← catalogue

Historiallinen lukukirja: Vanha ja Keski-aika

by Otto Sjögren · Finnish · Gutenberg #27653 · 910,019 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Historiallinen lukukirja: Vanha ja Keski-aika
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Historiallinen lukukirja: Vanha ja Keski-aika

Author: Otto Sjögren

Editor: Axel Bergholm

Translator: Aatto Suppanen


        
Release date: December 29, 2008 [eBook #27653]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/27653

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HISTORIALLINEN LUKUKIRJA: VANHA JA KESKI-AIKA ***




Produced by Tapio Riikonen






HISTORIALLINEN LUKUKIRJA

Vanha ja keski-aika


Kirj.

OTTO SJÖGREN


Suomentanut ["Historisk läsebok för skolan och hemmet"] Aatto S.


Kuvilla kaunistettu.


Werner Söderström, Porvoo, 1888.



SISÄLLYS:

Esipuhe.
Johdatus.

VANHA AIKA.

_Itämaiset kansat_

Egyptiläiset
_Memfiin valtakunta_
  Egyptin jumalanpalvelus
  Memfis. Pyramiidit. Katakombit
  Yhteiskunnallinen elämä ja tavat
_Teben ja Saisin valtakunnat_
  Ramses II. Pentaur
  Valtakunnan temppelit
  Egyptiläisten kuvakirjoitus ja kirjallisuus

Assyrialaiset ja babylonialaiset
_Assyria ja Ninive_
_Babylonia ja Babylon_

Foinikialaiset

Persian valtakunta.
  Persialaisten alkuperä ja uskonto
  Kyrön tarina
  Dareios Hystaspis. Xerxes

_Muinaisklassilliset kansat_

Helleniläiset eli kreikkalaiset
_Taruaika_.
  Jumalamaailma
  Sankaritarina. Herakles
  Teseus
  Argonautain retki
  Trojau sota
_Lainsäätämisen aika_.
  Lykurgos
  Solon
_Hellaan kukoistusaika._
  Tyrannien aika
  Persialaissotien aikakausi
_Atenan kukoistusaika_.
  Perikles
  Taiteen kukoistus Atenassa
_Peloponneson sota_
  Sen syyt ja alku
  Rutto Atenassa
  Alkibiades
_Helleniläisen vapauden viime ajat_.
  Sokrates. Platon. Aristoteles
  Kymmenentuhannen paluumatka
  Epaminondas
  Makedonian Filippos
_Elämä ja tavat_

Makedonialainen helleniläisyys.
_Aleksander suuri_.
  Nuoruus
  Persian valtakunnan valloitus
  Indian retki. Aleksanderin kuolema
_Diadokein aika_.
  Helleniläinen sivistyspiiri
  Aleksandrian mahtavuus.......... 122

Roomalaiset.
_Tarumainen aika_.
  Kuninkaat
  Tasavallan perustus
_Tasavallan nuoruus_.
  Patrisit ja plebejit
  Cincinnatus
  Decemvirit. 12:n taulun laki
  Gallialaisten hyökkäys
  Liciniuksen lait
  Samnilaissodat
  Sota Pyrroa vastaan
_Tasavallan mahtavuusaika_.
  Ensimmäinen punilaissota
  Toinen punilaissota
  Kartagon häviö
  Rooman sotalaitos
  Roomalaisten elintapa
_Tasavallan häviö_.
  Grakkus-veljekset
  Marius
  Marius ja Sulla
  Pompejus ja Caesar
  Antonius ja Oktavianus
_Caesarein aika_. Augustus
  Augustuksen seuraajat
  Trajanus. Hadrianus. Antoninukset
  Diokletianus

_Germanialaiset_.
  Vanhimmat olot
  Ensi taistelut roomalaisia vastaan

_Kristinusko ja Kristillinen kirkko_.
  Vainojen aika
  Konstantinus ja valtion kirkko
  Julianus ja Teodosius
  Kirkon sisällinen tila

KESKIAIKA.

Sen luonne
_Kansainvaellukset_.
  Germanialainen kansainvaellus.
  Hunnilaiset
  Alarik
  Attila
  Teodorik
  Klodvig
  Keisari Justinianus
  Alboin ja Rosamunda
_Kirkon miehiä_.
  Benediktus
  Gregorius Suuri
  Winfrid (Bonifacius)
Arabialainen kansainvaellus.
  Muhammed ja hänen oppinsa
  Kalifien valloitukset
  Kalifien mahtavuus ja loisto

_Länsimaat ennen ristiretkiä_.
  Kaarle Suuri ja hänen valtansa
  Skandinavialaisten retket
    Gånge Rolf
    Alfred Suuri.
    Tanskalaiset Englannissa
    Knut Suuri
    Robert Guiskard
    Ryssäin valtakunta Venäjällä
Ansgarius, Pohjan apostoli
Saksilaiset keisarit.
  Henrik I
  Otto Suuri
  Otto II. Otto III. Henrik II
Läänityslaitos ja sen leviäminen
Vilhelm Valloittaja
  Gregorius VII

_Ristiretkien aika_.
Turkkilaiset ja byzantionilaiset
_Ristiretket Aasiaan_.
  Ensimmäinen ristiretki
  Toinen ristiretki
  Kolmas ristiretki
_Ristiretket Europassa_.
  Ristiretket Pohjolassa
  Neljäs ristiretki
  Ristiretki Espanjassa
Hohenstaufit
  Fredrik I Barbarossa
  Fredrik II
Ensimmäiset Plantagenetit Englannissa.
  Henrik II ja Tuomas Becket
  Rikard Leijonanmieli
  Johan Maaton. Magna charta
Ritarilaitos
  Vapaat kaupungit.
  Italian
Saksan valtakunnan-kaupungit
Keskiajan tiede ja taide

_Keskiajan loppu_:
Habsburg-suvun nouseminen valtaan
  Rudolf Habsburgilainen
Sweitsin valaliiton perustus
  Wilhelm Tell ja valaliiton synnyn tarina
  Sempachin taistelu
Satavuotinen sota.
  Musta prinssi
  Orleansin neitsyt
  Suuren sodan päätös
Ludvig XI, Ranskan kuningas
Turkkilaisten hyökkäys Europpaan
  Konstantinopolin valloitus
Keksinnöt
Löytömatkat
  Portukalilaisten matkat
  Amerikan löytö




Esipuhe.


Historiallisen lukukirjan tarve suomenkielisten koulujen oppilaille
lienee yleisesti tunnustettu. Tähän asti on yksinomaan ollut
käytettävänä Gruben Kertomuksia. Mutta vaikka ne suomalaisessa
puvussaan ovatkin hyvin ansiokkaat, täytyy kuitenkin myöntää, että ne
koululaisille ovat liian laveat, samoin kuin ne kokonaisuudessaan ovat
heille myöskin liian kalliit. Ainiaan tarkoittaen suomenkielisen
kirjallisuuden edistystä pyysi kustantaja allekirjoittanutta
valitsemaan jotakin teosta, joka soveltuisi suomennettuna nuorison
käytettäväksi lukukirjana historian oppikirjan ohella. Valinta oli
varsin helppo, kun monessa maamme ruotsinkielisessä opistossa _Otto
Sjögrenin_ teosta "Historisk läsebok för skolan och hemmet" jo kauan
on hyvällä menestyksellä käytetty ja se myöskin esitystapansa
sujuvaisuuden, hyvän valintansa ja jotenkin soveliaan kokonsa tähden
puolusti itseään. Tämä lukukirja onkin siis yleensä vain suomennos
mainitusta teoksesta. Ainoastaan huomaamattomuuden virheet sekä sitä
tätä muuta, joka ei näyttänyt aivan luotettavalta, on oiaistu, ja
muutamia kappaleita, joita katsottiin tarpeellisiksi, pantu lisäksi,
enimmäkseen Grubesta. Toivottavasti ei kirja näistä muutoksista ja
lisäyksistä ole ainakaan tullut huonommaksi. Sen ansioita on sekin,
että, vaikka sen laajuus on suurempi kuin ruotsalaisen, hinta kuitenkin
on asetettu melkoista huokeammaksi kuin sen. Suomennostyön on Aatto S.
tehnyt taitavalla kädellä. Hänen omansa on myöskin tässä käytetty
vanhain nimien kirjoitustapa, jonka pitäisi luonnollisuudellaan ja
selvyydellään voivan tyydyttää.

Elokuussa 1888.

Axel Bergholm.




JOHDATUS.


Useimpien kansain sadut ja uskonnolliset tarut mainitsevat Keski-Aasiaa
sen ihmiskunnan yhteiseksi kodiksi, jonka kehityksestä historia
puhuu. Kuitenkin on löydetty ihmisten olinmerkkejä monestakin eri
maanpaikasta, varsinkin Europasta, jo niin vanhoilta ajoilta, että
silloin vielä elivät ne muinaismaailman eläinlajit, jotka sitte ovat
sukupuuttoon kuolleet ennen historian alkua.

Sivistyneimmätkin kansat ovat kerran kaukaisessa muinaisuudessa olleet
_villiyden_ luonnontilassa, jolloin ihmiset saivat elatuksensa
ainoastaan metsästyksen ja kalastuksen tuotteista, jolloin he
käyttivät pukiminaan eläinten nahkoja ja asuivat vuortenrotkoissa
tai maaluolissa. Tässä taikka samanlaisessa tilassa elää vielä
tänäkin päivänä suuri osa ihmiskuntaa. Vähitellen oppivat ihmiset
muutamissa paikoissa kesyttämään kotieläimiä; silloin alkoi
_paimentolaiselämä_. Koira, lammas, härkä ja lehmä ovat hyvin
kaukaisessa muinaisuudessa tulleet kotokesyiksi; sittemmin on
hevonenkin tullut ihmisen kotieläimeksi. Paimentolaisheimot, joita
vieraalla nimityksellä sanotaan _nomaadeiksi_, kuljeksivat ilman
vakinaisia asumuksia laidunmaalta toiselle. Monessa maanpaikassa,
varsinkin Ylä-Aasiassa, ovat ihmiset ainiaan pysyneet siinä tilassa.

Sellaisissa seuduissa, joissa eri viljat kasvavat itsestään eli
villinä, neuvoi itse luonto ihmistä kokoomaan ja käyttämään hyväksensä
noita kylvämättömiä laihoja. Niinpä kertoo raamattu Kainin olleen
metsä- ja _peltomiehen_. Kun aljettiin tehdä kylvöjä, aidata
peltoja ja säilyttää laihoja, tuli _maanviljelys_ pian etevimmäksi
elinkeinoksi. Siitä seurasi myöskin, että ihmiset täst'edes alkoivat
asettua kiinteihin asumuksiin; samalla, aljettiin myöskin harjoittaa
monenlaista ammattia, ja säännöllinen yhteiskunta tuli perustetuksi ja
järjestetyksi.

Mikäli ihmisten kokemus laajeni ja elintapa muuttui, paranivat sekä
aineeltaan että muodoltaan myöskin kalut ja aseet, joita he käyttivät.
Kanget ja nuijat, tehdyt katkomalla puiden oksista, olivat varmaankin
ihmisten alkuperäisessä luonnontilassa, etevimpinä kaluina ja aseina.
Luusta tekevät vieläkin monet Sisä-Afrikan luonnonkansat nuoliensa
kärjet. Tietysti ruvettiin aikaisin käyttämään hiomatonta kiveä,
varsinkin piitä. _Kivikaudeksi_ on sanottu aikaa, joka alkaa
silloin, kuin villi-ihminen rupesi hiomaan tai muuten valmistelemaan
kiveä itselleen aseiksi ja kaluiksi. Kivestä teki hän kärjet
metsästysnuolihinsa ja kalastusneuvoihinsa; hän käytti kiviveistä
ja kivikirvestä, jonka terä oli eläinten jäntäreillä sidottu
puuvarteen; kivinaskalin avulla teki hän valmiiksi nahkavaatteensa ja
piiaseilla hän puhdisti ja valmisti nahat. Monella heimolla seurasi
_pronssikausi_ lähinnä kivikautta. Metalleista tietysti ensin
käytettiin notkeaa vaskea, jota oli helpoin valmistella. Alussa sitä
epäilemättä käytettiin luonnollisessa tilassaan. Pohjois-Amerikan
indiaaneilla oli erääsen aikaan vaskikirveitä, jotka oli muodosteltu
ainoastaan takomalla tulen avutta. Mutta kun vaski on luonnollisessa
tilassaan liian pehmeä, keksittiin piankin tinan seoittaminen siihen,
ja silloin saatiin jonkinlaista pronssia, josta paremmin voitiin tehdä
aseita ja kaluja. _Rautakausi_ alkoi, mikäli ihmiset rupesivat
tutustumaan rautaan ja siitä tekemään aseita ja kovempia kaluja, kuin
pronssista voitiin saada. Näyttää siltä, kuin olisi rautaa ensinnä
kaivettu Ylä-Aasian vuoristoista ja Kaukasosta. Raudan yleisempi
käyttäminen tehokkaasti edisti ja helpotti itse sivistyksen kehitystä.

Luonto on jakanut ihmiset rotuihin: kaukaasilaiseen, mongolilaiseen,
malaijilaiseen ynnä muihin, joilla kullakin on erimuotoinen ruumis ja
erilainen ihonväri. Kaikki vanhan maailman varsinaiset sivistyskansat
kuuluvat kaukaasilaiseen rotuun. Siinä on kielen erilaisuuden mukaan
erotettu kaksi pääheimoa: _semiläis-hamilainen_, johon luetaan
_egyptiläiset, hebrealaiset, assyrialaiset, babylonialaiset,
foinikialaiset_ y.m., ja _arjalais-europpalaiseen_, johon
luetaan _hindulaiset, medialaiset_ ja _persialaiset_ sekä
useimmat Europan kansat.

Mongolilaisen rodun kansoista ovat _kiinalaiset_ ja
_japanilaiset_ hyvin aikaisin kohonneet jonkinlaiseen
sivistykseen. Noin 2000 vuotta e.Kr., jolloin useimmat Europan ja
Aasian asujamet vielä viettivät villin tai paimentolaisen elämää, oli
Kiinassa jo jotenkin kehittynyt yhteiskunta-laitos. Metallit olivat
siellä jo siihen aikaan käytetyt ja maanviljelys hyvin vaurastunut.
Kaukaisessa muinaisuudessa keksittiin siellä ruuti ja ruvettiin
käyttämään omituista kirjoitusta, jossa on eri merkki kutakin sanaa
varten. Mutta vaikka Kiina ei olekaan ollut aivan ilman yhteyttä muun
ihmiskunnan kanssa, on se kuitenkin sekä asemansa että teennäisten
erottimien tähden pysynyt hyvin erillään muista. Siitä erillisyydestä
on seurannut, että kehityksen edistyminen tuli aikaisin estetyksi.
Samoin oli kauan Japanissakin.

Yleisessä historiassa, joka paraastaan esittelee semiläisten ja
arjalaisten kansain kehitystä, on kolme suurta pääosaa: vanhan ajan,
keskiajan ja uuden ajan historia. Vanhana aikana ilmestyi vierekkäin
tai toinen toisensa jälkeen neljä eri sivistysmuotoa: _itämaisten_
ja _muinais-klassillisten_ kansojen, jotka ehtivät käydä
sivistyskehityksensä läpi, _germanilaisten_ kansain, jotka
alkoivat esiytyä, ja _kristinuskon_, joka sen lopulla vasta
perustettiin. Keskiajan historia esittää nämä sivistysmuodot yhteen
sattuneina, mutta keskenään riidassa ja eripuraisuudessa; uuden ajan
historia kuvaa, miten ne ovat yhä enemmin pyrkineet sovintoon ja
yhteyteen.






VANHA AIKA.




ITÄMAISET KANSAT.


Itämaiden hedelmällisen luonnon helmassa alkoi oikeastaan
inhimillisen sivistyksen kehityshistoria. Siellä elettiin meidän
sukukuntamme lapsuutta; mielikuvitus, jolla ei vielä ollut ymmärrystä
ohjaajana, antoi muodon ja suunnan koko sielunelämän toiminnalle.
Itsenäisyyden puutteessa kuin lapset, vaipuivat ihmiset ehdottomasti
ulkonaisten voimain itsevaltiuden alle; pappisvalta (_hierarkia_)
ja rajaton kuninkuus (_despotia_) olivat siis itämaisen
yhteiskunta-rakennuksen molemmat pääpylväät. Yleisesti vallitsevasta
monivaimoisuudesta sai perhe-elämä omituisen muodon. Taiteen tuotteet,
ollen hillittömän mielikuvituksen lapsia, tulivat haaveellisuuden ja
eriskummallisuuden ilmiöiksi; usein olivat ne hallitsijan käskystä
tehtyä orjantyötä, joka muodottomalla suuruudellaan todisti tottelevain
tahtojen paljoutta ja ainejoukkonsa jäykkyydellä itsenäisen elämän
puutetta. Tutkimus, työskennellen mielikuvitus-voiman palveluksessa,
kääntyi mielellään ihmeellisyyden ja salaperäisyyden alalle.




Egyptiläiset.


Niilin kostuttamana on Egypti siitä joesta saanut omituisen luonteensa.
Niili tulee Sisä-Afrikan järvistä, saa Abessinian vuoristoista monta
sivujokea ja kokoutuu suureksi leveäksi kymiksi Nubian pengermaassa,
jossa se syöksyy alas monesta äkkijyrkästä koskesta. Tyynenä ja
rauhallisena juoksee se sitte etelästä pohjoista kohti läpi Egyptin,
joka on kummallakin puolella ikäänkuin tämän mahtavan kymin vehreänä
kehyksenä; lähellä suutansa jakautuu joki moneen haaraan ja muodostaa
matalan deltan eli suistomaan. Niilin vesi alkaa nousta kesäkuussa ja
on tulvillaan yli maan heinäkuusta syyskuuhun asti. Siihen aikaan on
maa järvenä, josta kaupungit ja korkeimmat kukkulat pistävät ylös kuin
saaret. Kun vesi jälleen aleten vetäytyy joen äyrästen väliin, jää
siitä jäljelle lihavaa mutaa, joka sangen suuresti edistää maan
hedelmällisyyttä. Kanavilla ja keinotekoisilla suluilla leviteltiin jo
vanhimpina aikoina tulvavettä ja sen siunausta etäisimpiinkin
paikkoihin. Niinpä tuli Egypti aikaisin varsin viljavaksi maaksi;
maanviljelys, varsinkin vehnän viljelys, oli jo historiallisen ajan
alussa hyvin vaurastunut.

Egyptissä oli kolme pääosaa: Ylä-, Keski- ja Ala-Egypti.
Ylä-Egyptissä oli kaupunki _Tebe_, Keski-Egyptissä _Memfis_
ja Ala-Egyptissä _Sais_, kaikki kolme olleet hallitsijain
asuntoina, kukin eri aikanansa.

Asujamet olivat sekautuneet eri roduista. Vanhimmat asujamet olivat
osaksi mustat iholtaan. Heidät kukisti aikaisin eräs Aasiasta tullut,
valkoiseen rotuun kuuluva heimo, joka vähitellen levitti omaa
sivistystänsä etelään päin pitkin Niilin rantoja. Kieli, jota muinoin
puhuttiin, oli koptinkielen kaltaista, joka ei vieläkään ole kokonaan
hävinnyt.



Memfiin valtakunta (4000-2100 e.Kr.).

Jo vuonna 4000 e.Kr. oli Egypti järjestettynä kuningaskuntana, jonka
hallitsija asui Memfiissä. Siellä hallitsi toinen toisensa jälkeen
kymmenen kotimaista hallitussukua, yhteensä toista tuhatta vuotta.
Sitte oli jonkun aikaa sisällisiä levottomuuksia ja viimein ulkomaista
herruutta.


Egyptin jumalanpalvelus.

Hallitsevaa heimoa itseään johti mahtava ja elämän kaikkiin suhteihin
syvälle vaikuttava papisto, joka muiden asujanten rinnalla oli
salaperäisenä, erotettuna säätynä. Pappien herruus oli rasittava, matta
monessa kohdassa myöskin edullinen. He viimein vaivuttivat kansan
taikuuteen ja sokeaan vääräuskoisuuteen. Mutta hurja vallattomuus
kukistui alun-pitäin uskonnon kautta; korkeamman, yliaistillisen
maailman ajatus heräsi ja totuttiin tottelemaan siveellisesti
järjestäviä voimia. Täten kehittynyt uskonto oli hyvin kirjava
luonnonpalvelus; jumalat näet olivat luonnon ja yksityisten
luonnon-esineiden vertauskuvia (symbooleja). Niinpä kannettiin
kiitollisuusuhria Niilille ja hedelmälliselle maalle, auringolle ja yön
kirkkaille tähdille; pelosta kumarruttiin myöskin luonnon hävittävien
voimain eteen. Etevimpiä jumaloita olivat _Osiris, Ftah_ ja
_Amun_.

[Kuva: Egyptiläisen temppelin sisus.]

_Osiris_ on käsitetty Niilin ja hänen puolisonsa _Isis_
Egyptinmaan vertauskuvaksi. Voitollisena, niin kertoo jumalaistaru,
hallitsi Osiris kauan puolisonsa kera maata, mutta hänen veljensä
_Set_ eli _Tyfon_, joka oli mätäkuun polttavan kuumuuden
hallitsija, hyökkäsi viimein hänen päällensä ja karkoitti hänet. Sitte
hallitsee Set; 72 gasellia vaunujensa edessä, kulkee hän läpi maan,
ajaen edellään tulta purskuvia hevosia. Vankeudessa kovasti kohdeltu
Isis valittaa janoa. Osiris, joka on paennut, palaa takaisin; hänen
paluupäiväänsä vietettiin joka vuosi Egyptissä suurena juhlana, jolloin
sulut avattiin esiin vyöryville vesijoukoille. Mutta Set, liitossa
Aitiopian kuninkaan kanssa, vangitsee Osiriin siten, että kavalasti
taivuttaa hänet astumaan arkkuun ja sitte paiskaa kannen kiinni hänen
päällensä. Jumalan ruumis hakataan kappaleiksi ja viedään kauas pois.
Surren etsii Isis puolisonsa ruumista, löytää sen ja vie takaisin
Egyptiin. Tällä välin on heidän molempain poikansa _Horus_
kasvanut; voitollisesti kukistaa hän Tyfonin ja kostaa isänsä puolesta.
Hän perii maanpäällisen jumalais-valtakunnan, mutta Osiris, joka
jälleen virkoaa henkiin, perustaa eri valtakunnan maan alle ja
hallitsee siellä vainajain sieluja.

Osiriin tarun ovat kertoneet kreikkalaiset kirjailijat, jotka ehkä ovat
sen huonosti käsittäneet ja väärin kirjoittaneet. Kuitenkin lienee se
yksityiskohdissaankin alkuansa tarkoittanut Niiliä ja Egyptinmaata.
Toisen selityksen mukaan on Osiris nouseva aurinko, Isis aamunkoitto ja
Horus puolipäivän aurinko; heidän vihollisensa Set on silloin yön
pimeys ja hänen puolisonsa _Neftys_ auringonlasku.

_Ftahia_, tulen jumalaa, palveltiin Memfiissä valon isänä, joka
"vierittelee munaansa (aurinkoa) taivaalla". Hänen vertauskuvanansa oli
kovakuoriainen, jota siis pidettiin pyhänä ja usein kuvattiin
vierittämässä muniansa lannassa. Härkä oli _Apis_ nimellä hänelle
pyhitetty, ja tästä kehittyivät omituiset uskonnolliset menot.
Määrättyjen vuosien kuluttua tuotiin näet Apis esiin mustan härjän
muodossa, jolla oli valkoinen nelikulma otsassa, kotkan kuva seljässä
ja kuoriainen kielessä. Etelä-Egyptistä, jossa sitä ensin näytettiin,
vietiin se suuren pappijoukon ympäröimänä suurilla juhlallisuuksilla
Memfiisen Apis-temppeliin. Kalliita mattoja oli levitetty tielle, jota
myöten härkä astui komeilla peitteillä verhottuna; papit, jotka sitä
saattoivat, lauloivat pyhiä lauluja, ja yli koko maan vietettiin
ilojuhlia. Apista elätettiin sitte temppelissä ja hänen kuoltuaan
pidettiin surujuhlia.

_Amun-Ra_, auringon jumala, oli Ylä-Egyptissä jumalanpalveluksen
pääesineenä. Jumalaistaru kertoo, mitenkä hän tarkoilla aseillaan
kaatoi jättiläiskäärmeen _Apapin_, pimeyden jumalan. Aurinkoa
ajateltiin hänen laivaksensa, jolla hän purjehti taivaan valtamerta.
Kaksitoista kiertotähteä oli hänellä palvelijoina, ja tähtisikeröt
(konstellatsionit) kuuluivat hänen taruunsa. Koska aurinko kulkee
oinaan tähdistön läpi, kuvattiin Amun-Ralla olevan oinaan pää.

_Aurinkovuoteen_ perustuvan ajanluvun vertauskuvana oli
_Foinix-lintu_, joka kuvasi kautta katoavien vuosisatain yhä
jatkuvaa aikaa. Hän eli, kertoo tarina, 500 vuotta, joiden kuluttua hän
itse teki rovionsa ja siinä poltti itsensä; mutta rovion liekeistä
nousi uusi nuorentunut Foinix, yhtä kaunis kuin entinenkin.

Eläinmaailman katsottiin olevan yhteydessä jumaluuden kanssa ja
esittävän vertauskuvia siitä. Niilin krokodiileja pidettiin muutamissa
paikoissa pyhinä, ja Memfiissä oli niillä komea temppeli, mutta samalla
kannettiin myöskin kiitollisuusuhria ikneumonille, joka syö krokodiilin
munia. Pyhä oli ibis-lintu, joka näyttäytyy silloin, kuin Niilin vesi
on korkeimmillaan, ja jota sentähden tervehdittiin palaavan Osiriin
sanansaattajana. Pyhiä olivat myöskin kissat ja koirat; tulipaloissa
egyptiläiset ennemmin huolehtivat kissojen pelastamista kuin tulen
sammutusta; kun koira kuoli, ajelivat talon asukkaat päänsä, niinkuin
rakasta sukulaista surressa.

Egyptin uskonnon etevimpiä vertauskuvia oli _sfinksi_, makaavan
leijonan kuva, jolla oli ihmisen tai välistä oinaan pää. Tämän
ihmeolennon merkitys oli salaperäinen. On huomautettu, että tuo
omituinen ihmis- ja eläinmuotojen yhdistys osoittaa egyptiläisten
uskonnon ja maailmankäsityksen laatua. Niinpä he ottivat eläinmuodot
avuksi myöskin jumaliansa kuvatessaan. Osiris sai härjän, Isis lehmän
ja Amun oinaan pään.

Egyptiläisillä vasta esiytyy ensi kertaa jonkinlainen käsitys sielun
kuolemattomuudesta ja kostosta kuoleman jälkeen. Se oppi oli kerrottuna
"Kuolemankirjassa", josta täydellisempi tai vajavampi ote tavallisesti
pantiin haudatun ruumiin viereen. Sielun luultiin kuolinhetkenä
eroavan ruumiistaan ja joutuvan "kuoleman valtakuntaan" (manalaan),
jossa sen täytyi suorittaa monta eri työtä: taistella käärmeitä ja
krokodiileja vastaan sekä viimein seisoa tekemässä elämästään tiliä
manalan ankaralle tuomarille Osiriille ynnä hänen apulaisilleen,
kahdelleviidettä jumalalle. Kukin näistä apulaisista tutki erilaatuisia
syntejä; siispä luettiin kaksiviidettä kuolemansyntiä, joista sielu
piti tunnustettaman vapaaksi, ennenkuin hän voi välttää manalan
rangaistukset. Jos hänet vapautettiin, sai hän yhdessä auringonjumalan
ja hänen seurueensa kanssa purjehtia aurinkoveneessä päivällä pitkin
taivasta, yöllä maan alla. Viimein sielu jälleen yhdistettiin
ruumiisensa, joka siten heräsi puhtaampaan ja parempaan elämään. Tämän
uskonsa mukaan egyptiläiset pitivät erityistä huolta vainajain
ruumeista, jotka hyvin huolellisesti palsamoitiin ja sitte säilytettiin
lujissa hautakammioissa.

Kun joku kuoli, annettiin ruumis heti palsamoitavaksi. Talon erilaisen
varallisuuden mukaan valmisteltiin ruumista kolmella eri tavalla.
Kallein tapa oli sellainen, että otettiin pois aivot ja sisukset,
täytettiin vatsa kalleilla yrteillä ja maustimilla ja ruumis pantiin
natroniin eli lipeäsuolaan seitsemäksikymmeneksi päiväksi. Toiset tavat
olivat yksinkertaisemmat ja helpommat. Papillinen tuomioistuin saattoi
kieltää hautauksen, jos vainaja oli viettänyt häpeällistä elämää;
kuninkaatkin pelkäsivät sitä rangaistusta.

Kun papit olivat laajaoppisia miehiä, kohteli kansa heitä
taika-uskoisella kunnioituksella. Niinkuin heillä oli suuri
vaikutusvalta hallitukseen, niin myöskin yksityishenkilöt olivat
kaikissa asioissaan heidän holhouksensa alaiset. Papit olivat
tuomareina kaikissa riidoissa, lääkitsivät kulkutauteja, sekä
unenselittäjinä ja ihmeentekijöinä ympäröitsivät itsensä
yliluonnollisella loistolla. He sääsivät koko joukon sääntöjä
elintavasta, ruokajärjestyksestä ja puhtaudesta, joten egyptiläisten
kotielämä oli täpö täynnä uskonnollisia, pappein valvonnan alaisia
toimituksia.


Memfis, Pyramiidit. Katakombit.

_Memfis_, Egyptin vanha pääkaupunki, oli nykyisen Kairon
paikoilla, jossa Niili alkaa jakautua seitsemään suuhaaraansa. Se oli
melkoisen suuri, ja koko joukko muhkeita rakennuksia oli siinä. Kaikkia
muita korkeammalle yleni Ftahin suunnattoman suuri temppeli, jonka
rakentamisessa monikin Egyptin kuningas oli ollut osallisena. Eräs
heistä pystytti siihen oman ja puolisonsa kuvapatsaan, jotka kumpikin
ovat 18 metriä korkeat ja hakatut yhdestä ainoasta kallionkappaleesta.
Lähellä oli Apis-härjän temppeli, jonka Psamatik rakennutti hyvin
komeaksi; siihen saatettiin pyhä härkä juhlakulussa. Kaupungin
länsi- ja pohjoispuolella oli kaivettuja järviä, niistä erittäin
merkillinen Moiris, johon laskettiin Niilin liika tulvavesi. Keskellä
järveä, jossa syvyys oli noin 90 metriä, kohosi veden pinnasta kaksi
korkeaa pyramiidia, ja kumpaisenkin päällä istui suunnattoman suuri
kivikuva valtaistuimella. Kuusi kuukautta juoksi Niilin tulvavesi
järveen, jossa veden syvyyden mittoina pyramiidit seisoivat, ja kuusi
kuukautta juoksi se taas takaisin Niiliin.

Moiris-järven rannalla oli ihmeellisesti rakennettu hallituspalatsi,
jota on sanottu _labyrintiksi_. Siinä oli kaksitoista pihaa
rakennuksilla ympäröitynä yhteisen muurin sisällä sekä 3,000 huonetta,
joista puolet maan päällä. Herodotos, joka itse on kävellyt noissa
maanpäällisissä huoneissa, kertoo niistä: "Ne ovat yliluonnollista
työtä, sillä tiet saleista ja sokkelokäytävät pihojen läpi ovat
varsin moninaiset ja ihmeelliset, kun astuu pihoista huoneihin,
esikartanoihin, uusiin saleihin ja uusiin pihoihin. Katot ovat kivestä
samoin kuin seinätkin, ja seinät täynnä hakattuja kuvia. Joka pihassa
on valkokivinen pylväskäytävä, joka osa hyvin tarkkaan toiseensa
liitettynä; ja nurkassa, johon labyrintti loppuu, seisoo pyramiidi,
neljäkymmentä käsivarren pituutta korkea, ja sen päällä suuria
kivikuvia. Sisälle on tehty tie, joka vie maan alle." Maanalaiset
huoneet olivat enimmäkseen niiden kuningasten hautakammioita, jotka
olivat pyramiidin rakentaneet, sekä pyhäin krokodiilien. Labyrintistä
on nyt enää jäljellä ainoastaan mitättömiä jäännöksiä.

