← catalogue

Läpi neekerien maan-osan

by Rafaël Hertzberg · Finnish · Gutenberg #27892 · 438,492 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Läpi neekerien maan-osan
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Läpi neekerien maan-osan

Author: Rafaël Hertzberg


        
Release date: January 26, 2009 [eBook #27892]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/27892

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LÄPI NEEKERIEN MAAN-OSAN ***




Produced by Tapio Riikonen






LÄPI NEEKERIEN MAAN-OSAN

Henry Stanleyn matkat, seikkailut ja vaarat Afrikassa


Kirj.

RAFAEL HERTZBERG


Suomennos.


Helsingissä,
Kansanvalistus-seuran kustantama.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1886.


[Kuva: Henry Stanley.]



SISÄLLYS:

Kuinka matka tuli päätetyksi
Tulo Sansibariin
Sansibar ja sen väestö
Valmistukset. Retkikunta lähtee liikkeelle
Retkikunta tunkee Afrikaan
Vastuksia, nälänhätä ja kuolema
Taisteluita villien kanssa. Tulo Victoria-järvelle
Victoria Nyanza'lla
Stanley Ugandan keisarin luona
Uusia seikkailuja järvellä
Stanley saa kanootteja. Villien tapoja
Kanootit joutuvat haaksirikkoon. Villien juhla
Taistelu maan-asukkaiden kanssa
Taas Mtesan luona. Mtesan sota. Mustan keisarin kääntyminen
  kristinuskoon
Sodan loppu. Leiri palaa
Ugandan maa ja kansa
Vastoinkäyminen
Kuningas Rumanika. Neekerien kylpypaikka
Retkeä jatketaan. Stanley rupeaa veriveljeyteen. Ruma kansa
Eteenpäin merta kohti
Virtaa alas. Taistelu varustetussa leirissä
Eteenpäin tuntemattomia seikkailuja kohti
Stanleyn-koskia alas. Vaaroja ja taisteluita
Uusia taisteluja
Kova onnettomuus. Uledin rikoksellisuus
Frank hukkuu
Salakapina. Pelastus hengenvaarasta
Epätoivo ja hätä
Pelastus
Merelle
Taas Sansibariin



KUVIEN LUETTELO:

Henry Stanley
Stanleyn leiri Mpwapwassa
Franck Pocockin hautaus
Kantaja
Lady Alice Victoria Nyanza'lla
Stanleyn saapuminen Ugandan keisarin luo
Lady Alice Ripon-putouksessa
Majojen muotoja keski-Afrikassa
Tie keisarilliseen linnaan
Ujijin kylä
Afrikalainen hiuspukemus 1
Afrikalainen hiuspukemus 2
Eteenpäin tuntemattomia seikkailuja kohti
Zaidin pelastus
Kanootteja kuljetetaan maata myöten
Tapaturma koskessa
Frankin kuolema
Vaarallinen matka
Keski-Afrikan kartta




Kuinka matka tuli päätetyksi.


Mainio löytömatkustaja Henry M. Stanley, jonka monivaiheiset matkat
sisä-Afrikassa, missä hän oli etsimässä kuolleeksi luultua
lähetyssaarnaajaa ja tutkimusretkeilijää Livingstonea, olivat
herättäneet koko maailmassa hämmästystä ja ihmettelyä, oli v. 1874
Englannissa, kun ilmoitus tuli että Livingstone oli kuollut. Hän oli
kuollut juuri ollessaan pääsemäisillään siihen salaperäiseen seutuun,
jota hänen oli aikomus tutkia.

Stanley oli yksi niistä, jotka, sittekun Livingstonen ruumis oli
tuotu Englantiin, kantoivat häntä hautaan. Hän tunsi sanomattoman,
syvään tunkeutuvan tuskan ja alakuloisuuden tunteen nähdessään
arkun laskeutuvan haudan pohjaan ja kuullessaan ensimmäisten
multakourallisten raskaasti putoavan arkun mustalle kannelle. Silloin
tunsi Stanley itsessään kypsyvän täyteen voimaansa sen päätöksen, jonka
hän oli jo tehnyt saatuaan ensimmäisen tiedon Livingstonen kuolemasta,
että nimittäin se olisi oleva juuri hän, joka jatkaisi siitä mihinkä
Livingstone oli lopettanut ja, jos sallimus niin vaatisi, tulisi
lähimmäksi marttyyraksi kuulemattoman Afrikan valloittamista varten
tieteelle, maailmankaupalle ja sivistykselle.

Valmistaakseen itseänsä vastaista suurta tointansa varten, osti Stanley
nyt kaikki Afrikasta kirjoitetut kirjat, mitä vaan voi käsiinsä saada,
ja pian oli hänellä semmoisia satakolmekymmentä. Hän tutki niitä
palavalla innolla ja pian oli hänellä päässään kaikki mitä siihen asti
tunnettiin Afrikan maantieteestä, sen luonnosta ja kansakunnista, sekä
tiesi täydellisesti kuinka paljo sisä-Afrikassa oli ihmiskunnalle
tuntematonta ja hänellä oli jälellä tehtävää. Hän valvoi myöhään yöhön
ja teki matkasuunnitelmia, viitoitti alueen vastaisia löytöjään varten,
pani muistoon kaikki, mitä piti ennakolta tuntea, ja teki luetteloita
kaluista, joita hänellä piti olla mukanaan matkalla sivistyneen
maailman rajojen ulkopuolella.

Eräänä päivänä meni hän sitte suuren englantilaisen lehden _Daily
Telegraph'in_ toimituspaikkaan. Hän istui ja puheli toimittajien
kanssa sitä ja tätä, kun lehden ulos-antaja astui sisään. Stanley oli
juuri puhunut Livingstonen kuolemasta ja kaikesta siitä mitä tällä
olisi vielä ollut toimitettavana. Lehden ulos-antaja kysyi silloin
äkkiä:

-- Taidatteko ja tahdotteko saattaa hänen työnsä päätökseen? Ja mitä
luulette ennen kaikkia siinä päättämisessä olevan tehtävää?

Stanley vastasi:

-- Keski-Afrikassa olevan Tanganika-järven laskuväylää ei ole keksitty.
Emme tiedä liioin juuri mitään mahdottoman suuresta Viktoria-järvestä,
Tanganikan läheisestä naapurista; emme tiedä myöskään onko se yksi
järvi vai kuuluuko siihen monta. Emme siis myöskään tiedä missä Niilin
lähteet ovat.

-- Luuletteko voivanne saada kaiken tuon selville, jos minä annan
teille näistä tiedon hankkimisen toimeksi?

-- Jos vaan elän, niin olen ainakin jotain tekevä. Jos olen elossa
sivuitse sen ajan, joka tarvitaan kaiken tämän tekemiseksi, tulee se
myös kaikki tehdyksi.

Asia lykättiin kumminkin toistaiseksi, sillä amerikalaisen _New York
Herald_ lehden omistajalta, Gordon Bennetiltä, piti ensin kysyä
asiasta. Se oli nimittäin hän, joka ennen oli omalla kustannuksellaan
lähettänyt Stanleyn etsimään Livingstonea.

Seuraavan-sisältöinen sähkösanoma lähetettiin herra Bennetille:
"Tahdotteko yhtyä _Daily Telegraph'in_ kanssa lähettämään Stanleyn
Afrikaan. jatkamaan Livingstonen löytöjä?" -- ja kahdenkymmenenneljän
tunnin päästä tuli Atlantin meren toiselta puolelta lyhyt vastaus:
"Tahdon. Bennett."

Kaksi viikkoa oli määrätty, jolla aikaa piti ostaa veneet -- yksi
ruuhi, yksi pienempi ja yksi suurempi vene --, hankkia laiva ja
miehistö, ostaa kivääriä, ampumisneuvoja, köysiä, satuloita, lääke- ja
ruokatavaroita; hankkia kankaita lahjoiksi neekerienpäälliköille; ostaa
tieteellisiä kaluja, kirjoitusaineita j.n.e. Suurempi vene oli Stanleyn
oman keksinnön mukaan rakennettu. Se oli 40 jalkaa pitkä, 6 jalkaa
leveä ja 36 tuumaa syvä, ja tehty 3/8 tuumaa vahvasta espanialaisesta
seeteristä. Sen voi hajoittaa viiteen 8 jalan pituiseen kappaleesen.
Että sitä helpommin voisi kantaa oli jokainen kappale vielä jaettu
kahteen puoliskoon.

Muutamia nuoria ja reippaita englantilaisia soutajia, joiden taidot
jokikulussa tulisivat olemaan erittäin hyödyllisiä, koetti Stanley
saada mukaansa. Hänelle neuvottiin kahta rohkeaa ja seikkailuhaluista
nuorta miestä, Francis John Pocock ja Edward Pocock, molemmat siivoja
nuorukaisia, jotka hän ottikin palvelukseensa.

Sill'aikaa oli joukko hakemuksia päästä "uuden lähetystön" mukaan tullut
sekä _Daily Telegraph'ille_ että _New York Heraldille_, "kenraaleilta",
"översteiltä", "kapteeneilta", "luutnanteilta", "merikadeteilta",
"insinööreiltä", ravintolanomistajilta, käsityöläisiltä, viinureilta,
kokeilta, rengeiltä, -- väeltä joka kelpasi johonkin ja väeltä joka ei
mihinkään kelvannut, -- kaikki tunsivat he omien vakuutustensa mukaan
Afrikan, kaikki olivat he hyvin tottuneita ilmanalaan, kaikki olivat
varmoja siitä että tulisivat tekemään Stanleylle suurimpia palveluksia;
teräväjärkisyydellään ja keksintökyvyllään olivat he suojelevat
Stanleytä kaikenlaisista vastuksista, olivat nostavat hänen
ylös ilmapalloissa tahi lentokoneissa, tekevät itsensä ja hänen
näkymättömiksi salaisilla taidoillaan, tahi "magnetismin tieteen" avulla
nukuttavansa villit, niin että kaikessa rauhassa ja levossa voitaisiin
kulkea missä hyvänsä. Varma on, että jos Stanley olisi tahtonut, olisi
hän saanut mukaansa 5,000 Englantilaista, 5,000 Amerikalaista, 2,000
Ranskalaista, 2,000 Saksalaista, 200 italialaista, 250 Sveitsiläistä,
200 Belgialaista, 20 Espanialaista ja 5 kreikkalaista eli yhteensä
15,500 henkilöä. Hän tyytyi kuitenkin vaan kolmeen, ottaen mukaansa
edellä mainitut Francis John ja Edward Pocock'in sekä erään kolmannen
nuoren miehen, Fredrik Barkerin.

Stanleyn pyrintö herätti vilkkainta osan-ottoa koko Englannissa. Niinpä
sai hän ennen lähtöänsä vastaanottaa joukon lahjoja, niinkuin
pullokoteloita, kelloja, hajuvesipulloja, piippuja, pistoolia, veitsiä,
hammastikkuja, sikaria, pillerirasioita, raamattuja, rukouskirjoja,
englanninkielisiä kirjoituksia kristillisyyden levittämistä varten
villien sekaan, runokappaleita, silkkihuivia, kultasormuksia j.n.e.
Eräs nainen antoi hänelle vielä komean "Castor" nimisen koirankin,
eräs englantilainen upseri antoi hänelle toisen; itse osti hän
yhden vainukoiran, yhden verikoiran ja yhden mäyräkoiran, jotka
Pocock-veljekset ristivät Neroksi, Bulliksi ja Jack'iksi.

Sittenkuin Stanley oli saanut laivaan seuraajansa, veneet, koirat ja
kaiken sen mitä muuten oli retkeä varten hankittuna, jätti hän 15 p.
elokunta 1874 Englannin mennäkseen Sansibariin ja alkaakseen
tutkimusmatkansa Afrikan itäisellä rannikolla.




Tulo Sansibariin.


Kahdeksankolmatta kuukautta oli kulunut siitä päivästä kun Stanley,
löydettyänsä Livingstonen, jätti Sansibarin, kun hän taas astui tälle
saarelle 21 p. syyskunta 1874.

Tutut, aaltomaiset vuorenharjut palmuja ja mango-puita kasvavine
rinteineen olivat vielä kerran hänen edessään uiden haaleassa
tropillisessa ilmassa. Vaaleansininen taivas kaareutui yli sumun
peittämän maan ja tyynen veden, kun laiva purjehti siihen salmeen, joka
erottaa Sansibarin Afrikan mannermaasta. Näiden rantojen näkö on
viehättävä jokaiselle, joka niitä ensi kerta näkee ja vielä enemmän
sille, joka tervehtii niitä vanhoina tuttavinaan. Loistava vihannuus,
purpuranväriset kukkulat, tyyni vesi, puhdas, läpinäkyvä ilma, puoleksi
salaperäinen hiljaisuus, joka vallitsee koko luonnossa -- kaikki tämä
herättää ihailua, kun, niinkuin Stanley matkallaan tänne, on katsellut
polttavan kuumaa punaista merta, Nubian synkkiä ja pelottavia vuoria,
Arabian niemimaan autioita, keltaisia harjanteita, Adenin kuivia
tulivuori-kallioita tahi Guardafuin keltasenruskeita, mäkisiä rantoja.
Laiva kulkee likitse ohi Sansibarin vihantain rantojen; näkyy luonto
jossa on ainoastaan viheriäistä, hengitetään tuoksuja puiden pirteistä,
hyvänhajuisista lehdistä. On kyllästytty valtameren ainaiseen
tummansiniseen väriin ja halataan vaihtelevaisuutta. Ajatellaan niitä
kuivia ja hedelmättömiä kukkuloita, jotka hiljan on jätetty, ja katso,
mikä vaihtelevaisuus! Juuri silmien edessä kohoaa uusi, hedelmällinen
maa. Palmut, jotka kohottavat tupsumaiset latvansa taivasta
kohden; mangopuu tummanvihannan lehdistön suojaamine hedelmineen;
banaani-istutukset, jotka antavat erittäin hyvän varjon; tuoksuvat
myrttipuu-lehdot -- kaiken tämän saa yhdellä kertaa nähdä ikäänkuin
lumouksen kautta. Leipäpuut kohottavat suuret tuuheat lehtilatvansa ja
puiden välistä näkee maan, joka on tiheän, viheriäisen ja mehuisan
ruohoston ja kukkakentän peitossa. Kaikki sulaa yhteen saaren
lämpimästä sisuksesta suitsuavien höyryjen kanssa. Mielikuvitus
kiihtyy, sielu kadottaa tahdonvoimansa ja ikäänkuin juopuu tuosta yhäti
vaihtelemattomasta, lämpimästä kesä-ilmasta.

Juuri nyt näkyvät näköpiirin reunalla ensimmäiset epäselvät
laivanmastojen haahmot, vasemmalla näkyy himmeä valkoinen möhkäle. Se
on saaren pääkaupunki. Sill'aikaa kun höyrylaiva yhä ohjaa kulkuansa
etelään, huomaa selvästi kaupungin luodinkannon päässä matalasta,
viheriästä rannasta. Huoneet ovat nelikulmaisia, jotenkin yhtä
korkeita, valkeiksi rapattuja ja matalalla asemalla. Niiden ja salmen
välillä on leveä hietikkokenttä, joka hiukkasen kääntyy vasemmalle
vastapäätä olevaan saareen päin.

Kahden tunnin kuluttua siitä kun kaupunki oli ruvennut näkymään
lasketaan ankkuri jonkun matkan päässä rannasta. Joukko veneitä laskee
vesille rannalla ja rientää kaimaa kohden. Perässä istuu Euroopalaisia,
soutajat ovat vapautettuja neekeriä valkoisissa vaatteissa ja
punaisissa lakeissa. Euroopalaiset haluavat kuulla uutisia, saada
sanomalehtiä ja kirjeitä sekä "suoraan kapteenilta" ehkä pieniä
pakettia ystäviltään Euroopassa.

Outo hämmästyy kohta siitä elämästä, minkä hän nyt ensi kerran näkee
päiväntasaajan lähellä Afrikassa. Ne muodot, naamat ja äänet, mitkä hän
ensiksi näkee ja kuulee, kiintyvät huomaamattansa hänen muistoonsa.
Onnellisia ja tyytyväisiä musta-, kelta- tai keltaisenruskea-ihoisia
ihmisiä pitkät valkoiset villapaidat yllä liikkuu ripeästi ja
vilkkaasti hänen edessään, huutavat ja vastaavat toisilleen
swahilin-kielellä, jota alkuasukkaat puhuvat, taikka arabiaksi, kovalla
äänellä ja vilkkailla liikkeillä. Uusia aineksia tulee joukkoon, ja
niin jatkuu se yhäti siksi kunnes tulee oikea babylonilainen sekaannus:
englannin-, ranskan-, swahilin-, arabian-, hinduilais- ja ehkä
persian-kieltä -- kaikkea voi kuulla yht'aikaa.

Oleskelu Sansibarissa on sille, joka aikoo lähteä löytöretkelle,
kaikkea muuta kuin hauskaa; hänellä on paljo huolehdittavana ja monta
asiaa ajateltavana. Aika kuluu nopeasti. Koko päivä menee valitessa ja
ostaissa kankaita, helmiä ja vaskilankaa alkuasukkaille niillä seuduin,
mihinkä hänen on matkustettava ja missä rahoilla ei ole mitään arvoa.
Puolialastomia kantajia tulee tuoden suuria pakkoja valkaisematonta
pumpulikangasta, juovaista ja kirjavaa kangasta, nenäliinoja ja
punaisia lakkia, pussia, joissa on sinisiä, viheriäisiä, punaisia,
valkoisia ja merenkullan-värisiä helmiä, pieniä ja suuria, pyöreitä ja
soikeita, ja joukon vaskilanka-kimppuja. Kaikki pitää tutkia,
lajitella, kääriä, numeroida sekä asettaa laatikoihin lajinsa ja
arvonsa mukaan. Lattioilla viruu irti-otettuja kansia, poisheitettyä
paperia, vaateriepuja, rikkinäisiä laatikoita, sinkkikansia, murrettuja
lautoja, sahajauhoja y.m. Kantajia, palvelijoita, isäntiä, konttoristia
juoksee edes takaisin, ja keskellä tätä sekasotkua menee täällä kumoon
eräs kasa, tuolla hajoaa laatikko, vaate- tahi paperikappaleita
repäistään, vasarat paukkuvat, kiivaasti kysytään sen ja sen kasan, sen
ja sen laatikon numeroa, -- kaikkeen tähän sekaantuu vielä kiiruhtavia
huutoja, kirkumista ja meteliä varhaisesta aamusta myöhään iltaan.
Kaikki hikoavat; valkea-ihoiset käyttävät ahkerasti nenäliinoja;
värilliset käyttävät yhtä ahkerasti käsiään, käsivarsiaan ja
paidanhihojaan.

Semmoisen kuuman, kiireellisen työpäivän iltana tarvitaan lepoa --
asetutaan nojatuoliin, poltetaan piipullinen tupakkaa tai sikari ja
juodaan kuppi teetä työn lopetettua; tahi jos joskus saataisiin
askareet aikaisemmin loppuun, syödään hyvä päivällinen, kello puoli 5
satuloidaan hevonen, tehdään pieni matka saaren sisäosaan ja palataan
lyhyen hämärän aikana takaisin. Tahi kuletaan tavallinen kävelymatka
jalkasin Mnazi-Moya'n, s.o. yksinäisen palmun luo, joka salaperäisenä
ja ikäänkuin etuvartijana Shangani-niemen takana kohoaa yksinkertaisten
hautojen yli vanhalla rannalla. Tahi vielä on yksi ja viimeinen keino
miettivällä ja tutkivalla luonteella varustetuille henkilöille,
nimittäin että asettua nojatuoliin lattealla katolla, jossa isännän
parkitut vuodat ovat kuivamassa, ja jalat vähäsen päätä korkeammalla
odottaa yön tuloa.

Jos teemme matkan hevosella, voimme muutamissa minuuteissa vuorokauden
suloisimpana aikana ottaa katsellaksemme kaikkia paikan omituisuuksia.
Pitkin ahdasta ja mutkaista, kivellä laskettua kujaa, jossa hevosen
kaviot kaikuen kilahtelevat kiviin, ratsastamme muutamain kookkaiden,
valkeiksi rapattujen kaksi- tahi kolmikerroksisten talojen ohi.
Euroopalaiset kauppiaat ja virkamiehet asuvat täällä lähellä toisiaan
ja kapeaan porttiin on portinvartija asettunut niin mukavasti kuin
asianhaarat sallivat. Ohimennen saamme siellä ja täällä vilahdukselta^
nähdä sinertävää merenlahdelmaa. Jatkamme kulkuamme siksi, kunnes tulee
näkyviin vanha, rappiolle joutunut linnoitus, joka näyttää joka hetki
aikovan romahtaa läjään. Joku vuosi sitten oli linnoituksen takana
tori, jossa myytiin orjia. Semmoista paikkaa ei, Jumalan kiitos, enää
ole.

Oikealla meistä linnoituksen sisäänkäytävällä istuu muutamia törkeitä
Arabialaisia. Vasemmalla kohoaa tervehdystykistö, joka vaihtaakseen
vanhan tavan mukaan tervehdyksiä sotalaivain kanssa ja muita
juhlallisia tarkoituksia varten kuluttaa paljon ruutia. Aivan sen
vieressä on tullihuoneukset ja keskellä edessämme on ruhtinas
Barghasch'in haaremi eli naishuone, komea arabialaiseen tapaan tehty
rakennus, kolmikerroksinen ja valkeaksi rapattu -- niinkuin kaikki
huoneet tällä saarella näyttävät olevan.

Jos ratsastamme edemmä, tulemme hetken päästä vielä kapeammalle
kujalle, jossa rappaus ei ole niin valkoista kuin eurooppalaisessa
kortteerissa. Olemme nyt Melindissä, missä niiden Eurooppalaisten,
joilla ei ole varoja asua Shanganissa, täytyy asua Hinduilaisten ja
Arabialaisten naapureina. Melindin toisella puolella on sekasin pieniä
valkoisia huoneita ja matalia mökkiä, missä rikkaus ja likaisuus
oleskelee vierettäin. Olemme nyt Malagash'in yli vievällä sillalla.
Tämä Malagash ulottuu lahdesta Mnazi-Moya'n, ennen mainitun kokospalmun
luo Shanganin takana. Molemman-puoleiset rannat näkyvät sillalle; mutta
näkyy myös joukko mökkiä ja muita kurjia hökkeliä keskellä tunkioita,
lukemattomia puoli-alastomia neekeriä ja muita valkovaatteisia ihmisiä.

Sillan toisella puolella on niin kutsuttu Nyambu eli "toinen puoli".
Tie on leveä, mutta kortteeri vielä likaisempi kuin se, jonka
juuri jätimme. Täällä asuu Wangwanoita eli vapautetuita, joidenka
palvelusta löytöretkeilijät käyttävät matkoja varten Afrikan
mannermaalla. Täällä elävät nämä onnellista elämää yhdessä Mswahilien
(rannikkokauppiaitten), Hinduilaisten, Persialaisten, Arabialaisten,
orjakauppiaitten ja kauppamiesten kanssa. Juhlapäivinä, kun kansa on
juhlapuvussaan, on Nyambu sangen kirjava, vieläpä hilpeäkin; ilo on
silloin meluavaa, melkeinpä villiä. Arkipäivinä näkee kyllä tosin myös
"köyhäinkortteerissakin" erivärisiä pukuja; mutta näitä pukuja kantaa
likanaamaiset ja puolialastomat ihmiset. Kortteeri on kuitenkin
ainoastaan parin virstan pituinen; ja jos kulemme vähä reippaammin, on
meillä pian edessämme huoneita ja mökkiä, hajassa siellä täällä,
ryhmittäin kokospalmuja ja vanhoja mangopuita mahdottomine tumman
vehreine lehtikattoineen. Kolme penikulmaa eteenpäin ulottuu leveä,
keltainen tie, pensas-aitoineen molemmin puolin. Pensas-aitain takana
kasvaa sokuriputkia, banaania, palmuja, pomeranssipuita,
ryytineilikkapuita, kanelipuita, kokolehtisiä leipäpuita, risiinipuita,
hirssiä, maissia, batatia ja munataimia -- sanalla sanoen melkein
kaikkia kuuman ilman-alan kasvia.

Päivillä vilisee koko pitkällä rannalla kantajia, jotka lastaavat
säkkiä ryytineilikoilla ja kanelilla, norsunluulla, gummipihalla sekä
vuodalla, suuriin proomuihin, joissa ne viedään laivoihin, --
merimiehiä, jotka auttavat, ja mustia soutajia, jotka läjäävät eri
tavaroita hiekkaisella rannalla. Iltasin tunkeilee siellä alastomia
työmiehiä ja poikia, jotka merentyrskyissä pesevät itsensä puhtaiksi
kovan päivätyönsä päätettyään. Siellä täällä näkee arabialaisia
kauppamiehiä, jotka istuvat tuoleillaan, kivipadolla taikka
tavaramytyillä, hyvässä sovussa lörpöttelevän keskenänsä aina siihen
saakka kunnes aurinko laskee ja rukoushetki on käsissä. Veneitä liikkuu
hiljaa ja hitaisesti eteenpäin ja nariseviin raakapuihin nostetaan
purjeita, jotka vievät ne rantaan. Sansibarkanotia saapuu rantaan
lastattuina rakennuspuilla ja muilla tuotteilla; muutamat veneet
kääntävät mastopurjeensa jättääksensä sataman. Aurinko on
laskemaisillaan ja sen laskettua seuraa hiljaisuus. Sansibarissa ei ole
ajokaluja jyrisevine pyörineen; kun ilta tulee, niin tulee myös
hiljaisuus ja rauha.

Löytöretkeilijä, jonka katsanto on kiinnitetty tummaan mannermaan
juovaan, joka näkyy kauimpana lännessä Sansibarista, ajattelee kokonaan
muita asioita kuin se joka jää saarelle. Yhtä vähän kuin hänen silmänsä
voivat selvästi erottaa sumuisia piirteitä lännessä näköpiirin rajalla,
yhtä vähän voi hän tietää, onko hänen vastainen matkansa onnellinen vai
onneton. Hän mietiskelee sitä että kaikki on epävarmaa. Kuitenkin
tahtoo hän verrata näköalaa auringon laskiessa ja sitä kohtaloa, joka
häntä odottaa. Pimeänä laskeutuu äkkiä tuleva yö yli mannermaan, mutta
näkeehän hän vielä siellä olevan vaaleanpunaisia juovia ja
karmosinipunaisia heijastuksia? Ja hän voi silloin sanoa: "Niinkuin
nämä värit loistavat nyt pimeästä lännestä, eikö koita myöskin toivon
säde pimeästä tulevaisuudestani".




Sansibar ja sen väestö.


Sansibarin ruhtinas, Seyyid Barghasch on Euroopalaisten ystävä ja
todellinen liittolainen, joka tahtoo koettaa parastaan orjakaupan
hävittämiseksi.

Vaikka hänen alamaisensa mannermaan sisäosissa ylönkatsovat hänen
valtaansa ja nauravat uhkauksille, jotka niin kaukaa tulevat,
kunnioittavat he häntä kumminkin "seyyidinänsä" eli hallitsijanaan ja
isänään, ja tulevat, kun kerran ovat tulleet huomaamaan että hänen
tarkoituksensa on todellinen ja vakaa, myöskin seuraamaan hänen
neuvojansa ja käskyjänsä.

Hänen valtakuntaansa kuuluu, paitsi Sansibaria ja muutamia muita
saaria, liki 1,000 penikulmaa mannermaan rannikkoa, ja asukkaita siinä
on puoli miljoonaa.

Kauppa Sansibarin tuotteilla on tehnyt monta Euroopalaista rikkaaksi.
Ryytineilikoita, taatelia, kilpikonnan-kuoria, pippuria, gummia,
norsunluuta, tupakkaa, kautsua ja vuotia on viety ulos useina vuosina,
mutta tämä ei ole kymmeneskään osa siitä, mitä saari voisi tuottaa.
Kokospalmu kukoistaa Sansibarissa ja mannermaalla, öljypalmuja tavataan
runsaasti ja sokuriruokoa kasvaa joka paikassa. Kautsupuu on vielä
koskematta metsiköissä rannalla, melkein sama on asianlaita gummista
rikkaiden akasia-metsien. Riisiä viljellään paljo ja se antaa runsaita
satoja, pumpulipensas menestyisi jokaisessa noista monista viljavista
jokilaaksoista. Sitä paitsi kasvaa vehnää, hirssiä ja maissia sekä
paljo muuta, mitä alkuasukkaat viljelevät, kuitenkaan erittäin
uurastamatta niitä. Maan sisäosassa on runsaasti karjaa ja vuohia;
kahvipensas menestyy hyvin. Teiden puute ja kuuma ilman-ala on
kuitenkin esteenä kaupan virkeälle kukoistamiselle.

Teiden hakkaaminen koleitten, puilla ja pensailla tiheästi
kasvettuneiden seutujen läpi on asia, joka vaatii aikaa, varoja ja
kärsivällisyyttä sekä sen lisäksi kovaa työtä. Melkein yhtä nopeasti
kuin maa on puhdistettu puista ja pensaista, on se taas korkean ja
paksun ruohon peitossa; tarvitsee ainoastaan muutamia kuukausia ja
jokainen jälki vuosikausien työstä on kadonnut. Karja kaatuu kärpästen
kuoliaaksi kiusaamana tahi myrkyttää sen pahalta haiseva ruoho;
alkuasukkaat kuolevat sopivan ruoan puutteesta, tahi lankeevat
väsymyksestä ja uupumuksesta täällä raivoaviin moniin kuolettaviin
tauteihin.

Rautatietä tarvitsee Afrika ensi tilassa. Kaikki muu hyvä, mitä
sivistys mukanaan tuo, on seuraava rautateiden mukana; niistä on
muodostuva Afrikan ja enemmän suosittujen maan-osien välinen rautainen
yhdysside, joka ei koskaan murru.

Ne arabialaiset valloittajat, jotka seurasivat sultani Seyydiä,
nykyisen sultani Barghasch'in iso-isää, ottivat itselleen, niinkuin on
tavallista kaikissa monivaimoisuutta suosivissa kansoissa, vaimonsa
omasta heimostaan varojensa mukaan, mutta melkein kaikki ostivat vielä
itselleen vaimoiksi neekerinaisia. Viimemainittujen yhtymysten
seurauksen näkee niissä monissa ihoväreissä, joita täällä tapaa
sellaisilla henkilöillä, jotka kutsuvat itseään Arabialaisiksi. Monet
niiden Arabialaisten jälkeläisistä, jotka muuttivat tänne sultani
Seyyidin kanssa, ovat pysähtyneet isäinsä huoneisin, viljelevät sitä
maata, mitä heiltä ovat perineet ja ansaitsevat elatuksensa
viljelemällä ryytineilikkapuuta, kanelipuuta, pomeranssipuuta,
kokospalmua, sokuriruokoa y.m., mutta iso osa on muuttanut edemmäksi
maahan ja siellä perustaneet uusia siirtopaikkoja.

Moni näistä siirtolaisista on paremmissa varoissa kuin he olisivat
olleet, jos olisivat pysähtyneet Sansibariin. Monella niistä on
sadoittain orjia ja sitä pidettäisiin hyvin köyhänä, jolla ei olisi
enemmän kuin kymmenen. Ja nämä orjat ovat isännilleen rakentaneet
tilavia, mukavia lattea-kattoisia huoneuksia tahi korkeita, pitkulaisia
majoja, joita seuduissa, missä on syytä pelätä vihollisten hyökkäyksiä,
suojellaan lujilla paalustoilla. Usealla Arabialaisista, jotka ovat
näihin hyvälaitumisiin seutuihin asettuneet, on suuria karjalaumoja ja
laajoja kenttiä, missä, paitsi sokuriruokoa ja sipulia, viljellään
riisiä, vehnää, maissia ja hirssiä, jota paitsi kaikki Sansibarissa
kasvattavat hedelmäpuut, pomeranssipuu, melonipuu, mangopuu ja
granatiomenapuu, vähitellen voittavat alaa täällä.

Kun Arabialaiset valloittivat Sansibarin, huomasivat he
Portugalilaisten mustien alamaisten olevan kahta lajia, watumiaa
(orjia) ja wangwanoita (vapaita). Vapaita olivat neekerit, jotka joko
säästörahoillaan olivat ostaneet itsensä vapaiksi orjuudesta, tahi
isäntänsä kuoltua päässeet vapauteen; ne lapset jotka syntyivät
sittenkuin vanhemmat olivat saaneet vapauden, tulivat vapaiksi.

Sitten on sana "wangwana", se on saanut yleisemmän ja laajemman
merkityksen ja sitä käytetään osoittamaan sekä orjia että vapaita
Sansibarissa.

