← catalogue

Perhe: Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä

by Fredrika Bremer · Finnish · Gutenberg #30757 · 450,032 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Perhe: Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Perhe: Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä

Author: Fredrika Bremer

Translator: Theodolinda Hahnsson


        
Release date: December 25, 2009 [eBook #30757]
                Most recently updated: January 5, 2021

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/30757

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PERHE: KUVAUKSIA JOKAPÄIVÄISESTÄ ELÄMÄSTÄ ***




Produced by Tapio Riikonen






PERHE

Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä


Kirj.

FREDRIKA BREMER


Suomentanut ["Familjen H."] T. H. [Theodolinda Hahnsson]


Helsingissä,
G. W. Edlund'in kustannuksella.
1882.



SISÄLLYS:

Herra F. A. Brockhausille Leipzig'iin.

ENSIMMÄINEN OSA:

Perille-tulo. -- Tee. -- Kuvat.
Julian kirje. -- Helena. -- Sokea. -- Emilia. -- Sulhot.
Viisi päivää häitten edellä
Hääpäivä

TOINEN OSA:

Päivälliset. -- Sotkeloa kaikellaisista.
Sokea
Kevät ja Rakkaus
Vyhti sekaantuu
Kornetti. Kornetti. Kornetti.
"Huhuu! Huhuu!"
Teetä ja illallista
Mitä lukiani luultavasti huutavat
Viimeiset vehkeet




Herra F. A. Brockhausille Leipzig'iin.


Korkeasti kunnioitettava Herra!

Teidän kirjeenne on minussa iloa ja kiitollisuutta herättänyt,
jonka tahtoisin todeksi näyttää siten, että pyyntönne mukaan "kertoisin
yhtä ja toista elämästäni sekä koko sivistykseni kehityksestä". Mutta
tuopa käynee vaikeaksi, koska tässä ainoastaan pintapuolisesti saatan
mainita _sisällistä_ elämääni koskevista seikoista, joissa juuri
pää-asiallisesti on koko elämäkertani.

Kerran, jolloin tässä maailmassa minua ei enään olemassa ole,
tahtoisin hengettärenä tänne palata kertomaan ihmisille suurimmista
kärsimyksistäni ja nautinnoistani, kaikesta, mitä olen rakastanut ja
kokenut. Eikä silloin kenenkään tarvitsisi minua peljätä! Sillä vaikka
minä sydän-yöllä tulisinkin jonkun taistelevan, levottoman sielun,
luokse, tekisin sen vain saattaakseni hänen mielensä rauhallisemmaksi,
hänen yölamppunsa kirkkaammaksi sekä itseni hänen ystäväksensä ja
sisareksensa.

Kuitenkin sopinee nytkin jo luoda ystävällisiä silmäyksiä tuon verhon
taakse, joka peittää ulkomuodoltaan hyvinkin vähäpätöistä ja tavallista
elämää. Siis nähtäköön, että olen syntynyt Auran rannalla, että
kumminani oli useita Turun oppineita ja kunnioitettavia provessoreita
ja noista silmäyksistä (jos niissä on näkiävoimaa) selvinnee silloin
vaikutus, johon tässä saatiin ainoastaan hämärästi viitata. Kolmen
vuoden vanhana vietiin minä pois kodistani Suomen maasta, ja siitä
ajasta olen säilyttänyt vain yhden ainoan muiston. Tämä muisto on eräs
_sana_, on voimakas nimi; -- pelolla ja rakkaudella Suomen kansa
pakanuuden synkkinä aikoina mainitsi tuota sanaa, ja vielä tänäkin
päivänä mainitaan sitä samoilla, mutta kuitenkin kristin-opin valon
jalostuttamilla tunteilla; usein luulen tätä sanaa kuulevani ukkosen
jyminässä, kun se vaeltaa vapisevan maan ylitse, ja myöskin tuulen
vienossa leyhkässä, joka lohduttaa ja virkistyttää luontoa; tuo sana,
tuo nimi on _Jumala_!

Jos nyt hyvän-tahtoisesti seuraatte minua Suomesta Ruotsiin, jossa
isäni, myytyänsä Suomessa kartanonsa, tuli tilan-haltiaksi, niin en
suinkaan vaivaa teitä minua seuraamaan edemmäksi tuohon sekavista
alkutöistä rikkaaseen lapsuuteni ja nuoruuteni aikaan enkä myöskään
pidätä teitä katselemaan perhettä, joka on varsin tavallinen eikä
tarjoa mitään vaihtelevaisuutta, paitsi että se joka syksy
kattovaunuissa maan-kartanostansa lähtee pääkaupungissa olevaan
taloonsa sekä joka kevät kaupungintalostansa maan-kartanoonsa, ja jossa
on nuoria tyttäriä, mitkä soittavat sonaatteja, laulavat romanseja eli
laulurunoja, harjoittelevat piirustusta, lukevat romaneja, koettavat
kaikin tavoin sivistyttää itseänsä ja toivoen katselevat tulevaisuutta
kohden, nähdäksensä ja tehdäksensä ihme-töitä. Nöyrimmästi minun
täytyy tunnustaa, että minä kuvituksissani aina näin itseäni
sotasankarittarena. Jos nyt ehkä tahdotte luoda silmäyksen tuohon
perhe-kuntaan, niin näette sen heidän maan-kartanossansa suureen
huoneeseen kokoontuneena ääneensä lukemaan, ja -- jos teitä huvittaa --
sopii teidän huomata sitä vaikutusta, minkä muutamat Saksan suurista
kirjailioista tekevät erittäinkin yhteen tyttäreen. Jos tulisesta
mielen-liikutuksesta kuolla saattaisi, niin hän epäilemättä olisi
Schiller'in Don Carlos'ta lukeissaan kaatunut kuoliaaksi tuolilta
maahan, eli oikeammin, hän olisi kokonaan sulautunut tunteitten
kyynel-virraksi. -- Mutta tuon vaaran hän kesti. Hän eli lukeaksensa ja
oppiaksensa vielä paljon uutta tuon maan kirjallisista tuotteista --
tuon maan, jota syystä sopii kutsua "Europan sydämmeksi" ja jonka
rikkaasta sivistys-lähteestä hän vielä tänäkin päivänä ammentaa
sielullensa runsaan ravinnon.

Jos syvemmältä tahdotte hänen sieluhunsa katsella, -- niin näette miten
maallinen raskas todellisuus vähitellen levittää huntunsa hänen
nuoruutensa unelmien ylitse, miten hämärä jo aikaiselta laskee varjonsa
hänen tielleen, miten hän huolestuneena -- mutta turhaan! -- koettaa
paeta kohtaloansa. Ilma on ikään kuin sakean lumipyryn pimittämänä,
hämäryys synkistyy, jo tulee yö; ja tämän synkän äärettömän talvi-yön
helmassa kuulee hän idästä ja lännestä, eläimistä ja kasveista,
kuihtuvasta luonnosta, epätoivoisesta ihmiskunnasta valittavia ääniä ja
näkee elämän ihanuuksinensa, lempinensä, sykkivine sydämminensä elävänä
haudattuna kylmän, kostean jääkerroksen alle. Taivas on pimeä ja tyhjä
-- ei yhtäkään silmää eikä yhtäkään sydäntä enään olemassa ole. Kaikki
on kuollutta eli oikeammin: kaikki _katoaa_ paitsi murhe musta.

Kenties olette joskus huomannut, millä merkillisellä tavalla kaikki
syvämielisemmät jumalais-tarustot alkavat. _Alussa_ nähdään valoisan ja
lämpimän, jumalallisen peri-ajatuksen taipuvaa alas pimeän, sumuisen
alku-ainehen puoleen. Ja tästä syleilystä, valosta ja pimeydestä,
tulesta ja kyyneleistä syntyy vihdoinkin -- _yksi Jumala_. Minä luulen,
että jotakin saman-kaltaista tapahtuu jokaisessa ihmisessä, joka on
syntynyt syvempää, aatteellisempaa eloa varten; jotakin sellaista
kuitenkin _hän_ on kokenut, joka nämät rivit kirjoittaa.

Jos saman henkilön olisitte nähnyt muutamia vuosia myöhemmin, niin
olisitte havainnut hänessä suuren muutoksen tapahtuneen. Te olisitte
nähnyt, miten nuot kasvot, jotka kauan aikaa olivat kyyneleistä
surkastuneina olleet, nyt loistivat sanomattomasta ilosta; hän oli
ikään kuin haudasta noussut uuteen eloon. Mikä siis oli matkaan
saattanut tuon muutoksen? Onko hänestä tullut sotasankaritar, onko hän
saavuttanut kauneuden, rakkauden tahi maineen kunniaseppeleen? -- Ei,
ei mitään tuosta kaikesta! Nuoruuden harhakuvitukset ovat haihtuneet,
nuoruudenaika on ohitse. Ja kuitenkin on hän uudestaan nuori, sillä
hänen sieluunsa on syntynyt vapaus, tuohon pimeään sekavaan on
kuulunut: "Tulkoon valkeus!" Ja valkeus on tunkenut pimeyden läpi sekä
laskenut loisteensa _vapautetun_ ylitse, joka, silmät vakaasti valoon
kiinnitettynä, on ilokyynelten vuotaessa saattanut sanoa: "Kuolema,
kussa on sinun otas? Hauta, kussa on sinun voittos?"

Monta surua hän sittemmin on saanut kokea, poijes on temmattu moni
niistä, joita hän sydämmestään on rakastanut. Monet murheet ovat
hänelle tuottaneet kivistystä, joka on katkeralta tuntunut ja vieläkin
tuntuu, mutta hänen sydämmensä sykkii toki raittiina, tuo pimeä yö on
kadonnut. Niin, se on poissa, mutta sen hedelmä tallella; sillä,
samati kuin muutamat kukat ainoastaan yöllä puhkeavat, niin myöskin
ihmis-sielu vasta suuren surun yössä herää näkemään noitten iäisten
tähtien valoa.

Ehkä myöskin tahtoisitte kuulla jotakin kirjailia-toimestani. Sen
ensimmäinen alku ilmaantui, kun elin kahdeksatta vuottani, seuraavassa
ranskan-kielisessä värsypätkässä, jonka sepitin kuulle:

    O corps céleste de la nature!

Ja näin jatkoin minä nuorena kauan aikaa tuollaisia ylevään suuntaan
pyrkiviä sepustelemisia, joita lukemasta tahtoisin säästää
vihollisianikin, jos minulla joitakuita olisi. Minä kirjoitin
nuoruuteni ja levottomuuteni tunteitten vaatimuksesta; minä kirjoitin,
ikään kuin lahdessa nuot tuulen ajelemat pienet aallot, jotka piirtävät
tarkoituksettomia jälkiä rannan hiekkaan; minä kirjoitin vain
kirjoittaakseni. Sittemmin tartuin kynääni varsin toisista syistä ja
kirjoitin -- mitä lukenut olette.

Tänään, jolloin jo seison elämäni syksyn rajalla, näen vielä samoja
esineitä ympärilläni kuin nuoruuteni keväimessäkin, ja onpa minulle
sekin onni suotu, että monesta rakkaasta minulla vielä on elossa kallis
äiti ja sisar. Net niityt, jotka ympäröivät meidän asuntoamme ja jossa
muinoin Kustaa II Adolf tarkasti sotajoukkoansa, ennenkuin hän
vapauttaja-kuninkaana lähti Saksaan, näyttävät silmissäni nyt yhtä
kauniilta kuin lapsuuteni aikanakin; ne ovat vain tulleet minulle
kalliimmaksi, sillä nyt minä paremmin tunnen niitten ruohot ja kukat.

Oman tulevaisuuteni suhteen on minulla vain se ainoa toivo, että
saattaisin päättää ne työt, joihin olen ryhtynyt ja joittenka alkuna
minun näihin asti kirjoitetut teokseni ovat. Jollei tämä minulta
onnistu, pidän itseäni ansaitsemattomana kaikkeen siihen hyvyyteen,
jota minulle jo on osoitettu, vaan _jos_ tämä onnistuu, ansaitsee siitä
parahan kiitoksen net hyvät, rehelliset ihmiset, jotka hyväksymällä
ovat minua työhöni kehoittaneet. Minä puolestani kiitän heitä
sydämmestäni!

Ottakaatte myöskin Te, kunnioitettava herrani, vastaan tämä osoitus
minun tunteistani Teitä ynnä teidän maan-miehiänne kohtaan, ja olkaatte
vakuutettu totisesta kunnioituksestani ja kiitollisuudestani.

Årstasta Toukokuun 3 päivänä 1841.

       *       *       *       *       *

Kun nyt ensimmäinen suomalainen käännös tuon mainion ruotsalaisen,
Suomessa syntyneen kirjailiattaren suuremmista teoksista eli romaneista
yleisölle ilmestyy, on sopivaksi nähty, että sen etupäässä tulisi
olemaan yllämainittu, Leipzig'iin kirjan painaja ja -kustantaja F. A.
Brockhaus'ille kirjoitettu kirje, joka sittemmin on ollut Fredrika
Bremer'in koottujen teoksien esipuheena, kun net saksan-kielisinä
rupesivat ilmestymään 1841. Näistä "Presidentin tyttäret" oli
ensimmäinen, joka pääsi saksalaisen yleisön tuttavuuteen. Sama kirje on
myöskin hänen teostensa ensimmäisen ranskalaisen käännöksen eli
"Naapurit" romanin esipuheena (1845). Että tuo huvittava kirje, joka
kirjoitettiin neljäkymmentä vuotta sitten, jolloin Fredrika Bremer eli
elämänsä keskipäivässä, jolloin hänen maineensa oli korkeimmallaan, nyt
myöskin pannaan tämän "Perhe" nimisen suomalaisen käännöksen
alkupäähän, on aivan paikallaan, koska juuri mainittu romani oli
ensimmäinen, millä Fredrika Bremer alkoi "Kuvauksia jokapäiväisestä
elämästä" nimistä romanijaksoa, joka on perustanut hänen maineensa; ja
sen ohessa me nyt myöskin tahdomme mainita muutaman sanan hänen
elämästänsä, kirjailiatoimestansa ja kansallisuudestansa.

Fredrika Bremer syntyi Elokuun 17 päivänä 1801 Tuorlan talossa lähellä
Turkua, jossa sekä hänen isänsä että isän-isänsä olivat asuneet. Nämät
olivat varallisia ja yleisesti kunnioitettuja kauppiaita sekä kuuluivat
erääseen sukuun, joka Saksasta oli Ruotsin kautta Suomeen muuttanut ja
täällä vieläkin löytyy lavealle levinneenä.

Hänen isänsä äiti, Ulrika Fredrika Bremer, syntyisin Salonius, k. 1798,
oli etevä nainen ja teki leskenä monta testamentillista määräystä,
muitten muassa myöskin Turun akatemian varattomain yli-opistolaisten
hyväksi, jonka vuoksi silloinen jumaluus-opin provessori Jaakko
Tengström piti hänestä muistopuheen, ja H. G. Porthan toimitti siihen
tilaisuuteen kutsumus-kirjan; molemmat kiittivät hänen ansioitansa sekä
perheen-emäntänä että hyvän-tekiänä.

Vanhempainsa muassa (äiti lienee ollut ruotsalainen) muutti Fredrika
Bremer jo kolmen vuoden vanhana 1804 Ruotsiin ja oleskeli siellä
melkein koko tuon siunauksesta, työstä ja kunniasta rikkaan elämänsä,
kertaakaan enään käymättä Suomen maassa. Ruotsissa hän myöskin
kuoli Joulukuun 31 päivänä 1865 Årsta nimisessä kotokartanossaan
Öster-Haningen pitäjässä vähän matkaa Tukholmasta. Mainitun pitäjän
kirkkomaahan hän on haudattuna ja haudan graniitti-patsaassa, jonka
päällä seisoo risti, on nimen ynnä syntymä- ja kuolema-päivän alla
hänen oman tahtonsa mukaan piirrettynä seuraavat Raamatun sanat; --
"Kun minä huusin Herraa, pelasti hän minua kaikesta minun hädästäni".

Fredrika Bremer'in kirjailiatyö alkoi jo 1828, ja sitä hän jatkoi
sitten aina elämänsä loppuun asti; ensimmäisen suuremman työnsä,
"Perheen", kirjoitti hän vuosina 1829-1831 eli viisikymmentä vuotta
takaperin. Hänen teoksiansa on enemmän kuin 30 nidosta osaksi
romaneja ja novelleja, joista useimmat ilmestyivät tuolla yhteisellä
nimellä: "Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä", (1828-1848), osaksi
matkakertomuksia, joista ovat arvollisimmat: "Uuden mantereen kodit",
päiväkirja kirje-muotoon esitettynä kaksivuotisen matkan aikana
(1849-1851) Pohjois-Amerikassa ja Cubassa, sekä "Elämän-olot vanhalla
mantereella", matkamuistelmia Sveitsistä, Italiasta, Palestinasta,
Turkinmaalta, Kreikasta ja sen saaristoista (1856-1861), ja vielä
muutamia pienempiä siveys-opillisia ja ihmis-rakkautta osoittavia
kirjoituksia; kaikki ne ihanasti osoittavat hänen neroansa ja hyvää
sydäntänsä. Net otettiinkin erin-omaisella suosiolla vastaan Ruotsissa,
samati net Suomessa maamme ruotsalaista sivistynyttä yleisöä
miellyttivät sekä voittivat pian myöskin ulkomailla suurta huomiota --
niitä luettiin ihastuksella sekä Europassa että Amerikassa; suurin osa
niistä on käännetty Saksan, Englannin, Ranskan. Tanskan ja Hollannin
kielelle, muutamat myöskin Italiaksi y.m. Net ovat Fredrika Bremer'in
nimen tehneet maailman kuuluisaksi. Hänen ihmis-rakkautta osoittavia
töitänsä, joita hän Tukholmassa paraiten harjoitti, sekä muita hänen
elämäänsä kuuluvia kohtia jätämme varsin mainitsematta. Hänen
vaikutuksensa Ruotsin yleiseen sivistykseen, ruotsalaisten naisten
edistyttämiseen siveydellisessä, tiedollisessa ja yhteiskunnallisessa
suhteessa, on ollut ääretöin.

Fredrika Bremer'in lukuisat kirjoitukset eivät millään tavalla kuulu
Suomen kirjallisuuteen; net eivät sisällä mitään, joka niille sitä
oikeutta tuottaisi, niissä ei ole mitään suomalaisuutta, vaan ovat ne
jaloimmassa merkityksessä _ruotsalaisia_, ja syystä niitä luetaankin
ruotsalaisen kansallis-kirjallisuuden helmiksi. Niin, Fredrika Bremer
on todellakin Ruotsin kaikkein isän-maallisin kirjailiatar; Ruotsia,
sen luontoa, kansaa ja kaikkea, mitä siellä jaloa, ihanaa ja hyvää
löytyi, hän tulisimmalla rakkaudella suosi ja kohteli, hän uneksi sen
onnesta ja teki työtä sen hyväksi. "Jalot ovat sinun neuvosi Ruotsi,
emämaa, kotimaa! jalkojesi juuressa tahdon minä istua ja sinua
kuunnella kuten lapsi äitiänsä", näin hän huudahtaa "Mittumaaria-matka"
nimisessä teoksessaan, jossa hän osoittaa harrasta isänmaan-rakkautta
kaikkiin Ruotsin eri maakuntiin. Sanalla sanoen: Fredrika Bremer on
ruotsalainen kaikesta sydämmestään ja mielestään. -- Että niin on laita
sekä että hän vain hämärästi muisti toisen maan, Suomen. suojanneen
hänen kehtoansa, ei saata kummastuttaa ketään, joka tulee ajatelleeksi,
kuinka aikaiselta tuo pieni taimi muutettiin ruotsalaiseen maahan.
Kun hänen sielunsa ensiksi oli pysyväisille vaikutuksille altis,
jolloin hän ensiksi oppi tuntemaan ja käsittämään, oli kaikki, mikä
häntä ympäröitsi, ruotsalaista, sekä maa että kansa, eikä hänen
synnyin-maansa enään ollut yhdistettynä vanhaan emämaahan, vaan kävi
nyt uusia kohtaloita kohden uuden johdon ohjaamana. Eipä ihmettä siis,
ell'ei Fredrika Bremer millään erityisellä hartaudella muistellut
Suomea eikä seurannut sen kansallisia pyrinnöitä, vaikka hän kyllä
vanhoilla päivillään tänne halasi, jälleen nähdäksensä ensimmäistä
lapsuuden-kotiansa; Suomi oli hänelle, melkein kyllä, varsin vieras
maa, rakas etenkin siitä syystä, että se oli entinen Ruotsin maakunta,
jossa hän oli syntynyt. Suomi ei myöskään hänen suhteensa saata kehua
itseänsä muusta kuin siitä, että on hänen elon-kipenänsä sytyttänyt,
ollut se maa, josta hänen neronsa ensiksi on versonut. [Toisin on laita
muutamien muitten nerojen, jotka aikaisin ovat jättäneet maansa ja
Ruotsissa kaunokirjallisuuden tahi taiteen alalla saavuttaneet nimen,
esimerkiksi Lilljenstedt (Paulinus), Freese, Creutz, Crusell ja
Lauraeus; he olivat kuitenkin kasvaneet Suomessa, ja samoin myös
Choraeus ja Franzén, jotka vielä ovat täällä sepittäneetkin ihanimmat
runonsa. Heitä kaikkia saatamme suuremmasta tahi vähemmästä syystä
kutsua meidän maan-miehiksemme.] Tämä ei kuitenkaan ole estänyt meitä
Suomalaisia suurimmalla mielihartaudella seuraamasta hänen runsaasti
kolmikymmen-vuotista kirjailiatyötänsä, -- meitä, jotka hänessä olemme
oppineet kunnioittamaan rakastettavinta romanin-kirjoittajaa, tuntemaan
korkeinta viisautta janoavaa henkeä sekä ihmiskunnan parasta
harrastavaa nais-sielua, ja me saatamme sanoa, ettei hänen nimensä,
hänen työnsä, hänen elämänsä ole suomalaisillekkaan sydämmille vieras.






ENSIMMÄINEN OSA.




Perille-tulo. Tee. -- Kuvat.


Eräänä iltana 1829 Helmikuun loppupuolella istuin Tukholman tullin
suussa odottaen tullitarkastusta, jotta sitten olisin valmis pienessä
avoreessäni ajamaan Ruotsin pääkaupunkiin hirveässä pyry-ilmassa,
viluisena, väsyneenä ja unisena; siis, kuten sinä minun nuori, suloinen
ja helläsydämminen lukiattareni kyllä käsität, en suinkaan ollut
kadehdittavassa tilassa.

Hevos-parkani, joka oli pään-taudissa, yski ja korskui. Palvelia, joka
suitsia piteli, huitoeli käsiään vasten kylkiänsä, pitääkseen itseänsä
lämpimänä. Tuuli vinkui ja lumi tuiskueli ympärillämme. Minä nuokuin ja
odotin, kuten usein olen tehnyt myrsky-ilmassa, josko se sitten on
raivonnut sisällä tahi ulkona, ja tämän olenkin aina parhaaksi
havainnut, jollemme onnistu kokonaan välttämään noita tuiskuja. Vihdoin
viimein kuului vitkallinen jalan-astunta narisevassa lumessa. Tullimies
lähestyi, lyhty kädessä. Hänen nenänsä punoitti ja onnettomalta hän
näytti. Minulla oli kourassa raha, jonka aioin pistää hänen käteensä,
siten päästäkseni rauhaan ja häiritsemättä kulkemaan eteen päin, mutta
hän veti kätensä pois, sanoen kuivasti, vaan toki kohteliaasti: "tuota
ei tarvita, en tahdo teitä paljoakaan vaivata", ja rupesi nyt
nostelemaan rekipeittoani, kääröjäni ja nyttyjäni; vieläpä harmikseni
minun täytyi nousta reestäni. Pahoilla mielin, mutta salaisella
koston-himolla pistin rahani takaisin matkalaukkuuni ja ajattelin:
"olkoon menneeksi, kyllä pääset rahastani, en huoli sinulle antaa
mitään vaivastasi!"

Tällä välin minun seuramielinen palveliani rupesi hänen kanssaan
juttelemaan. "Herra hyvä! kamalan ilkeä ilma tänä iltana".

"On niin".

"Mielestäni teidän olisi hauskempi istua lämpimässä tuvassa, jossa
kurkkuunnekin pisaran saisitte, kuin täällä käsiänne palelluttamassa ja
meitä viivyttämässä, josta hyvästä ei teitä kukaan kiitä".

Ei mitään vastausta.

"Tahtoisinpa jotakin maksaa, jos nyt saisin istua akkani luona lämpimän
takan ääressä pyhäpuuroa syömässä. Herra hyvä! sehän maistuisi se!"

"Kyllä kai".

"Onko teillä vaimo?"

"On".

"Entä lapsia?"

"On".

"Paljoko heitä?"

"Neljä". Tuohon vastaukseen hän liitti syvän huokauksen.

"Neljä! Kylläpä teillä sitten on syöjiä. Katsos vain, nyt luulitte
saaneenne jotakin sala-tavaraa -- juustoa, herra hyvä, juustoa nähkääs,
niin, kyllä saatte nuolla huulianne -- menisinpä vaikka vedolle, että
halukkaammin haukkaisitte juustoa kuin kuuta. Noh, ettekö näe, että
tämä ainoastaan on voipytty? tahdotteko välttämättömästi kynsiänne
kastaa suolaveteen?"

Koska tullimies nyt oli vakuutettu siitä, että rekeni parhaasta päästä
sisälsi joukon juustoja, varikoisia ja piparkakkuja, järjesti hän taas
kaikki tarkasti paikalleen, kurkoitti kättään auttaaksensa minua
jälleen rekeen istumaan sekä kääri peitteet visusti ympärilleni.
Täll'aikaa oli mielipahani jo varsin haihtunut. Minä ajattelin: "Nuot
tullimies-parathan ovat velvolliset olemaan matkustajien kiusauksena,
ja tämäpä on minua kohdellut mitä sävyisimmästi". Ja sillä välin kuin
hän yhä huolellisesti järjesteli kaikki entiseen kuntoonsa, syntyi
minun mieleeni monenmoisia kuvauksia, josta jouduin aina suopeammalle
mielelle. Tuo punaiseksi paleltunut nenä, alakuloinen muoto ja kankeat
sormet, hänen neljä lastansa, tuisku sekä pimeä, kamoittava ilma --
kaikki nämät liikkuivat edessäni, kuten varjot pimikammiossa, ja saivat
sydämmeni aivan heltymään. Minä pistin taasen käteni matkalaukkuuni
rahoja hakeakseni; minä hankin antaa juustoa ja varikoisen noille
lapsille illalliseksi; mutta sillä aikaa, kuin minä hankin ja
tuumailin, otti tullimies teljen pois, nostaen kohteliaasti lakkiaan,
ja samassa ajoin tullista sisälle. -- Aioinpa nyt huutaa: "pidätä!"
mutta sitä en kuitenkaan tehnyt. Surullisena ja pahoilla mielin, ikään
kuin jos olisin jonkun kalliin tavaran tielle kadottanut, matkustin
minä läpi kaupunkia, nähden lumipyrystä hohtavan, ikään kuin
kuultokuvassa, tuon punaisen paleltuneen nenän ja alakuloisen muodon,
jonka helposti olisin voinut, kumminkin hetkeksi, iloiseksi saattaa.

Montapa tilaisuutta, jossa suuremmassa tahi vähemmässä määrässä
saattaisimme hyvää tehdä, katoo käsistämme, ollessamme näin kahdella
päällä! Sillä välin kuin ajattelemme: "teenkö niin taikka näin?" joutuu
aika riennossaan ja tuo ilonkukka, jonka olisimme voineet eloon luoda,
on lakastuneena, emmekä -- kentiesi -- katumuksen kyyneleilläkään enään
saa sitä virkoamaan!

Näin ajattelin, jolloin hevoseni hiljakseen kulki katujen syvässä
mohjussa ja rekeni usein vajosi ojaan, josta se työläästi nousi
kulkuradalleen. Tuuli puhalsi lyhtykynttilät sammuksiin ja kadut saivat
valaistuksensa ainoastaan kauppapuotien loistavasta valosta. Täällä
näin herran, jolta tuuli tahtoi kaapun riistää, ja kun hän sitä kääri
paremmin ympärillensä, lensi lakki hänen päästään; tuolla taas tuli
nainen, joka piteli toisella kädellä hattuansa ja toisella turkkiansa
sekä kulki siten sokkona, mutta rohkeana, päistikkaa vasten
hedelmäkauppiaan lautapuotia, josta nirppanenäinen nainen äkeästi käski
häntä paremmin eteensä katsomaan.

Tuossa ulvoi koira ja tässä mies kirosi, kun oli ajanut aisansa poikki
toisen kuormaan; pieni poika kulki iloisesti viheltäen; myrsky-ilma ja
hälinä ei saattanut hänen lapsellista tyventä mieltänsä häiritä. Usein
näin kumureen valoisine lyhtyineen rientävän pyrstötähden tapaan
loistavaa rataansa eteenpäin ja senpä edestä väistyi sekä ihmiset että
eläimet. Tämä oli nyt kaikki, mitä tänä iltana sain kuulla ja nähdä
tästä komeasta ja suuresta pääkaupungista. Saattaakseni itseäni
iloisemmalle mielelle, rupesin nyt ajattelemaan sitä rakastettavaa
perhettä, jonka suloiseen suojaan minäkin kohta olin pääsevä, sitä
iloista syytä, jonka vuoksi sinne lähdin, ynnä muita hupaisia ja
herttaisia sekä sydäntäni lämmitteleviä asioita, joita saatoin
muistooni johdattaa. Vihdoin rekeni seisattui. Ajuri huusi: "nyt olemme
perillä!" Ja ihastuen sanoin itselleni: "nyt olen siis täällä!" ja pian
kuuluikin ympärilläni monta ääntä, jotka kaikki erilaisilla
ilosäveleillä huusivat: "hyvää päivää, hyvää päivää! hyvää iltaa!
tervetultua, tervetultua!" Minä, varikoiseni, juustoni, piparkakkuni,
me olimme kaikin sydämmellisesti tervetulleita ja asetettiin hauskaan,
lämpimään huoneeseen. Puolen tuntia myöhemmin istuin minä kauniissa,
hyvin valaistussa vieras-huoneessa, jossa eversti H. perheineen oli
koossa. Nyt oli teen-juonnin aika, ja porisevasta teekyökistä nousi
tupruava savupilvi, joka liiteli kiiltävien kuppien ylitse; makeilla
leivoksilla kukkuralleen täytetyt kopat peittivät kokonaan tuon tilavan
pöydän. Telemakos Tartaroksesta Elysean kentille päästyään ei
suinkaan ollut onnellisempi minua, kun matkusteltuani pyry-ilmassa
pääsin herttaisen tee-pöydän ääreen. Nuot iloiset hempeät ihmiset,
jotka liikkuivat ympärilläni, kaunis, hauska huone sekä kynttiläin
loisto, joka monessakin tilaisuudessa elähyttää sieluamme, makusa,
lämmittävä neste, jota nautin, -- kaikki tämä oli oikein oivallista,
virkistyttävää ja ilahuttavaa, kaikki oli... Ah, uskotko  lukiani, että
tuo paleltunut nenä, jonka tullin-suussa näin, nyt kesken kaikkea
ihastustani kuvautui eteheni teekuppini partaalle, siten karvastuttaen
ihailtua juomaani? Teki vain kuin tekikin se niin -- ja luulenpa
varmaankin, että vähemmän peljästyneenä olisin omaa nenääni katsellut
kahden-kertaisena. Saadakseni mieleni täydellisesti rauhoitetuksi
sanoin itselleni: "huomenna on toinen päivä, tehdäänpä huomenna mitä
tänään jätin tekemättä!" ja tyytyväisenä tähän huomis-päivän varalle
tekemään päätökseeni minä nyt tapani mukaan istuin ääneti huoneen
nurkassa sukkaa kutoen ja aina välimmiten maistellen teetä kupista,
joka oli pienellä vieressäni olevalla pöydällä. Täällä saatoin
huomaamattomana tarkata silmien edessä olevaa perhe-kuvaa. Eversti H.
istui sohvan nurkassa asetellen kortteja pöydälle, luullakseni johonkin
piiritys-muotoon. Hän oli pitkä ja harteva, mutta laiha ja kivulloisen
näköinen. Hänen muotonsa oli jalo, ja kuopalle vaipuneitten silmiensä
katse oli läpitunkeva, mutta tyven, ja ilmaisi useimmiten ääretöintä
hyvyyttä, varsinkin kun hän katseli lapsiansa. Hän oli harvapuheinen
eikä puheita pitänyt koskaan, mutta hänen sanansa, tyvenesti ja
pontevasti sanottuna, olivat aina kaikkien mielestä sanat, jotka
paikkansa pitivät. Vakavuus ja lempeys ilmautui koko hänen olennossaan.
Hänen vartalonsa oli erinomaisen oikoinen, ja olenpa aina luullut, että
enemmän kuin sotamies-tavat, se vakavuus, rehellisyys, ja suoruus, joka
oli hänen luonteensa perijuurena ja joka hänessä kuvautui, oli hänen
semmoiseksi muodostanut.

