← catalogue

Margery Beade ja Beden armeliaisuus

by Hesba Stretton · Finnish · Gutenberg #33256 · 327,513 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Margery Beade ja Beden armeliaisuus
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Margery Beade ja Beden armeliaisuus

Author: Hesba Stretton


        
Release date: July 25, 2010 [eBook #33256]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/33256

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARGERY BEADE JA BEDEN ARMELIAISUUS ***




Produced by Tapio Riikonen






MARGERY BEADE JA BEDEN ARMELIAISUUS

Kirj.

Hesba Stretton


Suomennos.


Helsingissä,
K. E. Holm'in kustantama.
1883.



SISÄLLYS:

     I. Beden kartano
    II. Viimmeinen ilta
   III. Yksinäisiä päiviä
    IV. Vanha kartano Beade
     V. Lähtö
    VI. Muukalainen vieraassa paikkakunnassa
   VII. Kelloseppä ja filosofi
  VIII. Pyhän Paavalin tuomiokirkko
    IX. Beden testamenttivarasto
     X. Kor ja Fede
    XI. Pääsiäis-täysikuu
   XII. Hän on kuollut ja elää jälleen
  XIII. Iloinen Pitkäperjantai
   XIV. Hyljätty
    XV. Kuoleman ota
   XVI. Teepidot holhouskartanossa
  XVII. Kornelius Bell
 XVIII. Aika menee vanhaa rataansa
   XIX. Uusia vastahakoisuuksia
    XX. Margeryn odottamaton vieras
   XXI. Pimeä Marraskuu
  XXII. Helppohintainen matka joulun aikaan
 XXIII. Kotona jälleen
  XXIV. Margery hukassa
   XXV. "Hänellä ei ollut kuhun päänsä olisi kallistanut."
  XXVI. Hoitohuoneessa
 XXVII. Kummallinen muutos
XXVIII. Kaksi naimista
  XXIX.
   XXX.








ENSIMMÄINEN LUKU.

Beden kartano.


Näyttänee kenties oudolta että kerron elämäni vaiheita, minä, joka en
ole mikään mahtava henkilö, vaan köyhä arentimiehen tytär ja oppimaton
vaimo, joka olen tullut tietämään ainoastaan sen: että kaikki on meille
hyödyksi, jotka Jumalaa rakastavat, niin köyhiä ja oppimattomia kuin he
ovatkin.

Vanha kartano kotona oli noin kahdeksankolmatta peninkulmaa Lontoosta,
lähellä Walesin rajaa, jossa raittiisen, suloiseen ilmaan ei sekautunut
vähintäkään kaupungin savua. Mennessä lähimmäiseen kaupunkiin, joka oli
puolen peninkulman päässä, sai kulkea viheriäisten metsien ja
männikköjen läpi, ennenkuin näki tai kuuli jotakin kaupungin elämästä.
Isäni, samoinkuin isoisäni ja hänen isänsä olivat kaikki asuneet
samassa pienessä kartanossa, johon kuului kaksisataa tynnyrin-alaa
vähäväkistä maata, jota paitsi heillä oli oikeus pitää lampaita
yhteismaalla. Tämä ulottui kauas yksinäisen kukkulan juurelle, joka
kohosi suoraan ylös tasangolta. Kansa nimitti sitä vuoreksi, ja niin
jylhänä ja yksinäisenä seisoikin se siellä, että se kenties näytti
korkeammalta kuin todenperää olikaan. Toisinaan, kuin aamusumu oli
laskeutunut kukkulalle ja peitti sen silmiltäni, kuvailin mielessäni
enkelein liitelevän valkean sumuhunnun takana, tai ajattelin Abrahamia,
kun hän meni vuorelle uhraamaan poikaansa Jumalalle. Ja kun pilvet
rippuivat siellä tunti tunnilta paksuina ja mustina, ikäänkuin itseensä
kooten kaikki taivaan pimeyden, ajattelin pimeyttä joka ympäröitsi
Golgathan vuorta, ett'ei kansa Jerusalemissa voinut nähdä taivasta
kohti kohoavaa ristiä. Näin tuli yksinäinen kukkula, joka toisinaan
näytti niin surulliselta sumussa ja iloiselta auringon valossa,
parhaimpien ystävieni lukuun.

Kuinka hyvästi muistan kartanon. Vanhalta ja harmaalta se näytti
aivankuin olisi ollut puettu talonpojan kotikudottuun pukuun, samoin
kuin isänikin. Ikkunat olivat puhtaat ja niiden vähäpätöiset ruudut
olivat asetetut kulmat ylös- ja alaspäin; muutamissa ikkunoissa,
niinkuin esim. navetan, oli ainoastaan lastat. Katto oli korkea ja
tiheät sedum-pensaat antoivat sille omituisen värin auringon valossa.
Tuuheat muurivihreät kiertelivät suurien salvohirsien lomitse katon
harjalle, jossa pääskyset visertelivät ja pojat pesissään piipattivat
kesäpäivän pitkään. Useimmiten kuljimme keittiön ovesta, joka vei
suoraan navetan edessä olevaan kujaan, jossa aamuin illoin lypsin kolme
lehmää sill'aikaa kun karjakko lypsi neljä. Ne olivat kauniita,
kärsivällisiä eläimiä, joiden raitis hengitys tuntui huoneissamme, kun
ikkunoiden ohitse kulkivat navettaan. Oli meillä toinenkin ovi, joka
kartanon edessä olevasta puutarhasta vei suoraan perähuoneesen, vaan
siitä tuskin muulloin kuljettiin kuin juhlina ja Stefanin kotona
ollessa.

Entä puutarhat. Vaikka kolmekymmentä vuotta on kulunut nähtyäni niitä,
tarvitsen ainoastaan ummistaa silmäni nähdäkseni ne yhtä selkeästi kuin
ne Jumalan ilotarhaankin tultuani muistossani tulevat olemaan. Siellä
oli pimeä polveileva käytävä, korkeine pensas-aitoineen molemmin
puolin, joka vei Kondoveriin, jossa kirkko oli. Vielä näen suoran,
kapean, puksipuilla reunustetun polun, joka lehtimajasta viepi
perähuoneen etehiseen. Tämä on lastoista, kaprifoliolla ympäröity ja
rosmariini ja lavendeli pistävät sieltä täältä ihania kukkiaan
viheriäin lastain lomitse.

Nurmikentän joka kulmassa kasvoi vanha, tumma ja synkkä punakataja,
leikattu samaan muotoon kuin näkee lasten "Noan arkissa". Muista ne
olivat rumat, minusta ei koskaan. Syksyllä, kun korallipunaiset marjat
kasvoivat niihin, ikäänkuin pujotetut lasihelmet tummanvihreille
oksille, olivat ne yhtä kauniin ja juhlallisen näköisiä kuin
raudustammi ja muurivihreä, joilla vanha kirkko Kondoverissa jouluna
oli koristettu.

Tämä oli kartanon edustalla oleva puutarha. Toisella puolella oli
toinen koirakommakkoineen veräjää lähellä ja kanakammioineen
vastapäätä, jonne kanani ja kananpoikani kettujen pelvosta yöksi
suljettiin. Siellä oli leveä ruohoittunut käytävä monenlaisine
hedelmäpuineen kummallakin puolen ja kapeine kukkapenkereineen, joissa
monenmoisia vanhanaikuisia, nyt melkein unhotettuja, kukkia kasvoi.
Siellä oli korkeavarsisia fraksinelloja, joiden kukkia minun oli tapa
hiljaa puristaa sormieni välissä, saadakseni niitä antamaan hyvää
lemuansa -- vieläpä suuria punaisia ruusuja, jotka hajoittivat
lehtiänsä nurmelle, sinisiä lupiineja kuin myös keltaisia ja
purpurapunaisia kurjenmiekkoja ja valkeita liljoja, jotka melkein
piiloutuivat omenapuiden alaoksien alle. Eräässä kulmassa oli
lehtimaja, jota ennen oli käytetty ainoastaan huviksi, vaan jossa nyt
istuimilla oli mettiäispesiä riveissä -- yksi istuin oven luona oli
jätetty tyhjäksi.

Tämä oli lempipaikkani, jossa, päätettyäni päivän työt, lepäsin illan
viileydessä, kun aurinko laskihe kukkulan taakse ja honkien suipot
latvat niin selvästi näkyivät sen kultaisessa valossa. Tuolla alhaalla
vallitsi niin syvä äänettömyys, jotta voin kuulla tuon hiljaisen
omituisen surinan, jonka mettiäispesän läheisyydessä kuulee, ja tuulen
huminan, joka suhisi tiheissä ruispelloissa ja niinkuin huokaus kävi
puutarhan läpi. Stefanista tuo humina oli kuin loittoa kuuluva meren
kohina. Täällä tunsin itseni yhtä rauhoitetuksi ja vakaaksi kuin
istuessani Kondoverin vanhassa kirkossa, kuunnellen urkuin syviä,
kumisevia säveleitä, jotka saattoivat koko ruumiin värähtelemään. Ne
olivat onnellisia päiviä ja niinkuin jo sanoin tuntui siltä kuin
muistaisin rakasta puutarhaani vielä Jumalan ilotarhassakin ja
ajattelen että siellä kävellessäni Herra sanonee minulle: "Margery,
olin luonasi sielläkin, vaan autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja
kuitenkin uskovat."

Asuessani vanhassa arentikartanossa, tapahtui elämässäni ainoastaan
kaksi suurta muutosta -- kolme olisi minun tullut sanoa, ja kolmas
olikin vaikein. Ensimmäinen oli kun isäni meni toisen kerran naimiseen
serkkunsa kanssa, jolloin olin kymmenvuotias; omaa äitiäni en ole
koskaan tuntenut. Toinen muutos oli kun emintimäni kuoli kaksitoista
vuotta sen jälkeen, jättäen Stefanin huostaani ja pyytäen minun
valvomaan hänen etuansa ennen omaani. Sen olen tehnyt, Jumala on
todistajani. Kun olisin voinut mennä naimiseen ja saada oman kodin,
näytti isäni murheelliselta ja Stefan hiipi luokseni ja rukoili minua
jäämään kotiin hänen tähtensä. Siten hylkäsin tarjouksen toisensa
perään -- minulla oli näet tarjouksia siksi kuin koko seutu tiesi
päättäneeni elää naimatonna isäni ja Stefanin tähden.

Sanoin viimeisen muutoksen olleen vaikeimman. Kun muistelen puutarhaa
kotona, kuvautuu se aina mieleeni semmoisena kuin se oli iltaa ennen
Stefanin lähtöä. Hänen oli Australiaan matkaaminen. Mitenhän lienee
käynytkään, vaan hän oli kasvanut oikeaksi herraksi ja omistanut
tapoja, jotka eivät ollenkaan soveltuneet yksinkertaiseen
kotielämäämme. Koska hän oli teräväjärkinen poika ja uuttera kirjan
ääressä, houkuttelin isää lähettämään hänet puolen peninkulman päässä
olevaan suureen kasvatuslaitokseen; ja nyt, täytettyään kuusitoista
vuotta, ei hän enää voinut palata luoksemme raskaasen työhön ja
yksinkertaisiin talonpoikais-oloihimme. Hän oli kuin levoton nuori
lintu täysikasvuisin siivin, jota ei voinut pidättää ahtaassa häkissä
-- nyt oli hän levittävä siivet ja lentävä kauas näkyvistämme.

Tätä ajatellen istuin murheellisena lempipaikallani,
mettiäis-lehtimajan suulla, kädet joutilaana helmassa, kun näin
Stefanin tulevan vihreäistä käytävää pitkin, laskeuva aurinko huikaisi
hänen silmänsä ett'ei hän minua huomannut. Kuinka kaunis hän oli! Aivan
herraspojan ryhti!

En voinut olla ylpeilemättä hänen kauniista uljaasta olennostaan, joka
tykkänään erosi talonpoikaimme typerästä ja kömpelöstä käytöksestä.
Hellästi ja murheellisesti huusin: "Stefan! Stefan!" Hän pysähtyi
silmänräpäykseksi, kuunnellakseen mistä ääni tuli, vaan nähdäkseen
minua täytyi hänen kädellä varjota silmiään. Sitten tuli hän heti
luokseni, heittäytyi maahan jalkaini juureen ja laski päänsä
polvilleni. Hyväileminen tavallisesti ei ollut hänelle mieleen, vaan
nyt tuli hänen niin pian lähteä.

"Maggie", sanoi hän, "miksi olet niin surumielinen?"

"Stefan", vastasin ja ääneni kuului hyvin heikolta ja surulliselta
omissa korvissani, "huomenna olet poissa, enkä tiedä kuinka sinutta
toimeen tulen."

"Oh! hyvin kyllä", sanoi hän, "onhan sinulla isä ja kartano, saat
kylliksi hoitamista. Sinun tulee myös kaikesta kirjoittaa minulle ja
koska et ole tottunut kirjoittamaan, vie se paljon aikaa. Minun tulee
saada tietoa kaikesta, ymmärräthän, miten asiat sujuu ja miten kartano
kannattaa. Minä maksan Maggie ja minä tahdon maksaa. Tahdon tulla
rikkaaksi. Mitä hyödyttää kaikki oppini ell'en rikastu? Sentähden
matkaan Australiaan. Aion tulla rikkaaksi ja mitä aion, siinä myös
onnistun."

"Stefan", sanoin ja olin sanomaisillani löytyvän rahaa parempia
esineitä, kun hän keskeytti minut.

"Kas niin, Margery, tiedän hyvin kyllä mitä aioit sanoa, vaan se ei
asiaa muuta. Minun täytyy tulla rikkaaksi. Ja nyt Maggie hyvä, kun
matkaan pois, aion kirjoittaa nimeni toisella tavalla. Se on oikeastaan
kirjoitettava Bede eikä Beade. Olisin muuttanut sen jo koulussa
ollessani, vaan kumppanit olisivat minua pilkanneet. Sinun tulee siis
osoittaa kirjeeni: Stefan Bede Esq.; teetkö sen hyvä, hyvä Maggie?"

"Sinä lasket vaan leikkiä, Stefan", sanoin puoleksi nauraen ja puoleksi
vakavasti.

"En suinkaan", vastasi hän minua hyväillen, "se on täyttä totta. Eihän
tuo ole suuri asia luvata ja olen vakuutettu että se kirjoitetaan Bede.
Olethan rakas, hellä sisareni; Maggie hyvä, lupaa se nyt."

"Tahdon miettiä sitä", sanoin enkä enää hymyillyt.

"Vielä on pari asiaa, joita sinulta pyytäisin", pitkitti Stefan.
"Sinulla on niin suloinen ääni, suloisempi kuin koskaan olen kuullut,
mutta sinä turmelet sanat. Ei, Maggie. Soisin niin mielelläni että
oppisit oikein puhumaan, etkä tekisi monenmoisia vähäpätöisiä virheitä,
joita hienot naiset eivät koskaan tee. Et ole tavallisten talonpojan
tyttöin kaltainen, Maggieni, vaan et niidenkään naisten, joiden kanssa
olen tutustunut. Ja kun rikkaana miehenä palajan, soisin että taitaisit
puhua, astua, istua ja nousta kuin oikea lady."

Hetken istuin ääneti. Stefan häpesi jo minua. Tiesin hyvin kyllä ett'en
ollut mikään sivistynyt nainen, ainoastaan jokapäiväisiin oloihin
tottunut vaimo, ja tiesin ett'en muuksi voinut muuttua. Kerran entisen
kirkkoherran eläessä tuli hänen rouvansa tervehtimään meitä, kartanoa
katsoakseen, ja nyt muistin, kuinka hän karjapihan poikki kulkiessaan
käärieli hameet ympärilleen, tipsutteli varpaillaan ja puhui vienolla
äänellä, ja tunsin ett'en koskaan voinut tulla hänen kaltaisekseen.
Kaikki näytti kerrassaan turmeltuneelta: valo, joka himmeni kukkulan
takana, valkeain liljain hohde hämärässä ja uneliaisten lintuin
piipatus pesissänsä. Olin murheellinen ja levoton; vaan minulla oli
Stefanille sanottavaa, eikä siihen kenties enää olisi tilaisuutta.

"Stefan", sanoin vihdoin ja sivelin hänen kiharoitansa, "älä siitä
huoli ett'en ole sivistynyt nainen, vaan kuuntele nyt minua. Tänä
aamuna varhain herätessäni olin raskaalla mielellä. Olin nähnyt unta
sinusta, että vielä olit pieni poika, vaan herättyäni muistin että niin
pian olet minut jättävä ja mieleni kävi niin murheelliseksi, kuin jo
olisit manalan majoihin muuttanut. Nousin vuoteeltani ja avasin
ikkunan. Aurinko oli nousemaisillaan männikön takana ja kaikki pienet
linnut lauloivat, ikäänkuin olisi sydän ollut niillä yhtä kevyt kuin
minun oli raskas. Ikkunan alla, muurivihreän välissä, oli tyhjä pesä,
ainoastaan pieni höyhen oli siihen jäänyt viimmeiseksi poislentäneeltä
linnulta. Silloin ajattelin: noin tulee täälläkin olemaan Stefanin
matkattua; toinen ja toinen kapine jääpi tänne muistuttamaan hänestä,
enkä kumminkaan sen enempää tiedä missä hän on kuin minne hamppulinnut
ovat lentäneet. Kun sitten surumielin käännyin, huomasin raamattuni
ikkunalla, avasin sen umpimähkään ja seuraava lause kohtasi silmääni:
'Jos ottaisin aamuruskon siivet ja asuisin meren ääressä, niin Sinun
kätes sielläkin minua johdattais ja Sinun oikea kätes pitäis minun'. Se
oli sinulle Stefan, sillä sinä matkaat meren äärimmäisiin osiin; vaan
Hänen kätensä on johdattava sinua ja Hänen oikea kätensä on pitävä
sinua. Tästä sain paljon lohdutusta ja tahdothan sinäkin muistaa sen;
lupaa minulle pitää se mielessäsi."

Tunsin kuinka Stefan veti käteni kasvoilleen ja suuteli sitä, sanaakaan
emme virkkaneet, istuimme vaan syvässä hiljaisuudessa siksi kuin
kuulimme isän huutavan "Margery! Stefan! tulkaatte illalliselle."




TOINEN LUKU.

Viimmeinen ilta.


Tämän kuultuamme kulimme verkalleen nurmikäytävää eteenpäin, koska emme
mieluisasti jättäneet puutarhaa sisään mennäksemme. Taivaan väri
auringon laskettua oli kirkas, puhdas ja sininen, niinkuin taivaan
kaari Jumalan istuimen ympärillä, ja valkeat liljat loistivat ikäänkuin
antaen valoa hämärälle. Muuan mettiäinen, joka oli myöhästynyt, lensi
suristen ohitsemme, männikössä kuherteli metsäkyyhky illan
hiljaisuudessa, joka hetki hetkeltä eneni. Tuokion seisoin hiljaa,
painaen kättäni kivistävää päätäni vasten, vaan Stefan pitkitti
kulkuaan havaitsematta minun jäljelle jääneen. Ajatuksensa olivat näet
liiaksi kiinnitetyt päivään, joka oli koittava aamuauringon kanssa.

Minä pysähdyin Vahtia hyväilemään ja katsomaan oliko se saanut
illallista, ja menin sitten kujan kautta, Stefan oli mennyt etupuolella
olevasta ovesta. Eläimet laskettiin ulos yöksi ja ne tulivat kaikki
ammoen vastaani, aivan kuin olisivat odottaneet minun niitä nimeltä
kutsuvan. Isäni seisoi ladon ovella. Hän oli vanha, harmaahiuksinen,
vereväposkinen mies, talonpojan karkeassa kotikudotussa pu'ussa,
harmaissa sukissa, jotka itse olin neulonut, ja paksuissa neulotuissa
kengissä. "Hyvä talonpoika ja kunnon vanhus, vaan ei mikään herra",
ajattelin itsekseni.

Hän avasi kujan veräjät, jonka tehtyä menimme sisään illalliselle.
Hyvin yksinkertaista elämää vietimme isän eläessä, hän tahtoi näet
noudattaa samoja tapoja kuin isänsäkin. Perähuonetta käytimme
ainoastaan pyhinä; viikon muina päivinä istuimme palvelusväen kanssa.
Isäni istui tavallisella paikallaan takan luona ja minä häntä
vastapäätä äitini nojatuolissa, pienen pöydän ääressä, pöydällä paloi
yksi ainoa kynttilä, jonka pidimme kaikille riittävänä. Lähinnä minua
istui karjakko ja isää lähinnä ajorenki ja sen jälkeen kaikki muut;
pojat ja tytöt istuivat yksissä ja usein sain vakavuudella pitää heitä
järjestyksessä. Kun Stefan oli kotona istui hän isän toisella puolella,
eri kynttilä edessänsä, voidakseen lukea läksyjään. Yhdeksän aikana
lu'in virren ja rukouksen, jonka jälkeen muut menivät levolle, jättäen
Stefanin ja minun takan ääreen istumaan ja puhelemaan myöhään saakka.

Tänä iltana vallitsi seassamme jonkunmoinen levottomuus, tavallisen
uneliaisuuden sijassa. Seuraavana aamuna tuli Stefanin matkata ja
huimapäiseltä näytti noin nuoren pojan matkaaminen yksinään niin
kaukaiseen maahan kuin Australia, jossa ei ollut tuttavia, ei ystäviä.
Kukaan meistä ei ollut käynyt Kondoverin pitäjää loitommalla, ei edes
markkinoillakaan lähimmäisessä kaupungissa, ja kukin tunsi itsensä
häirityksi ja levottomaksi. Stefan yksin näytti levolliselta, vaikka
poskensa hehkuivat ja silmänsä säihkyivät; tavallisuuden mukaan otti
hän kirjan ja näkyi unhottavan meidät kaikki.

"Pane pois tuo", sanoi isä laskien kätensä avonaiselle kirjalle, "on
viimmeinen ilta, poika, kun olet vanhassa kodissasi, ja tahdon tänä
iltana kuulla ääntäsi. Olet kiltti, oikein kiltti poika, vaan kovin
hieno jyvä meidän myllyssämme jauhettavaksi. Kuka olisi uskonut noin
siron pojan kasvavan vanhasta juuresta?" Isä puhui kuin hän olisi ollut
sekä ylpeä että surumielinen. Tiesin hänet yhtä ylpeäksi kuin Stefan ja
yhtä levottomaksi hänestä, kuin pieni valkea kanani oli ankan pojasta,
sen veteen mennessä.

"Hän on kaunis poika ja suuresti oppinut", sanoi Jerry, ajorenki, joka
istui lähellä isää, ja äänensä kuului epäselvältä ikäänkuin parran
lävitse, "hän on voittava kaikki tuolla Australyssä, eikö niin isäntä?"

"Niin", vastasi isä, "en pelkääkään ett'ei hän menestyisi kaikella
sillä opilla, jonka on päähänsä saanut; hänellä, Jerry, on vanhan
miehen mieli. Mieluisemmin olisin suonut hänen pysähtyvän lähemmäksi
kotia. Onhan meillä Lontoo! Jos vaan olisi tahtonut, olisi hän voinut
tulla eno Simisterin luo, jolla on kellokauppa siellä. Kertovat Lontoon
olevan kauniimman paikan maailmassa, ja eno Simisterillä on ollut
kauppa siellä neljäkymmentä ajastaikaa. Hän olisi, totta maar, ollut
iloinen saada noin kauniin pojan myymään kellojansa korkeasukuisille.
Kerran kirjoitti hän ja tarjoutui ottamaan jonkun lapsistani, luullen
minulla heitä olevan koko lauman; tuo olisi ollut hyvä alku
Stefanille."

Näin Stefanin hymyilevän itsekseen ikäänkuin arvellen ett'ei kellojen
myyminen koskaan olisi tyydyttänyt häntä.

"Luulen paremmin edistyväni Australiassa", sanoi hän. "Saatte nähdä
minun rikkaana miehenä palajavan vertoja vetämään eno Simisterille. Jos
hänen asiansa olisivat edistyneet niinkuin luulette, olisi hän jo niin
rikas, että olisi jättänyt liikkeensä. Ihminen kerättyään rikkautta ei
vaivaa itseänsä vuosi vuodelta raskaalla työllä."

"Kenties olet oikeassa, poikani", sanoi isä, "kenties olet oikeassa,
itse olet nyt valinnut, vaan se maksaa paljon rahaa. Ell'ei Margery
olisi luvannut hoitaa maitotaloutta -- ja se on vaimolle raskasta
työtä, raskaampaa kuin koskaan olet tehnyt, kääntää juustoa joka päivä,
hieroa, silittää ja valmistaa sitä -- sen sanon, jos ei Margery olisi
ollut, et koskaan olisi voinut houkutella minua myöntämään, ja
maksamaan lähes sata puntaa auttaakseni sinua. Sen on Margery
matkaansaanut, olkoonpa sitten onneksi tai onnettomuudeksi."

"Miksikä onnettomuudeksi, isä?" kysyin, ja tunsin itseni hyvin
heikoksi.

"En sano sen onnettomuudeksi olevan, tyttöseni", vastasi hän, "olet
tehnyt sen hyvässä tarkoituksessa, sen kyllä tiedän. Sinä lähetit hänet
kouluun ja teit hänet herraksi, itse kävit aina halvassa puvussa, eikä
sinulla koskaan ollut koreita nauhoja, ei kukkia eikä muita koristeita
niinkuin muilla tytöillä. Kaikki on sinun tekosi; hän on melkein yhtä
paljon sinun poikasi kuin minun. Jos hän rikkaana palajaa, tulee hänen
palkita kaikki vaivasi; toinen sitä ei voi tehdä."

"Näytänkö siltä, kuin antaisin palkita itseäni?" sanoin, sillä en
tahtonut kuulla puhuttavan rakkauden palkitsemisesta, muulla kuin
rakkaudella, joka mukanansa tuopi kaiken muun. Ja rakastaneehan Stefan
aina minua!

Sinä iltana olin hyvin raskaalla mielellä, vaikka hän istui tuossa
minua vastapäätä, takan kolkassa; nyt ei enää ollut monta hetkeä siksi
kuin aamu koitti, ja hänen tuli lähteä.

"Tahdon maksaa hänelle!" huusi Stefan innokkaasti, "hän on saapa
silkkihameita ja parhaimman kellon eno Simisterin varastosta,
palvelijoita, jotka häntä palvelevat, ja vaunut, joissa hän ajaa. Aion
antaa Margeryn asua Lontoossa, jos hän suostuu kahteen tai kolmeen
seikkaan, jotka hän tietää. Jospa vaikka nainkin, on hän oleva luonamme
taloutta hoitamassa ja lapsia katsomassa. Siinäpä syy, miksi
Australiaan matkaan, minun täytyy näette tulla rikkaaksi, voidakseni
palkita Margeryä."

"Enpä kummastuisi jos saisit tuhat puntaa", sanoi Jerry, puhuen
harvaan, vaan ääneen; tämä oli näet mahdottoman suuri summa hänestä,
jolla ei koskaan ollut enempää kuin kymmenen killinkiä viikossa, kun
vaimoneen ja lapsineen eli päiväpalkalla.

"Tuhat puntaa." matki Stefan ylenkatseella; "täyttääkseni kaikki mitä
aion, tarvitsen satatuhatta puntaa. Sinä et tiedä mitä puhut, Jerry,
Australiassa on arentimiehiä, jotka lähtivät sinne yhtä köyhinä kuin
minä, mutta nyt omistavat he noin viisisataa tuhatta lammasta.
Ajattelepa, viisisataa tuhatta lammasta."

Jeremias painoi päänsä rintaa vasten ja ummisti silmänsä. Minäkään en
voinut ajatella viittäsataa tuhatta lammasta. Isä ei koskaan omistanut
enempää kuin sata viisikymmentä, paitse kerran erinomaisen onnellisena
vuonimisen aikana, jota Jerry ei koskaan voinut unhottaa, osaksi
ylimääräisen työn, osaksi arvon vuoksi, kun lammasluku nousi lähes
kahteensataan. Kaikki muut palvelijat kuuntelivat avoimin suin, eivät
näet voineet käsittää niin suurta lammaslaumaa. Stefan olisi yhtä hyvin
voinut sanoa viisi sataa miljonaa.

"Kuinka ne sitten saadaan pestyiksi ja kerityiksi?" kysyi joku heistä.
Lammasten peseminen oli juuri lopetettu ja kysyjän ääni oli vielä
sorroksissa vilustuksesta, jonka oli saavuttanut seisoessaan myötäisiä
myöten lammaspadassa. Keritseminen oli alkava kahden päivän jälkeen,
eipä kumma siis jos mieleen johtui kuinka ehtisivät pestä ja keritä
viisisataa tuhatta lammasta. Stefan ei näkynyt kuulevan kysymystä,
koskei hän mitään vastannut.

"Hyvä, hyvä", sanoi isä ottaen piipun suustaan, "peseminen siellä tai
peseminen täällä, on kaikki Margeryn työtä. Vaan muista nyt, poikani,
että aivan vähän voin jälkeeni jättää sekä hänelle että sinulle, ajat
ovat kalliit, maa vähäväkistä, ja sinä olet paljon maksanut minulle. Et
päivääkään ole työtä tehnyt leipäsi edestä, vaan sitä en paheksi. Jos
tuolla kaukana voit ko'ota niin paljon kuin sanot, niin ovat rahani
edestäsi hyvästi käytetyt. Kas niin, Margery, pitäkäämme rukous, jo on
myöhä ja huomenna meillä on kiireinen päivä."

Tuskin voin kärsiä sanaa: huomenna; kuitenkin lankesin polvilleni ja
kun kaikki olivat asettuneet, lu'in virren ja rukouksen. Stefanin oli
tapa seista, hän näet ei pitänyt kivilattiaa tarpeeksi puhtaana
langetakseen sille polvilleen, ja vaatteensa olivatkin paljon paremmat
kuin meidän. Tänä viimmeisenä iltana lankesi hän kumminkin polvilleen
toisten keralla. Minulla oli vaikea pidättää kyyneleitäni ja lukea
vakavalla äänellä, ja muutamina silmänräpäyksinä, kun olin ääneti,
kuului vanhan kellon napsuttaminen aivan selvään. Huomenna rukousta
pitäessämme oli Stefan jo kaukana, ja milloin rukoilisi hän jälleen
kanssamme!




KOLMAS LUKU.

Yksinäisiä päiviä.


En tiedä miten aika kului seuraavana aamuna. Minulla oli paljon
toimittamista viimmeiseen silmänräpäykseen saakka, ja silloin tunsin
kuinka Stefanin käsivarret sulkivat minut ja miten hän likisti minut
rintaansa vasten. Näin hänen nousevan isän viereen kärryihin, joita
ainoastaan markkinaretkillä käytettiin. Kaikki palveliat kokoontuivat
heidän ympärilleen ja seurasivat heitä sitten kujaa pitkin, ikäänkuin
ruumiin saattoväki. Minusta oli outoa kuulla eläinten ammuvan,
haukkuvan, määkyvän ja kaakattavan, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut. Kyynel-silmin näin ainoastaan vilahduksen Stefanista, kun
hän heilutti hattuansa jäähyväiseksi, ja kuulin miesten eläköönhuudot.
Sitten menin takaisin pimeään kartanoon.

Nyt en enää tuntenut sitä samaksi paikaksi. Aamuaurinko ei paistanut
niin kirkkaasti kuin ennen ja illatkin olivat pitkät ja kolkot. Minulla
oli yhtä paljon askaroimista kuin ennen, ehkäpä enemmänkin, sillä
karjakon poislähdettyä toimitin kaikki hänen työnsä. Tätä ennen en
tarvinnut tehdä, vaan nyt tein sen vapaasta tahdosta, hankkiakseni
Stefanille tilaisuutta noudattaa mielihaluaan. Isä oli vahva, taitava
työmies, mutta hellä naisväelle, eikä kärsinyt nähdä heitä vaivattavan
ja rasitettavan liialla työllä. Äitini ja minä emme koskaan
toimittaneet raskaampia töitä, joita talonpojan talossa löytyy. Me
puhdistimme voin ja autoimme juuston valmistamisessa, vaan emme koskaan
tarvinneet kirnuta tai kantaa maitohinkkejä karjakartanosta. Stefanin
matkattua antoi isä usein jonkun rengin tehdä raskaimmat työt ja ajoi
itse auraa, aivan vähän huolien uupumuksesta ja jämeydestä, jonka
iltasin tunsi, yhdessä kohti istuessaan.