Wangwanat ovat hyvin helliä ja uskollisia sekä kiitollisia ja niillä on
monta muuta ihmisluonnon hyvää puolta. Niistä voi tulla hyviä ja
kuuliaisia palvelijoita ja useat niistä ovat vikkeliä, kunniallisia,
ahkeroita, tarkkaoppisia, toimellisia, rohkeita ja oikeamielisiä --
sanalla sanoen: he ovat yhtä hyviä kuin mikään värillinen tahi väritön
rotu koko maapallolla. Mutta oppiakseen tuntemaan niiden arvon pitää
oudolla olla tarkka ja kestäväinen vaarin-ottokyky sekä on hänen
unohdettava korkeampi arvoasteensa, josta hän itse ja hänen rotunsa
ehkä voi kerskata.

Neekerit Sansibarissa ovat kansaa, joka vast'ikään tulleena
rauta-aikaan nyt melkein väkipakolla joutuu yhteyteen kansojen kanssa,
jotka nelituhatvuotisen edistymisen tähden ovat jättäneet nämä
mahdottoman kauas taaksensa. Niissä on vielä raakalaiskansan paheet;
mutta ne ymmärtävät täydelleen minkälainen ja kuinka kurja tämä tila
on.

Ne wangwanat eli Sansibarin alkuasukkaat, jotka asuvat Nyambussa, ovat
onnellisia ja iloisia ihmisiä, pitävät seurasta ja seurustelevat
sentähden mielellään. Turhamielisyytensä saattaa heidän pitämään sitä
kunnianansa että heillä on muutamia valkoisia paitoja ja heleänpunaisia
lakkia. Jos mgwana [Stanley kirjoittaa kansain nimet niinkuin neekerit
sanovat; siten merkitsee m maan nimen edessä asukasta sieltä (mjiji =
Jijistä kotoisin oleva henkilö) wa useita henkilöitä samasta maasta
(wajiji = Jijistä kotoisin olevia) u merkitsee maata itseä (esim. Ujiji
= Jijin maa)] on nähnyt Euroopalaisen tai Arabialaisen kävelevän keppi
kädessä, niin on melkein varma, että jos hän on kylliksi rikas
ostaakseen itselleen valkoisen paidan ja punaisen lakin, niin saa
myöskin nähdä hänen kävelevän keveä keppi kädessä.

Kaikkein köyhimmät wangwanoista menevät palvelukseen muille, kantamaan
myttyjä, laatikoita ja tavaroita. Jotka haluavat helpompaa työtä ja
ovat hyvässä maineessa, pääsevät portinvartijoiksi tai rengeiksi
euroopalaisille kauppamiehille. Toiset, jotka ovat saaneet oppia
käsitöitä, ansaitsevat elatuksensa korjaamalla pyssyjä, tekemällä
veitsiä, sapelinkantimia, satulalaitoksia, tahi nikkaroimalla ja
laivanveistolla. Saaren sisä-osissa ja mannermaan rannikolla on toisen
lajisia wangwanoita, jotka pitävät parempana kuljeskella ympäri
arabialaisten kauppiasten ja tieteellisten matkueiden mukana kuin olla
kärsimässä arabialaisten maanviljelijäin oikkuja, sortoa ja kitsautta.

Mutta mgwanan suurin kunnianhimo on päästä huoneen ja puutarhan
isännäksi. Puutarhakaan ei tarvitse olla suurempi kuin että siihen
sopii tusina kokospalmuja, tusina maniokpensaita, puoli tusinaa
banania, puoli tusinaa batatia ja kaksi tai kolme maapistasia-lavaa --
se on kaikissa tapauksissa hänen puutarhansa, hänen omaisuutensa ja sen
tähden hänelle niin suuriarvoinen, ettei sen arvoa voi rahoissa
määrätä. Tämän pienen mutta hyvinhoidetun puutarhan nurkkaan tahtoisi
hän rakentaa itselleen huoneen ja laittaa sen eteen erityisen pienen
pihamaan, jossa saisi kävellä puoli tusinaa kanoja ja vuohi, jonka hän
lellittelisi aivan pilalle, hyväilisi sitä oikein hartaasti.

Hän menee kahdesti naimisiin, tulee neljän tai viiden lapsen isäksi ja
ehkä yhden kai kahden orjan omistajaksi. Silloin nauraa musta
tilanomistaja koko maailmalle ja katsoo olevansa yhtä hyvällä kannalla
ja hyvinvoipa kuin joku Sansibarin Arabialaisista. Mutta onni häntä
harvoin pilaa. Hän pitää hauskasta kanssakäymisestä ja hänen hyvä
sydämensä hankkii hänelle kuinka monta ystävää hyvänsä. Maissista tehty
olut, palmuviini, kokospähkinän-maito tai euroopalainen paloviina
laajentavat vielä puolestaan ja vahvistavat hänen ystävyysliittojansa.

Wangwanojen lukuisuuden ja monien hyvien ominaisuuksien vuoksi voi
ennustaa sen päivän tulevan, jolloin niitä katsotaan paremmiksi kuin
minä niitä nyt pidetään, ja jolloin niitä rehellisesti kohdellaan
hyvinä alamaisina sivistyneessä valtakunnassa, joka niitä voi
kasvattaa, sillä ne ovat suuren afrikalaisen kansan ydin ja voivat yhtä
voimallisesti edistää tuon suuren maan-osan vastaista onnea, kuin
nykyiset olosuhteet uhkaavat tehdä sille onnettomuutta.




Valmistukset. Retkikunta lähtee liikkeelle.


Huhu oli jo aikoja ennen levinnyt täällä, että Stanley ottaisi mukaansa
kaikellaista kansaa, joka kuormaa jaksaisi kantaa. Aina siitä pitäin
kun hän tuli Sansibariin, oli hän hyvissä kirjoissa niin Arapialaisten
kuin wangwanain kesken. He eivät olleet unhottaneet että hän oli se,
joka löysi "vanhan, valkoisen miehen" -- Livingstonen Ujijissä, eivätkä
hänen anteliaisuuttansa ja hyvyyttänsä miehiänsä kohtaan.

Stanleylla oli nyt se vaikea tehtävä että mahdottoman suuresta
hakijajoukosta valita sopivimmat seurakumppaneiksi pitkälle ja
vaaralliselle matkalleen. Melkein kaikki raajarikkoiset, keuhkotautiset
ja heikkovoimaiset miehet, jotka Sansibarissa olivat, ilmoittivat
itsensä osan-ottajiksi retkikuntaan, mutta saivat luonnollisesti kohta
kieltävän vastauksen. Niiden kintereillä seurasi saaren kaikki roistot,
tappelijat ja irstailijat, ja näitä ei ollut niin helppo huomata. Orjia
ei myöskään ollut aikomus ottaa, sillä nehän ovat herrainsa vallan
alaiset, mutta siitä huolimatta tuli otetuksi monia, joiden oikeasta
säädystä ei Stanleyllä ollut vähintäkään aavistusta, ennenkuin hän
useampien kuukausien päästä niiden riidoista leirissä tuli huomaamaan,
kuinka ne kavalat veijarit olivat vetäneet häntä nenästä.

Kaikki ne, jotka olivat olleet Stanleyn mieliksi retkikunnassa
Livingstonen etsimistä varten vuonna 1872, otettiin kohta.

Mutta ennenkuin mitään voitiin toimittaa, oli jokaisen saatava
tavanmukaiset lahjat.

Eräs sai kultasormuksen pannakseen sen paksuun mustaan sormeensa, eräs
toinen hopeavitjat ripustaakseen ne kaulansa ympäri. Kiitollisuus teki
leveän suun vielä leveämmäksi.

Eräs tuli silmänräpäyksen ajaksi aivan tajuttomaksi kiitollisuudesta,
kun Stanley ripusti loistavan agat-kaulaimen hänen kaulaansa ja sormeen
asetti raskaan sinettisormuksen. Eräs kolmas sai hopeaisen väkipuukon,
kullatun rannerenkaan ja parin korvarenkaita.

Kaikki suuret yritykset vaativat valmistusta ja perinpohjaista
miettimistä eli, kuten wangwanat sanovat, _shauri'a_. Nämä shaurit
ovat hyvin tavallisia itä-Afrikassa. Täällä pelätään kiirehtimistä.
"_Poli, poli_!" varovasti, varovasti! sanoo wangwana, kun jotakin
tärkeätä yritetään.

Sellaisen shaurin piti Stanleyn nyt pitää niiden wangwana-päällikköjen
kanssa, jotka olivat taipuvaiset seuraamaan häntä. Päälliköt asettuivat
puoliympyrään ja Stanley asettui jalat ristissä kasvot heihin päin.

Mitä haluatte, ystäväni? Puhukaa! sanoi hän.

Ne mutisivat, änkyttivät ja katsoivat toisiinsa, ikäänkuin jos ne
naapuriensa naamoissa olivat voineet lukea tarkoituksen, jota varten
olivat tulleet. Kun ei kukaan tahtonut alkaa, remahtivat ne viimein
kovaääniseen nauruun.

Eräs päälliköistä, jonka nimi oli Manwa Sera ja, vaikka hän aina
näytti hyvin vakavalta, kuitenkin oli aina valmis hyvään pilapuheesen,
oli olevinaan äkeissään ja sanoi naapurilleen:

-- Puhu sinä, Safeni! Meillä on todella lasten kujeet. Luuletko
Stanleyn tahtovan syödä meidät?

Safeni alkoi sitten, hyvin varovasti, hetken epäröityään:

-- Oomme tulleet, massa, -- sanalla sanoin, kuuntelemaan. Haluamme
tietää joka askeleen minne meidän on mentävä. Matkamies ei lähde
tietämättä mihin matka vie. Oomme tulleet saamaan tietoa mihinkä maihin
aijot meitä viedä, massa.

Samalla varovaisella ja matalalla äänellä, ikäänkuin jos se, mitä
hänellä oli sanottavaa, olisi ollut liika tärkeätä kovalla äänellä
lausuttavaksi, alkoi Stanley murtavalla swahili-kielellä selittämään
aijotusta matkasta. Hän luetteli maan toisensa perästä, joista
wangwanoilla oli tähän saakka ollut ainoastaan himmeä aavistus ja
samaten virran ja järven toisensa perästä. Hän sanoi toivovansa heidän
avullaan suorittavansa kaikki onnellisesti ja perinpohjaisesti.

Päällikköjen suusta kuului Stanleyn puheen aikana hämmästys- ja
ilohuutoja sekaisin rauhattomuus- ja kauhistushuudahduksien kanssa, ja
kun hän lopetti, hengitti jokainen raskaasti ja huusi ihmetellen:

-- No, toverit! Sitä voi sanoa retkeksi joka kelpaa!

-- Mutta massa, sanoi eräs Uledi niminen päällikkö, sittenkuin oli
vähäsen rauhoitettu, vaatiihan tämä matka vuosia, -- kuusi, yhdeksän
tai kymmenen.

-- Loruja, vastasi Stanley. Kuusi, yhdeksän tai kymmenen vuotta! Mitä
te ajattelette? Arabialaiset tarvitsevat, se on kyllä totta, kolme
vuotta keritäksensä Ujijiin, mutta muistakaa että minä olin ainoastaan
kuusitoista kuukautta matkalla Sansibarista Ujijiin ja taas takaisin.
Eikös niin ollut?

-- Oli, oli! vastattiin.

-- No niin, jatkoi Stanley. Vakuutan teille etten tule pysähtymään
Afrikassa. Olen tullut tänne ainoastaan nähdäkseni näitä virtoja ja
järviä ja nähtyäni ne, olen palaava jälleen kotiin.

-- Niin, mutta tunnettehan sen vanhan, valkoisen miehen, Livingstonen,
sanoi eräs päälliköistä, joka oli ollut tämän seuralaisena lähes
kahdeksan vuotta; hänhän sanoi että hänhän tulisi olemaan poissa
ainoastaan kaksi vuotta, mutta, kuten tiedätte, hän ei tullut koskaan
takaisin, vaan kuoli sinne.

-- Se on totta, sanoi Stanley. Mutta kun minä tein ensimmäisen matkani
niin ripeästi, olisinko nyt hitaisempi? Olenko heikompi nyt kuin
silloin? Silloin olin melkein lapsi, nyt olen mies. Ja kuka oli minulle
tietä osoittamassa? Ujijiin mennessä oli minulla tien-osoittajia, mutta
kuka sanoi minulle paluumatkalla mitä tietä meidän piti kulkea? Enkö se
ollut minä itse tämän pienen kompassin avulla, joka kapine ei voinut
valehdella kuten tienosoittajat?

-- Kyllä, se on totta, massa, joka sana on totta, huusivat he.

-- No niin, sanoi Stanley silloin, lopettakaamme showi ja erotkaamme.
Huomenna teemme välipuheen konsulin edessä.

Sillä oli keskustelu lopussa kaikkien mielihyväksi.

Veljekset Pocock ja Barker tulivat eräänä päivänä Stanleyn luokse ja
Frank, joka johti puhetta, sanoi:

-- Veljeni, Fred Barker ja minä olemme ottaneet vapauden, sir,
esittää teille pyynnön, jonka ihan varmaan mahdatte katsoa
kummalliseksi ja sopimattomaksi. Mutta me emme voi unohtaa että me
olemme Englantilaisia, mihinkä hyvänsä menemmekään, ja sentähden olisi
meille hupaista jos saisimme mukaamme jotakin joka aina muistuttaisi
meille ketä me olemme ja samalla olisi lohdutuksena meille kun kaikki
asiat näyttäisivät toivottomilta, vieläpä innostuttaisi meitä tekemään
velvollisuutemme paremmin. Olemme tulleet kysymään teiltä, sir, emmekö
saa tehdä itsellemme pientä brittiläistä lippua nostettavaksi telttimme
yli ja veneemme yli järvillä.

Niiden toive täytettiin luonnollisesti kohta ja pian nähtiin nuoret
Englantilaiset tekemässä pientä, kahdeksantoista tuuman levyistä ja
pituista lippua. Olivatko värit, sininen ja valkoinen, oikein asetetut
tahi risti oikeassa paikassaan, on vaikea sanoa, mutta he olivat hyvin
iloiset kun se oli valmis, vaikk'ei koko lippu ollut suurempi kuin
tavallinen naisväen nenäliina. Stanley itse kuletti mukanaan
amerikalaista tähtilippua.

Stanleyn tavarain -- kankaiden, helmien, vaskilangan, ruokatavaran,
lääkeaineiden, sänkyvaatteiden, vaatekappaleiden, telttain,
ampumavaraston, veneiden, airojen, peräsimen, seilivaatteiden,
tutkimuskalujen ja kirjoituskapineiden, valokuvauslaitosten,
kyökkikalujen y.m. -- paino oli yhteensä hiukan yli 18,000 naulaa,
kaikki jaettuna niin tasaisesti kuin mahdollista 60 naulaa
kantamuksiin.

Kuletusta varten tarvittiin siis yhteensä 300 miestä. Kantamukset
olivat pienemmät kuin tavalliset miehentaakat, että voitaisiin kulkea
nopeasti siltä väsyttämättä kantajia. Välikirja tehtiin nyt Stanleyn ja
neekerien välillä, jotka jälkimäiset sitoutuivat sovittua palkkaa ja
elatusta vastaan rupeamaan hänen palvelukseensa kahdeksi vuodeksi tahi
kunnes hän ei enää tarvinnut heitä Afrikassa; sitävastoin sitoutuivat
he kuuliaisesti ja säännöllisesti täyttämään velvollisuutensa. Stanleyn
tuli puolestaan "kunniallisen, valkoisen miehen sanallaan" heidän
suhteensa noudattaa seuraavia pykäliä:

1:ksi. Kohdella heitä hyvyydellä ja kärsivällisyydellä.

2:ksi. Taudin kohtauksissa antaa heille sopivia lääkkeitä riittävä
määrä ja parasta saatavissa olevaa ruokaa. Jos sairas ei voisi kävellä,
niin häntä ei jätettäisi pakanoiden armoille vaan vietäisiin paikkaan,
missä häntä ei uhkaisi mikään hengenvaara ja mistä hän terveeksi
tultuaan voisi palata sukulaistensa ja ystäväinsä luo. Täten jäljelle
jätettävien sairaiden edestä oli kankaissa tahi helmissä maksettava
mustalle lääkärille, mitä hän vaan vaati sairaan hoidosta.

3:ksi. Heidän välisissään riidoissa tulisi Stanleyn tuomita oikeuden
mukaan, rehellisesti ja puolueettomasti.

4:ksi. Hän olisi heidän "isänään ja äitinään" ja parhaan kykynsä mukaan
suojelisi heitä "villien maan-asujanten tahi ympäri kuljeskelevien
tunnottomien roistojen" väkivallasta.

Jos vaan Stanley täyttäisi nämä ehdot, lupasivat he puolestaan täyttää
velvollisuutensa, kunnioittaa ja totella hänen käskyjään, olla
tottelevaisia ja hädän hetkenä olla hänelle apuna -- sanalla sanoen, he
lupasivat käyttäytyä hyvien ja siivojen lasten tavoin, ja, sanoivat he,
"siunatkoon Jumala yrityksemme".

Kuinka he pitivät nämä lupaukset vastavuoroisesta luottamuksesta ja
avusta; kuinka he olivat yksimieliset tukalissa silmänräpäyksissä ja
suuressa hädässä, kuinka he rehellisesti pyrkivät täyttämään
velvollisuuksiaan toisiansa kohtaan; kuinka he -- isäntä palvelijalle
ja palvelija isännälle -- tekivät toisilleen kaikkia palveluksia, mitä
toinen ihminen voi tehdä toiselle, toveri toverilleen: -- kaikki tämä
tulee selviämään kertomuksessamme tästä merkillisestä ja vaarallisesta
matkasta Afrikan sisämaissa.

Niistä, jotka olivat olleet Stanleyn seuralaisina hänen retkellään
Livingstonen etsimistä varten, valitsi hän retkikunnan neekerien
päälliköt eli "johtajat". Nämä olivat: Manwa Sera, Wadi Rehani,
Kachéché, Wadi Safeni, Mabruki, Zaidi, Ulimengo, Hamadi y.m.

Kuudesta Arabialaisesta laivasta kootulla laivastolla läksi retkikuuta
Sansibarista Afrikan manteretta kohden.

Stanleyn viittauksesta nostettiin ankkurit laivaan ja kolmikulmaiset
purjeet viritettiin, ja pian oli iltatuuli vienyt laivan kauas merelle
maan kadotessa etäisyyteen udun tapaisena.




Retkikunta tunkee Afrikkaan.


Marraskuun 13 päivänä saapui Stanley Afrikan rannalla olevaan
Bagamayoon. Täällä oli hänellä jo ensimmäinen vastoinkäyminen. Lyhyen
ajan kuluttua oli näet koko kaupunki vihasta kuohuksissa. "Valkoinen
mies on tuonut kaikki Sansibarin varkaat, roistot ja murhaajat mukanaan
valloittaakseen kaupunkimme" -- sellainen oli huhu, joka kulovalkean
tavoin levisi joka kadulle ja kujalle. Miehiä verisin kasvoin, hurjin,
veristynein silmin, likaisin ja revittyin vaattein tuli horjuen
retkikunnan kortteerin ja vaati hoilaten ja huutaen ampumavaroja ja
kiväärejä. Arabialaisia, miekat paljastettuina kädessä, ja mustia
maanasukkaita valmiina laukaisemaan lunttupyssynsä, viittoeli
uhkaavasti muukalaisia ja heitä seurasi sekainen joukko vimmastuneita
vaimoja ja rääkyviä lapsia.

Etupäässä raivosi eräs arabialainen ylimys, jota pidettiin suuressa
arvossa Bagamayossa, ja jonka puku ja käytös olisivat helposti
saattaneet haaveksivan, kokemattoman nuorukaisen luulemaan häntä
"Afrikan ruumistuneeksi vitsaukseksi". Muutoin ei hän juuri, paljaine
voimakkaine käsivarsineen ja miekka heiluen korkealla ilmassa ikäänkuin
iskemistä varten, näyttänyt haluttomalta halkaisemaan Stanleyn viatonta
päätä.

Stanley piti nyt tutkimuksen, josta tuli selville että monet hänen
miehistään olivat tehneet väkivaltaisuuksia ja seurauksena tästä oli,
että kolmattakymmentä wangwanaa pantiin kiinni rikoksellisina ja tusina
heidän toveriansa asetettiin vartijoiksi.

Välttääkseen uusia tällaisia harmittavia hankkeita lähetti Stanley
sanansaattajan arabialaisen maaherran luo, jonka hän käski vangitsemaan
ja rankaisemaan kaikkia Stanleyn palveluksessa olevat wangwanoita,
jotka synnyttäisivät epäjärjestystä; vaan tämän seurauksena oli että
yli kolmekymmentä viattomasti vangittiin ja ruoskittiin. Useiden
onnistui ainoastaan hurjan paon kautta päästä kostonhimoisen
Arabialaisen palvelijain käsistä.

Bagamoyossa on englantilainen lähetyslaitos. Tämän oppilaista otti
Stanley mukaansa matkalle kolme, nimittäin Robert Feruzzin, Andrewin ja
Dallingtonin.

Marraskuun 17 päivän aamuna 1874 astui retkikunta ensimäisen rohkean
askelen matkallansa sisämaahan. Torvensoittaja kutsui väen
järjestykseen ja jokaiselle annettiin kantajan voimien mukainen taakka.
Vahvimmat miehet saivat kannettavikseen 60 naulan painoisia
vaatepakkoja. Pienille, matalakasvuisille miehille annettiin 50 naulan
painavia säkkiä, joissa oli helmiä, ja 18-20 vuoden ikäisille
nuorukaisille elanto- ja ampuma-aineita sekä kaikenlaista muuta
sisältäviä 40 naulan laatikoita. Vanhemmille vakaville miehille
uskottiin tieteelliset ja valokuvauskoneet, kirjoitustarpeet,
tieteelliset kirjat j.n.e., kaikki pantuina 40 naulan laatikoihin.
Ne kaksitoista opasta, jotka Stanley oli ottanut palvelukseensa ja
jotka tänään olivat koristaneet itsensä pitkillä, liehuvilla,
karmosiinipunaisilla vaatteilla, pyysivät messinkilanka-kääryjä
kannettavikseen, ja koska he olivat toisena etujoukkona ja muutenkin
voimakasta ja rivakkaa nuorta väkeä, varustettiin he vielä
kivääreilläkin ynnä niihin kuuluvilla tarpeilla. Venheiden kantajat
olivat rotevia ja kuormien kantamiseen tottuneita miehiä. He olivat
jättäneet mitättömän kuleksijan-toimensa Sansibarissa, sen sijaan
viedäkseen perille ensimäisen Euroopasta tuodun venheen, mikä
koskaan oli uinut Victoria- ja Tanganika-järvillä sekä Niili- ja
Livingstone-joilla. Jokaista venheen eri osaa varten oli määrätty
neljä miestä, joiden tuli parittain astua toistensa sijaan.
Retkikunnalla oli kuusi ratsu-aasia, yksi kullekin eurooppalaiselle --
Pocock-veljeksille, Barkerille ja Stanleylle itselleen -- sekä kaksi
sairaille. Viimemainituita varten oli myös kolme riippumattoa.

Marraskuun 17 päivänä kello 9 aamulla, viisi päivää lähdöstä
Sansibarista, läksi retkikuuta siis kaupungista, asujanten, sekä
miesten että naisten, saattamana. Nämä olivat suuressa joukossa
kokoontuneet katsomaan lähtöä, joka tapahtui seuraavassa
järjestyksessä:

Ensin kulki neljä johtajaa noin 1,000 jalan päässä muista, sitten
kaksitoista opasta, punaisiin paitoihin puettuina ja kantaen
messinkilanka-kääryjä, sitte 270 miehinen rivi kantaen vaatepakkoja,
koneita ja osia venheestä, jonka nimeksi oli pantu Lady Alice; näiden
jälkeen kuusineljättä vaimoa ja kymmenen poikaa, muutamien johtajien ja
venheenkantajien poikia, jotka seurasivat äitejään auttaen heitä
kykynsä mukaan; sitte ratsu-aasit, Eurooppalaiset ja pyssyjenkantajat,
ja vihdoin jälkijoukkona kuusitoista johtajaa, jotka samoinkuin
etujoukon johtajat olivat Stanleyn viime retkellä koeteltuja miehiä, --
yhteensä 356 sielua. Tämä pitkä joukko täytti melkein puolen
englantilaisen peninkulman matkalta tien, jota nykyaikaan enimmin
käytetään kauppaa ja löytöretkiä varten sisämaassa olevien suurien
järvien ympäristöihin.

Edward Pocock oli ruvennut torvensoittajaksi; hän oli näet ennen ollut
sotilas ja tiesi sotamerkit, jotka hän oli opettanut myös eräälle
etevimmistä johtajista, Hamadille, niin että tälle merkin kautta heti
voi ilmoittaa, jos tarve vaatisi pysähtymään. Hamadilla oli mahdottoman
pitkä norsunluinen torvi, joka oli hänen lempikoneensa. Tätä hän ei
kuitenkaan saanut muulloin käyttää kuin retkikunnan lähestyessä sopivaa
leiripaikkaa tahi vaaran uhatessa etujoukkoa. Hamadin edellä kulki
pieni, isopäinen poika kantaen kotimaista rumpua, jota hänen tuli lyödä
kylien läheisyydessä, ilmoittaakseen niiden asujamille karavaanin
tuloa. Tämä oli ihan tarpeellinen varokeino, koska useat kylät ovat
metsän sisässä ja niin monen muukalaisen odottamaton tulo voisi
herättää pelkoa ja epäluuloa asujamissa, ennenkuin he ehtivät kätkeä
pienen omaisuutensa.

Täten alkoi matka; kaikki toivoivat ja luottivat. Pilaa ja naurua
kuului pitkin jonoa ja iloisten äänien rähinät kajahtelivat kedoille,
missä kuljettiin kiemuraista tietä myöten, ylä- ja alamäkeä aina maan
epätasaisuuden mukaan. Ruumiinliikunto oli tehnyt kaikki tyytyväisiksi.
Aurinko paistoi kirkkaana ja lämpimänä maisemalla, tie oli kuiva ja
kova ja siis matkustamiselle sangen sopiva.

Pian pääsi kuitenkin huikaisevan päiväntasaaja-auringon kuumuus
voitolle, kun tultiin Kinganin jokilaaksoon. Ne jotka ennen olivat
olleet tällaisella matkalla, kiiruhtivat joelle, joka näkyy kolmen
englantisen peninkulman päässä ja missä he pääsevät lepoon ja varjoon,
tottumattomat taasen heittäytyivät suullensa maahan, kirosivat
kuumuutta ja pyysivät vettä, kovin valittaen että niin kevytmielisesti
olivat lähteneet Sansibarista. Stanley koki rohkaista ja lohduttaa
vimmastunutta kansaa vakuuttaen että tällaisen matkan alku ainoastaan
tuntuu vaikealta, että ainoastaan vasta-alkavat tuntevat näitä vaivoja
ja tämän väsymyksen, jotka kyllä pian vähenevät. Hänen sanansa
rohkaisivat väsyneiden mieliä, ja useat nousivat seisoalleen lujasti
päättäen koettaa, voiko luja tahto ja miehuullinen kestävyys voittaa
väsymyksen.

Frank ja hänen veljensä Edward, jotka olivat lähetetyt edelläpäin
lauttauspaikalle, olivat sillaikaa laittaneet Lady Alicen kuntoon, ja
ihmiset, varastot ja eläimet kuljetettiin sitte Kinganin yli
sellaisella nopeudella että venhe kello 3 i.p. taasen oli jaettu
kappaleisin ja pantu pienille kantosauvoille ja retkikunta taasen
matkalla Kikokaan, ensimäiseen pysäyspaikkaan. Kuumuus oli niin suuri
että yksi koirista, "Castor" kuoli halvaukseen ja hänen toverinsa
"Captain" näytti pian tekevän samoin. Vielä näkyi muutamia elonmerkkiä
"Nerossa", "Bullissa" ja "Jackissa", vaikka ne makasivat maassa ja
hengittivät tuskallisesti.

Kikokasta meni tie kauniin, laajan maan kautta, joka näytti puistolta
ruusuisine nurmipeittoineen vajoten ihaniksi laaksoiksi tahi kohoten
loiviksi harjuiksi. Pieniä, mataloita puroja, pellon vaon tahi syvän,
kapean ojan levuisia, lirisee lukemattomissa koukuissa puuryhmien
ympärillä tahi juoksee sakean vesakon läpi ja hakee vihdoin kumpujen
välissä tiensä Ulami-jokeen. Muutamia päiviä matkustettuaan ja monen
kylän ohi kuljettuaan tulivat he tälle joelle ja kulkivat sen rantaa
pitkin. Joen rannoilla kasvoi varjoisia puita ja niiden takana levisi
ihana maa. Etäisyydessä kohosi korkean vuoren majesteetillinen huippu
taivasta kohti.

Matkalla kuljettiin Ulami joen yli kolme kertaa; kaalamot olivat
niin matalat, että vesi ulottui ainoastaan vähän yli polvien.
Graniittipaasia näkyi siellä täällä vedenpinnan yläpuolella. Erään
kaalaman kohdalla olivat maan-asukkaat erinomaisen kekseliäästi tehneet
joen yli kummallisen riippasillan, jonka he olivat kutoneet
eräänlaisista köynnöskasveista.

Sitte meni tie pitkin erästä vuorijonoa useiden pienempien putouksien
ja muutaman kirkkaan joen yli.

Joulukuun 3 päivänä tultiin Ngurumaahan. Sen asujamet tekevät rei'än
korvalehtiinsä, johon he sitte tunkevat kurpitsa-pullon kaulan tahi
pyöreän puupalikan, tehdäkseen rei'ät isommiksi. Kaulassaan kantavat
he paljon kummallisia kapineita, niinkuin pieniä vuohensarvia,
messinkivitjoja ja munan kokoisia helmiä. Siniset ja punajuovikkaat
kankaat hyvin viehättävät heitä. He maalaavat muotonsa värimullalla
keltaiseksi, panevat hiuksensa pitkille kiehkaroille, joihin he
ripustavat kuparirippuja sekä suuria valkoisia ja punaisia helmiä.

Suurenmoinen ja majesteetillinen taulu levisi silmälle matkalla
Makubikaan, lähimpään uudisasuntoon. Pohjoisesta näkyi Ukamha-vuorien
huiput, joiden rinteet ovat kuuluisat elefantti-parvistaan, jotka
niillä asuvat. Aivan erään vuoren luona, jolle oli annettu tuo sattuva
nimi "Kaarenselkä", oli pieni kirkasvesinen järvi, ja suuria
vuorenhuippuja ja harjanteitä näkyi kaikkialta taivaanrannalla.

Kyliä oli melkein joka kukkulalla tien varrella, vaan niiden asujamet,
joita kuleksivat rosvot olivat hätyytelleet, olivat hyvin arkoja.

Kauniista, rauhaisasta laaksosta kohosi tie kohoamistaan erään
vuorenharjanteen huipulle saakka. Täällä näki silmä luoteessa ja
lännessä suuren tasangon, joka oli täynnä laitumella olevia jalon
metsänriistan parvia. Leiri laadittiin tasangon reunaan muutamien
kukkuloiden väliin ja pienen kirkasvetisen puron rannalle. Stanley otti
mukaansa yhden neekereistään pyssyä kantamaan ja läksi koettamaan
rikastuttaa ruokavarastoja jonkinlaisen saaliin kaatamisella.

Pitkän ja vaivaloisen kävelyn jälkeen korkeassa ja punaisenruskeassa
ruohossa jossa tuskin voivat päästä eteenpäin, huomasivat he pienen
lauman seebroja, eräänlaisia pieniä, juovikkaita hevoisia. Näillä
eläimillä on niin tarkka haisti ja kuulo ja ne ovat niin valppaita.
että on melkein mahdotonta päästä avonaisella kentällä niitä lähelle.
Ainoastaan suurimmalla varovaisuudella onnistui Stanleyn päästä niin
likelle niitä, että hän voi ampua melkein arviokaupassa. Yksi
seebroista kavahti pystyyn ja loikahti muutaman kerran hurjasti, vaan
rupesi yhtäkkiä horjumaan, notkisteli polviansa ja kaatui vapisten
kumoon, niin että koivet nousivat pystyyn. Muut seebrat hirnuivat
kaivaten toveriansa ja hirnuen ja suloisesti piirissä kierrellen
lähestyivät Stanleytä, kunnes hänen luotinsa sattui yhden otsaan.