Memfiin ympärillä olivat avaralla, autiolla tasangolla mahtavat
pyramiidit, 40 luvultaan, hajallansa 8 peninkulman alalla. Kaukaisessa
muinaisuudessa, varsinkin 4:nen hallitsijasuvun aikana, on ne
rakennettu hautakammioiksi kuninkaille. _Kufu_ (Keops-),
_Shafra_- (Kefren-) ja _Menhera_- (Mykerinos-) kuningasten
mukaan on kolme suurinta pyramiidia nimitetty. Pyramiideja
rakennuttavain kuningasten nimet ovat säilyneet vihattuina kansan
muistossa, he kun rasittivat kansaa kovalla orjantyöllä. Suurinta eli
Kufun pyramiidia on ollut koko 30 vuotta rakentamassa 100,000 ihmistä,
jotka joka kolmas kuukausi vaihdettiin. "Näinä vuosina", sanoo vanha
kreikkalainen historioitsija Herodotos, "vallitsi kaikenlainen kurjuus
Egyptissä ja temppelit pidettiin suljettuina."

Aavikon reunassa seisovat nämä ikimuinoisen, mutta kuolleen
sivistyksen muistomerkit ikäänkuin merkitsemässä maanpaikkaa, jossa
yleishistoriallinen elämä ensin alkoi. Hämmästyttävä on niiden suuruus.
Suurin niistä, Kufun pyramiidi, on 142 metriä (480 jalkaa) korkea
eli siis korkeampi Europan korkeimpiakin kirkontorneja, ja sen
kiviröykkiöstä voitaisiin rakentaa kuusi tai seitsemän jalkaa korkea
muuri ympäri koko Suomenmaan. Kapeat, viettävät käytävät, joiden suu
oli koko rakennusta verhoavan graniittikerroksen peitossa, johtavat
nelikulmaiseen hautakammioon, jossa kuninkaan palsamoitua ruumista
säilytettiin. Monenlaisilla, osaksi hyvinkin nerokkailla laitoksilla on
kammion katto suojeltu suunnattoman kivijoukon painolta. Hautakammio
tehtiin ensin; sen päälle rakennettiin pengermäinen kerros, joka
ylhäällä päättyi huippuun. Mitä kauemmin kuningas eli, sitä useampia
kivikerroksia ladottiin toisten kerrosten päälle. Viimein täytettiin
pengermät ylhäältä alaspäin, joten alkuansa rapunkaltainen rakennus
muuttui valmiiksi pyramiidiksi. Kun silloin ei ollut nykyajan
nostokoneita, on kivet täytynyt paraastaan käsivoimalla hinata
viettävää pintaa myöten ylös paikoillensa, mihin mikin oli sovitettava.
Eipä siis ihme, että pyramiideja rakennuttavain kuningasten nimet
tulivat vihatuiksi.

Yhden pyramiidin edessä noista kolmesta suurimmasta seisoo
jättiläis-sfinksi, 25 metriä (84 jalkaa) korkea, 33 metriä  (110
jalkaa) pitkä, joka kokonaisena hakattiin irti kalliosta. Ennen muinoin
oli tällä kivikuvalla etukäpälien välissä pikku temppeli. Nykyään on
temppeli poissa ja itse sfinksistä näkyy ainoastaan suunnaton pää
hiekasta. Yhteydessä pyramiidien kanssa on pitkät jonot yksityisiä
hautakammioita, n.s. _katakombit_, joiden silmänkantamattomien
yksitoikkoisten rivien keskeltä itse pyramiidit kohoavat, niinkuin
faraot ylenivät sorrettua kansaa korkeammalle. Ensin tullaan pitkään
saliin, jonka seinissä vainajain nimet ja kuvat ovat piirrettyinä.
Niiden takana on kammareja, seinät täynnä elävästi maalattuja, vielä
täydessä komeudessaan loistavia kuvia muinaisten egyptiläisten
kotielämästä. Osa hautoja oli hakattuna vuoren sivuun. Erittäin
merkilliset ovat Beni-Hassanin kylän kalliohaudat, rivi luolia, joiden
edessä on pitkä pylvässali. Niissä säilytettiin palsamoidut ruumiit
(_mumiat_), suljettuina puukoteloihin, jotka asetettiin seisomaan
seinää vasten. Rypistyneinä ja kuivaneina seisovat nämä mumiat osaksi
vielä tänäkin päivänä hautakammioissaan.


Yhteiskunnallinen elämä ja tavat.

Koko hallituksessa oli papillinen luonne. Kuningas, _farao_, oli
todella ylimmäinen pappi, paavikuningas, jossa jumaluuden koko elämän
ajateltiin asuvan. Sinä silmänräpäyksenä, jolloin hän nousi
valtaistuimelle, kohosi hän kansan silmissä jumalaksi, ja hänen koko
elinaikansa osoitettiin hänelle kaikkea jumalalle tulevaa kunnioitusta.
Tämä maan päällä alkanut jumaluus jatkui, kuten uskottiin, kuoleman
jälkeen yhä edelleen. Kaikkia faraovainajia katsottiin jonkinlaisiksi
jumaluusolennoiksi, joiden puoleen hallitseva kuningas saattoi kääntyä
rukouksissaan.

Egyptin hallintoa hoiti monilukuinen ja hyvin järjestetty
virkamiessääty, joka suosi laveaa kirjoittelua ja säännöllisimmästi
teki kaikki tilinsä. Käsikirjoitusten joukossa, jotka ovat säilyneet
meidän aikoihimme, on suuret kasat virkakertomuksia sekä luettelojen ja
laskujen palasia. Koko maa oli jaettu moneen hallintopiiriin, joissa
kussakin oli joku temppeli pääpaikkana. Koska lyötyä metallirahaa ei
vielä käytetty, suoritettiin kaikki verot tavaroissa; kanavista tuotiin
kalakymmenyksiä, viljelymaista maantuotteita ja rantaseuduista karjaa.
Lainkäyttöä hoitivat tuomioistuimet, joiden jäsenet kuuluivat
pappissäätyyn. Asiain käsittely ja ajo oli tehtävä kirjallisesti eikä
suullisesti, ett'ei mitään olisi olemassa, joka ehkä voisi liikuttaa
tuomaria.

Asujamet olivat jaetut luokkiin, joita on sanottu _kasteiksi_,
vaikka ne eivät olleet niin jyrkästi erotetut kuin esim. Indiassa.
Etevimmät kastit olivat pappien ja sotilasten; muuten olivat
maanviljelijät, käsityöläiset, kauppiaat ja paimenet eri luokkina.
Papeilla, valtakunnan ylhäisimmillä miehillä, oli paras osa koko maan
tiluksista, jotka vuokrattiin heidän hyväkseen ja pidettiin vapaina
kaikesta veronmaksusta. Sotilailla oli myöskin suuria etuoikeuksia.
Maanviljelijät olivat oikeastaan vain kruunun tai ylhäisempäin luokkien
vuokramiehiä ja velvolliset verona maksamaan viidennen osan maansa
tuloista. Suuri osa asujamista oli orjia, niiden joukossa paljo
neekerejäkin.

[Kuva: Egyptiläisiä sotilaita.]

Elintapa kehittyi varsin hienostuneeksi. Moni elinkeino oli hyvin
vaurastunut. Niinpä suuri joukko ihmisiä kutoi kankaita villasta,
pummulista ja liinasta, usein erittäin hienojakin, sekä painoivat
niihin kauneita värikuvia. Metallin valmistustaito sekä talouskalujen
teko posliinista ja lasista oli edistynyt sangen eteväksi. Egyptin
taideteollisuuden tuotteita kuljeteltiin kaukaisimpiinkin maihin.
Alussa harjoitettiin vaihtokauppaa, sittemmin käytettiin arvon
mittareina metalleja, varsinkin kultasormuksia, joita annettiin painon
mukaan. Pukimina oli liinainen vaatekappale, jonka helmassa välistä oli
rimpsuja, sekä sen päälle heitetty valkoinen villaviitta, jota ei
kuitenkaan saatu koskaan käyttää temppelissä. Ylhäisten kartanot olivat
monta huonekertaa korkeat; niistä ulkoni parvekkeita, ja niiden
ympärillä oli suoria puistokujia ja säännöllisiä kukkapenkkejä.
Ylensyömiseen ja juopumiseen olivat egyptiläiset halukkaat, ja
kaikenlaiset paheet pääsivät heidän seassaan aikaisin vallalle. Tapain
turmeluksen lisäksi tuli pitkälliset sisälliset riidat, jotka
valmistelivat Memfiin valtakunnan hajoamista. Uusi valtakunta syntyi
tähän aikaan Etelä-Egyptissä. Noin vuonna 2000 tuli maahan syrialaisia
ja arabialaisia paimentolaisheimoja, jotka tulella ja miekalla
hävittivät ennen niin kukoistavan valtakunnan. Heidän kuninkaansa,
joita sanottiin _hyksoiksi_, s.o. paimenkuninkaiksi, hallitsivat
Ala-Egyptiä 600 vuotta.



Teben valtakunta (1500-670). Saisin valtakunta (670-523).

Jo ennen hyksojen tuloa oli kaksi kotimaista hallitsijasukua asunut
"sataporttisessa" Tebessä Ylä-Egyptissä. Tebenkin kuninkaat olivat
jonkun aikaa hyksojen alammaisina. Mutta urhollinen _Ahmes_ teki
kapinan, menestyen niin hyvin, että valloittajat karkoitettiin (1500)
ja ajettiin Aasiaan.

Hyksojen karkoitus oli urhotyö, joka uudisti kansakunnan ja virkisti
isänmaallisen mielen. Lähinnä seuraavat kotimaiset hallitsijasuvut,
asuen Tebessä, ympäröivät itseään ennen näkymättömällä loistolla ja
korottivat valtakunnan varallisuutensa kukkulalle. Tämä kukoistusaika
kesti seitsemättä sataa vuotta. Kuninkaat, joista kuuluisimmat olivat
_Totmes III, Setos I, Ramses II_ ja _Ramses III_, kävivät
onnellisia valloitussotia, mutta ovat varsinkin tehneet muistonsa
kuolemattomaksi suurenmoisten, muhkeain kartanoiden rakennuttamisella.
Kun Teben valtakuntakin hajosi, perusti _Psamatik_ (noin 670)
Ala-Egyptiin uuden valtakunnan, jonka pääkaupungiksi tuli Sais.


Ramses II. Pentaur.

_Ramses II:sen_ aikana (1180-1114), jota kreikkalaiset
historioitsijat mainitsevat _Sesostris_ nimellä, oli
egyptiläisellä Teben valtakunnalla loistavin aikakautensa. Hän oli
mahtava sotajoukkojen johtaja, joka _Kadeshin_ luona Syriassa
voitti Libanonin luona asuvan urhollisen "ketalaiskansan" ja siten
vähäksi aikaa pakotti alammaisuuteensa Syrian. Etelässä ja lännessä
levitti hän Egyptin herruutta kauas Sisä-Afrikkaan.

Urhotyöt herättivät eloon runouden. Ilmestyi runoilijajoukko, jota on
yhteisellä nimellä sanottu _Pentauriksi_ ja joka on sepinnyt
ensimmäiset historiallisesti tunnetut runokappaleet. Niissä ylisteltiin
Ramsesta ja hänen urhotöitänsä. Kuuluisimmaksi tuli Pentaurin laulu
Kadeshin taistelusta. Ramseen esiytymisestä siinä taistelussa
lauletaan:

    Kuningas silloin kohos' urhomielin,
    Aseihin tarttui, rautapuku yllä,
    Niin näöltään kuin Baal on otellessaan...
    Leiskahti ylös kuningas ja syöksyi
    Katalain ketalaisten hyökyriviin;
    Hän yksin ol' eik' kenkään hänen kanssaan.

Runoilija sitte kertoo, miten kuningas rukoili avukseen Amun-Ra'ta,
lausuen muun muassa:

    On valtava ja suur' Egyptin herra,
    Kuitenkin hän on kaikkivaltas suhteen
    Kuin halpa matkalainen erämaassa.
    Mit' on nää semiläiset sua vastaan?
    Mä runsaat uhrit olen tuonut sullen,
    Vangeilla täyttänyt sun pyhän majas.
    Rakensin sulle temppelin myös uljaan,
    Miljoonat vuodet kestäen se seisoo.
    Lavensin valtakuntaas maailmalla,
    Mä sulle portit pilviin yltäväiset
    Ja niiden eteen lipputangot nostin.
    Abusta hankin sulle obeliskit.
    Ikuiset kivet pyhitin mä sulle.
    Sinulle laivan' tuovat merten takaa
    Kaikkien kansakuntain aartehia.
    Sun ajatustes neuvo ohjaa työni,
    Ja Amun käskyjä mä noudattelen.
    Mä huudan sua: harras rukouksen'
    Maailman ääriin saakka kaikukohon.

Viimein kerrotaan, miten kuningas voitti viholliset:

    Hän heidät löi, kuin Baal lyö taistellessaan.
    Pirstoiksi sortui vihollisten vaunut
    Tuhansin määrin. Kalpen' ajomiehet,
    Ei yks'kään käsi nouse taisteluhun,
    Kauhistus heidän jäsenensä halvas'.

Ramses myöskin teki muistonsa pysyväiseksi suurilla rakennuksilla,
joihin töihin hän käytti paljoja sotavankejansa, ett'ei varsinaisten
egyptiläisten tarvinnut rasitusta kärsiä. Merkillisimmät niistä olivat
molemmat "valtakunnan temppelit" Teben luona sekä kuninkaallinen
palatsi "Ramesseum", jonka esipihassa kuninkaan suuri kuvapatsas
seisoi.


Valtakunnan temppelit.

Niilin länsirannalla siinä kohdassa, jossa joki laajenee 386 metriä
(1,300 jalkaa) leveäksi, oli "sataporttinen" Tebe. Vastapäätä
itärannalla, jossa nyt pienet kylät _Karnak_ ja _Luksor_
ovat, kohoaa vieläkin mahtavia jäännöksiä molemmista valtakunnan
temppeleistä, joiden välillä oli käytävä ja sen kummallakin puolella
rivissä suuria sfinksejä. Toisen, nykyään jo ihan hävinneen
temppelirakennuksen edessä on vielä kaksi korkeata, kivestä hakattua
kuninkaankuvaa, joista toisen, _Memnonin patsaan_, sanottiin ennen
muinoin auringon noustessa, omituisella tavalla helisseen.

Avaralla neliskulmaisella tiilipengermällä, joka kohoaa joen rannasta,
seisoo egyptiläinen temppeli mahtavain ulkomuurien ympäröimänä, jotka
kätkevät pyhän rakennuksen sisustan maailman katseilta ja siten tekevät
sen luonteeltaan salaperäiseksi ja juhlallisen vakavaksi. Ahdas
porttiaukko, joka on ainoana silmiin pistävänä erimuotoisuutena muurin
muuten yksitoikkoisessa pinnassa, näyttää pikemmin pois käskevän kuin
sisälle kehoittavan ohitse astujaa. Vaan kun siitä käydään sisälle,
astutaan kaksinkertaisen sfinksi- ja oinasrivin -- jäykkäin
ihmeellisten kivikuvain -- välitse temppelirakennuksen pääovelle. Sen
edessä istui usein suuria, kivestä hakattuja jumalain tai kuningasten
kuvia ikäänkuin vartioimassa pyhää paikkaa. Ei mitään ikkunoita ole
särkemässä seinien kokonaispintaa, jotka ovat peitetyt ikäänkuin
jättiläistapetilla. Se on salaperäistä, kirjavaa kuvakirjoitusta, joka
esittää piirteitä jumalain ja hallitsijain elämästä. Portti oli kahden
tornimaisen _pyloonin_ välillä, jotka samoin kuin muurikin
kapenivat ylöspäin ja kohosivat ylemmäksi muuta rakennusta. Pyloonien
etusivuun oli tehty syvennykset suurten mastopuiden panoa varten,
joiden huippuihin juhlapäiviksi kiinnitettiin häilyviä lippuja. Välistä
oli esipihassa myöskin _obeliskeja_, suuria pylväitä, jotka olivat
hakatut yhdestä kivestä ja täynnä kuvia ja piirustuksia. Temppeliin
astuttua tullaan ensin saliin, jonka kolmea sivua ympäröivät kivitetyt
käytävät aivan lähellä muureja. Toisen pylooni-portin läpi päästään
sitte varsinaiseen temppelisaliin, jonka mahtava kivikatto lepää riviin
asetettujen pylvästen päällä. Viimein alkaa temppelin sisäosa, joukko
suurempia tai pienempiä saleja ja huoneita, joiden sisimpänä keskuksena
oli "kaikkein pyhin", s.o. matala ja synkkä komero, jossa jumalan kuva
vallitsi taikka ehkä myöskin joku pyhä eläin liikkui salaperäisessä
hämärässä. Kaikissa huoneissa ovat seinät, katto ja pylväät
niinkuin ulkomuuritkin täynnä kuvia, joiden kirjava väriloisto ja
vertauksellinen merkitys enentävät mahtavaa vaikutusta. Jumalain ja
kuningasten kuvapatsaat katselevat horjumattomalla levollisuudella
temppelissä kävijöitä, samalla kuin historiallisten tapausten tai
kotitoimien maalatut kuvat heille esittävät vaihtelevaa ulkoelämää.

[Kuva: Egyptiläisen temppelin ulkopuoli.]


Egyptiläisten kuvakirjoitus ja kirjallisuus.

Egyptiläisillä oli omituinen kirjoitustapa, _hieroglyfit_,
oikeastaan sama kuin "pyhät päällekirjoitukset", niin nimitetyt
sentähden, että niitä paraastaan piirrettiin temppelien seiniin. Ne
olivat kuvia, jotka usein merkitsivät kuvatun esineen alkukirjainta,
mutta joskus myöskin koko esinettä, jota tahdottiin mainita,
taikka oli niissä käsitteet esitettyinä vertauskuvallisilla merkeillä.
Paitsi näitä varsinaisia hieroglyfejä, joita piirrettiin temppelien
seiniin, pylväihin tai obeliskeihin, oli myöskin olemassa niistä
johdettu lyhennetty aapisto, jota käytettiin kirjoissa ja muissa
kirjoituksissa. Kauan oli uuden ajan oppineiden mahdoton lukea tätä
kirjoitusta; mutta tämän vuosisadan alulla onnistui ranskalaisen
_Champollionin_ ratkaista tämä arvoitus, niin että nyt osataan
lukea hieroglyfi-aakkosia yhtä hyvin kuin omia kirjaimiammekin.

Kirjoitusaineena käyttivät egyptiläiset _papyrusta_, josta
_paperi_-sana on johtunut. Sitä tehtiin erään senaikaisen
ruokokasvin, papyruksen, sisäkalvoista. Monta sellaista papyrus-arkkia,
ainoastaan toiselle puolelle kirjoitettuna, kiinnitettiin toisiinsa
ja kierrettiin puukapulan ympärille melkein samoin kuin meillä
seinäkarttaa ja rullakartiineja. Sellaisia papyrus-kääröjä, muinaisajan
kirjoja, on suuri joukko säilynyt meidän aikoihimme.

Egyptin kirjallisuus, pappien tekemä ja heidän yksinomaisuutensa, oli
rikas erilaisista teoksista. Historialla, sekä runopukuisella että
aikakirjoiksi (kronikoiksi) ja hallitsijain luetteloiksi muodostetulla,
oli egyptiläisillä hyvin arvokas sija. Runoelmia, kaunopuheisuuden
tuotteita, jopa romaanejakin oli heillä myöskin. Mittaus- ja
tähtitieteen alalla, jotka olivat pappien mielityötä, tehtiin jo
kaukaisessa muinaisuudessa tärkeitä keksintöjä. Kreikkalaiset olivat
tässä egyptiläisten oppilaita.

Vanha Egypti, josta sivistyksen historia alkaa, on ihmiskunnan
kehitystyöhön pannut melkoisen osansa. Ajatus, että henkimaailma
hallitsee aistimaailmaa, että henki on kuolematon ja että sen työt
elävät katoavaisuutta kauemmin, se ajatus on täällä juurtunut kaikiksi
ajoiksi. Mutta vapauden ja edistyksen elinvoimat eivät suinkaan ole
virtailleet ulos tästä maasta. Tuntuu ikäänkuin ruumiin hajua Egyptin
koko historiasta. Orjuutettu kansa rakensi vuosisadan toisensa jälkeen
hautoja kuninkailleen ja itselleen. Äärettömän yksitoikkoisesti
rakennettiin temppelejä ja vietettiin juhlia kankean muuttumattomuuden
jumalille. Tämä kansa, joka kumartui maahan eläinmuotojen edessä,
osoitti myöskin eläimellisten kiihkojen valtaanpääsemisellä ja
siveellisen elämän mätänemisellä, miten vähä oli tilaisuutta jalon
ihmisyyden siellä toimia.




Assyrialaiset ja babylonialaiset.


Kaksi suurta jokea, Eufrat ja Tigris, jotka ennen mereen laskemistansa
juoksevat yhteen, tekevät suuren kosteikon äärettömäin aavikkojen
keskelle. Jokien välistä maata sanotaan Mesopotamiaksi, jolla
puuttomalla, vaan ruohoisella tasangolla paimentolaiset ovat perin
ammoisista ajoista asti liikkuneet karjalaumoinensa. Toisella puolen
Tigristä kohoaa Assyria penkereittäin, joita Armenian rajavuoret
tekevät. Paljo puroja juoksee läpi maan, metsiä on vuorotellen avarain
laidunmaiden kanssa ja hedelmäpuut, varsinkin taatelipalmut, menestyvät
erinomaisen hyvin. Etelämpänä, missä Eufrat ja Tigris yhtyvät, on
Babylonia, alava tasanko, mutta niin ylen hedelmällinen, että vilja
siellä antoi aina 300:kin jyvää jyvästä. Eufratin jokavuotiset tulvat,
jotka saavat alkunsa lumijoukkojen sulamisesta Armenian vuoristossa,
vaikuttavat, samoin kuin Niili Egyptissä, hedelmöittävästi, vaikka ne
täällä ovat väkivaltaisemmat ja välistä saavat aikaan suuria
hävityksiä. Täälläkin alkoi kansa aikaisin johtaa tulvavettä ja
tasoitella sen vaikutusta suurenmoisilla suluilla, haudoilla ja
kanavilla.

Tähän Kaksoisjoen maahan oli vanhimpina aikoina asettunut eräs
turanilainen kansa, tullen Keski-Aasian ylängöltä. Sittemmin oli
Hindukush-vuoriston itäisiltä rinteiltä saapunut tänne semiläinen kansa
kushilaiset sekä pitkällisten ja kiivasten taistelujen kautta päässyt
valtaan. Turanilaisten ja kushilaisten yhteen sulamisesta syntyi
kaldealainen kansa, jonka historia mainitsee asuneen Kaksoisjoen
alemmilla rannoilla. Sieltä eräs osa siirtyi pohjoiseen päin, Tigriin
keskipalkoille, antaen alun Assurin vallalle ja assyrialaiskansalle.

Kaldealaisilla kehittyi melkoinen sivistys. Jo
turanilaiset olivat kehittäneet oman kirjoituksen, merkillisen
_nuolenpääkirjoituksen_, joka jäi perinnöksi kaldealaisille.
Tämä kirjoitus "oli alkuaan, niinkuin egyptiläistenkin, pelkkää
kuvakirjoitusta. Mutta kuvien piirtäminen kiviin ja savilevyihin, joita
Kaksoisjoen maassa muun puutteessa käytettiin paperin sijasta, ei
suinkaan ollut helppo asia. Siitäpä seurasi, että kuvien sijaan syntyi
vain suoraviivaisia kuvioita, joista oli melkein mahdoton enää havaita
pienintäkään yhtäläisyyttä niiden esineiden kanssa, joita ne oikeastaan
olivat esittävinänsä. Nämä kuviot saivat sitte pian pysyväisen muodon,
niin että jokaisella sanalla tuli olemaan oma, määrätty suoraviivainen
kuvionsa eli merkkinsä, joka myös samalla merkitsi sanan ensi tavua.
Kun sitte vielä noille suorille viivoille, joista jokainen merkki oli
kokoonpantu, annettiin koristeeksi nuolenpään muoto, niin oli
nuolenpää-kirjoitus valmis." Nykyajan oppineiden on onnistunut tulkita
tätä kauan ymmärtämätöntä kirjoitusta, josta on saatu päivän valoon
melkoisia jäännöksiä sekä Babyloniassa että Assyriassa.

Turanilaisilla oli tapana koettaa loitsimisilla parannella tauteja.
Siitä kehittyi kaldealaisilla varsinainen _lääkintätaito_, josta
he saavuttivat suurta mainetta. Tämän ohessa muitakin tieteitä jo
aikaisin alkoi kukoistaa kaldealaisten keskuudessa. Tähtitaivas, tuo
loistonsa vuoksi jumaloitu, herätti henkiin _tähtitieteen_, joka
Eufratin ja Tigriin alavarsilla edistyi niin pitkälle, että se jätti
jäljelle egyptiläistenkin pyrinnöt tällä alalla. Aurinkovuodelle jo
täällä määrättiin pituudeksi 365 päivää ja 6 tuntia. Se jaettiin sen
ohessa, paitsi 12 kuukauteen, niinkuin Egyptissäkin, lisäksi vielä
52 viikkoon, joissa jokaisessa oli 7, auringon, kuun ja viiden
kiertotähden mukaan nimitettyä päivää eli vuorokautta. Olipa tarkempaa
ajanmääritystä varten vielä vuorokausikin jaettu 24 tuntiin, tunti 60
minuuttiin sekä minuutti 60 sekuntiin, ja tämä jako on, niinkuin
tiedämme, kaldealaisten perintönä säilynyt tähän päivään asti.
Kaldean tutkijat sitä paitsi jo määräsivät _auringonradan_ eli
_ekliptikan_ taivaalla sekä jakoivat sen 12 osaan, joita
nimitettiin niiden tähtisikeröiden mukaan, joiden ohi auringon
arveltiin vuoden kuluessa kulkevan. Sillä maa ei liikkunut auringon
ympäri kaldealaisten käsityksen mukaan, vaan aurinko liikkui ja maa
seisoi paikallansa, niin että kun maasta katsoen auringon asema
kiintotähtien suhteen vuoden mittaan muuttui, se oli auringon liikkeen
seurausta ja siitäpä juuri syntyi ekliptika. Mutta auringonrataa
määrättäessä muukin tähtitaivas tuli tarkan tutkinnon esineeksi.
Kiintotähdet asemansa puolesta merkittiin ja nimitettiin, kuun rata
laskemalla mitattiin ja monta semmoistakin tähteä keksittiin, jota
pelkällä silmällä ainakin meidän aikanamme olisi mahdoton erottaa. Näin
tähtitiede kaldealaisten keskuudessa kohosi ihmeteltävään kukoistukseen
ja sen rinnalla myöskin laskuoppi eli matematiikki Eufratin ja Tigriin
alavarsilla kehkeytyi muun Itämaan suhteen verrattoman korkealle. Tämän
lisäksi tähtien tutkiminen vielä herätti henkiin harrastuksen, johon
äärettömästi aikaa tuhlattiin ja paljo päänvaivaa pantiin, vaikka se
muuten tuskin tieteen nimeä ansaitsee. Vähitellen oli nimittäin kaikkia
tähtiä, koko taivahan säteilevää sotajoukkoa ruvettu pitämään
jumalaisina olentoina, vaikka tosin arvoltaan alempina kuin kuun,
auringon ja kiertotähtien jumalat, joiden palvelus oli jo aikaisemmin
alkanut. Vaan samassa itsestään syntyi arvelu, että jumalajoukko
tämmöinen mahtoi melkoisessa määrin vaikuttaa maailman menoon sekä
ihmisten elämään, ja siitä sai alkunsa tuo kuuluisa _tähdistä
ennustus_ eli _astrologia_, joka tähtien keskinäisestä asemasta
sekä tähtitaivaan ulkomuodosta koki tulevaisia ennustaa. Tähtein
katselmuksia pantiin siitä alkain toimeen kaikissa tärkeimmissä
asioissa ja lopulta juuri tämä tieteen haara kohosi kaikkia muita
kukoistavammaksi Kaksoisjoen alueella.



Assyria ja Ninive.

Tarinain mukaan, joita kreikkalaiset historioitsijat ovat muistiin
kirjoittaneet ja joita kauan on pidetty eittämättömän totena
historiana, on Assyrian valtakunnan perustanut mahtava valloittaja
Ninus, jonka puoliso Semiramis kerran sai häneltä luvan hallita yhden
ainoan päivän. Silloin Semiramis ensi urhotyökseen surmautti puolisonsa
ja hallitsi sitte kauan ja loistavasti. Viime aikain keksinnöt ovat
kuitenkin täydelleen osoittaneet, että näitä luultuja hallitsijoita ei
ole koskaan ollut historiallisesti olemassa. Sitä vastoin mainitaan
assyrialaisissa ja babylonialaisissa kirjoituksissa _Nin_-jumalaa,
päivänvalon herraa, ja _Sammuramit_-jumalatarta (kreikkalaisten
Semiramista), yön hallitsijaa, joka levittää valoansa yli maailman, kun
aurinko on ikäänkuin kuolleena vaipunut vuorten taa.

Assyrialaisten varsinainen kansallisjumala oli kuitenkin _Assur_,
sotajumala, joka kuvataan jousta ja nuolia kantavaksi. Sotaan ja
taisteluun täytyikin maan asujanten olla alusta aikain aina valmiina.
Maassa oli joukottain villieläimiä, varsinkin leijonia ja suuria
villihärkiä, joiden kanssa ihmisen täytyi alussa taistella olemassa
olostaan. Assyrian ulkopuolella eli joka taholla vihollisia heimoja:
pohjoisessa, Armenian vuoristossa, asui hurjia rosvokansoja, joilta ei
saattanut odottaa muuta kuin rauhattomuutta, lännessä, Mesopotamian
tasangoilla, kuljeksi vallattomia paimentolaisia, etelässä oli
Babylonian valtakunta mahtavampine sivistyksineen ja Assyrian herruuden
vaatimuksineen, ja idässä Media, johon maahan vähitellen alkoi asettua
vieraan heimon kansoja. Assyria oli jo jonkun ajan ollut itsenäisenä
valtakuntana omien kuningasten hallittavana, kun (noin 1100 e.Kr.)
_Tiglat Pilesar I_ sinne perusti suuremman vallan. Auringon jumalan
Ninin avulla, joka valasi kuninkaan urhotöitä, tappoi tämä sankari
kymmenettä sataa leijonaa ja teki siten ihmisen maan herraksi. Villejä
naapurikansoja vastaan taisteli hän niin onnellisesti, että
kahdenviidettä vihollisen pikku kuninkaan täytyi taipua Niniven
hallitsijan vallan alaisuuteen. Vähemmin loistavan väliajan jälkeen
kohosi valtakunta taas _Assurnasirhabalin_ (882-857) ja _Salamanassar
III:nen_ (857-822) aikana, jotka voitollisesti ja loistavasti halliten
levittivät Assyrian valtaa joka taholle. Seuraavista sotilaskuninkaista
olivat erittäin huomattavat _Salamanassar IV, Sargon_ ja _Sanherib_,
jotka osaksi tunnemme juutalaisten historiasta. _Assarhaddonin_ ja hänen
poikansa _Assurbanipalin_ (kreikkalaisten Sardanapalon) aikana kohosi
Assyrian valtakunta mahtavuutensa kukkulalle. Assyrialaiset levittivät
valtaansa joka taholle, mutta tekivät myöskin kopeudellaan ja
väkivaltaisuudellaan itsensä niin vihatuiksi naapurikansojen kesken,
että he kauan kärsittyänsä sortoa viimein nousivat valloittajia vastaan
eivätkä ennen luopuneet aseista, kuin heidän valtansa sortui (625
e.Kr.).

[Kuva: Salamanassar ottaen vastaan lähettiläitä.]

Pääkaupunki _Ninive_ Tigriin varrella vaurastui sangen suureksi ja
komeaksi. Niinkuin egyptiläiset, joihin papit mahtavimmin vaikuttivat,
rakensivat temppelejä, niin rakennuttivat Assyrian sotilaskuninkaat
hallituspalatseja. Oikeastaan nämä palatsit olivat korukartanoita,
saavutettujen voittojen muistopatsaita, sillä voitettujen täytyi omin
käsin ja omilla varoilla rakentaa ne. Ne kohoavat joen rannasta ja
perustaksi on niille tehty taidokkaita pengermiä poltetuista tiileistä.
Tavallisesti oli palatsin etusivussa kolme pääovea. Joka oven edessä
seisoi ikäänkuin vartioina pari kivestä hakattua suurta ja kummallista
eläimen kuvaa, joilla oli harjan tai leijonan ruumis, seljässä kotkan
siivet ja ylinnä partainen ihmispää, tylsästi katseleva muukalaista,
joka yritti hiipimään sisään niiden välisestä käytävästä. Ne olivat
sotajumalan vertauskuvia, hänellä kun arvattiin olevan leijonan tai
härjän voima, kotkan nopeus ja ihmisen ymmärrys.