Hän ei koko iltana sekauntunut lastensa vilkkaaseen keskusteluun, mutta
välistä toki tapahtui, että hän pisti joukkoon jonkun leikillisen
muistutuksen; tätä kuitenkin aina seurasi katse, niin kujeellinen ja
huvittava, vaan myöskin niin hyvän-suopea, että muistutuksen esineenä
oleva tunsi itsensä yhtä huvitetuksi kuin hämille joutuneeksi.

Hänen vaimonsa (Armo, joksi häntä vanhan tavan mukaan kutsuin) istui
sohvan toisessa nurkassa havasta kutoen, mutta työtänsä erittäin
tarkkaamatta. Näytti siltä, kuin ei hän nuorenakaan olisi ollut
kaunis, mutta hän oli varsinkin puhuessaan niin virkeä, hupainen ja
hyvännäköinen, että oikein halusta häntä katseli. Jotakin hellää,
mutta levotonta kuvautui hänen olennossaan, etenkin hänen silmissänsä;
niistä kohta arvasi, että hänen mielessään alituisesti pyöri tuo
perheen-emännän ääretöin huolisarja, joka miehestä ja lapsista alkaen
ulottuu koko talon piiriin, joka nurkkaan ja pieleen; eikä vielä lopu
tomun hiukkaseenkaan, mikä on poijes puhallettava, vaan toki aina
takaisin palajaa.

Armon hellät, levottomat silmät, joista suru ja ilo kuvautui, katsoivat
useasti tänä iltana hänen vanhimman tyttärensä, Emilian puoleen.
Ystävällinen hymy lepäsi hänen huulillaan ja silmäripsissä kyyneleet
kimaltelivat, mutta sekä hymy että kyyneleet ilmaisivat hartainta,
sydämmellisintä äidin-rakkautta.

Emilia ei näyttänyt huomaavan äidin katseita, vaan kaasi pienillä,
valkoisilla käsillään levollisena teetä kuppeihin ja koetti, muuttaen
muotoansa arvokkaammaksi, tehdä lopun Kaarlo veljen vehkeistä, tämä
kun teepöydän varoissa teki kaikkia niitä häiriöitä, joita hän
vakuutti olevan sisar-kultansa sydämmessä. Emilia oli vartaloltaan
jänterä, mutta sievä ja tavallisen pitkä. Hän oli vaalean-verinen,
valko-ihoinen; ja vaikk'ei hänen kasvonsa piirteet olleet kaunottaren,
täytyi toki mieltyä hänen muotoonsa, jota erittäin sulostutti niissä
kuvautuva mielen puhtaus, suoruus ja lempeys. Isältään näkyi hän
perineen tuon tyvenen luontonsa, jossa kuitenkin oli enemmän
ilomielisyyttä, sillä Emilia, vaikka hän välistä arvokkaaksi muuttikin
muotonsa, nauroi usein ja niin sydämmellisesti, että hän tällä sai
vielä kaikki muutkin nauramaan.

Harvat ovat net, joita nauru kaunistaa, ja senpä tähden monikin
nauraessaan vie nenäliinansa kasvoinsa eteen, peittääksensä tuota
sulotointa näkyä, mikä siitä syntyy, kun suu on leveällään, silmät
raollaan j.n.e. Tätä varovaisuuden keinoa olisi Emilia ainakin
hyljännyt, vaikkapa hänen olisikin ollut tarvis sitä käyttää, sillä
hänen suora, vaatimatoin luontonsa halveksi vähintäkin veikistelemistä.
Tässä tapauksessa hänen kuitenkaan ei ollut varomisen syytä, sillä
sydämmellisenä ja luonnollisena hänen naurunsa oikein viehätti, vieläpä
senkin vuoksi, että se näkyviin tuotti kauniimmat ja valkoisimmat
hampaat, mitkä milloinkaan ovat kaunistaneet suloista, mehevätä suuta;
mutta tuota ei Emilia ollenkaan ajatellut.

Miehenä minä Emiliaa nähdessäni olisin ensi silmän-räpäyksessä
ajatellut: "Tuossa minun vaimoni! (nimittäin, jos hän sen suvaitsee)".

Kuitenkaan ei Emilia ollut kaikessa semmoinen, jolta hän näytti, taikka
paremmin sanoakseni: hänessä löytyi paljokin niitä ristiriitaisuuksia,
jotka jaloimmankin luonteen kanssa yhteen liittyvät ikään kuin solmut
hienossa, taitavasti kudotussa kankaassa.

Emilia ei enään ollut nuoruutensa ensi keväimessä ja sinun mielestäsi,
nuori, kuusitoista-vuotinen lukiattareni, hän ehkä oli vanha, hyvin
vanha. Nyt varmaankin kysynet: "Kuinka vanha hän siis oli?" Hän oli
nykyään täyttänyt kuusikolmatta vuotta. "Uih! sehän hirveätä! hänpä oli
vanha, koko vanha ihminen!" Eipä niinkään, ruusunuppuseni, ei hän
ollutkaan hirveän vanha, hän oli vain ruusu täydessä kukoistuksessaan,
ja minun mieltäni oli myöskin herra ... vaan kerrotaanpa siitä toiste.

Minä sitä maalaajaa surkuttelen, jonka vaikeaksi tehtäväksi tulee
Julian kuvaileminen, sillä hänpä on alituisesti liikkuva. Välistä hän
veljelleen tekee kepposia, joita tämä ei koskaan jätä maksamatta,
toisinaan hän pyörielee sisariensa ympärillä. Väliin hän kynttilöitä
niistää, mutta sammuttaa net samassa, jotta hän taaskin saisi niitä
sytyttää. Äitinsä päähineen hän laskee epäjärjestykseen, mutta samassa
taas oikeaan kuntoon, tavan takaa hän hiipii everstin luo, laskein
käsivartensa isänsä kaulan ympäri ja suudellen hänen otsaansa. Everstin
huuto: "tyttö! jätä minua rauhaan!" ei yhtään estänyt häntä piankin
takaisin palajamasta.

Vähäinen oma pää, jonka ympärillä vahvat, vaaleat hius-palmikot ovat
kiehkuroina, vilkkaat sinisilmät, tummat silmäluomet ja ripset, sievä
nenä, isohko, mutta kaunis suu, vähäinen, hieno vartalo, pienet kädet,
pienet jalat, jotka ovat taipuvaisemmat tanssiin kuin kävelyyn, --
siinä nyt on kahdeksantoista-vuotiaan Julian kuva.

Kaarlo veli -- ah, suokaa anteeksi -- Kaarlo kornetti oli kolme
kyynärää pitkä, hänen vartalonsa oli soma, käytöksensä sievä ja nuortea
-- josta hyvästä hänen tuli kiittää luontoansa, voimistelua ja Juliaa.
Monta omituista tuumaa hän aina kiven kovaan puolusti, mutta
erittäinkin parahimmaksi kolme asiaa. Ensiksikin väitti hän omaa
kansaansa Euroopan etevimmäksi. Tuon kyllä kaikki tämän perheen jäsenet
myönsivät. Toiseksi kornetti vakuutti, ett'ei hän milloinkaan
saattaisi rakastua, koska hän mitään taajempaa sydämmen tykytystä
tuntematta jo oli ehtinyt kahdenkymmenen-vuotiaaksi, millä iällä hänen
onnellisemmista kumppaneistaan moni oli ollut varsin hulluna
rakkaudesta. "Kyllä se aika vielä ehtii", sanoo eversti. Julia ennustaa
veljensä vielä silmittömästi rakastuvan. Emilia huoaten, rukoilee
Jumalaa häntä siitä varjelemaan. Kolmanneksi Kaarlo luulee itsensä niin
rumaksi, että hän saattaisi peljättää vaikka hevosia. Tämän vian Julia
väittää vain veljensä onneksi, jos hänen esimerkiksi tarvitsisi hyökätä
vihollisten ratsuväkeä vastaan; mutta sekä Julian että hänen sisartensa
ja vieläpä monen muunkin mielestä tuo Kaarlon muodossa kuvautuva
suoruus, rehellisyys ja miehuullisuus kylläksi palkitsi kasvojen
piirteitten puuttuvaa kauneutta. Saattaaksensa pientä, suloista iloa
veljellensä kertoo Julia usein, mitenkä hirveän rumana ja inhoittavana
hän pitää tuota herra P:tä, jolla kuitenkin on pää niin kaunis, kuin
Kreikkalaisten Apollo Jumalan, mutta aivan kuolleet kasvon piirteet.
Kaarlo kornetti rakastaa hellästi siskojaan, ollen sydämmestään heidän
apunansa kaikessa, etenkin koettaa hän totuttaa heitä malttavaisuuteen.

Isänsä vieressä istui nuorin tytär, seitsentoista-vuotias Helena. Ensi
hetkessä, jolloin häneen katsahti, täytyi häntä surkutella, mutta jopa
toisessa myöskin onnitella. Hän oli ruma ja kyttyräselkäinen, mutta
hänen erittäin kirkkaista silmistänsä loisti järkevyyttä ja
ilomielisyyttä. Hänessä näkyi olevan tuo luonnon lujuus ja tyvenyys,
tuo mielen tasaisuus, selvyys ja iloisuus, jotka elämämme rauhalle ja
onnelle ovat taatumpana tukena ja turvana kuin kaikki lumoavat
ulkonaiset ihanuudet, joita maailma suosii ja rakastaa. Ahkeraan hän
valkoista silkkihametta ompeli eikä nostanut silmiänsä työstään, paitsi
milloin hän ystävällisesti ja tarkoittavasti noikkasi Emilialle taikka
hartaasti kunnioittavalla, melkeinpä jumaloitsevalla katseella katsahti
isäänsä.

Näyttipä melkein siltä, kuin eversti olisi hellimmästi rakastanut tuota
ulkonaisesti kovan onnen osaista lastaan, sillä usein, jolloin Helena,
päätään nojaten isänsä olkapäätä vasten, nosti rakastavan katseensa
hänen puoleensa, painoi hän suutelon tämän otsalle, katsoen häneen
sanomattoman lempeästi. Everstin toisella puolella istui myöskin
nuori nainen -- hänen veljensä tytär. Häntä olisi saattanut
luulla muinais-ajan kuvapatsaaksi, sillä yhtä ihanana, yhtä
marmorin-valkoisena ja yhtä liikkumatoinna istui hän siinä. Kauniimman
tummia silmiä tuskin olemassa oli. Mutta voi kuitenkin! kylläpä tuli
häntä surkutella! Noilla ihanilla silmillänsä ei hän enään koskaan
ollut näkevä maailman valoa. Hän oli neljä vuotta ollut umpisokeana.
Hallitsiko hänen sydämmensä syvyydessä tyvenet myrskyiset tunteet, sitä
oli vaikea nähdä, -- sillä pimeytetyt olivat sielun kuvastimet ja hänen
kankea, kylmä, melkein puolikuollut ulkomuotonsa työnsi luotaan kaikki
kysyvät katseet. Näytti mielestäni siltä, kuin hän, jolloin kova
onnensa julisti tuon tuomion: "tästä lähtein et valkeutta näe", olisi
ylpeässä hurjuudessa vannonut: "minun tuskaani ei iäinen ihminen nähdä
saa".

Vielä vähäinen joukko tuolla huoneen perällä on tähän kuvatauluuni
esiin tuotava: nimittäin maisteri Rup --, joka hyvän-luontoisuutensa,
oppinsa, vähäpuheisuutensa, likinäköisyytensä, pysty-nenäisyytensä ja
hajamielisyytensä vuoksi on mainittava, sekä hänen oppilaansa, everstin
nuorimmat pojat, pieni Akseli ja pikku Klaus, jotka ansaitsivat
huomiota lihavuutensa ja kömpelömäisyytensä tähden. Näitä lölleröitä
kutsuttiin perheen kesken tallukoiksi.

Maisteri, jonka tukkaan kynttilän valkea jo kolmesti oli tarttunut,
istui vieläkin pelkäämättä niin lähellä kynttilää, kuin suinkin
mahdollista oli, kirjaansa ahkerasti lukemassa. Tallukat söivät
makeisia, laskivat talon-hävitystä ja odottivat näkevänsä maisterin
tukassa vielä neljännenkin ilovalaistuksen, jonka lähemmäs tuloa he
toisillensa ilmoittivat ystävällisillä tuuppauksilla sekä kuiskutellen:
"katsos nyt! odotappas! kohta syttyy!"

Tahtoisinpa sanomattoman halusta tietää, eikö armaista, nuorista
lukioistani kukaan, joko hyvin kohtelias taikka vähän utelias, mielisi
lähemmin tutustua tuohon henkilöön, joka sukkaa kutoen hiljaa ja ääneti
istuu vieras-huoneen nurkassa, maistellen silloin tällöin teetä kupista
ja tarkaten seuran jäseniä.

Jotta en yhtäkään lukiani toiveista, joita suinkin aavistaa saatan,
jättäisi täyttämättä, tahdon nyt myöskin tuosta henkilöstä tehdä
kuvauksen. Hän kuuluu siihen ihmis-luokkaan, jonka jäsenten elosta ja
olosta eräs yksinkertainen kanssasisar sanoi näin: "välistä täytyy
meidän olla kuten olisimme joka paikassa läsnä olevaisina, toisinaan
taas, kuten meitä ei olisi olemassakaan". Tämä eris-kummallinen kanta
on semmoisen henkilön, joka, perheeseen oikeastaan kuulumatta, siinä
kuitenkin on saanut sijansa jonkunlaisena seura-kumppalina, ollen
ainaisena apuna töissä ja neuvoissa, myötä- ja vastoin-käymisessä. Minä
nyt tahdon muutamilla sanoilla kertoa tuollaisen henkilön elämästä
yleensä, mutta jotta ei hänkään arvonimistä osattomaksi jäisi, meillä
kun niistä paljo pidetään, nimittelen häntä Kotitarkaksi. Hänen
työ-alansa on laaja ja seuraavaa laatua: Hänen totinen ajatuksensa,
työnsä ja toimensa saa ulottua joka paikkaan, mutta -- mitään huomiota
vaatimatta. Jos talon isännän on huono hattu päässä, tulee kotitarkka
esiin joko ukkosen johdattimena tahi lietsimenä, jonka tehtävänä
on tuon huonon hatun poijes puhaltaminen. Jos emäntä joutuu
viemistyksiin, on Kotitarkan läsnä-olo varmaankin yhtä tarpeellinen,
kuin hajuvesi-potin. Jos tyttäret ovat harmia saaneet, on hän tuohonkin
osaa ottamassa; jos heillä on pieniä toiveita, tuumia ja ehdotelmia, on
hän se torvi, jonka kautta he puhuvat jotenkin kuuroille korville. Jos
lapset huutavat, lähetetään net hänen luoksensa viihdytettäväksi;
jolleivät nukkua tahdo, täytyy hänen puhua heille satuja. Jos joku on
sairaana, silloin hän on valvomassa, kaikellaisia toimia hän tekee koko
perheen puolesta, ja hyviä neuvoja hänen tulee tarvittaissa antaa
kaikille. Kyökissä hänen pitää tarkastaman kaikkea ja seurasalissa hän
kahvia kaataa kuppeihin. Jos tulee uljaita vieraita, jos tulossa on
joku juhla, silloin -- hän katoaa näkyvistä, ja missä hän on, sitä
tiedetään yhtä vähän, kuin mihin savupiipusta nouseva savu katoaa.
Mutta hänen näkymättömästä olemistansa vaikutusten täytyy aina
ilmautua. Pataa, jossa herkkuruoka on keitetty, ei lasketa kauniisti
katetulle pöydälle, sehän vain jätetään kyökin takalle, ja sama kohtalo
jää myöskin kotitarkan osaksi, hänen tulee valmistaa mitä muille on
hauskaa ja hyödyllistä, mutta itselleen siitä kunniaa pyytämättä, ja
jos hän lujamielisenä kärsivällisesti ja malttavaisesti nämät
tehtävänsä tekee, on hänen olonsa ja elämänsä hänelle itselleen yhtä
hauska, kuin se perheen keskuudessa on suuresta arvosta. Mutta --
muistaa tulee -- siivona ja nöyränä täytyy hänen myöskin olla sekä
käydä hiljaa ovissa; nostaa ääntä hän ei saa senkään vertaa, kuin
suriseva kärpänen, eikä millään muotoa, kuten sillä on tapana, tunkea
ihmisten nenälle. Haukotella hänen tulee niin harvoin, kuin
inhimillinen luontonsa suinkin sallii, mutta sen sijaan hän vapaasti,
vaikka varovaisesti, saa käyttää silmiään ja korviaan ja siten tehdä
havaintojansa, jotka hänelle hyödyksi tulevat. Aivan päin vastoin,
kuin mitä luonnon maailmaa tutkiessa tarvitaan, on hengellisissä
asioissa. Niissä on alhainen, näkymätöin asema sopivimpana
tarkastuspaikkana, ja siis on kotitarkalla parahin tilaisuus tähtäämään
tutkivaa katsettansa perhe-maailman sisällisiin oloihin. Jokainen
liikunto, jokainen pilkku sydämmen kiertotähdessä tulee vähitellen
hänen nähtäviinsä, pienintäkin pyrstötähteä, joka rataansa kulkee, hän
silmällänsä seuraa, hän näkee, miten sen pimenemiset tulevat ja
katoavat, ja katsellen sen ilmiöitä -- ihmis-sydämmen vaihtelevia
tunteita ja ajatuksia, jotka ovat taivaan tähtiä lukuisammat -- hän
päivästä päivään oppii aina paremmin tuntemaan tuota luomisen suurta
ihmeellistä teosta. Tästä siis näkyy, että hän vähitellen saavuttaa
omaisuuden, joka on kullan arvoinen, ja josta hänellä aina on hyötyä --
hän tulee ihmistuntiaksi, ja hänelle hymyilee tuo toivo, että
tulevaisuudessa, jolloin silmälasit koristavat hänen nenäänsä ja
hiukset hopeaiset hänen päätänsä, nuoriso ihmetellen kuuntelee, kun hän
heille kokemuksistaan kertoo, mitä hän _tietää_, mutta he eivät vielä
_aavistakkaan_.

Tämä nyt olkoon sanottuna kotitarkasta yleensä, mutta nyt vielä muutama
sana hänestä, joka everstin perheessä tulee muutamissa kohden
tuollaisen henkilön osaa näyttämään. Minä sanon muutamissa kohden,
sillä oikeastaan häntä siellä pidetään ystävänä, eikä hänen siis
tarvitse olla kuiskuttajana eikä myöskään seisoa kulissien takana, vaan
muitten muassa saa hän useinkin astua näyttämölle sanaansa sanomaan
yhtä rohkeasti ja vapaasti, kuin nuot muutkin näytteliät. Ensimäinen
sana, jonka hän lapsena lausui, oltuansa vuoden tässä matalassa
maailmassa, oli "Kuu". Kahdeksan vuotta myöhemmin kirjoitti hän
ensimmäisen runonsa -- kuulle; tuon sittemmin niin kuivaksi ja
runottomaksi muodostuneen elämän aamu oli ainoastaan kuutamossa
haaveksivan suloinen unelma. Monta runoelmaa ja laulua hänen kynänsä
sepitteli kaikista luonnon ihailtavimmista esineistä noina herttaisina
nuoruuden päivinä, jolloin sydän raittiisti sykähtelee, jolloin tunteet
kevät-tulvan tavalla kuohuvat ja suloiset surut saavat kyynelten
lähteet tihkuamaan, mutta kaikissa hänen lauluissaan, kirjoituksissansa
ja unelmissaan oli aina jotakin kuuvalosta.

Hänen viisaat vanhempansa ravistivat päätään sanoen: "Tyttö! jos
sinä runoja sepittelet, niin sinä huonosti ruoat laittelet ja
saat net syödä pohjaan palaneena. Sinun täytyy tulevaisuudessa
itse hankkia elatuksesi, ja siis sinun tulee olla taitava
leipomisessa ja kehräämisessä. Kuuvalo ei vastaa ravitse". Mutta tyttö
sepitteli runoja, keitti ruokia pohjaan polttamatta sekä pyöritteli
rukin-hiunuansa ja leipoi leipänsä, vaan lapsuuden ystävätänsä, tuota
lempeätä kuuta, hän ei koskaan unhoittanut. Sittemmin aikain takaa,
jolloin sen ystävällinen valo paistoi hänen vanhempiensa haudalle, ei
hän enään yhtäkään runoa sen kunniaksi sepittänyt; nyt hän vain
rukoilevalla katseella tähtäsi silmiänsä tuon lempeätä loistoa kohti,
ikään kuin lohduttajan luo, joka oli orpoa suojeleva ja johdattava
hänen yksinäisellä polullaan. Mutta voi! tuo orpo parka olisi melkein
nälkään nääntynyt ihanassa kuutamossa, ellei toinen valo ja toiset
säteet olisi hänen pelastukseksensa rientäneet. Net tulivat erään
kreivillisen kyökin takasta. Hän onnistui laittamaan hyvää
viinihyydykettä -- tämä tuli hänen onneksensa.

Oli huomattu, että hän osasi valmistaa erin-omaisen hyvää
viinihyydykettä; ja vieläpä hänessä havaittiin monta muutakin yhtä
verratointa omaisuutta. Eräs vapaasukuinen, jolla oli ahvettuneet
huulet, käytti hänen valmistamaansa suunvoidetta ja tuli ihan
terveeksi. Vanha herra, jossa oli ollut senkin seitsemän kipua ja
vammaa, joista hän halusta kertoi, havaitsi suureksi ilokseen, että tuo
henkilö väsymättömällä maltillisuudella häntä kuunteli. Eräs hellä
äiti, jolla oli neljä erin-omaisen viisasta lasta, kuuli syvästi
liikutettuna ruusuhuulisten lastensa kertovan, miten kykenevällä
tavalla kotitarkka sai sanat sointumaan toisihinsa, esimerkiksi
taputtaa ja naputtaa, iloinen ja suloinen, pienoinen ja vienoinen
j.n.e. Eräs haukotteleva Armo virkkamustui aivan, kun tämä taidokas
korteista tiesi ennustaa, että hänelle oli lahja tulossa; yhdeksän
henkeä kehui, että he tuota hätää olivat hänen neuvostansa parantuneet
hammas-taudista, rintataudista ja nuhasta. Eräissä häissä ja
peijaisissa huomattiin, että hän erittäin taitavasti järjesteli kaikki,
armon pään-koristeesta alkaen aina makeis-leivoksiin ja morsiamen
kiharoissa olevasta myrttiruunusta aina viinapöydän voileipiin asti. Ja
tuossa surullisemmassa juhlallisuudessa hän yhtähyvin muisti koristaa
viimeistä untaan nukkuvan morsiamen vuodetta kuin kestitä niitä, jotka
eivät koskaan surun ja murheen tiloissakaan unohda, että meidän tulee
syödä, jos mielimme elää.

Ahkerasti käyttäen kaikkia näitä kykyjään ja taitojansa hän
saavutettuaan vielä muutamia saman-laatuisia lisäksi, nousi askel
askeleelta siksi, että hänelle annettiin kunnia- ja arvonimeksi
kotitarkka. Runojen kirjoittaminen häneltä melkein vallan on unohtunut,
paitsi mitä hän välistä silloin tällöin velvollisuudesta kyhäilee
nimipäivä- ja syntymäpäivä-runoja.

Kuuta hän ei juuri muuten katsele paitsi nähdäksensä, onko ylä- vai
alakuu, ja kuitenkin sen säteet ehkä ovat ainoat ystävät, jotka käyvät
hänen yksinäistä hautaansa katsomassa. Mutta eihän tässä nyt
kirjoitetakkaan mitään huolirunoja. Tahtooko joku enemmän tietoja
tuosta runottomasta kuutamon ystävästä? Kuinka vanha? Noin kahden, ja
neljänkymmenen välillä. Minkä muotoinen? Sen muotoinen, kuin ihmiset
useimmiten ovat; vaikka useimmat ihmiset ehkä pahastuisivat, jos
kuulisivat hänen luulevan itsensä heidän näköiseksensä. Hänen nimensä?
-- Ah! nöyrin palveliattarenne -- Tiina Piete Jokapäiväinen.




Julian kirje. -- Helena. -- Sokea. -- Emilia. -- Sulhot.


Olen jo ennen maininnut, että syynä kaupungin-matkaan oli eräs hauska
asia, ja luulenpa lukiattareni parahiten saavan selkoa sen laadusta
siten, että tässä tuon esiin erään kirjeen, jonka joku aika takaperin
maalla yksinäisyydessä ollessani sain Julia H:lta.

Piete hyvä!

Laske pian pois tuo ikuinen sukkakutimesi! Paras on, kun nämät rivit
saat, että niistät pitkän karren kynttilästä (illallahan posti R:ään
tulee?). Lukitse ovesi, jotta kaikessa rauhassa mukavasti saatat istua
sohvaasi, suurella tarkkuudella, kuten asia vaatii, lukemaan näitä
tärkeitä uutisia, joita sinulle nyt ilmoitan. Minä aina tänne asti
näen, kuinka hirveän utelias olet -- kuinka silmäsi tirkistävät, ja --
jopa nyt kerron sinulle ... sadun!

Oli kerran eräs mies, joka ei ollut kuningas eikä ruhtinas, vaikka hän
ansioittensa puolesta kyllä oli heidän vertaisensa. Tällä oli tytär, ja
vaikk'eivät onnen kohtalot suoneet hänen syntyä ruhtinattareksi,
kokoontui kuitenkin tuon pienokaisen tytön kätkyen ympäri kymmenkunta
naishaltiaa, he kun siten tahtoivat osoittaa sulaa kunnioitusta hänen
isälleen. Net lahjoittivat tytölle ihanuutta, viisautta, suloutta,
taitoa, jalon sydämmen, hyvän luonnon, malttavaisuutta ja, sanalla
sanoen kaikkea, mikä vain naista miellyttäväksi tekee. Antaaksensa
hänelle vielä päällisten päätteeksi onnen lahjoja, tuli vihdoin viimein
nais-haltia Varovainen, lausuen pitkäveteisillä sanoilla: "ajalliseksi
ja iankaikkiseksi onneksensa tulee hänen, valitessaan itsellensä
puolisoa, olla äärettömästi varovainen, epäilevä, vieläpä arkakin".
"Oikein sanottu! Viisaasti lausuttu!" huusivat syvästi huoaten kaikki
haltiarouvat.

Tuo runsas-lahjainen kasvoi niin suloiseksi, kuin syystä sopi
toivoakkin, ja pian kyllä hänelle tuli kosioita, jotka aamusta iltaan
rukouksilla ja huokauksilla kolkuttivat hänen sydämmensä ovelle, mutta
voi! järkähtämättä se pysyi kiinni, ja jos sitä joskus vähän
raotettiin, pantiin se kohta jälleen kiinni, jopa kahdenkertaiseen
lukkoon. Onneksi kyllä oli prinsessa Turandotte'n aikakausi jo mennyt
menojaan, ja Ruotsissa, jossa ihana Elimia asui, oli ilma varmaankin
viileämpää laatua kuin siinä maassa, missä Calaf prinssi huokaili, --
kosk'ei milloinkaan kuultu, että net, joille Elimia rukkaset antoi,
olisivat lopettaneet elämänsä; näyttipä siltä, kuin eivät olisi
kadottaneet ruokahaluansakkaan, ja tiedetäänpä varmaan, että muutamat
heistä (uskoisiko tuota?) yhtä huolettomasti, kuin sukkia jalkaan
muutetaan, ottivat itselleen uuden lemmikin.

Ensimmäinen, joka pyrki ihanan Elimian sydämmen voittajaksi, oli tämän
mielestä liian hellätunteinen, sillä sääsken tappaminen häntä jo
pöyristytti, ja hän huokasi ajatellessaan kanan-poikaisten surkeaa
kohtaloa, kun näki heidät pöydässä paistina, jona juuri olivat hänen
lemmikkinsä mieliruokana. Tuommoiseen tyttö ei kiintyä tahtonut, hän
kun pelkäsi tämän vaimona nälkään nääntyvänsä pelkästä maito- ja
kasvi-ruoasta. Toinen kosia tallasi huolettomasti muurahaiset, jotka
sattuivat hänen tielleen, oli harras kalastaja ja metsästäjä -- ja
häntä siis pidettiin kovasydämmisenä hirviönä; -- monta vertaa
halukkaammin hän ottaisi jäneksen miehekseen kuin metsästäjän! Jänes
tuli, polvet vapisevina ja pelko sydämmessä. Huoaten, änkyttäen puhui
hän toivostaan ja epätoivostaan. "Poika parka", vastattiin, "mene
piiloon, sillä muuten sinä ehkä joutuisit ensimmäisen sinua tapaavan
petoeläimen saaliiksi". Jänes pötki pois, jalopeura astui sijaan
kopeana kosiana. Nyt meidän kaunotar itse pelkäsi joutuvansa surman
suuhun ja puikahti piiloon siksi, että tuo mahtava oli mennyt. Tämä oli
neljäs. Viides, iloinen ja hilpeä, pidettiin kevyt-mielisenä. Kuudetta
luultiin kortin-lyöjäksi, seitsemättä juomariksi, koska hänen nenässään
oli muutamia nyppylöitä. Kahdeksas näytti pahan-luontoiselta, yhdeksäs
itsekkäältä; kymmenes sanoi joka lauseella: "pahuus vieköön!" Ei
semmoisen kanssa ollut hyvä lähteä elämän matkalle! Yhdestoista katsoi
liiaksi käsiään ja jalkojaan ja oli siis turhamainen houkkio.
Kahdestoista tuli, ja hän oli hyvä, jalo, miehekäs, kaunis, rakkautensa
näkyi olevan sydämmellinen, sanottavansa esitti hän taitavasti; nyt
oltiin pahimmassa kuin pulassa, kun ei tietty, mitä vikaa hänestä
löytäisi. Hän näytti todellisesti rakastavan, ... mutta ehkä se vain
näytti siltä, taikka jos hän rakastikin, se ehkä vain oli tuota
katoavaa ulkomuotoa eikä kuolematointa sielua; ... Jumala varjelkoon,
mikä hirveä synti! Jos niin oli asian laita ... niin ... mutta
armastaja vannoi lempivänsä tytön sielua, juuri hänen hengellistä
olentoansa ja eräänä onnellisena hetkenä hän niin mahtavalla voimalla
valloitti tuon kaunottaren jo alttiiksi joutuneen sydämmen, että tytön
vapisevat huulet vihdoinkin liikkuivat tapaan semmoiseen, että kosia
luuli niiden muodostavan portin, jonka kautta tuo myöntävä vastaus oli
hänelle tuleva. Ja ollen varmana siitä, että hän nyt oli saanut
toivotun vastauksen, lankesi hän polvilleen, suuteli ihanaa Elimiaa,
joka ihmeestä ja hämmästyksestä melkein oli kaatumaisillaan, kun hän
nyt näin tietämättään, miten se kävi, havaitsi olevansa kihloissa!

Hänen isänsä ja sulhasensa päättivät häät pidettäväksi mitä pikemmin
sitä paremmin. Elimia ei kieltävällä eikä myöntävällä sanalla
sekaantunut koko tuumaan, ja sulhanen tietysti luuli hänen vaiti-olonsa
tarkoittavan heidän päätöksensä hyväksymistä. Aika joutui joutumistaan,
vaan sillä välin ihana Elimia luki päivät, sanoen: "nyt on ainoastaan
14 päivää jäljellä, nyt 12 ja, armollinen taivas! nyt ainoastaan 10,
Herra Jumala, nyt vain 8 päivää!" Aina suurempi tuska ja pelko
valloitti nyt hänen sydäntänsä. Kaikellaiset kummat ajatukset ja turhat
luulot, Egyptin heinäsirkkoja lukuisammat, anastivat hänen muuten
viisasta ja tyventä mieltänsä, pimentäen ja hämmentäen sitä. Hän ei nyt
suorastaan eroa tahtonut sulhostansa, mutta päätti vain häät
jätettäväksi toiseen aikaan, sillä Almantsor'issa hänen mielestään oli
kuitenkin vikoja enemmän, kuin mitä olisi luulla saattanut, ja se
suurin, että hän hyvin ymmärsi niitä peittää. Ihminen ei koskaan ole
täydellinen, ja hän, joka meistä parhaimmalta näyttää, on usein ehkä
vähimmän viatoin. Sitä paitsi Elimia luuli, ett'ei heidän luonnossansa
ollut sopusointua; ja sen lisäksi vielä oli tuo sulhanen liika nuori,
hän itse liian vanha j.n.e., siis loppu ja päätös tuosta kaikesta, että
hän koko elinajakseen tulisi onnettomaksi.

