← catalogue

Kuninkaan toverit

by Charles Deslys · Finnish · Gutenberg #35340 · 475,066 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Kuninkaan toverit
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kuninkaan toverit

Author: Charles Deslys

Translator: Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen


        
Release date: February 21, 2011 [eBook #35340]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/35340

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINKAAN TOVERIT ***




Produced by Tapio Riikonen






KUNINKAAN TOVERIT

Kirj.

Charles Deslys


Ranskan kielestä suomentanut Y. K. Koskinen


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1876.



AINEHISTO:

     I. Mitä muinoin kutsuttiin vapaaksi ateriaksi
    II. Kuningas, porvari ja runoniekka
   III. François Villon'in puolustuspuhe
    IV. Rautasormus
     V. Metsässä
    VI. Ensimäiset seikkailut
   VII. Vaatekauppias ja kaksi pyhissä-vaeltajaa
  VIII. Vapaa, mutta raivokas
    IX. Nikolaus Diesbachilainen
     X. Hedvig ja Magdalena
    XI. Fridolin
   XII. Toisesta luostarista toiseen
  XIII. Veli Starck
   XIV. Lähtö sotaan
    XV. Vihollisia, ystäviä
   XVI. Yksi vielä, jota ei odotettukaan
  XVII. Freiburg'in luostari
 XVIII. Kettu ja susi
   XIX. Rohkea, hirveä, hurja
    XX. Tappelu
   XXI. Lyon
  XXII. Italialainen valtioviisaus
 XXIII. Aquilar'in kreivi
  XXIV. Renato Lothringilainen
   XXV. Murten
  XXVI. Saint-Jacques kostetaan
 XXVII. Kaksi kuollutta urosta
XXVIII. Päätös
        Viiteselitykset




I.

Mitä muinoin kutsuttiin vapaaksi ateriaksi.


Mestari Klaus Gringonnaux, viinitarhuri-ammattikunnan syndiko eli
vanhin Meung-sur-Loire'n kaupungissa, oli aikansa rikkaimpia
porvareita.

Tänä aamuna Marrask. 27 p. 1475, hänen kaunis, ihkaten uusi
kivikartanonsa, jonka kolmikertaisesta kattoharjasta espanjalaiset
viirit tuulen suuntaa ilmoittivat, ja jonka kyljistä somat parvekkeet
kadun kohdalta pistivät esiin, mutta joen puolella penger-lavat
laskeuivat rantaan saakka, oli tosiaan pantu ylös alaisin
kellarikerroksesta ullakkoon asti.

Arvoisa syndiko, melkoisesta lihavuudestaan huolimatta, juoksi edes
takaisin, kantoi itse kellareista paraat viininsä, toi itse hienoimmat
hedelmänsä ylisiltä ja poikkesi aina vähän päästä ruokasaliin
jakaakseen jonkun uuden käskyn tai kehoittavan sanan puolisollensa,
Leonarde'lle, sekä tyttärelleen, Gillette'lle, jotka kahden palvelijan
kanssa, kiiruimman kautta puuhasivat oikeita juhlapäivällisiä.

Varmaankin varrottiin jotakin suuri-arvoista vierasta.

Mutta kyökissäpä vasta oli hyörinää ja pyörinää. Oli noudettu
Orleans'ista kuuluisa Tailleverd, kuningas Kaarlo vainajan entinen
kyökkimestari, joka joskus vielä suvaitsi luopua yksinäisyydestään,
johtaakseen jonkun herkullisen juhlan lihavia valmistuksia.

Hän oli siellä, aamusta alkain, ikäänkuin suuri sotapäällikkö
ratkaisevan taistelun hetkellä. Kaksi kyökkipoikaa palvelivat häntä
ajutantteina. Näiden nähtiin hyörivän sinne tänne hehkuvien uunien
edessä, kohottaen järjestänsä pannujen ja kattilain kansia, joiden alta
mitä ihanimpia höyryjä tunki esiin. Mitä heidän arvoisaan mestariinsa
tulee, hänpä kuumimmassa liehteessä pääpesän edessä itse hoiti
paistinvarrasta.

Ruumiiltansa hän oli aika roikale, mittava, kuiva ja kuihtunut; jalat
ja kädet niin pitkiä, ett'ei määrääkään. Hän näytti vasta olevan noin
neljänkymmenen vuotias. Senpä tähden mestari Gringonnaux olikin ensi
alussa pitänyt häntä ylen nuorena niin iäkkääksi mieheksi; hän oli pait
sitä hämmästynyt hänen omituista, veijarimaista muotoansa. Ja
myöntäkäämme suoraan, olipa hänellä syytäkin.

Aatelkaapa: kaula kuin kamelikurjella, parta kuin pukilla ja pää kuin
paholaisella. Ei mitään niin pilkallista, niin ivaavaa, kuin nauru
hänen huulillansa. Silmistä säteili nero, ja, suoraan sanoen, myöskin
ilkeys. Varsin omituinen tapa oli hänellä pitää aina puoli suuta
avoinna ja puoli silmää ummessa. Kun joskus, sattuman kautta,
silmäluomet ja huulet menivät vallan auki, tuli niiden takaa näkyviin
loistavan valkeat hampaat ja kauniin mustat, säihkyvät silmät, joiden
ylevyys ja hempeys olivat omituisena vastakohtana kaikkeen muuhun.
Olisi voinut sanoa, että tuo mies oli hetkeksi ottanut naamarin
kasvoiltansa.

Tämän naamarin muodosti harmaan-tumma iho, punaisia täpliä täynnä,
pitkä ja hyvin käyrä nenä, johon oli sijaantunut, ikäänkuin vastoin
tahtoa, joku kajastus kapakasta, sekä tuuheat, kaarevat kulmakarvat,
joita riehuvien ajatusten alituinen tulva paisutti. Sitä vastoin otsa,
ennen kaunis ja korkea, oli nyt jo uurteinen ja aaltoileva kuin
valtameri. Joukko tuuheita kiharia sitä seppelöitsi, ja valui alas sen
päältä, paikoin hohtaen hopealle kuin aaltojen harjat.

Kaikkien näiden soinnuttomain ja ristiriitaisten ominaisuuksien ohessa
nuo kasvot, joista loisti langennut nero, tuo kummallinen irvistys,
vieläpä koko tuo loikeromainen ruumiskin ilmaisi niin ihailtavaa
alkuperäisyyttä ja uljuutta sekä niin vastustamattomasti viehättävää
hupaisuutta, vieläpä toisinaan jonkunmoista ilveilevää suloakin, että
se ensin hämmästytti; sitten tuo kummallinen henkilö, tuo elävä
arvoitus vähitellen alkoi miellyttää ja kiinnitti vihdoin kokonaan
huomion puoleensa.

Etenkin tällä hetkellä, kun tuli kirkkaasti valaisi hänen kasvojansa,
hän oli julkisennäköinen, seisoessaan pitkä virkapuku yllänsä, milloin
kiihoittaen äänellä tai viittauksilla koiraa, joka paistinvarrasta
käänteli, milloin kaataen paistinpannusta kastinta käriseväin ja
vähitellen jo kärventyväin jäniksen, hirven ja kanan paistien päälle,
jotka par'aikaa valmistuivat hänen korkean johtonsa alla.

Vielä useammin, toisella kädellä silitellen partaansa, toisella painaen
reittänsä vasten pitkän kastin-kauhan vartta, joka näin teki samaa
virkaa, kuin miekka sonnitaistelu-päälliköllä, hän seisoi liikkumatonna
ja äänetönnä yhdellä ainoalla jalalla, aivan kuin suuri, ajatuksiin
vaipunut kahlaajalintu.

Vaan äkkiä hän jälleen mitä sulavimmalla liikkeellä asettui molemmille
jaloillensa ja alkoi lausua erään siihen aikaan liiaksikin tunnetun
runoelman alku-säkeitä:

    Te, jotka pyhiä, arkioita
    Etsitte vapaita atrioita,
    Te teikkarit ilman kaatiotta,
    Te toverit missä milloinkin
    Tuon oivan mestari Villon'in:
    Joit' ei rahan rahtukaan paina,
    Joill' on itse-ottama laina,
    Te kaikenkaltaiset irvisuut,
    Nuoret veijarit ja muut...

-- "Vait!" molemmat kyökkipojat äkkiä kauhistuen keskeyttivät, "maiti
nyt! ovi aukenee..."

Kynnykselle ilmestyi mestari Gringonnaux, partaveitsi kädessä,
pyyhinliina leuvan alla ja oikea poski vielä kokonaan saipuan vallassa.

-- "No! mestari Tailleverd?" hän kysäsi muodolla, josta selvään näkyi,
että hänen päänsä oli vallan pyörällä paljaasta puuhaamisesta, "no!
edistymmekö yhtään? olemmeko jo pian valmiit?"

Entinen kyökkimestari hymyili arvokkaasti ja otti aseman, joka paraiten
sopi hänen-moiselle miehelle. Sitten hän vastasi kohteliaasti:

-- "Älköön mikään teitä huolettako, mestari Gringonnaux, minä en
suinkaan ole sitä lajia väkeä, joka myy vuohia lehmien asemesta ja
tahdonpa olla kehno, halveksittava konna, jos ette saa syytä hämmästyä
sitä, jota nyt teille valmistan ... ja teidän vieraanne samaten...
Varmaankin joitakin herroja tai ylimyksiä likitienoilta, eikö niin?...
Minulla nimittäin on se omituinen tapa, että olen hyvin utelias, ja
katsonpa oikeudekseni tietää, ketä varten kulloinkin virkani puolesta
ruokia valmistetaan. Sanokaapa, ketkä ovat?"

-- "Myöhemmin kenties!" porvari ylpeästi vastasi ... "jälkiruokaa
tarjottaessa ... ja se olkoon palkintonne... Mutta oletteko valmis?...
Hän, jota vartoon, ei yhtään rakasta vartoomista."

-- "Kun kello on kaksi-toista", Tailleverd julisti; "silloin on aika
syödä päivällistä."

Sitten ojentaen kätensä kelloa kohden, joka riippui pääpesän kyljessä,
hän lisäsi:

-- "Joutukaa! ei enää puutu, kuin neljännes tuntia!"

-- "Ei muuta kuin neljännes tuntia!" isäntä parkaisi hädillänsä.
"Pian nyt, Leonarde! Gillette! päättäkää jo pukemisenne... Oletteko
valmiit! ... nyt on aika! ... hän lähestyy! ... hän on jo
näkyvissä!..."

Gringonnaux oli jo kaukana. Ovi hänen jälkeensä meni kiinni
paiskaamalla.

Yhtähyvin arvoisa kyökkimestari suoritti syvän kummarruksensa loppuun
asti kaikkien taiteen vaatimuksien mukaan.

Vähän matkaa hänestä molemmat kyökkipojat pistivät ulos kielensä ja
irvistivät.

Vaan samassa heidän kuuluisa päällikkönsä ojentihe, kääntyi äkkiä ja
paiskasi aattelematta, niin ainakin tahtoisin uskoa, kauhallansa toista
heistä vasten silmiä, niin että rasva ympäri pirskui.

Toinen kyökkipoika purskahti nauramaan. Tailleverd suvaitsi hymyillä.
Eikä edes tuo rasvalla valettu nuorukainen, joka par'aikaa pyhki
silmistään paistin lientä, voinut omasta puolestaan vastustaa tätä
tarttuvaista iloisuutta.

Olkoon ohi-mennen mainittu, ett'ei näiden molempien kyökkipoikien muoto
ollut yhtään sen oikea-uskoisempaa laatua, kuin itse mestarinkaan.
Heidän siveän pukunsa alta pisti liiankin selvään näkyviin kaksi aika
lurjusta, kaksi valepukuista kulkiainta, kaksi oikeata pää-juutasta,
niinkuin siihen aikaan karanneita koululaisia, mustalaisia ja muita
hirtehisiä kutsuttiin.

Tällä välin kunnian kyökkimestari oli äkkiä ottanut päällensä ankaran
käskijä-muotonsa.

-- "Vatsa ja pää!" hän huudahti, "ei tässä enää ole aikaa joutavia
jaaritella. Mekin näet vartoomme erästä, joka meitä on kutsuva pienelle
huvimatkalle käpälämäkeen ateriamme alusteeksi. Laittakaa pois kaikki
nämä kattilat tulelta, että ne ehtisivät hieman jähtyä. Pian nyt, veli
Malpaye! pian arvoisa Baillevent! -- jos kammootte köyttä ja
hirsipuuta!"

Itse hän oli asettunut takaisin kunniapaikalleen. Ja muuttuen yhä
iloisemmaksi niinkuin sotamies, joka tietää tappelun jo lähenevän
loppuansa, hän jatkoi:

-- "Ohhoh! saavatpa ne nyt oikein aika lailla ahmata, nuo iloiset
veikkoset, nuo vapaiden ateriain suruttomat etsijät, nuo François
Villon'in uskolliset juoksupojat. Hän on heille jo oppineissa
kahdeksikko-värsyissä osoittanut ainoan oikean tavan, miten ihminen
laululla, sievällä puheella ja vielä paljoa vähemmälläkin, ilman kultaa
tai kalliita kiviä maksamatta, kun vaan on sukkela pää, voipi hankkia
itselleen leipää, viiniä, kalaa, paistia sekä muita herkkuja. Voi,
sinuast, hurskas hullu! voi, hekuma ja herraspäivät! Oletpa hankkiva
heille tänä iltana pidot semmoiset, joita itse kuningas Sardanapalokin
hämmästyisi!... Mutta minkä sukkelan juonen, minkä verrattoman
vikkelyyden kautta! Katsotaanpa hiukkasen; herra Baillevent,
kunnioittakaa minua kertomalla tuota oivaa mestarityötä. Voinpa siitä
samalla vähän nähdä, oletteko oikein käsittäneet sen opettavaisen,
siveellisen juonen, mikä siinä on, ja te'ettekö kunniaa sille
kasvatukselle, jonka teille annan. Me kuuntelemme teitä, Malpaye ja
minä. Puhukaa!"

Se, joka näytti omistavan tämän hyvin osatun Baillevent-nimen,[1] veti
hätää myssyn päästänsä, ja sitten, silmät taivasta kohden, kädet
ristissä, nöyrässä, kunnioittavassa asemassa, niinkuin koulupoika, joka
lukee ylös läksynsä, hän lausui:

-- "Oli kerran hauska, hupainen seura nimeltä Iloiset veikot, Galants
Sans-Soucis. Eräänä päivänä, kun näiden hampaat olivat niin pitkiä kuin
haravan piikit, heidän nerokas johtajansa ja mestarinsa piti melkein
näin kuuluvan puheen: Tänne on tulossa Orleans'ista päin kuuluisa
käristäjä ja paistaja Tailleverd. Epäilemättä joku mahtava herra tai
pohatta porvari on lähettänyt häntä noutamaan. Kaksi liemen-lipsuttajaa
on hänen seurassansa. Ottakaamme ne kiinni joka mies ja riistäkäämme
heiltä vaatteet, voidaksemme siten pukeuda heidän virkaansa. Tuumasta
toimeen. Todellinen Tailleverd ja hänen kumppaninsa vietiin tarkan
vahdin alla tiheimpään metsään, samalla kun toiselta puolen kuuluisa
Apollonin suosikas, suloinen ja rakastettava runoilija..."

François Villon (lukija on jo arvannut, että se oli hän) ei antanut
hänen lopettaa.

-- "Olette imartelija, Baillevent. Jatkakaa, Malpaye."

Tämä toinen liikanimi[2] oli yhtä sattuva, kuin ensimäinenkin. Se, joka
sitä kantoi, otti nyt aseman, niinkuin joku muinais-ajan runoniekka,
näpäytti sormillaan parilan puikkoja, ikäänkuin ne olisivat olleet
lyyryn kieliä ja aloitti:

-- "Laulan väärän Tailleverd'in ja hänen kahden uljaan aseenkantajansa
urostöitä. Kaikki kolme saapuivat yön pimeässä Gringonnanx'in linnaan,
jossa heitä otettiin vastaan avoimin käsin. Kun seuraava aamu koitti,
he vietiin kyökkiin ja alkoivat siellä paistaa ja käristää, ei enemmin
eikä vähemmin, kuin jos olisivat todellakin sitä taidetta kaiken ikänsä
harjoittaneet. Vihdoin, kun puolipäivä jo lähestyi, kuului kadulta
hiipiviä askeleita. Sitten, ikäänkuin joku merkki, västäräkin
viserrys."

-- "Hiljaa!" François Villon keskeytti.

Västäräkin viserrys oli kuulunut. Lukuisia askeleita lähestyi.

-- "Siinä on Martti Troussecaille ja kaikki muut Kauniin-Tähden
ritarit", hän jatkoi. "Ajetaanpa nyt siis, ja se tavallista
sukkelammin, kaikki nämä ruokalajit ulos akkunasta heidän haltuunsa."

Akkuna oli uunin yläpuolella ja siis hyvin korkealla maasta. Yksi sen
rautapuikoista oli epäilemättä jo edeltäpäin irroitettu; sillä se
katosi kuin lumouksen kautta heti kohta kun siihen ulkoapäin eräs
sukkela, taitava käsi oli tarttunut.

Siihen aukkoon, jonka tämä käsi oli raivannut -- ja luonnollistahan
oli, että rosvot tulivat lyhyintä tietä -- ilmestyi pian pörröinen,
punertava, iloinen pää. Silmät olivat pystyssä paljaasta mieliteosta,
sieraimet horisivat haistaessaan saalista ja huulet maiskuttivat jo
edeltäpäin näyttäen kaksi riviä pitkiä hampaita, joita nälkä oli
teräviksi tehnyt.

Se oli Martti Troussecaille.

-- "Joko on valmista?" hän kysyi matalalla äänellä.

-- "Pöytä kattakaa ja ruoka sisään!" Villon komensi, temmaten samassa
käteensä parilan päältä paistinvartaan, jota heilutti ilmassa ikäänkuin
voiton merkkiä.

Malpaye oli jo uunin päällä, Baillevent kuroitti hänelle jo kattiloita
ja pannuja, joita hän vuorostaan ojensi ulos ikkunasta. Siellä oli
niitä vastassa kaikenmoisia käyriä kouria, irvistäviä päitä ja
nälkäisiä naamoja.

Tällä välin Villon seisoi oven edessä, korvat sojossa, varras
kummassakin kädessä, vallan valmiina hänkin vuorostaan pakenemaan,
mutta viimeisenä, niinkuin kapteeni uppoovasta laivasta.

-- "Hiljaa!" Troussecaille'n ääni ulkona käski, "kuulenpa kovaa melua
pihalta."

-- "Ja minä käytävästä", Villon jupisi, painaen kiiruimman kautta
silmänsä avainreikään.

Se mitä hän nyt näki varmaankin häntä kovin kauhisti; sillä hän viskasi
heti kyökin poikki yhdellä ainoalla harppauksella ja oli samassa
yhdellä hyppäyksellä uunin päällä.

Baillevent oli siellä jo myöskin, ihan valmiina seuraamaan Malpaye'a,
joka nyt, kun ei enää ollut mitään kuroitettavaa, itse par'aikaa
kiipesi ulos ikkunasta.

-- "Nokat ja kollot!" runoilija huudahti, "laitatteko luunne tieltä!"

Ja antaakseen heille enemmän kiirettä, hän käytti molempien vartaidensa
kärkiä tutkaimina.

Aika jo olikin. Ovi aukeni ja sisään astui Gringonnaux.

Mahdotonta on kuvata porvari paran hämmästystä ja kauhistusta.

Hänen kyökkimestarinsa karkasi akkunasta.

Vieläpä enemmän kuin mestari: itse päivällinenkin!

Ja tämä kaikki juuri sillä hetkellä, kun tuo merkillinen vieras, jota
ei tahdottu edeltäkäsin mainitakkaan, tuli taloon.

Hän riensi pakenevan jälkeen ja ehti vielä tarttua toiseen hänen
pitkistä koivistansa. Mutta, nämä kun olivat kokonaan pohkeita vailla,
luistivat hänen kätensä pitkin sääriluita, niin että ainoa, josta hän
sai kiinni, oli vanha, rikkiöin tallukka ja sepä hänelle jäikin
kouraan.

Hän kaatui selälleen, samalla kun François Villon kokonaan katosi,
huutaen mennessänsä:

-- "Tallukka paistin sijaan! nyt olemme kuitit... Pannut saat
takaisin!"

Isäntä parka, pyörien töppöset ilmassa, makasi siellä kauniissa,
uudessa takissaan, niinkuin kilpikonna kuoressansa.

Vihdoin vaimonsa ja tyttärensä avulla jalkeille päästyään, hän aivan
ällistyneenä joutui korkean vieraansa eteen, joka par'aikaa nousi
portaita ylös. Hän kumarsi tämän edessä maahan asti, sopertaen
suustansa vallan epätoivoissaan nämä muutamat sanat:

-- "Voi! sire ... sire!"

Tuo varrottu vieras, näet, ei ollut mikään muu kuin kuningas
Ludovik XI.




II.

Kuningas, porvari ja runoniekka.


Ludovik XI oli silloin kahdenviidettä vanha. Hän ei siihen aikaan vielä
ollut tuo elähtynyt, epäluuloinen ja mielivaltaisen julma tiranni,
jommoisena teateri ja romaanit ovat tehneet hänet tunnetuksi. Hän oli
hallitsija voimansa ja neronsa täydessä kukoistuksessa, tehtävänsä
tärkeimmässä kohdassa. Vaikea, mutkikas, hirveä tehtävä, mutta kamalan
sallimuksellinen. Me ymmärrämme häntä, me tunnemme hänet nyt, ja siitä
meidän tulee kiittää suurien uudenaikaisten historioitsijoiden,
Augustin Thierry'n, Henri Martin'in ja Michelet'in ihmeteltäviä
teoksia, jotka hänelle vihdoinkin ovat hankkineet oikeuden. Ennen
heitäkin eräs sveitsiläinen tasavallan-suosija, historioitsija Möller
oli kirjoittanut: "Ainoa, joka saattoi Ranskan pelastaa ja uudistaa,
oli Ludovik XI."

Tähän aikaan, vuonna 1475, siitä pelastamisesta vielä puuttui paljo.
Kaarlo Rohkea, hänen ankarin vastustajansa, näytti peloittavammalta
kuin milloinkaan ennen. Mutta koko tuo burgundilainen valta oli aikoja
sitten perustuksiltaan lahonnut. Maa jo horjui sen jalkojen alla.
Ludovik kuningas vartosi vaan hetkeä, jolloin se kukistuisi. Toiselta
puolen oli häntä ensimäinen menestyskin jo kohdannut. Hän oli juuri
hiljan rahoillaan saanut Englannin kuninkaan Edward IV:nnen palaamaan
laivoihinsa ja täten pelastanut maansa uudestaan joutumasta
Englantilaisten tallattavaksi. Ja vielä kaikkein viimeiseksi,
Saint-Yol'in konnetaabeli, tuo pää-kavaltaja, oli joutunut hänen
käsiinsä. Hän oli par'aikaa matkalla Paris'iin, häntä mestauttamaan.
Siitäpä syystä hän nyt, tullessaan Meung'in arvoisan syndikon luo,
olikin varsin hyvällä tuulella, vaikka samalla varsin kärsimätön
kaikelle viivytykselle. Ainoastaan tunnin ajaksi oli aikomus jäädä
tänne päivällisille.

-- "Terve, terve, toveri", hän lausui isännälle, samalla kun antoi
riisua yltänsä avaran turkkinsa; "tämä iloinen aurinko ja marraskuun
pikku pakkanen on ruokahaluani suuresti kiihoittanut. Pait sitä minulla
on kiire, kovin kiire... Käydäänpä soppaan käsiksi."

Gringonnaux'in paksu vartalo venyi varmaan kyynärää pitemmäksi. Turhaan
koki hän ryhtyä selityksiin. Leonarde rouvan piti nyt puuttua puheesen;
mutta eipä siitäkään mitään tullut, ja tuo hirvittävä tunnustus jäi
viimein, kun jäikin Gillette'n tehtäväksi.

Tällä välin kuningas oli ottanut päästään kuuluisan huopahattunsa, joka
oli päällistetty mustalla nahalla ja ylt'ympäri lyijylevyillä ja
pyhienkuvilla koristettu.

Näin riisuttuaan pois päällysvaatteensa, oli hänellä päässään
verka-lakki ja yllänsä nahkareunuksinen takki tumman sinervästä
sametista sekä jonkunmoinen jakku ruskeasta villakankaasta, jalassa
mustat saappaat ja vaaleanpunaiset pauloitetut housut; vyöllä, joka oli
sinistä Ranskan silkkiä, rippui laukunnäköinen kukkaro Cordova'n
nahasta ja kaulassa oli Pyhän Mikaelin ritariston vitjat. Hän astui nyt
veitikkamaisesti hymyten Gillette'n luo, otti hänen päänsä molempien
käsien väliin ja painoi kursailematta kaksi aikamoista, makoista
suudelmaa hänen vereville poskillensa.

Sitten jättäen tytön, joka punastui korvia myöten tämmöisestä
kunniasta, ja kääntyen äidin puoleen, hän suvaitsi taputtaa tämän
kaksinkertaista leukaa, ja huudahti iloisesti:

-- "Kaikkia! enpä olekkaan minä mikään suurisyömäri, niinkuin serkkuni
Burgundissa... Eläköön porvaripata!"

-- "Voi!" mestari Gringonnaux vihdoin sai huutaneeksi, "Voi! sire, hän
on vienyt padat ja kaikki."

-- "Älkäähän toki noin huoatko, toverini", kuningas lohdutteli, "vaan
laittakaa paremmin, että saan pian pari kylmää pasteijaa, sekä vähän
juustoa ja kaiken tämän kostukkeeksi muutaman lasin hyvää viiniä...
Toivoonpa toki, ett'eivät ole kellarissanne käyneet?... Eiväthän ...
no, hätäkö sitten! Täytyy tietää olla tytyväisenä siihen, mikä on
mahdollista ... ainakin siksi kun saa parempaa. Eikö niin, Commines?"

Olisi pitänyt jo ennen mainita, että viisaan Commines'in luopuminen
Burgundin herttuasta, joka aivan äskettäin oli tapahtunut, oli yksi
noita pikku voittoja, jotka panivat kuninkaan niin loistavalle
tuulelle.

Viisas ja arvokas Commines nyökäytti päätään suostumisen merkiksi.

Kohtelias kuningas tarjosi hänelle käsivartensa, ja lähti astumaan
ruokasalia kohden.

Vaan kynnyksellä hän äkkiä kääntyi ympäri ja sanoi:

-- "No, mutta! ... emmehän saa unohtaa rosvojamme... Karata minun oman
ruokahaluni kimppuun, mikä hävyttömyys! Totta jumaliste! ottakaa ne
kiinni ja hirttäkää ... niin ne ainakin tietävät pitää kunniassa
kuninkaan ruokalistaa!"

Sotahaarniskaan puettu roteva-raajainen mies verikoiran muodolla seisoi
lähellä kuningasta. Hän otti vastaan tämän käskyn juuri kuin lennosta
ja riensi oitis sitä täyttämään.

Se oli pää-teloittaja, Tristan l'Hermite.

Muutama hurttakoiran näköinen Skotlannin joutsimies kiirehti hänen
jälkeensä.

Kuninkaallinen vieras istui jo pöytään ja hänen oikealle puolellensa
Coictier, joka lääkärinä piti huolta hänen hengestään, sekä vasemmalle
puolen Commines, jonka tuli pitää huolta hänen kuolemattomuudestansa.

Historioitsija, lääkäri, pääteloittaja: siinä kolme hänestä
eriämätöntä.

Olipa niitä vielä neljäskin, ja se kenties kaikkien likeisin: Olivier
le Daim, Olivier le Diable. Mutta nyt hän oli poissa, epäilemättä
jossakin noista salaisista toimista, joihin hänen herransa häntä
käytti.

-- "Istukaa, toveri Gringonnaux, tähän meitä vastapäätä", kehoitti
kuningas, joka aina sievästi osasi imarrella pienien porvariensa
turhamielisyyttä. "Nämä naiset istuvat teidän viereenne. Heidän raitis
muotonsa on palkitseva, mitä paistinvarkauden kautta kadotimme.
Tekisipä oikein mieli siihen iskeä hampain kiinni."

Naiset kuitenkin luopuivat tästä kunniasta, vakuuttaen, että heidän
läsnä-olonsa oli paljoa tarpeellisempi kyökissä.

-- "Antaa heidän häärätä, sire", syndiko lausui. "Tuota pikaa
ovat he meille valmistaneet jonkun pienen kotikeitoksen, joka
ehkä hyvinkin hyvästi on vastaava tuon kirotun Tailleverd'in suuriin
loistolaitoksiin. Rouva Leonarde on etenkin verraton erään
nisukeitoksen valmistamisessa, joka on niin hyvää, että sitä
ajatellessa vesi kielelle kerkiää. Kymmenen minuuttia enintäin, sire,
niin koko onnettomuus on autettu."

-- "Eläköön!" kuningas sanoi, "minä rakastan yksinkertaista, hyvää
porvariruokaa. Olisipa se ollutkin paljoa parempi, jos ette olisi
mitään muuta hankkineet. Mutta kas! Suuret herrat tahtovat olla
kuninkaita ja porvarit suuria herroja. Vaarallista ja tyhmää ylpeyttä
se semmoinen, mestari Gringonnaux. Rikosta aina seuraa rangaistus, ja
niinpä tässäkin, pysyköön kukin säädyssään, niin käy kaikki hyvin."

Sitten hän jatkoi mitä ilkeimmällä irvistyksellä:

-- "Malttakaas! esimerkiksi nämä hopea-astiat tässä pöydällänne! Ne
eivät tosiaankaan ole siinä paikallansa, etenkin nyt, kun ei teillä ole
mitä niihin panisitte ... hei! hei!... Valantopajassa niiden arvo
ainakin olisi 10,000 ecu'ta. Minä tarvitsen rahaa... Ja kosk'en saa
hyvää ruokaa, suonette minulle ruoka-astiat."

Porvarin punoittava naama muuttui kalman kelmeäksi.

-- "Kuinka, sire!" hän sopersi "Teidän Majesteettinne ei ylenkatso näin
halpaa lahjaa?"

-- "Mestari Gringonnaux, pienistä summista syntyy suuria. Tuleehan
teidän se tietää paremmin kuin minun, te kun olette kauppias. Minä olen
jo liiankin paljo kiskonut köyhältä kansalta. Nyt on rikasten vuoro
minua auttaa. Englanti mielii uudestaan ryöstää teidän tavaroitanne;
Burgundi ei pyydä mitään parempaa. Olen joutunut vallan puille
paljaille tuota ensimäistä vaaraa estäessäni. Siis on välttämätöntä
hankkia varoja toisen torjumiseksi. Ranska voi joutua hukkaan, jos ei
tuo Rohkea saa syytä mellastaa Juran tuolla puolen. Minä tarvitsen
rahoja Sveitsiläisien varustuksiin."

-- "Voi sire, noita vaivaisia, noita moukka parkoja! ne tulevat
silvotuiksi kuin pasteija-liha."

-- "Mestari Gringonnaux", kuningas innokkaasti lausui, "kuulkaapa
hiukan muutamaa muistelmaa nuoruuteni ajoilta."

Ludovik kuningas nojautui tuolinsa käsipuuhun, leuka vasten kättä ja
silmänsä kattoon kiinnittäen. Sitten, ikäänkuin unohtaen kaiken, mikä
häntä ympäröi, ja ikäänkuin itsekseen puhuen, hän kertoi:

-- "Samoin kuin Duguesclin'in aikoina, oli Ranskanmaa taasen suurien
soturijoukkojen, maantie-rosvojen, metsäsissien, salamurhaajain,
Armagnac'ien ynnä muiden Egyptin heinäsirkkain hävittämänä, ryöstämänä
ja raatelemana; täytyi millä hinnalla hyvänsä päästä vapaaksi näistä
syöpäläisistä ja ajaa ne johonkin muuhun maahan, sama sitten mihinkä.
Tilaisuutta pian tarjoutui. Keisari, Itävallan herttua ja koko Saksan
aatelisto pelkäsi Sveitsin vapaita vuorelaisia, ja tahtoi kostaa kaikki
ne tappiot, joita nämä vapautensa pelastamiseksi ja puolustamiseksi
olivat heille saattaneet. Minä sain Armagnac'it johtoni alle, ja lähdin
uhkeana liikkeelle. Se oli ensimäinen sotaretkeni. Matkalla meihin
yhtyi Englantilaisia, Saksalaisia sekä Schwabin kaikki ritarit, hehkuen
haluaa juurittaa maan päältä koko tuo Helvetian roistokansa; tavallaan
oikea ristiretki. Miekan lyömättä saavuimme kolmenkymmenen tuhannen
lukuisina eräälle paikalle nimeltä Saint-Jacques. Siellä satuimme
yhteen viidentoista sadan vuorelaisen kanssa, jotka, vähääkään
hämmästymättä, asettivat leirinsä meitä vastapäätä Birs'in toiselle
puolen. Me karkaamme heidän kimppuunsa, he lyövät takaisin meidän
etujoukkomme ja, kahlattuansa vuorostaan joen poikki, ryntäävät nuo
viisi-toista sataa meitä kolmeakymmentä tuhatta vastaan. Niinkuin
raivoisat härät, niinkuin leijonat! Oi! Pyhä Embrun'in Neitsyt! se oli
ankara kahakka! Heidän pitkien piikkiensä ja pertuskainsa alla sortui
miehiä sadoittain. Heidän hirveät, kahden käden käytettävät sapelinsa,
heidän jykeät _morgenstern'insä_ musertivat haarniskoita ja kypäriä
kuin lasia. Aivan kuin muinais-aikojen Gallit ja Frankit, he, kiihtyen
tappelun tuoksinasta, työnsivät takaisin kaksikymmentä ryntäystä ja
taistelivat niinkauan kuin heissä hengen-hiemaus oli jälillä, mikä
iskien toisella kädellä, kun toinen jo oli poikki lyöty, mikä seisoen
polvillansa, muutamat ampuen meitä vastaan vielä nekin nuolet, joita
omista haavoistaan vetivät ulos, eikä yksikään heistä heittäynyt
kuolemaan, ennenkuin viisi tai kuusi vihollista oli ympärilleen
kaatanut. Dammartin, Dunois, Lahire ja muut vanhat sotapäälliköt, jotka
jo olivat olleet niin monessa tappelussa ja kahakassa, eivät olleet
vielä koskaan nähneet niin ihmeteltävän uljasta vastarintaa, niin
loistavan urheata väkeä. Näin taistelivat he iltaan asti; ja vihdoin,
sortuen ylivoiman alle, uupuen paljosta verenvuodatuksesta, pikemmin
voimattomina voittamaan, kuin voitettuina, nuo viisi-toista sataa
Saint-Jacgues'in urosta kuolivat joka mies, surmattuansa meiltä lähes
yhdeksän tuhatta soturia. Hyvät herrat, tästä päivästä alkaen
Sveitsiläiset ovat ystäviä meille. Turmio, turmio sille, joka joutuu
otteluun näiden urosten kanssa."