[Kuva: Assyrialainen palatsi.]

Palatsin ulkoseinät olivat täynnä puoleksi yleneviä korkokuvia,
maalattuja kirkkailla väreillä. Nämä kuvat esittävät tavallisesti
piirteitä kuninkaan elämästä tai muista historiallisista tapahtumista.
Että jäisi kylliksi seinää tälle taidetyölle, asetettiin ikkunat ylös,
niinkuin kuuluisivat ne yläkertaan. Palatsin sisällä on suuria pihoja,
joihin liittyy pienempiä kammareja, sekä rakennuksen eri osastojen
välillä pitkiä katoskäytäviä. Seinät olivat peitetyt lasitetulla
tiilillä ja lattiat alabasterilla, kaikki välkkyviä koristuksista ja
kuvateoksista.

Kuningas on kuvattuna kalliissa, kankeilla koruompeluksilla koristussa
puvussa, keilan muotoinen päähine päässä. Sellaisena puhelee hän
korkeain virkamiestensä kanssa, ottaa vastaan ylimyksiä, istuu
tuomioistuimella, käy metsästämässä ja johtaa sotaväkeä.

Erittäin paljo on kuvia, jotka tarkoittavat sotaa ja sotajoukkoa.
Siinä on usein kuvattuna sotavaunut, joissa jokaisissa seisoo jousimies
ja ajaja. Näitä vaunutaistelijoita, joita raamatussa sanotaan
matkamiehiksi, oli erityinen hirvittävä sotaväenosasto. Mesopotamian
avaroilla tasangoilla voitiin niitä myöskin hyvin käyttää. Mutta kun
assyrialaiset joutuivat taistelemaan vuorikansoja vastaan, eivät
vaunut enää olleet soveliaat; sentähden koetettiin jo aikaisin
_ratsastaa_ hevosella, joka ei alussa, suinkaan ollut helppo
tehtävä. Jalkaväki, varuksina kypäri ja panssari, aseina linko ja nuija
taikka nuoli ja jousi, astui tiheissä riveissä ja aina säännöllisessä
sotilaspuvussa. Viholliskaupungin muureja ahdisteltiin puutorneilla,
joita lykättiin pyörillä eteen päin, taikka täristettiin suunnattomilla
murtimilla. Kehittyneen sotalaitoksensa tähden pysyivät assyrialaiset
kauan vihollistensa voittajina ja valtakunta vaurastui hirvittävän
mahtavaksi.

Eräästä muinaisesta palatsista on löydetty kuninkaan kirjasto. Mitä oli
kirjoitettu papyrukselle tai nahkalle, on ammoin mädännyt; ainoastaan
saviset sinetit ovat säilyneet. Mutta onpa myöskin löytynyt joukko
viisikulmaisia poltettuja savikappaleita tai myöskin hakattuja kiviä,
joissa on kokonainen nuolenpää-kirjallisuus. Se tavallisesti kertoo
kuninkaan urhotöistä. Me voimme siitä lukea, miten tapojen raaistuminen
seurasi sotilaselämää; niinpä kertoo eräs kuningas itse voiton
jälkeisistä toimistansa: "(Valloitetun kaupungin) asujamista
rikoksellisimmat osaksi ristiin naulittiin, osaksi poltettiin. Muilta
nenät ja korvat leikattiin. Minä vangitsin kaikki miehet, sekä vanhat
että nuoret; muutamilta hakkasin poikki kädet ja jalat, toisilta
leikkasin korvat ja huulet. Nuorukaisten korvista minä tein kasoja ja
vanhempain päistä rakensin tornin, jonka pystytin voiton merkiksi
heidän kaupunkinsa ulkopuolelle. Lapset, sekä pojat että tytöt,
minä poltin. Kaupungin hävitin ja poltin tulella." Kokonaisia
kansoja vietiin pois isänmaastansa ja sijoitettiin vieraasen
maahan. Mutta sotilaskansan julma menettely kosti seurauksillaan
itsensä. Kukistettujen kansain köyhdyttämisestä heikkoni viimein
koko valtakunta, ja heidän alammaisuuttansa täytyi pitää yllä
kauhukeinoilla. Eipä tarvittu muuta kuin yksi kova isku, niin suuri
sotilasvalta raukesi kokoon.

Nyt ovat Niniven palatsit soran peitossa ja kauan on aura kynnellyt
niiden päällistä maata. Vasta meidän päivinämme on vanhan loiston
jäännöksiä kaivettu päivän valoon antamaan vakavaa varoitustansa meidän
miespolvellemme.



Babylonia ja Babylon.

Jo kaukaisessa muinaisuudessa on _Babylon_ (Babel) tunnettu melkoiseksi
kaupungiksi ja suuren vallan pääpaikaksi. Siellähän, rakennettiin
suuri torni, josta raamattu puhuu; sinne perusti Nimrod peljätyn
kuningaskunnan. Jonkun aikaa oli Babylonian valtakunta verollinen
assyrialaisille, mutta kun Ninive vaipui, kohosi se uuteen loistoon.
Babylonialaiset perustivat sotaisten kuningastensa _Nabubalussurin
(Nabopalassarin)_ ja _Nabukudurussurin (Nebukadnezarin_, k. 561) aikana
suuren vallan. Nämä kuninkaat kukistivat assyrialaisten voiman,
valloittivat Syrian, hävittivät Juudaan valtakunnan ja nöyryyttivät
Egyptin, mutta osasivat myöskin suurilla rauhantöillä tehdä
hallituksensa loistavaksi.

Babylon kasvoi tähän aikaan niin suureksi, että sitä koko vanha maailma
ihmetteli. Kaupungin sanotaan molemmilla puolin Eufratia olleen
ympärimitaten 9 maantieteellistä peninkulmaa avara. Jokeen kuvastui
kaksi suurenmoista kuninkaallista palatsia, joista toisen oli
rakentanut Nebukadnezar. Hänen medialainen puolisonsa rakennutti suuret
puistot, n.s. "riippuvat puutarhat", muurattujen holvien päälle, jotka
pengermäisesti kohosivat ylemmäksi kaupungin muureja. Niitä kasteltiin
keinotekoisella vesijohdolla, joka ajoi Eufratin vettä ylös.

Babylonin muhkeain kartanoiden rakennusta helpotti melkoisesti
maapihkan (bitumen'in) runsas saanti, josta tehtiin muuraussavea. Mutta
sepä hauras rakennusaine on myöskin vaikuttanut, että niin vähä
muinaisen komean Babylonin jäännöksiä on säilynyt meidän päivihimme.
Saadaksemme jotakin käsitystä tästä kaupungista, kuulkaamme Herodoton
kertomusta, joka sen näki omin silmin.

"Babylon on", sanoo hän, "säännöllisemmin ja komeammin rakennettu kuin
mikään muu kaupunki maailmassa, mikäli minä tunnen. Kaupunkia ympäröi
syvä, leveä vesihauta, ja sen sisäpuolella on kaupungin muuri. Muurin
päällä kummallakin reunalla on rivi yksikerroksisia asuinhuoneita
vastakkain ja niiden välille on jätetty nelivaljakolle riittävä katu.
Portteja on muurissa ympäri kaupunkia sata, kaikki vaskesta,
pihtipielet ja poikkipuut samoin. Muurin haarakkeet ulottuvat
kummallakin puolella alas jokeen asti. Siitä alkaa ilman sitovaa seosta
tehty tiilimuuri, joka kääntyy sisään päin pitkin joen kumpaakin
äyrästä. Itse kaupunki on täynnä kolmin- ja nelinkertaisia kartanoita,
ja läpi kaupungin kulkee sekä pitkittäin että poikittain, jokea kohti,
ainoastaan suoria katuja. Joka kadulla on joenpuolisessa muurissa
portti, kaikki nämäkin vaskesta, ja ne aukenevat samaan jokeen päin."

"Tämä muuri on siis kaupungin rintavarus, jonka sisäpuolella on toinen
vähän kapeampi, mutta ei paljon heikompi muuri. Toisessa kaupungin
puolikkaassa on kuninkaan linna, suuren ja vahvan muurin sisällä, ja
toisessa Belin sataporttinen temppeli, joka vielä oli jäljellä minun
aikanani. Keskellä temppeliä on torni, kokonaan kivestä rakennettu; sen
päältä kohoaa toinen ja tämän päältä kolmas, aina kahdeksaan asti, ja
käytävä tuonne ylös saakka on tehty kierteisesti kaikkein tornien
ympäri. Ylimmäisen tornin päällä on suuri temppeli ja temppelissä vuode
kauniine peitteineen ja sitä paitsi kultainen pöytä."

Kaupunki oli rikas kauppansa ja taideteollisuutensa tähden. Mutta
rikkautta seurasi myöskin ylellinen ja irstas elämä, joka hävitti
kansan siveellisen voiman. Nyt on entisen Babylonin paikalla
suunnattomat soraläjät, joilla ei mitään ruohoakaan kasva. Täytetty on,
mitä Jesaijas profeetallisesti ennusti: "Näin pitää Babel, kaikkein
kaunein valtakunnista, kaldealaisten koreus, tuleman; niinkuin Jumala
kukisti Sodoman ja Gomorran; niin ett'ei siellä enää pidä asuttaman
ajankaikkisesti, eikä siellä asuntoa pidettämän suvusta sukuun. Niin
ett'ei myös arabialaisten pidä sinne yhtään majaa tekemän, eikä
paimenten pidä siellä lounaalla makaaman. Vaan metsän pedot pitää
siellä makaaman ja yököt asuman; ja tarhapöllöt laulaman hänen
kaunistetuissa huoneissansa, ja lohikäärmeet niissä iloisissa
linnoissa."




Foinikialaiset.


Kapealla maakaistaleella Välimeren itärannalla asui kansa, joka ei ole
sodilla eikä valloituksilla saanut itsellensä paikkaa historiassa, vaan
kaupalla ja rauhallisilla toimilla: foinikialaiset. Maa ei juuri
soveltunut maanviljelykselle, mutta hyviä satamia siinä oli. Libanonin
vuoriseljänne esti kansaa leviämästä itään päin, mutta kasvoi runsaasti
sedrimetsää, joka antoi oivallista laivanrakennus-puuta. Itse maan
luontokin neuvoi siis ihmisiä merelle. Alussa uskalsivat asujamet
harjoittaa meren aalloilla ainoastaan kalastusta. _Sidon, kalastajain
kaupunki_, onkin nimeltään heidän vanhin yhteiskuntansa, joka
perustettiin noin 2700 vuotta e.Kr:n syntymää. Kun he alkoivat liikkua
vähän ulompana merellä, harjoittivat he ensin merirosvoutta, vaan
muuttivat vähitellen ammattinsa kaupaksi.

Sidonin foinikialaiset perustivat Tyros-kaupungin. Näiden molempain
pääpaikkojen ympärille kasvoi pitkin lyhyttä rannikkoa monta muutakin
kauppapaikkaa. Alussa hallitsivat kuninkaat, joiden valtaa kuitenkin
papisto ja mahtavat suvut rajoittivat, kunnes kuninkuus viimein
kokonaan lakkasi. Kaikki kaupungit olivat yhtyneinä liittoon, jonka
johtajana ensin oli Sidon ja sittemmin Tyros, kun assyrialaiset
valloittivat Sidonin. Tyron kukoistusaika oli vuosina 1000-600 e.Kr.

Foinikialaisten merikauppa liikkui alussa Välimerellä. Ollen varovaisia
merimiehiä purjehtelivat he aina pitkin rantoja, etsien vähitellen
maita, joiden tuotteista he voivat saada voittoa. Kun lyödyn rahan
käyttäminen kauan oli heille tuntematonta, oli heidän vanhin kauppansa
luonteeltaan vain vaihtokauppaa. Etäisimpiin paikkoihin perustivat he
käydessään siirtokuntia, jotka vähitellen kasvoivat kaupungeiksi.
Ensimmäinen tämänlaatuinen perustus on tehty Kypros-saarelle, joka
monessakin suhteessa oli foinikialaisille hyvin tärkeä. Saari oli rikas
metalleista, varsinkin hyvästä kuparista, joka sen saaren mukaan on
saanut nimensäkin; siellä kasvoi suurta hirsimetsää, josta saatiin
laivanrakennus-puita. Kreta- ja Rodos-saarilla oli foinikialaisilla
myöskin ikivanhoja uutisasuntoja. Vähä-Aasian etelärannalla olevaa
Tarsos-kaupunkia sanotaan foinikialaisten perustamaksi. Aikaisin oli
foinikialaisilla luja jalansija monellakin Arkipelagin saarella, vaikka
he sittemmin niistä luopuivat, kun kreikkalaiset alkoivat kilpailla
heidän kanssansa. Egyptiin ja Palestinaan oli heillä vilkas liike, he
kun kuljettelivat niiden maiden tuotteita muuanne. Punaisella-merellä
foinikialaiset aikaisin harjoittivat laajaa meriliikettä, joka ulottui
Afrikan eteläisemmille rannoille, Babyloniin, jopa Itä-Indiaankin asti.
Raamatussa kerrotaan, miten kuningas Salomo liitossa tyrolaisten
kanssa lähetti laivoja rikkaasen kultamaahan, niin sanottuun
_Ofir_-maahan, joksi on arveltu milloin Itä-Indiaa, milloin
Afrikan Sofala-rannikkoa. Afrikan pohjoisrantaa kulkivat he aikaisin ja
monta tärkeää siirtopaikkaa perustettiin sinne. Niistä mainittakoon
Utika ja monta sataa vuotta myöhemmin (noin 800) perustettu
_Kartago_ (uusi kaupunki), joka kohta vahvistui ja yleni
mahtavammaksi kaikkia muita. Afrikasta siirtyivät foinikialaiset
Espanjaan, jonka eteläisistä vuoristoista he löysivät niin paljon
jaloja metalleja, että, kuten kerrotaan, heidän merimiehensä eräällä
paluumatkallaan käyttivät suuria hopeamöhkäleitä laivanankkureina.
Tämä maa, jolle he panivat nimen Tarshish, tuli pian heidän
tärkeimmäksi oleskelupaikakseen. Sinne perustettiin monta uutispaikkaa,
jotka kohta kasvoivat melkoisiksi kaupungeiksi, niinkuin _Gades_
(= linnoitettu kaupunki), _Malaga_ (= kalansuolauspaikka) ja
_Sevilla_ (= vuorikaivoskaupunki). Kauan katsottiin Gibraltarin
salmen rannalle pystytettyjä Melkartin (Herkuleen) pylväitä, tuota
vanhimpain kauppamatkojen loppukohtaa, maailman ääreksi, mutta viimein
purjehdittiin niidenkin ohitse. Tänä viimeisempänä aikana purjehtivat
foinikialaiset laivat etelään päin aina kultarikkaasen Guineaan
asti, ja ovatpa ne, kuten muinainen tarina kertoo, erään Egyptin
kuninkaan käskystä kiertäneet Afrikan ympärikin. On myöskin luultu
foinikialaisten käyneen Britannian rannalla ja Itämeren rannoilta
koonneen muinaisaikaan niin harvinaista bernsteiniä eli merenkultaa.

Foinikialaisten maakauppa kävi karavaani-matkueiden kautta. Ne kulkivat
etelässä aina Onnelliseen Arabiaan asti, josta saatiin kultaa,
jalokiviä, pyhää savua ja mirhamia. Samalla tavalla tuotiin myöskin
Indiasta maustimia ja Afrikasta elefantinluuta. Niniveen ja Babyloniin
kulki kauppa Syrian kautta ja Libanonin yli. Babylonista kävivät
karavaanit aina Bokarassa ja Tibetissä asti. Niiden kautta tuli Syrian
asujamille tutuksi silkki, jota jo profeetta Hesekiel mainitsee.
Pohjoisessa pitivät foinikialaiset vilkasta liike-yhteyttä Armenian
kanssa, saaden sieltä Kaukasos-maiden metalleja.

Taideteollisuus vaurastui aikaisin tällä kansalla. Ensinnä
mainittakoon _purpuranvärjäys_, joka taito oli niin vanha, että
sitä tarinassa sanotaan Helkart-jumalan keksimäksi. Väri saatiin
monestakin koteloeläimestä, varsinkin muutamista "murex"-sukuun
kuuluvista lajeista, joiden verellä värjättiin pummuli-, liina- tai
silkkikangasta, jolloin ne tulivat loistavan ja usein tulipunaisen
karvaisiksi. Etevimmät purpuran-värjäyslaitokset olivat Tyrossa. Toinen
hyvin kehittynyt teollisuuden haara oli _lasinteko_ Moni vanha
kirjailija sanoo foinikialaisia lasin keksijöiksi ja kertoo heidän
pitäneen monta vuosisataa sitä taitoaan salassa. Mutta nyt on olemassa
varmoja todistuksia, että egyptiläiset tunsivat sen taidon jo kauan
ennen foinikialaisten aikaa. Suurimmat lasitehtaat olivat Sidonissa.
_Savenvalamisessa_ ja varsinkin kallisarvoisten astiain teossa
poltetusta savesta ovat foinikialaiset olleet kreikkalaisten
opettajina. Saviastiat olivat heidän paras vientitavaransa ja vielä
Tyron mahtavuusajan lopullakin vaihtoivat he juuri niillä kaukaisten
saarien asujamilta tinaa. Rauta ja teräs olivat heille vanhimpina
aikoina tuntemattomat; sen sijaan he edistyivät hyvin taitaviksi
_pronssisepiksi_. Egyptin hieroglyfi-kirjoituksissa mainitaan
foinikialaisia pronssiaseita ja sellaisia kerrotaan heidän tehneen
paljo villeille kansoille. Jalometallisia, foinikialaisten taiteilijain
tekemiä maljoja pidettiin muinaisajan paraimpina korukaluina.

Ihmissivistykselle ovat foinikialaiset tehneet erittäin tärkeän
palveluksen keksimällä kirjoitusaapiston, vaikka se alussa olikin vain
lyhennetty hieroglyfi-kirjoitus, samantapainen kuin Egyptissä.
Foinikialainen kirjainkirjoitus, joka sitte on tullut kaiken sellaisen
kirjoituksen esikuvaksi, keksittiin luultavasti siihen aikaan, kuin
hyksot vielä hallitsivat Egyptiä.

Lavea kauppa ja etevä taideteollisuus kokosivat Foinikian kaupunkeihin,
varsinkin Tyroon, suuria rikkauksia. Nautinnon himo kasvoi samassa
suhteessa, kuin oli keinoja sitä tyydyttää, ja ääretön siveettömyys
levisi hillittömällä vauhdilla, osaksi saaden kiihdykettä
foinikialaisten paheellisista uskonnonmenoista. Silloin tuli
rangaistuksen aika. Tyron rikkaudet olivat jo kauan kiihdytelleet
valloittajain saaliinhimoa. Jo noin 900 e.Kr. oli kaupungin täytynyt
taipua maksamaan veroa Assyrian kuninkaille. Sittemmin piiritti sitä
kuningas Sargon, joka myöskin saattoi alammaisuuteensa sen
aluskaupungit sekä vanhan Tyron, joka oli mannermaalla. Mutta toinen
kaupunki oli jo ennen kasvanut läheiselle merensaarelle eikä Sargon
voinut sille mitään tehdä. Nabukudurassur myöskin kauan turhaan koetti
valloittaa saarikaupunkia. Viimein (574) tekivät sen asujamet hänen
kanssansa sovinnon, tunnustaen hänen yliherruutensa. Tyros ei sen
jälkeen enää koskaan kohonnut entiseen loistoonsa.

Kartago tuli nyt Tyron perijäksi, jopa vaurastui kohta
loistavammaksikin ja mahtavammaksi emäkaupunkiansa. Se taistelemalla
pääsi muiden Afrikan rannan foinikialaisten siirtopaikkain herraksi ja
ulotti vaikutusvaltaansa kauas sisämaahan. Se valloitti Baleari-saaret,
Korsikan ja Sardinian sekä osan Etelä-Espanjasta, johon monta
kartagolaista siirtokuntaa perustettiin. Mutta yrittäessään
valloittamaan Sisiliaa joutui se onnettomaan sotaan ensin
kreikkalaisten kaupunkien ja sitte vielä mahtavamman Rooman kanssa.




Persian valtakunta.


Persialaisten alkuperä ja uskonto.

Arjalaiset läksivät läntisen Ylä-Aasian vuoristosta liikkeelle. Osa
heistä siirtyi etelään päin ja asettui Indus- ja Ganges-jokien
seuduille. Nämä, sittemmin niin sanotut _indialaiset_ eli
_hindulaiset_ kohosivat hyvin korkealle sivistysasteelle; he
rakensivat suurenmoisia kalliotemppelejä, perustivat ominaisen
yhteiskunta-järjestyksen ja kasvattivat rikkaan kirjallisuuden. Toinen
osa heimosta pysyi alkuperäisillä kotipaikoilla taikka siirtyi länteen
päin. Siten perustivat arjalaiset _Baktraan_ (Balkiin) vanhan
valtakunnan, jonka aikoinaan suuri sivistys on jo ammoin kadonnut, sekä
levisivät myöskin Indus-joen lännenpuoliselle laajalle ylängölle. He
sanoivat aluettaan _Iraniksi_ (arjalaisten maaksi) ja kävivät
pitkällistä ja veristä sotaa pohjaisia tatarilaisheimoja vastaan,
joiden alueen nimi oli _Turan_. Siten he tottuivat katsomaan koko
olemassa oloa ainoastaan hyvän ja pahan tasaväkisten voimain
keskinäiseksi taisteluksi.

Läntisten arjalaisten keskellä esiytyi kaukaisessa muinaisuudessa (ei
tiedetä varmaan milloin) uskonnonperustaja _Zaratustra_
(Zoroaster), joka eli hyvin kunnioitettuna suurvaltaisen kuninkaan
_Gushtaspin_ hovissa. Hänen sanotaan tehneen kokonaisen
oppijärjestelmän niistä mielikuvitelmista ja uskonnollisista menoista,
jotka olivat tavallisia hänen maanmiehillänsä. Tämän opin mukaan oli
alussa kaksi rajattoman ajan synnyttämää jumaluusolentoa: valon jumala
_Ormuts_, joka ilmestyi aurinkona, ja pimeyden paha henki
_Ahriman_, yön herra. Molempain käskyläisinä on koko joukko
ylempiä ja alempia eriarvoisia henkiä, jotka lakkaamatta taistelevat
toiset toisiansa vastaan, kunnes ajan lopussa, jolloin Ahriman
voitetaan, ilmestyy maailman sovittaja tekemään ijäistä rauhaa.
Ahrimanista silloin tulee hyvä henki, ja kaikki pahuus häviää. Alimmat
henget ovat _ferverit_, ihmissielujen alkukuvat. Kun jokaisella
ihmisellä on sekä hyvä että paha ferver ja hän on molempain vaikutuksen
alainen, niin raivoaa siis jokaisen kuolevaisen rinnassa sama taistelu
kuin koko maailmassa. Ormutsin palvelijain pitää palvella jumalaansa
siveällä elämällä, rukouksilla ja puhdistuksilla, maanviljelyksellä ja
puiden istutuksella sekä vahingollisten eläinten ja kasvien
hävittämisellä.

Zaratustran oppi on säilytettynä myöhemmin kirjoitetussa
_Zend-Avestassa_, jossa uskonnonkirjassa on monta eri aikoina
syntynyttä kirjoitelmaa. Magilaisten mahtava pappiskasti johti
uskonnollisia menoja ja uhreja.


Kyron tarina.

Persian pohjoisosa on jylhää vuoristoa, jyrkkiä kukkuloita ja syviä
rotkoja, mutta niiden välillä on myöskin ruohoisia laidunmaita.
Eteläpuoli sen sijaan on alavaa, auringon paahtamaa seutua, joka päättyy
aavikkoon. Sen asujamet, yksinkertaisen paimenkansan, korotti
naapurikansain vallitsijaksi _Kyros_ (eli Kuru, kuten nimi oikeastaan
oli; latinaksi _Cyrus_). Tämän valloittajan elämänvaiheista on ollut
montakin kertomusta, joista Herodotos on muistiin kirjoittanut sen, joka
hänestä näytti luonnollisimmalta. Se on tällainen.

Median kuninkaalla Astyageella oli tytär Mandane. Hänestä näki isä
unta, että hänen sylistään juoksi vesivirta, joka peitti tulvallansa
koko Aasian. Hän kertoi unensa niille magilaisille, jotka selvittelivät
unia, ja hämmästyi, kun heiltä kuuli, mitä uni muka merkitsi. Sentähden
hän ei naittanut tytärtänsä kellekään medialaiselle, joka olisi ollut
kyllin arvokas hänelle puolisoksi, vaan eräälle tyyniluontoiselle
persialaiselle Kambyseelle. Sen jälkeen näki Astyages vielä toisen
unen. Hänestä näet näytti niinipuu kasvavan saman tyttären sylistä ja
ulottuvan yli koko Aasian. Sen selittivät unien tietäjät niin, että
hänen tyttärensä poika oli tuleva kuninkaaksi hänen sijaansa. Astyages
nyt tuotti luoksensa Mandanen, ja kun Kyros syntyi hänestä, antoi hän
pojan surmattavaksi Harpagolle, joka oli erittäin uskollinen hänelle
ja hänen suvullensa. Harpagos jätti lapsen eräälle Astyageen
lammaspaimenelle, käskien heittää sen jollekin vuorelle. Mutta paimen
veikin vuorelle oman vaimonsa kuolleena syntyneen lapsen ja jätti Kyron
eloon kasvamaan paimenpoikana. Kun Kyros oli kymmenen vuoden ijässä,
leikitteli hän kerran muutamien samanikäisten kanssa tiellä. Leikissä
valitsivat pojat hänet kuninkaaksi, ja hän määräeli heille töitä,
pannen muutamat rakentamaan taloja, toiset olemaan keihäsmiehinä, ja
yhden hän nimitti "kuninkaan silmäksi" (päällysmieheksi). Eräs
leikkikumppaneista oli ylhäisen medialaisen poika, ja kun hän ei
tehnyt, mitä hänelle oli määrätty, kuritti Kyros häntä ruoskalla oikein
kovasti. Rangaistu poika valitti isällensä ja isä ilmoitti asian
kuninkaalle. Astyages kutsui Kyron eteensä ja kysyi häneltä äkäisesti:
"kuinka sinä, niin alhaisen miehen poika, uskallat sellaisella tavalla
kohdella tätä, joka on valtakunnan ylimysten poikia?" Mutta Kyros
vastasi: "O, herrani! sen tein syystä kyllä, sillä pojat asettivat
minut kuninkaaksi. Ja kun hän ei totellut minua, sai hän ansaitun
rangaistuksensa." Pojan näin puhuessa huomasi Astyages hänen kasvonsa
samanlaisiksi kuin omansa, ja hänen vastauksensakin oli kuin kuninkaan
pojan; samalla näytti hänestä myöskin aika, jolloin Kyros oli jätettävä
kuolemaan, soveltuvan pojan ikään. Pakotettuaan paimenen tunnustamaan
päätti Astyages julmasti kostaa Harpagolle. Hän kutsutti Harpagon
luoksensa ja ravitutti häntä hänen oman poikansa lihalla, jonka pojan
Astyages oli Harpagon tietämättä tapattanut. Atrian lopulla toivat
palvelijat peitetyn vadin pyytäen vierasta ottamaan siitä, mitä
mielensä teki. Harpagos nostaessaan peitettä näki poikansa pään,
kädet ja jalat. Kyros lähetettiin sitte Persiaan, jossa hän kasvoi
nuorukaiseksi. Jänikseen kätketyllä kirjeellä kehoitti Harpagos häntä
nousemaan kapinaan Astyagesta vastaan. Kyros luettuaan kirjeen kutsui
persialaiset yleiseen kokoukseen ja ilmoitti Astyageen muka nimittäneen
hänet heidän sotapäälliköksensä. Sitte käski hän heidän seuraavana
päivänä tulla työkaluinensa ja raivata suuren orjantappuraisen kentän.
Kun persialaiset saivat loppuun heille määrätyn päivätyön, käski Kyros
heidän palata seuraavana aamuna puhtaina ja juhlapuvussa. He saivat
asettua siloiselle niitylle, jossa Kyros heille toimitti pidot. Atrian
jälkeen kysyi Kyros, kumpiko päivä heitä paremmin miellytti. Kun
persialaiset sanoivat toista päivää paremmaksi, lausui hän: "Kaikki
teidän päivänne ovat työpäiviä, jos palvelette medialaisia, mutta
tällaisia juhlapäiviä, jos luovutte heistä. Tehkää siis itsenne pian
vapaaksi." Persialaisten noustua kapinaan nimitti Astyages medialaisten
päälliköksi Harpagon, joka heti meni joukkoineen Kyron puolelle.
Silloin Astyages itse läksi taisteluun, mutta hänet voitettiin ja
otettiin vangiksi. Herruus siirtyi näin medialaisilta persialaisille
(560).

Noin kymmenen vuoden kuluttua kukisti Kyros toisen suuren
valtakunnan, Lydian, joka oli Vähä-Aasian länsiosassa. Siellä hallitsi
_Kroisos-niminen_ kuningas (latinaksi Croesus), joka oli yli koko
Aasian tunnettu suuresta rikkaudestaan. Hänen luoksensa kerrotaan
kerran tulleen viisaan atenalaisen lainsäätäjän Solonin, ja hänet
otetun hyvin vierasvaraisesti vastaan. Kroisos näytteli hänelle
aarrevarastoansa ja kysyi sitte: "Atenalainen vierasystävä! Minulle on
ylistelty sinun suurta viisauttasi. Sanoppas nyt, kuka sinun mielestäsi
on onnellisin kaikista ihmisistä?" Solon vastasi: "O kuningas,
atenalainen Tellus: hän näki isänmaansa vaurauden, hänellä oli hyvät
lapset ja hän kaatui voitollisessa taistelussa isänmaansa puolesta."
"Kenen asetat häntä lähimmäksi?" kysyi Kroisos. Solon vastasi:
"Kleobis- ja Bitonveljekset. Kun heidän äitinsä, joka oli pappi, kerran
oli lähtemässä ajaen temppeliin, mutta härjät eivät joutuneet oikeaan
aikaan kedolta, kävivät nuorukaiset itse valjaihin ja vetivät äitinsä.
Temppelissä äiti astui jumalattaren kuvan luo ja rukoili, että hänen
poikansa saisivat, mikä ihmiselle olisi parasta. Kohta sen jälkeen
nukkuivat molemmat nuorukaiset itse temppelissä hiljaisesti ijäiseen
uneen." Silloin Kroisos pahastuen lausui: "No, etkö sitte katso minun
onneani minkään arvoiseksi?" Solon vastasi: "Nykyään olet kyllä
mahtavan rikas ja monen kansan hallitsija; mutta onnelliseksi en voi
sanoa sinua, ennenkuin saan kuulla, että elämäsi päivät ovat myöskin
päättyneet yhtä onnellisesti. Montakin, joille jumala on näyttänyt
onnea, on hän sitte sitä syvemmälle kukistanut." Jonkun ajan kuluttua
alkoi Kroisos sodan Kyroa vastaan, mutta joutui perin tappiolle. Hänen
pääkaupunkinsa Sardes valloitettiin ja hän itse jäi voittajan käsiin,
joka hänet tuomitsi elävänä poltettavaksi. Kun vangittu kuningas jo
seisoi roviolla, johtui hänelle mieleen, mitä Solon oli sanonut. Ja
sitä ajatellessaan huokasi hän ja lausui kolme kertaa: "Solon!" Kyros
käski kysyä, mitä hän sillä tarkoitti, ja Kroisos kertoi keskustelunsa
viisaan miehen kanssa. Kyros, peljäten koston hetkeä ja miettien,
mitenkä ei mitään ole pysyväistä ihmiselämässä, käski sammuttaa jo
sytytetyn tulen sekä otti Kroison ystäväksensä ja ainaiseksi
kumppanikseen.

