hänelle mieleen käydä katsomassa, olivatko hevoset hyvästi varustetut kylmää talviyötä kestämään. Ratsupalvelijat olivat kenties juovuksissa; hän oli kuulevinaan Bogatirin hirnahtavan.
Hän lähti siis huoneesta ja hapuili alas jyrkkiä, pilkkopimeitä portaita.
Mutta linna oli konstikas rakennus, jossa oli kaikenlaisia mutkaisia portaita ja kierteleviä käytäviä. Hetken aikaa pimeässä haparoituaan, löytämättä mitään ulospääsyä, tarttui hän ensimmäiseen oveen, mikä käteen sattui. Se vei erääseen vierashuoneeseen, jota lamppu himmeästi valaisi. Kaksi vahdissa olevaa hovipalvelijaa istui siellä sikeässä unessa. Bertelsköld pudisteli heitä, saadakseen tietää, mistä voisi päästä ulos; mahdotonta, pojat olivat kallistelleet maljoja ja käskivät unenhorroksissa hänen mennä tuhannen tulimmaisiin.
Kärsimättömänä hän meni edelleen, kulki erään tyhjän huoneen läpi ja vielä toisenkin, Nyt kuuli hän puhetta lähimmästä huoneesta ja seisahtui tuntiessaan kuninkaan äänen.
- Mutta jos hän pääsee pakoon... Jumaliste, jos hän pääsee? Ei, hyvä
Fleming, ei; vaara on kovin suuri. Me voimme saada koko parven niinkuin ampiaiset päällemme, ja Kaarle-serkkuni ei ole ikinä antava minulle sitä anteeksi...
- Kaikki on tarkoin mietitty, -- sanoi toinen ääni. -- Wielopolski
100:n ratsumiehensä kanssa väijyy Königsschluchtin takana ja on kuin jehu hänen niskassaan. Sen täytyy onnistua. Ajatelkaa, että teidän majesteettinne on hyvitettävä Wielopolski; meillä on vähän niin mahtavia ystäviä; niitä ei saa loukata. Ja toisekseen, kun se "hurja poika" [12] on rautaristikkojen ja telkien takana Königsteinissä, on teidän majesteettinne saneleva hänelle uudet rauhanehdot.
- Mutta mitä Eurooppa siitä sanoo?
- Eurooppa pitää aina väkevimmän puolta. Sitäpaitsi on teidän
majesteettinne ihan syytön. Nuo hullut puolalaiset ... nuo maantierosvot ... mitäpä teidän majesteettinne sille voi, että...
Mainitsin Königsteinin. Siellä on komeroita, joihin se, joka kilpailee vallasta, katoaa yhtä kuulumattomiin kuin se, joka kilpailee rakkaudesta... Teidän majesteettinne, tuo kopea Kaarle, jonka edessä Saksanmaa vapisee -- mikä kosto, jos hämmästynyt maailma eräänä päivänä huomaa hänen kadonneen maineensa ylimmältä kukkulalta, hävinneen jälkeä jättämättä niinkuin tähdenlento öiseltä taivaalta -- ja ainoastaan Königsteinin rotat ja hämähäkit tietävät kertoa hänen lahonneen suuruutensa lopusta...
Bertelsköld ei kuullut enempää. Hänen silmänsä pimenivät. Tietämättä miten hän tuli linnanpihalle, tapasi Bogatirinsa ja riensi täyttä laukkaa takaisin ruotsalaisten leiriin, jonne kuusi tuntia ratsastettuaan saapui vähää ennen aamunkoittoa. Tämä ratsastus maksoi hänelle uskollisen ystävän hengen; se oli kovin ankara tuolle jo vanhalle, uskolliselle Bogatirille. Tämä jalo eläin, joka oli kantanut herraansa niin monessa taistelussa ja vaarassa, joka kahdeksatta vuotta oli hänen kanssansa ottanut osaa sekä hyvien päivien iloihin että pahojen päivien kärsimyksiin, tämä uskollinen toveri kaatui kuoliaana olkikuvolleen neljänneksen tuntia sen jälkeen, kun oli päästy perille.
