Gutenberg · e01.org
Cover of Opiksi ja huviksi: Lukemisia Suomen perheille
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 26927

Opiksi ja huviksi: Lukemisia Suomen perheille

by Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2008
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    Celsius Reaumur Fahrenheit

    veden kiehuma +100 +80 +212
    veden jäätymys 0 0 +32
    -17 7/9 -14 2/9 0
    -40 -32 -40
    -50 -50 -58

    [5] Siis v. 1850; mutta syytä on uskoa, että Eskimojen ajan-lasku ei ollut tarkka.

    [6] Nimittäin Greenwich'istä, s.t.s. noin 279° itään päin Ferrosta.

    [7] Tämä on silminnähtävä virhe kirjoittajalta, ja pitää oleman 1845-6.

    [8] Se on noin 2 Suomen peninkulmaa.

    [9] Ks. Schmedeman, Kongl. Stadgar etc, siv. 186.

    [10] Ks. esim. Suomen sotapäällikön Kustaa Evertinpoika Horn'in kuulutus Helsingistä Kesäk. 12 p. 1657 (Pipping, Luettelo, N:o 90), ja Kaarlo Xl:nnen sääntö niistä, jotka maaherran luvatta muuttavat Suomesta ja Ahvenasta Ruotsin puolelle (Fryxell, Berättelser, XVIII siv. 145), paitsi muita esimerkkejä.

    [11] Lähteinä; Jehu Curtis Clay, Annals of the Swedes on the Delaware, 2:d ed., Philadelphia 1858. -- Israel Acrelius, Beskr. om de Svenska församlingars tillstånd uti nya Sverige, Stockholm 1759.

    • Tobias Biörk, Diss. gradualis de Plantatione ecclesiae

    Suecanae in America, Upsala 1781. -- C. D. Arfvedsson, De Colonia Nova Suecia, Upsala 1825.

    [12] Ks. Carlson, Sv. Folk. Hist. under Pfaltziska huset, I siv. 260.

    [13] Ks. Pehr Kalm, Resa tili norra Amerika, II siv. 266.

    [14] Suomalaiset Ruotsissa elättivät itsensä enimmästi kaskenviljelyksellä, jota pidettiin vahingollisena metsän-haaskauksena.

    Ruukkien omistajat siis jo aikaisin toimittivat kovia asetuksia heitä vastaan. 1647 vuoden metsä-asetus, sen 9:s pykälä, sääsi, että jos näiden Suomalaisten asuminen havaitaan maalle ja vuori-ruukeille vahingolliseksi, jota laamanni, kihlakunnan tuomari ja lautakunta tutkikoon ja tuomitkoon, silloin niiden asumus ja torppa on hajotettava ja hävitettävä, ja heidän kaskensa viljoineen pois otettava, ja jos joku sitten luvattomasti siinä uudesta tekee työtä ja rakentaa, se on vangiksi otettava, hänen asumuksensa poltettava, ja koko hänen omaisuutensa menetettävä kolmijaolle kruunun, kihlakunnan ja päällekantajan välille. Tämä asetus uudistettiin v. 1664. Ks.

    Schmedeman, Kongl. Stadgar. -- Kuinka heidän kansallisuuttansa kohdeltiin, osoittaa yksi esimerkki. V. 1682 toimitti Länsi-pohjan maaherra itsellensä kuninkaallisen käskyn, jonka voimasta piti sieltä asuvain Suomalaisten taikka oppiman Ruotsin kieltä uskon-opetusta varten taikka muuttaman pois koko maakunnasta. Ks. Gezel, d. y. minne, siv. 50.

    [15] Wicaco-kirkko, joka vielä seisoo Philadelphian etelä-päässä, oli Pennin aikana ainoastaan hirsi-linna (block-house), varustettu ampuma-rei'illä Intianien ryntäyksiä vastaan. Jumalan-palvelukseen se ensin käytettiin v. 1677. Nykyinen kirkko rakennettiin vasta v. 1700.

    [16] Ks. Åbo Tidningar 1799, N:o 43. Kuningas ehdotteli opistolaisen Kaarlo Thelin'in, joka muka oli mainittu taipuvaiseksi lähtemään tälle lähetys-matkalle. Hän oli kenties postimestarin sukua, ja arvattavasti sama mies, joka v. 1693 tuli pitäjän-apulaiseksi Lemussa.

    End of Project Gutenberg's Opiksi ja huviksi, by Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Opiksi ja huviksi: Lukemisia Suomen perheille
    Author
    Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen
    Release date
    October 15, 2008 [eBook #26927]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Tapio Riikonen
    Transcriber and production notes
    Produced by Tapio Riikonen
    Front matter as received (title page, contents)
    OPIKSI JA HUVIKSI
    
    Lukemisia Suomen perheille
    
    
    Toimittanut
    
    Yrjö Koskinen
    
    
    Helsingissä,
    Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
    1863.
    
    
    
    Imprimatnr: _L. Heimbürger_.
    
    
    
    SISÄLLYS:
    
    Talvi-satama luoteisessa Jäämeressä
    Pumpuli
    Viipurin pamaus
    Suomalaiset Delawaren siirtokunnassa Pohjois-Amerikassa
    
    
    
    
    TALVI-SATAMA LUOTEISESSA JÄÄMERESSÄ.
    
    Kertomus kuinka Englannin laivat Hekla ja Griper viettivät talvensa
    Melville-saaren tykönä v. 1819-1820; ynnä silmäilys edellisiin ja
    jälkeisiin luoteis-retkiin.
    
    
    Jos Englannin rikkaus, sen mahtavuus merellä, sen avara valta kaikissa
    maan-pallon osissa ovat asioita, joita täytyy ihmetellen katsella, niin
    ei ole unohtamista, että kaiken tämän loiston perustuksena on joku
    omituinen kestävyys kansallisessa luonteessa, joku jäykkyys ja
    vakavuus, joka ei koskaan heitä kesken tehtäviänsä. Tämä
    suuttumattomuus näkyy sekä Englantilaisten historiassa että heidän
    yksityisessä elämässäänkin; mutta olletikkin ovat nykyisen vuosisadan
    löytö-matkat luoteisessa Jäämeressä antaneet todistuksen, että
    Englantilaisen rohkeus voipi, Englantilaisen taidon ja sivistyksen
    avulla, voittaa kovimmatkin vaarat ja vastukset, mitkä tylyin luonto
    saattaa tarjota. Se on todellaki ylevä tunto, joka sydämmeen ryhtyy,
    nähdessämme kuinka ihminen voipi ei ainoastaan toimeen tulla vaan
    myöskin nauttia elämän iloa siinä, missä melkein kaikki muu elävyys
    pakenee tuiman kylmän alta. Semmoisen esimerkin tarjoo Heklan ja
    Griperin talvi-majoitus lopulla vuotta 1819 ja alussa v. 1820, josta
    tässä aion antaa kertomuksen. Mutta lukija epäilemättä kaipaisi asian
    oikeata käsitystä, ellen ensiksi tekisi lyhyen katsahduksen edellisiin
    löytö-matkoihin samoilla seuduilla ja samassa tarkoituksessa. Otetaan
    siis tässä ensin silmäiltäväksi näiden matkustusten alku ja tarkoitus.
    
    
    1. Luoteis-retket ennen v. 1819.
    
    Jo lopulla 15:ttä vuosisataa, kun Kolumbus oli löytänyt Länsi-Intian ja
    Vasko-di-Gama onnellisesti oli Afrikan ympäri tehnyt ensimäisen
    vesimatkan Itä-Intiaan, syntyi Englannissa halu keksiä joku kentiesi
    vieläkin lyhyempi tie niille kaakkoisen Aasian seuduille, joiden
    kalliit kryydit jo aikaa olivat olleet tärkeitä kauppa-tavaroita.
    Semmoista tietä toivottiin löytyvän joko koillisessa pitkin Euroopan ja
    Aasian pohjoisrantoja, taikka luoteessa Grönlannin länsipuolella,
    taikka vihdoin itse pohjois-navan poikki, purjehtimalla ensin täyttä
    pohjaa ja sitten täyttä etelää. Tämmöiselle löytömatkalle lähetti v.
    1496 Englannin kuningas Henrikki VII erään Venetialaisen, nimeltä Juha
    Kabot, joka viidellä laivalla purjehti luoteesen ja luultavasti tuli
    Hudson'in-salmelle saakka. Toinen yritys tehtiin Henrikki VIII:nnen
    hallitessa, mutta kävi onnettomasti. 25 vuotta myöhemmin eli vuonna
    1553 tehtiin kolmas yritys, joka ei myöskään ollut varsin onnellinen,
    mutta kuitenkin yhdessä kohden oli meren-kululle suureksi hyödyksi.
    Kaksi tämän retken laivoista joutuivat talveksi Lapinmaan rannalle,
    missä koko väki nääntyi viluun; mutta kolmas, jonka komentaja oli
    kapteini Chancelor, oli onnellisesti päässyt Vienan-mereen, josta se
    seuraavana kesänä palasi Englantiin. Sillä tavoin oli Venäjänmaahan
    löytty uusi kauppatie, joka seuraavalla vuosisadalla, kun Tsaarien
    valta kokonansa oli suljettu pois Itämerestä, havaittiin kyllä
    tarpeelliseksi. Vienanmerestä Englantilaiset yhä yrittivät itään päin,
    ja Tapani Burrough löysi v. 1556 Vaigats-salmen sekä Novaja-Semlian
    kaakkois-nokan. Mutta pian havaittiin, ett'ei tällä tiellä ollut
    Kiinaan ja Intiaan pääsemistä. Mitä löytöjä sittemmin on tehty pitkin
    Aasian pohjoisrannikkoa, se melkein kaikki on luettava Venäläisten
    ansioksi. Englantilaiset sitä vastoin kääntyivät luoteesen ja löysivät
    nyt perätysten ne salmet ja selät, jotka kantavat Frobisher'in,
    Davis'in, Hudson'in ja Baffin'in nimet.[1] Frobisher'in matkat
    tapahtuivat vv. 1576 ja seurr., Davis'in v. 1585. Erittäin ansaitsee
    Hudson'in surullinen kohtalo mainitsemista. Hän oli ensimäisellä
    matkallansa v. 1607 yrittänyt purjehtia pitkin Grönlannin itäistä
    puolta, toivoen että pohjoisempana löytyisi kulkuväylä länteen päin,
    mutta 81 l/2° levulla täytyi hänen kääntyä takaisin jäiden tähden.
    Seuraavalla matkalla hän kulki salmen läpi lahteen, jotka molemmat
    kantavat hänen nimensä, ja seurasi Labrador'in länsi-rannikkoa etelään.
    Tässä hänen täytyi hakea talvi-satamaa, mutta laiva-väki näyttää
    kärsineen oudosta ilma-alasta paljon vaivaa ja rasitusta sekä tästä
    käyneen ynseäksi. Talvi kuitenkin kului ja laiva oli jo lähtenyt
    satamastaan, kun Kesäkuun 21 p. väki nousi kinastukseen, otti
    komentajan ja hänen poikansa kiinni ja heitti ne veneesen oman onnen
    nojaan. Laivan salvomies, joka oli pitänyt isäntänsä puolta, vaati
    päästä hänen onnenkumpanikseen, ja lisäksi pakoitettiin kuusi sairasta
    rupeamaan samaan liittoon. Kaikki nämä näin jätetyt miehet ovat
    kadonneet tietämättömiin. Kinastuksen päämies sai sitten surmansa
    tappelussa Eskimojen kanssa. Muut pääsivät vihdoin nälästyneinä ja
    viheliäisinä takaisin Englantiin. -- Muutamia vuosia myöhemmin
    tapahtuivat Baffin'in matkat. V. 1616 hän kulki Davis-salmen läpi ja
    rannusti koko lahden, joka on saanut hänen nimensä. Pohjasessa hän
    keksi Smith-salmen ja luoteessa Lankaster-salmen, mutta jälkimäisessä
    häntä kohtasi jääsalpa ja hän palasi tältä luoteisväylän oikeasta
    oven-suusta sillä luulolla, että Lankaster-salmi oli ainoastaan
    umpiperä. Kaksi vuosisataa jätettiin asia sen luulon nojaan; sillä
    kaikki luoteiset löytömatkat, mitkä sillä välin tehtiin, kulkivat
    Hudsonin lahden pohjoiselle puolelle.
    
    Voimme heittää nämä kaksi vuosisataa siksensä. Luoteis-väylän asia tuli
    ainoastaan aika-ajottain kysymykseen ja matkustukset niillä seuduin
    eivät mainittavasti lisänneet maantieteen alaa. Mutta kapteini
    Knight'in matka v. 1719 on kuitenkin mainittava onnettoman
    loppunsa tähden. Hän komenti rekatti-laivan ja muun aluksen, mitkä
    Hudsonin-lahden Seura, joka käyttää turkisten kaupan näillä seuduilla,
    oli matkalle lähettänyt. Laivat menivät Southampton-saaren ja
    mannermaan välitse pohjaseen, ja kun ei isoon aikaan kuulunut niistä
    mitään, luultiin niiden jo päässeen Tyveneen mereen asti. Asian laita
    ei ollut niin onnellinen. Vähitellen löydettiin laivan-kaluja pienestä
    Marmorisaaresta ja vihdoin v. 1748 keksittiin eräästä lahdelmasta itse
    laivat hajonneina veden alla. Eskimot tiesivät jutella, että ne pahoin
    vialloisessa tilassa olivat lahdelmaan tulleet. Väestön lukumäärä oli
    alussa ollut 70 miestä, ja Eskimoilta olivat tuolloin tällöin saaneet
    elatus-aineita, joista he maksoivat kaikenlaisilla rautavaluilla, mitkä
    heidän seppänsä alituisesti oli takomassa. Kuitenkin oli jo ensimäisen
    talven kuluessa 50 heistä kuollut. Kun toisen talven perästä Eskimot
    taas kävivät heitä katsomassa, oli ainoastaan kaksi miestä enää
    hengissä. Näiden raukkain oli tapa usein kiivetä erään kallion
    kukkulalle, tarkastaen kaakon puolelle, ikäänkuin apua odottaen; kuin
    ei mitään näkynyt, istuivat itkemään. Vihdoin toinen heistä kuoli, ja
    toinen, joka koetti peittää toverinsa maan poveen, kaatui nääntyneenä
    puolitekoiseen hautaan ja heitti henkensä hänkin. -- Saman vuosisadan
    kuluessa Venäläiset tutkivat Kamtshatkan vedet; Beering ja Tshirikov
    löysivät Aleutien saariston, ja edellinen keksi sen salmen, joka
    eroittaa Uuden maailman Vanhasta ja nyt nimitetään Beeringin-salmeksi.
    Tällä tiellä yritti Englannin mainio kapteini Cook, kolmannella
    matkallansa v. 1776, hakea kulku-väylän Amerikan ympäri, mutta palasi
    sillä tiedolla, että 70:nteen levu-asteesen saakka ei löytynyt pääsöä
    itään päin. Tästä yritykset pysähtyivät koko neljäksi-kymmeneksi
    vuodeksi. Mutta v. 1815 tapahtui, että Venäjän luutnantti Kotzebue
    kulki Itämerestä Beeringin salmelle, ja vaikk'ei hänen matkansa
    tuottanut mitään mainittavaa uutta, se kuitenkin viritti
    Englantilaisissa halun lähtemään uusille kokeille. Tämä halu eneni, kun
    kuului, että se ääretön jäiden paljous, joka kauan aikaa oli ollut
    kiintyneenä Grönlannin itäiseen rannikkoon, nyt oli lohjennut ja
    kulkenut eteläiseen valtamereen. Niinpä kaikki Islannin lahdet ja
    vuomat olivat vv. 1816 ja 1817 tulleet täyteensä jäitä, jotka
    Grönlannista sinne ajeltuivat, ja eteläisillä vesillä niin kaukana kuin
    40° levulla tavattiin suuria jää-tantereita ja vuoria, jotka usein
    moneksi päiväksi estivät laivain kulkua Yhdys-vallan ja Englannin
    välillä. Että nämä jäät tulivat Grönlannin rannoilta, ja että pohjan
    vedet sillä tavoin olivat auenneet, todistivat vielä varmemmin
    valaskalan-pyytäjät. Näin asian ollessa päätettiin v. 1818 lähettää
    liikkeelle kaksi retki-kuntaa, toinen luoteesen, toinen pohjoisnapaa
    kohden. Jälkimäinen, jonka johtajat olivat Buchan ja Franklin, palasi
    tyhjin toimin, koska yksi laivoista oli jäistä saanut loukkauksen. Sitä
    vastoin Juha Ross ja Parry, jotka lähtivät Baffin'in lahteen, etenivät
    hyvän matkaa Lankaster-salmeen, kunnes Ross luuli näkevänsä salmen
    pohjassa vuori-selänneen, joka estäisi edemmäs pääsemistä. Hän ei
    purjehtinut lähemmäksi, tutkimaan josko näkemänsä oli todellista vuoria
    vai ainoastaan ilmassa kangastusta, semmoista usein nähdään kylmän
    ilma-alan vesillä, vaan kääntyi laivoinensa takaisin ja tuli kotia.
    Useat Ross'in kumppaneista olivat kuitenkin vakuutetut, että
    Lankaster-salmi oli avoin väylä. Seuraavana vuonna lähetettiin Parry ja
    Liddon ottamaan asiasta selkoa, ja heidänpä matkavaiheista seuraa tässä
    laveampi kertomus.
    
    
    2. Heklan ja Griperin luoteis-retki vv. 1819, 1820.
    
    Toukokuun 11 p. 1819 lähtivät laivat Hekla ja Griper, komentajana
    luutnanti W. C. Parry, Englannista matkalle, ja tulivat Kesäk. 28 p.
    Davis'in salmelle. Tavallisesti tässä alkavat ne vaivat ja vastukset,
    jotka ovat luoteis-retkille omituisia. Niinkuin kartastakin näemme, on
    Baffin'in lahti jokseenkin avara meri, mutta joka talvi se yltä-ylitse
    menee vahtoaan jäähän, joka taas keväällä tuulen ja päiväpaisteen
    käsissä rikkuu neljän-, viiden-kymmenen kyynäräisiin teloihin ja
    kulkee yhdessä tukussa etelään. Tämä jäiden paljous, joka nimitetään
    _keski-jäiksi_ (middle ice) ja _valta-tukuksi_ (main pack),
    ulottuu pitkänä salpana pohjasesta etelään ja estää siis poikki-pääsön
    idästä länteen. Kolmella eri tiellä saatetaan tämmöisessä tilassa
    yrittää Baffin'in lahden länsi-puolelle, joko kiertämällä tukun
    pohjoispäätä, taikka kulkemalla eteläisen pään ympäri, taikkapa
    tunkeumalla jäiden poikki suoraan jos mahdollista. Mutta joskus
    tapahtuu, että kaikki nämä tiet ovat suljetut. Ainakin ne ovat vaaraa
    ja vastusta täynnä. Nuo suunnattoman suuret jää-telat ja tantereet
    ovat alituisessa liikkeessä, tuulen ja meren-virran ajamina;
    milloin survaavat toisiansa moniäänisellä jytinällä, milloin eriälle
    jättäen välillensä pitkiä tanhuita sulaa vettä, taikka törmäävät
    hirmuisella voimalla yhteen, ajaen jää-kappaleet päällitysten kahden-,
    kolmen-kymmenen jalan korkuisiksi kummuiksi. Laiva, joka joutuu näiden
    törmääjäin väliin, saattaa helposti särkyä niinkuin pähkinän kuori,
    taikka nostetaan kokonansa vedestä jäiden päälle.
    
    Mutta Baffin'in lahti synnyttää jää-vuoriakin, jotka samoin kuin
    jää-tukut uivat tästä ulos Atlantin valtamereen usein hyvinkin suuressa
    paljoudessa. Nämä hirmuisen isot uiskentelevaiset lohkareet ovat
    kuitenkin vallan toisenlaista syntyperää kuin tantereet ja telat,
    eivätkä ole suolaista ainetta niinkuin viime-mainitut. Ne ovat alkunsa
    saaneet rantamaiden laaksoloissa, jotka tässä kylmässä ilma-alassa ovat
    ikuisen jään ja lumen vallassa. Laaksot enimmästi viettävät merelle
    päin, ja kun jäätä ja lunta yhäti karttuu ylisellä puolella, niin
    jäätikkö hiljaksensa sujuu alas-päin, kunnes aallot sen lohkaisevat
    rannasta irti. Näin päästyänsä valtoimeksi osoittaa jää-vuori usein
    kummallisia muotoja. Kun niitä isompi joukko ko'ossa on, näyttävät
    kaukaa katsoen niinkuin vuorinen maakunta. Toisinaan ovat linnojen tai
    kirkkojen näköisiä, varustetut torneilla, huipuilla ja kaarevoilla
    porteilla. Niiden väri on kauniisti vihertävää, vivahtaen siniin, mutta
    kaukaa katsoen luulisit niiden olevan valkoista marmoria, kaikki
    merenkulkijat puhuvat yhdellä äänellä niiden monen-karvaisesta värien
    loisteesta, joka vaihtelee erilaatuisten ilmain mukaan. Niiden suuruus
    on usein hämmästyttäväinen, ja koska veden-päällinen osa on ainoastaan
    seitsemännes koko kappaleesta, niin saapi tavallisesti lukea, että
    syvyyden mitta vedenpinnasta on kolme vertaa korkeuden suhteen. Ross
    näki Baffin'in lahdessa useita, jotka olivat pohjaan tarttuneet
    puolen-kolmatta sadan sylen syvyydellä. Niitä tavataan usein ääretön
    joukko, noin neljä, viisi sataa yhdessä, ja etelämmäksi tullessaan
    levittävätkin kylmää ja sumua avaralle alalle, usein penikulman määrät
    ympärillensä. Päivä-paisteen vaikutuksesta jäätikkö aina alkaa pehmitä
    ja sulaa, ja puhdas suolaton vesi juoksee koskena vuoren kupeista alas;
    silloin usein kyllä tapahtuu että laivat tämmöisestä lähteestä
    täyttävät juoma-varansa. Mutta muitakin syitä löytyy, jotka toisinaan
    käskevät laivojen lähestyä jäävuorten luokse. Silloin pyrkivät ne
    suojaan jonkun tuiman vihurin alta, milloin taas tukkujäiden tulvasta
    päästäkseen, koska jäävuori laajuutensa ja syvyytensä tähden aina
    kulkee hitaammin, kuin telat ja tantereet. Mutta tämä lähestyminen ei
    ole varsin vaaraton; suuria veden-alaisia jää-kappaleita saattaa
    lohjeta ja nousta veden pintaan, rikkoen laivan pohjaa; veden alla
    saattaa löytyä joku terävä kärki, joka puhkaisee laivan kuvetta; se
    väkevä virta, joka tavallisesti kulkee jää-vuoren sivulla, saattaa
    viskata aluksen tätä jäistä muuria vastaan, ja koska jää-vuori useinkin
    täpärästi viippuu vedessä, se helposti vierii ylös-alaisin ja voipi
    musertaa lähestyneen laivan.
    
