
Gutenberg · ebook 36190
Välskärin kertomuksia 1
by Zacharias Topelius · Finnish · public domain in the US
Välskärin kertomuksia 1 by Zacharias Topelius is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #36190). Kuninkaan sormus. Miekka ja aura. Tuli ja vesi.
Suomentanut Juhani Aho
Ilmestynyt ensimmäisen kerran Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1896.
SISÄLLYS:
Suomalaisille lukijoille Esipuhe, jossa kerrotaan välskäristä ja hänen elämänsä vaiheista
Kuninkaan sormus:
- Breitenfeldin taistelu
- Aatelismies ilman nimeä
- Neiti Regina
- Neiti Reginan vala
- Judith ja Holofernes
- Suomalaiset Lech-virran luona
- Uusia seikkailuja
- Nürnberg ja Lützen
Miekka ja aura:
- Mies nuijasodan ajoilta
- Hän häpee talonpoikaisnimeään
- Etelän impi pohjolassa
- Talonpoika, porvari ja sotamies
- Neiti Regina saapuu Korsholmaan
- Etelän ja pohjolan rakkaus
- Korsholman piiritys
Tuli ja vesi:
- Saalis taistelutanterelta
- Kaksi vanhaa tuttavaa
- Aarrekammio
- Herttua Bernhard ja Bertel
- Vihan ja rakkauden sovinto
- Nördlingenin taistelu
- Tuhlaajapoika
- Pakosalla
- Harhaileva ritari
- Kajaanin linna
- Valtiovanki
- Kiusaaja
- Abi, male spiritus
- Pyhimysten tuomio
- Bertel ja Regina
- Kuninkaan sormus. Miekka ja aura. Tuli ja vesi
Viiteselitykset.
SUOMALAISILLE LUKIJOILLE.
Neljäkymmentä vuotta on vanha välskäri maita mantereita vaeltanut ja moniin kansoihin tutustunut. Kun hän nyt näiltä matkoiltaan kotiin palajaa, viettääkseen viimeiset päivänsä omassa maassa, tuntuu hänestä niinkuin tuntui ennen aikaan, kun hän meren myrskyistä ja jäiden keskestä kotiutui rauhalliseen yliskamariinsa ja vanhain ystäväinsä luo iltavalkean ääreen. Kiitos olkoon Jumalalle päättyneestä pitkästä matkasta. Muu maa mustikka, oma maa mansikka.
Monta kieltä on välskäri retkeillessään oppinut. Hän on puhunut suomea, ruotsia, tanskankieltä, saksaa, englantia, ranskaa ja venäjänkieltä.
Nyt, kun hän tulee takaisin, tuntee hän itsensä onnelliseksi voidessaan puhua rakasta suomenkieltään niin kansanomaisesti, niin lämpimästi ja sointuvasti kuin ainoastaan Aho voi. Nyt tulevat häntä ymmärtämään ylhäiset ja alhaiset, oppineet ja oppimattomat, vanhat ja nuoret. Hän on vieraillut kuninkaitten kartanoissa, on nähnyt isoisten loistoa ja kuunnellut heidän salaisia neuvottelujaan. Mutta sydämessään on hän aina ollut rahvaan mies, joka on ottanut osaa sen suruihin ja iloihin, ymmärtänyt sen salaisimmat huokaukset ja ihmetellyt Jumalan ihmeellisiä teitä, joita myöten Hän on tätä kansaa pimeydestä valoon johtanut.
Välskäri kyllä oivaltaa kertomustensa heikkoudet. Hän tietää aivan hyvin, että Jumalan ja ihmisten korkeamman mittakaavan mukaan on hänen oma voimansa heikkoutta ja hänen viisautensa hulluutta. Kaiken sen, mikä tässä hänen teoksessaan elää, hyödyttää ja ilahuttaa, on hän ylhäältä saanut. Kiitollisella ilolla täyttyy kuitenkin hänen mielensä siitä, että kaikkialla, missä tämä teos on saanut ystäviä ja lukijoita, siellä on se levittänyt kunnioitusta Suomen kansaan.
Aina Amerikan aarniometsistä saakka, joissa Suomen nimeäkään ei ennen ole tunnettu, on hän saanut kirjeitä, jotka ovat uhkuneet rakkautta ja ihailua tätä kansaa kohtaan, joka on niin paljon kärsinyt ja kärsimyksensä niin miehuullisesti kestänyt. Jumalaan ja tulevaisuuteensa turvaten. Silloin on tuo vanha kertoja yliskamarissaan sanonut Jumalalleen: "Herra, sinä tiedät, että tämä kansa ei ole hakenut katoavaa kunniaa, ja sinä tiedät, etten minä ole salannut sen heikkouksia, kun olen sen miehuudesta todistanut.
Mutta jos se nyt näissä kuvauksissa sen kohtaloista esiintyy vieraan nähden näin nöyrän kärsivällisenä ja näin avomielisen lujana, niin anna sen vast'edeskin pysyttää juurensa isiensä uskossa, anna sen olla oma itsensä, ja se ei ole kaatuva, vaan se on elävä sinun voimassasi ja täydentyvä rakkaudessasi."
Välskäri on antanut kansalleen, mitä hän on kyennyt antamaan.
Jatkakoot muut hänen työtään ja todistakoot uudempien aikojen edistyksestä! Häh sulkee nämä kertomuksensa suomalaisten lukijain ystävyyteen, ja unhottukoon hän itse, kunhan hänen kansansa vain elää.
Koivuniemellä, lokakuun 19 p:nä 1895.
Z. T.
Esipuhe, jossa kerrotaan välskäristä ja hänen elämänsä vaiheista.
Hän oli syntynyt eräässä pikkukaupungissa Pohjanmaalla 15. p:nä elokuuta 1769, samana päivänä kuin Napoleon. Tämä on pysynyt tarkasti mielessäni, koska välskärillä oli aina tapana viettää päivää pienillä kekkereillä. Kekkerit olivat sellaiset, että kaksi tai kolme hänen vielä elossa olevaa vanhaa serkkuansa -- hän kutsui kaikkia vanhoja tätejä serkuikseen -- ja kaksi tai kolme hänen veljeään -- hän kutsui kaikkia niitä veljikseen, jotka kutsuivat häntä sedäksi -- kokoontuivat hänen asuntonsa yliskamariin nauttimaan kahvia ja rinkeleitä.
Onneksi oli kamari tilava ja siinä oli kaksi korkeaa ikkunaa (ja sen edustalla kauhean pimeä ullakko). Mutta tilava se sai ollakin, sillä paitsi noita kahta tai kolmea serkkua ja kahta tai kolmea veljeä, kokoontui tuonne katon rajaan tusina vallattomia poikia ja suupaltteja tyttöjä, jotka pitivät kauheata meteliä ja heittelivät nurin niskoin kaikki, mitä eteen sattui.
Sillä välskäri rakasti lapsia aivan sokeasti ja antoi meidän telmiä niin, että vanhain ihmisten korvat eivät tahtoneet mitenkään kestää. -- Mutta minä palaan takaisin hänen syntymäpäiväänsä, joka tavataan ensimmäisenä kaikkien ihmisten ansioluettelossa, ja välskärin ansioluettelo ei ollut sen pitempi kuin monen muunkaan.
No niin, välskäri oli syntynyt samana päivänä kuin Napoleonkin, hän puhui siitä aina ylpeillen ja se oli alkuna useihin hänen elämänsä vaiheisiin. Hän ei koskaan voinut lakata pitämästä sitä jonkin merkillisen tapahtuman hyvin tärkeänä enteenä. Ja vaikkei hänestä tullutkaan mitään kuuluisaa, suurta miestä, niinkuin hän nuoruudessaan ehkä oli haaveillut, olivat häntä kuitenkin nuo enteet ajaneet hakemaan mainetta ja onnea elämän monenmoisissa seikkailuissa.
Hänen ylpeytensä, samoinkuin hänen kunnianhimonsakin oli laadultaan tuota lempeää ja siivoa, joka naurahtelee syrjässä omalle itselleen eikä tahdo tehdä pahaa niin maan matosellekaan; se oli noita viattomia haaveita, jotka saavat alkunsa sattumasta ja kaiken aikaa pitävät siitä kiinni kuin mistäkin ylen tärkeästä tapahtumasta ja jotka eivät haihdu eivätkä häviä, vaikka todellisuus tuhat kertaa osoittaisi ne vain utukuviksi.
Se, joka tuntee elämää ja on tutkinut sydämiä, olisi jo aikoja sitten voinut ennustaa välskärille, ettei hänen kunnianhimollaan saada suuria aikaan, vaikka mies olisikin syntynyt sata kertaa samana päivänä kuin Napoleon. Sillä aivan toisenlaista kunnianhimoa tarvitaan murtamaan tietä niille kukkuloille, joilla inhimillinen suuruus asustaa.
Apunaan ne äärettömät edut, joita tarjoaa nero, rohkeus ja uupumaton sitkeys, ei se useimmiten kysy, mitä keinoja se käyttää tarkoituksiinsa, sillä milloin muistaa ylpeä valloittaja kaikkia niitä uhreja, jotka tappotanterella ovat vuodattaneet verensä hänen kunniakseen, niitä kaikkia ihmisonnen raunioita, joiden yli hänen tiensä kulkee, niitä kyyneliä, jotka tätä tietä kostuttavat, pyrkiessään sitä suuruuden virvatulta kohti, joka loistaa läpi vuosisatojen!
Jos Madame Letitia Bonaparte Ajacciossa olisi synnyttänyt välskärin tuona kuuluisana päivänä, olisi hänestä ehkä voinut tulla jotakin toista kuin paljas välskäri, mutta mitään suurempaa hänestä tuskin olisi voinut tulla. Tosin tiedetään Napoleonin kuuluisan kokin itsestään ylpeillessään lausuneen, että "kuka hyvänsä voi tulla kokiksi, mutta paistinkääntäjäksi täytyy jokaisen syntyä".
Mutta vaikka hän olikin nero, unhotti hän kuitenkin, että nerot on ennakolta neroiksi määrätty; kun on synnytty paistinkääntäjäksi, ollaan ja pysytään paistinkääntäjänä, vaikka kauluksessa kiiltelisikin kultaa ja taskut olisivat täynnä mainekirjoja.
Välskäri ei ollut syntynyt Napoleoniksi; ei senvuoksi, että hänen nimensä oli vain tuo tuiki tavallinen Andreas Bäck -- hän oli lukenut latinaa ja kirjoitti nimensä Andreas eikä koskaan Antti -- ei myöskään siksi, että hänen isänsä oli tavallinen kersantti, joka oli menettänyt toisen kätensä Pommerin sodassa, vaan siitä syystä, että hänenlaisestaan pohjattoman hyväluontoisesta ja häilyväisestä miehestä, vaikka hänellä olisikin terävämpi pää kuin mikä oli sattunut välskärin hartioille joutumaan, mahdollisesti voi tulla rohkea seikkailija, mutta ei koskaan suuri sotaherra elämän taistelussa.
Omain puheittensa mukaan oli välskäri lapsena ollessaan ollut suuri hulivili; mutta kun hänellä oli hyvä ymmärrys, lähetti hänet hänen enonsa, joka oli varakas kauppias, Vaasaan kouluun. Kahdeksantoista vuoden vanhana oli hän edistynyt niin pitkälle, että voiastia kärryissä ja seitsemäntoista plootua taskussaan matkusti Turkuun ylioppilastutkintoa suorittamaan. Sen hän suorittikin helposti, ja nyt olisi vastaleivotun ylioppilaan enonsa ja suosijainsa toivomuksia noudattaen pitänyt ruveta lukemaan papiksi.
Haikeasti huokaillen istuutui hän heprealaisen raamatun ääreen, sillä ajatukset ajelehtivat kaiken maailman teitä ja silmä karkasi vähän väliä "Bereshit bara elohimistä" torilla pidettäviin paraateihin, joissa komeata sotajoukkoa tarkastettiin, ennenkuin se lähetettiin sotaan. Ja tuo tuleva pappi ajatteli näin: kunpa olisin sotamies ja saisin seisoa suorana tuolla rivissä, valmiina taistelemaan kuninkaan ja isänmaan puolesta niinkuin isäni ennen! -- Varmaan hän olisikin saanut tätä haluansa noudattaa, jos vain äiti olisi sen sallinut.
Mutta tämä ei voinut koskaan unhottaa, että isä oli menettänyt toisen kätensä sodassa, ja hän oli ottanut pojaltaan sen pyhän lupauksen, ettei tämä koskaan vetäisi sotisopaa ylleen. Ja nuori Bäck oli äidilleen kuuliainen: hän ponnisti kaikki voimansa ja palasi paraateista kirjan ääreen; mutta hän ei ollut ehtinyt päästä puoleenkaan ensimmäistä Mooseksen kirjaa, kun uusi pommi pamahti hänen päähänsä.
Tämä pommi oli eräs "Åbo Tidningarin", kuulutus jonka oli allekirjoittanut "Erik Gabriel Hartman, lääkeopillisen tiedekunnan puolesta" ja jossa ilmoitettiin, että ne ylioppilaat, jotka haluavat ruveta sodan aikana palvelemaan välskäreinä sairaaloissa tai rykmenteissä, saapukoot viipymättä saamaan yksityistä opetusta lääketieteessä, jonka jälkeen he -- jotenkin pian, tietysti, sillä sota oli täydessä tulessa -- voisivat päästä viiden tai kuuden riikintalarin kuukausipalkalle.
Nyt ei mikään enää voinut pidätellä miestä, ja hän kirjoitti kotiin, että välskäri tavallisesti katkoo muiden jalkoja, eikä omiaan, ja saikin paljon tinkimisen perästä toivomansa suostumuksen. Ja samassa oli heprean kirja ylösalaisin hyllyllä. Bäck ei enää harjoittanut opinnoita, hän ahmi ahmimalla kirurgiaa ja oli muutamien kuukausien kuluttua yhtä hyvä välskäri kuin kaikki muutkin.
Sillä siihen aikaan ei oltu näissä asioissa niin tarkkoja kuin nyt.
Kukapa ei muistaisi Franzénin mainiota laulua "Ennen ja nyt", jossa lauletaan näin:
Ennen se lääkär' sormet vei
pilalle paleltuneet,
nyt hän ne leikkaa, jotka ei
heti paikalla parantuneet.
Ja onhan hyvin mahdollista, että Franzén tätä laulua kirjoittaessaan oli ajatellut Bäckiä. Mutta välskäri ei ollut hätäpoikia. Hän otti osaa vuosien 1788 ja 1789 sotiin maalla ja vuoden 1790:n sotaan merellä, oli mukana monessa kovassa koetuksessa, joi (omain puheittensa mukaan) reippaasti ja katkoi käsiä ja jalkoja niin, että paikat soi.
Ei hän siihen aikaan vielä tiennyt syntyneensä samana päivänä kuin Napoleon eikä siis myöskään osannut ajatella olevansa aiottu mihinkään suuriin tehtäviin; mutta usein kuultiin hänen jo silloin kertovan, miten hän, tuona kuuluisana heinäkuun 3. päivänä, kulki Viipurin lahden läpi ja Krosserortin niemeen sijoitetun vihollispatterin ohitse Stedingkin johtamassa "hämemaa" Styrbjörnissä, joka oli saaristolaivaston etunenässä, ja miten rikki ammuttu raakapuu silloin haavoitti hänen oikean poskiluunsa, johon siitä tapauksesta jäi merkki iäksi päiväksi.
Sama kuula, joka merkitsi hänen poskensa, lenti laivaa pitkin ja teki suurta tuhoa, suhahti päällikön pään ohitse ja vei tältä hetken ajaksi kaiken kuulon korvasta. Bäck juoksi hätään, otti esille suonirautansa ja halvausvetensä ja kolmen minuutin kuluttua oli Stedingk saanut kuulonsa jälleen. Vaara oli silloin suurimmillaan ja kuulasade kuumimmillaan. Ruskis, ja laiva oli ajanut karille! -- "Pojat, me olemme hukassa!" huusi joku. -- "Ei hätää mitään!" vastasi toinen -- ja se oli Heikki Lintunen, kotoisin Ulvilan pitäjän Ahlaisten kylästä,[1]
- "komentakaa vain kaikki miehet kokkaan, se on perä, joka on
kivellä!" -- "Kaikki miehet kokkaan!" komensi Stedingk; laiva tuli kuin tulikin taas vesivaraan, ja koko Ruotsin laivasto seurasi mukana sen vanavedessä. Tätä tapausta kertoessaan oli välskärillä tapana sanoa: "mitä hittoa olisi laivastosta tullut, jos Stedingk olisi jäänyt kuuroksi?" Ja kaikki ymmärsivät, mitä ukko tarkoitti: hän oli pelastanut koko Ruotsin laivaston, tietysti; mutta jos joku sattui vetämään suunsa nauruun tätä viatonta kehumista kuullessaan, nauroi hänkin muiden mukana ja lisäsi leikillisesti: "Niin, niin, nähkääs, hyvät ystävät, minä olen syntynyt elokuun 15. p:nä, niinkuin tiedätte, enkä mahda sille mitään."
Kun sota oli loppunut, alkoi Bäckille tulla ikäväksi sairaaloissa olo, ja kun hän (omien puheittensa mukaan) oli Stedingkin suosiossa, heitti hän laivaston oman onnensa nojaan ja seurasi suosijaansa Tukholmaan -- perhelääkärinä, niinkuin hän itse muistaakseni kerran selitti, mutta toisten puheiden mukaan lienee hän hoitanut vain jotakin kirjurin ammattia. Kun oli nokkela, sukkela ja luotettava, ymmärsi hän yskän sanasta ja puolesta, ja hänelle uskottiin asioita, joita hän (yhä vain omien puheittensa mukaan) osasi pitää salassa.
Hän oli kuulemma hyvä tuttava kamaripalvelijain, kamarineitojen, käsikirjurien ja monien muiden samantapaisten henkilöiden kanssa, jotka siihen aikaan ottivat hyvin tehokkaasti osaa ylhäisten valtiollisiin vehkeisiin, ja olivat sekautuneet näöltään vähäpätöisinä, mutta monesti kuitenkin hyvinkin vaikuttavina henkilöinä moneen sotkuiseen salaliittoon, joissa punottiin ansoja valtakunnan korkeimpien miesten kukistamiseksi.
En ole koskaan saanut selkoa siitä, miten paljon välskäri vaikutti näiden kuuluisain salaliittojen ratkaisuun; ja mahdollistahan on, ettei hänen osansa ollut niin suuri kuin hän joskus koetti uskotella. Rohkenen kuitenkin väittää, ettei tuo pohjaltaan rehellinen mies antautunut koskaan petollisia ja rumia juttuja perille ajamaan. Olen päinvastoin taipuvainen uskomaan, että hän ajoi muiden asioita tietämättä, millaisia ne olivat, ennenkun hän näki niistä tulokset julkisuudessa.
Mutta varmaa kuitenkin on, että hänellä näinä aikoina oli tiedossaan paljon juoruja ja että hän sekä sen aikuisista että myöskin ennen eläneistä, vaikuttavista henkilöistä sai kuulla koko joukon sellaista, joka tähän saakka on ollut vain vähän tunnettua, mutta joka kuitenkin on näitä aikoja hyvinkin kuvaavaa.
Välskäri oli samanlainen kustaalainen kuin useimmat Tukholman senaikuiset keskisäätyläiset yleensäkin. Häntä samoinkuin heitäkin häikäisi hovin loistoisa elämä, joka heijasti valoaan alempana olevaan ympäristöönsäkin. Hän oli ihastunut siihen alavaan esiintymiseen, jolla Kustaa III osasi voittaa alhaisen kansan suosion silloin, kun hän sitä tarvitsi, ja niin ollen oli hän kuninkaalleen järkähtämättömästi uskollinen.
Mitä välitti hän siitä valtiollisesta tyytymättömyydestä, joka jo kauan oli hiiviskellyt valtaistuimen ympärillä ja joka kohotti päätään yhä korkeammalle kuninkaan läheisimmässä ympäristössä. Hän oli nuori eikä tarvinnut mitään muita vaikuttimia innostukseensa. Kuinka komea kuningas! -- siinä kaikki, mitä hänen tarvitsi ajatella; hän oli siihen aikaan piintynyt kuningasmielinen, ja jos tapahtui, että hän juoksi muiden asioita salaliittojen hyväksi, niin tapahtui se siksi, että hän, mies parka, luuli sillä hyödyttävänsä kuningastaan.
Eräänä päivänä maaliskuun alkupuolella 1792 oli välskäri, joka siihen aikaan (omien puheittensa mukaan) oli pulska poika, erään kreivitär Lantingshausenin kamarineidiltä, joka taas oli hyvä ystävä kreivi Klaus Hornin lakeijan kanssa, saanut hämärän aavistuksen jostakin salaliitosta kuninkaan henkeä vastaan. Välskäri päätti ottaa Ruotsin kohtaloita ohjatakseen ja ilmaista kuninkaalle kaiken, minkä hän tiesi, ja ehkäpä vielä vähän enemmänkin.
Hän pyrki kuninkaan puheille muka anomuskirjaa antaakseen, mutta sai jyrkästi kieltävän vastauksen virassa olevalta kamariherralta De Bescheltä. Hän uudisti pyyntönsä sillä seurauksella, että hänet ajettiin pellolle. Kolmannen kerran asettui hän linnan portille odottamaan kuninkaan vaunuja ja kun ne tulivat, juoksutti hän esiin kirjoitetun tunnustuksensa. "Mitä tuo mies tahtoo?" kysyi Kustaa III seurueessaan olevalta kammariherralta ja astui alas vaunuistaan. Onnettomuudeksi oli tuo kamariherra taas samainen De Besche.
"Se on vain muuan virkaheitto välskäri", vastasi hovimies pilkallisesti; "hän anoo, että teidän majesteettinne armossa suvaitsisi julistaa uuden sodan, että hän saisi jotakin tekemistä."
Kuningas hymyili ja välskäri jäi tyhmistyneenä seisomaan portin pieleen. Muutamia päiviä sen jälkeen ammuttiin kuningas. "Minä en mahtanut sille mitään," oli välskärin tapana lisätä, kerrottuaan tämän urotekonsa; "ellei De Bescheä olisi ollut, niin ... niin ... kuka tietää ... en sano enempää"... Mutta hänen ajatuksensa kyllä ymmärrettiin: olihan hän pelastanut koko Ruotsin laivaston Viipurissa ja nyt olisi hän pelastanut Kustaa III:n hengenkin, jos ei vain tuo jos olisi ollut estämässä eikä tuota ilkeää kamariherraa olisi ollut olemassa. Hänessä oli kuin olikin sitä miestä, joka oli syntynyt elokuun 15. p:nä, ja ainakin hän itse oli siitä vakuutettu.
Holhoojahallitus ja Reuterholm eivät tyydyttäneet välskäriä ollenkaan.
Hän oli eronnut Stedingkin palveluksesta ja alkanut omin päinsä puoskaroida Tukholmassa. Entistä enemmän hän joutui nyt juoruihin osalliseksi, ollen itse miehestä mieheen kulkeva kielikello. Siihen toimeen käyttikin häntä vanhan hovin puolue ja monta huhua pantiin hänen kauttansa kiertämään. Ennenkuin moni muu hän sai sieramiinsa hajun monesta maanalaisesta kydöstä; hän varoitti (niin kerrottiin) vuoden 1794:n miehiä, mutta ei kukaan muu kuin Pohjolan Alkibiades häntä uskonut.
Hän sai siis kehua pelastaneensa Armfeltin, niinkuin oli jo sitä ennen pelastanut Ruotsin laivaston ja Kustaa III:n. Ja olihan hän valtionkirurgi Fröbergin apulaisena ollut läsnä neiti Rudensköldiä mestattaessa. Tämä julma mestaus, jossa nero ja kauneus tallattiin tuhkaan, jonka aikana ympärillä seisova kansa vuodatti kyyneleitä ja josta ainoastaan alhainen puoluekosto riemuitsi, sai välskärin rehellisen sydämen vuotamaan verta.
Hänen kielensä, joka ei koskaan ollut tottunut vaikenemaan, terosi suuttumuksesta entistään terävämmäksi ja hän kysyi ääneensä, niin että kaikki sen kuulivat, minkätähden neiti ei saanut istua, vaikka hänen ylhäisyytensä parooni Reuterholmin eno istui mestauslavalla.[2] Pistosana tuli pian Reuterholmin korviin ja jos saamme luottaa välskärin puheisiin, uhkasi häntäkin jo sama kohtalo, joka oli kohdannut tuota onnetonta neitiä.
Välskäri, jolla oli kuuleva korva joka kadunkulmassa ja valvova silmä joka ikkunassa, tunsi jotakin uhkaavaa ilmassa ja päätti ajoissa paeta lähenevää myrskyä. Suonirauta taskussaan ja sidekäärö kainalossaan piilottautui hän pommerilaiseen laivaan ja nousi muutamain päiväin kuluttua maalle Stralsundissa.
En aio aivan laveasti kertoa välskärin seikkailuista. Muutaman ajan kuluttua lähti hän kiertävänä puoskarina kulkemaan Pariisia kohti.
Täällä oli direktoriohallitus juuri päässyt valtaan; sotajoukko toisensa perästä asetettiin sotajalalle; jokainen ylioppilas tarttui miekkaan tai lansettiin. Välskäri saapui parhaimpaan aikaan, sai pienen paikan Italiaan lähtevässä armeijassa ja joutui Napoleonin läheisyyteen juuri silloin kuin tämän onnen aurinko oli ylenemäisillään tuolla puolella Alppien. Saatuaan nyt vasta selville syntymäpäivänsä salaisuuden, tunsi välskäri äärettömän kunnianhimon rinnassaan paisuvan. Muutamana yönä karkasi hän sairaalastaan Nizzassa ja kiiruhti Mantilaan.
Hän tahtoi päästä kenraali Bonaparten puheille, hän tahtoi kunnostautua, sanalla sanoen: hän tahtoi elokuun 15. p:stä tehdä itselleen kuolemattomuutensa tikapuut. En ole saanut selville, kuinka se tapahtui, mutta itse hän ainakin väitti päässeensä Bonapartea puhuttelemaan ja pyytämään häneltä välskärin paikkaa.
"Mutta", huokasi välskäri joka kerta kuvatessaan tuota merkillistä päivää elämässään, "Bonapartella oli paljon puuhaa, hän ei ymmärtänyt minua ja kysyi adjutantiltaan, mitä minä tahdoin." "Kansalainen kenraali", vastasi adjutantti, "se on vain muuan kirurgi, joka anoo kunniaa saadakseen ensi tilaisuudessa sahata poikki teidän jalkanne." "Samassa", lisäsi välskäri, "alkoivat kanuunat paukkua, itävaltalaiset ryntäsivät esiin ja kenraali Bonaparte käski minun juosta hiiden kattilaan."
Välskäri, joka oli pelastanut niin monen mainion miehen hengen, ei siis saanut pelastaa Napoleonin henkeä. Sen sijaan sairastui hän sotaruttoon ja makasi puolen vuoden ajan surkeana sairaana Bresciassa. Sieltä kulki hän Ranskan armeijan jälkiä Itävaltaan, pakeni Sveitsiin ja joutui joksikin aikaa Zürichiin.
Täällä hoiti hän muuatta apteekkia, rakastui pieneen, punaposkiseen sveitsittäreen ja oli juuri menemäisillään naimisiin, kun ensiksi ruhtinas Korsakov, sitten Massena ja lopuksi Suvorov panivat monilukuisine joukkoineen ylösalaisin tuon rauhallisen kaupungin. Tästä syntyneessä sekasorrossa pakeni välskärin morsian eikä koskaan enää palannut.
Suruissaan istui hän eräänä päivänä apteekkinsa ikkunassa; silloin ajaa siihen kaksi kasakkaa, ne hyppäävät alas hevostensa selästä, vangitsevat hänet, vaikka hän tekeekin vastarintaa, ja vievät hänet mennessään täyttä laukkaa laskien. Välskäri luulee jo viimeisen päivänsä pimiävän eikä ymmärrä mitään siitä, mitä tapahtuu.
Mutta kasakat kuljettavat hänet vahingoittumattomana matalaan majaan; siellä istuu muutamia upseereja punssimaljan ympärillä ja heidän joukossaan muuan karilas mieheksi pitkävartisissa saappaissa. "Toveri!" sanoi hän lyhyesti ja käskevästi, "vedä esille hohtimesi, minun hammastani pakottaa!" Siinä ei auttanut mikään, välskärin täytyi kaivaa esille hohtimensa. Hän rohkeni kysyä, mitä hammasta pakotti. "Sinä jupiset?" karjasi mies vihaisesti. "En, enhän minä jupise", vastasi välskäri ja repäsi irti ensimmäisen hampaan, joka sattui hänen hohtimiinsa. "Hyvin tehty, poikani! Mars!" Ja välskäri sai 10 tukaattia vaivoistaan.
Hänen ansioluettelonsa oli odottamattomalla tavalla pidentynyt; upseeri, jonka hampaan hän oli reväissyt, olikin Suvorov.
Tästä mielissään hän päätti etsiä onneaan Venäjältä. Hän matkusti Pietariin ja kävi Ruotsin lähettilään, kenraali Stedingkin puheilla, joka oli hänen suosijansa amiraali Stedingkin veli. Täällä sai hän sairaalanlääkärin paikan, eli herroiksi ja keräsi pienen omaisuudenkin.
Niin kului neljä tai viisi vuotta, kun tuli tieto, että Napoleon oli tullut keisariksi. Taas heräsi välskärin vanha kunnianhimo; hän otti eron virastaan ja palasi isänmaahansa v. 1804. Luottaen ansioihinsa toivoi hän itselleen loistoisaa tulevaisuutta, mutta ei, lääkeopilliset tiedekunnat olivat jo koroittaneet vaatimuksiaan ja pyysivät nähdäkseen hänen papereitaan. Raivoissaan heitti hän hyvästit lääketieteelle, otti esille Zürichistä saamansa todistukset ja osti itselleen apteekin Tukholmassa.
Välskäri oli nyt viidenneljättä vanha. Hän tarkasteli tähän saakka elettyä elämäänsä ja se näytti hänestä hyvin poikamaiselta. Ja hän sanoi itselleen: "Ei ole siinä kylliksi, että olet pelastanut Ruotsin laivaston, Kustaa III:n ja Armfeltin, että olet ollut Bonaparten puheilla ja kiskonut hampaan Suvorovin suusta, sinulla täytyy myöskin olla jokin tarkoitus, mitä varten elät." Ja silloin pisti hänen päähänsä, että olihan hänellä isänmaa.
Syttyi vuoden 1808 sota. Välskäri myi apteekkinsa, joutui taas riitaan tiedekuntain kanssa ja sai tyytyä alilääkärin toimeen muutamassa suomalaisessa rykmentissä. Mutta samapa se, hän ei enää taistellut kunnian eikä elokuun 15. päivän vuoksi; Suomen sotaväessä oli harmaahapsisia vanhuksia luutnantteinakin: eikö sitten välskäri, jolla oli virkavuosia vain parikymmentä, voisi palvella alilääkärinä?
Siinä toimessaan otti hän osaa vuosien 1808 ja 1809 sotaretkiin; hänen paikkansa oli kaikissa kahakoissa lähellä tappotannerta, jossakin tuvassa tai majassa tien varrella. Siellä taisteli hänkin tavallaan urhoollisesti ja rehellisesti kurjuutta, tauteja ja kuolemaa vastaan, sahasi käsiä ja jalkoja, sitoi, laastaroi, lohdutti, jakoi haavoitetun sotilaan kanssa pullonsa viimeisen sisällön, jakoi leipänsä ja rahansa ja oli aina iloinen ja hyvällä tuulella, kertoen kurjien iloksi toisen toistaan hullunkurisemman tarinan matkoiltaan vierailla mailla.