Tämän kertomuksen aikana Ludovik XI oli kiihtymistään kiihtynyt. Hänen
kuvatessaan tappelua, olisi luullut, että muiston taikavoima oli hänen
siirtänyt keskelle sen tuoksinaa. Hän oli seisoalla nyt, pää pystyssä,
silmät täynnä säihkyä, nyrkki ojennettuna itää kohden, ikään kuin olisi
hän tahtonut vierittää Kaarlo Rohkean päälle koko tuon helvetialaisen
lumivyöryn, joka tulevaisuuden hämärästä jo haamoitti hänen neronsa
silmien edessä.

Leonarde ja Gillette tulivat sisään kantaen päivällistä, jonka tuota
pikaa olivat laittaneet.

Toiselta puolen kovia askeleita ja ääniä alkoi äkkiä kuulua etehisestä.

Kaikkien silmät kääntyivät sinne päin.

Eräs mies läheni juoksu-jalassa ja syöksi saliin, läähättäen,
näännyksissä ja vallan epätoivoissaan, niinkuin kuoleman kanssa
kamppaileva sarvas.

Hänen jäljessään, vaan muutaman askeleen päässä, nuo Skottlannin
hurttakoirat.

Perällä Tristan l'Hermite, joka juuri astui hevosen selästä.

-- "Tailleverd!" oli Gringonnaux huudahtanut.

-- "Rosvomme!" kuningas sanoi.

-- "Ei, sire ... François Villon, runoilijanne", tämä vastasi langeten
polvillensa.

Ja, kun Ludovik XI häntä yhä katseli, eikä näyttänyt tuntevan häntä,
hän lisäsi:

    "Villon ma olen, ja siitä voin kerskailla:
    Pariisissa synnyin, Pontoise'n likimailla;
    Vaan jos oisi kaulani paulaa vailla,
    En tietäisikkään, että..."

Hyvin osattu! on jokainen sanova, ken tietää lopun.[3] Kuningas hänen
keskeytti:

-- "Hyvä, minä muistan ja ymmärrän."

Se olikin muuten mitä helpointa; sillä köysi riippui vielä hirsipuusta
karanneen miehen kaulassa.

-- "Sire", tämä jatkoi, "kerran ennenkin jo olette minua armahtanut ...
ja vielä päälliseksi puettanut minun uudestaan kiireestä kantapäähän
asti."

-- "Näyttääpä siltä", kuningas huomautti, "kuin ei kiitollisuutesi
kestäisi kauemmin kuin uudet vaatteet."

-- "Sehän oli jo viime vuonna, sire...

    "Miss' ovatkaan, oi! Jumal'aut'! näin unta;
    Älkää kysykökkään menneen-vuotista lunta."

-- "Puhu suorilla sanoilla, muuten saattaisi tapahtua, että antaisin
vielä värsyjesi vietellä itseäni; sillä minä rakastan somia runoja...
Vaan ei, tällä kertaa olen oleva leppymätön. Semmoinen veijarimaisuus,
joka ei tarkoita mitään vähempää, kuin saattaa minut suoraan vedelle ja
leivälle! Sepä on melkein majesteetti-rikos."

-- "Voi! sire, enhän tiennyt, että se oli Teidän Majesteettinne
päivällinen. Vasta tästä tiedon saatua, erään onnen-sattuman kautta
juuri viimeisellä hetkellä, sainpa käsiini kylliksi jäntevyyttä
katkaistakseni köyteni, sekä jalkoihini sen verran voimaa, että juoksin
tänne asti."

-- "Ja missä toivossa, lurjus?"

-- "Siinä toivossa, ett'ei minun ainakaan tarvitse kuolla, ennenkuin
olen saavuttanut Teidän Majesteettinne anteeksi-antamuksen, jos
nimittäin en sattuisi voittamaan asiaani."

-- "Älä luulekkaan, veijari! ... vaan kuitenkin, annas kuulla millä
itseäsi puolustat; se on meitä kenties huvittava. Poistu vähäisen,
Tristan ... mutta ei mitään irvistyksiä. Me lykkäämme asian vaan
toistaiseksi, ei mitään muuta. Hänen täytyy saada puolustaa itseänsä."

Runoilija veti henkeänsä, oikaisi itsensä, otti aseman semmoisen, kuin
asianajaja parlamentissa, ja aloitti tällä ylpeällä esipuheella.




III,

François Villon'in puolustuspuhe.


-- "Sire", hän lausui, "liljain prinssi, Ranskan kuningas! älkää luulko
minulta kuulevanne valituksia ja hätähuutoja, valeita tai muita
tyhmyyksiä, yhtä inhoittavia teidän kuulla, kuin ne olisivat
sopimattomia minun huulilleni."

-- "Minä en sentähden huolikkaan teille huomauttaa, että armeliaisuus
on kuninkaiden kaunistus, vielä vähemmin, että löytyy kaksi lajia
henkilöitä, joihin mestausmiehen ei milloinkaan pitäisi saaman koskea,
runoilijat ja kuninkaat."

-- "Minun mielestäni", Ludovik XI keskeytti yhä syömistänsä jatkaen,
"sopisi kuitenkin mainita kuninkaat ensiksi."

-- "Olkoon niin!" Villon myönsi. "Voidaanpa vielä kenties lisätä, että
minä olen menettänyt oikeuteni runoilijan nimeen ja tahrannut kunnian,
joka tulee Apollonin oppilaalle. Mutta en olisi kuitenkaan voinut
aavistaa joutuvani tänne näin kurjan-muotoisena, tämä köysi kaulani
ympärillä, tekemään julkisesti synnintunnustusta:

    "Oi kurjaa itseäni! Jos ma oisin
    Nuoruuden aiat käynyt oppimalla
    Ja hyviin tapoin tottunut, ma voisin
    Nyt asua kuin muutkin katos-alla.
    Vaan miten? Koulustani läksin silloin
    Ma karkuun, niinkuin paha poika nalkki...
    Oi, myöhäinen on katumus, vaan milloin
    Sit' aattelen, on sydän mennä halki."

-- "Sinä unohdat jo meidän suostumuksemme. Ei mitään runoja!" sanoi
kuningas, joka kuitenkin oli tarkoin kuunnellut värsyn loppuun saakka.

Runoilija jatkoi:

-- "Kuinka vaan suvaitsette, sire. Senkun aian kuluttua tulin
oppilaaksi Sorbonne'en ja oleskelin lain-oppineiden ja peruukki-päiden
seurassa. Vaan minun luonteelleni oli tuommoinen elämä keskellä
keräjöimisiä ja rettelöitä vasten-mielinen ja, ollen nyt jo enemmin
huvituksien kuin työn ystävä, taipuvaisempi ostamaan kuin maksamaan,
kuljeskelin yöt päivät ympäri laulu-aineita etsimässä. Pian lauluni
tulivat tutuiksi; laulujen ohessa laulajakin. Monta kertaa hyvät
ihmiset minulle tarjosivat apunsa, täyttivät uudestaan tyhjät taskuni.
Vaan mitäpäs siitä! jos toisinaan kymmenen riksiä eksyikin plakkariini,
ne ei sinne jääneet homehtumaan. Olin kuitenkin vielä siivosti
verhottuna, kävin paraissa seuroissa, laskin sievää puhetta ja söin
herkullisesti. Paroonit, kreivit, ruhtinaat olivat minulla tovereina.
Siinä onnettomuuteni, sire. Palava kynttilä houkuttelee kärpäsen ja
polttaa siltä siivet. Todelliset ystäväni eivät olleet siellä. Minä
aloin niitä etsiä muualta, ja löysin ne vasta paljon alempaa, kenties
liiankin alhaalta, katu-teaterien loasta, kapakoista ja muista
huonoista paikoista. Se oli vähemmin kunniallista, se on totta, --
mutta monta vertaa hauskempaa. Minun täytyi huolet haihduttaa. No niin!
Elin kuin mustalainen, varkaiden, roistojen ja petturien seurassa,
ilman muuta huolta kuin viiletellä hyvää viiniä makoiseen suuhun.
Tietäjää viisaampi olisi ollut se, ken olisi osannut löytää minun
asuin-paikkani. Minä lauleskelin, istahdin vähän kuhunkin, hyväillen
viinipulloja ja kaikkea muuta, joka tässä viheliäisessä mailmassa antaa
itseänsä hyväillä, -- tietysti hamppunuoraa lukuun ottamatta. Kujeeni
kuitenkin alkoivat herättää liian suurta huomiota Pariisin kaduilla ja
raitilla. Muuan seikkailija-kumppaneistani sanoi sentähden eräänä
päivänä: kun kerran elää, pitää elämän herroiksi, mutta täällä yövahdit
meitä ahdistelevat ... mitähän jos lähtisimme maalle? Ja niin lähdimme.
Huono tuuma, sire. He riippuvat kaikki nyt hirsipuussa, vaivaiset
syntiset! Niin, kaikki tyyni, Malpaye, Baillevent, vieläpä
Troussecaille'kin. Niiden ei enää tänä talvena tarvitse vilua kärsiä.
Niitä ei enää tulevana suvena lämmin vaivaa! Ja kuinka viattoman
hairauksen tähden kuitenkin! Eihän se ollut heidän vikansa.

    "Pakko saa miehen pahuuteen
    Ja nälkä suden raateleen.

"Heidän oli nälkä. He olivat erehtyneet. Minä olin erehtynyt niinkuin
hekin. Sama rangaistus minulle, sire, jos teitä huvittaa nähdä
runoilijanne hirsipuussa mustempana kuin uuniluuta ja täynnä lintujen
noukkimia koloja kuin sormustimen pohja. Vaan, huomaitkaa
suosiollisesti, sillä välin kuin vietin päiväni kuljeksimalla, tein
havainnoita, tutkin syitä ja seurauksia. Villon ei ole ainoastaan
runoilija, hän on ennen kaikkia filosofi. Vielä enemmänkin! hän on
kenties ainoa ihminen tässä takaperoisessa mailmassa, joka teitä oikein
ymmärtää, sire, ja joka teitä rakastaa."

-- "Rakastat minua! sinäkö?" Ludovik IX huudahti. "Ja mistä aiasta
alkaen."

-- "Siitä alkain kuin hallitukseen tulitte", Villon vakaasti lausui.
"Noista turnajaisista saakka Saint-Antoine'n kadulla, joissa, kun
Burgundin ja Flandrin koko loistava ritaristo par'aikaa korskeili
kiiltävissä sota-asuissaan, tuuheat sulkatöyhdöt kypärein päällä, äkki
arvaamatta astui kilpakentälle teidän toimestanne eräs uusi taistelija,
jota ei kukaan varmaankaan ollut odottanut, eräs karkeihin pedon
nahkoihin puettu mies raa'alla ulkomuodolla. Aseena hänellä oli
ainoastaan jonkunlainen puunuija, ei paljoa paksumpi tavallista
kävely-sauvaa. Kuitenkin hän, tuommoinen maamoukka, rupesi noiden
ylhäisten ritarien joukkoon, löylytti niitä oikein aika lailla, eikä
kukaan jaksanut seisoa häntä vastaan. Ei kymmentä minuuttiakaan, niin
hän oli ne kaatanut, maahaan lyönyt, ajanut pakoon, kaikkityyni, itse
Charolais'in kreivinkin. Minä en alussa voinut ymmärtää koko tapausta,
ja etsin vielä selitystä arvoitukseen, kun sattumalta huomasin teidät,
sire, puoleksi kätkettynä muutamain naisten ta'a, katselemassa
muutamasta akkunasta, ja nauramassa omituisella tavalla. Heti ymmärsin
koko asian, ja kaukaa, joukon keskeltä, ääni teille huusi: eläköön!...
Se oli minun ääneni."

-- "Todellakin!" Ludovik XI lausui, silminnähtävästi hyvillänsä siitä,
että puolustuspuhe oli kääntynyt tälle suunnalle. "Mutta mitä merkitsi
sitten sinun mielestäsi tämä nuijavoitto, tämä maamoukan voitto niin
monesta hienosta ritarista?"

Vähääkään epäilemättä, runoilija vastasi:

-- "Se merkitsi: Pois tämä ulkokullattu ritaristo! Pois tämä kehno
aatelisto, joka komeudessaan ja turhamaisuudessaan, vallattomuutensa,
kateellisuutensa, vieläpä hurjan rohkeutensakin kautta on meiltä
pilannut Crecy'n, Poitiers'in ja Ajincourt'in tappelut! Koko tämä
ritaristo houkuttelee vaan joka hetki tänne Englantilaisia. Kuka ne on
karkoittanut? Johanna Darc, muuan paimentyttö! Sijaa talonpojille ja
porvareille! Sijaa kansalle kokonaisuudessaan, joka kaikista ylhäisten
etuoikeuksista ei himoitse, eikä halaja muuta, kuin yhden ainoan:
maansa edestä taistella ja kuolla!"

-- "Oikein!" kuningas lausui ja hänen silmänsä välähtivät äkkiä.

-- "Pois läänitys-vallan ikuiset riidat!" runoilija innostuneena
jatkoi. "Rauhaa, sovintoa, oikeutta. Vallassa yksi ainoa: kuningas.
Uutta ylhäisöä, jos ei vanha enää jaksa arvoansa ylläpitää, ja
läänityksenä ei muuta kuin toisilla heidän neronsa ja intonsa, toisilla
vaan miekka vyötäisillä. Tasainen oikeus kaikilla, ja jokaisen
velvollisuus veroa maksaa. Ei mitään kapinaa eikä napinaa enää. Siinä
se, mikä teillä oli mielessä, sire, vaivatessanne yöt ja päivät
päätänne uusilla tuumilla, uusilla parannuspuuhilla. Jokainen tehköön
velvollisuutensa; mutta jokainen myöskin nauttikoon oikeutensa.
Kuningas itse on esimerkin antava. Jos hänen joutsimiehensä hävittävät
laihon köyhän miehen pellolta, jos hänen koiransa repivät lampaan
tai kissan köyhältä vaimoparalta, tulee hänenkin niille maksaa
vahingonkorvausta. Se oli oikein, se oli oivallisesti ajateltu, pahaksi
onneksi vaan olisitte tahtonut astua liian nopeaan ja parantaa liian
monta epäkohtaa yht'aikaa. Suuret ja pienet vasallit liittoutuivat
teitä vastaan. Siitä syntyi tuo kirottu yhteisen hyvän, tai niinkuin
pikemmin voisi sanoa yhteisen pahan liitto."...

-- "Oivallista!" Ludovik XI huudahti ja unohtaen ruokahalunsa, kääntyi
kokonaan sitä kohden, joka hänen tarkoituksiansa niin hyvin kuvasi.

Rohkaistuna tästä ensimäisestä menestyksestä, Villon jatkoi yhä
kiihtyvällä innolla.

-- "Olin Montlhery'llä, sire; sillä väliin runoilijoitakin huvittaa
tarttua miekkaan... Minä nä'in teidän taistelevan ja urhoollisiakin
urhoollisempi olitte silloin. Hävyttömästi ne valehtelevat, jotka teitä
pelkuriksi soimaavat. Te osaatte käydä sotaa yhtä hyvin kuin joku
muukin, kun sen vaan hyväksi näette. Mutta te, joka tahdotte säästää
sotamiestenne henkeä, harrastatte yli kaiken rauhaa ja kansan
menestystä, punnitsette nykyaikaa taidolla ja ymmärryksellä, ja
tungette terävällä järjellänne kauas tulevaisuuteen; luonnollisesti
siis pidätte edullisempana odottaa sopivaa tilaisuutta, hajoittaa
vihollisenne, jotka oikeastaan ovat meidän, lyödä ne järjestänsä meille
suureksi siunaukseksi, väliin peräytyä askeleen, mutta vaan astuaksenne
kohta sen sijan kaksi askeletta eteenpäin. Uskaltakaa, sire! St.
Maur'in, Péronne'n, Lüttich'in perästä. Englantilaisten viimeisen
uhkauksen jälkeen olette jälleen kohonneet kahta mahtavammaksi. Vähän
kärsimystä vielä, niin olette voittaneet, ja jalkainne juuressa olette
silloin näkevä kaikki ne, jotka pahaa suovat Ranskan kuningaskunnalle!"

Ludovik XI oli vallan suunnattomasti ihastuksissaan. Hän
pöyhisteliksen, heilutti ruumistansa, keikkui sinne tänne korkealla
tuolillansa ja tuon tuostakin, ikäänkuin puhujaa vielä enemmin
kiihoittaaksensa, hän kertoi:

-- "Tuo on oivallista! Totta Jumaliste! Jatka toverini ... jatka,
jatka!"

-- "Ah, sire", Villon vihdoin lausui, "jospa Teidän Majesteettinne
antaisi minun vähän hengähtää. Juotavaa tänne! kurkkuani karvastelee!"

-- "Maltas, juo tästä", Ludovik XI sanoi ojentaen hänelle oman reunoja
myöten täytetyn maljansa.

-- "Kuninkaan terveiksi", Villon huudahti, tarttuessaan maljan
rubiinikorviin, ja töin tuskin maltettuaan kieltänsä kastaa, hän liitti
puheesensa näin kuuluvan loppulauseen:

-- "Minä en puhu enempää siitä asiasta, sire, ett'ei minua luultaisi
imartelijaksi. Sitä en ole. Olen sanonut, mitä ajattelen, en muuta.
Näinhän oli meillä välipuhe. Elämäni riippuu hiuskarvasta. Jos se on
menetetty, antakaa merkki mestari Tristan'ille. Minä täytän välipuheen
rehellisesti; testamenttini, niin suuri, kuin pienikin, on tehty,
vieläpä erityiset lisäpykäleetkin, joiden kautta olen jättänyt monille
ystävilleni perinnöksi kaiken sen, mitä minulla ei milloinkaan ole
ollut. Olen siis valmis. Pait sitä minua väsyttää näin kerjätä ilman
tarkoitusta, nauraa kun kukkaroni itkee ja elää kun en ketään voi
hyödyttää. Minä en pelkää kuolemaa, vaikka tosin mieluummin kuolisin
maatani ja kuningastani palvellen. Mutta jos Teidän Majesteettinne sen
toisin päättää, niin onnea matkalle!"

Pää-teloittaja astui jo lähemmäksi.

-- "Maltas!" kuningas lausui, "minä jätän vielä asian ratkaisematta,
mutta ainoastaan siksi kuin matkamme on päättynyt; sen kestäessä tulee
hänen meitä huvitella. Sitten saamme nähdä... Minä siis vien kanssani
tämän riimisepän... Ja ett'ei sinunkaan, Tristan, tarvitsisi täältä
lähteä tyhjin käsin, otappa haltuusi kaikki nämä kultakalut, jotka
mestari Gringonnaux niin kohteliaasti on meille tarjonnut. Kiitos,
toverini, otan lahjasi vastaan."

Surkea irvistys oli porvari paran ainoa vastaus. Hän painoi päänsä
nöyrästi rintaa vasten ja heitti samalla viimeisen jäähyväis-silmäyksen
kauniiden pöytä-astiainsa jälkeen.

Ne katosivat Tristan'in ja hänen Skotlantilaistensa kanssa.

-- "Matkalle, hyvät herrat", kuningas sanoi. "Käsivartesi, Coictier.
Commines, pidä silmällä tätä viiripäätä, ... joka minusta näyttää
varsin sukkelalta ... enintäin viikoksi hänelle suon pitennystä...
Sitten...!"

-- "Hyvä juttu", Villon pakisi, "viikko on aina viikko. Rajutkoon mikä
ilma tahansa nyt, minun leipäni ainakin on leivottu!"




IV.

Rautasormus.


Kuningas matkusti vettä myöten, pienellä laivastolla, joka purjehti
Loire'a ylöspäin Orleans'iin asti.

Edellä sekä jäljessä pari pitkää rantalaivaa, henkivartioita ja
hovilaisia varten, keskellä kuninkaan laiva.

Laivan perällä oli jonkunmoinen kammio, sisältä koristettu
Arras'in tapeeteilla. Huonekaluina siinä oli: soukka puinen vuode,
rukous-alttari, muutamia lavitsoita, kamiini, ja pöytä paperia täynnä.

Kuningas oli juuri laskenut Commines'in luotaan, ja käskenyt tämän
lähettää runoilijan hänen puheillensa.

Vähän aian päästä ovi jälleen aukeni, ja Villon astui sisään.

Kahden kesken kuninkaan kanssa!... Mikä saattoi olla syynä tähän
kohtaukseen?

Ludovik XI astui ensi toimekseen runoilijan ympäri, tarkastaen häntä
terävillä, epäluuloisilla silmäyksillä.

Sen jälkeen, istuutuen entiselle sijalleen, kamiini jalkojen välissä,
kädet kahden puolen savutorvea, hän aloitti jyrkästi:

-- "Tiedätkö, että minä olen häijy isäntä?"

Villon vastasi hämmästymättä:

-- "Mahtaville kenties, sire, niille, jotka tahtovat viisastella. Vaan
ette ainakaan alhaisille, jotka tytyväisinä tottelevat luulematta
itseänsä viisaammiksi kuin Teidän Majesteettinne."

-- "Vai niin", kuningas sanoi, silminnähtävästi hyvillänsä näin
hienosta vastauksesta.

Sitten, oltuansa hetken ääneti, hän jatkoi:

-- "Tiedätkö, että kaikki, joita olen suosinut, kaikki, joihin olen
luottanut, ovat minun pettäneet, ja kenties vielä tälläkin haavaa
pettävät?... Se minun on tehnyt epäileväksi, juonittelevaksi, julmaksi,
joka kerta kun aavistan jotain uutta kiittämättömyyden osoitusta."

-- "Tiedän sen", runoilija vastasi. "Mutta minä en ainakaan ole
kiittämätön, vaan harrastan ylikaiken kuningaskunnan etua, enkä
vähääkään epäilisi pyhittää elämääni kokonaan kuninkaan palvelukseen.
Niin tosiaanki, sire, en vähääkään. Voi! teillä on hyviä taipumuksia
hirmuvaltiaaksi, vaan muut ruhtinaat tällä vuosisadalla ovat niin
julmia tiranneja, että te sittenkin olette hurskain ja lempein niistä
kaikista."

-- "Jokotaas aiot aloittaa imartelemisiasi?" kuningas tiuskasi. Vaan,
kiihossaan, hän tuli siirtäneeksi kätensä liian likelle savutorvea, ja
poltti sormensa.

-- "Ai!" hän kiljahti, "se on sinun vikasi, kelvoton!... Sanoppas
minulle, sinä, joka luulet kaikki tietäväsi, tunnetko vihamieheni?"

-- "Vaarallisin, mahtavin kaikista niiden joukossa, sire, on se, jonka
luona löysitte pakopaikan siihen aikaan, kun kuningas Kaarlo VII sanoi
pojastansa: Burgundin herttua elättää luonansa ketun, joka vielä syö
hänen kanansa."

-- "Entä sitten?"

-- "Sitten, sire! nyt on kanojen hetki tullut, koska täällä näen
hampaat, jotka ovat valmiit niitä haukkaamaan."

-- "Ja sinäkö olisit valmis niiltä vääntämään niskat nurin?"

-- "No! Mitä siihen tulee, mielelläni, sire."

-- "Ota tuoli ja istu ... likemmäksi ... vieläkin likemmäksi Minä en
puhellessani suvaitse mitään epämukaisuutta."

Villon'ille sitä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän siirtyi vallan
kamiinin eteen, jonka toisella puolen kuningas istui nojautuen
molempiin kyynärpäihinsä, kasvot käsien peitossa.

Taas hetken äänettömyys. Sen jälkeen keskustelu alkoi uudelleen, heidän
istuessaan silmä silmää vastaan:

-- "Puhukaamme nyt ystävistäni. Onko niitä monta?"

-- "Ei, sire. Yksi ainoa, mutta hyvä."

-- "Kuka sitten?"

-- "Te itse."

Melkein asemaansa muuttamatta, kuningas taputti ystävällisesti
runoilijaa olkapäälle. Sitten hän taas jatkoi kysymyksiänsä:

-- "Entä minun toverini ... häh! kutka ne ovat?"

-- "Vähän jokainen, sire. Niitä on teillä paljon semmoisia, jotka eivät
sitä itsekään tiedä."

Kuningas rupesi nauramaan ja jatkoi pilkallisella äänellä:

-- "Mutta niiden joukossa, jotka pitävät sen kunnianansa ja joita kansa
tuntee?"

-- "Niitä on toveri Commines", Villon luetteli, "toveri Olivier, toveri
Tristan ... joka, luvalla sanoen, ei ole minun ystäviäni."

Kuningas hänen keskeytti.

-- "Ei ne ole niitä, joista haluan haastaa. Löytyy toisia ...
salaisia ... sellaisia, joita pidetään aaveina ja kutsutaan
hahmo-tovereiksi."

-- "Niin, oikein", runoilija vihdoin vastasi, "minä ymmärrän. Se on tuo
kamala kertomus Burgundin herttuan hävittämistä kaupungeista, joista
jokainen yhä vielä on olemassa erään käskyillenne kuuliaisen kostajan
hahmossa: toveri Gent, toveri Dinant, toveri Lüttich ... ja vielä
muutamia muita, joita vaan kuiskaamalla tohditaan mainita. Onkohan
niitä oikein olemassa, sire?"

-- "Kenties!" kuningas vastasi. "Eikö mainita, että ne tuntevat
toisensa jostain taikakalusta. Maltas... Se on tänlainen ...
katsoppas..."

Villon tarttui esineesen, jonka kuninkaallinen käsi hänelle ojensi, ja
vei sen likemmäksi kolmisydämmistä lamppua, joka riippuen katosta alas,
valaisi tätä kohtausta.

Se oli yksinkertainen rautasormus, jonka kannassa saattoi eroittaa
esiin pistävän, kömpelösti valetun liljakukan.

-- "Koetappas sitä sormeesi huvin vuoksi", kuningas kehoitti. Ja
nähdessään kuinka sormus meni kuin valettu runoilijan sormeen, hän
huudahti:

-- "Totta Jumaliste! On kuin paki paraastaan sinua varten tehty. Älä
vedä pois sitä vielä. Voipa tapahtua, että saat oikeuden sitä
kantaakkin. Vaan muista että kaikkien, jotka tämmöistä sormusta
kantavat, on täytynyt katsoa kuolemaa silmiin. Uskaltaisitko?"

-- "Yhden-tekevä, sire. Enhän muuta ole tehnyt koko päivänä."

-- "Älä ivaile. Sanani ovat painavia; kuuntele. Salaisten toverieni
joukossa löytyy vielä semmoisiakin, joita vaiston tai sattuman avulla
sieltä ja täältä olen kokoon haalinut. Niiden etevyys tai väliin niiden
virheetkin minua miellyttivät. Toiset hyödyttävät järkevyytensä, toiset
voimansa kautta. Niitä miehiäpä oli tuo nuijajunkkarikin, tuo karkea
voittaja St. Antoine'n turnajaisissa, jonka tänä aamuna muistooni
johdatit. Neljään-toista vuoteen en ole häntä muistanut. Ja kuitenkin
lupasin hänelle jotakin. Onpa jo aika lupaukseni täyttää. Tahdotko
hänelle minulta saattaa kolme sanaa, jotka ovat hänelle viittauksena
vihdoinkin ryhtyä toimeen."

-- "Nämä kolme sanaa, mitkä ne ovat?"

-- "_Hetki on tullut_. Hän sen ymmärtää. Sinä ... sinun ei
tarvitsekkaan ymmärtää."

-- "Olkoon niin!... Mistä löydän tämän miehen?"

-- "Sveitsistä, Einsiedeln'in luostarista, likellä Schwütz'iä."

-- "Hän on siis munkki nykyään?"

-- "Benediktolainen."

-- "Miksi häntä kutsutaan?"

-- "Veli Starck'iksi."

-- "Nimi sopii hänelle hyvin, sillä, jos en erehdy, Starck merkitsee
vahvaa."

-- "Osaatko saksaa?"

-- "Vähän sitäkin, sire. Katuteaterissa puhutaan, paitsi maankulkurein
käyttämää renkutusta, kaikkia mailman kieliä: oikea Babelin sekasotku."

-- "Hyvä! Minä panen sen mieleeni. Totta tosiaan te'enkin sinusta
jotakin."

Ludovik XI seisoi hetken mietteissään.

-- "Mutta", Villon äkkiä jatkoi, "mutta aatelkaapa, sire, jos tuo
Starck oliskin kuollut... Pyhä neitsyt! Neljä-toista vuotta sitten!..."

-- "Mahdollista!" kuningas sanoi... "No sitten, koska osaat saksaa,
käyt etsimään minun puolestani Nikolai Diesbachilaista, Bern'in vanhaa
pormestaria, ja seuraat hänen käskyjänsä."

-- "Bern'iin siis?"

-- "Kaikkialle, mistä hänen vaan löydät. Tuon taikakalusi kun näytät,
hän sinut oitis tuntee."

-- "Teidän Majesteettinne siis jättää sen minulle?"

-- "Väli-aikaisesti. Ole uskollinen, nerokas, urhea, niin saat sen
kenties pitää. Tässä on matkaasi varten."

Kuningas aukaisi pienen lippaan, otti siitä kourallisen kulta-ecu'itä
ja kaasi ne runoilijan käteen.

-- "Hyvä Jumala!" tämä huudahti, "nyt on syytä hankkiakseni vihdoin
kukkarokin, joka ei ole vallan pohjaa vailla!"

-- "Ota tämä", kuningas sanoi, "ja sido se kiinni nuttusi alle ... jota
sinun kuitenkin jo huomenna tulee vaihettaa johonkin rehelliseen
porvari-pukuimeen. Olet näet olevinasi asioissaan kulkeva kauppias ...
mutta vyötäisillä kannat hyvän veitsen, joka tarpeen tullessa voi
sinulle arvoa lisätä. Tiet eivät ole turvallisia... Ja, muista minun
sanoneeni, toimesi ei ole vaaraton."

-- "Joutavia", Villon vastasi ylpeästi; "sen, joka lehtiä pelkää, ei
pidä metsään menemän! Minä lähden uljaalla mielellä ja osaan itseäni
puolustaa, osaanpa tarpeen tullessa päällekin käydä, jos Teidän
Majesteettinne etu sen vaatii."

-- "Ole viisas! Anna ihmisten ja asiain mennä menoansa. Viisas
matkustaja paljastaa miekkansa vasta viimeisellä hetkellä. Noudata
herrasi esimerkkiä. Saattaisi olla vahinko, jos heti joutuisit surman
suuhun. Turvallisuuden vuoksi annan sinulle vielä oikeuden hankkia
itsellesi palvelijan, aseenkantajan, jos nimittäin kohtaat jonkun
siistin nuorukaisen, johon luottamuksesi voit laskea."

-- "Ah", runoilija surumielin huokasi, "jospa ystäväni Martti
Troussecaille vielä olisi elossa!"

-- "Mitä hevosiin tulee", kuningas jatkoi, "olemme pääasiallisesti
juuri tovereitamme varten asettaneet kyytivelvollisuuden.
Keskievaripaikoissa tarvitsee sinun vaan näyttää tuo sormuksesi."

-- "Kirkas tuli ja leimaus!" runoilija huudahti, "minä saan siis koko
pitkän rivin pegasoja ratsastaakseni! Hurraa! hurraa! tie auki
kuninkaan lähettiläälle!"

