← catalogue

Talismani

by Walter Scott · Finnish · Gutenberg #29974 · 764,817 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Talismani
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Talismani

Author: Walter Scott


        
Release date: September 13, 2009 [eBook #29974]
                Most recently updated: January 5, 2021

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/29974

Credits: Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TALISMANI ***




Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.








Talismani.

Romani


Walter Scotilta.


Englannin kielestä suomennettu.


Varustettu 10:llä kuvalla.


Ensimmäisen kerran julkaissut
G. W. Edlund 1880.




Talismani.




Ensimäinen luku.

      -- -- He aseineen
      Pois erämaahan kulkivat.

      *Takaisinvoitettu paratiisi.*


Syrian paahtava aurinko ei vielä ollut ehtinyt korkeimmalleen
taivaslaella, kun eräs Punaisen ristin ritari, joka oli jättänyt
kaukaisen, pohjoisen kotimaansa ja yhdistynyt ristiretkeläisten
sotaväkeen Palestinassa, hitaasti ratsullaan kulki niiden santakorpien
halki, jotta ympäröivät Kuollutta merta eli niinkuin myöski sanotaan
Asphaltin järveä, missä Jordaninvirran aallot juoksevat sisämereen,
josta ei ole mitään laskupaikkaa.

Sotaisa pyhissä-vaeltaja, joka varemmin aamupäivällä oli pyrkinyt
eteenpäin kalliolohkareitten ja syvänteiden välitse, oli juuri taaksensa
jättänyt nämät jyrkät, vaaralliset vuorisolat ja astunut alas sille
suurelle alankomaalle, jossa kaikkivaltiaan ehdotoin ja hirmuinen kosto
oli kohdannut entisyyden kirottuja kaupunkeja.

Väsymys, jano ja matkan vaarat unohtuivat, kun matkustaja muisteli sitä
kauhistuttavaa tapausta, joka oli muuttanut Siddimin ihanan,
hedelmällisen, ikäänkuin paratiisin huvipuisto hyvästi kastetun laakson
kuivaksi, kamalaksi erämaaksi, ijankaikkiseen hedelmättömyyteen
tuomituksi, poltetuksi ja kuihtuneeksi aavikoksi.

Hän teki ristinmerkin nähdessään tuon tumman järven aaltoavan veden,
joka värin ja omaisuuttensa puolesta niin isosti eroaa kunkin muun
järven vedestä, ja väristys kävi hänen ruumiinsa läpi, kun hän ajatteli
että näiden jähmeäin aaltojen alla lepäsi alankomaan muinoin niin uhkeat
kaupungit, joille taivahan salamat eli manalaisen tulen tuhovoima oli
haudan hakannut, ja joiden jäännöksiä järvi peittää, missä ei elä
ainoatakaan kalaa, jonka pinnalla ei yhtään venettä näe, ja joka ei,
niinkuin muut järvet, suorita veroa valtamerelle, ikäänkuin jos sen oma
hirveä pohja olisi ainoa sopiva vastaanottopaikka sen synkille vesille.
Koko ympäristö tässä oli, niinkuin Moseksen aikana "suolaa ja tulikiveä,
missä ei kylvetty eikä leikattu, ja ruohoa kasvanut se ei." Maisemata
samoin kun merta saattoi kuolleeksi kutsua, sillä se ei tuottanut mitään
kasvullisuuden tapaista ja itse ilmaki oli tavallisista siivekkäistä
asujamistansa tyhjä; nämät kai kamoksuivat niitä tulikivi- ja
maapihkahöyryjä, jotka paahtava aurinko säteillään nostatti merestä
paksuina pilvinä, jotka välin muodostuivat vesipatsaitten kaltaisiksi.
Mustalla, värähtelemättömällä vedenpinnalla väikkyi kuin verhoina
naphta-nimistä tulikivensekaista limaskaa ainetta, joka yhä vain
kasvatti noita ilman myrkyllistä huuruja ja siten kauhealla tavalla
näytti todistavan Moseksen vanhan historian todenperäisyyttä.

Aurinko paahtoi melkein kärsimättömällä valolla tätä hävityksen
katsanto-alaa ja koko elävä luonto näkyi kätkeyneen sen säteiltä
piiloon, se yksinäinen olento pois luettuna, joka hitaasti ratsasti
kulkusannan poikki korven lavealla lakealla. Olisi melkein luullut että
ratsastaja varsin oli valikoinut oman pukunsa ja hevoisensa asun
sopimattomimpina tässä maassa matkustavalle. Rautapaita pitkillä
hihoilla, teräskäsineet ja teräksinen rintahaarniska olisivat riittäneet
kyllin raskaaksi varustukseksi; hänellä oli lisäksi kolmikulmainen
kilpensä kaulassa riippuvassa ja päässä silmiköllä varustettu kypäri,
jota peitti terässormuksista tehty huntu ja kaulus, haarniskan ja
kypärin välillä olevaa aukkoa suojelemassa kun se vedettiin kaulan ja
hartioiden yli. Reisiä ja sääriä suojeli, samoin kuin ruumista, sujuva
pansarivaate ja jaloissa oli käsineitten mukaiset rautakengät. Pitkä,
leveä ja suora, kaksiteräinen miekka ristinmuotoisella kahvalla riippui
hänen vasemmalla kyljellään ja suuri väkipuukko oikealla. Pitkä keihäs,
ritarin varsinainen ase, oli satulaan kiinni sidottu, sen ponsi lepäsi
jalustimella ja teräksinen pää keinui ratsastaessa taaksepäin, näyttäen
pientä lippua, joka tuulahtaessa liehui, vaan veltosti rippui alaspäin,
kun oli tyven. Raskaan varustuksen lisäksi oli hänellä sen ohessa myös
päällimmäisnä kirjailtu verkatakki, joka, jos kohta hyvin kulunut,
kuitenki oli siksi hyödyllinen, että esti polttavia auringonsäteitä
rautapukuun pääsemästä joka muuten olisi tullut mahdottomaksi kantaa.
Monessa paikoin takkia näkyi, vaikka kuluneena, ritarin vaakunamerkki.
Se näytti olevan lepäävä leoparti muistinsanalla: "ma nukun -- mua ällös
herätelkö." Sama kuva ja lause olivat myös olleet hänen kilpeensä
kuvatut, vaikka monet miekanlyönnit melkein olivat hävittäneet
maalauksen. Hänen raskaan telanmuotoisen kypärinsä litteällä päällä ei
ollut mitään koristusta. Pohjoismaiden ristiretkeläiset näkyivät
uhkaavalla itsepintaisuudella kantavan kotimaittensa jykeöitä
puollustusaseita kuumassa etelämaassa, johon olivat tulleet
taistelemaan.

Hevoisen varustukset olivat tuskin keveämmät tai mukavammat kuin
ritarin. Sillä oli raskas, teräksellä päällystetty satula, joka
edessäpäin yhtyi jonkulaiseen rintalaattaan ja taapäin teräspeitteeseen
lautasta varten. Satulassa riippui rautakirves eli vasara, jota
nimitettiin sotanuijaksi; ohjakset olivat rautasormustimilla suojatut ja
päitsien etu-osana oli rautalaatta reijillä silmiä ja sieramia varten ja
lyhyellä terävällä piikillä keskessä, joka hevosen otsasta pisti esiin,
ikäänkuin satumaisella sarvikuonolla.

Vaan harjaumisessa kaikki on ja tottumus oli ritarille ja hänen jalolle
ratsulleen tehnyt mahdolliseksi kantaa tätä varustusta. Moni niistä
länsimaisista ritareista, jotka olivat rientäneet Palestinaan, oli kyllä
kuollut, ennenkuin oli polttavaan ilman-alaan tottunut; vaan toisille
tämä taas oli ollut ei ainoastaan haittaamaton, vaan terveellinenki ja
näitten onnellisten joukkoon kuului myös se yksinäinen ratsastaja, joka
vaelsi pitkin Kuolleen meren rantoja.

Luonto, joka oli muodostanut hänen jäsenensä mahdottoman lujiksi, jotta
hän saattoi raskasta rautahaarniskaansa kantaa kuin olisi sen silmikot
olleet vain hämähäkinverkosta, oli varustanut hänen yhtä vankalla
terveydellä, niin että hän uhatenki saattoi kestää sekä ilman-alan
muutoksia, että kaikenlaisia vaivoja ja rasituksia. Mielenlaatunsa näkyi
jossakin määrin olevan sopusoinnussa hänen ruumiinrakennuksensa kanssa,
sillä niinkuin jälkimmäisellä oli suuri voima ja kestäväisyys sekä
mahdollisuus pikaiseen ponnistukseen, niin oli hänen luonteessaan,
ulkonaisen levollisuuden ja nöyryyden alla, suuri määrä tuota tulista,
haaveksivaa rakkautta kunniaan, jota oli mainioitten normannein
pääomaisuus, ja joka on tehnyt heidät hallitsioiksi Europan jokaiseen
nurkkaan, missä he vain ovat paljastaneet seikkailiamiekkojansa.

Onni ei kumminkaan ollut kaikille tämän heimon jäsenille suonut yhtä
houkuttelevia palkinnoita, ja ne, jotka yksinäinen ritarimme
kahdenvuotisen sotaretken aikana oli Palestinassa voittanut, olivat vaan
maallinen maine sekä, niinkuin häntä oli opetettu uskomaan, hengelliset
edut. Sillä välin hänen vähät rahavaransa olivat isosti huvenneet, ja
sitä nopeammin, kun hän ei ollut käyttänyt niitä tavallisia apukeinoja,
joilla muut ristiretkeläiset Palestinan asukasten vahingoksi olivat
vähenneitä varojansa lisänneet. Hän ei kiskonut antimia asukkailta,
siksi että säästi heidän omaisuuttaan saracenejä vastaan sotiessaan,
eikä hänellä ollut ollut tilaisuutta rikastumiseen ylhäisten vankien
lunnaista. Se pieni saattokunta, joka kotimaasta oli häntä seurannut
tänne, oli vähitellen pienennyt samassa määrässä kuin varat sen
ylläpitoon olivat tulleet niukemmiksi, ja hänen ainoa jäljellä oleva
aseenkantajansa makasi nyt sairasvuoteella, saattamatta tehdä
herrallensa seuraa, joka siis kulki ypö yksin. Tämä oli vähäpätöinen
asia ristiretkeläiselle, joka oli tottunut pitämään oivaa miekkaansa
luotettavimpana turvanaan ja hurskaita ajatuksia parhaimpana seuranaan.

Vaan myöskin Lepäävän Leopartin ritarin karaistu ruumis ja kärsivällinen
mielenlaatu vaativat lepoa ja virkistystä, ja kuin hän puolenpäivän
aikaan oli jättänyt Kuolleen meren vähän matkan päähän oikealle kädelle,
havaitsi hän ilomielin muutamia palmupuita, jotka kasvoivat sen kaivon
ympärillä, joka hänelle oli osotettu päivällä levähyspaikaksi. Hänen
oiva hevosensa, joka oli pyrkinyt eteen päin yhtä ahkerasti ja
tasaisesti kuin herransa, nosti nyt myöski päänsä, levitti sieramensa ja
joudutti kulkuaan, ikäänkuin tietäen lirisevän veden virvoitukselle
ennättävänsä. Vaan vielä piti vaaroja ja vaivoja tulla väliin, ennenkuin
hevonen ja ratsastaja pääsivät haluttuun matkanmäärään.

Kun Leopartin ritari yhä tarkasti silmäili vielä etäällä olevaa
palmupuulehtoa, näytti hänestä, ikäänkuin joku esine olisi puitten
välissä liikkunut. Tämä etäinen olento erkani puista, jotka osaksi
estivät sen liikunnoita näkymästä ja läheni ritaria niin nopeasti, että
kohta tuli esiin ratsumies, jonka ritari hänen turbanistaan
(kääre-lakistaan), pitkästä keihäästä ja tuulessa liehuvasta viheriästä
kauhtanasta tunsi saracenilaiseksi. Itämainen sananlasku sanoo:
"korvessa et kohtaa ystävää koskaan." Aivan yhdentekevää oli
ristinsotijalle, josko tuo uskotoin, joka komealla arapialaisratsullaan
häntä läheni ikäänkuin kotkan siivillä kannettuna, tuli ystävänä tai
vihollisena -- kenties hän, ristin eteen vannoneena ritarina, kernaammin
olisi suonut hänen vihollisena tulevan. Hän irroitti keihäänsä
satulasta, tarttui siihen oikealla kädellä, ojensi sen eteensä kärki
ylöspäin, otti vasempaan käteen ohjakset, kannusti hevostaan ja oli niin
valmiina kohtaamaan tulokasta sillä tyynellä itseensäluottamuksella,
jonka monessa taistelussa voitollepäässyt saapi.

Saraceni kiiti esiin arapialaisen ratsastajan tulisella laukalla,
enemmän ohjaten hevoista säärillään ja ruumiinsa liikunnoilla kuin
ohjaksilla, jotka höllästi riippuivat hänen vasemmassa kädessään, niin
että hän saattoi hallita sitä kevyttä, pyöreää, sarvikuonon nahasta
tehtyä ja hopeisilla heluilla reunustettua kilpeä, jota hän
käsivarrellaan kantoi ja heilutteli, ikäänkuin sen pienoisella ympyrällä
tahtoen torjua länsimaisen keihään kauheaa iskua. Hänen oma keihäänsä ei
ollut laskettu eli tähdätty niinkuin hänen vastustajansa, vaan hän
piteli sitä oikealla kädellä keskeltä kiini ja heilutteli ojetulla
käsivarrella sitä päänsä päällä. Kun ratsastaja täyttä laukkaa lähestyi
ritaria, näytti hän odottavan että Leopartin ritari kannustaisi
hevosensa häntä vastaan. Vaan kristitty ritari, hyvin tottunut
itämaisten soturein taistelutapaan, ei aikonut väsyttää oivaa ratsuansa
tarpeettomalla voimainponnistuksella, vaan seisahutti hevosensa
kokonaan, luottaen siihen, että jos vihollinen tosiaan karkaisi päälle,
hänen oma ja hänen väkevän ratsunsa paino olisivat hänelle tarpeeksi
suuri etu, joka ei kaivannut lisäystä äkillisestä liikunnosta. Ikäänkuin
tätä aavistaen saracenilainen ratsumies, tultuaan kahden keihäänvälin
päähän kristitystä, käänsi verrattomalla sukkeluudella ratsunsa
vasemmalle ja ratsasti kahdesti vastustajansa ympäri, joka paikaltaan
liikkumatta, vaan aina kääntyen päin vihollistansa teki turhaksi kaikki
tämän yritykset, päästä hänen kimppuunsa joltakin suojaamattomalta
puolelta; niin että saraceni, kääntäen hevosensa, oli pakotettu
peräytymään sadanviidenkymmenen kyynärän päähän. Toistamiseen, ikäänkuin
haukka joka haikaraan iskee, pakana uudisti ryntäyksensä ja toistamiseen
hänen täytyi peräytyä, käsikähmään pääsemättä. Vielä kolmannen kerran
hän lähestyi samalla tavoin, vaan silloin kristitty ritari, haluten
lopettaa tämän turhan tappelun, jossa hänen vihollisensa vikkelyys
kentiesi lopuksi olisi hänen uuvuttanut, äkkiä sieppasi sotanuijansa,
joka rippui satulassa, ja väkevällä kädellä sekä tarkkaan tähtäen
viskasi sen Emiirin päätä vastaan, sillä sen arvoiselta hänen
vihollisensa vähintäinki näytti. Saraceni sattui aikanaan huomaamaan
tuon hirveän heitto-aseen, asettaakseen keveän kilpensä nuijan ja päänsä
väliin; mutta iskun tuimuus painoi kilven alas hänen turbaniansa vasten,
niin että saraceni, vaikka sanottu puollustusase vähensi lyönnin voimaa,
kuitenki suistui hevosen seljästä maahan. Ennenkuin sentään kristitty
ehti toisen tapaturmaa hyväkseen käyttää, hänen sukkela vihollisensa oli
jalkeella ja kutsuen hevoistansa, joka heti palasi hänen luokseen,
hypähti jalustimiin koskematta sen selkään, ja sai siten kaikki ne edut
takaisin, jotka Leopartin ritari toivoi häneltä ryöstäneen. Mutta
jälkimäinen oli sillä välin uudestaan tarttunut nuijaansa ja itämaan
ratsumies, muistellen sitä voimaa ja taitoa, jota hänen vastustajansa
sen käyttämisessä oli osoittanut, näytti varovasti tahtovan pysyä
ulompana tuosta aseesta, jonka kovuutta hän juuri oli saanut kokea, ja
haluavan taistelua jatkaa etäämpää omilla heitto-aseillansa. Pitkän
keihäänsä hietaan pistäen jonku matkan päähän ottelupaikasta, hän
sukkelasti jännitti pienen jousen, jota kantoi seljässään, ja
kiihottaen, hevoisensa laukkaan, ajoi taasen pari kolme kertaa ritarin
ympäri mutta pitemmän matkan päässä, sekä ampui sillä välin kuusi nuolia
ritariin, niin taitavasti, että ainoastaan hänen rautahaarniskansa
lujuus pelasti häntä yhtä monessa paikoin haavoittumasta. Seitsemäs
nuoli näytti sattuneen vähemmän hyvään paikkaan varustuksessa, sillä
kristitty kaatui raskaasti hevoisensa seljästä maahan. Vaan kuinka eikö
saraceni kummastunut, kun hän, astuen hevoseltaan kaatunutta
Europalaista tarkkaamaan, tunsi tämän kovasti tarttuvan häneen kiini.
Ritari oli käyttänyt tätä kepposta päästäkseen viholliseensa käsiksi.
Vaan tässäkin kuolonkamppauksessa saracenilainen pelastui sukkeluutensa
ja hämmästymättömyytensä kautta. Hän aukaisi miekkavyönsä, johonka
Leopartin ritari oli iskenyt kiinni, ja siten toisen kynsistä päästyään
nousi ratsunsa selkään, joka ihmisolennon älyllä näytti katselevan hänen
liikuntojansa, sekä ratsasti taasen pois. Mutta viimeisessä
käsikahakassa saraceni oli menettänyt miekkansa ja viinensä, mitkä
molemmat olivat kiinnitetyt siihen vyöhön, jonka hänen täytyi jättää.
Turbaninsa hän myöskin oli ottelussa kadottanut. Nämät tappiot näyttivät
taivuttavan mahomettiläistä aselepoon: Hän lähestyi kristittyä, oikea
kätensä ojennettuna, vaan ei enään uhitellen.

[Kuva: Taistelu ristiritarin ja saracenilaisen emiirin välillä.]

"Kansoillamme on välirauha," hän sanoi frankin kielellä, jota
tavallisesti käytettiin saracenilaisten ja ristiretkeläisten välillä;
"miksi me kaksin sotisimme? Tehkäämme rauha."

"Siihen kyllä suostun," vastasi Leopartin ritari; "vaan mitä takuuta
tarjoat, että puoleltasi pidät välirauhaa?"

"Profeetan uskolainen ei vielä koskaan ole sanaansa rikkonut," Emiri
vastasi. "Sinulta, urhea nazarenilainen, minun pitäisi takuita pyytää,
jollen tietäisi, että vilppi ja urhoollisuus harvoin tekevät toisillensa
seuraa."

Ristiretkeläinen tunsi, että mahomettiläisen luottavaisuus sai häntä
häpeämään omaa epäilystänsä.

"Miekkani ristin kautta," hän sanoi, samalla tarttuen aseeseensa, "minä
tahdon sinulle, Saraceni, olla uskollinen kumppani niin kauan kuin
kohtalomme suopi meidän yhdessä olla."

"Mahometin, Jumalan profeetan, ja Allahn, profeetan Jumalan, kautta,"
vastasi hänen vast'ikäinen vihollisensa, "sydämessäni ei ole mitään
vilppiä sinua vastaan. Ja nyt lähdetään tuonne lähteelle, sillä
levähyksen aika on jo käsissä ja vesi oli tuskin huuliani kastellut, kun
sinun tulosi kutsui minua taisteluun."

Lepäävän Leopartin ritari vastasi kohteliaasti myöntyen ja ilman vihan
kaunaa silmissänsä sekä vähintäkään epäluuloa osottamatta äsköiset
viholliset rinnatusten ratsastivat pientä palmupuulehtoa kohti.




Toinen luku.


Vaarallisilla ajoilla on aina ja varsin suuressa määrässä jaksonsa,
jolloin hyvänsuopumus ja turvallisuus vallitsevat; ja erinomattain oli
niin asian laita vanhoina feodali-aikoina, jolloin, kun aikakauden tavat
pitivät sodankäyntiä ihmiskunnan parhaimpana ja jaloimpana tehtävänä,
rauhalliset väli-ajat, eli oikeammin sanoen välirauhan-ajat, olivat
näille sotilaille, jotka niin harvoin saivat niitä nauttia, varsin
tervetulleet ja juuri niiden asianhaarain tähden kallisarvoiset, jotka
tekivät ne pian loppuviksi. Turha vaiva on pitkällistä vihaa pitää
vihollista vastaan, jonka kanssa jalo ritari tänään on taistellut ja
jota vastaan hän jo huomisaamuna voipi verisessä vihassa seisoa. Aika ja
asianhaarat antoivat niin paljon tilaa tuimain intohimojen kuohuille,
että miehet, jotka eivät erityisistä syistä vihanneet toisiansa tai
joitten mieltä ei yksityisen vääryyden muisto kiihdyttänyt, kernaasti
toistensa seurassa kuluttivat niitä lyhyiä rauhallisen kanssakäymisen
väli-aikoja, joita sotainen elämä soi.

Uskonnon erilaisuutta, niin, sitä raivosaa intoa, joka toisiansa vastaan
yllytti Ristin ja Puolikuun seuralaisia, lievitti isosti se tunne, joka
jalomielisille sotilaille on niin luonnollinen ja jota ritarillisuuden
henki erittäin suositteli. Tämän hengen vaikutus oli vähitellen levinnyt
kristityistä heidän verivihollisiinsa, saraceneihin, niin Espanjassa
kuin Palestinassa. Viimemainitut eivät enään olleetkaan samoja
vimmatuita villejä, jotka Arapian sisimmistä korvista olivat syöksyneet
esiin, sapeli toisessa, Koraani toisessa kädessä, kaikille niille, jotka
uskalsivat kieltää Mekan profetaa uskomasta, levittääksensä kuolemaa
taikka Mahometin uskoa tai parhaimmassa tapauksessa orjuutta ja
veron-alaisuutta. Näitä ehtoja tosin oli tarjottu rauhaa rakastaville
Kreikalaisille ja Syrialaisille; vaan otellessaan länsimaisten
kristittyjen kanssa, joita yhtä ylpeä henki kuin heitä itseänsä
innostutti ja joilla oli voittamaton rohkeus, taito ja menestys
aseleikissä, Saracenit vähitellen omaksensa ottivat osan heidän
tavoistaan ja varsinki niistä ritarillisista säännöistä, jotka niin
hyvin soveltuivat ihastuttamaan uljaan ja vallanhimoisen kansan mieltä.
Heillä oli turnauksensa ja muut ritarillisuuden leikkinsä, heillä oli
myöskin ritarinsa eli sen veroiset arvoluokat; ja ennen kaikkea
Saracenit pysyivät annetussa sanassansa niin tarkasti, että joskus
saattoivat paremman uskonnon tunnustajia häpeämään. Välirauhojansa, niin
kansallisia kuin yksityisiä, he uskollisesti pitivät; ja niin tapahtui
että sota, itsessään kenties suurin onnettomuus, kuitenki antoi
tilaisuutta vilpittömyyden, jalouden, armeliaisuuden ja vieläpä
hyväntahtoisuudenkin osoittamiseen, joka harvemmin on rauhallisina
aikakausina tarjona, koska ne himot, jotka syntyvät kärsitystä
vääryydestä eli riidoista, joita ei äkkiä voida ratkaista, silloin
kauvemmin saattavat kyteä niiden onnettomain rinnassa, jotka niiden
saaliiksi ovat joutuneet.

Näiden hellempäin, sodan kauhuja lievittäväin tunteitten vallassa,
Kristitty ja Saraceni, jotka vast'ikään olivat parastaan koettaneet
toistensa turmelemiseksi, hiljaksensa ratsastivat sitä lähdettä kohti
palmupuitten suojassa, jolle Lepäävän Leopartin ritari oli aikonut, kuin
hänen sukkela ja vaarallinen vastustajansa keskeytti hänen matkansa.
Molemmat olivat hetkeksi vaipuneet omiin mietteisiinsä ja huoahtivat
äsköllisen ottelun jälkeen, joka oli uhannut tulla toiselle taikka
molemmille turmiolliseksi; ja heidän hyvät ratsunsa näyttivät yhtä
halukkaasti nauttivan väliaikaista lepoa. Saracenilaisen hevoinen,
vaikka se oli saanut kestää kovempaa ja laajempaa liikuntoa, näytti
kuitenki vähemmän väsyneeltä kuin europalaisen ritarin sotaratsu. Tämän
jäsenet olivat vielä märkinä, kuin sitävastoin jalon arapialaisen olivat
hiljemman ratsastamisen aikana aivan kuivuneet, paitsi mitä suitsissa ja
satulavaatteella näkyi vaahtosirpaleita. Juoksuhieta, jonka poikki
kuljettiin, rasitti niin isosti kristityn ritarin hevoista, jonka täytyi
kantaa sekä omaa varustustansa että raskasta ratsastajaansa, että tämä
laskeusi satulasta alas ja talutti ratsuansa tuon savisen maapinnan
syvän tomun halki, jonka aurinko oli polttanut hienommaksi kuin hienoin
santa, sekä siten antoi uskolliselle ratsulleen helpoitusta, oman
voimiensa rasituksella; sillä raskailla rautakengillään hän joka
askeleelta vajosi nilkkaa myöten tuohon löysään ja vastaamattomaan
maahan.

"Te teette oikein," sanoi saracenilainen, ja tämä oli ensimäinen sana
minkä kumpikaan heistä oli välirauhan sovittua lausunut -- "teidän
väkevä hevoinen kyllä ansaitsee huolenpitoanne; vaan mitä te erämaassa
teette eläimellä, joka uppoaa vuohista alemmaksi joka askeleelta,
ikäänkuin aikoisi jalkansa istuttaa yhtä syvälle kuin taatelipuun
juuret."

"Oikein puhuit, saraceni," vastasi kristitty ritari, vähän pahastuen
siitä tavasta, jolla tuo uskotoin moitti hänen lempiratsuaan, "oikein,
ymmärryksesi ja kokemuksesi jälkeen. Vaan oiva ratsuni on omassa
kotimaassani ennen kantanut minun yhtä laajan järven poikki, kuin tuolla
takanamme näet leviävän, kavionsa yläpuolella karvaakaan kastelematta."

Saraceni katsoi häneen niin suurella kummastuksella, kuin hänen
käytöstapansa sallivat hänen osoittaa, ja se tapahtui melkein
huomaamattomalla, ylenkatseellisella hymyllä, joka tuskin rypisti kokoon
hänen ylähuulensa paksuja viiksiä.

"Soveliaasti lausuttu," hän sanoi, pian muuttuen totiseksi ja tyyneksi
niinkuin tavallisesti; "kuuntele frankilaista, niin kuulet taruja."

"Et ole kohtelias, uskotoin," vastasi ristiretkeläinen, "kun epäilet
ritariksi lyödyn sanoja; ja ellet puhuisi tietämättömyydestä, etkä
ilkeydestä, niin välirauhamme olisi rikottu ennenkuin oikein olisi
alkanutkaan. Sinä luulet siis minun laskevan perättömiä kuin sanon, että
viidensadan hevosmiehen kera täydessä varustusasussa olen ratsastanut --
niin, ja peninkulmittain ratsastanut veden päällitse, joka on ollut
kovaa kuin kristalli ja kymmenen kertaa lujempaa."

"Jopa nyt kummia kuulee," vastasi mahomettiläinen. "Tuo sisämeri, johon
viittaat, on siinä suhteessa merkillinen, että se, Jumalan erityisen
kirouksen tähden, ei suvaitse mitään vajoavan aaltoihinsa, vaan ajelee
pois ja viskaa kaikki rannoillensa, mutta Kuollut meri, yhtä vähän kuin
yksikään niistä seitsemästä valtamerestä, jotka kiertävät mailmaa, voipi
pinnallaan kestää hevoisenkavion painoa, enemmän kuin Punainen meri
saattoi kärsiä Pharaon ja hänen sotajoukkonsa marssia."

"Te puhutte totta kokemuksenne jälkeen, saraceni," sanoi kristitty
ritari, "ja kumminkin, uskokaa minua, en kerro taruja, vaan ainoastaan
mitä puolestani olen kokenut. Kuumuus tässä ilmanalassa muuttaa maan
joksikin melkein yhtä epävakaiseksi kuin vesi; ja minun kotimaassani
kylmä usein muuttaa veden aineeksi, joka on kovaa kuin kallio. Vaan
älkäämme kauvemmin puhuko tästä; sillä kun muistelen kuun ja tähtien
säteitä heijastavan talvisen järven tyyntä, kirkasta, sinistä pintaa,
niin kahta kauheammalta tuntuu tämä polttava erämaa, missä itse ilmakin,
jota hengitämme, mielestäni on kuin seitsenkertaisesti kuumennetun uunin
höyry."

Saraceni katsoi vähän tarkasti häneen ikäänkuin havaitakseen miten hänen
tuli ymmärtää näitä sanoja, jotka hänen mielestään varmaan joko
ilmaisivat jotakin salaisuutta taikka tarkoittivat pilkantekoa. Viimein
hän näytti tulleen vakavaan päätökseen miten käsittää uuden kumppaninsa
puhetta.

"Te kuulutte," hän lausui, "kansakuntaan, joka kernaasti nauraa, ja te
teette itsestänne ja muista pilkkaa, mahdottomia kertomalla, ja
tapahtumattomia tarinoimalla. Sinä olet yksi noista ranskalaisista
ritareista, jotka huvikseen ja ajanvietokseen juttelevat sankaritöistä,
joihin ei ihmisvoima riitä, ja minä tein väärin, kun tässä tartuin
puheeseesi, koska kerskaileminen on sinulle luonnollisempi kuin totuus."

"Minä en ole heidän maasta, enkä suosittele heidän tapaansa," sanoi
ritari, "joka, niinkuin oikein sanoit, on kerskata asioista, joihin he
eivät uskalla ryhtyä tai joita eivät voi loppuun saattaa, jos niihin
ovat käsiksi käyneet. Vaan siinä, uljas saraceni, olen noudattanut
heidän turhamaisuutta, että olen sinulle kertonut jotakin, jota et voi
käsittää, ja siten, vaikka olen puhunut paljasta totta, olen silmissäsi
muuttunut tyhjäksi laverteliaksi; ja sentähden pyydän, älä sen enemmän
sanoistani huoli."

He olivat nyt joutuneet harvalukuisten palmupuitten luo ja sen lähteen
reunalle, joka säihkyvin pisaroin kumpusi esiin niiden siimeksessä.