Sitte lähetti hän neekerin leiriin hakemaan väkeä, että saalis
saataisiin kotiin tuoduksi. Vähän ajan kuluttua hyppäsi "Jack" koira,
joka oli tullut mukaan ja ruvennut maata nurmikolle Stanleyn jalkojen
luo, pystyyn ja katseli tarkasti erästä paikkaa ruohokentällä.
Seuraten koiran katsantoa huomasi Stanley leijonan, joka läheni
varovasti hiipien ruohistossa ja katseli häntä uteliaasti. Stanley
latasi norsupyssynsä räjähtävillä luodilla ja saatuaan varman tuen
kuolleen seebran ruumiista odotti hän leijonan tuloa ampumatkalle.
Majesteetillinen eläin lähestyi tuhannen jalan päähän, sitte seisahtui
se ikäänkuin hämmästyneenä ja palasi parilla hypyllä erääsen
pensaikkoon. Hetken kuluttua näkyi hämärän äkkiä enentyessä kokonainen
joukko näitä eläimiä äkkiarvaamatta pensaikossa, josta lähestyivät
pitkässä, juhlallisessa rivissä. Kun etumainen niistä oli kolmensadan
jalan päässä, ampui Stanley. Leijona kavahti pystyyn ja kaatui, ja muut
pötkivät pois hurjassa paossa. Samassa kuului myöskin pari muuta
laukausta; leiristä tulevat wangwanat olivat näet myöskin huomanneet
leijonat ja ampuneet. Kun oli melkein pimeä, niin ei enää voitu ruveta
etsimään kaatunutta leijonaa, ja kun Stanley seuraavana aamuna lähetti
väkeä hakemaan sitä, olivat hyenat syöneet sen niin tarkoin, että
ainoastaan muutamia keltaisia karvatukkoja oli jäljellä.

Joulukuun 11 päivänä jatkettiin matkaa tasangon yli. Sitten meni tie
länteenpäin vähitellen kohoavaa mäkeä myöten. Tähän paikkaan näkyi
laakso, jossa oli viisikolmatta nelikulmaista, palissaadeilla eli
paalustoilla ympäröittyä kylää, joukko mataloita kumpuja sekä siellä
täällä viljelysmaita.

Joulukuun 12 päivänä tuli retkikunta Bagamoyosta, viisikolmatta päivää
marssittuaan, Mpwapwaan ja oli siten kulkenut koko Ufagaran vuoriseudun
läpi.

[Kuva: Stanleyn leiri Mpwapwassa.]

Usein oli tapahtunut karkaamisia retkikunnasta. Stanleyn täytyi
sentähden hyvissä ajoin ennen auringon nousua asettaa joka päivä vahtia
muutaman sadan kyynärän päähän leiristä, käskien heitä olemaan
väijyksissä kunnes retkikunta oli lähtenyt. Täten saatiin monta kiinni,
juuri kun he olivat lähtemäisillään vaan ei tässäkään varokeinossa
kyllin. Ennenkuin tultiin Mpwapwaan oli viisikymmentä miestä pujahtanut
pois ottaen mukaansa edeltäkäsin maksetun palkkansa ja monet myös
kiväärinsä. Useita miehiä ja naisia, joiden ruumiinvoimat olivat liian
heikot kestämään matkan vaivoja, oli sitäpaitsi matkalla jätetty
jälkeen.

Täältä jatkettiin matkaa Ugogon maahan; sitte kuljettiin aution seudun
läpi, joka tuskallisesti vakoovalle silmälle näytti haaleanharmaalta
tasangolta, jonka yksitoikkoisuutta vähensi ainoastaan muutamat
yksinäiset apinanleipäpuut, muutamat vitsa-aitausten ympäröimät
nelikulmaiset paikat, joilla asui ihmisiä, ja siellä täällä yksinäinen
karjalauma tahi vuohiparvi, joka jyrsi huonoa nurmikkoa. Kaukana kohosi
kammallakin puolen suuria kallioita.

Vaikka ilma olikin erinomaisen kuumaa, kuljettiin kuitenkin eteenpäin
lähimpään neekerikylään. Tunnin kuluttua siitä kuin tänne oli tultu,
peittyi taivas mustilla pilvillä, ilma viilistyi äkkiä ja kovia
ukkosenjyrähdyksiä alkoi huikasevain salamain seuraamina kajahdella
kukkuloiden välissä. Noin kolmen peninkulman päässä lounassa näkyi
paksu savu kohoavan, ja tästä tiedettiin että siellä satoi. Puolen
tunnin kuluttua oli kuiva ja leveä hiekkapohjainen joen uoma, mistä
Stanley hetkeä ennen oli kaivattanut vettä, muuttunut kuohuvaksi
virraksi. Kahden tahi kolmen tunnin kuluttua oli ainoastaan muutamia
vähäpätöisiä purosia virrasta jäljellä; se oli kuivunut yhtä pian kuin
syntynytkin. Kaikki tämä ennusti näiden seutujen sadeaikaa, joka vastaa
meidän talveamme ja sitte alkoikin täydellä todella. Seuraavana päivänä
kuljettiin ankarassa myrskyssä kahdeksan peninkulmaa eräälle
tasangolle, joka jo puoleksi oli kuohuvan, likakeltaisen veden
vallassa.

Sitte tuli jouluilta. Stanleyn ja hänen kahden englantilaisen toverinsa
ajatukset olivat kaukana kodissa. Kuinka eroavainen tämä jouluilta oli
niistä, joita he ennen olivat viettäneet! Itse puhuu Stanley tästä
kirjeessään, jonka hän jouluiltana kirjoitti eräälle ystävälleen:

"Olen seitsemän jalan korkuisessa ja kahdeksan jalan levyisessä
teltassani. Eilen satoi koko päivän; teltta täytyi sijoittaa märkään
maahan, joka pian alituisesta käynnistä sisään ja ulos muuttui paksuksi
likaiseksi tahmaksi, täynnä varpaiden, kantapäiden, kengännaulojen ja
koirankäpälien jälkiä. Telttaseinät ovat aivan niille räiskyneen lian
peitossa, ja riippuvat velttoina kulmistaan, kaikki näyttää täällä
sisällä niin ryytyneltä ja kurjalta, että jo ennestään alakuloinen
mieleni tulee vielä alakuloisemmaksi. Istun vuoteella, noin jalan
päässä liasta, synkkiin mietteisin vaipuneena. Kansa teltan
ulkopuolella on luultavasti yhtä onneton kuin minä -- he näyttävät joko
itse tahtovan lopettaa elämänsä tahi odottavan pikaista kuolemaa, joka
pelastaisi heidät. Sade on kahtena tai kolmena viimeisenä päivänä
juossut virtoina; juuri äsken lakkasi viime rapsahus. Matkalla on sade
sangen hankala; se tekee savisen polun liukkaaksi ja muutoinkin raskaat
taakat vielä raskaammiksi, sekä pilaa suuressa määrin vaatteet. Se
saattaa meidät huonolle tuulelle ja tekee meidät märiksi ja viluisiksi.
Vieläpä on meidän nälkäkin -- meidän täytyy näet tyytyä puolta
vähempään ravintomäärään sillä tänä vuoden-aikana on puute
ruoasta, tahi on sitä vaikea ensinkään saada. Melkein kaikki vilja
syödään täällä Touko-, Kesä-, Heinä-, Elo-, Syys-, Loka- ja
Marraskuussa. Joulukuussa, jolloin kylvetään, on sitä ainoastaan vähän
jäljellä ja siitä minkä saamme itsellemme hankituksi täytyy meidän
maksaa kymmenkertainen hinta. Maan-asukkaat ovat huolettomia ja
välinpitämättömiä huomisesta päivästä, ja sentähden ei heillä ole juuri
mitään jäljellä. Itse en ole kymmeneen päivään maistanut lihamurua.
Keitetty riisi, tee ja kahvi ovat ainoat ruokani ja kohta täytyy
minun, kuten väkenikin, syödä maan-asukasten velliä. Sansibarista
lähtiessäni painoin 180 naulaa, mutta nälännäköni kautta on painoni
kahdeksanneljättä päivässä alennut 134 naulaksi. Nuoret englantilaiset
ovat samassa kiusaantuneessa tilassa kuin minä ja ellemme kohta pääse
parempaan maahan, niin meistä ei ole muuta kuin luut ja nahka jäljellä.

"Eikä hirveässä sadeilmassa ja niukassa elatuksessa kyllin; meidän
täytyy myöskin, niin ikävää kuin se onkin, tinkiä maan-asukkaiden
ahneiden päällikköjen kanssa niistä lahjoista, joita he vaativat meiltä
saadaksemme vapaasti kulkea heidän maansa läpi. Sentähden täytyy meidän
olla hyvin viisaita, kärsivällisiä ja nöyriä, sillä muutoin tulisi
matkamme tämän seudun kautta hyvin vaaralliseksi. Yksi koiristani,
'Nero', hortta, on kuollut. Ah, ne kuolevat täällä kaikki!"




Vastuksia, nälänhätä ja kuolema.


Retkikunnan lähestyessä uutena vuotena Mukondoku-aluetta, jossa on noin
sata pikkukylää, hyökkäsivät aina sodanhimoiset maan-asukkaat
etujoukkoja vastaan keihäät pystyssä ja huudolla antaen sotamerkin.
Näytettyään urhoollisuuttaan muutamilla kerskaavilla sanoilla ja
monilla uhkaavilla tempuilla, rauhoittuivat he pian ja antoivat
retkikunnan muitta mutkitta tehdä leirinsä erään varjokkaan
apinanleipäpuun juurelle lähellä sitä kylää, missä kuningas asui.

Tämän nimi oli Kalulu; hän oli viekas ja tunnoton; matkustavilta hän
tavallisesti kiristi suuret lahjat, antamatta heille pienintäkään
lahjaa puolestaan. Hänen monilukuiset, voimakkaat ja urhoolliset
alamaisensa pitivät, samoin kuin kuningas, itseään suuressa arvossa ja
vimmastuivat vähäpätöisimmästä syystä. Stanleyn oli hyvin vaikea
ylläpitää rauhaa, sillä he tahtoivat tulla leiriin ja nuuskia joka
teltassa ja vajassa.

Täällä sai Stanley ilmi kapinaliiton väestössään. Viisikymmentä miestä
oli päättänyt karata, mutta estettiin hyvissä ajoin aikomastansa
toimeenpanemasta siten, että heidän päällikkönsä vangittiin ja heiltä
muilta aseet otettiin pois. Kaksikymmentä nimeä oli sairaslistalla;
kuume, jalkahaavat, silmäintulehdus ja säilöstäjä raivosivat. Viisi
miestä karkasi kiväärineen ja varustuksineen, ja kaksi, jotka olivat
melkein sokeita, jätettiin Mukondokuun. Nämät olivat suuria vastuksia
ja tappioita muitten lisäksi, joita Stanley jo runsaassa määrin oli
kärsinyt.

Riitoja, useinkin hyvin vaarallisia, syntyi vähäväliin retkikunnan
jäsenten kesken ja tällaisissa tapauksissa oli Stanleyn väliintulo aina
tarpeellinen. Sillävälin teki hän varhaisesta aamusta myöhään iltaan
saakka tieteellisiä havaintoja, keskusteli kansakuntien päällikköjen
kanssa lahjoista ja sairasten hoidosta. Kaiken tämän lisäksi oli hän
itse usein kuumetaudissa ja sopivan ruoan puutteesta heikontuneena. Kun
retkikunnan päällikkökin näki näin paljon vaivaa, niin voi helposti
arvata, mitä muiden oli kärsiminen.

Matkaa jatkettiin monen neekerikylän läpi. Vaikka nämä kylät
eurooppalaisten käsityksen mukaan olivat mitättömiä, oli niissä
kumminkin suuret laumat kyttyräselkäistä ja lyhytsarvista karjaa, paljo
lampaita ja vuohia, aasia ja koiria. Muutamat nuorista, mustista
naisista olivat erinomaisen kauniita; heidän kasvonpiirteensä olivat
säännölliset, nenä soreamuotoinen, heidän huulensa pienet, hienot,
heidän ruumiinmuotonsa kaunis.

Villit pitivät Eurooppalaisia hyvin merkillisinä olentoina. Kaikki
heimojen suurimmat miehet ja vaimot pyysivät mitä kiihkeimmästi heitä
jäämään joksikin aikaa luoksensa, ja kauniit, nuoret päälliköt
kehoittivat heitä rupeamaan "veriveljikseen". Eräs nuori neekeri tuli
sydän-yöllä Stanleyn leiriin ja pyysi hänen "ottamaan vastaan pienen
lahjan ystävältä". Hän oli näet tuonut mukanaan lahjaksi astiallisen
vielä lypsylämmintä maitoa. Tämä tervetullut lahja palkittiin
kullatulla rannerenkaalla, johon oli juotettu suuri viheriäinen
kristalli, hopeahelaisella ruusupuusta tehdyllä piipulla, kullatuilla
ketjuilla ja kappaleella kirjavaa kangasta; hän tuli kaikesta tästä
niin iloiseksi että kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä, ja lyötyään
voimakkaasti Stanleyn kättä riisui hän oikeanpuolisen varvakkaan
jalastaan, heitti sen kolmesti perättäin ilmaan ja kun se joka kerran
putosi pohja ylöspäin, sanoi hän iloisena tämän olevan varman merkin
siitä, että Stanleyllä olisi terveyttä ja onnea matkallaan.

Kun Stanley seuraavalla kertaa laati leirinsä, rupesi yöllä rankasti
satamaan. Tunnin kuluttua oli vettä kuuden tuuman korkuiselta
maassa, ja vesi juoksi virran tavoin hitaasti eteläänpäin. Jokainen
retkikunnan jäsen kärsi vaivaa tänä yönä, ja Eurooppalaistenkin, vaikka
makasivat teltassa, oli vaikea olla. Stanleyn teltta oli ruoka- ja
ampumavara-laatikkojen ympäröimä lätäkkö. Yhtäkkiä kuultuaan rähinää
ulkopuolella sytytti hän kynttilän, ja suuresti hämmästyi hän nähtyään
sänkynsä olevan saarena matalassa virrassa, joka, jos se tulisi
syvemmäksi ja nopeammaksi, varmaan tempaisi hänet mukanaan. Hänen
saappaansa uivat venheentapaisesti sinne tänne rapaisilla aalloilla,
jotka näyttivät hakevan paikkaa, mistä pääsisivät ulkona olevaan
tummaan veteen yhtymään. Teltan keskipuuhun sidottujen pyssyjen perät
olivat veden peitossa. Naurettavinta oli kuitenkin nähdä, kuinka "Jack"
ja "Bull" olivat kavunneet eräälle ampumavara-laatikolle ja istuivat
siinä selätysten, alituisesti toisiaan tuuppien, muristen ja riidellen
siitä pienestä mukavuudesta, minkä laatikko heille soi.

Aamulla löysi Stanley varjohattunsa monen kyynärän päässä teltasta ja
toisen saappaansa, joka purjehti eteläänpäin; suuri joukko ruutia,
teetä, riisiä ja sokeria oli pilaantunut. Keskipäivällä oli vesi
kuitenkin jo laskeunut niin että voitiin jatkaa matkaa.

Seuraavana päivänä kulki retkikuuta erään tasangon yli, jolla kasvoi
taajassa tiheitä, mataloita pensaita. Tietä oli vaikea löytää; mutta
sen opas, jonka Stanley oli sattunut saamaan, vakuutti kuitenkin
löytämänsä. Näiden tiheiden pensaiden joukossa ei ollut yhtään
suurempaa puuta. Pienet ja suuret pensaat olivat kuin yhteenkudotut, ja
retkikunta voi töintuskin tunkeutua niiden alempien oksien välitse,
sillä nämä oksat olivat tiheästi ja lujasti toisiinsa kietoutuneet. Ei
vielä seuraavanakaan päivänä näkynyt tämän pensastasangon loppua. Opas
oli jo varhain aamulla eksynyt tieltä.

Eipä ollut juuri hauskaa johtaa puoleksi nälkäytynyttä retkikuntaa
näiden äärettömäin pensaikkojen kautta tietämättä, minne mentiin ja
kuinka kauan tämä harhaileminen kestäisi. Vihdoin tultiin erään suuren
puun luo, jonka latvaan opas kiipesi katsoakseen, näkyisikö mitään
tuttua esinettä tässä synkässä maisemassa. Ympäristöjä tarkkaan
tähystettyään sanoi hän näkevänsä kukkulan, jonka tunsi. Hän sanoi
Uveriveri'n kylän olevan tämän läheisyydessä. Tämä iloinen uutinen
rohkaisi mielet ja kiihoitti uusiin ponnistuksiin ja pian laati Stanley
etujoukkoineen leirinsä erään järven rannalle lähellä kylää.

Sillaikaa panivat Barker ja Pocock veljekset kahdenkymmenen johtajan
avulla jälkijoukon liikkeelle. Leiristä ammuttiin vähä väliin kovasti
ladatuilla kivääreillä ja näiden paukausten johdolla onnistui
eurooppalaisten ja johtajien saapua leiriin kello 7 i.p. Viimemainitut
kertoivat nyt että neljä miestä ja eräs kahvikuormaista-aasia taluttava
poika eivät vielä olleet perillä.

Yö kului ja päivän koittaessa eivät nämä vielä olleet perillä. Vaan kun
olo näissä pensaikoissa tuli hetki hetkeltä yhä arveluttavammaksi,
lähti Stanley kurjaan Uveriveri'n pikkukylään. Siinä asui ainoastaan
kaksi perhettä, joilla ei ollut jyväistäkään antaa! Nälkäkuolema uhkasi
siis retkikuntaa. Silloin päätti Stanley lähettää neljäkymmentä
vahvimmista miehistään -- kymmenen johtajaa ja kolmekymmentä
urhoollisinta nuorukaista -- maan-asukasten neuvon mukaan lähimpään
kylään ruokavaroja hakemaan. Vaikka nälkä heitäkin kiusasi, lähtivät
nämä neljäkymmentä vapaaehtoisesti; he aikoivat kaikin keinoin saapua
kaukaiseen kylään samana yönä. Heitä käskettiin ostamaan 800 naulaa
viljaa, josta määrästä ei tulisi kuin 20 naulan taakka kullekin.
Myöskin saivat he käskyn palaamaan mitä pikemmin, sillä heidän
vaimojensa ja ystäviensä elämä riippui siitä.

Toinen, kaksikymmenen-miehinen joukko lähetettiin Manwa Seran johdolla
etsimään äskenmainituita kadonneita miehiä. Myöhään iltapuolella
palasivat he ilmoittaen löytäneensä kolme kaivatuista kuolleina. Nämä
olivat eksyneet ja seuraten norsun jälkiä koettaneet saavuttaa
retkikuntaa, vaan menehtyneet epätoivoon, nälkään ja uupumukseen. Muita
oli mahdoton löytää.

Nälkäkuoleman uhatessa täytyi nyt jokaisen parhaan kykynsä mukaan
koettaa hankkia jonkinlaista elatusta, kunnes lähetyskunta palaisi.
Ei näkynyt metsäriistaakaan, jota olisi voinut ampua. Wangwanat
kuljeksivat ympäröivissä metsissä hakien syötäviä juuria ja marjoja ja
tutkien useita puita toivossa, että löytäisivät jotain, mikä voisi
lieventää nälän tuskia. Muutamat heistä löysivät mätänevän norsun. Sitä
söivät minkä jaksoivat, mutta rangaistus seurasi: he rupesivat
oksentamaan ja tulivat sairaiksi. Toiset löysivät jalopeuran luolan,
jossa oli kaksi poikaa; nämä ottivat he mukaansa ja antoivat
Stanleylle. Sillaikaa oli Stanley tutkinut lääkevarastonsa ja huomannut
ilokseen että siellä oli niin paljon kaurajauhoja, että kukin voi saada
-- kaksi kupillista ohutta kauralientä. Rautapellistä tehty kattila
täytettiin heti vedellä, ja kansa, sekä nuoret että vanhat,
kokoontuivat nyt kattilan ympärille ja panivat poltto-aineita sen alle,
että se kiehuisi pikemmin. Kuinka he pelkäsivät, että joku onnettomuus
tapahtuisi keittäessä, ja kun liemi oli valmis, kuinka innokkaasti he
pyysivät osaansa! Ja kuinka sanomattoman tyytyväisiltä he näyttivät ja
kuinka hartaasti he kiittivät Jumalaa hänen laupeudestaan!

Kello 9 illalla kuului epäselvästi kaukaa kolmen peräkkäin
lauaistun pyssyn paukaukset. Siitä tiedettiin että lähetetty
ruoanhankkimis-osasto oli tulossa ja seuraavana aamuna saapuivatkin
nämä uljaat miehet tuoden mukanaan niin suuren määrän hirssiä, että
kukin sai aika aterian.

Retkikunta läksi taas liikkeelle ja kuljettuaan kaksi päivää soiden
kautta ja vuorien yli, saapui se taas viljelysmaille. Vesakon rinteesen
tehtiin vankka leiri.

Seuraavana aamuna huomasi Stanley, että leirin ulkopuolella
kokoontuneet maan-asukkaat näyttivät erinomaisen tyytymättömiltä, ja se
ei ennustanut hyvää. He lähettivät pois vaimonsa ja lapsensa ja
jättivät kylät autioiksi, sillaikaa kuin toiset uhaten kulkivat leirin
ympäri, varustettuina isolla asejoukolla -- keihäillä, joutsilla,
nuolilla ja sotanuijilla. He aikoivat siis tehdä hyökkäyksen. Sitä
välttääkseen meni Stanley aseetonna heidän luokseen, merkiten pyysi
heitä istumaan ja tulkin kutsuttuaan, koki hän heille selittää
retkikunnan tarkoitusta, joka luonnollisesti etupäässä oli
Victoria-järvelle pääsy. Vanhemmille, jotka näkyivät olevan
mahdillisimmat, antoi Stanley vähän lasihelmiä hyväntahtoisuuden ja
ystävyyden osotteeksi. Vaan ei mikään näyttänyt auttavan, kunnes
Stanley sai tietää, että he aikoivat valittaa jostakin. Muutamat
wangwanat olivat hulmivassa nälässään ryöstäneet viljasuojat ja
varastaneet muutamia kananpoikia. Maan-asukkaita pyydettiin nyt
näyttämään varkaat. He tekivätkin niin ja osoittivat sormellaan
Stanleyn väestä erästä oikeaa metsänvoroa ja herkkusuuta. Tämä otettiin
tutkinnonalaiseksi, huomattiin rikolliseksi ja ruoskittiin villien
läsnäollessa. Kuitenkaan ei kovasti, vaan toki kylliksi näyttääkseen,
että tämä oli täyttä totta. Varastettujen elintarpeiden arvo maksettiin
vääryyttä kärsineille maan-asukkaille ja siten palautettiin sopu ja
rauha entiselleen.

Tämän maan asukkaat olivat kaunista kansaa. He olivat vankkoja
ruumiinsa rakennukselta, pitkiä kasvultaan, miehuullisia olennoltaan ja
säännöllisiä kasvonpiirteiltään. He kulkivat aivan alastomina ja
koristeina pitivät he messinkirenkaita käsissään ja jaloissaan.
Samasta metallista tehtyjä kaulaimia, paljo lasihelmiä hiuksissa ja
noin tusinan kaulaimia, jotka ulottuivat kauas rinnoille. Heidän
sotapukunsa olivat sangen kummallisia. Haukanhöyhenet sekä seebran- ja
giraffin-harjat peittivät heidän otsansa. Aseinaan käyttivät he suuria
keihäitä, joutsia, nuolia ja sarvikuonon päästä tehtyjä kilpiä.
Mainittakoon myöskin, että useat ajelivat päänsä ja jättivät ainoastaan
kapean, kaarenmuotoisen hiusjuovan otsalle.

Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näkyi pieniä kyläkuntia kaikkialla ja
suuret lammas-, vuohi- ja karjalaumat osoittivat, että tämän maan
asujamet harjoittavat sekä maanviljelystä että karjanhoitoa.

Retkikunnasta oli yli kolmekymmentä miestä sairaana. Muutamat olivat
punataudissa, toiset kuumeessa, sulku-, rinta- ja sydämen-taudissa.
Myöskin Edward Pocock sairastui. Hänen kielensä oli mustan liman
peitossa, muotonsa kauhean vaalea, ja tuskat, jotka siirtyivät seljästä
polviin, sekä pyörrytys ja polttava jano vaivasivat häntä. Pian
selvisi, että nuori mies oli pilkkupoltteessa.

Kuitenkin täytyi välttämättömästi jatkaa matkaa. Sidottiin siis neljä
rippumattoa kantotankoihin ja siten tehtiin Edward Pocockille mitä
mukavimmat purilaat, joissa oli purjevaatteinen katto. Sitte lähdettiin
leiristä ja kuljettiin hitaasti väkirikkaan maan kautta. Frank Pocock
ja Fred Barker kulkivat sairaan eurooppalaisen rippukoikun kummallakin
puolen; yksi johtaja ja neljä miestä saattoivat kutakin sairasta
wangwanaa. Satoja aseellisia maan-asukkaita saattoi retkikuntaa.

Merenrannalta lähdettyään ei retkikunta koskaan ollut tuntenut itseään
alakuloisemmaksi kuin tänään.

Äskeinen nälänhätä ja se kova koetus, jossa kaikkein voimia oli
jännitetty matkalla Uveriverin pensaikon läpi, oli sangen suuressa
määrässä tehnyt kaikki alakuloisiksi; nyt tuli vielä lisäksi uhkaava
sairastuminen. Väsymyksestä ja uupumuksesta nääntyneenä tuli retkikunta
vihdoin Chivyn'iin, joka on neljäsataa Englannin peninkulmaa
merenrannasta; leiri tehtiin eräälle kukkulalle.

Frank Pocock kertoi veljensä houreissaan mutisseen: "Stanley on
löytänyt oikean", ja sitte sanoneen voivansa sangen hyvin. Kun leiri
oli tehty pantiin Lady Alicen osat hänen suojakseen auringolta, kunnes
ehdittiin tehdä maja viileästä ruohosta. Oltiin juuri tekemässä
aitausta laatien paksua risumuuria sen suuren pyöreän paikan ympärille,
jossa ruohomajat pian olisivat valmiit, kun Frank pyysi Stanleytä
tulemaan hänen veljensä luo. Hän kiiruhtikin Edwardin luo, vaan ehti
ainoastaan nähdä hänen vetävän viimeisiä hengenvetojansa. Frank parahti
surusta ja siirrettyään venheenkappaleen syrjään kumartui hän ruumiin
yli ja laski tuskansa valloilleen.

[Kuva: Edward Pocock'in hautaus.]

Neljän jalan syvyinen hauta tehtiin sitte erään vanhan akaasia-puun
juurelle, ja Frank piirsi syvään sen runkoon ristin. Kun ruumis oli
kääritty laskettiin se viimeiseen lepokammioonsa, jota laskeva aurinko
valaisi säteillään. Stanley luki rukoukset kuolleelle, ja rakkaudesta
vainajaan, jonka suora ja miellyttävä käytös oli saattanut wangwanoita
häntä rakastamaan ja kunnioittamaan, olivat he melkein kaikki läsnä
vielä viimeisen kerran osoittaakseen huokauksilla Edward Pocock-paralle
ystävyyttään.




Taisteluja villien kanssa. Tulo Victoria-järvelle.


Eräänä päivänä laati Stanley leirin luisun kukkulan harjalle, metsän ja
alapuolella olevien ketojen väliin. Lähimmän kylän asukkaat pakenivat
nähtyään muukalaiset, mutta saatiin vihdoin palaamaan. Kaikki siis
ennusti rauhallista yötä.

Stanley vähensi kuormitusta ja heitti pois kaiken, mitä suinkin voi
välttää. Useat kantajista olivat näet sairaita, kaksikymmentä oli
kuollut ja yhdeksänyhdeksättä karannut tiellä.

Juuri näin puuhatessa tuli muuan taikatohtori kylästä täällä käymään,
tuoden mukanaan kauniin, lihavan härän rauhanlahjaksi. Hän saatettiin
Stanleyn telttaan, missä hänelle tarjottiin hyvin imelää kahvia ja
muutamia imeliä korppuja; sitte sai hän lahjaksi viisitoista
kankaanpalasta, kolmekymmentä kaularengasta ja messinkilankaa; täten
palkittiin hänen härkänsä hinta nelinkertaisesti. Hyödyttömiä
kapineita, niinkuin tyhjiä sardiinilaatikkoja, liemi- ja liharasioita
sekä tyhjiä ruokapönttöjä lahjoitettiin myöskin hänelle, kun hän vaan
pyysi niitä. Vihdoin pyysi hän Stanleytä rupeamaan "veriveljeksi", ja
sen tekikin jälkimäinen niin järkähtämättömän vakavasti kuin pakana
ainakin. Kun taikatohtori vihdoin oli lähtemäisillään ja näki väen
juuri rupeavan härkää teurastamaan, pyysi hän saada sen sydämen. Hänen
Hänen odottaessaan sitä, silmäili hän ja toverinsa ahneesti leirissä
olevia kuivamaan ripustettuja vaatepalaisia.

Puoli tuntia taikatohtorin lähdöstä, kun joukko wangwanoita oli viljaa
ostamassa ja toisia oli mennyt metsään polttopuita hakemaan, kuului
sotahuutoja. Näitä ei juuri tärkeinä pidetty; luultiin vain
kehoitukseksi sotaan naapureja vastaan. Vaan kun nämä omituiset
sotahuudot "hehuu-a hehuu" kuuluivat lähenevän, kokosi Stanley pienen
joukon leirin korkeimmalle paikalle ja näki pian suuren joukon,
keihäillä, joutsilla, nuolilla ja kilvillä varustettuja maan-asukkaita
noin kolmensadan jalan päässä eräällä toisella pienellä kukkulalla
leirin ulkopuolella.

Kaksi aseetonta miestä lähetettiin heidän luokseen kysymään mitä he
tarkoittivat.

He sanoivat silloin, että muuan wangwana oli varastanut maitoa ja että
he sentähden aikoivat "tehdä sotaa" muukalaisia vastaan. Stanleyn
onnistui kuitenkin lepyttää heidät, mutta juurikuin joukko oli
rauhallisesti hajautumaisillaan, hyökkäsi toinen miesvoipa joukko
pohjoisesta, ja kiivas keskustelu syntyi kumpaistenkin neekerijoukkojen
välillä, joista äskentulleet näyttivät innokkaasti haluavan sotaa.

Keskustelun kestäessä tuli toinen Stanleyn miehistä juosten.
Oikeanpuolisen kyynärpään lähellä oli vielä värisevä keihäs ja pieni
naarmu, jonka ohilentävä keihäs oli tehnyt, näkyi hänen vasemmassa
kyljessään. Nuijan tekemän kauhean haavan pohjasta näkyi hänen
otsaluunsa. Hän kertoi veljensä makaavan kuolleena metsässä länteenpäin
leiristä.

Stanley käski nyt Frank Pocockia jakamaan kaikessa hiljaisuudessa joka
miehelle kaksikymmentä kannosta ampumatarpeita ja järjestämään väen
portin kummallekin puolen, jos viholliset yrittäisivät hyökätä.

Kovasti hälisevä joukko huusi, että olisi paras tapella "arkojen
wangwanoiden ja valkoisten miesten kanssa, jotka varmaankin olivat vaan
naisia".

He järjestyivät äkkiä, huusivat kova-äänisesti sotahuutonsa, virittivät
joutsensa ja ampuivat ensimäiset nuolensa. Mutta kun eivät huomanneet
mitään elonmerkkiä leirissä, luulivat he kaiketi Stanleyn miehiä
puolikuolleiksi pelosta ja lähestyivät niin rohkeasti, etteivät enää
olleet sadankaan jalan päässä. Stanley käski nyt miehiään hyökkäämään,
ja hyökkäyksensä kovuudella karkoittivat he villit, ampumatta yhtään
laukausta.

Villit, jotka eivät käsittäneet tätä erinomaista kärsivällisyyttä,
hyökkäsivät vielä kerran ja ampuivat nuolensa. Silloin käski Stanley
hyökkäämään täydellä toella. Koko tunnin ajan vilkkaasti tapeltua
ajettiin villit pakoon.

Sillaikaa tekivät Frank ja kuusikymmentä kirveillä varustettua miestä
lujaa vallitusta ja wangwanoiden palattua käskettiin heitä rakentamaan
ampukoria leirin kaikkiin kulmiin. Myöskin raivattiin leirin ympäristö
600 jalan laajalta. Yön tullessa oli leiri turvassa ja suojeltavissa.
Stanleyllä oli ainoastaan seitsemänkymmentä sotakelpoista miestä,
sillä kaikki muut olivat sairaita, pelästyneitä kantajia, vaimoja,
aasinkuljettajapoikia ja lapsia. Muissakin suhteissa oli tila
tuskallinen. Kuukauden paaston jälkeen ei heillä vielä nytkään ollut
muuta syötävää, kuin muutamia kourallisia maissia päivässä.