    Matkalaisemme Heklassa ja Griper'issä kulkivat kuitenkin
    erinomaisetta vastuksetta Baffin'in lahden läpi ja tulivat Elok. 1 p.
    Lankaster-salmelle. Kaksi päivää myöhemmin nousi kiihkeä itäinen tuuli,
    joka kuljetti heidät nopeasti salmea myöden tuntemattomia seutuja
    kohden. Avoin vesi oli edessä, ei jäätä eikä maata esteenä. Koko väestö
    oli äänettömässä odotuksessa, upsierit ja miehet joukottain mastojen
    nenissä, joissa istuivat uuteliaasti tarkastamassa, mitä milloinkin
    näkö-alaan ilmaantui. Näin kulkivat useita kymmeniä peninkulmia länteen
    päin, jättäen salmen varsille joukon lahtia ja aukkoja, joita eivät
    malttaneet tarkemmin tutkia, vaan ainoastaan nimillä varustivat. Heidän
    kulku-väylänsä, joka keskimäärin oli levyydeltä noin kahdeksan
    peninkulmaa (50 Englannin penink.),[2] alkoi vielä enemmän aueta, ja
    pohjasesta sekä lännestä hyökkyvä maininki ynnä meren mahtava humina
    herätti toivon, että juuri pohjoinen valta-meri nyt oli edessä.
    Mutta edempänä kohtasi yhtämittainen jakso jäitä, joka pian muuttui
    vahvaksi tukuksi väylän poikki. Pitkin jään parrasta kuohui tuima
    tyrsky ja laivain täytyi väistyä, ett'eivät joutuisi karsinaan jäiden
    väliin. Koko taivaskin länttä kohden hohti kirkkaasti yhtämittaista
    jään-loistetta, josta voitiin arvata, että jää-tukku kävi peninkulman
    määriä edemmäs kuin näkö-ala ulottuikaan. Etelää kohden kuitenkin oli
    sula, ja taivas osoitti mustaa veden-kuvastusta. Parry siis toivoi
    löytävänsä sieltä puolen jotakin pääsö-paikkaa ja purjehti nyt etelään
    siihen avaraan salmeen, jonka nimitti Prinssi-Regentin-salmeksi. Mutta
    jonkun peninkulman perästä oli siinäkin jää-salpa vastassa, eikä ollut
    muuta neuvoa kuin palata entiselle asemalle, odottamaan milloinka jäät
    aukenisi länteen päin. Sinne tultua havaittiin jää-tukku yhtä tiviiksi
    kuin ennenkin ja jään-loiste taivaalla oli yhäti kirkas. Jonkun päivän
    perästä osasivat kuitenkin avata itselleen kaidan tien lähellä salmen
    pohjoista rantaa. Nyt tuli aika tuuli, lumiräntäisen sateen kanssa, ja
    Elok. 21 p. oli jää tykkönään kadonnut koko merestä, niin että tuskin
    oli mahdollinen tuntea samaksi vedeksi, joka vielä niin äskettäin oli
    ollut jäillä peitetty niin kauas kuin silmä kantoi. Parry nostatti
    kaikki purjeet länteen mennäkseen ja nimitti kulkeissaan saaret, niemet
    ja lahdet kahden puolen. Purjehdus ei ollut varsin vapaa vaikeuksista.
    Magneettisen navan läheisyys teki kompassin kovin epä-suuntaiseksi, ja
    paksut sumut estivät ottamasta taivaalta viittausta. Ainoastaan maan ja
    jään mukaan koettivat ohjata matkansa yhtäläiseen suuntaan. Monituisten
    vastusten kautta tultiin vihdoin isolle saarelle, jonka nimittivät
    _Melville-saareksi_, ja kulkien eteenpäin hiljaksensa, tulivat
    Syysk. 4 p. eräälle paikalle, josta Parry lausuu: "Meidän oli ilo
    saavuttaa puolipäivä-piiri 110° länsipuolella Greenwichiä,[3]
    ollessamme pohjoisella levulla 74° 44' 20", jolla tavoin Hänen
    Majesteettinsa laivat minun komentoni alla tulivat ansaitsemaan sen
    palkinnon, viisi tuhatta puntaa, joka Parlamentti-päätöksen nojassa
    ja Kuninkaan käskyllä neuvoskunnassa oli luvattu niille Hänen
    Majesteettinsa alamaisille, jotka onnistuisivat etenemään niin kauas
    länteen päin, Pohjoisen napapiirin sisällä.
    
    Pari päivää vielä kuljettiin eteen päin, kunnes taas jäitä kohtasi,
    joiden häviämistä turhaan odotettiin kaksi viikkokautta. Mutta noin
    Syysk. 20 p. eneni kylmä niin, että sulakin vesi alkoi ottaa
    jää-peitteen ja ainoastaan tuulen ja aaltojen voima esti meren-pinnan
    hyytymästä yhteen jaksoon. Ainoan tunnin tyven olisi siis voinut
    jäädyttää laivat kiini keskelle merta ja saattaa ne vaarallisimpaan
    tilaan. Oli siis täytymys palata Melville-saareen ja siellä valita
    talvi-majaksi joku niistä kahdesta satamasta, joita sivu-mennessä oli
    keksitty saaren kaakkoisella puolella. Tämä paluu-matka oli jo hyvin
    vaivaloinen jäätymisen tähden; mutta 24 p. tultiin läntisen sataman
    edustalle, joka löyttiin kaikin puolin turvalliseksi majoituspaikaksi.
    
    Se tapa, miten meri jäähän menee, on vähän omituinen ja ansaitsee
    erittäin mainita. Kun jäädyttäväinen tuuli käy meren yli, eivät laineet
    anna jään asettua, vaan vesi hyytyy ensin hohkaiseksi suhjuksi eli
    hyhmäksi, joka vähittäin hillitsee aaltojen kuohun ja sillä tavoin
    päästää jäätymisen alkuun. Nyt syntyy jalan-mittaisia ympyriäisiä
    hileitä, jotka muodoltansa ovat melkein kuin jonkun jättiläis-kalan
    suomukset. Nämät hileet, jotka merimiesten puheessa kutsutaan
    pannukakoiksi, liittyvät pakkasen karttuessa toisiinsa ja tekevät
    suunnattomia jää-tantereita, joiden vahvuus talven kuluessa karttuu
    karttumistansa.
    
    Laivain tullessa, oli satama jo jäähän mennyt ja tarpeelliseksi tuli
    avata noin kolmen uuden-virstan pitkä tie jäiden läpi. Tämä tapahtui
    seuraavalla tavalla. Kaksi suuntaista viivaa merkitettiin niin suurella
    välillä, kuin isomman laivan leveys vaati. Kumpaakin viivaa myöden
    leikattiin halkeama, jonka aliseen päähän oli ripustettu paino, mutta
    ylinen puoli käytettiin köydellä, minkä kolmijalkainen haaru kannatti.
    Samalla tapaa leikattiin viivojen välinen jää poikki ja kappaleisin, ja
    irroitetut lohkareet uitettiin ulos avennosta. Tätä viimeistä tehtävää
    varten keksivät merimiehet omituisen tempun, pystyttäen veneen purjeita
    lohkareiden päälle ja näin antaen tuulenkin olla työssä avullisna.
    Kuitenkin oli tämä osa työstä kyllä vaivaloinen, koska uutta jäätä
    yhäti syntyi avatussa urassa, varsinkin sen suulla, missä se ennen
    päivän laskua oli karttunut niin vahvaksi, että tarvittiin jommoinenkin
    työ sitä rikkoessa. Illan tultua laivat kuljetettiin uran koko pituutta
    ylös, ja seuraavana päivänä jatkettiin työ entiseen tapaan. Mutta nyt,
    kun eilinen avento jo oli ennättänyt yön kuluessa jäätyä umpeen, ei
    ollut enää tilaisuutta uittamaan lohkareet ulos; ne siis, sitä myöden
    kuin saatiin irti, upotettiin kiintonaisen jää-peiton alle. Tällä
    lailla puuhattiin puolen neljättä päivää, kunnes laivat olivat
    määrätyillä asemillaan ja väki kolmella hartaalla hurra-huudolla
    tervehtivät sitä paikkaa, jossa oli viettäminen vähintäin yhdeksän
    pitkää kuukautta. Laivat seisoivat viiden sylen syvyisessä
    vedessä, ankkuri-köyden mitta rannasta. Lahdelle annettiin nimi
    "_Talvi-satama_" (Winter Harbour), ja saariston, minkä läpi oli
    kuljettu, nimittivät matkalaisemme Pohjois-Georgian-saariksi,
    hallitsijansa Yrjö kuninkaan muistoksi ja kunniaksi.
    
    Heidän oli syy iloita, että näin aikanansa olivat asettuneet
    turvalliseen Talvi-satamaansa; sillä Lokak. 4 p. nousi ankara
    etelätuuli, joka voimallisesti ajoi jää-tukun mereltä rantaa kohden,
    missä nuorempi jää rajusti musertui. Jos Hekla ja Griper vielä olisivat
    seisoneet ulkopuolella satamaa, olisi niille tosiaan ollut viimeinen
    hätä tarjona; mutta sataman suojassa eivät tunteneet puuskasta
    mitään. Niitä aljettiin nyt täydellä toimella varustaa pitkälliseen
    talvi-oloon. Ensimäinen toimi oli rakentaa katos laivan-kannen yli
    odotettavan kylmän varaksi. Mastojen nenät nostettiin alas, --
    ainoastaan Heklan keski-masto jätettiin sillensä; aliset purje-raa'at
    kiinnitettiin pitkin-päin katoksen kannattimiksi, ja koko tämä kotelus
    päällystettiin sittemmin kankaalla. Sen-jälkeinen mure oli saada
    huoneet ja makuu-siat kuivina ja lämpiminä pysymään. Havaittin,
    näet, että ilman kylmyys, joka jo oli karttunut melkoiseen määrään
    (20 asteen paikoille), jähdytti vedeksi kaikki höyryt, mitkä nousivat
    keittoastioista tai väen hengityksestäkin, niin että laivan ansaat ja
    seinät yhtenään pysyivät märkinä. Tätä asiaa auttamaan asetettiin se
    iso valin-raudalla ympäröitty kivi-uuni, jossa leivät kypsytettiin,
    alisen laivan-kannen kesku-paikoille ja savu-torvi pantiin käymään
    pitkin alisen kannen koko pituutta. Lisäksi valmistettiin eri
    lämmitys-kone väen asuntoa varten. Tämä oli rautainen kolo eli kumoon
    kääntynyt ilma-astia, varustettu kolmella torvella, jotka olivat kukin
    kahden tuuman paksut ja ylempänä yhtyivät toiseen umpinaiseen metalli
    astiaan, mistä taas kuparinen uunin-torvi kulki pitkin alista kantta.
    Kun nyt vähäinenkin valkea viritettiin ilma-astian alla, päästettiin
    savu eri torven kautta ulos, mutta lämminnyt ilma kulki ilma-astiasta
    torvien kautta ja levisi sillä tavoin laiva-väen asuntoon asti.
    Muutoinkin valvottiin väen puhtautta ja terveyttä tarkimmalla tavalla,
    ja elatuksen suhteen tehtiin muutamia tarpeellisia määräyksiä.
    Jokapäiväisestä leipä-määrästä vähennettiin kolmas osa: naula Donkin'in
    säilytettyä lihaa ja kortteli hyyteeksi kiehunutta soppaa, kullekkin
    miehelle viikkoonsa, palkitsi naulan suolaista naudan-lihaa, joka
    tavallisesti meriväelle annetaan; lisäksi jaettiin joku määrä olutta ja
    viiniä. Olut valmistettiin maltaista ja humaloista, mutta keittäessä
    nousi kylmällä ilmalla niin sakea kaasu, että täytyi luopua koko
    oluen-panemisesta. Tuo merenkulkijain omituinen kiusa, keripukki,
    koetettiin estää varjelus-lääkkeillä, joita määrä-ajoilla annettiin
    sisään. Niinpä jaettiin tuon-tuostakin hapanta kaalia ja sallatia niin
    paljon ätikän kanssa kuin voitiin nauttia, mutta joka päivä piti sen
    ohessa väen tulla kokoon ja yhden upsierin läsnä-ollessa niellä
    sitroni-nestettä sokurin kanssa. Että upsierin siinä täytyi saapuvilla
    olla, saattaa monelle kuulua oudolta; mutta Parry muistuttaa, kuinka
    paljon merimiehet ovat lapsien kaltaisia kaikessa, mikä koskee heidän
    tarpeisinsa ja terveyteensä. Muutoin oli yksi seikka erittäin
    merkittävä elatus-aineiden suhteen: upsiereille ei sallittu vähintäkään
    etua yhteisen väen rinnalla, ei ruokien lajissa eikä niiden määrässä,
    ja tästä seurasi sekä väessä tytyväisyyttä että varoissa säästöä.
    Samatekkuin elatus-varojen suhteen pidettiin poltto-aineistakin tarkka
    vaari, eikä lämmitetty enemmän kuin terveydelle oli välttämättömän
    tarpeellista. Sillä tavoin saatiin laivojen sysivarat kestämään talven
    mittaan; sillä ne turpeet ja sammaleet, mitkä rannasta olisi saatu,
    olivat märkyytensä tähden kelvottomat käyttää.
    
    Suurella tarkkuudella myöskin pidettiin huolta väen vaatteuksesta.
    Hyödyllistä olisi ollut tuuletella miesten sänky-vaatteet kannen päällä
    kumminkin kerta viikkoonsa; mutta tämä havaittiin mahdottomaksi, sillä
    jos ikinä joku vaate tuotiin kannen päälle, se pian tuli yhtä kylmäksi
    kuin ilmakin. Kun nyt vaate vietiin takaisin lämpimämpään paikkaan,
    asettuivat höyryt kohta sen päälle muuttuen vedeksi, josta se kastui
    liko-märäksi. Kuivuuden ja puhtauden välille oli siis valta niin
    tasoitettava, että terveydelle miten mahdollista vähin haitta syntyisi.
    
    Kuinka tarkalla huolella koetettiin pysyttää miehet hyvässä terveydessä
    ja hyvällä mielellä, ymmärrämme paraiten seuraavasta komentaja Parry'n
    kertomasta: "Siinä työttömyyden ja joutilaisuuden tilassa, jossa nyt
    oltiin ja joka arvattavasti oli kestävä suurimman osan vuotta, olin
    halullinen keksimään jotakin huvitusta miehille, tämän pitkän ja ikävän
    aian kulutteeksi. Ehdottelin siis upsiereille panna tuolloin tällöin
    näytelmän toimeen Heklassa, koska semmoinen keino voisi pysyttää
    iloista mieltä voimissa. Molempain laivain upsierit suostuivat
    mieluisasti ehdotukseeni, ja kun Luutnantti Beechey oli oikeassa
    järjestyksessä valittu teaterin-johtajaksi, määrättiin ensimäinen
    näytös Marrask. 5 päiväksi ja synnytti laivain väestössä suurta
    ihastusta. Näissä huvituksissa otin mielelläni itsekin osani,
    vakuutettuna että iloinen esimerkki ja kaikki toimi, mikä voisi
    herättää lystiä ja hilpeyttä, kuului varsinaisesti minun virkani
    velvollisunksiin siinä omituisessa tilassa, jossa nyt olimme". --
    Tuskin tarvitsee mainita, että nämä näytökset luonnistuivat kaikkein
    mieliin; miehet usein nauroivat pakahtuakseen, arvattavasti paljonkin
    siitä syystä, kun näkivät upsierinsa niin kummallisissa tehtävissä.
    Näytökset uudistettiin joka toinen viikko ja odotettin aina suurella
    ihastuksella. "Myöskin teaterin varustus", sanoo Parry, "ja sen
    hajottaminen, johon tarvittiin joukko miehiä pariksi päivää ennen ja
    jälkeen jokaisen näytöksen, oli erinomaisen hyödyllinen asia, koska
    tavalliset laivatyöt eivät läheskään antaneet kylläksi tekemistä; ja
    minä pelkäsin työnpuutetta niinkuin pahimpia haittoja, mitä meille
    tapahtua voisi". Muutamaan aikaan oli pelkäämistä, että kylmän ankaruus
    tekisi lopun näille huvituksille; mutta semmoinen oli upsierien into ja
    miesten mieliteko, että vaikka teaterissa joskus oli 17° ja 18° kylmää,
    näytelmä kuitenkin pantiin käymään niinkuin tavallisesti. Ja kun
    laiva-kirjaston vähäiset näytelmä-varat olivat kulutetut, tehtiin uusia
    alkuperäisiä kappaleita.
    
    Toinen ajan-viete, jonka upsierit huviksensa panivat toimeen, oli
    viikko-lehti, nimeltä: "North Georgian Gazette and Winter Chronicle;"
    (Pohjois-Georgian sanomat ja Talvi-kronikka). Kapteini Sabine rupesi
    toimittajaksi ja muut molempain laivain upsierit lupasivat lähetyksiä.
    Luonnollisesti lehti tuli ulos ainoastaan käsikirjoituksena, mutta
    sittemmin kun oli onnellisesti palattu kotimaahan, painettiin kaikki
    numerot yhteen kirjaan. Se haitta, mikä olisi voinut syntyä tämmöisestä
    sanomalehdestä keskinäisen suosion ja sovinnon suhteen, kartettiin
    täydellisesti kirjoittajain hellä-tuntoisuudella, ja selvä etu oli
    toimittamisen vaivasta, joka kulutti monta ikävää hetkeä ja käänsi
    mielet pois synkistä ajatuksista, jommoisia joskus tahtoi tunkeuda
    rohkeimman miehen päälle.
    
    Mutta huvitusten tähden ei unohdettu tieteen vaatimuksia. Kapteini
    Sabine'n johdolla asetettiin observatorio soveliaalle paikalle, noin
    700 kyynärää laivoista länttä kohden. Siihen rakennettiin huone lähelle
    rantaa kelloja ja muita tiede-aseita varten. Seinät tehtiin
    kahdenkertaisesta plankku-liitoksesta, jonka väli täytettiin
    sammaleilla, niin että huone voitiin kylmimmälläkin ilmalla pitää
    lämpimänä yhden ainoan uunin avulla.
    
    Joku aika asettumisen jälkeen Talvi-satamaan, näkyi peuroja ja
    metsäkanoja, ja muutamat niistä ammuttiinkin; mutta ennen Lokakuun
    loppua nämä ja enimmät muut eläimet muuttivat pois saaresta, niin että
    ainoastaan sudet ja ketut jäivät laivoille seuraksi, kunnes vihdoin
    nämäkin eläimet kylmimmällä talvis-aialla katosivat tykkönään.
    Lokak. 1 p. nähtiin iso jää-karhu, joka ajoi kapteini Sabine'n
    palvelijaa takaa. Sitä tervehdittiin useilla luodeilla, mutta ei osattu
    kuoliaaksi ampua. Myöhemmin ei sitä eikä muuta karhua nähty koko
    talvis-aikana. Lokak. 10 p. oli nähty metsänriistaa laivojen
    lähisyydessä, ja joukko miehiä lähetettiin niitä ajamaan. Myöhään
    illalla palattiin saaliin kanssa, mutta yksi Griper'in miehistä
    kaivattiin. Vaikka yö oli pimeä, löyttiin hän kuitenkin, juuri kun
    näännyksissä oli langennut jyrkästä kinoksesta alas ja alkoi uupua
    siihen tylsään hermottomuuteen, joka, jos se vallan saapi, aina tuottaa
    kuoleman. Hän oli huolimattomuudesta lähtenyt lapasitta ulos, pyssy
    kädessä, ja sormet olivat kohmettuneet siihen muotoon, jolla olivat
    pyssyä pidelleet. Mies kohta jätettiin lääkärien holhottavaksi, mutta
    kädestä oli kolme sormea jo ennättäneet niin paleltua, että ne täytyi
    pois leikata. Kuinka pakkanen vaikuttaa jähmistystä sekä ihmisen
    ruumiisen että sielunkin voimiin, nähtiin selvästi ei ainoastaan tässä
    miehessä vaan kahdessa muussakin, jotka jotenkin myöhään olivat
    laivoihin palanneet ja vaadittiin tekemään selvää tuosta yhdestä,
    joka vielä oli poissa. Komentaja Parry sanoo: "Kun käskin heidät
    kajuuttiini, iskivät silmänsä huimasti ja puhuivat niin sekaisin ja
    vaikeasti, ett'ei ollut mahdollista saada heiltä järjellistä vastausta
    mihinkään kysymykseen. Mutta oltuansa vähäsen aikaa laivassa, alkoivat
    toipua hurmiostaan, sitä myöden kuin veren-kulku tuli entiselleen, ja
    vasta silloin saattoi jokainen helposti huomata, ett'eivät olleet
    juopuneet. Niille, jotka paljon ovat olleet kylmissä maissa, tämä
    seikka ei taida olla mitään uutta; mutta en saata olla uskomatta (ja
    siinä tarkoituksessa siitä puhunkin), että moni mies lienee tullut
    rangaistuksi juopumuksesta, vaikka hän todesta on ollut ainoastaan
    pakkasen kontassa; sillä minä olen useinkin nähnyt miehiäni semmoisessa
    päihtymyksen tilassa, minkä olisin epäilemättä päättänyt viinan
    vaikuttamaksi, ellen olisi ollut varsin varma, ett'ei heillä
    Melville-saaressa ollut mahdollista tilaisuutta saamaan mitään
    väkevämpää kuin lumi-vettä". -- Muutoin tämä yllä-mainittu tapaus
    osoitti tarpeelliseksi ryhtyä varo-keinoihin, jotka estäisi miesten
    eksymistä pimeään ja pyryyn. Kaikki väet lähiseuduilla varustettiin
    sormi-viitoilla, jotka osoittivat laivoille päin. Jos lumituiskun
    ohessa sattui tavaton pakkanen, ei päästetty ketään laivojen
    asema-paikoista, ja laivat yhdistettiin köydellä, joka oli johteena
    toisesta toiseen. Parry'n vakuutus oli, ett'ei yksikään ihminen voisi
    hengissä pysyä, joka semmoiseen ilmaan jäisi ainoaksi tunniksi.
    
