← catalogue

Eteenpäin! Kertomus mereltä

by Jonas Lie · Finnish · Gutenberg #34980 · 381,827 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Eteenpäin! Kertomus mereltä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Eteenpäin! Kertomus mereltä

Author: Jonas Lie


        
Release date: January 16, 2011 [eBook #34980]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/34980

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ETEENPÄIN! KERTOMUS MERELTÄ ***




Produced by Tapio Riikonen






ETEENPÄIN!

Kertomus mereltä


Kirj.

JONAS LIE


Suomensi --o. --ai--


Tampereella,
Hj. Hagelberg'in kustannuksella 1886.
Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa.



SISÄLLYS:

     I. Vanha Jan Juhl Aa-vuonossa. -- Sillikuningas. -- Kylän kuningas
    II. Juhl'in veneen Kolumbusmatka
   III. Rakkaus ja sillit
    IV. Minäkö taipuisin? -- en, ennen tahdon murtua!
     V. Hän pesee ja pestään
    VI. Mietteitä viistopurjeen juurella
   VII. Hai-kala
  VIII. Rejer on sekä herättäjä että puunhakkaajana
    IX. Rejer'iä kärvennetään ystävyyden ahjossa
     X. Rejer tutkii ensimmäistä perämiestä, ja löytää liian
        pian pohjan
    XI. Ystävyys ja rakkaus
   XII. Liian myöhään, neiti Rördam!
  XIII. Rejer ohjaa Hammernäs'iä kohti
   XIV. Taloudellisia kokemuksia
    XV. Sillikuningas
   XVI. Eteenpäin!




I.

Vanha Jan Juhl Aa-vuonossa. -- Sillikuningas. -- Kylän kuningas.


Ympäri vuonojen levisi huhu, että kummallinen kala oli saatu. Se oli
sen ja sen näköinen, toiset sanoivat sen olleen yhdeksän, toiset
kahdeksantoista kyynärän pituisen, muutamat taas luulivat sitä vieläkin
pitemmäksi. Se oli saatu rannalta Karnön ulkopuolelta, se oli
päältäpäin loistavan sininen, punasinervä ja tulipunainen, niinkuin
loistava taivaankaari, altapäin hohtavan valkoinen kuin hopea ja
päälaella oli sillä pilkku, tulenvärisen kruunun näköinen.

Luultiin sen olevan sillikuninkaan ja ennustavan äärettömän rikasta
kalan saalista.

Ihmiset, suuret ja pienet kokoontuivat, kohta kun joku vene vaan
lähestyi rantaa, jäisille, aukeille, tuulisille mäille, mistä he
paraiten taisivat katsella yli vuonon, -- huippumyssyt päässä,
paitahihasillaan, ja hameisillaan, aivan niinkuin jokainen tuli suoraan
työstänsä. Tämä muistutti väkijoukosta sunnuntai-iltapäivin, ainoastaan
sillä eroituksella, ett'ei kukaan nyt ajatellut pukuaan naapurien
tähden. Arvattiin ja luultiin, ennustettiin, otaksuttiin ja
arveltiin...

Kun huhu levisi enemmän, alkoi jokaisen veri kuohua ja mielikuvitus
kiihtyä ... jokaista vaivasi ikäänkuin kullanhimo. Kahden, kolmen
vuoden jälkeen, jolloin sillin pyyntö oli huonosti onnistunut,
nostettiin taas kysymys, ryhdyttäisiinkö silliä pyytämään ja
uskallettaisiinko sitä varten uhrata kovalla työllä ansaitut viimeiset
roponsa. Torppari tahtoi myödä lehmänsä ja puolet veljen-osastaan,
hankkiakseen itselleen meripukuja ja ruokavaroja, talonpoika ja
tilallinen tahtoivat myödä hevosensa, ottaa lainan ja käyttää viimeiset
rahansa veneen, verkon ja vaatteiden ostamiseen ja nuotan lainan
maksamiseen, -- ja niin paljon kuin oli mahdollista jokainen koetella
ottaa velaksi maakauppiaalta.

Toiset seisoivat miettiväisinä, toiset taas puhuivat innokkaasti, ja
useampien puheesta kuului, että jotain ihmeellistä, satumaista saalista
odotettiin.

Eihän suinkaan "helminauhat" turhan tähden jo ennen Mikonpäivää
ajelehtineet vuonossa rivittäin niinkuin kirkkaat, punaiset sillin
silmät; se ennusti sillin saalista.

"Jokainen ymmärsi nyt, että jotain seuraisi sillikuningasta. Kun vanha
koira haukkuu, täytyy pitää silmät auki..."

Yhä enemmän oli kuin ilmassa oleva sähkö olisi heidät hurmannut ja
kiihoittanut.

Mitä enemmän huhu levisi vuonoihin, sitä kummallisemmaksi se muuttui ja
lopulla niin kummalliseksi, että se poiketessaan niemien ja taipalien
läpi ja tunkeutuessaan ahtaisin sivuvuonoihin, oli tullut "tulimerkiksi
taivaalla" -- "kalaksi, jolla oli suuri luuta perässään."

Vasta Hammernäs'issä kuoli tämä sillikuningas tavallisesti ja muuttui
joksikin ilmassa, niinkuin siellä ylipäänsä kaikki huhut vaikenivat ja
kuolivat, sillä vanha Jan Juhl ei tahtonut kuulla puhuttavankaan kansan
lähdöstä merelle, ja purjehtimisesta useampia peninkulmia, tullakseen
"narreiksi" ja "hukkuakseen aavalla merellä." Ja kun vanhus
Hammernäs'issä pudisti päätänsä, niin ei kukaan siinä kylässä, joka
tahtoi olla viisaana pidettynä, uskonutkaan sitä.

Tämä oli muutoin viimeinen mitä Jan Juhl teki elämässään, saadessaan
tuon kiihoittavan huhun vaikenemaan ja kotiseutunsa pelastetuksi
onnettomuudesta, sillä tuskin kahdeksan päivää senjälkeen kuoli hän
sydämen halvaukseen, istuessaan par'aikaa ja polttaen piippuaan
penkillä Hammernäs'in hongan alla.

Hammernäs'istä kääntyi seutu, jota kutsutaan Aa-vuonoksi yksinäisenä,
muista erillään itäänpäin tunturia kohti, ensin kapeana vuonona, mutta
etempänä apupitäjissä lumen peittämien sinertävien vuorien ympäröimänä.

Täällä löytyi ei ainoastaan taruja, lauluja, kirjoituksilla
varustettuja oluthaarikoita ja vanhoja, kummallisilla puuleikkauksilla
koristettuja, aittoja, vaan myöskin kummallista vanhanaikuista kansaa,
jonka selvät, karkeat kasvonpiirteet osoittivat ymmärrystä ja
järkevyyttä, sukuja, jotka aina olivat menneet keskenään naimisiin.
Frenoloogi olisi naisten pään etuosassa huomannut kuopan tahi monen
vuoden painosta vajonneen katonharjan kaltaisen syvennyksen.

Tunturin purossa uiskenteli rautu -- vanha ja suuripäinen, -- pää suuri
kuin kolmas osa ruumista ja sammaleinen -- silla nuoriso ei täällä
koskaan kalastaneet, jonkatähden kalalajit kaipasivat uudistusta!
Kapeilla, ahtailla laitumilla, joihin pääsi liian paljon varjoa ja
liian vähän auringon paistetta, kuljeskelivat lehmät kurjan näköisinä
ja pieninä terävöillä lonkkaluillaan -- luonnollinen seuraus
satavuotisesta nälän kärsimisestä ja tukahuttavan navetan ilmasta!
Melkein joka kolmannella lehmällä oli ainoastaan yksi sarvi tahi se oli
töppösarvinen, -- mitä vanhemmaksi ne tulivat sitä haureemmiksi tulivat
sarvet. Kansa arveli sen tulevan siitä, että ne kiistellen ruoasta
puskivat maanalaisten lehmien kanssa. Täällä peljästyttivät karjatytöt
toisiaan keskellä valoisaa keskipäivää, kertoen kuinka lapsia oli äkkiä
kadonnut "tonttien" kanssa ovien alle tahi miten metsän mäillä heille
naurettiin ja irvisteltiin ja he kuiskasivat nyt surullisesti
toisilleen manauksia taikaa vastaan.

Hevosetkin näyttivät harmailta, pitkiltä ja vanhoilta; ne astua
jahnustivat vääräsäärisinä eteenpäin rattaitten edessä, joiden
ratisevien raskaitten puupyörien akselit olivat niin lujasti kuivuneet
kiinni, että ne pyörivät mukana ajaessa -- niinkuin Abrahamin aikoina!
-- -- Niin, siatkin näyttivät vielä olevan tuota vanhaa uudistamatonta
lajia, -- korkeajalkaisina, pitkäkärsäisinä, laihoina ja vihaisina
syöksyivät ne esiin talojen välitse, niinkuin pikajuoksijat. Ne
näyttivät olevan omiansa tuottamaan noita raudankovia, suolaisia
pilaantuneita, kymmenen- jopa kahdenkymmenvuotisia lappeita, jotka
suurena aarteena riippuivat aitoissa.

Tällä seudulla elettiin vielä vanhojen taikamerkkien mukaan. Yhä vielä
jaettiin levollisesti päivän toimia niiden jälkeen sekä aika kylvön ja
heinänteon välillä, että talvipäivän seisahdus, ja pyhäinmiesten
päivänä, ensimmäisenä päivänä marraskuuta, jolloin meriliikkeen piti
lakata, veti moni tunnokkaasti veneensä ylös vuonon rannalle.

Laakion ala-osa olisi oikeastaan niinkuin muutkin sellaiset seudut
pitänyt loppuman sisäjärveen, siksi sellainen seutu tarvitsee ikäänkuin
lukkoa. Vaan sen sijaan oli se saanut osakseen vuonon, pienen ja kapean
kuin käsivarsi, joka ulottui suureen vuonoon saakka ja päättyi aavaan
mereen, -- kauas, kauemmaksi kuin seudun asukkaat kykenivät
ajattelemaankaan.

Mutta sellainen seutu, niinkuin jo mainittiin, tarvitsee
välttämättömästi lukkoa.

Ja juuri sellaisena hyödyllisenä salpana ja lukkona istui vanha Jan
Rejersen Juhl Hammernäs'issä -- niinkuin hänen isänsä ja iso-isänsä
hänen edellään -- siksi kuin hän nyt syksyllä oli muuttanut manalan
majoille.

Pitkin laaksoa kuului nyt huokaus, kumiseva kuin tyhjän tynnyrin
suusta:

"Toden totta me kadotimme paljon, -- isä Juhl, niin!"

Jan oli Juhl'ien suurta sukua. Yksi perheen jäsenistä, merimies, oli
saavuttanut rikkautensa Hollannissa ja Bataviassa, oli puolitoista
vuosisataa sitten tahi vielä kauemminkin, ostanut itselleen Aa-vuonossa
useampia taloja -- melkeinpä kokonaisen tiluksen. Ja ihmeellistä on
miten monta pitkää, vahvaa, laihaa Juhl'ia kovilla, säännöllisillä
kasvoilla ja vaaleilla hiuksilla sekä heille vastakohtaisia solakoita,
kauniita, vaaleatukkaisia naisia sitten sai nähdä seudun muuten niin
tummien ja lyhytkasvuisten asukkaitten seassa.

Sitten oli perhe yhä enemmän lisääntynyt ja levinnyt, kunnes se
vihdoinkin oli jälleen hävinnyt nimettömän rahvaan sekaan, -- tahi
niinkuin ne Juhl'it, jotka ainakin viimevuosisadalta saakka olivat
asuneet Hammernäs'issä, olivat tunnetut yksinkertaisuudestaan ja
jäykkämielisyydestään.

Isä Juhl, niin, -- -- siellä seisoi vielä tuo pitkä, harmaa,
yksikerroksinen rakennus, jonka katonharja oli vanhuudesta jo aivan
vajonnut, jonka pienistä lyijyruutuisista reunimmaisista ikkunoista oli
näkö-ala kaalimaahan päin; ja molemmin puolin porstuan ovea oli uudet,
vasta pannut, vähän suuremmat, valkoisiksi kitatut ikkunat. Kauempana,
viheriäisellä nurmella levittelivät muutamat sitkeät, hienot
koivunrungot latvojaan tuulessa.

Mutta muuten oli koko kasvullisuus niin koukkuista ja pientä,
koukkuiset lepät molemmin puolin puroja alhaalla tuntureilla,
koukkuiset koivut, jotka kasvoivat kyyristyneinä tuulisilla mäillä.
Rakennusten alapuolella, joka osa ennen oli aiottu suureksi
hedelmäpuutarhaksi, kasvoi nyt koukkuisia happoimia puita, pieniä
viinamarjapensaita, huonoja karviaismarjoja, ja siellä oli jäännöksiä
vanhoista huvihuoneista, joiden seiniä pitkin rehoitti humaloita ja
nokkosia, joissa kanat munivat ja kaakottivat.

Mäellä kasvoi paksu monihaarainen honka, joka levitti koukkuisia
oksiaan tuulessa ja sen juuren ympärillä oli vanha, pyöreä penkki...
Siellä istui Jan Juhl tuntikausia polttaen tupakkaa ja katsellen
veneitä, joilla purjehdittiin maakauppiaan luo vastapäätä olevalle
taipaleelle ja sieltä taas takaisin.

Ja kansa tiesi, että hän istui siellä, tunsi heidät jokaisen, ja sai
aina tietää millä kannalla heidän asiansa olivat. Ei saanut paljoa
tapahtua ilman isä Juhl'in neuvoa ja mieltymystä!

Rakennus oli aivan entisellään; mutta mies, talon lukko, oli poissa.
Ja asukkaat soutelivat ohitse ihmetellen ja odottaen, mitä nyt
tapahtuisi.

Hautajaiset vietettiin hyvin komeasti, -- ylt'ympäri vuonoa levisi aina
huhu, kuin vaan joku Juhl haudattiin. Sen jälkeen oli kaikki taas niin
hiljaista ... ja talossa sekä alhaalla kylässä kerrottiin vaan, ett'ei
Hammernäs'iä enää omistanut vanha Jan Rejersen, vaan nuori Rejer Jansen
Juhl...

Joulu lähestyi. Ilma oli itäpakkasesta ja hallasta muuttunut
lounaistuuleksi ja leudoksi, niin suojaiseksi, että katosta tippui alas
vettä ja pantiin saavia rännien alle kootakseen sadevettä pesua ja
lipeäkalaa varten.

Vanha lato näytti oikein kostealta ja läpimärältä, niin että
ikkunanlaudat olivat turvonneet. Siellä täällä kasvoi koivuja
koukkuisine, valkoisine runkoineen nuoskassa lumessa ja niiden oksat
olivat mustat ja synkät kuin luudat tahi koulumestarin vitsa.
Karjapalvelija vanha Jörun, joka oli kotoisin ylämaasta, kutsui tätä
ilman muutosta ennen joulua "näkkileipäsuojaksi."

Ja leipomatuvassa kaulasi ja leipoi naapurikylän loisvaimo ahkerasti
näkkileipää. Kynttilöitä oli jo valettu, joulukalaa pyydetty ja
jouluolut, ehkä vähän miedompi kuin tavallisesti, niinkuin lesken olut
oikeastaan pitäisikin olla, oli jo valmis ja pantu tynnöriin.

Sisällä tuvassa istui leski kerien lankaa uunin edessä, jonka punainen
valo alkoi loistaa iltahämärässä.

Hän oli komean näköinen ja kohta huomasi, että väkevän, levottoman
laaksoissa asuvan Ramstad kansan veri kuohui hänen suonissaan -- hänen
kasvonpiirteensä olivat selvät, niinkuin puuhun veistetyt, harmaan pään
ympärillä oli hänellä kaulaliina, hän oli Jan Juhl'en sisaren lapsen
lapsi, jonka tämä entisen tavan mukaan oli ottanut vaimokseen.

Suuressa, puolipimeässä, matalassa huoneessa, jonka kattohirret olivat
painosta aivan koukkuiset, oli nahkainen sohva, jonka yläpuolella oli
pieni peili, suuri lyömäkello oli toisessa nurkassa, missä riippui
tupakkapiippuja, joiden pää oli aivan rikki purtu ja toisessa oli
ruskea kaappi, johon oli maalattu ruusuja. Ikkunain välissä seisoi
alaskäännetty siipi-pöytä, jonka päällä oli ompelutyyny ja käsityö, ja
yksinkertaisia kuusipuusta tehtyjä tuolia, joiden joukossa muutamia
korkeaselkäisiä ja nahalla päällystettyjä oli asetettu rivittäin pitkin
seiniä, niinkuin sotamiehiä, joten koko maalaamaton leveistä,
oksaisista honkahirsistä rakennettu lattia, pitkillä, hiekkaisilla,
tummilla raoilla oli vapaa kuin harjoituskenttä. Seinillä riippui
muutamia vaalistuneita, perittyjä tauluja: -- kärpäsien likaama,
kellastunut vaskipiirros, kuvaava sotalaivaa, jonka alla oli kirjoitus:
"Kenraalikuvernööri Svardecroon, Batavia 1720," -- sekä taulu kuvaava
Kaarlo Juhan'ia Dennewitz'issa.

Tuo kookas nainen, joka keri lankaa uunin luona, istui
koukkuselkäisenä, niinkuin väsynyt hevonen, joka vedettyään raskasta
kuormaa pysähtyy mäellä lepäämään. Hän huokasi vähän väliä ja tähän
huokaukseen kuului vastaus ikkunan luota, missä kaksikymmentäkuusi,
kaksikymmentäseitsemän vuotias tytär, pitkä ja kapea kuin oljenkorsi,
istui nojaten päätään ikkunaa vasten ja ompeli iltahämärässä.

He eivät puhuneet sanaakaan, vaan vyyhti hienoni hienonemistaan;
-- molemmat naiset istuivat vaan niinkuin kaikki kyläläiset odottaen
jotain kummallista tapahtuvan. Varmaankin saisivat he henkikirjurilta
kuulla jotain kuolinpesästä, luultavasti jo ennen joulua... Kumpikin
heistä epäili. He olivat molemmat ymmärtäväiset, vaan he eivät olleet
uskaltaneet ajatella, niin kauan kuin heidän isänsä ja miehensä
ajatteli heidän edestään ... ja nyt istuivat he yhä vielä vaieten.
Mutta he eivät voineet olla ajattelematta!

Tähän vuoden aikaan ei posti tullut vuonoon kuin kerran viikossa ja
tämä oli viimeinen postipäivä ennen joulua... Vanha Jan Juhl ei tosin
koskaan mennyt postia hakemaan, ennenkuin pari päivää myöhemmin,
jolloin myös oli asiaa maa-kauppiaalle; mutta nämä naiset eivät olleet
niin kärsivällisiä, ollessaan yksin kotona. He laskivat tuntiakin...

Kello alkoi jo surista ja löi puoli kolme.

Mitä se oli?

Levottomuus, juokseminen ja huuto ilmaisivat selvään, että jotain oli
tapahtunut. Suutari Jo pilkisti renkituvasta, naskali kädessä ja lauta
sylissä. Jörun vanhus katseli navetan ovesta; pari karjatyttöä,
punaisissa, paikatuissa liivissään pilkisti keittiön porstuasta, ja
nokisesta lautakatoksesta, mistä kuultiin vasarankalsketta, kurkisti
seitsemän-kahdeksantoistavuotias, pitkä, hartiakas, vaaleatukkainen
poika, katsellen sinne tänne ympärillensä. Hänen kasvonsa ja paljaat
kätensä olivat nokiset pyssystä, jota hän par'aikaa korjaili ja
puhdisti öljyllä.

Hän oli talon oma poika, joka näkyi selvästi hänen terävistä,
säännöllisistä kasvonpiirteistään, pörröisistä hiuksistaan ja nenästä,
joka syntyperäisellä ylpeydellä katseli ulos maailmaan; se näytti
niinkuin Hammernäs'kin olevan niemi, jonka ohi kansa harvoin kulki
pysähtymättä siellä; se niinkuin koko hänen kasvonsakin ilmasi jotain
syntyperäistä, jaloa, arvokasta ja kysyväistä, tutkivaista.

Postivene oli juuri tullut näkyviin niemellä puitten yläpuolella. Kolme
miestä oli soutamassa ja sillä oli kuusi airoa, jotka lepäsivät pitkin
teljoja, sillä aikaa kuin keula pengasteli vaahdon läpi. Kokassa oli
seiväs, johon oli kiinnitetty riepu tahi joku muu vaatepalanen
viiriksi! Vene kulki vinosti postikonttooriin päin...

"Enteitä!... Silli-enteitä!" -- huusi suutari, heittäen laudan
käsistään ja juosten ulos villaröijyssään ja nahka-esi-liinoissaan. --
"Näin aikaiseen! -- ennen joulua... No, nyt tulee jokaiselle
vuonolaiselle kiirettä!... Niin, nyt saa laskea nuottansa ja rihmansa
ennenkuin ajattelikaan... Niin, nyt saavat karjatytöt olla mukana
parsimassa verkkoja, niin paljon kuin he voivat, Jörun... Karjakin se
saa mennä rannalle."

Ja sitten oli vene, jonka kokassa oli tuo kummallinen seiväs näinä
viimeisinä kahtena päivänä herättänyt eloa ja liikettä kaikkialla
ylt'ympäri vuonoa. Joka talosta ja torpasta tuli väkeä ulos, jääden
katselemaan sitä, kädellä varjostaen silmiään.

Ei ollut epäilemistäkään... "Enteitä!"... "Silli-enteitä!"

"Seitsemän, kahdeksan peninkulmaa merelle, koillispuolella Udsire'ä oli
joku laivuri nähnyt meren aivan viheriänä ja hän oli purjehtinut
useimpien sillivuorien yli, ne kohosivat -- koko ja puolen penikulman
pituisina -- toistensa yli, niinkuin hopeaseinät!...

"Stavangerista tullut laiva oli yöllä saanut hyökylaineen ylitsensä ja
samalla tuli vene ja kajutta täyteen lihavaa, sileää suurta silliä.

"Illalla oli merenpinta sillistä aivan punertava, -- koko taivas näytti
punaiselta kuin tulenliekki!"

Nämä postiveneestä saadut vähäiset tiedot levisivät tulen nopeudella
kyliin.

Renkivouti, joka oli vetänyt hirsiä ylhäällä Hammernäs'in tiluksilla,
oli nähnyt tuon kummallisen ja hän kiirehti nyt laukinjuoksua
saapuakseen pian pihalle. Vääräsäärisenä, matalana ja lyhytjalkaisena
mateli ja ryömi se melkein niinkuin ankeriainen mahallaan kivisen
metsikön mättäitten ja pensaitten yli vetäen hirsiä perässään, ja
jännittäen rumia, paksuja takajalkojaan. Liukkaalla Hammernäs'in mäellä
oli sillä vaikea vetää kuormaansa, sillä se oli huonosti kengitetty; ja
kun renki tuli pihalle kulettaen hiestä vaahtoovaa laukkia, oli vene jo
päästetty irroilleen vesille ja tytöt seisoivat alaalla jääsohjossa
ojentaen hänelle sunnuntainutun, niin että voisi kohta soutaa
postikonttoriin hakemaan rouvalle postia.

Vähän sen jälkeen näkivät molemmat naiset ikkunasta miten vene
sysättiin rannalta ja miten airot taipuivat kuin raidanoksat.

Vaan he eivät ajatelleet silliä tahi silli-enteitä; mutta kirjettä,
josta heidän onnensa riippui...

Tämä päivä tulisi todellakin olemaan Hammernäs'ille ratkaiseva päivä!

Jos jotain tilusta taidettiin pitää mallina -- ikivanhasta huonosta
hoidosta ja kaikesta huonosta maanviljelyksestä, niin oli se todellakin
vanhan Jan Juhl'in talo. Siellä oli lanta tallin ja navetan edessä
vuodet pitkät tuulessa ja auringonpaahteessa. Saman luonnollisen
säädelmän mukaan levitettiin sitä paikka paikoin pellolle, vaan muut
paikat jätettiin sateen ja niiden purojen huuhdottavaksi, jotka
tunturilta virtasivat alas maahan, tehden sen rämeiseksi ja kosteaksi.

"Ilmaa ja valoa navettoihin! ... puhdastako? -- Lopuksi varmaankin
pitää vielä pestä siatkin!" morisi Jan Juhl.

Kunhan vaan oli useita laihoja lehmiä ja nälkää kärsineitä mökkiläisiä,
oli se hänen mielestään sama kuin suuri rikkaus. Hän pudisti vaan
päätänsä, kun mainittiin, että ruokakin olisi rahaa ja että hänen monet
työmiehensä tekisivät hänet köyhäksi, vaikka kuinka huonossa ruo'assa
heitä pidettäisiinkin; sillä -- "jos niin olisi, niin johan talo olisi
iso-isänkin aikoina tullut perin köyhäksi!"

Ja syytä siihen minkätähden niin ei käynyt, ei olisi ollut niinkään
vaikeata huomata, jos ei sitä olisi aina salattu alituisen lainaamisen
tahi taloon kuuluvien tilojen myömisen kautta, joka taas tuotti
vanhalle nimismies Haarstad'ille suuria sisääntuloja! Bergen'in
kauppatavarat ja Hammervigen'in maakauppiaan velat maksettiin myös
silloin tällöin nimismies Haarstad'in avulla.

Näinä viimeisinä vuosina oli Jan Juhl'illa kuitenkin ollut paljon
harmia sentähden, että hänen kauppa-asioitsijansa Bergen'issä ei
tahtonut antaa hänelle uutta lainaa, ennenkuin hän saisi entisen
maksetuksi.

Tähän aikaan kuoli Jan Juhl ja juuri tämä suru toimeeutulosta
huolestutti hänen jälkeistänsä niinkuin synkkä, kiusallinen tuska!

Lukitussa huoneessa istuivat äiti ja tytär lukien kirjettä, jonka renki
oli sinä päivänä tuonut postista. Huoneessa oli hiljaista ja
puolipimeää ja he istuivat kumpikin vuoteellaan, -- tämän
kuolontapauksen jälkeen olivat he muuttaneet yhteen asumaan. Näytti
siltä kuin suru nyt vasta olisi näyttänyt oikean muotonsa.
Kuolinpesällä oli suuria velkoja! Kevään puoleen täytyi Hammernäs myödä
huutokaupalla ja syksystä piti heidän muuttaa pois talosta... Yksi
heidän suurimmista velkojistaan oli heidän naapurinsa, nimismies
Haarstad.

Ottilie meni itkusta pöhöttynein silmin, jota ei palvelijoiden olisi
pitänyt saada nähdä, alas kutsumaan Rejer'iä sisään.

Sitten istuivat he kaikki kolme ylhäällä huoneessa myöhään iltaan,
siksikuin kynttilä äkkiä sammui ja Rejer hiipi omaan huoneesensa, missä
hän rajusti heittäytyi surun valtaan, jota hän ei tähän saakka ollut
uskaltanut muille näyttää.

... Korkeinta mitä hän oli tietänyt tässä maailmassa, oli Hammernäs,
hänen oma perintötilansa! Juuri se ajatus oli herättänyt hänessä
itsetuntoa. Niin kanan kuin hän vaan muisti olivat sekä seudun että
talon asukkaat kohdelleet ja imarrelleet häntä niinkuin perillistä
ainakin. Hän oli kasvatettu "Juhl'in poikana," Hammernäs'in ruhtinaana
ja perillisenä, ja minne ikinä hän tuli, häihin tahi muihin seuroihin,
niin kaikkialla häntä suosittiin.

Ja nyt ei tästä kaikesta löytynyt enään naulaakaan jäljellä ... ei
löytynyt ainoatakaan lastua, joka olisi ollut hänen omansa!... Honka ja
rakennukset, palvelijat ja lehmät, nuottahuoneet ja lampaat -- jokainen
yksityinen esine, joita hän oli aina tottunut pitämään niin omanaan,
että luuli näkevänsä niihin poltettuna nimensä Reijer Jansen Juhl, --
kaikki tämä täytyi hänen nyt jättää, eihän ne olleet hänen omiansa!...

Hän oli kahtena kesänä käynyt koulua kappalaisen luona papin lasten
kanssa yhdessä, ja tämä oli sanonut, että Rejer'illä oli erinomainen
ymmärrys, jonkatähden pitäisi lähettää hänet Bergen'iin lukujaan
jatkamaan. Mutta Rejer ei tahtonut! Ja siinä antoi isä hänen tehdä oman
mielensä mukaan niinkuin hän ylipäänsä aina sai tahtonsa perille --
isältä kun hän suuttuneena marisi ja äidiltä kun hän häntä hemmoitteli.

Sitävastoin oli vanhus arvellut viisaaksi tuumaksi lähettää poikansa
naapurin, nimismies Haarstad'in konttoriin, niin että hän voisi tämän
jälkeen saada siellä viran ja joskus päästä Hammernäs'in nimismieheksi.
Mutta Rejer ei tahtonut sitäkään! Ja sentähden oli heidän välinsä näinä
kahtena viimeisenä vuotena ollut hyvin jäykkä. Isä ei koskaan puhunut
hänen kanssaan siitä; vaan hän oli lujasti päättänyt saada tahtonsa
perille, ja Rejer oli taas jäykkämielisenä, niinkuin koko hänen
sukunsakin yhtä harras vastustaja.

Nyt näytti kuitenkin, niinkuin hän olisi pakoitettuna kulkemaan tietä,
jota hän ei tahtonut -- tietä, jota hän itse vihasi!... Näytti siltä
kuin täytyisi hänen ratsastaa Haarstad'in konttoripukilla, sen sijaan
että hän olisi saanut olla Hammernäs'in perillisenä!...

Asian todellista laitaa taidettiin salata huutokauppapäivään saakka;
mutta senjälkeen oli Hammernäs hänen ja hänen omaistensa silmissä
ikäänkuin vajonnut vuonoon! -- "Ah, jos hänkin olisi saanut vajota --
pois kaikesta tästä häpeästä..."

Luoteistuuli vinkui ja suhisi uuninpiipuissa, tärisytti vanhaa,
rappeutunutta rakennusta, niin että se huokaili, rankka sade löi
raskaasti ikkunaruutuja vasten, -- ja uudelleen rupesi taas ulvomaan ja
vinkumaan...

Poika raukka makasi, ajatellen ja mietiskellen, kunnes hän vihdoinkin
vaipui uneen ... ja unessa loisti kummallinen kala yhä selvemmin, yhä
monivärisempänä ja loistavana, punaisena, sinisenä, hopeankirkkaana, ja
hopeasuomuisena hänen silmiensä edessä. Se oli suuri ja kiiltävä ja se
uiskenteli hiljakseen edestakaisin Hammernäs'in lahdessa; vihdoin
viimeinkin pysähtyi se suoraan venehuoneen edustalle, katsellen pieniä
kalaverkkoja, joita oli sinne ripustettu...

Rejer makasi myöhään aamuun. Mutta kun hän heräsi olivat hänen kasvonsa
niin omituisen näköiset; -- niissä ilmautui tuo Juhl'ien tapa puristaa
huuliaan vähän kokoon, niin että leuka pisti esiin ja kasvot
muistuttivat veneen kokasta.

Hän oli hetkisen ylhäällä vintillä, missä hän katseli ja eroitteli
joukon nahkaisia vaatteita. Sitten meni hän alas renkien tupaan, jossa
suutari Jo puheli noista kaikista erilaisista sillihuhuista ja ompeli
joulukiireessään piki-astia ja sianharja edessään ikkunalaudalla.

"Voisitko tehdä minulle saappaat isän suurista merisaappaista --
näistä?"

Kohta sen jälkeen näkyi hänen pitkä muotonsa aitan ovella, jossa hänen
äitinsä seisoi antaen palvelijalle seulomattomia jauhoja, voita ja
silliä. Hän ei sanonut mitään, sillä aikaa kuin äiti mätti jauhoja
hinkalosta; hän kulki vaan ympäri, vihelsi hiljakseen, pilkisti
erilaisiin tynnöreihin ja kirstuihin ja laski lappeita, jotka rippuivat
katon alla.

Palvelijan mentyä pois, huudahti hän: "Jauhoja ja leipää on sinulla
ainakin kylläksi ... ja perunoita ... ja näkkileipää ... ja suolaista
lihaa ... mutta ryyniä ja silavaa -- miten häpeällisesti ovat he
syöneet sinulta, äiti, kaikki sianlappeet!"

"Voit olla oikeassa, poikaseni!" -- hän lakkasi mättämästä jauhoja.

Sitten tutki Rejer lihatiinua.

"Miten kauheasti liha on vähentynyt, äiti! -- Ovathan he aivan syöneet
sinut köyhäksi ... jo nyt, kun kaikkea niin hyvin tarvittaisiin!"