Eräs Elimian hyvistä ystävistä olisi halusta niskat taittanut
nais-haltia Varovaiselta, jonka onnetoin lahja oli siihen syynä, että
Elimia aikoi hyljätä sen onnen, mikä hänen osakseen tulisi semmoisen
miehen omana, joka hartaasti oli häneen kiintynyt ja ikään kuin häntä
varten luotu.

Nyt, Piete, näen, kuinka käyt malttamattomaksi, ja kysyt: "mikä tämän
lorun lopuksi, ja mitä hyvää tästä tulee?" Ystäväni rakas! tätä kaikkea
olen tarjonnut ensiksikin ikään kuin ruokaryypyksi, enentääkseni
ruokahaluasi itse ateriaa varten, ja sitten näyttääkseni, mikä
erin-omainen noitavoima pienelle Julialle on tuota hätää annettu, sillä
muutamalla kynän-piirteellä muutan minä kaikki mainitsemani henkilöt,
laitan _entiset nykyisiksi_ ja sadun, tosi-asiaksi.

Almantsor'ista tulee nuori uljas Algernon S. ja hänen morsiamestansa,
ihanasta Elimiasta, sisareni Emilia H., joka aina välimiten katkerasti
katuu lupaustaan. Nais-haltia Varovaisen täytyy kärsiä suuremmat
muutokset; hän ei ole mikään muu, kuin tuo horjuvaisuus ja
epävakaisuus, joka aina valloittaa Emilian sydäntä, milloin hänen vain
tulee päättää pyhään avioliittoon menemisestänsä. Jollei häntä nyt
monelta taholta tuupattaisi eteen päin, menisi hän kuten kravut --
takaperin. Tämä Emilia, jota minä niin hartaasti rakastan, vaikka hän,
usein kyllä, koettelee malttavaisuuttani, istuu nyt vastapäätäni sohvan
nurkassa kalpeana, silmät itkusta punaisina, ajatellen hääpäiväänsä ja
-- hikoillen tuskasta! Onko tuo naurettavaa vai itkettävää? Minä
kumminkin vuoroin nauran ja itken sekä houkuttelen Emiliaa tekemään
samoin.

Ainoa keino, millä saatamme estää Emilia parkaa miettimästä ja
suremasta turhan päiten, on, että kaikki toimet saavat mennä sikin
sokin tulisimmassa kiiruussa aina hääpäivään asti, jotta hänen päänsä
oikein joutuisi pyörälle. Tiedänpä, ett'ei isäni koskaan sallisi, että
joku meistä olisi sanansa syöjä. Emilia sen myöskin kyllä tietää, ja
luulenpa, että tämä juuri tekeekin häntä välistä kovin alakuloiseksi.
Ja kuitenkin hän rakastaa, välistä oikein ihaileekin sulhoaan, -- mutta
antaisi sentään vieläkin, jos uskaltaisi, hänelle rukkaset! Sanoppa,
mitenkä kaikki tämä on selitettävä -- mitenkä tämä on mahdollista!
Mutta kun hänen kohtalonsa kerran on pätevästi päätetty ja
muuttumattomana pysyvä, luulen hänen kyllä onneensa tyytyvän, ja, mikä
hupaisinta, Emilia itsekkin luulee samoin. Nyt on asiat kuitenkin sillä
kannalla, että tulevalla viikolla kaikkien häävalmistusten pitää olla
valmiina. Ja pyhänä, siis ylihuomisesta viikon takaa, on tuo hirveä
hääpäivä. Emilia vihitään kotona, ja ainoastaan sukulaisista kutsutaan
muutamia. Emilia tahtoo sen ja hänen mieltänsä nyt noudatetaan
kaikessa, missä suinkin mahdollista on. Hän sanoo sillä tavalla
tehtävän kaikille uhri paroille. Naurettava aatos! Näethän, Piete hyvä,
kuinka välttämättömästi sinua täällä tarvitaan. Tosiaankin, me
tarvitsemme kaikin puolin sinun apuasi ja neuvoasi. Kääri siis
kapineesi kokoon ja lähde tänne mitä pikimmin sitä paremmin.

Maanantaina Algernon tulee Tukholmaan ja hänen kanssaan myöskin minun
sulhaseni. Minä en ole ollut niin arka ja monimutkainen kuin Emilia,
mutta enpä ole sentään valinnut huonommin kuin hänkään. Arvidini on
kaunis ja sorea ja hänen sydämmensä kultaa kalliimpi. Isäni pitää
hänestä paljon, ja sehän minulle on suurimman arvoista! Minun rakas,
hyvä ja kunnioitettu isäni! Olinhan varmasti päättänyt, ett'en koskaan
jättäisi isääni ja äitiäni... Minä en ymmärrä, mitenkä sentään saatin
mennä kihloihin ... mutta Arvidini ääretöntä suloutta en voinut
vastustaa. Onhan isäni luona vielä Helena, hän ei kuitenkaan koskaan
naimisiin mene; ja Helena ainakin vastaa kolme minun vertaistani
tyttöä. Isäni ei ensinnä hyväksynyt meidän liittoamme, vaan pani niin
kovasti vastaan, että se melkein jo oli myttyyn menemäisillään, mutta
minä itkein lankesin polvilleni, sulhoni isä (minun isäni nuoruuden
ystävä) puhui kovin kauniisti, ja Arvid itse näytti niin surulliselta,
että isäni vihdoinkin heltyen sanoi: "noh saakoot nyt sitte toinen
toisensa". Arvid ja minä, mekös nyt iloitsimme kuten leivoset. Pian
saat häntä nähdä; hänen leukapartansa ja viiksensä ovat mustat,
silmänsä suuret ja siniset, ja kaikkein kauniin hänessä on ... mutta
saathan nähdä, saatpa nähdä! Hänen on äänensä kauniin, mitä maailmassa
olla sopii, ja oikeinpa miellyttävällä tavalla hän lausuu "hiisi
vieköön!" vaikka sitä vastaan väittää. Sinun mielestäsi tämä ehkä
kummalta kuuluu, mutta sinä saat nähdä, saatpa kuulla! Tule, tule
viimeistäänkin ylihuomis-iltana syleilemään,

                                                  ystävääsi
                                                 Julia H:ta.

_Lisää_: Pyytäisin sinua mukaasi ottamaan noita makeita varikoisia,
jotka, kuten tiedät, ovat isälleni ja äidilleni mieluisia, sekä
juustoja Kaarlolle ja Helenalle ja vähän piparkakkuja minulle. Onhan
sinulla niitä aina varalla. Emilia, Emilia parka, Emilia vaivainen!
kylläpä hänellä on täysi työ, ennen kuin saattaa tuskansa niellä. Etpä
usko, kuinka minä pelkään, että hän turhasta surusta ja levottomuudesta
käy varsin kalpeaksi ja rumaksi, siksi kuin Algernon tulee. Minä
melkein luulen Emilian sitä toivovankin, tietysti koetellaksensa, onko
hänen sulhonsa rakkaus hänen kuolemattomaan sieluunsa todellinen.
Varmaankin Emilia vaatisi sulhoaan yhtä hehkuvasti rakastamaan
morsiantansa, vaikka tämä myyränkin muotoiseksi muuttuisi. Olen oikein
huolestuneena. Emilian muoto on kovin vaihteleva, levottomana ja
surullisena ei hän ole sama ihminenkään kuin milloin hän on iloisella
ja hyvällä mielellä.

Hyvästi vielä kerran.

Lisää: Tiedätkö, kuka Emilian tulee vihkimään. Provessori L., hän, joka
näyttää niin hirveän totiselta, joka on vääräsäärinen ja punasilmäinen,
ja jonka nenässä on kaksi suurta nystermää. Hän on nykyään päässyt
tänne kirkkoherraksi. Isäni pitää häntä suuressa arvossa. Minä
puolestani en suinkaan halusta antaisi häteläsilmäisen papin itseäni
vihkiä. Mutta minähän en naimisiin menekkään ennen, kuin vasta kahden
vuoden kuluttua taikka kentiesi syksyllä, tuota siis ei vielä tarvitse
ajatella.

Olinpa melkein unhoittamaisillani noita lukemattomia terveisiä, joita
koko perheemme sinulle lähettää.

       *       *       *       *       *

Minä noudatin kohta Julian kutsumusta ja tulin, kuten jo nähtiin,
eräänä iltana helmikuun loppupuolella eversti H:lle.

Vielä on minulla muutama sana sanottavana tuon illan tapahtumista,
joihin taaskin liitän kertomukseni juoksun.

Sokea, joka pitkän ajan oli istunut hiljaa ja ääneti, sanoi nyt äkkiä
ja jotenkin kiivaasti: "minä tahtoisin laulaa": Helena nousi kohta
häntä istuttamaan pianon ääreen sekä istui sitten säestääksensä hänen
lauluansa. Sokea jäi seisomaan. Helena kysyi, mitä hän mieli laulaa.
"Ariadne à Naxos" vastasi hän lyhyesti ja jyrkästi. Nyt alkoivat.
Alussa ei tuon sokean laulu minua miellyttänyt; hänen äänensä oli
voimakas, synkeä, melkein kamoittava, mutta jota kauemmin häntä
kuunteli ja jota suuremmalla tarkkuudella, sitä paremmin havaitsi,
miten hänen laulunsa lumoavalla totuudella ilmaisi tunteita, ja sitä
enemmän se myöskin kuulioita viehätti; oikeinpa tuntui vilun-väreitä
ruumiissa, sydän sykki, ja me ikään kuin seurasimme Ariadnea, kun hän
kiihtyvän tuskan vallassa etsii lemmikkiänsä ja häntä huokeammin
keksiäksensä nousee kallion huipulle. Säistö tässä kohden oivallisesti
osoittaa hänen kiipeemistänsä; luuleepa näkevänsä, miten hän, sydän
aavistuksia täynnä, hengästyneenä kiirehtii eteenpäin. Vihdoinkin hän
huipulle ennättää, katsahtaa avaruuteen ja havaitsee kaukana merellä
valkoiset purjeet, jotka hänen näkyvistänsä etenivät etenemistään. Tuo
sokea koko sielunsa innolla seurasi Ariadnea, melkeinpä olisi uskonut,
että hänen silmänsä, jotka eteensä tirkistivät, näkivät jotakin muuta
kuin pimeyttä. Kyyneleet nousivat välttämättömästi kaikkien silmiin,
kun hän sydäntä vihloavan surun ja rakkauden valtaamana, mikä kuvautui
hänen sekä muodossansa että äänessään, Ariadnen kanssa huusi: "Teseo,
Teseo!" Juuri kun hänen innostuksensa ja meidän mieltymyksemme oli
ennättänyt korkeimmalleen, nousi eversti äkkiä istualta, meni pianon
luo, tarttui laulajattaren käteen ja vei hänen sanaakaan sanomatta
istumaan sohvalle, johon hän myöskin itse istahti hänen rinnallensa.
Minä huomasin sokean kiivaasti vetävän kätensä pois everstin kädestä.
Hän oli kalman kalpeana ja aivan haltioissaan. Tämä kaikki ei
ollenkaan näyttänyt muita kummastuttavan paitsi minua. Nyt alkoi vain
kaikellaisista joutavista asioista keskustelu, johon kaikki muut
yhtyivät paitsi sokea. Hetken kuluttua sanoi eversti hänelle: "sinä
tarvitset lepoa", ja tarttui samassa hänen käteensä sekä talutti häntä
huoneesta pois sitte, kuin tuo sokea ensin melko juhlallisesti oli
hyvästijätöksi noikannut. Juuri huoneesta mennessään huusi eversti:
"Helena!" ja Helena seurasi heitä.

Hetken perästä minäkin menin huoneeseeni siellä lepoa nauttiakseni,
mutta sokean muoto joka ehtimiseen kuvautui silmieni eteen, yhä esteli
minua nukkumasta; minä kuulin hänen huikean äänensä sekä näin tuon
tunteita ilmaisevan muodon ja koetinpa arvata niitten tunteitten
luontoa, jotka hänen sydämmessään riehuivat.

Minä en vielä nukkumaan ehtinyt, kun Emilia ja Julia hiljaa hiipivät
huoneeni vieressä olevaan kammariinsa. Väliovi oli auki, ja minä kuulin
mitä puoli-ääneensä keskustelivat. Julia sanoi vähän harmistuneena:
"sinä haukottelet, sinä huokaat, ja kuitenkin tulee Algernon huomenna!
Emilia, sinulla ei ole tuntoa enemmän kuin paperirasialla!"

_Emilia_. Mistäs tiedät, vaikka sen tekisin sulasta
myötätuntoisuudesta, sillä ehkä Algernon juuri tällä haavaa tekee
ihan samoin.

_Julia_. Sitä ei hän tee, siitä olen aivan varma. Ennemmin luulen hänen
tuosta ilosta, kun tietää sinun jo pian näkevänsä, joutuvan niin
malttamattomaksi, ett'ei hän tiedä, seisooko hän yhdellä vai kahdella
jalalla.

_Emilia_. Hänen viimeisen kirjeensä takiako sinä tuohon päätökseen olet
tullut?

_Julia_. Sehän oli kirjoitettu tulisimmassa kiireessä. Eikä sitä
kukaan aina yhtä hyvin kykene kirjoittamaan; ehkä hänessä oli kova
päänkivistys ... taikka nuhaa ... taikka kentiesi hän oli kylmettynyt.

_Emilia_. Olkoon kaikkia mitä suvaitset, mutta eipä kukaan saata syystä
kaunistella tuota kirjeen tyhjää, kylmää loppupuolta.

_Julia_. Mutta Emilia, minä vakuutan, että siinä on kirjoitettuna --
"hellimmällä uskollisuudella".

_Emilia_. Ja minä olen varma, että siihen varsin kuivasti ja kylmästi
on piirretty: "kunnioituksella ja ystävyydellä olen aina" -- aivan
kuten vieraalle henkilölle, jolle tavallisesti kirjoitetaan:
"kunnioituksella" j.n.e. sillä missä hellimpiä tunteita puuttuu, siinä
tuo köyhä kunnioitus saa olla parsimassa. Missä on yölakkini? kah
tuossa. Hohoh! hohoh! Sinä Julia, näet kaikki aivan ruusuhohteessa!

_Julia_. Minä näen, että sulhasten tulee olla varoillaan ett'eivät puhu
kunnioituksesta... Mutta varmaan tiedän, ett'ei Algernon ole käyttänyt
tuota hirveätä sanaa, vaan päin vastoin jotakin oikein harrasta ja
sydämmellistä. Emilia kulta, tuo kirjeesi tänne. Saatpa nähdä, että
olet häntä väärin tuominnut.

_Emilia_. Sinun mieliksesi tuon kirjeen tänne. Saammepa nähdä, että
minä olen oikeassa!

_Julia_. Me saamme nähdä, että minä olen oikeassa!

Nyt toi Emilia kirjeen. Sisarukset lähenivät kynttilää.

Tarkemmin nähdäksensä kirjeen sisältöä, Julia niisti karren
kynttilästä, jonka hän, joko tahallaan taikka tapaturmasta, sammutti.
Nyt vallitsi pimeys ja äänettömyys, mutta hetken perästä kuului Emilian
iloinen nauru, joka tarttui Juliaan, ja minä lisäksi vielä tein sen
kolmi-ääniseksi. Etsien ja kuukuellen pöytien ja tuolien välitse he
vihdoin löysivät vuoteensa ja huusivat nauraen minulle: "hyvää yötä,
hyvää yötä!"

Seuraava päivä oli noita puuhamis- ja puhdistus-päiviä jommoisia
kaikissa hyvin järjestetyissä taloissa aina välimiten on, ja joita
saattaa verrata raivoavaan myrsky-ilmaan, jonka tuulten ja sateitten
tauottua luonto taas virkistyneemmässä ja kauniimmassa muodossa tulee
näkyviimme.

Nyt pestiin, huhdottiin, tuuletettiin ja tomutettiin joka nurkkaa ja
pieltä. Armo, joka itse tahtoi kaikesta huolta pitää, kulki lakkaamatta
edes ja takaisin ovissa jättäen net useimmiten kaikki aivan auki, josta
syystä huoneisiin syntyi ristituulta. Pelastuakseni kylmettymisestä ja
hammas-taudista pakenin huoneesta huoneeseen, kun vihdoin toisessa
kerroksessa Helenan kammarissa löysin tyvenen sataman. Tämä vähäinen
huone oli mielestäni kauniin ja hauskin koko talossa. Sen ikkunat
olivat päivän-puolella. Seinissä riippui kuvia, enimmiten kauniita
maisema-kuva. Näitten joukossa oli mainittavimmat kaksi Fahlcranz'in
tekemää, joihin tämä suuri taiteilia oli luonut sen viehättävän
tyvenyyden, jonka ihana kesä-ilta luontohon levittää, ja mikä aina
mahtavasti ihmis-sydämmiin vaikuttaa. Niihin silmiin, jotka tätä
maisema-kuvausta tarkkaan katselivat, ilmaantui piankin suloista
haaveilua ja tämä juuri oli varma todistus kuvien täydellisestä
ihanuudesta.

Huone-kalut olivat kauniit ja mukavat. Piano, maalaus-jalat ja hyvillä
kirjoilla varustettu kaappi näyttivät kyllin, ettei tässä ahtaassa
piirissä puuttunut mitään siitä, mikä tekee jokaisen hetken meidän
kodissamme hauskaksi ja estää meitä kaipaamasta ulkonaisen maailman
huvituksia.

Suuret, komeat kurjen-polvet (Gieranium), joitten heleä vihannuus
muistutti kevään suloudesta, seisoivat akkunoilla, hajottaen ja
vähentäen sisään paistavan auringon säteitä, jotka tänä päivänä
loistivat niin kirkkaan kirkkaina, kuin tavallisesti kovassa
talvi-pakkasessa. Kaunis kukillinen matto peitti lattian.

Helena istui sohvassa ompelemassa. Hänen edessänsä olevalla
ompelupöydällä oli Uusi Testamentti.

Sydämmen tyvenyyttä ja tyytyväisyyttä ilmaisevalla hymyllä otti hän
minua vastaan. Minä istuin työtä tekemään, kuten hänkin, ja tunsin
itseni olevan erinomaisen iloisella tuulella ja hyvillä mielin. Me
ompelimme Emilian morsius-hametta.

"Sinä katselet huonettani?" sanoi minulle Helena hymyillen, samassa
kuin hän silmillään seurasi katseeni suuntaa.

"Niin teenkin", vastasin minä, "sisaresi huoneet ovat hauskat ja
kauniit, mutta myöntää täytyy, ett'ei niitä tähän verrata saata".

"Se on ollut isäni tahto, että minä olisin ainoa lellilapsi tässä
talossa", sanoi hän ja lisäsi kyynel-silmin vielä: "minun hyvä isäni on
kaikin tavoin koettanut, ett'ei minun ikänä tarvitsisi kaivata niitä
iloja ja nautinnoita, joita kauniit ja terveet sisareni ovat onnen
osakseen saaneet, ja joista minä viallisuuteni ja kipujeni tähden olen
pois suljettuna. Siksi on hän näitten sijaan antanut minulle paljon
suurempia, net, joita taiteiden tunteminen ja harjoittaminen tarjoaa
sille, joka niitä mielihalulla harrastaa. Sentähden hän ymmärrystäni
kehittää ja vahvistaa hyvin järjestettyjen opintojen kautta, jotka
eivät koskaan ole pintapuolisia, ja joita hän itse johtaa. Siksi hän
tähän vähäiseen soppeen, jossa minä vietän suurimman osan elämästäni,
on koonnut näin ylen paljon kaikellaista ihanaa, joka tunteita, silmiä
ja ajatuksia miellyttää. Mutta vielä suuremmasta arvosta, kuin nämät
kaikki, on se hellä isällinen rakkaus, jota hän minulle osoittaa, ja
jolla hän minua suojelee, varmaankin vain sen vuoksi, ett'en koskaan
katkerasti kaipaisi sitä rakkautta, jota luonto ei ole suonut minun
nauttia. Hän on täydellisesti onnistunut, eikä minulla ole muuta
toivoa, kuin että voisin elää hänen, äitini, sisarieni ja Jumalani
mieliksi".

Nyt olimme hetken ääneti, ja sydämmessäni minä kunnioitin tuota isää,
joka näin ymmärsi huolta pitää niitten lasten onnesta, jotka hänelle
oli suotu. Helena sanoi taas: "kun äitini ja sisareni ovat kemuissa ja
seuroissa, viettää hän enemmän aikaansa minun luonani; minä silloin
soitan hänelle ja luen ääneeni, ja hän, sanomattomassa hyvyydessään,
suo minun uskoa, että paljonkin lisään hänen elämänsä iloa. Tämä ajatus
tekee minua sangen onnelliseksi. Tuo on suloinen, kadehdittava kohtalo,
kun tietää olevansa _jonkin arvoisena_ sille, joka on siunauksena
kaikelle, mikä häntä ympäröitsee!"

Ajatuksissani sanoin minä kaikille maailman perheen-isille: "oi,
miksikä teistä ainoastaan harvat ovat tämän isän kaltaisia? Kodin
kuninkaat, oi, kuinka paljon iloa ja autuutta te saattaisitte
ympärillenne levittää, kuinka äärettömästi kunnioitettuna ja
rakastettuna te saattaisitte olla!" Sitten juttelimme Emiliasta.

"Kumma minusta on", sanoi Helena, "että Emilia, joka tavallisesti on
tyven-mielinen, ajatuksissaan ja päätöksissään selvä sekä kaikin
puolin oikein kelvollinen, kuitenkin on yhdessä asiassa epäselvä. Hän
menisi halusta naimisiin, koska hän pitää onnellista avioliittoa
autuaallisimpana tilana, mitä maailmassa olla saattaa, mutta juuri
tuossa naimis-asiassa hänelle päättäminen on käynyt kovin vaikeaksi.
Kaksi hänen lapsuutensa ystävistä on joutuneet onnettomiin naimisiin,
ja tuopa hänessä yht'äkkiä on synnyttänyt semmoisen pelon, että hän nyt
luulee joutuvansa onnettomaksi naimisessaan eikä rohkenisi onnelliseksi
tulla, ellei muut hänen parhaakseen toimielisi. Hän on nyt välistä
tuskasta melkein kipeänä, kun hänen hääpäivänsä lähenee lähenemistään,
ja kuitenkin on Algernon se mies, jota hän todellisesti rakastaa, ja
jonka kanssa hän tulee täydellisen onnelliseksi, siitä olemme kaikki
vakuutetut. Välimmiten on hänellä tyvenet kuurot, kuten eilen illalla
näit. Pahoin toki pelkään, että tämä tuuli piankin on mennyt ohitse,
sekä että hänen levottomuutensa ja epävakaisuutensa enenee aina sitä
myöden, kuin tuo tärkeä päivä lähenee, joka sitten varmaankin tekee
täydellisen lopun hänen horjuvaisuudestansa, sillä kun jotakin on
peruuttamattomasti päätetty, tyytyy hän siihen ja katsoo sen
parhaaksensa. Hääpäivään asti täytyy häntä välttämättömästi
kaikin tavoin häiritä ja huvitella, jotta hänellä ei olisi aikaa
turhan-päiväisiin miettimisiin. Me olemme kukin ottaneet erityisen osan
tästä huvinäytelmästä, jota meidän tulee sisar-kultamme hyväksi
näytellä. Isäni aikoo viedä häntä kävely-matkoille, äitini keskustelee
hänen kanssaan kaikista, mitä vielä pitää tulemaan valmiiksi ennen
häitä. Julia ei aio antaa hänen koskaan olla rauhassa, hän tavalla
tai toisella on häntä häiritsevä. Kaarlo veljemme aina välimiten
saattaa häntä kinaamaan Napoleonista, jota veljeni ei muka pidä niin
suuri-arvoisena kuin Kaarle XII:ta -- sepä Emiliaa harmittaa, ja tämä
onkin ainoa asia, josta olen kuullut hyvän, hiljaisen sisareni
kiihtyneenä kinaavan. Minä puolestani aion tavan takaa häneltä kysyä
neuvoja hänen vaatetuksensa suhteen. Pienet veljeni ovat jo aikoja
sitten itsestään tietäneet tehtävänsä, he kun ehtimiseen jankuttaen
pyytävät milloin mitäkin. Tähän asti olemme kaikin pitäneet siitä
huolta, että he ovat saatavansa saaneet, mutta nyt tämä jätetään
kokonaan hänen huoleksensa. Sinun osakses, Piete hyvä, tulisi, että
aina sopivissa tiloissa lausuisit Algernon'ista jonkun kiitos-lauseen,
mikä tehtävä ei suinkaan tule sinulle vaikeaksi. Emilia pitää meitä
kaikkia puolueellisina, mutta sinua ei hän epäile ja siksi sinun sanasi
paremmin vaikuttaa".

Minä hyvin tehtävääni tyydyin, sillä hauskaltahan aina tuntuu, kun
hyvällä omalla tunnolla saattaa ihmisiä kiittää.

Pitkän ajan puhuttuamme Emiliasta ja hänen lemmikistänsä, heidän
tulevista oloistansa j.n.e., johdatin minä puhettamme sokeaan, josta
halusin saada tarkempia tietoja.

Helena karttaen ja nähtävän varovaisesti sanoi vain: "Liisi on vuoden
ajan ollut meillä. Me pidämme häntä kovin hyvänä sekä toivomme, että
ajan mittaan voitamme hänen luottamuksensa ja saatamme tehdä häntä
onnellisemmaksi".

Sitten Helena ehdotteli, että menisimme Liisiä tervehtimään. Hän sanoi:
"tavallisesti menen aina edeltä puolen-päivän hänen luoksensa, mutta
tänään en ole vielä ollut. Minä paljonkin viettäisin aikaani hänen
luonaan, mutta hän on halukkaammin yksinänsä".

Me läksimme yhdessä sokean huoneeseen.

Hän oli jo vaatteissaan ja istui vuoteensa laidalla laulaen hiljaa
itseksensä.

"Oi, paljonpa hän lienee kärsinyt! Hän on elävä surun kuva!" ajattelin
minä nyt, jolloin päivän valossa läheltä katselin noita kalpeita ihania
kasvoja, joista selvään näkyi kovien, vielä päättymättömien taistelujen
jälkiä ja surujen niin katkerien, ett'ei kyyneleitä ollut niitten
lievitteeksi.

Nuori tyttö, jonka ruusun-punaiset posket ja iloinen muoto oli tuon
kärsivän raukan suorana vastakohtana, istui huoneen nurkassa sukkaa
kutoen. Hän oli siellä sokean avuksi. Hempeällä äänellä ja liikuttavan
sydämmellisillä sanoilla Helena puhutteli Liisiä; tämä vastasi jäykästi
ja kylmästi. Minusta näytti siltä, kuin hän huoneeseen tultuamme oikein
olisi koettanut vähitellen saada itsellensä semmoisen kylmän, kuolleen
muodon, jonka huomasin olleen illallakin. Helena ja minä jatkoimme
sitten yksistämme keskustelua, ja sillä aikaa sokea väänteli ja
kierteli mustaa silkkinuoraa erin-omaisen kauniitten sormiensa
ympärille, mutta yht'äkkiä hän huudahti: "vait! vait!" vieno puna
leimahti hänen poskilleen, ja hänen rintansa aaltoili. Me kuuntelimme
ääneti; vasta muutaman hetken kuluttua kuului kumiseva ääni jalan
astunnasta, joka verkalleen läheni. "Hän se on!" sanoi sokea ikään kuin
itseksensä. Minä katsahdin kysyvästi Helenaan, mutta Helena loi
silmänsä lattiaan päin. Eversti astui sisälle. Sokea nousi istualta ja
jäi kuvapatsaan muotoiseksi liikkumattomana seisomaan, kuitenkin luulin
huomaavani hänessä vähäisen värähdyksen. Eversti puhutteli häntä
tapansa mukaan tyvenesti, eipä kuitenkaan kuten minusta näytti,
tavallisella lempeällä äänellään, ja sanoi tulleensa noutamaan Liisiä,
koska hänen oli aikomus mennä Emilian ja Liisin kanssa ajelemaan.
"Ilma", lisäsi hän, "on kirkas ja raitis, se tekee sinulle hyvää".

"Minulle hyvää?" sanoi hän katkerasti hymyillen, mutta tuosta väliä
pitämättä käski eversti Helenan auttamaan vaatteita hänen yllensä.
Sokea ei tätä vastustellut, vaan antoi ääneti vaatettaa itseänsä ja
meni ketään kiittämättä everstin taluttamana ulos.

"Liisi raukka!" sanoi sääliväisesti huoaten Helena, sokean poijes
mentyä.

Minulla tosiaan ei ollut avainta tuon käsittämättömän ihmisen
sydämmeen, mutta sen verran toki olin nähnyt, että minäkin sydämmeni
kyllyydestä huokailin: "Liisi raukka!"

Me rupesimme nyt taas työhömme, jota jatkaessamme hauskasti
keskustelimme aina melkein puolipäivään asti.

Minä silloin menin Emilian luoksi, joka oli tullut kotia ajelemasta, ja
tapasin hänen kiistelemässä Julian kanssa, tämä kun oikein
tuskastuneena koki temmata Emilialta hameen, jonka hän aikoi pukea
yllensä. Emilia nauroi sydämmellisesti ja Julia oli vähällä itkeä.

"Auta! Piete, auta!" huusi hän. "Onko semmoista milloinkaan kuultu
taikka nähty? Kuule, Piete! Juuri sen vuoksi, että Emilia tänään
odottaa Algernon'ia tänne, tahtoo hän pukea ylleen rumimman
hameensa, ... niin, semmoisen hameen, jossa hän ei ole muotoisensakaan!
eikä siinäkään ole tarpeeksi, hän tahtoo vielä vyötärölleen nauhan,
joka on vahva kuin kapalovyö, ja hiuksiinsa kamman, joka varmaankin on
jonkun hirveän noita-akka vainajan jäljelle jäänyttä omaisuutta, niin
hirveän ruma se on! Nyt olen jo neljänneksen tunnin tässä kiistellyt
tuon onnettoman vaatetuksen takia, ... mutta turhaan".

"Jos minä", sanoi Emilia arvokkaasti, "Algernon'in silmissä
ainoastaan hameen taikka kamman vuoksi muutun miellyttäväksi taikka
vasten-mieliseksi, niin..."

"Katsos siinä se nyt on!" sanoi Julia varsin toivotonna; "nyt olemme
ehtineet koetuksiin, enkä enään tiedä kuinka rumaksi ja kamalaksi hän
saattaa itsensä muodostaa, sillä koettaaksensa, onko Algernon jalossa
uskollisuudessa kaikkia mainehikkaita romanisankareita etevämpi. Minä
rukoilen, älä vain millään muotoa leikkaa pois korviasi taikka
nenääsi!" Emilia nauroi. "Ja sinähän saattaisit varsin helposti olla
niin kaunis, niin suloinen!" lisäsi Julia aina hartaasti rukoillen ja
koetti samalla saada haltuunsa tuon onnettoman hameen ja kamman.

"Minä olen päättänyt olla näissä vaatteissa tänään", sanoi Emilia
vakaasti, "ja sen olen syystä tehnyt, mutta jos sillä herätän sinun ja
sulhoni kauhun -- niin saan kohtalooni tyytyä".

"Emilia kyllä sentäänkin tulee kauniiksi", sanoin minä Julialle,
häntä siten lohduttaakseni; "mene sinä nyt vaatettamaan itseäsi
päivällisiksi. Muista, että sinulla myöskin on sulhanen, jota sinun
tulee miellyttää".

"Hohho, tuo ei ole vaikeaa; vaikka asettaisin säkin hameekseni ja
ruukun päähäni, net hänen mielestänsä kaunistaisivat minua varsin
erin-omaisesti".

"Sinä siis luulet", lausui Julia, "ett'ei Algernon katsele minua
samoin, kuin Arvid sinua".

Julia näytti vähän hämmästyneeltä.

"Mene nyt, mene", keskeytin minä heitä, "muuten emme koskaan tule
valmiiksi; mene nyt Julia, minä autan Emiliaa ja menenpä vaikka
vedolle, että hän vasten tahtoansakin tulee kauniiksi". Julia läksi
vihdoinkin Helenan luo, hän kun joka päivä kampasi Julian erinomaisen
kauniita hiuksia.