    Lokakuun lopussa oli auringosta vielä niin paljon apua, että kapteini
    Parry'n kajuutissa, jonka akkunat olivat päivää kohden, nähtiin
    kynttilättä lukea ja kirjoittaa kello puoli kymmenestä puoli kolmeen.
    Ilma pidettiin lauhkeana, kun Fahrenheitin lämpömittari osoitti 0
    (s.t.s. 32° Farenheit'iä eli 18° Celsius'ta veden jäätymystä
    alempana[4]); sillä ihmisten ruumiit mukaantuivat niin helposti
    ilma-alaan, että ne, kestettyänsä jonkun päivän -15° tai -20°
    Fahrenheitiä (s.o. -26° tai -29° Celsius'ta), tunsivat oikein ihanaksi,
    kun lämpömittari sen verran nousi.
    
    Kylmän voima ja vaikutus havaittiin merkittävällä tavalla, kun metallia
    koskettiin paljaalla iholla; siitä oli sama tunto, kuin jos olisi
    tuli-kuumaa koskettu ja iho kohta lähti koskevasta jäsenestä. Oli siis
    tarpeellinen käyttää suurta varovaisuutta, pidellessä sekstanteja ja
    muita tiede-aseita, olletikkin kiikarien silmä-osat, jotka tuimasti
    polttivat ihoa, jos ne saivat kasvoihin koskea; mutta tämä asia
    helposti autettiin, päällystämällä niitä hienolla nahalla.
    Toinenkin kylmän vaikutus tiede-aseisin alkoi tähän aikaan tulla
    havaittavaksi. Kun ikinä joku ase, joka oli ulko-ilmassa ollut niin
    kauan, että kylmä oli siihen ennättänyt mennä, äkisti taas tuotiin alas
    kajuutteihin, niin höyry oietis sakeuntui sen ympäri, niin että se
    näytti suitsevan ja lasien päälle asettui melkein samassa tuokiossa
    jää-verho, jonka poistaminen vaati suurta varovaisuutta, ett'ei
    laseille vikaa tulisi. Jos kynttilä asetettiin aseen likelle erääsen
    suuntaan katsojan suhteen, nähtiin suuri joukko hentoja lumi-okaita
    säihkyvän noin parin, kolmen tuuman päässä aseesta, ja nämä
    arvattavasti syntyivät siitä, kun höyryt yht'äkkiä muuttuivat jääksi
    aseen levittämässä kylmässä.
    
    Marrask. 4 p. aurinko katosi ja oli vasta Helmik. 8 p. taas odotettava
    näkyviin, oltuansa kuusi-kymmenettä päivää taivaan-rannan alla.
    Tähdet nyt alkoivat näkyä päivä-sydännäkin. Mutta ei kuitenkaan
    pimeimmälläkään sydän-talvella päivä ollut niin hämmentynyt yöhön,
    ett'ei jokainen uusi päivä olisi puolipäivän aikana eroitettu hyvin
    huomattavalla puhteella, joka ainakin teki seudun niin näköiseksi,
    että mukavasti voitiin kulkea ulkona noin pari tuntia. Jos ilma oli
    selkeä, nähtiin tunnin aikaa ennen ja jälkeen puolipäivän eteläisellä
    taivaan-rannalla ihana kaari heleän-punaista valoa. Muutoinkin lumen
    kirkkaus ja toisinaan sen lisäksi kaunis kuutama poistivat synkeyden.
    Joskus välkkyväiset revon-tulet kirkastivat taivaan kantta sanomattoman
    loistavilla väreillä, keltasella, purppuralla ja oransilla, osoittaen
    näytelmän, jonka juhlallista ihanuutta ei eteläisillä mailla voida
    aavistaa.
    
    Erinomaisella huolella valvottiin, ett'ei väestö tällä pimeällä aralta
    jäisi työttömäksi, ja tämä onnistuikin niin hyvin, että miehet
    valittivat heille ei jääneen aikaa vaatteitansa korjaamaan. Millä
    tavalla aika näin saatiin kulumaan, ansaitsee muutamilla sanoilla
    erittäin mainita.
    
    Upsierit ja neljännys-miehet jaettiin neljään yö-vartiaan ja olivat
    vuoroonsa valveilla, niinkuin merellä ainakin, sill'aikaa kun muu
    väestö sai nukkua levollansa. Miehet nousivat 15 min. ennen kuutta ja
    molemmat kannet kuurattiin kivillä ja kuumalla hiedalla kello
    kahdeksaan, jolloin sekä miehet että upsierit menivät suurukselle. Nyt
    annettiin miehille kolme neljännestä tuntia, jona saivat valmistaita
    tarkastukseen, ja kello vähän yli yhdeksän kokoontuivat kannen päälle,
    jolloin tarkasti tutkittiin jokaisen puhtautta ja hänen vaatteuksensa
    lämpimyyttä ja laitaa yleensä. Kun upsierien kertomukset tästä asiasta
    olivat annetut komentajalle, meni tämä itse tutkimaan väen asuntoa ja
    makuu-sioja. Missä joku kosteus näkyi tai jäätä oli yön kuluessa
    syntynyt, se laitettiin pois ja tuo lämmin ilma-torvi siirrettiin sille
    kohdalle, kunnes kosteus kuivui. Enintä vastusta antoivat makuu-siat,
    jotka olivat lähinnä laivan kylkiä, missä melkein aina kokoontui
    kosteutta ja jäätä. Niitä harvoja, jotka sattuivat sairaina olemaan,
    käytiin myöskin katselemassa ja lääkärin kanssa neuvoteltiin, kuinka
    kuivuus ja lämmin sekä kaikkinainen hyvä olo pidettäisiin voimassa.
    Tästäpä komentaja palasi yliselle kannelle ja tarkasteli nyt itsekin
    miehiä. Sen jälkeen ne päästettiin ulos rannikolla käymään
    puolipäivään, jolloin palasivat murkinalle. Mutta jos ilma oli liian
    tuima ulko-oloon, täytyi heidän liikuntoa varten juosta laivan-kannen
    päällä, pitäen tasaista polkua eräiden urkujen mukaan taikka oman
    laulamisensa jälkeen. Miesten joukossa olivat muutamat harvat, joiden
    mieli ei aluksi olisi tehnyt senlaista säännöllistä liikuntoa; mutta
    havaittuaan, että siitä ei ollut pääsemistä, he pian ymmärsivät sen
    tarpeellisuutta terveydelle ja ottivat sen leikilliseksi huvitukseksi.
    
    Myöskin upsierit, jotka söivät murkinansa kello kaksi, kuleksivat
    tavallisesti pari tuntia rannikolla, jollei ankara pyry tai kirpeä
    tuuli heitä siitä estänyt. Tarpeellinen oli kuitenkin pysyä jokseenkin
    ahtaassa piirikunnassa, ett'ei joku äkillinen pyry-ilma estäisi heitä
    palaamasta. Näkö-alan synkkä yhtäläisyys, kaikki lumen peittämänä ja
    hengetönnä, synnytti melkein alakuloisuutta, ja monestikin saattoi
    huomaamatta ajatus puikahtaa kotimaan seuduille, missä tiettiin
    vilkkaan elämän riehuvan täydessä voimassaan. Tässäpä ainoa lohdullinen
    esine, joka kohtasi katsojan silmää, oli laivoista nouseva savu, joka
    todisti elävien olentojen läsnä-oloa; ja se kuoleman hiljaisuus,
    joka yli-ympäri vallitsi, elähytettiin ainoastaan tuolloin tällöin
    ihmis-äänien kaikunalla, joka kylmässä ilmassa kuului paljoa kauemmas
    kuin tavallisesti.
    
    Ehtoo-päivällä pantiin miehet tavallisesti tekemään purje-nuoria. Kello
    puolivälissä kuusi lopetettin työn-teko ja yhtäläinen tarkastus kuin
    aamullakin tapahtui miesten ja heidän makuu-siojensa suhteen. Nyt
    miehet päästettiin ehtoolliselle ja upsierit menivät teellensä. Sitten
    väki sai huvitella itseänsä millä tahtoivat, muutamilla peleillä,
    laululla ja tanssilla kello yhdeksään asti, jolloin levolle mentiin ja
    lamput sammutettiin. Palon varaksi kävivät joka puolitunnin päästä
    yöllä neljännysmiehet tarkastamassa alista kantta, ja laivojen vieressä
    pidettiin aina aventoja sulana, jos sattuisi senlainen kauhea tapaus.
    Upsierien iltakausi kului enimmästi lukemalla ja kirjoittamalla, jonka
    lisäksi joskus tuli joku shakki-peli taikka viulun ja huilun soitanto
    kello puoliväliin yksitoista, johon aikaan maata pantiin.
    
    Näin elettiin tavallisesti viikon kuusi arki-päivää. Joka pyhä
    pidettiin kummassakin laivassa jumalan-palvelus ja luettiin saarna.
    Rukous, joka tavallisesti merellä luetaan, oli sovitettu nykyisten
    asianhaarain mukaan, kiitoksella siitä hyvästä onnesta, joka oli
    Korkeimmalta sallittu, ja anomuksella, että Hän vastakin antaisi
    suojeluksensa. Se hartaus, jolla koko väki noudatti näitä uskon
    velvollisuuksia, antoi hyvän todistuksen heidän jumalisuudestaan ja
    vaikutti paljonkin siihen hyvään ja säännölliseen käytökseen, joka
    heitä melkein jok'ainoata koko aian kaunisti.
    
    Joulu-päivä, joka on Englantilaisten rakkain juhla, vietettiin niin
    iloisesti, kun tila saattoi sallia. Jumalanpalveluksen jälkeen, syötiin
    jouluateria ja miehille lisäksi annettiin punssia ("grog"), että
    saisivat juoda kotona-olevaisten ystäväinsä muistoksi. "Se on miesten
    kunniaksi mainittava", sanoo Parry, "että kaikki kävi siivosti vastoin
    merimiesten liian usein huomattua tapaa". Upsierit viettivät
    jouluriemunsa yhdessä, melkein samalla lailla kuin kotimaassa. Kappale
    Englantilaista paisti-härkää ("roast beef"), joka oli joulu-aterian
    herkkuna, oli laivassa ollut tuoreena säilytetty viime Toukokuusta
    saakka; sillä ilman kylmyys oli koko kesänkin aikana estänyt sen
    pahenemasta.
    
    Uuden vuoden aikana sattui ensimäinen keripukin tapaus Heklan
    tykkiniekassa. Syytä tutkiessa, havaittiin että hänen vuoteensa
    oli siinä kohden märäksi kastunut, missä hengitys oli koskenut
    sänky-vaatteisin. Hänelle annettiin kohta soveliaita lääkkeitä,
    nimittäin kasvu-soppaa, sitroni-nestettä sokurin kanssa, ätikkäistä
    sallatia, karvikka-hilloa, urpuviinaa, j.n.e. Koska tuoreet kasvikset
    ovat paras lääke keripukkia vastaan, alkoi komentaja tähän aikaan
    kasvattaa sinappia (Melanosinapis communis) ja krassia (Cardamine
    pratensis) kajuutissansa, istuttaen siemenet pieniin mataloihin
    multa-koppiin, jotka peitettiin pitkin uunin torvea. Viikkokaudessa
    kasvoi tällä tavoin siemenestä niin paljon naattia ja lehteä, että
    voitiin ruuaksi käyttää, ja kuin useita koppia aina pidettiin
    kasvamassa, saatettiin kahdelle tai kolmelle sairaalle antaa noin unssi
    päiväänsä tuoretta sallatia. Se sinappi ja krassi, mikä näin
    kasvatettiin, oli vallan vaalea ja väritön, koska päivän valo oli
    siitä puuttunut; mutta sen kirpeä maku ei ollut vähempi kuin
    tavallisestikaan. Minkä hyödyn nämä tuoreet kasvikset tekivät,
    taidamme paraiten arvata, kun muistutetaan, että samaseen aikaan muut
    keripukin lääkkeet alkoivat pilaantua. Sitrooni-neste jäätyi ja rikkoi
    pullonsa; ätikkä taas jäätyessään kadotti happamuuttansa. Mutta nuo
    ankarimmalla talvella kasvatetut naatit palkitsivat täydellisesti
    kaikki näin kärsityt vahingot.
    
    Tammikuun alku-puoli oli kovin kylmä, niin että 7 p. väkiviinainen
    lämpömittari osoitti -49° Fahrenheit'ia (eli -45° Celsiusta). Kuitenkin
    oli, niinkuin pohjoisissa maissa ainakin, helmikuu vielä kylmempi.
    Ankarin pakkanen, mitä koettiin, oli helmikuun 14 ja 15 p. välillä,
    jolloin lämpömittari osoitti -54° ja -55° Fahrenheit'ia (eli -47 7/9°
    ja -48 1/3° Celsiusta). Tämä suunnaton pakkanen ei kuitenkaan ollut
    miksikään haitaksi, niin kauan kuin ilma pysyi tyyni tyvenenä; mutta
    niin pian kuin vähinkin tuulen-hönkä vastaan tuli, tuntui kasvoissa
    kipeä poltto ja otsassa pakoitus, joka karttui karttumistaan. Muutoin
    oli pakkasen vaikutus monesta kohden merkillinen. Ihmisen hengitys
    näkyi niinkuin savu laukenevasta pyssystä, ja joukko miehiä, jotka
    jäällä yhdessä kulkivat, näytti niinkuin paksu valkoinen pilvi. Mutta
    kummallisinta oli äänen voima ulko-ilmassa. Jos kaksi miestä puhuivat
    keskenänsä tavallisella äänellä, kuuluivat sanat selvästi Englannin
    peninkulman (puolen-toista uuden virstan) päähän, ja Parry kerran kuuli
    vielä kauempaakin erään rannalla kävelemän miehen laulavan itseksensä.
    
    Silla välin oli jo aurinko alkanut näkyviin tulla päivä-sydämminä.
    Helmik. 3 p. se nähtiin ainoastaan Heklan maston-nenästä, mutta 7 p. jo
    laivan-kanneltakin. Helmikuun loppupuolella oli joka päivä jonkun
    tunnin auringonpaiste, ja komentajan teki mieli päästää päivän-valoa
    kajuuttiinsa, jonka molemmat akkunat olivat olleet peitetyt vahvalla
    villa-kankaalla. Nämä peitteet, jotka nyt pois otettiin, olivat
    jäätyneet akkunan-laseihin kiinni, ja kaksisten lasien väliin oli
    kokoontunut niin paljon jäätä ja härmää, että kaksi-toista isomaista
    kopallista kannettiin siitä ulos. Näin pääsi uusi päivän-valo
    kajuuttiin, mutta tämä ilo ostettiin melkoisella haitalla; sillä
    kajuutti kävi samassa niin kylmäksi, että kaksi kronometeriä pysähtyi
    ja että upsierien täytyi pari viikkoa pitää täydet päällys-vaatteet
    yllänsä kajuutissakin. Pakkanen oli Helmikuun lopulla vielä varsin
    pelättävä. Tapahtui 24 p., että miesten juostessa liikuntoa varten
    kannen päällä, huone rannikolla nähtiin ilmi-tulessa. Kaikki upsierit
    ja miehet riensivät sinne, ja kun katto oli revitty, sammutettiin palo
    lumella, ennenkuin se oli vahingoittanut niitä kalliita tiede-aseita,
    joita huoneessa löytyi. Mutta ihmiset, jotka sammuttamassa olivat,
    kärsivät monikin pahaa paleltumista, vaikka lääkärit yhtenään
    kulkivat ympäri hieromassa lumella niitä jäseniä, jotka olivat
    kuoleentumallansa. Vihdoin Maaliskuu toi tullessansa lauhkeammat ilmat.
    Lopulla sitä kuuta nähtiin muutama lintu, ja huhtikuun kesku-paikoilla
    näkyi peuran ja muskus-härän jälkiä. Ruvettiin nyt lähettämään miehet
    ulos metsän-käyntiin, josta tuli tuoretta ja terveellistä ruokaa
    koko väelle. Samoilla retkillä myöskin ko'ottiin lumen alta paljon
    käen-kaalia eli ketunleipää (Oxalis acetocella), joka on paras lääke
    keripukkia vastaan. Seuraus olikin, että joka mies tuli täydellisen
    terveeksi; ainoastaan silmät kärsivät tulehtumista lumen väkevästä
    hohteesta päivä-paisteella.
    
    Toukokuu tuli ja meni, eikä vielä näkynyt paljon toivoa päästä tästä
    jäisestä vankeudesta. Meri oli varsin yhdellänsä ja jää satamassa
    oli kuuden, seitsemän jalan paksu eikä osoittanut paljo mitään
    sulamisen hanketta. Kun Toukokuun 24 p. satoi vähäsen vettä, pidettiin
    se asia niin erinomaisena, että joka mies riensi kannen päälle sitä
    katsomaan. Alku-puolella Kesäkuuta lähti komentaja pienen seuran kanssa
    jalkaisin retkeilemään toiselle puolelle Melville-saarta. Maa oli vielä
    enimmältään lumen peitossa, mutta saaren läntisellä puolella löyttiin
    paikkakunta, joka ihanuudessa veti vertoja onnellisimmille seuduille
    napapiirin sisällä. Tässä suojellussa paikassa oli suvi enemmin
    joutunut kuin muualla; sammalia, ruohoja, vaivais-villoja ja
    kivirikkoja (Saxifraga) tavattiin runsaasti, vieläpä yksi leinikkö
    (Ranunculus) täysissä kukkasissa; ja lintuja sekä muita eläimiä oli
    jommoinenkin määrä.
    
    Samaan aikaa kuin Parry palasi tältä retkeltä, eli Kesäk. 15 p., alkoi
    Talvi-satamakin tuntea kevään vaikutusta ja kaikki rannikon purot
    tulivat tulvilleen. Mutta koko tämän ja seuraavankin kuukauden saivat
    matkalaisemme turhaan odottaa jäiden lähtöä. Heinäk. 17 p. nousi
    lämmin +60 asteesen Fahrenheitia (eli -15 1/2° Celsiusta), joka oli
    korkein määrä, mitä Melville-saaressa tavattiin. Mutta saman kuun
    lopulla alkoi jo näkyä talven-merkkejä. Harvoin oli päivillä
    +40° Fahrenheitia (s.o. +4 1/2° Celsiusta), usein satoi lunta ja
    lumi-räntää, ja joka yö menivät allikot ohueen jäähän. Kuitenkin
    riutuivat sataman jäät riutumistaan, ja vihdoin Elok. 2 p. tapahtui
    semmoinen äkillinen muutos kuin usein näillä vesillä nähdään: jää,
    vaikka vielä vahvana, rikkui ja lähti ulos satamasta. Laivat olivat
    tätä hetkeä odottaneet; ne olivat jo täydessä asussa matkaa varten, ja
    purjehtivat nyt taas komeasti aaltojen selissä.
    
    Komentaja Parry oli vielä hyvässä toivossa päästä tarkoituksensa
    perille luoteisen kulkuväylän suhteen, ja käänsi siis matkansa länteen
    päin. Tällä kertaa hän tosin etenikin vähäistä lännemmäs kuin
    mennä-vuonna, mutta jää-tukut tulivat hänelle yhä vaikeimmiksi
    esteiksi, ja pelkäämistä oli, että matkalaiset vielä toiseksi talveksi
    jäisivät näille tylyille tienoille. Siis kääntyivät Elok. 26 p. takasin
    itää kohden ja aloittivat kotimatkansa, jonka vaiheita ei ole
    tarpeellinen kertoa. Millä ilolla heitä otettiin vastaan Englannissa,
    on helppo ymmärtää. He olivat käyneet neljättä kymmentä astetta
    lännempänä kuin kukaan ennen, keksineet paljon uusia maita, saaria ja
    vesiä, näyttäneet todeksi, että Amerikan pohjoispuolella on avoin vesi,
    ja kestäneet jäämeren pitkää talvea ei ainoastaan onnellisesti vaan
    melkein hauskasti ja iloisesti. "Minun oli onni", komentaja lausuu,
    "nähdä kaikki upsierit ja miehet molemmissa laivoissa (yksi ainoa
    eroitettuna neljän-kymmenettä hengen joukosta) samassa hyvässä
    terveydessä kuin lähtiessäkin, heidän oltuansa matkalla lähes
    kahdeksan-toista kuukautta, jolla välin olimme melkein kokonaan eläneet
    omilla varoillamme".
    
