← catalogue

Matka-kuvaelmia Englannista

by Otto Funcke · Finnish · Gutenberg #35202 · 598,964 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Matka-kuvaelmia Englannista
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Matka-kuvaelmia Englannista

Author: Otto Funcke


        
Release date: February 7, 2011 [eBook #35202]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/35202

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MATKA-KUVAELMIA ENGLANNISTA ***




Produced by Tapio Riikonen






MATKA-KUVAELMIA ENGLANNISTA

Kirj.

Otto Funcke


Suomennos.


Helsingissä 1886,
G. W. Edlund, kustantaja.

J. C. Frenckell'in ja Pojan kirjapainossa, 1886.



SISÄLLYS:

Esipuhe.

Matka Englantiin.

  1. Pahoja matkaenteitä
  2. Siirtolaisten parissa
  3. Englanti näkyvissä

Silmäänpistävät kansalliset omituisuudet.

  1. "En vaan Englantiin!"
  2. Hauskasti pettynyt odotuksissani
  3. Elämä Lontoon kaduilla

Pyhäpäivän-vietto Englannissa ja Saksassa.

Spurgeonin tabernaakkelissa.

Sodomin sata vanhurskasta.

  1. Paheiden pesät miljoonakaupungissa
  2. Pelastavaiset kädet
  3. "Valo loistaa pimeydessä"

Kuinka Englannissa vastustetaan juopumusta.

  1. Kuka murtaa mustan portin?
  2. Teetotaler'it
  3. Raittius ja evankeeliumi
  4. Mitä teemme me parantaaksemme kansamme koinvammaa?

Pelastus-armeija.

Vakavia kysymysmerkkejä ja ajatusviivoja.

    I. Mitä tulee minun saarnata?
       1. Kainryhmän juurella kristallipalatsissa
       2. "Me tahdomme nähdä Jesusta"
   II. Kuinka minun tulee saarnata?
  III. Hoitele vaivaisia

Oletko sinä kääntynyt?

  1. "Pitkitä" tahi "ala" --?
  2. Semmoinen josta kukaan ei voi säästyä

Yleinen asevelvollisuus.

  1. Pelastuminen antaa halua pelastamaan
  2. "Elähytä se voima, mikä sinussa on!"
  3. "Monenlaiset lahjat ja yksi henki"

Rahakukkaron kääntymys.

  1. "Saksalaisten täytyy kolme kertaa kääntyä"
  2. "Sinun rukouksesi ja almusi ovat tulleet muistoon Jumalan edessä"
  3. "Musta paikka"
  4. "Pyhille ko'ottavista varoista"

Viiteselitykset.




ESIPUHE.


Eiköhän se liene maailman suurin viinipuu mikä on nähtävänä maailman
mainiossa Hampton Courtin puistossa Lontoossa. Sen ikä nousee 115:een
vuoteen. Runko on 80 sentimetriä ympäri mitaten, oksat ulottuvat aina
33 metrin päähän rungosta. Senpä tähden onkin sen kunniaksi rakennettu
erityinen lasinen palatsi. Minä en voi unhottaa sitä ihanata näkyä,
jonka tämä jättiläiskasvi melkein lukemattomine välkkyvine hedelmöineen
tarjosi. Siitä saadaan nimittäin hyvinä vuosina 2,500 kunnon rypälettä;
niin kertoi meille oikein jalon ylpeänä tämän aarteen vartija ja
hoitaja. Mutta sen onnellinen omistaja on maan hallitsija, siis nykyään
(ja jo 45 vuotta sitten) Victoria kuningatar. Kuitenkaan eivät rypäleet
tule kuninkaalliselle pöydälle. Eipä niinkään, kullakin kolmen
yhdistetyn valtakunnan vanhalla aatelisuvulla on oma määrätty oksansa.
Ja oksissa kasvavat hedelmät lähetetään noille su'uille, se on vanha
kaunis tapa. Kuninkaalla on omistusoikeus, mutta kruunun vasalleilla on
oikeus nauttia sen omaisuutta. Kuninkaalla on ilo antaa; pääreillä ja
parooneilla on ilo ottaa vastaan. Niin on viinipuu hyvin kaunis ja
kuitenkin mahtava side kuninkaan ja kansan välillä.

Mutta kunkin eri oksan hedelmillä kuuluu olevan _erityinen, yksityinen
ja omituinen makunsa ja hajunsa_. Se sanottiin meille ja juuri se
minuun teki niin syvän vaikutuksen. Minä en voinut itse koetella, tokko
asian laita todellakin oli niin, koska minä kaikeksi onneksi olen
saksalainen pappi, enkä englantilainen lordi. Olkoonpa nyt asian laita
niin todellakin, taikka vaan mielikuvituksessa, -- joka tapauksessa on
tämä viinipuu ihana _vertauskuva_. Minä en pelkää kenenkään lukijani
tyytymättömänä kysyvän: "_Kuinka sitten_?" En; hän on varmaankin edellä
olevia riviä lukiessaan käsittänyt sen. Tahi eiköhän jokaisen kristityn
ihmisen mieleen siitä johtune hän, joka on sanonut: "_Minä olen
viinapuu, te olette oksat_" -- Jesus Kristus on viinapuu, jonka
taivaallinen isä on tämän maailman erämaahan kylvänyt, ja hänen
tahtonsa on, että kaikki maailman kansat tulisivat tämän viinipuun
haaroiksi, ja että kaikki ihmiset olisivat tämän viinipuun oksia. Koko
maailmaa tarkoitti Jesus sanoessaan: "Minä olen viinipuu; te olette
oksat". Historia on jo kahdeksantoista vuosisadan kuluessa osoittanut,
että tämä jumalallinen hulluus sisältää kaiken viisauden ja totuuden,
vaikka kerran näiden sanojen toteutuminen olisi näyttänyt kuinkakin
mahdottomalta, vaikka kuinkakin yksinäisenä ja käsittämättömänä
Ihmisen-poika olikin ihmiskunnan keskellä näitä lausuessaan. On
huomattu se todeksi, että kansat ovat elävät, voimakkaat, valistuneet,
tulevaisuutta täynnä _samassa_ määrässä kuin ne sallivat tämän
viinipuun mehun vallata itsensä; -- on huomattu todeksi, että nämät
äärettömän monet rodut ja kansallisuudet kuitenkin voivat yhdistyä
yhdeksi yhteydeksi ja tehdä tosillensa molemminpuolista onnea, jos he
saisivat liittää itsensä tähän viinipuuhun.

Tosin, -- yhteyttä, mutta ei yhdenmuotoisuutta! Kuten saman puun
rypäleet Hampton Courtin puutarhassa kertomuksen mukaan olivat
erimakuisia, erihajuisia ja erinäköisiä, vaikka he samasta rungosta
saavat samoja elämännesteitä, -- niin on maailman kansojenkin laita,
joissa Kristus on saanut muodon. "Monenlaiset lahjat, mutta _yksi_
henki" -- tämä tosin ei koske ainoastaan eri kansakuntia vaan myöskin
näiden kansakuntien yksityisiä jäseniä; vieläpä se koskee saman
kristillisen perheenkin jäseniä. Mutta se koskee myöskin eri _kansoja_.
Missä Jesus Kristus saa muodon ja saa hallita, siellä ei hän tahdo
estää vielä vähemmin hävittää yksityisen eikä kansankaan erityisasemaa.
Hän tahtoo päinvastoin sitä kirkastaa ja valaista taivaallisella
valolla, hän tahtoo sitä elähyttää taivaallisella elolla ja voimalla.
Jumalan tiet eivät tarkoita yksitoikkoisen yhdenmuotoisuuden aikaan
saamista, vaan luonnollisen omituisuuden selventämistä.

Niin paljon kuin tämä lause koskee _yksityisiä henkilöitä_, voi sitä
tutkia jokainen, jolla on kaksi silmää ja koskaan on elänyt elävien
kristittyin parissa. Hänen havaintonsa näyttävät hänelle, että
todellisten kristittyin joukossa ovat useimmat itsenäiset luonteet, ja
useimmat omituiset ja itsenäiset nerot. Hänen huomionsa näyttävät
hänelle vastakohdankin, että nimittäin siellä on suurimmat ihmisten
orjat, ajanhengenpalvelijat, lauseparsien matkijat, elämään
kyllästyneet ja kelvottomat ihmiset, missä Kristuksesta kauemmaksi
poistutaan ja vieläpä pidetään ansiona, että muka on noustu
korkeammalle vanhan "vanhettuneen" kristin-uskon kantaa.

Mutta tämän lauseen totuudesta _koko kansojen suhteen_ ei voi paremmin
saada selkoa kuin _matkustelemalla_, epäilemättä voi eri kansojen
kirjallisuudestakin oppia tuntemaan meidän väitteemme totuuden,
vielä parempi jos omassa kodissaan oppii tuntemaan maailman suuren
viinipuun vesoja (joka kunnia ja ilo melkein lii'ankin usein
minulla on työhuoneessani), -- mutta varmimmat tutkimukset tekee
kuitenkin matkustamalla, jos nimittäin jossakin määrin ymmärtää
matkustamistaitoa. Niin kuin yksityistä ihmistäkin täytyy oppia
tuntemaan hänen kotoaansa, jos häntä tahtoo todellakin oppia tuntemaan,
niin voipi kansankin luonnetta ja taidetta, kieltä, tapoja ja henkeä
oppia tuntemaan ainoastaan sen omassa maassa. Joka tätä kirjoittaa on
jo _aikaisemmillakin_ matkoillansa tehnyt nämät kokemukset. Mutta
Englannissa ollessani näin minä siellä sellaisen jyrkästi kristillisen,
kansallisen ja yhteiskunnallisen omituisuuden, ett'en senkaltaista
vielä missään ole tavannut.

Mutta jos nyt sama Kristuksen henki ilmestyy niin erinlaisena eri
kansoissa, jos lahjat ja voimat ovat niin monenlaiset, niin seuraa
siitä se _tehtävä_ yksityisille kansakunnille, että heidän näitä
lahjojansa tulee käyttää toistensa molemminpuoliseksi siunaukseksi,
että heidän tulee täydentää toisiansa ja kadehtimatta, nöyrästi ja
kärsivällisesti ottaa oppia toinen toiseltansa. _Oppia_ tulee --, vaan
ei suinkaan matkia! Me kylmäveriset arvostelevaiset pohjois-saksalaiset
esimerkiksi emme saa matkia sitä tapaa ja luonnetta, mikä on meidän
syvämietteisille schwabilaisille veljillemme omituisia; mutta hyvä on,
jos me heiltä saamme herätystä. Päinvastaisessa suhteessa ehkä sääntö
myöskin pitää paikkansa. Meidän saksalaisten ei sovi matkia Englannin
kuntoa, vielä vähemmin kunnottomuutta. Matkiminen on itsensä ja omien
lahjainsa halveksimista. Emme suinkaan, me emme saa matkia
englantilaisia, ei edes semmoisiakaan heidän puoliansa, jotka ensi
silmäyksellä näyttävät oikein hämmästyttävän suurenmoisilta ja
miellyttäviltä, ja ehkä todella _ovatkin_ semmoisia. Mutta
oppia me tahdomme, me tahdomme kaikkialla kysyä: "_Mitä oppimista
meillä on tästä_?" Me emme tahdo olla semmoisia narreja kuin
monet englantilaiset, jotka farisealaisessa kyllyydessään ja
itsetyytyväisyydessään tahtovat olla omillansa halveksien niitä
armolahjoja, joita toiset ovat saaneet, huolimatta mitään ottaa
onkeensa toisten ansioista. Me tahdomme myöskin välttää joutumista
niiden pintapuolisten ihmisten joukkoon, jotka luulevat sanoneensa
oikein erinomaisen mahtavan lauseen huudahtaessaan: "Me emme jaksa
kuulla noita englantilaisten hullutuksia!" Mutta me emme lii'oin tahdo
yhdistyä _niihin_ saksalaisiin veljiin, jotka nyt arvostelematta
ylistävät ja tahtovat matkia mitä Englannin kristityt toimivat.
_Saksalaisen luonteen tulee jäädä saksalaisen luonteeksi_. Olkoon se
kaukana meistä, että tahtoisimme halveksia sitä erityistä lahjaa ja
voimaa, jonka juuri meidän kansamme on osaksensa saanut Jumalan
ijankaikkista valtakuntaa varten. Mutta oppia tahdomme me ja voimmekin
paljon oppia toiselta puolen Englannin kanavaa.

Ja tällä olen nyt vihdoinkin sanonut, miksi minä olen tämän kirjan
kirjoittanut ja mitä siitä voi odottaa. Emme me saksalaiset eivätkä
muittenkaan kristittyjen maiden asukkaat, joiden käsiin tämä kirja
joutuu, saa kuulla paljon Englannin kristillisestä elämästä. Juuri
tähän aikaan on tuo muutoin niin konservatiivinen kansakunta
erinomaisessa kuohumis- ja liike-tilassa, ja korkeimmillaan on tämä
liiketila uskonnon ja kirkon alalla. Sen tähden ovat ehkä nämät minun
apukirjoitukseni tervetulleet. Minä tiedän kyllä, että monet paljoa
taitavammatkin kirjailijat ovat kirjoittaneet jotenkin paljon
Englannista. Näiden kuvaelmien tarkoituksena onkin vaan niitten
_vaikutusten_ kertominen, jotka tuo ihmeellinen Englannin kansa minuun
teki. Se etu minulla oli, ett'ei minulla koskaan puuttunut kokeneimpia
johtajia, että vielä edelleen minulla oli apuna ja neuvona hyviä
kirjoja, että minä jo aikaisin seurustelin paljon englantilaisten
kanssa; mutta ennen kaikkia olen minä Jumalan armosta saanut kaksi
näkevää silmää. Kullakin ihmisellä on omat hulluutensa, vieläpä omat
tyhmyytensäkin. Mutta toiselta puolen on tuhmimmallakin osansa neroa,
kunhan se vaan saisi kehittyä. Ja minun neroni on nyt se, että minä
kaikkialla, missä minä oleksin, näen jotakin (jonka toiset jättävät
huomaamtta, ehkä sentähden että heillä on lii'an paljon ajatuksia), ja
vielä, että minä siitä, minkä sillä tavoin olen saanut, seulon pois
jotakin, koska minulla ei ole niin paljon ajatuksia kuin monella minun
maamiehelläni. Minä en ole mikään perustelmien ja järjestelmien tekijä;
ei minussa lii'oin ole mennyt filosofin lahjoja hukkaan. Minä en voi
kuulla enkä nähdä mitään kohta ajattelematta, kuinka minä sitä voisin
_käyttää_ itseni ja muiden hyödyksi, jotka minun tavallani vielä
myöskään eivät ole valmiit. Mutta Lontoossa hyökkäsi semmoinen tulva
uusia havaintoja minun mieleeni, että minä melkein vaikenin
hämmästyksestä. Monta kertaa oli minun oikein vaikea hengellisessä
merkityksessä hengittää. Vuoren tavoin laskeusi aluksi minun
sydämelleni kaikki tuo kauhea, ihmisellinen, petomainen ja
saatanallinen olemus, mikä minut ympäröi. Minun täytyi turvautua
yksinäisyyteen voidakseni sitä saada kokoon järjestetyksi; paljonpa
minä ymmärsin ja sekoitin vasta kuukausien kuluttua mietteisiini
vaipuneena tulipesäni ääressä, kun lumipyry ulkona ilmassa vinkueli.
Englannin kansan _mahtava toimintavoima ja sitkeä tahdonvoima_ nepä ne
minuun suurimman vaikutuksen tekivät. Tämä tahdonvoima ja tämä
toimintavoima eivät suinkaan vähimmin tule näkyviin uskonnon alalle. Ja
muun mu'assa tämän todistaminen on näiden lehtisten tarkoituksena.
Mutta tämä kirja on _tarkoituskirja_. Tarkoituksena on saada
saksalaisia veljiäni paremmin kokoomaan voimiansa, heittämään
hyvästi kaikki haaveilemiset ja väittelemiset ja oppia uudelleen
englantilaisilta, että Kristuksen opetuslapsi on Kristuksen työntekijä.
Englannin ja Saksan kristillisyys ovat toisiinsa samassa suhteessa kuin
Marta ja Maria, kuin Pietari ja Johannes. Tässä siis ei tarvita
morkkaamista eikä arvostelemista, kadehtimista eikä väittelemistä, vaan
rakastamista ja oppimista.

Mutta älköön millään tavalla sisarellinen ja veljellinen rakkaus meitä
tehkö sokeiksi. Themsin rannoilla me emme tahdo oppia ainoastaan,
kuinka tulee tehdä, vaan myös kuinka tulee olla tekemättä. Englannin
uskonnollisessa elämässä on toiselta puolen niin paljon, mikä meille
kelpaa esikuvaksi ja saattaa meidät häpeemään, ja toiselta puolen niin
paljon liioiteltua ja mieletöntä, ett'ei useinkaan tiedä, pitääkö sitä
ihailla, vai pitääkö sille nauraa. Herran Kristuksen täytyy Englannissa
tyytyä hyvin moneen asiaan, mitkä tapahtuvat hänen lippunsa suojassa ja
hänen nimessänsä. Kristin-usko voi sentään sietää koko joukon
kummallisuuksia, kunhan vaan syvin juuri on kelvollinen: minä tarkoitan
jos nämät kummalliset veikaleet, jotka näitä kummallisuuksia
toimittavat, sydämensä pohjasta innoittelevat Kristuksen kunniaksi.
"Monta kertaa kysyi Mögling itseltänsä, ovatko englantilaiset
viisaimpia vai narrimaisimpia, lujaluontoisimpia vai omapäisimpiä
ihmisiä", -- niin lukee muutamassa hyvin hyvässä kirjassa, jonka T:ri
Gundert Calvissa on kirjoittanut itä-Indian lähetyssaarnaajasta
Mögling'istä. Minun täytyi nauraa näitä sanoja lukiessani; sillä en
yhtä, vaan sata kertaa olin minä ajatellut aivan samaa, kuin tuo
mieskulta Schwaben'ista "itseltänsä kysyy". Kuitenkin voimme me paljon
oppia englantilaisten hullutuksista, emme ainoastaan kuinka viisaita me
saksalaiset olemme, emmekä myöskään kuinka paljon aikaa, voimaa ja
rahaa englantilaiset useinkin tarkoituksetta panevat hukkaan: -- eipä
niinkään, vaan täällä tapaa meitä (minä muun muassa ajattelen
pelastusarmeijaa) semmoinen tahdonvoima, joka meidät saattaa
sydämen pohjasta häpeemään. Muutoin minua neuvoo jokainen uusi
sanomalehtinumero, että on aika kiiruhtaa luonnosteni painattamista.
Jos minä vielä kau'emmin sitä viivyttäisin, niin pian tulisi paljonkin
vanhaksi. "Kuolleet ratsastavat pi'an"; esim. pelastusarmeija, josta
olen kirjoittanut kokonaisen lu'un, ehkä vähän ajan kuluttua saa
tykkänään toisen muodon, joka lainkaan ei vastaa minun kertomustani.
Liike menee pitkin askelin alamäkeä, kuten Lokakuussa kirjoittamassani
kyhäelmässä uskalsin ennustaa.

Vihdoin tahdon tässä varoitukseksi aroille sieluille heti huomauttaa,
että minun täytyy sekä englantilaisille että saksalaisille
maanmiehilleni sanoa monta ankaraa ja epäkohteliasta muistutusta. Jo
luonnostakin puuttuu minulta "hellyys" kirjoitustavassa. Mainio
luonteentutkija, jonka minä ystävieni innokkaiden kehoitusten johdosta
annoin tutkia päätäni sanoi muun huomattavan joukossa myöskin: "Ei
tältä herralta puutu rakkautta, vaikka hän ei voi sanoa kellekään
kohteliaisuuksia". No niin, on kaiketi tämä suoraan sanoen samaa kuin:
"Tämä herra on hiukan törkeä". Jos tämä toteutuisikin tässä kirjassa,
niin annettakoon se minulle anteeksi, koska siihen olen "edeltäkäsin
määrätty". Mutta minä toivon huomattavan myöskin, ett'ei minulta puutu
rakkautta; vieläpä että rakkaus hillitsee "törkeyden" ja että minä
ko'en kaikin voimin asettaa alkuperäistä luonnettani Kristuksen
hengen kurituksen alle. Tällä tavoin voitan minä luullakseni
luonteentutkimuksen materialistisen ja deterministisen puolen. --
Jota tapauksessa voin minä sanoa Englannissa ollessani itse itseäni
kurittaneeni.

Säästääkseni arvostelijain vaivoja, tahdon minä vielä lisäksi mainita
muutamia selityksiä. 1) Ei jokainen yksityinen kohta, minkä minä
kerron, ole oma kokemani. Kaupunki-lähetyssaarnajat, kauppamiehet,
diakonissat ja muut ovat antaneet minulle monta hyvää lisäapua. Välistä
olen minä ne sopivalla paikalla lykännyt omien kokemieni joukkoon.
Minusta on ikävää joka kerta mainiten sanoa: "Mitä nyt seuraa en minä
itse ole nähnyt, vaan olen kuullut luotettavien henkilöiden kertovan".
Lukijallehan on vaan pää-asia, että hän saa todellakin englantilaisia
kuvia; ja siitä minä menen takaukseen, että hän todellakin saa
senlaisia. Minä siis en tarjo luettavaksi "totta ja keksittyä"; vaan
kertomani olen minä suurimmaksi osaksi itsekin omin silmin nähnyt ja
omin korvin kuullut. 2) Joku lause, joka oli painunut mieleeni, _tulee_
kyllä _esille jälleen_ eri paikoissa. Kirjoitukset ovat kirjoitetut
tahi oikeammin lausutut rakkaalle pikakirjurilleni erityisinä
lepohetkinä, jotka säästin työelämästäni. (Ilman tätä apua olisi vuosia
mennyt, ennen kuin niitä olisi voinut painattaa). Niin muodoin ei aina
ollut silmäni edessä, minkä jo kerran olin sanonut. Ehkäpä minulle
muistutetaan: "Miksi sinä sitten kirjoitat kirjoja, vaikka sinulla on
niin vähän aikaa?" Minä vastaan: "Siihen vastatkoot ne, joita
miellyttää ja elähyttää minun tapani puhella kristillisistä asioista.
Minun itseni täytyy Jumalan edessä tunnustaa, ett'ei mikään tunnu
minusta kummallisemmalta, kuin että näitä ihmisiä useampien muitten
kristittyjen joukossa on niin paljon. Mutta he nyt ovat kerran
olemassa." 3) Että minä useinkin näissä jutuissani käytän liiankin
pitkiä johdantoja ennen kuin tulen siihen, mitä päällekirjoitus
oikeastaan osoittaa, se ei tule ainoastaan puhumisen ja kirjoittamisen
halusta. Kun minä esim. puhuttaessa raittiusriennoista tahi
herätyskokouksista ensiksi puhun Englannin maasta ja kansasta, kun minä
kaikkialla piirrän uskonnolliset kuvat, vasta kuvattuani leveitten
puitteitten sisäpuolelle julkista elämää, -- niin on se minun
mielestäni yhtä välttämätöntä kuin se on hauskaakin. Vasta kun viinipuu
on silmäin edessä voipi oikein tuntea rypäleet. Toiselta puolen taas
lausuu vasta oikean tuomion ohdakkeista, kun näkee sen kasvin minkä
joukossa ne kasvavat.

Ja nyt saapi jo tässä olla kylläksi. Kaikki ymmärtämättömäin
arvostelijain viha ja kiukku on tapaava äänettömän, -- mutta kaikki
asiaan pystyvä arvostelu, vaikka se olisikin ankara, on löytävä
kiitollisen miehen. Pääasiaan kaikissa hankkeissa, siis tämänkin
kirjasen ulosantamisessa, on se, että sillä tosiaankin tarkoitetaan
jotakin hyvää. Meidän Saksamme kansa tarvitsee syvälle vaikuttavaa ja
yleistä uskonnollista uudistusta, muutoin sen välttämättömästi täytyy
laskeutua alas korkeudestansa. Tätä yleistä uudistusta ei yksityinen
kristitty voi aikaan saada. Mutta alkaa itsestänsä voipi kyllä
yksityinenkin, ja kun monet yksityiset saavat jotakin aikaan Kristuksen
kautta, Kristuksessa ja Kristuksen hyväksi, silloin tulevat nämät
monet yksityiset uudistuneet ihmiset koko kansan uudistavaksi
hapatukseksi. Sallikoon Jumala, että tämä kirja olisi monelle
herätykseksi kääntymään toden teolla Herran puoleen ja antautumaan
hänen haltuunsa henkinensä, sieluinensa, ruumiinensa ja kokonaan
heittäytymään hänen palvelukseensa. "Domine, dirige nos, -- nos
nostraqve Domino!" (Herra, johda sinä meitä; me tahdomme kaikkinemme
olla Jumalan omat!) -- niin kuuluu kaunis kirjoitus Lontoon
vaakunakilvessä. Jospa pian olisi moneenkin sydämeen, mitkä vielä ovat
haileat, puoleksi lämpimät tahi kokonaan kylmät, taivaallisilla
tulikirjaimilla kirjoitettu: "Domine, dirige nos, -- nos nostraqve
Domino!"

Tekijä.




MATKA ENGLANTIIN.


1. Pahoja matkaenteitä.

Aamulla 2 päivänä Elokuuta v. 1882 kokoontui kirjava ihmisjoukko
rakkaan hansakaupuukimme asemahuoneelle. Ne olivat "Elbe"-laivan
kannen-alla-matkustajat, jotka pikajuna oli viepä Bremerhaven'iin.
Liike rautatiesillalla oli varsin vilkas, siinä voitiin nähdä monta
liikuttavaa jäähyväiskohtausta, ja useat varmaankin erosivat, jotka
eivät koskaan enään näkisi toisiaan. -- Ei ollut kovinkaan hauskaa
ajatella kohta tehtävää merimatkaa. Ankara tuuli vinkui uhkaavasti, ja
vihurin pieksemät pilvet kiitivät mustina, raskaina ja sadetta uhkuvina
taivaanlaella. "Tänään on Pohjanmeri raivoissaan," sanoi muuan vanha
merimies ja lisäsi muka lohdutukseksi: "Olen useasti liikkunut
pahemmassakin ilmassa."

"Siirtolaisten" joukossa olimme sillä kertaa mekin, minun rakas
vaimoni, kolme vanhinta tytärtäni ja tämän kirjoittaja. Me olimme
pilvistä, ilmasta ja tuulesta huolimatta mitä iloisimmalla
matkatuulella. Myrsky on minua aina miellyttänyt, sillä se kuvaa
uskollisimmin kuinka käy siinä maailmassa, jossa me elämme. Niin kauan
kuin vaellamme täällä, _täytyy_ myrskyillä, ja aivan tyynesti
saattaakin odottaa myrskyä, kun vaan on varma siitä, että myrskyt ja
rajuilmat raivoavat ainoastaan hetken, mutta että niiden jälkeen seuraa
Jumalan lasten iankaikkinen lepo.

Mitä huoliikaan kaikista myrskyistä merellä ja maalla, jos sydän on
täynnä rauhaa ja päivänpaistetta, kiitosta ja ylistystä? -- Ja niin oli
Jumalan laupeudesta minun laitani, sittenkuin mielessäni olin voittanut
sen kauhun, joka minussa ennen oli ollut Englantia kohtaan. Levon aika
oli edessäni niinkuin paratiisi. Vuosikauden kestäneen vakavan ja
ponnistusta kysyvän työnteon jälkeen sain kokonaista viisi viikkoa
nauttia ajatusten kokoamista ja hiljaisuutta. Oi kuinka suloista on
väsyneelle työntekijälle, kun sellainen virkistyksen aika on saatavissa
ja kun sitä hyvällä omallatunnolla saa nauttia. Tästä eivät ne
onnettomat mitään tiedä, jotka eivät tunne vaivannäön hikeä, jotka
_eivät milloinkaan_ nauti, sentähden että he _aina_ nauttivat, ja jotka
täällä alhaalla eivät koskaan ennakolta saa maistaa ikuista lepoa,
koska he eivät tiedä mitä huokaavan luonnon ikävöitsevä kaipaus on
(Rom. 8).

Mutta jos ulkonainen myrsky ei voinutkaan häiritä sisällistä rauhaani,
niin oli kuitenkin kohta tuskallisen surun myrsky heräävä sydämessäni.
Olin saapa ylen tuntuvan muistutuksen siitä, että minä -- vaikka
suloinen vapaa-aika olikin käsissä -- vielä elin kuolon maassa. Samassa
kuin veturin kimakka huuto ilmoitti junan lähtöä, ojensi, näetten,
paikalle rientänyt palvelija minulle rautatievaunuun mustareunaisen
kirjeen, jossa oli Hollannin postileima. Avasin kirjeen vapisevalla
kädellä. Johan ennastaan olen tottunut siihen että uskollinen Jumala
varoten jollakin tavoin antaa minulle vakavan muistutuksen, kun lähden
huvimatkalle. Kirjeessä oli tieto, että eräs minun rakkaimmista,
luotettavimmista ystävistäni, mies, jolla oli mitä suurin
vaikutusvoima, Utrechtin professori _J. J. von Dosterzee_ oli kuollut
Wiesbadenissa kaukana kodistaan Hollannista. Ah, nyt vieri kuumia
kyyneliä poskilleni ja äänetönnä ojensin surusanoman vaimolleni, jota
vanha uskollinen Dosterzee niin usein oli kutsunut "hellästi
rakastetuksi tyttärekseen." Monen vuoden kuluessa oli hän ollut samalla
minun ystäväni ja veljeni, isäni ja neuvonantajani, ja hänen ainoa
virheensä minun suhteeni oli se, että hän liian leppeästi ja laupiaasti
arvosteli minua ja kirjoituksiani. Rautatiematkalla taisin ainoastaan
muistella kotiin mennyttä. Olin kuulevinani hänen rakkaan äänensä, olin
tuntevinani hänen lämpimän kädenlyöntinsä; vaikka rätisevä juna joka
silmänräpäys vei minut toiseen paikkaan, niin isä Dosterzee yhäti oli
minun silmieni edessä, minä saatoin puhutella ainoastaan _häntä_.

Oi, kuinka nopeasti meidän sydämemme lensivät toisiansa kohtaan, kuinka
helposti ne mukaantuivat toinen toisiinsa, sinä teräväjärkinen,
lämminsydäminen ja hellätunteinen ystäväni! Harvoin olen tavannut
jumaluusoppineen, joka niin lujasti pysyy kiinni kristillisessä
totuudessa ja sen ohessa on niin suvaitsevainen ja toivoa täynnä
kaikkia kohtaan, jotka vielä haluavat totuuden tuntoon tulla; en
milloinkaan ole tavannut pyhää vakavuutta ja iloista, hilpeätä
leikillisyyttä niin suloisessa yhteydessä kuin sinussa; en milloinkaan
niin lakastumatonta nuoruuden tuoreutta niin murtuneessa, niin heikossa
ruumiissa. Nyt on ääni ijäksi vaiennut, joka niin usein melkeen äidin
hellyydellä minua lohdutti ja rohkaisi. Ja laajalti kristityissä maissa
suree tuhansia, joita sinun sanasi ovat rohkaisseet lujempaan uskoon ja
varmempaan toivoon. Lepää nyt uskollinen soturi Vapahtajasi sydämellä!
Nyt ei sinua enää kiusaa "rabies theologorum," (jumaluusoppineiden
raivo), jonka tähden sinä niin usein olet huokaillut, ja kaikista
maailman tuhatkertaisista vaivoista ja tuskista olet sinä armosta
vapautettu.