Yksin jäätyäni Emilian kanssa ja auttaissani hänen ylleen tuota
tosiaankin huonon-näköistä harmaan-ruskeata hametta, sanoin hänelle
muutamia minun mielestäni viisaita sanoja hänen mielen-tilastansa ja
käytöksestänsä. Hän vastasi minulle: "myönnän kyllä, ett'en ole
semmoinen kuin minun pitäisi oleman ... minä toivoisin olevani
toisellainen, mutta tunnenpa sydämmessäni niin vähän rauhaa ja onnea,
että väliin en voi hallita itseäni. Minä olen nyt tekemäisilläni
liittoa, johon minun ehk'ei olisi ikänä pitänyt ryhtyäkkään". Ja jos
tällä ajalla, jona vielä kihloissa olen, tulen vakuutetuksi siitä,
ett'ei epäilykseni ole perustuksia vailla, silloin ei mikään maailmassa
saata estää minua liittoamme peruuttamasta ja siten välttämään
elinaikaiseen onnettomuuteen joutumista. Sillä jos totta onpi, että
onnellisessa avioliitossa on kuten taivaan taloissa, niin yhtä varmasti
onnettomassa on kuten paholaisen tuvissa".

"Jollet rakasta sulhoasi", sanoin minä, "on tuo tosiaankin
ihmetyttävää, että olet antanut asian joutua näin pitkälle".

"Jollet rakasta?" toisti Emilia hämmästyneenä, "totta maar häntä
rakastan, ja sepä se juuri on pahin onnettomuus, sillä rakkauteni estää
minua näkemästä hänen vikojansa".

"Sitä ei suinkaan kukaan otaksuisi siitä päättäen, mitä tässä äsken
puhuit", vastasin minä hymyillen.

"Voi on! on tuo kuitenkin totta!" sanoi Emilia, "muutamat niistä
ovatkin niin silmiin pistäviä, ett'ei saata olla niitä näkemättä; hän
esimerkiksi on -- liian nuori!"

"Semmoinen kelvotoin!" sanoin minä nauraen, "tuohan tosiaankin on
konnamaista!"

"Niin naura sinä vain! Minusta tuo todellakaan ei ole hauskaa. Sitä en
juuri tahdo sanoa, että syy on hänessä, mutta vika se kuitenkin on
siinä suhteessa, että minä tahtoisin vanhemman miehen. Minä olen nyt
kuudenkolmatta vuoden vanha ja siis juuri jäähyväisiä sanomaisillani
nuoruuden iälle, hän on minua vain kaksi vuotta vanhempi ja siis
mieheksi vielä varsin nuori. Minä olen jo arvokas eukko, kun hän vielä
on mies parhaallaan. Hän ehkä on taipuvainen kevytmielisyyteen -- ja
menee halusta pois vanhasta ikävästä vaimostaan tuonne..."

"Hohoh, hohoh!" keskeytin minä häntä, "tämmöinen pakkovarovaisuus on
melkein liikaa. Onko sinulla mitään syytä siihen luuloon, että hän
luonnostaan on kevyt-mielinen?"

"Ei juuri erittäin ... mutta tänä kevytmielisenä aikakautena löytyy
uskollisuutta ja kestäväisyyttä ylen harvassa. Minä tiedän, ett'en ole
Algernon'in ensimmäinen rakkaus, ja kukapa sitä takaa, että olen
viimeinen? Vaikka mitä voisi kärsiä ennen, kuin mieheni uskottomuutta
... mutta sitä en kestäisi. Minä olen sen sanonut Algernon'ille, ja hän
on vakuuttanut ... mutta mitäpä ei lempiä vakuuta armaallensa? -- Ja
sitä paitsi, mistä minä tiedän, rakastaako hän minua sillä totisella
rakkaudella, joka ainoastaan on kestäväinen? Mahdollista, että hän
minuun on vain vähän mieltynyt -- ja semmoinen mieltyminen on ainoastaan
heikko katkeava lanka! Myöskin olen ajatellut (ja tuo on usein minua
hirveästi harmittanut), että rikkauteni taikka net varat, jotka kerran
olen saava, ovat jotakin vaikuttaneet..."

"No nyt sinä lasket liikoja!" sanoin minä. "Sinä näet aaveita
keskipäivällä. Kuinka saatatkaan tuommoisia turhia luulla? Olethan
tuntenut häntä..."

"Ainoastaan kaksi vuotta", keskeytti Emilia, "ja melkein ensi hetkestä,
jolloin tutustuimme, liehui hän ympärilläni ja näytti tietysti
ainoastaan miellyttävimmät puolensa... Ja kukapa kykenee miehen sydäntä
tutkimaan? Katsos, Piete, minä en saata sanoa, että tunnen sitä miestä,
johonka kohtaloni liitän. Mitenkä olisinkaan saattanut oppia häntä
tuntemaan? Kun näkee toinen toisensa ainoastaan hienossa sivistyneessä
seura-elämässä, jossa luonto ei juuri koskaan pääse näkyviin, oppii
ainoastaan tuntemaan toistensa ulkonaisia ja pintapuolisia
ominaisuuksia. Ihmisellä saattaa olla paha, äkäinen luonto, hän saattaa
olla saituri, ja mikä pahinta, ilman mitään uskontoa, ja kuitenkin on
mahdollista, että hänen kanssaan on seurustellut monta vuotta mitään
näistä aavistamatta; ja hän, jota tämmöinen henkilö koettaa miellyttää,
siitä vähimmän selkoa saa".

Minä en tietänyt, mitä tähän olisin vastannut; tämä kertomus oli
mielestäni tosi, eikä Emilian pelkokaan ollut perätöin. Hän jatkoi:
"jos olisi tuntenut toisiansa kymmenen vuotta, ja jospa vielä olisi
matkoilla yhdessä oltu, -- sillä matkoilla ei aina tule varoillansa
oltua, siinä enimmiten oikea luonto ja mielen-laatu tulee näkyviin ...
silloin jotenkin varmasti saattaisi sanoa, minkä ilman lapsia ollaan".

"Tuo keino", minä sanoin, "ollee jotenkin pitkällinen ja vaivalloinen,
vaikka se hyvältäkin näyttää, ja olisi ehkä sopinut rakastajille,
jotka elivät ristiretkien aikoina. Nyky-aikaan kävellään
'Kuninkaattaren-kadulla' ja ajetaan ehkä joskus pohjoiseen tulliin asti.
Enempää ei sovi pyytääkään. Tällä matkalla näkee maailmaa ja tulee
myöskin maailman näkyviin; ihmiset tervehtivät toisiansa, he puhuvat,
laskevat leikkiä, nauravat ja pitävät toisiansa niin sievinä, ett'eivät
tämän lyhkäisen matkan päätettyänsä ollenkaan arveluttavaksi näe tuota
pitkää elämän matkaa, jota yhdessä menevät astumaan. Mutta, jättäkäämme
leikkipuhe; etkö koskaan ole suoraan puhunut sulhosi kanssa niistä
asioista, joissa sinä tahtoisit tuntea hänen mielipiteensä?"

"Olen monta kertaa", vastasi Emilia, "varsinkin kihloihin jouduttuamme,
ja aina olen hänessä ollut huomaavinani semmoisia mielipiteitä, joita
olen toivonutkin; mutta voi! Ihminen uskoo aina halusta, sen mitä hän
toivoo. Mahdollista myöskin on, että Algernon, minua kun tahtoi
miellyttää, olisi innoissaan erehtynyt mielipiteistään. Minä olen
päättänyt koettaa tällä ajalla, jolloin vielä vapaa olen, kaikin tavoin
saada selkoa asiain oikeasta ja todellisesta laadusta enkä suinkaan,
jos tässä jotakin voin, omatekoisella sokeudella tahdo syöstä häntä ja
itseäni onnettomuuteen. Vaikkapa hän olisikin kelvollinen, hän ehk'ei
kuitenkaan sopisi minulle enkä minä hänelle, meidän luonteemme ja
mielemme saattaisivat olla perin epäsopuiset".

Näissä surullisissa tulevaisuuden tuumissa kului aika ja Emilia ehti
vaatteisiin, mutta myöntää täytyi, ett'ei hänen pukunsa häntä
kaunistanut. Emilia lopetti keskustelumme sillä, että sanoi:
"toivoisin jo olevani naimisissa, jotta pääsisin noista kiusaavista
naimis-ajatuksista".

"Ristiriitainen on ihmis-mieli!" ajattelin minä.

Päivällisillä ollessamme moittivat yleensä ja kornetti erittäinkin,
Emilian pukua. Julia piti suunsa kiinni, mutta sen sijaan hänen
silmänsä puhuivat. Eversti yksistään ei mitään maininnut, mutta
katsahti vain Emiliaan vähän ilkkavalla katseella, josta tämä punastui.

Päivällisen jälkeen sanoi Julia Emilialle: "sisar-kultani, en minä sitä
tarkoittanut, ett'ei Algernon sinusta yhtä paljon pitäisi, vaikkapa
olisit julmemmissakin vaatteissa, mutta minä tahdoin vain sanoa, että
pahasti tekisi se morsian, joka ei koettaisi miellyttää sulhoansa
kaikin tavoin, minä tarkoitin, että tuo olisi oikein ... että tuo olisi
väärin ... että tuo olisi..."

Tässä Julia joutui pois koko selityksensä radalta ja tuli siitä melkein
yhtä hämillensä kuin entinen pormestari, joka oli joutunut samallaiseen
tilaan. Emilia puristi ystävällisesti hänen kättään sanoen: "sinä
olet itse seurannut mielipiteitäsi ja onnistunut hyvin, sillä
tuskinpa koskaan olen sinua nähnyt paremmin puettuna enkä yleensä
miellyttävämpänä kuin tänään, ja varmaankin Arvid on samaa mieltä oleva
kuin minä".

Julia punastui, enemmän ilostuneena näistä sisarensa sanoista, kuin jos
hänen sulhasensa hänelle olisi lausunut jonkun kiitos-sanan.

Iltapuolella toimet ja tohinat talossa olivat päättyneet, kaikki
tulivat taas entiseen hauskaan järjestykseensä, ja Armo pääsi myöskin
lepoon.

Teen-juonnin aikana tuli Algernon ja Arvid. Emilia ja Julia punastuivat
kuin kesäruusut; vanhempi katsoi alas, toinen ylös-päin.

Algernon osoitti sydämmellistä iloa, kun sai taas nähdä Emilian.
Hänellä oli kovin paljon puhumista Emilian kanssa; eikä hän ensinkään
huomannut hänen pukuansa, tuskin sitä silmäilikään, mutta oli
nähtävästi niin mieltynyt, niin onnellinen ja huvittava, että iloisuus,
joka hänen silmistään loisti, tarttui Emiliaankin, joten tämä, vaikka
hänen yllään oli tuo epämiellyttävä puku, sittenkin näytti tänä iltana
niin suloiselta ja viehättävältä, että Juliakin jo tyytyi hänen
vaatetukseensa.

Arvid luutnantti ei ollut vähemmän tyytyväinen pienen suloisen
morsiamensa rinnalla, vaikk'ei hän saattanut, kuten Algernon,
kauniilla, vilkkailla sanoilla sitä ilmoittaa. Kaunopuheliaisuuden
lahja ei ole kaikille suotu, ja kullakin on hänen tapansa. Hän joi
kolme kuppia teetä, söi vankasti nisuleivoksia, suuteli useasti
morsiamensa kättä ja näytti onnelliselta. Minä kuulin hänen pari kertaa
sanovan "hiisi vieköön!" ja havaitsin, että kaunis suu ja ääni
saattavat vähentää epämiellyttävien sanojen rumuutta. Arvid luutnantti
tosiaankin oli oikea Adonis, mutta viiksisuinen.

Hänen kasvonsa ilmaisivat hyvyyttä ja rehellisyyttä, ... mutta (pyydän
tuhansia kertoja häneltä anteeksi) myöskin vähän yksinkertaisuutta ja
itserakkautta. Hänen kauniiseen kaksikymmenvuotiseen päähänsä ei
näkynyt mahtuvan monta tuumaa.

Algernon'illa oli erinomaisen jalo muoto, siinä kuvautui hyvyys,
miehuullisuus ja älykkäisyys. Hänen vartalonsa oli pitkä, kasvonsa
piirteet säännöllisen kauniit ja käytöksensä kaikin tavoin sujuva ja
miellyttävä.

"Kuinka", ajattelin minä, "saattaa Emilia katsella tuota jaloa muotoa,
karkoittamatta kohta sydämmestään kaikkea turhaa varovaisuutta ja
pelkoa?"

Täksi illaksi net kuitenkin katosivat taikka poistuivat sielun
synkimpään syvyyteen. Koko perhe näytti onnelliselta, ja kaikki oli
eloa ja iloa.

Sokeaa ei tänä iltana seurassa näkynyt.




Viisi päivää häitten edellä.


Vaikka maanantai hauskasti ja iloisasti loppui, heräsi Emilia kuitenkin
tiistai-aamuna voihkaten: "taaskin olen yhden päivän lähempänä tuota
hirveää hääpäivää!"

Aamupuolella tuli Algernon'ilta kauniita lahjoja. Emiliaa ei tuo tapa
miellyttänyt, että sulhanen morsiamelleen antaa lahjoja.

Hän sanoi: "Tuo on huono tapa, se tekee naiset kauppatavaraksi, jota
miehet ikäänkuin ostavat itselleen. Tämä jo kyllin pitäisi estämään
sivistyneitä kansoja tällaisesta tavasta, kun tietävät, että kaikissa
raa'oissa villikansoissa sitä käytetään".

Sitäpaitsi hän muutamista lahjoista havaitsi, että liika vähän oli
arvoa pantu siihen, mikä on hyödyllistä, vaan sitä enemmän komeuteen ja
loistoon.

"Jospa hän ei vain olisi huijari!" sanoi hän syvästi huoaten. "Vähänpä
Algernon minua tuntee, jos luulee minun enemmän rakastavan kalliita
kiviä kuin muutamia hänen antamiansa kukkia. Yhtä paljon kuin rakastan
kaikkea kaunista ja siistiä, yhtä vähän minua miellyttää pintapuolinen
komeus ja kaikellainen loistava turhuus. Eikä meikäläisten oloissa
tuommoiset ollenkaan sovi".

Emilia oli tullut huonolle tuulelle, hän tuskin katseli lahjoja, joita
Julia ehtimiseen kehui huutaen: "ihanat! oivalliset!" Emilia ei koko
päivänä ottanut päästään papereita, joilla hän hiuksensa oli
kähäröinnyt, ja käveli suuressa saalissa, joka oli vinossa hänen
olkapäillään. Kornetti häntä vertaili hottentottilaiseen tyttöön ja
sanoi, ett'ei hän, vaikka olikin "raakojen tapojen" ympäröimänä, toki
muodostaisi itseänsä villi-naiseksi. Päivälliselle mennessämme sanoin
Emilialle, miten erinomaisen jalolta ja viehättävältä hänen sulhasensa
minusta näytti. Minunhan tuli, osaani hyvin näyttääkseni,
todenmukaisesti kiittää Algernon'ia.

"Niin", vastasi Emilia, "hän kyllä on kaunis, paljon kauniimpi mieheksi
kuin minä vaimoksi, ja sepä minun mielestäni juuri onnetointa on".

"So jah!" ajattelin minä, "nyt olen taas karille törmäissyt".

Emilia sanoi vielä: "Harvoin sitä näkee, ett'ei erittäin kaunis muoto
omistajassaan synnytä turhamielisyyttä; ja itseensä ihastunut mies on
minusta mitä ilkein. Vaimoansa, joka kauneudessa ei ole hänen
vertaisensa, katsoo hän velvolliseksi miehensä ihanuutta ja sujuvuutta
kiittämään ja ylistämään. Turhamaisuus ei naista kaunista, mutta miehen
se tykkänään halventaa. Minusta miehen ulkomuoto ei ole paljosta eikä
juuri mistäkään arvosta hänen vaimollensa. Saattaisinpa sydämmestäni
rakastaa ruman-näköistä, mutta jaloa miestä, ja tuhannen vertaa
halukkaammin häneen liittyisin kuin semmoiseen, jolla ainoastaan on
ihana ulkomuoto. Nuorukainen, joka omaan kuvaansa on mieltynyt, on
inhoittava".

Nuot sanat sanottuaan aukaisi Emilia salin oven. Algernon oli yksin
huoneessa ja seisoi -- kuvastimen edessä ja nähtävällä tarkkuudella
itseänsä katsellen. Mutta tästäkös Emilia punastui! olisittepa nähneet,
minkä muotoisena hän meni sulhoansa vastaan, joka puolestaan hämillään
morsiamensa ällistyneestä ja harmistuneesta muodosta, ehkä myöskin
vähän häpeillään, kun häntä näin tavattiin kahden kesken kuvastimen
kanssa, joutui aivan ymmälle. Tästä syystä minun täytyi pitää
keskustelua vireillä; nyt siis juttelin ilmasta, kelistä ja sen
semmoisista.

Onneksi kuitenkin muutkin perheen jäsenet vähitellen saapuivat sisälle,
ja asiat siten joutuivat hauskemmalle kannalle.

Emilia yhä vain näytti olevan pahalla tuulella, ja Algernonkin häntä
katsellessansa vähitellen synkistyi. Minä mielestäni havaitsin hänen
vasemmassa silmässänsä naarannapin ja arvelin sen siihen syypääksi,
että hän kuvastimen kanssa oli joutunut noin läheiseen tuttavuuteen;
mutta Emilia ei ollut sitä näkevinään. Moni vähäpätöinen seikka vielä
lisäksi pahensi näitten rakastavien väliä. Sattuipa niin, että Algernon
piti paljon semmoisista esineistä, jotka eivät ollenkaan Emiliaa
miellyttäneet, ja mikä oli Emilian herkkuruoka, sitä ei Algernon
maistanutkaan. Emilia havaitsi varmaan, ett'ei heidän välillänsä ollut
mitään yhtämielisyyttä. Algernon moitti yleensä, mutta ilman mitään
pistos-sanaa ja erinäistä tarkoitusta, oikullisia ihmisiä ja puhui,
miten epämieluisia net hänestä ovat. Mutta tämä olisi tällä kertaa
saanut olla puhumatta, sillä Emilia otti itseensä ja muuttui vielä
kopeamman ja arvokkaamman näköiseksi. Julian kävi mieli pahaksi.
"Paljoa parempi olisi", sanoi hän, "jos he oikein ääneensä toruisivat,
kuin että tuossa istuvat vaiti ja ovat sydämmissään suuttuneet
toisillensa".

Kaarlo kornetti meni Emilian luo, sanoen: "armollinen sisareni, minä
rukoilen sinua, älä istu tuossa ikään kuin kiinalainen muuri, jonka
lävitse ei pääse nuot nuolet, mitkä Algernon'in rakastuneet silmät
sinuun lähettävät. Ole, jos saatat, hiukan vähemmän jäinen. Katso
sulhoasi! mene hänen luoksensa ja anna pieni muisku hänelle!" -- Kyllä
kai; paremmin olisi sopinut toivoa, että kiinalainen muuri olisi
liikkeelle lähtenyt. Emilia ei edes katsonut Algernon'iin, joka
kuitenkin hartaasti näkyi halajavan sovintoa. Algernon ehdoitteli, että
yhdessä laulaisivat erään kaksi-äänisen nykyänsä ilmaantuneen
italialaisen laulun, varmaankin teki hän sen siinä toivossa, että
sopusoinnun hengettäret karkoittaisivat kalkki pahan-suovat, jotka
hänen ja hänen lemmittynsä rauhaa olivat häirinneet, ja että laulun
säveleet tekisivät heidän keskinäisen välinsä sopusointuisaksi. Turha
toivo! Emilia sanoi päänsä olevan kipeänä, josta syystä hän ei jaksanut
laulaa, ja kipeä se todella olikin, oikeinpa kovin, sen näin hänen
silmistäänkin. Hänen päätänsä tavallisesti aina rupesi kivistämään,
jos hän harmistui taikka muuten oli levotoin. Luullen Emilian
päänkivistystä vain tekokivuksi ja huolimatta morsiamestaan, joka istui
sohvan nurkassa, nojaten särkevää päätään kättänsä vastaan, sanoi
Algernon aikovansa operaan Mozart'in Figaroa kuuntelemaan, kumarsi
hätimmiten ja läksi pois.

Ilta kului verkalleen loppuunsa. Ei ollut kukaan iloisella mielellä.
Että Emilia kärsi, sen havaitsi kaikki, eikä kukaan sen vuoksi
malttanut häntä nuhdella hänen käytöksestään.

Eversti ainoastaan ei ollut mitään huomaavinaan, hän vain huoletoinna
asetteli pöydälle korttejansa.

Illalla erotessamme sanoi kornetti minulle: "tämä menee vallan päin
mäntyä! Huomenna meidän täytyy panna koko programmimme toimeen!"

Huomis-päivä eli keskiviikko tuli. Algernon saapui jo aikaisin
ennen puolta päivää. Hänen katseensa oli harras ja äänensä niin
sydämmellinen, kun hän Emiliaa puhutteli, että tämä varsin heltyi ja
sai kyyneleitä silmiinsä. Kaikki oli nyt hyvin näitten rakastavien
välillä, eikä kukaan tietänyt, miten niin oli käynyt, eipä he
itsekkään.

Tämä päivä meni rauhaisena ohitse muuten, paitsi että Emilia kahdesti
kovin peljästyi, mutta siitä ei hän toki kuollut. Ensiksikin tapahtui
aamupuolella, jolloin Algernon keskusteli armon kanssa, että Emilia
kuuli hänen lausuvan sanoja, joista hän hetken ajaksi tuli siihen
luuloon, että hänen sulhasensa oli suurin saituri, mitä maailmassa olla
saattaa, mutta onnekseen hän heti huomasi, Algernon'in vain matkineen
erään kumppaninsa sanoja, joita hän itse sitte sydämmessään nauroi.
Emilia taas huokeammin hengitti ja rupesi myöskin nauramaan. Toinen
säikähdys tapahtui illalla, jolloin istuimme akkunan ääressä kirkkaassa
kuuvalossa, ja minä vakaasti keskustellessamme sanoin: "niitä löytyy
kuitenkin hyviä ja jaloja ihmisiä, jotka ovat niin onnettomat,
ett'eivät usko tulevaa elämätä olevankaan, eivät usko elämällämme
olevan mitään suurempaa tarkoitusta, -- näitä tämmöisiä meidän tulee
surkutella -- mutta ei moittia..." Emilia katsoi kysyvästi minuun, ja
hänen kauniissa silmissänsä ilmautui sanomatoin tuska. Hänen
ajatuksensa oli: "Algernon'iako sinä tahdot puolustaa?" Minä vastasin
hänelle siten, että johdatin hänen huomionsa Algernon'iin, joka minun
puhuessani loi katseensa kirkasta tähtitaivasta kohti, ja tämä katse
oli lujaa, suloista toivoa täynnänsä. Emilia silloin kiitollisesti
katsahti häneen, ja kun heidän silmänsä kohtelivat toisiansa, loistivat
net ilosta ja rakkaudesta.

Tämä päivä oli oikein hyvin päättymäisillään! Mutta ah, miksikä
Algernon illallisella ollessamme sai pienen kirjeen? Miksikä hän sitä
lukeissaan joutui hämilleen ja kadotti suuren osan iloisuudestaan?
Miksikä hän varsin äkki-arvaavatta ilman mitään selitystä läksi pois?

Niin miksikä? -- Sitä ei kukaan tietänyt, mutta moni meistä olisi
vaikka mitä antanut, sitä tietääksensä.

"Eihän sinun päähäsi pöllähtäne vain mitään pahaa ajatusta sulhasestasi
tuon kirjeen takia?" sanoi Julia Emilialle, jolloin levolle menivät.

"Hyvää yötä Julia!" vastasi Emilia huoaten.

Mutta itse hän ei hyvää yötä nauttia saanut.

Torstaina. Emilian ympärillä vahva sumu, jota me turhaan koetimme
poistaa. Jo eineellä ollessamme rupesi kornetti puhumaan Napoleonista
ja Kaarlo XII:ta, mutta Emilia ei jaksanut kinata. Julia ja Helena
hukkaan koettivat häntä ilostuttaa. Minä en osastani uskaltanut
sanaakaan sanoa, sillä kirje oli aina tielläni.

Kello 12:ta tuli Algernon. Hän näytti kiihtyneeltä ja silmänsä
säteilivät kummallisesti. Emilia oli edellisenä päivänä luvannut mennä
tänään sulhasensa kanssa ajelemaan; ja siksipä Algernon nyt tuli häntä
noutamaan. Kaunis reki peurannahkoineen oli portin edessä. Emilia sanoi
kylmästi ja vakaasti, ett'ei hän mene ajelemaan. "Miks'ei?" kysyi
Algernon.

"Kirjeen vuoksi", olisi Emilian tullut toden mukaisesti vastata, mutta
hän sanoi: "minä haluan olla kotona".

"Oletko kipeä?"

"En".

"Miksikä et tahdo huvittaa minua sillä, että tulet kanssani, kuten olet
luvannut?"

"Kirje, kirje!" ajatteli Emilia; mutta punastuen sanoi hän vain
vieläkin kerran: "minä halukkaammin olen kotona".

Algernon suuttui, hän punastui kovin ja silmänsä leimusivat. Hän meni
ulos, ja paiskasi joksikin lujasti oven kiitti.

Palvelia, joka portin edessä hevosta piteli, oli tällä välin jättänyt
sen omaan valtaansa. Hevonen ollen yksinänsä peljästyi, kun lunta
kopsahti katolta maahan, se nytkähti, kaasi kumoon erään akan ja olisi
varmaankin lähtenyt karkaamaan, ellei Algernon, joka samassa tuli ulos
kadulle, olisi rientänyt sen eteen ja väkevin kourin tarttunut
ohjaksiin. Saatuaan hevosensa hillityksi, huusi hän erästä miestä sitä
pitelemään ja kiiruhti itse auttamaan jaloilleen akkaa, joka
säikähdyksestä ei uskaltanut liikahtaakkaan, mutta kaikeksi onneksi ei
ollut vähintäkään loukkaantunut. Hän puhui akan kanssa muutaman hetken
ja antoi hänelle rahaa.

Palveliallensa, joka vihdoinkin tuli, antoi hän korville, hyppäsi
sitten rekeen, otti itse ohjat ja ajoi pois tulisessa kiiruussa.

Kalpeana oli Emilia minun kanssani katsellut akkunasta tätä tapausta,
mutta huudahti sen loppupuolella: "hän on kiukkuinen ja hurjapäinen
luonnostaan!" ja parkasi nyt itkemään.

"Hänessä on inhimillisiä heikkouksia", sanoin minä, "ei tämä ole muuta
mitään. Hän oli tänne tullessaan kiihtyneessä ja levottomassa
mielen-tilassa, ja kun sinä sitten mitään ilmoittamatta olit sanasi
syöjä etkä mennyt ajelemaan hänen kanssaan, hän tietysti suuttui;
palveliansa huolettomuus, joka helposti olisi matkaan saattanut suuren
onnettomuuden, kiihoitti vielä enemmän hänen suuttumustaan, ja tämä
ilmaantui ainoastaan siinä, että hän palvelialleen antoi yhden ainoan,
hyvin ansaitun korvapuustin. Eihän sovi vaatiakkaan, että nuori mies
voisi olla vallan tyvenellä mielellä, kun hänellä yhtä kyytiä on ollut
monta harmia, mitkä ovat saattaneet hänen verensä kuohumaan. Siinä on jo
kylliksi, kun kiivaudessaan voi mieltänsä malttaa ja olla niin hyvä,
kuin tässä nykyään näimme Algernon'in olleen tuota akkaa kohtaan. Muuten
luulen, että, jollet Algernon'ia suututtaisi oikuillasi ja nurjuudellasi
-- suo minulle anteeksi viimeksi mainitut kauniit sanani -- vaan päin
vastoin koettaisit hyvään käyttää sitä suurta vaikutus-voimaa, jonka me
kaikki näemme sinulla olevan, sinun ei koskaan tarvitsisi nähdä häntä
kiukkuisena ja hurjapäisenä, joksi häntä nimitit".

Minä olin varsin tyytyväinen puheeseeni, sen lausuttuani loppuun, ja
luulin sen tekevän erin-omaisen mahtavan vaikutuksen, -- mutta Emilia
oli vaiti ja näytti onnettomalta.

Algernon ei palannut päivällisiksi.

Kaarlo kornetti kertoi päivällisen jälkeen, että hän oli kuullut
kaksin-taistelun olleen edeltä puolen-päivän. Toinen taistelioista, oli
käyttänyt Algernon'ia, parasta ystäväänsä, puolus-miehenänsä. Hän oli
kutsun lähettänyt Algernon'ille vähäisessä kirjeessä, (sanoi kornetti
hyvin pontevasti), joka jätettiin neljännestä vailla kymmenen eilen
illalla tähän taloon; jossa Algernon silloin oleskeli. Algernon oli
tehnyt, mitä suinkin saattoi, estääksensä taistelua, -- mutta turhaan.
Asian-omaiset taistelivat, ja Algernon'in ystävä pahoin haavoitti
vastustajaansa. Tarkempia tietoja asiasta kornetilla ei ollut.

Nyt oli kaikki selvän selvää, ja puhtaassa valossa näki Emilia sulhonsa
kuvan.

Iltapuolella tuli Algernon; hän oli varsin tyven-mielinen, mutta vakaa,
eikä mennyt kuten tavallisesti istumaan morsiamensa viereen. Emilia ei
ollut iloinen; ensimmäistä sovinnon askelta hän ei uskaltanut ottaa, se
näytti häntä peljättävän, mutta hän koetti kuitenkin monenmoisella
tavalla osoittaa, että hän halasi lepyttää sulhoansa. Itse hän kauppasi
hänelle teetä ja kysyi, oliko se tarpeeksi makeaa, sekä vielä, saisiko
hän kaataa hänelle toisen kupillisen j.n.e. Algernon oli yhä kylmä
morsiantansa kohtaan ja näytti usein vaipuvan syviin ajatuksiin,
unhoittaen kokonaan, missä hän oli. Emilia tunsi itsensä loukatuksi ja
istui alakuloisena etäämmälle huoneeseen ompelemaan eikä pitkään aikaan
katsahtanut pois työstään.

Kaarlo kornetti sanoi Helenalle ja minulle: "Tämä ei hyvin käy päinsä,
-- mutta hyvät ihmiset, millä asiat paremmalle kannalle saataisiin?
Minun ei nyt taas sovi ruveta puhumaan Napoleonista ja Kaarle XII:ta,
-- edellä puolen-päivänhän heistä jo juttelin enkä silloin suinkaan
hyvin onnistunut. Myöntää täytyy, ett'ei Emilia ole mikään herttainen
morsian. Jollei hän vaimona tule toisellaiseksi, niin... Eikö hän nyt
olisi velvollinen menemään Algernon'in luo, häntä lohduttamaan ja
ilostuttamaan? Katsokaas, nyt hän jo menee -- eipä, hän otti vain
lankakerän. Algernon raukka! Jopa luulen sen olevan itselleni onneksi,
että olen näin tunteetoin. Nuot rakastaja raukat saavat kärsiä enemmän
kuin upseeriksi pyrkivä sotilas. Olisin minä sulhanen! -- Noh hyvänen
aika, Klaus pieni! mitä siinä nyt taas jankutat ... nisukakkuako? Mene
luo, mene Emiliani luo, ei minulla ole nisukakkuja! Niin, vähäinen
liikkuminen arvoisalle neitosellemme tekee varsin hyvää".

Kornetti ei nähnyt, kuinka nöyrä "meidän arvoisa neitosemme"
sydämmessään oli tänä iltana, eikä sitä, että Algernon nyt oli syynä
heidän välillään vallitsevaan kylmyyteen.

Tänä iltana Algernon ja Emilia lähestyneet toisiansa, vaan erosivat
kylmästi kumminkin näennäisesti.

Perjantai-aamuna päätti Emilia, että erot tehtäisiin. Algernon oli
jalo, kelvollinen -- mutta liian kova eikä rakastanut häntä; -- sen hän
oli edellisenä iltana aivan selvään nähnyt; hän tahtoi nyt kahden
kesken puhua sulhonsa kanssa j.n.e. Algernon tuli. Hän oli nyt paljon
iloisempi kuin edellisenä päivänä ja näytti toivovan, että kaikki
harmit ja ikävyydet olisivat unohduksissa. Emilia ajatellessaan
tärkeätä tehtäväänsä oli ensin varsin juhlallinen, mutta Julia, Helena,
Armo, Kaarlo kornetti ja minä pyörimme niin alituisesti hänen
ympärillänsä, että vihdoin saimme hänen sekaantumaan puheeseemme ja
siten estimme häntä yksityisistä keskusteluista sekä turhista
mietinnöistä. Nyt saatiin taas välimiten kuulla hänen sydämellistä
nauruansa, eikä hänen miettimisensä synnyttänyt hänessä
surumielisyyttä.