    
    3. Seuraavaiset Luoteis-retket, ja kuinka etsitään kadonnutta
    Franklin'ia.
    
    Parryn ensimäinen matka oli osoittanut, että sivistyneet ihmiset
    saattoivat erinomaisetta vastuksetta kestää talven ankaruutta keskellä
    pohjan autioita. Tämä kokemus kehoitti uusiin yrityksiin, ja Parry oli
    itse ensimäinen enentämään niitä maatieteellisiä keksintöjä, jotka hän
    ensimäisellä matkallaan oli aloittanut. Tuskin oli hän talven levännyt
    kotimaassaan, kun Toukokuussa 1821 hän taas lähti liikkeelle kahdella
    laivalla, nimeltä Fury ja Hekla. Tällä kertaa hän tahtoi hakea
    kulkuväylän jossakin Hudson'in-lahden pohjois-seuduilla; mutta laivat
    jäätyivät talveksi kiinni keskelle jäätukkua rannikon lähellä, missä
    kuitenkin vietettiin kyllä hupaista talvea, elettiin hyvässä suosiossa
    rannikon Eskimojen kanssa, ja pidettiin laivojen väestölle luku- ja
    kirjoitus-koulua ilta-kausilla. Kulkuväylän suhteen ei keksitty tällä
    kertaa mitään, vaan palattiin v. 1822 Englantiin. Parryn kolmas matka
    vv. 1824-1825 ei ollut varsin onnellinen; sillä Prinssi-Regent-salmessa
    laiva Fury särkyi ja väen täytyi toisella laivalla palata kotia. Vielä
    neljännen kerran v. 1827 lähti tämä rohkea merimies liikkeelle,
    yrittäen veneillä tunkeuta Spetsberg'eistä Pohjois-navalle. Hän silloin
    etenikin levuasteelle 82° 40' 30", joka on pohjoisin paikka, missä
    kukaan on käynyt.
    
    Sillä välin kuin Parry toimitti nämä urheat meri-matkat, olivat Juhana
    Franklin ja Tohtori Richardson tehneet useat vaivaloiset maa-matkat
    Hudsonin-lahdelta maan poikki Pohjoisen meren rannalle, tutkien seudut
    Vaskikaivo-joen (Coppermine River) ja Mackenzie-joen välillä sekä
    kahden puolen. V. 1829 taas lähti Englannista eräs kauppiaan Felix
    Booth'in kustantama laiva, jonka komentajat olivat Juhana Ross ja hänen
    nepansa Jaakko Ross, tarkoituksella tunkeutakseen Prinssi-Regent-salmen
    läpitse, josta Parry'n oli täytynyt palata v. 1825. Tämä matka oli mitä
    vaikeimpia. Matkalaiset tutkivat mainitun salmen länsi-puolta, keksivät
    etelämpänä sen ison saarennon, jonka nimittivät Boothia'ksi ja kävivät
    jalka-retkillään saman saarennon länsi-rannikolla, missä Magneettinen
    napa löytyy (vähää pohjasempana kuin 70°). Mutta jo aikaisin oli heiltä
    laiva hukkunut, ja heidän täytyi nyt monta vuotta elää näillä autioilla
    seuduilla, eläen niillä varoilla, mitkä löysivät Parry'n särkyneestä
    Fury'sta. Vihdoin v. 1833, kun pohjoiset vedet olivat enemmin vapaat
    jäistä kuin tavallisesti, sattui eräs valaskalan-pyytäjä tunkeumaan
    sinne asti ja pelasti heidät. Kapteini Back, joka sillä välin oli
    maata myöden lähetetty heitä hakemaan, keksi Ison Kala-joen ja eteni
    sen suulle. Myöhemmällä matkalla v. 1836 piti Back'in tutkiman
    Hudsonin-lahden pohjois-osia, mutta jäätyi laivanensa keskelle merta
    jää-takkuihin ja palasi seuraavana vuonna pahoin turmellulla laivalla.
    
    Nämä retket, joista kunnia melkein yksin-omaisesti lankesi Englannin
    kansakunnalle, olivat tosin tehneet suurta hyötyä sekä tieteellisesti
    että käytännöllisesti, -- tieteellisesti saattamalla monta uutta
    teko-asiaa ilmi, -- käytännöllisesti taas elättämällä syvimmässä
    rauhassa sen urhean mielen-laadun, jonka muutoin ainoastaan sodat
    synnyttävät. Mutta retkien päätarkoitus, luoteisen kulku-väylän
    keksintö, ei ollut vielä saavutettu. Ett'ei tämmöinen kulku-väylä ikinä
    voisi kaupan-käynnille kelvata, oli jo aikaa ymmärretty. Kuitenkin eli
    Englannissa yleinen mieliteko saattaa kaikki epä-tiedot tässä asiassa
    lopulle ja Englantilaisilla voimilla siis täyttää, mitä Englantilaiset
    olivat aloittaneet. Vanha Juhana Barrow amirali-virastossa koroitti
    äänensä, muistuttaen ett'ei pitäisi jättämän tätä kunniaa muille
    kansoille, ja nyt päätettiin, että hallitus lähettäisi ulos kaksi
    suurta laivaa _Juhana Franklin'in_ komennon alla. Franklin oli
    kokenut mies, joka oli palvellut kaikissa ilma-aloissa; hän oli, kuten
    jo mainittiin, tehnyt maa-matkoja tutkimassa Amerikan pohjois-rantaa,
    hän oli myöskin ollut kuvernörinä Tasmaniassa. Nyt hän oli 60-vuotias
    vanhus ja moni arveli hänen liian iäkkääksi tämmöiseen retkeen. Mutta
    Parry lausui amirali-virastossa: "Jos emme anna hänen lähteä mukaan,
    niin hän suruun kuolee". Alakomentajina olivat kapteinit Crozier ja
    Fitzjames, ja laivat, jotka varustettiin paraimmalla tavalla, kantoivat
    nimet: _Crebus_ ja _Terror_. Koko retkikunta, yhteensä 129 henkeä,
    purjehti matkalle Toukokuun 19 p. 1845.
    
    Elokuun 10 p. kirjoitti Franklin Grönlannin rannikolta
    amiralivirastolle. Sen perästä ei hänestä kuulunut mitään. Kahteen
    ensimäiseen vuoteen ei kuitenkaan kuulumisia odotettukaan, mutta
    loppuvuodella 1847 syntyi jo levottomuutta koko Englannin maassa, ja
    hallitus päätti seuraavana keväänä lähettää kolme eri retkikuntaa
    etsimään kadonnutta Franklinia sekä viemään hänelle elatus-apua. Jaakko
    Ross'in piti kahdella laivalla purjehtiman Lankaster-salmen läpi, kaksi
    muuta laivaa lähetettiin Hoorn-nokan ympäri Beeringin-salmen seuduille,
    ja Franklin'in vanha toveri Richardson sai käskyn kulkea maamatkaa
    Mackenzie-joen suulle ja sinne toimittaa ison määrän elatus-varoja,
    Franklin'ille avuksi, jos hän väkenensä olisi niille seuduille
    joutunut. Nämä elatus-varat olivat enimmältä osalta niinkutsuttua
    Pemmikania, s.t.s. kuivattua ja jauhotettua lihaa, sekoitettuna
    rasvalla ja vähällä sokurilla. Franklin oli ollut varustettu ainoastaan
    kesään asti 1848, ja se apu, mikä hänelle nyt kolmella eri tiellä
    toimitettiin, näytti tulevan kyllä tarkkaan tarpeesen. Kaikki kolme
    retkikuntaa lähtivät liikkeelle kevään aikana 1848. Paitsi niitä olivat
    tohtori King ja herra Isbister ehdotelleet vielä kaksi etsintö-retkeä
    maata myöden, toisen pitkin Isoa Kalajokea, toisen Hudsonin-lahden
    pohjoisseuduille; mutta hallitus ei niihin suostunut. Sitä vastoin
    toivottiin valaskalan-pyytäjiltä jotakin satunnaista valoa tähän
    pimeään asiaan, ja Franklin'in puoliso määräsi kaksi palkintoa, 1000
    puntaa kumpikin, semmoisen laivan väestölle, joka toimittaisi jotakin
    tietoa hänen miehensä asemasta ja tilasta.
    
    Koko Englannin maa oli levottomassa odotuksessa. Syksyllä 1848 tuli
    eräältä Hudsonin-lahden seuran palvelialta, pää-faktori Macphersonilta
    ilmoitus, että Peel-joen Intianit olivat kuulleet Eskimoilta, kuinka
    kaksi suurta alusta täynnänsä valkoisia miehiä olivat tulleet niille
    seuduin, jotka olivat Mackenzie-joen itäpuolella, ja että Eskimot
    olivat Intianeille näyttäneet veitsiä ja viilejä, jotka näiltä
    valkoisilta miehiltä olivat saaneet Tämä ilmoitus oli kyllä
    arveluttava; mutta koska Eskimojen luotettavuus ei ole suuressa
    arvossa, joutui koko juttu pian unohdukseen. Valaskalan-pyytäjät
    eivät tuoneet mitään tietoa, ja vuosiluku 1849 alkoi synkeillä
    aavistuksilla. Lady Franklin koroitti lupaamansa palkinnot 3000
    puntaan, ja hallituskin määräsi 20,000 puntaa palkinnoksi sille
    retkikunnalle, joka tekisi todellista apua Frankin'ille ja hänen
    väelleen Jäämeressä. Sen ohessa päätettiin lähettää lisää ruoka-varoja
    Ross'ille, ett'ei hänen tarvitsisi puutteen tähden palata retkeltänsä.
    Tähän toimeen laitettiin laiva North Star (Pohjantähti); mutta kuinka
    niin toimittaa, että tämä ollenkaan tapaisi Ross'in laivat? Päätettiin
    tehdä kaksitoista kopiota amirali-viraston käsky-kirjeestä Ross'ille;
    nämä suljettiin kahteentoista tina-torveen, joista viisi pantiin
    puisiin tynnyreihin ja piti heitettämän eri paikoille mereen, mutta
    seitsemän piti kaivettaman alas seitsemään niemen-nenään meren
    partaalle ja paikka merkittämän lipulla. Tällä keinoin toivottiin,
    että joku niistä tulisi Ross'in nähtäväksi. Samaan aikaan varusti
    Lady Franklin omalla kustannuksellaan valaskalan-pyytäjä-laivan
    etsintö-retkelle. Hän myöskin kirjoitti Amerikan Yhdysvaltain ja Venäjän
    hallitukselle, pyytäen heidän apuansa hänen miehensä löytämiseen, ja
    apu luvattiin kummaltakin kohden.
    
    Näistä kaikista niin tarkoista toimista ei lähtenyt mitään hyötyä. Ross
    vietti ensimäisen talvensa Pohjois-Sommersetin koillismaassa lähellä
    Regent-salmen suuta, teki sieltä avaroita maamatkoja ja aikoi
    seuraavana kesänä 1849 sekä vielä v. 1850 jatkaa tutkimuksiansa
    lännemmäs. Mutta pahaksi onneksensa hän takeltui kulkujäiden sekaan,
    kuljetettiin niiden voimalla ulos Lankaster-salmesta Davisin-salmeen
    asti, ja palasi pahoilla mielin Englantiin loppuvuodella 1849. Hän ei
    ollut mitään kuullut eikä nähnyt Franklin'ista. North Star'in kanssa
    hän ei myöskään sattunut yhteen, ja tämä palasi seuraavana vuonna.
    Samate muutkin retkikunnat vähitellen palasivat ja kaikki tyhjin
    toimin. Alakuloisuus oli suuri, mutta vielä suurempi oli into uusilla
    ponnistuksilla pelastaa kadonneet kansalaiset. Että nämä vielä
    saattoivat hengissä olla, luulivat kaikki kokeneet löytömatkaajat --
    Parry, molemmat Ross'it, Beechy, Back, Sabine, Richardson ja muut,
    jotka kokoontuivat neuvottelemaan asiasta. Päätettiin siis toimittaa
    etsintö-retket seuraavana vuonna vielä suuremmassa määrässä kuin tähän
    asti.
    
    Ne retkikunnat, jotka v. 1850 lähtivät liikkeelle, olivat seuraavat.
    Ensiksi lähtivät Beeringin-salmen seuduille Collinson ja MacClure
    kahdella laivalla, nimeltä Enterprise ja Investigator (ne samat laivat,
    joilla Jaakko Ross äsken oli tehnyt matkansa). Toiseksi varustettiin
    kapteini Austin'in komennon alle kaksi höyrylaivaa ja kaksi
    purjelaivaa, joiden piti kulkeman Baffinin-lahden tietä. Samoille
    seuduille lähetettiin myöskin kapteini Penny kahdella laivalla, jotka
    kantoivat nimet "Lady Franklin" ja "Sophia", etsittävän miehen vaimon
    ja veljenlapsen mukaan. Lisäksi vanha Juhana Ross kokoili rahoja ja
    varusti laivan, jonka komentajaksi hän itse rupesi. Vihdoin myöskin
    Yhdysvalloista oli aljettu puuhata samaa asiaa; eräs rikas kauppias
    Grinnell antoi siihen suuret summat, muut varansa myöten, ja näin
    saatiin kaksi laivaa liikkeelle luutnantti De-Haven'in johdon alla.
    Näin oli alku-vuodella 1851 yksitoista laivaa etsintö-toimessa, ja sen
    ohessa oli Hudsonin-lahden seura toimittanut maa-retken jäämeren
    rannikoille.
    
    Näiden puuhien kautta saatiin ensimäinen varma tieto Franklin'in
    matkan vaiheista, mutta sekin tieto koski ainoastaan matkan alkupuolta,
    Havaittiin, näet, että kadonnut väki oli talvella 1845-1846 pitänyt
    majansa Pohjois-Devonin luonais-päässä (Beechey-saaressa ja
    Riley-nokassa), Barrow-salmen varrella. Ensimäinen jäänös, mikä
    löydettiin, oli ainoastaan köyden-pää ja muuta pientä sälyä, joka jo
    kesällä 1850 lähetettiin Englantiin ja tarkalla tutkinnolla havaittiin
    kuuluneen Franklin'in laivoihin. Myöhemmin tavattiin paljon jäänyttä
    kalua sekä kolme hauta-kiveä, jotka kantoivat kuolin-päivä-määrät:
    Tammik. 1 ja 4 sekä Huhtik. 3 p. 1846. Mutta mihinkä oli Franklin'in
    laivat tästä lähteneet? -- Siitä ei löydetty vähintäkään viittausta.
    
    Tässä ei auta luetella kaikkia retkiä, mitkä vielä seuraavinakin
    vuosina tehtiin. Lady Franklin ei luopunut panemasta varojansa
    tämmöisiin yrityksiin ja yleisön mieli seurasi suuttumattomalla innolla
    ja säälillä kaikkea, mitä tehtiin tässä tarkoituksessa. Keväällä 1852
    lähetti hallitus taas ulos suuren retkikunnan, jonka komentaja oli
    Edward Belcher. Laivat olivat ne neljä samaa, mitkä Austin oli
    edellisenä syksynä tuonut kotia, aikaisemmin kuin oli odotettu ja
    suotu. Nyt ne uudesta varustettiin erinomaisen tarkalla tavalla,
    elatus-varoilla, pyssyillä, kruuti-torvilla, joilla kävisi räjähyttää
    jää-tukut rikki, ja ilma-palloilla, joilla oli aikomus levittää
    ilmoituksia. Tämä viime-mainittu laitos, jolla jo Collinson'in
    retkikunta v. 1850 oli ollut varustettu, ansaitsee erittäin selittää.
    Ilmaan päästettiin pieni ilma-pallo, johon oli sidottu hitaasti palava
    tuli-soitto. Tuli-soitossa rippui lankoihin kiinnitettyjä papereita
    summaton joukko, kaikki loistavan-väristä. Sitä myöden kuin soitto
    paloi, pääsivät paperit toinen toisensa perästä laskeumaan maahan ja
    hajosivat siis avaralle alalle. Nämä paperit olivat täyteensä painetut
    ilmoituksilla, jotka voisivat olla Franklin'ille hyödyksi; ainoastaan
    tyhjä paikka jätetty, mihin piti, ennenkuin ne ilmaan lennätettiin,
    kirjoittaa päivämäärä sekä lennättäjän asema ja tila. Näitä papereita
    annettiin Belcher'ille ei vähempää kuin 500,000, ja retkikunta lähti
    matkalle Huhtikuussa 1852. Kesällä 1853 oli kaikkiansa 13 laivaa ulkona
    etsintö-retkillä, ja samana syksynä lähetti Amerikkalainen kauppias
    Grinnell vielä kerran yhden laivan, jonka komentaja oli tohtori Kane.
    Mutta Juhana Franklin'ista eivät nämä kaikki etsijät löytäneet mitään
    sen enempää tietoa. V. 1854 annettiin kaikille Englannin laivoille
    käsky palata kotimaahan. Kaikki etsintö-retket olivat loppuneet
    synkeään epätoivoon.
    
    Mutta jos retkien päätarkoitus ei ollut saavutettu, oli kuitenkin
    tieteen ala paljon levitetty. Meidän on muistaminen, että kartat vielä
    v. 1850 eivät näyttäneet Amerikan Pohjois-puolella niitä kaikkia saaria
    ja salmia, joita nykyisissä kartoissa näkyy, ja että vasta Franklin'ia
    etsittäissä tultiin tarkemmin näitä seutuja tuntemaan. Niinpä kapteini
    Penny oli v. 1850-1851 löytänyt Viktoria-kuninkaan kanaalin
    (koulukartassa seisoo "Kuningas S:mi"), jonka pohjois-päässä näytti
    olevan suuri avoin meri; talvella 1851-1852 oli Kennedy ja hänen
    seurassaan Ranskalainen Bellot tehneet Barrow-salmen etelä-puolella
    rohkean jää-matkan, joka kesti koko kolme kuukautta, niin että he
    laivaansa palatessaan olivat kulkeneet 1200 Englannin (noin 175 Suomen)
    peninkulmaa; vihdoin kapteini Inglefield oli v. 1852 tutkinut
    Baffinin-lahden pohjois-päässä Smith-salmen, ja tunkeunut ylös
    pohjoiselle levulle 78° 35'. Mutta kaikkein merkillisin oli MacClure'n
    matka ollut; sillä sen kautta oli nyt luoteinen kulku-väylä vihdoin
    löydetty. Luokaamme tuokioksi silmät Beering'in-salmen puolelle.
    