Vaikka käteni olivat uutterat, oli mieleni raskaampi kuin kertoakaan
voin. Kaikki näkyi kadonneen Stefanin kanssa. Tietoja en saanut hänestä
paitsi ne muutamat rivit, jotka hän kirjoitti Liverpoolista, monta
pitkää kuukautta sitten. Laivassa olostaan en tiennyt mitään, sillä en
koskaan ollut laivaa, enkä merta nähnyt, enkä voinut sitä edes
mielessänikään kuvailla. Se oli minulle yhtä tuntematoin kuin
tulevainen elämä, vieläpä tuntemattomampikin, sillä olinhan
raamatussani lukenut jotakin tuosta autuaallisesta paikasta.

Nyt johtui mieleeni lukea Stefanin kirjoja; näistä kenties oppisin,
niinkuin hän oli toivonut, ajattelemaan ja puhumaan sivistyneen naisen
tavalla. Hän oli jättänyt muutamia latinan- ja kreikankielisiä, joista
minulla ei ollut mitään hyötyä, vaan toisia kauniilla englannin
kielellä, aivan eroava siitä kielestä, jota talonpojat puhuivat. Näiden
lukeminen viehätti minua ja luulenpa niistä jotakin oppineeni, vaikka
kuitenkin pysyin melkein semmoisena kuin ennen, arentimiehen tyttärenä,
joka ei ollenkaan soveltunut seurustelemaan korkeasukuisten kanssa,
semmoisten kuin kirkkoherra ja hänen rouvansa.

Stefanin matkattua oli isäni kenties enemmän iloinen kuin murheellinen.
Tosin puhui hän usein hänestä, vaan ei toivonut häntä koskaan takaisin;
muutamissa seikoissa ovat miehet niin erilaatuisia kuin naiset.
Stefanin kotona ollessa en kenties kohdellut isääni yhtä hellästi kuin
nyt, ainakaan en häntä niin paljon ajatellut. Ja nyt, vaikka kaikki
vanhassa kodissa oli hiljaista ja vakavaa, lienee häntä miellyttänyt
nähdä minun tähystelevän, näkyisikö häntä työstä kotiin tulevaksi.
Toisinaan luin hänelle ääneen, jota ennen en voinut tehdä Stefanin
läksyjä lukiessa. Usein menin myös iltasilla isän kanssa pelloille,
katsomaan miten viljaa korjattiin ja kuinka eläimet voivat.

Tässä voin senkin kertoa, että eräs heistä, joka kerran pyysi minua
vaimokseen, tuli jälleen; vaimonsa oli näet kuollut ja hän tarvitsi
jonkun talouttansa ja äidittömiä lapsiaan hoitamaan. Sydämmeni tosin
sykki pienokaisille, mutta isää en voinut yksin jättää, ja siten
menetin viimeisen tilaisuuden saada oman kodin.

Kaikessa surussa ja yksinäisyydessä oli sydämmeni pohjassa pysyväinen
ilo ja tunto siitä ett'en ollut yksinäni, vaan jota olen liian
oppimaton täydellisesti selittämään. Monta ajatusta oli minulla ennen
Stefanin lähtöä, sekä vakavaa että iloista, istuessani kirkossa, kuin
myös lehtimajan suulla; vaan nyt ne tulivat useammin, jotta sydämmeni
viimmein oli yhtä täytetty niillä kuin mettiäispesät mettiäisillä. Yhtä
vähän taidan ajatuksiani sanoilla kertoa, kuin saattaa sokeata näkemään
auringon valoa, tai kuuroa kuulemaan lintujen laulua. Vaan se, joka
kuulee ja näkee, tietää sen sanoittakin.

Ei ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut puhella, ei ketään, jonka
kanssa olisin tahtonut puhella Jumalasta, rakkaasta Herrastamme
Kristuksesta ja taivaasta. Senkaltaista ei kukaan näkynyt ajattelevan;
kuitenkin löytyi Kondoverissa ihmisiä, jotka säännöllisesti kävivät
kirkossa, kuten minäkin. Kun ilma oli sateinen, tai isästäni ikävää
että menin, tai pieniä lampaita hoidettavana ja ainoastaan nuoria
piikoja, joiden huostaan olisi ne voinut jättää, pysähdyin kotiin ja
luin raamattuani perähuoneessa. Silloin pyysi isä minua ääneen lukemaan
ja istui itse kuunnellen, kädet polvilla, ja harmaa päänsä nyökäytti
silloin tällöin lukiessani lausetta, jonka hän muisti. Vanha
kirkkoherramme oli kuollut ja toinen tullut hänen sijaansa, vaan tämä
rakasti maanviljelystä ja puhui mieluisemmin viljan tulosta ja karjan
hoidosta. Apulainen oli vanha mies, liian vanha kulkemaan niin kauas
kuin kartanoomme, vaan hän oli hyvä ja hengellinen mies, jonka kanssa
ehkä olisin voinut puhella, jos vaan olisin saanut tavata häntä. Täällä
olimme nyt kaukana kirkosta ja papista; vaan tunsin ett'ei Jumala ollut
kaukana kenestäkään meistä.

Vihdoinkin saimme tietoja Stefanista, lähes kymmenen kuukautta hänen
lähdöstään; siihen aikaan ei näet matkattu Australiaan niin sukkelaan
kuin nyt. Talletan vielä kaikki hänen kirjeensä ja voisin kirjoittaa ne
sanasta sanaan, sillä lu'in niitä aina vähä väliin, enkä ole koskaan
lukenut mitään niin hyvää ja kaunista parhaassakaan kirjassa.
Viimmeisen lehden kirjeestä saatte kuulla:

"Eräänä päivänä matkasimme Melbourneen, jolloin herra Garnett,
lakimies, jota mainitsin, kysyi oliko minulla toiveita rantamaalla ja
tarjosi minulle paikan virkahuoneessansa. Olen vakuutettu hänen pitävän
minut kylliksi nerokkaana ja kunnollisena hyödyttämään häntä. Vastasin
ett'ei lakimiehen virkahuone ollut mitä halusin, vaan että aikomukseni
oli päästä lampurikartanoon, josta vähitellen voisin tulla osalliseksi.
Hän lausui että tuhlaisin lahjani, jos lampuriksi rupeaisin; vaan jos
tahtoisin olla hänen virkahuoneessaan kuusi kuukautta koetteeksi,
voisin sill'aikaa asiaa miettiä ja tarkemmin tiedustella ennenkuin
päättäisin. Hän sanoo että olen teräväjärkinen ja ymmärtäväinen nuori
mies. Mietittyäni suostuin hänen tarjoukseensa. Aluksi saan jotensakin
hyvän palkan ja koska minulla vielä on jäljellä isäni antamasta sadasta
punnasta, koetan saada sen käytetyksi hyödyttävällä tavalla. Se on
onnea tuottava raha, joka on tuottava silkkihameesi ja kultakellosi,
Maggie." -- Tämä oli kyllä kauniisti Stefanilta, vaan hän ei ajatellut
kuinka vähän hyötyä minulla silkkihameesta olisi ja kuinka paljon
mieluisemmin vastaanottaisin hymyilyn tai suutelon häneltä. Kirjeessä
oli myös jotakin, jota hän nimitti: P. S.

"Olemme juuri nyt tulleet Melbourneen. Herra Garnett ottaa minut
kotiinsa. Tämä on erinomainen etu ja todistaa onnestani. Katteini sanoo
herra Garnettin kuuluvan etevimpien miesten lukuun ja olevan hyvin
rikkaan. Lapsia hänellä ei ole; hän on ollut ainoastaan kaksi vuotta
naimisessa. Minä jään hänen luoksensa. Jos hän ei saa perillisiä, enkä
minä voi hankkia itselleni omaisuutta, saan ehkä periä hänet. Jääkää
hyvästi, rakas isä ja Maggie. Olen oiva mies ennenkuin minut jälleen
näette. Eläkää tervennä ja Jumala siunatkoon teitä!"

                                                 Rakas poikanne
                                                     Stefan.

Tämän kirjeen säilytin raamattuni lehtien välissä, jossa myös oli pari
kuivattua kukkaa, jotka Stefan lapsena ollessaan oli pannut sinne. Ne
olivat siellä siitä ajasta saakka; ja kun kirkossa silloin tällöin
katselin niitä, nousivat kyyneleet silmiini, joita en tahtonut pyhkiä
pois, ett'ei naapurien tarvinnut ihmetellä, miksi Margery Beade itki.





NELJÄS LUKU.

Vanha kartano Beade.


Vuodet kuluvat, vieden mukanaan kylvö- ja niitto-ajan, kesän ja talven,
Herran lupauksen mukaan. Toinen vuosi oli toisensa kaltainen, myötänsä
tuoden aivan vähän muutoksia, paitsi että isä vanheni ja minä samaten,
luulen ma, vaikk'en sitä huomannut. Levollinen ja rauhallinen aikakausi
oli koittanut minulle; kaikki näkyi entistä levollisemmalta. Vanhat
palvelijat pysähtyivät meille, eivätkä piiatkaan näyttäneet toivovan
muutosta, vaan jäivät paikoilleen vuosi vuodelta, toimittaen työnsä
säännöllisesti ja kunnollisesti. Koululupaakaan ei enää ollut, jolloin
Stefan tuli kotiin ja käveli pelloilla ja niityillä herrasmiehen
näköisenä.

Kahdesti vuodessa tuli kirje Stefanilta, ja ne olivat suuria tapahtumia
meille. Hän oli yhä edelleen kaukaisessa maassa ja oleskeli herra
Garnettin, lakimiehen, luona, joka näkyi pitäneen hänet poikanansa.
Maa, jossa hän oli, oli niin kaukana, ett'en koskaan luullut kirjeiden
tulevan harvaan, olihan näet ihme että ollenkaan tulivat, niin monen
tuhannen peninkulman päästä. Postimies, joka harvoin astui ovestamme
paitsi jouluna, jolloin hän tuli joululahjoja anomaan, toi mukanaan
nämät kalliit kirjeet; ja kun vastuun olin kirjoittanut, seisoin
puutarhan veräjän luona, tirkistäen tielle Kondoveriin päin ja näin
kuinka hän pisti kirjeen laukkuunsa ja vei pois sen. En tietänyt millä
tavoin ja millä neuvoin se Stefanille tuli.

Kerran oli vuoden-sato huono. Peltomme olivat ylängöllä ja kun
vuoden-tulo oli myöhäinen ja talvi aikainen, ei viljamme ennättänyt
kypsyä ennen tuiman syksyhallan tuloa. Muistuu erään leikkuu-ajan
pitkällisen sateen ja sitä seuraavan yö-kylmän jälkeen, jolloin meidän
täytyi virittää tulia pelloille, nähdäksemme työtä tehdä ja
lämmitelläksemme kovassa vilussa. Olen vielä näkevinäni isän taluttavan
juhtiansa kuhilaalta kuhilaalle, ja tulien punaisen valon valaisevan
hänen harmaata päätänsä ja levotonta muotoansa, kuin myös kuihtuneita
viljalyhteitä, jotka kuurasta kimaltelivat. Kolme vuoden-tuloa
perätysten oli hyvin huonoa, eikä karjakaan menestynyt. Vasikat ja
vuonat kuolivat ja vaikea oli kahdesti vuoteen maksaa arentia. Isä oli
vanha ja koettelemukset murtivat hänen voimansa.

"Margery", sanoi hän eräänä iltana kun miehet olivat eläimiä
illastamassa ja me kahden istuimme takan kolkassa, "oletko koskaan
ajatellut mitä on tekeminen, jos tulemme pakoitetuksi jättämään vanhan
kotimme. Tässä olen syntynyt, tässä otin äitisi vaimokseni ja tässä
tuudittelin sinua polvillani. Sydämmeni pakahtuisi, jos täytyisi luopua
tästä paikasta ja istua toisen takan ääressä."

Näin hänen huulensa värisevän ja kätensä vapisevan, kun hän koetteli
sytyttää piippuansa hiilellä liedestä, ja mieleni kävi murheelliseksi
hänen tähtensä.

"Jos se on Jumalan tahto, on se hyödyksemme", vastasin.

"Vaan eihän se voi olla Jumalan tahto", virkkoi hän äreästi, niinkuin
lapsi, joka tarvitsee rauhoittua äitinsä helmassa. "Sen sanon, Margery,
onkohan Kaikkivaltias vihastunut minuun, kosk'ei Hän anna minun kuolla
vanhassa kodissani?"

"Ei, ei, isä", vastasin, "Jumala Kaikkivaltias on rakkaus. Kaikki mitä
Hän tekee on aivan hyvää. Hän ei vihaa ketään meistä."

"Silloin antaa Hän minun kuolla vanhassa kodissani", sanoi isä. "Sen
pidän merkkinä ett'ei Hänellä ole nurjaa mieltä minulle. Mutta,
Margery, kirjoititko Stefanille ja kerroitko hänelle kuinka
vuoden-tulon ja karjan laita on, ja miten huono laidun lypsylehmillä on
ollut?"

"Kirjoitin", vastasin vitkalleen, "viimeisen elonkorjuun jälkeen."

"Eikö hänellä ole ollut aikaa vastata?" kysyi isä; "hänen tulisi
lähettää ne sata puntaa, jotka hänelle annoin. Hän sanoo erinomaittain
hyvästi edistyvänsä, ja nyt on hän lähes kolmenkolmatta vuoden vanha ja
nuori mies, eikä enää poika, niinkuin matkatessaan. Jos maa olisi niin
edullista kuin hän sanoo, olisi hän helposti ansainnut sata puntaa, ja
ne auttaisivat meidät entiseen kuntoomme. Sitten en pelkäisi kuolla
vanhalla paikalla. Luuletko hänen lähettävän ne. Kuinka pian voimme
saada tietoja häneltä?"

Tähän en mitään virkkanut, isäni toivoi näet Stefanin auttavan meitä,
ja minusta oli vaikea kumota tämä toivo.

Uudestaan kysyi isä närkästyneellä äänellä: "Kuinka pian voimme kuulla
hänestä?"

"Olen kuullut hänestä; Stefanin kirje tuli tänään."

"Ja mitä poika kirjoittaa!" huudahti isä vapisevalla äänellä, "onko hän
lähettänyt meille apua?"

Otin kirjeen taskustani ja panin sen pöydälle kynttilän valoon. Tällä
kertaa oli kirje pitkä ja kirjoitettu kauniilla käsialalla, joka ei
ollenkaan ollut minun ruman, kankean käsialan näköinen, eikä isän, jota
ei kukaan voinut lukea. Lu'in sen harvaan ja selvästi:

  "Rakas Margery!

  "Ikävät sanomat, jotka viimmeinen kirjeesi sisälti, huolettavat
  minua paljon. Jos olisin siellä, auttaisin teitä niin paljon kuin
  voisin, vaan ollessani näin kaukana, ja kun en tunne asioitanne,
  on minun mahdoton tietää, mikä neuvo parhain olisi. Syyn huonoon
  edistymiseenne luulen olevan sen, että koko kartano on rappiolla
  ja huonossa kunnossa. Isä on liian vanha miestensä perään
  katsomaan; luonanne on yhä edelleen Jeremias ja nuo muut heikot
  ja kykenemättömät rengit. En voi käsittää kuinka siten luulette
  pääsevänne eteenpäin, ja teidän on iloitseminen, kun voitte
  jättää kaikki. Jos täällä olisitte, voisin kyllä auttaa teitä,
  vaan siellä ollessanne on se mahdotonta. Sinä viittaat minulla
  rahoja olevan, Margery. Minulla ei ole paljon, ei kylliksi
  voidakseni ylläpitää joukkoa vanhoja ihmisiä. Minulla on
  ainoastaan pohjaraha ja tämä on niin hyvästi käytetty, että
  sinä olisit ensimmäinen varoittamaan minua tyhmyydestä hävittämään
  sitä. Vaan jos jälleen kirjoitat minulle kuusi kuukautta viljan
  korjuun jälkeen ja näytät että välttämättömästi tarvitsette ne
  sata puntaa, jotka isä antoi minulle etsiäkseni onneani maailmassa
  -- eikä se ollut paljon Margery -- silloin lähetän ne vaikka
  kuinkakin tukalaa olisi. Toivon kuitenkin tulevanne toimeen ilman
  tätä uhrausta. Koettele nyt rakas Maggie! Pane kaikki voimasi
  liikkeelle, sillä tunnethan sananparren: 'Auta itseäsi, niin on
  Jumala sinua auttava'. Ja onhan sinulla eno Simister, hänenkin
  tulee tehdä jotakin edestänne ja hän on paljon lähempänä kuin
  minä. Nyt en jouda kirjoittamaan enempää, koska kirje on
  postiin lähetettävä. Jumala siunatkoon teitä!"

                                            Rakas poikanne
                                                Stefan.

"Kaunis kirje, oikein kaunis kirje", sanoi isä, minun sitä kokoon
pannessani, "kelpo poika tuo Stefan."

Hän kuunteli aina mielellään Stefanin kirjeitä luettavan ja tahtoi
kuulla niitä useampia kertoja. Tätä kirjettä en kumminkaan tarvinnut
lukea uudestaan sinä iltana. Siinä oli jotakin, joka jähmetytti minua
ikäänkuin itätuuli jostakin raosta olisi puhaltanut sisään. En voisi
sanoa mikä se oli, sillä olihan tuo älykkäästi Stefanilta, epäillä
lähettää meille rahoja, enkä niitä ollut varmaan pyytänytkään. Vaan
jähmetys, jonka tunsin joka kerran kirjettä lukiessani, saattoi minut
toivomaan, ett'en samana iltana tarvitsisi sitä enää lukea.

"Tuo, jota hän eno Simisteristä kirjoittaa, on kyllä hyvä", virkkoi
isä, asiaa levollisesti mietittyään, "mutta kahteenkymmeneen
ajastaikaan en ole hänestä mitään kuullut; minulla näet ei koskaan ole
ollut niin hyvä kirjoitustaito kuin Stefanilla. Vaan se ei minua
miellytä, että hän sanoo meitä vanhoiksi ja kykenemättömiksi. Kartano
on tosin vanha, ladon katto täynnä reikiä ja kaikki ulkohuoneet
kaatumaisillaan. Vaan, Jumala siunatkoon sinua, tyttöseni, Jerry ja
minä olemme vielä samassa kunnossa kuin ennenkin, yhtä vankkoja ja
reippaita. Huonot vuodet ja vastoinkäymiset karjassa ovat saattaneet
meidät näin rappiolle. Stefan on vielä ainoastaan nuori poika, eikä
ymmärrä asioita. Lukuun ottamatta sitä, jota hän kirjoitti Jerrystä ja
minusta, on se kaunis kirje, Margery; ja se on kaikki sinun tekosi,
tyttöseni."

Isä istui iloiten kirjeestä, ikäänkuin lapsi. Hän näytti niin harmaalta
ja tuhkankarvaiselta himmeässä kynttilän valossa, ja äänensä vapisi kun
hän yhä vaan kiitteli Stefanin kirjettä; minä puolestani ajattelin sitä
enenevällä kylmyyden tunteella.

Kolme viikkoa jaksoi isä vielä toimittaa jokapäiväisiä askareitansa.
Oli marraskuu, ja eräänä sumuisena aamuna meni hän päivän koittaessa
ulos Jerryn kanssa, ja kulkea hoiperteli pelloilla ja niityillä
kylmässä ja kosteudessa. Kuinka vanhoja he todellakin olivat, sitä en
huomannut ennenkuin Stefanin kirje tuli; he olivat niin vähitellen
käyneet harmaiksi ja kyyryisiksi. Heidän kanssaan oli käynyt melkein
samoin kuin yön lähestymisen, jolloin pimeä tulee ennenkuin huomaa
auringon laskeutuneen. Isä oli niin kauan kulkenut mäkeä alas,
ett'en ajatellutkaan kuinka lähellä laksoa hän oli, ja nyt tuntui
minusta ikäänkuin hän kerrallaan olisi sinne vajonnut, kun hän
yht'äkkiä jätti työnsä ja laskihe vanhalle vuoteelle, vaalentuneine
kamlotti-uutimineen, johon isänsä oli kuollut ennen häntä. Tämä
tapahtui kolme viikkoa Stefanin kirjeen tulosta, ja ennenkuin siihen
olin vastannut ja kertonut, kuinka tukalaa meillä oli. Talossa ja
meijerissä oli jouto-aika ja sain siis öin päivin olla isäni luona,
tarvitsematta hetkeksikään jättää häntä yksin. Viimmeisenä päivänä,
isän eläessä, istuin hänen luonansa, matalassa nojatuolissa, pienen
pyöreän pöydän ääressä, jolla yksi ainoa kynttilä paloi -- niin olin
istunut joka ilta emintimäni kuoltua.

"Margery, tyttöseni", sanoi hän minulle, "sinulla on ollut, pelkään mä,
vaivaloinen elämä."

"Ei, isäni", vastasin hymyillen, vaikka kyyneleet nousivat silmiini;
"elämäni on ollut hyvä ja onnellinen."

"Niin, vaan useammat tytöt sanoisivat sitä kurjaksi elämäksi", mutisi
isä; "ei koskaan vähintäkään huvitusta, ei miestä, eikä lapsia. Pelkään
menetelleeni huonosti sinua kohtaan, kun en pitänyt mitään neuvoa, että
olisit saanut oman kodin. Vanhat ovat itsekkäisiä, Maggie; he pitävät
mielellään lapsensa luonaan kuolemaan saakka ja jättävät heidät sitten,
usein niinkuin linnun pojat pesittä. Stefan oli viisas poika ja hänestä
on kyllä huolta pidetty, vaan minne sinä joudut, sitä en ymmärrä."

"Älä minusta huoli, isä", vastasin, "Jumala on kyllä auttava minua."

"Margery", virkkoi hän hetken kuluttua; ja silmänsä loistivat kirkkaana
harmaiden kulmakarvojen alla, "Kaikkivaltias antaa minun kuolla omalle
vuoteelleni. Sinä näet ett'ei hänellä ole vastenmielisyyttä minulle."

"Pelkäsitkö Häntä, isä?" kysyin. "Luulitko Häntä ankaraksi sinulle?"

"Ajattelin Hänen kenties olevan kuin talonhaltija, joka karkoittaisi
minut pois kun aika joutuu, vaikka olen vanha mies. Vaan Hän ei ole
minua hylkäävä. Hän tietää, ett'en hylkäisi vanhaa Jerryä, ja eikö
raamatussa seiso jotakin siitä, että meille tapahtuu samoin kuin muille
teemme?"

"Hän ei koskaan hylkää niitä, jotka Hänen luoksensa tulevat", vastasin;
"ne jotka Jesukseen kääntyvät, eivät suinkaan tule pois ajetuiksi."

"Niin tulen minä", sanoi hän vakaasti, "Hänen kauttansa, joka on hyvä
paimen ja etsii kadonnutta lammas-raukkaa siksi kuin sen löytää. Se on
huomattava, Margery, ett'ei Kaikkivaltias aja lammasta tarhasta, kun
Jesuksella on ollut niin paljon vaivaa saattaa se sinne. Ei, ei,
Hänellä ei ole vastenmielisyyttä meille, vai kuinka?"

"Ei kenellekään", vastasin; enempää en voinut sanoa.

"Jos Hän olisi antanut minun tulla karkoitetuksi vanhasta kodistani ja
kuolla vieraassa paikassa", pitkitti hän, "olisin sen pitänyt merkkinä,
että Hänellä oli vastenmielisyyttä minulle, mutta sinä et saa sitä
pitää semmoisena merkkinä. Vanhan kodin olet kyllä jättävä, vaan ethän
tahdo nurkua Kaikkivaltiaalle?"

Äänensä oli hyvin liikutettu ja hän katsoi levottomasti minuun. Tiesin
ett'ei semmoiset merkit olleet mistään arvosta ja jos isäni olisi
kuollut työhuoneessa vaivasten joukossa, olisi Jumala rakastanut häntä
yhtä paljon ja Jesus valmistanut hänelle yhtä hyvän ja kauniin sijan.
Hän kuoli ristille ryövärien keskelle ja kansa, joka Hänet näki,
pilkkasi Häntä. Kenen kuolemaa taitaa Hänen kuolemaansa verrata?

"Toivon ett'en koskaan napise Jumalalle", vastasin, katsoen häntä
suoraan silmiin. "En pelkää mitään, jota Hän antaa minun tehdä tai
kantaa. Kaikki mitä Hän lähettää on kyllä hyvää. Minua et tarvitse
murehtia, isä, ja ethän Stefanistakaan ole levoton."

"En, en", vastasi hän, "Stefan on saanut osansa, ja hän on vankka
poika; Jumala häntä siunatkoon. Vaan sinä olet heikko, Margery, eikä
sinulle jää mitään, ei niin vähintäkään. En tiedä minne joudut, mutta
Kaikkivaltias tietää sen."

"Niin, Hän sen kyllä tietää", vastasin levollisesti; tämä näet ei
ollenkaan huolettanut minua, ja tahdoin niin mielelläni nähdä isänikin
levollisena.

"Vaan ajattele, jos Hän antaa sinun tulla hyvin köyhäksi ja käydä
kerjäämässä leipääsi", sanoi hän huolestuneena.

"Isä", vastasin, "en koskaan voi tulla Häntä köyhemmäksi, joka sanoi:
'Ketuilla ovat luolat ja taivaan linnuilla pesät, vaan Ihmisen Pojalla
ei ole kuhun hän päänsä kallistaa.'"

"En soisi sinun niinkään köyhäksi tulevan", sanoi hän nyhkyttäen.

"Elkää sitä peljätkö, isä", sanoin iloisesti, "olen voimakas ja ahkera;
vaan jos niinkin tapahtuisi, ei palvelijan sovi vaatia parempaa kuin
Mestarinsa, vai kuinka? Älkää minua murehtiko, eläväthän sekä eno
Simister että Stefan vielä, olkaa siis huoleti minusta, isä."

Monta tuntia ei enää ollutkaan murehtimisen aikaa. Ennen auringon
koittoa oli kuolon kalma jo levinnyt hänen muodollensa. Hän ei enää
puhunut mitään, piti vaan kättänsä kädessäni, siksi kuin se kylmeni ja
putosi siitä. Luonamme ei ollut ketään, vaan en koskaan ole niin
selvästi tuntenut Hänen läsnäoloansa, joka sanoi: "En tahdo jättää
teitä isättömiksi, tahdon tulla luoksenne." Hän oli tullut ja vaikka
silmäni eivät Häntä nähneet, tiesin Hänen siinä olevan, samoin kuin
pimeässä tiedämme, että meillä on koti ympärillämme ja ne joita
rakastamme luonamme, ja että ainoastaan valoa puuttuu nähdäksemme
kaikki. Isälle oli nyt aamu koittanut ja hän taisi nähdä Jesuksen
seisovan rannalla ja tiesi että se oli Jesus.




VIIDES LUKU

Lähtö.


Neljä kuukautta sain vielä asua vanhassa kodissani; isän arenti-aika
kesti näet ristinpäivään saakka ja uusi arentimies oli silloin vasta
paikalle tuleva. Olisin heti voinut lähteä, jos olisin tahtonut, mutta
kuka silloin olisi hoitanut kartanoa ja pitänyt huolta sekä ulko- että
sisä-töistä? Olin iloinen jäämään, vaikka paikka tuntui kolkolta isän
pois mentyä. Olihan siellä Jeremias ja toiset vanhat palvelijat, ja
niin kauan kuin olin siellä voivat he työtä saada, sillä minulla oli
sen verran, että voin maksaa heidän palkkansa.

Etsiessäni vanhan-aikaisesta viettopöydästä, joka oli isäni huoneessa,
löysin hänen testamenttinsa, jonka hän oli kirjoittanut muutamia
viikkoja Stefanin matkattua ja jossa hän minulle oli määrännyt kaikki
jälkeensä jäävän omaisuuden. Pöytää en ollut koskaan ennen avannut,
sillä isä oli aina pitänyt sen lukittuna, ja nyt tunsin itseni koko
ajan vähän peljästyneeksi, että kenties tein jotakin pahaa, josta
tarvitseisin hävetä, jos isäni astuisi sisään ja näkisi minun
liikuttavan papereitansa. Siellä löysin vielä äitini vihkimäsormuksen,
kiehkuran hänen tukastansa, leikattu hänen kuolemansa jälkeen, kuin
myös vanhan raamatun, jonka ensimmäiselle lehdelle oli kirjoitettu
milloin kukin perheemme jäsen oli syntynyt ja kuollut. Viimmeiseksi oli
kirjoitettu päivä, jona Stefan matkasi; oli kuin isä olisi aavistanut,
että ero Stefanista oli sama kuin kuolema. Muutamia kyyneleitä putosi
lehdelle ja tahrasi sen; vaan isän kuolinpäivän jätin Stefanille
raamattuun kirjoitettavaksi, hänen takaisin tultuaan.

Hautajaiset olivat pienet, koska meillä ei ollut muita sukulaisia kuin
eno Simister enkä ajatellutkaan kutsua häntä hautajaisia varten, niin
pitkän matkan päästä kuin Lontoosta. Saattojoukkoon ei kuulunut muita
kuin pari kolme naapuria Kondoverista, Jeremias ja minä. Hautaamisen
jälkeen palasin Jerryn seurassa peltojen poikki, jossa isä niin monta,
monta kertaa oli kulkenut, että minusta tuntui kuin hän nytkin olisi
siellä, vaikka sumu hänet peitti. Sitten istuin yksin perähuoneessa,
päivä oli näet minusta pyhäpäivää juhlallisempi, ja kirjoitin
Stefanille, kertoen mitä isä ennen kuolemaansa oli puhunut, ja ilmoitin
muutamilla sanoilla löytäneeni isäni testamentin, jossa hän määräsi
minulle kaikki. En pitänyt tarpeellisena huolettaa Stefania
kertomuksella huonosta vuodentulosta ja arennista, joka oli maksamatta.
Kun kaikki ristinpäivän aikaan tulisi myydyksi, jäisi kyllä tarpeeksi
velkojen suorittamiseksi.

Ainoastaan muutamia kirjeitä löytyi isäni viettopöydässä ja niiden
seassa löysin sen ainoan, jonka eno Simister oli kirjoittanut monta
vuotta sitten emintimäni eläessä, jolloin en vielä ottanut osaa
keskusteluihin. Monesti olin kuullut siitä puhuttavan, vaan en koskaan
ollut lukenut sitä, isä ei näet suvainnut kenenkään avata
viettopöytäänsä. Kirje kuului näin:

  "Rakas herra ja veli!

  "Mieleeni johtui, että teillä kenties on poikalapsi, jonka
  tahtoisitte asettaa semmoiselle paikalle, jossa hän voisi edistyä.
  Jos teillä on semmoinen kahdentoista ja neljäntoista ikävuoden
  välillä, jolla on hyvä terveys ja joka taitaa lukea, kirjoittaa
  ja laskea, niin tahdon järkenään ottaa hänet, tehdä hänet
  pojakseni ja kasvattaa hänet kulkemaan samaa rataa, jota itsekin
  olen kulkenut, ja päälle päätteeksi testamentteerata hänelle
  koko maallisen omaisuuteni. Jos teillä ei ole semmoista
  poikalasta, ette tarvitse vaivata itseänne vastaamaan minulle.
  Minä asun vielä Pyhissävaeltajain-kadulla Ludgatemäessä, jossa
  aina olen asunut ja aina tulen asumaan siksi kuin jätän tämän
  elämän Pyhissävaeltajain-kadun.

                                "Kunnioituksella tosi veljenne
                                      Jaakko Simister."

"Kuinka", ajattelin, "onko tämä se kirje, josta isäni niin paljon
puhui?" Se oli kirjoitettu monta vuotta sitten ja tiesin, ett'ei siihen
koskaan vastattu. Eno Simister saattoi olla kuollut ja paitsi sitä
halusi hän ainoastaan poikalasta. Tuskin näytti maksavan vaivaa
kirjoittaa hänelle, vaikka sen kenties vast'edes tekisin, kun
tilaisuutta sattuisi. Tilaisuutta ei sattunut koskaan ja paitsi sitä
oli kirjoittaminen suuri vaiva minulle. Kukaan ei uskone minun omalla
kädelläni kirjoittaneen koko tämän kertomuksen. Ei, istun vaan
kauniissa nojatuolissa, kädet ristissä, ja tarvitsen ainoastaan sanoa
sanat, niin ne kirjoitetaan selvällä kauniilla käsialalla, semmoisella,
jota en koskaan ole voinut kirjoittaa. Jos Fede olisi ollut luonani
vanhassa kodissani, olisi pitkä kirje mennyt eno Simisterille; paitsi
tätä vaikeutta ei ollut aikaakaan kirjoittamiseen.

