← catalogue

Perhe Giljellä: Kuvaus neljänneltä vuosikymmeneltä

by Jonas Lie · Finnish · Gutenberg #35522 · 324,596 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Perhe Giljellä: Kuvaus neljänneltä vuosikymmeneltä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Perhe Giljellä: Kuvaus neljänneltä vuosikymmeneltä

Author: Jonas Lie


        
Release date: March 8, 2011 [eBook #35522]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/35522

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PERHE GILJELLÄ: KUVAUS NELJÄNNELTÄ VUOSIKYMMENELTÄ ***




Produced by Tapio Riikonen






PERHE GILJELLÄ

Kuvaus neljänneltä vuosikymmeneltä


Kirj.

JONAS LIE


Werner Söderström, Porvoo, 1885.
Oulun Uudessa Kirjapainossa.




I.


Oli kirkas, kylmä iltapäivä ylhäällä vuoristossa. Ilma oli pakkasesta
sinervä, vaan paikottain se hienosti rusotti yläpuolella suippusia
huippuja, rotkoja ja kukkuloita, jotka kuni jakso jättiläiskinoksia
harju harjun vieressä haamottivat taivaan rannalla korkeutta kohti.
Alapuolella vuorenseinät ja kaltevat mäet sulkivat kylän valkoiseen
kehään, yhä ahtaampaan ja ahtaampaan, yhä pienempään ja pienempään.

Lumi oli tullut myöhään sinä vuonna, mutta nyt, joulukuun saapuessa,
oli sitä sen sijaan niin paksulta hongilla ja kuusilla, että alas se
taivutti niin hyvin havut kuin oksat. Koivikot seisoivat lumessa
vyötärykseen asti; kylän pienet liuskakivikattoiset talonryhmät
makasivat puoleksi haudattuina ja kantoivat raskasta lumikerrosta
katoillaan. Syvään muokatut kujat johtivat korkeiden lumiäyrästen
välitse pihoihin, ja siellä täällä pistivät näkyviin muutamat
aidanseipäät tai portinpielukset, ikäänkuin hukkuneitten veneitten
mastot.

Lumirekeä oli hiljattain ajettu postitiellä, ja komppaniapäällikön
katolla luotiin suuria lumikasoja ja jäitä alas sen huippuiselta
tiilikatolta, jonka räystäiden yli ne vaarallisen näköisinä
riippuilivat.

Päällikön talo oli muuten huomattavampia kylässä. Se oli maalaamaton ja
säännönmukaisesti rakennettu, niinkuin enimmät sitä laatua taloja
olivat vielä miehen-ikä takaperin.

Lumella peittyneen puutarhan-aidan yläpuolella näkyi hangella
kelkan-jälkiä ja suksenlatuja melkein ikkunan tasalle asti, ja siinä
tuprutteli pohjaistuuli hienoa lunta auringonpaisteessa.

Tuo sama kylmä, ilkeä pohjaisvihuri se oli, joka jok'ikinen kerta, kun
porstuan ovi avattiin, saattoi kyökin ovenkin aukenemaan, ja jos ei
sitä heti suljettu, kävi samalla tavalla jollekin ovelle yläkerrassa --
ja silloin kapteeni punaisena ja kiivaana syöksemään konttoristaan alas
ja kuulustelemaan ja pitämään käräjiä koko talossa siitä, kuka ovesta
tuli ensiksi ja kuka viimeksi. Hän ei milloinkaan voinut käsittää,
miks'eivät he saattaneet pitää ovea kiini, vaikka asia kuitenkin oli
selvimpiä maailmassa, -- että lukko oli vanha ja rappeutunut, ja että
kapteeni ei malttanut uutta teettää.

Alhaalla kamarissa istui kapteenin rouva tuolilla sohvan ja uunin
välissä neulomassa, vanha, ruskea arkihame yllään. Korkea ja jäykkä
vartalo hänellä oli, kasvot olivat syväpiirteiset ja laihat,
kuivettuneet; erittäin huolellisesti näytti hänen katseensa tässä
hetkessä, sillä se oli kiintynyt mutkikkaasen stuudioon --
mahdollisuuteen saada asetetuksi uutta, kestävää paikkaa Jörgenin
housunjäännöksiin; ne olivatkin aina hajallaan, melkein toivottomuuteen
asti!

Hän oli anastanut aikaa itselleen ainoastaan siksi hetkeksi, kun Jäger
oli konttorissaan ja lapset kävivät alhaalla postipaikalla; sillä
talossa hän astuskeli päivät pitkät kuin hevonen savimyllyllä.

Se perlemolla ja useilla kalliilla puulajeilla koristettu mahogninen
neulontapöytä, joka oli avattuna hänen edessään, mahtoi olla joku
perheen perintökaluja; se muistutti vanhan-aikuisena ja viertyneenä
vähä hänestä itsestään eikä ainakaan sopinut yhteen sen korkeaselkäisen
nahkanojatuolin kanssa, jossa hän istui, enempää kuin pitkän, vihreällä
saralla päällystetyn sohvankaan kanssa, joka seisoi kuin yksinäinen,
autio maa ja ikäänkuin ikävöiden katseli ruskeaa kapeaa pöytää, joka
oli yhtä yksinäisenä ja hylättynä ja seisoi siivet lerpallaan molempain
ikkunain välissä.

Se ruskea kirstu, joka peräseinällä seisoskeli neljällä suoralla
jalallaan, ja jolle oli ladottu riitta paperia, kirjoja, lakkia ja
ylinnä kiikari, oli vanha piano; tämän rouva suurella vaivalla oli
saanut kuletetuksi vuoristoon kotinsa jäännöksistä, ja sillä
luultavasti oli lasten kanssa harjoitellut samoja kappaleita, jotka
itse oli oppinut.

Tässä suuressa arkihuoneessa oli ainoastaan paljaat hirsiseinät ja
maalaamaton hiekoitettu lattia; ikkunat olivat pienet ja niiden edessä
riippuivat lyhyet, keskestä ylös kiinnitetyt uutimet; huonekaluja oli
ylen harvassa, oli varmaankin puoli peninkulmaa tuolista tuoliin.
Yleensä oli sisustus maalaisten tapaan, -- siihen laihin, kuin
virkamiehille vuoristossa oli mahdollista vielä neljännellä
kymmenluvulla. Keskellä sisäseinää, suuren valkoisen palomuurin edessä,
rehenteli eräs noita vanhan-aikuisia uunia, Näs'in rautatehtaan leima
otsassa, ja sepä vasta nakerteli halkoja oikein jättiläisen tavalla.
Lämmitystä tarvittiinkin paljo tähän huoneesen, ja eihän päällikön
metsistä puita puuttunut.

Rouva oli vihdoinkin hylännyt kaikki hienommat keinot asettamalla
mahtavan, kaikkea peittävän paikan housuihin ja neuloi nyt ahkerasti.
Ilta-aurinko lähetti viimeisiä vaaleita säteitään ikkunanpielelle, ja
oli niin hiljaista, että hänen liikkeensä neuloessa melkein kuuluivat,
ja lankarullasta, joka lattiaan putosi, kuului ikäänkuin kaiku.

Äkisti kavahti hän suoraksi kuin sotilas komentosanan kuultuaan ja tuli
tarkkaavaksi. Hän kuuli miehensä kiivaan ja raskaan astunnan ylhäältä
portailta.

Olikohan porstuan ovi jälleen auki?

Kapteeni Jäger, punanen, pyöreä ja lihava mies, puettuna kuluneesen
univormuun, astui läähöttäen sisälle, märkä hanhensulka vielä suussa;
hän meni suorastaan ikkunan luo.

Rouva neuloi vaan nopeammin, hän tahtoi käyttää aikaa ja samalla
viisaasti varustautua sitä vastaan, mikä tuleva oli.

Kapteeni hengitti jäätyneelle ikkunaruudulle, suurentaakseen sen
läpinäkyvää osaa.

"Saatpa nähdä, että jotain tulee postista! Lapset juoksevat aivan
kilvassa tuolla tiellä, -- Jörgen yksin jää jälkeen kelkkoinensa."

Neula poukkoili yhä kiireemmin.

"Katsopas vaan, miten he juoksevat! ... Thinka ja Thea. -- Mutta
Inger-Johanna! tule tänne, Äiti! ja katso miten hän juosta tepsuttaa...
Eikö se ole kuin tanssia? Hän tahtoo nyt olla ensimäinen, joka ehtisi
sisälle, ja hän tuleekin ensiksi, sen lupaan sulle! Se ei ole valhetta,
kun sanon sinulle, että se tytön tepsikäs on kaunis, Äiti! -- sen
huomaavat kaikki... He-hei, tule vaan katsomaan, miten hän ponnistelee
Thinkan edelle... No, tule nyt siitä, Äiti!"

Mutta "Äiti" ei hievahtanut paikaltaan. Neula poukkoili oikein
suonenvedontapaisella vauhdilla. Kapteenin rouva neuloi kilpaa
tapahtuman kanssa; oli kuitenkin hiukkasen toivoa saada viimeinen osa
tilkusta neulotuksi ennenkuin he tulisivat, ja hetikohta katosi
aurinkokin vuoren taakse; lyhyt oli se päivä, joka heille vuoristossa
suotiin! Ulkoportaita juostiin ylös parilla kolmella hyppäyksellä ja
ovi lensi auki.

Aivan oikein -- Inger-Johanna! Hän syöksi sisään, nuttu auki ja
lumessa. Hatunnauhan oli hän auaissut jo portaissa, niin että tuuhea,
musta tukka lensi hiuskin haiskin lämpimille kasvoille. Kukkaiset
villalapasensa heitti hän läähöttäen tuolille nurkkaan. Hän seisoi
hetkisen ennenkuin taisi saada sanaakaan suustaan, pyyhki hiukset hatun
alle ja huudahti:

"Asemalla on kirje, jossa pyydetään hevosia kapteeni Rönnov'ille ja
luutnantti Meinille! Siinä kirjoitetaan, että hevosen tulee olla heitä
vastassa täällä meillä kello kuusi huomen aamulla. He tulevat tänne!"

"Rönnov ... Äiti!" mölisi kapteeni hämmästyneenä; Rönnov oli hänen
nuoruuden tovereitansa.

Nyt syöksivät myöskin toiset sisään.

Rouvan laihat, syväpiirteiset kasvot, joilla hiukset kiiltävinä,
mustina laineina otsalle valuivat, saivat huolellisen, levottoman
näön... Pitikö nyt ryhtyä vasikanpaistiin, joka oli säästetty
rovastia varten, vai kelpaisiko porsas? -- Jälkimäinen oli ostettu
Pohjois-kylästä ja oli hirveästi laiha!...

"Vai niin, vai niin, -- saatpa nähdä, että he tahtovat häntä
Tukholmaan!" puhui kapteeni tuumaavaisena naputellen ikkunanpieltä, --
"ehkä ajutantiksi... Ei, sitä miestä ei jätetä läntispuolelle, ei
jätetä...

"Tiedätkös, sitä olen tuumannut aina siitä asti, jolloin prinssi niin
lyöttäysi häneen siellä maatilalla... Minä sanoinkin sen hänelle: 'nuo
sinun seikkailusi, Rönnov, ne sinulle vielä onnea tuottavat; -- mutta
varo kenraalia, hän tuntee Ullan!'"

"Mitä vielä, se asia haihtuu kuin tuhka tuuleen", sanoi hän. "Ja
siltähän näyttää ... nuorimpana kapteenina!"

"Prinssi!"... Rouva oli töin tuskin saanut housut valmiiksi ja nousi
äkkiä istuviltaan. Hänen maksanruskeat, hieman vääränenäiset, laihat
kasvonsa näyttivät päättömiltä, -- hän ymmärsi, että vasikanpaisti oli
tällä kertaa laitettava.

"Inger-Johanna! katso että isä ottaa pyhätakin päälleen", virkkoi hän
kiireesti ja pujahti kyökkiin. --

-- Ison tuvan uuni oli pian täyteen ladottuna ja hehkuvan kuumana. Sitä
ei ollut käytetty sen jälkeen, kun sitä keväällä puhdistettiin ja
voideltiin, ja nyt se niin kärysi, että täytyi avata ovet ja ikkunat,
jos kohta ulkona olikin seitsemäntoista asteen pakkanen.

"Iso-Olarengillä" oli paljo vaivaa kantaa monta erityistä pnusylystä
kyökkiin ja sen jälkeen portailla puhdistaa kapteenin pölyistä
univormua lumisella harjalla; -- ei saanut näyttää siltä kuin kapteeni
olisi varta vasten laitellut itseään.

Vierashuone laitettiin järjestykseen ja tehtiin sijat; uuniin pantiin
valkea, niin että siinä paukkui ja räiskyi, ja kärpäsetkin äkkiä
heräsivät ja alkoivat surista katossa. Jörgenin tukkaa silitettiin
veteen kastetulla kammalla ja pienet tytöt saivat muuttaa esiliinoja
voidakseen tulla alas vieraita tervehtimään.

Sekä ylä- että alakerrasta tähystettiin ulos niin kauan kuin hämärältä
saatettiin, sill'aikaa kuin Iso-Ola tupsulakissaan pihalla loi tietä
portilta portaiden kohdalle.

Ja nyt, kun oli pimeä, kuuntelivat lapset sykkivin sydämin jokaista
vähintäkin ääntä, mikä tieltä päin tuli. Kaikki heidän ajatuksensa
hehkuivat halusta tuntea tuota vierasta, kaukaista maailmaa, josta niin
harvoin joku heidän luonaan kävi, vaan josta he kuulivat niin paljo,
mikä kajahteli suurenmoiselta ja seikkailuntapaiselta.

Tuolla kuuluu kulkuset!

Vaan ei, Thinka aivan erehtyi!...

Se luultiin jo varmaksi, kun Inger-Johanna, joka seisoi pimeässä
raollaan olevan ikkunan luona, virkkoi:

"Mutta tuolla he tulevatkin!"

Aivan oikein! He saattoivat kuulla aisakellon kilahdusta vähä väliin,
aina sen mukaan kuinka hevonenkin rekeä tempoeli, ponnistellessaan
umpitietä Giljen mäillä.

Porstuan ovi avattiin, ja Ison-Olan käskettiin seisoa portailla
tallilyhty kädessä, valmiina ottamaan heitä vastaan.

Hiukkasen odotusta vielä, ja aisakello helisi selvästi aivan likeltä,
puuliiterin takaa ... nyt he jo kuulivat pakkasen valittavan anturan
alla.

Kapteeni asetti kynttilän porstuaan, jonka lattialle oli ripoiteltu
katajia, sillä se oli vasta pesty ja märkä. Hän meni ulos portaille,
sill'aikaa kun lapset kurkistelivat kyökin ovesta pää toisen vieressä
ja estivät Vahtia, joka heidän takanaan murisi ja vinkui, ryntäämästä
pihalle haukkumaan.

"Hyvää iltaa, Rönnov!... Hyvää iltaa, herra luutnantti! --
Tervetultuanne Giljelle!" raikkui kapteenin voimallinen, riemastunut
ääni, kun reki tulla sutkahutti pihaan portaitten eteen. "Olette
ajaneet kelpo kyytiä, näen minä!"

"Pakkanen on, Peter.. Kirottu pakkanen!" kuului nyt se pitkä
turkkiniekka sanovan, joka ohjakset heitti kädestään ja jotenkin
kankeana nousi reestä, hevosen hikisenä pudistellen, niin että kello
helisi aisassa. "Luulenpa, että olemme läpijäätyneet. Ja tuo hiiri,
joka meillä oli hevosena, ei tahtonut juostakaan... Koira se taisikin
olla, jonka he panivat kaivamaan meille tietä kinosten läpi! --
Terveeksi, Peter! Hyvä on päästä taloosi... Mitä kuuluu?" puhui hän
ylhäällä portailla, pudistaen kapteenin kättä.

"Ota sisälle pullokotelo, luutnantti!"

Molempain herrain riisuessa turkit ja päällyssaappaat yltään ja
Ison-Olan kantaessa matkakapineet vierashuoneesen, levisi salista n.k.
kuningassuitsutuksesta suloinen tuoksu, joka heti herätti kapteeni
Rönnov'in ritarillisia taipumuksia, saattaen häntä muistamaan talon
emäntää, jota hän jälleennäkemisen ilossa entisen kumppaninsa tähden
oli ollut unohtamaisillaan. Hänen kookas, mahtava olentonsa pysähtyi
ovessa ja hän korjasi kaulanauhaansa:

"Olenko sen näköinen, Peter, että voin esiintyä rouvasi nähtäväksi?"
Hän pyyhkäsi kädellään mustaa, kiharaa tukkaansa.

"Tietysti, tietysti, kylliksi kaunis... Penteleen pulskea mies! --
Astukaa sisään, herrani!"

"Kapteeni Rönnov ja luutnantti Mein, Äiti!" esitteli kapteeni,
avatessaan ovea.

Rouva kohosi tuolilta pöydän ääressä, jossa hän nyt istui kutoen hienon
valkoista sukkaa. Hän tervehti niin ystävällisesti kuin jäykkä
olentonsa salli kapteeni Rönnovia sekä hieman katseillaan tutkistellen
nuorta luutnanttia.

Lääninkuvernöörin sisar se oli, jota kapteeni Rönnov nain huoli
kumarrella ... vanhaa suurta sukua!

Rouva katosi, hetken kuluttua, talouden toimiin "toimittamaan jotain
illalliseksi."

Kapteeni Rönnov hieroili pakkasessa jähmettyneitä käsiään, pyörähteli
kerran kaksi ympäri yhdellä jalalla, asettui sitten selkä muuria
vastaan:

"Tiedä se, me olemme läpijäätyneitä, Peter ... mutta -- oo luutnantti!
hae sisään pullokotelo!"

Kun luutnantti Mein palasi, otti Rönnov häneltä erään komealla
etiketillä varustetun pullon ja heilutti sitä kapteenia kohden:

"Näetkö tuota, Peter Jäger! Katso sitä tarkoin, ja anna kumppanin
hyvyyden liikuttaa mieltäsi... Parasta aarakkia Atschinasta Etu-,
Taka-, Länsi- ... tai Itäintiasta! Minä lahjoitan sen täten sinulle.
Sulattakoon se sydämesi, Peter Jäger!"

"Kuumaa vettä ja sokeria, Äiti!" huusi kapteeni kyökkiin, "niin saamme
pian nähdä oletko sinä vaan tahtonut vetää nokasta meitä yksinkertaisia
maalaisia juttuinesi! Ja sitte korttipöytä esiin siksi kun saamme
illallista!

"Prr ... rr ... potz blitz! mitä ainetta sinulla on
tupakkalaatikossasi, Jäger?" kysäsi Rönnov, joka pani piippuunsa salin
toisessa päässä. "Nuuskaa luullakseni! Haista, luutnantti! -- se
mahtanee olla jotain saksankatajaa lastenkamarista!"

"Tidemanin kolmeakruunua, ukkoseni! Me täällä vuoristossa emme kärsi
teidän lehtitupakkaanne ja Virgiiniaanne", kuului Jäger sanovan, joka
avasi ja järjesteli pelipöytää. "Ota tinakannen alta, sieltä löydät
leikattua lehtitupakkaa, Bremeninlehtiä, niin mustia ja öljysiä,
jonlaisina sinä niistä pidät. Täällä on pukki ainoa, jolle me
senlaatuista voimme tarita, -- ja sitte ne, jotka tulevat vuoren
juurelta; siellä tarvitaan väkevää tupakkaa, jolla voi kuivata itsensä
sateitten jälkeen."

Ovi aukeni, ja talon pikkutytöt sekä heidän pieni veljensä astuivat
sisään kantaen taritinta lasineen ja höyryävää vesikannua, jonka työn
he näkyivät jakaneen keskenään samanlaisten sääntöjen mukaan, kuin
juhlakulun osan-ottajat herttua Marlboroughin ruumissaatossa, jossa,
kuten tunnettu, neljäs ei kantanut niin mitään.

Pitkä, vaaleaverinen Kathinka astui etunenässä ja kantoi taritinta ja
laseja helisivine lusikkoineen. Hän harjoitti taidetepposta niiata ja
tervehtiä samalla kuin kantoi taritinta, ja lensi tulipunaiseksi, kun
yritti käydä hullusti ja luutnantin täytyi kiiruhtaa avuksi.

Tämän huomio kiintyi heti lähinnä vanhimpaan tytöistä, jolla oli niin
tumma katse ja niin pitkät silmäripset; hän kantoi lautasella
vesikannua ja ihan kantapäillä seurasi häntä nuorin tyttö, Thea,
kantaen sokerirasiaa.

"No mutta, rakas Peter Jäger!" virkahti Rönnov, hämmästyksellä
katsellen ystävänsä lähes täysikasvaneita tyttäriä, "milloin olet
tullut kaikkien näiden omistajaksi? Kirjoitit kerran muutamista
pikkutytöistä ... ja poikasesta, joka oli kastettava."

Samassa astuskeli Jörgen varsin reippaasti poikki lattian ja kumarsi
parhaimman taitonsa mukaan, pyyhkäisten karheaa, keltaista tukkaansa,
ikäänkuin lakkia pois silmiltään.

"Mikä on nimesi?"

"Jörgen Winnecken von Zittow Jäger."

"Se oli vaikeaa! Sinä olet kaiketi aika vuorelaisveitikka, vai mitä?
Saas nähdä, voitko kohota niin korkealle kuin nimesi!"

"En, mutta niin korkealle kuin minun haluni," vastasi Jörgen; hän astui
muutaman askeleen lattialla ja teki sukkelan pyöräyksen.

"Reipas miehen alku, tuo Jörgen!" -- ja siten oli Jörgen esitellyt
itsensä, hän astui syrjään, pois huomattavista. Vaan herrojen
sekoitellessa aarakkipunssiansa pöydän ympärillä, tarkasteli Jörgen
koko ajan luutnanttia. Nuo mustat, huulien yläpuolella tasaiseksi
leikatut viikset näyttivät hänestä ikäänkuin kuolaimilta, joita vielä
ei ollut saatu tarpeeksi suuhun sisälle.

"Oo, kuulepas tyttöni!" sanoi Rönnov kääntyen yhteen tytöistä, joka
seisoi häntä likinnä, hänen sekoitellessa sokeria höyryävään lasiin,
"mikä on sinun nimesi?"...

"Inger-Johanna!"

"No, kuuleppas sinä" ... hän puhui katsahtamatta juuri muuta kuin tytön
käsivartta, josta hän pyyntöään tehdessä piti kiini. "No, kuule, pieni
Inger-Johanna! Rintataskussa minun turkissani tuolla porstuassa on
kaksi sitruunaa, -- luultavasti niitä ei kasva täällä vuoristossa,
Peter! -- kaksi sitruunaa"...

"Ei, ei! Suvaitkaa minun mennä!" ja luutnantti lensi kohteliaasti
porstuaan.

Kapteeni Rönnov katsoi hämmästyneenä ylös. Tuo musta, laiha tyttö
seisoi aivan pieneksi tulleessa hameessaan hänen vieressään kynttilän
valossa, ja hänen mustat, pitkät palmikkonsa, jotka tätä tilaisuutta
varten olivat lujasti ja kankeaksi letitetyt, riippuivat paksuina alas.
Kaula pisti hienomuotoisena ja häikäisevän valkeana esiin matalaksi
leikatusta sinisestä arkipuvusta ja pää oli ylpeästi pystyssä, hieman
kenossa kuin joutsenen.

Kapteeni tuossa paikassa ymmärsi, miksi luutnantti oli niin vikkelä.

"Tuhat tulimmaista, Peter!" virkkoi hän.

"Kuulitko sitä, Äiti!" röhki kapteeni mielihyvällä.

"Täällä talonpoikain keskellä eivät lapset valitettavasti sievempiä
tapoja opi kuin niitä, joita näkevät piioilla!" rouva huokasi... "Elä
seiso kumarassa, Thinka, -- seiso suorana!"

Thinka ojensi pitkää, äkkiä kasvanutta vartaloaan ja koetteli
hymyillä. Hänellä oli eräs vaikea tehtävä: -- salata laastaria leuan
toisella puolen, sillä hän oli toissapäivänä pudonnut kyökin
kellarinluukusta alas.

Pian istuivat nämät kolme herraa mukavasti korttiensa ääressä polttaen
kukin piippuansa ja kullakin oli edessään lämmintä aarakkipunssia
lasillinen. Kaksi kotona tehtyä talikynttilää seisoi korkeissa
messinkijaloissa pelipöydällä ja kaksi samanlaista kahvipöydällä; ne
valaisivat juuri niin paljo, että saattoi nähdä almanakan, joka riippui
purjelangassa naulasta peilin alasyrjässä, sekä rouvan korkeasta
vartalosta ja kasvoista osan, kun hän istui raitasessa nutussaan
kutomassa sukkaa.

"Kolme tikkiä, niin totta kuin tässä istun... Kolme tikkiä! -- ja
noilla korteilla!" virkkoi kapteeni Rönnov, kiivaasti pelaten.

"Kiitos ... kii -- kiitos!" sanoi hän samassa kääntyen Inger-Johannaan,
joka toi hänelle sytytetyn sikarin hänen sammuneen piippunsa sijaan.
"Kii-kiitos!" sanoi hän ja veteli savua, vaan kiinnittäen tutkistelevan
silmäilynsä jälleen tyttöön. Tämän kasvonjuonteet olivat niin eloisat;
nuo suuret, mustat silmät liikkuivat edestakaisin silmäripsien alla,
kuni tummat pisarat, hänen siinä seisoessaan kortteja seuraamassa.

"Mikä olikaan taas nimesi? kysyi kapteeni hajamielisenä.

"Inger-Johanna!" toisti tyttö hieman veitikkamaisesti, vaan ei katsonut
häneen.

"Tosiaan, tosiaan!"

"Vai niin, minunko on vuoroni!... Teidän tyttärenne tekee minut
pyöräpäiseksi, rouva! Minua haluttaa ottaa hänet mukaani Kristiaaniaan
kuvernöörin rouvan luo ja näytellä häntä siellä. Meitä tulisi ääretöin
onni seuraamaan, siitä olen varma.

"... No, vihdoinkin, oikein osattu! -- Lyö ulos!"

Käsi isänsä tuolinselkäladalla tuijotteli Inger-Johanna lakkaamatta
kortteihin; mutta hänen kasvoillaan oli tavallista heleämpi puna.

Rönnovin katse mittaili häntä sivultapäin.

"Jumalallinen näky... Jumalallinen näky!" puhkesi kapteeni jälleen
sanoiksi ja löi yhteen ne kortit, jotka hän vasta oli järjestänyt,
viskaten ne pöytään.

"Tarkoitan tietysti sitä kuinka luutnantti pataknihtiään kohtelee...
Ymmärrättehän, rouva!" nyykäytti hän päätään ja silmää rouvalle iskien.

"Tuhattulimmaista, Peter. Sepä oli oiva kortti lopettamaan!"

"Tässä saat nähdä, mitä minä tarkoitan," jatkoi hän...

"Valtti, valtti, valtti, valtti!"

Hän löi kiivaasti neljä ristiä peräkkäin pöydälle odottamatta, että
lyötäisiin päälle.

Rouvan kasvot olivat aivan yksitotiset, jos kohta hän kuulikin sisimmät
ajatuksensa niin vapaasti toistettavan; hän sanoi jotenkin
välinpitämättömästi:

"On jo aika teidän sanoa hyvää yötä, lapset. Maatapanon-aika on jo
ohitsekin. Sanokaa sievästi hyvää yötä herroille!"

Tämä käsky lensi kuni pilvi heidän kasvojensa yli; mutta muuta neuvoa
ei tietysti ollut, kuin kiltisti totella, ja he kävelivät ympäri
pöydän, niiasivat ja ottivat kapteenia ja luutnanttia kädestä.

Viimeinen, jonka Jörgen huomasi, oli luutnantti joka kääntyi, kurotti
kaulansa ja aukoi suutansa aivan kuin "Pikku musta", kun he menivät
pois tallista.

Rouva ojensi itsensä suoraksi kutimensa ääressä.

"Te ennen aikaan joskus kävitte kuvernööri veljeni luona, kapteeni
Rönnov!" ryhtyi rouva puheesen. "Ne ovat lapsettomia ihmisiä, voivat
olla vieraanvaraisia. Te luultavasti käytte vielä heidän luonansa, vai
miten?"

"Josko käyn, rouva? Sen laiminlyöminen olisi rikosta! -- Kaiketi olette
aikoneet lähettää jonkun tyttäristänne sinne? Kuvernöörin rouva on
niitä ihmisiä, joilla on taito johtaa nuorta neitoa maailmaan, ja
teidän Inger-Johannanne!"...

Rouva vastasi hitaasti ja painolla; tahtomattansakin kuului hiukkasen
katkeruutta hänen puheestaan.

"Se olisi liian odottamatoin onni; -- vaan suurempi kuin mitä me
kaukaiset maalaiset voisimme odottaa korkealta, ylhäiseltä kälyltämme.
Pienet olot muodostavat pieniä ihmisiä, suuremmat muodostaisivat heitä
toisin... Veljeni on tehnyt hänet onnelliseksi vaimoksi!"

"Kuulkaapa! tahdotteko, että vanha ystävänne vähä puhun pienen,
viehättävän Inkerin puolesta?" virkkoi kapteeni Rönnov.

"Arvatakseni äiti tulee sinua kiittämään! Eikö niin, Gitta? -- niin
on sinulla naula, johon ripustaa edes yksi heistä... Muuten ei
Inger-Johanna lienekään kumpaseltakaan meistä kauneuttaan perinyt.
Äiti!" mutisi kapteeni, koettaen karttaa rouvansa ynseää katsetta;
"mutta hyvää rotua hän on sekä isän että äidin puolelta. Hänen
ison-äitinsä äidin naitti Tanskan kuningatar Norjaan, koska hän oli
liian kaunis hänen hovissaan... Se oli sinun iso-äitisi -- neiti
von..."

"Mutta, hyvä Jäger!" rukoili rouva.

"Mitä vielä, Äiti! monen talven lumi on niille asioille satanut!"

Kun peli jälleen oli käynnissä, meni rouva kutimineen pöydän ääreen,
niisti ensin toisen kynttilöistä, sitte toisen, kumartui miehensä
puoleen ja kuiskasi jotain.

Kapteeni katsoi ylös jotenkin hämmästyneenä.

"Tietysti, Äiti! Tietysti! -- -- -- Minun kameelini sinun
dromedaaristasi, sanoi Per Vagensten, kun hän vaihtoi vanhan koninsa
toisen miehen puhdasrotuiseen hevoseen... Jos sinä tuot aarakkisi
Hollandista ja Taka-indiasta, niin esitän minä sen sijaan viiniä
suorastaan Ranskasta, -- puhdasta Bordeaux-viiniä, jota on laskettu
suorastaan tynnyristä! Niitä pulloja oli täsmälleen kaksi tusinaa,
joita kuvernööri meille lähetti sinä syksynä, jolloin Jörgen
kastettiin...

"Kaksi ylimäistä vasemmalla puolella, Äiti! parasta lienee, että otat
Maritin mukaasi sekä lyhdyn ... sitte voit kertoa, Rönnov, kuvernöörin
rouvalle, että joimme hänen maljansa täällä ylhäällä lumikinosten
välissä."

"Niin, hän on hyvin myötätuntoinen senlaiselle, Peter!"

-- Rouva palasi saliin hetken kuluttua ja kantoi käsivarrellaan paksua,
kahdeksanniitistä pöytäliinaa. Häntä seurasi palvelustyttö, jonka piti
auttaa rouvaa nostamaan ruokapöytää seinältä keskelle lattiaa.

Tätä piti katettaman ja pelipöytä oli siirrettävä porstuan kautta isoon
edustupaan, joka jo oli ehtinyt lämmitä...

"Etkö voi odottaa, äiti, siksi kun tämä peli loppuu?"

Äiti ei vastannut; vaan jokainen tunsi rasitusta hänen vaitiolostaan.
Tämä koski hänen kunniaansa, vasikanpaistia.

Ja he pelasivat vaieten eteenpäin, ikäänkuin rajulla höyryvoimalla.

Vihdoinkin virkkoi kapteeni, kun äiti yhä seisoi liikkumatta pöytäliina
kädessä keskellä lattiaa:

"No, no, täytyyhän meidän tästä sitten siirtyä, Rönnov!" -- -- --

Makuukamarissa yläkerrassa pamppaili monta kiihkeätä sydäntä.

Jörgenin nukuttua, mielessään kuva luutnantista, joka aukasi suutaan
ikäänkuin Pikku-Musta, kun se tuli ulos tallin ovesta, ja kun Torbjörg
oli sammuttanut kynttilän, -- hiipivät sisaret isolle, kylmälle,
mustalle vintille. Siellä seisoivat he kurottautuen yli käsipuitten ja
tähystelivät alhaalla olevia turkkeja ja vöitä, jotka riippuivat
lautaseinällä, ja ruoskaa ja miekkoja ja pullokoteloa, joita kaikkia
tallinlyhty porstuan pöydällä himmeästi valaisi.