    Jo edellisessä on mainittu, että v. 1848 kaksi laivaa lähetettiin
    Beeringin-salmelle. Toinen niistä, nimeltä Herald, kapteini Kellet'in
    komennon alla, kääntyi siitä koti-matkalle syksyllä 1850; mutta toinen,
    nimeltä Plover, joka oli ainoastaan varasto-laiva, pysyi vielä pari
    vuotta niillä tienoilla. Sillä välin oli Tammikuussa 1850 Collinson ja
    MacClure lähteneet Englannista, ja tulivat kesällä Beeringin-salmelle.
    Edellinen kuitenkin palasi talveksi Hongkongiin, mutta MacClure,
    Investigator nimisessä laivassa, oli päättänyt kulkea edelleen, pitäen
    talvea missä sattuisi ja näin pitkittäin vuosi-vuodelta, kunnes
    Baffinin-lahti olisi saavutettu. Elok. 5 p. 1850 nähtiin Ploverista ja
    Herald'ista Barrow-nokan seuduilla, kuinka Investigator jäiden keskellä
    kiiti täysillä purjeilla koilliseen. Viittauksella annettiin sille
    neuvo palaamaan, mutta MacClure viittasi vastaan: "Tärkeä tehtävä! Oma
    edesvastaus". Taistellen yhäti jäiden kanssa, hän syksympänä löysi
    salmen, joka on Bank-maan ja Prinssi-Walesin-maan välillä, nimitti sen
    Walesin-prinssin-salmeksi, ja tunkeutui sen pohjois päähän saakka,
    johon jäätyi talveksi kiinni. Nyt hän huomasi, että tästä kulku-väylä
    ulottui Barrow-salmeIle ja että luoteis-väylä siis oli löydetty. Mutta
    jää-tukut olivat seuraavana kesänä niin hirmuisen tiviit ja rajut, että
    hän ei voinut tunkeutua edemmäs, vaan suurella vaivalla ja vaaralla
    pelasti laivansa takaisin Walesin-prinssin-salmea myöden. Nyt hän
    kiersi koko Bank-maan ja tuli Bank-salmeen, mutta joutui kovan
    lumimyrskyn valtaan ja asettui Syysk. 24 p. 1851 siihen pieneen
    lahteen, jonka karttamme näyttää Bank-maan pohjoisella puolella (260°
    idässä Ferrosta). Tämä hänen onneksensa sattui olemaan hyvä satama, ja
    hän nimitti sen Armonlahdeksi, tunnustaen että Jumala oli hänelle
    tehnyt suuren armo-työn. Jos nyt vesi olisi ollut sulana itää
    kohden, olisi hän voinut tästä purjehtia Melville-saarelle, joka
    kaukaa näkyikin, ja siitä hän olisi kulkenut Parry'n vanhaa tietä
    Baffin'in-lahteen ja Englantiin. Mutta samana päivänä kuin hän joutui
    Armon-lahteen, hän siihen jäätyikin. Kevään puolella tehtiin jään yli
    vähäinen retki Talvisatamaan, johon jätettiin merkitylle paikalle
    kirjallinen kertomus Investigatorin matka-vaiheista. Seuraava kesä ei
    vapahtanut matkalaisia heidän jäisestä vankeudestaan Armon-lahdessa.
    Taas tuli talvi, ja kevät 1853. Elatus-varat olivat loppumallansa, väki
    isommalta osalta sairasti keripukkia, ja aikomus oli re'illä pyrkiä
    pois nälkä-kuoleman alta itäisiin ja eteläisiin seutuihin. Silloin
    tapahtui muutamana päivänä, kun MacClure ja hänen luutnanttinsa
    kävelivät jäällä, että näkivät miehen rientävän meren puolelta heitä
    kohtaan. Luulivat olevan jonkun heidän miehiään, joka juoksi muka
    jää-karhua pakoon, ja alkoivat astua hänen avuksensa. Mutta mies
    kirkaisi ja koroitti käsiänsä Eskimojen tavalla, niin että toiset eivät
    tienneet mitä ajatella, varsinkin kun eivät voineet eroittaa hänen
    puhettansa. Miehen tultua lähemmäksi, kysyi häneltä MacClure: "Ken
    olette ja mistä?" Voimme arvata hänen hämmästystään, kun vastaus
    kuului: "Olen luutnantti Pim, ennen Herald'issa, nyt Resolute'ssa,
    kapteini Kellet on Melville-saaren tykönä". -- Asia oli MacClure'lle
    yhtä vaikea ymmärtää kuin lukijalle. Kellet ja Pim olivat v. 1850
    olleet Herald-laivassa Beeringin-salmen seuduilla, kun MacClure jätti
    heidät hyvästi ja purjehti edelleen. Sitten olivat palanneet Englantiin
    ja saaneet Resolute-laivan, joka kuului Belcher'in retkikuntaan. He
    olivat talveksi 1852-1853 tulleet Melville-saaren kaakkois-päähän;
    siitä Pim oli retkeillyt Talvi-satamaan, josta löysi MacClure'n
    kertomuksen ja tuli nyt pelastamaan kansalaisiaan. Muassansa oli joukko
    miehiä, vaikka luutnantti oli edelle rientänyt. Kuinka terve-tullut hän
    oli, arvaa lukija itsestään. Investigator'in väki, sairaat niinkuin
    terveetkin, riensivät ylös häntä katselemaan, Hädän aika oli mennyt,
    toivo ja ilo palasi jälleen. Kuitenkaan ei tahtonut MacClure heittää
    laivaansa ja lähteä itse kotimaahan; hän viipyi vielä yhden talven
    1853-1854, kunnes vihdoin amirali-viraston käskyllä hän lähti
    Belcher'in laivoissa Englantiin. Investigator on luultavasti vielä
    Armon-lahden jäissä.
    
    Näin oli Luoteis-väylä vihdoin löydetty, ei tosin semmoinen, joka
    kaikin aioin tai juuri milloinkaan olisi kuljettavana, mutta
    kuitenkin syvä ja leveä vesi-juopa: Davisin-salmi, Baffinin-lahti,
    _Lankaster-salmi, Barrow-salmi, Melville-selkä, Bank-salmi_ ja
    vihdoin Beeringin-salmi. Myöskin Belcher'in retkikunta oli tehnyt
    tärkeitä tutkintoja; sen eri osakunnat olivat eri salmista edenneet
    niiden salmien välitse, jotka ovat Luoteis-väylän pohjoisella puolella,
    ja siellä havainneet kyllä merkillisen seikan. Jota pohjoisemmaksi
    tultiin, sitä lauhkeampi oli ilma-ala, mursuja ja muita meri-eläimiä
    löytyi runsaammin, vesilintuja joukottain. Kaikki näytti osoittavan,
    että avoin meri näiden saarten pohjoispuolella oli jäistä vapaa. Tätä
    arvelua vahvisti vielä tohtori Kane'n tutkinnot Baffinin-lahden
    pohjoispuolella. Hän kulki kesällä 1853 laivassaan Smith-salmea ylös
    levu-asteelle 78° 45', teki tästä seuraavana talvena reki-matkoja
    pohjaseen, ja keksi kanaalin, joka menee pohjoista suuntaa
    Smith-salmesta ja sai "Kennedy'n kanaalin" nimen. Tämä oli jäätynyt
    levu-asteesen 81°, mutta sitten alkoi jäätön ala, joka levesi suureksi
    jäättömäksi mereksi. Pohjainen tuuli, joka kesti kolmatta vuorokautta,
    ei tuonut mitään kulku-jäitä näkö-alaan, kaikkinaisista vesi-eläimistä
    oli suuri rikkaus, ja vedessä osoitti lämpömittari +36° Fahrenheitia
    (+2 2/9 Cels.), sill'aikaa kuin ilmassa oli -60° Fahr. (-51 1/9° Cels.)
    Tästä kaikesta on arveltu, että Pohjoisen-navan ympäristö on
    lämpimämpää alaa kuin Baffinin-lahden ja Melville-salmen seudut, ja
    selitys tähän seikkaan on luultavasti haettava jostakin alisesta
    meren-virrasta, joka etelästä tuopi lämmintä vettä jäämereen. On
    arveltu siis mahdolliseksi kulkea Spetsbergien ohitse tähän avoimeen
    mereen ja näin päästä itse Pohjoiselle navalle. Että Smith-salmen tietä
    ei ole yrittämistä, todistaa Kane'n kokemus; sillä hänen täytyi jättää
    laivansa sinne ja suurella vaivalla pelastaa itsensä ja väkensä
    Tanskalaisiin uutis-asuntoihin Grönlannin rannikolle.
    
    Todella nyt ei ollut koko Luoteis-väylän saaristossa muuta tutkimatonta
    alaa, kuin Boothia'n pohjoispäästä luonaan päin mannermaata kohden.
    Siihen aikaan kuin viimeiset etsijä-kunnat palasivat luoteisilta
    vesiltä, alkoi selvetä se tieto, että Juhana Franklin väkenensä
    laivoinensa oli joutunut juuri näille seuduille, ja että häntä
    etsittäissä oli jätetty tutkimatta ne ainoat paikat, joista olisi voitu
    häntä löytää. Tohtori Rae, joka jo ennen oli tehnyt monta rohkeata
    retkeä Amerikan pohjoisimmalla merenrannalla, lähti v. 1854 kulkemaan
    Boothian luonais-rannikkoa, nimittäin Ison Kalajoen lahdelta
    pohjaiseen. Hän tuli sillä retkellä todistamaan, että Boothia ei
    ollut saari vaan saarento, s.t.s. mannermaahan yhdistetty, ja että
    Wilhelmi-kuninkaan-maa (se saari, joka on Boothian luonais-puolella) on
    salmella eroitettu Boothiasta. Mutta matkallansa hän myöskin tapasi
    joukon Eskimoita, jotka juttelivat, että muka keväällä neljä vuotta
    sitten[5] toinen Eskimo-joukko oli käynyt hylkeitä ampumassa
    Wilhelmi-kuninkaan-maan pohjoisrannikolla ja silloin oli nähnyt noin
    40 miestä, jotka matkustivat etelään pitkin saaren länsirannikkoa,
    vetäen muassaan rekiä ja veneen. Niistä ei muka yksikään puhunut
    Eskimojen kieltä, mutta viittaamalla ilmoittivat, että heidän laivansa
    olivat särkyneet jäissä ja että kävivät metsän-riistaa etsimässä.
    Myöhemmin samana keväänä oli noin 30 valkoista miestä tavattu ruumiina
    mannermaatta, pitkän päivä--matkan päässä länteen päin Isosta
    Kalajoesta, ja 5 ruumista oli eräässä lähisessä saaressa. Tohtori Rae
    osti Eskimoilta joukon hopeisia ja muita kaluja, jotka Englantiin
    tuotuina helposti tunnettiin Franklin'in väen omaisuudeksi. Seuraavana
    vuonna 1854 lähetti Hudsonin-lahden seura faktori Anderson'in tarkemmin
    tutkimaan kuolin-paikkoja. Hänelle Eskimot ilmoittivat, että
    puheenalaiset miehet olivat kuolleet nälkään; hän löysi myöskin
    pienessä Montreal-saaressa (Ison Kalajoen suussa) paikan, missä Eskimot
    sitten olivat veneen hajottaneet, käyttääksensä sen puu-aineet ja
    naulat. Muutamia Franklin'in väen kaluja hänkin sai ostaa, mutta hän ei
    löytänyt mitään kirjoja, paperia, pyssyjä, eikä ainoata ihmis-luuta tai
    hautaa. Syy oli arvattavasti se, että meri toisinaan tulvailee
    Montreal-saaren yli. Kuinka lieneekin, on ainakin selvästi nähtävä,
    että viimeinen jäänös Erebus'in ja Terror'in väestöstä näille
    paikoille heittivät henkensä.
    
    Englannin hallitus oli nyt lakannut etsintö-toimesta; mutta Lady
    Franklin ei vielä löytänyt lepoa surevalle sydämmelleen. Hän toimitti
    v. 1857 pienen Fox-nimisen höyry-jahdin, jonka komentajaksi rupesi
    MacClintock, urhollinen mies, joka oli kelpoansa osoittanut kolmella
    edellisellä retkellä, Jaakko Ross'in, Austin'in ja Belcher'in kanssa.
    Hänen väestönsä oli 24 miestä, siinä luvussa myöskin yksi Eskimolainen
    tulkki Grönlannista, ja lähtö tapahtui Aberdeenista Heinäk. 1 p. 1857.
    Matka oli erinomaisen vaivaloinen; sillä Baffinin-lahden pohjoisessa
    päässä takeltui Fox kulku-jäihin ja vietiin talven pimeydessä takaisin
    ulos Davisin-salmesta, kulkien virran ajamana 1385 Englannin (s.o.
    kolmatta sataa Suomen) peninkulmaa. Vasta kauhean taisteluksen perästä
    vapautui Fox jäistä, kääntyi taas pohjaseen ja tuli Lankaster-salmelle
    Heinäkuussa 1858. Tästä MacClintock haki tiensä etelään, tuli vihdoin
    Prinssi-Regent-salmen kautta siihen ahtaasen salmeen, nimeltä
    Bellot-salmi, joka on Boothian pohjois-päässä, tunkeutui sen läpitse ja
    otti talvi-majansa. Syksyn kuluessa hän kuljetti ulos ruokavaroja sille
    tielle, minkä kautta hän ensi keväänä aikoi tehdä reki-retkiänsä. Hänen
    oli määrä kevään kuluessa useissa joukkokunnissa tutkia koko se ala,
    mikä vielä oli tutkimatta, ja sillä tavoin täyttää luoteisten
    löytö-matkain tarkoitusta.
    
    Tässä on sovelias muistuttaa, että taito tehdä reki-retkiä oli
    kymmenenä vuotena paljon edistynyt. Re'et olivat jo suikeammat, kuormat
    mukavammin sovitetut, ja Eskimo-koiria käytettiin juhdiksi. V. 1848
    saattoi reki-retki olla ulkona ainoastaan 40 vuorokautta ja tutkia noin
    200 Engl. peninkulmaa rannikkoa; mutta Austin'in matkalla kestivät
    reki-retket 80 vuorokautta, kulkien 800 peninkulmaa; ja Belcher'in
    seuran reki-retket olivat yhtenään liikkeellä enemmän kuin sata
    vuorokautta, tutkien sillä välin lähes 1400 Engl. peninkulmaa. Oli
    myöskin saatu tarkka kokemus, kuinka suuren painon roteva mies saattoi
    vetää raskaassa kelissä, ja kuinka monta päivää perätysten, -- kuinka
    vähällä ruualla hän saattoi tulla toimeen, -- ja kuinka ankaraa
    pakkasta tarjeta. Tämä kokemus oli antanut seuraavan säännön: suurin
    paino miehelle oli 220 naulaa, josta joka päivä jäi pois 3 naulaa
    miehen kuluttamaa ruokaa ja poltto-aineita, nimittäin naula leipää,
    naula lihaa ja kolmas naula sisältävä viinaa, teetä, kakaota,
    sokuria, tupakkaa ja poltto-ainetta keittämistä varten. Semmoisella
    päivä-muonalla saattoi mies matkustaa yhtenään sata päivää ja 10 Engl.
    peninkulmaa (15 uutta virstaa) päiväänsä, kestäen helposti noin 30°
    kylmää Cels. Jos koiria oli, niinkuin MacClintock'illa, väheni miesten
    vaiva paljon ja matka kului siis pikemmin; mutta siinäkin tilassa oli
    semmoinen matkustus ankaraa toden-tekoa. Retkellään Maaliskuussa
    1859 oli hänellä pakkasta 45° Cels. ja lumen-hanki kävi niin kovaksi,
    että koirien jalat rampaantuivat. Kahdeksan- tai kymmenen-tuntisen
    jalka-matkan perästä, jolloin silmät pahasti huikenivat lumen-paisteesta
    ja kädet ja kasvot yhäti viluttuivat, kului vielä lähes kaksi tuntia,
    ennen kuin lumi-maja oli valmistettu; sitten annettiin koirille
    ruokaa sekä kuljetettiin tarpeelliset kalut re'iltä majaan, muun
    seassa myöskin kaikki saappaat, kintaat ja koirien valjaat, ett'ei
    koirat söisi niitä suuhunsa miesten nukkuessa. Kun kaikki miehet olivat
    kokoontuneet majaan, niin "ovi tukittiin lumella, keitto-lamppu
    sytytettiin, jalkineita muutettiin, kirjoitettiin matka-kertomusta,
    vedettiin kellot, käärittiin peitteet ruumiin ympäri, sytytettiin
    piiput ja keskusteltiin kunkin koiran ansiosta, kunnes ehtoollinen
    valmistui". Kun lamppu taas oli sammutettu, katosi pian se lauhkeus,
    mikä majassa oli syntynyt, ja jäätyneet peitteet tuskin antoivat niin
    paljon lämmintä, että nukkua voitiin, sill'aikaa kuin koirat ulvoivat
    ulkopuolella majaa. "Tämmöinen matkustus", sanoo yksi MacClintock'in
    tovereista, "on niin väsyttäväinen, ja jano niin kova, että sitä
    tee-kupillista ja pemmikan-naulaa, mikä ehtolliseksi saadaan, ei
    vaihetettaisi koko mailman kalleuksiin".
    
    MacClintock'in etevin reki-retki alkoi Huhtikuussa ja kesti kolmatta
    kuukautta. Väki jakaantui kolmeen retkikuntaan, jotka lähtivät eri
    haaroille. Franklin'in väen vaiheista löysivät seuraavat tiedot.
    
    Eskimoilta saivat ostaa joukon hopeisia ja muita kaluja, jotka
    kantoivat Franklin'in, Crozier'in ja muiden nimiä; hinta oli
    tavallisesti neljä neulaa hopea-lusikasta. Myyjät tiesivät jutella,
    että Wilhelmi-kuninkaan-maan luoteispäässä oli ollut kaksi laivaa,
    joiden väki oli lähtenyt tiehensä Isolle Kalajoelle päin, mutta osaksi
    uupui matkalle, että toinen laivoista sitten oli upponut syvään veteen,
    mutta toinen ollut viskattu maalle, ja että jälkimäisestä Eskimot
    olivat ottaneet itsellensä puu-aineita, niin että koko aluksesta ei
    ollut enää paljo mitään jälellä; että siinä myöskin oli ollut monta
    kirjaa, vaan että ilma ne jo aikaa oli hävittänyt. Montreal-saaresta
    löysi MacClintock muutamia vähäisiä kaluja; Wilhelmi-kuninkaan-maan
    luonais-rannalla taas tavattiin erään palvelija-poian maalliset
    jäänökset, ja vihdoin sen länsi-nokan seuduilla nähtiin vene, jota oli
    re'en päälle sovitettu ja jossa makasi kahden miehen luurangot, ynnä
    kelloja, pyssyjä, muutamia painetuita kirjoja ja muuta kalua, vaan ei
    mitään ruokaa paitsi joku määrä kakaota ja teetä. Mutta tärkein löytö
    tehtiin koillisempana, nimittäin kaksi lyhyttä kertomusta, jotka olivat
    kätketyt kiviseen raunioon merkityllä paikalla. Ne olivat kirjoitetut
    Toukok. 28 p. 1847 ja Huhtik. 25 p. 1848, molemmat yhteen paperiin,
    niin että jälkimäinen oli 11 kuukautta myöhemmin lisätty edellisen
    reunan ympäri. Ne kuuluvat näin:
    
    "Toukok. 28 p. 1847. -- H. M. laivat Erebus ja Terror pitävät talvensa
    jäässä pohjoista lemua 70° 05', läntistä pituutta 98° 23'.[6] Ovat
    olleet talvensa 1846-47[7] Beechy-saarella, pohj. levua 74° 43' 28",
    länt. pituutta 91° 39' 15", kuljettuansa Wellingtonin-kanaalia levulle
    77° ja palattuansa pitkin Kornwallis-saaren länsi-puolta.
    
    Sir Juhana Franklin retkikunnan komentajana.
    
    Asiat hyvin.
    
    Osakunta, sisältävä 2 upsieria ja 6 miestä, lähti laivoista maanantaina
    Toukok. 24 p. 1847.
    
                                        Gm. Gore, luutnantti.
                                   Kaarlo F. Des Boeur, apulainen".
    
    "Huhtik. 25 p. 1848. -- H. M. laivat Terror ja Erebus heitettiin
    Huhtik. 22 p., 5 lieu'ta[8] pohjois-luoteessa tästä, oltuansa jäissä
    hamasta Syysk. 12 päivästä 1846. Upsierit ja väestöt, yhteensä 105
    henkeä, kapteini F. R. M. Crozier'in komennon alla, tulivat tässä
    maalle, pohj, lev. 69° 37' 42", länt. pituutta 98° 41'. Sir Juhana
    Franklin kuoli Kesäk. 11 p. 1847; ja kuolleiden koko määrä tällä
    retkellä on ollut tähän päivään saakka 9 upsieria ja 15 miestä.
    
                                 (Sinetti)         F. R. M. Crozier,
                                              Kapteini ja vanhin upsieri.
    
                                 (Sinetti)         Jaakko Fitzjames,
                                               Kapteini Erebus laivassa.
    
    Ja huomenna, 26 p., lähdetään Isolle Kalajoelle".
    
    Nämä näin löydetyt kertomukset ja muut jäänökset, jotka MacClintock
    sitten syksyllä 1859 toi Englantiin, levittivät tarpeellisen valon
    siihen onnettomuuteen, joka oli koko tätä retkikuntaa kohdannut. Erebus
    ja Terror olivat Wilhelmi-kuninkaan-maan luoteispuolella jäätyneet
    kiinni kahdeksi talveksi, 1846-1847 ja 1847-1848; Franklin oli sillä
    välin kuollut; muu väki oli keväällä 1848 koettanut matkata Kalajoelle,
    päästäksensä siitä Hudsonin-lahdelle; he olivat nähtävästi ottaneet
    mukaansa liian raskaita kuormia; isompi osa oli jo alku-tielle uupunut,
    muutamat päässeet Kalajoen suulle ja siellä heittäneet henkensä. 129
    miehestä ei jäänyt henkiin yhtä ainoata, joka olisi voinut kertoa
    toveriensa loppua.
    
    Tämän onnettoman tapaturman rinnalla on lohdullinen tietää, että
    ihmis-hukka luoteis-retkillä yleensä on ollut erinomaisen vähäinen.
    Vanhan Parry'n aioista MacClintock'in viime retkeen asti oli näillä
    pohjoisilla seuduilla verrattain vähemmän väkeä kuollut, kuin Englannin
    laivastossa muilla vesillä.
    
    
    
    
    PUMPULI.
    
    
    Pumpuliksi nimitetään hieno ja silkkimäinen siemenen-kukka useissa
    _Gossypium_-suvun lajeissa, mitkä kuuluvat Malvojen heimoon
    (Malvaceae). Kaksi tavallisinta lajia ovat Pumpuli-pensas (Gossypium
    herbaceum) ja Pumpuli-puu (Gossypium arboreum). Edellinen, joka
    muutamissa maissa voi kasvaa kahden, kolmen kyynärän korkealle, antaa
    lumi-valkoisen taikka kellahtavan pumpulin. Mutta Pumpuli-puu nousee
    koko kahdeksan tai kymmenenkin kyynärän korkeaksi ja antaa erinomaisen
    hyvää pumpulia. Tätä hyödyllistä kasvia löytyy milloin mitäkin lajia
    kaikissa lämpimissä ja höystöisissä maissa sekä Vanhassa että Uudessa
    maailmassa: -- Kiinassa, Itä-intiassa, Arapiassa ja Syriassa, melkein
    yli koko Afrikan, Kreikassa, eteläisessä Italiassa, Siciliassa ja
    Espanjassa, Brasiliassa, Kolumbiassa, Länsi-intiassa ja eteläisissä
    Yhdysvalloissa. Mutta enin pumpuli, mikä Euroopassa tarvitaan, on tähän
    asti tuotu viime-mainitusta seudusta, olletikkin Etelä-Karoliinasta,
    Georgiasta, Floridasta, Alabamasta ja Luisianasta eli Uus'Orleanista,
    ja on ollut viljelty Neekeri-orjilla.
    