-- "Kaikki hyvin!" Ludovik XI lausui; "mutta emme nyt ole vielä niin
pitkälle tulleet. Ensin ovat nuo tutkaimen pistot, nuo koetukset. Ja
ennen kaikkia aja hyvin meidän asiamme, niinkuin tarpeen tullessa kyllä
nä'yt osaavan."

-- "Luottakaa minuun, sire, minä olen Pariisilainen; missä niin
liukkaita kieliä on kuin Pariisissa?"

-- "Pidä kieli salvan takana niinkauan kuin Ranskan alueella olet.
Burgundin rajalla otat päällesi pyhissä-vaeltajan vaatteet ja
käytöksen. Einsiedeln'iin näet tehdään toivioretkiä."

-- "Olkoonpa niin! sire. Tämä poika on tottunut esittelemään
monenmoisia ihmisiä kaikilta katu-teaterien aloilta. Osan vaihtaminen
ei minua suurin rasita. Mutta kun lähetykseni on päättynyt, mihin
sitten joudun?"

-- "Käyt minua etsimään kiiruimman kautta, etenkin jos hyviä uutisia
minulle tuot. Sellaisia sanansaattajia minä aina runsain määrin
palkitsen. Paina se mieleesi."

-- "Ei pelkoa, että se unohtuisi, sire. Mutta kesken kaiken! Mitä, jos
sattuisin näkemään yhtäläisen sormuksen jonkun toisen sormessa?"

-- "Hän olkoon kohta ystäväsi, veljesi. Auta häntä, palvele häntä,
niinkuin hänkin sinua on auttava ja palveleva ... mutta älä milloinkaan
aivan paljo tuumiasi paljasta. En voi kyllin sinulle tätä muistuttaa:
ole varovainen. Vainua ja aistia kaikissa. Ei mitään ajattelematta.
Olethan sanonut minua rakastavasi ... ja Ranskan maata myöskin?"

-- "Niin, sire, sanon sen vieläkin, ja kaikesta sielustani."

-- "Hyvä vaan! älä milloinkaan mielestäsi laske, että hartioillasi
kannat ikäänkuin rahtusen maasi ja kuninkaasi onnea ... että käyt
tekemään palvelusta heille kumpaisellekin ... että varomaton työ sinun
puoleltasi, yksi ainoa vaan, voisi loukata painavia etuja, jotka ovat
täpärällä ja kenties koskevat koko tulevaisuuteen. Voi tapahtua, että
saat tiellä jonkun uuden käskyn. Noudata sitä tarkalleen, huolimatta
kuinka ja miksi, tai luulematta itseäsi ylen viisaaksi. Jos onnistuu
sinun saada jotakin omantakeisia aikaan, se sitä parempi sinulle; mutta
sitä pahempi sinulle, jos jotain laiminlyöt, Tristan ei sinua suinkaan
laiminlöisi. Lopuksi, ja ennen kaikkia, älä kenenkään anna ajatuksiasi
lukea! Ei kenenkään pidä sinuun vaikuttaman, ei Jumalan eikä saatanan!"

-- "Minä vastaan puolestani, sire. Niinkuin Teidän Majesteettinne itse,
minäkin kuljetan kaikki tuumat ratsuni selässä muassani. Milloinka
lähden?"

-- "Kohta kun olet vannonut, että pidät salassa kaiken sen, mikä tulee
sanotuksi meidän kesken ... ja että kuulut minulle viimeiseen
hengenvetoon asti, ruumiinesi, sieluinesi."

-- "Ruumiineni, sieluineni, sire! Tästä hetkestä alkaen olen teidän,
enkä enää oman itseni."

-- "Vanno!"

Ludovik XI otti vanhan huopahattunsa ja pitäen sitä toisella kädellä
kamiinin yli, hän toisella osoitti Embrunilaisen Neitsy Maarian kuvaa.

Villon lausui vaaditun valan.

-- "Vanno vielä", kuningas jatkoi, "vanno että pidät ominasi
kaikki minun vastaiset riitani ja olet aina valmis vastustamaan,
sortamaan, vainoomaan ketä tahansa minun nykyisistä ja tulevista
vihamiehistäni ... sanalla sanoen, koko maailmaa paitsi minua itseäni!"

Villon veti kätensä pois, raapi korvansa ta'ustaa ja vastasi:

-- "Yksi ainoa ihminen löytyy, jota en tahtoisi lukuun ottaa, sire."

-- "Kuinka? Mikä ihminen?"

-- "Eräs nainen."

-- "Mikä nainen?"

-- "Se on minun salaisuuteni."

-- "Ja sinä epäät sen minulle ilmoittaa, -- minulle, kuninkaallesi?"

-- "Sire, minä pyydän teitä, antakaa sen olla! Se oli vaan hento
kukkainen eloni kuivalla kankaalla, jota en edes poimia tohtinut; tähti
elämäni yössä, kallis haava sydämmessäni. Älkää sitä koskeko! se vuotaa
vielä verta ja voisi aueta uudelleen. Muutoin se on yksi noita puhtaita
näkyjä, joita vasta taivaassa tapaamme ... ja sinne minäkin toivon."

Näin puhuessaan runoilija oli muodoltaan ikäänkuin kirkastunut. Ylevä
surumielisyys kuvasteli hänen kasvoillansa; hänen suuret, avonaiset
silmänsä säihkyivät omituisella valolla. Hänen huulensa, täynnä
hellyyttä, näyttivät hymyilevän tuolle salaiselle nä'ylle, jonka hänen
sydämmensä oli esiin loihtinut.

Ludovik XI mietti hetken. Sitten, ikäänkuin ymmärtäen häntä, hän
lausui:

-- "Joku nuoruuden muisto. No vähät tuosta! Tämä ehto jo itsessään
todistaa valasi luotettavuuden. Minä suon sinulle kernaasti oikeuden
vallita yksin tuota pientä, hämärää soppea omassa itsessäsi. Vaan
kaikki muu kuuluu minulle. Muista se."

-- "Sovittu asia, sire ... ja kiitoksia vaan. Työhön nyt! Minä halajan
pudistaa päältäni tämän vanhan ja velton runoilijan, jona juuri äsken
vielä olin, että minusta voisi tulla harras palvelija, kelpo
lähettiläs, hyvä Ranskalainen, niinkuin tahdon olla ja vastedes aina
olen oleva. Sanokaa minulle nyt kuinka, mitä tietä minun tulee astua
taistelukentälle?"

-- "Tätä tietä", Ludovik XI vastasi viitaten akkunaan.

-- "Se käy kuin itsestään", runoilija ilvehti. "Vaan sehän näyttää
siltä kuin pakenisin pahan työn tehtyäni."

-- "Aivan niin. Minäpä huudan vielä apuakin, julistaen sinut
karkuriksi."

-- "Vaan sitten nuolia ja kuulia rupee päälleni satamaan..."

-- "Se on sinun asiasi. Joko tämä koetus sinua hämmästyttää?"

-- "Ei vähääkään, sire. Ja todistukseksi... Jumalan haltuun!"

Villon riensi jo akkunaa kohden. Kuningas pidätti hänet.

-- "Muista", hän sanoi, "että kaikkien rautasormuksen kantajain täytyy
kuolemaa katsoa silmiin, sillä muutoin he minun pettävät. Eräs tietäjä
on sen lukenut tähdistä. Pait sitä, en tahdo, että epäillään sinua
minun lähettämäksi. Ymmärrätkö?"

-- "Vallan, sire. Tämä kylpy, jos kohta vähän kylmäkin, minut
puhdistaa. Se on kuin toinen kaste. Maankulkija Villon on kuollut.
Villon on uusi ihminen! Tie auki Haamu-Villon'ille! Lopuksi vaan, koska
minulle on varsin tärkeätä päästä kunnialla pakoon ja Teidän
Majesteettinne siten saa vielä paremman perusteen syytökselleen ...
suonette minun varastaa vaippanne... Hyvästi, sire, voidaan hyvin!"

Vastausta odottamatta, Villon siirsi syrjään toisen akkunaverhoista.
Yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän särki lasin; ja kohta sen jälkeen
kuului hänen ruumiinsa raskas putoaminen virtaan.

Kuningas meni katsomaan. Kuu valoi hopeitaan Loire'n pinnalle. Pää
kohosi vedestä. Vähän matkaa toisaalla vaippa uiskenteli sen pinnalla.

"Minä aavistan", hän mumisi ... "tämä on nerokas toveri ... ja voinpa,
tänä iltana, sammuttaa lamppuni. Totta Jumaliste! olen löytänyt
miehen!"

Ja kiiruhtaen kamarinsa ovelle hän alkoi huutaa:

-- "Apua! auttakaa! Tuo konna karkasi vaippani kanssa. Joutsille!
pyssyille! Ampukaa häntä ... tappakaa!"

Nuolet ja luodit heti kiitivät yön pimeässä, hyppien aaltoja pitkin.

Sen jälkeen Tristan l'Hermite, astuen herransa viereen sanoi:

-- "Eikö pitäisi laskea veneet vesille ja ajaa häntä takaa, saadaksemme
ainakin..."

-- "Joutavia", kuningas keskeytti. "Me ruokimme liiankin paljon
kaarneita, nyt on kalojen vuoro... Menköön kukin omaa tietänsä!"

Ja, hykertäen käsiänsä, hän palasi kamariinsa.




V.

Metsässä.


Niinkuin lukija jo on arvannut, ammuttiin vaippa repaleiksi, vaan
runoilija pääsi eheänä rantaan.

Seutu oli suomaata. Siellä täällä joku poppeli ja pajupensas; vähän
kauempana, hiljalleen kohoavia, paikoin pensastuneita ruohokenttiä;
ta'impana, näköpiirin äärellä, suuria puita ja niiden keskellä
käsipuut.

Käsipuista aina voi päättää jonkun tien siitä käyvän: tie, jonka
runoilija täällä tapasi, poikkesi muutaman askeleen päästä tiheään
metsään.

Jo ensi puista alkaen täydellinen pimeys, paitsi vähäistä aukkoa, josta
pieni tähtönen tuikki.

Runoilija lausui sille juhlallisen tervehdyksen:

-- "Ole minun ohjaajani ja näytä minulle oikea tie. Ken tietää? ehkä
vielä on mahdollista minun sinulle kunniaa tuottaa. Vaan nythän jo
katosit. Minä astun taas yön pimeään, Tenaroon, kuin muinoin toverini
Orphey, mennessään etsimään neiti Eyrydikeä... Voi! ei mikään Eyrydike
minua vartoo ... vaan voishan kolmekitainen Kerbero minua purra ...
siis varovasti!"

Hän tuskin oli ehtinyt lopettaa, niin jalkansa kompastuivat tien yli
vedettyyn köyteen ja hän kaatui koreasti keskelle tietä.

Kaksi kättä tarttui hänen kurkkuunsa, ja ääni sanoi:

-- "Suokaa anteeksi, matkamies ... minun tekisi mieleni vaihettaa
kanssanne vaatteita, etenkin jos joku ecu sattuisi taskuissanne
olemaan."

-- "Tuhannen sarvipäätä!" Villon huudahti; "se on Martti
Troussecaille!"

Tästä lempi-kirouksesta hänet Troussecaille oitis tunsi.

-- "François ystäväni! Eiväthän siis saaneetkaan sinua kiinni? Ethän
olekkaan kuollut?"

-- "Etkä sinäkään, päävaras, sen verran kuin minä voin päättää? Juuri
kaunis toimitus sinulla tässä!"

-- "Oikein nuhteita! Sinäkö se todella olet? ... kuinpa ei vaan olisi
haamusi?"

Troussecaille iski tulta. Muutama kipinä säihkyi pimeässä ja salli
ystävien hetken katsella toisiansa.

Kun sitten pimeä taas oli palannut entistä synkempänä, eräs
liikutuksesta vapiseva ääni huudahti:

-- "Se on hän! se on Villon! Hän on hengissä! Hän on pelastettu!...
Vetäkööt nyt Troussecaille'n hirteen, hän kuolee tytyväisnä."

Ja runoilija tunsi kahden karkean huulen koskevan hänen poskiansa.

Pari lämmintä, rehellistä kyyneltä jäi niihin.

Itsekin puolestaan liikutettuna, hän vastasi:

-- "Martti parkani! Oohoo sentään! sinä siis todellakin minua
rakastat?"

-- "Epäilitkö sitä?"

-- "En. Vaan minä olen ylen onnellinen, saatuani siitä tämän uuden
osoitteen. Sinä olet myös oleva onnellinen vuorostasi. Vaan kerroppa
minulle, millä pirun tavalla sinäkin pakoon pääsit."

-- "Kun sinä itse käpälämäkeen olit juossut, seurasi hetken hämmennys.
Minä käytin sitä väljentääkseni hamppunuoraa kaulani ympäriltä ja
pakenin, kepeänä kuin sarvas, metsään. Hui, hai! kuinka jälkeeni
juostiin! Vaan minä, sukkela kuin orava, kiipesin muutamaan tammeen ja
kyykistyin vahvimman oksan ta'a. Verikoirat juoksevat alitse minua
huomaamatta. Varoksi olin kaksi pitkää tuntia liikkumatta. Hyvin
tukalaa on näin istua orrella. Vihdoin tulin alas ja tiheään viidakkoon
hukkuivat jälkeni niin hyvin, että piru itse olisi niitä saanut turhaan
vainuta. Tiedäthän, että salametsästys on elämäni runollinen puoli. En
olisi niin vanha kettu, kuin olen, jos sellaisessa metsässä minun
kiinni olisivat saaneet."

Ja Troussecaille nauroi sydämmen pohjasta.

-- "Hyvä vaan", Villon sanoi; "entä ruoka ... ja yösija?"

-- "Totta on, että kärsin nälkää aikalailla. Vieläpä kovaa janoakin,
eikä suinkaan liikaa lämmintä. Aloin kuljeksia ylöskannolla tarpeitteni
tydyttämiseksi. Ensimäinen vastaantulija: muutama aasi. Nousin kohta
sen selkään, iskin virkkua vitsalla, ja pidin varmana, että se veisi
mun isäntänsä asunnolle. On kuitenkin omituista kuinka aasit ovat
järkeviä! Kun se jonkun aikaa oli hönkötänyt se saapui aukealle
paikalle, jonka keskellä suuri valkea leimusi. Tämän iloisen nuotion
päällä kattila; kattilaa hoitamassa kaksi nokikolaria, jotka puhelivat.
Niiden välillä suuri pullo, epäilemättä viiniä täynnä. Ilmassa ihania
lihasopan höyryjä."

-- "Mikä onnenpotkaus!" Villon huudahti; "aasi toi sinun juuri paraasen
aikaan..."

-- "Suden suuhun!" Troussecaille liitti. "Toinen koloreista sanoi
toiselle: 'mistähän löytäisimme tuon karkulaisen, jonka päältä tuomari
meille antaisi kulta-ecu'n?' Hinta oli hengestäni luvattu. Minä hiivin
tieheni ilman mitään vaatimuksia."

-- "Ja sitten?"

-- "Tulin tänne. Niinkuin tiedät, kannan myötäni kaikki rosvon
tarvekalut. Seutu näytti soveliaalta ansojen virittämiseen. Sinä,
François ystäväni, kaaduit köyteen... Ja maltas! Täällä on juuri toinen
uhri, tuo nelijalkainen, joka rientää ansaan ... hip!..."

Koriseva huudahdus kuului; sitten jonkun eläimen kaatuminen
kellastuneiden lehtien päälle. Troussecaille katosi hetkeksi ja tuli
takaisin, kainalossa upea jänis, jolta hän katkaisi kaulan.

Villon oli noussut pystyyn.

-- "Menkäämme sitä paistamaan noiden kolarien tulelle," hän sanoi.

-- "Uneksitko?" hänen toverinsa huudahti. "Entä luvattu palkinto, jos
minun kiinni saavat?"

-- "Älä ole milläskään, näytä vaan tietä. Luota minuun."

-- "Sokea hullu! Annahan minun toki valita meille kaksi vikevää sauvaa
täältä pensastosta. Ei tiedä mitä voi tapahtua."

Noin puolen tunnin kuluttua molemmat yökuljeksijamme saapuivat
aukeamalle.

Martti ystävä tahtoi pysähtyä; François ystävä jatkoi suoraa tietä
molempain kolarien luo.

-- "Toverit", hän näille sanoi, ottaen esiin järjestänsä muutamia
kultarahoja, joita kantoi kukkarossaan, "toverit, te haluatte
seuralaiseni päätä, josta saisitte kulta-ecu'n. Tässä on niitä kaksi,
jos olette vaiti. Vieläpä kolmas, jos suostutte meidän kanssa vaatteita
vaihtaan. Vihdoin neljäskin, jos suotte meille sijaa valkeanne ääressä,
osallisuutta kattilaan, osallisuutta viinipulloon... Ehdot sitä
edullisemmat teille, koska meillä on paistia tarjota. Troussecaille,
astuppas esiin saaliinesi."

Silmäyksiä vaihdettuansa, molemmat kolarit suostuivat yhteen ääneen.

Kullan kiilto, välkkyen tulen hohteessa, heidät oli soaissut; vaan
etenkin Troussecaille oli niin hämillään, ett'ei tointuakkaan tahtonut.

-- "Kultaa!" hän jupisi vallan ihmeissään; "sinulla, François Villon,
sinullako kultaa!"

-- "Vait!" Villon keskeytti. "Pistä jänis vartaasen, sillä välin kuin
minä menen vaatteita vaihtamaan. Pian nyt!"

Hän oli valinnut kolareista suuremman ja meni sen kanssa majaan; hetken
kuluttua hän tuli takaisin, ei vaan vaatteiltaan, mutta vieläpä
kasvoiltaankin ihan mustana.

-- "Eläköön!" Troussecaille huudahti. "Enhän sinua tunteakaan tahtonut.
Nyt on siis minun vuoroni. Sinä saat paistia kääntää."

Kun toinenkin muuttuminen oli samoin suoritettu, molemmat
seikkailijamme istuivat juhla-aterialle, kuitenkin sauvat varalla ja
isäntiään yhä silmällä pitäen.

Ei mikään oikeuttanut näin ylelliseen varovaisuuteen. Kolarit olivat
iki-ihastuneet; soppa kattilassa oikein taivaallista.

Viimeinen pala suussa, Troussecaille huudahti:

-- "Ohhoh! En jaksa enää. Antakaa tänne viinipullo. Täytyy olla viiniä,
kun tahtoo juopua!"

-- "Martti ystäväni", Villon vakaasti lausui, "vapaiden ateriain aika
on mennyt. Nykyään sekä maksetaan, että pysytään selväpäisnä."

-- "Taikka!"

-- "Oma ehtosi, veli kulta: juo viisaasti ja varovasti tällä kertaa, ja
te'e vast'edes samoin kaikissa tiloissa."

-- "Sopii koettaa. Ennen oli tuuli johtajani; tästä päivästä sinä minua
johdat. Vaan suvainnethan toki selittää..."

-- "Myöhemmin; kun jänis on syöty."

Jänis meni makoiseen suuhun, hartaan hiljaisuuden vallitessa. Kun
vihdoin Troussecaille'n ruokahalu oli tydytetty, mutta uteliaisuus yhä
vireillä, hän sanoi Villon'ille:

-- "Mestari, lupasittehan jotakin?"

-- "Mitä sitten?"

-- "Kun jänis on syöty, sanoitte."

-- "Niin oikein, nyt muistan."

-- "No niin! jänis on mennyt..."

-- "Me te'emme samoin. Matkaan nyt!"

Ensimäinen puoli tuntia vieri ja sen kuluessa karkulaisemme astuivat
tavallista vinhempää, katsoen tuon tuostakin taaksensa vielä paremmaksi
vakuudeksi, ett'ei heitä seurattaisi ja ett'ei siis heidän tietänsä
kukaan voisi ilmiantaa.

Kun tämä pelko oli poistunut, heidän käyntinsä vähitellen itsestään
hiljeni.

-- "Mestari", Troussecaille kysyi, "saanko tietää minne kohden matkamme
kulkee, ei muun vuoksi, kuin löytääkseni sen johdosta oikean suunnan."

-- "Niinkuin näet, itää kohden. Meidän tulee kiiruimman kautta saapua
johonkin Ludovik XI asettamaan postipaikkaan."

-- "Siinä tapauksessa on parasta kääntyä oikealle ja pyrkiä Burgundin
valtatielle."

-- "Burgundi!... Aivan oikein, meidän täytyy sen läpi kulkea ... ja se
ei suinkaan ole hauskin osa toimestamme."

-- "Vai niin! näyttää siltä kuin Burgundilaiset eivät olisi
ystäviämme."

Säälivällä hymyllä Villon katseli Troussecaille'a ja laskien kätensä
tämän olkapäälle hän sanoi:

-- "Martti ystäväni, sinun luottava alamaisuutesi todella ansaitsee,
ett'en sinua kohtaan enää ole umpimielinen. Me olemme kahden. On aika
vihdoinkin ilmoittaa..."

-- "Vihdoinkin..."

-- "Ett'en mitään voi sinulle ilmoittaa."

Troussecaille näytti vähän närkästyneeltä. Villon kiiruhti lisäämään:

-- "Mieleni on paha, ystäväni. Mutta olen vannonut. Yksi sana, yksi
ainoa vaan hentomaisesta kohteliaisuudesta lausuttu, hävittäisi kohta
tämän ihmeellisen onnen, jonka osamieheksi sinut olen tehnyt hartaasta
sydämmestä. Muista Lothin vaimoa! Kavahda itseäsi jotain kysymästä, älä
käännä päätäsi, tai molemmat heti paikalla muutumme suolapatsaiksi."

-- "Siinäkö kaikki?"

-- "Ainakin pää-asia. Meillä on kaikesta päättäen oleva paljon
seikkailemista. Sinä rakastat semmoista. Tarvitaan rohkeutta. Onko
sinulla sitä?"

-- "Toivoakseni."

-- "Ennen kaikkia ja yli kaiken", Villon jatkoi, "tulee pysyä
rehellisenä."

-- "Se on vaikeampi. Vaan tosiaankin, ehkä en olekkaan niin tuiki
turmeltunut. Löytö-lapsena minun ottivat yökulkijaimet ja kananvarkaat,
ja niiden koulussa, eläen niinkuin nekin linnun liimalla ja
vihellyksillä, kasvoin siksi mikä olen, aivan yhtä luonnollisesti kuin
muista tulee ruoka-kauppiaita ja täysiä virkaherroja. Jos kuitenkin
totta puhun, on minulla iloinen kuljeksija-luonne, mutta syvimmässä
pohjukassaan sydämmeni vihaa kaikkea vääryyttä ... ja, ken tietää? ehkä
se hyvinkin helpolla vielä muuttuu rehelliseksi. Itse sen ainakin
soisin. Ja voisinpa sitä melkein ta'atakkin, jos olisin varma, ett'ei
minun enää tarvitse asua Taivas-alan ravintolassa, että saan käyttää
säädyllisempiä jalkineita sekä murkinoida melkein joka päivä... Ja
siinä se rehellisyys kenties onkin. Voitko minulle näitä luvata."

-- "Voin", runoilija vastasi, "ja tahdon sen, paremmaksi vakuudeksi
todistaakkin. Iske tulta; tuossa on kaatunut puu ja kuivia lehtiä."

Välähdys vaan, niin Troussecaille oli valkean virittänyt.

-- "Katsoppas!" Villon lausui.

Hän piti kädessä vyönsä, ja avaten kukkaronsa, joka siitä rippui, hän
antoi siinä olevan kullan kilistä ja kiiltää. Sitten hän hymyten,
leikillisellä äänellä jatkoi:

-- "Kun kukkaro on tyhjä, se tulee kuin loihtimalla taasen täyteen.
Mutta mikä sinun on? Olethan kylmä ja äänetön tämän kultavirran
äyräällä."

Ja todellakin, Troussecaille ei näyttänyt mitään iloa, ei vähintäkään
ihastusta. Päin-vastoin, joku vastenmielisyys loisti hänen silmistänsä.

-- "François ystäväni", hän vihdoin lausui. "Miks'et tätä aarrettakin
minulta salannut? Näyttää nyt siltä kuin sinua seuraisin kultasi
vuoksi. En tahdo siitä mitään, enempää kuin salaisuuksistasi. En niin
mitään! Köyhyys ja tiedottomuus on oleva minun osani. Kaikki ilmaiseksi
ja ystävyyden vuoksi! -- se on lempilauseeni. Voinpa vielä sanoa
senkin: tämä samoominen tuntemattomille aloille, se juuri on minun
toimeni. Astu sinä vaan edellä, minä seuraan uskollisena toverina,
palvelijana, koirana."

-- "Et millään!" Villon huudahti hänelle ojentaen molemmat kätensä, "et
millään! kallis seuraajani, ystäväni, veljeni!"

Ja niin lähtivät astumaan metsän halki.

Päivän koitossa molemmat seikkailijamme saapuivat sen toiseen päähän.

Taivaan rannalla, jonkun matkan päässä olevalla mäellä törröitti vahva
linna, jonka mustat piirteet kuvautuivat aamusumun harmaata pohjaa
vastaan.

Yht'äkkiä hevonen siitä lähti, juosten täyttä laukkaa.

Hevosen selässä eräs amazoni, eräs nainen.

Jäljessä, ikäänkuin tätä takaa-ajamassa, kaksi ratsumiestä, kaksi
ritaria.

Molemmat tuttavamme alkoivat näitä tarkastaa, ja kätkeytyivät erään
tammen ta'a.

Amazoni ehti pian heidän kohdallensa.

Hänet nähdessään Villon'in väriseviltä huulilta pääsi tuskan ja ilon
huudahdus:

-- "Hän! ... oi Jumala! ... se on hän!"

Ja niin kiihtynyt oli hänen mielensä, että ilman Troussecaille'n apua
hän olisi kaatunut tielle.

Takaa-ajettu nainen heidät silloin huomasi kumpaisenkin.

-- "Keitä ikänä lienette", hän heille kohta huusi, "pelastakaa,
suojelkaa minua!"

Runoilija jo säihkyvin silmin syöksi eteenpäin. Mutta hänen kumppaninsa
pidätti häntä käsivarresta ja sanoi:

-- "Maltas, minulla on tuuma ... ja luullakseni hyvä."




VI.

Ensimäiset seikkailut.


Martti Troussecaille'n tuuma tarkoitti köyttä.

Sitä samaa köyttä, jonka avulla hän edellisenä iltana, metsän toisessa
päässä oli kaatanut François Villon'in ihan keskelle tietä.

-- "Ymmärrätkö?" hän tälle puhui innokkaasti, "mikä on kerran
onnistunut, voi onnistua kahdesti... Pidäs tästä päästä... Minä, toinen
pää hampaissa, ryömin tien poikki. Kuinpa ei vaan ritarit meitä
huomaisi!"

Samassa Troussecaille jo heittäytyi maahan ja hiipi notkeana ruohossa,
joka onneksi oli kyllin pitkää peittääkseen hänen kulkuansa.

Hän saapui pian toiselle puolen ja siellä heti kääntyen sanoi
amazonille:

-- "Rouva, paetkaa vaan yhä. Kyllä minä ansani puolesta vastaan."

Samassa kätkeytyen pensaiden alle, samoin kuin Villon toisella puolen
tietä, hän viittasi tätä laskemaan köyttä maan tasalle, mutta pitämään
siitä lujasti kiinni.

Nyt oli aika. Molemmat ritarit jo lähenivät tien käänteessä.
Troussecaille antoi merkin, köysi nousi ylös ja tuli äkkiä jänteesen.

Ensimäinen hevonen kaatui nurin niskoin, heittäen miehensä pari
askelelta eteenpäin.

Samoin kävi toisen ritarin ja myös toisen hevosen.

Nopeammin kuin villikissa syöksee saaliinsa niskaan, Troussecaille ja
Villon karkasivat kaatuneiden vihollistensa päälle.

-- "Sitokaamme ne varmuuden vuoksi", lausui entinen maankulkija, "minä
puolestani sitä lajia hyvin osaan ... ja, niinkuin olet voinut huomata,
köyteni kyllä pitävät."

Muutama käden-liike, niin molemmat voitetut olivat muuttuneet
mumioiksi.

Kun he sitten alkoivat apua huutaa, Troussecaille sanoi:

-- "Kas vaan! Heti kourallinen sammalia molempien vankiemme suuhun!"

Hätähätää he saatiin vaikenemaan ja vieritettiin metsään.

Heti, kun tämä työ oli tehty, runoilija juoksi amazonin luo, joka oli
seisahtunut ja katseli vainoojainsa kohtaloa.

Mies ja nainen seisoivat siis silmä silmää vastaan ja katselivat hetken
toisiansa äänettöminä.

Mies hehkuvana, melkein lumottuna, tuntemattomana noissa vaatteissa,
tuolla kolarimuodollaan; nainen, vielä peloissaan, vähitellen
rauhoittuen, ylevän kauniina, otsallaan purppurapuna, jonka kiireinen
kulku oli luonut, kasvoillaan tuskan pilvet, joiden välitse hänen
hymynsä jo alkoi loistaa.

Hän oli vielä nuori nainen, täynnä suloa ja viehätystä. Hänen loistavan
ruskeat hiuksensa valuivat ta'a-päin pitkissä puolihajonneissa
palmikoissa kalliin, mustan, samettisen päähineen alta. Sama suru-väri
löytyi kaikissa hänen vaatteuksensa osissa, ja teki, että ihon
ihmeteltävä valkeus ja vartalon soreus vielä selvemmin tuli näkyviin.
Kasvojen juonteet, jos kohta hienot, todistivat jonkunlaista
mielenlujuutta. Hänen suurista tummansinisistä silmistään loisti
yht'aikaa voimakas itsetunto ja ääretön sulo. Sopi jo ensi silmäyksestä
päättää, että hän oli saanut paljon kärsiä ja paljon anteeksi antaa.
Koeteltu sydän, uljas sielu. Jotakin surumielistä ja samalla uskaliasta
koko hänen olossansa. Ulkonäkö täynnä jaloutta, mutta ennen kaikkea ja
yli kaiken täynnä hyvyyttä.

-- "Kunnon mies!" hän lausui, "te olette pelastanut enemmän kuin
henkeni. Näyttäkää minulle tie Orleans'iin, niin te'ette vieläkin
enemmän."

Näin puhuen, hän irroitti vyöstä kukkaronsa ja aikoi heittää sen
vale-kolarille.

Vaan tämä, viittauksilla häntä pidättäen, vastasi:

-- "Jalo nainen, säästäkää tämä palkinto jollekin toiselle. Se, joka
teille puhuu, ei suinkaan ole, mikä hän näyttää olevan. Kerran ennen jo
sattumus hänet toi teidän tiellenne. Hän on harras, uskollinen
palvelija... En uskalla sanoa: vanha ystävä."

Tämän äänen ensi heläyksistä amazoni jo säpsähti. Kun tuntematon
herkesi puhumasta, hän vielä muutaman sekunnin näytti kuuntelevan,
ikäänkuin jonkin hämärän muiston etäistä kaikua.

-- "Niin", hän vihdoin puheli ... "aivan niin ... minusta tuntuu ...
vaan miksi minulta noin salaatte kasvonne? Mainitkaa minulle nimenne!"

-- "Nimeni!" runoilija katkerasti kertoi, "todellinen nimeni,
sitä ette milloinkaan ole tienneet ... sitä ette milloinkaan saa
tietää. Muotoni ... se teitä nyt peloittaa. Älkää koettako sitä arvata.
Se vaan tietäkää, että sydän, joka sykkii tämän kuoren alla, on
kokonaan teidän; että se ilolla teidän edestänne vuodattaisi verensä
viimeiseen pisaraan asti. Mutta älkäämme ajatelko muuta kuin teidän
pelastustanne... Tästä menee tie Orleans'iin. Kuningas pysähtyi sinne
eilen illalla. Epäilemättä häneltä aiotte pyytää apua ja suojelusta,
rouva herttuatar."

-- "Mutta", amazoni huomautti yhä enemmin hämillään, "tiedättehän siis
senkin, mikä vaara minua uhkaa, ja mikä on nykyinen nimeni?"

-- "Ennen Renato kuninkaan tytär, nykyään Ferri'n Vaudemont'in kreivin
leski, Lothringin herttuatar. Jos suvaitsette, seuraan teitä
saattojoukon sijasta metsän toiseen päähän ... kuitenkin vaan etäältä,
ja sillä nöyrällä pyynnöllä, ett'emme sanaakaan enää vaihda, ja ett'ei
ainoakaan teidän silmäyksenne minun puoleeni enää laskeu. Aika joutuu;
rientäkää!"

-- "Tulkaa", nainen vastasi.

Ja, kiihoittaen hevostansa hiljaiseen juoksuun, hän lähti liikkeelle,
mietteisin vaipuneena.

François Villon seisoi vielä paikallaan liikkumatonna, häntä silmillään
seuraten, polvet puolittain notkussa, kädet ristissä, niinkuin
rukouksissa, niinkuin haltioissaan oleva.

Kaksi kyyneltä vierähti silmistä hänen käsilleen, ja herätti hänet.

Hän kääntyi nyt astumaan toverinsa luo, huusi tälle kiireesti kaukaa
jonkun sanan, hyppäsi hevosen selkään ja kiirehti pakenevan jälkeen.