Me olemme puhuneet hetken välirauhasta keskellä sotaa, ja tämä ihana
paikka keskellä hedelmätöntä erämaata tarjosi mielikuvitukselle tuskin
vähemmän suloisen kuvan. Muualla tämmöinen lehto kenties ei olisi
herättänyt erityistä huomiota; vaan ainoana paikkana äärettömällä
lakeudella, joka lupasi siimeksen ja lirisevän veden virvoitusta, tämä
puisto ja sen ympäristö muuttui pieneksi paratiisiksi näiden
siunattavain etujen tähden, joita pidetään halpoina missä ne ovat
yleisiä. Ennenkuin vihan päivät olivat Palestiinassa koittaneet, oli
joku jalo tai ihmisrakas käsi aidannut lähteen ja rakentanut holvin sen
päälle, estääkseen sitä maahan kuivumasta tahi tukkeeseen joutumasta
niiden sakeain tomupilvien kautta, joilla pienin tuulenpuuska täytti
erämaan. Holvi oli kyllä haljennut ja osaksi rikki, vaan se kumminkin
ulottui siksi peittämään lähdettä, että se isosti esti aurinkoa
pääsemästä veteen, jonka pinta, tuskin syrjäiseltä säteeltä
kosketettuna, kimalteli hiljaisessa levossaan, yhtä suloisena silmälle
kuin mielikuvitteelle, kun kaikki ylt'ympäri helotti ja hehkui. Holvin
alta liristen esiin vesi ensin juoksi marmori-altaaseen, joka tosin oli
hyvin kulunut, vaan kuitenkin miellytti silmää, koska se todisti, että
paikkaa vanhastaan oli pidetty levähyspaikkana, että ihmiskäsi oli siinä
käynyt ja jossakin määrin pitänyt ihmisten mukavuudesta huolta. Janosta
nääntyvälle matkamiehelle nämät merkit johdattivat mieleen, että toiset
ennen häntä olivat kärsineet samoja vaivoja, olivat samalla paikalla
levähtäneet, ja epäilemättä turvallisesti ennättäneet hedelmällisemmille
seuduille. Altaasta juokseva, tuskin näkyvä puronen kostutti niitä
harvoja puita, jotka kasvoivat lähteen ympärillä, ja missä puro vajosi
maahan ja katosi, osoitti vihanta ruohokko sen virkistyttävää voimaa.

Tälle suloiselle paikalle molemmat soturit pysähtyivät ja ryhtyivät
kumpikin tapansa mukaan hevoisiltaan riisumaan satulata, päitsiä ja
mäkivöitä sekä laskivat eläimet juomaan altaasta, ennenkuin itse etsivät
virkistystä lähteestä holvin alla. He päästivät sitten oriinsa irti
luottaen siihen, että näitten oma etu ja kesyt tavat pidättäisivät niitä
puhtaan veden ja tuoreen ruohikon luona.

Kristitty ja saraceni tämän jälkeen istuivat yhdessä alas kentälle ja
ottivat pienet muonavaransa esiin, joita omaksi ravinnokseen kuljettivat
muassaan. Vaan ennenkuin he kumpikaan ryhtyivät kohtuulliseen atriaansa,
he silmäilivät toistaan suurella uteliaisuudella, jonka vast'ikäinen
kova ja epätietoinen taistelu oli synnyttänyt. Kumpikin oli halukas
saamaan jonkulaisen käsityksen noin peljättävän vastustajan voimasta ja
luonteesta, ja kummankin täytyi myöntää, että jos hän olisi tappelussa
kaatunut, se olisi tapahtunut jalon voittajan kautta.

Soturit olivat ruumiiltaan ja kasvojensa juonteilta jyrkkiä vastakohtia
toisillensa ja olisivat sangen hyvin sopineet kumpikin eri
kansakuntaansa edustamaan. Frankilainen oli väkevän näköinen, vanhaan
götiläiseen kaavaan rakettu mies, vaaleanruskeoilla hivuksilla, jotka,
kypärin poisotettua, nähtiin paksuina, tiheöinä kiharoina peittävän
hänen päätään. Kasvonsa olivat kuumasta ilmanalasta saaneet paljon
tummemman ihon kuin harvemmin paljastetut paikat kaulasta tai kuin olisi
voinut päättää hänen suurista ja aukinaisista, sinisistä silmistänsä ja
hänen hivustensa karvasta sekä niistä viiksistä, jotka tiheään
varjostivat hänen ylähuultansa, kun sitä vastoin leuka, normandilaiseen
tapaan, oli huolellisesti parrasta puhdistettu. Nenänsä oli kreikalainen
ja sievämuotoinen, suunsa verrattain hieman suuri, vaan tasaisilla,
lujilla ja valkoisilla hampailla varustettu; päänsä oli pieni ja
kaulasta kauniisti kohoava. Hänen ikänsä ei voinut olla yli
kolmenkymmenen ajastajan, vaan jos ilmanalan ja vaivojen vaikutukset
myöskin otettiin lukuun, oli hän ehkä kolmea, neljää vuotta nuorempi.
Vartalonsa oli pitkä, väkevä ja jättiläisentapainen, ja vaikka näytti
siltä, kuin hänen voimansa myöhemmällä ijällä voisi kömpelyydestä kärsiä
haittaa, oli se kumminkin tätä nykyä vielä yhdistetty notkeuteen ja
sukkeluuteen. Hänen kätensä, kun hän veti teräshansikkaansa pois, olivat
pitkät, kauniit ja sievät, kalvoset varsin leveät ja lujat; ja itse
käsivarret merkillisen jäntevät ja vankat. Sotaisa pelottomuus ja
huoletoin suoruus ilmaantui hänen puheessaan ja liikunnoissaan, ja hänen
äänensä kaiku osoitti, että hän oli enemmän tottunut käskemään kuin
tottelemaan sekä harjaunut julkisesti ja rohkeasti lausumaan
ajatuksensa, missä vain häntä pyydettiin sitä tekemään.

Saracenilainen emiri oli täydellinen, jyrkkä vastakohta länsimaiselle
ristiretkeläiselle. Hänen vartalonsa kyllä oli keskinkertaista pitempi,
vaan hän oli ainakin kolme tuumaa lyhyempi Europalaista, jonka pituus
oli summaton. Hänen hoikat säärensä ja pitkät, laihat kätensä ja
käsivartensa, vaikka kyllä soveltuivat hänen ruumiinsa ja muun
ulkonäkönsä kanssa yhteen, eivät ensi katsahukselta ennustaneet sitä
voimaa ja notkeutta, jota Emiiri vast'ikään oli osottanut. Vaan lähemmin
tarkastellessaan hänen jäseniänsä, missä ne tulivat näkyviin, huomasi
että kaikki, mikä on raskasta ja lihavaa, oli niistä poissa; ja kun siis
ainoastaan luu, lihakset ja jäntereet olivat jääneet jälille, niin hänen
ruumiinsa oli paljon soveliaampi vaivoja ja rasituksia kestämään kuin
järeäjäsenisen sankarin, jonka väkevyyttä ja suuruutta hänen painonsa
sortaa ja jota hänen omat ponnistuksensa väsyttävät. Saracenilaisen
kasvot osottivat tietysti yleensä sen itämaisen heimokunnan muotoa,
josta hän oli syntyisin, ja olivat niin eriäväiset kuin suinki niistä
liioitetuista lauseparsista, joilla senaikuiset runoniekat kuvailivat
uskottomia sankareita ja siitä mielivaltaisesta muodosta, jolla toinen
taide vielä kylteillä esittää Saracenin päitä. Hänen kasvonsa olivat
pienet, kauniit ja hennot, vaikka kovasti ruskottuneet itämaan
auringosta, ja päättyivät tuuheaan ja kiherään mustaan partaan, joka
näytti erittäin huolellisesti hoidetulta. Nenä oli suora ja
säännöllinen, silmät terävät, syväkuoppaiset, mustat ja hehkuvat, ja
hampaat vetivät kauneudessa vertoja hänen erämaittensa elfenluulle.
Sanalla sanoen, kun hän tuossa lepäsi ruohikolla voimallisen
vastustajansa vieressä, olisi saracenilaisen ruumista ja ulkonäköä
voinut verrata hänen kiiltävään, puolikuunmuotoiseen sapeliin leveällä
ja kaitaisella, vaan terävällä ja säkenevällä Damascussäilällään, joka
oli silmään pistävä vastakohta pitkälle ja raskaalle götiläismiekalle,
mikä vyötäisten ympäriltä oli samalle ruohikolle heitetty. Emiiri oli
aivan ikänsä heiteellä ja häntä olisi ehkä kutsuttu erinomaisen
kauniiksi mieheksi, ellei hänen otsansa olisi ollut kovin kaitainen ja
hänen kasvonsa jossakin määrin liian ohuet ja terävät, tahi ainaki
europalaisen kaunetunnon mukaan semmoisilta näyttäneet.

Itämaisen sotilaan käytöstavat olivat vakaiset, miellyttävät ja sievät;
ilmaisten kumminkin toisinaan sitä tavanomaista itsensähillitystä, jota
kiivasluontoiset ja pikavihaiset ihmiset usein pitävät syntyperäisen
äkkipäisyytensä vartiana, sekä samalla kertaa jonkulaista oman arvonsa
tuntemista, joka näytti häneltä vaativan jonkulaista arvelevaisuutta
käytöksessä.

Tämä ylpeä etevyyden tunne oli kenties yhtä voimakas hänen uudessa
europalaisessa tuttavassaan, vaan sen vaikutus oli erilainen; ja sama
tunne, joka käski kristityn ritarin noudattaa rohkeaa, jyrkkää ja miltei
huolimatonta käytöstä, ikäänkuin hän olisi kyllin tietänyt oman arvonsa,
pitääksensä muitten ajatuksella väliä, näytti Saracenille määräävän
huolellisempaa ja kursailevampaa kanssakäymistapaa. Molemmat olivat
kohteliaita; vaan kristityn kohteliaisuuden alkulähteenä näkyi pikemmin
olevan hyvänluontoinen ajatus siitä, mitä hänen tuli muita kohtaan
muistaa; mahomettiläisen sitävastoin, ylevä tunne siitä, mitä muitten
sopi häneltä odottaa.

Ne eväät, joilla kumpikin olivat matkalle lähteneet, eivät olleet
ylöllisiä, vaan saracenin atria oli kerrassaan niukka. Kourallinen
daadeleita ja palanen karkeaa rieskaa riitti hänen nälkäänsä poistamaan,
sillä kasvatuksensa kautta hän oli tottunut tuohon korven ruokaan,
vaikka vallotusten jälkeen Syriassa arapialaisten yksinkertaiset
elämäntavat usein antoivat sijaa määrättömälle herkullisuudelle. Muutama
nielaus siitä herttaisesta lähteestä, jonka reunalla he lepäsivät,
lopetti hänen syömisensä. Kristityn päivällinen, vaikka karkea, oli
monipuolisempi. Kuivattu sianliha, mahomettilaisen kauhistus, oli
pää-osa hänen atriastaan; ja hänen särpimensä, jota hän nahkaisesta
pussistaan joi, sisälti jotakin parempaa kuin puhdasta vettä. Hän söi
suuremmalla ruokahalulla ja joi suuremmalla mielihyvällä kuin
saracenilaisen mielestä sopi näyttää paljaan ruumiillisen tarpeen
tyydyttämisessä, ja se salainen ylenkatse, jota kumpainenkin kantoi
toistansa kohti väärän uskonnon tunnustajana, epäilemättä isosti eneni
tuosta suuresta erotuksesta heidän ruuissa ja tavoissa. Vaan kumpikin
oli tuntenut vastustajansa käsivarren voimaa ja se molemminpuolinen
kunnioitus, minkä tuo kova ottelu oli synnyttänyt, riitti tukehuttamaan
muita vähempi-arvoisia ajatuksia. Kuitenkaan Saracenilainen ei voinut
olla muistutusta tekemättä niitä puolia vastaan kristityn käytöksessä ja
tavoissa, jotta eivät olleet hänelle mieleen; ja jonku aikaa ääneti
katseltuaan sitä ruokahalua, joka sai ritarin syöntiä jatkumaan pitkälle
sen jälkeen kuin hän itse oli lopettanut, hän puhutteli ritaria
seuraavalla tapaa:

"Uljas nazareni, onko sopivaa että se, joka voipi taistella kuin mies,
syöpi kuin koira tai hukka? Vääräuskoinen Juutalainenki kauhistuisi
ruokaa, joka näyttää teille maistuvan yhtä hyvältä kuin jos se olisi
hedelmä paratiisin puista."

"Uljas saraceni," vastasi kristitty, katsahtaen ylös vähän kummastuneena
tästä odottamattomasta soimauksesta, "tiedä että harjotan kristillistä
vapautta nauttiessani mitä juutalaisille on kielletty, jotka vielä
arvelevat olevansa Moseksen vanhan lain orjuuteen sidottuina. Meillä,
saraceni, tulkoon se sinun tiedoksi, on varmempi takuu töistämme -- Ave
Maria! -- Olkaamme kiitolliset!" Ja ikäänkuin kumppaninsa arvelujen
uhaksi hän päätti lyhyen, latinaisen kiitosrukouksen pitkällä
siemauksella nahkaisesta pullostaan.

"Kas tuossa myöskin jotain, jota kutsutte vapaudeksenne," sanoi
saraceni, "ja samoin kuin ravitsette itseänne järjettömäin
luontokappalten tavalla, samoin te alennatte itseänne heitä alemmaksi,
myrkyllistä nestettä juomalla jota hekin inhoavat!"

"Tiedä, turhamainen saraceni," vastasi kristitty arvelematta, "että
herjaat Jumalan lahjoja isäsi Ismaelin herjauksella. Rypäleen mehu on
hänelle, joka siitä viisaasti nauttia tahtoo, annettu mielen
ilahuttamiseksi vaivan jälkeen, virvotukseksi tautivuoteella ja
murheissa lohdutukseksi. Ken sitä niin käyttää, kiittäköön Jumalaa
viinipullostaan niinkuin jokapäiväisestä leivästään; ja ken taivaan
anninta väärin käyttää, hän ei ole suurempi houkka juopumuksessaan kuin
sinä kieltäväisyydessäsi."

Saracenilaisen terävä silmä välähti, kun hän kuuli tuon pilkallisen
lauseen, ja hänen kätensä tapaili puukon kahvaa. Tämä oli kuitenki
ainoastaan hetken mielijohde ja katosi heti, kun hän muisteli
riitaveljensä väkevyyttä ja sitä kovaa kourausta, josta hän vielä tunsi
pakotuksen jäsenissään; ja hän tyytyi sanoilla jatkamaan kiistaa, joka
paremmin sopi tähän tilaisuuteen.

"Sinun sanasi, oi nazareni," hän sanoi, "voisivat vihastuttaa, ellei
tietämättömyytesi sääliä herättäisi. Oi sinua sokeampaa, kuin kukaan
joka moskean ovella kerjää, etkö näe että tuo vapaus, josta kerskailet,
on rajotettu juuri siinä mikä on miehen onnelle ja taloudelle kalliin;
ja että lakisi, jos sitä seuraat, avioliitossa sinut sitoo yhteen
ainoaan toveriin, oli hän sitten sairas tai terve, hedelmällinen tai
hedelmätöin, ja toi hän rauhaa ja iloa tai melua ja toraa atriallesi ja
vuoteellesi? Tätä, nazareni, minä todella kutsun orjuudeksi; kun
profeeta sitävastoin on uskovaisille maan päällä antanut esi-isämme
Abrahamin ja ihmiskunnan viisaimman miehen Salomonin patriarkalliset
etuoikeudet, sallien meidän tässä elämässä kaunottareita mielin määrin
vaihetella, ja tuolla puolen haudan meille suoden paratiisin
mustasilmäisiä sulottareita."

"No, Hänen nimensä kautta, jota enimmän taivaassa pelkään," kristitty
sanoi, "ja sen vaimonpuolen muiston kautta, jota tässä mailmassa enimmän
kunnioitan, etkö ole erehtynyt ja sokaistu pakana! -- Tuo
timanttisormus, jota sormessasi kannat, sitä epäilemättä pidät
äärettömän kallisarvoisena?"

"Balsora ja Bagdad eivät sen vertaista voi ilmituoda," saracenilainen
vastasi, "vaan mitä se nykyiseen keskustelu-aineeseemme kuuluu?"

"Kuuluu kyllä," frankilainen vastasi, "niinkuin itse tulet myöntämään.
Ota sotanuijani ja särje kivi kahteenkymmeneen palaseen -- onko jokainen
näistä palasista koko timantin arvoinen, eli ovatko kaikki yhteensä vain
kymmenes osa sen arvosta?"

"Tuo on lapsen kysymys," vastasi saraceni; "tämmöisen kiven sirpaleet
eivät vastaisi koko timantin arvoon edes siinä suhteessa kuin yksi
sataan."

"Saraceni," vastasi kristitty soturi, "se rakkaus, minkä totinen ritari
omistaa yhdelle ainoalle, ihanalle ja uskolliselle kaunottarelle on tuo
kalliskivi kokonaisenaan; se hellyys, jonka sinä tuhlaat orjallisille
vaimoillesi ja puoleksi naiduille orjillesi, on verrattain yhtä arvoton
kuin särjetyn timantin välkkyvät sirpaleet."

"No pyhän Kaaban kautta," sanoi emiiri, "etkö ole mielipuoli, joka
hyväilet rautakahlettasi ikäänkuin se olisi kultaa! Katso tarkemmin.
Tämä sormukseni kadottaisi puolet kauneuttansa, ellei kantakiveä
ympäröisi ja reunustaisi nuo pienemmät hohtokivet, jotka sitä somistavat
ja ylentävät. Tuo keskimäinen timantti on mies, luja ja kokonainen,
jolla itsessään on oma arvonsa; ja tuo kehä pienempiä hohtokiviä on
naiset, jotka hänestä saavat valonsa, minkä hän heille jakaa sen mukaan
kuin hänelle parhaiten sopii. Ota keskimäinen kivi sormuksesta pois ja
timantti pysyy yhä saman-arvoisena kuin ennen, kun sitävastoin nuo
pienemmät kivet jäävät verrattain arvottomiksi. Ja näin on vertauksesi
oikein ymmärrettävä; sillä mitä runoilia Mansour sanoo? "Miehen suosio
se on, joka kauneutta ja suloutta naiselle suopi, aivan kuin virtasen
kalvo ei kimaltele enään, kun auringon säde herkeää sitä suutelemasta."

"Saraceni," vastasi ristiretkeläinen, "sinä haastelet sen tavoin, joka
ei konsanaan ole nähnyt naista, joka sotilaan lempeä ansaitseisi. Usko
minua, jos näkisit europalaisia kaunottareita, joita me, ritariston
jäsenet, Jumalan jälkeen palvelemme ja kunnioitamme, iäksi sinä
kyllästyisit noihin hekumallisiin orjaraukkoihin haremissasi. Meidän
kaunottareimme sulo kärjestää keihäämme ja terottaa miekkamme; heidän
sanansa ovat lakimme, ja yhtä hyvin voisi sytyttämätön lamppu valoa
levittää, kuin ritari, jolla ei olisi sydämensä hallitsiatarta,
kunnostaa itseänsä sankaritöillä."

"Olen kuullut kerrottavan tuosta länsimaisten ritarien hurjuudesta,"
sanoi emiiri, "ja olen aina pitänyt sitä sen mielettömyyden
sivu-oireena, joka on saanut teidät tänne tyhjää hautaa vallottamaan.
Vaan kuitenkin ne frankit, jotka olen tavannut, ovat niin isosti
ylistäneet naistensa ihanuutta, jotta varsin kernaasti omilla silmilläni
mielisin niiden hempeyttä nähdä, jotka voivat muuttaa rohkeoita
sotureita oikkujensa orjiksi."

"Urhoollinen saraceni", sanoi ritari, "ellen olisi matkalla pyhälle
haudalle, pitäisin ylpeytenäni viedä teidät, täydellä turvallisuuden
vakuutuksella, Richard Englantilaisen leiriin, jota paremmin ei kukaan
ymmärrä jaloa vihollista kunnioittaa; ja vaikka olen köyhä ja
yksinäinen, niin kuitenkin luulisin sinulle ja jokaiselle sinun
kaltaiselles saattavani taata ei ainoastaan turvallisuutta vaan myöskin
arvoa ja kunnioitusta. Siellä saisit nähdä useain Franskan ja Britannian
ihanimpain kaunotarten muodostavan seuran, jonka loistoisuus
kymmentuhatkertaisesti voittaa semmoisten timanttiläjäin hohteen, kuin
sinulla on."

"No, Kaaban kulmakiven kautta", sanoi saraceni, "minä tahdon
kutsumuksesi yhtä vapaasti vastaanottaa kuin se on tehty, jos nykyisen
retkesi lykkäät vastaiseksi; ja usko minua, urhea nazareni, sinulle
olisi parempi kääntää hevosesi pään kohti kansalaistesi leiriä, sillä
matkustaminen Jerusalemiin ilman passitta on henkensä heittäminen
suotta."

"On minulla passi," vastasi ritari vetäen pergamentin esiin, "Saladinin
nimellä ja sinetillä varustettu."

Saraceni kumartui maahan asti, nähdessään Egyptin ja Syrian kuuluisan
sulttanin käsialan ja sinetin; ja suurella kunnioituksella paperia
suudeltuaan hän painoi sitä otsaansa vastaan, ja jätti sen sitten
ritarille takaisin, sanoen: "rohkea franki, sinä olet tehnyt syntiä
minun ja omaa vertasi vastaan, kuin et heti tavatessamme tätä minulle
näyttänyt."

"Te tulitte kohotetulla peitsellä," sanoi ritari; "jos joukko saracenejä
olisi minua ahdistanut, olisi kunniani minun sallinut heille näyttää
sulttanin passin, vaan yksinäiselle miehelle ei koskaan."

"Ja kumminkin yksi mies," sanoi saraceni ylävästi, "riitti matkaasi
katkaisemaan."

"Tosi kyllä, urhea mahomettilainen", vastasi kristitty; "vaan harvassa
sinun vertaisiasi löytyy. Tuollaiset haukat eivät lentele parvittain, ja
jos sen tekevät, ei koko parvi iske yhteen ainoaan."

"Sinä ajattelet meistä oikein," sanoi saraceni, nähtävästi yhtä
mielissään imarruksesta, kuin hän oli ollut pahoillaan siitä
ylenkatseesta, jota europalaisen edellinen kerskaileminen oli
sisältänyt; "meiltä sinun ei olisi tarvinnut peljätä mitään pahaa; vaan
onni oli minulle, etten voinut sinua kaataa kun sinulla oli kuningasten
kuninkaan suojeluskirja päälläsi. Todella olisi hirsipuu eli miekka
ollut semmoisen rikoksen sovelias kostaja."

"Minua ilahuttaa kuulla, että sen vaikutus voipi minulle olla
hyödyllinen," sanoi ritari; "sillä minulle on kerrottu, että tietä
häiritsee rosvoheimot, jotka eivät pidä väliä millään, kuin tilaisuutta
ryöstämiseen on tarjona."

"Sinulle on kerrottu totta, uljas kristitty," sanoi saraceni; "mutta
profeetan turbanin kautta vannon, että jos noitten roistojen kautta
mitään vahinkoa kärsisit, niin itse viiden tuhannen hevosen kanssa
lähden sinua kostamaan; minä kaadan jokaisen heidän miehenpuolensa ja
lähetän heidän naisensa niin etäiseen vankeuteen, että heidän
heimokuntansa nimeä ei ikänä enään ole kuultava viidensadan peninkulman
sisässä Damaskosta. Suoloja tahdon kylvää heidän kylänsä raunioille eikä
elävä olento koskaan, siitä ajasta eteenpäin, ole siinä asuva."

"Kernaammin soisin, että se vaiva, jonka itse lupaatte päällenne ottaa,
jalo Emiiri, tapahtuisi jonku toisen suurempi-arvoisen hengen tähden
kuin minun," vastasi ritari; "vaan minun lupaukseni on taivaissa
kirjotettu muistiin, seurasi tuosta hyvä tai paha, ja minun täytyy
pyytää, että neuvoisitte minulle tietä tulevan yön lepopaikkaan."

"Sen," sanoi saraceni, "täytyy olla isäni teltan mustan vaipan alla."

"Tuleva yö," vastasi kristitty, "minun täytyy viettää rukouksissa ja
katumuksessa erään pyhän miehen, Engaddin Theodorikin luona, joka asuu
näissä erämaissa ja pyhittää elämänsä Jumalan palvelukseen."

"Sitten ainakin tahdon turvallisesti saattaa teidät sinne," sanoi
saraceni.

"Se olisi kyllä mieluinen seura minulle," sanoi kristitty, "vaan tuon
hurskaan isän vastainen turvallisuus voisi ehkä sen kautta joutua
vaaraan; sillä kansanne julma käsi on tullut punaiseksi Herran
palveliain merestä, ja sentähden me tulemme tänne haarniskoissa ja
varustuksissa, miekoilla ja keihäillä, raivataksemme tien auki pyhälle
haudalle ja suojellaksemme niitä valittuja pyhimyksiä ja erakoita, jotka
vielä viipyvät tässä lupauksen ja ihmetten maassa."

"Nazareni," sanoi mahomettilainen, "kreikalaiset ja syrialaiset ovat
tässä suhteessa paljon meistä valehdelleet, koska me vain teemme niiden
käskyjen jälkeen, jotka meille antoi Abubeker Alvakel, profeetan
jälkeläinen ja hänen perästä oikea-uskoisten ensimäinen johdattaja.
"Menkää, Yezed Ben Sophian," hän sanoi lähettäessään tämän kuuluisan
kenraalin Syriaa uskottomilta valloittamaan, "käyttäkää itseänne
tappelussa kuin miehet, vaan vanhoja ja voimattomia sekä naisia ja
lapsia älkää murhatko. Maata älkää hävittäkö, älkääkä turmelko viljaa
eli hedelmällisiä puita; sillä ne ovat Allahn antimia. Pysykää sanoissa
ja lupauksissa, kuin liiton olette tehneet, vaikkapa siitä olisi
itsellenne vahinkoa. Jos tapaatte pyhiä miehiä, jotka käsillänsä tekevät
työtä ja palvelevat Jumalaa erämaassa, niin niitä älkää vahingoittako,
älkääkä heidän asuntoansa hävittäkö. Vaan kun tapaatte kaljupäitä, jotka
ovat hivuksensa ajaneet pois, ne kuuluvat saatanan synagogaan! lyökää
miekalla, tappakaa, älkää herjetkö ennenkuin ne tulevat uskovaisiksi eli
veronalaisiksi." Niinkuin Kaliifi, profeetan seuralainen, on meitä
käskenyt, niin olemme tehneet ja ne joita oikeutettu vainomme on
surmannut, ovat vain olleet saatanan pappeja. Vaan hurskaille miehille,
jotka yllyttämättä kansaa toistansa vastaan, vilpittömästi uskovat Issa
Ben Mariamin[1] päälle, me olemme kilpenä ja suojana; ja koska hän, jota
etsitte, juuri on näitä, niin ei hän minulta muuta tule saamaan kun
ystävyyttä, suosioa ja kunnioitusta, vaikka profeetan valkeus ei ole
häntä ennättänyt."

[1] Jesuksen, Marian pojan.

"Se erakko, jonka luona aion käydä," sanoi sotaisa pyhissävaeltaja, "ei
kuuloni mukaan ole pappi; vaan jos hän kuuluisi tähän voideltuun ja
pyhään säätyyn, tahtoisin hyvällä peitselläni todistaa pakanoita ja
uskottomia vastaan --"

"Älkäämme manatko toisiamme taisteluun, veikkoseni," keskeytti saraceni;
"kumpiki meistä on löytävä tarpeeksi frankeja eli mahomettiläisiä, joita
vastaan käyttää sekä miekkaa että keihästä. Tätä Teodorikiä suojelee
sekä turkkilaiset että arapialaiset; ja vaikka hän tavoiltansa toisinaan
on vähän kummallinen, hän kuitenkin niin hyvästi käyttää itseänsä oman
profeetansa seuralaisena, että hän ansaitsee hänenki suojelusta, jonka
jumala lähetti --"

"No, neitsyt Marian, pyhän emosen kautta, saraceni," huudahti kristitty,
"jos samassa hengenvedossa rohkenet mainita kamelinkuljettajaa Mekasta,
ja --"

Tulinen vihan väristys puistutti emiirin ruumista; vaan se kesti vain
silmänräpäyksen ja hänen rauhallinen vastauksensa oli sekä arvollinen
että järkevä, kun hän sanoi: "älä alenna hänen arvoa jota et tunne;
varsinkin kuin me kunnioitamme uskontosi perustajaa, vaikka hylkäämme
sen opin, minkä papit ovat siitä sommitelleet. Minä tahdon itse ruveta
oppaaksesi erakon luolalle, jota luullakseni ilman minun avutta tuskin
voisit löytää. Ja sillä välin jättäkäämme uskontomme jumalallisuuden
munkkein ja mollain kiisteltäväksi, ja haastelkaamme aineista, jotka
paremmin sopivat nuorille sotilaille -- taisteluista, kauniista
naisista, terävistä miekoista ja kiiltävistä asuista."




Kolmas luku.


Sotilaat nousivat ylös paikalta missä olivat hetken levähystä ja
kohtuullista virvotusta nauttineet, ja auttoivat kohteliaasti toisiaan
satulusten sijalleen sovittamisessa, joista vähäksi aikaa olivat
uskollisia ratsujansa vapauttaneet. Kumpiki näytti tottuneelta tuohon
työhön, joka siihen aikaan oli tarpeellinen ja todella välttämätön osa
ratsumiehen velvollisuuksista. Siinä määrässä kuin erotus
luontokappaleen ja järjellisen ihmisen välillä sen salli, näytti
molemmalla myöski olevan häntä matkustuksilla ja sotaretkillä aina
seuraavan hevosensa luottamus ja rakkaus. Saracenilaisella tämä
ystävällisyys oli seuraus lapsuuden tavoista; sillä Itämaan sotaisten
heimokuntien teltoissa on sotilaan hevosella arvonsa lähinnä jälkeen tai
melkein samalla asteelta kuin vaimo ja perhe; ja europalaiselle
sotilaalle asianhaarat ja itse täytymys tekivät hänen sotaratsunsa
tuskin halvemmaksi kuin aseveljekseksi. Hevoset sentähden mieluisasti
luopuivat syöttöpaikastaan ja vapaudestansa, ja hirnuivat ja korskuivat
iloisesti isännillensä, kun nämät paikoilleen panivat heidän
satulavarustuksiansa pitempää matkustusta ja lisättyä rasitusta varten.
Ja samalla kuin kumpikin sotilas toimitti työtään tai kohteliaasti
toveriaan auttoi, hän tarkalla uteliaisuudella silmäili matkakumppaninsa
asua ja huomautti erittäin, jos se tapa, jolla toinen järjesti
ratsasneuvojansa, häntä kummastutti.

Ennenkuin taasen nousivat ratsuilleen matkaa jatkaaksensa, kristitty
ritari vielä kerran kostutti huuliaan ja kasteli käsiään tuohon
raittiiseen lähteeseen ja sanoi pakanalliselle kumppanilleen: "tekisi
mieleni tietää tämän suloisen lähteen nimeä, jotta sitä säilyttäisin
kiitollisessa muistossa; sillä vesi ei konsanaan ole suloisemmin
sammuttanut kovempaa janoa kuin minä tänään olen saanut kokea".

"Sitä kutsutaan arapian kielellä", vastasi saraceni, "nimellä joka
merkitsee Erämaan Timantti".

"Ja oikein sitä silloin nimitetään", kristitty sanoi: "Minun kotiseutuni
laaksossa löytyy tuhatmäärä lähtehiä; vaan en yhtäkään niistä tule
tästälähin niin hartaasti muistelemaan, kuin tätä yksinäistä lähdettä,
joka tarjoo liriseviä aarteitansa paikalla missä ne eivät ole ainoastaan
suloiset, vaan melkein välttämättömän tarpeelliset."

"Te puhutte totta", saraceni sanoi: "sillä kirous vielä painaa tuota
kuoleman merta, eikä ihminen eikä eläin juo sen aalloista yhtä vähän
kuin tuosta virrasta, joka siihen laskee vetensä jaksamatta sitä
täyttää, niin pitkältä kuin tätä tylyä erämaata kestää".

He nousivat hevosilleen ja jatkoivat kulkuansa santaisen aavikon poikki.
Sydänpäivän helle oli jo ohitse ja vieno tuulenpuuska lievitti hieman
erämaan kauheutta, vaikka myötänsä tuoden hienoa hietaa, joka ei
saracenia isosti rasittanut, vaan niin kovin kiusasi hänen raskaasti
varustettua kumppaniansa, jotta hän satulaansa ripusti rautakypärinsä ja
vaihtoi sen keveään ratsulakkiin, jota aikakauden kielellä kutsuttiin
_mortier_, sen yhtäläisyyden tähden mikä sillä oli tavallisen morttelin
eli huuhmaren kanssa. Hetken he ratsastivat äänettöminä toistensa
sivulla, jolloin saraceni hoiti velvollisuuttansa matkan johtajana ja
oppaana, tarkasti tähdystellen ja tuntomerkikseen ottaen muutamia
etäisiä kallioita eräällä vuoriharjulla, jota he vähitellen lähenivät.
Vähäksi aikaa hän näkyi kokonaan kiinnittäneen ajatuksensa tuohon
toimeen ikäänkuin luotsi, joka ohjaa laivaa vaarallisen kulkupaikan
läpi; vaan he olivat tuskin puoli (engl.) peninkulmaa kulkeneet, niin
hän näkyi matkan suunnasta varmistuneen ja haluavan ruveta haastelemaan
suuremmalla avomielisyydellä kuin hänen kansakunnallensa on tavallista.