Vaikka kartano oli tuleva toisen huostaan, ei se estänyt vuonimisen
aikaa tavallisuuden mukaan tulemasta. Pidin yhtä tarkan vaarin kuin
ennenkin nuorista eläimistä, että ne yöksi päästettäisiin suojaan
kylmästä itätuulesta, ja katselin heikkoa orasta ruskeissa juovissa
samalla mielihalulla, kuin saisin nähdä sen kypsyvän ja leikattavan.
Tiesin, että minun ristinpäivän aikaan tuli jättää paikka; vaan miksikä
murheellisena ummistaisin silmäni ja sydämmeni luonnolle, kun Jumala
nyt samoin kuin ennenkin antoi lehtien puheta, vuokkojen kukkia,
kiurujen rakentaa pesiä ja eläimien syntyä.

Ristinpäivä tuli ja sen keralla eläinten myyminen -- omat lempilehmäni
ja kanani, jotka tunsivat minut niin hyvin että katsoivat jälkeeni,
ikäänkuin pyytäen minua pitämään huolta vasikoistaan ja pojistaan.
Kaikki, mitä talossa löytyi, myytiin, paitsi äitini merkkaus-vaate
mustassa kehässä, ja isäni muotokuva, joka oli leikattu mustasta
paperista ja sitkustettu valkealle. Nämät pani huutokaupan pitäjä
syrjään, arvottomina ostajille tarjottaviksi. Tämä päivä tuntui vielä
oudommalta kuin isäni hautauspäivä. Tuolla seisoivat naapurit,
puristelivat höyhenpatjoja, kohottelivat liinahursteja päivää vasten,
naputtelivat posliineja, kuullakseen olivatko rikki, ja kävelivät ulos
ja sisään, miten huolivat. Olin kuin unelmassa, josta vasta myymisen
lopetettua heräsin, kun kaikki olivat menneet ja jättäneet minut yksin
tyhjään, tyhjään kotiin. Siellä makasin entisessä huoneessani, josta
oli riistetty kaikki, joka minulle olisi tehnyt sen kodikkaaksi. Oi,
jospa Stefan olisi ollut lähempänä! Heräsin päivän koittaessa, ikkunan
uutimet olivat näet myydyt ja aurinko pisti suoraan silmiini. Nousin
heti vuoteeltani aivan kuin joku olisi kutsunut minua, avasin ikkunan
ja katselin nurmistunutta hedelmätarhaa, jossa lapsena olin
leikitellyt. Siinä seisoin kauan ja katsoin, miten päivän valo eneni,
siksi kuin se valaisi ikkunan alla olevain puiden lehtiä. Aamu-ilman
virkeät tuulahdukset, jotka maallakin ovat niin eroavat puolipäivän
palavasta helteestä, suutelivat kasvojani ja kolottavia silmiäni; ennen
nukkumistani olin näet katkerasti itkenyt. Kohta kuului lintujen
viserrys, ensin hiljaisena liverryksenä, kuin jos eivät mielellään
olisi heränneet pesistänsä, sitten iloisena lauluna, ikäänkuin kaikki
säveleensä olisivat olleet jäätyneet talven pakkasessa ja nyt päässeet
valloillensa. Oma valkea kanani! -- eilen oli se vielä minun -- oli
liikkeellä, ruokaa etsimässä puiden juurella ja kutsui keltaisia
poikiansa. "Kuinka usein en tahtonut kerätä lapsiasi, niinkuin kana
kerää poikansa siipeinsä varjoon!" sanoi Herra Kristus, ja vielä: "Eikö
viisi varpusta myydä kahteen ropoon? Eikä yksikään ole Jumalan edessä
unhotettu." Aurinko kohosi verkalleen ja ajattelin, kuinka turhaa olisi
koetella estää sen nousua ja kuinka meidän tulee tyytyä siihen, että
päivä paistaa ympärillämme, jos olemme iloisia tai murheellisia. Kuulin
ajajan huutavan hevosillensa ja tarhan oven narisevan saranoillaan,
mutta ei karjan ammuntaa, eikä kanain kaakotusta kuulunut, paitsi
pienen valkean kanani, jonka uusi arentimies oli ostanut. Kaikki
hyvästi tunnetut äänet olivat poissa, eivätkä enää palajaisi korviini,
Stefanin nuori heleä ääni, isäni huuto ja kaikki muut äänet, jotka aamu
aamulta olivat minut herättäneet. Lankesin polvilleni, peitin kasvoni
ikkunan pieltä vasten ja kuuntelin mitään virkkamatta vienoa ääntä,
joka sydämessäni puhui. Siinä ollessani tunsin tämän koettelemuksen
pysyvän muuttumatonna, jos vastaan otin sen nurisemalla tai nöyrällä
mielellä, ja että yhtä vähän voin sitä poistaa, kuin pysähdyttää
nousevaa aurinkoa. Olin kuin maasta juurineen reväisty puu, jonka sija
alkoi täyttyä ja tasoittua. Olin istutettava johonkuhun toiseen osaan
Herran puutarhaa, tai kuihtuva ja kuoleva, jos paikalleni jäin. Päätös
oli tehtävä ja sen tein ennenkuin paikaltani nousin.

Hedelmäpuun lehdet kimaltelivat auringon valossa. Astuin portaita alas
keittiöön, joka oli autio ja tyhjä, ja pitkitin matkaani puutarhaan,
jossa kaikki oli entisellään. Siellä oli muutamia mettiäisiä, jotka
kevätpäivän oikullinen ilma oli vietellyt pesistänsä, ja jotka nyt
huolestuneena lensivät hunajakukkasia etsien. Itätuuli viipyi jossakin
ja länsituuli humisi vienosti puissa. Taivaan sineä kohden kuvautui
kukkula juovineen valkeasta lumesta, jota vielä siellä täällä oli sen
rinteillä; se näytti tavallista jylhemmältä koleassa himmeydessään.
Sinä aamuna katselin sitä kauan. Eikö se ollut minun kaltaiseni?
yksinäinen, kelmeä ja kolkko! Vaan kummallekin nousi aurinko lämpimänä,
voimallisena ja täynnä lohduttavaista eloa.

Istahdin mettiäis-lehtimajan suulle, lähelle mettiäispesiä, joiden
ympäri isäni kuoltua oli sidottu muutamia huoliharsonauhoja, jotka nyt
olivat ruskistuneet ja rippuivat palasina. Kauan en istunut, ennenkuin
kuulin puutarhan veräjän aukeavan ja näin vanhan Jerryn tulla
hoipertelevan käytävää pitkin, puettu valkeaan päällyspaitaan ja päässä
kulunut huopalakki, joka silmillä rippui.

"Tahtoisin puhutella teitä, neiti Margery", sanoi hän. "Mitä nyt aiotte
tehdä, jos kysyä saan?"

"Sitäpä tuskin vielä tiedän", vastasin.

"Ette kai palvelukseen aikone mennä, neiti?" kysyi hän.

"En ainakaan täällä kotipuolella", vastasin, koska palvelukseen
meneminen jo ensi hetkestä oli tuntunut vastenmieliseltä, vaikka Hän
otti päällensä palvelijan muodon.

"Jos täällä kotiseudulla olisitte palvelukseen mennyt", sanoi Jerry,
"olisin ruokapalkalla pyrkinyt samaan paikkaan, ja silloin olisin
voinut tehdä yhtä ja toista säästääkseni teitä, neiti, ja olisihan tuo
teillekin ollut enemmän kodin tapaista. Vaan jos aiotte jättää tämän
seudun, niin ajattelen että menette enonne Simisterin luo, joka asuu
Lontoossa ja jolla on kaikki niin pulskasti, kuten vanhan isännän oli
tapa sanoa. Hän kyllä ihastuisi nähdessään teitä, neiti Margery, sen
voin vakuuttaa. Te ette ole nainen, jolle selkänsä kääntäisi. Kenties
joku Lontoon suurisukuisista naipi teidät. Parempaa eivät koskaan voisi
saada, vaan kyllä huonomman, sen voipi vanha Jerry sanoa heille."

Tämä oli pisin puhe, minkä koskaan olin kuullut Jerryn pitävän. En
voinut hänelle heti antaa vastausta. Olin melkein päättänyt matkata
Lontoosen, vaan tarvitsin ensin miettiä syitä sekä myötä että vastoin.

"Kenties on minulle parasta lähteä täältä", vastasin hetken kuluttua.
"Siellä on eno Simister, joka on ainoa sukulaiseni, paitsi Stefan, joka
on Australiassa. Vaan Lontoosen päästäkseni tarvitsisin koko summan
rahaa, enkä oikein tiedä miten sinne pääsen."

"Kirkkoherra on sanova teille tien", sanoi Jerry, "ja minä ja toiset
olemme koonneet ja tässä on enemmän kuin kaksikymmentä killinkiä teitä
sinne auttamaan. Jumala siunatkoon teitä, neiti Margery! Ottakaa ne
hyvällä sydämmellä, ne ovat annetut hyvästä sydämmestä. Te olette
olleet hyvin hyvä meille ja nyt me puolestamme tahtoisimme olla vähän
hyviä."

Tunsin itseni hyvin liikutetuksi, miehet olivat näet ainoastaan köyhiä
työmiehiä, jotka kenties eivät enää saisi työtä. Jeremias pisti hyvästi
käärityn paperipalasen käteeni, vaan minä annoin sen hänelle takaisin.
"Ei, ei, Jerry", sanoin, niin pahassa pulassa en vielä ole. Minulla on
tarpeeksi päästäkseni Lontoosen, jos sinne lähden."

"Ottakaa ne hyvällä sydämmellä, ne ovat annetut hyvästä sydämmestä",
kertoi Jerry. "Emme tahdo ottaa niitä takaisin, neiti Margery.
Tarvitsette kai koko raha-aarteen matkataksenne Lontoosen asti."

Hän painoi rahat käteeni ja mennä lyllerteli kömpelöillä askelilla
puutarhan läpi, päästäkseen minua pakoon. Ei hän tietänyt, miten hän
oli huojentanut taakkaa, joka sydäntäni painoi.

Uudella rohkeudella ja uudella voimalla panin mustan hatun päähäni ja
kaulavaatteen ylleni ja läksin Kondoveriin kirkkoherralta neuvoa
kysymään, miten Lontoosen tulisin.

Hän oli hyvin ystävällinen, ystävällisempi kuin koskaan olisin
luullutkaan. Aivan vähän olin häntä ennen puhutellut, sillä kartanomme
oli kylän toisessa päässä, mutta mielellään näkyi hän sanovan kaikki,
mitä tietää tarvitsin, ja kun hyvästi-jätöksi lyykistin sanoen: "jääkää
hyvästi", kätteli hän minua sydämmellisesti ja sanoi: "jääkää hyvästi,
Jumala siunatkoon teitä Margery Beade!"

Pari päivää pysähdyin vielä vanhalle paikalle auttamaan tulokkaita
majan muutossa, sillä vaimo oli kivuloinen ja heillä oli koko lauma
lapsia. Viimmeinen yö tuli vihdoinkin, viimeinen yö ja viimeinen aamu.




KUUDES LUKU.


Muukalainen vieraassa paikkakunnassa.


Eräänä koleana kevät-aamuna päivän valetessa, kun ruoho ja sammal
katolla kuurasta valkeana kimalteli, jätin sen ainoan kodin, joka
minulla koskaan oli ollut. Samoin kuin Stefanin lähtiessä, olivat
miehet kokoontuneet kujan veräjälle minulle jäähyväisiä sanomaan; vaan
eläköön-huutoja ei nyt kuulunutkaan. Eräs miehistä oli jo edellisenä
päivänä vienyt matkalaukkuni ja nyt oli minulla ainoastaan vakkaseni
kannettavana. Jerry tahtoi mielellään seurata minua metsän läpi
maantielle, jossa vaunuihin pääsisin; siihen aikaan ei näet Englannissa
niillä seuduin löytynyt rautateitä, ja minun tuli matkata viisi
penikulmaa postivaunuissa ennenkuin tulin Lontoosen vievälle
rautatielle.

Lähes kolmannes penikulmaa kulki matkamme petäjä-, tammi- ja
pyökki-metsien läpi, joiden lehdet jo olivat puhkeamaisillaan. Kapea
polku, joka kiertelihe puiden välillä ja jota siellä, missä puut olivat
tiheämmät, ei näkynytkään, oli peitetty viheriäisellä nurmella ja
sammalella, ja alhaalla puiden juurilla alkoivat keväänlemmet levittää
hienoja lehtiänsä ja valkeita kukkiansa. Lehtikuusien ylimmäisillä
oksilla, joita auringon ensimmäiset ja viimeiset säteet valaisivat, oli
siellä täällä karmosiinipunaisia kukkia, ikäänkuin punatimantteja
nuorien havujen hienoilla oksilla. Keltaisia silkkitupsuja rippui
tuhansittain, raitain ja pähkinäpensasten oksilla, odottaen aurinkoa
kuivaamaan pieniä halla-untuvia, jotka niitä peittivät. Joka ääni ja
joka näky oli minulle yhtä rakas kuin Edeni Evalle, ja samoin kuin
hänen tuli minunkin jättää ne, enkä kenties enää koskaan tänne
palajaisi, vaikk'ei Kerubimiä, eikä palavaa miekkaa asetettaisi minua
estämään. Maailma oli minulla niinkuin Adamilla ja Evalla edessä; vaan
heidät karkoitettiin ainoastaan ilotarhasta ja saivat vielä asua Edenin
maalla, vaan minä matkustin tielle tietämättömälle.

Vihdoin tulimme suurelle valtatielle ja kuulimme postitorven äänen
vaunuista, joissa olin matkaava. Ennätin ainoastaan puristaa Jerryn
kättä ja painaa huuleni hänen kuihtuneille kasvoilleen, joita lapsena
niin usein olin suudellut. Tässä elämässä emme toivoneet enää toisiamme
näkevän; kaikki oli kuin unennäköä. Olin koko ajan kuin unelmassa, ei
mikään ihmetyttänyt, eikä mikään hämmästyttänyt minua. Olin kuin lapsi,
jota sokkona kuljetetaan epätasaisella tiellä, vaan minua talutti
väkevä käsi, joka ei koskaan pelkäisi. Sanottuamme jäähyväiset
toisillemme, näin Jerryn seisovan paljain päin ja katsovan jälkeeni
niin kauan kuin vaunut olivat näkyvissä.

Myöhään illalla saavuin Lontoosen, matkattuani koko päivän kummallisen
sukkelaan; en näet koskaan ennen ollut matkannut postivaunuissa, enkä
rautatiellä. Minulle sanottiin, että olin Lontoossa, ja astuin sileälle
laattialle, jossa mielestäni tuhansittain ihmisiä juoksi edes takaisin.
Menin aukon luo, jonne olin nähnyt matkalaukkuni vietävän, ja huomasin,
miten toinen laukku toisensa perään huolettomasti heitettiin sinne ja
tänne, ennenkuin omani tuli näkyviin. Sitten seisoin sen vieressä
tietämättä mitä tehdä. Kirkas kevät-aamu oli muuttunut sateiseksi
päiväksi ja nyt, seisoessani väristen kylmässä itätuulen viimassa, näin
kaasuliekkien valossa sumun lankeavan maahan pitkissä vinoissa
juovissa. Kaikki muut olivat menneet pois ja siinä seisoin nyt, melkein
yhtä yksin kuin kotona puutarhassa, kun eräs vieras tuli minua
puhuttelemaan.

"Odotatteko jotakin, rouvaseni?" kysyi hän jotenkin kohteliaasti.

"Hyvä herra", vastasin, "haluaisin saada tietoa jostakin hiljaisesta
ravintolasta, jossa yösijan saisin. Olen outo täällä, ja hyvin
kiitollinen olisin, jos sanoisitte minulle, missä sen löytäisin."

"Löytyy monta semmoista paikkaa", vastasi hän, "tarvitsette ainoastaan
valita. Minä kutsun teille ajurin. Ajuri tänne! Täällä voit ansaita."

Nyt ajoivat ajokalut esiin, semmoiset, joissa nuori kirkkoherra
rouvineen lienee ajanut, ja ennenkuin olin ennättänyt sanaakaan
virkkaa, avasi mies oven sisään astuakseni. Nämä ajokalut olivat niin
erilaiset kotona olevia kärryjä, että pysähdyin astuttuani jo toisella
jalalla astimelle.

"En ole mikään lady", sanoin katsoen vakaasti mieheen, "olen ainoastaan
vähävarainen arentimiehen tytär."

"Vai niin, se ei haittaa", sanoi ajuri, "minä ajan yhtä huokeasta kuin
toinenkin; ehkäpä killingistä. Minne ajan?"

"En tiedä", vastasin, "haluaisin tulla hiljaiseen ravintolaan, jossa ei
ole kovin kallis."

"Niin, niin, kyllä tiedän", sanoi hän ja sulki oven niin kovasti että
säpsähdin. Sitten nousi hän ajaja-istuimelle ja ajoi pois, vieden minut
mukanaan.

Kello kävi kahtatoista. Isäni rengit ja piiat olivat jo maanneet pari
tuntia ja kaikki kotona kartanossa oli hiljaa ja ääneti. Mitä uneksin?
Isä oli kuollut, Stefan kaukana ja vanha kartano kotona ei enää ollut
meidän. Yksin ja outo olin Lontoon kaduilla! Monta myymälää oli vielä
auki ja katujen kulmissa näkyi suuria ikkunoita loistavine
kynttilöineen. Paljon kansaa oli liikkeellä vaikka rankasti satoi, ja
pieniä lapsia näin tallustelevan avojaloin märillä katuvierusteilla. Ei
muutamia, vaan monta pientä lasta paljain jaloin tämmöisenä yönä!
Päätäni pakoitti ainoastaan nähdä heitä. Lontoossa en luullut
paljasjalkaisia lapsia näkeväni.

Hetken kuluttua pysähtyivät vaunut erään ravintolan ovelle, josta kaksi
laihaa, kelmeää miestä paljain päin tuli ulos sateesen auttamaan minua
ja ottamaan vakkani ja päällystakkini, jonka mieluisemmin itse olisin
kantanut. Kuinka kaukana olin omasta kylästäni, jossa kaikki tiesivät,
että olin ainoastaan Margery Beade!

Sanaakaan virkkamatta seurasin toista miehistä pitkiä kapeita portaita
ylös ja tulin suureen kynttilöiden valaisemaan huoneesen, jossa oli
koko joukko pieniä katetuita pöytiä. Vaikka nyt oli myöhään illalla,
melkein sydän-yön aikana, istui siellä joukottain ihmisiä, jotka
söivät, joivat, puhelivat ja nauroivat aivan kuin vielä olisi ollut
aikainen illalla. Päätäni pakotti jo ennalta, vaan nähdessäni kaikkea
tätä, alkoi minua pyörryttää. Ei kukaan näkynyt huomaavan minua, eikä
kukaan keskeyttänyt innokasta puhettaan silmätäkseen minua. Lienen
ollut näkymätön muille, paitse eräälle nuorelle sievästi puetulle
naiselle, joka näytti uupuneelta ja kysyi kerran toisensa perään mitä
haluaisin. "Täällä en voisi palaakaan syödä", sanoin. "Tehkää hyvin ja
osoittakaa minulle yksinäinen siisti huone, vaan se ei saa maksaa
paljon."

Jäseneni olivat jäykät ja niitä kolotti, sillä koko päivän olin istunut
yhdessä kohdin rautatien vaunuissa. Tunsin kuinka jäykät ne olivat
astuessani portaita ylös. Nuori tyttö osoitti minulle pienen, pimeän,
huonekaluilla hyvin kohtalaisesti varustetun huoneen, jossa ei ollut
muuta ikkunaa kuin alimmainen ruuturivi siitä ikkunasta, joka valaisi
yläpuolella olevaa huonetta. Ilma oli siellä hyvin ummehtunut ja
tukehdutti melkein minua. Vaivuin alas istuimelle, joka oli
vaatetuspöydän vieressä ja jonka päällä olevassa kuvastimessa näin
muotoni, vaan mimmoisen muodon! Kalpean, likaisen ja raukean näköisen,
valkea myssyni nuhraantunut; kuinka erilaisen näköinen, kuin kotona
ollessani! Stefan ei olisi minua tuntenut! Tyttö, joka teki vuodetta ja
puisteli pään-alusta, katsoi tuon tuostakin sääliväisesti minuun.

"Rouva on maalta", sanoi hän.

"Niin", vastasin.

"Luullakseni on rouva ensi kertaa Lontoossa", lisäsi hän.

"Niin olen", vastasin jotenkin surullisella äänellä.

"Ennen asuin minäkin maalla", sanoi tyttö huoaten, "vaan kyllä siihen
totutte rouvani. Huomenna tunnette itsenne jo virkeämmäksi, ja jos ette
nyt mitään tarvitse, niin sanon teille hyvää yötä."

"Pysähtykää vähän!" sanoin ja melkein häpesin, "toivoisin, että
suuteleisitte minua ja sanoisitte hyvää yötä."

Tunsin sillä hetkellä sydämmellisen halun saada ulkonaista rakkauden
osoitusta. Vaikka sydämmessäni tunsin näkymättömän täydellisen
rakkauden, ikävöin jotakin, joka saattaisi minut tuntemaan, ett'en
ollut aivan ystävättä tässä suuressa kaupungissa. Tyttö näytti
hämmästyneeltä ja epäili katsoessaan minuun. Sitten hymyili hän, vaikka
kyyneleet nousivat silmiinsä, laski käsivartensa kaulani ympäri ja
suuteli minua. Tämä oli heikkoutta, vaan se lohdutti minua. Luulen,
että harvat ihmiset minun ijälläni, yhtä äkisti kuin minä, tulevat
muutetuksi Lontoon tungokseen ja hälinään, niin hiljaisesta ja
levollisesta paikasta kuin vanha arentikartanomme oli. Otin yöpukuni,
joka oli valaistu nurmikolla puutarhassamme ja hajahti rosmariinille ja
lavendelille; tuo sulo lemu asetti sen salaman nopeudella selvästi ja
elävästi eteeni. Täällä olin ahtaassa ja tukehduttavassa huoneessa,
jonka laattia oli likainen ja jossa vuodekin näytti tahraantuneelta, ja
muistelin virkeää suloista ilmaa, kukkasia ja niittyjä, jotka tuntuivat
olevan kaukana menneisyydessä, vaikka vasta samana päivänä aamulla olin
ne jättänyt.

Levolle pantuani kuulin kartanossa vielä kauan hälinää, joka piti minua
valveilla. Jostakin läheisyydestä kuulin astiain pesemisen kalsketta,
josta ei näyttänyt loppua tulevan ja kolinaa veitsistä ja ottimista,
joita yksittäin heitettiin laatikkoon, siksi kuin niitä tuntui olevan
tuhansittain. Aamupuolella vallitsi kuoleman hiljaisuus ja silloin
nukuin vähän; vaan niin pian kuin auringon ensimmäinen säde pilkisti
sisään, nousin ja katsoin ikkunasta ulos. Ikkuna oli katolle päin ja
niin kauas kuin silmä kantoi näin ainoastaan savusta ja liasta
mustuneita kattoja ja takantorvia. Tämä oli ääretön ala taloja, suuri
kaupunki, jonka läpi minun yksin tuli matkustaa, kotopaikkaa
löytämättä.




SEITSEMÄS LUKU.

Kelloseppä ja filosofi.


Seuraavana aamuna en ollut hyvillä mielin. Jo aikaiseen menin alas
suureen huoneesen, jonka eilen olin nähnyt ja huomasin olevani taas
näkymätön muille paitsi miehille, jotka vieraita palvelivat. Toivoin
näkeväni iloisen emännän, joka ystävällisesti puheli kanssani, samoin
kuin "Aurinko" ravintolan emäntä. Olin ajatellut, kuinka hänelle
kertoisin aikeistani ja kysyisin, tietäisikö hän, kuka tarvitsisi
emännöitsiää maalta. Semmoista emäntääpä ei näkynytkään. Istahdin
pöydän ääreen lähelle ovea, sillä minulta puuttui rohkeutta astua
peremmäksi, ja eräs nuori mies toi minulle anotun eineen.

En ollut vielä päättänyt ensiksi mennä eno Simisterin luo, vaan koska
ei ollut emäntää, jonka kanssa asiasta olisin voinut keskustella, ei
minulla ollut muuta neuvoa. Tiedusteltuani tytöltä, jota eilen olin
puhutellut, läksin etsimään enoni asuntoa pitkin noita kierteleviä
katuja, jotka oikealla ja vasemmalla risteilivät toisiaan. Hälinä ja
melu pyörrytti minua; tuhansittain rattaita jyrisi suurilla
kivikaduilla, joka oli sangen häiritsevää. En koko maailmassa luullut
löytyvän niin paljon kansaa. Tunsin itseni voimattomaksi seuraamaan
tuota innokasta, meluavaa joukkoa, joka liikkui niin paljon sukkelammin
kuin minä, joka kiirehtimään en ollut tottunut. Maito- ja voipyttyjen
kuin myös muona-vasujen kantaminen päälaella oli ehkä saattanut
käyntini hitaaksi ja jäykäksi, toisenlaiseksi kuin Lontoon kansan.
Tuskin tiedän, missä suhteessa muista erosin, vaan erilaiseksi tunsin
itseni ja moni vastaan tulijoista katsoi tuimasti minuun, ikäänkuin
olisi nähnyt, että olin outo senkaltaiselle liikkeelle. Lienen kulkenut
kierto teitä ennenkuin Ludgatemäelle tulin. Verkalleen astuin sitä
eteenpäin ja huomasin edessäni Pyhän Paavalin kirkon. Sen torni kohosi
korkealle toisten tornien yli ja sen kupeva katto esiytyi selvästi
taivasta kohti. Tätä en paljon katsellut, sillä sydämeni sykki kovasta
ahdistuksesta ja silmäni etsivät kaikkialla Pyhissävaeltajain-katua. En
missään voinut sitä löytää ja vaikka monta kulki edes ja takaisin,
näytti jokaisella olevan niin kiire, ett'en uskaltanut heiltä kysyä.
Vihdoin näin kolme pientä lasta leikittelevän kovilla sileillä
katukivillä; he olivat laihoja ja ryysyisiä, mutta tirkistelivät
suuriin myymälöiden ikkunoihin sitä arkuudetta, jota minä tunsin.
Vanhin heistä oli noin yhdeksänvuotias poika, jolla ei ollut muuta
yllänsä kuin kulunut paita ja housut, jotka olivat niin suuret, että
hänen oli täytynyt kääriä ne alhaalta ja sitoa ne seililangan
säikeellä. Minua kummastutti nähdä tuommoisten lasten seisovan ja
katselevan suuria jalokiviä ja kallisarvoisia silkkivaatteita
myymälöiden ikkunoissa. Poika huomasi minun vakaasti katselevan heitä
ja sysäsi toista käsivarteen. "Katso", sanoi hän, "tuolla seisoo eräs
nainen ja hymyilee meille."

"Poikani", sanoin ottaen rahaa kukkarostani, "tiedätkö missä
Pyhissävaeltajain-katu on?"

"Jos minä tiedän", sanoi hän, "sen kyllä luulen tietäväni; jokainen,
jolla on silmät päässä, tietää missä se on."

"Neuvo se minulle", sanoin, "niin saat tämän rahan."

Tuossa paikassa syöksi hän kadun poikki, kiertelihe ajajain välitse ja
seisoi jo toisella puolella, käskien minun seurata. Vaan välillämme oli
ikäänkuin tulvaileva virta ja kumpikin seisoi puolellaan. Näen hänet
vielä vilkkaan ja terävän näköisenä, mustana ja likaisena, vaan hyvin
suloisesti hymyillen. Hän olisi ollut kaunis lapsi, jos hän olisi ollut
herrasmiehen poika. Mielistyin heti häneen, sillä hän oli ensimmäinen,
joka minulle hymyili astuttuani Lontoon kaduille. Hän tuli heti
takaisin ja seisoi vieressäni, siksi kuin tie tuli vapaammaksi, jolloin
juoksimme kadun poikki pitäen toisiamme kädestä.

"Tässä on Pyhissävaeltajain-katu", sanoi hän ja pujahti kahden
huoneuksen välissä olevaan holvikkaasen solukkaan, joka oli niin leveä,
että yhdet rattaat pääsivät siitä kulkemaan. Holvin toisessa päässä oli
kapea polveileva katu kartanoine molemmin puolin, joiden katot melkein
koskettivat toisiaan, tai ainakin näyttivät estävän taivaan näkymästä.
Täällä tunsin itseni levollisemmaksi, kuin noilla suurilla kaduilla, ja
voin taaskin kuulla oman ääneni.

"Tässä on rahasi, poikani", sanoin. "Mikä nimesi on?"

"Miksikä sitä tahdotte tietää?" kysyi hän jotensakin kiivaasti.

Tuskin tiesin, mitä vastaisin. Kun joskus joku lapsi Kondoveristä tuli
kartanoomme, kysyin aina nimeänsä, vaan heidäthän tunsin melkein
kaikki. Mitä hyödyttikään kysyä tuolta Lontoon pojalta nimeänsä.

"En pelkää sitä sanoa", sanoi hän ja katsoi suoraan minuun; "nimeni on
Korpral ja äitini nimi on Bell. Minä olen Korpral Bell, kun se on oleva
pitkä, ja Kor, kun se on oleva lyhyt."

"Vaan eihän Korpral ole ristimä-nimesi", sanoin, "lienee sinulla
toinenkin nimi?"

"Toista en ole saanut", vastasi hän vakaasti; "Korpral Bell, kun se on
oleva pitkä, ja Kor, kun se on oleva lyhyt."

Verkalleen astuin eteenpäin epätasaista kivikatua, jonka kivet
jalkojani haavoittivat, ja poika seurasi minua.

"Mitä etsitte?" kysyi hän.

"Etsin kelloseppää, jonka nimi on Simister", vastasin.

"Miksi ette sitä heti sanoneet!" huudahti Kor; "hän kuuluu ystävieni
lukuun. Sillä tarkoitan, että olen se poika, joka harjaa hänen
saappaansa ja takkinsa. Hänet luulen kyllä tuntevani; hän asun tässä
lähellä."

Nyt oli minun vuoroni seurata, sillä poika tallusti eteenpäin paljain
jaloin, vähän matkaa edelläni, ja osoitti sitten erään kellosepän
myymälän ikkunaan. Se oli pieni puoti, jossa oli vähäpätöinen, tomuinen
ikkuna, jonka sisäpuolella rippui kelloja rivittäin; useammat hopeasta
ja hyvin vanhan-aikuisia, jonka jälkeenpäin huomasin, sillä nyt olin
liian levoton tarkastamaan niitä, enkä myös ymmärtänyt niiden arvoa.
Näin pienen, laihan miehen, joka istui niin syvään kumartuneena työnsä
yli, että paljas päälakensa näkyi; hänellä oli suurennuslasi ja hän
piti kelloa kaasun-valossa. Kun nyt seisoin ja tirkistelin ikkunasta
sisään, kohotti hän päätänsä ja minuun katsoi utelias ryppyinen muoto,
Kondoverin kirkossa olevien veistettyjen tammikuvien kaltainen.

"Hän on hyvä kelloseppä", sanoi Korpral Bell innokkaasti, "jos minulla
olisi kello, antaisin hänen aina korjata sen."

Epäillen avasin suljetun oven, astuin pienen kauppapöydän luo ja
nojasin kumpasenkin käteni siihen; olin näet hyvin levoton, enkä voinut
sanaakaan virkkaa. Eno Simister seisoi toisella puolella ja katsoi ylös
minuun, sillä hän oli minua päätä lyhempi; silmänsä olivat terävät ja
omituisella tavalla asetti hän lasin silmällensä, jonka hän sitten
silmäkantta liikauttamalla yht'äkkiä pudotti; tämä oli minusta hyvin
kummaa.

"Mitä tahdotte, rouva hyvä?" kysyi hän karkealla ja räikeällä äänellä.

"Eno Simister!" vastasin vapisevalla äänellä, "minä olen Margery Beade,
isäni on kuollut, minä olen tullut luoksenne tänne Lontoosen."

Nyt oli hänen vuoronsa hämmästyä. Hän pani taas lasin silmällensä ja
katsoi minuun, samoin kuin hän oli kelloon katsonut, minun ikkunasta
tirkistäessäni. Ryysyinen poikakin vierelläni katsoi ällistäen minuun.

"Margery Beade!" kertoi hän harvaan; "mutta poikalastahan minä isältäsi
kirjoitin ja siitä on jo kulunut monta pitkää vuotta. Minä inhoon
vaimoväkeä, ne juoksevat yhtenänsä juorutellen, ja sitten he saavat
hermokohtauksia, ovatpa vielä siivottomia ja saattavat pölyn
liikkeelle, missä vaan kulkevat; kahteenkymmeneen vuoteen ei yksikään
vaimonpuoli ole astunut portaitani ylös. Hyvin kyllä arvaan teilläkin
olevan noita pitkiä, likaa lakaisevia hameita, joista naiset niin
paljon pitävät."