Paistinkäry nousi vintille, ja se tuntui niin maukkaalta ja lämpimältä;
ja sitte vieraat menivät kukin punssilasi kädessään porstuan kautta
edustupaan. He kuulivat miten pöytää katettiin ja saattoivat sittemmin
huomata, miten helistettiin laseja, naurettiin ja puhuttiin kovalla
äänellä.

Jok'ainoa alhaalta kuuluva ääni selitettiin, joka sananpätkästä heidän
janoava mielikuvituksensa jotakin sepitti...

He seisoivat siellä pakkasessa, kunnes hampaat järisi ja tärisi ja joka
jäsen vapisi, niin että piti viimeinkin lähteä sänkyyn vähä taas
lämpiämään...

He kuulivat, että tuolit ryskyen siirtyivät, kun vihdoin
noustiin pöydästä, ja heidän piti taas mennä vintille, Thinkan ja
Inger-Johannan, -- Thea jo nukkui. Auttihan hiukkasen, kun he panivat
jalkansa käsipuitten alimman riu'un alle tai jos he kyykkyivät alas ja
istuivat jaloilleen.

Thinka kesti, koska Inger-Johannakin kesti; vaan viimein ei se hänelle
kuitenkaan enää käynyt päinsä, hänen jalkansa olivat jo aivan
tunnottomia. Ja nyt Inger-Johanna yksin riippui käsipuilla...

Omituinen, painava, yhteenjäätynyt punssi- ja tupakkahaju kohosi
pakkasessa ylös portaita, ja joka kerta kun ovi avattiin ja näkyi tuo
himmeä savunsekainen valo eduskuvasta, saattoi hän kuulla upseerein
nimiä, naurun-hohotuksia, rajusti väitettyjä vakuutuksia, vannomisia
kaikenlaisten mahdollisten ja mahdottomain, luonnollisten ja
yliluonnollisten voimien kautta, ja niiden välillä remahti isän iloinen
ääni, -- kaikki tämä vaan katkaistiin pieniksi pätkiksi, sillä porstuan
ovi heti avattua jälleen suljettiin...

Kun Inger-Johanna jälleen makasi sängyssä, muisteli hän, miten kapteeni
Rönnov kaksi kertaa oli kysynyt hänen nimeään, ja sitte, miten hän
pelipöydän ääressä oli sanonut: "minun tekisi mieleni ottaa hänet
mukaani kuvernöörin luo, meitä tulisi ääretöin onni seuraamaan!"

Ja sitte virkkoi hän tämän vähän ajan perästä: "minä tarkoitan tietysti
miten luutnantti pataknihtejään kohtelee", jota he eivät luulleet hänen
muka ymmärtävän!...

Tuuli koveni: se tuiverteli ympäri talon nurkkia ja vinkui ja pauhasi
suuressa savutorvessa vintillä .. . ja Inger-Johanna kuuli vielä
puoli-unissaan kapteeni Rönnovin sanovan: "Valtti! Valtti! Valtti!
Valtti!"

       *       *       *       *       *

Rouva taas käyskenteli talossa seuraavana aamuna avainrenkainensa kuten
tavallista, vaan ei hän kuitenkaan ollut silmiänsä yöllä ummistanut.

Hän oli tullut vanhaksi ennen aikojaan, kuten niin monet muut emännät
siihen aikaan, -- vanhaksi siitä, että sai kokea halveksimista ja
naurua, ettei saanut rahoja riittämään, että sai alati koukistua ja
köyristyä, että aina piti näyttää siltä kuin ei hän olisi ollut mitään,
ja kuitenkin hän oli kaikki kaikissa, -- ainoa huolta pitävä ajatus
talossa.

Mutta -- "eläähän sitä miten hyvänsä lastensa tähden!" --

Se oli rouvan paras helpoituksen huokaus. Ja se aika ei ollut vielä
tullut, jolloin äitien kesken syntyi kysymys siitä, eikö myöskin olisi
velvollisuuksia oman persoonallisen elämänsä suhteen.

Vaan lapsilla oli lupapäivä, ja heti aamiaisen jälkeen syöksivät he
edustupaan. Siellä seisoi pelipöytä seinälle siirrettynä ja sen päällä
olivat kortit huiskin haiskin heitettyinä eräälle paperille, jolle
pelatessa oli laskuja tehty. Sitä oli viimeiksi kääritty kokoon ja
toisesta päästä poltettu kuin sikaria; ja sen vieressä ajelehti kolme
puhdistamatonta piippua. Toista ikkunaa pidettiin vielä auki,
huolimatta siitä, että tuuli sitä renkutteli.

Tässä huoneessa oli jotain omituista, -- joku kaikkiin esineisin
tarttunut haju, joka ... ei ollut juuri hyvä, ei, ... vaan siinä oli
kuitenkin jotain merkillistä, -- jotain, joka muistutti päättyneestä
juhlallisuudesta!...

Ikkunan ulkopuolella seisoi Iso-Ola, nojaten lapioonsa, jolla oli lunta
luomassa, ja kuunteli Maritin kertomusta siitä, miten kapteeni aamulla
oli jättänyt juomarahaksi kiiltävän puolentaalarin vieraskamarin
pöydälle ja luutnantti oli pistänyt kaksi kahdentoista killingin
kappaletta kynttilärautain alle, ja mitenkä rouva sitte aamulla oli ne
piikojen välille jakanut.

"Luutnantti se kehtasi olla niin kitsas", tuumasi Marit.

"Etkö tiedä, sinä tyttö, että luutnanttia haukutaan, jos hän antaa
yhtä paljon kuin hänen kapteeninsa!" tokasi Iso-Ola Maritin jälkeen,
kun tämä kiiruhti aitan-avain kädessä ja jauhovakkanen kainalossa
kyökin ovelle.

Kapteenin makuuhuoneesta röhisi hänen kuorsaamisensa koko aamupuolen.
Vieraat eivät olleet panneet siis levolle ensinkään ja olivat kuuden
aikaan aamulla, jolloin kyytihevonen saapui pihaan, lähteneet matkaan,
-- ensin nautittuaan myöskin toisen pullon Rönnovin intialaista
aarakkia, ja kun ryypyllä, siansyltyllä ja vasikanpaistin lopuilla
varustettu aamiainen oli heitä taaskin vahvistanut päivän matkaa
varten. --

Mutta lupapäivää piti käyttää hyväkseen! sisaret kolisivat suksineen
porstuassa, ja Jörgen harjoitteli sellaista vaarallista tepposta, että
lasketteli alas portaita.

Pian he olivatkin pitkän, jyrkän mäen päällä navetan taustalla, --
porkka vaakasuorana kumpasessakin kädessä tasapainoa kannattamassa ja
nauha takana niskassa. Poukkopaikassa ei Inger-Johanna voinutkaan
ylläpitää tasapainoa ja oli -- ei, hän jäikin seisomaan!

Tuo tuli siitä, että hän vilkasi makuukamarin ikkunaan, nähdäkseen,
josko isä häntä katselisi.

Tämä siellä käyskenteli ja puki päälleen. -- Äiti oli vihdoinkin
puolenpäivän aikana uskaltanut häntä herättää.




II.


Aaton aattona odotettiin Isoa-Olaa Pikku-Mustan ja tavarakuorman kanssa
Kristianiasta, josta tämä kaksi kertaa vuodessa -- juhannukseksi ja
jouluksi, -- oli hakemassa talon tarpeita.

Tänään oli jo yhdeksäs päivä menemässä; mutta tänlaisella kelillä, kun
tie joka askeleelta upotti, ei voinut tulosta mitään varmuudella
päättää.

Lasten ja vahdin rynnätessä alas liukasta, lumisohjuista mäkeä, saapui
kuorma iltapäivällä; ja rasittavimmassa paikassakin, juuri törmän
keskellä, hirnui Pikku-Musta ilosta, nähdessään tutut paikat ja
ikävöidessään pääsemistä talliin, Ruskean viereen. Se oli täydesti
hyvillään matkan jälkeen ja ponnisteli aivan vaahdossa päästäkseen ylös
Giljen mäkeä.

Marit kokki ja Torbjörg seisoivat kyökin kuistissa; talon kolme
tyttöstä oli täydessä toimessa hevosen ja kuorman ympärillä ja kapteeni
tuli itse alas portaita.

"No, Iso-Ola! kuinka Pikku-Musta on jaksanut? Märkänä se on ja
uuvuksissa, näen minä! Saitko univormuuni nappia?... Vai niin! -- No,
ethän tupakkaa unohtanut? Ja kello sitte, -- taisivatko sitä korjata?
-- Onko sinulla luettelo tallella?... No, -- vie nyt Musta talliin, sen
täytyy saada erityinen kappa kauroja tänään. Mitä, mitä sinulla siinä
on?"

Iso-Ola oli paitsi luetteloa vetänyt povi-taskustaan paperiin käärityn
kirjeen -- sinisestä postipaperista, sievä punanen sinetti päällä,
kapteeni tarkasti sitä hämmästyneenä hetkisen. Siinä oli kuvernöörin
rouvan päällekirjoitus, ja lakassa oli hänen nimimerkkinsä. Kapteeni
kiiruhti sanaakaan sanomatta sisälle rouvansa luo.

Kaupungista tullut kuorma -- tuo suuri puolenvuoden tapahtuma -- sai
koko talon huomion puoleensa. Sen sisältö huvitti kaikkia, ei
ainoastaan lapsia. Ja kun Iso-Ola illalla istui kyökissä, jossa häntä
tervetuliaisiksi kestittiin, ja kertoili käynnistään kaupungissa ja
Mustasta ja mitä kummia he olivat kokeneet tässä ja tuossa mäessä, --
ja kuorma painoi tällä kertaa ainakin puoli leiviskää enemmän kuin
viime kerralla -- niin ympäröi jotain loiston tapaista häntä ja samoin
Mustaa myös!

Eräänä iltana oli Musta itse löytänyt oikealle tielle, ja kerran, kun
Ola oli unohtaa suolasäkin kestikievariin, ei Musta tahtonut hievahtaa
paikalta mihinkään, potki vaan ja lykkäsi takaperin, kun hän löi sitä
ruoskalla, kunnes tyttö tuli portaille ja huusi, että säkki oli
unohtunut, -- sitte vasta mentiin!

Kapteeni oli mennyt sisälle ja käveli edestakaisin, kuvernöörin rouvan
sininen postipaperikirje kädessä. Hän katseli hirmustuneena äitiin,
joka näkyi huolivan enempi kuormasta kuin hänen esityksistään. Tämä oli
vaan hiljaisena sanonut, että hän tahtoisi puhua tuosta kaikesta vasta
illalla.

"Tuosta kaikesta! -- tuosta kaikesta, äiti! että Inger-Johannaa on
kutsuttu sinne talveksi ... ja siitä saamme olla kiitolliset
Rönnoville. Siihen ei tarvittane pitkiä tuumia! Päivän selvä asia!
Mitä? Mitä?" jömisi kapteeni kärsimättömänä. -- "Eikö se ole selvää?...
Vai onko sinulla senkin asian suhteen jokin mutka mielessäsi?"

"Ei, ... ei, rakas Jäger!"

"No, jos niin on, ei sinun pitäisi viivytellä kuorman tyhjentämistä
noilla raskasmielisillä huokauksilla ja salaisilla viittauksillasi,
jotka aina ovat tekemäisillään minut hulluksi. Tiedät, että vihaan
senlaista! -- Minä aina puhun asiat suoraan ja kurjastelematta!"

"Minä ajattelin vaan sinun univormuasi, ja onko räätäli lähettänyt
kotiin siitä jääneet vertatilkut."

"Olet oikeassa, olet oikeassa, Gitta!" Ja hän pujahti tulen kiivaudella
ovesta ulos.

Kyökissä auaistiin ja suljettiin kääreitä vanhan monta vaihetta
kokeneen kaapin edessä, jonne järjesteltiin rusinat, luumut, mantelit,
erilaatuiset sokerit ja kaneelit kukin paikalleen. Tuon tuostakin
luumu, pari rusinaa, kolme mantelia lankesi lasten osaksi; -- ja
ei voi kieltää, että tämä joulukuorman tyhjentäminen tuntui joulun
aaton-aatolta!

Kapteeni seisoi siinä ensin kiihkeänä etsimässä muste-astiaa,
tupakkikääreitä ja väkeviä juomia, joita piti säilyttää kellarissa; --
ne piti ensin saada ylös ja kaikki muut kapineet syrjään! Ja sen
jälkeen lensi hän siellä edestakaisin musteesen kastettu hanhenkynä
kädessä, verratakseen monioita laskuja yhteiseen suureen laskuun, jonka
rouva oli kiinniitänyt kaapin ovelle.

"Äiti! -- voitko käsittää tänlaista petosta?" huudahti hän rynnättyään
laskun luo, joka kuitenkin hetken perästä huomattiin aivan oikeaksi, ja
niin hän meni pyyhkien kynää punasen ruskeaan arkitakkiinsa.

Hänen kuumaverinen, lujaääninen, vähä hajamielinen luonteensa joutui
aina vimmastuneeksi, nähdessään jonkun laskun; se vaikutti häneen
samalla tavoin kuin punanen verka härkään, ja nyt, kun kaikki puolen
vuoden laskut lentivät yht'aikaa hänen päällensä, hän sekä puski että
puhkui. Tämä oli vanhastaan tuttu asia hänen rouvalleen, joka oli
saanut erinomaisen taidon pidellä härkää sarvista.

Nuo tappiot, joita hän siis ei kärsinyt, saattoivat kuitenkin yhä
kamalamman raju-ilman lähestymään, Äkkiä temmaten oven auki ryntäsi hän
sisään.

"Seitsemänkymmentä neljä speciota, seitsemäntoista killinkiä!...
Seitsemänkymmentäneljä -- speciota seitsemäntoista -- killinkiä! --
siitä voi melkein tulla hulluksi. -- Ja sitte vielä olet tilannut
sokolaatia ... sokolaatia!" huusi hän, ääni kimeänä sulasta kiukusta.

"Hi, hi, hi, hi, onko meillä varoja senlaisiin?"

"Ja sitte vielä -- mantelisaipuaa vierashuoneesen!" Tämä sanottiin jo
matalalla, syvällä baasi-äänellä, -- "en voi ymmärtää, miten senlainen
hanke on voinut edes mieleesi juolahtaakaan!"

"Rakas mieheni! sehän on annettu meille kaupanpäälliseksi, etkö näe,
ett'ei sitä ole merkitty laskuun!"

"Kaupanpäälliseksikö? ... vai niin kaupanpäälliseksi... No niin, siitä
vaan näet, kuinka he kiskovat! Seitsemänkymmentä neljä speciota ja
seitsemäntoista killinkiä -- se on kammoksuttavaa, suorastaan
kammostuttavaa! Mistä minä voin semmoiset rahat toimittaa"...

"Mutta sinähän jo olet ne toimittanut, Jäger!. .. Muista, että väki
kuulee!" kuiskusi rouva äkkiä; tämä hiljainen rukous tarkoitti sitä,
että kapteeni jättäisi jonkun osan vihansa vuodatuksesta myöhemmäksi,
kun he olisivat kahden kesken.

Nämä kapteenin useat rajut päänhuumaukset kaupungin laskujen johdosta
olivat talolle tässä joulun edellä kuni puhdistava, jos kohta
peloittavakin ukon-ilma. Alakuloisina ja ikävissään hiipivät lapset
puuskausten aikana suojaan äidin luo, joka sai rajuilmasta enite
kärsiä; mutta kun kapteenin askeleet jälleen kuuluivat ylhäältä
konttorista, silloin jatkoivat he taas yhtä innokkaina ja uteliaina
työtänsä, tirkistellen pusseihin ja puristaen niitä, jos ehkä löytyisi
joku vahingossa jäänyt rusina tai korintti, kooten purjelanganpätkiä ja
auttaen äitiä puntaria katsomaan ja saipuatankoa palasiksi leikkaamaan.

Näiden kiusausten aikana oli rouvan pitkä vartalo lakkaamatta kuin
luokka vaivaloisesti kumartuneena tavaralaatikkojen yli, jotka olivat
kyökin lattialle nostetut. Saviruukuista heinillä täytetyistä
juurikopeista, pusseista ja äärettömästä joukosta harmaita
paperikääreitä, joiden ympäri oli sidottu purjelankaa, katosi
vähitellen niiden sisältö määrättyihin säilytyspaikkoihin, kunnes
vehnäjauhosäkkikin, jonka Iso-Ola kantoi sisälle, tyhjennettiin
jauholaatikkoon ruokakamarissa.

Kun kaappi sitte vihdoinkin lukittiin, seisoi kapteeni kyökissä jo
kahdenkymmenennen kerran. Hänen katseensa oli nyt kuin miehen, jonka un
annettu kylliksi kauan odottaa ja vaivaantua ja hän naputti sormellaan
rouvan olkapäälle harvakseen nuhdellen:

"Minun todellakin kummastuttaa, Gitta, ett'et sinä enemmän välitä siitä
kirjeestä, jonka me tänään saimme".

"Minun on ollut vaikea ehtiä ajatella muuta kuin sinun suuttumuksiasi
laskuista, Jäger! Nyt voisit sinä mielestäni tänä iltana vähä maistella
sitä ranskanviinaa, jota saimme, jos se on kylläksi hyvää
joulupunssiksi... Konjakki on niin kallista!"

"No, miksei!... Niin, niin, -- laita vaan pian illallista!"

Kauraryynipuuroa tuotiin lautasissa sisälle ja sinistä maitoa kylmissä
kupeissa; ne seisoivat pitkin pöytäliinaa kuin autiot saaret eivätkä
olleet omiansa lyhentämään aikaa illallispöydässä.

Kun tarpeellinen määrä tätä oli nielaistu, ja lapset olivat lähetetyt
vintille, istui kapteeni kyllä hauskasti ja mukavasti pöydän ääressä,
-- tupakki ja maistintoti ranskanviinistä edessään, jota paraikaa
kyökissä valmistettiin joulupunssiksi; sieltä kuului myös
vohvelirautain ritinää.

"Tee kyllin väkevää, äiti! -- kyllin väkevää vaan, -- niin voit panna
huonompaa sokeria"...

"No niin!" sanoi hän, maistellessaan rouvan tuomasta kauhasta, "sitä
voit hyvillä mielin tarita voudille!"

"Nyt tuo Marit kuumia vohvelia! -- Niin, meidänhän piti puhua
kuvernöörin rouvan kirjeestä...

"Ymmärräthän sinä, Jäger, ett'emme voi lähettää lasta sinne, jos
hänellä ei ole sopivia vaatteita varustettuna; hänellä pitäisi olla
musta silkkipuku rippikoulua varten, kaupunginkengät, hattu ja monta
muuta."

"Musta silkkipuku ripp --"

"Niin, ja pari muuta hametta, joita meidän pitäisi tilata
Kristianiasta; -- meillä ei ole varoja kaikkiin."

Kapteeni Jäger alkoi kävellä edestakaisin.

"Vai niin! -- niin, niin!... Jos se on heidän tarkoituksensa, niin --
arvelen, että kauniisti kiitämme pyynnöstä."

"Niin, senpä minä kyllä arvasin, Jäger! Sinä kyllä tahdot hedelmää,
mutta uhrata sen edestä työtä siihen olet kyllä hidas!"

"Uhrata työtäkö? Uhrata kaikki rahani tarkoittanet!"

"Tarkoitan, että nyt voisit luopua noista kuudesta sadasta taalarista,
jotka sait minun kanssani. Olen kyllä tarkoin ajatellut ja laskenut
sitä. Inger-Johanna yksistään tulee meille tänä vuonna maksamaan yli
sata taalaria ... ja kun Thinka lähetetään Rysylkeen, ei kaksikaan
sataa riitä."

"Yli kaksisataa taalaria! -- Oletko hullu? Oletko hullu ... suorastaan
hullu? Luulen, että joku kaira päässäsi on kallellaan." Hän käväsi
äkkiä poikki lattian.

"Kernaammin viskattakoon sitte tämä kirje heti paikalla uuniin!"

"Niin, niin! tiedäthän, että minun mielestäni kaikki on ymmärtäväistä
mitä sinä teet, Jäger!"

Kapteeni pysähtyi suu ammollaan, pitäen kirjettä kädessään.

"... Ja se, että Inger-Johanna tulisi turvatuksi, ehk'ei olekaan niin
tähellistä... Kuvernöörin rouva on tosiaan lähintä sukua. Eipä olisi
mahdotonta tytön päästä perilliseksikään... Ei vainkaan, tee miten
tahdot ja parhaaksi näet, Jäger! Sinä kyllä tämän asian ymmärrät
paremmin kuin minä ... ja -- jos sinä tuon edesvastauksen niskoillesi
otat" ... rouva huokasi.

Kapteeni rypisti kirjeen kokoon, heitti rouvaan senlaisen silmäyksen
kuin loukattu jalopeura ja seisoi hetken aikaa lattiaan tuijottaen.
Äkkiä viskasi hän kirjeen pöytään ja huuti:

"Menköön hän kaupunkiin! -- mutta sotakustannukset ...
sotakustannukset, äiti! niin olen palveluksessani oppinut, ne täytyy
vihollisen maksaa. Ja kuvernöörin rouva pitäköön tietysti siellä huolta
hänen vaatteuksestaan."

"Kuvernöörin rouva ei saa maksaa mitään, Jäger, -- ei niin rahtuakaan!
ennenkuin hän on päättänyt pidättääkö tytön luonansa. Me emme saa
näyttää halullisilta tytöstämme pääsemään, vaan _hänen_ pitää olla
halukas saamaan Inger-Johanna; -- ja pyytäköön hän meitä ensin kerran
ja kaksi, ymmärräthän"...

       *       *       *       *       *

Talvi tuli ulkona yhä kovemmaksi, mutta sitä ei tänä vuonna juuri paljo
huomattu. Kahta lasta piti varustettaman vaatteilla! Kangaspuut
helskyivät, rukki surisi ja kerinlehdet kalskuivat takkavalkean kanssa
kilpaa noina lyhyinä päivinä ja pitkinä iltoina. Äiti itse kehräsi
kaiket hienot kuteet arkivaatteita varten. Siellä kudottiin, ommeltiin
ja neulottiin sukkaa, jopa kirjaeltiin hienoa täysiliinaa, --
"kumpaisellekin kaksitoista kappaletta kutakin." Ja koulutunteina
kilvoitteli kapteeni yhtä ahkerasti ranskalaisen kieli-opin
pänttäämisessä heidän päähänsä.

Tuo kuiva, jäinen pakkanen, joka paukkui talon nurkissa ja kiinitti
kuuraa joka rakoon, kylmyys, joka nylki kädestä nahan kun tuli
kinttaitta kosketelleeksi porstuanavaimeen, -- joka saattoi lapset
valittelemaan kun heillä ulkoa tullessa oli kädet kontassa ja nenä
valkoisena ja joka jääti juomaveden korvoihin ja sankoihin, -- sehän
oli vaan tavallista vuoristossa! Sutten yksitoikkoinen, surkea ulina,
niiden pitkäveteinen nälän-ulvonta kuului jäältä yöt ja päivät Giljen
mäillä.

Ajotie kannatti näillä vesillä kauan. Siinä sitä piisasi vielä
kevätsulankin aikana; tosin oli se kulunut, vaarallinen ja kuultavan
sininen ruskeine likaraitoineen pitkin pituuttaan.

Mutta, kun se sitte hajosi, ja jää suli auringonpaisteessa, levisi
Giljen jyrkällä töyrällä, komppanianpäällikön talon takana valkenemaan
pantuja kankaita, niin kiiltävän valkoisia, että näytti siltä, kuin
lumi olisi unohtanut tästä paikasta menojaan mennä.




III.


Oli kesäsydän. Vuoristo oli hämäränä kuumuudesta, kaikki kukkulat
olivat kuni savun sisässä.

Komppanianpäällikön talossa kävivät tytöt avojaloin, lyhyt hame ja
väljä mekko yllä. Aurinko paahtoi, niin että pihka tahmeisena ja
kirkkaana tiprueli hirsistä vasta rakennetussa sikoläätissä, jonka
ovella Marit seisoi sioille antamassa juomista. Kaivon luona oli rivi
hiekalla pestyjä piimä-astioita kallellaan kuivamassa, jonkun varpusen
tai västäräkin hypätessä kaivon ympäri tai seisoessa kumarrellen sen
reunalla, ja liiteristä kuuluessa puunhakkuuta iltapäivän
hiljaisuudessa. Porstuan ovi oli auki ja sen varjossa makasi Vahti,
leukojaan levitellen. Kapteeni oli nauttinut päivällis-untansa ja
seisoi pellolla katsomassa miten Iso-Ola hevosilla kynti vanhaa
kesantoa, joka nyt oli raivattava pelloksi.

Puutarhassa surisivat mehiläiset. Melkein samalla yksitoikkoisella
äänellä sopersivat Thinka ja Inger-Johanna huvihuoneessa katekismoaan
ja sen selityksiä, kun he siellä istuivat käsikynkässä ja pää päätä
vastaan kumartuneina noiden haljenneiden sinisten kansien ja tahraisten
lehtien yli, 84:ltä aina 87:lle sivulle asti heidän tuli oppia
illalliseksi; sormia pitivät he korvissa, ett'eivät häiritsisi
toisiaan.

Viereisen puutarhan-aidan kohdalle lankesi varjo; mutta he eivät mitään
nähneet eivätkä kuulleet, tuo pitkä raamatunlause ulottui aina toiselle
sivulle asti.

Sitte sukkelasti yskäistiin puheen aluksi: "Uskallankohan keskeyttää
nuoria neitosia maallisella asialla?"

He katsoivat molemmat yhtaikaa ylös. Humalisto huvihuoneen seinustalla
ei ollut vielä kokonaan kierrellyt purjelankoja myöten ylös.

Aidan yli kurottautui nuori mies -- hän oli ehkä seisonut siinä
kauankin! -- melkein reunaton lakki tuuhean ruskean tukan päällä;
kasvot olivat päivettyneet ja pöhössä. Ne olivat äärettömän kavalat nuo
silmät, jotka sieltä heitä tuijottivat!...

Enempää ei kumpikaan nähnyt; sillä kuten yhteisestä suostumuksesta
lähtivät he tätä ilmestystä pakoon ja juoksivat portista ulos, jättäen
kirjat jälkeensä, ja ylös portaita äidin luo, joka seisoi kyökissä
laittamassa illallista:

"Tuossa seisoi, -- tuolla oli ... ulkona puutarhan-aidassa... Ei se
ollut ensinkään senlainen, joka käy pyytelemään, tai jokin
senkaltainen!"...

"Kuulusta sinä, Jörgen, mitä hänellä on sanottavaa!" sanoi äiti, joka
helposti käsitti aseman, "tuota tietä -- auki porstuan-ovi! Ole
ikäänkuin tulevinasi sattumalta sinne".

Molemmat tytöt riensivät edustupaan kurkistaaksensa ikkunasta, uutimen
raosta.

Ja vieras tuli isoja portaita kohti Jörgenin kanssa, joka äkkiä erosi
hänestä ja meni kyökkiin.

Arkihuoneen ovella seisoi Thea voileipä kädessä, rinkutteli ovea
raolleen ja taas kiini ja katseli vierasta; hän ei ollut tietänytkään
koko asiasta.

"Onko isäsi kotona?"

"On kyllä, mutta sinun pitää mennä sisälle kyökin ovesta,
kuulethan! ... ja odota siksi, kun on syöty illallinen; isä ei mene
sitä ennen konttoriinsa." Thea luuli häntä joksikin työn hakijaksi.

"Mutta minä en tahdokaan konttoriin, näetkös".

Nyt tuli äiti itse; hän oli toki muuttanut hät'hätää siistin hameen
päällensä, vaikka se olikin vähä vinossa.

"Vieras näen minä, joka varmaankin on kävellyt pitkältä tänään...
Tehkää hyvin, tulkaa sisälle!"

Hänen hymynsä oli ystävällinen, vaan silmät sitä vastoin ankarat kuin
upseerilla tarkastusta tehdessä. Ja tarkastettavana oli tässä
tilaisuudessa reikiä ja paksulla rihmalla tehtyjä parsimisia ja suuri
määrä revittyjä aukkoja, eikä ollut siis helppo päästä luulemasta häntä
joksikin epäiltäväksi, kuleksivaksi henkilöksi, etenkin kun hän sisään
astuessa huomautti:

"Minä tulen niinkuin mustalainen vuorilta, rouvaseni! Täytyy pyytää
anteeksi että tänlaisena tulen luoksenne"...

Rouvan tarkasteleva katse oli ottanut kaikki huomioonsa. Valkoinen
raita otsassa auringon paahtaman päivetyksen yläpuolella sekä koko
hänen tapansa käyttäytyä saattoi rouvan varovaiseksi.

"Ettekö tahdo istua, kyllä Jäger tulee pian" ... rouva teki itsellensä
asiaa neulomapöytään ja sulki sen kiini; "sillä välin lähetän minä
teille kupillisen maitoa."

Palvelustyttö toi sisälle suuren ympyriäisen maitoruukun ja meni
jälleen pois.

Vieras kohotti suullensa ja mittasi sitte silmillään miten paljo oli
juonut, joi taas ja katsoi uudestaan...

Se on suloista! -- ei ensinkään emännän kaltaista, sillä hän se vasta
näytti muikealta ja -- hän huoahti -- peloittavan armolliselta!

Hän joi taas kulauksen.

No, nyt pitäisi jo lakata, mutta koska on niin...

Hän laski ruukun typötyhjänä lautaselle.

Paras ryhtyä suoraa päätä hänen kimppuunsa!... Lopussa matkarahat
jok'ainoa äyri... Tahdotteko rehellisen muotoni tähden lainata minulle
neljä, -- ei, se ei kuulu hyvältä, paremmin suoraa päätä 5 taalaria,
niin pääsen niillä Kristianiaan asti?...

Pienet silmänsä vilkkuivat niin rohkeasti; -- ja jos kapteeni vaan
silloin olisi tullut... Ulkoa kuului askeleita...

Hän tuijotteli hajamielisenä eteensä, hän kertoi hiljaa itsekseen
esityksensä... Sitä muuteltiin alin-omaa, ja nyt oli hän taas saapunut
tuohon mutkikkaasen kohtaan -- rahan määrästä. Hän laski eikö kuitenkin
riittäisi, jos hän pyytäisi neljää, -- kolmea?...

Porstuassa rapisi, koira ryntäsi haukkuen ovesta ulos.

Se oli varmaankin kapteeni.

Nuori mies kavahti äkkiä pystyyn, vaan istahti taas, kuin vieteri
uudestaan poukahtaakseen ylös.

"Sisällä huoneissako ... jokin veitikka, joka tahtoo puhutella
minua?"...

Portailla noin puhuttiin.

Hetkinen vielä, ja kapteeni ilmestyi arkihuoneen ovelle.

"Minä tuhannesti pyydän anteeksi, herra kapteeni! minä olen
sattumalta ... sattumalta"...

Tässä hän alkoi hämmentyä. Paha sattumus saattoi tänne toisen noista
nuorista tytöistä, jotka hän oli nähnyt huvihuoneessa; tummempi heistä
seurasi isäänsä sisälle, silloin se ei siis sopinut --

"... tullut ylhäältä vuorilta", hän jatkoi.

"Te ymmärrätte, ettei sitä voi silloin esiintyä niinkuin pitäisi"...
Viimeinen sanottiin sujuvasti kiireisellä tavalla.

Kapteeni ei ensi hetkessä näyttänyt juuri mieltyneeltä.

"Nimeni on Arent Grip"...

"Arent Grip!" toisti kapteeni ja katsoi häneen. "Grip? ... samanlainen
käytös ja samanlaiset silmät!... Ehkä 'perpetuum'in' poika? Lurlejkin
kadetin poika? -- hän on maanviljelijänä jossakin vuonojen rannalla"...

"Hän on minun isäni, herra kapteeni!"

"Harrastaako hän yhtä ahkerasti vielä aatteitansa mekaniikassa?" kysyi
kapteeni ivallisesti. "Kuulin, että hän oli johtanut veden myllystä
navetan katon kautta, niin että lehmät saivat ruiskukylpyä, kun
auaistiin luukku katossa!"

Inger-Johanna huomasi vieraan tekevän kärsimättömän liikkeen, ikäänkuin
hapuilisi hän lakkiansa.

"Syntiä ... syntiä! -- ettei se aika antanut isäni kaltaiselle miehelle
tietoja!"

Vieras sanoi tämän senlaisella totisuudella, kuin olisi hän unohtanut
kapteenin olevan läsnä.

"Vai niin, -- niin isäsi! -- Tehkää nyt niin hyvin, että jäätte meille
illallista syömään, ennenkun jatkatte matkaa. Sano äidille, sinä
Inger-Johanna, että tarvitaan ryyppy lisää ja myös voileipää. Teidän on
kukaties nälkä, koska tulette vuoristolta. Istukaa!