Vaan juuri kun oli tämän saavuttamaisillaan, hän äkkiä seisahtui ja
pysyi muutaman askeleen taaempana.

Nainen myös hiljensi kulkuansa, pää puolittain olkapään yli
käännettynä.

-- "Täyttä nelistä!" runoilija huusi; "teillä voi olla muitakin
vaincojia, madame. Antakaa mennä!"

Herttuatar seurasi tätä viisasta neuvoa. Molemmat hevoset kiitivät
tuulen nopeudella metsän läpi, aina yhtä kaukana toisistansa.

Metsän rinteellä amazoni vähän pysähtyi, ja, tähystäen silmillään
taivaanrantaa, lausui tämän ainoan sanan:

-- "Orleans?"

Ratsumies tuli paikalle. Kädellä osoittaen pohjaa kohti, hän vastasi:

-- "Tuohon suuntaan. Näin kovaa kulkien, olette siellä tunnin
kuluttua."

-- "Sitten", herttuatar sanoi, "on tarpeetonta saattaa minua
kauemmaksi. Vielä kerran, kiitoksia! ... hyvästi..."

-- "Minä otan tämän luvan sitä suuremmalla ilolla vastaan", Villon
vastasi, "koska te'en teille suuremman hyödyn tuolla alhaalla. Tätä
tietä pitkin ei ainakaan kukaan teitä seuraa. Ei kukaan ... niinkauan
kuin minä elän!"

Näiden sanojen lausunnossa oli jotakin niin innokasta, niin hehkuvan
ritarillista, että se näytti pakolaiseen syvästi koskevan.

-- "Vielä viimeisen kerran, saanko tietää nimenne?" hän kysyi.

-- "Nimeni on Alttiiksi-antamus", runoilija vastasi.

-- "Suokoon Jumala", nainen hiljaa lisäsi, "että voisin itseäni jonakin
päivänä kutsua Muistoksi! Sitä varroten, kuka ikänä lienette, Anjou'n
Jolanda teille ojentaa kätensä."

Runoilija sitä tuskin tohti huulillaan koskea. Sitten, tukahuttaen
hurjan riemun huutoa, hän kääntyi ja katosi ensimäisenä paikalta, niin
nopeaan kuin hevonen suinkin pääsi.

Kun hän läheni sitä paikkaa, johon Troussecaille'n oli jättänyt, tämä
juoksi häntä vastaan, kovasti huutaen:

-- "Riennä! riennä! Toinen vangeistamme on karannut. Me saamme pian
tekemistä linnan koko väestön kanssa! Ja maltas! aivan oikein, tuolla
alhaalla, katsoppas!"

Noin parikymmentä ratsumiestä lähti linnasta ja ratsasti mäkeä alas
mitä uhkaavimmilla liikkeillä.

Etupäässä ritari, epäilemättä sama, joka oli Troussecaille'n hoidosta
päässyt karkuun.

Vähääkään vaalenematta, kun hän tämän havaitsi, Villon päin vastoin
näytti ihastuneelta.

-- "Taistelua!" hän huudahti. "Martti ystäväni, ratsasta sinä toisella
hevosella ja ota eteesi satulaan sotanuija, yhtäläinen kuin tämä tässä,
joka juuri sopivaan aikaan sattui käteeni. Täytyy karata heidän
päällensä tai olemme kuoleman omat. Siis uljaasti vaan! oletko valmis?"

Sitten hän puhui itsekseen:

-- "Hänen täytyy jo olla hyvässä turvassa. Ei enää vaaraa hänellä ...
mutta nämä ovat hänen vainoojiansa ... eteenpäin!"

-- "Eteenpäin!" Troussecaille kertoi heiluttaen vielä hirveämpää
asetta, kuin hänen toverillansa olikaan.

He lähtivät molemmat täyttä karkua eteenpäin ja kiitivät salaman
nopeudella ryntääjäin päälle, jotka hyvin hämmästyivät nähdessänsä,
että heidän itsensä päälle rynnättiin.

Ensi iskulla Villon hakkasi pään johtajalta; sitten hän karkasi joukon
päälle, iskien oikealle, vasemmalle, vähän joka taholle. Troussecaille
seurasi häntä, säästämättä hänkään asettansa. Molemmat näin kiitivät
eteenpäin, raivoten, riehuen kuin tuuliaispäät. Eloon jääneet luulivat
varmaan heidän olevan kaksi pirua ihmishaamussa, kaksi mustaa pirua.

Kuitenkin nämä, niinpian kuin ehtivät tointua ensi hämmästyksestään,
alkoivat huomata asemansa. Heitä noin viisi-toista vielä, ja kaksi
vastustajaa vaan! Olihan liian häpeällistä pitää sellaista tappiota
hyvänänsä!

Lisäksi toinenkin ritareista sai köytensä auki. Hän riensi avuksi vihan
vimmassa. Nähdessään kuolleet ja haavoitetut, hänen vihansa muuttui
raivoksi. Hän tahtoi kostaa, ja, hypäten lähimmän hevosen selkään, hän
otti vuorostaan johtaakseen tätä joukkoa, joka nyt, kiihoitettuna hänen
huudoiltansa, kokonaisuudessaan syöksi pakenevien niskaan.

Nämä jo olivat hyvän matkaa edellä; mutta siitä tavasta, jolla nuo
toiset heitä ahdistivat, oli helppo ymmärtää, että voittohuudon piankin
piti kaikua.

-- "François ystäväni", Martti ystävä sanoi, "ne voittavat alaa. Joku
minuutti vielä, niin ovat jo kintereillämme."

-- "Anna mennä vaan!" Villon vastasi; "minä luotan hyvään onneeni."

-- "Minä samoin. Mutta sanoppas, huomasitko minua? Onhan minulla
rohkeutta. Piru vieköön! hevoseni kompastuu."

Kun Troussecaille taas oli ratsailla, tie äkkiä kääntyi.

Kaupunki, siihen asti metsän peittämä, tuli näkyviin.

Heidän täytyi kulkea sen läpi, tai sitä välttääkseen uskaliaasti ruveta
suureen kiertoon.

Tämän johtopäätöksen Villon heti paikalla teki.

Troussecaille'n vastaus oli:

-- "Seurataan oikeanpuolista tietä. Se on epäilemättä paras."

-- "Niin, mutta vielä nopeammin, jos mahdollista. Minulla on nyt
vuorostani jotakin mielessä."

Ja Villon ajaa karahutti ensimäisenä kaupungin portista sisään, johon
kohta sen jälkeen myös Troussecaille katosi.

Viittä minuuttia ei vielä ollut kulunut, niin takaa-ajajat vuorostaan
tulivat paikalle, ajoivat täyttä karkua nosto-sillalle ja tunkivat
ukkosen jyrinällä porttiholviin.

Ensimäisen talon portilla Villon oli huomannut pitkän miehen puolittain
sotilaan, puolittain porvarin puvussa.

-- "Hohoi! ystävä! kuka täällä postitalon isäntä on?"

-- "Minä itse."

-- "Ja kuka on tämän portin vartija?"

-- "Minä myös."

-- "Ahaa! olette kumpaakin; hyvä vaan! Antakaa sitten kiiruimman kautta
sulkea tämä portti ja tuokaa samalla tallista kaksi parasta
hevostanne."

-- "Mutta, mitä vasten?"

Runoilija keskeytti hänet, asettaen rautasormuksen liljoinensa hänen
nenänsä eteen.

Tämän nähdessään postitalon isäntä, jo melkein vaaleana pelosta,
kumarsi nöyrästi.

-- "Kuninkaan toveri!" Villon sanoi. "Totelkaa!"

-- "Totelkaa", Troussecaille kertoi yhtä kopeasti, vaikk'ei asiasta
mitään ymmärtänyt. Se oli hänen osansa..

-- "Meitä ajetaan takaa. Siis! joutukaa!" runoilija komensi. Heti
paikalla rautasuojus putosi; portti sulkeutui kuin loihtimalla.

Samalla kuin isäntä hyöri tämän ensimäisen käskyn toimeen-panossa, hän
oli antanut kutsua tallirenkinsä.

Kaksi hätähätää satuloitua rotevaa hevosta tuotiin kohta esille.

Mitä suurimmalla kiireellä molemmat kumppanukset astuivat alas
ratsuiltaan, joivat lasin viiniä ja istuivat jälleen satulaan.

Takaa-ajajat jo melusivat portin ulkopuolella, joka äkkiarvaamatta oli
heiltä sulkeutunut.

-- "Ne ovat kuninkaan vihollisia", Villon sanoi, "aukaiskaa niille
vasta puolen tunnin päästä ja sanokaa, keitä me olemme. Eteenpäin!"

Puolen tuntia myöhemmin, hän pidätti hevostaan sanoen:

-- "Minusta tuntuu, kuin voisimme vähän levähtää. Mitä arvelet tästä
ensimäisestä reipastuksesta, Martti ystävä?"

-- "Minä aattelen, François ystävä, että sinä olet salannut minulta
nimesi ja asemasi. Sinä et olekkaan runoilija Villon, vaan loihtija
Parapharagaramus, ja kannat semmoisena sormessasi sormusta, joka saa
ihmeitä aikaan."

-- "Eikö nämä ihmeet saa sinun uteliaisuuttasi vireille?"

-- "Ei vähääkään. Minä mukaudun suostumuksiimme: tiedottomuus,
salaperäisyys! Yksi ainoa kohta minua huolettaa."

-- "Mikä sitten?"

-- "Koska syömme suurusta?"

-- "Ensi postipaikassa ... hätäisesti."

-- "Hiisi olkoon!"

-- "Mutta ehtoolla, Gien'issä, hyvä illallinen, hyvä vuode ... ja
vaatteiden muutto. Puh! kurkkuni on nokea täynnä."

-- "Olkoon! minä haen jonkun rehellisen vaatekauppiaan, jonka luona
voimme pukeuda ylhäisiksi herroiksi."

-- "Ei ollenkaan! kauppiaan puku on saatavana jonkun lähi-kaupungin
torilla. Se on meidän virkamme vastaiseksi. Olkoon se sanottu siksi kun
toisin käsken."




VII.

Vaatekauppias ja kaksi pyhissä-vaeltajaa.


Gien'issä oli par'aikaa markkinat. Ravintola oli väkeä täynnä.

Vaan onnellisen sattuman kautta ravintolan isäntä piti toistakin
virkaa. Hän oli samalla postin hoitaja.

François Villon'in tarvitsi vaan näyttää taikakaluansa, niin hän kohta
sai kunniahuoneen käytettäväksensä.

Töin tuskin hän oli sinne asettunut iloisen takka-valkean ääreen, niin
Troussecaille astui sisään erään kauppiaan kanssa, joka kantoi suurta
vaatepakkaa.

-- "Ohhoh!" runoilija sanoi, "tuottehan meille tänne koko varastonne."

-- "Ainakin kaikki, mitä siitä on jäljellä. Oivat markkinat! Asiat yhä
paranevat. Jaa, ei sovi soimata! käyvätpä ne hyvinkin tavallansa, nuo
asiat!"

Ja kauppias hieroi tytyväisenä käsiänsä.

-- "Suuri Jumala!" Villon huudahti, "kun kohtaa kauppiaan, joka on niin
tytyväinen, että hän tytymystään vielä muillekin julistaa, tietääpä
silloin jotain uutta nähneensä."

-- "Olkoon vaan", vieras sanoi; "vaan toisin puhuminen olisi
kiittämättömyyttä hänen Majesteettiansa kuningasta kohtaan. Hän se on
tiet puhdistanut varkaista ja rosvoista, jotka niitä ennen häiritsivät.
Kunnia hänelle siitä, että hyvät kaupunkimme alkavat taasen kukoistaa.
Liike tulee virkeämmäksi. Raha ei enää ole kätkössä, vaan liikkuu
vapaasti. Eläköön Ludovik XI! Hän suosii kauppaa, hän suojelee sitä.
Hän itse, jos olisi jonkun kauppakonttoorin takana syntynyt, olisi
nykyään kuningaskunnan ensimäinen kauppias."

Tämän ylistys-puheen kestäessä, oli toivorikas vaatekauppias levittänyt
esiin kaikki tavaransa.

Hän oli pieni, vilkas mies, terävällä ulkomuodolla, sekä puheissaan
jotenkin suurisuinen: yksi aian valtio-viisastelijoista.

-- "No, totta mar!" runoilija huudahti, "mies ihan kuin meitä varten.
Hänpä meitä nyt voi sopivalla tavalla vaatettaa ja samalla vielä kaupan
päälle meille jakaa joitakin tietoja tilasta Burgundin herttuakunnassa,
johon huomenna aiomme lähteä."

-- "Herttuakunta Burgund! Oi! herrani, siellä löydätte vähän rahaa, ja
vielä vähemmin sotaväkeä. Kaarlo rohkea ei ole Ludovik rauhallinen. Hän
on kaikki surmannut, kaikki tuhlannut tuossa surkeassa Neuss'in
piirityksessä, johon hän melkein vuoden aian on kuluttanut varojaan
siinä hullussa toivossa, että vihdoinkin saisi perustaa länsimaisen
suuriherttuakuntansa, tuon kuuluisan burgundilaisen kuningaskunnan.
Vaan suvaitkaa ... eikö mielestänne tämä harmaa pumpulitakki sopisi
kumppanillenne?"

-- "Ihmeen hyvin!" Villon vastasi. "Se on aasin väri. Antaa hänen
koettaa sitä päällensä. Vaan sillä välin, mestari ... mikä nimenne on?"

-- "Hugonet, teidän luvallanne."

-- "No niin! mestari Hugonet, sanokaa meille, keitä vastaan teidän
tuleva länsimainen suuriherttuanne nykyään käy sotaa? ... sillä kuuluu
hänen luonteesensa aina sotia."

-- "Sveitsiläisiä vastaan, hyvät herrat. Toinen vasikan askel.
Sveitsiläiset ovat urheata väkeä, hyvin uutteroita, mutta varsin
köyhiä, joilta ei valloittaja voi mitään voittaa. He tekivät kaikki
mitä voivat rauhaa ylläpitääkseen. Herttua ei tahtonut unohtaa, että
olivat auttaneet Elsass'in talonpoikia, ja ansion mukaan rangaisseet
tuota roistoa, jota kutsuttiin Hagenbach'iksi. Oiva tuomio kerrassaan!
Vuorelaiset, tämän nähdessään, aloittivat sodan, voittivat Hericourt'in
tappelun, valloittivat Pontarlier'in ja ryöstivät koko Franche-Comté'n.
Kaarlo herttua kääntyi vihdoinkin heitä vastaan. Vaan tielläpä hänen
päähänsä äkkiä juolahti anastaa Lothringi."

-- "Lothringi! millä oikeudella?"

-- "Väkevämmän oikeudella, mukavuuden oikeudella. Kuninkaaksi
aikoessaan, hänen täytyi saada kuningaskuntansa yhdeksi ainoaksi
lohoksi Lyon'ista Brygge'en asti. Hän on jo valloittanut Luxemburg'in
ja Geldern'in, jotka olivat hänen maidensa keskellä. Lothringi oli myös
hänen tiellään; hän iski siihen leijonan-kyntensä."

-- "Ja mitään vastarintaa kohtaamatta?"

-- "Oh! sepä kysymys! Jo ensimäisen tappelun alussa nuori Renato
herttua, vaikka vasta hiljan oli kahdennen kymmenennen ikävuotensa
täyttänyt, rohkeni lähettää serkulleen Burgundin herttualle verisen
kintaan, ikivihan merkiksi. Sitten hän, yhdistyen Craon'in herran
johtamain kuninkaallisten joukkojen kanssa, aloitti uljaasti
taistelun."

-- "Yksinäänkö?"

-- "Melkein. Tosin oli hän yhtynyt suureen liittokuntaan, joka
perustettiin Reinin tuolla puolen, vaan Sveitsiläiset eivät olleet
vielä valmiit, Sveitsiläiset hänen pettivät. Muutoin hän ei olisi
peräynyt, eikä hän nytkään sitä tahtonut tehdä. Vaan koko tuo ääretön
burgundilainen sotavoima vyöryi pienen Lothringi paran päälle.
Rakkaudesta alamaisiansa kohtaan hänen täytyi paeta... Hän katosi
vallan. Vaan nyt teidän toverinne on varsin sievästi ja luullakseni
oikein mielensä mukaan vaatetettu. Teitä itseänne varten, herrani, mitä
pidätte tästä tummansinisestä puvusta?"

-- "Koettakaa sitä päälleni. Vaan, yksi muistutus vielä, jos
suvaitsette? Sanoittehan, että Burgundin herttualla tuskin enään oli
ainoatakaan Burgundilaista luonansa."

-- "Niin tosin. Mutta kaiken maailman italialaiset, dalmatialaiset,
kroatialaiset ja muut suurisuiset palkkasoturit. Hirvittävä armeija.
Surkuttelen teitä tosiaan, jos onnettomuudeksi olette joutuneet kahden
tulen väliin... Ai, ai! tämä vaatteus teille vasta sopiikin, sen
Hugonet takaa! Koetetaanpas nyt takkia."

Villon suostui siihen, mutta jatkoi itse kysymyksiään yhä kiihtyvällä
innolla ja kiinteydellä.

-- "Sanokaapa, mestari Hugonet, käyttehän välistä Lothringissakin?"

-- "Käynpä kyllä. Se onkin paras kauppa-alueeni; minulla on siellä
paljon ystäviä."

-- "No, nämä ystävät, mitä ne ajattelevat nuoresta herttuasta ... ja
hänen äidistänsä?"

-- "Niitä jumaloidaan, hyvä herra, niitä jumaloidaan! Herttuatar on
yhtä hyvä kuin hän on suloinen ja kaunis. Hän saattaisi hallita; mutta
hän on luopunut oikeudestaan poikansa eduksi, niin suuresti hän tätä
rakastaa. Ja poika sitä todella ansaitseekin. Hän on sivistynein,
jaloin, uljain, sekä lempein nuori prinssi koko mailmassa. Ja niin
kaunis sitten! Hän on äitinsä ilmikuva. Puhutaanpa, että hänen
vasemmalla poskellaan on pieni musta pilkku, samanlainen, kuin se,
jonka herttuattaren kuvissa aina näkee."

Surullinen hymy nousi runoilijan huulille. Oli melkein, kuin joku
kallis kuva, muille näkymätönnä, olisi liihoitellut hänen ihastuneiden
silmäinsä ohitse.

Mestari Hugonet päätti puheensa näillä sanoilla:

-- "Vaikeat ja vaaralliset ajat, nämä meidän ajat, herraseni! Vaikk'ei
minun kaltaisten sentään sovi valittaa. Paljon vanhoja vaatteita saa
ostaa täällä, myydä tuolla. Toisella puolen ylhäisiä, jotka köyhtyvät
ja katoovat; toisella taas alhaisia, jotka rikastuvat ja tahtovat heti
loistaa. Puhumattakaan hirtetyistä, joiden repaleet teloittaja meille
säästää, ja salaisista lähettiläistä, jotka muuttavat pukua joka
kaupungissa. Suuri joukko vaatetettavia. Hyvät herrat, nämä kaksi
täydellistä vaatekertaa maksavat teille kaksi Tours'in livre'ä. Sen
lisäksi jalkineista ja päähineistä kaksi-toista valko-penninkiä.
Annanpa teille vielä kaupan päälle nämä kaksi pientä tikaria. Oikein,
oikein maksettu! Onnea matkalle!"

Villon maksoi tinkimättä, ja käski tuoda illallisen.

-- "Vihdoinkin!" Troussecaille huokasi, istuessaan niin hyvin
varustettuun pöytään, ett'ei hän ollut semmoista unissaankaan nähnyt.

Vaan tultuansa nyt raittiiksi ja siivoksi mieheksi, hän ei syönyt
liikaa kuin puoleksi, eikä juonut itseänsä kuin puolipäihinsä.

-- "_Initium sapientiae_!" Villon sanoi, ja tytyi tähän viisauden
alku-koetukseen.

Siellä oli muuten kaksi leveätä, pehmeätä vuodetta, lämpimästi
verhottuna uutimilla ja katoksilla sarssikankaasta.

He sukelsivat niihin kumpikin yhtä tytyväisenä. Troussecaille päästi
vielä muutamia ilohuutoja, jotka pian muuttuivat innokkaaksi
kuorsaamiseksi.

Vaan Villon ei ollut sitä lajia, joka olisi liian kauan nauttinut
Capuan hekumaa. Seuraavana aamuna, päivän koitossa, molemmat
seikkailijamme nousivat ratsujensa selkään ja lähtivät eteenpäin.

Sinä päivänä ei mitään erinomaista heille tapahtunut. Voidakseen niin
kauan kuin mahdollista käyttää kuninkaan asettamia postipaikkoja,
Villon yhä kulki Ranskan puolella rajaa, menemättä sen yli Burgundiin.
Sama temppu seuraavana päivänä. Lähestyttiin Clamecy'ä. Ilta-puoleen
matkustajamme huomasivat kaksi pyhissä-vaeltajaa, jotka astuivat tietä
pitkin heitä vastaan.

-- "Tuossa meidän virkamme!" Villon sanoi, sulkien puolen silmää ja
avaten puolen suuta, joka oli, niinkuin lukija vielä muistanee, hänen
omituinen temppunsa kaikissa tärkeämmissä tiloissa, niin juhlallisissa,
kuin naurettavissa.

-- "Meidän virkamme, ... kuinka niin?" Troussecaille uskalsi kysyä.

-- "Sentähden, että kauppias-toimemme on päättynyt. Pyhissä-vaeltajia
olemme vast'edes. Niin on käsketty ... ainakin, ell'et mieluummin toivo
itseäsi ja minua hirsipuuhun."

-- "Puhukaamme muita asioita! minä olen tullut hyvin araksi kaulastani.
Mene sinä vaan, ilman pitemmittä puheitta, anastamaan noiden
matkalaisten pitkät ruskeat hameet, heidän sauvansa ja jalkineensa.
Vaan aatteleppas, jos eivät suostuisikkaan vaihettamaan?"

-- "Mitä vielä! minulla on kultaa, joka heidät hyvällä saa siihen
taipumaan ... ja rautaa, joka tarvittaessa heitä siihen pakoittaa."

Näin sanoen, Villon pyöritteli takkinsa alla tupessa olevaa pientä
tikaria.

Troussecaille'lla oli takkinsa alla yhtäläinen todistus-kappale. Hän
siihen laski samoin kätensä, ja vastasi:

-- "Mene sitten vaan heitä hätyyttämään! Mutta eivätpä siltä
näytäkkään, kuin aivan vähiä hämmästyisivät."

Ja todellakin, molemmat pyhissä-vaeltajat astuivat eteenpäin
reippailla, vakavilla askeleilla.

Sen mukaan, kuin voitiin etäältä päättää, he olivat kaksi nuorta miestä
ko'okkaalla vartalolla ja rotevalla astunnalla. Saattoipa melkein
huomata heissä jotain sotaista. He heiluttivat sauvojaan niinkuin
miehet, jotka osaavat keihästä käyttää.

-- "Saadaanpa nähdä!" runoilija päätti, kannustaen hevostansa.

Molemmat ratsumiehet ehtivät pian vaeltajain eteen, ja, sulkien heiltä
tien, huusivat yhteen ääneen:

-- "Seis, miehet!"

-- "Mitä tämä on!" nuorempi vaeltaja ylpeästi kysyi.

Runoilija heti vaikeni, kuin ukkosen lyömänä. Sitten hän, tarttuen
toverinsa käsivarteen, kuiskasi tämän korvaan;

-- "Muistatko mestari Hugonet'in sanoja? Tarkastitko Jolanda
herttuatarta?"

-- "Kyllä."

-- "Katsoppas tätä nuorta miestä?"

-- "Todella ... mikä tavaton yhtäläisyys!"

-- "Ja, niinkuin äidilläkin, musta pilkku vasemmassa poskessa. Ei
epäilystä! se on hän ... se on varmaan hän!"

Villon seisoi jo maassa. Hän notkisti polvea nuoren vaeltajan edessä ja
lausui tälle, mitä hartainta kunnioitusta osoittaen:

-- "Armollinen herra, unohtakaa halveksiva käytökseni ja suokaa minulle
anteeksi. Minä en ole teidän vihollisenne ... kaukana siitä."

Nuori mies oli astunut askeleen ta'apäin. Hämillään, mutta äänetönnä,
hän asettui malttavaan ja samalla puolustavaan asemaan.

Toinen vaeltaja kysyi:

-- "Keneksi toveriani luulettekaan?"

-- "Lothringin herttuaksi Renatoksi", oli Villon'in varma vastaus.

Äänettömyys seurasi ja sen kestäessä nämä neljä matkustajaa katselivat
tarkemmin toisiansa, ja tekivät havaintojansa.

Ei milloinkaan kahdenkymmenen vuotias prinssi ole ollut täydellisempi,
viehättävämpi kuin tämä nuori herttua. Vartalo soleva ja luonnikas.
Jäsenet, liikkeissään täynnä suloa, todistivat notkeutta ja voimaa.
Kaikki jalot pyrinnöt, kaikki sotaiset avut loistivat hänen suurista,
mustista silmistänsä. Valtiaan merkki kajosteli hänen otsallaan,
hyvyyden tenho hänen huulillansa. Koko hänen olossaan äidin hienous ja
sulo miehuuden innon ja ritarillisen reippauden kaunistamana, niin että
näytti siltä, kuin hän olisi aiottu suuria mailmassa toimittamaan. Joka
hänen vaan näki, ilostui kohta.

Niin ei ollut hänen toverinsa laita, joka vihdoin ylpeällä katseella
vastasi:

-- "Te erehdytte, ystäväni. Te ette tunne Lothringin herttuaa."

-- "Se on totta", Villon myönsi; "mutta, eilen vielä, näin hänen
arvoisan äitinsä ... ja muuta en tarvitse tunteakseni hänen poikaansa
sydämmen silmillä. Sydämmellä on hyvät silmät!"

Herttua astui askeleen eteenpäin, huudahtaen:

-- "Olette kohdanneet äitini ... eilen, sanoitte?"

-- "Vähintäin kaksi päivää sitten ... ja taivas soi minulle vielä onnen
tehdä hänelle pienen palveluksen."

-- "Minkä palveluksen? puhukaa!"

Villon kertoi tapauksen, mutta niin ylen kainolla tavalla, että
Troussecaille siitä vihdoin suuttui ja alkoi nyt vuorostaan kertoa,
paljastaakseen koko totuuden.

Kiihkeä ja tulinen liikutus paisutti nuoren herttuan rintaa, innosti
hänen nerokkaita kasvojansa. Kuullessaan siitä vaarasta, jossa hänen
äitinsä oli ollut, siitä alttiiksi-antamuksesta, joka hänet oli
pelastanut, vihan leimaus ja kirkas kyynel yht'aikaa, loistivat hänen
silmissään. Vihdoin hän tarttui Villon'in käteen, ja, pusertaen sitä,
sanoi tälle:

-- "Kiitos!"

Sitten, ikäänkuin itsekseen puhuen:

-- "Oh! Sitähän jo aavistin, että nuo molemmat miehet, nuo Ramswag
veljekset, olivat pettureita!"

Runoilijan silmäys näkyi pyytävän selitystä. Käden liikkeellä herttua
käski toverinsa vastata.

-- "Rouva herttuatar", hän lausui, "oli poikansa tietämättä itse
lähtenyt kantamaan viimeistä valitusta Ludovikin tuomioistuimen eteen.
Ramswag veljekset, kaksi ritari-nimeen kelvotonta, olivat tarjouneet
hänelle saattajiksi. Saimme jälestäpäin kuulla, että Burgundin herttua
oli nämä molemmat kurjat lahjonut pitämään herttuatarta vankina
jossakin heidän linnassaan. Heti kohta, huolimatta surkeasta tilastaan,
huolimatta vaaroista, hänen ylhäisyytensä herttua tahtoi lähteä
liikkeelle. Me lähdimme. Vaan nyt, kun vaara en ohitse, arvelen, että
voisimme kääntyä takaisin, ja..."

-- "Ei suinkaan!" Renato herttua keskeytti. "Eteenpäin! Minä tahdon
nähdä äitini, ja omin silmin tulla vakuutetuksi..."

Hänen toverinsa oli häntä lähestynyt ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- "Teidän ylhäisyytenne siis unohtaa toisen naisen, Bern'issä..."

-- "Äitini ennen kaikkia! Hän sitten!... Vaan aika rientää; meillä
pitäisi olla hevoset."

-- "Ottakaa meidän", Villon sanoi. "Ne ovat teille tarjona."

-- "Vaan minä, mitä annan teille niiden sijaan?"

-- "No, hyvä Jumala, sitä, jota juuri tulimme teiltä pyytämään,
vaatteenne, hattunne ja vaeltajasauvanne."

Renato Lothringilainen ei näyttänyt rakastavan turhia puheita.
Vastaukseksi hän vaan riisui yltään ruskean hameensa; hänen toverinsa
teki samoin.

Tämän alla kumpikin kantoi yksinkertaista matkapukua, puoleksi verasta,
puoleksi nahasta.

-- "Teidän nimenne?" herttua kysyi noustessaan hevosen selkään.

-- "Olen sen jo äidillenne sanonut", Villon vastasi; "hänelle ja teille
on nimeni Alttiiksi-antamus."

-- "Minä panen sen mieleeni. Hyvästi!"

Ja nuori herttua kannusti rajusti hevostansa.

Villon seurasi häntä silmillään. Kun herttua oli näkyvistä kadonnut,
hän jupisi:

-- "Hyvä Jumala! Etköhän sinä itse ole se, joka minua näin ohjaat
heidän tiellensä? Oi Jumalani, suo minun vielä vastakin heitä
palvella!"

-- "Tapahtukoon niin!" Troussecaille päätti.

Molemmat seikkailijamme, puettuina pyhissä-vaeltajiksi, lähtivät taasen
matkaan.

Välttäen huolella kaupungeita, aina varoillaan, he pian olivat
kulkeneet Burgundin läpi.

Eräänä iltana vihdoin, kun oli kauan suurella vaivalla ylöspäin
astuttu, syvä laakso aukeni heidän eteensä.

Sen toisella puolen, suuria kuusimetsiä, ja lumeen peitettyjä vuorten
huippuja.

Niiden juurella, kallioiden välissä kuohuvia puroja, jyrkkiä putouksia.

Taivaanrannalla suuren järven purppuraviitta, joka välkkyi auringon
viime säteissä.

-- "Olenkohan oikein hereillä?" Troussecaille huudahti. "Katsos tuolla;
tämä on minusta maa, jota voi vaan unissa nähdä!"

Martti ystävä ei nähnyt unta.

Maa, johon matkustajamme tulivat, oli Sveitsi.

Käykäämme sinne heidän edellänsä.




VIII.

Vapaa, mutta raivokas.


Niitä on kaupunkeja, muodoltaan niin peräti omituisia, että näyttää
siltä, kuin ne olisivat alusta alkaen yht'äkkiä siihen muotoon valetut.

Sellainen on Bern.

Jyrkkä saarento, jonka päällä sen muurit ylpeinä seisovat, Aar'in
nopeat ja kirkkaat laineet, jotka kuohuen sitä syleilevät, sen
taivaanranta täynnä ikuista lunta, itse karhukin, josta se nimen sai,
ja jonka kuvaa joka askele muistuttaa, kaikki yhdessä antavat sille
tuon säännöttömän, karkean, ja mahtavan ulkomuodon. Sen kömpelöt
viheriän-harmaat rakennukset, sen laajat kadut, matalat pylväskäytävät,
ihanat suihkulähteet, ja joku jäljellä oleva suuri torni näyttävät
siinä jo seisoneen mailman sivun. Se, mikä vähimmin kaikista on
muuttunut, on sen arvokas, mahtava ja kylmä ulkomuoto. Bern syntyi
tasavaltana ja on tasavaltana kuoleva. Toinen Sparta.

Sillä oli kuitenkin myös heikkouden aikoja; vaan masentumattoman
intonsa avulla se niistä pian jälleen tointui. Sillä oli myrskyisiäkin
päiviä, mutta harvinaisen järkevyyden ja isänmaallisuuden kautta itse
nämä myrskyt kääntyivät sille menestykseksi ja kunniaksi. Voisimme
esimerkkinä tämmöisestä aiasta kuvailla ensimäistä sunnuntaita
joulukuussa 1475.

Jo aamulla varhain ympäristön asukkaat ja ystävät lähi-kaupungeista
tulivat lippujensa ja runoilijainsa johdolla Bern'iin. Jälkimäisillä
oli kullakin sotalaulunsa, jota hän lauloi.

Näistä luontevista odysseioista, jotka yksinkertaisuudessaan ja
karkeudessaan olivat ylistämäinsä sankarien kaltaiset, oli
Beit-Weber'in, Freiburgilaisen runoilija-sotilaan, runo raikkain. Hänen
maalaisessa lyyryssään näytti olevan paljaita teräskieliä; se helähteli
rautaan puetun käden alla. Hän lauloi Pontarlier'in retkeä, tuota
urheata rynnäkköä, Sveitsiläisten ensi voittoa Kaarlo rohkean yli.

"Kuulkaa hirveätä kertomusta, jonka aion teille kertoa.

"Jumalan nimeen, amen! Pyhän Neitseen nimeen, minä aloitan lauluni.