"Veli armas," -- niin kirjoitit minulle vuosi sitten -- "veli armas,
_pidättäkäämme_ kaikissa tapauksissa _kuolema luotamme_!" Minä ymmärsin
hyvin sinun uljaat sanasi, uskollinen ystäväni. Sinä tarkoitit
_sisällistä_ kuolemaa, kun syntinsä ahdistamana, kaikellaisten
kärsimysten, nöyryytysten ja pettyneitten toiveitten sortamana
jättäytyy raskasmielisyyteen ja alakuloisuuteen, kun uskoa vailla
sulkeutuu omaan itseensä ja käypi sydämessään kylmäksi ja itsekkääksi,
kun herkiää iloisella luottamuksella lähestymästä armoistuinta. Sinä
saatoit minut sanallasi rakkauteen, alttiiksiantavaan rakkauteen, joka
tulee Kristuksesta ja on perustuva Kristukseen, -- joka haudasta ja
maatumisesta huolimatta on todellinen elämänneste, jonka kautta
ainoastaan voi pidättää kuoleman luotaan, sillä tämä rakkaus on elämää
kuoleman keskellä. Missä tämä Kristuksen rakkaus elää uskon ja toivon
sisarena, siinä kohotaan aina ikäänkuin kotkan siivillä; missä Jesus,
rakkauden ruhtinas, elää sydämessä, siinä kuolema on voitettu, vaikka
kuolisikin, siinä pysyy nuorena ja nuoruuden tuoreudessa, vaikka
unettomat yöt ja tuskalliset päivät ovatkin lukuisat. Tätä en ole, niin
toivon, turhaan sinussa huomannut. Rakas isä Dosterzee, kuinka nyt
loistanetkaan! Kun kerran pyysin kuvaasi, sinä vastasit: "_Vanha,
luonnollinen kuvani on hyvin ruma, eikä uusi vielä ole valmis_." Niinpä
niin, uusi ikuisesti kukoistava ihminen ei todellakaan vielä ollut
valmis, _mutta se oli tekeillä_, se oli sulatusuunissa (Mal. 3: 3), ja
se huomattiinkin, sen sinä tiesitkin, ja tämä tieto oli iloisen
leikillisyytesi yhä uhkuva lähde. Ja nyt lienee varmaankin uusi kuva
valmis. Ikävä vaan ett'et voi sitä minulle lähettää! Nyt olet siinä
maassa, jossa todella näkee ja jossa voi näyttäytyä Jumalalle,
ihmisille ja enkeleille, koska Jumalan kirkkaus siellä ruumiillisesti
ilmestyy uskovaisissa. Terve nyt sinä rakas taistelijaveli, sinä
uskollinen sydämen ystävä, kunnes jälleen näemme toisemme sen
kristallikirkkaan virran rannoilla! Sinä olet minulle liian rakas, että
sinua toivoisin takaisin tänne maan päälle.

-- -- Näin soi sydämessäni surusoittoa ja juhlasoittoa vuoron perään.
Omituista on ajatella rakasta vainajaa, joka meidän paristamme on
temmattu; -- tuntee itsensä niin yksinaiseksi ja köyhäksi, ja samalla
tuntuu kuitenkin, että olisi jumalatonta, jos ei tahtoisi kiittää ja
veisata. Mutta, eikö totta, lähdön hetkenä saapunut kuolonsanoma oli
vakava enne huviretkelle lähtiessäni --.[1]


2. Siirtolaisten parissa.

Ja vakavia ajatuksia heräsi mielessäni, kun "Elbe"-laivassa tapasin
noin tuhat siirtolaista. Tiheissä ryhmissä seisoivat he kannella
katselemassa kannellamatkustajien tuloa, joita laivan katteini
upsierineen käden lyönnillä tervehti. Kaikista Saksan seuduista oli
heitä tänne tulvaillut, ja kaikkia saksankielen murteita kuului
kirjavasta ihmisjoukosta. Syvää surumielisyyttä kuvastui useissa
kasvoissa, ja syvä surumielisyys valtasi minunkin mieleni. Nähdessäni
schwabilaisten valkoiset, pitkät takit, schwarswaldin-naisten mustat
hiuspalmikot, baijerin-tyttöjen kirjavat liivit; -- kuullessani tuolla:
"Jumalan terveeks!" tai "Jumal' antakoon!" täällä miehen sanovan
naapurilleen: "Jospa hyvä Jumala asettas ilman!" ja siihen vastattavan:
"No, sanos muuta! vaan minkäs sille tekee? Myrsky täss' on eessä tai
vessae. Mutta pannaanpas tupakaks!" -- kuullessani hessiläiseen pukuun
puetun tytön itsekseen mutisevan: "voi minun päiviäni!" -- nähdessäni
vanhan mummon Odenwaldista niin hellästi kulettavan rukkiaan, niinkuin
se olisi ollut vastasyntynyt lapsi, silloin tunsin elävästi mitä
Freiligrath laulaa nähdessään laivaan-astuvia siirtolaisia:

    Silmääni teist' en kääntää mä voi,
    Kun kotimaasta lähdette.
    Tää joukko näyttää kiirehtivän
    Tavaraa laivaan sullomaan.

    Miks' tyrskyyn aalloin haluatte
    Suloisest' Neckarlaaksosta?
    Schwarzwaldin hongat humisee,
    Spessartiss' paimentorvi soi.

    Tuoll' erämaassa kaukaisessa
    Valtaapi kaipuu mielenne
    Viel' nähdäksenne kotilaakson
    Ja Saksan viljavainiot.

    Se kuva teitä houkuttelee,
    Siell' unissakin väikkyilee,
    Ja kuten satu, muinoin kuultu,
    Sielunne silmiss' uudistuu.

Siirtyminen Saksasta on epäilemättä _välttämätöntä_, osaksi asukasten
liian suuren määrän, osaksi työttömyyden tähden, joka viimeksi mainittu
seikka meidän rakkaassa isänmaassamme on käynyt kestäväksi yhteiskunnan
taudiksi. Varmaankin moni meren tuolla puolen löytää, mitä kotimaa
heille ei ole suonut -- varman toimeentulon ja vielä enemmänkin.
Milt'ei ihmeellistä on, kuinka perheet, jotka vuosikymmeniä vanhassa
isänmaassaan turhaan ovat raataneet ja raastaneet, suhteellisesti
lyhyessä ajassa ovat päässeet varakkaiksi uudessa maailmassa. Mutta
surullista on kuitenkin, ett'ei vanha Saksan emämaa jaksa ravita
lapsiansa. Surulliset, hyvinkin surulliset ovat useimmiten siiirtymisen
syyt, juutalaiset ja koronkiskojat ovat näet, melkein aina siihen
tehokkaammat vaikuttimet kuin katovuodet ja työnansion puute. Pimeä ja
sumuinen on monenkin siirtolaisen tie uudessa maailmassa. Ja useapa
siellä hukkuu teille tietämättömille, eikä kukaan vuodata kyyneliä
heidän tähtensä, ei kukaan ojenna heille auttavaa kättä. Ei kenenkään
pitäisi siirtyä Amerikaan, jolla ei ole sivistystä, maailman tuntemista
ja koetuksen kestänyttä kykyä, joll'ei heillä ole varmat paikat
tiedossa ja taatut tuttavat tuolla puolen valtameren. Mutta ennen
kaikkia pitäisi _nuoria, kauniinnäköisiä tyttöjä_ varoitettaman
siirtymästä, ell'ei tunneta mitkä varmat ja luotettavat henkilöt heitä
perille päästyään tulee ohjaamaan ja johtamaan. Tässä ei ole tarpeen
tarkemmin todistaa tätä väitettä, eikä se olisi sopivaakaan. Ken
vähänkin tuntee Amerikan oloja, ymmärtää liiankin hyvin mitä tarkoitan.
Minä säikähdin huomatessani "Elbe"-laivassa niin monta yksinäistä
naista, jotka tahtoivat "koettaa onneaan" siellä vieraassa maassa. Että
annoin heille monta vakavaa ystävällistä neuvoa, sitä en tarvinne
sanoakaan.[2]

Aluksi olivat useimmat huolissaan vaan siitä kuinka merimatka kävisi,
ja siihen huoleen olikin syytä, niinkuin kohta saamme nähdä.
Rauhoittaakseni lukijoita, tahdon kuitenkin tässä jo mainita, että tämä
"Elben" matka oli nopein, minkä mikään Lloydhöyrylaiva on tehnyt, ja
että kaikki ne suuret ja pienet harmaa- ja vaaleanhiuksiset ihmiset,
jotka 2 p:nä Elokuuta meidän kanssamme läksivät merille, terveinä ja
raittiina astuivat maalle New-Yorkissa. (Apt. 27: 44).

Kun olen hyvä Bremeniläinen tekisi minun melkein mieli suunnitella
"Elbe"-laivan kuvaa, ennenkuin lähdemme satamasta. Epäilemättä
kuvailisin silloin yhtä kauniimpia höyrylaivoja, mikä milloinkaan
on mertä kyntänyt. Mutta tämän tehtävän jätän muille siihen
harjaantuneemmille kynille. Mutta ken tahtoo matkustaa Englantiin,
hänen ei pitäisi kulkea ikävää tietä Blissingenin kautta, jolloin
öiseen aikaan kuljetaan meren poikki eikä siis nähdä sitä ensinkään.
Hänen pitäisi hyvänä saksalaisena käyttää _saksalaista_ höyrylaivaa, ja
mieluummin "Elbeä", jos niin sopii. Ei missään maailman ravintolassa
lukijat voi elää hauskemmin. Hytit ovat, kuten luonnollista, enemmän
somat kuin tilavat, mutta ne ovat, niinkuin kaikki mikä laivassa on,
kiiltävän kirkkaat ja varustetut oivallisilla vuoteilla ja niin
moninaisilla mukavuuksilla, että siellä tuntee olevansa hyvällä mielin
-- jos näet on tottunut merillä kulkemaan. Meritaudista ei "Elbe'nkään"
uhkea komeus voi varjella. Eräs metalliastia ja vielä enemmän
pelastusvyö, jota ei puutu minkään vuoteen alta, ilmoittavat
salaperäisesti ja kuitenkin kyllin selvästi että täällä eletään
epävarmalla pohjalla. _Syömähuone_ sohvineen ja istuimineen,
maalauksineen ja veistoksineen, oivallisine pianiinoineen ja runsaine
kirjakaappineen -- puhumattakaan _naisten huoneesta_ -- loistaa
ruhtinaallisessa ylellisyydessä. Mitä ravintoon tulee, niin sillä on
yksi ainoa vika: se on liian uhkea ja vaarallinen kuolevaisille,
jommoiset he ruumiinrakennukseltaan enimmiten ovat. Onneton se, joka
tahtoo nähdä joka vadin pohjaa ja maistella kutakin ruokalajia! --
Ihmeelliseltä tuntui minusta niinikään laivaväen osoittama erinomainen
kohteliaisuus, katteinista alkaen pienimpään kengänkiillottajaan
saakka. Samaa sydämellistä ja totista ystävyyttä näin osoitettavan
myöskin siirtolaisille välikannella, eikä vähemmässä määrässä kuin
kannen alla matkustajille. Ainoastaan jos ken käyttihe törkeästi, niin
häntä hartevat merimiehet kursailematta kohtelivat.

Minulla oli suuri nautinto kerran saada kulkea jonkun verran matkaa
_siirtolaisten_ parissa. Kuinka usein olinkaan -- lähdön edellisenä
päivänä -- saarnannut heille; kuinka usein olinkaan nähnyt heidän
lämpimäin kyyneltensä vuotavan, kun minä, heidän viimeisessä
jumalanpalveluksessaan kotimaassa, saatoin heidän mielensä palaamaan
isäinsä kotiin, siihen kirkkoon, jossa he olivat kastetut, ripille
päästetyt ja vihityt -- tuon vanhan lehmuksen luo, joka kasvaa tuvan
ovella ja puron luo, joka solisee tuolla puutarhan takana. Kuinka usein
olinkaan tuntenut sydämeni liikutetuksi heidän kanssansa veisatessani:
"Rakkaasta kodostamme Nyt, Herra, matkustamme Sun armos varjossa; Siis
ota huomaas meitä Ja vakaisia teitä Johdata siipeis suojassa!" -- ja
nyt oli laulu melkein tauota surusta ja nyhkytyksistä, kunnes Jumalan
lohdullinen sana taas sai heidät rauhoittumaan ja tyyntymään, kun minä
puhuin jostain tänkaltaisesta tekstistä: "Kuule minun rukoukseni,
Herra, ja ota minun huutoni korviis, äläkä vaikene minun kyynelteni
tähden; sillä minä olen muukalainen sinun tykönäs ja vieras, niinkuin
kaikki minun isäni" (Ps. 39: 13), tai kun pyysin heitä kääntymään
kaikkivaltiaan Jesuksen puoleen, joka käy vetten päällä, -- kun neuvoin
heitä toivomaan ikuista kotia taivaallisessa isänmajassa, jonne kaikki
Jumalan lapset iäksi kokoontuvat.

Sellaisten hartaushetkien loputtua meidän veljeskuntamme kauniissa
rukoushuoneessa sain palkinnoksi monen kiitollisen kädenpuserruksen, ja
usein kuulin minä tai muut virkaveljet, jotka toimittavat samaa
jumalanpalvelusta, eron hetkenä: "Ah, herra pastori, rukoilkaa meidän
edestämme." Mutta sen jälkeen he katosivat näkyvistä, eikä voitu nähdä
kuinka heidän sitten kävi. Nyt sain kerran _matkustaa_ heidän
kanssansa. Ja sentähden kiiruhdin, saatuamme hyttimme järjestykseen,
_välikannelle_ nähdäkseni kuinka rakkaat kansalaiseni siellä
majailivat. Ei voi sanoa, että nuo mahdottoman suuret makuuhuoneet
näyttivät järin kadehdittavilta. Suurenmoista ja mestarillisesti
järjestettyä ilmavaihdoslaitosta tulee kiittää siitä että ilma oli
jotenkin puhdas, mutta luonnollisesti on tila kovin niukka niin monelle
ihmiselle ja kaikelle sille pienelle tarveskalulle, jota he kulettavat
mukanaan. Vuoteet ovat järjestetyt pitkiin leveisin, päällekkäin
oleviin hyllyihin, jotenkin niinkuin rihkamakauppiaan puodin seinät.
Kun kaikki nukkuvat, niin kaikki ovat herttaisia ja koko huone on soma
sopusoinnun kuva. Mutta kun kaikki lukuisat lapset itkevät, kun
meritautiset ähkivät ja puhkivat niinkuin kuoleman kielissä olevat,
"maksaissaan veroa Ahtolan väelle," -- kun joku unissakävijä lähtee
oudoille retkilleen -- silloin en tahtoisi siellä olla. Koettelin saada
puhetta aikaan ihmisten kanssa, mutta aluksi kiinnitti kaikkien huomion
meri, joka juuri nyt alkoi näyttäytyä koko hirvittävässä komeudessaan.

Hyvänä perheenisänä läksin siis paikalleni, s.o. vaimoni ja lasteni
luo.

Ja se olikin tarpeen, sillä kannella voi jo nähdä varsin
nurkuvan näköisiä ihmisiä -- lieveätä sanaa käyttääkseni. Mitä
lähemmäksi tulimme Hollannin rannikkoa, sitä uhkaavammaksi kävivät
vaahtopää-aallot. Räikeästi kirkuen kaartelivat kalalokit laivamme
korkeita purjepuita, tuuli kiihtyi myrskyksi, ja aallot olivat niin
korkeita, ett'en moisia tähän asti ole nähnyt paitsi maalauksissa,
vaikka jo ennenkin olin monenlaisissa ilmoissa merillä liikkunut. --
Suurenmoista oli nähdä mahtavan höyrylaivan taistelua rajusti riehuvien
aaltojen kanssa. Tosin halkaisi ja polki rautainen hirviö ylpeät
laineet, mutta ikäänkuin solvausta kostaaksensa vyöri halaistu aalto
kuohuten, raivoten kannelle ja ryntäsi säälimättä siellä olevien
ihmisjoukkojen keskelle. Ensin kohtasivat tosin ankarat aallot
ainoastaan siirtolaisia alisella kannella, mutta vähitellen läheni
kostea käsi meidän luoksemme, ja myrskyisen yön jälkeisenä aamuna
näimme, että yksin laivan savupiiputkin olivat valkoisella
suolakerroksella peitetyt. Surulliselta ilveilyltä näytti, kun
sellainen halaistu aalto ukkosen pauhulla syöksi siirtolaisten
joukkoihin nälkäisen pedon tavoin, joka kauheasti ulvoen karkaa
lammaslaumaan. Nuoret miehet nauroivat ensi säikähdyksestä
toinnuttuaan, puisteleivat ja riemuitsivat; vaimot ja tytöt huusivat,
käärivät huppuvaatteet ympärilleen, ja töytäsivät mikä minnekin turvaa
etsimään; ukot näkivät mielipahakseen piippunsa sammuneena. Moni
katseli surumielin hattuaan, jonka tuulen viima vei ulapalle.
Ainoastaan ne, joita meritauti tuimimmin vaivasi, olivat niin
välinpitämättömän näköiset ikäänkuin olisivat ajatelleet: "Hukkukoon
laiva, hukkukoon koko maailma, se on yhdentekevä." Tämä vaiva on
onneksi terveellinen tauti, eikä tavallisesti ole pitkällinen. Mutta
Elokuun 2 päivän iltana oli surkuteltavain meritautisten luku sangen
suuri, ja jo ennen kuin tuli pimeä, pötkivät kaikki kannen alle.
Vihdoin täytyi meidän väistyä.

Yö oli sysimusta, ei yhtään tähteä tuikkinut ja sade virtaili pilvistä.
Myrsky ja hyrskyvien aaltojen mylvinä, laivan rytinä ja kiikkuminen oli
niin kauheata, että huolistuneet sielut olisivat voineet luulla
paholaisen vihoviimeisiä vehkeitänsä yrittäneen. Mutta todellisuudessa
kulki kaikki säännöllistä menoaan. Tätä eivät ne tietysti helposti
voineet uskoa, joiden sydäntä viiltävää ähkinää vähä väliä kuulimme
läheisistä hyteistä. Meilläkin oli sairaat tyttäremme hoidettavina, ja
siten tuntui yö suljettujen ikkunaluukkujen takana loppumattoman
pitkältä. Sen kuluessa oli hyvä ajatella, kuinka sama Pohjanmeri, joka
nyt ympärillämme myrskyili, aina muinaisten fenisiläisten ajoista asti
oli tullut lukemattomien erinäisten laivojen kosteaksi haudaksi, ja
kuinka tuhansien pelottomien merimiesten luut tämän kaikkein
myrkyisimmän meren pohjalla odottavat kuolleista nousemisen aamua.
Hyödyllistä meille kaikille oli epäilemättä, ett'emme sinä yönä
aavistaneet asiaa mikä varsin kohta oli tuleva koko maailman tiedoksi,
että, näet, "Mosel", "Elbe"-laivan kaunis sisko, joka muutaman päivän
perästä kulki jälkiämme, surkeasti oli hukkuva Englannin rannikolla.

Kiitin hytissäni Jumalaa, ett'en ollut laivan katteini. Mieleni
tuskastui ajatellessani sitä miestä, joka tänä myrskyisenä yönä seisoi
komentosillallaan johtamassa laivaa, ja jonka oli vastattava niin
monesta sadasta sielusta. Oi, mikä sanomaton hämmennys olisikaan
syntynyt, jos jokin onnettomuus olisi meitä kohdannut tuona pimeänä,
myrskyisenä yönä. Mitä olisikaan pelastusvyöt ja pelastusvenheet
auttaneet tätä naisten, lasten ja vanhusten paljoutta? Iloitsin siitä,
ett'en minä ollut vastuunalainen.

Mutta näitä miettiessäni kuulin äänen sanovan: Olethan sinäkin katteini
samoin kuin mies tuolla komentosillallaan, eikä vähempi määrä sieluja
ole sinulle uskottu. Eikö sinun kirkkosi - eikö seurakuntasi ole
sinun laivasi --? Eikö saarnastuolisi ole "siltasi" --? Eikö sinun
tule uhrata kaikki voimasi, vieläpä elämäsikin saattaaksesi
seurakuntalaisesi tämän pahan maailman syvyyksien, karien ja
tyrskyjen läpi _satamaan_, ei New-Yorkiin, vaan taivaallisen maailman
satamaan --? Silloin valtasi minut kova tuska ja sydämen ahdistus --
mutta en huoli lukijoille tunnustaa kaikkia mitä sinä yönä tunsin
sydämessäni. Suokoon Jumala, että ne hyvät päätökset, jotka tein
"Elben" hytissä toteutuisivat teoissani ja toimissani!

Yö oli pitkä, mutta päättyi viimeinkin. Ja kun se vihdoin oli
päättynyt, niin se olikin _kokonaan_ päättynyt; sillä nyt ei ainoastaan
myrsky ollut asettunut, -- ei, nyt koitti mitä ihanin päivä, jommoista
ainoastaan merillä näkee. Verhottavana ja loistavan juhlallisna nousi
aurinko merestä luoden vielä korkeille hyökylaineille ihmeellisen
purppurahohteen. Nyt unohtuivat pian yön kärsimykset. Äkkiä vilisi
kannella ihmisiä. Joukottain kömpi siirtolaisia maanalaisesta
luolastansa tervehtimään taivaallista valoa. Kertomustensa mukaan
olivat he yleensä paremmin nukkuneet kuin kannen-allamatkustajat.
Näillä oli suuremmat mukavuudet, edellisillä paremmat unet. He olivat
tottuneet vähempiin vaatimuksiin ja olivat sentähden onnellisemmat.
Kuinka lieneekään ollut, nyt ainakin nauttivat vanhat ja nuoret taas
"kunnon aterian". Kärsitty meritauti näytti vaan parantaneen ruokahalua
ja ruoansulatuselimiä. Täytyy tunnustaa, että milt'en kadehtinut päivän
pitkään nähdessäni minkä ruoan paljouden nämät rakkaat ihmiset suuhunsa
söivät pohjoissaksalaisen Lloydyhtiön kustannuksella, enkä ensinkään
saata käsittää kuinka niin huokeista pilettihinnoista on mahdollista
antaa niin hyvää ja runsasta ravintoa. Useimmat siirtolaiset olivatkin
sentähden varsin tyytyväiset ja moni vakuutti minulle ei koskaan
eläissään syöneensä niin hyvää ruokaa kuin täällä "isä Lloydin luona."

Olimme siis kaikki erittäin tyytyväiset osaamme. Yleinen ilo kasvoi
kasvamistaan sitä myöten kuin meri tyyntyi. Kello ei vielä ollut 8, kun
lauluaharrastava koulumestari Spessartista oli koonnut ympärilleen
joukon poikia ja tyttöjä. Saksalaiset laulut kaikuivat milloin
iloisesti milloin vienon surullisesti yli siintävien laineiden.
Raajarikko mies, joka oivallisesti soitteli käsiharmoonikaa, toimitti
orkesterin tehtävää. Enimmästi laulettiin kansanlauluja, kuitenkaan ei
ollut vastenmielistä, kun minä ehdotin ja aloitin: "Nyt kaikki Herraa
kiittäkää" ja "Jumala ompi linnamme." Mutta sitten kaikui taasen:
"Odenwaldiss' tammi kasvaa," "Läksi impi mataramaalle" j.n.e. Kyynel
enti silmääni, kun laulajat lauloivat "ihanasta vieraasta maasta" ja
sitten -- ainakin parikymmentä kertaa toistivat toisintosäkeen:
"_Mutta kodiks' se ei muutu_." Yhä uudestaan alkoi joku ikäänkuin
vaistomaisesti: "Mutta kodiks' se ei muutu," johon kaikki yhtyivät
laulaen: "Mutta kodiks' se ei muutu." Se tunki läpi luiden ja lihain.
Mutta Jumalan kiitos! Nämä unohtumattomat laulut ovat kotikuusten
huminaa, joka ei milloinkaan voi kadota. Ja kaikkien saksalaisten
kouluopettajien tulisi pitää pyhänä velvollisuutenaan painaa
oppilaittensa muistiin ja sydämiin meidän ihanat sekä hengelliset että
maalliset laulumme. Se olisi heille suuremmaksi hyödyksi, kuin hiukasen
kemian, fysiikan ja laskennon tyrkyttäminen, jota he eivät voi
sulattaa. Mutta, Jumala paratkoon, moni meidän kouluopettajistamme ei
enää itse taida laulaa; he ovat liian "ylhäiset"; he ovat liian
ylhäiset laulamaan, syystä että ovat liian ylhäiset uskomaan.
Eteläsaksassa näyttää asiat tässä suhteessa olevan paremmalla kannalla
kuin pohjoisessa. Vai ovatkohan badilaiset, hessiläiset, baijerilaiset
ja schwabilaiset imeneet laulunsa ilmasta? Kuinka lieneekään,
useimmilla laulajilla näytti olleen kokonainen laulukirja _muistissa_,
ja ani harvat kopeloivat laulukirjaa _taskustaan_. Oi, kuinka rikkaat
ovatkaan köyhät saksalaiset, niin kauan kuin pitävät runoaarrettansa
kunniassa ja säilyttävät sitä sydämissään! Kuinka lohdulliselta
tuntuikaan ajatella, että nämä siirtolaiset veivät mukanaan kotimaan
vanhat rakkaat laulut Pohjoisamerikan kaupunkien hälinään, yksinäisille
aromaille ja aarniometsän uudisasutuksille. Ne ovat ikäänkuin kultainen
vyö, joka heidät yhdistää isänmaahan. Niin kauan kuin nämä laulut
elävät heidän sydämissään, he eivät ole kodistaan eksyneet, ja pimeätä
kuolon yötä Mississippin tai Eriejärven rannoilla valaisee vielä vanha
saksalainen virsi: "Oi veriin haavoitettu pää." Tähän suuntaan pidin
rakkaille laulajille, joiden luku jo oli noussut lähes pariin sataan,
lyhyen esitelmän, jota kiitollisella mielellä kuunneltiin.

Ylimalkaan puhelimme Elokuun 3 päivänä moninaista keskenämme minä ja
maanmieheni. Tulin taasen nyt -- kuten useasti ennenkin, Bremenissä
siirtolaisia kohdatessani -- siihen vakuutukseen, että suuri osa
siirtolaisia on parasta, ytimekkäintä kansaamme.

Taitava laatumaalaaja, joka tahtoisi kuvata siirtolaisten elämää ja
toimia, olisi täällä tavannut verrattoman rikkaat ja viehättävät
ainekset. Ajateltakoon tätä kirjavaa paljoutta pukuja kaikista
Saksanmaan ääristä! Täällä joukko ukkoja, jotka tupakoiden vakavasti
pakinoivat entisiä ja nykyisiä asioita. Tuolla pieniä poikia ja
tyttöjä, jotka ovat alkaneet perehtyä elämään merellä ja avojaloin
hyppivät liukkaalla laivan kannella. Tuolla toisia, jotka halukkaasti
kuuntelevat kertomuksia, joka ei minulle rauhaa antanut, ennenkuin
minäkin sain kertomataitoani näyttää. Tuolla puoleksi piilossa
mahdottoman suurten ilmatorvien takana nähdään nuorten äitien lapsiansa
imettävän ja miesten liikuttavan kärsivällisesti tarjoovan heille
selkänojaa. Tuossa vanha mummo mytystään ottaa kotoa tuodun
makkarapalasen, silmäili sitä syvästi huoaten ja -- syö sen makeaan
suuhun. Onpa täällä rakastavia pariakin, jotka toisensa ovat tavanneet
vasta laivassa. Ihmeellisen pikaan ovat he toinen toiselleen lausuneet
tuon "ikuisesti sitovan sanan." Merimatka suloisine joutenoloineen on
-- kuten jokainen ihmistuntija ymmärtänee -- omansa lemmen liekkiä
sytyttämään. Mutta valitettavasti lienee suuresti epäilyksen alaista,
ovatko -- kuten muuan merimies minulle vakuutti kaikki avioliitot jotka
solmitaan merellä onnellisia.

Eräs avosydäminen amerikalainen antoi minun tietää, että minä, viaton
pappi, asianymmärtävien, s.o. merimiesten mielestä olin todellinen syy
eilispäivän myrskyyn, ja juuri sentähden että olin pappi. Hän oli
edellisenä päivänä kuullut merimiesten sanovan: "Eipä ihmettä että ilma
on niin tuimaa -- onhan meillä pappi laivassa." Tämä on näetten
puhetapa ja varsin yleinen taikausko merimiehissä. Epäilemättä on
meidän pappien kiittäminen entistä virkaveljeämme Joonasta tästä
pahansuovasta ja vihamielisestä katsantokannasta. Joonaan piti, kuten
tietty -- vaan ei tahtonut -- olla parannuksensaarnaaja Ninivessä; hän
pakeni Jehovaa ja läksi merille, ja meri nousi häntä vastaan, kunnes
hän siihen syöstiin. (Lue Joonaan kirjan 1 luku.) Siitä kauheasta
tapahtumasta on noin 2600 vuotta kulunut, ja yhä vieläkin täytyy
pappien, saarnaajien ja profeetain kärsiä merimyrskyjä ja myrskyjä ja
myrskyisiä meriä. Niin kauan elää muisto pappien synneistä. Niin
katoamattoman vaikutuksen ne tekevät maailman ihmisiin. Niin vähän
niitä unohdetaan maailmassa, jossa kaikki maa (kuninkaitten
valtaistuimetkin) niin pian häviävät ja tyhjiin raukeavat.

Eikö totta, rakkaat virkaveljeni, tämä on vakava asia. Muutoin minua ei
heitetty mereen, niinkuin ennen muinoin Joonas. Mutta minä en sitä
pyytänytkään. Niinkuin sanottu, meri tällä kertaa tyyntyi, vaatimatta
pappia uhriksi, seurasipa vielä erinomaisen ihana päivä. Merkillistä
kyllä nyt ei sanottu: "Ilma on niin kaunista, koska meillä on pappi
laivassa". Enkä jäljestäpäinkään lukenut missään sanomalehdessä "Elben"
tehneen matkansa niin nopeasti, sentähden että pappi oli laivassa.
Surullista, surullista! Myrskyt ja sateet tuomme mukanamme, mutta
päiväpaiste tulee meidän ansiottamme. Tämä ei mitenkään ole -- sen
kaikki maailmantuntijat tietävät -- ainoastaan kunniallisten
merimiesten luuloa, vaan samaa luulee myöskin moni ymmärtäväinen ja
hienosti sivistynyt henkilö, joka kuuluu mannermaan ylhäisiin
seurapiireihin. -- Mitä meidän, rakkaat virkaveljeni siihen tulee
tehdä? _Älkäämme_ taivaan tähden _tehkö mitään_ siihen! Älkäämme
ainakaan väkivallalla ruvetko todistamaan tätä luuloa vääräksi, sillä
silloin pian sanottaisiin, että papit eivät kelpaa yhtään mihinkään,
kun nyt voimme edes herättää myrskyä, joka usein on sangen terveellistä
tämän maailman liikkumattomalle vedelle. Älkäämme siis tehkö mitään sen
vastustamiseksi, vaan näyttäytykäämme vain maailmalle ihmisinä ja
kristittyinä, kristusihmisinä, iankaikkisuuden ihmisinä, s.o. jos me
_olemme_ sellaisia, ja samallaisina maalla ja merillä, myrskyissä ja
päiväpaisteissa -- niin pääsemme siten vähitellen vapaiksi entisistä
synneistä.


3. Englanti näkyvissä.

Näihin mietteisiin vaipuneena en huomannut, että meri ympärillämme oli
niin täynnä laivoja, suurempia ja pienempiä, ett'en milloinkaan missään
ole moista nähnyt. Purjelaivat kyntivät valkoisten joutsenten näköisinä
siintävää meren pintaa. Mutta voiton niistä veivät näöltään vähemmin
viehättävät höyrylaivat, jotka kaikkia Euroopan kansakuntain lippuja
kantaen suuntasivat kulkuaan idästä länteen ja lännestä itään. Me
olimme, näet, aikoja sitten Englannin _kanavassa_, maailman enimmin
käytetyssä merikulkuväylässä, ja minä ylpeilin siitä että meidän
saksalainen "Elbe"-laivamme nopeammin kuin yksikään muu alus halkoili
suolaisia laineita. Noin k:lo 10 tienoissa aamupuolella sanoin eräälle
laivan upsierille; "Mikä mahdottoman suuri purje se on, joka nousee
aalloista tuolla pohjassa, ja joka hetki hetkeltä kasvamistaan kasvaa?"
-- "Niinpä niin" -- kuului vastaus -- "se on todella mahdottoman suuri
purje, sillä se on 400 jalkaa korkea ja sitä sanotaan tavallisesti
Doverin liitukallioksi!" -- Siis oli Englannin rannikko näkyvissä!
Aivan oikein, kohta näkyikin Doverin linnoitus, joka mustana ja
uhkaavana kohosi yli valkoisen kallion, kohta näkyi viheriöitä,
hymyileviä kukkuloita laidunmaineen ja karjalaumoineen, kohta näkyi
itse kaupunki satamineen ja purjepuumetsineen.