Jonkun ajan kuluttua läksi Kyros Babyloniaa vastaan. Kauan majailtuaan
kaupungin edessä, voimatta saada mitään aikaan, johdatti hän viimein
Eufratin veden kaivettuun järveen, jota oli käytetty tulvain
tasoittelemiseksi; kaupungin läpi juokseva vesi tuli siten niin
matalaksi, että persialaiset pääsivät sitä myöten kaalamalla
kaupunkiin. Jos babylonialaiset olisivat edeltä päin tienneet tai
huomanneet, mitä Kyros teki, olisivat he voineet kurjimmalla tavalla
tuhota persialaiset. Sillä jos he olisivat sulkeneet kaikki jokeen
johtavat porttinsa ja itse puolustaneet valleja, jotka olivat pitkin
joen kumpaistakin rantaa, niin olisivat he saaneet viholliset kiinni
kuin kalat rysästä. Mutta nyt tulivat persialaiset äkkiarvaamatta
heidän päällensä. Kaupungin sanotaan olleen niin suuren, että kun
äärimmäiset osat olivat valloitettuna, niin keskellä asuvat eivät
tienneet siitä mitään, vaan tanssivat ja iloitsivat silloin paraikaa
olevassa juhlassa, kunnes viholliset saapuivat heidänkin päällensä.

Kun tämä oli kukistettu, läksi Kyros valloittamaan myöskin
massagetalaisia, suurta ja urhollista kansaa, joka asui Kaspianmeren
rannalla ja Araxes-joen varsilla. Tätä kansaa hallitsi kuningatar
Tomyris. Hänen poikansa, kun oli kavaluudella voitettu ja vangittu,
tappoi itsensä sen onnettomuuden johdosta, ja nyt läksi äiti itse
johtamaan massagetalaisia. Siitä syttyi tulinen taistelu, jossa viimein
massagetalaiset voittivat. Kyros itse kaatui taistelukentällä. Mutta
Tomyris täytti nahkasäkin verellä ja viskasi siihen Kyron pään, sanoen:
"Juo nyt verta kylliksesi!"


Dareios Hystaspis. Xerxes.

Kyroa seurasi poikansa Kambyses, ankara ja sotainen hallitsija. Hän
valloitti Egyptin valtakunnan (523). Epäluuloisuudesta oli hän
surmauttanut nuoremman veljensä Smerdiin. Mutta Kambyseen poissa
ollessa ilmestyi eräs medialainen magilainen ja alkoi julistaa olevansa
Smerdis. Retkellä häntä vastaan kuoli Kambyses tapaturmasta.
Persialaiset sitte tottelivat tätä Vale-Smerdistä seitsemän kuukautta,
luullen häntä todellakin Kyron pojaksi. Mutta kun petos tuli ilmi,
liittyi seitsemän ylhäistä persialaista akaimenidien heimosta, johon
kuningassukukin kuului, ja he menivät yht'äkkiä Smerdiin palatsiin ja
murhasivat hänet.

Nämä seitsemän päättivät, että kuninkaan arvo oli edelleenkin
pysytettävä, ja sopivat seuraavana aamuna auringon noustessa tulemaan
määrättyyn paikkaan, ja se heistä oli tuleva kuninkaaksi, jonka hevonen
siellä ensin hirnui. Se tapahtui Dareiolle hänen tallimestarinsa
viekkauden kautta. Toiset silloin hyppäsivät ratsujensa seljästä
maahan, lankesivat kasvoillensa ja tervehtivät Dareiota kuninkaanansa.

Hallituksensa alussa oli Dareiolla monta kapinaa kukistettavana, kun
monikin voitettu kansa oli viime aikoina koettanut irtautua Persian
vallasta. Varsinkin tuotti hänelle vaikeuksia Babylonin kapina. Sen
johtaja sanoi olevansa Babylonian viimeisen kuninkaan poika ja
aikovansa uudistaa isäinsä herruuden. Tigris-joen yli mennessään tapasi
Dareios ensin viholliset ja ajoi heidät takaperin, voitti sitte uudessa
taistelussa ja alkoi piirittää itse Babylonia. Yhdekstoista-kuukautisen
turhan piirityksen jälkeen alkoi niin Dareios kuin sotajoukkokin
kyllästyä koko sotaan, ja babylonialaiset alinomaa muureiltansa
pilkkasivat heitä. Kuten tarina kertoo, päätti silloin ylhäinen
persialainen Zopyros valloittaa kuninkaallensa kaupungin. Sitä varten
hän julmimmasti rääkkäsi itseään, leikkasi nenänsä ja korvansa pois,
ajeli tukkansa niinkuin pahantekijältä ja ruoskitsi itsensä verille.
Sen näköisenä meni hän kaupunkiin ja sanoi itseänsä kuninkaan tuolla
tavalla kohdelleen. Babylonialaiset asettivat hänet pienen sotajoukon
päälliköksi ja sillä hän, niinkuin oli edeltäkäsin sopinut kuninkaan
kanssa, saavutti alussa monta voittoa. Kun nyt babylonialaiset sen
menestyksen johdosta korottivat hänet suuremmaksi päälliköksi, avautti
hän ryntääville persialaisille kaksi kaupungin porttia. Siten Babylon
valloitettiin toisen kerran.

Jo hallituksensa alussa jakoi Dareios valtakuntansa 20 satrapiaan,
joita kutakin hallitsi maaherra eli _satrapi_. Sekä Kyros että
Kambyses olivat kuhunkin valloitettuun maahan jättäneet kotimaiset
hallitsijasuvut edelleenkin valtaan, missä vain noiden hallitsijain
uppiniskaisuus tai muut syyt eivät pakottaneet heitä erottamaan tai
muuanne siirtämään. Nyt tuli kukistettujen kansain hallitus
yhtäläisemmäksi, ja ne lujemmin liitettiin yhdeksi kokonaiseksi. Sitä
paitsi määrättiin säännölliset verot kunkin satrapian maksettavaksi. Ne
olivat varsinkin sellaisia luonnontuotteita, joita kussakin eri maassa
paraiten saatiin; niinpä maksoi Media hevosia, Babylonia vehnää, India
kultahietaa ja muut maat muita tavaroita. Alammaiset, joista tämä
järjestys usein tuntui rasittavalta, sanoivat, että Kyros oli ollut isä
ja Kambyses herra, vaan Dareios oli kaupustelija.

Sotalaitos kehitettiin hirvittäväksi. Sotateitä tehtiin yli koko
valtakunnan; sotaväelle tasoitettiin erityisiä katselukenttiä; jokainen
asekuntoinen alammainen oli velvollinen sotapalvelukseen. Mutta kun
sotaväki kansakunnittani kokoutui suurin joukoin, ei siinä ollut mitään
säännöllistä jakoa eikä varmaa johtoa. Kohtapa saatiinkin kokea, ett'ei
yksistään sotajoukon suuruudella voiteta.

Äärettömän joukon kanssa läksi Dareios valloitusretkelle
skytialaisia, nykyisten slaavilaisten esi-isiä vastaan, joka
urhollinen paimentolaisheimo kuljeksi suurilla aroilla Mustanmeren
pohjoispuolella. Hän marssi Trakian läpi, voitti villit getalaiset ja
meni Tonavan yli. Mutta skytialaiset lakkaamatta peräytyivät etemmäksi,
niin että Dareios takaa ajaessaan joutui kauas autioille aroille, jossa
hänen sotajoukkonsa oli aivan menehtyä ravinnon puutteesta. Hänen
täytyi siis viimein lähteä palaamaan tyhjin toimin, ja paluumatkalla
kuoli häneltä paljo väkeä.

Vielä onnettomammin päättyivät ne sotaretket, jotka Dareios
sotapäälliköillään teetti kreikkalaisia vastaan ja joista tuonempana
tarkemmin kerrotaan. Hänen viimeiset vuotensa kuluivat uuden
samanlaisen retken laajoihin varustuksiin, kunnes hän kuoli (485).
Hänen poikansa ja seuraajansa _Xerxes_ oli heikko ja kopea
itsevaltias. Suurimman sotajoukon kanssa, kuin vanha historia tietää
kertoa, läksi hän Kreikanmaata vastaan, mutta sai kohta kokea, miten
vähä järjestymättömillä joukoilla on kykyä kestämään taistelua vapaan
kansan innostusta ja suurempaa sivistystä vastaan. Hänen täytyi
häpeällä palata ja suurin osa hänen sotajoukostaan joutui häviöön.
Hänen loppuhallituksensa aikana (vuoteen 465 asti) alkoi jo näkyä
varmoja häviön ja rappeutumisen merkkejä suuressa Persian
valtakunnassa.

[Kuva: Xerxes valtaistuimellaan.]

Ei missään ole kuninkaallinen itsevaltius niin kehittynyt kuin
persialaisilla: Persian laki sääsi nimenomaan, että kuningas tekee,
mitä tahtoo. Hänen kädessänsä oli kaikkein henki ja elämä. Jokaisen,
joka pääsi hänen eteensä, täytyi laskeutua polvilleen ja suudella
maata. Niinkuin valonhenget ympäröivät Ormutsin valtaistuinta, niin
hänen sijaisellaankin, Persian kuninkaalla, oli suuri ja loistava
hovikunta, ja sitä johtamassa seitsemän ylhäistä virkamiestä sekä
pappisneuvosto. Kuninkaallinen pöytä oli katettu valituimmilla,
kaukaisista seuduista tuoduilla ruo'illa ja juomilla. Hovi muutti
oleskelupaikkaa eri vuodenaikojen mukaan: talvi vietettiin kuumassa
Babylonissa, kevät Susassa, kesä vilpoisessa Ekbatanassa. Monta puistoa
eli "paratiisia" hedelmäpuineen ja metsäneläimistä rikkaine
eläintarhoineen oli laitettu kuningasta varten matkoilla käytettäväksi.
Palatseista on ensi sijassa mainittava _Persepolis_ varsinaisessa
Persiassa. Perustuksena oli siinä kolme pengermää, marmorirapuilla
yhdistetyt ja kyllin suuret, että kymmenen ratsumiestä sopi niillä
rinnakkain ratsastamaan. Ensimmäisen pengermän raput veivät
pylväskäytävään, josta nyt näkyy ainoastaan vähäisiä jäännöksiä.
Vieressä seisoo pari marmorista hakattua, muodoltaan satumaista, suurta
eläimenkuvaa. Toisen pengermän seinässä näkyy korkokuvia: kuninkaan
palvelijoita monenkarvaisissa puvuissaan ja eri toimissa taikka
valtakunnan eri maakuntain lähettiläitä. Toiset portaat vievät toiseen
pylväskäytävään, josta päästään moneen yksinäiseen rakennukseen. Niissä
on kussakin monta huonetta, täynnä kuvakoristuksia. Eräässä paikassa on
kuvattuna kuningas täydessä loistossaan ottamassa puheilleen
alammaisiansa. Toisessa paikassa hän, yllä monilaskoksinen medialainen
puku, istuu valtaistuimella, pitkä valtikka kädessä; takana seisoo
palvelija, pitäen hänen päällänsä suojelushengen haaveellista kuvaa.
Assyrialaiset kuvasivat kuningastansa aina toimivana; sitä vastoin hän
täällä lepää juhlallisessa majesteettiudessa. Koko palatsin kukkula on
täynnä avarain salien, lukemattomain marmoripylvästen ja koruovien sekä
suurten suihkukaivolaitosten jäännöksiä. Nimet Dareios ja Xerxes, joita
tavataan monilukuisissa nuolenpää-kirjoituksissa, ilmoittavat ajan,
jolloin nämä rakennukset ovat syntyneet.

Kuningasten velvostuttava elintapa, yksinvallan rampaava vaikutus,
maaherrain yhä karttuva itsevaltaisuus ja kukistettujen kansain pelkuri
orjamaisuus yhdessä vaikuttivat, että Persian valtakunta, vaikka olikin
näköään niin loistava, kypsyi häviöönsä paljon ennemmin, kuin se, kuten
tuonempana kerrotaan, kukistuikaan valloittajan kautta.




MUINAISKLASSILLISET KANSAT.


Kreikkalaisilla ja roomalaisilla kohosi ihmishenki suurempaan
itsenäisyyteen. Sielullinen elämä esiytyi täällä toimimaan etenkin
selvänä ja säännöllisenä _ymmärryksenä_, jonka kuvia tämän
sivistyksen ilmiöt ovat. Ylemmäksi Itämaiden raakaa luonnonpalvelusta
kohosi kreikkalainen jumalamaailma, jossa ihminen esiytyi luonnon
voittajana ja herrana. Lähinnä kehittyi uskonnosta kaunotaide, jonka
tuotteet, muodostellut suhdallisuuden lakien mukaan, ovat pysyneet
kaikkina aikoina muodon täydellisyyden mallikuvina. Sittemmin kehittyi
itsenäinen tiede, selvän ajatuksen ja levollisen mietinnän tuote.
Yhteiskunnassa hyljättiin sekä yksinvaltiuden että pappisvallan
mielivaltaisuus, ja järkevä lainsäätämys, joka sitte roomalaisilla
eteni hyvin suureen täydellisyyteen, koetti jo täällä yhä tarkemmin
järjestellä yhteiskunnallista elämää.




Helleniläiset eli kreikkalaiset.


Suuruuteensa nähden on Kreikanmaalla, syvälle maan sisään pistäytyvien
merenlahtien ja suuren saaririkkauden tähden, tavattoman pitkät rannat.
Sitenpä enimmät sen asujamista helposti pääsivät yhteyteen vierasten
maiden kanssa, joka asia on hyvin paljon vaikuttanut koko kansan
sivistyskehitykseen. Ilma saa raittiista meri- ja vuorituulista
suloista viileyttä. Maa, vaikka osaksi kivinen ja kolea, antaa kyllä
useimmissa paikoissa hyvän sadon, mutta vaatii viljelijältänsä vaivaa
ja ponnistuksia.

Luonnonlaatu on hyvin vaihtelevainen. Voidaan erottaa neljä varsin
erinäistä pääosaa: Pohjois-Kreikka, Hellas, Peloponnesos ja saaret.
Pohjois-Kreikassa oli kaksi maakuntaa ja niiden rajana Pindos-seljänne:
Tessalia oli hymyilevän kaunis ja hedelmällinen, vaan Epeiros täynnä
autioita vuoria, järviä ja metsiä, asujamina vain villiheimoja.
Näiden maakuntain etelärajasta alkoi Hellas. Kauimpana idässä oli
Attika, Atena kaupunkineen, sievä pikku maakunta, jossa monet
purot suikertelivat pitkin viehättäviä laaksoja, ja kukkuloita
kaunistivat muhkeat öljypuistot. Attikan länsipuolella oli Boiotia,
kattilanmuotoinen laakso, keskellä pohjaa suuri Kopais-järvi; se oli
ylävä, järvinen ja sumuinen maakunta ja teki mieleen melkein raskaan ja
vakavan vaikutuksen. Vielä lännempänä oli korkeavuorinen, jylhän kaunis
Fokis sekä muutamia pienempiä maakuntia. Läntisimpänä olivat jylhä
vuorimaa Aitolia ja vähän viljelty, järvinen Akarnania, molemmat
luonnonlaadultaan samankaltaiset kuin läheinen Epeiros. Kapea
Istmos-taipale, jolla kauppakaupunki Korintos oli, erotti Hellaan
Peloponnesosta. Tässä yleensä varsin hedelmällisessä niemimaassa oli
monta luonnonlaadultaan vaihtelevaa maakuntaa: lakea ja hedelmällinen
Akaia, kaunis Elis, etelärannan viljavat tasangot Messenia ja Lakonia,
epätasainen Argos ja sisämaassa vuorinen, jylhän kaunis Arkadia. Saaria
oli kolme pääryhmää: Ionian saaret Kreikan luoteisrannalla, Kykladit
kaakkoisrannan ulkopuolella, ja etempänä idässä pitkin Vähä-Aasian
rantaa Sporadit. Lähellä Hellaan itärantaa oli suuri hedelmällinen
Euboia-saari.

Kreikan asukkaat, jotka luetaan arjalaiseen heimoon, ovat tulleet
maahan monessa osastossa. Vanhimpia puolivillejä asujamia sanottiin
pelasgilaisiksi. He elivät, kuten tarina kertoo, tammenterhoista ja
tekivät suurista kallionlohkareista ilman mitään kiinnittävää
saviseosta suuria rakennuksia, joita on sanottu _kyklopisiksi_.
Akaialaiset, jotka moneen paikkaan, varsinkin Peloponnesoon, perustivat
mahtavia valtakuntia, olivat taruaikaan pääheimona. Mutta
historiallisena aikana vallitsivat ionialaiset ja dorialaiset.
Ionialaiset asuivat vanhastaan Vähä-Aasian länsirannikolla, saarilla ja
Attikassa; viimemainitut vaelsivat tänne pohjoisesta päin ja asettuivat
viimein Peloponnesoon. Näiden luonteen erilaisuuden mukaan kehittyi
kaksi jyrkkää vastakohtaa helleniläisten koko yhteiskunnallisessa ja
henkisessä elämässä. Ionialaiset olivat hempeää, iloista ja notkeaa
luonnetta, nerokkaat ja vilkkaat käsittämään, taipuvaiset kauppaan,
teollisuuteen, taiteihin ja tieteihin, mutta samalla levottomat ja
oikulliset; heillä kehittyi kansanvalta (_demokratia_).
Dorialaiset sitä vastoin olivat vakavat, jurot ja harvapuheiset; he
käsittivät hitaasti, mutta tahdonvoima oli heillä väsymätön;
rauhallisissa toimissa he olivat heikommat ionialaisia, mutta
sodassa urholliset ja kestäväiset. Heillä kehittyi ylimysvalta
(_aristokratia_). Sittemmin kun ionialaiset ja dorialaiset
keskinäisissä taisteluissa uuvuttivat toinen toisensa, esiytyivät taas
akaialaiset huomattavimmiksi.



Taruaika.


Jumala-maailma.

[Kuva: Hebe. Hermes. Hefaistos. Dionysos. Apollon. Ares.
Pluton. Poseidon, Zeus, Artemis. Pallas. | Herakles. Afrodite. Eros.
Here.]

Kreikan jumalat olivat loistava joukko, joka kansan uskonnon mukaan
asuskeli pilvien yläpuolella, korkealla Olympos-vuorella. Etevin
heistä, kaikkein herra oli _Zeus_, "jumalain ja ihmisten isä".
Levollinen ja majesteetillinen hallitusvoima loistavana kasvoista istui
hän valtaistuimellaan ja hänen jalkainsa juuressa seisoi hänen
maallinen vertauskuvansa, kotka, nokassa ukonnuolia, joita jumala
vihanhetkinään saattoi sinkautella uhkarohkeita maan asujamia vastaan.
Zeun puoliso, ylevä _Here_, seisoi puolisonsa sivulla maailmaa
käskevänä hallitsijattarena; komea riikinkukko oli hänelle pyhitetty.
Kaksi Zeun veljeä, _Poseidon_ ja _Hades_ (Pluton), jakoivat
hänen kanssansa maailman vallan. Poseidon vallitsi merta ynnä kaikkia
sen jumaluusolennoita ja hirviöitä. Hän kantoi kädessään pitkää
kolmikärkeä, jolla hän voi sekä nostaa että tyynnyttää myrskyt. Hades
vallitsi manalaa, pimeää ja kolkkoa kuoleman valtakuntaa, jossa hänen
valtaistuintansa vartioitsi kolmipäinen Kerberos-koira. Manalan rajalla
jaoksi pimeä Styx-joki, jonka laineiden yli Karon lauttasi varjot
eli vainajain sielut veneessään, jos heidät oli asianmukaisesti
haudattu maahan. Muista jumalista sanottiin useimpia Zeun lapsiksi.
_Apollon_ eli _Helios_ ajoi taivaalla auringon säteilevillä
vaunuilla. Aamusilla, kun jumalatar _Eos_ (roomalaisten Aurora),
aamurusko, avasi ruusuportit, läksi Apollon valoisasta linnastaan ja
ajoi sitte nelivaljakkoansa länttä kohti, jossa meren jumalatar
_Tetis_ hänet iltasilla otti vastaan saleihinsa. Hänellä oli
Delfissä kuuluisa temppeli; siellä julistettiin jumalain ennustuksia
(orakeleja), joiden uskottiin kohottavan tulevaisuuden esirippua.
_Artemis_, Apollon kaksoissisar, syntynyt niinkuin hänkin
Delos-saarella, oli notkea, kevytjalkainen metsästyksen jumalatar.

[Kuva: Zeus voitonjumalattarineen.]

_Pallas_, neron ja ajatusvoiman personallinen esikuva, oli myöskin
pääjumalan tytär, mutta hän ei ollut syntynyt maallisella tavalla,
vaan kypärä päässä ja keihäs kädessä kerrassaan lähtenyt isänsä,
kaikkivaltiaan Zeun, päästä. Kauneuden jumalatar _Afrodite_ oli
samoin ihmeellistä, vaikk'ei niin ylimaailmallista alkuperää; hän,
katoamattoman kukoistuksen kuva, oli syntynyt meren vaahdosta. Hänen
puolisonsa, ruma ja ontuva _Hefaistos_, takoi suuressa pajassaan
Etnan tuliaukon alla ukonnuolia, joita Zeus viskeli. _Hermes_ piti
jumalain sanansaattajana kädessään käärmeillä kiedottua sauvaa; häntä
kutsuivat avukseen kauppiaat ja kaikki, jotka luulivat tarvitsevansa
älykkäitä keksintöjä, yksinpä varkaatkin. _Dionysolla_, viinin ja
maltillisen elämänilon jumalalla, oli kreikkalaisten uskonnossa tärkeä
sija.

Etevämmät ihmiset uskoi kansa jumalista syntyneiksi. Sankarien,
runoilijain ja viisasten äitejä pidettiin Zeun tai Apollonin
lemmityisinä. Niin laskeutui, uskottiin, jumaluus alas ihmiskuntaan,
mutta inhimillisyys kohosi ylös jumalien piiriin. Heidän tykönsä
nousivat kuoleman jälkeen sankarit, hankittuaan täällä maan päällä
itselleen vaivalla ja taistelulla kuolemattoman nimen.

Elävässä luonnossa oltiin näkevinään jumalallisia voimia. Metsissä,
järvissä ja joissa asuivat jumaluusolennot, joita sanottiin
_dryadeiksi, nereideiksi, nymfoiksi_ tai _najadeiksi_. Moni
eläin ja kasvi oli kansan mielikuvituksessa jumalain voiman kautta
muutettu ihmisolento. Hurja Arkas oli muutettu sudeksi, valittava
Filomela satakieleksi, taidokas Arakne hämähäkiksi. Dafne muutettiin
laakeripuuksi, kun rakastajansa Apollon häntä ahdisteli. Nuorukainen
Narkissos tuli kukaksi, sureva Eko vain tyhjäksi kaiuksi. Niinpä oli
joka olennolla tarinansa, ja kaikki ne tavallaan todistivat jumalain
voimaa ja ihmisen herruutta luonnon yli.



Sankaritarina.


Herakles (dorialainen sankaritarina).

Tirynsin kuninkaan Amfitryonin puolisolle Alkmenelle syntyi poika
Herakles (Herkules), jonka isäksi sanottiin Zeuta. Kun poika oli
kahdeksan kuukauden ijässä, lähetti Zeun puoliso Here vihasta häntä
kohtaan hänen luoksensa kaksi suurta käärmettä. Mutta poika tarttui
pikku käsillään petoja niskaan ja puristi ne kuoliaaksi. Niin osoitti
hän jo kätkyessä sankarivoimaansa.

Sittemmin kerrottiin Herakleen nuorukaiseksi kasvaneena kerran
yksinänsä kävelleen ajatuksissaan. Hän tuli tienhaaraan. Hänen siinä
miettiessään, kumpaako tietä läksisi, astui hänen eteensä kaksi
suurikasvuista naista. Toinen, tosin kaunis, mutta olennoltaan
kevytmielinen ja liikkeiltään kiemailija, puhutteli häntä: "Jos otat
minut ystäväksesi, kuljetan minä sinua suloisinta ja helpointa tietä."
Herakles kysyi: "Kukas sinä olet?" Hän vastasi: "Ystäväni sanovat minua
_Huvitukseksi_, vaan viholliseni _Himoksi_." Toinen nainen
seisoi siinä puhtaana, kainona ja sävyisänä. Kun Herakles kääntyi hänen
puoleensa, sanoi hän: "Minä en hurmaa sinua hekkuman kiusauksilla, jos
seuraat minua; sillä tiedä, että jumalat eivät salli ihmisen päästä
hyvän ja kauniin perille ilman suuria vaivoja ja ponnistuksia. Mutta
minun johdollani sinä saavutat kuolemattomuutta, kunniaa ja kiitosta
sekä jumalain että ihmisten edessä." Näin puhui _Siveys_, ja hänen
tiensä valitsi Herakles. Vanhempana hän meni Tirynsin kuninkaan
_Eurysteun_ palvelukseen, ja kuningas pani hänelle tehtäväksi
kaksitoista kovaa työtä, joiden suorittamisella hän tuotti hyötyä, ja
saavutti sankarin maineen.

Nemeian metsässä Argoliissa oleskeli hirvittävä leijona, hävitellen
lähiseutuja, eikä sitä saatu ammutuksi, kun kaikki nuolet kimmahtivat
pois sen paksusta taljasta. Herakles otti käsin kiinni pedon ja tappoi
sen vahvalla nuijansa iskulla. Taljan hän nylki ja kantoi sitä
täst'edes aina voiton merkkinä. Samoin pysyi nuijakin hänen
mieluisampana aseenaan.

Hydra, satapäinen lohikäärme, hävitteli Lerna-järven seutua.
Koukeroisella miekalla hakkasi Herakles siltä poikki muutamia päitä;
mutta jokaisen pois hakatun sijaan kasvoi kaksi uutta. Viimein
Herakleen uskollinen asekumppani Iolaos sytytti koko metsän tuleen ja
antoi sankarille palavan puunrungon. Nyt Herakles, katkaistuaan pään
poltteli haavaa kekäleellänsä, eikä pää sitte enää voinut kasvaa. Näin
sai hän pedon surmatuksi.

Kokonaisen vuoden ajeli Herakles Artemiille pyhitettyä sarvasta, jolla
oli kultaiset sarvet ja vaskijalat, ja se juoksi niin sukkelaan, että
sitä tuskin nuolikaan saavutti. Hän kantoi sen sylissään Eurysteulle,
joka heti taas lähetti Herakleen Erymantos-vuorelle, missä metsäsika
seutua hävitteli. Senkin Herakles kantoi hartioillaan elävänä Tirynsiin
ja laski kuninkaan eteen.

Hänen käskettiin sitte puhdistaa Elis-maan kuninkaan Augiaan navetat,
joissa oli kolmetuhatta nautaa seisonut pitkän aikaa eikä lantaa ollut
pois luotu. Herakles repi auki yhden seinän ja johti siitä sisään
Alfeios- ja Peneios-joet, jotka pian huuhtoivat pois kaiken lian.

Hän voitti amatsoonit, sotaiset naiset, joita ei siihen asti kukaan
ollut voittanut. Espanjassa ryösti hän karjalaumat jättiläiseltä
Geryonilta, jolla kolminaisessa ruumiissaan oli kuusi kättä ja
kuusi jalkaa. Afrikasta hän nouti hesperidein kultaomenat ja
kävi aina Herkuleen pylväillä (Gibraltarin salmella) asti, jotka
hänestä saivatkin nimensä. Itse manalastakin kävi hän noutamassa
Kerberos-koiran, jolla oli kolme päätä ja häntänä käärme. Mutta
sen käärmeen purema tuotti hänelle sieluntaudin, joka kiihtyi
mielipuolisuudeksi, ja vasta uudet ponnistukset hänet siitä paransivat.

Kun Herakles sai puolisoksensa kauniin Deianeiran, täytyi hänen
matkallansa Tebeen mennä Euenos-joen yli, joka juuri silloin sattui
olemaan tulvillansa. Kentauri _Nessos_, eräs olento, jonka
alapuoli oli nelijalkainen hevonen, mutta ylipuoli ihminen, tarjoutui
kantamaan seljässänsä Deianeiran joen yli. Mutta vietyään morsiamen
toiselle rannalle läksikin Kentauri nelistäen viemään häntä pois.
Herakles silloin heti ampui Kentauriin yhden niistä nuolistansa, jotka
oli Lernan lohikäärmeen sappeen kastamalla tehnyt kuolettaviksi, ja
vapautti morsiamensa. Mutta kuolintuskissaan mietti Nessos kostoa. Hän
antoi Deianeiralle verisen pukunsa, huomauttaen, että hän sillä muka
saisi takaisin miehensä rakkauden, jos hän joskus tulisi vaimolleen
uskottomaksi. Kohta sen jälkeen saattoikin luulevaisuus Deianeiran
seuraamaan neuvoa. Hän antoi Herakleelle komean juhlapuvun, johon oli
kutonut villoja Nesson puvusta. Tuskin ehti Herakles ottaa juhlapuvun
yllensä, kun tunsi kovaa tuskaa, sillä villat ikäänkuin syöpyivät hänen
ruumiisensa. Hän riuhtasi puvun pois yltänsä, vaan nahkaa ja lihaa
läksi mukaan. Nyt Herakles, tuntien eron tulevan tästä elämästä,
kannatti itsensä ylös Oitavuorelle ja nousi polttoroviolle, jonka itse
oli tehnyt. Liekit polttivat kuolevaisen osan sankarista, mutta hänen
henkensä nousi pilvessä Olympon jumalain luo.


Teseus (ionialainen sankaritarina).

Atenan kuningas Aigeus oli Teseun isä, ja Troizenen kuninkaan tytär
Aitra hänen äitinsä. Aigeus, lähteissään vähän ennen pojan syntymää
Troizenesta, oli kätkenyt miekkansa ja kenkänsä suuren kalliolohkareen
alle ja käskenyt Aitran, jos hänelle syntyi poika ja se tuli niin
väkeväksi, että jaksoi nostaa kiven, lähettämään hänet tuomaan noita
kätkettyjä tavaroita Atenaan. Teseus, nuorukaiseksi ehdittyään, nosti
kiven ja läksi sitte matkalle Atenaan.

Hän halusi tehdä jotakin suurta ja kaunista maailmassa. Siihen häntä
kiihotti varsinkin Herakleen maine; sillä tämä sankari oli silloin
kunniansa kukkulalla ja hänet Teseus nyt otti esikuvakseen. Kun äitinsä
ja äitin isä Teseuta kielsivät lähtemästä maata myöten, koska Korinton
taipale oli vaarallinen rosvojen tähden, valitsi Teseus juuri sen tien,
saadakseen sankarimainetta pahantekijäin hävittämisellä.

Ensin hän tapasi Perifates-jättiläisen, joka rautanuijallaan surmasi
matkustajat, kun sai heidät ensin luoksensa houkutelluksi. Teseus
meni myöskin hänen tykönsä, mutta torjui iskun käsillään, tappoi
pahantekijän ja otti nuijan, joka sitte aina pysyi hänen uskollisena
kumppaninaan.

Istmolla oleskeli _Sinnis-rosvo_, joka taivutteli yhteen kahta
nuorta kuusta ja sitoi latvat kiinni sekä niihin matkamiehet yhdestä
jalasta kumpaiseenkin kuuseen. Leikaten poikki nuoran, joka piti kuusia
yhdessä, katseli hän huviksensa, miten erilleen ponnahtavat puut
repivät ihmisiä. Teseus otti rosvon kiinni ja surmasi hänet hänen
omalla tavallaan.

Etempänä sankarin matkalla istui kalliolla meren rannalla
_Skiron_, joka pesetti jalkojaan ohi kulkevaisilla ja heidän sitä
tehdessään potkasi heidät mereen. Teseus myöskin teki, mitä Skiron
pyysi, mutta otti häntä viimein jaloista ja viskasi kauas mereen, jonka
hirviöt hänet söivät.

Viimein tapasi Teseus Prokrustes-jättiläisen, joka huviksensa asetteli
lyhytkasvuisia ihmisiä pitkälle vuoteelle ja venytti heidät sen
pituisiksi, kunnes raukat kovissa tuskissa heittivät henkensä; ja
pitkät ihmiset hän sijoitti lyhyeen vuoteesen ja hakkasi jaloista pois
sen verran, kuin ulottui vuoteen ulkopuolelle. Mutta Teseus voitti
hänet ja pani lyhyeen vuoteesen sekä hakkasi poikki hänen jalkansa.
Puhdistettuaan täten koko tien pahantekijöistä saapui hän onnellisesti
Atenaan, jossa isänsä otti hänet hyvästi vastaan.

Kreta-saarta hallitsi kuningas Minos, joka oli mahtavalla laivastollaan
pakottanut atenalaiset rangaistukseksi hänen poikansa murhaamisesta
lähettämään yhdeksänä vuotena joka vuosi seitsemän nuorukaista ja
seitsemän neitoa Kretaan. Siellä heidät suljettiin suunnattomaan
_labyrintti-rakennukseen_, jonka monenmoisista sokkelokäytävistä
he eivät enää osanneet ulos. Labyrintissa oleskeli Minotauros-hirviö,
puoleksi ihminen, toiseksi härkä, jonka uhreiksi onnettomat viimein
joutuivat. Kun Teseus saapui Atenaan, oli juuri kolmannen kerran
lähetettävä sovittu uhrivero Kretaan. Hän silloin vapaaehtoisesti
yhtyi nuorukaisparveen ja lupasi huolestuneelle isälleen levittää
palatessansa laivan tavallisten mustain purjeiden sijaan valkoiset, jos
hänen onnistui surmata Minotauros.