Sotaväessä tunnettiin hänet kaikkialla "tupakkatohtorin" nimellä, arvattavasti siitä syystä, että hän tuttaviltaan Tukholmasta sai hyviä "lehtiä" ja oli aina valmis jakelemaan niitä sotamiehille. Tupakankin avulla voidaan osoittaa kristillistä mieltä. Niin ylpeä ei tosin välskäri ollut, että olisi Konowin korpraalin tavoin kantanut kahta mälliä suussaan "ylpeydestä vain"; päinvastoin oli hän itse ilman, kun hätä oli suuri ja haavoitettu toveri oli saanut viimeisen pään pikanellirullasta, jonka hän otti esille pitkäin, keltaisten nankkiniliiviensä taskusta.
Sentähden rakastivat sotamiehet "tupakkatohtoriaan" ja Fieandt vannoi tuhannen tulimmaisen nimessä vihkivänsä hänet arkiateriksi sodan loputtua, sillä lähinnä kuulia ja ruutia ei ollut mitään maailmassa, joka hänen mielestään olisi niin hyvin ansainnut miehisen miehen kunnioitusta kuin kunnon mälli ja viisi sinistä veljeä.[3]
Välskärin seikkailuista sodan aikaan voisi hyvästi saada täyttymään ainakin yhden joulukalenterin. Mutta minä jätän ne tällä kertaa sikseen ja mainitsen vaan ohimennen, että hän vietti v. 1808 syntymäpäiväänsä elokuun seitsemäntenätoista päivänä Alavudella. Sodan loputtua otti hän eronsa, ilman eläkettä tietysti. Kun vuoden 1809:n jälkeen niin moni suomalainen muutti Ruotsiin, katsoi välskäri kunniakkaammaksi kokea kaikki kovat yhdessä isänmaansa kanssa ja jäi Suomeen.
Mutta hänen levoton luonteensa ei sallinut hänen pysähtyä mihinkään varmaan paikkaan; ensi vuosina rauhan jälkeen hän kuljeksi ympäri maata, lääkkeitä myyskennellen ja parannellen kaikkia tauteja suonenlyönnillä, kuppasarvella, mixtura simplexillä ja sen semmoisella. Pitäjästä pitäjään, kylästä kylään hän ajeli vanhalla hevosellaan ja oli yhtä tervetullut ja yhtä hartaasti odotettu kuin mikä tohtori Bolliger[4] tahansa uudempina aikoina.
Välskäri oli vapaa kuin taivaan lintu, sukkelapuheinen ja hauska, höysti katkerat rohtonsa hupaisilla jutuillaan, ja mihin vain tulikin, sai hän aina olla varma tapaavansa katetun pöydän ja puheliaan emännän. Se oli onnellista aikaa; minä olen vakuutettu siitä, että välskäri tähän aikaan vaikutti paljon hyvää, mutta siitä hän ei koskaan puhunut.
Kauan ei hän kuitenkaan saanut oman mielensä mukaan kiertää maita mantereita. Vuoden 1788:n jälkeen oli lääketiede yliopistoissa edistynyt jättiläisaskelin. Lääkintähallitus alkoi ankarasti ahdistaa kaikkia noita puoskareita, jotka tämän vuosisadan alussa täyttivät maan ja jotka useinkin olivat vahingoksi lääketieteelle ja sen maineelle, mutta jotka yhtä usein olivat avuksi hädän hetkenä, kun oikeita lääkäreitä oli vähän ja apteekkeja harvassa.
Välskäri oli jo tätä ennen ollut riidassa lääkeopillisten tiedekuntain kanssa Upsalassa ja Tukholmassa, eikä muuta tarvittu kuin että eräs innokas virkaveli ilmoitti asianomaiseen paikkaan hänen retkistään maaseudulla. Välskäri manuutettiin Turkuun tutkittavaksi, mutta ei totellut käskyä, joka oli epäviisaasti tehty, sillä ansioihinsa nähden sotalääkärinä olisi hän ennen monta muuta ollut itsemäärätty johonkuhun kaupunginlääkärin toimeen.
Mutta hän oli itsepäinen ja rakasti vapauttaan; hän ei siis mennyt Turkuun, ja seurauksena siitä oli se, että hänet ankaran sakon uhalla kiellettiin harjoittamasta ammattiaan.
Kolmannen kerran välskäri luopui nyt lääketieteestä, asettui syntymäkaupunkiinsa ja herkesi kalastajaksi. Se oli hupaista tointa, mutta maksoi huonosti vaivat, varsinkin jos niinkuin välskäri oli tottunut nauttimaan kupin kahvia päiväkseen ja polttamaan ostotupakkaa.
Välskäri olisi myötäkäymisensä aikoina voinut koota hyvänkin omaisuuden, mutta sitä pitääkseen oli hän liiaksi antelias ja tuhlaavainen. Tämän maailman hyvyydestä oli hänellä tuskin muuta jäljellä kuin vanha, ruskea takkinsa, keltaiset liivinsä ja iloinen luontonsa ynnä muutama satakunta koukkua. Jonkin ajan kuluttua saatiin hänet sentähden houkutelluksi hakemaan rokottajan tointa, jonka hän saikin vanhain sotatoveriensa puoltolauseilla.
Uudessa toimessaan viihtyi hän mainiosti, kun sai ainakin pari kertaa vuodessa harhailla kylissä ja taloissa, tarinoida emäntien kanssa ja vanhan tapansa mukaan elää kädestä kärsään. Eikä ollutkaan toista, joka olisi voinut niin hyvin kuin hän viihdyttää pieniä palleroisia, kun neula oli raapaissut naarmun heidän käsilihansa hienoon hipiään; kaikki kävi kuin leikkiä lyöden ja ennenkuin huomattiinkaan, oli kipu jo ohitse. Siitä vain kasvoi äitien ystävyys häntä kohtaan, ja kernaasti annettiin hänelle anteeksi hänen ruma tapansa purra tupakkaa.
Ja niin sateli vähitellen vanhuuden lumi hänen päälaelleen, hiljaa ja huomaamatta. Hän oli yksi noita harvoja, jotka ovat mellastaneet maailman myrskyissä kadottamatta uskoaan ihmisiin, jotka aina ovat yhtä iloisia ja huolettomia ja joiden sydän ei koskaan kovene vastoinkäymisissä eikä paisu ylpeäksi silloin, kun onni heille hymyilee. Hän oli sydämeltään hurskas ja hellä ja nauroi kernaasti itsekin nuoruutensa kevytmielisyydelle, vaikkei hän siitä vanhoilla päivilläänkään tahtonut päästä vapautumaan.
Keisari Napoleon -- "hänen kaksoisveljensä", niinkuin hän leikillisesti virkkoi yhteistä syntymäpäivää muistellessaan -- oli kohonnut nopeammin inhimillisen suuruuden kukkuloille ja vielä nopeammin kukistunut siitä, jotavastoin välskärin elämä oli heilurin tavalla tasaisesti ja säännöllisesti siirtynyt siitä onnesta, jota ei kukaan kadehdi, niihin vastoinkäymisiin, jotka eivät koskaan kukista!
Eläen kaiken ikänsä naimattomana, sittenkun kerran oli onnellisesti päässyt pakenemaan Sveitsissä heränneen lempensä satimia, ei hänellä kuitenkaan ollut yhtäkään niistä ennakkoluuloista, jotka vievät niin monen hänen vertaisistaan halveksimaan sydämen pyhimpiä tunteita. Kirjat hän oli tosin heittänyt luotaan liian aikaisin, pääsemättä siis osalliseksi perinpohjaisemmasta sivistyksestä, mutta elämän kokemukset olivat häntä kouluttaneet niin, että minä aina ihmettelin hänen ihmistuntemustaan.
Lapsuudessamme ja aikaisemman nuoruutemme aikoina istuimme me usein hänen vanhassa yliskamarissaan kokoontuneina hänen nahkoitetun nojatuolinsa ympärille kuuntelemaan tarinoita tarujen maailmasta ja tarinoita todellisesta elämästä. Hänen muistinsa oli pohjaton ja niinkuin ei vuolas koskikaan anna kaikkien vesiensä vuotaa yht'aikaa, niin oli välskärilläkin aina uusia kertomuksia varastossaan, oli kertomuksia ajoilta nykyisiltä, mutta vielä enemmän ajoilta, jotka ovat kauan sitten unohtuneet.
Eihän hänellä ollut mitään laajoja, historiallisia tietoja, hänen juttunsa olivat enemmän hajanaisia kuvauksia kuin kokonaisia kertomuksia. Jälkeenpäin olen huomannut, että niistä on poistettava paljon sellaista, joka oli vain sen ajan juoruja ja puolueiden panettelua.
Usein puuttui niistä suuren ja ylevän maailmankatsannon leima, jota ei saavuteta muulloin kuin silloin, kun ajatukset ja tunteet alituisesti saavat vaikutusta siitä, mikä elämässä on suurta ja jaloa; mutta todenmukaisuutta oli noissa hänen kertomuksissaan, oli lämpöä ja ennen kaikkea eloisaa vilkkautta, jota en rohkene ruveta muististani jäljittelemään.
Kun me olimme kauan kuunnelleet vanhusta yhteen menoon, otti hän joskus esille kuluneen sähkökoneen ja houkutteli siitä kipinän toisensa perästä. "Noin räiskähteli maailma minun nuorna miesnä ollessani", sanoi hän nauraen. "Vei vain sormensa lähelle, niin jo paukahti jossakin paikassa. Mutta silloin se olikin taatto taivahinen, joka kampia pyöritti."
Harvoin oli hänellä jokin kertomus paperille pantuna; oli sentään yksi, "Suomen Herttuatar". Suurimman osan hän kertoi suullisesti; monta on siitä vuotta jo vierinyt, toiset niistä olen unohtanut, toisia niistä olen verrannut tarinoihin ja kirjoihin. Jos nämä tulevat lukijaa huvittamaan, ei välskäri ole turhaan kertonut juttujaan noina pitkinä talvi-iltoina.
VÄLSKÄRIN ENSIMMÄINEN KERTOMUS.
KUNINKAAN SORMUS.
Lukija, joka istut tyynessä majassasi rauhan ja sivistyksen ympäröimänä, muistatko noita milloin suuria, milloin surullisia muistoja, jotka jäävät elämään vielä vuosisatojenkin kuluttua ja jotka milloin loistavat kirkkaasti kuin auringon valo, milloin taas kuin pois kulumattomina veripilkkuina himmentävät historian kirjavia lehtiä?
Voivatko ajatuksesi, lepoon tottuneina, kohota kuvailemaan menneiden aikojen kauhuja ja riemuja, voivatko ne sen tehdä, ei huolettomasti harhaillen toisesta toiseen ja hakien vain uteliaisuudellesi tyydytystä, vaan elävästi ja lämpimästi, aivan niin kuin itse seisoisit keskellä noita jo ammoin päättyneitä otteluita, niinkuin oman veresi niissä vuodattaisit, niissä voittaisit tai kaatuisit ja tuntisit sydämesi sykkivän toivoa ja vavistusta aina sen mukaan kuin onni sinulle hymyili tai sinulle selkänsä käänsi?
Seisoen historian kukkuloilla ja katsellen kauas ympärillesi yli inhimillisten intohimojen myllerteleväin taistelutannerten, voitko laskeutua alas menneisyyden laaksoihin, tuohon ruumiillisesti haudattuun ja maahan maatuneeseen, mutta henkisesti kuolemattomaan elämään, jossa on historian oikea sisältö? Oletko koskaan nähnyt historian kuvattuna ukoksi, jonka otsa on viisaissa rypyissä ja sydän jähmettynyt ja joka punnitsee kaikkea järjen vaaka kädessään?
Eikö ole ajantiedon hengetär ikuisesti kukoistava tyttö, jonka silmä tulta suitsuaa, sydän liekehtii ja sielu säkenöipi, eikö hän aina ole inhimillisesti lämmin ja inhimillisesti kaunis?
Senpätähden -- jos on sinulla kykyä kärsimään ja riemuitsemaan niiden kanssa, jotka ovat kadonneet, vihaamaan niinkuin he vihasivat, rakastamaan niinkuin he, riemuitsemaan, ihailemaan, ylenkatsomaan ja kiroamaan niinkuin he ovat tehneet, sanalla sanoen, elämään heidän mukanaan koko sydämestäsi eikä ainoastaan katsomaan heitä kylmän järkesi silmillä -- seuraa silloin minua! Minä vien sinut alas laaksoihin; käteni on heikko ja kuvaukseni ovat vähäpätöiset, mutta oma sydämesi on ohjaava sinua paremmin kuin minä; siihen luotan minä -- ja aloitan.
- BREITENFELDIN TAISTELU.
Saksan ja Ruotsin historiassa kaikuu halki vuosisatojen nimi, jonka kuullessaan ruotsalainen kohottaa päänsä entistä pystympään ja vapautta rakastava saksalainen paljastaa ihmetyksellä omansa. Se on Leipzig, Breitenfeld ja syyskuun 7. päivä 1631.
Kuningas Kustaa Aadolf oli tullut ruotsalaisineen ja suomalaisineen Saksanmaalle puolustamaan sitä, mikä on elämässä pyhintä ja kalleinta: vapautta ja uskoa. Tilly, tuo kauhea vanha korpraali, oli marssinut Sakseniin ja kuningas seurasi häntä kintereillä. Kaksi kertaa olivat he jo kohdanneet toisensa: tiikeri oli kutsunut jalopeuran taisteluun, mutta jalopeura ei liikkunut paikoiltaan. Nyt seisoivat he kolmannen kerran toistensa näkyvissä, eikä enää auttanut muu kuin iskeä musertava isku, ja Saksa odotti vavisten kohtalonsa ratkaisua.
Varhain aamulla lähtivät yhdistyneet ruotsalaiset ja saksilaiset sotajoukot Loder-puron yli Breitenfeldin kylää kohden ja asettuivat sotarintamaan. Se oli muodostettu uuden, kuninkaan keksimän sotatempun mukaan; jalkaväki prikaateissa, ratsumiehet pienissä eskadroonissa, heidän välillään musketöörejä. Kaikki nämä kahdessa linjassa, mutta saksilaiset erillään. Kuningas ratsasti rivejä pitkin, järjesteli ja tarkasteli, sanoen väliin aina kehoittavan sanansa.
Hän silmäili mielihyvällä noita uljaita miehiään; siinä seisoi Kustaa Horn ratsujoukkoineen vasemmalla sivulla; keskustassa oli urhoollinen Teuffel ja hänen edessään Torstenson keveine, mutta kauheine nahkakanuunoineen; Banér liiviläisineen ja Hepburn skottilaisineen seisoivat toisella sivulla.
Viimeksi läheni kuningas vasenta siipeä, jota hän itse johti.
Täällä seisoi viisi rykmenttiä ratsuväkeä: Tott rykmenttineen, Soop länsi-gööttalaisineen, Stenbock smoolantilaisineen ja äärimmäisenä kaikista Stålhandske suomalaisia johtamassa. Kuninkaan katse kirkastui kirkastumistaan, hänen hitaasti sivuuttaessaan kunniaa tekeviä rivejä.
Stålhandske -- sanoi hän ja hiljensi suuren mustan juoksijansa kulkua suomalaisten viimeisen rivin kohdalla: -- Te kai ymmärrätte, miksi olen teidät laitimmaiseksi asettanut. Meitä vastassa seisoo Pappenheim vallooniensa kanssa -- hän haluaa tehdä minun tuttavuuttani, -- virkkoi kuningas hymyillen, -- ja arvatenkin saamme me kovaa koettaa, jos hän tältä puolen heittää koko laumansa meidän kimppuumme. Minä luotan siihen, että te suomalaisinenne otatte hänet vastaan niin, että tuntuu.
- Tämän jälkeen koroitti kuningas äänensä, niin että koko ratsujoukko
voi sen kuulla, ja lisäsi: -- Varokaa nyt, pojat, ettette tao miekkojanne tylsiksi noiden miesten rautaisiin varustuksiin, vaan pistätte ensin kuoliaaksi hevosen, niin kyllä sitten voitte helposti voittaa raskaan ratsumiehenkin.
Suomalainen ratsuväki ymmärsi hyvin kyllä asemansa sekä vaaran että kunnian ja oli siitä ylpeä. Kuninkaan osoittama luottamus lisäsi heidän rohkeuttaan. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi ollut valmis käymään itsensä pelätyn Pappenheimin kimppuun. Kun näki nuo yleensä pienikasvuiset ja lyhytvartaloiset olennot pienten, vähäpätöisten hevostensa selässä, ei olisi ensi silmäyksellä osannut ajatellakaan, että he voisivat vastustaa noiden suuritekoisten valloonien hyökkäyksiä heidän karatessaan eteenpäin tulisilla, suurilla ratsuillaan.
Vähän ennen taistelun alkamista pitämässään puheessa sanoi Tilly itsekin ylenkatseellisesti noista nälkäisistä, alastomista vihollisistaan ja heidän hevosistaan, jotka hänen mielestään olivat kurjempia kuin keisarillisten kurjimmat kuormakonit. -- Ratsastakaa suoraan heidän päällensä, -- lisäsi hän -- niin ratsumies ja hänen hevosensa menevät mäsäksi teidän korskuvain juoksijainne jaloissa. -- Mutta Tilly ei tuntenut tarpeeksi vihollistaan tai ei ollut häntä tuntevinaan.
Sillä ratsumiesten rautaiset jäntereet ja rauhallinen, kuoloon saakka kukistumaton rohkeus korvasivat täydellisesti sen, mikä puuttui ulkoasusta ja ryhdistä, ja heidän pienillä hevosillaan oli apunaan koko suomalaisen rodun sitkeys, joka monta tuntia kestävän, uuvuttavan käsikähmän aikana suuresti vaikutti voiton saamiseen.
Suomalaisten iloisen hurraan seuraamana ratsasti kuningas pois heidän luotaan. Stålhandske kääntyi väkensä puoleen ja kertasi kuninkaan sanat suomenkielellä. Reippaiden ratsumiesten kasvot loistivat ylpeydestä ja ilosta.
- Kas niin, Perttilä, -- lisäsi Stålhandske, kääntyen nuoren
ratsumiehen puoleen, joka etumaisena ratsasti kauniin, mustan hevosen selässä ja oli muita pitempi ja ryhdikkäämpi, -- tekeekö mielesi tänään ansaita itsellesi ritarin kannukset?
Puhuteltu näytti hämmästyvän, teki kunniaa miekallaan ja punastui sotalakkinsa liepeitä myöten. -- En ole koskaan uskaltanut pyrkiä niin suureen kunniaan, -- vastasi hän, mutta hänen hehkuvat poskensa osoittivat, että tuon arvon saavuttaminen oli ollut hänen salaisimpain toiveittensa esineenä. -- Minäkö ... talonpojan poika! -- lisäsi hän vitkalleen.
Stålhandske naurahti. -- Tuhat tulimmaista, poikahan punastuu kuin vihille vietävä neitonen. Talonpojan poika? Mitäs me muut sitten olemme olleet? Eikö sinulla ole neljä täysin varustamaasi ratsumiestä komennettavanasi? Eikö Luoja ole pannut urhoollista sydäntä rinnassasi sykkimään ja eikö kuningas ole pannut miekkaa käteesi? Onhan se sekin jo aateluuden merkki; pidä itse huolta tähteistä!
Tuhannet nopeat ajatukset salamoivat sillä hetkellä nuoren ratsumiehen mielessä. Hän ajatteli lapsuuttaan tuolla Suomessa, kaukana Pohjanmaalla. Hän muisti, kuinka hänen isänsä, vanha Perttilä, joka nuijasodan aikana oli ollut herttua Kaarlon parhaita puoluelaisia, oli kuningas Kaarlo IX:ltä sittemmin saanut lahjaksi neljä suurta taloa, jotka kukin varustivat hevosen ja miehen sotapalvelukseen, ja sen avulla vaurastunut niin, että nyt oli rikkaimpia talonpoikia koko maassa.
Hän muisteli ensimmäisiä nuoruutensa aikoja Tukholmassa, jonne isä oli hänet lähettänyt siinä kunnianhimoisessa tarkoituksessa, että poika kerran tulisi saavuttamaan kunniaa ja suosiota kuninkaan läheisyydessä, ja muisteli sitä, kuinka hän itse, ollen vielä kunnianhimoisempi kuin isänsä, sen sijaan, että olisi hankkinut itselleen rauhallisia tietoja opin tiellä, oli salaisuudessa opetellut miekkailemaan ja ratsastamaan, kunnes ankara isä vihdoinkin muutti mielensä ja antoi hänen pyrkiä kuninkaan suomalaiseen ratsuväkeen.
Kaikki nämä muistot risteilivät nyt nuoren sotilaan aivoissa, sillä nyt, nyt oli hetki tullut, jolloin hän, rahvaan riveistä lähtenyt nuorukainen, voittaisi itselleen tuon ylpeän aatelin vertaisen arvon, tuon aatelin, joka tähän saakka oli ylenkatseellisesti kohdellut häntä ja hänen laisiaan. Ja jo paljas ajatuskin tuon kunnian saavuttamisesta ajoi punan hänen poskilleen; hän tunsi, että se ajatus voisi kannustaa hänet vaikka kuolemaankin.
Mutta ei yksistään se ajatus. Hänen nuori sydämensä paisui, kun hän ajatteli saavansa sankarikuninkaan silmäin edessä taistella kovan, ratkaisevan taistelun uskonsa vapauden puolesta, maansa kunnian puolesta ja kaiken sen puolesta, mikä on elämässä korkeinta ja kalleinta, ja tämä vakaumus se oli, joka elähytti häntä, samoin kuin, muutamia palkkasotureita lukuunottamatta, koko sotajoukkoakin, ja joka synnytti voiton varmuuden jo ennen kuin taistelu oli alkanutkaan.
Ennenkuin nuori ratsumies ehti vastata jalomielisen päällikkönsä kysymyksiin, kuului jo kuninkaan voimakas ääni rukoukseen kehoittavan.
Uljas urho paljasti päänsä ja laski miekkansa kärjen maata kohti, ja kaikki ympärillä olevat joukot tekivät heti kohta samoin. Ja kuningas rukoili kauas kuuluvalla äänellä: "Kaikkivaltias Jumala, jonka kädessä voitto ja tappio on, käännä laupiaat kasvosi meidän, sinun palvelijaisi puoleen! Kaukaisista maista ja rauhallisista majoistamme olemme tänne saapuneet taistelemaan vapauden, totuuden ja pyhän evankeliumisi puolesta. Anna meidän voittaa pyhän nimesi tähden! Amen."
Vakava luottamus täytti kaikkien sydämet. Ruotsalainen airut ratsasti kutsumaan keisarillisia taisteluun ja Tilly vastasi ylpeästi, että kuningas kyllä tiesi, missä hänet tapaisi.
Kello kahdentoista aikaan keskipäivällä tuli hyökkäävällä puolella oleva Ruotsin sotaväki kantomatkan päähän keisarillisesta tykistöstä, joka oli asetettu sotarintaman takana olevalle kukkulalle.
Ruotsalaisten tykistö vastasi ammuntaan, ja taistelu alkoi. Aurinko paistoi ruotsalaisten silmiin ja lounaistuuli ajoi pilvittäin tomua ja paksua ruudin savua heitä vastaan. Kuningas antoi sotajoukon kammeta oikealle kädelle väistääkseen tuulta ja aurinkoa; Pappenheim pyysi määräystä sitä estääkseen ja sai sen. Salaman nopeudella karkasi hän eteenpäin, teki tiukan käänteen ja ryntäsi ruotsalaisten oikeata kylkeä vastaan sivulta päin. Samassa silmänräpäyksessä lähetti kuningas reinikreivin rykmentin ja Banérin ratsuväen häntä vastaan.
Yhteentörmäys oli kauhea; hevoset ja miehet lensivät kuperkeikkaa toistensa yli. Pappenheim vetäytyi takaisin, mutta hyökkäsi jo seuraavana hetkenä suomalaisia vastaan. Valloonien musta rintama ryntäsi eteenpäin silmittömällä raivolla; turhaa työtä, sillä he kilpistyivät rautaista muuria vastaan, heidän etummainen rivinsä musertui, toinen pyörähti takaisin, ja toinen hyökkäys oli torjuttu.
Pappenheim raivosi; kolmannen kerran karkasi hän taisteluun; nyt oli suomalaisilla liiviläiset ja kuurilaiset apunaan. Stålhandske otti vastaan vihollisensa yhtä kylmästi, yhtä voimakkaasti; oli mahdotonta murtaa tuota elävää muuria. Hitaina vihaan olivat suomalaiset tähän saakka puolustautuneet järkähtämättömän rauhallisesti. Mutta vähitellen viehättyivät hekin taistelun tuoksinasta; neljännen ryntäyksen kestäessä oli vihollisten raivo heihinkin tarttunut, ja heitä oli jo vaikea hillitä.
Stålhandsken mahtava ääni kuului läpi taistelun mellakan; vielä kerran sulkeutuivat suomalaisten rivit toisiinsa, vielä kerran työnnettiin vihollinen armotta takaisin. Haavojen peittämänä ajoi Pappenheim viidennen kerran vallooninsa eteenpäin. Ja nyt murtuivat suomalaisten rivit itsestään, mutta sulkivat samassa rautaiseen syleilyynsä vastaan tunkevan vihollisen. Taistelua alettiin nyt taistella mies miestä vastaan, ja valloonien hevoset alkoivat uupua. Mutta yhtä suuri kuin oli heidän tappionsa oli myöskin heidän raivonsa.
Vaikka viidennen kerran takaisin lyötyinä, hyökkäsivät he vielä kuudennen kerran, yhtä verisesti, yhtä turhaan. Seitsemännellä kerralla oli Pappenheimillä vain uskollisimpansa mukanaan, ja kun tämäkin viimeinen, epätoivoinen ryntäys oli torjuttu ja kenttä jäänyt päälle karkaavien ruumiita täyteen, ei hänen pelätty äänensä enää mitään mahtanut. Valloonien eloon jäänyt joukko hajaantui hurjasti paeten Breitenfeldiin päin.
Tomuisina ja veren tahraamina huoahtivat suomalaiset hetken aikaa.
Mutta tuskin oli savu vähäksi aikaa hälvennyt, kun he huomasivat muista erotetun osaston vihollisen väkeä. Se oli Holsteinin herttuan jalkaväkirykmentti, joka oli seurannut Pappenheimiä. Suomalaiset olivat päässeet tuohtumaan eikä mikään enää voinut heitä pidättää.
Itä-gööttalaisten seuraamina he piirittivät, mursivat ja tuhosivat holsteinilaisten rintaman; nuo urhoolliset soturit taistelivat viimeiseen mieheen ja kaatuivat siihen, mihin olivat asettuneet.
Kun tämä tapahtui oikealla kyljellä, oli vasen kylki joutunut suurimpaan vaaraan. Fürstenberg oli kroatilaisineen käynyt saksilaisten kimppuun, ja näiden rivit alkoivat pian horjua. Kun Tilly näki molemmat kylkijoukkonsa taistelussa, komensi hän vihdoinkin keskustansa kuusitoista suurta kolmiota eteenpäin. Ukkospilvenä pauhasi kenttää pitkin hänen uljas armeijansa. Torstenson tervehti heitä tulisin kourin. Kauheasti lakaisivat nahkakanuunain kuulat keisarillisten rivejä; Tilly vetäytyi syrjään, jätti Pappenheimin oman onnensa nojaan ja hyökkäsi hänkin saksilaisten kimppuun.
Ei tee lumivuori vyöryessään kauheampaa jälkeä; ensi iskun musertamina hajaantuivat saksilaiset paeten kaikille haaroille, vaaliruhtinas etunenässä, ja ryöstivät paetessaan kaikki, mitä heidän tielleen sattui. Tilly saattoi nyt sysätä kaikki joukkonsa Hornia ja ruotsalaisten vasenta kylkeä vastaan.
Kauhean ylivoiman tunkemana väisti tämä hitaasti vasemmalle, joka hetki kukistumaisillaan. Kuningas kiiruhti hätään ja huusi Callenbachia tulemaan Jumalan nimessä reservinsä kanssa avuksi. Callenbach teki niin, mutta kaatui ensi yrityksessä. Sama onnettomuus kohtasi Teuffeliä. Vihdoin marssivat Hepburn skottilaisineen ja Soop smoolantilaisineen Hornin avuksi. Kroatilaiset ryntäsivät taajoin joukoin Hepburnia vastaan; silloin avautuivat skottilaisten rivit, piilotetut nahkakanuunat alkoivat ampua ja tappotanner peittyi kuolleilla. Toisia vihollisia tuli sijaan. Skottilaiset ottivat heidät vastaan niin kauhealla muskettitulella, että miehiä kaatui rivittäin maahan.
Muun sotajoukon taistelupaikoilta nouseva savu ja pöly ajautui tännepäin. Ystävät ja viholliset sekautuivat toisiinsa murhaavaan sekasortoon, tapeltiin miekoin ja pyssynperin ja voitto kallistui milloin millekin puolelle.
Silloin alkoi kanuunain pauke kukkulalta odottamatta uudelleen.
Ratsuväkensä ja etupäässä suomalaistensa avulla kuningas oli valloittanut vihollisten tykistön ja käänsi nyt heitä vastaan heidän omat kanuunansa. Tämä tapahtuma ratkaisi taistelun. Turhaan oli Pappenheim koettanut valloittaa takaisin kukkulaa; kahdeksannen koetuksen tehtyään täytyi hänen väistyä. Voitollisen vasemman sivustansa kanssa iski kuningas nyt vihollisten kylkeen: kaikki joutui mullin mallin. Tilly itki vihasta. Pappenheim, joka omakätisesti oli hakannut maahan neljätoista ruotsalaista ja suomalaista, oli menehtyä raivoonsa.
Eivät auttaneet uhkaukset eivätkä rukoukset; keisarilliset pakenivat hurjassa sekasorrossa kaikille haaroille; Tilly, jonka kuuluisa kimo oli ammuttu hänen altaan, pelastui hädin tuskin vangiksi joutumasta, ja kuninkaan voitto oli täydellinen.
Vielä oli kuitenkin verinen loppunäytös suorittamatta. Neljä Tillyn johtamaa jalkaväkirykmenttiä oli hyvässä järjestyksessä vetäytynyt syrjään taistelusta ja nyt asettuivat ne rinta rintaa vasten takaa-ajavien ruotsalaisten tielle. Kuningas johti heitä vastaan sotaväkensä oikean sivustan, Tottin ratsuväen, smoolantilaiset ja suomalaiset. Se oli kuuma kahakka; Tillyn sotavanhukset tappelivat epätoivon uljuudella; vielä viimeistä henkeä vetäessään koettivat he miekoillaan lävistää yliratsastavien vihollisten hevosia. Ei armoa pyydetty, ei armoa annettu. Vihdoinkin pelasti pimenevä päivä tähteet tuosta urhoollisesta joukosta, joka vetäytyi Leipzigiin päin. Taistelu oli lopussa, voitto varma.
Tämän voiton tulokset olivat arvaamattomat. Peläten varomattomuuden kautta kaikki kadottavansa asetti Kustaa Aadolf vielä k:lo 7 illalla sotaväkensä uuteen rintamaan, ja antoi sen viettää yönsä samassa asemassa. Mutta sitä ennen ratsasti hän riviltä riville urhojansa kiittämään.
- Stålhandske, -- sanoi kuningas, saavuttuaan suomalaisten rintaman
eteen. -- Te ja teidän miehenne olette kaikki taistelleet kuin kunnon pojat ja aivan niinkuin olin teiltä odottanutkin. Kiitän teitä, lapseni! Olen ylpeä teistä.
Riemuisa hurraa oli kiitettyjen vastaus.
- Mutta, -- lisäsi kuningas, -- teidän joukossanne oli muuan, joka
hyppäsi alas hevosen selästä ja ennen muita kiipesi kukkulalle valloittaakseen keisarillisten kanuunat. Missä hän on?
Nuori mies ratsasti ulos rivistä. -- Armoa, teidän majesteettinne! -- sammalteli hän. -- Minä tein sen käskyä odottamatta ja olen ansainnut kuolemani.
Kuningas hymyili. -- Nimesi?
- Perttilä.
- Pohjanmaalta?
- Pohjanmaalta, teidän majesteettinne!
- Hyvä. Huomen-aamuna kello seitsemän tulet kuulemaan tuomiotasi.
Kuningas ratsasti edelleen ja ratsumies peräytyi riviinsä.