"Te olette", hän sanoi, "minulta kysyneet äänettömän lähteen nimeä, joka
kyllä näennäisesti, vaan ei todellisesti ole elävä kappale. Sallikaa
minun kysyä sen kumppalin nimeä, jota tänään olen kohdannut sekä
vaarassa että levossa, ja jonka nimeä en voi ajatella tuntemattomaksi
edes täällä Palestinan erämaissa".

"Se ei vielä ansaitse mainita", sanoi kristitty. "Tiedä kumminkin, että
Ristin sotilaitten kesken minua nimitetään Kenneth -- Lepäävän Leopartin
ritari; kotimaassani minulla on muita arvonimiä, vaan ne kuuluisivat
karkeoilta itämaalaisen korvaan. Urhea saraceni, sallikaa minun kysyä
mikä arapian heimokunnista vaatii sukuanne omaksensa ja millä nimellä
teidät tunnetaan?"

"Sir Kenneth", sanoi mahomettilainen, "minua ilahuttaa kun nimenne on
semmoinen, että huuleni helposti sen voivat ääntää. Mitä minuun tulee,
en ole arapialainen, vaikka johdan syntyperäni yhtä villistä ja
sodanhimoisesta suvusta. Tiedä herra Leopartin ritari, että olen
Shirkohf, Vuoren Leijona, ja että Kurdistan, josta olen syntyisin, ei
pidä yhtäkään perhekuntaa jalompana kuin Seldshukein".

"Olen kuullut", kristitty vastasi, "että teidän suuri sulttaninne lukee
sukuperänsä samasta lähteestä?"

"Ylistetty olkoon profeeta, joka on vuorillemme osottanut sen kunnian,
että niitten helmasta lähetti hänen, jonka sana on voitto", vastasi
pakana. "Egyptin ja Syrian kuninkaan edessä olen ainoastaan mato, vaan
kuitenkin nimeni omassa maassani jotaki merkitsee. -- Muukalainen,
kuinka suurella miehistöllä lähdit tähän sotaan?"

"Totta puhuen", Sir Kenneth sanoi, "ystävien ja sukulaisten avulla
jaksoin töin tuskin saada matkaan kymmenen hyvää keihästä, ja lisäksi
noin viisikymmentä joutsimiestä, passarit siihen luettuina. Muutamat
ovat onnettomasta lipustani luopuneet -- muutamat taistelussa kaatuneet
-- useat tauteihin kuolleet -- ja yksi uskollinen asekantaja, jonka
hengen pelastukseksi nyt olen tällä pyhällä matkalla, on sairasvuoteen
oma".

"Kristitty", sanoi Shirkohf, "tässä minulla on viinessäni viisi nuolta,
kukin kotkan höyhenellä sulitettu. Yhden niistä jos lähetän teltoilleni,
tuhat sotilasta nousee hevosen selkään -- jos lähetän toisen, niin sama
voima on jalkeella -- näillä viidellä voin komentaa viittätuhatta
miestä; ja jouseni jos lähetän, niin kymmenentuhatta ratsastajaa
tärisyttää erämaata. Ja viidelläkymmenellä ratsumiehelläsi sinä olet
tullut maata vallottamaan, jossa minä olen halvimpia!"

"Pyhän ristin kautta saraceni", sanoi länsimainen sotilas, "ennenkuin
kerskaat, tulisi sinun tietää, että yksi teräshansikka voipi kuoliaaksi
likistää ampiaisia koko kourallisen".

"Kyllä, vaan ensin sen täytyy saada ne kouraan", sanoi saraceni hymyllä,
joka ehkä olisi voinut heidän vastatehdylle liitolleen käydä
vaaralliseksi, ellei hän keskustelu-ainetta olisi vaihtanut, lisäten:
"ja onko urhoollisuus kristittyjen ruhtinasten kesken niin suuresti
arvossa pidetty, jotta sinä, varoista ja sotamiehistä noin köyhä, voit,
kuten äsken teit, tarjoutua suojeliakseni ja turvakseni veljestesi
leirissä?"

"Tiedä, saraceni", sanoi kristitty, "että ritarin nimi ja aatelisveri
oikeuttaa omistajaansa asettumaan ensiluokkaistenki hallitsiain rinnalle
kaikessa, mikä ei koske kuninkaallista mahtia ja valtaa. Jos itse
Englannin Richardi sattuisi loukkaamaan niin köyhän ritarin kunniaa,
kuin minä olen, hän ei ritariston lakien jälkeen voisi kieltäytyä
kanssani taistelemasta".

"Olisipa mielestäni hauska katsella niin outoa näytelmää", sanoi emiiri,
"jossa nahkavyö ja kannukset kohottavat vähäarvoisimmankin mahtavimman
veroiseksi".

"Teidän täytyy lisätä: vapaa syntyperä ja pelkäämätöin sydän", kristitty
sanoi: "sitten ehkä ette ole aivan väärin puhuneet ritariarvosta".

"Ja seurusteletteko te yhtä vapaasti päällikköjenne ja johtajainne
naisten kanssa?" kysyi saraceni.

"Jumala varjelkoon", sanoi Leopartin ritari, "ettei jokaisella
köyhimmälläkin kristikunnan ritarilla olisi vapaus kaikessa
kunniallisessa palveluksessa omistaa kätensä ja miekkansa,
sankaritöittensä maineen ja koko sydämensä hartauden ihanimmalle
ruhtinattarelle, joka koskaan on kruunua otsallaan kantanut".

"Vasta ikään", sanoi saraceni, "selitit rakkautta sydämmen kalliimmaksi
aarteeksi -- epäilemättä sinä olet omasi omistanut ylhäiselle ja jalolle
henkilölle?"

"Vieras", vastasi kristitty, kovasti punastuen puhuessaan, "me emme
ajattelemattomasti ilmota, mihin olemme kalliimmat aarteemme kätkeneet
-- kyllin olkoon sinulle siinä että, niinkuin sanoit, rakkauteni esine
on ylhäinen ja jalo henkilö -- hyvin ylhäinen -- hyvin jalo; vaan jos
rakkaudesta ja taitetuista keihäistä haluat kuulla, niin mene uhallasi,
kuten sanoit, ristiretkeläisten leiriin, ja siellä olet saava harjotusta
korvillesi ja, jos haluat, myöskin käsillesi".

Itämainen sotilas, kohoten jalustimissa ja keihästään ilmassa
heilutellen, vastasi: "epäilenpä suuresti löytäväni ketään, ristinmerkki
hartioillaan, joka kanssani haluaisi ruveta dsherridin heittoon".

"Sitä en takaa", ritari vastasi, "vaikka leirissämme löytyy
espanjalaisia, jotka ovat hyvin harjaantuneita teidän itämaiseen
keihäänheittotapaan".

"Koirat ja koirain penikat!" huudahti saraceni. "Millä oikeudella nuo
espanjalaiset tulevat taistelemaan oikeauskoisia vastaan, jotka heidän
omassa maassa ovat heidän herrojansa ja kurittajiansa? Heidän kanssa en
tahdo kilvotella missään sotaisessa huvissa".

"Älkää antako Leonin ja Asturian ritarien kuulla tuommoista puhetta
heistä", sanoi Leopartin ritari; "vaan" lisäsi hän hymyten aamupäivän
tappelua muistellessaan, "jos keihään sijasta tahdotte sotanuijan iskua
vastustaa, niin kyllä siihen halullisia länsimaan sotureita löytyy".

"Isäni parran kautta", sanoi saraceni puoleksi naurahtaen, "se leikki on
kovin kova ainoastaan huvikseen leikiteltäväksi. Taistelussa en koskaan
nuijia pelkää, vaan pääni" -- tässä hän kohotti kätensä otsalleen -- "ei
vielä ajaksi salli minun leikillä vain niitä hakea".

"Soisin teidän näkevänne Richard kuninkaan nuijan", vastasi länsimainen
soturi, "jonka suhteen tämä satulassani riippuva on keveä kuin höyhen".

"Paljon olemme tuosta saarikuninkaasta kuulleet", saraceni sanoi;
"oletko sinä hänen alamaisiansa?"

"Hänen seuralaisiaan tällä sotaretkellä olen", ritari vastasi, "ja pidän
sen kunniana; vaan hänen alamaisiaan en ole, vaikka kyllä syntyperäinen
asukas sillä saarella, jolla hän hallitsee".

"Mitä tarkotatte?" sanoi itämaalainen: "onko teillä siis kaksi
kuningasta yhdellä ainoalla saariraukalla?"

"Niin on", vastasi skotlantilainen; sillä semmoinen Sir Kenneth oli
syntyään[1] -- "niin juuri on; ja vaikka kumpaisen pään asukkaat usein
käyvät sotaa keskenään, voipi maa kuitenkin, niinkuin näet, varustaa
sotavoiman, joka voinee pelastaa Zionin kaupungit siitä jumalattomasta
ikeestä, jonka teidän herranne on heidän päälle laskenut".

[1] Englanti jo Skotlanti olivat ristiretkien aikana eri valtakuntia
kumpikin omalla kuninkaalla; yhistys tapahtui vasta v. 1706. Kuningas
Richard Leijonasydän hallitsi Englannissa vv. 1189--1199, ja kolmas
ristiretki, josta tämä kertomus puhuu, tehtiin v. 1189--1191. Suom.
muist.

"Saladinin parran kautta, nazareni, ellei se olisi ajattelematoin,
lapsellinen hulluus, voisi nauraa suuren sulttaninne
yksinkertaisuudelle, hän kun tulee tänne vallottamaan kallioita ja
erämaita sekä niiden omistusoikeudesta riitelemään niiden kanssa, jotka
voivat asettaa kymmenkertaisen väkijoukon, ja sillä välin jättää osan
siitä pienestä saaresta, jonka hallitsiaksi hän syntyi, toisen valtikan
haltuun. Todella sir Kenneth, teidän ja toisten urhoollisten
kansalaistenne olisi pitänyt antautua tuon Richard kuninkaan vallan
alle, ennenkuin tälle kaukaiselle sotaretkelle lähditte rauhattomasta
maastanne".

Kennethin vastaus oli pikainen ja ylpeä. "Ei, taivahan kirkkaan loiston
kautta! Jos ei englannin kuningas ennen olisi ristiretkelle lähtenyt,
kuin Skotlannin hallitsiaksi olisi päässyt, niin puolikuu, mitä minuun
ja jokaiseen uskolliseen skotlantilaiseen tulee, ijäti olisi Zionin
muurilla saanut kiiltää".

Tuskin hän oli tämän sanonut, ennenkuin hän äkkiä mieltänsä hilliten
itsekseen jupisi: "_mea culpa, mea culpa!_ Mitä minun, yhden
ristinsotilaan, tulee muistella kiistoja kristittyjen kansain välillä".

Tämä äkillinen mielikiihkon ilmaus, jonka velvollisuuden tunne heti
tukehutti, ei jäänyt mahomettiläiseltä huomaamatta, joka, joskin hän ei
aivan ymmärtänyt kaikkea mitä se sisälti, kuitenki näki kyllin
tullakseen siihen vakuutukseen, että kristityillä, samoin kuin
mahomettiläisillä oli yksityisen vihan tunteita ja kansallisia riitoja,
joita ei voitu kokonansa sovittaa. Vaan saracenit olivat heimokunta,
sivistynyt ehkä suurimpaan määrään, mitä heidän uskontonsa salli, ja
erittäin taipuvaiset pitämään kohteliaisuutta ja hienoutta suuressa
arvossa; ja nämä mielipiteet estivät häntä erityistä vaaria ottamasta
siitä riitaisuudesta, jota sir Kenneth skotlantilaisena ja
ristiretkeläisenä osotti tunteissaan.

Sen mukaan kuin he kulkivat eteenpäin, alkoi sillä välin seutu heidän
ympärillään vähitellen muuttua. He kääntyivät nyt itää kohti ja olivat
ehtineet sille jyrkälle ja alastomalle vuoriharjanteelle, joka tälle
ilmansuunnalle rajottaa autiota tasankoa ja maanpinnalle antaa
vaihtelevamman muodon, kuitenkaan sen hedelmätöntä luonnetta
muuttamatta. Terävähuippuisia kalliokukkuloita alkoi kohota heidän
ympärillänsä ja ennen pitkää jyrkät myötä- ja vastamäet, niin hyvin
korkeutensa puolesta hirvittävät kuin polun kaitaisuuden tähden
vaaralliset, tarjosivat matkustajille toisenlaatuisia esteitä kuin ne,
joitten kanssa he nykyään olivat taistelleet. Pimeöitä rotkoja ja
kuiluja kallioiden välissä, näitä luolia, joihin raamattu niin usein
viittaa, ammotti pelottavasti tien kumpaisellaki puolella heitä vastaan,
ja emiri ilmotti skotlantilaiselle ritarille, että metsänpedot näissä
usein etsivät turvapaikkaa, vaan joskus vielä julmemmat ihmiset, jotka,
epätoivoon joutuneina noista alituisista sodista ja siitä rasituksesta,
jota niin Ristin kuin Puolikuun sotaväestöltä kärsivät, olivat rosvoiksi
ruvenneet eivätkä ryöstöretkillään säästäneet arvoa eikä uskontoa, ei
ikää eikä sukupuolta.

Skotlantilainen ritari kuunteli huoletonna kertomuksia noista
hävityksistä, joita pedot ja häijyt ihmiset olivat harjottaneet, koska
hänen urhoollisuutensa ja ruumiin väkevyys karkotti hänestä kaikki pelon
tunteet; vaan salainen kammo valloitti hänen kun hän muisteli nyt
olevansa siinä kauheassa erämaassa, jossa Herra paastosi neljäkymmentä
päivää ja jossa Pahanhengen sallittiin kiusata Ihmisen poikaa. Hän
herkesi vähitellen kuuntelemasta rinnallansa ratsastavan pakanallisen
sotilaan kevytmielistä, maailmallista puhetta, ja niin suotuisaksi
kumppaliksi kuin tämän iloinen ja kohtelias rohkeamielisyys olisivatki
hänen tehneet kaikkialla muualla, tuntui sir Kennethin mielestä
ikäänkuin näissä erämaissa -- näillä kuivilla ja autioilla paikoilla,
missä pahat henget asuskelivat poisajettuina kuolevaisista, joitten
muotoinen haamu heillä oli -- avojalkainen munkki olisi ollut parempi
seurakumppani kuin tuo iloinen, vaan uskoton pakana.

Nämä tunteet vaivasivat häntä sitä enemmän kuin saracenin iloisuus näkyi
enenevän matkan mukaan ja koska, kuta syvemmäs he tunkivat vuorten
hämäriin rotkoihin, sitä kevytmielisemmäksi hänen puheensa muuttui, ja
sitä kovemmaksi hänen laulunsa yltyi, kun hän huomasi puheeseen ei
vastattavan. Sir Kenneth osasi kyllin itämaan kieliä, varmaan
huomatakseen, että saraceni lauloi lemmen lauluja, sisältäen kaikkea
sitä kauneuden tulista ylistystä, jonka suhteen itämaan runoiliat niin
ylen määrin rakastavat liiottelemista ja joka siis oli varsin sopimaton
niille yksitotisille, hurskaille ajatuksille, jotka Kiusauksen korpi oli
omansa herättämään. Huikentelevasti kyllä saraceni myöskin lauleli
viinin, tuon Persialaisten runoniekkain "juoksevan rubiinin," ylistystä
ja hänen iloisuutensa viimein kävi niin vastolliseksi kristityn ritarin
ajatusjuoksulle, että sir Kenneth, ellei kahdenpuolisesti tehty
ystävyyden lupaus olisi esteenä ollut, luultavasti olisi ryhtynyt
keinoihin saadakseen kumppalia muuttamaan nuottiansa. Ristiretkeiliästä
tuntui, ikäänkuin hänellä olisi rinnallansa ollut joku iloinen, rietas
paholainen, joka pauloihinsa yritti hänen sieluaan kietoa ja saattaa
hänen ijankaikkista autuutansa vaaraan, synnyttämällä hänessä irstaita
ajatuksia maailman hekumasta, ja niin hänen hartauttansa saastuttamalla
tilaisuudessa, jolloin hänen kristitty uskonsa ja pyhissä vaeltajan
lupauksensa häneltä vaativat vakaista ja katuvaista mieli-alaa. Hän oli
siis isosti hämillään eikä tietänyt kuinka käyttää itseänsä; ja hänen
äänensä osotti tuskallista suuttumusta, kun hän viimein vaiti-olostaan
luopuen, keskeytti tuon mainion Rudpikin laulun, jossa tämä kehuu
pisamia armahansa rinnoilla kauniimmiksi kuin Bokharan ja Samarkandin
aarteet.

"Saraceni", sanoi ristiretkeiliä, "kuinka sokaistu oletkin ja vaikka
elät väärän uskon erhetyksissä, sinun tulisi kuitenkin ymmärtää että
löytyy paikkoja, jotka ovat toisia pyhemmät ja myöski senlaisia, joissa
paholaisilla on tavallista suurempi voima syntisten kuolevaisten ylitse.
En huoli sinulle selittää mistä kauheasta syystä tätä seutua -- näitä
kallioita -- näitä luolia synkillä kaarillansa, jotka näyttävät
saattavan sisimpään syvyyteen -- pidetään saatanan ja hänen enkeleinsä
varsinaisena asuinsijana. Siinä on tyllin, että viisaat ja pyhät miehet,
jotka hyvin tuntevat tämän jumalattoman seudun omaisuudet, ovat aikoja
varottanut minua tämän paikan suhteen. Hillitse sentähden, saraceni,
hullupäisen ja sopimattoman kevytmielisyytesi ja kiinnitä ajatuksesi
aineisiin, tälle paikalle paremmin sopiviin; vaikka valitettavasti sinun
hartaimmat rukouksesi vain ovat niinkuin synti ja soimaus".

Saraceni kuunteli häntä hiukan kummastuneena, ja vastasi sitten niin
iloisesti ja leikillisesti, kuin hän kohteliaisuutta loukkaamatta
saattoi: "Hyvä sir Kenneth, minusta tuntuu että te ilman syyttä
nuhtelette matkatoverianne, taikka muuten länsimaisissa kansakunnissa
aivan vähän opitaan säädyllisyyttä. Minä en ollenkaan pannut pahakseni,
kun näin teidän ahmivan sianlihaa ja juovan viiniä, ja sallin teidän
atriaa nauttia, jota kutsuitte kristilliseksi vapaudeksenne,
sydämmessäni vain surkutellen ilkeää maistoanne. -- Miksi sinä sitte
pahastut, jos minä kykyni mukaan koetan iloisella laulelmalla ilahuttaa
ikävää matkaa? Kuinkas runoniekka sanoo: -- "Laulu on kuin taivahan
kaste erämaan hiekalle; se vilpastuttaa matkustajan tietä".

"Ystävä saraceni", sanoi kristitty, "minä en moiti mieltymystä runouteen
ja "ilostuttavaan tieteeseen", vaikka kyllä suomme niille ehkä
liikanaisen sijan ajatuksissamme, kun näiden pitäisi parempiin aineisiin
olla kiintyneinä. Vaan rukoukset ja pyhät virret ovat lemmen ja viinin
ylistyslauluja soveliaammat, kun vaelletaan tässä Kuolemanvarjon
laaksossa, täynnänsä piruja ja pahoja henkiä, jotka pyhäin miesten
rukoukset ovat ihmisten olinpaikoilta karkoittaneet tänne yhtä
kirotuille seuduille kuin he itse".

"Kristitty, älä puhu noin haltioista", saraceni vastasi: "sillä tiedä,
että puhut miehelle, jonka suku ja kansakunta johtaa syntyperänsä siitä
kuolemattomasta heimosta, jota teidän lahkolaisenne pelkäävät ja
sadattavat".

"Olen kyllä uskonut", ristiretkeiliä vastasi, "että teidän sokaistulla
kansalla on alkunsa itse pahasta hengestä, jonka avutta ette konsanaan
olisi tätä siunattua Palestinanmaata voineet puollustaa niin lukuisia ja
väkeviä Jumalan sotureita vastaan. En puhu erityisesti sinusta,
saraceni, vaan ylimalkain kansastasi ja uskonnostasi. Kummallista
minusta kumminkin on, ei, että sinä olet paholaisesta alkusi saanut,
vaan että siitä kerskaat".

"Kenestä urhoollisimmat kerskailisivat juurtavansa alkuperänsä, jollei
hänestä, joka on urhoollisin?" sanoi saraceni; "kenestä ylpeimmät
johtaisivat sukunsa niin hyvin kuin pimeyden ruhtinaasta, joka
kernaammin halusi voiman edessä kerrassaan kukistua kuin polvensa
notkistaa hänen tahtonsa mukaan? Muukalainen, Eblistä vihattakoon, vaan
peljätä häntä täytyy; ja samanlaiset kuin Eblis ovat hänen jälkeisensä
Kurdistanissa."

Kertomukset velhoista ja loihtimisesta kuuluivat aikakauden uskonoppiin
ja sir Kenneth kuunteli kumppalinsa tunnustusta manalaisesta
syntyperästään ilman epäuskoa ja tuskin kummastellen; kuitenkin hän
salaisella kammolla ajatteli tällä kauhealla paikalla olevansa miehen
seurassa, joka julkisesti ilmotti tämmöiseen sukuun kuuluvansa. Vaan
luonnostaan pelkäämätön, hän teki ristinmerkin ja pyysi hämmästymättä
saracenia kertomaan tuosta sukupuusta, josta hän niin ylpeili.
Jälkimäinen suostui kernaasti siihen.

"Tiedä sitten urhea muukalainen", sanoi hän, "että kun julma Zohauk,
yksi Dshemshidin jälkeläisistä, hallitsi Persian valta-istuimella, hän
teki liiton Pimeyden Valtojen kanssa, Istakharin salaisissa holveissa,
jotka alkuhenkien kädet olivat kovaan kallioon hakanneet jo ammoin aikaa
ennen Aatamin syntymistä. Täällä hän jokapäiväisellä ihmisveren
vuodattamisella elätti kahta nälkäistä käärmettä, jotka, runoniekkain
selitysten mukaan, olivat muuttuneet osaksi hänestä itsestään ja joitten
ylläpidoksi hän verona nosti jokapäiväistä ihmisuhria, kunnes hänen
alamaistensa loppunut kärsivällisyys yllytti muutamia heistä tarttumaan
kapinanmiekkaan, -- niitten joukossa väkevä Rautio ja voitollinen
Feridun, jotka viimein syöksivät tyrannin valta-istuimelta ja iäksi
vangitsivat hänen Demavendin vuoren kauheoihin luoliin. Vaan ennenkuin
tämä vapauttaminen oli tapahtunut ja kun verenhimoisen tyrannin
mahtavuus oli ylimmällään, oli rosvoava orjajoukko, jonka hän oli
lähettänyt ihmisiä hankkimaan jokapäiväisiksi uhriksensa, tuonut
Istakharin palatsin holveihin seitsemän sisarta, niin ihmeen ihanata,
että näyttivät seitsemältä paratiisin sulottarelta. Nämä seitsemän
neitoa olivat erään viisaan miehen tyttäriä, jolla ei ollut muita
aarteita kuin nuo kaunottaret ja viisautensa. Viimeinen ei riittänyt
onnettomuutta ennustamaan ja edelliset eivät pystyneet sitä estämään.
Vanhin ei ollut kahdettakymmentä vuottaan täyttänyt ja nuorin oli tuskin
ennättänyt kolmannelletoista; ja he olivat siihen määrään toistensa
näköiset, ettei heitä voinut muusta erottaa kuin pituudesta, joka eneni
aina ijän jälkeen, jotta he olivat niiden asteiden kaltaiset, jotka
saattavat paratiisin porteille. Niin viehättäviä olivat nuo seitsemän
sisarta, kun he seisoivat synkässä holvissa, ilman mitään muuta pukua
kuin valkosilkkiset levättinsä, että heidän sulonsa liikutti
kuolemattomien sydämmiä. Ukkonen jyrisi, maa vapisi, holvin seinä
halkesi ja halkeamasta ilmestyi metsästäjäksi puettu mies, jousi ja
vasamat kädessä, jota kuusi hänen veljestänsä seurasi. He olivat
kookkaita miehiä ja vaikka tumma-ihosia, kuitenkin kauniit katsella;
vaan heidän silmillänsä oli pikemmin kuolleitten kuumotus kuin se valo,
joka eläväin silmäluomien alta loistaa. "Zeineb", sanoi joukon johtaja
-- ja puhuessaan hän tarttui vanhimman sisaren käteen, ja äänensä oli
hellä, hiljainen ja alakuloinen -- "minä olen Cothrob, manalaisen
maailman kuningas ja Dshinnistanin ylin herra. Minä ja veljeni olemme
niitä olentoja, jotka, puhtaasta alkutulesta luotuina, emme edes
Kaikkivaltiaan käskystä huolineet kunniaa osottaa multapaakulle, jota
kutsuttiin Ihmiseksi. Sinä olet ehkä kuullut meitä sanottavan julmiksi,
armahtamattomiksi ja häijyiksi. Se on väärin. Me olemme luonnosta
siivoja ja jalomielisiä; ainoastaan silloin kostonhimoisia kuin meitä
loukataan, ja julmia kuin meitä solvataan. Me olemme niille uskolliset,
jotka meihin luottavat; ja me olemme kuulleet isäsi, viisaan Mithraspin
huudot, hän joka taitavasti palvelee ei ainoastaan Hyvyyden alkuperää,
vaan myöskin sitä jota nimitetään Pahan lähteeksi. Te ja teidän
sisarenne olette kuoleman kynnyksellä; vaan antakaa jokainen meille
hivuksen soreoista palmikoistanne uskollisuuden merkiksi, ja me viemme
teidät täältä monen peninkuorman päähän turvalliseen paikkaan missä
voitte uhitella Zohaukia ja hänen palvelioitansa!" Uhkaavan kuoleman
pelko, sanoo runoilia, on kuni profeeta Aaronin sauva, joka kaikki muut
sauvat nieli, kuin ne kuningas Pharaon edessä käärmeeksi muuttuivat; ja
persialaisen viisaan tyttäret pelkäsivät vähemmän kuin muut haltiain
kosimista. He antoivat ne alamaisuuden merkit, jotka Cothrob oli
vaatinut, ja silmänräpäyksessä sisaret kuljetettiin lumottuun linnaan
Tugrut vuorilla Kurdistanissa eikä kenenkään kuolevaisen silmä heitä sen
kovemmin ole nähnyt. Vaan aikojen kuluessa henkien linnan läheisyydessä
nähtiin seitsemän nuorukaista, jotka kunnostivat itsensä metsästyksessä
ja tappeluissa. He olivat iholtansa tummempia sekä pitempiä, uljaampia
ja rohkeampia kuin toiset Kurdistanin laaksoissa asuvaiset; ja he
ottivat itselleen vaimoja ja tulivat esi-isiksi Kurdilaisten seitsemälle
heimokunnalle, joitten urhoollisuus on tunnettu yli mailman".

Kummastuksella kuunteli kristitty ritari tuota outoa kertomusta, josta
vielä löytyy jälkiä Kurdistanissa, ja vastasi hetken mietittyään:
"todellakin, saraceni, te olette puhuneet oikein -- syntyperäänne
peljättäköön ja vihattakoon, vaan ylenkatsoa sitä ei voida. Nyt en enää
kummastele jäykkää pysymystänne väärässä uskossa, kun se epäilemättä
kuuluu siihen pirulliseen mielenlaatuun minkä olette perineet
esi-isiltänne, noilta manalaisilta metsästäjiltä, jommoisiksi heitä
olette kuvailleet, ja joka pakottaa enemmän valhetta kuin totuutta
rakastamaan; enkä enää ihmettele, että mielenne kiihtyi ja riemastui, ja
puhkesi ilmi lauluihin ja säveliin, kun lähenitte paikkoja, missä pahat
henget olostavat, sillä siitä täytyi teissä herätä yhtä iloisia
tunteita, kuin muut tuntevat, lähestyessään maallisten esi-isäinsä
kotiseutuja".

"Isäni parran kautta, luulenpa sinun olevan oikeassa", sanoi saraceni
enemmän mielissään kuin harmistuneena siitä avosydämisyydestä, millä
kristitty oli mietteitään lausunut; "sillä vaikka profeeta -- siunattu
olkoon hänen nimensä! -- meihin on kylvänyt paremman uskon siemenen kuin
minkä esi-isämme oppivat Tugrutin lumotuissa linnasaleissa, emme
kuitenkaan, toisten mahomettiläisten tavalla, ole kerkeät kiroomaan
niitä ylhäistä ja mahtavia alkuhenkiä, joista johdamme syntyperämme.
Nämät haltiat, toivomme ja uskomme jälkeen, eivät ole kotonaan
kadotettuja, vaan ovat yhä koettelemuksen tiellä ja voivat vielä saada
rangaistusta taikka palkintoa. Vaan jättäkäämme nämät molloille ja
imameille. Siinä on kyllin, että mitä olemme koranista oppineet, ei
meissä ole kokonaan hävittänyt kunnioitusta näitä henkiä kohtaan ja moni
meistä vielä, esivanhempaimme muinoisen uskon muistoksi, laulelee runoja
semmoista kuin tämä".

Näin sanoen hän alkoi laulaa runoa, jonka kieli ja runomitta olivat
vallan vanhanaikaiset, ja jonka muutamat ovat luulleet sepitetyksi
joiltakuilta Ahrimanin, pahuuden synnyn, palvelioilta.

Nämä värssyt olivat ehkä hilpeä kyhäelmä joltakin puoleksi-valistuneelta
filosofilta, joka tuossa kuvailtussa Ahrimanin jumaluudessa vain
tunnusti siveellisen ja luontoperäisen pahuuden voiton; vaan sir
Kennethin, Leopartin ritarin, mieleen ne tekivät ihan toisen
vaikutuksen; ja laulettuina henkilöltä, joka vastikään kerskailemalla
oli maininnut syntyperäänsä haltioista, ne soivat hänen korvissaan itse
paholaisen ylistysvirreltä. Tuonlaista sadatusta kuullessaan juuri
samassa korvessa, jossa saatana oli saanut kuritusta kärsiä, kun vaati
kunnioitusta, mietti ritari mielessään, josko äkillinen eroaminen
saracenista riittäisi osottamaan hänen inhotustansa, taikka jos ei hänen
ristiretkeiliävalansa pikemmin pakottanut häntä paikalla vaatimaan
pakanata taisteloon ja jättämään uskottoman ruumiin erämaan eläinten
ruuaksi, kun odottamaton ilmestys äkkiä käänsi hänen huomion puoleensa.

Ilta oli jo tulemaisillaan, vaan hämärä kuitenki vielä salli ritarin
huomata, etteivät he kauvemmin saracenin kanssa kulkeneet yksinään
vuoristossa, vaan että heitä tarkkaan seurasi eräs tavallista pitempi ja
varsin laiha olento, joka hyppeli kallioiden ja pensikkoiden yli niin
vikkelästi, että hän hurjan ja viluisen ulkomuotonsa ohessa ritarin
mieleen johdatti niitä fauneja ja metsänhaltioita, joitten kuvia tämä
oli vanhoissa Roman templeissä nähnyt. Kun skotlantilainen sydämensä
yksinkertaisuudessa ei koskaan hetkeksikään ollut epäillyt, että nämä
muinaisten Romalaisten jumalat olivat olleet todellisia perkeleitä, niin
hän nytkin vakaasti uskoi, että saracenin jumalaton laulu oli kutsunut
jonku manalan hengen esiin.