_Tämä oli siis Englanti_! Ranskan rannikko häämöitti synkkänä ja
pimeänä etelässä, mutta anglosaksien, keltien ja normannien maa
näyttäytyi iloisimmassa auringonvalossa. Tämä oli hyvä enne, ja se
toteutui, sen tahdon nyt jo ilmaista, tällä kertaa loistavasti. Elokuu
v. 1882 oli Saksassa sadeaika, jonka vertaista meidän maassamme
ani harvoin nähdään, mutta samaan aikaan oli meillä iloksemme
etelä-Englannissa melkein yhtämittaa mitä herttaisinta ilmaa. Tämä oli
sitä otollisempaa kun muuten syystä puhutaan Englannin _lyijyharmaasta_
taivaasta. Näytti siltä kuin pilvet silloin eivät olisi päässeet
kanavan poikki. Jos tämä ei seurannutkaan siitä, että eräs saksalainen
pappi vietti vapaa-aikaansa Englannissa, niin oli se kumminkin
hänelle iloksi, ja hän kiitti joka päivä Jumalaansa siitä. Nyt kiitin
aluksi liikutetuin sydämin siitä, että minun oli suotu mitä en
rohkeimmissakaan nuoruuden unelmissa aavistanut, että näet saisin käydä
tässäkin maassa, jossa on niin paljon huomiota, mieltymystä herättävää.
Tuntikausin ihailin ihanata rannikkoa, jossa yhä astui näkyviin uusia
ja äkkiarvaamattomia kauneuksia. Sinä hetkenä kangasti mielessäni tämän
saarennon suurenmoinen historia, jota valtakuntaa ihmeellisesti
suojelee meren hopeavyö ja äkkijyrkät lumivalkoiset kalliot paremmin
kuin kaikki maailman insinöörit ja linnanrakentajat saattaisi sitä
suojella. Kerroin lapsilleni uhkarohkeista skandinavialaisista
viikingeistä, vanhoista angleista, sakseista ja normanneista, jotka
muinaisina aikoina tuhoavilla sotaretkillään valloittivat maan. Mutta
minä kerroin heille myöskin voimallisista vihollisista, jotka ovat
yrittäneet valloittaa Englannin kykenemättä sitä tehdä, kerroin
Hispanian "voittamattomasta armadasta," jonka Jumalan ilma hävitti, ja
Napoleon I:sen suuresta laivastosta, jonka urhoollisen amiraali
Nelsonin kanuunat löi pirstaleiksi j.n.e.

Oi, kuinka runollista, kuinka lumoavaa, kuinka vapaata on elämä
merellä! Kuinka siellä riemuitsee jokainen verentilkka uhkeassa
nuoruuden innossa! Erittäin viehättävä on semmitenkin tämä matka
suoraan Englannin lumivalkoista kalliorannikkoa kohti. Ja vielä
ihanampi kuin auringon valossa on rannikko arvatenkin kun se kuutamon
salaperäisessä taikavalossa lumivalkeana kohoaa tumman meren helmasta.
Mutta me olimme täysin tyytyväiset auringonkin valoon.

Kello 5 jälkeenpuolenpäivän näimme _Portsmouth'in_ ylpeine
linnoituksineen (joiden kaikki tulikidat tähtäävät Ranskaa kohti) ja
_Spithead'in_ sataman mahtavine sotalaivoineen. Mutta etelässä näimme
melkein kivenheiton matkalla meistä lumoavan ihanan _Wight_-saaren
rohkeine kallioineen, etelämaisine kasvullisuuksineen, karjalaumoineen,
jotka vetivät vertoja schweitsiläisille, ihmeellisen kauniine puineen.
Tuo sievä amfiteaterin muotoon rakennettu kaupunki on _Cowes_-saaren
pääsatama, ja uhkea linna tuolla puolen kaupunkia on _Osborne_,
kuningatar Viktoorian mielipaikka. Nytkin hän siellä asuu ja silmäilee
epäilemättä tänä hetkenä merta. Ei sentähden että me tulemme
"Elbe"-laivassa, vaan sentähden että nuoret rikkaat englantilaiset
juuri tänään iltapäivänä hänen ja meidän nähden toimittavat
_kilpapurjehdusta_, kuningattarelle suureksi kunniaksi ja meille vielä
suuremmaksi huviksi. Unohtumaton näky oli nähdä soleat veneet,
purjepuut täpötäynnä lumivalkeita purjeita nuolen nopeudella
ilta-auringon hohtavassa valossa kiitävän ohi vihannan saaren. Meren
rannalta ja lipuilla koristetuista, liikkumattomista höyrylaivoista
katselee lukematon ihmispaljous suuressa mielenjännityksessä iloista
kilpailua, ja korkeilla riemuhuudoilla ja liehuvilla nenäliinoilla
tervehditään jokaista saavutettua voittoa.

Mutta nyt oli meidän heittäminen rakkaan "Elbe"-laivamme hyvästi.
Vähäpätöisen pieni höyrylaiva, joka jo Doverin kohdalla annetulla
merkillä oli käsketty tänne, laski meidän laivamme rautaiseen laitaan.
Lyhyt, sydämellinen hyvästiheitto vaan, ja me olimme pelkkien
englantilaisten joukossa englantilaisella alueella, sillä pienoinen
höyrylaiva oli englantilaisen seuran oma. Ystävälliset tullivirkamiehet
tarkastivat meidän matkakapineemme, tai oikeammin sanoen he olivat
tulleet sitä tekemään, ja näyttivätkin haluavan tutustua kapineisiimme.
Mutta he uskoivat minun saksalaisia kasvojani ja klassillista
englanninkieltäni. En tosin vielä ollut tullut tietäneeksi mitkä
englantilaiset sanat merkitsevät "tullinalainen" ja "matkalaukku".
Mutta kun minä rohkeasti ja ujostelematta sanoin: "Nothing
Zollpflichtiges is in the coffers",[3] osoittivat he hymyilyllä
ymmärtäneensä mitä tarkoitin. Right! Right! (oikein, oikein!) arvelivat
nuo kunnon miehet, ja meidän laukkumme jäivät avaamatta. Ensimmäiset
kielentaitoni kokeet olivat siis päättyneet onnellisesti, joka tuotti
minulle hyvät tulevaisuuden toiveet.

"Elbe" jatkoi kulkuansa melkein rautatiejunan nopeudella länteenpäin.
Meidän matkamme oli pohjaa kohti, Southamptoniin, ja me olimme
mielissämme siitä että kuljettiin hitaammin -- sileä merenlahti, joka
metsäisine kukkuloineen ja soreine huviloineen nyt aukeni silmäimme
eteen, näytti huutavan sivukulkeville: "Pysähtykää, pysähtykää, älkää
kiiruhtako!" Mutta noin kello 7 tienoissa laskimme kuitenkin rantaan
sotalaivojen ja kauppa-alusten keskellä. Pian olimme ravintolassa, joka
tarjosi sellaista mukavuutta ja hupaista ylellisyyttä, jota tapaa
ainoastaan Englannissa. Huoneet, käytävät, etehiset olivat pehmeiden
mattojen peittämät -- makuuhuoneissa tavattiin mitä paraimmat
kylpylaitokset ja kaikki mikä suinkin mukavuuteen ja virkistykseen
kuuluu -- ja kaiken tämän lisäksi tapasimme iloksemme pöydällä vielä
suuren Raamatun. Ja seinällä tervehti meitä väripainoksella tehty
raamatunlause kauniissa puitteissa, "_Mikä on ihminen, ettäs häntä
muistat? eli ihmisen poika, ettäs häntä etsiskelet_?" Ps. 8. Oltiin
kotona tuolla vieraassa maassa; oltiin metsien keskellä, vaikka
kuulimmekin outoja ääniä joka haaralta. Jumalan sana on side, joka
yhdistää kansat _yhdeksi_ perheeksi.




SILMÄÄNPISTÄVÄT KANSALLISET OMITUISUUDET.


1. "En vaan Englantiin!"

"Lähden minne tahansa, mutta en vaan Englantiin!" tämä oli monen vuoden
kuluessa ainainen vastaukseni, kun mikä usein tapahtui -- kutsut tuli
Englannista. Ja minä olen kuitenkin muuten ihminen, joka varsin
kernaasti matkustan; ja ne jotka pyysivät minua Lontoossa käymään
olivat ja ovat minun likeisiä ystäviäni, ja minä tiesin että heidän
talonsa oli tarjoava minulle mitä hauskimpaa kotia. Siitä asia ei
rippunut. Mutta minulla oli voittamaton _ennakkoluulo Englantia
vastaan_, sekä Englannin maata että kansaa vastaan. Suotakoon minun
tässä suoraan ilmaista ja kertoa mitä minulla sydämessäni oli Englantia
vastaan. Tätä en sano sentähden että muka minun yksityiset mielipiteeni
mitään merkitsisivät; mutta en luule erehtyväni, kun uskon, että
lukemattomilla muilla saksalaisilla on samat epäilykset, samat
ajatukset kuin minullakin. Mutta näiden lehtien tarkoitus on, sen
tahdon heti mainita, saattaa rakkaita maanmiehiäni joukottain lähtemään
poikki kanavan perinpohjin tutustuaksensa kansaan ja maahan. Sillä mitä
minuun tulee, niin minun täytyy tunnustaa, että olen "perinpohjin
kääntynyt". Kuten usein ennenkin elämässäni tuli minun, lyhytnäköisen
ihmislapsen, oppia ett'en tiennyt mikä minulle oli hyödyllistä ja
terveellistä. Kuten usein muutenkin elämässäni täytyi minun
kiitollisuuden kyyneliä vuodattaen tunnustaa: "Herra Jumalani, minä
kiitän sinua, että vastahakoisuudestani huolimatta olet tehnyt minulle,
minkä tehnyt olet." Niin oli minun usein ennen käynyt, ja niin täytyy
minun sanoa Englannin matkastanikin. Noudatin vihdoin englantilaisten
veljieni usein uudistettuja ystävällisiä kutsumuksia, koska pidin
vääränä olla lähtemättä seposelälleen avatusta ovesta vieraasen kansaan
ja maahan. Pidin _velvollisuutenani_ tällä tavoin laajentaa henkistä
näköpiiriäni ja tehdä jotain kehityksekseni. Mutta ajattelin, että
Lontoosta, sen meluavasta hälinästä ja huminasta, palajaisin kotiin
uupuneena, tylsänä, vieläpä rusennettuna ja ärtyneenä. Ja nyt onkin
käynyt ihan päinvastoin. Viiden viikon olo Alppien ylängöllä ei olisi
saattanut enemmän virkistää väsynyttä ruumistani kuin viiden viikon
oleskeleminen etelä-Englannissa. Mutta mitä henkisen näköpiirini
laajentamiseen ja ajatusmaailmani suurentamiseen tulee, niin en
milloinkaan ole matkaa tehnyt, joka läheskään olisi tuottanut minulle
samaa hyötyä. Rückert sanoo jossakin:

    Kun uuden kielen opit, henki vangittu
    Vapautuu povessasi, mykäks' tuomittu,
    Se toimens' alkaa omast' elinvoimastansa
    Ja näköalat avaa uudet kokonansa.

Mitä suuri runoilija tässä aivan oikein sanoo jokaisesta uudesta
_kielestä_, se pitää paikkansa vielä enemmän jokaisen uuden _kansan_
suhteen, jota rakkaudella ja luottamuksella koetellaan oppia tuntemaan.
Mutta se pitää paikkansa semmitenkin mitä Englannin kansaan tulee,
niinkuin kohta saamme nähdä.

"Mutta sanokaa, mitä teillä oikeastaan oli Englantia vastaan?" --
kuulen kysyttävän. No niin, juuret vastenmielisyyteeni ovat, niinkuin
ajatustemme kaikki muutkin juuret, _lapsuuden ajasta_ etsittävät. Kun
olin noin 13 vuoden vanha, matkustin enoni kanssa Rein-virralla.
Tapasimme ravintoloissa, höyrylaivoissa, vuorilla ja linnoissa suuret
joukot englantilaisia. Useimmat heistä käyttäytyivät niin pöyhkeästi,
niinkuin me muut emme olisi olleetkaan ihmisiä, ja esiintyivät
kaikkialla niin kopeasti, niinkuin he olisivat itselleen vuokranneet
tai ostaneet kaikki Reinin maakuntamme ihanuudet. Mutta enoni, kun
tuskissani kerroin tämän havaintoni, sanoi halveksivasti: "sellaisia
ovat nämä kylmäsydämiset, kalaveriset ihmiset joka paikassa, --
härkämäisiä, niin että pois laidalta; minä en milloinkaan lähde
majailemaan ravintolaan, jossa on englantilaisia".[4] Tämä painui
syvästi nuoreen sydämeeni, sillä enoni oli minun silmissäni
maailmantuntija, johon tuli luottaa. Mieltäni katkeroitti se, että nämä
muukalaiset käyttäytyivät meidän alueellamme, niinkuin he olisivat
olleet sen haltiat, ynnä se että heitä useinkin niin kohdeltiin, koska
heillä aina oli kultarahat käsissä.

Myöhemmiltä matkoiltani opin tosin tuntemaan useita erittäin herttaisia
englantilaisia; mutta ylimalkaan vakaantui kumminkin ensimmäinen
mielipiteeni, semmitenkin kun se jo oli käynyt ennakkoluuloksi. Ylipään
näkyivät kuitenkin kaikki Albionin pojat kaikkialla olevan
samankaltaiset, tapasi heidät sitten Grindelwaldin jäätiköillä, Parisin
bulevardeilla tai Wienin Praterilla, Kölnin tuomiokirkossa tai briilin
terassilla Dresdenissä. Sekään seikka, että lukuisat englantilaiset,
jotka asuvat keskuudessamme täällä Bremenissä, ovat käyneet sydämelleni
rakkaiksi, ei voinut ajatustani järkähyttää. Pidin sitä onnellisena
sattumana, ja muuten olivat nämä melkein kaikki herttaisia
kristittyjä, niin ett'ei siis heistä voitu mitään päättää kansasta
kokonaisuudessaan.

Vanhemmaksi tultuani kuulin myöskin paljon puhuttavan englantilaisten
politiikista. Sitä ei liioin kehuttu, vaan moitittiin melkein
kaikkialla mitä halvimmaksi ja itsekkäisimmäksi kauppiaspolitiikiksi
kaikkia ihanteita vailla. Se häpäisevä sota, jonka kautta "kristityt"
englantilaiset pakanallisille kiinalaisille tyrkyttivät ihmissyöpää,
kansojatuhoavaa opiumia, täytti sydämeni oikeutetulla, pyhällä
kauhulla. Kuin hinduit ryhtyivät kapinaan englantilaisia
hallitsioitansa vastaan, harrastin niinikään kiihkeästi pakanoiden
asiaa näitä kristittyjä vastaan. Minun silmissäni oli pelkkää
ulkokullaisuutta, kun luin, että englantilaiset suurella innolla ja
suurilla kustannuksilla tahtoivat saattaa evankeliumia samalle
kansalle, jota he hallitustavallaan niin julmasti kohtelivat. En vielä
tänäkään päivänä suuresti ihaile englantilaisten politiikkia, mutta
ennen en tullut ajatelleeksi, että työskenteliät lähetystoimen alalla
ja politiikin määräjät ovat eri henkilöjä; en tullut ajatelleeksi,
että, jos kaikkien kansojen ulkomaan politiikkia punnitaan Jumalan
sanan tai vaikkapa omantunnon vaa'alla, ei yhdenkään kansan politiikki
kestäisi. Haijinfilosofia (itseäni olen likinnä) on ylimalkaan
valtiomiesten politiikin määrääjänä, kuulukoot mihinkä kansaan tahansa.

Mitä edelleen kuulin ja luin englantilaisten _kirkollisesta ja
kristillisestä_ elämästä, oli myöskin minulle ainoastaan osaksi
mieleen. Tosin herätti minussa johonkin määrin kunnioitusta heidän
pyhänpäivänviettonsa; mutta puritaanilainen yksipuolisuus tuntui siinä
taas loukkaavalta. Suuremmoinen lähetystoimi ja alttiiksiantaumus
ihmisyyden ja Jumalan valtakunnan hyväksi teki minuun yleensä valtaavan
vaikutuksen. Mutta tämäkin ihailu väheni suuressa määrin, kun näin,
kuinka yksipuolisesti ja moittivasti englantilaiset kristityt
tuomitsevat meidän mannermaalaisten ja semmitenkin meidän saksalaisten
kirkollisia olojamme. Aivan moni puhuu niistä, niinkuin vallitsisi
täällä pakanallisuus, jota huonosti voidaan peittää, ja niinkuin muka
oikea evankeliumin saarna vasta täällä oli alotettava, ja tietysti
englantilaisten toimesta. Törkeällä ja loukkaavalla tavalla vähääkään
ymmärtämättä saksalaista luonnetta ja sen omituisuutta ovatkin muutamat
englantilaiset kristityt siellä täällä Saksassa yrittäneet kääntää
näitä "pakanoita". Koska meillä ei ole tuota ankaraa pyhäpäivänviettoa,
koska vapaampi tuuli puhaltaa meidän yliopistoissamme, koska sentähden
monikin kirkkomme papeista on uskottomuuden miehiä; -- koska
lukemattoman monet saksalaiset rohkeasti ja ivallisesti herjaavat ja
pilkkaavat kaikkea mikä on kirkollista ja kristillistä (jota
englantilaiset eivät niin helposti tee); -- koska saksalaiset
sanomalehdet yleensä ovat enemmän kirkollisvihollisia kuin
englantilaiset; -- koska ennen kaikkea kristillisyys Saksanmaassa ei
kanna samaa pukua ja asua kuin tuolla puolen kanavan, -- niin nuo
hyväntahtoiset mutta yksinkertaiset ihmiset eivät saata huomata sitä
alkuperäistä, ytimekästä hengellistä elämää, joka kaikesta yllä
sanotusta huolimatta on meidän saksankansamme ilon syynä.
_Uskonnollisesta elämästä Englannissa_ olin tosin lukenut paljon
ylistystä, ja kadehdittavalta näyttikin minusta siellä vallitseva
yleinen kirkollisuus. Mutta jäykkiin muotoihin kangistunut valtiokirkko
tuntui minusta liian lain-alaiselta, ja lukemattomien independenttien
teot ja toimet muistuttivat minusta liiaksi koneistoa ja tehdasta.

Tämä kaikki painoi raskaasti mieltäni. Edelleen oli minut
huolestuttanut kertomukset _seuraelämän jäykistä tavoista ja muodoista_
kanavan toisella puolen. Vaan kun nauttii vapaa-aikaa, niin on
ensimmäinen virkistyksen ehto, että voi liikkua hiukan vapaasti. Mutta
minulle oli julistettu: "Ken ei käytä meistä ja kahvelia ihan sillä
tavoin kuin herrat englantilaiset pitävät sopivana, häntä pidetään
auttamattomasti raakana muukalaisena, olkoon hänellä muuten vaikka
kaikki ylienkelin tavat", ja sen lisäksi: "Aina kun sikarin poltat,
täytyy sinun pahantekijän tavoin paeta kellarikerrokseen tai
romuhuoneen viho viimeiseen sopukkaan; jos taas juot lasin olutta tai
viiniä, niin ole varma siitä, että joku kiihkeä raittiusmies tai
absolutisti jo katselee sinua argussilmin ja farisealaisesti päätään
pudistaen tekee ristinmerkin sinun tähtesi." -- Mutta erityisenä
esteenä oli mielestäni puuttuva _kielentaitoni_. Mitä ei tunne, sitä ei
voi rakastaa. Minä en rakastanut englanninkieltä (en voi nytkään sanoa,
että se minusta on kaunista). Minusta tuntui tarpeettomalta oppia sitä
kieltä, joka oikeastaan on kauhea sekasotko kaikenkaltaisista kielistä.
Ääntäminen ainoastaan oli minusta siinä omituista, mutta sanavarasto on
lainattu melkein kaikista muista kielistä. Mutta englannin kielen
omituista ääntämistä kaikkine nenä- ja kurkkuäänineen en voinut kärsiä.
Pilkkakirves Heikki Heine sanoo siitä: "Ota muutamia sanoja suuhusi,
kääntele niitä siinä pari kertaa pitkin ja poikki, sylkäse ne sitten
suustasi -- se se on englannin kieltä." Tämä kuuluu häijylle, ja
häijysti sanottu se onkin; mutta rahtunen sievää siinä sittenkin on.
Tätä rahtusta käytin kauan tietämättömyyteni vanhurskauttamiseksi ja
pyhittämiseksi. Mutta kuka voi oppia tuntemaan jotakin kansaa ja maata
kieltä taitamatta? Mitä minun siis tuli tehdä? Minun täytyi vanhoilla
päivilläni vielä kerran alkaa aakkosista englannin kieltä oppiakseni.
Tämä oli vaikea tehtävä. Mutta kun siihen voin käyttää varsin vähän
aikaa, kun lisäksi en ensinkään voi omistaa itselleni "kielimiehen"
nimeä, niin edistyin, opettajani erinomaisesta taidosta ja
kärsivällisyydestä huolimatta, tuiki vähän. Kuten pelonalainen sotilas
läksin taisteluun. Tieto ett'ei mitään ymmärrä tai ainoastaan puoleksi
ymmärtää mitä sanotaan, että joka paikassa tulee ymmärretyksi
ainoastaan puoleksi tai kokonaan väärinymmärretyksi, vaikuttaa sen että
tuntee itsensä voimattomaksi, nöyryytetyksi ja epävarmaksi, ja käypipä
pian sellaisissa oloissa luulevaksi ja ärtyneeksi. Pääsee pian tyhmien
kirjoihin muitten, vieläpä omissakin silmissään, kun ei taida puhua
eikä kuulla. Mutta kukapa -- paitsi mahdollisesti se, joka todella on
viisas -- tahtoo pitää itseään tuhmana? Kuvittelin siis mielessäni
itseäni kaikkialla syrjäytetyksi, ihmisten säälin- vieläpä
naurunkin-alaiseksi, ja tuskallinen huoli ja kalvava kaiho täytti tätä
ajatellessani mieleni. -- Kaikkien muiden onnettomuuksien lisäksi tuli
vielä yksi. Ensimmäinen englanninkielinen kirja minkä luin, ja vieläpä
vähää ennen lähtöäni, herätti eloon kaiken vanhan ja uuden vihani,
kaiken vanhan ja uuden vastenmielisyyteni Englantia vastaan. Kirja oli
nimeltään "German Home Life" (Perhe-elämä Saksassa). Kirjan tekijä on
muuan "ylhäinen" ja nerokas englannitar. Hän on, kuten itse sanoo,
seitsemän vuotta elänyt Saksassa, ja olisi siis voinut jotain nähdä ja
oppia. Mutta kirjallansa tekijä todistaa, että hienosti sivistynyt
englannitar voi seitsemän vuotta elää toisen kansan keskuudessa
tajuamatta sen luonnetta ja omituisuutta sen vertaa, kuin sivistymätön
saksalainen ymmärtäisi englannin kansaa elettyänsä seitsemän kuukautta
Kentissä tai Wales'issa. Puheena oleva naiskirjailija todistaa
kirjallansa, että hänessä, niin nerokas ja terävä kun onkin, on eräs
vika, joka valitettavasti löytyy lukemattomissa hänen kansalaisissaan.
Englantilaisilta puuttuu yleensä nuorteutta, kykyä rakkaudella
tutustumaan toisen kansan omituisuuksiin. Ja tämä puute on yhteydessä
puuttuvan nöyryyden ja liiallisen itseensä tyytymisen kanssa. Useimpiin
englantilaisiin näyttää syvästi juurtuneen vakuutus, että _Englanti on
kaiken mitta_, että kaikkea siis täytyy mitata englantilaisella
mitalla, että kaikki mikä englantilaista on, laatuansa on parasta ja
etevintä, niin ett'ei mitään kiistaa siitä tai mitään vertailua saata
kysymykseenkään tulla. Seuraus tästä yksipuolisuudesta on, että he
vallan hyvin pystyvät tajuamaan toisen kansan vikoja ja puutteita,
mutta eivät ensinkään sen hyviä puolia. Tästä katsantotavasta saapi
myöskin englantilaisten "taipumaton itsepäisyys" selityksensä, ja
siinäpä juuri on yksi pää-syistä siihen vastenmieliseen vaikutukseen,
jonka he tekevät muihin. "German Home Life"-nimiseen kirjaan
palataksemme, sävyisimmätkin saksalaiset (joihin minä valitettavasti en
voi itseäni lukea!) tuntisivat verensä kiehuvan, kun esim. lukevat,
että sukanneulos ja hapankaali estävät Saksan naista kaikista
aatteellisista pyrinnöistä -- että melkein kaikki miehet juoksentelevat
kirjavissa virkapuvuissaan ja viettävät paraan osan päiväänsä
ravintoloissa -- että sopusoinnun ja kauneuden aisti saksalaisissa
kodeissa loistaa ainoastaan poissaolollaan -- mutta jo riittää ja
hyvinkin riittää! Ja sellaista kirjaa ostetaan Englannissa kilvan ja se
vahvistaa noitten jalojen saarelaisten luuloa, että he ovat ihmisistä
parhaat. Vaan minä tunsin tätä kirjaa lukiessani pakanallisen halun
kastaa kynäni sappeen, jos joskus jotain Englannista kirjoittaisin. Ja
nyt täytän kumminkin rauhallista mustetta, sillä olen:


2. Hauskasti pettynyt odotuksissani.

Vastenmielisyyteni Englantia kohtaan on nyt kokonaan hävinnyt; mitäpä
sanonkaan: "nyt" -- Tuskin olin ollut _kahdeksan päivää Englannissa_,
kun koko sotaisen sotainen intoni oli mennyt menojaan. Sillä suurta
_kunnioitusta_ herätti minussa tämä vapaa ja voimakas kansa, ja --
minun _sydämeni_ veti minut näiden ihmisten puoleen, jotka liikkuivat
ympärilläni, ja olo heidän keskuudessansa tuntui hauskalle,
turvalliselle ja tutulle. Voisihan olla mahdollista, että minua liian
hyvästi kohdeltiin, että sen kautta olen ikäänkuin lahjottu. Englannin
muuten niin pahassa huudossa oleva taivas hymyili meitä vastaan melkein
koko viisiviikkoisena sielläolo-aikanamme. Ne olosuhteet, joissa elin,
olivat vielä niin mieluisat ja vapaat kuin suinkin mahdollista. Ne
monet saksalaiset ja harvat englantilaiset, joiden kanssa minä
_likemmin_ tutustuin, olivat erinomaisen miellyttäviä ihmisiä. Minulle
onkin kerrottu, että _etelä_-Englannissa, jonka minä ainoastaan olen
oppinut tuntemaan, asuu herttaisimmat, älykkäimmät ja kunnollisimmat
kaikeista britteistä. Olkoon niin; minä puhun siis ainoastaan
etelä-Englannista, ja puhun ylipäätään vaatimattomasti ainoastaan siitä
minkä _vaikutuksen_ sikäläiset olot minuun ovat tehneet. Mutta minulla
oli onneksi käytettävinäni, paitsi kahta hyvää silmääni, luotettavia ja
kokeneita oppaita ja kielenkääntäjiä, jotka hyväntahtoisesti minulle
soivat arvokasta apuansa, milloin vaan mieleni teki. Nämä ynnä muut
ovat täydentäneet, kartuttaneet ja vahvistaneet huomioni, ja hyviä
kirjoja Englannin oloista olen käyttänyt laajentaakseni näin hankittua
tietomäärääni.

"Mutta jokohan teistä todellakin on tullut oikea englantilainen, joka
näkee kaikki ruusuhohteessa?" kuulen sanottavan ja kysyttävän.
Vastaukseni on: ei mitenkään! Minun Saksanmaani ei milloinkaan ole
ollut minulle rakkaampi kuin nyt. Huomasin myöskin että moni
ennakkoluuloistani ei suinkaan ollut perätön, mutta että toiset sitä
vastoin olivat aivan perättömät. _Sellaisia_ ihmisiä esim., jotka
nauroivat minua tai kärsimättöminä kääntyivät minuun selin hirveitten
kielivirheitten tähden, en ensinkään tavannut. Sekä keskellä
jättiläiskaupungin Lontoon hälinää, että Richmond'in ja Windsor'in
rauhallisilla kukkuloilla, -- sekä lumoavan ihanassa Wight saaressa,
että runottarien vanhassa kaupungissa Oxfordissa, sekä suurissa
merikaupungeissa ja kylpypaikoissa, Southampton'issa, Portsmouth'issa,
Brighton'issa ja Eastbournessa, että niissä somissa ja hiljaisissa
kylissä, jotka näimme satunnaisen kotimme Bromleyn läheisyydessä, --
aina ja kaikkialla kohdeltiin minua herttaisen ystävällisesti, ja
nähtävästi juuri _sentähden_ että olin muukalainen. Tosin Englannissa
ei tapaa sitä puheliasta kohteliaisuutta, joka on Parisin ja Dresdenin
asukkaille omituinen. Englantilainen on varsin niukka sanoistaan,
vaikka nämä itsestään jo ovat kylläkin lyhyet; mutta aina annettiin
monta selvää sanaa, käytännöllistä viittausta ja sydämellistä
silmäystä, kun kulloinkin tarvitsi. Rautatie- ja poliisivirkamiehet
olivat minusta ihka ihmeteltävät liikuttavan, väsymättömän
palvelemishalunsa kautta; -- mutta eteenpäin kiiruhtavat cityn
herratkin osoittivat ylimalkaan kohtelussaan veljellisyyttä. "Punasen
Bedecker'in" [5] varoitusta, ett'ei pidä kysyä neuvoa muilta kuin
poliisimiehiltä tai myymälänomistajilta en siis ensinkään noudattanut.
Eikä minua kuitenkaan kertaakaan petetty eikä minulta mitään
varastettu, ei maan päällä eikä alla. -- _Pitää siis tutustua
englantilaisiin heidän omalla alueellaan, jolloin huomaa heidät
herttaisiksi, joll'ei itse ole herttaisuuden vastakohta_. Muista
heikkouksista ja pahoista tavoista, joita ennen olemme maininneet, on
sitä vastoin vaikeampi heitä vapauttaa. Mutta jos näitä vikoja
tarkastaa heidän valtiollisten ja yhteiskunnallisten olojensa
vaikuttamina, niin ne näyttäytyvät aivan toisessa valossa. Mikä kaukaa
katsottuna näyttää pelkältä hulluudelta ja ulkokultaisuudelta,
näyttäytyy likeltä katsottaessa todellisten hyvien puolien
luonnolliseksi _varjoksi_, niinkuin sanotaankin, että joka hyveellä on
seuraajana vikansa, sen muka varjo (vika, Jumalan kiitos, kumminkin
koskee ainoastaan elämää maan päällä, vaan ei taivasta). Tässä
tarkoituksessa tahdon niin suurella oikeudella ja hengellisellä
vapaudella, kuin syntiselle Aatamin lapselle on mahdollista,
hieman valaista elämän eri aloja. Elämän Lontoon kaduilla,
englantilaisten pyhäpäivänvieton, kaikenkaltaiset kirkolliset
kokoukset, pelastusarmeija, raittius- ja kohtuullisuuspyrinnöt,
paheiden pesät Lontoossa ja pelastavat kädet tässä Sodomassa j.n.e.
j.n.e. tahdomme esittää silmiemme eteen; lopuksi mielimme vakavasti
tutkia mitä meillä saksalaisilla kristityillä täällä on opittavaa.