Kustaa Bertelsköld taputteli sitä ystävällisesti kaulalle, niinkuin hänen tapansa oli tehdä. -- Hyvä, Bogatir, hyvä, -- sanoi hän kyynelet silmissä; -- kuninkaamme edestä olet kaatunut!
Mutta ei nyt ollut aikaa semmoisia ajatella. Kustaa ilmoitti heti kohta Piperille, mitä oli kuullut. Piper pudisti epäilevästi päätään ja vei hänet Lagerkronan luokse. Tämä katsoi asian arveluttavaksi ja näytti erään vihollisilta kaapatun kirjeen, jossa muuan ystävä kirjoitti Patkullille: "König August gewinnt mehr durch eine Jagd, als König Carl durch eine Schlacht." [13]
Seurauksena tästä oli, että Piper ja Lagerkrona mitä hartaimmin rukoilivat, että kuningas jättäisi lähtönsä Liebewerdaan sikseen.
Hevoset oli jo satuloitu. Synkein mielin kuunteli Kaarle-kuningas ystäväinsä neuvoa. Missään muussa tapauksessa hän tuskin olisi heitä totellut. Mutta sukulaistaan kuningas Augustia kohtaan hän oli saanut epäluulon, jota ei kukaan enää voinut haihduttaa. Nämä ruhtinaat olivat luonteeltaan ihmisinä ja henkilöinä paljon erilaisemmat kuin valtiomiehinä. Kuningas August edusti oivallisesti aikakautensa petollista valtiotaitoa ja kaunisteltuja paheita, jotavastoin hänen ruotsalainen vastustajansa seisoi hämmästyneenä aikakautensa edessä niinkuin aave muinaisen ritarillisen uskollisuuden ja vanhanaikaisten hyveiden päiviltä.
Kaarle-kuningas kuunteli tällä kertaa viisaiden neuvoa ja lähetti Lagerkronan sijastaan Liebewerdaan viemään semmoisia terveisiä, että kuningas oli estetty saapumasta. Taru ei mainitse, millä tavoin kuningas August ja hänen uskottunsa ottivat tämän tiedon vastaan, mutta luultavaahan on, että he vähän noloina ajattelivat otusta, joka noin oli heidän käsistään pujahtanut.
Kahdeksan kuukautta myöhemmin, kun ruotsalainen armeija lähti Saksinmaasta, tapahtui, että kuningas August eräänä iltapäivänä istui vasta puoleksi pukeutuneena huvilinnassaan Dresdenin porttien luona, kun Kaarle-kuningas, muutamain upseerien seuraamana, äkkiarvaamatta astui sisään korkeata serkkuansa tervehtimään ja kiittämään kutsuista Liebewerdaan. Sekä August että hänen ministerinsä hämmästyivät niin kokonaan, etteivät tienneet, mitä tekisivät. Kaarle-kuningas oli sillä kertaa yhtä viisas kuin rohkea; hän ei jättänyt vaarallisia isäntiään silmänräpäykseksikään näkyvistään; hän ei antanut heille aikaa minkäänlaiseen neuvottelunpitoon.
Jäljestäpäin kuningas kertoi, että hän Flemingin silmistä oli lukenut ajatuksia, jotka eivät olleet juuri ystävällisiä. Mutta kaikki kävi kohteliaasti molemmin puolin.
Palattuaan tapasi Kaarle-kuningas koko armeijansa hämmästyksissä; hänet luultiin jo vangituksi, ja mietittiin keinoja hänen vapauttamisekseen.
Turhaa pelkoa! Vielä oli Kaarle-kuninkaan onni vastustamaton. Vasta seuraavana päivänä neuvotteli kuningas August ministeriensä kanssa siitä, mitä heidän edellisenä iltana olisi pitänyt tehdä.
- PULTAVAN TAISTELUN EDELLISENÄ ILTANA.
Kaarle-kuningas istui eräänä iltana pääkortteerissaan lähellä Pultavaa, kanuunankantaman päässä kaupungista, ja aivan lähellä ruotsalaisten juoksukaivantoja. Siinä oli äskettäin ollut kehno kasakkain tupa, joka oli rakennettu erään hietakummun juurelle: sen seinissä oli jälkiä venäläisten kuulista, jotka joka päivä kiskoivat sälöjä sen seinistä ja nurkista. Nyt oli kuninkaan täytynyt siirtyä erääseen tyhjille jätettyyn läheiseen luostariin.