"Ja mikä on sitte teidän ... teidän ... asemanne tai virkanne tässä
mailmassa? jos sitä rohkenen kysyä." Kapteeni laahusteli laattiaa
pitkin.

"Ylioppilas minä olen! -- ja kuulkaa, herra kapteeni!" hän nielasi ja
alkoi käyttää tätä sopivaa tilaisuutta, kun he olivat kahden; "olin
kyllä rohkea tulemaan tänne, vaikk'ette tunne minua"...

"Ylioppilas!" kapteeni pysähtyi keskelle lattiaa, "no sitähän minä
uskoinkin niin varmaan, että olisin voinut panna pääni sen edestä
pantiksi! Näin sen ensi hetkenä ... vaan vähän kuitenkin epäilin..."

"No niin", jupisi hän, "on luultavasti niinkuin isällä?" lisäsi hän
hyväntahtoisesti. "Teidän isällenne oli vaikeat nuo tutkinnot."

"Minulla ei ole läheskään niin hyvää päätä kuin isälläni; mutta
senlaisella, kuin minulla on, sain viime vuonna arvosanan laudabilis
praeceteris."

"Vanhan ystäväni Fin Arentzen Grip'in poika!"... Kapteeni lausui kunkin
nimen ystävällisellä äänenpainolla. "Teidän isänne oli todellisesti
hyväpäinen, melkeinpä voisi sanoa nerollinen. Kun hänelle ei onnistanut
upseeritutkinnossa, niin syy oli ainoastaan hänen monissa
poistamattomissa aatteissaan... Vai niin, ettäkö te olette hänen
poikansa! -- Niin, hän on sepittänyt minun puolestani monen norjalaisen
kirjoituksen! Norjalaisesta kirjoituksesta aina olin pulassa,
näettekös"...

-- "Ja herra kapteeni!" ... pitkitti nuorukainen väsymättä, vaan nyt
kovemmalla ja varmemmalla äänellä; "kun tällä tavalla luottamuksella
käännyn teidän puoleenne"...

"Saat sanoa äidille", sanoi kapteeni, kun Inger-Johanna tuli sisälle
pitkän, hoikan sisarensa kanssa, "että tämä vieras on ylioppilas Arent
Grip, vanhan hyvän sotakoulu-kumppanini poika".

Seuraus tästä viimeisestä sanomasta oli se, että aiottu lautanen
voileipineen ja ryyppyineen vaihdettiin tarittimen, jolle katettiin
vähänen illallinen kapteenille ja hänen vieraallensa.

Vanha, punaiseksi puleerattu leipäkori oli täynnä mustia, ruskeita
leipävuoluja, joista kuori oli irrallaan. Uuni oli niin paha
kohokuorisiksi leipiä paistamaan, selitteli rouva, ja tuo harmaa
taikinaraita tuli siitä, että taas viime vuonna komppanianpäällikön
talossa niin paljo viljaa liian aikaiseen korjattiin!

Ylioppilas osoitti suunnattoman ruokahalunsa kautta, että hänen
anteeksiantamuksensa puutteiden suhteen oli suora ja vilpitön. Noille
käytännöllisille suurille suolanmuruille, jotka vesihelmien sisässä
runsaassa määrin tuoreessa vuoristonvoissa piiloutuivat, keksi hän
rivakkaan keinon, joka ei ollut sekään tarkastelevaa silmäystä vailla,
-- ainoastaan lyönti kerran, kaksi alapuolelle voileipää, niin
suolankokkareet satoivat rakeina lautaselle.

"Tahdotte varmaankin savustettua lihaa lisää. Arvaan, ett'ette ole
syöneet paljo tänä päivänä, -- mene hakemaan, Thinka!"

"Pieni ryyppy vanhan juuston päälle ... vai miten?"

"Voitte uskoa, että monta hyvää vanhaa-juustoa me söimme Hyblenillä
isänne luona, ja kun meillä oli pidot, niin lähetimme sitä hakemaan,
niin että sitä kuletettiin vuoroon toistemme luo; -- ja sitte söimme
Bergenin omenia, joita hän sai laivottain kotoaan. Hän oli senlainen
kokematon maalainen ja liian hyvä, -- liian uskollinen senlaisille
velikullille kuin me olimme. -- Ooi, miten me etsimme läpitsensä hänen
kaappinsa ja pyttynsä!! -- ja sitte laittoi hän kirjoituksemme kuntoon
samalla; oikeastaan olikin ainoastaan hänen kirjoittamansa jok'ainoa
vihko, minkä opettaja luokalle korjasi."

Kapteeni tyhjenti toisen puolen pitkästä ryypystään... "Ohhoh!" -- hän
nosti lasin ylös ja katsoi sen läpi, kuten hänen tapansa oli...

"Mutta, tiedättekö, hänessä oli kuitenkin jotain kummallista. --
Katsokaas, senlaista, joka aina näyttää olevansa maalta kotoisin, ei
kutsuta edes korttiseuroihinkaan... En unohda koskaan sitä, kun hän
ensi kertaa piti meille luentoa perpetuumista! Se oli tehty ainoastaan
viidestä pyörän sisään kiinitetystä omenasta, sanoi hän! ja omenain
tuli olla aivan matemaatillisesti sopivia. Se oli se seikka, joka
hänelle tuhon tuotti; ihmiset tulivat hänestä puhuneeksi -- kuten
tietänette -- -- ja rupesivat pitämään häntä pilanaan; ja sitä kesti
tutkintoihin asti"...

Ylioppilas teki muutamia levottomia nytkäyksiä.

Nuoret neidet, jotka neuloineen istuivat ikkunan ääressä, huomasivat
nähtävästi myös, miten tämä nyt unohti itsensä! Hän oli koko ajan
pitänyt jalkojaan tuolin alla ja koettanut toisella saappaalla peittää
toista, ettei reikä ammottaisi saliin päin! He olivat hyvin iloisella
tuulella eivätkä tuskin uskaltaneet katsoakaan toisiinsa ... hänellä
oli isä, jonka nimi oli Perpetuum, -- joka oli ollut kadettina, -- joka
antoi kylpyä lehmille!... Heidän isänsä saattoi olla hirveän lystikäs,
kun oli vieraita!

"Ei hetkeäkään tarvitse epäillä, ettei hänellä ollut syviä tuumia...
Mutta hän oli niin kumman itsepäinen, näettekös! Kun tulee hänen
laillansa suoraan sydänmaan kylästä ja sitte alkaa väittelyä
opettajansa kanssa siitä, mikä kirjassa on totta, mikä valetta, se ei
käy päinsä, -- ei erittäinkään väittely fysiikasta sotakoulussa... Ja
sitte voitte ymmärtää, että siitä tuli ilveilyä"...

"Siitä panen kyllä pääni pantiksi, että isäni vaan ei väärässä ollut,
herra kapteeni!"

"No niin, niin, ... se on tietty! -- -- No, mitäpäs niistä!" mutisi
hän... "No, -- tehän saitte kuitenkin puolestanne praeceteris...
Ottakaahan puoli ryyppyä lisäksi!" virkkoi isäntä vieraanvaraisesti,
ikäänkuin suunnittaen ajatuksia toisaalle.

"Kiitoksia, ei! Mutta kerron teille, mitenkä isälleni on käynyt...
Hänen laitansa oli aivan sama kuin erään metsäkoiran, jonka olivat
saaneet henkikirjurille. Se oli niin hyvää rotua ja niin rohkea, että
moista ei usein nähty; mutta sitte se oli eräänä päivänä purrut
lammasta, ja siitä se oli kuritettava! Tämä tapahtui siten että se
teljettiin lammaskarsinaan. Siinä seisoi pässiä ja lampaita sen
ympärillä. Tässäpä tulee oikeat herrain päivät, luuli koira. Silloin
tuli oinas päälle rynnäten, ja koira kaatui maahan. Mitä vielä, tuosta
vähät! -- mutta oinaan perästä tulla kapsahutti perätysten kaikki
viisikymmentä lammasta kaps, kaps ... kaps .. . kaps ... hänen
ylitsensä, niin että melkein pyörrytti. Taas he seisoivat vastatuksin,
ja uudestaan syöksi oinas koiran päälle, ja -- kaps, kaps ... kaps ...
kaps ... kaikki, koko lammaslauman jalat hänen päällitsensä juoksivat.

"Sitä sitte jatkui kaksi kokonaista tuntia, kunnes koira makasi aivan
hiljaa ja pyörryksissä. Se oli rangaistu, se ei milloinkaan enää
lammasta purrut. -- Mutta, miksikä se jälestäpäin kelpasi, pitää minun
vielä puhua... Se oli sekin käynyt -- sotakoulun läpi, herra kapteeni!"

Kun hän katsoi ylös, kohtasi hän rouvan tummista tarkastelevista
silmistä katseen, vaan hänen huntupäänsä vaipui taas alas neuleen
puoleen.

Kapteeni oli kuunnellut yhä tarkempaan. Juttu metsäkoiran
parantelemisesta huvitti häntä; ja vasta viimeisistä sanoista huomasi
hän, että sillä oli jokin merkitys.

"Vai niin, -- Grip ystäväni, vai niin, sitäkö tarkoitatte! -- Hm! en
voi olla samaa mieltä; -- siellä oli oivallisia opettajia ... ha, ha,
-- emme me myöskään olleet mitään lampaita, ystäväni! ... ha, ha, ha,
ha -- ennemmin olimme susia, jos ryhdyttiin meitä vastaan... Mutta
senlainen rangaistus hyvälle koiralle oli häpeällinen, sen myönnän, ...
ja jos... No, toinen puoliryyppy!"

"Kiitos, herra kapteeni!"

"Mutta mitä varten sanoitte tänne kulkeneenne, ukkoseni?"

Ruuan ja nautitun sydämmen-vahvistuksen kautta oli tullut kuin uusi elo
nuorukaiseen. Hän osoitti vaatteitansa ja olipa kyllä hävitön
ojentamaan saappaitansakin esiin; polven kohdalla oli poikkipäin pitkä
neule.

"Minut voitaisiin kyllä panna pelätiksi kaikille niille, jotka tahtovat
poiketa pois maantieltä... Kaikki tämä on seuraus siitä, että
metsästys-alalla tapasin peuran-ampujan, oivan miehen! Se veitikka
kertoi minulle niin kauan minkälaista on korkealla vuoristossa, että
minun teki mieli seurata häntä."

"Erinomaisen järkevää", -- mutisi kapteeni, "kun kustantaa poikansa
Kristianiaan!"

"Olin tullut uteliaaksi, sanon minä, ja sinne sitä kiidettiin".

"Eikö tämä ole vielä hurjempi kuin isänsä! ... menee suin päin
mustille, tietämättömille vuorille!"

... "Kaahittiin sitte 5 tuntia ylöspäin kivikkoa ja nelinkontin
äkkijyrkkiä. Mutta en tiedä mikä kumma oikeastaan vuoristossa on; ei
maa tuntunut jalkoihin; ilma oli hienoa ja keveää, ikäänkuin olisin
ruumistani samppanjalla keventänyt; siitä ikäänkuin päihtyi. Olisin
voinut käydä käsilläni, ja se ei olisi tullut kehenkään mitään koko
avarassa maailmassa, sillä olinhan korkeimmalla! Enkä eläissä ole
nähnyt senlaista näkyä, kuin sinä iltapäivänä seisoessamme ylinnä
harjulla, -- ainoastaan jäistä, valkoista, kiiluvaa lunta ja
tummansininen taivas, huippu huipun takana suunnattomassa kirkkaudessa,
niin kauas kuin silmä kantoi!"...

"Niin, on maar lunta kylliksi, ukkoseni! Sitä on talon räystään
korkeudelle pitkin koko talven niin kylmää ja valkosta, kuin suinkin
toivoa sopii. Me katselemme sitä hyvinkin kylläksemme, mutta näyttäkää
minulle kaunis vihreä niitty taikka oikea viljapelto, ukkoseni!"

... "Minusta näytti kuin olisi toinen jättiläisvuori aina sanonut
viereisellensä: sinä surkea kapeasäärinen vaivanen, eikö sininen viima
täällä puhalla sinua kumoon kuin paperilippua? Jos tahdot suureksi,
niin ota meitä malliksesi!"...

"Olette saanut praeceteris, sanoitte, ukkoseni! Niin -- niin --
niin!... Mitäs sanoisitte siihen, jos pyytäisin suutarin korjaamaan
saappaitanne hiukkasen tänä iltana?"

Sehän oli yhtä paljon kuin pyyntö jäädä sinne, yöksi! -- olihan
houkuttelevaa jättää lähtönsä seuraavaksi päiväksi...

"Kiitoksia, herra kapteeni, enpä voi kieltää että tuo olisi hyvin
käytännöllistä."

"Sano suutarille, Jörgen, että hänen tulee korjata tämän herran
saappaita, kohta kun on lyönyt korot niihin, joita minä huomenna käytän
tientarkastuksella."

Vai niin -- hän lähtee siis ehkä aikaisin huomenaamulla, -- se täytyy
siis toimittaa jo tänä iltana. Nyt kun tyttäret rupesivat korjaamaan
pöydästä, oli paras käyttää tilaisuutta hyväksensä.

Kapteeni käveli edestakaisin lattialla.

"Niinpä niinkin, niin, niin... Tahdotteko nähdä kauniita sikoja, Grip?"

Ylioppilas nousi heti seisoalleen. Hän tarttui hattuunsa.

"Onko teillä niitä montakin, herra kapteeni?" kyseli hän innostuneesti.

"Tulkaa! -- no, eihän se mitään tee, vaikka meidän täytyy mennä
keittiön läpi ... tulkaahan tänne kuistin portaille! Näettekö tuon
aukean kohdan tuolla metsässä?... Sieltä otimme hirret sikoläättiin
kaksi vuotta sitten."

Hän lähti avopäin ulos pihalle.

"Marit, Marit, täällä on muuan, joka tahtoo nähdä porsaitasi. Nyt tulee
tarkastus.

"Siinä on porsaita, seitsemänkin -- näettekö?

"Öh, öh, niin -- kuuletko Marit...

"Kas tässä maa pohjaa, näettekö. Tässä oli ennen kerrassaan vetelä
lätäkkö; tuolta ylhäältä ojasta juoksi myötään vettä, mutta nyt, --
näettekö rännin tuolla? -- kuiva kuin ruuti."

Nyt tai ei milloinkaan on yritys tehtävä!

"... Ja nyt ne ovat kaikki herroiksi tuolla sisällä", jatkoi kapteeni.

"Kaikki seitsemän taalariako? -- noh, mitä minä sanoin, kaikkiko viisi
porsasta?"

"Mitä?"

"Tässä on lakkisi, isä?" sanoi Jörgen sisältä tullessaan... "Ja siellä
on Foss'ista muutamia ihmisiä, jotka odottavat."

"Vai niin, -- kurkistamme vaan vähän talliin."

Siellä seisoi Musta ja Ruuna, olivat juuri valjaista päässeet, märkinä
ja pörrösinä, auran vetämisestä pellolta tultuaan.

"Oivallinen hinkalo, eikös ole? -- ja näkösää täällä on, ei hevosten
tarvitse kaihisilmäisinä tulla tallista pihalle... Puli, pu -- li, onko
se Musta hiessä?"

Siellä oli lämmin väkevä tallinhaju, -- ja vihdoinkin...

"Herra kapteeni! minulla olisi teiltä jotain pyydettävää --"

"Mutta kuulepas, Ola!" huudahti tämä, "katso ruskean seimeä!... Mitä
varten nuo riivatut lastut tuossa ovat? Kun se ei vaan seimeänsä
pureksisi!"

"Ho, ho, ho, -- kaukana siitä!" nauroi Ola veitikkamaisesti; ei hän
vieraitten läsnä-ollessa tunnustanut, että kapteenin ruskealla oli
senlaisia elkeitä!

Kapteeni oli käynyt aivan punaseksi; hän sieppasi lakin päästään ja
lähti tämä kädessä äkkiä ulos... "Mokoma jankuttaja olet sinä
hevoshuijariksi"...

Hän ei enää tuntunut olevan taipusa pyyntöjä kuulemaan.

Illan siimespaikasta, ladon seinustalla tulivat esiin nämät mainitut
kaksi miestä.

"Onko nyt sopiva aika tulla ihmisten luo?" vihoitteli kapteeni... "No
niin, -- pitää siis konttoriin taas!"

Sitä pikaa astui hän pihan poikki, vilkasi kaivolle ja viittaili
arkihuoneen ikkunaa kohti:

"Pikkutytöt! ... Inger-Johanna ... Thinka!" huusi hän yhä kovemmalla
äänellä. "Kysykää äidiltä, pitääkö lihakappaleen olla tuossa kaivon
päällä mätänemässä."

"Marit on nostanut sen ylös, se paistetaan tänä iltana", koetti Thinka
hiljaisena puolustella.

"Niinkö? -- Eihän sen siltä tarvitse olla Vahdin saatavissa!...

"Viekää ylioppilas puutarhaan, että hän saa syödä muutaman
viinimarjan!" Tämän hän huusi ovesta, juosten samalla ylös konttorin
portaita.

-- Arent Gripin tuuheatukkainen ruskea pää mataline lakkineen pisti
viinimarjapensaitten välistä pitkän hetken pellavatukkaisen, solakan
Thinkan vieressä näkyviin. Hän puheli alussa koko lailla paljon, ja
hänen vilkkaat, ruskeat silmänsä eivät Thinkan mielestä näyttäneet
ensinkään pahoilta; ja Thinka alkoi tuntea oikein lämpimiä tunteita
häntä kohtaan.

       *       *       *       *       *

Grip löysi seuraavana aamuna korjatut ja siistityt saappaansa vuoteensa
vierestä, ja sisälle tuotiin tarittimella sekä kahvia että aamiaista.
Hän oli sanonut lähtevänsä aikaisin.

Nyt ei ollut enää arveleminen, vaan tuo ratkaiseva askel oli ummessa
silmin, suin päin heti otettava!

Hänen tullessaan makuuhuoneestaan, seisoi kapteeni portailla piippuaan
polttaen. Hänen punasessa niskassaan, jossa sotilaskauluksen solki
kimalteli, pisti peruukin alta muutamia harmaita hiustukkuja esiin. Hän
katsoi tyytymättömän näköisenä aamu-usvaa, tutkien pitikö sen laskea
vaiko nousta, voisiko hän siis alkaa heinäntekoa...

"Vai te ai'otte lähteä nyt, ukkoseni?"

"Herra kapteeni! voitteko ... tahdotteko lainata minulle" -- ensi
rohkeudessa aamulla oli hän tuumaillut pyytää viittä, mutta portailla
se jo hupeni neljäksi ja nyt pyysi hän kapteenin edessä seisoessaan --
"kolme taalaria? Olen menettänyt jok'ikisen killingin, mitä minulla oli
Kristianiasta lähtiessäni. Lähetän ne heti postissa takaisin!"

Kapteeni yski. Hän oli pari kertaa aavistanut jotain tänlaista tuon
veitikan elkeistä eilen... Niinpä kyllä -- tuonlainen ylioppilas,
siinäkö olisi miestä lähettämään rahakirjeitä!

Hänen suunsa vetäysi häijyyn nauruun. Mutta äkkiä näytti hän jälleen
hyväntahtoiselta ja sanoi suopealla äänellä:

"Kolme taalariako sanoitte? -- Jos minulla edes itselläni olisi senkään
verran, ukkoseni! -- vaan täällä on tavan takaa kesäiseen aikaan raha
mennyt menojaan tuulen muassa"...

Hän pisti kätensä takin povitaskuun ja sitte neuvotonna jälleen tyhjänä
ilmaan.

"No niin! ... niin!" tuli tuskaloisen hetkisen perästä. "Jos varmasti
saan rahani takaisin, niin voinhan kuulustella äidiltä eikö hänellä
olisi muutamia äyriä antaa talouden kassasta ... senkään verran jotta
voitte edes päästä voudin taloon taikka pitäjänkirjurille. Ne ovat
hyviä ihmisiä, tunnen heidät; he auttavat, kun vaan sanankaan sanoo!"

Kapteeni lähti ahneesti piippuansa imien kyökin ovea kohti äidin luo,
joka seisoi ruokahuoneessa aamiaista jakamassa; hänellä oli
heinäväkikin talon ruuassa.

Kapteeni viipyi jotensakin kauan.

"Totta tosiaan olikin äidillä kolme taalaria, ne minä häneltä anastin
teitä varten.

"Ja siis hyvästi jääkää! Lähettäkää joskus kuulumisia itsestänne"...

"Lähetän kyllä ja rahoja myös!" ja ylioppilas lähti mielissään
matkaansa.

Äiti oli ensin seisonut ääneti, hetkisen aikaa ummistaen huuliansa,
vaan sitte ilmaisi hän ehdottomaksi mielipiteekseen sen, että jos
kapteeni auttaisi, niin tulisi hänen heti antaa kaikki kolme.
Tiettiinhän, ettei heillä liikoja ollut... Sillä ei ollut suotavaa,
että tuo vieras juoksisi henkikirjurin ja voudin talossa ehkäpä
pappilassakin, sen tähden kun hän ei olisi muka saanut kuin muutaman
äyrin Giljellä!

-- Thinka kertoi kerran toisensa perästä kaikesta, mitä hän ylioppilaan
kanssa oli haastellut.

"Mitä hän sitten sanoi?" tutki Inger-Johanna.

"Hän oli niin hupainen koko ajan, niin, en ole milloinkaan kuullut niin
hupaista!"

"Noh, etkö sitte muista jotain siitä mitä hän sanoi?"

"No niin -- todellakin, hän kyseli, miksi luet ranskaa. Sinusta tehdään
kenties papukaija, niin että muiden mukaan voisit haastella, kuin
kaupunkiin tulet"...

"Vai niin, -- mistä hän tiesi, että minä lähtisin kaupunkiin?"

"Hän kyseli, kuinka vanha sinä olet, ja sitte sanoin, että kohta pääset
ripille ja kohta matkustat sinne. Hän tuntee hyvin kuvernöörin perheen;
hänellä oli ollut kirjoitusta tai muuta senlaista heidän konttorissaan
ylioppilaaksi tultuansa."

"Niin, senlainen tuttavuus!"

"Mutta sinä et sopisi sinne, sanoi hän; ja tiedätkö miksi?"

"En."

"Tahdotko tietää? Sinä laulaisit muka liian paljon omalla nokallasi."

"Mitä ... sanoiko hän niin?" Inger-Johanna rypisti otsaansa ja katsoi
terävästi ylös, niin että Thinka kiirehti lisäämään:

"Sen, joka tulee sinne, pitäisi voida mukautua kuin lanka kuvernöörin
rouvan ympäri, -- sanoi hän, ... olisipa vahinko, jos niin aikaisin
katkeaisi kaunis niskasi."

Inger-Johanna heitti päänsä somasti taaksepäin ja hymyili. "Onko nyt
kuultu mokomia!"

       *       *       *       *       *

Thinka oli matkustanut Rysylkeen. Hänen paikkansa pöydässä,
asuinhuoneessa, makuuhuoneessa, makuukamarissa oli tyhjä. Kapteeni vähä
väliä kutsui häntä...

Eikä ollut Inger-Johannakaan kotona kuin tänä viimeisenä iltapäivänä
enää.

Hylkeennahkainen kirstu uusine rautavanteineen oli porstuassa ammollaan
auki täyttämistä varten. Kärryjen rattaita oli vasta voideltu
liiterissä, niin että rasva tiprueli aksiloista, ja Iso-Ola, jonka
seuraavana aamuna tuli lähteä kyytiin tuolle kolmipäiväiselle matkalle,
syötti Pikku-Mustalle kauroja.

Kapteenilla oli sinä päivänä paljo vaivaa; ja matkakirstun ahtaamista
ei kukaan osannut niin hyvin kuin hän!

Äiti toi hänelle tarkkaan toisen kappaleen toisensa perästä noita uusia
kalliita vaatteita; Giljen liinaa vaan ei tarvinnut hävetä, ei
kuvernöörin rouvankaan edessä...

Vaan se oli onnetonta, että veri niin nousi Jägerin päähän kun hän oli
kumarassa!...

"Hei!... Kas niin! -- En ymmärrä, mitä ajattelet, äiti! kun tuot
tuonlaisen kantamuksen pumpulisukkia yht'aikaa?... _Sitä_ minä tahdon
ja _sitä_ ja _sitä_!"

Se oli tietty, hän oli tottunut matkustamaan...

"Mutta sinä et kärsi kumartua noin paljon, Jäger!"

Kapteeni ojensi itsensä äkkiä suoraksi:

"Luuletko Ison-Olan ymmärtävän niin paljo kuin voidella hevosen
niskalyötöstä Riian palsamilla ... ja ymmärtävän ottaa sitä pulloa
laukkuunsa. Jos en minä olisi taaskaan sitä muistanut, niin olisi
Pikku-Musta ajettu pilalle. Juokse, Thea, sanomaan sitä hänelle."

"Ei auta!" puhkuili kapteeni kärtyisästi, "minun täytyy itse mennä
katsomaan, että se asia toimitetaan kunnollisesti!"

Siellä tuli hetken hiljaisuus siksi kunnes kapteenin askeleet
lakkasivat kuulumasta. Silloin alkoi äiti suurella kiireellä kirstua
täyttää:

"Paras on estää isältä päänhuumausta!"

Kirstun sisällys kohosi kerros kerrokselta kunnes valkonen käsiliina
pantiin päällimmäiseksi peitteeksi, eikä enää puuttunut muuta kuin
kannen päälle istuminen ja lukon kiinni vääntäminen. --

Illemmällä oli suurin homma ja vaiva ohi. Äidin makeista makein
voipuuro ja viinimarjakaste oli jo pöydällä juhlallisena muistutuksena
siitä, että yhtä vähemmäksi jälleen oli tuleva perheellinen piiri.

Syötiin ääneti, muuta melua kuulumatta kuin hopealusikkain kolinaa.

"Tuossa, lapseni! Ota isän suuri kuppi... Ota se, koska isä sitä
tarjoo!"...

Totta tosiaankin, hän oli kaunis tuo silmäterä!... Kas vaan käsiäkin,
kun hän syö! -- hän oli kalpea ja hieno kuin muna.

Kapteeni huokasi ahdistetuin mielin ja lykkäsi lautasen pois luotaan.

Kyyneleet puhkesivat Inger-Johannan silmiin...

Ei kukaan tahtonut lisää...

Nyt käveli kapteeni edestakaisin hyräillen ja lattiaan tuijottaen...

Oli surkeaa nähdä isää niin suruissaan.

"Kirjoita kerta kuukaudessa, lapseni, -- ja tarkasti kaikesta,
kuuletko? -- vähäisiä ja isoja asioita ... niin isälläkin on jostain
iloita!" kehoitti äiti, heidän korjatessaan ruokaa pöydästä. -- -- "Ja
kuulepas vielä, Inger-Johannani!" jatkoi hän, kun he olivat kahden
kesken ruokakamarissa, -- "jos niin on, että kuvernöörin rouva tahtoo
lukea kirjeesi, niin pane pieni risti kirjeen alle... Mutta, jos
sinulla on jotain vaikeuksia, niin mene täti Aletten luo piispan
taloon, -- niin saan kuulla siitä, kun Iso-Ola käy kaupungissa...
Tiedäthän, ett'ei isä kärsi mitään hentoa tunteellisuutta."

"Kuvernöörin rouvako lukisi mitä minä kirjoitan sinulle ja isälle? --
sitäpä tahtoisin nähdä!"

"Sinun täytyy mukautua hänen tahtonsa jälkeen, lapseni! Se on helppoa,
jos sinulla vaan on hyvä tahto ... ja täti on niin kovasti hyvä
kaikille, joista hän pitää, ja jotka tekevät hänen tahtonsa mukaan...
Sinä tiedät miten paljo siitä riippuu, jos sinä tulet hänen suosioonsa
-- kyllä ymmärrät -- saat ehkä jotain häneltä periä. Kun hän sinua
käski luoksensa, ajatteli hän luultavasti ottaa sinua tyttären
sijaiseksi."

"Minäkö muitten tyttäreksi? -- minut otettaisiin pois sinun ja isän
luota! Ei milloinkaan, mieluisammin en ikinä sinne matkusta!"...

Inger-Johanna istahti jauhokirstun kannelle ja alkoi ääneen itkeä.

"No, no, tyttöni!"... Äiti silitteli kädellään hänen hiuksiansa; "me
emme tahdo sinua kadottaa luotamme, sen kyllä voit arvata" ... hänen
äänensä vapisi... "Tätä tehdään sinun omaksi hyödykses, lapseni! Millä
luulet teidän kolmen tytön tulevan aikaan, jos isä kuolisi? Meidän
pitää iloita, kun näin edullinen tilaisuus taritaan, emme saa sitä
hyljätä ... muista sitä, muista alati sitä, Inger-Johanna! -- Sinulla
on kyllä ymmärrystä, vaan opi myös hallitsemaan tahtoasi; juuri siinä
sinua uhkaa vaarat, lapseni!"

Inger-Johanna loi silmät äitiinsä melkein tuskan katseella. Kipeä
taistelu syntyi hänen tajunnassaan... Häntä, joka aina keinon keksi,
näkyi nyt äkkiä neuvottomuus hämmentävän...

"En siedä, että tyttö on poissa näkyvästäni tänä iltana, -- annatte
minun olla yksin tuolla sisällä!" sanoi kapteeni, tullessaan
narisevasta ovesta... "Et ajattele ensinkään, äiti, miten yksinäiseksi
ja ikäväksi tämä tulee minulle!" Hän puhkuili kuin valaskala.

"Nyt tulemme kaikki sisälle... Ja ehkä isä laulaa vähäsen tänä iltana?"
kehoitti äiti.

Kapteenin uljas, vaan tähän aikaan jo hieman ruostunut basso-ääni, oli
hänen ylpeytensä aiheita nuoruuden ajoilta.

Pianolta korjattiin kirjat ja paperit, kansi oli avattava, kun isä
lauloi.

Siinä se seisoi, tuo vanha soittolaite keltaisine hampaineen ohuein
tärisevine äänineen ja useampine katkenneine kielineen; ja äiti säesti
laulua, vaan jäi siellä täällä jälkeen, ikäänkuin pussi, joka putosi
kärryiltä, hevosen kuitenkin väsymättä laukatessa tietä eteenpäin. Isän
maltittomuutta hän sieti stooillisella levollisuudella.

Tänä iltana esiteltiin "Vikingabalken" ja lauluja Frithiofin sadusta...
Hän lauloi, niin että ikkunanruudut tärisivät.




IV.


Vuosi oli taas yksi vierinyt -- joulu oli mennyt, oltiin puolivälissä
helmikuuta.

Kapteeni istui kahden kynttilän ääressä polttaen tupakkaa ja lukien.
Pöydän toisessa päässä sai Jörgen käyttää kynttiläin valon hyväkseen,
kun hän siinä istui läksyinensä; hänen piti siinä venytellä määrätyt
tuntinsa, siitä vähän väliä, taisiko läksynsä vai eikö tainnut niitä.

Kuuraiset ikkunaruudut kimeltelivät kuutamossa valkoisina kuin marmori;
niistä kuvastui toinen ikkuna arkihuoneen pimeälle peräseinälle.

Kuuluipa varmaan kulkusia!...

Jörgen kohotti keltaista, karkeatukkaista päätään kirjasta ylös. Hän
kuuli sen jo toistamiseen kaukaa joltakin ahteelta.

"Minä kuulin kulkusia tieltä", mutisi hän ... "hyvin kaukaa."

"Loruja, -- lue läksyjäsi vaan, poika!"

Mutta vaikka kapteeni näytti olevan tutkimisiinsa lujasti kiintynyt,
tarkkailivat hänen korvansa kuitenkin jokaista ääntä...

"Kauppiaan aisakello se on, luulen minä, se kuuluu niin komealta",
virkkoi Jörgen jälleen.

"Jos vielä kerran minua häiritset, niin saat kuulla kulkusten helisevän
ympäri korviasi!"

Maakauppias Öjseth oli niitä vieraita, joita kapteeni kaikkein
epäkernaammin olisi nähnyt taloon saapuvan! Tämä kirjoitti, kirjoitteli
uudestaan ja uudestaan muistuttamaan kolmestakymmenestä taalaristaan,
joiden hän luuli muka saamattomissa olevan... "Hm, hm", mutisi kapteeni
punaisena kasvoista ja luki eteenpäin lujasti päättäen, ettei tahtonut
nähdä tuota miestä ainakaan ennenkuin seisoisivat huoneessa
suutatusten.

Aisakello vaikeni todellakin pihalla.

"Hm, hm!"...

Jörgen kavahti pystyyn.

"Siirry sinä, poika, vaan paikaltasi, niin hakkaan sääresi ja kätesi
palasiksi!" raivosi kapteeni punasena kuin kupari. "Istu, -- istu
hiljaa ja lue!"