Mutta sitä ennen sallittakoon minun mainita pari sanaa englantilaisten
huomattavimmista kansallisista omituisuuksista. Maanpiirin kansakunnat
syyttävät heitä, kuten tiedämme, että he liiaksi tuntevat oman arvonsa,
ovat ylenmäärin tyytyväiset omaan itseensä, rajattomasti ihailevat omia
hyviä puoliaan. Tämä syytös ei saatakaan olla perätön, ja englannin
kansan täytyy omaksi ja maailman hyväksi tehdä perinpohjaista
parannusta tästä synnistä. _Ystävällisinkin_ muukalainen, joka
matkustaa Englannissa, on johonkin määrin yhtyvä tähän syytökseen.
Mutta englantilaisella alueella on hän myöskin oppiva paljoa paremmin
arvostelemaan tätä itsetuntoa. Lontoon pörssin ovella on luettavana
ihana raamatunlause: "Maa on Herran ja kaikki mitä siinä on." Albert
prinssi, kuningattaren puoliso, on itse valinnut tämän kirjoituksen, ja
se on hänen uskonnolliselle aistillensa ja tunnollensa kunniaksi. Mutta
muuan ranskalainen kirjevaihtaja, joka pörssin avausjuhlaksi oli tullut
poikki kanavan, kirjoitti kovin närkästyneenä pariisilaiseen
sanomalehteensä: "Niin uhkaylpeät ovat nämä englantilaiset, että he
julkeavat kirjoittaa pörssin ovelle: 'Koko maa on Lordin.'"
Tämä juttu kiersi tietysti hyvänä makupalana koko ranskalaisessa
sanomalehdistössä, -- mikä seikka loistavasti todistaa ranskalaisten
pintapuolisuudesta ja raamatuntuntemista, Kuitenkin oli ranskalainen
kaikessa tietämättömyydessään osoittanut suurempaa viisautta kuin
hänellä todella oli. Hän lienee avausjuhlassa tullut huomanneeksi tuota
lordien pöyhkeää itsetietoisuutta olevansa maailman hallitsijat. Ei
näytä sattumukselta että aivan sama englantilainen sana "Lord"
merkitsee 1) korkeinta olentoa, taivaan ja maan luojaa ja hallitsijaa
ja 2) englantilaista ylimystä, englannin maailmanvallan kannattajaa ja
edusmiestä. Niin hurskas kun hän onkin, on englantilaisen olennossa
jotain, joka ilmaisee: "Maa on lordien; me olemme maailman kuninkaat:
sen me olemme, emme sillä tavoin, kuin yksinkertainen saksalainen
runoilija laulaa; 'ilon kautta'; sen me olemme penny'n, shilling'in ja
pund'in kautta, joita meillä on lukemattomin määrin, -- sen me olemme
edelleen laivastomme kautta, kultuurimme, teollisuutemme ja
yhteiskunnallisten laitostemme kautta. Me olemme maailman hallitsijat".
-- Ja kukapa tahtoisikaan kieltää, ett'ei näiden 30 miljoonan brittein
vaikutus maanpiirillä ulkopuolella Euroopaa ole suurempi kuin kaikkien
muiden kansakuntain yhteenlaskettuna. Missä on se paikka maailmassa,
jossa heillä ei ole siirtokuntiaan ja linnoituksiaan? Äärettömän rikas
ja hedelmällinen Intia on heidän valtikkansa alaisena, ja vielä
suurempi Kiinan maa ei voi liikahtaa vastoin heidän tahtoansa. Sekä
Hyvän Toivon niemellä että Afrikan kulta- ja orjarannikolla ovat he
tehneet mustat ja ruskeat hirmuvaltiaat käskynsäalaisiksi, ja nyt
laskevat he parast'aikaa raskaan kätensä pyramiidien maalle, maailman
ikivanhaan vilja-aittaan. Herkuleen patsaiden juurelle ovat he
istuttaneet kanuunansa ja vanha friisiläinen saari Helgoland aivan
lähellä Saksan rannikkoa on heidän vallassaan. Malta ja Kypron saari on
heidän linnoituksinaan, joiden kautta he hallitsevat Välimertä ja
Austraalian saarilla tyyneessä valtameressä liehuu heidän lippunsa.
Meret saarineen ovat englantilaisten hallussa, ja omassa ihanassa
saaressaan istuvat he turvallisina niinkuin Abrahamin helmassa eivätkä
ole vuosisatoihin nähneet vihollista maassansa. Heidän kätensä on
mukana kaikkialla ja kaikessa, mikä tapahtuu vaan päällä, ja heidän
rikkautensa on kasvanut äärettömän suureksi. Mikä maailman on, se on
Englannin; siltä tuntuu, kun siinä maassa matkustaa. Kaikki on parasta
laatua, linnat ja kirkot, puistot ja taidekokoelmat, kaikki kilvan
kiittää maan rikkautta. Mutta rikkaus on valta, niin kauan kuin elämme
tässä maailman aikakaudessa.[6]

Englantilaiset ylpeilevät _suuresta vapaudestaan_, ja mikä tärkeämpää
on, -- he ymmärtävät myöskin sitä käyttää. Jokainen joka tarkastaa
englantilaisten elämää, on epäilemättä huomaama, miten tyvenesti, miten
varmasti englantilaiset, sekä alhaiset että ylhäiset esiintyvät
kaikkialla ja kaikissa elämän oloissa. Hämmentymättä hän kulkee tiensä,
missä tahansa liikkuneekin; hän tietää aina mitä hänen on tehtävä, mitä
tekemättä jätettävä. Me saksalaiset olemme varsin monella alalla
tottuneet tylsentävään ja valitettavaan holhunalaisuuteen ja uskallamme
tuskin itse tarttua rautatievaunun käsikahvaan: Englannissa jätetään
tuhannessa tapauksessa yksityisten mielivaltaan asiat, jotka meillä
"viran puolesta" annetulla julistuksella on ankarasti kielletty.
Englannissa kaikki on luvallista paitse sitä mikä nimenomaan on
kielletty, ja varsin vähän siellä onkin kielletty. Saamme alempana
useampia syitä kummastella tässä suhteessa vallitsevaa ihmeellistä
vapautta. Lakia kunnioittaa englantilainen vastustamattomana valtana.
Hän ei pidä sitä vieraana ikeenä, vaan oikeutena ja järjestyksenä,
jonka hän itse on määrännyt. Tästä seuraakin, että englantilaiset ovat
peräti ystävällisellä kannalla hiljaisempien ja alhaisempien lain
vartiain kanssa. Meillä on virkamiehissä alimmasta poliisipalvelijasta
alkaen aina yläilmoihin asti jotenkin usein jonkun verran niin sanottua
"Schnurrbärtige Feldwebelsmanier" (viiksiniekka vältvääpelin tapaa).
Sen he lienevät oppineet sotaväessä palvellessaan tai virkavaltaisuuden
koulussa. Mitä ikävimpiä yhteiskunnallisia onnettomuuksia onkin
sentähden meillä se, että kansa yleiseen on ikäänkuin sotatilassa
virkamiehiä ja lakia vastaan, ett'ei heretä arvostelemasta kaikkia
hallituksen toimia; -- tässä tulee muuten huomauttaa, että eräät
saksalaiset jatkaisivat arvostelemisiaan, jos heitä hallitsisivat
englantilaiset, tai vaikkapa vielä taivaan enkelitkin. Meidän
kansalaisemme eivät luullakseni voisi sietää sitä vapautta, jota
englantilaiset nauttivat. Heitä se ei näy haittaavan. Kristallipalatsin
puistossa näin -- silloin toimitettiin suuret ilotulitukset Cetewayon
kunniaksi -- kuusikymmentä tuhatta ihmistä koolla. Mutta vaikka siinä
mustina virtoina tulvaili ihmistä pitkin ja poikki, ei missään näkynyt
pienintäkään häiritsevää kohtausta. Parvittain kulki nuorisoa laulaen
kristallipalatsin halki, toiset tanssivat palatsin terassilla tai
sievällä nurmikolla, mutta ei mitään meluavaa ääntä kuulunut. Jokainen
koki käyttäytyä gentleman'in (herrasmiehen) tavoin, ja kaikki oli niin
rauhallista, että poliiseilla oli oikea juhlapäivä.

Mitä erittäin poliiseihin tulee, joita Lontoossa kohtaa joka
askeleella, niin he herättivät suurinta ihailuani, olivatpa viedä
sydämenikin. Niinkuin urhoolliset katteinit myrskystä ja hyrskyävistä
aalloista välittämättä seisovat komentosillalla ja jakelevat käskyjään,
niin seisoivat poliisitkin paikallaan katukulmissa tähtiä aaltoilevaa,
hyörivää Lontoonelämää, keskellä ihmisten, hevosten ja vaunujen hurjaa
hälinää. He hallitsivat kaikki järkähtämättömän rauhallisina, mutta
ainoastaan viittauksilla, sanaakaan virkkamatta; herjaussanoja ei
lainkaan kuulunut. Jos ajopelit jossain paikassa olivat särkeytyneet ja
vaunuvirta joutui peljättävään häiriöön, niin he viittasivat vaan
kädellään niin ja niin ja niin; kaikki odottivat kärsivällisesti
arvelematta, ja siten päästiin pikemmiten taas liikkeelle. Sen ohessa
liikeni poliiseilta aikaa vastaamaan kaikenkaltaisiin heille tehtyihin
kysymyksiin, ja minäkin usein heitä kysymyksilläni vaivasin.
Kohteliaimmalla tavalla seurasivat he huolestuneita naisia kadun
toiselta puolelta toiselle ja kantoivat käsivarsillaan äidillisellä
hellyydellä itkeviä lapsia poikki kadun.

Sanalla sanoen minusta tuntui kaikkialla Englannissa että ihmiset
vähemmilläkin koulutiedoilla liikkuvat vapaammin, varmemmin ja
itsenäisemmin kuin meillä. Näin kaikkialla kansakunnan, jonka povessa
alkuperäistä luonnonvoimaa piilee runsaasti -- näin kansakunnan, joka
vielä suuressa määrin on verestä, käyttämätöntä voimaa. Ja tämä ei
koske vähimmin _ruumiillista puolta_. Näkee tavattoman monta kaunista
ja voimakasta ihmistä, eikä sitä sovikaan ihmetellä, kun tietää, minkä
arvoisena englantilaiset pitävät järjellistä ruumiinhoitoa. Mitä
ruoanvalmistukseen tulee, niin minä en tosin voinut siihen suostua;
mutta itse asianomaiset näyttivät siitä voivan oivallisesti. Kaikissa
tapauksissa voivat saksalaiset englantilaisista oppia, kuinka ruumiin
terveyttä on hoitaminen. Kaikkialla kohtaa ratsumiehiä ja ratsastavia
naisia, myöhempinä aikoina myöskin pikajalalla ajajia, mikä kulkuneuvo
saattaa olla hyvinkin terveellinen, vaikka se näyttää hieman
lapselliselta kun vanhat ihmiset sitä käyttävät. Virroilla, järvillä,
merenlahdilla vilisee veneitä, joissa naisia ja miehiä istuu, mitkä
soutelemassa, mitkä purjehtimassa. Kaikilla niityillä ja laitumilla
nuoriso lyöpi leikkejään, vieläpä täysikasvaneita työntekijöitä, miehiä
ja naisia, nähdään siellä täällä joukottain olevan kriket'isillä,
kroket'isilla ja lawn-tennis'illä. Lukemattomat ovat taivasalla
toimitettavat, voimiakysyvät ja jäntereitä vahvistavat harjoitukset ja
leikit, ja väsymättömän innostuneet ovat niiden harjoittajat. Mitä
kylpyyn tulee, niin on sanottu, että oikea englantilainen viettää
neljänneksen elämäänsä vedessä; mutta kaikkialla nähdään myöskin
englantilaisten hankkivan enemmän raitista ilmaa huoneisinsa, ja että
he paljoa enemmän liikkuvat ulkona raittiissa ilmassa kuin saksalaiset
käsityöläiset ja työmiehet. Ja seuraus tästä kaikesta onkin
silminnähtävä. Jos meidän kouluissamme saarnattaisiin hiukkasen enemmän
terveysoppia kaiken ylellisen sulamattoman viisauden sijaan, niin se
suuresti hyödyttäisi lasten aivoja, sydämiä ja vatsoja. Jos meidän
hallitusmiehemme päättäisivät määrätä joka kylälle ja liiatenkin joka
kaupungille suuren niityn tai puilla istutetun maapalstan nuorisolle
kisa- ja leikkitantereksi (niinkuin etelä-Englannissa on asian laita),
niin se meno piakkoin tuottaisi suuren tulon.

Jos lyhykäisesti vielä kerromme yllä sanotun, niin emme ehdottomasti
tahdo puolustaa englantilaisten paisunutta itsetuntoisuutta; mutta
osaamme kumminkin paremmin arvostella sitä. Käsitämme paremmin, että
englantilainen kaikkianne maailmaan ottaa mukaansa Englantinsa ja
englantilaiset käsitteensä. Emme niin suuresti ihmettele että
englantilainen, pystyttäköön telttansa arapialaiseen moskeean varjoon
tai ajakoon peuroilla Grönlannin jäätiköillä -- kulkekoon höyrylaivassa
Rein-virralla tai toimittakoon venekulkuetta Niilivirralla tai astukoon
Calcuttan katuja, -- emme ihmettele, sanon minä, niin suuresti, että
hän kaikkialla on sama englantilainen, jonkalaisena hänet kohtaamme
Westminstersillalla Lontoossa. Olenta- ja toimintatapansa ottaa hän
mukaansa kaikkianne. Hän ei mukaannu vieraitten kansojen tapoihin, vaan
joka paikassa pistää englantilainen esiin. Hän käyttäytyy joka
paikassa, niinkuin olisi Lontoossa; hän viettää pyhäänsä; hän pitää
jumalanpalveluksensa; hän lukee, jos mahdollista "Times'insa" Saharan
erämaassa samalla tapaa kuin hauskassa kodissaan Greenwich'issä tai
Chishehurst'issa. Harvoin hän koettaa päästä niiden ihmisten perille,
joiden parissa hän elää, ja mitä hän näkee hyväksi heistä kirjoittaa,
on enimmästä päästä perätöntä. Vaikka häntä tavataan kaikkien
maanpiirin kansojen seassa, oppii hän kuitenkin harvoin kunnolleen
toisen kansan kielen. Hän vaatii, että ne jotka joutuvat tekemisiin
hänen kanssansa, oppivat hänen kielensä, ja niin jääpi hän omasta
syystään muukalaiseksi kaikkialla Englannin ulkopuolella. Tämä
"Englanti, Englanti ennen kaikkea" menee niin pitkälle, että
englantilaiset lähetyssaarnaajat usein kyllä tyrkyttävät käännetyille
pakanoille englannin kieltänsä sekä kotimaansa jumalanpalvelusta
kaikkine ulkonaisine menoineen, mikä minusta tuntuu todelliselta
kavallukselta puheena olevaa kansaa vastaan. Mutta he näyttävät
luulevan, että maailma paranee jos se englantilaistuu niin paljon kuin
mahdollista.

Tässä tahdon vielä lisätä, että huomioni usein on kiintynyt siihen
suureen yhtäläisyyteen, mikä on _englantilaisten ja juutalaisten_
välillä. Suuret eroavaisuudet ja vastakohdat ovat myöskin lukuun
otettavat, ja ne englantilaisten eduksi, joiden rehellisyyttä,
uskollisuutta, mielenmalttia, järkähtämättömyyttä, totuuden rakkautta
ja urhoollisuutta nykyajan juutalaisissa ei ole hitustakaan. Mieletöntä
otaksumista on tosin, että muka englantilaiset olisi nuo kymmenen
kadotettua Israelin sukukuntaa, eikä englantilaisten sivistykselle
suinkaan ole kunniaksi, että tuhannet heidän "sivistyneissään" ottavat
korviinsa tätä hulluutta.

Ajan hukkaa olisi ruveta todistamaan tätä otaksumista hulluudeksi.
Tarvitsee vain sanoa: "Velikulta englantilainen, kielesi ilmaisee sinut
ja osoittaa päivän selvästi, mistä olet saapunut kadehdittavaan
saareesi." Kuitenkaan ei ole pelkkää sattumusta, että juuri
englantilaiset ovat tulleet ajatelleeksi olevansa valitun kansan
jälkeläisiä ja että, kuten muinoin "pelastus tuli juutalaisista," se
nyt on tuleva englantilaisista. Englannin valitulla kansalla ja
Israelin valitulla kansalla onkin useita yhtäläisyyksiä. Niinkuin
Israelin kansa oli eroitettu naapureistaan meren ja erämaitten kautta
ja eli itseksensä muista kansoista erillänsä, niin ovat
englantilaisetkin vuosisatoja saarimaassaan eläneet erityistä muista
eroavaista elämäänsä. Vaikka he tosin ulkonaisesti eivät ole olleet
muista kansakunnista kaukana, niin ovat he kumminkin pysyneet niistä
erillään ja kehittyneet aivan omituisesti. Suureksi osaksi tämän kautta
on sekä englantilaisten että juutalaisten kansallisulkonäkö jyrkemmin
muodostunut kuin minkään muun kansan. Tästä jyrkästä kansallisesta
omituisuudesta huolimatta, joka on niin likeisessä yhteydessä heidän
isänmaansa kanssa, tapaa kuitenkin sekä juutalaisia että englantilaisia
kaikkialla maailmassa. Mutta ne pysyvät joka paikassa sinä mitä ovat,
ja lapsikin tuntee heidät ensi silmäykseltä. Ja kaikkialla maailmassa
kokevat he saada kaupan ja rahat käsiinsä. Ja siinä ne ovatkin
onnistuneet; sillä nämä kaksi kansakuntaa ovat kieltämättä rikkaimmat
maanpiirillä. -- Juutalaiset ja englantilaiset ovat ylenmäärin
vakuutetut omasta arvostaan. Sentähden rippuvat he kaikissa
ilmanaloissa ja kaikissa oloissa erinomaisella sitkeydellä kiinni
erityisessä omituisuudessaan, ajatustavassaan, elämäntavoissaan,
jumalanpalveluksessaan ja liiatenkin pyhänpäivän vietossaan, jossa
kristityt englantilaiset ovat milt'ei yhtä lainalaiset kuin lainalaiset
juutalaiset. Epäilemättä on molempien kansakuntien sekä voima että
heikkous mainituissa ominaisuuksissa. Rakkaissa saksalaisissa
veljissäni on liiaksi juuri sitä, mitä englantilaisissa on liian vähän,
ja päinvastoin.

Tahdon päättää tämän luvun pienellä eidyllillä. Ilolla ja
kiitollisuudella muistan vielä päivällisiä, joilla olimme Greenwich'in
puiston syrjässä eräässä englantilaisessa perheessä, jota täten
sydämmellisesti tervehdän. Englantilainen isäntämme oli aikoinaan
tuonut jalon puolisonsa Saksan sydämestä ja oli nähnyt sopivaksi
toimittaa kosimisensa saksankielellä; hän oli siis oppinut saksaa,
ennenkuin pyysi saksalaista neitoa vaimokseen. Muutamat lapsistakin
ymmärsivät saksaa, ja kaikki ainakin lauloivat saksaa. Siten oli tämä
herttainen perhe saksan ja englannin hengen sopusointuinen yhdistys, --
valitettavasti erittäin harvinainen ilmiö. Tämän yhdistyksen siunausta
koski siis, kuten helposti voi ymmärtää, _pöytäpuheet_, ja muun muassa
lausuttiin, että paraat ihmiset mitä saattaa ajatella syntyisi, jos
otettaisiin saksalainen nerollisuus ja englantilainen terve
käytännöllinen ihmisjärki, suloinen saksalainen tyhjäntoimitus ja
ponteva englantilainen toimellisuus, saksalainen itsekohtaisuus
(subjektivismi) ja englantilainen vanhoillaan olevaisuus,
englantilainen järjestämistaito ja saksalainen filosofiia, saksalainen
haaveilu ja englantilainen selkeys, saksalainen taipuvaisuus ja
englantilainen itsepäisyys -- ja nämä ainekset pantaisiin suureen
tislausastiaan, sekoitettaisiin kunnolleen ja tisleerattaisiin, ja jos
sitten jokaiselle henkilölle molemmista kansakunnista annettaisiin
osuutensa näin saadusta sekoituksesta.

Kun tätä ehdoitusta ei helposti käy toimeen paneminen, niin pitäisi
ainakin Saksan nuorison ahkerasti tavan takaa matkustaa Englantiin
oppiaksensa tuntemaan englantilaisten tapoja ja luonnetta. (Alempana
puhun senlaisen matkan tarpeellisuudesta semmitenkin nuorille
saksalaisille teoloogeille.) Samaten pitäisi niin monen kuin
mahdollista noista pienistä omapäisistä gentlemanneista elää Saksassa,
mutta todella myöskin elää saksalaisten parissa, oppia saksankieltä,
saksan runoutta ja tiedettä, niinkuin saksalaiset Englannissa kovinkin
usein englantilaistuvat. Nämä kaksi kansakuntaa ovat luodut toinen
toistansa varten niinkuin mies ja vaimo. Oikein yhdistyneinä toisiinsa
voisivat he helposti hallita maailman ja säätää maailmanrauhaa, mikä
olisi heille itselleen ja maailmalle hyödyksi. Mutta jääkööt
filosofiiat ja tulevaisuuden musiikit. Vihanta on elämän ihana puu, ja
nyt tahdomme kääntyä täyteläiseen ihmiselämään, semmoisena se meidät
kohtaa Englannissa.


3. Elämä Lontoon kaduilla.

Aamulla elokuun 5 p:nä 1882 uskalsin ensikerran yksinäni lähteä
aaltoilevaan elämään Lontoon kaduilla. Maankuululla London Bridge'llä
jätin rautatiejunan, joka oli tuonut minut ystävällisestä Bromleystä
aina kaupungin keskustaan. Iloisin päiväpaiste vallitsi puolen
penikulman päässä maailmankaupungista, mutta Lontoo itse oli
kellahtavaan raskaasen sumuun peitetty, joka kaiken pimensi ja
vaikeutti hengittämisen. Aaveentapaisina kohosivat suuret tehtaitten
savupiiput sumusta; korkeampana niitä kaikkia tulipalo-muistopatsas[7]
ja Tower'in mustat huiput ja yli kaikkien muiden pyhän Paavalin
kupooli, joka näytti jättiläislaivalta tuossa sumumeressä.
Aaveentapaisina ja äänettöminä kyntivät höyrylaivat Themseniä, jonka
kuvatyyntä pintaa ei voinut sillalta nähdä pelkältä sumulta.

Lontoota ei voi sanoa kauniiksi kaupungiksi. Ken on nähnyt esim.
Pariisin, huomaa siellä paljoa useampia suurensuuria rakennuksia, jotka
suurenmoisella kauneudellaan tekevät valtaavan vaikutuksen, ja sitä
paitsi näyttää kaikki paljoa ystävällisemmältä, iloisemmalta,
hymyilevämmältä. Taivas on iloisempi, kaikkien esineiden värit ovat
iloisemmat, säveleet, jotka soivat ympärilläsi ovat iloisemmat, ihmiset
ovat iloisemmat. Lontoossa ovat kaikki rakennukset tuon ikuisen sumun
vaikutuksesta mustanharmaat; ihmisetkin ovat toisennäköisiä, harvoin
näkee nauravia tai leikkiä laskevia, vielä harvemmin kuulee laulua ja
soitantoa. Kaikki ilmaisee työtä ja kiirettä, olemisen taistelua -- se
se onkin Lontoon kuva. (Niitä Lontoon osia, joissa joka toinen tai
kolmas ihminen minkä kohtaa näyttää ilmeiseltä juopolta, en tässä vielä
ota puheeksi.)

Mutta viehättävä on Lontoo enemmän kuin mikään muu miljoonakaupunki --
kauhean viehättävä. Kauheata on, että neljä miljoonaa ihmistä asuu niin
likettäin. "Neljä miljoonaa," se on väleen sanottu, mutta, koettele
kerta ajatella sitä lukua. Lontoon mahdottoman suuruuden kumoamiseksi
on sanottu: "Siinä englantilaisessa kaupungissa asuu enemmän
skotlantilaisia kuin Edinburgissa, enemmän irlantilaisia kuin
Dublinissa, enemmän juutalaisia kuin Palestiinassa, enemmän
roomalaiskatolilaisia kuin Roomassa." Tämä on todella kumoavaa puhetta.
Mutta mitä kaikkea siinä tapahtuukaan, missä niin paljon ihmisiä on
yhteen sullottu. Lontoon poliisin viime vuosikertomus ilmoittaa että
v. 1881 "joutui hevosten jalkoihin 3,567 ihmistä, joista 127 kuoliaaksi
runneltiin ja 3,400 haavoittui; teille tietämättömille oli joutunut
15,251; jäljettömästi hävinnyt 177." Nämä ovat kuivia numeroita, mutta
ken niitä ymmärtää lukea, löytää niissä surkean murhenäytelmän ja
joutuu niiden kautta keskelle suuren Babylonin kuohuavaa tyrskyä. --
Enemmän huolestuneessa ihmisessä nämä tiedot kyllä vaikuttaisivat
sydämen tykytystä, niin että hän tarkoin miettisi ennenkuin rohkeaisi
syöksyä niin vaaralliseen pyörteesen. Tämän kirjoittaja uskalsi
kuitenkin viiden viikon kuluessa yhä antautua vaaraan joutua johonkuhun
mainittujen onnettomien lukuun, mutta syynä siihen ei ollut se, että
hän olisi vallan vapaa huolellisuudesta, vaan se että hänen halunsa
perinpohjin oppia tuntemaan maailmaa on vielä huolellisuuttaan
voimakkaampi.

Vaan tule, rakas lukija, pysähtykäämme hetkiseksi tähän korkean
kaasulyhdyn juurelle pörssin edustalle ja lähtekäämme sitten verkalleen
astumaan Viktooriankatua p:n Paavalin kirkon ohitse Westend'iin. Mutta
aikaa, paljon aikaa täytyy meidän varastaa matkallemme ja tarkasti
käyttää joka hetkistä. Ikävälle matka sinusta varmaankaan ei tunnu, tai
sitten et ansaitse Lontoota nähdä.

Oletko milloinkaan missään maailmassa tällaista vilinää nähnyt?
Kymmentuhansittain tulvailee ihmisiä etukaupungeista cityyn, useimmat
ruumis eteenpäin kumarruksissa, kun kiire on kova käsissä. Entäs tämä
hurja ajo kaikennäköisillä vaunuilla, joita vetää koirat, muulit,
hevoset ja aasit. Niiden välitse kiitää kummitusten näköisinä huimat
pikajalalla ajajat. Kaikilla on kiire, kova kiire. Kumminkin odottavat
kaikki sanaakaan virkkaamatta kun liike äkkiä tukkeentuu. Lukemattomat
hansom'it ja kab'it, omnibus'it ja ratavaunut kilpailevat höyrylaivojen
ja maanalaisten ja maan päällä olevien rautateitten kanssa siirtämään
ihmispaljoudet paikasta paikkaan. Tuossa on raudoitettuja korkeita,
elefanttihevosten vetämiä, kuormavaunuja; ne ovat täpötäynnä kalaa tai
ostronia, potaatteja tai lampaita. Mutta kukapa kaikkia voisi luetella?
_Kaikki_ mitä maa kaikissa eri ilmanaloissaan tuottaa näkyy virtailevan
yhteen tänne Lontoosen ja kiertelevän sen katuja. Kun ensi kerran näkee
tätä liikettä voi tuskin muuta ajatella mahdolliseksi, kuin että jotain
tavatonta on tapahtunut tai on tekeillä, esim. tulipalo tai
vallankumous. Mutta vähitellen tulee vakuutetuksi että tämä liike on
varsin jokapäiväistä -- paitsi jumalan kiitos pyhäpäivinä. Siunattu
asia on että enemmin kuljetuilla kaduilla kivitys on vaihdettu
asfalttihuopaan tai puuhun; muuten ei minkään ihmisen korvakalvot
kestäisi siellä kuuluvaa jyryä. Näin ollen kuuleekin nyt Lontoon
kaduilla aivan vähän kolinaa, vaan ainoastaan humua mikä elävästi
muistuttaa meren pauhua, ja johon ihmeen pikaan tottuu. Ainakin
näyttävät nuo oudonnäköiset herrat tuolla siihen täydelleen
perehtyneen. He kulkevat keskellä hälinää jättiläissanomalehti avattuna
kädessään ja etsivät tuoreimpaa uutista Egyptistä. Pienet
sanomalehtipojat eivät turhaan tarjoa Times'iään, Standard'iaan, ja
Daily-Nevs'iään joka haaralla, joka puolella. Penny'ä satelee poikien
likaisiin käsiin, ja joka ostaja alkaa heti lukea. Tuolla ylhäällä
omnibus'in katollakin kiusaavat herrat (joilla kaikilla on välttämätön
sylinterihattu päässä) silmiään englannin sanomalehtien hienolla
painoksella. Mutta ei ainoastaan sanomalehtiä myydä kaduilla; tuhannet
ihmiset, usein hyvin arveluttavan näköiset olennot, jotka ovat
likeisessä yhteydessä rikostentekijäin kanssa, toimittavat kauppaansa
kaduilla. Tulitikkuja ja leikkikaluja, hedelmiä, kukkia, kuvia,
kelvottomia romaaneja, kaikennäköistä tavaraa, ja kaikki satumaisen
huokeasta hinnasta. Hävytön naimalehti, jossa sadottain "nuoria
kauniita ja rikkaita ladyja" tarjoo kätensä ja sydämensä, annetaan
sinulle aivan ilmaiseksi ja maksutta. Mutta saattakaamme tämä onneton
vanha nainen poikki kadun. Oletko häntä huomannut? Jo kymmenen kertaa
on hän ollut lähtemässä ja uskaltamassa yrittää päästä yli, vaan joka
kerta on hän taasen peräytynyt. Vihdoinkin valitsee hän epätoivoissaan
pahimman hetken, ja jäisi varmaankin hevosten jalkoihin, joll'et auta
häntä. (Huolestuneet luonteet valitsevat viimein aina epäsuotuisimman
hetken alkaaksensa "elämän taistelua," se on sielutieteellinen
tosiasia, jonka voit huomata paitsi Lontoossa, kaikkialla maailmassa.)
Mutta _onneksemme_ on ihmisrakkaus vienyt meidät toiselle puolelle
katua, sillä siellä tarjotaan meille 1/2 penny'stä Cetewayon "Afrikan
suurimman kuninkaan" muotokuva. Vaaditun rahasumman suuruus ei meitä
säikähytä. Tuo musta herra on meidän silmissämme paljoa enemmän
syöttiläshärän kuin herrasmiehen näköinen. Parast'aikaa hän oleskelee
Lontoossa ja on päässyt kuningattarenkin puheille, ja sentähden hän on
päivän sankari, ja koko maailma ostaa hänen hirveän rumaa kuvaansa.
Vaan ent. Keisarinnan Eugeni'en ei olisi pitänyt vihan vimmassa
Cetewayolle "hänen poikansa murhaajalle", osoitetusta kunnioituksesta
lähteä Englannista, jossa oli löytänyt turvapaikan. Hänen olisi
helposti pitänyt huomata, että tuota mustaa tirannia Lontoossa enemmän
pilkattiin kuin kunnioitettiin. Katsos lähimmässä katukulmassa seisoo
vanha akka tarjoomassa irvikuvia. Siinä istuu Cetewayo kuvattuna. Hän
on aamiaiseksi syönyt 7 naulaa lihaa ja valittaa, että tuo pikku
murunen saattaa hänelle ruoansulatusvaivoja. Toinen kuva esittää häntä
apinapalatsin edustalla eläintieteellisessä puutarhassa ja syvästi
liikutettuna hän siinä sanoo: "Tässä kuitenkin olen oikein kotona."

Katsos noita kullalle ja hopealle hohtavia vaunuja! Ohjaksissa on mies,
jolla on kankipalmikko niskassa ja hiukset jauhoissa, takaistuimella
samaan tapaan laitettu palvelija, ihan niinkuin eläisimme Ludvig
XIV:nen aikakaudella! ja tuossa ikämies, joka tuskin on ihmisen
näköinen, -- nälistynyt ja repaleilla verhottu; eläimen ahneudella hän
syöksee omenankuoria katuloasta tavoittamaan ja hotkii ne halukkaasti
suuhunsa.

Tuolta syrjäkadulta kuuluu julmaa soitantoa; ne ovat neekeriä, jotka
siinä näyttävät temppujaan. Mutta jos heitä puhuttelet hyvällä
saksankielellä, niin ne totta todenmukaisesti sinulle vastaavat:
"Scheenster Härre, mer sein aus Dräsen." Tuolla torillapa vasta paljon
on nähtävää. Toisella puolella on katusaarnaaja, joka ponnistaa kaikki
voimansa äänensä koroittamiseksi, ja töin tuskin voit sittenkään kuulla
hänen puhettansa. Mutta aina onnistuu hänen saada nuo vähä väliä
toistetut sanat "taivas ja helvetti" lukuisten kuulijoittensa korviin.
Toisella puolella nähdään intialaisen ilveilijän toimittavan
selittämättömiä kujeitaan ja ilveitään. Keskellä toria äkseeräyttää
oiva ryysyihin puettu lontoolainen hiiriä tai lintuja, vieläpä
kilpikonniakin. Tuolla kulmassa p:n Paavalin kirkon takana puhaltaa
slovaakki säkkipilliään, ja kaksitoista koiran pentua tanssii valssia
hänen ympärillään. Tällä miehellä on suurin yleisö ja hän saapi
palkinnokseen "uudestaan" huutoja ja penny'ä enemmänkin, sillä
englantilaiset ovat hartaat eläinten ystävät ja Lontoossa tapaa
majojakin joissa maksutta hellästi hoidetaan karanneita kissoja ja
koiria.