"Puiden oksat olivat juuri pukeuneet vihantaan, kun äkkiä moni urhea
mies sai lähteä majastaan.

"Toiset nousivat ylös, toiset astuivat alas. Heidän sotainen käyntinsä
oli hirveä nähdä. Burgundin herttuaa kohtasi häpeä, joka ei
naurattanut.

"Marsittiin hänen herttuakuntaansa, hänen kaupunkiinsa Pontarlier'iin.
Siellä se taistelu alkoi. Pian nähtiin suuri joukko vaimo parkoja
surupuvussa, leskenvaatteissa.

"Niin pian kuin Velskit (Gallian miehet) tämän uutisen kuulevat, he
saapuvat jalkaisin ja ratsain. Kaksi-toistakymmentä tuhatta. He
päättivät valloittaa Pontarlier'in, vaan saivat sen kalliisti maksaa.

"Bern'in karhu saa kuulla, mitä on tekeillä. Äkkiä hän kyntensä
teroittaa. Hän ottaa kanssaan neljätuhatta miestä. Kuuluupa kuinka
viheltävät iloisesti.

"Karhu oli vihan vimmassa. Turhaanpa viholliset ponnistivat. Vaikka
heitä oli neljä yhtä vastaan, heidän täytyi paeta.

"Ja karhu mörisi yhä. Ja kaikki liittolaiset sanoivat: tulkoot Velskit
vielä kerran, niin taistelemme heidän kanssansa joka päivä.

"Ja ne tulivatkin takaisin entistä lukuisempina, vaan jättivät,
uudestaan paetessansa, vielä enemmin ruumiita jälkeensä. Siinä syy,
miksi kiitän Freiburgilaista, Solothurnilaista, Lucernilaisia, Wienne'n
miehiä, ja yli kaiken Berniläisiä; ne miehen tavalla taistelivat.

"Jumala oli auttajamme, kiittäkäämme Häntä, veljeni! Hän se on, joka
sellaisia voittoja antaa.

"Karhu oli lähtenyt pesästään. Se palajaa sinne jälleen. Jumala suokoon
sille iloa ja menestystä. Tämän on laulanut Beit-Weber. Amen!"

Kaikki, jotka häntä seurasivat, porvarit, talonpojat, reippaat
nuorukaiset, kertoivat joka säikeen miehuullisella innolla.

Berniläiset olivat lähteneet ulos huoneistaan, melkein kaikki aseissa.
He yhtyivät äänellään tulokkaiden ja etenkin Beit-Weber'in seuralaisten
lauluihin. Tuo Pontarlier'in retki oli heidän tuorein voittonsa.

Se oli edellisenä keväänä saatu.

Kaikkialla muualla kaupungissa kaikui samaten sodan ja vapauden
lauluja.

Kaikki nämä eri joukot liikkuivat suurta toria kohden, jonka varrella,
vastapäätä tuomiokirkkoa, kaupungin raastupa eli raatihuone seisoi.
Suuri neuvosto oli siellä jo ko'ossa. Kiihkeän keskustelun humina
kuului epäselvästi sen paksujen muurien takaa. Väliin myös, itse kansan
keskeltä, etenkin loitompaa, kumeata kohinaa, innokkaita, meluavia
huutoja. Vaan muutamat nuoret miehet, jotka varsin ylpeinä kantoivat
Bern'in värejä, palauttivat melkein kohta rauhoituspuuhillaan, joll'ei
juuri hiljaisuutta, niin kuitenkin tyyneyttä mieliin. Ne olivat
aseettomina nuo miehet. Ei ainoatakaan sotamiestä väkijoukkoa
hillitsemässä, maistraattia suojelemassa. Ei muuta kuin järjestyksen
tunto, ei muuta kuin lain kunnioitus. Kaikkina aikoina on Sveitsi tässä
kohden antanut loistavan esimerkin.

Lähestykäämme erästä joukkoa, joka seisoo tuomiokirkon portailla;
kallistakaamme vähäksi aikaa korvamme heidän puheisinsa: tulemme siten
ymmärtämään kuinka perin tärkeät nämä hetket Bern'ille olivat.

-- "Sanon sen vielä kerran", intti paksu mies vilkkaalla, tulisella
muodolla, "sanon sen teille vielä kerran, Juha naapuri, että ylhäiset
eivät uskalla. Ne ovat meidän vertaisia. Ei enempää, eikä vähempää.
Suuri neuvosto on sen julistanut."

-- "Olkoon vaan!" vastasi Juha, eräs toinen porvari tyynellä
puritaani-muodolla; "olkoon vaan, naapuri Kirschoff; mutta unohdattepa,
että suuri neuvosto paraillaan on ko'ossa uudestaan tutkimassa tuota
samaa ilkeätä sääntöä."

-- "Miksi juuri ilkeätä?" pisti väliin eräs kolmas henkilö, joka,
kömpelöstä astunnasta ja röyhkeästä muodosta päättäen, näytti olevan
oikea Bern'in karhu ihmisen hahmussa. "Minua sääntö miellyttää.
Ystäväni ja toverini Pietari Kistler oli se, joka sen esitti
äänestettäväksi."

-- "Eräänä päivänä, jolloin neuvosto ei ollut täysilukuinen", Juha
tyvenesti huomautti.

-- "Vähät siitä!" Kirschoff sanoi, "ei se la'ilta voimaa vähennä."

-- "Sitä käsitystapaa juuri arvokas rahastonhoitaja Frankly paraillaan
väittää vääräksi. Jumala suokoon, että hänelle myönnetään oikeus! Vähän
kärsimystä vielä!"

Jumalan nimeä mainitessaan Juha oli kääntynyt kirkkoa kohden, ja
ottanut nahkalakin päästänsä.

Mies karhun muodolla oli sitä vastoin kääntynyt raatihuonetta kohden;
hän murisi itsekseen ja vastasi:

-- "Jospa ne edes kiiruhtaisivat tuolla sisällä! eihän siitä loppuakaan
tule!"

-- "Kärsimystä!" Juha toisti; "kaikki täytyy käydä järjestyksessä.
Ensin valitus tai esitys; sitten vastaus, puolustus, vastaus
puolustukseen, vihdoin johtopäätös, jota seuraa tuomio. Semmoinen on
sääntö kaikessa rehellisessä ja la'illisessa keskustelussa."

-- "Kun se koskee ylimyksiä!" Kirschoff huudahti kiukkuisena.

-- "Taasen yksi aateliston etu-oikeus!" karhu mörähti.

-- "Mitä puhutte etu-oikeuksista?" Juha painavasti lausui; "löytyykö
kaupungissamme Bern'issä ainoatakaan kansalaista, joka ei voisi kohota
miksi hyvänsä, vaikka tasavallan korkeimpiin virkoihinkin?
Rahastonhoitaja Frankly on vaan vähäpätöinen turkkuri, niinkuin
minäkin. Teidän sankarinne, tuo Martti Kistler, eikö hän ole ollut
esimiehenä Bern'issä? Eikö hän vielä nytkin ole lipunkantaja? Enkä ole
kuitenkaan kuullut, että hän olisi ylhäistä sukuperää; olihan vaimoni
viimeksi eilen illalla ostamassa meidän lihatarpeitamme hänen
puodistansa. Teurastaja, ei mitään muuta kuin teurastaja, aivan
niinkuin tekin, mestari Hohenlock."

Se oli karhu, jota Juha näin nimitti.

Hän jatkoi:

-- "Älkää soimatko viisaita lakeja, joita olemme isiltämme perineet ...
ja etenkin näin vieraiden kuullen."

Juha osoitti silmillään kolmea miestä, jotka seisoivat samassa
parvessa.

Siinä oli ensinnäkin kaksi pyhissä-vaeltajaa. Toinen, joka tytyi vaan
katselemiseen, eikä näyttänyt ymmärtävän kieltä, jota puhuttiin hänen
ympärillään; toinen, joka ymmärsi varsin hyvin ja kuunteli uteliaalla
tarkkuudella. Mitä kolmanteen tulee, hän oli vielä nuori mies,
nähtävästi taiteilija, varustettuna nahkaisella esiliinalla, jonka
päällä oli hienoa valkoista pölyä. Meiseli ja pieni vasara kädessä.
Matti Heinz, Strassburg'ista, johtaja tuomiokirkon rakennuksessa, jonka
viimeiset veistokset hän juuri silloin oli saanut valmiiksi.

-- "Juha mestari", hän vastasi hymyillen, "jos näin puhutte minun
tähteni, niin olette väärässä. Kymmenen vuoden kuluessa, jonka aian
teidän seassanne olen asunut, olen voinut tutkia mitä jaloa ja hyvää
Berniläisen karkeuden alla löytyy, niissäkin, jotka pitävät kunnianaan
olla niin epäluuloisia ja raakoja kuin mahdollista. Minä pidän
kansaanne ansaitussa kunniassa; vaan älkäätte panko pahaksi, että
rakastan myös teidän ylhäisöänne. Muualla kenties ylimykset, luullen
saaneensa syntymän kautta kaikki etu-oikeudet, laiminlyövät niitten
ansaitsemista ja taistelevat, ketäkään hyödyttämättä, aian vaatimuksia
vastaan. Nähdäänpä niitäkin, jotka muuta eivät ajattele, kuin vaivata
vasallejaan ja ryöstää turvattomia sekä matkustavia. Niin ei ole teidän
aatelistonne laita. Rahallansa he viljelyttävät maata ja edistävät
työtä; aseillansa puolustavat maan itsenäisyyttä. Jos joskus vaativat
ensi sijaa, se tapahtuu vaan taistelukentillä. Onko heidän käytöksensä
sen tähden vähemmin jalo? Ei suinkaan. Maalla ja kaupungissa elävät
kansan keskellä ja tekevät itsensä rakastetuiksi niin rauhan kuin
sodankin aikana. He eivät ole sortavia herroja, vaan isällisiä
johtajia, vanhempia veljiä. Kunnia Bern'in aatelistolle!"

Jonkun aikaa karhu jo oli mörissyt uhkaavalla tavalla. Kirschoff
vihdoin kärsimätönnä vastasi:

-- "Puhukaa muutamain puolesta, vaan ei kaikkien. Meillä, myös meillä
on ollut huonoja ylimyksiä, jotka, kun eivät omin voimin meitä voineet
sortaa, kutsuivat tuon tuostakin avukseen koko Schwabin ja Itävallan
ritariston."

-- "Seis mies!" Juha ylpeästi keskeytti. "Nuo petturit, joista puhutte,
naapuri Kirschoff, olemme järjestänsä voittaneet, kukistaneet,
hajoittaneet, Morgarten'in, Lampen'in, Sempach'in, Nefels'in luona ja
niin monissa muissa tappeluissa, jotka Sveitsin vapaudelle pyhitimme.
Kutka meitä silloin johtivat? Hyvät aateliset, ne samat, joiden poikia
vielä vastakin seuraamme, Erlach'it, Bubenberg'it, Scharnachthal'it ja
Diesbach'it."

Näin puhuessaan itse tyven Juhakin oli koroittanut äänensä. Muuan nuori
mies Bern'in väreissä löi häntä äkkiä olalle, ja, viitaten läheistä
taloa, sanoi:

-- "Hiljempaa, ystäväni! hiljempaa! vaikka Diesbach'inkin nimeä
mainitset!"

-- "Oikein!" arvoisa turkkuri vastasi heti tyyntyen; "minä kiitän
sinua, että minua siitä muistutit, Kaarlo Glansmann ... on häpeä, että
voin sen hetkeksikään unohtaa."

Hän oli kääntynyt taloa kohden ja paljasti päänsä samoin kuin oli
kirkon edessä tehnyt. Sitten hän kääntyi taas toveriensa puoleen, vaan
puhui vast'edes yhtä varovasti, kuin sairasvuoteen ääressä seisova.

-- "Hän on tuolla!" -- kuuluivat sanat, jotka lausuttiin liikutetulla
äänellä -- "tuolla hän on, meidän Nikolaus Diesbach'imme; Pontarlier'in
voittaja makaa tuolla, kärsien vielä hirveistä haavoista, joita hän
siellä sai meidän tähtemme, -- kenties kuollenkin juuri nyt, kuin
teille tätä puhun... Kunnia ja kiitos aatelisille niin jaloille, kuin
hän!"

Itse karkea Hohenlock'in seisoi sanatonna. Hän painoi alas päänsä ja
vaikeni.

Kiukkuisen Kirschoff'in sitä vastaan onnistui jonkun sekunnin kuluttua
sopertaa esiin nämä muutamat sanat:

-- "En tahdo sanoa ... se on totta... Minä tunnustan myös, että
aateli-oikeuksien lakkauttamisessa hän oli yksi niistä, jotka vapaasta
tahdosta suostuivat uhraukseen, ja jotka myönsivät vielä enemmän, kuin
heiltä vaadittiinkaan... Vaan sittenkin ... laki ... sääntö..."

Tällä kertaa Juha, nojautuen kiviseinusta vastaan, teki liikkeen,
niinkuin mies, joka ei enää tiedä, mitä vastaisi.

Tämä äänettömyys ei ollut uteliaan pyhissä-vaeltajan mieleen. Hän astui
äkkiä esiin ja sanoi:

-- "Anteeksi, herrat porvarit! suokaa anteeksi ... eikö saisi tietää
mistä on kysymys?... Mikä on tuo merkillinen laki?"

Ikäänkuin saman voiman vaikutuksesta nuo kolme Berniläistä heittivät
liikahenkilöön yhtäläisen katseen, joka ei suinkaan ollut
rohkaisevimpia.

Sitten vihdoin teurastaja Hohenlock vastasi:

-- "Noh! piru vieköön! se on tapojen sääntö."

-- "Mitkä tavat?" vaeltaja hyvin kohteliaasti kysyi.

-- "Huonot tavat", Kirschoff hampaiden välistä murisi; "ne, jotka ovat
rikos kansaa, rikos Jumalaa vastaan."

-- "Ohoh!" Juha sanoi, "tuo käy liian pitkälle; tuo on jo meidän
itsemme soimaamista, ja vielä vieraiden kuullen. Emme tahdo, että
muukalaiset sekaantuvat meidän asioihimme... Kuitenkin, koska nämä
vaeltajat kerran ovat täällä, ja koska halaavat tuntea asian laitaa,
niin se on tämmöinen. Jonkun aikaa on ylellisyys Saksan ja Burgundin
hoveista jo tulvannut meidän pieneen, köyhään ja säästäväiseen maahan.
Ritarimme eivät ainoastaan sodan aikana hanki itselleen kaikenlaisia
kypärin kaunistuksia, aseita täynnä koristuksia ja kalliita
hevosloimia, vaan käyttävät myös rauhankin aikana silkki- ja
samettipukuja, kaikenmoisia kirjauksia, kalliita kiviä ja
sulkatöyhtöjä. Sitten, heidän vaimonsa, heidän tyttärensä, mennen vielä
edemmäs tässä liiallisessa loistossa..."

-- "Hävytön loisto!" Kirschoff keskeytti, "häpeällinen hekuma, jota
täytyy tukehuttaa."

Tyvenesti, melkein puoleksi hymyten Juha jatkoi:

-- "Minä katson asioita paljon tasapuolisemmin, vaan kuitenkin täytyy
myöntää... Pietari Kistler ei ole vallan väärässä. Sellainen komeus ei
ole sovelias meillä. Se oli oikein että se kiellettiin. Se vaan, että
meneteltiin huonosti, ilman mitään arkatuntoisuutta ... ja ylimyksiä,
jotka kenties vapaasta tahdosta olisivat järkevään puheesen taipuneet,
ärsytti väkivalta, jota saivat kärsiä. Etenkin naiset eivät tahtoneet
taipua leikkaamaan pois kauto-kenkiensä neniä eikä pitkiä laahoja
hameistansa. Hepä ovat avio-miehiänsä ja isiänsä yllyttäneet.
Lähiseudun linnoissa ja aatelis-kadun varrella on tehty liitto,
on valalla vannottu, että tuo vastenmielinen sääntö on saatava
kumotuksi ... ja kumminkin, että tänä päivänä, tänä aamuna pitää mennä
suurella komeudella messuun. Turhamainen uhkamielisyys; siinä kaikki!"

-- "Kuinka!" pyhissä-vaeltaja huudahti, "voiko sellaisesta syystä..."

-- "Muukalainen!" Juha keskeytti, "harhaluulot ja himot viettelevät
pitämään tärkeinä mitättömimpiäkin asioita. Aateliset ovat ummistaneet
korvansa pappien varoituksilta, eikä Jumala ole heitä rankaissut. Mutta
kun he julkisesti vastustavat kansan tahtoa, kansa kenties suuttuu. Ja
siinä on jotain, josta kunnon mies on mureissaan. Bern'in karhu ei
ymmärrä leikkiä. Kuunnelkaa jo!"

Hirveitä huutoja alkoi kuulua Raatihuoneesta. Torilla ja läheisellä
kadulla kansa nosti kumean murinan.

Vaeltaja ei kuitenkaan vielä voinut tointua hämmästyksestään.

-- "Kuinka!" hän kertoi, "mitä kuulen! sellaisesta syystä siis koko
tämä kansan paljous..."

-- "Sen vuoksi ja osaksi myös burgundilaisen sodan vuoksi", Juha
vastasi, "vaan etenkin ja pääasiassa juuri tuon sääntö-riidan vuoksi."

Sitten hän salaisella kauhulla lisäsi:

-- "Onkohan keskustelu huonosti päättynyt? Tuossa tuomari Scharnachthal
lähtee Raatihuoneesta."

Ja tosiaankin, melun ja huutojen uudestaan remahtaessa, mies, jolla oli
jättiläisvartalo ja todellinen valtiaan muoto, astui esiin raastuvan
portaille. Hän oli tyven, hän, vaan kalpea ja alakuloinen. Nopeilla ja
vakavilla askeleilla hän astui torin poikki ja katosi Nikolaus
Diesbacbilaisen taloon.

-- "Mitä se merkitsee!" Juha mumisi. "Mitä neuvoa, mitä apua hän menee
kuolevalta pyytämään?"

Tällä hetkellä Raatihuoneen kaikki ikkunat aukenivat yht'aikaa.
Vimmaisia naamoja niistä pistäytyi esiin, julistamaan voittoa.

-- "Lienevätkö siis voittaneet?" Juha huokasi. "Voi! onnettomuutta!
onnettomuutta!"

Se oli pahaksi onneksi totta. Kistler astui raastuvan parvelle ja
huusi:

-- "Voitto! ystäväni! Sääntö on vahvistettu. Jos sen rikkovat, --
sulkekaa heiltä tie! Repikää pois kaikki koristukset! Voimaa la'ille!
kunniaa Bern'ille!"

Tuhannet raivokkaat, niiden joukossa Hohenlock ja Kirschoff, taputtivat
käsiänsä. Kiihkeä tribuni jatkoi juhlallista puhettaan yhä
lisääntyvällä menestyksellä. Kadulla niinkuin neuvostossakin oli
hänellä enemmistö, vieläpä enemmänkin, melkein yksimielinen enemmistö.
Muutamaa harvaa erimielistä, semmoista kuin Juhaa, lukuun ottamatta,
jokainen piti omanaan hänen riitansa, jokainen yltyi raivoon hänen
kanssansa. Se oli noita kansan melskeitä, jotka äkkiä kohoavat kuin
valtameri, äkkiä musertavat kuin ukkonen.

Yht'äkkiä kellot tuomiokirkon korkeassa tornissa soittivat
puolipäivä-messuun.

Torin toisella puolen, aateliskadun päässä, syntyi kova liike.

Sitten alkoi murinaa kuulua ja levisi joka taholle:

-- "Tuoss' ovat! tuoss' ovat!"

Ja tehdäkseen tietä läheneville, joukko erkaantui kahteen osaan,
päästäen joka askeleelta, jonka se peräytyi, kumeita vihan
huudahduksia. Oi! viisas Juha oli kyllä sen arvannut: Bern'in karhu
teroitti kynsiänsä; se oli raivoon joutumaisillaan.

Sanokaamme se suoraan, ylhäisö ei ollut mitään laimin lyönyt,
saattaakseen tätä raivoa täydelliseksi ja hirveäksi. Aateliset kulkivat
eteenpäin rohkean tyynesti, kiellettyyn tapaan tehdyissä, komeissa
vaatteissansa. Heidän muassaan vaimot, lapset, koko heidän
huonekuntansa, koko heidän tavaransa. Ei milloinkaan vielä tällä niin
suuresti loistoa ja ylellisyyttä rakastavalla viidennellä-toista
vuosisadalla sellaista rikkautta ja komeutta ollut nähty. Siinä
lainehti vaan silkki ja sametti, mitä loistavimmissa väreissä,
kirjauksilla ja maalauksilla koristettuna; sotatakit ja vaipat
kultakankaasta; sulkatöyhdöt hatuissa, timanttikoristeet päässä, aseet
niin komeat, että jokainen niistä oli kuin suuri-arvoinen kalliskivi.
Vielä komeammat, vielä loistavammat olivat nuoret miehet hovilaisten ja
hovijunkkarien puvuissa. Entä naiset sitten! puettuina väljiin
myssyihin ja näädän-nahalla päällistettyihin, suuriin hattuihin
liehuvilla nauhoilla, säihkyen timanteista, he kantoivat ylpeästi
vaakunoitaan ommeltuina pitkin kalliita hameitansa, joiden suuria
laahoja seuralaiset ja palvelijat olivat kantamassa. Tämä taistelu,
jota tämmöisellä komeudella käytiin, sehän olikin juuri heidän
tehtävänsä.

Raatihuoneen parvelta oli teurastaja Kistler kaukaa nähnyt tuon komean
juhlamatkueen lähenevän. Kiukusta vaaleana, hän sille uhkaavasti
puristi nyrkkejänsä, ja kiihoitti samalla kertaa huudoilla ja
silmäyksillä kansaa syöksemään noiden päälle, jotka sitä näin pitivät
pilkkanansa.

Ei kukaan tohtinut.

Kiihkeimmät vihdoin yhtyivät Hohenlock'in johdon alle. Tämä laski
jalkansa tuomiokirkon ensi portaalle juuri samassa kuin Adrian
Bubenbergilainen, ylimysten johtaja, sille astui.

Taistelun täytyi alkaa.




IX.

Nikolaus Diesbachilainen.


Tässä taistelussa kolme henkilöä näytti ryhtyvän pääosia toimittamaan.

Toisella puolen Kistler ja Hohenlock, edustaen rahvaan itsevaltaa;
toisella taas Adrian Bubenberg, aatelisen vastarinnan arvokas edustaja.

Hän oli varreltaan pitkä, ruumiiltaan roteva, ja vielä nuori, sekä
ihmeteltävän kaunis kalliissa puvussansa; hän näytti ruhtinaalta, joka
astuu hovinsa etupäässä.

-- "Terve Hohenlock, terve", hän sanoi sille, joka sulki tien.
"Väistyppä vähän syrjään."

-- "En!" teurastaja vastasi; "en askeltakaan! niin kauan kuin te
kannatte noita la'in kieltämiä pukuja."

-- "Minkä la'in?"

-- "Kiellättekö, että sen tunnette?"

-- "En osaa valehdella. Luulinpa, tai ainakin toivoin, että se oli
kumottu."

-- "Päin vastoin. Se on vast'ikään suuren neuvoston vahvistama. Se,
mitä se on kieltänyt, täytyy teidän paikalla heittää. Pois sulkatöyhdöt
ja kultavaipat! Pois liehuvat laahot ja heiluvat nauhat! Pois!"

Tämän päätöksen, nämä huudot kertoi koko väkijoukkc, luikaten, kirkuen,
nauraen täyttä kurkkua.

Tuon vihamielisen joukon yli, joka seisoi ikäänkuin valmiina kaikkia
nielemään, Adrian von Bubenberg antoi silmäyksensä levollisesti
liikkua. Hetken päästä hän lausui sointuvalla äänellä:

-- "Bern'in kansalaiset, teihin minä vetoon. Olisi vääryys teitä
kohtaan, jos tahtoisin eduksemme mainita tehdyt uhrauksemme. Jokainen
tekee velvollisuutensa ja voimansa mukaan. Bern ei ole kiittämätön
kaupunki. En myöskään luule teidän kadehtivan meidän rikkauttamme;
onhan tunnettu asia, että enin osa meistä on velkoja tehnyt isänmaata
palvellakseen. Mitä aatelisuuteen tulee, se on omaisuus, joka ansaitaan
niinkuin kaikki muukin tavara, ja joka, niinkuin kaikki omaisuus, on
pidettävä koskematonna. Se on teidän oma kunnianne ja maineenne.
Tahtoisitteko sen hävittää?"

-- "Emme koskaan!" muutamat äänet vastasivat.

-- "Miksi sitten", Bubenberg jatkoi, "tahdotte näin meitä nöyryyttää?
Samallahan itse tulette nöyryytetyiksi. Huomatkaa, Bern'in miehet,
niitä on tiranneja kaikkialla, niin alhaalla kuin ylhäälläkin. Vapauden
nimessä aiotte harjoittaa teon semmoisen, joka on rikos vapautta
vastaan. Oikeuden nimessä aiotte rikkoa oikeutta vastaan. Miks'ei
meillä olisi vapautta, niinkuin porvareilla, niinkuin talonpojilla,
niinkuin kerjäläisillä, miks'ei meillä olisi lupa elää ja itseämme
vaatettaa omalla tavallamme?"

Vilkkaita käsien-taputuksia kuului joka taholta. Aatelisten asianajaja
luuli jo voittaneensa.

-- "Sen tähden", hän päätti, "väistykää vähän syrjään, mestari
Hohenlock, ja laskekaa meitä Jumalaa palvelemaan."

Hiljaisuus seurasi, jonka aikana ei muuta kuulunut, kuin kellojen ääni,
joka yhä kutsui uskovaisia Herran huoneesen.

Hohenlock jo astui askeleen ta'apäin, Bubenberg toisen eteenpäin, kun
Pietari Kistler äkkiä alkoi puhua:

-- "Maltas vähän! Minä se olen, joka sinua vastaan, Adrian von
Bubenberg."

Se ei myöskään ollut tavallinen mies, tuo Pietari Kistler.

Hilliten äkkiä vihansa, hän oli ko'onnut ja järjestänyt ajatuksensa;
nyt hän ryhtyi vastustajaansa kukistamaan; ja malttaen jo täydellisesti
mielensä, yhtä tyynenä kuin aatelinen vastustajansa, hän tälle vastasi:

-- "Me emme tahdo teitä nöyryyttää, vaan te tahdotte meidän häviötämme.
Ylellisyys herättää ylpeyden; ylpeys kateuden; kateus vihan; viha
sisällisen sodan, ja sisällinen sota koko kansan häviön ja
onnettomuuden. Mutta, me emme tahdo, että niin on Bern'issä käyvä!"

Raivokkaita hurraa-huutoja kaikui äkkiä, tärisyttäen ilmaa torin
neljään kulmaan saakka.

Kistler jatkoi:

-- "Vallankumoukset meillä eivät ole sellaisia, kuin muilla kansoilla.
Me niiden kautta etsimme vaan yhteistä hyvää, turvallisuutta, arvoa
kaikille. Siinäpä se, mitä teiltä pyydetään, mitä teiltä vaaditaan, ei
enempää. Minä astun oikeuden rataa vähääkään horjumatta. Ylhäisöllä on
omat oikeutensa; vaan myös omat velvollisuutensa. Ja ensimäinen
kaikista on la'in kuuliaisuus."

Koko väkijoukossa innostus oli korkeimmillaan. Aateliston riveissä
maltti vihdoin loppui. Kistler'in viimeisestä muistutuksesta kaikki
nuoret ylimykset ryntäsivät esiin ja vastasivat yhteen ääneen:

-- "Ei! ei! ennen kuolema!"

Kaikki he olivat miekkansa paljastaneet.

Tämä oli kuin merkki taisteluun. Koko plebejiläinen nuoriso syöksi
heidän päällensä.

Miekat iskivät yhteen; veri alkoi vuotaa.

-- "Heretkää!" huusi äkkiä ääni, joka kuului yli kaikkien muiden.

Ääni oli Scharnachthal'in.

Jokainen väistyi hänen tieltään. Hän tuli, hän juoksi, kantaen
käsivarsillaan toista miestä, haavoitettua, joka, kalpeana kuin
kuolema, äkkiä nousi seisomaan tuomiokirkon avarassa ovensuussa.

Kohta lensi yli koko torin, suusta suuhun, tämä nimi:

-- "Nikolaus von Diesbach!"

Se oli hän, se oli todella hän, viime tappelun sankari, Pontarlier'in
voittaja, tuo kuolemaisillaan oleva uros, joka sai hengellään maksaa
voittonsa.

Esimies Scharnachthal, kun ei muuten voinut estää sisällistä sotaa,
joka oli syttymäisillään samaan aikaan kuin ulkonainen sota uhkasi, --
esimies Scharnachthal oli turvautunut Diesbach'iin, pyytäen häneltä
kovinta ponnistusta, viimeistä palvelusta isänmaalle.

Diesbach oli kohta ymmärtänyt. Vielä enemmänkin, hän oli tahtonut, että
hänen viimeiset sanansa olisivat kaikki-voipana kehoituksena
yksimielisyyteen, hän oli tahtonut, että hänen ruumiinsa tulisi
voittamattomaksi riidan esteeksi, ehkäpä vielä yhdistys-siteeksikin
molempien puolueiden välillä, jotka seisoivat valmiina toisiansa
turmelemaan.

Jättiläis-kokoinen Scharnachthal oli hänet kantanut käsivarsillaan yhtä
helposti, kuin äiti nukkuvan lapsensa. Nyt hän asetti hänet seisomaan
kirkon ylimmälle portaalle ja kyykistyen hänen taaksensa kannatti häntä
polvillansa, käsivarsillaan, koko ruumiillaan, ja rohkaisi häntä tuon
tuostakin äänellänsä.

Tämän näön vaikutusta vielä lisäämään ilmestyi äkkiä kaksi naista,
kaksi nuorta tyttöä Diesbach'in sivulle, ikäänkuin kaksi hurskasta
vaimoa itkemään uuden Vapahtajan jalkain juuressa.

Toinen hyvin pitkä, hyvin tumma ja miehuullisen kaunis: Bern'in
Minerva.

Toinen sorja, vaalea, viehättävä pitkässä ja sievässä hameessaan, joka
oli valkoisesta villakankaasta: Göthe'n Margaretha.

Edellinen, seisoalla ja käsi ojennettuna kansaa kohti, huusi kuuluvalla
äänellä:

-- "Hiljaa! Diesbach puhuu, kuulkaa häntä!"

Jälkimäinen, polvillaan, rukoilevana, paljasti ihanat kyyneleiset
kasvonsa.

Hän oli niin ihmeen ihana tämmöisenä, että utelias pyhissä-vaeltaja,
kokonaan ihmettelevän kunnioituksen vallassa, ei voinut olla
puoliääneen lausumatta:

-- "Mutta kuka tuo puhdas taivaallinen olento lienee? Keitä nuo
molemmat tytöt ovat?"

-- "Diesbach'in kasvatteet", joku hänen sivullaan vastasi.

Paitsi näitä muutamia sanoja, vallitsi nyt yli koko laajan torin syvä
hiljaisuus. Kaikki päät olivat paljastetut. Raivokkaimmatkin seisoivat
liikkumatonna. Kaikkien silmät tarkastivat samaa paikkaa. Jokainen
odotti.

Muutaman sekunnin Diesbach seisoi äänetönnä, silmät ummessa, sinertävä
kalpeus kasvoilla. Olisi luullut häntä patsaaksi.

Yht'äkkiä tämä patsas värähti, tointui, oikaisi itsensä. Kääreet, jotka
häntä ympäröivät, putosivat, tahrattuina muutamilla veripilkuilla.
Hänen haavansa oli auennut.

Hänen silmänsä aukenivat myös, hänen kätensä kohosivat ylöspäin.
Toisessa hän piti muutamia pergamentti-levyjä, muutamia kirjeitä, jotka
Scharnachthal siihen oli pistänyt. Ikäänkuin isänmaan rakkauden
elähyttämänä tuo haudan partaalla seisova uros vihdoin jaksoi puhua.
Hän lausui:

-- "Bern'in kansalaiset, ystäväni, veljeni, lapseni ... tänä samana
hetkenä, jona te nostatte kätenne saastaiseen taisteluun ... Burgundin
herttua marssii teitä vastaan kolmenkymmenen tuhannen miehen kanssa...
Toiselta puolen italialaiset palkkasoturit, joita Campobasso hänelle
tuo, ovat valmiit astumaan St. Bernhard'in yli. Lopuksi, Romont'in
kreivi pettää meidät ja aloittaa sotaa Jura-vuorissa... Sveitsiä
ahdistetaan joka taholta yht'aikaa... Ei täällä, ei keskenänne ole
teidän taisteleminen, vaan rajalla vihollista vastaan."

Sitten kääntyen vuorotellen molempien vastapuolueiden johtajiin:

-- "Kistler, uhatun isänmaan nimeen, heitä ylpeytesi!... Bubenberg,
Sveitsi vaatii, että pukeut rautaan eikä samettiin... Eilen vielä
saatoit kehoittaa rauhaan ja puolustaa Burgundilaista; tänään se on hän
itse, joka kieltää kaiken sovinnon, joka meille julistaa sotaa; sotaa
ilman armotta ja säälittä, sotaa viimeiseen hengenvetoon asti... Hän
tahtoo meitä sortaa, meitä kukistaa... Hän on niin sanonut, hän on niin
kirjoittanut. Tuossa, katso..."