Kretassa Minos-kuninkaan tytär Ariadne rakastui sankariin ja antoi
hänelle salaa lankakerän, neuvoen Teseuta sitomaan labyrintin suulle
langan pään ja sitte kävellessään vähitellen purkamaan kerää, että
osaisi lankaa myöten jälleen ulos eksyttävistä sokkeloista. Siten hän,
tapettuaan härjän, pelastui, ja silloin myös Minos luopui vaatimasta
veroa. Mutta kotimatkalla ei Teseus muistanutkaan nostaa valkoisia
purjeita. Aigeus kun istuen niemen nenässä meren rannalla ikävällä
odottelemassa laivan palaamista näki mustat purjeet, syöksyi
toivottomuudessaan mereen, jota, kuten kerrotaan, ruvettiin hänestä
sanomaan _Aigeianmereksi_.

Tähän aikaan elivät Attikan maakunnan asujamet kahdessatoista
toisistaan erillisessä kyläkunnassa, kullakin oma hallituksensa. Teseus
sai aikaan kyläkuntain yhtymisen yhdeksi kunnaksi, jonka pääpaikaksi
tuli Atena.

Tyytymättömyydestä kansaan läksi Teseus viimein vapaaehtoiseen
maanpakoon Skyros-saareen. Sen kuningas houkutteli sankarin korkealle
kalliolle, sanoen muka tahtovansa näyttää hänelle kaiken maansa, vaan
sysäsi hänet sieltä mereen. Atenalaiset kuitenkin kohta katuivat
kiittämättömyyttänsä, rakensivat Teseulle temppelin ja alttarin sekä
toivat suurella juhlallisuudella hänen luunsa Skyrosta Atenaan.


Argonautain retki.

Iason, nuori tessalialaisen ruhtinaan poika, tuli tervehtimään
Peliasta, joka oli anastanut hänen isänsä valtakunnan. Päästäkseen
eroon nuorukaisesta taivutti Pelias hänet lähtemään Kolkiisen
Mustanmeren itärannalle noutamaan sieltä kultanahkaa.

Orkomenos-kaupunkia Boiotiassa hallitsi kerran kuningas, jolla oli
kaksi lasta, poika Friksos ja tytär Helle. Äitinsä kuoleman jälkeen
saivat lapset häijyn emintimän, joka väijyi heidän henkeänsä. Eräänä
yönä näyttäytyi lapsille äitivainaja ja antoi heille kultavillaisen ja
kultasarvisen oinaan. Sillä ratsasti Friksos pois sisarensa Hellen
kanssa. Kun he saapuivat salmeen, joka erottaa Aasian Europasta, putosi
Helle veteen, jota siitä päivin on sanottu Helien mereksi eli
Hellespontoksi. Mutta veli vei oinaan Kolkiisen, uhrasi sen siellä ja
ripusti nahkan metsikköön, joka oli pyhitetty sodan Ares-jumalalle.
Tämä nahka piti Iasonin nyt noutaa.

Monta Kreikan kuuluisaa sankaria, myöskin Herakles ja Teseus, saapui
lähtemään retkelle. Suuri laiva rakennettiin ja rakenusmestari Argon
mukaan nimitettiin Argoksi. Iasonin johdolla läksivät sankarit
purjehtimaan. Monen seikkailun jälkeen saapuivat he viimein
Kolkis-maahan Fasis-joelle ja nousivat maalle. Iason silloin meni
maan kuninkaan Aieteen luo ja pyysi kultanahkaa. Kuningas sen
lupasi hänelle, jos hän ensin yksinään valjasti auran eteen kaksi
vaskikavioista, tulta puuskuvaa, raisua härkää, niillä kynti kappaleen
maata, kylvi siihen lohikäärmeen hampaita ja viimein taisteli
asemiesten kanssa, jotka kylvöstä kasvoivat.

Kuninkaan tytär, taikatemppuja osaava _Medeia_, rakastui heti ensi
näkemästä tulisesti Iasoniin ja lupasi auttaa häntä, jos Iason ottaisi
hänet puolisokseen. Medeia antoi sankarille voidetta, jolla hänen piti
sivellä ruumiinsa ja aseensa; siten häneen ei pystynyt härkäin tuli
eikä vaskikaviot. Iason sai härjät kiinni, valjasti ne auran eteen,
kynti vainion ja kylvi lohikäärmeen hampaita. Silloinpa alkoi sotilaita
kypäröineen ja kiipineen hiljakseen kasvaa maasta. Piilopaikastaan
heitti Iason heidän keskelleen kiven, josta he heti joutuivat riitaan
ja tappoivat toinen toisensa. Vaikka Iason nyt oli tehnyt hänelle
määrätyt työt, ei Aietes kuitenkaan tahtonut antaa kultanahkaa. Medeia
sentähden vei Iasonin yöllä metsikköön, jossa nahka riippui, vaivutti
taikajuomalla uneen vartiaksi asetetun lohikäärmeen ja antoi nahkan
Iasonille.

Iason nousi Medeian ja matkakumppaniensa kanssa laivaan. Medeia otti
mukaan pikku Absyrtos-veljensä. Mutta Aietes-kuningas, kuultuaan heidän
pois purjehtineen, läksi ajamaan heitä takaa. Tuntien purjeista isänsä
laivan tappoi Medeia pikku veljensä, viskoi paloitellun ruumiin mereen
ja asetti pään ja kädet kalliohuipulle meren rantaan. Kauhistuksissaan
ei Aietes nyt huolinut muusta kuin poikansa jäsenten kokoamisesta,
voidakseen ne haudata, Siten jäi takaa ajaminen sikseen.

Mutta Medeia ei saanut mitään iloa rikoksestaan. Iason hänet hylkäsi,
ja kostaakseen teki Medeia vielä useampia rikoksia sekä kuoli viimein
inhottuna.


Trojan sota.

Tämä sota on tullut erittäin merkilliseksi siitä, että se on antanut
aihetta kahteen ihanaan sankarirunoelmaan _Iliadiin_ ja
_Odysseiaan_, joiden sepitsijöitä, luultavasti useampiakin
luvultaan, on yhteisellä nimellä sanottu _Homeroksi_ (sokeaksi).
Tapahtuman juoksu oli lyhyesti seuraava:

Troja oli mahtava kaupunki Vähä-Aasian luoteisrannalla ja sitä hallitsi
Priamos-kuningas. Hänen pojistansa oli Paris kaunis, mutta
kevytmielinen ruhtinas. Hän kävi kerran Spartan kuninkaan
_Menelaon_ luona ja vei kavalasti hänen puolisonsa kauniin
_Helenan_ kanssansa Trojaan. Menelaon veli, Mykenan mahtava
kuningas _Agamemnon_, kokosi silloin Trojaa vastaan suuren
kostoretken, johon monta Kreikan jalointa sankaria tuli osalliseksi.
Elävästi ja luonnollisen selvästi ovat nämä sankarit Homeron
runoelmissa kuvatut: kopea, käskeväinen Agamemnon, hyväluontoinen,
kiivaanlainen Menelaos, rohkea _Diomedes_, viekas _Odysseus_,
kunnianarvoinen vanhus _Nestor_ ja varsinkin nuori sankari
_Akilleus_, Tessalian ruhtinaan poika, josta koko sodan menestys
riippui. Trojalaisten puolella oli huomattava varsinkin jalo,
miehuullinen _Hektor_, yksi Priamon monesta pojasta. Kreikkalaiset
tekivät Trojan luo varustetun leirin, turpeilla ja ruo'oilla katettuja
puutöllejä. Lähes kymmenen vuotta kesti tämä taisteluista ja urhotöistä
rikas piiritys. Johtajat taistelivat vaunuissa, joiden edessä oli kaksi
tai kolmekin hevosta; muu väki jalkaisin. Sodan yhdeksästä ensi
vuodesta ei tarina paljoakaan kerro. Sitä vastoin ovat viimeisen
sotavuoden muutamat ratkasevimmat tapaukset tulleet aineeksi, jota
Iliadin kuvailut käsittelevät.

_Taistelu Trojan luona_. Agamemnon tahtoi riistää Akilleulta hänen
sotasaalistansa, kaunista Briseis-orjanaista; siitä alkoi heidän
keskensä turmiollinen riita. Akilleus erosi sotureinensa muista
kreikkalaisista ja oleskeli jonkun ajan joutilaana teltassaan, kitaraa
soitellen. Sill'aikaa Agamemnon petollisen unen houkutuksesta valmisti
yleisen rynnäkön trojalaisia vastaan. Akaialaiset (kreikkalaiset)
asettuivat taistelujärjestykseen.

    Niinkuin hulmuelee tuli polttaessaan salot laajat,
    Kunnaillen kohoaa valosoihtuja heittäen loitos.
    Niinpä akaiaisten kulun aikana vaskien välke
    Pilvihin päin ylös nous', sätehillään häikäsi seudun.

    Niinkuin hurmaavan isot parvet lintuja nähdään,
    Kurjet ja hanhet ja myös kenot joutsenet, ilmojen halki
    Lentävän suunnalleen kukin siipien kuntoa koittain,
    Tai aleten jyminällä, mi tannertakin tärisyttää,
    Niin monet laumat heit' ulos laskivat laivat ja teltat
    Tulvimahan nyt Skamandron kentälle, vaan kamalasti
    Liikkeen aikana maa tömis miesten ja ratsujen alla.

    Niinkuin paimenet saa kililaumat vilkkahat oitis
    Toisistaan erilleen, kun ne käy sekasin hakamaassa,
    Niin nämä kunkin paikalleen pani päälliköt valmiiks
    Otteluhun, kuningas Agamemnon keskellä kulki,
    Kasvoiltaan kuni Zeus, jota innostaa ukonilma,
    Varreltaan kuni Ares ja rinnaltaan ku' Poseidon.

    Niinkuin naudoist' on etevin sekä uhkein härkä,
    Koska se uljastelee rotevimpana keskellä karjan,
    Niin rotevaks loi Zeus kuningas Agamemnonin silloin,
    Ett' etevist' etevin hän, ol' urhoista uljahin urho.

Molemmat sotajoukot olivat jo niin lähellä toisiansa, että taistelu
olisi saattanut alkaa. Silloin astui trojalaisten riveistä esiin
kuninkaan poika Paris, verhonansa kirjava pantterin talja ja jousi
olkapäällä. Kun Menelaos näki hänen lähestyvän, iloitsi hän, niinkuin
nuori leijona nähdessään edessänsä hirven tai vuorikauriin, ja heti hän
täysissä varuksissaan hyppäsi alas vaunuistaan rankasemaan tuota
uskalikkoa. Paris kalveten peräytyi ja sekautui kansalaistensa
joukkoon, niinkuin joku nähdessään käärmeen vavahtaen hypähtää taapäin.
Mutta Hektorin sanat kiihottivat hänet jälleen astumaan esiin, ja siitä
syttyi taistelu hänen ja Menelaon välillä kahden.

Hektor ja Odysseus merkitsivät taistelupaikan ja panivat vaskikypärään
kaksi arpaa päättämään, kumpiko ensin saisi heittää keihäänsä
vastustajaa kohti. Pariin arpa hypähti ulos, hän viskasi ensin: keihäs
sattui Menelaon kilpeen, mutta kärki kääntyi pystymättä metalliin.
Menelaos nosti kilpensä ja rukoili kuuluvalla äänellä: "Zeus, anna
minun niin rangaista häntä, joka ensin loukkasi minua, että vielä
monen miespolven perästä muistettaisiin olla väärin käyttämättä
vierasvaraisuutta ja tekemättä pahaa isännälle." Heitetty keihäs rikkoi
Pariin kilven, lävisti haarniskan ja repäsi ihomekon. Menelaos sivalsi
miekkansa ja iski vastustajaansa kypärään, mutta terä katkesi.
Harmissaan syöksyi hän heti viholliseensa käsiksi, otti häntä kypärästä
ja veti kreikkalaisten sotuririveihin päin. Olisipa hän kuristanut
hänet kuoliaaksi kaulanauhalla, ell'ei Pariin suojelusjumalatar
Afrodite olisi nähnyt hänen hätäänsä, katkaissut nauhaa ja vienyt häntä
vahingotta Trojaan.

Monta päivää taistelivat molemmat sotajoukot vaihtelevalla onnella.
Akilleun ystävä Patroklos puki viimein yllensä hänen varuksensa ja
läksi trojalaisia vastaan. Trojalaiset, luullen häntä Akilleuksi,
pakenivat ja monta heistä kaatui takaa ajavan sankarin miekan iskuista.
Mutta kun hänet intonsa houkutteli liian etäälle, kaatui hän viimein
voimakkaan Hektorin käden kautta.

Nähdessään ystävänsä ruumiin tunsi Akilleus sielunsa synkistyvän; hän
heittäytyi maahan, repi tukkaansa ja valitti katkerasti. Kohta hän sopi
Agamemnonin kanssa ja läksi kostonhaluisena taisteluun, etsimään
Hektoria. Tämä pakeni raivoista vihollistansa, mutta Akilleus ajoi
häntä, niinkuin haukka kyyhkyä ajaa. Niin kiersivät he kolme kertaa
Trojan muurien ympäri. Kun he läksivät neljättä kertaa rientämään samaa
tietä, nousi Zeus Olympolle ja pani kultaiseen vaakaan kaksi kuoleman
arpaa, toisen Akilleulle ja toisen Hektorille. Akilleun arpa nousi,
mutta Hektorin painui syvälle alas. Pallas-Atene-jumalattaren
kehoituksesta, joka Hektoria puhutteli hänen veljensä Deifobon
muodossa, pysähtyi nyt sankari Hektor ja sanoi Akilleulle: "Kuules
minua! Jos Zeus antaa minulle voiton, minä en ollenkaan rääkkää sinua,
vaan riisun varuksesi ja annan ruumiisi maanmiehillesi. Lupaa sinä
myöskin samaa minulle!"

"Älä lörpöttele välipuheista", vastasi vihoissaan Akilleus. "Yhtä vähän
kuin koira voi rakentaa ystävyyttä leijonain ja ihmisten välille, yhtä
vähän voit sinäkään saada sovintoa meidän välillemme. Kaikista
kärsimyksistä, kuin olet keihäälläsi tuottanut minun maanmiehilleni,
saat nyt yht'aikaa koston." Kohta sen jälkeen kaatuikin trojalainen
sankari leppymättömän vastustajansa käden kautta.

Hektorin hautaamiseen loppuu Iliadi. Myöhemmät runoilijat kertovat,
miten Troja sotajuonella valloitettiin kohta hänen kuolemansa jälkeen.
Kreikkalaiset olivat luopuvinaan piirityksestä. Mutta tyhjään leiriinsä
jättivät he suuren puuhevosen, jonka olivat ennen lähtöään rakentaneet.
Tämän hevosen sisään oli kätkeytynyt monta heidän urhollisinta
sankariansa. Kun nyt trojalaiset läksivät viemään suurta hevosta voiton
merkiksi kaupunkiinsa, täytyi heidän repiä muuriinsa iso aukko.
Kreikkalaiset olivat sen aikaa piilossa Tenedos-saarella, palasivat
yöllä kaupunkiin, ja samaan aikaan heidän maanmiehensä tulivat ulos
hevosen sisästä. Troja hävitettiin ja poltettiin, sen asujamet tehtiin
orjiksi. Mutta Menelaos vei kotiinsa Helenan.

_Odysseun harharetket_. Trojan edustalla taistelleiden sankarien
täytyi kotimatkallaan kestää paljo vastuksia. Varsinkin oli niitä paljo
Odysseulla, jonka kymmenvuotiset harharetket ovat Odysseian aineena.

Kerran hän saapui _Kyklopien saareen_. Kyklopit olivat
jättiläisiä, joilla oli ainoastaan yksi silmä keskellä otsaa. He
viettivät pahantekijäin laitonta elämää, eivät kylväneet eikä
istuttaneet, sillä ilman heidän työtänsä kasvoi maa viljaa ja puut
rypäleitä. He eivät tunteneet lakia eivätkä tienneet mitään
kansankokouksista, vaan asuivat kukin yksikseen vuorenluolissa.
Kahdentoista kumppaninsa kanssa astui Odysseus erääsen luolaan, siinä
asuvan jättiläisen ollessa lampaitansa paimentamassa laitumella.
Luolassa oli juustoja korit täynnä ja täysiä maitoastioita sekä
karsinoissa karitsoita ja pikku vuohia. Pianpa jättiläinen palasi
kotiin ja heittää rysäytti niin suuren puutakan maahan, että
kreikkalaiset ryskeestä säikähtäen pakenivat luolan nurkkaan.
Nostettuaan suuren kalliolohkareen luolan suulle, lypsettyään karjansa
ja juotuaan maitoa teki hän tulen ja huomasi silloin muukalaiset.
Turhaan kehoitti Odysseus häntä pelkämään jumalia ja muistamaan, että
Zeus suojelee vieraita. Kyklopi tempasi heti kaksi Odysseun kumppania
ja paiskasi heidät kuin pienet koiranpennut maahan, niin että veri ja
aivot roiskuivat ympäri luolaa, sekä paloitteli heidän ruumiinsa ja söi
ne pala palalta. Siten täytettyään itsensä ihmislihalla ja maidolla
ojensihe hän luolan lattialle ja vaipui sikeään uneen. Odysseus ei
kuitenkaan uskaltanut tappaa jättiläistä, koska kreikkalaiset sitte
eivät olisi jaksaneet nostaa pois kiveä luolan suulta. Seuraavana
aamuna kyklopi herättyään taas otti kaksi Odysseun kumppania ja
syötyään heidät ajoi laumansa laitumelle. Sill'aikaa Odysseus teroitti
hänen nuijansa varrenpään ja kätki sen roskakasaan. Kun jättiläinen
sitte palasi ja taas söi kaksi miestä, lähestyi Odysseus häntä ja antoi
hänelle kannun viiniä, jota kreikkalaisilla oli mukanaan. Iloiten
lahjasta pyysi jättiläinen tietää Odysseun nimeä, voidakseen antaa
hänelle vieraslahjan. Odysseus sanoi nimensä olevan _Ei kukaan_.
"No hyvä," sanoi jättiläinen, "minun vieraslahjani on se, että minä
syön sinut, Ei kukaan, viimeksi kaikista kumppaneistasi." Ja hän vaipui
raskaasen uneen. Hänen maatessaan ottivat kreikkalaiset teroitetun
nuijan, joka oli suuri kuin laivan masto, ja sysäsivät sen yksin voimin
hänen silmäänsä. Jättiläinen alkoi hirvittävästi ulvoa, josta muut
kyklopit kokoutuivat luolan suulle. Heille hän kertoi, että _Ei
kukaan_ oli vahingoittanut häntä ja että _Ei kukaan_ tahtoo
häntä tappaa. Kyklopit arvelivat, että siispä hänelle ei ollut kukaan
tehnyt mitään pahaa, ja menivät pois. Kun jättiläinen sitte laski
laumaansa ulos, pääsivät kreikkalaisetkin ulos siten, että villoista
riippuivat suurten pässien alla, ja purjehtivat pois saaresta.

Uusia seikkailuja oli vielä edessä. Tuulien jumalalta Aiololta sai
Odysseus säkin, johon kaikki tuulet olivat suljettuina. Mutta hänen
maatessaan kumppanit uteliaisuudesta avasivat säkin, kaikki tuulet heti
ryntäsivät ulos ja suuri myrsky nousi. Ainoastaan yksi laiva pelastui.
Sillä Odysseus saapui erääsen saareen, jossa Kirke-noita asui. Hän
muutti kaikki Odysseun kumppanit sioiksi, mutta Odysseus pakotti noidan
viimein muuttamaan heidät jälleen omaan muotoonsa. Sitte Odysseus kävi
Manalassa puhumassa äitinsä kanssa. Saapuipa hän myöskin lähelle
_seirenien_ saarta, jotka suloisella laulullaan houkuttelivat ohi
purjehtijoita luoksensa ja sitte surmaelivat. Ainoastaan siten onnistui
Odysseun päästä joutumasta laulun tenhovoiman uhriksi, että sulloi
vahaa kumppaniensa korviin ja sidotti itsensä kiinni mastoon. Viimein
hän saapui faiakilaisten saareen, jossa hänet otettiin ystävällisesti
vastaan, ja sieltä hänet vihdoinkin saatettiin omaan valtakuntaansa,
pieneen kalliosaareen Itakaan.

Tällä välin oli Odysseun puoliso, ylevä _Penelopeia_, joutunut
pahaan pulaan hävyttömistä kosijoista, jotka Odysseun poissa ollessa ja
Penelopeian pysyessä suostumatta heidän tarjouksiinsa kuluttivat talon
varoja. Aikaa voittaakseen lupasi Penelopeia antaa varman vastauksen
sitte, kuin saa valmiiksi kankaan, jota oli juuri alkanut kutoa; mutta
mitä hän kutoi päivällä, sen hän aina jälleen purki yöllä. Viimein
palasi kauan odotettu Odysseus, surmasi hävyttömät kosijat ja sai
takaisin valtakuntansa ja uskollisen puolisonsa.



Lainsäätämisen aika.


Lykurgos, Spartan lainsäätäjä (noin vuonna 900 e.Kr.).

Kahdeksankymmenen vuoden kuluttua Trojan sodasta (1104 e.Kr.)
siirtyivät dorialaiset, urhollinen vuorikansa, pienestä
Doris-maakunnasta Naupakton kohdalta salmen yli Peloponnesoon,
voittivat niiden ruhtinasten perilliset, jotka olemme oppineet
tuntemaan Trojan sodassa, sekä anastivat koko niemimaan. Kuitenkaan ei
valloitus päättynyt kerrassaan. Päin vastoin vanhemman asujamiston
jäännökset vielä vuosisatoja puolustelivat itseään voitollisia
dorialaisia vastaan. Nämä hajautuivat maahan ja siten syntyi
Peloponnesoon monta valtakuntaa, joista Spartta, Messenia ja Argos
olivat merkillisimmät. Spartassa siirtyi kaupungin nimi voittajille,
jotka sanoivat itseään sparttalaisiksi; voitettuja asujamia sanottiin,
erotukseksi voittajista, lakedaimonilaisiksi. Ne, jotka kauimmin
tekivät vastarintaa, joutuivat orjuuteen, ja heitä sanottiin
heloteiksi. Heidän täytyi sparttalaisille viljellä maata ja heidän
tilansa oli hyvin tukala.

Veljensä kuoltua ryhtyi kuninkaan poika Lykurgos hallitsemaan
Sparttaa sill'aikaa, kuin odoteltiin perillisen syntymistä veljeltä
jääneelle leskelle. Kun kälylle sitte syntyi poikalapsi, julistutti
Lykurgos juhlallisesti sen kuninkaaksi. Lykurgon kuitenkin
paneteltiin tavoittelevan valtaa itsellensä. Hän sentähden läksi pois
isänmaastansa, kunnes nuori kuningas ehtisi kasvaa mieheksi. Ensin
siirtyi hän Kretaan, jonka asujamet olivat sparttalaisten heimolaisia
ja olivat uskollisesti säilyttäneet dorialaisten vanhat tavat. Kretasta
hän matkusti Vähä-Aasiaan. Näillä retkillään saavutti Lykurgos suuren
kokemuksen, joka sitte tuli hänelle hyödyksi, kun häntä, palattuaan
kotimaahan, pyydettiin säätämään lakia Spartalle.

"Siihen asti", sanoo historioitsija Herodotos, "oli sparttalaisilla
melkein huonoin hallitusmuoto koko Hellaassa." Valtiota raateli
sisällinen eripuraisuus, kun maassa asui kaksi toisilleen vihollista
heimoa, vanhemmat akaialaiset asujamet ja sittemmin tulleet
dorialaiset. Hallitus oli välistä rajatonta yksinvaltaa ja välistä
vallatonta kansanvaltaa. Niinpä ei Spartta ollut kovinkaan voimakas
yritteliäitä naapureja vastustamaan.

Poistaakseen häiriötä, joka johtui siitä, että kaksi vihamielistä
heimoa oli maan omistajina, toimitti Lykurgos säännöllisen maan jaon
molemmille. Niinpä dorialaiset myöhemmän tiedon mukaan saivat Spartan
ympäriltä 9,000 suurempaa ja akaialaiset etempää pitkin maan rajoja
30,000 pienempää maapalstaa. Säilyttääkseen sitä järjestystä
säädettiin, ett'ei maatiloja saanut myödä. Kerran matkustaessaan ja
nähdessään yhtä kauas toisistaan pystytetyt rajakivet huudahti
Lykurgos: "Onhan nyt koko maa kuin pelto, jonka veljet ovat
veljellisesti keskenään jakaneet." Kuitenkin häiriytyi tämä omaisuuden
tasainen jako siitä, että varsinainen sparttalaisheimo alinomaisissa
sodissa ja rauhallisen toimeliaisuuden puutteessa yhä enemmän hupeni;
siten väheni tilallisten sparttalaisten luku ja maa kokoutui perinnön
kautta yksityisten sukujen käsiin suuriksi maa-aloiksi.

Ett'ei hallitus vast'edes horjuisi rajattoman kuninkuuden ja
hillittömän kansanvallan välillä, asetti Lykurgos eri valtamahdin
niiden molempain välittäjäksi. Spartassa oli näet neuvoskunta, jonka
jäseniä, niin sanottuja _gerontteja_, piti oleman 30, kun molemmat
kuninkaatkin lukuun otettiin. Geronteilla piti oleman ikää vähintään 60
vuotta. Tämä neuvoskunta oli asetettu puolustamaan kansaa, jos
kuninkaat väärin käyttivät valtaansa, ja toiselta puolen tukemaan
kuninkaan arvoa, jos kansanvalta pyrki liiallisuuksiin hairahtumaan.
Sekä kuninkaita että kansankokousta piti tämä neuvoskunta kovassa
kurissa. Koko hallitusmuoto tuli siten ylimysvaltaiseksi.

Kaksi kuningasta, toinen Prokleen ja toinen Eurysteneen suvusta,
hallitsi aina yht'aikaa Spartassa. Molemmilla oli myöskin sen arvon
ulkonaiset kunniamerkit. Heillä oli kunniasija yleisissä kokouksissa,
he ensin äänestivät neuvoskunnassa, ottivat vastaan vieraat lähettiläät
ja johtivat sotaväkeä sodassa. Kansankokouksessa olivat osallisina
ainoastaan dorialais-sparttalaiset, jotka olivat täyttäneet 30
ikävuotta. Se sai hyväksyä tai hyljätä lakiehdotukset sekä päättää
sodan, mutta ainoastaan lausumalla "olkoon" tai "ei". Se valitsi
myöskin neuvoskunnan jäsenet ja virkamiehet. Sellaisissa vaaleissa
astuivat hakijat yksitellen kansankokouksen editse ja kokous silloin
osoitti suostumustansa vahvemmalla tai heikommalla huudolla sen mukaan,
kuin hakijat sitä miellyttivät; se, jolle oli huudettu kovimmin,
otettiin neuvoskunnan jäseneksi. Kansankokous täten ei voinut tulla
liian paljopuheiseksi eikä vallattomaksi.

Lykurgon kuoleman jälkeen asetettiin jonkun ajan kuluttua
viisi _eforia_ valvomaan koko hallitusmuodon säilymistä ja
noudattamista. He valvoivat neuvoskunnan toimia ja saattoivat vangita
kuninkaatkin, jos huomasivat sen tarpeelliseksi.

Lykurgon lainsäätäminen tarkoitti myöskin sparttalaisten kasvattamista
sotilaskansaksi. Lapsi heti synnyttyään oli valtion oma. Vanhimmat
tarkastivat sen; jos se oli vahva ja ruumiiltaan säännöllisesti
muodostunut, annettiin se hoitajattarelle, joka ei sitä kuitenkaan
saanut hemmoitella; vaan jos se oli heikko taikka muuten vikainen,
heitettiin se rotkoon tai jätettiin muulla tavalla kuolemaan. Kun poika
ehti seitsemän vuoden ikään, otettiin hänet hoitajattarensa hallusta
valtion kasvatettavaksi. Ikäluokkiin jaettuina, nuoremmat aina
vanhempien johdettavina, totutettiin nuoret sotilaan kuuliaisuuteen,
kunnioitukseen vanhempia kohtaan, kestäväisyyteen ja karaistuneesen
elintapaan. He kävivät paljain jaloin ja makasivat ruokovuoteilla,
joita itse kokosivat Eurotas-joen rannoilta; kesällä puettiin heidät
lämpimiin, talvella ohuihin vaatteihin, että tottuisivat kärsimään
sekä kuumaa että kylmää. Heidän ravintonsa oli hyvin niukka, vaan
sen sijaan oli heillä lupa varastaa; mutta jos heidät tavattiin
varkaudesta, kuritettiin heitä viekkauden ja sukkeluuden puutteesta.
Vanhempain miesten edessä nousivat pojat kunnioittavasti istuimiltansa
ja vastasivat seisoen heidän kysymyksiinsä. Taistella ja tapella saivat
he mielin määrin kaduilla, kun vain lakkasivat halvimmankin vanhemman
porvarin käskystä. Pitkiä puheita ei kärsitty; sentähden totutettiin jo
nuorukaisia vastaamaan lyhyesti. Vähäsanaisia, vaan nerokkaasti
sattuvia lauseita sanottiinkin sentähden _lakoonisiksi_ ja hyvin
ylistettiin muinaisaikaan. (Lakonia näet oli sama kuin Spartan alue.)

Nuoret tytöt kasvatettiin yhtä ankarasti kuin pojat. Heillä oli omat
voimisteluharjoituksensa, ja heitä totutettiin karaistuneesen
elintapaan aina kahdenkymmenen vuoden ikään asti. Juokseminen,
painiminen ja korkeain aitain yli hyppiminen oli heistä mieluista
huvia. He olivat vahvat ja sukkelat, heitä elähytti isänmaanrakkaus, ja
sotakunniaa pitivät he suurimmassa arvossa. Sparttalainen äiti antoi
sotaan lähtevälle pojalleen kilven, sanoen: "palaa sen kanssa taikka
sen päällä!" Toinen äiti vastasi, kun hänelle ilmoitettiin hänen
poikansa kuolleen taistelussa isänmaan puolesta: "sitä vartenhan minä
hänet synnytinkin."

Estääkseen ylellisyyttä ravinnossa ja juomassa asetti Lykurgos yhteiset
atriat, joita pidettiin eri paikoissa säädetyn järjestyksen mukaan.
Siellä piti kaikkein käydä syömässä, yksin kuningastenkin. Kun kuningas
Agis kerran palasi sotaretkeltä ja tahtoi syödä kotonaan puolisonsa
luona sekä lähetti noutamaan osaansa yhteisestä atriasta, niin johtajat
eivät sitä antaneet. Tavallisin ruoka oli niin sanottu "musta keitos",
joka oli laitettu verestä ja karvaista yrteistä eikä siis maistunut
hyvältä, mutta oli varsin ravitsevainen.

Ett'ei edes olisi millä hankkiakaan ylellisyyttä, kielsi Lykurgos
käyttämästä kulta- ja hopearahaa ja määräsi rautaiset rahat, niin
raskaat, että noin 30 markan arvoa vetämään tarvittiin pari härkää ja
125 markan summalle piti olla erityinen säilytyshuone. Eihän kukaan,
ajateltiin, taivu lahjain ottoon eikä himoitse rikkautta, kun vähäistä
voittoa, joka hänelle tulisi, kuitenkin olisi mahdoton käyttää ja
säilyttää.

Taide ja kaikenlainen hienostus oli kiellettyä, ett'eivät ne voisi
houkutella ylellisyyteen. Taloja rakentaessa ei saatu käyttää muita
työkaluja kuin kirvestä ja sahaa. Muuta soittoa ei kärsitty kuin
sotamusiikkia. Kuvanveistäjät tekivät ainoastaan aseellisia
jnmalainkuvia. Sellaisia lauluja ainoastaan laulettiin, jotka ylistivät
sankarien kuolemaa tai kehoittivat urhollisuuteen. Että tällainen
mieliala pysyisi voimassa, pidettiin usein sotaisia juhlia.