Kuningas oli jotenkin kalpea. Hän oli juuri äsken itse ottanut pois vähäisen luusirun, joka ajamalla oli irtautunut hänen haavoitetusta vasemmasta jalastaan. Kuula, joka oli pysähtynyt isoon varpaaseen, oli kaivettu pois, mutta joka päivä otettiin vielä luusiruja ulos, eikä koskaan ollut kuningas sitä tehtäessä muotoaan muuttanut. Ei yhtään kenraalia ollut saapuvilla. Ainoastaan pöydänkattaja Hultman jatkoi, poistaakseen herransa levottomuutta, kertomusta länsigööttalais-ruhtinaan Götrikin seikkailuista.
Viimein kävi kuningas kuitenkin tuskaiseksi, ja keskeytti yht'äkkiä uskollisen palvelijansa. -- Uskotko loihtuihin ja merkkeihin? -- kysyi hän Hultmanin juuri päästyä kertomasta kuningas Götrikin taiotusta rautapaidasta.
Pöydänkattaja ei vastannut.
- Vastaa minulle, mies, uskotko loihtuihin? -- kysyi kuningas
uudelleen, kiivaammin kuin hänen tapansa muuten oli.
- Uskon ainoastaan Jumalaan, -- vastasi palvelija, vähän mietittyään.
- Mutta jos Jumala niin sallii, voinee tapahtua, että taikuuskin voi
vahinkoa tehdä, mutta ei koskaan tosi hyvää niinkuin tiedämme Götrikistä.
- Kuka tässä puhuu taikuudesta? -- jatkoi kuningas samaan sävyyn. --
Minä tarkoitan ainoastaan semmoista muistokalua, jonka olemme saaneet joltakin rakkaalta henkilöltä -- esimerkiksi äidiltä -- ja jota on kantanut lapsuudesta asti ja jolla on siunaus muassaan sentähden, että se on hurskas muistoesine eikä ole annettu pahassa aikomuksessa, vaan kristillisessä rakkaudessa. Uskotko semmoisen muistokalun onnea tuottavan?
- En ymmärrä oikein, mitä armollinen herrani tarkoittaa.
- Tahdon sanoa sinulle jotakin, Hultman; minusta on tähän aikaan
välistä tuntunut omituiselta, että juuri viime syksynä kadotin kuningatar vainajan medaljongin. Siinä talletin hänen kuvaansa ja hiuksiaan. Sotaan lähtiessämme panetti herttuatar siihen vähäisen kuparisormuksen renkaaksi medaljonkiin. Syyskuun 20. päivänä taistelimme Rajovkan luona; siellä otettiin jotensakin lujille -- minä olin sinä päivänä pahalla tuulella, minun oli täytynyt pettää kasakoita. Menetin myös hevoseni ... tappelin henkeni uhalla ... painiskelin erään riiviön kanssa, joka tarttui minua rintaan kiinni. Se oli onneton päivä, Hultman; Hård kaatui; siinä kahakassa kadotin kuningatar vainajan medaljongin.
- Armollinen herrani älköön sitä niin kovin pahaksensa panko. Kenties
medaljonki vielä löytyy; kuningatar vainajan kuvan tuntee joka mies.
- Sitä en usko. Mutta ei se mitään ... minulla on kuumetauti, ei
mitään muuta. Milloin taas saanen ratsaille nousta?
- Eikö armollinen herrani tahdo sanoa, mikä hänen mieltään painaa?
Ehkä löytyisi jokin parannuskeino.
- Hullutuksia! Jumala paratkoon, ihminen on viheliäinen. Minusta
näyttää toisinaan siltä kuin olisi kaikki käynyt minulle hyvin niin kauan kuin medaljonki oli hallussani. Juuri vähää ennen olimme voittaneet venäläiset Holofzinin luona -- sielläkö siis onneni aurinko laski? Aina siitä asti ovat vastoinkäymiset minua seuranneet.