"Vaan mitä se minuun kuuluu?" sanoi rohkea sir Kenneth itsekseen;
"kukistukoon paholainen palvelioineen!"

Hän ei kuitenkaan pitänyt tarpeellisena samalla tavoin suoraan vaatia
kahta vihollista taisteluun kuin hän arvelematta olisi yhdelle tehnyt.
Hänen kätensä oli tarttunut sotanuijaan ja lähellä oli, että pahaa
aavistamaton saraceni, palkaksi persialaisesta runostaan, olisi saanut
aivonsa maahan lennätetyksi, mitään syytä siihen kuulematta; vaan
skotlantilainen ritari pelastui tekemästä jotain, joka olisi ollut musta
pilkku hänen vaakunakilvessään. Tuo haahmo, jota hän hetken aikaa oli
silmällä pitänyt, oli ensin näyttänyt urkkivan heidän tietänsä
piilotellen itseään kallioiden ja pensaitten taa ja hyvin taitavasti
hyväkseen käyttäen koleikkoa maata, jonka poikki hän hämmästyttävällä
notkeudella kulki. Viimein juuri kuin saraceni hetkeksi vaikeni, tuo
olento joka osotti olevansa pitkä, vuohennahkoihin puettu mies, hypähti
keskelle polkua, tarttui molemmin käsin saracenin suitsiin ja työnnälti
jaloa ratsua niin kovasti taaksepäin, jotta hevonen jaksamatta kärsiä
sitä tapaa, jolla tuo äkillinen ryntäjää painoi pitkävartisia kuolaimia
ja poskivitjoja, jotka itämaiseen tapaan olivat paksuja rautarenkaita,
karkasi pystyyn ja viimein kaatui seljälleen isäntänsä päälle, joka
kuitenki heittäymällä syrjään pelasti itsensä musertumasta.

Nyt päällekarkaaja siirti kouransa hevosen suitsista ratsastajan
kurkkuun, heittäysi poikivan saracenin päälle ja vaikka tämä oli
nuorempi ja ketterämpi, piti häntä allaan, kietoen pitkät käsivartensa
vankinsa ympäri, joka puoleksi naurahtaen puoleksi vihastuneena huusi:
"Hamako -- huppana -- päästä irti -- näin pitkälle ei oikeutes riitä --
päästä irti, eli käytän puukkoani".

"Puukkoasi -- uskoton koira!" sanoi vuohennahkainen olento; "pidä se
luonasi jos voit!" ja samassa hän väänsi aseen saracenin kädestä ja
heilutteli sitä hänen päänsä yli.

"Auta nazareni!" Shirkohf huusi, nyt todella peljästyneenä; "auta,
muutoin Hamako minut murhaa!"

"Murhaa sinut?" vastasi erämaan asukas; "niin, kuoleman kyllä olisit
ansainnut, kun jumalattomina kiitosvirsillä ylistelet, ei väärää
profeetaa ainoastaan, joka on paholaisen edellusmies, maan myöskin itse
pahuuden syntyperää."

Kristitty ritari oli tähän saakka hämmästyksestä jähmistyneenä katsellut
tätä ottelua, joka tapahtui ja päättyi niin isosti vastoin kaikkia hänen
arveluitansa. Kuitenkin hän viimein hoksasi, että hänen kunniansa vaati
häntä astumaan kaadetun kumppaninsa hyväksi väliin, ja hän puhutteli
sentähden vuohennahkoihin puettua voittajaa seuraavalla tavalla:

"Kuku lienetki, joko hyvä vai paha, niin tiedä että minä tätä nykyä olen
vannonut ollakseni uskollinen kumppani saracenille, jota allasi pitelet,
ja sentähen kehotan sinua päästämään häntä ylös jaloilleen, taikka minun
täytyy hänen puolesta sinun kanssa taistella".

"Ja sovelias tappelu se olisi", vastasi Hamako, "kun ristiretkeiliä
ryhtyisi ristimättömän koiran puolesta taistelemaan oman pyhän uskonsa
tunnustajan kanssa! Oletko tullut erämaahan Puolikuun puolesta sotimaan
Ristiä vastaan? Kyllä olet kelpo Jumalan sotilas, kun kuuntelet niitä,
jotka veisaavat saatanan ylistystä!"

Näin puhuessaan hän kumminkin nousi ylös, ja antaen myös saraceninin
nousta, jätti tälle takaisin handsharin eli väkipuukon.

"Sinä näet kuinka suureen vaaraan uhkarohkeutesi on sinun saattanut,"
jatkoi vuohennahka nyt kääntyen Shirkohfiin, "ja kuinka heikkoin
välikappalten kautta harjaantunut taitavuutesi ja kiitetty sukkeluutesi
voipi tyhjäksi rauveta, kun taivas niin tahtoo. Varo siis itseäsi, oi
Ilderim; sillä tiedä että, ellei syntymätähdessäsi olisi tuota
välkähystä, joka Jumalalle otolliseen aikaan sinusta lupaa jotain hyvää
ja armollista, emme ennen olisi toisistamme eronneet, kuin olisin
rikkirepinyt sen kurkun, joka äsken lauleli herjauksia".

"Hamako", sanoi saraceni, vähintäkään suuttumusta osottamatta tuosta
kiivaasta puheesta ja vielä kiivaammasta päällekarkauksesta, jota hän
äsken oli saanut kokea, "minä pyydän sinua, hyvä Hamako, vasta
varovaisemmin pysymään oikeusrajojasi rikkomatta; sillä vaikka hyvänä
mahomettiläisenä pidän arvossa niitä, joilta Jumala on tavallisen
ihmisjärjen ottanut pois lahjottaaksensa heille profeetallisen hengen,
en sentään suvaitse kenenkään kättä hevoseni ohjaksissa entä itseni
päällä. Haastele siis halusi mukaan, minulta sinun ei tarvitse mitään
peljätä; vaan kokoa kumminkin kyllin järkeä ymmärtääksesi, että jos
vielä kerran minua kohtaan väkivaltaa käytät, niin hakkaan karvaisen
pääkallosi laihoilta hartioiltasi. Ja sinulle, ystävä Kenneth", hän
lisäsi, hevosensa selkään nousten, "täytyy minun sanoa, että kumppalina
erämaassa kernaammin odotan ystävällisiä töitä kun kauniita sanoja.
Jälkimäisiä olet minulle kyllin antanut; vaan parempi olisi ollut, jos
joutusammin olisit minua auttanut taistelussani tuon Hamakon kanssa,
jota hulluudessaan miltei ollut henkeäni viedä".

"Kunniani kautta", sanoi ritari, "minussa tosiaan on vika -- olin vähän
hidas avuksesi heti joutumaan, vaan tuon päälleryntääjän eriskummallinen
ulkomuoto, kohtauksen äkillisyys -- minusta tuntui ikään kuin hurja,
jumalaton laulusi olisi eteemme manannut jonku haltian -- ja
hämmästykseni oli niin suuri, että pari kolme minuutia kului ennenkuin
saatoin tarttua aseisiini".

"Sinä olet tovin kylmäkiskoinen ja varova ystävä", saraceni sanoi; "ja
jos Hamako olisi ollut hiukkaakaan hullumpi, niin kumppalisi olisi
ikuiseksi häpeäksesi murhattu rinnallasi, ilman että olisit sormeakaan
liikuttanut hänen edestään, vaikka hevosen seljässä ja täydessä asussa
olit vieressä".

"Kunniasanani kautta, saraceni", sanoi kristitty, "jos tahdot kuulla
suoran tunnustukseni, niin luulin tuota outoa olentoa itse paholaiseksi;
ja kun hän on sukulaisiasi, en voinut tietää mitä salaisia perheseikkoja
teillä saattoi olla toisillenne juteltavia, kun niin ystävällisesti
vyöryitte yksissä tuossa kentällä".

"Pilkkapuheesi ei ole mikään vastaus, veli Kenneth", sanoi saraceni;
"sillä jos vastustajani olisikin ollut itse Pimeyden ruhtinas, sinun
velvollisuutesi kuitenkin olisi sinua käskenyt kumppanisi edestä häntä
vastaan sotimaan. Tiedä myös, että oli tässä Hamakossa mitä saastaista
ja pirullista tahansa, hän enemmän kuuluu sinun sukuusi kuin minun,
koska tämä Hamako juuri on sama erakko, jota olet tullut tapaamaan".

"Tämä!" sanoi sir Kenneth tarkastellen jättiläisentapaista, vaan tuiki
laihtunutta olentoa edessänsä "tämä! -- sinä lasket leikkiä, saraceni --
tämä ei voi olla kunnianarvoisa Theodorik!"

"Kysy häneltä itseltään, ellet uskone minua", vastasi Shirkohf; ja
ennenkuin sanat olivat hänen huuliltaan ennättäneet, todisti erakko itse
itsestään.

"Minä olen Engaddin Theodorik", hän sanoi "olen vaeltaja erämaassa --
minä olen ristin ystävä ja kaikkein uskottomain, heretikkojen ja
perkeleenpalveliain vitsaus. Väistykää, väistykää! -- Kadotusta
Mahometille, Termagauntille ja koko heidän lahkokunnallensa!" -- Näin
sanoen hän karvaisen pukunsa alta vetäisi esiin varstan tapaisen aseen
eli raudotetun ja saranoilla varustetun nuijan, jota hän erinomaisen
taitavasti heilutteli päänsä ympäri.

"Siinä näet pyhimyksesi", saraceni sanoi, nyt ensikerran nauraen sille
määrättömälle kummastukselle millä sir Kenneth tarkasteli Theodorikin
hullumaista käytöstä ja kuunteli hänen sekasortoista höpisemistään. Kun
erakko oli nuijaansa jos johonkin suuntaan heilutellut, nähtävästi aivan
huolimatta koskiko se jommankumman hänen kumppalinsa päähän, antoi hän
viimein näytteen omasta voimastaan ja aseensa kelvollisuudesta iskemällä
ison lähellä olevan kiven pirstaleiksi.

"Tuo on mielipuoli", sanoi sir Kenneth.

"Vaan yhtä hyvä pyhimys siltä", vastasi mahomettiläinen, tuon itämaisen
hyvin tunnetun luulon mukaan, että mielipuolet ovat välittömän
jumalallisen innostuksen alaisia. "Tiedä kristitty, että kun yhdeltä
silmältä näkövoima sammuu, niin toinen tulee terävämmäksi -- kun toinen
käsi on leikattu pois, tulee toinen sitä vahvemmaksi; niinpä kun
järkemme maallisissa aineissa on sekava eli kokonaan puuttuu, tulee
katseemme taivasta kohti tarkemmaksi ja täydellisemmäksi."

Tässä saracenin ääni sortui erakon ääneen, joka vimmatulla,
messuntapaisella nuotilla rupesi huutelemaan: "minä olen Engaddin
Theodorik -- olen erämaan kekäle -- olen uskottomain vitsaus. Leijona ja
Leoparti tulevat kumppanikseni ja lähtevät komerooni suojaa etsimään;
vaan kili ei heidän kynsiään pelkää. -- Minä olen kekäle ja tulisoitto
-- Kyrie Eleison!"

Laulunsa lopetettua, hän kiireesti juoksi kappaleen eteen päin ja
hypähti senjälkeen kolme kertaa tavalla, joka voimistelu-akatemiassa
olisi ansainnut suurta kiitosta, vaan niin vähän sopi hänen
erakkomaisuudellensa, että skotlantilainen ritari joutui aivan kummiinsa
ja hämilleen.

Saraceni näytti erakkoa paremmin ymmärtävän. "Te näette", hän sanoi,
"että hän odottaa meitä seuraamaan häntä celliinsä, ja se onkin ainoa
suojapaikka, minkä yöksi voimme saada. Te olette Leoparti, kilpenne
kuvan mukaan -- minä olen Leijona, nimeni johdosta -- ja kilillä hän,
viitaten vuohennahkaiseen pukuunsa, tarkottaa itseänsä. Meidän kuitenkin
täytyy häntä pitää näkymissä; sillä hän on nopea kuin dromedari".

Se ei tosiaan ollutkaan mikään helppo asia, vaikka arvoisa opas aina
väliin pysähtyi ja viittoi heille kädellään, ikäänkuin kehottaakseen
heitä kulkemaan eteenpäin; sillä perehtynyt kun hän oli kaikkiin erämaan
mutkallisiin syvänteisiin ja soliin, ja lahjotettuna erinomaisella
ketteryydellä, jota ehkä hänen sekava mielentilansa piti alituisessa
harjotuksessa, hän vei ritareita vuorenrotkojen läpi ja pitkin polkuja,
joilla keveästi asustettu saracenikin oppineella arapialaisella
ratsullaan oli suuressa vaarassa, ja joilla rautaan puettu europalainen
ja hänen raskaasti kuormitettu hevosensa olivat niin arveluttavassa
pulassa, jotta ratsastaja mielellään olisi sen vaihtanut yleisen
tappelun vaaroihin. Hän siis suuresti ilostui nähdessään viimein tämän
hurjan ratsastamisen perästä heidän pyhän oppaansa seisovan erään luolan
aukolla, suuri tuli-soitto kädessä, joka oli kastettu maapihkaan ja joka
levitti loimoavan valon sekä kovan tulikiven hajun.

Tästä tukehuttavasta höyrystä peljästymättä, ritari nakkausi alas
hevoseltaan ja meni luolan sisustaan, joka ei juuri näyttänyt erityistä
mukavuutta tarjoavan. Se oli jaettu kahteen osaan, joista etumaisessa
oli kivi-alttari ja ruovoista tehty ristiinnaulitun kuva: Tämä oli
erakon kappeli. Yhdelle syrjälle tässä ulkopuolisessa luolassa ritari,
vaikka vähän arvelemalla, koska ympärillä olevat esineet hänessä
herättivät hurskasta kunnioitusta, sitoi hevosensa kiini, ja valmisti
sille yösijan, saracenin esimerkin mukaan, joka kertoi, että tämä oli
talon tapa. Erakko sillaikaa järjesteli sisempää suojaa vieraitansa
varten, jotka kohta kävivätkin sinne. Etumaisen luolan perällä pieni,
höyläämättömistä laudoista tehdyllä ovella suljettu aukko saattoi erakon
makuukammioon, joka näytti mukavammalta. Laattian oli isännän työ saanut
karkean sileäksi ja sen päälle oli siroteltu valkeaa hiekkaa, jota hän
joka päivä kasteli muutaman pienen lähteen vedellä, joka kumpusi esiin
yhdestä kallion nurkasta, virkistäen tässä tukalassa ilman-alassa yhtä
paljon korvaa kuin makua. Kaisloista kudotut matot olivat asetetut
seinäin vierustalle; seinät olivat kuten laattiakin karkeasti tasotetut
ja erilaisia kasveja ja kukkia oli niihin ripustettu yltympäriinsä.
Kaksi vahasoittoa, jotka erakko sytytti, antoivat tälle viileytensä ja
hyvän hajunsa kautta miellyttävälle paikalle ilahuttavan ulkonäön.

Yhdessä huoneen nurkassa näkyi muutamia työkaluja, toisessa oli komero
karkeasti veistetylle pyhän neitsyen kuvalle. Pöytä ja kaksi tuolia
ilmaisivat Itämaisista talouskaluista erkanevan muotonsa kautta, että
olivat erakon omaa käsi-alaa. Pöydälle oli Theodorik tuonut ei
ainoastaan ruoko- ja palkokasveja, vaan myöskin kuivattua lihaa, jotka
hän toimeliaasti järjesteli siihen tapaan, että se herättäisi hänen
vierastensa ruokahalua. Tämä kohteliaisuudentapaisuus, vaikka äänetön ja
ainoastaan ruumiin liikunnoilla osotettu, oli sir Kennethistä aivan
mahdoton sovittaa yhteen hänen entisen hurjan ja väkivaltaisen
menettelemisensä kanssa. Erakon käytös oli nyt muuttunut vakaiseksi, ja
nähtävästi ainoastaan uskonnollisen nöyryyden tunne esti hänen
kasvojansa, jotka alituisesta paastoamisesta olivat kovin laihtuneet,
näyttämästä yleviltä ja jaloilta. Hän polki cellinsä permantoa miehen
tavalla, joka on syntynyt ihmisiä hallitsemaan, vaan on vallastaan
luopunut ruvetakseen taivahan palveliaksi. Sittenkin on myönnettävä,
että hänen suunnatoin suuruutensa, hänen leikkaamattomain hivustensa ja
partansa pituus sekä hänen syväkuoppaisen ja tuiman silmänsä tuli
paremmin sopivat sotilaalle kuin eräkkäälle.

Itse saracenikin näytti jollakin kunnioituksella katselevan paikan
isäntää, kun tämä näitä askareitaan toimitteli, ja hän kuiskasi hiljaa
sir Kennethille: "Hamako on nyt paremmalla tuulellansa, vaan hän ei
rupea puhumaan ennenkuin olemme atrioineet -- tämmöisen lupauksen hän on
tehnyt".

Sanaa virkkamatta Theodorik siis viittasi skotlantilaiselle istumaan
alas toiselle matalalle tuolille, samalla kuin Shirkohf kansansa tavan
mukaan asettui mattoläjälle. Erakko kohotti nyt molemmat kätensä,
ikäänkuin siunatakseen niitä virvotusaineita jotka hän oli asettanut
vierastensa eteen, ja nämä ryhtyivät syömään yhtä äänettöminä kuin hän
itse. Saracenille tämä yksivakaisuus oli luonnollinen, ja kristitty
noudatti hänen hiljaisuuttaan, mielessään ajatellen tilansa omituisuutta
ja kuinka isosti eriäväinen se kaino, totinen ja miellyttävä
toimeliaisuus, jolla Theodorik nyt täytti isännyyden velvollisuutta, oli
niistä hulluista, raivokkaista liikenteistä, niistä kimeöistä huudoista
ja väkivaltaisista töistä, joita hän osotti, kun he ensin hänen
kohtasivat.

Kun heidän atriansa oli päättynyt, korjasi erakko, joka ei itse ollut
palaakaan maistanut, ruuantähteet pöydältä, ja pannen saracenin eteen
sorbetkruukun osotti skotlantilaiselle viinipulloa.

"Juokaat, lapseni", hän sanoi -- nämät oli ensimäiset sanat, mitkä hän
oli lausunut -- "Jumalan antimia tulee nauttia, kun Antajaa
muistellaan".

Tämän sanottuaan hän meni etumaisten luolaan, arvattavasti rukouksen
pitoon, jättäen vieraansa kahdenkesken sisempään suojaan; jolloin sir
Kenneth useoilla kyselmillä koki tiedustella mitä Shirkohf heidän
isännästänsä tiesi. Paljas uteliaisuus ei kehottanut häntä näihin
kyselemisiin. Niin vaikea kuin oli sovittaa munkin ensimäistä loukkaavaa
menetystä hänen nykyiseen nöyrään ja hiljaiseen käytökseensä, vielä
mahdottomammalta näytti sen yhdistäminen siihen suureen kunnioitukseen,
jota, sir Kennethin tiedon mukaan, erakko nautti kristityn mailman
valistuneimmilta pappismiehiltä. Theodorik, Engaddin erakko, oli tässä
omaisuudessaan vaihellut kirjeitä paavien ja kirkolliskokouksien kanssa
ja kirjeensä, täynnä kaunopuheellista innostusta, olivat kuvailleet sitä
sortoa, jota latinalaiset kristityt uskottomilta kärsivät Pyhällä
maalla, tuskin heikommilla väreillä, kuin mitä Erakko Pietari käytti
Clermontin konsiliossa, ensimäistä ristiretkeä saarnatessaan. Näin
kunnioitettavassa ja isosti kunnioitetussa henkilössä tavatessaan
mielipuolen fakirin hullut käytöstavat joutui kristitty ritari kahden
vaiheelle, josko hänen pitäisi hänelle ilmottaa eräitä tärkeitä asioita,
joita muutamat ristiretken pääjohtajat olivat hänelle uskoneet.

Näitten ilmotusten anto oli ollut sir Kennethin näin kummallista tietä
kulkevan pyhän matkan päätarkotus; vaan se, mitä hän tänä iltana oli
nähnyt, pakotti häntä viivähtämään ja arvelemaan, ennenkuin hän ryhtyi
asiansa suorittamiseen. Emiriltä hän ei paljon tietoja saanut, mutta
niiden pääsisältö oli seuraava: -- sen mukaan, mitä hän oli kuullut, oli
erakko ennen ollut uljas ja voimallinen sotilas, viisas neuvotteluissa
sekä voittoisa tappeluissa, jota jälkimäistä hänestä kyllä saattoi uskoa
sen suuren väkevyyden ja notkeuden tähden, josta emiiri usein oli
näytteitä nähnyt; -- että hän oli Jerusalemiin tullut ei pyhissä
vaeltajana, vaan miehenä, joka elinajakseen aikoi pyhään maahan jäädä.
Vähän myöhemmin sen jälkeen hän oli asettunut keskelle niitä hävityksen
paikkoja missä he nyt olivat hänen tavanneet, kunnioituksen esineenä
latinalaisilla kovista katumusharjotuksistansa ja turkki- ja
arapialaisilla niiden mielenvian merkkien tähden, joita hän osotti ja
joita he pitivät yliluonnollisen voiman vaikuttamana. Heiltä hän oli
saanut nimen Hamako, joka turkin kielessä merkitsee mielipuolta.
Shirkohf itse ei oikein tiennyt, mitä heidän isännästä ajatella. Hän oli
ollut, hän sanoi, viisas mies ja saattoi usein monet tiimat pääksytysten
pitää luentoja siveellisyydestä ja viisaudesta, ilman vähintäkään
nähtävää järjenhämmennystä. Toisin ajoin hän oli hurjapäinen ja
väkivaltainen, vaan ei koskaan ennen hän ollut häntä nähnyt niin
vimmattuna kuin hän tänä päivänä oli näyttänyt olevan. Varsinkin hän
hurjistui, jos hänen uskontoaan herjattiin, ja huhu kertoi muutamista
kuljeksivista arapialaisista, jotka olivat hänen jumalanpalvelusta
pilkanneet ja hänen alttarinsa häväisseet, ja joitten kimppuun hän
sentähden oli karannut sekä lyönyt heidät kuoliaiksi lyhyellä
nuijallaan, jota hän kuljetti muassaan kaikkein muitten aseitten
asemesta. Tämä tapaus oli herättänyt suurta huomiota ja pelko erakon
rautanuijaa yhtä paljon kuin hänen kunnioittamisensa Hamakona kehotti
rosvoavia heimokuntia jättämään hänen asuntoansa ja kappeliansa rauhaan.
Hänen maineensa oli niin laajalle levinnyt, että Saladin oli antanut
erityiset käskyt hänen turvakseen ja suojeluksekseen. Saladin itse ja
muut mahomettiläiset ylimykset olivat monta kertaa käyneet hänen
luonaan, osittain uteliaisuudesta, osittain kuin toivoivat niin
oppineelta mieheltä, kuin kristityltä Hamakolta, saavansa tietoa
tulevaisuuden salatuista tapahtumista. "Hänellä oli", jatkoi saraceni,
"korkea Rashid eli tähtitorni, rakettu taivaantappalten ja etenkin
kiertotähtien tarkastamista varten; joitten liikunnot ja vaikutukset,
niinkuin sekä kristityt että mahomettilaiset uskoivat, määräsivät
maallisten tapausten menoa ja niitä ennustivat".

Tämä oli emiiri Shirkohfin ilmotusten pääsisältö, ja se jätti sir
Kennethin kahden vaiheelle siitä, oliko tuo mielipuolisuus syntynyt
satunnaisesta, liiallisesta uskonhartaudesta, taikka jollei kaikkityyni
ollut paljasta teeskentelemistä ja vain siitä seuraavain etujen tähden
tavaksi otettua. Kumminkin uskottomat näyttivät ulottavan
kohteliaisuuttaan häntä kohtaan tavattoman suureen määrään, Mahometin
seuralaisten uskonvimmaan katsoen, joitten keskellä hän eleli, vaikka
heidän uskontonsa julkisena vihollisena. Sir Kenneth ajatteli myöski
että erakko ja saraceni olivat likemmin tuttuja kuin mitä jälkimäisen
sanoista saattoi päättää, eikä häneltä ollut jäänyt huomaamatta, että
edellinen oli jälkimäistä puhutellut toisella nimellä kuin minkä tämä
oli hänelle ilmaissut. Kaikki nämä asianhaarat kehottivat
varovaisuuteen, jollei epäluuloon. Hän päätti tarkkaan pitää isäntäänsä
silmällä eikä liiaksi kiiruhtaa sen tärkeän asian ilmottamisella, joka
hänelle oli uskottu.

"Kuulepas saraceni", hän sanoi; "minusta isäntämme mielikuvitus häälyy
yhtä paljon nimien kuin muitten aineitten suhteen. Sinun nimesi on
Shirkohf ja vastikään hän sinua mainitsi toisella nimellä".

"Kun vielä oleskelin isäni teltassa", vastasi kurdilainen, "oli nimeni
Ilderim, ja moni minua vieläkin niin nimittelee. Sotakentällä ja
sotilasten kesken olen tunnettu Vuoren Leijonaksi, koska hyvä miekkani
on sen minulle hankkinut. -- Vaan, hiljaa! Hamako tulee -- hän käskee
meitä levolle menemään -- minä tunnen hänen tapansa -- kukaan ei saa
häntä nähdä hänen öillisissä hartaudenharjoituksissa".

Erakko astuikin sisään ja pannen kätensä rinnalleen ristiin, kun hän
seisoi heidän edessään, sanoi juhlallisella äänellä: "siunattu olkoon
Hänen nimensä, joka on hiljaisen yön säätänyt seuraamaan toimellisia
päivää, ja levollisen unen virvottamaan väsyneitä raajoja ja vaivattua
henkeä rauhottamaan".

Molemmat soturit vastasivat "amen!" ja nousten pöydästä valmistausivat
menemään vuoteillensa, jotka heidän isäntänsä käden viittauksella heille
osotti, kun hän kummalleki kumarrettuaan lähti huoneesta pois.

Leopartin ritari riisui nyt raskaan rauta-asunsa yltään, jolloin hänen
saracenilainen kumppalinsa ystävällisesti häntä auttoi päästämään solkia
ja hakasia auki, kunnes hänen päälleen vain jäi säämiskänahkainen
ihokas, jota ritarein ja asekantajain oli tapa pitää harniskan alla. Jos
saraceni oli vastustajansa voimaa ihastellut, kun hän oli teräkseen
puettuna, ei hän nyt vähemmin kummastellut hänen jäntevän ja voimattaan
vartalonsa kaunista yhdenmukaisuutta; ja kun ritari puolestaan,
kohteliaisuutta kostaaksensa, auttoi saracenia hänen päällyspukunsa
riisumisessa, että hän voisi maata mukavammin, oli hänen taas vaikea
käsittää kuinka noin hennot jäsenet ja tuo hoikka ruumis saattoivat
sisältää sitä väkevyyttä, jota hän heidän kaksintaistelussa oli
osottanut.

Kumpikin sotilas rukoili, ennenkuin asettui leposijallensa.
Mahomettilainen kääntyi päin _keblaa_, eli sitä kohtaa, jonne kunkin
profetan uskolaisen tulee rukouksensa suunnata, ja jupisi pakanallisia
rukouksiansa, kun sitä vastoin kristitty, vetäytyen ulommaksi uskottoman
saastaisista läheisyydestä, asetti suuren, ristikahvaisen miekkansa
pystyyn ja notkistaen polvensa tämän pelastuksen merkin edessä luki
rukousnauhansa hartaudella, joka yhä yltyi, kun hän muisteli niitä
seutuja, joitten läpi hän oli kulkenut, ja vaaroja, joista hän päivän
kuluessa oli pelastunut. Matkan vaivoista väsyneinä molemmat sotilaat
kohta nukkuivat sikeästi, kumpikin erityisellä vuoteellaan.




Neljäs luku.


Kenneth skotlantilainen ei tiennyt kuinka kauan hänen aistinsa olivat
olleet syvään lepoon vaipuneina, kun hän heräsi siitä että tunsi painon
rinnallaan, joka ensin hänessä synnytti sekavan unennäön taistelusta
voimallisen vastustajan kanssa, vaan viimein sai hänen täydelle
taidolleen. Hän oli juuri kysymäisillään kuka siellä, kun hän silmänsä
avattuaan näki tuiman ja hurjannäköisen erakon seisovan vuoteensa
vieressä, oikealla kädellään painaen hänen rinnalleen ja vasemmassa
pitäen pientä hopeaista lamppua.

"Olkaa hiljaa", sanoi erakko, kun makaava ritari kummastellen katseli
häntä; "minulla on teille jotain sanottavaa, jota tuo uskoton ei saa
kuulla".

Nämät sanat hän lausui franskan kielellä, eikä _lingua francalla_, eli
sillä itämaisten ja europalaisten kielten sekotuksella, jota he tähän
saakka olivat keskensä käyttäneet.

"Nouse ylös", hän jatkoi; "ota viitta yllesi, älä puhu, astu hiljaa ja
seuraa minua".

Sir Kenneth nousi ja otti miekkansa.

"Sitä ei tarvita", sanoi erakko kuiskaten; "me menemme sinne, missä
hengen aseet mahtavat paljon, vaan lihalliset vain ovat kuin ruoto ja
kuihtunut kurpitsa".

Ritari laski miekkansa alas vuoteen viereen entiselle paikalleen ja
lähti seuraamaan salamielistä isäntäänsä ilman muuta asetta kun
väkipuukkonsa, josta hän tässä vaarallisessa maassa ei koskaan luopunut.

Erakko nyt hitaasti kulki eteenpäin ja ritari astui hänen jälessään,
vieläkin epäillen, josko ei tuo musta haahmo, joka tietä osottaen
liikkui hänen edessään, itse teossa ollut sekavan unennäön luoma. Aivan
kuin varjot he siirtyivät ulkomaiseen suojaan, pakanallista emiiriä
häiritsemättä, joka yhä makasi uneen vaipuneena. Ristin edessä
alttarilla paloi ulkohuoneessa toinen lamppu, käsikirja oli avattuna ja
laattialla näkyi katumusvitsa eli hienosta rihmasta ja rautalangasta
punottu ruoska, jonka siimoissa huomasi vasta vuodatetun veren pilkkuja,
-- epäilemätön todistus munkin ankarista katumuksenharjotuksista. Tässä
Theodorik lankesi polvilleen ja viittasi ritarille laskeutumaan hänen
viereensä niille teräville pikku kiville, jotka näyttivät siihen
asetetun ainoastaan tehdäkseen asemaa rukoillessa niin epämukavaksi kuin
suinkin; sitten hän luki useoita katolisen kirkon rukouksia ja veisasi
matalalla, vaan totisimmalla äänellä kolme katumusvirttä. Laulaessaan
hän huokaili, kyynelöi ja nyyhki katkerasti, joka osotti kuinka syvästi
hän tunsi tuota lukemaansa jumalallista runoutta. Skotlantilainen ritari
otti suurella hartaudella osaa näihin toimituksiin, ja hänen ajatukset
isännästään alkoivat sillä välin siihen määrään muuttua, että hän
epäili, jollei hänen tullut häntä pitää pyhimyksenä, hänen
katuvaisuutensa ankaruuden ja hänen rukoustensa innollisuuden tähden; ja
kun he laattialta nousivat pystöön, seisoi hän nöyristyneenä hänen
edessään, niinkuin oppilas kunnioitetun mestarin edessä. Erakko
puolestaan oli muutaman hetken äänettömänä ja ajatuksiinsa vaipuneena.

"Katso tuohon komeroon, poikani", hän sanoi viitaten cellin perimpään
nurkkaan; "siitä löydät hunnun -- tuo se tänne".

Ritari totteli ja löysi pyydetyn hunnun eräässä seinään hakatussa ja
pajusta kudotulla ovella suljetussa syvennyksessä. Kun hän toi sen
valkean valoon, havaitsi hän, että se oli rikkinäinen ja muutamissa
paikoin tahrattu jollakin mustalla aineella. Erakko katseli sitä
syvällä, vaan hillityllä liikutuksella ja hänen täytyi haikealla
valituksella ilmaista tunteensa, ennenkuin hän saattoi skottilaista
ritaria puhutella.