Taisteluun läksivät sparttalaiset kuin juhlaan. Ennen taistelua
pukeutuivat he purpuravaatteihin, koristivat tukkansa seppeleillä ja
marssivat huilujen soidessa vihollista vastaan. Silloin myöskin
laulettiin sotalauluja, tämän kaltaisia:

    Nyt eespäin, sä sankarheimo,
    Sä urhean Spartan lapsi!
    Käs vasen se kilpeen kiinnä
    Ja oikeaan ota keihäs;
    Et peljätä saa sä, sillä
    Se tapa ei ole Spartan!

Saatuaan lakinsa valmiiksi ilmoitti Lykurgos kansankokouksessa
päättäneensä lähteä Delfiin kysymään neuvoa jumalilta, olisiko vielä
mitään lisättävää hänen lakeihinsa. Ennen lähtöään otti hän kansalta
valan, että se oli pitävä hänen lakinsa, kunnes hän palaisi. Delfissä
vastattiin, että Spartta oli tuleva hyvin kuuluisaksi, jos se piti
Lykurgon lait. Lykurgos lähetti sen vastauksen kirjeessä Sparttaan,
mutta ei itse enää koskaan palannut sinne, että kansa valansa tähden
aina pitäisi hänen lakinsa muuttamatta. Kuollessaan määräsi hän
tuhkansa mereen hajoitettavaksi, ett'eivät sparttalaiset ehkä sillä
tavalla koettaisi päästä valastansa, että veisivät hänen jäännöksensä
Sparttaan.

Lykurgon lakien noudattaminen tekikin sparttalaisista urhollisen ja
mahtavan kansan. Heidän säännöissään oli muun muassa kielletty
kääntämästä selkäänsä viholliselle, vaikka kuinka mahtava voima olisi
ollut vastassa. Monessa sodassa he tätä käskyä tottelivatkin ja
voittivat. Niinpä messeniläiset monella verisellä taistelulla
kukistettiin. Peloponneson useimpien yhteiskuntain täytyi vähitellen
antautua Spartan suojelusherruuden alaisiksi, ja viimein tuli aika,
jolloin Spartta itselleen vaati koko Hellaankin johtovaltaa eli
_hegemoniaa_.


Solon, Atenan lainsäätäjä (noin 590).

Solon oli Atenan viimeisen kuninkaan Kodron sukua. Nuorempana ollessaan
kuljeksi hän kauppiaana pitkillä matkoilla, oppien tuntemaan vierasten
kansain tavat ja lait. Hän harrasti myöskin runoilua ja luonnon
tutkimista. Valtioelämän alalle astui hän vasta erään sodan
johdosta, joka atenalaisilla oli Megaran asujanten kanssa pienestä
Salamis-saaresta. Kyllästyneenä tuohon taisteluun sääsivät atenalaiset
lain, että ken suullisesti tai kirjallisesti esitti saaren takaisin
valloittamista, häntä oli rangaistava kuolemalla. Solon heittäytyi
mielipuoleksi. Äkisti juoksi hän, matkahattu päässä, ikäänkuin pitkältä
matkalta tullen, torille, hyppäsi kivelle ja lausui sepitsemänsä runon
tähän tapaan:

    Ihmisien kesken pian moinen kulkevi juttu:
    Hän Atenasta on myös: jättäjä hän Salamiin.

ja lopuksi:

    Siis Salamiisen valtaamaan sitä kaunista saarta
    Pois joka mies Atenan! Kohta on häpeä pois.

Silloin Solon heti valittiin päälliköksi uudelle sotaretkelle, joka
päättyi Salamiin valloitukseen.

Siihen aikaan oli Atenan sisällinen tila hyvin onneton. Kuninkaan valta
oli jo ammoin lakkautettu ja yhteiskuntaa hoiti nyt yhdeksän
_arkonttia_ (hallitsijaa), jotka joka vuosi valittiin ylhäisistä
suvuista. Mahtavat isotilalliset, _eupatridit_, sortivat köyhempää
kansaa; hätä pakotti köyhiä porvareja turvautumaan rikkaihin, jotka
lainatuista rahoistaan ottivat kohtuuttoman suuret korot. Siten joutui
alempi väestö yhä enemmän köyhtyessään epätoivoon, joka sai aikaan
kiihkeitä kapinan yrityksiä. Rauhalliset asujamet olivat jo kauan
vaatineet kirjoitettua lakia, joka suojelisi väkivallalta ja
vääryydeltä. Se toimi annettiin ensin arkontti _Drakonille_. Hän
käsitti tehtävänsä niin, että oli muka kauhulla kukistettava nuo yhä
kiihtyvät kansanliikkeet, ja siten tulivat hänen lakinsa niin
ankaroiksi, että niitä oli mahdoton käyttää; niitä sanottiinkin verellä
kirjoitetuiksi. Sitte valittiin arkontiksi Solon ja annettiin lakien
säätäminen hänen toimekseen. Ja hänen päätehtävänsä oli siis
rauhoittaminen ja sovittaminen.

Hän ensi aluksi alensi köyhäin velat. Alentamalla rahan arvon osasi hän
lievittää köyhäin velkataakkaa, eivätkä rikkaat siltä kuitenkaan
kadottaneet rahaansa. Kiittämättömyyttä hän sentään palkakseen sai.
Rikkaat katsoivat joutuneensa uhraamaan liian paljon, köyhät puolestaan
saaneensa liian vähän. Hän valitti: "Ennen kaikui minun ylistykseni
joka taholta, vaan nyt näen kaikkialla vihaisia silmäyksiä." Kohtapa
kuitenkin alkoi näkyä hänen toimiensa hyviä seurauksia. Keskinäinen
luottamus palasi, ja häntä pyydettiin täydellisesti järjestämään
valtion hallitusmuotoa.

Uusi valtiomuoto, jonka Solon antoi Atenalle, oli varova siirtyminen
vanhasta ylimysvallasta nyt alkavaan kansanvaltaan. Vaikuttavimmaksi
valtiomahdiksi tuli täst'edes kansankokous, joka sääsi lakia, päätti
sodat ja rauhat sekä asetti virkamiehet. Kansa jaettiin varallisuuden
mukaan neljään luokkaan, joilla kaikilla oli yhtä suuri sananvalta
kansankokouksessa; mutta ainoastaan kolmen korkeimman luokan jäsenet
voivat päästä valtion virkoihin, joista ei ollut mitään palkkaa, vaan
usein suuria menoja. Virkamiesten joukossa pysyivät edelleenkin
yhdeksän joka vuosi valittua arkonttia etevimpinä. Estääkseen
kansankokouksen mahdollista maltittomuutta asetettiin sen sivulle kaksi
valvovaa neuvoskuntaa, nyt perustettu _400 miehen neuvosto_ ja
ikivanha _areiopagi_. Tämä viimemainittu, jonka jäseninä olivat
virasta eronneet arkontit, valvoi uskontoa ja tuomitsi hengenasioita.
400 miehen neuvosto tarkasti kaikki asiat, ennenkuin ne esitettiin
kansankokoukselle; areiopagi sai kumota kansan päätökset, jos katsoi
tarpeelliseksi. Solon sanoi näitä neuvoskuntia kahdeksi ankkuriksi,
jotka hän oli sitonut valtiolaivaan, ett'eivät aallot sitä viskelisi.

Kasvattaakseen atenalaisia sivistyskansaksi koetti hän monella tavalla
edistää kansalaisten monipuolista ja vapaata kehitystä. Maaomaisuuden
myönti helpotettiin. Vieraille toimitettiin tilaisuus päästä Atenan
kansalaisiksi. Vanhemmat velvoitettiin opettamaan pojillensa jotakin
käsityötä, ja poika, joka oli saanut sellaisen opetuksen, oli
velvollinen ylläpitämään isäänsä hänen vanhuudessaan. Kaikkein
nuorukaisten piti saaman huolellinen kasvatus, johon kuului ensi
sijassa uskonto, laulu ja soitto, sitte ruumiin harjoittelut ja viimein
luvunlasku ja kirjoitus. Kaikki kansalaiset olivat velvolliset
sotapalvelukseen, johon heitä 18:lla ikävuodella valmisteltiin; kolmen
ensi luokan jäsenten piti palveleman _hopliteina_ (raskasaseisina)
tai ratsumiehinä, vaan varattomat palvelivat kevytaseisena jalkaväkenä
ja sittemmin, kun Atena tuli merivallaksi, laivastolla. Sisällisissä
riidoissa täytyi jokaisen asettua jommallekummalle puolelle ja siten
osoittaa, ett'ei hän ollut välinpitämätön yhteiskunnasta.

Kun Solon sai nämä lakinsa valmiiksi, ahdistelivat häntä pitkän aikaa
joka päivä ihmiset, vaatien tekemään niihin kuka mitäkin muutosta.
Päästäkseen tuosta kiusasta päätti hän joksikin ajaksi lähteä
ulkomaille, vaan otti ennen lähtöänsä atenalaisilta valan, että he
määrätyn ajan pitäisivät hänen lakinsa muuttamatta. Näillä matkoillansa
hän sattui kuningas Kroisonkin luo, josta edellä on kerrottu. Solonin
poissa ollessa alkoivat puolueriidat jälleen Atenassa. Palattuaan sinne
koetti hän niitä välittää, mutta kun se ei onnistunut, erosi hän
surumielin kokonaan valtiollisista toimista. Surukseen näki hän myöskin
entisen ystävänsä Peisistraton kohoavan Atenan itsevaltiaaksi.



Hellaan kukoistusaika.


Tyrannien aikakausi.

Vähän ennen persialaissotain alkua nousi monessakin Kreikan valtiossa
itsevaltiaita, joita sanottiin _tyranneiksi_, ja vaikka useimmat
hallitsivatkin hyvästi, olivat he kuitenkin vihatut, koska he näyttivät
hävittävän entisen vapauden. Nämä tyrannit pitivät ja elättivät
hoveissaan kuuluisia runoilijoita ja taiteilijoita, joten he henkisen,
elämän alalla valmistelivat kukoistusaikaa, joka sittemmin seurasi.
Tyranniutta vastusti tavallisesti Spartta, jonka hallitseva neuvoskunta
yhtä paljon vihasi itsevaltiutta kun kansanvaltaakin.

_Peisistratos ja hänen poikansa_ (561-510). Jo Solonin elinaikana syntyi
Atenassa kolme puoluetta: _tasankolaiset_, suurien maatiluksien isännät,
joita _Lykurgos_ johti: _rannikkolaiset_, kauppiasluokka, johtajana
_Megakles_; ja _vuoristolaiset_, köyhät paimenet, joiden päämieheni oli
kunnianhimoinen ja lahjakas _Peisistratos_. Kun alin kansanluokka oli
toivonut Solonin laeista suurempia etuja, kuin oli sitte saanut, ja
sentähden oli niihin tyytymätön, onnistui Peisistraton helpostikin
kiihottaa mielet. Eräänä päivänä hän haavoitteli itseään ja muulejansa
sekä ajoi siinä tilassa torille, ikäänkuin olisi äsken päässyt murhaa
aikovain vihollisten käsistä. Hän pyysi nyt puoluelaisiltaan
suojelusvartioita. Niitä hänelle annettiinkin ja hän siten sai
miesjoukon, joka nuijinensa aina seurasi häntä. Yht'äkkiä hän pani
toimeen metelin ja anasti lähellä kaupunkia Akropolis-linnan. Siitä
päivin hän vallitsi atenalaisia, mutta ei kuitenkaan lakkauttanut
entisiä virkoja eikä häirinnyt valtiomuodon perustusta. Muutaman vuoden
kuluttua hänet karkoitettiin, mutta liitossa Megakleen kanssa pääsi hän
jälleen valtaan. Silloin hän pani toimeen uuden metelin hurmataksensa
kansaa. Atenassa eli kaunis ja suurikasvuinen nainen, hänet puettiin
täysiin aseihin ja asetettiin komeasti koristeltuihin vaunuihin ajamaan
kaupunkiin. Hänen edeltään lähetettiin kuuluttajia julistamaan:
"Atenalaiset, ottakaa suosiolla takaisin Peisistratos, jota Atena
kunnioittaa enimmän kaikista ihmisistä ja jonka hän nyt vie
takaisin linnaansa." Porvarit varmasti uskoivat tätä naista itse
Atena-jumalattareksi, palvelivat häntä ja ottivat takaisin Peisistraton.
Karkoitettiin hänet vielä toinenkin kerta, mutta hän anasti jälleen
herruuden väkivallalla. Hän vahvisti sitte valtaansa vierailla
palkkajoukoilla ja kokosi itselleen kaikki tulot kaupungista ja maalta.

Peisistratos käytti itsevaltiuttansa lempeästi ja piti aina
yllä Solonin lait. Samaan tapaan hallitsivat hänen kuoltuaan
(527) hänen molemmat poikansa _Hipparkos_ ja _Hippias_. Atenaa
koristeltiin muhkeilla rakennuksilla, joista varsinkin Peisistraton
aikana ylennyt Zeun temppeli oli huomattava. Tähän aikaan aljettiin
veistellä kauneita jumalain patsaita: katujen kulmiin ja maanteiden
varsille pystyteltiin Hermeen patsaita, joiden kantakiviin oli
piirretty muistolauseita. Homeron laulut järjestettiin Peisistraton
toimesta; moni luulee niitä lauluja alkuaan monen eri runoilijain
sepitsemiksi ja vasta Peisistraton aikana kootuiksi.

Hipparkon murhasi kaksi ylhäistä atenalaista, veljekset Aristogeiton ja
Harmodios, joiden sisarta hän oli pahasti loukannut siten, ett'ei ollut
päästänyt häntä julkiseen riemusaattoon. Henkivartiasto heti surmasi
Harmodion. Aristogeiton pääsi pakoon, mutta joutui kiinni, ja Hippiaan
käskystä hänet kiduttaen kuoletettiin. Hippias joutui kaikkein
vihattavaksi ja viimein hänet karkoitettiin. Hän silloin pakeni
kuningas Dareion luo ja yllytti hänet sotaan Atenaa vastaan.

Molempia tyrannein murhaajia, Aristogeitonia ja Harmodiota pidettiin
Atenassa suuressa kunniassa. Eräs sen ajan paraimmista taiteilijoista
teki heistä kuvapatsaat, jotka pystytettiin torille. Usein ylisteltiin
heidän urhotyötänsä lauluissa, tämän kaltaisissa:

    Miekkani minä myrttioksiin käärin,
    Niinkuin Harmodios ja Aristogeiton,
    Kun he tirannin tappoivat ja saivat
    Atenalle taas tasa-arvoisuuden.

    Jalo Harmodios, sä ethän kuollut,
    Sä viel' elät saarill' autuasten,
    Siell' on myös nopsajalk' Akilleus,
    Tydeun poika Diomedes myöskin.

    Miekkani minä myrttioksiin käärin.
    Niinkuin Harmodios ja Aristogeiton,
    Kun he Hipparkon, Atenan hirmun,
    Reippaast' Atena-juhlassa murhasivat.

    Ikuinen kunnia teille kukoistaapi,
    Kunnon Harmodios ja Aristogeiton,
    Kun te tirannin tapoitte ja saitte
    Atenalle taas tasa-arvoisuuden.

_Polykrates Samossa. Runoilija Anakreon._ Samon asujamet,
sukuperältään ionialaisia, olivat niinkuin saarikin, jossa asuivat,
saaneet runsaasti luonnonlahjoja. Taideteollisuudestaan antoivat he
monta kaunista näytettä; varsinkin olivat heidän savenvalu-teoksensa
kuuluisat. Heidän yhteiskunnassaan vallitsi vilkas elämä, mutta ilman
malttia ja järjestystä. Kun väkivallantekijän oli yhtä helppo palkata
kätyrikseen omanvoiton-pyyntö kuin vapaussankarinkin sytyttää
innostusta, oli yhteiskunta pulassa mielivallan ja kansanvallan
liiallisuuksien välille, jotka kumpaisetkin yhtä vähän tuntevat malttia
ja kohtuutta. Sellaisissa oloissa yleni Polykrates itsevaltiaaksi.
Vaikeampi oli hänen kuitenkin vastaisuudeksi säilyttää, mitä oli
saavuttanut. Ulkomaiset kuninkaat halusivat haltuunsa hedelmällistä,
mieluisella paikalla olevaa saarta, ja yhteiskunnan sisällä kuohui
tyytymättömyys. Kotoiset viholliset sai Polykrates kuitenkin
kukistetuksi ja voitettuja hän sekä ajoi maanpakoon että tuomitsi
kuolemaan. Kävipä hän sotaretkilläkin, varsinkin ionialaisia vastaan,
ja saattoi valtansa alaisuuteen monta kaupunkia.

Tähän aikaan mietiskeli Kyros uhkaavia aikeita Kreikan pikku valtioiden
vapautta vastaan. Etsiskellessään mahtavaa liittolaista luuli
Polykrates siksi saaneensa Egyptin Amasis-kuninkaan ja teki hänen
kanssansa liiton. Sitte alkoi hän sodan Miletoa vastaan, joka oli
kreikkalaisista kaupungeista mahtavin Vähä-Aasian rannalla, ja
menestystä hänellä oli sillä retkellä niinkuin tavallisesti ennenkin.
Mutta Amasis oli jo kauan katsonut Polykrateen onnea liian suureksi,
että se voisi pysyä ainiaan; sentähden hänen kerrotaan kirjoittaneen
Polykrateelle näin:

"Amasis Polykrateelle. Suloista tosin on kuulla ystävän onnea: mutta
minua pelottaa sinun ainainen menestyksesi, kun tiedän, miten
kateelliset jumalat ovat. Sentähden olisi toivottavaa, että niin
minä kuin minun ystävänikin saisimme kokea vuorotellen onnea ja
vastoinkäymistä. Tottele nyt minun neuvoani: ajattele, mikä sinua
paraiten miellyttää ja minkä kadottaminen sinua syvimmin surettaisi, ja
luovu siitä. Ja ell'ei vast'edes myötä- ja vastoinkäymiset ole yhtä
suuret, niin tee silloinkin tällä tavalla, kuin tässä olen osoittanut."

Polykrates, huomaten kuninkaan neuvon hyväksi, oli silloin
rikkauksistaan ottanut kalleimman taideteoksen, sormuksen, johon oli
smaragdi-kivi sovitettu. Seurueineen purjehti hän eräällä laivallaan
merelle ja viskasi kaikkein nähden kalliin sormuksen aaltoihin. Mutta
muutaman päivän perästä toi kalastaja suuren, kauniin kalan lahjaksi
hallitsijalle. Palvelijat avatessaan kalaa löysivät sen vatsasta saman
kalliin sormuksen ja antoivat sen Polykrateelle. Amasis, kuultuaan
tämän, luopui liitosta, "sillä hän huomasi olevan mahdotonta pelastaa
ihmistä kohtaloansa kärsimästä".

Mitä Amasis pelkäsi, tapahtuikin pian. Polykrates joutui riitaan Lydian
persialaisen maaherran Oroiteen kanssa. Oroites kerran lähetti
sanansaattajan Samoon. Polykrates makasi sanansaattajan tullessa
vuoteessaan, kasvot seinään päin, mutta ei viitsinyt kääntyä eikä
vastata mitään. Jonkun ajan kuluttua houkutteli Oroites Polykrateen
manterelle, otatti hänet kiinni ja mestautti, sekä liitti sitte
Samos-saaren Persian valtakuntaan.

Kun Polykrates maaten otti vastaan persialaisen sanansaattajan, oli
hänen luonansa laulaja _Anakreon_, syntyisin Teios-saaresta. Tämä
runoilija, Solonin sukulainen, eli Polykrateen hovissa, jossa häntä
hyvin kunnioitettiin. Siellä hän runoili monta kauneinta lauluansa ilon
ja nautinnon ylistykseksi.

Polykrateen kukistuttua kutsui Hipparkos Anakreonin Atenaan ja varusti
komean viisikymmen-soutuisen laivan tuomaan runoilijaa Hellaasen. Kun
myöskin Hipparkos kukistui, siirtyi Anakreon Abdera-kaupunkiin ja eli
siellä vanhuutensa päivät, jotka ehkä olivat sitä vähemmin iloiset,
mitä enemmin nautintokyky hänestä väheni.

_Hieron Syrakusassa. Runoilija Pindaros._ Kreikkalaisista Sisilian
kaupungeista oli Syrakusa, dorialainen siirtopaikka, etevin. Rikkauteen
ja mahtavuuteen katsoen pystyi se kilpailemaan yksin ylpeän Kartagonkin
kanssa. Samaan aikaan kuin kreikkalaiset taistelivat ratkasevaa
taisteluansa Persian mahtavaa voimaa vastaan, kerrotaan syrakusalaisten
päällikön _Gelonin_ loistavasti voittaneen kartagolaiset.
Kiitolliset syrakusalaiset silloin hänelle antoivat itsevaltiuden,
jota hän käytti lempeästi. Gelonin seuraaja _Hieron_ enensi hänen
perustamaansa mahtavuutta. Hieronin suurin kunnia on anteliaisuus sen
ajan runoilijoita ja muita taiteilijoita kohtaan, joita hän kokosi
hoviinsa. Heistä mainittakoon varsinkin _Pindaros_, joka Tebessä
syntynyt runoilija on kuolemattomissa lauluissa ylistellyt voittajia
maanmiestensä kilpaleikeissä. Hän viritteli sellaisia säveliä, joihin
kuului vastakaikua ihmisen korkeammista voimista ja jalommista
taipumuksista; hän ei laulanut iloista eikä nautinnoista, vaan
sankarimaineesta ja kuolemattomasta nimestä.


Persialais-sotien aikakausi.

Vähäpä on yleishistoriassa niin suurenmoisia näytelmiä kuin pikku
Kreikan taistelu vapautensa ja sivistyksensä puolesta Persian
jättiläisvoimaa vastaan. Ensi aiheen tähän taisteluun antoi karkoitettu
Hippias, yllyttäen Dareios-kuningasta atenalaisia vastaan. Kuningas
käski heitä antautumaan Hippiaan valtaan. Atenalaiset sen neuvon
ylpeästi hylkäsivät ja odottivat sitte kohta sotaa. Ett'eivät olisi
aivan yksin, antoivat he apua heimolaisilleen ionialaisille, jotka
tähän aikaan luopuivat persialaisista. Mutta saatuaan ionialaiset
uudestaan kukistetuiksi alkoi Dareios heti kostosodan Atenaa vastaan.
Vuonna 493 lähetti hän _Mardonion_ johdolla sekä laivaston että
maasotajoukon. Mutta ankara pohjoismyrsky hävitti laivaston Atos-niemen
luona, heitellen laivat kallioille ja kareille, ja maajoukko kärsi
pahoja tappioita taistellessaan villiä trakialaisheimoa, brygiläisiä
vastaan. Hippiaan yllytyksestä varusti Dareios uuden sotavoiman ja pani
sille johtajiksi ylhäisen medialaisen Datiin ja Ionian entisen
maaherran pojan Artaferneen; Hippias läksi myöskin mukaan oppaaksi.
Karttaakseen vaarallista tietä Atos-niemen ympäri purjehtivat he
Aigeianmertä Arkipelagin saarien ohitse ja nousivat maalle Euboian
saareen. Eretria, joka tämän saaren kaupunki oli yhdessä atenalaisten
kanssa auttanut ionialaisia, valloitettiin ensin ja hävitettiin;
asujamet lähetettiin kahleissa Dareion luo. Samanlaista kohtaloa
aiottiin myöskin Atenalle.

_Maratonin taistelu_ (490). Hippias vei sitte persialaiset
Maratonin kentälle. Yön tullessa näki hän unta: oli muka makaamassa
äitinsä luona. Unen selitti Hippias siten, että hän oli palaava
hallitsijana Atenaan ja elävä lopun ikänsä isänmaassaan. Mutta siinä
toivossaan hän kokonaan pettyi.

Atenassa eli silloin ylhäissukuinen mies _Miltiades_, joka oli
paeten persialaiskuninkaan vainoa tänne asettunut. Hänet valittiin nyt
yhdeksi niistä kymmenestä sotapäälliköstä, joiden tuli johtaa
atenalaisia. Heidän sotajoukossaan oli 10,000 miestä, siihen luettuna
nekin 1,000 miestä, jotka Plataia oli lähettänyt. Tämä pikku kaupunki
oli vähää ennen antautunut Atenan suojelusherruuden alaiseksi.

Näillä kymmenellä päälliköllä oli eri ajatus. Muutamat tahtoivat,
ett'ei taisteltaisi, koska sotavoima oli liian heikko persialaisiin
verraten. Toiset sitä vastoin, varsinkin Miltiades, kehoittivat
taisteluun, ja kun pelkurimpi mielipide näytti pääsevän vallalle,
kääntyi hän Kallimakon puoleen, joka polemarkona eli puolustussodan
korkeimpana johtajana oli sotajoukossa läsnä, ja pyysi häneltä apua
näin sanoen: "Sinusta riippuu, Kallimakos, tahdotko saattaa Atenan
orjuuteen vaiko tehdä sen vapaaksi ja siten pystyttää itsellesi
tuleviksi ajoiksi muistopatsaan, jollaista ei edes Harmodios- ja
Aristogeiton-sankareillakaan ole. Aina kaupungin perustuksesta asti ei
ole suurempi vaara koskaan uhannut Atenaa. Jos nyt emme taistele, niin
pelkäänpä eripuraisuuden hengen hiipivän meidän joukkoomme ja tekevän
meidät medialaisten saaliiksi. Mutta jos taistelemme, ennenkuin
sotaväen rohkeus laimenee, niin me kyllä voitamme, jos vain jumalat
pysyvät puoluettomina."

Päätettiin ryhtyä taisteluun. Kun päivä tuli, jolloin Miltiadeen vuoro
oli johtaa, asetti hän sotajoukon taistelujärjestykseen. Atenalaisten
rintama oli melkein yhtä leveä kuin vihollistenkin; mutta keskus oli
jotenkin ohut ja päävoima koottu kummallekin siivelle.

Kun sotajoukko oli järjestetty ja uhrit näyttivät onnellisia enteitä,
ryntäsivät atenalaiset täydessä juoksussa vihollista vastaan.
Persialaiset luulivat helleniläisiä hulluiksi ja heidän tahallaan
antautuvan varmaan kuolemaan, kun he, niin pieni joukko ja ilman
ratsu- ja jousiväkeä, uskalsivat juoksumarssissa rynnätä. Pitkällisen
taistelun jälkeen saivatkin persialaiset murretuksi atenalaisjoukon
keskuksen ja läksivät ajamaan sitä takaa sisämaahan päin. Atenalaiset
ja plataialaiset sen sijaan voittivat molemmilla siivillä, vaan
antoivat voitettujen vihollisten häiritsemättä paeta. Lähtemättä heitä
takaa ajamaan kääntyivät molemmat siivet niitä vihollisia vastaan,
jotka olivat karkoittaneet keskuksen ja voittivat nekin. Pakenevia
muukalaisia ajettiin sitte takaa aina meren rantaan asti, jossa
atenalaiset valloittivat seitsemän laivaa. Muihin laivoihin kokoutuivat
viholliset ja läksivät kiertämään Sunion-nientä, toivoen ehtivänsä
Atenaan ennenkuin atenalaiset. Mutta voittajat riensivät pikamarssissa
kotikaupunkiansa kohti ja saapuivatkin ensinnä perille. Edeltä juoksi
eräs atenalainen ja huusi torille päästyään: "Iloitkaa, me voitimme!"
sekä kaatui uupumuksesta ja mielenliikutuksesta kuolleena maahan.

Maratonin taistelun jälkeen tuli Miltiadeen nimi vielä kuuluisammaksi
Atenassa. Hän silloin pyysi 70 laivaa sekä sotajoukon ja läksi
Paros-saarta vastaan, koska muka sen asujamet olivat auttaneet
persialaisia. Se yritys ei kuitenkaan onnistunut, jonka tähden hänet
Atenaan palattuaan tuomittiin maksamaan suuri sakko. Hän kun ei sitä
jaksanut suorittaa, pantiin hänet vankeuteen, jossa hän kuoli
taistelussa saamistansa haavoista.

_Xerxeen retki_ (480). Suuttuen Maratonin tappiosta kokosi Dareios
koko valtakuntansa sotavoimat, aikoen itse lähteä johtamaan uutta
kostosotaa. Mutta hän kuoli kesken varustuksiansa. Hänen poikansa
Xerxes läksi Aasiasta viemään länttä kohti suurinta sotajoukkoa,
kuin historia tietää kertoa. Olipa siinä kirjava kansain kokous:
persialaisia komeissa varustuksissaan, medialaisia kalleissa
pukimissaan, indialaisia, joilla oli pajusta palmikoidut panssarit ja
bambu-ruokoiset nuolet, skytialaispaimentolaisia nahkahaarniskoineen ja
sotakirveineen, lyhytnuttuisia arabialaisia pitkine jousineen,
aitiopialaisia leijonan ja pantterin taljat pukimina, kolkilaisia
päässä puukypärät ja kädessä nahkakilvet, nahkapukuisia trakialaisia
lyhyine miekkoineen ja paljo muita.

Kaikki ajettiin pakosta ja hallitsijan käskystä sotaan eikä niitä
muuten voitu pitää koossa kuin kauhulla. Kun sotajoukko kokoutui
Sardeesen, toimitti rikas Pytios pidot kaikelle kansalle. Ennen
sotaväen lähtöä astui hän sitte kuninkaan eteen ja rukoili yhtä suosion
osoitusta. Kuningas lupasi täyttää pyynnön. Silloin sanoi Pytios:
"Herra, minulla on viisi poikaa ja heidän täytyy lähteä sotaan sinun
kanssasi. Armahda, kuningas, nyt minua, vanhaa miestä, ja vapauta
vanhin poikani sotapalveluksesta. Muut neljä seuratkoot sinua." Xerxes
vastasi äkäisesti: "Kelvoton mies, uskallatko ajatella poikaasi, vaikka
olet minun orjani ja sinun oikeastaan pitäisi koko huonekuntasi kanssa
seuraaman sotajoukkoa!" Sitte käski kuningas hakkaamaan Pytion
vanhimman pojan keskeltä kahtia ja panemaan puolikkaat molemmin puolin
tietä, jota sotajoukon piti marssia, niin ett'ei kukaan enää uskaltaisi
pyytää vapautusta sotapalveluksesta.

Ylpeys täytti Xerxeen mielen, kun hän näki olevansa niin paljon kansan
herra. Hellesponton yli oli hän teettänyt siltoja, mutta kova myrsky
rikkoi ne. Silloin hän vihoissaan panetti mereen kahleita ja ruoskitti
aaltoja kolme sataa lyöntiä. Siltain tekijät mestattiin ja uudet sillat
tehtiin. Kun ne saatiin valmiiksi, siirtyi sotajoukko Sardeesta
Abydoon. Ensinnä kulkivat kuorma- ja vetojuhdat ja niiden jäljessä
toinen puoli sotaväkeä, järjestämätön joukko kaikenlaisia kansoja ilman
erotusta. Sitte tuli kuninkaan etujoukkona 1,000 valittua persialaista
ratsumiestä ja yhtä monta keihäsmiestä. Näitä seurasi Ormutsin pyhät
vaunut, kahdeksan valkoista hevosta edessä, joiden ajaja astui
vieressä, sillä ei kukaan kuolevainen saanut nousta niiden vaunujen
istuimelle. Sitte Xerxes itse ajoi istuen korkeissa vaunuissa, joiden
vieressä ajaja astui. Kuninkaan jälkijoukkona oli niinkuin edelläkin
1,000 valittaa ratsumiestä ja yhtä monta keihäsmiestä sekä 10,000 muuta
ratsumiestä ja yhtä monta miestä parasta jalkaväkeä. Kuninkaan seurueen
jäljestä vaelsi kirjavassa epäjärjestyksessä suuren sotajoukon toinen
puoli.

Abydossa piti kuningas tarkastusta, katsellen korkealta valtaistuimelta
väkeänsä. Nähdessään Hellesponton täynnä laivoja ja tasangon Abydon
ympärillä peitettynä ihmisillä ylisteli hän ensin itseään onnelliseksi,
vaan itki sitte, ja kun häneltä kysyttiin syytä, vastasi hän: "Tulin
murheelliseksi ajatellessani, miten lyhyt ihmisikä on; sillä kaikista
näistä ihmisistä ei sadan vuoden kuluttua ole ainoakaan enää elossa."

Laivaston purjehtiessa pitkin rantaa marssi maajoukko Hellesponton yli
Trakian rannalle Doriskon viereiselle tasangolle. Siellä Xerxes luetti
sotaväkensä, joka tapahtui siten, että ensin koottiin kymmenen tuhatta
miestä, jotka sullottiin tiheään ja ympäröitiin kaksiovisella aidalla.
Niiden pois marssittua tuli aituus täyteen toisia miehiä ja sitte taas
toisia, kunnes kaikki väki oli luettu. Tässä Xerxeen joukossa oli
silloin kolmatta miljoonaa miestä, paitsi palvelijoita, kokkeja ja
naisia, joita kerrotaan olleen yhtä paljo.