- Eihän armollinen herrani voinut edeltäpäin tietää, että talvi aina
syyskuun lopusta alkaen tulisi olemaan niin tavattoman ankara, että useimmat miehistämme paleltuivat kuoliaiksi ja loput kävivät taisteluun kykenemättömiksi. Ei voinut armollinen herrani arvata, että Liesnan tappelussa ryöstettäisiin sotaväeltä sen ruokavarastot ja että niin monta kunnon sotilasta kaatuisi...
- Kuka on sanonut sinulle, etten olisi voinut, ettei minun olisi
pitänyt edeltäpäin arvata kaikkea sitä?... Mutta nyt se on myöhäistä.
Kunpa vain tuo ilkeä kuula ei olisi jalkaani raadellut! Olen päässyt eheänä niin monesta kovasta leikistä, kunnes tuo... Hultman, et saa virkkaa mitään siitä, mitä nyt olen sinulle sanonut. Se on kaikki tyyni hullutusta. Kuume on pääni huumannut. Kyllä kaikki taas kääntyy hyväksi, kun vain Jumala terveyttä suo... Kuka siellä?
Sotamarsalkka kreivi Rehnsköld astui sisään antamatta ilmoittaa tuloaan. Hultman sai paikalla astua ulos. Eikä siinä enää näkynytkään haavan vaivaamaa miestä, levottomuuden kalvamaa sielua, joka inhimillisen heikkouden hetkenä, mistä ei suurinkaan ihminen ole vapaa, ilmaisee uskolliselle palvelijalleen umpinaisen mielensä maailmalta salattuja huolia -- näkyi taas vain kuninkaallinen sankari, voittaja, tuo voittamaton, joka ei koskaan vielä ollut vaaraa väistänyt eikä aikonutkaan väistää. Kaarle-kuningas otti ylipäällikön yhtä levollisesti ja uljaasti vastaan kuin oli ottanut hänet Narvan tai Holofzinin jälkeisenä päivänä.
- Teidän majesteettinne, -- sanoi Rehnsköld, -- tsaari kulkee
parhaillaan joen yli juuri kaupungin yläpuolelta. Epäilemättä hän tietää teidän majesteettinne olevan haavoitetun ja toivoo tapaavansa sotajoukon alakuloisena.
- Se on hyvä, -- vastasi kuningas; -- sitä vaikeampi on hänen kahlata
joen yli takaisin.
- Hänen arvelunsa ei ole aivan perätön. Sotamiesten kesken käy
kuiskeita, että teidän majesteettinne tahallaan etsii kuolemaa, kun ei enää kenelläkään ole toivoa pelastumisesta.
- Ei haittaa. Ensimmäinen voitto on näyttävä, että he lörpöttelevät
turhia.
- En saata salata teidän majesteetiltanne, että asemamme käy päivä
päivältä yhä vaarallisemmaksi. Vihollisen keveät joukko-osastot parveilevat ympärillämme joka taholla ja väsyttävät meitä alituisella valppaudellaan yötä ja päivää. Piiritystoimet eivät edisty.
Valakkialaisia ja saporogeja karkaa suurin joukoin venäläisten puolelle.
- Rehnsköld -- meidän täytyy tapella!
- Minun tulee lisätä, että meiltä puuttuu ruutia ja lyijyä. Kiväärit
ladataan niin heikosti, että paukahtavat juuri kuin löisi kahta hansikasta yhteen, ja luoti lentää vain 30 askelta. Sitävastoin paranee venäläisten sotataito, ja heidän rohkeutensa kasvaa päivä päivältä.
Tsaari on väsymätön; hänellä on hyvin harkittu keino häviöksemme. Hän on hävittänyt maatansa, sulkeakseen meiltä tien; hän ei ole kammova minkäänlaisia uhrauksia tuhotakseen meidät perinjuurin.
- Rehnsköld, -- meidän täytyy tapella!
- Edessämme on vielä valloittamaton linna, ympärillämme
50,000-miehinen armeija lukuunottamatta maan koko väestöä, joka pitää meitä pakanoina ja on vimmoissaan karkaava kimppuumme, jos kerta tappiolle joudumme.
- Rehnsköld -- meidän täytyy tapella!
- Jos teidän majesteettinne sen käskee. En ole milloinkaan tappelua
pelännyt enkä tiedä nytkään muuta neuvoa. On kokonaan Lewenhauptin syy, että olemme tähän pulaan joutuneet.