Hän ojensi Bubenberg'ille kirjeet. Tämä tarttui niihin, käänteli niitä
kuumeesta vapisevin käsin.

Diesbach oli hetken uuvuksissa. Sitten, ikäänkuin kirkastettuna
rakkaudesta isänmaahan ja kenties kuolemankin lähisyydestä, hän astui
askeleen eteenpäin ja lausui:

-- "Lapset, aseisin kaikki! mutta yhteistä vihollista vastaan!
Pelastakaa Bern, pelastakaa Sveitsi! Siihen tarvitaan kaikki kädet,
kaikki sydämmet. Vieläpä muutakin, aseiden, ruudin ja tykkien
hankkimiseen tarvitaan rahaa, ... rahaa kaikilta ... tuossa on minulta.
Vapauden tähden! Sveitsin tähden ja Bern'in tähden!"

Hän heitti portaiden juureen verisen kääreliinansa. Tälle liinalle
hänen molemmat kasvatteensa kaatoivat täysin käsin kuolevan kalleuksia,
kultaa, jota hänen käskystään olivat helmassaan tuoneet.

Diesbach oli kääntynyt Bubenberg'iin.

Bubenberg tarttui hänen käteensä. Liikutetulla, masentuneella, hellällä
äänellä hän vastasi:

-- "Kiitos sinulle, ettäs meitä muistutit velvollisuuksistamme. Sinä
tydyt vielä meihin, me te'emme sinulle kunniaa, Diesbach."

Ja riisuen päältään kullasta kiiltävän takkinsa sekä kalliit
kaulavitjansa, hän heitti ne yhteen edellisen uhrin kanssa, huutaen
vuorostaan:

-- "Sveitsin tähden! ja Bern'in tähden!"

Tätä huutoa koko ylhäisö kertoi; tätä esimerkkiä se seurasi, ylimykset
kiskoivat irti kultakannuksensakin; aatelisnaiset kukkaronsa ja kalliit
kivensä. Kaikki kalliit timantit, kaikki esineet, joilla jotain arvoa
oli, makasivat pian yhdessä läjässä, synnyttäen kansallista aarretta,
johon joukko joka taholta heitti kulta- ja hopearahoja.

Innostus oli kaikki vallannut. Taputettiin käsiä, huudettiin,
itkettiin, syleiltiin molemmin puolin, kaikki oli unohdettu. Ei enää
kateellista riitaa, ei vihaa, ei puolueita. Koko kaupungissa oli tällä
hetkellä vaan yksi mieli, yksi sydän.

Näin oli asiat, kun teurastaja Kistler vuorostaan astui kansallisten
lahjain tulvapaikalle ja, vetäen esiin kukkaronsa, huusi:

-- "Ei saa sanoa, että minä olen viimeinen. Tuohon läjään minä heitän
myös kaiken riidan, ja ensi pyhänä annan lisäksi hinnan, jonka viikon
kuluessa puodissani myydystä lihasta saan. Tehkää näin, muutkin
kauppiaat. Eikö niin?"

-- "Niin, niin!" kaikki porvarit huusivat, etupäässä Juha, Kirschoff,
Hohenlock.

Sitten muutama työmies astui esiin, luvaten itsensä ja tovereinsa
puolesta viikon palkan. Sitten maalaiset karjaa sekä ruokavaroja.
Sitten molemmat vaeltajat, antaen hekin roponsa. Sitten vanha
kassanhoitaja Frankly, ilmoittaen, ett'ei hän milloinkaan ollut
vastaan-ottanut tavaroita suuremmalla ilolla. Sitten, vihdoin runoilija
Beit-Weber.

Hänen oli ympärillään komea kullalla kirjattu vyö, jonka Freiburg
hänelle juuri oli lahjoittanut palkaksi hänen viime laulustaan; hän sen
uhrasi ilomielin, lausuen nämä sanat:

-- "Minä en tarvitse kuin miekkani, ottaakseni osaa teidän
voittoihinne ... ja harppuni, ylistääkseni niitä!"

Tällä välin Diesbach oli portaiden päältä viitannut silmillään
Kistler'iä luoksensa. Hän tarttui hänen käteensä ja asetti sen
Bubenberg'in käteen, sanoen heille kummallekin:

-- "Yhdistykööt teidän harrastuksenne, niinkuin kätenne nyt, liittykööt
ne yhteen niinkuin lahjanne tuossa!... Voimakas vastarinta ...
viimeinen voitto ... niin vieraat kuninkaat menettävät kaiken toivon
teitä masentaa ... oi Jumala! ... suojelkaa Sveitsin vapautta!"

Tuskallinen nykäys pudistutti koko hänen ruumistansa. Veri purskahti
virtana suusta. Hän horjui, ponnisti hetken vastaan, sai vielä
huutaneeksi: "eläköön Bern!"... Ja, ikäänkuin hänen sielunsa olisi
lentänyt pois, saattamaan tätä viimeistä toivotusta taivaasen, hän
kaatui.

Nikolaus von Diesbach oli kuollut.

Niin torilla, kuin portailla ylhäiset, porvarit, kansa, kaikki
lankesivat polvilleen rukoilemaan suuren kansalaisen puolesta, jonka
isänmaa oli kadottanut.

Kellot soivat tällä hetkellä täysin äänin, papisto astui kirkosta ja
seisahti ruumiin ympäri, jota Scharnachthal siihen asti oli
kannattanut.

Tämä lähestyi Bubenberg'ia ja sanoi:

-- "Diesbach'in saatamme suurella kunnialla hautaan. Koska lähdemme
sotaan?"

-- "Jo huomenna!"

Pari askelta sivulla päin tuo nuori valkeaan puettu tyttö oli pyörtynyt
vahvemman toverinsa syliin, joka häntä, lempeän sisaren huolella
hoitaen, suojeli kirkkoon tulvaavalta väkijoukolta.

Molemmat pyhissä-vaeltajat seisoivat lähellä tätä ryhmää.

-- "François ystäväni", toinen sanoi, "vaikk'en mitään ole ymmärtänyt,
minusta näyttää, kuin tämä kansa olisi voittamaton."

-- "Voittamaton todella!" toinen vastasi. "Ja katso ... eikö tuota
voisi luulla sen hyväksi enkeliksi?"

Hän osoitti nuorta hermotonna lepäävää tyttöä.

Samassa eräs augustinolais-munkki lähestyi pyörtynyttä ja pani pienen
pullon hänen nenänsä alle, josta hän heti näytti virkoovan.

Munkki vetäytyi hätää ta'apäin, mutta pää yhä käännettynä tyttöä
kohden, ja silmillään huolellisesti sen kasvoja tarkastaen.

Vaikka hän seisoi köyryssä, hän kuitenkin oli tavattoman suuri mies.
Mustan kaapun ja pitkän valkean viitan läpi näkyi laihuus, joka tekee
muodon karkeaksi, vaan ei vähennä voimia. Hänellä näytti jäntereet
olevan teräksestä. Kun hän tunki joukon läpi, ei kukaan hänelle tehnyt
vastarintaa. Pieni sysäys kädellä vaan, niin tukevimmatkin,
väkevimmätkin olivat heti poissa hänen tieltään. Mitä kasvoihin tulee,
ne melkein kokonaan olivat päähineen peitossa; niistä ei muuta voinut
eroittaa, kuin pitkän, vaalean parran ja suuret, lempeät silmät.

Yhä takaperin hiljakseen astuen, hän vihdoin laskeutui polvilleen
muurinsyvennykseen, joka vielä oli tyhjä. Nuori tyttö, jota hän ei
ollut tauonnut silmäilemästä, oli väentungon tähden vuorostaan myöskin
pakoitettu vetäymään samaa paikkaa kohden, vallan hänen viereensä. Tätä
hetkeä hän käytti hyväkseen, tarttui tytön valkean hameen liepeesen ja
nosti sen huulillensa.

Kun sitten Diesbach'in molemmat kasvatteet vihdoin alkoivat
väkijoukkoon kadota, hän, silmät heihin päin kääntyneinä, pani kätensä
ristiin ja rupesi rukoilemaan.

Jonkun sattuman kautta hänen päähineensä silloin putosi. Hänen muotonsa
tuli hetkeksi näkyviin, kyyneleiden vallassa.

-- "Omituista!" se pyhissä-vaeltaja mutisi, jota toinen oli kutsunut
François ystäväksi. "Kukahan tuo munkki lienee? ... ja mikä syy voi
hänessä vaikuttaa niin tulista osanottoa tuon nuoren tytön kohtaloon?"

-- "Tuopa ei olekkaan ainoa", hänen toverinsa vastasi, häntä kylkeen
sysäten. "Katsoppas tuota sievää aatelisnuorukaista sinervässä takissa
ja valkoisella töyhdöllä. Myöskin hän, etenkin hän on koko aian
silmillään seurannut tätä Bern'in hyvää henkeä. Ja mitkä silmät! Oi!
voisinpa vannoa, että ainakin hän on rakastunut."

-- "Mutta kenestä oikeastaan puhut, Troussecaille?"

-- "No! sauvani kautta sen vannon! tietysti tuosta nuoresta herrasta,
joka seisoo tuolla alhaalla, juuri hänen tiellänsä ja tarjoo hänelle
pyhää vettä. Totta tosiaan! sepä on kummallista ... luulen hänet
tuntevani. Entä sinä?"

François Villon voi tuskin olla huudahtamatta hämmästyksestä.

Tuo ylimys, tuo rakastaja oli Lothringin nuori herttua Renato.




X.

Hedwig ja Magdalena.


Nämät olivat Diesbach'in molempien kasvatteiden nimet.

Muutamana päivänä hänen kuolemansa jälkeen he istuivat kumpikin hänen
talossaan akkunan luona suuressa kamarissa, joka puolikorkeuteen asti
oli tammilaudoilla vuorattu ja yläpuolelta verhottu sinervällä
sarsi-kankaalla.

Samaa väriä oli kattokin. Tähän aikaan vielä melkein koko Euroopassa
sinervä oli surun väri.

Sinervät olivat molempien tyttöjen hameet, alhaalla leveä nauha
mustasta sametista. Mustat heidän berniläiset liivinsä sinervällä
samettireunuksella. Tämän tavallaan naishaarniskan muotoisen vaatteen
yläpuolella oli korkea kaulavaate eli poimuihin vedetty kaulus. Hiat,
jotka ulottuivat ranteisin asti, olivat valkoista palttinaa ja hyvin
kankeat. Olkapäillä ja käsivarsilla jonkunlainen koristus villasesta ja
sametista, puolittain musta, puolittain sinervä. Hienot hopeavitjat
kiinnittivät olkakoristeen kauluksen yläpäähän. Hopeisia kirjauksia oli
pienessä päähineessä, joka neulottuna kolmesta kappaleesta samaa
kahtalaista kangasta ja väriä, verhosi heidän tuuheita hiuksiansa,
joiden pitkät palmikot, yhteen punottuina villa- ja sametti-nauhoilla,
ulottuivat heidän kantapäihinsä saakka.

Tämä yksivakainen vaatteus sopi yhtä hyvin molempien orpojen vallan
erilaiseen kauneuteen.

Magdalena -- tuo vanhempi, vahvempi -- oli enintäin parinkymmenen
vuotias. Hänen korkea vartalonsa, se voima, joka ilmestyi koko hänen
olossaan, olisi hämmästyttänyt meidän aikaan. Vaan sitä ei silloin
hämmästytty, semminkään Sveitsiläisten, tuon jättiläiskansan keskellä.
Muutoin voimme vakuuttaa, että kuvauksemme hänestä on aivan luotettava;
Magdalenan kuva päähineineen ja suurine kintaineen pukinnahasta löytyy
Bern'in kirjastossa. Se ihastuttaa kauneutensa ja lempeytensä kautta,
jotka sointuvat yhteen tuon voimallisen ulkonäön kanssa. Hiukset
tuuheat, luonnollisissa suortuvissa, kauniin ruskealla värillä; iho
tumma, mutta terve ja raitis; kasvot säännölliset, kuin Kreikan
veistoksien; katsanto vapaa ja avonainen, vaan omituisen, luontevan
kainouden lieventämä; ulkomuodossa neroa ja hyvyyttä, vieläpä suloa ja
viehätystä, Alppi-tunturien viehätystä. Hän oli kuin Jungfrau-kukkula,
"neitsyt" tunturien joukossa, -- oikea Germanian tyttö. Sellaisia tuli
niiden olla, jotka ansaitsivat kunnian olla äitiä ja puolisoja Kaarlo
suuren uroille.

Hedwig, hänen toverinsa, oli täydellinen vastakohta. Ei tosin hänkään
ollut hento ja pieni. Kenen hyvänsä muun kuin Magdalenan rinnalla,
hän olisi ollut iso kyllä. Emme ole häntä ilman syytä edellisessä
luvussa verranneet Göthe'n Margarethaan. Hän oli sorja, sievä ja
vaaleanverinen, kullankarvaisen vaalea kuin tuleentunut vilja pellolla.
Maito ei ole valkeampi, kuin hänen kaunis ihonsa, ja hienot kätensä.
Oletteko koskaan tarkanneet ruusupensaita? Sellainen puna hohti hänen
poskillansa. Idealistinen maalari, hra Angelico itse, olisi löytänyt
hänen kasvoissaan, hänen suurissa, sinisissä, uneksivissa silmissään,
hänen taivaallisessa hymyssään todellisen ihanteensa. Ei milloinkaan
ole mitään niin täydellistä, niin vienoa, niin puhdasta Luojan kädestä
lähtenyt. Siinä oli nuoruus neitseellisen kevään koko loistossa; siinä
oli enempi kuin nainen, melkein enkeli, Sveitsin pyhä neitsyt.

Tällä hetkellä istuen pienellä rahilla, käsi Magdalenan polvella,
päätään nojaten tämän rintaa vasten, silmät kokonaan kyyneleissä, hän
sanoi sisarellensa:

-- "Näin siis, serkkuni, olemme toistamiseen yksin mailmassa!"

-- "Rohkeutta, lapseni!" toinen hänelle vastasi. "Jumala varjelkoon
minua kiittämättömyydestä häntä kohtaan, joka meille on ollut isän
sijassa! Minäkin häntä kunnioitin, häntä kaipaan ja itken. Vaan
yksinäisyys ei minua hirvitä. Minä tunnen itseni kyllin vahvaksi meitä
molempia suojelemaan, sisareni!"

-- "Niin, sisareni! Anna minulle se nimitys!" Hedwig vastasi kiertäen
molemmat kätensä hänen kaulansa ympäri. "Tiedänhän, että sinä minua
rakastat, ja minä rakastan sinua. Vaan sinä, miekkoinen, sinä kumminkin
tunsit ne, jotka sinulle elämän antoivat!"

-- "Ja uljasta väkeä ne olivatkin!" Magdalena ylpeästi vastasi. "Kun
Itävallan herrat viime kerran yrittivät Waldstätten'iä kukistaa, ne
lähtivät kumpikin, äiti niinkuin isäkin, Unterwalden'in rajaa
puolustamaan. Olin vallan pieni silloin, mutta näen heidät vielä
edessäni. Isä, heiluttaen suurta miekkaansa; äiti, viikate kädessä. He
tuotiin molemmat meidän majaamme, voittajina, mutta kuolemankourissa,
joka heidät oli yht'aikaa saavuttanut. Oi! Se on heidän verensä, joka
saa sydämmeni sykkimään. Diesbach oli rientänyt avuksi ja pelastanut
meidät. Hän vei minun kanssaan, otti lapseksensa, kasvatti ja rakasti
minua, kuin tytärtään. Suokoon lempeä Jesus, että voisin sen kerran
palkita hänen pojallensa!"

Hedwig lausui hiljaa:

-- "Kilian!"

Magdalena jatkoi:

-- "Siinä ne velat ovat, joita mielimme maksaa, me tunturien lapset!"

Hän vapisi koko ruumiiltaan jalosta kärsimättömyydestä ja hänen
silmänsä säihkyivät kuin sankarin silmät.

-- "Oi! minä rakastan, minä ihailen sinua tuommoisena, urhea ystäväni!"
hänen toverinsa sanoi, häntä syleillen. "Mutta minä olen vaan arka
tyttö parka, jolla on voimaa ainoastaan sydämmessä. Kiitollisuuteni
Diesbach'ia kohtaan sen kokonaan täytti. En ole milloinkaan tuntenut
isääni enkä äitiäni. Makasin vielä kehdossa, kuin Diesbach minun otti
huostaansa. Missä tämä tapahtui? Kuinka?... En sitä itsekään tiedä."

-- "Sinä saat sen kerran tietää", Magdalena vastasi. "Sinä päivänä,
jona joku tulee sinua vaimokseen pyytämään, sinä päivänä voit aukaista
tuon lippaan, jonka Diesbach on jättänyt minun huostaani, sillä
ehdolla, että säilytän sen avainta siihen asti. Se sisältää epäilemättä
tietoja syntymästäsi ja vanhempiesi elämästä."

-- "Niin", Hedwig sanoi. "Mutta siinä on kuitenkin jotain lohdutusta
kun tietää edes syntymäseutunsa, kun muistaa edes yhden nimen, yhdet
kasvot. Sanoithan vast'ikään kertoessasi minulle isästäsi ja äidistäsi:
'Minä näen heidät vielä edessäni.' Minulla ei ole sitäkään onnea. Ja
kuitenkin, kuinka usein ovat silmäni ajatuksien avulla ja unissa
kokeneet tunkea tuon sumun läpi, joka minua ympäröi! Lakkaamatta pyydän
rukouksissani Jumalaa minulle lähettämään jonkun ilmestyksen menneistä
aioista, jonkun aavistuksen, jonkun hämärän kuvan. Kiliankin on siitä
levoton. Me olemme siitä hyvin usein puhuneet."

-- "Kilian parka!" Magdalena huokasi, "kallis ystävämme, jalo veljemme,
kuinka suuri hänen surunsa on oleva, kun hän kuulee isänsä kuolleeksi,
jota hän niin suuresti rakasti! Hän oli kolme päivää ennen tuota
turmion hetkeä lähtenyt... Hän johtaa nuorta väkeämme Vallis'in
tienoilta. Voi! pelkäänpä kovin hänen epätoivoaan, kun hän saa tämän
surullisen uutisen!"

-- "Kilian parka!" Hedwig kertoi, "hän on silloin yksinänsä, kaukana
meistä, jotka voisimme häntä lohduttaa. Kyyneleet eivät ole niin
katkeria kun voidaan yhdessä itkeä! Vaan, kuka tietää? ehkä hän tuntee
tarpeen tulla meidän kanssamme itkemään, ehkä hän tulee?"

-- "Jos hänen velvollisuutensa myöntää sen", Magdalena vastasi. "Kilian
on Diesbachilainen ja niinkuin kaikki Diesbach'it velvollisuuden orja.
Meidän velvollisuutemme on jäädä tänne, meidän velvollisuutemme on
odottaa."

Surullinen huokaus oli Hedwigin ainoa vastaus.

Kun sitten siipien räpytystä kuului akkunan ulkopuolelta, hän lausui
itsekseen:

-- "Taivaan linnut ovat sentään hyvin onnellisia! Laaja avaruus on
heille avoinna. Jospa se niin olisi minunkin sydämmelleni, voi! kuinka
se rientäisi hänen luokseen!"

Hänen toverinsa ei vastannut. Hän seurasi silmillään Hedwigin liikkeitä
ja tuli epäilemättä akkunan läpi nähneeksi jotakin, joka herätti hänen
huomionsa ja uteliaisuutensa.

Hän nousi äkkiä pystyyn ja siirsi akkunaverhon sivulle. Sitten,
oltuansa hetken ääneti, hän sanoi:

-- "Se on taasen tuo augustinolais-munkki. Näetkö kuinka hän katselee
tänne? Se oli hän, joka eilen sinua auttoi ja herätti tainnoksista..."

-- "Niin tosiaankin", vastasi Hedwig, joka taasen oli istunut toverinsa
syliin. "Huomautithan minua siitä. Mutta väkijoukko tunki meitä samassa
alttaria kohden. Minua surettaa, ett'en saanut edes sanoa hänelle:
kiitoksia. Miesparka! Minä tunsin hänen kuitenkin; monta kertaa hän jo
on sattunut tielleni, aina sama liikutus kasvoissa, sama suojeleva
hellyys katsannossa. Eräänäkin päivänä ... varmaan kymmenen vuotta
sitten, Diesbach'in linnan puutarhassa ... hän astui äkkiä eteeni,
otti minun syliinsä ja suuteli herkeämättä, ikäänkuin jonkun
vastustamattoman kiihko-tilan vaikutuksesta. Diesbach tuli
äkkiarvaamatta paikalle ja näytti soimaavan häntä. Minä en oikein
ymmärtänyt, olin niin pieni vielä. Munkki heti vetäytyi pois kalpeana,
epätoivosta horjuen. Oi! muistan sen vielä hyvin, suuret kyyneleet
vierivät hänen poskillensa. Hänen kätensä olivat ristissä ja hän näytti
rukoilevan minun puolestani. Katsos! juuri niinkuin nytkin. Tunnenpa
itseni vallan liikutetuksi ... tuo on niin omituista!"

-- "Omituista tosiaan", Magdalena sanoi; "Vaan epäilemättä hän on
meidät huomannut. Kas nyt hän menee takaisin kirkkoon."

Samassa kuului askeleita etusalista, ja heti jälkeen vanha
naispalvelija astui sisään, ilmoittamaan, että tuomari Scharnachthal,
ja kolme muuta ylimystä hänen seurassaan, pyysivät tulla sisälle.

Kaksi näistä ansaitsikin tämän arvonimen. Ne olivat Adrian von
Bubenberg ja Lothringin nuori herttua Renato.

Kolmas sitä vastaan oli runoilija Beit-Weber.

-- "Diesbach'in kasvatteet", Scharnachthal lausui, "Bern'in vapaa
kaupunki, tahtoen jatkaa sen miehen työtä, joka äsken kuoli sen
puolesta, ottaa nyt vuorostaan teidät tyttäriksensä. Sen lisäksi,
seuraten vanhaa tapaa, joka sallii niiden, jotka haluavat orpoa
vaimokseen, jo vaikka seuraavana päivänä isän kuoleman jälkeen tulla
tytölle vapaasti ja rehellisesti ilmoittamaan aikomuksensa, kolme
kilpailijaa nyt on tarjona teille, Hedwig... Älkää punastuko, älkää
panko pahaksenne, lapseni. Niin on tapa. Sanokaa siis sanottavanne,
hyvät herrat. Bern'in tytär ja minä, sen edustaja, kuulemme teitä."

Adrian von Bubenberg ensin astui esiin ja lausui:

-- "Te tunnette minun, Hedwig. Olen leski, mutta kyllin nuori vielä
pyytämään sellaista morsiameksi, kuin te olette. Ensimäinen vaimoni oli
onnellinen, kaikki sen teille todistavat. Se on takauksena, että niin
on oleva toisenkin laita. Tahdotteko tulla siksi?"

Ja Bubenberg kumarreltuaan siirtyi syrjään, antaakseen sijaa
kilpailijoillensa. Hän oli rikas, hän oli ylevä, hän oli kaunis. Koko
mailma hänen tiesi arvokkaimmaksi aatelismieheksi, mitä voi löytyä.

Herttua Renato vuorostaan astui esiin. Nuoruus, ylevä sulo, kasvojen
kauneus ja sielun kauneus, kaikki avut, jotka neidon sydämmen saavat
sykkimään, ne hänelle olivat. Niiden lisäksi kruunu.

-- "Neiti", hän sanoi, "en ole tahtonut ennen teille rakkauttani
ilmoittaa; mutta äidilleni olen tehnyt tämän ilmoituksen. Hän odottaa
teitä, valmiina hän avaa teille helmansa. Tahdotteko olla Lothringin
herttuatar?"

Silmät maata kohden, tyynenä ja teeskentelemätönnä Hedwig kuunteli,
käsi Magdalenan kädessä, joka hymyili, yhtä ylpeänä sisarensa kunniasta
kuin jos se olisi ollut hänen omansa.

Oli jäljellä enää vaan Beit-Weber.

Runoilija-sotilaan suora ja hehkuva olento, neron tuli, joka säihkyi
hänen silmistään, kaksinkertainen kunnian loiste hänen otsallaan, siinä
ainoat edut, joista hän saattoi kerskata.

Hänen puheensakin oli kaino ja teeskentelemätön. Mutta siinä ilmaantui
niin totinen tunne, niin tulinen rakkaus, että kaikki, jotka sen
kuulivat, hänen kilpailijansakin, ensi sanoista jo hämmästyivät.

-- "Hedwig", hän lausui, "en ole herra enkä ruhtinas. Kruununi ei ole
kultaa; siinä ei välky timantit. Muutama tammen ja laakerin lehti vaan.
Freiburg, yhtä köyhänä itse kuin minäkin, sen minulle antoi. Tämä ynnä
harppuni, miekkani, isäni mökki, vähän peltoa ja nuttua ympärillä,
siinä koko omaisuuteni. Olen vaan köyhä laulaja, mutta rakastan teitä
sydämmestäni. Jos minulle soisitte lempenne, kaikki elämäni hetket
viettäisin teille kiitollisuutta osoittamalla. Tahdotteko olla
runoilijan seuralainen?"

Juuri kun nuori neito vihdoinkin aikoi vastata, eräs uusi henkilö
ilmestyi äkkiä kynnykselle.

Se oli nuori mies, surullisilla, kalpeilla kasvoilla. Surupukunsa
päällä oli hänellä yksinkertainen paita rautarenkaista.

Kuullessaan askeleita, Hedwig oli nostanut päätänsä. Kun hän huomasi
tulijan, ilohuuto pääsi hänen huuliltansa. Sitten, aivan hämillään,
puolipyörryksissä hän riensi tämän syliin, tämän rctevaa rintaa vasten,
hiljaa huudahtaen:

-- "Voi! Kilian! Kilian!"

Se oli hänen kasvate-isänsä poika, se oli Kilian von Diesbach.

-- "Hyvät herrat", tuomari Scharnachthal sanoi kolmelle kilpailijalle,
"se oli sydämmen huuto, jonka kuulitte. Tyttäremme on vastannut. Se on
tuommoinen puhdas lapsen taipumus, jonka edestä jokaisen kelpo miehen
täytyy väistyä. Lähtekäämme täältä."

Sillä välin kun nämä siirtyivät pois päin, sillä välin kun Hedwig
jälleen juoksi Magdalenan helmaan, Scharnachthal itse astui Kilian
Diesbach'in luo ja, puristaen hänen kättänsä, ilmoitti muutamalla
sanalla, mitä hänen isänsä huoneessa oli tapahtunut.

-- "Minä kiitän Bern'in kaupunkia sen jaloista aikomuksista", tämä
vastasi, "vaan kuuluisa isäni elää uudistettuna minussa. Siksi kun
Jumala suo minun yhtyä hänen kanssaan toisessa elämässä, hänen molemmat
kasvatteensa, minun molemmat sisareni, eivät tarvitse muiden apua.
Tätini on abbatissana Freiburg'in Benediktolais-luostarissa; hänen
luonaan Hedwig ja Magdalena saavat viettää surunsa aian, ainakin sodan
loppuun asti. Vielä kerran, Scharnachthal, kiitoksia!"

Siirtyen viimeisenä ulos, runoilija Beit-Weber oli kuullut
johtopäätöksen tässä vastauksessa.

-- "Freiburg!" hän itsekseen lausui ilomielin, "hän tulee
Freiburg'iin."

Adrian von Bubenberg astui pois vakavilla, tyvenillä askeleilla. Hän
oli tarjouksellaan etupäässä tahtonut osoittaa kunnioitusta Nikolaus
von Diesbach'in, vanhan valtiollisen vastustajansa muistolle.

Nuori herttua sitä vastoin palasi asuntoonsa synkeänä, kuolon kalpeus
kasvoillaan, ja siellä heittäytyen tuolille, kasvot käsiin kätkettyinä,
hän huudahti nyhkien tuskalloisesti:

-- "Menetetty! ikipäiviksi menetetty! Ja kuitenkin, oi Jumala, kuinka
häntä rakastin! ... kuinka häntä vieläkin rakastan!"




XI.

Fridolin.


Notre-Dame de Loretto'n ja St. Jago di Compostella'n jälkeen Einsiedeln
kieltämättä on paikka, johon useimmat toivioretket Euroopassa tehdään.

Kauniilla vuoden-aialla siellä on lukemattomia joukkoja ko'ossa. Ja
talvellakin nähdään sinne hurskaita matkustajia vaeltavan.

Eräänä päivänä kolme pyhissä-vaeltajaa, koillistuulesta ja kylmästä
huolimatta, kiipesi paksun jäätikön peittämää polkua ylös. Heitä oli
vaikea tuntea, niin syvään korvien yli heidän suuret hattunsa olivat
vedetyt, niin kokonaan olivat pitkiin viittoihinsa kääriytyneet, selkä
köyrässä kauluksen alla ja molemmat kädet hiojen sisässä.

-- "Hrrr!" Troussecaille'n ääni äkkiä päristi... "Hrrr! rupean jäätyyn,
alan jo hyytyä! ... ja sinä sitten, François parkani, sinun partasi,
silmäripsesi, kulmakarvasi ovat vallan valkoiset. Ja nenäsi ...
nenäsikään ei enään ole muuta, kuin jääpalanen."

-- "Totta on", Villon filosofin tavoin vastasi, "ett'ei ilma ole juuri
oikein sovelias pähkinäin noukkimiseen."

-- "Sitä vähemmin", Martti ystävä arveli, "kuin ei ole, mistä noukkia.
Ei puuta, ei pensasta, paljas maa. Ai! anteeksi, olinpa erehtyä: onhan
sillä yllänsä kuuluisa lumivaippansa. Ja arvelkaapas, kun me olemme jo
neljättä tuntia tällä lumikankaalla rämpineet, elävää olentoa
näkemättä, linnun lauluakaan kuulematta. Kirottu tunturi! kavala
matka!"

Näihin viimeisiin sanoihin kolmas vaeltaja teki vastalauseen.

-- "Siunattu tunturi!" hän huudahti, "loistava ilma ... katsokaa pian,
katsokaa!"

-- "Hän on oikeassa", runoilija sanoi. "Oi! se on todella ihanaa!"

Oli päästy jonkunlaiselle ylängölle, jossa aukeni heidän eteensä
ylevä, ihmeen ihana näkö-ala: järviä, laaksoja, vuorten ryhmiä ja
harjanteita niin kauas, kuin silmä kantoi, niiden rinteillä
kuusimetsiä, huiput ikuisen jään vallassa ja koko tämä seutu, koko tämä
näky ikäänkuin verhottuna valkeaan näädän-nahkaan, täynnä kristalli- ja
timanttihelmiä, jotka välkkyivät ja kimalsivat kirkkaan, hehkuvan
auringon säteissä tuon sinisen, pilvettömän taivaan alla.

-- "Pirun järvien kautta! myöntää täytyy", Troussecaille vuorostaan
huudahti, "tämä on ihanaa! Mutta hm! ... joutuuhan täällä niin
linnun-iholle, ett'ei katseltuakaan saa. Sanokaa, ystäväni, vieläkö
olemme kaukana luostarista?"

-- "Tunnin matka enää kiivettävänä, sitten ollaan perillä."

-- "Olettehan siitä varma, eikö niin? ... ja samoin tiestäkin?"

-- "Jukol'aut'! sen hyvin tunnen. Sata kertaa ja useamminkin olen
kulkenut tämän matkan."

-- "Itsennekö vuoksi?"

-- "Niin, ja myös kaikkien niiden, joiden puolesta lupauksia olen
täyttänyt. Minä te'en pyhissä-vaellukseni valtuuskirjalla, ja olen
tarpeen tullessa muille oppaana. Ell'en olisi tiellenne sattunut,
olisitte auttamattomasti hukkuneet. Mutta mitäpä siitä, ei enää
hätäpäivää!"

Puolen tuntia kului. Noustiin ylemmäs, yhä ylemmäs. Polku tuli yhä
jyrkemmäksi. Väliin se vallan katosi pohjatuulen vyöryttämien kinosten
alle, joita pakkanen oli vahvalla kuorella varustanut.

Opas kuitenkin yhä kulki tietään vähääkään epäilemättä, ikäänkuin sen
olisi löytänyt merkeistä, jotka hänelle yksin olivat tunnetut.

-- "Malttakaa!" hän äkkiä sanoi, "näettekö tuolla ylhäällä, oikealla
puolen, tuota paistavaa pistettä, jota laskeva aurinko valaisee? Se on
suuri kultaristi kirkon päällä."

-- "Kultaristi, joka näkyy näin kauas! Luostari siis on hyvin rikas?"

-- "Hyvin rikas ja hyvin vanha. Sen perusti Kaarlo suuren aikana eräs
hurskas erakko, jumalinen ja viisas Meinrad..."