Afrikan mustia ja ruskeita lapsia, -- joukko kylmäkatseisia,
ymmärtäväisiä, hiuspalmikolla koristettuja kiinalaisia, -- ruskeita
Englannin alamaisia Gangeen rannoilta, -- uusiseelantilaisia
kansallispuvussaan (jonka huomattavin omituisuus on melkein kaiken
puvun puute) liikkuu tuossa aaltoilevassa ihmisjoukossa, mutta ei
kukaan sitä huomaa, se kun on varsin jokapäiväistä. Mutta muukalainen
jää hämmästyneenä alallensa seisomaan tässä ihmismeressä pitäen
kiinni kelloaan ja kukkaroaan. Siinä on merimiestä kaikista
naapuri-kansakunnista, siinä on hienoa herrasmiestä, jotka kantavat
raittiusnauhaa napinreiässä; skotlantilaisia sotamiehiä, kookkaita
ylänkömaalaisia eriskummallisessa, melkein itämaalaisessa puvussa ja
polvet paljaina seisoo tuossa tarkastamassa kuvamyymälän ikkunassa
viimeistä Egyptin sotatantereen karttaa; nuoria miehiä, jotka kantavat
pelastusarmeijan univormua, lähestyy ja pyytävät heitä täniltana
saapumaan kokoukseen Oxfordstreet'in varrella. Nuo punaposkiset pojat,
pitkät siniset takit yllään, ovat erään suuren oppilaitoksen oppilaita;
he käyvät vielä tänäpäivänä avopäin, sentähden että joku englannin
kuningas neljävuosisataa sitten niin on säätänyt. -- Nuo "naiset"
taasen näyttävät koristelleen päähinensä kaiken maailman lintujen
kirjavilla höyhenillä. Ja tuossa kulmassa seisoo muuan herra, joka
kaikille ohikulkeville jakelee kirjasia, nimeltä: "Kiiruhda pelastamaan
sielusi!" Täällä kantavat poliisit miestä sairasvaunuihin; hän on
joutunut hevosten jalkoihin ja huutaa korkealla äänellään tuskissaan,
mutta hän on ainoastaan yksi niitä monia tuhansia, jotka vuosittain
joutuvat sen kohtalon alaisiksi. Säälimättä lainehtii elämänvirta
yksityisten murrettujen olemusten yli, ikäänkuin ne olisi oljenkorsia
vaan. Tuossa tempaa aalto erään syliinsä, syöksee hänet syvyyteen --
hän uppoo, katoaa. Tuossa kaatuu ihminen nälkään nääntyneenä, täällä
jää toinen hevoisten poljettavaksi; kukapa siitä huolii? Tuskan
huudahdus -- muutamat uteliaat katseet -- he kannetaan vaunuihin --
pois tieltä! kukapa tiennee ken se oli, kukapa tiennee kuinka heidän
sitten on käypä? Mitä tässä yksityinen ihminen merkitsee? Niinkuin
aalto nousee ja painun alas toisen suuremman jaloissa eikä enää voi
tuntea sen sijaa -- niin käy tässä maailmankaupungissakin tuhansien
ihmisten, jotka kuitenkin kaikki ovat yhden äidin lapsia, ja Jesuksen
Kristuksen verellä lunastetut. Ja jollei kristillisen rakkauden jälkiä
siellä täällä olisi nähtävissä, niin olisivat olot vieläkin kurjemmat.
Mutta oi kuinka vaikeaa nytkin on, tuota kihisevää vilinää
tarkastaessa, uskoa _Jumalan kaitselmusta_, joka yksityisestä ihmisestä
pitää huolta! Ei mikään muu paitsi se, että _itse on kokenut_ tuota
isällistä kaitselmusta, tässä voi pelastaa determinismiin, "sokean
sallimuksen" uskoon, joutumasta.

Mutta me jatkamme matkaamme, katso tuota sokeaa ukkoa, joka lyöpi
helähtävin kepin maahan ja siten kerjää sanaakaan virkkaamatta. Muuan
nainen tarttuu hänen käteensä, taluttaa häntä rauhaiselle syrjäkadulle,
antaa hänelle lahjan, ja lukee vielä lisäksi hänen kuullen lohdutuksen,
sovituksen sanoja pienoisesta raamatustaan. Tuolla ryysyihin puetulla
vaimolla on kolme pientä, milt'ei alastonta lasta sylissään, ja
kangistunein silmin anoo hän armahdusta. Ja täytyisipä häntä
armahtaakin, ell'ei hän olisi _lainannut_ lapset ja ell'ei pyytäisi
rahaa viinaa saadaksensa! -- Mutta tässäpä naurettava -- tai itkettävä
kohtaus. Repaleiset poikanulikat juoksevat innolla, jota vaatisi
jalompaa tarkoitusperä, omnibus'ien ja vaunujen keskelle, asettuvat
päälleen, käsilleen, "pyörivät" j.n.e. vaikka he saavatkin sen
parikymmentä kertaa turhaan tehdä, niin annetaan heille kumminkin 21
kerralla penny tai sixpence'inenkin. Sanalla sanoen kaikilla näet
kummastuttavan vapauden, ja kuitenkin varsin vähän loukkaavaa.

Museoista, kokoelmista, historiallisista merkillisyyksistä, ajan
hammasta kestävistä rakennuksista nyky- ja muinaisilta ajoilta en tässä
tahdo puhua, vaikka maailman monessa suhteessa rikkain kaupunki
tässäkin kohden osoitakse rikkaimmaksi Ystävä Bedecker kertoo niistä
asioista kiitettävällä tarkkuudella, enkä minä kirjoita näitä riviä
hänen kanssaan kilvoitellakseni. Mutta jos astelee katuja silmät auki
tai joku perehtynyt lontoolainen oppaana, niin huomaa joka askeleelta
mitä ei mikään matkustuskirja selitä ja mikä kumminkin on kaikkein
omituisinta. Tässä esim. on _Paternosterkatu_ (Isämeidänkatu), jonka
varsilla tapaat ainoastaan kirjakaupan kirjakaupan vieressä. Mutta
kussakin niissä on ainoastaan erityisiä kirjoja. _Tuossa_ kirjakaupassa
myydään ainoastaan kirjoja jotka todistavat, _että Israelin kymmenen
kadotettua sukukuntaa ovat tavattavissa Englannissa_, että siis
englantilaiset ovat suurin osa valittua kansaa. Ikkunoihin asetetut
mahdottoman suuret sukupuut näyttävät tämän ohikulkevillekin. Tämäpä
oivallista englantilaista hullutusta! Siinä kentiesi osaksi syy siihen
raivoon, jolla englannin sanomalehdistö kävi sotaa kaikkea juutalaisten
vastustamista vastaan. -- Tarkastapa tuota _vanhaa ravintolaa_ likellä
sitä kappelia, missä suuri Wesley kerran saarnasi, ja jossa hänen
luunsa vieläkin lepää. Sen ikivanhan ravintolan oven yläpuolella näet
kiveen hakatun aimo miehen, joka iskee maahan härän, ja sen alla nämä
sanat: "Krotonilainen Milo iski kädenlyönnillään härän, ja söi sen
yhdeksi veroksi. Oi jumalat, mikä vatsa sillä miehellä liekään ollut!"
Silminnähtävästi on tämän kuvan tarkoitus ohikulkevissa synnyttää halua
ravintolassa näyttää mihin heidän vatsansa kelpaa. Mutta poiketaanpas
mieluummin tänne, kas, tässä vanhassa salissa istuu vakavia pitkillä
hollantilaisilla liitupiipuilla varustettuja miehiä, jotka vankkojen
oluthaarikkojen takana pitävät _puheharjoituksia_, siinä hurskaassa
toivossa että he kerran parlamentissa saavat taitoansa näyttää. --
Tässä musiikkisalissa soittaa koko joukko "taideniekkoja". Ei kukaan
ihminen näytä heidän soittoansa kuuntelevan, ja heillä on kuitenkin
lukuisa kuulijakunta. Musiikki johdetaan näet täällä telefooneilla
5 englannin penikulman[8] päässä olevaan kristallipalatsiin, ja siellä
voit yhden shillingin maksusta nauttia musiikkia, jota soitetaan
Piccadilly'ssä. Jos seuraat mukana tänne egyptiläisen noidan luo, niin
saatetaan sinut uskomaan, että "ihmeitä" vielä tänäpäivänä tapahtuu
niin että ymmärtäväisenkin ymmärrys siinä joutuu ymmälle ja kaikki
katsojat värisevät. Ihmiseltä leikataan päät ja asetetaan jälleen
paikoilleen, niinkuin se olisi leikintekoa vaan, ja vaimo vainajasi
hengen voit manata näkyviin ennustamaan tulevia kohtaloitasi.

Tämä suurenmoinen kauppayhtiö tarjoo sinulle ostettavaksi kaikki mitä
ikinä maailmassa kasvaa tai valmistetaan. Sillä onkin myymälöitä ja
konttooreja melkoinen joukko. Tässä osastossa voit esim. milloin
mielesi tekee tulla naineeksi mieheksi, saatpa vielä, jos aiot pitää
hienoja pitoja, vuokralle kenraalin tai kuuluisan taideniekan, tahi
ilvehtijän tai pilkkakirveen; "maksaa illalta niin ja niin monta
puntaa". Voitpahan myöskin täällä vuokrata kesytettyjä jalopeuroja,
vaikka ne tosin viikolta maksavat noin 20 puntaa sterlingiä, ja siihen
lisäksi jotain 10 kertaa niin monta lihanautaa. Ja tässä aivan vieressä
pyydetään sinua kuulemaan hirveänkaunista kissain kaksinlaulua.
Pääsymakso on vaan 1 penny, ja minä kadun vielä tänä päivänä, että minä
sen pennyn säästin.

Varsin omituiset Englannissa ovat _ilmoitus- ja kehumistavat_. Jokainen
joka etelä-Englannissa on matkustanut, on varmaan huomannut, että jo
kymmenkuntain penikulmain päässä Lontoosta kaikki pysäyspaikat ovat
täydelleen peitetyt mahdottoman suurilla _ilmoitustauluilla_.
Ei ne juuri rakennuksia kaunista, vaan tekevätpä ne korean ja
kirjavannäköisiksi, sekä tuottavat kaikissa tapauksissa onnellisille
rautatieosakkeitten omistajille kauniit rahat. -- Entäs itse Lontoon
kaupunki! Kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa näet noita
monivärisiä julistuksia, jotka kehoittavat käymään Alhamrakokouksissa,
pelastusarmeijan kokouksissa ja jos jonkinlaisissa kokouksissa. Tässä
nähdään 16-vuotias saksalainen jättiläsnainen kuvattuna luonnollisessa
koossaan: hänen ojennettujen käsivarsiensa alla kulkee pitkää miestä
päät pystyssä, ja jäljennöksen tuon ihmishirviön syntymä- ja
ripillepääsötodistuksesta saat arvatenkin lukea. Tuossa ylistetään yhtä
loistavalla tavalla "Good Words" nimistä kristillistä viikkolehteä.
Tuossa taasen on kuvattu luonnollisenkokoisia hirvittäviä kohtauksia
eräästä teaatterikappaleesta, jota tän'iltana näytetään Haymarket'issa
N:o 8. Tässä vaaditaan sinua heti yhtymään _teevedenystävien_ seuraan,
joka kieltää kaikki juovuttavat juomat, aivan vieressä kehutaan olutta
ja viinaa todellisiksi elämännesteiksi.

Sitä ei kukaan usko, joka ei ole omin silmin nähnyt, mitkä
uhraukset, mikä kekseliäisyys tällä alalla näytäksen. Kaksikymmentä
englanninpenikulmaa Lontoosta voi esim. kaikkien rautateitten varsilla
nähdä tavattoman suuria tauluja, joissa oli luettavana ainoastaan sanat
"Colmans Mustard" (sinappi) ja näitä tauluja oli aina kivenheiton
päässä. -- Entäs kaduilla! Muutamassa paikassa istui jalkinemyymälän
ovensuulla joka päivä aamusta iltaan summattoman suuri kissa --
kauniisti alallaan, kaulassa oli sillä taulu, jossa korkeilla
kirjaimilla oli kirjoitettu: "Koetteleppas näitä jalkineita 6
shillingistä 8 pence'stä!" Ja tuon leikkikalujen myymälän ikkunassa
istuu komea papukaija, joka huutamistaan huutaa: "Käykää sisään, käykää
sisään!" Eikä se suotta huudakkaan. Kas tuossa mies, joka selässään ja
rinnallaan kantaa kahta suurta taulua, joissa sinun, tahdo tai ole
tahtomatta, täytyy lukea: "Ostronit ovat terveellisin ja maukkain
ruoka." Parin askeleen päässä tulee toinen, jonka taulussa vaan on
kysymys: "Missä paraimmat ostronit syödään?" Kohta seuraa kolmas mies,
jonka taulu odottavalle ja totuutta etsivälle ihmiskunnalle julistaa:
"Paraita ostronia on siellä ja siellä, eikä missään maailmassa ole niin
hyviä kuin siellä." -- Tuollaiset ilmoitukset maksavat tietysti suuret
summat, mutta tuottavat varmaankin vielä suurempia, sillä muuten ne
pian katoaisivat näkyvistä. Englannin kristitytkin käyttävät
tehdäksensä pyrintönsä tunnetuksi varsin runsaassa määrin tänkaltaisia
kehuvia ilmoituksia. Olemme jo ylempänä siitä hiukan maininneet, ja
saamme vasta tilaisuutta palata tähän aineesen. Me saksalaiset
kristityt voimme täällä oppia miten on menetteleminen saattaaksemme
kansaa harrastamaan "uskonnollista kysymystä" ja tehdäksemme sitä
_päivän kysymykseksi_. Mutta me voimme täällä myöskin oppia miten ei
ole meneteltävä, sillä englantilaiset menevät hyvinkin usein yli
kaikkien sopivaisuuden rajojen. Näitä molempia puolia tapaamme
seuraavilla lehdillä. Hyvän joukon väärää ujoutta, huolestumista ja
saamattomuutta voisimme me Saksan kristityt haudata Englantiin, ja
hiukkasen enemmän kristillistä hienotunteisuutta sopisi englantilaisten
veljien monessa kohden meiltä oppia.




PYHÄPÄIVÄNVIETTO ENGLANNISSA JA SAKSASSA.


        Pyhäpäivä, lahja kallis,
        Annin armahan Jumalan,
        Kirkonsellon kaiunnalla,
        Ijäisyyden kirkonkellon
        Suloisella soitannolla,
        Puhuttelet ihmistä,
        Väsyneitä virvottelet;
        Jotta nuo inehmon lapset,
        Askareista ainaisista,
        Hetkeksi herettyänsä,
        Toden tuntisit elämän,
        Tien on oikean osaisit!

                          J. P. Lange.

Jokaiselle ihmiselle, joka virkistystä kaipaa toivotan että he, mikä
minulle ja omaisilleni oli suotu, voisivat viettää päiväpaisteisen
kesäkuukauden Kent'in kreivikunnassa, joka on meren ja Lontoon välissä.
Jos koko etelä-Englantia sanotaan suureksi puistoksi, niin ansaitsee
Kent'in kreivikunta vielä suuremmalla syyllä nimen: _Englannin
puutarha_, joksi sitä sanotaankin. Saksassa on monta seutua, joiden
luonto on paljoa suuremmoisempi, mutta seutu joka niin tuntuu
paratiisilta ei kentiesi liene toista maailmassa. Ken kirkkaana,
herttaisena kesäaikana kulkee siinä maakunnassa, hän milt'ei tule
ajatelleeksi, että joka päivä täällä on pyhäpäivä, että täällä jo
ikuinen sapatti on sarastamaisillaan. Täällä näyttää näet kaikki niin
levolliselta. Lontoo on suuri mehiläispesä; mutta niillä ihmisillä,
jotka siellä hyörivät ja pyörivät, on eteläisessä kreivikunnassa hauska
kotinsa kukoistavine puutarhoineen tai komeine penikulmanpituisine
puistoineen. Viljavainioita, joilla hiki lakkaa työmiesten otsasta,
näkee täällä harvassa; kaikki näyttää ainoastaan lepoa ja iloa
tarkoittavan. Uhkeat ja miellyttävät asumukset ovat muratin peittämät;
puutarhoissa tuoksuaa moninaiset kukat; kunnaita ja kukkuloita verhoo
mehukas, tuore nurmikko. Ja niin kauniita tuuheita puita kasvaa täällä
joka paikassa, jonka vertaisia tuskin missään muualla Euroopassa näkee.
Ja Libanonin solakat seeteripuut viehättävät silmääsi joka askeleella.
Lihavat lehmät käyvät kummuilla laitumella ja laaksoissa käy lampaat ja
hevoset rauhallisina rinnakkain, kulkeepa sivutsesi ylpeitä hirviä ja
soreita metsävuohia, jotka täällä ovat yhtä kesyjä, kuin aromailla,
joita ei milloinkaan ihmisjalka ole astunut. Hopeakirkkaat purot ja
kimaltelevat järvet, joiden pintaa valkoiset joutsenet ja veneet rinnan
kyntävät, tekevät kauniin maiseman hymyilevän iloiseksi ja kaikkialla
kummuista tervehtivät sinua murattiköynnösten somistamat göötiläiset
kirkot, joiden uhkea kauneus ja viehättävä sisustus sinulle ilmoittaa
varakkaan kansan täällä asuvan, ja vielä lisäksi että kirkko on
kaikkien mielipaikka. Sanalla sanoen, kaikki täällä hengittää rauhaa,
rikkautta ja onnea. Tämän kaiken lisäksi tulee ihana ilmanala, jossa
samalla tuntuu meri-, vuori- ja metsäilmaa. Siellä kesä harvoin käy
tuskallisen helteiseksi, talvi harvoin jäädyttävän kylmäksi, ja
sentähden saavatkin nuo lukemattomat aina vihannat kasvit ja puut,
jotka eivät meillä kestäisi joulujuhlaa taivasalla, pitää kaunihimman
hohteensa. Sanalla sanoen, tämä seutu on ikäänkuin luotu
virkistykseksi. Ja kaukaa tervehdän englantilaisen veljeni rakasta
kotia Bromley'ssa, jossa me niin pikaan kodistuimme ja joka jo
nimellään Borgfeld-Lodge muistuttaa meidän Weser'iä ja Wumme'a.
Kiitollisuudella muistan niitä rauhallisia teitä, jotka suuren puiston
halki veivät meidät itäänpäin Chislehurst'iin, jossa Napoleon III:nen
ja hänen onnettoman poikansa luut lepäävät, sekä luodetta kohti
maailman kuuluun kristallipalatsiin, joka korkealta kukkulaltaan
loistaa tulilinnan näköisenä yli koko ympäristön.

En pyydä anteeksi että näin aluksi kuvaan miltä minusta se maisema
tuntui, jossa opin tuntemaan englantilaisten pyhäpäivää. Sen
kautta saattaa seuraavaa helpommin ymmärtää. Enkä nytkään heti käy
puhumaan itse pyhäpäivästä. Tarpeellista on huomauttaa, että jo
lauantai-iltapäivä useimmille englantilaisille on lepopäivä, että siis
englantilaista lepopäivää oikeastaan kestää 36 tuntia. Sydäntäni
kirveltää, kun ajattelen, että sunnuntai lukemattomille kansalaisilleni
alkaa vasta silloin kun se jo on puoleksi kulunut, ja että miljooneilla
ei ollenkaan ole sunnuntaita!

Kuinka kadehdittavat ovatkaan sitä vastoin englantilaiset! Nämä
ihmiset, joiden pahimmatkaan viholliset eivät voi kieltää heissä olevan
ahkeruutta, pontevuutta ja työvoimaa, panevat enimmästä päästä jo
lauantaina puolenpäivän aikaan työaseensa syrjälle, oli se kuokka,
lapio tai kynä, nimitettäköön sitä höyrykoneeksi tai ompelukoneeksi.
Kaikkein useimmissa tehtaissa, konttooreissa, työhuoneissa, myymälöissä
j.n.e. päätetään työt lauantaina puolenpäivän aikaan ja viikkopalkka
maksetaan kohdastaan. Samoin maanviljelystöissäkin. Ainoastaan
vähittäin-myöntiä toimitaan enään. Varsin hauskaa on huomata kuinka tuo
mahdoton liike ja helinä neljänmiljoonan-kaupungissa Lontoossa klo
1:stä hälvenemistänsä hälvenee. Se on kuin aaltoileva meri, joka
vähitellen tyyntyy myrskyn tauottua.

Rauhallisissa englannin kodeissa siis kaikki lauantain puolipäivästä
odottaa sunnuntaita; kaikkialla tehdään valmistuksia Herran päiväksi,
ja illalla on paikoillaan kukatkin, jotka kaunistavat pöytiä ja
ikkunoita. Rautatiekonduktöörit panevat vereksen ruusun tai asterin
napinreikään, ja ajurit koristavat rakkaan hevosensa valjaita lehdillä
ja kukilla. Tämä tuntuu liikuttavan lepopäiväiseltä. Puistoissa,
niityillä, laidunmailla ja kedoilla, jotka ovat eri seurakuntien
yhteismaata, nähdään kaikkialla nuorten erinomaisella innolla olevan
krikket'isillä, kroket'isilla ja lawn-tennis'illä, eikä suinkaan
ainoastaan n.s. parempien säätyjen jäsenet tällä tavoin huvittele;
eipä, tehtaitten mies- ja naispuolisia työtekijöitä on joukottain
osallisina samojen leikkien toimessa, sill'aikaa kuin pienokaiset
käyttävät liikeneviä voimiaan kilpajuoksuun ja leikkisotiin. Ah, missä
tapaa Saksassa sellaisia iloisesti leikkiviä tehtaantyömiehiä? Eipä
ihmettä, että englantilaiset näyttävät paljoa terveemmiltä ja
notkeammilta.

Mutta varsin omituisen näköinen on jokainen englantilainen paikkakunta
lauantaiehtoolla. Kuinka suuri yhtäläisyys lieneekin englantilaisten
sunnuntain ja juutalaisten sabatin välillä, -- niin on ainakin
pyhäpäivän aatto englantilaisilla peräti toisenluontoinen kuin
israelilaisten. Suuret seurat, konsertit ja teaatterit tarjoovat kilvan
varakkaammille huvitusta aina likemmä sitä puoliyötä, jonka jälkeen
sunnuntai alkaa. Vaan rahvaskin kokee voimainsa mukaan iloitella ennen
sunnuntain pakollista hiljaisuutta. Lauantai-iltoina ovat, näet, kaikki
myymälät tavallista kirkkaimmiksi valaistut, ja silloin vilisevät kadut
köyhempää kansaa, joka liikkuu ostoksillaan. Silloin tahtoo jokainen
iloita lähenevän pyhänkin varalta. Kaikenkaltaisia puhujoita,
soittoniekkoja, laulajia ja ilvehtijöitä saapi kuulla kaduilla ja
toreilla, ja he saavat osaksensa runsaat suosion osoitukset tai
runsasta pilkkaa, sen mukaan kuin kukin yleisöänsä miellyttää. Samaten
toimitetaan julkisissa paikoissa huutokauppoja, joissa mitä mukavimpia
sukkeluuksia satelee. Suurella mielihyvällä muistan erästä sellaista
huutokauppaa Newport'issa Wight-saarella. Siinä tarjosi muuan mies
ostettavaksi seinäpaperia, koiria, silliä, eläviä ja teurastettuja
lampaita, saappaita, merisikoja, pistuoleja, putinkia, kävelykeppejä,
apinoita, kaikki sekalaista. Ja hänen onnistui saada yleisönsä
nauramaan ja ostamaankin.

Mutta juuri pyhäpäivän aattona on myöskin sangen surullisia kohtauksia
nähtävänä. Ken astuu ravintoloihin, näkee myöntipöydät miesten ja
naisten saartamiksi. Mitä he haluavat? Juoda, ainoastaan juoda! Niin,
jospa _juoda_ sanaa sopisikaan käyttää! Mutta tässä on käytettävä sana,
jota oikeastaan pitäisi käyttää järjettömistä eläimistä, mutta jota
kumminkin täytyy hyvinkin usein käyttää _ihmisistä_, jotka ovat luodut
Jumalan kuvan kaltaisiksi ja lunastetut Kristuksen kalliilla verellä.
Englantilaisten juomingit ovat kaikkea runoutta vailla. Saksalaiset
puhelevat hauskasti keskenänsä lasin ääressä tai laulavat tai
huvitteleivat kaikellaisilla peleillä ja soitoilla, -- mutta
englantilainen rahvaan mies tyhjentää seisoalla jalalla sanaakaan
virkkamatta, yhtä ainoatakaan laulua laulamatta lasin toisensa jälkeen,
kunnes hoipertelee epävarmana jaloillaan, tai kaatuu. Näin voi
lauantai-iltoina saada nähdä monen monta miestä -- ja valitettavasti
naisiakin -- juopuneina makaavan kaupungin kaduilla. Melua nämä
juopuneet tosin eivät matkaan saata; rähinää kuulee heiltä harvoin,
laulua vielä harvemmin. Ylipään näyttävät englantilaiset säästävän
laulua siksi kunnes tulevat kirkkoon. Mutta jos englantilainen
toimittaakin sekä hyvät että pahat ilman pitkittä puheitta, niin ei
häneltä puutu sekä voimaa että kestävyyttä, niin hyvässä kuin pahassa.
Englantilainen näyttää yleensä kiihkolla tekevän sen minkä saksalainen
tekee huviksensa. Edellinen tietää ylimalkaan vähemmin kuin meikäläinen
mikä "Gemüthlichkeit" (miellyttävä iloisuus) on. Yksin peliä ja
huvituksiakin, oli se schackia tai kroketia, soutelemista tai
ratsastamista toimittaa englantilainen niinkuin työntekoa.
Englantilaisessa on aina hieman kiihkoa ja liiallisuutta, olkoon puhe
juomisesta tai juomattomuudesta, sielun kääntymisestä tai pyhäpäivän
vietosta. Aluksi sananen pyhäpäivästä.

Muukalainen, joka edelliset päivät on oleskellut paikkakunnassa missä
teollisuutta harjoitetaan, ei usko silmiään eikä korviaan herätessään
pyhäaamuna. Ihmeellinen, painava äänettömyys vallitsee entisen vilkkaan
liikkeen asemasta. Miljoonakaupungin Lontoonkin kaduilla on yhtä
hiljaista kuin sunnuntai-iltoina pienoisessa Saksan pikkukaupungissa.
Kauppa ja koko tuo suuren suuri teollisuus lepää, Kaikki julkiset
toimet lepäävät; posti- ja sähkösanomavirkamiehillä on milt'ei
poikkeuksetta lepopäivä. Ostaa tai myödä jotakin ei huoli (pahimmin
tunnettuja kaupungin osia lukuun ottamatta) yrittääkään, yhtä vähän voi
panna kysymykseenkään, että käsityöläiset, suutarit, räätälit y.m.
pyhäaamuna tilaajalle toisivat valmiit teoksensa, kuten valitettavasti
hyvinkin usein Saksassa tehdään. Tuoreesta leivästäkin luovutaan
leipurin hyväksi. Maitovaunut ovat ainoat ajopelit, joita kohtaa
pyhäaamuna, ja sekin välttämätön sunnuntairauhan häiritsijä kiiruhtaa
minkä kerkiää päästäksensä lepopäivää nauttimaan. Rautatiet eivät tosin
voi kokonaan lakkauttaa liikettänsä, mutta tavarajunista ei voi olla
puhettakaan, ja matkustajajunien luku on supistettu noin neljänteen
osaan tavallisestaan. Ravintoloissa ei voi saada yhtään mitään
jumalanpalveluksen aikana, ja senkin loputtua töintuskin mitään
kelvollista, ja jos nälistynyt matkamies, joka pyhäaamuna tulee
johonkin ravintolaan, ei ennen ole oppinut odottamaan, niin hänellä
silloin on oiva tilaisuus siihen harjaantua. Useat ovat ne ravintolat,
joiden ovella on täntapainen kirjoitus: "Täällä tarjotaan teetä,
olutta, lämmintä ja kylmää ruokaa _kuusi päivää viikossa_."

Yleiset museeot, taulukokoelmat ja muut nähtävät ovat suljetut, ja
vaikka vähitellen kansan hyväksi alkaa nousta ääniä, jotka sitä tapaa
vastustavat, niin ei niitä vielä ole otettu mihinkään kuuloon. Moni
niistäkin jotka sydämessään haluavat suurempaa vapautta, pelkäävät
että, jos kerran lähdetään paikkaamaan jotain yksityistä kohtaa tuossa
vanhassa kunnian-arvoisessa rakennuksessa, koko laitos silloin raukeaa
raunioiksi. Ja tämä pelko ei lienekään aivan perätön, kun muistaa
englantilaisten omituista kansallisluonnetta. Taidekokoelmat ovat siis
suljetut, mutta eivät nuo monet ihanat julkiset puistot kimaltavine
vedenpintoineen, tuoreine nurmikkoineen, komeine kukkaspenkereineen ja
suurenmoisine kasvihuoneineen. Mutta vaikka ne maksutta ovat kaikille
avoinna, niin ei tuota vapaata pääsöä kuitenkaan käytetä likimainkaan
niin suuressa määrin kuin luulisin. Ainoastaan jotkut rakastavaiset
pyhäaamuna istuvat parittain siellä täällä puitten varjossa. Jälkeen
puolenpäivän on enemmän ihmisiä liikkeellä; mutta luonnon vallassa
olevalla, viljelemättömällä kedolla näyttää olevan suurempi vetovoima
englantilaisiin. Tarpeelliset virvoitusaineet viedään sinne mukana. --
Lapsiparvia, jotka iloisesti leikkiä löisi kaduilla tai puistoissa, ei
liioin missään näy. Sanalla sanoen, vastakohta saksalaiselle
sunnuntaille on niin täydellinen, ett'ei sitä kyllin jyrkästi voi
kertoa. Sen uskoo vasta omin silmin nähtyään. -- Monien ja moninaisten
kirkkojen oivaäänisten kellojen soitanta ja lintujen liverrys ovat
ainoat äänet mitä kuulee ylt'ympäri. Mutta englannin kirkonkellot
soivat, ainakin meidän saksalaisissa korvissamme, enemmän iloisesti
kuin juhlallisesti. Sen suhde onkin saksankirkonkellojen vakavaan
ääneen verraten sama, kuin keveästi ja nopeasti laulettuin
englantilaisten virsien suhde voimalliseen saksalaiseen kirkkolauluun.

Mutta luokaamme silmäys _koteihin ja perheoloihin_. Englantilaisten
asumukset tuntuvat varsin miellyttäviltä. Jokainen perhe, joka ei ole
peräti köyhä, asuu erityisessä talossa ja somistaa sitä parhaan kykynsä
mukaan. Lukemattomat asuinrakennukset ovat muratin peittämät ja
kumminpuolin niitä on pieni kukkastarha. Jokaisella huoneella on aivan
niinkuin jokaisella ihmiselläkin oma nimensä. Se ei tyydy olemaan
ainoastaan muuan numero monen joukossa vaan se tahtoo edustaa omaa
yksilöänsä. (Useissa hotelleissa on jokaisella asuinhuoneellakin oma
nimensä, että siinä asuva muukalainenkin tuntisi olevansa niinkuin
kotonaan, eikä tarvitsisi kuvitella itseänsä numeroksi.) Huoneitten
sisustus taas ilmoittaa kaikkialla aistia ja hauskuutta. Huomaa että
siinä perhe tahtoo olla onnellinen, että sen jäsenet tahtovat tehdä
toinen toisensa onnelliseksi. Ja perheen-isä kokoo kotiinsa kaikki
mitä saattaa hankkia menneiltä ja nykyisiltä ajoilta, muinaiskaluja,
perhehuonekaluja, merkillisyyksiä, kalleuksia kaikenkaltaisia. Hän ei
tahdo ainoastaan kaunistaa talonsa, vaan myöskin antaa sille omituisen
näön ja luonteen. Oikea englantilainen tahtoo koota kaiken omansa
yhteen paikkaan, neljän seinänsä sisälle perheensä keskuuteen.