Hän itse istui myöskin hiljaa. Tuo kauppiasraato saa kyllä itse panna
kiini hevostansa tankoon porraspäässä ja auttaa itseänsä miten
parhaiten taisi.

"Ulkona puhutaan ... Iso-Ola"...

"Suusi kiini!" sanoi kapteeni synkällä, syvällä bassoäänellä ja iski
poikaan senlaisen silmäyksen, joka olisi voinut naulata lattiaan kiini.

"Mutta, isä, sehän on" -- Samassa retustettiin häntä tukasta ja hän sai
aikamoisen korvapuustin, niin että hän lensi keskelle lattiaa.

... "tohtori!" ulisi Jörgen.

Samassa hetkessä nähtiinki että Jörgen oli todellinen marttiira, sillä
tohtorin lyhyt, neliskulmainen olento ilmestyi oveen.

Turkit olivat napista auki ja hänen pitkä vyönsä laahasi maata. Hän
piti kelloa kädessään:

"Paljoko kello on?"

"Sinä, sen kadotukseen tuomittu helvetin sikiö, sinähän siinä tuletkin,
Rist!"...

"Paljoko kello on, kysyn minä, katso!"...

"Ja tämän tähden olen täällä Jörgeniä kurittanut... No, no poika!
Pääset läksyistäsi ja saat pyytää siirappia puurolle tänä iltana.
Juokse pian äidin luo ja sano, että Rist on täällä!"

Kapteeni aukasi kyökin-oven: "hoi Marit! ... Siri! -- -- tulkoon piika
sisälle vetämään päällyssaappaita tohtorin jaloista! Koko seurakunnan
taudit istuvat kai vaatteissasi".

"Paljoko kello on, kysyn minä, -- etkö voi katsoa!"

"Viisi minutia yli puoli seitsemän."

"Kolme penikulmaa ajettu kahdessa ja neljännestunnissa Jölstadista
Liinukalla tänne asti, -- sepä on jotakin!"

Tohtori oli saanut turkit yltään. Tuo lyhyt, vantera mies leveine
kasvoineen ja punaisine partoineen seisoi melkein uponneena suuriin,
pitkävartisiin matkasaappaisinsa:

"Ei, ei!" tiukkasi hän palvelustytölle, joka aikoi vetää niitä hänen
jaloistaan... Kuulepas, Jäger, tuletko kanssani pihalle koettamaan
Liinukan toista takajalkaa. Se alkoi vähä nilkuttaa, niin näytti
minusta tuolla eräässä ahteessa ja ontua."

"On kaiketi hiemasen nyrjähtynyt!" Kapteeni sieppasi kiihkeänä lakkinsa
pianon päältä ja seurasi vierasta.

He seisoivat reen vieressä vähissä vaatteissa jäisessä pakkasessa ja
tarkastelivat Liinukan reisiä ja nostelivat sen vasenta takajalkaa. He
seurasivat sitä talliin vielä tarkempaa tutkimusta tehdäkseen.

Kun palasivat sieltä, olivat he kiivaassa väittelyssä.

"Sen minä sanon, että yhtä suurella syyllä voit sanoa sillä olevan
räkätautia takajaloissa... Jos et paremmin ymmärrä ihmisten
parantamista kuin hevosten, niin en anna neljää äyriä koko tohtorin
tutkinnostasi."

... "Se sinun Ruskeasi, Jäger! Kummallistapa ruokaa se syö. Eihän se
toki mahtane pelkkiä seimenlastuja syödä?" ilkkui tohtori
veitikkamaisella ivalla.

"Mitä? -- näitkö sinä sitä, sen ... lurjus!"

"Kuulinhan sitä, kuulin, -- panihan se kuin saha siellä pilttoossansa.
Mokoma junnari on sinua veijannut oikein hyvänpäiväisesti!"

"Eikä niinkään, ei niinkään! Vuoden kuluttua se jo on yhtä komea kuin
muutkin Jägerin hevoset... Mutta sen sanon, että hyvän kaupan teit, kun
ostit Liinukan viidelläseitsemättä."

"Kuudellakymmenellä ja harjakannu päälliseksi ... mutta minä en sitä
möisi, vaikka tuossa paikassa siitä antaisit sata!"...

Edustuvassa odotti rouva.

Aslak oli telannut jalkansa viime torstaina hirsimetsässä, -- rouva oli
sitonut haavan; -- ja itsellinen Andres makasi keuhkokuumessa; lukkari
oli käynyt iskemässä suonta; lapsia oli tupa täynnä ... mikä tulisi
neuvoksi jos isä kuolisi!

"Vetäkää muutamia kuppisarvia selkään, ja jos hän ei siitä virkoo, niin
pitää vielä hyvästi suonta iskeä".

"Hän oli pyörtyä viime kerralla", muistutti rouva vähän arvelevaisena.

"Laskekaa verta pois! laskekaa verta pois! -- Veren pitää
vähetä rinnasta, muuten polte hänet lopettaa. Huomenaamulla
menen tupaan katsomaan häntä... Ja Thean kaulaa pitää voidella
kamferttilinjamentilla, kääritään villasukka ympärille ja sitte sänkyyn
hikoilemaan -- ja kelpo lusikallinen resiini-öljyä tänä iltana! --
Kamfertilla voitte myös voidella ruotimuorin sydänalustaa, jos hän
kovasti rupeaa valittelemaan. Saatte sitä lisää vielä"...

-- Illallisen jälkeen istui talon vanha ystävä piippuineen ja
punssilasineen toisessa päässä sohvaa ja kapteeni toisessa. Tuo punanen
hohde tohtorin nenällä ja poskilla ei yksistään ollut seurauksena tästä
muutoksesta pakkasesta huoneen suloiseen lämpöön. Ihmiset puhuvat, että
hän vanhanpojan-yksinäisyydessään aika lailla lohdutteli itseänsä
väkevältä maistuvilla.

He olivat jo pakinoineet kylläksi asti hevosista ja viimevuotisista
muistoistaan Mon kartanosta, kunnes nyt puhe kääntyi perheellisiin
seikkoihin.

"On, näetkös, kuulumisia sekä kaupungista että länsipuolelta... Vanha
Alette-täti kirjoitti ennen joulua, että kuvernöörin rouva nyt kyllä on
saanut luokseen sen, jonka kanssa hän sai koetella sekä makeat että
karvaat"...

"Enkös sitä sanonut?" sanoi tohtori, "ensimäinen, mikä maneesissa on
tehtävä, on hevosen luonteen tutkiminen. Ja Inger-Johannan luonne ei
ole taipuvaisimpia; sitä pitää hyvyydellä voittaa."

-- "Ja ett'ei käly koskaan ollut ajatellut moisten syntyperäisten
ainesten siinä määrin voivan kehittyä autiolla maaseudulla."

Kapteeni veteli kiihkeänä savuja piipustaan ... kun se äiti nyt
päättäisi tuon pitkällisen pöydästäkorjaamisen, että vihdoinkin
saataisiin esille tyttärien kirjeet!

"Voit ajatella, että se on vasta omituinen pelikaani tuo henkikirjuri
Rysylke'ssä! -- komentelee ja tömisee ... pitää ihmiset kurissa niin
hyvin kodossaan kuin konttorissa. Mahtaneekohan tuo milloinkaan hakea
sieltä pois: sillä sitä hän uhkailee joka kerta, kun näkee jonkin viran
olevan avoinna, kirjoittaa Thinka...

"Anna meille kirjeet, äiti! -- ja silmälasini", virkkoi kapteeni, kun
rouva tuli sisälle.

"Ensin se kirje, joka tuli Marraskuussa, niin saat sinä, Rist, kuulla
kummityttösi tulosta kuvernöörille"...

  ... "Kun Iso-Ola nosti kapineita kadunpuolisesta ovesta
  ylöskäytävään, oli minulla eniten halua istua uudestaan rattaille
  ja ajella toiset kolme päivää takaisin kotiin; mutta sitte
  ajattelin samassa: paras on marssia rohkeasti eteenpäin,
  kuten isä sanoo! Minä menin portaita ylös palvelijan ohitse
  ja aukaisin oven. Siellä oli niin valoista ja naulikoilla paljo
  päällysvaatteita, hattuja ja huiveja, ja pari kertaa pujahti
  ohitseni pari palvelusneitsyttä kantaen tarittimia ja teekuppia,
  katsomatta vähääkään minuun. Mutta minä ajattelin, että se, joka
  nyt tällaisiin oli joutunut, oli juuri teidän tytärkultanne!
  Päällysvaatteet riisuin yltäni yks kaks; -- naputin ovelle
  kerran, kaksi, olin kuin unissani, ja sitte tartuin lukkoon ja
  väänsin sen auki. Kas niin, siellä ei ollut ketään! Siellä oli
  toinen ovi ja sen edessä uutimet, joita tarvitsi vaan hiukkasen
  vetää syrjään ja -- samassa pujahdinkin niiden läpi ja seisoin
  keskellä kaikkea! Niin, mitenkä tästä kertoisinkaan. Se oli
  nurkkahuone, tuo, johon saavuin; siellä on pelkkiä mahognysia
  huonekaluja ja pehmeiksi topatuita nojatuoleja ja sohvan
  yläpuolella on kultapuitteisia tauluja; kaikki jotenkin tummaa.
  Mutta tuosta en nähnyt rahtuakaan silloin, sillä minusta näytti
  ensimmältä kuin olisi ollut melkein pimeä. Mutta siellä oli
  tuonlainen suloinen hämäryys vaan. Korkean pöytälampun päälle
  oli pantu varjostin, ja lampun ympärillä oli kokonainen seura!
  Nurkkasohvassa istuivat rouvat juoden teetä ja monta muuta.

  "Minä seisoin keskellä lattiaa, ja luulin, että punasenruskeassa
  arkihameessani ei olisi moitteen syytä.

  "Täti Zittow!... Sain minä sanotuksi.

  "Kuka se on?... Mitä?... Eihän vaan rakas Inger-Johannani? --
  Mieheni sisarentytär! sanoi eräs nainen pöydän luota... Sinähän
  olet kuin tuore metsän ruusu, kun vielä on sadepisareitakin
  kasvoillasi ... ja kylmä näyttää sinun olevan! -- hän tarttui
  minua kädestä kiinni. Mutta näin kyllä hänen katselevan pukuani.
  Saat nähdä, että se on liian pitkä liivistä -- sanoin minä;
  samaahan sanoin jo kotona! Mutta sitte unohtui koko pukuni,
  sillä tuohan olikin täti ja hän syleili minua ja sanoi:
  tervetultuasi, rakas lapseni! Arvaan että kuppi kuumaa teetä
  nyt on hänelle hyväksi, neiti Jörgensen! Ja käskekää Minan
  laittaa hänelle makuuhuone kuntoon ylhäällä vintillä! Ja
  sitte vei hän minut istumaan pehmeään nojatuoliin seinällä.

  "Siellä istuin minä hämärässä teekuppi ja rinkeli kädessäni,
  -- millä tavoin ne minulle tulivat sitä en muista, -- ja
  ajattelin minäkö tässä istun vai kuka?

  "Ensin ei ollut helppoa nähdä niitä, jotka istuivat ympäri
  huonetta pehmeisin nojatuoleihin vajonneina. Aivan minun
  ääressäni kiikkui ylös ja alas kannuksella varustettu jalka
  ja punaraitanen housunlahe. Silloin tällöin pisti silmiini
  joku komeasti kirjaeltu, valkoinen kaulus, kun joku nousi
  asettamaan kuppinsa pöydälle. Lampun varjostin muodosti
  ympyriäsen valopiirin huoneesen, tuskin puolen kyynärän
  etäisyydelle pöydästä.

  "Oi, kuinka siellä oli leposaa ja hienoa!

  "Aivan lampun varjostimen alla istui täti kumartuneena
  jonkinlaisen mustan laitoksen yli, jossa oli neekeripoikain
  kuvia ja poltti suitsutuspaperia; hänen harmakkaat hiuksensa
  olivat kammatut hirveän säännöllisesti alas otsalle.

  "Pöydällä oli kiiltävän kirkas teekeittiö ja sen ympärillä
  komeita sinisiä kuppia vanhaa Kööpenhaminan porsliinia,
  samanlaisia kuin ne neljä paria, jotka äidillä on kaapissaan
  ison-äidin perintöä. Minun piti koko ajan katsoa sivullepäin
  tädin suuria korvarenkaita, jotka niin loistavina riippuivat
  kaulan pitsien sekaan. Minusta näytti kuin tuo vanhan-aikuinen,
  uurnanmuotoinen teekeittiö olisi ollut hänen näköisensä. Oli
  kuin he olisivat kuuluneet yhteen, -- en tiedä miltä ajoilta,
  vaan eihän toki luomisesta asti. Ja kun keskustelu hetkeksi
  taukosi ja tuli senlainen hiljaisuus, niinkuin siellä ei olisi
  ollut yhtäkään ihmistä, surisi ja sihisi keittiö ikäänkuin
  tädin tanskalaista r:ää sorahtamalla: perintö! perintö!
  -- ja sitte se taas sihisi: Zittow, v. Zittow... Se juttu
  häilyi mielessäni, jonka sinä, äiti, kerroit minulle tuosta
  tanskalaisesta Zittowista, joka oli diplomaatina Brüsselissä!"

"Entäs mokomaa! -- hänellä on tuo veressään" ... nauraa hohotti
tohtori.

  "Mutta ei siltä näyttänyt kuin täti olisi pitänyt kiirettä
  minulle setää esitellä. Ja kun hän lähetti neiti Jörgensenin
  taritsemaan teetä viereiseen huoneesen, jossa herrat korttia
  löivät, pöllähti päähäni kysyä, enkö minä saisi mennä hänen
  kanssaan.

  "Hyvin kernaasti, lapseni, olisi väärin kauemmin koetella
  kärsivällisyyttäsi! -- Ja sitte, neiti Jörgensen, menette
  saattamaan pientä matkustavaistamme ylös hänen huoneesensa ja
  pidätte huolta siitä, että hän saa jotain syödäkseen ja pääsee
  ajoissa levolle. Mutta minä näin selvästi, että täti veti
  lampun varjostimen alemmaksi siltä puolelta, josta minun tuli
  mennä; tuota tulin ajatelleeksi jälestäpäin.

  "Mitä? mitä, mitä? sanoi setä; olisitte vaan nähneet miten hän
  katsoi minuun. Hän oli niin sinun näköisesi, äiti, otsasta ja
  silmistä, että minä heitin käteni hänen kaulansa ympäri.

  "Hän piti minusta kiini ja katsoi minua. Enkö voisi luulla itse
  täti Eleonoran ilmestyneen eteeni! No, no, elä kuitenkaan
  kuvittele olevasi niin loistava kaunotar!

  "Senlainen oli vastaanotto!

  "Vähää jälkeenpäin makasin minä vuoteellani sievässä sinisessä
  kamarissani pitkähesuisine uutimineen ikkunain edessä. Uunissa
  oli suitsutusta ja ajattelepas sitä! neiti Jörgensen, joka
  kutsui minua neideksi! auttoi minua riisumaan vaatteet yltäni
  ja kätki minut pehmeisin untuvapeitteisin.

  "Siinä minä makasin ja tuumailin kaikenmoista, niin että pääni
  kävi yhä kuumemmaksi, kunnes vihdoin olin ajaa jytkyttävinäni
  rattailla Ison-Olan kanssa."

"Niin, rattaat ne palasivat tyhjinä kotiin!" sanoi kapteeni
huoahtaen...

"Saat nähdä, että hän vielä tulee vaunuissa Giljelle!" tuumasi tohtori.

"Se tyttö oli kaunis!" virkkoi kapteeni liikutetulla mielellä... "Voin
nähdä hänen seisovan siellä sedän luona keskellä lattiaa, mustat
hiukset nutturalla niskassa. Kun hän oli saanut pitkät hameet ja oli
nostanut ylös pitkät lettinsä, jotka ennen aina pitkin selkää
riippuivat, oli hän äkkiarvaamatta muuttunut joutseneksi... Muistathan,
Rist, miltä hän näytti silloin, kuin pääsi ripille!"

"Mutta rakas Jäger!" sanoi äiti moittivalla äänellä.

Kapteeni aukasi vieläkin yhden suuren, tiheään kirjoitetun
postipaperin.

"Tässä saat kuulla lisää; tämä on 23:lta päivältä Tammikuuta.

  "Ne rahat, jotka sain kotoa" --

"No, no"...

  "Larssonin laskuun meni" --

"Voit jättää lukematta koko tuo sivu", sanoi äiti päättäväisesti.

"No niin! niin, niin -- pikku-asioita vaan kaikki nämä ... mutta
tässä"...

  ... "Voi, kun et sinä, isä, etkä sinäkään, äiti, saa nähdä
  kumpaistakaan uutta pukuani! Täti on arvaamattoman hyvä. On
  mahdotointa kävellä muulla lailla kuin kauniisti tämänkaltaisissa
  kengissä; ja täti sanoo minun kävelevänkin somasti; tuntuu
  siltä kuin aina astuisin tanssilattialla. Ja eilen antoi täti
  minulle puolikalossit, joista lähtee soljet jalan päälle.
  Oletteko moista kuulleet! Niin, minä suutelin häntä sillä
  kertaa; sanokoon siitä mitä tahtoo, arvelin. Sillä, tietäkää
  se, että ensimmäinen sääntö naiselle, sanoo täti, on jonkinlainen
  arvollinen levollisuus, joka kuitenkin siltä saa olla sydämmellinen!
  Minulla on sitä luonteessani, sanoo hän, ja minun tarvitsee sitä
  vaan kehittää, pianoa minun pitää oppia soittamaan ja suorittaa
  täydellinen kurssi tanssikoulussa.

  "Täti on niin äärettömän hyvä minua kohtaan. Mutta on niin
  kummallista, että aina kun hän tahtoo sulkea ikkunat, tahtoisin
  minä pitää niitä auki. En tarkoita tietysti alakerroksen
  kaksinkertaisia ikkunoita, joiden eteen on liimattu paperia,
  vaan niitä, mitkä ovat omassa huoneessani. Ajatelkaapas,
  ensiksikin kahdet ikkunalasit ja lisäksi pari kerrosta uutimia,
  ja sitte nuo monet talot, jotka ovat ahdatut meidän talomme
  ympärille; eihän sitä voi henkeänsäkään vetää, ja se muka
  auttaisi, että ylintä osaa ikkunasta pidetään auki kaksi
  kertaa päivässä!

  "Täti sanoo minun kyllä vielä tottuvan kaupungin ilmaan. Mutta
  miten se tulee tapahtumaan, sitä en tiedä, sillä en milloinkaan
  saa sitä oikein tuntea; ei kertaakaan ole käteni ahvettuneet
  koko talvena! Me olemme joka aamupuoli hetkisen ajelemassa, ja
  iltapäivällä käymme, täti ja minä, puotiloissa, -- siinä kaikki.
  Toista on täällä käydä ulkona kuin kotona, sen arvaatte; kun
  satuin hyppäämään pienen lumikinoksen yli tullakseni pikemmin
  rekeen, sanoi täti että jokainen tuonlaisesta heti voisi nähdä
  jälkiä -- luontotilastani. Minulla voisi kyllä olla raudat
  jaloissa, kuten vangeilla, joita joka päivä näen linnan kohdalla,
  ja kuitenkin pääsisin liikkumaan niin nopeasti kuin tarvitsee.

  "Ja täti on kieltänyt, ett'en saa käydä avojaloin makuukamarini
  lattialla! Niin, olisitte vaan nähneet hänen hämmästystänsä,
  kun kerroin, mitenkä Thinka ja minä jään lähdön aikana kahlasimme
  yli puron päästäksemme oikotietä myllylle! Lopuksi täytyi hänen
  kuitenkin nauraa kanssani. Mutta minä olen varma siitä, että
  minua varten ne tohvelit ovat, jotka pistivät esiin eräästä
  kääreestä; hienot, untuvareunaiset. Katsokaas, niiden sisäänhän
  sitä sentään koetetaan pusertaa omaa herttaista pikku tahtoani!"

"Pitää kyllä varansa, ett'ei päitsiä niinkään helposti päälle saada",
mutisi tohtori.

Rouva huokasi syvästi.

"Sellaiset herttaiset pikku tahdot kasvavat kernaasti juuriksi, ja" --
vieläkin syvä huokaus -- "nainen ei senlaisella tule toimeen
maailmassa."

Tohtori tuumaili tuijottaen lasiinsa:

"Naisen suurimpia ansioita on taipuvaisuus; mutta runoilijat ylistävät
uhkeita, ylpeitä neitosia!... Siinä on hieman ristiriitaisuutta
siinä"...

"Mitä vielä, ukkoseni! Ja'a heidät kahteen osaan! Sillä rumat naiset,
ne enimmäkseen saavat olla taipuvaisia", virkkoi kapteeni.

"Se kauneushan on niin katoovaista, ja parempi on ajatella niitä
aikoja, kun täytyy olla taipuvaisena", huomautti rouva kutimensa luota.

  "Ranska se sujuu niin että hei vaan!" jatkoi kapteeni kirjeen
  lukemista. "Minä luen sen aina ennen aamiaista, ja täti on
  erittäin mielihyvillään ääntämisestäni. Mutta sitten pianon
  ääreen yhdeksästä yhteentoista, hui, pelkkiä sormiharjoituksia!
  Sen jälkeen tulee tädin vastaanotto-aika.

  "Ja arvaappas, kuka tuli meille toissapäivänä? Ei kukaan muu
  kuin -- ylioppilas Grip! Tuntui siltä kuin olisimme olleet
  hyvinkin tuttuja ja kuin olisin pitänyt hänestä vielä enemmän
  kuin ennen, sillä kovin iloiseksi tulin saadessani kerrankin
  tavata ihmistä, joka tunsi kotini. Vaan ajatelkaapa! minä vähä
  epäilen, eikö hän koettanut mestaroida tätiä; ja sitte uskalsi
  hän vielä luoda minuun senlaisen katseen, ikäänkuin minä olisin
  ollut samaa mieltä kuin hän! Täti oli toimittanut hänelle paikan
  enon konttorissa, koska oli kuullut hänen tutkintonsa onnistuneen
  erittäin loistavasti ja että hän oli hyvin lahjakas, vaan ei
  saanut mitään varoja kotoaan lukujensa jatkamiseen."

"Uskalsin antaa hänelle kolme taalaria ... mutta sitä en ymmärrä
mitenkä se veitikka jaksoi tutkintonsa suorittaa", sanoi kapteeni.

"Vaan ne hän maksoi takaisin, Jäger, postimaksut ja kaikki."

Kapteeni nosti taas kirjeen kynttilän taakse ja alkoi lukea.

  ... "Ja sitte täti arveli, että hänen suora käytöksensä tarvitsisi
  vähä sievistämistä ja kutsui tulevaan viikko-iltamiinsa; täti
  kokoo niin kernaasti nuorisoa ympärilleen; mutta täti huomasi,
  että tämä kutsumus oli Gripille kuin käsky jonkun velvollisuuden
  täyttämiseen. Ja tällä kertaa tuli hän poissa-oloaan pyytämään
  anteeksi. Sepä oli vieraissakäynti sekin!

  "No, saamme Teidät luoksemme jonakin toisena tuorustaina sen
  sijaan, sanoi täti.

  "Te tietänette syyn poisjäämiseeni, vastasi Grip. Se on minun
  -- sivistymätön vastenmielisyyteni niitä yksimielisiä teekuppeja
  kohtaan, jotka muodostavat korkeimman tuomioistuimen Teidän
  tee-iltoinanne!

  "Kas, kas, kas, naurahteli täti. Ehken suuresti erehdykään,
  kun sanon, että teillä alkuaan on taipumusta seura-elämään.
  Siinä vasta kaikki luonteen paraimmat ominaisuudet tulevat
  näkyviin.

  "Kaikki liukkaimmat, pintapuolisimmat tarkoittanette!

  "No, no, ei pidä taantua, herra Grip, jos pyytää uskallan!

  "Sanoin niin hyvästi kuin suinkin osasin, kunnioitettu rouva;
  sillä oikeastaan tarkoitin: kaikki valheellisimmat.

  "Te olette taas vastaansanomisen tuulella; ja silloin joutuu
  niin helposti tylyksi.

  "Minä puolestani vaan luulen, että silloin valhettelee, jos
  on väittämättä vastaan, kun toisin ajattelee.

  "Silloin uhraa hyvälle tavalle; ilman sitä ei seurusteleminen
  olisi mahdollista.

  "Ja mitä uhrataan? Totuutta!

  "Paremmin ehkä hiukkanen omaa turhamielisyyttämme, tilaisuutta
  näyttämään jotain loistavaa ominaisuutta; se on luullakseni
  suuri kiusaus erittäinkin nuorille herroille.

  "Mahdollista, mutta -- ei sittenkään, virkahti ylioppilas.
  Näettekös!

  "Mutta sitte sanoi täti, joka ei milloinkaan luovu omista
  ajatuksistaan: sievä käytöstapa ei ole halveksittava; ja kun
  näen nokkelan ylioppilaan seisovan konverseeraamassa kädet
  taskuissa tai rinkuttelevan tuoliaan, niin koetan aina pienellä
  viittauksella korjata tuota puutetta hänen kasvatuksessaan, --
  vaikka asianomainen sitte suuttuisi tai olisi suuttumatta
  äidilliseen suoruuteeni!

  "Olisitte vaan nähneet häntä! Kädet pois taskuista ja samassa
  seisoi hän siinä edessämme suorana kuin kynttilä.

  "Jos kaikki olisivat kuvernöörin rouvan kaltaisia, niin kyllä
  neuvoisin osan-ottoa seuraelämään, hän sanoi, sillä te olette
  rehellinen vaimo!

  "Vaimoko? Rouvaksi tavataan kutsua!

  "Tarkoitan olevanne rehellinen kuvernöörin rouva; muuten en
  sanokaan hyväntahtoinen rouva! ja sitte pudisteli hän ruskean,
  paksun tukkansa otsalle.

  "Mitään valokuvaa en Teistä kotilaisista tarvitse, sillä illalla
  maatessani kuvailen aina olevani kotona. Näen niin selvästi
  miten isä kävelee viheltäen lattialla ja sitte juoksee konttorin
  portaita ylös, ja minä tukistan Jörgeniä ja koputan hänen päätään
  maantiedekirjalla, niin että saan hänen kimppuuni ja hän ajaa
  minua takaa läpi koko talon. Niin, minun on välistä niin haikeasti
  ikävä, vaan en uskalla näyttää sitä tädille, sehän tuntuisi
  hänelle kiittämättömyydeltä. Hän ei usko ihmisten muualla
  voivankaan elää kuin kaupungissa.

  "Ja sitten on koko joukko asioita, joita aivan täytyy piiloon
  pistää, vaikk'en tiedä miksi. Ajattelepas äiti, hätinä juuri
  saa sanoa, että meillä kotona on lehmiä, neuvoi täti, mutta voi
  minua, jos sanoisin, että joku niistä on poikinut! Tahtoisinpa
  tietää, millä lailla he luulevat saatavan uusia lehmiä, kun
  vanhat tapetaan jouluksi?"

Kapteeni nauraa röyhäsi pari kertaa. Mutta rouva näytti huolestuneelta,
ja hän valitti:

"Se on siitä, ett'emme ole voineet pidättää lapsia tupaan menemästä; he
ovat siellä kuulleet väen puheita!"

"Nähkääpäs, rouvaseni!" selitti tohtori, "kaupungissa ollaan niin
hienoja, että tuskin uskalletaan antaa kanan munia... He tahtovat vaan
tietää maaseudun harrastusten hedelmistä ja nauttia niitä!"

"Niin", lisäsi kapteeni, "ei ole juuri suotavaa, että jokin Polle
raukka on kyllä hävitön tekemään varsoja siellä!"

Rouvaa rupesi yskittämään ja hän teki itselleen asiaa neulomapöytään.

-- -- Rouva oli tunti sitte mennyt levolle; kello kävi kahtatoista.

Kapteeni ja tohtori istuivat nyt hieman unisina juomajäännösten
ääressä, ollen noitten himmeäin talikynttiläin näköisiä, jotka
pitkäkarsisina ja talia juoksevina pöydällä törröttelivät.

"Pidä sinä Liinukkasi, Rist! Usko pois ... harvassa on miestä, joka
minulta hevosen saisi, -- niin kokeneelta kuin minä, näet, joka
eläissäni senlaisen joukon komeita Jägeri-hevoisia olen kasvattanut!"

Tohtori vaan katsoa tähysteli lasiin.

"Sinä ajattelet seimenjärsijää!" muistutti kapteeni kiihkoisena. "Mutta
se kauppa tehtiin oikein akkamaisella kavaluudella, -- suorastaan
petoksella, niin että miestä voisi siitä oikeuteen haastaa... Mutta,
niinkuin jo sanoin, pidä sinä Liinukkasi itse!"

"Olen siihen hiukan kyllästynyt!"

"Kas niin! kas niin! mutta se on sinun syysi se, ukkoseni, eikä
Liinukan. Sinä saat aina kylläksesi elukoitas... Jos lukisit kaikki
hevoset, joita olet itsellesi vaihtanut, niin tulisi niistä joltinenkin
talli täyteen!"

"Se oli jo varsana pilattu saviranan kiertämisessä."

"No eikö muuta? Sen vian minä siitä saisin, jos parina viikkona sitä
juoksemaan opettaisin".

"Minä niin väsyn vetää ja nykiä toista ohjasta saadakseni sitä pois
tienpuolesta; -- jos ei sitä vikaa olisi, niin ei se milloinkaan minun
käsistäni luiskahtaisi! Jos vaan ei olisi suurempaa vikaa ollut kuin
että se seimeä hiukkasen nakertaisi!"

Kapteeni näytti tuumailevalta; hän nojautui sohvaa vasten ja veti pari
hyvänmoista haikua piipustaan.

"Ruskean viasta ei paljo ole lukua, -- vähä järsii vaan ... toisella
kulmahampaalla".

"Ja Liinukka myöskin pyrkii vaan toiselle sivulle tietä."

Jälleen muutama sakea savu piipusta. Kapteeni kynsäsi korvallistaan.

"Jos joku sen osaisi parantaa, niin kyllä minä ainakin."

Hän ahneesti veteli savuja.

Tohtori kopisteli piipustaan perät pois.

"Minun Ruskeani on muuten hyvin joutuisa juoksussaan ... ei oikein
tahdo kärsiä seimeä tallissa, mutta se ei ole suurimpia vikoja
hevosessa!... Ja niin hölläsuinen, huomaa jos hieman koskettaakin
ohjaksiin ... niin ihmeellisen hienotunteinen ... oikein sillä kelpaa
herrastella maantietä ajaessaan!"

"Niinpä niinkin, ei minulla ole erinomaisia sitä vastaan, -- oiva
elukka!"

"Kuules, Rist! Siinä todella olisikin sinua varten ajohevonen ...
seisoo niin tottelevaisena kohta kun vaan nostaa suitset seljälle!"

"Liinukkaako vaihtaisin, sitäkö arvelet?" tutkisteli kapteeni
epäileväisellä äänellä; -- "en tosiaankaan ole sitä ajatellut"...

Tohtori pudisteli päätänsä... "En vaan ymmärrä, mikä siinä on, että
toista ohjasta aina täytyy niin lujalla pitää."

"Mutta minä sen ymmärrän ukkoseni!"

"Jospa ei sinua vaan peijattaisi siinä, Jäger! Tiedäthän, että kauppa
se aina on kauppaa?"

"Minuako peijattaisiin? -- ho, ho, ho, ho." Kapteeni nauroi
ylönkatseellisesti ja taatulla itsetunnolla, niin että oikein tuoli
jytkyi... "Olkoon menneeksi sitte! me vaihdamme!"

"Sinä, Jäger, aina niin suin päin päätät asiat!"

"Se on minun luontoni, näetkös, ... asiat selville yks, kaks!

"Ja niin me juomme harjakaisia", huusi kapteeni kuumeentapaisesti; hän
oli ravistanut peruukinsa kallelleen ja hypähti pystyyn.

"Katsokaamme onko äidillä konjakkia vielä kaapissa!"...

       *       *       *       *       *

Mikähän oikku sillä hevosella oikeastaan oli?...

Kapteenilla oli täysi työ opettaessaan Liinukkaa juoksemaan. Se käänsi
päänsä oikealle ja tahtoi tien syrjään niin paljo kuin ohjaksilta
saattoi. Mahdotonta oli tuosta pahasta päästä!

Aamulla oli hän ajanut portin pieleen toisen aisan poikki. Pelkäsikö se
varjoaan? -- oli selko siitäkin saatava! Kapteeni päätti lähteä
kuutamossa illalla ajamaan.

Kun hän iltapuolella tuli talliin, kohtasi häntä kummallinen näky.

Iso-Ola oli taluttanut hevosen keskelle lattiaa ja seisoi uhkaamassa
sitä puiden vasten otsaa nyrkkiään.