Hän nousi varpailleen tirkistelläkseen kauppapöydän yli; vaan hameeni
oli maalla tehty ja ulottui ainoastaan nilkkaluuhun.

"Eno Simister", sanoin, "en ole tullut olemaan teille rasitukseksi.
Olen voimakas ja voin ansaita elatukseni; vaan olette ainoa
sukulaiseni, paitsi Stefania, ja hän on kaukana. Tulin luoksenne, koska
olette äitini veli, vaan jos naisia inhootte, niin menen tieheni."

Aioin lähteä hyvin alakuloisena ja raskasmielisenä, vaan Kor tarttui
minuun molemmin käsin ja piti niin kovasti kiinni, ett'en paikaltani
voinut liikahtaa.

"Jää tänne!" huudahti eno Simister, "jää tänne, sisareni tytär,
Margery. Minä olen filosofi ja vihaan vaimoja. Vaan olento parka, ethän
itse valinnut tulla vaimoksi. Oletpa aivan sisar raukkani näköinen ja
omaa sukuani, sentähden et näin saa luotani lähteä. Jumala siunatkoon
sinua, Margery! Kolmeenkymmeneen vuoteen en ole nähnyt ketään
sukulaisistani."

Hän oli äkisti tullut kauppapöydän ulkopuolelle ja seisoi edessäni
kyyristyneenä ja kuihtuneena vanhuudesta. Tunsin rakkauteni virtaavan
häntä kohtaan; kumarruin ja suutelin häntä, kuten isääni olisin
suudellut. Syvä punehdus levisi hänen kasvoilleen, vaan vihastuneelta
hän ei näyttänyt. Hän avasi puodin toisessa päässä olevan oven ja meni
yläkertaan vievän portaan luo; Korin käski hän panna vitjat ovelle ja
ääntää, jos joku ostaja tulisi, ja sitten hän saattoi minut kotiinsa,
joka nyt monta seuraavaa vuotta oli oleva minunkin.

Huoneita oli ainoastaan kolme, nimittäin: keittiö, erittäin siisti,
pieni makuuhuone ja eräs aivan pieni komero, jossa oli niin kapea
vuode, että siinä tuskin oli sijaa kääntyä. Eno Simister osoitti sen
minulle.

"Tuon ostin poikalapselle, josta isällesi kirjoitin", sanoi hän, "vaan
jos se sinulle kelpaa, ja jos tulet toimeen vanhan filosofin kanssa,
joka ei ole tottunut naisten seuraan eikä heidän tapoihinsa, niin voit
jäädä luokseni hänen sijaansa. Mielelläni pidän sinut luonani, kun vaan
olet siisti ja hiljainen; alan jo vanheta ja tarvitsen jonkun, joka
hoitaa minua. Olen ajatellut ottaa Korpralin luokseni; vaan se olisi
kenties uskaliasta, ja hän on liian nuori. Ei niin, että vaimo voisi
hoitaa mitään kunnollisesti. Katso esim. naista, jolla on kello! Varma
on että hän turmelee sen. Heidän kellonsa pysähtyvät alati, ponnistin
katkeaa, ja milloin ne käyvät liian sukkelaan, milloin liian hitaasti.
Minä inhoon myödä kelloja naisille."

Löydettyäni itselleni pienen loukon Lontoon suuressa erämaassa, olin
yhtä iloinen kuin pääskyiset kotona löydettyänsä vanhat pesänsä;
myöskin olin iloinen kun sain asua sukulaisen luona. Tiesin, että eno
Simister tulisi murheelliseksi, jos jättäisin hänet yksinään vanhoilla
päivillään, vaikka sekä puheensa että käytöksensä oli tylyä.

Kor seurasi minua näyttämään suorinta tietä ravintolaan ja hankkimaan
minulle ajurin, joka kuljettaisi matkalaukkuni kotiin. Ajaessa istui
hän ajomiehen rinnalla riemuten ja mutistellen suutansa toisille
ryysyisille pojille pitkin katuja.

Samana iltana kirjoitin Stefanille ja kerroin eno Simisterin tarjonneen
minulle kodin, ja eitä pysähtyisin hänen luonansa, ell'ei Stefan
Australiassa tarvitsisi minua. Sitten tunsin itseni levolliseksi. Kohta
totuin eno Simisterin tapoihin ja pidin hänen pienen kotinsa yhtä
puhtaana, kuin se konsanaan oli ollut, ja hoidin häntä kaikin voimin.
Hyvin hiljaista elämää vietimme ja ajottain kului päiviä ja viikkoja,
ett'emme sanaakaan vaihtaneet. Luulen hänen tahtoneen ylläpitää
filosofillisia mielipiteitään.




KAHDEKSAS LUKU.

Pyhän Paavalin tuomiokirkko.


Jos tuntematon olisi huomannut nykyistä elantotapaani, olisi hän
kenties sanonut sitä pimeäksi ja kolkoksi; vaan kuinka voipi löytyä
pimeyttä, kun koko sydän on täynnä valoa? Minusta tuntui aina kuin
sydämessäni löytyisi kätkettynä salaisuus, jonka ainoastaan puoleksi
tunsin ja jonka toinen puoli oli salattu ainoastaan sen verran, että
voin aavistaa sen. Halpa ja köyhä oli oloni, mutta niin oli Hänenkin,
työmiehen Pojan! Jos raamattu ei olisikaan kertonut Hänen olleen
köyhän, olisin Hänen sanoistansa sen tietänyt. Kuka olisi puhunut
vanhojen vaatteiden paikkaamisesta uudella, tai voinut puhdistaa
huonetta hyväksi, joka ei olisi nähnyt äitinsä sitä tekevän?
Toimittaessani semmoisia askareita ja sadottain muita samankaltaisia,
tiesin Hänen tarkoin tuntevan ne, ja tämä saattoi ne suloisiksi
minulle.

Eno Simisterin pienessä asunnossa ei minulla ollut tarpeeksi työtä,
enkä aikaani voinut viettää tarpeettomien kalujen valmistamisella, joka
muutamia naisia niin paljon huvittaa. Sitä paitsi vaivasi huoneen
ahtaus silmiäni, ja liikunnon puute vaivasi jäseniäni. Päätettyäni
päivän työt, oli minun tapa ottaa hattuni ja kaulavaatteeni ja mennä
kävelylle, kulkien katua ylös ja katua alas. Ei noilla komeoilla
kaduilla, joilla myymälät kallisarvoisine tavaroineen olivat
katseltavana, vaan pimeillä ja ahtailla jotka olivat suuruuden ja
rikkauden takana.

Silloin tällöin ilmautui siellä tilaisuus tehdä jotakin; milloin voin
lohduttaa itkeviä lapsia, milloin auttaa jotakuta köyhää vaimoa, jolla
oli liian raskas taakka kannettavana; rahoja minulla näet ei ollut
antaa. En silloinkaan voinut kovasti tuomita, kun juopuneita vaimoja
horjui ohitseni, jotka olisivat langenneet maahan, ell'en olisi
auttanut heitä; sydämestäni surkuttelin heitä, niin oikein sydämestäni
surkuttelin. Kuinka voinkaan soimata heitä, jos kurjuudesta ja
saastaisuudesta, jossa elivät, pakenivat, voidakseen edes hetkeksi
unhottaa ne. Toisinaan puhuin heille ystävällisiä sanoja ja he
kuuntelivat minua. Mitään hyvää en tiedä vaikuttaneeni heidän seassaan,
mutta nämät siivottomat, kurjat kadut, joilla senkaltaisia viheliäisiä
olennoita kuljeskeli, vetivät minua enemmän puoleensa, kuin nuo suuret
ja komeat, joilla komeoita ajokaluja alati liikkui.

Mutta siitä ei ole epäilemistä, ett'en Korille ollut hyödyllinen. Minä
neuloin hänelle sukkia ja valmistin siistin sunnuntaipuvun eno
Simisterin vanhoista vaatteista. Kor oli pieni, sievä ja kiltti poika,
joka ei koskaan laiminlyönyt aamu-töitään, sukia enon saappaita ja
laasta puotia puhtaaksi. Ei aikaakaan niin kertoi hän minulle, miten
vaivaloisesti äitinsä ja hän hankkivat elatusta ja asuinsijaa, ja mitä
surkeutta ja viheliäisyyttä hän näki kurjissa hökkeleissä, joissa
makasivat. Minä opetin häntä lukemaan ja kirjoittamaan, sillä hän oli
melkein yhtä terävä poika kuin Stefan, ja kaikkea muuta, mitä taisin
hänelle opettaa.

Tällä ajalla ei tullut yhtään kirjettä Stefanilta. Tästä en kuitenkaan
ollut levoton, sillä olihan Australia niin kaukana etäällä, ett'eivät
kirjeet voineet niin sukkelaan joutua. Mutta kun kuukausi kuukaudelta
kului -- kaksitoista kuukautta olin jo eno Simisterin luona ollut -- ja
monta kirjettä olin jo kirjoittanut, vastausta saamatta, aloin käydä
levottomaksi ja kaipasin häntä niinkuin kuollutta. Nyt kulin alati
salainen murhe sydämessäni, jonka samoin kuin salaisen ilonikin
ainoastaan puoleksi tunsin, vaikka helposti voin toisenkin puolen
arvata. Stefan oli minulta hävinnyt, eikä enää voinut olla elävissä,
sillä silloin hän olisi kirjoittanut minulle kaukaisesta maasta.

Usein menin murheineni lähellä olevaan Pyhän Paavalin suureen kirkkoon,
joka nyt tuli minulle rauhalliseksi lepopaikaksi, samoin kuin puutarha
vanhassa kodissani. Siellä hämärässä, kirkon korkean katon alla,
ympäröitynä kaupungin hälinältä -- joka oli niin yhdenlainen kuin
mehiläisten surina ja kumminkin niin eroava siitä -- kävelin verkalleen
käytäviä pitkin, ikäänkuin kovan marmorin sijassa jalkojeni alla olisi
ollut varjokas nurmikäytävä. Usein pysähdyin erään muistopatsaan luo,
joka kuvasi kaksipuoleisia ovia, koristetut enkeleillä, jotka seisoivat
ikäänkuin odottaen avaamisen hetkeä, jolloin ylienkelin torvi on
kaikuva taivaan läpi. Toiseen oveen oli piirretty: "Siksi kuin päivä
viilenee ja varjot pakenevat." Nämä sanat pidin alati mielessäni, sillä
kaikkihan oleskelemme varjojen laaksossa, odottaen aamu-päivän koittoa.
Ei pimeydessä, mutta kuitenkin varjossa; sillä se valo, joka täällä
meille loistaa, on ainoastaan kuuvalon kaltainen, joka sopii heikoille
silmille, semmoisille kuin meidän, jotka usein ovat kyyneleillä
himmentyneet. Hyvin suloisesti ja rauhallisesti se kumminkin loistaa,
mutta ei aamuauringon loistavalla valolla, joka virtaillen kuin joki
levenee kalvakkaan taivaan ja varjokkaan maan yli. Toisessa ovessa
seisoi: "Ne jotka Hänen varjossaan oleskelivat palaavat jälleen." Niin,
myöskin hauta mustine pimeyksineen, jota ei ainoakaan silmä voi läpi
tunkea, kuin aivan vähän, myöskin se on Hänen varjonsa. Kuolleet ovat
siellä niinkuin ne, jotka väsyneenä päivän helteestä lepäävät suuren
kallion siimeksessä, he palaavat jälleen kun joka varjo, myös
haudankin, on paennut; ilolla he jälleen palaavat, ijankaikkinen riemu
on oleva heidän päänsä yli.

Vaivannäkö, joka minulla oli Korista, saattoi hänet rakkaaksi minulle.
Luulen sen olevan asian luonnossa, sillä en koskaan ole nähnyt vaivaa
jonkun edestä, tuntematta mieltymystä häneen. Kun eräänä aamuna tapasin
hänet alakuloisena -- niin alakuloisena kuin poika hänen ijällänsä
voipi olla -- en voinut olla sitä huomaamatta.

"Onko mitään tapahtunut Kor?" kysyin häneltä.

"Ei, mutta äitini -- --", vastasi hän. "Hän on niin mieletön, että
sanoo kohta kuolevansa. Hyvin laiha hän on, neiti Margery, ja luut
pistävät niin terävästi esiin kuin mahdollista; mutta varma on, että
kyllä löytyy ihmisiä, joissa ei ole kuin luu ja nahka. Eivät kai
ihmiset siitä kuole, että laihoja ovat, vai kuinka?"

En tietänyt, mitä vastaisin, sillä en koskaan ollut nähnyt Korin äitiä.
Tämä tapahtui oltuani ainoastaan muutamia kuukausia eno Simisterin
luona, jolloin aivan vähän olin köyhiä nähnyt, paitsi kulkiessani
heidän kaduillaan ja kujillaan ja käydessäni heidän kurjissa
asunnoissaan, haluten koota kaikki heidän lapsensa ja viedä heidät
maalle, tuoreille, viheriäisille niityille. Lupasin käydä tervehtimässä
Korin äitiä. Iltapuolella seurasin Koria katu kadulta, jotka kaikki
olivat ahtaita ja likaisia, siksi kun tulimme erääsen pihan pohjassa
olevaan huoneukseen, jossa hän avojaloin juoksi portaita ylös ja jossa
minun piti tarkoin kääriä vaatteeni ympärilleni, ett'eivät seinuksiin
koskisi, silloin niitä en enää olisi voinut käyttää. Arvelin minne
poika aikoi mennä, kun näin hänen alkavan kiivetä tikapuita ylös,
joiden yläpää ulottui katossa olevan neliskulmaisen aukon läpi,
kummiukin seurasin häntä ja tulin pieneen soppeloon ullakolla, jossa ei
ollut muuta kattoa kuin kattotiilit, ja joka oli niin matala, etten
suorana voinut seisoa. Siinä ei ollut ikkunaakaan, ainoastaan ullakon
toisessa päässä pieni aukko, jonka eteen oli pantu lauta, joka poisti
sekä kylmän tuulen että valon. Kor otti sen pois, ja nyt katselin
ympärilleni. Tuolla kattotiilien alla makasi ryysyläjällä vaimo, laiha
kuin luu ja nahka, palavin silmin, jotka katsoivat minuun petoeläimen
katseella, joka ansaan tarttuneena ponnisteleikse irti päästäksensä.
Tuon katseen olin usein nähnyt, kun rengit olivat pyytäneet jonkun
eläinraukan, enkä koskaan kestänyt sitä nähdä.

"Tässä tulee neiti Margery teitä tervehtimään", sanoi Kor, työntäen
minua esiin. Vaimon silmät kiiluivat koko ajan, ikäänkuin hän olisi
tahtonut päälleni hyökätä, jos vaan voimia olisi ollut.

"Voinko jotakin tehdä auttaakseni teitä?" kysyin ja katsoin
sääliväisesti kurjaan poloiseen, ja kun näin hänen vilusta värisevän,
otin villahuivin yltäni ja levitin sen hänen päälleen, tukkien kupeilta
ja jaloista viimaa estämään. Koko ajalla hän ei ottanut silmiänsä
minusta.

"Kor", sanoin, "juokse kotiin ja tuo päällystakkini tänne!"

Hän kiiruhti pois silmänräpäyksessä ja minä istahdin laattialle ja otin
vaimoa kädestä. Se oli kuin luurangon, ja vaikka hän värisi vilusta oli
se polttava kuin tuli.

"Minun täytyy kuolla", kuiskasi hän sortuneella äänellä, ja peljästynyt
katse silmissään.

"Pelkäättekö kuolla?" kysyin.

"Pelkäänkö!" huudahti hän melkein kiljaisten, "minua vaivaa kuoleman
tuska. Kuoleman pelko minut tappaakin."

Siinä istuin nyt levollisesti puhellen, niinkuin äiti toisinaan puhelee
peljästyneelle lapselleen ukon-ilman yöllä kovasti käydessä, ja Korin
äiti kuunteli lapsen tavalla, pitäen kiinni kädestäni polttavilla
sormillaan. Hetken kuluttua sanoi hän lauhkeammalla äänellä:

"Nyt en tunne tuskaa; puhukaa enemmän Hänestä."

Silloin kerroin hänelle köyhästä vaimosta, joka oli syntinen, eikä
rohjennut astua Jesuksen eteen, vaan seisoi itkien Hänen takanaan ja
kostutti kyyneleillään Hänen jalkojaan, vaikk'ei Jesus ensin näyttänyt
hänestä lukua pitävän. Kun vaimo ei väsynyt, eikä mennyt pois, vaan yhä
itki ja suuteli Hänen jalkojaan, kääntyi Jesus häneen sanoen: "Syntisi
ovat anteeksi annetut, sillä olet paljon rakastanut; vaan se, jolle
vähän anteeksi annetaan, on vähän rakastanut".

Korin äiti lepäsi kuunnellen ikäänkuin olisi peljännyt sanaakaan
kadottaa, ja minä tiesin myös Kristuksen kuuntelevan. Sitten veti hän
käteni polttaville huulilleen ja kysyi matalalla, juhlallisella
äänellä:

"Antaisiko Jesus minun koskaan kostuttaa jalkojaan?"

Nyt tunsin, että kyyneleet, jotka hänen poskillansa vierivät,
valuivat hiljaa kyynel kyyneleeltä Hänen jaloilleen. Jesus oli
tullut hänen luoksensa ja odotti hänen katumus-kyyneleitänsä ja
rakkauden-suuteloitansa, ja sanomaton ilo täytti sydämeni.

Nyt kuuluivat Korin askeleet portailta; hän astui sisään, tuoden
päällystakkini, ja sanoi eno Simisterin tarvitsevan minua. Annoin
hänelle muutamia penniä, joita minulla oli taskussani ja sanoin
Korille, mitä hänen tuli ostaa; sitten jätin heidät, luvaten palata
seuraavana päivänä.

Aamun koittaessa tuli Kor niinkuin ennenkin, vaan silmänsä olivat
punaiset ja huulensa vapisivat kuin pienen lapsen. Heti huomasin,
kuinka asian laita oli, ja kutsuin hänet ylikerrokseen, jonne hänelle
olin valmistanut kupin kahvia.

"Äitini on kuollut", sanoi hän, koettaen pidättää nyyhkytyksiään; "hän
käski sanoa teille, ett'ei hän enää peljännyt kuolla, sillä hän toivoi
näkevänsä Jesuksen siellä, jonne hän nyt meni, ja ehkä Hän antaisi
äitini seisoa takanaan ja kostuttaa Hänen jalkojaan. En tiedä, mitä hän
tarkoitti, mutta niin hän sanoi."

Korin äidin hautajaisiin ei ollut paljon valmistamista. Seurakunta
antoi haudata hänen, ja poika jäi turvattomaksi maailmaan. Sen jälkeen
oli hän entistä enemmän luonamme, vaikka emme voineet antaa hänelle
kaikkia tarpeitansa; eno Simister antoi hänelle yösijaa pienessä
loukossa portaiden alla ja minä ompelin hänelle vaatteita ja annoin
silloin tällöin ruokaa. Käskyläis-poikana toimitti hän asioita ja koska
oli kelpo poika, otti eräs tohtori, jonka tunsimme, hänet
palvelukseensa. Ja siten oli Korista huoli pidetty.




YHDEKSÄS LUKU.

Beden testamenttivarasto.


Kuinka sukkelaan vuodet kuluvat vanhettuamme! On kuin ajaisimme
vaunuissa, virkeät hevoset edessä, jotka tietävät kotia lähestyvänsä ja
kiiruhtavat kulkuansa sukkelammin sinne joutuakseen. Huomasin jo
useampia harmaita hiuskarvoja ruskeassa tukassani, ja koko joukon
hienoja ryppyjä silmäpielissäni. Eno Simisterissäkin oli suuri muutos
tapahtunut, sillä näkö puuttui häneltä ja kätensä olivat kovin heikot
työtä tekemään. Eräs nuori sälli oli joksikin ajaksi ottanut kaupan
hoitaaksensa, ja tohtori Klarke kävi joka päivä enoani katsomassa.

"Minulla ei ole penniäkään jättää sinulle, Margery", sanoi hän eräänä
päivänä, ikäänkuin itsekseen puhuen ja niinkuin olisi tahtonut, etten
olisi kuullut sitä.

"Eno hyvä, elä sitä ajattele", vastasin iloisesti. "En pelkää kulkea
missä hyvänsä sillä tiellä, jonka Herra on minulle määrännyt."

"Tahdon puhua tohtorille", jupisi hän levottoman näköisenä.

Tohtori Klarke tuli tavallisesti iltapuolella ja viipyi usein kauan
aikaa, ikäänkuin hän olisi tahtonut puhua jostakin eno Simisterille.
Tänä iltana istautui hän takan ääreen ja aikomuksensa näkyi olevan
viipyä.

"Olen levoton Margerystä", alotti eno. "Vaimo on kellon kaltainen ja
tarvitsee miehen, joka vetää sen, määrää sen kulun kuin myös tarkastaa
sen pääratasta. Minulla on ollut niin paljon tekemistä kellojen kanssa,
ett'en vaimoihin ole tarvinnut puuttua. He ovat kaikki samaa laatua;
mutta Margery on suurten kirkonkellojen kaltainen, jotka vedettyä
kerran vuodessa voipi jättää omaan huostaansa, ja kumminkin käyvät yhtä
tarkasti kuin vuosikin. Mutta kumminkin, tohtori, tarvitsee hän aika
ajoin tulla vedetyksi; ja kuka sen tekee?"

"Oletteko tehneet testamenttinne?" kysyi tohtori.

"Olen", vastasi hän, "vaan paitsi huonekaluja, joilla hän voipi
varustaa yhden huoneen ja saada muutamia penniä, ei hänelle jää mitään.
Hän yhä vanhenee ja voimat vähenemät."

"Kuinka vanha olette, Margery?" kysyi tohtori.

"Viiden-viidettä vuoden", vastasin tuota pikaa, sillä juuri samana
aamuna olin katsonut päivämäärän isäni raamatusta.

"Pelkään, ett'ei teille käsivarrestanne ole suurta hyötyä", sanoi hän;
"työllänne ette voi elättää itseänne. Eikö teillä ole muita
sukulaisia?"

Käsivarteni oli syynä, että ensin tutustuin tohtorin kanssa. Olin
vahingoittanut sen, en tiedä miten, ja Kor houkutteli minua tohtorin
luo menemään. Menin ulos ja kuljeskelin katuja pitkin siksi kuin
eräällä ovella huomasin tohtori Klarken nimen. Hän kävi sitten usein
luonani, mutta taisi aivan vähän auttaa minua. Oikean käsivarteni
jänteet olivat olkapään ja kyynäspään väliltä katkenneet, eivätkä
koskaan enää liittyneet, joten se vuosi vuodelta heikkountui.

"Hänellä oli velipuoli Australiassa", sanoi eno Simister, "mutta
kymmenen vuotta tai enemmänkin on jo kulunut sitten kuin hänestä
viimmeksi tietoja saatiin. Luulemme, että hän on kuollut; ainakin on
hän Margerylle niinkuin kuollut."

Vielä niin pitkän ajan jälkeen vihlasi sydäntäni Stefania mainittaessa.
Tuntui monta vertaa ikävämmältä kuin jos olisimme tietäneet, missä ja
milloin hän kuoli. Tohtori istui miettivänä ja katsoi tuleen.

"No, mutta!" huudahti hän vihdoin lyöden kämmenen istuimen
selkälautaan, "onhan meiltä Beden testamenttivarasto, ja sepä juuri
sopivin onkin. Olen tuttu erään siihen kuuluvan asioitsijan kanssa, ja
te olette seuran jäsen."

"Niin, mutta aivan vähän hyötyä minulla siitä on ollut", sanoi eno
Simister.

"Vaan nyt se Margerylle voipi tulla hyödyksi", sanoi tohtori, ottaen
esiin taskukirjansa kirjoittaakseen nimeni ja ikäni. "No, kas niin!
nimensä on Margery Bede; sehän on sama nimi kuin testamentissa.
Lienette samaa sukua kuin perustaja?"

"En ole", vastasin, "kirjoitan nimeni Beade ja sukuni on aina asunut
maalla, kaukana Lontoosta."

"Luulen testamentin olevan ainoastaan porvarien leskiä ja tyttäriä
varten", sanoi eno.

"Se ei haittaa", vastasi tohtori; "jättäkää se minulle. Te teitte
minulle hyväntyön, kun hankitte minulle tuon pojan Kor Bell. Minä
opetan hänelle kirurgiaa, ja hän oppii yhtä hyvästi kuin puoli tusinaa
noista Bartholomei-laitoksen pölkkypäistä. Jos hän hyvin käyttäytyy,
otan hänet avukseni sairashuoneesen."

"Hän ei ole minun poikani", sanoi eno Simister; "hän on Margeryn.
Luulin tekeväni hänelle hyvää, kun annoin hänen harjata saappaani ja
puhdistaa puodin portaat; vaan Margery otti hänet huostaansa, opetti
häntä lukemaan ja kirjoittamaan, neuloi hänelle sukkia, ompeli hänelle
siistit vaatteet ja auttoi häntä kaikella tavalla. Kor on Margeryn
poika."

"Vai niin! Niinpä meidän tulee hankkia hänelle eläkeraha Beden
testamenttivarastosta", sanoi tohtori Klarke.

"Niin tiettävästi, jos joku vaimon-puoli milloinkaan on ansainnut
armeliaisuutta, niin on se Margery", jatkoi enoni. "Olenpa ruvennut
ajattelemaan, ett'ei Kaikkivaltias menetellyt kovasti meitä miehiä
kohtaan, kun Hän loi senkaltaisia vaimoja kuin Margery. Toisinaan
toivon, että kuningas Salomo olisi tuntenut hänen, kuullakseni, mitä
hän hänestä olisi sanonut; vaikka kyllä Margerylläkin on vikansa.
Joskus olen ajatellut, ett'ei taivas olisikaan niin oivallinen paikka,
jos kaikki enkelit olisivat vaimoja, niinkuin heitä kuvattuina näkee,
paksuine kiekkuroine pitkin selkää ja pitkine viistävine hameine.
Raamattu taas puhuu enkeleistä niinkuin he olisivat miehiä, nuoria
miehiä, jotka eivät koskaan vanhene. Kumpiako luulette heidän olevan,
tohtori?"

"Sitä en ole koskaan ajatellut", sanoi tohtori hymyillen.

"Siitä en olisi millänikään, jos siellä olisi muutamia senkaltaisia
vaimoja kuin Margery", sanoi eno heikolla äänellä ja nojasi väsyneenä
päätään istuimen takalautaa vasten. Tohtori katsahti häneen
epäilevästi, koetti hänen valtasuontansa ja kääntyi hänestä vakaan
näköisenä.

Tunsin itseni kummallisesti liikutetuksi, enkä voinut sanaakaan
virkkaa, vaikka hän puhutteli minua, ikäänkuin olisi kysymykseen
vastannut.

"Niin", sanoi hän, "parasta on, että hän pääsee levolle, minä lähetän
Korin, joka voipi olla hänen luonaan koko yön. Muistakaa, ett'ette saa
valvoa, yksi on kylliksi ja tarvitsette päivällä hoitaa häntä."

Puolen tunnin kuluttua tuli Kor, joka nyt oli pitkä kaunis-vartaloinen
nuorukainen, ja kirkkaista sinisistä silmistään loisti miehuus ja
jalous. Hän oli puettu yksinkertaiseen palvelijapukuun, ja kantoi
kainalossaan kolme suurta kirjaa tohtorin kirjakaapista. Ensin kohotti
hän etusormen otsalleen, jonkunmoiseksi tervehdykseksi, tuli sitten
luokseni, otti minua kädestä ja kumartui ikäänkuin suudellakseen sitä.

"Neiti Margery", sanoi hän, "tohtori on luvannut, että teidän levätessä
saan valvoa entisen isäntäni luona. Pysyäkseni valveilla on hän
lainannut muutamia kirjoja, semmoisia, joissa on kummallisia ja kauhean
pitkiä sanoja. Hän sanoo minunkin aikaa myöten tulevan tohtoriksi.
Tokkos se lystiä olisi?"

Hän ei ollut vielä heittänyt pois entistä poikamaista puhetapaansa,
mutta, kun tahtoi, taisi hän puhua entistä paremmin. Nyt huomasi hän
hairahtuneensa ja punastui; sitten hymyili hän itsekseen ja seurasi
minua eno Simisterin huoneesen. Näin hänen istautuvan kirjainsa ääreen;
vuoteen uutimet olivat alaslasketut varjelemaan enon silmiä kynttilän
valolta, jonka ääressä Kor istui. Siinä oli nyt uutimien toisella
puolella terve, vilkas ja nuori muoto, ja toisella vanha, kuihtunut ja
ryppyinen. Vanhukselta oli toivo kadonnut ja elämän ilo poissa; nyt
olivat ne hänelle jälleen annettavat ja ijäti kukoistavat. Olen
jossakin lukenut, että vanhimmat enkelit Jumalan istuimen edessä
näyttävät nuoremmilta.

Koko pitkän yön ja monta pitkää yötä istui Kor lukien eno Simisterin
kuolinvuoteen vieressä. Sitten tuli loppu. Alhaalta puodista kuului
kellojen napsutus; tätä kuunnellessa levisi juhlallinen hymy enoni
kasvoille ja jos mielin puhua tai liikahtaa, viittasi hän minulle
olemaan hiljaa. Sitten kuiskasi hän: "Jumala siunatkoon sinua Margery!"
-- ja niin olin taas yksin.

Kaikki ihmiset olivat hyviä minulle; mutta Kor oli parhain apuni. Hän
ja tohtori ottivat kaiken vaivan ja huolenpidon ja kumpikin saattoi eno
Simisteriä hautaan. Muutamia viikkoja olin vielä yksinäni hiljaisessa
kodissa. Herra Moes, joka muutamia kuukausia oli ollut sällinä
luonamme, otti työhuoneen semmoisena kuin se oli, toivoen parantavansa
liikettä, vaan ei vielä voinut muuttaa taloon. Hänen luonaan asui
setänsä vaimo, rouva Moes, joka oli leski, ja hänen lankonsa tytär
Fede. Hän epäili antaa heidän muuttaa niin pieniin huoneisin, jotka
tuskin olivat riittävät enolle ja minulle. Muutaman viikon kuluttua
pääsi rouva Moes erääsen Westminsterissä olevaan holhouslaitokseen;
hyvin iloinen oli hän saada muuttaa sinne ja sen kautta vapauttaa
miehensä veljenpojan ylläpidon velvollisuuksista. Juuri samaan aikaan
tuli tohtori Klarke -- niin hyvästi ovat Jumalan teot yhteen sovitetut
-- eräänä iltana luokseni tuoden hyviä uutisia.

"Margery", sanoi hän, "eräs köyhä, joka on saanut apua Beden
testamenttivarastosta, on kuollut; hän kuoli muutamia päiviä sitten, ja
nyt olen esitellyt anomuksenne. Hänen jälkeensä lankeaa apuraha teille,
ja sitten on teillä tietty eläke niin kauan kuin elätte. Ikävä vaan
että se on niin vähäinen."

"Herra tohtori", sanoin, "tunnen itseni hyvin kiitolliseksi teille ja
Jumalalle. Kun Hän antaa, on se aina kylliksi. Jos tätä en olisi saanut
olisi minun täytynyt palata pitäjääseni."

Ajattelin työhuonetta kaupungissa, jossa isäni kanssa olin käynyt, ja
tuntui kuin en voisi kärsiä vaivaisena palata syntymäseuduilleni.
Beaden suku oli monta sukupolvea ollut hyvässä kunnossa olevia
arentimiehiä, ja olin ainoa elossa oleva siitä suvusta; sillä Stefan
lienee varmaankin hukkunut kaukaisessa maassa. Kenties näki Jumala
ylpeyttä sydämessäni, joka oli tukehdutettava.

"No, niin Margery", sanoi tohtori Klarke, "se on ainoastaan kuusi
killinkiä viikossa, ei sen enempää. Miten sillä toimeen tulette, en
ymmärrä."

"Lontoossa löytyy tuhansittain ihmisiä, joilla on vähemmän kuin
minulla", vastasin. "Elkää minusta huoliko, herra tohtori, minä tulen
kyllä toimeen kuudella killingillä viikossa. Yhteen huoneesen on
minulla tarpeeksi huonekaluja ja herra Moes on myös maksava vähän
liikkeestä. Tiedätte enon jättäneen minulle kaikki."