Tuskin oli opas ehtinyt lausua tätä nimeä, kuin Troussecaille hänet
huudollaan keskeytti:

-- "Kas kummaa! ... mikä valkoinen haamu tuo on, joka näyttää juoksevan
meitä kohti?"

-- "Haamuko? mitä vielä! joku novitio valkoisessa viitassaan ... nuori
veli Fridolin ... nyt hänen jo tunnenkin."

Nuorukainen, jota näin nimitettiin, lähestyi nopeaan, viitan helmat
nostettuina vyötäisille, helpompaa juoksua varten. Hän oli noin
viiden- tai kuuden-toista vuotias, vilkkaalla ja lempeällä muodolla,
sekä viehättävillä, juoksun ja ilon elähyttämillä kasvoilla.

Tämä ilo oli niin suuri, että hän järjestänsä, mutta yhä vähenevällä
toivolla, riensi jokaisen luo näistä kolmesta matkustajasta, näyttäen
olevan ihan valmiina heitä kutakin syleilemään.

Sitten, kolmattakin silmäiltyänsä, hän mutisi vallan kalpeana, vallan
hämillään:

-- "Voi! eipä se vieläkään ole hän!"

-- "Hän! Kuka sitten?" opas tiedusteli. Ja, kun novitio ei mitään
vastannut:

-- "Kuka sitten onkaan, veliseni Fridolin, tuo, jota niin suurella
kärsimättömyydellä näytätte vartovan?"

-- "Et ainakaan sinä, Bartolomeo", novitio ynseällä äänellä vastasi.
"saako seuralaisillesi kertoa tarinan pyhästä Meinrad'ista, vai oletko
sen kenties itse jo heille kertonut?"

-- "Pyhä Madonna! minäkö teidän toimiinne tunkeuisin, signor Fridolin.
Teillehän oikeastaan tämä kunnia on tuleva. Tehkää se nyt, jos
suvaitsette."

Oli jo taasen lähdetty liikkeelle. Nuorukainen tiedusteli silmillään
muiden vaeltajain mieltä. Villon, jota nuoren miehen hauska olento
viehätti, laski kätensä hänen olkapäällensä ja vastasi:

-- "Kuinka tarinan laita on, ystäväni? Meitä huvittaisi kuulla se
teidän suustanne."

Fridolin ei antanut itseään kahdesti pyytää. Mutta hänen aatoksensa
näyttivät olevan toisaalla, kun hän koneentapaisesti ja lapsen äänellä,
joka kertoo hyvin tuttua läksyä, alkoi:

-- "Einsiedeln oli silloin erämaana ja kutsuttiin Finsterwald. Muuan
ylhäinen herra Hohenzoller'in suvusta, hurskas erakko, pyhä Meinrad,
tahtoi siellä yksinäisyydestä päättää päivänsä pyhittäin niitä pienen,
mustan neitsy Maarian kuvan palvelukseen, jonka pyhä Hildegard,
Zürich'in abbatissa oli hänelle antanut. Vuonna 861 kaksi murhamiestä,
heittiötä, rosvoa, tappoivat vanhan erakon. He luulivat kai tekonsa
jäävän rankaisematta. Ei kukaan ihminen ollut voinut heitä nähdä. Mutta
kaksi pyhän miehen kesyttämää kaarnetta olivat nähneet heidät. Lyöden
ja räpyttäen siivillään nämä heitä seurasivat Zürich'iin saakka, jossa
rangaistus heitä kohtasi."

Troussecaille lausui tähän puoliääneensä:

-- "Jos minä joskus tulen rikkaaksi ja pelkään rosvoja, niin kesytän
kaarneita ... mutta pidänpä samalla huolta että juoneni tulee
tunnetuksi."

Fridolin yhä jatkoi:

-- "Pyhän miehen majaan, vaikka se nyt oli asujatonna, tekivät
ympäristön asukkaat yhä hurskaita vaelluksia. Kuusi vuotta myöhemmin
toinen erakko asettui siihen ja kutsui muita kanssansa. Vihdoin kohosi
luostari. Samoin kirkkokin. Sen päivän aattona, jona Kostnis'in pispan
oli määrä vihkiä se, hän puoliyön aikana heräsi taivaalliseen soittoon.
Kohta jälkeen kuului ääni, joka julisti huomispäivän vihkimisen
tarpeettomaksi; ja samassa Jesus Kristus itse, kaikki pyhät ja enkelit
seurassaan, suoritti tämän toimen. Säilyttääkseen näin suuren ihmetyön
muistoa, paavi sitten julisti synnit anteeksi niille, jotka tekevät
toivioretken mustan neitseen, Einsiedeln'in neitsy Maarian luo."

Kun novitio tarinansa päätti, saavuttiin luostarin edustalle. Se oli
laaja, kolkko rakennus harmaasta kivestä, päällä suuri katto paksuista
kuusenlaudoista ja hirsistä. Siellä täällä katolla raskaita kiviä,
ett'ei tuuli kiskoisi pois koko tätä kalleutta.

Oikealla puolen kirkko, melkein kuin joku muinaisjäännös, ja suuri
kultainen risti sen päällä. Vasemmalla puolen luostarin suuri
holviportti, ja sen päällä musta pyhän neitseen kuva.

Fridolin väistyi syrjään antaakseen tietä vaeltajille. Sitten hän juuri
kuin nämä astuivat hänen ohitsensa, huokasi kääntyen tietä kohden:

-- "Siis hän ei vielä tänäänkään tule!"

-- "Hänkö, jota vartootte?" Villon kysäsi.

-- "Niin!" Fridolin melkein kuin ajatuksissaan vastasi, "niin, veli
Starck."

Runoilija säpsähti äkkiä. Se oli munkin nimi, jonka luo Ludovik XI
hänen lähetti.

-- "Veli Starck!" hän huudahti. "Hän ei siis ole enää täällä."

-- "Valitettavasti ei."

-- "Mihin hän on joutunut?"

-- "Kenties abbati sen teille sanoo. Minulle hän ei tahdo sitä sanoa!"

-- "Saattakaa minua sitten, nuori ystäväni, abbatin luo. Minun täytyy
häntä puhutella heti paikalla."

-- "Entä illallinen!" Troussecaille vilkkaasti huusi.

-- "Mene matkaasi, kyllä haen sinun sitten."

Fridolin oli näyttänyt pitkää käytävää, joka alkoi porttiholvista.
Villon käski hänen astua edellä ja kiiruhti jälkeen. Novitio näkyi
hämmästyneen sitä liikutusta, jota hänen sanansa vaeltajassa olivat
herättäneet. Hehkuva uteliaisuus loisti hänen suurista, väliin
rohkeista, väliin aroista silmistänsä. Joka askeleelta hän käänsi
päätänsä, ikäänkuin haluten kysyä, sitä kuitenkaan vielä uskaltamatta.
Vihdoin hän rohkaisi mielensä.

-- "Vaeltaja, te tunnette siis veli Starck'in?"

-- "En, lapseni. Mutta tulen hyvin kaukaa häntä katsomaan. Minun täytyy
nähdä hänet."

-- "Teitä miekkoista! teidänkös kelpaa!" Ja novition silmäripsien alta
kiilsi kyynel.

-- "Vai niin", Villon sanoi, "sinä siis rakastat häntä hyvin, lapseni?"

-- "Minäkö häntä rakastan!" Fridolin hehkuvalla innolla vastasi,
"minäkö häntä rakastan, veli Starck'ia! Hän oli niin hyvä minulle!"

-- "Kuinka niin?"

-- "Kerron sen teille toisten. Tässä on abbatin asunto."

Novitio koputti omituisella, epäilevällä tavalla. Ovi aukeni ikäänkuin
jonkun näkymättömän koneen avulla.

-- "Olkaa hyvin alamainen", novitio lausui, "Einsiedeln'in abbatit ovat
ruhtinaita!"

Huone oli avara, mutta näöltään raskas. Jalkojen alla paksu matto
kahiloista. Laudoitus seinillä ja katossa mustaksi maalattu ja kiiltävä
kuin eben-puu. Ainoana koristuksena jonkunlainen pyhyyden ja arvon
merkkien yhteen-ryhmäys, jossa nähtiin abbatin sauva, pyssy, joutsi,
suuri kahden käden käytettävä miekka, ja tämän kaiken päällä
herttua-kruunu. Vastapäätä pyhän veden astia porfyrista, ja sen jalkana
Kristuksen kuva norsunluusta.

Yksi ainoa holvattu akkuna. Oikealla puolen pyhän Meinrad'in pieni ja
karkea vuode; vasemmalla suuri uuni harmaasta fajansista sinisillä
kuvilla, jotka esittivät pääkohtia kärsimisen historiasta. Tämän,
melkein huoneen-korkuisen uunin sivussa, oli samanvärinen, leveä
istuin-sija samasta aineesta, varsin tärkeänä osana tuosta
merkillisestä kalusta. Lähellä akkunaa toinen nojatuoli ja pöytä, jonka
päällä oli käsikirjoituksia, soitinkello ja kirjoitusneuvot. Likellä
vuodetta rukous-istuin; siellä täällä muutamia rahia, kaikki nämä
huonekalut olivat tammesta, vaikka ajan kourissa jo olivat käyneet
hyvin ruskeiksi.

Ruhtinas-abbati oli yksinään. Istuen pöydän ääressä, ja nojaten yhtä
sen kulmaa vastaan, hän kolmisydämmisen lampun heikossa valossa luki
painettua pipliaa, epäilemättä ensimäistä, joka oli löytänyt tien
Einsiedeln'in luostariin.

Hän oli komea vanhus apostolisella muodollaan ja pitkällä valkealla
parrallaan, joka ulottui vyötäisille asti.

-- "Isä", novitio lausui häntä tervehtien, kädet ristissä rinnalla,
"täällä on vaeltaja vieraalta maalta, joka haluaa teidän kanssanne
puhua ... ja vieläpä juuri veli Starck'ista."

Abbati oli nostanut päänsä ylös; hän antoi novitiolle merkin lähteä.

Fridolin totteli vastahakoisesti, astui hiljaa oven luo, aukaisi sen ja
sulki jälleen, huoneesta kuitenkaan lähtemättä. Hän kyykistyi hätähätää
oviverhojen ta'a.

Toisella puolen Villon häntä suojeli korkealla varrellaan. Tämä nyt
vuorostaan astui esiin ja kumarsi abbatin edessä.

-- "Niinmuodoin", johtaja kysyi, "se on veli Starck, jota tulitte
etsimään meidän joukostamme."

-- "Se oli todellakin matkani tarkoitus", runoilija vastasi. "Mutta
äsken sain kuulla, ett'ei hän enää olekkaan Erakkoin pyhän neitseen
luona."

-- "Teille on puhuttu totta, poikani. Jalo alttiiksiantamisen halu sai
vallan veli Starck'issa. Toivoen tekevänsä enemmän hyötyä muualla, hän
meidät tahtoi jättää; minun täytyi hänen päästää."

-- "Isäni, saisinko luvan kysyä, mihinkä hän on joutunut, missä voin
hänet tavata?"

Abbati heitti vaeltajaan yhden noita silmäyksiä, jotka tunkevat
sydämmen syvimpään pohjukkaan. Sitten hän lausui:

-- "Minä vastaan vaan sille, joka voi minulle näyttää jonkun merkin
tarkoituksiensa todisteeksi."

Villon nosti kätensä lampun valoon ja osoitti liljakukkaa
rautasormuksen kannassa.

-- "Hyvä on", johtaja heti lausui, "minä tiedän, kuka teidät lähettää.
Hetki on tullut, eikö niin? Starck parka! hän on sitä varronnut jo
kauan aikaa... Hän tulee varmaankin hyvin iloiseksi!"

-- "No sitten", Villon vastasi, "ett'ei hänen kauemmin tarvitse vartoa,
tahtoisitteko minulle heti paikalla sanoa, mistä voin mennä häntä
etsimään?"

Jalo vanhus painoi alas päänsä, joka oli yhtä valkea, kuin tunturin
huippu, jolla luostari seisoi. Sitten hän lausui juhlallisella,
vakavalla äänellä:

-- "Poikani, olettehan kuulleet puhuttavan noista urheista Kristuksen
palvelijoista, jotka Alppien yli menevän tien korkeimmalla kohdalla,
kapeita polkuja pitkin, äkkijyrkkien äyräillä, lumituiskujen keskellä,
lumivyöryjäkään pelkäämättä, ainoastaan lamppu kädessä ja koira tietä
näyttämässä, kulkevat yötä päivää hirveimmässäkin säässä, kulkevat
halki tunturien, halki kuoleman huutaen: tänne päin! tänne päin,
veljeni! Siellä, suurella St. Bernhard'illa tuo entinen rukoustemme
toveri on tahtonut vielä paremmin käyttää voimiansa, intoansa ja
rohkeuttansa."

-- "Sanokaa hänelle", vanhus lisäsi, "että hänen muistonsa meille on
kallis, ja että etenkin minä joka päivä häntä siunaan. Mutta minun
tulee teille edeltäkäsin ilmoittaa, poikani, että tie on pitkä, ja,
etenkin tähän aikaan vuodesta, mitä vaarallisin."

-- "Vähät siitä", Villon vastasi, "minä olen luvannut, ja lähden."

-- "Levätkää kuitenkin täällä joku päivä; virkistäkää voimianne."

-- "Kiitoksia, isä. Hän vartoo; olette sen itse sanoneet. Aika rientää.
Minä lähden jo huomenna."

Tuskin runoilija oli lausunut nämä sanat, kun Fridolin, syösten abbatin
jalkain juureen, huusi:

-- "Oi! minä pyydän teitä, isä, antakaa minun lähteä tämän vaeltajan
kanssa! Sallikaa minun vihdoinkin tavata veli Starck'ia!"

Vanhus heitti nuorukaiseen ankaran katseen.

-- "Mitä näen? sinä olit jäänyt tuonne! Sinä kuuntelit meitä."

-- "En ole mitään kuullut", novitio innoissaan vastasi, "paitsi, että
aiotaan lähteä sen luo, jonka poissa-olo minut tekee niin onnettomaksi!
Vaan muistakaa toki, se on hän, se on veli Starck, joka minut otti
huostaansa, toi tähän luostariin, opetti pelkäämään ja rakastamaan
Jumalaa. Hän on kuin isä minulle. Voi! jos en saa lähteä, kuolen ihan
varmaan!"

Novitio parka ryömi abbatin jalkain juuressa kädet ristissä, silmät
rukoilevina, kasvot kyyneleiden vallassa.

Vanhusta se vihdoin näytti liikuttavan. Hän alkoi hymyillä, ja,
kääntyen vaeltajan puoleen, hän kysyi tältä:

-- "Tahtoisitteko tämän lapsen ottaa kanssanne?"

-- "Aivan kernaasti", Villon vastasi.

-- "Oi! mikä onni!" Fridolin huudahti, "minä saan siis vihdoinkin hänet
taasen nähdä!"

Ja vallan maltitonna, kun ei jo lähdetty, hän oli noussut seisoalle, ja
hyppeli ilosta.

-- "Kaikki hyvin!" abbati sanoi, "mutta ei nyt sentään niin lähdetä,
Fridolin. Vaikka sinun paikkasi mielestäni ei ole luostarissa ja vaikka
paljoa mieluummin avaan koppisi oven, kuin suon sinun taittavan siipesi
sen rautaristikkoja vastaan, näin vaikea matka, etenkin tähän aikaan
vuodesta, minua kuitenkin nuoruutesi tähden hirvittää, ja..."

-- "Oi! älkää pelätkö, isä," hän keskeytti; "minä tunnen itseni
vahvaksi ja olen uskalias!"

-- "Ehkäpä liiankin uskalias. Kuitenkin, voipa sitä vielä tuumailla.
Tule hakemaan minua tunnin päästä ... ja nyt, saata tämä vieras
toveriensa luo. Tuotakoon heille, mitä parasta löytyy... Ai! muistanpa
juuri nyt, että tuosta akkunasta luulin nähneeni teidän seurassanne
pyhissä-vaeltajan Bartolomeon. Hän on Valisilainen. Siinä olisi oiva
opas; koettakaa saada häntä mukaanne."

Vähän aikaa jälkeenpäin asia oli päätetty. Seuraavana aamuna, päivän
koitossa, Fridolin iloisella äänellä herätti molemmat vaeltajat.

-- "Minä pääsen! ... minä pääsen teidän kanssanne. Mennään pian! ...
matkaan nyt!"

Melkein samassa Bartolomeo astui sisään.

-- "Hei vaan sitä kaunista ilmaa!" novitio hänelle sanoi. "Kuinka
heleästi aurinko paistaa ja kuinka taivas on kirkas!"

-- "Liiankin kirkas!" opas vastasi, päätään pudistaen. "Ettekö näe
tuolla alhaalla, pohjoisella taivaanrannalla tuota mustaa pilkkua?"

-- "No! entä sitten?"

-- "Paha merkki!"




XII.

Toisesta luostarista toiseen.

Pihalla seisoi kaksi rekeä valmiina matkaan.

-- "Tuossa on luostarin re'et", abbati selitti. "Joka viikko ne
kuljettavat Schwütz'istä tänne ylös kaikki ruokatarpeemme ja kulkevat
tietysti, niinkuin sen näette, sinne takaisin tyhjinä. Onnellinen
sattumus teille. Käyttäkää sitä nyt hyväksenne... Jumala teitä
suojelkoon!"

Sitten kääntyen Fridolin'in puoleen ja syleillen häntä viimeisen
kerran, hän puhui:

-- "Hyvästi, lapseni; on kenties väärin tehty, että annan sinun lähteä.
Etenkin meitä itseä kohtaan; sehän on meidän ilomme, joka pakenee pois.
Mitä sinuun tulee, mihin ikänä sinua kohtalosi saattanee, munkiksi tai
sotamieheksi, onneen tai onnettomuuteen, älä milloinkaan unohda, että
sinulla on ystäviä Erakkoin pyhän neitseen luona, ja että lähteissäsi,
minun käsieni kautta, kaikki ovat sinua siunanneet ... samoin kuin veli
Starck'iakin, jolle saat viedä tämän saman osoitteen meidän
luopumattomasta ystävyydestämme. Jumalan haltuun!"

Fridolin oli laskeunut polvilleen. Abbati pani kätensä hänen päänsä
päälle. Samalla kertaa kaikki muutkin hengelliset ojensivat kätensä
häntä kohden yksimieliseen siunaukseen.

Huokaus paisutti nuorukaisen rintaa. Villon otti hänen syliinsä.
Hevoset lähtivät täyttä nelistä.

Ei täyttä tuntiakaan, niin re'et, liukuen jyrkkää rinnettä pitkin,
saapuivat Schwütz'iin.

Sieltä vuokrattiin vene Lucern'iin saakka.

Matkalla Villon koki saada joitakin tietoja tuosta kummallisesta veli
Starck'ista.

Fridolin ei tiennyt hauskempaa kuin saada puhua. Pahaksi onneksi hän ei
suuria tiennyt, paitsi että veli Starck oli hyvin hyvä, hyvin lempeä,
varreltaan ja voimiltaan oikein erinomainen.

Eräänäkin päivänä, kun tuota pikaa täytyi rakentaa silta muutaman kylän
hätääntyneiden asukasten pelastamiseksi, joita hirveä tulva uhkasi, oli
nähty hänen yksinään, ilman muuta apua kuin jäntäreensä, kiskovan ylös
suuria kuusia ja sitten kantavan niitä olkapäillään. Toisella kertaa,
kun tavattoman iso karhu ajoi takaa pelästyneitä lapsia, hän oli
juossut näiden ja kauhean pedon väliin, oli vartonut sitä vakavassa
asemassa, oli ilman mitään aseita sen paiskannut maahan ja tukehuttanut
käsillänsä.

Ja parikymmentä muuta yhtäläistä kohtaa, joiden kautta veli Starck'ista
tuli oikea satujen sankari, toinen Miloni Krotonilainen.

Näitä kuunnellessaan Villon puhui itsekseen:

-- "Se on varmaan minun karkea urooni, joka kerran turnajaisissa niin
säälimättä löylytti koko ritariston. Mutta mikä on hänestä tehnyt
munkin?"

-- "Joku salainen murhe", novitio vastasi, joka epäilemättä oli kuullut
tai arvasi tämän viimeisen kysymyksen. "Veli Starck on näöltään niin
onneton! Vaan kuinka? vai miksi? Ei kukaan sitä tiedä. Minäkään en ole
mitään saanut selville. Ja kuitenkin olen oikein koettanut. Väliin
nukkuessansa hän sopertaa yhtä nimeä. Naisen nimeä luullakseni. Sitä ei
oikein voi kuulla. Monta tuntia hän väliin istuu paikallaan, uneksien
tiesi mitä, silmillään tuijottaen, ja, omituista kyllä, aina samaan
suuntaan, Bern'iä kohden."

-- "Bern'iä?" Villon hämmästyen kertoi.

-- "Määrättynä päivänä", Fridolin jatkoi, "toukokuun 17, hän sulkeutuu
huoneesensa, paastoten ja rukoillen neljäkolmatta tuntia. Väliin hän
katoo viikoksi ja, tullessaan jälleen näkyviin, hän on kuin kuolleista
herännyt. Hän näyttää vieläkin isommalta. Silmät säihkyvät, otsa
säteilee. On niinkuin hän kantaisi itsessään ilonvaroja koko vuodeksi
Mutta tämä varasto kuluu hyvin pian. Veli Starck vaivanen! Hänen pitäisi
olla raskaassa työssä, vaivoissa ja taisteluissa. Enkä ollenkaan enää
ihmettele, että hän on valinnut rauhaisan Einsiedeln'in sijaan tuon
toimeliaan luostarin St. Bernhard'in kukkulalla, ja Benediktolais-viitan
sijaan augustinolaisen."

Tämän nimen kuullessaan Troussecaille teki liikkeen ikäänkuin
hämmästyen jostain äkkiä tehdystä huomiosta.

-- "Niin", Villon sanoi, joka sen oli ymmärtänyt, "aivan niin, se oli
augustinolais-munkki, jonka nä'imme tuomiokirkon portailla."

Sitten kääntyen Fridolin'in puoleen:

-- "Sanoppas minulle, nuori ystäväni, missä iässä hän näyttää olevan?"

-- "Enintäin neljänkymmenen vuoden iässä. Kaksi-toista vuotta minä
hänen olen tuntenut, siitä päivästä asti, jona hän henkeni pelasti."

-- "Ja kuinka se tapahtui?"

-- "Meidän kylämme oli vuorenlohkeaman kautta hävitetty ja kaikki
ihmiset hukkuneet, paitsi yksi lapsi, jonka kehtoa joku hirsi oli
suojellut. Veli Starck kiirehti paikalle jo seuraavana aamuna. Hän
auttoi niitä, jotka kaivoivat esiin jäännöksiä, ja teki yksin enemmin
työtä, kuin kaikki muut yhteensä. Lapsen huuto tunki hänen korviinsa.
Hän löysi pian kehdon. Tuo lapsi olin minä."

-- "Ja mitä hän sitten teki?"

-- "Kun kaikki omaiseni olivat kuolleet, toi hän minut luostariin, sai
minut abbatin kasvatiksi, hoiti ja opetti minua itse. Voi ihme! kuinka
taitava hän on! ... etenkin aseiden käytännössä ja sota-asioissa. Minä
sen puhun vaan teille, pitäkää se salassa! Hän kertoi minulle monta
tappelua, monta urostyötä... Sen lisäksi, pitkillä kävelymatkoillamme
halki metsien, kun ei kukaan voinut meitä nähdä, hän opetti minua
hyppäämään suurien ojien yli, kiipeemään korkeihin puihin ...
vieläpä ... mutta älkää vaan sitä puhuko muille! ... vieläpä jännittään
jousta ja linkoomaan, kirvestä ja miekkaa käyttämään. Ohhoh! tulee mar
minustakin oiva sotamies, kun vaan kerran tarve sen vaatii!"

Nuorukainen oli noussut seisoalle, otsa kirkkaana, silmät säihkyen,
muoto hehkuvan sotahalun elähyttämänä. Toden totta oli abbati lausunut:
Fridolin ei ollut aiottu munkiksi.

-- "Sanoppas", Villon häneltä kysyi hetken ääneti oltuaan, "etkö sinä,
jolla on niin hyvät silmät, ole huomannut mitään kallista kalua
kasvattajasi hoimessa?"

-- "No, enhän vaan!" novitio vastasi veitikkamaisella hymyllä,
"yhtäläisen rautasormuksen, kuin teidänkin sormessanne. Minulla on
terävät silmät."

-- "Vait!" runoilija kiivaasti käski, sormensa huulilleen nostaen. "Ei
siinä ole tarpeeksi, että kaikkia näkee, Fridolin ystäväni, pitää myös
olla varovainen."

-- "Koetetaan muistaa; mutta suvaitkaapa katsoa, nuo molemmat soutajat
ovat liian kaukana kuullakseen, ja Bartolomeo on nukkunut. Ja
muutoinkin hän on vallan luotettava mies."

-- "Onko vainen?"

-- "Peräti rehellinen mies. Hänen lukuisa perheensä asuu Martigny'ssa.
Hän harjoittaa, sitä elättääkseen, kahta tointa yhtä suurella
taidolla."

-- "Mitä toimia?"

-- "Ensinnäkin, toivioretkiä valtuuskirjalla; toiseksi karhukauppaa."

-- "Hän on siis karhunpyytäjä?"

-- "Vanhoista hän myy lihan ja nahan; nuoret hän kasvattaa, kesyttää ja
opettaa huvitukseksi ympäristön herroille ja ruhtinaille. Saamme nähdä,
kun tulemme hänen mökillensä. Se on hyvin omituista. Vaan tuollahan
alhaalla jo on Lucern."

Tosiaankin, vene oli juuri kiitänyt, vahto korkealla kokassa, viimeisen
niemekkeen ohi, ja nyt tuli näkyviin joukko valkeita, jotka loistivat
sumun keskeltä.

Vähän ajan päästä astuttiin maalle.

Annamme nyt matkamiestemme samota eteen-päin, -- niinkuin Troussecaille
tätä heidän kulkuansa nimitti, ja siirrymme suoraan Bartolomeon majaan.

Se seisoi Martigny'n yläpuolella, yksinäisellä mäennyppylällä, kapean
solatien päässä, joka vei suurelle St. Bernhard'ille.

Matala, huonosti kokoon kyhätty tönö, josta kolme neljännestä seisoi
lumen peitossa.

Bartolomeo kajahutti torveansa, jota kantoi vyötäisillään.

Heti paikalla ovi aukeni.

Puolentusinaa pulleaposkisia, vaaleanverisiä lapsia, kokonaan
pedon-nahoissa, töytäsi esiin kynnykselle ja kierien lumessa, ilosta
huutaen, riensivät heittäymään isänsä syliin.

Sitten, kolme suurta koiraa vahvinta laatua; sitten, kaksi nuorta
karhunpenikkaa, edelliset ilmaan hyppien, jälkimäiset ruumistaan
heiluttaen, iloitsivat isäntänsä kotiin-tulosta.

-- "Isä", lausui vanhin pojista, "sinä tulet juuri paraiksi. Tänä
iltana on mökissä lihavaa paistia. Eilen tapoin ensimäisen karhuni!"

Bartolomeo ei saattanut olla vähäisen ylpeyttä osoittamatta, mutta
samalla kertaa hän oli säpsähtänyt.

-- "Fritz", hän vastasi, "olinhan sinua kieltänyt... Sinulla ei ole
vielä ikää tarpeeksi... Kuitenkin, koska Jumala sen on sallinut, olkoon
hänen pyhä nimensä ylistetty! Minä tuon juuri kanssani vieraita.
Astukaa sisään, toverini."

Hän antoi heidän kaikkien kulkea ohitsensa, hyväillen järjestänsä
lapsiansa, karhujansa ja koiriansa.

Hänen roteva puolisonsa häntä vartosi oven suussa. Kauan aikaa he
syleilivät toisiansa, sillä välin kun muu perhe, kaksijalkaiset
niinkuin nelijalkaisetkin iloisesti hyörivät heidän ympärillänsä.

Käytiin sisään.

Mökki, ainakin se osa, mikä ihmisille oli aiottu, sisälsi yhden ainoan,
avaran huoneen, jota käytettiin joka tarpeesen. Pitkin seiniä,
jonkunmoisissa karsinoissa, sammalista ja ruohoista valmistettuja
vuoteita, ja niiden peitteenä petojen nahkoja. Huoneen keskellä, maahan
lyötyjen paalujen päällä, muutamia tamminauloilla kiinnitettyjä
kuusenlautoja: se oli pöytä, jonka ääressä oli kaksi samaan tapaan
laitettua penkkiä. Siellä täällä muutamia pölkkyjä, arkku vaatteita
varten, kaappi talouden tarpeisin, kalastusneuvoja, metsästys-aseita ja
valkea, puinen Kristuksen kuva mustassa puu-ristissä. Kaikkia näitä
valaisi toiselta puolen vähäinen akkuna pienillä ruuduilla ja
lyijyristikoilla, toiselta taas iloinen valkea, joka leimusi takassa ja
nuoleskeli suuren kattilan kylkiä, josta nousi kovalla kohinalla mitä
ihanimpia höyryjä.

Oikealla puolen ohuen verhon takana olivat pedot, jotka pistäen esiin
kosteat kuononsa, päästivät mörinän tervetulijaisiksi.

Vasemmalla puolen, kolmannessa, huolella teljetyssä karsinassa oli sitä
vastoin muita, jotka antoivat kuulua kumean karjunnan.

Bartolomeo veti suunsa nauruun, patriarkan herttaiseen nauruun.

-- "Jumalan kiitos!" hän sanoi, "kaikki on hyvin. Mutta nyt, kun kukin
on minua tervehtinyt omalla tavallansa, tulkoon vähän järjestystä;
meillä on tänä iltana vieraita."

Molemmat karhunpenikat olivat menneet vasemmalle puolen, ja kynsivät
jonkunmoisen lasku-oven alasyrjää.

-- "Te ensin, ystäväni", hän heille sanoi, "menkää tervehtimään
vanhempia veljiänne. Hyvästi!"

Hän oli nostanut lasku-oven ylös ja päästi sen jälleen alas heti
karhujen ta'a, jotka syöksivät makuusijoillensa. Hirvittävä karjunta
sai väliseinän tärisemään.

-- "Ai! ai!" Troussecaille huusi, "teillähän on tuolla sisällä, tuon
ohuen lautaseinän takana kokonainen eläintarha."

-- "Älkää pelätkö", Bartolomeo vastasi, "karhut ovat arvoltaan
kalliimpia, kuin luullaankaan. Saattepa itse nähdä kuinka hyvältä se
maistuu, jonka Fritz on tappanut, ja jonka reisi jo luullakseni on
tarpeeksi kiehunut kattilassa. Mutta siinä ei ole kyllin, eukkoseni.
Hätää nyt paistinvartaat noiden hehkuvien hiilien päälle ja molemmat
etukäpälät tuhan sisään. Näytäppä näille muukalaisille mitä
Vallisilainen vieraanvaraisuus saa aikaiseksi."

Talon arvoisa emäntä totteli viivyttelemättä.

-- "Lapset", vuorelainen jatkoi, "menkää noutamaan ladosta heiniä
lehmälle ja valmistakaa ruokaa karhuille; ensin pedot, sitten ihmiset,
niin on hyvä Jumala säätänyt."

Vihdoin, kun lapset vuorostaan katosivat, hän lausui vierailleen:

-- "Te, toverini, sitä vastoin, istukaa pesän eteen; ensin pesä, sitten
pöytä."

Troussecaille oli se, joka vastasi, mutta ensin aivastamalla.

-- "Atsii! Olenpa saanut aika yskän. Ei mikään voi minua enää
lämmittää. Ydin vallan hyytyy luissani, luontoni on laimistumaisillaan
ja näytän luultavasti kalpealta kuin kapahauki."

-- "Taikka mitä!" Villon nauraen vastasi, "onhan viimeinen taipale jo
edessämme."

-- "Niin, vaan se on vaivalloinen, vieläpä vaarallinenkin. Bartolomeo
on sen meille sanonut ... ja Jumala sen tietää, että hän ei vähiä
pelkää!"

-- "Eletään toivossa", opas sanoi, "jos ilma pysyy kylmänä, ei vaaraa
sitten."

-- "Mutta, jos se lauhtuu?" Villon kysyi.

Bartolomeo silmäili ulos akkunasta, ja sanaakaan vastaamatta hän
pudisti päätänsä.

-- "Kuka luulis!" Troussecaille huudahti, "minäkin tässä toivon
pakkasta."

-- "Niin", vuorelainen sanoi, "ennen pakkasta kuin lunta. Minkä
tähden? ... sentähden, että löytyy lumivyöryjä, jotka väliin voivat
haudata kokonaisia matkueita."

-- "Ette, piru vie, ole aivan rauhoittavainen, ystäväni! Kauanko tästä
kulkee sinne ylös?"

-- "Yhdeksän tuntia, vinhaan astuen. Se on korkein asunto Alpeilla.
Juuri likellä taivasta. Ell'ei enkelein ääni olisi niin ylen vieno,
kuuluisi heidän laulunsa varmaan sinne."

-- "Mitä! se on siis korkeampi kuin Montmartre'n mäki, ... joka
kuitenkin, Pariisilaisten käsityksen mukaan, on maapallon mahtavimpia
kukkuloita."