Yö levitti vaippansa verisen tappotantereen yli, jota 9,000 silvottua ruumista peitti. Suomalainen ratsuväki vietti yönsä niiden vartijatulien ääressä, jotka se oli virittänyt samalle kukkulalle, josta Tillyn kanuunat oli valloitettu. Kuolleitten ruumiit korjattiin kiireesti syrjään ja pian leimusi rikotuista laveteista ja pyssynperistä tehty tuli levittäen valoaan hiljaiseen syysyöhän. Taivas oli pilvetön ja keveän savun läpi tuikkivat ikuiset tähdet alas tänne kiistojen ja kuoleman maahan.
Ensi töikseen juottivat ratsumiehet hevosensa mutaisesta Loder-purosta ja heittivät sitten niille kauroja eteen. Sen tehtyään ryhmittyivät he kukin rivissään tulien ääreen kukkulalle, pysyen täysissä tamineissa ja milloin tahansa valmiina uuteen otteluun. Maa oli niljakka kasteesta ja verestä, mutta uupumus niin suuri, että moni nukkui siihen, mihin heittihe. Toiset huvittelivat syöden ja juoden; olutta oli viljalti ja haarikat kulkivat kädestä käteen aina etuvartijain luo, ja vähän väliä esitettiin leikillinen malja keisarillisten kunniaksi.
- Kuolkoot he janoon tänä yönä!
- Tai juokoot omiksi peijaisikseen!
- Eläköön kuningas!
Silloin kuului aivan läheltä, tulien heikosti valaisemalta kentältä haavoitetun surkeaa valitusta. Tottuneina tuollaiseen kuulivat sotamiehet heti kohta vieraasta murteesta, ettei se ollut heidän miehiään eivätkä pitäneet kiirettä. Mutta yhä kuului vain tuo uikuttava ääni.
- Pekka, mene ja lopeta tuon itävaltalaisen koiran päivät, -- huusi
muuan ratsumiehistä kyllästyneenä valituksiin.
Pekka, yksi Perttilän rakuunoita, lyhytkasvuinen, mutta väkevä kuin karhu, lähti vastahakoisesti sulkemaan vaikeroivan suuta. Ollen yhtä taikauskoinen kuin muutkin toverinsa kammottivat häntä nuo vainajat keskellä pimeää yötä. Perttilä oli vaipunut ajattelemaan huomispäivän tapahtumia eikä kuullut mitään.
Hetken kuluttua tuli Pekka takaisin, laahaten muassaan mustaa ruumista, joka kaikkien kummaksi tunnettiin kaljusta päälaestaan munkiksi.
Karkean kauhtanansa ympärille oli hän sitonut hamppunuoran, josta riippui pitkä, miekaton tuppi.
- Munkki! -- mutisivat ratsumiehet.
- Ka, mitäs olisi minun pitänyt tekemän, -- puolustelihe Pekka
hämillään. -- Kun kohotin käteni häntä iskeäkseni, pisti se pakana ristinkuvan eteen.
- Pistä sika hengiltä! Se on sitä pirun karjaa, joka kuljeksii
lammasten vaatteissa ja polttaa roviolla oikeita kristityitä.
- Kaula poikki konnalta! Kun me ryntäsimme kukkulalle, oli sama mies
ristinkuvineen keisarillisten joukossa kanuunaa laukaisemassa.
- Annas kun katsotaan, onko kapine hopeasta! -- huusi ratsumiehistä
muuan, pisti kätensä kauhtanan alle ja veti sieltä munkin vastustelemisesta huolimatta kauniisti silaellun, hopeaisen ristin kuvan.
- Näytähän minulle tuota, -- sanoi muuan vanha ratsumies, -- minä
tunnen vähän näiden munkkien vehkeitä. -- Sitten tarkasteli hän kullattua kuvaa kaikilta tahoilta, ja kas, samassa, kun hän painoi pientä vieteriä sen rinnassa, ponnahti sieltä ulos teräväksi hiottu tikari.
Kuin käärmeen puremana nakkasi hän ristiinnaulitun kuvan kauas luotaan.
Kauhu ja inho oli vallannut kaikkien mielen.
- Hirtä tuo kyykäärme omaan nuoraansa! -- huusivat ratsumiehet.
- Eihän täällä ole puuta mihin hirttää, -- huomautettiin, -- eikä
kukaan saa poistua rivistä.
- Hukuta hänet!
- Ei ole vettä!
- Iskekää hänet hengiltä!
Mutta vanki inhotti kaikkia niin, ettei kukaan tahtonut käydä häneen käsiksi.
- Mitäs me hänelle sitten teemme?
- Misericordia! -- uikutti vanki, joka päähänsä saaman iskun
huumaamana oltuaan alkoi nyt vihdoinkin saada puhekykynsä ja voimansa takaisin.
- Potkaiskaa häntä periin ja antakaa hänen mennä, -- huomautti muuan.
- Me olemme kristityitä sotilaita, emmekä pelkää mitään perkeleen
vehkeitä.
- Mutta ensin minä kuitenkin merkitsen sinut, korkea-arvoinen
kirkonisä, jotta tuntisin, jos kerran vielä kohdataan, -- virkkoi muuan hämäläinen ratsumies Vitikka, joka oli kuuluisa voimistaan ja julmuudestaan. Ja antaen pitkän miekkansa hurahtaa pari kolme kertaa ilmassa munkin pään ympärillä, leikkasi hän, ennenkuin kukaan ennätti sitä estämään, tämän vasemman korvan niin taitavasti irti, ettei hiuskarvaakaan katkennut. -- Pyhä Pietari ei olisi voinut paremmin tehdä! -- huusi Vitikka nauraa hohottaen.
Lähinnä seisovat käänsivät pois kasvonsa. Vaikka olivatkin pohjaltaan raakoja ja tottuneita sodan julmuuksiin, oli heistä kuitenkin pila liika törkeätä.
Verissään mateli haavoitettu tiehensä. Mutta vielä kauan kuului hänen äänensä yön pimeydessä sadattelevan: -- Maledicti Fennones! maledicti! maledicti! Vos comburat ignis sempiternus![5]
- Isä meidän, joka olet taivaissa! -- aloitti muuan ääni ratsumiesten
joukosta. Ja kaikki yhtyivät hartaudella rukoukseen.
- AATELISMIES ILMAN NIMEÄ.
Varhain aamun koittaessa syyskuun 8. p:nä oli ruotsalaisten leirissä kaikkialla iloista liikettä. Voitto oli varma ja joka haaralta saapui tietoja siitä, että keisarillinen sotajoukko oli täydellisesti hajaantunut. Kuningas komensi osan ratsuväkeä ajamaan takaa vihollista, samalla kun muu sotajoukko sai mieluisaksi tehtäväkseen Tillyn leirin ryöstämisen. Leiri jaettiin sitä varten eri osiin ja saalis oli niin summaton, että monesta tuli kerrallaan rikas mies koko elinajakseen.
Kaikkialla oli liikettä ja elämää, kuolleet haudattiin kiireen kautta ja haavoitetut unhottivat kipunsa. Kirkkaana syysaamuna vilisi laajalla lakeudella riemuitsevia joukkoja sekä hevosella että jalkaisin ja täällä sopi, jos missään, muistella v. Beskowin säettä, että
"viileyttä voittolippu liehui."
Kuningas oli viettänyt yönsä vaunuissa. Pidettyään aamurukouksen ja annettuaan ensimmäiset käskynsä koittavan päivän varalle, kutsutti hän luokseen useita niistä, jotka taistelussa olivat eniten kunnostautuneet. Moni uroteko palkittiin silloin kunnialla ja arvon korotuksella. Mutta kaikkea muuta palkkaa kallisarvoisempi oli kunkin sotilaan sisällinen tyydytys sekä siltä sankarilta saatu kiitos, jota koko Eurooppa nyt oli oppinut ihailemaan.
Erityisesti saapuville kutsuttujen joukossa oli sekin nuori mies, josta tässä kertomuksessa tullaan paljon puhumaan. Kustaa Perttilä oli vasta kahdenkymmenen vuoden vanha; hänen sydämensä sykki tällä hetkellä voimakkaammin kuin se oli sykkinyt taistelun verisimmässä tuoksinassakaan. Hän aavisti kyllä, ettei jalo kuningas olisi rankaiseva häntä hänen rikoksestaan annettua käskyä vastaan taistelun tulisimmillaan ollessa, mutta hän punastui ja kalpeni epätietoisena siitä, mikä mahtoi olla kuninkaan tarkoitus, kun kutsui hänet erityisesti puheilleen, joka seikka jo semmoisenaan oli suuri kunnianosoitus.
Kuningas oli antanut pystyttää telttansa suurien jalavain suojaan lähelle Gross Wetteritziä, sillä kaikki lähellä olevat rakennukset oli joko poltettu tai pirstoiksi ammuttu. Puolen tuntia odotettuaan vietiin Perttilä telttaan. Kustaa Aadolf istui telttatuolilla nojaten kyynärpäällään pöytään, joka oli täynnä karttoja ja papereita. Hän oli isokasvuinen ja lihavahko mies ja hänen vartalonsa täyteläisyyttä lisäsi vielä ruumiin mukainen sotapuku. Kun Perttilä lähestyi, nosti kuningas lempeät, henkevät silmänsä äsken allekirjoittamastaan päiväkäskystä ja tarkasteli nuorta miestä terävällä, läpitunkevalla katseella.
Kustaa Aadolf oli hiukan likinäköinen; nähdessään oudommat kasvot oli hänen pakko tarkistaa katsettaan ja siitä tuli hänen silmiinsä tuo terävä ilme, joka kuitenkin kohta katosi.
- Sinun nimesi on Perttilä? -- kysyi kuningas ikäänkuin varmistuakseen
siitä, että hän oli kuullut oikein.
- Perttilä, teidän majesteettinne.
- Ikäsi?
- Kaksikymmentä vuotta.
Kuningas tarkasteli häntä, ollen kuin kahdella päällä.
- Perttilän poika, sanoit?
Nuori ratsumies kumarsi punastuen.
- Omituista!
Kuningas lausui tuon sanan ikäänkuin tietämättään ja jäi hetkeksi miettimään. Sitten virkkoi hän vilkkaasti:
- Miksi et ole ennemmin ilmoittautunut minulle? Isäsi on tehnyt minun
isälleni ja valtakunnalle suuria palveluksia. Hän siis elää vielä?
- Hän elää, kiitollisena teidän majesteettinne hyvyydestä.
- Todellakin?
Sekin sana syntyi kuninkaan huulilla enemmän jonkin salaisen ajatuksen ilmauksena kuin kysymyksenä. Nuori Perttilä tunsi verensä yhä enemmän kihoavan poskilleen ja kuningaskin huomasi sen. -- Isäsi ja minä olemme kerran olleet epäsovussa, -- lisäsi kuningas, ja hänen huulensa hymyilivät, samalla kuin keveä pilvi varjosti hänen kulmiaan. -- Mutta kaikki se on jo aikoja sitten unhotettu, jatkoi hän, -- ja minua ilahuttaa, että niin ansiokkaalla miehellä on niin urhoollinen poika.
Sinä olit noiden seitsemänkymmenen joukossa Demminillä?
- Olin, teidän majesteettinne!
- Miksi eivät ole ilmoittaneet sinua arvon koroitukseen osalliseksi?
- Everstini on luvannut pitää minua muistissaan.
- Kuninkaasi ei koskaan unhota uskollista palvelusta. Kustaa Perttilä,
minä olen äsken allekirjoittanut vänrikin valtakirjasi. Ota se ja palvele edelleenkin kunnialla.
- Teidän majesteettinne! -- sammalsi nuori ratsumies.
- Minulla on vielä sinulle sana sanottava. Käytöksesi eilen oli
sääntöjä vastaan.
- Oli, teidän majesteettinne.
- Minä tahdon, että sotilaani tottelevat käskyjäni täsmällisesti.
Minulle on kuitenkin sanottu, että laskeuduit hevosen selästä jyrkimmän kukkulan kohdalla ehtiäksesi pikemmin ylös.
- Niin se oli, teidän majesteettinne.
- Ja että sinä siitä syystä, kun muu ratsuväki teki kierroksen, ehdit
ennen muita kukkulalle, iskit kuoliaaksi kaksi itävaltalaista ja otit ensimmäisen kanuunan.
- Niin se oli, teidän majesteettinne.
- Hyvä! Vänrikki Perttilä, minä annan anteeksi rikoksesi sääntöjä
vastaan ja nimitän sinut luutnantiksi suomalaisessa ratsuväessäni.
Nuori ratsumies ei saanut sanaa suustaan.
Kuningas itsekin oli liikutettu. -- Tule lähemmä, nuori mies, -- sanoi hän. -- Tiedä, että minä kerran nuoruudessani olen tehnyt isällesi suurta vääryyttä. Jumala, joka näkee katumukseni, on vihdoinkin suonut minulle tilaisuuden palkita pojalle, mitä olen isälle velkaa.
Luutnantti Perttilä, sinä olet urhoollinen ja jalo ja sinut on kasvatettu sotilaaksi; olet myöskin tuonut mukanasi sotaan neljä täysin varustettua ratsumiestä. Ollen upseeri minun palveluksessani olet sinä jo aatelismiehen arvoinen. Mutta ettei kukaan upseereistani, miten suurta sukua hän lieneekin, voisi pitää sinua, talonpojan poikaa, itseänsä halvempana, tahdon vielä antaa sinulle nimen, vaakunan ja ritarin kannukset. Mene, nuori mies ... mene poikani, -- uudisti kuningas ja hänen äänensä valtasi käsittämätön liikutus, -- ja osoita, että olet ansainnut kuninkaasi kiitollisuuden!
- Kuolemaan saakka! -- Ja tunteittensa valtaamana notkisti nuori
soturi toisen polvensa Tillyn voittajan edessä.
Kuningas nousi ylös. Se liikutus, joka hetkeksi oli kuvastunut hänen miehekkäillä, kauniilla kasvoillaan, katosi nopeasti ja hän oli taas majesteetillinen kuningas ja käskevä sotaherra. Nuori Perttilä käsitti, että hänen olisi ollut poistuminen.
Siitä huolimatta viipyi hän yhä vielä polvistuneessa asennossaan ja ojensi kuninkaalle kirjeen, joka tähän aamuun saakka oli ollut ommeltuna hänen takkiinsa.
- Suvaitkaa lukea tämä kirje, teidän majesteettinne! Kun minä lähdin
sotaan ja heitin jäähyväiset vanhalle isälleni, antoi hän sen minulle ja sanoi: "Mene, poikani, ja koeta ansaita kuninkaasi suosio uskollisuudella ja miehuudella. Ja jos kerran sen saavutat omasta ansiostasi etkä isäsi vuoksi, ojenna hänelle silloin tämä kirje ja sano, että siihen on kirjoitettu minun viimeinen tahtoni. Hänen jalo sydämensä on minun tarkoitukseni käsittävä."
Kuningas otti kirjeen, avasi sen ja luki. Hänen kasvonsa näyttivät liikutetuilta, vaikka hän koetti sitä peittää; tuo raju, tumma puna, joka viime aikoina useinkin oli ainoa ilmaus itseänsä hillitsemään tottuneen miehen sisäisistä taisteluista, kohosi keveänä pilvenä kuninkaan otsalle, hehkui siinä hetkisen ja katosi sitten näkymättömiin. Kun hän oli lopettanut lukemisensa, katseli hän ajatuksiinsa vaipuneena tuota kaunista, vaaleaveristä nuorukaista, joka yhä oli polvillaan hänen edessään.
- Nouse ylös! -- sanoi hän vihdoinkin. Perttilä nousi.
- Tunnetko tämän kirjeen sisällön?
- En, teidän majesteettinne.
Kuningas loi häneen terävän katseen ja näytti olevan tyytyväinen tuohon rehelliseen, totuutta puhuvaan ilmeeseen nuorukaisen kasvoilla. -- Isäsi, nuori mies, -- jatkoi hän hetken vaiti oltuaan, -- isäsi on omituinen mies. Hän on vihannut aatelia aina siitä alkaen kuin hän talonpoikain etunenässä sai nuijasodan aikana taistella monta ankaraa taistelua herroja vastaan ja Flemingin ratsumiehet väkivallalla majailivat hänen talossaan. Hän kieltää sinua koskaan ottamasta aatelista nimeä ja kilpeä, jos tahdot välttää hänen kiroustaan.
Perttilä ei vastannut. Kirkkaalta taivaalta tuleva salama oli iskenyt pirstaleiksi hänen vereksen onnensa, kaikki hänen kunnianhimoiset haaveensa vaakunasta ja kannuksista olivat hälvenneet kuin akanat tuuleen.
- Isän tahtoa on noudattaminen, -- jatkoi kuningas totisesti. -- Sitä
aatelista nimeä, jonka aioin sinulle antaa, et voi enää saada. Mutta rauhoitu, nuori ystäväni; saat pitää miekkasi ja luutnantin valtakirjan; niiden ja voimakkaan käsivartesi avulla olet aina raivaava itsellesi tien kunniaan.
Ja kuninkaan viitattua kädellään poistui nuori sotilas sekavin tuntein hänen luotaan.
- NEITI REGINA.
Eräänä synkkänä syysiltana alkupuolella lokakuuta 1631, noin kolme tai neljä viikkoa Breitenfeldin tappelun jälkeen, istui Würzburgin linnan tornikamarissa nuori Regina von Emmeritz, piispan sisaren tytär, kolmen tai neljän kamarineitsyensä seurassa, ja kirjaili neitsyt Marian kuvaa valkoisesta silkistä tehtyyn sotalippuun, joka oli aiottu voittoa tuottavaksi lahjaksi linnan varusväelle.
Nuoret tytöt antoivat kielensä kiertää, sillä linnan pöpö, vanha, ahne piispa, oli juuri mennyt tiehensä, sanoen lähtevänsä tarkastusmatkalle hiippakuntaansa, mutta oikeastaan paetakseen Kustaa Aadolfin läheneviä joukkoja.
Aarteitaan peläten oli hän sitä ennen uskonut kaupungin ja linnan puolustuksen urhoolliselle ratsumestarille Kellerille ja hänen 1,500 miehelleen, ja oli Keller, luottaen linnan vahvaan asemaan Main-virran varrella, vakuuttanut hänen ylhäisyydelleen, että ennen tulisi kerettiläisten kuningas musertamaan päänsä linnan muureihin kuin yksikään hänen jumalattomasta joukostaan pääsisi sinne sisään.
Neiti Regina oli tuskin kuudentoista vanha, hänen kiharansa olivat mustat kuin yö, posket punakat kuin päivän koitto ja hänen mustat silmänsä hehkuivat kuin tähdet, jotka keskiyön aikana kuvastuvat syvän metsälammen pintaan. Hän oli vanhan piispan silmäterä ja tämä oli jättänyt hänet jälkeensä yhtä vastenmielisesti kuin vuoreen kätkemänsä aarteetkin, mutta Keller oli taas saanut hänet vakuutetuksi siitä, että kanuunoilla koristettujen, vankkain muurien takana olisi kauneuskin näinä levottomina aikoina paremmassa turvassa kuin missään muualla, ja Keller oli ritari nuhteeton ja pelvoton; moinen aarre hallussaan tulisi hän ennen hautautumaan linnan raunioihin kuin antautumaan.
Neiti Regina kohotti tummat silmänsä ompeluksestaan ja katsahti pienen tornin ikkunan läpi joen toiselle puolelle, jossa juuri muutamain ratsumiesten vartioimat vaunut kulkivat sillan yli kaupungista linnaan päin. -- Kuka mahtanee olla tuo matkamies? -- kysyi hänen haaveileva katseensa, joka ainoastaan harvoin kiintyi muihin esineihin kuin tuohon suureen ja kauniiseen, marmoriseen Marian kuvaan, joka seisoi hänen rukouskammiossaan.
- Oi! -- huudahti Kätchen, neitosista nuorin ja puheliain, -- oi, pyhä
neitsyt, kuinka hauskaa on elää näin sotaisina aikoina! Joka päivä näkee uusia kasvoja, komeita ritareita, reippaita sotapoikia, ja silloin tällöin on aina pienet pidot kaupungissa. On se kuitenkin toista kuin istua tänne luostariin suljettuna ja aamusta iltaan kuulla munkkien messuavan de profundis. Pysyköön vain hänen armonsa herra piispa poissa niin kauan kuin mahdollista, lisäsi hän veitikkamaisesti.
- Kätchen, -- torui Regina, -- varo puhumasta pahaa munkkien
messuista! Muista, että meidän rippi-isämme, isä Hieronymus, on Jeesuksen pyhän veljeskunnan jäsen, ja että hän myöskin on pyhän inkvisitsionin jäsen. Linnan vankila on syvä ja pimeä.
Kätchen meni vähäksi aikaa sanattomaksi. Kohta sen jälkeen virkkoi hän rohkeasti: -- Olisin minä vain neidin sijassa, niin ajattelisin paljon enemmän kaunista kreivi Lichtensteiniä kuin tuota rumaa isä Hieronymusta. Kreivi on komea ritari; suokoon Jumala, että hän voitollisena palaisi sodasta vääräuskoisia vastaan!
- Ja että ne kaikki tulella ja miekalla hävitettäisiin! -- lisäsi
muuan neitosista hyvin hartaasti.
- Miesparat! -- huudahti Kätchen naurahtaen.
- Varo itseäsi! -- uudisti neiti Regina lapsellisen totisesti. --
Vääräuskoista ei kannata sääliä. Se, joka tappaa vääräuskoisen, saa seitsemän syntiä anteeksi, sen on isä Hieronymus minulle usein sanonut.
Vääräuskoisten vihaaminen on yhdeksäs sakramentti, ja jos yhtäkään heistä rakastaa, on se sama kuin jos antaisi sielunsa paholaiselle.
Reginan mustat silmät salamoivat hänen puhuessaan. Näkyi, että rippi-isän opetukset olivat juurtuneet jo syvälle.
Mutta Kätchen ei kadottanut rohkeuttaan. -- Kerrotaan, että heidän kuninkaansa olisi lempeä ja jalo, että hän suojelee kaikkia turvattomia eikä salli sotamiestensä harjoittaa väkivaltaa.
- Elä usko koskaan vääräuskoisia, Kätchen! Ne voivat muuttaa itsensä
taivaan enkeleiksi.
- Kerrotaan, että hänen sotamiehensä ovat urhoollisia ja ihmisellisiä.
Kuulin vanhan, italialaisen ratsumiehen kertovan sotamiehille tuolla alhaalla asetuvassa, että seitsemänkymmentä vääräuskoista, joita sanotaan suomalaisiksi, oli yli tunnin ajan puolustanut kuningastaan 1,500 napolilaista vastaan. Ja kun useimmat heistä olivat kaatuneet, saivat toiset apua ja veivät voiton; mutta sen jälkeen sitoivat he kaatuneiden vihollistensa haavoja samalla kuin sitoivat omien tovereittensa.
Neiti Regina nousi ylös ja aikoi antaa ankaran vastauksen, kun palvelija samassa ilmaantui ovelle ja ilmoitti, että kreivi Lichtenstein, haavoistaan sairaana, oli saapunut linnaan ja anoi vieraanvaraisuutta. Nuori neiti, joka enonsa piispan poissa ollessa oli tavallaan linnan emäntä, kiiruhti heti tervehtimään vierasta, joka oli hänen kaukainen sukulaisensa. Neitoset katsahtivat toisiinsa ikäänkuin tahtoen sanoa, että tapaus oli erittäin merkillinen. He olivat jo kauan kuiskailleet keskenään siitä, että vanha piispa oli valinnut kreivin heidän nuoren neitinsä tulevaksi puolisoksi. Mutta turhaan olivat he odottaneet punan nousevan hänen poskilleen, kun saapui viesti vieraan tulosta.
Joskin neiti Reginan rinnassa kyti hellempiä tunteita, näkyi hän osaavan ne huolellisesti salata.
- Onko totta, -- kysyi yksi neitosista, -- että vääräuskoisten
kuningas on suuressa tappelussa voittanut oikeauskoiset ja että hän nyt on tulossa tännepäin jumalattoman joukkonsa kanssa?
- Niin sanotaan, -- vastasi toinen. -- Mutta tänne hän ei voi tulla.
Meikäläiset ovat pystyttäneet ruotsalaisen pyhimyksen Birgittan kuvan hänen tielleen Thyringenin metsään ja se on kyllä estävä hänet edemmä pääsemästä.
Sill'aikaa oli neiti Regina laitattanut vieraansa varalle yhden piispan omista huoneista ja pitänyt huolta siitä, että häntä hyvästi hoidettaisiin. Nuori kreivi Lichtenstein oli komea, solakka nuorukainen, tummaverinen kuin espanjalainen ja hänen silmänsä hehkuivat melkein yhtä tulisesti kuin Reginan. Hän lähestyi linnan nuorta emäntää horjuvin askelin, ja kuitenkin täytyi tämän luoda silmänsä maahan kreivin katseilta. -- Kuinka voinkaan kyllin kiittää taivasta näistä haavoistani -- sanoi hän -- jotka sallivat minun saada teidät hoitajakseni!
Hänen haavansa olivat monet, mutta henki ei ollut vaarassa. Jouduttuaan vangiksi Breitenfeldin luona, oli hän kohta sen jälkeen uupuneena veren vuodosta päässyt vaihdon kautta vapaaksi ja kiiruhtanut tänne saamaan takaisin voimansa ja terveytensä sydämensä valitun läheisyydessä. -- Mutta, -- lisäsi kreivi, -- levottomuudella olen kuullut, että saaliinhimoinen vihollinen vyöryttää tuhoavana tulvana joukkojaan tänne Frankkien hedelmällisiin laaksoihin. Minä kiiruhdin tänne sitä pikemmin vaan, jakaakseni teidän kanssanne, kaunis Regina, samat kohtalot ja samat vaarat. Olkaa levollinen!
Königshofen on vastustava vihollista, ja isä Hieronymus, joka haavoitettuna niinkuin minäkin pääsi pakenemaan Breitenfeldistä, yllyttää parhaillaan maakansaa vastarintaan.
- Mutta luuletteko, -- kysyi Regina levottomasti, -- että nuo
jumalattomat uskaltavat tunkea tänne saakka?
- Pyhimykset valvovat, ettei teille, ihana impi, ole mitään vahinkoa
tapahtuva, -- vastasi kreivi vältellen. -- Saamme sitäpaitsi piankin varmempia tietoja.
Samassa katsahti Regina ulos ikkunasta ja näki joukon ratsumiehiä laskevan täyttä karkua linnaa kohti. -- Ellen erehdy, -- huudahti hän,
- on se isä Hieronymus itse, joka palaa tänne!
- Huonoja enteitä! mutisi kreivi itsekseen.
Regina ei ollut erehtynyt; se oli isä Hieronymus, joka ajoi nostosillan yli linnan pihaan. Hän oli ulkoapäin nähden pienoinen, vähäpätöisen näköinen mies, kalpea ja laiha, hänen piirteensä olivat terävät ja osoittivat lujaa tahtoa, ja silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa, joista niiden katseet alinomaa lentelivät levottomasti esineestä toiseen. Tuo pieni mies oli kirkon vitsa, niinkuin Wallenstein oli sen miekka.
Hänen monet ihailijansa vertasivat häntä Paavaliin, jolla oli jalopeuran uljuus kätkettynä heikkoon ruumiiseen, mutta monet katkerat taistelut olivat tehneet jalosta leijonasta viekkaan ja säälimättömän julman pantterin. Tämä mies piti itseään uskonsa marttyyrina ja uhrasi sen vuoksi arvelematta kaikki muutkin. Mustan kaapunsa ympärille oli hän sitonut hamppuköyden, josta pitkä miekka riippui.
Hänen päälakensa ei ollut enää kiiltävän paljas niinkuin ennen; hänen haavoitettu päänsä oli peitetty mustaan nahkakalottiin, joka vaikutti kamalasti kalman kalpeita kasvoja vasten. Ei koskaan ollut pelätty jesuiitta ollut kammottavamman näköinen. Kaikki sotamiehet tekivät kunniaa, kaikki linnan palvelijat kiiruhtivat kuulemaan hänen käskyjään. Salainen ahdistus valtasi läsnäolijat. Tuntui siltä kuin kuolema ja onnettomuudet olisivat hänen seurassaan ajaneet Würzburgin linnan porteista sisään.
Munkki tarkasti nopeasti linnan pihalle asetetun miehistön ja tervehti sitten neiti Reginaa hymyilyllä, jonka tarkoituksena varmaankin oli lieventää hänen ulkomuotonsa kamaluutta, mutta joka vain teki sen kahta vastenmielisemmäksi. -- Pyhä Patrikki ja kaikki pyhimykset suojelkoot teitä, armollinen neiti! Ajat ovat pahat, hyvin pahat! Pyhä neitsyt on sallinut pakanain tunkea aina meidän porttiemme edustalle ... meidän syntiemme vuoksi! -- lisäsi hän tehden hartaan ristinmerkin.
- Entä Königshofen? -- kysyi kreivi Fritz, joka jo aavisti, minkä
vastauksen tulisi saamaan.
- Petollinen komentaja on antautunut.
- Entä talonpojat, jotka vastustivat vihollisen kulkua metsän läpi?
- Kaikki hajosivat ne kuin akanat tuulessa ... meidän syntiemme
vuoksi.
- Entä pyhän Birgittan kuva?
- Nuo jumalattomat kerettiläiset ovat pystyttäneet sen pellolle
variksen pelätiksi. -- Mutta mitä näen minä, tyttäreni? -- jatkoi hän ja hänen äänensä kävi käskevän teräväksi. Te olette vielä täällä, ja linna on täynnä naisia ja lapsia, kun vihollista odotetaan saapuvaksi joka hetki?
- Neiti Reginan ei tarvitse pelätä henkeään, niinkauan kuin tämä käsi
voipi miekkaa heiluttaa, -- virkkoi kreivi Fritz.
- Linnassa on ruokavaroja vuoden ajaksi, -- sanoi Regina. -- Mutta te
olette uupunut, kunnianarvoinen isä, te olette haavoitettu ja kaipaatte lepoa. Sallikaa minun hoitaa haavojanne; teidän päänne on haavoitettu.
- Ei se tee mitään, tyttäreni, ne ovat pikku asioita. Kuka nyt joutaa
minua ajattelemaan? Teidän täytyy poistua täältä, poistua heti paikalla ... vahvasti varustettuun Aschaffenburgiin.
- Pelkäänpä sen jo olevan myöhäistä, -- huudahti kreivi Fritz, joka
oli katsellut ikkunasta jokea ja kaupunkia.
- Pyhä Maria, ovatko ne jo täällä?
Jesuiitta ja neiti Regina juoksivat ikkunaan. Ilta-aurinko kultaili viimeisillä säteillään Würzburgin kaupunkia ja sen ympäristöä.
Ratsumiehiä näkyi täyttä karkua rientävän kaupungin katuja pitkin ja linnaa kohti liikkui jo parvittain pakenevia kaupunkilaisia, munkkeja ja nunnia, vaimoja ja lapsia, jotka kiireissään kuljettivat mukanaan kuormarattaille sälytettyjä tavaroitaan. Kaupungin takana Schweinfürtenin puolella näkyi jo osasto ratsumiehiä liikkuvan Main-virran itäistä rantaa pitkin. Uhkaavasta, mutta varovasta lähenemisestään päättäen olivat ne ruotsalaisen sotajoukon etujoukkoja.
- Maledicti Fennones! -- huudahti jesuiitta ja sanomattoman vihan
ilme leimahti hänen kalpeilla kasvoillaan. -- Ne lentävät kuin linnut, nuo kirotut kerettiläiset. Haljetkoon maa heidän allaan! -- Ja hurjistuneena riensi hän ulos järjestämään linnan puolustusta.
Piispan linna, jota myöskin kutsutaan Marienburgiksi, kohosi siinä vanhoine muureineen Main-virran oikealla rannalla olevalla kukkulalla.
Joen puolella kaupunkia oli kukkula äkkijyrkkä ja korkea, mutta vastaiselta puolelta oli se viettävä ja helposti noustava.