    Näissä maissa käypi viljelys seuraavalla tavalla. Aikaisin talvella,
    kun maa on jauhon-tapainen, ajetaan pelto pienellä auralla, joka
    kutsutaan härän-kieleksi, pitkiin riveihin eli kannaksiin, joiden väli
    on kaksi, mutta höystöisessä maassa kolmekin kyynärää. Touon-aian
    tultua, kynnetään matala vako pitkin kannaksen harjua, siihen
    sirotetaan siemen, ja päälle pohjataan ungalla. Parin viikon perästä
    tulevat taimet näkyviin; niitä perataan ja harvennetaan, niin että
    niiden väli on 8 tai 10 tuumaa. Aina tuon-tuostakin kynnetään kannasten
    eli rivien välit, niin että rikka-ruoho häviää ja taimet mullitetaan;
    -- nämä vielä harvenetaan, kunnes jokainen varsi on 12:n tai 18:n
    tuuman päässä toisistansa. Kaikki tämä perkaus- ja holhoustoimi
    pidetään varsin tarpeellisena pumpuli-kasvin menestymiseksi. Pensas
    alkaa kukoistaa Kesäkuussa, ja sen perästä puhkee uusia kukkia
    yhtenään, kunnes hallan aika tulee. Jokainen kukka tarvitsee 70 päivää
    valmistuakseen siemeneksi. Siementen ympäri on hohkamainen verho, josta
    kasvaa pitkää untuvaa, ja kaikki on suljettu kuivaan koteloon, joka
    aukenee kolmella tai viidellä liuskalla. Kotelon auettua alkavat
    siemenet untuvineen varista maahan, ja nyt on tarpeellinen, että
    pumpuli aikanansa poimitaan, ennenkuin tuuli ja sade sen pilaa. Monta
    kuukautta siis, sitä myöden kuin hedelmät aukenevat, käydään aina
    poudan aikana kokoamassa puhjenneet villat. Nämä vedetään sormin, niin
    taitavasti että enin osa siemeniä sekä rikat ja roskat jäävät pois,
    mutta pumpuli-aine pannaan suuriin koppiin. Ne siemenet, jotka eivät
    ole erinneet, perataan pois eräällä veden käyttämällä koneella, jossa
    on kaksi vastoin-päin kääntyvää telaa eli valssia, niin vähällä välillä
    että ainoastaan tuo silkkimäinen tukka mahtuu siitä kulkemaan. Näin
    puhdistunut pumpuli piestään raipoilla ja pannaan pakkoihin, jotka
    koneellisella voimalla likistetään kokoon. Pakassa on lähes 20 Suomen
    leiviskää.
    
    Jos yksinäinen pumpuli-karva katsellaan suurennus-lasilla, havaitaan se
    pitkäksi, usein vähän kiertyväksi pilliksi, jonka pinnassa näkyy pitkin
    päin käypiä viivoja sekä tuolla täällä tummat pilkut. Usein on pilli
    muodoltansa nauhamainen. Sen paksuus on vaihdellen 1/200 toi 1/250
    tuumaa.
    
    Eri pumpuleissa on eri karvan-mitta; sen mukaan eroitetaan
    _pitkävillainen pumpuli ja lyhyt-villainen pumpuli_. Tämä eroitus
    ei tule eri kasvin-lajeista, vaan ainoastaan erilaisesta ilma-alasta.
    Pitkä-villainen pumpuli (ranskaksi: cotons longue soie, englanniksi:
    sea-island cotton, s.o. meri-saaren pumpuli) on karvansa pituudelta
    vähän toista tuumaa, ja saadaan ainoastaan pitkin meren rannikkoa,
    Brasiliassa, Etelä-Karoliinassa, Georgiassa ja vähäisessä osassa
    Floridaa. Suolan-sekainen maa ja merestä nousevat suolaiset höyryt
    arvataan vaikuttavan tämän kalliin pitkä-karvaisuuden. Mutta
    senlaatuinen pumpuli on hyvin harvinainen ja käytetään ainoastaan
    hienoimpiin kankaisin. Vuonna 1858 vietiin Yhdys-valloista ulos enemmän
    kuin 1100 miljoonaa naulaa pumpulia, josta ei ollut pitkä-villaista
    kuin 12 miljoonaa naulaa. Lyhyt-villainen pumpuli (ranskaksi: cotons
    courte soie, englanniksi: Upland cotton, s.o. Sydän-maan pumpuli)
    käytetään tavallisiin ja karkeihin kankaisin.
    
    Suomenkielinen nimitys _Pumpuli_ on syntyperäänsä saksalaisesta
    sanasta _Baum-wolle_, joka oikeastaan merkitsee: puunvilla.
    Englantilainen nimitys: Cotton, samate kuin Ranskalainen: Coton, ja
    vielä liiemmin Espanjalainen: Al-godon, tulevat Arapialaisesta nimestä:
    Al koton; sillä Arapialaiset ensinnä toivat pumpulinviljelyksen ja
    kutomisen Eurooppaan.
    
    Viime vuosi-sadan keski-paikoille asti oli pumpulin virka maailman
    teollisuudessa ja sivistyksessä vähä-pätöisempi; mutta siitä alkaen on
    sen vaikutus yhä karttunut. Lähettäkäämme hätäinen silmänluonti
    pumpulin historiaan.
    
    Pumpuli-teollisuuden ensimäinen kätkyt on Itä-intia. Iki-vanhoista
    aioista oli tässä merkillisessä maassa, missä, kuten Straboni lausuu,
    "villa kasvoi puissa", asukasten tapana pukeutua pumpulisiin
    vaatteisin. Heidän kätevyytensä, malttavaisuutensa ja vuosisatojen
    harjoitus antoivat näille tuotteille suurenkin kelvollisuuden, vaikka
    valmistus-keinot olivat hankalia. Plinion kautta (Hist. nat. XIX 1.)
    tiedämme, että Egyptissä jo vanhastaan ko'ottiin eräs pensas, nimeltä
    gossypium, jonka hedelmässä kasvoi villaa; siitä muka tehtiin
    vaatteita, joita ainoastaan papit saivat kantaa. Tämä epäilemättä oli
    Gossypium herbaceum, joka Egyptissä, Syriassa, Persiassa ja Intiassa
    kasvaa itsestään. Mutta ainoastaan viime-mainittu maa näyttää
    harjoittaneen pumpuli-teollisuutta jossakin isommassa määrässä.
    Arriano, kirjassaan Punaisesta merestä, puhuu pumpuli-kankaista,
    joita Arapialainen kauppa toi Intiasta mainitun meren rannikoille.
    Intian kaupunki Masalia, nykyään Masulipatam, oli jo silloin mainio
    pumpuli-kudelmistaan, ja Intian musliinit tunnettiin Kreikanmaalla
    saakka, missä naiset niitä pitivät kalliina koristuksena.
    
    Toinen pumpuli-teollisuuden kätkyt on Amerikka. Sitä harjoitettiin sekä
    saarissa että mannermaalla jo silloin, kun Eurooppalaiset ensin
    löysivät Uuden-maailman. Olletikin Mexikolaiset olivat hyvin kauas
    edistyneet pumpuli-kangasten valmistuksessa. Niinpä Fernando Cortez
    lähetti Kaarlo V:lle pumpuli-kudelmia, jotka olivat erinomaisen hienoja
    ja painetut monenlaisiin väriin. Muutamista Perulaisista haudoista on,
    muumioittujen ruumisten ympäriltä, löydetty pumpuli-kankaita, jotka
    hyvin paljon tulevat niiden sukuun, joita me nyky-aikana valmistelemme.
    Tiedämme myös, että pumpuli-pensas kasvoi siinä maan-osassa
    viljelemättä; sillä ne löytö-matkaajat, jotka ensin kävivät Missisipin
    rannoilla, näkivät sitä siellä kasvavan suuren paljouden.
    
    Euroopan maista on Espanja ensimäinen, johon pumpulin viljelys ja
    valmistus asetettiin Arapialaisten eli Maurien toimella, Abberaman
    III:nnen hallitessa, alkupuolella kymmenettä vuosi-sataa. Valencian
    aukeilla istutettiin ensimäiset pumpuli-kasvit; ne menestyivät hyvin,
    ja pumpuli-tehtaat Granadassa, Kordobassa ja Sevillassa tulivat pian
    varsin kuuluisiksi. Viime-mainitusta paikasta saatiin yhtä hienoja
    kankaita kuin Syriastakin. Sitä vastoin kesti kristityssä Euroopassa
    jonkun-lainen vastahakoisuus tälle teollisuudelle, minkä muka
    uskottomat olivat ensin alkaneet harjoittaa. Noin v. 1300 paikoilta
    tavataan Italiassa ensimäiset pumpulin-kutomiset. Tästä taas toivat
    Venetialaiset ja Genualaiset ensin pumpuli-pakkoja Englantiin.
    Mutta pumpulia ei Englannissa silloin muuksi käytetty kuin
    kynttilän-sydämmiksi. V. 1430 ottivat muutamat kankurit Chesterin ja
    Lankasterin maakunnissa sitä käyttääksensä karkeihin kankaisin.
    Vähitellen tämä teollisuus tästä karttui karttumistansa, varsinkin kun
    koneelliset valmistus-keinot keksittiin. Puute raaka-aineista, jota ei
    käynyt Englannissa viljeleminen, alkoi jo tulla tuntuvaksi, kun
    vihdoin Amerikan Yhdysvalloissa pumpulin viljelys yleni mahtavaksi
    elin-keinoksi ja täytti sekä Englannin että Ranskan tehtaiden tarpeet.
    Sitä ennen oli kehrättävä ja kudottava pumpuli tuotu Englantilaisesta
    Itä-Intiasta, Martinique'sta, Guadeloupe'sta, sekä Neapelista,
    Espanjasta ja eteläisestä Ranskastakin. Mutta Yhdysvaltain kasvattaman
    pumpulin paljous ja sen helppo hinta sysäsi pian muut tuote-paikat
    syrjälle.
    
    Vaikka Amerikassa pumpuli oli vanhastaan tunnettu, sen elinkeinollinen
    viljelys ei ole aivan vanha. Muutamat siirtolaiset Fear-nokassa
    Floridan rannalla olivat ensimäiset, jotka siihen rupesivat. Tästä
    elin-keino levisi, ja tuote aljetttin viedä Eurooppaan kehrättäväksi ja
    kudottavaksi. Ensimäinen pumpuli-pakka tuotiin Amerikasta Englantiin
    v. 1569. Manchesterin pumpuli-teollisuus, joka nyt on suurin ei
    ainoastaan Englannissa vaan koko maailmassa, alkoi vuodesta 1641.
    V. 1678 kehrättiin tai kudottiin siinä kaupungissa jo 2 miljoonaa
    Suomen naulaa pumpulia. Kuitenkin tämä teollisuus ei edistynyt kuin
    vitkalleen, ennenkuin keksittiin uudet kehräys-koneet: _jenny ja
    muuli-jenny_, joista kohta tulemme puhumaan. Ranskassa alkoi
    pumpuli-teollisuus vasta lopulla 17:ttä vuosisataa, ja Amiens oli sen
    ensimäisiä pesiä. Nykyänsä sitä enimmästi harjoitetaan Myhlhaus'in
    ja Rouen'in seuduilla, ja Ranskalla on Englannin-jälkeinen sia
    pumpuliteollisuudessa. Ranskassa luetaan vuotinen valmistus-arvo noin
    520 miljoonaksi Suomen markaksi, mutta Englannissa 1150 miljoonaksi
    markaksi. Muut maat Euroopassa eivät tule läheskään näiden verroille.
    
    Siitä pumpulin paljoudesta, mikä maailmassa kasvatetaan, on tehty
    arvion-mukainen lasku, joka osoittaa, että v. 1858 kasvoi noin 4550
    miljoonaa Suomen naulaa. Kun pumpuli-pakkaan menee lähes 20 leiviskää
    eli 400 naulaa, syntyy tästä enemmän kuin 11 miljoonaa pakkaa. Tästä
    tuote-summasta luopuu eri maiden osiksi seuraavat määrät:
    
          Yhdysvallat tuottavat            1385,000,000 naulaa.
          Brasilia                           78,000,000    "
          Muut Etelä-Amerikan maat           22,000,000    "
          Itä-Intia                        1036,000,000    "
          Kiina ja Siami                   1755,000,000    "
          Persia ja Turkestan               120,000,000    "
          Egypti                             69,375,000    "
          Algeria                               425,000    "
          Sierra-Leone                          100,000    "
          Muu Afrika                         70,000,000    "
          Välimeren seudut Euroopassa        14,100,000    "
                                  yhteensä 4550,000,000 naulaa.
    
    On laskettu lukua, että koko tämä vuotinen saalis riittäisi
    ympäröitsemään maa-palloa päivän-tasaajan kohdalla semmoisella
    pumpuli-vyöllä, jonka leveys olisi puolen-toista kyynärää ja paksuus
    puolen kyynärää. Kuinka vahvasti pumpulin-viljelys Amerikan
    Yhdys-valloissa on viimeisinäkin vuosikymmeninä karttunut, näemme
    siitä, että saalis v. 1830 oli ainoastaan 400 miljoonaa naulaa, mutta
    1859 viidettä vertaa eli 1840 miljoonaa naulaa. Kaikesta pumpulista,
    mikä Englannin tehtaissa kehrätään, on 85 % ollut Yhdys-valloista
    tuotua. Meidän on muistaminen, että koko tämä pumpulin paljous on
    kasvatettu Neekeri-orjilla, ja että pumpulin-viljelys on juuri etevin
    syy, minkä tähden eteläiset valtiot eivät suostu vapauttamaan orjiansa.
    Se sota, mikä sittemmin on syttynyt pohjoisten ja eteläisten valtain
    välillä, tulee nähtävästi paljon muuttamaan pumpuli-viljelyksen seikat
    ja suhteet. Euroopassa kärsitty pumpuli-pula synnyttää synnyttämistään
    uusia viljelys-paikkoja pitkin Aasian, Afrikan ja Australian
    rannikoita, ja kun kerran vapaa työ tulee kasvattamaan Euroopan
    pumpuli-tarpeet, on myös, toivoaksemme, orjuus Amerikassa kadottanut
    viimeisen tukensa.
    
    Nykyänsä ovat kaikissa sivistyneissä maissa pumpuliset vaatteet
    levinneet kaikkiin säätyihin. Syy on näiden vaatteiden keli-hinta, joka
    isommaksi osaksi tulee koneellisesta valmistuksesta. Niin kauan kuin
    meidänkin maassa pumpuli kehrättiin ainoastaan tavallisessa rukissa,
    kului yhdeltä ihmiseltä viikon päivät kartatessa ja kehrätessä naulan
    pumpulia. Vasta 1820-luvulla aljettiin Suomessa ostaa koneella tehtyä
    niinkutsuttua "Engelskan lankaa". Samaseen aikaan syntyi Tampereella
    Suomen ensimäinen pumpuli-tehdas. V. 1860 oli niitä maassamme 4
    kappaletta, joiden työväen paljous oli 2300 henkeä ja valmistus-arvo
    noin 2,700,000 markkaa.
    
    Jos lähdemme silmäilemään itse kehräys-taiteen historiaa, havaitsemme,
    että alkupuolella viime vuosisataa _rukkikin_ vielä oli Suomessa
    tuntematon. Silloin kehrättiin ainoastaan _värttänällä_ eli
    _kehrävarrella_, jota vielä nykyiset vanhat muistavat nähneensä.
    Vanhanaikainen kehrääjä, joka istui jossakin korkealla, esim. pirtin
    halko-orsilla, hiersi kehrävartta pitkin reittänsä semmoisella
    voimalla, että se siitä pyöri kappaleen aikaa, laskeutuen laattia
    kohden ja samassa punoen langaksi tuota kehrääjän hyppysistä lähtevää
    lapetta. Juuri kun värttänä oli lakata kieppimästä, temmattiin se
    takaisin ylös, lanka kerittiin sen ympäri ja temppu alkoi uudelleen.
    Värttänän rinnalla oli _rukki_ jo suuri edistys-askel. Kuitenkin
    on vasta _kehräys-kone_ tehnyt vaatteet meille niin halpahintaisiksi
    ja hyviksi, kuin nykyänsä ovat.
    
    Se kone, joka on vaikuttanut niin suuren muutoksen kaikkien säätyin
    jokapäiväisessä olossa, ansaitsee erinäistä tarkastusta. Ensimäinen
    toimi koneellisessa kehräyksessä on venyttää ja likistää yhteen
    ne pumpuli-karvat, joista langan pitää syntymän, niin että ne
    vähitellen yhtyvät tasaiseksi nauhamaiseksi lappeeksi. Tämä tapahtuu
    käsi-kehräyksessä meikein huomaamatta, sormien painaessa ja silittäessä
    hahtuvaa. Koneellisesti se käy sillä tavoin, että kartattu pumpuli
    monituisesti kulkee kieriväin telain välitse, jotka liikkuvat eri
    nopeudella. Näin syntynyt lape kerääntyy rullaan ja on nyt valmis
    kehrättäväksi.
    
    Vasta viime vuosisadan keskipaikoilla keksi eräs köyhä Englantilainen
    kaiteentekijä, nimeltä Highs, ensimäisen kehräys-koneen, jonka hän
    nimitti tyttärensä nimellä: _Jenny_. Tässä koneessa oli iso joukko
    kehräpäitä, jotka kaikki kulkivat yhteisellä liike-voimalla ja
    valmistivat lankansa tuosta lappeeksi sovitetusta pumpulista. Mutta
    tällä tavoin ei kuitenkaan saatu niin hienoa, tasaista ja tukevaa
    lankaa, että se olisi loimeksi kelvannut. Silloin Rikhard Arkwright,
    parran-ajaja Prestonissa Englannin-maalla, keksi koneen, joka muutti
    koko kehräys-taiteen uudelle kannalle. Valmis nauhamainen pumpuli-lape
    pantiin kulkemaan useiden parittain olevain telojen välitse, josta
    aliset olivat juovikkaat, yliset sileät, ja kukin jälkimäinen pari
    kieri suuremmalla nopeudella kuin edellisensä. Tällä lailla täytyi
    lappeen venyä venymistään niin pieneksi kuin lanka aiottiin, ja samassa
    se punottiin erinäisellä kieputuksella. On sovelias sivu-mennen
    mainita, että Arkwright keksinnöllään ansaitsi itselleen äärettömän
    rikkauden. Mutta vasta Samuel Crampton, joka sovitti yhteen
    jenny-koneen ja Arkwrightin telat keksi sillä tavoin nykyisen
    kehräys-koneen, joka siitä syystä sai nimen: _muuli-jenny_ eli
    sekasukuinen jenny. Seuraavan sivun kuva voipi antaa käsityksen tämän
    koneen rakennuksesta.
    
    R, R, R ovat rullat, joiden päällä pumpuli-lappeet ovat kerittynä,
    kulkien tästä tela-parien T välitse kehräpäähän I. Rattaat A A kulkevat
    pikkuista rauta-tietä eteen päin, venyttävät langan kulkiessaan ja
    palaavat taas saman tien. Ratasten liikunto panee samassa liikkeelle
    hiulun H, joka, niinkuin tavallisessa rukissa, pyörittää kehrän K ja
    koko kehräpään K I. Telat T ovat nuo Arkwright'in keksimät, jotka
    kierivät eri nopeudella ja sillä tavoin pienentävät lappeen langaksi,
    samassa kuin kehräpää I sen punoo punomistaan. Kun rattaat alkavat
    eteen päin kulkea, nostaa pidäke P langan korkealle ja estää sen
    kerääntymästä kehräpäähän; silloin lanka venyessänsä kiertyy. Mutta kun
    rattaat ovat päässeet matkansa päähän ja alkavat takaperin kulkea, niin
    pidäke laskeutuu; lanka silloin kerääntyy kehräpäähän, ja ohjake O
    sovittaa sen kulkua, niin että kehräpäässä syntyy huin eli käämin
    muotoinen terä. Tämä rattaiden liikunto edes-takaisin toimittaa siis
    koko kehräyksen, joka telojen avulla tarkemmin tasoitetaan. Olemme
    tässä vain osoittaneet, kuinka yksi kehräpää liikkuu ja vaikuttaa.
    Mutta kahdet rattaat, jotka kahden puolen liikkuvat rinnatusten ja
    molemmat varsin yhtä tasaa, panevat kerrallaan noin sata-määrän
    kehräpäitä käymään. Tämä se ihmeteltävä muuli-jenny on, joka niin
    silmin-nähtävällä tavalla on edistänyt ihmiskunnan rikkautta ja
    ruumiillista toimeentuloa.
    
    
    
    
    VIIPURIN PAMAUS.
    
    
    Ensimäinen Luku.
    
    Pohjoisten valtakuntain väli lopulla 15:tta vuosisataa.
    