Tohtori hymyili itsekseen; luulen hänestä kaikki olleen kovin vähäistä.
Minusta se kumminkin oli koko aarre; sillä sain pienen huoneen
Westminsterissä, ei kaukana holhouskartanosta, jossa rouva Moes ja
pieni Fede, joka oli minuun mieltynyt, asuivat. Minulla oli tarpeeksi
huonekaluja voidakseni mukavasti varustaa huoneeni, tarvitsematta ottaa
penniäkään niistä rahoista, joita herra Moes oli maksava minulle
liikkeestä ja varastosta. Niitä ei ollut paljon, ainoastaan
kaksikymmentäviisi puntaa, sitten kun enon velat olivat maksetut;
kumminkin se oli pohjaraha, niinkuin Stefan raukan oli tapa sanoa, ja
talletettava ajaksi, jolloin sen paremmin tarvitsisin. Vaan Hänellä,
Kristuksella, ei ollut säästössä rahoja, sillä Judas piti huostassaan
kukkaron ja talletti rahat, jotka siihen pantiin, Judas, pettäjä ja
varas.




KYMMENES LUKU.

Kor ja Fede.


Kotini Westmmisterissä oli siellä olevan hiljaisimman kadun varrella.
Se oli kartanon takapuolella oleva yliskamari; kartanon muut kerrokset
käytettiin asian-toimikamareiksi. Rouva Brown, jolle kuului huoneiden
puhdistaminen, sai käyttää ylikerroksen ja asui itse kartanon
etupuolella olevissa huoneissa, ja minä maksoin hänelle killingin ja
neljä äyriä viikosta huoneestani. Huonekalut, jotka eno Simisteriltä
sain, olivat riittävät minulle. Pieni vuode, jonka eno monta, monta
vuotta sitten oli ostanut Stefanille, pieni tamminen pöytä,
samanlainen kuin äitini omistama, kolmikulmainen nojatuoli kuin myös
monta muuta esinettä, joita joko tarvitsin tai muistoina säilytin,
antoivat huoneelleni siistin ja mukavan näön. Kor puhdisti seinät ja
maalasi katon rajaan, leikatun paperikaavan mukaan, kauniin, kukilla ja
lehdillä koristetun reunuksen. Hän teki myös kasvia varten ikkunan
ulkopuolelle sopivan laatikon, jossa kukkaseni aamuin illoin saivat
auringon valoa. Tämä huone oli paljon valoisampi ja iloisempi, kuin
pieni ahdas kotimme Pyhissävaeltajain-kadun varrella. Korkealla
olevasta ikkunastani näin Abbey kirkon, Parlamenttikartanon kuin myös
siellä täällä kimaltelevia jokia, ja katseltavana minulla oli avara
taivas-ala, joka yhäti vaihteli; milloin se oli sininen, milloin
ihanain pilvien seppelöimänä, milloin taas harmaa ja synkkä. Kumminkaan
ei taivas koskaan vaihtele, vaan on alati puhdas, kirkas ja valoisa,
ainoastaan maastamme nousevat pilvet, väliin paksut ja synkät, väliin
taivaankaareen vivahtelevat, himmentävät sen silmiltämme.

Muutamia katuja kodistani oli holhouslaitos, jossa rouva Moes ja Fede
asuivat. Heidänkin asuntonsa oli hyvin hauska, vaikk'en siitä niin
paljon pitänyt kuin omastani laveoine näky-aloineen.

Täällä olimme nyt kaksi vanhaa, avutonta, melkein orpoa
vaimoa, voimitta työntekoon, ja olisimme ystävillemme joutuneet
rasitukseksi, tai vanhoilla päivillämme johonkin työhuoneesen, heidän
huolenpidottansa, jotka nyt kävelevät kultaisen kaupungin kaduilla.
Toisinaan toivoin tuntemattomien ystäviemme -- joiden hyväntahtoisuus
antoi meille asunnon, elätti ja vaatetti meitä -- tietävän, kuinka
eroava nykyinen kohtalomme oli siitä, kuin se heidän huolenpidottansa
ja rakkaudettansa köyhiä kohtaan olisi ollut. Joskus arvelin kenties
kohtaavani heitä ja kuinka iloinen olisin saada kertoa Beden
armeliaisuuslaitoksen perustajalle, mitä hän edestäni oli tehnyt.
Toivoin heidän tietävän, kuinka armeliaisuutensa meni kädestä käteen,
joten suku suvulta Jumalan hyvyys tuli julistetuksi.

Rauhassa Jumalan ja ihmisten kanssa vietin siellä monta hiljaista
vuotta, huomaten, miten Kor ja Fede kasvoivat, samoinkuin ennen
vanhassa kodissani olin huomannut vuonain, vasikkain ja varsain
kasvamista keväillä; vaan nämä kaksi kasvoivat paljon hitaammin, mutta
sitä kauniimpaan kehitykseen. Kummallakin oli halu lukuun ja tietoihin,
juurikuin Stefanillakin; heiltä näet puuttui rahaa huvituksiin,
kauneihin vaatteihin ja monenmoisiin koristuksiin, joita nuoret
tavallisesti rakastavat. Koska siten olivat karkoitetut senkaltaisista
huvituksista, etsivät he jotakin toista, joka tyydyttäisi heitä,
löysivät ja omistivat niitä monenmoisia Jumalan vapaita lahjoja, joita
ympärillämme löytyy jokaiselle tarjona.

Päivä päivältä näytti Kor miehistyvän. Tohtori Klarke otti hänet
apulaisekseen. Hän heitti pois palvelijapukunsa ja luki entistä
innokkaammin, koska isäntänsä oli luvannut kustantaa kaikki, mitä hän
tarvitsisi tohtoriksi tullakseen. Siihen tarvittiin paljon varoja, eikä
Korilla ollut muita ystäviä kuin tohtori Klarke ja minä. Joskus
ihmettelin muutosta, joka hänessä oli tapahtunut, muistellessani
minkälaisessa tilassa hänet löysin, ryysyisenä, paljasjalkaisena ja
kaikin puolin hoidon puutteessa, niin sanoakseni poislakaistuna lian
kanssa kadulta, ja nyt näin hänet kelpomieheksi tulemassa, joka kenties
kerran oli kuuluva suuren ja rikkaan syntymäkaupunkinsa ylhäisten ja
mahtavien lukuun.

Juurikuin Kor oli valmis, niinkuin tohtori Klarke sanoi, apulaisena
seuraamaan häntä vaivashuoneesen, kohtasi suuri vastoinkäyminen häntä
ja minua. Tohtori Klarke kuoli äkkiä, niin äkkiä ett'ei ehtinyt
allekirjoittaa testamenttiänsä, joka jo monta kuukautta oli ollut
valmis, ja jossa hän Korille oli määrännyt viisisataa puntaa sterlinkiä
hänen oppimääränsä päättämiseksi. Kaikki oli nyt turhaa; Kor oli taas
heitetty maailmaan ja paitsi minua ei hänellä ollut muita ystäviä.
Todellakin "Jumalan tiet eivät ole meidän tiet".

Kor parka! Vielä nytkin vihloo sydäntäni ajatellessani sitä suurta
vastoinkäymistä ja syvää murhetta, jonka isäntänsä kuolema hänelle
saattoi. Kaksi vaikutus-alaa oli Korilla valittavana. Hän oli sorea,
pitkä ja kaunis-vartaloinen nuorukainen ja moni korkeasukuinen perhe
olisi mielellään ottanut hänet palvelijaksi, palvelemaan heitä heidän
komeissa kartanoissaan, ja lakeijaksi heidän puistoissa ajellessaan.
Mutta Kor kammosi työtä, josta ei kenellekään olisi hyötyä, ja tämä oli
hänestä miehuutonta elämää, täynnä mitätöntä työntekoa. Toinenkin
vaikutus-ala oli hänelle tarjona; hän oli oppinut valmistamaan
lääkkeitä ja eräs apteekari tarjoutui ottamaan hänet puotiinsa, mutta
hyvin pienellä palkalla. Useammat ostajat olivat köyhiä ja tulivat
sinne, kun heiltä puuttui varoja lääkärin luo mennä. Tässä oli paljon
työtä ja vähän tuloja, vaan kaikki työ tuli kansalaisten hyödyksi.
Tämän vaikutus-alan valitsi Kor, kun Jumala asetti nämä kaksi tietä
hänen eteensä.

Sen jälkeen tapasin häntä entistä harvemmin, vaan joka kerta huomasin
muutoksen tapahtuneen hänessä. Ajattelemattomasta, itsekkäisestä
nuorukaisesta oli hän tullut hiljaiseksi, vakavaksi mieheksi; hän
turvasi Herraan Kristukseen, joka johdatti häntä hellällä,
näkymättömällä, vaan ei havaitsemattomalla kädellä. Kor oli ottanut
ristin, joka hänen tiellänsä oli, ja seurannut Kristusta, jonka hän
luuli olevan pitkän matkaa, jopa satojakin vuosia edellänsä; mutta
Herra oli kääntynyt takaisin ja kävi nyt hänen rinnallaan, kantaakseen
raskainta osaa hänen rististään. Tämä oli Kor raukalle onnellinen
muutos!

Muistellessani entisiä aikoja, puhelen niistä kenties iloisemmalla ja
kiitollisemmalla mielellä, kuin silloin olisin tehnyt. On samoin kuin
ennen kotona ollessani, jolloin joskus kiipesin vanhalle, yksinäiselle
kukkulalle ja sieltä katselin kiertelevää tietä, joka sinne olin
kulkenut. Silloin näytti tie sileältä, vihreäisine pensas-aitoineen
molemmin puolin ja varjoisine puineen, jotka muodostivat la'en sen yli.
Nyt muistin orvokkia, vuohenkukkia ja sinivuokkoja, joita sen
vierustalla kasvoi, ja ruusupensaiden vihreitä oksia, joita tuuli
tuuditteli, vieläpä rastasten ja hamppulintujen iloista viserrystä;
mutta unhotin tien likaiset ja kiviset paikat, pistävät sääkset ja
orjantappurapensaat, joihin vaatteeni tarttuivat. Kenties päivän
vähäiset huolet silloin tällöin kiusasivat mieltäni ja saattoivat minut
tylyksi taivaalliselle Isälleni; mutta hän oli aina yhtä kärsivällinen
kuin äiti, joka kantaa pienen lapsensa kivisten ja likaisten paikkojen
yli, ja suutelee orjantappurapiikkien tekemiä naarmoja hänen pienessä
kädessään. Luulen sekä lapsen että äidin silloin enemmän rakastavan
toisiaan kuin jos he vaunuissa verkalleen olisivat ajaneet tietä
eteenpäin.

Kor oli neljänkolmatta vuotias ja Fede seitsemäntoista. Rusottavine
poskineen, jotka muistuttivat vaaleammista ruusuista vanhassa
puutarhassani, oli Fede niin kaunis tyttö kuin joku toinenkin
Lontoossa. Hänen katseensa ilahdutti jo minua. Usein tuli hän hauskaan
huoneeseni, käyskenteli kanssani, ja oli melkein kuin oma lapseni.
Sieltä ja täältä oli hän kerännyt koko joukon oppia. Kor opetti häntä
latinaa ja opettaja kansakoulussa soitantoa ja ranskankieltä. Lapsi oli
hyvin halukas oppimaan, mutta tultuaan seitsemäntoista-vuotiaaksi
tahtoi hän elättää itseänsä, ett'ei tädillensä ja serkullensa enää
olisi rasitukseksi. Hyvin onnellinen oli hän saatuansa opettajattaren
paikan, opettaa viittä lasta, korjata heidän vaatteitaan, käyskennellä
heidän kanssaan, ja olla luonansa yhdeksästä aamulla kuuteen illalla,
josta viikottain maksettiin kymmenen killinkiä, paitsi lupa-ajoilta.
Oliko tämä hyvästi maksettu? Siitä emme huolineet, iloitsimme vaan kun
Fede voi ansaita leipänsä. Nyt olivat hän ja tätinsä rikkaita. Heillä
oli kuusitoista killinkiä viikossa ja vapaa asunto.




YHDESTOISTA LUKU.

Pääsiäis-täysikuu.


Tuskin olin lakannut seuraamasta Korin ja Feden kehittymistä, joka
muistutti nuorien puiden puhkeamis- ja kukkimis-ajasta, kuin jo Korin
sydämmessä huomasin hiljaisen, syvän rakkauden koiton Fedeen, ja tämä
kasvoi, eneni samoin kuin päivän koitto, jota ei mikään voima
hetkeksikään voi pidättää. Vaan mitä toivoa olikaan näillä nuorilla,
köyhillä orpo-raukoilla! Paitsi heidän köyhyyttänsä oli rouva Moes
lukuun otettava, ja hän oli henkilö, jota ei suinkaan voinut laimiin
lyödä. Hän kehui olevansa hyvää sukua, ja Kor oli ainoastaan löytölapsi
kadulta.

Kauan aikaa kului ennenkuin Kor ilmoitti tunteensa minulle; kuitenkin
tiesin hänen salaisuutensa, kenties ennen kuin hän itse. Näin hänen
vakaisen muotonsa kirkastuvan sädehtivästä ilosta Feden äänen tai
astunnon kuuluessa ja huomasin kuinka hänen silmänsä seurasivat Feden
liikunnoita ja miten puheensa ja laulunsa ikäänkuin lumosivat häntä.
Fede lauloikin kuin hamppulintunen, väliin iloisia liverryksiä, väliin
valittavia säveliä, yksinkertaisesti ja luonnollisesti; joskus niin
suloisestikin että herätti surumielisyyttä, samoin kuin lintujen
viserrykset iltasilla, kun ne keinuen puiden latvoissa visertävät
jäähyväiseksi laskeuvalle auringolle. Kuunnellen Feden laulua taisi Kor
parka istua liikahtamatonna, juurikuin peläten vähimmänkin liikahduksen
karkoittavan hänet, ja silloin sattui että Fede yht'äkkiä iloisesti
nauraen lakkasi laulamasta, kääntyi ikkunaan päin ja poimi muutamia
kellastuneita lehtiä kukistani, jotka ikkunan laudalla olivat. Hänen
ihana päänsä esiytyi taivaan sineä vasten ja Kor katseli häntä
ikäänkuin peläten sulon näyn katoavan jos toisaalle loisi silmänsä.

Näin kului pari vuotta Korin mitään virkkamatta; enkä Fedenkään
tunteista selvää saanut. Hän oli iloinen ja vähän veitikkamainen ja
moni olisi sanonut häntä mielisteleväksi; mutta Fede ei ollut
mielistelevä, vaikka koulun johtajan apulainen toisinaan saattoi häntä
kotiin ja jok'ainoa yhdyslaulajoista, joiden seuraan hän kuului,
osoitti hänelle kohteliaisuutta, ja ansaitakseen hymyilyn häneltä olisi
tehnyt mitä hyvänsä. En luullut Korilla olevan paljon toivon sijaa.
Harvoin tapasi hän Fedeä, joka taas ei näkynyt lukua pitävän, olipa hän
poikessa kuinka kauan tahansa. Paitsi sitä nimitti Fede häntä aina "Kor
raukaksi", joka minua ei miellyttänyt, vaikka itselleni oli tavaksi
tullut sanoa "Kor raukka". Miksikä häntä "raukaksi" kutsuisin, joka
elämänsä tavoissa seurasi Herraa Kristusta.

"Neiti Margery", sanoi Kor, eräänä iltana turhaan odotettuaan Fedeä,
"olen näinä aikoina paljon muistanut äitiäni."

Harvoin olin puhellut Korin kanssa äidistänsä, sillä nyt kun hän oli
vieraantunut siitä elämästä, jota kaduilla vietetään, sisälti äitinsä
muisto ainoastaan häpeää ja murhetta. Hänen poskensa hehkuivat syvästä
punastuksesta, joka oli aivan erilainen kuin neitosen punehtuminen; hän
osoitti surua ja mielikarvautta ja jotakin himmeää kuvautui nuorissa
kirkkaissa silmissänsä.

"Mikä sinua hänestä on muistuttanut?" kysyin.

"Monikin seikka", vastasi hän surumielin; "vaimot, jotka tulevat
lääkkeitä ostamaan, ja joita kadulla näen. Puolet ijästäni antaisin,
jos saisin teidän kaltaisen vaimon omaksi äidikseni! Minusta on
kummallista, että äitini kaltaisille vaimoille on suotu lapsia."

"Kor", vastasin, "odota siksi kun hänet taivaassa näet, silloin et
häntä minuun vaihtaisi."

Hän pudisti päätään ja samassa kuului vähäinen rasahdus, joka saattoi
hänet hengitystä pidättämään ja taas hetkeksi kuuntelemaan, mutta Fede
ei tullutkaan.

"Neiti Margery", pitkitti hän, "äitini poikana ei minulla ole oikeutta
voittaa kenenkään rakkautta; vai miten? -- ei ainakaan semmoisen, jonka
maksaisi vaivaa voittaa. En voi unhottaa, miksi olen syntynyt. Te
olette tehneet minut siksi, mikä nyt olen; kaikki on teidän tekonne."

Hänen äänensä oli murheellinen; samassa johtui mieleeni ilta ennen
Stefanin lähtöä, jolloin isäni hänestä sanoi melkein samat sanat.
Stefan parka oli tullut ylennetyksi siitä säädystä. jossa hän oli
syntynyt, matkannut pois ja joutunut hukkaan. Minutta olisi hän
pysähtynyt kotiin, elänyt ja ahkeroinut niinkuin esi-isänsä ennen
häntä. Tämä oli elämäni ainoa murhe ja epäilys. Olinko tehnyt väärin
Stefanille? Olinko tehnyt samoin Korille?

"Olisiko minun tullut jättää sinut sinne, josta sinut löysin? Oletko
vähemmän onnellinen, vähemmän hyödyllinen nykyisessä olossasi?" kysyin.

Hän laskeutui polvilleen ja kätki päänsä syliini. Panin molemmat käteni
hänen päänsä päälle rukoillen Jumalaa siunaamaan häntä. Ääneen en
voinut puhua, sillä sydämmeni oli täysi muistaessani Stefania --
poikaani, joka matkasi meren taa ja oli ijäksi päiväksi hukassa.

"Neiti Margery!" sanoi Kor vihdoin, "rakastan Fedeä!"

"Sen kyllä tiesin, Kor raukka", vastasin; hän kohotti päätään
katsoakseen minuun ja muotonsa kuvasi intoa, levottomuutta ja odotusta.
Hän luuli minulla olevan enemmänkin sanomista; mutta minulla ei ollut.
Muotoni lienee kuitenkin sanonut enemmän kuin suuni olisi voinut; sillä
hän tuli levottomaksi minun tähteni.

"Te voitte pahoin, neiti Margery", sanoi hän, "ja tässä olen vaivannut
teitä turhanpäiväisillä; miten voin teitä auttaa? Istukaa paikallanne
siksi kun teille teetä valmistan."

"Ei, ei, Kor", vastasin, "ajattelin vaan Stefan raukkaa, joka
Australiassa hävisi. Kerroit Fedeä rakastavasi. Sen olen jo monta
kuukautta tietänyt."

"Tietääkö Fedekin sen?" kysyi hän kiivaasti. "Onko hän koskaan minua
rakastava? Tietääkö hän, kuka olen, tietääkö hän, ett'ei minulla ole
edes nimeäkään hänelle tarjota? Onko hän koskaan kuullut teidän
nimittävän minua Korpraliksi?"

"Olenko sinua koskaan niin nimittänyt Kor?" kysyin.

"Ette", sanoi hän; "mutta kuulkaa nyt, neiti Margery, tunnustan teidän
avullanne olevani, mikä olen; kaikesta olemisestani tulee minun teitä
kiittää, ja siitä olen iloinen. Jos kerran saan tuntea, mitä kelpo
vaimon rakkaus on, niin olen joka päivä kiittävä Jumalaa siitä, että
hän johdatti teidät luokseni. Ei, teidän ei olisi tullut jättää minua
siihen josta minut löysitte. Olen sekä onnellinen että hyödyllinen
ihminen, tällä erää en kenties aivan onnellinen; mutta olen kyllä
tuleva onnelliseksi, kun vaan voin Feden unhottaa, jos hän ei minusta
huolisi. Te olette aina oleva yhtä hellä minulle, ettekä koskaan
vaihetteleva Kor Bell raukkaa kohtaan."

"En koskaan!" vastasin.

Samassa kuului iloinen nauru, ja ovessa, joka oli mennyt raolleen,
näimme Feden tirkistävän, yhtä suloisen näköisenä kuin ennenkin. Kor
punastui ja silmänsä loistivat kuin lähteen pinta, jota auringon säteet
valaisevat; hän kavahti ylös istualtaan, mutta oli liian ujo menemään
ovea avaamaan.

"Puhuitte salaisuuksia", sanoi Fede hieman nyreissään, paikaltaan
liikahtamatta. "Sanon asiani ja juoksen tieheni."

"Ei, ei", sanoi Kor vähän peljästyneellä äänellä. "Minä lähden heti ja
sitten saatte olla yksin neiti Margeryn kanssa; käykää nyt vaan
sisään!"

"En voi tulla", vastasi hän näsäkkäästi. "Herra Russel odottaa kadulla
ja minun tulee joutua. Margery, serkku Moes toivoo, että huomenna tulet
tätini ja minun kanssa enosi vanhaan kotiin teetä juomaan. Lupasin jo
puolestani, sillä tiesin, että tulet, koska on ensimmäinen päivä
pääsiäis-luvastani. Ja nyt, hyvää yötä, Margery hyvä! Hyvää yötä, herra
Bell!"

Ennenkuin kumpanenkaan meistä ennätti vastata oli hän jo poissa ja
ainoastaan jalkainsa kopse kuului, hänen portaita alas juostessaan.
Herra Russel oli apulais-opettaja ja kunnon nuori mies, joka voi naida
minä päivänä hyvänsä. Korin kasvot vaalenivat ja hän kävi vakaaksi,
eikä enää Feden nimeä maininnut. Poiskaan hän ei enää kiirehtinyt
niinkuin Fedelle oli sanonut. Vielä hämäränkin tultua istuimme kauan
puhellen pienessä huoneessani, vaan en sytyttänyt kynttilää, enkä
laskenut alas ikkunan uutimia, sillä kuunvalo lankesi sisään. Oli
melkein täysikuu ja ehtootähti loisti sen yläpuolella yhtä
ystävällisesti kuin konsanaan ennen vanhassa kodissani. Huomispäivä
oli, niinkuin Fede sanoi, ensimmäinen päivä hänen pääsiäisluvastaan ja
Pitkänperjantain aatto. Feden pääsiäislupa kesti viikon, jolta ajalta
hän ei palkkaa saanut. Usein ajattelin kuinka paljon hän olisi voinut
nauttia, jos ei hänen viikkopalkkaansa olisi pidätetty. Kymmenen
killinkiä oli niin vähän heille, mutta niin paljon hänelle.

Ajatellen Fedeä tarjoutui Kor seuraamaan minua Abbey kirkkoon
Pitkäperjantain aamuna. Sitten jätti hän minut, puristaen kättäni
jäähyväiseksi. Portailla huusin hänelle ja pyysin häntä huomisiltana
tulemaan herraa Moesin luo, Fedeä ja minua kotiin saattamaan, jos
aikansa myöntäisi. Hänen äänensä kuului iloiselta vastatessaan: "kyllä
tulen, neiti Margery!"

Sitten seisoin suljetun ikkunan ääressä katsellen ulos; olin näet liian
vanha avaamaan sitä, niinkuin nuorena ollessani olin tehnyt, vaikka
minua yhtä paljon kuin ennenkin miellytti katsella kirkasta, valoisaa
kuuta ja pientä uskollista tähteä, joka sen vierellä loisti.

Vaikka ruumiini oli heikkountunut -- tuskat ja vaivat, joita ennen en
ajatellutkaan -- tulleet, oli sydämmeni enemmän kuin milloinkaan täynnä
rakkautta, Jumalan ihaniin tekoihin, joita hänellä kaikkialla on
lapsillensa näytettävänä. Ajattelin kuinka sama kirkas kuu oli
vuosisatoja sitten, Gethsemanessa olevien tuuheiden öljypuiden välitse,
katsellut Häntä, Herraani ja Mestariani, joka hyljättiin, kiellettiin,
petettiin ja ristiinnaulittiin! Miten voikaan minun köyhyyttäni ja
yksinäisyyttäni verrata Hänen köyhyyteensä ja yksinäisyyteensä? Eikö
Hän antanut minulle ystäviä. Vaikka hänen omat opetuslapsensa
pakenivat? Kuka minut oli hyljännyt tai kieltänyt? Missä olikaan
risiini? Vastauksen näihin kysymyksiin luki Kristus sydämmeni
rakkaudessa ja kiitollisuudessa, joka hänen silmillensä oli avoin.

Sitten ajattelin kuinka suloisesti kuunvalo lankesi valaisten kattoja
ympärilläni, niinkuin muinoin Jerusalemissa oli valaissut niitäkin
kattoja, joiden alla Kaifas, Pontius Pilatus ja ylimmäiset papit
nukkuivat. Ihmettelin miten Herran hyvyys ympäröitsi heitä, vaikka Hän
tiesi heidän ristiinnaulitsevan Hänen oman rakkaan Poikansa, jo
ennenkuin he jälleen levolle menisivät. Myöskin ajattelin kuinka
vaimot, Herramme äiti, Martha ja Maria, kalliin Herramme Kristuksen
kanssa makasivat saman katon alla, tietämättä mitä seuraavina päivinä
oli tapahtuva. Arvelin makaisiko Judas, pettäjä, ja mietti unessaan
häpeällistä tekoansa, jonka hän oli täyttävä ennenkuin yö ensi kerran
levisi maan ylitse. Kuvailiko hän mielessään, miten hän lyhty kädessä
käveli sinne tänne puiden välissä Mestaria etsien siksikuin Hänet
löysi, ja miten hän silloin läheni Häntä ja, punaisen valon langetessa
hänen omille pettäjä-kasvoilleen, suuteli Herraansa uskottomilla
huulillaan. Uneksiko Judas tästä jo edeltäpäin ja näkikö hän Mestarinsa
siunatun muodon, kalpeana tuskasta, ja Hänen itkusta ja valvomisesta
kuopalle painuneet silmänsä, nuhdellen katselevan häntä? Jos hän
nukkui, oli se viimmeinen unensa, sillä Judas ei ollut koskaan enää
nukkuva.

Muistin tämän myös olleen Herrani viimmeisen unen; viimmeisen yön,
jolloin Hän väsyneenä laskihe vuoteelleen, ummisti tuskasta ja vaivasta
väsyneet silmänsä. Päivä täynnä huolta ja murhetta ja yö tuskallista
valvontaa oli seuraava -- Hän tiesi sen jo ennakolta, näki sen selvästi
ja visusti; mutta totisesti nukkui Hän sinä yönä, sillä Jumala antaa
niille unta, joita Hän rakastaa. Siitä ajasta on hiljainen, suloinen
kuunvalo, samoinkuin Jumalan rakkaus, tulvaillut kaikille sekä hyville
että pahoille.

Kun ikkunasta käännyin takkaan päin, jossa valkea oli palanut ja
ainoastaan kourallinen tuhkaa oli jäljellä, heräsi muisto Stefanista
uudestaan, niinkuin se jo kerran samana iltana Korin kanssa
puhellessani oli herännyt. Mikä minut tänä iltana pani Stefania
ikävöimään?




KAHDESTOISTA LUKU.

Hän on kuollut ja elää jälleen.


Seuraava päivä oli Feden lupapäivä, ja iltapäivällä kuljimme yksissä
Westminsterin ja Ludgatemäen välillä olevia häliseviä ja jyriseviä
katuja, jotka saattoivat minua arvelemaan, löytyikö missään enää
hiljaista ja rauhallista tietä. Rouva Moes, joka oli syntynyt
Lontoossa, eikä mielellään kulkenut jalkaisin, ajoi edeltäpäin
yhteisvaunuissa. Enoni kuoltua olivat nämä jokavuotiset kutsut; ja nämä
olivat minulle suuremmasta arvosta kuin muille, koska minua aina
ilahdutti nähdä vanhaa kotiani ja elähdyttää muistoa eno Simisteristä,
joka muuten kenties olisi himmentynyt ja kuihtunut sydämmessäni.

Sitä päivää en koskaan unhota! Sää oli niin kirkas että ahtaimmatkin
kadut näyttivät valoisilta ja sydämmessäni iloitsin nähdessäni sitä
pitkän kolean talven jälkeen. Rouva Moes oli tullut perille vähää ennen
ja tuli nyt emäntänä meitä vastaanottamaan; hänen mielestään oli kaikki
tehtävä "laadun" mukaan, niinkuin hänen oli tapa sanoa. Päässä oli
hänellä parhain huntunsa, joka aina oli vähän kallellaan, ikäänkuin hän
olisi ollut liian murheellinen lukua pitämään, miten se oli, ja
kumminkin oli se aina neulalla kiinni pistetty. Käsissä oli hänellä
mustat silkki-käsineet; hän oli näet hyvää sukua, koska iso-isänsä oli
ollut pappi ja miehensä kirjoittaja Lontoon pankissa. Siitäpä syystä
almujenkin vastaanotto oli hänestä paljon vaikeampi ja nöyryyttävämpi
kuin minusta. Usein puhui hän tästä ja vuodatti kyyneleitä siitä, kun
oli kadottanut asemansa seura-elämässä. Tämäkin oli syy, miksi Korin
suhteen epäilin. Vaikka Fede pitäisikin hänestä, tulisi vaikeaksi saada
rouva Moes suostumaan, sillä hän muistutti usein Fedeä, ett'ei hän
rahvaasen kuulunut, ja varoitti häntä kansaan sekauntumasta. Kuinka hän
siis koskaan suostuisi Korin ja Feden naimiseen?

Katsella Fedeä kun hän valmisti teetä, oli mitä hauskinta nähdä voi.
Hän ei antanut minun ryhtyä mihinkään, ei edes leivän paistamiseenkaan.
Ensin kohotti hän uutta hamettaan ja kiinnitti sen neuloilla, jotta
tumman punainen alushameensa näkyi, kuin myös pienet sievät jalkansa,
jotka liikkuivat niin sukkelaan hänen tarjotinta, kuppia, lusikoita ja
veitsiä esiin ottaessa. Silloin tällöin pysähtyi hän vakaan näköisenä
ja katseli miettiväisesti pöytää, juurikuin teepöydän kattaminen olisi
ollut vaikeampaa kuin soitantokappaleen soittaminen. Oikein oli hauska
nähdä, miten hän asetti vanhan, mustan teekattilan kalterin
yläpuolelle, yhtä huolellisesti kuin se olisi ollut kirkkaimmasta
kuparista, ja sitten siirsi punaisia hiiliä sen alle, saadakseen sen
suhisemaan ennen kiehumista, sillä häntä miellytti kuulla teekattilan
"laulavan". Vaikka meitä, herra Moes lukuun otettuna, oli ainoastaan
neljä henkeä, luki hän kahdesti sormillaan ennenkuin lusikalla mittasi
teetä teerasiasta vanhaan kivikuppiin; sitten puuhasi hän aika lailla
saadakseen vettä kiehumaan, vaikka höyry jo hetken aikaa oli noussut
piipusta kattilan kannen alta. Suurimmalla tarkkuudella pani hän sitten
voita, leikkasi leipää ja järjesti palaset lautaselle aivan kuin mallin
mukaan.

Feden näin askaroidessa kuului askelia portailta, hitaisia, epävakaisia
kuin oudon, joka pimeässä haperoipi. Ajattelin Koria; vaan hän ei tähän
aikaan voinut tulla, ja paitsi sitä tunsi hän portaat yhtä hyvin kuin
herra Moes ja minä, jotka unessakin kompastumatta olisimme voineet
kulkea niitä ylös ja alas. Ne olivat pimeät ja mutkaiset, eikä yksikään
porras ollut suorassa ja useammat niin huonot, että notkistuivat
jalkain alla; valokin tuli sinne keittiön ovessa olevasta ruudusta.
askelten lähetessä ylimmäisiä portaita, katsoimme oven ruutuun, jossa
näimme miehenpuolen himmeät, tummat kasvot -- ainoastaan himmeät,
tummat kasvon-piirteet ja nekin oudon miehen.

Ja kumminkin sykki sydämmeni yhtä levottomasti, kuin lintu
räpisteleiksen käsien välissä, sitä lentoon päästettäessä vapauteen ja
auringon valoon. Hengitykseni kävi nopeaksi ja silmiäni huikaisi; olin
kuin paikkaan kiinnitetty, enkä voinut enemmän liikkua kuin puhuakaan.
Rouva Moes nousi puoleksi istuimeltaan, vaan vajosi takaisin ylhäisten
näköisenä ja pani kätensä ristiin. Fede seisoi liikkumatonna
käärittyine hameineen, tukka taapäin silitetty hänen punottavilta
poskiltaan, ja tuijotti tummaan, ruudun läpi näkyvään muotoon. Hänen
juuri sen verran toinnuttuaan, että voi ottaa askeleen eteen päin,
avautui ovi ja vieras astui sisään.