Kuun puoliskon muotoinen portin edustalle tehty vallitus oli vankkana etuvaruksena linnaan hyökkääviä vastaan; jos vihollinen oli tämän esteen voittanut, oli hänellä sisäpuolella odotettavanaan syvä, kallioon hakattu hauta, ja jos hän onnellisesti oli päässyt senkin yli, kohosi hänen edessään sisäinen ja korkein linnanmuuri, täynnä rautaan puetuita sotilaita, valmiina raskailla piilukko-pyssyillään ampumaan kuoliaaksi jokaisen, joka vain uskalsi lähetä, tai tappamaan hänet pitkillä pertuskoilla, tai musertamaan isoilla, muurille kootuilla kivillä.
Kun sen lisäksi muistaa, että ainoa pääsypaikka joen yli oli kaitainen silta ja että linnan 48 kanuunaa suojelivat kaupunkia ja etäämpänä olevaa ympäristöä, niin ei ole ihme, että Keller, jolla oli 1,500 urhoollista miestä komennettavanaan ja kaikkia tarpeita yllin kyllin, oli voinut rauhoittaa lähtevän piispan mielen.
Mutta Kustaa Aadolfillakin oli omat syynsä ottaa haltuunsa tämä linna hinnasta mistä hyvänsä. Tilly oli haalinut apujoukkoja kaikilta haaroilta ja marssi nyt, muutamia viikkoja Breitenfeldin tappelun jälkeen, täysin varustettuna ja yhtä kostonhimoisena kuin ennenkin, 30,000 miehen kanssa Hessenistä Würzburgin linnan avuksi. Kuningas kehoitti kaupunkia antautumaan, mutta kun ilta oli jo myöhäinen, oli hyökkäys jätettävä seuraavaan päivään. Aamulla antautuikin kaupunki.
Keller oli käyttänyt yön pimeyttä hyväkseen, vetäytyäkseen kaikkine miehineen linnaan, jonne häntä seurasi joukko pakolaisia ja jonne kaupungin kallisarvoinen omaisuus kuljetettiin; sen jälkeen ammutti hän ilmaan kaksi kaarta Main-virran sillasta ja sulki siten vihollisen tien.
Mutta palatkaamme linnaan takaisin.
Tänä yönä eivät piispan linnassa nukkuneet muut kuin pienet rintalapset. Alinomaa tulvi sisään joukoittain uusia sotamiehiä, munkkeja ja naisia; rämisten ajoi kuormavaunuja toinen toisensa perästä linnan portista sisään; holvit kaikuivat vartijain ja upseerien huutoja ja lasten parkunaa, ja tämän sekasorron seasta kuului selvästi munkkien messuava ääni, kun he linnan kappelissa kutsuivat pyhää neitsyttä ja kaikkia pyhimyksiä tämän linnan avuksi, joka oli katolilaisten vankin turvapaikka koko Frankkien maassa.
Saadakseen sijaa tälle ihmisjoukolle oli neiti Regina antanut heidän käytettäväkseen sekä piispan huoneet että myöskin kaksi omaa asumaansa, komeasti sisustettua salia, ja muuttanut itse neitsyineen kahteen pieneen kamariin itäisessä tornissa. Turhaan koetettiin hänelle vakuuttaa, että tämä paikka oli enimmin uhattu; hänellä oli tästä paras ja laajin näköala koko linnasta, ja siitä ei hän suostunut luopumaan.
- Älkää estäkö minua, -- vastasi hän jesuiitan varoituksiin, -- minä
tahdon nähdä, miten vääräuskoiset kaatuvat ja vuodattavat vertaan. Se on oleva ihana näky!
- Amen, -- vastasi isä Hieronymus. -- Sinä tiedät, että ihmeitä
tekevät Marian kuvat, joista toinen on puhtaasta kullasta, toinen kullatusta puusta, suojelevat tätä linnaa. Minä pystytän huoneeseesi puisen Marian kuvan, se on kääntävä vihollisten kuulat niinkuin höyhenpallot sinun tornisi muureista.
Jo aamun koittaessa seisoi neiti Regina tähystämässä tornin pienestä ikkunasta. Näköala oli loistavan ihana. Aamuaurinko oli alkanut valaista syyspukuunsa pukeutuneita kukkuloita, joiden rinteillä viinitarhat vielä vihertivät ja joiden juurella Main-virta poimueli kuin hopealla helattu, kultainen vyö. Kaupungista näkyi liikettä ja parhaillaan saapui sinne neljä ruotsalaista jalkaväkirykmenttiä liehuvine lippuineen ja toitottavine torvineen: ritarien haarniskat välkkyivät päivän valossa ja upseerien hattutöyhdöt hulmusivat tuulessa. Pelko ja uteliaisuus taistelivat tätä nähdessä nuorten neitosten rinnoissa.
- Näetkö -- sanoi neiti Regina Kätchenille -- noita kahta ratsastajaa
keltaisissa puvuissaan, noita, jotka ajavat kerettiläisjoukon etunenässä?
- Kuinka komeilta he näyttävät! Nyt kääntyvät he kulman taa ... nyt
näkyvät he taas. Katsokaa, kuinka kaikki väistyvät heidän tieltään!
- Kutsukaa tänne kreivi Fritz. Hän on ollut kolmatta viikkoa
ruotsalaisten leirissä ja tuntee heidän päällikkönsä.
Kreivi, joka haavojensa vuoksi ei voinut ottaa osaa linnan puolustukseen, noudatti mielellään kauniin neidin kutsumusta.
Ruotsalaiset olivat ottaneet kaupungin haltuunsa ja alkoivat hajanaisissa joukoissa näyttäytyä rannalla ja rikotun sillan luona.
Samassa alkoivat linnan tykit ampua. Milloin tuolla milloin täällä iski kuula ruotsalaisten keskeen, jotka parhaansa mukaan koettivat hakea suojaa rantarakennuksien takaa.
- Auta, pyhä Maria, tuolla kaatui mies kuolleena maahan! -- huudahti
Kätchen, joka ei voinut salata osanottoaan.
- Pyhä Fransiskus olkoon siitä kiitetty! -- virkkoi vanha Dorthe,
neiti Reginan imettäjä, jonka isä Hieronymus oli määrännyt vartioimaan kaikkia hänen tekojaan.
- Mutta onhan kauheata tappaa.
Kreivi Fritz hymyili.
- Neitsyt Kätchen, olisittepa nähneet Breitenfeldin tappotanteren!
Yhdeksäntuhatta ruumista.
- Se on inhoittavaa.
- Voitteko sanoa minulle, kreivi, ketä nuo ratsumiehet ovat, jotka
keskellä kuulasadetta seisovat rannalla ja näyttävät tarkastelevan linnaa?
- Suokaa anteeksi, suloinen serkkuni, ruudin savu alkaa himmentää
näköalaa. Nuo ratsumiehet ... mutta toden totta, siinähän on kuningas itse ja kreivi Pietari Brahe. Minä surkuttelen heitä, jos isä Hieronymus tuntee heidät. Silloin hän suuntaa kaikki linnan kanuunat tuohon yhteen ainoaan paikkaan.
Nämä sanat kuultuaan hiipi vanha Dorthe salaa huoneesta.
- Kuinka, serkkuni, te säälitte vääräuskoisten ruhtinasta?
- Miksi salamoivat silmänne, kaunis Regina, niin synkästi? Te, joka
olette niin jalo ja hellä, te kai ymmärrätte, että voin tuntea osanottoa urhoollista ja jalomielistä vihollistakin kohtaan. Ruotsin kuningas on sankari, joka ansaitsee ihailuamme yhtä suuressa määrin kuin vihaammekin.
- En ymmärrä teitä. Hänhän on vääräuskoinen!
- Suokoon Jumala, ettei hän pääsisi näiden muurien sisälle ja ettette
tulisi vastakaan ymmärtämään minua paremmin kuin nyt... Katsokaa, he valmistautuvat siltaa valloittamaan ... he heittävät lankkuja kaarien päälle. Se on uhkarohkeaa.
- Tuolla kaatui neljä miestä yhdellä haavaa! -- huusi Kätchen.
- Minä tunnen heidät, -- huudahti kreivi Fritz, innostuen yhä enemmän
sodan melusta ja kasvavasta kanuunain paukkeesta, joka pani linnan muurit vavahtelemaan. -- Minä tunnen heidät, he ovat skottilaisia. Ei ole yhtään urhoollisempaa joukkoa koko Ruotsin sotaväessä; skottilaiset ja suomalaiset ovat aina ennen muita siellä, missä vaara on suurin.
- Älkää liiaksi kiitelkö, serkku, nyt skottilaisenne jo väistyvät, he
eivät uskalla tehdä tuota vaarallista hyppäystä.
- Mutta siihen tarvitaankin yliluonnollista uskallusta. Neljäkolmatta
jalkaa syvällä tuon kapean lankun alla pauhaa virtava joki.
- Kaksi solakkaa upseeria juoksee lankkua pitkin.
- Veljekset Ramsay, molemmat aivan nuoria. Minä tunnen heidät
sinisistä sotavöistään. He rakastavat molemmat samaa naista ja kantavat hänen värejään, rakastamatta kuitenkaan silti toisiaan sen vähemmän.
- Oi, taivas heitä varjelkoon!... Oi, pyhä Maria, se on kauheaa! -- Ja
Kätchen kätki kasvonsa esiliinaansa. Urhoolliset skottilaiset olivat tuskin ehtineet puoli siltaan, kun heidän nähtiin horjuvan, kadottavan tasapainonsa ja syöksyvän suin päin jokeen. Hetken aikaa nähtiin heidän taistelevan kuohuja vastaan, mutta pian he vihollisten luotien lävistäminä uupuivat, raskas sotisopa veti pohjaan ... vielä hetkinen, ja ritarilliset nuorukaiset katosivat veden alle.
- Sinä iloitsit eilen sodasta, -- sanoi neiti Regina kylmästi, vaikka
hänen sydämensä sykki korvaan kuuluvasti.
- Voi, voi, enhän minä iloinnut kuin kauneista ritareista, soitosta ja
tanssista, mutta en tämmöisestä kauheasta! -- huudahti Kätchen itkien.
- Skottilaiset väistyvät! -- huudahti kamarineitosista muuan.
- Niin näyttää, -- sanoi kreivi hitaasti, -- mutta ruotsalaiset
menevät parhaillaan joen poikki venheillä.
- Skottilaiset juoksevat taas lankkua myöten!
- Arvasinhan sen, -- vastasi kreivi kylmästi.
- Auta taivahinen, he tulevat yli, he ottavat rannan haltuunsa.
Meikäläiset tekevät hyökkäyksen.
- Varokaa itseänne, neiti Regina, elkää ojentautuko tuolla tavalla
ulos ikkunasta. Ruotsalaiset tähtäävät tykkinsä juuri tätä tornia kohti.
- Pelkäättekö kreivi? -- Regina hymyili tuota kysyessään.
Lichtenstein punastui.
- Luulen osoittaneeni tarpeeksi selvään, etten pelkää. Kuunnelkaa
hiukan ja te erotatte joka toinen minuutti suhinan, jonka syytä ette tunne, ja rapinan, joka tulee kuin putoavista kivistä. Minä voin sanoa teille, mitä se on. Se on kanuunan kuulain suhinaa, neitini; te ymmärtäisitte helpommin tuota soittoa, jos ei melu tuolla ulkona teitä huumaisi. Puolen tunnin kuluessa ovat luodit jo repineet palasen toisensa perästä tornin muurista ja aina melkein samasta paikasta. Ne eivät ole mitään sokeriherneitä, serkkuseni. Nuo ruotsalaiset ovat oppineet ampumataitonsa paholaiselta itseltään.
- Te luulette todellakin...?
- Että ruotsalaiset tahtovat ampua maahan tämän tornin täyttääkseen
sen raunioilla vallihaudan. Minä olen varma siitä, ja luulen, että he myöskin siinä onnistuvat. Henkenne ei ole hetkeäkään täällä turvattu, teidän täytyy siirtyä pois täältä!
- Heti, armollinen herra, heti! Tulkaa neiti! -- huudahti Kätchen ja
koetti lempeällä kädellä vetää nuoren emäntänsä mukanaan. Mutta Reginan mieli oli kiihoittunut. Hän oli aina tottunut käskemään, hän oli syntyjäänkin uhkamielinen, monet vastakohdat taistelivat hänen luonteessaan ja hänen uskonnollinen kiihkonsa oli jesuiitan ainaisesta vaikutuksesta ylimmilleen yltynyt ... hän peräytyi askelen, tarttui kullattuun Marian kuvaan, jonka isä Hieronymus oli lähettänyt häntä suojelemaan ja asetti sen eteensä ikkunalle. -- Menkää, -- sanoi hän,
- jos olette niin heikkouskoinen, ettette luota pyhimyksien suojeluun!
Minä jään tänne, eivätkä kerettiläisten kuulat minulle mitään mahda!...
Neiti Regina ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun vinoon kulmaan muuria vasten kimmonnut kuula jo raastoi irti palasen ikkunanpielen ulkolaidasta, kivensirpaleita ja kalkin murua tuiskusi sisään ikkunasta, Marian kuva kaatui maahan ja peitti neiti Reginan tomupilveen.
- Pois täältä! Näettehän nyt itsekin! -- huudahti kreivi. -- Mennään,
mennään! -- huusivat kamarineitsyet pelkoonsa menehtymäisillään. Mutta neiti Regina, joka hetkisen oli ollut hämillään, selvisi pian hämmästyksestään, nojautui ottamaan ylös kuvaa ja sanoi uskoonsa luottaen: -- he eivät mahda mitään pyhälle neitsyelle.
Mutta hän pettyi. Puusta tehty Marian kuva oli haljennut kahteen, kolmeen osaan. Kreivin huulille ilmaantui hetkiseksi epäuskon ivallinen hymy; ja nyt sai hän vastustelematta viedä hämmästyneen serkkunsa vaarallisesta huoneesta.
Sill'aikaa kuin tämä tapahtui tornissa, oli Keller nopeasti ja taitavasti johtanut linnan puolustusta. Hän ei tosin voinut estää vihollista tulemasta joen yli, mutta kuta lähemmä linnaa he tunkivat, sitä lähemmä tulivat he myöskin hänen kanuunoitaan. Kauheasti tuhosivat ne eteenpäin ryntäävän vihollisen rivejä, eivätkä ruotsalaiset koko sinä päivänä saaneet mitään aikaan.
Isä Hieronymus kulki munkkeineen muureja pitkin, ripotti pyhää vettä kanuunain päälle ja teki ristinmerkkejä sankkien kohdalla. Vanha Dorthe oli kuiskannut jotakin hänen korvaansa ja jesuiitan koko huomio oli kääntynyt siihen paikkaan, missä äsken nähtiin nuo kaksi keltaiseen haarniskaan puettua ratsumiestä. Arvoisa hengen mies ojensi omalla kädellään yhden linnan suurimmista kanuunista tuota paikkaa kohti; mutta ennenkuin hän laukaisi, laskeutui hän polvilleen ja luki peräkkäin neljä pater nosteria ja neljä ave Mariaa. Sen tehtyä pamahti tykki, mutta turhaan sai jesuiitta tähystellä sen vaikutusta.
Vahingoittumattomina, liikkumattomina, niinkuin ennenkin, näkyivät molemmat ratsumiehet seisovan siellä, sittenkun ruudin savu oli hälvennyt. Hieronymus arveli nyt, ettei neljä paterin ja avea ollut riittänyt, luki sentähden kahdeksan kappaletta kumpiakin ja antoi kanuunan toisen kerran pamahtaa samaan suuntaan. Turhaa työtä! Kuulat näyttivät välttämällä välttävän sattumasta. Kohtalo ei ollut vielä määrännyt Kustaa Aadolfin kuolinhetkeä ja tahtoi kai säästää Pietari Brahen Suomea varten. Kuka voi laskea, mitä olisi tullut Ruotsin voitoista ja Suomen sivistyksestä, jos jesuiitan murhaava kuula olisi maaliinsa osunut!
Isä Hieronymus raivosi. Vielä kerran oli hän aikeessa koettaa onneaan kahdentoista paterin ja aven avulla, kun joku kosketti häntä olkapäähän, ja hänen takanaan seisoi vanha sotilas, joka kreivi Lichtensteinin kanssa oli ollut ruotsalaisten vankina. -- Heittäkää sikseen tuo, -- sanoi vanhus varoittavalla äänellä; -- se vain kuluttaa ruutia turhan päiten; miestä, johon tähtäätte, on mahdoton satuttaa: hän on loihdittu.
Jesuiitan taikausko oli tällaisissa asioissa suurempi kuin hänen viekkautensa. Hän käännähti nopeasti ja mutisi hiljaa:
- Minun olisi pitänyt se arvata. Mutta mistä tiedät, että hän on
loihdittu? -- jatkoi hän, korottaen ääntään.
- Sen kuulin ruotsalaisten omassa leirissä. Kuninkaalla on oikeassa
etusormessaan pieni, kuparinen sormus, täynnä taikamerkkejä. Sen on hän nuoruudessaan saanut muutamalta noita-akalta Suomessa, ja niin kauan kuin hänellä on se sormessaan, ei häneen pysty lyijy eikä rauta, ei tuli eikä vesi.
- Ei mikään pysty häneen, sanot? O, maledicti Fennones, miksi
seuraatte minua kaikkialle?
- Ei rauta eikä lyijy, -- jatkoi sotamies kuiskaavalla äänellä, mutta
jos minä tohtisin, neuvoisin teille toisen keinon...
- Puhu, poikani! Saat siitä jo ennakolta synninpäästön.
- Mutta, korkea-arvoinen isäni, se keino on syntinen.
- Pyhää ja oikeaa asiaa edistäessä pyhittää tarkoitus keinot. Puhu,
poikani!
- Kulta, joka on otettu pyhimyksen kuvasta, hänet tappaa...
- Ei, poikani, ei, sitä emme uskalla käyttää. Jos se olisi ollut
lasinen tikari, tai hieno, kuolettava myrkky, se olisi mennyt mukiin, mutta kulta, joka on otettu pyhimyksen kuvasta, ei, poikani, älkäämme sitä ajatelkokaan.
Ilta oli pimennyt ja tuhon ja tapon työ siksi päiväksi päättynyt.
Uupuneet sotilaat virvoittivat itseään ruualla ja juomalla, ja Keller kannatti esille jaloja viinejä rohkaistakseen heidän mieliään. Neiti Regina oli muuttanut linnan sisempiin huoneisiin; kreivi Fritz oli mennyt levolle. Kohta ei kuulunut linnassa muuta kuin vartijain huutoja, juopuneiden sotamiesten rivoja lauluja ja iloista melua pidoista, jotka Keller oli pannut toimeen upseeriensa iloksi linnan suuressa salissa.
Mutta komeassa linnan kirkossa, ylimpänä alttarin kohdalla, seisoivat neitsyt Marian ja Vapahtajan puhtaimpaan kultaan valetut kuvat ja heidän ympärillään apostolien kuvat hienoimmasta vuorihopeasta; keskiyön messu oli jo ohi ja munkit olivat toinen toisensa perästä hiipineet levolle tai -- viinipikarin ääreen. Yksi ainoa yksinäinen olento nähtiin vain vielä polvillaan alttarin edessä, ja ikuisesti palava lamppu valaisi heikosti rukoilevan jesuiitan kalmankalpeita kasvoja.
- Pyhä Maria, -- rukoili hän, -- anna anteeksi arvottomalle
palvelijallesi, että hän uskaltaa ojentaa kätensä ryöstääkseen kaistaleen sinun kultaisesta vaipastasi. Sinä tiedät, oo kaikkein pyhin, että se tapahtuu hyvässä ja pyhässä tarkoituksessa, että se tapahtuu sinun ja pyhän kirkkosi pahimman vihollisen, vääräuskoisten ruhtinaan kukistamiseksi, hänen kukistamisekseen, jonka pakanalliset suomalaiset ovat jumalattomilla taikatempuillaan loihtineet oikeauskoisten katolilaisten miekkaa ja kuulia kestämään.
Anna niin tapahtua, että se kulta, jonka sinun kunniaksesi vuolen ihanasta vaipastasi, lävistäisi vääräuskoisten kuninkaan synnillisen sydämen, ja minä lupaan, oo pyhä Maria, sen sijaan, mitä olet kadottanut, lahjoittaa sinulle kallisarvoisen juhlapuvun sametista ja kalliista kivistä sekä panna kolme kullattua vahakynttilää, yöt ja päivät palamaan sinun kuvasi edessä. Amen.
Kun isä Hieronymus oli tämän rukouksensa lopettanut, nosti hän vavisten kasvonsa ylös ja hänestä näytti kuin olisi pyhän neitsyen kuva ikuisesti palavan lampun valossa nyökäyttänyt hyväksyvästi päätään vastaukseksi hänen kummalliseen pyyntöönsä.
- NEITI REGINAN VALA.
Viimeksi kerrottujen tapausten jälkeinen päivä oli verinen ja kuuma.
Ruotsalaiset ampuivat linnaa kiihkeästi ja lähenivät sen muureja taitavasti kaivettuja vallihautoja myöten. Keisarilliset puolustivat asemaansa urhoollisesti hekin. Molemmille puolille oli aika kallista, sillä muutamien päivien kuluttua voisi Tilly hyökätä Ruotsin kuninkaan selkään ja siitä seuraisi varma tappio ruotsalaisille, varma pelastus piiritetyille.
Neiti Regina oli nyt kamarineitsyineen sulkeutunut linnaan ja kadottanut vapaan, huvittavan näköalansa. Mutta sitä enemmän olikin hänellä puuhaa muissa askareissa. Yhä enemmän kasvoi haavoitettujen luku, joita täytyi hoitaa ja sitoa; nuori neito kulki kuin lempeä enkeli vuoteelta vuoteelle linnan suuressa salissa, jonne haavoitetut oli sijoitettu, hänen kätensä vuodatti palsamia haavoihin; hänen hellät sanansa vuodattivat lohdutusta sydämiin. Hän puhui siitä pyhästä asiasta, jonka vuoksi he verensä vuodattivat; hän lupasi kultaa ja kunniaa niille, jotka jäivät elämään, ikuisen autuuden niille, jotka taistelussa kaatuivat.
Kanuunain pauke oli niin kovaa, että vanhat muurit vavahtelivat. Neiti Regina muisti, että hän oli unohtanut torniin rukousnauhansa, jota nyt tarvittiin sairasten rukouksia varten. Jo seisoi hän suuren asesalin kynnyksellä, kun kauhea rytinä ja jyske pani koko linnan horjumaan perustuksiaan myöten. Kalpeana hämmästyksestä pysähtyi hän ja samassa syöksyi sisään kreivi Lichtenstein.
- Mitä on tapahtunut? -- kysyi nuori neito.
- Kiittäkää pyhimyksiä, neitini, että eilen tottelitte ystävänne
neuvoa. Torni on kukistunut.
- Ja mekö olemme hukassa?
- Ei vielä. Ruotsalaiset olivat laskeneet, että torni kukistuessaan
täyttäisi vallihaudan. Se on kuitenkin kaatunut sisään päin. Vihollinen näkyy aikovan yrittää rynnäkköä. Tulkaa tänne ikkunaan, tästä näemme linnan muurin. Näettekö, isä Hieronymus on polvillaan suuren kanuunan ääressä. Hän tähtää Ruotsin kuninkaaseen.
Kreivi oli oikeassa. Jesuiitan haukansilmät tuijottivat rävähtämättä yhteen ainoaan paikkaan ja hänen huulensa näkyivät hätäisin kiirein mutisevan rukouksen toisensa perästä. Hänen väijyvät silmänsä olivat keksineet Kustaa Aadolfin, joka nyt niinkuin eilenkin istui hevosensa selässä Pietari Brahen vieressä. Molemmat olivat he pysähdyttäneet ratsunsa aivan lähelle ulkovarustuksia; sorakoko suojeli heitä kyllä muskettitulelta, mutta ei nähtävästi riittänyt seisauttamaan suurempia kanuunankuulia.
Isä Hieronymus luotti siihen raskaaseen lyijykuulaan, jonka sydämeen hän paastoten, valvoen ja rukoillen oli valanut neitsyt Marian vaipasta vuolemaansa kultaa. Hän kumartui tähtäämään kanuunaa, hänen silmänsä mustuaiset pienenivät, hänen sieraimensa suurenivat ja tohisivat vihaa ja kiukkua, samalla kuin latinalaisia rukouksia tulvimalla tulvi hänen huuliltaan... Nyt ojensi hän nopeasti vartalonsa, piirsi palavalla sytyttimellä ristin muotoisen kuvion ilmaan ja laukaisi.
Tulta ja savua syöksyi ulos kanuunan suusta. Voi kirousta, voi kiukkua!
Kun savu hälveni, nähtiin molempien ritarien yhäkin vain vahingoittumattomina ratsastavan hiukan syrjään. Mutta tällä kertaa oli kuolema ollut Kustaa Aadolfin kintereillä, sillä kuula iski sorakokoon aivan hänen viereensä ja ajoi hiekkaa ja tomua hänen ja Brahen päälle.
Uupuneena ja kiukuissaan jesuiitta kiiruhti alas muurilta.
- Odota, sinä Belialin kuningas, -- mutisi hän mennessään, -- odota,
että vielä kerran varastan sen sormuksen, joka suojelee sinua, ja varo silloin itseäsi!
Nyt antoi kuningas käskyn rynnätä linnan ulkovarustuksia vastaan.
Akseli Lilje, Jaakoppi Ramsay ja Hamilton kiiruhtivat esiin joukkoineen. Äärettömät olivat ne vaikeudet, jotka heillä oli voitettavinaan. Kuulien ja iskujen alituisessa tuiskinassa täytyi heidän ensin kiivetä ylös jyrkkää vuoren rinnettä, hypätä sitten vallihautaan ja lopuksi kiskoa itsensä valleille. Edellä muista karkasivat pohjalaiset ja skottilaiset eteenpäin, hillittömästi, vastustamattomasti. Etumaiset heitettiin takaisin halaistuin päin; miekat hampaissa kiipesi kohta toisia sijaan ylös vallille.
Kuningas itse ratsasti niin lähellä kuin voi, kehoittaen väkeään aina uusiin ponnistuksiin. Musketinkuula repäisi pois palan hänen puhvelihansikkaastaan, tekemättä mitään sen enempää vahinkoa. Se usko oli yleinen, että Kustaa Aadolf oli haavoittumaton.
Kahden tunnin verisen taistelun jälkeen olivat skottilaiset ja suomalaiset päässeet voitolle. Tärkeät ulkovarustukset oli valloitettu ja vihollinen vetäytyi takaisin linnan muurien suojaan. Kello oli silloin neljän seuduilla iltapäivällä.
Tämän edun saavutettuaan levähtivät ruotsalaiset -- muutamia tunteja.
Pidettiin neuvottelu ja päätettiin, että kuuluisa sinikeltainen prikaati saisi seuraavana päivänä aamun koittaessa tehdä hyökkäyksen linnaan. Kuningas valitsi pohjalaiset tämän vaarallisen yrityksen johtajiksi, mutta skottilaiset, jotka olivat kadottaneet paljon väkeä, saisivat tällä kertaa levähtää. Taru kertoo, että urhoollinen Hamilton katsoi tämän niin suureksi loukkaukseksi, että hän heti paikalla pyysi eronsa ja jätti sotajoukon.
Piiritettyjen tila ei ollut läheskään toivoton. Heillä oli vielä noin tuhat taisteluun kykenevää miestä, jotka he nyt, kun ulkovarustuksia ei enää tarvinnut suojella, sitä helpommin voivat koota yhteen paikkaan.
Mutta he olivat kadottaneet uskonsa voittoon ja tämä tappio oli suurempi kuin mikään muu. Turhaan koetti Keller rohkaista heidän mieliään; turhaan kuljettivat munkit kultaista Marian kuvaa muureja pitkin. Yön pimetessä oli kaikki sekaisin, sotamiehet eivät totelleet enää käskyjä ja suurimmat pelkurit tuumivat jo keskenään, eiköhän olisi parasta pelastua pakenemalla yön selkään.
Keskiyön aikaan oli neiti Regina polvillaan linnan kappelin alttarin edessä ja rukoili tulisella hartaudella Jumalan äidin kuvaa.
- Pyhä Maria, -- sanoi hän, -- suojele tätä linnaa, suojele katolista
uskoasi vääräuskoisten hävitykseltä! Ja jos tahtosi on, että tämä linna kaatuu, anna sen silloin kukistuessaan haudata alleen vihollisemme, jotka ovat sinunkin vihollisesi ja ennen kaikkia muita tuo jumalaton kuningas, heidän ruhtinaansa, sekä hänen pakanalliset suomalaisensa, jotka tänään ja monta kertaa ennenkin ovat kaikista katkerimmin taistelleet pyhää asiaasi vastaan.
- Amen! -- sanoi ääni takanapäin, ja kun hän kääntyi, näki hän isä
Hieronymuksen seisovan vieressään. Hänen olentonsa oli synkän juhlallinen, synkkä hymyily väreili hänen kalpeilla huulillaan. -- Tiedätkö, mitä anot, tyttäreni? -- kysyi hän.
- Voittoa katoliselle uskolle! Kuolemaa vääräuskoisille!
- Olet nuori ja ihmisen mieli on muuttuvainen. Onko sinulla voimia
vihata uskosi vainoojia, jos tapahtuisi niin, että joskus joutuisit kiusaukseen rakastaa jotakuta heistä?
- On minulla, isä, aivan varmaan on.
- Olet rippilapseni enkä soisi sielusi joutuvan iäiseen kadotukseen.
Onko sinulla uskallusta uhrautua pyhän asian pelastamiseksi ja sen avulla voittaa katoamaton marttyrikruunu?
- On!
- No hyvä, tiedä sitten, että linnaa ei voida pelastaa; minä näen,
että se ennen pitkää joutuu ruotsalaisten valtaan. He ottavat sinut vangiksi, olet nuori ja kaunis, tulet saavuttamaan vääräuskoisten kuninkaan suosion. Sinun on sitä hyväksesi käyttäminen lähetäksesi häntä, hän ei osaa epäillä sinua, ja kun pyhä neitsyt suopi sinulle siihen tilaisuuden, tulee sinun... Jesuiitta otti esille hopeaisen ristinkuvan ja samassa, kun hän väänsi pientä jousta sen rinnan kohdalla, välähti sieltä esille välkkyvä tikari.
- Armoa, isäni, tämä tehtävä on kauhea!
- Ei mitään armoa. Pyhä kirkko vaatii sokeata kuuliaisuutta. Perinde
ac cadaver, niinkuin kuollut, jolla ei mitään tahtoa ole. Rakastatko Jumalan äitiä?
- Sinä tiedät, että minä häntä rakastan.
- Katso, hän on kadottanut palan kultaisesta hameestaan viime yönä. Se
on enne, joka tietää hänen vihaansa. Rakastatko minuakin, tyttäreni?
- Minä kunnioitan teitä enemmän kuin ketään muuta.
- Katsele sitten tätä silvottua päätä! -- Ja jesuiitta otti päästään
mustan nahkakalottinsa ja paljasti leikatun korvansa sijan, -- noin ovat tuon uskottoman kuninkaan sotamiehet, hänen suomalaiset miehensä, pidelleet ystävääsi, rippi-isääsi. Vitkasteletko vieläkin kostajasta Jumalan äidin puolesta ja minun puolestani?
- Mitä tahdotte minulta, isäni?
- Kuule minua! Kerettiläisten kuninkaalla on oikeassa etusormessaan
pieni, kuparinen sormus; se varjelee häntä kuolemasta ja vaaroista. Tuo sormus täytyy sinun viekkaudella houkutella häneltä, ja jos tunnet kätesi heikoksi, kutsu silloin minut avuksesi. Me osumme silloin hänen sydämeensä, vaikka sitä lohikäärmeen suomukset suojelisivat.
- Jos se on pyhimyksien tahto ... olkoon menneeksi!
- Pane kaksi sormea tämän ristinkuvan päälle ja lue perässäni se vala,
jonka sinulle sanelen: minä vannon tämän ristin päällä ja kaikkein pyhimyksien nimessä täyttäväni sen lupauksen, minkä nyt olen tehnyt pyhän neitsyen kuvan edessä! Ja jos koskaan tämän valani rikon tulkoon siitä kirous minun ja minun jälkeentulevaisteni päälle aina seitsemänteen polveen.