    Jo kaksi vuosisataa olivat Venäjä ja Ruotsi taistelleet Karjalan
    omistamisesta. Ensi alussa oli voitto näyttänyt kallistuvan
    Ruotsalaisten puolelle, siihen aikaan kun Torkel Knuutinpojan
    ritari-retket uhkasivat temmata koko Karjalaisen heimokunnan pois
    Nougorodin alta ja rajoittaa Slavilaisten valtaa heidän omiin
    kansallisiin ääriinsä. Mutta pian oli onni taas kääntynyt, varsinkin
    Ruotsalaisen marskin surman jälkeen, ja aikoja oli ollut, jolloin
    itse Viipurinkin linnassa Nougorodilainen posadnikki isännöitsi.
    Pähkinälinnan rauhanteko v. 1323 koki nämä seikat sovittaa sillä
    tavoin, että isompi osa Karjalais-heimokuntaa jäi Venäjälle, mutta
    Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat ynnä Viipurin linna heitettiin
    Ruotsin omaksi. Rajajoki ja ylinen Vuoksen-virta tulivat valtakuntien
    rajoiksi asutulla alalla; ylempänä taas, missä asumaton erämaa alkoi,
    olivat rajapyykit harvassa ja epä-vakaisia, ja antoivatkin sitten
    alituisia riidan syitä, sitä myöden kuin takamaat kahden puolen
    täyttyivät uutis-asukkaista. Mutta syvempi syy, kuin rajain
    epä-vakaisuus, esti tämän rauhan tulemasta "ikuiseksi", kuten
    sovinto-kirjassa oli luvattu. Slavilainen valta oli kerran mahtavakin
    ollut ja silloin tottunut pitämään Suomensukuiset kansat laillisena
    perintönänsä. Nyt se heikkoutensa ja hajallisuutensa aikana oli
    Germanilaisille kansoille kadottanut ison osan tätä luultua
    omaisuuttaan, nimittäin Saksalaisille Liivin ja Viron maat
    Peipos-järveen ja Narva-jokeen saakka, ja Ruotsalaisille koko
    Suomenniemen varsin lähelle sitä valtatietä, josta Nougorodin ja
    Venäjän kaikki länsimainen kauppa kulki. Nämä vauriot syvästi
    loukkasivat Slavilaisten etua, mutta vielä syvemmin heidän kopeuttansa
    ja uskonnollistakin tuntoa; sillä heidän uudet naapurinsa lännessä
    tunnustivat Romalaisen paavin hengellistä valtaa, mutta Venäläiset
    noudattivat Kreikan-kirkon sääntöjä, ja nämä veljes-kirkot vihasivat
    toisiansa pahemmin kuin pakanoita. Näin asiain ollessa ei ollut kuin
    luonnollista, että Venäjä, sitä myöden kuin se jälleen voimistui,
    kokisi kostaa entiset kärsimänsä, ottaen takaisin, mitä oli kadottanut,
    ja lisäksi valloittaen, mitä sodan onni antaisi. "Ikuisen rauhan"
    siasta oli perustettu ikuinen rauhattomuus, ja Karjala kahden puolen
    valta-rajaa oli jo kaksi vuosisataa ollut alituisena vainon tantereena.
    
    Lopulla 15:tta vuosisataa tämä rauhattomuus sai pelättävän muodon.
    Siihen asti oli tuo tasavaltainen Nougorod melkein yksinänsä ajanut
    Slavilaisuuden asiat tällä puolen. Nyt sitä vastoin Moskovan
    suuriruhtinas-kunta, hallitsijansa Iivana Vasilinpoian alla, kohosi
    koko Venäläisen vallan pääksi ja astui yhdistetyillä voimilla
    sota-kentälle. Samalla aikaa taas länsi-valtojen voimat olivat enemmän
    hajallansa kuin milloinkaan. Liivissä oli pitkällinen sota raivonnut
    hengellisen ja maallisen vallan välillä, ja kun tämä talttui, syttyi
    verinen riita Riian kaupungin ja Saksalaisen ritariston kesken.
    Ruotsin-vallassa oli tosin Sten Sture vanhempi osannut karkoittaa
    Tanskalaiset maasta ja piti nyt hallitus-ohjat valtio-hoitajana. Mutta
    valtakunnan sekä maalliset että hengelliset herrat olivat liian
    mahtavat ja itsevaltaiset, että Stuuren toimissa olisi oikeata
    jäntevyyttä voinut olla, ja Tanska puolestaan koki julkisilla ja
    salaisilla juonilla kylvää eripuraisuutta. Se raju-ilma, joka oli
    yltymässä Venäjän puolelta, oli tosin jo vetänyt Ruotsin hallituksen
    silmät Suomen rajan varustamiseen, ja Eerikki Akselinpoika Tott,
    joka v. 1475 sai Viipurin läänitykseksi, oli rakennuttanut uuden
    Olavin-linnan eli Savonlinnan, vieläpä ympäröinnyt Viipurin kaupunkia
    kivisellä muurilla. Vaaran karttuessa, kokivat Ruotsin hallitusmiehet
    sovittaa sisälliset riidat Liivinmaassa ja sitoa sen maan mahtajat
    yhteiseen liittoon Venäjää vastaan. Tämä vihdoin onnistuikin v. 1492,
    jolloin Lokak. 22 p. senlainen välipuhe solmittiin Tukholmassa. Mutta
    samalla aikaa oli Venäjäkin itsellensä löytänyt liittolaisen, joka
    Ruotsille oli mitä vaarallisimpia. Se oli Tanskan ja Norjan kuningas
    Hannu eli Juhana, joka yhä etsi tilaisuutta valloittaksensa Ruotsin
    kruunua ja tätä tarkoitusta varten ei epäillyt houkutella eri-uskoisen
    Venäjän tylyjä laumoja Suomen päälle. Kesällä 1493 kävivät hänen
    lähettiläänsä suuriruhtinaan tykönä, ja seuraus oli, että Iivana kohta
    lähetti lankonsa, Demetrio Palaiologon, Tanskaan, missä liitto
    solmittiin Marrask. 8 p. yhteisesti Sten Stuurea ja Liivin maamestaria
    vastaan. Kahden puolen luvattiin naapuri-sopua ja uusi rajankäynti,
    niin pian kuin Hannu kuningas saisi Ruotsalaisen kruunun ja sen kanssa
    Suomenmaan omaan haltuunsa. Suuriruhtinas taas ei mielestään vaatinut
    kohtuuttomia, kun lupasi tytyä siihen, mikä muka vanhastaan oli
    Nougorodin ja Venäjän-vallan oikeata omaisuutta ollut. Mutta siihen
    luokkaan hän lukikin Äyräpään, Jääsken ja Savon kihlakunnat, eli koko
    sen osan Karjalaa, minkä Torkel Knuutinpoika muinoin oli valloittanut.
    Kysymys oli siis, pitikö Suomenmaan kadottaman kahden vuosisadan
    viljelystyöt ja kaikki ne ponnistukset, joilla Savo ja Karjala olivat
    juuttuneet emämaahan kiinni. Semmoista ajatusta Suomen kansallistunto
    jo siihen aikaan kauhistui.
    
    
    Toinen Luku.
    
    Suomalaisten puolustus-neuvot ja Venäläisten päälle-karkaus Syyskuussa
    v. 1495.
    
    Suomenmaassa oli jo kauan aikaa aavistettu myrskyn tuloa ja ne miehet,
    jotka tälle maalle hyvää soivat, mutta varsinkin Turun jalo pispa,
    Maunu Särkilahdelta, olivat kovin tuskillaan tämän poloisen isänmaansa
    pelastuksesta. Tosin oli loppuvuodella 1487 rauha rakennettu Venäjän
    kanssa viideksi vuodeksi. Mutta jo kauan ennen kuin sovittu aika
    loppui, oli pienempiä meteliä tapahtunut pitkin rajaa Lapin seuduilla
    Rajajokeen saakka, eikä ollut milloinkaan tietoa, minä hetkenä Iivanan
    koko voima maahan hyökäisi. Sitä vastoin Suomen puolustus-neuvot olivat
    kyllä heikkoja, ja Maunu pispan itsensä oli jo pari kertaa täytynyt
    omien palvelijainsa kanssa rientää Knuutti Possen avuksi, joka Viipurin
    haltiana oli pantu ensimäistä puuskaa kestämään. Mikä apu hädän
    hetkellä voisi tulla Ruotsin puolelta, oli aina epätietoista, koska
    Sten Stuure paljoa huolellisemmin valvoi omia etujansa Tanskan
    kuningasta ja Ruotsin ylimyksiä vastaan, kuin Suomen etuja ja Suomen
    raja-asioita. Ylipäänsä valtiohoitajan luonne synnytti täällä puolen
    enemmän epäluuloa kuin turvallisuutta, ja milloin hän viime kerran oli
    Suomessa käynyt, talvella ja kesällä 1491, oli hänelle riita syttynyt
    Maunu pispan kanssa, vaikka tosin sovinto taas tehtiin Turun
    sakaristossa ennen hänen lähtöään. Se liitto, minkä Stuure seuraavana
    vuonna oli solminut Liivin maamestarin kanssa, ei myöskään ollut niin
    paljoksi turvaksi, kuin ensi silmäyksellä näytti. Iivana, näet, oli
    sinä vuonna rakennuttanut Joanan eli Ivangorodin linnan varsin
    vastapäätä Narvaa, ja maamestari, joka tästä tuli hädilleen, oli
    rientänyt hakemaan Ruotsin liittoa, mutta tarkoitti silmin-nähtävästi
    ainoastaan apua itselleen eikä suinkaan avun-tekoa Suomenmaalle. Sitä
    vastoin oli varomista, että juuri tämä liitto vielä enemmin yllyttäisi
    Iivanan vihaa, ja että se ryntäys, mikä kenties oli aiottu Vironmaahan,
    nyt tulisi siitä syystä kääntymään Suomea vastaan.
    
    Tammikuussa v. 1493 oli Viipurissa jonkunmoinen kokous, jossa
    keskusteltiin varustus-toimista Venäjää vastaan. Tämä vuosi ja seuraava
    kuitenkin kuluivat jommoisessakin rauhassa. Mutta aikaisin kesällä 1495
    saatiin tieto, että Venäläiset varustivat suurta valloitus-retkeä
    Suomenmaahan. Ensimäinen sana tästä asiasta tuli Räävelin pispalta ja
    kaniikeilta Maunu pispalle Turkuun, ja tämä kohta lähetti tiedon
    Ruotsiin. Sten Stuurelta silloin tuli vastaus, että pispan piti
    väkenensä rientämän Viipuriin, ja Maunu lähtikin meritse sinne Elokuun
    keskipaikoilla. Ennen lähtöänsä hän näyttää antaneen käskyn läntisille
    maakunnille, että neljä talonpoikaa varustaisivat joka viidennen
    rientämään rajaa kohden Viipurin avuksi. Itse Viipurissa ei vielä nä'y
    olleen tarkkaa käsitystä vaaran koko suuruudesta. Maunun tultua, Posse
    otti pispan palvelijat ja muuta väkeä mukaansa ja marssi uljaasti rajan
    yli. Mutta pian tuli havaitsemaan, että Venäläisten joukko oli hänelle
    liian väkevä, ja hänen täytyi peräytyä Viipurin muurien taaksi. Tämä
    ensimäinen kokemus osoitti tarpeelliseksi ryhtyä voimallisimpiin
    varustus-neuvoihin. Pispa, joka valtiohoitajan poissa ollessa oli
    ylimmäinen mies koko maassa ja paremmin kuin kukaan saattoi kiihoittaa
    tämmöiseen sotaan uskon vihollisia vastaan, lähetti nyt Viipurista
    käskyn kaikille Suomen asukkaille, että joka mies, joka oli viisitoista
    täyttänyt, tarttuisi aseisin ja rientäisi Viipurin avuksi. Kohta sen
    perästä hän itse lähti Turkuun järjestämään tätä maan-nostoa. Sillä
    välin hän oli lähettänyt kirjeen toisensa perästä sekä Upsalan
    arkipispalle että valtiohoitajalle, pyytäen voimallista ja viipymätöntä
    apua Ruotsin puolelta.
    
    Mutta ennen kuin vielä pispan toimittama nostoväki, saati Ruotsista
    toivottava apu, saattoi liikkeelle tulla, olivat Venäjän laumat jo
    samonneet rajan yli ja tulivat hirveästi hävittäen Viipurin edustalle.
    Niiden voima mainitaan olleen 60,000 miestä ja päällikkönä oli ruhtinas
    Danilo Vasilinpoika Shtjena, mutta Nougorodilaisen joukon johdatti
    voivoda Jaakko Sakarjitsh ja Pihkovalaisen osakunnan ruhtinas Vasili
    Shuiskoi, joiden lisäksi seurasi useita ruhtinaita ja mahtavia miehiä.
    Tämmöinen voima näytti olevan aiottu koko Suomenmaan valloittamiseen,
    ja Venäläiset kehuivatkin ei aikovansa palata, ennenkuin olisivat
    nähneet Tukholman. Heillä oli muassansa kaikenmoisia piiritys-aseita,
    muun seassa myöskin suunnattoman suuria tykkejä, joista muutamat
    mainitaan olleen 24 jalan pituista. Näin varustetuina tulivat Rajan yli
    Ristin-päivänä, Syysk. 14 p., ja etenivät Viipuria vastaan. Niinkuin
    tavallisestikin, seurasi surma ja hävitys sodan jäljissä. Äyräpää,
    Uusikirkko, Kivennapa ja Jääski eli koko maakunta Viipurin itäpuolella
    oli jo tuhkina suitsemassa, ja kaikki asukkaat, mitkä eivät päässeet
    pakoon, joutuivat surman omiksi.
    
    
    Kolmas Luku.
    
    Viipurin piiritys, Vatikiven kähäkkä, ja Venäläisten ensimäinen
    rynnäkkö.
    
    Silloin, niinkuin nytkin, oli Viipurin kaupunki kaakkois-puolella
    sitä salmea, missä Torkelin rakentama linna seisoi pienessä
    saaressaan. Etelä-puolella oli meren lahti, josta Uuraan salmen kautta
    tullaan aavalle Suomenmerelle. Pohjois-puolella kaupunkia taas oli
    Suomenveden-pohja, joka luoteesen päätyy Latookan salmeen, mutta
    kaakkoa kohden pitkin kaupungin kuvetta lähettää kapenevan kaistaleen,
    nimeltä Salakkalahti. Kaupunki, joka siis ainoastaan kaakon puolelta
    yhtyi mannermaahan, oli ollut helppo varustus-värkeillä lujentaa, ja
    luultavaa on, että jo ennen Tottin aikoja jonkun-moinen vallitus oli
    ollut suojeluksena Venäläisten päällekarkauksia vastaan; muutoin olisi
    vaikea ymmärtää, kuinka Mustaveljekset eli Dominikanit olisivat jo
    v. 1450 uskaltaneet tänne luostarinsa rakentaa. Mutta se muuri, minkä
    Tott nyt pari kymmentä vuotta sitten oli rakennuttanut, oli täydellinen
    kivestä tehty linnoitus, jonka rinteestä kohosi useita vahvoja torneja.
    Saman varustuksen takana kokosi Knuutti Posse ne vähäiset voimat, mitkä
    tässä hädässä olivat saatavana. Maan etevimmät ritarit ja päälliköt
    palvelijoinensa olivat jo saapuville tulleet, ja niiden seassa
    mainitaan Henrikki Eerikinpoika Bitz Pohjois-Suomen laamanni, Tönne
    Eerikinpoika Tott, Maunu Frille, Maunu Laurinpoika, eräs Winholt
    niminen luultavasti Saksalainen sekä useat muut. Myöskin pispa Maunu
    oli sinne jättänyt palvelioitansa, joiden lukumäärä oli kuudetta
    kymmentä. Lisäksi alkoi talonpoikia kokoontua lähisistä maakunnista.
    Ensimäiset olivat rajaseutujen pakolaiset, mutta nämä enimmäksi osaksi
    lähtivät taas tiehensä. Sitä vastoin ennättivät jo Uusmaalaiset
    paikalle, vaikka niiden sotakunto, kuten kohta saamme nähdä, ei ollut
    juuri kehuttava. Näillä voimilla oli ainakin ensimäistä puuskaa
    kestäminen. Samalla aikaa piti Posse huolta Länsi-Suomen suojeluksesta,
    jos vihollinen yrittäisi samota sinne asti. Eräs Pentti Niilonpoika
    lähetettiin Viipurista Kymijoelle valmistamaan murroksia ja
    suojelus-värkkiä. Hän palasi kohta taas Viipuriin, ja Klaus
    Henrikinpoika Horn Etelä-Suomen laamanni, sekä Herman Fleming
    Louhisaaren herra asetettiin vahtia pitämään Kymijoella. Turun
    seuduilla oli rahvas varustaimallaan; mutta puute oli ritareista ja
    ase-miehistä, jotka olisivat voineet johdattaa talonpoikien joukkoja ja
    lisätä heille uskallusta. Lokakuun 1 p. marssivat kaikki Turun läänin
    "vapaat miehet", Turun ohitse. Eräs Severin eli Söyrinki niminen heitä
    johdatti, ja pispa siunasi heidän lippunsa uskon ja isänmaan
    suojelemiseksi.
    
    Pyhän Matheus'en päivänä, Syysk. 21 p., olivat Venäläiset alkaneet
    levittää leirinsä Viipurin etelä-puolella.
    
        "Heitä tuhansia Viipurin edustalla löytään,
        Koko kentän rakentavat värkkiä täyteen;"
    
    kertoo Ruotsin riimikronika. Kolme ensimäistä viikkoa piirittivät
    kaupunkia ainoastaan itä-puolelta, ja länsi-puolelta oli Viipuri
    vielä vapaana ottamaan vastaan ne lisäväet, mitkä tulla lappasivat
    kaikista Suomen maakunnista. Vihollinen sill'aikaa valmisteli
    piiritys-värkkiänsä ja tutkieli lähiset saaret ja seudut.
    Kaupunkilaiset puolestaan tekivät muutamia uloskarkauksia. Viikolla
    Lokak. 4-10 pp. välillä tapettiin muutamilla saarilla noin 40
    Venäläistä, ja Winholt teki toisen retken samalla onnella. Mutta
    Venäläiset jo alkoivat kiertää Suomenveden-pohjaa ja pyrkiä Lavolan
    salmen yli, sulkeaksensa Viipurin länsi-puoltakin. Tätä estääksensä
    lähetettiin yöllä maanantaita vastaan, Lokak. 11-12 pp. välillä,
    retkikunta ulos kaupungista Lavolan seuduille. Johdattajina olivat
    Niilo Pentinpoika, Maunu Frille ja Winholt; muassa seurasi 100
    aatelis-palvelijaa ja noin 800 Uusmaan talonpoikaa. Matka kävi veneillä
    kolme neljännestä peninkulmaa luoteesen, vaikka Lavolan salmi viepi
    vedet ulos Juustilanjärvestä. Salmi, joka meidän aikoina on muuttunut
    Saimaan-kanavan suuksi, oli etelä-osassaan veneen-kululle kelvollinen;
    mutta sen pohjois-päässä, noin pari uutta virstaa ylöspäin oli
    koski, joka kutsuttiin _Vatikiven_- eli vanhoissa kirjoissa
    _Vatukiven_- koskeksi. Sama paikka mainitaan olleen Venäläisten
    tavallinen ylikäytävä, kun he tahtoivat Viipuria kiertämällä samota
    sisämaahan. Mahdollista on, että Viipurilaiset tällä kertaa olivat
    tänne laittaneet muutamia varustus-värkkiä estämään vihollisen pääsöä
    lännemmäksi, ja retken tarkoitus ei ainakaan näy muuta olleen, kuin
    vastustaa Venäläisten tuloa salmen yli.
    
    Mutta asia kävi varsin onnettomasti. Tuskin oli maalle noustu veneistä,
    niin tuli huuto, että Venäläiset lähestyivät. Uusmaan talonpoiat kohta
    ryntäsivät veneisin toinen toisensa päälle, niin että toinen puoli
    aluksista uppoontui. Sitä vastoin aatelis-palvelijat tekivät
    viholliselle miehuullista vastarintaa, sill'aikaa kuin vesi muutamista
    veneistä taas tyhjennettiin. Joukko Venäläisiä tapettiin ja
    Uusmaalaiset alkoivat jälleen rohjentua. Mutta nyt tuli isompi
    Venäläis-voima; aatelis-palvelijain täytyi peräytyä rannalle päin, ja
    talonpojat syöksyivät taas pakoon veneisinsä. Tämä Uusmaalaisten veltto
    pelkurius tuotti tuhon kaikille. Noin 100 talonpoikaa hukkui.
    Aatelispalvelijoista ei tullut takaisin kuin 8 tai 10, ja muiden seassa
    olivat kaikki Maunu pispan palvelijat, paitsi kokkia ja viittä miestä,
    kaatuneet tai vangiksi tulleet. Vangiksi myöskin joutuivat Niilo
    Pentinpoika ja Maunu Frille. Mutta Winholt pelasti itsensä sillä, että
    hän köyden avulla vedessä laahasi veneen perästä. Tämä Vatikiven
    onneton kähäkkä synnytti paljon mieli-karvautta Viipurissa. Posse oli
    ä'issään talonpoikien kelvottomuudesta ja vakuutti, että jos 400
    Uusmaalaista kuulevat äänen kahdesta Venäläisestä, he muka oieti
    pötkivät pakoon. Jotain syytä hänellä näkyy olleenkin; sillä paljas
    sanoma tästä onnettomuudesta hajoitti metsiin 150 Porvoon-lääniläistä,
    jotka matkalla Viipuriin jo olivat tulleet Säkkijärvelle. Pahinta oli,
    että Venäläisillä nyt oli vapaa pääsö Lavolan salmen yli, josta heitä
    joka hetki täytyi odottaa saartamaan Viipuria lännenkin puolelta. Tämä
    varottu asia kävikin varsin pian toteen.
    
    Jo luultavasti toisena päivänä teki Venäläisten päävoima itäiseltä eli
    Pantsarlahden puolelta ensimäisen rynnäkkönsä kaupunkia vastaan, tuoden
    risu-vihkoja, tankoja ja tikapuita. Kaupunkilaiset tekivät voimallista
    ja onnellista vastarintaa. Kahdella lipulla viholliset tunkeusivat
    Mustaveljes-luostarin editse muurin ja meren välille; mutta he ajettiin
    väkivoimalla takaisin ja palasivat leiriinsä. Juuri päävoiman
    peräytyessä, ilmaantui toisella puolen kaupunkia se osakunta, joka oli
    kiertänyt Suomenveden--pohjaa. Heitä oli paitsi jalkaväkeä noin 450
    ratsua, jotka nyt asettuivat saartamaan Viipuria lännen puolelta.
    