Hän oli tuntematon, pitkä, roteva keski-ikäinen herrasmies; partansa
oli pitkä samoinkuin tukkansakin ja peitti osan hänen muodostaan. Mutta
hänen silmissänsä oli valo, joka muistutti sitä päivän valoa, joka
ennen nuorena tyttönä ollessani loisti kirkkaampana, suloisempana ja
loistavampana kuin nyt. Katsottuani kerran hänen silmiinsä en enää
nähnyt mitään, sillä tuossa paikassa muistui mieleeni vanha kotini,
kukkaset puutarhassa ja taivaan kirkkaus kukkulan takana. Vavisten
nousin paikaltani. Vieras kääntyi toisesta toiseen ja sanoi sitten
epäilevällä, ehkäpä epätoivoisella, äänellä: "Herra Moes sanoi sisareni
Margeryn olevan täällä."

Tämä oli kylliksi. En voinut paikaltani liikahtaa, mutta ojensin käteni
häntä vastaan huutaen: "Stefan! Stefan!" ja samassa silmänräpäyksessä
tunsin hänen käsivartensa ympärilläni ja hengityksensä poskillani.
Hetki oli tuskallinen, sillä huone näytti pyörivän ympärilläni ja
Stefaniin nojautuen huusin ääneen. En tahtonut kuulla, enkä nähdä muita
kuin Stefania, omaa poikaani Stewieä! Kaikki olikin niin kummallista!
Päivä oli kulunut samoinkuin muutkin, enkä vähintäkään aavistanut hänen
tulevan, vaikka hän läheni lähenemistään, melkein kuin se, joka
haudastansa palajaa. Minun oli vaikea uskoa, että hän oli luonani,
vaikka pidin kiinni hänen kädestänsä ja himmentyneillä silmillä
katselin hänen muotoansa. Hän oli hyvin muuttunut ja kuitenkin sama
kuin ennen; niin tulemme mekin olemaan seisoessamme Jumalan kasvoin
edessä. Poikana oli hän matkannut ja miehenä palasi hän ja tämä teki
tulonsa vielä kummemmaksi.

Rouva Moesin ääni saattoi minut jälleen todellisuuteen ja teki päivän
enemmän toisten kaltaiseksi. Hänen äänensä oli lempeä ja valittava ja
muistutti meitä usein, kuinka paljon hän oli kärsinyt kadottaessaan
arvonsa seuraelämässä. "Minua kummastuttaa, Fede kulta", sanoi hän,
"että noin seisoa tuijotat sanaakaan virkkamatta, kun neiti Margeryn
veli on tullut; ja vaikka hänestä niin usein olemme kuulleet
puhuttavan, ei kukaan nyt tervehdi häntä tervetulleeksi. Etkö näe, että
neiti Margery on kovin hämmästynyt esittämään häntä meille? Tuossa nyt
seisoa ällistelet niinkuin et koskaan olisi ihmisten tapoja oppinut.
Tämä on neiti Moes, lankoni tytär, ja minä olen rouva Moes, nyt en enää
paljon tunnettu seura-elämässä, mutta parempina päivinä hyvin
huomattu."

Rouva Moes nousi taas puoleksi istuimeltaan ja teki vähäisen
kumarruksen, mutta Fede tuli punastuen Stefanin luo, otti häntä kädestä
ja hymyili, vaikka kyyneleet nousivat silmiinsä. Kaikki tämä liikutti
minua ja entistä enemmän katsoin Stefaniin.

En ollenkaan olisi tuntenut häntä! Nyt oli hän oikea herrasmies, ja
satoja kertoja olisin voinut kulkea ohitsensa, häntä tuntematta; ja
vaikkapa muisto hänestä olisi vilahtanut sydämmeni läpi, samoinkuin
tuulenpuuska, joka ohitsemme kiitää myötänsä tuoden kukkaisten lemua,
en sittenkään olisi voinut aavistaa tätä uljasta muukalaista
kadonneeksi veljekseni. Tätä ajatellessani en voinut olla
huokailematta; vaan katsellessani häntä miellyin häneen ja ylpeilin
hänestä, vieläpä enemmän kuin hänen poikana ollessaan. Koettelin
muistaa, kuinka vanha hän oli, mutta sitä en voinut; ajattelin vaan
että hän oli luonani.

"Stefan", virkoin ilosta huoaten, "nyt et enää ole poika!"

"En, Margery", vastasi hän hymyillen vanhalla tavallaan. "Nyt olen
vanha nainut mies ja minulla on tytär, joka on tuon nuoren neidin
ikäinen."

"Tytär!" toistin, "Stefan nainut!"

Tämä näytti tekevän melkoisen muutoksen; Stefan palasi, mutta ei enään
yksinään niinkuin lähtiessään!

"Niin", sanoi hän, "minulla on vaimo ja neljä lasta; he eivät vielä ole
Lontoossa. Minä tulin maitse ja he seuraavat meritse."

En käsittänyt, miten hän maitse oli tullut, sillä olin aina luullut,
että Australiasta tulevilla oli pitkä merimatka tehtävä. Tätä en nyt
huolinut miettiä, olihan minulla hyvää aikaa ensi kerran kysyä sitä
Stefanilta.

"Oletko hyvästi menestynyt?" kysyin. "Oletko matkaasi tyytyväinen?"

"Olen kyllä", sanoi hän, "minun on hyvästi onnistunut; vaan vaimoa ja
lapsia ei tyhjällä elätetä, Margery."

Hän katsahti rouva Moesiin ja Fedeen päin, ikäänkuin hän ei heidän
läsnä ollessa olisi tahtonut puhua yksityisistä asioistansa.

Tee oli valmista ja Fede liikkui pöydän luona ujon ja levottoman
näköisenä. Herra Moes astui puodista sisään ja tuli Stefania
tervehtimään, ystävällisesti puristaen hänen kättänsä.

"Kuinka kummallista että juuri täällä kohtasitte toisianne!" huudahti
hän. "Täällä, enonne Simisterin vanhassa kodissa! No, terve tultuanne,
herraseni, takaisin vanhaan Englantiin, ja terve tultuanne
yksinkertaiseen majaani. Toivon, että juotte teetä kanssamme!"

"Jää tänne, Stefan!" sanoin painaen kasvojani hänen kättänsä vasten ja
suudellen sitä.

"Kello kahdeksaan voin viipyä", vastasi hän kelloonsa katsoen, "ja
mielelläni juon kupin teetä."

Sitten istautui hän pöytään vierelleni. Jok'ainoa liikuntonsa ja
sanansa johdatti mieleeni jotakin hänen entisistä tavoistaan -- jonkun
silmän-, suun- tahi käden-liikunnon -- joka muistutti Stefan pojasta.

"Vai on eno Simister kuollut!" sanoi Stefan.

"Niin", sanoi herra Moes, "hän kuoli kymmenen tai yksitoista vuotta
sitten. Kaiken omaisuutensa jätti hän Margerylle, liikkeen ja kaikki;
hän tuli näet ainoaksi perilliseksi."

Tämä oli vanhaa leikkipuhetta, jota herra Moesin oli tapa kertoa
kullekin vieraalle. Hän sanoi sen sointuvan niin hyvästi ja saattavan
heitä minua enemmän huomaamaan; mutta ei kukaan, joka näki vanhan,
mustan, kuluneen mekkoni, voinut luulla minua perinnön-omistajaksi.

"Miksikä minulle et koskaan kirjoittanut?" kysyin, sillä nyt oli iloni
jo tyyntynyt voidakseni muistaa haikeaa murhetta, joka näinä vuosina
oli vaivannut minua.

"Miksi minulle et koskaan kirjoittanut?" kertoi hän. "Viimmeisessä
kirjeessäsi, jonka sain, kirjoitit tulevasi tänne asumaan eno
Simisterin luo, enkä sen enempää ole sinusta kuullut. Sentähden tulin
täältä sinua kyselemään. Oi, Margery, aika on meidät molemmat
muuttanut!"

"Toivon, että olisin tietänyt sen", sanoin. "Olisin ollut onnellisempi
tietäessäni sinun elävän ja menestyvän."

"Oletko ollut onnellinen näinä vuosina?" kysyi hän.

"Olen", vastasin, "onnellisempi kuin kotoa lähtiessäni luulinkaan!
Täällä olen löytänyt ystäviä, hyviä ystäviä, minulla on rauhallinen
koti, hyvä terveys ja nautin määrätöntä siunausta. Tarvitsin ainoastaan
saada tietoja sinusta, ollakseni onnellisempi kuin kertoakaan voin."

"Margery on aina onnellinen", sanoi Fede, "ja koettelee saattaa
toisiakin onnellisiksi."

"Samoinkuin entinen Margery kotona", sanoi Stefan ja katsoi minuun
kauniilla silmillään siksi kuin sydämmeni ilosta sykki.

"En tiedä, kuka anteliaisuudessa olisi hänen kaltaisensa", sanoi Fede.
"Hän voisi olla hyvinkin rikas, mutta hän ei taida säästää mitään
itseänsä varten."

Tiesin, mitä Fede tarkoitti, enkä voinut olla hymyilemättä. Enoni
kuoltua panin vähäisen summan pankkiin, joka sittemmin tuli hyvään
tarpeesen Korin menoja suorittaessa. Kor oli lukenut ja säästänyt,
useinpa nälkääkin nähnyt, voidakseen suorittaa tutkinnoita, joita
lääkäriltä vaadittiin, ja nyt oli hän onnistumaisillaan. Olisiko kukaan
vaimo, joka Korin tunsi, pitänyt rahansa käyttämättä, silloin kuin ne
hänelle olivat niin suureksi hyödyksi?

"Minua kummastuttaa, Fede herttaseni, kuulla sinun noin puhuvan
rikkaista naisista", sanoi rouva Moes, "juurikuin sinä, lapsi parka,
heistä jotakin tietäisit, niinkuin minä, joka heidän seurassansa olen
teetä juonut, aivan toisella tavalla kuin nyt täällä; silloin
palvelijapukuun puetut palvelijat tarjosivat sitä kalleissa
kiinalais-kupeissa hopea-tarjottimilla. He vasta rikkaita naisia
olivat! Heistä, paha kyllä, et mitään tiedä ja minua kummastuttaa, kun
kuulen sinun tuolla tavalla puhuvan neiti Margeryn Australiasta tulleen
veljen kuullen."

Fede punastui tukan rajaan saakka, -- rouva Moes nyykytti hiljaa
päätänsä ja katsoi surumielin tuleen.

"Vai jätti eno Simister sinulle kaiken omaisuutensa, samoinkuin
isäkin?" kysyi Stefan puoleksi kuiskaten.

"Niin, jätti", vastasin.

Emme enää puhuneet kumpaisenkin asioista, sillä vierasten läsnäolo
näkyi Stefania vaivaavan. Hän kertoi meille monta seikkaa ja tapahtumaa
Australian elämästä, ja aika kului kuin unessa siksikuin hän katsoi
kelloansa ja sanoi, että hänen tuli mennä.

Nojausin hetkeksi häneen ja pidin kiinni hänestä; eron-hetki oli
vaikea. Nyt oli hän taas pienen veljeni näköinen, jota pienenä
ollessaan niin mielelläni olin hoitanut ja suuremmaksi tultuaan
palvellut. Oi onnellisia päiviä, nuoruuden suloisia päiviä, jolloin
kesällä yksissä poimimme kukkasia niityllä, haravoimme lemuavaa heinää,
keräsimme tähkiä vainiolta ja talvella katkoimme jääkynttilöitä katon
räystäältä! Ne näyttivät taas katoavan hänen kanssansa. Onnella on
tuskansa samoinkuin murheellakin.




KOLMASTOISTA LUKU.

Iloinen Pitkäperjantai.


Stefan oli poissa. Pyhän Paavalin tuomiokirkon suuri kello, joka kaikuu
niin juhlallisesti, löi jotakin, vaan mitä, sitä en tiedä, sillä tänä
iltana en ajasta lukua pitänyt. Fede istautui Stefanin sijalle, pani
käsivartensa ympärilleni ja nojasi päänsä olkapäälleni. Paljon emme
puhuneet, olin näet liian onnellinen mitään virkkamaan, eikä Fede
tahtonut äänettömyyttäni häiritä. Hänen hiljaiset hyväilemisensä
osoittivat kylliksi hänen osan-ottavaisuuttansa. Se oli onnellinen
hiljaisuus, enkä tiedä kuinka kauan se olisi kestänyt, ell'ei rouva
Moes olisi korottanut valittavaa ääntänsä.

"Herra Bede on vienyt myötänsä kaiken ilon", sanoi hän, "kosk'ei kukaan
sanaakaan virka, ei hyvää eikä pahaa. Näin suuren onnen kohdatessa
pitäisi kuitenkin olla jotakin sanottavaa, ja osoittaa kiitollisuutta
Luojalle. Eikä tämmöinen onni kohdannut edes minua, vaikka raamatussa
löytyy niin monta lupausta leskille, vaan ei ainoatakaan vanhoille
piioille!"

"Mutta minä olen kiitollinen", sanoin, "vaikk'en tiedä, miten Jumalaa
kiittäisin. En löydä sanoja kiittää Häntä; minusta on kuin Hän olisi
antanut liian paljon. Luulen Hänen pitävän iloni kiitoksena."

Niin tunsin sen silloin sydämmessäni ja uskon sen vieläkin; sillä mikä
äitiä enemmän tyydyttää kuin nähdä pienen lapsensa iloitsevan lahjasta,
jonka hän on hänelle antanut, vaikk'ei lapsi voisikaan sanoilla kiittää
äitiänsä, vaan ainoastaan suudella häntä ennenkuin juoksee pois
leikittelemään uuden lelunsa kanssa. Olin niin iloinen, ett'en taitanut
siitä puhua edes Hänellekään, joka oli johdattanut Stefanin luokseni;
vaan en pelännyt, ett'ei Hän minua ymmärtäisi.

Tämän lausuttuani kuulimme alimmaisten porrasten ruskavan miehen
jalkain alla; askeleet lähenivät kiiruhtain, aivan eri tavalla kuin
Stefanin. Fede nosti päänsä olaltani ja istui suorana istuimellaan,
sillä kumpikin tiesimme kuka tuli. Hetkisen näkyi Korin muoto
tirkistävän oven ruudusta, halukkaasti, miltei nälkäisesti, niinkuin
siihen aikaan, jolloin hän seisoi tirkistellen leivoksia leipojan
ikkunassa. Ihminen ei isoo eikä janoo ainoastaan leipää, rakkaus on
sielulle yhtä tarpeellinen kuin ravinto ruumiille.

"Oi, Kor!" huudahti Fede, hänen ovea avatessa; "Margeryn veli on
tullut!"

Olisitte nähneet Korin muodon! Minusta se sanoi enemmän kuin toisten
ihmisten kieli. Aina se kuvasi jotakin niistä tunteista, jotka
hänen sielussansa vallitsivat, samoinkuin puoleksi läpikuultavat
ikkunan-ruudut, joiden läpi näkee kuinka paljon valoa tai pimeyttä
niiden sisäpuolella löytyy. Nyt näkyi hän ensin hämmästyvän, mutta
sitten kirkastui koko hänen muotonsa sanomattomasta ilosta ja hän
kiiruhti luokseni ikäänkuin ei hän Fedeäkään olisi nähnyt.

"En koskaan elämässäni ole ollut niin iloinen!" huudahti hän
sydämmellisellä äänellä; "sepä oli parhain uutinen, minkä milloinkaan
olen kuullut! Kertokaa minulle kaikki, neiti Margery."

Ääneni vapisi ett'en voinut sitä tehdä. Oli hauska kuulla Feden
kertovan illan kummallista tapahtumaa ja nähdä Korin kuuntelevan sitä
ilosta sädehtivin silmin.

"Ja missä hän asuu?" kysyi Kor.

Tämä kysymys saattoi meidät kaikki hämille. Olimme niin paljon
puhelleet muista asioista ja viimmein oli hän lähtenyt niin pian,
ett'en ajatellutkaan sitä kysyä, eikä hänkään muistanut sanoa. Pienestä
yliskamaristani Westminsterissä en myöskään ollut hänelle kertonut.
Ensin tulin levottomaksi, vaan mitäs levottomuuteni hyödytti? Hän tiesi
kyllä mistä saisi tietoja minusta ja herra Moes lupasi olla kotona
seuraavana päivänä, vaikka se oli Pitkäperjantai, siksikuin Stefan oli
käynyt siellä asuntoani kysymässä.

Hauska oli tänä iltana kulkea kotiin Feden ja Korin seurassa. Toivoin
että kaikki ihmiset, jotka kohtasimme, voisivat iloita kanssani
niinkuin Kor, joka näytti iloisemmalta kuin milloinkaan ennen. Koko
kaupunki oli minusta muuttunut; ei löytynyt enää niin paljon huolta,
vaivaa ja köyhyyttä; kartanot näyttivät suuremmilta himmeässä valossa,
ja varjot peittivät katujen saastaisuuden. Taivas oli melkein selkeä ja
täysikuu valaisi meitä, ikäänkuin tietäen, kuinka onnellisia olimme.

Seuraavana aamuna nousin päivän koittaessa, puhdistin ja siistin
huoneeni, että kaikki ennen Stefanin tuloa näyttäisi niin siistiltä ja
sievältä kuin mahdollista. Vihdoin olivat pienimmätkin sopet vähäisessä
majassani järjestetyt mieleni mukaan. Luulen sen vähitellen muuttuneen
kaltaisekseni; ja todellakin, jos Herra Kristus näkee sen maksavan
vaivaa valmistaa meille sijaa isänsä huoneessa, niin kannattaa
meidänkin järjestää kotimme meille soveliaaksi asunnoksi, niin kauan
kuin Hän antaa meidän viipyä täällä. Kotimme on kuin pieni maailma,
jossa meidän tulee vaikuttaa, niinkuin Jumalakin vaikutti siksikuin Hän
katsoi kaikki, mitä Hän tehnyt oli, ja katso ne olivat sangen hyvät.
Työni päätettyä näytti minusta pieni huoneeni sangen hyvältä Stefanille
sisään astuttavaksi.

Paljon oli minulla häneltä kyseltävää; ensin tahdoin kuulla hänen
vaimostaan ja lapsistaan, veljeni pojista ja tyttäristä, joita jo
ennakolta rakastin. Tiesin ett'ei hän varhain voinut tulla luokseni,
koska hänen ensin tuli mennä herra Moesin luo asunpaikkaani
tiedustelemaan. Kun sitten kirkonkellot toinen toisensa jälkeen
alkoivat soida ja Abbey kellon syvä-ääniset läppäykset kumisivat
hiljaisessa aamu-ilmassa, odotin häntä pieni oveni raollaan, voidakseni
heti, hänen astuttuansa alimmaiselle portaalle, kiiruhtaa häntä
vastaan. Hetken kuluttua kuulin askeleita; vaan se oli Fede, joka hyvin
hiljaa astui portaita ylös ja tirkisti hymyillen ovesta.

"Tule sisälle, Fede", sanoin; "täällä ei vielä ole ketään."

"Margery", vastasi hän pannen käsivartensa kaulani ympäri, "rakas,
vanha Margery! Olen melkein mieletön ilosta."

Hän toi kimpun lemuavia orvokkia, melkein yhtä suloisia kuin ne valkeat
orvokit, joita Kondoverin tien varrella kasvoi. Hupaista oli nähdä
hänen asettavan niitä yksittäin ja hyvin varovaisesti vesi-astiaan.
Orvokkien lemutessa tunsin itseni niin nuoreksi, että kelpasin
seurustelemaan vaikka hilpeän Fedenkin kanssa, ja vaikea oli uskoa,
että Stefan jo oli keski-ikäinen mies ja minä itse vanha, harmaapäinen
eukko.

"Menetkö tänään kirkkoon?" kysyi hän asetettuansa orvokit takan luona
olevalle hyllylle.

"En uskalla", vastasin, "kenties hän tulisi poissa ollessani. Olen
liian onnellinen voidakseni minnekään mennä, ja jos Stefan ei tule,
olen mieluisemmin yksinäni Jumalan kanssa."

Sitten johtui mieleeni: tunsiko Herra Jesus itsensä koskaan niin
onnelliseksi täällä maan päällä ollessaan? Vaan muistin, kuinka hän
sanoi paimenesta, joka löysi kadonneen lampaansa, että hän kantoi sen
kotiinsa ja kutsui ystävänsä ja naapurinsa iloitsemaan kanssansa.
Syntyyhän taivaassa ilo, ei ainoastaan monesta, vaan yhdestä
syntisestä, joka itsensä parantaa. Tämä oli Herramme ilo ja sen jätti
Hän meille. Minäkin iloitsin kadonneesta veljestäni, joka oli tullut;
vaan hän ei palannut tuhlaaja-poikana, ryysyisenä ja puutteen alaisena
minulta apua pyytämään ja kumminkaan ei iloni olisi ollut paljon
vähempi, jos hän semmoisena olisi palannut.

Sill'aikaa asetti Fede hienoilla sormillaan päähineeni suoraan,
kiinnitti kaulukseni neuloilla ja silitti tukkani. Sitten suuteli hän
minua uudestaan.

"Sinä olet herttaisin eukko koko Lontoossa ja veljesi on ylpeilevä
sinusta niinkuin minäkin."

Minua miellytti kuulla lapsen tällä lailla puhuvan, vaikk'en sitä
uskonut enemmän kuin äiti uskoo lapsensa lörpötyksiä. Feden poismentyä
kului hetki hetkeltä hiljaa, vaan suloisesti. Olin yksin Jumalan
kanssa. Stefan ei tullutkaan; mutta hän oli samassa kaupungissa kuin
minä ja tämä ajatus tuotti jo iloa. Minusta oli kuin olisimme suojassa
saman siiven alla, ja Stefan minä hetkenä hyvänsä voisi lähestyä minua.
Kuinka suuri on hyvyytesi, Jumala, kun ihmisten lapsille suot turvan
siipeis varjossa! Eikö Stefan ennen ollut toisen siiven alla? Ja nyt
oli hän täällä läheisyydessäni ja ennen pitkää olin kuuleva hänen
äänensä ja näkevä hänen muotonsa.

Päivä kului Stefania odottaessa, tirkistellen ja kuunnellen häntä.
Kahdesti tai kolmasti tuli Fede luokseni, rauhatonna ja levotonna
niinkuin nuoret ainakin, tiedustelemaan, oliko Stefan tullut.
Iltapuoleen tuli Korikin hiipien portaita ylös ja seisoi hetkisen oven
ulkopuolella, kuunnellakseen, olinko yksin, ennenkuin hän sisään astui.
Kun jo kävi liian myöhäiseksi tänä iltana odottaa Stefania, suljin
oveni ja menin levolle. Kuunvalo lankesi huoneeseni ja esti minun
nukkumasta; mutta alati oli minulla sama rauhallinen tunto siitä, että
Stefan ja minä olimme Jumalan siipein suojassa ja varjossa.

Seuraavanakaan päivänä ei Stefania näkynyt. Fede meni
Pyhissävaeltajain-kadulle kuulustelemaan, oliko hän siellä käynyt.
Vaikka herra Moes oli ollut kotona koko päivän, ei hän kuitenkaan ollut
häntä nähnyt. Sunnuntainkin olin kotona, vaikka mielelläni olisin
kirkkoon mennyt; pelkäsin jonkun sanoman sill'aikaa tulevan Stefanilta
ja kaikki ovet olisivat suljetut, sillä rouva Brown oli mennyt maalle
tyttärensä luo pääsiäistä viettämään ja jättänyt minulle kaikki
asiatoimihuoneiden avaimet. Päivä oli pitkä ja rauhaton, vaikka Herra
sinä päivänä nousi ylös kuolleista ja ensimmäiset sanansa olivat:
"Vaimo, miksi itket?" Herra tiesi vaimoilla olevan paljon itkettävää,
ja jos kyyneleeni sinä päivänä vuotivat, sanoi Hän hyvin hellästi, vaan
ei nuhdellen: "Vaimo, miksi itket?" Ja minä vastasin: "Herra, sinä
tiedät kaikki, tiedät myös sen!"




NELJÄSTOISTA LUKU.

Hyljätty.


En voisi kertoa pitkää epätietoisuuttani, joka alati pettävine
toivoineen oli virvatulien kaltainen, jotka ennen kotona liehuvalla
tavalla liitelivät soiden yli, mutta lähestyessä katosivat; samoin
oli toivonikin himmentynyt ja vähitellen muuttunut synkäksi
lakkaamattomaksi pelvoksi. Tahdon sanoa minkälaiseksi pelvoksi. Väliin
oli tapahtunut, että muukalaisia oli kadonnut Lontoossa, kenenkään
tietämättä, minne he olivat joutuneet. Tiesimme pauloja ja pesiä
löytyvän, joihin muukalaisia voi vietellä, ett'ei heitä sittemmin
näkynyt, ei kuulunut. Stefan oli hyvästi puettu, ja herra Moes sanoi
hänen kellonsa ja kelluttimensa, joita en ollut huomannutkaan, olleen
suuresta arvosta. Emme vähintäkään tietäneet, mistä hän oli tullut, tai
minne hän oli hävinnyt. Peljättävä oli kauheaa; sen näin Korinkin
silmistä jo aikaa ennen kuin hän sanaakaan virkkoi. Vaikka murheeni oli
suuri, tunsin kumminkin Stefanin ja minun olevan Jumalan siipein
varjossa; mutta sielläkin on joskus pimeä ja sentähden sitä
kutsutaankin Hänen siipeinsä _varjoksi_. Kaikki on täällä ainoastaan
varjoa. Isämme rakkaus ja huolenpito näyttää joskus varjolta, väliin
hyvinkin pimeältä.

Näinä aikoina oli Kor minulle suureksi avuksi. Hän tunsi kauhean
kaupungin pahimmat pesäpaikat ja alkoi varovasti, vaan tarkasti etsiä
sieltä, usein pyytämättä polisimiesten apua, sillä hän taisi mennä
sinnekin, jonne he eivät uskaltaneet, ja saada tietoja, jotka heille
eivät olleet tarjona. Muistanette, että kaupungin sisus oli Korin
syntymäpaikka, paikka, jossa hän oli kasvanut. Siellä täällä kohtasi
hän kurjia vaimoja ja onnettomia miehiä, jotka olivat vajonneet syvään
viheliäisyyden ja juoppouden suohon, ja jotka vielä muistivat hänen
äitiänsä ja nimittivät häntä hänen entisellä nimellään Korpral Bell.
Kor parka! Hän sai kärsiä melkein yhtä paljon kuin minä.

Ajatelkaapa minlainen murhe minua oli kohdannut! Stefan oli palannut
monen pitkän vuoden kuluttua, mutta ainoastaan muutamiksi hetkiksi ja
sitten oli hän taas kadonnut samaan kamalaan äänettömyyteen ja
pimeyteen kuin ennenkin, vaan joka nyt näytti monta, monta vertaa
entistä pimeämmältä. Entäs Kor sitten, joka meni häntä etsimään noihin
kauheihin synnin ja pahuuden pesiin, jotka Lontoossa ovat niin syvät,
ja joista hän itse oli tullut pelastetuksi, vaan joissa äitinsä oli
hukkaan joutunut. Aina kun hän tuli luokseni ja kertoi, mitä oli
nähnyt, huomasin hänen otsallansa pilven, joka kerta kerralta näytti
synkistyvän enenemästä tuskasta; sillä tätä ennen oli hän jo melkein
unhottanut syntymäpaikkansa viheliäisyyden ja saastaisuuden. Oi, mikä
olikaan minun murheeni verrattuna siellä vallitsevaan surkeuteen? Minun
oli ainoastaan varjo, mutta heidän oli synkkä pimeys, joka ikäänkuin
musta ukkosenpilvi peitti Korin sielun.

Vaikk'ei Kor juuri käyttänyt polisimiesten apua, sai hän kuitenkin
tietää polisitutkinnon tapahtuneen siinä kaupungin osassa samana yönä,
jona Stefan katosi, vaan hänestä eivät mitään tietäneet, eivätkä olleet
nähneet ketään hänen kaltaista miestä. Pelkäsin Korin kenties kulkevan
Stefanin ohitse häntä tuntematta, kosk'ei hän milloinkaan ollut häntä
nähnyt, ja kun rouva Moes ja Fede selittivät hänen ulkonäkönsä, en
minäkään siitä olisi häntä tuntenut.

Kevätpäivät pitenivät pitenemistään ja kun vähäiset talousaskareeni
olivat päätetyt, menin usein kävelylle hämärässä, kulkien katu ylös ja
katu alas. Joskus olin näkevinäni vilahduksen Stefanista ja seurasin
häntä, siksi kuin hän näkyvistäni katosi väkijoukkoon, tai jos hänet
saavutin, huomasin erehtyneeni. Koska olin voimakas ikäisekseni ja
tottunut kulkemaan, kuljeskelin usein sinne tänne, ikäänkuin
väkitungokseen eksynyt, alati etsien jotakin, jota en löytänyt.

Useammat matkustukseni olivat Temple Barin itäpuolelle, sillä en
ajatellutkaan kohtaavani Stefania muualla kuin Cityssä. Eräänä iltana,
kun teen juotua läksin ulos, huomasin pitkän, rotevan, mustapartaisen
miehen nopeasti kulkevan kuningattaren hoviin päin. Seurasin häntä niin
läheltä kuin taisin, mutta kadotin hänet näkyvistäni Green puistossa.
Oli kaunis toukokuun ilta; auringon kirkkaat säteet lankesivat
lännestä, valaisten pieniä viheriäisiä lehtiä, jotka Lontoossakin
puhkesivat sulkku-kehdoistansa. Tähän aikaan ei ollut paljon kansaa
liikkeellä, sillä kaikki korkeasukuiset olivat ajaneet kotiinsa
päivälliselle, ja lapsien oli liian myöhäinen olla ulkona, paitsi
köyhien, joilla on vapaus olla poissa kurjista kodistansa niin kauan
kuin mielivät, täällä, nyt melkein väettömässä puistossa vallitsi
rauhallisuus ja viileys, joka, kaupungin hälinästä ja tungoksesta
tultuani, virkistytti aivan kuin ystävällinen käsi olisi laskettu
päälleni raskaan taakan sijaan, jota pääsiäisestä saakka olin kantanut.

Täällä levähdin viheriäin puiden siimeksessä, joiden latvoja laskeuvan
auringon viimeiset säteet kohtasivat. Sitten kuljeskelin käytävää
pitkin, köyhä, yksinäinen, harmaapäinen vaimo, siksi kuin huomasin
olevani erään veräjän luona, joka vei sille puolelle Ricadillyä, jossa
monta komeata kartanoa oli rakennettu. Aurinko oli jo laskeutunut ja
kosk'en enää tällä kertaa toivonut löytäväni Stefania, aioin mennä
kotiin.

Kulettuani vähän matkaa tulin erään kartanon luo, joka kukkasista
hohti; ne olivat istutetut ikkuna-altaaneille alikerroksesta
ylikerrokseen saakka, ja loistivat nyt hämärässä, niinkuin omat kukkani
kotona puutarhassa.

En voinut olla hetkeksi pysähtymättä, katselemaan kukkaisten loistavia
värejä, nojautuen vastapäätä olevaa aitausta vasten. Siinä asuvilla
vallassäätyläisillä oli nyt puolisen aika, eikä uutimet vielä olleet
alaslasketut. En koskaan ollut nähnyt niin komeasti katettua pöytää
hienoine, valkeine liinoineen, hohtavine hopea-astioineen ja
kimaltelevine laseineen. Palvelija sytytti par'aikaa kyntteliä pöydän
yli riippuvassa kynttiläkruunussa ja nuori nainen, valkeassa pu'ussa,
järjesteli pöydällä seisovaa suurta kukkais-kimppua. Tuo ihana, hento
olento, joka oli yhtä sorea kuin liljat, joita hän liikutteli, veti
sydäntäni puoleensa. Löytyy liljoja Jumalan yrttitarhassa, jotka eivät
työtä tee, eivätkä kehrää, ja tämä oli yksi niistä.

Samassa kuin palvelija lähestyi kaunista näky-alaani sulkemaan, avautui
huoneen toisessa päässä oleva ovi ja siinä seisoi -- -- oliko se
mahdollista? Saattoiko olla mahdollista, vai pettivätkö silmäni ja
sydämmeni? Siellä olin näkevinäni Stefanin, veljeni, joka niin
kummallisesti oli kadonnut pitkäperjantain aattona! Hän hymyili ja
muotonsa oli minusta yhtä suloinen kuin päivinä, jolloin hän poikana
ollessaan palasi koulusta kotiin. Minun täytyi pitää kiinni
aitauksesta, sillä ruumiini vapisi; kurotin päätäni paremmin nähdäkseni
häntä, mutta juuri silloin laskettiin uutimet alas ja kaikki oli
minulta peitetty.