Hänen äitinsä taisi töin tuskin kuulla näitä sanoja. Hän oli koko ajan
ihmetellen katsellut poikansa käytöstä; -- nyt nousi hän äkkiä ylös ja
istui surullisena ja epätietoisen näköisenä jauhohinkalon reunalle.

"Niin, sinä olet liiaksikin oikeassa, Rejer!... Minä olen aina nähnyt
tämän aitan täynnä, mutta nyt tulee meille toiset ajat!" Hän huokasi
niin syvään että olisi luullut aitan halkeavan.

"Oi, älä huoli siitä, äiti! Saatpa nähdä, että vielä kiistellään
Hammernäs'istä, ennenkuin tuo vanha Haarstad nahjus saa talon
haltuunsa; -- jos vaikka aitta ryöstettäisiin tyhjäksi, niin että
paljaat seinät olisivat enään jäljellä! Minä lähden sillin pyyntöön
suurella ja ehkäpä kuusilaitaisellakin veneellä. Meidän täytyy varustaa
väkemme matkalle... Verkkoja voin kyllä saada rahalla tahi kun annan
osan voitostani. Tädiltäni perimät sata taaleria käytän nyt
hyödykseni."

Rouva Juhl katseli hämmästyneenä poikaansa. Hänen kasvonsa olivat
jäykät, suuret ja laihat, myssyn yli oli sidottu kaulaliina. Hän
tarvitsi kauan aikaa ymmärtääkseen poikaansa ja tarttui hetkeksi
kädellään kirstuun, jolla hän istui nojatakseen sitä vastaan.
Vihdoinkin, mutta hitaasti, käsitti hän kuitenkin poikansa sanat ja
hitaasti, mutta hämmästyneenä pudisti hän päätänsä, ihmetellen, että
niin halveksivainen ajatus olisi voinut juohtua jonkun Juhl'in mieleen.

Tahtomatta sekaantua tällaisiin iloisiin tuumiin, valitti hän
uudestaan, -- hänen huokauksensa muistutti vanhasta puurakennuksesta,
jota tuuli jyskytteli.

"Poikaseni! Sinä olet nuori ... niin nuori!"

"Minäkö! -- minä olen pitempi isääni! ja minä tahdon nähdä sen, joka
soutaa vahvemmin kuin minä! -- ainakin tässä talossa... Sinä tarkoitat
ehkä renkivoutia Anders'ia?"

"Minä tarkoitan, että sinä olet vielä hoikka ruoko poikaseni!"

"-- Mutta sitkeä, äiti! -- sitkeä kuin koivunvitsa!"

"Rejer, Rejer ... isäsi katselee tänne alas! -- Mitä luulet, että hän
nyt sanoisi!"

"-- Että se oli hirveän tuhmasti, kun hän antoi koko elin-aikansa
veneiden lahoa venehuoneessa!"

"... Ja kyläläiset, kun he näkivät sinun, hänen ainoan poikansa
lähtevän pois ja poikkeavan entisestä tavasta!... Sinä et, Rejer, itse
tiedä mitä sanot! Sinä, -- nuori, kokematon vuononpoika, -- merelle
keskellä talvea ... tällaisessa ilmassa! --"

Ja tuuli tempasi samassa aitan oven auki ja lumiräntää tuiskusi sisään,
niinkuin tarkemmin selittämään hänen puhettaan.

"Minä tiedän vaan, että muutoin kadottaisimme Hammernäs'in!"

"Ethän sinä, Rejer, sentähden joudu kurjuuteen!"...

"Sinä tahdot minut nimismiehen konttoristiksi!"

"Kannattaa kyllä kumartua voidakseen kerran päästä nimismieheksi
Aa-vuonolla Haarstad'in jälkeen!"

"Minäkö kumartuisin? -- En, ei ennenkuin selkäni menee kolmeen
palaseen!" huudahti hän äkkiä valeana ja tuskissaan, -- "ja sitten
voitte katsella onko kenessäkään heissä mitään koukistunutta."

Rouva Juhl säpsähti; piirteet suun ympärillä ja ylöspäinen nenä olivat
hänelle ennestään tutut, -- hänen miehensä nenä oli aina vaan punainen
silmälasien kohdalla ja vähän alempana poskilla. Se ilmasi että hänen
nuori, heikko runkonsa aikoi pyrkiä eteenpäin siksi kuin se katkeisi,
-- ja ett'ei äiti saisi tehdä muuta kuin antaa hänen seurata omaa
tahtoaan.

Tuo pitkä, koukkuinen nainen istui jauhohinkalolla ja huokasi kolmannen
kerran, sillä aikaa kuin tuuli jyskytteli ja tärisytti aittaa, -- ja
Hammernäs'in honka taivutteli luoteismyrskyssä vääntyneitä oksiaan,
niin että ne ryskivät tuulessa.




II.

Juhl'in veneen Kolumbusmatka.


Niin, tosin tuntui Rejer'istä ja aa-vuonolaisista vähän vaikealta, kun
he pääsivät Bommelhut'iin saakka ja saivat meren vastaansa, -- kamalan
näköisenä, harmaana kuin lyijy kohosi tyrsky maston keskipalkoille
saakka! -- varsinkin kun lyhyt, pimeä talvipäivä alkoi hämärtää.

Ei kenenkään mieleen juohtunut edes epäilläkään Juhl'in kirkkoveneen
hyvyyttä, -- sillä sitä oli koetettu ja koputettu vasaralla ja
tarkastettu päivää vasten nuottahuoneessa. Leveäharteinen, lyhyt,
vääräsäärinen Martin Vigepladsen, joka oli ikäänkuin kaikkien Aa-vuonon
veneiden lääkärinä ja jota sentähden yleisesti pidettiin merimiehenä,
istui kokassa ja tarkasteli kulkuväylää. Mies, joka istui etuhangoilla
auttoi airollaan kivelle tarttumasta.

Vanha, Hardanger'issa rakennettu, tavattoman leveä hieno- ja
hataralaitanen vene toimitti kyllä velvollisuutensa; vanha raakapurje
kohotti veneen kokkaa korkealle ylös laineista ja veti kuin hevonen.

Suuri, viisisoutuinen kirkkovene -- ja koko rivi uteliaasti todistavia
talonpoikia teljojen yläpuolella -- herätti suurta huomiota, varsinkin
kun he kaikkialla pysähtyivät ja kyselivät oikeata kulkuväylää
kalastuspaikalle. Häväistys- ja pilkkasanoja sateli aa-vuonolaista
vastaan, joka "jokaisessa taipaleessa otti evässäkkinsä esille," ja
joka "kuletti omenoita ja lampaan lihaa kaupunkiin!"

Mitä lähemmäksi he tulivat Rövär'iä, sitä tiheämmin vilisi veneitä;
airotkin otettiin purjeiden avuksi -- kaikilla oli nyt kiirettä!...
Vettä tippuviin nahkavaatteisiin puettuja olentoja kohousi teljoista ja
he huusivat toisilleen sillistä ja sillin enteistä ... kuinka monen
peninkulman päässä silli uiskenteli ... yksityisistä silliparvista,
joita oli ilmestynyt Udsire-vuonossa, vaikk'ei oikea valaskalan
pyynti vielä ollut alkanutkaan ... missä taidettiin nyt odottaa
sillintuloa?... Ja nimet sellaiset kuin Fej-saari, Beavaag,
Ferkinstad-saaret, Brande-salmi, Stolmen ja Udsire suhisivat ilmassa
kaikilla murteilla -- suurista, pitkän matkan päästä tulleista
verkko- ja nuottavenheistä pieniin Laderum'in laivoihin saakka.

Rejer'ista ja hänen aa-vuonolaisistaan oli tämmöinen elämä jotain
lumoavaa ja hurmaavaa. Näytti melkein siltä kuin he olisivat juoneet
paloviinaa, se muistutti osaksi kirkolliskokousta, osaksi markkinoita
-- kuu he purjehtivat aaltoja, korkeita kuin mäet heidän kotonaan,
rääkkyvät vesilinnut heidän päänsä yläpuolella. Missä he vaan kulkivat,
kaikkialla tyrskyjä yhdellä puolen! ja luotoja, joilla pitkissä
riveissä istui mahtavan näköisinä suuria ruokkia, jotka levittelivät
siipiään ja katselivat ulos merelle -- hekin odottaen sillin enteitä!

Tiira valitti ja huusi istuen luodolla, -- muutamat joutsenet ja kuikat
pyyhkäsivät siivillään aaltojen harjoja lentäessään ulos merelle.
Kalalokit lentelivät levottomina sateisessa, utuisessa ilmassa -- joka
osoitti että he vielä odottivat. Ruokit ja sorsat uiskentelivat siellä
täällä hyökylaineissa sukeltaen varovaisesti, niinkuin heidän tapansa
on. Yksinäisellä kivellä istui merikotka katsoa tuijottaen merelle
päin!

Mitä enemmän lähestyttiin paikkaa, missä kansa makasi, odottaen sillin
tuloa, sitä kovemmaksi tuli airojen synnyttämä melu.

Hälinä lisääntyi, yhä kovemmin soudettiin ja veneet oikein kilpailivat,
-- jokainen koetti ensimmäiseksi päästä laiturille, voidakseen varmaan
hankkia itselleen yösijaa jossain tuvassa maalla ja ett'eivät airot
katkeaisi kapeassa satamassa. Siellä ei vielä ollut ketään, joka olisi
kaikkea pitänyt silmällä, jokainen koetti vaan päästä perille niin
hyvin kuin oli mahdollista, saadakseen veneelleen hyvän ja sopivan
paikan ja esiintyäkseen niin mahtavana kuin vaan taisi.

Aa-vuonolaiset olivat laiskat soutamaan ja sitäpaitsi tiesivät he nyt
että "Juhl'in poika" oli veneessä; hän kyllä hankkisi hyvän paikan!

Rejer seisoi kohteliaana, köysi kädessään -- hänkin ajatteli melkein
samoin, -- vaikka Aa-vuono olisi kuinka täynnä tahansa kirkkoveneitä,
niin kyllä he väistyisivät, kun Juhl'in vene vaan tulisi näkyviin.

Satama oli täynnä suuria ja pieniä mastoja ja rannat kaikkialla täynnä
veneitä tiheissä riveissä, suuret ankkurissa merellä, pienemmät
vedettyinä rannalle.

Kahden veneen ja kivisillan välillä, joka vei suolauspaikalle, huomasi
Rejer oivan paikan, paraimman koko satamassa ... ihmeellistä, että se
oli tyhjä!

He ohjasivat veneensä sinne ja kaikki aa-vuonolaiset seurasivat
Rejer'iä, he tervehtivät kauniisti niinkuin heidän kotonaan oli tapana.

"Jumala siunatkoon kokousta!... Ruma ilma tänään!"

Ulkona aitan ovesta seisoisi nuori sillinperkaaja, punainen huivi
hartioilla, ja nauroi.

Rejer heitti köyden muutamille miehille, jotka seisoivat sillalla. He
vetivät todellakin hyvin ystävällisesti veneen luoksensa, vaan kun he
saivat kiinni kokasta, lykkäsivät he sen äkkiä Rejer'in suureksi
hämmästykseksi, pilkallisesti nauraen ja huutaen eläköön! -- ulos
sillan ohi, kauas ulkopuolella olevien veneitten luo. Ja niinkuin
taikavoimasta tarttui nyt kansa airoihin, sauvoihin ja seipäisin,
kirosi ja riiteli kuin hullu, ja lykkäsi venettä vielä kauemmaksi.
Kahdessa jahtilaivassa heidän takanaan huutaa hoilotettiin ja tyttö
aitan ovella nauroi ääneen.

Tällä kertaa huomasi hänet Rejer.

Tätä pilkkaa vastaan ei ollut mitään sanomista; mutta vähän
neuvottomina odottivat he siellä ulkopuolella satamaa. Nyt ei ollut
muuta neuvoa kuin kaikin voimin soutaa venettä aivan samaan paikkaan.

Kalanperkaaja tuli uteliaasti aivan ovelle nähdäkseen miten kävisi.

Aa-vuonolaiset soutivat, mutta töytäsivät kovasti köyttä vastaan, joka
oli heitetty ulos sillan ja veneiden väliin. Sekin koetus oli aivan
turha... Naurua ja pilkkaa. Rejer kuuli taas tytön nauravan.

Hän oli laiha ja hento, niin että hänet olisi voinut puhaltaa pois ...
ja tuuli levitteli hänen viheriän paikatun hameensa helmoja.
Nojatakseen paremmin piti hän lujasti kiinni vipuköydestä, potkaisten
sitä raskailla, rumilla kengillään. Liinan alta pilkisti muutamia
mustia hiuskutria, joita hän pyyhkäsi kädellään likaisilta, laihoilta
kasvoiltaan, hänen silmänsä olivat vilkkaat ja suu irvissään, valmiina
osoittamaan kaunopuheliaisuutta.

"Onko teillä voita myötävänä, häh? -- tahi vanhaa juustoa tuolla verkon
alla?... Ettekö voi käsittää, että tuo paikka on kauppiaan, eikä
kenenkään muun?... Sinä, -- sinä pitkänokkainen vuonolainen? -- Jos te
kerran voitte airoillanne tunkeutua harmaan venehuoneen luo saaren
taakse, ennenkuin tuo nuottavene tulee, niin siellä kyllä pääsette
rantaan! -- Sinä, pitkänokka, älä töllistele tuolla touvissa. Et sinä
ollenkaan tarvitse tervehtiä!... Souda! niin, souda sinä vaan!"

Aa-vuonolaiset olivat jo kääntäneet veneensä. He sousivat nyt kaikin
voimin suoraan määrättyyn paikkaan, niin että he melkein töytäsivät
raskasta nuottavenettä vasten, joka lähestyi reivatuin purjein.

Syynä siihen, että Rejer oli hetkeksi jäänyt töllistämään, oli se että
hoikka, vaalea, paikattuun hameesen puettu sillinperkaaja oli niin
ihmeellisen näköinen -- hän oli jotain toista kuin nuo hitaat, laiskat
Aa-vuonon talonpoikaistytöt.

He pääsivätkin rantaan ja saivat itselleen asunnon maalla.

       *       *       *       *       *

Ja nyt olivat he siellä, keskellä hälinää, tungettuina satojen
veneitten, jahtien, pursien, kaljaasien ja laivojen väliin, jotka
olivat tuoneet suolaa, toivossa saada ostaa tuoretta silliä, -- kaikki
loiskuen, hölkkyen, kiikkuen, kosteina toistensa vieressä, harmaalla,
rauhattomalla merellä, niin lähetysten, että monessa kohden voitiin
kulkea veneitten ja laivojen yli niinkuin siltaa myöten.

Joka kerta, kuin sumu hiukankin haihtui, olivat kaikki saaret täynnä
ihmisiä, jotka katsoivat ulos merelle: -- lyijynharmaa meri, pilvinen,
harmaa taivas, kivenharmaat, lumettomat rannat!... Yksinäisiä
vesilintuja lensi tyrskyjä kohden ja sitten taas suoraan takaisin,
ikäänkuin olisivat aikoneet halkaista merisumun, joka ylt'ympäri peitti
taivaanrannan, tähystelläkseen silliä.

Siitä saakka, kuin alkoi hämärtää, kuuli Rejer vähän väliä kolkkoa
rantapuodista, ja kun tuli pimeämpi, valaisi himmeä valojuova koko
joukon päitä laiturilla sen edustalla.

Täällä suolauspaikalla vietettiin tanssia juomingeilla, mässäämisellä
ja tappeluilla ja tanssittiin sillinperkaajien kanssa puodin
permannolla.

Kaikki tahtoivat päästä sisään! Rejer'in pitkä, kookas vartalo näkyi jo
oven suussa. Hän tunkeutui eteenpäin, raivaten ylpeästi itselleen tietä
väkijoukon läpi, joten hänelle todellakin onnistui hankkia itselleen
paikka.

Eipä kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin vankka, luinen nyrkki tarttui
hänen takkinsa kaulukseen ja veti hänet takaisin. Rejer'in suuttumus
tästä hävittömästä menettelystä Juhl'ia kohtaan oli selittämätön! Mutta
täällä ei ollut yhtään aikaa niellä harmia, joka haaralta saatiin
iskuja, sysättiin ja töytättiin... Nyt repesi taskukin! Siitä kostoksi
potkasi hän raudoitetun saappaansa korolla, mutta seurauksena oli
tukkanuotta ja sitten taas pari raskasta potkua, jotka lähettivät hänet
kauas eteenpäin nuorta, mustatukkaista merimiestä kohti, joka seisoi
kynttilän valossa ja otti hänet vastaan lausumalla: "No, no ... no, no,
jättäkää hänet rauhaan! -- Ettekö näe, että poikanulikkahan hän vaan
on!... Mitä sinä teet täällä, poikanulikka?"

Viimeinen sana koski kovemmin kuin kaikki muu kohtelu ulkona pimeässä
käytävässä. Jos oli jotain, jona Rejer ei tahtonut käyttäytyä, niin oli
se juuri poikanulikkana, -- hän, joka oli yli kahdeksantoista ja puolen
vuotta ja joka täysi-ikäisyytensä arvolla johdatti kokonaista
venekuntaa.

Hän pujahti niin vikkelästi pois avuliaan merimiehen luota, kuin olisi
hän ollut vähällä polttaa itseään ja hiipi niin huomaamatta kuin
mahdollista sisään seinää pitkin miesten tumman rivin takaa, jotka
seisoivat tarjoellen toisilleen pulloistaan.

Rantapuodin permannolla jatkettiin tanssia herkeämättä.

Polskaa, kädet toistensa sivulla, valssia ja hambopolkkaa! Viulut
kilpailivat merisaapasten töminän kanssa. Rasvasoihdut leimusivat ja
savusivat vedossa ja katto-orsista riippui pari lyhtyä alas katkuavaan
ilmaan ja valasi punaisia kasvoja, joista hiki tippui hattujen alta...
Viinahöyry ja tupakansavu, märistä vaatteista ja pilaantuneista
sillistä syntynyt haju, suolan kosteus, kun sitä jalkojen alla
poljettiin likaiseksi, veteläksi sohjoksi, verhosi kaikki kuumaan,
tiheään viinasumuun, jonka läpi kaikki vaan himmeästi haamoitti. Naurua
ja rähinää kaikui kaikkien korvissa.

Muutamia asioitsijoita ja kirjureita istui punssipullojen ääressä ja
pelasi tynnörin pohjan päällä sillistä, joka vielä oli kaukana merellä.
Aina vähän väliä virkistivät he itseään menemällä sisään ja
pyöräyttämällä jonkun kerran ympäri permantoa.

Rejer'illä oli kova taistelu taisteltavana voittaaksensa ujoutensa, kun
hänen piti näin hienojen, keikkailevien kauppapalvelijoiden ohitse,
jotka istuivat siellä. Häntä vaivasi suuri arkatuntoisuus, hänellä oli
vielä aivan selvään poikamaiset kasvonpiirteet ja ääni ja kaikkialla
tunsi hän itsensä liian pitkäksi ja näkyväksi. Sentähden kulki hän niin
koukkuisena kuin mahdollista ja koetti olla niin vakavan ja
järkähtämättömän näköinen kuin tullinhoitaja.

Tämä viimeinen seikka oli mahdollisesti syynä siihen, että juuri ne
silmät, joita hän mieluimmin olisi tahtonut välttää huomasivat kohta
hänet. Hiipiessään tynnörien ohitse kuuli hän takanansa:

"Mika puoliherra tuo on, tuo, jolla on pitkä nenä ja neulottu vyö?"

Silloin juuri tunkeutui niin paljon väkeä kokoon, ett'ei Rejer voinut
liikkua, vaan hän luuli hälinässä kuulevansa sanottavan: "Jan Juhl'in
poika Aa-vuonosta ... perin pohjin köyhtynyt..."

Rejer'in posket hehkuivat ja ohimot tykyttivät. Hän ei ollut varma
siitä kuuliko hän oikein tahi oliko se hänen omatuntonsa, joka hänelle
siitä kuiskasi... Mutta miten olisi huhu ehtinyt tänne saakka levitä.

Hän ei uskaltanut katsella taaksensa kauemmin kuin silmänräpäyksen,
jonka hän tarvitsi, huomataksensa lihavaa, paksua miestä kortti
kädessä, joka oli sanonut tätä; hän oli asioitsija vuonolta, kolmen
peninkulman päästä Hammernäs'istä.

Tuota "perinpohjin köyhtynyt" ei hän mitenkään voinut unhottaa...
Uhallakin koetti hän kohottaa niskaansa. Oliko siis totta, että
Juhl'it Hammernäs'issä olivat perinpohjin köyhtyneet? Siitä oli ensin
taistelu loppuun taisteltava! -- mutta täällä oli kuitenkin niin
tukehduttavaa ... niin ahdistavaa!

Hän oli jo päättänyt uudestaan jättää puodin, kun äkillinen liike
väkijoukossa antoi hänelle tilaisuuden nähdä suoraan ahtaasen piiriin,
jossa tanssijat pyörivät.

Pitkä, hoikka tyttö riippui kiiltonahkahattuun ja suureen takkiin
puetun, reippaan, kookkaan rotevan sillinpyytäjän käsivarrella...
Hiukset olivat epäjärjestyksessä, silmät pikimustat, -- hän tunsi heti
sillinperkaajan rantapuodin ovelta. Hän tanssi notkeasti, mutta
koukkuisena ja vaaleana; nojautuessaan tanssittajaa vasten, näytti hän
koko ajan kissalta, joka väjyy saalistaan valmiina hyppyyn. Hänen
katsantonsa oli silmäänpistävä ja Rejer tunkeutui ehdottomasti
lähemmäksi...

Ei ollut helppoa tietää, mitä pitkä, hieno kauppapalvelija oli hänelle
tehnyt, mutta kun hän tuli päättäväisen näköisenä, tahtoen viedä hänet
muassaan tanssiin, purskahti tyttö raikkaasen nauruun ja käänsi hänelle
selkänsä, tanssiakseen puotiin palkatun tynnörin tekijän kanssa.

Rejer'iä suututti totta puhuen, että noin renttumaisesti puettu,
viehättäväsilmäinen sillinperkaaja uskalsi käyttäytyä niin rohkeasti.
Kotona vallitsi aivan toisellainen ero eri säätyläisten välillä!

Otsa oli matala, leveä ja aivan kahvinruskea. Ilvehtivä hymy huulilla
teki kasvot melkein vastenmielisiksi ... kyynäspäät ja olkapäät olivat
teräviä... Selkä, kun hän piti niskaansa kyyristyneenä, melkein
koverrettuna ... koko vartalo hieno ja laiha! Ja kuitenkin oli hän
sellainen, että hän yhä enemmän kiihoitti Rejer'in uteliaisuutta, niin
että hänen vaan täytyi katsella häntä.

Hän siirtyi ehdottomasti eteenpäin paikalle, jossa tytön täytyi useampi
kerta pysähtyä ja seurasi yhä häntä silmillänsä tanssista tanssiin...

Täällä oli niin paljon aivan uutta! Niin, hambopolskaa hän kyllä
osasi! ... ja tuokin, tuo mustatukkainen perämies, jonka kanssa hän nyt
tanssi! -- Se kävi niin nopeasti, niin keveästi ja luontevasti!...
Liivi oli kohonnut kaulukseen saakka ... hän oli kapea kuin ankerias ja
melkeinpä ilman lanteita.

Hänkään ei näyttänyt jääneen huomaamatta, että Rejer lakkaamatta
katseli häntä. Tuttavallinen silmäys, jonka tyttö loi häneen, sai hänen
poskensa hehkumaan, ja kun hän kulki ohitse nyykäytti hän hänelle
päätään.

Rejer'in teeskennelty, vakava katse oli poissa, katkerat ajatukset,
jotka äsken olivat täyttäneet hänen sydämmensä haihtuivat kuin savu!

Kun tanssi hetkeksi taukosi, näki hän parin äkkiä tulevan lähelle
ennenmainittua kauppapalvelijaa. Aivan kuin huomaamatta puhalsi tämä
piippunysäänsä, niin että tuhka lensi suoraan perämiehen kasvoille ja
rinnalle, jonkatähden hänen täytyi aivastaa ja sylkeä ja oli vähällä
aivan raivostua, mutta siihen ei ollut aikaa, sillä silloin juuri tuli
heidän vuoronsa ja tyttö veti hänet muassaan tanssiin.

Perämiehen jalat ja sääret liikkuivat yhtä vilkkaasti kuin ennen, mutta
se katse, jonka hän vähän väliä loi kauppapalvelijaan, osoitti toista
mieli-alaa. Hän oli lujasti päättänyt kostaa hänelle tämän häväistyksen
ja aina näytti siltä, kuin kohtaisivat he toisiaan, jota tyttö
kuitenkin koetti estää. Hänen suuret kissansilmänsä loistivat harmista
hänen nojautuessaan perämiehen käsivartta vasten, joka kerta kuin he
pyörähtelivät ohitse.

Äkkiä viskasi kauppapalvelija hattunsa perämiehen jalkojen väliin.
Hänen jalkansa luiskahti ja hän koetti turhaan nousta ylös,
kauppapalvelija oli käynyt hänen kimppuunsa... Oli hälinää, melua,
jalkojen töminää ja väentungosta!... Kauppapalvelijalla näkyi olevan
auttajia; nyt oli kolme yhtä vastaan ja sillinperkaaja keskellä kaikkea
tätä melskettä, notkeana ja reippaana kuin katupoika, vapauttaaksensa
perämiestä!

Silloinpa tuli Rejer tytölle avuksi. Hän tarttui maassa kellehtävän
perämiehen niskaan, samoin kuin tämäkin ennen oli hänelle tehnyt, ja
antoi hänelle sellaisen iskun, että hän vauhdillansa mursi tiheän kehän
heidän ympärillään. Se sulkeutui jälleen hänen jälkeensä ja tappelu
herkesi.

Naurusta ja suostumushuuhoista näki Rejer, että hän äkkiä oli yleisenä
ihmettelyn esineenä, -- jonkunlaisena voitto-sankarina.

Hän näki sillinperkaajan tunkeutuvan ulos hälinästä, kaulahuivi niskan
taakse työnnettynä, niin että hiukset ikäänkuin aaltoilivat esiin,
samalla kun hän aina vähän väliin katsoi taaksensa kauppapalvelijaan;
hänen tummansiniset silmänsä salamoivat. Ovella nyykäytti hän päätään
Rejer'ille, joka oli jäänyt sinne tulistuneena ja vielä vähän
pyörröksissään siitä, että niin äkkiä oli tullut osalliseksi tähän
kaikkeen. Olihan hän käyttäytynyt kuin mies!

Tuolla liidutun tynnörin luona jaettiin paloviinaa. Sen ympärillä
melusi joukko punakasvoisia miehiä tupakkamälli suussa.

Hän veti esille roponsa, otti miehekkäästi ryypyn ja kiirehti ulos, --
kotiin, ahtaasen hökkeliinsä, jossa hän käytti kolmatta osaansa
makuupaikasta punnitaksensa päivän tapauksia: -- hän oli liiaksi
liikutettuna voidaksensa nukkua.

       *       *       *       *       *

Vetelehtiminen rannalla kaikkien näitten nahkahousujen keskellä, jotka
siellä tuulessa ja sateessa tähystelivät sillin tuloa, kävi kuitenkin
ajan pitkään ikäväksi. Reijer kiinnittikin kieltämättä katseensa
enemmän toisella puolella satamaa olevaan ranta-aittaan kuin silliin.
Hän oli havainnut, että sillinperkaaja seisoi usein rantapuodin
vinnillä ja silmäili satamaa, jossa heidän veneensä oli. Tyttö
tarkasteli varmaankin häntä!... Tyttö ei luultavasti koskaan ollut
ajatellutkaan mitään sellaista, jota Reijer oli tehnyt perämiehelle!...
Mutta niinpä ei hänellä ollutkaan mitään oikeata käsitystä
aa-vuonolaisista, minkälaista kansaa he olivat!...

Ei yhtään silliä vielä näkyvissä, -- ei mitään tekemistä!

Ja niinpä seisoivat he, sillinperkaajat ja muut vaimot, nuoret ja
vanhat sillalla tahi pitkin rantapuodin seinää tuulen suojassa ja
puhelivat sillä aikaa kuin koko laivaväkijoukko, joka tunsi
tarpeelliseksi liikuttaa jalkojansa, astua tömisteli edestakaisin ja
osti itselleen kahvia. Rejer ei voinut olla aina vähän väliä
pistäytymättä sinne, keksien aina jos jotakin asiata. Mutta jos hän
sattui tulemaan liian lähelle, oli se samaa kuin jos olisi ruvennut
kujanjuoksuun, saaden joka haaralta kuulla pilkka- ja häväistyssanoja.

Kaupustelija-akkojen ympärillä, jotka moninkertaisiin päällysvaatteisin
puettuina istuivat kädet kohmeissa, kutoen sukkaa tahi kahvia myöden,
seisoi alituisesti lukuisa joukko nuoria merimiehiä ja sillinpyyntöön
kokoontuneita talonpoikia, ja heidän keskellänsä näki hän
sillinperkaajan tinkivän ja pilailevan tahi istuvan sillitynnörin
päällä, pitkät jalkansa riipuksissa ja koputellen kenkänsä korolla
tynnöriä kylmän tähden. Aina oli naurua ja iloa hänen ympärillään!

Ilma alkoi selvetä, hopeanhohtava pumpulin kaltainen sumu levisi
taivaalle ja pilvien raoista pilkoitti sinitaivas. Näytti tulevan kylmä
ja tuuli puhalsi idästä.

Tämä äkillinen muutos synnytti uutta eloa, uutta toimea!

Saarilla, laivoilla ja kaikkialla maalla vilisi kansaa. Seisottiin
joukoissa, puheltiin ja kestitettiin toisiansa veneissä rannalla,
puodeissa ja taloissa; viinapullo ja tupakkakääry kulki ympäri... Vasta
tällä ilmalla saataisiin silliä!

Tuuli tyyntyi ja iltapäivä-aurinko paistoi märille kareille ... ei
satanut enää ainoatakaan vedenpisaraa. Oli kuin juhlapäivä äkkiä olisi
tullut!

Rejer näki veneen, jota vaimot sousivat, laskevan samalle paikalle,
jossa hänenkin veneensä oli... He kulkivat meluten ja sysäten toisiaan
saaren ohi toisella puolella olevaan lahteen, jossa oli muutamia
suurempia aluksia. Ainoastaan sillinperkaaja pysähtyi hetkeksi toisten
jälkeen ja tuli puoleksi maalle vedetyn veneen luo, jossa Rejer seisoi.

"Kuules aa-vuonolainen!" alkoi hän rohkeasti, -- "illalla vietetään
sillinpyynnön alkajaisia tanssilla! Tulethan sinä mukaan?" Hän asettui
kokan viereen ja tarkasteli innokkaasti veneen sisustaa, nähdäkseen,
mitä siinä löytyi; hetkisen katseli hän kirstua, jonka lukossa avain
oli, ja kääntyi sitten Rejer'iin päin.

"Näytätkö noita raskaita hopeavitjoja, jotka sinulla on liivin
taskussa, käytätkö niitä sitoaksesi venettä kiinni? ... vetovitjoiksi?"
-- alkoi hän pilaillen. -- "Oi, anna minun kosketella niitä!"

Hän ihmetteli niitä suuresti ja antoi niiden lukemattomia kertoja solua
sormiensa välitse, joissa oli valkoinen arpi; hän oli kaiketi saanut
haavan kaloja peratessaan.

"Niin, kuin mies on rikas," huokasi hän -- "voipi hän käydä naisväen
koristuksissa, -- minun täytyy pitää linkkuveistäni seililangan
pätkässä!" -- Rejer huomasi, että hänellä oli sellainen kaulassa. Kun
Rejer itsepintaisesti pysyi ääneti, virkkoi hän äkkiä:

"Oletko nähnyt perämiestä?"

"En."

"Hän on 'Resolut'issa,' joka tuli Skudesnäsistä. Teit hyvin kun autoit
häntä -- reippaammin kuin sinusta luulinkaan."

"No niin, Aa-vuonossa!"

"Hänen nimensä on Lind ja hän on nyt jossain lahdessa Bergen'in
läheistössä; hän on alaperämies. Vai niin, sinä et ole nähnyt häntä?"
-- Hän nauroi ilveillen: -- "Häntä nähdäkseen varmaankin tytöt
juoksevat tänään Matrosvigen'iin. -- Niin, mutta minäpä en!"

Ei, sen Rejer kyllä ymmärsi ... "mutta niinpä onkin hän paras tanssija
koko Planken'issa Bergen'issä, vaikka sinne tulee merimiehiä koko
maailmasta!"

Rejer myönsi tämän todeksi, niinkuin kokenut ainakin, vaikka sana
"Planken" oli hänelle täydellisesti himmeä käsite.