Kello 9 aamupäivällä hyökkäsivät viholliset taasen monilukuisempina ja
itseensä luottavampina, sillä läheiset neekeriheimot olivat kutsutut
"sotaan".

Kolme päivää kesti taistelu, jonka ajalla kaikki kylät poltettiin. Kun
Stanley kolmannen päivän iltana laski tappionsa, huomasi hän sen
tekevän kaksikolmatta kuollutta, kolme haavoitettua, kaksitoista
kivääriä, jotka oli menetetty, ja neljä laatikollista ampumavaroja.

Viholliset lyötyään ja karkoitettuaan, läksi retkikunta taas Tammikuun
26 päivänä liikkeelle, poltettuaan paljo tavaroita, joita kantajien
puutteessa ei voitu kuljettaa edemmäksi. Tie meni seudun kautta, joka
oli täynnä suuria, linnanraunioiden tavoin kohoavia, paljaita
kallioita, sekä suurista haljenneen graniitin kappaleista muodostuneita
kivikkoja, ja mahdottomia kuperoita paasia.

Sitte kuljettiin suuren tasangon halki. Keskellä ääretöntä, vaakasuoraa
maata näkyi metsän-ympäröimä saaren tapainen kumpu, minne kaikki tällä
seudulla niin runsaslukuinen metsänriista pakenee sateen aikaan. Nyt
kuljeksivat nämä eläimet lukemattomissa laumoissa kedolla -- giraffia,
seebroja, gnuijia, puhvelihärkiä, pukkia, antilooppia, sekä pientä että
suurta laatua, ja metsäsikoja; lintuja oli myöskin monta lajia,
niinkuin iibiksiä, ketokiuruja, kalalokkia, jääliukuja, hanhia, sorsia,
korppikotkia, flamingoja, lusikkahanhia ja kurkia. Ilolla katseli
nälkääntynyt väki näitä.

Eräänä päivänä ampui Stanley giraffin ja pienen antiloopin; seuraavana
päivänä, lähellä metsäistä kumpua tasangolla, viisi sebraa; ja
kolmantena päivänä ampui hän läntisen rajan luona kaksi gnuijia,
puhvelin ja seebran, kaksi hanhea, neljä helmikanaa ja viisi sorsaa.
Nyt melkein hyljittiin leirissä lihaa. Sitä laitettiin eri ruoiksi,
joko muhennettiin, halstaroitiin, paistettiin ja survittiin tahi
kuivattiin matkalle eväiksi.

Helmikuun 9 p. kulki matkue erään kuivuneen virranuoman poikki, ja
seuraavana päivänä saavuttiin vierasvaraiseen Mombitin kylään. Nyt oli
matkue vihdoinkin saapunut Ufukaman rikkaalle alueelle, missä
matkustajan ei koskaan tarvitse kärsiä puutetta.

Kaikkia viljavan vuoritasangon tuotteita oli matkustajille täällä
tarjona, viljaa, papuja, perunoita, herneitä, sesamia, hirssiä,
kasvaksia, meluunia ja eri lajisia puutarha-hedelmiä, vettä ja
tupakkaa, kaikkea oli ostettavana. Kananpoikien ja vuohien lukumäärä,
mitä täällä teurastettiin, oli uskomaton. Stanley jakoi sitten
palkintoja miehilleen niistä monista erinomaisista uskollisuuden
osoitteista, joita he olivat näyttäneet, ja täällä sai hän uudestaan
sen mielistelevän nimityksen, joka kolme vuotta ennen annettiin hänelle
Afrikassa -- "runsaskätinen valkea mies" -- "huyu msungu u'u sungua
mikona".

Wangwanat -- miehet, naiset ja lapset -- pitivät nyt hyviä päiviä sillä
mitä olivat saaneet, ja kolmena päivänä söivät he niin paljon kuin
jaksoivat. Juhlallisessa ilossa ja yltäkylläisyydessä vietettiin siten
kolme päivää Mombitissa.

[Kuva: Kantaja.]

Veres kantajajoukko pestattiin tuottamaan tuolle kärsivälliselle väelle
jotain huojennusta; ja uusia voimin, uudella rohkeudella, varamytyt
olkapäillä kulki matkue eteen päin.

Helmik. 17 p. saapui matkue Usihan kylään, jossa alkaa se mitä kauniin
maapalsta, mikä päättyy vasta Victoria-järven luona. Näiden, kaiken yli
kohoavien salaperäisten, harmaiden kalliomöhkäleiden huipuilta voi
nauttia sanomattoman viehättävää näköalaa, taivaanrannan näyttäessä
äärettömältä. Joka puolella leviää mittaamaton ympyrä, täynnä omituisia
toisistaan erillään olevia kukkuloita, jättiläisten tavoin päällettäin
kasattuja joukkioita kuluneita, teräviä kallioita ja ylöspistäviä
vuorenhuippuja, joiden välillä nousee ja laskee mataloina, laajoina
aaltoina vihanta, ruohoisa tasanko, jolla tuhansittain nautaelukoita
käy pienissä laumoissa.

Kulettuaan sata suom. peninkulmaa merestä Usihaan, tunsi Stanley nyt
rintansa paisuvan mielihyvästä, katsellessaan tätä ihanata maata.
Tuoreen ruohon suloinen haju nousi tasangolta ja herätti hänessä
maaelämän muistoja hänen kotiseudultaan. Pensasaitojen erottamista
kylistä kuului nuorten vasikkain inuminen ja lehmien ammominen;
kili- ja vuohi- sekä lammaslaumoja valppaine paimenpoikineen näkyi
läheisyydessä -- kaikki tämä muodosti erittäin suloisen ja rauhallisen
kuvaelman.

Täältä vaelsi virkistynyt matkue ylös ja alas aaltoisia laidunmaita,
satojen ystävällisten maan-asukasten seuraamina, jotka vaihettivat
hyväntahtoista leikkipuhetta väen kanssa ja nauroivat kovalla äänellä
ja rajusti ilmoittaakseen iloansa siitä että vieraat olivat tulleet
heidän maahansa. "Tulkaa takaisin", sanoivat he, kun kääntyivät
takaisin palatakseen kotiinsa, seurattuaan matkuetta puolen peninkulman
verran. "Tulkaa koska hyvänsä; te olette tervetulleita".

Melkein koko tien merestä tänne oli matkue vaivaloisesti tungeskellut
esiin tiheiden, toisiinsa tarttuneiden pensaiden läpi tai myös olivat
he ryömineet niinkuin muurahaisparvi, rantaseutujen tavallisten
ruoholajien kohotessa niinkuin bamburuoko-metsän heidän päidensä yli --
ja nyt saattoivat nämä avonaiset, lyhyttä ruohoa kasvavat, ihanat
seudut heihin mahtavan, sanomattoman vapauden-tunteen.

Nyt kulettiin useiden kylien ohi. Suolattoman veden lähteitä kumpusi
esiin joka paikassa, varsinkin kallioisten alkuvuorten juurilta, jotka
vuoret ympäröitsivät niinkuin seinät sitä leveää luonnollista
laaksokäytävää, jonka yläpäässä oli Usihan kuninkaan pääkaupunki,
ihanain apinanleipäpuiden ja tiheäin, tuuheain lehtojen varjoamana.

Pohjaiseen päin oli maa aaltoista, avonaista ja vapaata, ikäänkuin
puutonta puistoa, siinä kun ei kasvanut tuskin yhtään puuta tai
ainoatakaan pensasta. Ruoho oli vaan tuuman korkuista. Kallioiset
kukkulat olivat kuitenkin vielä lukuisia. Kaikki näiden kylien
täysikasvuiset nuorukaiset kulkivat ympäri ilki-alastomina, mutta
naiset olivat puettuja kankeisin nahkoihin ja puoleksi parkittuihin
lehmänvuotiin. Ihana puistomaisema ihan sanaa myöten loisti valkoiselta
lukemattomista karjalaumoista ja vuohi- ja lammasparvista.

Kun Stanley seuraavan kerran asettui leiriin, tapahtui että eräs
päälliköistä tahtoi ikisokin avata hänen telttansa ovea, johon hän oli
asettunut lepäämään pitkästä marssista. Stanley kuuli telttapoikien
estelevän häntä, mutta ei sekaantunut asiaan, ennen kuin päällikkö
väkisin tunkeutui sisään, jolloin "Bull" ja "Jack", jotka myöskin
nauttivat hyvin ansaittua lepoa, äkkiä syöksähtivät hänen kimppuunsa ja
tarttuivat kiinni hänen käsiinsä. Päällikön kauhistusta ei voi
mitenkään kertoa, varsinkaan kun hän näytti luulevan että teltassa
oleva valkea mies oli muuttunut kahdeksi äkäiseksi koiraksi. Stanley
vapautti hänen kohta hänen epämieluisasta asemastaan ja saavutti siten
hänen kiitollisuutensa ja sai häneltä apua maan-asukasten
rauhoittamisessa, ne kun olivat täällä erittäin nenäkkäitä.

Täältä oli, sanoivat maan-asukkaat, ainoastaan yhden päivän matka enään
suuren Ukerewee eli Victoria-järven luo, matkan ensimmäiseen
päämaaliin. Siellä ottaisi matkue itselleen moniviikkoisen levon
vaivoistaan ja tapaisi runsaasti ruokatavaroita.

Rivakkaasti ja hyvällä mielellä kulki matkue laaksokäytävien ja
vuorenharjujen yli, kahlasi läpi vesien ja kuivuneiden joen-uomain,
meni läpi viljeltyjen ketojen ja kylien, joissa väkevä haju osoitti
että niissä oli karjaa, ja ohi hyväntahtoisten maan-asukasten, kunnes
äkkiä, heidän kiivetessään ylöspäin loivaan kohoavaa rinnettä,
hurraa-huutoja kuului etujoukosta; nyt tiesivät myöskin ne, jotka
olivat jälkijoukossa, että etummainen osasto oli saanut tuon suuren
järven näkyviinsä!

Frank Pocock kulki suoraan eteenpäin, siksi kuin hän oli saapunut
kukkulan harjulle. Hän loi pitkän, laajan silmäyksen johonkin, heilutti
hattuaan ja riensi alas Stanleyn luokse ilosta loistavin kasvoin,
nuoruuden hehkulla ja elämäinnolla huudahtaen:

-- Minä olen nähnyt järven, herra, ja se on suuri!

Fredrik Barker, joka vaan vaivoin voi ratsastaa aasilla, koska hän oli
kipeä ja häntä vaivasi väsymys pitkällisen matkan vaivoista, kohotti
päätänsä ja hymyili kiitollisesti toverilleen.

Pian tulivat kaikki kukkulalle, johon etujoukko oli seisahtunut, ja
ensimmäinen silmäys näytti pitkän, leveän vedenpinnan, joka
huikaisevassa auringonpaisteessa näytti sulatetulta hopealta, noin 600
jalkaa alempana ja puolen peninkulman päässä. Kauimpana etäisyydessä
näkyi tummansinisiä kukkuloita ja vuoria, ja järvessä oli sirotettuna
useampia pieniä harmaita kalliosaaria.

Ilossaan lauloi eräs nuori mies Stanleyn neekereistä riemulaulun,
tilaisuutta varten tehdyn, ja kun kööri yhtyi laulamaan, sai se vuoret
kaikumaan hurjasta ja harvinaisesta soinnusta. Iloisen soiton
elähyttäminä antoivat he lippujen liehua tuulessa ja menivät verkalleen
alas penkereitä Kagehyi'in maan kedoille.

Noin virstan päässä kylistä hämmästyivät he nähdessään sadoittaisin
soturia töyhtöillä koristetuin päähinein ja aseistettuina kiireestä
kantapäähän saakka lähestyvän juoksumarssissa, sill'aikaa näyttäen
taitoaan joutsen, nuolien ja keihään pitelemisessä. Nämä olivat ensin
säikähtyneet siitä pitkästä jonosta, joka tuli alas vuorta ja luulleet
vihollisten lähestyvän; mutta vaikka he pian huomasivat erehdyksensä,
katsoivat he olevansa velvolliset käyttämään tilaisuutta, näyttääkseen
urhoollisuutensa, jonka vuoksi he toimittivat tämän sotaleikin.

Eräs Kagehyissa asuva arapialainen, Sungoro Tarib, lähetti sanan
pyytääkseen matkuetta olemaan tervetullut ja kehottaakseen heitä
asettumaan leiriin siellä, koska Kagehyin päällikkö, Kaduma, oli hänen
uskollinen liittolaisensa.

Pieni ke'onmuotoinen maja, huonosti valaistu ja jossa oli kova haju
mädänneistä aineista ja jonka katossa vilisi rohkeita rottia, jotka
pahankurisella kestäväisyydellä jatkoivat tungeskelemistään sisään ja
ulos pesistään olkikolossa ja juoksemistaan seinien yli, annettiin
Stanleylle. Toinen pieni maja annettiin Frank Pocockille ja Fred
Barkerille heidän asunnokseen.

Matka merestä tänne, matkueen ensimmäiseen päämaaliin, oli kestänyt 103
päivää, -- pitkää vaivaloista päivää, ponnistusten, nälän ja vaarojen
uhatessa tuntemattomain seutujen kautta. Nyt oli matkaa jatkettava
meritse, ja uudistuneella rohkeudella ja vahvistunein toivoin siitä
että tämä vaarallinen matka onnellisesti loppuisi, meni jokainen
levolle, lepäyttääkseen väsyneitä jäseniään.

Siten oli Stanley nyt sanomattomien vaivojen, ponnistusten ja
puutteiden jälkeen tullut tarkoituksensa ensimmäiseen päämaaliin.
Täällä olisi hänen matkansa tärkein ja merkillisin osa alkava. Oli nyt
tutkittava järven koko ranta-alue sen seikan selville saamiseksi eikö
näillä viljavilla ja ihanilla seuduilla keski Afrikassa olisi mitään
mahdollisuutta mukaviin välitysteihin sivistyneen maailman kanssa,
joita teitä järvet ja purjehdittavat joet muodostavat. Se oli
perinpohjaisen tärkeä kysymys, joka siten oli Stanleyn tutkittavana.
Sen onnellisesta ratkaisusta olisi riippuva, jos oli mitään toivoa
siitä että sivistyksen ja järjestetyn yhteiskuntaelämän siunauksille
voitettaisiin tämä äärettömillä luonnonrikkauksilla varustettu maan-osa
ja sen musta väestö, joka, vaikka omistaakin oivalliset sielunkyvyt,
vielä elää raa'an luonnontilan portaalla.




Victoria Nyanza'lla.


Seuraavana aamuna heräsivät kaikki kertomattoman kevennyksen tunteella.
Oli lopussa marssit, lopussa torvien toitotukset, jotka käskivät uusiin
koittavan päivän vaivoihin varustaumaan, nälänkin pelko oli poissa --
ainakin joksikin aikaa.

Kello 9 oli vastaanotto. Ensiksi tulivat Frank ja Fred -- kuumeesta jo
täydellisesti parantuneina -- Stanleylle hyvää huomenta tekemään. Sitte
saapuivat wangwanoiden johtajat lausumaan toivonsa että hän oli
nukkunut rauhallisesti, ja heidän jäljestään retkikunnan nuoret rivakat
miehet; sitte tulivat Kaduma ja Sungoro saadakseen tietoja matkasta ja
kuullakseen uutisia Sansibarista, ja vihdoin viimeksi Kaduman puoliso
paraimpine ystävineen. Vastaanotto kesti kaksi tuntia ja sen päätyttyä
läksivät vieraat kukin askareitaan hoitamaan. Maanasukkailla näitä ei
monta laatua olekkaan; he loruilevat, valmistavat tahi paikkaavat
verkkojaan, tekevät kirveitä, kanootteja, ruokakaukaloita, aitauksia ja
majoja -- siinä kaikki. Stanleyn väki taasen teki asemapiirroksia omien
nurmihökkeleidensä rakentamiseksi; täten se osoitti tyytyväisyyttään
pitempään oloon Kagehyi'ssä.

Stanleyn tultua Kagehyin kylään, muuttui se tärkeäksi paikaksi. Sinne
tulvaili mahdoton joukko maassa syntyneitä kauppiaita kaikilta
suunnilta kahden- tahi kolmenkymmenen peninkulman takaa. Kalastajat
tulivat kanooteissaan tuoden suuret varastot kuivia kaloja; toiset
toivat maniok'ia ja kypsiä banaaneja; paimenet lähettivät härkiään, ja
venheittäin tuli kaikilta haaroilta kuokkia, rautalankaa ja suolaa sekä
suuria varastoja bataateja ja jamsia.

Stanley pyysi ruhtinas Kadumalta neuvoja ja apua järvi-matkalleen. Tämä
kutsui silloin kansan vanhimmat neuvotteluun. Kun he olivat asettuneet
istumaan maahan, alkoi Kaduma kokouksen seuraavilla sanoilla:

"Voiko nälkäinen mies tehdä työtä? Voiko janoinen puhua?" Vanhimmat
katsoivat silloin veitikkamaisesti toisiinsa ja nyykäyttivät päitään,
ja Kaduma rupesi kähisten kakistelemaan. Silloin toi noin neljän- tahi
viidentoista vuotias alaston nuorukainen suuren ruukun käyvää pombeeta
[olutta, jota maanasukkaat valmistavat hiivasta tahi karkeista
jauhoista]. Hän koitti asettaa tämän pyöreäpohjaisen astian maahan niin
vakavasti kuin suinkin estääkseen sen kaatumista. Sen viereen pani hän
yhtä tukevasti Kaduman mahdottoman mielikki-maljan, suuren kurbitsin.
Kaduma rupesi istumaan pienelle matalalle rahille ja kääriytyi
rasvaiseen huntuunsa, sitte ojensi hän kätensä, ja polvillaan tarjosi
hänelle poika pikaria, jota hän piti molemmilla käsillään. Tuntikauden
nautittiin pombeeta ja Kaduman puhe osoitti ymmärrystä ja harrastusta.
Vaan pahaksi onneksi loppui pombee ja Kaduma meni maata. Herättyään
tyhjensi hän taas kaksi tahi kolme ruukullista; vihdoin hoiperteli hän
sijalleen ja keskustelusta ei tullut mitään.

Kuitenkin alkoi Stanley laittaa Lady Alicea kuntoon.

Seitsemän päivän kuluttua oli venhe varustettu meren vaaroissa
kestämään. Jauho- ja kuivakala-varastot, suuret pakat kaikenlaisia
kankaita ja helmiä sekä mitä oli jäljellä pieniä tarvekaluja vietiin
laivaan ja vihdoin ilmoitettiin Lady Alicen ainoastaan odottavan
miehistöään.

-- Tahtooko kukaan tulla mukaani vapaaehtoisena? kysyi Stanley
miehiltään.

Kaikkialla vallitsi kuolonhiljaisuus.

-- Eikö edes palkkiosta tahi lisämaksusta?

Taaskin sama hiljaisuus; ei kukaan tahtonut omasta taipumuksestaan.

-- Vaan kuitenkin täytyy minun lähteä, sanoi hän. Tahdotteko jättää
minut yksinäni matkalle?

-- Ei.

-- Mitäs sitte tahdotte? Ettekö tunne ketään urhoollista miestä, joka
tulisi herransa toveriksi matkalla järven ympäri?

Taaskin vaikenivat kaikki. Kun hän kysyi kultakin erittäin, sai hän
vastaukseksi, että he eivät olleet tottuneet meri-elämään; kukin
vakuutti suoraan kovin pelkäävänsä vettä.

-- Mitäs minun sitte on tekeminen?

Silloin sanoi Manwa Sera:

-- Herra, älkää kyselkö enempää. Käskekää miehiänne. Koko miehistönne
on lapsianne, ja he eivät liene teille tottelemattomia. Jos kysytte
heiltä ystävän tavoin, niin ei kukaan rupea palvelukseenne. Käskekää
heitä, niin he tottelevat kaikki.

Stanley teki silloin luettelon kymmenestä venemiehestä ja yhdestä
peränpitäjästä, joiden uskollisuuden nojaan hän jätti itsensä ja
tavaransa matkalla pitkin Victoria-järven rantoja. Muut jäivät leiriin;
Frank ja Fred pantiin heidän johtajikseen.

[Kuva: Lady Alice Victoria Nyanzalla.]

Sitte käski Stanley soutamaan. Taivas oli pilvinen ja vaaleanharmaa
vesi oli käynyt tuhkaharmaaksi; vuoret olivat paljaat ja haljenneet, ja
synkän taivaan kanssa ikäänkuin sopusoinnussa oleva maisema oli
hiljainen ja autio. Soutajat huokasivat syvään. Heidän soutunsa oli
sellaisten tapainen, jotka varmaan tietävät perikatoon syöksyvänsä;
välistä vilkasivat he huolissaan Stanley'yn, ikäänkuin olisivat
odottaneet käskyä palaamaan. He näkyivät aivan selvään aavistavan
jotakin pahaa.

Jonkun ajan kuluttua tavattiin muuan neekeri nimeltä Saramba, joka
istui kanootissaan kalastamassa. Hänet saatiin matkalle oppaaksi. Tästä
olivat Stanleyn miehet ylen onnelliset.

Tuuli alkoi kiihtyä; pilvet, jotka kauan olivat kokoontumistaan
kokoontuneet luoteiselle taivaan-rannalle, synnyttivät äkkiä kovan
tuuliaispään, ja koko ympäristö kävi pian sanomattoman rajuksi. Tuuli
ajeli retkikuntaamme yli raivokkaiden aaltojen; Lady Alice kiiti
eteenpäin villin varsan tavoin ja pieksi vettä kuohuksi ja vaahdoksi,
joka sitte roiski avuttoman miehistön ja venheen yli. Vaikka ainoastaan
pieni purje oli viritetty, lensi venhe sanomattoman nopeasti eteenpäin.
Pursimiehet kumartuivat tuuleen päin; Saramba istui pelosta
kyyristyneenä ja oli nöyrästi peittänyt pörröisen päänsä
kuvevaatteellaan.

Seuraava päivä oli kaunis. Järvi, joka edellisenä päivänä oli ollut
raivoissaan, oli nyt rasvatyynenä. Jylhien vuorten kuivuneet ja
puuttomat muodot kuvastuivat selvästi taivasta kohden. Vastaiselta
puolelta näkyi metsistyneitä kumpuja, ja niiden välissä kimalteli se
leveä ja komea lahdelma, johon Niilin äärimmäinen eteläinen lisävesi
juoksee.

Victoria-järven ympäristössä oleskelevat virtahevot ovat hyvin
taistelunhimoisia luonnoltaan, ja matkustavaista, joka varomattomasti
lähestyy heidän olopaikkaansa, uhkaa suuri vaara. Usein niitä
ahdistettiin venheestä, vaan koska se kuitenkaan ei ollut varustettu
sotaan näitä paksunahkaisia vastaan, olisi taistelu voinut tulla tuhoa
tuottavaksi.

Kerran törmäsi venhe erään vedestä nousevan virtahevon selkään. Eläin
säikähti tästä raskaasta ja omituisesta kapineesta seljässään ja sysäsi
niin rajusti venhettä, että kaikki luulivat sen särkyvän kappaleiksi.
Sittenkuin virtahepo täten oli ilmaissut tyytymättömyytensä, sukelsi se
taasen muutaman jalkaa venheen perästä ja ulvoi kovalla äänellä
ikäänkuin olisi taisteluun vaatinut. Vaan Stanley oli jo saanut kyllin
kokea eläimen voimaa, sentähden käski hän soutamaan pakoon niin nopeaan
kuin mahdollista.

Eräänä päivänä laskettiin ankkuri muutaman kylän edustalla, josta
toivottiin ruokavaroja saatavan, ja kauan keskusteltua myöntyivät
villit muutamista sinisistä lasihelmistä antamaan kaaliksia ja
lampaan. Miehillä ja naisilla ei ollut muuta vaatetusta kuin lyhyt
banaanilehdistä tehty esiliina; tämä äärettömän yksinkertainen puku
muistutti paljon Aatamin ja Eevan viikunalehti-vaatetuksesta. Omituista
oli myöskin että miehiltä puuttui etuhampaat sekä ylä- että alaleuassa.
Päänsä olivat he myöskin ajelleet; ainoastaan säännöttömän puolikuun
muotoisen harjan olivat he jättäneet päälaelleen ja otsalleen.

Seuraavana jälkeenpuolenpäivänä, jolloin ankkuri taaskin laskettiin,
lähestyi venhettä muudan kanootti, joka värinsä ja muotonsa tähden
herätti yleistä kummastusta. Sen kokka oli näet korkealla taivutetun
käsivarren tavoin; köysi oli jännitetty tämän päästä korkeaan
peräkeulaan saakka. Tälle köydelle oli ripustettu hienoa heinää, joka
heilui harjan tavoin, kun kanootti lähestyi vakavasti ja rohkeasti
neljänkymmenen venemiehen kuljettamana. Puolet kokassa olevista
miehistä kavahti seisoalleen, kun olivat tulleet 150 jalan päähän, ja
tartuttuaan pitkiin tupsuilla koristettuihin keihäisinsä ja kilpihinsä,
alkoivat uhaten heiluttaa niitä. Kun Stanleyn väki ei yrittänytkään
vastarintaa tekemään, lähestyivät he varovasti ja tultuaan noin 60
jalan päähän, laskivat he tuulen puoleen ja kääntyivät venheen perää
kohdin uhkaavasti viittoellen. Sitte tulivat he hiukan lähemmäksi ja
laskivat lopulta kanoottinsa pitkinpäin laivaa. He olivat jokseenkin
julkeita, ja kuin heitä kuitenkin lempeästi kohdeltiin kiihtyi heidän
loukkaamis-intonsa kiihtymistään; he tuuppivat toisiaan ja
hoipertelivat sekaisin venheessään, sillä suurin osa heistä oli
juovuksissa, tarttuivat keihäisinsä ja kilpihinsä ja alkoivat laulaa
lallatella viinasta käheillä äänillään. Muutamat ottivat linkonsa ja
heittivät kiviä kauas järvelle; tälle taputteli laivan miehistö
käsiään. Banaani-viinin lämmittämänä ja laulun rohkaisemana rohkaisi
eräs heistä luontonsa ja alkoi tähdätä Stanleyhyn, joka vaieten ja
tarkkaavaisena istui venheensä perässä; kivi lensi hänen päänsä yli, ja
kova, humalainen rääkynä palkitsi heittäjää hänen rohkeudestaan.

Huomattuaan ettei lempeydellä ollut toivottua vaikutusta otti Stanley
revolverinsa ja ampui nopeasti veteen siihen suuntaan, johon kivi oli
lentänyt. Tästä seurasi surullinen näky. Kuultuaan laukauksen
hyppäsivät nuo rohkeat, hävyttömät veitikat veteen ja uivat minkä
kerkesivät rantaa kohden, jättäen kanoottinsa jälkeensä.

"Rakkaat ystävät, palatkaa, palatkaa!" huusi Stanleyn miehistö heille.
"Mitä pelkäätte? Tarkoituksemme oli vaan näyttää teille, että meillä on
yhtähyvin aseita kuin teilläkin. Palatkaa, tulkaa noutamaan
kanoottinne; kyllä me työnnämme sen teille, että voitte ottaa sen".

Vihdoin saatiin villit naurulla ja lempeillä sanoilla palaamaan. He
olivat nyt arvokkaampia käytöksessään. He nauroivat, huudahtelivat
kummastuksesta ja matkivat pistoolin-laukauksia; "bum, bum, bum".

Sitte lähestyi vielä viisi muutakin kanoottia, täynnä seudun asukkaita.
villit huusivat ja pyysivät että Stanley tulisi heidän kuninkaansa
luo, vaan hän oli huomannut heidät liian sivistymättömiksi ja
väkivaltaisiksi ja piti sentähden viisaimpana olla maalle nousematta.
Villit rupesivat silloin uhkailemaan, jonkatähden Stanley piti
parhaimpana olla myöntyvinään heidän pyyntöönsä. Hän käski hinaamaan
ankkurin laivaan ja käymään airoihin käsiksi; sitte käski hän
suuntaamaan matkan ulapalle päin, äskenmainittujen kuuden kanootin
seuraamana. Kun oli soudettu tuhannen jalan verran, käski Stanley
yhtäkkiä nostamaan purjeita ja upeana kiiti Lady Alice nuolennopeasti
ohi kanoottien, villien suurimmaksi ihmeeksi ja hämmästykseksi.

Aurinko oli juuri laskemaisillaan ja tuntikauden purjehdittua antoi
Stanley sentähden taas laskea ankkurin. Tuuli tyveni, paksuja
pilviryhmiä alkoi taas nousta idästäpäin, järvi oli rasvatyyni kuin
peilinpinta ja pilkkopimeä peitti maan, sen metsät ja vuoret. Pian
alkoi salama salaman perästä halkaista pilviä, raju myrsky syntyi
sellaisella voimalla että venhe oli vähällä painua veden alle, ja
rakeiden sekainen sade syöksi kuin olisi pilvistä kaadettu. Melkein
joka silmänräpäys kuului mitä kauhein ukonjyrinä, joiden ääntä vuoret
synkästi mylvien matkivat. Miehistö, jonka Stanley ennen myrskyn alkua
oli asettanut olemaan varuilla napot kädessä, ilmoitti vähä väliin
veneen olevan hukkumaisillaan. "Ammentakaa nopeammin!" vastasi Stanley.
Kaksi tuntia kesti kamala raju-ilma ja sen lakattua antoi Stanley
soutaa erääsen saareen, jonne virittivät valkean kuivatakseen
läpimärkiä vaatteitaan ja keittääkseen lämmintä lientä.

Seuraavana aamuna oli ilma mitä ihanin. Taivas oli selkeä ja sininen,
rannat mehuisat ja viheriät, järvi välkkyili kiillotetun teräksen
tavoin ja ilma oli raitis ja virkistävä. Rohkaistuna ja virkistynein
voimin astui Stanley miehineen bambu-lehtimajastaan ja pian leijuili
venhe taaskin vesillä soutajien laulaessa iloisimpia laulujaan.

Hetken aikaa soudettua ohjattiin venheen kulku erästä saarta kohti,
jossa näkyi maan-asukkaita olevan. Stanley antoi tulkin alkaa puhetta
heidän kanssaan, ja vihdoin lähettivät he pojan kanootissa puhumaan
muukalaisten kanssa. Vaan tultuaan lähelle rupesi tämä hämmästyneenä
töllistelemään. Stanley heitti helmivyön hänen kanoottiinsa, ja se
antoi ikäänkuin uutta eloa hänelle. Hän huusi rannalla seisoville
toverilleen, ja heti läksi parikymmentä kanoottia liikkeelle, täynnä
rauhallisia, säveämielisiä maanasukkaita, jotka suurimmalla
mielihartaudella katselivat tuota kummallista venhettä ja heidän
mielestään vielä kummallisempaa valkoista miestä, jommoista he eivät
koskaan olleet nähneet eikä edes voineet uneksuakaan voivan löytyä maan
päällä.

Saatuansa kuulla, että voivat saada niin paljon lasihelmiä kuin
halusivat, jos vaan toisivat ruokavaroja, kiiruhtivat he maalle ja
palasivat pian tuoden mukanaan suuren varaston banaaneja, kanoja ja
munia sekä imelää palmuviiniä. Kaikesta tästä osti Stanley niin paljon
kuin varoi riittävän kolmeksi päivää. Ihastuneina muukalaisten
ystävällisyydestä ja anteliaisuudesta tarjosivat maanasukkaat laivan
miehistölle isoja ryyppyjä palmuviiniä ystävyyden vahvistamiseksi, ja
kun purjeet vihdoin nostettiin, seurasivat kaikki kanootit venhettä
pitkän matkaa, yhä vaan kestiten laivan miehistöä, laulaen, lallattaen
ja kovaäänisesti huutaen ilosta.

Kerran täytyi venheen kulkea erään niemekkeen ohitse, jolla kasvoi
pitkää ruohoa. Suuri joukko maanasukkaita näkyi hyökkäävän sinne,
saadakseen mukavia asentoja. Venheen verkalleen nientä lähestyessä,
meni muutamia villeistä kallioille ja viittasivat venhettä tulemaan
lähemmäksi. Kun Stanley suostui heidän pyyntöönsä ja lähestyi
muutamia jalkoja, huusivat he jotakin hänelle, ja kohta sinkoili kiviä
satamalla humisten ympäri venhettä. Kun soutajat taasen tarttuivat
airoihin, hyökkäsi joukko villejä esiin piilopaikoistaan, lingoilla
varustettuina, joilla he heittivät kiviä ja osasivat venheeseen ja
perämieheen. Enemmän vahingon välttämiseksi laukasi Stanley
nuolennopeudella revolverinsa; yksi villeistä kaatui, jolloin toiset
lakkasivat taistelua pitkittämästä ja vetäytyivät takaisin korkeaan
ruohostoon.