Arvelen, ken olisi silloin pysähtynyt miettimään, mitä hänen oli
tekeminen? Ikävöin Stefanin ääntä ja syleilemistä samoinkuin äiti
saadessaan sanoman poikansa tulosta kaukaisesta maasta. Aikaa
miettimiseen ei ollut. Stefan oli tuossa huoneessa, josta ainoastaan
ohut läpikuultava lasiruutu minut eroitti, hän, jota olin murehtinut
niin monta pitkää unetonta yötä ja ikävää raskasta päivää. Miten oli
tapahtunut, että hän seisoi tuolla ihka elävänä ja terveenä, sitä en
ajatellutkaan. Luuletko Marthan ja Marian pysähtyneen kyselemään kuin
Lazarus haudasta palasi, ennenkuin häntä syleilivät ja puhumaan
käskivät, saadakseen kuulla sitä ääntä, jota eivät enää luulleet
kuulevansa. En voinut odottaa. Miten ovelle tulin, ilosta
menehtymäisilläni kuin olin, sitä en tiedä; mutta sinne tulin, jyskytin
ja soitin että kartano kaikui.

Palvelija lienee seisonut varulta, sillä silmänräpäyksessä lensi ovi
selälleen ja minä katsoin loistoisasti valaistuun eteishuoneesen ja
näin vilahduksen valkeaan puetusta naisesta, joka kiiruhti portaita
ylös. Mies, joka seisoi ovella, säpsähti minua nähdessään; mutta kun
tahdoin astua sisään, ojensi hän kätensä estääkseen minua.

"Kuulkaa", sanoi hän, "luulin sir Francisen ja lady Pembridgen
tulevan."

"Stefan Bede on täällä!" huudahdin, tuskin tietäen mitä sanoin.

"Tämä on herra Stefan Beden asunto", sanoi palvelija, "mutta ette saa
tavata häntä, joll'ette ole yksi kutsutuista vieraista. Luulin teidät
yhdeksi heistä; vaan lienempä erehtynyt. Enpä vähempi arvoisena
pitänytkään teitä kuin lady Pembridgenä."

Hän näytti sekä tyytymättömältä että närkästyneeltä, vaan siitä en
huolinut.

"Minun täytyy tavata häntä", sanoin innokkaasti. "Luulin hänen
kadonneen tai kuolleen. Sanokaa hänelle että minun täytyy tavata
häntä."

"Ja kuka olette, senpä tahtoisin tietää?" sanoi mies.

Ennenkuin ennätin vastata, kuulin Stefanin huutavan isännän korkealla,
käskevällä äänellä:

"Coombes, vie rouvasihminen aamiais-huoneesen. Tahdon puhutella häntä."

Jalkani horjuivat kulkiessani eteishuoneen läpi, ja päätäni pyörrytti.
Ruokahuoneen ovi oli suljettu kun sen ohitse menimme erääsen pienempään
huoneesen, jossa ainoastaan yksi kynttilä paloi. Neliskulmaisen pöydän
ääressä, joka oli keskellä laattiaa, istui pieni tyttö, käsivarret
pöydällä ja pää nojattuna käsiä vasten, lukien kirjaa, joka oli hänen
edessänsä. Samoin olin ennen kotona nähnyt Stefanin talvi-iltoina
istuvan pienen pyöreän pöytäni ääressä, takankolkassa. Lapsen lyhyeksi
leikattu tukka putosi alas otsalle, niinkuin Stefaninkin oli tehnyt, ja
kun hän katsoi minuun, huomasin hänen silmissään saman miettimisen
katseen, kuin ennen Stefanin silmissä olin huomannut, isän tai minun
yht'äkkiä häntä puhutellessa. En saanut sanaakaan lapselle sanotuksi
ennenkuin ovi äkkiä avautui ja kun sinne päin käännyin näin Stefanin,
nyt ei hymyilevänä ja ystävällisenä, vaan kovasti vihastuneena,
uhkaavan ukonpilven näköisenä. Sisään tullessaan sanoi hän vihasta
vapisevalla, mutta hyvin matalalla äänellä:

"Margery, mikä sinut on tänne tuonut?" Pieni tyttö juoksi paikaltaan ja
katsoi säikähtyneen ja hämmästyneen näköisenä häneen. Kun hän loi
silmänsä pienokaiseen puhui hän ystävällisemmästi:

"Joudu ulos, Maggie, minä tahdon yksin puhutella vierasta."

Hän viipyi ja katsoi minuun, vaan Stefan otti häntä olkapäästä, ajoi
hänet ulos huoneesta, ja lukitsi oven hänen jälkeensä.

"Noh", sanoi hän hammasta purren ja lähestyi minua kalpeana vihasta,
kumminkin minuun koskematta; "mikä kummaa sinut on tänne tuonut?"

"Stefan!" huudahdin.

"Niin", huusi hän, "mikä paha hengetär saattoi sinut tänne juuri tällä
hetkellä? Ennen maksaisin monta tuhatta puntaa kuin soisin jonkun
täällä näkevän tai tuntevan sinun!"

"Oletko salannut itsesi minulta, Stefan?" kysyin, ja tuntui kuin
sydämmeni olisi ollut pakahtumaisillaan.

"Salannut itseni sinulta", kertoi hän. "No, niin, en ollut juuri
halukaskaan ilmoittamaan itseäni sinulle. Luuletko tuottavasi kunniaa
minulle tai semmoiselle perheelle kuin minun on? Olin hölmö kun
ilmoitin itseni sinulle; vaan tunsin hyväntahtoisuutta kohtaasi. Annan
sinulla niin paljon rahaa kuin tahdot, kun vaan syrjässä pysyt. En
tahdo olla tyly sinulle; mutta sinä pakoitat minua."

"Minäkö?" sanoin.

"Niin", pitkitti hän; "mintähden etsit minua täällä? Aioin tulla
tervehtimään sinua, niin usein kuin aikani olisi myöntänyt, ja antaa
sinulle mitä olisit tarvinnut. Mitähän vaimoni ja lapseni ajattelisivat
jos sinut näkisivät ja kuulisivat sinun nimittävän minua veljeksi,
vaimoni, lady Pembridgen serkku! Ei, se ei käy laatuun. Olet ainoastaan
sisar-puoleni. En voi, enkä tahdo antaa sinun tunkeutua päälleni!"

Ajatelkaa kuinka kauheita sanoja nämä Stefanilta olivat! Hämmästyneenä
ja kivettyneenä seisoin hänen edessänsä, katsoen hänen rakkaasen
muotoonsa, ja joka sana lankesi päälleni lyönnin tavalla, ikäänkuin hän
olisi tahtonut musertaa sydämmeni. Kerran ojensin käteni, juurikuin se
olisi voinut poistaa niitä; mutta se oli hermoton käteni ja putosi
voimatonna alas.

"Stefan!" huudahdin ja oma valittava ääneni kuului niinkuin se olisi
ollut jonkun, joka on kuolemaisillaan; "Stefan! oma poikani Stefan!"

"Vaiti!" sanoi hän pannen kätensä suulleni, "vaiti! Sano heti
tarvitsetko rahaa ja mene tiehesi. Päivälliskello soipi jo. Margery,
sinun täytyy paikalla mennä, eikä koskaan enää takaisin tuloa
ajatellakaan."

"Eikö koskaan tulla takaisin, Stefan?" sanoin.

"Ei, sanon sinulle!" vastasi hän kiivaasti. "Jos tahdon tavata sinua,
niin tulen luoksesi. Nyt tulee sinun mennä."

Haperoin ovea kohti, sillä hän oli pannut kätensä olkapäälleni,
samoinkuin tytönkin, ajaessaan häntä huoneesta; mutta yht'äkkiä musteni
kaikki ympärilläni niin mustaksi kuin synkin yö ja Stefanin ääni kuului
hyvin, hyvin kaukaa, enkä ymmärtänyt mitä hän sanoi. Tuntui kolkolta ja
kylmältä, ikäänkuin jääkylmä vesi olis päätäni koskettanut. Ainoastaan
se ajatus oli selkeä sielulleni, että olin tullut kuoleman virralle,
johon minun nyt oli astuminen. Jos niin oli, missä oli valo toiselta
rannalta? Oli ainoastaan paksu pimeys ja jääkylmä vesi. Missä oli Veli,
joka edestäni oli antautunut kuolemaan, Herra Kristus? Oliko Hänkin
hyljännyt minut, samoinkuin Stefan.





VIIDESTOISTA LUKU.

Kuoleman ota.


Arvelin tätä kuoleman odaksi. Kuitenkaan en kuollut, vaikk'en mitään
tuntenut, tietänyt, enkä ymmärtänyt. Vihdoin taisin hiukan avata
raskaita, kolottavia silmiäni ja näin olevani samassa huoneessa kuin
ennenkin, vaan Stefan oli poissa. Keski-ikäinen vaimo seisoi
vieressäni, hautoen otsaani ja kostuttaen huuliani, ja lapsi, jonka
ennen olin nähnyt, seisoi edessäni levottomasti katsellen minua. Tunsin
ruumiini värisevän ja kuulin valittavan äänen, vaikk'en sitä omakseni
tuntenut. Vihdoin taisin puhua ja kuiskasin: "missä olen?"

"Olette luonamme", sanoi tyttö ja kyyneleet valuivat hänen poskillensa.
"Elkää peljätkö vaimo rukka; olemme hyvin hyviä teille."

Äänensä oli niin raitis, nuori ja säälivä, niin lapsellinen ja
suloinen, että se oikein herätti minut ja saattoi minut tarkasti
katselemaan pientä sääliväistä muotoa.

"Kuka olet, suloinen lapsi?" kysyin jälleen kuiskaten.

"Maggie Bede", vastasi hän, "ja te olette isäni kartanossa. Olemme
kaikki tulleet Australiasta ja asumme täällä, Lontoosen tultuamme."

Vasten tahtoani sulkeutuivat silmäni ja pääni vajosi uupuneena alas.
Kaikki kauheat, katkerat sanat, jotka Stefan oli puhunut, tulivat
yksittäin, verkalleen, vaan järkähtämättä takaisin; ja kummallinen
läpitunkeva tuska, joka ei lakannut, pakotti sydäntäni. Hiukan
huojennusta tuottivat minulle kyyneleet, jotka suljettuin silmäluomieni
alta alkoivat hiljalleen vuotaa poskilleni.

"Vaimo raukka, elkää itkekö", sanoi lapsi epävakaisella äänellä;
"tahdomme olla hyvin hyviä teille. Tuossa tuopi Mary teille viiniä. Oi,
elkää itkekö!"

"Virkistytte, kun juotte tästä", sanoi vaimo, pannen lasin huulilleni;
mutta sitä en voinut juoda, vaikka kieleni oli kuiva ja kulkkuani
poltti. Minusta näytti liian suurelta pilkan teolta, että juottaisivat
minulle Stefanin viiniä, kun hän itse oli hyljännyt minut. Muistin
virren sanat: "Ja he antoivat minulle etikkaa juoda suuressa
janossani", ja työnsin pois vaimon käden.

"Se tukehduttaisi minut", sanoin. "Tarvitsen ainoastaan levähtää,
virkistyäkseni sen verran, että voin mennä pois."

Taistelin kovasti murheeni kovuutta ja katkeruutta vastaan, vaan en
voinut heti tointua kolahduksesta, jonka olin saanut. Stefan oli
aikomuksella hyljännyt minut, ei kerran, vaan kahdesti. Myötäkäymisensä
aikana Australiassa oli hän tahallansa ollut kirjoittamatta ja jättänyt
minut saaliiksi kaikenmoiselle pelvolle ja tuskalle hänen henkensä
tähden; ja nyt oli hän suorastaan sysännyt pois minut, nuhteilla, jotka
sydäntäni särkivät. Läheisestä huoneesta kuulin hänen ystäviensä
iloisia ääniä; hän iloitsi, vaikka tiesi, että minä olin köyhä,
yksinäinen ja murheellinen. Tämä oli tuskallinen hetki elämässäni.

"Nyt jaksan mennä", sanoin hetken kukuttua; "jo on aika joutua kotiin."

"Tahdotteko jättää nimenne ja asunto-osoitteenne herra Bedelle?" kysyi
lastenhoitaja, katsellen minua uteliaasti.

"Hän tietää ne jo", vastasin; "vaan sanokaa hänelle, etten koskaan
unhota, mitä hän minulle sanoi ja että tahdon noudattaa hänen
tahtoansa."

"Tuletteko tervehtimään häntä?" kysyi lapsi kyynelsilmin ja vapisevin
huulin.

"En koskaan!" huudahdin. "Muistakaa sanoa hänelle se. En koskaan enää
vaivaa häntä; tahdon rukoilla Jumalaa siunaamaan häntä ja hänen
lapsiansa. Muistakaa sanoa sekin hänelle."

"Tuskinpa vielä voitte mennä", sanoi lastenhoitaja.

"Kyllä voin", vastasin. "Virkeään ilmaan tultuani, tunnen itseni
kenties paremmaksi; täällä tukehdun; mieluisemmin menen nyt."

Koettelin sitoa hattua päähäni, vaan en voinut; hoitaja teki sen, tyttö
sillä välin katseli minua kummeksivin, vaan lempein silmin. Sitten
juoksi hän pöydän luo, otti kirjan, jota sisääntulossani oli lukenut,
ja pisti sen käteeni.

"En vielä ole ennättänyt lukea sitä loppuun", sanoi hän; "vaan se on
kaunis kirja ja siinä on niin kauniita tarinoita. Olen varma, että sitä
mielellänne luette kotiin tultuanne. Isä käskee meidän aina olla hyviä
köyhille."

Hän kurotti kaunista päätänsä ikäänkuin luullen minun suutelevan häntä
kiitokseksi, mutta hoitaja veti hänet kiivaasti takaisin, vihaisesti
katsoen häneen. Kumminkin kuuluivat Stefanin lapset heimolaisuuden
kautta minulle, ja, huolimatta vihastani häneen, tunsin, kuinka
likeistä sukua tuo pieni tyttö oli minulle. Olin enemmän suutuksissa
kuin koskaan ennen elämässäni. Horjuen hiivin eteishuoneen läpi ja näin
ruokahuoneesta vilahduksen Stefanista seuroineen, sitten avattiin ja
suljettiin eteishuoneen ovi, ja nyt seisoin yksinäni kadulla.

Ensin en voinut liikkua, vaan pysähdyin porttikäytävään, nojautuen
pylvästä vasten. Kuinka monta, monta vuotta vanhemmaksi tunsin itseni
nyt, kun muutama hetki sitten astuessani tuon kynnyksen yli! Silloin en
vielä ollut niin vanha, kykenemätön vaimo; vaan kohtaus ja pyörtyminen
-- ainoa kerta kun ijässäni olin pyörtynyt -- näkyi sattuneen elämäni
ja voimani ytimeen ja juureen. Nyt olin todellakin vanha, heikko ja
ijällinen vaimo-raukka.

Samalla kuin tunsin yht'äkkiä vanhaksi tulleeni, heräsi kova ikävä
nähdä entistä kotiani Kondoverissa. Puut vastapäätä olevassa puistossa
saattoivat minua ikävällä muistamaan kotini ympärillä olevia metsiä,
raitista ilmaa, lintujen iloista viserrystä päivällä, kuin myös sitä
syvää hiljaisuutta, joka siellä iltasilla vallitsi. Arvelin, muisteliko
Herra Kristus hetkistäkään ikävällä äitinsä yksinkertaista kotia ja
Natsarethin ympärillä olevia rauhallisia kunnahia silloin kun Hän
hälisevän kansan ahdistamana astui Jerusalemin katuja eteenpäin.

"Kuulkaa! teidän tulee mennä täältä", sanoi eräs polisipalvelija, joka
näki minun siinä seisovan; ponnistin kaikki voimani ja lähdin kulkemaan
vähäiseen kotiini. Nyt en enää tarvinnut etsiä Stefania, enkä olla
levoton hänestä! Matka oli pitkä ja vaivaloinen, ja Lontoon hälinä ja
melu näkyi ikäänkuin tulvailevan vastaani. Kuinka kovilta katukivet
tuntuivat jalkojeni alla, ja miten lyhtyjen valo liikkui silmieni
edessä! Säälin itseäni, yksinäinen, turvaton vaimo kuin olin. Yksin
jätetty tähän suureen kaupunkiin, heikko ja köyhä; hyljätty ja kovalla
tavalla sysätty pois vanhoilla päivilläni, ja sen oli ainoa veljeni
tehnyt. Toivoin voivani ryömiä kotiin, ei Westminsteriin, vaan
rakkaasen vanhaan kotiini, jossa Stefan oli ollut poikana. Kerran sinne
päästyäni voin hyvin kyllä kuolla.

"Onko hän ainoa veljesi?" kuiskasi vieno ääni sydämmessäni; "onko
Stefan ainoa veljesi?"

Kauhistus oli synkkänä pimeytenä alkanut laskeutua sielulleni,
samoinkuin hirmuiset ukkosen pilvet, jotka toisinaan kotona kohosivat
kukkulalle, muuttaen sen viheriäiset ja valoisat rinteet kuihtuneiksi
ja harmaiksi, ikäänkuin ne yht'äkkiä olisivat ijällisiksi tulleet.

Ei! vielä oli toinen veli, Jumalan poika, joka kaikessa oli
kaltaisemme, joka oli kärsinyt kuin me. "Ei ole opetuslapsi
opettajaansa parempi; mutta jokainen on täydellinen, koska hän on
niinkuin hänen mestarinsa." Olin yksin. Mestari oli sanonut: "Katso
aika tulee, ja on jo tullut, että te jätätte minut yksin." Olin
hyljätty. "Kaikki opetuslapset antoivat Hänen ylön ja pakenivat."
Veljeni oli hyljännyt minut. "Hänenkään veljensä eivät Häntä uskoneet."
Olin suuressa ahdistuksessa ja vaivassa. "Hän oli rangaistu ja
vaivattu, täynnä kipua ja tuskaa." Minä olin köyhä, yksinäinen vaimo.
"Ihmisen Pojalla ei ollut kuhun Hän olisi päänsä kallistanut".

"Iloitkaatte, jos tulette osalliseksi Kristuksen kärsimisestä", sanoo
raamattu. Tämähän on kovaa puhetta. Olin sanonut tahtovani elää
niinkuin Kristus oli elänyt, sen mukaan kuin köyhä, oppimaton, syntinen
vaimo sitä voi tehdä, ja seurata Häntä askel askeleelta, niin likellä
kuin mahdollista, sillä tiellä, jolla Hän oli kulkenut. Mutta tämmöistä
murhetta en koskaan ollut ajatellutkaan! Sen mukaan kuin olin voinut,
olin Stefania rakastanut, niinkuin Kristus veljiänsä rakasti; nyt olin
tullut oman veljeni luo, vaan hän ei huolinut minusta; hän oli
hyljännyt ja kieltänyt minut, hävennyt tunnustaa minua sisareksensa,
eikä enää tahtonut minua nähdäkään. Olin saanut tuntea jotakin
Kristuksen kärsimisestä. Kun omasta murheestani ja tuskastani katsoin
Häneen, olin näkevinäni äärettömän rakkauden ja Hänen lävistetyn
sydämmensä pohjassa sanat: "Kaiken tämän kärsin edestäsi Margery."

Kotiin tultuani olin menehtymäisilläni. En tahtonut sytyttää kynttilää
pimeässä huoneessani, vaan lyhdyn liekkuva valo lankesi kadulta sisään.
Istahdin vuoteen reunalle ja ajattelin: "Oi, Stefanin julmuutta ja
kiittämättömyyttä! Oi, Herrani Kristuksen sanomatonta lempeyttä! Voinko
kärsiä tulla ylenkatsotuksi, hyljätyksi, ja tietää Stefanin salanneen
itsensä minulta? Ajattelin, mitä hänen edestänsä olin tehnyt, miten
olin rakastanut ja huolinut häntä. Kuinka voin hänelle anteeksi antaa?
Vaan, tuossa rippui Herrani ristillä, hyljättynä ja petettynä.
Ainoastaan opetuslapsensa Johannes ja muutamia vaimoja oli Hänen
luonansa, kaikista niistä, joita Hän rakasti, mutta suuri joukko kansaa
seisoi pilkaten Häntä, vaikka tiesivät, ett'ei Hän mitään pahaa ollut
tehnyt. Mitä oli Herrani ja Mestarini sanonut, kun Hänen silmänsä tätä
nähdessään kuolemaan ummistuivat? 'Isä anna heille anteeksi, sillä
eivät he tiedä, mitä tekevät.'"




KUUDESTOISTA LUKU.

Teepidot holhouskartanossa.


Seuraavana iltana olin kutsuttu teetä juomaan rouva Moesin ja Feden luo
heidän pieneen kotiinsa. Jo vuosikausia oli meidän ollut tapa kerran
viikossa viettää iltaa yksissä, jonka tähden minä kahdesti olin heidän
luonaan ja he joka kolmas kerta minun tykönäni. Kun varamme olivat
vähäiset, niin täytyi käyntimme toisiemme luona olla jonkunmoisessa
tasapainossa, ett'eivät toisen menot tulisi suuremmiksi kuin
toisenkaan. En tahtonut saattaa heitä levottomiksi kotiin jäämiselläni,
vaikka aivan vähän olin sovelias menemään, sillä olin hyvin liikutettu
ja tunsin hermojen vavistusta päässäni, jota en voinut yhdessä kohdin
pitää; luultavasti oli tämä halvauskohtaus, vaikka vielä aivan heikko.
Tunsin, ett'en enää koskaan voisi pitää päätäni pystyssä, vakaasti ja
taneasti niinkuin ennen. Niin, nyt olin todellakin vanha eukko.

Tultuani holhouskartanoon, huomasivat he paikalla muutoksen tapahtuneen
minussa. Lieneekö vapiseva pääni, vai kalpea muotoni vetänyt Feden
huomion puoleensa, koska hän tullessaan tavallisuuden mukaan iloisesti
minua tervehtimään, yht'äkkiä pysähtyi äänettömänä. Sitten juoksi hän
luokseni, otti pääni käsiensä väliin, katseli minua tarkasti ja syleili
minua sitten kovasti nyhkyttäen. Korkin oli siellä. Hänen siellä olonsa
oli jotakin erinomaista. Tuota pikaa kavahti hän istuimeltaan takan
luona ja kiiruhti meitä tukemaan, sillä Fede nojautui minua vasten ja
minä olin liian heikko häntä kannattamaan.

"Oi, Margery!" nyhkytti hän, "mitä on tapahtunut?"

"Ei mitään, Fede", sanoin, "ei mitään Kor -- jota kertoa voisin. Olin
voinut pahoin koko yön, enkä tänään ole entiselläni. Ei se mitään
vaarallista ole."

"Se on kylliksi vaarallista", sanoi Kor huolestuneena. "Tiedän kyllä
miten asian laita on; te huolitte itsenne kuoliaaksi veljenne tähden,
enkä minä voi hankkia tietoja hänestä."

Hän saattoi minut istumaan ja minä peitin kasvoni käsilläni sanaakaan
virkkamatta. Äänettömyys vallitsi hetken, sillä oli niin harvinaista
nähdä minulta puuttuvan valtaa itseni yli, ett'eivät ensin muuta
voineet kuin katsoa minuun ja toisiinsa.

"Fede hyvä", sanoi rouva Moes, "sinä minua todellakin kummastutat,
onhan tuolla lautakolla aina hajusuolaa, joka on kylliksi väkevää
virkistämään neiti Margeryä, jos et, herttaiseni, päättömäksi olisi
mennyt. Sunnuntaina haistaessani sitä kirkossa nousivat kyyneleet
silmiini ja pappi luuli kyllä saarnansa liikuttavan minua, mutta siinä
hän erehtyi, sillä en niinkään helposti tule liikutetuksi."

"Tunnen itseni jo terveemmäksi, rouva Moes", sanoin. "Jättäkää minut
yksin, lapseni, niin kyllä virkistyn siksi kuin teetä juodaan. Se on
vaan kevätilma, joka raukaisee minua."

Kor pudisti päätään mitään virkkamatta, istautui viereeni ja koetteli
valtasuontani. Pieni huone näytti minusta aivan uudelta, ikäänkuin en
sitä koskaan ennen olisi nähnyt. Se oli täpö täynnä jäännöksiä rouva
Moesin paremmista päivistä. Seinille oli ripustettu hänen
ystäviensä muotokuvia, jotka olivat leikatut mustasta paperista ja
sitkustetut valkealle. Hänen oma öljymaalilla maalattu kuvansa täytti
suuren osan ikkunan vieressä olevasta seinästä. Pienellä ompelupöydällä
oli vakkanen ja pari korvattomia kiinalais-kuppia. Ei ollut
epäilemistäkään, ett'eivät ne muinoin olisi kuuluneet korkeasukuiselle
perheelle, vaikka rouva Moes nyt oli holhouskartanossa. Ajattelin, mitä
hän sanoisi Kor raukasta, jos Fede tyytyisi tulemaan hänen vaimokseen.

Fede seisoi pöydän luona ja silitti voileipiä. Kor unohutti minut
katsoakseen häneen samoin kuin minä katselin häntä sinä päivänä, jona
Stefan niin äkkiarvaamatta astui sisään. Mintähden oli hän tullut, kun
hän ei minusta sen enempää huolinut? Vuosikausia olisi hän voinut elää
Lontoossa minuun yhtymättä; en näet olisi tuntenut häntä, jos vaan sen
ainoan kerran olisin nähnyt hänet ikkunan läpi.

"On niin harvinaista että meillä on miesvieras", sanoi rouva Moes
hymyillen suloisimmalla tavallaan, kun tee oli valmista, "että meidän,
Fede herttaiseni, nyt tulee kursailla parhaimman jälkeen, eikä
kiistellä hänestä. Hänen tulisi luonnollisesti istua minun vieressäni,
joka olen emäntä, vaan koska sinun tulee tarjota teetä, täytynee hänen
istua sinun rinnallasi, voidakseen auttaa sinua; antanen hänen itsensä
valita."

Sanaakaan virkkamatta asetti Kor istuimensa Feden viereen, joka syvästi
punehtuen kasteli kuppien alareunoja vähässä vedessä, joka hänellä oli
kulhossa. Kuulin Korin kysyvän mintähden hän niin teki ja hänen
vastaavan veden olevan liian kuumaa. Tänä iltana näytti Fede'kin olevan
heikkohermoinen, enkä minä voinut pitää kättäni vakavana kohottaessani
kuppia huulilleni.

"Mutta, Fede herttaiseni!" huudahti rouva Moes, "miksi punottavat
poskesi tänään niin? Oletko aivan terve? Kunhan sinulla vaan ei olisi
kuume tai tuhkarokko, tai jotakin semmoista kuin setäraukallasi oli,
joka kuoli heikkoudesta aivuissa, istuessa rahastossa numeroineen ja
laskentolukuineen, jotka nousivat satoihin, jopa tuhansiinkin puntiin.
Minun täytynee kysyä herra Belliltä mitä hän sinusta ajattelee."

Lapsi punehtui punehtumistaan rouva Moesin puhuessa, vaan Kor ei
katsonut häneen. Toivoin hänen sitä tekevän, sillä en koskaan ollut
Fedeä kauniimpana nähnyt.

"Minulla on uutisia kerrottavana teille, neiti Margery", sanoi Kor
kääntyen minuun, niin pian kuin rouva Moes oli puhumasta lakannut.

"Hyviäkö uutisia?" kysyin.

"Sitä en vielä tiedä", vastasi hän. "Nyt olen suorittanut viimmeisen
tutkintoni ja taidan toimittaa lääkärin virkaa; vaan minulla ei ole
vaikutus-alaa, eikä vähintäkään toivoa saada sitä. Voin palata entiseen
palvelukseeni Whitechapelissa minä päivänä hyvänsä, ja onhan sielläkin
sisääntulo, vaikka huono; mutta vaikealta tuntuu, kun jo on täyttänyt
kahdeksankolmatta vuotta, eikä ole toivettakaan saada omaa kotia. Ei
niin, että sitä murehtisin, sillä onhan oloni paljoa parempi kuin
toivoakaan voin; olen omasta säädystäni astunut toiseen, paljon
korkeampaan, ja siitä saapi aina kärsiä."

Hän näytti vakaalta ja miettivältä, vaan kirkkaus, jota en kaukaan
aikaan ollut nähnyt, valaisi hänen muotonsa.

"No, niin", pitkitti hän, "tänään sain kirjeen eräältä ystävältä,
nuorelta Williamsilta, joka on ensimmäisenä perämiehenä Newyorkin ja
Liverpoolin väliä kulkevassa höyrylaivassa. Hän sanoo voimansa hankkia
minulle lääkärin-viran samassa laivassa; palkkaedut ovat kuusi
killinkiä päivässä, lukuun ottamatta matkustavaisten lahjoja, jotka
joskus voivat nousta viiteen puntaan matkalta, ja vapaa ylöspito paitsi
maissa ollessa. Siinä voisin kohta säästää rahoja hankkiakseni
itselleni pienen kodin; mutta en voinut päättää ennenkuin sain kuulla
neuvonne, neiti Margery."

"Nepä suuria uutisia olivat, herra Bell!" huudahti rouva Moes,
ennenkuin ennätin sanaakaan virkkaa, "pojalle, joka on kadulta otettu.
Se on todellakin suuri etu sekä teille että neiti Margerylle, kun
tulette oikeaksi tohtoriksi, ettekä tuommoiseksi puoskaroitsijaksi,
jolla on lääkemarjoja, joilla kaikki taudit parannetaan; Fede nyrpistää
vaan nenäänsä niille, eikä salli tuoda vähintäkään rasiaa silmiensä
eteen."

"Vai aiot matkata luotamme Kor?" sanoin jotenkin alakuloisena;
ajatukseni olivat näet kiinnitetyt Stefaniin.

"Luulen, ett'en voikaan jättää teitä, neiti Margery", sanoi hän
silmäten minua kauniilla silmillään. "Jos jotakin tapahtuisi teille
poikessa ollessani, saattaisi se minut murheelliseksi."

"Elä sitä ajattele, Kor", sanoin; "elä sitä ajattele. En kaikesta
maailman hyvästä tahtoisi olla sinulle esteenä ja toivon kohta saavasi
oman kodin."

"Oi, jospa se jo minulla olisi!" huudahti hän syvästi huoaten; "silloin
tulisitte siihen asumaan, neiti Margery, aivan kuin olisitte oma rakas,
hellä äitini, niinkuin minulle aina olettekin ollut."

Fede katsoi häneen ilosta sädehtivin silmin ja Kor hymyili onnellisen
näköisenä.

"Näen sen niin selvästi kuin mahdollista", sanoi hän, "pieni, sievä
koti, hauska ja valoisa, täynnä semmoisia kukkaisia, joita enimmästi
rakastatte ja lapset, jotka ympärillänne leikittelevät ja kutsuvat
teitä tädiksi. Ettekö mielellänne kuulisi heidän kutsuvan teitä
pieneksi tädiksi, neiti Margery?"

En voinut sanaakaan virkkaa, ajattelin niitä lapsia -- Stefanin lapsia,
jotka eivät koskaan minua tädiksi nimittäisi. Pääni ja käteni vapisivat
entistä enemmän.

"Oi, mikä teitä vaivaa?" kysyi hän hellästi. "En tahtonut huolettaa
teitä. En tahdo jättää teitä, jos olette kipeä. Sentähden haluan
itselleni omaa kotia, että silloin asuisitte luonani ja minä saisin
hoitaa teitä. Kotini tuntuisi kolkolta, jos te, neiti Margery, ette
olisi siellä; te, joka olette tehneet minut siksi, mikä olen. Jos
matkalle lähden, on se osaksi teidän, osaksi toisen tähden."

"No sen minä sanon!" huudahti rouva Moes, "en konsanaan ole kuullut
kenenkään kirjastakaan niin kauniisti puhuvan: vahinko vaan ett'ei
neiti Margery ole muutamia vuosia nuorempi tai herra Bell muutamia
vanhempi."

"Oi täti!" huudahti Fede närkästyen, "kuinka voitte noin puhua?"

"Fede herttaiseni", vastasi hän, "kummallista on todellakin, että täti
raukkasi, vaikka hän on leski, ei saa suutansa avata, sinun
keskeyttämättä häntä tuolla kiivaalla tavallasi ja nyt vielä herra
Bellin kuullen, joka on oikea tohtori."