Hän istahti veneen laidalle ja jatkoi: -- "Jos sinä menet ja käsket
häntä tulemaan tanssiin tänä iltana, niin kyllä hän tulee, sillä
autoithan sinä häntä!... Oli monta hänen ympärillään; minä en edes
voinut liikuttaa kättänikään seuraavana päivänä ainoastaan sentähden,
että olin pidättänyt heitä!" Hän teki liikkeen laihalla, kapealla
käsivarrellaan ja jatkoi sen jälkeen niskaansa nykäisten: -- "sillä
vaikkapa olenkin köyhä tyttö, on minussa kuitenkin niin paljon
kunniantuntoa, ett'en tahdo tehdä niinkuin muut, mennä sinne ja kutsua
häntä luoksemme tanssiin! Minun puolestani tehköön hän, miten vaan
tahtoo, sillä en minä hänestä välitä! Sinä voit mielelläsi kertoa
senkin hänelle... Kauppapalvelijasta voipi hän olla huoleton, minä en
tanssi ainoatakaan tanssia hänen kanssaan!"

Rejer koetti näyttää niin miehekkäältä kuin suinkin vaan voi; -- hän
oli suuresti mielissään siitä, että tyttö noin luotti häneen, niin
melkeinpä oli hän tuntevinaan sydämmensä lämpiävän siitä, että tyttö
niin hyvin tunsi hänet! Hän loi vaaleansiniset kujeelliset silmänsä
suostumuksen osotteeksi mastojen huippuihin Matrosvigen'issä ja kysyi
senjälkeen tuttavalla, matalalla äänellä, niinkuin se, joka myös voi
käyttää hyväkseen ystävän oikeuksia:

"Minkätähden olet niin vihainen kauppapalvelijalle? -- mitä on hän
tehnyt sinulle?"

"Tehnyt minulle? -- Hän?" -- Hän hypähti äkkiä ylös niinkuin syttynyt
ruuti. -- "Hän vaan arvelee voivansa polkea sellaista matoa kuin minä,
jalkojensa alle niinkuin silliä! -- Minä tiedän kyllä, mitä hän sanoi
Kristen Brisling'ille niin kovaa, että kaikki voivat sen kuulla, -- tuo
sinitakkinen, hän, joka niin keikkailee tanssiessaan! -- että minä olen
kaikissa huutokaupoissa, joita pidetään Bukken'ista Smörshavn'iin
saakka!... Silloinpa pitäisi myös hänen, joka on niin hieno, pitää
itsensä liian hyvänä tanssiakseen sellaisen kanssa kuin minä! eikä
raivostua siitä, että minä jonkun kerran pyörähtelen perämiehen kanssa,
josta hän ei pidä!"

Hänen hartioissaan, ruumiissaan ja käsivarsissaan oli eloa ja
vilkkautta!...

Sillä aikaa kuin hänen silmänsä rohkeasti tuijottivat eteenpäin
ja nopea kieli sanatulvan kestäessä aina löyti uusia sanoja
suuttumukseensa, kirosi Rejer sydämessään sitä kysymystä, jonka hän oli
tullut lausuneeksi ja joka niin kokonaan oli pilannut hauskan
keskustelun heidän välillään! Hän koetti rauhoittaa häntä yhtä
sydämmellisesti kuin itserakkaasti, lausumalla:

"Oh, tulkoon hän vaan; kun meitä on kaksi, niin kyllä me hänet
opetamme!"

Mutta solakka mustatukkainen, huivin ja viheriäiseen hameesen pukeunut
sillinperkaaja köyristi selkäänsä veneen laidalle ja alkoi puhua niin
innokkaasti, että koko rivi valkeita hampaita tuli näkyviin.

... "Ja vieläpä on hän koetellut antaa täällä minulle haukkumanimenkin!
-- kutsunut minua ... sanonut, että minä olen mustalainen! Mutta senpä
hän valehteli, sillä minä olen syntynyt Strudshan'issa ja minun isäni
on rehellinen läkkiseppä Röraas'ista, sen todistaa papinkirjani"...

"Stiina! -- Musta Stiina!" -- huusi ja viittaili pari hänen
naistuttaviaan; he olivat kääntyneet takaisin, etsiäksensä häntä...
"Musta Stiina! Hoi!"

"Kyllä, kyllä, -- nyt tulen!" -- huusi hän kimeästi, pitäen kätensä
suunsa edessä ja juoksi pois ehtimättä sanoa Rejer'ille edes
jäähyväisiä.

Ikäänkuin salama tunkeutui Rejer'iin ajatus, että hän oli mustalainen!
-- pahinta mitä kotona Aa-vuonossa tiedettiin ihmisestä sanoa.

Hän seisoi häpeissään ja suutuksissaan!

Hän oli ollut vähällä unhottaa, kuka hän itse oli ja kuka tuo toinen
oli, -- -- että hän oli Rejer Jansen Juhl ... ja tyttö! -- hän tarttui
äkisti kellonvitjoihinsa... Ei, täytyypä olla varoillansa, muuten voi
helposti saada tekemistä sekä varkaiden että lurjuksien kanssa!"

"Tanssiin en mene!" -- kertoi hän koko ajan itsekseen, kuljeskellessaan
saarella kauniina iltapäivänä.

Hän näki naisien soutavan satamassa toisesta laivasta toiseen. Kun he
tulivat "Resolut'iin," kiipesivät he ylös portaita ja istuivat pitkin
laitaa, syöden tai nakerrellen jotain, niinkuin rivi variksia, jotka
pitävät käräjiä.

Nyt kiiruhtivat he ylös ikäänkuin olisivat peljästyneet ja uudestaan
veneisin. Kapteeniko se ajoi pois heidät? -- -- Sillinperkaaja seisoi
viimeisenä jälellä, käsi mastotouvissa ja toinen jalka portaalla;
näytti siltä kuin olisi hän ottanut puhuaksensa toisten puolesta...

Aivan oikein! -- kapteeni ei tahtonut kuulla mitään lörpötyksiä
kannella ja hän oli nyt tullut laivan portaalle saakka; mutta tyttöpä
piti puoliaan ... aina viimeiseen saakka, jolloin hän viime
silmänräpäyksessä heittäytyi veneesen. Vaikka hän hyppäsikin niin
korkealta, jäi hän kuitenkin seisaalleen ja näytti niin keveältä ja
reippaalta! -- Juuri noissa kapeissa, nivelittömissä lanteissa oli
jotain niin luontevata, somaa ja notkeata... Rejer neuvotteli
itsekseen, menisikö hän tanssiin, vai eikö, -- kunnes jo kauan oli
ollut pimeä...

Kuljeksiminen näin myöhään illalla, kun taivas on tähtikirkas ja ilma
niin kylmä, olikin kaikkea muuta kuin hauskaa... Astuskellessaan siellä
edestakaisin, taisteli hän kovan taistelun sydämmessään tuon laihan,
likaisen, villasukkiin ja paikattuun hameesen puetun sillinperkaajan
tähden!... Olikohan perämies siellä?... Tanssikohan hän hänen
kanssaan?...

Tämä viimeinen ajatus saattoi hänen hiipimään rantaäyräälle -- juuri
kun toiset tulivat sisään tunkeutuaksensa pitkin sängyn laitoja
toisensa viereen, niinkuin sillit. Ja muutamien minuuttien perästä
seisoi Rejer hengästyneenä, pitkänä ja punaisena piirissä tanssivien
ympärillä.

Siellä vietettiin sillinpyynnön alkajaisia, niin että oli oikein
hupaista nähdä, -- hypittiin niin että lattia tömisi!...

Hän näki sekä perämiehen että sillinperkaajan. He tulivat täyttä
vauhtia tanssista, perämies pyyhkäsi juuri hikeä kasvoiltaan
nenäliinallansa, kun hän huomasi Rejer'in.

Hohoi! -- sinäkö siellä! huusi hän viitaten.

Rejer ei vastannut. Nopeasti ja notkeasti vetäytyessään perämiehen
luota, oli silliperkaaja kokonaan hänet hurmannut. Hän otti molemmat
hartiansa avukseen, sysäsi ja tunkihe koko joukon läpi ennättääksensä
perille ennen kirjuria, jolla oli punainen villavyö päällä ja joka myös
pyrki tytön luo. Hän kuuli takanansa perämiehen huutavan: "Kuules! --
hoi -- hoi; kuules!"... Mutta Rejer ei nyt huolinut mistään, eipä
vaikk'ei häntä olisi kutsuttu poikanulikaksi, hänellä oli ainoastaan
sillinperkaajan hoikka muoto edessään; ja äkkiä eteenpäin astuen
huudahti hän:

-- "Tahdotko tanssia kanssani, Stiina?"

"Tahdotko sinäkin koetella?" kysyi hän kummastuneena ja seurasi häntä
tanssiin...

Ja nyt kävi niin, ett'ei kumpikaan heistä enää tahtonut jättää
lattiata! Rejer oli kuin hurmaantunut; hän näki vaan ikäänkuin sumussa,
että tyttö nyökäytti päätänsä ja nauroi nuorelle mustatukkaiselle
alaperämiehelle, joka kerta kun he kulkivat hänen ohitsensa! hän näytti
niin reippaalta kirjavassa paidassaan, silkkihuivi höllästi kaulan
ympäri sidottuna ja katsellen heitä...

Rejer ei herennyt ennenkuin oli saanut lupauksen seuraavaankin tanssiin
ja hänet itsensä mukaansa kävelemään portaiden luo, jossa myötiin
piparkakkuja ja rinkeliä sekä kirjoja, lauluja ja kaikellaisia
lehtisiä.

Etempänä pimeässä vaateseinän takana, jossa ihmiset olivat yhteen
sullottuina kuin muuri ja josta tanssiin yhä tuli uusia, punaisia,
meluavia tanssijoita, myötiin jotain, jota kutsuttiin punssiksi. Vähän
aikaa senjälkeen seisoivat he yhdessä portailla, jossa hän tarjosi
tytölle tätä juomaa kupposesta.

"Kuka hän itse oli ja kuka tyttö oli!" ei hän enää tullut
ajatelleeksikaan.

Alimmalla portaalla istui kauppamies, joka muutoin päivällä kantoi koko
varastonsa selässänsä, talikynttiläkulunsa portaan rakoon pistettynä.
Hän kiusasi ostamaan punaisia lompakoita, peiliä, kääntöpääveitsiä,
kaulahuivia morsiamille ja kulmilla varustettuja nenäliinoja -- ja nyt
juuri ojensi hän peilikamman.

Rejer otti esille kukkaronsa ja osti sen kuudestatoista killingistä.

Nyt tarjosi hän jälleen hänelle sinisen kaulahuivin "ainoastaan
ostohinnasta!" hän ymmärsi, että Rejer oli tänään antelias.

Ja Rejer tahtoikin vähän aikaa arveltuaan ostaa sen ... hän ajatteli
tanssia ja että tyttö tämä kaulassa tanssisi hänen kanssaan -- kun
äkkiä perämies tuli, tarttui huiviin ja viskasi sen hänelle, sanoen:

"Ei, minulta sinä sen saat, Stiina!" -- Hän maksoi sen pienillä
hopearahoilla liivintaskusta, aivan kuin ei tällainen kauppa olisi
ollut mitään hänelle, ja seisoi sen jälkeen rivakasti hypättyään
rihkamavaraston yli portailla heidän luonansa:

"No, sinähän sait aika pyöräyksen, Stiina!... Niin, minä olin viimein
saada selkääni!" jatkoi hän, tehden notkean liikkeen, joka erittäin
miellytti Rejer'iä. Ja sitten kiitti hän häntä kädenlyönnillä, --
"siitä että hän silloin niin hyvin lennätti hänet pois tappelusta!"

Tämä näytti niin peräti reippaalta, merimiehentapaiselta ja hänestä
tuntui melkein kuin olisi hän antanut selkään, sen sijaan että hän itse
oli vähällä saada sitä.

Ottaessaan sillinperkaajan muassaan pyörteesen, nyökäytti perämies
Rejer'ille päätään: -- "Stiina on reipas tyttö, hän ei sovi
merisaappaille täällä!" ja viitaten: "me tapaamme jälleen toisemme
täällä iltasin!" -- lähti hän tanssiin.

Rejer jäi paikallensa seisomaan omasta mielestänsä suuresti kohonneena
arvossa tämän uuden tuttavansa tähden. Hän näki portailta, että tyttö
pyörähteli merimiehen kanssa, sininen kaulaliina kaulassa, kunnes
keskellä tanssia huudettiin, että puoti pantaisiin kiinni ja että
kaikki olisi lopussa!

Lukuun ottamatta ripillelaskemispäivää, jolloin Rejer'in oli vallannut
jonkinmoinen ystävyyden tunne koko naispuolista nuorisoa kohtaan, oli
Rejer vaan yhden ainoan kerran elämässään toden perään rakastunut,
nimittäin karjapalvelija Jörun'in sisarentyttäreen, joka palveli
nimismiehen luona. Hän oli kolmenkymmenen yhdeksän vuoden vanha, pitkä,
leveä ja roteva kuin mies ja hänellä oli keltainen tukka, valkoiset
hampaat ja kasvot niin punaiset ja pyöreät kuin kuu syksyllä. Rejer oli
salaa häntä katsellut, kun hän aamuin illoin Haarstad'issa meni
navettaan maitorainta kädessään ja oli vuodattanut kuumia kyyneleitä
sentähden, ett'ei hän voinut ajatellakaan mennä naimisiin hänen
kanssansa, koska kerran kohtalo oli tehnyt hänet Juhl'iksi, eroittanut
heidät ylitsepääsemättömällä rajalla. Itsestään seuraa, että hän oli
liian hyvästi kasvatettu edes hetkistäkään epäilläkseen siitä, mikä
sopi hänen asemaansa; mutta siitä huolimatta voipi kyllä kärsiä ja
taistella taistelunsa!

Ja nyt, -- nyt oli hänen vaikea saada unta sillinperkaajan tähden...
Koko yön oli hän vaan näkevinään edessään ruskeat kasvot, muutamia
mustia hiuksiharoja ympärillä ja kaksi mustaa silmää, jotka ikäänkuin
salamoivat...

Tämän jälkeen tapasivat Rejer ja perämies joka ilta toisensa tanssissa;
hoikka sillinperkaaja, huivi rinnan ympäri sidottuna, veti häntä
luoksensa kuin magneetti! Hänen nopea ajatuksensa ja kielensä, hänen
elohopean tapainen vilkkautensa, joka ymmärsi, näki, tiesi, ajatteli
kymmenen asiaa sillä aikaa kuin Rejer ehti käsittää yhden ainoan --
saattoi Rejerin tuntemaan itsensä sekä kömpelöksi että kehnoksi, mutta
herätti myöskin hänen suurinta ihailuaan.

Ja aikaa oli täällä kylliksi -- silli viipyi. Kun nyt ilma oli
muuttunut kylmäksi, oli meri joka aamu huurteesta valkeana. Veneet
olivat sisästä härmettyneet, köydet ja purjeet jäätyneitä, kintaat ja
merivaatteet niin kankeita, että ne ratisivat, kun ne pantiin päälle.
Meri oli tyyni, aurinko paistoi himmeästi, siellä täällä näkyi
sumupilviä ja virta ajoi rannalle äärettömän joukon manetti-eläviä,
jotka milloin äärettömän suurina, punaisina, tuuheina, milloin pieninä,
punasinervinä levittivät vedessä niin vienon, läpikuultavan hohteen,
kuin kuu päivän valossa. Ne täyttivät kokonansa virran suun, riippuivat
sitkeinä ankkuriköysissä ja kettingeissä, ja monet ja rehellisesti
tarkoitetut olivat ne kiroukset, jotka tämä merihylkiösuku sai
osakseen, kun kalastaja nosti niiden hyytelömäiset parvet
aironlappeelle ja läiskähytti ne rantakiviä vastaan... Syynä siihen,
että silli ei vielä tullut, vaikka olikin tällainen ilma, olivat
tietysti manetti-elävät!... Siellä saivat nyt venyä ja odottaa ja
eväskontti tuli yhä ohuemmaksi!... Eipä edes keittosilliäkään saatu,
jota jokainen oli toivonut!...

Mutta järkähtämättä pysyttiin siinä uskossa, että silli uiskenteli
ulapalla tiheänä kuin muuri ja yhtä varmaa oli, että se tulisi
rannikolle, kun vaan virta veisi manetit pois! Hulluuttahan olisi
palata kotiin! Täytyi vaan kestää, odottaa ... vähentää ruokamäärät ...
ja odottaa!...

Oli kuin hiljainen tuska olisi alkanut vallata ihmiset ja iloisuudella,
juomisella ja mässäämisellä oli se viihdytettävä!

Elämä kalastuspaikalla kävi yhä hurjemmaksi ja kurjemmaksi. Tappelut,
puukotukset, varkaudet ja sisäänmurtaumiset laivoihin kuuluivat päivän
järjestykseen, niin että oikeusto koko viime ajan sai olla siellä ja
pitää kuulustuksia toisen toisensa perästä.

... Vielä viikko, -- ja siksi loppuisivat eväät jo monelta!

Samaa tyyntä, jähmetyttävää, ankaraa pakkasta kesti yhä vielä, -- ja
kerran maanantaina sousi sataviisi venettä jälleen kotiin!

Peräpuolella voitiin nähdä joku sairas tahi soutoteljoilla mies, jonka
kasvot selvään osoittivat, että hän vaan töintuskin pysyi pystyssä
aironsa ääressä. Ihmisiä oli liiaksi vaan täällä istuakseen ja
nähdäkseen nälkää, soutaakseen, soutaakseen vastatuuleen ... vaan
soutaakseen -- ilottomaan kotiin, jossa viimeisetkin roposet oli
uhrattu varustaakseen venettä kuntoon ... ja istuttiin, kenties tuskin
pivollinenkaan jauhoja talossa -- odotettiin ja toivottiin runsasta
kalansaalista!

Saarilla seisoi mustana kansaa, joka vakavilla, arvelevilla katseilla
silmäili heitä; -- useimmat tunsivat, että pian voisi heidänkin
vuoronsa tulla!

Yhä vielä tanssittiin viulun säestyksellä iltasin suolauspaikalla;
mutta ei vallinnut enään samaa äänekästä, ylenmääräistä iloisuutta
laivoissa, veneväestössä ja satamassa, ei enään äänekästä
hoilottamista, ei samaa vauhtia soudossa, ei enään niin hurjaa
vallattomuutta -- ainoastaan raskas synkkä hiljaisuus kaikkialla.

Aa-vuonolaisiltakin oli ruokavarasto loppunut. Jo kauan aikaa sitten
olivat he tehneet keitoksen viimeisistä sian luista ja jakoivat nyt
parhaan taitonsa mukaan jauhovarastonsa; mutta olivathan Juhl'in
torpparit tottuneet tyytymään vähään.

Kaikki palvattu liha ja läski, joka heillä oli ollut muassaan, oli
pidetty herkkuruokana ja nyt, kun palattiin takaisin vesivelliin,
tähystelivät he sitä innokkaammin savusilliä, -- ja se, sanoi Rejer,
oli vaan kolmen, neljän peninkulman päässä merellä! ... heidän piti
vaan istua teljoilla ja odottaa!

Anders-vouti, jonka rouva Juhl oli lähettänyt mukaan ja joka
varsinaisesti ylläpiti järjestystä, vaikkapa hänen täytyikin totella
Rejer'iä, oli sitä vastoin tullut sitä ajattelevammaksi ja vaati
viimeisinä päivinä yhä jyrkemmin: joko silliä tahi kotimatkaa, -- niin
että Rejer'in täytyi käyttää koko vaikutusvaltansa, johon kotona oli
tottunut, saadakseen hänet taipumaan.

Hän sai nyt kuulla sanoja, joita ei ollut helppo kumota: -- että hän
oli tehnyt väärin viedessään heidät tänne ja asettuessaan kaikkea sitä
vastaan, jota vanha Juhl, hänen isänsä oli pitänyt oikeana kotonaan
kylässä... Nyt nähtiin selvään, ett'ei aa-vuonolaisten pitänyt
kalastaa! ... mutta -- kun nuoriso pääsee valtaan, niin...

Ja sitten voivottelivat he ja huokailivat, ikävöiden vaimojaan ja
lapsiaan.

Rejer ei vastannut sanaakaan. Hän kuljeskeli yksistään saaren takana ja
tuijotti maneteihin ja mietiskeli... Näyttipä melkein, kuin hänen
isällänsä olisi ollut oikein kutsuessaan tälläistä elämää toimettomien
rauhanrikkojien juoneksi, jotka eivät pelänneet saattaa lähimmäistänsä
onnettomuuteen! -- Hän ajatteli, miltä näyttäisi, jos Juhl'in poika
palaisi kotiin sillinpyynnöstä kirkkoveneessä pilkaksi ja
häväistykseksi koko kylälle... Hammernäs kadotettuna! -- Hän kuuli
oikein hevosten hirnuvan ja lampaitten määkivän pilkasta häntä kohtaan;
eihän hänellä sitten enään ollut mitään tehtävänä! Konttoriputki
Haarstad'issa, se olisi juuri hänelle sopiva!...

Tämmöinen olisi siis loppu! -- Hänen rintansa kuohahti uhasta -- "Ei,
ennemmin...!" -- hän asetti leukansa Juhl'ien tapaan, se tiesi, että
Anders-vouti saisi odottaa, kunnes suolet surisisivat nälästä. Itse
tahtoi hän vihoviimeiseen saakka kärsiä nälkää, jos niin täytyi
käydä ... muut saisivat kaikki kukin osuutensa!

Yksi asia oli kuitenkin, jota Rejer ei ollut ottanut huomioon, ja se
oli hänen oma ruokahalunsa! Hän oli siinä ijässä, jolloin hän vielä
kasvoi ja öisin oli hän valveellaan ja vääntelihe, unta saamatta, vaan
ajatellessaan ruokaa. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että oli niin
vaikeata olla nälkäisenä! Hän koetteli poistaa tämän ajatuksen,
muistuttamalla mieleensä sillinperkaajan, jota hän muutamaan päivään ei
ollut kaivannut. Se onnistuikin; hän näki hänet edessään, --
pureskellen rinkeliä tahi piparikakkua! Hän koetteli uudelleen ja yhä
uudelleen liimailla tyttöä mieleensä, mutta väkisinkin tuli hän taas
ajatelleeksi kauraleipää ja voita.

Hän meni nälkäisenä levolle ja kulki päivät pitkin levottomana ympäri
saarta, saadaksen nälän katoamaan; siellä oli ainakin sinisiä raakkuja
haurojen seassa syötävänä! Hänen, nälästä kekseliäässä päässään liikkui
tuuma pyytää lokkia ... voisihan ilmassa olla koko lihavarasto ... hän
tunsi väkensä liian hyvin, ei maksanut vaivaa tarjota aa-vuonolaiselle
mitään sellaista saastutettua -- mieluummin nääntyivät he nälkään!...

Ilma oli uudestaan alkanut kääntyä harmaaksi, lauhkeaksi ja nuoskeaksi.
Lounastuuli lähetti yhä voimakkaampia puuskia, pilvet kiitivät harmaan
mustina taivaalla ja meri vivahti viheriäiselle...

Seuraavan aamun koitteessa tuli Laderum'in vene mereltä päin,
vaahdoten, niin että vesi sen ympärillä räiskyi, puoleksi täynnä vettä
ja isossa purjeessa oli kolme käärettä.

Heti senjälkeen syntyi eloa ja hälinää kaikkialla. Kynttilä toisen
perästä sytytettiin laivoilla ja väki kokoontui suolauspaikalle.

Näytettiin sillinelikko, joka oli saatu Stolmen'in luota. Niillä oli
selässä lankasilmukan kaltainen merkki -- ne olivat oikeata lajia! --
Tämä vahvisti huhun todeksi... Silli oli tullut!...

Tämä viimeinen sana levisi kuin sähkökipinä kaikkiin saariin!

Se ennusti, että koko rahvas, tuhansittain ihmisiä Stolmen'iin saakka
pohjaisessa lähtisi liikkeelle ... että kalastuspaikka täällä huomenna
tahi ylihuomenna olisi tyhjä ja kaikki ihmiset kuin pois puhallettuja!

Niiden veneitten joukossa, jotka sinä aamuna lähtivät merelle, oli myös
Juhl'in kirkkovene.




III.

Rakkaus ja sillit.


Siihen kariryhmään, joka esti näkemästä merelle kauas oli kokoontunut
iso joukko nuottamiehiä ja lankavenheitä.

Karia näytti reunustavan vaan mastot, ja ne olivat ihmisiä mustanaan.

Odotettiin kuumeentapaisella jännityksellä sillien tuloa maihin --
voitiin jo ulapalla näköpiirin rajalla eroittaa valaskalan
vedenpurskuttaminen ja lintuparvet ilmassa.

Vatamiesten tuli nyt ottaa selko parven suunnasta -- jos se kulki
itä-  tai länsipuolitse saaria -- niin että voisivat olla ensimmäisinä
oikeilla sulkupaikoilla rannikolla ja ajoissa ottaa huostaansa salmet
ja lahdet.

Aukealla ulapalla näkyi peninkulman pituisissa riveissä tuhansien
lanka- ja nuottavenheiden kiiltäviä purjeita ja niiden välillä jahtia
ja purjevenheitä, puukengänmuotoisia kaljaaseja, leveitä hartiakkaita
prikiä, lujatekoisia huojuvia kuunaria, jotka kaikki kulkivat
pohjoiseen täysissä purjeissa ikäänkuin kilpapurjehduksessa.

Ne läksivät liikkeelle ulkosatamista, missä olivat olleet myrskyä
paossa. Oli kuin meren ylitse olisi ollut rakennettuna valkonen muuri!

Vaan yht'äkkiä nähtiin pitkä jono venheitä ulapalla kulkevan syrjäiseen
suuntaan ja kääntyvän toiselle keulalle -- -- Tuopa oli kummallista...
Siihen lienee joku syy ... merkkiä annettiin kiihkeästi joka suunnalta
ja kaikella tavalla!... Moni jahti kääntyi ja ohjasi kulkunsa samaan
suuntaan.

Siellä täytyi sillien olla!

Hetkinen sen perästä kohtasi heitä näky, joka vaikutti sen, mitä ei
koskaan ollut tapahtunut Aa-vuonon asukkaalle, nimittäin että hän
kokonaan unhotti puolistunnin olevan käsissä -- pitkin koko ulapan
laitaa oli valaiden purskuttaminen ja lokkien vainoominen täydessä
käynnissä.

Sillit olivat poikenneet ulapalta ja vetäytyivät -- linnut yläpuolella
ja valaat jäljessä -- lukemattomissa joukoissa matalikkoa kohti
kutemaan.

Kaukana niiden takana, niin pitkälle kuin silmä kantoi, kulki
valasjono, purskuttaen sateen toisensa perästä melulla, joka oli
höyrykoneiden käynnin kaltainen! Ne oli isovalaita ajamassa ja
ahdistamassa silliä maata vasten.

Meri tyyneni vähitellen ja kävi viheriäiseksi; se kiehui ilmarakoista
-- sillin hengitystä! -- -- ja äkkiä ajosti ja hyppi isosonka suurissa
parvissa tuhansia luvultaan silliparven ympärillä.

Venheet olivat kerralla keskellä sillivilinää! -- koko ilma syvälle
tuohon harmaasen sumuiseen taivaslakeen oli linnuista käynyt lumisateen
kaltaiseksi, -- rähisevä, korvia särkevä taivaan sotajoukko, joka lensi
ylös alas sillit nokissa, ahmi niitä ilmassa, tappeli, kynsi ja ajoi
niitä perästä, niin että ilmassa oli sillisade ja mastot ikäänkuin
raivasivat itselleen tietä lintupilven läpi!

Viekkaat räiskät seurasivat luonnettaan ja pitivät parempana varastaa
suurilta, ahneilta merilokeilta silliä, sen sijaan että olisivat
ottaneet niitä altaan merestä... Tiira seurasi luonnettaan ja sieppasi
keskellä sekamelskaa kalan yhtä keveästi ja näppärästi, kuin jos se
olisi ollut häiritsemättömässä, peilikirkkaassa vedessä -- vaan kaikki
syöksyivät raivoisasti ja kiivaasti päistikkaa kilvan mereen sampien,
juoksuvalaiden ja kiinniottajain sekaan, jotka korskuivat ja ajoivat,
niin että meri kiehui valkeassa vaahdossa. Siellä täällä kohosi veden
pinnalle harmaa sonka, kylläisenä ja pyöreänä, ponnistaen turhaan
voimiaan päästäkseen pinnalta jälleen syvyyteen ja rauhaan lokin
iskuilta!

Tämä oli etumaisin silliliuta. Se liukui vielä tiheänä kuin muuri
keskellä vuonoa maata kohti suurena, mustansinisenä parvena eikä
kyynäränkään syvyydessä kölistä. Muutamia silmänräpäyksiä oli heillä
venheessä istuessaan tuskallinen tunne siitä, että venhe ikäänkuin
luisti sillivuoren yli, kun he koskettivat välkkyviä silliä airoilla,
hämmentelivät sillejä ruotelilla ja voivat huomata, kuinka
pohjoisperäläiset varovasti ja vaaraa vainuten kulkivat tietään heidän
allaan. Naapurivenheet tekivät turhia kokeita heittämällä verkkojaan:
-- valaat, sammet ja songat vaan rikkoivat verkkoja.

Sillien matka piti yhä maata kohti -- lintukuurot päällään ja kaikki
meren nielevät asukkaat perässään. Siellä oli sen vastassa lankamuuri;
-- useissa paikoin satoja solmittuja lankoja poikki sen tiellä vuonon
väylässä, toinen toisensa perästä, niin että koko matkan näytti kuin
laudus- ja kohoriviltä...

Ja jos ajamassa vaan olisi ollut kaikki meren ja taivaan petokalat ja
linnut, -- niin olisivat ne kääntyneet takaisin täältä!

Mutta tässäpä olikin kysymys biljoonain sillien rakkaus-asiasta, --
luonnonvoima, vahva kuin myrsky ja virta, meren nousu ja lasku.

Ja luonnon Eroksen ajamina menivät sillit merkkeihin, täyttäen ne, niin
että ne seisoivat kuin helmiseinät meressä! -- ja niiden yli kävi
perästätulijain tie karkeahietaiselle leväiselle matalikolle...

Vata vadan viereen laskettiin sillien sulkemiseksi parina kolmena
päivänä vuonon lahdelmiin, poukamiin ja salmiin.

Pitkin maanrantaa soudattivat pienissä venheissä vatamiehet itseään
niinkuin kenraalit, kukin venhekuntansa edessä. He tutkivat
vesikiikarilla ja luodilla, toisten seistessä luodolla ja komentaissa
kukin sovituilla merkeillään. Niin kohta kuin luotilangan vapiseva liike
ilmasi sillien lähestymisen, menivät venhekunnat kilvan ahtaasen
salmeen, huolimatta vähintäkään toisistaan ja kokka kokan vieressä
pitkin aaltoja, niin että hangat ja ääripuut naukuivat. Puomit ja airot
kohosivat iskuja varten, haukkumasanoja kiiteli ilmassa, vatamiehet
kirkuivat äänensä painuksiin vesilintujen rähinästä, kunnes saivat
köyden maalle, vadan pohjukan sillien ympärille ja saaliin
pelastetuksi. Elämä oli raivoisaa nuojamista, sekaantuneita
lankatukkuja otettiin talteen, verkkojen yli mentiin venheillä ja
revittiin kahtia, parikymmentä apajaa joutui epäjärjestykseen ja
synnytti vihaa ja tappeluja.

Päivät kuluivat kuin juovuksissa, kaiken aikaa ammensivat he haavilla
silliä, jotka olivat niin taajassa, että airo voi seistä niiden
keskellä. Sillit vietiin suoraan merestä kauppa-alukseen, jossa tynnöri
tyhjennettiin lastiruomaan.

-- -- Muutamia vuorokausia sen perästä näkivät Juhl'in torpparit
Hammernäs'issä hopeakolikot kädessään -- uivat hopeassa --
viisikolmatta hopeataaleria miehen osaksi, maksetut ostajalaivalla!

"Juhl-pojan" piti lähettää kotiin rahat heidän edestään kalastuspaikan
postiasemalta vakuutetussa kirjeessä punanen lakka päällä! -- Ja Rejer
lähetti sitäpaitse omasta puolestaan sata taaleria niistä kahdesta
sadasta kahdestatoista, jotka olivat tulleet hänen puoleksi osakseen.
He tunsivat nautintoa siitä riemusta, jota rahakirjeet herättäisivät
saavuttuaan seudulle, ja pitivät itseään oikein sankareina ja
keksijöinä... Eikä tämä kuitenkaan ollut kuin alku kalastukseen! --
Tuhdoilla ei istunut ainoatakaan, jolla ei olisi ollut kunnianhimoiset
aikeensa, ei ainakaan Rejer ollut ilman niitä! Hän oli saanut
tavattoman korkean ajatuksen kelvollisuudestaan ja taidostaan, kun hän
nyt voi yhtyä osakkaaksi suureen vatakuntaan.