"Kuulkaa, kapteeni! nyt olen koetellut sitä monella lailla; ja ei se
räpytä silmiään eikä hiiskahda vaikka uhkaisin sitä kirveellä!

"Ja katsokaas vaan kuinka se nyt säpsähtää!"... Iso-Ola nosti nyrkkinsä
toiselle puolelle hevosen päätä.

"Mutta vasen silmä se on sokea, on kuin kiini paiskattu kellarin
luukku!"

Kapteeni seisoi hetken aikaa sanaakaan sanomatta; suonet otsassa
pullistuivat, ja kasvot lensivät niin punaisiksi kuin univormun kaulus.

"Mitä sinä, sen" --

Hän veti hirmustuneena Olaa korvalle. "Seisotko siinä hevosta
uhkaamassa, senkin roisto!"...

Kun Iso-Ola oli hevosta illastamassa, saapui kapteeni jälleen talliin.
Hän otti lyhdyn ja meni Liinukan ääreen.

"Ei auta sinua mitkään opit ojahan kaatumasta... Kas tuossa saat
rahakolikon, Ola."

Olan leveät kasvot kirkastuivat ja valtioviisaasti hän virkkoi:

"Kyllä se tohtori nyt saa itselleen lautoja varustaa; sillä se, jonka
hän sai, se söi täällä ollessaan kolme kahden tuuman lautaa."

"Kuule sinä!" jupisi kapteeni päätään nyökäyttäen, "ei pidä olla
millänsäkään; luulkoon vaan, että se meillä näkee molemmilla silmillä."

-- Kun Iso-Ola kevätpuolella kaljamalla maantiellä ajoi halkokuormaa
Giljen mäissä, väisti hän jo ajoissa tiepuoleen, että Rist, joka
Pohjoiskylästä päin näkyi pienessä kirkkoreessään ajaa karahuttavan
jälessään, pääsisi ajamaan ohi.

"Liinukka se on, näen mä! Onko kapteeni siitä hevosta saanut?... Tukkii
se kai yhtä paljo vieläkin tien sivuun?"

"Ei maar tulikaan! Kapteenissa kyllä oli miestä sitä parantamaan; se
pysyy tiellä yhtä hyvin kuin minä!"

"Kyllä uskon sinun valehesi, uskon kyllä..." mutisi tohtori, lyödä
läimähytti hevostaan ja ajeli eteenpäin.




V.


Kapteeni oli kauhistuttavalla tuulella; ovet jyskyivät koko
aamupuolen...

Päivällisen aikana oli rauhallisempi lomahetki; Jörgen ja Thea istuivat
hiljaa lautasilleen tuijottaen ja varoivat, ett'eivät syytä antaisi
vihan purkaukseen.

Vaan Jörgenin yritys jäädä huomaamattomaksi onnistui huonosti, kuten
tavallisesti. Velliä syödessä hän lujaa särpi lusikasta, ja silloin
rämähti ukkospilvi:

"Älä maiskuta kuin porsas!"

Iltapäivällä pisti äkillisesti kapteenin päähän tehdä kustannusarvio
talon korjaustöistä, joita oli alotettu jo syksyllä.

Ja nyt ei saanut mennä liiaksi likelle konttoria; hänellä oli oikein
indialaisen korvat kuulemaan pienintäkin hiiskahdusta ja tuli kamalan
tuittupäiseksi, jos häntä jokin häiritsi.

Talo oli käynyt aivan hiljaiseksi. Kuului vaan rukin yksinäinen hyrinä
tuvasta, hiljaa käytiin ovissa ja oikein tuska kurkkua kopristeli, kun
ne kuitenkin vähä narahtelivat.

... Mikä tuota Torbjörg-jömppöä vaivasi, kun hänen päähänsä pöllähti
juuri nyt ruveta portaita pesemään? Pian hän siitä pois lähti
hiekkakuppi ja vesisanko käsissä, vaan hänen ammottavasta suustaan
saattoi huomata, ett'ei hän voinut käsittää mitä hänen pesemisensä
koskisi kapteeniin, joka aivan mukavasti sai istua konttorissa; mutta
meni Torbjörg kumminkin, sillä muutoin olisi kapteeni rajuilman lailla
tullut toisesta kerroksesta alas.

Nyt huudettiin ylhäältä.

Kapteeni tuli konttorista hanhenkynä suussa.

Mihin oli hänen muistiinpanokirjansa joutunut? Se oli ollut porstuan
pöydällä...

Äidin piti mennä ylös kuulusteltavaksi, samoin Thean ja Jörgenin.

Tuossa, tuossa pöydällä ... tuossa! ... oli se ollut viisi kuukautta!
Oliko heidän tarkoituksensa saattaa hänet peräti onnettomaksi kaikella
pesemisellä ja siivoamisella?

"Mutta, rakas, rakas Jäger, kyllä me sen vielä löydämme, jos sinulla
vaan on kärsivällisyyttä ... kun etsimme"...

Ja siellä etsittiin koko vintti pitkin ja poikki, vanhain ikkunalasien,
ylös-alasin käännettyjen pöytäin, lankavyhtien, tappurakasojen,
paperikoppien alta ja kaikenlaisen romun seasta. Jörgen seisoi
tuskallisessa hädässään korkeassa tynnyrissä päällään ja kaivoi sieltä
kadonnutta kirjaa, kunnes äiti sai jälleen käännetyksi suunnan
konttoriin päin.

"Konttorin kaapin päällä on suuri sininen kääre, vaan sieltä sinä jo
kaiketi olet etsinyt?" kysyi äiti.

"Sieltäkö?... Tahtoisin tietää kellä olisi rohkeutta koskea" --

Kapteeni syöksi konttoriin.

Niin, siellä se oli!

Hän viskasi kynän vasten seinää; hänellä ei ollut vähääkään halua nyt
työhön! Ja hän istui synkkänä käsivarteensa nojaten ja tuijotti
eteensä...

"Se on sinun syysi äiti! -- Vai minunko päähäni se sukkela ajatus olisi
juolahtanut, että Thinka Rysylkeen lähetettäisiin?"...

Hän löi nyrkkinsä pöytään.

"Se raha vie turmioon, sanon minä. -- Jos menetellään tuolla tavalla,
niin mitä jää jälelle Jörgen'in kasvatusta varten? -- Hui, oikein minun
nousee veri päähän... Kahdeksan taalaria suorastaan virtaan
heitetty"...

"Totta kaiketi hänen täytyy saada pyhähame; Thinka on jo puolitoista
vuotta kuluttanut niitä vaatteita, joita hän sai kotoa."

-- "Entä sitte uudet korukengät Stavanger'ista! Jopa nyt jotakin!
ei vähempääkään kuin Stavanger'ista ... niin siinä seisoo", hän
sieppasi laskun pöydältä ... "ja lakeeri-nahkainen vyö ja kenkien
puolipohjaamisesta ja paikkaamisesta kaksi taalaria ja yksi äyri ... ja
sitten ompeluneuvoja; en ole milloinkaan kuullut nuoren tytön ostavan
taloon ompelutarpeita! -- ja postirahaa! yksi taalari, kaksi äyriä ja
viisi killinkiä? ... kaksi äyriä ja viisi!... Kerrassaan
selittämätöntä!"

"Puolestatoista vuodesta, ajattelehan toki sitä Jäger. Kuusitoista
killinkiä joka kirjeestä."

"Kehno kirjoittaja, sanon minä, joka ei edes maksa kirjeitään... Miksi
kirjoitti hän nyt viimein, kun hän jo edeltäkäsin oli pannut terveisiä
kälysi kirjeessä? Neljä ja puoli kyynärää silkkinauhoja! Miks'ei hän
pannut kymmentä, -- kahtakymmentä kyynärää ... niin pitkää kuin täältä
on Rysylkeen! -- sittehän olisi saanut isänsä varat loppumaan yhdellä
kertaa. Kyllähän näen, mihin tässä vihdoin joudutaan"...

"Vaan näethän, he vierailevat voudin ja papin ja maaherran luona; totta
kai hänen täytyy olla siististi vaatetettu."

"Mitä? en ole milloinkaan kuullut, että tyttäretkin maksavat rahaa; se
on ihkasen uusi asetus, jonka sinä näyt keksineen. Mitähän siitä vielä
tulee?"

"Se, joka ei kylvä, Jäger, ei saa myöskään niittää."

"Niin, eikö se sato sinusta näytä erinomaisen oivalliselta? -- tuo
naisten suosikki, henkikirjurin konttoristi, joka on alkanut Thinkan
eteen ansoja virittää, mokoma tutkinnon käymätön raukka, ha, ha, ha! On
päivän selvä, että tyttö häneen on takertunut, muutoin kälysi ei olisi
sillä lailla kirjoittanut."

"Thinkalla on niin pehmeä luonto", kuului rouvan hidas ja tuumaileva
vastaus ... "ja sellaisen tytön silmiä voi niin helposti häikäistä,
joka on niin lämmintunteinen ja vastaan-ottavainen! Mutta kun hän näkee
maailmaa vähä laajemmalta"...

"Ei sitä musiikin mukaan maailmassa marssita, sanoi luutnantti
Bausback, kun hän maksoi velkansa vanhalla Stenbergin muorilla, joka
oli täsmälleen kolme ja puoli kertaa vanhempi häntä, kun he naimisiin
menivät!"

"Thinka on aina ollut taipuvainen ... voimmehan toivoa että hän kuulee
mitä vanhemmatkin sanovat. Tahdon kirjoittaa hänelle ja varoittaen
kuvata asiaa"...

"Varoittaenko?... Älä sinä siihen sekaannu! Ei joka oksalla
naimiskauppoja kasva. Taikka luuletko hänen täällä miestä saavan? Kun
minä tulen vanhaksi ja pääsen pensioni-ikään, niin näyttäisipä hyvin
kauniilta, jos olisi kaikki tyttäret minun niskoillani!... Ei meidän
pidä kuitenkaan tulla höperöiksi ylpeydestä, äiti! aivan hulluiksi! --
sinussa ja kaikissa Zittoweissa onkin ylpeyttä tarpeeksi asti."

Äiti veti huulensa suppuun ja rypisti otsaansa; mutta hän muuttui
samassa tuokiossa entiselleen.

"Minä arvelen", sanoi hän, "että meillä oikeastaan voitaisiin enemmän
säästää voita ja sianlihaa; ei kumpikaan ole niin suolaista kuin olisi
tarpeellista meidänmoisille; ja kun sitte reidet lähetetään kuormassa
kaupunkiin, niin saamme niilläkin keinoin lisää kukkaroon. Muutoin minä
tulisin kokonaan pois suunniltani. Minun mielestäni sinun pitäisi heti
lähettää rahoja postissa, Jäger! heidän pitäisi uskoa sinun olevan
rahoissa."

Kapteeni nousi ylös ja puhkuili.

"Kymmenen ja viisi on viisitoista ... ja kolme lisää on
kahdeksantoista;" ja hän luki rahat laatikostaan. "Näitä rahoja emme
koskaan enää saa nähdä... Missä ovat sakset? sakset, sanon minä!"

Kapteeni alkoi leikata kirjekuorta vanhasta harmaasta virkakirjeestä,
kääntäen entisen sisäpuolen päällepäin.

"Päällystakki ja kaulahinen ovat tässä tuolilla", sanoi rouva
sisääntullessaan.

"Tuossa! -- pane lakka ja sinetti rintataskuun, ett'en niitä unohda,
muuten saan maksaa lakkaamisestakin." -- -- --

-- Kapteenin huono tuuli oli kokonaan kadonnut, kun hän kiireesti
palasi postista. Hän oli löytänyt sieltä kirjeen Inger-Johannalta ja
hän tirkisti siihen jo matkalla, mutta pimeä tuli esteeksi.

Päällystakin heitti hän yltään ja istahti lakki päässä kynttilän ääreen
jatkamaan kirjeen lukemista.

"Äiti, äiti! -- Käskekää äidin heti tulla sisälle! Ja tuokaa yksi
kynttilä lisää!"

Kapteeni ei nähnyt enää kuin kynttilän karsi oli pitkällä ja hänen
täytyi odottaa hetkinen, ennenkuin niistämisenkään jälkeen saattoi
nähdä.

Rouva tuli sisälle laskien alas hiojansa, jotka leipomisen aikana
olivat ylöspäin käärittyinä.

"Nyt saat kuulla", sanoi kapteeni ja jatkoi lukemista.

  ... "Voi, etteivät senlaiset tanssiaiset kestä kauempaa! Täti tahtoo
  olla ensimmäisiä, jotka hyvästi jättävät, niin että minä kotiljongin
  aikana olen alituisessa jännityksessä siitä, että hän tulisi minua
  tahtomaan pois. Sitte minua kuulustetaan; vaan nyt en enää teekään
  sillä lailla kuin ensi kertoina kotiin ajaessamme, jolloin rupattelin
  hänelle kaikenlaiset, ja purkasin kaikki sydämmeni tunteet niin kuin
  minkähän kukkaron sisällön tädin syliin!

  "Eilen oli seitsemännet tanssiaiset ja minua on jo pyydetty kaikkiin
  tansseihin, kahdeksannessa ja yhdeksännessäkin; ne ovat varmaan
  viimeiset tanssihuvit, toivoakseni, tänä talvena (viiteen näytelmään
  olen ottanut osaa). Eilen pääsin onnellisesti luutnantti Mejeristä
  (tuosta, jolla Jörgenin mielestä oli hevosen luotaimet suussa)
  joka aina pyytää minua kotiljongiin. Hän seisoo ja istuu meidän
  seuroissamme kotona (siinä kaikki mitä hän taitaa, sillä sanaakaan
  ei hänen suustaan kuulla) ja katsoa ällistelee minua.

  "Näkisitte vaan minun tanssikirjojani! Olen pannut muistiini
  luullakseni kolmannen osan kaikista tansseista tänä talvena.
  Täti on lahjoittanut minulle vyön, jonka tummankeltaiset kivet
  ihmeellisen hyvin kaunistavat pukuani. Tädillä on hyvä aisti;
  mutta emme kuitenkaan koskaan ole yksimielisiä, kun minä puen
  itseäni. Vanha täti Alette oli luonani eilen, ja hänen sain
  pitämään minun puoltani. Siten pääsin renkaista, joiden piti
  riippua korvistani; ne tuntuivat siltä kuin kaksi suitsenpätkää
  olisi henkunut perässäni; ja pitäähän minun saada pukuni niin
  väljäksi, että voin käsivarsiani liikuttaa; muutoin olen kuin
  puunukki.

  "Olen varmaankin kasvanut korttelin verran sitte kun kotoa lähdin.
  Mutta en milloinkaan elämässäni vielä ole tiennyt mitä on elää,
  ennenkuin tänä talvena. Kun suljen silmäni, voin uneksia ja nähdä
  koko rivin komeita saleja, missä kynttiläruunut loistavat,
  soitannon säveleet aaltoilevat, ja missä minä tanssin ja minua
  tanssitetaan, niin että tie aukeaa ikäänkuin itsestään.

  "Voin oivaltaa, miltä Eleonora tädille oli mahtanut tuntua --
  hänelle, joka oli niin kaunis, ja jonka näköinen minä olen,
  kuten sanotaan. Kuolihan hän tanssiaisten jälkeen, niin on täti
  Alette kertonut; pelkästä riemusta hän mahtoi kuolla. Ei mikään
  ole tanssin vertaista, ei mikään niin hauskaa kuin nähdä miten he
  kilvan tanssiin pyytävät ja ikäänkuin silmillänsä rukoilevat ja
  sitte joutuvat kovin hämillensä, kun vastaan heille toisin kuin
  mitä ovat odottaneet.

  "Ja ette voi uskoa, kuinka monta kertaa olen kuullut ihmeteltävän
  miten mustat hiukset minulla on, miten erinomaiset, syvät silmät,
  miten komea käytös. Miten monta kertaa liekään hienolla tavalla
  siihen viitattu, miten monta kertaa suoraan sanottu? Tätikin on
  ruvennut ihmettelemään. Melkeenpä toivoisin, että koko talvi,
  koko elämä (niin kauvan kuin olen kaunis, ei kauvemmin) olisi
  alinomaa kestäviä tanssiaisia, kuten puolalainen kreivi, joka
  ajeli sokerin päällä.

  "Soisinpa kuolevani, kun makaan ja ajattelen tuota kaikkea
  ja soitanto vielä sormissani soi, kunnes sitte taas rupean
  ajattelemaan tulevia tanssiaisia.

  "Tulevalla kertaa pukeun vaaleankeltaiseen ja saan mustat
  koristeet. Se puku ja valkoinen kaunistaa minua parhaiten,
  sanoo täti, ja saan uudet vaaleankeltaiset silkkikengät, jotka
  ovat nilkalta vähän niukat; täti sanoo, että korkea jalkarinta
  ilmaisee rohkeutta; ja sitä minä tiedän minulla olevan,
  todellakin, en ujostele vähääkään ajatustani lausumasta; ja
  huvittavaa on nähdä, miten ihmiset luovat silmänsä selälleen
  ja kummastelevat sitä, että kukahan sinäkin olet.

  "Minä todellakin rupean epäilemään, ovatko kaikki tämän seudun
  herrat edes nähneet elävää porsasta tahi hanhea tai varsaa (ja
  varsa on kauniin eläin, mitä milloinkaan olen nähnyt). Ne ovat
  niin tyhmiä kohta kun vaan mainitsen jotakin maalta; olisi ehkä
  toista jos nimittäisin niitä ranskaksi un canard, un cheval,
  un cochon, une vache!

  "Ylioppilas Grip väittää, ettei yksikään niistä, jotka kaupungissa
  ovat kasvaneet, ole nähneet lehmää lypsettävän. Hän kiusaa usein
  tätiä ja sanoo, että kaikki, jota tehdään ranskaksi, on muta
  hienompaa, että me mielellämme luemme kahdesta rakastavaisesta,
  jotka juoksevat järveen Pont neuf'ista ja itkemme heidän kovaa
  kohtaloansa; mutta otaksukaamme, että sama seikka tapahtuu
  kotiseudullamme -- silloin on koko tapahtuma arvoton; mutta
  todellakin hän oh mielestäni monasti oikeassa, vaikka täti
  sitte naurakoon.

  "Ja jos täti sanookin, ett'ei -- hänellä ole sujuvaa käytöstä
  eikä syntyperäistä hienoutta -- niin hän kuitenkin on tädille
  hauskuudeksi. Ja hauskuudeksi hän on kaikkialla, sillä tuskin
  on yhtäkään iltaa viikossa, jolloin ei häntä olisi jonnekin
  kutsuttu.

  "Tänne hän mielellään tulee sunnuntaisin iltapuolella kahville,
  sillä hän sanoo tietävänsä, että sekä täti että minä silloin
  olemme ikävissämme (todellakin hirmuisesti! vaan mistähän sen
  tietää?) ja että hänen ei silloin tarvitse keikkaroida eikä
  pikkuvalheita laskea!

  "Ja silloin täti ja hän ovat kovin hauskat yhdessä kun hän
  laskee totuuksiansa, täti koettaa saada häntä pussiin.
  Kiinteästi hän aina ajattelee, sitä kyllä päältäpäinkin voi
  nähdä, kun hän istuu pää kallellaan ja hiljakseen hämmentää
  kahvia kupissaan. Oikein minua huvittaa, sillä jos hän aikoo
  sanoa 'ei', niin näkee sen jo tukastakin, ennenkun hän sen
  sanoo.

  "Kaupungissa hänestä kerrotaan yhtä ja toista; hän kuuluu
  ylioppilaskokouksissa olevan kiivain puolustamaan uusia hurjia
  periaatteita. Täti pitää häntä omituisena ja arvelee, että
  nuorison täytyy saada riehua. Setä sitävastoin sanoo että
  tuonlainen riehuminen on nuoren miehen tulevaisuudelle
  turmiollisempi kuin suurikin hairahdus, sillä se tukahuttaa
  kaiken taipumuksen alistumiseen.

  "Mitä hän minusta ajattelee, sitä oikeastaan tahtoisin tietää.
  Hän kyselee puheensa välissä niin pistävästi:

  "Neiti kai menee tanssiaisiin tänä iltana? Minä vastaan hänelle
  parhaan taitoni mukaan, kyselen tätiltä neuvoja lasityötäni
  valmistaessa, haukottelen varsin hienosti ja katson ulos
  ikkunasta juuri silloin kun hän puhelee mitä kiivaimmin.

  "Minä huomaan kyllä, että se häntä harmittaa, ja viime kerralla
  kysyi hän, eikö neiti Jäger edes hetkeksi olisi ajattelematta
  tulevia tanssiaisia.

  "Setä on usein harmissaan hänen taipumattomuudestaan ja pitää
  häntä ikävänä henkilönä, mutta luulen, ett'ei hän mielellään
  laske häntä konttorista, sillä Grip on hyvin taitava.

  "Setä elää ja toimii vaan virassaan; hän on niin erinomaisen
  jalo. Kuulisitte, miten hän on tuskissaan pienimmästäkin
  virheestä tai laiminlyömisestä virassaan".

"Minä luulen, että paholainen on perämiehenä, kun _hän_ on
kuvernöörinä!" tokasi kapteeni.

"Josias parka!" huokaili äiti, "hän oli aina närkkäin kaikista
veljistä; mutta hän oli etevin kaikista".

"Niin, Rysylken kirjuri, hän on saanut osakseen sekä tahdon että
voiman!"

       *       *       *       *       *

Neljätoista päivää sen jälkeen saivat he odottamatta taas kirjeen
maaherran rouvalta ja sen sisässä oli kirje Inger-Johannalta.

Maaherran rouva halusi kaiken mokomin vielä pitää rakkaan
Inger-Johannansa luonaan vähintäänkin vielä vuoden. Hän oli tullut
heille, sekä maaherralle että hänelle, aivan välttämättömäksi, niin
että heillä oli milt'ei vaikeaa ajatella, että hänellä oli toinen
koti...

  "Setänsä on jo totuttanut tuohon nuoruuden iloisuuteen, jota
  hänen kanssa on kotiimme tullut. Rakas Zittow'ini, joka on niin
  ylen tunnollinen tärkeässä virassaan ja jota painaa niin monet
  murheet ja suuri edesvastaus, tarvitsee kyllä tuon rattoisuuden
  monen yövalvonnan perästä. Niin itsekkäät olemme; tahtoisin
  ehdotella että jakaisimme tytön omistamisen sillä väärällä
  tavalla että hän saisi käydä teillä kesän aikana, vaan olisi
  muuten meillä. -- En uskalla ajatellakaan, että kieltäisitte.

  "Mutta älkäämme ehkä suotta aikojaan hänestä riidan kapulaa
  tehkö; voisi käydä hänen samalla lailla kuin tuon sievän
  saaren Välimeressä, josta valtiot riitelivät: kesken heidän
  keskustelujaan se katosi! Ja enhän uskalla luottaa siihen,
  etteikö meidän rakas riidan esineemme ennen pitkää voisi omaa
  kotia hallita, sellaista kotia, joka täydelleen vastaisi
  toivomuksia, joita sen luontoinen ja niin kaunis tyttö kuin
  hän vaatinee.

  "Ett'ei hän ole ainoastaan hemmottelevan tädin silmiä häikäissyt
  -- siitä voitte olla varmat. Niin on esim. eräs minun mielipiteeni
  kannattajia, yhteinen arvokas, kokenut ystävämme, kapteeni Rönnov,
  joka viime viikolla tuli Tukholmasta tänne kuninkaallisten
  vieraitten kanssa ja joka nyt -- ohimennen sanottuna -- on
  saamaisillaan kuulumattoman ylennyksen virassaan. Hän oli aivan
  hurmautunut nähdessään Inger-Johannan, sanoi hänen olevan
  täydellisen ja komean naisen, joka on omiansa herättämään
  huomiota ei ainoastaan tavallisissa seurapiireissä, vaan mitä
  korkeimmissa; ja paljo muuta hän sanoi, josta emme saa kertoa
  mitään rakkaalle lapsellemme. Tahdon vaan lisätä, että hän
  erotessaan lämmöllä ja jonkinlaisella huolenpidolla sulki
  Inger-Johannan ja hänen kehityksensä minun turviini.

  "Vaikka ensi nuoruutensa jo on ohi, on kapteeni Rönnov
  kuitenkin mitä kauniin mies, ainakin kauniimpia ja hienoimpia
  miehiä koko maassa, ja hänen ei mahtane olla vaikea voittaa
  vaativaisintakaan..."

"Ei ole, konna soikoon!... No, äiti," sanoi kapteeni iskien silmää,
"mitäs nyt sanot? Sopiiko sitä jo kuusehen kurkoittaa."

Kapteeni aivan haltijoissaan asteli edestakaisin lattialla, tempasi
sitte Inger-Johannan kirjeen käsiinsä ja luki:

  "Rakkaat vanhemmat!

  "Nytpä voin kertoa teille jotakin! Kapteeni Rönnov on ollut täällä!
  Hän tuli juuri paraiksi kun täti piti iltahuvit. Hän on nyt kaksi
  kertaa niin kaunis ja uljas kuin käydessään meillä Giljellä, ja
  minä näin selvästi, että hän vähä säpsähti, kun hän tätiä vielä
  tervehtiessään tuli luoneeksi silmänsä minuun.

  "Kylläksi asti minussakin sydän pamppaili, sen arvaatte, kun
  hänet tunsin, sillä minä todellakin epäilin, että hän jo olisi
  ehtinyt unohtaa minut.

  "Mutta hän tuli luokseni, otti molemmista käsistäni kiini ja
  sanoi varsin lämpimästi:

  "Se ruusunnuppu, jonka näin Giljellä, on todellakin kukaksi
  puhjennut!

  "Luulin hiukan punastuneeni, sillä tiedänhän, että hän se
  juuri oli, joka pani alkuun minun matkani tänne.

  "Senlainen olento on harvinaista; käytöstapa niin vapaata ja
  suoraa! Erittäin puhelias hän oli, vaan ei sen ohessa milloinkaan
  kadottanut miehuullisesta arvollisuudestaan niin kipinääkään,
  ja ei puhettakaan siitä, että juuri muita kuin häntä koko sinä
  iltana olisi huomannut. Minun täytyy tunnustaa, että tästälähin
  tulen asettamaan toisenlaiset vaatimukset sen kavaljeerin suhteen,
  jota minä mieheksi sanon, ja tulee niitä olevaan monta, joiden
  käy ohraisesti vertailussa.

  "Täti on myöskin laveasti häntä ylistellyt; minä luulen hänen
  olevan mielissään, kun Rönnov oli niin rakastettava ja sydämmellinen
  minua kohtaan. Hän on jälestäpäin ollut aivan loistavalla tuulella.

  "Sen jälkeen oli kapteeni Rönnov täällä joka päivä. Hänellä oli paljo
  kerrottavaa meille Tukholman elämästä ja hovista; hän puhui minun
  kanssani teistä siellä kotona, -- isästä, joka huolimatta siitä, että
  hän on vanhempi"...

"Niin, paljo, paljo vanhempi!" vakuutti kapteeni kiihkeästi -- "neljä,
viisi vuotta vähintäinkin!"

   ... "kuitenkin on hänen unohtamaton ystävänsä.

  "Voitte arvata, että ne illat olivat hauskoja! Täti ymmärtää
  senlaisia seikkoja. Nyt on oikein ikävä häntä! Samoin tädinkin
  mielestä; me olemme istuneet näinä kahtena iltana hänen lähtönsä
  jälkeen puhumassa hänestä, tuskin mistään muusta kuin hänestä.

  "Eilen illalla kävi Grip täällä. Me emme ole nähneet häntä sitte
  kuin ensi iltana kapteeni Rönnovin ollessa meillä. Ja kuka voi
  käsittää senlaista ihmistä? hän ei ole huomaavinaan hänessä mitään!
  Hän intti vastaan koko illan ja oli niin ynseä ja ikävä, että täti
  oikein häneen kyllästyi. Hän mainitsi jotain pintapuolisesta
  elämästä, tyhjästä sotilasrummusta, ja muuta sentapaista, niinkuin
  ei muka Rönnovin paraimpia ominaisuuksia juuri olisi tosi
  miehuullisuus ja luonnollisuus!

  "Hui! minä valvoin puoli yötä harmittelemassa tuosta puheesta!
  Hän istui teekuppiaan hämmennellen ja puhui ihmisistä, jotka
  voivat kulkea maailman läpi tyhjiä puhetapoja ja kohteliaita
  korupuheita täynnä! Kummasteli, miten osattiin imarrella
  tervettä järkeä aivan suunniltaan pois, niin että lopuksi oli
  taas jälellä paljaaksi nypitty -- kuulin selvään hänen mutisevan
  -- syöttöhanhi! Mahdottoman häpeämätöntä! Olen varma siitä,
  että hän tarkoitti minua.

  "Hänen mentyään sanoikin täti antavansa tulevalla kerralla sanoa
  Gripille, jos ei sattuisi muita vieraita olemaan, ett'emme ole
  kotona; täti oli väsynyt hänen juttelemiseensa näin kahden kesken
  ja arveli, että senlaiset ihmiset älkööt lentäkö korkeammalle
  kuin siivet kantavat. Mitään loistavaa uraa hän ei tule astumaan,
  luulee täti, sillä hän pitää liian lujasti kiini omista
  ajatuksistaan.

  "Muuten on ikävää, jos Grip ei tule! sillä kaikkine omituisuuksineen
  on hän usein hyvä sotatoveri tätiä vastaan."




VI.


Kapteeni oli pitänyt merenvahapiippunsa kantta liidulla kirkastettuna
kolme päivää perätysten eikä malttanut ottaa sitä alas laudakolta. Hän
oli pitänyt oikeat puhdistamistalkoot, siivottiin pois vanhat tupakan
jäännökset, piipunperät ja maahan varissut nuuska ja kapteeni veisti
monta uutta hammasluuta kuluneitten sijaan. Hän oli pyytänyt lukkarin
paraimman taitonsa mukaan pianoa virittämään, ja asetti kaksi
valkoiseksi maalattua rahia kuistiin. Puutarhanaitausta oli nyt
vihdoinkin monen aikomuksen perästä korjattu ja siinä välkkyi siellä
täällä vereksiä valkeita riukuja ikäänkuin uudet hampaat, jotka
pistävät näkyviin vanhan harmaan hammasrivin välitse. Puutarhan
käytävät siivottiin ja sannoitettiin, piha lakaistiin ja vihdoinkin
saatiin kaivon ympärille aita, joka aina piti sinne saataman lasten
pieninä ollessa.

Kapteeni se oli, joka oikein innoissaan nyt talossa puuhasi.

Silloin tällöin hän soi itselleen hetken jouto-aikaa ja seisoi
polttelemassa portailla taikka siinä edustuvan ikkunassa, joka oli
maantielle päin; tai hän pistäysi ehtoopuolella kävelemään aina hilalle
asti ja istahti piippuineen viereiselle kiviaidalle. Kun siitä sitte
joku ajoi ohi, joka kulki etelään päin, kuului tähän tapaan:

"Menetkö kauppapuotiin tupakkia ostamaan, Lars!... Jos tulee hieno
neito rattailla vastaasi, niin sano terveisiä Giljen kapteenilta; se on
se minun tyttäreni, näet, joka palajaa pääkaupungista!"

Jos matkustaja oli joku vanha köyhä raukka toista sukupuolta, niin
hänen suureksi hämmästyksekseen lennätettiin kiviaidalta kuparilantti
hänen eteensä:

"He, Kari! He, Siri ... tuossa on sinulle vähäsen vanhain päiväin
varaksi!"

Ja hämmästys oli vielä suurempi siitä syystä, että tiettiin kapteenilla
olevan sula nautinto haukkua vanhoja akkoja. Täytyihän joskus saada
purkaa kaikkia niitä kiivaita kirouksia ja hetken kiihkossa sepitettyjä
haukkumasanoja, jotka olivat leiri-ajoilta ja sotilas-elämästä asti
hänen vereensä juurtuneet. Vanhat raajarikot olivat tähän kyllä
tottuneet ja tiesivät mitä heillä oli odotettavana ennenkuin kyökistä,
jossa heidän ruokapussinsa oli hyvästi kyllä täytetty, pääsivät pois
Giljen alueelta. Tämä ja Vahdin haukunta oli heille kuin rummun lyönti
korvan juuressa.

Mutta näinä päivinä, kun hän iloisessa mielenjännityksessä odotti
tyttärensä kotiintuloa, oli hän taas avonainen ja leikillinen,
jonkatähden häntä tätä nykyä sekä kyläläisten että alustalaisten kesken
pidettiin varsin rakastettavana miehenä; hänessä oli jotain tuota
vanhaa, iloista Petter Jäger'iä.

Kapteeni oli tänä iltapäivänä ollut sisällä harjoittelemassa pianon
ääressä ääntänsä, joka yhä kävi matalammaksi; hän oli verrannut syvintä
basso-ääntänsä tuohon melkein äänettömästi murahtelevaan G:hen, kun
Jörgen luuli nähneensä jonkun liikkuvan esineen maantien valoisalla
kohdalla, toisella puolella järveä.