Hän alkoi nyhkyttää ja peitti muotonsa nenäliinaansa, sillä välin kuin
me koetimme puhella muista aineista. Sitten ei hän enää tullut hyvälle
tuulelle ja hetken kuluttua sanoin ajan olevan lähteä, eikä kukaan
sanonut sitä vastaan; otin siis hattuni ja päällystakkini ja jätin
hyvästi. Kor nousi myös seuratakseen minua.

"Tahtoisitko, Margery, että seuraisin sinua kotiin?" kysyi Fede
alakuloisena. "Tänään en ole kävellyt muuta kuin työpaikkaani ja
tulisin nyt mielelläni kanssasi."

Tiesin, ett'ei hän mielellään jäänyt yksin rouva Moesin kanssa, joka
oli alkanut veisata vanhaa virttänsä ja joka nyt itkisi ja vaikeroisi
siksi kuin hän levolle menisi.

"Tule vaan", sanoin, "Kor saattaa sinut sitten kotiin."

Kor oli kyllä iloinen saada tehdä sen.




SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kornelius Bell.


Fede juoksi jo edeltäpäin, sytytti kynttilän ja piti sitä kaiteen yli
Korin ja minun astuessa portaita ylös. Valo lankesi hänen kauniille
kasvoilleen, ja suloisen näköinen oli hän punaisine huulineen, joiden
välistä hänen valkeat hampaansa näkyivät, ja tummansinisine silmineen,
jotka meitä katselivat! Korin käsivarsi vapisi ja hän kompastui ensi
askeleella; ymmärsin sen hyvästi, enkä mitään virkkanut.

Huoneeni näytti kolkolta, sillä minulta oli tänään puuttunut halua
järjestää sitä ja takasta oli tuli sammunut, ainoastaan vähän tuhkaa
oli jäljellä. Kor teki tulta ja Fede liehui ympäriinsä ja järjesteli
pienellä kädellään kaikki, mikä ei paikallansa ollut. Luulen tämän
kumpaisestakin olleen hauskaa; silloin tällöin auttoivat he toisiaan ja
olivat ikäänkuin lapset, jotka talosilla ovat. Tämä oli kaunis ja
miellyttävä näky, jota katsellessani Stefan ja huoleni melkein
unhottuivat.

Kor on sittemmin sanonut, ett'ei hän ajatellutkaan sitä, joka nyt
seurasi, ett'ei hän aikonut sitä tehdä ja mieluisemmin olisi tehnyt sen
toisella tavalla. Järjestettyänsä kaikki, kantoi Fede pienen renkkunsa
istuimeni viereen, istautui sille ja pani päänsä syliini, niinkuin hän
ennen lapsena ollessaan, läksyjensä opittua, usein oli tehnyt. Kor
seisoi hetken katsellen häntä ja minua, sitten lankesi hän polvilleen
toiselle puolelleni ja pani kätensä aivan lähelle Feden vaaleita
kiharia. Feden kasvoja en voinut nähdä, vaan Korin hehkuivat ja hänen
silmänsä loistivat toivosta ja levottomuudesta.

"Neiti Margery", huudahti hän, ja sanat tulvailivat hänen huuliltaan,
ikäänkuin ei mikään voima olisi voinut pidättää niitä, "sanokaa
Fedelle, ett'ei koti meille kummallekaan olisi mistään arvosta, ell'ei
hän olisi siellä. Tiedän ett'en ole kylliksi hyvä hänelle. Ei äyriäkään
minulla ole tarjota hänelle, hän tietää kuka olen, että olen ystävittä,
suvutta, yksinäinen ja köyhä, ett'ei ole ketään, joka minua eteenpäin
auttaisi, niin, olen nimettäkin -- köyhä Korpral Bell, jonka kadulta
korjasitte, kun jo olin lontoolaiseksi meripurlakaksi tulemaisillani.
Ilman teitä olisin tällä erää luultavasti rosvo. -- Ei, en voi häntä
enää ajatellakaan!"

Miten hiljaa ja ääneti huoneessa oli Korin vaiettua! Kuuntelin
sanoisiko Fede mitään tai antaisiko hän minkäänlaista merkkiä, vaan hän
ei tehnyt kumpaakaan. Luultavasti ei hän kuullut Korin puhetta.
Minäkään en voinut mitään virkkaa, vaikka kyllä toivoin asian päättyvän
Korin mielen mukaan. Tämä oli heidän keskensä päätettävä, heidän, joita
enimmästi rakastin maailmassa; nyt entistä enemmän, kun Stefan oli
hyljännyt minun.

"En sano, ett'en koskaan enää tule onnelliseksi", sanoi Kor sortuneella
äänellä, ikäänkuin hän olisi tuntenut kaiken loppuneen, eikä toivon
sijaa enää löytyvän. "Niin pian kuin voin hankkia itselleni oman,
vaikka kuinka vähäisenkin kodin, tulette te, neiti Margery, luokseni
asumaan, ja aikaa voittaen tulemme kyllä onnellisiksi. Liverpoolia
lähellä sen tulee olla, voidakseni jolloinkulloin käydä kotona, siksi
kuin maalla voin saada jonkun ammatin. Meillä on kylliksi työtä ja kun
rakastamme Jumalaa ja toisiamme emme koskaan voi tulla peräti
onnettomiksi. Kenties Fedekin tulee meitä tervehtimään, sillä tiedän
hänen rakastavan teitä paljon. Miten tervetullut hän on pieneen
kotiimme! Lupaa minulle Fede, että aina olet neiti Margeryn ja minun
ystävä."

Hän kosketti sormellansa hiljaa Feden päätä, mutta Fede ei vastannut
mitään, puristi vaan kovasti kättäni.

"Monta miestä löytyy, jotka voivat tarjota hänelle paljon enemmän kuin
minä", pitkitti Kor ja äänensä kävi yhä levollisemmaksi ja vakaammaksi,
"enkä soisi hänen menettävän pienintäkään mukavuutta tai iloa minun
tähteni, vaan ei kukaan voi rakastaa häntä enemmän kuin minä."

Nyt vaikeni hän jälleen ikäänkuin toivoen Feden jotakin sanovan. Hohde
oli kadonnut hänen poskiltaan ja hän näytti nyt yhtä alakuloiselta kuin
hän viimmeiseksi kuluneilla viikoilla Stefania etsiessään oli
näyttänyt. Sydämmessäni kärsin hänen kanssansa ja olin vähän
nurpeillani Fedelle.

"Etkö Korille mitään vastaa?" kysyin vihdoin.

"Hän ei ole minulle mitään virkkanut", sanoi hän; "koko ajan on hän
puhunut sinulle, Margery."

Tämä osoitti niin selvästi Feden vastustus-halua, ett'en voinut olla
hymyilemättä.

"Hän kysyi, lupaatko aina olla minun ystäväni, vaan et mitään
vastannut."

"Oi, kyllä kai olemme ystävät", vastasi hän; "olen varma siitä, ett'en
koskaan halua riidellä -- en koskaan sinun kanssasi, rakas, vanha
Margery."

Tämä sanottiin niin ystävällisesti, ett'en enää voinut olla suutuksissa
häneen, vaikka Korin tähden olin murheissani. Hän laski taas kätensä
Feden päälle, vaan tämä lienee luullut sitä minun kädekseni, kosk'ei
hän liikahtanut.

"Fede", sanoi hän, "tahdotko vastata, jos sinulle puhun?"

"Mieluisemmin kuulen sinun Margerylle puhuvan", sanoi hän.

Taas yksi Feden pienistä oikuista, jotka aina katosivat kuin kuura
päivän paisteessa, kun vaan hymyillen katsoi häneen. Hän ei kohottanut
päätänsä, eikä siis voinut nähdä Korin muotoa, vaan kuuli miten
rukoileva hänen äänensä oli.

"Fede", sanoi hän, "tunnet kaikki elämäni vaiheet, tiedät, kuka olen ja
mitä neiti Margery on tehnyt edestäni; tiedätkö?"

"Tiedän kaikki", kuiskasi Fede.

"Saattaako se sinua pelkäämään, ett'en olisi sinulle otollinen?" kysyi
Kor; "estääkö se sinua rakastamasta minua? Jos olet ystäväni, niin sano
suora totuus, Fede."

"Ei", kuiskasi hän.

Silloin kalpeni Kor niinkuin se, joka on viimmeistä ratkaisevaa askelta
ottamaisillaan.

"Rakastatko minua Fede -- rakastatko vai etkö?" kysyi hän.

Kuuntelin Feden vastausta, kenties yhtä levottomasti kuin Kor. Hänen
liikunnossaan oli jotakin tuskallista; vaan Fede istui aivan hiljaa,
kohotti ainoastaan oikullisesti olkapäitään, samoin kuin ennen lapsena
oli tehnyt, ollessaan itse-päisellä ja huonolla tuulella. Hän ei
nähnyt, miten kalpea ja murheellisen näköinen Kor oli, eikä hän
kieltävääkään vastausta antanut.

"Voitko rakastaa minua?" kysyi Kor muuttaen kysymyksensä ja laski
kätensä vakaammin Feden päälle. Ei vieläkään tyttö mitään virkkanut,
veti vaan hiljaa Korin käden alas ja painoi sen huuliansa vasten.

En koskaan ollut tuntenut niin mieltäni liikuttavaa rakkauden ja
hellyyden tunnetta kuin silloin. Nyt vasta tiesin, mikä todellinen
rakkaus on. Ei kukaan Korin kaltainen ollut rakastanut minua tyttönä
ollessani. Tosin oli minullakin ollut kosijoita ollessani kotona,
vanhassa arentikartanossa, vaan ei kukaan heistä ollut Korin kaltainen.
Jos minä en heille myöntävää vastausta antanut, löytyi toisia tyttöjä,
jotka sen tekisivät ja jotka sopisivat heille yhtä hyvästi kuin minä,
jonka vuoksi heille rukkasia antaessani en mielestäni mitään vahinkoa
tehnyt. Vaan Korin muodosta voi nähdä ja äänestänsä kuulla, että jos
Fede kieltävän vastauksen antaisi, poistaisi se kaiken valon hänen
elämästään ja jättäisi sen kalpeaksi ja kolkoksi kuin talvipäivä.
Tuntui taas aivan kuin varjo olisi laskeutunut silmilleni; nojasin
päätäni istuimeni selkälautaa vasten ja heidän äänensä kuuluivat
matalilta ja epäselviltä. Minun tuli olla varuillani, ett'en pyörtyisi
niinkuin edellisenä päivänä. Ainoastaan vuorokausi oli kulunut siitä
kuin Stefan oli karkoittanut minut luotansa ja kodistansa.

Kuulin Korin ja Feden puhelevan keskenänsä Korin vastaisista
hankkeista. Nyt saattoi Fede puhua, eivätkä läsnäolostani enemmän lukua
pitäneet, kuin jos en sanaakaan olisi kuullut; kumpikin oli näet
tottunut ilmoittamaan minulle kaikki ajatuksensa. Tiesin pienen kodin,
jonka Kor tuulitupana oli rakentanut, voivan muuttua todenperäiseksi
muutaman vuoden kuluttua, sitten kuin hän kaikin voimin oli työtä
tehnyt ja säästänyt. Tätä oli hauska ajatella ja tuumiella.

"En tiedä, puhunko tästä tädille", sanoi Fede hymyillen.

"Ethän hävenne minua?" sanoi Kor; se oli juuri hänen arka puolensa,
ett'ei hän voinut ajatella itseänsä semmoisena kuin hän oli. Hän olikin
niin äskettäin taas nähnyt kaikkea kurjuutta ja viheliäisyyttä, joka
syrjäkartanoissa ja kujilla vallitsi, eikä voinut sitä unhottaa.

"Hävetä sinua!" huudahti Fede. "Ei, minä ylpeilen sinusta ja niin tekee
Margerykin. Olemme aina ylpeilleet Korista, emmekö ole? Tohtori
Kornelius Bell! Se on parempi kuin Korpral Bell!"

"En vielä ole tohtori", sanoi hän, "vaan jos kerran olen portaille
astunut, niin elä pelkää, ett'en niitä ylös kiipeä, sinun tähtesi."

He olivat luonani siksi kuin muistutin heitä, että jo oli aika mennä
kotiin. Takkalautakon yläpuolella oleva vanha, suuri hopeakello, jota
eno Simister sen tarkan käynnin tähden Margeryksi nimitti, kävi jo
yhtätoista, vaikk'ei kukaan meistä kuullut Abbey kellon lyövän. Nyt oli
minun vuoroni seisoa portailla ja suojella kynttilää vedolta, heidän
astuessa käsi kädessä portaita alas, juurikuin kaksi lasta. Ajattelin
miten nuori ja kaunis Fede oli ja miten minä olin harmaapäinen, laiha
ja vanhan näköinen. Voiko hänen muotonsa koskaan muuttua samanlaiseksi
kuin minun? Sama ajatus näkyi heränneen Korissa hänen katsoessa minuun,
hän loi näet äkkiä silmänsä Fedeen, joka hymyillen heitti suukkosia
minulle. Ei, samassa määrässä kuin Fede vanheni, vanhenisi Kor myös
hänen rinnallaan; hänen vanhuutensa ei siis tulisi samankaltaiseksi
kuin minun.

"Jumala siunatkoon heitä kumpaakin!" sanoin mennessäni takaisin
yksinäiseen huoneeseni. Kuinka paljon iloisemmalta se nyt näytti; oli
kuin näiden kahden rakkaus ja onni olisi poistanut jotakin eilisen
illan mielikarvaudesta. Se ei enää ollut niin maahan painava. Kovin
suruni oli ohitse ja uusia toiveita, uusia ilon aineita oli elämäni
tielle koittanut. Korin pieni, sievä koti oli tulevaisuudessa jossakin
edessämme, jos niin oli Jumalan tahto. Jos Jumalan tahto olisi, että
minä en koskaan astuisi sen kynnyksen yli, olisi se kumminkin koti,
jossa minua säilytettäisiin uskollisessa ja rakkaassa muistossa; jos
sinne en koskaan tule, on se sentähden, että jalkani ovat astuneet
kultaisen kynnyksen yli Isäni huoneesen.

Murhe oli kumminkin kohdannut minua ja yhdistynyt elämääni. Niin on
kenties Golgathakin muistunut Herralle Kristukselle ilon hetkenä, kun
Hän ylösnousemisensa jälkeen kohtasi opetuslapsiansa. "Pistä sormes
tänne", sanoi Hän, "ja katso minun käsiäni; ja ojenna kätes tänne ja
pistä minun kylkeeni!" Oi, naulojen ja keihään jäljet olivat vielä, ja
muisto Gethsemanesta ja Golgathasta on vielä Hänen sydämmessänsä,
vaikka Hän nyt istuu Jumalan istuimella. Mikä ilo Hänellä olisi ollut,
jos Hänen omansa olisivat vastaanottaneet Hänet, kun Hän heidän
luoksensa tuli!




KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Aika menee vanhaa rataansa.


Korin lähtö oli kohta päätetty. Hän oli nyt tuleva laivalääkäriksi ja
matkaava edes takaisin myrskyisellä merellä, olipa minlainen sää
hyvänsä; sill'aikaa Fede ja minä kotona tarkastelisimme tuulia ja
pilviä, ja rajutuulten raivotessa viettäisimme monta levotonta hetkeä.
Ennen lähtöä oli meillä paljo puuhaamista saadaksemme kaikki valmiiksi,
sillä Korin tuli olla oivan herrasmiehen näköinen, kun hän tästä
lähtien tulisi oleskelemaan yhtä paljon rikkaiden kuin köyhienkin
parissa. Huolimatta kaikista toimistamme sai hän kumminkin huonon
varustuksen, vaikka Korin tietämättä panin vanhan kellon Margeryn
panttiin, ja rahoilla ostin hänelle muutamia paitoja, että hän edes
vähän tulisi ylhäisten näköiseksi, joiden seurassa hän Amerikaan oli
matkaava. Fede ompeli muutamia kauluksia, poltti ja merkitsi muutamia
nenäliinoja, väliin laulaen, väliin huoaten, sillä hänen sydämmensä oli
ilon ja murheen vaiheella.

Kesäkuu oli jo puoleksi kulunut ennenkuin Kor Lontoosta lähti. Iltaa
ennen lähtöänsä tuli hän luokseni. Hän oli antanut minulle lääkkeitä ja
hoitanut minua. Nyt oli hän taas levottoman näköinen ja näytti olevan
huolissaan minusta.

"Neiti Margery", sanoi hän, "ette saa murhettanne voitetuksi."

En, halvaus oli kohdannut päätäni, eikä se koskaan enää voinut
terveeksi tulla, käteni olivat vapisevat ja heikot, erittäinkin se,
joka oli hermoton. Sitä voimaa, jonka Stefanin huoneessa olin
menettänyt, en takaisin saisi ennenkuin jälleen nuoreksi tulisin,
juotuani elämän lähteestä, joka virtaa Jumalan ja Karitsan istuimesta.

"Murehditte veljeänne", pitkitti Kor; "pelkäätte yhä hänelle jotakin
pahaa tapahtuneen?"

Olin näet säilyttänyt salaisuuteni, enkä siitä päivästä saakka
Stefanista sanaakaan virkkanut. Miten voinkaan muille kuin Jumalalle
puhua siitä, mitä välillämme oli tapahtunut?

"En tiedä tuleeko minun kertoa teille", sanoi hän tarttuen vapisevaan
käteeni. "Se on tuottava teille murhetta, suurta murhetta, vaan se on
rauhoittava mieltänne veljenne suhteen."

"Kerro minulle Kor", sanoin, innokas tietämään, mitä hänellä oli
sanottavana.

"No niin, veljenne Stefan elää ja on terve", vastasi hän, "vaan hän ei
ansaitse veljen nimeä. Olen nähnyt hänet ja puhutellut häntä. Vaan
rauhoittukaa, muuten en voi enempää kertoa."

"Kerro minulle kaikki", sanoin.

"Kulin Whitechapeliin päin", kertoi hän, "ja näin siirtolaisseuran
panevan ilmoituksen, jossa lu'in, että eräs herra Stefan Bede Talbot
Downsista pitäisi luennon: 'Australian uudisasukkaista'; kokousta
johtaisi sir Francis Pembridge, parlamentin jäsen. -- Stefan Bede!
Paikalla arvelin että hän on teidän veljenne, neiti Margery, vaikka
tämän nimi kirjoitettiin Bede eikä Beade. Luento oli juuri alkava,
kiiruhdin siis heti sinne. Hän oli hyvin sen näköinen kuin te,
nähdessäni teitä ensi kerran Pyhissävaeltajain-kadulla; pitkä ja suora
hän oli ja hänen äänensäkin oli samanlainen kuin teidän. Luento oli
hyvin hyvä. Sivumennen mainitsi hän hyvästi menestyneensä siellä,
vaikka vähillä varoilla oli sinne matkannut; muuten olisin kenties
luullut hänen elättävän itseänsä luentojen pitämällä, vaikk'ei hän
siltä näyttänyt. Näytti paremmin kuin hän sinne tulollansa olisi
suosiota osoittanut ja he kiittivätkin häntä luennosta, niinkuin hän
siitä ei olisi maksua saanut."

Kor istui hiljaa ja miettien, ikäänkuin ei olisi tietänyt miten lopun
minulle kertoisi.

"Jatka", sanoin, "kerro minulle kaikki."

"Lienee parasta", vastasi hän, "vaikka tuskin tiedän miten sen teen.
Kun luento oli loppunut, astuin kiireesti puhuja-istuimen eteen. Herra
Bede kätteli ja puhutteli muutamia herroja, joiden seurassa myös sir
Francis Pembridge oli. Astuin vaan rohkeasti esiin, vaikka kyllä
pitkään minuun katsoivat, ja kysyin: 'Oletteko Stefan Bede, joka
kuudentoista vuotisena poikana matkasi Australiaan?' 'Sen ikäinen
olin', vastasi hän. 'Onko teillä sisar, jonka nimi on Margery?' 'El
minulla sisarta ole', vastasi hän, vaan näytti hyvin hämmästyvän. 'Bede
ei ole mikään yleinen nimi', sanoin, 'ja tunnen erään neiti Margery
Beaden, jolla oli Stefan niminen veli, joka kuudentoista vuotisena
Australiaan matkasi'. 'Hyvä herra, hänestä en mitään tiedä', sanoi hän
malttamattomasti; 'Australia on suuri maa, melkein yhtä suuri kuin
Europa, ja kaikki minkä tiedän on, että minulla lienee ollut kaima
siellä; vaan hänestä tai sisarestansa en mitään tiedä'. Kumminkin olen
varma siitä, että hän oli veljenne."

"Niin, Kor, se oli Stefan", sanoin.

"Hän ei puhettansa pitkittänyt", jatkoi Kor, "pyörähti vaan
kantapäällään ja meni pois sir Francis Pembridgen seurassa. Komeat
vaunut parihevosine odottivat kadulla, he astuivat niihin ja hän huusi
ajajalle: 'kotiin!' Hän lienee palannut rikkaana miehenä, neiti
Margery."

En mitään virkkanut; olin näet päättänyt säilyttää Stefania koskevan
salaisuuteni. Kor katseli minua ja oli iloinen nähdessään minut niin
levollisena. Levollinen; oli kuin kauan aikaa jo olisi kulunut siitä,
kuin Stefan hylkäsi minut, ja nyt, annettuani hänelle anteeksi ja
rukoiltuani hänen edestänsä, valliisi syvä rauha sydämmessäni. Korin
kertomus ei minua häirinnyt; toisinaan toivoin vaan että muisto
kärsimisestäni, halvaus, joka oli päätäni kohdannut, otettaisiin pois.
Mutta tämä oli vaan paalu lihassa, eikä mikään paha henki, joka minua
kuritti, ja jos Herrani voi pitää naulojen jälkiä siunatuissa
käsissänsä, niin miksi minä en tätä muistoa kantaisi siksi kuin pääni
viimmeisen kerran levolle laskisin?

"Neiti Margery", sanoi Kor houkutellen, "luvatkaa minulle ainoastaan
yksi asia!"

"Mitä tahdot?" kysyin.

"Nyt kesän tultua", sanoi hän, "tulevat kadut teille liian kuumiksi ja
polttaviksi. Olette paljon heikompi kuin edellisenä vuonna ja
tarvitsette virkeämpää ilmaa; luvatkaa nyt minulle viettää aikaanne
puistoissa sen sijaan kuin ennen kuljeksitte ahtailla kaduilla ja
kujilla. Vielä tarvitsemme teitä monta vuotta, ette saa terveyttänne
menettää; luvatkaa se minulle!"

Vähän arveltuani lupasin hänelle sen; juuri nyt tunsinkin ett'en enää
kestäisi nähdä sitä köyhyyttä, tuskaa ja tautia, jota Lontoon
takakaduilla löytyi, erittäinkin kosk'en enää kenellekään voinut
ojentaa auttavaa kättä.

Seuraavana päivänä seurasimme Fede, rouva Moes ja minä Koria
rautatien-pysäyspaikalle ja näimme hänen vaunun-ikkunasta vilkuttavan
viimeisiä jäähyväisiä siksi kuin juna vei hänet näkyvistämme.

Korin matkattua vietin lupaukseni mukaan suurimman osan kuumista
kesäpäivistä puistoissa, puiden siimeksessä. Siellä olin kuin vieraassa
maassa ja näin vieraita tapoja ja oloja, toisinaan tuskin luulinkaan
enää olevani Lontoossa, jossa kumminkin jo lähes parikymmentä vuotta
olin asunut, vaan oleskellut enimmäkseen köyhien parissa ja aivan vähän
nähnyt rikkaita ja ylhäisiä. Nyt, tultuani liian voimattomaksi
voidakseni enää ottaa osaa elämän kovaan, todelliseen työhön ja ollen
ainoastaan katselijana, arvelin, oliko kaikki kurjuus ja viheliäisyys
todellista, jota ahtailla, kapeilla ja likaisilla kujilla olin nähnyt.
Rikkaat ja ylhäiset saattoivat komeasti ja kalliisti puettuna ajaa
komeissa vaunuissaan pitkässä rivissä, josta ei loppuakaan näyttänyt
tulevan ja jonka katsominen jo alkoi päätäni pyörryttää. Siinä ajoivat
he sadottain ja tuhansittain, suuren rikkauden komulla ja loistolla,
puvuissa, joiden hinnalla vuosikausia olisi voinut elättää ja puettaa
monta köyhää lasta. Heidän hevosensakin, jotka olivat kauniita eläimiä,
olivat niin pidetyt että niiden ylläpidolla olisi nälkään nääntymästä
voinut pelastaa sadottain lähimmäisiämme. Niin, tämä oli toinen maa ja
toinen kansa; meri, valtamerta syvempi, aaltoili heidän ja Lontoon
syrjäisempien paikkojen välillä. Mitä tiesivät nämä tyhjäntoimittajat,
jotka komeilla kaduilla vetelehtivät, tarttuvista taudeista, kalvavasta
köyhyydestä ja siitä raa'asta tietämättömyydestä, joka on edellisiäkin
surkeampi? Tunsin itseni täällä yhtä murheelliseksi kuin konsanaan
Lontoon kurjimmilla kaduilla. Kun Herra näki kaupungin, itki Hän sen
surkeaa tilaa, ei ainoastaan publikaanien, porttojen ja syntisten, vaan
kaiken! "O, että tietäisit, ja sen jo tänä päivänä, mitä sinun rauhaas
sopii!" Sinun! Itsekullekin meistä, yhtä hyvin kuin suuren kaupungin
asukkaille, ovat nämä sanat lausutut. Kuinka moni Lontoon rikkaista ja
ylhäisistä tiesi mitä hänen rauhaansa sopii, enemmän kuin kujien juopot
ja varkaatkaan?

Ja epäilemättä oli siellä kumminkin monta, jotka olivat rauhan
saavuttaneet. Herralla oli opetuslapsia myös kaupungissa, jonka
surkeutta Hän itki. Koettelin heidän ulkomuodostansa tutkia, minkä
laatuisia he olivat, sillä Jumalan palvelijat kantavat sinetin
otsallansa, vaikka se ainoastaan enkeleille on selvästi näkyvissä.
Silloin tällöin olin huomaavinani jonkun muodon loistavan siitä, ja
tämä näky, korean, iloisan seuran keskellä, täytti sydämmeni ilolla.

Eräänä päivänä näin nuoren tytön, jonka olento oli ylevä ja
kasvon-piirteet säännölliset, ratsastavan ohitseni komealla hevosella,
ja kun hänen muotonsa vivahti tutulta, silmäilin häntä tarkemmin. En
tietänyt kuka hän oli ennenkuin eräs herra ratsasti hänen luoksensa. Se
oli Stefan!

Sen jälkeen näin usein Stefanin ja hänen tyttärensä. Tavallisesti
ratsasti heidän seurassaan eräs jalon ja vilpittömän näköinen nuori
mies, joka minua hyvin miellytti. Kuinka kaukana minusta he olivat! He
kuuluivat tuohon toiseen kansaan ja toiseen maahan, eivätkä tunteneet
minun maatani, minun kansaani. Näin miten mahdotonta Stefanin olisi
ollut laskeutua luokseni ja kaikkien nähden ojentaa minulle kätensä
sanoen: "Tämä on sisareni." Löytyy kumminkin Yksi, joka on ylhäisintä
ylhäisempi, eikä häpeä kutsua halvintakaan veljekseen.

Näin Stefanin toisiakin lapsia, sillä sydämmeni isosi heitä ja etsin
semmoisia paikkoja puistoissa, joissa parhaiten olin tilaisuudessa
nähdä heitä. Siellä oli pieni Maggie ja vielä kaksi pientä lasta, jotka
vasta opettelivat kävelemään ja leikkimään. Kuinka mielelläni olisin
pitänyt heitä sylissäni, leikitellyt heidän kanssaan ja kuunnellut
heidän iloista loruamistaan! Se ei voinut koskaan tapahtua. Loitolla
sain vaan katsella heitä, kummastellen hoitajien huolimattomuutta. En
voinut ottaa heitä syliini niinkuin Herrani oli ottanut pieniä lapsia.
Suuri juopa eroitti minun heistä kaikista; minun, köyhän, kurjan
hoitolaisen, vanhassa kuluneessa mekossa, noista rikkaista, iloisista
lapsista, veljeni pojista ja tyttäristä.

Eräänä iltana, kun Feden kanssa istuin puistossa, näin Stefanin
tyttären kävelevän saman nuoren herran kanssa, jonka ennenkin hänen
seurassaan olin nähnyt. Hän oli pitkä ja koko hänen olentonsa osoitti
jaloutta ja tyventä suloisuutta. Feden silmät olivat kiinnitetyt
häneen; he kulkivat niin läheltä ohitsemme, että hänen kohiseva
silkkihameensa lipasi hamettani.

"Tuo nuori neitonen miellyttää minua!" sanoi Fede. Kyllä hän minuakin
miellytti, minä rakastin häntä ja halusin saada puhutella häntä,
kuullakseni hänen ääntänsä edes kerrankaan.

"Hän saattoi minut ajattelemaan nuorta raatiherraa, joka Kristuksen
tykö tuli", sanoi Fede hiljaisella äänellä.

"Miten niin?" kysyin.

"Muistathan sanat", vastasi hän, "Ja Jesus katsoi häneen ja rakasti
häntä."

"En luule täällä löytyvän monta, joita Hän, heitä katsoessaan,
rakastaisi; useampien täällä olevien ihmisten ulkomuoto ei miellyttäisi
Häntä, vai miten luulet Margery? Hänen muodostaan luulen Herran
kumminkin pitävän."

Feden sanat ilahduttivat minua ja kätkin ne sydämmeeni. Myöhemmin
kesällä ei Stefanin, eikä hänen vanhinta tytärtänsä näkynyt, ainoastaan
nuoremmat lapset hoitajinensa olivat kaupungissa ja heitä näin joka
päivä puistossa.




YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Uusia vastahakoisuuksia.


Neljästi vuodessa tuli minun mennä Cityyn nostamaan eläkerahaani Beden
varastosta, tai lähettää joku toinen valtuuskirjalla varustettuna.
Päivä, jona minun tuli mennä sinne, oli kuuma ja helteinen, vaikka jo
oli syksy. Pohjoisessa peitti taivasta paksu, synkkä, mutta
hopeareunainen pilvi, vaan etelästä paistoi aurinko kuumasti ja poltti
katukiviä ja kartanoiden seinuksia; vähintäkään tuulahdusta ei tuntunut
ja jok'ainoa vastaantulija näytti olevan menehtymäisillään. Mutta
kulkiessani rantaa pitkin ja sitten Ludgatemäkeä ylös ja Cheapsiden
läpi, oli melu, huuto ja kiire niin suuri, kuin tukehduttava kuumuus ei
vähintäkään olisi haitannut. Minulla oli suuri huojennus, kun perille
päästyäni sain istua etuhuoneessa ja odottaa siksi kun vuoroni tuli
ottaa vastaan vähäistä, vaan vakinaista eläkerahaani.

Beden varasto ei ollut suuri; paitsi minua oli ainoastaan viisi vaimoa,
jotka sieltä saivat eläkettä, kaikki leskiä, joilla oli suuret, siistit
hunnut päässä. Oliko perustaja samaa sukua kuin esi-isäni, sitä en
tietänyt; saattoihan niinkin olla, jos nimemme, niinkuin Stefan sanoi,
oli muutettu Beadeksi. Miten lienee asian laita ollutkaan, vaan eräs
John Bede oli jättänyt rahasumman, josta korko oli jaettava kuudelle
köyhälle, jotka olivat seuraan kuuluvien porvarien leskiä tai tyttäriä.
Miten tohtori Klarke lienee menetellyt saadaksensa minun nimeni
luetteloon, koska ainoastaan olin porvarin sisarentytär, sitä en ollut
selville saanut; hän oli vaan sanonut, että kaikki oli oikein, ja nyt
oli jo niin kauan aikaa kulunut, ett'en asiaa enää miettinytkään. Olin
jo monta vuotta saanut eläkerahani, eikä kukaan ollut herättänyt
kysymystä oikeudestani siihen.

Olin iloinen saada istua ja viileyttää itseäni siksi kuin vuoroni tuli
astua perähuoneesen. Joskus oli kirjoittaja maksanut minulle, joskus
joku seuran jäsen; vaan tavallisesti oli kirjoittaja sen tehnyt ja
rahat olivat aina valmiina pienessä käärössä, kolme puntaa ja
kahdeksantoista killinkiä; toisinaan kun se seuran jäsen, joka tunsi
tohtori Klarken, sattui olemaan siellä, antoi hän minulle neljä puntaa.
Sen jälkeen kuin viimmein siellä kävin oli hän kuollut -- kun
vanhenemme, kuolevat ystävät pian! -- ja uusi oli hänen sijassaan.
Astuin sisään heti kun nimeni mainitti

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/33256