Tämän päivän iltapuolella allekirjoitettiin naimasovinto.

Itse herra Charles Grandison'in morsian, tuo ihana Harriet Byron,
pudotti (niin sanotaan) kädestänsä kynän, jolla hänen oli aikomus
allekirjoittaa naimasovintonsa, hänellä kun ei ollut tarpeeksi voimaa
ja mielen lujuutta päättämään omaa kohtaloansa. Tuhansittain on ollut
nuoria morsiamia, jotka vavisten ovat tuommoisena hetkenä tehneet
samoin kuin hän; ihmettäkö siis, että meidän pelkäävä, epämielinen
Emilia oli varsin kauhistuksissaan! Kynä ei ainoastaan pudonnut hänen
kädestään, vaan, tekipä se vielä tuohon tärkeään paperiin suuren mustan
pilkun, jonka hän itse piti pahana enteenä, ja luulenpa, ett'ei hän
vieläkään olisi siihen pannut nimeänsä, jollei eversti (aivan samoin
kuin herra Charles) olisi ottanut kynän, asettanut sen hänen
liikkumattomien sormiensa väliin ja tarttunut hänen vapisevaan käteensä
sekä johdattanut sitä.

Illalla, jolloin olimme yksistämme huoneissamme, sanoi Emilia syvästi
huoaten: "tästä täytyy kai nyt siis tulla valmista! Ei suinkaan siihen
enään mitään voi ... ja ylihuomenna hän jo vie minua poijes kaikesta,
jota niin hartaasti rakastan!"

"Saattaisipa luulla", sanoi Julia hymyillen, mutta toki
kyynel-silmin, "että sinä aiot lähteä maailman ääriin, ja kuitenkin
ainoastaan muutama katu ja tori tulee meitä sinusta eroittamaan; me
saatamme nähdä toisiamme vaikka joka päivä".

"Joka päivä, niin!" sanoi Emilia itkein, "mutta ei joka tunti, kuten
nyt!"

Lauantaina oli Emilia hyvä ja ystävällinen kaikille, mutta alakuloisena
ja levottomana näytti hän tahtovan paeta niitä ajatuksia, jotka häntä
joka paikassa ahdistivat. Algernon tuli hetki hetkeltä vakaisemmaksi ja
katseli morsiantansa huolestuneella, tutkivalla katseella. Näytti siltä,
kuin hän olisi peljännyt, ett'ei Emilia olisi antanutkaan hänelle
sydämmensä, vaan ainoastaan sanansa. Kuitenkin hän näkyi pelkäävän
kaikenmoisia selityksiä ja koetti varoa, ett'ei hän jäisi Emilian kanssa
kahden.

Minä kuulin kyökkipiian sisar-puolen kälyltä, että Algernon monelle
köyhälle perheelle oli antanut jakaa ruokatavaroita ja rahoja sekä
käskenyt sanoa, että he hänen hääpäivänänsä söisivät hyvän aterian ja
olisivat iloisina. Tämän minä ilmoitin Emilialle, joka puolestaan
myöskin oli tehnyt samoin. Tuo heidän ajatustensa yhtäläisyys ilostutti
ja rohkaisi häntä vähäsen.

Nyt oli joka taholla niin ahkerasti ommeltu ja työtä tehty, että kaikki
oli valmista ja täydessä järjestyksessä jo päivää ennen häitä.

Hyvästi jättämisessä oli tänä iltana jotakin juhlallista. Kaikki me
syleilimme Emiliaa, ja joka ainoan silmissä näkyi kyyneleitä. Emilia
koetti hillitä liikutustaan, mutta ei saattanut puhua. Kaikki
ajattelivat huomis-päivää.




Hääpäivä.


Tuo tärkeä päivä, jota kauan oli odotettu ja peljätty, tuli vihdoinkin.
Emilia oli tuskin noussut vuoteeltaan, kun hän jo epäilevänä katsahti
taivasta kohti; se oli pilvessä. Ilma oli samea ja kylmä; kaikki, mitä
akkunasta näkyi, kantoi tuommoista surun-voittosta muotoa, kuin minkä
laskee kalsea talvipäivä sekä luontoon että ihmisiin. Savupiipuista
nouseva savu painui alas-päin ja musteni, liehuessaan hitaasti pitkin
kattoja, niitten valkoista lumipeitettä. Muutamat akat, joidenka nenät
olivat pakkasesta punaisina, posket sinisinä, veivät torille
maitokuormiaan, joita laihat hevoset verkalleen kuljettivat; näitten
takkuiset päät painuivat tavallista enemmän maahan päin. Pienet
varpusetkin eivät näyttäneet olevan niin ilomielisinä, kuin
tavallisesti, vaan istuivat syömättä ja visertämättä kyyristyneinä
pitkin katon-räystäitä. Silloin tällöin joku heistä aukaisi pienen
noukkansa taikka oikaisi siipeänsä, mutta sen ne nähtävästi tekivät
ikävyydestä. Emilia huokasi. Kirkas taivas ja hiukan auringon-loistoa
olisi ilostuttanut ja virkistyttänyt hänen alakuloista mieltänsä. Kukapa
ei toivoisi hääpäivällensä kirkasta valoisaa päiväpaistetta? Näyttipä
meistä siltä, kuin ei rakkaus avioliitossa saattaisi kirkkaasti palaa,
ellei se syttyisi taivaan puhtaan valon loisteessa. Tuo salainen usko,
ett'ei taivas huolettomana katsele meidän maallista onneamme, asuu aina
sydämmissämme, ja vaikka olemmekin tyhjää tomua, niin näemme kuitenkin,
kun nuot iankaikkiset kaarrokset menevät pilviin taikka loistavat
kaikessa kirkkaudessaan, tässä vaihtelemisessa jotakin myötätuntoisuutta
eli meihin koskevaa ennettä, ja usein, hyvin usein meidän toivomme ja
pelkomme ovat ainoastaan pilven ja ilman lapsia!

Emilia, jolla oli ollut unetoin yö, ja joka lisäksi oli pahoilla mielin
edellisen päivän tapahtumista, kävi nyt tämän kalsean aamun vuoksi
varsin alakuloiseksi. Hän valitti päätänsä kipeäksi ja pyysi, sitte
kuin hän eineellä oltuansa oli syleillyt vanhempiansa ja sisariaan,
ollaksensa päivällisiin asti yksin huoneessaan. Tähän pyyntöön sai hän
myöntävän vastauksen. Eversti näytti tavallista vakaammalta. Armon
muoto oli niin huolestunut, että häntä katsellessa oikein sydäntä
viilsi. Suru ja levottomuus Emilian takia sekä tarkka huolenpito
hääpäivällisistä vuorottain anastivat hänen sielunsa voimia, ja
voihkaten hän aina keskustelunsa alkoi. Kornetti ei myöskään iloinen
ollut, ja Helenan tunteellisissa kasvoissa näkyi hieno surun-vivahdus.
Julia oli sanomattomasti ihmeissään siitä, että hääpäivää näin
surullisesti aljettiin ja hänen muotonsa osoitti vuoron itkun ja naurun
halua. Ainoastaan Maisteri ja "tallukat" olivat tavallisella tuulella.
Edellinen pureskeli kynsiään ja katseli ilmaan, jälkimmäiset yhä vain
söivät einettä.

Minä olin Armon apuna koko aamupuolen, eikä tuo ollutkaan vähää, mitä
meillä oli puhuttavaa, toimitettavaa ja osaksi omin käsin tehtävää. Me
vispilöitsimme sitruuna-jälkiruokaa, käänsimme paistia, panimme suolaa
lihaliemeen, vaikeroitsimme huonosti onnistuneitten ispinöitten takia,
iloitsimme tuosta komeasta krokaanista ja poltimme kielemme senkin
seitsemään liemeen. Ah, nuot liekit, jotka rakkauden tuli sytyttää
kyökin takkaan, eivät suinkaan ole mitään runon-liekkiä!

Eversti itse valmisti punssia ja muita makeita juomia sekä teki meille
sillä äärettömästi häiriötä ja haittaa; väliin hän tarvitsi paljon
apulaisia, väliin kapineita, ja jopa näytti siltä, kuin hän olisi
luullut, ett'ei tärkeätä tehtävää muilla ollutkaan. Tämäpä oikein
harmitti Armoa; hän antoi siitä miehellensä vähäiset nuhteet, ja mies
antoi vaimonsa olla oikeassa.

Sillä aikaa, jolloin minä neuvoin keittäjää somimmalla tavalla
valmistamaan erästä ruokaa, tuli Julia, itkusilmissä, juosten kyökkiin.
"Anna minulle", huusi hän tavallisella hilpeydellään, "jotakin hyvää
Emilialle! Hän ei syönyt mitään eineheksi; varmaankin hän sairastuu ja
pyörtyy pelkästä heikkoudesta jo tänään! Mitä sinulla siellä on? Munia,
lihaliemeen pantavia! Minä otan kaksi. Hyydykettä! Saahan sitäkin ottaa?
Ah, vähän kapris-kastiketta, se virkistyttää, -- ja nyt vähän kalaa
taikka lihaa mukaan, pari ranskan-leipää myös ... no niin, muutama
makeinen vielä, sitte olen jo tyytyväinen. Emilia syö kovin halusta
makeisia. Tiedätkö, Piete, mitä hän tekee?" lisäsi Julia kuiskaten. "Hän
rukoilee Jumalaa! Olen kurkistanut avaimen reijästä, hän on langennut
polvillensa rukoilemaan, Jumala häntä siunatkoon!" Ja nyt kirkkaita
kyyneleitä vieri Julian poskille, samalla kuin hän kiiruhti ulos, vieden
muassaan kolme täysinäistä lautasta, joita hän kantoi, vaan miten, sitä
en ymmärrä.

Vihdoinkin saimme tehtävämme tehtyä ja nyt jätimme kaikki palkollisten
käsiin, tarpeelliset määräykset mukana; Eversti, Armo ja minä menimme
pukemaan itseämme päivällisiksi.

Sittemmin menin Emilian luo. Hän seisoi kuvastimen edessä
morsius-puvussaan, silmäillen itseänsä katseella, joka ei ilmaissut
sitä tyytyväisyyttä ja itse-mieltymystä, jota suloinen, kauniissa
puvussa oleva nainen melkein aina tuntee tarkastellessaan omaa
rakastettavaa itseänsä. Helena kiinnitti hänen ranne-rengastansa ja
Julia, ollen polvillaan, pani kuntoon hänen liepeittensä koristeita.

"Katso!" huusi Julia, sisään tullessani, "eikö hän ole
suloinen? eikö hän ole kaunis ja kuitenkin", lisäsi hän kuiskaten,
"antaisin halusta puolet tavaroistani, jos saattaisin sillä antaa
toisellaisen näön hänen kasvoihinsa. Hänpä on synkkä ja harmaa kuin
ilmakin!"

Emilia, joka oli kuullut nämät viimeiset sanat, lausui: "eihän
onnettomana saata iloiselta näyttää. Kaikki tuntuu minusta kovin
ikävältä ja raskaalta. Tämä päivä on hirveä päivä; minä tahtoisin
kuolla!..."

"Herra Jumala!" sanoi Julia minulle ja laski kätensä ristiin, "nyt hän
rupeaa itkemään! ... saa punaiset silmät ja punaisen nenän eikä tule
ollenkaan enään kauniiksi. Mitä nyt teemme?".

"Emilia kulta", lausui lempeästi Helena tarttuessaan sisarensa käteen,
"etkö ole vähän ymmärtämätöin? Tämä naimis-liittohan tapahtui yhtä
paljon sinun kuin meidän kaikkien suostumuksesta, ja sen mukaan mitä
ihmis-järki voi päättää, täytyy sinun tulla onnelliseksi. Eikö
sulhasesi ole jalo ... eikö hän sinua rakasta mitä hellimmästi? Mistä
löytäisit miehen, joka vanhemmillesi olisi hellempi poika ja
sisarillesi hartaampi veli, kuin hän on?"

"Tuo kaikki on kyllä totta, Helena hyvä, taikka oikeammin sanoakseni,
näyttää olevan totta. Mutta voi, kun ajattelen että nyt on muutos
tapahtuva koko elossani ja olossani, ... että nyt olen erkaneva
vanhemmistani, olen jättävä teidät, rakkaat siskoseni, tämän kodin,
jossa olen ollut äärettömän onnellinen -- ja tuon kaiken tekisin miehen
tähden, jonka sydäntä en tunne yhtä kuin teidän, joka minun suhteeni
saattaa muuttua, joka monella tavalla saattaa tehdä minua onnettomaksi
-- ja tämä mies on tästä lähtein oleva minulle kaikki kaikessa ...
kohtaloni on muuttumattomasti kiinnitetty häneen ... oi, siskoni, tuota
ajatellessani silmäni menevät mustiin, polveni vapisevat -- ja kun
ajattelen, että tänään, juuri tänään ... vain muutaman tunnin päästä on
elämäni kohtalo päätetty ... sekä että vielä olen vapaa ja voin palata
entisyyteeni ... silloin minua vaivaa semmoinen epämielisyyden ja
horjuvaisuuden tuska, ett'ei sitä kukaan käsittää saata. Sisareni,
Piete, älkää koskaan menkö naimisiin!"

"Emilia hyvä", sanoi Helena, "sinä joka aina helposti olet saattanut
asettua sen mukaan, kuin välttämättömyys vaatii, ajatteleppas nyt, että
kohtalosi jo on päätetty, että jo on liian myöhäistä luopua onnestasi".

"Myöhäistä!" huudahti Emilia ottamatta korviinsakkaan noita viimeisiä
sanoja, "myöhäistä ei se ole niin kauan, kuin ei pappi vielä ole meitä
yhdistänyt ... vieläpä minun on alttarin juurellakin oikeus ... ja
saatan..."

"Ja sydämmesi sallisi tuota!" voihkasi Julia surkealla äänellä, "sinä
hennoisit saattaa Algernon'ia onnettomaksi? sinä saattaisit..."

"Hullutuksia!" kuului ääni sanovan ovesta, ja Eversti seisoi siinä
käsivarret ristissä, katsellen naurussa suin Juliaa, joka seisoi
melkein semmoisessa asemassa, kuin kuuluisa George näytteliätär,
jollain häntä Maria Stuartina ihailtiin. Julia punastui, mutta Emilia
vielä enemmän.

Kornetti, joka isäänsä seurasi, tarjosi Algernonin puolesta sisarelleen
virkeitä, erinomaisen kauniita kukkia sekä pienen kirjeen, joka sisälsi
ainoastaan muutamia riviä, mutta net eivät suinkaan olleet tyhjät eikä
kylmät. Emilian kasvot kirkastuivat, hän puristi veljensä kättä, ja
tämä ollen erittäin kohteliaalla tuulella laski tuota pikaa
polvillensa, pyytäen saadaksensa sitä kunniaa, että hänen sallittaisiin
suudella sisarensa kengän-kärkeä. Emilia armollisesti pisti esiin
pienen jalkansa ja samalla, kuin kornetti kumartui suudellaksensa
taikka, kuten minusta näytti, purraksensa hänen kenkänsä kärkeä, laski
Emilia käsivartensa veljensä kaulan ympäri, suudellen häntä
sydämmellisesti. Eversti tarttui tyttärensä käteen, vei hänen lattian
keskelle ja me asetuimme hänen ympärilleen. Nähdessänsä Everstin
helliä, isällisiä katseita sekä meidän, ilolla ja rakkaudella häneen
kiinnitetyt silmämme tunsi Emilia sydämmessään semmoista mielihyvää,
että hän punastui ja tuli niin kauniiksi, kuin Julia suinkin toivoa
saattoi. Hänen pukunsa oli vaatimatoin, mutta soma ja luonnikas. Niille
nuorille lukioilleni, jotka tahtovat tarkempaa tietoa hänen
vaatetuksestaan, tahdon tässä ilmoittaa, että hänellä oli yllään
valkoinen, pitsillä koristettu silkki-puku; keltaisissa, erin-omaisen
kauniissa hiuksissaan oli hänellä viheriäinen myrttikruunu, jonka
ylitse huntu (Helenan uljasta työtä) oli somasti sovitettu, ja tämä
teki hänen lempeät, viattomat kasvonsa Paul Veronesen pyhän neitsyen
muotoiseksi. Tullaksensa oikein ihastuttavaksi häneltä ainoastaan
puuttui tuo toivon, rakkauden ja onnellisuuden ilmaus, joka on
morsiamen parahin kaunistus.

Näytti siltä, kuin hänen sydämmensä kuitenkin olisi käynyt
tyytyväisemmäksi, ja ikään kuin hänen mielen-tilaansa soveltuaksensa
aurinkokin pilkoitti pilvien välistä, lähettäen huoneeseen kalpean
loisteensa.

Mutta sekä tuo sisällinen, että ulkonainen valostus kesti ainoastaan
muutaman silmänräpäyksen. Sitten pimeni taas. Kun menimme alas
päivälliselle, näytti Julia surullisen muotoisena minulle, miten kaikki
Emilialle tuotu ruoka oli melkein koskematta, ainoastaan hyydykettä oli
hän vähän maistanut.

Ruoalla ollessamme Emilia katseli ympärilleen kaikkia niitä, joita
hänen jo kohta oli jättäminen, ja sydämmensä kyllyydestä hänen
silmiinsä nyt kyyneleitä tulvaili. Päivällistä syötiin, mutta silloin
ei vallinnut sama ilomielisyys, kuin tavallisesti ennen, eikä ruoka
näkynyt muita maittavan, paitsi Maisteria ja tallukoita, heille kun
aina ruoka kelpasi. Emilia, jolle myrtti tuntui rasittavaisemmalta,
kuin kuninkaalle hänen kruununsa, ei syönyt ollenkaan eikä myös
nauranut koko aterian aikana, vaikka siihen kylläkin syytä olisi ollut
Maisterin vuoksi, joka kolmesti oli niin erinomaisen hajamielinen,
ett'ei everstikään saattanut nauramatta olla. Ensiksi hän erehtyi
nuuskarasiastansa ja suola-astiasta siten, että hän aikalailla nuuski
suolaa nenäänsä ja sekoitti keitokseen hyväsesti nuuskaa; tämä tuotti
hänen kasvoihinsa monenmoisia väänteitä sekä silmiin kyyneleitä, joita
pyhkiäksensä hän nenäliinan sijasta kaappasi Armon saalin, joka toki
kiiruummasti ja hämmästyksellä häneltä poijes siepattiin; viimeksi hän
palvelialle, joka hänelle paistia kauppasi, kumarsi ja pyysi
kursaillen: "röökinä on vain hyvä ja ottaa itse ensiksi". Julia katsoi
huolestuneena sisartaan ja kuiskasi minulle: "Hän ei syö eikä naura,
tuo on surullista!"

Vielä surullisemmaksi kävi iltapuoli, jolloin nuot harvat kutsutut
vieraat tulivat eikä Algernon'ia, jota jo aikaiselta odotettiin,
kuulunutkaan. Armo katsoi ehtimiseen mitä levottomimman muotoisena
oveen päin ja tuli paki parastaan kolme taikka neljä kertaa minun
luokseni sanomaan: "En saata ymmärtää, miksikä Algernon viipyy".
Vieraat myöskin kaipasivat häntä, vaan Emilia ei kysynyt mitään eikä
katsonut oveen päin, mutta selvästi saatti havaita, miten hän hetki
hetkeltä kävi vakaammaksi ja kalpeammaksi. Julia istui viereeni ja
nimitti minulle vieraitten sisään tultua heidän nimensä sekä liitti sen
lisäksi heistä vielä yhtä ja toista. "Tuo kaunis soreavartaloinen
rouva, joka noin somasti käyttää itsensä, on paronitar S. -- Kukapa
saattaisi uskoa hänen olevan seuroihin tullessansa aina niin ujoillaan,
että hän melkein vapisee? -- Katso hänen tuntehikkaita silmiänsä, mutta
älä niitä usko, hän ei saata puhua muusta, kuin ilmasta, ja kotona hän
päivät pitkät haukoittelee. Kukapa tuo on, joka nyt tulee ja noin
kerjäläismäisesti pistää hattunsa edellään ovesta sisälle? -- hahha!
Setä P.; hän on hyvä ukko, mutta unitautinen. Hänelle pennin verosta
annan suutelon. Kunpa ei hän vain juhlamenojen aikana rupeaisi
kuorsaamaan! Katsos, Piete, minun sulhoani, joka tuolla on uunin
vieressä! Eikö hän ole Apollomainen? Minusta hän kuitenkin liian
mukavasti siellä lämmittelee itseänsä, näyttääpä siltä, kuin hän ihan
unhoittaisi huoneessa olevan muitakin ihmisiä. Tuo, joka nyt sisään
tuli, on orpanani, rouva M. Hän on oikea enkeli, ja hänen heikko
ruumiinsa on väkevän sielun verhona".

"Katsos, millä tavalla Emilia ottaa kaikkia vastaan ... aivan kuten hän
aikoisi sanoa: 'Herrat ja naiset, te olette hyvin hyvät, kun tulette
maahan-paniaisiini!' Minä en ymmärrä, mitä Algernon ajattelee, joka näin
kauan poissa viipyy. Hyvänen aika, kuinka onnettomalta Emilia näyttää!"

"Tuossahan on pappi! Vaikka hänessä onkin ruuppoja ja vaikka hänen
toinen silmänsä on punainen, näyttää hän kuitenkin siistiltä; tuntuupa
siltä, kuin minun täytyisi kunnioittaa häntä".

"Katsos, kuinka Kaarlo koettaa huvittaa Emiliaa. Oikein, veljeni! mutta
et sinä tällä kertaa onnistu".

"Noh, Jumalan kiitos, tuossa on vihdoinkin Algernon! mutta noin
vakainen ja kalpea! ... ja kuitenkin on hän kaunis. Paljon kauniimpi,
kuin mitä Emilia nyt tällä erää on. Hän menee morsiamensa luokse,
katsos vain kuinka ylpeältä Emilia näyttää ..l Algernon puolustaa
itseänsä, luulen minä .. mitä! hänessä on ollut kova hampaan-särky,
hänen on täytynyt antaa ottaa suustansa hammas! Algernon parka!
Hammas-särkyä hääpäivänä! Mikä kova onni! Katsos, nyt istuvat he kaikki
yhdessä piirissä! Piirillinen istuvia ihmisiä saattaa minuakin
tuskan-hikeen. Mistä he puhuvat? varmaankin ilmasta. Erittäin hauska
aine tosiaankin! Mutta ilma ei todellakaan nyt ole huvittava -- kuule,
kuinka lumi ja vesi rätisee ikkunoita vasten! Täällä sisällä on hirveän
lämmin ... ja Emilia tekee ilman vielä raskaammaksi. Minun täytyy mennä
häntä puhuttelemaan".

Hetken perästä tultiin sanomaan, että kansaa, joka morsianta tahtoi
katsella, kokountui portaille.

Tämä oli taas uusi tuska tuolle kainolle Emilialle. Hän nousi, mutta
istahti taas kohta, vaaleten.

"Hajuvettä! Hajuvettä!" kirkasi Julia minulle, "hän kalpenee, hän
pyörtyy!"

"Vettä!" huusi eversti kaikuvalla äänellä. Maisteri sai teekyökin
käsiinsä ja kiiruhti esiin. En tiedä, oliko se tämä näky vai tuo, että
hän ponnistaen sielunsa voimia koetti hillitä sydämmensä liikutuksia,
joka sai Emiliaa voittamaan heikkouttansa; hän tointui äkkiä ja meni
ulos sisariensa kanssa, mutta katsoi samassa levottomalla ja
tyytymättömällä katseella Algernon'iin, joka seisoi vähän etäämpänä,
tarkaten häntä erin-omaisen, melkeinpä ankaran vakavasti.

"Oletteko hullu?" huusi puoli-ääneensä setä P. ja tempasi käsivarresta
Maisteria, joka vielä seisoi tuijottavin silmin ja teekyökki kädessä.
Maisteri peljästyneenä teki äkkinäisen käänteen ja nyhäsi samalla
tallukoita, joten net kellertyivät kumoon toinen toisensa päälle, ikään
kuin keilat, joihin pallo on koskenut. Teekyökki maisterin käsissä
keikahti polttaen hänen sormiansa, ja vaikeroiden hän pudotti sen
tallukka raukkojen päälle, joittenka liikkumattomien ruumisten ylitse
savupilvi liehuen nousi. Vaikka kuu olisi maahan pudonnut, se ei
suurempaa hämmästystä olisi synnyttänyt, kuin tämä tapaus. Aksel ja
Klaus eivät äännähtäneetkään, -- ja Armo oli valmis uskomaan, että
hänen pienet tallukkansa olivat loppunsa saaneet. Mutta kun eversti ja
Algernon olivat heitä ravistaneet sekä jaloilleen nostaneet, havaittiin
heidän olevan aivan hengissä. He olivat vain niin ihmeissään,
kauhistuksissaan ja niin hämmästyksissänsä, ett'eivät ensi hetkessä
saattaneet liikahtaa eikä puhuakkaan. Onneksi kuitenkin tuo kuuma vesi,
joka heitä kastoi, enimmäkseen oli juossut heidän vaatteillensa; ja
sitä paitse se luultavasti oli jotenkin jähtynyttä, koska jo puoli
tuntia oli kulunut siitä, kuin päästiin teetä juomasta. Ainoastaan yksi
pilkku Aksel'in otsassa ja Klaus'in vasemmassa kädessä vaati hoitoa.
Maisteri oli vallan toivotonna, pienet pojat itkivät. Net vietiin
levolle erääseen kammariin, jossa minä lupasin heidän kanssaan
olla kaiken sen ajan, joka minulla oli vallassani. Armo, jonka
hyvän-luontoisuus ei ikänä sallinut häntä levollisena näkemään
surullista muotoa, meni nyt Maisteria lohduttamaan. Tässä hän siten
parahiten onnistui, että antoi Maisterin kertoa, mitenkä pikku pojat
olivat tuon kolahuksen kestäneet oikein Spartalaisella uljuudella, ja
tämän taas Armo piti erinomaisena todistuksena siitä ansiollisesta
kasvatuksesta, jonka Maisteri oli hänen lapsilleen antanut. Maisteri
tuli varsin iloiseksi ja innostuneeksi sekä sanoi vähän pöyhistellen:
"minä toivon, että Armon toivokkaista pojista vielä muodostan
todellisia Spartalaisia!" Mutta Armo toivoi, ett'ei se tapahtuisi
toistennettujen kuumien vesilöylytysten kautta; tätä toivoansa ei hän
kuitenkaan ilmaissut.

Tällä välin oli morsian päässyt itseään näyttelemästä ja jätti
väsyneenä tuon huoneen, jossa hänen täytyi vanhan kummallisen tavan
mukaan, jota Ruotsissa vielä käytetään, seisoa uteliaan kansan
tarkastettavana.

"Ei häntä kauniiksi kehuttu", sanoi Julia minulle surkealla äänellä,
"eikä se kummakaan ollut, sillä hän oli synkkä kuin syksyinen taivas!"

Me veimme Emilian erityiseen huoneeseen, jotta hän siellä saisi levätä
hetkisen. Hän vaipui alas tuolille, pani nenäliinansa silmiensä eteen
ja oli ääneti.

Salissa oli kaikki juhlamenoja varten valmistettuna, Emiliaa vain
odotettiin.

"Tässä on hajuvettä, Emilia, pistä nenäsi tänne! Emilia kulta, juo
vettä klasillisen!" pyysi Julia, joka nyt rupesi vapisemaan.

"Sinua odotetaan, Emilia hyvä!" sanoi Kaarlo kornetti, joka nyt tuli
huoneeseen, pyytäen Emiliaa hänen seurassaan tulemaan pois kammarista.

"Minä en saata -- minä en todellakaan saata tulla!" sanoi Emilia
äänellä, jossa suurin tuska ilmautui.

"Sinä et saata!" huudahti kornetti suuresti ihmetellen, "miksikä et?"
ja katsoi kysyvästi meihin kaikkiin. Julia seisoi surkeassa
asemassa, ristissä käsin. Helenan tyvenissä kasvoissa kuvautui nyt
tyytymättömyys, ja minä -- minä en millään muotoa saata muistaa, mitä
tein, mutta sydämmessäni olin Emilian kanssa yhtä mieltä. Eikä kukaan
meistä mitään vastannut.

"En, minä en saata tulla", pitkitti Emilia erin-omaisessa
mielen-liikutuksessa, "minä en saata vannoa tuota iäksi päiviksi
sitovaa valaa. Aavistukseni on varma ... yhteen liitettynä tulemme
onnettomiksi ... me emme sovi toisillemme. Tämä kyllä saattaa olla
minun syyni, mutta varma se minusta kuitenkin on. Tällä hetkellä hän
tosiaankin on minuun kovin tyytymätöin ja luulee minua oikulliseksi
ihmiseksi, ajatellen inhoaa yhtymistänsä semmoisen kanssa ... hänen
ankara katseensa nykyään ilmoitti minulle kaikki ... hän ehkä kyllä on
oikeassa, varsin oikeassa ja sen vuoksi on hänelle sekä minulle paras,
että erkanemme".

"Mutta, Emilia", huudahti veli, "ajatteletko, mitä sanot? tuohan
on liian myöhäistä ... pappikin on jo täällä ... häävieraat ...
Algernon..."

"Mene hänen luoksensa, Kaarlo hyvä!" rukoili Emilia, tullen yhä enemmän
liikutetuksi, "käske häntä tulemaan tänne, minä tahdon itse puhua hänen
kanssaan, sanoa hänelle kaikki, ... vielä ei tuo saata olla liian
myöhäistä, koska siitä riippuu koko elämän rauha ja onni; -- mene, minä
rukoilen sinua, mene!"

"Voi sentään! voi sentään! mitä tästä tuleekaan?" sanoi Julia ja näytti
onnettomalta, ikään kuin hän olisi tahtonut maata ja taivasta huutaa
avuksensa.

"Muista, Emilia, isääsi!"

"Minä laskeun hänen jalkainsa juureen, eikä hän ole vaativa lastansa
menemään iäiseen onnettomuuteen!"

"Jospa me saattaisimme häntä jollakin tavalla huvitella, jospa
hetkeksikin saisimme hänen ajatuksensa toimimaan toisaalla!" kuiskasi
Helena veljelleen.

Kaarlo kornetti avasi oven ikään kuin mennäksensä ulos, samassa
kuulimme kovan kolauksen; kornetti huudahti: "voi minun silmääni!".
Kaikki peljästyivät, sillä niin luonnollisesti tämä vähäinen petos
toimeen pantiin, ett'ei meistä kukaan ensi hetkessä sitä kurin-teoksi
huomannut. Emilia, joka aina oli valmis ensimmäisenä menemään hädässä
olevan avuksi, oli nytkin, vaikka omasta kohtalostaan levottomana,
kuitenkin valmis kiirehtimään veljensä luo, ja ottaen kädet pois hänen
silmistään rupesi hän veteen kastetulla nenäliinalla niitä hartaasti
hautomaan sekä kysyi sääliväisesti: "kivistääkö paljon? Luuletko, että
silmä on vikaantunut? onneksi ei näy verta..."

"Sen pahempi!" sanoi kornetti synkällä äänellä; mutta onnettomasti
kyllä, pieni petollinen hymy samassa selvitti koko asian.

Emilia katseli veljeänsä tarkemmin ja tuli kohta siihen vakuutukseen,
ett'ei häntä sattunutkaan. "Ah", sanoi hän, "kyllä jo ymmärrän! Tämä on
taas sinun vehkeitäsi, mutta ei net minua erehtymään saata... Minä
pyydän, minä rukoilen sinua, Kaarlo! jos vähänkin minua rakastat, niin
mene Algernon'in luo, sano hänelle, että minä tahtoisin häntä puhutella
muutaman hetkisen!"

"Kun ei nyt teissä ollut kenessäkään sen vertaa älykkäisyyttä, että
olisitte kynttilän sammuttaneet!" huudahti kornetti ja katsoi
harmistuneena erittäinkin minuun. Helena kuiskasi hänen korvaansa
jotakin, ja hän meni Julian kanssa huoneesta ulos.