Kapteeni sieppasi kiikarin, juoksi ulos portaille, sieltä jälleen
sisään, huusi äitiä ja istuutui kärsivällisesti odottamaan avonaisen
ikkunan eteen, kutsuen äitiä sisään joka kerta, kun tuo liikkuva esine
pujahti näkyviin jossakin tien mutkassa.

-- Vaan ei siellä liiaksi kiirehditty. Musta pysähtyi aivan itsestään,
kun joku ihminen tuli vastaan; ja niin täytyi Iso-Olan aina sanoa
ohikulkevalle joku sana.

Nuori netti puettuna vartalonmukaiseen sadevaippaan, päivänvarjo ja
hansikkaat kädessä ja kaunis messinkilevyllä varustettu englantilainen
matkakirstu kiesien takana, ei oikeastaan ollut mikään tumaton näky.
Mutta, että tämä neiti oli Giljen kapteenin tytär, se herätti suurta
huomiota, ja uutinen levisi pian ympäri seutua, ennenkuin kiesit
iltapuolella saapuivat koti-oven eteen.

... Siellä seisoivat äiti, isä, Jörgen, Thea ja alaupseeri Tronberg
laukkuinensa talon kulmassa ja talon väki sekä palvelustytöt
porstuassa; -- ja Iso-Ola odotti saadakseen nostaa neitiä rappusille,
mutta tämä hyppäsi itse alas kiesin astuimelta suorastaan isän syliin;
sitte suuteli äitiä, syleili Theaa ja tukisti Jörgen'iä sekä pyöritteli
häntä rappusilla, että hän oikein tuntuvalla tavalla saisi ensi
vaikutuksen sisaren kotiintulosta.

Niin, hän oli pudottanut päivänvarjonsa portaille ja palvelustyttö toi
sen hänelle. Äiti pani sen huolellisesti säilöön, ... tuo kallis, hieno
päivänvarjo, jossa oli oikein norsunluinen varsi, se oli maannut
hetuloineen portaitten ja pyörien välillä.

Kapteeni otti itse häneltä vaipan ... hiukset, puku, hansikkaai, --
sellaiselta hän siis näytti! ... hienosti kasvatettu nainen kiireestä
kantapäähän.

Ja nyt Giljen aurinko oli edustuvassa!

"Minä olen koko päivän rattailla istuessani ikävöinyt tuota tupakan
hajua ja olen halunnut nähdä savupilviä pääsi ympärillä, isä! Luulenpa,
että sinä olet vähä lihonnut ... ja vieläpä juhlatakki! ... minä olen
aina kuvaillut sinua puettuna tuohon vanhaan, kiiltävään! -- Ja
äiti! ... äiti!"... Inger-Johanna juoksi hänen jälkeensä ruokahuoneesen,
missä viipyi kauan aikaa.

Sitten tuli hän sieltä rauhallisempana.

Keittiössä loisti kirkas tuli. Siellä seisoi Marit, lyhyt-kasvuinen,
punaposkinen tyttö, jolla oli valkoiset hampaat ja pienet kädet,
hämmentämässä puuroa, niin että hiki tippui otsalta; hän kyllä tiesi,
että Iso-Ola tahtoi puuroa niin kovaksi, että viisitoista miestä voisi
tanssia sen kuorella; -- ja nyt tuli neiti hänelle avuksi... Sitten
täytyi Inger-Johannan mennä kehräämään Torbjörgin rukilla.

Kapteeni kyynelsilmin seurasi häntä katseillaan ja kun he taas tulivat
sisään, sai Inger-Johanna kaapista pullon, antaakseen jokaiselle
ulkoväestä ryypyn kotiintulijaisiksi.

Huoneessa odotti illallinen; puhtaalla pöytäliinalla oli tuoretta,
punaista lohta ja hänen mieliruokaansa mansikoita ja kermaa.

-- -- Ei puhettakaan siitä, että häntä herätettäisiin kun hän oli eilen
illalla matkasta väsynyt, niin oli isä sanonut!

Ja sentähden istuikin Thea oven takana kello seitsemästä saakka,
odottaen, että sisältä kuuluisi jotain melua, niin että hän olisi
voinut rientää sinne viemään tarjotinta pienine leivoksineen, -- sillä
Inger-Johannan piti juoda kahvia heti herättyä, sängyn ääressä.

Jörgen piti hänelle seuraa, tutki innokkaasti hänen kirstunsa
kummallista lukkoa ja tarkasteli hänen keveitä hienoja kenkiänsä. Hän
silitti niillä otsaansa ja nenäänsä ja henkäsi niiden kiiltävälle
nahalle, joka silloin hetkiseksi tummeni ja kävi kosteaksi.

Nyt heräsi Inger-Johanna, -- ovi aukeni ja sisään astuivat Jörgen,
Thea, Vahti ja heidän jälestään Torbjörg kahvin kanssa.

Niin, nyt hän oli kotona!...

Tuoreen heinän tuoksu tunkeutui sisään avonaisesta ikkunasta ja hän
kuuli miten heinäkuormaa ryskien ajettiin navetan parvelle.

Ja kun hän katsoi ulos ikkunasta kapeaa laaksossa kiertelevää jokea ja
vuoren kukkuloita, jotka jyrkkinä kohosivat taivasta kohti läpi keveän
sumuvaipan, ymmärsi hän käsittää äitinsä tunnetta, kun tämän mielestä
oli ahdasta täällä ja kun oli kaupunkiin kolmekymmentä yksi pitkää
penikulmaa. Mutta oli täällä niin tuoksuvaa ja ihanaa, -- ja olihan hän
nyt kotona Giljellä!

Mutta hänen täytyi lähteä mukaan heinään ja Jörgen sai pitää kiini
pukista, joka tahtoi puskea, niin että hän pääsisi ohitse, ja sitte
katseli hän Jörgen'in verstaata ja metsästyskivääriä, jota veli
par'aikaa salaisesti itselleen valmisteli vanhan pyssyn lukosta ja
piipusta.

Tämä oli erityinen luottamus hänen täysikasvuiseen sisareensa, sillä
ruudin ja kiväärin käyttäminen oli Jörgeniltä mitä ankarimmin
kielletty, mutta se ei estänyt häntä säilyttämästä isänsä isojyväistä
patruunaruutia piilopaikoissa missä mitäkin mäkien rinteillä.

Ja niinpä tuli Inger-Johanna olemaan Theankin kanssa ja sai tietää yhtä
ja toista puutarhasta ja seurasi isää hänen kävelymatkoillaan sinne
tänne; ... he kulkivat pitkin karjatietä liehuvien sananjalkojen,
paksujen koivunrunkojen ja viheriäisten lehtien välitse ylöspäin
viettävälle Giljen harjulle.

Hän oli iloinen, melkeinpä kuin hurmautunut kolme, neljä päivää
kotiintulonsa jälkeen!

Mutta vasta sitten kun kaikki tuli ikäänkuin jokapäiväiseksi,
alkoi äiti puhua yhtä ja toista talouden toimista ja tutustuttaa
Inger-Johannaa kaikellaisiin huoliinsa ja suruihinsa.

Mitä tulee Jörgen'istä? Pitihän heidän kerrankin koetella saada hänet
kaupunkiin! Äiti oli usein aikonut kirjoittaa täti Alettalle ja
neuvotella hänen kanssaan ... isää ei saisi huolestuttaa liian suurilla
rahamenoilla... Jos täti Alette ehdottelisi ottaa hänet luoksensa
asumaan, niin ei isälle tulisi kovin suuria rahamaksuja. Voisivathan he
lähettää sinne monta lajia ruokatavaraa, voita, juustoa, reikäleipää,
palvattua lihaa ja niin usein kuin vaan sattuisi olemaan kaupunkiin
kulkevia.

Hänen piti talven kuluessa alkaa puhua isän kanssa, kun vaan oli saanut
tietää, mitä täti Alette siitä ajatteli.

... Ja Thinkan kanssa oli hän kokenut paljon! Äiti oli niin paljo kuin
taisi koetellut pitää sitä isältä salassa, -- sinä tiedät kuinka vähä
isä kestää huolia, -- ja hän oli joka keskiviikko kaikin tavoin
koettanut vartioida Jörgen'iä hänen tuodessaan postia, että hän
kaikkein ensiksi saisi Thinkan kirjeen.

Äiti oli keväällä kirjoittanut useampia kirjeitä ja kuvaillut hänelle,
minkä tulevaisuuden hän itselleen valmisti, jos hän heikkoudessaan ja
mielettömyydessään ei koettaisi vastustaa ajattelematonta rakkauttaan
konttoristi Aas'iin.

Mutta alussa tuli sieltä vastaukseksi kirjeitä, jotka olivat vallan
toivottomia. Saattoihan sitä tyytyä vähempäänkin, hän kirjoitti; oli
nimittäin puhetta vähäisestä nimismiespaikasta, ja sen sanoman hän
viimeiseltä luuli tepsivän. Äiti oli totisesti koettanut kuvailla
hänelle, millä lailla tuonlainen asia voisi päättyä. Jos mies tulisi
sairaaksi ja kuolisi, -- mihin sitte hän joutuisi koko lapsilauman
kanssa?

Täytyy voittaa tuonlainen ensimmäinen mielenhurmaus... Tuleehan hän
kotiin jouluksi ja toivottava on, että hän silloin on muuttanut
mielensä!... Onhan Birger veljeni tosin hyvin tuittupäinen; mutta että
kohta saatuaan asiasta vihiä siihen määrään asti kiivastui, niinkuin
kälyni kirjoitti, että hän antoi Aas'ille matkapassin ja kokonaan eron
virasta ja lähetti hänet samana päivänä pois luotansa, se näkyy
kuitenkin tehneen hyvän vaikutuksen... Pari viimeistä kirjettä
ilmoittavat, että Thinka on rauhallisempi"...

"Thinka on kauheasti taipuvainen!" huudahti Inger-Johanna säihkyvin
silmin. "Luulenpa, että he vielä lopuksi voisivat hillatakin hänet ja
panna ruukkuun ja sitoa ruukun suu kiini; hän ei rahtuakaan nurisisi.
Jos setä Birger olisi tehnyt minulle sillä lailla, niin en olisi
viipynyt siellä päivääkään kauemmin!"

"Inger-Johanna! ... Inger-Johanna!" pudisti Äiti päätään. "Tuo on
vaarallista; sinua on hemmoteltu. Ainoastaan harvat -- ani harvat
meistä naisista saavat tehdä mitä mieluimmin haluavat!"...

-- -- Kapteeni ei laiminlyönyt pienintäkään tilaisuutta näyttääkseen
muille pääkaupungista kotiin tullutta tytärtään.

Hän oli hyödykseen käyttänyt aikaansa, sillä nousevan viikon
alussa piti hänen lähteä virkamatkoilleen pitäjälle ja sitten
ase-harjoituksiin.

He olivat käyneet kirkonkylässä pappi Horn'in luona, pysähtyneet tiellä
tervehtiäkseen lukkari Semmeling'iä ja nimismies Bardon Kleven'iä ja
sunnuntaiksi heitä pyydettiin vouti Gülckes'in luo, -- puolenviidettä
peninkulman päähän laaksoon päin.

Vanhat, satoja kertoja korjatut vaunut vedettiin esiin katoksesta ja
niiden aisojen välillä piti Pikku-Mustan ja Valkon -- sokea Liinukka
oli jo aikoja sitten pois talosta -- jatkaa sopimus-yrityksiään, joita
kolmen kuukauden aikana olivat saaneet pilttoossa harjoitella.

Jos nuo eläimet jotain näistä suurista ajopelistä tuumasivat, niin
mahtoivat he luulla vetävänsä äärettömän suurta auraa, kuin hikoillen
ja vaahdoten juoksivat mäkiä ylös ja alas, vähä väliä pysähtyivät
puhaltaakseen ja antaakseen vaunuissa istujien astua alas kävelemään.

Kapteeni oli yleensä tunnettu suuresta säntillisyydestään; jo kello
puoli viisi aamulla kulki koko perhe matkapuvussaan, kapteeni ja
Jörgen, housunlahkeet ylöspäin käännettyinä ja naiset, hameet
sonnustettuina, jalkaisin Giljen mäkiä -- ne kun olivat korkeimmat koko
matkalla -- Ison-Olan ajaessa tyhjiä vaunuja maitotielle.

Valko jaksoi paremmin vetää, kuin myötämaassa pidättää vastaan,
jonkatähden Musta oikeastaan sai yksin jännittää voimiansa alamäissä ja
Iso-Olan, kapteenin ja Jörgen'in täytyi taas ylämäissä auttaa.

Päivä tuli rasittavan kuumaksi ja vaunut vierivät tukehduttavassa
pölyssä, joka kohosi hevosten jaloista ja vaunujen pyöristä. Mutta kun
koko matka enimmiten oli myötämaata, täytyi hevosten joskus penikulman
perästä levätä ja puhaltaa.

Kello puoli yksi ei heillä enää ollut kuin lautalla mentävä joen yli ja
siitä vaan rannan töyräs noustavana voudin pihaan.

Lautalla vähä jo järjestettiin pukuja, ja kapteeni otti vaunujen
kirstusta uuden virkatakkinsa ja pani sen päällensä. Sitä lukuun
ottamatta, että Jörgen oli pyörien voiteesta saanut likaa uusille
housuillensa, ei koko matkalla tapahtunut ainoatakaan onnettomuutta.

Kohta kuin he saapuivat rannalle, näkivät he henkikirjurin vaunujen
vierivän portille päin ja pihalla tunsivat he lääkärin ja prokuraatorin
kiesit... Siellä seisoi vouti itse auttaen henkikirjurin rouvan ulos
vaunuista, asian-ajaja ja tyttäret olivat kaikki vielä portailla.

Naisten täytyi tietysti matkan jälkeen puhdistaa ja sievistellä
pukujaan, ennenkuin mielestään taisivat näyttäytyä. Prokuraatorin
molemmat tyttäret olivat puetut erittäin hienosti, toinen punaiseen,
toinen valkoiseen hameesen, ja henkikirjurin kolmesta tyttärestä oli
kahdella valkoinen, yhdellä sininen puku.

... Jotkut erityiset asianhaarat ovat kaiketi olleet syynä siihen, että
kapteeni vähäisillä varoillaan saattoi antaa tyttärensä käydä ruskeassa
silkkipuvussa ja kiiltävissä vaatekengissä, kuiskasi rouva Scharfenberg
vanhalle neiti Horn'ille; se oli varmaankin kaupungista maaherran
rouvan vanha, korjattu puku.

Asianlaita oli niin, että nuori Horn, jonka luultiin tulevan isänsä,
kirkkoherran, apulaiseksi, oli paljon kohteliaampi Inger-Johannalle
kuin rouva Scharfenberg'in tyttärelle, Bine'lle, jonka kanssa Horn
jo melkein oli kihloissa; ja asian-ajajakaan ei ollut huomaamatta
Inger-Johannaa, kumpikin olivat kilvan hankkimassa hänelle tuolia!

Sohva oli erityisesti jätetty henkikirjurin ja kapteenin rouvaa varten.
Sekään ei rouva Scharfenberg'in mielestä ollut paikoillaan, koska hänen
miehensä oli koroitettu toiseksi henkikirjuriksi pitäjässä ja syynä
siihen, että vouti tänäänkin oli kutsunut rikkaan Matami Giljen
luoksensa, oli, niinkuin hänen miehensä sanoi, ainoastaan yleisen
suosion hakemista, sillä hän pysyi kuin pysyikin aina entisellään, --
maakauppias Gilje'n leskenä!

Aika tuntui pitkältä heidän istuessaan ja keskustellessaan, ennenkuin
päivällisen kunnia, suuri paisti, oli tarpeeksi asti paistunut ja rouva
tuli kuiskaamaan miehellensä, että tämä saisi kutsua vieraita ruualle
suureen saliin.

Ainoa, joka oli hymyillyt ja puhellut päivällisen edellä, oli
Inger-Johanna, ja oli ruvennut vilkkaasti juttelemaan henkikirjurin ja
sitten Horn'in sekä sotalääkärin kanssa.

Rouva Jäger puri levottomana huuliaan, istuessaan sohvalla, ja näytti
olevansa innostuneena rouva Brinkman'in puheesen; hän tiesi mitä he
kaikki selän takana tulivat hänestä sanomaan...

Keskipäivä oli ollut jotenkin kuuma. Vaan matkalla tullut väsymys ja
nälkä oli voudin yltäkylläistä ruokaa nautittua, puheitten ja laulun
vaihdellessa muuttunut iloiseksi mieli-alaksi.

He istuivat kauan aikaa pöydän ääressä, kunnes henkikirjurin nariseva
tuoli ilmoitti, että jo oli aika nousta.

Vouti seisoi nyt siellä lihavana ja loistavana, ottaen vastaan
kiitoksia ruuasta, ja vaadittuaan sai hän palkinnoksi isännän virastaan
suutelon jokaiselta nuorelta naiselta.

Miehet istuutuivat kahvikuppineen viileään käytävään ja portaille,
taikka menivät tupakkipiippu suussa pihalle, sillä aikaa kuin naiset
istuivat edus-tuvassa kahvipöydän ääressä.

Henkikirjuri puheli jokseenkin ääneensä voudin kanssa, ja kapteeni
seisoi punaisena ja palavissaan pihalla vilvoittelemassa.

Tohtori tuli hänen luoksensa ja taputti häntä olkapäälle:

"Voutipa otti tapin tynnöristä tänään; me joimme vahvasti!"

"Oi, -- jospa nyt vaan olisi piippu! -- ja saisi laiskotella"...

"Onhan sinulla se kädessä, mies!"

"Onko? -- mutta täytetty, näetkö!"

"Sinähän juuri täytit sen tuolla sisällä"...

"Minäkö?... En suinkaan! mutta tulta, näetkös, tulta"...

"Kuule, Jäger! Scharfenberg on vielä tuolla ylhäällä päivällislevolla."

"Niin, niin; mutta muistatkos Valkoa, sillä sinä petit minua
häpeällisesti."

"Älä lörpöttele, Petter! Sinun seimenpureskelijasi nakerteli itseänsä
melkein läpi seinän... Madeira, tiedätkös, oli kovin väkevää."

"Kuules Rist! -- tyttäreni Inger-Johanna"...

"Niin, näetkös Petter, -- minä annan sinulle anteeksi, että hän saattaa
sinut oikein mielettömäksi, hän kyllä voi panna muittenkin päät
pyörälle!"

"Hän on -- suloinen -- suloinen!" ääni kuului arveluttavan
liikutetulta.

Molemmat sotilaat marssivat sitten hiljaisessa tahdissa ylös
makuuhuoneesen.

Pitkä Buchholz, henkikirjurin asian-ajaja, seisoi kahvikuppi kädessä
jäykkänä ja äänettömänä käytävässä, nojautuen seinää vasten; hän
mietiskeli, taisiko kukaan hänestä mitään huomata. Hän oli käynyt
sisällä naisten luona ja koetellut keskustella neiti Jäger'in kanssa.

"Oletteko olleet täällä kauan aikaa, neiti Jä-äger?"

"Kolme viikkoa."

"Ja kuinka ka-auvan aiotte viipyä?"

"Elokuun loppuun."

"Ettekö kaipaa pääkaupunkia, kun olette täällä vuo-vuoristossa.

"En ollenkaan."

Neiti Jäger kääntyi pois hänestä ja rupesi puhelemaan äitinsä kanssa.
Kaikki muutkin herrat olivat tehneet hänelle samoja kysymyksiä.

Ovella seisoi Horn, tuo nuhteetoin kappalainen, hän nautti kahven
suloisesta mausta sekä -- asian-ajajan huonosta onnesta. Hän odotti
siellä tilaisuutta saadakseen puhutella Inger-Johannaa, mutta se oli
mahdotonta, koska henkikirjurin oppinut rouva oli ruvennut hänen
kanssaan keskustelemaan ranskalaisesta kirjallisuudesta -- johon hän
tiesi olevansa kykenemätön.

Myöhemmällä lähtivät kaikki voudin käskystä ulos pihalle. Rouvat
menivät rappusille, nähdäkseen nuorten leikkivän "leskisillä."

Siellä matami Giljekin istui muhkeana ja hyväntahtoisena tuota
oivallista ateriaa nautittuaan ja iloitsi...

"Turha vaiva, eipä hän tällä kertaa tyttöä saanutkaan, eipä saanutkaan.
Ensi kerran saatte te herra asian-ajaja juosta kovemmin", nauroi hän,
nähdessään hänen turhaan koettavan saada kiini Inger-Johannaa ...
"kannattaa kyllä vaivata itseään noin hienon neidin tähden."

Rouva Scharfenberg'in mielestä oli rappusilla vetoa, ja kun hän muutti
istumaan porstuaan, missä voudin kivulloinen vaimo istui isoon huiviin
käärittynä, täytyi hänen tunnustaa tälle sekä henkikirjurin rouvalle,
että hänestä tuntui ikäänkuin liian vapaalta se, että nuori neiti
juoksee, -- niin että sukat oikein tulevat näkyviin! -- Mutta matami
Giljen mielestä ei se suinkaan ollut sopimatonta! niin arveli hän
ivallisesti, -- "oli hän itsekin monesti ollut niityllä heiniä
haravoimassa, muiden tyttöjen kanssa, aivan paitahihasillaan, ennenkuin
hän meni naimisiin maakauppiaan kanssa."

Äitinsä viittasikin surullisesti Inger-Johannalle, milloin vaan sai
tilaisuutta:

"Älä juokse noin kiivaasti, lapsi! Se ei näytä kauniilta ... täytyy
antautua kiinni!"

"Tuolle asianajajalleko, -- en ikipäivinä!"

Rouva Jäger huokasi.

He leikkivät iltaan asti, jolloin päivällisestä saakka kaivatut herrat
näyttäytyivät tarpeeksi levänneinä ja valmiina illan kuluessa vielä
pelaamaan korttia.

"Mutta Jörgen... Missä on Jörgen?"

Hän tuli huudon kuultuansa kalpeana ja kylmä hiki otsalla alas, vaikka
varsin reippaasti, konttorirakennuksesta, missä oli istunut polttamassa
salaa tupakkaa voudin konttoristin kanssa. Kortinpeliä jatkettiin
illallisen jälkeen monenlaisilla kirouksilla ja vaihtelevalla onnella,
kapteenin, voudin ja prokuraatorin kesken.

Toisessa huoneessa istui rouva Jäger levottomasti odottaen isän
poislähtöä ... heillä oli pisin matka kotiin ja kello oli jo kymmenen.
Vouti oli turhaan kehoittanut heitä jäämään yöksi; mutta se ei nyt
mitenkään sopinut, Jäger'illä oli aivan päteviä syitä, joiden tähden
heidän täytyi seuraavana aamuna olla kotona.

Hänen hiljainen toivonsa oli, että pikku, teräväkielinen rouva
Scharfenberg rohkenisi näyttäytyä herrojen huoneen ovella.

Mutta sitä iltaapa kesti; -- toiset rouvat varmaankin puolestaan
luottivat häneen!...

Hän viittasi Inger-Johannalle.

"Etkö sinä voi mennä sisään!" kuiskasi hän, "muistuttamaan isälle että
jo olisi aika lähteä; ... mutta ainoastaan niinkuin omasta puolestasi!"

Yhdentoista aikana istuivat he vihdoinkin vaunuissa -- sen jälkeen kuin
vouti taas portailla oli nuorien neitien suhteen käyttänyt hyväkseen
"vanhan miehen oikeuttansa"; hän oli oikein mestari pitämään puoliaan
kun nämät, leikillisesti kujeillen, koettivat päästä vapaiksi hänen
massahtelevista suuteloistaan.

Asianajaja ja apulainen Horn seurasivat vaunuja portille saakka.

"Ei se ollut sinun eikä minun tähteni, äiti!" naurahti kapteeni.

Hän istui itse ohjaksissa, mutta kääntyi lakkaamatta taakseensa,
kuunnellakseen keskustelua vaunuissa ja yhtyi vähä väliä itsekin heidän
puheesensa. Jörgen ja Thea, jotka koko päivän olivat pysyneet ujoina ja
äänettöminä, vaan tehneet sitä enemmän havaintoja, olivat nyt oikein
mielissään, Thea etenkin ylpeili siitä, että hän oli ainoa, jonka oli
onnistunut päästä voudin suutelemisista.

Ja nyt, kirkkaana, hiljaisena heinäkuun yönä ajettiin kotia päin --
mäkiä ylös ja mäkiä alas -- ... hiljaan vaan, askel askeleelta --
paitse silloin, kun he alhaalla mäessä uskalsivat antaa hevosten juosta
kovemmin.

Kokonainen puolen penikulman matka, jolloin he kaikki saivat istua
vaunuissa, ajettiin nyt aivan hölkytellen. Öinen maa huokusi hienoa
kosteutta helteiseen ilmaan, heinäkumpaneista levisi hurmaava tuoksu ja
yö levitti hämärän huntunsa yli seudun... Iso-Ola haukotteli, kapteeni
haukotteli, hevoset haukottelivat, Jörgen nuokkui ja Thea makasi äidin
huiviin käärittynä. Silloin tällöin herätti heidät vuorelta tulevan
puron lorina, joka vaahdoten virtasi sillan alle...

Inger-Johanna uinaeli ja näki vihdoinkin edessään ruskean, suurisuisen
sammakon, pienine uteliaine silmineen ... ja sitten se hyppäsi
isomahasena ja kömpelönä ... suoraan häntä kohti...

Hevoset pysähtyivät.

"Hui! -- minä taisin uneksia voudista!" sanoi Inger-Johanna, heräten
viluisena.

"Meidän täytynee astua alas!" virkkoi kapteeni unisesti ... "näissä
Rognerud'in mäissä äiti voi jäädä istumaan Thean kanssa."

Päivä koitti... He näkivät auringon kulloittavan taivasta ja alas
tunturin kukkuloilta. Se ensin ikäänkuin kätkeytyi heiltä, kunnes se
vihdoinkin nousi itäisen harjun yli ja loi punaisen valonsa metsän
rinteiden ja läntisten kukkuloiden yli, alas nurmikolle asti, jossa se
kimalteli kasteessa.

Yhä vielä sitä rytkytetään mäkiä ylös, toisia alas. Giljen niityillä
oli työväki jo kauan aikaa ollut levittelemässä heiniä, kun he näkivät
kapteenin vaunut.

"Oikeinpa tuntuu hauskalle päästä jälleen omaan kotiinsa!" sanoi rouva
Jäger... "Saa nähdä, onko Marit muistanut savustaa lohia."

Marit tuli etehisen ovesta heitä vastaan.

"Tänne tuli eilen illalla hieno matkustaja kaupungista ... sama, joka
kävi täällä kaksi vuotta sitten ja sai saappaansa paikatuiksi... Kun en
keksinyt parempaa keinoa tein hänelle vuoteen siniseen kammariin!"

"Vai niin! -- ylioppilas Grip!... Hän on varmaankin matkalla kotiinsa."

Äkkiä katsahti äiti Inger-Johannaan ja tuli miettiväisen näköiseksi.
Kiireesti nousi hän alas vaunuista.

       *       *       *       *       *

"Jäger lähtee huomenna virkamatkoilleen kauas tuntureille Grönnelidin
karjamajoille säätereille saakka!" selitti rouva, "ja sitä varten on
paljo valmistuksia".

"Vai nii -- inkö? Joko varhain huomenna?" kysyi ylioppilas pannen
painon sanoihinsa.

"Aikomukseni on matkustaa kotiin suoraan tunturien yli, samoin kuin
viimein täällä käydessäni ... sillä kaupungin tomusta ja lukujeni
aprikoimisista päästyäni halajan hengittää raitista ilmaa."

"Mutta sittenhän voisittekin seurata Jäger'iä, teillä olisi ainakin
viisi tahi kuusi penikulmaa tuntureilla yhdessä matkustettavaa, -- ja
Jäger olisi todellakin iloissaan, jos saisi teiltä seuraa! -- Ette
suinkaan paheksu jos valmistan teille vähän evästä?"

"Kiitoksia, kiitoksia hyvä rouva kaikesta ystävällisyydestänne."

"Hän ei tahdo pitää minua kauemmin, kuin harmillista!" mutisi
ylioppilas, kuljeskellessaan aamupäivällä edes takaisin pihalla; kaikki
muut paitsi rouva olivat nukkumassa.

Mutta ei hän tullut tänne saatellakseen kapteenia...

Iltapäivällä, kun ilma tuli viileämmäksi, lähtivät kapteeni,
Inger-Johanna, Jörgen ja ylioppilas Grip kävelemään kaunista tietä
pitkin myllylle päin. Iso-Ola ja talonvouti Aslak seurasivat heitä;
myllyn pyörässä oli jotain korjattavaa, sillä oja oli melkein kuiva.

Miehet seisoivat nyt tuumailemassa miten pyörää parhaiten voisi nostaa
pois akselista.

"Tuo Jörgen ... tuo Jörgen! hän tietysti löysi korjattavan paikan
pyörässä!" huudahti kapteeni.

"Sinä saat, Ola, ottaa nikkari Toren avuksesi, kohta kun hevoisinesi
palaat tunturilta... Ja anna Jörgen'in neuvoa teitä, hän ymmärtää!
Lukeminen se kangertaa, mutta kyllä hän muuhun pystyy."

"Pänttää sinä niitä kirjoja päässäsi vaan, Jörgen; tee niinkuin
jauhopuuroa syödessäsi, mitä pikemmin sitä syöt, sitä pitemmin se
loppuu", lohdutti Grip.

"Kas niin! -- olin juuri unohtamaisillani valmistaa ongen siimaa
huomiseksi. Jörgen, sinä saat tänä iltana lähteä kauppiaan luo...
Saatte nähdä kuinka me siellä pyydämme lohia", sanoi kapteeni, kääntyen
Grip'iin.

"Ohhoh." huokasi hän, astuessaan kotiin päin. "Nyt minua oikein
haluttaa päästä tuntureille... Minä palaan sieltä aina kolme, neljä
leiviskää keveämpänä!"

"Siitä saakka kuin koulupenkillä istuin, olen aina ihmetellyt sitä osaa
maasta", huomautti Grip -- "meidän pitäisi maantieteesemme lisätä tämän
seudun sisäjärvestä ... että se löydettiin vasta muutama vuosi sitten
keskellä avaraa tunturi-ylänköä, jonka ainoastaan muutamat peuran
ampujat tunsivat."

"Se ei ole merkitty mihinkään karttaan, sen paikka on siinä tyhjä kuin
Afrikan sisusta ... ei, se on vielä tuntematon!" selitti kapteeni.
"Mutta onhan sitä myöden kuitenkin yhteyttä muiden seutujen kanssa,
sekä kansan että karjalauman kautta ... ja tuntureilla on jo vanhasta
ajoista omat nimensä kansan kesken."

"Se on kyllä totta, -- tuntevathan Afrikan syntyperäiset asukkaat
maansa sisä-osaa, mutta eihän sivistynyt maailma sitä kuitenkaan
tunne", nauroi Grip... "Minä olen aina miettinyt mitä sellaisessa
salaperäisessä seudussa sisämaassa voisi löytyä. Siellähän ehkä saisi
nähdä monenlaista! rotkoista löytyisi rauenneita asumuksia vanhoilta
ajoilta ... laaksoloista maahan vajonneita hökkeliä ... ja silloin
tällöin metsäpeura vilahtaen pakenisi tasankojen yli"...

"Niin kyllä siellä metsästetään", myönsi kapteeni; -- "me saamme sieltä
ylhäältä monta makeaa peuran paistia."

"Sehän minua houkuttelikin, kun kaksi vuotta sitten tapasin peuran
ampujia. Minä tahdoin löytää jotain uutta, nähdä mitä siellä oli."

"Juuri niinkuin mekin kuvailimme kaupungista!" huudahti Inger-Johanna.

"Neiti, teidän pitäisi seurata isäänne vähän matkaa tunturille!" -- --

"Sepä ei olisi niinkään tuhmaa!" arveli kapteeni ... "ei ollenkaan
mahdotonta -- ... ei suinkaan, saisit ratsastaa Grönnelid'in
karjamajoille saakka."

"Niin, jospa isä toteuttaisit tuon tuumasi!" huudahti Inger-Johanna
innokkaasti. "Nyt haluttaa minuakin nähdä minkälaista siellä on...
Luulen, että me aina ennen ajattelimme maailman loppuvan tuolla omaan
karjamaahamme."

"Minullahan on peite kanssani satulalla, -- ja jos he kerran minulle
voivat hankkia yösijaa, niin kyllä sinäkin saat siitä osaa."

"No, no, Morten! -- jätä ihmiset rauhaan!"

Kapteeni otti tupakkakääreen ja ojensi osan siitä pukille, joka pihalta
syöksi heitä vastaan.