Niin, olipa Rejer'illä montakin unelmaa Hammernäs'istä, kun hän sinä
iltana meni kalastusasemalle panemaan rahoja postiin. Kun hän saisi
perintötalonsa lunastetuksi, aikoi hän perustaa sinne suuren
nuotankutomistehtaan ja lähteä sillin pyyntöön joka vuosi ... ja sitten
ostaa talon talonsa perästä Juhl'ien vanhaa omaisuutta, ehkä jokaiselle
nuottakunnalle oman talonsa! -- Hän tunnusteli lakkaamatta lompakkoaan
takin povitaskussa... Eikö hänellä nyt ollut kokonainen pääoma
hallussaan?... Mitä Aa-vuonossa tiedettiin siitä suuremmoisesta
elämästä täällä?... Hopeainen neljän killingin raha oli kuin pyhä
esine, oikea aarre siellä kotona, ja täällä sitten -- eihän sitä
ajateltu enemmän kuin sillinsuomusta, joka oli tarttunut lompakkoon!
Täällä oli hänen oikea toimialansa, -- hänen silmänsä oikeen
säihkysivät, niin vakuutettu oli hän siitä.

Tähän asti oli hän elänyt kuin lehmä karsinassa... Oih kuitenkin! --
hänestä olisi tuntunut ahtaalta olla yhdeksän kuukautta vuodessa
suljettuna Hammernäs'iin ja yhtä mittaa yksitoikkoisesti päivät
päästään toimia hevosten kanssa, kyntää ja vanuttaa killinkiä
ravinnokseen! -- ikävää, yksinäistä ja kuollutta! -- kaiken sen jälkeen
kuin hän nyt oli saanut nähdä ja kokea elämästä, huvituksista, puheista
ja tanssista.

Koko ajan, kuin hän näitä mietti, tirkisti pari vallattomia mustia
mustia silmiä esiin tummista kasvoista -- niissä oli tulta ja
sukkeluutta kylliksi koko Aa-vuonolle!...

Hohoo -- jaa'ah! -- oihki hän ja tunsi hirveitä kipuja povessaan!

Tämä ei ollut ensi kertaa kuin Rejer taisteli uhrin taistelua sukunsa
tähden! Hän istui, -- huolimatta kaikista niistä rahoista, joita
hänellä oli taskussaan, ja kaikista suurista aikeistaan, --
synkkämielisenä ja hyvin onnettomana kuunvalossa, sentähden että hänen
täytyi luopua tytöstä. -- Tyttö ja sillinpyynti oli kaksi uutta asiaa,
jotka olivat liittyneet hänen elämäänsä!

Venheet, laiturit, laivat ja ihmiset olivat kaikki peitetyt
suomuksilla. Sillinsuomus kiilsi meressä kuin laaja hopeatomu,
sillinsuomuksia oli tarttunut kaikkeen, joka sattui silmiin tai käsiin.
Tytöt ja akat, nuoret ja vanhat, seisoivat pitkin rantaa ja perkkasivat
silliä, joita kannettiin pöntöissä sillalle puodin edustalla, jossa ne
suolattiin keskellä tynnöripinoa, joista yhdellä puolella olivat tyhjät
ja toisella täyteen sullotut.

Rejer'in ensi tehtävänä oli mennä maakauppiaan luo, missä vakuutetut
kirjeet toimitettiin tielle. Jonkunlaisella itsetietoisesti huojuvalla
käynnillä raivasi hänen särmäkäs korkea vartalonsa itselleen tietä
väkijoukon lävitse. Hän oli mielestään vatamiehiä ja kulki miettiväisen
ja ymmärtäväisen näköisenä polttaen posliininykäänsä. Väkitungos oli
tiheä, pelkkiä merimiehiä, parrakkaita ja merimieshattu eli lounas
päässä, jonka alta oli vaikea eroittaa kasvoja. Sanottiin, että täällä
kalastusasemalla kaikki oli niin täynnä, että ihmiset yöllä nukkuivat
seisaallaan tuvissa ja monen venheen miehistön täytyi tyytyä lepäämään
parin vaipan ja purjeen alla venhesatamassa. Mutta kukapa nyt olisi
huolinut siitä, täällähän nukuttiin ja uneksittiin vaan sillikuumeessa,
ja olisi kernaasti tyydytty tuhtoonkin!

Reijer liikkui levottoman nopeasti... Hänen katseensa tähysi
innokkaasti ympäri saadakseen varmuutta siitä, oliko hän joukossa...

Tuolla alhaalla puotisillalla oli työ vielä täydessä käynnissä.
Sillitynnöriä vieritettiin ja pinottiin purjevenheesen, ja joukko
naisia perkkasi silliä kynttelin ja lyhdyn valossa kilpaa miesten
kanssa, jotka latoivat ja suolasivat niitä tynnöreihin; puuttui enää
muutamia tynnöriä lastista!

Niiden joukossa huomasi hän solakan, pitkän olennon kaulaliina pään ja
vyötäisen ympärillä. Hän notkistihe ja liikkui vilkkaammin kuin muut.

Rejer seisatti silmäräpäyksessä käyntinsä, ja jäi seisomaan kuin
kyntteli kaikki aistimet jännityksessään. Jotakin oli ristiriidassa
hänen povessaan, joku ahdistava, ikäänkuin varoittava ääni -- ikäänkuin
olisi ollut kysymys Rubiconin yli kulkemisesta... Hän oli milloin
sisä-, milloin ulkopuolella kynttelin valoa... Eihän tuosta kuitenkaan
voinut olla mitään vaaraa katsoa häneen!

Hän lähestyi yhä enemmän ja enemmän häntä... Miten nopeasti hän
perkkasi! Heitti vähintään kaksi silliä pönttöön, siksi kuin muut
ehtivät tuskin yhden, ja kuitenkin kävi hänen suunsa ja hän piti
iloisuutta vireillä! -- Nyt kantoi hän toisen kanssa pois täyden pöntön
ja tuli takaisi tuoden uuden... Se ei ollut mitään hänelle! -- Hän
kiidätti sen luotaan ja heitti ensimmäisen sillin siihen... Hän oli
todellakin tavattoman nopsa! Ja paljoa vahvempi kuin hän näyttikään ...
toisissa ei ollut ketään, joka olisi kyennyt vetämään vertoja hänelle
missään suhteessa. Siitä oli Reijer ihan varma!...

Silli luiskahti samalla hänen käsistään ja kirposi sillalle pimeään,
jossa hän oli. Hän otti nuolen nopeudella sen ja pisti sivutaskuunsa,
huolimatta sen märkyydestä, suomuksista tai liukkaudesta.

Kohta sen perästä seisoi hän lähempänä, melkein hänen vieressään, ja
oli juuri aikeissa välinpitämättömästi alkaa puhella hänen kanssaan,
kun joku henkilö, joka seisoi tynnöripinon vieressä hehku suussa, joka
näytti lähtevän sikarista, alkoi:

"Sinulla on kiire tänä iltana, Stiina! Kas, miten sillit lentää!...
Tietäähän sen, että on kiire -- että tanssihetki lyö!... Jos koko
päivän liikkuisit tuolla tavalla, luulisin sinun suorittavan koko
venheen yksinäsi!"

"Kyllä, jos olisi isosonkaa tai turskaa, -- niin isoja kuin
kauppapalvelijat! -- vaan nämähän nyt ovat vaan pikkusiiliä!"

Rejer nauroi ääneensä. Hänellä oli vielä äänenmurros ja siitä sai hän
kuulla: -- "Mikä oinas siellä määkii?" jotka sanat umpimähkään
heitettiin hänelle pimeään.

"Stiina ei ole oikein armias tänä iltana," jatkoi kauppapalvelija
suututtamistaan -- "hän tietää perämiehen istuvan tuolla ylhäällä ja
odottavan."

"Perämies," -- hän löi puukon päällä pöntön laitaa vasten -- "hän voipi
käydä käsillään ja kuitenkin tanssia kilpaa niiden kahden
meripuotipatsaan kanssa, joilla te poljette lattiaa!"

"Ja sitten tarjoaa hän niin auliisti piparikakkuja ja kahvia!" --
arveli kauppapalvelija.

"Niinpä kyllä, -- -- kun tekee työtä koko päivän kello neljästä aamua,
niin ei jaksa vetää jauhosäkkiä mukanaan tanssissa iltasella!"

"Mitä arvelet, Stiina! että hän sanoisi, tuo tohtori Fredriksen ... tuo
mustalainen! -- tuo tataari -- hevostohtori! ... hän, joka sekä nylkee
hevosia että pistää kuoliaaksi ihmisiä. Luullakseni sekä sinä että
alaperämies saatte olla varuillanne!"

Kumarruksistaan, jossa asemassa hän oli perkannut silliä, oikasihe hän
äkkiä, niinkuin potkaiseva teräsvipu ja heitti veriset sillinkitaset
puhujalle vasten kasvoja.

"Sanoppas kerran vielä tuota samaa, niin saat enemmän!" huusi hän
vimmoissaan.

"Tästä saat palkkasi!" huusi kauppapalvelija ja lähestyi häntä, vaan
hän vältti hänen tavottelemistaan kiertämällä pönttöä. Hän oli juuri
tarttumaisillaan takaa päin hänen vyötäiseensä, kun nainen yht'äkkiä,
kiukusta huudahti: -- "Koeta, jos uskallat!" -- ja raivoisalla
liikkeellä hätisti hän puukkoaan.

Ahdistaja seisattui epäröivänä.

"Niin koetappas, jos sinussa on miestä!" -- karjasi Rejer ja tunkeutui
yhdellä hyppäyksellä heidän väliinsä.

Kauppapalvelija katsoi häntä silmiin. "Kas vaan -- Rejer Juhl?
Konkurssintekijä!... Olisi parempi, jos maksaisit, mitä olet velkaa,
etkä sekaantuisi tähän!"

Heidän ympärilleen keräytyi heti ihmisiä. Siinä näytti syntyvän
tappelu, ja kauppapalvelija jatkoi jymisevällä äänellä: "Niin, niin,
seitsemänkymmenettä taaleria korkoineen, jotka olemme valvoneet isäsi
pesässä, -- kangastavaroista!... Luulenpa olevan noista samoista
vaatteista, joissa sinä nyt seisot!..." Hän nauroi ivallisesti, ja
Rejer tunsi, kuinka ihmiset uteliaasti tirkistivät häneen, voidakseen
oikein nähdä konkurssintekijän.

Hän tunsi olevansa kuolemaisilleen loukattu. Hänen ylpeytensä kohosi
koko Juhl-suvun voimalla. Antaa hänelle isku vasten näkimiä, ei tässä
olisi auttanut mikään...

Hän veti pikaisesti esille lompakkonsa ja kysyi korkealla äänellä,
saisiko hän maksaa ... nyt heti! -- juuri tällä paikalla!

"Kiitoksia tarjoojalle, -- meillä on asioimispöytä kaikkialla, missä
vaan saamme rahoja!" -- vastasi kauppapalvelija säpsähtäen, vaan
saavutti kuitenkin pian kylmäverisyytensä.

Rejer piti vapisevalla kädellä punasta sadantaalerin seteliä
lyhdyn valossa ... kauppapalvelija kutsui kaksi tynnörintekijää
todistajaksi ... hän tunsi jo olevansa huonommalla puolella, ja
vetäytyi syrjään.

Rejerin silmissä mustui maailma; -- hän antoi pois viimeisen
sadantaalerin setelinsä! -- mutta se rohkasi hänen mieltään, että oli
ollut niin monta näkijää, ja hän kuuli sillinperkkaaja-naisen
kummastuneena huutavan:

"Rahakkaampaa miestä en ole vielä nähnyt!"

"Konkurssintekijä! ... konkurssintekijä!" matki Rejer pilkallisesti
itsekseen, kulkiessaan pimeässä edestakaisin -- "Konkurssintekijä!"...
Hän pani kymmenentaalerin setelin, viimeisen, mikä hänellä oli,
takaisin sinne, missä sadantaalerin oli ollut ja meni sitä tehdessään
lyhdyn valoon; -- eihän haitannut, jos ihmiset uskoivat siellä olevan
useampia sadantaalerin seteliä, mistä ensimmäinen oli lähtenyt!... Ja
joll'ei hän ollutkaan rahakas, tulisi hän kuitenkin näyttämään heille,
että hän pian pääsee siksi! -- hän keikisti niskaansa kuin jalopeura...

Huuto ja äkkiä syntynyt hälinä naisten kesken sanoi, että viimeinen
panos purjevenheesen milloinkin oli saatettu tielle ja päiväntyö
lopussa. Ihmiset riensivät joukoissa sillalta ylös ja läksivät
kulkemaan pitkin rantaa nuottahuoneelle, mistä valoa tuikki. Kahvihuone
oli siellä.

Rejer seurasi nopeasti muita... Ja hänen sydämmensä alkoi läkähdellä;
sillä Stiina kulki yksinään hänen edellään. Tunto siitä, että tytön
kanssa oli häpeällisesti menetelty, paisui hänessä... Häntä luulivat
kaikki saavansa loukata, köyhä ja puoleton kun olikin sekä pakoitettu
ansaitsemaan leipänsä! -- -- Ei ketään puollustajaa... Olipa yksi!

Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hän hänen vieressään niin
yht'äkkiä, että hän säikähtäneenä vilkasi häneen. Hänen kasvoillaan
näkyi vielä jäljet äskeisestä mielenliikutuksesta ja itkusta... Miten
erinomaisen kaunis hän oli! "Stii ... Stiina!" -- lausui hän -- "Kas
tuossa ... tuossa! -- ota vitjat!.... Niin, niin -- -- kuuletkos -- ota
nyt vaan! -- Elä ole pahoillasi! Minä olen ajatellut sinua koko ajan
sitten viimeisenkin -- keskellä sillinpyyntiä ... vaan sitä, ett'en
saanut otetuksi jäähyväisiä sinulta! ja sitten sitä, olisitko sinä
täällä kalastusasemalla?... Saat uskoa minun olleen peloissani sinun
poissaolostasi! -- Sinun kaltaisesi ei ole kukaan muu ... ei kukaan muu
nainen! -- sinun kaltaistasi ei ole maailmassa! Minä tuntisin sinut, ei
niin pitkää matkaa, vartalostasi!... Ja niin keveästi kuin sinä käyt --
ihan niin kuin tanssisit!...

"Minä olen Rejer Jansen Juhl, näetkös. Jan Juhl Aa-vuonossa, hän oli
minun isäni, hän! Uskotkos, Hammernäs'in perillinen -- sitä minä olen,
näetkös! -- voi saada kenet tahtoo koko seudulla... Vaan jos olen
lähtenyt sillinpyyntiin vastoin vanhaa tapaa, niinkuin haluni piti,
niin on Rejer Juhlissa miestä ottamaan minkälaisen haluaa, vaikka koko
seutu huutasi kurkkunsa halki! Vähät siitä, jos kutsuvatkin sinua
Mustaksi Stiinaksi ja tataarittareksi! -- Tehkööt vaan niin ... se ei
merkitse mitään! -- ei hituistakaan! -- jos vaan tahdot seurata minua
Hammernäs'iin!... Sillä muutoin en huoli vähintäkään enää tuosta
kaikesta ... ilman sinutta on nyt ikävä kaikkialla!"

Naisen silmät olivat auenneet ja hän katsoi niillä häneen; -- koko
hänen niveletön ruumiinsa teki torjuvan liikkeen!

"Sitä ei kukaan saa sanoa minusta, Juhl! Fredriksenille, että olen
antanut teille aihetta tähän! -- en teille, kauppapalvelijalle enkä
alaperämiehelle! -- kun Fredriksen pääsee kuritushuoneesta takasin. Hän
istuu ainoastaan yhdestä puukon haavasta siellä kuritushuoneessa! Mutta
hän on minun rakkaani Jumalan edessä ja kunniani kautta!... Hän joutui
kuritushuoneesen kahdeksi vuodeksi, sillä puukonisku tuli ilmi, ja on
palvellut aikansa syksyllä."

"Minä toivon teille liiaksi hyvää, Juhl!" pitkitti hän itkusilmin --
"tämän tarjouksen tekemisestä ... ja myös kauniista hopeavitjoista ...
jättääkseni sanomatta ja varottamatta teitä, -- sillä hän tarttuu heti
suututtuaan puukkoon... Niin että te itse voitte ymmärtää, ett'ei
meidän kahden välillä voi mitään avioliittoa syntyä ... ei!" -- ja hän
pisti tätä sanoessaan varovasti hopeavitjat taskuunsa.

Rejer sai iskun, sen tunsi hän, vaan päähänsä, otsaan tai rintaan, sitä
hän ei tiennyt! Hän seisoi vaan puoleksi avoissa suin ja tuijotti
hoikkaan, nivelettömään tyttöön, jonka suusta tulvasi sanoja ja
silmistä kyyneleitä pimeässä, ja joka välistä tanssi ja välistä kävi
hienoksi kuin rihma hänen silmissään.

"Vai niin! -- niin, minä ymmärrän!" höpisi hän ja nauroi
houkkiomaisesti! Ulkopuolelta alkoi kuitenkin hänen ymmärrykseensä
mennä hänen asemansa -- hän alkoi nähdä kuin pettyneiden toiveiden
pohjattoman kuilun.

Pois piti hänen, kuului hänen huutonsa, päästyään venheelleen, eikä
siinä auttanut, heidän täytyi lähteä liikkeelle. Sinä yönä sousi hän
itsensä läpimärjäksi!




IV.

Minäkö taipuisin? -- en, ennen tahdon murtua!


Myöhään yöllä tulivat he takaisin pohjoissalmeen, missä heillä oli
sulkunsa.

Hän istui unenhorroksissa airoissaan ja tuskin huomasikaan, milloin
venhe törmäsi rantaan, kunnes hänet herätti usealta taholta pimeässä
kuuluva huuto:

-- Onko silliä näkynyt alhaalla kalastuspaikalla?

Täällä olivat ihmiset levottomia ja kävelivät vaan odottaen
päiväntuloa. Venhe oli iltasella kulkenut ohitse ja ihmiset siinä
olivat tuumailleet, ett'ei verkot sinä päivänä tulisi antamaan monta
silliä; -- he olivat kuulleet huhuja, että sillit olivat pohjoisempana
meressä!

"Huhuja!... Sillit yht'äkkiä vetäytyneet takaisin mereen?... Venhe,
jota soudettiin ohitse? -- heillä olisi tieto siitä, heillä," -- koetti
hän innokkaasti saada muita toiseen uskoon.

"Ylös ja alas! alas ja ylös!... Ensin ylös ja sitten alas!" --
kuuluivat sitten perästäpäin hänen omat tuumailunsa.

"Haluaisinpa tietää, mikä päivä tänään on? -- kuudestoista
maaliskuuta!... Jos hän joskus tekisi jotakin 16 päivänä maaliskuuta,
niin saisivat hakata hänet palasiksi!..."

"Kirottu päivä... Sata taaleria mennyttä!... Kellonvitjat -- nekin
poissa -- hän saa ne varmaankin, hän tuolla kuritushuoneessa --
ylpeilläkseen, vapaaksi päästyään!... Kauniita juttuja! -- tanssinut ja
ollut lemmenseikkailussa kuritushuonevangin hentun kanssa ... ehkäpä
nainen itsekin on ollut siellä!...

"Huhuja! -- antaisiko hän pelottaa itseään semmoisilla huhuilla!..."

Hän ei enää jaksanut kävellä ahtaassa, raskasilmaisessa huoneessa,
jossa he pitivät majaa, vaan kulki päivänkoittoon asti niiden luona
rannalla, jotka varustautuivat verkonheittoon. Hän oli löytänyt
johtajan sille suuttumukselle, jonka sillinperkkaajatar oli hänessä
synnyttänyt.

Seuraavana päivänä odottivat kaikki kiihkeimmällä jännityksellä
lankaveneiden palajamista: niillä oli kolmen neljän tunnin matka
soudettavana.

Rejer oli satakin kertaa saaren ulkosivulla vaaleansinisillä
lokinsilmillään katsomassa, eivätkö he tulisi. Sieltä kääntyi hänen
katseensa ehdottomasti sille paikalle, mihin hänen verkkonsa olivat
heitetyt. Hän tuijotti nolosti niihin öljymäisiin sillinlimapilkkuihin,
jotka vielä läikkyivät merenpinnalla; rantaan heitettyihin
pikkusilleihin, meritähtiin ja isosongan jäännöksiin, jotka
vetelehtivät kankeina levän ja merivasikkain seassa luodoilla, sekä
siellä ja täällä puolimädännyt valas.

Oli aivan hänen nykyisen tuulensa mukaista tuijottaa näihin haiseviin
jäännöksiin. Välähtelevä, kirkas, kiiltävä hopeameri, joka oli
liikkunut nuotassa, oli hänen ärsytetyssä helposti kiihtyvässä
mielikuvituksessaan levinnyt laajalle oli hänen nuottansa liikkuvan
seinämän tulevaisuuteen, jossa hänen vaan tarvitsi seista haavi kädessä
ja ammentaa rikkautta ... harjoittaa kalastusta suuressa määrässä,
lunastaa takaisin Hammernäs kaikkine viisineneljättä taloineen ja
torppineen!...

Sillit vetäytyneet mereen! -- Juuri kuin hän oli tullut niiden
saantiin? -- mahdotonta!...

Vaan kaikki tämä mädännyys täällä rannikolla puhui kokoajan ihan toista
kieltä: -- että se oli mahdollista... Hänellä oli jonkunlainen
onnettomuudenaavistus, ahdistus... Hän tunsi povessaan, ett'ei väki
venheessä suotta ollut huutanut noita sanoja! -- Jos venheet tulisivat
nyt takasin silliä täynnä, tulisi hän vimmatun hämmästyneeksi! -- yhtä
hämilleen kuin jos yht'äkkiä näkisi Hammernäs'in seisovan edessään
uusine rakennuksineen, uusine meripuotineen ja nuotankutomustehtaineen!

-- -- -- Ja lankavenheet tulivat soutaen pitkissä rivissä maata kohti;
ne olivat korkealla vedessä, ruskeat verkot kasoissa kokassa ja
keskellä venhettä...

Tämä oli satojen soutua, pitkäveteistä, ruumissaaton kaltaista --
lastina raskain, mikä venhettä voi täyttää -- pettyneet toiveet!

Verkot olivat seisseet siellä tyhjinä kuin seulat! -- Ei sonkaa, ei
valaita eikä lintuja missään nähtävänä. Meri autiota, mustaa ja
kuollutta! -- ne, jotka olivat olleet rannassa, olivat olleet songan
eroittama parvi isosta joukosta merellä!

Sillit olivat poissa? -- ehkä pohjoisessa...

Keskellä kaikkea tätä saapui hänelle eräässä venheessä kirje äidiltään.
Se oli kulkenut pitkiä matkoja ja ollut monissa käsissä, ennenkuin se
likaantuneena ja suomuksisena nyt saapui perille... Hänen verensä
kuohui liian raivoisasti, jott'ei hän voinut erittäin suurella
tarkkuudella sitä lukea.

"Saanenko enää milloinkaan maailmassa nähdä sinua Rejer!" -- oli
kirjeessä äidin suurten huokausten seassa.

"Nähdä minua? -- kyliäkin aikanaan!" -- puhki hän ja
vaipui ajatuksiinsa, jolla aikaa hänen silmänsä väsyneinä ja
välinpitämättömästi luistivat pitkin riviä. Äkkiä seisahtuivat ne; --
hänen sisarensa oli mennyt naimisiin Haarstad'in kanssa!... Hän luki sen
uudestaan ja taas uudestaan: -- "Ottilie teki siinä uhrauksen, siliä
hänhän on vanha mies eikä juuri miellyttävä ulkonäöltään; sinähän
tiedät hänen jo kosinen häntä ensimmäisen vaimonsa kuoltua; nyt tulee
hän oikein turvatuksi, kun ei Haarstad'illa ole lapsia -- sekä hän että
minäkin: -- ja sinä saat pitääksesi Hammernäs'in... Minun mielestäni
pitäisi meidän olla järkevälle sisarellesi ikuisesti kiitollisia,
Rejer! -- Hän on pelastanut talon!..."

Hän pisti kirjeen hitaasti taskuunsa.

"Haarstad'in kanssa! ... sen vanhan vääräsäären koronkiskurin!" --
riehui hän -- "joka koko ajan on nylkenyt seutua.... Niin kauan ja
täydellisesti on hän harjoittanut koronkiskomistaan Hammernäs'issä, että
on voinut ostaa sisareni -- -- -- ja sitten minut kaupanpäälliseksi."

Hän venyi valveilla myöhään yöhön veri kiihkeässä kuohussa. Niin moni
hänen toiveistaan oli törmännyt karille!

Hän makasi ja tuijotti vaan tuohon yhteen ainoaan ajatukseen, -- nyt
täytyy hänen kotiin!... Hänestä tuntui se aivan mahdottomalta ... hän
olisi yhtä helposti voinut katketa keskeltä kahtia!...

Luonto pääsi kuitenkin lopulta oikeuksiinsa, ja hän nukkui.

Aamuyöstä kävi elämä levottomaksi tuvassa. Ihmisillä oli huoli
kotimatkasta, he nousivat ylös, tähysivät ilmaa ja paneutuivat
uudestaan levolle... Hän kuuli unissaan, kuinka he puhuivat, että
näytti tulevan itätuuli ja vaikea joulu kotiin. He kävellä kolusivat ja
häärivät evässäkkien ja liinojen puuhassa, kulkivat ulos ja sisään, ja
joka kerran pieneni heikko valo pienessä likaisessa ikkunassa. Hän
tunsi sen unissaan...

Yht'äkkiä tunsi hän jotakin suurta, kaarevaa ja synkkää, jolla oli
kohmuraiset käsivarret, leviävän edessään... Hän tunsi Hammernäs'in
hongan -- se tuijotti vihaisesti ja ruskaen häneen ja puisteli
ikivanhoja mahtavia lehtiänsä...

Mitä enemmän hän siihen katsoi, sitä enemmän se muuttui hänen äitinsä
raskaan vartalon kaltaiseksi, joka istui koukistuneena ja
kumarruksissaan rahilla kädet sylissä. Hän katsoi ankarasti ja
raskaalla katseella häneen ja sanoi:

-- "Meidän pitää olla ikuisesti kiitollisia Ottilialle! Näetkös Rejer!
meidän pitää taipua ja pyrkiä eteenpäin, miten parhaiten voimme!"

"Minun taipua? -- en, ennen tahdon murtua!" -- hän karkasi ylös.

Ja näillä sanoilla alkoi hän sen pienen, lyijykynällä piirretyn lapun,
jossa hän ilmoitti äidilleen, että kotiin hän ei tule! -- ennenkuin
voisi omilla rahoillaan lunastaa Hammernäs'in, ja että hän nyt aikoi
koettaa onneansa maailmassa. Kun tulisi tietämään jotakin enemmän,
saisi äiti kirjeen kiitolliselta ja kuuliaiselta pojaltaan -- Rejer J.
Juhl --

Suuri ja mahdoton kertoa oli renkivouti Andersin ja niiden muiden
hämmästystä, kuu hän samalla, kuin heidän pii kantaa purje veneesen,
lyhyesti ja päättävästi ilmoitti heille että oli päättänyt matkustaa
Bergeniin sen sijaan että tuli heidän kanssaan kotiin. Hän oli tullut
siihen vakuutukseen yöllä ... mutisi jotakin isänsä pesästä ja
sillinpyynnöstä ensi kesänä. Hän aikoi nousta maalle Skudenäsissä ja
koettaa päästä jollakin niitä laivoja, jotka menivät pohjoiseen!

Aluksi ainoastaan äänettömiä ja ammottavia suita ja sitten -- kun he
alkoivat tajuta -- pitkiä naamoja, maahan luotuja katseita, tupakan
sylkyjä sinne tänne ja miettiväistä korvallisten ruopimista...

"Tulla kotiin Aa-vuonoon ilman Juhl-poikaa? ... semmoisella häpeällä
kaikkein ihmisten ilmoihin."

Ei liene perätöntä, että pari henkeä oli lapasellaan pyyhkinyt
kyyneleitä silmistään, nähdessään sen kaikesta houkutuksesta
huolimattoman katseen, jolla Rejer pysyi lujana päätöksessään.

Siinä ei auttanut mikään! -- Juhl-poikaa täytyi totella ja he saivat
lohduttaa itseään kirjeellä rouvalle; -- vaan kotiin joutaminen oli
heistä raskasta!

-- -- "Kuules, Anders! -- Sinä vastaat Laukista! -- ett'eivät saa
vedättää sillä myllynkiviä siellä Haarstad'issa!... Sano vaan terveisiä
äidille sekä että minä olen sen sanonut!"

Tämä oli Rejer'in viimeinen kuiskaava määräys renkivouti Andersille,
kun hänet laskettiin maalle Skudesnäs'in sataman laivasillalla.

Ja mitä Rejer silloin sanoi hänelle, sitä arvailtiin monta vuotta
Hammernäs'in mökkiläisten kesken, sillä renkivouti Andershan sai sanoa
sen ainoastaan rouva Juhl'ille.

       *       *       *       *       *

Vuonopiirikunnat olivat antautuneet peliin meren viheriäisellä
pöydällä ... taas yhtenä vuonna uskaltaneet kaiken omaisuutensa -- ja
menettäneet! --

Onnennappulan takapuoli oli tämmöinen: -- tyhjä vene, tyhjä huone,
epätoivoa synnyttävä puute aitassa... Sairautta ja kurjuutta.

Muutamia vuosia vielä samalla tavalla, ja ne samaset saaret, luodot ja
karit purjehdusväylällä, jotka nyt olivat siellä hajallaan toisistaan
huoneineen, puutarhoineen, viljelyksineen ja uudisrakennuksineen täynnä
iloista tulevaisuuden toivoa ja toimintaa, seisoisivat siellä yhtä
autioina, kolkkoina ja alastomina kuin ennen sillin tuloakin, --
ainoastaan vanha vesilintujen kirkuminen ympärillään.

Vielä muutamia semmoisia vuosia, ja ne säästöpankit, isonnetut huoneet,
parempi järjestys, laajennettu maanviljelys, jotka olivat hyvän ajan
synnyttämiä, paremmat koulut ja suurempi valo, joka oli tunkeutunut
näihin ahtaisin seutuihin -- kaikki menisi entiselleen, kuolisi
ja sammuisi ja vanhat taitamattomuuden, ennakkoluulojen ja
liikauskoisuuden hämähäkinverkot laskisivat harmaan verhonsa kaiken
yli!

Tässä oli pelattu enemmästä kuin rahasta, enemmästä kuin ihmishengistä
-- jos meri olisikin vaatinut niitä suuressa määrin -- tässä oli
kysymyksessä itse ihmisten uskallus, heidän uskonsa tulevaisuuteen, ja
nyt jäätyi se sydämmen pohjaan asti!...

Jokaiseen taloon, jokaiseen kotiin -- mökkiläiselle ja talolaiselle oli
meren arpanappula kolmannen kerran lähettänyt päätelmänsä! --
kuoppasilmäisen köyhyyden, sairauden ja kylmän hädän!

Oli pelattu ja menetetty!

       *       *       *       *       *

"Rejer Juhl! hoi -- hoi hoi -- hoi!..."

Oltiin Skudesnäs'in satamassa; -- hänen ystävänsä alaperämies seisoi
"Resolut'illa" ja huusi häntä. Rejer oli jo nähnyt sen viheriäksi
maalatun, likaisen prikin seisovan pakkapuotien luona, niinkuin
näytti, vielä puolilleen lastattuna suolalla.

"Mitä sinä täällä teet?" -- kysyi hän Rejer'iltä saatuaan hänet
lähemmäksi. -- "Hopeahelaisena? -- Sinullahan oli hyvä kalansaalis....
Kuules, poikaseni! -- Elä vaan antau suola-asioihin, sillä sillit on
tuuli vienyt! -- Oo, odotas vähän, meillä on kohta päivällislepo!"

Alaperämies Lind oli tavattoman kaunis velikulta, pitkä,
soreavartaloinen, mustasilmä ja mustatukka.

"Täällä olisi silavaa ja herneitä keittiössä!" -- sanoi hän Rejer'in
tultua laivalle -- "tarvitset varmaan jotakin itseäsi lämmittääksesi!"

Rejer'istä tuntui kuin olisi jo pitkiä aikoja kulunut siitä kuin
hänellä oli ollut semmoinen ateria, kuin hän nyt söi keittiössä
alaperämiehen kanssa.

"Talonpoikaistavat ... talonpoikaislaivuri ... talonpoikaislaiva! ...
vaan heti pääsenkin tästä!" mutisi perämies. -- "Koiranelämää tämä
kalastaminen...