Mutta jos perhe-elämä Englannissa yleensäkin on varsin lämmintä, niin
kohoo se kumminkin korkeimmilleen pyhäpäivänä. _Silloin elävät puolisot
ainoastaan toisilleen ja lapsilleen_. Silloin ottaa isä pienokaisensa
polvilleen, kuuntelee heidän juttujaan tai kertoilee heille ja laulaa
heidän kanssaan. Kuinka paljon mies muuten hokeneekin ajan olevan
rahaa, -- pyhäpäivänä ei mikään englantilainen sano vaimolleen, joka
hänen kanssansa tahtoo keskustella niitä näitä: "Eukkoseni, nyt minulla
ei ole aikaa!" samaten on velikin silloin täydelleen sisaren
käytettävänä ja sisar veljen. Mitä kulunut viikko on tuonut mukanaan ja
mitä tulevalta odotetaan, siitä paraasta päästä keskustellaan, oli puhe
ajallisista tai iankaikkisista asioista.

Pyhäpäivänä saavat palvelijatkin lepoa nauttia, sillä silloin
toimitetaan ainoastaan kaikkein välttämättömimmät askareet.
Päivällisillä ollaan aikaisemmin tavallista, ja ne ovat niin
yksinkertaiset kuin mahdollista; sangen monessa perheessä tyydytään
sinä päivänä pelkkiin kylmiin ruokiin, jotka laitetaan valmiiksi jo
lauantaina. Edelleen pidetään joka englantilaisessa talossa tarkkaa
vaaria sitä, että palvelijoilla on hyvä aika kirkossa käydä sekä edellä
että jälkeen puolenpäivän, sekä ett'ei heiltä silläkään välin
rauhallisia hetkiä puutu.

Elämä on todella hyvin hiljaista ja, jos niin tahtoo sanoa,
yksitoikkoista englantilaisissa perheissä. Seurat ja keskinäiset
vieraissa käynnit, jotka meillä ovat niin tavalliset juuri
sunnuntaisin, eivät Englannissa tule kysymykseen juuri _sentähden_ että
on sunnuntai. Ei seurapelitkään, niinkuin korttipelit, schackipelit ja
sellaiset ole sallitut, peleistä ja huveista taivasalla, niinkuin
krikket'istä, kroket'ista, purjehtimisesta, soutelemisesta y.m. ei
puhettakaan. Vilkkaammatkin lapset kielletään ankarasti meluamasta; ne
eivät saa huvitelleida tavallisilla leikkikaluillaankaan. Jos naiset
sunnuntaisin ottaisivat käsityönsä käteensä, niin se olisi ääretön
hairaus, ja musiikki rajoittuu melkein kaikkialla hengellisiin
lauluihin. Siellä täällä on suurempi vapaus päässyt vallalle, mutta
ylimalkaan pysytään tuolla ankaralla kannalla.

Elämää ja liikettä syntyy sunnuntaisin englantilaisissa kaupungeissa
ainoastaan kirkkoaikoina, s.o. edeltä puolenpäivän klo 11 aikaan ja
jälkeen puolenpäivän klo 6 aikaan. Jo klo 9 seuduissa nähdään kuitenkin
niiden perheenjäsenten jotka opettavat sunnuntaikouluissa, hiljalleen
lähtevän kotoa; mutta vasta kahta tuntia myöhemmin portit oikeastaan
avataan. Siinä sitten ainoa tilaisuus, jolloin englantilaista
perhe-elämää näkyy _kaduilla_. Nyt tervehtävät naapurit toisiansa, jos
heillä on sama tie kirkkoon. Siinä tutustutaan toisiinsa yhteisten
harrastusten perusteella. Sanotaankin, että nuo monet kirkkomatkat ja
likeinen, tuttava yhdessä olo kirkossa ovat antaneet syytä ja aihetta
moniin kihlauksiin. Tästä on laskettu paljon pilaa. Mutta minusta tämä
tilaisuus on parempi kuin tapaamiset suurissa julkisissa tanssiaisissa
ja varakkaampien luokkien jäykissä, luonnottomissa "suurissa pidoissa".

Englantilaiset siis käyvät varsin ahkerasti kirkossa, ja ottavat lapset
sinne mukanaan. Kirkossakin jatkuu perhe-elämää; ei tahdota sinä
päivänä ensinkään luopua pienokaisista. Niin nähdään jokaisessa
englantilaisessa kirkossa nukkuvia lapsia, jotka ovat laskeneet päänsä
isän tai äidin helmaan; usein kyllä tavataan itkeviä lapsia ja vielä
useammin sellaisia, jotka eivät istu hiljaa alallaan. Ei kuitenkaan
asian laita ole niin arveluttava kuin voisi luulla. Sillä
englantilainen jumalanpalvelus, ainakin mitä valtiokirkkoon tulee, on
senlaatuinen, että se vaatii kaikkien, lastenkin, alinomaista
osanottoa. Vähä väliä on avattava ja etsittävä jokin luku kirjasta;
laulua ja vuorolaulua on tuon tuostakin, niin että siis yhäti jokaisen
osanottoa kysytään. Ja siten sopivatkin lapset paremmin englantilaiseen
jumalanpalvelukseen kuin luulisikaan.

Mitä sitten itse jumalanpalvelukseen tulee (-- puhun tässä ainoastaan
valtiokirkon jumalanpalveluksesta --) niin siihen en vaan voi oikein
suostua. Hiukkasen enemmän kirkonmenoja olisi tosin varsin suotava
monessa kohdin Saksassa; mutta Englannissa on tuota hyvää ihan liiaksi.
Kun yhden jumalanpalveluksen aikana pari kolme kertaa täytyy kuulla
Isämeidän, kymmenet käskyt, apostoolisen, atanasiuksen ja kentiesi
vielä lisäksi nikealaisen tunnustuksen -- niin tämä ei voi muuta
vaikuttaa kuin väsymystä. "Common Prayer-Book'in" (kirkkokäsikirjan)
suuret kauneudet ovat aika ajoin herättäneet huomiota Saksassa; minäkin
ihailin esim. siinä tavattavia syvämielisiä rukouksia, jotka parhaasta
päästä ovat maallikkojen tekemiä. Varmaankin voisimme me saksalaiset
enemmän kuin yhdessä suhteessa hyödyksemme ammentaa tästä lähteestä.
Mutta surullista on että kirkonmenot ovat kaikki kaikissa. Sillä niin
on asian laita. Tavallisesti on saarna ainoastaan vähäpätöinen osa
kirkonmenoista, ja se luetaan kovinkin usein käsikirjoituksesta mitä
yksitoikkoisemmalla äänellä. Huomasinkin sen tähden ett'eivät useimmat
kuulijoista sitä liioin seuranneet. Että englannin valtiokirkolla
kuitenkin kaikitenkin on yksityisiä jaloja saarnamiehiä, sen tiedän
vallan hyvin; -- mutta tämä ei muuta asian yleistä luonnetta.[9]

Sanotaan useimpien englantilaisten tahtovan jumalanpalveluksensa
tänmuotoiseksi ja että se heille on mieleen. En tiedä onko asian laita
yleensä sellainen. Alituiset kansantungokset eriuskolaisten aivan
toisin järjestetyissä jumalanpalveluksissa, sekä se erinomainen liike,
minkä "pelastusarmeija" on synnyttänyt, näyttävät herättävän epäilystä
siitä. Mutta oli miten oli; minä luulen kaikissa tapauksissa että ne
saksalaiset, jotka kirkossa käyvät, sinne tulevat enemmän _kuulemaan_,
oppimaan ja mielensä ylentämiseksi, kuin monet ahkerat kirkonkävijät
Englannissa. Meidän onnettomuutemme Saksassa on, että useimmat
saksalaiset _eivät lainkaan_ käy kirkossa. Mutta luulen kirkollisuuden
niissä, jotka ovat kirkollisia, vaikuttavan runsaammin siveellistä
parannusta, kuin tavallisesti englantilaisissa. Kuinka loistavaa
olisikaan siveellinen elämä Englannissa, jos lukemattomien kirkossa
kävijöiden sieluissa oli kirjoitettu: "Paranna sinä, Herra, minua, niin
minä parannun! Auta minua, niin minä olen autettu!" Mutta niinkuin
pyhäpäivän vietto yleensä on hyvä tapa, niin ovat myöskin kirkossa
käynnit hyvä tapa, ja isiltä perityt tavat ja tottumukset
merkitsevätkin kaikkialla Englannissa niin paljon, ett'emme me
kumoukselliset ja itsekohtaiset (subjektiviset) saksalaiset sitä voi
aavistaakaan. Mutta sellaiset kuin ihmiset kerran ovat, on heille hyvä,
että tapa ja tottumus heitä hallitsee, vaikkapa siinä "hyvässä tavassa"
olisikin jotain jäykkyyttä, ja tottumus yksityiskohdissa muuttuu
hirmuvallaksi.

Mutta jos vielä käännymme Englannin perheoloihin, niin kuulen
kysyttämän: "Noh, mutta mitä nuo ihmiset tekevät koko pitkän
pyhäpäivän? Eipä toki voitane istua kirkossa tai kyyristyä huoneissaan
koko seitsemänneksen viikosta." Jos niin tahdot nimittää perheen
likeisintä yhteyttä, niin ei kukaan voi sitä sinulta kieltää. Mutta
tosiaankin ei tehdä mitään muuta paitsi minkä olen sanonut. Nautitaan
lepoa, ja suurella mielihyvällä nautitaankin, tätä lepoa tarvitaan yhtä
hyvin kuin ilmaa. Roomalainen Tacitus sanoo, että _juutalaisesta_
sabbatista on _työhönkyllästys_ saanut alkunsa, ja Tacitus oli
rehellinen ja ymmärtäväinen mies. Mutta tässä suhteessa hän suuresti
erehtyi, kuten jokainen tietää, ken tuntee juutalaiset ja heidän
historiansa. Kun se kansa, johon Tacitus kuului, aikoja sitten on
hävinnyt kansojen joukosta, elävät yhä vielä nuo juutalaiset "sabbatin
viettäjät". Ja jos juutalaiset, sanottakoon ja ajateltakoon heistä
muuten mitä tahansa -- vielä tänä päivänä ovat huomattavat ihmeellisen
työkykynsä ja oivallisen perhe-elämänsä kautta, niin on heidän siitä
suuresti kiittäminen totista sabbatinviettoaan. Aivan niin on
englantilaistenkin laita; sitä ei kukaan puolueeton voi kieltää. Mutta
myönnettävä on että englantilaisten sabbatinvietto samoin kuin
juutalaistenkin on kovin lain-alaista; sitä tuskin englantilaisetkaan
voivat kieltää. Kun laskee niitä raamatuntodistuksia, joilla he
puolustavat pyhäpäivän viettoansa, niin huomaa heidän aina turvautuvan
vanhan Liiton lakiin. Pyhäpäivä on jokin hyvä työ, joka on
tehtävä. Puritaanit (puhdasuskoiset) ovat mutkittomasti panneet
pyhäpäivän vanhantestamentin sabbatin sijaan, kaikilla niillä
lainmääräyksillä, jotka olivat annetut Israelin kansan sabbatin
vietosta. Sellaisesta lain-alaisesta lepopäivästä ei koko kristitty
kirkko, juutalaiskristittyjä lukuun ottamatta, tuntenut ennen
puritaanein päiviä. Mutta _puritaaninen_ pyhäpäivä on tullut
_englantilaiseksi_ pyhäpäiväksi. Vapaampi katsantotapa, jota Kristus
ja hänen Apostolinsa noudattivat lepopäivään nähden, jota he
pitivät Jumalan lahjana lepoa kaipaaville ihmisille, ei sovellu
englantilaisille (Mat. 12, 5 ss. Mark. 3, 4. 2, 27. Luk. 13, 14 ss.
Kol. 2, 16. Rom. 14, 6 y.m.). Englantilaisten lepopäivän vietto on,
kuten jo olemme huomauttaneet, epäilemättä jossain määrin liioiteltua
niinkuin sekin tapa, millä he juoppoutta vastustavat. Ankara lepopäivän
vietto on teevesiystävyyttä uskonnollisella alalla. Englantilaiselle
luonteelle omituista näyttää olevan ehdoton "joko -- tahi"; siis mitä
pyhäpäivään tulee: joko täytyy meidän viettää se entiseen tapaan, --
tahi menetämme sen kokonaan. Ja mitä siihen on sanottavaa? Kun me
syntiset ihmislapset pontevasti edistämme jaloa aatetta, niin sitä emme
taida tehdä yksipuolisuuksiin kallistumatta. Mutta semmitenkin kun
_kokonainen kansakunta_, jonka suurin osa kumminkin aina on lain eikä
armon hengen alaisena, -- kun, sanon minä kokonainen kansakunta
omaksensa omistaa jumalallisen aatteen, niin se ei voi käydä päinsä
ilman melkoisetta lainalaisuudetta. Se on valitettavaa, mutta on tuhat
kertaa parempi kuin laittomana.

Sanotaan, eikä kentiesi perättömästi, että moni englantilainen kammoo
omaa sunnuntaitaan, -- että he lauantaisin puoliyöhön asti antautuvat
kaikellaisiin huvituksiin, -- sen jälkeen nukkuvat pitkään pyhäpäivänä,
siten lyhentääksensä pitkää, ikävää päivää, että velvollisuuden
tunnosta kahdesti käyvät kirkossa, mutta siellä pahanpäiväisesti
ikävystyvät. Sanotaan että miljoonat englantilaisia kaipaisivat
suurempaa vapautta, mutta että he tuntevat itseltään puuttuvan voimia
sen taistelun taistelemiseen, jonka he sen kautta eloon herättäisivät.

Näin kuulee niiden sanovan, jotka perinpohjin Englannin oloja tuntevat,
ja minä olen taipuvainen sitä uskomaan. Mutta suurella enemmistöllä
näyttää olevan vaistomainen varmuus siitä, että Englannin valta ja
suuruus rippuu Englannin sabbatista; suurta enemmistöä se minkä me
ankaruudeksi sanomme ei mitenkään näytä vaivaavan. Sitä ei ylimalkaan
lapsistakaan voi sanoa. Muukalaiset ovat ivallisesti sanoneet, että
pyhäpäivä englantilaisille lapsille tehdään luonnottomaksi ja
kuolettavan ikäväksi, toiset sanovat sitä selväksi lasten
kiduttamiseksi. Olipa muuan englantilainen naiskirjailija, joka esitti
erään sairaan, kuolevan lapsen, joka sanoi äidilleen: "_Eikö totta,
äiti kulta, kun nyt kohta tulen taivaasen, niin saanen leikkiä
helvetissä sunnuntaina_?" Pienen tytön mielestä oli siis suotavampaa
saada viettää _pyhäpäivänsä_ helvetissä, kuin pitää ikävää taivaassa,
jossa hän luuli että pyhäpäivä on ylen ankarasti vietettävä? En tiedä
onko todella mikään lapsi niin kysynyt, vai onko kasku tekemällä tehty.
Mutta epäilemätöntä on, että jotkut vilkkaat lapset tuntevat jotakin
tuontapaista. Ylimalkaan rakastavat kumminkin englantilaiset lapsetkin
suuresti pyhäpäivää, eivätkä ainoastaan tuon salaperäisen elämän
muutteellisuuden tähden vaan ennen kaikkea sentähden että isä ja äiti
silloin kerrankin ovat täydelleen heidän omansa. -- En epäile että
tuhansissa (toivon ett'ei tämä luku ole suureksi arvattu!) todellisesti
kristityissä saksalaisissa perheissä pyhäpäivä vietetään, joka paremmin
kuin englantilaisten vastaa pyhäpäivän ihannetta ja joka enemmän on
evankeeliumin hengen, taivaallisen elämän mukainen. Mutta ilahuttava
tosiasia ei kumoo toista sangen surullista, että kaikkein suurin osa
meidän kansastamme on kadottanut pyhäpäivänsä, ja että yhä vielä on
sangen epäiltävää voivatko he sitä koskaan enää omaksensa saada.

Me saksalaiset olemme englantilaisten suhteen ylhäisellä
filosoofillisella kannallamme; me arvostelemme ylevästi, nauramme noita
tuhmia farisealaisia liiallisuuksia; pidämme pitkiä ja kauniita puheita
ihanteellisesta, sopusointuisasta pyhäpäivästä ja kultaisesta
keskitiestä; me puhumme aivan oikein ja kauniisti "kristityn
vapaudesta, jota ei mikään laki rajoita;" otamme apostoli Paavalin
avuksemme sodassa ja annamme hänen sanoa: "puhtaille on kaikki
puhdasta," ja "kaikki on teidän," -- pidämme pitkänveteisiä puheita
siitä, että Jumalan lapsen ei tule antautua vangiksi orjuuden ikeen
alle; katsomme hengelliseltä korkeudeltamme säälien tuota "pöyhkeilevää
puritanismia" ja sen synnyttämää englantilaista pyhäpäivää, ja olemme
kaiken tämän hienon teologiiamme ja filosofiiamme ohessa -- menettäneet
pyhäpäivämme!! Ja sillä olemme menettäneet lähteen, josta voisi
ammentaa uskonnollista ja siveellistä kansallista ja yhteiskunnallista
voimaa. Tämä on monasti toteen näytetty, eikä milloinkaan kumottu.
Onnellisen perhe-elämän ja vakavan sunnuntailevon yhteys on niin
ilmeinen, että, jos kohta jokainen filosoofi tai valtiopäivämies ei
sitä tajua, sen kumminkin käsittää jokainen _lapsi_. Siunauksesta
runsas vaikutus kansan ruumilliseen terveyteen on sitä paitsi
huomattava asia. Epäilemättä näyttävät englantilaiset muukalaisen
silmissä erittäin terveiltä ja voimakkailta ruumiillisessa suhteessa,
ja onkin sanottu että he ovat Euroopan tervein kansakunta. Tätä ei ole
pyhäpäivänvietto yksin vaikuttanut; mutta epäilemättä se on päävaikutin
tähän suotuisaan tosiasiaan. Viimeisinä vuosina on, Jumalan kiitos,
meillä Saksassa noussut monta painavaa ääntä, kansallemme vaalimaan
pyhäpäivää, ja nämä äänet kaikuvat voimakkaammin ja voimakkaammin
erilaisimmilta elämän aloilta. Kansan yhteiskunnallisten etujen
valvojat, kansallistalouden tutkijat, papit, lääkärit, työmiehet ja
kaikenkaltaiset virkamiehet vaalivat pyhäpäivää muka kansan oikeutena.
Mutta olot eivät vielä ole suurin parantuneet. Useimmat niistä, joilla
valta ja voima on, jotka voisivat auttaa kansaa jälleen saavuttamaan
lepopäivänsä, sanovat veljensurmaajan Kainin tavoin: "Olenko minä
veljeni vartia?" Ja monet heistä vielä välillisesti tai välittömästi
pakoittavat kansaa työhön. Sydäntäni viilsi, kun Englannista palattuani
jälleen näin mikä liike sunnuntaisin vallitsi meidän kaupungissamme ja
kaikkialla rakkaassa isänmaassamme. Melkein koko tuo suuri liuta
posti- ja sähkösanomavirkamiehiä on koko sunnuntain täydessä
virkatoimessa; lukemattomia tavarajunia kulkee niinkuin muinakin
päivinä, ja tavallisten matkustajajunain lisäksi tulee "huviretkijunia
alennettuihin hintoihin," joissa väkeä on ahdinkoon asti. Ei sotaväen
päällikötkään lepopäivän pyhyydestä suurin välitä, ja paraatit,
vetoomiset, myymiset ja tutkimiset eivät suinkaan ole ainoat, mitä sinä
päivänä toimitetaan. _Tehtaissa_ ei oikeastaan pitäisi työtä tehtämän;
laki myöntää ainoastaan "välttämättömiä korjauksia", mutta tällä
nimellä jatkuu usein työt yhtä mittaa kaiken päivää. Ja se työntekijä,
joka kentiesi kieltäytyy pyhäpäivätyöstä, eroitetaan pitemmittä
mutkitta. Ja missä ei työtä tehdä, siellä kuuluu kumminkin palkanmaksut
ja tavarainvastaan-otto pyhäaamuna päiväjärjestykseen. -- Tuhansilla
suurilla aatelisilla ja aatelittomilla maatiloilla täytyy työväen olla
työssä aamusta iltaan. Tosin ei kartanon omistajan työssä, mutta omissa
töissään, kun ei heillä milloinkaan muulloin ole aikaa omien pienten
maatilkkojensa hoitamiseen. Julkiset rakennustyöt ovat laissa
kielletyt; mutta kovinkin usein jatkavat virkakunnat rakennustöitänsä
pyhäpäivinä, koska ne, kuten sanotaan, ovat kiireellistä laatua. Näin
rikkovat itse lainsäätäjät lakia ja alentavat kansan silmissä lain
arvoa ja ihmettelevät sitten vielä että kansa käypi kumoukselliseksi!!
Kun maakäräjillä tai valtiopäivillä pyydetään, että pyhäpäivälait
tehtäisiin ankarammiksi ja tarkemman valvonnan alaisiksi, niin
kohdellaan esityksen tekijöitä ihmisinä, jotka eivät mitään tiedä tämän
maailman menoista. Mutta naurettavaa (pankoonpa ansiollinen
postiylitirehtööri tai kauppaministeri sanan pahaksensa) -- naurettavaa
on kun sanotaan, ett'ei kaikki voisi käydä päinsä toisin kuin meillä
käy. Mahdotonta on käsittää kuinka järkevät ihmiset vähääkään
välittämättä tosiasiallisesta pyhäpäivän vietosta Englannissa ja
Amerikassa, joissa kauppa ja teollisuus paraiten kukoistavat, voivat
yhä uudelleen matkia tuota tuhmaa puhetta.

Postiylitirehtööri on valtiopäivillä niitä vanhoillaan olijoita
vastaan, jotka vaativat hiukan enemmän pyhäpäivälepoa vaivaantuneille
postivirkamiehille, kumma kyllä tuonut esiin vapahtajan sanat:
"_Sabatti on tehty ihmisen tähden_." Ei voi ymmärtää kuinka muuten niin
älykäs mies voi olla huomaamatta, että hän tällä raamatun lauseella
kumoo omat väitteensä. Tällä lauseella voi tosin taistella eräitä
ahdasmielisiä puritaanisia säännöksiä vastaan, -- mutta vielä enemmän
soimaa sana niitä miehiä, jotka voivat hankkia pyhäpäivälepoa käskynsä
alaisille eivätkä sitä tee. Jos sabatti on tehty ihmisen tähden, -- no
hyvä, tehtäköön sitten ihmiset osallisiksi sen siunauksista.

Oi Saksan onneton kansa, jospa vihdoinkin ajatteleisit mitä rauhaasi
sopii! Vuodatat verta tuhansista haavoista, ja lääkettä, joka on niin
likellä, halveksit sinä. Ja te, joille valta ja vaikutusvoima on
annettu, kuinka suuri onkaan teidän vastuunne siinä asiassa! Kuinka
paljon voisittekaan tehdä oikean perustuksen laskemiseksi, jolla
rauhaisa pyhäpäivän vietto olisi mahdollinen. Mutta niiden jotka tämän
jättävät tekemättä ja vieläpä sitä vastustavatkin, niiden on
vastaaminen siitä, jos kansan voima heikkenemistään heikkenee, jos
perhe-elämä tukehtuu ja turmeltuu, jos nyreyden ja tyytymättömyyden
henki s.o. vallankumouksen henki syntyy ja juurtuu virkamiehissäkin.
Ken tuulta kylvää, hän leikkaa myrskyä, ja ken tahtoo olla viisaampi
Jumalaa, hän on surkuteltavan hullu. Siitä päivästä asti jolloin Jumala
painoi leiman luomaansa maailmaan ja lepäsi töistänsä, siitä päivästä
on sunnuntai ihmiskunnan oikeutettu oma. Jumala on sen ihmiskunnalle
antanut, ja esivalta, joka on Jumalan palvelija, on velvoitettu kaikin
voimin hankkimaan sitä alamaisilleen, ja puolustamaan niitä, joilta
tavalla tai toisella lepopäivä riistetään tai lyhennetään.
_Uskonnollinen_ viettäminen ei tosin koske valtiota, se olkoon
yksityisten asiana. Mutta _levon_ päivää tulee valtion suojella.
Naurettavaa on, kun ei huomata sitä vapaamieliseksi. Esivalta ei muuten
ole liian arka. Me olemme pakotetut rokottamaan lapsemme, olemme
pakotetut kuudennesta ikävuodesta pitämään heitä koulussa. Tämä on
vapaamielisten periaatteiden mukaista. Jos esim. vähimpään mahdolliseen
määrään supistettaisiin postin, sähkösanomalaitoksen ja rautateitten
ääretöntä tointa, niinkuin Englannissa on tehty, niin olisi jo
miljooneja ihmisiä saanut apua, eikä kukaan siitä kärsisi vahinkoa.
Samaten jos _asetuksen_ kautta suljettaisiin kaikki myymälät, niin
saisivat kaikki myyjät hengähtää niinkuin kauan ikävöidyn pelastuksen
saavutettuaan, eikä ostajien siltä tarvitsisi kuljeksia nälkäisinä tai
repaleisina.

Tehköön kumminkin jokainen joka tämän lukee aluksi minkä voi _omassa
talossaan_ ja tehköön kaikin mokomin lepopäivän senlaatuiseksi, että
hänen talonväkensä silloin sekä ruumiinsa että sielunsa puolesta voi
iloita elävässä Jumalassa. Emme tahdo jäljitellä englantilaisten
pyhäpäivää, mutta voimme tässä suhteessa oppia sangen paljon
englantilaisilta ja karttakaamme sentähden, ett'emme lain-alaisen
liiallisuuden tähden, kuten sanotaan, kanna ulos lasta kylpyveden
kanssa. Liioiteltu pyhäpäivä on kaikissa tapauksissa paljoa parempi
kuin ei pyhäpäivää ollenkaan. Asettakaamme siis elämämme sunnuntaina
niin yksinkertaiseksi kuin mahdollista on ja välttäkäämme kaikkia
pitoja, jotka palvelijoille saattavat erityistä työtä. Tuota niin
arveluttavaa palvelusväen kysymystä voipi ratkaista ainoastaan
yhteydessä sunnuntaikysymyksen kanssa. Mutta ylelliset seurat, jotka
meillä ovat niin tavalliset juuri pyhäpäivinä, riistävät lepopäivän ei
ainoastaan palkollisilta, vaan kaikilta ihmisiltä jotka tekevät työtä
"leipänsä tähden." Tämä on lakkautettava. Älkäämme edelleen ostako
yhtään mitään, _ei yhtään mitään_ -- ja koettakaamme saada kaikkia
muitakin, joihin voimme vaikuttaa siihen tapaan yhtymään, että he eivät
mitään osta, että he kieltäytyvät pyhäpäivää vastaan ottamasta heille
lähetettyjä ruokatavaroita tai vaatteita tai mitä tahansa. Kentiesi
olisi myöskin hyödyllistä perustaa _yhdistys_ johon kuuluisi ne, jotka
ilmoittavat tahtonsa pyhäpäivinä olla saamatta kirjeitä tai kääryjä
postista. Ryhtykäämme vihdoin innolla harrastamaan kaikkia pyrintöjä,
jotka tarkoittavat parannettuja ankarampia _pyhäpäivälakeja_, älkäämme
heretkö toivomasta, jos emme näyttäisikään pyrinnöillämme rahtuakaan
voittavan. Pisara kovertaa viimeinkin kiven. Korkea on päämaali, ja
ihana on palkka. -- William Wilberforce, teki 20 vuotta Englannin
parlamentissa työtä orjuuden poistamiseksi. Hänelle naurettiin, häntä
pilkattiin, häntä vastustettiin kaikella tavoin; mutta hän ei väsynyt,
ja viimein hän pääsi voitolle. Koko meidän kansamme hengittää vapaammin
sekä ruumiin että sielun puolesta, kun kerran joka mökin, joka
palatsin, joka tehtaan ja joka vainion yläpuolella on kirjoitus: "_Tämä
Herran päivä on_!"




SPURGEONIN TABERNAAKKELISSA.


"Joko olette kuulleet Spurgeon'ia?" [10] -- "Te aiotte kai kuulla
Spurgeonia?" -- "Tietysti tulee Teidän Spurgeoniakin kuulla!" --
"Voitte kiittää onneanne. Hän on vastapalannut Skotlannin ylänkömailta;
Te tapaatte hänet oikein virkeänä!" -- Tänkaltaisia ääniä tunkeutui
korviini jo ensimmäisenä päivänä, minkä Lontoossa vietin. Ja nämä
puheet, kysymykset ja kehoitukset eivät suinkaan aina lähteneet
erittäin kristityltä taholta, vaan niitä kuulin sellaisiltakin
henkilöiltä, jotka ovat peräti vieraat kirkolliselle elämälle. Spurgeon
on "_ilmiö_," josta jokaisen sivistyneen ihmisen on hankkiminen
itselleen tietoa. -- Lontoossa on kaikki suuren suurta; maailman
suurimmassa kaupungissa on kaikki suurinta laatuaan, niin suurta,
ett'ei missään muualla moista. Taidekokoelmat ja oluttehtaat,
asiatoimet pörssillä ja asiatoimet kalatorilla, suurin rikkaus
uhkeimmassa loistossaan ja syvin kurjuus, minkä ajatella voi aivan
rinnakkain, kaikki on täällä niin suurenmoista, ett'ei sen vertaista
missään ole tavattavissa. Lontoo on pienoiskuva koko maailmasta;
kaikki ne vallat ja voimat, jotka tykkivät ihmiselämässä, kokoontuvat
täällä, ja siten syntyy aivan ihmeellisiä muodostuksia. Myöskin
synti ja kaikenkaltaiset paheet muodostuvat täällä hirveiksi ja
eriskummallisiksi ilmiöiksi, kuten kohta saamme nähdä. Kristillisistä
pyrinnöistä ja syntiä vastustavista ja evankeliumin laajenemista
tarkoittavista pyrinnöistä voipi myöskin sanoa, ett'eivät ne missään
näyttäy niin suurenmoisiksi kuin täällä. Tämän käsittämiseksi ei
tarvitse muuta kuin käydä pipliaseuran mahdottoman suurissa
rakennuksissa.

Ja Lontoossa asuu myöskin evankeelinen _saarnaaja_, joka jo useampia
vuosia joka ikinen sunnuntai saarnaa suurimmalle seurakunnalle, mikä
säännöllisesti kokoontuu maailmassa, eikä hänen kuulijakuntansa koskaan
sattumoiltakaan vähene. Kun Spurgeon joka sunnuntai aamuin illoin puhuu
kuudelle tai seitsemälle tuhannelle ihmiselle, eikä suinkaan saarnaa
ainoastaan sunnuntaisin, vaan tavallisesti jokunen 250 kertaa vuodessa,
niin ei suinkaan liene liioiteltua, jos otaksuu hänen (pääluvun mukaan
laskien) vuoden kuluessa julistavan evankeliumia puolelle toista
miljoonalle ihmisiä. Olkoonpa ainoastaan puoli miljoonaa tai olkoonpa
kaksi, kaikissa tapauksissa näytti minusta tärkeältä ja oikealta nähdä
ja kuulla miestä, jolla, mitä kuulijakunnan lukuisuuteen tulee, ei ole
vertaistansa vaan päällä.

Päätökseni oli siis pian tehty, ja eräänä pyhäaamuna Elokuussa olin
matkalla Spurgeonin luo. Sillä Bromleysta (jossa asuin) on pieni matka
Spurgeonin tabernaakkeliin. Minun täytyi päättää tavallani rikkoa
englantilaista pyhäpäivää voidakseni viettää englantilaista pyhäpäivää.
Pysäyspaikalla vallitsi haudan hiljaisuus. Ei kuuttakaan henkeä astunut
junaan. Herttainen konduktööri, joka jo tunsi minut ja aina niin
isällisesti piti huolta muukalaisesta, loi kysyvän, milt'ei säälivän
katseen saksalaiseen pappiin. En ollut liian ylpeä selittääkseni
hänelle miksi käytin rautatietä pyhäpäivänä. En tahtonut että hän
minusta loukkaantuisi. Nuo muuten niin kiirettä pitävät englantilaiset
veturitkaan eivät näyttäneet sinä päivänä huolivan keuhkojaan vaivata.
Tosin pääsimme viimeinkin Fundon Bridgelle; mutta olimme siihen
käyttäneet aikaa puolta enemmän kuin nuo tavalliset 25 minuuttia. Noin
klo 11 astuin junasta, ja noin klo 11, sen tiesin, alkoi myöskin
jumalanpalvelus tabernaakkelissa, joka oli 20 minuutin matkan päässä
siitä paikasta. Otin ainoat ajopelit, jotka sinä päivänä olivat
matkustavia odottamassa. "Spurgeonin luo!" oli minun vaan tarvis sanoa;
kunnon ajaja nyykäytti päätänsä osoitteeksi että oli ymmärtänyt, ja
nuolen nopeudella vierivät vaunut tabernaakkelia kohti, joka on Lontoon
lounasosassa lähellä Themseniä.