"No partaniekka! Tuo peto tahtoo osansa sekin!"

"Kuuleppas äiti!" huusi hän, nähdessään vaimonsa tulevan aitasta.

"Mitäs arvelet, kun minä olen aikonut ottaa Inger-Johannan huomenna
mukaani?... Perjantainahan voisivat hän ja Jörgen palata kotiin
Iso-Olan ja hevosten kanssa!"

"Mutta rakas Jäger! Mitä tekisi hän siellä tuntureilla?"

"Hän voi jäädä yöksi Grönnelid'in karjamajoille."

"Mutta se olisi liian rasittava matka... Sinunhan täytyisi kulkea aivan
raivaamattomia metsäteitä!"

"Saa hän istua hevosen selässä aina karjamajojen toiselle puolelle.
Musta kulkee kyllä kun sinä istut satulassa vankkana kuin pappi
tunturien, rämeitten yli. Minä puolestani otan Valkon"... Kapteeni oli
oikein hurmautunut tyttärensä tulemisesta mukaan.

"Tietysti sinun täytyy päästä!"

"Äiti, valmistapas meille hyvää evästä vaan! Huomenna kello viisi
täytyy meidän jo lähteä matkalle.

"Tronberg yhtyy hevoisineen meihin kauempana, niin että tekin Grip
saisitte vuoroonne ratsastaa."

Grip ajoi pihalla Jörgeniä takaa ja saatuaan hänet vihdoin kiini,
työnsi hän hänet sisään avonaisesta keittiön ikkunasta.

       *       *       *       *       *

Punaisena ja palavissa ja niska auringon paahtamana kuljeksi kapteeni
paitahihasillaan ylhäällä tunturilla.

Ensimäisenä ratsasti Inger-Johanna tavarain kanssa ja kapteenin
vieressä kulki muutamia talonpoikia, jotka kuumuuden tähden kantoivat
takkiaan kepin nenässä olkapään yli, ja joka kerta kun pysähdyttiin,
osoittivat he hänelle tilusten rajoja ja kaikellaisia merkkiä, joiden
mukaan kapteenin piti pyykittää metsää.

Yön makasivat he Grönnelidin karjamajoilla ja kello viidestä saakka
olivat he jo tutkimusretkellään ja ratsastivat lakeiden tunturien yli
pajupensaikon välitse, jolloin hevoset vähän väliä kahlasivat saman
joen mutkissa.

Nyt he pysähtyivät, jyrkkää vuorta kiivettyään; he päättivät odottaa
Tronberg'ia, jonka olivat nähneet alempana mäissä.

Kapteeni otti esille kiikarinsa ja pikaisesti katsahdettuaan lumen
peittämää tunturilakeutta, joka kaukaisena maitomerenä levisi heidän
edessään, suuntasi hän kiikaria yhä enemmän alaspäin.

Hiki tippui suurina pisaroina otsalta ja silmäkulmista, niin että lasi
himmeni ja hänen täytyi kirkastaa se suurella, kuluneella
nenäliinallaan.

Hän nojasi nyt kyynäspäällään hevosen selkää vasten ja katseli hetken
aikaa vielä...

"Näettekö ketä tuolla liikkuu vasemmalla puolella Brätstadia ...
varmaankin Rognelidiläisiä? Mitä luulette?"

Miehet, joita hän puhutteli, nostivat kätensä silmäin varjoksi ja
huomasivat kohta, että tulijat olivat heidän riitaveljiänsä, joiden
huomenna piti yhtyä heihin kalavedellä, mutta he olivat siksi
viekkaita, ett'eivät sitä ilmoittaneet, vaan puhuivat imartelevaisesti:

"Kapteenillapa vasta on oiva kiikari!"

Ollessaan näillä virkamatkoillaan, koettivat molemmat riitapuolueet
kaikin puolin häntä miellyttää, he ikäänkuin kantoivat häntä käsillään.
Tämä olikin kapteenin mielestä suurin nautinto näillä kesäisillä
tunturimatkoillaan.

"Oletteko kalastaneet, Tronberg?" kysäsi hän, kun ala-upseerin lakki
tuli näkyviin jyrkällä karjapolulla.

"Lohtako ... tänäänkö olette pyytäneet?"

"Tänä aamuna, herra kapteeni!"

Kapteeni otti kalat ja katseli niiden kitasiin.

"Niin, niin, tämänpäiväisiä tämä näkyy olevan!"

Ala-upseeri otti lakin päästään ja pyyhkäsi hien otsaltaan.

"Pitkin kallionsolia astuessani, olisin melkein voinut paistaa lohet
tunturin seinällä", arveli Tronberg.

"Kauniita kaloja, katsokaapa niitä, Grip! ... painavat varmaankin viisi
naulaa."

"Herran tähden, tekin täällä, neiti!" huudahti ala-upseeri ja ojenti
hetikohta vartalonsa suoraksi tervehtiäkseen häntä sotilaan tavalla,
kun Inger-Johanna ohjasi hevosensa sinne ja tarkasteli punaisen
täplikkäitä, kiiltäviä kaloja, jotka riippuivat satulalla. Mutta vanha
Lars Opidalen, hän, joka rajan määräämistä oli pyytänyt, silitteli
karkealla kämmenellään tytön kättä, kun tämä luki pajuvitsalle
pujotettuja lohia.

"Voiko tämmöinenkin olla tuhkaa ja tomua!" sanoi hän hiljaisesti
ihmetellen.

"Lars, auta neitiä astumaan alas! Hänen on mahdoton tästälähin
ratsastaa tuolla jyrkällä, aukealla tunturilla."

Tie oli yhä jyrkempää, välistä sitä ei näkynytkään harmaalla
tunturiseinällä.

Läpi seudun kajahti kalakotkan räikeä huuto. Se liiteli, huuti ja lensi
yhä edemmäksi, kun Jörgen sille huijata hoilotti. Sen pesä lienee
varmaankin ollut jossakin likeisessä tunturinkolossa.

Kapteenin haulipyssy otettiin esille ja Tronberg koetteli ampua, mutta
kotka ei ollut kylläksi likellä... Jos vaan makaisi tuolla ylhäällä
suurten kivien takana sitä väijymässä!

Kotka taas liiteli heidän lähellään suurine leveine siipineen.

Äkkiä kuului ylhäällä ilmassa pamahdus ja kotka räpisteli rajusti
siipiään, estääkseen itseään putoamasta.

Laukaus oli sattunut siipeen, että päivänpaiste näkyi sulkien lävestä.
Linnulla oli nähtävästi vaikea pysyä tasapainossa.

"Hyi, ... se on pahasti haavoitettu", huudahti Inger-Johanna.

"Kuka teistä ampui?" kysyi kapteeni hämmästyneenä.

"Jörgen karkasi pois pyssyineen", selitti Tronberg.

"Jörgenkö?.. Älköön hän turhaan kuvailko minulle, että tuo oli hänen
ensimäinen laukauksensa! Tuo lurjus!... Mutta tällä kertaa hän
kuitenkin pääsee selkäsaunasta -- sillä olipa tuo totta tosiaan aika
laukaus!... Peijakas! olen häntä ankarasti kieltänyt pyssyä
liikuttamasta."

"Olette kieltäneet, niin!" mutisi Grip -- "neiti Inger-Johanna, eikö
ole ihmeellistä, että aina tulemme taitavimmiksi juuri siinä, mitä on
kielletty tekemästä. Kaikki tuollaiset kiellot ovat meidän
kasvatuksessamme suurimmat kiihoittimet.. Mutta ravun käyntiä on
kuitenkin senlainen kasvatus ... tuottaa se kyllä terävä-älyisiä
ihmisiä, mutta heikkoja luonteita."

Grip ja Inger-Johanna kävelivät edellimäisinä. -- Kummallinen, tiheä
auer oli tänä iltapäivänä; se verhosi kokonaan alhaisen laakson, mutta
ylhäällä tunturilla oli ilma niin heleän kirkasta.

Hitaasti raivasivat hevoset itselleen tien kivikoissa alasvyörineitten
kalliolohkarein välitse, jotka muistuttivat sammaltuneita, harmaita
hökkeleitä, joiden katolla seisoi joku vaivaiskoivu hienoja hapsiaan
levitellen, ja joiden halkeemista riippui kirjavia monivuotisia sanan
jalkatöyhtöjä.

"Katsokaapa noita kummallisia kierteisiä kasvia! Voisi luulla, että
kaikki täällä on kivettynyttä ja kuollutta mutta kuitenkin pyrkii elämä
kaikkialla näkyviin."

Hän pysähtyi.

"Tiedättekö, neiti Inger-Johanna, mitä nyt haluaisin?"

Entinen sala-iva oli jo kadonnut hänen kasvoistaan.

"Minä vaan tahtoisin päästä opettajaksi ... tahtoisin opettaa
lapsille heidän omien selvien ajatuksiensa avulla kaikkein ensimmäiset
opin-alkeet ... juuri perusteet ovat meillä huonot ja väärennetyt!
Lapsille pitäisi opettaa juuri niin paljo ja niin vähä kuin he
todellakin voivat käsittää. Ja sitte hylkäisin minä kaikki nuo rakkaat,
turvalliset kiellot!... Minä vaan näyttäisin heille seuraukset ...
sekoittaisin heidän nähden yhteen ruutia ja tulitikkuja, kunnes ne
räjähtäisivät ja sanoisin sitten: Tahdotkos, Jörgen! minun puolestani
saat kernaasti pitää nuo taskussasi, mutta saat itse kärsiä
seurauksia... Edesvastauksen tunto, kas se on kasvatuksessa
edistettävä, jos meistä on tuleminen kelpo ihmisiä."

"Teillä on tavattoman paljon aatteita, Grip!"

"Sukkeliako tarkoitatte? Jospa minulla vaan olisi taitoa kirjoittaa! --
mutta siihen en ollenkaan kykene.

"Katsokaas, meillä on vaan neljä uraa kuljettavana; niiden nimet ovat:
-- jumaluus-oppi, kieli-, lääke-, ja lakitiede; vastaiseksi olen
kolkuttanut viimeiselle vievää porttia. En itsekään tiedä
minkätähden!... Oletteko, neiti, kuulleet kerrottavan kissasta, joka
pantiin lasikupuun, mistä ilma pumputtiin pois? Se huomasi, että
jotakin hullunmoista oli tekeillä; oli vaikea hengittää, ilma yhä
vähenemistään väheni, sitten se hoksasi pistää käpälänsä läpeen...
Samoin tahdon minäkin koettaa pistää käpälän henkiläpeen. Sillä ilmaa,
ilmaa ei ole kylliksi. En tarkoita tuolla ylhäällä runoilijain luona
pilvissä, en suinkaan! Siellä säkenöitsee ja hohtaa; siellä
kirjoitetaan työskentelemisestä kansan ja vapauden sekä kaikkein
korkeitten, suurten aatteitten hyväksi niin monella eri tavalla kuin
kompassissa on suuntia. -- Mutta todellisuudessa, alhaalla maan päällä
... tällaiselle proosalliselle ihmiselle, joka vähänkin tahtoo
toteuttaa noita kauniita puheita -- siellä on tie kokonaan suljettu.
Kaikki meidän parhaimmat harrastuksemme ja aatteemme eivät voi tulla
käytäntöön elämässä, sen sanon teille neiti! Ei edes senkään vertaa,
että niiden kautta voisi tehdä itsensä onnettomaksi.

"Ja sitten elämme niinkuin parhaiten sopii -- ja kumppanien kanssa
lohdutamme itseämme punssilla joka kerta kun muun seuraelämän
teekutsumuksissa olemme tulleet petetyiksi".

"Mutta, hengittäkääpäs tätä ilmaa! jok'ikinen hengähdys on kuin
lasillinen hienointa ... kaikkein hienointa, -- niin mitä sanoinkaan?"

"Punssia!" kuului kuiva vastaus.

"Ei, elämää!... Vapaan luonnon kanssa ei mielellään väittele.
Tunturien, auringon ... kaikkein noiden koukkuisten, sitkeitten
koivunvitsojen kanssa olen kyllä samaa mieltä... Jos vaan ihmiset
tuolla alhaalla voisivat olla teeskentelemättä, mutta sitä he eivät
koskaan ole, paitsi kun he iloisten kumppanien seuroissa, vähä märkää
maistettuaan, ovat kohonneet kylliksi korkealle syvästä kaivostaan!
Löytyy joukko vapaamuurareja, jotka tuntevat toisiaan ainoastaan
sellaisina... Tahi ollessaan Westermannin höyrykylvyssä, jossa
Westermann löylyttää kylpijää tuoreella koivunvastalla kolmenkymmenen
pykälän kuumuudessa. Tiedättekö, neiti, sauna oli isiemme kansallinen
kokoushuone!"

"En tiedä, minä saan mielestäni kuulla niitä ja näitä uusia", vastasi
Inger-Johanna, ja koetti estää suutansa hymyyn menemästä.

"Kuulkaa, kuulkaa, miten kuikka piipattaa!" kuiskasi Jörgen.

Ääni tuli pieneltä sammalikolta päin, joka oli niittyvillasta aivan
valkoisena.

He kuuntelivat.

"Oletteko koskaan kuulleet näin syvää hiljaisuutta tuonlaisen
yksinäisen piipatuksen jälkeen?" kysyi Grip.

"Sellaista piipatusta kuullaan siellä täällä maassamme... Abel kuoli!
Minkätähden? -- Juoppoudesta, sanotaan;" hän pudisti päätänsä, -- "ei,
ilman puutteesta!"

Grip kulki paitahihasillaan ja kuori pajukeppiä, jonka oli puhellessaan
katkaissut itselleen alempaa vuorenkolosta.

"Tuossa näette, kapteeni, Opidalen'in rajan senlaisena, kuin se on
kulkenut vanhoista ajoista saakka!" selitti vanha Lars ... "suoraan ...
aivan suoraan tuota vuorenhalkeamaa pitkin, tuossa, josta meidän tulee
astua alas, ja suoraan järven poikki ... melkein Torsknutin Punavuorta
kohti... Katsokaa, kapteeni, tuonne noiden kolmen viheriän saaren
poikki aina siihen kiviseen rantaan asti."

Hän osotti kiivaasti kepillään rajan suuntaa.

"Siihen hankin todistajia ... ja jos kaikki, jotka ovat kalastaneet
vesillämme ... isäni ja iso-isäni ajoilta saakka olisivat vielä elossa,
niin olisi heissä miehiä kylliksi saamaan kumoon mokomat Rognelidien
konnankoukut"...

-- Iltapäivän varjo lankesi vuorenrotkoon, jossa jäinen vesi tippueli
alas mustan tunturiselän halkeamia pitkin. Paikkapaikoin loi aurinko
vielä säteensä keltaiseen peuransammal-mätästöön, tahi paikoittain
kasvaviin, sinertäviin, valkoisiin tai keltaisiin tunturikasveihin,
jotka ottivat elääkseen väririkasta elämäänsä täällä valkoisen lumen
rajalla asti.

"Tuollapa jo tuleekin Mathis veneineen!" huudahti vanha Lars.

Vene, jolla heidän piti mennä Larsin pojan karjamaille, luikerteli kuin
hyönteinen vihertävällä peilikirkkaalla veden pinnalla.

Astuminen vuorta alas oli todellinen virvoitus kapteenille, joka oli
lihava ja hengitti hyvin raskaasti ja ajatellessaan mielitointaan,
kalastusta, tuli hän vielä iloisemmalle tuulelle.

"Me saavumme sinne juuri parhaasen aikaan, jolloin kalat eniten
nykivät", arveli hän.

Kun he istuutuivat ruuheen, joka odotti heitä kala-aitan luona,
selvitteli hän siimaa. Hän oli innokkaasti pitänyt huolta pukinsarven
täyttämisestä hyvillä onkimadoilla.

Ne, jotka eivät enää saaneet tilaa veneessä, ajoivat järven ympäri
hevosilla. Vähä väliä näkivät soutajat heidän pujahtavan esiin jossain
kallioiden välillä.

"Mitä arvelet, Mathis, jos vähän uistelisimme pitkin rantoja, tuolla
varjossa? Etkö luule kalan siellä purevan? ... emmehän kumminkaan souda
suoraan järven yli", sanoi kapteeni suopeasti.

Mathisin siima oli teljon alla ja nyt tahtoi Inger-Johannakin koettaa.

Kapteeni pisti madon hänen koukkuunsa. Mutta Inger-Johanna ei malttanut
odottaa kunnes saapuisivat kalastuspaikalle; vaan jo soutaessa heitti
hän siiman järveen ja antoi sen soljua veneen perästä, vähän väliä sitä
nykäisten.

"Katso, kuinka hänellä on taipumusta!" huudahti kapteeni, "se on
perittyä... Sinähän oletkin oikeastaan kalastajan sukua, sillä minä
olen viettänyt lapsuuteni Bergen'in seudulla ja isäni ennen minua...
Jos minulla olisi taaleri jokaisesta turskasta, jonka olen vetänyt ylös
Alverivirrasta, niin olisi jälkeisilläni jotain perittävää... Mutta
mitä? Mitä?"

Loisketta kuului. Inger-Johanna nykäsi äkkiä, keltainen kalan vatsa
tuli päivänpaisteessa näkyviin vedenpinnalle.

Muutaman kerran rajusti nykäistyään siimaa, nousi hän puoleksi
seisoalleen ja veti sitä ylös järvestä.

Nostaessaan kiiltävän kalan korkealle veneen laidan yli, huudahti hän
riemuissaan:

"Tämä on ensimmäinen kala, jonka olen saanut eläessäni!"

Grip irroitti sen koukusta ja heitti sen kauas järveen.

... "Sentähden saakin se elää."

Kapteeni kohautti kiivaasti raskasta ruumistaan, niin että vene
heilahti.

Mutta koska tämä tarpeeton uhraus oikeastaan tapahtui hänen
silmäteränsä kunniaksi, korvasi se suuressa määrin Grip'in tuhmuuden.

Kun he tulivat kallion kohdalle, jonne hän heitti siimansa, alkoi
kapteeni yht'äkkiä laulaa Bergen'in rannikoilla oppimaansa lapsuuden
laulua, joka monta Herran vuotta oli ollut häneltä unohduksissa.

Hänen matala basso-äänensä kajahti täyteläisenä vuoren seinää vasten.

Järvi oli peilikirkas ja kapteeni nosti ylös lohen toisensa perästä.

Tunturi lumisine huippuineen seisoi kuni päälaellaan syvyydessä heidän
allansa, niin että päätä huimasi kun he vaan katsoivat alas veneen
laidalta. Ja kun he tulivat karjamajojen kohdalle, kuvautui koko tuo
jyrkkä, viheriäinen rinne, missä karja kävi laitumella, niin selvästi
veteen, että olisi melkein voinut lukea sarvet.

"Niin täällä kulkevat lehmät kuin kärpäset pitkin seinää", sanoi
kapteeni. "Jos tuolla ylhäällä varomattomasti liikutellaan
maito-rajentaa, niin vyörii se tänne alas, veneesemme"...

Ei ollut muita asuntohuoneita kuin pieni hökkeli kiviraunion luona ja
pieni rappeutunut lautasuoja, jonka katto oli harmaasta kivestä ja
varustettu reppanalla. Siellä piti kapteenin ja Inger-Johannan maata
auringon nousuun saakka, jolloin hänen ja Jörgenin oli määrä lähteä
Iso-Olan ja Mustan kanssa takaisin Grönnelidin karjamajoille.

He olivat syöneet illallista -- lohta ja hätäisesti valmistettua
kermapuuroa, ja nyt katselivat he auringon laskua tunturin taakse.

Kapteeni tepasteli tohveleissa nurmella, puettuna avonaiseen
virkanuttuunsa ja poltti mielihyvillä piippuaan. Hän pysähtyi silloin
tällöin katsellakseen miten ilta-aurinko tanhueli kaukaisilla
tunturihuipuilla.

Äkkiä muuttuivat ennestään mustan-siniset huiput punertaviksi, kunnes
ne hehkuivat kuin tulen liekki. Nyt loistivat lumilakeudet idässä
ruusunpunaisina... Siellä kohousi kummallisia, satumaisia tornia ja
linnoja ... kolme lumihuippua tuolla kaukana muuttuivat veripunaisiksi
ja keskimmäisessä leimahti häikäiseväisesti tuikkiva valo. Ja niiden
takanakin vielä syttymättömiä huippuja, harjuja ja rotkoja, joissa
varjot liikkuivat...

Jörgen tähysteli isän suurella kiikarilla eikö peuroja lumilakeudelta
näkyisi.

"Hyvästi, neiti Inger-Johanna!" sanoi Grip. "Minä lähden jo yön läpi
kulkemaan tunturin yli ja otan jonkun miehistä oppaakseni. Täällä on
useampia kuin majaan sopiikaan."

"Mutta sallikaa, että ensin sanon teille", lisäsi hän hiljemmällä
äänellä, "että tämä avosydämminen päivä, jonka olen tunturilla
viettänyt, on niitä harvoja elämässäni ... en ole tarvinnut sanoa
ainoatakaan kehnoa, kurjaa sukkeluutta ... enkä halveksia itseäni" ...
lisäsi hän tuimasti.

"Tuonlaisena, niin, -- juuri tuonlaisena kuin nyt katselette suuren
olkihatun lierin alta, -- noin hienona, solakkana ja noin huimana,
juuri senlaisena tulen teitä muistamaan siihen asti, kun jälleen
tapaamme toisemme kaupungissa!"

"Svartdalin puotiin on ainakin viisi pitkää virstaa", selitti kapteeni,
jäähyväisiä jättäessään... "Grip, te olette aina tervetullut Giljeen."

-- Kohotettuaan lakkiaan viimeisiksi jäähyväisiksi, oli hän pian
noussut jyrkkää kallion rinnettä läheisen tunturin huipulle.

"Tuo mies ei näy tuntevan väsymystä!" sanoi kapteeni.

Inger-Johanna katseli hänen jälkeensä... Aurinko loi viimeisen vaalean
hohteensa hiilakkaasen iltailmaan... Hänen kasvoillaan eleili niin
lämpimät tunteet.

       *       *       *       *       *

Muutama hyönteinen -- mettiäinen, tahi ampiainen lensi suristen
sisään avonaisesta ikkunasta, siniseksi maalattuun, siistittyyn
huoneesen ... hyrisi ruutua vasten, niin että se häiritsi tuota nuorta
paksutukkaista, tumma-ihoista, kaunista tyttöä, joka aamu-untaan vielä
sohvalla nukkui.

Hän makasi kyljellään syvään uneen vaipuneena, palattuaan vasta yöllä
kotiinsa... Illan tunteet liikkuivat vielä hänen mielessään.

Hänellä oli jo toinen lohi koukussa... Se kiilsi ja pyristeli
vedessä... Grip toi kaksi tikkua, pannakseen ne ristiin...

Hurr ... surrr ... suoraan hänen kasvoilleen, niin että hän heräsi...

Päivä oli jo pitkälle kulunut.

Valkoisten uutimien ympäröimällä pesupöydällä, joka oli järjestettynä
hänen tuloansa varten, oli orvokkisaipua, hopeapaperiin käärittynä.

Se se varmaankin viekotteli tunturin kokemattomia hyönteisiä
onnettomuuteen ... ne olivat vainuneet tätä aivan uutta kukkaismaailmaa
ja syöksivät nyt suin päin uskaliaasti uutta keksintöä kohti --
aavistamatta ajan monituisia ihmeitä, ett'ei orvokin tuoksu
tarjonnutkaan mitään orvokin mehua, vaan vaikutti ainoastaan ilkeätä
vatsan kivistystä... Niiden ajatukset olivat varmaankin kovin sekavat,
koska ne vastatulleet hyönteiset niin levottomasti hyörivät sinne
tänne, ikäänkuin aavistaen jotain pahaa ja lensivät pari, kolme kertaa
huoneen ympäri, ennenkuin kiusaus tuli liian suureksi, ja koska
entiset, joihin tuoksu jo oli vaikuttanut, hitaasti ryömivät seinää
pitkin, jopa menivät tainnoksiinkin tai pyristellen makasivat
ikkunalaudalla.

"Ui! -- ja suovastaan pesuveteen!"

Hän katseli suuttuneena saipuata, joka oli syypäänä tähän.

Toiset ajatukset ikäänkuin juohtuivat hänen mieleensä, hänen
haistellessaan sitä...

"Äidin keltainen saipua on rehellisempää!"

Hän heitti sen reippaasti ulos ikkunasta ja pyyhki huolellisesti noita
taistelukentälle kaatuneita käsiliinalla ikkunalaudalta.

-- Aamupäivällä olivat rouva Jäger ja Inger-Johanna poimimassa
sokeriherneitä päivälliseksi.

"Ota ainoastaan kaikkein suurimpia palkoja, Inger-Johanna -- senlaisia
jotka tulisivat liian kovakuorisiksi, jos niitä säästäisimme isän
kotiintuloksi."

"Mitähän täti sanoo, jos saa kuulla, että olemme antaneet sinun seurata
isääsi etäälle tunturille... Hän ei varmaankaan pidä sellaista retkeä
minäkään erityisenä hauskuutena, eikä voi käsittää, että sinä voit noin
kaunopuheliaasti kertoa kivistä ja kannoista."

"Ei, hänen mielestään ei mitään voi verrata heidän teeseuroihinsa!"
naurahti Inger-Johanna.

"Ojenna lautanen minulle, niin tyhjennän sen koriin", sanoi äiti.

"Tätihän kirjoitti, että Rönnov jää koko talveksi Pariisiin!"

"Rönnov, niin... Mutta minäpä oikein huvittelen itseäni sillä ensi
talvena, että luen ääneen tädille Gedeckeen kertomuksia Sveitsistä ja
sitte aina vähä väliä liitän niihin pienen kuvauksen omasta
matkastani!"

"Nyt puhut sinä, Inger-Johanna, aivan ajattelematta ... on aina suuri
erotus sivistyneen seudun ja aution erämaan välillä täällä tunturilla".

Rouva Jägerin hunnun peittämä pää vajosi hernevarpeitten väliin... "Isä
sanoo, että Rönnov varmaankin kartuttaa ranskankielen taitoaan
sentähden, että he tahtovat hänet Tukholmaan."

"Niin, häneltä varmaankin tulee jotakin ylhäistä... Voit kyllä
käsittää, kuinka erinomaisen hauskaa ja kodikasta meillä on, kun joskus
iltaisin olemme yksin kotona ja minä luen ääneen tädille."

Rouvan suuri, sinisen täplikäs huntu kohoutui, pöytäveitsi kädessä
ojensi hän lautasen tyhjänä takaisin.

"Ja sitte on hänen käytöksensä varmaankin sellainen, että se sitä
paremmin sopii hänelle, kuta korkeammalle hän kohoaa".

"Aivan täydellisesti!... Vaan en tiedä miksi ei häntä juuri sovi
ajatella täällä vuoristossa."

Rouva Jäger seisoi hetkisen pöytäveitsi kädessään.

"Olkoon jo kylliksi!" hän huoahti ja ryhtyi väsyneenä koriin... "Tänä
vuonna emme enää saa paljo herneitä!"




VII.


Giljen keittiössä oli juuri kiire jouluteurastusten jälkeen.

Porstuasta tuli kylmää uhoa ja se pani muskottikukan, inkiväärin ja
neilikan hajua muihin huoneisin lehahtamaan, ja kuului sieltä ...
hakkuuveitsien kalsketta, kumisevaa survoamista ja jyskytystä, niin
että lattiat tärisivät; puettuna valkoiseen esiliinaan ja servietti
pään ympäri oli itse Iso-Olakin keittiössä survoilemassa puisella
huhmarilla.

Pitkän pöydän ylipäässä istui rouva Jäger parsineulalla ja rihmalla
ommellen kääresylttyjä kokoon; muutamat akat ja Thea, valkoisina kuin
enkelit, leikkelivät lihaa hienoa hakkelusta varten.

Etempänä penkillä istui vasta kotiintullut Thinka ja täytti verellä
tahratuilla käsillään suuresta kaukalosta punasmakkaraa. Taitavasti ja
sukkelasti tukki hän makkaran ainetta sarven läpi, pujotti sitte tikun
suolen suuhun ja niin valmistui toinen tumma, hirveän näköinen verimato
toisensa perästä; niitä sitte siskot kiehuttivat suuressa padassa,
jonka mustaa pohjaa terävät liekit nuolivat, rätisten leimutessaan
savupiippua ylös.

Kapteeni oli tullut keittiöön ja katseli tyytyväisenä tätä
tappotannerta. Olihan täällä paljo hyvää niin suulle kuin sieramille,
ja vähä väliä lähetettiin konttoriin hänen arvosteltavakseen makupaloja
kustakin valmiista ruokalajista.

"Minäpä neuvon teitä, tytöt, miten teidän pitää hakata!" sanoi hän
leikillisesti, ottaen veitset Torbjörg'iltä.

Molemmat hakkuuveitset lensivät hänen kädessään ylös ja alas, niin että
niitä töin tuskin taisi erottaa toisistaan ja muut työntekijät jättivät
työnsä kesken silkasta ihmettelemisestä.

Tätä tosin kesti ainoastaan kaksi, kolme minuuttia kun sitä vastoin
Torbjörg'in ja Aslakin täytyi huivi päässä koko päivän seisoa sitä
tehden.

Mutta voitto on kuitenkin voitto ja kun kapteeni sitten astui
huoneesensa hyräillen innokkaasti ja tyytyväisenä, niin hän ei suinkaan
ollut muistamatta juuri tuota kepposta. Vaan toden totta, kyllä
pakottikin hänen käsivarsiaan. Ja hän koetteli niitä pari kertaa
ennenkuin hän sitoi servietin kaulansa ympäri ja istuutui pöydän
ääreen, maistaakseen lämmintä, rusinoilla maustettua ja voilla valettua
punasmakkaraa, jonka Thinka toi hänelle.

"Vähän sinappia, Thinka!"

Thinka hiipi hiljaa nurkkakaapille etsimään kaivattua sinappia.

"Kuules, lautanen olisi voinut olla lämpimämpi ... oikeastaan pitäisi
sen olla melkein polttava voin ja rusinoiden tähden..."

Hyväntahtoinen Thinka meni paikalla lautasta kuumentamaan ja toi sen
kohta taas isälle; se oli nyt niin kuuma, että serviettiin täytyi
kääriä jotta voisi sitä kantaa.

"Kaada vaan, isä, kaikki tälle lautaselle, niin saat nähdä."

Yksi Thinkan onnistuneimpia yrityksiä hänen kotiintulonsa jälkeen oli
hänen ihmeellinen tapansa palvella isäänsä; isä sai tuskin mitään
moitteen syytä tähän aikaan.

Thinkan lempeyttä, taipuvaisuutta, järkähtämätöntä mielentasapainoa
seurasi todellinen kodikkaisuus. Kapteeni tiesi nyt, ett'ei hänen
tarvinnut muuta kuin antaa pieni viittaus jostain maukkaasta ruuasta,
niin sai hän kohta toiveensa toteutetuksi. Thinka oli aina niin
taipusa, mutta kun äiti joskus teki hänen mielensä mukaan, näytti se
sitä vastoin niin kankealta ja vaivaloiselta, että isä aina tuli
pahalle tuulelle ja alkoi kiistellä, vaikka rouva kyllä tiesi, ett'ei
miehensä terveys kiivastumista sietäisi...

Maanantai-aamusta saakka oli saatu toimeen äärettömän paljon ja
huomeniltana toivottiin saada kaikki valmiiksi. Kaksi lehmää, hieho ja
sika, ei ollut mikään pieni teurastus, siihen tulivat vielä lampaat
lisäksi.

"Vouti! -- Voudin hevonen on pihalla!" ... ilmoitettiin äkkiä kesken
ruokapuuhia iltahämärässä.

Vouti! -- ikäänkuin salama olisi leimahtanut...

"Kiiruhda, Jörgen, ylös konttoriin ja käske isän tulla häntä
vastaan-ottamaan!" sanoi rouva maltillisesti... "Lakkaa sinä, Iso-Ola,
työstäsi ... vaikka se kuinka hullua olisikin!"

"Totta maar se tuntee makkaran hajun nenäänsä!" huudahti Marit
reippaalla tunturikielellään -- "eikö hän nyt jo toista kertaa tule
tänne näin kesken joulupuuhia! No, sittenpä on pois tieltä omassa
kodossaan!"

"No, no, vähemmällä, Marit!" varotti rouva. "Ei mahtane olla hauskaa
kotona, sen jälkeen kun ukkoraukalta rouva kuoli!"

"Mutta miten hän tuli näin tuiki sopimattomaan aikaan ... tuiki
sopimattomaan!"

Talon kunniaa täytyi ylläpitää, sentähden ei sopinut rouvan jäädä
keittiöön.

Kapteeni astui äkkiä sinne.

"Vouti viipyy täällä huomiseksi... Sitä emme voi auttaa! Minä kyllä
pidän hänestä huolta, jos vaan saamme vähän ruokaa."