"No niin Rejer Juhl! ... eipä sillä, ett'ei se minusta olisi ollut
hiiden hyvää. Elämää ja liikettä sitä täytyy olla... Eteenpäin,
eteenpäin, vaikka missä olisi! ... vaan hiukan järkeä täytyy kuitenkin
olla, muuten joudut naimiseen tuossa paikassa, poikaseni! -- ja silloin
on loppu hauskuudesta. -- Hän -- sillinperkkaajatar -- musta Stiina,
kertoi kaikkityyni samana iltana minulle ... hänellä riippui veitsensä
sinun kauniissa vitjoissasi... Vaan olitko silloin aivan laapihullu? --
mies, jolla on puoli taloa ja on semmoista sukua kuin sinä! -- hyökkää
suinpäin ja kosii! -- -- No niin, nyt sinä varmaankin lähdet koettamaan
onneasi Bergen'issä? Minä matkustan myöskin sinne, ja sentähden
huusinkin sinua."

Rejer sysäsi hernevadin keskemmälle pöytää.

Perämies silmäili häntä!

"Ethän vaan yhä liene niin laapihullu, että vielä kuljet rakkauden
houreissa ja suret? Siihen löytyy ainoastaan yksi lääke: -- rakastua
uuteen... Kuinka vanha olet?"

"Kohta yhdeksäntoista."

"Niin, kun minä neljä viisi vuotta sitten olin sinun ikäisesi, kävi
minun samoin!"

"Ei -- eh" -- nauroi Rejer mahtavasti. "Sen painajaisen sousin minä jo
maalle samana yönä! Ei -- eh ... mutta" -- hän mietti totisena,
uskoisiko hän aikeensa perämiehelle, hänessä oli jotakin niin
hyväntahtoista, hän oli niin perinpohjin kelvollinen ja luotettava
olento!"

"Sinä näytät, kuin olisit jossakin pulassa, vaan et tahdo tulla esille
sillä... Etkö ole saanut selville, mitä tekisit kaikilla rahoillasi?"

Rejer otti esille lompakkonsa, jossa oli keltainen kymmentaalerin
seteli:

"Kas tässä kaikki, mitä minulla on!"

"Eipä niinkään vähän, totta vieköön! Parahiksi kymmenen taaleria
enemmän kuin minulla, -- sillä kurja palkka tällä silliprikillä tuottaa
tuskin sen vertaa, että voisi olla maalla kahtena iltana viikossa...
Otinkin sen vaan sentähden, ett'en joutuisi tuuliajolle sillä aikaa,
kuin 'Alert' on Bergen'issä korjattavana... Kallis kaupunki, joka
perinpohjin vetää lokaan miehen! Viisainta, että pötkii tiehensä,
ajattelin, ennenkuin on paljaalla mäellä! -- -- Vai niin, sinulla on
kymmenen taaleria, Juhl! -- Ethän vaan aikone hurvitella niitä täällä
Skudesnäs'in satamassa... Täällä ei ole niin mitään!"

"En ... minä ... minä," -- alkoi hän äkkiä, "minä en tiedä, mitä
rupeaisin toimittamaan täällä maailmassa ... minä menen Bergen'iin,
tullakseni joksikin, yhdentekevä miksi! -- Minä tahdon pois kotoa" --
lisäsi hän matalalla äänellä ja katsoi alas lattiaan, -- "tila
Aa-vuonossa on mennyt käsistäni!"

"Vai -- niin?... Vai -- niin!" -- tuumaili perämies hieman ällistyneenä
ja siirsihe tietämättään peremmäksi penkille. -- "Vai on se käynyt
sillä tavalla... Niin" -- lisäsi hän ja karkasi seisalleen -- "minä
olisin uskaltanut panna pääni pantiksi, että jotakin semmoista piili
sinun tuuheatukkaisessa kallossasi Juhl! ... ja tuo pilviin pyrkivä
nenä! -- sinä karkaat tietysti kotoa... Hm!" -- hän koetti viheltää ja
polkea tahtia keittiön lattiaan, vaan heitti sen sikseen tilanahtauden
tähden, jossa hänen täytyi olla kumarruksissaan -- "karkaat --
luonnollisesti! Niin, näetkös, Juhl, samoin tein minä Reaalikoulusta...
No niin, mitä aiot sitten tehdä?"

"Päästä vaan matkalle!"

"Myömään ryyniä ja rusinoita?"

Rejer oli vaiti. Kysymys oli tuntunut ivalliselta. "Mennä tiskiä
vasten?" -- Perämies nyökäytti päätään, -- "ennen sitten riippua
raakapuussa, poikaseni! -- se on jotakin ihan toista... Mitä?"... Hän
pisti molemmat peukalonsa liiviensä kainaloreikiin ja huojutti tukevaa,
kaunista vartaloansa... "Merelle -- me -- merelle! luonnollisesti
poikaseni!..."

Tämä neuvo miellytti Rejer'iä mitä enimmän, -- puhumattakaan siitä,
että hän isoni omissa silmissään; hän oli kauan ihaillut merimiehen
vapaata merimiesryhtiä, hänen iloista esiintymistään ja liikkeitään
sekä hänen reipasta ja köykäistä käytöstään. Hän mörisi jotakin
kulkussansa, joka kuitenkaan ei vielä merkinnyt myönnytystä eikä
kieltoa.

"Merisairaus?" -- tiedusteli merimies.

"En ole koskaan tuntenut sitä."

"Vai niin! -- se onkin luonnollisesti koiranelämää, aluksi."

"Ei haittaa hituistakaan!"

-- -- "Saat kuunnella ja kauniisti pistää ison kärsäsi ... parilla ensi
matkalla -- pitää sitä kotelossa!"

"Oo, se käy kyllä päinsä!"

"Olet liian pitkä, se on sinun onnesi, -- ei kukaan tahdo
mokomaa hongankolistajaa hyttinsä vahdiksi... Kuuleppas!" kysäsi hän
äkkiä -- "sinä luulet voivasi keittää herneitä polttamatta niitä ...
ryynipuuroa ... kahvia? Jos saat neljätoista päivää harjoitellaksesi
Bergen'issä?"

Rejer sanoi vaatimattomasti jotakin itsestään.

"Kyllä, ihan varmaan voit sinä sitä! -- 'Alert'illa' tarvitsemme me
uuden kokin, sinä voit sentähden tulla kanssamme etelään Välimerelle ja
keittää ensimmäinen matkasi niin hyvästi kuin voit... Kymmenen
taaleriasi saat käyttää taklataksesi hiukan itseäsi... Sillä
tuommoisessa pitkässä vanutetussa sarkatakissa luunapit seljässä
hinaisivat ne sinut märssyraakaan koko sataman kummitukseksi!..."

Ajatellessaan tätä odottamattoman uutta virkaansa oli Rejer istunut
ääneti jonkun aikaa ja tuijottanut hernevatiin. Hänen näkönsä muuttui
enemmän ja enemmän Juhle-naamaksi, ankaraksi kuin etukeula.

Hän katsahti äkkiä perämieheen:

"Samantekevä, tapahtuuko piiskaaminen herneillä tai merellä -- merelle
minun pitää!"




V.

Hän pesee ja pestään.


... "Ylös! ... käärikää ... käärikää ... käärikää!" -- huudettiin
äkkiä keskellä hälinää ja melua "Alert'in" kannella. Rejer avasi
varovasti silmänsä, -- ja ensi päivinä Pohjanmerellä makasi hän
hirveän huolellisena siitä, ett'ei kuulisi komentoa "ulos" -- hän
tiesi olevansa raskasuninen ja oli ryhtynyt kaikellaisiin
varovaisuuskeinoihin, jotta olisi hyväkuntoinen. Kokkina pääsi hän
nimittäin vapaaksi yleisestä vahdista ja voi nukkua koko yön, paitse
silloin kuin oli käärimistä (leimaamista) tai muuta jokaisen tehtävää
työtä.

"Käärikää märssypurje! ... prampurje kiinni... Ylös!" --
uudistettiin komento ylhäällä, samalla kuin portaissa rämistettiin
läkkikastrullilla.

Rejer nousi ylös kopissaan, hänen ensimmäinen, pikainen ja epäilevä
silmäyksensä lankesi saappaille, jos joku ehkä olisi taas naulannut ne
lattiaan kiinni niinkuin viime yönä!...

Ne, joilla oli päävahti, istuivat jo arkuillaan panemassa vaatteita
ylleen; toiset juoksivat täysin varustettuina öljyvaatteissa ja isoissa
saappaissa portaille. Hieno juova päivänvaloa tunkeutui ruhvista alas,
sade löi suojustimia vasten ja laiva liikkui kovasti.

"Ottakaa kokkikin pramraakaan ... kiiruhtakaa!" -- jyrähytti pursimies
ruhvin kautta. Rejer hyppäsi kuin nuoli saappaihinsa.

Kannella oltiin täydessä työssä ja komentohuuto seurasi toistaan
huutajan huulilta. Purjeet löivät myrskykuurojen välillä raskailla ja
voimakkailla iskuilla ja lämäyksillä mastoihin, samalla kuin nuorissa
ja köysissä suhisi ja vinkui.

"Kuntoon prampurjeen laskemisessa, kantanuora ja nostotouvi!"

Rejer läksi heti kiipeämään reelingistä. Vaikka hän ennen oli ollut
märssyssä, ei hänen kuitenkaan ollut ihan helppo tulla toimeen näissä
pehmeissä köysitikapuissa. Häneltä kävi matka hitaasti ja varovasti,
puoleksi vatsallaan, tarttuen edestäpäin kynsin kiinni ja vanuttaen
itseään ylöspäin niinkuin merikrapu. Nähdessään jungmannien menevän
ohitsensa, teki hän turhan kokeen pitkillä säärillään ja käsillään
mennäkseen kaksi puolapuuvälistä kerrallaan. Puttinkitouvissa märssyn
alla, jossa piti kulkea takaperin, seisattui hän miettiväisenä; vaan
samalla huomasi hän sisäpuolella rei'än märssyyn ja käytti samassa
silmänräpäyksessä tätä käytävää. Ylhäällä kokoamissarvessa seisattui
hän taas vähän, ikäänkuin olisi hakenut jotakin uutta pelastusreikää,
ja pitkitti sitten kilpikonnan tavoin hyppäyksiään köydeltä toiselle,
milloin käsillään milloin jaloillaan.

Kohta sen perästä seisoi hän ison pramraa'an perttinuoralla, tuulen
vinkuessa hänen purjekangashousuissaan sekä mustanharmaan ja vihertävän
meren ankarasti läikkyessä, niin että pyrki päätä panemaan pyörälle!
Hän oli aivan sekaisin. Hän kuuli komentohuudot alhaalta, vaan ne
sekoittivat häntä enemmän... Ne kuuluivat kuin äänet toisesta
maailmasta yhdeksi taklaasin vikinän ja kitinän kanssa.

"Mikä sinulla on, kokki?" -- kysyi häneltä jungmanni yläpuolella
nokassa.

"Ei mikään!" -- vastasi Rejer lyhyesti; -- hän sattui samalla katsomaan
alleen mereen, jonka yläpuolella he kiikkuivat.

Ja että hänellä oli jotakin, sen sai hänen naapurinsa, ruotsalainen nyt
nähdä, silla hän karjasi:

"Ei tuulenpäälle! ei tuulenpäälle, sinä pitkä kuhnus! ... ei
tuulepäälle -- kuuletko!"

Vaan Rejer ei osoittanut kykyä eroittamaan tuulenpäällystä eikä alusta
tai yleensä käyttäytymään järkevästi kummankaan suhteen. -- Tässä oli
kysymys vaan yksinomaan siitä, -- sen tunsi hän -- että jäisi raakapuun
päälle ja pelastaisi henkensä, tapahtuipa muutoin mitä tahansa.

Hetkisen perästä oli pyörtymys kuitenkin asettunut ja hän voi jälleen
käydä käsiksi työhönsä.

"Tuossa!" -- sanoi ruotsalainen ja ojensi hänelle pyöreän pullon --
"niinhän sinä olet valkea kuin haamu!"

Rejer otti kulauksen ja se tuntui hänestä auttavan kummallisesti.

"Kun ei vaan pramtanko menisi matkaansa meidän istuessamme tässä!"
jatkoi ruotsalainen, se olikin todella kiinni kuin viulun jousi.

"Ei siinä ainakaan oksia ole," -- tuumaili Rejer ja tarttui
purjeihin voimakkain käsin.

"Turkanen, tuota karhua!" -- sanoi göteporilainen, -- "hänellä ei ole
kädet, vaan karhunkäpälät!"

       *       *       *       *       *

Prampurje oli vedetty ylös, isopurje kiinni, lyyväri kiinni ja
märssypurje reivattu:

Ja nyt piti Rejerin keittää kahvia päivävahdille!...

Hän teki tulen keittiöön, huuhteli suuren kuparikattilan ja nosti sen
liedelle. Kaikki tämä tapahtui kiukustuneella itsepintaisuudella.
Muutamat merimiehistä tulivat sytyttämään nysiään, toiset taas, joilla
oli vahti kannella, kärttivät miesmieheltä kahvia. He hakivat huvitusta
pahassa säässä siten, että haukkuivat kokkia; mutta tämä käänsi heille
vaan selkänsä, keikisti niskaansa, pani hiiliä tuleen tai puhalsi
vetoreikään.

Rejer oli täydessä kiihkossa ja touhussa sekä puheli koko ajan
itsekseen.

Oli todellakin liiankin suuri onni, että hän oli päässyt jälleen
alas ... tavattoman suuri onni ... sikamaisen suuri! -- Hän hymyili
vihaisesti ja katkerasti; Niin, niidenhän siellä kotona olisi pitänyt
nähdä Juhl-poika tuommoisessa koirankiikussa! nähdä Hammernäs'in
perillinen venymässä raakapuussa, ja -- -- -- ainoastaan hiuskarvan
verran puuttui, ett'ei hän laskenut luisua!

Hän otti kipakasti reiältä kiehuvan kattilan ja asetti sen kallelleen
selviämään; vaan hän oli unhottanut panna ensin riepua kattilan korviin
ja huitoi nyt ilmaa poltetuilla sormillaan.

"No kokki!" -- pistihe pitkävillainen karvalakki taas esiin, -- "eikö
kahvi vieläkään ole keitetty?"

Rejer nosti kannen yhdellä tempauksella, niin kuuma kuin se olikin ja
heitti kalannahkaa kattilaan:

"Minusta nähden voitte kernaasti juoda sen niin sellaisena kuin
tahdotte -- -- siinä se on!"

       *       *       *       *       *

Niin, kyllä Rejer tiesi lähteneensä merelle! Kanavassa olivat he
iloisesti laskeneet mäkeä, kunnes pääsivät Hispanjan merelle ... ja
sitten Kap da Rocan ulkopuolelle! ei ollut aina niinkään hauska seista
raskasilmaisessa keittiössä paistinpannun ääressä, jossa piti liha
paistaa voissa ja samalla hoitaa herneitä ja silavaa.

Vaan hän tuuleutti silloin tällöin itseään kannella ja siellä oli
tuulta kylliksi.

Oi kuitenkin, minkälainen ulappa!

Paidanhihat ylös käärittyinä näytti hän pitkältä, hiestä kiiltävältä,
nokiselta sepänsälliltä... Eikä arvostelukaan, joka lankesi hänen
toimintansa osaksi, ollut erittäin sääliväinen. Milloin olivat herneet
pohjaanpalaneita, milloin ryyniksi jauhettuja -- ja tätä hän ei voinut
auttaa! Milloin viskunat keitetyt liemeksi ... ihan kokonaan kadonneet,
hän on varmaankin syönyt itse jok'ainoan!... Tai jos hän koetti tehdä
sen paremmin, oli keitto kiehumatonta. -- Vettä ja ryyniä! -- oikeata
hevosenruokaa!

Hän oli ensi hetkestä asti päättänyt olla vastaamatta, ja hän pysyi
lujana ja järkähtämättömänä päätöksessään!

Velvollisuutensa kokkina pitää kaikki kirkkaana ja puhtaana keittiössä
ja ruoan valmiina ammennettavaksi ja vietäväksi pöydälle määrättynä
aikana, sen hän sekä tiesi että täytti! -- sitten sai steewartti viedä
sen perälle kajuttiin.

Steewartti niin! -- tuo hieno keikari kiharoine otsalla kahtia
jaettuine hiuksineen, joka sipsutteli niin sievästi ja jota ne
kutsuivat peruukkimaakariksi -- hänkin katsoi sopivaksi tehdä pilaa
hänestä!

Oli juuri se päivä, jolloin he olivat Kap da Rocan ulkopuolella...

Rejer ymmärsi hyvin hyvästi, että hänet oli jonkunlaiseksi yleiseksi
hauskuudeksi komennettu keskellä aamupäivää yläilmoihin ja että
väki oli seissut hänen alapuolellaan huvitellen itseään hänen
epämerimiesmäisellä käytöksellään, ikäänkuin hän olisi ollut marakatti,
joka teki temppujaan!

Miettiessään tätä oli hän silmänräpäykseksi ennen ruoan laittamista
lähtenyt keittiöstä tuuleuttamaan itseään ja seisoi katsellen laidan
yli mekon napit auki. Hän hengitti raitista ilmaa.

Oli äkkiä tullut niin hirmuisen kuuma täällä Portugalin rannikon
kohdalla! Meri aaltoili vihertävänsinertävänä ja aallot olivat korkean
huoneen kaltaisia -- heillä oli koko Atlantti sivullaan ja he kulkivat
märssypurje osaksi reivattuna.

Kun steewartti tuli tyhjä keittomalja kädessä, silmäili hän Rejeriä
kiireestä kantapäähän ja katsahti sitten useampia kertoja tutkivaisesti
mastoihin.

"Täällä etelässä saat pian nähdä apinoita joukoittain kokki! Ne
kiipeävät vielä kauniimmin kuin sinä!"

Rejer kipristi nokkaansa ja meni takaisin keittiöön; vaan steewartti
tuli kohta sen perästä mainingin aikana saamaan häneltä herneitä, ja
kärvennettiin, niin että hän mölisten ja malja tyhjänä kädessä hyökkäsi
kajuttaan takaisin.

Siellä syntyi elämä! Steewartti valitti ja voihki, vaan perämies Lind
väitti pontevasti vastaan ja julisti hänen kuhnukseksi sekä sanoi sen
tapahtuneen hänen varomattomuudestaan. Ei hän voisi kenenkään
vakuutuksesta tulla siihen uskoon, että tuo velvollisuuksissaan niin
uskollinen maalaispoika olisi tahallaan tahtonut ketään kärventää!

He käänsivät kulkunsa Gadir-mutkaan, jossa he ottivat vettä satamasta
ostivat viiniä, joka riittäisi Välimerelle.

Iltasella läksivät he taas ulapalle ja seuraavana aamuna auringon
noustessa kulkivat he ankaraa myötävirtaa Gibraltarin salmesta. Se oli
täynnä purjeita selukkeista ja marokkolaisista schebekkeristä alkaen
suuriin linjalaivoihin saakka -- toisten piti sisään, toisten ulos --
liput liehuivat, merkkiä annettiin ja tervehdyslaukauksia ammuttiin
sotalaivoista, jotka kohtasivat toisiaan, ja tervehdittiin kaikilla
kielillä ja kaikilla kansallisväreillä!

"Tästä kuljetaan ulos ja sisään niinkuin putellin kaulassa!" -- selitti
pursimies itseään.

Vaan Rejer seisoi siinä ikäänkuin olisi ollut muutettu toiseen
maailmaan... Hän näki Hispanjan vuorien lumiset huiput, kummallisen
tummat varjot välisissä, kaukana merestä hehkuvan ja rusottavan
korkeudessa sinistä taivasta vasten. Hänen sydämmensä kävi
viehkeäksi...

Miltähän nyt näyttikään Hammernäs'issä? -- lienee siellä varmaankin
lehden puhkeamisaika... Hän oli näkevinään vilaukselta äitiään ovella.

"Huu ... uh!" -- hekotteli pursimies aamuilmassa.

Valkeista kukkivista mantelipuista tuli silloin tällöin melkein
huumaava tuoksu aamutuulehdusten mukana, ja Välimeri oli
purppuransinertävänä heidän edessänsä.

"Tästälähin" -- sanoi pursimies, osoittaen Gibraltariin -- "saamme vaan
purjehtia sinisessä vedessä maa syrjäkeulassa, kunnes pääsemme fanaalin
eli majakan näkyviin Barcelonan edustalla!"

-- -- Ja maakielekkeen sisäpuolitse, joka pistää mereen Barcelonan
sataman ulkopuolella, luisti Alert peilikirkkaana aamupäivänä käärityin
purjein.

Korkea vuorenhuippu, Mont Juich, luja linnoitus kuin kotkanpesä,
huipullaan kanunarivinensä ja castilialainen lippu harjallaan, kohtasi
varjollaan laivankokin alla majakkatornin, joka oli toisella puolella
kulkuväylää.

Täpösen täynnä laivoja oli tuo uhkea satama ja joukko luggeria ja
selukkia latinalaisine purjeineen tuli tuoden kalaa, viinitynnöriä,
kaaliksia, orangeja, pähkinöitä, munia ja kanoja, pinottuina vasuihin
aina mastonnenihin asti.

"Täällä saat nähdä hispanjattaren!" sanoi steewartti kulkiessaan
keittiön ohitse.

Rejer oli heti laivan laidalla, pari venettä latinalais-purjeissa ja
muutamia häliseviä ihmisiä sisässä oli tarttunut laivan kupeesen.
Toisessa oli vanha auringonpaahtama, kurttunaamainen, käheä-ääninen
ämmä, jolla oli musta jouhimainen tukka, huuliparta ja melkein
eläimenkynnet sormissa; hän tarjosi innokkaasti joitakin kaaliksia sekä
vasua, jossa verkolla peitettyinä oli kaakottavia kanoja.

"Rumia ihmisiä!" -- ajatteli Rejer! ... vaan miten nämä venheet
kolmikulmaisiksi leikattuine purjeineen kiitivät eteenpäin, vaikka oli
niin tyyni, ett'ei tuntenut tuulenhengähdystäkään! Hän oli pitkin koko
Hispanjan rannikkoa ottanut vaaria siitä.

Hänen kävellessään sunnuntain iltapäivänvahdissa iltasella -- he olivat
suoriutuneet tullitarkastuksesta ja kapteeni oli soutanut maalle, --
tuli perämies hänen tykönsä:

"Kuules!" sanoi hän. -- "Olet kuullut puhuttavan hispanjattarista.
Niin, ne eivät ole kaikki semmoisia kuin tuo tarhapöllö selukkissa
tänään!... Tahdon vaan antaa sinulle ystävällisen viittauksen siksi,
että olet varoillasi täällä, kun tulemme laivasiltaan ... niissä on
kyllä semmoisia, jotka koettavat saada satimeensa merimiehiä! ... pysy
aisoissasi ja tee työtä -- kernaimmin selin maahan, niin on
luotettavinta... Tahdon vaan varoittaa sinua, ymmärräthän!" -- Tämän
sanottuaan katosi hän.

He olivat hinautuneet peremmälle satamaan, missä kalalasti purettiin
pieniin aluksiin, jotka menivät Barcelonettaan, jota työtä kesti päivät
päästään iltaan asti. Iltasella sai miehistö tavallisesti maalupaa
kaksi ja kaksi erällään. Siellä kyllä oli merkillisyyksiä, sen kuuli
niiden puheesta, jotka sieltä palasivat laivalle.

Näytti melkein kuin ei koskaan Rejerin vuoro tulisi saada maalupaa!
Niillä parilla kertaa kuin hän koetti onneansa, sai hän kieltävän
vastauksen. Kokin täytyi olla laivalla sanottiin.

"Ei edes pidetä steewartinkaan vertaisena!" jahkaili hän eräänä
iltana kiukuissaan, kun vene lykättiin veteen laivalta, lyhdyt
sytytettiin ylt'ympäri satamaan ja kaikki loivat värillisen leimunsa
maalle. Hän seisattui kääntönuoran luona ja seurasi valoa aivan
laivasillalle asti:

"Sen verran silmiä päässä luulin minä kuitenkin kapteenilla olevan,
että hän olisi huomannut minun ei olevan tavallisia huijareitaan ...
ett'en minä ole mikään kaalinpää, joka on puhaltanut nointuostaan
maasta! Hän tietää hyvin hyvästi, kenen poika minä olen!... Ei kukaan
voi väittää näiden täällä houkuttelevan minua ... minua vaan
petkutetaan iltasella ja muita päästetään maihin!... Häpeällistä!" Hän
löi lujasti köydenpäätä laivanlaitaan: -- "Noin halpamaisesti käyttää
hyväkseen sitä, että minä satunnaisesti olen joutunut hänen
alammaisekseen! Nooh ... minulle ei siitä ole mitään vahinkoa" -- sanoi
hän nöyrästi; -- "he voivat olla varmat siitä, etten minäkään ole
kohteliaampi heille!... Rejer Juhl ei päästä käsistään sitä
köydenpäätä, josta hän on ruvennut vetämään. Ei -- ei -- sitä --
hän ... ei ... tee!"...

Vaan jonakuna iltapäivänä löi hänenkin hetkensä, -- maalupaa,
puoliyöhön yhdessä kirvesmiehen ja steewartin kanssa, joka viimeksi
mainittu varustettuna pystykauluksella ja viraltapannussa mustassa
hännystakissa, perintö hänen aikaisemmasta palvelustoimestaan maalla,
kepsutteli lyhyillä säärillään kuin harakka alas laskuliinaa.

Markkinoista laivasillalla olivat he saaneet kyllänsä, kun he päivässä
kävivät venheellä maalla. He olivat peräti ikävystyneet niihin
vanhoihin akkoihin, jotka istuivat siellä papukaijoineen, huusivat ja
möivät hapanta viiniä, orangeja ja kaikenlaista rihkamaa, ja sentähden
kiiruhtivat merimiehet heidän ohitsensa matkaansa kaupunkiin. Kokeneena
opasti steewartti heitä puolipimeään luolaan satamakadun varrella,
jossa he ravitsivat ruumistansa muutamilla eltautuneessa öljyssä
uivilla sienillä ja mustilla lihapaloilla, jotka olivat kovia kuin puu.
Tyhjennettyään pullon viiniä saamatta eltaantuneen makua suustaan ja
maksettuaan otoksensa, läksivät he kuljeksimaan ja katselemaan
kaupunkia... Kaikkien noiden varjostimien takana istuu hispanjattaria,
selitti steewartti, vaan me pääsimme liikkeelle vasta auringon
laskeuttua.

Käveltyään pitkältä ja kauan ympäri huoneiden varjossa ja
jäähdytettyään itseään ostamalla jäätä ja anisettiä, seisattuivat he
lopulta suuren valaistun talon edustalle, jossa oli iso ovi.

Se oli suuri teaatteri la Romblalla. Siellä vilisi hevosia ja vaunuja,
ja pian olivat he keskellä ihmisvirtaa.

Kirvesmies kävi miettiväiseksi. Steewartti tahtoi heitä kivenkovaan
lähtemään Barcelonettaan; hän oli jo kahdesti ollut siellä ja siellä
oli huvituksia huokeasta maksusta, sekä nuorallatanssia että
teaatteria.

Vaan Rejer'iä ei nyt enää saatu askeltakaan edemmäksi. Hän tunsi
ikäänkuin pistoksia sydämmessään nähdessään tätä loistetta. Laivassa
ollessa kävi kyllä päinsä olla koirana ja kokkina -- se oli jotakin,
jonka hän kerran oli määrännyt osakseen -- vaan täällä -- maalla?...
Hän, tuo rouvasihminen tuossa, joka seisoi noin ylpeänä pitsiverho
tukan ympärillä ja hartioilla -- hän kyllä huomasi hänen olevan
parempia ihmisiä... Jos hän olisi tiennyt hänen seisovan nokisena
kokkina päivillä, ei hän varmaankaan olisi heittänyt häneen semmoisia
silmäyksiä!...

Häntä rupesi yht'äkkiä hävettämään seuransa ja alkoi tekeytyä niinkuin
hän ei olisi kuulunutkaan heihin. Kun kirvesmies nyt vaatimattomasti ja
epäillen muistutti, että täällä oli ehkä liian hienoa heille, kohotti
hän pöyhistäen leukaansa: "Liian hienoa?... Minulle?" -- ja kuulematta
toisten varoituksia, tunkeutui hän sinne, mistä näki ostettavan
pääsylippuja. Sisälle tahtoi hän... Heidän vallassaan oli erota tai
seurata!

He saivat pääsyliput ja sitten hinauttivat he, alinomaa näyttäen
lippujaan, itsensä ihmisvirralla, kunnes joutuivat ihan katon alle
lyhtyjen viereen luukkuaukolla.

Tuolla alhaalla oli lastiruuma täyteen sullottu ihmisiä. Ett'ei
välikannen kurkiaisia ja lankkuja oltu pantu välille, arveli
kirvesmies tulevan siitä, että tarvittiin esteetöntä paikkaa
liinallatanssimiseen... Uu! oikein päätä viepotti katsellessa tuonne
alas pataan!

"Hiljaa!" -- sanoi Rejer; -- hän ei pitänyt tästä vertauksesta; -- ja
nojautui laitarakennusta vasten katsellakseen yksinään.

Soitto alkoi yht'äkkiä, niin että he säpsähtivät! -- ja sitten
vedettiin isopurje ylös.

Siellä seisoi ritari sapeli sivulla ja käsi rinnan päällä, joka veti
hirmuisen pitkää purjenuoraa, ja sitten tuli valkeihin puettu donna ja
lankesi polvilleen sekä nousi jälleen ylös.

Ne lauloivat vuorovuoroltaan, ja tuntui siltä kuin eivät he koskaan
olisi tahtoneet lopettaa.

Kirvesmies haukotteli kerta toisensa perästä pahemmin kuin toiset, niin
että ihmiset kääntyivät ympäri ja katsoivat tuimasti häneen.

Yht'äkkiä virtasi ja tulvasi donnia sisälle, jotka hyppivät ja pyörivät
ympäri kuin villikissat; ne pelmusivat esille kuin säkistä.

Kirvesmies istui kotvasen hyvin miettiväisenä, vaan sitten puistatti
hän äkkiä päätään, nousi päättäväisesti ylös ja sanoi lähtevänsä! ...
ei sopinut naineen miehen istua ja katsoa rouvasihmisiä, jotka
tanssivat paljain säärin ja melkein ylös-käärityillä aluspurjeilla!...
Steewartti oli luvannut opastaa hänet jonnekin, jossa saisivat viinaa
ja giniä ... ja nyt hän meni!

Hiukan vastahakoisena seurasi steewartti häntä.

Rejer'illäkin oli kummallinen tunne nähdessään tämmöistä tavatonta
näytäntöä; vaan kun koko huone huusi ja taputti käsiään, ymmärsi hän,
että kaikki mahtoi olla paikallaan, -- vaan jotakin ahdistavaa tunsi
hän kaikissa tapauksissa.

Jotakin helpotusta tunsi hän siitä, että oli päässyt seurastaan, ja
istui nyt vapaammin katsellen ympärilleen -- näyttämölle ja yleisöön;
kaikki oli niin uutta ja itse asiassa samantekevää hänelle.

Niin, nyt hän oli kerrankin tullut ulos maailmaan, yksinään ja
tuntemattomana keskelle muurahaispesää!... Kun hän ennen oli ajatellut,
minkälaista olisi ulkona maailmassa, niin oli hän aina ajatellut
Bataviaa ... purjehtinut sinne "kenraali Svadecroonilla," sillä
vanhalla haaksella siellä kotiseinällä korkeine peräkannen
linnoituksineen ja pullistuneine purjeineen raakapuissa ... niinkuin
hänen isoisänsä! Miltä _hänestä_ lienee maailma näyttänyt? Hän oli
vasta sitkeä ja pyrki eteenpäin, se mies!

... Ja ehkäpä oli yksi tai toinen Juhl mukana hänen jälkeensäkin! ...
mutta köyhempi kuin hän ei kukaan kernaasti voinut olla, -- ei
kahtakaan taaleria taskussa!...

No niin, olenhan nyt kuitenkin kokki! -- saa katsoa, että voi pistää
kapustansa johonkin ... ei niin kauhean tarkka siitä, jos joku polttaa
itsensä vellillä! -- --

Sillä aikaa kuin hän hajamielisesti katseli ylös ja alas, tuntui
hänestä äkkiä kuin hänen olisi pitänyt tuntea mustakiharainen pää
ensimmäisellä rivillä heistä alaspäin...

... Perämies! -- Niin kyllä, se on perämies Lind!

Koko huone muuttui äkkiä ihan toisennäköiseksi hänen silmissään; nyt
siellä oli joku, jonka hän tunsi!