Olimme perillä; edessäni oli suuri melkein teaatterin muotoinen
kivirakennus, torniton, mutta pylväskäytävällä varustettu. Huoneusto on
kivestä ja raudasta, ja sen kokoa voipi kuvitella, kun tietää että se
on maksanut lähes miljoonan markkaa ja ett'ei penniäkään ole "tuhlattu"
taiteelliseen somistukseen. Yksi miljoona on tosin satumainen summa;
mutta se koottiin ykskaks vapaaehtoisilla lahjoilla.

Voimakas laulu raikui minulle vastaan; mutta kovaksi onnekseni näin
sadottain ihmisiä seisovan ulkopuolella, jotka samaten kuin minä olivat
myöhästyneet ja turhaan näyttivät katoksen alle pyrkivän. Tiesin
ennustaa että ihmisten sata vieläpä tuhatmäärin täytyy palata, kun ei
enää sijaa ole. Olin hyvin pahoillani ajatellessani että olin menettävä
pyhäpäivärauhani, enkä kuitenkaan saisi kuulla Spurgeonia. -- Siinä
seisoi mies, joka näytti tavattoman hyväntahtoiselta ja hänelle
sokersin minä tuskaani surkealla englanninkielelläni. Hän ymmärsi mitä
tarkoitin; mutta kohotti vaan olkapäitään. Mutta kun sanoin olevani
saksalainen _pappi_, muuttui kohtelu heti toisellaiseksi. Englannissa
käypi vielä puoltosanana, kun sivistynyt ihminen voipi esittää itsensä
papiksi, ja useamman kerran sai kokea arvokasta apua _sentähden_
että olin pappi. Kerran olin erään ystävän parissa itäosassa
Lontoota, ja tahdoin muun muassa luoda silmäyksen niihin kurjuuden
pesiin, joita sanotaan "opiumikapakoiksi", joiden rinnalla pahimpia
paloviinankapakoita voisi sanoa oivallisiksi laitoksiksi. Käännyimme
kysymyksillämme paikkakunnan poliisikonttoorin puoleen. Esimies sanoi
vaarallista olevan sinne lähteä, sillä siellä vilisi kaikkein pahimpaa
väkeä. Mutta kun vastasin olevani pappi, antoi hän heti suurimmalla
alttiudella meidän käytettäväksemme kookkaan poliisipalvelijan,
joka samalla oli oppaamme ja suojelijamme. Saksassa on aivan
toisin. Siellä on lukemattomia ihmisiä, eikä suinkaan ainoastaan
sosiaalidemokraatteja, vaan myöskin aristokraatteja -- jotka pitävät
pappeja "tarpeettomina kappaleina koko maailmassa", laiskureina, jotka
varastavat päivän Herralta Jumalalta ja maksavat koko joukon rahaa,
jota voisi paremmin käyttää teitten tekoon ynnä muuhun senlaiseen.
Kuinka usein olenkaan saanut lukea kirjoitettuna että varsin
valitettava seikka, on se että olen papiksi tullut, -- ikäänkuin
ihmiset siinä toimessa turmeltuisivat ja menettäisivät kaiken henkisen
kykynsä. Tosin voisi helposti luetella suuren paljouden evankeelisia
saksalaisia pappeja, joiden nimet loistavat kirkkaina kansakunnan
ensimmäistenkin rinnalla ja jotka ovat perustaneet kaikki ne pelastavat
rakkauden laitokset, joita paitsi maailma ei enää koossa pysyisi. Voisi
myöskin näyttää toteen, että sangen useat kansamme jaloimmista miehistä
ovat _pappisperheistä_ lähteneet, -- mutta mitä se auttaisi. Yleinen
mielipide on kun onkin meitä vastaan. Voipihan ollakin mahdollista,
että pappisylpeys liiaksi paisuisi, jos meitä pappeja Saksassa
kohdeltaisiin yhtä suurella kunnioituksella, kun Englannissa, -- mutta
suotakoon anteeksi tämä aineesta poikkeaminen! -- Sinä pyhäaamuna
Spurgeonin tabernaakkelin edustalla oli luonnollisesti minulle hyvin
mieleistä, että minun pappiuteni niin paljon aikaan sai. Sama mies,
josta ylempänä puhuin, virkkoi heti: "Teidän tulee ja täytyy saada
paikka, vaikk'ei kukaan muu saisikaan." Hän tiedusteli, oliko
Spurgeonilla ystäviä Saksassa, ja ihastui kuullessaan että hänen
kirjoituksiansa on _käännetty_ saksaksi ja että niitä paljon
luetaan. Hän puhui minun puolestani eräälle kirkkopalvelijalle eli
presbyteerille. Tämä sanoi olevansa pahoillansa siitä, ett'ei minulle
enää voinut antaa mitään istuinpaikkaa, ne kun aikoja sitten olivat
kaikki täytetyt. Mutta syrjäoven kautta vei hän minut eräälle
terassitapaan kohoavista lehtereistä. Paikka minkä sain ei ollut
kaukana saarnaajan puhelavasta, ja kun istuuduin takanani olevalle
portaalle, oli minulla istuinpaikkakin. Ja se olikin varsin suotavaa,
kun jumalanpalvelusta kesti kokonaista 1 1/2 tuntia.

Siinä seisoin nyt keskellä suurta seurakuntaa, josta niin usein olin
kuullut puhuttavan. Sanotaan että kuusi tuhatta ihmistä voi mukavasti
istua tabernaakkelissa. Jos niin on, niin oli ainakin seitsemäntuhatta
henkeä koolla; sillä seisojia oli monta sataa ja toiset sadat, jotka
istuivat varsin epämukavasti. Spurgeon voi siis helposti uskoa, mitä
hän usein saarnassansa mainitsi, että, näet, vielä on seitsemäntuhatta
jäljellä jotka eivät ole Baalille polviansa notkistaneet. Ja todella
sydäntä virvoittavalta tuntuukin saarnaajalle, kun itse omin silmin
näkee nuo seitsemän tuhatta. Kuulijoihinkin tekee voimallisen
vaikutuksen nähdä niin monta ihmistä kokoontuneen yhteen paikkaan
Jumalaa rukoilemaan. Syvä hartaus valtasi sydämeni, kun nuo tuhannet
nousivat jaloillensa ja lauloivat virren, niin kaikuvan että huoneen
lattiapalkit ja rautapatsaat tärisivät. Laulun voimaa lisäsi
epäilemättä suuresti se, että seurakunta seisoi laulettaissa. Saman
olen huomannut useissa englantilaisissa kirkoissa, ja käytännöllistä on
epäilemättä laulaa seisoalta. Rinta on siten vapaampi. Rukouksen aikana
lasketaan taas useissa englannin kirkoissa polvilleen, tai istutaan
eteenpäin kumartuneena, käsi silmien edessä, -- jota tapaa voi monelta
kannalta sekä puolustaa että vastustaa. Seurattava on varmaankin se,
että Spurgeon aina juhlallisesti seurakuunalle edeltä luki julki
värssyn, mikä oli laulettava. Ei sentähden että kuulijoilta olisi
virsikirjaa puuttunut; se oli kentiesi kaikilla muilla paitsi minulla.
Mutta moni kentiesi ei voinut lukea, ja kaikissa tapauksissa teki
saarnaajan luku jokaiselle selväksi, mitä lauloi; hän sen ymmärsi ja
tunsi ennenkuin alkoikaan laulaa, ja siten hän ei ainoastaan laulanut
yksityisiä sanoja perättäin, vaan lauloi ne koko värssyn hengen
mukaisesti. Ja siten lauloi hän suuremmalla lämmöllä, kuin minkä muuten
olisi tehnyt.

Muuten kaipasin suuresti _urkuja_. Kovin tyhjälle tuntuu, kun ei mitään
alkusoittoa kuulu seurakunnan kokoontuessa, eikä mitään jälkisoittoa
kirkosta lähdettäissä. Laulu oli tosin voimallinen; mutta lukkari, joka
saarnaajan rinnalla seisoi puhelavalla, näytti kuitenkin katsovan
tarpeelliseksi ankarasti vaivata keuhkojansa jotakuinkin täyttääksensä
urkuin tehtävän. Maalattuja ikkunoita, alttaritauluja, tai kuvia ja
koristuksia ei tietysti ole minkäänlaisia tässä baptistein
(uudestikastajain) temppelissä. Sen sijaan näin suuren altaan kastetta
(veteen kastamista) varten, mutta sekin oli kaikkea taiteellista tai
kuvaannollista koristusta vailla. Kaikki on veistetty ainoastaan
käytännöllisen tarpeen mukaan, että niin monet ihmiset kuin suinkin
voisivat istua ja kuulla. Muuten oli mainittu kasteallas ainoa, mikä
ilmaisi että oltiin baptistein kirkossa. Itse saarnassa ei yksikään
sana sitä osoittanut. Se oli varsin yleiskristillinen ja erityistä
uskontunnustusväritystä vailla. Kuulemisen puolesta tuo suuren suuri
huone on ihmeteltävä, sillä saarnaaja, joka puhui puhelavalta eikä
saarnastuolista ei ensinkään tuntunut vaivaavan ääntänsä saattaaksensa
sanansa monelle tuhannelle kuulijallensa tajuttavaksi.

Mutta katselkaamme jo itse saarnamiestä. Yksinkertainen takki yllään,
virkapukua, papinkaulusta ja kaikkea muuta papillista tunnusmerkkiä
vailla hän seisoi lavallaan. Sinä aamuna hän näytti olevan hyvissä
voimissa. Mutta kuulin hänen terveydentilansa jo muutamia vuosia olleen
hyvin huonon. Saarnassakin tuli useammassa kohden ilmi, että hän on
kokenut mitä apostoli Paavali kirjoittaa: "ett'en ylpeilisi korkeista
ilmestyksistä, on minulle annettu oka ruumiiseni." Ja todellakin jos
Paavali tarvitsi sellaista nöyryytystä varjeltuaksensa ylpeilemisestä,
kuinka tähdellinen se sitten lieneekään englantilaiselle saarnaajalle,
joka evankeliumin julistamisessa on menestynyt niin, ett'ei siinä
meidän aikoinamme yhtään kukaan hänelle vertoja vedä.

Luodessani ensi silmäyksen Spurgeoniin, muistui minulle heti mieleen
Risto Blumhardt vainaja Bad-Bollilainen. Mutta tarkemmin katsellen
huomasin kumminkin erinomaisen suuren eroituksen tuon suoran,
lujauskoisen, syvämielisen schwabilaisen ja tämän rohkean, vapaan,
käytännöllisen englantilaisen esiintymistavassa. Tanakka, jykeä
vartalo, verevät, melkein pyöreät kasvot, rehelliset silmät,
avosydäminen, lämmin, teeskentelemätön olemus on molemmilla aivan
samanlaiset. Syvämielinen saksalainen ajatteli ja puhui yhä kaikkien
kappalten uudistumisesta ja Herran tulemisesta, joka ihmeillä ja
tunnusmerkeillä pian oli saattava kaikki jälleen kohdalleen, -- mutta
englantilainen tahtoo heti paikalla, nyt, tässä hetkessä taivuttaa
eksyneet ja epäilevät lampaat ratkaisevaan päätökseen ja hallelujaa
laulamaan vapahtumisestaan.

Spurgeon on jalon, sydämellisen, luontehikkaan miehen perikuva. Vielä
tänä päivänä huomaa että hän on itsekseen oppinut, ett'eivät häntä
raamatunoppineet, filosoofit ja puhujat ole kasvattaneet, vaan
välittömästi itse Jumalan käsi, niinkuin muinoin Johannes Kastajaa
korvessa. Vielä tänä päivänä hänessä helposti huomataan mies, joka
seisten ylösalasin käännetyllä tynnyrillä kedolla saarnasi
kokoontuneelle kansanjoukolle. Hän puhuu aivan mitä tuntee, ja sen hän
voi luottamuksella tehdäkin, koska hänen uskalluksensa perustuu
nöyryyteen, mikä on uskosta rikas. Kristillinen urhoollisuus ja
pyhitetty itsetunto, -- "Jumalan armosta olen, mikä olen" kuultaa läpi
koko hänen olentonsa. "Hän on mies joka tuumalta" -- on hiljakkoin joku
hänestä sanonut, ja minuun hän niin vaikutti, että olen valmis tähän
ylistykseen yhtymään. Saapi sen rauhoittavan tunteen että tämä mies
milloin tahansa, jos niin vaadittaisiin, heittäisi henkensä sen
evankeliumin edestä, jota hän julistaa. Jyrkempää vastakohtaa kuin
Spurgeon ja ne korkeakirkolliset papit, joita näin viran toimituksissa
Westminsterissä, p:än Paavalin kirkossa ja muualla, tuskin voipi
ajatellakaan. Nämä muuttivat joka hetki ei ainoastaan pukua, asemaa ja
ryhtiä, vaan vielä lisäksi ääntänsäkin. Siellä oli kaikki ulkonaista
komeutta ja juhlallista menoa. Kuoripojat, kynttilät, joita kannettiin
edestakaisin, juhlakulkueet, pitkät litaniat ja ihmeellinen musiikki
oli pääasiana jumalanpalveluksessa. Musiikkia kaikkien ihmisten korvat
kuuntelivat, ja aivan vähän näytti luettu saarna heidän sydämiänsä
koskevan. Kovin johtivat nuo korkeakirkolliset virkaveljet mieleeni
roomalaiskatoolilaisten pappien opetettuja ja jäykiksi kangistuneita
tapoja.[11] Spurgeonissa ja muissa eriuskolaisissa, joista kuulin,
toivoisi tapaavansa hiukkasta vähemmin yhtäkaikkisuutta. Mutta mitä
Spurgeoniin tulee, niin teki hän minuun lopulta sen vaikutuksen: että
tuo mies on niinkuin Jumala hänet on luonut, eikä hänessä ole
hiventäkään näyttelijää, -- mikä todella on suuri asia. Hän on
saarnaaja "Jumalan armosta" ja on Luojan kädestä lähtenyt sellaisenaan
kuin hän on. Papin viittaa ja kaulusta hän ei kaipaa, vaikka ne eivät
häntä haittaisikaan. Mitä hänen ulkonaiseen esiintymiseensä tulee, niin
hän voi puhua viisi minuuttia melkein liikahuttamatta päätä, kättä tai
jalkaa. Hänellä on silloin joko molemmat kädet levollisesti laskettuna
puhelavan ristikolle, tai oikea käsi poveen pistettynä, tai käsivarret
ristissä rinnallaan tai selällä. Mutta sitten taas kohottaa hän koko
vartalonsa ikäänkuin pyhään taisteluun. Se näyttää tuliselta
taistelulta Jumalan ja ihmisten kanssa. Toisinaan hän rukoillen nostaa
molemmat kätensä korkeuteen ikäänkuin pakoittaaksensa Jumalaa astumaan
alas taivaasta, mutta sitten hän taas kääntyy ihmisten puoleen niin
liikuttavan houkuttelevalla ja sydämeen tunkevalla äänellä, että
kylmäkiskoisimmankin kuulijan sydän siitä heltyy. Että hänen sointuva,
hopealle helähtävä äänensä hänelle tässä on suureksi avuksi, sitä ei
tarvinne mainitakaan. Spurgeonilla oli tekstinä 40 psalmi.
Valitettavasti meni minulta puuttuvan kielentaitoni vuoksi paljon
hukkaan. Sittenkin tunsin mieleni saarnasta suuresti ylennetyksi. Vielä
nytkin soi -- ei korvissani, vaan sydämessäni, kuinka hän kolme kertaa
perätysten huudahti sanat: "Riennä, Herra, minua auttamaan!" (v. 14.)

Tässä muuten tietysti ei ole oikea paikka lukijoille kertoa sen päivän
saarnaa. Se on kentiesi ennenkuin nämä rivit painetaan, aikoja sitten
ilmestynyt saksankinkielellä. Mutta sinä sunnuntaina ymmärsin vasta
oikein miehen merkitystä. Minulle selveni pian, että näitä saarnoja ei
pidä lukea vaan kuulla, ja juuri tässä lukuisassa sanan liikuttavassa
seurakunnassa.

Rajattomasti hän säälii kansan kärsimyksiä, syvästi hän haluaa
turmeluksesta nostaa jokaisen sielun, jonka luo hänen äänensä tunkee,
ja siinäpä miehen omituisuus. -- Jo ennen olin lukenut useita
Spurgeonin saarnoja. Vaikka kentiesi sillä loukkaankin monta hänen
ystäväänsä, täytyy minun tunnustaa, että minusta useimmat niistä olivat
sangen hyvät, mutta ei muodoltaan eikä sisällöltään paremmat kuin monet
painetut saksalaiset saarnat, joita Saksan kansa ei likimainkaan niin
suuresti suosi. Mutta nyt nähdessäni ja kuullessani itse saarnamiestä,
tulin vasta ymmärtäneeksi hänen merkitystään, ymmärsin minkätähden
tuhannet ihmiset niin suuresti häneen luottavat; -- ymmärsin miksi
monet tuhannet mahdottoman suuren Lontoon kaupungin joka äärestä
sunnuntai sunnuntailta tuntevat itsensä ikäänkuin tenhovoimalla
vedetyksi hänen luokseen. Kentiesi jotkut rakkaat virkaveljet minulta
tässä kysyvät, valmistaako Spurgeon huolellisesti, kirjoittaako hän
saarnansa ja lukeeko ne ulkoa. En ole voinut saada varmaa ja
luotettavaa tietoa tästä, mutta sen takaan, että se mies tekee
ahkerasti työtä ei ainoastaan polvillaan, vaan myöskin aivoillaan ja
kynällään, ja ett'ei hän luota hetkelliseen innostukseen tai
puhujaonneensa. Kaikki mitä hän sanoi oli perinpohjin harkittua,
mietittyä. Hän ei milloinkaan epäillyt mitä hänen tuli sanoa eikä
kertaakaan puheessaan erehtynyt. Aineensa hallitsi hän kumminkin
niin täydellisesti että hän nähtävästi _ei ollut sidottuna
käsikirjoitukseensa_, vaan saarna kulki vapaana, täyteläisenä virtana,
ihan niinkuin jos se juuri silloin olisi syntynyt. Ja tämäpä on
luullakseni päämaali, johon jokaisen hengellisen ja maallisen puhujan
tulisi pyrkiä.

Mutta lopuksi tulee minun virkkaa sananen seurakunnan _luonteesta_ ja
minkä vaikutuksen se minuun teki. Nuo tuhannet ihmiset, jotka näin
edessäni kuuluivat silminnähtävästi kaikkiin kansanluokkiin, ja varma
on ainakin että miehiä oli yhtä paljon kuin naisia. Keskisäätyyn tosin
useimmat kuuluivat, mutta nähtiinpä joukossa myöskin ihmisiä, jotka
ruumiillisesti ja siveellisesti olivat niin vajonneita, ett'ei koko
Saksassa voi heidän vertaisiansa tavata; toiselta puolen taas herroja
ja naisia, joiden takana istui palvelijoita hivukset puuteroittuna ja
kankipalmikko niskassa. Olipa siellä moniaita neekerejäkin; ja samaten
huomasin muutaman kiinalaisen ja intialaisen, jotka edellisenä päivänä
luulin nähneeni itämaalaisten majassa. Tuolla lehterillä istuu joukko
uljaita sotilaita, joiden valkoiset kypärin ympärille käärityt hunnut
osoittavat, että heidän heti tulee astua laivaan Egyptiin lähteäksensä.
Useille heistä oli tämä kentiesi viimeinen julkinen jumalanpalvelus
maan päällä. Kuka tiesi kuinka monta heistä makaa erämaan hiekan
peittämänä! -- Tuolla alhaalla on joitakuita hyviin vaatteisin puettuja
merimiehiä asettunut suurelle käytävälle. Kentiesi he ensi kerran
pitkästä ajasta nyt voivat ylistää Jumalaa siinä suuressa
kuulijakunnassa. Koko heidän ryhdistään näkee, ett'eivät he ole
tottuneet näyttäytymään senlaisessa seurassa. -- Noiden kahden nuoren
naisen tuolla, joilla lapset on sylissä, täytyy kesken lähteä kirkosta,
koska pienokaiset liian ankarasti saarnaajaa vastustavat. Naisia
vietiin joitakuita kirkosta kalmankalpeina ja pyörtymäisillään olevina.
Ihmettelin vaan että se niin harvoin tapahtui, sillä ilma kirkossa oli
sinä helteisenä päivänä milt'ei tukehuttava. Ei juuri ylentävää ollut
edelleen noitten satojen _viuhkojen_ alituiset liikunnot (eivätkä
ainoastaan naiset niitä heilutelleet!) vilvoituksen vuoksi. Tämä tuntui
hyvin rauhattomalta ja häiritsevältä; se jo alkoi käydä hermoihin. Ja
moni läsnäolijoista koetti vielä parantaa ilmaa myskillä, joita olivat
tuoneet muassaan. Tämä on valitettavaa englantilaista hemmoittelua;
ajuritkin ottavat pieniä myskipilleriä karkoittaaksensa oluen ja viinan
hajua. Niistäkin miehistä, jotka istuivat minun edessäni kirkossa,
levisi myskihaju, joka oli milt'ei huumaava.

Kaikesta tästä voisi melkein päättää ett'ei seurakunta juuri tuntunut
erittäin hartaalle. Se on totta, mutta ei täydelleen totta; tässä on
tehtävä eroitus. Epäilemättä oli sinne tullut sadottain ihmisiä
pelkästä uteliaisuudesta. Spurgeon kuuluu, kuten jo mainitsin, Lontoon
merkillisyyksiin, joita tulee nähdä ja lukemattomia muukalaisia
kehoitetaan häntä näkemään ja kuulemaan eriskummaisena muka ilmiönä.
Useat kuulevat häntä niinkuin kuullaan mainiota viuluniekkaa tahi
lausujaa, siis ilman rukoilevaa, ijankaikkisuutta halajavaa mieltä, ja
nämä eivät tietysti ole hartaita kuulijoita. Minusta tuntui samalla
naurettavalle ja surulliselle, kun muutamia päiviä myöhemmin rouva
Tussandin maan mainiossa _vahakuvakokoelmassa_ näin myöskin Charles
Haddon Spurgeonin (silla se on hänen täydellinen nimensä), kuvan. Ei
kaukana Arabi paschasta, joka juuri siihen aikaan oli englantilaisten
kauhuna, ei kaukana Cetewayosta, joka juuri silloin oleskeli Lontoossa
pyytämässä takaisin itsellensä valtakuntaansa, ja samalla
havannollisesti oppimassa tuntemaan englantilaisten ylivoimaa, -- mutta
ei myöskään kaukana Stanleyn ja Livingstonen vieläpä keisari Wilhelmin
ja ruhtinas Bismarkin kuvista oli baptistisaarnaajan ihailtu kuva
pystytetty, juuri sellaisena kuin hän tavallisesti seisoo
puhelavallaan. Eikä hän vähemmin kuin nuo muut mainitut kuvat vetänyt
puoleensa katsojien huomiota. Ja selvähän on, että ne monet ihmiset,
jotka ilman rukoilevaa henkeä tulivat Spurgeonin jumalanpalvelukseen
ainoastaan niinkuin näytelmää katsomaan ja puuhasivat lorneteilla ja
teaatterikiikareilla, ja joista useat kirjoittivat vieläpä toiset, niin
minusta näytti, piirustivat ja toiset laskivat kuulijat, -- selväähän
on, sanon minä, että moiset ainekset varsin suuressa määrin häiritsivät
jumalanpalveluksen ylentävää vaikutusta. Mutta _useimmista_ voipi sanoa
että he korvat pystyssä seurasivat puhujan sanoja. Syvimpää liikutusta
näin kuvautuneena monen kasvoissa, ja viljavat vedet virtasi useitten
niiden silmistä, jotka olivat läheisyydessäni. Välittömästi tulin
vakuutetuksi, että saarna herätti monessa niistä miehistä ja naisista
pyhiä tunteita, joiden kiertolaineita vielä tulee tuntumaan
iankaikkisuudenkin maassa. En koskaan ole unhottava sen kunnon miehen
rakkaita kasvoja, joka istui vieressäni ja avasi tekstin (Ps. 40) ja
ojensi minulle raamattunsa. Näin tehden laski hän sormensa psalmien
ensimmäiselle sanalle ja sanoi sanomattoman onnellisen näköisenä:
"_Herra kallisti itsensä minun puoleeni_." Sitä sanoessaan hän katsoi
minua niin silmiin, että ilokseni tunsin hänen pitävän minua miehenä,
joka ymmärtää mitä psalmin sanoilla tarkoitetaan.

Hauskalle tuntui joka haaralla nähdä kuinka ystävällisesti ja
sydämellisesti sanankuulijat kohtelivat toisiansa ja kuinka monet
saarnan loputtua tuttavasti kättelivät toisiansa, ikäänkuin tehdäksensä
liittoa keskenänsä sen johdosta, minkä olivat kuulleet. Seurattavaa oli
epäilemättä myöskin että melkein kaikki kuulijat paitsi virsikirjaa
toivat mukanaan ja ahkerasti käyttivät pientä raamattua. Sen panin
myöskin merkille, että he useimmiten kauan lehtiä selailematta löysivät
paikan, jota etsivät. Siitä näkyi että he olivat hyvin perehtyneet
Jumalan sanaan. -- Virsikirjassa oli enimmäkseen Taavetin psalmeja. Ei
tosin puuttunut muitakaan lauluja, mutta ani harvoin kohoavat ne meidän
saksalaisten kirkkovirttemme vertaisiksi kauneudessa, voimassa,
juhlallisuudessa ja ijäisyyden tunnossa. Englantilaiset virret ovat
enimmästä päästä liian yksityistä laatua ja liikkuvat peräti ahtaassa
ajatuspiirissä.

Noin k:lo 12.30 loppui saarna. Se päättyi aivan äkkiarvaamatta, s.o.
minulle äkkiarvaamatta, joka ainakin odotin loppuvirttä. Se puuttui, ja
minusta tuntui tämä puute vaillinaisuudelta. Seurakunnan tulisi
kumminkin vielä kerran saada suun vuoroa. Mutta tämä on kentiesi
"makuasia".

Korkeammalta kohdalta katua näin sitten aaltoilevan ihmistulvan
jakaantuvan joka taholle. Kuinka monta ijäisyyden siementä oli löytänyt
tien noitten tuhanten sydämiin, -- kukapa sen tiennee? Päivä sen on
osoittava. Mutta minä istuin kohta jälleen Bromleyn kauniitten
hiljaisten puitten varjossa, avasin vielä kerran 40 psalmin ja päätin
siitä saarnata jonakuna sunnuntaina Bremeniin palattuani, joka myöskin
tapahtui. Ja jos saarnani on ylentäväinen, niin on kaikissa tapauksissa
ystävä Spurgeon ansainnut osan seurakuntani kiitollisuudesta.




SODOMIN SATA VANHURSKASTA.


1. Paheiden pesät miljoonakaupungissa.

Ei sanota mitään uutta, kun nykyaikojemme jättiläiskaupunkeja
mahdottoman suurine yhä karttuvine asukaslukuineen sanotaan hirveiksi
kummituksiksi. Ja kaikki Euroopan kaupungit ovat kuitenkin pienet
Lontoon rinnalla. Jos onkin mielin määrin nähnyt Berlinin,
Wienin ja Pariisin, ja sitten saapuu Themsenin rannalla olevaan
miljoonakaupunkiin, niin hämmästyy ikäänkuin ei ennen olisikaan
kaupunkia nähnyt. Ja tämä hämmästys muuttuu usein kauhuksi. Kaikki
paheet mitä ikinä ajatella voi tuodaan tänne yhdessä kaikkien
ilmanalojen tuotteiden kanssa. Lontoo eroaa muista miljoonakaupungeista
ei ainoastaan _suuruutensa_ kautta, vaan vielä enemmän sen kautta että
se on ensimmäisen luokan _satamakaupunki_, siis yhtymäpaikka
lukemattomille merimiehille, jotka suurimmaksi osaksi ovat naimattomia.
Samassa asemassa on eri syistä satatuhansittain muita miehiä, kaikkiin
säätyihin ja ammatteihin kuuluvia. Siitä seuraa paljon, josta ei voi
puhua, minkä ihmistuntija välittömästi ymmärtää, ja minkä
yksinkertainenkin aavistaa.

Tähän tulee lisäksi _laiminlyöty opetus_, kun kouluopetus aina viime
aikoihin asti ei ole ollut pakollinen. Lontoossa sanotaan olevan
enemmän kuin puoli miljoonaa ihmistä kymmenvuotisia ja vanhempia, jotka
eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa. Tämän kirjoittaja ei ole mikään
vapaamielisen lainsäädännön vastustaja, kun se vaan pysyy järjellisissä
rajoissa. Englannissa voipikin oppia kuinka paljoa vapaammin,
itsenäisemmin ja varmemmin ihmiset liikkuvat kuin meillä. Minä
puolestani en ollenkaan epäile sen alkuperäisen itsenäisyyden, joka
asuu kunkin ihmisen povessa, voimakkaammin kehittyvän sellaisessa
vapauden ilmassa, ja että todelliset kyvyt sillä tiellä pikemmin
kypsyvät. Mutta hullutusta on antaa raa'an kansanjoukon itse päättää
tahtooko se lapsillensa kunnollista opetusta vai eikö, -- ja sen
tunnustaakin nykyään melkein kaikki sivistyneet englantilaiset, ja
pakollinen kouluopetus on jo milt'ei päätetty asia. Mutta kentiesi
liian myöhään. Samaten kuin englantilaisilta puuttuu sotaväkeä, joka
voisi jotain suurta saada aikaan, sentähden että heillä ei ole yleistä
asevelvollisuutta, samaten tavataan, syystä että koulussa käynti ei ole
pakollinen, alhaisemmissa kansankerroksissa niin raakoja, tietämättömiä
ihmisiä, että heidän vertaisiansa ei löytyne Saksassa eikä Ranskassa,
ei apenniinisellä eikä skandinaavian niemimaalla. Kaikissa noissa
useissa Englannin suurissa kaupungeissa, mutta ennen kaikkea
Lontoossa nähdään alemmassa kansassa raakuutta, henkistä häviötä,
eläimellisyyttä, sanalla sanoen hirvittävää yhteiskunnallista
kurjuutta. Ja tämä kurjuus pistää vielä jyrkemmin silmään ylhäisten
suunnattoman rikkauden ja loistavan komeuden kautta. Köyhien ja
rikkaitten välillä tosin on älykäs ja varallinen keskisääty; mutta se
on suhteellisesti harvalukuinen, jos kohta, kuten englannin
tilastotiede kokee näyttää toteen, se on kasvamassa. Mutta kauheaa on,
että _seitsemäs osa_ kaikista englantilaisista elätetään yleisillä
varoilla, jättääksemme mainitsematta niiden kentiesi yhtä suurta lukua,
jotka saavat elantonsa yksityisen armeliaisuuden kautta tai
lukemattomissa kaikenkaltaisissa laitoksissa.[12]

Lontoon elämän pimeästä syvyydestä on paljon kirjoitettu, ja sen ovat
tehneet paljoa etevämmät kynät kuin minun. Mutta aikomukseni ei
olekkaan enentää niiden surullisten kuvausten määrää; niitä onkin jo
mailmassa yltäkyllin. Minä tahdon ainoastaan puhua pimeydestä
voidakseni kuvata valon taistelua tätä pimeyttä vastaan. Jos nuo suuret
kaupungit toiselta puolen ovatkin hirveitä kummituksia, niin ovat ne
toiselta puolen yhtymäpaikkoja, makasiineja, säiliöitä, joihin kaikki
mitä maailmassa on suurta ja kaunista kokoontuu, ja suuret kaupungit
eivät suinkaan ole vähemmin pääkortteerina Jesuksen Kristuksen,
maailman kuninkaan sotajoukoille. Niinkuin jo psalmeissa _Jerusalemi_
Jumalan kaupunkina asetetaan vastakohdaksi hirmuiselle _Babelille_,
joka on Jumalasta vieraantuneen hengen perikuva, niin taistelee
jokaisessa kristikunnan kaupungissa Babeli ja Jerusalemi keskenänsä
vallasta. Tämä koskee myöskin Lontoon elämää, vieläpä eritoten
Lontoota. Voi todella sanoa että kristityt tässä kaupungissa ovat
käsittäneet tehtävänsä. Trafalgarin torilla seisoo Nelsonin,
englantilaisten kansallissankarin, muistopatsas. Mutta kuvan alle on
kirjoitettu kuolevan urhon sanat: "_Englanti vaatii että joka mies
tekee velvollisuutensa_". Kristuksen palvelijat ovat muuttaneet sanat
näin: "Jesus Kristus vaatii että jokainen englantilainen kristitty
tekee velvollisuutensa pelastaaksensa langenneita veljiään". Kristityt
Lontoossa eivät ole peljästyneet suunnattomasta työstä, joka tarjoutuu
heidän tehtäväkseen. He eivät ole joutuneet epätoivoon ajatellen
mahdottomuutta johtaa elämän vettä myrkyllisiin lampiin. He ovat
ryhtyneet työhönsä tehdäksensä velvollisuutensa, huolimatta siitä että
se tuhat kertaa on epäonnistunut.