Helena ja minä olimme nyt hiljaa ja ääneti, mutta Emilia nähtävässä
sielun-tuskassa kulki edes ja takaisin lattialla, puhuen ikään kuin
itseksensä. "Mitä pitää minun tehdä? Kuinka tulee minun tehdä?" sanoi
hän puoli-ääneensä. Nyt kuului askeleita läheisestä huoneesta. "Hän
tulee!" sanoi Emilia, ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

Ovi avattiin ja Algern ... ei, vaan eversti astui sisään arvokkaan
vakaana. Emilia hengähti, kävi istumaan, nousi istualta ja istahti taas
sekä kalpeni ja punastui. "Sinä olet liiaksi kauan antanut odottaa
itseäsi", sanoi eversti tyynesti, mutta karkeasti, "minä tulen nyt
sinua noutamaan".

Emilia laski kätensä ristiin, katsoi rukoilevasti isäänsä, aukaisi
suutansa, mutta sulki sen taas samassa, hämmentyneenä isänsä ankaran
vakaasta muodosta, ja kun eversti tarttui hänen käteensä, näkyi hän
kadottaneen kaiken vastustus-voimansa; epätoivon-alaiseen nöyryyteen
vaipununna meni hän seuraten isäänsä. Helena ja minä menimme muassa.

Sali oli uhkeasti valaistuna, ja kaikki siellä olevat henkilöt
katselivat oveen päin, josta eversti taluttaen Emiliaa tuli sisälle.
Emilia sittemmin sanoi minulle, että hänen sisään tullessaan kaikki
meni mustiin, niin ett'ei hän yhtäkään esinettä eroittanut selvään.
"Eipä siis ihmettä ollutkaan", sanoi hänen veljensä, "että olit ikään
kuin unissa kulkeva".

Algernon katsoi Emiliaan niin ankarasti, ettei se suinkaan hänen
rohkeuttaan lisännyt.

Ei kumpikaan heistä mitään puhunut. Juhlamenot alkoivat. Nuori pari
seisoi papin edessä. Emilia oli kalman-kalpea ja vapiseva. Julia
kadotti kaiken rohkeutensa. "Tämä on hirveätä", sanoi hän ja kävi
melkein yhtä kalpeaksi, kuin hänen sisarensa.

Nyt korotti äänensä hän, joka tälle nuorelle parikunnalle oli
ilmoittava heidän pyhät velvollisuutensa. Tuo ääni oli tuntehikas,
hyvin-sointuva ja näytti olevan Jumalallisen hengen elähyttämänä,
se puhui avioliiton pyhyydestä, pariskunnan keskinäisistä
velvollisuuksista, miten heidän tuli rakastaa toisiansa, huojentaa
elämänsä matkalla toistensa kuormaa, lieventää toistensa murheita, elää
jumalan pelossa; se puhui esirukouksista, jotka suloisesti yhdistää
heitä keskinäisessä rakkaudessa ja saattaa heitä lähemmäksi heidän
iankaikkista alkujuurtansa, sekä miten tällainen yhdistys, jumalan
tahdon mukaan aljettu ja yhä edelleen jatkettu, edistää suurinta
maallista onnellisuutta ja nyt hän rukoili Jumalan siunausta nuorelle
morsius-parille. Nämät suloiset, kauniit ja rauhaisat sanat synnyttivät
kaikkien sydämmiin hiljaisia ja pyhiä liikutuksia. Huoneessa oli kaikki
niin hiljaa, että melkeinpä olisi saattanut luulla, ett'ei kukaan
hengittänytkään. Selvästi näin, että Emilia joka hetkeltä kävi
levollisemmaksi. Net muutamat sanat, joita hänen tuli sanoa, lausui hän
selvästi ja vakaalla äänellä. Polvillansa ollessaan näytti hän minusta
hartaasti ja toivovana rukoilevan. Sillä välin minä tarkastavin silmin
katselin ympärilleni. Eversti oli tavallista kalpeampi, mutta katseli
nuorta paria silmillä, joissa ilmautui rauhallisuus ja hellyys. Armo
itki eikä nostanut silmiään nenäliinastaan. Julia oli varsin
liikutettu, vaikk'ei hän liikahtanutkaan. Helena, rukous kirkkaissa
silmissään, katsahti taivasta kohti. Kornetti näki paljon vaivaa,
oletellessaan ikään kuin ei kyyneleet, vaan joku muu olisi hänen
silmiänsä punaisiksi saattanut. Sokea hymyili hiljakseen. Muut kaikki
olivat suuremmassa tahi vähemmässä määrässä liikutettuja, mutta
varsinkin Maisteri, joka juhlamenojen loppupuolella yksin häiritsi
hiljaisuutta sillä, että hän alin-omaa nenäänsä niisti; onneksi
kuitenkin oli hän löytänyt nenäliinansa.

Siunaus tälle morsius-parille luettiin äänellä niin suloisella, niin
juhlallisella, ikään kuin se taivaasta olisi kajahtanut. Vihkiminen oli
päätetty. Emilia ja Algernon olivat iäksi päiviksi yhdistetyt. Emilia
meni vanhempiensa luo, syleilläksensä heitä. Hän minusta näkyi nyt
olevan ihan toinen ihminen. Lempeä valo säteili hänen otsallaan ja
silmissään, hohtava lämmin puna paloi hänen poskillansa. Hän oli
kerrassaan muuttunut nuoren onnellisen morsiamen ihanne-kuvaksi.

"Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!" kuiskasi ristissä käsin ja
kyynel-silmin Julia, "nythän on kaikki hyvin!"

Eversti koetti hillitä sydämmensä heltymistä ja sanoi varsin
leikillisen muotoisena: "Niin, nyt olet auttamattomasti kiinni, et enää
saata rukkasia antaa!"

"Sitä en enään tahtoisikkaan", sanoi Emilia suloisesti hymyillen ja
luoden sulhoonsa katseen, joka häneen synnytti hartainta, puhtainta
iloa. Yleinen tyytyväisyys ja iloisuus vallitsi seurassa. Näyttipä
siltä, kuin kaikki olisivat mielineet laulamaan ja hyppimään. Setä
P:kin oli ihan valveilla ja pani toimeen katrillia, jossa hän pian
itsekkin iloisesti jalkojaan kopsutteli tuon sorean, vienon tuulen
tapaisesti hiipivän, paronitar S:n rinnalla. Tanssiessa Arvid ja Julia
vetivät ihmisten huomiota puoleensa, he olivat niin ihastuttavia, että
silmät väkisinkin heihin kiintyivät. Minä hyppäsin Maisterin kanssa,
joka minua oli tanssimaan pyytänyt -- toivon kuitenkin ett'ei hän sitä
tehnyt hajamielisyydestä. Me myöskin vedimme huomiota puoleemme, vaikka
erityisellä tavalla.

Minusta tuntui, ikään kuin olisimme olleet kaksi pallopelin palloa,
jotka aina seisoivat esillä toisten nyhättäväksi ja lykättäväksi, ja
varma on, että muut tuuppasivat meitä ja me muita ehtimiseen; tästä
minun kuitenkin erin-omattain täytyy syyttää tanssikumppaniani, joka
yhtenään erehtyi oikeasta ja vasemmasta sekä sekaannutti kaikki
tanssivuorot. Mutta sillä välin me yhtä sydämmellisesti ja ääntevästi,
kuin muutkin, nauroimme tanssitemppujamme, ja Maisteri sanoi: "minä en
koskaan ole hypännyt näin iloista _valssia_".

Helena soitti pianolla tanssin säveleitä. Emilia ei tanssia tahtonut.
Hän istui eräässä syrjäkammiossa, jonka ovet tanssisaliin päin olivat
auki, ja Algernon hänen vieressään. He puhuivat hiljaa, mutta
vilkkaasti; heidän muodossaan kuvautui sydämmellinen hellyys, ja
luulenpa, että tuo epäilysten, levottomuuksien ja väärin käsitettyjen
sekava vyyhti nyt viimeinkin ainaiseksi selkeni. Ihokivi-lampun leppeä
loisto laski lumoavan valonsa näitten nuorten ylitse, jotka nyt olivat
yhtä onnelliset kuin kauniitkin.

Näytti siltä, kuin he olisivat unohtaneet koko heidän ympärillänsä
olevan maailman, mutta eipä yksikään koko seurasta heitä unhoittanut.
Itse-kukin hymyillen lähetti syrjäkammioon silmäyksen. Julia tuli monta
kertaa luokseni ja osoitti loistavin silmin minulle näitä rakastavia,
sanoen: "Katso! katso!"

Illempänä osa seurasta kokountui syrjäkammioon, jossa yleisempi
keskustelu alkoi. Muutamat nykyään ilmaantuneet kirjat, jotka pöydällä
olivat esillä, antoivat aihetta moninaisiin lauselmiin niitten arvosta
sekä luettavasta yleensä.

"Minä en ymmärrä", sanoi setä P., "mikä hiisi minua on vaivannut näihin
aikoihin. Olenhan tavallisesti kyllä hereillä sekä vilkas ja virkku,
kuten kala, mutta koska vain tirkistän noihin kirja pahoihin, painuvat
net heti silmilleni enkä näe enään pienintäkään erää".

"Lukeeko armollinen tätini halusta?" kysyi paronitar S:ltä.

"Ah, voi!" vastasi paronitar, nostaen ihanat silmänsä kattoa kohti,
"siihen minulla ei ole koskaan aikaa; minulla on niin paljo
kaikellaista työtä ja tointa". Ja nyt hän huolellisesti kääri
vartalonsa ympäri uhkean saalinsa.

"Jos minä joskus menen naimisiin", sanoi eräs kuusikymmen-vuotias
herra, "panen sen vaimolleni ehdoksi, ett'ei hän koskaan lukisi muita
kirjoja kuin virsi- ja kokkikirjaa".

"Minun vaimo-vainajani ei milloinkaan lukenut muita kirjoja ... mutta
hänpä vasta olikin oikein uljas emäntä!" huudahti setä P. silmiään
pyyhkien sekä näpähytttäen nuuska-nenäänsä.

"No niin, minä en, hiisi vieköön, ymmärrä, miksikä naiset tähän aikaan
niin ylen paljon viettävät aikaansa lukemisella, sitä en, hiisi
vieköön, saata ymmärtää!" sanoi Arvid luutnantti kaapatessaan
sokerileivos-astiasta kourallisen makeisia.

Julia lennätti sulholleen terävän silmäyksen ja luulenpa ett'ei "hiisi
vieköön" tällä kertaa kauniilta soinut hänen korvissaan. "Ennen
olisin", sanoi hän harmista punastuen, "ruokaa ja juomaa vailla, kuin
lukematta. Löytyykö mitään niin sielua jalostuttavaa, kuin hyvien
kirjojen lukeminen? Mitään, joka niin ylentää henk ... tahdonpa sanoa,
joka ylentää ajatukset ja tunteet aina ... ylits ... aina..."

Julia raukkani ei koskaan onnistunut, kun hän vain koetti puhua
ylevästi. Hänen ajatuksensa olivat rakettien tapaisia, jotka äkkiä
nousevat ilmaan välkkyvänä tulisäteenä, mutta sammuvat samassa,
haihtuen tuhka-tomuksi.

Kaarlo kornetti kiiruhti kaatamaan lasillisen viini- ja vesisekoitusta
Arvid luutnantin päälle sekä oli katkaisevinaan sisarensa puhetta, kun
huudahti: "tiesinpä, että minun kävisi hullusti! Minä koetin pitää
lasia pystyssä peukaloni päässä. Anteeksi lankoni! mutta luulenpa, että
jollakin tavalla olit tielläni ... käteni ei ollut oikein vapaana".

"Kyllä minä toisten koetan kavahtaa, ett'en joudu tiellesi", sanoi
Arvid luutnantti osaksi pilalla, mutta myöskin vähän närkästyneenä,
sekä rupesi pyyhkimään takkiansa nenäliinallaan; ja ollen varovainen
meni hän sitten istumaan huoneen toiselle puolen.

Mutta Julian ei nyt onnistunutkaan näin helposti pulastaan päästä, tuo
kirjojen vihaaja vanha herra kääntyi varsin vakaisena hänen puoleensa
sanoen: "Arvattavasti te parhaasta päästä luette saarnoja sekä
siveys-opillisia kirjoja?"

"E ... e ... en, en juuri paljoakaan lue saarnoja --" vastasi Julia
hämillään, ja kun hän samassa havaitsi sen läpitunkevan katseen, millä
provessori L. häntä tarkasti, punastui hän aivan.

"Arvattavasti siis luette historian kertomuksia? -- net tosiaan kyllä
ansaitsevat lukemista".

"En juuri _historian_ kertomuksia", sanoi Julia taas iloisesti ja
rohkeasti, "mutta sitä halukkaammin muita kertomuksia, siis ilman
pitkiä puheita -- jos setääni haluttaa tietää, minkä kaltaisen
lukemisen nauttimista varten tahtoisin olla ruokaa, juomaa ja unta
vailla, niin tunnustan sen olevan romanien".

Vanha herra nosti kätensä ja katsahti kauhistuen ylöspäin. Hänen
muodostaan päättäen tuli helposti siihen luuloon, että Rousseaun sanat:
"jamais fille sage n'a lu de romans" [viisas tyttö ei ole koskaan
lukenut romaania] olivat saattaneet häntä kammomaan noin vaarallista
lukemista.

Julian puhuessa suoraan ajatuksensa, näkyi vähän moittiva katse melkein
jokaisen silmissä. Paronitar oli varsin hämillään sukulaisensa tähden.
Ainoastaan provessori hymyili hyvän-tahtoisesti ja kornetti kiirehti
sanomaan:

"No se ei suinkaan ole mikään kumma asia, jos romania lukeekin
semmoisia, joita nyky-aikana kirjoitetaan. Rouva Stael'in Corinna on
minulta vienyt yhden yön unen, ja Walter Scottin Rebecka on kolmeksi
päivää ottanut minulta ruokahaluni!"

Julia katsoi suuresti kummastuen veljeensä. Emilia myöskin loi suuret
sinisilmänsä kysyväisesti hänen puoleensa, mutta tämä ei ollut noita
silmäyksiä huomaavinaankaan.

"Minun tyttäreni ei koskaan saa romanikirjallisuutta lukea", sanoi
paronitar S., ja pannen suunsa oikein suppuun istui hän paremmin sohvan
perälle, katsellen uhkean saalinsa liepeitä.

"Oih, täti hyväni!" sanoi rouva M. hymyillen ja päätään ravistaen,
"mitä hänen siis pitää lukeman?"

"Hänen ei tarvitse lukea ollenkaan mitään!"

"Erittäin oivallista!" huudahti vanha herra.

"Minä tosiaankin luulen", sanoi Algernon, "että parempi on olla varsin
lukematta, kuin lukea ainoastaan romaneja. Romani on sielulle, mitä
opiumi eli unilääkkeet ovat ruumiille: se niitten alituisesta
nauttimisesta heikkonee ja vahingoittuu. Suo anteeksi, Julia, mutta
luulisinpa nuoren naisen kyllä saattavan paremmin aikaansa viettää kuin
tuommoisten kirjojen lukemisella".

Mutta eipä Julia anteeksi antavalta näyttänyt.

Emilia sanoi: "Kuten Algernon, minäkin luulen, että nuoria naisia
erittäinkin romanien lukeminen enemmän haittaa kuin hyödyttää".

Julia sai kyyneleitä silmiinsä ja katseli Emiliaa, ikään kuin olisi
tahtonut sanoa: "panetko sinäkin minua vastaan?"

"Minä myönnän", sanoi rouva M., "että tuo saattaa olla kovin
vahingollista jos..."

"Vahingollista!" keskeytti vanha herra, "sanokaa pahentavaista,
myrkyllistä, perin pohjin turmelevaa?"

Julia nauroi. "Provessori hyvä", huudahti hän, "auttakaa, auttakaa!
Minä kohta luulen olevani turmeltuneena ja kadotettuna olentona. Minä
pyydän, sanokaa jotakin romanin, lukemisen puolustukseksi, niin teille
jotakin hyvää annan", ja veitikkamaisesti hymyillen nosti hän
sormellaan korkealle pientä sokerileivos-kiehkuraa.

"Sillä on kylläkin hyvät puolensa", vastasi provessori, "kun se
tapahtuu valikoimalla ja kohtuullisesti. Minä puolestani
romanilukemisen katson nuorisolle sekä hyödylliseksi että hauskaksi".

"Kuulkaa, kuulkaa!" huudahti Julia lyöden iloisesti käsiään yhteen.

"Mutta sananne kaipaavat perustusta!" huudahti setä P.

"Niin, niin, perustusta, perustusta!" kirkasi vanha herra.

"Hyvillä romaneilla", jatkoi provessori, "minä tarkoitan niitä, jotka,
ikään kuin hyvät taulut, kuvaavat luontoa todellisesti, millä on etuja,
joita ei muissa kirjoissa löydä yhtä suuressa määrin. Net kuvaavat
ihmis-sydämmen historiaa; ja kenellekkä nuorelle, joka tarkasti tahtoo
tuntea itseänsä ja kanssa-ihmisiänsä, eikö tämä kirja olisi hauska ja
arvokas? Maailma on siinä vilkkaimmalla tavalla kuvattuna moninaisissa
vaihtelevaisissa muodoissaan; ja nuoriso näkee tässä silmiensä edessä
piirrettynä tuon maan, missä sen piankin on alkaminen pitkää
elämän-matkaansa. Kaikki rakastettavat ja hyvät avut ovat romanissa
runollisessa ja viehättävässä hohteessa. Nuorta hehkuvaa sydäntä
miellyttää tässä kaikki hyvä ja oikea, mikä ehkä karkeammassa ja
vakavammassa muodossa olisi joutunut sille vasten-mieliseksi.

"Samati ilkeys, pahuus ja kaikkinainen halpamielisyys on kuvattuna koko
inhoittavassa muodossaan, joten me opimme niitä ylenkatsomaan, vaikka
olisivatkin maailman loiston ja komeuden verhossa, kun sitä vastoin
jalous, vaikka kaiken maailman kurjuuksien kanssa taistellen, meitä
innostuttaa ja ihastuttaa.

"Tuo totuus, että ihminen sydämmessään tuntee palkinnon hyvistä ja
rangaistuksen huonoista töistään, vaikka usein kyllä hänen ulkonaisissa
kohtaloissaan ei siitä näe pienintäkään jälkeä, tulee romanissa
näkyviin selvästi ja vilkkaasti sekä sillä voimalla, jota meidän tulee
antaa jokaiselle siveelliselle totuudelle, tehdäksemme sitä yleisesti
käsitettäväksi ja hyödyttäväksi.

"Ja muuten on aivan luonnollista, että ylevämielinen nuoriso hyvänä
ystävänänsä rakastaa romania, koska hän siitä löytää kaikki net
innokkaat, jalot ja ihanat tunteet, jotka liikkuvat hänen omassakin
sydämmessään, ja mitkä siellä ovat synnyttäneet ensimmäiset
taivaalliset aavistukset autuudesta ja kuolemattomuudesta".

Sydämmellinen ihastus kuvautui Julian suloisissa kasvoissa, ja
hän kiirehti provessorin luo, jolle hän ei nyt antanutkaan
sokeri-kiehkuraa, vaan hartaan lapsellisen syleilyn; sanoen: "tuhansia
kiitoksia, tuhansia kiitoksia, minä olen tyytyväinen, varsin
tyytyväinen!"

Vanha herra huokasi, katsahtaen taivasta kohti.

Arvid luutnantti ei näyttänyt "varsin tyytyväiseltä", mutta söi
ehtimiseen sokerileivoksia.

Setä P. nuokkui ja noikkasi; kornetti vakuutti, ett'ei tuo mitään
suostumuksen osoitusta ollut.

Provessori puolestaan näytti tyytyväiseltä, ja isällisesti suuteli hän
ensin tuon hilpeän tytön kättä ja sitten hänen otsaansa.

Arvid luutnantti suurella töminällä lykkäsi tuolin luotaan; samassa
avattiin ruokahuoneen ovet -- illallinen oli pöydällä.

Ruoalla katettua pöytää katselee aina omituisella mieltymyksellä se,
joka on ollut apuna ruuan valmistuksessa ja pöydälle järjestämisessä
y.m.

Jokainen ruokalaji on meidän huoltemme lapsi, jolla on osansa
mieltymyksestämme ja suosiostamme, siinä kun se onpi pöydällä makusana,
soreasti asetettuna ja valmiina kohta iäksi päiviksi katoamaan. Mutta
tämmöisissä tilaisuuksissa on meillä sydän kivestä, ja olenpa
vakuutettu siitä, että Armo, yhtä hyvin kuin minäkin, oikein
sydämmestään nautti katsellessaan, mitenkä kaikki herkulliset eturuoat,
väliruoat ja jälkiruoat katosivat häävieraitten suuhun, nähtävästi
heidän suureksi mielihyväkseen. Armo, levollisena Emilian puolesta sekä
nähden, miten ruoan tarjoeleminen kävi hyvin, emännöitsi luontevasti ja
iloisesti, ainoastaan silloin tällöin häntä näytti häiritsevän joku
huolestuttava ajatus, kun hän pikku tallukoita muisti.

Morsian oli lempeä ja loistava. Algernon näytti olevan onnellisin
elävitten joukossa. "Katsokaa Emiliaa! Katsokaa Emiliaa!" sanoi
ehtimiseen Kaarlo kornetti, joka istui vieressäni pöydässä, "luulisiko
häntä samaksi henkilöksi, mikä tänään koko puolen päivää on kiusannut
meitä ja itseänsä?"

Julia otti arvokkaan ja ylpeän muodon joka kerta, kuin hänen sulhonsa
häntä puhutteli. Tämä päätti vihdoin pysyä itsekseen, kuitenkin aina
täysin suin.

Setä P. nukkui; vähän kermahyydykettä oli jäänyt hänen nenälleen, ja
seuran puhuessa ja nauraessa veteli hän aina välimmiten aika
kuorsauksia, jotka kuuluivat kuten säveleet väkiviulussa, jolloin net
jousen harppauksesta yhteen ääntyvät muitten pienempien viulujen
pirinään.

Aterian lopulla juotiin maljoja, jotka eivät olleet teeskenneltyjä eikä
ikäviä, vaan iloisia ja sydämmellisiä. Maisteri, juhlatilasta ja
viinin-mehusta innostuneena, lausui morsius-parin kunniaksi seuraavan
tilapäisen runon:

    Lasit täyttäkäämme täyteen;
    Hei! nyt maljan pohjaan juon!
    Vaahto kattoon asti nouskoon!
    Pari -- teille maljan juon!

    Kilistelkäät lasianne!
    Tässä joukoss' ilolla
    Ehkä vielä viettää saamme
    Kultahäitä riemulla!

Nauraen ja lasia kilistellen juotiin tämä malja ja sitte juotiin vielä
toinen Maisterille, joka, siitä olen vakuutettu, nyt luuli itsensä
melkein Bellman'in vertaiseksi.

Illallisen jälkeen kohtasi Emiliaa odottamatoin ilo. Salissa oli
levitettynä suurelle pöydälle öljymaalauksia, hänen vanhempiensa ja
sisarustensa kuvat, melkein kaikki erittäin hyvin onnistuneita. "Tällä
tavoin me kaikki seuraamme sinua uuteen kotiisi", sanoi eversti ja
sulki syliinsä Emilian, "niin, niin, sinä et meistä pääse!" Suloisina
kyyneleet virtailivat Emilian poskille, hän syleili isäänsä, äitiänsä
ja sisaruksiansa ollen niin liikutettuna, että hän vasta hetken päästä
saatti heitä kiittää. Sitten rupesi seura tyyskästi tarkastamaan
jokaista kuvaa erittäin, eikä nyt moitettakaan puuttunut. Tuossa
havaittiin vika nenässä, tässä silmissä, jotka olivat liian pienet,
tuossa taas suu oli liika suuri; eikä sitä paitsi taiteilia muka ollut
näissä kuvissa kaunistanut kuvatuita, vaan pikemmin päin vastoin j.n.e.

Taiteilia parat! siinä näette, mitenkä tarkastettaessa työnne joutuu
moitteen-alaiseksi, sillä moitteen-halu on yleisin vika maailmassa;
taiteilia parat! onnenne, onnenne on se, että usein olette vähän
kuuroja, olette tyytyväiset, kun tunnette rahat taskussanne sekä
tiedätte itsellänne olevan eteviä luonnon-lahjoja!

Ainoastaan Emilia ei nähnyt mitään vikoja. Tuohan juuri oli hänen
isänsä katse, äitinsä hymy, sisaren veitikkamaisuus ja Kaarlo veljen
urhea olento, Helenan hyvä ja levollinen muoto; ja pienet tallukat, oi!
he olivat ihmetyttävän onnistuneet, oikeinpa halutti heille tarjota
sokerileivoksia.

Pienet tallukka parat! Peljästyneinä ja palovammoissa oli heidän
täytynyt jättää koko kemut, joista he jo kolme viikkoa edeltäkäsin
olivat iloinneet. Illan kuluessa kuitenkin meistä aina joku pistäysi
ylikertaan heidän luoksensa, vieden heille omenia, sokerileipiä y.m.
Maisteri itse ensiksi kaikkein ahkerimmin juoksenteli portahia ylös ja
alas, mutta koska hän tuolla vähän vieraalla tiellä jo kolmesti oli
kumoon kellertynyt, jäi hän rauhassa saliin istumaan.

Armo oli tällä välin huolestuneena kumminkin kuusi kertaa sanonut
minulle: "minun pienet poika parkani! varmaankin minun täytyy valvoa
heidän luonansa tänä yönä!" ja minä vastasin joka kerta:

"Sitä ei Armon tarvitse tehdä, kyllä minä olen tykönänsä".

"Mutta sinä nukut varmaan!"

"En, Armo hyvä, minä en nuku".

"Vakuutatko kunniasanalla?

"Kunniasanallani", vastasin minä ja kiihtyneenä armon levottomuudesta
riensin jo ennen, kuin seura hajosi, hyvin varustettuna laastarilla,
rohdoilla ynnä makeisilla toiseen kerrokseen heidän luoksensa.

Pojat olivat hyvin tyytyväiset makeisiinsa sekä varsin ihastuksissaan
siitä, että heidän tähtensä kynttilää poltettaisiin koko yön. Tuo illan
kommellus pyöri alin-omaa heidän mielessään; he eivät väsyneet
puhumasta, miten Maisteri oli heitä tuupannut, mitenkä olivat
kumoon kaatuneet sekä mitä olivat tunteneet ja tuumanneet, kun
Maisteri pudotti teekyökin heidän päällensä. Aksel oli ajatellut
veden-paisumusta ja Klaus viimeistä tuomioa; mutta kesken kertomustansa
he nukkuivat.

Puoli-kahdentoista aikaan kuului kulkusten kilinää sekä hevosten ja
rekien töminää everstin talon edustalta. Kello 12 oli kaikki ihan
hiljaista sekä ulkona että sisällä.

"Kohta kaikki lepäävät makeassa unessa", ajattelin minä ja rupesin
vähitellen itse tulemaan kovin uniseksi.

Mitä ikävintä on, kun unisena yksinään täytyy valvoa, varsinkin jos
net, joittenka tähden on valvomassa, kaikin voimin kuorsaavat, -- ja
ellen olisi kunniasanallani vakuuttanut, ett'en silmiäni ummistaisi,
niin varmaan minäkin olisin nukkunut. Kudoinpa sukkaa, mutta se työ ei
käynyt laatuun, sillä olinhan joka hetki silmäni puhki pistämäisilläni.
Minä luin, mutta en ymmärtänyt sanaakaan. Meninpä akkunan luo, katselin
kuuta ja ajattelin -- en yhtään mitään. Kynttiläni karsi kasvoi
kasvamistaan. Minä aioin sitä niistää, mutta suureksi onnettomuudekseni
sammutinkin valkean.

Valvomiseni kävi nyt yhä vaikeammaksi. Minä koetin mieleeni johdattaa
kaikellaista peloittavaa, jotta hereillä pysyisin. Tuota valkoista
uunia, joka hämärässä epäselvästi kiilui, kuvittelin "valkoisen rouvan"
haamuksi. Minä ajattelin kylmää kättä, joka äkkiä tarttuisi minun
käteeni, ääntä, joka kuiskailisi kamaloita sanoja korviini, veristä
olentoa, joka lattiasta nousisi -- silloin naapuritalosta kuului kukon
kimeä ääni, joka koittavan päivän valon kanssa yhdessä karkoitti
minulta pois kaikki aaveen-tapaiset mielikuvitukset.

Kahden pienen nokikolarin aamutervehdys, joka surullisena lauluna
kuului korkealta heidän savuisista huvimajoistaan, aloitti tuota
kaikkialla heräävä eloa.

Kyökeissä valkeat pian ystävällisesti loistivat, ja kahvin höyryt
levittivät arapialaista lemuansa. Ihmisiä liikkui kaduilla ja
raittiissa talvi-ilmassa kajahteli kaunihisti kirkkojen kellot kutsuen
aamurukoukseen. Purppurahohteisina nousivat savupilvet sinitaivasta
kohti ja iloiten näin vihdoinkin auringonsäteet, jotka ensiksi
tervehtivät kirkon-tornien kelloja ja sitten levittivät valovaippaansa
ihmis-asuntojen ylitse.

Ympärilläni oleva maailma aukaisi kirkkaat silmänsä, mutta minä hankin
unen helmoihin, ja kun iloiset äänet tervehtien huusivat minulle:
"hyvää huomenta!" vastasin minä puolinukuksissani: "hyvää yötä!"






TOINEN OSA.




Päivälliset. -- Sotkeloa kaikellaisista.


Hääpäivällä on myöskin huomis-päivänsä! Ikävä päivä häätalossa! Koko
menneestä juhlallisuudesta on jäljellä ainoastaan, mitä sammutetusta
kynttilästä, -- kun kodin herttaisesta keskuudesta juhlallisuuksien
ynnä juhlapukujen kanssa myöskin yksi sen jäsenistä -- yksi tähtönen
kotitaivaalta katoaa, silloin ei ole ihmettäkään, jos taivaan-ranta
pilveilee; -- niin pikku Juliani, minusta oli tuo varsin luonnollista,
että sinä noustuasi kuljit ympäri kuten sade-pilvi, jolloin veljesi
melkein ukkosen-pilven näköisenä kulki huoneesta huoneeseen hoilotellen
"Tähtilaulua", jota oli hyvin ikävä kuunnella.

Nuori pariskunta oli päättänyt viettää tätä päivää Algernon'in vanhan
muorin luona, joka hätäräsilmäisenä eleli vanhan palveliansa ja
kissansa kanssa varsin maailmasta eronneena ja ihmis-rakkaudesta
toivoen, ett'ei kukaan ikänänsä naimisiin menisi, jota hurskasta toivoa
hän kyllä oli ilmoittanut poikansa pojalle ynnä Emiliallekkin, mutta
turhaan. Nyt hän sentään harmissaankin oli kutsunut heitä luoksensa
ja itse, kuten hän kertoi, kuorinut omenat omenakakkuun, joka
herkkuruokana oli lopettava nuot yksinkertaiset päivälliset. Kolmannen
päivän lupasi nuori pari viettää meillä, ja me aioimme sitten
neljäntenä olla heillä.

Kuten mainitsin, vietimme toista hääpäivää unestuneessa hiljaisuudessa.
Armo ei syönyt koko päivänä muuta kuin vetelää kauralientä.

Kun päivä oli loppuunsa kulunut ja kukin mennyt makuuhuoneeseensa,
kaipasi Julia kovin jotakin huvitusta; hän lähetti tuomaan itsellensä
saksan-pähkinöitä, tuli sitten minun kammariini ja rupesi niitä rikki
napsuttelemaan sekä kiittämään sulhoansa.

"Hän on oikein verrattoman siivo! oikein kunnollinen, ymmärtäväinen,
tasainen ja rauhallinen luonnostaan, hauska, siisti ... (erinomaisen
makusa pähkinä)! Hän on huolellinen, varovainen ja erittäin järkevä
toimissaan ... eikä myöskään ahne ... kovin hyvä ... eikä kuitenkaan
liian hyvä, hän on ... varsin parahultainen!"

Minä tähän kaikkeen noikkasin myöntäväisesti, toivoi Julialle onnea
runsaasti ja -- haukottelin äärettömästi. Niin löytyy täydellisyyksiä,
jotka ovat kovin _unettavaisia_.