Esirippu kohosi, vaan koko näytöksen ajan täytyi hänen katsoa
perämieheen... Silkkiliina pisti vapaasti esiin hänen mekkonsa
rintataskusta ja takki oli polvilla... Äkkiä kumartui hän eteenpäin
naista vasten, joka istui hänen edessään. Hän oli kalpea ja hänellä oli
neilikankukka tukassaan. Perämies sanoi jotakin, jolle hän nauroi, ja
sitten huiskutti hän viuhkallaan... Nyt kuori perämies appelsiinin ja
ojensi sen hänelle... Perämies oli julman kohtelias ... ja puhua
laverteli lakkaamatta. Ei kumpikaan heistä huolinut siitä, mitä
näyttämöllä tapahtui.

Perämies ja se kaunis nainen pitivät Rejerin huomiota kiinnitettynä,
kunnes kappale loppui. Hänen ihmeeksen läksivät he yhtenä ulos, ja hän
näki vilahduksen heistä vielä joukon seassa ulkopuolella ovea.

Hetkinen sen perästä käveli hän lyhdynvalossa satamassa ja odotti
toisia, ennenkuin antoi merkkiä Alert'ille.

Oli niin kolkkoa siellä satamassa, jossa kuului olevan niin paljon
hylkyjä! -- Ja sitten oli niillä nuo pitkät kataloonilaiset puukot...
Vaan -- hän tunnusteli tuppea, joka hänellä oli mekon alla -- hänelläpä
oli Aa-vuonon puukko, ja se oli hänen isänsä oma!

Tuntui helpommalta, kun perämies Lind tuli rantaan; hän oli
veitikkamaisella tuulella ja hyräili!...

"Hyvää iltaa Rejer!"

Niin reipas ja merimiesmäinen hän oli! Tarvitsi ainoastaan nähdä sitä
tapaa, millä hän pani käden suulleen ja toitotti muutamia kertoja,
kunnes ulompaa kuului "_hollaa_" vastaukseksi hänelle! -- Rejer
jumaloitsi perämiestä.

"Kuulkaas perämies!" kysyi hän äkkiä, -- "mikä se oli se hispanjalainen
nainen, jonka kanssa te istuitte siellä teaatterissa?"

Perämies näytti vähän ällistyneeltä:

"Vai niin? -- Olitko sinä siellä?... Niinkö hän! -- Noo, hän oli
kaukainen sukulainen minulle..."

"Täällä Barcelonassa?"

"Niin -- hän on joutunut tänne -- sattumalta -- hän on oikeastaan
jonkunlainen serkku ... hyvin kaukainen..."

"Ymmärtääkö hän norjankieltä?"

"N -- niin, hiukan ... ainoastaan vähän... Vaan ei ole tarpeen,
että lavertelet nähneesi meitä yhdessä, -- et kellenkään nokalle
laivalla!..."

"Ymmärräthän!" -- Hän vihelsi vähän.

"Näitkö sitä hienovyötäistä ja säihkösilmäistä, joka tanssi cachuchaa?
-- se oli toista kuin mitä Norjassa olet nähnyt! Semmoisia
kastagnettiä, nastoja, joilla ne lyö tahtia, niin että tulta
suitsuu ... ja sielu käännäkse ruumiissa!... Ne ovat puusta, näetkös
kovasta kiiltävästä puusta... Vaan tuommoinen mustasilmä panee tulta
niihin, että ne helähtävät ... helähtävät, poikaseni!" -- hän vihelsi
sävelen. -- "Hm! -- sinulla on vielä paljon nähtävää, Rejer! ... ja
hyvä on, ett'et tiedä mitään ... minä tahtoisin kernaasti säästää
sinua ... vaan hiukan tietoa täytyy minun kuitenkin ajaa päähäsi,
muuten et tietäisi olla varuillasi!"

Hän käveli hyräillen edestakaisin laivasillalla... "Vaan kuules nyt,
poikani! Tiedänhän, että sinulla on koko joukko ymmärrystä kasattuna
yläkertaasi... Sinä muistat hyvin, ett'et koskaan anna kenenkään tietää
tunteneesi minut ennen laivalle tuloasi. Se olisi juuri oikea tapa
tehdä itsensä koko laivaväen vihaamaksi... Ota ennen vastaan toria,
niistä kyllä lopulta pääset! ja minä teen parastani, missä minun käy...
Nyt toivon voimani asettaa niin, että steewartti ottaa puolet sinun
toimestasi keittiössä."

"Kas niin, miehet siellä! -- kiirehtikääpä hiukan askeleitanne!" --
huusi hän kirvesmiehelle ja steewartille, jotka kovalla äänellä
puhellen tulivat ylhäältä päin, samalla kuin vene laski laivasiltaan.

Epävarmassa lyhdynvalossa heitti laivat pitkiä mustia varjoja sataman
perälle ja Mont-Juichin linna näytti synkältä jättiläishaamulta yön
pimeässä heidän soutaessaan laivalle.

Suuria, kiiluvia tähtiä tuikki lukemattomien mastojen ja raakapuiden
lävitse ... ja Rejer istui muistellen taas häntä, joka oli tanssinut
cachuchaa ja jota hän silloin ei ollenkaan ollut ymmärtänyt. Nyt näki
hän taas hänet ajatuksissaan jokaisine liikkeineen ... kuuli
kastagnetit... Oi, miten hauska hänellä oli ollut maalla!...

"Hyvin soudettu!" kuului perämiehen huulilta, kun he laskivat laivan
kupeesen.

       *       *       *       *       *

He olivat laivasillassa ja lastasivat koko markkinavenheiden vilinä
ympärillään aamuisin.

Siinä huudettiin, ärjyttiin ja meluttiin, ett'ei voinut kuulla omaa
ääntään, ja he tarvitsivat ainoastaan kumartua laidan yli, päästäkseen
kaikista rahoistaan. Samat venheet laskivat melkein samoille paikoille;
Rejer alkoi jo tuntea ne.

Kun hän sumuisena aamuhetkenä seisoi ja nojasi laidan yli ja tunsi sen
vanhan sarvipöllön, kaupustelijan, joka istui kaulaansa myöten
kaaliksissaan ja huusi, näkyi tänään kansiteltan alla perempänä toinen
näky.

Nuori tyttö valkeissa sukissa ja ohuissa kengissä istui siellä hihat
käärittyinä ja lumivalkea liina polvella sekä pesi ja kampasi pientä
veljeään, kunnes heidän piti lähteä laivasillalle. Hän taisteli
lakkaamatta veljensä kanssa, joka oli vastahakoinen; hän ihaili
nähtävästi pientä mustakiharaista, itsepäistä prinssiä, veljeään...
Äkkiä riuhtasi hän itsensä hänen käsistään. Hän juoksi perästä ja sai
kiinni hänet juuri kuin oli likaamaisillaan itseään terva-astiassa ja
vanha sarvipöllö kaaliskasassa riiteli.

Ikäänkuin kutsuakseen todistajaa ja saadakseen oikeutta vilkasi hän
äkkiä ympärilleen. Hänen silmänsä kohtasivat Rejer'in. Hän punastui
hiukan ja vastasi samalla hymyillen vanhukselle sekä veti poikaa
takaisin.

Vaan minkälainen hymyily! -- minkälaiset silmät!...

Rejer katsoi häneen; hän varastautui näkemään neitiä, oli kääntävinään
selkänsä istuessaan kahdenreisin käsipuulla ja käärien nostonuoraa
rautapultin ympärille... Hän laskeutui käsipuuta alas laivalta ja nousi
jälleen, ikäänkuin hänellä olisi ollut laivatyötä ja jotakin
tarkastettavana -- tätä kaikkea, jott'ei vilauskaan hänestä jäisi
näkemättä -- kunnes hän velineen oli valmiina laivasillalla. He menivät
varmaankin kirkkoon tai vieraiksi, niin laitetut olivat he; hänen
paitansa oli niin valkonen kuin lumi -- jalat niin sirot...

Rejer oli aina luullut, ett'ei missään olisi niin komeita juhlapukuja
kuin siellä kotona Aa-vuonossa! vaan mitä oli tötterölakki ja paksu
huntu tuommoisen hatun rinnalla! -- se asui niin kenosti päässä ... ja
sitten paksu sarkapiedin, jota talonpoikaistytöt siellä kotona
kantoivat vyötäisillään, sen tavan rinnalla, jolla hänen hameensa valui
alas sarvenoille... Ja kun hän sitten nyökkäsi jäähyväisiksi päätään
vanhukselle el Rejer ollut ihan varma, joll'ei vaan ne tummat silmät,
jotka olivat niin suuret kuin Hispanjan pähkinät, silmänräpäystä
veitikkamaisen hymyn seuraamina olisi luistaneet vaan häneenkin,
ikäänkuin hän olisi kiinnittänyt huomionsa laivalla-olijaan.

Rejer kulki koko päivän kuin humalassa ja piti vaaria, mutta he eivät
palanneet, ja selukki purjehti tiehensä ilman heitä.

Se tuli taas seuraavana aamuna laivankupeesen ja hän osti kerta
toisensa perästä mitan pähkinöitä tuolta mustaharjaksiselta akalta,
ennenkuin he vetäytyivät laivasillasta.

He olivat juuri nostaneet ankkurin satamassa iltapäivällä, ja Rejer
raatanut päänsä hikeen auringon helteessä vetäessään rautavitjoja pois
vääntötukin ympäriltä, -- he olivat lähdössä viemään vuotia ja
silkkitavaroita Civitavechiaan, -- kun he taas silmänräpäykseksi saivat
selukin kupeelleen. Molemmat sisarukset seisoivat vasujen vieressä ja
puhelivat vanhan akan kanssa; he tekivät arvattavasti tiliään.

Selukkia ajoi tuuli, vaan Alert seisoi vielä paikallaan, ja Rejer
kiirehti, unhottaen kaikki saadakseen ainoastaan nähdä, eteenpäin
pitkin lautakäytävää; hän seisoi viimeisenä ja lopulta aina
kokkapenkereellä... Vanhus oli luultavasti kertonut kaikista niistä
pähkinöistä, joita hän oli ostanut, sillä nuori tyttö nauroi kovasti ja
hilpeästi häneen päin, samalla kuin hän ensin nyökäytti päätään sekä
kääntyi sitten ympäri ja viittoi vitjoilla, jotka hänellä oli
kädessään, niinkuin oli tapana tehdä jollekin, jota ei enää luule
koskaan saavansa nähdä maailmassa.

Miten loistavan valkoiset hampaat ja mitkä tähtisilmät! -- -- ja
Juanitaksi oli vanhus häntä nimittänyt!

Köysi oli vedettävä laivalle, joka heillä oli ollut ulkona hinatakseen
itseään erilleen naapuristaan, raskaasta sokerinkuljettajasta kotoisin
Venezuelasta, ja Rejer hyökkäsi sokeasti työhön käsiksi.

"Hoo? tahdotko sinä, pöllöpää, hinata etunenässä täysinpurjehtineiden
miesten edellä! ... ehkäpä edellä pursimiestäkin?" huudettiin hänelle
ivallisesti ja kopeasti -- "joudu! ... perälle kuuletko!"

Rejer loi "täysinpurjehtineesen" katseen, joka -- no niin, hän tyytyi,
vaikka vähän hitaasti, lähtemään perälle köyden päähän, jossa hän
asettui viimeiseksi mieheksi. Mutta hänen sydämmensä sisin kiehuva
ajatus oli, että olipa se pursimies tai kirvesmies tahi köykäisiä
matruusia taikka vihdoin steewartti ja laivakoira, niin, -- -- olisi
heillä edes aavistustakaan, kuinka paljon alapuolella Rejer Jansen
Juhl'in arvoa heidän ranki-järjestyksensä oli!... Törkeyttä heiltä!
vaan olihan hän nyt kerran päättänyt kulkea tämän rapasateen
lävitse! --

Vaan iltasella meni hän kuitenkin vahtiin aivan toisellaisissa
ajatuksissa kuin nuo päivän katkeruudet. Aurinko meni mailleen
Hispanjan vuorien taakse, meri loisti väriltä, joka oli sulatun raudan
tai tumman viinin kaltainen...

Juanitaksi oli vanhus nimittänyt häntä... Juanita... Hän oli ollut
lumoavan kaunis, kun hän eilen katsoi häneen... Ja nyt tänään, kun hän
vitjat kädessä viittasi hänelle ... ylösnostetuin käsivarsin, ja
hymyili samalla!... Kaikkien maailman naisten pitäisi olla
mustasilmäisiä -- siitä tulisikin jotakin toista kuin tuo ikuinen
sinisilmä maitosekoitus siellä pohjolassa!

... Niin, hän nauroi ... vaan Rejer ei nauranut... Oi, ett'ei hän
koskaan olisi nähnyt häntä! Mitä huoli hän naisista? Vaan hänestä --
Juanitasta ... Juanita oli hänen nimensä! -- häntä tahtoi hän -- täytyi
hänen vielä kerran nähdä... Hänen täytyi toimittaa niin, että pääsee
matkustamaan Hispanjaan...

Hän käveli edestakaisin sekanaisella tunteella siitä, että koko ajan
näki hänen vartalonsa, ja oli hyvin onneton. Hän seisattui vähän väliä
laivanlaidalle ja katseli ulos.

Göteporilainen istui pysättimellä etupuolella ja lauloi:

"Näki poika ruususen" ... ja Rejer seisoi kuunnellen ja ajatellen
ruusuaan...




VI.

Mietteitä viistopurjeen juurella.


Lähtiessään merelle oli Rejer Jansen Juhl tuntenut povessaan kokonaisen
ruutikammarin hyvää tahtoa antautua taisteluun maailman kanssa, missä
vaan tilaisuutta siihen olisi tarjona. Sentähden oli hän ottanut
kärsiäkseen meritautia, seistakseen keittiössä ja auringonpaahteessa,
sietääkseen hävyttömyyksiä ja uskollisesti pysyäkseen Alert'illa ne
kaksi vuotta, jotka kuluivat Väli- ja Mustalla merellä.

Vaan mitä voittoa tästä kaikesta oli ollut? Ei, satamia ei pitäisi
koskaan olla olemassa, tai ainakin ainoastaan semmoisia kuin
Taganrogissa, jossa he olivat kolmenkymmenen virstan päässä kaupungista
ja ottivat laivaansa ruista pistäytymättä kaupungissa! Vaan kaikki nämä
satamat valaistuine huoneineen ja satamarakennuksineen täällä Välimeren
rannikolla, -- ne olivat toistensa kaltaisia hiuskarvaakaan eroamatta,
olipa ne sitten Triestissä, Cattarossa, Palermossa tai Malagassa -- ne
saattoivat mahdollisesti olla hyvin edullisia kapteeneille ja
laivanreitaajille ... vaan semmoiselle kuin hän, joka tahtoo nähdä
vähän maailmaa, oli jokainen semmoinen satama ikäänkuin seula, johon
voi viskata palkkansa!...

Jos joku olisi sanonut hänen unhottaneen, ken hän oli, tai olleen
mukana minkäänlaisessa hekumassa, juoppoudessa tai haureudessa, niin
hän valehteli! ... vaan kaikki tämmöiset tilapäät olivat kohdanneet
häntä melkein joka satamassa, paitse tuolla kaukana Taganrogissa, jossa
he, kuten sanottu, olivat olleet ja... Niin, niin sitkeä, mutainen ja
pahanhajuinen kuin Asovanmeri oli ollutkin purjehtia, niin oli
Taganrog kuitenkin ainoa satama, josta hän voi muistaa, päässeensä
eheänahkaisena, -- hän oli säästänyt sillä kertaa seitsemän kuukauden
palkan ja hänellä oli tuumia korkojen suhteen ja päätti panna ne
vastakirjalle!...

Ei maksa vaivaa väittää, että Hispanjatar Barcelonassa olisi enää
yksinään hallinnut hänen ajatuksiaan. Päinvastoin, ja tunnustakaamme se
suoraan -- oli Rejer'illä, niin lujaluontoinen kuin hän muuten olikin
-- luultavasti hänen suvussaan sekä kehitetyt että perityt heikot
puolensa, jotka vaikuttivat että rakastumiskuume jotenkin varmaan
väjyi häntä jokaisessa satamassa, niinkuin tuhkarokko -- ja se tapahtui
vielä sen lisäksi kaikella muulla tavalla kuin sillä, josta lääkäri
sanoisi helppo kohtaus. Se syntyi samoinkuin Barcelonassa mitä
odottamattomimmista ja satunnaisimmista aiheista, heti kuin he
tulivat tai juuri kuin olivat lähtemässä satamasta, silmäyksestä
ikkunanparvelle tai kauppaa tehdessä jääpuodissa, yhtä hehkuvasti
kuin keveästikin. Odessassa näki hän juuri viimeisenä iltana
pitkävartaloisen, kuumatovaalean Mariankan kiitävän hevosen seljässä
sirkuksessa, ja nyt viimeiseksi Malagassa, jossa he olivat niin
sanoaksemme viistopurjeen puomi anniskeluhuoneen sisällä, oli pieni
mustatukkainen olento, joka aivan ensi hetkestä alkaen pani hänet
kuumeesen ja miettimään puolen päivää, -- niin mielettömän tyhmältä
kuin se hänestä itsestäänkin näytti -- kosimista ja ehkä
hispanjalaiseksi rupeamista.

No, sillä kertaa otti perämies hänet ajoissa hoitoonsa! -- Vaan joka
kerta kärsi hän masentumatonta raskas- ja synkkämielisyyttä vähintään
kuukauden ajan; -- tuntui kuin ei enää olisi maksanut vaivaa elää eikä
tehdä mitään työtä tässä maailmassa ... harmaata harmaassa ... mustaa
mustassa; -- hän jaksoi tuskin avata suutaan ja vastata ihmisille...
Kun ei vaan naisilla olisi ollut silmiä ... ainakaan ei niin isoja kuin
siellä Välimeren rannikoilla!... Kaukana Taganrogissa, siellä -- niin
siellä oli hän pyydystänyt sammen; -- tuntui aina niin keventävältä
ajatella siellä oloa...

Mustilla silmillä, -- ei ollenkaan sinisillä -- oli aina ollut
omituinen tenho tehdä häntä pyöräpäiseksi; -- sen näki hän kyllä
seistessaan viistopurjeen portailla.

Ainoa, johon hän jollakin varmalla tyytyväisyydellä voi katsella
taakseen, oli se sitkeys tai synnynnäinen Juhl'ien jäykkyys,
jolla hän oli käynyt laivatöiden opin; häntä voitiin nyt pitää
kelvollisena matruusina ja märssymiehenä, yhtä hyvästi kuin jotakuta
täysinpurjehtinutta.

Hän olikin nyt aivan toinen ihminen kuin se, joka oli tullut
laivaan Bergenissä punakukkaisine tukevasti raudoitettuine
talonpoikaisarkkuineen. Se keveämatruusi, joka nyt istut siinä,
tuumaili ja ratsasti puomilla, oli vielä hiukan hoikka ja laiha, vaan
tavattoman rohkeannäköinen, muutamista voi ehkä tuntuakin, että hän
voimakkaasti kehittyneen nenänsä tähden näytti koko äykäriltä!

Se, mikä tänään oli pannut hänen ajatuksensa liikkeelle siellä
viistopurjeen puomilla, oli viimeinen kotoa tullut kirje... Monesta
tuntuu, kirjoitti hänen äitinsä, hyvin autiolta tällä seudulla, kun ei
ketään Juhl'ia ole Hammernäs'issä.




VII.

Hai-kala.


Alert oli melkein kaksi vuotta kulkenut Välimerellä, kun kapteeni
käytti hyväkseen edullista rahatarjousta ja läksi matkalle Amerikaan.
Honduraksessa ja Rio del Nortessa viipyivät he useita viikkoja
paistavassa helteessä ja mosqvitohyönteisten kiusaamina, samboksien,
mestitsien ja indiaanein seurassa ja ottivat laivaansa sinipuuta ja
mahonkia.

Rejer oli katsellut ikäväkseen asti sekä tummaihoisia että mexikolaisia
karjan- ja hevosenajajia ja heidän raakoja tylyjä kasvojaan, jotka
olivat käyneet kiehuvan kuumiksi ainaisesta pippurin ja papujen
syömisestä. Hän oli hyvin tyytyväinen, kun Alert vaaleata savista
Bahamamatalikkoa vihdoinkin käänsi keulansa pohjoiseen, määräpaikkana
Montreal!

Tultuaan sinne oli hänellä tilissä viiden kuukauden palkka
nostettavana. Hänen kontrahtinsa Alert'illa oli loppuun kulunut ja hän
oli tinkinyt itselleen kahdeksan päivän mietintö-ajan, antaisiko hän
tarkastaa itsensä uudestaan. Siksi sai hänen laiva-arkkunsa jäädä
laivalle.

Vapaana miehenä ollessaan tahtoi hän juuri miettiä valitseisiko hän
norjalaisen vai amerikalaisen reitin. Hän oli lähtenyt matkalle
valmistaakseen itselleen tulevaisuutta, eikä vaan vetääkseen yhdestä
tai toisesta köyden päästä!...

Tuntiessaan taas maata jalkainsa alla oli hänellä melkein rajaton
tajunta vapaudesta, siitä nimittäin että oli oma herransa ja vapaa
mies! Oli kuin olisi päässyt häkistä, jossa oli istunut kaksi
vuotta!...

Hän katseli ympärilleen kylttiä ja merkkiä. Jokaisesta ovesta, jonka
hän näki, olisi hän voinut mennä sisälle; jokaiseen anniskeluhuoneesen
tai ravintolaan olisi hän vapaasti voinut mennä istumaan. Ei ollut
ketään, jolle hänen olisi tarvinnut nostaa lakkiansa, ei mitään rajaa
ajalla! Hän voi matkustaa maalle, jos niin tahtoi! ... asettua minne
tahtoi...

Hän kulki siellä niin liukkaasti kuin viheriäisellä suovalla voideltu
köysi, ja neuvokkaana tulemaan toimeen kenen kanssa hyvänsä! Hän oli
järkähtämättömällä kylmäverisyydellä karkottanut kimpustaan värvääjän
toisensa perästä, jotka olivat ahdistaneet häntä, ja samoin muutamia
merimiesmajan kätyrejä! -- Pursimies oli kertonut hänelle kylliksi
petoksista ja peijauksista maalla!

Mr Pumpin merimiesmaja oli kuitenkin niin viehättävä kadun varrella,
varustettu kuin vene mastolla ja rikillä, kahdella messinkikanunoilla
laveteillaan ovenpielessä ja kaikellaisten mertakulkevain kansain liput
sinisen kyltin päällä ja seinillä.

Hänellä oli arvelunsa, -- ja olisi hän ottanutkin ne varteen! ... vaan
muutamissa tapauksissa saa kohtalo päättää; ja kun hän huomasi pienen
norjalaisenkin lipun, valtasi ihastus hänet...

Hän, tuo vaaleaverinen, äänetön tuolla tiskin takana! -- Lizzy oli
hänen nimensä -- ihmeellisen kalpea, valkotukkainen, hiukan kuolleine,
maidonsinisine silmineen melkein ilman kulmakarvoja, joka teki hänen
täydellisesti säännölliset kasvonsa omituisesti raukeannäköisiksi ...
vaan hänen kätensä, hampaansa, ja milloin niin tahtoi -- hymyilynsä!...

Hän istui tiskin takana, piti kirjat ja kirjoitti laskut niin vakavasti
ja liikemiehen tavoin kuin varsinainen kirjanpitäjä ainakin; hän ei
katsonut Rejer'iin, ennenkuin tämä tuli hänen luokseen pyytämään
jotakin, ja silloinkin ainoastaan vilaukselta!

Seuraavana iltapäivänä antaessaan hänelle takaisin rahaa kumartui hän
kuitenkin tiskin yli ja kuiskasi.

"Minä näen teidän olevan parempia ihmisiä! -- hankkikaa itsellenne
felbihattu ja pysykää kernaammin sisäravintolassa... Siellä on
enimmäkseen laivaupseereja!" -- Hän kääntyi äkkiä hänestä, ikäänkuin
olisi peljännyt tulevansa huomatuksi.

Kohta sen perästä tuli hän itse hänen pöytäänsä tuoden tarjottimen,
jolla oli leivoksia ja pullo portteria: -- "Elkää ostako vaatteitanne
täältä, teitä vaan petettäisiin täällä ... ainoastaan Simpson et
Comp:sta vastapäätä ... vaan elkää maksako! -- antaa hänen lähettää
lasku minulle!"

Hän katosi taas; vaan Rejer ei lähtiessään ravintolasta laiminlyönyt
tervehtiä häntä nyökkäyksellä, joka merkitsi samaa kuin: lämmin kiitos
neiti!

Simpson et Comp:illa varustautui hän kaikilla mitä tarvitsi.

Kysyessään seuraavana päivänä miss Lizzyltä laskua, sanoi tämä sen
olleen hyvin kohtuullisen, niin että hän oli maksanut sen ja
kirjoittanut hänen nimelleen kirjaan; vaan hänellä ei nyt juuri tällä
hetkellä ollut aikaa kirjoittaa sitä siitä -- "joll'ei hän nimenomaan
sitä vaatisi" -- hymyili hän.

Ei, Rejer ei vaatinut! -- Hän oli merkillisen sievä ja hieno, tuntui
Rejer'istä. Sitten meni Rejer hänen tykönsä, kiitti ja pahoitteli
ett'ei voinut tehdä mitään vastapalvelusta hänelle.

"Elkää sanoko niin," -- vastasi hän hiljaisesti hymyillen -- "minulla
ja sisarellani on semmoinen halu päästä teaatteriin katsomaan
'Merirosvo Jekinsiä' ja 'Luisianan mustaa seuraa;' vaan meillä ei ole
ketään seurakumppalia ... mutta semmoisen kanssa ... kuin te -- olisi
se ihan toista!..."

Rejer oli kuin pilvistä pudonnut siitä, että oli saanut tekemistä niin
hienon miss'in kanssa tavallisessa merimiesmajassa! -- vaan elämähän
tarjoaa niin suurta vaihtelevaisuutta, sitä saa ulkomailla kokea ...
niin uskomattoman erilaisia suhteita!

Iltasella tuli hauskaa, ensin teaatterissa ja sitten ravintolassa,
jossa söivät illallista. Olihan luonnollista, ett'ei Rejer päästänyt
käsistään kunniaa saada maksaa kaikki -- jossa hänellä oli kova vastus,
kun sisarukset pitivät mahdottomana ottaa vastaan semmoista uhrausta
niin "ihan vennon vieraalta."

Miss Lizzy ehdoitteli kuitenkin, että saisi maksaa toistaiseksi laskun;
hän ei tahtonut, että Rejer'iä petettäisiin... Muukalaiset olivat aina
vaarassa siinä suhteen ... ja "hänhän oli tilienhoitajatar viraltaan!"
-- lepersi miss katsoen lempeästi häntä silmiin, maksaessaan ja
kirjoittaessaan maksunsa pieneen sievään muistikirjaan.

Kieltämättä hänen itsetuntoaan kutkutti saada niin pitkällisen
alennuksen perästä istua vertaisena niin hienojen naisten rinnalla!

Muutamia iltoja sen perästä, kun he kävelivät värilyhtyjen valossa
huvipaikalla "Great Hudson," huomasi hän äkkiä göteporilaisen, joka
myöskin kuljeskeli Alert'ilta eronneena ilman paikkaa ja joka nyt
rupesi omituisesti hullunkurisen näköiseksi sekä antoi merkkiä hänelle:

"Tuhattulimmaista" -- kuiskasi hän pikaisesti ohikulkiessaan ruotsiksi
-- "Lizzy Pump! ... kääri purjeesi ... poika!"

Rejer loi häneen vihasta säkenöitsevän katseen ja meni eteen naisten
kanssa.

"Nosta ankkuriköysi ja päästä liikkeelle! -- Hai-kalan kidasta ei
kukaan pääse elävänä! Häpeää ... häpeää ... sinä."

Enempää ei Rejer kiireessään kuullut... Vaan nukuttuaan yönsä pyysi hän
seuraavana aamuna laskunsa.

"Heti, mr Juhl!" -- vastasi miss Lizzy ystävällisesti ja katsoi häneen
raukeasti -- "olin juuri eilen kirjoittamassa sitä."

Hän kääntyi pulpettiinsa ja alkoi selailla kirjoja ja tehdä
muistiinpanoja.

Tiskillä tuli yhä kiireempi... Majamestari tahtoi koko joukon laskuja,
ja parvi likaisia miehiä tuli sisälle.

Hänen täytyi myöntää itsekseen, että miss Lizzyn hyväntahtoisuus oli
kokonaan karkoittanut hänen epäilyksensä.

"Kuulkaas, mr Juhl," -- hymyili hän ja silmäili arvokkaasti työtään --
"ettekö voisi odottaa vähän, niin tekisitte minulle suuren
hyväntyön.... Tänne on tullut niin monta Paddya (irlantilaista)
Corkista, jotka pitää toimittaa selville."

Huone vilisi todellakin irlantilaisista. "Jos saan laskuni valmiiksi
kello kolmeen, olen tyytyväinen, miss!"

Kiitokseksi sai Rejer lempeän, hiljaista tuttavuutta osoittavan
hymyilyn... "Ja sitten tulee teidän pitää vaari kapineistanne, ne eivät
ole varmassa säilössä täällä tänään!" kuiskasi hän pikaisesti; oli
mahdoton huomata hänen liikuttavan huuliaan, ja hän seisoi taas heti
pulpettinsa ääressä ja kirjoitti.

Rejer tunsi omantunnon nuhteita; hän ei ollenkaan toivonut
neiden saavan sitä käsitystä, että hän olisi vastannut hänen
ystävällisyyteensä ja luottamukseensa halpamaisella epäluulolla.

Puolenpäivän aikaan julistettiin suurella melulla se tieto, että "Pearl
of Ocean," lähtevä Bahiaan, on satamassa valmiina nostamaan ankkuria ja
tarjosi tavattomia hyyryjä ... ja merimiesolento tuli ja löi Rejeriä
olkapäähän, selittäin ett'ei semmoista tilaisuutta enää olisi tarjona!
Laivalla oli kaikki niin hienosti kuin tanssisalissa... Jos Rejer
tahtoisi, tekisi hän heti sopimuksen hänen puolestaan! Kapteeni oli jo
ollut siellä tiedustelemassa luotettavaa väkeä...

Rejer kiitti puolestansa; -- jos hän tahtoisi ottaa hyyryä, olisi hän
mies tekemään sen itse! "No, niinkuin hyväksi näette!" -- sai hän
hieman äreästi vastaukseksi.

Merimiesmajan isäntä oli syystä tai toisesta taas herättänyt hänen
epäluulonsa, ja kello kolmen lyönnillä oli Rejer taas tiskin ääressä;
hänellä oli tavaramyttynsä valmiina kädessään:

"Ja nyt minun laskuni, miss!"

"Oo, sen olin ihan unhottanut ... huomenna..."

"Nyt heti, saanko pyytää, -- jos mieli saada siitä maksua!"

Hän tuijotti raukeasti häneen ja soitti kellonnuorasta... "Sano mr
Pumpille, että mr Juhl tahtoo suorittaa laskunsa!" Hän jatkoi
kirjoittamistaan.

Tultuaan otti mr Pump häneltä muistiinpanot ja laskut pulpetilta ja
alkoi kirjoittaa ja laskea mitä tarkimmalla huolellisuudella; hän ei
pitänyt kiirettä ja tarkasti varmuuden vuoksi useampia kertoja jokaista
eri menoa... Vihdoin kohosi hänen muhkea vartalonsa tiskin äärestä:

"Olkaa hyvä, mr Juhl!... Kolmekahdeksatta dollaria viisiseitsemättä
centtiä!..."

"Mitä? ... mitä tämä tietää! -- Viidestä päivästä?"

"Olette varustautuneet uusilla vaatteilla, mr Juhl, -- hattu neljä
dollaria, liivit viisi, kaulaliina ja liinansolmu neljä ... Saappaat
kuusi ja tässä hiukkanen kunniavelkoja huvituksista Montrealissa...
Maksuja naisten puolesta... Tehkää hyvin ja lukekaa!... Meno menolta...
Rohkenen vakuuttaa niiden olevan oikein. Itsekin myönnätte sen."

Rejer seisoi lasku kädessä... Kolmekahdeksatta dollaria! -- Viisitoista
dollaria enemmän kuin hänellä oli rahaa! -- kuukauden hyyry kuin tuulen
puhallettu jokaisesta päivästä, -- ja vielä pari kolme kaupan
päälliseksi! -- Tässä täytyy olla peijausta, hävytöntä peijausta! --
Hän loi vihaisen katseen miss Lizzyyn, vaan tämä seisoi niin
rauhallisena ja kylmänä, ett'ei Rejer voinut torjua epäluuloaan...
Eihän hän tuntenut hintoja täällä!

Hän oli siinä kiusallisessa asemassa, jolloin ei tiedetä, pitäiskö olla
kohtelias vai raivoisa... Joll'ei muuta niin täytyy hänen saada lasku
vähennetyksi viidellätoista dollarilla...