- Sotamarsalkka, älkää ketään syytelkö. Kuka se oli, joka kehoitti
minua kiirehtimään marssiamme Mohilevista, jossa aioin Lewenhauptia odottaa? Kuka se oli, joka alinomaa, vastoin Piperin ja useiden muiden varoituksia yllytti minua tälle retkelle Ukrainaan ja uskotteli minulle, että kasakkain vakuutuksiin kävi luottaminen? Te se olitte, kreivi Rehnsköld, te, joka nyt vieritätte edesvastuun päältänne toisen hartioille.
- En minä -- vastasi sotamarsalkka ylpeästi -- en minä, vaan teidän
majesteettinne oma tahto, joka on kaikkein muiden tahtoa mahtavampi, ja teidän majesteettinne järkähtämätön luottamus alinomaiseen voittoon, minne ikinä aseemme vain käännämme. Se, se on meidät Pultavaan saattanut; suokoon Jumala, että se saattaisi meidät onnellisesti täältä takaisinkin!
Kaarle-kuningas katseli tuimasti rohkeata alamaistaan, joka puhui tavalla, jota ei ennen oltu kuultu ruotsalaisten leirissä. -- Tämä kuulostaa siltä kuin tappio olisi tulossa, sanoi hän viimein, käyden vastoin tavallisuutta synkkämieliseksi.
- Tulevaisuus on Korkeimman käsissä, -- vastasi sotamarsalkka.
Päättyköön taistelu kuinka tahansa, teidän majesteettinne armeija on taisteleva niinkuin se aina on taistellut.
- Oikein, Rehnsköld, oikein! -- sanoi kuningas jälleen leppyneenä. --
Jumalan nimessä siis. Ei silmänräpäystäkään saa laiminlyödä. Nyt taikka ei koskaan. Huomenna taistelemme.
- Teidän majesteettinne ... tämä päivä on vuosisadoiksi ratkaiseva
pohjoismaiden yliherruudesta käydyn riidan. Huomenna siis?
- Huomenna.
- Minä lähden panemaan teidän majesteettinne käskyjä toimeen.
- Rehnsköld ... antakaa minulle kätenne. Se ei vapise?
- Se ei ole koskaan vapissut, teidän majesteettinne!
- Hyvä. Huomenna raivaamme tiemme Moskovaan.
- Taikka myös menetämme, niinkuin Kroisos, suuren valtakunnan, --
mutisi sotamarsalkka itseksensä.
- PULTAVAN LASKEVA AURINKO.
Nyt se oli tullut, peruuttamattomasti tullut, se päivä, joka oli ratkaiseva pohjoismaiden ja ehkäpä Euroopankin kohtalon. Leijonan ja kaksipäisen kotkan oli nyt taisteltava viimeinen sankaritaistelunsa.
Nyt oli tulossa kaksintaistelu elämästä ja kuolemasta kahden miehen välillä, joita suurempia ei ole pohjoismaissa syntynyt. Tämä päivä oli vievä joko toisen Itämeren rannalle tahi toisen vanhan Kremlin muurien eteen, Narvan kunnia ei ole koskaan kuoleva, Pultavan kaiku ei koskaan vaikeneva. Holofzin ja Smolensk -- Pultava ja Borodino; tappio on kaikkina aikoina kulkenut voiton portista sisään.
Lewenhaupt, Kaarle XII:n suurin sotapäällikkö, oli viimeisiä, jotka saivat tietää, mitä kuningas ja Rehnsköld olivat päättäneet muun päällikkökunnan mieltä kysymättä. Rehnsköld oli hänelle vihoissaan; muuten oli urhoollisen sotamarsalkan käytös kaiken päivää käsittämätön.
Valmistukset tehtiin niinkuin juhlapitoja varten eikä ollenkaan niinkuin olisi ollut kysymys päivästä, joka oli ratkaiseva vuosisatojen kohtalon.
Kun sairaat ja haavoitetut otetaan lukuun, oli koko Ruotsin armeijassa noin 20,000 miestä, joihin vielä tuli lisäksi 12,000 Mazeppan ja Poniatovskin johtamaa kasakkaa ja puolalaista.