Tämä ääretön joukko lähestyi hitaasti Kreikanmaata. Herodotos luettelee
jokia, jotka kuivivat, kun sotaväki niistä otti tarpeekseen vettä,
ja kaupunkeja, jotka perin köyhtyivät, kun niiden täytyi toimittaa
sille yksi ruoka-atria. Makedonian kuningas osoitti alammaisuutta
mahtavalle hallitsijalle. Tessalian rajalla otettiin vastaan palaavat
sanansaattajat, jotka oli lähetetty vaatimaan kreikkalaisilta
valtioilta maata ja vettä, noita alammaisuuteen antautumisen merkkejä.
Enimmät sanansaattajat olivat niitä saaneetkin.

Atenaan ja Sparttaan ei ollut lähetetty ketään. Ne molemmat valtiot ja
muut, jotka vielä uskalsivat puolustaa vapauttansa, varustautuivat
rohkeasti vastarintaan.

_Termopylan taistelu_. Kreikkalaisjoukko, päävoimana 300
sparttalaista kuningas _Leonidaan_ johdolla, oli asettunut
Termopylan luo, jossa tie Tessaliasta Hellaasen kulkee ahtaan solan
läpi. Siinä oli myöskin vanhan muurin jäännöksiä, joka oli ennen
muinoin tehty estämään tessalialaisten rynnäköitä. Helleniläiset,
korjattuaan sen muurin, päättivät siinä paikassa odottaa vihollista,
hänellä kun ei siinä ollut hyötyä suuresta miesluvustaan eikä
ratsuväestään.

Suunnattoman tulvan tavalla vyöryivät Xerxeen joukot Tessalian
etelärajaa kohti. Kuningas, kuultuaan pienen joukon kokoutuneen
Termopylan luo, lähetti heti vakoojan sitä tarkastelemaan. Mutta kun
kaikki, mitä tehtiin muurin takana, tietysti pysyi vakoojalta salassa,
niin näki hän ainoastaan ne, jotka olivat vartioina maurilla. Ne olivat
sattumalta juuri sparttalaisia ja vakooja huomasi muutamain heistä
harjoittelevan sotaleikkejä ja toisten järjestelevän ja kampaavan
tukkaansa. Kummastuen tuota näytelmää luki hän heidät ja huomasi joukon
hyvin vähäiseksi. Kun Xerxes kuuli vakoojan kertomuksen eikä ymmärtänyt
niiden miesten varustautuvan voittoon tai kuolemaan, näytti hänestä
heidän käytöksensä naurettavalta. Hän heti lähetti sanansaattajan
vaatimaan heiltä pois aseita. "Tulkaa niitä ottamaan!" vastasi
Leonidas.

Vihan vimmoissaan käski silloin Xerxes medialaisosaston ryntäämään
solaan, ottamaan nuo miehet kiinni ja tuomaan ne vangittuina hänen
eteensä. Mutta kun se joukko ryntäsi solaan, sai se siellä sellaisen
selkäsaunan, että jokaisen ja varsinkin kuninkaan täytyi huomata, että
persialaisjoukossa oli kyllä paljo väkeä, vaan vähä miehiä.

Medialaisten jouduttua niin pahoin tappiolle läksi heidän, sijaansa
osasto varsinaisia persialaisia, jota sanottiin "kuolemattomiksi",
Mutta eivätpä hekään saaneet mitään aikaan, kun he taistelivat ahtaassa
paikassa, jossa heidän suuremmasta miesluvustaan ei ollut mitään etua,
ja sitä paitsi olivat helleniläisten keihäät pitemmät heidän
keihäitänsä. Säännölliseen sotatapaan tottumattomille vihollisilleen
osoittivat sparttalaiset sotakuntoaan loistavalla tavalla. Sekä eespäin
marssiessaan että peräytyessään astuivat he aina tiheissä riveissä.
Kun he vähän väistyivät, juoksivat viholliset heti meluten ja
epäjärjestyksessä muka takaa-ajamaan: mutta sparttalaiset kääntyivät
nopeasti ja surmasivat joka kerralla joukottain persialaisia. Xerxes
katseli korkealta paikalta taistelua ja kolme kertaa sanotaan hänen
vihastuen hypähtäneen ylös kultaistuimeltaan. Viimein täytyi
persialaisten peräytyä, kärsittyään suuren tappion.

Kuningas siis oli suuressa pulassa, vaan eräs karkulainen, Efialtes,
toivoen suurta palkintoa, tarjoutui näyttämään persialaisille polkua
vuoren ylitse. Yön tullessa läksi persialaisjoukko liikkeelle sinne
päin ja päivän koitossa saapuivat he kukkulalle, jota vartioimassa oli
1,000 fokilaista. Nämä nyt äkisti kuulivat keskellä yön hiljaisuutta
kovaa rapinaa maahan pudonneista lehdistä. He nousivat ja tarttuivat
aseihinsa, vaan silloin näkyi jo läheltä pitkät rivit vihollisia.
Fokilaiset vetäytyivät vuoren huipulle ja odottivat siellä
perikatoansa, kun luulivat tuon vihollisten liikkeen tarkoittavan heitä
itseänsä. Mutta persialaiset eivät pitäneet ollenkaan lukua heistä,
vaan riensivät rinnettä alas päin niin nopeasti, kuin suinkin ehtivät.

Helleniläinen sotajoukko toimitti sill'aikaa vuoren solassa uhrin, ja
ennustaja, katseltuaan uhrieläimen sisuksia, lausui seuraavan aamun
tuottavan heille kuoleman. Päivän tullessa toivat vartiat vuorelta
ilmoituksen, että vihollinen oli kiertänyt solan ympäri. Leonidas
silloin päästi muun sotaväen kotiinsa, mutta uskollisena isänmaansa
laeille jäi 300 sparttalaisen kanssa paikalleen, ja heihin yhtyi
myöskin 700 miestä pikku Tespia-kaupungin asujamista.

Auringon noustessa marssi Xerxes joukkoinensa solaa kohti.
Silloin myöskin sparttalaiset ja tespialaiset läksivät varmaan
kuolemaan. Taistelussa, joka nyt oli aukealla kentällä, ajoivat
persialaisjoukkojen päälliköt miehiänsä takaa päin ruoskalla esiin.
Alussa heitä kaatui paljo, moni myöskin syöksyi mereen ja vielä
enempi tallautui kuoliaaksi takaa tunkeutuvien joukkojen jaloissa.
Helleniläiset taistelivat toivottomuuden kiihkolla mahtavaa ylivoimaa
vastaan. Kun heidän keihäänsä katkesivat, syöksyivät he vihollisten
päälle miekka kädessä. Leonidas kaatui sankarillisesti taistellen ja
hänen ympärillänsä monta jaloa sparttalaista. Mutta moni ylhäinen
persialainenkin siinä joutui kuoleman omaksi, muiden muassa kaksi
Xerxeen veljeä. Leonidaan ruumiista kesti kauan kiivasta taistelua;
neljä kertaa täytyi persialaisten peräytyä ja helleniläiset
voitollisesti riistivät ruumiin heidän käsistänsä. Mutta nyt saapui
Efialtes toisen vihollisosaston kanssa. Helleniläiset silloin
peräytyivät solan sisimpään kohtaan ja asettuivat muurin taakse. Kellä
vielä oli miekka jäljellä, hän taisteli sillä; kellä sitäkään ei enää
ollut, hän taisteli paljain käsin. Muukalaiset repivät muurin ja
ahdistivat sitte sekä edestä että sivulta päin. Siten helleniläiset
kokonaan ympäröitiin ja viimein he kaatuivat viimeiseen mieheen asti
nuoli- ja heittokeihäs-sateen alle. Xerxes oli hyvin kiukuissaan
sotaväkensä mieshukasta, jonka sanotaan olleen 20,000. Vimmoissaan
hakkautti hän Leonidaan ruumiista pään ja nauluutti sen paaluun.

Mutta siihen paikkaan, jossa sankarikuningas kaatui, pystyttivät sitte
helleniläiset suuren kivileijonan. Kaatuneiden sparttalaisten
hautakiveen piirrettiin kirjoitus:

    Kulkija, vie sana Spartaan, tässä me kaaduimme kaikki,
    Uskollisuudella lain käskyä noudattaen.

_Salamiin taistelu_. Yht'aikaa Termopylan taistelun kanssa
soti helleniläisten laivasto salmessa sen paikan kohdalla. Kun
persialaisjoukko nyt eteni Hellaasen ja viimein poltti asujamiensa
tyhjäksi jättämän Atenan, siirtyi myöskin helleniläisten laivasto
Salamis-saaren ja Attikan manteren väliseen ahtaasen salmeen.

Silloin eli atenalaisten keskessä mies, jonka kunniaksi Kreikan
pelastus syystä kyllä luetaan. Tämä mies _Temistokles_ oli jo
nuorukaisena osoittanut vilkasta älyä ja rohkeain toimien kykyä. Kun
Maratonin taistelun jälkeen Miltiadeen nimeä ylisteltiin yli koko
Hellaan ja voittopylväs pystytettiin hänelle Atenaan, astuskeli
Temistokles usein unettomana sen ympäri öillä, ja kun häneltä kysyttiin
syytä, vastasi hän: "Miltiadeen voittopylväs ei suo minulle yön lepoa."
Muut atenalaiset katsoivat sodan päättyneen Maratonin taisteluun, vaan
Temistokles oikein arvasi sen silloin vasta alkaneen. Suurella vaivalla
onnistui hänen taivuttaa maanmiehensä rakentamaan laivasto, joka nyt
sodan uudestaan aljettua olikin hyvin tarpeen. Persialaisten lähdettyä
toisen kerran Kreikkaa vastaan kysyttiin hänen kehoituksestaan Delfin
orakelilta neuvoa, joka vastasi, että atenelaisten tuli kaupunkinsa
hävityksen jälkeen puolustautua puumuurien sisällä. Temistokles silloin
sai maanmiehensä uskomaan puumuureilla tarkoitettavan laivoja, jonka
tähden atenalaiset veivät vaimonsa ja lapsensa turvaan, nousivat
laivoihinsa ja jättivät aution kaupunkinsa alttiiksi Xerxeelle.

Helleniläisessä laivastossa oli Salamiin salmessa 380 laivaa, joista
200 atenalaisten. Vaikka sparttalaiset olivat lähettäneet ainoastaan
7 laivaa, katsottiin kuitenkin heidän kuningastansa _Eurybiadesta_
ylipäälliköksi. Sanoman saavuttua Atenan hävityksestä tulivat
helleniläiset hyvin neuvottomiksi ja erimielisiksi. Muutamat näet,
varsinkin peloponnesolaiset, tahtoivat peräytyä Istmos-taipaleelle,
rakentaa siihen muurin kannaksen poikki ja puolustautua sen turvissa.
Kuningas Eurybiades ja korintolaisten päällikkö Adeimantos kannattivat
sitä mielipidettä. Mutta Temistokles, tajuten, että helleniläiset nyt
saattaisivat itsensä turmioon, jos hajoaisivat, koetti hyvin mietityllä
puheella taivuttaa Eurybiadesta ja muita päälliköitä pysymään yhdessä.
Adeimantos keskeytti sanoen: "Temistokles, kilpaleikeissä annetaan
vitsaa niille, jotka esiytyvät liian aikaisin." "Niin," vastasi
Temistokles, "mutta niitä, jotka esiytyvät liian myöhään, ei
seppelöidä."

Kun persialaislaivaston suuri purjemetsä alkoi näkyä, tuli
helleniläisille vielä suurempi kiihko peräytyä Istmos-taipaleelle.
Silloin Temistokles käytti viekkautta, lähetti uskollisimman orjansa
yöllä sanomaan vihollisille: "Minut lähetti atenalaisten päällikkö
muiden tietämättä, koska hän on kuninkaan puolella ja toivoo teille
voittoa; minä olen tullut sanomaan teille, että helleniläiset
peloissaan neuvottelevat pakoon lähtöä. Nyt te voitte tehdä suurimpia
urhotöitä, jos heitä ette päästä pakenemaan, sillä he ovat keskenään
eripuraiset eivätkä voi tehdä vastarintaa." Viholliset uskoivat orjan
sanat ja purjehtivat heti Salamiin luo piirittämään helleniläisiä,
jotka yhä vielä kiistelivät keskenään.

Auringon noustessa purjehtivat vihollislaivat joka taholta esiin.
Eräällä kukkulalla rannalla istui Xerxes kultaistuimellaan taistelua
katsomassa ja hänen vieressään seisoi kuninkaallisia kirjureja muistiin
merkitsemässä kaikkia urhotöitä, kuin hänen sotaväkensä oli tekevä.
Alussa vallitsi juhlallinen hiljaisuus ja helleniläiset alakuloisina
laskivat laivansa lähemmäksi rantaa. Silloin muutamat heistä, ollen
enemmin kuin muut liikutetut hetken vakavuudesta, olivat huomaavinaan
pitkän naishaamun Pallas-Atena-jumalattaren ja kuulevinaan hänen
kovalla äänellä lausuvan: "Helleniläiset, miten kauan tienne vetää
teitä takaperin?" Eespäin he silloin rohkeasti ohjasivat laivansa kohti
vihollisen tiheään sulloutunutta laivastoa. Runoilija Aiskylos, joka
itse kunnialla taisteli tässä, on eräässä näytelmässään kuvaillut
taistelua näin:

    Kun päivän valopyörä kohos taivaallen,
    Levittäin laajain vetten yli loistettaan,
    Kas silloin reipas sotalaulu Hellenein
    Soi, tuhat-äänisnä sen raittiit sävelet
    Takaisin rannan kallioista kaikuivat.
    Barbarein mielet valtas pelko, kauhistus,
    He huomas petoksen, sill' eihän hymni tuo
    Pakoa varten juhlivasti raikunut.
    Koht' uljaasti se pieni parvi rynnisti,
    Heit' innostutti sotatorvein toitotus,
    Ja heidän hyökätessään huuto kajahti
    Mon'ääninen: nyt, Hellaan pojat, edespäin!
    Pelastakaamme vaimot, lapset, isänmaa!
    Pelastakaamme pyhyys suurten jumalain
    Ja isäin haudat! Kaikest' on nyt ottelu!
    Ryskeellä töyttäs laiva laivan kylkehen,
    Sen lävistäen vaskikeuloin; ensinnä
    Musertui Tyron laiva, sitte toiset muut.

Helleniläisten laivat aina säännönmukaisesti ryntäsivät järjestetyissä
riveissä, mutta viholliset, tietämättä mitään järjestyksestä,
taistelivat ilman yhteistä johtoa; senpä tähden heidän tappionsa pian
olikin ratkaistuna. Kuitenkin muukalaiset tänä päivänä osoittivat
suurempaa urhollisuutta kuin muulloin, sillä nyt he taistelivat
kuninkaansa silmäin edessä ja pelkäsivät hänen vihaansa. Varsinkin
karialainen kuningatar Artemisia, itse ohjaten alustansa, osoitti
neuvokkaisuutta, joka saattoi Xerxeen lausumaan, että hänen miehensä
taistelivat kuin naiset, vaan naiset kuin aika miehet. Persialaisten
tappio oli niin täydellinen, että koko lahden pinta peittyi suuren
laivaston jäännöksistä.

Tästä onnettomuudesta rohkeutensa menettäneenä läksi Xerxes kiireesti
peräytymään Hellesponton rannalle, jätettyään 300,000 miestä parasta
väkeä Mardoniolle, joka luuli maalla voivansa kostaa kärsityn tappion.

Kun Temistokles jonkun ajan kuluttua tuli Olympon juhlaleikkeihin,
kääntyivät kaikki katsomaan häntä ja kova suostumushuuto kajahti joka
taholta eivätkä ihmiset hänen tähtensä muistaneet enää pitää lukua
kilpataistelijoista. Itse hän ilolla tunnusti ystävilleen silloin
saaneensa runsaan palkinnon vaivoista, joita oli kärsinyt Hellaan
tähden.

Maanmiehillensä teki Temistokles vielä hyvän palveluksen siten, että
hänen onnistui sparttalaisten suureksi mielipahaksi saada aikaan
pitkäin muurien tekeminen, joilla Atenan yhteys satamiensa kanssa tuli
turvatuksi.

Kohta atenalaiset kuitenkin unhottivat kiitollisuusvelkansa häntä
kohtaan. Koska hän oli niin paljon arvokkaampi kaikkia muita, ruvettiin
häntä katsomaan valtiolle ja vapaudelle vaaralliseksi mieheksi ja
tuomittiin hänet maanpakoon. Harhailtuaan monessakin paikassa, saamatta
mistään turvaa, kääntyi hän viimein Xerxeen seuraajan kuningas
Artaxerxeen puoleen, joka hänet ottikin vastaan hyvin kunnioittavasti.
Kuten muutamat historioitsijat kertovat, on Temistokles viimein itse
surmannut itsensä, ett'ei hänen olisi täytynyt taistella isänmaatansa
vastaan.

_Kimon_. Tuskin on mikään aika minkään kansan historiassa
ollut sopivampi tuomaan esiin hengen korkeampia voimia kuin se,
jolloin helleniläisten suurenmoinen vapaustaistelu Persian
jättiläisvoimaa vastaan tapahtui. Siinä esiytyi ikäänkuin suuressa
yleishistoriallisessa näytelmässä Europan ja Aasian, sivistyksen ja
raakuuden, vapauden ja itsevaltiuden taistelu. Eipä ihmettä, että
jokainen, joka tunsi itsessään mahtavan hengen, joutui taistelun
esiriviin, varsinkin jos häntä kuuluisain esi-isäin maine kiihotti
urhotöihin. Miltiadeen poika Kimon oli yksi sellainen mies. Miltiadeen
kuoltua vankeudessa pantiin Atenan lakien mukaan hänen poikansa
jatkamaan isänsä vankeutta. Siitä hän kuitenkin pelastui, kun hänen
sisarensa joutui naimisiin rikkaalle Kalliaalle, joka maksoi Miltiadeen
sakon. Kärsitty kova kohtelu ei nuorukaista estänyt antautumasta
valtion palvelukseen. Kun Temistokles sai atenalaiset taivutetuksi
luopumaan kaupungistansa ja nousemaan laivoihin, niin Kimon muiden
surressa riensi ilosta loistavin kasvoin ylös linnaan ja ripusti sinne
suitset uhrilahjaksi, siten merkiten, ett'eivät atenalaiset nyt enää
turvautunet hevostensa nopeuteen. Hän sieppasi linnassa riippuvista
kiivistä yhden ja riensi laivaan, jonne moni seurasi häntä, innostuen
hänen esimerkistään. Salamiin taistelussa hän sitte osoitti loistavaa
urhollisuutta.

Kun yhdistyneet helleniläiset sparttalaisen _Pausaniaan_, ja
atenalaisen _Aristeideen_ johdolla perinpohjin voittivat Xerxeen
tänne jättämän Mardonion Plataian luona, ryhtyi Kimon johtamaan
Atenan laivastoa ja alkoi heti hyökkäyssodan persialaisia vastaan,
vapauttaakseen Vähä-Aasian rannikon ionialais-kaupunkeja. Loistava
kaksoisvoitto Eurymedon-joen luona (466) saattoikin sen tarkoituksen
perille. Persialainen laivasto oli joen suiden edessä; Kimon hyökkäsi
äkisti sen päälle ja voitti sen perin pohjin. Mutta osa voitetuista
pelastui vihollisen maajoukon turviin, joka uhkaavaisena seisoi
rannalla. Silloin atenalaiset nousivat maalle ja, vaikka olivatkin
väsyksissä meritaistelusta, ryntäsivät voiton-iloissaan kovasti huutaen
paljon voimakkaamman vihollisen päälle. Kauan kesti tulista taistelua
ja monta Atenan urhollisinta miestä kaatui. Mutta viimein joutuivat
persialaiset niin täydellisesti tappiolle, että tuskin ainoankaan
heistä sanotaan päässeen pakoon. Heidän leiristään saivat voittajat
äärettömän saaliin. Tämä menestys oli niin päättäväinen, ett'ei
yksikään persialaislaiva sitte enää uskaltanut purjehtia Kreikan
vesille eikä mikään persialainen maajoukko enää marssinut Vähä-Aasian
länsirannalle.

Kun muukalaisten vaara saatiin torjutuksi, alkoi sisällinen
eripuraisuus häiritä Kreikanmaata. Varsinkin vallitsi suuri
erimielisyys molempien päävaltioiden Atenan ja Spartan välillä. Kun
Spartassa tapahtui tuhoinen maanjäristys ja samalla kertaa kauan
sorretut helotit (orjat) nousivat kapinaan, katsoi Kimon, aina
tarkoittaen yksimielisyyden ylläpitämistä helleniläisten kesken,
sitä sopivaksi tilaisuudeksi uudistaa vanhaa, nyt hajonnutta
ystävyysliittoa. Hän sai Atenassa aikaan, että hänet nimitettiin
atenalaisen apujoukon päälliköksi, jonka piti lähtemän Sparttaan. Mutta
kun sparttalaiset epäluuloisuudesta lähettivät atenalaiset takaisin,
käänsi siitä loukkautunut Atenan kansa koko vihansa Kimonia vastaan,
joka nyt karkoitettiin kymmeneksi vuodeksi Atenasta.

Kohta sen jälkeen joutuivat atenalaiset ja sparttalaiset ilmi sotaan.
Oli taistelu Tanagran luona Boiotiassa (457). Ennen taistelun alkua
saapui Kimon ja asettui riviinsä. Mutta atenalaiset sekä harmista että
epäluuloisuudesta ajoivat hänet pois taistelusta. Sen tylyytensä saivat
he maksaa täydellisellä tappiolla. Silloin kansa kutsui takaisin
Kimonin, jonka vaikeaksi ensi työksi tuli sovinnon rakentaminen Atenan
ja Spartan välille. Voidakseen pitää helleniläisten voimia koossa
uudisti hän vielä kerran taistelun persialaisia vastaan. Vaan silloin
hänen urhotöistä rikas elämänsä päättyikin, sillä hän kuoli
Kypros-saarella Kition-kaupunkia piirittäessään.

Kimon oli ylevä kuin Miltiades ja viisas kuin Temistokles, mutta
jalomielisyydeltä ja valtiomies-nerolta etevämpi heitä kumpaakin. Hänen
olemuksessaan oli jotakin ylhäistä, mutta anteliaisuutensa tähden pysyi
hän kuitenkin aina kansan suosiossa.

Hän otatti pois aidat puutarhojensa ympäriltä, että kuka hyvänsä
saisi vapaasti nauttia niiden hedelmiä. Joka päivä laitatti hän
yksinkertaisen, vaan monelle hengelle riittävän atrian, jolle kuka
hyvänsä sai tulla. Jalon olentonsa voimalla korotti hän kansan katseen
ylemmäksi puoluehengen näköpiiriä ja pitämällä helleniläisten voimat
koossa persialaisia vastaan esti hän vielä muutamia vuosia heitä
keskinäisissä taisteluissa tuhoamasta toinen toistansa.



Atenan kukoistusaika (450-429).


Perikles.

Tämä mies, joka oli Atenan johtajana sen loistavimpana ikäkautena,
oli luonnolta saanut kaikki ne edut, jotka yksityisen korottavat
suurta ihmisjoukkoa ylemmäksi. Ollen Xantippon poika, joka oli
persialaissotain aikana saavuttanut yhden loistavan voiton,
ja äitinsä puolelta polveutuen myöskin kuuluisasta suvusta, oli
hänellä jalosukuisuuden etu, jota muinaisajan tasavalloissakin
pidettiin suuressa arvossa. Hänen tavattoman hyviä luonnonlahjojansa
kartutti perinpohjainen ja laaja sivistys. Siitä tuli hänen kiittää
varsinkin filosofi Anaxagorasta, jonka vaikutuksesta hän sai ylevän
maailmankäsityksen ja viehättävän kaunopuheisuuden, jotka aina
mahtavasti vaikuttivat atenalaisiin. Hänen ruumiinsa muoto ei kyllä
täydellisesti tyydyttänyt atenalaisten ankaroita kauneusvaatimuksia,
koska hänen päänsä oli tavattoman pitkulainen, jonka tähden runoilijat
häntä sanoivatkin "päärynäpääksi"; mutta koko hänen olennossaan oli
jotakin omituista ja paljon sanovaa. Hänen kasvoillaan lepäsi aina
juhlallinen vakavuus, joka ei vähästä erehtynyt hymyilemään; hänen
käyntinsä oli hidas ja määräkäs; puhuessaan hän aina noudatti tyyntä
malttia eikä käyttänyt mitään ulkonaisia keinoja liikuttaakseen
tunteita. Kun kerran halpamielinen porvari häntä häpäsi torilla ja yön
tultua seurasi hävyttömyyksillään häntä aina asuntoonsa asti, käski hän
kotiin tultuansa palvelijan heti sytyttämään tulisoitsun ja saattamaan
häpäsijän kotiinsa.

Perikleen ollessa nuorukaisena epäili häntä suuresti Atenan kansa,
sillä monen mielestä oli hänellä sekä samanlainen miellyttävä
äänenluonto ja puhelun viehätysvoima kuin tyranni Peisistratolla.
Sentähden hän kauan pysyi erillään valtiotoimista, peljäten, että häntä
ehkä katsottaisiin vaaralliseksi mieheksi ja ajettaisiin maanpakoon;
vaan sodassa hän oli urhollinen ja pelkäämätön. Sittemmin kuin
Temistokles karkoitettiin ja sota pidätti Kimonia poissa kotimaasta,
alkoi hän ajaa suuren kansanjoukon ja köyhäin asiaa. Heti hän muutti
koko elintapansa. Hän ei astunut muuta tietä kuin torille ja
neuvoshuoneesen; hän hylkäsi kaikki kutsut pitoihin ja seuraelämään.
Itse kansalle hän aina näyttäytyi ikäänkuin kaukaa, hän kun ei ryhtynyt
puhumaan kaikista asioista, vaan ainoastaan kaikkein tärkeimmistä. Vaan
kun hän aina tarkkaan mietti esitelmänsä ja esitystavassaan osoitti
ylevyyttä ja jaloutta, niin hänen aina tyynesti ja kiihkottomasti
esitettyjen puheittensa vaikutus oli mahtava. "Totisesti", sanoo
historioitsija Tukydides, "hän johti Atenan kansaa enemmin kuin se
häntä siten, että hän ottaen voimansa sopivista lähteistä, ei puhunut
vain miellyttääkseen, vaan osasi myöskin sydämmellisesti vastustaa.
Milloin hän huomasi kansan olevan täynnä kopeutta, saattoi hän
sanoillaan sen pelon valtaan; mutta milloin kansa osoitti arkuutta,
virkisti hän sitä rohkeudella ja voimalla." Hänellä olikin liikanimi
"olympolainen", ja hänen sanottiin kantavan kielellään ukonnuolta ja
ukkosta.

Puoluevihan sokasemana saattoi Perikles suurta vastustajaansa Kimonia
kohtaan aikaan maanpakoon tuomion. Mutta kun kansa Tanagran tappion
jälkeen toivoi Kimonia takaisin, silloin Perikles itse ehdotti hänen
kutsumistansa. Kohta sen jälkeen tapahtunut Kimonin kuolema vapautti
hänet vaarallisimmasta kilpailijastaan. Kansanvalta silloin alkoi
edistyä suurin askelin. Areiopagilta otettiin pois oikeus kumota
kansankokouksen päätöksiä. Perikles saattoi hyväksytyksi päätöksen,
että niiden kansalaisten, jotka rupesivat jäseniksi yleisiin
tuomioistuimiin, piti saaman palkkaa, joka alussa määrättiin yhdeksi
oboloksi (noin 30 penniksi) päivältä, mutta sittemmin suurennettiin.
Ehkäpä jo tähän aikaan ruvettiin maksamaan päiväpalkkaa porvareille,
jotka ottivat osaa kansankokoukseen. Ennen hoidettiin sellaisia toimia
ilman palkkiota, mutta juuri sentähden eivät köyhät kansalaiset, joiden
täytyi elää jokapäiväisellä työllään, aina voineetkaan saapua
kansankokouksiin. Täten kehittyvän kansanvallan aikana vaurastui Atena
loistavan mahtavaksi. Sen laivasto vallitsi kaikkia Kreikan vesiä;
Vähä-Aasian rantakaupungit ja Arkipelagin saaret olivat sen nöyriä
liittolaisia. Kopeudessaan päätti kansankokous Perikleen neuvosta
käyttää Atenan kaunistukseen sotarahaston, jonka liittolaiset olivat
yhdessä koonneet ja joka oli ollut sijoitettuna Delos-saareen, mutta
sittemmin siirretty Atenaan. Kun Perikles lausui, että Atena kyllä tiesi
suojella liittolaisia ja että heidän siis ei tarvinnut vaatia mitään
tiliä sotarahaston käyttämisestä, saavuttivat ne sanat helposti
suostumusta, ja vaiensivat kaikki epäilykset tuon teon oikeudesta.
Niinpä näillä varoilla tehtiin komeita kartanoita, jotka saavat
kaukaisimmankin jälkimaailman ihmettelemään, ja kaunotaiteille alkoi
nyt kukoistusaika.

Perikleen viimeisiä ikävuosia synkistytti verinen sota, joka Atenalle
alkoi Sparttaa ja sen liittolaisia vastaan. Perikles itse joutui (429)
ruton uhriksi, joka tämän sodan aikana raivosi Atenassa ja josta
tuonempana kerrotaan laveammin.


Taiteen kukoistus Atenassa.

[Kuva: Akropolis.]

Akropolis-kukkulalle, jolla Atenan linna seisoi kaupungin katujen
päässä, pystytettiin ihanoita muistomerkkejä. Sinne noustiin leveitä
marmoriportaita myöten ja astuttiin sisälle _propylaiain_
suurenmoisesta koruportista. Propylaiat olivat suuri pylväspiha, jossa
oli viisi porttiaukkoa, ja siihen liittyi siipirakennuksia molemmin
puolin. Niiden välinen etusali oli jaettuna kolmeen käytävään
keveillä pylväsriveillä, joiden päällä marmorinen katto lepäsi.
Viisiä portaita noustiin pihasta viidelle korkealle vaskiportille,
joista astuttiin Akropoliin kukkulalle. Siellä seisoi Atenan temppeli,
ihana _Partenon_, ympäröitynä katetulla käytävällä, jonka
kattoa kauniit marmoripylväät kannattivat. Itse temppeli, tehty
Pentelikon-vuoren marmorista, oli helleniläisen rakennustaiteen etevin
mestariteos. Päätypinnat olivat koristetut ihmeteltävillä, puoleksi
kohoavilla kuvauksilla jumalattaren syntymästä ja elämänvaiheista.
Temppelirakennuksen katon alareunaa pitkin oli kuvafriisi, jossa niin
sanotun panatenaia-juhlaretken vaihtelevat kohtaukset olivat erittäin
hienosti ja taiteellisesti esitetyt. Yläosaa kannattivat korkeat
pylväät, joiden väliltä avautui käytävä itse temppelisaliin.
Siellä seisoi jumalattaren kuva, noin 40 jalkaa korkea, ruumis
elefantinluusta, puku ja kypärä kullasta, jota kattoaukosta virtaava
päivänvalo kirkkaasti valasi. Säännöllisen kauneilla kasvoilla lepäsi
lempeä vakavuus. Toisessa kädessä oli hänellä voiton jumalattaren kuva,
toisessa kilpi ja keihäs, jonka kultakärki osoitti kohti korkeutta.
Partenonin vasemmalla puolella oli muhkea _Erekteion_, sekin
pyhitetty tälle jumalattarelle, ja sen lähellä, linnan kukkulan
korkeimmalla kohdalla, seisoi toinen Atenan kuva, 70 jalkaa korkea,
valettu Maratonin voittosaaliista. Kilpi ja keihäs aseinansa seisoi
siinä jumalatar, paljon tarkoittavasti katsellen ulos merelle,
joka oli Atenan vallan ja suuruuden näyttämö. Kuva oli niin korkea,
että purjehtija jo Sunion-niemestä viiden peninkulman päästä voi
nähdä Atenan vaskikypärän välkkyvän auringon valossa. Lähellä
Akropolis-kukkulan juurta oli _Odeion_, pyöreä rakennus, aiottu
soittoa, laulua ja näytelmiä varten sekä koristettu kauneilla
kuvateoksilla. Ulkomuodoltaan oli se Xerxeen teltan kaltainen ja
sisustettu marmorisilla istuimilla. Sen huippuista kattoa kannattamassa
oli niiden laivain mastoja, jotka oli sodissa valloitettu
persialaisilta.