- Minä vannon tämän ristin päällä ja kaikkein pyhimyksien nimessä
täyttäväni sen lupauksen, minkä nyt olen tehnyt pyhän neitsyen kuvan edessä! Ja jos koskaan tämän valani rikon, tulkoon siitä kirous minun ja minun jälkeentulevaisteni päälle aina seitsemänteen polveen.
- Fiat voluntas tua, ut in coelis, sic etiam in terra![6] Amen!
Ja yön hiljaisuus vahvisti tämän kauhean valan, joka rautaisilla muureilla kiinnitti tulevat sukupolvet kuusitoistavuotiaan tytön horjuviin lupauksiin.
Samaan aikaan yöllä kokoontuivat pohjalaiset ja muut ryntäykseen määrätyt joukot vasta valloitettuun etuvarustukseen. Viinipikarit kiersivät kädestä käteen, tällä kertaa kuitenkin tavallista hitaammin, sillä kuninkaan valvova silmä ei sallinut antautua mihinkään varomattomuuksiin. Joukko vapaaehtoisia useista muistakin rykmenteistä oli pyytänyt ja saanut luvan ottaa osaa vaaralliseen yritykseen. Kaikki olivat hyvällä tuulella, varmoina voitosta ja saaliista.
Viimeisenä vapaaehtoisista saapui pitkä, vaaleaverinen ja näöltään reipas ja iloinen nuorukainen.
- Kah, Bertel! -- huudahti hänet nähdessään pieni ja paksu luutnantti
Larsson, synnyltään ruotsalainen, kuuluen hänkin pohjalaisiin.
- Niinkuin näet, -- sanoi nuorukainen ja pudisti toverillisesti hänen
kättään.
- Kas, poikaa, tahtoo "krympätä" uutta luutnantin arvoaan! Minä en voi
sille mitään, mutta täällä ei ole enää pisaraakaan pikarin pohjalla.
Mutta sano, mies, mikä sinua vaivaa, kun olet nimesi muuttanut? Bertel?
Mitä siansaksaa se on, ei ruotsia eikä suomea!
- Se tapahtui Breitenfeldin luona, -- vastasi Bertel hiukan punastuen.
- Toverit ovat kauan sanoneet minua Berteliksi ... se käy pikemmin
kuin Perttilä.
- Puhu pukille, ethän vain hävenne suomalaista nimeäsi nyt, kun olet
päässyt upseeriksi?
- Joko arpa on langennut? -- kysyi Bertel vastaamatta.
- Tulet juuri parahiksi koettamaan onneasi.
Oli vedettävä arpaa nuorempien upseerien kesken, jotka kaikki olivat pyytäneet johtaa ensimmäistä hyökkäysyritystä; riitaa ei voitu ratkaista muuten kuin arvan kautta. Arpoja pudistettiin rautaisessa kypärässä; neljätoista kättä ojentautui ottamaan kukin lippuaan ja se onnellinen, jota arpa suosi, oli Bertel.
- Pidä silmäsi auki, poika! -- huusi pikku Larsson. Saat, saakeli
soikoon, pitää mielessäsi, että linna on täynnä jesuiittoja. Joka askelesi alla on salainen lattialuukku, jokaisessa ristin kuvassa on tikari ja voiton hetkenä itsenään voi voittaja räjähtää ilmaan.
Kello kävi viidettä aamulla ja vielä oli puoli tuntia päivän koittoon.
Bertel sai seitsemän miestä komennettavakseen ja hänen tehtävänsä oli tarkastaa linnaa niin läheltä kuin mahdollista. Samaan aikaan pysyttelivät etuvarustukseen sijoitetut joukot valmiina hyökkäämään avuksi pienimmänkin merkin saatuaan.
Yö oli sysimusta. Bertel lähestyi miehineen nostosiltaa varovaisin askelin ja sai tehdyksi sen vartijain huomaamatta. Suuri on hänen hämmästyksensä, kun hän näkee, että silta onkin alhaalla.[7]
Hetkiseksi pysähtyi hän ollen kahdella päällä, ja Larssonin varoitus muistui hänen mieleensä. Olisiko tässä ansa?
Kaikki oli hiljaa. Bertel astui miehineen rohkeasti, mutta hiljaa sillan yli.
- Kuka siellä? -- ärjäsi häntä vastaan pimeästä keisarillinen
vartijamies.
- Ruotsalainen! -- huusi Bertel ja halkasi yhdellä iskulla huutajan
pään. -- Toverit, linna on meidän! -- Ja nuo seitsemän miestä tunkivat päättävästi hänen perässään.
Nostosillan päässä seisoi 200 keisarillista vartioimassa.
Hämmästyksissään ja saamattomina eivät he osanneet muuta luulla kuin että ruotsalaiset koko sotavoimallaan ryntäsivät sillan yli. He kiiruhtivat valloittamaan takaisin porttia; mutta urhoollinen luutnantti puolusti seitsemän miehensä avulla sitä, minkä oli valloittanut. Bertelin onneksi oli porttiholvissa pilkkopimeä; ei voinut erottaa vihollista ystävästä ja keisarillisten iskut sattuivat yhtä usein heidän omiin miehiinsä kuin vihollisiin. Kohta kävi ahdinko portissa niin suureksi, ettei miekkaa voitu nostaa iskuun eikä paljon puuttunut, etteivät yltiöpäät päällekarkaajat musertuneet kuoliaiksi muuria vasten eteenpäin tunkevain rautahaarniskaisten miesten tiellä.
Ajoissa oli kuitenkin ulkovarustukseen kuultu Bertelin huuto ja taistelun melu. Koko ruotsalaisten joukko ryntäsi nyt linnaa vastaan; myöskin Keller tarttui aseihin ja kiiruhti apuun linnan porttia puolustamaan. Keller ja hänen miehensä taistelivat epätoivon uljuudella, moni urhoollinen ruotsalainen ja suomalainen sai surmansa itsenään voiton hetkenä. Heidän kuolemansa yllytti toisia kostoon.
Alettiin huutaa "Magdeburgin armoa", ja se huuto merkitsi kuolemata ilman armoa kaikille keisarillisille. Murhaaminen kävi kamalaksi.
Munkkejakin nähtiin heittäytyvän uskon vimmassa taistelun tuoksinaan, muutamilla oli soihtuja käsissä, toisilla ristiinnaulitun kuvia, toisilla miekkoja. Useimmat hakattiin maahan; toiset heittäytyivät kuolluksiinsa. Päivä alkoi jo koittaa murhantyötä valaisemaan.
Silloin karkasi Lennart Torstenson esiin, tarttui raivoisasti taistelevaa Kelleriä vyötäisiin ja otti hänet vangiksi, siten pelastaen hänet sotamiesten raivolta. Elossa olevat keisarilliset heittivät aseensa, ja linna oli valloitettu.
- JUDITH JA HOLOFERNES.
Kun auringon ensimmäiset aamusäteet kimmeltelivät Main-virran laineilla, oli Marienburgin linna jo ruotsalaisten hallussa. Kuningas ratsasti linnan pihalle, joka oli pohjapeittonaan kaatuneita vihollisia, näiden joukossa kolmattakymmentä munkkiakin. Muutamat heistä näyttivät kuninkaan mielestä liika punaposkisilta ollakseen ruumiita. -- Nouskaa ylös, -- sanoi hän heille, -- teille ei tule mitään pahaa tapahtumaan! -- Ja hetikohta hyppäsivät useimmat valekuolleista jaloilleen ja kumartelivat iloisina ia kiitollisina jalomielistä kerettiläisruhtinasta.
Linna oli valloitettu rynnäköllä ja sotamiehille annettiin lupa ryöstää. Äärettömästi saatiin saaliiksi hopeaa ja kultaa, aseita ja kaikenlaisia kalleuksia. Kuningas pidätti itselleen asevaraston, jossa oli täydelliset sotatarpeet seitsemälle tuhannelle jalkamiehelle ja neljälle tuhannelle hevosmiehelle, 48 kanuunaa ja 4 mörsäriä, sen lisäksi tallin, jossa oli mitä mainioimpia ratsuja, ja viinikellarin, joka oli täynnä mitä hienoimpia viinejä. Kirjasto vietiin lahjaksi Upsalan yliopistolle; kultaiset ja hopeaiset pyhäinkuvat joutuivat valtiorahastoon.
Vaikkakin monet kaupunkilaisista saivat takaisin tänne tuomansa omaisuuden, oli sotamiesten saalis kuitenkin niin suuri, että he jakaessaan kiliseviä rahoja käyttivät hattujaan niiden mittana.
Lopuksi täytyi Kellerin ilmaista se holvi, joka, hakattuna kallioon syvälle linnan kellarin alle, kätki piispan aarteet. Fryxell kertoo, että kun sotamiehet sieltä kantoivat raha-arkkuja, irtautui pohja muutamasta ja joukko kiiltäviä kultarahoja pyöri linnan pihalle.
Sotamiehet kiiruhtivat niitä poimimaan ja jättivät näön vuoksi vain muutamia kuninkaalle, pistäen suurimman osan omiin taskuihinsa.
Kustaa Aadolf huomasi tämän ja virkkoi naurahtaen: -- Antakaa olla, pojat, koska kulta kerran on joutunut käsiinne, niin pitäkää se sitten. -- Niin suuri oli saalis, ettei sen päivän jälkeen ollut ainoatakaan sotilasta Ruotsin armeijassa, jolla ei olisi ollut uutta vaatetusta päällään. Leirissä myytiin lehmä yhdestä talarista, lampaasta maksettiin äyri, ja oppinut Salvius kirjoittaa: Meidän suomalaispoikamme, jotka nyt viinimaahan tottuvat tuolla kaukana, eivät taida niinkään pian enää Savonmaahan palata. Liiviläisissä sodissa täytyi heidän useinkin tyytyä veteen ja homehtuneeseen, happamaan leipään; nyt valmistaa suomalainen juomansa sotakypärässään viinistä ja sämpylästä.
Vankien joukossa olivat myöskin kreivi von Lichtenstein ja neiti Regina. Kuningas käski, että heitä molempia oli kohdeltava ritarillisella hienotunteisuudella; nuorelle neidille tarjosi hän vapaan matkan enonsa piispan luo. Neiti Regina epäsi tämän tarjouksen epävakaisten aikojen vuoksi ja pyysi erityisenä armonosoituksena saada toistaiseksi jäädä kuninkaan suojaan. Kuningas suostui siihen. -- En ole tästä oikein mielissäni, -- sanoi hän hymyillen maakreivi Baden-Durlachille, joka ratsasti hänen sivullaan, -- nuoret neitoset ovat ylellisyystavaraa sodassa ja panevat vänrikkieni pään pyörälle.
Vaan seuratkoon hän nyt kuitenkin minua Frankfurtiin panttivankina, jolla voin sitoa piispan kädet.
- Teidän majesteettinne osaa voittaa kaikkien sydämet jaloudellaan --
vastasi maakreivi hovimiehen kohteliaisuudella.
- Luutnantti Bertel, -- lisäsi kuningas, kääntyen sen upseerinsa
puoleen, joka hänen läheisyydessään johti erästä suomalaisen ratsuväestön osastoa, -- minä uskon neiti von Emmeritzin sinun huostaasi. Hän saa ottaa seuraansa vanhan rouvan, nuoren kamarineitosen ja rippi-isänsä. Mutta varo itseäsi rakastumasta, luutnantti, ja ennen kaikkea, pidä tarkkaa vaaria munkista; hänenlaisiinsa ei ole koskaan luottamista.
Bertel teki kunniaa miekallaan ja vaikeni.
- Vielä yksi asia, -- jatkoi kuningas, -- minä en ole unohtanut, että
olit ensimmäisenä miehenä porttiholviin tunkeutumassa. Sitten, kun olet saattanut nuoren neidon turvalliseen paikkaan, on sinun liittyminen henkivartioväkeeni. Ymmärrätkö?
- Ymmärrän, teidän majesteettinne!
- Hyvä. -- Ja kuningas kääntyi taas maakreivin puoleen leikillisesti
puhellen: -- Uskokaa minua, ei olisi ollut viisasta uskoa tuota mustasilmäistä kaunotarta jollekin kuumaveriselle ruotsalaiselle. Tuo poika tuolla, hän on suomalainen, enkä tunne toisia hidasluontoisempia kuin he ovat; huonoja kavaljeereja, lämpenevät vasta vuosien kuluttua.
Yksi tyttö voi ajaa kymmenen heistä pakoon tanssipaikassa, mutta jos on painiskeleminen Pappenheimin kanssa, silloin tietää teidän kreivillinen armonne, mihin he kelpaavat.
Vielä syksymyöhällä kiiruhti Kustaa Aadolf voitosta voittoon. Tilly, joka oli joutunut liika myöhään voidakseen pelastaa Würzburgin, ei uskaltanut käydä hänen kimppuunsa ja väistyi, huonon onnensa ja alinomaisten pienten tappioiden ärsyttämänä, hänen tieltään Baijerin rajalle. Kustaa Aadolf kulki Mainin vartta pitkin, marssi Aschaffenburgiin ja pakotti varovaisen Frankfurtin avaamaan porttinsa.
Joulukuun 6. p:nä kulki kuningas Reinin yli Oppenheimin kohdalla ja valloitti saman kuun 9. p:nä Mainzin, jota espanjalainen de Sylva oli uhannut puolustaa vaikka kolmea Ruotsin kuningasta vastaan.
Ruotsalaiset olivat nyt ottaneet haltuunsa koko pohjoisen ja läntisen Saksanmaan ja voittaja valitsi talviasunnokseen Frankfurt am Mainin.
Tänne kokosi sankari ympärilleen loistavan hovin; täällä hänelle imartelijat jo lupailivat Saksan keisarikruunua; tänne kiiruhti myöskin Maria Eleonora puolisoansa syleilemään. Hanaussa, jonne kuningas ratsasti häntä vastaan, sulki kuningatar hänet syliinsä ja huudahti: "Nyt vihdoinkin on suuri Kustaa Aadolf vankina!"
Eräänä päivänä loppupuolella joulukuuta v. 1631 pani kuningas Frankfurtissa toimeen suuret tanssiaiset kuningattaren kunniaksi.
Äärettömiä kansanjoukkoja tunkeili linnan ulkopuolella, jonka korkeat goottilaiset ikkunat loistivat kuin päivän paisteessa. Olutta ja viiniä vuoti suurista astioista alituisena virtana väkijoukon juotavaksi: tappien ympärillä sysivät toisiaan työmiehet ja sotamiehet tinatuoppeineen ja pikareineen, jotka tyhjenivät yhtä pian kuin olivat täyttyneet. Frankfurtilaiset olivat aivan ihastuksissaan suureen kuninkaaseen. Miehestä mieheen kulki puheita hänen oikeudentunnostaan ja lempeydestään; milloin oli hän hirtättänyt sotamiehen, joka väkisin oli ottanut kanan porvarilta; milloin oli hän pysähtynyt kadulle ja puhellut ystävällisesti ohikulkevain kanssa.
Nyt luulivat he näkevänsä hänen varjonsa ikkunain pienissä lasiruuduissa ja arvelivat, eiköhän Saksan valtakunnan kruunua jo tänä iltana pantane hänen mahtavaan päähänsä.
Linnan sali oli ruhtinaallisen loistoisesti koristettu. Kustaa Aadolf tiesi puolisonsa rakastavan ulkonaista komeutta ja tahtoi kai myöskin vaikuttaa tänne kokoontuneeseen Saksan aateliin. Lattiat oli peitetty kallisarvoisilla flanderilaisilla matoilla, ikkunoissa riippui purppuranpunaisesta sametista tehtyjä verhoja, joiden tupsut olivat kullasta, ja kallisarvoisia hopeakruunuja, joita tuhannet vahakynttilät painoivat, riippui arabeskeillä koristetusta katosta.
Oli vast'ikään lopetettu yksi noista arvokkaista, suurellisista espanjantansseista, jotka siihen aikaan olivat muodissa ja joita tanssiessa raskasjalkaiset pohjoismaalaiset turhaan koettivat kilpailla ranskalaisten ja saksalaisten aatelismiesten kanssa. Kuningas oli tarjonnut käsivartensa puolisolleen ja käveli hänen kanssaan läpi loistavien salien.
Hänen pitkä, pyöreähkö vartalonsa, jonka yksinkertainen arvokkaisuus herätti sekä kunnioitusta että rakkautta, näytti vielä pitemmältä ja miehekkäämmältä hienon ja hennon kuningattaren rinnalla, joka sydämellisellä hellyydellä nojasi puolisonsa käsivarteen. Maria Eleonora oli siihen aikaan 32-vuotias ja oli säilyttänyt suuren osan sitä kauneutta, joka hänen nuorempana ollessaan hankki hänelle niin monta ihailijaa.
Hänen mustan tukkansa ympärillä, joka oli käherretty lumivalkoisten ohimojen kohdalla, välähteli äärettömän kallisarvoinen otsaripa, jonka kuningas oli äskettäin lahjoittanut; hänen älykkäät, siniset silmänsä katselivat huomattavalla hellyydellä kuninkaaseen, ja hän näytti kokonaan unohtavan itsensä, nauttiakseen vain siitä ihastuksesta, jota hänen puolisonsa kaikkialla herätti. Kuninkaallisen parikunnan kintereillä kulki koko sen aikuisen protestanttisen Saksanmaan parhaimmisto.
Täällä nähtiin viralta pantu Böömin kuningas Fredrik, Weimarin ja Würtembergin herttuat, Hessenin maakreivi, Baden-Durlachin maakreivi, sekä joukko muita mainioita ritareita; olipa ulkomaalaisista hoveista saapunut kaksitoista lähettilästä kunnioittamaan tätä koko Euroopan pelkäämää sankaria.
Kuninkaan omista miehistä olivat Tott, Banér ja Kustaa Horn muualla sotaisissa tehtävissä; mutta saapuvilla oli Kustaa Aadolfin läheisyydessä hänen kokoisensa, nerokas Akseli Oxenstjerna ja tämän takana pienehkö, mutta teräväsilmäinen sotapäällikkö Lennart Torstenson sekä ylpeä suomalainen everstiluutnantti Wittenberg.
Monet ruotsalaisista sotapäälliköistä ja melkein kaikki suomalaiset, Stålhandske, Ruuth, Forbus y.m. olivat pian kyllästyneet kuninkaallisessa salissa vallitsevaan jäykkyyteen ja tuohon ylpeään aateliin, jonka hovitemput tuntuivat noista suorasukaisista sotilaista sietämättömän raskailta, ja sentähden jo ajoissa vetäytyneet pienempään sivusaliin, jossa kullalla kudottuihin samettipukuihin puetut hovipojat lakkaamatta vuodattelivat jalointa reininviiniä komeihin hopeamaljoihin.
Tähän komeaan seurueeseen on vielä luettava Frankfurtin raatiherrat ja joukko kaupungin arvokkaimpia porvareita vaimoineen ja tyttärineen, sekä lukuisa seurue naisia jalosukuisesta herttuattaresta aina yhtä ylpeään raatimiehen rouvaan. Nähtiinpä täällä vielä muutamia katolisia pappejakin, jotka tunsi helposti heidän kaljuudestaan; sillä kuningas tahtoi tälläkin tavalla istuttaa mieliin uskonvapaudenaatettaan, ja vaikka papit sydämessään kirosivat nöyryytettyä asemaansa, eivät he kutsuttuina kuitenkaan uskaltaneet olla pitoihin saapumatta.
Kahta vertaa loistavampi oli näky sen pukujen ylellisyyden vuoksi, jota tätä nykyä on vaikea edes kuvaillakaan mielessään. Kuninkaalla itsellään oli yllään yksinkertainen, hopealla kirjailtu samettipuku, lyhyt, espanjalainen, valkeasta silkistä tehty vaippa, jonka kuningatar oli omalla kädellään koristellut, jalassa oli hänellä lyhytvartiset lierisaappaat keltaisesta nahasta, ja kaulassa tuo tunnettu, alaspäin käännetty pitsikaulus, jonka, ynnä lyhyen tukan ja pitkän suippoparran, tapaa kaikista hänen muotokuvistaan.
Loistoa rakastavalla kuningattarella oli kalliilla kivillä koristeltu hame, joka oli tehty hopeaharsosta, ja hänen käsivartensa olivat puoleksi paljaat; yksin noissa pienissä silkkikengissäkin kimmelteli hohtokiviä.
Ylhäiset aatelisnaiset ja rikkaat porvarien rouvat kilpailivat komeudessa sekä keskenään että kuningattaren kanssa; täällä nähtiin sekä hopea- että kultakankaita, samettia, silkkiä ja kallisarvoisia Brabantin pitsejä; erittäinkin rakastivat nämä arvoisat naiset koristeita kirjavilla, kaikenkarvaisilla silkkinauhoilla ja ruseteilla, jotka hulmusivat vähimmässäkin ilman hengessä.
Ruhtinaat ja ritarit olivat puetut laajaan saksalaiseen, toiset ahtaampaan espanjalaiseen pukuun, ja kulkivat he suurissa saleissa, töyhtöniekat hatut kainalossa, samalla kuin heidän jäljessään liikkui heitä palvellen joukoittain samettiin ja hopeaan puetuita hovipoikia.
Kaikkialla, missä kuningas kulki, suitsutettiin hänen edessään imartelun ja ihmettelyn uhrisavua. -- Sire, -- sanoi hänelle mielittelevä Böömin kuningas, -- teidän majesteettianne voi verrata ainoastaan Makedonian Aleksanteriin... -- Serkkuseni, -- vastasi Kustaa Aadolf hymyillen, -- ettehän kuitenkaan tahtone verrata Babyloniin tätä kunnon kaupunkia Frankfurtia? -- Ei, sire, -- virkkoi heidän sivullaan kulkeva Ranskan lähettiläs Brezé, -- hänen majesteettinsa Böömin kuningas tahtoo vaan verrata Reinin virran Granikoon ja toivoo, että uuden Aleksanterin Hyphasis on oleva ulkopuolella Böömin rajoja.
- Myöntäkää, kreivi Brezé, -- sanoi kuningas vaihtaen puheenainetta,
- että meidän pohjoismaalaiset ja teidän ranskalaiset kaunottarenne on
tänään voittanut saksalainen nainen.
- Sire, minä olen samaa mieltä kanssanne siitä, että hänen
majesteettinsa kuningatar ei tarvitsisi kilpailussa voittaakseen kulkea teidän sivullanne, -- virkkoi kohtelias ranskalainen.
- Puolisoni on oleva teille kiitollinen kohteliaisuudestanne, herra
lähettiläs, mutta hän luopuu neiti von Emmeritzin hyväksi niistä eduista, jotka kuuluvat nuorisolle.
- Teidän majesteettinne mielittelee liiaksi meidän saksalaista
kansallisylpeyttämme, -- lausui Würtembergin herttua kumartaen.
- Kauneudella ei ole kansallisuutta, teidän armonne. Se oli todellakin
kallisarvoinen saalis, minkä sotilaani saivat Würzburgista.
Kuningas lähestyi nyt neiti Reginaa, jonka loistavaa kauneutta ylensi hänen ruumiinmukainen pukunsa mustasta silkkisametista, johon oli siroteltu tähtiä tummasta hopeasta. -- Neitini, -- virkkoi hän ystävällisesti, -- olisin onnellinen, jos tietäisin, että tuo surupuku, jota kannatte, peittäisi sydämen, joka osaa unohtaa kaikki surulliset muistot ja elää ainoastaan iloisempia aikoja toivoen, jolloin eivät sodat ja kahakat enää voi karkoittaa punaa kauniilta poskiltanne.
Uskokaa minua neitiseni, se aika on tuleva, minä toivon sitä, samoinkuin tekin, kaikesta sydämestäni, ja antakaa nyt tämän toivon loihtia ilon hymyily noille huulillenne, joilla sen pitäisi ainaisesti asua.
- Teidän majesteettinne rinnalla unohtuu kaikki se, mitä ennen on
tapahtunut -- vastasi neiti Regina nousten kunnioittavasti seisoalleen siltä korkealta, punaisella päällystetyltä tuolilta, millä hän oli istunut. Mutta hänen poskensa kalpenivat yhä enemmän hänen näin puhuessaan ja muistuttivat liiankin selvästi siitä, mitä oli tapahtunut, ja että hän vieläkin oli vanki.
- Ettekö voi hyvin, neitiseni?
- Voin aivan hyvin, teidän majesteettinne.
- Teillä on ehkä jotakin valittamista? Uskokaa se minulle ... niinkuin
ystävälle!
- Teidän majesteettinne on kovin hyvä...
Regina taisteli itsensä kanssa. Viimein lausui hän silmät maahan luotuina: -- teidän majesteettinne hyvyys ei anna minulle aihetta enää mitään muuta toivomaan.
- Me tapaamme toisemme.
Ja kuningas jatkoi kulkuaan salin läpi.
Neiti Regina vetäytyi viereiseen huoneeseen, piilottautui siellä syvään ikkunakomeroon ja purskahti itkemään. -- Pyhä neitsyt, -- rukoili hän,
- anna minulle anteeksi, ettei sydämeni ole yksistään sinun! Sinä,
joka näet minun sydämeeni, tiedät, etten minä jaksa vihata tuota vääräuskoista kuningasta niinkuin sinä vaadit. Hän on niin suuri, niin kaunis! Voi minua, joka vapisen ajatellessani sitä pyhää tehtävää, jonka olet minulle määrännyt!
- Rohkeutta, tyttäreni! -- kuiskasi muuan ääni hänen korvansa juuressa
ja neiti Reginan musta peikko, tuo kalpea jesuiitta, seisoi taas hänen takanaan. -- Hetki lähestyy, -- jatkoi hän matalalla äänellä. Jumalaton ruhtinas on ihastunut kauneuteesi; iloitse, lapseni, pyhä neitsyt on tuominnut hänet kuolemaan. Tänä yönä on hän kaatuva.
- Voi, isäni, mitä vaaditte minun tekemään!
- Kuule, tyttäreni! Kun Holofernes, assyrialaisten päällikkö, piiritti
Bethuliaa, oli siellä leski, nimeltä Judith, Merarin tytär, kaunis kuin sinä, hurskas kuin sinä. Hän paastosi kolmeen kertaan, meni sitten ulos ja sai armon kansansa ja uskonsa vihamiehen edessä. Ja pyhimykset antoivat hänen henkensä Judithin käsiin, Judith veti hänen miekkansa tupesta, hakkasi poikki hänen päänsä ja pelasti kansansa.
- Armoa, isäni!
- Se luettiin hänelle suureksi kunniaksi ja ikuiseksi autuudeksi, ja
hänen nimensä mainittiin Israelin suurimpien joukossa. Samalla lailla tullaan vielä kerran sinunkin nimeäsi mainitsemaan katolisen kirkon siunattujen pyhimysten joukossa. Tiedä, että viime yönä ilmaantui minulle unessa pyhä Fransiskus ja virkkoi: 'hetki on tullut, mene, sano Judithille, että minä tahdon antaa Holoferneksen pään hänen käteensä'.
- Mitä on minun tekeminen?
- Pane tarkkaan mieleesi, mitä sinulle sanon! Vielä tänä iltana on
sinun pyydettävä kuninkaalta kahdenkeskistä keskustelua.
- Mahdotonta!
- Sinun on ilmaistava hänelle salaliitto hänen henkeänsä vastaan. Hän
on kuuleva sinua. Sinun on houkuteltava häneltä hänen sormuksensa. Jos sen kerran saat, olen minä oleva saapuvilla sinua auttamassa. Mutta jos hän kieltäytyy sitä antamasta, silloin ... ota tämä paperi, siinä on kuolettavaa myrkkyä, pyhä Fransiskus on itse sen minulle antanut. Sinun on sekoitettava se kuninkaan yöjuomaan...
Neiti Regina otti vaarallisen paperin, nojasi kiherän päänsä ikkunan pieltä vastaan ja näkyi tuskin kuulevankaan jesuiitan pirullisia puheita. Aivan uusi ajatus oli syntynyt hänen hehkuvassa mielessään ja kyti siellä jo parhaillaan. Jesuiitta käsitti hänet väärin; hän luuli neiti Reginan vaikenemisen tulevan tottelevaisuudesta ja hän luuli hänen miettivän sitä marttyyrikruunua, josta hän oli puhunut.
- Oletko ymmärtänyt minut, tyttäreni? -- kysyi hän.
- Olen, isäni.
- Tahdotko vielä tänä iltana pyrkiä hänen puheilleen? Tahdotko...
- Tahdon.
- Benedicta, ter benedicta, kolmesti ollos siunattu, sinä valikoitu
ase, astu sisälle taivaan loistoon!
Ja jesuiitta hävisi väen tungokseen.
Suuri seinäkello kruunaussalissa osoitti puolta yötä. Nerokkaan koneiston avulla, jonka eräs nürnbergiläinen oli keksinyt, työnnettiin kellon kahtatoista lyödessä kaksi mahdottoman suurta, kallisarvoisilla hopea-astioilla katettua pöytää eräästä sivuhuoneesta esiin ja ilmaantuivat ne kuin maasta nousseina keskelle suuren salin lattiaa.
Juhlamenojen ohjaajan antaman merkin mukaan asettuivat kuningas ja kuningatar kahden purppuravaatteella päällystetyn tuolin eteen perempänä olevan pöydän keskikohdalle ja muut vieraat asettuivat ympärille riveihin kukin arvonsa mukaisessa järjestyksessä. Eräs läsnäolevista papeista luki korkealla äänellä ruokaluvun, jonka jälkeen kuningas itse aloitti lyhyen virren, mihin muut tottunein äänin yhtyivät. Istuttiin pöytään jotenkin suurella melulla ja kun kerran oli päästy ruokiin käsiksi, eivät hovitavat enää suuresti ketään sitoneet.
Ruokaa oli paljon ja voimakasta. Richelieu oli lähettänyt Kustaa Aadolfille ranskalaisen kokin; mutta kun kuningas ei ollut tottunut ylellisyyteen, käytti hän tuota hienoa ranskalaista vain jälkiruokain laittamiseen; ehkei hän myöskään luottanut täydellisesti kardinaalin lahjaan; sanottiinhan, etteivät Richelieun päivälliset olleet vaarattomampia kuin Borgiainkaan ennen muinoin. Myöskin olivat alankomaalaiset ja saksalaiset kokit siihen aikaan kuuluisammat kuin ranskalaiset.
Ruokapöydän parhaita koristeita olivat tällä kertaa kokonaisena paistettu villisika, joka oli koristettu kukkasilla ja laakereilla, sekä Frankfurtin leipurien lahjoittama leivoslaitos, jossa oli kuvattu roomalaisen keisarin riemukulku. Jokainen luuli tuossa korttelin kokoisessa torttukeisarissa tuntevansa Kustaa Aadolfin, ja antoi se aihetta moneen leikkipuheeseen, kun kukin oli perässä astelevissa roomalaisissa tuntevinaan pöytäkumppaninsa.
Kuningatar, jonka hieno käsi oli määrätty ensiksi särkemään tämän leipuritaidon nerontuotteen, mursi hymyillen hopealautaselleen riemukulkueen orjista viimeisen, mutta Kustaa Aadolf, joka ei ollut taikauskoinen ja jolla tavallisesti oli aina hyvä ruokahalu, tarttui jotenkin armottomalla kädellä suureen torttukeisariin ja mätti ison osan hänen ruumistaan lautaselleen.
Samalla aikaa täytettiin hopeamaljat jaloimmilla reinin- ja espanjanviineillä, kuningas kilisti jotenkin vaatimattomasti kuningattaren kanssa ja kaikki muut vieraat seurasivat hänen esimerkkiään.
Hovijunkkarit ja hovipojat, joita loistavissa riveissä seisoi ylemmän pöydän ääressä yksi kunkin tuolin takana, alemman pöydän ääressä yksi joka toisen tuolin takana, täyttivät taasen tyhjennetyt lasit ja kuningas joi nyt maljan Frankfurtin kaupungin menestykseksi; jonka jälkeen hän nopeasti nousi pöydästään, tarjosi kätensä kuningattarelle ja poistui huoneihinsa.