-- "Montako hengellistä en luostarissa?" Villon kysyi.

-- "Kaksi-toista on tavallisesti. Vaan nyt on jonkun aikaa ollut
kolme-toista."

Fridolin, nojautuen Villon'in puoleen, kuiskasi tämän korvaan:

-- "Kolmas-toista on varmaankin veli Starck."

Bartolomeo jatkoi:

-- "Niiden lisäksi muutamia palvelijoita, nimittäin joukko koiria,
tiedättehän noita suuria, vahvoja St. Bernhard'in koiria, jotka ovat
liikkeellä vaikka mimmoisessa myrskyssä, haistavat lumen alle haudatun
matkustajan, ja väliinpä vielä kaivavatkin siksi, kun saavat sen esiin.
Oivallisia elukoita! Tänä vuonna yksistään niiden isännät sanovat
niiden pelastaneen kolmatta sataa onnetonta."

-- "Vai niin!" Troussecaille arveli, "siellä kulkee siis paljo väkeä?
Ja minäpä luulin vaan muutaman Savoijalaisen tai murmelin-kuljettajan
sinne uskaltavan."

-- "Martti ystäväni", Villon vastasi, "etkö muista historiaa? Hannibal,
Caesar, Kaarlo suuri ja Barbarossa ovat kaikki marssineet St.
Bernhard'in yli sotajoukkoineen. Se on muinaisten sankarien tie,
puhumattakaan niistä, joita tulevaisuus muassaan tuonee! Mitä sen
muinaisuuteen, sen alkuperään tulee ... malttakaa, näenpä Fridolin'in
silmistä, että hän on valmis kertomaan meille jutelman siitäkin."

-- "Aivan kernaasti", novitio vastasi.

Ja laskien jalkansa toiselle polvelleen, leuka vasten kättä, nuo
viehättävät kasvot tulen valaisemina, hän alkoi näillä sanoilla:

-- "Romalaisten aikana seisoi siellä ylhäällä Jupiterin temppeli.
Kristin-uskon tultua tämä temppelikin muuttui vieraanvaraisuuden ja
hurskauden asunnoksi. Sitten sen Muhammedilaiset hävittivät. Joukko
rosvoja asettui sen raunioille, petti, ryösti ja murhasi matkustajia.
Ei kukaan enää tohtinut kulkea sitä tietä, kunnes joku nuori pappi,
täynnä uskoa ja rohkeutta, sinne ilmestyi. Hän saarnasi rosvoille ja
käänsi ne takasin harhateiltä; muutamat tulivat peräti hänen
oppilaiksensa. Muita hengellisiä yhtyi heihin, tuoden kanssaan kaiken
omaisuutensa. Luostari kohosi jälleen, laajeni ja sai johtajakseen sen,
joka sen oli perustanutkin. Kaksi-kymmentä vuotta myöhemmin eräs matkue
saapui sinne. Tässä matkueessa oli muutama ylhäinen herra ja hänen
vaimonsa, molemmat aivan köyryssä vuosien taakan alla. He näyttivät
hyvin alakuloisilta ja puhuivat abbatille: 'poikaamme suremme, joka
meiltä katosi noin pari-kymmentä vuotta takaperin, nuorena, kauniina,
rikkaana, tilaisuudessa kaikkeen, mikä voipi elämän tehdä
viehättäväksi, yhdistymäisillään naiseen, joka oli hänen vertaisensa.
Juuri hää-aattona hän karkasi, jättäen meille kirjelapun, jossa
ilmoitti aikovansa pyhittää elämänsä Jumalalle. Siitä päivästä alkaen
olemme turhaan häntä etsineet. Sen perästä ei niin vihiäkään hänestä.'

"Abbati vastasi heille kättänsä ojentaen:

"-- 'Minä olen teidän poikanne, Bernhard. Suokaa anteeksi, että olen
teille tuottanut murhetta. Jumala oli minun valinnut itselleen täällä
huonetta rakentamaan. Toverini on rakkaus Häneen; vanhempani, lapseni
ovat kaikki, jotka vaeltavat tai tulevat vaeltamaan tämän tunturin
yli.' Hänen isänsä ja äitinsä syleilivät häntä kyyneleitä vuodattaen ja
sanoivat: 'kaikki on hyvin niinkuin Herra sen tahtoo!' Sitten tuli
Bernhard abbatista pyhä Bernhard ja vuori on saanut hänestä nimensä."

-- "Sen pituinen se", Bartolomeo sanoi, "pöytään nyt, kaikki on
valmiina."

Fritz'in tappama karhu piti huolta juhlan kustannuksista. Lihasoppa,
soppaliha, paisti, tuhassa paistetut käpälät, kaikki oli oivallista,
hyvän ruokahalun höystämänä, jota Vallisilainen pöytäviini vielä
kiihoitti.

Heti aterian perästä isäntä valmisti vuoteet.

Jokainen kömpi oitis itselleen määrättyyn soppeen, joka oli täytetty
heinillä ja oljilla.

Kohtelias isäntä levitti heidän päällensä kaikenlaisia peitteitä ja
nahkoja.

Villon ja Fridolin olivat jo nukkumaisillaan, ja samaten Troussecaille,
joka yhä kuitenkin valitti, ett'ei hän vieläkään saanut lämmintä.

-- "Kuulkaa isäntä!" hän nurisi, "eiköhän teillä olisi mitään
lämpöisempää peitettä, kuin nämä tässä?"

-- "Onpa kylläkin", Bartolomeo vastasi, harmaan partansa takaa
myhäillen.

Hän meni nostamaan lasku-ovea ja vihelsi omituisella tavalla.

Molemmat kesyt karhunpenikat riensivät esiin.

Heidän isäntänsä näytti vaan sormellaan Troussecaille'n vuodetta, niin
ne kohta siihen katosivat.

-- "Ahhah! kiitos, kunnia!" tämä sanoi silmänsä umpeen painaen; "nyt on
minun asiani nukkua."

Seuraavana aamuna, kun päivä vähän vasta haamoitti idässä, opas jo
toitotti torveansa.

Villon ja Fridolin olivat pian pystyssä. Troussecaille vielä ei
liikkunut paikaltaan.

-- "Ylös! ylös vaan, laiskamato; jo lähdetään!"

-- "Kyllä, kyllä; tässä olen!" hän vastasi yrittäen nostaa peittoansa.

Peitto mörisi.

-- "Tuhannen sarvipäätä!" hän huudahti, "karhuja jukoliste! ... syödä
niitä, se vielä käy laatuun; mutta maata niiden kanssa!..."

Opas samassa vihelsi pois karhut, jotka menivät takaisin pesäänsä.

Vähän ajan päästä lähdettiin liikkeelle.

Taivas oli kirkas, mutta laakso sumuun kätketty. Siellä täällä, vuorien
rinteillä, kuusien latvoissa näkyi sumu-pilviä. Koillinen puhalsi
kylmästi ja metsä huokasi väliin synkeästi.

-- "Rientäkäämme!" Bartolomeo sanoi. "Hyvästi, lapseni ... hyvästi,
vaimoni. Voi! minä rakastan teitä niin kovin, menkää!... Lukekaa rukous
meidän puolestamme; se on paras kaikista saattojoukoista."

Ja, samalla kun hänen perheensä lankesi polvilleen kynnykselle, hän
itse kiiruhti ensimäisenä tietä kohden.

Vielä meidänkin päivinä, keskellä kesää, on nouseminen St.
Bernhard'ille vaarallista. Siitä voi päättää, mitä se silloin oli,
joulukuussa.

Jo heti lähtiessä polku kapeana, vaarallisena, väliin katketen kulkee
pitkin vuoren seinää, jonka kylkiä vastaan, hirvittävässä syvyydessä,
kuohuu tuo vahtoinen tulvavirta, jota kutsutaan: Dranse; se möyryää,
ikäänkuin lumotakseen uhriansa.

Joka taholla pisti esiin lumen keskeltä alastomia vuortenhuippuja,
ikäänkuin luurankoja, mustia teräviä kallioita, ikäänkuin
rautapiikkejä. Jalkojen alla äkkisyvyys, pään päällä lumivyöryt.

Hätäinen suurus syötiin Liddes'issä. Tämän kylän toisella puolen ei
näkyvää tietä nimeksikään. Lumi oli kaikki tasoittanut; Belan'in vuori
näytti sulkevan tien.

Tungettiin sentään läpi kapean solan, joka mutkisteleiksen sen
juuressa. Saavuttiin ensimäiselle ylängölle, jossa lumi, alituisien
tuulispäiden lakaisemana, oli kokoontunut kinoksiin ja näytti
aaltoilevan niinkuin meri.

Siellä täällä paljaissa paikoissa, yön kuluessa jäätyneellä alustalla,
voitiin huomata lukuisia jälkiä.

Jo useampia kertoja opas oli tarkastanut niitä yhä lisääntyvällä
levottomuudella.

Lopulta hän varmalla äänellä huudahti:

-- "Taasen kondottiereja!"

Sitten, seisahtuen äkkiä hän sanoi päätään kallistaen:

-- "Kuulkaa, eikö se ole hätäkello, joka soi tuolla alhaalla Rhône'n
laaksossa?"

-- "Tosiaankin", Villon vastasi, "minustakin on kuin kuulisin jonkun
kaukaisen kellon äänen, joka nousee tänne asti. Vaan keitä ovatkaan
sitten nuo ihmiset, jotka näyttävät herättävän teissä niin suurta
pelkoa ja kauhua?"

-- "Palkkasotureita, jotka suurissa joukoissa kulkevat St. Bernhard'in
yli. Ne aikovat yhtyä Burgundin herttuan armeijaan, ja hävittävät
kaikki matkallansa. Roistoja, ryöväreitä. Voi vaimoani! voi
lapsiparkojani!"

Bartolomeo risti silmiänsä. Hän teki liikkeen, niinkuin aikoisi kääntyä
takaisin.

Vaan tehden kohta vastarintaa vaistollensa ja asettuen uudelleen
matkueen etupäähän, hän lausui päätöksen:

-- "En koskaan! Olen luvannut teitä saattaa luostariin asti: se on
velvollisuuteni!"

Vähän matkaa siitä, kun lähestyttiin erästä saksankuusistoa, kuului
toiselta puolen ikäänkuin vuorta alaspäin kulkevien ääniä ja askeleita.

-- "Hätää nyt!" opas sanoi, "se en varmaan joku retkikunta.
Ne eivät säästä ketään, jota vaan voivat ryöstää, ei edes köyhää
pyhissä-vaeltajaakaan."

Ja heittäytyen puiden ta'a, tiheän pensaston kätköön, erääsen ojaan,
hän käski toveriensa tehdä samoin.

Noin pari-kymmentä retkeilijää, kiireestä kantapäähän aseissa, kulki
heidän ohitsensa niinkuin tuulen nostama vesipatsas, herättäen kaikua
tuntureissa, hoilaamalla vanhaa savoijalaista laulua.

-- "Voi onnettomia!" opas jupisi, "he ovat päissään; he eivät tiedä,
että pieninkin ilman värähdys voi matkaan-saattaa lumivyöryn. Voi!
jospa se putoisi heidän päällensä ja musertaisi heidät!"

Vaan katuen heti paikalla toivotustansa hän lisäsi:

-- "Jumalani! suo minulle anteeksi; ovathan he kaikki sinun lapsiasi.
Suojele heitä niinkuin meitäkin!"

Sitten, heitettyänsä viimeisen silmäyksen siihen suuntaan, jossa hänen
majansa oli, hän lähti eteenpäin.

Vähän aikaa jälkeenpäin, matkustajamme, astuessaan juuri St.
Bernhard'in laaksoon, näkivät äkkiä, suuren valkean.

-- "Oiva keksintö!" Troussecaille huudahti; "tuossa on tulta, joka
tulee juuri tarpeesen. Värisenpä oikein..."

Bartolomeo painoi päänsä alas surumielin. Hän oli jo arvannut. Tuo
valkea oli Saint-Pierre'n kylä, joka paloi. Kondottierit olivat sen
sytyttäneet, ryöstettyään mökit tyhjiksi, ja murhattuaan osan
asukkaista.

Ne, jotka olivat pakoon päässeet ja henkiin jääneet, hyörivät ympäri
palavia huoneitaan, kiroten ja valittaen jos jollakin tavalla.

Ei ketään löytynyt, joka ei surrut jonkun rakkaan omaisen tai ystävän
kuolemaa. Sen lisäksi oli kaikki ryöstetty, kaikki hävitetty. Ei suojaa
pään päällä.

-- "Tulkaa meidän kanssa", Bartolomeo heille sanoi, "nuo hyvät veljet
tuolla tunturilla ovat kaikkia onnettomia kohtaan vieraan-varaiset.
Heidän luostarinsa on Herran huone."

Matkue, johon nyt kymmenkunta näitä onnettomia oli yhtynyt, jatkoi
kulkuaan Cherrayre'n synkeän tasangon poikki, joka oli vielä kamalampi,
vielä autiompi, vielä hirvittävämpi, kuin kaikki ne, joiden yli jo oli
tultu.

Jääkylmä koillistuuli pieksi kasvoja, lunta tuiskutti silmät täyteen,
pakkanen kävi yhä kovemmaksi. Sillä täytyi olla hyvä rohkeus, joka nyt
ei vaipunut hangelle, eväten kulkea eteenpäin.

Fridolin etenkin näytti uupuneelta. Poika parka, vaikka nojasi Villonin
käsivarteen, ei enää jaksanut muuta kuin horjua eteenpäin.

-- "Asumus!" hän äkkiä huudahti, "voi! saapa toki vähän levätä."

-- "Älkää menkö!" opas kiivaasti kielsi, "älkää menkö sinne ... se on
ruumishuone!"

Novitio kauhistui. Samoin kaikki muutkin.

Seinälautojen läpi näkyi ruumiita.

Noita tuntemattomien kuolleiden ruumiita, jotka säilyvät niin kauan
tässä kylmässä ilmassa ja näyttävät ohikulkeville mustat, irvistävät,
inhottavat kasvonsa.

Sillä välin kun riennettiin ohitse, Bartolomeo mutisi, kauhistuen
hänkin, mutta kokonaan toista asiaa:

-- "Voi! kuolleet eivät toki ole enimmin pelättävät tässä!"

Hän tarkoitti kondottiereja.

Äkkiä tiellä, jota pitkin par'aikaa kulkivat, pyssy pamahti, nostaen
joka taholta hirveätä jyskettä.

-- "Kova onni kuitenkin!" opas huudahti, synkeällä katseella silmäten
läheisiä kukkuloita. "He ovat tavanneet jonkun lauman vuorikauriita,
Jos tämä jyske uudistuu, olemme kaikki hukassa!"

Useampia laukauksia pamahti yht'aikaa; vuori jyski ja tärisi.

-- "Joutukaa!" Bartolomeo komensi, "kaikki yhteen ja pysykää
alallanne! ... lumivyöry!"

Hänen toverinsa tuskin ehtivät totella, ennenkuin ääretön lumimöhkäle
irtaantui vuoresta, vieri alas ja syöksi ukkosen jyrinällä heidän
päällensä.

Matkalaiset tulivat nyt toisistaan väkisin eroitetuksi, eteenpäin
temmatuiksi, nurin niskoin syöstyiksi ja lumen alle haudatuiksi,
eivätkä ehtineet muuta kuin huutaa tai lausua lyhyen rukouksen.

Villon likisti vasten rintaansa Fridolin parkaa, joka makasi vallan
kankeana, jäsentäkään liikuttamatta. Eikä hän itsekään enää
hengittänyt; hän tunsi jo kuolevansa.

Kuitenkin, kun silmiä jo hämärsi, hän ikäänkuin unessa luuli näkevänsä,
että hautakumpu hänen päällänsä hiljalleen aukeni ... että joku
karvainen esine liikkui sinne tänne hänen ympärillänsä ... että eräs
käsi laskeusi hänen otsallensa.

Ja vielä tärkeintä kaikista, että tuon käden etu-sormessa oli
rautasormus, ja sen kannassa lilja.




XIII.

Veli Starck.


Kun François Villon taasen tuli tuntoihinsa, tahi oikeammin sanoen
heräsi, hänen silmänsä, vielä tylsinä ja kuumeesta uupuneina,
kääntyivät hiljakseen paikasta toiseen.

Hän oli pitkänään matalalla vuoteella, pienessä kammiossa, jota muutama
talvi-auringon vaalea säde tunki valaisemaan.

Hänen silmiänsä kuitenkin häikäisi; hän sulki ne, koettaen ko'ota
ajatuksiansa.

Tähän aikaan vuodesta St. Bernhard'in pimeässä solassa kestää päivää
töin tuskin neljä tai viisi tuntia.

Villon tiesi sen; hän mietti:

-- "Olen varmaankin hyvin kauan nukkunut." sitten, liikuteltuaan vähän
joka jäsentä ja laskettuaan kätensä sydämmen päälle varmemmaksi
vakuudeksi, että se vielä tykytti, hän jatkoi mietintöjänsä.

-- "Minä elän ... elänpä niinkin. Olen pelastettu lumivyöryn alta...
Tuo karvainen esine, joka minuun koski, oli joku luostarin koirista...
Tuo käsi, joka laskeusi otsalleni, oli jonkun luostariveljen käsi. Tämä
huone, jossa vihdoinkin herään, on joku luostarin kammioista."

Näiden hiljaisien arveluiden kautta selvittyänsä, hän avasi uudestaan
silmänsä.

Hänen vuoteensa jalkopäässä nukkui Fridolin, istuen pienellä rahilla,
käsivarsi peiton päällä ja pää käden nojassa.

Vähän kauempana ja ylempänä, akkunan syvässä holvissa seisoi eräs
munkki, kumarruksissa vuodetta kohden ja heittäen levottomia silmäyksiä
siinä makaavaan, ikäänkuin kärsimätönnä varroten hänen heräämistään.

-- "Mitä kello lienee?" runoilija puoli-ääneen kysyi.

-- "Se on kaksi jälkeen puolenpäivän", munkki yhtä hiljaa vastasi.

-- "Jo niin paljo! Ell'en erehdy, olen täällä ollut eilen illasta
asti."

-- "Tois-illasta asti."

-- "Kuinka!..."

-- "Ensimäisen yön tainnoksissa. Seuraavan päivän kuumeen houreissa.
Toisen yön raskaassa unessa. Se on tavallinen seuraus, kun tulee lumen
alle haudatuksi."

-- "Ja toverini Troussecaille?"

-- "Hän on nukkunut yli neljä-kymmentä tuntia heräämättä: oikein
unikeon luontoa."

-- "Entä muut?"

-- "Ne ovat vuorelaisia. Koko eilisen päivän ja vielä tänäänkin ne ovat
tietä luoneet."

-- "Bartolomeo?"

-- "Levotonna perheestänsä hän lähti kotoansa kohden astumaan."

-- "Fridolin?"

-- "Tuossa. Nuoruuden tulinen veri sai hänet ensimäisten joukossa
jalkeille. Mutta hän tahtoi valvoa teidän vuoteenne ääressä koko viime
yön. Lapsi parka! väsymys on vienyt voiton; hän nukkuu."

-- "Eipä nuku!" novitio vastasi itsensä äkkiä oikaisten. "Tässä olen;
mitä tahdotaan?"

Sitten hymyten Villon'ille, kun näki tämänkin hänelle hymyilevän, ja
tarttuen tämän ojennettuun käteen, hän huudahti:

-- "Oi! siis olette pelastettu! Jumalan olkoon kiitos!"

Tämän kohtauksen aikana munkki oli hiljalleen siirtynyt eteenpäin,
ruumis yhä kumarruksissa, ja silmillään Villon'ia tarkastaen.

Fridolin päästi runoilijan käden ja juoksi munkkia syleilemään. Sen
jälkeen kääntyen ympäri, hän esitti:

-- "Veli Starck!"

Runoilija nousi istualle; munkki ojensi kättänsä ja näytti sen
etusormessa kuninkaan toverien sormusta.

Muutaman sekunnin Villon häntä katseli äänetönnä. Se oli juuri sama
mies, jonka hän oli nähnyt Bern'in tuomiokirkon portailla. Se oli juuri
sama karkea ja luonteva, tulinen ja lempeä olento tuolla pitkällä,
vaalealla parralla, ja noilla silmillä, joista niin omituinen tuli
säteili.

Hänen muotonsa kalpeudessa, hänen surumielisyydessään ja tuossa
kiihkeässä mielentilassa, joka tuli näkyviin koko hänen olossansa,
ilmestyi joku todellista myötätunteisuutta herättävä vetovoima, joku
sielun tuska, jotka todella kävi sääliksi.

-- "Enkö minä ole se", hän matalalla äänellä sanoi "eikö veli Starck
ole se, jota tulette etsimään täältä."

-- "On."

-- "Ranskan kuninkaan lähettämänä?"

-- "Niin."

-- "Minkä käskyn häneltä minulle tuotte?"

-- "Ainoastaan kolme sanaa."

-- "Nämä kolme sanaa, mitkä ne ovat?"

-- "Hetki on tullut!"

-- "Vihdoinkin!"

Se oli ilohuuto, joka pääsi munkin huulilta. Hänen silmänsä säihkyivät.
Joku väristys jäntäreissä pani koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Hän oli
oikaissut itsensä aivan suoraksi; hän oli nyt enemmän kuin kuusi jalkaa
pitkä.

-- "Vihdoinkin!" hän kertoi yhä kiihtyvällä innolla: "se on siis
vihdoinkin tullut, tuo vapauteni ja kunniani hetki! Voin toimia, voin
puhua jälleen. Kunnia Ranskan kuninkaalle, joka sanansa on pitänyt!
Kunnia Jumalalle, joka minua on säälinyt ja rukoukseni vihdoin kuulee!"

Hän oli polvillaan, kädet ristissä, silmät taivasta kohden ja kasvot
kyyneleiden vallassa.

Fridolin juoksi hänen luoksensa.

-- "Veli Starck, voi! tyyntykää; kuolettehan ilosta!"

-- "Lapseni", hän vastasi, "surukaan ei tapa, koska minä vielä elän.
Voi! kuinka olen kärsinyt! Kahdeksan-toista vuotta! Kahdeksan-toista
vuotta olen ihmisiä paennut ja kärsinyt äänetönnä, koston hetkeä
vaan varroten, voimatta mitään maani hyväksi, avaamatta sydäntäni
kellekkään ... ei edes hänelle!"

-- "Bern'in nuorelle tyttärelle?" Villon melkein vasten tahtoansa
lausui.

-- "Kuinka! tiedätte siis?"

-- "En! olen vaan nähnyt."

-- "No niin! ... saatte kuulla kaikki ... sillä Diesbach'kaan ei enää
ole hengissä... Jos kuolisin, täytyy ainakin jonkun hänelle kaikki
kertoa, että hän tulisi edes haudalleni rukoilemaan!... En tunne teitä,
mutta kannattehan tekin rautasormusta ja taidatte siis kätkeä
salaisuuden. Vannokaa tämän ristin päällä ehdoton vaiti-olo...
Tahdotteko, sanokaa?"

Villon ojensi kätensä pyhää kuvaa kohden, joka rippui seinässä, ja
lausui vaaditun valan vastaukseksi.

-- "Kiitoksia!" munkki sanoi. "Siitä on jo niin pitkä aika, kun olen
mitään puhunut ... muutoin kuin Jumalan kanssa."

Fridolin astui hänen eteensä:

-- "Veli Starck, pitääkö minun mennä pois?"

-- "Ei; jää tänne, lapseni. Mutta vanno sinäkin. Olethan minua kohtaan
kuin oma poikani; täytyy katsoa, että, jos niin tapahtuisi, voisit olla
häntä kohtaan, kuin oma veli. Kuulkaa siis kumpikin ... kuulkaa."

Hän lankesi polvilleen rukoustuolin astimelle. Hän kätki päänsä
hetkeksi molempiin käsiinsä ko'otakseen paremmin ajatuksiansa ja
muistojansa. Sitten kääntyen äkkiä, hän alkoi:

-- "Oli Saint-Jacques'in tappelun aatto. Minä olin noiden viiden-toista
sadan joukossa. Puoli-yön aikana, pitäessäni vahtia vaarallisessa
paikassa, tulin väijytyksen kautta vangituksi ja viedyksi Ranskan
dauphin'in eteen. Katseltuansa minua kauan aikaa, hän kysyi, olivatko
toverini kaikki minun kaltaisiani ja, kun siihen vastasin myöntämällä,
hän lähetti minun takaisin tarjoomaan heille kunniallisia ehtoja,
käskien minun muun muassa heihin tarkoin teroittaa, että Armagnac'eja
oli kolme-kymmentä tuhatta, se on kaksi-kymmentä yhtä vastaan."

-- "Niin, minä tiedän sen", Villon mutisi, "itse kuningas on minulle
kertonut koko tapauksen."

-- "Ennenkun hän antoi minun mennä", veli Starck jatkoi, "hän kyseli
nimeäni ja kotikylääni. Minä lähdin, mielissäni, kun niin hyvällä
kaupalla pääsin. Muutaman kuukauden vasta olin ollut naimisissa.
Vaimoani jumaloitsin. Olin vaan kahdenkymmenen vuotias, elämä oli niin
suloista!"

-- "Se oli varsin luonnollista", Fridolin huudahti, "että parastanne
koetitte, saadaksenne heitä suostumaan kuninkaan ehtoihin."

-- "Ei. Jo heti alussa toverieni into keskeytti puheeni, kumosi asiani,
tukki suuni. Sveitsiläisetkö pelkäisivät! ei koskaan! Kuolema tai
voitto! Jo päivän koitossa me juuri aloitimme tappelun."

-- "Niinkuin raivokkaat härät, niinkuin jalopeurat," runoilija lisäsi,
"niin kuuluvat kuninkaan omat sanat. Toinen Thermopylan tappelu, tuo
taistelu Birs'in luona!"

-- "Se kesti koko päivän," munkki jatkoi. "Iltapuoleen melkein kaikki
olivat kuolleet. Minulla kenties yksinään ei ollut syviä haavoja. Ja
kuitenkin, uskokaa minua, en ollut säästänyt itseäni enemmin, kuin
muutkaan. Ympärilläni satakunta urosta, joiden vihdoinkin täytyi
väistyä monilukuisen vihollisen edestä, mutta yhä vastaan sotien, yhä
taistellen. Tuon tuostakin nämä muutamat sanat vaihetettiin meidän
kesken lyhyellä ja vakavalla äänellä: 'ei paeta, kuollaan!' Se oli
suostumus, pyhä vala. Minäkin olin sen tehnyt ... ja kuitenkin, savun
ja tomun läpi luulin eroittavani nuoren vaimoni kalpeat ja rukoilevat
kasvot ja kuulin hänen sanovan: 'muista minua! minä jään yksin ja
meillä on kuitenkin edessämme tulevaisuus niin täynnä onnea!' Minä
vastustin tätä kehoitusta. Vaan se raateli sieluani. Kallis Katariina!
voi, kallis Katariinani, minä rakastin sinua niin sydämmestäni!"

Munkki nyyhkytti kätkien kasvonsa jänteessä oleviin käsiinsä.

-- "Starck parka!" Villon ja Fridolin yhteen ääneen lausuivat, yhtä
liikutettuina kumpikin.

-- "Eihän se ollut minun vikani!" hän sanoi vapaalla ja omituisella
huolettomuudella. "Hän oli siellä, edessäni. Joka askeleella, joka
iskulla, kun nostin käteni hi'en ja veren sokaisemille silmilleni, näin
hänet, kuulin hänet. Se oli kuin joku kiusaus. Vihdoin käänsin pääni.
Birs aaltoili siellä takanamme. Minun tarvitsi vaan heittäydä uimaan,
niin olin pelastettu. Vaan ei! ei! kunnia ja isänmaa yli kaiken!"

Veli Starck oli oikaissut itsensä, ikäänkuin vastustaakseen,
taistellakseen vieläkin.

-- "Herra Jesus!" hän jatkoi, "etkö sinä itse ollut se, joka näin toit
minun silmäini eteen tämän ilmestyksen, joka soit minun korvani kuulla
tämän äänen? Tulin kohta miettineeksi: kun kaikki toverini ovat
kaatuneet, jos yksin vaan olen elossa, jos en enää voi mitään, en
mitään muuta kuin kuolla, ... kuolla tai paeta ... minä pakenen!...
Voi! se ei koskenutkaan yksin Katariinaa. Eron hetkellä, syleillessään
minua viimeisen kerran, hän oli minulle kuiskuttanut: 'sinä tulet
isäksi!'"

Kiihkeän mielentilan masentamana ja uuvuttamana munkki herkesi
puhumasta, läähättäen tuskan ja epätoivon vallassa, ikäänkuin koko tuo
taistelu, koko tuo sekamelska vielä olisi pauhannut hänen ympärillään.

Sitten hän jatkoi katkonaisella, käheällä, tuskallisella äänellä:

-- "He olivat kaikki kaatuneet. Minä vaan olin elossa, toinen jalka jo
rannalla, jonka tyrsky minua vietteli ja veti puoleensa. Oli vaan
viimeinen hyppäys jäljellä, vielä viimeisen kerran löin vihollisen
pakoon. Vihdoinkin, armeijan syöstessä koko voimallaan minun päälleni,
heittäydyin taaksepäin. Minä putosin veteen, rupesin uimaan ... saavuin
toiselle rannalle ... ja, nuolien ympärilläni tuiskutessa, minä ...
minä pakenin!..."

Tullessaan tähän viimeiseen tunnustukseen, veli Starck oli painanut
alas päänsä. Hän nosti sen äkkiä jälleen, päästäen epätoivon huudon
taivasta kohden.

-- "Oi! Jumalani! Jumalani! etkö sinä ele se, joka sen näin tahdoit
olemaan! Se oli ihmeen ihme, ett'ei mikään minuun pystynyt. Hamaan
viimeiseen hetkeen asti, sinä Jumala sen nä'it, te'in vastarintaa
viholliselle!"

-- "Vaan sehän oli muinaisajan sankarien vertaista", Villon huudahti.
"Kreikkalaiset ja Romalaiset olisivat teitä ylistäneet."

-- "Vaan ei Sveitsiläiset!" munkki vastasi tuskallisella ylpeydellä
isänmaastaan. "He eivät antaneet sitä anteeksi. Samana iltana, kun
kulkiessani Basel'in kautta minulta kysyttiin, mihin toverini olivat
joutuneet, ja siihen vastasin: 'ne ovat kaikki kuolleet', joku ääni
huusi: 'miksis siis elät?' Tämän ensimäisen kirouksen nä'in kaikkien
silmissä. Omani painuivat alas. Puna, siihen saakka tuntematon, nousi
otsalleni. Minä menin pois ja saavuin syrjäteitä myöden mökkiini. Suuri
lohdutus, viimeinen ilo minua siellä kohtasi. Kynnyksellä Katariina
juoksi vastaani, pieni lapsi sylissään. 'Tuossa on tyttäresi!' Jumala
antoi anteeksi; minä toivoin ihmisiltäkin samaa..."

-- "Ja oikeus oli teidän puolellanne!" huusivat yhteen ääneen molemmat
ystävät, jotka häntä kuuntelivat, "niin, satakertainen oikeus!"

Veli Starck pudisti päätänsä. Taipumattomalla äänellä, niinkuin Bruto
tuomitessaan poikiansa, hän vastasi:

-- "Vääryys oli puolellani. Ja minä sen tunsin niin hyvin, ett'en
moneen päivään tohtinut astua pihaani ulommas. Katariinan oli täytynyt
mennä kylään; hän sieltä palasi kalpeana, vallan häpeissään, vallan
rauhatonna. Kun hän minua syleili, hänen ylellinen hellyytensäkin jo
sai minun ymmärtämään kuinka suuri vaara meitä uhkasi. Seuraavana
päivänä, kun vein karjan laitumelle, kohtasin naapureita ja ystäviä. He
väistyivät syrjään minun lähestyessäni ja sanoivat ylenkatseella minuun
osoittaen: 'tuossa on Birs'in karkulainen! tuossa on pelkuri!' Tämä
nimi, tämä häpeällinen nimi oli täst'edes minun. En askeltakaan enään
astunut sen kaikumatta korvissani. Minä suutuin ja löin. Koko pitäjä,
koko maakunta nousi minua vastaan. Kas pelkuria! voi! voi! pelkuria!
Eräänä pyhänä vihdoin menimme kirkkoon ja kirkko jäi tyhjäksi.
Pappi yksinään oli alttarilla, ja minun täytyi auttaa häntä
jumalanpalveluksessa. Katariina parkani oli siellä polvillaan, itkien
kuiville kyyneleensä. Minä, myös minäkin nyyhkytin, ja synkeä aavistus
täytti sieluni. Mutta, voi Jumala! kuinka vähän vielä saatoin arvata
kaikkea sitä onnettomuutta, jota se päivä meille oli tuova!"

-- "Mitä sitten tapahtuikaan? puhukaa..."

-- "Palatessamme oli mökki ilmi-tulessa. Katariina syöksi sisään
pelastamaan lastamme. Minä taasen suojelin häntä kokoontuneelta
kansalta, joka melusi ympärillä. Minua heitettiin kivillä; en niitä
edes tuntenut. Lemmitt

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/35340