Eräässä pienessä kylässä, joka oli soman lahdelman rannalla, otettiin
Stanley mitä ystävällisimmin vastaan. Kylän päällikkö kutsui heidät
luokseen, valmisti pidot, joissa nautittiin äskenlypsettyä maitoa,
viiliä, kypsiä maukkaita banaaneja, vuonaa, bataateja ja munia. Hän
lennätti myöskin sanan maan hallitsijalle, keisari Mtesalle, ja
ilmoitti muukalaisen tulleen hänen maahansa. Samalla ilmoitti hän
Stanleylle ei aikovansa laskea häntä lähtemään ennenkuin oli asettanut
hänet vastattain suuren afrikkalaisen hallitsijan kanssa, jossa, kuten
hän hymysuin vakuutti, Stanley olisi löytävä ystävän, jonka suojassa
hän voisi nukkua rauhallisesti.

Vielä oli Stanley päivän täällä, nauttiakseen päällikön runsaasta
kestitsemisestä. Joka hetki sai hän tuta uusia liehakoitsevia
kohteliaisuuden osoituksia. Maa oli ikäänkuin sopusoinnussa kansan
kanssa, ja tuskinpa koko Afrikassa on monta miellyttävämpää
maisemakuvaa kuin tämä oli. Huojuvan ruohoston ympäröimältä rannalta
aina vuorien korkeimpiin huippuihin saakka oli kaikki viheriäistä --
eri värinvaihteissa. Vaalean-viheriän matele-puun lehtipuku oli somana
vastakohtana erilajisten viikunapuiden tummemmalle vihannuudelle,
banaanin silkinkiilloista lehtilatvasta peittivät tamarindin vaalean
lehdistön leijuvat ryhmät ja ympärillä olevien laidunten, jotka
vilisivät täynnä karjaa, tumman viheriät pellot ulottuivat korkeille
kummuille saakka. Vapaissa, sekavissa vaan somissa jonoissa ikäänkuin
reunustivat vuoret tätä maisemakuvaa, milloin paisuen uhkeiksi ja
pyöreiksi, milloin köyristyen sulkeakseen syliinsä komean
banaanilehdon, milloin rohkeasti kohoten poikittaisiksi, jyrkiksi
kallionhuipuiksi, milloin taas laskeutuen moniksi komeiksi ylängöiksi;
nämä ylängöt ovat yhteydessä seutujen kanssa, joilla kenenkään
valkoisen miehen jalka vielä ei ole käynyt.

Stanley jatkoi sitte matkaansa ja eräänä aamuna huomattiin kuusi
kaunista, täydellisesti miehitettyä kanoottia, jotka juuri olivat
kääntymässä erään niemen ympäri. Stanley luuli ensin heidän olevan
jonkun kaapparilaivaston, joka oli lähetetty hänen matkaansa estämään,
mutta oppaat, joiden joukossa myöskin oli kylän vierasvarainen isäntä,
sanoivat niiden olevan keisarin väkeä. Niiden tultua lähemmäksi näkyi
laivanpäällikkö pukeutuvan juhlapukuunsa. Hän pani päähänsä helmillä
kirjaillun päähineen, jossa liehui pitkiä valkoisia kukonhöyheniä,
pukeutui lumivalkoiseen, pitkäkarvaiseen vuohennahkaan ja hartioilta
riippuvaan huntuun.

Päällikkö oli komea, roteva noin kahdenkymmenen vuoden vanha
nuorukainen; hypättyään Stanleyn veneesen laskeutui hän polvilleen
hänen eteensä ja esitti asiansa seuraavin tavoin.

"Ugandan kabaka (keisari) lähettää mukanani paljo salaam (terveisiä)
teille. Hän toivoo innokkaasti että käytte hänen luonaan, ja hän on
laatinut leirinsä Usavaraan ollakseen läheisyydessä, kun te nousette
maalle. Hän ei tiedä mistä maasta tulette, vaan minulla on erityisessä
kanootissa mukanani nopea sanansaattaja, joka ei kaipaa lepoa,
ennenkuin on ilmoittanut kabakalle teidän lähestyvän. Hänen äitinsä
näki muutamia öitä sitten unen, ja siinä näki hän valkoisen miehen
tulevan järvellä venheessään tännepäin, ja -- te olette nyt
tulleet! Vastatkaa minulle, että voin lähettää sanansaattajan.
Twiyanzi-yanzi-yanzi (kiitos, kiitos, kiitos)!"

Nuori päällikkö, jonka nimi oli Magassa, sai nyt tietää Stanleyn matkan
tarkoituksen ja sanansaattaja lähetettiin heti keisarin luo.




Stanley Ugandan keisarin luona.


Kun Stanley ja hänen seuralaisensa olivat noin kahden peninkulman
päässä Usavarasta, näkivät he ihmisiä tuhansittain asettuvan
järjestykseen hiukan viettävälle maalle. Heidän tultuaan lähemmäksi
käski Magassa ampuma-aseilla ilmoittamaan heidän tuloansa. Rannalla
oleva kansa oli asettunut kahteen taajaan riviin, joiden kumpaisissakin
päissä näkyi monta miestä, jotka pukunsa puolesta erosivat muista.
Heillä oli karmosiinipunaiset, mustat ja lumivalkeat vaatteet yllänsä.
Stanleyn lähestyessä rantaa kuului pyssynlaukauksia noista pitkistä
riveistä. Magassan kanootit jakaantuivat oikean- ja vasemmanpuolisiin
osastoihin, ja 200 tahi 300 kovalatinkista pyssyä ilmoittivat kaikille
että se valkoinen mies, josta keisarin äiti oli unta nähnyt, oli
noussut maalle. Lukuisat vaski- ja paassi-rummut sanoivat hänelle
jymisevät tervetulijaiset; liehuttimia, lippuja ja viiriä leijaili
ilmassa ja kansa huusi kovaäänisesti. Sangen hämmästyneenä tästä
juhlallisesta ja komeasta tervehdyksestä läksi Stanley suurta lippua
kohti. Sen läheisyydessä seisoi lyhytkasvuinen mies puettuna
karmosiinipunaiseen levättiin, jonka alla hänellä oli valaistusta
pumpulikankaasta tehty valkoinen puku. Magassa, joka jo oli kiirehtinyt
maalle, lankesi kunnioittavasti polvilleen tämän miehen eteen,
ja käännyttyään Stanleyn puoleen ilmoitti tämän miehen olevan
"katekiron" eli pääministerin. Stanley kumarsi ja tämä vastasi hänen
tervehdykseensä vielä sirommin ja syvempään kumartaen. Stanley tuli
aivan hämmästyneeksi ja hämilleen tästä ruhtinaallisesta vastaanotosta.

[Kuva: Stanleyn saapuminen Ugandan keisarin luo.]

Kaksitoista hyvinpuettua maanasukasta astui sitte esiin, tarttui hänen
käteensä ja sanoi hänet tervetulleeksi Ugandaan. Katekiro nyykäytti
päätään, ja lukuisien rumpujen rämistessä, jotka tekivät kaiken
kanssapuheen mahdottomaksi, kulkivat he vierekkäin ja tuhansien
uteliasten seuraamina erääsen pihaan. Joukko ruohokattoisia majoja oli
ympyränmuotoisesti erään suuremman rakennuksen ympärillä, jonka
sanottiin aiotun Stanleyn asunnoksi.

Katekiro ja monta päällikköä seurasivat Stanleytä hänen uuteen
majaansa, ja heidän kesken syntyi hyvin tuttavallinen keskustelu.

Lukemattomia kysymyksiä sateli Stanleyn terveydestä, hänen matkastaan
ja sen tarkoituksesta, Sansibarista, Euroopasta ja sen kansasta,
järvistä ja taivaista, auringosta, kuusta ja tähdistä, enkeleistä ja
perkeleistä, lääkäreistä, papeista ja käsityöläisistä yleensä.
"Kaikkitietävien" kansakuntien edustajana täytyi hänen käydä mitä
ankarin tutkinto. Sitte muuttui juhlallinen mieliala ystävällisemmäksi.
Pitkiä, laihoja, jänteviä, mustia käsiä tarttui Stanleyn käteen, ja
muutamia miehiä kiiruhti heti ilmoittamaan kabakalle, että tämä
valkoinen mies oli älyniekka, että hän tiesi kaikki ja oli erinomaisen
kohtelias ja seuraa rakastava. Kabakan sanottiin silloin "hieroneen
käsiään aivan kuin olisi päässyt jonkun aarteen omistajaksi".

Vahvemmaksi todistukseksi edullisesta arvostelmastaan Stanleystä
lahjoittivat he hänelle neljätoista lihavaa härkää, kuusitoista
lammasta ja vuohta, sata kimppua banaaneja, kolme tusinaa lintuja,
neljä puuastiallista maitoa, neljä kappaa bataatteja, viisikymmentä
tähkää vastaleikattua maissia, kopallisen riisiä, tiun tuoreita munia
ja kymmenen ruukullista palmuviiniä. Keisarin hovimestari, joka kulki
kaikkien niiden etunenässä, jotka kantoivat tahi veivät hevosella
kaikkia näitä erilaisia ruokavaroja, lankesi polvilleen Stanleyn eteen
ja sanoi:

"Kabaka lähettää salaams ystävälleen, joka on matkustanut niin kauas
häntä tavatakseen. Kabaka ei voi katsella ystäväänsä, ennenkuin tämä
on aterioinut ja tuntee itsensä tyydytetyksi. Kabaka on lähettänyt
orjansa tuomaan näitä hänen ystävälleen, hänen aterioidakseen.
Yhdeksännellä tunnilla, kabakan ystävän levähdettyä, lähettää hän
sanansaattajan pyytämään häntä tulemaan saapuville. Olen puhunut.
Twiyanzi-yanzi-yanzi!"

Päivän yhdeksäs hetki lähestyi. Kaksi hovipoikaa, puettuina valkoiseen
villapaitaan, vyöhyt tahi nauha vyöllä ja yllään pitkä kirjava kappale
pumpulikangasta, joka riippui oikeanpuoliselta olkapäältä jalkoihin
saakka, tulivat ja ilmoittivat määräajan olevan kulunut. Stanley läksi
heidän kanssaan ottaen mukaansa miehistöstä viisi miestä, jotka olivat
kivääreillä varustetut ja kulkivat hänen kummallakin puolellaan.
Astuttiin pitkin lyhyttä, leveää katua, jonka päässä oli maja. Tässä
istui keisari, Mtesa oli hänen nimensä, päällikkö-joukon ympäröimänä,
jotka istuvassa tahi polvia-notkistavassa asennossa olivat järjestetyt
kahteen, toisiaan vastapäätä oleviin riviin jonkun matkan päässä
valta-istuimesta. Näiden rivien päissä oli rummunlyöjiä, vahteja,
teloittajia, hovipoikia j.n.e. Kun Stanley miehineen lähestyi lähintä
joukkoa, hajosi se, ja rummunlyöjät pärähdyttivät kovasti rumpujaan.
Keisari nousi silloin seisoalleen ja meni Stanleytä vastaan. Silloin
nousivat pystyyn kaikki polvillaan olevat ja istuvat rivit --
kenraalit, överstit, päälliköt, ruoanlaittajat, hovimestarit, hovipojat
ja teloittajat.

Keisari oli korkeakasvuinen, laiha, ulkomuodoltaan voimakas,
hienokasvoinen ja suurisilmäinen neekeri; nyt oli hän puettu valkoiseen
villapaitaan, jonka päällä oli kullattu vyöhyt ja musta vaippa. Hän
puristi Stanleyn käsiä lämpimästi ja voimakkaasti, kumarsi jotenkin
somasti ja pyysi häntä istumaan eräälle rantatuolille.

Tämä Stanleyn ja keski-Afrikan mahtavimman miehen ensimmäinen
yhdessä-olo loppui molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi ja Stanley
rupesi heti ensi silmänräpäykseltä tätä mustaa keisaria innokkaan
ystävän tavoin suosimaan. Kasvultaan oli Mtesa keisari pitkä ja
solakka. Hänellä oli erinomaisen kauniit ja hienot kasvonpiirteet.
Suuret, säihkyvät, vilkkaat silmänsä loi hänen muodolleen erinomaisen
ihanuuden. Hänen ihonsa oli tumman-punaisen ruskea. Häntä huvitti
sangen kuulla kerrottavan eurooppalaisten hovien tavoista ja
sivistyksen ihmeistä. Hän koitti niin paljon kuin suinkin voi olla
valkoisten miesten tapainen. Kaiken, mitä hänelle kerrottiin, käänsi
hän tavallisesti vaimoilleen ja päälliköilleen. Kauan aikaa juteltua,
täytyi Stanleyn taas ottaa jäähyväiset levähtääkseen matkan jälkeen.

Noin kello 7 aikaan läksi Mtesa asunnostaan vahtien, hovipoikien,
lipunkantajien, toitottajien, rummunlyöjien, päällikköjen ja
orpanoivien maanasukkaiden ja muiden seuraamana. Noin kaksisataa
hoviinsa kuuluvaa naista oli hänellä myöskin mukanaan. Kulkiessaan
Stanleyn majan ohi lähetti hän yhden hovipojistaan kysymään, tahtoisiko
Stanley tulla hänen luokseen. Hetken aikaa kuluttua siitä kuin Stanley
oli tullut Mtesan luo, joka hovinsa ympäröimänä oli istautunut järven
rannalle, kiiti eräästä mutkasta neljäkymmentä komeaa, keltaisen
ruskeaksi maalattua kanoottia.

Kanooteissa istui yhteensä noin 1,200 henkeä. Kunkin kanootin kapteeni
oli puettu valkoiseen villapaitaan ja somapoimeiseen turbaaniin.
Laivaston päälliköllä oli paidan päällä karmosiinipunainen,
kultaneuloksilla tiheään koristeltu nuttu ja päässä punainen lakki.
Kukin kapteeni, joka kulki keisarin ohi, tarttui kilpeensä ja
keihääsensä ja teki merihyökkäys- ja puollustustemppuja. Laivaston
päällikkö voitti suurimman suosion. Kun tämä näytös oli loppunut, käski
Mtesa erään kapteeneistaan etsimään jonkin krokodiilin tahi
virtahevosen. Viidentoista minuutin kuluttua palasi tämä ja kertoi
löytäneensä krokodiilinpennun, joka oli nukkunut eräälle kalliolle.

"Nyt, Stamlee", sanoi Mtesa, "tulee sinun näyttää naisilleni, kuinka
valkoiset miehet ampuvat".

Stanley ampui ja osasi niin hyvin, että kolmensadan jalan matkan päästä
luodillaan melkein erotti krokodiilin pennun pään sen ruumiista, ja
kaikki läsnäolevat tervehtivät tätä mainiota laukausta kajahtavilla
mieltymyksen osoituksilla.

Sitte läksi keisari pääkaupunkiinsa, jossa hän kutsui Stanleytäkin
käymään. Tie kulki aaltomaisten maisemien ja tyynien järvien poikki
sekä laajojen banaanilehtojen ja viikuna-kasvikkojen kautta. Omituisia,
holvattuja majoja oli rakennettu pisangipuu-lehdikköjen helmaan; näiden
puiden kypsien hedelmien tuoksu täytti ilman. Vihannuutta, joka loisti
mitä heleimmällä värillä, virkisti tuo kuuman vyöhykkeen säännöllinen
sade; taivas oli aivan tummansininen, ja vaikka kuumuus oli suuri,
miedonsi sitä kuitenkin kukkuloilta tulevat tuulenpuuskat ja usein
myöskin pään yläpuolella oleva tiheä lehtiverkko.

Kahden tunnin matkan jälkeen näkyi eräällä pyöreällä kukkulalla oleva
pääkaupunki. Etäällä näkyi joukko suuria, keilamaisia ja heinittyneitä
majoja, jotka olivat erään suuremman, korkean ja ladontapaisen
rakennuksen ympärillä. Tämä suurempi rakennus oli palatsi, ja kaikki
majat yhteensä olivat keisarillinen pääkaupunki.

Ruohomajoja ympäröivän kaisla-aidan molemmilta puolilta läksi
sädemäisesti hyvin leveitä teitä. Ne olivat täydelleen sadan jalan
levyisiä ja koviksi poljettuja. Vähitellen kohosivat ne ja johtivat
sille tielle, joka kulki palatsin ulkopuolella olevan aitauksen ympäri.
Kun katseli palatsin etuseinän kohdalta lähtevää leveää tietä pitkin,
niin huomasi niin pitkälle kuin silmä kantoi tien kummallakin puolen
taloja ja huoneita, joiden ympärillä oli banaani- ja viikunapuutarhoja.

Illalla kutsuttiin Stanley palatsiin. Joukko ruskeisin tahi valkoisiin
pukuihin puettua väkeä, vieläpä muutamilla valkoinen vuohennahkakin
ruskeiden vaatteiden päällä, meni myöskin vastaanotto-saliin. Muutamat
olivat kiertäneet nauhoja päänsä ympäri, niin että näyttivät pitävän
turbaania päässään; tämä merkitsi, kuten Stanley myöhemmin sai tietää,
että he olivat teloittajia. He kulkivat talosta taloon ja tulivat
vihdoin kummun tasaiselle huipulle, tuon suuren ruohoista ja oljista
tehdyn rakennuksen eteen, joka oli palatsina. Tästä oli ihana näkyala.

Joka puolella levisi viljava, aaltomainen maa, jonka teki vielä
ihanammaksi auringonpaiste, rehevyys ja varhainen kesänvihannuus.
Korkeiden vuoriharjanteiden huipuilla olevat kylät ja banaanilehdot
ilmoittivat Mtesalla olevan maan, jota voi rakastaa. Suuremmilla
alankomailla olivat viljellyt puutarhat ja viljamaat, ja kaukaisen
taivaanrannan luona suli tuo hurmaava maisema ikäänkuin yhteen sinisen
taivaan kanssa. Tällä maisemakuvalla oli omituinen tenhovoimansa.

"Mistä syystä", kyselee kai moni itseltään, "on tämä villi, kasvatusta
kaipaava ja taika-uskoinen yksivaltias rakentanut palatsinsa tälle
kukkulalle?" Varmaankaan ei sentähden, että olisi siellä paremmassa
turvassa, sillä hän on tasoittanut mäkisen maan ja tehnyt leveitä
teitä, jotta helposti voi päästä hänen luokseen; yksi ainoa tulisoihtu
riittäisi, sitäpaitsi maan tasalle hävittämään hänen palatsiansa
ympäröivät varustukset. Onko hän ehkä ajatellut näkyalojen ihanuutta?
Voisiko hänelläkin ehkä olla huomiota luonnon sulouteen?

Jos tämä hallitsija olisi yhtä raaka kuin Afrikan muut päälliköt, olisi
hän etsinyt jonkin vesilammikon, jonkun vuoriharjanteen rinteen tahi
jonkun järven rannan, missä hänen karjallaan olisi ollut parhaat
laitumet; sellaisiin paikkoihin olisi hän rakentanut ruohomajansa. Tämä
mies on päinvastoin rakentanut eräälle kukkulalle, että vapaasti voisi
nähdä ympärilleen ja heittää keisarillisen silmäyksen maansa yli. Häntä
miellyttää tilavuus, hänen asuntonsa on korkea ja avara afrikkalainen
palatsi, suuria pihoja on sen ympärillä. Ylhäiset ja alhaiset hänen
kansassaan koettavat kukin kykynsä mukaan olla hänen kaltaisensa.
He ovat hyviin vaatteisiin puettuja, ja hävyttömyyttä pidetään
rikoksena. --

Rummut pärisivät. Mtesa istui valta-istuimelleen ja kaikki kiirehtivät
paikoilleen.

Joka kerta kun Stanley oli ollut Mtesan puheilla, oli hän käyttänyt
tilaisuutta hyväkseen koettamalla kääntää keskustelua sellaiseen
suuntaan, että kristinusko joutuisi puheenaineeksi. Jos mitä tapahtui,
koki hän aina saattaa sen kristinuskon yhteyteen. Hän kertoi
Mtesalle Kristuksesta, jonka jumalattomat ihmiset ottivat kiinni ja
ristiin-naulitsivat ja pilkkasivat hänen jumaluuttaan; kuinka hän,
ristillä kärsiessäänkin, suuresta rakkaudestaan ihmisiin pyysi
taivaallisen isänsä antamaan heille anteeksi. Hän osoitti hänelle
erotuksen luonteen suhteen sen Herran välillä, jota valkoiset ihmiset
palvelevat ja Muhammedin, jota arapialaiset palvelevat ja jonka uskoon
Mtesakin oli kääntynyt; kuinka kristinusko opettaa ihmiskuntaa
rakastamaan kaikkia, ilman poikkeusta, Muhammed taasen opetti
uskolaisiaan että tappamalla pakanan tahi uskottoman voi päästä
Paratiisiin.

Kaikki tämä teki syvän vaikutuksen mustaan keisariin ja kantoi
ajallansa hedelmän.

Eräänä päivänä ilmoitti Mtesa Stanleylle että erästä valkoista miestä
odotettiin leiriin. Tämä oli muudan englantilainen upseeri, översti
Linant, englantilaisen kenraalin Gordonin lähetti Kairosta Egyptissä.
Kuvitelkoon kukin mielessään, kuinka iloiselta näille kahdelle
eurooppalaiselle tuntui, kun näin aavistamatta tapasivat toisensa
mustien maanosan sydämessä.

Niitä uskonnollisia kanssapuheita, joita Stanley oli alkanut pitää
Mtesan kanssa, jatkettiin översti Linant'in läsnäollessa. Kun Mtesa
kyseli Linantilta yhtä ja toista, josta Stanley oli puhellut ja joka
tarkkaan oli muistiin kirjoitettu, käytti tämä Mtesan suureksi ihmeeksi
melkein samoja sanoja ja vastauksia. Se omituinen asianlaita, että
kaksi valkoista miestä, jotka vielä koskaan eivät olleet nähneet
toisiaan, ja joista toinen tuli pohjoisesta toinen kaakosta, kuitenkin
voivat tietää samoja asioita ja vastata samoilla sanoilla, kaikki tämä
tuntui kokoussalin ulkopuolella olevalle kansalle hyvin kummalliselta
ja painui Mtesan mieleen jonakin ylenluonnollisena asiana.




Uusia seikkailuja järvellä.


Silloin täytyi Stanleyn lähteä pois ja palata väkensä luo.

Mtesa, joka oli luvannut veneitä ja väkeä viemään matkuetta Ugandaan
Kagehyistä, jossa se yhä oli ja odotti Stanleytä, käski Magassan lähteä
hänen mukanaan 30 veneen kanssa leiriin.

Stanleytä seurasi Usavaraan, johon hän oli jättänyt Lady Alicen,
englantilainen upseeri ja Stanley lupasi kuukauden päästä tulla
takaisin, jonka ajan överstin piti odottaa häntä.

Kello 5 aamulla lyötiin rumpuihin ja ne veneet, joiden oli lähdettävä
Stanleyn mukana, kokoontuivat. Lady Alice nosti ylös ankkurin;
tavaramytyt, lampaat, vuohet ja siipi-eläimet olivat jo asetetut
paikoilleen. Upseeri seurasi Stanleyta hänen venheesensä; he pudistivat
toisensa kättä ja jättivät toisensa Jumalan haltuun. Stanley tarttui
peräsimeen ja Lady Alice riensi pitkin Victoria Nyanzan selkää.
Amerikan tähdillä koristettu lippu nostettiin ja se levisi ylpeänä
tuulessa. Upseeri huusi rannalla hurraata jäähyväisiksi. He liehuttivat
viimeiset jäähyväiset nenäliinoillaan, ja erosivat toisestaan ikävöivin
mielin, kulkeakseen kumpikin tuntemattomia vaiheita kohden.

Eräänä iltana laski Stanley rantaan eräässä lahdessa. Rannalla istui
noin tusinan verta likaisiin vuohennahkoihin puettuja maan-asukkaita
juomassa palmuviiniä kurpitsin kuorista. Stanley vedätti veneen
ja kanootit kuivalle maalle. Safenin tervehdyksiin vastasivat
maan-asukkaat aivan ystävällisesti ja kohteliaasti. Ollen itse
jotensakin päissään palmuviinistä, tarjosivat he tulijoille vähäsen
tätä Afrikan päiväntasaajan-seutujen jumaljuomaa. Matka oli ollut pitkä
tänä päivänä, jonka vuoksi Stanley ja hänen väkensä olivat väsyneitä ja
olivatkin he jo melkein ikävöineet niin virkistävää juomaa kuin heille
tarjottiin. He ottivat siis vastaan maan-asukasten vierasvaraisen
lahjan ja nauttivat sitä halukkaasti.

Aurinko meni nyt mailleen ja toivottiin toisilleen hyvää yötä. Keskiyön
aikana heräsi Stanley kovasta rummuttamisesta. Hänen rauhattomaan
kysymykseensä vastattiin kaikki olevan rauhallista, mutta lakkaamatta
kuului kuitenkin tuo kamala rummuttaminen pimeässä yössä ja karkoitti
kaiken makaamishalun. Kun Stanley aamulla nousi ylös, näki hän että
heidät oli ympäröinyt 2-300 maanasukasta, kaikki sotatamineissa ja
varustettuina keihäillä, joutsilla, nuolilla ja pitkäpäisillä aseilla,
jotka näyttivät eteenleikkaajan-veitsiltä, jota paitsi he suojaksi
kantoivat suuria ja pitkiä ruokokilpiä. Tämä maanasukas-joukko oli
heistä ainoastaan kolmenkymmenen askeleen päässä ja tähysteli heitä
värähtämättä hurjin silmäyksin.

Stanley näki niiden joukossa erään heimon vanhimmista, joka edellisenä
päivänä oli tarjonnut hänelle juomista, ja Stanleyn selitettyä ei
tulleensa heidän rannikoilleen vihamielisessä aikomuksessa, vaan
levätäkseen ja ostaakseen ruokavaroja, sanoi tämä:

"Jos tahdotte jotain syömistä, niin lähetän minä vähäsen banaania
tuonne saarelle, mutta täältä täytyy teidän lähteä, ettei kansa, joka
tahtoo kanssanne tapella, ryhtyisi väkivaltaisuuksiin."

Stanley soudatti sitten eräälle edempänä olevalle saarelle, ja
päällikkö lähetti lupauksensa mukaan kymmenen kimppua vereksiä
banaania, jotka yhdeksi päiväksi riittivät väelle.

Senjälkeen lähti Stanley yksinään leirin takana olevaan tiheään
viidakkoon. Hän tiesi ettei mikään vihollinen häiritsisi leiriä, sillä
saari oli asumaton, ja oli niin harvinaista hänelle saada nauttia
yksinäisyyttä ja hiljaisuutta häiritsemättömässä rauhassa. Vapaana
siitä vakavuudesta ja totisuudesta, johon häntä pakotti hänen asemansa
puolivillien ihmisten johtajana heidän näkyvissään, saavutti hän taas
koko notkeutensa. Hän ryömi tietä sulkevien oksien alatse, tai hyppäsi
kumoonkaatuneiden puunrankojen ylitse, tunkeutui läpitse, missä oli
melkein mahdotonta päästä edemmäksi, lonkeroitsi ja viiletti käärmeen
tavalla läpi toisiinsa kietoontuueiden pensaiden, sukelsi suuriin
tiheihin lehdikkoihin ja taisteli hurjasti varjoavien köynnös- ja
kärhikasvijoukkoja vastaan, jotka kasvit lukuisuutensa vuoksi olivat
takkuuntuneet toisiinsa tiheäksi ryhmäksi.

Täältä tuli hän tasangolle, jossa maa vierti jyrkästi ylöspäin sekä
kaikkialla oli korkeain puiden ynnä köynnöskasvien ja pensaiden
peittämä. Kiivetessään vuoren rinnettä ylös oli hänellä runsaasti
tukea valittavana; tässä oli tamarindipuu ja tuossa ihan vieressä
silkkipumpulipuu; milloin riippui mimosan esiinpistävä oksa, milloin
joku paksu köynnöskasvi, jotka tarjosivat apuansa koetuksissa päästä
eteenpäin eli ylöspäin; nuoret ja hentoiset teakkipuut tahi taipuisa
jasmiini mukasivat, kun hän tarttui niihin. Viimeinkin seisoi hän
keihäskaislaa, ananaspuuta, kämmekkäisiä ja aloe-pensaita kasvavalla
vuorenhuipulla. Tämä on paikka mistä silmä estämättä voi nähdä yhden
Afrikan omituisimpia ja kauniimpia osia -- kymmeniä neliöpenikulmia
kauniita järvimaisemia -- suuria aloja vuorenseiniä, joihin pistää
viehättäviä, tuuheain banaanien puoleksi sulkemia lahtia kymmeniä
neliöpenikulmia ruohoista ylänkömaata, missä kyliä ja banaanimetsiä on
sirotettuna sekaisin. Siltä kukkulalta, jolla Stanley seisoi, voi hän
nähdä toisen karjalauman toisen perästä ja joukon pieniä valkoisia ja
mustia pilkkuja, jotka eivät voineet olla muuta kuin lammas- ja
vuohilaumoja. Hän näki vaaleansiniset tulista nousevien savujen patsaat
ja niiden ympärillä laihoja haamuja liikkumassa.

Mikä maa näillä on, näillä villeillä! Ja mikä määrätön järvi sitten!
Jos höyrylaiva kyntäisi tätä järveä, eivätkö he silloin tulisi
toistensa luo ystävinä! Koko maasta katoaisi villiys, maan-asukasten
toimellisuus ja työvoima kiihtyisi, orjakaupan kirous lakkaisi ja
kaikkiin maihin siinä ympärillä tunkeutuisi jalommat tunteet ja
korkeampi ihmisellisyys. Mutta nyt on jokaisen käsi nostettu, toisen
toista vastaan -- murha asuu heidän sydämissään; villiys leimahtaa
esiin heillä nähdessään matkustavaisen; merirosvous on oikeutettu
ammatti, kansat useissa valtakunnissa käyvät ihan alastomina ja
jokainen heimo, palavana kostonhimosta ja vihasta, pitää itsensä
kaukana toisista.

Myöhään illalla astui Stanley maalle toisella saarella. Kun oli
pilkkosen pimeä, osuivat he maalle ainoastaan siten että ohjasivat
matkansa erästä roihuavaa tulta kohden, joka näkyi rannalla. Valo tuli
tulesta, jonka kaksi miestä ja eräs poika olivat sytyttäneet. Nämä
olivat kuivaamassa kaloja eräässä luolassa, jonka suu oli järvelle
päin. Kalastajat kauhistuivat suuresti, mutta rauhoittuivat siitä
ystävällisyydestä, mitä Stanley osoitti heille. Hän valmistautui sitten
viettämään yötä perä-istuimen alla veneessä, mutta juuri kun hän oli
maata panemaisillaan, sai hän kuulla maan-asukasten toruvan. Hän arvasi
kohta että miehistö oli ruvennut anastamaan kalastajain saalista,
jonka vuoksi hän juoksi ulos ja tuli juuri parhaiksi varjellakseen
neekeriparkoja melkoisesta vahingosta. Eräs hänen miehistään oli jo
ottanut yli puolen tusinaa suuria kaloja, kun Stanley tuli käyden
avojaloin hänen taaksensa ja antoi hänelle sivalluksen, joka pani hänen
hoipertelemaan syrjään. Pikemmin kuin kaikki suosion tai ystävyyden
vakuutukset todisti tämä seikka kalastajille, ettei heillä Stanleyn
puolelta ollut mitään pelkäämistä, ja wangwanat huomasivat, ettei hän
salli mitään vääryyttä tapahtuvan. Kalastajat saivat sitä paitsi
kourallisen helmiä palkinnoksi aijotusta ryöstöstä ja sitä varten että
wangwanat eivät enää joutuisi kiusaukseen, saivat he kaksinkertaiset
ruoka-annokset.

Sillaikaa oli Stanleyn heittänyt Magassa, joka jo ennemmin oli
kääntynyt takaisin väkineen, tehden kyllä lupauksen tulla leiriin
Kagehyin luona, johon lupaukseen Stanley kuitenkaan ei voinut luottaa.
Tämä oli kova vastus; sillä kuinka saisi hän nyt matkueen viedyksi
tämän suuren järven yli Ugandaan, kun ei hänellä ollut kanoottia?
Kuitenkaan ei sillä haavaa ollut muuta tehtävänä kuin jatkaa
palausmatkaa leiriin.