"Sinä kohta saat nähdä kalliimman aarteen, mitä mailmassa löytyy", sanoi
hän viimein; "oi minua, että silmäni ovat kelvottomat sitä kohti
kohoamaan! Ah, minä olen vain se halpa ja ylönkatsottu merkki, joka
väsyneelle matkamiehelle osotan rauhan ja turvallisuuden satamaa, vaan
jonka itse iäksi täytyy ovien ulkopuolelle jäädä. Turhaan olen paennut
vuorten syvimpiin rotkoihin ja keskelle janoavaa erämaata. Viholliseni
on ennättänyt minut sielläkin -- juuri hän, jota olen kieltänyt, on
seurannut minua varustuksilleni asti".

Hän vaikeni taas hetkeksi ja kääntyen skottilaiseen ritariin sanoi
sitten vakavammalla äänellä: "te tuotte minulle tervehyksen Englannin
Richardilta?"

"Minä olen lähetetty kristittyin ruhtinasten neuvoskunnalta", vastasi
ritari; "koska Englannin kuningas on sairas, ei hänen Majesteetinsa ole
minua käskyillänsä kunnioittanut".

"Teidän merkkinne?" kysyi erakko.

Sir Kennethiä arvelutti -- entiset epäluulot ja ne mielenvian osotteet,
jotka hän erakossa varemmin oli huomannut, johtuivat äkisti hänelle
mieleen; vaan kuinka epäillä miestä, jonka tavat olivat niin pyhät? --
"Tunnussanani", hän viimein sanoi, "on tämä: kuninkaat kerjäävät
kerjäläiseltä".

"Se on oikein", sanoi erakko, kun toinen oli vaiti; "minä tunsin teidät
kyllä; vaan vahtimies paikallaan -- ja minun on tärkeä -- tiedustelee
niin ystävää kuin vihollista".

Hän tämän jälkeen lähti kulkemaan lampullaan, palaten takaisin samaan
huoneeseen josta olivat tulleet. Saraceni makasi vuoteellaan, yhä
sikeässä unessa. Erakko seisahtui hänen viereen ja katsoi alas hänen
päällensä.

"Hän nukkuu pimeydessä, eikä häntä saa herättää", sanoi hän.

Emiirin asento synnytti todella käsityksen syvästä levosta. Toinen
käsivarsi, jonka hän oli heittänyt poikkipuolin ruumistaan, maatessaan
kasvot puoleksi seinään päin kääntyneinä, peitti pitkällä leveällä
hihallaan suuren osan hänen kasvoistaan; vaan korkea otsa oli kuitenkin
näkyvissä. Kasvojen jänteet, jotka hänen valveella ollessaan olivat niin
tavattoman hilpeät, olivat nyt liikkumattomat, ikäänkuin kasvot olisivat
olleet mustaan marmoriin hakatut ja pitkät, silkinhienoiset silmäripset
peittivät hänen läpitunkevia haukansilmiänsä. Aukinainen hervoton käsi,
ja syvä, säännöllinen ja hiljainen hengitys osottivat kaikki
rauhallisinta lepoa. Omituisen ryhmän muodosti makaaja tuossa laattialla
ja nuo kaksi pitkää miestä hänen edessään: erakko karvaisessa
vuohennahkapuvussaan, pitäen lamppua kädessä, ja ritari
ruumiinmukaisessa säämiskätakissaan; edellinen ulkonäössään ilmaisten
asketisen synkkyyden ankaruutta, jälkimäinen huolestuneella
uteliaisuudella selvästi kuvattuna miehuullisissa kasvoissaan.

"Hän nukkuu sikeästi", sanoi erakko entisellä matalalla äänellä, ja
kertoi sitten äsken lausutut sanansa, vaikka muuttaen niiden merkityksen
sanallisesta kuvannolliseksi: "hän nukkuu pimeydessä; vaan hänellekin
kerran päivä on koittava. -- Oi, Ilderim! sinun ajatuksesi, kun olet
valveella, ovat vielä yhtä turhamaiset ja sekavat, kuin ne, jotta nyt
hurjasti hyörivät uinahtaneissa aivoissasi; vaan torvi kerran kaikuu ja
unennäkö haihtuu".

Näin sanoen ja viitaten ritarille seuraamaan häntä, erakko astui
alttarin taakse ja painoi vieterille, joka ääntämättä auveten, paljasti
pienen, luolan seinään niin sievästi taitetun rauta-oven, että
ainoastaan tarkin tutkinto saattoi sen huomata. Ennenkuin erakko
kuitenkaan uskalsi ovea kokonaan avata, kaatoi hän vähän öljyä lampusta
saranoille; ja kaitaiset kallioon hakatut portaat tulivat näkyviin, kun
rauta-ovi viimein oli aivan auki.

"Ota tämä huntu", sanoi erakko surullisella äänellä, "ja peitä sillä
silmäni; sillä minä en saata katsella sitä aarretta, jonka heti saat
nähdä, ilman synnittä ja julkeudetta".

Mitään vastaamatta, ritari kiiruusti sitaisi hunnun munkin pään ympäri,
ja viimemainittu alkoi portaita nousta miehen tavalla, jota oli liian
tiehen tottunut valoa tarvitakseen, vaikka hän samalla näytti lamppua
skotlantilaiselle, joka hänen jälessään astui monet asteet noita kapeita
portaita ylös. Viimein he joutuivat pieneen, epämukaiseen holviin, jonka
yhteen nurkkaan rappuset päättyivät ja jonka vastapäisessä nurkassa
toiset portaat näkyivät saattavan yhä ylemmä. Kolmannessa kulmassa oli
götiläinen portti, karkeasti koristettu tavallisilla, yhteen
ryhmitetyillä kolonneilla ja veistoksilla ja varustettu kovasti
raudotetulla puoli-ovella. Tälle ovelle erakko käänsi askeleensa, jotka
näyttivät horjahtelevan, kun hän sitä lähestyi.

"Riisu kengät jaloistasi", sanoi hän kumppalilleen; "sillä paikka, jolla
seisot, on pyhä. Karkota sydämesi sisimmästä pohjasta kaikki maalliset
ja lihalliset ajatukset; sillä niitten muisteleminen tällä paikalla
olisi kuolemansynti."

Ritari pani käskyn mutaan kenkänsä syrjään, ja erakko sillä välin oli
hetken aikaa ääneti ikäänkuin hänen sielunsa olisi hiljaiseen rukoukseen
ollut vaipuneena, ja kun hän taas liikahti, hän käski ritarin kolmesti
kolkuttaa tuolle puoli-ovelle. Hän teki niin. Ovi aukeni itsestään,
ainakaan sir Kenneth ei nähnyt ketään, ja samassa kirkkain valo ja
väkevä, miltei tukahuttava tuoksu ihanimmista haju-aineista virtasi
häntä vastaan. Hän väistyi pari kolme askelta taaksepäin ja hetki kului,
ennenkuin hän tointui tuon pimeästä valkeuteen äkkiä tapahtuneen
muutoksen häikäisevistä ja hurmaavista vaikutuksista.

Kun hän astui sisään huoneeseen, mistä tämä valonvirta tulvasi, näki hän
että valo lähti ryhmään asetetuista, puhtaimmalla ja paraimman
hajuisella öljyllä täytetyistä hopealampuista, jotka hopeisista
vitjoista riippuivat alas erään pienen götiläisen kappelin katosta,
joka, samoin kuin suurin osa erakon eriskummaista asunnosta, oli kovaan
kallioon hakattu. Vaan kun kaikissa muissa paikoin, mitkä sir Kenneth
oli nähnyt, kallioon laskettu työ oli ollut koristelemattominta ja
karkeinta laatua, oli sitä vastoin tässä kappelissa taitavimpain
artitehtein kekseliäisyyttä ja taitoja käytetty. Suippukaarenmuotoon
tehtyä kattoa kannatti kummallakin puolella kuusi harvinaisimmalla
taiteellisuudella veistettyä pilaria; ja se tapa, jolla ontevain kaarten
risteykset sievillä koristuksilla toisiinsa yhistyivät, soveltui
rakennustaiteen ja aikakauden hienoimpaan kaunetuntoon. Pylväsriviä
vastaavina oli molemmin puolin kuusi kauniilla veistoksilla koristettua
komeroa, joista kukin sisälti yhden apostolin kuvan.

Kappelin ylä- ja itäpäässä seisoi alttari, ja sen takana kallis,
kullalla runsaasti kirjailtu esirippu persialaisesta silkistä peitti
muuriin tehtyä syvennystä, joka epäilemättä sisälsi jonku erittäin pyhän
kuvan eli jäännöksen, jonka kunniaksi tämä eriskummainen rukouspaikka
oli rakettu. Siinä vakuutuksessa että näin oli asianlaita, ritari astui
kohti alttaria, ja langeten polvilleen sen eteen, kertoi tulisella
innolla rukouksiaan, kun hänen hartautensa sen kautta häirittyi, että
esirippu äkkiä nostettiin, eli oikeammin vedettiin syrjään, hänen
näkemättä kuinka ja keneltä; vaan tällä tavoin paljastetussa komerossa
hän havaitsi hopeasta ja ebenholtsista valmistetun kaapintapaisen
kapineen kaksoisovilla, joka pienennetyssä muodossa kuvasi götiläistä
kirkkoa.

Kun hän kiinteällä uteliaisuudella tuijotti tuota kapinetta kohti,
kimmahtivat kaksoisovet auki, ja näyttivät katsojalle suuren
puukappaleen, josta helotti sanat _Vera Crux_, ja samalla vaimonpuolinen
kööri lauloi _Gloria Patri_. Kun laulu herkeni, sulkeusivat kaapin ovet,
esirippu vedettiin taasen eteen, ja ritari, polvillaan alttarin edessä,
saattoi nyt häiritsemättä jatkaa hartauttaan sen pyhän jäännöksen
kunniaksi, jota juuri oli hänelle näytetty. Hän teki niin, sen henkilön
syvällä tunnolla, joka omin silmin oli nähnyt pelättävän todistuksen
uskontonsa totuudesta, ja melkoinen hetki kului, ennenkuin hän
rukouksensa lopetettua nousi ylös ja katsoi ympärilleen erakon perään,
joka hänen oli tähän pyhään, salaiseen huoneeseen saattanut. Hän
havaitsi hänen, pää vielä huntuun käärittynä, rangaistun koiran tavalla
makaavan kappelin kynnyksellä, jonka yli hän ei näyttänyt rohkeavan
käydä. Hänen asemansa osotti pyhintä kunnioitusta, suurinta katumusta,
niinkuin hänen sisällisten tunnettensa kuorma olisi häntä maahan asti
painanut ja kokonaan musertanut. Skotlantilaisesta tuntui että
ainoastaan syvimmän katumuksen, omantunnonvaivain ja nöyryyttämisen
tunne oli saattanut masentaa noin väkevää ruumista ja noin ylpeää
sielua.

Hän lähestyi erakkoa ikäänkuin häntä puhutellakseen; vaan tämä aavisti
hänen aikomuksensa ja jupisi, pään ympäri kierretyn hunnun tähden
tukehutetulla äänellä, joka kuului ikäänkuin käärinliinoihinsa
hankitusta ruumiista tullen: "odota, odota onnellinen sinä, joka saat
katsoa -- näky ei vielä ole kaikki". Näin sanoen hän nousi ylös,
peräytyi kynnykseltä, jolla hän tähän saakka oli maannut pitkänään, ja
sulki kappelin oven, joka, heleästi kaikuvalla vieterillä sisäpuolelta
mennen lukkoon, niin tarkasti liittyi muuhun kallioon, johon kappeli oli
hakattu, että Kenneth tuskin huomasi missä aukeama oli ollut. Hän oli
nyt yksin tuossa valaistussa kappelissa, joka sisälsi sen kuvan jota hän
äskettäin oli palvellut, ilman muita aseita kuin puukkonsa tai muita
seuralaisia kuin hurskaat ajatuksensa ja pelkäämätön rohkeutensa.

Epätietoisena siitä, mitä nyt tulisi tapahtumaan, vaan päättäen odottaa
tapausten menoa, käveli sir Kenneth edestakaisin yksinäisessä kappelissa
kukon ensimäiseen laulamaan asti. Tällä hiljaisella hetkellä, jolloin yö
ja aamu toisiinsa sulaavat, kuuli hän, mutta mistä päin, sitä hän ei
voinut erottaa, senlaisen pienen hopeakellon äänen, jota soitetaan
ehtoollisleipää kohotettaissa messun menoissa eli uhrissa, kuten sitä
kutsutaan. Aika ja paikka tekivät tämän soiton kammottavan
juhlalliseksi, ja kuinka urhea ritari olikin, vetäytyi hän kumminkin
kappelin etäisimpään, alttaria vastapäiseen nurkkaan, saadakseen
häiritsemättä pitää tämän odottamattoman ilmotusmerkin seurauksia
silmällä.

Kauan ei aikaa kulunut, ennenkuin silkkinen esirippu uudelleen vedettiin
syrjään ja tuo pyhä kaapi taasen näkyi hänelle. Kun hän kunnioituksella
lankesi polvilleen, kuuli hän vaimonpuolisen köörin laulavan
_Laudes_-virttä eli katolisen kirkon varhaisinta jumalanpalvelusta.
Ritari kohta huomasi, että laulajien äänet eivät kauvemmin kuuluneet
etäältä yhdestä kohti, vaan lähenivät kappelia ja tulivat yhä
kovemmiksi, kun ovi, joka suljettuna oli yhtä näkymätön kuin se, josta
hän itse oli tullut sisään, aukeni holvin toisessa päässä ja antoi
köörin sävelten vapaammin tulvailla kappelin suippukaarten alatse.

Tuskallisen pelon vallassa ritari loi silmänsä aukkoon päin, ja yhä
edelleen pysyen polvillaan siinä hartaassa asemassa, jonka paikka ja
tilaisuus vaativat, odotti näitten valmistusten päätöstä. Juhlakulku
näytti nyt olevan tulossa ovesta sisään. Ensin neljä kaunista poikaa,
joitten paljaat käsivarret, kaulat ja sääret osottivat itämaisen ihon
vaskiväriä ja jyrkästi erkanivat heidän lumivalkoisesta kauhtanasta,
astui parittain kappeliin. Ensimäinen pari kantoi suitsutusastioita,
joita he edestakaisin heiluttelivat, siten yhä enentäen niitä hyviä
hajuja, joista kappeli jo oli täytetty. Toinen pari nakkeli kukkaisia.

Näitä seurasi tarkassa ja juhlallisessa järjestyksessä ne vaimonpuolet,
jotka kuuluivat kööriin; kuusi, jotka, heidän mustista messukasukoista
ja mustista hunnuista valkoisten vaatteidensa päällä päättäen, olivat
vihityitä nunnia Karmeliitain sisaruskunnasta, ja yhtä monta joitten
valkeat viitat ilmaisi heitä noviseiksi eli luostarin satunnaisiksi
asukkaiksi, jotka eivät vielä olleet lupauksen kautta luostari-elämään
sitoutuneet. Edellisillä oli suuret rukousnauhat käsissä, kun sitä
vastoin heitä seuraavat nuoremmat ja notkeammat naiset kantoivat
punaisista ja valkoisista ruusuista sidotuita seppeleitä. He astuivat
juhlasaatossa ympäri kappelia, eivätkä ollenkaan näyttäneet huomaavan
Kennethiä, vaikka kulkivat häntä niin liki, että heidän helmuksensa
milteivät häneen koskeneet; ja kun he lauluansa jatkoivat, ei ritari
epäillyt olevansa yhdessä noista luostareista, joissa jalot kristityt
neidot ennen muinoin julkisesti olivat pyhittäneet itsensä
kirkonpalvelukseen. Suurin osa niistä oli hävitetty, sittekun
mahomettiläiset olivat vallottaneet Palestinan, vaan useat, jotka
lahjomisilla olivat itselleen hankkineet voittajain suosiollisuuden,
taikka sääliväisyydestä eli ylenkatseesta sen saaneet, vielä
hiljaisuudessa toimittivat niitä kirkonmenoja, joihin heidän lupauksensa
heitä velvotti. Vaan vaikka Kenneth tiesi asianlaidan olevan näin, niin
kumminkin paikan ja tiiman juhlallisuus, näiden pyhäin neitsyeiden
äkkiarvaamaton ilmestyminen, ja se aaveen kaltainen tapa, jolla he
kulkivat hänen sivu, vaikuttivat niin valtavasti hänen
mielikuvitukseensa, että hän tuskin jaksoi käsittää, että tuo kaunis
juhlasaatto, jonka hän näki, oli tämän maailman ihmisistä syntynyt; niin
suuressa määrin tuo kööri näytti yliluonnollisilta olennoilta, jotka
kantoivat ylistystänsä koko ihmiskunnan palveltavalle esineelle.

[Kuva: Leopartin ritari nunnain jumalanpalveluksen aikana]

Tämä oli ritarin ensi aatos, kun saatto kulki hänen sivutsensa,
liikkumatta enemmän kuin mitä häthätää vaadittiin eteenpäin pääsemistä
varten, niin että he, siinä himmeässä valossa, jonka lamput levittivät
huonetta pimittävien suitsutussavupilvien läpi, pikemmin näkyivät
liukuvan kuin kävelevän eteenpäin.

Vaan kun he toisen kerran kappelia kiertäessään kulkivat sen paikan
ohitse, jossa hän oli polvillaan, taittoi yksi noista valkoviittaisista
neitosista, hänen sivutsensa siirtyessään, ruususilmikon siitä
seppeleestä, jota hän kantoi, ja pudotti sen, ehkä tietämättä,
sormistaan sir Kennethin jalkain eteen. Ritari säpsähti ikäänkuin puukon
pistoksesta; sillä kun mieli kovin kiihkeästi jotakin tuntee taikka
vartoo, virittää vähäpätöisin, arvaamaton tapaus sen sytytyslangan
tuleen, jonka mielikuvitus jo on laskenut. Mutta hän hillitsi
liikutuksensa, ajatellen kuinka helposti tuonlainen turhanpäiväinen
seikka oli voinut tapahtua, ja että ainoastaan laulajien liikkumisen
yksitoikkoisuus teki tämän tapahtuman ollenkaan huomattavaksi.

Kuitenki, kun juhlasaatto kolmannen kerran kierti kappelia, seurasivat
Kennethin silmät ja ajatukset yksinomaisesti tuota yhtä novisia, joka
ruususilmikon oli pudottanut. Hänen astuntansa, hänen kasvonsa, hänen
vartalonsa, olivat niin täydellisesti samannäköiset kuin toisten
köörilaulajien, että oli mahdoton hänessä havaita vähintäkään
eriäväisyyttä, ja kuitenkin Kennethin sydän sykki kuni häkistään pyrkivä
lintu, aivan kuin se tunnollisilla kehotuksillaan olisi tahtonut hänelle
vakuuttaa, että tuo vaimonpuoli, joka kulki oikealla puolen novisein
toisessa rivissä, oli hänelle kalliimpi ei ainoastaan kaikkia
läsnäolioita, vaan myös koko naissukupuolta. Rakkauden romantillinen
into, jota ritarillisuuden säännöt elähyttivät ja järjestelivät,
soveltui hyvin yhtä romantillisiin uskonnollisiin tunteisiin, ja melkein
saattoi sanoa, että ne enemmän kiihdyttivät kuin vastustivat toisiansa.
Hehkuvalla mielellä, joka vivahti uskonnolliseen hartauteen, sir
Kenneth, jonka tunteet värähtelivät sydämestä sormenpäihin asti,
sentähden odotti uutta merkkiä sen henkilön läsnäolosta, jota hän
lujasti luuli ensimmäisen antajaksi. Ehkä aika oli aivan lyhyt, jonka
kuluessa juhlasaatto taas suoritti kierroksen kappelin ympäri, se tuntui
ijankaikkisuudelta Kennethille. Vihdoin se neito, jota hän niin
hartaalla huomiolla oli silmällä pitänyt, läheni -- ei ollut mitään
erotusta tämän hunnullaan peitetyn ja toisten välillä, joitten kanssa
hän tasaisin askelin astui; vaan juuri kun hän kolmannen kerran kulki
kumarruksissa olevan ristiretkeiliän ohitse, samalla pieni ja sievä
muotoinen käsi, niin kaunis että se antoi korkeimman käsityksen sen
ruumiin täydellisistä muodoista, johon se kuului, pisti hiukan esiin
harsun linnikon poimuista, ikäänkuin kuutamonsäde kesäisen yön
pilvihattaroista, ja taasen ruususilmikko putosi Leopartin ritarin
jalkain eteen.

Tämä uudistettu merkki ei voinut olla satunnainen -- yhtä vähän kuin
tämän tuskin nähdyn, vaan ihanan naiskätösen yhtäläisyys sen kanssa,
jota hänen huulensa kerran olivat suudelleet ja jonka armaalle
omistajalle ne silloin olivat vannoneet ikuista uskollisuutta, saattoi
olla paljas sattumus. Jos hän olisi useampia todistuksia tarvinnut, niin
kimaltihan tuossa lumivalkoisessa sormessa se verraton rubinisormus,
jonka määrätöntä arvoa Kenneth kuitenki olisi pitänyt halvempana kuin
vähintäkään tuon sormen antamaa merkkiä -- ja vaikka neito oli hunnun
peitteessä, hän kuitenki, josko sattumalta, vai mielisuosiosta, sai
nähdä yhden vallattoman kiharan noista mustista palmikoista, joitten
jokainen hivus oli hänelle satoja kertoja kalliimpi kuin raskaat
kultavitjat. Se oli hänen sydämensä lemmitty. Vaan että hän oli täällä
-- tässä jylhässä, yksinäisessä erämaassa -- pyhäin naisten joukossa,
jotka olivat sydänmaihin ja luoliin paenneet salaisuudessa viettääksensä
näitä kristillisiä kirkonmenoja, joita he eivät julkisesti tohtineet
toimittaa -- että tämä todestaanki oli totta -- se tuntui kovin
mahdottomalta -- sen täytyi olla unennäkö -- mielikuvitteen pettävä
harhaus. Kun nämät mietteet kiertelivät Kennethin mielessä, poistui
juhlakulku samaa tietä jota se oli kappeliin tullut. Nuo nuoret
kuoripojat, nuo mustat nunnat, katosivat vähitellen yksi toisensa
perästä aukinaisen oven kautta -- viimein tuli hänenkin vuoro, jolta
Kenneth oli nuo kahdet merkit saanut -- vaan ulosastuessaan hän käänti
päätään, aivan vähäisen kyllä, mutta kumminkin huomattavasti sinnepäin,
jossa ritari liikkumatonna kuin kuva, vielä makasi polvillaan. Hän näki
hänen huntunsa vielä kerran liehahtavan -- nyt se katosi -- ja pimeys
laskeusi ritarin sieluun, melkein yhtä synkkä kun se joka kohta sen
jälkeen ympäröi hänen ulkonaiset aistinsa; sillä viimeinen veisaajista
oli tuskin ennättänyt kynnyksen yli, kun ovi pamahti kiini ja samassa
silmänräpäyksessä laulukunnan äänet vaikenivat, kappelin lamput yhtaikaa
sammuivat ja sir Kenneth jäi yksin pilkkopimeään. Vaan Kennethistä
yksinäisyys, pimeys ja hänen kummallisen tilansa epätietoisuus eivät
olleet mitään -- hän ei niitä ajatellut -- ei niistä huolinut -- ei
huolinut mistään muusta maailmassa kuin tuosta katoovasta näystä, joka
äsken oli hänen ohitsensa liihotellut, ja niistä suosion osotuksista,
jotka hän oli saanut. Hän hapuili laattialta niitä ruususilmikoita,
jotka neito oli pudottanut -- likisti niitä vasten huuliansa -- vasten
rintaansa -- nyt vuorotellen, nyt samalla kertaa -- hän suuteli niitä
kylmiä kiviä, joita tyttö, sen mukaan kuin hän saattoi arvata, oli juuri
polkenut -- hän teki kaikkea sitä hulluutta, johon tulinen rakkaus
yllyttää ja oikeuttaa niitä, jotka sen valtaan ovat joutuneet; vaan
tämmöisiä palavan lemmen osotuksia tavataan jokaisessa aikakaudessa.
Omituista ritarillisuuden aikakaudelle oli kuitenki, että ritari
hurjimmassa mielikiihkossaan ei vähintäkään ajatellut seurata eli
vakoilla näin romantillisen rakkauden esinettä; että hän muisteli häntä
ikäänkuin jumalatarta, joka, suvaittuaan hetkeksi nayttäytä nöyrälle
palveliallensa, taasen oli vetäynyt pyhyytensä pimeyteen -- eli kuni
johtotähteä joka jollakin tärkeällä hetkellä heitettyään suosiollisen
säteen, taasen kääriytyi pilvipeitteeseensä. Hänen sydämensä lemmityinen
oli hänestä korkeampi olento, jonka liikkeitä ei saanut tiedustella eikä
tarkastella, vaan joka häntä ilottaisi näöllään, tahi masentaisi
poissa-olollaan, riemastuttaisi hyvyydellään eli saattaisi totuudellansa
epätoivoon, aina oman mielensä mukaan, ja ilman mitään kiusaa tai
muistutusta sankarinsa puolelta, joka vilpittömästi häntä sydämellä ja
miekalla palvellen ei muuta pyytänyt kuin täyttää hänen käskyjänsä ja
omien töittensä loistolla enentää hänen mainettansa.

Tämmöiset olivat ritarillisuuden lait ja rakkauden, joka oli niiden
perusaate. Mutta Kennethin lemmen olivat toiset ja vielä kummallisemmat
asianhaarat tehneet romantilliseksi. Hän ei koskaan ollut edes kuullut
armahansa ääntä, vaikka hän usein ihastuneena oli katsellut hänen
kauneuttansa. Neito kuului seurapiiriin, johon ritarin arvo kyllä salli
hänen lähestyä, vaan ei yhtyä; ja kuinka suurta kunnioitusta hän
nauttikin sotaisesta taidosta ja rohkeudesta, täytyi kuitenkin köyhän
skottilaisen ritarin palvella jumalatartaan miltei yhtä pitkän matkan
päässä, kuin se väli, joka erottaa persialaista jumaloitusta auringosta.
Vaan milloin olisi naisen ylpeys ollut liian suuri ylenkatsoakseen jos
kuinkaki halpa-arvoisen rakastajan innostunutta hartautta? Tuon ylhäisen
ladyn silmä oli seurannut häntä turnauspelissä, hänen korvansa oli
kuullut hänen kiitostansa jokapäiväisistä tappeluista kerrottaissa; ja
vaikka kreivit, herttuat ja lordit kilvan pyysivät hänen suosiotansa, se
liehui, alussa ehkä ehdottomasti eli tietämättäki, köyhän Leopartin
ritarin puoleen, jolla tuskin oli muuta kuin miekka arvonsa
kannattamiseksi. Katsellessaan ja kuunnellessaan, lady näki ja kuuli
tarpeeksi vahvistuakseen siinä mieltymyksessä, joka ensin huomaamatta
oli hänen vallannut. Ritarien persoonallista kauneutta kehuttaissa eivät
siveimmätkään naiset Englannin sotaisessa hovissa epäilleet Kenneth
skotlantilaiselle etusijan antamasta; ja huolimatta niistä suurista
rikkauksista, joita ruhtinaat ja päärit lahjottivat kuleksiville
laulajille eli ministreleille, sattui usein, että puolueeton ja
itsenäinen henki vallotti runoilian ja kannel kaikui sankarin
ylistykseksi, jolla ei ollut konkareita eikä kalliita vaatteuksia antaa
hänelle omistetun kunnian palkinnoksi.

Ne hetket, jolloin hän kuunteli rakastajansa kiitosta, tulivat
vähitellen yhä mieluisemmiksi korkeasukuiselle Edithille, koska ne
olivat vaihetuksena niissä imarruksissa, joihin hänen korvansa oli
kyllästynyt, ja antoivat hänelle aihetta salaisiin miettimisiin, joitten
esineeksi ritari, yleisen ajatuksen mukaan, näytti paremmin ansaitsevan
tulla, kuin ne jotka olivat häntä etevämmät arvossa ja rikkauksissa. Kun
hänen huomionsa alituisesti, vaikka varovasti, kiintyi sir Kennethiin,
vakaantui hän yhä enemmän ja enemmän ritarin persoonallisista tunteista
häntä kohtaan, samoin kuin hän omassa mielessään yhä enemmän varmistui
siitä, että hän Kenneth Skotlantilaisessa näki sen ritarin, jonka
sallimus oli määrännyt onnen vaihteluissa -- ja tulevaisuus näytti
synkältä ja vaaralliselta -- hänen kanssaan jakamaan sitä tulistuttavaa
tunnetta, jonka valtaa aikakauden runoiliat kuvailivat niin yleiseksi,
ja jota sen ajan tavat ja siveyskäsitteet asettivat miltei itse uskonnon
rinnalle.

Mutta älkäämme salatko totuutta lukioiltamme. Kuinka ylevät Edithin
mielipiteet olivatkin, niinkuin nuorelle, Englannin valta-istuinta
likellä seisovalle neidolle sopi, ja niin tyydytetty kuin hänen
ylpeytensä täytyi olla tuosta äännettömästä, lakkaamattomasta
kunnioituksesta, jonka tuo suosittu ritari hänelle omisti, löytyi
kumminkin hetkiä, jolloin rakastavan ja rakastetun naisen tunteet
nurkuivat niitä rajotuksia vastaan, joilla hänen asemansa sekä hovimenot
häntä ympäröivät, ja jolloin hän miltei moittinut rakastajansa arkuutta,
joka näkyi päättäneen ei näitten rajojen ylitse pyrkiä. Sukuperän ja
arvon etiketti -- käyttääksemme nyky-aikaista puhepartta -- oli hänen
ympäri luonut loihtopiirin, jonka yli sir Kenneth kyllä saattoi kumartua
ja heittää silmänsä, vaan jonka sisään hän yhtä vähän saattoi astua, kun
ilmoihin manattu henki voipi kulkea niiden rajain yli, jotka mahtavan
velhon noitasauva on määrännyt. Vasten tahtoaki tunkeusi se ajatus
neidon mieleen, että hänen itsensä täytyi kulkea tuon säädetyn rajan
ulkopuolelle, vaikkapa vain kauniin jalkansa äärimmäisellä päällä,
antaakseen noin ujolle ja kainostelevalle rakastajalle tilaisuutta niin
vähäisen suosionosotuksen saantiin, kuin hänen kenkänsä rihmojen
suutelemiseen. Hänellä oli mainio esimerkki "Kuninkaan tyttäressä
Unkarista", joka tällä tapaa jalomielisesti rohkaisi "halpasukuista
aseenkantajaa"; ja Edith, vaikka kuninkaallista sukua, ei ollut enemmän
mikään kuninkaan tytär, kuin hänen rakastajansa halpaa säätyä -- kohtalo
ei ollut heidän rakkaudellensa rakentanut niin ylipääsemätöntä estettä.
Kumminkin neidon sydämessä oli jotakin -- tuo kainosteleva ylevyys, joka
kahlehtii itse rakkautta -- joka huolimatta hänen säätynsä etevyydestä,
kielsi häntä ensi askelta astumasta; hienotunteisuushan aina vaatii sitä
rakastajalta. Sitäpaitsi sir Kenneth oli ritari niin kohtelias, niin
jalo, niin täydellinen ja, ainakin hänen mielestään, niin tarkasti
tunteva, mitä hän oli itsellensä ja neidolle velkapää, että, niin
tylyltä ja kylmältä kuin tyttö näyttikin, hänen kunnioitustansa
vastaanottaessaan ikäänkuin jumalankuva, jonka ei arvella tuntevan eikä
huolivan rukoiliansa hartaudesta, hän kuitenkin pelkäsi kovin aikaisin
astua kunnia-istuimeltaan alas, ettei siten alentaisi itseään ihastuneen
rakastajansa silmissä.