Aamulla puhalsi raittiimpi tuuli. Nuorikon päähine kaunistutti
Emiliaa, hän oli suloinen, lempeä ja tyven, -- vaan ei varsin iloinen,
mutta Algernon sitä vastaan oli kovin hilpeä, vilkas ja puhelias. Tämä
ihmetytti ja harmitti Juliaa; hän katseli heitä molempia vuorottain
eikä tietänyt, mitä ajatella. Talon palveliat olivat erittäin
halukkaat nimittämään Emiliaa "armoksi", mutta tämä uusi nimitys ei
näkynyt ollenkaan häntä huvittavan, ja kun talon vanha uskollinen
palvelia-neitsy varmaankin seitsemännen kerran sanoi: "neiti kulta ...
voi herra! ... armo kulta ..." sanoi Emilia vihdoin vähän harmistuneena
ja väsyneenä: "noh älä huoli!... Eihän tuo nyt ole tarpeellista".
Palvelia kysyi joka ruokalajia tarjotessaan: "suvaitseeko armo?"
"Kyllä, kyllä se mies mailmansa tuntee", sanoi eversti. Mutta näyttipä
siltä, kuin tämä maailma Emilian mielestä ei olisi tuntunut oikein
hauskalta. Jälkeen puolen päivän Julia varsin tuskaantuneena vei eri
huoneeseen Emilian, laski polvillensa hänen eteensä, kietoi vartensa
hänen ympärillensä ja huusi itkein: "Emilia, mikä sinua vaivaa? Emilia
kulta! Herra Jumala ... sinä et ole iloinen, vaan näytät alakuloiselta.
Etkö ole tyytyväinen? etkö ole onnellinen?" Hartaasti syleili Emilia
sisartaan ja sanoi häntä lohduttaen, mutta kyynel-silmin: "Kyllä
kaiketi tulen, Julia kultani; Algernon on kovin hyvä ja jalo ... minun
täytyy hänen kanssaan onnelliseksi tulla".

Mutta Julia, kuten kaikki äkkinäiset ja vilkkaat luonteet, ei tyytynyt
tuohon: "minä tulen", vaan vaati: "minä olen"; hänen mielestänsä tuo
oli varsin mahdotointa, varsin lunnotointa, ett'ei nuori rouva olisi
sanomattoman onnellinen. _Sen oli hän lukenut romaneissa_. Koko lopun
päivää hän varsin epäsuosiolla kohteli Algernon'ia, joka ei tuosta
juuri paljoakaan piitannut.

Kun Emilia itkussa silmin taas oli lähtenyt kodistansa, rupesi Julia
suoraan ilmoittamaan mielipahaansa ja moittimaan Algernon'ia, joka
saatti olla iloinen ja huoletoin, vaikka Emilia oli alakuloinen; hän
oli "jääpuikko, raakalainen, oikea pakana" ... muistaa tulee kuitenkin,
ett'ei eversti eikä Armo ollut sisällä tämän loruttelun aikana.
Kornetti katseli asiaa toiselta kannalta -- hän ei tyytynyt Emiliaan,
joka varsin liiallisesti oli antanut miehensä palvella vaimoaan. Hän,
mies parka, oli saanut juosta tuomaan Emilian ompelukoppaa, vetää
päällys-kengät hänen jalkaansa ja pukea huivin sekä päällys-takin hänen
yllensä -- eikä siitä hänelle edes kiitosta antanut. Julia puolusti
sisartaan ja kornetti Algernon'ia; riidan henki oli jo kylvänyt
muutamia: katkeria siemeniä heidän kinaansa, ja nämät molemmat hyvät
siskot olisivat ehkä suuttuneet toisillensa, elleivät molemmat
yht'aikaa olisi alaspäin kumartuneet ottaaksensa ylös lattialta Helenan
silmäneulaa ja samassa kopsahtaneet päin yhteen, joka hyökkäys päästi
taistelun iloiseen nauruun; ja kysymys miehen sekä vaimon oikeuksista,
tuo meri, jonka lainehilla keinumassa nämät taisteliat varsin
äkki-arvaamatta havaitsivat itsensä, jätettiin nyt sikseen.

Seuraava päivä toi lohdutusta Julialle. Emilia oli iloisempi; ja
onnellisena siitä, kun sai omassa kodissaan vastaan ottaa vanhempiansa
ja sisaruksiaan, käytti hän itseänsä teeskentelemättömän suloisesti ja
koetti hartaasta sydämmestä vieraitansa kaikin puolin hyvin kestitä.
Pelkkää everstin mieliruokaa oli päivälliseksi laitettu ja silmät
loistivat ilosta, kun hänen isänsä toistamiseen pyysi kilpikonnalientä,
sanoen vielä lisäksi: "se oli heikkarin hyvää". Armo oli oikein
tyytyväinen sekä tuon makuisan ja hyvin järjestetyn aterian että
muittenkin tointen vuoksi. Hän kyllä vähän levotoinna tirkisteli yhtä
putinkia, joka toiselta puoleltaan vähän muistutti raunioa, mutta Julia
käänsi näpsästi vatin toisappäin, ja Armo, joka oli vähän likinäköinen,
luuli silmissänsä vian olleen sekä tuli varsin levolliseksi.

Emilia oli kaikin tavoin emäntämäinen, ja tämä häntä oikein kaunisti.
Kornetti oli ihastunut sisareensa ja kaikkeen, mikä häntä ympäröitsi
hänen uudessa kodissaan -- kaikki puhui oman maan kieltä, sohvat,
tuolit, pöydät, akkunan uutimet, pöytä-astiat y.m. Ei mitään
ulkomaalaista löytynyt, ja siksipä juuri hänen mielestään tuntui tämä
koti hauskalta ja tuttavalta.

Julia tytyi hyvin Algernon'iin, joka, vaikka ei juuri liehitellyt
nuorta rouvaansa, kuitenkin seurasi häntä rakastavilla katseillaan,
liikkui hän sitte etäämpänä taikka lähempänä; selvään näkyi, että koko
hänen sielunsa ympäröitsi Emiliaa, jonka tunteita moni kirkas,
ystävällinen silmäys vei yhdistymään Algernon'in tunteihin.

Oi miten hyvältä kahvi maistuu, kun ulkona on pyry-ilma, mutta sisällä
kesäistä suloa! Sen me kaikki naiset havaitsimme, jolloin jäljestä
puolen päivän iloisesti keskustellen ja tuota arapialaista papua
nauttien istuimme kokountuneena uunin ääressä, jossa valkea paloi, ja
jolloin Emilia kertoi, millä tavoin hän aikoi järjestää taloudelliset
toimensa ja askareensa, saadakseen kotinsa hauskaksi ja hyvään kuntoon,
sekä mitä hän näistä oli keskustellut ja vielä aikoi keskustella
_miehensä_ kanssa -- (tuo sana ei vielä oikein hyvin sujunut Emilian
huulilta); ja katsokaa! kaikki hänen tuumansa olivat oikein viisaita,
oikein hyviä, varsin tarpeen-mukaisia. Me valkean-loistossa ja kahvia
nauttiessamme tarkasti ajatellen tutkimme kaikkia, otimme pois ja
panimme lisää emmekä kuitenkaan keksineet mitään, joka olisi ollut
erittäin parempaa, kuin mitä Emilia oli ajatellut.

Perhekuntaa saattaa yhtä haavaa vertailla sekä runoon että koneeseen.
Sen runollisuutta eli niitä tunteita, jotka virtailevat läpi koko
perheen ja yhdistävät sen jokaista jäsentä, jotka kukkakiehkuroihin
kietovat elämän okaat ja toivon keväiseen pukuun vaatettavat tuon
kylmän todellisen maailman, -- net tuntee jokainen ihmis-sydän. Mutta
konetta, (jonka hyvin hoidettua käymistä paitsi jokainen perheellinen
näytelmä toki on kaikkea järjestystä vailla) monikin pitää
vähäpätöisenä ja hoitaa sitä huolettomasti. Ja kuitenkin on
koti-elämässä tämä osa hyvinkin tärkeä sen vastaiselle menestymiselle.
Tämän koneen laita on sama kuin kellon. Jos kaikki pyörät y.m. ovat
hyvässä järjestyksessä, niin heiluri tarvitsee ainoastaan pikkaisen
heilauksen, ja kaikki joutuu tarpeen-mukaiseen liikuntoon, kaikki menee
edelleen levollisesti ja säännöllisesti ikään kuin itsestään, ja rauhan
sekä menestyksen kultaiset viisarit osoittavat joka hetken tuossa
kirkkaassa taulussa.

Tämän tunsi Emilia ja tahtoi jo alusta alkaen niin järjestää kotinsa,
että vaikka onnen kohtalot sattuisivatkin joskus olemaan
epäsuosiollisia, se kuitenkin hauskana ja järjestettynä kestäisi
loppuun saakka hänen elämänsä viimeiseen ehtooseen asti.

Tämän päämäärän edistyttämiseen on erittäin tärkeätä, että raha-asiat
talouden-hoidossa järjestetään viisaasti ja tarkasti. Emilialla oli
nämät hyvällä ja selvällä kannalla. Suuresta yhteisestä kassasta
jaettiin ja järjestettiin monta pientä kassaa, jotka, ikään kuin purot
virtaillen yhdestä lähteestä, huolellisesti eri suunnille johdatettuna
tekivät kyökkitarhan hedelmälliseksi.

Emilian piti itseänsä varten joka vuosi saaman määrätyn rahasumman,
jota hän käyttäisi omiin vaatteisiinsa sekä muihin pieniin tarpeisiin,
-- jotka eivät kuuluisi taloudellisiin asioihin. Ja koska hänen
perheensä aina tulisi olemaan yksinkertainen ja sievä, kuten se oli
tähänkin asti ollut, saattoi hän käyttää suurimman osan näistä rahoista
sydämmensä iloksi -- arvatkaa suloiset lukijattareni, eli sanokaa millä
lajilla? Te sen kyllä tiedätte.

Emännällä tulee olla oma rahavaransa -- iso taikka pieni, se on yhden
tekevää. Kymmenen, viisikymmentä, sata taikka tuhannen markkaa, -- aina
varojen mukaan, -- mutta omia, joista hän tiliä tekee ainoastaan --
itsellensä. Tahdotteko, hyvät herrat, tietää minkä tähden; -- te, jotka
vaaditte vaimoanne nuppineulasta ja pennistäkin tiliä tekemään? --
Juuri erittäin teidän oman hauskuutenne ja rauhanne vuoksi. Tuota ette
saa päähänne! Mutta kuulkaatte! Palvelus-tyttö rikkoo teekupin,
palvelianne pudottaa pirstaleiksi lasin, vieläpä äkki-arvaamatta
palasiksi menee teekannu, kupit ja lasit, joita ei kukaan ole rikkonut,
y.m. Emäntä, jolla ei ole omaa rahaa, tarvitsee kuitenkin kuppia sekä
lasia; hän menee miehensä luo, ilmoittaa onnettomuuden ja pyytää jonkun
markan korvataksensa vahinkoa. Mies moittii palkollisiansa ja
vaimoansa, joka on velvollinen pitämään vaaria palkollisistansa;
"rahoja, niin ... vähän rahoja ... rahoja ei maasta nouse eikä myöskään
taivaasta putoa ... monesta pienestä purosta syntyy suuri virta" --
y.m. Näin käy, hän antaa rahaa vähissä erin ja tulee usein pahalle
tuulelle.

81

Jos emännällä on omat käsirahat, silloin ei pienet harmit koskaan pääse
hänen miestänsä vaivaamaan. Lapset, palvelus-väki ja vahingot ovat
kyllä aina samallaiset; -- mutta epäjärjestystä ei havaita, kaikki on
paikallaan, kuten ennenkin, kaikki on järjestyksessä, eikä talon
päämiehen, joka ehkä varsin tyvenellä mielellä antaisi pois ehkä varsin
vaikka tuhannen markkaa, tarvitse kahdentoista markan takia, joita
pienissä osissa häneltä kiskotaan, menettää mielensä tyvenyyttä, joka
perheelle samoin, kuin hänelle itsellekkin, on äärettömän suuresta
arvosta.

Vai etkö sinä minään pidä, sinä tunnotoin rikas, noita pieniä
odottamattomia lahjoja, noita syntymäpäivä- ja nimipäivä-riemuja, joita
vaimosi iloksensa sinulle valmistaa? -- noita tuhansia pikku
huvituksia, jotka odottamatta, kuten lentotähdet, tuikkaavat kodin
taivaalla, -- ja nämät kaikki vaimon hellyys sinulle lahjoittaa, jos
hänen apunansa on _vähäisen rahaa_, jota sinä hänelle yht'aikaa annat
vähän runsaammassa määrässä, saadaksesi suuren koron hauskuutta ja iloa
pienissä osissa takaisin.

Noh, käsitättekö tämän nyt jo? Algernon oli sen jo aikaa ymmärtänyt, ja
tämäpä paljon vaikutti Emilian tulevaiseksi onneksi.

Naisen sydämmelle on antaminen erin-omaisen suloista. Hän tuntee
itsensä olevan toisten suosimana ja ilona, sehän on sydämmen
päiväpaistetta, ja sitä täällä kylmässä pohjolassa tarvitaan ehkä
enemmän kuin muualla. Sitä paitsi tällainen vapaus on hyvin
virkistyttävä!

Mutta missäpä minä olin nykyään? Ah, jo muistan, olin Emilian luona
kahvia juomassa! Sieltä ajan siivillä lennämme pisemmälle matkalle.

Hän, joka kynällään rupeaa kertoelemaan, saa olla varoillansa, ett'ei
liiaksi koettele lukian malttavaisuutta. Välistä kertoja kyllä saattaa
tehdä selvän tästä, huomisesta, ja vieläpä ylihuomisestakin päivästä;
mutta toiste hänen taas täytyy tehdä vähäisen harppauksen sekä ajan
että tapahtumien ylitse, sillä muutoin ehkä lukia, kirjaa lukeissansa,
hyppäisi viidennestä kahdeksanteen lukuun. Ja koska kaikella muotoa
tahdon estää kunnioitettavaa perhettäni joutumasta tuommoisen kohtelun
alaiseksi, kiiruhdan minä heidän kanssaan pienellä hyppäyksellä kolmen
kuukauden ohitse ja tahdon ainoastaan muutamilla piirtein mainita,
mitenkä nämät minun ystäväni eli H:n perhe sen ajan eleli.

Julia sulhasineen vietti sen kävelyllä. Joka ainoa päivä, jolloin ilman
vuoksi vain saattivat ulkona olla, kävelivät he katuja pitkin,
tervehtien tuttaviansa ja jutellen heidän kanssaan sekä katsellen
ihmisiä ynnä heidän pukujaan ja samassa mielihyvällä muistaen omia
vaatteitansa, joitten tiesivät olevan erittäin kauniita. Välistä
poikkesivat he muutamaan kauppapuotiin ostamaan jotain pientä tavaraa,
toisinaan taas sokurileipurille makeisia syömään, ja tämäpä myöskin oli
"hirveän hauskaa". Illoin oli aina jotain huvitusta tarjona, joku
näytelmä, illalliset, tanssit y.m. -- ja näistä saatiin aina
keskusteltavaa huomispäivän varalle -- joten näitten kihlattujen,
Jumalan kiitos, ei tarvinnut olla puheen aihetta vailla. Sitä paitsi
Arvid luutnantti, joka oikein eleli _maailman näyttötanterella_, aina
tiesi jutella jotakin päivän _pienistä_ tapauksista, jonkun sanan,
minkä ihmiset olivat puhuneet toisistansa -- ja tämä näette! oli kaikki
hyvin hauskaa -- Julian mielestä.

      *       *       *       *       *

Kornetti oli tullut kummalliseen kiihkoon. Hän oli ruvennut lukua
harjoittamaan. Hän luki sotatiedettä, suure-tiedettä, historiaa y.m. ja
sai aina vahvemman vakuutuksen siitä, että, samati kuin hänen
ruumiillinen silmänsä oli luotu katselemaan joka suunnalle maailmaan
sekä ylös taivasta kohti, samoin myöskin hänen sielunsa silmä oli luotu
tarkastaan luonnon ja tieteitten valtakuntaa ja niissä havaitsemaan
taivaan valoa. Omituista oli, että, jota paremmin hän oppi näkemään,
sitä enemmän hän pimeyttä pelkäsi. Jopa hän aaveitakin pelkäsi!
Niin, hyvät herrani, tuo on aivan totta, ja nuot aaveet, joita hän
kammoi, ovat ikivanhoista ajoista tunnetuita ja niiden nimet ovat
_Tiedottomuus_, eräs hirveän paksu rouva, jonka puku on jostakin
valkoisesta kiiltävästä vaatteesta, _Itseviisaus_, edellisen
pitkäkaulainen tytär, joka aina astelee äitinsä liepeillä, ja
_Leveäpuheinen_, jota sanotaan vanhan ranskalaisen kielitaiturin
haamuksi; hän lienee ollut noitten naisten sukua ja usein seurustellut
heidän parissaan.

Halusta kornetti haki vanhempien ja taitavampien miesten seuraa; kotona
hän paljon vietti aikaansa isänsä ja Helenan seurassa ja antoi usein
nuorten tuttavainsa turhaan kopistella hänen ovillensa, -- välistä oli
hän kuitenkin vähän kahdella päällä avaamisen suhteen, sillä hän
ajatteli: "ehkä hyvä ystäväni tulee rahojani takaisin maksamaan", mutta
arveli vähän mietittyään: "siinä tapauksessa ei niin kovasti
koputettaisi", ja jäi rauhassa työhönsä. Kaksi nuorta ystävää
kornetilla oli, joille aina määrätystä tunnus-sanasta ovi avattiin.
Jalon kolmikon muodostivat nämät nuorukaiset. Heidän mielilauseensa
sekä sodan että rauhan aikana oli: _pyrkikäämme eteenpäin_!

      *       *       *       *       *

Emilia ja Algernon matkustivat huhtikuun alkupuolella Blekingeen.
Siellä eli eräässä suuressa kartanossa Emilian vanha kummi-täti. Kohta
häittensä jälkeen sai Emilia tältä vanhukselta kirjeen, jossa hän
kutsui nuorta paria tulemaan luoksensa mitä pikemmin sitä parempi.
Hänen poikansa, ainoa lapsensa, oli nykyään kuollut, ja nyt hän
kuusikymmen-vuotiaana tahtoi ilahuttaa eli uudelleen virkistyttää
sydäntänsä siten, että koki saada itsellensä jotain uutta
rakastettavaksi, jotakin, jonka hyväksi hän eläisi. Hän pyysi näitä
vastanaineita viipymään luonansa koko kevään ynnä kesän sekä jutteli
naapureista ja kaikellaisista huveista ja hauskuuksista, jotka
tekisivät heidän kesä-olonsa hupaiseksi. Hän vielä mainitsi aikovansa
tehdä testamenttinsä ja siinä määrätä kaiken omaisuutensa heille
perinnöksi, jos he häntä pitäisivät äidin arvossa.

"Katsos vain! Sehän oli kaunis kirje!" sanoi setä P. "Lähde sinä
oikopäätä vaimosi kanssa ... anna kohta tuoda vaunut esille ja
valjastaa hevoset. Minäpä tahtoisin olla sinun sijassasi, sinä onnen
lapsi! Odottaa huhtikuun alkua? Hullutusta! Entä jos ämmä sillä välin
kuolisi! -- silloinhan olisit antanut onnen juosta ohitsesi! Sitä minä
en tosiaankaan antaisi! Julia rakas, herätä minua, kun kahvia juodaan".

Kun matkavaunut olivat portaitten edessä ja Emilia istu Algernon'in
vieressä itkusilmin, sanoi hartaat, surulliset jäähyväiset vaunujen
ympärillä rakkaille vanhemmillensa, silloin tarttui Algernon hänen
käteensä kysyen: "tahtoisitko nyt halukkaammin jäädä _tänne_ kuin minua
seurata?"

"En, sinua tahdon seurata", vastasi Emilia.

"Oikeinko sydämmestäsi?"

"Varsin sydämmestäni".

"Ajappas nyt!" huudahti Algernon iloisesti. "Emilia, me seuraamme
toisiamme -- elämämme matkalla!"

Vaunut vierivät. Oi, jospa kaikki avioliiton-vaunut keinuisivat noin
köykäisesti ja notkeasti.

      *       *       *       *       *

Synkkänä ja ääneti hiipi sokea pimeitten päiviensä läpi; hänen
terveytensä huonontui nähtävästi. Hänen sielunsa oli kuten valkea
sysihaudassa, sen liekit eivät leimuele eivätkä näy, mutta hiillyttävät
kuitenkin hiljaa ja varmasti asuntonsa. Ainoastaan laulussa hän joskus,
jolloin luuli olevansa yksin, ilmaisi tunteitansa. Hän sepitteli laulun
sanoja ja säveleitä, -- net olivat onnettoman sydämmen synnyttämiä.
Seurassa ei hän juuri koskaan sanaakaan sanonut. Ainoastaan siitä, että
hän lakkaamatta kierteli nauhaa käsiensä ja sormiensa ympäri, havaitsi
hänen sisällistä, ainaista levottomuuttansa.

      *       *       *       *       *

Naisia löytyy, joittenka luonto vaikuttaa, että, mitä ikänänsä he
kotonsa keskuudessa tekevät, tulee hyvin tehdyksi, mihinkä he menevät,
seuraa heitä hiljainen riemu, sellainen, kuin tyyne keväinen päivä, ja
missä he oleskelevat, siellä viihtyy mieltymys ja hauskuus, joka ikään
kuin tarttuu kaikkiin, jotka heitä lähestyvät; tämä mielen-tila on
puhtaan, hurskaan ja nöyrän sydämmen. Onnellinen hän! onnellisempi
kaikkia muita, (vaikka heillä muissa suhteissa olisikin mitä runsaimpia
lahjoja) jolla on nämät omaisuudet! -- Ja onnellinen oli Helena, sillä
hänellä on nuot ihanat lahjat. Kirjeessä, jonka hän siihen aikaan
kirjoitti eräälle ystävällensä, kuvaili hän itse tuota onnellista
tilaansa.

"Sinä kysyt, mitä minä teen (mainitsi hän kirjeensä loppupuolella).
Minä nautitsen joka hetki elämän suloutta. Vanhempani, siskoni, työni,
kirjani, kukkaseni, aurinko, tähdet, taivas ja maa, kaikki lahjoittavat
ne minulle iloa; kaikki antavat ne minun tuntea, mitenkä suloista ja
autuasta elämä on. Sinä kysyt, mitä minulla neuvona, kun pimeät
ajatukset ja epäillykset valloittavat sieluani. Ystäväni hyvä, ei
minulla saata niitä olla, sillä minä uskon Jumalaan, minä rakastan
häntä ja panen toivoni häneen; -- ei minulla ole mitään muretta eikä
ikävää huolta, sillä minä tiedän hänen kaikki hyvin tekevän ... että
kerran kaikki hyväksi ja selväksi tulee. Kun näin tunnen, näin
ajattelen, niin täytyyhän minun olla onnellinen..."

      *       *       *       *       *

"Curro, curri, currum, currere", änkyttivät pikku tallukat. "Cucurri,
cursum, currere, te senkin tallukat!" oikaisi Maisteri; ja tätä tekoa
he tekivät (minä en koskaan liioittele) lähes kolmen kuukauden ajan.

"Hitaasti käypi, -- mutta hyvin ja varmasti!" sanoi Maisteri,
vakuutettuna ja lohduttaen, Armolle.

      *       *       *       *       *

Armo ... Jumala siunatkoon tuota hyvän-luontoista Armoa ... mutta
luulenpa, että maalle muuttamisemme olisi käynyt päinsä vähemmälläkin
vaivalla, ilman noita kaikkia vohkinoita ja kohinoita, ilman noita
myttyjä ja pyttyjä. Tuosta everstikin leikillään vähän puhui, mutta
Armo vastasi totisena: "Se on helposti sanottu".

Kornetti, joka ei kärsinyt äitiänsä vähintäkään moitittavan eikä hänen
töissään ja toimissaan koskaan tahtonut nähdä yhtäkään vikaa, oli samaa
mieltä äitinsä kanssa kaikissa hänen huolissaan sekä vastusteli meitä,
jotka niitä pidimme vähän tarpeettomina; ja kun liiaksi surulliselta
näytti, käveli hän huoneesta huoneesen laulaen: "God save
the king!" [Jumala suojelkoon kuningasta!] (tässä koko hänen
Englanninkielen-taitonsa) saadaksensa meidän huomiotamme siten Armosta
pois.

Armo toimitteli ja vaivasi itseänsä kaikkein meidän yhteiseksi hyväksi
kokonaisen kuukauden muuttomme edellä ja jälkeen; ja itse matkapäivänä
-- oi taivas!

            Nyt toimitetaan,
            Nyt puhdistetaan,
            Ja tuolit on niin,
            Ja pöydät on näin,
            Ei asemassaan
            Ole rahtunenkaan,
            Ja kello se soi:
            Hoi palvelija hoi!
    Nyt vieraat ja arkut ja kuormat ja suut
    On täytettävät, samoin kaikkikin muut,
    On ystävist' juttua, paistista myös,
    Ja padat ja lukut ja suut ovat työss'
    Ja rouva se hymyy ja huokailee taas:
            Nyt aika jo ois
            Täält' lähteä pois!
    Oi juoska nyt, juoskaa ... sinne! ja tuonne!
    Tieltäni pois! Tuo turkit nyt tänne!
            Tohusta riennän,
            Poijes mä lennän,
poijes riennän
                Tuorlinnaan,
everstin kototaloon, johon me saavuimme Toukokuun keskivälissä.

Jos minun suonissani virtailisi edes pisarallinen sitä neroa,
mitä Walter Scott'in läkki-astiasta on levinnyt ympäri maailmaa ja
muinais-historiallisella nesteellä kostuttanut satojen kirjailijain
kyniä, -- niin minä nyt tekisin oivallisen kertomuksen tuosta komeasta
Tuorlinnasta, jonka eräs jalomielinen ja korkeasukuinen rouva
kolmekymmen-vuotisen sodan aikana rakennutti yhdeksänä kuukautena ja
varusti niin vahvoilla kiviseinillä, kuin sen aikuiset luonteet, ja
ikkunoilla niin pienillä, kuin valistuksen valo sen aikakauden
luostarikäytävissä. Minä kertoisin, miten Barbro Aaken tytär, Göholm'an
ja Hedesön omistaja, amiraali Stjernbjelken puoliso, (jonka muotokuva,
Tuorlinnassa vielä säilytettynä, osoittaa hänen olleen ylpeän ja tuiman
naisen), ihastuttaaksensa Saksassa vapauden puolesta sotivaa miestänsä,
tuon jalon rakennuksen rakennutti korkealle mäelle, jossa se vielä
seisoo ruhtinaallisen suurena vallitsemassa äärettömiä vainio- ja
niitty-lakeoita, ja vieläpä kertoisin, miten hän sankarin kotiin
tullessa antoi sytyttää valkeaa linnan joka akkunaan, viehättääksensä
ja lumotaksensa miehensä silmiä. Kuiskaisinpa myöskin, ett'ei tuo tuuma
liene onnistunutkaan, sillä taru kertoo amiraalin kovasti suuttuneen
tuosta Barbro rouvan rakennus-toimesta. Vieläpä kertoisin jotakin
niistä heidän jälkeläisistänsä, jotka sittemmin ovat kartanossa
oleskelleet ja joista joku runolahjainen oli itsellensä jälkimuistoksi
sekä meille huviksi ja hyödyksi piirtänyt erääseen vielä eversti H:n
aikana linnan salissa olevaan ikkunaan:

    "Neiti Siiri on hassunlainen,
    Hänen Rakkinsa samallainen".

Ja ajan virrassa jouduttuani meidän päivien, keski-ajan sammuneille
tulivuorille rakennetuihin lepokammioihin, kuljeskelisin minä niissä
tutkien tuon mujuvirran jäännöksiä, kokoilisin muiston tomu-astiaan
sammuneitten tulien tuhan sekä hajoittelisin sen näihin lehtiin -- --
eli selvemmin puhuakseni, minä kertoisin kaikista noista vanhoista
haarniskoista, kypäristä ja keihäistä, joita vielä tallennettiin
Tuorlinnassa ja joihin Kaarlo kornetti pani erinomaisen arvon, sekä
verisistä vaatteista, miekoista, murhapesistä y.m. ja rauhallisten
muistojen joukossa mainitsisin tuosta tuhansilla puupiirroksilla
varustetusta ovesta, joka Kustaa II Adolfin makuuhuoneesta oli tänne
kartanon vanhasta rakennuksesta siirretty, sekä tuosta äärettömän
suuresta salista, jonka lattia oli kokoonpantu tammisista neliöistä,
sen katosta, jota kannatti tammiset orret, ja Barbro rouvan
muotokuvasta, siinä kun hän istuu savilasta kädessään, hänen rukistansa
j.n.e. ja, jotta en unhoittaisi suolaa ruoasta, kertoilisin minä noista
kummittelemisista, jotka linnassa vallitsivat ja joista ei kukaan niin
häirityksi tullut kuin maisteri. Hän kuuli usein hirveitä ääniä --
torven räikinän ja suden-ulvonnan seka-ääniä; hän kuuli, miten
biljaardi-salissa hiljaa käydä hissuteltiin, kuinka pallot vierivät ja
pienet kellot kilisivät y.m. Vieläpä juttelisin, mitä talon-väki tiesi
päättömästä haamusta, joka suuressa tammisalissa kuutamo-iltoina kulki,
miten usein keski-yön aikaan varsin äkki arvaamatta kynttiläin valo
loisti joka akkunasta ja mitenkä linnassa jokainen oli kuullut pöytiä
ja tuolia suurella melulla lykättävän edes ja takaisin huoneissa,
joissa ei ketään ollut, sekä että Armo itse -- -- hui! minuakin jo
rupeaa kamoittamaan ja selvästi käsitän, että kykenen ainoastaan
tavallisella musteella piirtämään tavallisia jokapäiväisiä tapauksia,
-- siis tuntuu minusta turvallisemmalta ja hupaisemmalta kertominen,
mitenkä pikku tallukat sanomattoman onnellisina, kun saivat olla
maalla, juoksentelivat ympäri, keikkuen ja kierien kuopissa ja
kivikoissa, jotka olivat kartanon vanhan rakennuksen jäännöksiä,
hakivat aarteita ja löysivät kelta-esiköitä, sekä mitenkä Julia, ollen
itse kuten kesälintunen, juoksi siivellisten siskojensa perässä,
kerskaavasti huutaen sulhoansa saavuttamaan häntä, kunnes havaitsi,
ett'ei tämä maksanut vaivaa, sillä sulhanen semmoista katsoi liian
rasittavaksi. "Olihan kovin lämmin".

Hän halukkaimmin tahtoi istua morsiamensa kanssa pehmeässä sohvassa,
mukavasti nojaten sen pöhökkäitä tyynyjä vasten ja ajatellen tämän
elämän -- mukavia puolia. Väliaikoina hän kävi metsästämässä, eversti
H:n ja isänsä alueella vuorotellen. Hänen isänsä oli iloinen,
hyvä-sydämminen harmaapäinen ukko, joka piti viisi asiaa suuressa
arvossa, nimittäin vapaasukuista nimeänsä, poikaansa, eversti H:n
ystävyyttä, valkoista hevos-pariansa, jota joutseniksi kutsuttiin,
piippuansa, jonka virittämistä varten valkea paloi pesässä kesät,
talvet. Varsin mieltynyt oli hän tulevaan pikku miniäänsä, joka
kuitenkin teki hänelle monta pientä kepposta, joista hän pian suuttui,
mutta myöskin yhtä pian leppyi. Hän kertoeli halusta, liioitteli
hyväsesti, kiroili aika tavalla ja oli muuten "kunnian-mies".

Tuorlinnassa tuli perhe piankin rauhalliseen ja hauskaan
elämän-järjestykseen. Armo kyllä vielä monet ajat kulki ympäri
avain-kimppuinensa ja huolinensa, mutta eipä kukaan antanut sen häiritä
itseänsä, ja olipa hän niin herttaisen hyvä, ett'ei hän koskaan
vaivannut huolillaan muita kuin itseänsä.