Näiden 20,000 miehen joukossa olivat seuraavat joukot Suomen väkeä: 1) Turun läänin ratsuväkirykmentin 8 eskadroonaa majuri von Holdenin johdolla, joka sitten joutui vangiksi; 2) Uudenmaan ratsuväki, 8 eskadroonaa, eversti kreivi Anders Torstensonin johdolla (kaatui); 3) Karjalan ratsuväkirykmentti, 8 eskadroonaa, eversti Löschern von Hertzfeltin johdolla (vangittiin); 4) Porin jalkaväki, 2 pataljoonaa, kenraalimajuri vapaaherra Stackelbergin ja majuri Willebrandin komentamina (molemmat vangittiin); 5) Turun läänin pataljoona, everstiluutnantti Sinclairin johdolla (vangittiin); 6) Uudenmaan pataljoona, everstiluutnantti Modeen komentamana (vangittiin); 7) Pohjanmaan pataljoona, everstiluutnantti De la Gardien johtamana (kaatui); 8) Porin kolmannes-rykmentti, 2 pataljoonaa, eversti Wrangelin johdolla (kaatui).
Kaikki nämä, samoin kuin ruotsalaisetkin rykmentit, olivat niin huvenneet, että monessa pataljoonassa tuskin oli yli 200:n miehen ja monessa eskadroonassa tuskin 50 miestä. Arviolta tehdyn laskun mukaan oli siis Pultavan tappelussa noin 2,600 tai 3,000 suomalaista. Sitä ennen oli jo moni kaatunut Liesnan luona. Kun 6,000 miestä oli jätettävä juoksuhautoihin ja tykistön suojaksi, niin ei jäänyt enempää kuin noin 12,000 miestä Ruotsin ja Suomen väkeä tässä ratkaisevassa taistelussa käytettäväksi.
Illalla ennen taistelua näyttäytyi kuningas urhoilleen. Häntä kannettiin paareilla, saapas toisessa jalassa ja miekka kädessä. Kun kierros oli tehty, laskettiin hänet maahan; kenraalit ja everstit heittäysivät hänen ympärilleen pitkäkseen muutamia tunteja levähtääkseen. Leirissä vallitsi hiljaisuus; ainoastaan vartijain huudot ja etäisen Worskla-virran hiljainen kohina häiritsi yön hiljaisuutta ja sankarien unennäköjä, näiden sankarien, jotka nyt kaukana isänmaastaan uinailivat kuninkaansa paarien ympärillä, tulevana yönä kenties kuoleman unta uinaillakseen.
Ei mikään Tegnér ole runoillen ylistänyt tätä yötä, niinkuin ei kukaan ole ylistänyt sitä päivää, joka seurasi. Onnettaret katselivat synkeinä ja ääneti karoliinien viimeisiä voitonunelmia.
Heti puoliyöstä kesäkuun 28. päivänä 1709 komensi Rehnsköld sotaväen liikkeelle. Joukot järjestettiin jo pimeässä, ja sekaannuksia syntyi.
Venäläisten leirissä oltiin hiljaa kuin haudassa; ainoastaan kaukaa kaupungista kuului kirveen kalketta venäläisten varustuksilta.
Kaksi kuninkaan henkivartijaa, Kustaa Bertelsköld ja Eerikki Falkenberg, jotka molemmat oli kirjoitettu ratsumestareiksi henkivartijajoukkoon Holofzinin tappelun jälkeen, heittivät toisilleen jäähyväiset aamuhämärissä. -- Jos kaadun, -- sanoi Falkenberg, -- niin sano minulta sisarellesi terveisiä, että olen kaatunut kuninkaani ja maani edestä, säilyttäen hänen kuvaansa sydämessäni viimeiseen asti.
- Ja jos minä kaadun, -- vastasi Bertelsköld, -- niin tervehdä
sisartasi samoilla sanoilla ja sano vielä lisäksi, että voittojen kirja pysyi loppuun asti tahratonna, vaikka useita lehtiä jäikin kirjoittamatta.
Nyt kuului rummutusta venäläisten leiristä, ja ilmoitus tuli, että tsaari asetteli armeijaansa vallitusten väliin, 130 kanuunan suojaan, Pultavan kaupunki tukenaan. Oikeata siipeä komensi Bauer, vasenta Menshikoff; keskustaa tsaari itse Sheremetjeff apulaisenaan.