Vaan todellisen epäjumalan hurskas palvelia voipi huomata suosion
merkkejä marmorikuvanki kovissa, liikkumattomissa kasvoissa, eikä siis
ole kumma, jos ritari luuli huomaavansa jotain yhtä suosiollisesti
tulkittavaa loistavan rakastettavan Edithin kirkkaissa silmissä, kun
hän, jonka kauneus enemmän esittyi katseen voimassa kuin säännöllisissä
kasvoinjuonteissa ja heijastavassa ihon valkeudessa, loi silmänsä
ritariin.

Niin isosti varovainen kuin neito oli ollutki, oli hän kuitenkin tullut
näyttäneeksi pieniä todistuksia mieltymyksestänsä ritariin; sillä kuinka
tämä muuten heti ja ilman epäyksettä olisi tuntenut tuon kauniin käden,
josta tuskin kaksi sormea näkyi hunnun alta, eli kuinka hän olisi voinut
olla niin täydesti vakuutettu siitä, että kaksi jälekkäin hänen eteensä
pudotettua kukkaa oli aiottu tunnusmerkiksi hänen sydämensä
haltiattarelta? Mutta me emme voi koettaa selittää, minkä vaarinottojen,
minkä salaisten merkkien, silmäysten eli viittausten, tai minkä
rakkauden vapaamuurarisuuden kautta tämä hyvä sopu oli syntynyt Edithin
ja hänen rakastajansa välillä; sillä me olemme ijälliset, ja tuommoisia
vähäisiä hellyydenosotteita, joita nuoremmat silmät helposti hoksaavat,
ei meidän näkövoimamme pysty erottamaan. Siinä kyllin, että semmoinen
sopu oli olemassa kahden hengen välillä, jotka eivät koskaan olleet
puhutellut toisiaan, vaikka sitä Edithin puolelta hillitsi vakuutus
niistä vaaroista ja vaikeuksista, jotka välttämättä seuraisivat kutakin
heidän lempensä edistymistä, ja ritarin puolelta tuhannet epäilykset ja
varomiset, että hän olisi liian paljon arvoa pannut niille vähäisille
neidolta saaduille suosionosotuksille, joita tietysti keskeytti pitkät
loma-ajat näennäistä kylmäkiskoisuutta, kun neito, osittain peljäten
herättää toisten huomaavaisuutta ja siten saattaa rakastajansa vaaraan,
osittain varoen hänen arvossaan alenevansa, jos näyttäisi liian
myöntyväiseltä, katsoi velvollisuudekseen kohdella häntä
välinpitämättömyydellä, aivan kuin hän ei olisi häntä huomannut.

Tämä kenties ikävä puheenpito, joka kuitenki on kertomuksellemme ollut
tarpeellinen, selittäköön rakastajain välillä huomattavaa sopusointua,
jos niin jyrkkää sanaa saamme käyttää, kun Edithin odottamaton
ilmestyminen kappeliin niin väkevästi vaikutti ritarin tunteisiin.




Viides luku.

      Telttoihimme haltiat
      Turhaan päästä kokevat.
      Termagaunt ja Astaroth
      Käskystämme poistukoot.

      _Warton._


Syvin hiljaisuus, synkin pimeys vallitsivat enemmän kuin tunnin aikaa
kappelissa, jonne jätimme Leopartin ritarin vielä polvilleen,
vuorotellen kiittäen Jumalaa ja sydämensä lemmittyä siitä suosiosta,
joka oli hänen osaksi tullut. Hänen oma kohtalonsa, oma
turvallisuutensa, joka harvoin häntä isosti huoletti, ei nyt ollut
hietajyväsen veroinen hänen aatoksissaan. Hän oli lady Edithin
lähisyydessä, oli saanut todisteita hänen mieltymyksestänsä, hän oli
paikalla, joka oli pyhitetty kunnioitettavimmalle pyhälle jäännökselle.
Kristitty sotilas ja innollinen rakastaja ei voinut peljätä mitään, ei
ajatella mitään paitsi velvollisuuttaan Jumalaa ja lemmittyänsä kohtaan.

Kun sanottu aika oli kulunut, kajahti holvitetussa kappelissa kimeä
vihellys, sellainen kuin se jolla metsästäjä kutsuu havukkaansa
takaisin. Se oli paikalle jotenki sopimaton ääni ja kehotti sir
Kennethiä olemaan varuillansa. Hän hypähti pystöön kumarruksistansa ja
tarttui kädellänsä puukkoon. Kitisevä ääni ikäänkuin vääntimestä ja
kehristä alkoi nyt kuulua ja ylöspäin aukosta lattiassa kohoava valo
osotti, että lasku-ovi oli nostettu ylös tai laskettu. Heti senjälkeen
pitkä, kuivettunut käsivarsi, osaksi paljas, osaksi peitetty punaisesta
silkistä tehtyyn hijaan, kohosi ylös aukosta, pidellen lamppua niin
ylähällä kuin mahdollista, ja se ruumis, johon käsivarsi kuului, nousi
askel askeleelta kappelin lattian tasalle. Näin ilmi tuleva olento
osotti olevansa ilkeännäköinen kääpiö, summattoman suurella päällä,
päässä lakki, kummallisesti koristettu kolmella riikinkukon höyhenellä,
ja yllänsä punainen silkkipuku, jonka komeus teki hänen rumuutensa vielä
enemmän silmiinpistäväksi. Hänellä oli sitäpaitsi kultarenkaat
kalvosissa ja käsivarsissa sekä vyötäisillään valkea silkkihuivi, johon
oli pistetty kultakahvainen tikari. Vasemmassa kädessä tämä
eriskummainen olento piti jonkunlaista luutaa. Päästyään kokonaan
aukosta ylös, hän seisahtui ja ikäänkuin tarkemmin näytelläkseen
itseänsä, lasti verkalleen lampun kasvojensa tasalta alaspäin, jälekkäin
valaisten hurjannäköistä muotoansa ja kuvattomia, vaan jänteviä
jäseniään. Vaikka epäsuhtainen ruumiiltaan, ei hän niin rujokas ollut,
että se olisi osottanut mitään voiman taikka notkeuden puutetta. Kun sir
Kenneth katsoa tuijotti tätä iljettävää otusta kohti, muistui hänen
mieleensä tavalliset kansantarut gnomeista eli haltioista, jotka asuvat
maanloukeroissa; ja niin isosti tämä kuvatos vastasi niihin käsityksiin,
mitä hänellä heidän ulkonäöstä oli, että siihen inhotukseen, jolla hän
katseli häntä, sekaantui, jos ei juuri pelko, niin ainakin senlaatuinen
kammo, minkä rohkeinkin välttämättä tuntee yliluonnollisen olennon
läsnäollessa.

Kääpiö vihelsi uudestaan ja kutsui niin aukosta esiin kumppalin, joka
rumuudessa veti hänelle vertoja. Tämä toinen henkilö nousi ylös samalla
tapaa kuin ensimäinen; vaan se oli vaimonpuolinen käsivarsi, joka nyt
lamppua kohotti siitä maanalaisesta holvista, josta nämät ilmiöt
ylenivät, ja vaimonpuoli, ruumiinrakennuksen ja ulkomuodon suhteen aivan
edellisen kaltainen, joka hitaasti kohosi laattian alta. Hänenki
pukimensa oli punaisesta kullalla kirjaillusta silkkivaatteesta,
eriskummaisesti leikkailtu ja laskettu, niinkuin hän olisi kuulunut
johonkin ilveiliä- eli silmänkääntäjäjoukkoon, ja yhtä huolellisesti
kuin edeltätuliansa valaisi hänkin kasvojaan ja koko ruumistaan, jonka
inhottavaisuus ei näyttänyt vähemmältä kuin miehen. Vaan kaiken tämän
kamalan ulkonäön ohessa löytyi kuitenkin molempain kasvoissa jotain,
joka suurimmassa määrässä ilmaisi sukkelaa ja terävää ymmärrystä. Tämä
tuli heidän kirkkaista silmistään, jotka syvistä kuopistaan mustain,
tuuheain kulmakarvain alta säihkyivät erinomaisella loistolla, joka,
samoin kuin kiilto sammakon silmässä, jossakin määrin näkyi korvaavan
heidän kasvojensa ja vartaloittensa kauheaa rumuutta.

Sir Kenneth seisoi ikäänkuin lumottuna sillä välin, kuin tämä armas
parikunta, vieritysten kulkien ympäri kappelia, näytti palveliain tavoin
askaroivan sen laasemisessa; mutta kun he vain käyttivät toista kättä,
ei lattialla ollut suurta hyötyä heidän työstään, jota he toimittivat
kaikenlaisilla heidän eriskummalliselle ulkomuodolle täydellisesti
sopivilla ilveillä ja tempuilla. Kun he toimituksessaan lähenivät
ritaria, he herkesivät luutiaan käyttämästä ja asettuen aivan sir
Kennethin eteen, näyttivät taas verkalleen lampuilla päällensä,
ikäänkuin salliaksensa hänen tarkasti tutkia heidän läheltä katsoessa ei
suinkaan kauniimpia kasvojansa ja havaita sitä erinomaista vilkkautta ja
voimaa, jolla heidän mustat, säihkyvät silmänsä heijastivat lampun
valoa. He näyttivät senjälkeen molemmilla lampuilla ritarin päälle, ja
tarkkaan häntä silmäiltyään, kääntyivät toisiansa kohti ja purskahtivat
naurunhohotukseen, joka kajahti hänen korvissaan. Tämä ääni oli niin
kamala, että väristys puistutti sir Kennethiä ja hän pyysi heitä Jumalan
nimessä sanomaan hänelle, ketä he olivat, jotka noin hulluilla
käytöksillä ja jumalattomilla huudoilla häväisivät tätä pyhää paikkaa.

"Minä olen kääpiö Nectabanus", sanoi rujukuvainen mies äänellä, joka
soveltui hänen vartaloonsa ja joka enemmän muistutti yölepakon huudosta
kuin päivillä kuuluvaa ääntä.

"Ja minä olen Genevra, hänen rouvansa ja lemmikkinsä", vastasi
vaimonpuoli kimeällä ja sentähden vielä hirveimmällä äänellä, kun hänen
kumppalinsa.

"Mitä te täällä teette?" kysyi ritari uudestaan, tuskin vieläkään
vakuutettuna siitä, että edessään näki ihmisolennoita.

"Minä", vastasi mies suurella teeskennetyllä juhlallisuudella ja
arvolla, "olen kahdestoista Imami -- minä olen Mahomet Mohadi,
oikeauskoisten johdattaja ja edelläkäviä. Minua ja seuruettani varten
seisoo satamäärä hevosia satuloittuna pyhässä kaupungissa, ja sama määrä
pelastuksen kaupungissa. Minä olen se jonka tulee todistaa, ja tämä
vaimonpuoli on yksi sulottareistani".

"Sinä valehtelet!" keskeytti nainen vielä kimeämmällä äänellä, kun hänen
oli; "minä en ole sulottariasi, ja sinä et ole mikään uskoton heittiö
kuin tuo Mahomet, josta puhut. Kirous hänen arkkunsa yli! -- Minä sanon
sinulle, sinä Issaskarin aasi, että sinä olet Arthur, Britannian
kuningas; jonka velhottaret salaa veivät Avalonin taistelutantereelta,
ja minä olen se kauneudestaan kuuluisa Genevra".

"Vaan totta puhuaksemme, jalo herra", sanoi mies, "olemme onnettomia,
ruhtinaallisia henkilöitä, jotka Jerusalemin kuninkaan Guyn suojeluksen
alaisina elimme, kunnes uskottomat ilkiöt ajoivat hänen pois omasta
pesästään -- taivahan salamat heidät kuluttakoot!"

"Hiljaa!" käski ääni sieltä päin mistä ritari oli tullut sisään,
"hiljaa, mielettömät, ja pois täältä! Tehtävänne on loppunut."

Kääpiöt tuskin ennättivät tämän käskyn kuulla, ennenkuin he toisilleen
sipisivät ymmärtämättömällä kähisevällä kielellä, ja yhtäkkiä
sammuttivat lamppunsa sekä jättivät ritarin syvään pimeyteen, jota kohta
seurasi sen sopivin kumppali, täydellinen hiljaisuus, niin pian kuin
poismeniäin askelten ääni oli herjennyt kuulumasta.

Ritari tunsi hoivan mielessään noitten onnettomain olentojen mentyä.
Heidän puheesta, käytöksestä ja ulkonäöstä hänen täytyi päättää, että he
kuuluivat niihin viheliäisiin ihmisolentoihin, joita rumuus ja
heikkojärkisyys tuomitsivat joutilaisiksi lisäkaluiksi
aatelisperheisiin, missä heidän muotonsa ja hulluutensa olivat
huvituksen aineena koko talonväelle. Skottilaista ritaria, joka ei
missään suhteessa ollut aikakauden käsitteistä ja tavoista korkeammalle
kohonnut, olisi näitten ihmisparkain maskeradi kussaki muussa tilassa
ehkä hyvinki huvittanut, vaan nyt heidän höpinänsä ja hullut liikkeensä
häiritsivät hänen syviä, hurskaita mietteitänsä, niin että hän todella
ilostui heidän poismenostansa.

Muutama hetki senjälkeen aukeni hitaasti se ovi, jonka kautta hän oli
tullut, ja kun se jäi raolleen, huomasi hän heikon, kynnykselle
asetetusta lampusta lähtevän valon. Sen himmeässä liehahtelevassa
loistossa hän erotti mustan haamun, joka oli kyyryllänsä oven
ulkopuolella, ja kun ritari kävi likemmäksi, tunsi hän tuossa haahmossa
erakon, maaten pitkänään samassa nöyrässä asemassa, jossa hän viimein
oli hänen nähnyt ja jossa hän epäilemättä oli pysynyt koko sinä aikana,
kuin hänen vieraansa oli ollut kappelissa.

"Kaikki on ohitse", sanoi erakko, kuullessaan ritarin lähestyvän, "ja
suurimman syntisen maan päällä, sekä sen, joka saa pitää itseänsä
onnellisimpana ja enin kunnioitettuna koko ihmiskunnassa, täytyy nyt
tästä huoneesta lähteä. Ota lamppu ja taluta minua portaita alas; sillä
en saa silmiäni aukaista valolle, ennenkuin olen kaukana tästä pyhästä
paikasta".

Skottilainen ritari totteli ääneti; sillä hänen näkemisistään syntynyt
juhlallinen, miltei riemastunut tunne oli tukeuttanut itse
uteliaisuuden; ja jotenkin tarkasti hän talutti erakkoa niiden monien
salakäytävien ja porrasten kautta, joita he noustessaan olivat
kulkeneet, kunnes he viimein saapuivat erakon luolan ulkohuoneeseen.

"Kuolemaan tuomittu pahantekiä on taasen vankeuskomerossaan, säästetty
yhdestä surkeasta päivästä toiseen, kunnes hänen hirmuinen tuomarinsa
vihdoin käskee panna hänen hyvin ansaitun tuomionsa täytäntöön".

Nämät sanat sanoessaan erakko riisui hunnun pois, joka oli ollut hänen
päänsä ympäri kääritty, ja katseli sitä syvällä hillityllä huokauksella;
ja niin pian kuin hän oli sen pannut takaisin siihen piilopaikkaan,
josta hän sen skotlantilaisella oli otattanut, sanoi hän kiivaasti ja
ankarasti seuraajalleen: "pois, pois -- levolle, levolle! Nukkukaa te --
te saatte nukkua -- minä en saata enkä saa".

Kunnioittaen sitä syvää mielenliikutusta, jolla tämä lausuttiin, meni
ritari sisempään huoneeseen; vaan kuin hän mennessään silmäili
taaksepäin, näki hän erakon hurjalla kiireellä riisuvan karvaisen
takkinsa yltään ja paljastavan hartiansa, ja ennenkuin hän ennätti
sulkea sen hataran oven, joka erotti luolan molemmat osastot, kuuli hän
ruoskan lyömiä ja katumusharjottajan voivotuksia sen kovan kurituksen
tähden, jota hän itselleen saattoi. Kylmä väristys puistutti ritaria,
kun hän mietiskeli, että mahtoi olla törkeä synti ja kovat
omantunnonvaivat, joita näin ankara kuritus nähtävästi ei voineet
poispyyhkiä eli lievittää. Hän luki hartaasti rukouksensa, heittäysi
kovalle vuoteelleen, silmäili hätäisesti yhä nukkuvaa mahomettilaista ja
vaipui, päivän ja yön vaihtelevista kohtauksista uupuneena,
rauhallisesti ja levollisesti kuin lapsi uneen. Aamulla noustuaan hän
erakon kera piti useita neuvotteluita tarkoista asioista, jotka
pakottivat häntä luolassa viipymään vielä kaksi päivää, joina hän oli
niin tarkka hartautensa harjotuksissa, kuin pyhissävaeltajan tulee olla;
vaan hänelle ei enään suotu tilaisuutta pääsemään kappeliin, jossa hän
oli nähnyt niin kummallista seikkoja.




Kuudes luku.

      Uus' näkymö -- ja torvet kaikukoon,
      Kun jalopeura luolast' ajetaan!

      *Vanha näytelmä.*


Niinkuin esisanamme ilmottavat, täytyy tapahtumapaikan nyt siirtyä
Jordanin vuorisista sydänmaista Englannin kuninkaan Richardin leiriin,
joka silloin oli sijotettu St. Jean d'Acren ja Askalonin välille, ja
sisälti sen sotavoiman, jolla Leijonasydän oli toivonut tekevänsä
voitollisen retken Jerusalemiin -- hanke joka luultavasti olisi
onnistunut, ellei toisten siihen osaaottavain kristittyjen ruhtinasten
kateus olisi hänen aikeillensa ollut esteenä; sillä heitä loukkasi
englantilaisen hallitsian hillitsemätön ylpeys ja Richardin peittämätön
ylenkatse veljiänsä toisia hallitsioita kohtaan, jotka vaikka arvossa
hänen vertaisiansa, kumminkin uljuudessa, pelkäämättömyydessä ja
sotaisissa avuissa olivat häntä halvemmat. Tuommoinen epäsopu, etenkin
Richardin ja Franskan kuninkaan Philipin välillä, aikaansai riitoja ja
esteitä, jotka lamauttivat kaikkia tuon urhoollisen, vaan
kiivasluontoisen Richardin esittämiä tehollisia toimia, sillä välin kuin
ristinsotilasten rivit yhä harvenivat, ei ainoastaan yksityisten
henkilöiden, vaan kokonaisten joukkojen eroamisen kautta, jotka
läänitysherrainsa komennossa luopuivat taistelusta, jonka eivät
toivoneet voitolla päättyvän.

Niinkuin saattoi odottaa, vaikutti ilmanalakin haitallisesti
pohjoismaiden sotilaisiin, ja sitä suuremmassa määrässä kuin
ristiretkeiliäin irstas elämä, niin sopimaton niille perusaatteille ja
tarkotuksille, jotka olivat heitä pakottaneet aseisiin tarttumaan, teki
heidät huokeaksi saaliiksi polttavan helteen ja kylmän kasteen
vahingollisille vaikutuksille. Siihen alakuloisuuteen, joka oli näitten
tappioiden seurauksena, tuli lisäksi se, jonka vihollisten miekka teki.
Saladin, jonka nimi loistaa ensimäisenä Itämaitten historiassa, oli
omasta onnettomasta kokemuksesta oppinut että hänen keveästi varustetut
joukkonsa eivät suljetussa tappelussa voineet kestää teräkseen
puetettuja frankeja vastaan, sekä samalla tullut huomaamaan ja
pelkäämään vastustajansa Richardin uskaliasta luonnetta. Mutta jos hänen
väkensä useamman kuin yhden kerran joutuivat suureen tappioon, hankki
hänelle hänen sotavoimainsa enemmyys voiton niissä vähemmissä
kahakoissa, joita ristiretkeiliät usein eivät voineet välttää, ja
samassa määrässä kuin hänen päällekarkaajansa armeija hupeni, tulivat
sulttanin toimet tässä pikku sodassa yhä lukuisemmiksi ja rohkeammiksi.
Ristiretkeläisten leiriä kierteli ja melkein piiritti suurilukuiset
joukot keveätä ratsuväkeä, joita helposti kuin ampiaisparvia saattoi
kuoliaaksi kouristaa, kun niihin kerta pääsi käsiksi, vaan jotka olivat
varustetut siivillä, paetakseen väkevämpää voimaa, ja okailla
pistelläkseen. Alituisia otteluita tapahtui etuvahtein luona ja
muonaretkillä, joissa moni kallis henki menetettiin, ilman vastaavaa
hyötyä; transportteja siepattiin ja yhdistyksiä katkaistiin.
Ristiretkeiliäin täytyi hankkia itselleen elatuksensa hengen uhalla, ja
yhtävähän kuin ennenmuinoin voitiin Bethlehemin lähteestä saada sitä
vettä, jota kuningas David, yksi maan entisistä hallitsioista himosi,
yhtä vähän sitä nyt saatiin ilman verenvuodatuksetta.

Voimallisena vastapainona näille vastuksille oli kyllä Richard kuninkaan
järkähtämätön lujamielisyys ja väsymätön toimeliaisuus. Alati ratsunsa
seljässä muutamain parhaimpain ritariensa kanssa, valmiina rientämään
jokaiseen paikkaan, mistä vaara uhkasi, hän usein ei ainoastaan tuonut
odottamattoman avun kristityille, vaan hajottikin uskottomat, vaikka he
olivat aivan varmat voitostaan. Mutta ei Leijonasydämenkään rautaruumis
voinut ilman haitatta kärsiä epäterveellisen ilmanalan vaihetuksia ja
sen ohessa alituisia ruumiin- ja sielunponnistuksia. Hän sairastui
senlaiseen hivuttamaan kuumeeseen, joka Aasiassa liikkuu, ja joutui,
kaikella suurella voimallansa ja vieläki suuremmalla rohkeudellansa,
kykenemättömäksi ensin nousemaan hevosen selkään ja sitten olemaan
niissä sotaneuvotteluissa läsnä, joita ristiretkeiliät aika tavasta
pitivät. Vaikea oli päättää, jos tämä pakollinen joutilaisuus tuli
englantilaiselle hallitsialle enemmän harmittavaksi tai helpommaksi sen
kautta, että ristiretkeiliät päättivät sopia kolmenkymmenen päivän
aselevosta sulttani Saladinin kanssa; jos häntä yhdeltä puolen suututti
se viivästys, minkä tämä aikaansai suuren hankkeen edistymisessä,
lohdutti häntä toiselta puolen vakuutus, että hänen sotakumppaninsa
eivät niittäneet mitään laakereita, hänen toimetonna sairasvuoteella
maatessaan.

Mutta mitä Leijonasydän vähimmin saattoi kärsiä, oli se yleinen
toimettomuus, joka ristiretkeiliäin leirissä alkoi näyttäytyä, niin pian
kuin hänen sairautensa muuttui arveluttavammaksi, ja niistä tiedoista,
jotka hän tykönään olevilta miltei vasten heidän tahtoaan sai, hän
havaitsi, että sotaväen toiveet olivat alenneet samassa määrässä kuin
hänen sairautensa yltyi, ja että välirauhaa täytettiin, ei armeijan
lisäämiseksi, sen masentuneen rohkeuden elähyttämiseksi, sen
vallotushimon kiihdyttämiseksi ja sen valmistamiseksi äkilliseen ja
uskaliaaseen marssiin pyhää kaupunkia vastaan, joka oli sotaretken
maali, vaan heikenneen armeijan leirin vahvistamiseksi
kaivantohaudoilla, paalutuksilla ja muilla linnotuskeinoilla, ikäänkuin
olisi valmistettu itseään sodan uudestaan syttyessä pikemmin torjumaan
mahtavan vihollisen päällekarkausta, kuin asettumaan vallottajan ja
ahdistajan ylpeään asemaan.

Tuo englantilainen kuningas joutui näistä ilmotuksista raivoon, aivan
kuin vangittu leijona, joka häkkinsä rautakalterein välitse näkee
saaliinsa. Luonnosta kiivas ja tuima kulutti häntä hänen oma kiukkunsa.
Hänen palveliansa pelkäsivät häntä ja lääkärit eivät hänen suhteen
uskaltaneet harjottaa sitä valtaa, jota tohtorin välttämättä täytyy
potilaan suhteen käyttää, voidaksensa hänelle olla hyödyksi. Ainoastaan
yksi uskollinen paroni, joka kenties omansa ja hallitsiansa luonteen
yhtämukaisuuden tähden oli häneen luopumattomasti kiintynyt, rohkeni
asettua jalopeuran ja hänen vihansa väliin, ja hillitsi tyynesti, mutta
vakavasti, tuota vaarallista potilasta, johon toimeen ei yksikään muu
olisi uskaltanut ryhtyä, ja johon Thomas de Multon ainoastaan sen tähden
pystyi, että hän piti kuninkaansa henkeä ja kunniaa suuremmassa arvossa
kuin sitä suosioa, jonka hän saattoi menettää, ja sitä vaaraa, johon hän
saattoi joutua, noin vallatonta ja mielipahassaan peljättävää sairaista
hoitaessaan.

Sir Thomas oli Gilslandin herra Cumberlannissa, ja tällä aikakaudella,
jolloin liikanimet ja arvonimitykset eivät niin kiinteästi liittyneet
henkilöihin kuin nykyään, kutsuivat normannit häntä lord de Vaux'ksi ja
saksilaiset, jotka pitivät kiinni vanhasta kielestään ja ylpeilivät
siitä saksilaisesta verestä, joka juoksi kuulusan soturin suonissa,
nimittivät häntä englannin kielellä Tuomaaksi eli tuttavammin _Thom of
the Gills_, s. o. Kaitaisten Laaksojen herraksi, joista hänen laajat
tiluksensa olivat saaneet hyvin tunnetun nimensä.

Tämä paroni oli ottanut osaa lähes kaikkiin niihin sotiin, joita oli
käyty Englannin ja Skotlannin välillä, ja myöski niihin moninaisiin
sisällisiin riitoihin, jotka siihen aikaan rasittivat viimemainittua
maata, ja oli kaikissa kunnostanut itseään niin hyvin sotaisen taidon
kuin oman urhoollisuuden kautta. Hän oli muissa suhteissa raaka sotilas,
suora ja huolimaton tavoissaan setä hiljaluontoinen, melkeinpä tyly
käytöksessään, eikä, ainakaan siltä kuin päältäpäin näytti, vaatinut
että häntä pidettäisiin valtio- eli hovimiehenä.

Vaan ne, jotta luulivat saattavansa katsella tarkemmin ihmisten
luonteisiin, väittivät kuitenkin, että lord de Vaux oli yhtä viekas ja
kunnianhimoinen, kuin julkea ja rohkea, ja arvelivat, että kun hän
mukaantui kuninkaan omaan suoraan ja pelkäämättömään mielenlaatuun, hän
silloin ainakin jossakin määrin tahtoi saavuttaa hänen suosioansa ja
tyydyttää omaa syvään kätkeytyvää kunnianhimoansa. Mutta kukaan ei
huolinut hänen aikeitaan vastustella, jos hänellä todella semmoisia oli,
kilpailemalla hänen kanssa siinä vaarallisessa tehtävässä, jota
tarttuvaksi sanottua tautia sairastavan potilaan jokapäiväinen
palveleminen tuotti, etenkin kun tämä sairas oli Leijonasydän, jota
tappelusta estetyn sotilaan ja vallanpidosta erotetun kuninkaan raivosa
kärsimättömyys tuskastutti; ja halvat sotamiehet, ainakin
englantilaisessa armeijassa, olivat ylipäätäin siitä ajatuksesta, että
de Vaux hoiti kuningastaan kuin kumppali kumppalinsa, jokapäiväisiin
vaaroihin osaa ottaneitten välillä solmitun sotilasystävyyden koko
rehellisyydellä ja vilpittömällä ujostelemattomuudella.

Muutaman lämpimän syrialaisen päivän iltapuolella Richard makasi
tautivuoteellaan, joka hänen sielulleen oli yhtä inhottava kuin itse
tauti hänen ruumiilleen ilkeä. Hänen kirkkaat siniset silmänsä, jotka
aina säteilivät kummastuttavalla loistolla ja tulella, olivat nyt
kuumeesta ja sielun levottomuudesta tulleet vielä kirkkaammiksi ja
säihkyivät hänen kiharain ja leikkaamattomain, keltaisten hivusten alta
yhtä äkillisesti ja vilkkaasti kuin auringon viimeiset säteet pistävät
esiin lähenevän ukkosenpilven syrjästä, jota se kuitenkin kultaa. Hänen
miehuulliset kasvonsa osottivat selvään turmelevan taudin edistymistä,
ja huolimattomasti hoideltu, ajamaton parta peitti huulia ja leukaa. Kun
hän tuossa heittäysi sinne tänne sängyssään, välin vetäen peittoa
päälleen, välin, hetki sen jälkeen, viskaten sen yltään, ilmaisi hänen
vuoteensa epäjärjestys ja hänen kiivaat liikuntonsa samalla kertaa
kovimpiin rasituksiin tottuneen luonteen pontevuutta ja raivokasta
malttamattomuutta.

Hänen vuoteensa vieressä seisoi Thomas de Vaux, joka kasvojensa,
käytöksensä ja ryhtinsä puolesta oli täydellisin vastakohta sairaalle
kuninkaalle. Hänen kasvunsa oli melkein jättiläisen tapainen, ja hänen
hivuksiansa olisi paksuudessa voinut verrata Simsonin tukkaan, vaikka
vasta sitte kuin israelilaisen sankarin suortuvat olivat saaneet
philistealaisnaisen saksia maistaa; sillä de Vaux piti lyhyeksi
leikattua tukkaa, että se mahtuisi kypärin alle. Hänen suurten
pähkinänkarvaisten silmäinsä loisto muistutti syksyisen aamun
kirkkaudesta, ja niiden tyyneys häirittyi ainoastaan hetkeksi, kun
Richard näytti kovin kiivaita rauhattomuuden ja kärsimättömyyden
merkkejä. Hänen kasvonsa, vaikka suuremmoiset niinkuin hänen
ruumiinsakin, olivat ehkä olleet kauniit, ennenkuin arvet niitä
epämuodostivat; ylähuulta peitti normannilaiseen tapaan paksut viikset,
jotka olivat niin pitkät ja tuuheat, että yhtyivät tukkaan, joka,
niinkuin partakin, oli mustanruskea ja harmahtava. Hänen ruumiinsa
näytti olevan sitä laatua, joka parhaiten kestää vaivoja ja
vahingollista ilmanalaa; sillä hän oli hoikka vyötäisiltä, rinta oli
leveä ja korkea, käsivarret pitkät ja sääret vankat. Enempään kuin
kolmen vuorokauteen hän ei ollut riisunut olkapäissä ristillä
koristettua költeriansä, ja vain nauttinut hetken lepoa, jota hallitsian
hoitaja voipi itselleen harvinaisesti anastaa. Hän muutti harvoin
asentoansa, paitsi antaessaan Richardille virvotusaineita ja rohtoja,
joita ei kukaan vähemmin suosituista hoviherroista olisi voinut
houkutella malttamatonta kuningasta ottamaan, ja jotain liikuttavaa oli
tuossa hellässä, ehkä kömpelössä tavassa, jolla hän näitä askareitansa
toimitti, jotka olivat niin sopimattomia hänen rohkealle ja
sotilaantapaiselle käytökselleen.