Illat erittäinkin olivat hupaiset. Silloin kokoonnuimme pieneen,
viheriäiseen syrjäkammioon, jota kukkaiset sekä monet taulut
koristivat, ja jossa luettiin Franzén'in, Tegnér'in, Stagnelius'en,
Sjöberg'in, Nicander'in ynnä muitten runoiliain teoksia, joittenka
arvoa provessori L:n tunteellinen esittely ja kaunis lause-tapa meitä
opetti vielä paremmin käsittämään, tehden meitä joka päivä jaloista
tunteista ja ajatuksista rikkaammiksi. Usein valittiin myöskin
vakavamman-laatuista lukemista eli semmoista, joka valoa antaa
ihmiselle ja selvitystä hänen sydämmensä tärkeimmistä asioista,
Jumalasta ja kuolemattomuudesta. Tämä, sen huomasin minä piankin,
tehtiin erittäin tuon sokean vuoksi, jonka marmorin-kalpeilla kasvoilla
everstin katse aina viipyi, jolloin luettiin niitä kohtia, missä
Jumalalliset säteet kirkkaimmin ja lämpeimmin loistivat, vaikkapa
ihmia-heikkoudenkin hunnun lävitse. Usein myöskin kului ilta noista
samoista asioista keskusteltaissa. Provessori L., Helena ja eversti
parhaasta päästä näihin keskusteluihin osaa ottivat. Luonnollista
aihetta niihin antoi everstin toimet, joihin hän provessori L:n kanssa
yhdessä neuvoin ryhtyi, hankkien kelvollisia kouluja ynnä muita
tarpeellisia laitoksia alustalaistensa hyödyksi, huviksi ja
siveelliseksi kehittymiseksi. Ihminen, -- hänen jäsen-rakennuksensa,
kasvatuksensa, päämääränsä; jaloutensa, heikkoutensa, Jumalan voima,
ihmiskunnan jalostuttaminen oikein saarnatun ja oikein ymmärretyn
evankeliumin kautta, -- hänen elämänsä tässä ja tulevaisessa
maailmassa: nämät olivat aineita, joita provessori L. selvästi ja
innokkaasti selitteli. Hänen vilkas ja voimakas esittelynsä, joka
oivallisesti ilmaisi hänen sydämmensä rikkaita tunteita, sekä
erinomainen kykenevyys, millä hän, valiten esi-merkkejä historian,
siveysopin ynnä luonnon alalta, teki selvästi käsitettäviksi
epäselvimmätkin kohdat -- tuo ihana rauhaisa varmuus, joka oli hänen
oppinsa seurauksena, ja jonka suloinen voima vastustamattomasti tunkesi
kaikkein hänen kuulioittensa sydämmiin, -- hänen kauniisti sointuva
miehuullinen äänensä ja arvokas ryhtinsä: kaikki tämä vaikutti, että
häntä mieltymyksellä olisi kuunnellut vaikka tuntikaudet. Ja kun hän,
tunkein aineeseensa aina syvää syvemmälle, enenevällä innolla ja
voimalla ilmaisi yhä jalompia ja uskaliaampia aatteita, silloin tuntui,
ikään kuin olisimme maasta kohonneet taivasta lähemmäksi. Tämä
oli ajatusten ja tunteiden jumaloitsemista, ja kuitenkin tuo
silmän-räpäyksellinen taivaan-käynti aina jätti meidän sydämmiimme
iankaikkisesta tulesta elävän säkenen.

Tämmöisinä iltoina minä havaitsin jalompia ja vakavampia tunteita
syntyvän tuon näihin asti jokseenkin lapsellisen ja kevyt-mielisen
Julian sydämmeen. Minä näin, miten hänen rintansa kohoili, hänen
poskensa hehkuivat, kun hän kuunteli provessoria, jolloin tämä puhui
totuudesta ja hyvistä avuista, miten hänen tuntehikkaat silmänsä
kiintyivät jalon esitteliän huuliin, ikään kuin hän olisi tahtonut
sydämmeensä tallentaa joka sanan. Hän vastasi usein lyhyesti ja
huolimattomasti sulhasellensa, kun tämä välistä tahtoi hänenkin
mieltänsä kysyä, laitettuaan pieniä kauniita paperi-kapineita ja
leikkauksia, joittenka valmistamiseen hänellä oli oikein taiteellista
taipumusta.

Sokea oli keskustelun aikoina aina aivan ääneti, ja harvoin ainoakaan
värähdys hänen kuvapatsaan-tapaisissa kasvoissansa ilmaisi mitään
sisällistä liikutusta.

Me myöskin keskustelimme illoin -- mutta keskustelumme oli
helppotajuisempaa, vaan kuitenkin aine-rikasta laatua; näissä Armo ja
Kaarlo kornetti loistelivat. Eräänä iltana, jolloin provessori L. ja
eversti olivat poissa, piti Arvid luutnantti peuran-lihan suolaamisesta
ja höystämisestä sekä sen kastikkeesta pitkän esitelmän. Julia kysyi:
"Eikö Arvidin puhe ole tuottanut teille tavattoman hyvää ruokahalua,
joten toivotte aikaista illallista päästäksenne pikemmin maata?"

Tämän kaikki myönsivät.

Eräänä päivänä kun Julian kanssa istuin työskennellen auaistun akkunan
ääressä, -- ruusukasvi oli välissämme olevalla pöydällä -- ja me kauan
olimme istuneet ääneti, sanoi Julia: "eikö sinun mielestäsi?" -- ja
samassa hän vaikeni.

Minä katsoin häneen ja kysyin: "mitä sitten?"

"Sitä, että ... että provessori L:n kasvoissa on jotakin erinomaisen
jaloa, varsinkin hänen otsansa piirteissä?..."

"Niin", vastasin minä, "niissä ilmautuu hänen jalo sielunsa, hänen
lempeä viisautensa".

Julia kumartui ruusukukan luokse, nauttiaksensa sen tuoksua, vaan
samassa sen nuput näkyivät puhkeavan hänen poskillensa.

"Kyllä ymmärrän!" ajattelin minä.

Taasen sanoi Julia: "eikö sinun mielestäsi?" ... hän vaikeni nytkin.

"Pro ... sanon minä hänelle ohjeeksi.

"Niin ... eikö ... eikö provessori L:n ääni ole hyvin sointuva sekä
eikö hän sinun mielestäsi puhu varsin oivallisesti? Hän tekee kaikki
varsin selväksi ... niin täydelliseksi ja ihanaksi. Tuntuu, ikään kuin
häntä kuunnellessa tulisi paremmaksi".

"Tosi kyllä, mutta eikö sinun mielestäsi Arvid luutnantilla ole hyvin
kauniit viikset, oivalliset hampaat ja erittäin kaunis ääni, varsinkin
kun hän sanoo 'hiisi viek...'".

"Nyt, Piete, olet sinä paha", sanoi Julia, kovin punastuen, sekä juoksi
samassa matkoihinsa. Ohitse mennessään herätti hän Arvid luutnantin,
joka läheisessä huoneessa sohvalla veteli päivällis-untansa; tämä nyt
vähän murisi ja vaati, vetelästi venutellen jäseniään, suuteloa
hyvän-tekiäisiksi.

Saiko hän? mitä vielä! Päivä päivältä tuli Julia yhä vakavammaksi,
hänen entinen iloisa, tasainen mielensä ... rupesi käymään
epätasaiseksi ja välistä tylyksikin; hänen koko olentonsa muuttui
hiljaisemmaksi, ja näyttipä hänen suloiset kasvonsa joskus vähän
alakuloiseltakin. Vaan tuota muutosta ei kukaan tämän perheen jäsenistä
pitkään aikaan huomannut, sillä heillä oli kullakin omassa kohdassaan
paljo toimitettavana.

Armo, jonka vilkas ja toimelias luonne aina pani häntä liikkeelle,
pyöri maalla joka hetki askareissaan. Hän oli alustalaistensa
lohduttajana, neuvon-antajana ja opettajana sekä tärkeissä että vähissä
asioissa ja sitä paitsi koko seudun lääkärinä. Ja kaikki tämä kävi
häneltä aivan ikään kuin itsestään ilman tohinaa ja semmoisella älyllä,
ett'ei sitä hänestä olisi uskonutkaan, hänestä, joka tavallisesti
omassa kodissaan vähäpätöisyyksistäkin huolestui. Itse hän kulki kansan
luona, antaen heille rohtoja ja kehoituksia, liemiä ja hyviä neuvoja,
siinähän sitte sekä mehua että höystettä. Hän oli koko seudun lemmikki.
Vanhat ja nuoret, rikkaat ja köyhät ylistivät häntä "liiankin hyväksi
ja alhaiseksi".

Näytti siltä, kuin eversti vähemmän olisi huolinut alustalaisistansa,
mutta oikeastaan hän toden takaa työskenteli ja toimieli niitten
hyväksi, jotka hänen haltuunsa oli suotu. Hän oli alustalaisillensa ja
samoin myöskin palkollisillensa hyvä ja oikeutta harrastava, mutta
ankara isäntä. Yleensä häntä peljättiin enemmän kuin rakastettiin, vaan
kuitenkin myönnettiin, että sillä ajalla, jona hän oli kartanoa
hallinnut, juoppous, kaikellainen irstaisuus ja pahat tavat vuosi
vuodelta olivat vähentyneet, ja että sijaan oli astunut järjestys,
rehellisyys, puhtaus sekä naapurien välinen sopuisuus, josta sitten oli
syntynyt hauskuutta ja hyvää toimeen-tuloa yhä laveampiin piiriin, aina
lähiseutuihinkin, ja net oivat toimet, joihin hän oli ryhtynyt, net
hyvät koulut, jotka hän oli perustanut ja joita hän joka vuosi
täydellisemmäksi saattoi, antoivat syytä siihen toivoon, että nuorempi
sukupolvi tulisi vielä onnellisemmaksi, sekä jalommaksi. Voimakkaana
apulaisena seisoi nyt provessori L. hänen rinnallaan.

Tässä on aika ja paikka, jossa sopii lausua selvitteeksi muutaman sana;
provessori L:n henkilöstä. Tähän ei tarvita pitkiä puheita.

Provessori L. oli varakkaan miehen poika sekä itsekkin hyvissä
varoissa. Hän oli ruvennut papiksi saattaaksensa, kuten hänen
ajatuksensa oli, siten tehokkaimmalla tavalla hyödyttää lähimäisiänsä.
Hän oli myöskin sanan ihanimmassa merkityksessä seurakuntansa isä.

Kummallista oli, että hän yhtä paljon kuin minä, ehkäpä enemmänkin,
tarkasteli Juliaa. Hänen katseensa usein ystävällisesti, vakaasti ja
tutkivasti seurasi tyttöä...

Pääjohdatus seurakunnan tyttökoulussa oli Helenan, ja tämän tärkeän
tehtävän hän ilomielin, tunnollisesti ja oivallisesti toimitti.

Kornetin kai oli ... pääjohdatus poikakoulussa -- niin ehkä joku
luullee! Ei maarin! ja paras tuo olikin sekä hänelle että koululle. Hän
oli varsin äkkipäätä saanut erin-omaisen kasvitieteen-kiihkon ja läksi
ulos aikaisin aamusilla, oli usein poissa koko pitkän päivän sekä tuli
vasta illalla kotia aivan väsyneenä ja taskut täynnä rikkaruo -- -- --
kasvia, tuli minun sanoa. Hän jutteli paljon kasvitieteen arvosta ja
hyödystä, kiitti sitä kovin miellyttäväksi, sekä selvitteli ehtimiseen
Julialle, mikä eroitus oli kahdeksan- ja viisiheteisen välillä,
y.m. Erittäin innokas oli hän etsimään sirkun-kelloja, joita hän
tiesi näillä tienoin kasvavan, vaikk'ei niitä vielä ollut hänen
löydettäviinsä sattunut. Tuota kasvia hän nyt etsi sekä myöhään että
varhain.

"Kaarlo on oikein kummallinen näihin aikoihin", sanoi Julia, "kun hän
palaa kotiin kasvitieteellisiltä retkiltään, on hän joko niin iloinen,
että syleilee kaikkia ihmisiä, taikka näyttää niin suuttuneelta, että
melkein pelkään hänen purevan".

"Hän kasvitieteellisessä kiihkossaan varsin unohtaa muun", sanoi
eversti.

Helena hymyili päätään puistaen -- niin tein minä myöskin -- samoin
teet varmaankin sinä, nuori lukiani. Minä arvaan, että sinä arvaat,
että hän ... mutta vaiti, vaiti siksi ... älkäämme ilmoittako
salaisuutta, se kyllä aikanaan tulee ilmi. Mutta sillä välin lähdemme
suurissa perhe-vaunuissa vieraisiin, Eversti, Armo, Julia, Kornetti ja
minä. Armo, jonka ajatukset välistä olivat ikään kuin puusta
pudonneita, oli nykyään keksinyt, että minä rupesin tulemaan
alakuloiseksi, johonka mielen-tilaan ilmestys-raamatun liiallinen
lukeminen minua muka olisi saattanut; tähän luuloon hän siitä syystä
oli joutunut, että hän pari kertaa havaitsi minun silmäilevän Raamatun
viimeistä sivua, jossa uuden Jerusalemin tulemisesta kerrotaan. Armo ei
mitään peljännyt niin paljon, kuin kirjojen tutkimista, ja luuli
melkein ymmärrykseni jo olevan vaarassa; huvittaaksensa minua sekä
saadaksensa "Pieteä vähän pois tuollaisista" tahtoi hän
välttämättömästi minua mukaansa, kun lähdettiin naapurien luo
vieraisiin.

Eräänä kauniina päivänä läksimme matkaan, ollen kaikin hyvällä
tuulella.

Me joimme kahvia Mellander'in rouvan luona, joka miehensä kanssa (tämä
rouva oli miehensä pää) oli vuokrannut everstiltä vähäisen tilan.
Mellander'in rouva oli hirveän ruma, hän oli rokon-arpinen ja leukansa
vähän partainen. Hiljaiselle, hänen valtaansa ja avujansa äärettömästi
kunnioittavalle miehellensä näytti hän kylläkin, kenen päässä hattu
oli; ja koko pitkän päivän hän jutteli sivistyksestä ja siveys-opista
kauniille, mutta jotenkin hontakkamaisille tyttärillensä, joita
kornetti vertaili nuokkukoivuihin. Muuten oli hän siisti, säästävä ja
kodikas sekä piti hyvässä järjestyksessä kotonsa, miehensä, ja
tyttärensä, yhden piian ja kolme kissaa -- ja luuli sen vuoksi
itsellänsä olevan oivallisen "ministeripään".

"Niin niin!" sanoi hän kerran huoaten. "Nyt sanotaan: kreivi Platen on
kuollut!" Tulevana vuonna ehkä: "ja Mellander'in rouvakin on manalaan
muuttanut".

"Jopa jotakin", sanoi eversti, joka oli läsnä.

Sillä välin, kuin herra kamreeri Mellander vei everstiä pieneen
puutarhaan näyttääksensä hänelle uutta viljelystä eli "Perkiöä", jonka
hän oli laittanut vanhaan perunamaahan, saimme me Mellander'in rouvalta
kuulla vähän kaikenmoista uutta. Ensiksikin, että hän oli lukenut erään
hyvin hupaisen kirjan, jossa puhuttiin nuoresta Frits nimisestä
nuoresta miehestä.

"Onko tuo kirja romani?" kysyi Armo.

"On, romani se on ja kovin hauska. Jota Frits hyvänä pitää, hänen
nimensä on Ingeborg".

"Kuka on sen kirjan tekiä?" kysyi Armo.

"Jaa -- sitä en tiedä. Mutta kyllä hän kuuluu olevan pappina ... Ja
siinä sanotaan kovin kauniisti, mitenkä he soutelevat järvellä ja
mitenkä tyttö plaksuttelee pieniä valkosia käsiänsä -- --".

Sulasta hämmästyksestä huudahti kornetti varsin kimeästi: "Lieneekö tuo
Frithiof?"

"Frithiof -- -- -- niin Frits'iksi elikkä Frithiof'iksi häntä
nimitettiin".

"Tegnér'in tekemä kirja!" huudahti taas vuorostaan Armo.

"Ten -- niin, niin, jonkun sellaisen nimen olen kuullut".

Julia katsahti taivasta kohti.

Armo, joka ensi kerran älysi, että tällaista keskustelu-ainetta tuli
muuttaa jota pikemmin sitä paremmin, kysyi nyt Mellander'in rouvalta,
oliko kreivinna B. ... jo muuttanut kartanoonsa.

"En tiedä!" sanoi Mellander'in rouva terävästi, "hänestä en minä tiedä
mitään. Meidän välillämme ei ole mitään 'kommerssia' enään. Mitäpä
pikku Armoni tästä ajattelee, kun kuulee, että kreivinna ja minä olemme
yhdessä kasvaneita? Niin, me olimme nuoruudessamme yhdessä joka päivä,
ja hänen olkihatussansa oli keltaiset nauhat ja minun olkihatussani oli
punaiset nauhat, ja minä sanoin hänelle: 'kuules Sanetti!' ja hän sanoi
minulle: 'kuules Lisetti!' ja me olimme parhaita ystäviä, mitä
maailmassa tavataan. Sitte hän läksi yhtäälle, minä toisaalle, --
nimittäin enoni, raatimies Stridsberg'in luo Norrteljeen. Armo
varmaankin tuntee -- -- --?"

"En!" vastasi Armo.

"Hyvänen aika! ette tunne rikasta Stridsberg'iä, -- häntä, joka oli
nainut neiti Bredström'in, tuon Tukholmassa asuvan tukkukauppias
Bredström'in tyttären -- -- tietäähän Armo? -- -- Bredström'in --
kauppatorin varrella asuvan Lönnqvist'in langon?"

"En tunne", vastasi Armo hymyten ja hiukan hämillään.

"Vai niin -- -- vai niin", sanoi Mellander'in rouva jotenkin
tyytymättömästi ja ehkäpä pannen nyt vähemmän arvoa Armon
tuttavuuksiin. "Noh", jatkoi hän kertomustaan, "sitte kävi niin,
ett'emme moneen vuoteen nähneet toisiamme. Mutta kun minä jouduin
Mellander'in vaimoksi, satuin Tukholmassa eräissä laulajaisissa
näkemään nuoruuden kumppaniani, joka nyt oli päässyt kreivinna B:ksi ja
minä hänelle noikkaan ja noikkaan, ... mutta mitäpä luulette? -- Hän
katselee minua tarkkaan, vaan eipä tervehdäkkään -- -- -- eikä ole
minua tuntevinaankaan. 'Hohoh!' ajattelin minä. Mutta kun hän ajaa
maantien varrella olevan asuntoni sivutse, silloin hän muka pistää
päänsä ulos vaunujen akkunasta sekä noikkaa noikkaamistansa, mutta --
minä vain sukkaa kudon! Mitä pikku Armo tästä kaikesta ajattelee?"

Mitä pikku Armo ajatteli, siitä Mellander'in rouva ei tällä kertaa
selkoa saanut, sillä juuri samassa tuli hänen rakas puolisonsa sisälle
everstin kanssa, joka kiirehti poijes, koska kello jo oli joutunut
viiteen ja meillä oli koko penikuorman matka Lehtosaaren ruukin-patruuna
D:lle, jonka luoksi vielä aioimme vieraisiin. Kaksi kupillista kahvia
täytyi meidän kuitenkin kaikkien juoda, paitsi kornetin, joka siunaten
Mellander'in rouvan hyvän-tahtoisuutta sekä hänen kahviansa jyrkästi
vakuutti, ett'ei hän sietäisi toista kuppia. Hän ja Julia olivat koko
ajan, miten parahiten saattoivat, koettaneet huvitella Eeva ja Maalu
neitosia. Kornetti iloisella ja reippaalla tavallaan aloitti heille
monessa suhteessa pientä kohteliaisuutta. Julia kiitti heidän
kukkakasvejansa, lupasi lainata heille kirjoja, ompelumalleja y.m. ja
tämä kaikki vaikutti, että nämät nuokkukoivut näyttivät siltä, kuin
raitis tuuli olisi niitä ravistellut taikka virvoittava sade
virkistänyt, sillä rupesivatpa tuuvittelemaan oksiansa ja heiluttelemaan
lehtiänsä eli toisin sanoen: Maalu ja Eeva tulivat varsin virkuiksi ja
heidän silmänsä vilkkuivat ikään ja länteen.

Lehtosaaressa otettiin everstiä perheinensä vastaan oikein meluavalla
ilolla, erittäin Kaarlo kornetista pidettiin suurta uhoa, hän kun
reippaan olentonsa, iloisen luontonsa ja kaikellaisten kepposten takia
oli yleensä koko naapuriston lemmikki ja varsinkin suosittuna iloisessa
Lehtosaaressa, jossa tanssit, näytelmät ja kaikellaiset huvitukset
vaihtelivat, ja jossa hän yhtenä ainoana yönä oli vuorotellen
tanssittanut kahtatoista tyttöä kahdessakymmenessä ja neljässä
katrillissa. Näytelmissä oli hän ollut monena miehenä ja aina
herättänyt suurta mieltymystä. Rakastajan osaa hän ei tosin kyennyt
näyttämään, tietysti siitä syystä, ett'ei hän _koskaan saattanut
rakastua_ eikä hän luonnollisesti taitanut näyttää, mitä varsin soti
hänen luontoansa vastaan.

Ruukin-patruuna D:n kolme taidokasta tytärtä ja neljä taidokasta poikaa
olivat päättäneet isänsä nimipäivän kunniaksi pitää laulajaiset, joihin
jotenkin lukuisasti oli kuulioita kutsuttu, ja näitten joukkoon H:n
perhe lisäsi viisi terve-tullutta vierasta.

Rouva D., jota huhu kertoi erittäin sivistyneeksi naiseksi, joka tiesi
jutella Weber'istä ja Rossini'stä, kasvatuksesta ja sivistyksestä,
värityksestä, hyvästä aistista ja taitavuudesta y.m., rupesi nyt Armoa
huvitellaksensa pitämään koreita puheita kasvatuksesta sekä niistä
peri-aatteista, joittenka nojalla hän oli lapsiansa kasvattanut, ja
joissa aatteissa Weber ja Rossini, sivistys, aisti ja taitavuus
joutuivat varsin taitamattomasti yhteen sekamelskaan.

Laulajaiset alkoivat. Eleonora D. istui punastuneena ja peloissaan
pianon ääreen sekä soitti erään kappaleen. Joka soinnokselta hän
lahjoitti kuuliain korville pari tahi kolme säveltä kaupan päällisiksi,
ja juoksumat, kiitos olkoon väkipolkimen ja näppäryyden, net kävivät
kuten gummilla sivallus piirustuksen ylitse. Loppu teki suuren
vaikutuksen. Koko piano rämisi. Tämän jälkeen tuo sinisilmäinen Tereesa
lauloi Sevillan parturista arian. Hänen katkonaiset sävelensä, väkevät,
ikään kuin käsivoimalla väännetyt luikerruksensa ja kimeät huutonsa
saavuttivat kuulioilta hilpeimmät kiitokset näin suuresta vaivasta.

Ruukin-patruuna D., paksu, lyhytläntä, iloinen ukko oli lapsiinsa kovin
ihastunut ja hänen isällinen sydämmensä heitä vertasi senkin seitsemään
neroon. Tavan takaa hän meni everstin luo sekä huudahti tuikkaavin
silmin ja käsiään hieroen: "noh, veliseni, mitäs ajattelet? Mitäs
sanot, veljeni? mitä häh? Häh mitä?"

Everstillä oli luonnollinen hyvä aisti, ja myöskin oli hän eläessään
kuullut niin paljon hyvää soitantoa, että kylläkin tiesi tällaista
arvostella, mutta hän turvasi nyt tuohon veitikkamaiseen hymyilyynsä ja
antoi kiitos-lauseeksi tämän epäselvän vastauksen: "hän soittaa kuten
itse Hiisi!" taikka "hän laulaa kuten tuhat tulimmainen!" jotka vankat
lauselmat mieltynyt isä otti vastaan suurimmalla ilolla.

Sittemmin lauloivat Aatu D. ja yksi hänen sisaristaan erään laulun,
joka meni vähän (kuten eversti sanoi) "rikki"; ja tästä nyt syntyi
silmäsota veljen ja sisaren välille siksi, kuin laulu taas vähitellen
sointui yhteen.

Päätökseksi esitti nuot seitsemän taituria yhteen ääneen yhdys-laulun,
laskein siinä maljasta ja kaljasta, ilosta ja elosta sekä jos jostakin,
mitä vain loppu-sointuiselta vetävää tuo Aatu runoilia oli kokoon
kasannut, ja oli laulu sellainen, josta pahasti pelkäsin huoneen
hajoavan.

Armo, joka kaiken aikaa oli istunut ikään kuin ehtookirkossa, niin
hartaan ja juhlallisen näköisenä, pani nyt parastansa tyydyttääksensä
tuota taiteellista, ylistystä janoavaa perhettä. Eversti toisti vankat
lauselmansa; ja seura huusi ääntevästi: "hyvin! oivallisesti!" joita
sanoja monesta kohden kuitenkin seurasi epäiltäviä suun väänteitä ja
nenän nirputuksia. Tätä tapaa kornetti -- hänen kyllä sopi moittia,
hänen, joka toden-peräisesti saatti sanoa, kuin sanoikin, ett'ei hän
ollenkaan käsittänyt soitto- eikä laulutaidetta eikä siis saattanut
sitä arvostellakkaan, vaan toinen raukka, jolta hänen soitannollisen
aistinsa takia arvostelua vaaditaan, on tämmöisissä laulajaisissa
pahemmassa kuin pulassa. Taideniekkoja saa arvostella, siihen on oikeus
rahalla lunastettu, vaan taiteen harrastajaa saa ainoastaan kiittää --
tämä on ikään kuin velvollisuus -- mutta jollemme sitä hyvällä omalla
tunnolla saata tehdä, niin ei totuuskaan piiloon pakene jättämättä
kasvoihimme jonkunlaisia vieraita väreitä.

Ennen illallista ei kotiin-lähtöä ollut ajattelemistakaan, vasta kello
yhdentoista aikaan istuimme jälleen vaunuissa. Erittäin kaunis ja
leppeä oli keväinen yö. Armo nukahti pian, häntä tuuti vaunujen
hiljainen liikunto ja meidän keskustelumme häntä nukutti. Vähitellen
vaikenimme kaikin. Everstin muoto synkistyi. Kornetti istui katsellen
kuuta, joka kalpeana ja lempeänä loisti tyvenen, viheriäisen maan
ylitse. Hänen katseessaan oli jotakin haaveksivaa, sitä en hänessä
koskaan ennen havainnut. Julia kävi myöskin miettiväksi. Ajaja sekä
hevoset luultavasti myöskin ajattelivat jotakin, sillä vain verkalleen
kuljimme eteen päin tasankojen ja metsien läpi. Kun keski-yön aikana
ajoimme pappilan, provessori L:n asumapaikan, sivutse, näkyi siellä
kynttilän valo eräästä akkunasta kimaltelevan. Eversti sen huomasi ja
sanoi ystävällisesti loistavin silmin: "tuossa istuu nyt L. valvomassa
ja työtä tekemässä lähimmäistensä hyväksi. Hän ei suo itsellensä
yölepoa, -- -- ja kuitenkin kuluu luultavasti viisikymmentä vuotta,
ennenkuin hänen teoksensa ymmärretään sekä arvossa pidetään. -- Ja
päivin hän käyttää kaikki tunnit niihin monenmoisiin töihin, joita hän
virkansa puolesta on velvollinen tekemään".

"Hän on kynttilänsä tapainen", sanoi kornetti, "lahjoittaaksensa valoa,
se itsensä kuluttaa.

"Hän on varmaankin hyvin jalo mies!" sanoi Julia, kyynel silmässä.

"On kyllä", sanoi eversti, "en tunne ketään jalompaa. Mutta hänen on
mahdotoin elää kauan sillä tavoin, kuin hän itseänsä hoitaa".

"Eikö hänellä", kysyi Julia vielä, "ole siellä kotona äitiä, sisarta
taikka ketään omaista, joka, hellitellen häntä, pitää hänestä huolta?"

"Ei. hän on yksin".

"Yksin!" toisti Julia hiljaa ja surullisesti.

Kun hevoset verkalleen eteen päin kulkein kaarsivat pappilaa, pisti
Julia päänsä ulos vaunuista ja katseli yhä yhteen suuntaan.

"Mitäs katselet, lapseni?" kysyi eversti.

"Kynttilää, isäseni ... se loistaa niin ihanasti yön pimeydessä'!"

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli meidän taas meneminen vieraisiin naapuristoon,
mutta tällä kertaa ei kornetti millään muotoa saattanut meitä seurata.
Hän oli saanut onkeensa, että Sirkun-kelloja löytyi eräässä
metsämaassa, joka oli puolen penikuorman Tuorlinnasta ikään päin.
Saadaksensa tuosta vahvaa varmistusta, täytyi hänen jo edeltä puolen
päivän jättää meidät ja lähteä matkalle.

"Minä en ymmärrä", sanoi Julia, "mistä tuo Kaarlo toisinaan elää. Hän
ei koskaan ota evästä mukaansa, kun hän lähtee metsämaihin kasveja
etsimään. Oikein hän onkin mielestäni laihtunut".

"Nyt hän taaskin metsään juoksee!" sanoi eversti, kun näki poikansa
pitkin askelin rientävän pihan poikki; "pelkäänpä, että tuo Linnaea
borealis tekee häntä viiropääksi".

Vieraissa käyntimme ei tänäpäivänä oikein hyvin onnistunut. Viikin
kartanossa, L:n perheessä, oli lapset rupulissa ja pikku tallukkojen
vuoksi ajoimme, tämän kuultuamme, täyttä nelistä poijes.

Eräästä kreivilästä, johon poikkesimme, oli kreivinna poissa. Hänen
kanarialintunsa lauloivat puutarhan huvimajassa nälkäisinä kauniissa
häkeissään; he vuoroin valittaen ja iloisesti visertäen koettivat
puutoksiansa ilmoittaa.

Armo antoi niille siemeniä, vettä, sokeria ja linnun-ruohoa sekä
nimitti niitä monenmoisilla lempisanoilla.

"Kaikesta vaivastamme", valitti eversti, "tuskin teekuppia saamme tänä
iltana!"

Eversti oikein tunsi ruumiissaan kaipauksen, jos hänen vain
iltapuolella kuuden ja seitsemän välillä täytyi olla ilman teetä, ja
Armo, joka tuon kyllä tiesi, istui oikein huolissaan vaunuissa, kotia
päin palatessamme, tätä matkaa kun varmaankin kestäisi vielä toista
tuntia. Viedäksensä meitä oikotietä ajoi kuski pois tavalliselta
maantieltä, ja nyt siis katseltavaksemme kuvautui uusia näkö-aloja.
Eräässä jylhässä metsäseudussa seisautettiin hevoset huoahtamaan.
Oikealla puolen, vähän etäämpänä meistä, näkyi puitten latvojen ylitse
hieno savupilvi, jota vähäinen tuulen-henki toi meitä kohti.

"No totta tosiaankin", sanoi eversti, "luulenpa, että tuolla on pantu
teevettä meitä varten kiehumaan! Katsoppa, Julia -- eiköhän siellä
metsän läpi haamoita joku valkoinen muuri?"

"Kyllä! minä näen jotakin harmaan-valkoista ... siellä on todellakin
talo ... savu näkyy tulevan sieltäpäin. Varmaankin joku haltiatar, joka
tahtoo meitä kestitä, odottelee meitä siellä. Haltiatar, joka tarjoo
meille teetä, sehän oivallista!"

"Minä luulen", sanoi eversti, "että, vaikk'ei siellä haltiatarta
olisikkaan, on siellä kuitenkin ihmisiä, ja net varmaankin antavat
meille teetä, jos me -- mitäs tuumaat, Lotta? Menemmekö vieraisiin
tuonne hauskaan, vähäiseen metsälinnaan? Me sanomme tuolle
herras-väelle, että toivomme päästä heidän tuttavuuteensa sekä että
me ... sanalla sanoen, että olemme janoissamme".

Julia nauroi sydämmestään. Armo näytti hirveän hämmästyneeltä.

"Ystäväni hyvä", sanoi hän, "tuo ei millään tavoin sovi!"

"Kupillinen teetä sopisi minulle hirveän hyvin", vakuutti eversti.

"Sitä paitsi, äiti kulta", lisäsi Julia, "saisimme siellä ehkä
uusia hupaisia tuttavia. Esimerkiksi vain, entä jos Don Quixote ei
suonen-iskemisistään olisikkaan kuollut, kuten on kerrottu, vaan olisi
lähtenyt pohjoiseen päin ja ruvennut asumaan täällä ihanan Tobosansa
kanssa sekä tulisi nyt meitä vaataan ottamaan... Mahdollista myöskin,
että tapaisimme siellä jonkun erakon, joka meille elämän-vaiheistaan
juttelisi, elikkä vale-pukuun puetun kuninkaan-pojan".

"Olkoonpa mikä hyvänsä ja kuka tahansa, kun hän vain on niin
kristillinen, että antaa meille kupin teetä".

Vaikka eversti nyt varmaankin neljännen kerran muistutti teekupistansa,
vastusteli Armo kuitenkin yksipäisesti tuota aiottua vieraissa
käyntiämme, joten koko tuuma jätettiin sikseen ja päätettiin jatkaa
matkaamme yhtä kyytiä.

Kun vaunut taas läksivät liikkeelle, niin -- naksis! meni toinen pyörä
paikaltaan, vaunut kaatuivat vähitellen kumoon ja monin äänin
huutaessamme kellersimme toinen toistemme

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/30757