Kustaa Aadolfin elämäntavat olivat kohtuulliset, niinkuin sotilaalle sopii, hän aterioi tavallisesti nopeasti, vaikka hän hauskemmissa tilaisuuksissa, kun aika antoi myöten, viipyikin noin tunnin verran ruokapöydässä. Ei hän kuitenkaan vaatinut, että kaikki muut noudattaisivat hänen tapojaan, ja hän luovutti poistuessaan isännän viran jollekin lähimmistä miehistään.
Tällä kertaa sai vanha, iloinen, skottilainen Patrik Ruthwen jäädä isännäksi ja teki hän työtä käskettyä tunnetulla taidollaan.
Oxenstjerna oli poistunut kuninkaan kanssa. Myöskin naiset nousivat paikoiltaan ja lähtivät salista, mutta miespuoliset vieraat jäivät sijoilleen huvitteleimaan maljojen ja hopea-astioiden ääressä, joissa tarjottiin pähkinöitä janon kiihdyttämiseksi. Kolmikymmenvuotisen sodan sankarit eivät hylkineet juomatavaroita ja kuin leikkiä lyöden saattoivat he yhdessä henkäyksessä tyhjentää vanhan ritaritavan mukaan kolpakollisen reininviiniä.
Tällä kertaa ei kuitenkaan eletty niin rajusti kuin monessa yksityisessä juomaseurassa; kun tunnettiin kuninkaan ankarat periaatteet, ei uskallettu aivan usein lasia pohjaan kallistaa.
Istuttiin kuitenkin nytkin aamupuoleen yötä ja muutamain everstien nähtiin tarjoavan toisilleen muuatta siihen aikaan vähän tunnettua, mutta äskettäin Alankomaista tuotua herkkua, jotakin mustaa, nauhoiksi punottua ainetta, jota säilytettiin rasioissa ja joka kulki miehestä mieheen niin, että kukin nitisti siitä palasen, jonka toiset irvistellen sylkivät suustaan, mutta jota toiset mielihyvällä pureskelivat. Tämä aine oli -- tupakkaa.
Samaan aikaan kuin juominkeja kruunaussalissa yhä jatkettiin, oli kuningatar hovinaistensa seuraamana mennyt levolle, mutta kuningas keskusteli vielä pitkän aikaa Akseli Oxenstjernan kanssa. Mitä nämä nerokkaat miehet, sotapäällikkö ja valtiomies, keskenänsä puhelivat, sitä voidaan paremmin aavistaa kuin kertoa. Kenties puhelivat he Ruotsin kurjuudesta, keisarin mahtavuudesta ja Jumalan, joka on sitäkin suurempi; puhuivat ehkä valon voitosta, Rooman valtakunnan kruunusta ja tulevasta, protestanttisesta Saksan keisarikunnasta. Ei kukaan tiedä sitä varmuudella, sillä kuninkaan kuoltua vei Oxenstjerna hänen salaisuutensa mukanaan hautaansa.
Yö oli kulunut jo pitkälle ja Oxenstjerna oli lähtemäisillään pois, kun henkivartijaupseeri Bertel ilmoitti, että hunnutettu nainen välttämättä vaati päästäksensä kuninkaan puheille. Tuollainen pyyntö tähän aikaan vuorokaudesta kummastutti sekä Kustaa Aadolfia että hänen uskottuaan; mutta kun hän aavisti, että syy tuohon salaperäisyyteen mahtoi olla tavallista tärkeämpi, käski kuningas Bertelin tuomaan vieraan sisään samalla määräten Oxenstjernan vielä viipymään luonaan.
Bertel poistui ja palasi hetken kuluttua mukanaan mustaan puettu, hunnutettu ja solakkavartaloinen nainen. Hän näytti vapisevan ja olevan ihmeissään siitä, ettei tavannut kuningasta yksin; eikä hän virkkanut sanaakaan.
- Hyvä rouva, -- sanoi kuningas jotenkin tylysti, sillä tämä yöllinen
kohtaus ei ollut hänelle mieleen, koska se tunnetuksi tultuaan saattaisi herättää juorupuheita hovimiesten kesken ja mahdollisesti mustasukkaisuutta herkkähermoisessa kuningattaressa, -- hyvä rouva, teillä mahtaa olla hyvin tärkeitä asioita, koska tulette näin kummalliseen aikaan; ja ennen kaikkea tahdon minä tietää, kuka te olette.
Hunnutettu nainen vaikeni yhä.
Kuningas luuli arvaavansa syyn hänen vaitioloonsa ja virkkoi osoittaen Oxenstjernaa: -- tämä on ystäväni, valtiokansleri Oxenstjerna, eikä minulla ole häneltä mitään salattavaa.
Mustaan puettu nainen heittäytyi kuninkaan jalkoihin ja heitti hunnun silmiltään. Kuningas säpsähti tuntiessaan hänet neiti Regina von Emmeritziksi, jonka mustat silmät hehkuivat haaveellista tulta, samalla kuin hänen hienot, läpikuultavat kasvonsa olivat vaaleat kuin marmori.
- Nouskaa ylös, neiti, -- sanoi Kustaa Aadolf lempeästi, ojentaen
polvistuneelle naiselle kätensä ja nostaen hänet seisoalleen. -- Mikä on antanut aihetta tuloonne tähän aikaan? Puhukaa ja ilmoittakaa pelkäämättä, mikä mieltänne painaa, olenhan itsekin jo pyytänyt teidän sitä tekemään.
Neiti Reginan rinta kohoili raskaasti ja hän alkoi puhua äänellä, joka alussa tuskin kuuluikaan, mutta joka pian hänen palavasta innostuksestaan selvisi kirkkaaksi ja voimakkaaksi.
- Teidän majesteettinne, minä tulen luoksenne, koska olette sitä
minulta pyytänyt. Minä tulen luoksenne, koska vihaan teitä, koska jo kauan aikaa olen joka päivä rukoillut pyhältä neitsyeltä, että hän turmelisi teidät ja koko teidän sotajoukkonne. Teidän majesteettinne, minä olen heikko tyttö, mutta oikeauskoinen katolilainen; te olette vainonnut kirkkoamme, te olette ryöstättänyt luostareitamme, karkoittanut pyhät isämme ja sulatuttanut pyhimystemme kuvat; te olette voittanut sotajoukkomme ja tehnyt meille ääretöntä vahinkoa. Sentähden olen minä pyhällä valalla vannonut tuhoavani teidät ja pyhän neitsyen apuun turvaten olen minä seurannut teidän jälkiänne Würzburgista, aikomuksessa tappaa teidät. --
Kuningas ja Oxenstjerna katsahtivat toisiinsa ikäänkuin kysyen, oliko tuo haaveellinen tyttö menettänyt järkensä. Neiti Regina huomasi sen ja jatkoi varmemmalla ryhdillä:
- Sire, te luulette minua mielipuoleksi sentähden, että sanon teille,
te Saksanmaan valloittaja, tämmöisiä asioita. Mutta kuunnelkaa minua loppuun! Kun näin teidät ensi kerran Würzburgin linnassa, kun näin, miten lempeästi suojelitte heikkoja ja vapautitte voitetut kuolemasta, silloin sanoin minä itselleni: se on helvetti, joka teeskentelee taivaallista laupeutta. Mutta kun seurasin teitä tänne, kun läheltä katsoen näin teidän suuruutenne ihmisenä ja vertailin siihen teidän suuruuttanne sankarina ... silloin, sire, horjui päätökseni, silloin oli minun vaikea vihata, minä taistelin itseni kanssa, ja tänä iltana on teidän hyvyytenne muuttanut minun järkähtämättömän aikomukseni.
Sire, nyt rakastan minä teitä yhtä paljon kuin teitä ennen vihasin ... minä ihailen teitä, minä kunnioitan teitä...
Ja nuori tyttö loi katseensa maahan.
- Ja mikä on tarkoituksenne? -- kysyi kuningas liikutettuna.
- Teidän majesteettinne, minä olen tehnyt tämän tunnustuksen, koska
tiedän, että olette niin suuri ja jalo, ettette voi käsittää minua väärin. Mutta minä en ole tullut luoksenne näin outoon aikaan ainoastaan ilmaistakseni teille onnettoman tytön tunteita. Minä olen tullut tänne teitä pelastamaan, sire...
- Pelastamaan minua?
- Kuulkaa minua! Minun käteni on nyt aseeton, mutta muut ja
vaarallisemmat kädet teitä väijyvät. On armottomia ja säälimättömiä, jotka ovat vannoneet teidät surmaavansa... Voi, te ette tiedä, mihin kaikkeen he kykenevät! He ovat vetäneet arpaa hengestänne ja vaarallisin heistä hiipii nyt yöt ja päivät ympärillänne. Teidän majesteettinne ei ole heidän käsistään pelastuva. Huomenna, ehkä jo tänään on tikari tai myrkky teidät saavuttava. Teidän kuolemanne on varma.
- Minun henkeni on Jumalan eikä kurjan salamurhaajan käsissä, --
vastasi Kustaa Aadolf rauhallisesti. -- Pahoilla ei ole valtaa, vaikka heillä tahto olisikin. Olkaa rauhallinen, neiti von Emmeritz, minä en pelkää ketään muuta kuin Jumalaa.
- Ei, ei, pyhimykset ovat jo päivänne lukeneet. Minä tiedän, että
luotatte tähän sormukseen, -- ja Regina tarttui kuninkaan käteen, -- mutta se ei ole teitä auttava. Sire, minä sanon teille, että kuolemanne on varma, enkä minä ole tullutkaan tänne pelastamaan teitä ja sen kautta kavaltamaan pyhää kirkkoamme.
- Minkätähden olette sitten tullut?
Neiti Regina heittäytyi taas haltioissaan kuninkaan jalkojen juureen.
- Sire, minä olen tullut pelastamaan sieluanne. Minä en voi sietää
sitä ajatusta, että sellainen sankari kuin te, niin jalo ja niin suuri, hukkuisi iankaikkisesti. Kuulkaa minua, minä pyydän, minä rukoilen teitä iankaikkisen autuutenne nimessä, älkää varma kuolema silmäinne edessä paaduttako itseänne väärään uskoonne, jonka palkka on kadotus.
Heltykää, peräytykää, niinkauan kuin vielä on aika peräytyä, palatkaa yksin autuaaksi tekevän katolisen kirkon helmaan, kirotkaa väärä uskonne, matkustakaa pyhän isän luo Roomaan, tunnustakaa hänelle syntinne ja käyttäkää voittoisat aseenne kirkon palvelukseen, sen sijaan että nyt käytätte niitä sen turmioksi. Hän on avoimin sylin ottava teidät vastaan ja missä teidän majesteettinne sitten elänee tai kuollee, aina on teidän majesteettinne oleva varma paikastaan taivaassa valittujen pyhimysten joukossa.
Kuningas nosti toisen kerran hurmautuneen tytön seisoalleen, katseli häntä lujasti ja rauhallisesti säkenöiviin silmiin ja vastasi totisesti:
- Kun minä olin niin nuori, kuin te nyt olette, neiti von Emmeritz,
kasvatti minut opettajani, vanha Skytte samaan palavaan hartauteen omaa evankeelista uskoani kohtaan kuin mitä teillä nyt on katolista uskoa kohtaan. Minä vihasin siihen aikaan paavia koko sydämestäni niinkuin te nyt vihaatte Lutheria, ja minä rukoilin Jumalaa, että hän antaisi sen päivän koittaa, jolloin minä voisin kukistaa Antikristuksen ja kääntää kaikki hänen tunnustajansa totiseen valoon. Ei ole sen jälkeen vakaumukseni muuttunut, mutta minä olen oppinut, että tiet ovat monet, vaikka henki onkin vain yksi.
Minä pysyn järkähtämättömästi kiinni siinä evankeelisessa opissa, jota tunnustan ja jonka edestä olen valmis, jos Jumala niin tahtoo, vaikka maahan kaatumaan. Mutta minä annan arvoa kristityn uskolle, vaikka se joissakin kohdissa eroaisikin omastani, ja minä tiedän, että Jumala laupeudessaan voi tehdä autuaaksi senkin, jonka tie kulkee kautta erehdysten. Menkää, neiti von Emmeritz, minä annan teille anteeksi, että te munkkien sokaisemana olette tahtonut oikealta tieltään taivuttaa Herran soturin.
Menkää, eksytetty lapsi, ja antakaa Jumalan sanan ja vastaisen elämänne opettaa teille, ettei ole luottamista pyhimyksiin, jotka ovat yhtä suuria syntisiä kuin mekin, eikä myöskään epäjumalain kuviin ja sormuksiin, jotka eivät voi Herran tuomiota tehdä tyhjäksi. Minä kiitän teitä, sillä te olette parastani tarkoittanut, vaikka olettekin ollut lapsellinen ja ymmärtämätön. Hengestäni älkää huolehtiko, se on Hänen käsissään, joka tietää, mihin hän on sitä käyttävä.
Suuri oli kuningas Kustaa Aadolf näitä sanoja lausuessaan.
Neiti Regina seisoi siinä masennettuna ja samalla ihastuksissaan kuninkaan suurenmoisesta suvaitsevaisuudesta. Hän muisti ehkä hänen vastauksensa Frankfurtin porvareille, kun nämä anoivat saadaksensa pysyä puolueettomina: -- Puolueettomuus on sana, jota minä en ollenkaan voi sietää, sanoi hän, ja kaikkein vähimmin taistelussa valon ja pimeyden, vapauden ja orjuuden välillä. -- Kasvatettuna vierasta uskoa vihaamaan, ei hän voinut käsittää mahdolliseksi, että sama miekka, joka kukisti kirkon maallisen ylivallan, taivutti kärkensä säästäen sen hengellistä valtaa sydämissä ja omissatunnoissa.
Haaveksiva tyttö nosti kyyneltyneet silmänsä kuninkaan puoleen ... silloin kalpenivat hänen poskensa, joissa äsken oli innostuksen tuli palanut, ja hän tuijotti kauhistuneena kuninkaan vuodetta verhoaviin punaisiin uutimiin.
Oxenstjerna, joka oli epäluuloisempi kuin kuningas ja oli koko ajan tarkalla silmällä seurannut tuon kummallisen tytön liikkeitä, huomasi heti kohta hänen pelästyneet katseensa.
- Teidän majesteettinne, -- sanoi hän ruotsin kielellä kuninkaalle, --
olkaa varuillanne, täällä on vihollinen viidakossa.
Ja odottamatta vastausta veti hän miekkansa ja astui päättävästi komeaa vuodetta kohti, joka oli lahja Frankfurtin kaupungilta, mutta jonka pehmeät höyhenpatjat kuninkaallinen sankari oli vaihettanut yksinkertaiseen jouhipatjaan ja karkeaan, saksilaiseen villapeitteeseen, jommoisia hänen sotamiehensäkin käyttivät talvileirissä ollessaan.
- Seis! -- huudahti Regina vaistomaisesti. Mutta se oli jo liika
myöhäistä. Oxenstjerna oli ravakasti vetäissyt uutimet syrjään ja niiden takaa ilmaantuivat nyt mustaan nahkapäähineeseen ympäröidyt, kalmankalpeat kasvot ja palavat, synkät silmät. Vielä tempaus, ja sieltä esiytyi koko munkki, puristaen hopeaista pyhäinkuvaa rintaansa vasten.
- Astukaa esiin, korkea-arvoinen isä, -- sanoi Oxenstjerna ankarasti.
Noin vaatimaton asema ei sovi niin arvokkaalle miehelle. Teidän korkea-arvoisuutenne on valinnut hiukan tavattoman paikan iltarukousta pitääkseen. Jos hänen majesteettinsa sallii, hankin minä hänelle useampia kuulijoita.
Kellon soitua astui luutnantti Bertel sisään kahden vahtisotamiehen kanssa, jotka pitkät pertuskat olallaan seisoivat kahden puolen sisäänkäytävää.
Kuningas loi Reginaan katseen, jossa oli enemmän sääliä kuin vihaa.
Häntä suretti, että noin nuori ja kaunis tyttö voi olla osallisena niin ilkeään petokseen.
- Armoa, teidän majesteettinne! -- huudahti onneton tyttö rukoillen.
- Salliiko teidän majesteettinne, että teidän puolestanne teen
muutamia kysymyksiä? -- kysyi Oxenstjerna.
- Tehkää niinkuin haluatte, valtiokansleri! -- sanoi kuningas.
- No niin, mitä teidän korkea-arvoisuudellanne on täällä tekemistä?
- Tahdoin saattaa suuren syntisen ainoan autuaaksi tekevän kirkon
helmaan! -- vastasi sukkela munkki ja loi hurskaan katseen taivasta kohden.
- Todellakin? Täytyy myöntää että harrastuksenne on suuri. Ja näin
pyhää tarkoitusta varten on teillä ristiinnaulitun Vapahtajan kuva mukananne.
Munkki kumarsi ja risti hartaasti silmiään.
- Teidän korkea-arvoisuutenne on kovin hurskas. Antakaa minulle tuo
risti, että saisin kerran ihailla noin kallisarvoista kapinetta.
Munkki antoi hänelle ristinkuvan vastenmielisesti.
- Hienoa tekoa! On se mahtanut olla etevä taiteilija, joka on
leikellyt tämän pyhän kuvan. -- Ja samalla hypisteli valtiokansleri sitä joka puolelta. Vihdoinkin, hänen painaessaan kuvan rintaa, ponnahti sieltä teräväksi hiottu tikari.
- Kas, kas, teidän korkea-arvoisuutenne rakastaa myöskin viattomia
leikkikaluja! Mikä hieno tikari, juuri sopiva lävistämään jalon kuninkaan sydäntä!... Kurja munkki, -- jatkoi Oxenstjerna jymisevällä äänellä, -- tiedätkö, että inhoittava rikoksesi muuttuu tuhatta kertaa inhottavammaksi tuon jumalattoman keinon kautta, jolla aioit sitä toteuttaa! --
Samoinkuin kaikki muutkin Vaasain sukuun kuuluneet kuninkaat oli Kustaa Aadolf nuoruudessaan kiivasluontoinen herra ja joutui sen vuoksi useammankin kerran ajattelemattomiin tekoihin. Miehen kehitys ja vaiherikkaan elämän kokemukset olivat osaksi jäähdyttäneet hänen mielensä hehkua, mutta välistä kiehahti vieläkin Vaasain kuuma veri yli äyräittensä. Niin tapahtui nytkin.
Hänen jalo mielensä salli hänen majesteetillisen rauhallisesti katsella tuota petturia silmiin, joka oli tahtonut viedä hänen koko Saksanmaalle kalliin henkensä, ja tyynesti arvostella hänen kurjia aikomuksiaan.
Mutta tuo inhoittava Kristuksen pyhän kuvan väärinkäyttäminen murha-aseeksi häntä vastaan, joka Jeesuksen Kristuksen puhtaan evankeelisen opin puolesta oli valmis uhraamaan henkensä ja verensä, se näytti hänestä olevan niin kauheaa pilkkaa kaikesta siitä, mikä hänelle oli maailmassa kallista ja pyhää, että hänen kylmyytensä silmänräpäyksellisesti vaihtui voimakkaimmaksi vihaksi. Korkeana ja suurena niinkuin leijona raivossaan seisoi hän kalman kalpean jesuiitan edessä, joka tuskin voi katsoa häntä vasten säihkyviä silmiä.
- Polvillenne! -- huusi kuningas jylisevällä äänellä ja polki jalkaa,
niin että palatsin seinissä kajahteli.
Jesuiitta typertyi polvilleen, mutta hänellä oli vielä risti rukousnauhassaan. -- Tämän kuvan edessä minä vain polvistun, -- sanoi hän ylpeästi.
- Te kyykäärmeitten sikiöt, -- huusi kuningas silmitönnä vihasta, --
kuinka kauan luulette kaikkivaltiaan Jumalan kärsivän teidän hävytöntä pilkkaanne!
Jumaliste, olen minä jotakin nähnyt, olen nähnyt Antikristuksen ja Rooman, sen Baabelin porton, hallitsevan maailmaa kaikilla pimeyden töillä, olen nähnyt teidän, munkkien ja jesuiittain, myrkyttävän pelästyneitä omiatuntoja pirullisilla opeillanne murhien ja ilkitöiden luvallisuudesta, kunhan ne vain tehdään kirkkonne kunniaksi; en ole kuitenkaan nähnyt enkä voinut kuvitellakaan tekoa niin mustaa kuin tämä, ivaa niin ilkeää kaikkea sitä vastaan, mikä on kalleinta maassa ja taivaassa.
Olen antanut teille kaikki anteeksi; te olette vehkeilleet henkeäni vastaan Demminillä ja muualla, minä en ole kostanut; te olette kohdelleet pahemmin kuin turkkilaiset ja pakanat viattomia luterilaisia; missä teillä vain on ollut siihen valtaa, olette te häväisseet heidän kirkkojaan, polttaneet heitä elävältä rovioillanne, karkoittaneet heidät kodeistaan, ja mikä on vielä enempi, olette houkutuksilla ja pakkokeinoilla koettaneet saada heidät uskostaan omien epäjumalienne tykö, te pakanat, jotka palvelette ihmisten töitä ja kurjia kuvia elävän Jumalan ja hänen ainoan poikansa asemasta.
Tästä kaikesta en ole kostanut teidän luostareillenne, en kirkoillenne, en omilletunnoillenne. Vapaasti olette saaneet harjoittaa uskoanne eikä kukaan ole sen vuoksi kärventänyt hiuskarvaakaan päästänne. Mutta nyt minä vihdoinkin tunnen teidät, te perkeleen palvelijat, Herra Jumala on antanut teidät minun käsiini, minä hajoitan teidät kuin akanat tuuleen, minä kuritan teitä, te temppelin häväisijät, minä vainoan teitä maailman ääriin, niin kauan kuin tämä käsi vielä voi heiluttaa Herran Jumalan ja Gideonin miekkaa.
Te olette tähän saakka nähneet minut lempeänä ja hellänä; olkoon menneeksi, tästä alkaen olette näkevä minut kovana ja kauheana, minä olen Jumalan voimalla hävittävä teidät ja teidän kirotun oppinne maan päältä ja siitä on syntyvä tuomio ja hallitus, jommoista maailma ei ole nähnyt sitten Rooman häviön.
Jesuiitta nousi ylös, salama välähti hänen terävissä silmissään, hänen pieni vartalonsa näytti kasvavan kyynärän pitemmäksi. -- Ylpeile, mitä ylpeilet, kurja kerettiläinen, -- huusi hän tulisella uskon vimmalla,
- ylpeile hetkellisestä vallastasi ja muserra meidät, jos voit! Mitä
olit sinä eilen? Kourallinen lunta karuilla kallioillasi. Ja mitä olet oleva huomenna? Kourallinen tuhkaa, joka tuuleen hajoaa. Minut voit sinä tuhota; minä en pelkää uhkauksiasi, en välitä vihastasi. Mutta minun takanani seisoo pyhä, roomalainen kirkko kalliolla Pietarilla; sen perustuksia et kykene järkyttämään. Hän on polkeva sinut jalkojensa alle kuin myrkyllisen lohikäärmeen enkeli Mikaelin jalkojen alle, ja kun hän kerran kohoaa ehompana entistään, on hän kirjoittava haudallesi: pulvis et umbra!
Kuningas kulki kiivain askelin edestakaisin lattiata pitkin vähääkään välittämättä ylpeästä jesuiitasta ja vapisevasta Reginasta, joka seisten sivullapäin ikkunan pielessä kätki kasvot käsiinsä.
Oxenstjerna, joka aina oli tyyni ja varovainen, pelkäsi kuninkaan kiivaudessaan tekevän jotakin ajattelematonta ja koetti heikentää myrskyä.
- Suvaitseeko teidän majesteettinne, -- sanoi hän, -- käskeä
luutnantti Bertelin saattamaan tämä munkki varmaan säilöön ja antaa sotaoikeuden tuomita hänet kaikille muille varoittavaksi esimerkiksi?
- Luutnantti Bertel, -- sanoi kuningas terävästi, -- te olette
komentanut henkivartiotani tänä yönä; teidän huolimattomuutenne takia on tämä pilkkaaja päässyt hiipimään sisään. Te viette hänet vankeuteen ja vastaatte hengellänne siitä, ettei hän pääse karkuun. Sen jälkeen astutte paikkaanne rintamassa. Tästä alkaen olette alennettu sotamieheksi.
Bertel teki kunniaa eikä vastannut sanaakaan. Enemmän kuin arvoasteensa menettäminen katkeroitti hänen mieltään se, että oli kadottanut hallitsijansa suosion. Se koski häneen sitä kipeämmin, kun hän tiesi erittäin tarkasti vartioineensa ovea. Aivan käsittämätöntä oli hänelle, kuinka jesuiitta oli voinut päästä sisään. Äänetönnä, synkkänä ja uhkaavana kulki vanki vartijain välissä. Aikakauden jyrkimmät vastakohdat, pilkkopimeä yö ja koittava aamu, olivat seisoneet vastakkain.
Nyt kääntyi kuningas vapisevan tytön puoleen, tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä terävästi silmiin.
- Neitini, sanoi hän ankarasti, -- kerrotaan, että kun pimeyden
ruhtinas tahtoo saada maan päällä aikaan jotakin oikein mustaa ilkityötä, lähettää hän sinne käskyläisensä valon enkeleiksi puettuina.
Mitä on minun teistä ajatteleminen?
Neiti Reginalla oli sen verran rohkeutta, että hän kerran vielä uskalsi katsahtaa silmästä silmään tuota mahtavaa ja kauheata. -- Minulla ei ole enää mitään sanottavaa. Ottakaa henkeni, herra!
Kuningas katsoi häntä tuimasti mustiin silmiin, ja tuo tuskin voitettu viha kuohui vielä hänen rinnassaan. -- Jos teidän isänne olisi ollut kunnon mies, olisi hän opettanut tytärtään pelkäämään Jumalaa, kunnioittamaan kuningasta ja puhumaan totta kaikkien edessä. Te olette tahtonut kääntää minut; minä tahdon palkkioksi siitä kasvattaa teitä, sillä te näytte todellakin olevan sen tarpeessa. Menkää, te olette vankini siksi, kunnes olette oppinut puhumaan totta. Oxenstjerna, elääkö hän vielä tuo vanha ankara Martta-rouva Korsholman linnassa?
- Elää, teidän majesteettinne.
- Hän on saava kasvatin. Ensi tilassa lähetetään tämä tyttö Suomeen.
Neiti Regina poistui mykkänä ja ylpeänä.
- Teidän majesteettinne! -- sanoi Oxenstjerna lempeästi nuhdellen.
- SUOMALAISET LECH-VIRRAN LUONA.
Ennenkuin jatkamme kertomustamme, on meidän vielä hetkeksi palaaminen Frankfurtiin. Onnettoman käännytysyrityksensä jälkeen vartioitiin neiti Reginaa ahkerasti ja lähetettiin hänet kevään tullen ensi avovedellä Suomeen, jossa hänet kerran vielä tavannemmekin.
Ei se ollut uskonviha, ei myöskään kostonhalu, joka vaikutti muuten niin jalomielisen Kustaa Aadolfin ankaruuteen tätä nuorta tyttöä kohtaan; luottamuksen väärinkäyttäminen koskee kipeästi jaloon sydämeen, eikä neiti Regina tehnyt mitään tuota luultua rikollisuuttaan poistaakseen; intohimoisuudellaan hän päinvastoin vahvisti kuninkaan luuloa syyllisyydestään, ja yhä vielä taisteli viha hänen rinnassaan siitä paikasta, mikä siinä olisi ollut rakkaudelle tuleva.
Muuan selittämätön tapaus lisäsi kuninkaan suuttumusta. Samana yönä kun Bertel saattoi jesuiitan, isä Hieronymuksen, valtion vankilaan, josta hän seuraavana päivänä oli tuotava hirtettäväksi, pääsi tämä vaarallinen munkki pakenemaan kenenkään käsittämättä, mitenkä se oli voinut tapahtua. Noilla pimeyden miehillä oli kaikkialla puolusmiehensä ja salaiset käytävänsä; vielä samana yönä löydettiin siihen saakka tuntematon salaovi kuninkaan makuuhuoneessa. Bertelin viattomuus tuli siis ilmi, mutta hänen uusi virheensä suututti taas kuningasta ja nuori luutnantti sai jäädä rintamaan tavalliseksi sotamieheksi.
Jo helmikuun keskipaikoilla 1632 alkoi kuningas varustautua sotaretkelle, valloitti maaliskuussa kahden viikon piirityksen jälkeen vahvan Kreutznachin ja jätti kuningattaren sekä Akseli Oxenstjernan Mainziin. Mutta Tilly oli sillä välin salaa karannut Kustaa Hornin kimppuun Bambergissa ja tehnyt siellä pahaa jälkeä. Kuningas kulki hänen jäljessään alaspäin Tonavaa kohti ja koetti tunkeutua Lechin yli Baijeriin. Turhaan selittivät hänen sotapäällikkönsä, että virta on syvä ja vuolas sekä että vaaliruhtinas Tillyn, Altringerin ja 22,000 miehen kanssa odotti vastaisella rannalla.
Kuningas vastasi Aleksanteri suuren sanoilla Granikon luona: "Onko meidän, jotka olemme kulkeneet yli Elben, Oderin ja Reinin, jopa yli itsensä Itämerenkin, pysähdyttävä avuttomina Lech-virran luo?" Ja ylimeno päätettiin tehtäväksi.
Kauan ratsasti kuningas rantaa pitkin, hakien sopivaa kaalauspaikkaa.
Lopuksi löysi hän sen virran käänteessä; muuan hänen rakuunoistaan pukeutui talonpojaksi, oli pyrkivinään virran yli ja sai herkkäuskoiset baijerilaiset ilmaisemaan, että Lech oli 22 jalkaa syvä. Muutamia talonpoikaistupia revittiin, hirsistä tehtiin tarpeellisen korkeita siltapukkeja, neljä patteria yhteensä 70 kanuunaa varten, rakennettiin rannalle ja vallihautoja kaivettiin tarkk'ampujille, sill'aikaa kuin tuoreen puun ja märän sammalen savu peitti koko seudun pimeään vaippaansa.
Tilly oli kuitenkin vanha ja viisas; kohta oli hän kaikkine joukkoineen metsässä toisella rannalla rakentamassa vahvoja varustuksia ja kaivamassa vetelään maahan syviä ojia, joista hänen pyssymiehensä tähtäsivät murhaavan tulensa ruotsalaisia kohti. Huhtikuun 3. p:nä alkoivat ruotsalaisten kanuunat vastata ja lakasivat pian vastapäätä olevan niemekkeen puhtaaksi. Huhtikuun 5. p:nä oli pukit saatu virtaan aivan vihollisten nenän alla; nyt heitettiin niiden päälle lankkuja ja tavallisuuden mukaan lähetettiin suomalaiset ensimmäisinä tuleen.
300 jalkamiehelle, jotka kaikki olivat vapaaehtoisia ja joita johti pieni paksu Larsson ja urhokas savolainen Paavo Lyytikäinen, annettiin käsky juosta lankkujen yli ja kaivaa vastaisella rannalla vallitus sillan pään puolustukseksi; kullekin heistä luvattiin palkkioksi 10 talaria.
Hetki oli juhlallinen ja ratkaiseva ja siitä riippui koko Baijerin kohtalo, sillä milloin tahansa saattoi jokin Tillyn kuulista sattua siltaan ja estää ylipääsyn.
Suomalaiset panivat pois pyssynsä, tarttuivat kuokkiin ja lapioihin ja karkasivat hurraata huutaen täyttä juoksua lankkujen yli. Mitä kauhein ristituli suunnattiin kaikista Tillyn varustuksista tätä yhtä ainoata paikkaa kohti; joka hetki iski kuulia veteen, heitti vaahtoa korkealle ilmaan ja sattui vinkuen milloin hoikkaan siltaan, milloin rantaan, ja vähän väliä kohtasi se sillan yli juoksevia, sirottaen satutettujen jäsenet virran vietäviksi.