Teltalla, jossa nämä henkilöt olivat, oli, aikakauden tapojen ja
Richardin persoonallisen luonteen mukaan, enemmän sotaisa, kuin uhkea ja
kuninkaallinen ulkonäkö. Monenlaisia hyökkäys- ja puollustusaseita,
joista muutamat olivat eriskummaista ja vastakeksittyä tekoa, makasi
ympäri teltan lattiaa tai oli ripustettu niihin tankoihin, jotka sitä
kannattivat. Metsästysretkillä tapettujen petoeläinten nahkoja oli
levitetty lattialle tai ripustettu teltan seinille, ja tuommoisista
jahdin voittomerkeistä tehdyllä läjällä makasi kolme _alania_, niinkuin
niitä silloin kutsuttiin, eli susikoiraa, kaikkein suurinta lajia ja
lumivalkoisia. Heidän päänsä joihin kynsi ja hammas oli piirtänyt monet
arvet, osottivat heidän osallisuuttansa siihen voittovuoteeseen, jolla
he lepäsivät, ja heidän silmänsä, jotka he silloin tällöin haukoteltuaan
eli jäseniään oiottuaan loivat Richardin sänkyyn, ilmaisivat suurinta
kummastusta ja mielipahaa tästä tavattomasta joutilaisuudesta, jota
heidänkin täytyi sietää. Tämä kaikki oli vain sotilaan ja metsästäjän
tunnusmerkkejä; mutta pienellä pöydällä aivan sängyn vieressä oli
kolmikulmainen teräksinen kilpi kolmella juoksevalla leijonalla,
semmoisen vaakunan tämä ritarillinen hallitsia ensin valitsi, ja tämän
kilven edessä oli se kultainen diademi, melkein herttuallisen kruunun
kaltainen, paitsi että se edestäpäin oli korkeampi kuin takaa, joka
purppurasamettisen ja kullalla kirjailtun tiaran (lakin) kanssa, tähän
aikaan oli englantilaisen majesteetin merkkikuva. Sen vieressä, ja
ikäänkuin valmiina suojelemaan kuninkaallista vertauskuvaa, makasi
mahtava sotanuija, joka jok'ainoalle toiselle kädelle, kun
Leijonansydämen, olisi ollut kovin raskas.

Teltan ulkonaisessa osastossa oleskeli kaksi upseeria kuninkaan
henkivartioväestä, alakuloisina ja rauhattomina herransa
terveydentilasta, eikä vähemmin omasta puolestaan, jos hän kuolisi.
Heidän synkkä pelonalaisuus vaikutti myöskin vahtimiehiin teltan
ulkopuolella, jotka kuljeskelivat edestakaisin äänettöminä ja
huolestuneen näköisinä, eli seisoivat liikkumattomina,
tapparakeihäisiinsä eli hilporeihinsa nojaten, pikemmin aseellisten
voittomerkkien kuin eläväin sotilasten kaltaisina.

"Sinulla ei siis ole parempia uutisia minulle ulkoa kerrottavia, sir
Thomas?" sanoi kuningas pitkän ja ikävän vaiti-olon jälkeen, jota oli
kestänyt tuossa kuumeentapaisessa levottomuudessa. "Ritarimme kaikki
vaimonpuoliksi muuttuneina ja naisemme tekopyhiksi, eikä rahtuakaan
miehuullisuutta ja ritarillisuutta virkistämään leiriä, johonka kuuluu
koko Europan ritariston valioväki -- Haa!"

"Välirauha, mylord", sanoi de Vaux yhtä kärsivällisesti, kuin hän jo
kaksikymmentä kertaa oli saman selityksen tehnyt -- "välirauha estää
meitä miehen tointa osottamasta, ja mitä naisväkeen tulee, niin minä,
kuten teidän majesteetinne hyvin tietää, olen huono seuramies ja vaihdan
ani harvoin teräksen ja puhvelikölterin kultaan ja samettiin -- mutta
sen tiedän, että etevimmät kaunottaremme ovat seuranneet hänen
majesteettiansa kuningatarta ja prinsessaa vaellusretkelle Engaddin
luostariin sen lupauksen täyttämiseksi, jonka he ovat tehneet teidän
korkeutenne pelastamiseksi tästä sairaudestanne".

"Ja onko mielestäsi oikein", sanoi Richard kiivaasti ja
malttamattomasti, "että kuninkaalliset rouvat ja neidot antautuvat
vaaran alttiiksi lähtemällä seutuihin, joissa ne uskottomat koirat,
jotka maakuntaa saastuttavat, yhtä vähän tietävät rehellisyydestä
lähimmäisiä kohtaan, kuin uskosta Jumalaan?"

"Mutta Mylord", sanoi de Vaux, "onhan heillä Saladinin sana, johon
voivat luottaa".

"Se on totta!" vastasi Richard, "ja minä tein pakanalliselle sulttanille
väärin -- minä jään hänelle siitä hyvityksen velkaan. -- Suokoon Jumala,
että voisin ruumiillani hänelle sitä tarjota molempain armeijain välissä
-- kristitty ja pakanallinen mailma katsojina!"

Tätä sanoessaan, Richard pisti sängystä esiin olkapäähän asti paljaan
käsivartensa, ja vaivaloisesti vuoteellansa kohoten puisteli puristettua
nyrkkiään, ikäänkuin se olisi kouristanut miekkaa eli sotanuijaa ja
heilutellut sitä sulttanin kalliilla kivillä koristetun turbanin ylitse.
Jonkinlaisella vähäisellä väkivoimalla, jota Richard tuskin olisi
toisilta kärsinyt, de Vaux sairaanhoitajavirkansa puolesta pakotti
kuninkaallista herraansa taasen asettumaan alas vuoteelleen ja peitteli
hänen jänteviä käsivarsia, kaulaa ja olkapäitä samalla huolella, jota
äiti osottaa ärtyiselle lapselleen.

"Sinä olet tyly, vaikka hyväntahtoinen sairaanhoitaja, de Vaux", sanoi
kuningas katkeralla naurulla, väistyen sen voiman edestä, jota ei voinut
vastustaa. "Mielestäni huntu sopisi sinun ykstotisille kasvoillesi yhtä
hyvin, kun hilkka kaunistaisi minua. Meistä tulisi sitten lapsi ja
imettäjä, joilla tyttöjä peljättää".

"Me olemme aikoinamme miehiä peljättäneet, armollinen herra", de Vaux
sanoi, "ja toivoaksemme elämme siihen päivään, jolloin taasen saamme
heitä peljättää. Mitä kuumeenpuuska merkitsee, jottemme sitä voisi
kärsiä, kohta taas siitä päästäksemme?"

"Kuumeenpuuska!" huusi Richard kiivaasti. "Niin, voit täydellä syyllä
sanoa, että minulla on kuumeenpuuska; vaan kuinka on toisten
kristittyjen ruhtinasten laita -- Franskan Philipin -- tuon tylsän
Itävaltalaisen -- Montserrat'n herran -- Johannitain -- Temppeliherrain
-- mikä näitä kaikkia vaivaa? -- Minä tahdon sen sulle selittää: se on
halvaus -- kuolemanhorros -- tauti, jota heiltä viepi puhe- ja työvoiman
-- ruumiinmato, jota on sydänjuuria myöten syönyt, mitä on jaloa,
ritarillista ja hyvänavuista heissä -- joka on saattanut heitä rikkomaan
jalointa lupausta, johon ritari koskaan on valalla sitoutunut -- saanut
heitä halveksimaan kunniaansa ja unohtamaan Jumalaansa!"

"Jumalan tähden, armollinen herra", sanoi de Vaux, "älkää noin
kiivastuko! -- Lauseitanne voidaan kuulla teltan ulkopuolella, jossa
tuommoinen puhe jo yleisesti liikkuu sotamiesten kesken ja vain tuottaa
eripuraisuutta ja riitaa kristillisessä armeijassa. Muistakaa, että
teidän tautinne pilaa pääjänteen heidän yrityksessään. Ennen voitaisiin
viskinkonetta käyttää ilman vääntimiä ja vipusinta, kuin kristitty
sotaväki mitään toimittaa ilman kuningas Richarditta".

"Sinä minua imartelet, de Vaux", sanoi Richard; eikä kiitokselle aivan
tunnotonna laski hän päänsä päänalaiselle vakavammin yrittäen levätä,
kuin mitä hän tähän saakka oli koettanut. Mutta Thomas de Vaux ei ollut
mikään hovimies; ne sanat, jotka hän oli lausunut, olivat itsestänsä
nousseet hänen huulillensa, eikä hän ymmärtänyt jatkaa miellyttävää
ainetta, siten pitkittääksensä sen synnyttämää tyynempää mielentilaa.
Hän oli siis vaiti, kunnes kuningas, taas joutuen surullisiin
mietteisiinsä, katkerasti hänelle lausui: "Jumal'avita, tuo puhe voipi
olla soveliasta sairaan viihdyttämiseksi; mutta saako liittokunta
kuninkaita, joukko ylimyksiä ja koko Europan ritaristo menettää
rohkeutensa yhden ainoan miehen sairauden tähden, jos tämä mies
sattuukin olemaan Englannin kuningas? Miksikä Richardin sairastuminen
eli hänen kuolemansa estäisi kolmenkymmenentuhannen miehen marssia,
jotka ovat yhtä urhoollisia kuin hän? Kun hirvi, joka lauman etukynnessä
kulkee, ammutaan, ei lauma hajoa hänen kaaduttuaan; kun haukka on
iskenyt ensimäiseen kurkeen, asettuupi toinen heistä kulkujoukon eteen.
-- Miksi päälliköt eivät kokoonnu toista valitsemaan, jolle voisivat
sotavoiman ylipäällikkyyden uskoa?"

"Niin tosiaan, ja teidän majesteetinne luvalla", sanoi de Vaux, "olen
kuullut neuvotteluita pidetyn kuninkaallisten päällikköjen kesken
tuollaisessa tarkotuksessa".

"Haa!" huudahti Richard, jonka kateus heräsi kääntäen hänen
mielenkiihotuksensa toiselle suunnalle; -- "ovatko liittolaiseni minun
unhottaneet, ennenkuin olen viimeisen voitelun saanut? Luulevatko he
minua jo kuolleeksi? -- Mutta ei, ei -- he ovat oikeassa -- ja kenen he
valitsevat kristityn sotaväen päälliköksi?"

"Arvo ja etevyys vaativat tätä virkaa Franskan kuninkaalle", sanoi de
Vaux.

"Niin kyllä", vastasi Richard, "Franskan ja Navarran Philip -- Denis
Montjoye -- hänen kristillisin majesteetinsa! Kas siinä sanoja, jotka
kelpaa! Minua vaan pelottaa yksi seikka: että hän erehtyy sanojen _en
arrièren_ (takaisin) ja _en avantin_ (eteenpäin) merkityksestä ja viepi
meidät takaisin Pariisiin, sen sijaan kun pitäisi Jerusalemin lähestyä.
Hänen valtioviisas päänsä on tähän aikaan saanut selväksi, että on
edullisempi sortaa omia vasallejaan ja ryöstellä liittolaisiaan, kun
sotia turkkilaisten kanssa pyhän haudan omistamisesta".

"He voisivat valita Itävallan arkkiherttuan", sanoi de Vaux.

"Mitä! Senkö tähden että hän on yhtä suuri ja paksu kuin sinä, Thomas,
ja melkein yhtä pökkelöpäinen, vaikka hänellä ei ole sinun pelottomuutta
vaarassa eikä huolimattomuutta loukkausista? Minä sanon sulle, että
itävaltalaisella ei ole koko lihaköntässään enemmän miehuutta, kuin
suuttuneella ampiaisella tai vihastuneella varpusella. Älä hänestä puhu!
-- Hän ritarien johdattajana voitollisiin sankaritöihin! -- Anna hänelle
pullo reininviiniä likaisten palkkasoturein ja keihäsniekkain parissa
juotavaksi".

"No sitte meillä on temppeliritarein suurimestari", pitkitti paroni,
hyvillään siitä kun saattoi pitää herransa huomiota kiintyneenä muihin
aineisiin kuin hänen tautiinsa, joskin tuo tapahtui ruhtinasten ja
mahtajain hyvän nimen ja maineen uhalla -- "niin temppeliritarein
suurimestari", hän jatkoi, "pelkäämätön, taitava, urhoollinen sodassa ja
viisas neuvotteluissa -- jolla ei ole omia valtioita, mitkä estäisivät
häntä yrittämästä pyhää maata vallottaa -- mitä teidän majesteetinne
sanoo suurimestarista kristityn armeijan päänä?"

"Haa, Beau-Seant[1]!" vastasi kuningas. "Oh, veli Giles Amaurytä vastaan
ei voi muistuttaa mitään -- hän ymmärtää järjestää sotarinnan ja
taistella eturivissä, kun tappelu alkaa. Mutta sano, sir Thomas, olisiko
oikein ottaa pyhä maa Saladin pakanalta, jolla niin suuressa määrässä on
kaikki ne avut, jotka voivat kastamattomaa miestä kunnostaa, ja antaa se
Giles Amaurylle, joka on pahempi pakana kuin hän, -- on
epäjumalanpalvelia -- paholaisen jumaloitsia -- velho -- joka harjottaa
ilkempiä, luonnottomimpia rikoksia kauhistuksen ja pimeyden luolissa ja
piilopaikoissa?"

[1] Beau-Seant oli temppeliherrain ritarikunnan lipun nimitys.

"No pyhän Johanneksen Jerusalemilaisen veljeskunnan suurimestarilla on
kai maine, jota ei vääräuskoisuus eikä velhous häväise", sanoi Thomas de
Vaux.

"Mutta eikö hän ole ilkeä saituri?" sanoi Richard kiivaasti; "eikö
hänestä pidetä sitä kauheaa epäluuloa, että hän uskottomille on myönyt
ne edut, joita nämä eivät koskaan olisi väkisin voineet saada? Älä häntä
mainitsekaan! Parempi on jättää armeija kauppatavarana venetialaisille
laivureille ja lombardilaisille kulkukauppiaille, kuin uskoa se
Johannitain suurimestarille".

"No, sitte tahdon vielä uskaltaa vain yhden arvelun", sanoi paroni de
Vaux. -- "Mitä teidän majesteetinne pitää urheasta Montserrat'n
markiisista, joka on niin viisas, niin pulska, niin uljas sotilas?"

"Viisas? Viekas sinä kai tarkotat?" vastasi Richard. "Pulskea naisten
seurassa, jos niin tahdot. Niin, Konrad de Montserrat, ken ei tuota
papukaijaa tunne? Kavala ja vaihettelevainen, on hän muutteleva
aikeitaan yhtä usein kuin takkinsa reunustusta eikä kukaan voi hänen
pukunsa ulkonaisesta väristä arvata hänen vaatteidensa sisäpuolelta.
Sotilas? Niin, kaunis muoto ratsun seljässä, joka voipi sievästi
hevostaan hypitellä turnauskentällä, missä miekat ovat terästä ja
kärjestä tylsät ja keihäät varustetut puuponsilla rautakärkien asemasta.
Etkö sinä ollut muassani kun kerran sanoin tuolle markiisille: "tässä on
meitä kolme kelpo kristittyä, ja tuolla alangolla ratsastaa noin
kuusikymmentä saracenia; mitähän, jos huviksemme hyökkäisimme heidän
niskaan? Ei ole heitä kuin parikymmentä uskotonta heittiötä jokaista
meitä tosiritaria vastaan!"

"Hyvin muistan markiisin vastauksen", sanoi de Vaux, "että hänen
jäsenensä olivat lihasta eikä raudasta, ja että hän ennen piti ihmisen
sydäntä, kuin petoeläinten, joskin tuo peto olisi itse leijona. Vaan
minä näen kuinka käy -- me lopetamme siihen, mistä alotimme, emmekä saa
toivoa pyhällä haudalla rukoilevamme, ennenkuin taivas suvaitsee antaa
terveyden takaisin kuningas Richardille."

Tästä vakaasta muistutuksesta purskahti Richard sydämelliseen nauruun,
joka oli ensimäinen pitkään aikaan. "Mikä mahtava kappale eikö tuo
omatunto kuitenkin ole", hän sanoi, "kun noin paksupäinen pohjolainen
kuin sinä, sen kautta voipi pakottaa kuninkaansa tunnustamaan oman
mielettömyytensä. Tosi on, että jos eivät luulisi itseään taitaviksi
valtikkaani käyttämään, niin vähän huolisin riisua silkkikoristimet
niiltä leikkikaluilta, jotka yksitellen olet minulle esittänyt. -- Mitä
se minuun koskee, minkälaisissa hempuvaatteissa he pöyhkeilivät, kun
heitä vain ei mainita kilpailioiksi siihen kunniaa tuottavaan
yritykseen, johon minä olen itseni velvottanut? Niin, de Vaux, minä
tunnustan heikkouteni sekä kunnianhimoni häijyyden. Kristittyjen
leirissä on epäilemättä monta oivallisempaa ritaria kuin Englannin
Richard ja viisaasti ja hyvästi tehty olisi antaa ylipäällikön virka
kelvollisimmalle -- mutta", jatkoi sotaisa hallitsia, kohoten ylös
vuoteeltaan ja puistaen lakin päästään, ja hänen silmänsä säihkyivät,
kuten tavallisesti illalla ennen tappelua, "jos joku tuommoinen ritari
istuttaisi ristin lipun Jerusalemin temppelille, kun minun olisi taudin
tähden mahdoton ottaa osaa ruohon jaloon hankkeeseen, niin minä, niin
pian kun pysyisin keihästä koettamaan, vaatisin häntä kaksintaisteloon
elämän ja kuoleman päältä, siksi että hän olisi kunniaani vähentänyt, ja
siepannut pois kilvottelemisteni esineen. -- Vaan hiljaa, kenenkä
sotatorvet tuolta etäältä kuuluu?"

"Luultavasti kuningas Philipin, armollinen herra", sanoi englantilainen.

"Sinä olet kuuro Thomas", sanoi kuningas ja koetti hypähtää ylös; "etkö
kuule tuota räjähystä ja tuota helinää? -- Taivaan tekiä! Turkkilaiset
ovat leirissä -- minä tunnen heidän _leliänsä_[1]".

[1] Mahomettiläisten sotahuuto.

Hän yritti taas nousta sängystä, ja de Vaux'n täytyi käyttää todella
erinomaista voimaansa ja myöskin kutsua kamaripassarit sisäteltasta
avuksi sairasta pitelemään.

"Sinä olet kavala petturi, de Vaux", sanoi julmistunut hallitsia,
uuvuksissaan ja hengästyneenä väistyen ylivoiman edessä ja jääden
sänkyyn makuulleen. "Jos minulla vain olisi voimaa -- ainoastaan niin
paljon voimaa, että voisin pääkallosi särkeä sotanuijallani".

"Minä soisin, että teillä olisi se voima, armollinen herra", sanoi de
Vaux, "ja tahtoisin myöskin asettua sen käyttämiselle sillä tavoin
alttiiksi. Voitto olisi kristikunnalle suuri, jos Thomas Multon olisi
kuollut ja Leijonasydän taasen entisellään".

"Rehellinen, uskollinen palveliani", sanoi Richard ja ojensi kättään,
jota paroni kunnioituksella suuteli, "suo anteeksi herrasi äreyden. Se
on tämä polttava kuume, joka sinua soimaa, eikä suosiollinen herrasi,
Englannin Richard. Mutta mene, sitä pyydän, ja hanki tietoja siitä, ketä
vieraita leiriin on saapunut; sillä nuo äänet eivät ole kristittyä
alkuperää".

De Vaux lähti teltasta asiaa toimittamaan, vaan käski poissa-olonsa
aikana, jonka hän päätti supistaa lyhyeksi, palvelevain kamariherrain ja
hovipoikain pitää kuningasta kahta tarkemmasti silmällä, uhaten heitä
vetää edesvastaukseen kaikesta mitä tapahtui, joka käsky pikemmin lisäsi
kuin vähensi heidän tuskallista pelkoa velvollisuuttaan täyttäessä;
sillä lähinnä hallitsian vihaa pelotti heitä ehkä enin ankaran,
taipumattoman lord Gilslandin suuttuminen.




Seitsemäs luku.

      Ei engelsmannit ja skottit viel
      Rajall' yhtyneet kertaakaan,
      Ettei, kuni satehentulva tiell'
      Verivirta ois kastellut maan.

      *Otterbournin tappelu.*


Lukuisa joukko Skotlantilaisia sotureita oli ristiretkiläisiin
yhdistynyt ja tietysti asettunut englannin kuninkaan komentoon, koska
he, kuten hänen omat joukotkin, olivat saksalaista ja normannilaista
syntyperää ja puhuivat samaa kieltä, jonka ohessa usealla heistä oli
Englannissaki maatiluksia ja muutamat olivat naimisen ja sukulaisuuden
kautta englantilaisiin perhekuntiin sidotuita. Tähän aikaan ei viha
molempain kansojen välillä ollutkaan niin yltynyt, kun sittemmin Edvard
I:n hallitessa, jonka määrätön kunnianhimo antoi heidän sodalleen
vimmatun, leppymättömän luonteen, kun englantilaiset sotivat Skotlantia
vallottaakseen ja skotlantilaiset taistelivat itsenäisyytensä puolesta
tuolla kovalla, kukistumattomalla järkähtämättömyydellä, joka aina on
heidän kansansa tunnusmerkkinä ollut, käyttäen väkivaltaisimpia keinoja,
kärsien kovimpia vastuksia ja osottaen suurinta uskaliaisuutta. Tähän
saakka oli sotia molempain kansain välillä, vaikka ankaria ja lukuisia,
kumminkin käyty jalomielisen vihollisuuden perusteilla ja niissä oli
nähty noita lievittäviä varjopuolia, joilla kohteliaisuus ja julkisten
vaan vilpittömäin vihollisten kunnioittaminen vähentää sodan kauhuja.
Tämän seurauksena oli, että rauhanaikoina ja erittäinkin milloin
molemmat, kuten nyt, olivat saapuneet sotakentällä yhteisen asian
edestä, joka heidän uskonnon käsitteiden kautta oli kummallekin yhtä
kallis, seikkailioita molemmasta maasta usein soti samassa rivissä,
jolloin heidän kansallinen kilvotuksensa vain yllytti heitä pyrkimään
toistensa edelle taistelussa yhteistä vihollista vastaan.

Richardin suora sotilasluonne, joka ei tehnyt muuta erotusta omiensa ja
Skotlannin Vilhelmin alamaisten välillä, kuin mitä seurasi heidän
käytöksestänsä taistelutantereella, soveltui suuressa määrässä
sovittamaan molempain kansain sotureita. Mutta hänen sairautensa aikana
ja siinä hankalassa tilassa, jossa ristiretkeläiset olivat, alkoi
kansallisviha tulla ilmi niiden erinäisten joukkokuntain välillä, jotka
ristiretkeiliäin armeijaan kuuluivat, ikäänkuin vanhat haavat
ihmisruumiissa aukeavat, kun se joutuu sairauden eli heikkouden tilaan.

Skotlantilaiset ja Englantilaiset, yhtä kateelliset, ylevämieliset ja
loukkauksille arat -- edelliset sitä suuremmassa määrässä, kuin he
olivat köyhempi ja vähempivoimainen kansa -- rupesivat keskinäisillä
kiistoilla täyttämään sitä aikaa, jolloin aselepo esti heitä kääntämästä
yhdistynyttä kostoaan saraceneja vastaan. Niinkuin ennenmuinoin
kilpailevat romalaiset kenraalit, eivät skotlantilaiset tahtoneet
tunnustaa mitään yliherruutta eivätkä heidän eteläiset naapurinsa
myöntää mitään tasa-arvoisuutta. Alati kuultiin molemminpuolisia
syytöksiä ja vastakanteita, ja niin halpa sotamies, kuin hänen
päällikkönsä ja johtajansa, jotka myötäkäymisessä olivat olleet hyviä
kumppaleita, silmäilivät vihaisesti toisiaan vastakäymisessä, juuri kuin
ei yksimielisyys silloin olisi ollut entistä tärkeämpi, niin hyvin
yhteisen asian edistymiseksi, kuin heidän molemminpuoliseksi hyödyksi.
Sama eripuraisuus oli alkanut ilmaantua Englantilaisten ja
Franskalaisten, Italialaisten ja Saksalaisten, vieläpä Tanskalaisten ja
Ruotsalaistenki välillä; mutta kertomuksemme oikeastaan vain tarkottaa
kuvata eripuraisuutta niiden kahden kansan välillä, jotka olivat samalla
saarella syntyneet, ja jotka juuri siitä syystä näyttivät enemmän
ärtyneiltä toisillensa.

Kaikista englantilaisista ylimyksistä, jotka kuningastaan olivat
Palestinaan seuranneet, oli de Vaux enin nurjamielinen skotlantilaisia
vastaan; ne olivat hänen lähimpiä naapureitansa, joitten kanssa hän
elinaikanansa oli joutunut niin yksityisiin kuin yleisiin riitoihin, ja
joita hän oli suuresti vahingoittanut, samoin kuin hän itse puolestaan
oli heiltä kärsinyt paljon. Hänen uskollisuutensa ja rakkautensa
kuninkaaseen oli sen kiinteän hellyyden kaltainen, jota vanha
englantilainen talonkoira herralleen omistaa; se teki hänen
käytöksessään tylyksi ja kopeaksi kaikkia kohtaan, yksin niitäkin,
joitten suhteen hän oli aivan välinpitämätön, sekä kiivaaksi ja
vaaralliseksi jokaiselle jota kohtaan hän kantoi mitään ennakkoluuloa.
De Vaux oli aina kateudella ja mielipahalla huomannut, että hänen
kuninkaansa tätä häijyä, petollista ja villiä heimokuntaa kohtaan, joka
asui toisella puolen pientä virtaa eli korpien ja sydänmaitten halki
vedettyä linjaa, näytti mitään kohteliaisuuden eli suosion osotusta, ja
hän kerrassaan epäili koko ristiretken menestystä, kun siinä oli
sallittu heidänkin kantaa aseita, koska hän sydämensä pohjassa tuskin
piti heitä parempana kuin saracenejä, joita vastaan hänki oli sotaan
lähtenyt. Me voimme myöski lisätä että kun hän itse oli suora,
rehellinen englantilainen, tottumaton niin mieltymystänsä kuin
mielipahaansa salaamaan, niin se imarteleva kohteliaisuus, jonka
skotlantilaiset joko olivat alituisilta liittolaisiltaan fransmanneilta
oppineet, taikka joka oli syntynyt heidän omasta ylpeästä ja varovasta
luonteestaan, hänen mielestään vain viekkaasti peitteli vaarallisimpia
hankkeita heidän naapureitaan vastaan, joista hän tosi englantilaisella
itserakkaudella uskoi, että he suoralla miehuudella eivät voisi mitään
voittoa saada.

Mutta vaikka de Vaux ajatteli näin halvasti pohjoisista naapureistansa
ja tuskin halvemmin niistä skotlantilaisista, jotka ristinpalvelukseen
olivat antauneet, niin kumminkin kunnioitus kuningasta kohtaan ja tunne
hänen velvollisuudestansa ristiretkeiliänä pidätti häntä mielipiteitään
muulla tavoin näyttämästä, kuin siten että hän niin paljon kuin suinkin
kartti kaikkea kanssakäymistä skotlantilaisten aseveljiensä kanssa ja
yksitotisesti oli vaiti joskus sattuessaan heidän seuraan, sekä
ylenkatseella heitä silmäili, kun he marsseilla eli leirissä kohtasivat
toisiaan. Skotlantilaiset paronit ja ritarit eivät olleet henkilöitä,
jotka kärsivät hänen ynseyttään huomaamatta tai siihen vastaamatta; ja
niin sattui, että he pitivät häntä tiettynä ja tehokkaana vihollisena
kansalle, jota hän oikeastaan vain ei rakastanut ja jossain määrin
halveksi. Tarkat huomiontekiät olivat sitäpaitsi panneet mieleen, että
joskin ei hänellä skotlantilaisia vastaan ollut se raamatun
ihmisrakkaus, joka kärsii kauan ja tuomitsee laupiaasti, hän ei
kuitenkaan millään muotoa ollut sitä vähempiarvoista ja rajotettua
hyvettä vailla, joka lieventää ja kokee poistaa toisten tarpeita.
Gilslandin Tuomas oli rikas ja saattoi siis runsaasti hankkia itselleen
ruokavaroja ja lääkkeitä, ja osa näistä kulki aina salaisia teitä
skotlantilaisten kortteliin, kun hänen tyly avuliaisuutensa toimi sen
perusteen mukaan, että ystäviensä jälkeen ihmisellä ovat vihollisensa
lähinnä, ja kaikki siinä välissä olevat asianhaarat hän jätti syrjään,
pitäen niitä kovin mitättöminä edes ansaitaksensa ajatusta. Tämä selitys
on tarpeen, että lukia voisi täydellisesti käsittää, mitä nyt tulemme
kertomaan.

Thomas de Vaux ei ollut kulkenut monta askelta kuninkaallisesta
teltasta, ennenkuin havaitsi mitä ministrelein taiteeseen ei suinkaan
äkkinäisen englantilaisen hallitsian tarkka korva heti oli hoksannut,
että nimittäin ne soittosäveleet, joita he olivat kuulleet, syntyivät
saracenilaisista pilleistä, torvista ja vaskirummuista; ja sen leveän
telttakadun päässä, joka lähti Richardin teltasta, hän saattoi nähdä
joukon joutilaita sotamiehiä kokoontuneen sen paikan ympäri melkein
keskellä leiriä, josta tuo musiiki kuului; ja suureksi kummakseen hän
niiden monenmuotoisten kypärien seassa, joita eri kansain
ristiretkeläiset kantoivat, myöskin huomasi valkoisia turbaneja ja
pitkiä piikkejä, ilmottaen aseellisten saracenein läsnä-oloa, sekä
useoita rumapäisiä kameleja ja dromedareja, jotka pitkien, epämuotoisten
kaulainsa avulla saattoivat katsella väkijoukon yli.

Kummastuneena ja pahoillaan tuosta odottamattomasta ja oudosta näöstä --
sillä tavallista oli, että vihollisten kanssa kaikki keskustelut
aselevosta ynnä muusta tapahtuivat määrätyllä paikalla leirin
ulkopuolella -- katseli paroni tarkasti ympärilleen jonku perään, joka
voisi tämän arveluttavan seikan syytä tietää.

Ensimmäistä henkilöä, jonka hän näki vastaansa tulevan, piti hän kohta,
hänen ylpeästä, arvollisesta astunnasta päättäen, spanjalaisena eli
skotlantilaisena; ja heti senjälkeen hän lausui itsekseen: "ja
skotlantilainen se onki -- tuo Leopartin ritari. -- Olen nähnyt hänen
sotivan oivallisesti kyllä, ollakseen siitä maasta."

Haluamatta edes sivumennen tehdä hänelle kysymystä, hän juuri aikoi
kulkea sir Kennethin sivu synkällä, jörömäisellä tavallaan, joka
ikäänkuin tahtoi sanoa: "minä tunnen sinun, vaan en tahdo saada mitään
tekemistä kanssasi"; vaan tuo pohjanmaan ritari teki hänen aikeensa
tyhjäksi, kun hän astui suoraan häntä kohti ja kylmällä
kohteliaisuudella tervehtien, sanoi: "mylord de Vaux Gilslannista, minä
haluaisin teitä puhutella."

"Haa!" vastasi englantilainen paroni, "minua? Mutta sanokaa
sanottavanne, kunhan teette sen lyhyeen, sillä minä olen kuninkaan
asialla".

"Se, mitä minulla on teille sanottavaa, koskee vielä enemmän kuningas
Richardia", vastasi sir Kenneth. "Minä tuon toivoakseni terveyden
hänelle myötäni."

Gilslannin lordi tarkasteli skotlantilaista epäilevillä silmillä ja
vastasi: "sinä luullakseni et ole lääkäri, herra skotlantilainen -- yhtä
hyvin uskoisin teidän tuovan Englannin kuninkaalle rikkauksia".

Vaikka harmistuneena siitä tavasta, jolla paroni hänelle vastasi, jatkoi
sir Kenneth tyynesti: "terveys Richardille on kunnia ja rikkaus
kristikunnalle. -- Mutta minulla on kiire; olkaa siis hyvä ja sanokaa,
jos voin saada kuningasta puhutella."

"Ei, sitä ette voi, hyvä herrani," sanoi paroni, "ennenkuin selvemmin
selitätte asianne. Ruhtinasten sairashuoneet eivät, niinkuin teidän
pohjalaiset ravintolat, ole aukinaiset jokaiselle, joka ovelle
kolkuttaa".