"Niin, Jäger, sitä on kyllä helppo sanoa! -- mutta katsos miten me
kaikki puuhaamme täällä täysin käsin."

"Kylmää linnunpaistia! ... lihakokkareita ... vähän makkaraa!...
Tulemme kyllä toimeen... Minä lupasin hänelle teurasruokaa. -- Ja
sitten, Thinka!" nyykäytti kapteeni päätään, "hiukan totia, -- niin
pian kuin mahdollista."

... Thinka oli kohta valmis; hän vaan pyörähti sukkelasti kaapin luo.

Hän oli niin teeskentelemätön ja vaatimaton, eikä ollenkaan
ajatellut vaivojansa. Sentähden lennättikin hän puhtaasen, siniseen
esiliinaansa puettuna, tuulen nopeudella sisälle totitarjottimen; -- ja
tervehdittyään voutia, kiiruhti hän kaapille rommia ja arrakkia
hakemaan ja sitten piippuhyllylle sytytinpaperia etsimään, jonka pani
tarjottimelle herrojen eteen, ennenkuin hän jälleen katosi keittiöön.

"Torbjörg, pese itsesi puhtaaksi ja järjestä vierashuone voutia varten,
-- ja sitte täytyy lähettää hakemaan Annaa auttamaan meitä, sen verran
kuin hän kykenee... Jörgen kyllä juoksee sinne", -- huusi rouva, nähden
että tarpeellisimmat apulaisistaan vähitellen hävisivät.

Iso-Ola oli pitänyt huolta voudin hevosesta ja seisoi nyt taas siellä,
suureen messupaitaan puettuna ja survoi huhmarillaan... Kops ...
kops ... kops ... kops...

"Oletteko aivan mielettömät? ettekö vähääkään ajattele mitä teette?"
ärjäsi kapteeni raivoten; hän puhui matalalla äänellä, mutta sitä
kiivaammalla... "Etteköhän vielä rupea mankeloimaan? -- niin saisi
vouti oikein kuulla kalsketta niin ylhäältä kuin alhaalta... Aivanhan
lattia tärisee!"

Rouvan kasvoille kuvautui epätoivo ja kapinallinen tunne välkähti hänen
tummista silmistään... Nyt kiusasi Jäger häntä liiaksi... Mutta hän
hillitsi itsensä ja sanoi päättäväisesti:

"Iso-Ola, vie huhmari kanssasi porstuan kivilattialle!"

Thinkan osaksi tuli nyt illallisen puuha, niin ettei äidiltä mennyt
hukkaan muuta kuin se hetki, jolloin ruualla oltiin; ja silloinkin hän
oli kuin polttehessa, vaan täytyihän näyttää siltä kuin ei mitään
kiirettä olisi ollut!

Ensin oli rouvan ja voudin väli vähä juhlallista, sillä he eivät olleet
tavanneet toisiaan, sen kovan surun jälkeen, joka voutia kolme
kuukautta sitten oli kohdannut. Hän vietti nyt hyvin yksinäistä elämää;
ainoastaan hänen sisarensa, neiti Gülcke, asui hänen luonaan... Viggo
ja Baldrian, toisinto nimestä Baltazar, kävivät latinakoulussa, ja
tulivat kotiin vasta ensi vuonna, Viggon päästyä ylioppilaaksi.

Vouti vähä räpäytti silmiään ja teki surullisen liikkeen, ikäänkuin hän
olisi tahtonut alakuloisesti pyyhkäistä toista silmäänsä, mutta ei sen
enempää. Hän oli siihen aikaan käynyt talosta taloon näyttelemässä
suruaan, vaan nyt oli hän täällä siksi järkevien ihmisten luona ettei
tarvinnut sitä kauan pitkittää, varsinkin kun nyt istuttiin katetun
pöydän ääressä, kuumat lautaset edessä...

Illallista syödessä alkoi lavea keskustelu -- sanottiin
kohteliaisuuksia joka kerta kun Thinka toi uuden ruokalajin, höyryäviä
herkkuja suorastaan paistinpannusta, -- olipa oikein muhkeat
teurastuskekrit! -- sitäpaitsi vanhaa, oivallista pullo-olutta;
jouluksi valmistettu oli vielä liian nuorta -- ja pari kolme oivaa
ryyppyä.

Vouti ymmärsi ja huomasi selvään mitä talossa oli tekeillä ja miten
rouva ja hänen tyttärensä olivat puuhassa.

Thinka korjasi ruuan pöydältä ja toimitti kaikki niin ketterästi ja
meluamatta, ilman joutavaa puhetta ja puuhaa -- ja niin huolellisesti,
niin ajattelevaisesti! Ennenkuin tiesikään oli heillä edessään pöydällä
piiput ja totilasit, sekä höyryävä vesikannu...

Vouti Gülckeen uteliaat, pienet silmät mulkoilivat kaukana toisistaan,
ja ne saattoivat katsella yht'aikaa kahdelle suunnalle, kun taaskin
hänen pyöreä, paljas kaljupäänsä loisti suoraan sitä kohtaan, jonka
kanssa hän haasteli. Oikeinpa hän tarkasteli nuorta, hieno-ihoista
tyttöä, joka oli niin solakkavartaloinen ja soma ja puuhaili niin
äänettömänä ja suloisena...

"Sinä olet onnellinen mies, kapteeni!" jupisi hän itsekseen.

"Ryyppää hiukkanen vielä, vouti", lohdutti hyväntahtoisesti kapteeni ja
kilisteli lasia hänen kanssaan.

"Niin, mikä sinulla olisikaan hätänä, kun on hauskuutta kodissasi ...
mihinkä vaan käännyt, niin saat pehmeän pään-aluksen levähtääksesi ...
ja niitä riittää lähettää kaupunkiinkin... Mutta katsos, minä",
kyyneleet nousivat hänen silmiinsä -- "minä istun vaan konttorissani
pöytäkirjojen ääressä!... Tiedätkö, minuakin kovasti hemmoteltiin...
No niin, älkäämme puhuko siitä! Varmaankin ansaitsin minä sen
rangaistukseksi yhdestä ja toisesta."

"Eikö totta, neiti Kathinka!" sanoi hän leikillisesti, kun Thinka
astui sisään, -- "että se vouti on ilkeä, kun hän näin kesken
teurastuspuuhianne tuli teitä häiritsemään? Mutta sallikaa hänelle vähä
kodin hauskuutta, hän kyllä tarvitsee sitä, kun omasta kodistaan sen on
kadottanut"...

"Kas sitä, olin aivan unohtamaisillani!" huudahti hän samassa ja
kiiruhti piippu suussa pöytäkirjalaukkunsa luo, joka riippui tuolin
reunalla oven suussa. "Minulla on muassani teille toinen osa 'Viimeistä
Mohikania', jonka Bina Scharfenberg lähetti ... ja minun piti tuoda
hänelle -- niin mitähän se olikaan? Se on tuolle paperilipulle
kirjoitettu: -- 'Oikullinen nainen', kirjoittanut Emélie Carlén!"

Vouti otti kirjan kiireesti laukustaan ja antoi sen Thinkalle.

"Älkää nyt vaan unohtako antaa sitä minulle huomenna!" sanoi hän
uhkaavaisesti, "muuten suuttuu Bina Scharfenberg minuun silmittömästi!
-- Ei ole hyvä joutua hänen käsiinsä!"...

Thinka innokkaasti tarkasteli ensimmäisiä riviä voudin vielä puhuessa,
-- nähdäkseen varmaan, että tämä vaan oli jatkoa ... ja kohta oli hän
taas tullut takaisin huoneestaan, kädessään loppuun lukemansa Carlén'in
romaani ja ensimmäinen osa "Viimeistä Mohikania" pantuna rihmalla
sidottuun paperikääreesen.

"Neiti Thinka, tehän olette tarkka kuin asioitsija!" sanoi hän
leikillisesti, pannen hitaasti kääreen laukkuunsa, ja toinen hänen
pieniä silmiänsä loisti herttaisesti Thinkaa kohti.

Vaikka oli ollut teurastuspuuhia jo aamusta varhain, ei Thinka
kuitenkaan voinut levolle mentyään olla katselematta kirjaansa.

Hän luki luvun toisensa perästä, päätti aina lopettaa seuraavaan, mutta
turhaan. Kello kaksi yöllä paloi vielä kynttilä pään-aluksen takana;
Thinka nautti lukemisesta ja otti sydämestään osaa viimeisen Mohikanin
moninaisiin vaaroihin ja vainoomisiin.

Rouva Jäger ihmetteli, miten sinä talvena kului niin paljon
talikynttilöitä.

Voudin täytyi syödä vähä lämmintä aamiaista, ennenkuin hän sai lähteä
matkalle.

Ja nyt otti hän jäähyväiset ja kiitti hauskoista kotoisista hetkistä,
-- vaikka oli tullut näin häiritsemään; -- "oi rouva Jäger, kyllähän
teidänkin mielestänne tulin sopimattomaan aikaan! -- vaikka olettekin
saaneet apua taloudessanne... Niin, neiti Kathinka, minä olen kyllä
tarkastanut teitä; eihän minulla turhaan olisikaan poliisinsilmät!...

"Näkymättömänä, vaan kuitenkin aina saapuvilla, niinkuin hiljaisena
hyvänä haltijattarena kodissa, -- eikö se ole parasta, mitä voi
naisesta sanoa?" sanoi vouti kohteliaasti Thinkalle, sitoi vyön
turkkinsa ympäri ja meni reen luo ja sulaa lempeä hohti hänen
kasvoistansa; niiden alapuolta himmensi vaan harmahtava parrantynkä,
kun ei aamulla ollut ehtinyt sitä ajaa.

"Kunnon mies, tuo vouti!... Hänelläpä vasta on sydän", sanoi kapteeni,
palattuaan iloisena huoneesen, ja hieroen pakkasesta kohmettuneita
käsiään.

-- Mutta voimalliset ruoat teurastus-aikana tekivät isän sairaaksi!

Lääkäri kehoitti häntä juomaan vettä ja kävelemään vahvasti --
totikestit ainoastaan silloin tällöin olivat vaan virkistykseksi.

Ja kun joulu tuli kohta sen jälkeen, niin ei tuo veren nousu päähän
ensinkään vähennyt.

Isä kulki alakuloisena, vaan ei tahtonut antaa iskeä suontansa useammin
kuin tavallista oli eli kahdesti vuodessa, keväällä ja syksyllä.

Vaan pienten pitojen jälkeen, jotka pidettiin torstaina Buchholz'ille,
henkikirjurin apulaiselle, tuli hänen tilansa oikein surkeaksi... Hän
kuleskeli onnettoman näköisenä ja huomasi kaikkialla vaan tappiota,
laiminlyömistä ja vääriä laskuja.

Ei ollut muuta neuvoa kuin lähettää hakemaan lukkari Öjsethiä!

Paitsi kirkollisia toimiaan, opetti tämä vielä nuoria lukemaan, rokotti
ja iski suonta.

Kuinka hän ensimainittuihin toimiin pystyi jääköön mainitsematta;
mutta jälkimmäisistä voi sanoa, että hän oli syypää suureen
verenvuodatukseen, koska oli laskenut ämpärittäin kyläläisten verta
heidän suonistaan eikä suinkaan vähimmässä määrin verekkään kapteenin
verta, jota hän nyt säännöllisesti useampina vuosina oli vähentänyt.
Vaikutus oli suuremmoinen. Tukahuttavaa, kuumaa ukkosen ilmaa, joka oli
täyttänyt melkeinpä jokaisen raon koko talossa, ja synkistyttänyt
jokaisen kasvot, seurasi nyt kirkas auringonpaiste... Thinkan kanssa
laskettiin leikkiä ja tuumailtiin, miten koko perhe lähtisi kesäksi
katsomaan sotajoukon harjoituksia!

Mieli-ala oli niin iloinen, että äiti nyt uskalsi ottaa tilaisuudesta
vaarin, puhellakseen Jörgenin koulunkäynnistä; -- kaikki mitä täti
Alette oli luvannut asunnon suhteen ja muut asianhaarat olivat nyt
tarkoilleen määrättävät.

Laskettiin ja mietittiin niitä näitä, otettiin keskustelun-alaiseksi
kaikki pienimmätkin seikat kaupungin-olosta ja kulungeista.

Kapteeni selitti suuttuneilla kysymyksillään niitä suunnattomia menoja,
joilla äiti näkyi tahtovan saattaa häntä suorastaan perikatoon.

Vaan rouva taas uutterasti ja suuttumatta toi esiin mahdollisia tuloja,
tuoden vähän väliä esiin kaikellaista, mistä he saisivat voittoa.

Jos joskus, hänen alituisesti kertoessaan samaa, hänen päänsä joutui
pyörälle, niin että hän puhui liikoja, kesti monta ikävää hetkeä,
ennenkuin hänen onnistui rauhoittaa miehensä mieltä.

Kapteenia piti vähitellen totuttaa siihen, siksi kuin hän ymmärsi sen
verran, että taisi edes nähdä ja ajatella. Mutta taitavan ja
väsymättömän purjehtijan lailla osasi äiti myrskyssäkin pitää
tarkoitusperää silmällä ja niin alus vähitellen läheni toivottua
rantaa.

"Nämät rahat!" äidistä yhtä vaikeata niistä puhua kuin koskettaa
paisetta, jota kuitenkin täytyi leikata.

Seuraus oli, että kapteeni vähitellen siihen myöntyi ja tuli nyt
innokkaimmaksi puuhaajaksi.

Jörgeniä tutkittiin joka aineessa. Hänen täytyi istua konttorissa ja
kapteeni itse piti ankaraa huolta hänen lu'uistaan.

       *       *       *       *       *

"Se seikka on kuin ikäinen", luki kapteeni... "Jos kana muutama kerta
pyörähytetään ja sitte pannaan selälleen maata ja vedetään liidulla
viiva pitkin nokkaa, niin makaa se aivan hiljaa eikä tohdi liikkua! Se
varmaankin luulee, että se on nauhalla sidottu kiini siihen paikkaan.
Minä olen kokenut sitä niin monta kertaa, sen tervehdyksen voit kertoa
hänelle, Thinka!"

"Mutta minkätähden Inger-Johanna senlaista kirjottaa", kysyi äiti
totisena.

"No, no, ei minkään tähden -- muutoin vaan". Thinka oli edellisenä
päivänä saanut erityisen kirjeen vanhempien kotelon sisässä, sisarilla
oli vähän neuvottelemista äidin syntymäpäivän johdosta.

Siinä kirjeessä oli Inger-Johanna samalla pitänyt hänelle esitelmän
siitä, miten Thinkan pitäisi tehdä vastarintaa ja oleman uskollinen
lemmitylleen jos todella pieninkään rakkauden kipinä vielä kyti hänen
sydämmessään. Kertomus kanasta ja liituviivasta oli Grip'in vertauksia.
Naiset tavallisesti antoivat kuvitella itselleen kaikenlaista ja olivat
valmiit vaikka kuolemaan jos vaan sattuivat saamaan liituviivan
nokkansa eteen!

Saattoipa se olla totta, arveli Thinka ... mutta koska kerran kaikki
vastustivat sitä ja kun hän näki, miten isä ja äiti siitä huolistuivat,
niin -- hän huokasi itku kulkussa, -- oli liituviiva todellakin
vahvempi, kuin mitä hän kestää voisi...

Inger-Johannan kirje teki hänet synkkämieliseksi. Hän tiesi olevansa
niin onneton, että olisi voinut itkeä, kun vaan joku häneen katsahti.
Ja sitä teki äiti päivän kuluessa useampia kertoja; luultavasti hän oli
itkusta aivan punaisena.

Yöllä luki hän Van der Velde'n kirjoittamaa Arvid Gyllenstjernaa ja
vuodatti katkeria kyyneleitä.

Sisaren kirje sisälsi erityisesti hänelle jotain, joka ei ollut isää
eikä äitiä varten.

  ... "Sillä tiedätkös, Thinka! se joka on käynyt täällä kaikki
  tanssijaiset, niinkuin minä, ei enää kulje sokeana tuon silmiä
  häikäisevän loiston ohi, vaan katselee tutkistelevaisesti
  ympärilleen; pitäisi tulla ihmisissä jonkinlainen muutos ja
  samoin heidän keskusteluissaan. Mokomat tanssijaispuhelut!

  "Minä sanon, niinkuin Grip; minä olen kyllästynyt, kyllästynyt,
  aivan kyllästynyt siihen. Tätikään ei niin innokkaasti tahdo
  minua enää sinne, vaikka monta kertaa innokkaammin kuin minä itse.

  "Minua pidetäänkin nyt ylpeänä, arvostelevana ja jos jonakin,
  sentähden, ett'en aina keksi jotain juttelemista heidän kanssaan.

  "Tädin mielestä on jonkinlainen omituinen jäykkyys tullut entisen
  'vilkkaasen luonteeseni', luontainen 'levollinen arvollisuus',
  joka miellyttää ja kiihoittaa, juuri sitä siis, joka oli suotavaa!

  "Lieneeköhän se sitä laatua kuin kiinalaisten kuumaan taikinaan
  leipoma jääpalanen, josta yhdessä luimme, muistathan?

  "Tädillä on tänä vuonna monet tuumat. Nyt pitäisi meidän molempien
  puhua keskenämme ainoastaan ranskaa! Mutta en oikeastaan pitänyt
  siitä, että hän kirjoitti kapteeni Rönnoville minun täydellisesti
  sitä osaavan. Minä en suinkaan tahdo, että hän, palattuaan
  takaisin, kuulustaa minua niinkuin koulutyttöä. Ääntämisenikään
  ei ole 'suloista', kuten täti sanoo.

  "Minä en todellakaan häntä enää ymmärrä. Jos joku, niin juuri
  hän voisi ja olisi velvollinen tähän aikaan puolustamaan Grip'iä,
  mutta päinvastoin hän iskee kiini hänen sanoihinsa, milloin
  vaan voi.

  "Grip on ruvennut pitämään sunnuntaikoulua tahi esitelmiä niille,
  jotka vaan haluavat tulla kuuntelemaan. Tämä tietysti herättää
  huomiota, sen arvaat! Ja täti kohottaa olkapäitään ja ennustaa
  jo edeltäkäsin, että Grip kohta tulee eroamaan hienon seura-elämän
  piireistä, vaikka täti ennen aina on ollut ensimmäinen, joka oli
  hänestä hauskuutettu ja jonka mielestä Grip keksi jotain uutta!
  Minun mielestäni täti menettelee alhaisesti!"...




VIII.


Jörgenin täytyi lähteä matkalle, ennenkuin rekikeli loppui, sillä
kelirikon aika oli pian tulossa ja suoraa mielettömyyttä olisi lähettää
hevoset kulkemaan huonoja teitä. Jos häneltä ei menisi kokonaista
vuotta hukkaan, niin täytyi hänen lähteä hyvissä ajoin, erityisesti
valmistuakseen koulututkintoonsa.

Jörgen vaan mietiskeli kaikkea, mistä hänen nyt täytyi erota. Pyssy,
kelkat, sukset, sorvauspenkki, työkalut, mäelle rakennetut tuulimyllyt,
kaikki nämä täytyi hänen jättää toisille, tietysti etupäässä Thealle;
tämän tulisi pitää niistä huolta, siksi kun hän kerran palajaisi
kotiin.

Jos häneltä olisi kysytty, miksi hän mielummin tahtoi, olisi hän
varmaankin vastannut: sorvariksi, mylläriksi tahi sepäksi; se mikä
viimeiksi olisi hänen mieleensä juolahtanut, vielä vähemmin herättänyt
hänessä halua ja ikävöimistä, oli kohouminen kirjojen korkeisin
maailmoihin. Mutta Hellas ja Latium olivat kerrassaan välttämättömänä
kohtalona hänen elämänsä tiellä, niin ett'ei muusta puhetta.

Matkapäivän aamuna pistettiin Jörgenin uusien vaatteitten taskuun,
jotka olivat kapteenin vanhoista valmistetut, salaisia kirjeitä, jotka
uskottiin hänen perille vietäviksi.

Ensiksikin oli Inger-Johannalle neljätoista sivua pitkä kirje, jonka
Thinka yöllä kirjoitti, katkeria kyyneleitä vuodattaen, ja jossa hän
tarkoilleen selitti rakkautensa Aas'iin, miten se alkoi, jatkui ja
toivottomuudessa kehittyi. Thinkalla oli häneltä kolme muistia: --
pieni rintaneula, hajuvesipullo, jonka oli saanut joululahjaksi, ja
sitten kirje, sisältävä hiuskutrin, jonka oli saanut sinä aamuna,
jolloin Aas lähti pois, kun hän erotettiin konttorivirastaan. Ja koska
hän ei tahtonut tehdä vasten vanhempiensa tahtoa, vaan mieluisammin
saattoi itsensä onnettomaksi -- niin oli hän kuitenkin tehnyt
mielessään sen järkähtämättömän lupauksen, ett'ei koskaan Aas'ia
unohtaisi, -- vaan ajattelisi häntä aina viimeiseen hetkeensä!...

Toinen kirje oli äidiltä täti Alette'lle, ja se sisälsi paitse joukon
taloudellisia ehdoituksia pyynnön, että hän tutkisi Inger-Johannaa
kapteeni Rönnov'in palattua Parisista. Äiti ei nimittäin näinä
viimeisinä aikoina oikein voinut päästä tytöstään selville!...

-- Kapteeni ei voinut kuvaillakaan, että tuntuisi niin tyhjälle
Jörgen'in poislähdettyä. Olihan hän tavallaan hauskuttanut päiviä,
antanut aihetta moneen mielenliikutukseen, rasitukseen ja suuttumukseen
ja niin useasti saattanut kapteenin veren liikkeesen, jonkatähden
kapteeni nyt, kun hän lähti pois, kaipasi tuonlaista kiihoittavaa
ainetta. Hänellähän ei enää ollut ketään, jota olisi vartioinnut ja
johon olisi tuimasti silmänsä iskenyt, sillä Thea, jonka kanssa hän nyt
luki, oli niin tottelevainen ja laupias.

Lääkäri oli hänelle neuvonut verta puhdistavaa voikukan-teetä.

Ja nyt kun kevät tuli, -- tuo huikaiseva auringonpaiste sulatti suuret
kinokset -- oli Thinka ulkona veitsi kädessä kaivamassa maasta
voikukkia juurineen. Alussa ne olivat vielä pieniä ja vaaleita, mutta
tulivat päivä päivältä yhä vahvemmiksi.

Kapteeni joi säännöllisesti ja tarkasti joka aamu kupillisen tuota
hänelle määrättyä juomaa ja riensi ulos kävelylle.

Porstuan ovella tuprueli jääkylmä raesade ja lumipyry häntä vastaan.
Taas olivat tunturin rinteet valkoisina!

Näinä viimeisinä aamuina oli hän tottunut käymään vasta raivatulla
perunamaalla, jota par'aikaa kynnettiin, mutta tämmöisessä ilmassa --

"Täytyy jättää kyntäminen kesken, Ola", kuului hänen päättävä äänensä
pihalla, "näyttääpä paremmin siltä kuin konit saisivat taas mennä
lumiauraa vetämään."

Hän astua tallusteli eteenpäin, ei hänen tehnyt mieli pysyä yhdessä
kohdin, kun oli näin mahdottoman kylmä...

Ruokahuoneen ikkunoita vasten sataa lorisi rajusti, niin että vähä
väliä täytyi kuivata ruudut ja panna vaateriepuja ikkunalaudoille.

Äiti ja Thinka seisoivat sisällä iltapäivän hämärässä tarkastellen
talven aikuista, yhteistä työtänsä valkaisematonta kilpikangasta, jota
mittailivat saadakseen tietää kuinka monta pöytäliinaa ja pyykinliinaa
siitä tulisi.

Ovi avattiin selko selälleen ja kapteenin lihavat, sateesta kastuneet
kasvot näyttäytyivät samassa.

"Minä tapasin äsken kaukaisen matkustavaisen, joka toi jotakin sinulle,
Thinka!... Voitko käsittää keltä!"...

Thinka pudotti kilpikankaan käsistään ja astui tulipunaisena isää
kohti, mutta pudisti kohta päätänsä.

"Rejerstad poikkesi tänne sitä tuomaan, hän oli matkalla ylös
tuntureille... Hänen piti jättää se tänne."

Kapteeni tarkasteli käärettä... "Voudin sinetti. Tuokaa sakset tänne!"

Hän ei kiireessään malttanut riisua päällysvaatteita yltään.

"Päivän -- varjo! ... kuinka kaunis! ... ja uusi", -- huudahti Thinka,
jääden siihen katsoa tuijottamaan.

"Katsokaapa vaan tuota van... Peijakas! Se mies oikein koettaa
parastaan ollakseen kohtelias sinulle, Thinka."

"Etkö näe, Jäger, että tälle paperilapulle on kirjoitettu 'Viel
Liebchen'", sanoi rouva peitteleväisesti.

"Minä voitin häneltä 'Viel Liebchenin', niin se oli viime
uudenvuodenpäivänä, kun isän kanssa jumalanpalveluksen jälkeen olin
päivällisillä Horn'illa. Minä olin sen aivan unohtanut!" sanoi Thinka
hiljaa.

Hän kohotti katseensa puoleksi ylös vanhempiinsa, mennen hiljaan ulos
ja jättäen päivän varjostimen pöydälle.

"Mitäs, äiti, jos tulisit käyttämään tuota kangasta myötäjäisiksi!"
sanoi kapteeni hieroen käsiään ja viskaten pois lakin päästään...

"Mitäs siitä arvelet, jos saisimme voudin vävyksemme tänne Giljelle?"

"Näitkö Jäger, että Thinka meni pois!" äidin ääni vähän vapisi. "Hänen
mielestään ei varmaankaan ole pitkä aikaa siitä kun vouti saattoi
vaimonsa hautaan... Thinka on hyvä ja tahtoo kyllä mielellään mukautua
tahtomme jälkeen; mutta löytyy myös raja siihen mitä voi lapselta
vaatia."

Hänen liikkeensä kangasta kääriessä olivat sisällisen liikutuksen
vuoksi vähä kiihkeät.

"Vouti! Eikö sekään nyt ole hyvä kauppa? -- komea, kaunis mies,
parhaimmalla ijällään. Minä en totta tosiaankaan tiedä mitä te naiset
tahdotte!... Ja Gitta!" lisäsi hän vähän liikutettuna... "Juuri ne
miehet, jotka ensi avioliitossaan ovat olleet onnellisimmat, ne menevät
muita pikemmin naimisiin."

-- -- Nopein askelin lähestyi Juhannus... Ilma tuoksui keväältä! Maa
oli kostea ja märkä, mätäs mättään vieressä, ikäänkuin hevosen tuuhea
harja. Vesirikkaat purot, kukoistavine reunoineen, kohisivat ja
kumpusivat saman kuohuavan elinvoiman vaikuttamana joka nähtävästi
saattoi lepän, raidan ja koivun silmikot puhkeamaan ja joka antoi
tunturipojalle vilkkaat, iloiset liikkeensä, reippaan puheensa,
säkenöitsevät silmänsä ja keveät askeleensa.

Inger-Johannalta tuli kesän kuluessa kirje, jonka sisältö herätti
kapteenissa uutta innostusta.

  14 p. Kesäk. 1843.

  "Rakkaat vanhempani!

  "Vihdoinkin saan hetkisen aikaa kirjoittaakseni teille! Kapteeni
  Rönnov matkusti täältä eilen, enkä ole vielä ehtinyt oikein
  levätä näiden kahden kolmen viikon alituisesti kestäneitten
  huvien jälkeen, joita on ollut hänen täällä ollessaan.

  "Suloiselta tuntuu tämän hyörinän jälkeen päästä ensi viikolla
  Tilderödiin! täällä kaupungissa alkaakin jo olla niin kuuma ja
  tukala.

  "Ei päivääkään ole kulunut, jolloin emme olisi olleet kutsuissa,
  joko päivällisillä tahi illallisilla, mutta paraat kaikista olivat
  kuitenkin tädin omat pienet päivälliskutsut; hänen taitonsa onkin
  siinä suhteessa yleensä tunnettu. Puhuimme yksinomaisesti ranskaa
  ja puheleminen käy niin helposti sillä kielellä; siinä on niin
  monenlaisia puhetapoja ja hienosta viittauksesta voi jo arvata
  toisen ajatuksia. Rönnov puhuu todellakin loistavaa ranskaa.

  "Mies, joka käyttäytyy hänen laillaan, tekee jalon, ylhäisen
  vaikutuksen; silloin ikäänkuin joutuu ritarilliseen, miehuullisen
  arvollisuuden ilmapiiriin ja kuulee kannusten kilahtavan, -- olin
  sanoa soitannollisesti -- ja vähällä unohtaa, että ne maata
  polkevatkaan.

  "Kun vertaa niitä kummallisia kömpelöitä kohteliaisuuden puheita,
  joita usein tanssijaisissa sanotaan suoraan vasten silmiä,
  kapteeni Rönnovin puhetapaan, sillä jos hän puhuu tahi on ääneti
  saa hän kuitenkin asiansa perille, niin en kiellä, että minua
  silloin valtaa iloisen juhlallinen mieliala. Hän sanoi mielellään
  tahtovansa istua vastapäätä minua pöydässä, sillä minä olen muka
  erään historiallisen naisen kuvan näköinen, jonka hän oli nähnyt
  Louvressa ja jolla tietysti oli musta tukka ja niska ylpeästi
  kenossa ja jonka itsetietoinen hymy ikäänkuin sanoi: 'Minä odotan,
  -- ja hylkään, -- kunnes se tulee, joka minut voi asettaa oikealle
  paikalleni!'

  "No, jos häntä todellakin huvittaa keksiä sellaista, niin otan
  mielelläni vastaan kohteliaisuuden osoituksen. Löytyyhän kummia
  tahi setiä, jotka ovat aivan ihastuneet kummilapsiinsa ja
  pilaavat heitä puheillaan ja turhilla imarruksillaan! Minä
  pelkään, että niin on Rönnovin laita minua kohtaan, sillä vaikka
  hän muuten onkin niin ymmärtäväinen ja järkevä, käyttää hän
  kuitenkin aina minun suhteeni superlatiivia ja minä en tietysti
  voi olla näyttämättä, että minusta on hauskaa ja imartelevaa,
  kun hän alituisesti sanoo että minä olen oikein luotu esiintymään
  seuroissa korkeasukuisten herrojen ja naisten joukossa.

  "Hän ajattelee minusta parempaa kuin todellakin ansaitsen,
  siitä syystä luultavasti, kun hän huomaa, että minä olen
  suorempi ja vähemmän teeskennelty kuin muut tytöt ja ett'en
  tahdo aina salata ajatuksiani, vaikka olen seuroissakin.

  "Niin, niin, siinä saatte kiitoksen siitä, että aina olette
  minua hemmotelleet; mutta minä en kuitenkaan kohta ryömi
  pöydän alle, vaan koetan niin kauan kuin mahdollista pysyä
  paikallani!

  "Mutta minkätähden sellainen mies ei ole mennyt naimisiin? Jos
  hän olisi nuorempi ja minä olisin vähä turhamaisempi, olisi
  hän melkein voinut tulla minulle vaaralliseksi. Hänellä on
  vielä kauniit, mustat hiukset, tosin vähän hienot ja harvat.
  Mutta sitä seikkaa en voi ihmisissä kärsiä, että he koettavat
  salata ikäänsä"...

Kapteeni kynsäsi peruukkiaan:

"Niin, niin, kun kulkee kosimistuumissa, äiti!" sanoi kapteeni
naurahtaen. --

Pari päivää sen jälkeen palasi hän postikonttorista kädessään äidille
pitkä kirje täti Alettelta. Täti Alette ei ollut kapteenin suosiossa...
Ensiksikin oli hän liian "säädyllinen ja oppinut", toiseksi oli hän
liian "suloinen" ja päälle päätteeksi oli hän -- "vanha piika!"

Kapteeni istuutui mukavasti nojatuoliin ja kädet ristissä vatsan yli
kuunteli hän, kun äiti luki kirjettä, vaan nähtävästi hän piti sitä
ikävystyttävänä.

  "Rakas Gittani!

  "Tällä kertaa et sinä suinkaan työntänyt minun, vanhan neidin
  niskoille helpointa tehtävää, vaan todellakin sangen vaikeaa
  ja mutkikasta -- vaikka olenkin sinun alati uskollinen tätisi.
  Jos olisimme saaneet suullisesti puhella keskenämme, niin olisit
  pian ymmärtänyt tarkoitukseni; mutta nyt ei minulla ole muuta
  neuvoa rauhoittaakseni omaatuntoani kuin kirjoittaa sinulle,
  siksi kuin olen sanonut kaikki, mitä on sydämmelläni.

  "Kyllähän tiedät ettei kuvernöörin rouva kuulu niihin ihmisiin,
  joista minä erittäin pidän, ja jos et olisi pyytänyt 

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/35522