[Kuva: Partenon.]

Nämä rakennukset, joilla Perikles tahtoi maanmiehissänsä herättää
ylevyyttä ja jaloa kunnianhimoa olivat kuolemattomia taideteoksia; ne
täyttivät katselijan sielun puhtaalla selvyyden ja sopusuhtaisuuden
tunteella. Viiden sadan vuoden kuluttua, jolloin ne vielä seisoivat
muuttumattomina, lausui niistä eräs kuuluisa kirjailija: "Näille
mestariteoksille on annettu sellainen elinvoima, että ne vielä
tänäänkin näyttävät ihan äskettäin rakennetuilta; niin suuresti loistaa
niistä nuoruuden kukoistus, jota ei mikään aika voi vähentää, ja tuntuu
ikäänkuin elävä sielu niistä ainiaan huokuisi."

Suurin kunnia näistä taiteentuotteista tulee Perikleen ystävälle,
taiteilija _Feidiaalle_, joka johti rakennustyötä ja itse teki
molemmat Atena-jumalattaren kuvat. Olympiaan teki hän kauniin
Zeus-jumalan kuvan (katso kuva edellä), joka ylhäältä virtaavassa
valossa istui valtaistuimellaan suuren temppelisalin perällä, pitäen
oikeassa kädessään voiton jumalattaren kuvaa ja vasemmassa runsaasti
koristettua valtikkaa. Hänen ruumiinsa yläosa oli loistavaa
elefantinluuta, alaosa kukilla ja kuvilla koristetun manttelin
peitossa. Yhdeksättä sataa vuotta istui tämä jumalan kuva
taiteellisesti tehdyllä valtaistuimellaan helleniläisten kunnioituksen
ja ylpeyden esineenä.

Runoudella oli myöskin Perikleen eläessä kukoistusaikansa. Atenan
teaatterille, jonka varsinainen alkuunpanija Aiskylos oli, sepitsi
pehmeämpiluontoinen _Sofokles_ näytelmiä, jotka ovat kaikkina
aikoina pysyneet verrattomina esikuvina. Runoilija oli nuorukaisena
itse tanssinut voittojuhlassa Salamiin taistelun jälkeen. Kauniin
Antigone-näytelmänsä tähden valittiin hänet Atenan sotapäällikköjen
joukkoon. Koska köyhäin pääsyliput julkisiin näytäntöihin maksettiin
valtion rahaston varoilla, oli kaikilla kansalaisilla tilaisuus nähdä
sellaisia taiteen mestariteoksia ja niistä ammentaa sielun sivistystä.

[Kuva: Sofokles.]

Kansan elämässä vallitsi myöskin sama henki kuin taiteessa. "Me
rakastamme", lausui kerran Perikles, "komeilematonta kauneutta ja
velttouteen vaipumatonta tiedettä. Rikkautta me käytämme välikappaleena
tosi työhön eikä tyhjään sanoilla kerskaamiseen; eikä köyhyys kellekään
meistä ole häpeäksi, vaikka siitä tulee suuri häpeä, jos köyhyyttä ei
vältetä työllä. Pitäessämme huolta kotoisesta elämästämme otamme
myöskin tehokkaasti osaa yhteisiin toimiin eikä työmieskään suinkaan
ole tietämätön yhteiskunnan asioista. Sillä sitä, joka ei ota osaa
valtiolliseen elämään, me emme katso rauhan rakastajaksi, vaan
hyödyttömäksi ihmiseksi, ja totuutta tajuten voimme me lausua
arvostelun taikka ainakin esittää mielipiteen, koska emme katso
lausuttua sanaa toiminnan pidättimeksi. Senpä tähden saatan
liioittelematta sanoa, että meidän valtiomme on kehityskoulu koko
Kreikanmaalle."



Peloponneson sodan aika (431-404).


Sodan syyt ja alku.

Kreikanmaan taivas valasi kirkkaasti sivistyksen kukkia ja voittojen
kypsyneitä hedelmiä. Mutta tuolla alhaalla taivaan rannassa oli synkkä
raita, ja se kasvoi pian ukkospilveksi, joka oli pimittävä taivaan ja
lauetessaan särkevä kukat ja hukuttava hedelmät. Ionialaisten ja
dorialaisten heimoerotus oli jo vanhimmista ajoista saakka tuottanut
monta riitaisuuksien aihetta. Persialaissota tosin sai aikaan sellaisen
yhtymisen, kuin suuren vaaran pelko itsestäänkin vaikuttaa. Mutta
kohtapa näkyi, että se yhteys oli vain satunnainen yhdistyminen. Näiden
heimojen luonteet olivat siksi liian erilaiset, ett'ei voitu estää
pääsemästä epäsopua tuohon sovittuun sointuisuuteen. Vilkas,
hienotuntoinen, ripeästi päättävä ionialainen vaivoin voi tulla yhdessä
toimeen vakavan, juromaisen, hitaasti punnitsevan dorialaisen kanssa.
Päävaltioissa Atenassa ja Spartassa oli eri luonteiden mukaan
kehittynyt erilaiset lait. Atenan ne lait olivat muodostelleet
kukoistavaksi sivistysvaltioksi, jonka jäsenet halveksivat dorialaisia,
noita sivistymättömiä barbaareja, ja antaneet tälle valtiolle
kansanvaltaisen muodon, joka kasvatti kopeutta kansassa itsessään ja
tuli houkuttelevaksi esimerkiksi naapurivaltioiden suurille
kansanjoukoille. Sen sijaan olivat Spartassa kehittyneet lait tehneet
siitä rautaisen sotilasvaltion, jossa halveksittiin ionialaisia,
noita hempeitä, naismaisia miehiä, ja antaneet tälle valtiolle
ylimysvaltaisen muodon, joka vallanpitäjissä kasvatti jäykkää ylpeyttä
ja turhaa kansanvallan pelkoa. Sitä paitsi oli Spartan, joka ennen oli
pitänyt yliherruutta eli ylijohtoa (hegemoniaa) merelläkin, täytynyt
persialaissotain aikana luovuttaa se etu yhä vaurastuvalle Atenalle,
jonka hallussa nyt oli suuret rahavarat, paljo liittolaisia ja mahtava
laivasto. Vuonna 445 tekivät taistelijat rauhan 30 vuodeksi, päättäen,
että kumpikin valtio sai vast'edes pitää liittolaisensa ja ett'ei
kellään liittolaisella ollut oikeutta siirtyä vastustajan puolelle.
Spartalla oli siis täst'edes oleva Peloponneson ja enimpien Boiotian
kaupunkien, vaan Atenalla saarien ja ionialaisten rantakaupunkien
yliherruus. Niinpä oli muodollisestikin tehty kaksi toinen toistaan
tähtäävää liittoa. Molemmat seisoivat taistelukunnossa ja sodan liekki
odotti vain sytyttävää kipinää.

Se singahtikin, kun Kerkyra (Korfu), Korinton siirtopaikka, sotkeutui
sotaan emäkaupunkiansa vastaan ja sen johdosta pyysi Atenalta apua,
jota sieltä helposti saatiinkin. Atenalaiset lähettivät osan
laivastostansa Kerkyralle avuksi. Taistelu silloin laajeni Korinton ja
Atenan sodaksi. Korinttilaiset taivuttivat siirtopaikkansa Potidaian
luopumaan Atenasta, jolle se siihen asti oli maksanut veroa. Mutta kun
atenalaiset nyt pääsivät voitolle, lähettivät voitetut pyytämään apua
Spartasta, joka heti lupasi hyökätä Attikaan, jos Atena teki mitään
pahaa Potidaia-kaupungille. Atenalaiset alkoivat kuitenkin piirittää
sitä ja valloittivat sen vuoden kuluttua. Siten alkoi sota
Atenan ja Spartan välillä, joka sota on saanut nimensä Spartan
peloponnesolaisista liittolaisista.


Rutto Atenassa.

Sparttalaiset hyökkäsivät kuninkaansa Arkidarnon johdolla Attikaan,
polttivat kyliä ja hakkasivat maahan öljypuistoja. Kansa peräytyi
Perikleen neuvosta kaupungin muurien sisälle, ryhtymättä taisteluun
vihollista vastaan. Mutta toinen maanvaiva, paljon turmiollisempi kuin
sota, alkoi raivota tiheään sullotussa ihmisjoukossa, hirvittävä rutto,
joka oli tänne levinnyt Afrikasta ja Aasiasta. Kun kesä oli hyvin kuuma
ja maalta tulleen väestön täytyi asuskella epäterveellisissä ja
kosteissa asunnoissa, kiihtyi siitä taudin voima. Kehen se tarttui,
hän tunsi ensin kovaa kipua päässä; silmät tulivat punaisiksi ja
vihavoittaviksi, kieli veren karvaiseksi ja hengitys haisevaksi; kova
aivasteleminen rupesi vaivaamaan, ja pian siirtyi sairaus alas rintaan
ja vatsaan. Iho tuli täyteen rakkoja ja paisumia ja sisällä tuntui niin
polttavaa kuumuutta, että moni riisui vaatteensa ja viskautui
päistikkaa kylmään veteen. Sitä paitsi vaivasi sairaita alinomainen
jano, joka ei lakannut runsaimmastakaan juomisesta. Kuolettava
alakuloisuus teki kärsimykset vielä vaikeammiksi, Monikin talo jäi ihan
tyhjäksi asujanten kuoleman tähden. Maalta tulleessa väestössä, joka
oleskeli joukottain teltoissa ja julkisissa rakennuksissa, raivosi
kuolema kauheimmasti. Moni kuolevainen ryömiskeli kaduilla ruumisten
seassa, toiset makasivat kaivojen vieressä, joista turhaan olivat
etsineet janonsa sammutusta; moni myöskin kuoli temppeliin, jonne oli
paennut. Välistä tarttui rutto niin äkisti, että ihmiset kuolivat heti
siihen paikkaan. Niiltäkin, jotka paranivat, olivat sekä ruumiin että
sielun voimat turmeltuneet; heiltä katosi muisti niin peräti, että he
aivan unhottivat entiset asiat eivätkä enää tunteneet toinen toistansa.
Luottamus jumaliin lakkasi, kun nähtiin hurskauden ja jumalisuuden
joutuvan saman kovan kohtalon alaisiksi; lakien pelko haihtui, kun
pahantekijä ei luullut elävänsä niin kauan, että ehtisi kärsiä
rangaistuksensa. Nyt uskallettiin paljon enemmin tehdä kaikkea, mitä
hyvänsä mieli halusi. Hillittömästi antauduttiin aistillisiin
nautintoihin, kun sekä elämää että omaisuutta pidettiin yhtä
katoavaisina eikä kukaan enää viitsinyt tehdä työtä, hän kun joka hetki
saattoi odottaa pois joutuvansa. Olivatpa atenalaiset siis kovassa
ahdingossa, kun rutto raivosi kaupungin sisällä ja vihollinen
ulkopuolella.

Nyt aljettiin syyttää Periklestä, joka oli liian suuren ihmisjoukon
kokoamisella kaupunkiin vaikuttanut ilman turmeltumisen; hänet
erotettiin sotapäällikön arvosta ja tuomittiin rahasakkoon. Hän kyllä
kohta sai takaisin entisen asemansa, mutta yhä häntä vielä kohtasi
onnettomuuden isku toisensa perästä, kun näet rutto riisti milloin
minkin jäsenen hänen perheestänsä. Kauan kesti hänen mielenmalttinsa
horjumatta; mutta laskiessaan Atenan tavan mukaan kuolinseppelettä
nuoremman poikavainajansa päähän, joutui hän katkeran surun valtaan,
niin että hän vastoin tapaansa heltyi kyyneliin ja valitukseen. Viimein
tarttui häneen itseensäkin rutto. Hänen ollessaan jo lähellä kuolemaa
ylistelivät ympärillä istuvat porvarit hänen avujansa. Hän silloin
nousten istumaan sanoi: "Minua kummastuttaa, että te luettelette vain
sellaista, jossa onnella on yhtä suuri osa kuin minulla, mutta ette
mainitse kauneinta, sitä, että kenenkään atenalaisen ei ole tarvinnut
minun tähteni pukeutua murhepukuun." Hänen kuolemansa keskellä näitä
kauhun päiviä tuli surulliseksi lopuksi niin loistavalle aikakaudelle.


Alkibiades.

Luonto oli antanut tälle atenalaisten suosikille runsaasti lahjoja.
Hänellä oli kaunis vartalo, vilkas olento ja kauniilta sointuva ääni.
Hänen sielun ominaisuutensa olivat loistavat, mutta osoitti hän myöskin
turmiollista kevytmielisyyttä ja vallatonta uhkarohkeutta. Aikaisin
näkyi hänessä ylpeää itsetuntoa. "Purethan sinä kuin nainen", sanoi
hänelle kumppani, jonka kanssa hän poikana painiskeli. "En, vaan
niinkuin leijona", vastasi Alkibiades. Aikaisin näkyi myöskin lujain
perusaatteiden puutetta. Kun hän kerran läksi tervehtimään holhojaansa
ja sukulaistansa Periklestä, kuuli hän sinne saavuttuaan Perikleen
juuri mietiskelevän tilintekoa, joka hänen oli annettava kansalle.
"Eikö olisi parempi", kysyi Alkibiades, "mietiskellä, miten kokonaan
pääsisit tekemästä tiliä?" Kansalle hän, vaikka tekikin vallattomia
kujeita, oli niin rakas, että, kun hän kerran astui torin poikki, koko
kansankokous iloisesti rähisten juoksi hänelle vastaan; ja kun hän
hämmästyksissään päästi viittansa alta peltopyyn karkaamaan, unhottivat
atenalaiset valtiolliset neuvottelunsa ja läksivät tavoittamaan kiinni
peltopyytä.

Kahdeksan vuoden kuluttua Perikleen kuolemasta oli Atenan ja Spartan
välillä tehty rauha 50 vuodeksi. "Niiden 50 rauhavuoden kuukaudet
tulevat hyvin lyhyiksi", lausui Alkibiades, ja hän piti myöskin
sanansa. Hän taivutti kansan (415) päättämään lähettää meriväkeä
Sisiliaan auttamaan Segesta-kaupunkia Selinusta ja sen liittolaista
Syrakusaa vastaan. Miellyttävällä vakuutusvoimallaan osasi hän helposti
hurmata atenalaiset, jotka eivät luonnostaankaan suinkaan olleet varsin
ajattelevaiset, ja luvata heille pikaista menestystä. Kansa jo
edeltäpäin nautti voitoniloa ja uneksi Sisilian, Kartagon ja Afrikan
valloitusta, jonka jälkeen toivottiin olevan Peloponneson valloituksen
helppoa. Muhkea laivasto varustettiin ja Alkibiades pääsi päällikköjen
lukuun. Mutta ennen laivaston lähtöä kaadettiin yhtenä yönä kaikki
Hermeen patsaat, jotka olivat katujen kulmiin pystytettyinä, ja siitä
uskonnon häväistyksestä epäiltiin yleisesti Alkibiadesta. Heti
laivaston saavuttua Sisiliaan tuli Atenasta laiva noutamaan
Alkibiadesta vastaamaan asiasta. Tiellä hän kuitenkin karkasi ja meni
sitte Sparttaan, jossa hänet otettiin vierasvaraisesti vastaan. Siellä
hän myöskin noudatti Spartan ankaraa elintapaa. Kostaakseen Atenalle
antoi hän sparttalaisille hyviä neuvoja, joita he noudattivatkin. He
vahvistivat Attikan rajalla Dekeleia-linnan, josta sitte joka vuosi
retkeilivät Attikan alueella, sekä lähettivät laivaston Sisiliaan.
Attika tuli siten pahasti hävitetyksi ja Sisiliassa kärsivät
atenalaiset hirvittävän tappion.

Mutta kohtapa Alkibiades joutui Spartan virastojen epäsuosioon. Silloin
hän meni persialaisen maaherran Tissaferneen luo ja osasi taivuttaa
hänet Atenan puolelle. Kohta sen jälkeen maanmiehensä kutsuivat hänet
kansan päätöksellä takaisin. Kahdessa taistelussa Abydon ja Kyzikon
luona voitti hän sparttalaiset sekä maalla että merellä. Kunnioitettuna
voittajana palasi hän nyt Atenaan, tuoden runsaan saaliin ja
voittomerkkejä sekä 200 vihollislaivan hylkyä, jotka hän oli
valloittanut.

Hänen lähestyessään satamaa riensi kaupungin koko väestö sinne,
kaikki ihmetellen häntä ja haluten nähdä niin merkillistä miestä. Kun
hän nousi maalle, kiintyivät kaikkein katseet häneen eikä kukaan
näyttänyt edes huomaavankaan muita päälliköitä. Sitte esiytyi hän
kansankokouksessa ja puolustautui syytöksistä, joita oli tehty häntä
vastaan. Atenalaiset antoivat hänelle omaisuutensa takaisin,
peruuttivat hänestä ennen tekemänsä tuomion ja nimittivät hänet
täysvaltaiseksi päälliköksi sekä maalla että merellä.

Kohta sai Alkibiades kuitenkin kokea kansansuosion horjuvaisuutta. Kun
hänen apupäälliköistänsä eräs oli vastoin hänen nimenomaista kieltoansa
antautunut taisteluun sparttalaisia vastaan ja joutunut tappiolle,
syytti kansa onnettomuudesta Alkibiadesta ja otti häneltä pois
ylipäällikkyyden. Hän silloin siirtyi Trakiaan, johon hän oli itselleen
rakentanut linnan. Sen lähiseudulle saapui atenalainen laivasto.
Laivaväki huolettomasti hajautui joka taholle kokoamaan saalista,
vaikka sparttalaiset olivat taitavan päällikkönsä _Lysandron_
johdolla lähellä valmiina taisteluun. Alkibiades meni atenalaisten luo
varoittamaan päälliköitä ja neuvoi heitä purjehtimaan laivastonsa
kanssa Hellespontoon. Mutta hänet karkoitettiin tylyllä vastauksella,
että hän ei nyt enää ollut käskijänä, vaan toiset miehet. Mitä hän
pelkäsi, toteutuikin kohta. Lysandros hävitti äkkiarvaamattomalla
hyökkäyksellä atenalaisten laivaston kokonaan ja hajoitti heidän
maajoukkonsa. Se tappio (405) ratkasi sodan. Itse Atena joutui
seuraavana vuonna voittajain käsiin; kaupunginmuurit revittiin ja
Spartan mieltä noudattava hallitus, "kolmekymmentä tyrannia",
asetettiin.

Alkibiades koetti silloin paeta persialaisen maaherran Farnabazon luo,
aikoen sieltä mennä edelleen kuninkaan tykö ja koettaa hänen avullansa
pelastaa Atenaa. Mutta Lysandroa tyydyttääkseen lähetti Farnabazos
kaksi salamurhaajaa surmaamaan pakolaista. Nämä eivät uskaltaneet
ryhtyä julki taisteluun, vaan sytyttivät huoneen, jossa Alkibiades
vietti yötänsä. Heräten tulen räiskeestä syöksyi Alkibiades, puukko
kädessä, ulos liekkien läpi, mutta silloin murhaajat surmasivat hänet
etempää ammutuilla nuolilla. Hänen lemmittynsä teki hänelle viimeisen
palveluksen, kääri vaatteihinsa ruumiin ja poltti sen sytytetyn huoneen
liekeissä.



Helleniläisen vapauden viime ajat.


Sokrates. Platon. Aristoteles.

Kun Atenan mahtavuus vaipui, käänsi moni sen ajattelevista miehistä
katseensa pois turmeltuneesta yhteiskunnasta ja ryhtyi tieteellisesti
tutkimaan oleiden peruslakeja ja oikeuden olemusta. Mutta niin vähän
kehittyneet olivat vielä käsitteet sellaisista asioista, että viisauden
opettajat, joita sanottiin _sofisteiksi_, saattoivat miellyttää
yleisöä sellaisiinkin opetuksiin, joissa ei tunnustettu oikean ja
väärän, toden ja valheen välillä olevan mitään erotusta. Silloin
esiytyi mies, joka ihmisolemuksen sisältä veti esiin jumalallisen
huolenpidon siihen paneman omantunnon lain, joka on siveellisen elämän
ijäinen ojennusnuora, siten astuen rehellisen totuuden-etsimisen
tielle. Tämä mies oli _Sokrates_.

Hän oli kuvanveistäjän poika. Jonkun aikaa harjoitteli hän isänsä
ammattia, mutta luopui siitä, voidakseen käyttää kaiken aikansa
totuuden etsimiseen ja sofistein harhaoppien vastustamiseen.
Kasvavaisten nuorukaisten kanssa teki hän likeisiä ystävyysliittoja ja
koetti heissä herättää rakkautta siveellisyyteen ja siveyteen sekä
istuttaa heihin jaloja perusaatteita. Näiden nuorukaisten joukossa oli
Alkibiades, jossa Sokrateen vaikutus ei tosin tukeuttanut, mutta jonkin
verran jalosti luonnon kevytmielisyyttä. Kadulla kohtasi Sokrates
kerran _Xenofonin_, joka silloin oli kaunis nuorukainen. Pidättäen
häntä kepillään kysyi hän: "Sanopas, mistä saadaan ostaa leipää ja
lihaa?" Nuorukainen antoi tyydyttävät vastaukset. "Sanopas sitte,"
jatkoi Sokrates, "missä saadaan oppia näkemään, mikä on oikeaa ja
hyvää?" Sitä Xenofon ei tiennyt. "Seuraa minua, niin saat tietää",
virkkoi viisas, ja siitä hetkestä asti oli Xenofon Sokrateen
uskollisena oppilaana ja ystävänä. Kun atenalaiset Peloponneson sodan
aikana olivat hengen uhalla kieltäneet Megaran asujamia käymästä
Atenassa, rohkeni kuitenkin _Eukleides_, syntyisin siitä
kaupungista, naisen puvussa hiipiä Atenaan, astuen neljä peninkulmaa,
saadakseen vain yhden päivän olla Sokrateen seurassa.

Se 30-miehinen hallitus, jonka sparttalaiset Atenan kukistumisen
jälkeen sinne asettivat, säästi Sokratesta, vaikka hän ihan
suoranaisesti moitti heidän vääryyttänsä ja siveettömyyttänsä. Mutta
kun tyrannit karkoitettiin ja kansanvalta jälleen uudistettiin, alkoi
Sokratesta vastaan vaino, joka päättyi vasta hänen perikatoonsa. Monen
oikein ajattelevan ja isänmaallisen miehen mielestä Sokrates,
puhuessaan ihmisen sisällä asuvasta jumaluudesta, heikonsi luottamusta
valtion jumaloihin ja tuolla opillaan saattoi nuorison harhateille.
Näitä miehiä oli runoilija _Aristofanes_, joka _Pilviksi_
nimittämässään näytelmässä oli julkisesti ivannut häntä. Kahdenkymmenen
vuoden kuluttua esiytyi syyttäjiä vaatimaan kuolemanrangaistusta
Sokrateelle siitä, että hän ei tunnustanut jumalia ja että hän
vahingollisesti vaikutti nuorisoon.

Tuomariensa edessä piti syytetty yksinkertaisen puolustuspuheen,
esittäen tarkan kuvan omasta elämästään. Tuomarit kuitenkin tuomitsivat
hänet syylliseksi. Kun Sokratesta tavan mukaan kehoitettiin sanomaan,
minkä rangaistuksen hän katsoi ansainneensa, niin hän lausui
ansainneensa ylläpidon valtion kustannuksella, joka kunnia tavallisesti
osoitettiin Olympon leikeissä voittajille. Sillä vastauksellaan hän
vielä enemmän suututti tuomarejansa, jotka nyt määräsivät, että hänen
piti juoda myrkkymalja.

Mutta atenalaisten lain mukaan ei saatu mitään kuolemantuomiota panna
toimeen, ennen kuin pyhä laiva (Teseun entinen alus) palasi Delosta.
Niinpä sai Sokrates, vaikka tosin vankeudessa, vielä elää kolmekymmentä
päivää, jona aikana hän piti oppilastensa kanssa monta opettavaista
keskustelua. Eräs heistä oli rahalla lahjonut vanginvartian ja kehoitti
Sokratesta yöllä pakenemaan avonaisesta vankilasta. Vaan Sokrates
hylkäsi sen kehoituksen huomauttaen, että kansalainen on kaikissa
tapauksissa velvollinen tottelemaan valtion lakeja.

Hänen kuolinpäivänsä aamuna saapuivat ystävät jo aikaisin vankilaan.
Hänen vaimonsa Xantippa saapui myöskin sekä repi tukkaansa ja valitti
katkerasti. Hänen poistuttuaan alkoi Sokrates ystäviensä kanssa
tyynesti keskustella sielun kuolemattomuudesta, jonka jälkeen hän
hyvin levollisesti otti myrkkypikarin ja tyhjensi sen. Tuntien
ruumiinvoimainsa vähenevän laskeutui hän hiljaa vuoteellensa ja nukkui
kohta rauhallisesti (399).

Etevin Sokrateen oppilas oli _Platon_. Polveutuen isänsä puolelta
kuningas Kodrosta ja äitinsä puolelta Solonista, oli hän syntyperänsä
kautta määrätty synnyinkaupunkinsa johtavain miesten riviin. Mutta
seurustelu Sokrateen kanssa ja Atenan nyt alkavan rappeutumisen huomio
saattoivat hänet antautumaan tutkimisuralle. Sokrateen kuoltua läksi
hän joksikin ajaksi Atenasta ystävänsä Eukleideen luo Megaraan sekä
sieltä matkoille Egyptiin, Ala-Italiaan ja Sisiliaan. Syrakusassa
hänet ensin vierasvaraisesti otti vastaan tyranni Dionysios, vaan
kykenemättä käsittämään ajattelijan korkeaa oppia kohteli häntä
viimein halpamaisesti. Platon silloin palasi Atenaan, jossa hän
vähenemättömillä sielun voimilla vaikutti kuolemaansa (347) asti.

Platonin mielestä on täysi todellisuus ainoastaan _ideoissa_ eli
aatteissa, henkimaailmassa, jonka hämäränä varjokuvana tämä
vaihtelevainen ja muuttuvainen aistimaailma on. Ihmisen sielu, joka
ijankaikkisuudesta asti on kuulunut aatemaailmaan, on Platonin
käsityksen mukaan niin sanoaksemme sieltä pudonnut alas ja tullut
suljetuksi kuolevaiseen ruumiisen niin kuin vankilaan, jonka ovet
aukenevat silloin, kuin sielu kuoleman kautta lähtee pois maan päältä
ja nousee ylös entiseen kotoonsa. Silloiset ihmiset sanoivat Platonin
filosofiaa akatemialaiseksi, koska hän opetti Akademia-metsikössä
lähellä Atenaa; jälkimaailma on sitä sanonut _idealistiseksi_,
koska sen mukaan täysi todellisuus on olemassa maallisesta elämästä
riippumattomassa _idea-maailmassa_.

Jo Platonin elinaikana nousi hänen vastustajakseen hänen oppilaansa
_Aristoteles_, joka oli syntyisin Makedonian Stageirasta. Hän
kehitti toisen maailmankäsityksen, joka jo lähtökohtaankin katsoen oli
edellisen vastakohta. Aristoteleen mukaan me juuri tämän näkyväisen,
meitä ympäröivän maailman perinpohjaisella tuntemisella voimme
saavuttaa tietoa henkisestä todellisuudesta, joka myöskin on tässä
näkyväisessä maailmassa niinkuin sydän kuoressaan. Tutkimuksen pitää
siis, arveli hän, lähtemän ja alkaman kokemuksesta ja pitämän sitä
tukenansa. Hän huomasi täydeksi todellisuudeksi ne muuttumattomat lait,
joiden kautta aistimaailma pysyy ja on olemassa. Tutkimuksen pitäisi
siis koota ja ottaa huomioon yksityiset ilmiöt ja niistä sitte
johtopäätöksien avulla nousta yleisten lakien tietoon, joten saataisiin
käsite eli idea, jos sitä siksi tahdotaan sanoa. Aristoteleen
filosofian loppukohta on siis siinä, josta Platon tutkimuksensa
alkoi. Aristoteleen aikalaiset sanoivat hänen filosofiaansa
_peripatetiseksi_ (kävelyfilosofiaksi), koska hänellä oli tapana
opettaessaan kävellä edes takaisin Lykeionin varjoisilla käytävillä;
jälkimaailma sanoo sitä _realistiseksi_, koska sen mukaan realinen
eli näkyväinen maailma on täyden todellisuuden kuori eli verho.
Seuraavain aikojen tieteelliseen kehitykseen on Aristoteles hyvin
suuresti vaikuttanut.


Kymmentuhannen paluumatka.

Persian kuninkaalla _Dareios II:lla_ oli kaksi poikaa, Artaxerxes
ja Kyros. Vanhempi Artaxerxes tuli isänsä kuoltua kuninkaaksi, vaan
nuorempi sai Vähä-Aasian eri maaherrakunnaksi. Tämä Kyros oli
kunnianhimoinen ruhtinas ja hovielämässä veltostumaton. Hän päätti
koettaa sysätä Artaxerxestä pois valtaistuimelta. Sitä varten hän
pestautti kreikkalaista väkeä, jonka etevän sotataidon hän kyllä tiesi.
Kreikkalaisilla, joita viimein oli koossa 13,000 miestä, oli johtajina
montakin päällikköä, ja heistä etevin oli _Elearkos_, taitava,
mutta tyly ja ankara mies. Alussa ilmoitti Kyros aikovansa
kreikkalaisia muka käyttää vihollisia naapureja vastaan, mutta kun
päästiin Kilikian vuorensolien ohitse, saatiin tieto hänen
varsinaisesta aikeestaan. Kyron suurista lupauksista suostuivat
kreikkalaiset seuraamaan edelleen ja marssivat yhdessä prinssin oman
kymmentä kertaa suuremman väen kanssa Persian valtakunnan sisäosiin.

_Kunaxan_ läheisellä tasangolla, muutaman päivänmatkan päässä
Babylonista, tapasivat he Persian kuninkaan sotaväen, jossa oli
silmänkantamaton paljous kaikkein kansakuntain miehiä. Kyros heti
järjesti väkensä rynnäkköön. Hänen persialainen sotavoimansa seisoi
vasemmalla siivellä ja keskustassa, helleniläiset oikealla siivellä,
jossa joki suojeli heitä joutumasta paljon suuremman persialaisen
ratsuväen piirityksiin. Helleniläiset alkoivat heti sotalaulunsa ja
läksivät eteenpäin. Kun he sitte tiheissä riveissä ja kovasti huutaen
syöksyivät, keihäät tanassa, vihollisia vastaan, läksivät ne heti
pakoon ja hajautuivat joka taholle. Sill'aikaa Kyros keskustaa johtaen
ahdisti veljeänsä, mutta saatuaan eräästä keihäästä kuolettavan haavan
kaatui hän hevosen seljästä maahan. Koko hänen joukkonsa silloin pakeni
ja samoin myöskin vasen siipi, joka ei vielä ollut ryhtynyt taisteluun.

Helleniläiset, voitettuaan oikealla siivellä, palasivat leiriin ja
huomasivat sen ryöstetyksi. Kohtapa myöskin saapui kuninkaallinen
lähettiläs vaatimaan heitä antamaan pois aseensa, mutta siihen
helleniläiset vastasivat tarvitsevansa niitä yhtä hyvin kuin
vapauttansakin, ja samalla he tarjoutuivat hyvästä palkasta kuninkaan
palvelukseen. Seuraavana päivänä läksivät he liikkeelle saavuttamaan
Kyron voitettua sotajoukkoa, mutta huomasivat, että heitä ajettiin
takaa. He silloin kääntyivät ja tinkivät sopimuksen, jonka mukaan he
saivat oppaita ja luvan häiritsemättä palata kotimaahansa. Muutaman
päivän kuluttua persialaisen sotaväen päällikkö Tissafernes kutsui
kreikkalaisten kaksikymmentä päällikköä telttaansa, otatti vastoin
sanaansa heidät kiinni ja surmautti kaikki tyyni. Kymmenen tuhatta
kreikkalaista, sillä niin monta heitä nyt oli jäljellä, jäi siten ilman
johtajaa keskelle vihollismaata.

Helleniläiset ajattelivat kaikkia asianhaaroja, että he olivat aivan
lähellä kuninkaan pääkaupungin portteja, että ympärillä joka taholla
oli vihamielisiä kaupunkeja ja kansoja, ett'ei ollut yhtään opasta eikä
tiedossa mitään muonan saantia, ja kaiken tämän lisäksi olivat he niin

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/27653