Seuraava yö vietettiin erittäin hankalasti eräässä pienessä,
läpitunkemattoman pensaikon ympäröimässä lahdessa. Rankkaa sadetta
kesti koko yön ja se seikka pakotti jokaisen istumaan paikoillaan,
täristen vilusta ja ilman illallisetta, sillä päällen päätteeksi ei
heillä ollut mitään syömistä. Sen surkuteltavampia olentoja on vaikea
kuvitella mieleensä, kuin nämä ihmiset, jotka olivat veneessä
pilkkopimeän yön. Koko miehistö oli pakkautunut yhteen läjään niin
likettäin kuin mahdollista, selkä vasten selkää tai kylki kylessä
kiinni. Itse istui Stanley telttakatoksen alla perässä, ainoastaan
vaivoin erottaen heidän haamujaan tahi katsellen pensaiden
säännöttömyyksiä, sill'aikaa kun silloin tällöin salama nopeasti
vilahti synkeällä taivaalla ja näytti kaukaisten saarien suurta mustaa
ryhmää -- sateen sillä välin roiskuessa alas vähentymättömällä
kiivaudella.

Kuten tavallisesti tapahtuu, seurasi tätä ikävää yötä kaunis, kirkas
aamu. Jokainen pilkku luonnossa näytti olevan herätetty uuteen elämään,
vilpastuneena ja hymyilevänä, paitsi sitä pientä maailmaa, joka oli
veneessä. He ikävöivät päästäksensä ihmisten luokse, sillä muussa
tapauksessa täytyi heidän kuolla nälkään. Kun he olivat purjehtineet
kappaleen matkaa pitkin erään saaren. Bumbireh-saaren, rannikkoa,
huomasivat he muutamia haamuja, jotka silmiinpistävästi erosivat
ruohoisan kukkulan piirteistä, ja pian sen jälkeen kuului tuo
hyvintunnettu soinnukas sotahuuto, jota useimmat keski-Afrikan kansat
käyttävät, "Heyua-hehu-u-u-u-u!" kimakkaasti, pitkänveteisesti ja
raikuvasti.

Haamuja tuli yhä lisää, ja uusia ääniä tuli lisäksi tuohon
taisteluun-vaativaan ja huolestuttavaan kööriin. Nälkäisiä raukkoja kun
Stanley ja hänen miehensä olivat, kaikenlaisten vaikeuksien keskellä,
nälän kalvaessa heidän sisälmyksiään, monen penikulman erottaessa heitä
ystävistään, sekä ilman ainoatakaan palasta ruoaksi kelpaavaa veneessä,
oli heidän pakko astua maalle, huolimatta uhkaamasta vaarasta. Kun vene
lähestyi rantaa, tulivat maanasukkaat aina vedenrajaan saakka vastaan,
ja muutamat ottivat käsiinsä suuria kiviä, muiden sill'aikaa
jännittäessä joutsiaan.

Kuitenkin näytti Safenin ystävälliset sanat villeille heissä tekevän
hyvän vaikutuksen, sillä kivet heitettiin pois taas, joutset
päästettiin jännityksestä, ja ojennetut keihäät saivat olla tukina
siinä rauhallisessa, hitaassa kulussa, jolla maan-asukkaat nyt
lähestyivät venettä.

Nämä, joiden luku nyt nousi noin kahteen sataan, neuvottelivat
hetkisen, jonka jälkeen muutamat niistä -- nyt itse vuorostaan
liehakkaasti hymyillen -- varovaisesti astuivat veteen niin kauas,
kunnes he tapasivat veneen etukeulan. Muutaman sekunnin ajan seisoivat
he siinä ja puhuivat ystävällisesti, mutta äkkiä tempasivat he yhdellä
nykäyksellä veneen rantaan, jonka jälkeen kaikki muut, tartuttuaan
kiinni veneenlaitoihin, vetivät sen noin 60 jalkaa ylös kuivalle,
kiviselle rannalle, Stanleyn ja hänen miestensä istuessa siinä mykkinä
hämmästyksestä!

Nyt seurasi kohtaus, jota on turha koettaakaan kuvailla. Kokonainen
helvetti -- kaikki sen mustat pirut aseilla varustettuina -- oli
täydessä raivossa Stanleyn ja hänen miestensä ympärillä. Joukko
keihäitä ojennettiin; kolme- tai neljäkymmentä jousta jännitettiin;
yhtä monta väkäkärkistä nuolta näytti jo lentävän ilmassa; paksuja,
pahkuraisia nuijia heilutettiin heidän päidensä yli; kaksisataa
rääkyvää mustaa haamua tuuppaili ja tungeskeli voidakseen näyttää
kiukkuansa tai hankkiakseen tilaisuuden antaa niille vaikka edes vaan
yhdenkin lyönnin tai piston.

Niinpian kun ensimmäiset villien raivon purkaukset näkyivät, hyppäsi
Stanley ylös ja piti ladattua revolveria kumpasessakin kädessään,
valmiina tappamaan tai itse tulemaan tapetuksi. Mutta silminnähtävä
toivottomuus voida tehdä noin suurelle joukolle mitään erityistä
vahinkoa, pidätti häntä.

Myöskin miehistö vastusti melkein yli-inhimillisellä levolla ja
vakavuudella raivoavan joukon ensimmäisen hyökkäyksen. Safeni näytti
kämmeniään ja kysyi rauhallisesti ja lempeästi: "Mitä tämä merkitsee,
ystävä kullat? Pelkäättekö te tyhjiä käsiä ja hymyileviä ihmisiä.
jommoisia me olemme? Me olemme ystäviä, me tulemme ystävinä ostamaan
ruokatavaroita, pari kolme banaania, muutamia suullisia viljaa tai
bataattia tai maniokkia, ja teidän luvallanne menemme me myös
matkoihimme ystävinä".

Tämä ryhti teki hyvän vaikutuksen. Pauhina ja meteli näytti jo
asettuvan, kun noin viisikymmentä vastatullutta sytytti taasen
hillitsemättömän raivon. Uudelleen heilutettiin suuria keihäsjoukkoja
veneen ympäri, uudelleen nostettiin pahkuraisia nuijia heidän päidensä
yli, uudelleen jännitettiin joutset ja uudelleen olivat he jo
näkevinänsä nuolia ilmassa. Eräs sai kohtauksen, niin että hän
hoiperteli, eräs toinen sai jysäyksen päähänsä keihäänvarresta ja
kolmas kirkaisi, kun nuija sattui hänen selkäänsä.

Nyt hypähti Stanley ylös mennäksensä väliin molemmat revolverit
vasemmassa kädessään. Hän kääntyi erään vanhan miehen puoleen, joka
näytti koettavan pidättää muita ryhtymästä väkivaltaisuuksiin, näytti
hänelle helmiä, kangasta, vaskilankaa ja koetti herättää heissä
kunnioitusta hokemalla heidän kuninkaansa nimiä Mtesa ja Antari.

Tämä helmien ja kankaiden paljous herätti nyt villien ahneuden.
Tappamisen yritys voisi, näyttivät he alkavan ajatella, tuottaa
kuoleman muutamille heistä itsistäkin. "Ne voivat tarttua
ampuma-aseihin ja vielä kuollessaankin tehdä niillä kauheaa tuhoa, ja
kuka tietää mitä nuo pienet rautakapineet tuon valkoisen miehen kädessä
ovat?" näyttivät he sanovan toisilleen. Mitä äsken mainittu vanhus
lieneekään ajatellut, vastasi hän kumminkin väelleen teeskennellyllä
närkästyksellä, kohotti keppinsä ja ajoi raivosta riehuvat villit
edemmä oikealle ja vasemmalle. Muutamat etevät maan-asukkaat
yhdistyivät nyt tämän vanhuksen kanssa, joka, kuten Stanley sittemmin
sai tietää, oli Shekka, Bumbiree'n hallitsija.

Sittenkun Shekka oli tehnyt tämän voimannäytteen, viittasi hän puolelle
tusinalle miehiä ja vetäytyi takaisin joukon taakse. Toinen puoli
joukkoa seurasi päällikön ja hänen neuvoskuntansa mukana, mutta toinen
jäi jälelle ja uhkasi yhä keihäillä tai nuijilla. Eräs rohkea osasto
kulki ympäri veneen perän ja loukkasi Stanleytä hyvin suuresti
hävyttömillä ilmeillä; tarttuipa vielä yksi niistä kiinni hänen
tukkaansakin. Kuitenkin kosti Stanley sieppaamalla hänen kätensä, ja
kun hän sitä äkkiä kiersi taaksepäin, oli hän vähällä vääntää sen pois
tiloiltaan, villin ulvoessa tuskasta. Hänen toverinsa heiluttivat
keihäitään, mutta Stanley hymyili heille vaan, sillä jokainen
itsensäpuolustamisen ajatus oli häneltä likimain kadonnut.

Ratkaiseva silmänräpäys näytti tulleen. Stanley oli kärsinyt muutaman
hetken kuolemantuskaa, ajatellessaan kuinka vastenmieliseltä kuolema
näytti siinä muodossa kuin se nyt häntä uhkasi. Mitä ajattelisi hänen
väkensä, joka murheellisena odotti kauan poissa olevaa herraansa! Mitä
sanoisivat Pocock ja Barker, kun vihdoinkin saisivat tiedon
onnettomuudesta Bumbiree-saarella! Ja hänen ystävänsä Amerikassa ja
Euroopassa sitten! "Viis' niistä, ainoastaan yhden silmänräpäyksen
tuskat, ja mitä voivat nuo verenjanoiset koirat enää tehdä sen enempää!
Se on lohdutus että voi kuolla nopeasti -- hengenveto ja sitten
hiljaisuus -- ainaiseksi ja iankaikkisesti!" Sellaiset olivat Stanleyn
ajatukset tässä kauheassa silmänräpäyksessä.

Eräs sanansaattaja päällikön ja neuvoskunnan luota saapui nyt ja
viittasi Safenille.

"Mene ja käytä ymmärrystäsi!" sanoi Stanley hänelle.

"Jos Jumala tahtoo, herra", vastasi hän.

Safeni veti melkein koko lauman perässään, sillä uteliaisuus on suuri
Afrikalaisissa. Stanley näki hänen rupeavan asentoon. Hänen kätensä
liikkuivat ylös ja alas, ulospäin ja sisäänpäin, sydämellinen
rohkeamielisyys oli luonnostaan hänen kasvoillaan; hänen liikkeensä
olivat miellyttävät; mies oli puhuja, joka taisteli lempeyden ja
oikeuden puolesta.

Safeni palasi loistavin kasvoin.

"Kaikki hyvin, herra; ei mitään vaaraa. He sanovat vaan, että meidän
tulee pysähtyä täällä huomiseen."

"Tahtovatko ne myödä ruokavaroja?"

"Kyllä, kun ovat ensin pitäneet neuvottelua."

Safenin puhuessa syöksi kuusi maan-asukasta esiin ja anastivat Stanleyn
airot.

Kova riemuhuuto tervehti tätä valloitusta.

Hetken perästä tuli toinen sanansaattaja pyytämään viittä
kangaskappaletta ja viittä nippua kaulahelmiä. Hän sai mitä hän tahtoi.
Mutta koska nyt oli lähellä puolenpäivän aika ja villit olivat
vakuutetut siitä, ettei Stanley voinut päästä pakoon, vetäytyivät he
takaisin lähimpään kylään vahvistamaan itseään ruoalla ja juomalla.

Sittenkun sotilaat olivat menneet tiehensä, tuli muutamia naisia
katsomaan muukalaisia. Stanley puhui ystävällisesti niille ja
vastalahjaksi antoivat he sen ystävällisen vakuutuksen, että vieraat
tulevat tapettaviksi; mutta he sanoivat, että jos Stanley voisi saada
Shekan yhtymään "veriveljeyteen" tai syömään hunajata jonkun kanssa
heistä, olisivat he pelastetut. Mutta jos he sitä vastaan eivät
onnistuisi, ei ollut muuta valittavana kuin pako tai kuolema. Paras
olisi sen vuoksi koettaa lahjoilla houkutella Shekkaa yhtymään
veriveljeyteen Stanleyn kanssa.

Noin k:lo 3 j.pp. kuului kova rummunpärinä.

Pitkä rivi maan-asukkaita täydessä sotipuvussa näkyi sillä kukkulalla,
missä banaanimetsä ja kylä olivat. Heidän kasvonsa olivat mustiksi ja
valkoisiksi maalatut. Melkein kaikilla heistä oli omituiset kilvet.
Heidän liikkeistään voi tyhminkin ymmärtää, että he aikoivat ryhtyä
hyökkäykseen.

Myöskin Safeni säikähtyi ja sanoi: "ole valmiina, herra. Tämä näyttää
kamalalta."

"Älä huolehdi minusta", vastasi Stanley, "minä olen ollut valmis
pahinta vastaan-ottamaan kokonaista kolme tuntia. Oletteko te
järjestyksessä, teidän kiväärinne ja revolverinne ladattuina ja teidän
korvanne auki nyt?"

"Olemme", oli kaikkien uskalias vastaus.

"Älkää olko peloissanne vaan täydellisesti rauhallisia. Nyt, kun ne
ovat kokoontuneet, tahdomme me seurata naisten neuvoa. Safeni, mene
rohkeasti ja hymyilevänä Shekan luokse tuonne mäelle, tarjoo hänelle
nämä kolme helmeä ja kysy häneltä, tahtooko hän sekoittaa vertansa
minun vereni kanssa."

Safeni kiiruhti mielellänsä toimittamaan tehtäväänsä. Noin kymmenen
minuuttia keskusteli hän niiden kanssa, joll'aikaa rummut lakkaamatta
pärisivät ja uusia joukkoja täydessä sotavarustuksessa tuli lisäksi
Shekan laumaan. Muutamat niistä huvittivat itseään keihäällä
näyttämällä taistelutapaansa; toiset heiluttivat nuijiaan kuin
juopuneet. Heidän liikkeensä olivat villiä, heidän äänensä kovia ja
äkäisiä, ja he kiihottivat toisiaan kuumeentapaiseen tappeluvimmaan.

Safeni palasi. Shekka oli hylännyt hänen rauhanpyyntönsä.
Maan-asukkaiden luku oli nyt kasvanut yli 300.

Samassa syöksi viisikymmentä rohkeaa soturia raivoisasti kirkuen alas
mäeltä. Epäröimättä tulivat he aina veneen sivulle saakka ja
valloittivat veneen rummun, sähisten muutamia sanoja. Korkeaääninen
suostumus tervehti tätä urostyötä.

Kaksi miestä tuli sen jälkeen ja alkoi ajaa pois muutamia lehmiä, jotka
olivat laitumella veneen ja mäellä olevien villien välillä. Safeni
kysyi eräältä heistä miksi hän sitä teki.

"Koska me alamme tappelun kohta ja jos te olette miehiä, voitte te
alkaa valmistamaan itseänne siihen", vastasi hän pilkallisesti.

"Kas tässä, Safeni", sanoi Stanley, "ota nämä kaksi kaunista
kankaankappaletta ja käy hitaasti kappaleen matkaa, mutta käänny
takaisin kohta, kun kuulet minun huutavan; ja te, toverini, muistakaa
että elämä tai kuolema on kysymyksessä; asettukaa molemmin puolin
venettä, tarttukaa huolettomalla näöllä lujasti kiinni siihen; ja kun
minä käsken, niin lykätkää se sadan miehen voimalla rantaa pitkin
veteen saakka. Oletteko te kaikki valmiit ja luuletteko te voivanne
tehdä sen? Muussa tapauksessa voimme me yhtä hyvin alkaa taistelun
siellä missä nyt olemme."

"Kyllä, herra", huusivat he yhdestä suusta.

"Mene, Safeni!"

Stanley odotti kunnes hän oli päässyt 150 jalan päähän ja huusi
silloin:

"Tarttukaa kiinni pojat! Elämä on kysymyksessä."

Hänen miehensä kumartuivat ja pingottivat käsivarsijäntäreensä; vene
alkoi liikkua ja natiseva, raappiva ääni kuului pohjan alta.

"Safeni, Safeni, käänny takaisin!"

Maan-asukkaat olivat tarkkanäköisiä. He näkivät että vene liikkui, ja
silmänräpäyksessä alkoivat he rientää alas mäkeä kauheasti kirkuen.

Vene oli veden rajassa.

"Lykätkää se ulos järveen, toverini; älkää välittäkö vedestä" -- ja
vapaana kaikista esteistä kiikkui vene luonnollisessa elementissään.

Safeni seisoi silmänräpäyksen vedenrajassa kangaskappaleet kädessä.
Etumaisin maan-asukasten parvessa oli noin kahdenkymmenen askeleen
päässä hänestä. Hän nosti keihäänsä ja tähtäsi.

"Hyppää veteen, mies, päistikkaa!" huusi Stanley.

Juuri kun keihästä oltiin heittämäisillään ja toinen maan-asukas
tähtäsi omallaan, laukasi Stanley pyssynsä ja luoti lävisti molemmat
villit. Joutsimiehet seisahtuivat ja jännittivät joutsiaan. Stanley
laittoi parven järeitä haulia ihmisjoukkoon, jossa se vaikutti mitä
kauheimman säikähdyksen. Maan-asukkaat vetäytyivät takaisin rannalta,
jossa vene juuri hiljan oli ollut.

Sittenkun Stanley oli karkoittanut pois maan-asukkaat, veti hän yhden
miehistään ylös veneesen ja käski hänen auttaa muita ylös, ladatessaan
itse sillaikaa oivallisia pyssyjään, pitäen tarkasti varalla
maan-asukkaita.

Stanleyn miehet tarttuivat nyt pyssyihinsä, mutta hän pyysi heidän
antaa niiden olla rauhassa ja sen sijaan repiä irti pohjalaudat
veneestä ja käyttää niitä airoina, sillä kaksi virtahepoa lähestyi
avatuin kidoin, ja näytti siltä kuin tulisi näiden urhoollisten miesten
kohtaloksi hukkua vedessä, sittenkun he niin töin tuskin olivat
päässeet eheinä villien kynsistä maalla. Hän antoi toisen virtahevon
lähestyä 30 jalan matkalle, jonka jälkeen hän tähtäsi sen molempien
silmien väliin, lävisti sen kallon järeällä luodilla ja antoi myöskin
toiselle sellaisen haavan, ettei heidän tarvinnut siltä mitään pelätä.

Kun hölmistyneet ja raivostuneet villit näkivät saaliinsa pakenevan
heidän kynsistään, olivat he hetken neuvoteltuaan rientäneet alas
kahden kanootin luo, jotka olivat vedettyinä rannalle lahden
luoteisessa kulmassa. Toisen toisensa perään ampui Stanley kaksi
villiä, jotka koettivat lykätä vesille veneitä, mutta toisia tuli
heidän sijaansa ja viimein saivat he kanootit veteen ja alkoivat
kiihkeästi ajaa takaa. Kaksi muuta kanoottia näkyi tulevan rannikkoa
pitkin saaren itäpuolelta.

Kun siten oli mahdotonta ehtiä paeta, antoi Stanley airojen levätä ja
rupesi odottamaan vihollisia. Hänen norsupyssynsä oli ladattu
räjähdysluodeilla. Neljä laukausta tappoi viisi villiä ja upotti kaksi
veneistä. Kahdessa muussa olevat takaa-ajajat kääntyivät takaisin
auttamaan ystäviään ylös laineista. He eivät uskaltaneet enää ollenkaan
ajaa takaa, mutta osa rannalla olijoista oli rientänyt niemelle, ja
erään äänen huutaessa: "menkää kuolemaan Nyanzassa", ampuivat he
nuoliaan, jotka tapaamatta putosivat veteen muutamien jalkojen päässä
veneen takapuolella.

Kello oli 5 iltapuoleen. Heillä oli ainoastaan neljä banaania veneessä,
ja heitä oli kaksitoista nälkäistä miestä. Jos he saisivat myötäisen
tuulen, voisivat he yhdessä päivässä ja yössä ehtiä takaisin leiriin.
Mutta jos he saisivat vastatuulta, voi matka viedä yhden kuukauden. Ja
mistä saisivat he sill'aikaa ruokavaroja, jos kävisi samalla tavalla
kuin viime päivinä. Raitista vettä oli niin runsaasti, että kaikki
maailman sotajoukot yhden vuosisadan olisivat voineet sammuttaa janonsa
siitä. Mutta ruokaa? Mihinkä kääntyisivät he sitä saadakseen?

Läpi koko yön tekivät he työtä, rohkaisten toisiaan. Aamun valjetessa
ei näkynyt siinnettäkään maasta; kaikki oli ääretöntä alaa harmaata
vettä.

Seuraavan yön tullessa olivat he noin penikulman päässä eräästä
etelässä päin olevasta saaresta ja ponnistivat kaikki voimansa
päästäkseen sinne. Mutta myrsky kasvoi luoteessa, jota vastaan heidän
voimansa eivät voineet mitään. He olivat väsyneet ja aivan menehtyneet
neljänkolmatta tunnin soudosta, jolla ajalla he eivät olleet saaneet
mitään syömistä. Vene jätettiin laineiden, rankan sateen ja raivoavan
myrskyn haltuun. Ylös alas heittäytyi se valtavilla aalloilla, kieppui
ympäri, viskaantui alas pimeihin syvyyksiin ja tuli aivan vaahtoon yltä
päältä. He tyhjensivät veden veneestä ja istuivat taasen alas. Keskiyön
aikaan tyyntyi myrsky ja nouseva kuu lähetti lumoavan paisteensa järven
pinnan ja sen pitkien, kiehuvien aaltojen yli, joiden harjoja vielä
koristi valkoinen vaahto. Ylös alas nousi ja laski vene. Kuun paiste
valaisi kummituksentapaisesti noita kokoon kyyristyneitä, perin
väsyneitä ja epätoivoisia olentoja, jotka silloin tällöin päästivät
syviä huokauksia, jotka kovin koskivat Stanleyta sydämeen. "Olkaa
rohkeat, toverini, älkää ajatelko sitä kirousta, minkä Bumbiree-villit
viskasivat peräämme; pahojen ihmisten kiroukset voivat usein vaihtua
siunauksiksi", sanoi Stanley rohkaistakseen heitä. Yksi tuhdoista
hakattiin haloiksi, tulta tehtiin veneesen ja siitä vähästä määrästä
kahvia, minkä Stanley oli saanut englantilaiselta upseerilta
oleskellessaan Mtesan luona, tunsivat he kaikki itsensä vähäsen
vahvistuneiksi. Ja senjälkeen nukkuivat he kaikki, väsymyksen
raukaisemina kuin he olivat; Stanleytä yksinään pitivät ajatukset
valveilla.

Aamu koitti. Vaikka hänen miehensä kolmeen vuorokauteen olivat saaneet
ainoastaan neljä banaania keskenänsä jaettavaksi ja sen lisäksi juoneet
ainoastaan kupin kahvia, tottelivat he kumminkin Stanleyn käskyä
tarttua airoihin vilppaudella, joka sai hänen ihmettelemään.

Hetken ajan päästä, k:lo 2 j.pp. -- seitsemänkymmentäkuusi tuntia siitä
kun olivat jättäneet viime leirinsä, lähestyivät he erästä lahtea
asumattomalla saarella. Kiittäen Jumalaa myöskin tästä armosta,
kömpivät he ylös veneestä ja asettuivat sitten makaamaan tulikuumalle
hiekalle.

Mutta ruokaa piti hankkia ennen yötä. Safeni lähetettiin tutkimaan
saaren sisustaa yhteen suuntaan ja pari muuta toiseen. Itse otti
Stanley lintupyssynsä ja lähti ampumaan lintuja. Puolessa tunnissa hän
oli saanut pari suurta lihavaa sorsaa, lähetetyt palasivat tuoden neljä
nippua banaania ja eräänlaisia makeita marjoja, maultaan kirsimarjan
tapaisia.

Kuinka iloisia he olivat tänä iltana, kun he, -- myrskyn kulettamat,
runnellut, nälkäiset olennot, jommoisia he olivat olleet muutamaa
tuntia ennen, nyt istuivat nuotiovalkean ympäri tämän tervetulleen
illallisen ääressä. Banaania, sorsia, marjoja ja kahvia! Ennenkuin he
kävivät levolle tänä iltana -- suloisimpana mitä Stanley arveli koskaan
nähneensä -- virkistivät he vielä itseään piipullisella tupakkaa.

He veistivät itselleen uudet airot ja matkustivat eteenpäin, sekä
tulivat sitten erääsen paikkaan, jossa he aikoivat astua maalle, mutta
maan asukkaat ottivat heitä vastaan kivenheitoilla. He jatkoivat sitten
kulkuaan erääsen toiseen kylään, jossa heidät tienosoittaja Saramban
vuoksi, joka oli syntynyt tässä maassa, otettiin vieraanvaraisesti
vastaan ja he saivat täällä helposti ostaa lihaa, bataattia, maitoa,
hunajaa, sekä kypsiä että raakoja banaania, munia ja lintuja. He
keittivät näitä herkkuja veneessä ja söivät sillä maulla ja
ruokahalulla, jonka ainoastaan puoleksi nälkääntyneet ihmiset voivat
kuvitella mielessään.

Kun he lähtivät täältä eteenpäin, nousi myrsky, joka hakkasi heitä
ajoittain rakeilla, niin suurina kuin pähkinät. Taivas oli pikimusta,
ei yhtään tähteä näkynyt, nopeat salamat leimahtelivat ja niitä seurasi
kova ukkosenjyrinä, ja riehuvat aallot heittelivät venettä ympäri
niinkuin pähkinänkuorta. Taas täytyi heidän jättää veneensä vesiajolle,
sillä kaikki ponnistukset pitää suuntaa olivat turhia.

Harmaa, kolkko aamu koitti viimein. Purjeet nostettiin ja vaikka tuuli
alussa oli kaikkea muuta kuin myötäinen, kääntyi se pian ja vei heitä
iloisesti korkeiden laineiden yli suoraan leiriä kohti.

Tervehdyshuutoja kajahteli rannalta heille vastaan, sillä kansa oli
tuntenut heidän purjeensa peninkulman päästä, ja heidän tultua
lähemmäksi muuttuivat huudot pyssynlaukauksiksi ja lippujen
liehumiseksi, ja koko ranta vilisi kokoontuneista iloisista ihmisistä.
Olivathan tulijat olleet poissa leiristä seitsemänkuudetta päivää, ja
monta väärää huhua heidän perikadostaan oli kuulunut sinne, ja päivä
päivältä tullut yhä todenmukaisemmaksi heidän pidentyneen poissaolonsa
kautta. Vaan leiriä kohti purjehtivan venheen iloinen näky poisti
huolet ja pelon.

Kun venheentakka karahti järven pohjaan, juoksi viisikymmentä miestä
veteen, tempasivat Stanleyn venheestä ja kantoivat hänet olkapäillään
leirin ympäri nauraen, taputtaen käsiään, iloisesti hyppien ja hurraata
huutaen.

Frank Pocock oli siellä, ja hänen muotonsa loisti ilosta, vaan kun
Stanley kysyi Frankilta missä Fredrik Barker oli ja miksi hän ei ollut
tervetulijaisia sanomassa, pimeni hänen muotonsa ja hän vastasi:
"Sentähden että hän kuoli kaksitoista päivää takaperin, herrani, ja hän
lepää tässä" -- ja hän osoitti juhlallisesti erästä kivikumpua lähellä
järveä.

Monet vaivat ja ponnistukset olivat hyvin uuvuttaneet Stanleyn voimia
ja hän tunsi mitä suurimman levon tarpeen.

Retkikunnan tila ei myöskään ollut kovin hyvä. Monet kunnollisimmista
miehistä olivat kuolleet ja joukko muita oli aikonut karata.

Palattuaan leiriin ei Stanley siis saanut kuulla juuri mitään iloisia
uutisia.




Stanley saa kanootteja.


Lisäksi alkoi nyt kivuloisuus raivota. Kuume ahdisteli Stanleytä päivä
päivältä yhä enemmän. Nauttimalla aamusta iltaan kiniiniä kykeni hän
kuitenkin viidentenä päivänä jättämään vuoteensa.

Kuitenkaan ei Magassaa vielä kanoottineen kuulunut.

Päivä päivältä toivottiin hänen tulevan, vaan hänen laivastoaan ei
voitu huomata näkörajalla.

Hän oli luultavasti pelännyt laivastonsa joutuvan haaksirikkoon
suurella järvellä. Maan-asukkaiden kanootit ovat näet täällä tehdyt
laudoista, jotka ovat kasvilustoilla yhteenliitetyt; ne uppoavat siis
helposti myrskyssä. Sen lisäksi on hyvin vaarallista sade-aikana lähteä
järvelle näillä heikoilla aluksilla.

Vihdoin heitti Stanley toivonsa saada nähdä hänet tahi vesitse päästä
Ugandaan. Hän päätti sentähden lähteä jalkasin Mwereen, kuningas Nwoman
maan kautta.

Kuningas Nwoma ei kuitenkaan ollut sovussa wangwanoiden kanssa ja
hänellä oli aivan liioiteltu käsitys valkoisten miesten ulkonäöstä.
Joku noista yksinkertaisista luonnonlapsista oli kertonut hänelle että
siellä oli valkoinen mies, "pitkä- ja punatukkainen ja suuri-,
puna-silmäinen".

Tämä huhu saattoi Nwoman lähettämään sanansaattajan Kagehyihin.

"Nwoma lähettää salaams valkoiselle miehelle", sanoi sanansaattaja.
"Hän ei tarvitse valkoisen miehen kankaita, helmiä tahi vaskilankaa
eikä hän salli valkoisen miehen kulkea maansa läpi. Nwoma ei tahdo
nähdä häntä eikä ketään muuta valkoista miestä, jolla on pitkä,
olkapäihin ulottuva punainen tukka, valkoinen muoto ja suuret punaiset
silmät; Nwoma ei pelkää häntä, mutta jos valkoinen mies lähestyy hänen
maataan, aikoo Nwoma käydä sotaa häntä vastaan."

Stanley piti kuitenkin velvollisuutenaan lähteä eteenpäin Ugandaan,
sillä hän oli luvannut sen kunniasanallaan. Ja kuitenkin oli mahdoton
kulkea maitse ja, kuten näytti, myöskin meritse!

Silloin sanoi Sungoro: "Lukongeh'lla, Ukereween kuninkaalla, on monen
monta kanoottia, ja hänestä voi tulla hyvä ystävä, jos hän mieltyy
johonkin".

Uusi kuumeenpuuska keskeytti kaikki Stanleyn tuumat. Hänen
hermorakennuksensa oli hyvin turmeltunut kaikellaisista puutteista ja
vaivoista. Houreissaan oli hän hierovinaan sopimusta kuninkaan kanssa
ja kuumehaaveissaan kuuli hän yhä korvissaan "Lukongeh, Lukongeh" --
alituisesti vaan "Lukongeh".

Ollessaan parantumaan päin lähetti Stanley Kamuda-päällikön ja Frank
Pocockin Lukongeh'n luo. He veivät mukanaan kymmenen kaunista
kangaskappaletta, kymmenen helmirihmaa sekä viisi syltä vaskilankaa,
saattaaksensa hänet keskusteluun kanoottien ostamisesta tahi
vuokraamisesta.

Frank ja hänen seuralaisensa palasivat viidenkymmenen kanootin sekä
kahden päällikön ja Ukereween "pääministerin" johtaman miehistön
kanssa. Stanley tuli alakuloiseksi kuullessaan näiden kanoottien
aikovan viedä retkikunnan Ukereween eikä suoraan Ugandaan. Hän ilmoitti
ei tahtovansa suostua tähän määräykseen ja sanoi päälliköille, että he
saisivat saattaa hänet takaisin Ukereween, sillä hän tahtoi itse tavata
Lukongeh'n.

Sittenkun Stanley oli varustainnut lahjoilla, kauniilla
pitkävillaisilla kankailla, huovilla, tulipunaisilla ja juovikkailla
kankailla, sekä erinomaisen hyvillä lasihelmillä ja muilla tavaroilla
noin 4,800 markan arvosta, lähti hän matkalle Mfossiin, Lukongeh'n
pääkaupunkiin, joka on Ukereween pohjoispuolella.

Kuljettua eräästä salmesta, joka muutamin paikoin oli ainoastaan kuusi
jalkaa leveä ja niin täynnä ruohoa ja vesikasvia, että melkein oli
mahdoton päästä sen läpi, voitiin mennä eteenpäin sauvomalla
kanootteja.

Vihdoin saavuttiin Mfossiin. Stanley ja hänen miehensä pääsivät katon
suojaan ja saivat härän ia banaaneja syötäväksi sekä maitoa juotavaksi.