"Se on ihan tavaton lasku, mr Pump! ... vaan olkoon menneeksi!
vähentäkää viisitoista dollaria, niin tulee paraiksi kahdeksankuudetta,
kaikki mitä minulla on!"

"Mahdotonta, mr Juhl! -- siinä ei ole centtiäkään liikaa!"

"Mr Juhl on ollut niin kohtelias ja ruvennut maksamaan minun ja
sisareni edestä ... tahtoisin kernaasti maksaa osani!" -- sekaantui
Lizzy puheesen lauhkeasti.

Viimeinen muistutus saattoi Rejerin kunniantunnon kuohumaan.

"Kiitos miss! -- vaan mihin olen sokeasti hyökännyt, niin saanen
myöskin itse kavuta siitä ylös... Mr Pump!" -- hän kääntyi äkkiä tämän
puoleen... "Minulla on ainoastaan kahdeksankuudetta dollaria
taskussani; ettekö tahtoisi auttaa minua myömään uusia vaatteitani,
niin..."

Mr Pump käänsi ainoastaan raskassoutuista ruumistaan ja nyökäytti
päätään parille henkilölle, joiden lakin ympärillä oli kultapunonaiset
ja jotka istuivat nauttimassa tilauksiaan ihan viereisen huoneen oven
poskessa.

"Mr Fearwather 'The Pearlin' ensimmäinen perämies: istuu juuri tuolla
sisällä tarjoamassa hyyryä; hän tarjoo mitä tahansa tuommoisesta
miehestä kuin te, mr Juhl ... tavattomia hyyryjä..."

Mr Fearwather astui sisään, tanakan kolmannen perämiehensä seuraamana.

Rejer oli pulassa sekä kunniavelasta että muusta! Tässä ei enää ollut
kysymyksessä tahtoiko hän tai ei. -- Elämä "The Pearlilla" oli kuin
hienossa ravintolassa, sanoi hän, ja rahaa korvia myöten!

"Pretty fellow, the norseman! meidän täytyy laivalle tällä hetkellä, my
boy!"

Kadulla tapasivat he göteporilaisen.

"Viisikymmentä dollaria kuussa 'The Pearlilla!'" -- huusi Rejer; --
"Bahiaan ensin ... en ota kauemmaksi hyyryä!"

"Tuhannen pirua! -- minä tulen mukaan!"

Asia päätettiin heidän kulkiessaan laivalle.

Tämä oli täynnä äsken hyyrättyä väkeä, -- kummallisia naamoja
kaikkialta! Venheen pohjalla näkyi seljät kahdesta täydellisesti
juopuneesta, mustasta jätkästä punaset paidat yllä...

"Liikkeelle!" -- kaikui komento.

He olivat iloisia ja lauloivat toistensa suuhun, kunnes pääsivät laivan
luokse, johon kului hyvä aika, sillä "The Pearl" oli laskettu kauas
pitkin virtaa.

Päästyään laivalle kohtasi heitä kuitenkin hyvin odottamaton
vastaanotto, kun heidät tuotapikaa ilman mitään selityksiä komennettiin
lastaustyöhön. Raskaita säkkiä ja laatikoita oli pinottain ja koko
joukko lastia oli vielä laskematta alas; näytti siltä kuin työstä
yht'äkkiä olisi heretty kesken.

Tämä oli hävytön kolttonen! -- täydessä ristiriidassa kaiken
amerikalaisen menetyksen kanssa, jonka mukaan kaikki pitää oleman
valmiina purjehdukseen, kun hyyrynottaneet saapuvat laivalle, niin että
he pääsevät kaikesta lastauksesta. Vaan täällä ei näkynyt olevan mitään
tehtynä purjehduskuntoon pääsemiseksi; eikä miehistökään ollut juuri
muuta kuin puolilukuinen!

Tyytymättömyys ja suuttumus oli ääretön. He olivat tulleet sinne
houkuteltuina mitä loistavimmilla lupauksilla, ja nyt, silmänräpäys sen
perästä, seisoivat he silmä silmää vastaan koko joukon kanssa röyhkeitä
upseereja -- melkein yhtä monta kuin heitä itseään, -- jotka uhaten
revolvereilla ja raskailla käsnäsauvoilla pakoittivat heitä raskaasen
työhön.

Silmänräpäykseksi syntyi hämmästyksestä äänettömyys. Seuraavassa
riensivät kaikki niinkuin yksi mies matruusinruhviin ja varustautuivat
siihen niinkuin linnoitukseen.

Taistelussa, joka nyt syntyi, onnistui upseerien murtautua lävitse ja
vetää pari etumaisinta kannelle. Kaksi muuta, joita ajettiin takaa,
pakeni jäähdyttimeen. Vastarinta kävi kuitenkin niin voimakkaaksi, että
hyökkäys ruhvia vastaan keskeytettiin toistaiseksi; -- vaan ainoastaan
siksi, että kannella tulisi tilaa niiden kahden polosen kiinnisaadun
ruoskimiseksi niin julmasti ja surkeasti, että sen olisi pitänyt
liikuttaa kiveäkin.

Tämä antoi semmoisen tuloksen, kuin sillä tarkoitettiinkin -- että
matruusit tulivat esille miesmieheltä allapäin ja suostuivat pitemmittä
mutkitta rupeamaan työhön.

Yöksi suljettiin heidät taas ruhviin, jossa saisivat varmuuden siitä,
ett'eivät pääsisi karkaamaan, ennenkuin ankkuri nostettaisiin.

Oli pimeä siellä auringon paahtamassa raskasilmaisessa huoneessa.

Kaikki -- paitse niitä kahta sikahumalassa -- olivat yksimielisiä
siitä, että heidän piti päästä laivalta, maksoi mitä maksoi!

Tuumittiin äänettöminä; tutkittiin ja koetettiin lankut ja luukut sekä
ajateltiin jokaista mahdollisuutta ulospääsemiseen; pikainen toiminta
oli tarpeen!

Seinään kaivettiin aukko; ja kello puoli kaksi yöllä hiivittiin yksi
kerrallaan kirvesmiehen asehuoneesen ja sieltä pilkkopimeälle kannelle.

Yksi meni sukkajalassa peränpuolelle, jossa he olivat nähneet suuren
vihaisen koiran. Se sai päänsä halki ääntä päästämättä.

Kolme asetettiin vahdiksi pursimiehelle, joka nukkui ja jota tällä
epätoivon hetkellä olisi kohdannut onneton kohtalo, jos hän olisi
herännyt.

Kaikki venheet huomasivat he kuitenkin kauhukseen laivalle vedetyiksi
ja kiinniköytetyiksi. Upseerit olivat tehneet paon mahdottomaksi.
Yht'äkkiä juohtui jonkun mieleen, että oli nähnyt ison venheen nuorassa
laivan perässä -- vaan kuinka päästä sinne perälle kantta myöten?
mahdotonta!

Silloin äjähti göteporilaisen päähän mennä pitkin touvinreikää ja alas
ankkurivitjoja sekä antaa pimeässä väkevän virran viedä itseään pitkin
laivankuvetta, kunnes saisi venheen käsiinsä. Suurella vaivalla
onnistuikin se.

Mutta näkyi taas, että köytenä, jolla se oli kiinni laivassa, oli
rautavitjat; tie oli jokapuolelta suljettu!

Taas ui kolme miestä pimeässä pitkin laivan sivua auttamaan vitjain
murtamisessa.

Vihdoinkin saivat he sanomattomalla varovaisuudella venheen ääneti
kuljetetuksi touvinreiän alle.

Heidän laskeutuessaan miesmieheltä alas taittui tullo rasahtaen, niin
että pursimies heräsi.

Ne, jotka vielä olivat laivalla, heittäytyivät nyt suinpäin venheesen.
Pari kolme putosi veteen ja pelastautui pitämällä venheen laidasta
kiinni. Toiset seisoivat sullottuina kuin sillit venheessä!

He olivat tuskin lykänneet venheen laivan sivusta, kun jo kuulivat
upseerien hyökkäävän etukannelle ja napsuttavan revolveria vireesen.

Tulenleimaus seurasi toisensa perästä ja he kuulivat luotien
suhinan korvissaan; vaan, kiitos pimeydelle, kovalle virralle ja
kiinniköytetyille venheille -- he pääsivät maalle! --

-- Noin kello viisi aamusella asettui Rejer ja göteporilainen taas
vanhoihin, tuttuihin majoihinsa Alert'illa; vaan ei kumpikaan heistä
nukkunut sinä yönä!

Rejer'istä tuntui kuin hän olisi kokenut jotakin, ja sitä paitse oli
hän parantunut Amerikahoureestaan.

Kun hän kuvitellen mielessään edellisen päivän vaihtelevia kuvia makasi
majanseinään päin kääntyneenä, kohosivat vaaleat, värittömät,
säännölliset kasvot häntä vastaan, vaalea tukka ja raukeat, pyöreät
maidonsiniset silmät, joihin voi katsella melkein kuin muodottomaan
savuun!... Kimeltelevän valkoset, pienet hampaat ja leuka, joka näkyi
ikäänkuin vetäytyvän suun alle...

"Niin, kyllä hän oli haikala!" -- huudahti hän.

"Lizzy Pumpko!" -- vastasi göteporilainen majastaan... "Niin paljon
olen minä kuullut Montrealissa, ett'ei Pumpista pääse kukaan, ennenkuin
hän on kaupannut hänet kolmeksi vuodeksi Kap Hornin seuduille tai
olemaan orjana Guinea-reitillä!" --

Nostokone oli käynnissä! he nostivat ankkurin ja varppasivat itsensä
liikkeelle lähteäkseen Quebeciin. Nostolaulu kaikui sammuvasti:

    Het' ankkurimme nielas hai,
      Ho-ii-oi, näin se käy!
    Kun Portlannissa pohjaan sai,
      Ho-ii-oi, näin se käy!

    Ja sitten varpit kiskottiin,
      Ho-ii-oi, näin se käy!
    Ja viinaa päälle ryypättiin,
      Ho-ii-oi, näin se käy!

    Kun kortit viimein etsittiin,
      Ho-ii-oi, näin se käy!
    Niin vaatteet panttiin saatettiin,
      Ho-ii-oi, näin se käy!

    Voi-lastit sitten purjettiin,
      Ho-ii-oi, näin se käy!
    Ja neekereitä kaupittiin,
      Ho-ii-oi, näin se käy!

    Siit' nuora kaulaan käärittiin,
      Ho-ii-oi, näin se käy!
    Niin loppu-polska tanssittiin,
      Ho-ii-oi, näin se käy!

       *       *       *       *       *

Alert'in mennessä eräänä syksynä kotiseudulleen, Fredriksvärniin,
seisoi Rejer surullisissa mietteissään. Kaupunki oli kolean, aution
saariston sisäpuolella, joka muodosti kulkuväylät, ja hänen taskussaan
oli melkein yhtä kolkkoa ja tyhjää hyyrystä!

Hän ei tällä hetkellä ollut miellyttävällä tuulella nähdessään
entuudestaan tuntijan tajunnalla kotimaansa harmaat, paljaat ja koleat
saaristot. Kolme viikkoa sitten oli hän antanut Bremenissä perämiehen
lainata itseltään melkein viimeiseen kolikkoon hyyrynsä.

Perämies oli "valitettavasti sittenkin typötyhjä!"

Tästä lainauksesta oli Rejer mies mielestään; sillä siitä näkyi, ett'ei
perämies, huolimatta heidän nykyisestä suhteestaan päällikön ja
käskyläisen, ollut unhottanut, millä kannalla he ennestään olivat
seisseet toisiinsa, vaan myönsi hiljaisuudessa hänen olevan
samanarvoisen itsensä kanssa.

Toinen puoli asiaa oli kuitenkin se, että ne varat, joilla hänen nyt
olisi pitänyt ottaa perämiehen tutkintonsa, olivat tiessään. Hän oli
juuri säästänyt tämän jäännöksen, voidakseen olla likipitäen työstä
vapaana ne talvikuukaudet, jotka Alert seisoi korjattavana; -- ja nyt
sattui perämiehen pula niin sikamaisen sopimattomasti juuri hänen
hyyryonnettomuutensa perästä!

... Ilman rahoitta ei mitään perämiehen tutkintoa, se nyt oli enemmän
kuin päivän selvä asia. -- -- -- Se on, joll'ei sitä kuitenkin
ottanut!... Hm! saamalla jostakin työtä ja lukemalla öisin?...

Niinpä kyllä, lukea öisin!

Ikäänkuin hän ei olisi kylliksi nukkunut ja kuorsannut majassaan niinä
kolmena vuonna Alert'illa!...

Ja sitten myömällä niin paljon kuin mahdollista omaisuudestaan ...
myömällä kellonsa, rintaneulansa ... pyhävaatteensa.

Kasvot kävivät päättäväisiksi ja ankaroiksi, leuka ulospistäväksi, ja
hän vihelsi hampaittensa välitse.




VIII.

Rejer on sekä herättäjä että puunhakkaajana.


... Vaan miksi kulki tuo reipas velikulta alinomaa niin unisena ja
kalpeana? Tuolla haukotteli se hirtehinen taas, juuri kuin meni
koulunovesta!...

"Kuuleppas!" -- huusi purjehdusopettaja äkkiä hänelle takaapäin --
"sinä Juhl -- sanos minulle tässä kahden kesken ... miksi sinä käyt
niin ohuissa vaatteissa?"

"Minäkö? -- minulla ei ole koskaan vilu!"

Rejer tunsi kopeutensa kovasti loukkautuneen meriupseerin edessä:

"Ei hätää! -- sukuni on varakasta -- jos vaan tahtoisin vaivata sitä."

"Niin, niin, ystäväni! tämä oli vaan hyvää tarkoittava kysymys!" -- Hän
päästi Rejer'in menemään pienellä päännyökkäyksellä.

Purjehdusopettaja oli saanut oppilaan, josta hän oli hiukan ihmeissään.
Hän saattoi välistä istua ja haukotella niin kauheasti tai ääneti
tukahuttaa haukotuksen toisensa perästä, niin että olisi voinut luulla
hänen olevan sekä laiskan että haluttoman. Vaan jos oli jotakin, jota
hän ei ymmärtänyt, nousi hän kysymään ja pitkitti hiljaa, vaan
ikäänkuin tyytymätön juonne nenän ympärillä, ja väsymättömästi
kysymistään ja syyn tiedustelemistaan, kunnes se lopulta selvisikin
hänelle. Hänessä oli jotakin järkähtämättömästi eteenpäin
persoonassaan! Vaan yhä enemmän ja enemmän selveni opettajalle, että
mitä hän kerran oli näin saanut pääkoppaansa ajetuksi, pysyi se siellä
paremmin ja varmemmin kuin kenenkään muun. Hänestä näytti tulevan tämän
vuoden paras oppilas.

Ensi päivinä, kun Rejer vielä neuvottomana samoili ympäri, oli hän
useita kertoja seisottanut leivosvasun kohdalle pääkadun kulmassa, ja
mitä enemmän hän kyseli ämmältä, joka siinä istui myömässä, sitä
selvemmäksi hänelle kävi, ett'ei hän kuitenkaan ollut joutunut ihan
huonoihin käsiin. Ämmä tiesi, kuinka saisi päällystakin ja kellon
myödyksi ja antoi hänelle monta muutakin hyvää neuvoa. Sillä matami
Wahl eli "Wallan," niinkuin häntä yleisesti nimitettiin, oli laajoissa
asioissa. Hänellä oli hyvin toisistaan erilaisia asioita, johtuvia
leivoskaupasta viranhakijain ja kadettien kanssa, hän osteli heidän
vanhat vaatteensa, palveli heitä, herätti toisia aamusella sekä
toimitti sitä paitse koko joukon muita tehtäviä, jotka tuottivat
hänelle jonkun pienen raha-ansion.

Häneltä oli Rejer saanut vuokralle pienen huonekölsän, kyökin uunin
takana, ja siellä tehtiin nyt yötyötä viikko viikolta.

Hänen edessään talikynttelin valossa oli korkealla siipipöydällä
laskutaulu, jolle hän teki muistiinpanonsa ja laskunsa.

Hän istuu vanha, rikkonainen ja tervanen mekko yllä, hattu päässä ja
kaulaliina kaulassa, sillä uunissa ei ollut puita. Silloin tällöin
nousee hän pieksämään itseään lämpöiseksi tai puhaltamaan punaisiin
kohmettuneihin käsiinsä, joissa piirustin ei enää tahdo pysyä.

Herättäjäkello seinällä lyö nyt rämisten ja meluten neljää.

Nyt oli hänen lähteminen ulos herättämään -- ensin leiripaikan
sairashuoneen porttivahtia, sitten kanunanlaukasijaa, sitten
neljännestä vaille viisi kolkuttamaan ovelle puolella tusinaa
merikadettia, joilla on kiireitä lukuja joulun edellä ja pitää nousta
niin varhain ylös; -- hän oli ruvennut Wallanin sijaiseksi
vaivaloisessa herättäjätoimessa talviaamuina. Sitten taas kello puoli
kahdeksan hakkaamaan puita kanunamiehelle, jossa hän joka aamu sai
kahvia ja kaksi voileipää. Miten hän kaipasi kahvia, tuota lämmintä
kahvia ja voileipää!... Hänen teki mielensä sadatella vatsaansa, joka
alkoi kurista ja porata aamiaista jo kello neljä aamusella!

Ja huolimatta siitä, että hänellä aamupuhteella oli niin paljon
toimittamista, tuli se kuitenkin hirveän pitkäksi hänelle! -- hän
hakkasi puita, niin että lastut lentelivät, saadakseen vaan sisällistä
ääntä kuulumattomaksi -- ei rinnassaan; silla siellä tiesi Rejer ...
huu! -- Jansen haa! -- Juhl ... rätsis -- nyt katkesi puu! -- mitä hän
tahtoi, vaan vatsassa... Se saattoi huutaa järkileipää, pyhäleipää,
vehnäpullia, rinkeliä, sanalla sanoen kokonaisia pinoja kaikellaisia
ruokia, joita hänen mielensä vaan kuvitteli.

Ja kun hän sitten vihdoinkin oli lopettanut, niin täytyi hänen
kuitenkin välistä vieläkin odottaa! ... he eivät pitäneet mitään
kiirettä hänen kanssaan niinä päivinä, kun kanunamiehelle kannettiin
aamiaisensa laivanveistämölle.

Hän tahtoi kahvinsa paikalla, se mies, olipa hän sitten kotona tai
ulkosalla, ja niin pitäisi kaikkien olla! -- hän oli vanha sotalaivan
jätkä, joka tiesi pitää talonsa komennossa! ... ja jos Rejer joskus
saisi oman kodin, niin -- niin, silloin tahtoisi hän nähdä sen, joka
uskaltaisi viivyttää häneltä kahvia minuutinkaan!... Hän paiskasi
kirveen mäelle, otti sen taas ylös ja iski kovalla lyönnillä
hakkauskantoon. Hän oli päättänyt työnsä.

Kas niin, nyt tulivat ne neljä koululaista vihdoinkin väliin; -- hän
kuuli niiden jankkaavan sisarelleen sekä ovia avattavan ja suljettavan
siellä sisällä.

Oikein tukeva taloudenpitäjätär! ... harmaa puolivillainen hame ja
siniset silmät ja kodikas, -- sakeata vesivelliä, tuo!

Rejer tuli hiljaa ja ujosti... Kah, kanunamies oli kotona tänään; --
sitähän hän arvelikin! Niin, silloin oli neiti täsmällinen; muutoin ei
tahtonut loppua tullakaan tuosta kahvin ja aamiaisen käärimisestä
esiliinaan isää varten! Hänhän oli kerran yrittänyt jotakin semmoista
kuin pyytää häntä ensin viemään sitä isälle laivanveistämölle; vaan
silloin oli hän antanut hänelle niin röyhkeän -- "ei ole aikaa!" --
ett'ei hän enää koskaan uudistanut pyyntöänsä!

"Hyvää huomenta!" tervehti Rejer tullessaan lämpöseen kyökkiin, jossa
kahvinhaju tuli hänelle vastaan; -- "syli on hakattu!"

"Hyvää huomenta, ystäväni!" -- kanunamies puhui tanskalaiseen tapaan ja
sanoi aina "ystäväni," "harvinainen ystäväni" -- hän istui laakea,
punonaisilla varustettu meriunivormulakki päässä kyökin penkillä ja
hämmensi kahvia... "Hyvää huomenta, ystäväni!... Istu... Vai niin!"

Paksu ja lyhyt sekä puujalkainen oli tämä "haubitsari," niinkuin
ainakin Wallan kutsui häntä.

Saara tuli kahvi ja molemmat voileivät lautasella.

"Hm, hm!" -- ryvästeli kanunamies vähänväliä, kahvia hämmentäessään,
jolla aikaa Rejer, niin kauniisti kuin taisi, iski hampain paksuihin
ruisleipäviipaleihin ja laski niiden riittäväisyyttä hammasrivin voihin
muodostamista renkaista... Minkä eläimen näköinen kanunamies oli,
istuessaan siinä puujalka suorana eteenpäin, pyöreä lakki päässään ja
harmaatukkaisena, suippuiset korvat pörröllään molemmilla puolilla
lakin alta, ei Rejer voinut saada selville ... oliko se vanha susi,
leveänenäinen ja isosuinen, joka aina näyttää ikäänkuin katsovan
siihen, mitä ajattelee, tai viekas kettu, tahi viatoin jänis, joka
istui takajaloillaan? -- Hän sieppasi pari kertaa itselleen tilaisuuden
vilaista hätäisesti häneen, sillä aikaa kuin äänettömyyttä kyökissä
ainoastaan häiritsi kanunamiehen ryvästeleminen, tuo hm ... -- hm! --
Ukko oli varmaankin maannut pitkään tänään eikä ollut vielä ehtinyt
oikein virkistyä. -- Ei, jotakin muuta se näkyi olevan...

"Hm! ... hm!" -- sai hän viimeinkin sanotuksi -- "lukea perämiehen
tutkintoa ja hakata puita ... hm ... hm, ei tahdo oikein sopia yhteen!"

"Eipä erittäin!" myönsi Rejer.

"Tyhjentänyt hyyrynsä kuiviin ja niin edespäin? ... hm ... hm!" --
kysyi kanunamies varovasti pälyen häneen.

Rejer kekisti vaan niskaansa hiukan. Ei liikuta sinua! ajatteli hän.

"Ja sitten tullaan kotiin ja pitäisi suorittaa luvattu perämiehen
tutkinto?" -- pitkittyi puhe.

Rejer oli vaiti.

"-- Ja sitten ... niin, sitten hakataan puita ja tehdään yö päiväksi?"

Rejer tunsi, kuinka tytär, joka näköjään innokkaasti kirkasti
vohvelipannua, tutkivasti pälyi häneen, isän pitäessä tutkintoaan.

"Eikö totta, ystäväni?"

Se ei ollut jänis eikä kaniini... Se oli -- pyöreine päineen, soukeine
kasvoineen ja märehtivine suurine leukoineen -- viisas koira ja vielä
päälliseksi semmoinen, joka varustautui puremaan! -- Tytär oli hänen
näköisensä, -- se oli vaan hieno, nuoltu pentu hänen seurassaan... No
niin, voihan sattua, että he huomaavat edessään aivan toisenlaisen
olennon kutu aavistivatkaan!

... "Ja, sitten ei uskalleta kirjoittaa kotiin, harvinainen ystäväni?"

"Eikö uskalla?" pääsi Rejer'in huulilta.

"Pidetään parempana hakata puita, olla herättäjänä ja tehdä yö päiväksi
oudossa kaupungissa..."

"Joll'ette tarvitse minua, kanunamies Rördam! -- niin hyvästi!" --
ennättihe nyt Rejer nielaisten äkkiä viimeisen suupalan. Hän otti
lakkinsa, nousi seisalleen ja oli jo tarttunut oven pyörään, kun
kanunamies innokkaasti viittoi kädellään:

"Ei, ei, ei, harvinainen ystäväni! ... harvinainen ystäväni! -- niin ei
ollut ajatukseni -- ei ajatukseni! -- Istu, istu, istu vaan puulle!
Päinvastoin! -- mitä tahdoinkaan sanoa, hm!... Se on hyvin hyvästi ...
siivosti; .. että nuori mies kuitenkin voipi ottaa perämiehen
tutkintonsa! Voisihan tehdä jotakin kehnompaa kuin sen... Kas niin,
istu nyt vaan puulle... Tee hyvin, nämä ovat hyviä rinkeliä..."

Rejer kiitti paljon

"Tarjoa sinä hänelle, Saara!"

Rejer oli yhä taipumaton ... oli täysin ravittu!

"Oli jotakin, josta meidän piti puhua, harvinainen ystäväni!"

Ja nyt tuli Saara toinen kuppi höyryävää lämmintä kahvia kädessä. Kun
hän sitten taas sysäsi rinkelilautasen hänen eteensä pöydälle, sanoi
vanhus ystävällisesti:

-- "Kas niin, ota nyt vaan ... elä ujostele!"

Ujosteleko? -- luulivatko ne sitä hänestä! -- hän otti lautaselta ...
suuria, pulleita vehnärinkeliä...

"Niinkuin tiedät, ystäväni, emme me jouluna hakkaa puita!"

Rejer vastasi tietävänsä sen, mutta, sanoaksemme totuus, se oli suuri
ereys hänen laskuissansa; pitihän joulunakin syödä aamiaista!

"Ainoastaan sitä tahdoin sanoakin!" -- muistutti haubitsari.

Rejer istuutui hetkisen ja puisteli kahvikuppia saadakseen viimeisen
sokerin suuhunsa; -- hän näki hengessään hauskan joulun, vaan vastasi
huolettomasti pannessaan kupin pöydälle:

"Vai niin, olkoon sitten sinänsä! Paljon kiitoksia kahvista!" -- Hän
nousi taas lähteäkseen.

"Ei, kuuleppas nyt, ystäväni! -- me sovimme kyllä, luullakseni! Jos
vaan tahdot hakata vuoden tarpeen siellä vajassa ennen pyhiä sitä
myöten kuin me saamme ajetuksi kotiin jäännöksiä laivanveistämöltä,
niin voit syödä päivällisesi täällä meillä joulun aikana... Nuorille
miehille ei ole hyvä alinomaa syödä heikkoa ruokaa."

Rejer mietti hiukan. Hän tunsi tämmöisen hyväntahtoisen sopimuksen
mukaan pikemmin tulevansa hakkaamaan paljon kuin vähän.

"Sinä et saa pakoittaa häntä, isä! Merimiehillä on toinen tapa viettää
joulua!" -- sanoi Saara vähän ärsyttävästi samalla kuin hän ripeästi
puisti käsistään jauhot, joita niihin oli jäänyt vohvelin juurta
hämmentäessä. Kaikki kävi häneltä kuin tanssi, ensin munat ja sitten
jauhot! -- Hän ei suinkaan näyttänyt turhanpäiväiseltä siellä
kyökissään.

"No niin, sama se!" ... lupasi Rejer.

Ja niinä kuutena päivänä ennen joulua seisoi hän väsymättä koko ajan,
kuin oli vapaa, kanunamiehen puuvajassa, hakkaamassa ja pilkkomassa,
niin että hiki juoksi pakkasessa, ja tulivat täyteen rakkoja.

Iltapäivällä tuli Saara vajaan tuoden olutjuustoa ja voileipiä, ja hän
oli niin huolehtiva, että lainasi hänelle parin kanunamieheltä jääneitä
vanhoja lapasia, vaan muutoin ei hän sanonut sanaakaan, -- ja samanhan
se tekikin.

Hän ei ollenkaan ollut niitä naisia, jotka liekehtivät tunteittensa
vallassa ... vahva ja päättäväinen niin että kyllä olisi voinut heittää
miehen tantereesen!... Hän tuli aina ulos rientäen joulukiireessään
maitoinen purje esiliinana...

Hän katsoi aina puihin, eikä hakkaajaan, ikäänkuin olisi tahtonut
laskea, kuinka paljon hän oli hakannutkaan... Vaan Rejer huomasi kyllä,
että hän kummasteli häntä... Omituinen väre oli hänen suunsa ympärillä,
melkein kuin hän olisi tahtonut sanoa, ett'ei hän todellakaan voinut
ymmärtää, kuinka niin pitkä matruusi oli voinut joutua heidän vajaansa!

Iltasella, kun Rejer tuli kyökkiin jättämään lyhtyä, oli siinä
paraiksi, jos hän huomasi hänet ja nyökäytti päätään alustaessaan ja
kääriessään taikinansa ... ja roteva hispanjatar oli hän niskansa
suhteen, ojennaitessaan taikinakaukalosta ja pyytäessään hänen
jättämään lyhtyä; -- hän tiesi näyttävänsä kauniilta!

Hän oli jo sytyttänyt kynttelin ja asettunut lukemaan pienessä kylmässä
hökkelissään, kun hän kuuli Wallanin tulevan raskaine vasuineen
porraskäytävässä. Hän meni ulos avaamaan ovea ja näyttämään tulta
hänelle.

"Kiitoksia! -- Te olette oikein kohtelias ja hieno mies, sen uskallan
sanoa kaikille ja jokaiselle ... ja se on päivän totta! -- Huu,
sulkekaa porstuan ovi, Juhl!... Huude on niin paksu, ett'ei se tahdo
sulaakaan ... pakkanen ei koskaan ole niin purevaa muulloin kuin
kuutamolla!"

Hän kantoi ämmän toisen vasun ja odotti kynttelin tynkä kädessä, kunnes
hän ehti sytyttää tulen pesään... Hän haisi vähän viinalta, niinkuin
tavallista oli hänen tullessaan kotiin iltasilla.

"Niin, niin," -- laverteli hän riisuessaan enimpiä kääreitään -- "ja
sitten minä sanon koko teidän kasvatuksenne olevan paremman kuin
tavallisen matruusin... Voisin kyllä kertoa, kuka tänään tuli vanhan
Wahl-muorin luokse... Se ei ollut sen pienempi herra kuin itse
luutnantti perämieskoulusta. Eipäs vaan, eikös ollut niin..."

Rejer höristi korviaan...

"'No, vanha Wallan! -- saatteko hyvin kaupaksi leivoksianne
joulunpyhinä?' sanoi hän.

"'Jotakuinkin, mutta, herra luutnantti! Kiitos ja kunnia kysymästänne,'
-- sanoin minä... 'Ainahan niitä vähin menee... Niin kyllä, meneepä
niinkin!'

"'Olkaa varoillanne, Wallan!' -- sanoi hän -- Hän on aina niin
leikkisä, tiedättekös. 'Nyt me tulemme tutkimaan teidän laskujanne. Te
saatatte nuorison maantielle! sanotaan. Voin panna pääni pantiksi
siitä, että he ovat teille velkaa jok'ainoa -- aivan niinkuin
muinaisinakin aikoina,' sanoi hän ja iski silmää. Niin, eikös hän
sanonut niin!... Sillä saatte uskoa" -- hän katsoi veitikkamaisesti
pienillä harmailla silmillään häneen -- "hänellä oli vuosilaskut
minulle, kunnes hän tuli aliupseeriksi; hän oli kaikkein ahnein
kakkuihin ... vaan, -- ei hän muista sitä, enkä minä muista sitä. Me
vaan laskemme leikkiä! Hän kyllä olisi viimeinen, joka hennoisi ottaa
vanhalta matami Wahl'ilta hänen elinkeinoansa... Yht'äkkiä pisti hän
keppinsä lumeen... 'Kuulkaas, Wallan,' sanoi hän -- 'minkä kummallisen
otuksen te olette tallettanut?' ja -- antakaa anteeksi! hänhän on niin
leikkisä -- täytyykö hänen maksaa erittäin nenästään? -- 'No niin, te
saatte olla hyvä poikaa kohtaan, Wallan! sillä jos hän jatkaa, niinkuin
on alkanut, niin haukottelee hän kyllä itsensä perämiehen tutkinnon
lävitse!... Vaan käsirahoista taitaa olla puute,' sanoi hän; ja sen
sanottuaan nauroi hän ja läksi."

Wallan oli iloissaan siitä huomiosta, jota hänen hyyryläisensä oli
herättänyt. Hän puhui yhtämittaa, tehdessään tulta ja heinävasusta,
jossa hän päivillä piti istuessaan jalkojaan, appoi hän useita vanhoja
mattokääröjä kyökin muurille kuivamaan.

"Vanha Wahl-muori on kyllä nähnyt parempiakin päiviä, rakas Juhl'ini! --
silloin kuin palvelin kammarineitsyeenä Kjäkstadissa ... ja pu'in
kumpasenkin röökkynän tanssiaisiin, niin hienoiksi kuin nuket sekä
silkkiin että harsoihin!... Ja kun he aamusilla tulivat kotiin
kaupungin tanssiaisista ihan vaahtoisilla hevosilla ... ja he tulivat
kammariin ... ja röökkynä Nella ei koskaan tahtonut paneutua levolle,
vaan istui ylhäällä suuressa salissa ja tuijotti aamukoitteesen sekä
itki ja itki... Vaan Anna Wahl kyllä tiesi, mitä hän itki... Kyllä kai,
kyllä kai!...