Me emme siis puhu ollenkaan niistä suurenmoisista _pakanalähetyksen
ahjoista_, joita kyllä löytyy Lontoossa, ja joista säikeitä kulkee
kaikkiin maanpiirin maihin. Me emme myöskään puhu _pipliaseurasta_,
jota tosin kutsutaan brittiläiseksi, mutta joka kuitenkin työskentelee
suurenmoisesti kaikkein maanpiirin asukasten hyödyksi. Me emme puhu
_traktaattiseurasta_, jonka vaikutus samaten ulottuu paljon laajemmalti
Englantia ja sen siirtomaita ja lähettää virtoja hyvää kirjallisuutta
kaikkiin maihin. Samaten kun melkein joka askeleella Lontoossa kuulee
sanottavan, "tuota ja tätä ei löydy missään maailmassa niin suunnatonta
ja suuremmoista", -- samaa täytyy myöskin sanoa _kristittyjen_ töistä.
Englantilainen rikkaus ja englantilainen toimeliaisuus vaikuttavat
siinä yhdessä veljeskansamme käytännöllisen älyn ja ihmeellisen
järjestämiskyvyn kanssa. Sydäntäni ahdisti ja minua hävetti nähdessäni
nämä ja muita jättiläislaitoksia, jotka työskentelevät koko maailman
hyväksi. Minun täytyi itselleni tunnustaa: Jos me saksalaiset
olisimmekin niin rikkaita kuin englantilaiset, niin tuskinpa vaan
sittenkään voisimme kehua tuollaista aikaan saaneemme. -- Mutta
englannin kristityt eivät ole olleet niin turhamaisia, että olisivat
unhottaneet lähellä olevan ja muistaneet ainoastaan kaukaisen.

Uskallatko, armas lukijani, lähteä kanssani matkalle Lontoon paheiden
pesiin? Jaa, uskallustapa siihen vaaditaankin. Minun täytyy usein
peittää silmäsi, s.o. minä en ole kirjoittava, kertova kaikkea mitä
siellä näkee ja voipi nähdä. Ken ei sitä ole nähnyt, ei saatakkaan
uskoa niin elettävän. Nämä kirjoitukset kävisivät _aivan asiallisen_
kertomuksen kautta mahdottomiksi lukea useille sekä naisille että
miehille.

Mutta sitä _pelastavaa kättä_, joka kiitelee kaikkialla turmeluksen
yli, tahtoisin mielelläni näyttää lukijoille. Kentiesi meillä siellä
täällä on jotain opittavaa. Sillä niin eriskummallisesti ja meidän
mielestämme sopimattomasti kuin englannin kristityt toisinaan
menettelevätkin, -- niin ovat he kuitenkin toiselta puolen meitä
monessa suhteessa paljoa etevämmät. Arvostella, sättiä, moittia
taitavat houkkiot, laiskurit ja pelkurit aivan mestarillisesti. Mutta
tee itse asia paremmin, se olisi parasta arvostelua. Uskalluksella ja
usein ilollakin käyvät englantilaiset käsiksi useaan suureen työhön,
johon me tuskin ollenkaan vielä olemme puuttuneet. Missä suuria
yritetään, siinä, se on myönnettävä, tehdään suuria erehdyksiäkin.
Mutta kieltämätöntä on, että jos meidän evankeelista kirkkoamme
mielimme varjella häviämästä, jos mielimme estää suuria ihmisjoukkoja
kirkosta yhä vieraantumasta, -- niin emme saa odottaa kunnes he tulevat
evankeliumin luo, vaan meidän tulee saattaa evankeliumi heidän
luoksensa. Ja meidän täytyy tehdä se _uusilla teillä_ ja uusilla
keinoin, sillä vanhat ovat näyttäyneet riittämättömiksi. Ja kuinka
kekseliäs rakkaus on sekä kuinka kekseliäiksi se tekee ihmiset, sen
voimme oppia Englannissa.

Tässä tahdon vielä mainita, ett'en eri matkoilla noissa pimeissä
Lontoon osissa olisi nähnyt niin paljon pimeyttä enkä valoa, ell'ei
minulla olisi ollut apunani niin kokeneita oppaita. En saata jättää
mainitsematta niistä, nimittäin saksalaisen kaupungin lähetyssaarnaajan
Oostermorin, joka jo vuosikymmeniä on harjoittanut ihmisten kalastusta
Lontoon itäisessä osassa ja jonka hivukset tosin siinä työssä ovat
käyneet harmaiksi, mutta jonka sydän ei ole vanhentunut eikä
kylmentynyt.

Alamme kiertomatkamme siinä Lontoon itäisessä kaupunginosassa, jonka
nimi on Whitechapel ja lähdemme Lemaninkadulta 17. Siinä on saksalainen
köyhäinkoulu, jota myöskin sanotaan lähetyskouluksi, mikä jälkimäinen
nimi selvästi osoittaa ylt'ympärillä vallitsevaa pakanuutta. Eräs veli
rauhe-Hausista nimeltä Ritter taistelee täällä ritarillista taistelua
tätä pakanuutta vastaan. Lapset tulivat juuri silloin koulusta, sillä
kello oli 4 j.pp. He olivat kaikki löyhästi mutta siististi puetut,
sillä koulussa vaaditaan tinkimättä puhtautta ja siisteyttä, olkoon
puku muuten kuinka paikattu ja parsittu tahansa. Puhuttelin
pienokaisia, jotka nähtävästi olivat suuresti mielissään siitä, että
joku heille puhui saksaa. Kaikki rakkaan isänmaamme murteet kaikuivat
näiden poikien ja tyttöjen huulilta, mutta heidän joukossansa ei ollut
yhtäkään, joka ei olisi sotkenut puheesen englantilaisia sanoja. Tämä
on peri saksalaista, mutta "sivistyneet" englantilaiset voivat sitä
vastoin vuosia elää Saksassa oppimatta oikein ääntämään ainoatakaan
saksalaista sanaa. -- Astuimme kolmiluokkaiseen kouluhuoneustoon ja
kättelimme rakasta saksalaista kouluopettajaa. Luokkahuoneitten
sisustus oli niukempi kuin minkään kyläkoulun Reinin ja Veikselin
välillä. Useitten Englannissa asuvien rikkaitten saksalaisten
tulisi pitää kunnia-asianaan poistaa tätä niukkuutta, ja
helposti he sen tekisivätkin mitään uhrausta kärsimättä. --
Nyt menimme _suuriin saksalaisiin majataloihin_, joissa ystäväni
kaupungin-lähetyssaarnaaja oli varsin perehtynyt, ja joissa tapasimme
vielä toisen lähetyssaarnaajan rauhe-Hausista. Nämä mahdottoman suuret
useamman kerroksiset kasarmit ovat lähellä sokeritehtaita, joissa aina
on mieluimmin käytetty saksalaisia työntekijöitä. Nämä tehtaat ovat nyt
monessa paikoin häviämässä päin, mutta siitä huolimatta tapaa täällä
joukottain maamiehiämme ja kurjuuttakin joukottain! Täällä oli nuoria
_tyttöjä_, joita kelvottomat asioitsiat ovat houkutelleet Lontoosen,
jotka ovat suorittaneet maksunsa ja kumminkin jääneet paikattomiksi.
Seurakumppanini kertoi minulle hirvittäviä kertomuksia näistä petetyistä
tyttö-raukoista, kuinka niitä täällä hukkuu sadottain, kuinka usein
_opettajattariakin_ tänne houkutellaan ja sitte elatuksen puutteessa
vajoovat sanomattoman viheliääsen paheiden elämään. Ken tämän lukee
ottakoon sen huomioonsa ja varoittakoon jokaista tyttöä siirtymästä
Englantiin, joll'ei tarkkaan tiedä kutka häntä siellä ovat vastaan
ottamassa. Siellä oli edelleen saksalaisia soittoniekkoja, jotka juuri
olivat puhdistamassa soittokoneitaan ja varustelivat kiertomatkalleen,
ja jotka usein puhuvat ja maalaavat itsensä neekereiksi tai
intialaisiksi, aina kuinka sattuu. He ansaitsevat usein suuria
rahasummia, sillä musiikissa ovat kansalaisemme paljoa etevämmät
englantilaisia. Mutta mitä hyötyä on rahoista, kun niitä kuitenkin
käytetään ainoastaan viinaan! Elämä mainituissa majoissa, joissa miehet
ja naiset elävät yhdessä kauheassa vapaudessa, on niin täynnä
viettelyksiä, että vaaditaan _siveellistä mielenlujuutta_ voidakseen
pysyä saastuttamattomana.

Täällä oli edelleen kaikenlaisia ihmisiä, jotka hakivat _työtä ja
paikkaa_, rappiolle joutuneita taideniekkoja ja suutaripoikia,
parranajajia ja nuoria kirjanpitäjiä, lintujen kaupustelijoita ja
ilveilijöitä, sekä sellaisia joilla ei ollut muuta tarjottavana kuin
tanakat, vahvat kämmenensä. Muuan vanha maanmies vastasi kysymykseeni,
mikä hän oli miehiään: "Olen ammatiltani eläinten kesyttäjä". "No,
minkäkaltaisia eläimiä te kesytätte?" Vastaus: "Kanaarianlintuja".
"Mitenkä?" Vastaus: "Äkseerautan niitä".

Kaupungin-lähetyssaarnaaja esiintyi tässä kirjavassa joukkiossa
evankelistana ja isänä, uskollisena neuvon-antajana ja neuvojana.
--Muutamille antoi hän suosittelukortteja työnteettäjille siinä
ammatissa johonka he kuuluivat, toisille ilmoitti hän tehtailijoita,
jotka olivat työmiesten puutteessa, toisia taasen, jotka olivat erittäin
voimakkaita, kehoitti hän hakemaan työtä laiva-veistämöissä. Mutta
kaikille jakeli hän ystävällisiä varoituksia, neuvoi heitä rupeamaan
jäseniksi nuorukaisyhdistyksiin, ilmoitti heille hyviä ja huokeita
ruokapaikkoja, joissa he voivat tavata lukuhuoneenkin ja biljardin
j.n.e.

Näistä keskusteluista kutsuttiin meitä kuolinvuoteelle, kun kuoleva
tahtoi nähdä kaupnngin-lähetyssaarnaajan. Nousimme lahonneita portaita
ylös, jotka olivat tikapuitten tapaiset, ja kohtasimme nuoren
saksalaisen naisen, joka juuri kilvoitteli kuoleman kilvoitusta. Hän
oli nähtävästi aikoinaan ollut hyvinkin kaunis. Mitä hänen elämän
vaiheistaan kerrottiin tuntui minusta romaanin-tapaiselta; mutta
kaupungin-lähetyssaarnaajasta se oli aivan jokapäiväistä. Kaikissa
tapauksissa oli se uusi todistus, että Lontoo on kauhean liukas ja
vaarallinen paikka saksalaisille naisille. Rukoilimme tuon kurjan
vaimon kanssa ja pidimme huolta tarpeellisista virvoitusaineista niiksi
hetkiksi mitkä hänellä vielä oli elettävänä. Mutta minä ymmärsin sinä
päivänä paremmin kuin ennen Lordi Shaftesburyn sanoja Lontoon
kaupungin-lähetyssaarnaajista että satamäärä heistä tekee
kymmenkertaisen luvun poliisimiehiä tarpeettomaksi. -- Lopuksi
käytyämme erään entisen Darmstadtin räätälin luona, joka vaimoineen ja
suurine lapsilaumoineen asui kuopantapaisessa suojuksessa eräällä
takapihalla ja kaikesta köyhyydestään huolimatta meidän tullessamme
lauloi saksalaisia kansanlauluja lastensa kanssa, -- läksimme
_juutalaisten_ asumaan kaupunginosaan (Houndsditch). Päivä kun oli
lämmin ja kaunis, niin kaikki kuljeksivat pitkin katuja. Mutta ei
yhtään juopunutta näkynyt täällä, minkä juutalaisten kunniaksi
kernaasti mainitsen. Useat sadat näitä Israelilaisia ovat kotoisin
itämaista tai Venäjältä ja Puolasta, toiset Saksasta; mutta melkein
kaikki olivat he niin likaisia ett'ei heihin pihdilläkään olisi
tahtonut koskea, ja heidän kasvonsa olivat ahneen ja hävyttömän
näköiset kuin melkein kaikkialla muuallakin. Paatuneen ja kadotetun
Israelin onnettomat pojat ja tyttäret ovat täällä Lontoossakin köyhien
nylkyreitä. Senpätähden he ovatkin, sangen kunnioitettavia poikkeuksia
lukuun ottamatta, sekä saksalaisten että englantilaisten kesken yhtä
vihatut täällä kuin muuallakin maan päällä ja ymmärtävät yhtähyvin
täällä kuin Berliinissä ja Hamburgissa, Varsovassa ja Odessassa käyttää
hyväksensä kanssa-ihmistensä puutetta. Näissä kammoksuttavissa pesissä
harjoitettiin asiatoimia, siellä oli vanhojen vaatteiden myymälöitä,
toisissa kaupitellaan puoleksi pilaantuneita hedelmiä ja ruokakasvia,
täytettyjä ja elättiä lintuja, koiria, kissoja, apinoita, papukaijoja,
-- vanhoja krusifiksejä, koristeita, kelloja, aseita j.n.e.
Englantilaisilla on myötätuntoisuutta Juutalaisia kohtaan, harrastavat
myöskin rehellisesti heidän tilansa parantamista. Mutta eivät he
unissakaan ole tulleet ajatelleeksi määrätä kristitylle kansalle
juutalaisia tuomareita, opettajia ja virkamiehiä kuten yhä useammin
meillä Saksassa tapahtuu. Yksityiset etevät juutalaiset (useimmiten
kuitenkin vasta silloin kuin jo ovat kastetut) ovat pääsneet
_ministereiksi_. Muuten on Englanti täydellisesti pysynyt kristillisenä
valtiona ja tulee sellaisena vastakin pysymään. Juutalaisia
maanomistajia löytyy tuskin muuta kun nimeksi. Kaupan, hallinnon,
oikeustojen, opetuksen ja sotaväen suhteen antaa englantilainen
juutalaisille sen sijan mikä heille tulee, s.o. kohtelee heitä
_vieraina ja muukalaisina_ maassa, joiden niin pian kuin mahdollista
tulee palata isänmaahansa. Englannissa ei voi olla puhettakaan
juutalaisten _vallasta_ millään alalla. Heitä onkin suhteellisesti
vähän; koko maassa heitä tuskin on yhtä monta kuin yksin Berliinissä.
Lukuisimmat ovat he Lontoossa, mutta katoovat sielläkin tuntumattomiin
miljoonain kristittyjen sekaan. Englantilaiset ovatkin älykkyydessä,
toimeliaisuudessa ja järjestämiskyvyssä ainakin juutalaisten vertaiset,
niin ett'eivät nämä tukku- eivätkä vähittäinkaupassa pääse voitolle
heistä. Ainoastaan onnettomissa, pahantapaisissa Lontoon itäisissä
osissa on heidän vaikutuksensa suuri ja turmelevainen. Muuten löytyi
juutalaisten joukossa _Houndsditchissa_ yksityisiä kunnianarvoisia,
melkein patriarkallisia henkilöjä, joiden koko olemus ilmaisi syvää,
vakaata surumielisyyttä. Aloitimme heidän kanssansa puhetta
uskonnollisista asioista, mutta yhä saimme kuulla tuon vanhan väitteen:
"ristinnaulittu on juutalaisille pahennukseksi". Vielä nytkin on
silmieni edessä muuan ylpeäryhtinen nuori nainen, jonka silmät tulta
iskivät ja jonka sysimustat suortuvat vapaina soluivat hartioille;
vihan vimmassa paiskasi hän hänelle jätetyn kirjasen lokaan ja sanoi
sitä jaloillaan polkien: "Tuo Jesus on _kärsinyt_; se ei sovi
Messiaalle!" -- ja mutisten kirouksia hän läksi matkoihinsa.

Aivan lähellä juutalaisten asumaa kaupunginosaa on
_juutalaislähetyslaitos_; tapasimme siellä herttaisia ihmisiä joita
innostutti pyhä rakkaus onnetonta Israelia kohtaan. Mutta lieneeköhän
se aika vielä tullut, jolloin peite on putoova Israelin silmiltä, ja
lieneeköhän paikkakunta, jossa tuhansittain kristittyjä ylt'ympäri elää
niin soodomilaista ja petomaista elämää, juutalaislähetyslaitoksen
oikea sija? Sillä ihka petomaisia olivat useimmat näkemäni
_irlantilaisten_ asumilla kaduilla, jotka ovat juutalaisten likeisimmät
naapurit. Juopuneita naisia nähtiin hoipertelevan katuloilla, vieläpä
katuojissakin makaavan; toiset pitivät ikkunoista kauhean rivoja
puheita, joita ei käy kertominen. Puoleksi alastomia lapsia leikki
kadulla, ja humalaisia ennen aikojaan murtuneita miesolentoja liikkui
heidän välissään. Pojat ja useat tytötkin polttivat tupakkaa. Minua
naurattaa ja itkettää ajatellessani kaunista noin kymmenvuotista
poikaa, jonka koko pukimena oli sylinterihattu, kirjava kaulahuivi ja
kamalan rikkinäiset housut. Suussa hänellä oli sikarin pätkä ja päätään
hän kohotti niin ylpeänä niinkuin jos hän olisi voittanut itse Arabi
pashan. Ruumiillinen rappeutuminen ja lika, joita täällä näkee ovat
kauhistuttavat. Tuntui melkein kuin erämaassa kosteikon olisi nähnyt
kun siellä täällä huomasi nuoria, joille _vasta pestyjä vaatteita_ oli
ripustettu kuivamaan. Ne olivat tosin niistä näistä, mutta olivathan
toki pestyjä ja suopavaahtoa tippui vielä päälliseksi allakävijän
päälle. Poliisit näkevät kaiken tämän, mutta eivät ole siitä
milläänkään. Muuten täytyy minun sanoa, että nämä Irlantilaisraukat
herättivät syvintä sääliäni, liikuttivatpa minut kyyneleihin asti.
Tämä, alkujaan yhtä lahjakas kuin herttainen, vääryyden ja huonon
hallinnon kautta turmeltunut kansakunta, on enemmän kuin mikään muu
kansa maanpiirillä vajonnut juoppouspaheesen. Mutta näiden
ihmisparkojen hienot kasvojen piirteet näyttivät minusta suureksi
osaksi ihmeellisen miellyttäviltä. Ihana maailma on siinä hävinnyt. Te
rakkaat Englannin veljet: eikö sitä kävisi häviöstään kohottaminen?

Mutta eipä ainoastaan saksalaisia, juutalaisia ja irlantilaisia tavata
Lontoossa, -- melkein kaikki maailman kansat ovat tänne istuttaneet
pienen vesan taikka suuren oksan. Mutta eri kansakuntien köyhät ovat
enimmäkseen kokoontuneet erityisiin kaupunginosiin. Siten voipi
täällä käydä tervehtimässä kaikkia maanpiirin kansoja, ja sen
kaupunginlähetystoimi tekeekin. Suuren suuresta palatsin tapaisesta
kodistaan citystä lähtevät lähetyssaarnaajat, nuo ihmiskalastajat
tarjoomaan apuansa kaikille haaroille vaivaisten kaupungin osaa. He
käyvät karkoitettujen Ranskan kommunistein ja pakolaisten venäläisten
nihilistein luona sekä köyhien ruotsalaisten ja suomalaisten luona,
jotka joskus ovat tänne tulleet ja joilta puuttuu rahaa kotimatkaksi.
Mutta erinäiset kertomukset siitä työstä täyttäisivät kokonaisen
kirjan, jonkatähden minun täytyy jättää ne sikseen.

Mutta _itämaalaisten majaan_ täytyy minun vielä viedä lukijani. Tahdon
ainoastaan huomauttaa, että minä ennenkuin erään ystävän seurassa sinne
läksin, virkistin itseäni _"kristillisessä" kahvilassa_. Sellaisia
paikkoja, joissa varsin sopuhinnoista saapi oivallista ruokaa ja
juomaa, mutta ei mitään juovuttavaa nestettä, tavataan kaikkialla
Lontoossa. Johan niitä, Jumalan kiitos, meilläkin perustetaan, ja ne
ovat tehokkain saarna paloviinaa vastaan. Sitä ne ovat juuri sen
kautta, että ne eivät ainoastaan saarnaa viinaa vastaan, vaan todella
tarjoovat jotain parempaa sen sijaan.

Mutta nyt ajamme ratavaunuilla "_Strangerin majaan Intian, Arabian,
Afrikan, Kiinan y.m. kansakuntia varten_." Se on koti muukalaisille
pakanamaailmasta meren toiseltapuolen. Me astumme suureen rakennukseen;
eräs kiinalainen on portinvartiana ja ottaa meidät vastaan
ystävällisesti mutta samalla juhlallisesti. Hän vie meidät esimiehen
luo, joka on englantilainen, ja hän onkin valmis näyttämään meille
kaikkia. Hän kertoo meille kuinka noita pakanallisia merimiesraukkoja
tässä suuressa maailmankaupungissa ennen petettiin, peijattiin ja
viekoiteltiin kauheimpaan synti-elämään. Sitten rakensivat tämän
huoneen hurskaat englantilaiset yhdessä muutaman intialaisen ruhtinaan
kanssa, joka täällä paikalla näki kansalaistensa viheliäisyyden. Ja se
on todella kaikille, olkootpa intialaisia tai neekeriä, kiinalaisia tai
tyvenen meren saaristojen asukkaita, rakas koti, pelastuksen satama,
jossa he nauttivat ulkonaista, mutta vielä lisäksi sisällistäkin
turvaa, jossa he elävät oivallisesti varsin kohtuullisesta maksusta,
jossa he panevat säästönsä korkoja kasvamaan, jossa heillä on
kansalaistensa seuraa ja jossa heidän luettavanaan on hyviä kirjoja.
_Työtäkin_ he täällä saavat, sillä ne laivakatteinit, jotka haluavat
itämaalaisia merimiehiä, hakevat mieluimmin niitä täältä. Kun he
tulevat niin kutsutaan kaikki majatalon asukkaat rummulla kokoon
tilavaan saliin, ja katteinit sopivat siellä merimiesten kanssa. Sepä
sali on omituisen näköinen. Sillä tuleehan sen täyttää peräti
erilaisten ilmanalojen ruskeitten, mustien ja keltaisien poikien
tarpeet ja toivomukset. Kaikenkaltaisia huvitusvälikappaleita onkin
täällä tavattavana. Mutta ei myöskään puutu seiniltä kalliita
raamatunlauseita, jotka kohottavat pakanain ja mahomettilaisten mielet
kaikkien henkien yhteisen isän luo.

Tuntuu ikäänkuin olisi siirtynyt sotamaailmaan, kun täällä tapaa niin
kummallisen karvaisia olentoja kaikista maailman pakanakansoista. En
saata unohtaa jättiläisen kokoista ylpeäryhtistä intialaista, joka
istui ristissä jaloin lieden edessä valmistamassa intialaista
mieliruokaansa (currya). Haaveksivaa surumielisyyttä oli nähtävänä
hänen silmissään. Saimme kuulla hänen olevan jaloa sukua, sekä että hän
Lontoossa oli menettänyt koko omaisuutensa, kun hän täällä koki
voittaa suuren käräjäasian, jonka oli kadottanut kotimaassaan. --
Iloinen kuin taivaan lintu oli sitä vastoin eräs neekeriruhtinaan
Cetewayon alamaisista, joka oli kylpyhuonetta puhdistamassa ja sitä
tehdessään lauleli englanninkielistä virttä. Hän oli ennen merimiehenä
ollessaan asunut täällä "Stangerin majassa"; sittemmin oli hän
rakkaudesta tähän entiseen kotiinsa palannut tänne ruvetaksensa
kristityksi ja palvellaksensa täällä talonrenkinä. Kuinkahan monta
niistä pakanoista ja muhametilaisista, jotka vuosittain täällä asuvat,
kertoneekaan kaukaisessa kodissaan turvemajoissaan, bambuputkihuoneissa
ja teltoissa, palmujen ja banaanein varjossa, omaisilleen Englannin
kristittyjen heille osoittamasta rakkaudesta, jommoisesta heidän
uskonnossaan ei ole aavistustakaan. Eivätköhän "Stangerin majan"
asukkaat usein ole evankeliumin paraat julistajat?

Jätimme tämän siunatun paikan lähteäksemme -- älkööt lukijani
kauhistuko! -- _opiumikapakkaan_. Kun Lontoossakin näiden
viheliäisyyden pesäpaikkojen täytyy ylen huolellisesti kätkeytyä, niin
kyselimme tietoja likimäisessä poliisikonttoorissa. Virkamies, jolle
ilmoitimme halumme, katseli meitä tarkkaavasti ja sanoi varoittaen: "Se
on huono paikka herroille." Ja kun sanoimme emme tahtovamme polttaa,
vaan ainoastaan luoda silmäys siihen pesään, pudisti hän epäilevästi
päätään ja virkkoi, että se osa kaupunkia, missä tuo häpeällinen talo
on, oli liian vaarallinen; meidän ei pitäisi uskaltaa mennä sinne. Mutta
kun tuo kunnon mies sai kuulla, että minä olin _pappi_ ja siitä syystä
mielelläni tahdoin oppia tuntemaan tätä asiaa, muuttui hänen
käytöksensä syvintä kunnioitusta osoittavaiseksi ja hän käski heti
erään kookkaan, hartevan poliisipalvelijan seurata meitä matkallemme.
Tulimme nyt kaduille, jossa elämä oli kauheata nähdä, jossa elettiin
sillä tavoin, että minä iloitsin seuraajastamme ja hänen kirkkaista
aseistaan. Ne asumussuhteet, joihin täällä saimme luoda silmäyksen,
olivat hirvittävät ja julma on se siveettömyys, mikä täällä vallitsi
eläimellisen yhdessäelämisen seurauksena. Vihdoinkin saavuimme
opiumikapakkaan, joka enemmän oli petojen pesän kuin ihmisasumuksen
näköinen. Ainoastaan yksi kiinalainen oli siellä silloin. Meidän olisi
pitänyt tulla kahta tuntia myöhemmin tavataksemme "hienoa väkeä", sanoi
pesän isäntä. Mainittu "taivaallisen valtakunnan" alammainen makasi
huonekalulla, joka oli puoleksi pöytä, puoleksi sänky, ja jossa oli
sijaa kahdelle ihmiselle. Toinen ja kolmas samanlainen kapine seisoi
muissa huoneen nurkissa. Savuavasta öljylampusta, joka oli kiinnitetty
vuoteen päänalustan kohdalle, sytytettiin opiumipiippu ja sitten
imettiin savua syvin hengähdyksin. Tietty on, mikä sitten tapahtuu, ja
sille, joka ei sitä tiedä, ei sitä tarvitsekaan kertoa. Mutta jotain
niin hirveätä ja inhoittavaa kuin se, mikä kuvastui tuon opiumista
juopuneen kiinalaisen kasvoissa, olen harvoin nähnyt. Ja tämä kauhea
turmelusta tuottava nautinto leviää leviämistään yksityisissä
perheissäkin. Amerikan suurissa kaupungeissa on puheina oleva pahe jo
arveluttavin määrin levinnyt; Englanti seuraa nopeasti jäljessä, ja
meillä Saksassakin tämä rutto hiipii ympäri pimeässä. Kovin usein
kuulee puhuttavan miehistä ja naisista, jotka ovat joutuneet opiumin ja
morfiinitaudin alaisiksi. Suokoon Jumala, ett'ei se enempää leviäisi,
muuten joutuu lukemattomat sen uhriksi!

Mutta poistukaamme jo tästä opiumikapakan vastenmielisestä ilmasta!
Pistäykäämme raitista ilmaa saadaksemme lähellä olevissa mahdottoman
suurissa Lontoon satamamakasiineissa, joihin kaikkien kansakuntain
laivat tuovat tavaroitaan. Oppaalleni, nuorelle kauppiaalle, jolla on
suuren kauppahuoneen nimi, avautuvat kaikki portit, ja astumme
rappusia ylös, toisia alas, katselemaan kaikkia niitä ihmeellisiä
aarteita, joita kaikki maailman maat lähettävät Lontoosen.
Näissä labyrintintapaisissa kellarikäytävissä on kaksikymmentä
tuhatta astiaa viiniä kaikista maanpiirin eri seuduista. Mutta
huumaava haju ajaa meidät kohta jälleen päivänvaloon. Tässä näet
jättiläismuotoisen holvikäytävän, jossa kaikki Indian maustimet ovat
kootut vuorenkokoisiin läjiin; nuo sata nippua ruskeata puun kuorta
tuolla ovat, niin vähäpätöisiltä kuin näyttävätkin, itsessään koko
suuren suuri pääoma; ne ovat näet kiina-kuorta. Tämä makasiini on
täpötäynnä kookospähkinöitä; tuolla on lukemattomat määrät Indian ja
Afrikan villien eläinten, tiikerein, leijonain, jaguarein, leopardein
y.m. kauniimpia nahkoja, jotka nyt kun onneksi ovat kuolleet, tulevat
lämmittämään meidän rikkaitten ihmisten kylmiä jalkoja. Täällä näet
lukemattomat kääryt villoja, jotka ovat kasvaneet kaikkien maanpallon
lampaitten ruumiilla; tuossa on kaikki maailman maustimet, tuossa
itämaitten hienot öljyt, ja tämän makasiinin päällä on sana Ivory
(norsunluu). Elehvanttien, virtahepojen ja muiden senlaatuisten petojen
hampaita on täällä kasattu pyramiidien muotoisiksi vuoriksi, ja niissä
on pääoma, jonka suuruutta tavalliset ihmiset eivät pysty laskemaan.
Täytyy ihmetellä että niin paljon tuonlaatuisia eläimiä on maailmassa.
Nämä summattoman suurten hampaitten vuoret tuottivat minulle
lohdutusta, jota en voinut aavistaakaan. "Mintähden," kysyi
matkakumppalini, "ovat nuo suuret elehvanttien hampaat heitetyt noin
huiskin haiskin, niinkuin niillä ei mitään arvoa olisi?" Vastaukseksi
saimme kuulla että nuo hampaat olivat kovertuneet _hampaan kolotuksen_
kautta ja siten käyneet hapraiksi, juuri niinkuin kuolevaisten
ihmislasten pienten hampaitten on laita; sentähden oli ne eroitettu
muista. "Sepä vasta lie hampaankolotusta ollut, mikä on hävittänyt
sellaisia hampaita!" arveli ystäväni. Minä ajattelin niitä monia hetkiä
elämässäni, jolloin olin hampaankolotusta kärsinyt, ja huokasin syvään
sen tiedon johdosta, minkä olin saanut. Suloiselle tuntui tietää että
noillakin eläimillä on hampaan kolotusta. Tosin ei tule olla

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/35202