Kello 9 aamulla 31 päivänä astui Stanley Ukereween kuninkaallisen
neuvoskunnan eteen, joka oli asettunut niitylle muutamille
kallionlohkareille; -- olipa sitä sangen lysti katsella: Lukongeh'n
iloisa naama keskellä, vähempiarvoiset ympärillä. Kuningas,
kuuden- tahi kahdeksankolmatta vuoden vanha, kaunis, vaalea-ihoinen
mies, suora katsannoltaan, silmäili tarkkaan noita valkoisia; hänen
etevimmät päällikkönsä ja muut hänen kansastaan, miehet, naiset ja
lapset, seurasivat hänen esimerkkiään.

Sinä päivänä ei voitu ryhtyä mihinkään keskusteluun. Valkoisten miesten
tuli syödä; seuraavana päivänä voisi Stanley, jos kuningas jaksaisi
hyvin, ryhtyä toimeen.

Toisena päivänä oli Lukongeh kaikeksi onneksi hyvällä tuulella ja
terve. Niin oli myös Stanleynkin laita. Hän esitti sentähden mitä
suurimmalla herkkätuntoisuudella kuninkaalle, että tämä möisi tahi
lainaisi kolmekymmentä kanoottia.

Kuningas oli ensin vastustavinaan, mutta myöntyi heti nähtyään nuo
kauniit lahjat. Kun hän näki Stanleyn näin julkisesti näyttelevän noita
komeita kankaita, vapisi hän ja käski hänen heti käärimään ne kokoon.
Hän lupasi illalla käydä Stanleyn luona ja tehdä hänen hyväkseen minkä
voi.

Illalla 4 päivänä Kesäkunta hiipi hän Stanleyn mökkiin, uskollinen
ministerinsä ja neljä etevimpää päällikköänsä seurassaan.

Stanley antoi hänelle kaksi kaunista huopaa, yhden skottilaisen saalin,
kaksi punaista sänkypeittoa, viisikymmentä helmirihmaa ja kaksi
rengasta vaskilankaa, paitsi paljo muuta tavaraa, niinkuin vaskivatia,
tina-astioita j.n.e.

Hänen päällikkönsä saivat kukin viisi kangaskappaletta, viisi
helmirihmaa ja kaksi syltä vaskilankaa.

Näiden runsaiden lahjojen vaikutuksesta lupasivat he ennen pitkää
vastata, mutta sillävälin tulisi Stanleyn olla maltillinen.

"Syö ja liho", sanoi Lukongeh, mennessään tiehensä, runsaista lahjoista
onnellisena.

Seuraten kuninkaansa esimerkkiä, kohtelivat maan-asukkaat Stanleytä ja
hänen miehiään kunnioituksella. He tutkivat heitä tarkkaan, varsinkin
heidän kasvojensa muotoa; nämä olivat kuitenkin ajan pitkään tottuneet
siihen eivätkä olleet tästä ilkeästä kohtelusta milläänkään.

Täällä pitävät alamaiset kuningastaan varustettuna ylenluonnollisella
voimalla, ja Lukongeh käyttää jokaista tilaisuutta vahvistaakseen
alamaisiaan tässä heidän uskossaan. He luulevat muun muassa, että hän
mieltänsä myöten voi saattaa satamaan, tehdä poudan tahi vedentulvan
maallensa.

Onnellista kyllä hänelle, että hänen astuttuaan valtaistuimelle sade on
ollut sekä säännöllinen että runsas.

Vaan "sateentekijän" maineesen hän ei tyytynyt; kunnianhimossaan tahtoi
hän myös saavuttaa "suuren lääkemiehen" eli noidan nimeä. Hän rukoili
sentähden Stanleytä ilmoittamaan muutamia eurooppalaisten suuria
salaisuuksia -- niinkuin ihmisten muuttamisen leijoniksi ja
leopardeiksi, sateen, poudan ja tuulen nostattamisen, j.n.e. Sangen
usein afrikkalaiset päälliköt esittivät semmoisia pyyntöjä.

Kun Stanley sanoi, ettei kyennyt sellaista tekemään, kuiskasi Lukongeh
päälliköilleen:

"Hän ei tahdo tehdä, mitä häneltä pyydän; pelkää kaiketi, ettei saa
kanootteja, mutta saattepa nähdä että hän antaa minulle kaikki, mitä
vaan haluan, kun mieheni palaavat Ugandasta".

Täällä tervehditään kuningasta sangen omituisesti:

Kansan lähestyttyä kuningasta, lyövät he käsiään yhteen ja heittäytyvät
polvilleen hänen eteensä. Jos tämä kunnianosoitus on hänelle mieleinen,
osoittaa hän sen sillä, että hän puhaltaa ja sylkee heidän käsiinsä,
jonka jälkeen hänen alamaisensa ovat hierovinaan kasvojansa ja
silmiänsä hänen sylellään.

Maan-asukkaat tervehtivät toisiaan taivuttamalla polviaan, taputtamalla
käsiään ja huutaen: "Wachee, wachee!" "Wachee sug!" "Mohorro!" "Eg
fura?" -- joka käännettynä merkitsee: "Huomenta, huomenta!"
"Hyväähuomenta!" "Hyvää päivää!" "Kuinka voitte?"

Jos Ukereweessä tahtoo ostaa vaimon, tulee maksaa hänen vanhemmilleen
kaksitoista vuohta ja kolme kuokkaa. Erään arapialaisen täytyi maksaa
Lukongeh'lle 350 naulaa erilaisia lasihelmiä ja 300 kyynärää hyvää
kangasta ennenkuin hän sai yhden hänen nuorista sisaristaan vaimokseen.
Jos kosija on niin köyhä, ettei hänellä ole vuohia eikä kuokkia, antaa
hän niiden sijaan keihäitä, jousia ja nuolia, mutta hän ei voi hankkia
itselleen puolisoa, ennenkuin on tilaisuudessa tarjoamaan tytön
vanhemmille kyllin suuret lunnaat.

Varkaat ja murhaajat mestataan. He voivat kuitenkin päästä
kuolemanrangaistuksesta, jos rupeevat niiden orjiksi, joita ovat
vahingoittaneet.

Vaskilankakieput ovat täällä kallisarvoiset ja vaimot käyttävät niitä
koristuksinaan. He kiertävät vaskilangan moneen kertaan kaulansa
ympäri, jonka vuoksi heillä kaukaa katsoen näyttää olevan käherretyt
kaulukset. Vaskiset, messinkiset ja rautaiset rannerenkaat sekä
samallaiset säärirenkaat ynnä norsunluiset rannerenkaat ovat miesten
tavallisia koristuksia.

Surun osoitukseksi kannetaan pään ympärillä pisangi-lehdistä tehtyjä
seppeleitä; sitä paitsi käytetään jonkunmoista mustaa poskimaalia, joka
on tehty jauhettua hiiltä ja voita sekoittamalla.

Miehet ja naiset käyttävät pukuinaan puoleksi muokattuja härän tahi
vuohen nahkoja ja vyöhyitä banaanilehdistä, sekä esiliinoja karkeasta
ruoho-kankaasta.

Kesäkuun 6 päivänä illalla tuli Lukongeh pääministerinsä seurassa
Stanleyn luo ja sanoi: "Alamaiseni ovat arkoja tullessaan vieraasen
maahan. He eivät ole niin paljon matkustelleet kuin wangwanat. Minun
täytyy sentähden pettää heidät, sillä muulla tavalla en voi auttaa
sinua. Aion antaa sinulle kolme kolmatta kanoottia airoineen. Ne eivät
ole paljon arvoisia ja jos et niihin tyydy, niin älä moiti minua siitä.
Sanon kansalleni palaavasi Ukereween. Älä sitä kiellä. Älä puhu siitä;
jos puhut, niin voit olla varma siitä, että karkaavat luotasi. Jos olet
viisas ja varovainen, seuraavat he sinua Usukuma-maahan. Kun olet sinne
saapunut, otat kanootit ja airot, sillä minä lahjoitan ne sinulle.
Tässä on nuori veljeni poika ja serkkuni, jotka seuraavat sinua
Ugandaan ja aina Ihangiroon saakka ja tekevät puolestasi liiton sen
maan asukkaiden kanssa. Tahtoisin, että sinä tultuasi Ugandaan
pyytäisit Mtesaa ystäväkseni, niin vaihtaisimme lahjoja. Älä unhota
lähettää nuorukaisiani takaisin Ugandasta. Jää hyvästi. Olen sanonut
kaikki".

Lukongeh käski Stanleyn myöskin lähettämään itselleen hänen nuoren
nepansa ja serkkunsa mukana kaksi sinisestä ja tulipunaisesta
flanellista tehtyä pukua, säilöstäjätaudin ja päänkivistyksen
lääkkeiksi, yhden revolverin ynnä ampumavaroja, yhden vaatepakan,
viisikymmentä naulaa erilaisia helmiä, kaksi punaista lakkia, yhden
englantilaisen huovan, yhden neljäkymmentä miestä kantavan kanootin,
kaksi norsunluu-hammasta, vuohen ja saukon nahkoja sekä rauta- ja
vaskilankaa.

Kaiken tämän lupasi Stanley tietysti huolellisesti lähettää hänelle.

Lukongeh ja hänen päällikkönsä olivat Kesäkuun 7 päivänä jo varhain
aamulla ulkona sanoaksensa jäähyväisiä. Mutta ainoastaan viisi
kanoottia oli valmiina lähtöön!

"Mitä tämä merkitsee, Lukongeh?" kysyi Stanley.

"Lähde huoleti ja muista, veljeni, mitä sinulle sanoin".

"Lukongeh on rehellinen", lisäsi hän arvokkaasti.

Kummallinen mies, ajatteli Stanley, joka huolii totuudesta tässä
maassa! Hän on varmaan ensimmäisiä siinä suhteessa. "Saammepa nähdä."

Stanley läksi miehineen matkalle, ja tiellä kasvoi hänen kanoottiensa
luku seitsemäksikolmatta.

Onnellisesti nousivat he sitten maalle Kagehyi-nimisen kylän luona.
Stanley antoi vetää kanootit maalle ja pyysi Lukongeen ministeriä ja
molempia nuoria sukulaisia houkuttelemaan kanoottien miehistön, 216
luvultaan, viemään aironsa hänen majaansa säilytettäviksi.

Miehistö sai nyt tiedon kuninkaan petoksesta ja sille ilmoitettiin,
että neljä kanoottia oli saatavissa, jos se tahtoisi palata
Ukereweesen, ja koska se tarvitsisi neljä päivää palausmatkaan, niin
annettaisiin ruokavaroja kymmeneksi päiväksi. Tämän kuullessaan
hämmästyivät he ja suuttuivat suuresti. He nuhtelivat pääministeriä,
vaan hän lykkäsi kaikki nuorukaisten syyksi. He sitoivat silloin
Lukongeen nuoret sukulaiset ja olisivat epäilemättä tappaneet heidät,
ellei Stanley olisi ryhtynyt varokeinoihin. Saatuansa viittauksen
hyökkäsi viisikymmentä wangwanaa esiin ja tähtäämällä pyssyillään
vimmastuneesen joukkoon ajoivat sen pois Kagehyin kylästä.

Kun tyytymättömät olivat karkoitetut, alkoi Stanley keskustella jälelle
jääneiden kanssa.

Viisiviidettä miestä otti, sittenkuin heille oli määrättyjä ehtoja
asetettu, nuo neljä kanoottia, jotka heille oli tarjottu, ja palasivat
Ukereweesen neuvotellakseen Lukongeen kanssa.

Ystäviensä seuraavana päivänä lähettämällä kuudella kanootilla
palasivat myöskin maan-asukkaat Ukereweestä omaan maahansa. Kolmantena
päivänä oli heistä tuskin ainoatakaan leirissä. Vaikka Stanley odotti
seitsemän päivää Kagehyissä, niin ei tullut mitään sanaa Lukongeelta;
sentähden laski hän ministerin ynnä hänen viisi palvelijaansa
lähtemään.

Sillä aikaa oli Stanley lähettänyt sanan kaikkiin ympärillä oleviin
alueisin, kehottaen niitten asukkaita viljaa tuomaan. Kesäkuun 10
päivänä oli hän jo ostanut 12,000 naulaa sesamia, hirssiä ja maissia
sekä 500 naulaa riissiä. Kaikki tämä pantiin säkkeihin.

Koska kanootit kovasti vuosivat, niin opetettiin kunkin venheen
miehistöä niitä korjaamaan. Työ toimitettiin siten että laudat
uudestaan liitettiin yhteen kasvillistoilla ja senjälkeen tukittiin
banaani-lehdillä.

Päivän koittaessa astuivat 150 miestä sekä vaimoa ja lasta
kanootteihin, joihin sitäpaitse pantiin sata takkaa kankaita, helmiä ja
messinkilankaa, 88 säkkiä viljaa ja 30 laatikkoa ampumavaroja. Loput
miehistöstä sai veneitten puutteesta odottaa, kunnes ennätettäisiin
heitäkin noutaa.




Kanootit joutuvat haaksirikkoon. Villien juhla.


Koska Stanley pitämättä mitä suurinta huolta ei voinut uskoa venehistön
johtoa muille, suuntasi hän kello 9 aamulla kanootti-parvensa, jonka
etunenässä oli Lady Alice, lastattuna suurimmalla osalla ampumavaroja,
läheisimpiä saaria kohden.

Kova vihuri puhalsi luoteesta. Suurella vaivalla soudettiin korkeita
aaltoja vasten.

Päivä laski. Synkkä pimeys ympäröitsi laivaa ja kanoottia. Ei voitu
nähdä toinen toistaan, kuului ainoastaan airojen säännöllinen loiske
veteen, vaan kukaan ei puhunut mitään. Silloin tällöin heilutti Stanley
pimeässä palavaa vahakynttilää johdoksi ajattelemattomille ja
varomattomille. Täten ja rangaistuksen uhkauksilla niille, jotka
poikkeaisivat oikeasta suunnasta, pidettiin kanootit yhdessä.

He olivat näin soutaneet kolme tuntia alituisessa pimeässä. Silloin
kuului äkkiä kimakkaasti huudettavan "venhettä". Kun Stanley käänsi
laivansa, näki hän tummia, vedessä uiskentelevia esineitä, jotka
huomattiin olevan eräästä uponneesta kanootista laivaa lähestyviä
ihmisen päitä. Pelästyneet raukat otettiin laivaan; yksi laatikko
ampumavaroja ja 400 naulaa viljaa oli kuitenkin uponnut pohjaan.

Tuskin oli Stanley päässyt virstan päähän siitä paikasta, jossa
onnettomuus oli tapahtunut, kun uudestaan kuului hätähuutoja synkästä
pimeydestä. "Venhe, voi venhe!" huudettiin epätoivon äänellä.

Stanley läksi heti sinnepäin. Hän sytytti vahakynttilän ja sillä
kirjan, jota hän iltapäivällä oli lukenut, valaistakseen vedenpintaa
venheen ympärillä. Myös tässä näkyi ihmisen päitä ja tavarapakkoja
vedessä sekä kaatunut kanootti, jolla oli suuri aukko laidassa. Viisi
kivääriä oli uponnut, vaan onneksi ei yhtäkään ihmishenkeä menetetty;
lastista meni hukkaan ainoastaan neljä säkkiä viljaa.

Stanleyn venhe oli lastissa reunojaan myöten, ja jos tuuli olisi
kiihtynyt, olisi sen täytynyt ehdottomasti upota, ellei lastia olisi
vähennetty.

Silloin taas matkan päässä kajahti ilmoihin hätähuudot: "Herra,
kanootti uppoaa! Joudu pian tänne! Ah herra, emme osaa uida!"

Stanleyn tuumiessa, miten voisi auttaa heitä, kuului taas uusia
huutoja: "Venhe! Tuo venhe tänne! Kiiruhda -- venhe, venhe!" Toisaalta
kuului: "Ah, me hukumme -- vesi ulottuu jo polviimme saakka! Tule,
herra, tahi kuolemme! Tuo venhe tänne!"

Oli selvää, että nämä pelkurimaiset ihmisraukat olivat
säikähtyneet ja että heidän pelkonsa oli levinnyt kaikkiin
muihinkin. Vastaukseksi heidän hätähuutoihinsa ja ainoana
pelastuskeinona huusi Stanley ankaralla äänellä heille:

-- Te, jotka tahdotte pelastua, seuratkaa minua saareen niin pian kuin
voitte; ja te, jotka huudatte tuolla, voitte pysytellä kanooteissanne
kiinni, kunnes palaamme.

Soudettiin kaikin voimin.

Kuu nousi ja heitti puolen tunnin ajan valonsa saarien yli, joita
kohden kuljettiin. Kuun valo rohkaisi myös wangwanoiden mieliä; mutta
vielä kuului takaa surkeat huudot: "Herra, voi herra! Tuo tänne venhe
-- venhe!"

Saaret näyttivät yhä suuremmilta ja selvemmiltä kuun valossa. --
Hurraa, poikani, jo saavumme saariin! sanoi Stanley. "Vetäkää
voimakkaasti älkääkä peljätkö tummaa vettä -- veljenne ovat
hukkumaisillaan!"

Stanleyn venhe saavutti pian lähimmän saaren, lasti poistettiin,
haaksirikkoon joutuneet laskettiin maalle, ja täten kevennetty venhe
lensi takaisin tumman veden pintaa ja kuohu tyrskyili keulassa.

Stanley puhalsi torveen ilmoittaakseen tuloansa. Kolme tahi neljä
kanoottia tuli hänen vastaansa; kilvan ne kiitivät saariin päin.
Onneksi oli järvi tyyni.

Miehistö ponnisti kaikki voimansa, että olisi luullut heidän sydämensä
pakahtuvan; heidän nopeat liikkeensä, heidän rinnoistaan nousevat syvät
huokaukset, kiitävä venhe, innokas perämies -- kaikki oli ikäänkuin
sopusoinnussa tämän kamalan tilan kanssa. Itse tarttui Stanley airoon
vapauttaakseen erästä poikaa soudannasta, ja vielä enentääkseen sitä
voimaa, joka vei venhettä vedenpinnalla. Oli ikäänkuin olisi itse
venheessä ollut henkeä.

Vielä kerran kajahtivat hätähuudot.

-- "Ah, venhe, tuo tänne venhe!" kuului yli kullalle hohtavien aaltojen
uppoavista kanooteista.

-- Kuulkaa, miehet, soutakaa kovemmin, vaikka airot taittuisivat! Vielä
kovemmin. Meidän täytyy pelastaa heidät. Tänä yönä tahi ei koskaan!
huusi Stanley.

Enennetyllä voimalla lensi venhe eteenpäin. Jokainen hermo näissä
uupuneissa ruumiissa jännitettiin, ja viimeisten voimien ponnistuksella
tapasi venhe viiden minuutin kuluttua ensin yhden kanootin, sitte
toisen ja vihdoin kolmannen; hukkuvat nostettiin venheesen, kunnes se
oli niin syvässä vedessä, että sen laitaa näkyi ainoastaan tuuman
verran.

Kaikki olivat kuitenkin pelastetut -- miehet, vaimot ja lapset. Koska
jäljelle jääneet kanootit olivat keveistä aineksista tehdyt, pysyivät
ne vedenpinnalla lastineen päivineen. Pelastustyössä oli erittäin muuan
Stanleyn miehistä, nimeltä Uledi, kunnostanut itsensä. Väsymätön oli
hän nostaessaan kanoottiinsa hukkuvia kansalaisiaan ja saattaessaan
heitä turvaan.

Stanley menetti tänä kauheana yönä viisi kanoottia, viisi kivääriä,
yhden laatikon ampumavaroja ja 1,200 naulaa viljaa.

Seuraavana aamuna jätettiin kolmas osa miehistä ja tavaroista saareen,
ja Stanley jatkoi matkaansa muiden kanssa seuraavaan pysäyspaikkaan.
Muutamia kanoottia lähetettiin sitten takaisin noutamaan saareen
jääneitä.

Erään Komeh-nimisen saaren kuningas tuli seuraavana päivänä Stanleyn
luo ja pian iloitsivat kaikki monien suurien, väkevää olutta
sisältävien ruukkujen ja monien tapettujen vuohien ääressä. Sitäpaitsi
ostettiin kuninkaalta neljä hyvää, melkein uutta kanoottia, jotka
olivat kyllin kestäviä turviksi vastaisissa vaaroissa.

Seitsemän tuntia soudettua saapui Stanley Kesäkuun 24 päivänä
"Refuge"-saareen ja alkoi heti varustaa vahvaa leiriä sen
etelärannalle.

Hän valitsi neljäviidettä miestä sotaväeksi, määräsi Frank Pocockin
kapteeniksi ja Manwa Seran luutnantiksi, sekä jätti neljä kanoottia,
että sotaväki mielensä mukaan voisi päästä manterella olevien
maan-asukasten yhteyteen. Sitte lähti hän 26 päivänä paluumatkalle
venheineen, seitsemäntoista kanuutin ja 106 miehen kanssa. Neljän
päivän kuluttua saapui Stanley Kagehyihin, vaan koska matka oli ollut
erinomaisen vaivaloinen, saapui ainoastaan neljätoista kanoottia
lahteen. Pari viikkoa myöhemmin saapui kaksi kaivatuista kanooteista,
joita tuuli oli ajellut. Kolmannen miehistö oli karannut ottaen pyssyt
mukaansa.

Heinäkuun 6 päivänä jakeli Stanley jäähyväislahjoja Kaduma-päällikölle
ja hänen herttaiselle puolisolleen, arabialaiselle Sungorolle, sekä
monille muille. Sitte komennettiin kaikki jäljelle jäänyt kansa
venheisin, retkikunnan eläimet ja tavarat kannettiin kanootteihin ja
kello kymmenen jätti Stanley Kagehyin viimeisen kerran.

Heinäkuun 11 päivänä saapui retkikunta terveenä ja mitään
onnettomuuksia kärsimättä "Refuge" saareen, jossa kaikki oli hyvin ja
parhaassa järjestyksessä. Nuoren Lukanjaan -- Ukereween kuninkaan
serkun -- vaikutuksesta oli mannermaan asukkaat saatu muuttamaan
matkustavaisille nurjan mielialansa ystävällisemmäksi, ja veriveljeys
oli oikein solmittu matkustavaisten puolelta, Manwa Seran ja
maanasukkaiden puolelta Komeh'n kuninkaan Kijajun välillä.

Sen alituisen huolen tähden väestä ja tavaroista, joka Stanleyllä oli
ollut "Refuge" saaren ja Kagehyin välisillä matkoilla, oli hän tullut
niin arveluttavan taudin omaksi, ettei viiteen päivään kyennyt
majastaan lähtemään.

Kuudentena päivänä jätti hän kuitenkin vuoteensa ja alkoi kuljeksia
ympäri saarella, jossa he sinä hirveänä päivänä, jolloin pakenivat
Bumbireestä, olivat löytäneet turvapaikan ja lievitystä huolissaan ja
jossa nyt puolet retkikunnasta aikoi viipyä noin kuukauden ajan.
Sotaväestön nuoremmat jäsenet tunsivat joka kolkan ja sopen saarella ja
olivat oikein mieltyneet tilapäiseen kotiinsa. Itärannalla olivat
he keksineet noin viisitoista hedelmäpuuta, jotka olivat mitä
herkullisimpia, kypsille karviaismarjoille maistuvia marjoja täynnä.
Sotaväki oli syönyt ainoastaan puolet marjoista; Stanleyn palatessa 150
miehisen lisäväestön kanssa oli niitä siis kyllin paljo kaikille
jäljellä.

Samana päivänä kävi Komehin kuningas Kijaju Stanleytä tervehtimässä.
Hän antoi hänelle kaksi opasta, jotka veisivät Stanleyn Ugandaan.

Samoin tavoin kuin retkikunta oli jättänyt Kagehyin, täytyi sen myöskin
lähteä "Refuge" saaresta eli siten, että sotaväki nousi veneisin ja ne,
jotka olivat oleskelleet Kagehyissä, jätettiin "Refuge" saareen siksi
aikaa kuin Stanley palajaisi heitä noutamaan.

Yö vietettiin hurjassa tanssissa, joka pidettiin kuuvalossa ja jossa
kolme kuningasta oli läsnä. He ottivat osaa aivan lapsen vallattomalla
iloisuudella tähän iloiseen leikkiin.

Vanha Kijaju kunnosti itsensä etenkin villien, lystillisien hyppyjensä
kautta. Eräs nuori päällikkö, hänen veljensä poika, joka näkyi
kadehtivan setänsä tanssitaitoa, ponnisti voimansa hullun tavoin,
ja tämä voimakas nuori päällikkö hyppäsi niin korkealle, että
kaikki olivat siitä hämmästyksissään. Nuori Lukanjah Ukereweestä ja
hänen kuninkaallinen sukulaisensa Mikando näyttivät tänä yönä
nuorallatanssijan suurta notkeutta ja tanssivat vallattomasti iloiten;
sata sotilasta mannermaalta säestivät tanssia laulullaan sellaisilla
keuhkovoimilla, että "Refuge" saaren suuret paadet kajahtelivat
villeistä äänistä. Wangwanat, joita Frank ja urhoollinen Manwa Sera
johtivat, lisäsivät tätä suurta joukkoa 150 miehellä ja 20 naisella, ja
kaikki yhtyivät täyttä kurkkua siihen lauluun, jonka vanha Kijaju
lauloi sen päivän kunniaksi, jolloin valkoinen päällikkö liittyi
veljeyteen Komehin kuninkaan kanssa.

Virvoituksia oli kyllin tanssivia varten; suuret joukot häränlihaa
paistettiin komeilla tulilla, ja monilla ruukullisilla olutta ja
palmuviiniä, joita päälliköt olivat sinne tuoneet, oli oivallinen
menekki janoisten joukossa.




Taistelu maan-asukkaiden kanssa.


Kun Stanley aamulla Heinäkuun 18 päivänä läksi "Refuge"-saaresta,
koettivat ne oppaat, joita Kijaju oli hankkinut hänelle, tehdä meren
haltijaa suosiolliseksi uhraamalla sille helmiä. He rukoilivat sitä
seuraavin sanoin:

-- Ole hyvä valkoista miestä kohtaan, o Nianja Nyanza, siitä rukoilen
sinua! Anna hänen onnellisena ja terveenä päästä suurten vettesi yli!

Wangwanat olivat nyt täydellisiä merimiehiä. He olivat oppineet
soutamaan, perää pitämään ja purjehtimaan, ja kukin mies tunsi
tarkalleen paikkansa ja kykynsä.

Heinäkuun 21 päivänä saapui Stanley eteläisimpään noista peljätyistä
Bumbiree-saarista, Mahyigaan, joka tarkan tutkimisen jälkeen huomattiin
asumattomaksi.

Koska nyt oltiin vaarallisessa seudussa, niin oli tarpeellista
hankkia retkikunnalle sopiva leiripaikka, etenkin koska vähäisen osan
siitä täytyi jäädä tähän saareen, kunnes muut voitaisiin tuoda
"Refuge"-saaresta. Kaikki alkoivat sentähden raivata pensaita ja
varvikkoja 600 jalan laveudelta lahden ympäristössä; kahdentoista jalan
levyinen tie tehtiin Mahyiga-saaren eteläpuolelta sen pohjoisosaan.

Jälkeen puolenpäivän kun kaikki vielä olivat täydessä työssä, lähestyi
varovaisesti kaksi suurta kanoottia täynnä maanasukkaita. Maanasukkaat
koettivat parastansa saadakseen varman tiedon retkikunnan kanoottien
luvusta, ja selvään voi nähdä että he laskivat saarella olevien miesten
lukua, ennenkuin virkkoivat sanaakaan. Vihdoin huusivat ja kanssapuhe
alkoi.

Sittenkuin villit olivat suostuneet Stanleyn pyyntöön saada ruokavaroja
seuraavana päivänä, soutivat he pois molemmissa kanooteissaan; kaksi
tahi kolme näiden miehistöstä nauroi röyhkeästi.

Seuraavana päivänä lähestyi rohkeasti ja vaativin tavoin eräs toinen
kanootti, joka sisälsi viisitoista miestä. Kysyttiin heiltä, oliko
heillä mitään kaupaksi olevia ruokavaroja mukanaan.

He vastasivat "ei", vaan lisäsivät että muonaa kyllä pian voi saada.
Tarkastettuaan leiriä, menivät he tiehensä ja mennessään osoittivat
ylenkatsettaan eräin tavoin, joka on yleinen sillä rannikolla.
Viskataan näet airoilla vettä selkäpuolelle ilmaan. Tämän tempun
ymmärtävät kaikki siellä yhtähyvin, kuin me täällä, jos joku poika
näyttää pitkää nenää.

Lukanjah hymyili nähdessään tämän ja sanoi erityisellä äänen painolla:

-- Noilla ihmisillä on jotakin mielessä.

Neljäntenäkolmatta päivänä lähetti Stanley paljon ennen auringon
nousua, ettei Bumbireen kansa huomaisi mitään, kuusitoista suurinta
kanoottia Manwa Seran johdolla takaisin, "Refuge"-saareen tuomaan
sieltä loput retkikunnasta, ja kehotti monesti heitä olemaan varovaisia
eikä tekemään mitään tuhmuuksia.

Leiri oli nyt aivan järjestyksessä ja näytti niin puhtaalta ja hienolta
kuin se kahden päivän työn kautta voi olla. Vahtimajoja oli myöskin
tehty saaren korkeimpiin osiin, ja sinne komennettiin viisi miestä
yhden johtajan päällikkyydellä. Se varustusväki, joka oli jäänyt
Stanleyn luo saarelle, oli viisiviidettä miehinen ottamatta lukuun
niitä neljää opasta, jotka hän oli saanut ystäviltään Lukongoolta ja
Kijajulta.

Samana päivänä saapui taasen vihollisia kanoottia, ja niiden
ollessa alallaan, näytti Stanley niiden miehistöille helmiä ja
kangaskappaleita, kupari-rannerenkaita ja kiiltävää messinkilankaa.
Näihin ystävyyden vakuutuksiin vastasivat he heittämällä vettä
airoillaan.

Kun maanasukkaat taaskin seuraavana päivänä tulivat, puhutteli Stanley
heitä kovalla ja uhkaavalla tavalla koettaakseen, olisiko tällä parempi
vaikutus kuin ystävyydellä, jota he luultavasti olisivat kohdelleet
ainoastaan ylenkatseellisesti ja pilkaten.

Maanasukkaat näyttivät hieman peljästyneen ja lupasivat viivyttelemättä
lähettää niin paljon ruokavaroja, banaaneja, maitoa, hunajaa,
kananpoikia ja vieläpä härkiäkin, kuin valkoinen mies tarvitsi.

Kuudentenakolmatta päivänä aamulla ilmoittivat vahdit, jotka olivat
tähystämässä, näkevänsä joukon kanootteja lähtevän mannermaalta ja
lähestyvän suurta Bumbireh-saarta kohden. Stanley kiiruhti kukkulan
huipulle ja erotti kiikarillaan kahdeksantoista kanoottia, jotka olivat
kovasti lastatut ihmisillä ja joita hän silmillään seurasi siksi kunnes
ne olivat kulkeneet erään niemen ympäri. Oli selvää, että jotakin
tuimaa oli tulossa, mutta mitä se oli tai minkä muotoista, oli vaikea
päättää. Luultava oli että he aikoivat hyökätä saarelle yön-aikaan,
varsinkin kun he tiesivät että varjeluväki siellä ei siinä
tilaisuudessa sattunut olemaan kovinkaan monimiehinen. Saarelaiset
eivät, sen oli Stanley saanut tietää, suinkaan olleet yksinkertaisia,
vaan nerokkaita ja urhoollisia. Mitä oli sittenkin tehtävä tässä
tapauksessa?

Iltapuoleen miehitti Stanley veneensä ja neljä kanooteista
viidelläneljättä miehellä, jätti ainoastaan Safenin neljäntoista miehen
kanssa jälelle vartioimaan saarta ja leiriä, ja meni tiedusteluretkelle
Iroban saarelle, jonka asukkaat myöskin olivat vihollisia. Saaren
rannalla näytti suuri hämminki vallitsevan. Stanley laski suoraan
rantaan erään kylän vastapäätä ja astui maalle. Viisikolmatta hänen
miehistään asetettiin jääkäriketjuun pitkin rantaa antamaan
asianmukaista painoa hänen sanoilleen. Hän käski sitten Lukanjaan, joka
oli kotoisin Ukereweestä, pyytämään Iroban kuningasta ja hänen
korkeimpia miehiään lähestymään; jos ei ne sitä tekisi, ryhdyttäisiin
hyökkäykseen.

He lähestyivät sitten, noin viisitoista henkeä mitä heitä lienee ollut.