Ei ole tietoja siitä, montako noista 300:sta pääsi hengissä toiselle rannalle; eikä niillä, jotka sinne pääsivät, ollut aikaa katsoa jäljelleen tai lukea toisiaan, ravakasti ryhtyivät he työhön lapioilla ja kuokilla ja saivatkin ennen pitkää luoduksi maavallin, joka osaksi suojeli heitä edestäpäin, mutta jätti kuitenkin vielä heidän kylkensä alttiiksi rantapatterien tulelle.
Tilly käsitti hyvin kyllä tämän paikan tärkeyden ja jatkoi ampumistaan kahta kiivaammin. Ruotsalaiset käsittivät sen yhtähyvin ja ruiskuttivat vastapäätä olevaan metsään haulia ja kuulia, jotka milloin säkenöiden iskivät kiviin, milloin katkoivat puiden latvoja ja karistivat oksia ja puitten palasia ja katkenneita runkoja baijerilaisten päälle, jotka vaan odottivat käskyä hyökätäkseen eteenpäin. Innostuttaakseen väkeään kiiruhti kuningas itsekin pattereille ja ampui omalla kädellään jopa kuusikymmentä laukausta. Kanuunain jyske oli niin kova, että se kuului peninkulmittain pelästyneeseen Baijerin maahan.
Ensiksi yli päässeitten suomalaisten rivit alkoivat kauheasti harveta; mutta vasta sitten, kun vallitus oli valmis, katsahtivat jäljelle jääneet taakseen ja huomasivat, että heidän lukumääränsä oli vähentynyt enempään kuin puoleen ja että heistä satamäärä makasi maassa verissään, puhumattakaan niistä, jotka virta oli niellyt. Sillä hetkellä käski kuningas nuoren, sittemmin niin kuuluisan Kaarlo Kustaa Wrangelin kiiruhtamaan heidän avukseen.
Suomalaiset, jotka olivat ihastuksissaan kansalaistensa rohkeudesta ja levottomia heidän kohtalostaan, vaativat kiivaasti, että heidät vietäisiin taistelemaan, ja yht'äkkiä oli Wrangelilla ympärillään 300 suomalaista vapaaehtoista, joiden kanssa hän urhoollisesti juoksi yli notkuvain siltalautojen. Kuuluvilla hurraahuudoilla tervehtivät maanmiehet ensiksi yli tulleita.
Urhoollinen herttua Bernhard, joka samoin kuin kuningaskin suosi suomalaisia, pyysi ja sai luvan tehdä liikkeen heidän edukseen.
Muutamien suomalaisten ratsumiesten seuraamana löysi hän vähän matkan päässä joessa kahlaamon, ratsasti onnellisesti sen yli ja hyökkäsi hurjalla rohkeudella vihollisen oikeaan sivun kimppuun. Baijerilaiset, jotka koko ajan tähystivät siltaa, hämmästyivät kovin tästä hyökkäyksestä, joutuivat miesluvustaan huolimatta epäjärjestykseen ja puolustautuivat vain laimeasti. Kauheata tuhoa teki herttua Bernhardin pieni joukko hajaantuneissa riveissä, ja ennenkuin vihollinen oli ehtinyt tointua, olivat hän ja hänen miehensä tunkeutuneet toisten suomalaisten luo sillan päähän.
Tällaisten rohkeain ja musertavain ratsuväkihyökkäystensä tähden saivat suomalaiset siihen aikaan nimekseen "hakkapeliitat", sanoista "hakkaa päälle!", joilla he taistelun tuoksinassa yllyttivät toisiaan urhoollisuuteen.
Tämän menestyksen elähyttäminä alkoi nyt joukko toisensa perästä, sekä ruotsalaista että saksalaista jalkaväkeä, juosta sillan yli. Tilly, joka viimeiseen saakka oli tahtonut säilyttää väkeään ruotsalaisten murhaavalta kuulasateelta, lähetti nyt Altringerin lukuisan jalkamiehistön kanssa valloittamaan sillan päähän tehtyä varustusta ja ajamaan takaisin yli tulleet.
Baijerilaiset lähestyivät juoksujalassa, mutta eivät olleet ehtineet pitkälle, ennenkuin heitä kaatui ruoduittain maahan. -- Mutta olihan tässä taisteltava oman maansa puolesta, -- ja jokainen, jossa vain henkeä oli, karkasi raivoisana suomalaisten varustusta vastaan. Wrangelin nuori sankaririnta kohoili mielihyvästä, sillä järkähtämättömänä seisoi hänen väkensä. Nyt oli koetettava. Sankan pilven lailla hyökkäsivät eteenpäin vihollisten joukot, harvenivat, mutta saapuivat kuitenkin neljän viiden tuhannen miehen suuruisena joukkona vallituksen luo.
Suomalaiset ottivat heitä vastaan tulisilla tervehdyksillä; vasta viidentoista askelen päässä pamahtivat heidän pitkät kiväärinsä ja jokainen laukaus sattui.
Baijerilaiset säpsähtivät ja pysähtyivät; useimmat heistä olivat nuorta, vasta värvättyä väkeä ja he alkoivat horjua ... suomalaiset ehtivät ladata uudelleen, vielä yksi yhteinen laukaus, ja koko hyökkäävien joukko hajaantui hurjasti paeten rantoja pitkin. Altringer kiiruhti hätään, kokosi heidät jälleen ja vei väkensä toisen kerran taisteluun; samassa mennä vinkasi kanuunankuula niin likitse hänen korvaansa, että hän kaatui tiedotonna maahan. Toisen kerran peräytyivät baijerilaiset; sen näki Tilly valleiltaan ja lähetti lempipoikansa, vanhat valloonit, alas rantaan. Mutta eivät valloonitkaan voineet pitää puoliaan tuossa kirotussa kuulatuiskussa.
Silloin tarttui Tilly sotalippuun ja riensi itse urhojensa etunenässä suomalaisia vastaan. Mutta ei ollut hän ehtinyt pitkälle, kun vaipui maahan, falkonettikuulan satuttamana, joka oli musertanut hänen polvensa.
Tunnotonna kannettiin vanha sotapäällikkö tappotanterelta ja kuoli kaksi viikkoa senjälkeen huhtikuun 20. p:nä Ingolstadtissa.
Baijerin sotaväki, joka nyt oli kadottanut harmaantuneen sankarinsa, joutui häiriötilaan. Vaaliruhtinas, joka itsekin oli saapuvilla, vetäytyi yön tultua neuvotonna takaisin, jättäen 2,000 kuollutta tappotanterelle ja tien Baijerin sydämeen avoimeksi ruotsalaisille.
Seuraavana päivänä kulki koko Ruotsin sotajoukko Lech-virran poikki.
Kuningas jakeli anteliaalla kädellä palkinnoita urhoilleen. Niiden joukossa oli muuan ratsumies, joka oli seurannut herttua Bernhardia ja jota tämä mitä lämpimimmin suositteli. Ratsumies oli Bertel; kolme haavaa, jotka eivät kuitenkaan olleet vaarallisia, vahvisti herttuan puoltolausetta. Bertel sai takaisin arvonsa, mutta ei kuninkaan suosiota ja luottamusta, jolla olisi ollut hänelle paljoa suurempi merkitys. Ja hän päätti voittaa vielä senkin, vaikka se maksaisi hänen henkensä.
Tämän jälkeen seurasi Kustaa Aadolfin retki Augsburgiin, joka kaupunki vannoi hänelle uskollisuuden valan, ja jossa hänen kunniakseen toimitettiin loistavia pitoja. Huhu, joka yhdisti nimet Gustava Augusta, kuiskaili, että kuningas täällä, tulevan saksalaisen valtakuntansa pääkaupungissa, olisi, niinkuin Hannibal Capuassa, antautunut velttouteen ja nautintoihin. Huhu valehteli: Kustaa Aadolf vain hengähti ja tuumiskeli yhä rohkeampia tuumia. Mutta siitä pitäen alkoi kuninkaan ympärillä kummitella.
Kuolon enkeli kulki hänen edellään paljastettu miekka kädessään ja välähytteli sitä milloin siellä milloin täällä, ikäänkuin yhtämittaa hänen korvaansa kuiskaten: kuolevainen, muista, ettet ole jumala!
Voisihan ajatella, että pahat henget, sitten kun kunnianhimo oli alkanut sekaantua kuninkaan aikeisiin ja kun häntä ei enää yksinomaan johtanut pyhä taistelu uskon puolesta, kahta uutterammin kutoivat hänen ympärilleen mustia lankojaan. Salainen, mutta kamala vihollinen kulki alinomaa hänen kintereillään ja iski milloin sieltä milloin täältä, vaikka vielä turhaan. Kun tehtiin rohkea, mutta onnistumaton hyökkäys Ingolstadtia vastaan, oli, niin kertoo Fryxell, valleilla kanuuna, Viikuna nimeltään, ja kuuluisa siitä, että se ampui kauas ja tarkkaan.
Tykkijunkkari näki kaukana kedolla töyhtöhattuisen miehen ratsastavan komean hevosen selässä, ympärillään suuri seurue. -- Kas tuolla, -- sanoi hän, -- ratsastaa ylhäinen herra, -- mutta kyllä minä hänet seisautan; -- jolloin hän tähtäsi ja laukasi Viikunan.
Kuula paiskasi maahan hevosen ja miehen, toiset juoksivat hädissään luo, mutta kuningas -- sillä se oli hän -- kohosi maasta, tomuisena ja vereen tahrattuna, mutta kuitenkin vahingoittumattomana ja huudahti kuoliaaksi ammutun hevosensa vieressä: "Ei ole vielä hedelmä kypsynyt!" -- Ingolstadtin porvarit kaivoivat sitten maasta kuolleen hevosen ja täyttivät ja säilyttivät sen nahkan ikuiseksi muistoksi tästä tapahtumasta.
Vähän aikaa sen jälkeen ratsasti kuninkaan sivulla nuori maakreivi Baden-Durlach, joka äsken juuri oli ollut loistavimpia keikareita Augsburgin pidoissa ja tanssiaisissa. Kanuunan kuula lensi vinkuen pari kyynärää kuninkaasta, ja kun hän katsahti taakseen, vaipui kreivi päätönnä satulastaan.
- UUSIA SEIKKAILUJA.
Ingolstadtista kääntyi kuningas Landshutiin sisä-Baijerissa. Kuta syvemmälle hän tunki tähän maahan, jossa ei ennen oltu mitään kerettiläissotajoukkoa nähty, sitä synkemmäksi kasvoi väestön uskonvimma, sitä julmemmaksi ja verisemmäksi sen vastarinta. Suuret talonpoikaisparvet väijyivät kaikkialla munkkiensa johtamina, surmasivat jokaisen, joka heidän tielleen sattui ja kiduttivat vankejaan kaikilla mahdollisilla keinoilla. Kuninkaan oma väki alkoi menestyksen hurmaamana ja näiden julmuuksien ärsyttämänä luopua siitä sotakurista, joka tähän asti oli ollut sen kunnia, ja verisesti kostaen hävittää niitä seutuja, joiden kautta se kulki.
Murhaten ja väijyen seurasi salainen vihollinen ruotsalaisen sotajoukon jälkiä ja onneton jokainen vähälukuisempi joukkio, joka uskalsi erota muutamiakaan pyssyn kantamia pääjoukosta.
Tungettuaan syvemmälle sisämaahan halusi kuningas eräänä päivänä lähettää uusia, tärkeitä määräyksiä Banérille, joka suojellen kuninkaan paluumatkaa hitaammassa marssissa kulki hänen jäljessään Ingolstadtista päin. Epävarmojen olojen vuoksi oli tuollainen sanan lähettäminen peräti vaarallinen, eikä kuningas tahtonut antaa sitä suuremman joukon tehtäväksi. Silloin tarjoutui nuori, suomalainen upseeri ainoastaan kahden ratsumiehen seuraamana suorittamaan tämän tehtävän. Kuningas suostui siihen ja nuo uhkarohkeat ratsumiehet lähtivät eräänä toukokuun iltana vaaralliselle retkelleen.
Nuori upseeri ei ollut kukaan muu kuin meidän kaikkien hyvä tuttu Bertel ja hänen toverinsa olivat pohjalainen Pekka ja hämäläinen Vitikka. Yö oli pimeä ja pilvinen; nuo kolme miestä ratsastivat varovasti keskitietä peläten yhtä helposti eksyvänsä tuntemattomassa seudussa kuin joutuvansa tiepuolessa väijyvien baijerilaisten ammuttaviksi. Hieno, tuhuttava sade oli pehmittänyt kuormavaunujen särkemän tien, ja joka hetki olivat he vaarassa joko kompastua kiveen tai kaatua suulleen likavesirapakkoon.
- Kuulehan, mies, -- sanoi Vitikka ivaillen vierustoverilleen, -- sinä
olet pohjalainen ja taidat siis loihtia?
- Huono miespä minä olisin, ellen taitaisi, -- vastasi Pekka samaan
henkeen.
- Niinpä loihdi minulle sitten tähän Hattelmalan harjanne ja laita
niin, että tuolla laaksossa näemme tulien tuikkavan Hämeenlinnasta.
Siellä istuu muuan mustalaistyttö, joka oli ennen henttuni, ja nyt tahtoisin minä kernaammin nukkua hänen vieressään kuin rämpiä näissä saakelin rapakoissa tässä pirun pimeässä metsässä.
- Se nyt ei ole minulle kumma eikä mikään, -- vastasi Pekka kehuen; --
katsohan tuonne, etkö jo näe tulien kiiluvan Hämeenlinnasta?
Toveri siristi silmiään epävarmana siitä, puhuiko pohjalainen totta vai leikkiä, sillä toinen saattoi tapahtua yhtä hyvin kuin toinenkin. Ja todellakin näkyi alhaalla olevasta painanteesta tulen tuiketta, mutta hämäläinen käsitti kuitenkin kohta, että kotipuoleen oli vielä kahdensadan peninkulman matka. Hevoset pysähtyivät yht'äkkiä eikä niitä voitu saada ottamaan askeltakaan eteenpäin. Tiheä murros tien poikki kaadettuja puita esti ratsumiehiä pääsemästä askeltakaan eteenpäin.
- Hiljaa! -- kuiskasi Bertel, -- minä kuulin ritinää pensaikosta.
Ratsastajat ajoivat vähän matkaa syrjään ja kyyristyivät hevostensa selkään sanaakaan hiiskumatta. Toisella puolen tietä kuului askelia ja katkeavien oksien ritinää.
- Niiden täytyy olla täällä neljännestunnin kuluttua, -- sanoi joku
ääni Baijerin murteella.
- Montako niitä on?
- Kolmekymmentä ratsumiestä ja toistakymmentä kuormahevosta. Ne
lähtivät hämärissä Geisenfeldistä ja mukanaan on niillä vangittu tyttö.
- Ja montakos meitä on?
- Noin viisikymmentä pyssymiestä ja seitsemän- tai kahdeksankymmentä,
joilla on kirveitä ja keihäitä.
- Hyvä. Ei yhtään laukausta saa ampua, ennenkuin ne ovat kolmen
askelen päässä.
Silloin hirnahti Bertelin hevonen, Lapiksi kutsuttu; se oli kotoisin Rovaniemeltä, pieni, mutta virkeä ja väkevä.
- Ken siellä! huudettiin maantieltä.
- Ruotsalainen! huusi Bertel rohkeasti samoinkuin Würzburgin
portissakin, laukaisi pistoolinsa ääntä kohti ja huomasi ruutitulen valossa suuren joukon talonpoikia, jotka olivat asettuneet murroksen ympärille. Hän käänsi hevosensa, käski miehiään seuraamaan ja lähti laskemaan täyttä laukkaa takaisin Landshutiin päin.
Ruutitulen valossa olivat talonpojatkin huomanneet nuo kolme ratsumiestä ja ehättivät nyt sulkemaan heiltä tien kiireimmän kautta.
Bertel pääsi Lappinsa avulla ajoissa pakoon, mutta Vitikan hevonen kompastui kantoon ja Pekan lihava työhevonen, kotoisin Isostakyröstä, sai suosta ylös pyrkiessään keihään piston rintaansa. Nähdessään toveriensa vaaranalaisen tilan, ei Bertel voinut jättää heitä oman onnensa nojaan, vaan käänsi hevosensa ympäri, löi kuoliaiksi lähinnä olevat talonpojat, tarttui Pekan hevosen suitsiin ja koetti vetää sitä ylös suosta, huutaen samalla Vitikalle, että tämä heittäisi hevosensa ja hyppäisi Lapin selkään.
Rohkea yritys oli jo onnistumaisillaan: jo olivat kaikki kolme päässeet takaisin maantielle, kun yht'äkkiä kuului suhina ilmassa ja Bertel kiskaistiin nuoran silmukkaan takertuneena alas hevosensa selästä. Vitikka putosi hänkin maahan: Lappi laukkasi tiehensä ja vasten tahtoaan täytyi Pekankin seurata hevosensa jäljessä, joka riensi toisen mukaan. Bertel ja Vitikka vangittiin tuossa tuokiossa kädet selän taakse sidottuina.
- Hirttäkää nuo koirat, ennenkuin toiset ennättävät apuun.
- Pää alaspäin! -- ehdotteli joku toinen.
- Ja pään alle pieni rovio! -- lisäsi kolmas.
- Ei saa tehdä tulta! -- komensi neljäs, jolla näytti olevan johtava
asema. -- Kuule, toveri, -- kuiskasi hän maassa makaaville vangeille.
- puhuitteko te suomenkieltä?
- Mene helvettiin! -- murahti Vitikka.
- Maledicti, maledicti Fennones! -- huudahti äskeinen ääni pimeästä.
- Nyt olette vihdoinkin käsissäni!
- Nyt tulevat ne! -- huusi joku joukosta ja todella kuuluikin samassa
hevosten askelia Ingolstadtista päin. Talonpojat vaikenivat ja sulkivat varovaisuuden vuoksi suun vangituiltakin. Tulijat ratsastivat tulisoihtujen valossa ja näkyivät olevan saksalaisia ryöstelijöitä, jotka palasivat rosvoretkiltään jostakin läheisyydestä. Nopeasti ratsastaessaan eivät he huomanneetkaan murrosta edessään, ennenkun olivat aivan sen luona ja samassa paukahti murhaava laukaus kaadettujen puunrunkojen alta.
Toistakymmentä etumaista miestä nähtiin kaatuvan maahan, hevoset hyppäsivät pystyyn ja laahasivat perässään jalustimiinsa takertuneita kaatuneita, koko joukkio joutui hämmennyksiinsä, toiset kääntyivät hetikohta takaisin ajaen kumoon kuormahevoset, toiset ampuivat umpimähkään murrokseen kätkeytynyttä vihollista. Talonpojat hyökkäsivät esiin väijymäpaikaltaan, karkasivat raivostuneina jäljelle jääneiden kimppuun ja kiskoivat heitä suopunkien avulla hevosten selästä.
Saksalaiset puolustautuivat epätoivon uljuudella; kymmenen minuutin kuluttua oli koko parvi hajaantunut, kahdeksan tai yhdeksän oli päässyt pakoon, viisitoista makasi verissään maantiellä, ja kuusi tai seitsemän oli otettu vangiksi, samalla kun kaikki mukana tuotu saalis oli joutunut vihollisten käsiin. Ainoastaan neljä talonpoikaa oli kaatunut. Baijerilaisten kosto oli kamala. He ampuivat vankeja paljaalla ruudilla silmiin, kaivoivat heidät vyötäisiä myöten märkään maahan ja kivittivät heidät hitaasti kuoliaiksi.
Kun tämä hirmutyö oli tehty, ryhdyttiin saalista korjaamaan. Kädet sidottuina viskattiin Bertel ja hänen seuralaisensa hevosen selkään ja niin alettiin ajaa metsää kohti. Hetken kuluttua pysähdyttiin yksinäiseen taloon, vangit laahattiin sisään ja nakattiin muista erillään olevan kamarin lattialle, sill'aikaa kuin talonpojat tuvassa antautuivat hurjan voitonriemun valtaan ja virkistivät voimiaan äsken anastetulla viinillä. Kamariin astui nyt kalmankalpea munkki, jonka vyöllä riippui pellavaiseen nuoraan kiinnitetty miekka.
Mielihyvin lähestyi hän soihtu kädessään vankeja, irroitti heidän suukapulansa ja tarkasteli vaieten heidän kasvojaan. -- Valehtelevatko silmäni? -- sanoi hän viimein. -- Vai eikö se ole luutnantti Bertel kuninkaan henkivartioväestä?
Bertel kohotti kulmiaan ja tunsi jesuiitta Hieronymuksen.
- Tervetuloa luokseni, herra luutnantti, ja kiitoksia viimeisestä!
Noin harvinaista vierasta on kestitettävä miten talo parhaiten taitaa.
Luulen nähneeni toverinnekin tätä ennen, -- jatkoi hän osoittaen Vitikkaa.
Raaka hämäläinen katsoi häntä tuikeasti silmiin ja veti suunsa pilkalliseen irvistykseen. -- Minne olet pannut vasemman korvasi, munkki? -- huusi hän kiroten. -- Pois kalotti päästäsi, kananvaras, niin nähdään onko sinulle kasvanut aasin korva sijaan!
Jesuiitan hahmo muuttui hänen ajatellessaan tapausta Breitenfeldin tappotanterella ja raivostuneena puri hän hammasta. -- Kavahda omia korviasi! -- kähisi hän. -- Anathema maranatha! Ne ovat kuulleet kuultavansa tässä maailmassa.
Näin sanottuaan taputti jesuiitta kaksi kertaa käsiään ja sisään astui seppä tulipunaiset pihdit kädessään.
- No, toveri, joko korviasi kuumentaa? -- ivaili munkki.
Vitikka vastasi uhkamielisesti:
- Luulet olevasi viisaskin, mutta et ole kuitenkaan kuin rajasuutari
piruun verraten. Herrasi ja mestarisi ei tarvitse pihtejä, hän nipistää näpillään.
- Oikea korva, -- sanoi jesuiitta. Seppä, joka oli kuumentanut
rautojaan läheisessä takkatulessa heilutti niitä hämäläisen pään päällä. Vitikka naurahti pilkallisesti. Hänen ruskeat poskensa punastuivat, mutta vain hetkiseksi. Hänellä oli enää vain toinen korva jäljellä.
- Tahdotko luopua uskostasi tunnustaa paavin ja kirota Lutherin, niin
saat pitää toisen korvasi.
- Saituri! -- huudahti hämäläinen. -- Herrasi ja mestarisi tarjoo
maita ja valtakuntia ja sinä tarjoat vaan kurjan korvan!
- Vasen korva! -- virkkoi jesuiitta kylmästi.
Seppä teki työtä käskettyä. Kidutettu sotamies vain hymyili.
- Tämä on inhoittavaa! -- huudahti vieressä makaava Bertel. -- Tapa
meidät, jos tahdot, mutta tapa pian!
- Ja kuka on sanonut, että aion tappaa teidät? -- vastasi isä
Hieronymus. -- Päinvastoin on omassa vallassanne, tahdotteko jo tänä yönä päästä vapaaksi.
- Ja mitä vaadit minulta?
- Te olette urhoollinen nuori mies, luutnantti Bertel! Minua surettaa,
että kuningas niin häpeällisesti ja niin väärin on ottanut teiltä sen arvon, jonka olette verellänne ansainnut.
- Vai niin, vai surettaa se sinua? Entäpä sitten?
- Teidän sijassanne minä kostaisin.
- Kostaisinko? Niinpä niin, olenhan sitä tuuminut.
- Te kuulutte Kustaa Aadolfin henkivartioväkeen. Te tiedätte kai, mitä
oikeauskoiset, katoliset ruhtinaat antaisivat sille, joka elävänä tai kuolleena toimittaisi kuninkaan heidän käsiinsä?
- Mistäs minä sen tietäisin, aivoisa isä?
- Ruhtinaskunnan saisi hän, jos olisi aatelismies;
viisikymmentätuhatta tukaattia, jos olisi aateliton.
- Arvoisa isä, se on liika pieni palkka niin suuresta palveluksesta.
- Ota joko kuolema taikka ruhtinaallinen palkkio!
- Vai tämä olikin tarkoituksesi, arvoisa isä?
- Tehkää niin kuin tahdotte; kun olette miettinyt ehdotustani, saamme
siitä taas puhua. Tällä kertaa voitte kuitenkin ostaa henkenne ja vapautenne paljoa halvemmasta, aivan mitättömästä.
- Mitähän tuo mahtanee olla, arvoisa isä?
- Kuulkaa minua. Minä pyydän teiltä vain pyhän valan, että teette
minulle vähäpätöisen palveluksen. Kuningas Kustaa Aadolfilla on oikeassa etusormessaan pieni kuparisormus. Se on hänelle arvoton, mutta minä maksaisin paljonkin sen saadakseni, sillä minä olen ... muinaiskalujen keräilijä. Minä tahtoisin kernaasti omistaa muiston kuninkaasta, jota, vaikka vihaankin, kuitenkin ihailen ihmisenä.
- Entä se sormus...?
- Se tulee teidän hankkia minulle tavalla millä tahansa, ennenkuin kuu
ensi kerran kääntyy. Luvatkaa se valallanne ja olette vapaa!
- Siis vaan pieni rikos seitsemättä käskyä vastaan? Ja anteeksi saan
jo edeltäkäsin? Mene, rosvo, ja kiitä onneasi, että käteni ovat sidotut; muuten opettaisin sinua pitämään arvossa sotilaan kunniaa!
- Rauhoittukaa, nuori mies, ja muistakaa, että henkenne on minun
käsissäni. Kun olen tehnyt tehtäväni toverinne kanssa, tulee teidän vuoronne.
Bertel heitti häneen vain halveksivan silmäyksen.
- Työhösi, seppä! -- mutisi jesuiitta synkästi. Ja seppä tempasi taas
hehkuvat pihtinsä tulesta.
Samassa syntyi sekavaa melua pirtin puolella, missä talonpojat mässäsivät. Huudettiin: -- Aseihin! Ruotsalaiset ovat kimpussamme! -- Ovi paiskattiin auki. Toiset tarttuivat pyssyihinsä, toiset nukkuivat juovuksissaan lattialla. Ulkoa kuului selvästi ruotsalaisten upseerien komentosanoja: -- sytyttäkää tupa tuleen, pojat, ne ovat satimessa, saakelit!
Jesuiitta hyppäsi ulos ikkunasta.
Tulinen, mutta lyhyt kahakka syntyi tuvan ovessa. Talonpojat joutuivat pian tappiolle ja pyysivät armoa. Mutta etumaiset pistettiin pertuskoilla kuoliaiksi ja toiset vangittiin, tupa ryöstettiin ja Bertel tovereineen vapautettiin.
- Larssonko se on? -- huusi hän iloisesti.
- Potz donner wetter, ka Bertelhän se on? Tännekö sinun oli vietävä
kuninkaan käsky?
- Entä itse?
- Saakeli vieköön, sinä tiedät, että minä olen onnen poika! Minut
lähetetään vartioimaan kuormastoa, minä tapaan tiellä muutamia ryöstelijöitä, jotka kertovat tästä väijymäpaikasta metsässä; minä kiiruhdan sinne heidän neuvonsa mukaan ja vapautan yht'aikaa reippaan pojan ja ihanan immen. Katso häntä: poskipäät punaiset kuin mansikka, silmät kuin taivaan sini!
Bertel katsahti kupeelleen ja näki siinä vapisevan tytön, puolikuolleena pelästyksestä.
- Sehän on neiti Reginan kamarineito Kätchen! -- huudahti Bertel, joka
monet kerrat oli nähnyt tuon iloisen tytön totisen neidin seurassa.
- Pelastakaa minut, luutnantti Bertel, pelastakaa! -- huusi tyttö ja
tarttui tiukasti häntä käsivarteen.
- Larsson, lahjoita minulle tuo tyttö!
- Oletko sinä järjiltäsi? Tahdotko riistää minulta tyttöni?
- Päästä hänet vapaaksi! minä pyydän...
- Niin teenkin ... muutamien viikkojen kuluttua! Mutta hellitä hänet,
sanon minä, tahi... -- Tulinen, paksuvartaloinen sotilas kohotti jo pitkän miekkansa, jolla hän juuri oli seivästänyt talonpojan.
- Tupa palaa! -- huudettiin samalla kaikilta tahoilta ja paksu,
tukahduttava savu tunki jo sisään. Bertel kiiruhti ulos tytön kanssa.
Larsson riensi jäljestä ja mielen kuumuus haihtui tulen kuumuuteen.
Vasta kun ulkona pihalla nähtiin tupa ylt'ympäri tulessa, muisti Bertel, että se oli täynnä ihmisiä, että siellä oli noin kolmekymmentä talonpoikaa, jotka käsistään ja jaloistaan kiinni kytkettyinä eivät päässeet paikaltaan liikahtamaan. -- Pelastakaamme onnettomat! -- huusi hän.
- Oletko hullu? -- nauroi Larsson. -- Nehän ovat niitä roistoja, jotka
äsken löivät niin monta meikäläistä reipasta poikaa hengiltä. Ann' roihuta!
Oli jo myöhäistä auttaa. Nuo onnettomat baijerilaiset joutuivat aikansa raakamaisen sodankäynnin uhreiksi, jolloin julmuuden harjoittamista pidettiin uljaana tekona. Mutta inholla käännymme me pois näistä aikaa kuvaavista tapauksista, ja kiiruhdamme kuvaamaan Ruotsin jalopeuran viimeistä taistelua, jonka seuraaminen on sekä suurenmoisempaa että mieltä ylentävämpää.
- NÜRNBERG JA LÜTZEN.
Tapahtumat ajavat toisiaan kuin aalto ajaa aaltoa kuohuvassa virrassa, ja ahtaitten kehyksien sisään puristettu kertomus on pakotettu kiitämään eteenpäin kosken nopeudella. Pois on meidän kiiruhdettava sivu merkillisen ajan merkillisimpien tapahtumien seurataksemme hienoa, mutta kautta monenlaisten aikojen ja kohtaloiden kulkevaa kertomuksemme lankaa: kuninkaan sormusta.
Wallenstein, tuo kauhea mies, oli tehnyt sovinnon keisarin kanssa, koonnut hirveän sotajoukon ja kääntynyt mustan ukkospilven tavoin rikasta Nürnbergiä vastaan. Kustaa Aadolf keskeytti voittoisan kulkunsa Baijerissa rientääkseen häntä vastaan, ja täällä, kahdessa vahvasti varustetussa leirissä, seisoivat molemmat sotajoukot yksitoista viikkoa liikkumattomina vastakkain -- seisoivat siinä kuin pantteri ja leijona painautuneina hyökkäystä tekemään ja tarkasti vartioiden toistensa pienimpiäkin liikkeitä. Koko seutu paljastettiin näiden sotajoukkojen elättämiseksi ja alituisilla ryöstöretkillä käyden tuotiin ruokavaroja pitkien matkojen takaa.
Keisarillisten sotajoukossa kunnostivat niissä töissä itseään Isolanin kroaatit, ruotsalaisten sotajoukossa taas Taupadelin rakuunat ja Stålhandsken suomalaiset ratsumiehet.
Nälänhätä, kesäkuuma, kulkutaudit ja sotamiesten ryöstöretket levittivät hätää ja kurjuutta kaikkialle. Kustaa Aadolfin sotajoukko oli, sittenkun siihen olivat yhtyneet Oxenstjernan ja Banérin laumat, 50,000 miestä. Elokuun 24. p:nä 1632 hyökkäsi hän Wallensteinia vastaan, joka 60,000 miehen kanssa oli sijoittunut voittamattomien vallituksien taa. Jo ennen auringon nousua alkoivat Torstensonin kanuunat ampua Alte Vesteä.
Yön pimeydessä kiipesi 500 valkeaan prikaatiin kuuluvaa saksalaista pyssysoturia jyrkänteitä myöten ylös, nousten valleille hirmuisimmasta kuulasateesta huolimatta. Hetken aikaa näytti siltä kuin voitto olisi palkinnut heidän urhoollisuutensa; unestaan heränneitten vihollisten hämmennys, naisten huudot ja ruotsalaisten kuulat, joiden edessä kaatuivat kumoon teltat ja ihmiset, olivat hyökkäykselle eduksi. Mutta Wallenstein pysyi tyynenä ja rauhallisena, lähetti pois vaimot ja vyörytteli hyökkäävien päälle joukon toisensa perästä.