"Mylord", sanoi Kenneth, "risti, jota samoin kuin tekin kannan
hartioillani, ja sanottavani tärkeys kehottavat minua tätä nykyä
anteeksi antamaan käytöstä, jota en muutoin kärsisi. Suoraan sanoen siis
minä tuon muassani maurilaisen tohtorin, joka ottaa kuningas Richardia
parantaakseen hänen taudistansa".

"Maurilaisen tohtorin!" sanoi de Vaux; "ja ken tahtoo taata että hän ei
tuo myrkkyä lääkkeitten sijasta?".

"Hänen oma henkensä, mylord -- hänen päänsä, jonka hän takuuksi tarjoo".

"Minä olen tuntenut monta uskaliasta veijaria". sanoi de Vaux, "joka ei
pitänyt henkeänsä suuremmassa arvossa kuin se olikaan, ja olisi
hirsipuuhun hipsuttellut yhtä iloisena kuin jos telottaja olisi ollut
hänen tanssikumppalinsa."

"Mutta niin on kuitenkin asia, mylord", skotlantilainen vastasi:
"Saladin, jota ei kukaan tahtone kieltää jaloksi ja urhoolliseksi
viholliseksi, on tänne lähettänyt tämän lääkärin lukuisella saatto- ja
suojelusjoukolla, joka osottaa kuinka paljon arvoa sultani panee El
Hakemiin, sekä samassa myöskin hedelmiä ja virvotuksia kuninkaan
tarpeeksi ja semmoisen tervehyksen, jonka rehelliset viholliset voivat
vaihtaa, toivoen hänen paranevan kuumeestansa niin että hän paremmin
pystyisi vastaanottamaan sulttania, joka aikoo vieraaksi tulla
paljastettu miekka kädessä ja joku satatuhatta ratsastajaa seurassansa.
Suvaitsisitteko te, joka olette kuninkaan salaneuvoston jäsen, antaa
käskyn, että kamelein kuormat puretaan ja oppinutta tohtoria soveliaalla
tavalla otetaan vastaan?"

"Merkillistä!" sanoi de Vaux, ikäänkuin itsekseen puhuen. -- "Ja kuka
tahtoo Saladinin rehellisyydestä sitoutua vastaamaan tämmöisessä
seikassa, kun petos iäksi pelastaisi hänen voimallisimmasta
vihollisestaan?"

"Minä itse", vastasi sir Kenneth, "menen hänen edestä takuuseen,
hengellä, kunnialla ja tavaralla".

"Kummaa!" lausui de Vaux toistamiseen; "Pohja takuuseen etelämaan --
skottilainen turkkilaisen edestä! -- Saanko luvan kysyä teiltä, herra
ritari, kuinka te tähän seikkaan olette sekaantuneet?"

"Minä olen ollut poissa vaellusretkellä", sanoi sir Kenneth, "ja
matkallani oli minulla sanoma saatettava Engaddin erakolle".

"Ettekö voi sitä minulle ilmottaa, sir Kenneth, ja niin ikään tuon pyhän
miehen vastausta?"

"Se ei käy laatuun, mylord", vastasi skotlantilainen.

"Minä olen jäsen Englannin salaneuvostossa", sanoi englantilainen
ylävästi.

"Jonka maan alamainen minä en ole", sanoi Kenneth. "Vaikka kyllä olen
tässä sodassa vapaehtoisesti asettunut Englannin kuninkaan lipun alle,
niin kuningasten, ruhtinasten ja siunatun ristin armeijan korkeimpain
päällikköjen yhteinen neuvosto minun lähetti, ja heille ainoastaan teen
lähetyksestäni tilin".

"Haa, niinkö arvelet?" sanoi kopea paroni. "Vaan tiedä sitten, sinä,
joka lienet kuninkaitten ja ruhtinasten lähettiläs, ettei kukaan lääkäri
saa lähestyä Englannin Richardin tautivuodetta ilman Gilslannin Tuomaan
suostumuksetta; ja he varokoot itseään, jotka mielivät sinne pyrkiä
ilman sitä".

Hän kääntyi ylpeästi pois, kun skotlantilainen astui häntä vielä
likemmäksi ja asettuen suoraan hänen tiellensä, tyynellä äänellä, jossa
kuitenkin värähti vissi määrä ylpeyttä, kysyi jos Gilslannin lordi piti
häntä aatelismiehenä ja hyvänä ritarina.

"Kaikki skotlantilaiset ovat syntyperänsä puolesta aatelismiehiä",
vastasi de Vaux hiukan ivallisesti, vaan havaiten oman vääryytensä, ja
huomattuaan kuinka veri nousi Kennethille kasvoihin, hän lisäsi: "että
te olette hyvä ritari, olisi ainakin sen synti kieltää, joka on nähnyt
teidän hyvin ja urhokkaasti toimittavan velvollisuutenne".

"No hyvä", sanoi skotlantilainen ritari, viimeisen myönnytyksen
suoruudesta hyvillänsä, "minä vannon teille, Thomas Gilslannista, että,
niin totta kuin olen rehellinen skotlantilainen, jota pidän yhtä suurena
etuoikeutena kun vanhaa aatelisuuttani, ja niin totta kun olen lyöty
ritari ja tänne tullut saavuttamaan kunniaa ja mainetta tässä elämässä
ja syntieni sovitusta tulevaisessa niin totta, ja sen siunatun ristin
kautta, jota kannan, minä vakuutan teille, että ainoastaan tarkotan
Richard Leijonasydämen parasta, kun pyydän hänen antaumaan
mahomettiläisen lääkärin hoidettavaksi".

Tämä juhlallinen vakuutus teki vaikutuksen englantilaiseen, joka
suuremmalla suopeudella, kuin hän tähän saakka oli osottanut, virkki:
"olkoon -- jota en itse puolestani epäile -- herra Leopartin Ritari,
että itse olet varma asiasta, niin sano, teenkö oikein, jos maassa,
missä myrkytystaito on yhtä yleinen kuin keittotaide, annan tuon
tuntemattoman lääkärin käyttää rohtojaan sairasta kohtaan, jonka henki
on kristikunnalle niin kallis?"

"Mylord," skotlantilainen vastasi, "tähän voin ainoastaan vastata, että
asekantajani, ainoa seuralaisistani, jonka sota ja taudit ovat minulle
jälelle jättäneet, nyt on kovasti sairastanut samaa kuumetta, joka
urhoollisen Richard kuninkaan persoonassa on halvannut pyhän yrityksemme
etevimmän jäsenen. Tämä lääkäri, tämä El Hakim, on vain tuntikausi
taapäin antanut hänelle lääkkeitään ja nyt hän jo on vaipunut
virkistyttävään uneen. Että hän voipi parantaa tätä tautia, joka on niin
vaarallinen, sitä en epäile; ja että hän tahtoo sitä tehdä, luulen siitä
näkyvän, että kuninkaallinen sulttani, joka on niin vilpitön ja
rehellinen, kuin sokaistu uskoton voipi olla, on hänen lähettänyt; ja
muutoin minusta tuntuu, että varmuus palkinnosta, jos hän onnistuu, ja
rangaistuksesta, jos hän tahallansa jää onnistumatta, on täydellinen
takuu yrityksen mahdollisesta menestymisestä".

Englantilainen kuunteli häntä silmät maahan luotuina, ikäänkuin olisi
epäillyt, mutta kernaasti halunnut tulla vakuutetuksi. Viimein hän
katsoi ylös ja sanoi: "voinko saada nähdä sairasta asekantajaanne, sir?"

Skotlantilaista ritaria näytti kysymys arveluttavan; hän punastui, vaan
vastasi vihdoin: "kernaasti, mylord Gilsland; mutta kun näette
koristelemattoman asuntoni, tulee teidän muistaa, että skotlannin
ritarit ja aatelismiehet eivät syö niin herkullisesti, makaa niin
pehmeästi, eivätkä huoli asua niin komeasti, kuin heidän eteläiset
naapurinsa. Asuntoni on *köyhä*, mylord Gilsland", hän lisäsi ylpeällä
painolla tuolle sanalle, lähtiessään vähän vastahakoisesti näyttämään
tietä kortteriinsa.

Mitä ennakkoluuloja de Vaux'lla olikin uuden tuttavansa kansaa kohtaan,
ja vaikka emme tahdo kieltää että ne suureksi osaksi johtuivat heidän
sananlaskuksi tulleesta köyhyydestä, oli hän kuitenkin kovin
jalomielinen nauttiakseen nöyryyttämisestä, jota uljas mies ei voinut
olla tuntematta, kuin hänen täytyi paljastaa puutteita, joita hänen
ylpeytensä kernaasti olisi salannut.

"Häpeä sille ristin soturille", hän sanoi, "joka ajattelisi maallista
loistoa eli ylellistä mukavuutta, rientäessään pyhän kaupungin
pelastukseksi. Kuinka paha meidän lieneeki, niin kumminkin meidän on
parempi olla kuin kaikkein niiden marttyrain ja pyhimysten, jotka ennen
meitä ovat näillä paikoilla vaeltaneet ja nyt pitelevät kultaisia
lamppuja ja ijäti vihannoita palmuja käsissänsä".

Tämä oli kuvannollisin puhe, minkä Gilslannin Tuomas koskaan tiettiin
lausuneen, varsinki kun se ehkä -- joten joskus sattuu -- ei täydelleen
ilmaissut hänen omia mielipiteitään, koska hän jossakin määrin rakasti
herkullista ja mukavaa elämää. Sillä välin he olivat joutuneet siihen
osaan leiriä, johon Leopartin Ritari oli asettunut.

Ulkonäöstä päättäen ei täällä rikottu niitä kohtuuden sääntöjä vastaan,
joita lord Gilslannin ajatuksen mukaan ristiretkeiliäin tuli noudattaa.
Paikka, johon ristiretkeläisillä leirin rakentamassa tavallisten
mittojen mukaan olisi voinut mahtua kolmekymmentä telttaa, oli osaksi
tyhjä -- koska ritari jonkulaisesta ylpeydestä oli vaatinut niin paljon
tilaa kuin hänen alkuperäinen saattokuntansa olisi tarvinnut -- osaksi
muutamain mitättömien hökkelein vallassa, jotta olivat hätäisesti
oksista kyhätyt ja palmulehdillä peitetyt. Nämä majat näyttivät
autioilta ja useat aivan tappioon joutuneilta. Keskimäistä, joka muka
oli päällikön teltta, kaunisti halkokärkinen viiri keihään päässä, josta
sen pitkät liuskat rippuvat liikkumattomina alaspäin, ikäänkuin
aasialaisen auringon paahtavista säteistä kuihtuneina. Mutta ei
hovipoikia, ei asekantajia, ei edes yksinäistä vahtimiestä nähty tätä
aatelisvallan ja ritarillisen arvon kuvaa vartioimassa. Ellei sen oma
arvo sitä suojellut loukkauksista, niin muuta vartioitsiaa sillä ei
ollut.

Sir Kenneth katseli surumielin ympärilleen, vaan astui tunteitaan
tukehuttaen majaan, viitaten Gilslannin paronille tulemaan perästä. Tämä
loi myöski ympärilleen tarkan silmäyksen, joka osotti sääliä ja hiukka
ylenkatsettakin, jolle sääli lienee yhtä paljon sukua, kuin sen sanotaan
rakkaudelle olevan. Sitten laski hän alas korkean kypärikoristeensa ja
astui matalaan majaan, jonka hänen kookas vartalonsa miltei kokonaan
täytti.

Majan sisässä ei juuri muita huonekaluja näkynyt kuin kaksi sänkyä.
Toinen oli tyhjä, täytetty yhteenkootuilla lehdillä ja peitetty
antilopin nahalla. Niistä eri aseista, jotka olivat sen vieressä ja
hopeaisesta ristiinnaulitun kuvasta, joka huolellisella kunnioituksella
oli päänaluksen kohdalle asetettu, näkyi, että tämä oli ritarin vuode.
Toisella vuoteella makasi sairas, josta sir Kenneth oli puhunut,
ruumiiltansa luja ja karkeakasvoinen mies, ulkonäöstä päättäen jo
keski-iän sivu ennättänyt. Hänen vuoteensa oli valmistettu suuremmalla
huolella kuin hänen isäntänsä ja selvästi näkyi, että sen paremmat
peitteet, tuo väljä ihotakki, jonka ritarit pukivat päällensä
juhlatilassa, ja muut vähäiset koristusvaatteet, olivat sir Kennethin
siihen panemia hänen sairaan palveliansa mukavuudeksi.

Majan ulommaisessa osastossa, jonne englantilaisen silmä kuitenki
kantoi, muuan poikanen, huonosti puettu hirvennahkaisiin kenkiin,
siniseen lakkiin ja nuttuun, jonka entinen koreus oli kovin kulunut,
makasi polvillaan kivihiilillä täytetyn tuliastian edessä, rautapeltillä
painaen rieskakakkuja, jotka silloin, niinkuin nykyäänki, olivat
skotlantilaisen kansan mieliruokaa. Antilopin raaja oli muutamaan majan
pääpylvääseen ripustettu, eikä ollut vaikea nähdä, miten se oli
hankittu; sillä suuri susikoira, muodoltaan ja ulkonäöltään jalompi
niitäkin, jotka Richard kuninkaan tautivuodetta vartioivat, makasi
tuliastian luona katsellen kakkujen leivontaa. Ritarein sisäänastuessa
tuo älykäs eläin ensin päästi matalan ärinän, joka hänen syvästä
rinnastaan kuului kuin etäinen jyrinä. Vaan kun hän näki isäntänsä,
heilutti hän häntäänsä ja laski päänsä alas välttäen kaikkia meluavampia
tervehyksiä, ikäänkuin jos hänen tarkka vaistonsa olisi häntä opettanut
sairaan huoneessa olemaan hiljaa.

Vuoteen vieressä istui nahkoista valmistetulla aluksella se maurilainen
tohtori, josta sir Kenneth oli puhunut, jalat itämaisen tavan mukaan
ristissä allansa. Riittämätön valo majassa ei näyttänyt hänestä muuta
kuin että hänen kasvojensa alapuolta peitti pitkä, musta, rinnalle
valuva parta, että hänellä päässä oli korkea _tolpatsi_ eli
astrahanilaisista lampaannahoista tehty tatarilainen lakki, joka oli
tumma karvaltansa, sekä että hänen väljä kauhtanansa eli turkkilainen
takkinsa myöski oli väriltänsä musta. Kaksi terävää silmää, jotka
loistivat tavattoman kirkkaasti, olivat ainoat juonteet hänen
kasvoissaan, joita saattoi erottaa siinä hämärässä, joka häntä peitti.
Englantilainen lordi seisoi ääneti jonkullaisen nöyrän kunnioituksen
vallassa; sillä niin karkealuontoinen kuin hän oliki, olisi valittamatta
ja nurkumatta lujamielisesti kestetyn puutteen ja köyhyyden näkeminen
aina synnyttänyt Tuomas de Vaux'ssa enemmän arvonantoa kuin
kuninkaallisen vierashuoneen koko komeus, ellei tämä huoneus vain ollut
kuningas Richardin. Hetkeen ei muuta ääntä kuulunut kuin syvään lepoon
vaipuneen sairaan raskas, säännöllinen hengenveto.

"Sen mukaan mitä poika, joka häntä hoitaa, on minulle vakuuttanut",
sanoi sir Kenneth, "ei hän kuuteen vuorokauteen ole nukkunut".

"Jalo skotlantilainen", sanoi Tuomas de Vaux tarttuen ritarin käteen,
jota hän puristi suuremmalla sydämellisyydellä, kuin mitä luuli
suullisesti voivansa ilmaista, "majanne tila on parannettava. Teidän
aseenkantajallanne on kovin huono hoito".

Viimeiset sanansa hän lausui tavallisella, kovalla äänellään. Sairas
häirittyi levossansa.

"Hyvä herra", hän sanoi, ikäänkuin unissaan puhuen, "jalo sir Kenneth --
eikö teistä samoin kuin minusta, Clyden vesi maistu kylmältä ja
virvottavalta, kun olemme Palestinan suolaisista lähteistä juoneet?"

"Hän uneksii syntymämaastaan ja on houreissansa onnellinen", kuiskasi
sir Kenneth de Vaux'lle; mutta tuskin oli hän nämä sanat lausunut,
ennenkuin lääkäri, nousten paikaltansa vuoteen vierestä ja varovasti
vuoteelle laskien potilaan käden, jota hän oli pidellyt valtasuonen
tykytystä merkitäksensä, astui molempain ritarein luo ja tarttuen
kumpaistaki käsivarteen sekä viitaten heille olemaan hiljaa, talutti
heitä ulkopuolelle majaa.

"Issa Ben Mariamin nimessä", hän sanoi, "jota me kunnioitamme niinkuin
tekin, vaikka ei samalla sokealla epäuskolla, älkää turmelko sen
siunatun lääkkeen vaikutusta, jonka hän on ottanut. Hänen herättämisestä
tällä hetkellä seuraisi kuolema eli järjen menetys; mutta tulkaa
takaisin sillä tunnilla, jolloin muezzin moskean minaretista kehottaa
iltarukoukseen, ja jos hän siihen asti saa olla häiritsemättä, niin
lupaan teille, että tämä frankilainen sotilas, ilman vahingotta
terveydellensä, on kykenevä lyhykäisesti kanssanne keskustelemaan niistä
asioista, joita te molemmat ja etenkin hänen herransa halunnette häneltä
tiedustella".

Ritarit eivät yrittäneet vastustella näitä mahtisanoja, joitten lausuja
täydellisesti näytti käsittävän tuon itämaisen sananlaskun merkitystä,
että sairashuone on lääkärin kuningaskunta.

Molemmat olivat vaiti ja jäivät seisomaan majan ovelle, sir Kenneth sen
näköisenä, joka odottaa vieraansa hyvästiheittoa -- ja de Vaux,
ikäänkuin hänellä olisi ollut jotain mielessä, joka esti häntä
jäähyväissanaa lausumasta. Koira oli sillä välin seurannut heitä ulos
majasta ja pisti nyt pitkän, karvaisen kuononsa isäntänsä käteen,
ikäänkuin nöyrästi anoen jonkulaista mielihyvän osotetta. Tuskin hän oli
hellän sanan ja vähäisen silityksen muodossa tämän saanut, ennenkuin
hän, kiivaasti haluten ilmottaa kiitollisuuttaan sekä iloaan herransa
koteutumisesta, täyttä laukkaa ja häntä oikoisena rupesi juoksemaan
sinne tänne, edes takaisin, pitkittäin ja poikittain sillä paikalla
niiden hävinneitten hökkelien välissä, josta ylempänä olemme kertoneet,
kuitenkaan yhtäkään kertaa käymättä niiden rajain ulkopuolelle, joihin
asti hän älysi herransa lipun suojeluksen ulottuvan. Vähän aikaa näin
hypeltyänsä koira palasi herransa tykö, ja äkkiä luopuen
ilomielisyydestänsä sekä muuttuen taasen vakaisen näköiseksi näytti
ikäänkuin häpeävän, että mikään oli voinut häntä saada näin isosti
poikkeamaan tyynestä mielenmaltistaan.

Molemmat ritarit katselivat mielihyvällä päältä; sillä sir Kenneth oli
syystä ylpeä jalosta koirastansa ja englantilainen paroni tietysti oli
harras metsästäjä ja pystyi hyvästi arvostelemaan jahtikoiran ansioita.

"Oikein kelpo koira", hän sanoi; "luulenpa, hyvä herra, että kuningas
Richardilla ei ole yhtäkään sen vertaista _alania_, jos hän on yhtä
kestävä kuin sukkela. Mutta suokaa anteeksi -- minä puhun kaikessa
kunniassa ja ystävyydessä -- ettekö ole kuulleet sitä kuulutusta ettei
kukaan, jolla ei ole kreivin arvo, saa pitää jahtikoiria Richard
kuninkaan leirissä ilman kuninkaallisetta luvatta, jota luullakseni ei
teille, sir Kenneth, ole annettu? -- Minä puhun hovitallimestarina".

"Ja minä vastaan teille vapaana, skotlantilaisena ritarina", sanoi sir
Kenneth vakavasti. "Tätä nykyä seuraan Englannin lippua, vaan en voi
muistaa koskaan noudattaneeni sen jahtisääntöjä, enkä myöskään kunnioita
niitä niin paljon, että voisin taipua niitä tottelemaan. Kun torvi
kutsuu taisteluun, on minun jalkani jalustimessa yhtä pian kuin
kenenkään muun -- kun se soipi rynnäkköön, ei keihääni ole tähän saakka
viimeisenä laskettu. Mutta vapaina ja joutilaina hetkinäni ei kuningas
Richardilla ole mikään oikeus estellä minua huvituksissani".

"Kumminkin", sanoi de Vaux, "on tottelemattomuus kuninkaan käskyä
vastaan hulluutta, niin että minä, jolla tässä asiassa on valta, teidän
hyväntahtoisella suostumuksella, tahdon lähettää suojeluskirjan
ystävälleni tässä".

"Paljon kiitoksia", sanoi skotlantilainen kylmästi; "mutta se tuntee
minulle annetun tiluksen rajat, ja niitten sisässä voin itse sitä
suojella. -- Vaan", sanoi hän äkkiä muuttaen äänensä, "tämä on jotenkin
kylmä vastaus hyväntahtoiseen tarjomukseen. Minä kiitän teitä
sydämestäni, mylord. Kuninkaan tallirengit eli jahtimiehet voisivat
joskus tavata Roswalin ja häntä vahingoittaa jollain lailla, jota minä
en olisi hidas kostamaan, ja niin voisi harmia syntyä. Te olette jo
nähneet niin paljon taloudenhoidostani, mylord", -- lisäsi hän hymyten,
"että minun ei tarvitse hävetä tunnustaa, että Roswal on meidän paras
ruokavarain toimittaja, ja minä olen siitä vakuutettu, että
Leijona-Richardimme ei ole sadun leijonan tapainen, joka lähti
metsästämään ja itse piti koko saaliin. Minä en voisi uskoa että hän
köyhältä aatelismieheltä, joka uskollisesti häntä seuraa, kadehtisi
vähäistä jahtihuvitusta ja riistan kappaletta, varsinkin kun on kyllä
vaikea saada muuta ruokaa".

"Totta totisesti, te ajattelette kuninkaasta aivan oikein -- ja
kumminki", sanoi paroni, "on jotain sanoissa metsä ja metsänriista, joka
panee normannilaisten ruhtinastemme päät pyörälle".

"Me olemme nykyään ministreleilta ja pyhissävaeltajilta kuulleet", sanoi
skottilainen, "että lakiheitot talonpoikanne Yorkin ja Nottinghamin
kreivikunnissa ovat kokouneet suuriin joukkoihin, joita johtaa eräs
rohkea joutsimies Robin Hood ja hänen luutnanttinsa Pikku John. Minun
mielestäni olisi parempi, että Richard lieventäisi jahtisääntöjään
Englannissa, kuin että hän koettaisi saada ne voimaan pyhällä maalla."

"Hurja hanke, sir Kenneth", vastasi de Vaux, kohottaen olkapäitään,
ikäänkuin hän olisi tahtonut karttaa vaarallista ja vastenmielistä
ainetta -- "mailma on hullu, sir. -- Vaan minun täytyy nyt lähteä ja
heti palata kuninkaan telttaan. Iltarukouksen aikana tahdon, teidän
luvallanne, taasen tulla luoksenne ja puhella tuon uskottoman tohtorin
kera. Sillä välin ellette pane pahaksenne, lähetän teille jotain
ruokavarastonne parantamiseksi".

"Kiitoksia paljon, sir", virkki sir Kenneth; "mutta se on tarpeetonta.
Roswal on jo pariksi viikoksi varustanut aittani; ja joskin Palestinan
aurinko on terveydelle vahingollinen, on se kuitenki hyvä tuoreen lihan
palvaamiseen".

Molemmat sotilaat erkanivat toisistaan paljon parempina ystävinä kuin
mitä tavatessaan olivat; vaan ennen hyvästijättöään de Vaux tarkasti
kyseli niitä seikkoja, jotka olivat yhteydessä itämaisen lääkärin
lähetyksen kanssa, ja vastaanotti skotlantilaiselta ritarilta ne
luottamuskirjat, jotka tämä oli tuonut Saladinilta kuningas Richardille.




Kahdeksas luku.

      Ei armeijat yhteiseks hyväksi
      Niin paljon tee kuin kelpo lääkäri.

      _Popen Iliadi._


"Tämä on kummallinen juttu, sir Tuomas", sanoi sairas kuningas,
kuultuaan uskollisen Gilslannin paronin kertomuksen; "oletteko siinä
varma, että tuo skotlantilainen on rehellinen ja vilpitön mies?"

"Enpä tiedä sanoa, mylord", vastasi epäluuloihin kerkäs rajalordi. "Minä
asun heitä vähän liiaksi likellä voidakseni suuresti heihin luottaa, kun
aina olen havainnut heidät viekkaiksi ja liehakoitseviksi. Mutta tämä
mies näyttää kunnon mieheltä, oli hän sitte paholainen niin totta kuin
skotlantilainen -- se minun täytyy hänestä omantuntoni päälle myöntää."

"Ja mitä arvelet hänen käytöksestään ritarina, de Vaux?" kuningas kysyi.

"Teidän majesteetinne asia on enemmän kuin minun ottaa vaari ritarein
käytöksestä; ja olen varma siitä, että te olette huomanneet sitä tapaa,
jolla tuo Leopartin Ritari on käyttänyt itseään. Hänellä on hyvä maine".

"Ja täydellä syyllä, Tuomas", sanoi kuningas. "Me olemme itse pitäneet
häntä silmällä. Aikomuksemme onki, kun aina asetumme tappelun
eturintaan, katsella kuinka vasallimme ja palveliamme velvollisuutensa
täyttävät, eikä kuni moni arveleepi, sillä hankkiaksemme katoavaista
kunniaa itsellemme. Me tunnemme, kuinka ihmisten kiitos on turhuus aivan
kuin haihtuva huuru, ja puemme varustuksen päällemme muita tarkotuksia
varten kuin sitä saavuttaaksemme".

De Vaux säpsähti kuullessaan kuninkaan antavan hänen luonteelleen niin
oudon selityksen, ja luuli ensin, että ei mikään vähempi syy kuin
kuoleman lähestyminen olisi voinut saada kuningasta noin halventavilla
sanoilla puhumaan sotaisesta kunniasta, joka muuten oli hänelle
hengentarve. Vaan muistellessaan, että hän oli kohdannut kuninkaan
rippi-isän etuteltassa, oli hän kyllin älykäs lukemaan tätä
itsensä-alentamista tuon arvoisan miehen työksi ja antoi kuninkaan
estelemättä jatkaa.

"Niin", pitkitti Richard, "minä olen todellakin huomannut millä tavoin
tuo ritari velvollisuutensa täyttää. Komentosauvani ei olisi enemmän
arvoinen kun narrin räikkä, jos hän olisi jäänyt minulta huomaamatta --
ja hän olisi jo aikoja saanut suosioamme nauttia, ellen myöskin olisi
havainnut hänen määrätöntä julkeuttansa".

"Armollinen herra", sanoi Gilslannin paroni, nähdessään kuninkaan
punastuvan, "minä pelkään rikkoneeni tahtoanne vastaan, kun tavallansa
olen hänen rikostaan puoltanut".

"Kuinka, de Multon? Sinä?" sanoi kuningas vihaisella kummastuksella
äänessään ja rypistäen kulmakarvojansa. -- "Sinä puoltanut hänen
hävyttömyyttään? -- Se on mahdotonta".

"Teidän majesteetinne suvaitkoon minun muistuttaa, että minä virkani
puolesta voin vapaasukuisille miehille antaa luvan yhden taikka kahden
koiran pitämiseen leirissä, ainoastaan jalon metsästystaiteen
harjottamiseksi; ja sitä paitsi olisi ollut sääli turmella eli pilata
niin oivaa eläintä, kun tuo ritarin koira on".

"Onko hänellä sitte niin kaunis koira?" sanoi kuningas.

"Täydellisin eläin auringon alla", vastasi paroni, joka oli innokas
metsästäjä, "jalointa pohjalaista rotua -- leveärintainen, väkevä
lanteilta, korvaltaan musta, kaileva rinnalta ja sääriltään ei
valkeapilkkuinen, vaan tasaisen harmaja -- väkevä vaikka sonnia
kaatamaan -- sukkela vaikka antilopia saavuttamaan".

Kuningas nauroi hänen innostukselleen. "Hyvä, sinä olet luvannut hänelle
pitää koiraa, ja sen pituinen se. Mutta älä kumminkaan ole kovin auli
lupauksissa näille seikkailiaritareille, jotka eivät kuulu minkään pään
eli ruhtinaan alle -- he ovat hillitsemättömiä ja tuhoavat kaikki
metsänelävät Palestinassa. -- Vaan palatakseni tuohon oppineeseen
pakanaan: sanotko että skotlantilainen tapasi hänen korvessa?"

"Ei, armollinen herra -- skotlantilaisen kertomus kuuluu näin: -- Hän
oli lähetetty vanhan Engaddin erakon luo, josta ihmiset niin paljon
puhuvat --"

"Kuolema ja helvetti!" sanoi Richard, hypähtäen ylös. "Kuka on hänen
lähettänyt, ja mitä varten? Kuka uskalsi lähettää jonku sinne, kun
kuningattaremme oli Engaddin luostarissa, vaellusretkellään meidän
parantumisemme edestä?"

"Ristiretken suuri neuvosto lähetti hänen, mylord", vastasi paroni de
Vaux; "mutta missä asiassa, sitä kielsi hän minulle ilmottamasta. Minä
luulen leirissä tuskin tiedettävänkään, että teidän majesteetinne
puoliso on millään vaellusretkellä. -- Minä puolestani en sitä tiennyt
eivätkä ruhtinaatkaan lie sitä tienneet, sillä kuninkaatar ei ole
vastaanottanut vieraita, sittenkun teidän majesteetinne, taudin
tarttumisen pelvosta, on kieltänyt häntä luoksenne tulemasta".

"Hyvä, minä tahdon asiaa paremmin tutkia. Siis skotlantilainen, tuo
lähettiläs, tapasi erään matkustavan tohtorin Engaddin luolassa -- hä?"

"Ei niin, armollinen herra; mutta hän luullakseni lähellä tuota paikkaa
kohtasi saracenilalsen emiirin, jonka kanssa hän joutui
kaksintaisteluun, ja kun havaitsi hänen ansaitsevan urhean miehen
seuraa, he yksissä, kuni vaeltavat ritarit ainakin, kulkivat Engaddin
luolaan".

Tässä de Vaux vaikeni, sillä hän ei ollut niitä, jotka yhteen
hengenvetoon voivat puhua pitkät pätkät.

"Ja sielläkö he tapasivat lääkärin?" kysyi kuningas malttamattomasti.

"Ei, armollinen herra", de Vaux vastasi; "mutta saraceni, kuultuaan
teidän majesteetinne kovasta taudista, lupasi että Saladin lähettäisi
oman lääkärinsä teille, monin kerroin ylistettyään hänen suurta
taitoaan; ja hän tuliki tämän johdosta luolalle, jossa ritari häntä
odotti päivän pari. Hänen saattokuntansa on kuin prinssin, vaskitorvilla
ja rummuilla, häntä seuraa palvelioita hevoisin ja jalan, ja hän tuopi
myötänsä Saladinilta luottamuskirjat".

"Onko Giacomo Loredani niitä tarkastanut?"

"Minä näytin ne tulkille, ennenkuin otin ne tänne myötäni, ja tässä on
englanninkielinen käännös niistä".

Richard tarttui pergamenttikääryyn, joka sisälti seuraavan kirjotuksen:

"Allahn ja hänen profeetansa Mahometin siunaus". -- Vieköön piru sen
koiran, sanoi Richard, sylkien ylenkatseellisesti. -- "Saladin,
kuningasten kuningas. Egyptin ja Syrian sulttani, mailman valkeus ja
turva, suurelle Melek Ricille, Englannin Richardille, tervehys. -- Koska
meille on kerrottu, kuinka tauti kovasti rasittaa sinua, kuninkaallista
veljeämme, ja että sinulla luonasi on vain semmoisia nazarenilaisia ja
juutalaisia 

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/29974