-- "Sanokaa Iroban kuninkaalle", sanoi Stanley, "että hän on
käyttäytynyt pahasti, kun hän on lähettänyt nuoret miehensä nauramaan
meille. Hänen täytyy itsensä ja kahden päällikkönsä kanssa tulla meidän
mukaamme leiriin. Ei mitään pahaa tule tehtäväksi hänelle, mutta hänen
täytyy olla minun luonani siksi kuin Shekka Bumbireestä on minun
käsissäni, tai rauha solmittu niinkuin minä olen ehdottanut."

Ei ollenkaan tarvittu käyttää väkivaltaa, vaan Iroban kuningas ja kaksi
päälliköistä astui vaieten veneesen. Kun ne olivat istuutuneet, pyysi
Stanley kuningasta antamaan nuorille miehilleen käskyn vangita Shekka
Bumbireestä ja kaksi hänen päälliköistään, jonka jälkeen hän teki
juhlallisen lupauksen, että kun hänellä oli ne vallassaan, laskisi hän
irti Iroban kuninkaan ja sen ystävät. Iroban rannalle kokoontuneet
alamaiset yhtyivät suurella mieltymyksellä tähän ehdotukseen ja
selittivät, että Shekka seuraavana päivänä tulisi olemaan Stanleyn
käsissä.

Seuraavana aamuna tuli eräs kanootti Irobasta tuoden ruokavaroja
kuninkaalle ja päälliköille, jonka ohessa Stanleylle ilmoitettiin
ettei ollut vielä onnistuttu saamaan kiinni Shekkaa. Eräs nuorista
miehistä, joka sanottiin olevan kuninkaan poika, tarjoutui rupeamaan
panttivangiksi isän puolesta, niin että se itse voi saada koettaa
Shekan kiinniottamista. Tämä liikuttava uhraavaisuus teki niin elävän
vaikutuksen Stanleyhyn että hän, laitettuaan toimeen veriveljeyden
Iroban kuninkaan ja erään wangwanan välillä, antoi edelliselle
vapauden.

Iltapuoleen toi Iroban kuningas lupauksensa mukaan Bumbireen petollisen
kuninkaan ja kaksi hänen päälliköistään. Kun he olivat saapuneet
rantaan ja wangwanat olivat tunteneet heidät, nostivat nämä
korkeaäänisen huudon ja olisivat rääkänneet Shekkaa, jollei Stanley
olisi kaikin mokomin selittänyt heille, että hänen henkensä ja
palveluksensa olivat välttämättömiä heille ja että hyvä kohtelu voisi
vakuuttaa heille hänen ystävyytensä ja rauhan Bumbireen kanssa.

Stanley halusi saada Bumbireen kuningasta ja hänen molempia
päälliköitään valtaansa sen vuoksi että lempeys ja lujuuden puute
hänen puoleltaan useissa edellisissä tilaisuuksissa oli huomattu
vaarallisiksi, villit kun käsittivät sen pelon merkiksi.

Kun Shekka näki olevansa niiden vallassa, joiden päälle hän
oikullisella julmuudella oli hyökännyt ja jotka hän oli pakottanut
rupeamaan vaarojen alaisiksi tuolla myrskyisellä järvellä, ilman
elatusvaroja tai suojaa sadeaikana täällä raivoavia kovia tuulia ja
myrskyn puuskia vastaan, tuli hänen käytöksensä yhtä nöyräksi kun se
ennen oli ollut villi. Mutta Stanley sanoi hänelle sävyisällä äänellä
ettei hän tahtonut ottaa häntä hengiltä vaan otattaneensa hänen
vangiksi sen vuoksi, että hänellä olisi kuninkaan omassa persoonassa
panttivanki siinä tapauksessa että vallattomuudet uudistuisivat.

Tämän vakuutuksen jälkeen tuli Shekka herkkäpuheiseksi ja ilmoitti
Stanleylle että kuningas Antari yötä päivää hommasi kootakseen
Bumbireessä suuren joukon, aikoen karata Stanleyn kimppuun
Mahyiga-saarella. Stanley pyysi silloin Shekkaa lähettämään sanan
Bumbireesen ja kuningas Antarille sillä ilmoituksella että Stanley ei
etsinyt riitaa niiden kanssa, vaan päinvastoin halusi saada toimeen
rauhallisia liittoja wangwanain ja maan-asukasten kanssa.

Kohta iltapuoleen palasi viestin viejä kolmen suuren kanootin kanssa,
joita johti Antarin etevimmät vanhimmat. Niiden sallittiin astua
maalle, vaikka niitä luvultaan oli enämmän kuin varustusväkeä saarella.
Ennenkuin Stanley antoi suostumuksensa siihen, pyysi hän kuitenkin
Frankia pitämään 30 miestä aseissa petoksen ja äkkikarkauksen
estämiseksi.

Stanley ja maan-asukkaat tervehtivät toisiaan ystävällisesti, vaikka
heidän käytöstavassaan oli eräänlainen ylpeä erilläänpysyväisyys.

-- "Mitä sanoo kuningas Antari?" kysytti hän tulkilta.

"Antari kysyy: Minkä vuoksi te olette tulleet hänen vesilleen ja
leiriintyneet hänen saarelleen?"

"Me olemme tulleet tänne sen vuoksi että meidän pitää tätä kautta
matkustaa Ugandaan, ja me olemme pysähtyneet Mahyiga-saarelle
odottamaan väkeämme. Minä toivon että Antari vakuuttaa minulle ei
hyökkäävänsä meidän päällemme matkallamme Bumbireen ohi eikä
hätyyttävänsä sitä osaa meistä, jonka täytyy minun poissaollessani
pysähtyä tälle saarelle. Mitä sanotte tästä?" sanoi Stanley.

"Antari sanoo että hän on suuri ja mahtava kuningas. Koko mannermaa,
minkä näet, kuuluu hänelle, samoin kuin kaikki nämä saaret ja vedet.
Hän ei ole koskaan ennen nähnyt vieraiden matkustavan järveä pitkin;
niillä on ollut tapana aina tulla maatietä. Hän sanoo: Sinun täytyy
kääntyä takaisin!"

"Sanokaa hänelle että me emme voi kääntyä takaisin", vastasi Stanley.
"Tämä vesi kuulun joka muukalaiselle yhtä hyvin kuin tuuli.
Myönnettäköön että saari on hänen omaisuutensa, mutta ei ketään asu
Mahyigassa ja me emme aijo tehdä mitään pahaa kallioille."

"Antari sanoo että hän tahtoo pitää rauhaa ainoastaan sillä ehdolla
että sinä käännyt takaisin. Hän lähettää sinulle nämä kolme
banaanikimppua sekä tämän vaimon ja tämän lapsen."

"Me emme pidä orjakauppaa ja kolmesta banaanikimpusta ei meille ole
mitään hyötyä. Me tarvitsemme ainoastaan lupaa saada kulkea kaikessa
rauhassa tietämme Ugandaan, ja jos Antari tahtoo lähettää meille
suuremman määrän banaania, niin me ostamme ne, sillä meillä on monta
henkeä ravittavana."

"Siinä tapauksessa, sanoo Antari, hän alkaa sodan teitä vastaan ja
tappaa teidät jokaikisen."

"Ah, onko hän sanonut näin?"

"On, Antari on sanonut näin."

Stanley kuiskasi Frankille hakea Shekka, joka oitis tuotiin esille.
Hänet nähdessään nousivat he kaikki yhdessä pystyyn uhkaavan näköisinä.
Stanley ja hänen miehensä nousivat myöskin ylös ja näyttivät ryhtiä,
joka osoitti villeille ettei maksanut vaivaa ryhtyä väkivaltaisuuksiin.

Stanley sanoi päälliköille:

"Istukaa alas ja viekää minun sanani Antarille. Avatkaa korvanne ja
tajutkaa. Antari on Mtesan orja; minä olen Mtesan ystävä. Antarin väki
ryöstää ja koettaa murhata Mtesan ystävää, mutta hän pääsee pois heidän
käsistään ja on matkalla takaisin Mtesan luokse. Toiseksi, Antari ja
hänen väkensä kiiruhtaa suuresti ryhtyäkseen sotaan Mtesan -- Antarin
herran -- ystävää vastaan. Hän lähettää monta kanoottia ja sadoittain
miehiä Bumbireesen. Hän lähettää myöskin kolme kanoottia antaakseen
minulle tiedon siitä että hän aikoo hyökätä minun päälleni ja ehkä --
te tiedätte sen parhaite itse -- myöskin pelastaakseen Shekkaa, jota
minä pidän vallassani oman turvallisuuteni vuoksi. Sano Antarille että
valkoinen mies ei ole mikään akka ja että hän ei koskaan tahdo niellä
valheellista puhetta. Hän aikoo matkustaa Ugandaan, joko Antari tahtoo
sitä sallia tai ei. Menkää nyt ja kertokaa joka sana Antarille, ja
huomenna päivällisen aikaan täytyy minun saada hänen vastauksensa,
jollei hän tahdo että minä kuletan pois Shekan ja hänen kaksi
päällikköään ja jätän ne Mtesalle."

Antamatta heille aikaa tarkempaan miettimiseen, pakotti Stanleyn
väki heitä, ei väkivaltaisesti, mutta jyrkästi lähtemään alas
kanootteihinsa. Kun arvoisin johtajista oli ehtinyt rauhoittua, joka ei
hänelle onnistunut ennen kuin hän tunsi olevansa turvassa kanootissaan,
näytti hän vihdoin huomaavan että Stanley tahallaan oli välttänyt
kaikkia väkivaltaisuuksia, ja hän sanoi nyt:

"Valkoinen mies voi olla levollinen. Hänellä on Antarin poika Shekka
vallassaan. Antari ei ole hyökkäävä hänen päällensä. Minä olen puhuva
hänen kanssaan totuuden mukaisesti, ja kun aurinko on korkeimmillaan
huomenna, tulen minä takaisin tuoden rauhan sanoman."

"Se on hyvä. Sano Antarille, ettei hänen pojalleen tapahdu
mitään pahaa, vaan että hän päästetään väkensä luo kohta kun me
vahingoittumatta olemme päässeet Bumbireen ohitse", vastasi Stanley.

Paljon varovaisuutta tarvittiin näiden päivien keskustelemuksissa,
sillä yksikin ainoa väärä tai horjuva askel olisi voinut saattaa koko
matkueen perikatoon.

Iroban kuninkaan kautta sai Stanley kumminkin varman tiedon siitä että
Antari kokosi suuren luvun kanoottia ja illalla, auringon laskeissa
tuli yksinäinen kovasti miehitetty kanootti nopeaa soutaen leiripaikkaa
kohden, siinä nousi seisaalleen eräs mies, käsissä kilpi ja keihäs,
näyttäen hyvin uhkaavalta, ja sen jälkeen poistui kanootti yhtä
nopeasti Bumbireetä kohden.

Oli nyt selvää, että lähtö Ugandaan kohtaisi mitä kiivainta
vastustusta, mutta Stanley ei laisinkaan ollut peloissaan asian
menestymisestä. Antarin kanoottia oli arviolta noin sata, ja kun
jokaiseen asetettaisiin 10 miestä, nousisi hänen sotavoimansa 1,000
mieheen. Otaksuen että 6 joutsimiestä olisi joka kanootissa, tulisi
niiden luku olemaan 600, ja niitä vastaan voisi Stanley asettaa 70
kivääreillä varustettua miestä ja noin 350 hyvää keihäänheittäjää.

Se osa matkuetta, joka oli jätetty jälkeen, saapui nyt vihdoinkin, ja
eräänä päivänä auringon laskun aikana kuului tulijain monikertaiset
ilonhuudot onnellisesta perillepääsöstä, ja pian laskivat he rantaan
sekä tulivat sydämellisesti vastaanotetuiksi.

Matkue oli nyt valmis lähtemään matkalle Ugandaan, mutta ensin täytyi
kulkutien meritse tulla avatuksi; jokainen kapinaliitto, joka
mahdollisesti oli tekeillä, oli ilmi saatava ja jokainen petoksenhanke
rangaistava; rankaisemisen välttäminen voi muuten helposti muuttua
rohkeudeksi, joka tulisi vaaralliseksi matkueen turvallisuudelle. Oli
välttämätöntä hyökätä raakalaisten kimppuun, sitä varten ettei ne
hyökkäisi matkueen kimppuun. He olivat jo saaneet lisää noin 2,000
miestä mannermaalta.

Kun Stanley ei voinut keksiä mitään keinoa, miten välttäisi taistelua,
päätti hän kohdata heitä heidän omalla saarellaan ja yhdellä ainoalla
ratkaisevalla taistelulla murtaa heidän kopean, hurjan rohkeutensa.

Seuraavana aamuna jaettiin kaksikymmentä patruunaa joka miehelle, jolla
oli kivääri tai musketti; 230 keihäänheittäjää ja viisikymmentä
pyssysoturia valittiin hyökkäystä varten ja 18 kanoottia laitettiin
kuntoon kulettamaan heitä Bumbireesen.

Bumbiree ja Mahyiga olivat toisistaan lähemmä puolentoista penikulman
päässä ja vasta iltapuoleen saapui matkue ensinmainitulle saarelle.
Villit olivat nähtävästi odottaneet heitä, sillä kukkulat pitkin
rannikkoa olivat ihan täynnä miehiä ja vartioita näkyi olevan
asetettuna joka paikassa.

Noin 300 jalan päässä rannasta asettuivat Stanleyn kanootit ankkuriin
yhdessä linjassa. Stanley kysytti tulkilla Bumbireeläisiltä tahtoivatko
he tehdä rauhaa.

"Nangu, nangu, nangu!" (ei, ei, ei) vastasivat he kovaäänisesti,
heiluttaen keihäitään ja kilpiään.

"Eivätkö he tahdo tehdä mitään pelastaakseen Shekkaa?"

"Nangu, nangu! Pidä Shekka; häntä emme me tarvitse. Meillä on toinen
mkama (kuningas)."

"Eivätkö he tahdo tehdä mitään pelastaakseen Antarin poikaa?"

"Nangu, nangu. Antarilla on monta poikaa. Me tahdomme ainoastaan
tapella. Jollette te olisi tulleet tänne, olisimme me tulleet etsimään
teitä."

"Te tulette kyllä katumaan tätä."

"Huh!" mutisivat he epäillen. -- "Tulkaa tänne, me olemme valmiit."

Enemmät keskustelemukset olivat aivan turhia; joka mies tähtäsi ja nyt
komennettiin laukaisemaan erääsen noin viisikymmentä-henkiseen
joukkoon. Siitä oli seurauksena useita kuolleita ja haavoitettuja.

Kun villit näkivät minkä tuhoavan vaikutuksen laukaukset tekivät koossa
olevaan parveen, hajosivat he ja syöksivät rantaan, jossa muutamat
rohkeimmista menivät veteen aina vyötäryksiin saakka; toiset,
varovaisemmat, hakivat suojaa kaislistossa, josta he sinkauttelivat
matkuetta vastaan joukon nuolia, jotka eivät kuitenkaan kantaneet
perille saakka.

Kun Stanley vihdoin huomasi että heidän rohkeutensa rupesi
lannistumaan, veti hän yhteen kanootit ja oli rupeavinaan äkkiä
laskemaan rantaan, josta nuo antoivat pettää itseänsä sekä syöksivät
satamäärin alas rantaan keihäineen. Äkkiä pysäytettiin kanootit ja
niistä paiskasivat keihäänheittäjät keihäsparven, joka täydellisesti
mursi heidän rohkeutensa ja pakotti heidät pakenemaan ylös mäkeä kauas
taistelupaikalta.

Sitten kun Stanley siten oli kyllin kurittanut vihollista, voi hän olla
varma siitä että naisten, lasten ja kaluston kuletus salmen läpi taisi
käydä laatuun enemmättä vaaratta. Elokuun 5 p. varhain aamulla alkoi
matka rumpujen päristessä, ja johtajan, Hamadin torven raikkaiden
sävelien kaikuessa, kolmellakymmenellä seitsemällä kanootilla ja
venheellä, joissa oli 685 henkeä, ohjaten Bumbireetä kohden.

Noin k:lo 9 e.pp. saapui Stanley Bumbireesen ja päästyä lahteen
huomattiin sadoittain villejä mäellä; mutta he olivat nyt ihan
rauhallisia.




Taas Mtesan luona. Mtesan sota. Mustan keisarin kääntyminen
kristin-uskoon.


Elokuun 12 p. kulettiin Aleksandra-Niilin suusta ja ohjattiin Dumoa
kohden Ugandassa, johon matkue tuli illalla, eikä matkalla mitään
merkillistä tapahtunut.

Dumossa kulki huhu että Mtesalla, Ugandan keisarilla, oli mielessä
suuremmoisia sotavarustuksia aijottua retkeä varten viholliskansaa,
wawumalaisia vastaan.

Stanley, joka näki että sota estäisi hänen matkaansa, päätti käydä
keisarin puheilla. Mtesa oli saanut kuulla että Stanley oli tulossa, ja
lähetti monta sanansaattajaa tervetuliaisten kanssa hänen luokseen.
Lopuksi hän lähetti kävelykeppinsä merkiksi että se todellakin oli
Mtesa, joka lähetti uudistettuja tervetuliaisia.

Kun Stanley seuraavana päivänä saapui Ripon-putousten luo, tuli
vieläkin kaksi sanansaattajaa ihan hengästyksissään tuoden
keisarillisesta leiristä uudistaen tervetuliaiset ja näyttäen hänelle
vastapäisellä rannalla Mtesan ja hänen päällikkönsä, jotka olivat
kauniita katsella valkoisissa puvuissaan ja punaisissa lakeissaan.
Heitä ympäröi suuri saatto uteliaita, jotka halusivat katsella kuinka
Stanley kulkisi salmen poikki. Viisi suurta kanoottia oli valmiina
lauttauspaikassa ja kuninkaallisen henkivartiaväen sotamiehet olivat
käsketyt saattamaan häntä summattoman kansajoukon läpi toisella
rannalla.

[Kuva: Lady Alice Ripon-putouksessa.]

Seuraavana päivänä k:lo 8 aamulla -- Mtesan tavallisena
vastaanotto-aikana -- ilmoittivat rummunlyönnit että vastaanotto oli
alkanut, ja puoli tuntia myöhemmin tulivat hovipojat viemään Stanleytä
Mtesan eteen. Heidän annettua viittaus avasivat vartiat leveän tien
portille saakka, joka kohta avattiin selkosen selälleen. Sittenkuin he
olivat käyneet ensimmäisen pihan poikki ja portista sille pihalle,
jossa vastaan-otto tapahtui, esiintyi mitä omituisin näytelmä.
Keilanmuotoon rakennettu maja seisoi keskipihalla ja leveässä
ovenaukossa istui mykkä olento; molemmin puolin seisoivat lipunkantajat
ja perinnöllinen henkivartiosto, sekä vastapäätä sisäänkäytävää
laajassa piirissä seisoivat keisarikunnan päälliköt ja ylimykset;
perällä näkyi Mtesan naishenkivartiosto, pitäen kivääriä olkapäillä,
kaksinkertaisessa rivissä; sivulla olivat soittajat ja rummunlyöjät ja
siellä täällä avonaisessa piirissä yksivaltiaan edessä seisoi joukko
hovimiehiä.

Kun Stanley lähestyi, nousi Mtesa seisaalleen, astui esiin niin kauas
kuin leopardinnahka ulottui, jolla hänen jalkansa hänen istuessaan
lepäsivät, ja tervehti häntä sydämellisesti. Mtesa sai nyt tietää, että
Stanley oli tullut saadakseen ne oppaat, mitkä keisari oli hänelle
luvannut osoittamaan tietä Muta Nzigeen järvelle saakka ja Stanley
pyysi nyt että hän viipymättä hankkisi ne. Kun hän jo oli kadottanut
paljo aikaa kanoottien puutteessa.

Mtesa vastasi olevansa nyt aikeissa alkaa sotaa kapinallisia
wawumalaisia vastaan, jotka ynseästi kieltäytyivät maksamasta veroa,
hävittivät hänen rannikoitaan, veivät pois hänen alamaisiaan ja möivät
niitä sitte muutamasta banaanikimpusta. Hän lisäsi ettei ollut
tavallista Ugandassa antaa muukalaisten jatkaa matkaansa, kun keisari
oli sodan hommissa, mutta kun sota pian loppuisi, lähettäisi hän, jos
Stanley tahtoi odottaa, päällikön sotajoukon kanssa viemään häntä
lyhintä tietä järvelle.

Kun hän uudestaan vakuutti, että sota ei tulisi kestämään kauan, päätti
Stanley pysähtyä ja käyttää viivytystä maan ja sen kansan tutkimiseen.

Elokuun 27 p. lähti Mtesa matkaan ja ohjasi marssinsa Nakarangaan,
niemelle, jonka wawumalaiset olivat valinneet itselleen linnoitukseksi
ja varastopaikaksi. Hän oli koonnut 150,000 miehen suuruisen armeijan.
Paitsi tätä melkoista voimaa oli sotajoukossa vielä 50,000 naista ja
lähes yhtä monta lasta ja orjia kumpaakin sukupuolta, joiden kanssa
Mtesan leiriväki nousi noin 250,000 henkeen.

Ensin tuli 30,000 miehen suuruinen joukko, mauttomimmalla tavalla
maalattuna värimullalla ja savella. Sitten tuli toinen osasto liehuvin
lipuin ja helisevin soitoin ja ruumiit maalattuina mustan, valkoisen ja
värimullan näköisiksi. Senjälkeen tuli noin 2,000 miehen suuruinen
joukko valittuja soturia, varustettuina keihäillä ja kilvillä, kaikki
notkeita ja kepeäjalkaisia miehiä, jotka esiinmarssissaan päästivät
kaikuvia sotahuutoja ja heiluttivat keihäitään. Niiden jälessä seurasi
nopeassa marssissa musketeilla varustettu keisarin henkivartiosto, noin
kaksisataa rintamassa ja sata kummallakin puolen tietä. Se ympäröitsi
siten Mtesan ja hänen katekironsa, eli ensimmäisen ministerinsä, ja
kaksisataa miestä muodosti jälkijoukon, joka rummunlyöjineen,
huiluniekkoineen ja liehuvine lippuineen muodosti erittäin komean ja
sotaisen näyn.

Mtesa tuli käyden jalkasin, paljain päin, vaatettuna siniraitaisesta
kankaasta tehtyyn pukuun, vyötärysten ympäri vyö englantilaista tekoa,
ja kasvot punaisiksi maalattuina. Katekiro, joka kulki hänen edellänsä,
kantoi yllänsä tummanharmaata kaschmir-nuttua, eksyttääkseen
mahdollisesti väijyksissä pensastossa olevaa salamurhaajaa.

Sittenkuin Mtesan henkivartiosto oli kulkenut ohitse, seurasi päällikkö
päällikön jälkeen, osasto osaston jälkeen.

Noin kaksi tuntia sen jälkeen kuin pääjoukko oli alkanut marssinsa,
tulivat nuoret prinssit ja Mtesan naiset, niiden edellä tuhannen
keihäsmiestä ja perässä yhtä suuri luku. Naisia oli noin 5,000, vaikka
vaan 500 voi sanoa olevan keisarin vaimoja; muut kuuluivat
palvelusväkeen.

Illalla oli sotajoukko mukavasti majoitettu noin 30,000 kaarevaan
majaan, joiden yli siellä ja täällä kohosi muutamia, jotka koreutensa
ja keilamaisen muotonsa kautta huomattiin päällikköjen satunnaisiksi
asunnoiksi.

Kaikesta tästä kiireestä huolimatta ei kuitenkaan valkoista
muukalaista, "Stamleetä", unohdettu. Mukavia majoja rakennettiin
ja osoitettiin Mtesan erityisestä käskystä hänelle ja hänen
venemiehistölleen lähellä sitä suurta leveätä tietä, jonka katekiro
perusti ja joka vei keisarillisesta pääkortteerista Nakaranga-niemelle.

Sill'aikaa kun molemmat sotajoukot olivat toimettomina vastattain, oli
Mtesalla tilaisuutta nauttia Stanleyltä opetusta eurooppalaisessa
tiedossa. Stanley selitti hänelle luonnon salaisuuksia ja Luojan
ihmeellisiä töitä, taivaan, ilman ja maan ihmeitä. He keskustelivat
kivennäisistä ja metalleista, niiden monipuolisesta käyttämisestä,
jonka eurooppalainen keksintökyky on mahdolliseksi tehnyt ja siitä
lukemattomasta esineiden paljoudesta, joiksi niitä valmistetaan ja
joiden vuoksi eurooppalaiset ovat niin mainioita. Peljätty yksivaltias
istui avoimin silmin ja raukeamattomaila tarkkaavaisuudella; hänen
päällikkönsä, kunnioittaen hänen osoittamaansa huomiota, olivat
osoittavinaan yhtä suurta huomiota kuin hän itse, vaikka muutamat
vanhimmista aivan varmaan pitivät kaikkea tuota hyvin ikävänä. Sitten
siirtyi Stanley uskontoon, ja kun hän tuli maininneeksi enkeleistä,
tahtoi Mtesa kuulla enämmän niistä. Stanley otti silloin raamattunsa ja
käänsi hänelle mitä Hesekiel ja Johannes sanovat enkeleistä. Musta
keisari loi halukkaita, uteliaita silmäyksiä raamattuun ja kun Stanley
huomasi tämän, vei hän hänen luokseen nuorukaisen Dallingtonin, joka,
kuten ennen on mainittu, oli oppilas yliopisto-lähetyksessä
Sansibarissa, ja joka taisi kääntää raamatun hänelle hänen omalla
kielellään.

Niinä joutohetkinä, joita sotatapaukset soivat, voi nähdä keisarin,
hovin, Dallingtonin ja Stanleyn kääntämässä kappaleita pyhästä
raamatusta. Monet lukivat tätä käännöstä, mutta Mtesa itse oli uutterin
ja väsymättömin heistä kaikista.

Kun Stanleyllä oli yllinkyllin kirjoituspaperia mukanaan, teki hän
Mtesalle suuren kirjan, johon käännöksen komeasti kopioitsi eräs
kirjuri. Kun se oli valmis, oli Mtesalla lyhennys protestanttisesta
raamatusta kielellään, käsittävä kaikki merkillisemmät tapaukset
maailman luomisesta Kristuksen ristiinnaulitsemiseen asti. Luukkaan
evankeliumi käännettiin kokonaan, koska se sisältää täydellisimmän
kertomuksen Vapahtajan elämästä.

Kun tämä raamatun lyhennys oli valmiiksi kirjoitettu, kutsui Mtesa
kokoon kaikki päällikkönsä ja henkivartiostonsa johtajat, ja kun kaikki
olivat kokoontuneet, alkoi hän kertoa heille olleensa, silloin kun
nousi isänsä jälkeen valta-istuimelle, pakana ja vuodattaneensa
huviksensa verta, kun hän ei ymmärtänyt paremmin ja ainoastaan seurasi
isänsä esimerkkiä; mutta kun eräs arapilainen kauppamies, joka samalla
oli pappi, opetti hänelle Islamin oppia, lakkasi hän seuraamasta isänsä
esimerkkiä, jonka vuoksi teloitukset tulivat harvinaisemmiksi eikä
kukaan siitä päivästä alkain voinut sanoa nähneensä Mtesaa juovuksissa.
Mutta paljo oli, jota hän ei ymmärtänyt. Hän ei tainnut käsittää paljoa
Islamin opissa, koska hänen tunteensa vastusti sitä, eikä Ugandassa
löytynyt ketään, joka olisi voinut ohjata häntä. Mutta koska hän
sydämensä pohjasta halusi tulla hyväksi, toivoi hän että Jumala ei
ottaisi huomioonsa hänen tyhmyyksiään ja että Hän antaisi hänelle
anteeksi sekä lähettäisi Ugandaan miehiä, jotka tiesivät mikä oikein
oli. "Nyt on", sanoi hän, "Jumalan kiitos, eräs valkoinen mies,
Stamlee, tullut Ugandaan, tuoden mukanaan erään kirjan, joka on
vanhempi kuin Muhametin koraani, ja Stamlee sanoo, että Muhametti oli
valehtelija ja että paljo hänen kirjassaan on tästä otettua; tämä
nuorukainen on lukenut minulle kaikki mitä Stamlee on hänelle lukenut
kirjastaan, ja minä huomaan että se on paljo parempi kuin Muhametin
kirja. Sitä paitsi se on ensimmäinen ja vanhin kirjoista. Profeetta
Mooses kirjoitti osan siitä hyvin kauan sitte, paljo ennen kuin kukaan
oli kuullut puhuttavan Muhametistä, ja kirja oli jo päätetty aikoja
ennen kuin Muhametti syntyi. Nyt kehotan minä teitä, päällikköni ja
sotilaani, sanomaan minulle mitä minä teen. Uskonko minä Isaan
(Jesukseen) ja Musaan (Moosekseen) vai Muhamettiin?"

Eräs heistä vastasi:

"Valitkaamme se, mikä paras on."

Katekiro vastasi:

"Me emme tiedä, mikä on paras. Arapialaiset sanovat että heidän
kirjansa on paras -- kuinka me voimme sitten tietää, kuka heistä puhuu
totta?"

Keisarillinen hovimarsalkka sanoi:

"Kun Mtesa rupesi Muhametin uskoon, opetti hän minua ja minä rupesin
Muhametin uskoon myöskin; jos minun herrani sanoo että hän, saatuansa
enemmän tietoja, on opettanut minua väärin, voi hän nyt opettaa minulle
sitä, mikä on oikein. Minä odotan saadakseni kuulla hänen sanansa."

Mtesa nauroi ja sanoi:

"Sinä puhut hyvin. Kun minä kehotin sinua rupeamaan Muhametin uskoon,
minä tein sitä sen vuoksi että luulin sen olevan oikean. Sanotaan:
valitkaamme se, mikä on paras! Aivan niin, minä haluan sitä, mikä paras
on ja minä tahdon omistaa totuuden kirjan; mutta katekiro kysyy: kuinka
me sitten tiedämme, mikä on tosi? ja minä tahdon vastata hänelle.
Kuulkaa mitä minä sanon: Arapialaiset ja valkoiset miehet käyttäytyvät
aivan niinkuin heidän kirjansa opettavat heille, vai eikö niin?
Arapialaiset tulevat tänne noutamaan norsunlunta ja orjia, ja me olemme
nähneet ett'eivät he aina puhu totuuden kieltä, että he ostavat saman
värisiä ihmisiä kuin he itse ovat ja kohtelevat niitä pahoin, sitovat
ne kahleisin ja ruoskivat niitä. Kun valkoisille miehille tarjotaan
orjia, kieltäytyvät he ottamasta niitä vastaan ja sanovat: Tekisimmekö
me metsiämme orjiksi? Ei, me olemme kaikki Jumalan lapsia. Minä en ole
vielä koskaan kuullut valkoisen miehen valehtelevan. Speke tuli meidän
luoksemme, käyttäytyi hyvästi ja matkusti takaisin kotimaahansa
veljensä Grantin kanssa. He eivät ostaneet ollenkaan orjia, ja sen
ajan, jonka he olivat Ugandassa, olivat he hyvin hyviä. Stamlee tuli
tänne ja hän ei huolinut laisinkaan orjista. Mikä arapialainen olisi,
kuten nämä valkoiset miehet, kieltäytynyt ottamasta vastaan orjia?
Vaikka me pidämme orjakauppaa, ei ole yhtään syytä, jonka vuoksi se ei
voisi olla väärin, ja kun minä ajattelen kuinka arapialaiset ja nämä
valkoiset miehet käyttäytyvät, he kun ovat oppineita, sanon minä, että
valkoiset miehet ovat arapialaisia paljoa etevämmät, ja sen vuoksi
luulen minä myös, että heidän kirjansa on parempi kuin Muhametin, ja
kaikesta, mitä Stamlee on lukenut minulle siitä kirjasta, en minä
huomaa mitään, mihin minä en voisi uskoa. Kirja alkaa maailman
luomisesta, sanoo meille miten ja kuinka monena päivänä tämä luotiin;
siinä on luettavana mitä Jumala itse, Mooses, profeetta Salomo ja
Jesus, Marian poika, ovat puhuneet. Minä olen mieltymyksellä kuunnellut
sitä, ja nyt minä kysyn teiltä: otammeko me tämän kirjan vai koraanin
johdoksemme?"

Tähän kysymykseen vastasivat kaikki, epäilemättä vaikutettuina Mtesan
julkisesti esiintyneestä kristillisyyden harrastuksesta: "Me tahdomme
ottaa valkoisen miehen kirjan", ja kun keisari kuuli heidän
vastauksensa, loisti hänen kasvonsa mielihyvästä ja ilosta.

Siten luopui Mtesa Islamin opista ja kääntyi kristin-uskoon. 

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/27892