Ruotsin jalkaväki sai käskyn Lewenhauptin johdolla rynnätä venäläisten varustuksia vastaan. Se tehtiin kanuunitta ja melkein kivääreittäkin, sillä ruudista oli puute, ja joukkojen tuli järjestäytyä vihollisen ampuessa. Siitä huolimatta ryntäsivät siniset paljain miekoin esiin ja valloittivat ensi hyökkäyksessä kaksi varustusta. Menshikoff teki, mitä urhoollinen päällikkö voi tehdä; kolme hevosta kaatui hänen altansa.
Mutta ei mikään voinut pidättää ryntääviä.
Nyt lähti Ruotsin ratsuväki Hamiltonin, Krusen, Schlippenbachin ja Creutzin komentamana Venäjän ratsuväen kimppuun hyökkäämään. Tämä väistyi tieltä, oli vähällä joutua hämmennyksiin eikä paljon puuttunut, ettei sitä ajettu Worskla-virtaan tai erääseen suohon. Vanhan tavan mukaan suosi voitto ruotsalaisten aseita, ja Pultavan onnettaret rypistivät alussa kulmiaan Venäjän Pietarille.
Silloin alkoi ruotsalaisten päällikkökunnassa tuo keskinäinen kateus, joka sittemmin sai aikaan vuosien 1714, 1742, 1788, 1809 tappiot ja joka nyt tuotti vuoden 1709 tappion. Juuri voiton hetkellä, menestyksen ensimmäisellä askelella horjui kaikki ja hajosi liikkeiden yhteyden ja yhtenäisyyden puutteessa, kun ei ollut selvänäköistä ja johtavaa silmää, joka olisi tarkastanut asemaa ja vallinnut tapausten menoa.
Kertomukset tästä ovat ristiriitaisia; useimmat vierittävät koko tämän äärettömän edesvastuun painon Rehnsköldin hartioille, mutta kaikki viittaa siihen, että Kaarle-kuninkaan jäntevä henki oli sinä päivänä veltostunut eikä leimunnutkaan enää kuin ukontuli sinistensä edessä.
Samassa määrässä järjestyi ja voimistui venäläisten puolustus, jota tsaarin luja tahto johti; erehdykset korjattiin, yksilöiden vähempää voimaa korvasi laumain paljous, kaikkeen toimintaan vaikutti siellä se yksimielisyys, joka voittoa ennustaa, ja viimein muuttui puolustus hyökkäykseksi, alkanut tappio täydelliseksi riemuvoitoksi.
Lewenhaupt oli juuri aikeissa täydentää ensimmäistä menestystään ja marssi jo täyttä karkua eteenpäin, kun sai käskyn seisahtua, venäläisten rivien juuri alkaessa väistyä ja peräytyä virran yli.
Seurauksena tämmöisistä käskyistä oli turmiota tuottava epäröiminen.
Venäläiset estivät kenraali Roosin yhtymästä pääarmeijaan, jonka vuoksi hän siirtyi likemmä Pultavaa ja oli pakotettu, vähän aikaa vastarintaa tehtyään, antautumaan vangiksi. Virheelliset suulliset käskyt lisäsivät hämmennystä. Ei koskaan ollut semmoinen neuvottomuus vallinnut Kaarlen itsensä johtajana ollessa. Vasen sivusta sai käskyn tehdä viholliselle vastarintaa, sill'aikaa kun ratsuväki samalla siirrettiin niin hankalalle paikalle, että "sen täytyi pusertua kokoon
Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence
The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.
Transcriber and production notes
Produced by Tapio Riikonen
Front matter as received (title page, contents)
VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 3 Siniset. Pakolainen. Erään nimen varjo. Kirj.
Header as received
The Project Gutenberg eBook of Välskärin kertomuksia 3
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Välskärin kertomuksia 3
Author: Zacharias Topelius
Translator: Juhani Aho
Release date: June 5, 2011 [eBook #36328]
Language: Finnish
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/36328
Credits: Produced by Tapio RiikonenFull Project Gutenberg licence
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.Source: Project Gutenberg ebook #36328. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.