Urhoollinen prikaati ajettiin tappiolla takaisin. Kuningas ei hänkään tahtonut taipua; vielä kerran karkasi valkea prikaati eteenpäin; turhaan. Silloin kutsui Kustaa Aadolf esiin suomalaiset "näyttääkseen, että pohjolan urhous saa saksalaisten pelkuriuden häpeästä punastumaan", niinkuin Schiller sanoo. Nuo valitut olivat Pohjanmaan miehiä. Kuolema irvisti heitä vastaan tuhannesta tulikidasta; mutta siitä huolimatta nähtiin heidän päättävästi ja järkähtämättömällä uljuudella kiipeävän ylös sateesta ja verestä liukastunutta vuoren rinnettä.
Noita vahvoja vallituksia, tuota murhaavaa kuulasadetta vastaan kilpistyi kuitenkin kaikki heidän urhoutensa; ne harvat, joihin eivät keihäät ja kuulat sattuneet, heitettiin takaisin; ensi kerran nähtiin Kustaa Aadolfin suomalaisten väistyvän ja yhtä turhia olivat kaikkien muidenkin joukkojen yritykset.
Keisarilliset lähtivät ajamaan takaa, mutta heitettiin takaisin, he lähtivät uudelleen, mutta heitettiin uudelleen takaisin. Taistelua jatkettiin koko päivä, suuri oli mieshukka kummallakin puolella, monta urhoollista päällikköä kaatui ja kuolon enkeli tähtäsi taas luotinsa kuningasta kohden, mutta osui vain kengän korkoon.
Keisarillinen ratsuväki joutui yhteen ruotsalaisen ratsuväen kanssa vasemmalla sivustalla. Cronenbergin kyrassierien tieltä, jotka oli puettu rautaan kiireestä kantapäähän ja joita kautta kaiken maailman kutsuttiin "voittamattomiksi", täytyi hesseniläisten väistyä.
Hessenin maakreivi virkkoi suuttuneena, että kuningas tahtoi säästää omia joukkojaan. -- No hyvä, -- sanoi Kustaa Aadolf, -- minä lähetän suomalaiset taisteluun ja toivon, että miesten muutos on oleva onnen muutos. -- Nyt lähetettiin Stålhandske suomalaisineen Cronenbergia ja noita voittamattomia vastaan.
Näiden kantajoukkojen välillä syntyi uljas, ihana, ikimuistettava ottelu; pensaita kasvavalla Regnitz-virran rannalla iskivät joukot yhteen, mies miestä vastaan, hevonen hevosta vastaan; kypäröitä vastaan tylsyivät miekkojen terät, pitkät pistoolit salamoivat, ja moni uljas ratsumies upposi virran liejuun. Luultavaa on, että suomalaisten hevoset tälläkin kertaa kestivät kauemmin kuin nuo kauniit ja nopeat unkarilaiset juoksijat ja siten vaikuttivat voiton saamiseen. Urhoollinen Cronenberg kaatui, hänen voittamattomansa pakenivat.
Hänen sijaansa kiiruhti Fugger melkoisen joukon kanssa ja karkoitti suomalaiset, jotka alituisesti taistellen rinta vihollista vastaan peräytyivät viidakkoon. Täällä oli keisarillisten vastassa ruotsalaisten kiväärituli. Fugger kaatui ja uupuneet suomalaiset pakoittivat hänen ratsuväkensä peräytymään.
Yön tultua oli enempi kuin 3,000 miestä kaatunut. Alte Vesten tappelussa, sanoo Schiller, katsottiin Kustaa Aadolf voitetuksi, koska hän itse ei voittanut. Seuraavana päivänä vetäytyi hän Baijeriin. 44,000 ihmistä, ystävää ja vihollista, oli rutto ja sota vienyt noiden murhaviikkojen aikana Nürnbergin ympärillä.
Syysyöt pimenivät pimenemistään, Saksan verellä tahrattu maa oli usvien peitossa eikä vieläkään näkynyt taisteluista mitään loppua tulevan.
Ainoastaan yksi suuri mies oli määrätty, monet myrskyt kestettyään, purjehtimaan rauhan ikuiseen satamaan ja muuttamaan elon syksyisestä yöstä iankaikkiseen valoon. Yhä lähempänä liihoitteli kuolon enkeli Kustaa Aadolfin jaloa otsaa ja levitteli sen ympärille tuota valoaan korkeammasta maailmasta, jonka joskus nähdään viimeisinä elon hetkinä säteilevän maailman jaloimpien ympärillä. Ympärillä seisova joukkio erehtyy niistä, mutta poismenevä itse aavistaa niiden tarkoituksen.
Kaksi päivää ennen kuolemaansa kunnioitettiin Kustaa Aadolfia kuin Jumalaa, mutta hänen sielussaan vavahti aavistus läheisestä lopusta, ja hän virkkoi hovisaarnaaja Fabriciukselle: -- Ken tietää, eikö Jumala kerran ole rankaiseva sekä heidän pakanallista mielettömyyttään että myöskin minua, ja näyttävä heille, etten minäkään ole muuta kuin heikko kuolevainen.
Kuningas oli kulkenut Saksiin päin hävittävän Wallensteinin jäljessä.
Arnstadtissa heitti hän hyvästinsä Akseli Oxenstjernalle ja Erfurtissa kuningatar Maria Eleonoralle. Siellä samoinkuin Naumburgissa näkyi monista valmistuksista, että hän oli valmistautunut siihen, mikä oli tulossa. Wallenstein, joka luuli hänen asettuneen talvileiriin, lähetti Pappenheimin ja 12,000 miestä Halleen; itse oli hän Lützenissä 28,000 miehen kanssa ja kuningas Naumburgissa 20,000 miehen kanssa.
- p:nä marraskuuta, saatuaan tietää Pappenheimin poistumisesta, lähti
kuningas nopeasti liikkeelle yllättääkseen heikontuneen vihollisensa, ja olisikin se onnistunut, jos hän olisi päässyt tekemään hyökkäyksensä
- p:nä. Mutta hänen voittoisalle tielleen viskasi kohtalo vähäisen
esteen, tuon pienen Rippachin puron, joka viivytti hänen kulkuaan.
Vasta myöhään illalla marraskuun 5. p:nä lähestyi kuningas Lützeniä;
Wallenstein sai aikaa ja ymmärsi käyttää sitä hyväkseen. Pitkin Leipzigiin vievää valtatietä kaivatti hän ravit syvemmiksi, teetätti rintavarustuksia ja asetutti niiden taa molemmin puolin tietä parhaat tarkk'ampujansa, joiden oli määrä ristitulellaan tuhota eteenpäin hyökkääviä ruotsalaisia. Kuninkaan sotaneuvosto epäsi hyökkäystä tekemästä; ainoastaan herttua Bernhard kehoitti siihen ja kuningas oli samaa mieltä, -- sillä, -- sanoi hän, -- paras on peseytyä ihan puhtaaksi, kun on kerran kylpyyn joutunut.
Yö oli pimeä ja synkkä. Kuningas vietti sen vanhoissa vaunuissa Kniephausenin ja herttua Bernhardin seurassa. Hänen valpas päänsä ehti ajatella kaikkea, ja silloin, niin kerrotaan, irroitti hän oikeasta etusormestaan pienen kuparisen sormuksen, antoi sen herttua Bernhardille ja käski hänen, jos jotakin erikoista tapahtuisi, toimittamaan sormus eräälle nuorelle, suomalaiselle upseerille.
Varhain aamulla ratsasti kuningas sotarintamaansa tarkastamaan. Hän oli puettu hirvennahkahaarniskaan ja harmaaseen päällystakkiin; kun häntä kehoitettiin moisena päivänä käyttämään haarniskaa, vastasi hän: -- Jumala on haarniskani. -- Sakea usva viivytti hyökkäystä. Päivän koittaessa veisasi koko sotajoukko virren: "Jumala ompi linnamme" ja kun sumua yhä kesti, aloitti kuningas itse virren "Älä säiky joukko pienoinen", jonka hän vähän ennen oli itse sepittänyt. Sen jälkeen ratsasti hän rivien ohi huutaen: -- Tänä päivänä me, pojat, pääsemme kaikista vaivoistamme; -- ja kaksi kertaa oli hänen hevosensa vähällä kompastua.
Vasta klo 11 aamupäivällä hajaantui usva heikon tuulen henkäyksen tieltä. Heti kohta teki ruotsalainen sotajoukko hyökkäyksensä: oikealla sivustalla, jota kuningas johti, oli taas Stålhandske suomalaisineen, lisänään ruotsalaista väkeä; keskustassa oli ruotsalainen keltainen ja vihreä prikaati Nils Brahen johdolla; vasemmalla sivustalla oli saksalaista ratsuväkeä herttua Bernhardin komennettavana. Herttuata vastaan seisoi Colloredo parhaimman ratsuväen kanssa, keskustassa oli Wallenstein itse taajain jalkajoukkojen kanssa, jota paitsi hänellä oli seitsemän kanuunaa rintaman edessä; Stålhandskea vastassa seisoi Isolani raakojen, mutta urhoollisten kroaattiensa kanssa.
Sotahuuto oli molemmilla puolin sama kuin Breitenfeldin tappelussa. Kun kuningas antoi merkin hyökkäykseen, pani hän kätensä ristiin ja huudahti: -- Jeesus, Jeesus, auta minua tänään taistelemaan pyhän nimesi kunniaksi!
Nyt sytyttivät keisarilliset Lützenin, tykistö alkoi jyskää ja ruotsalaiset hyökkäsivät eteenpäin, kärsien kuitenkin jo alussa suuria tappioita. Vihdoinkin pääsi ruotsalaisten keskusta hautojen yli, valloitti nuo seitsemän kanuunaa ja syöksi takaisin kaksi vihollisten prikaatia. Jo kääntyi kolmaskin pakosalle, kun Wallensteinin onnistui saada heidät pysähtymään.
Ratsuväki hyökkäsi ruotsalaisten kimppuun sivulta päin, eivätkä suomalaiset, jotka juuri olivat tapelleet kroaatteja ja puolalaisia vastaan ja ajaneet heidät pakosalle, olleet vielä ehtineet vallihautojen yli. Silloin kiiti kuningas eteenpäin smoolantilaisten kanssa, mutta ainoastaan harvojen hevoset voivat seurata kuninkaan juoksijaa.
Taru kertoo, että keisarillinen pyssymies oli ampunut häntä hopeakuulalla; varmaa vain on, että kuninkaan vasen käsi haavoittui ja että hän koetti salata haavaansa, mutta uupuneena veren vuodosta kohta pyysi Lauenburgin herttuata, joka ratsasti hänen sivullaan, saattamaan hänet huomaamatta pois tappotanterelta. Mutta sodan touhussa hyökkäsivät Götzin kyrassierit ja heidän etunenässään Moritz von Falkenberg heidän ohitsensa.
Falkenberg tunsi kuninkaan ja ampui häntä vyötäisiin huutaen: -- Sinua olen kauan hakenut! -- Hetikohta sen jälkeen kaatui Falkenberg itse. Ja silloin on kuningas horjunut satulassaan ja pyytänyt herttuan varjelemaan omaa henkeään; ja herttua on tarttunut häntä vyötäisiin tukeakseen häntä, mutta silloin on koko vihollisten lauma karannut heidän päälleen ja erottanut heidät.
Pistoolinlaukaus on kärventänyt herttuan tukkaa, kuninkaan hevonen on saanut kuulan kaulaansa ja hullaantunut, ja Kustaa Aadolf on vajonnut satulasta, laahannut vähän matkaa mukana jalustimiin takertuneena ja sitten pudonnut maahan. Nuori paashi Leubelfingen Nürnbergistä oli tarjonnut hänelle hevosensa, mutta ei jaksanut nostaa ylös kaatunutta.
Keisarillisia ratsumiehiä ajaa ohitse, he kysyvät, kuka on haavoitettu, ja kun Leubelfingen ei tahdo vastata, syöksee yksi heistä miekkansa hänen lävitsensä, toinen ampuu kuningasta päähän; jonka jälkeen muutkin ampuvat heitä useampia kertoja ja he peittyvät toisten ruumiiden alle; mutta Leubelfingen elää vielä muutamia päiviä sen jälkeen kertoakseen jälkimaailmalle suuren Kustaa Aadolfin surullisesta, ikimuistettavasta sankarikuolemasta.
Sill'aikaa oli ruotsalaisen sotaväen keskusta ollut pakotettu väistymään, tuhat silvottua ruumista lepäsi tappotanterella, mutta vielä ei oltu voitettu jalankaan verran maata. Molemmat sotajoukot olivat melkein samoissa asemissaan, joilla olivat olleet ennen taistelun alkamista.
Silloin nähtiin kuninkaan haavoitettu hevonen, tyhjä satula veren vallassa, laukkaavan rivejä pitkin. -- Kuningas on kaatunut! -- Ja niin kertoo Schiller kauniisti seuraavaa: "ihmishengen arvo aleni polkuhintaan, kun hengistä kallein ei enää ollut olemassa; kuolemalla ei enää ollut mitään kauhua kaikista pienimmillekään, sitten kun se ei ollut säästänyt kruunattua päätä." Herttua Bernhard karahdutti rivistä riviin: -- Te ruotsalaiset, suomalaiset ja saksalaiset, -- huusi hän, -- teidän ja meidän ja vapauden puolustaja on kaatunut.
Se, joka kuningasta rakastaa, kiiruhtakoon eteenpäin hänen kuolemataan kostamaan! -- Ennen kaikkia muita totteli tätä kehoitusta Stålhandske suomalaisineen; äärettömillä ponnistuksilla karkasivat he hautojen yli ja ajoivat edellään laumoittain vihollisia; kaikki kaatui heidän iskuistaan. Pakoon ajettu Isolani heittäysi toisaalle ja koetti valloittaa ruotsalaisten kuormastoa, mutta hänen täytyi väistyä.
Yhtä suurella raivolla tunkeutui Brahe keskustaa vastaan hautojen yli, sill'aikaa kuin herttua Bernhard välittämättä siitä luodista, joka musersi hänen kätensä, valloitti yhden vihollisten pattereista. Koko keisarillinen sotajoukko uupui, murtui ja horjui tämän kauhean hyökkäyksen edessä; ruutivaunut räjähtivät ilmaan, Wallensteinin käskyt ja Piccolominin loistava urhoollisuus eivät enää voineet estää keisarillisten nurinniskaista pakoa.
Silloin kajahti yli avaran kentän riemuhuuto: -- Pappenheim on täällä!
- Ja Pappenheim, tuo uljahista uljahin, oli todellakin siellä
ratsumiehineen. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli: -- missä on Ruotsin kuningas? -- Osoitettiin Stålhandsken joukkoa ja hän hyökkäsi sinne.
Siinä syntyi mitä kuumin, mitä kiukkuisin kahakka. Keisarilliset rohkaisivat mielensä, kääntyivät takaisin ja ahdistivat kolmelta puolelta yht'aikaa. Ei kukaan väistynyt. Brahe kaatui ja hänen keltainen prikaatinsa kaatui melkein viimeiseen mieheen. Winckel vihreine miehineen kaatui yhtä kauniiseen järjestykseen, mies miehen viereen, niinkuin olivat riveissään seisoneet. Muu ruotsalainen jalkaväki vetäytyi hitaasti takaisin ja voitto näkyi jo suosiollisesti hymyilevän tuolle kaikki musertavalle Pappenheimille.
Ei hän kuitenkaan, tuo aikansa Ajax, mies sata-arpinen, saisi nähdä voiton päivän koittavan. Jo ensi hyökkäyksessä suomalaisia vastaan musersi falkonettitykin luoti hänen sarvenansa; kaksi pyssynluotia lävisti hänen arpisen rintansa; sanotaan, että Stålhandske itse oli häneen osunut. Hän kaatui, vielä kuolemassaankin riemuiten Kustaa Aadolfin kaatumisesta, ja uutinen hänen kuolemastaan levitti kauhua keisarillisten joukkoihin. -- Pappenheim on kuollut; kaikki on hukassa!
- Vielä kerran törmäsivät ruotsalaiset eteenpäin; herttua Bernhard,
Kniephausen, Stålhandske tekivät ihmeitä. Mutta myöskin Piccolomini, joka kuusi haavaa ruumiissaan nousi vielä seitsemännen hevosen selkään, taisteli yliluonnollisella uljuudella. Keisarillinen keskusta ei väistynyt ja pimeä erotti taistelevat. Wallenstein vetäytyi takaisin ja uupunut ruotsalainen sotajoukko leiriytyi taistelukentälle. Yhdeksän tuhatta kuollutta luettiin Lützenin kentillä.
Seuraukset tästä taistelusta olivat tuntuvia keisarillisille. He olivat menettäneet kaiken tykistönsä ja uskonsa Pappenheimin ja Wallensteinin voittamattomuuteen. Suuri friedlandilainen raivosi vihasta; ankaralla kädellä hirtätti hän pelkurit ja palkitsi kullalla urhoolliset.
Sairaana ja synkkämielisenä vetäytyi hän jäljelle jääneen kymmenen tuhannen miehensä kanssa takaisin Böömiin, jossa turvautui tähtien yölliseen seuraan, jossa hautoi petollisia tuumiaan ja jossa Buttlerin käsi lopetti hänen loistavan elämänsä.
Mutta kuitenkin -- kautta katolisen maailman raikui ääretön voiton riemu, sillä lutherilaisuus ja ruotsalaiset olivat menettäneet verrattomasti paljon enemmän kuin heidän vihollisensa. Kangistunut oli se käsi, joka niin voimakkaasti oli heiluttanut valon ja vapauden voittoisata miekkaa; protestanttien suru, johon sekautui pelko tulevaisuudesta, oli yleinen ja syvä.
Syyttä ei laulettu te deumia Wienin, Brüsselin ja Madridin tuomiokirkoissa; kaksitoista päivää kestävillä loistavilla härkätaisteluilla vietettiin Madridissa pelätyn sankarin kuolemaa; mutta kun keisari Ferdinand, joka oli suurempi ja jalompi kuin hänen aikalaisensa, näki kaatuneen vihollisensa verisen haarniskan, sanotaan hänen vuodattaneen kyyneliä.
Monenlaisia tarinoita kulki suuren Kustaa Aadolfin kuolemasta; milloin syytti kansa Lauenburgin herttuaa Frans Albertia, milloin Richelieutä, milloin herttua Bernhardia kuninkaan kuolemasta; mutta ei yhtäkään näistä epäluuloista ole historia osoittanut tosiksi. Eräs uudempi saksalainen kirjailija[8] kertoo seuraavan kansan suusta saamansa tarinan: "Ruotsin kuningas Kustaa Aadolf sai vielä nuorena ollessaan eräältä naiselta, jota hän paljon rakasti, rautaisen sormuksen, jota hän ei sittemmin koskaan antanut irroittaa kädestään. Sormuksessa oli seitsemän ympyrää, jotka muodostivat alkukirjaimet hänen kumpaankin nimeensä.
Seitsemän päivää ennen hänen kuolemaansa katosi sormus hänen sillä kertaa huomaamatta tätä omituista varkautta."
Lukija tietää, että tämä kertomus kutoutuu tuohon sormukseen, mutta monet seikat antavat aihetta luuloon, että sormus oli ollut kuparista.
Taistelun jälkeisenä iltana lähetti herttua Bernhard sotamiehensä soihtujen valossa etsimään kuninkaan ruumista ja he löysivät sen ruumisko'on alta ryöstettynä ja ruhjottuna. Se vietiin Meuchenin kylään, palsamoitiin siellä, ja sotamiehet saivat luvan vielä kerran katsella sankarikuninkaansa kalventuneita kasvoja. Katkeria kyyneleitä vuodatettiin, mutta ei ainoastaan surun, vaan ylpeydenkin kyyneleitä, sillä vähäpätöisinkin katsoi kunniakseen sitä, että oli saanut taistella noin jalon ja uljaan kuninkaan vierellä.
- Katsokaa, -- sanoi nyyhkyttäen muuan sotavanhus Stålhandsken
suomalaisista, -- ne ovat ryöstäneet hänen kultaiset vitjansa ja hänen kuparisen sormuksensa, tuossa näkyy vielä sormuksen valkoinen sija oikean käden etusormessa.
- Mitä olisivat he tehneet kuparisormuksella? -- kysyi muuan
skottilainen, joka äsken sotaväkeen saapuneena ei vielä tiennyt niistä taruista, joita miehestä mieheen kerrottiin.
- Mitäkö kuparisormuksella? -- virkkoi eräs pommerilainen
salaperäisesti. -- Ole varma siitä, että jesuiitat sen tunsivat! Sormus oli suomalaisen noita-akan loitsima, ja niin kauan kuin se oli kuninkaan sormessa, ei häneen pystynyt rauta eikä lyijy.
- Mutta kas, hän kadotti sen, -- virkkoi kolmas, -- ja sentähden...
- Mitä se tuo pommerilainen potaattimaha puhuu? -- kivahti suomalainen
vihaisesti. -- Jumala eikä kukaan muu on suojellut suurta kuningastamme, mutta sormuksen sai hän suomalaiselta tytöltä, jota nuoruudessaan suuresti rakasti; minä tiedän näistä asioista enemmän kuin te, mokomat perunaturvat!
Herttua Bernhard, joka synkkänä ja miettiväisenä oli katsellut kuninkaan kalpeita kasvoja, katsahti nuo sanat kuultuaan taakseen, pisti terveen kätensä poveensa ja kysyi suomalaiselta:
- Toveri, tunnetko sen Stålhandsken upseereista, jonka nimi on Bertel?
- Tunnen, teidän ylhäisyytenne.
- Elääkö hän?
- Ei, teidän ylhäisyytenne.
Herttua kääntyi hajamielisenä toisen puoleen ja antoi käskyjä oikeaan ja vasempaan. Hetken kuluttua hän kuninkaan nähtyään taas muisti jotakin. -- Oliko hän urhoollinen mies? -- kysyi hän.
- Hän oli Stålhandsken miehiä! vastasi suomalainen yksikantaan, mutta
omituisella ylpeyden vivahduksella äänessään.
- Milloin kaatui hän ja missä?
- Viimeisessä Pappenheimin kahakassa.
- Etsikää häntä!
Herttuan käsky täytettiin nurkumatta, vaikka uupuneet sotamiehet ihmettelivätkin, miksi juuri tuo nuori upseeri oli etsittävä, kun Nils Brahe, Winckel ja niin moni muu harmaantunut päällikkö virui verissään tappelutanterella. Vasta aamupuoleen yötä palasivat lähetetyt sillä tiedolla, ett'ei Bertelin ruumista oltu voitu löytää mistään.
- Hm, -- sanoi herttua tyytymätönnä, -- suurilla miehillä on välistä
pienet oikkunsa; mitä minä nyt teen kuninkaan sormuksella?
Ja marraskuun punainen aamuaurinko valaisi Lützenin kenttiä. Uusi aika koitti, mestari oli poissa ja oppilaat saivat tehtäväkseen hänen työnsä jatkamisen.
VÄLSKÄRIN TOINEN KERTOMUS
MIEKKA JA AURA
Kun välskäri oli lopettanut ensimmäisen kertomuksensa, istuivat läsnäolijat vähän aikaa äänettöminä, lienevätkö sitten ajatelleet suuren kuninkaan kuolemaa vai lienevätkö vielä odottaneet jatkoa heidän mielestään ehkä keskeytyneeseen kertomukseen.
Nahkasohvassa istui isoäiti ruskearuutuinen villasaali hartioillaan, hänen vieressään koulumestari, maisteri Svenonius sinisine nenäliinoineen ja messinkisankaisine silmälaseineen; oikealla puolen istui postimestari, kapteeni Svanholm, joka viime sodassa oli menettänyt vasemman etusormensa; vasemmalla taas kaunis Anna Sofia, joka siihen aikaan oli 18-vuotias ja jolla oli korkea kilpikonnan luusta tehty kampa paksussa, ruskeassa tukassaan; sekä alempana joko jakkaroilla tai vain paljaalla lattialla kuusi tai seitsemän pikkuvekkulia, toiset tyttöjä, toiset poikia, kaikki suu selällään, niinkuin olisivat juuri kuulleet kummitusjuttuja kerrottavan.
Ensimmäinen, joka keskeytti syntyneen hiljaisuuden, oli Anna Sofia; päästäen kimakan huudon hän hypähti ylös tuoliltaan, kompastui ja lensi suoraa päätä maisteri Svenoniuksen syliin. Muihin huoneessa olijoihin, jotka vielä olivat Lützenissä, teki tämä tapaus melkein saman vaikutuksen kuin jos olisivat kaikki Isolanin kroaatit tehneet hyökkäyksen rauhalliseen kamariin.
Taistelun tuoksinasta kiihoittunut postimestari karkasi ylös istuimeltaan ja tallasi isoäidin kipeälle jalalle rautapohjaisella anturallaan; koulumestari oli hämillään eikä ollenkaan ymmärtänyt sen ihanan lintusen arvoa, joka oli lentänyt hänen syliinsä, lapset hajaantuivat hädissään mikä minnekin, kaatoivat jakkaransa ja piiloutuivat välskärin korkeaselkäisen tuolin taa; ainoastaan Antero, joka äsken oli seurannut Stålhandsken ratsumiehiä vallihautojen yli, tarttui välskärin suureen, hopeapäiseen kävelykeppiin ja asettui sota-asentoon valmiina vastaanottamaan kroaatteja pistin tanassa.
Vanha Bäck oli ainoa, joka pysyi järkähtämättömän levollisena; otettuaan esille soikean pikanellirasiansa hän puraisi pikkuisen palasen lempitupakastaan ja kysyi sitten hiljaisesti: Mikä sinua vaivaa, Sofia?
Hämillään ja punehtuen Anna Sofia irroittautui maisterin syleilystä, ja selitti, etsien pahantekijää silmillään, että joku oli pistänyt häntä neulalla käsivarteen.
Isoäiti, joka tarpeen tullessa osasi olla ankarakin, pani kohta toimeen tutkimuksen, ja katso, siinä tuli selville, että Jonathan oli pistänyt nuppineulan hienon rottinkikeppinsä päähän ja sillä häirinnyt sisartaan, kun tämä istui ajatuksissaan Lützenin tapahtumia muistellen.
Tuomio julistettiin nopeasti ja lyhyeen niinkuin ainakin sotaoikeudessa, ja Jonathan sai kovan käskyn heti kohta mennä alas lastenkamariin ja lukea ylimääräisen läksyn huomiseksi.
Kun nyt järjestys maailman mahtavain avulla oli saatu palautetuksi ilman sen suurempaa verenvuodatusta, päästiin hiukan tarkemmin keskustelemaan välskärin kertomuksesta.
- On se vähän liian meluava kertomus tämä, -- alkoi isoäiti, luoden
kertojaan tuollaisen paljon merkitsevän, lempeän katseen, jolla hän vielä vanhoillaankin voitti kaikkien sydämet. -- Liian meluava se on, kunnon serkkuseni, se täytyy minun sanoa; vielä tuntuu nytkin soivan korvissani tuo kanuunain pauke, josta ei ollut loppua tullakaan. On se tuo sota kuitenkin kaikitenkin kauheaa ja inhoittavaa, kun ajattelee, miten paljon verta vuotaa tappotanterella ja miten paljon kyyneliä kotona. Milloin onkaan koittava se päivä, jolloin ihmiset lakkaavat raatelemasta toisiaan ja rauhassa ja sovussa jakavat maan ja Herran hyvät lahjat keskenään?
Postimestarin sotaiset tunteet joutuivat tästä heti kohta kuohuksiin.
- Sovussa? Jakavatko? Ilman sotaa? Hyi, serkku, hyi, tahtooko serkku
muuttaa maailman muurahaispesäksi? Se olisi kaunista se ... kynäsoturit tahraisivat maailman pikimustaksi, hottiaiset ja kujoonit hyppisivät rehellisten miesten silmille, ja kun yksi kansa karkaisi toisen niskaan, pitäisi tämän kai kumartaa nöyrästi ja kiittää kunniasta.
Eihän toki, semmoiset miehet kuin Kustaa Aadolf ja Napoleon, ne kouhottelevat hiukan tätä maailmaa, laskevat maahan vähän pilaantunutta verta, ja siitä maailma vain paranee. Muistan vielä elokuun 21. päivän Karstulassa; Fieandt seisoi vasemmalla ja minä seisoin oikealla, kun...
- Jos minä uskaltaisin keskeyttää, -- puuttui puheesen maisteri, joka
jo senkin seitsemänkymmentä kertaa oli kuullut jutun Karstulasta, jossa Svanholm, siihen aikaan kersanttina, oli menettänyt kuuluisan etusormensa, -- niin voisin aivan helposti todistaa veljelle, että maailma kulkee paljoa paremmin eteenpäin musteen voimalla kuin veren. Inter arma silent leges. Jos sodalla olisi sananvalta, niin emme istuisi nyt takkatulen ja totimme ääressä, vaan kanuunan suun vieressä jollakin linnan vallilla, saisimme heiluttaa sytytintä sen sijaan, että nyt hämmennämme sokeria teelusikalla, saisimme nuuskia ruudin savua, mutta nuuskata emme saisi. Mutta mitä saa muste aikaan?
Mustehan se on tehnyt veljestäkin postimestarin, musteesta veli elää ja musteesta veli kuolee, se on veljen jokapäiväinen leipä, ja mitä olisi veli, jos ei mustetta olisi ollenkaan, vaan ainoastaan verta?
- Mitäkö olisin? Saksan saakeli ... minäkö?
- Serkku Svanholm! -- virkkoi isoäiti silmäten lapsiin. Ja
postimestari vaikeni.
Välskäri katsoi pitävänsä rakentaa rauhaa veren ja musteen välillä. -- Minä luulen, -- sanoi hän, -- että kansat elävät niinkuin yksityisetkin. Nuorina ollessaan ovat he rajuja ja hurjia, tappelevat ja reuhaavat, repivät toisensa palasiksi, mies miestä vastaan. Sitten ne vanhenevat ja viisastuvat, keksivät ruudin, joka asettaa joukot joukkoja vastaan ja antaa heidän kylmäverisesti tappaa toinen toisensa pitkien matkojen päästä. Lopuksi tulee maailma järkiinsä, lataa pyssyt vain paljaalla ruudilla, niinkuin juhannuslaukauksia ammuttaessa, ja tarttuu kynään, joka voi olla hyvinkin terävä silloin kuin tarvitaan.
Silloin alkaa yhteisen järjen valta, joka on kaikista järkevin, ainakin minun ymmärtääkseni.
- Sepä vasta olisi saakelin ... no, no, serkku, minä vaikenen kuin
muuri! -- huudahti postimestari. -- Mutta minä vain kysyn: Mikä mies oli Kustaa Aadolf? Mikä mies oli Napoleon? Olivatko ne huilunsoittajia, häh? Vaiko raakalaisia ja hulluja? Ei kiitoksia, sanon minä! Serkku kuulee, etten kiroile; serkku olisi vain kuullut, miten tuhannen tulimmaisesti Fieandt kiroili Karstulassa.
Välskäri jatkoi välittämättä postimestarista:
- Senpätähden alkaakin kaikkien kansain nuoruuden historia sodalla, ja
sotilas numero yksi maailman ensimmäisessä komppaniassa oli Kain nimeltään. Mutta koska sota on niin vanha kuin maailma, tulee se myöskin pysymään niin kauan kuin m
Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence
The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.
Transcriber and production notes
Produced by Tapio Riikonen
Front matter as received (title page, contents)
VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 1 Kuninkaan sormus. Miekka ja aura. Tuli ja vesi. Kirj. ZACHARIAS TOPELIUS
Header as received
The Project Gutenberg eBook of Välskärin kertomuksia 1
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Välskärin kertomuksia 1
Author: Zacharias Topelius
Translator: Juhani Aho
Release date: May 22, 2011 [eBook #36190]
Language: Finnish
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/36190
Credits: Produced by Tapio RiikonenFull Project Gutenberg licence
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.Source: Project Gutenberg ebook #36190. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.