"Hän itki nyt sitä kaunista luutnantti Engelsköniä, jonka kanssa hän
oli salaa kihloissa... Vaan se toinen, hän, joka makasi siellä sisällä
nukuksissa, hän ei tarvinnut itkeä... Sillä hän osasi punoa niin
hienosti ja viekkaasti kaikissa käänteissään, että kun aika kului ...
neiti Nella matkusti Kööpenhaminaan, kun luutnantti ja sisar viettivät
häitään Kjäkstadissa!... Kyllä kai röökkynä Nella muistaa Anna Wahlin,
kun tämä peitteli hänet rekeen ja antoi hänelle Hoffmanin tippoja!...
Hän itki, niin ett'ei tahtonut osata lakata... Kyllä kai, Anna itki
myös, niin että teelusikka olisi tullut täyteen hänen kyynelistään ...
mutta hänen täytyi lukea tipat rehellisenä palvelijana ...
kolmekymmentä kappaletta... Röökkynä Nella otti ne suuhunsa silmät
ummessa... 'Hyvästi Anna!' -- sanoi hän -- 'elä kerro kellekään, mitä
tiedät.'

"-- Vaan Kjäkstadissa ei enää tullut yhtään iloista päivää, sillä hän
ei ollutkaan niin suloinen, kuin näytti, tuo luutnantti!... Kyllä kai,
vanha palvelijatar voisi kertoa paljonkin elämästään ... ja hyviä
päiviä minulla oli ... muuta en voi sanoa!... Eikös vaan, olipa
niinkin! Vaan jokainen tahtoo niin kernaasti muuttaa asemaansa ja
pistää jalkansa oman pöydän alle. Naiset eivät siinä suhteessa ole
erilaisia ... ja sitten syöstään sokeasti kohtaloaan kohti,
Jumala paratkoon!... Wahlilla oli silloin viinakauppa ja asunto
kaupungissa ... eikä hän siihen aikaan juonutkaan erittäin paljon ja
oli hyvissä varoissa... Vaan aikaa voittaen kävi se pahemmaksi ja
pahemmaksi! ... ja kun hän kuoli, oli talossa kaikki koluttu ja
tyhjennetty ... niin että Annan täytyi turvautua kaupitsijattaren
vasuun.

"Ja kulmamäelle olen nyt istunut maaliskuussa kolmetoista vuotta...
Vaan minä kiitän Jumalaa, joka on laittanut kaikki niin hyvin
minulle!... No ei, ei, -- nyt teidän täytyy odottaa ja juoda kuppi
kahvia vanhan Wahl-muorin kanssa!"

Kuta enemmän hän puhui, sitä vilkkaammaksi kävi hänen sanatulvansa.
Hänen pyöreät, vaaleanharmaat kasvonsa harmaine karvatöyhtöineen
reunasilla, pieni palleroinen nenänypykkä, suurempi pyöreä leukapallero
ja ne kaksi vielä suurempaa palleroa, poskipäät, loistivat, kun hän
yksinäisellä kulmahampaalla kummallakin puolella suuta ikäänkuin
haukkasi vahvistukseksi puhelleen ja nyökytti päätään kuin mursu.

... "Ja sitten minä kuulin teidän sopineen niin hyvästi kanunamiehen
kanssa, rakas Juhl'ini!

"Vanha haubitsari ja minä olemme vanhoja kaupungin lapsia... Niin, aika
se kuluu! -- Niin kyllä, niin! vaan nyt kulkee hän niin kopeana ja
äreänä yhdellä jalallaan ... vaan silloin oli hänellä kaksi, ja ne
olivat oikein terveitä molemmat kerran maailmassa; sillä ei kukaan
lentänyt salin permannon yli niinkuin hän... Niin, niin, vaan kun hän
ensi kerran tuli kuninkaan Kyöpenhaminasta ... oli hän jungmanni
silloin... Silloin saattoi tapahtua, ett'ei Anna Ludvigsen kahta kertaa
katsonut ympärilleen, ennenkuin sai hänet kintereilleen! Korkealla
kantoi hän päänsä ... eikä tytärkään totta paratkoon, ollut notkeampi
niskastaan... Me olimme kunniallisia nuoruudessamme, rakas Juhl'ini --
vaan niin jäykkä kuin Saara Rördam...

"Miesväki ei pidä koskaan semmoisesta omavaltaisuudesta ...
ainakaan ulkonaisesta, ennen naimista. He eivät tahdo semmoista
orjanruoskapensasta taloonsa! -- sillä vaikka siinä nuorena olisikin
kuinka monta ruusua, niin jää ainoastaan varvut ja okaat kuitenkin
lopulta jäljelle, säädyllisesti puhuen!"

Vaan Wallan istui siinä kaulaliina pään ympärillä ja sukkajalassa sekä
lämmitteli jalkojaan uunin edessä. Hän oli sytyttänyt liitupiippunsa ja
nyt poltteli hän ja nautti elämää kuivasti ja vaivaloisesti vietetyn
talvipäivän jälkeen. Lämmin, joka liekitsi uuninsuussa hänen istuessaan
ja polttaessaan miettiväisenä, oli hänelle rahtunen päivänpaistetta
elämässä.

Rejer, nautittuaan kahvitarjouksen ja kiitettyään siitä vihelsi hiljaa
mennessään huoneesensa, ennenkuin istausi kirjansa ääreen.

Oli merkillistä miten juhlatuulella Wallan oli tänä iltana; se oli
tehnyt vaikutuksen häneen, tuo luutnantti Albrechtsenin puheleminen.

... Vai oli hän niin kopea, tuo Saara Rördam!... sitä oli hän kyllä
saanut nähdä hänkin...

No, hänestä nähden sai hän kyllä nostaa nenänsä, kuinka korkealle
tahtoi... Mitä se häntä liikutti? -- Hänen tuli vaan hakata ja pilkkoa
puita!

       *       *       *       *       *

Ja Rejer nukkui joulunpyhinä! -- hän olisi kernaasti maannut
kuorsaten koko vuorokauden läpeensä, etenkin kun Wallan tulvivassa
ystävällisyydessään oli keksinyt lainata hänelle vanhan ruskean
kaapunsa ohkasen peitteen lisäksi, jonka alla hän värisi ja tutisi
kylmässä huoneessaan.

Kanunamiehen punaseksi maalatussa siipipöydässä oli kylläkin levotonta
päivällisillä. Kolme vallatonta persoa poikaa ja pieni tyttö -- lapsia
kanunamiehen toisesta avioliitosta vanhoilla päivillä -- antoivat
täysikasvuiselle sisarelle tekemistä eikä kanunamies itsekään ollut
ihan vähällä tyytyväinen.

Heillä oli kaalia ja tuoresta lihaa toisena joulupäivänä, ja kanunamies
itse tilkki hänen vatsaansa annoksen toisensa perästä. Hän ei tahtonut
kuulla puhuttavankaan mutkista polskassa -- sanoi hän -- tai tarjota
näkymättömiä annoksia rehellisestä työstä; ja hän kyllä tiesi
nuorison tuumat lihavadin suhteen... "Kun minä olin sinun ikäisesi,
harvinainen ystäväni! Kööpenhaminalla, ennenkuin pääsin laivamieheksi
fregatti Lollandille; -- vaan siihen aikaan toivoin minä aina, jotta
voisin panna koko ruokavadin suoraan vatsaani kerralla niinkuin
paistinuuniin!... Se oli sota-aikana. Pahinta oli vankeudessa siellä
Englannissa, jossa saimme istua kuivilla suin ja haistella, kun ne
paistoivat härkäpaistia sipulin kanssa..."

Iltapäivällä tuli jouluvieraita ja Saaran tuttuja, joille tarittiin
simaa ja kakkuja tarjottimella. Ne olivat sieviä, kauniita tyttöjä,
tuntui Rejer'istä; vaan ne vetäytyivät aina nurkkaan, jossa ne
kuiskivat ja supisivat, niin ett'ei hän, joka oli kiinnitetty
kanunamiehen sivulle, oikein voinut päästä heitä näkemään. Hän piti
kuitenkin heitä silmällä. Tarjottiin vähän väliä uudestaan jokaiselle,
kun joku uusi vieras tuli -- haubitsari ei ollut kitsas -- ja niin
täytyi heidän joka kerta tulla uudestaan sinne, missä tarjotin oli.

"Hm ... hm!" -- rykäsi kanunamies äkkiä ja tuuppasi Rejer'iä, -- hän
vilkasi puheleviin nuoriin tyttöihin...

"Ole valmis nyt!... Nyt kysytään, miten vanha merimies suoriutuu..."

"Isä!" -- tuli Saara pöydän tykö; hän vältti sitä puolta, millä Rejer
oli -- "ne kuuluvat toisena uudenvuoden päivänä panevan toimeen
tanssiaiset merimiesyhdistyksessä!"

"Tanssikaa niin paljon kuin jaksatte minusta nähden, -- minulla on
puujalka!"

Hän seisoi pöydän vieressä ja nojasi kädellään siihen eikä Rejer'in
tarkka silmä voinut olla huomaamatta sen olevan kalvosimeen asti
punasen joulupesusta. Se oli oikein pieni pyöreä, punanen työkäsi, --
muutoin ei ollenkaan ruma.

... "Ne tulevat juuri ylipursimieheltä" -- jatkoi tytär -- "ja siellä
oli sanottu, ett'eivät he pane nimeään sinne, ennenkuin tiedetään,
panetko sinäkin nimesi listaan!"

"Minun aikoinani olivat miespuolet yksinään maksajia, naiset tulivat
vapaasti!" -- tokasi kanunamies.

"En tiedä, minkälaisia naiset lienevät olleet sinun aikoinasi, isä!"

Vanhus murisi.

"No, no, isä! -- Tiedäthän, ett'en minä luvatta mene. Se maksaa sata
markkaa."

"Jokaiselta! ... jokaiselta!" -- napisi kanunamies, ... "kaksi markkaa
minun puujalaltanikin! -- Neljä ... neljä markkaa!... Jos laskisin
kaikki yhteen, mitä nyt viidenkymmenen vuoden kuluessa olen maksanut
näistä iloista!"

Sen mukaan kuin Rejer oli kuullut Wallanista, ei hän epäillyt
silmäräpäystäkään, ett'ei kanunamiehen puhe ollut totta; vaan -- suurin
osa lienee luettava ajoille ennen tytärtä.

Saara oli varmaankin odottanut toisenlaista vastausta isältään; sillä
hän seisoi nyt vähän hämmillään ja katsoi välistä pöytään välistä
häneen samalla kuin pahoittumisen puna kohosi hänen poskilleen.

"Voipihan kuitenkin välistä tuntea halua kokea jotakin muutakin kuin
kyökissä rähkimistä ... eikähän minulla ole puujalkaa, isä!" lausui
hän.

"Jaa jaa, jaa jaa," -- peräytyi kanunamies -- "Minä en ymmärrä, miksi
sinä ollenkaan tulet kysymään minulta, kun minun kuitenkin täytyy
tanssia sinun pillisi mukaan."

"Me kaikki tahdomme niin kernaasti tanssia, ylikanunamies!" --
hyökkäsivät nyt kaikki naiset hänen kimppuunsa, ja yksi heistä, laiha
valkoverinen tuli, vähän punehtunein kasvoin, esille listoineen... "Jos
kanunamies vaan kirjoittaa, niin saamme ylipursimiehen mukaan!"

Hän sai vihdoinkin siihen piirretyksi paksuilla kirjaimilla: "C. Rördam
tyttärineen," ja riputti tupakanporoa päälle: -- "Kas niin, harvinainen
ystäväni, Juhl! nyt tulee tilaisuus merijätkälle pyörähdellä. Maksaa
vaan kirjoittaa nimensä -- niin, ja kaksi markkaa sitä paitse!" lisäsi
hän kuivasti -- "vaan siihen on nuorisolla aina varoja!"

Nuoret tytöt tirkistelivät uteliaasti Rejer'iä; he seisoivat pöydän
ympärillä valmiina ottamaan listaa.

"Eihän meillä ole mitään semmoista kiirettä saada jokaista
kirjoittamaan, isä! -- Juhl'in pitää saada miettimisaikaa," -- lausui
Saara.

Rejer tulistui. Hän tunsi hyvästi, että siinä sai puuvajan jätkä.
Kaikkein silmät olivat kääntyneet häneen.

"Minulla on tapana hyvin vähän miettiä, neiti Rördam! -- Jos lista
tulee minulle, niin saatte lukea siinä: Rejer Jansen Juhl!" -- sanoi
hän pistävästi.

Saara säpsähti; hänen sanoissaan oli ollut kovasti itsetuntoa, jota
samaa katsekin ilmasi, ja hän ryysti kovasti R:ää sanoessaan Rejer'in
nimessä.

"Me tulemme toimeen Juhl'in nimellä yksinään" -- tuumi hän hymyillen.
Hän räpytti hiukan silmiään katsoessaan häneen ja otti listan; "jos
kirjoitatte toisetkin nimenne, voitte joutua maksamaan kolmen edestä!"

Hispanjatar oli hän, siitä ei voitu erehtyä; vaan jos hän oli kopea,
niin saattoi Rejer'kin olla sitä puolestaan! se ei ollut haitaksi, että
neiti oli saanut kuulla hänen nimensä!

"Häntä ei siepata niin helposti minulta!" kuiskasi kanunamies, osottaen
piipulla Saaraa, joka juuri vieraittensa kanssa meni ovesta. -- "Sen
sanon sinulle, ystäväni! -- Kuinka! hm! Tässä tulee toinen ilma ... sen
tunnen puujalassani!" -- keskeytti hän irvistäen -- "olen antanut
hänelle vähän tähystimiä ruhviin katsoakseen ympärilleen ja
huomataksensa miehensä... Ei siinä kylliksi, että he tulla touhaavat
laajat housut jalassa, hattu päässä ja pitkät silkkinauhat! Hän tuntee
heidät, luulisin mä! -- hempukainen joka satamassa!... Niin, olen
täydellisesti hänelle selittänyt suhteet! Olen tottunut puhumaan
suoraan, saat uskoa, sanomaan asiata oikealla nimellään! -- koska
hänellä on neljä sisarustaan hoidettavana, jos minusta aika jättää...
Joko velaton kapteeni, Saara! -- olen sanonut, tai perämies, semmoinen,
jossa huomaat oikeata ydintä! -- tai ei ollenkaan ketään! ...
pundsnichts! Jos tulee matruusi -- vaikka hän olisikin kaunis kuin
kulta! -- niin tulee pitää jäykästi suuntansa katsomatta häneen... Ja
meriupseereista pitää heti pyrkiä tuulenpäälle ja sitten kääntää
keulansa ja laskea toiselle suunnalle! ... ihan kokonaan toisille
purjehdusvesille, Saara, sanon minä! se väki on kokonaan haaksirikko!"

"Näetkös, harvinainen ystäväni, -- minä annan hänelle ainoastaan kaksi
silmää päähän! ja sentähden ... hi, hi, hi, ksi ksi, ksi..." hän
tuuppasi Rejer'iä käsivarteen, -- "pyrkivät niin monet vastatuulessa
hänen peräänsä! Mu-utta ... hi, hi, hi, ksi, ksi, ksi," -- hän ryki ja
sähähti ja hengästyi, "hän tietää, mitä hänen tulee ajatella."

Rejer ajatteli kuitenkin istuessaan vaan sitä, miten suuri onni
hänelle, ett'ei ollut menettänyt sinisiä hienoja merimiesvaatteitaan!
Olihan se ollut hyvin lähellä, ett'ei mekko mennyt ennen jouluaattoa;
hän oli antanut Wallanille jo jonkunlaisen viittauksen siihen
suuntaan; mutta sitten tuli sopimus, että hän söisi kanunamiehen
luona uudenvuoden aikana... Vaan joku välitys täytyi hänen ja
Wallanin välillä alkaa, eihän kelvannut hänen olla ilman rahatta
tanssiaisissa!... Ja oikeastaan oli hänellä omia rahoja otettavana
perämies Lindiltä!... Se asia piti vielä tänä iltana saada selville;
oli parasta takoa silloin, kuin Wallan oli hyvällä tuulella...

"Hyvää yötä, herra ylikanunamies!" -- sanoi hän yht'äkkiä.

"Noo!" -- äännähti tämä -- "joko sinä nyt lähdet? Ui, miten jalkaani
pakoittaa!... Hyvää yötä, hyvää yötä, harvinainen ystäväni!"

-- -- Kun Rejer toisena uudenvuoden päivänä harjasi hienoja sinisiä
merimiesvaatteitansa ja asetteli jakausta päähänsä sekä sonnusti
itseään, miten parhaiten taisi, tanssiaisiin pienen peilinsä edessä,
murisi hän ja oli huonolla tuulella:

... Tuskin olen katsonutkaan kirjoihini koko joulunpyhinä ainoastaan
tämän tyhmyyden tähden, johon olen antautunut! -- Näyttääkseni
keikarilta rouvasväen seassa!... Mitä minua liikuttaa heidän
tanssihuvituksensa? -- Enhän ole täällä huvitteleimassa tai
näyttelemässä keikarin osaa heille! -- en ollenkaan -- päinvastoin!

Ja sitten ne sanovat sen maksavan vaan kaksi markkaa! Kun tulee lähtö,
niin täytyy koko rikin olla valmiina paraadiin mastonhuipusta emäpuun
päähän asti!... Rahoista se kaikki riippuu, jos minun täytyy joutua
tuuliajolle kaikkine hynttyineni! -- -- --

Vaan kun hänen nyt kerran täytyi mennä sinne, niin tahtoi hän nauttia
niin paljon hyötyä siitä, kuin hän suinkin voi, ja huvitellaita!

Tanssisali oli koristettu viheriäisillä kasvilla ja läkkisillä
kynttelilampuilla pitkin seiniä sekä keskellä pari viiriä ja
merisapelit ristissä niiden alla.

Siellä tanssittiin nyt torvisoiton mukaan!...

Rejer oli saanut puuvillasormikkaat käsiinsä ja rouvasihmisen
kainaloonsa, jota hänen melkein täytyi nostaa joka kerta tanssiessaan
hänen kanssaan; ei ollut juuri ollenkaan mahdollista siirtää häntä,
niin raskas oli hän ja niin vähäpätöinen hänen hyppynsä...

Niin se käy sen, joka ei ole tunnettu! -- Hänen täytyi harmikseen
tunnustaa kulkevansa puulastissa olevan venheen kanssa, samalla kuin
toiset leiasivat tanssissa täysin varustetuilla ja somasti köykäisillä
kuunareilla tai prikillä sekä siellä ja täällä leveämmällä pyylevällä
kaljaasilla, jotka arvattavasti kuuluivat naitujen joukkoon.

Täällä kävi kaikki hieman kankeasti. Koko joukko meriupseereja
laivastosta tai semmoisia, joilla oli vakinainen paikka
laivanveistämössä, oli saapuvilla, ja he olivat hyvin tarkkoja
arvoeroituksesta keskenään; sen sai kuulla puheesta oikealta ja
vasemmalta. Jokainen ehkä vei omaisiansa tanssiin ja hänellä ei ollut
ketään. Vaan jos he luulivat hänen olevan siellä lakasemassa lattiaa
jokaisella rouvasihmisellä, jonka he jättivät istumaan, niin pettyivät
he!

Hänen silmänsä hakivat ympäri salia; hän tunsi että tässä oli kysymys
hiukan pitää puoliansa... Angläsin tanssi hän tyynesti jonkun kaljaasin
kanssa, joka oli löytänyt sataman penkillä hänen takanansa, ja joka
kävi ruoteliin, kosk'ei Rejer tuntenut tanssia.

Vaan sitten seurasi hambopolkka, ja nyt tiesi hän tehtävänsä! Hän oli
nähnyt pienen mustasilmäisen vilkkaan olennon, pikimustine palmikoineen
ja valkeine sitsihameineen, joka ei voinut olla kovin korkealla
arvopykälikössä. Kasvot olivat järeät -- nenä hieman neekerikuosia --;
vaan tanssia osasi hän, sen oli hän tullut huomaamaan. Hän seisoi
rivissä ja keikkui oikein levottomuudesta sekä huojutti sarvenoitaan;
kauemmas kuin matruusioppilaitten kanssa tanssimaan ei hän päässyt...

Rejer oli yht'äkkiä hänen vierellään ja otti hänet ensin hambopolkkaan
ja sitten valssiin.

Hän tiesi, mitä hän teki! -- Eikä viipynyt kauan, ennenkuin
kauniskasvuinen, pitkä, vieras matruusi hienoissa sinisissä
vaatteissaan ja tyynellä teräväjuonteisella muodollaan herätti
huomiota. Hän tunsi sen itsekin, ja jonkunlainen hiljainen raivon
humala -- seuraus ponnistuksista ja luonnottoman niukasta elämästä,
jota oli viettänyt -- valtasi hänet. Hän olisi voinut tanssia
kuinka kauan tahansa, jalat liikkuivat kuin ilman vaikutuksesta,
vaksinahkasaappailla, jotka hän oli ostanut Malagasta, oli paraiksi
naukua, -- hän tunsi itsensä linnun kaltaiseksi; eikä kirvesmiehen
tytär väsynyt!... Siinä pujotettiin taitavasti kaikellaisten parien
välitse, pitkäveteisten, nopsain, kömpelöiden ja kompastuvien,
törmäämättä koskaan yhteen, -- aina ripeämmin ja notkeammin kuin kukaan
muu! -- ja kun hän lopulta päästi naisensa istumaan, ei se tapahtunut
haluttomuudesta jatkamaan -- hän oli melkein kuin pillastunut hevonen,
joka on päässyt vauhtiin, -- vaan sentähden että soitanto yht'äkkiä
taukosi.

Mennessään hänen luotaan salin poikki, tunsi hän olevansa tilaisuuden
herra; ei kukaan enää epäillyt hänellä olevan oikeutta lattialle.

Kas niin! -- nyt alkoi taas se ikävä angläsi, jota hän ei osannut! Hän
ei enää ollenkaan ollut sillä tuulella, että olisi kuljetuttanut
itseään tanssin lävitse vetoköydestä jollakin häneen kiinnitetyllä
matamilla!

Hän oli nyt kohonnut puollustajasta hyökkääjäksi ja alkoi katsella
hieman muidenkin työtä. Vuoro oli tullut hänelle arvostella ja
tarkastaa!

Hän istui hyvin kenossa asemassa jalat ristissä penkillä, katsellen
angläsiä, ja hän tiesi kyllä olevan monta, jotka katselivat häntä.
Tanssivien joukossa viipyi hänen katseensa yhä kauemman ja kauemman
eräässä sinihameisessa olennossa ikäänkuin hän olisi tahtonut nimittää
sitä oikein tuoreeksi välimerensiniseksi vinheässä tuulessa -- hänessä
oli vauhtia -- ja valkoiset sukat ja kengät. Se oli Saara Rördam, joka
aina tanssi etumaisten joukossa. Ei maksanut vaivaa kieltää, ett'ei
hänessä olisi ollut vartaloa ja asentoa! -- hän oli kuin nuo lujat,
notkeat mastot, jotka voivat kannattaa raskaita purjeita... Juu, oikeus
on oikeus! ... se on komea vartalo ... uljas tukka; keltainen ja tumma
sekaisin, vähän zehran kaltainen Triestin eläintarhassa; -- vaan
kylliksi kaunis! hänen ei vaan pitäisi tehdä niskakäännettään vielä
enemmän hispanjalaiseksi tekemällä tukkaansa tuommoista solmua ... hän
on kylliksi kopea ilman sitäkin. Iloinen oli hän tänä iltana, niin että
hänen ympärillään välähteli; hän kuuli hänen nauravan siellä
peremmällä, ja nyt läheni hän lähenemistään... On monenlaisia
rouvasihmisiä maailmassa, ajatteli hän, muutamia, joista pidetään, ja
toisia, joista ei pidetä; vaan ei kukaan osaa sanoa syytä siihen!...

Saara tuli juuri jonkun vuoron ajan seisomaan hänen paikkansa
vastapäätä, ja se ainoastaan hätäisesti heitetty katse, joka tuli hänen
osakseen, painoi vaan sinetin hänen ajatuksilleen. Sitä seurasi väre,
jonka nähtävästi piti merkitä sitä, että katsojasta tuntui, kuin
istuisi hän liian keskellä penkkiä ja pitäisi nenänsä kovin korkealla
ilmassa ollakseen ainoastaan matruusi ja sen lisäksi puunhakkaaja
heidän liiterissään!

Hän asetti vielä jalkansa polvelleen ja nojautui taaksepäin,
huojutellen huolimattomasti jalkaansa.

Hän katsoi neiteen sillä tarkastajan julkeudella, johon koko hänen
kasvonsa niin hyvästi soveltuivat -- niin että hän tunsi aavistusta
kuin tanssisi hän peilin edessä, joka ei juuri antanut hänestä
mitään ruusunväristä kuvaa. Vaan sitä uhittelevammaksi ja
välinpitämättömämmäksi -- Rejer ei voinut olla itsekseen sitä
myöntämättä -- kävi hän... Hän puheli ja nauroi niiden kanssa, joiden
kanssa hän tanssi, vaan muuttui yhä enemmän hispanjalaiseksi
niskastaan, ja sitten lopulta sai Rejer, kun vuoro vaihtui, terveisiä
silmistä, jotka täydellisesti kiittivät häntä kaikesta siitä kiusasta,
jota hän oli tehnyt hänelle.

"Kun vaan suututtaa naisia, tulevat ne kauniiksi" -- ajatteli Rejer --
"ennen ei saa elämää kalanvereen täällä pohjolassa ... ei, toista on se
Välimerellä!..." Ja sen sanottuaan kulki hän, kun angläsi oli lopussa,
lättänenäisen kirvesmiehen tyttären luokse. Mutta nyt katseli hän hänen
palmikoidun tukkansa yli vaan Saara Rördam'in sinistä vartaloa ja
säihkyviä silmiä.

Ilta lähestyi loppuansa ja hän oli nyt tanssinut sekä naimattomien että
naitujen kanssa. Molemmat nurkkaikkunat olivat auki tähtikirkkaaseen
yöhön, ja katosta riippui puinen kynttelikruunu kuumuudesta sulavine
talikynttelineen, jotka vipattivat vedossa...

Hän oli päässyt tuuleen; siinä ei epäilemistäkään; ja nyt käyttikin hän
sitä niin ankarasti hyväkseen, kuin hän suinkin voi! Niillä kahdella
viimeisellä tanssilla rouvain kanssa oli hän vaan tahtonut Saara
Rördam'ille näyttää, että hän oli sekä hänen vertaisensa että hieman
parempikin!

Ja nyt astui hän esille ottamaan häntä. Hän näki hänen seisovan juuri
päättyneen viimeisen tanssin perästä vilkkaassa keskustelussa muutamien
nuorten tyttöjen kanssa.

Kun ei voitu erehtyä siitä, ketä kohti hän suuntasi askeleensa,
väistyivät toiset viipymättä tieltä.

"Ei liene ihan helppo saada kerran tanssia neiti Rördam'in kanssa?" --
tervehti hän ilakoiden.

"Olen lupautunut pois jo tähän tanssiin, niin ett'ei minulla voi olla
sitä kunniaa!" -- vastasi hän. Hän silmäili Rejer'iä uhittelevilla
silmäyksillä, hän ei ollut unhottanut hänen menettelyään angläsin
aikana.

... "Ja seuraava?"

"Kiitos, senkin olen luvannut!"

Rejer punastui, ja hänen nenänsä alkoi kohota ilmaan ivaa uhkuilevana;
vaan hän malttoi äkkiä mielensä. Hän tahtoi näyttää, ett'ei rukkaset
pystyneet häneen, ja että hän oikeastaan olikin pyytänyt häntä vaan
sentähden, että oli joulunpyhinä ollut heillä. Siinä erehtyi hän myös,
jos luuli hänen kursailevan täällä enemmän kuin kotonakaan!

"Käytätte varmaankin nyt paljon puita kotonanne?" -- kysyi hän
ikäänkuin tehden välinpitämättömästi pilaa.

"Kuinka niin?"

"Niin, sitten saisitte minut aamuisin puuvajaanne!" -- nauroi hän.

Hän ei katsonut hänen ansaitsevan mitään vastausta, vaan virnisti
ainoastaan hieman ivallisesti suutaan.

Totta puhuen, ei Saara ollut niinkään vähän ihmeissään siitä, että
Rejer esiintyi niin hienoissa sinisissä vaatteissa ja tanssi niin
hyvästi; ja nyt, kun hän seisoi niin likellä, näki hän paidan
kauluksessa silkkiliinan solmun yläpuolella kukan, jommoista talonpojat
käyttävät.

"Te olette varmaankin länsimaasta?" -- kysyi hän.

"Miksi niin?" -- tiedusti Rejer vastaan.

"Siksi ett'ette pidä lukua tavoista ettekä menoista täällä!" -- oli
hänen lyhyt vastauksensa.

Rejer hymyili hangottelevasti.

... "En ehkä enemmän, kuin jos oltaisiin Riossa?" Hänen katseensa
suututti häntä vielä enemmän.

"Minua vaan ihmetyttää, ett'ette myös ole ruvenneet nuohojaksi täällä!"
-- sanoi hän keikauttaen niskaansa.

Rejer katsoi häneen.

"Sen vakuutan teille, neiti!" -- lausui hän hilliten ääntään, jossa
piili ankara vihanpuuska -- "että jos vaan voitte hankkia minulle
nuohojan paikan, niin menee Rejer Jansen Juhl kyllä uuninpiippuun... Se
on yhtä varma kuin että hän suorittaa perämiehen tutkinnon, vaikk'ei
ole killinkiäkään taskussa!... Niin, minä olen länsimaasta, neitiseni!
-- eräästä paikasta sieltä, jota kutsutaan 'Eteenpäin!' -- ja siitä
huolitaan viisi, käykö tie puuvajan tai kaupungin uuninpiippujen
kautta!" -- Hän nyökäytti päätään ja läksi.

Kumpasessakin sisähuoneessa vilisi nuoria merimiehiä, jotka antoivat
oikeuden tapahtua ravintolatavaroille, ja jotka nyt tanssien välillä
lähettivät sakeita savupilviä piippunysistään ja sikareistaan. Rejer'in
astuttua huoneesen ympäröi häntä heti parvi kumppalia merimieskoulusta.

"Haukottelija" oli hämmästyttänyt heitä esiintymällä kavalieerinä
rouvasväen seassa lattialla ja oli äkkiä muuttunut jalopeuraksi
heidänkin mielestään... Että hän kävi hakkaamassa puita kanunamiehellä
voidakseen suorittaa tutkintonsa, siitä kuiskattiin nyt hauskuutena,
vaikka se sitä ennen korkeintaan oli herättänyt epäiltävää huomiota
niissä muutamissa, jotka siitä tiesivät... Nyt näkivät kaikki niinkuin
yksi mies, että hänessä oli miestä!

"Ota minun nysäni lainaksi, Juhl! -- erinomaista tupakkaa... Birdseytä,
Liverpoolissa ostettua!"... "Sikari, Juhl!" hänelle osoitettiin
kahdelta puolelta. "Nyt käymme istumaan, pojat! -- ja sitten kokoamme
yhteen punssimaljaksi! -- Mitä Juhl? -- Sanoppas sinä siellä ruhvissa!
-- malja -- vaan jos sinä ehdottelet teevettä, saat itse huuhtoa
kaulaasi sillä!... Väkevää, kuuletko! -- oikea säännöllinen kolmen
markan malja, -- niin että veneellä voi siinä kulkea!"

Ne olivat erittäin hyviä poikia, eikä Rejer voinut muuta kuin olla
hyvillään siitä, että kaikki niin välttämättömästi tahtoivat häntä
seuraansa.

Kumppaleista ja ystävistä ei hän koskaan ollut tiennyt mitään. Koulussa
kulki hän omaa tietään; hän pysyi erillään heistä ja he hänestä, niin
että hän hyvin vähän tuli tuntemaan heitä; ja nyt istui hän yht'äkkiä
hyvin kiinnitettynä ja tupakoiden, tavallaan parhaana miehenä koko
hyväin ystäväin ja kumppalien seurassa! Näytti melkein siltä kuin
jokainen heistä olisi tuntenut hänet jo kymmenen vuotta! -- ja he
olivat oikein kohteliaita miehiä kaikkityyni, pikkukauppiasten ja
ammattilaisten poikia.

Tanssittiin ja juotiin, ja koko ajan muodostui luja muuri Rejer'in
ympärille. Hänen suurenmoinen olentonsa ja ankara persoonallisuutensa
veti puoleensa jonkunlaisella etevällä ja vakaantuneella varmuudella,
vaikka asianlaita oikeastaan oli niin, että Rejer verrattomasti
kehitt

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/34980