    
    Neljäs Luku.
    
    Viipurin pelastus.
    
    Sillä kannalla olivat asiat, kun Viipurin sota-päälliköt Lokakuun 14 p.
    kirjoittivat valtiohoitajalle Ruotsiin, pyytäen häntä kiireesti
    rientämään heidän avuksensa. Tämä kirje ei voinut tulla perille ennen
    kuin Marraskuussa ja avun toiveet siis olivat kyllä kaukaisia. Tosin
    Stuure jo aikaisin kesällä oli saanut muistutuksia Suomen vaarasta, ja
    monituisilla kirjeillä oli häntä pyydetty tulemaan sotavoiman kanssa
    tänne. Mutta valtiohoitajalla ja Ruotsin herroilla oli par'aikaa muuta
    tekemistä. He viettivät kesänsä Kalmarissa sotainnon hieromisissa
    Tanskan kanssa ja ennättivät tuskin ajatella Suomen varustamista ja
    auttamista. Vasta silloin, kun hätähuudot itäiseltä rajalta tulivat
    aivan haikeiksi, päätettiin, että Sten Stuure ja useat muut herrat
    kokoisivat sotavoiman ja itsekin lähtisivät Suomen puolelle. Mutta
    vuoden-aika oli jo myöhäinen ja valmistus-toimet tietysti vetivät
    aikaa. Vihdoin Marraskuun keskipaikoilla oli Stuure ko'onnut noin 900
    miestä sota-väkeä; Pyhän Eerikin lippu tuotiin Upsalasta, ja Katrinan
    päivänä, Marrask. 25 p., lähdettiin Koohaminan satamasta merelle. Mutta
    nyt tuli talvi väliin. Vastatuulta, jäätä ja lunta sattui matkalaisten
    tielle, kaksi laivaa särkyi ja muutamain täytyi palata. Muut, ja niissä
    valtiohoitaja itse, päättivät Antinpäivänä, Marrask. 30 p., Ahvenaan.
    Miehistä ei kukaan ollut hukkunut, mutta lähes 400 olivat jääneet
    tulematta. Ne, jotka Ahvenaan olivat päässeetkin, kärsivät suurta
    haittaa pakkasesta; sillä talvi tuli ankarampi, kuin mies-muistissa oli
    ollut, niin että muutamat kuolivat viluun ja osa kylmättyi. Kuitenkin
    nyt oltiin vasta puoli-tiessä. Laivat ja muona-varat jäätyivät kiinni
    Ahvenaan ja väen täytyi jään yli matkata Turkuun. Näin myöhästyneet
    toimet eivät voineet Suomelle suurta apua tuottaa. Mutta sen siaan
    säättiin Ruotsissa messuja, paastoja ja rukouksia muka "kristikunnan ja
    poloisen maakunnan, Suomen, edestä".
    
    Viipurissa sillä välin olivat Knuutti Posse ja Suomalaiset
    miehuullisesti vastustaneet Venäläisten yrityksiä. Vihollinen ampui
    kaupunkia suurilla tykeillänsä, ja muurit tornineen alkoivat haljeta ja
    kukistua. Mutta Posse korjautti ennättämistään kaikki vammat, ja
    Winholt piti valpasta vahtia. Näin kului viikko toisensa perästä,
    jolloin Venäläiset eivät näytä yrittäneen mitään suurempaa rynnäkköä.
    Riimikronika vain kertoo:
    
        "He ampuivat kaksi tornia maahan;
        Silloin muuri rupesi mullistumahan.
        Kolmannen tornin ampuivat niin,
        Että kaks' kerta-säkkiä mahtuisi siihen.
        Tuo kelpo Knuut Posse, urhea mies,
        Hän ne suuret reiät tukkia ties';
        Ja Winholt rehellisesti
        Oli valpas ja vihollisen esti". --
    
    Epätietoista on, liekö Viipuri sillä välin saanut mitään lisäväkeä.
    Niin pian kuin vihollinen oli täydellisesti saartanut kaupunkia, ei muu
    kuin harjaantunut sotaväki lie voinut tunkeuda piiritettyjen avuksi, ja
    luultava siis on, että Länsi-suomen nostoväki pysähtyi Kymijoelle.
    Tässä ainakin vaikuttivat sen, että Venäläiset eivät päässeet
    retkeilemään Hämeesen. Savoon sitä vastoin karkasi tähän aikaan
    Venäläinen parvikunta, jonka tarkoitus oli hätyyttää Olavin
    linnaa. Mutta linnan isäntä eli vouti, Pietari Niilonpoika, lähti
    ritari-palvelijain ja rahvaan kanssa vihollista vastaan ja ajoi
    parvikunnan takaisin rajan yli. Venäläiset eivät ennättäneet tehdä
    muuta vahinkoa, kuin polttaa muutamat talot ja tappaa yhden
    nimismiehen. Mutta Pietari Niilonpoika ja Savon miehet kävivät pahaa
    pahalla kostamassa, polttaen Venäjän puolella rajaa enemmän kuin 800
    taloa ja kaataen monta Venäläistä.
    
    Äkillinen talven-tulo Marraskuun lopulla näyttää pakoittaneen Viipurin
    piirittäjiä yrittämään lopullista rynnäkköä, elleivät tahtoisi tyhjin
    toimin palata omaan maahansa. Aikaisin aamulla Pyhän Antin päivänä,
    Marrask. 30 p., marssivat viholliset summattomalla ratsu- ja jalka-väen
    voimalla kaupunkia vastaan, nostaen miehuullisesti leveitä tikapuita
    muurin tasalle. Nyt syntyi hirmuinen taistelus. Venäläisten suuri
    enemmyys alkoi kallistaa voiton heidän puolelleen. Riimikronika kertoo,
    että he olivat seitsemän tuntia muurin päällä, jossa heidän paasunansa
    soivat yhtenään, ja että jo olivat valloittaneet useita torneja, joista
    heiluttivat lippujansa. Muurista alkoi vihollinen laskea tikapuunsa
    alas kaupunkiin, ja Viipurin viimeinen hetki näytti tulleen. Mutta
    kaupungin puolustajat eivät nytkään hämmästyneet, vaan sytyttivät yhden
    tornin alle tervaa ja muita palavia aineita, ja polttivat siihen suuren
    joukon Venäläisiä. Silloin tuli Venäläisten päälle äkillinen pelon
    huimaus, jonka oikeata syytä emme tarkoin tunne. Mahdollista on, että
    Posse jollakin kruuti-kaivoksella räjähytti osan ryntääjiä ilmaan; ja
    kansan-taru, joka myöhemmin oman käsityksensä mukaan kuvasi näitä
    seikkoja, on antanut tapaukselle nimen: _Viipurin pamaus_, koska
    muka viholliset suurella räjähdyksellä olivat ilmaan lentäneet. Rahvas
    piti Possen suurena velhona, joka taikauksilla oli tämän kumman
    saattanut toimeen. Mutta Posse itse ja muut kaupungin päälliköt
    selittivät koko tapauksen sulaksi ihme-työksi, jonka Pyhä Andreas
    juhlapäivänänsä oli heille tehnyt. Oli muka taivaalla näkynyt loistava
    Pyhän Antin risti, jota nähdessään viholliset kovin hämmästyivät,
    olletikkin koska kaupunki heidän silmiinsä näytti olevan täynnänsä
    puolustajia, vaikka todellakin oli Venäläisten suhteen turhan vähäinen
    joukko. Mikä lieneekään oikea syy ollut, niin ryntääjät pötkivät
    hätäisesti muurista pakoon ja peräytyivät leiriinsä.
    
    Tällä tavoin nyt Viipuri oli pelastettu. Tosin kaupunkilaisten voima
    oli liian heikko yrittämään valloittaa Venäläisten leiriä. Mutta nämä
    jo itse alkoivat salaisesti valmistaa lähtöänsä. Barbaran yönä, Jouluk.
    4 p:ää vastaan, lähti osa heitä tiehensä, ja ennenkuin Pyhän Annan
    juhlia vietettiin, joka täällä Suomessa tapahtui Joulukuun 15 p., oli
    piiritys kokonaan lakannut, kestettyänsä puolen kolmatta kuukautta.
    Possen ja Viipurilaisten urhollisuus oli tällä hädän aialla säilyttänyt
    Suomenmaalle sen entiset rajat itää kohden ja pidättänyt Venäläisten
    paisuvan vallan. Mutta raja-maakunta oli hirveästi hävitetty; talot
    olivat poltetut, vilja ja karja ryöstetty, ja osa asukkaista surmattu
    tai viety Venäjään. Ne taas, jotka olivat piilotelleet metsissä ja
    murroksissa, olivat saaneet taistella nälän ja kauhean pakkasen
    kynsissä; heidän oli silmät päässä paisuneina nyrkkien kokoisiksi, ja
    moni kaatui kohta kuoliaaksi, niin pian kuin lämpimään tuli tai ruokaa
    sai.
    
    Juuri samana päivänä, kuin Viipurin pamaus tapahtui, oli Sten Stuure
    väkenensä tullut Ahvenaan. Vähää ennen Joulua hän tuli Turkuun ja
    kokoitteli siellä väkeänsä sekä muona-varojansa, jotka hevoisilla
    kuljetettiin Ahvenasta. Luultava on, että hän vielä talvi-sydännä
    aikoi marssia Viipurin avuksi. Mutta juuri Joulu-yönä, kun papit
    tuomiokirkossa alkoivat veisata "Te Deum", tuli iloinen sanoma Viipurin
    ihmeellisestä pelastuksesta. Se oli kirje, jonka Viipurilaiset olivat
    lähettäneet niille herroille, jotka Kymijoella vahtia pitivät, ja jonka
    nämä kiireesti toimittivat Turkuun. Joulu-ilon lisäksi tuli nyt ilo
    isänmaan onnellisesta pelastuksesta. Uskallamme lisätä, vaikk'ei
    historia sitä mainitse, että sinä yönä Turun kirkossa veisattiin
    tavallista hartaammin Jumalalle ylistystä.
    
    
    Viides Luku.
    
    Kosto-retket v. 1496.
    
    Venäjässä tämä suurten hankkeiden huono loppu synnytti paljon
    mieli-karvautta. Iivana Vasilinpoika itse muutti lähemmäksi rajaa
    Nougorodiin, ja toimitti sieltä uuden retkikunnan, jonka piti vielä
    samana talvena käydä kostamassa edellisen retken vaurioita. Tämän uuden
    sotavoiman päälliköiksi pantiin Nougorodilaiset voivodat ruhtinas Vasili
    Kosoi ja Andrei Tiheliadnin. Tammik. 17 p. lähtivät Nougorodista ja
    saivat käskyn tunkeutua Savoon ja Hämeesen asti mutta karttaa Viipuria.
    Tämä puuska tuli varsin äkki-arvaamatta Suomen päälle. Stuure oli
    hajoittanut väkensä talvi-majoihin. Hän oli jonkun osan lähettänyt
    Satakunnan kuninkaan-kartanoon Kokemäelle; Talalaiset ja pestatun väen
    hän oli toimittanut Viipuriin, ja 70 huovia Knuutti Kaarlonpojan
    komennon alla hän määräsi Savonlinnan vahvistukseksi. Nämä
    viimemainitut, kun he Helmik. 2 p. olivat perille tulemassa, joutuivat
    vihollisen saaliiksi; sillä Venäläiset jo makasivat Savonlinnan
    edustalla. Ainoastaan 7 tai 8 huovia, niiden seassa Knuutti
    Kaarlonpoika, pääsivät tästä pulasta hengissä pakoon. Venäläiset eivät
    kuitenkaan malttaneet viipyä Olavinlinnaa piirittämässä. Kauhealla
    hävityksellä levisivät länteen päin, etenivät Hämeenlinnan seuduille
    saakka, ryöstivät Hattulan kirkkoa, ja olivat ainoastaan kahden
    päivämatkan päässä itse Turusta. Voimme arvata, mikä kiire tästä tuli
    valtiohoitajalle. Arpakapula kulki Ahvenassa ja Uudella maalla, ja mies
    talolta nostettiin aseisin. Sillä tavoin saatiin kokoon, jos
    Riimikronikkaan saamme luottaa, koko 40,000 miestä, joista oli 900
    huovia; tykistöä mainitaan olleen 103 "skerpentiniä". Helmikuun 24 p.
    marssittiin tällä voimalla Turusta ulos. Mutta Venäläiset olivat jo
    voittosaaliinsa kanssa kääntyneet kotimatkalle, eikä Stuure tavannut
    ainoatakaan vihollista. Riimikronika sanoo:
    
        "Mitä nyt auttoi kaikki pidetty huoli?
        Autiona oli Karjala, Savo ja Hämettä puoli.
        Niissä ei kuulunut yhtä ihmis-sanaa;
        Eik' ollut koiraa, kukkoa tai kanaa".
    
    Tämä kuvaus saattaa olla liiallinen; mutta epäilemättä oli hävitys
    ollut mitä kovimpia. Maalisk. 6 p. tulivat hävittäjät suuren
    vankijoukon kanssa takaisin Nougorodiin. Sten Stuure taas, joka jo
    toisen kerran oli myöhästynyt toimissansa, päästi nostoväen jälleen
    kotia ja majoitti sotamiehensä pappiloihin.
    
    Silminnähtävä oli, että jos Venäläiset pääsisivät tekemään useita
    semmoisia retkiä, Suomenmaa vihdoin hervottomuudesta joutuisi Venäjän
    alle. Viimeinen kokemus oli osoittanut, että harjaantumaton
    talonpoikainen nostoväki ei riittänyt suurempaan sotaan, ja maassa
    löytyvä varsinainen sotaväki oli liian vähäinen. Tosin ne 400 miestä,
    jotka viime syksynä olivat Stuuren joukosta jääneet, tulivat Paaston
    aikana, Maaliskuun alussa, perästä. Mutta lisää tarvittiin, ja
    valtiohoitaja palasi Maaliskuun lopulla Ruotsiin, hakemaan enemmän
    väkeä Suomenmaan puolustukseksi. Väkeä tulikin; mutta Sten Sture, joka
    oli luvannut ennen kuukauden kuluttua tulla takaisin Suomen puolelle,
    viipyi koko kesän Ruotsissa pitämässä herrain-päiviä Tanskan asioista.
    Suomen sotapäälliköksi oli jäänyt Svante Stuure, ja hänen kanssansa
    Sten Turenpoika Bielke ja Eerikki Trolle.
    
    Sill'aikaa kuin maalliset mahtajat niin heikolla menestyksellä
    holhoivat Suomenmaan puolustamista, oli hengellinenkin valta täydessä
    toimessa samaa tarkoitusta varten. Linköpingin mainio pispa Hemming
    Gadd ja eräs Turun kaniikki Henrikki Wenne kiirehtivät Romaan, missä
    silloin paavi Aleksanteri VI istui kristikuntaa hallitsemassa. Tältä
    mieheltä osasivat toimittaa kaksi hengellistä kirjettä eli bullaa
    Suomen eduksi; toisella kiellettiin Hannu kuningasta tällä hädän aialla
    Ruotsin valtaa ahdistamasta; toisella luvattiin ane synnistä ja
    piinasta niille, jotka lähtisivät risti-sotaan Venäläisiä vastaan.
    Mutta Kristuksen siainen otti hyvän hinnan avun-teostansa, niin että
    lähettiläisten täytyi eräältä Florensilaiselta rahakauppiaalta lainata
    880 dukatia bullain lunnaiksi. Kuitenkin viipyivät nämä kalliit kirjeet
    niin kauan tiellä, ett'ei niistä sinä vuonna mitään apua ollut. Hannu
    kuningas yhä jatkoi juoniansa, jotka pidättivät valtiohoitajan Ruotsin
    maalla, ja Iivana valmisti uusia hävitys-retkiä Suomea vastaan.
    
    Venäjän etevimmät kanteet Ruotsia vastaan olivat: 1:ksi, että tuo uusi
    linna Savossa oli rakennettu Venäjän puolelle rajaa; ja 2:ksi, että
    koko Perä-pohja alkuperäisen rajakäynnin mukaan olisi kuuluva Venäjän
    alueesen, vaikka Ruotsi sen oli muka aikojen kuluessa omaksensa
    anastanut. Tässä ei ole tila tutkia näiden kanteiden oikeutta; siinä
    kyllä, eitä Iivana edellä kaiken tahtoi Venäjälle valloittaa ne rajat,
    mitkä hän arveli vanhempain rauhankirjain määräämiksi. Tästä syystä
    Venäläiset taas Heinäkuussa hävittivät Juvassa, joka siihen aikaan
    käsitti koko koillisen Savonmaan. Mutta vielä suurempi retki tehtiin
    samaseen aikaan Vienan puolelta Pohjanmaata vastaan. Kaksi veljestä,
    ruhtinaat Iivana ja Pietari Ushati, kokosivat suuren sotajoukon Vienan
    seuduilta, Äänisjärveltä ja Ustjugista asti, kulkivat pitkin jäämeren
    rannikkoa Norjalaisen alueen läpi ja samosivat Lapin kautta
    Pohjanmaalle, eli niinkuin Venäjän kronikat sen nimittävät, "kymmenen
    virran maalle", hävittäen koko rannikon Tornion ja Kalajoen välillä.
    Asukkaat eivät nähneet muuta neuvoa kuin antautua Venäjän alle. Kun
    voivodat syksympänä palasivat Moskovaan, seurasi heidän kanssansa
    Liminkalaisia, jotka suuriruhtinaalle tarjosivat maakunnan
    alamaisuutta. Iivana otti heidät suosiolla vastaan ja antoi heidän
    palata kotiin. Näin Suomessa valtiolliset, kansalliset ja
    uskonnollisetkin siteet katkesivat, ja henki jo näytti lähtevän
    nääntyvästä ruumiista.
    
    Se sotavoima, joka nyt vihdoin oli Suomeen ko'ottu, näyttää kesänsä
    maanneen Viipurin seuduilla, eikä siis voinut kaukaisia meteliä
    estää. Mutta tarpeelliseksi nähtiin jollakulla uros-työllä kostaa
    Venäläisille heidän tekemiä vahingoitaan, ja syys-kesällä siis
    valmistettiin suuri retki Viipurista Joanaa vastaan. Tarkoitus oli
    nähtävästi muuttaa sodan kauhut Viron puollelle rajalle ja houkutella
    Liivin ritarit sodan osallisuuteen, kuten he liitossaan v. 1492 olivat
    luvanneet. Kohta Neitsyt Maarian taivaasen-oton jälkeen (Elok. 15 p.)
    purjehtivat Svante Stuure ja Knuutti Posse 70:lla aluksella ja 2000:n
    miehen kanssa ulos Viipurista ja tulivat Elok. 19 p. Narvajoelle, joka
    oli vanhastaan rajana Viron ja Venäjän välillä. Virran suulla oli
    vastapäätä toistansa näiden eri valtojen kaksi raja-linnaa,
    länsipuolella Narva ja itäpuolella tuo neljä vuotta sitten rakennettu
    Ivangorod eli Joana, jota nyt retki tarkoitti. Ruotsalaiset kohta
    alkoivat ampua kaupunkia tykeillänsä, eivätkä paljon vastusta saaneet.
    Joanassa oli noin 3000 miestä; mutta komentaja ruhtinas Juri Babitsh
    pelästyi kohta ja pötki häpeällisesti tiehensä. Kaksi muuta ruhtinasta,
    jotka sotajoukon kanssa seisoivat lähellä, eivät myöskään tulleet
    avuksi, ja Joana joutui kahden viikon perästä Syysk. 2 p. piirittäjäin
    valtaan. Ruotsalaiset saivat ylen suuren voittosaaliin. Mutta Knuutti
    Kaarlonpoika, joka viime talvena oli onnellisesti päässyt Venäläisten
    käsistä Savonlinnan edustalla, joutui tällä kertaa vihollisten valtaan
    ja surmattiin hirmuisesti. Ruotsalaiset olivat nyt voittaneet paikan,
    joka meren-takaisuutensa tähden oli heidän melkein mahdoton pitää. He
    tarjosivat Joanan Liivin maamestarille, mutta tämä ei tohtinut rikkoa
    rauhaa Venäjän kanssa. Seuraus oli, että Ruotsin väki saaliinsa ja
    vankiensa kanssa palasi Viipuriin, jättäen Ivangorodin auki ja
    autioksi. Mutta Venäläiset ottivat sen taas haltuunsa ja varustivat
    entistä paremmaksi, häikistellen Liivin ritareita, jotka olivat
    päästäneet niin hyvän otuksen käsistään. Pilkallansa ampuivat
    Joanalaiset virran yli, niin ett'ei kukaan voinut turvallisesti kulkea
    Narvan kaduilla, ja itse Narvan pormestari Juhana zur-Meininge
    ammuttiin sillä tavoin kuoliaaksi.
    
    
    Kuudes Luku.
    
    Mahtajain toimet ja tuumat.
    
    Sill'aikaa kuin Svante Stuure ja Knuutti Posse näin urhollisesti
    ylensivät Ruotsin aseiden kunniaa, ennätti valtiohoitajakin palata
    Suomeen. Nyt olisi toivomista ollut, että Ruotsin yhdistetty voima
    olisi uusilla uros-töillä pakoittanut Venäläiset rauhaan. Mutta
    valtiohoitaja, joka Ruotsissa oli tullut riidan alkuun arkipispan
    kanssa, riitaantui tässä sekä Svante Stuuren että Maunu pispankin
    kanssa eikä ollenkaan osoittanut sitä hallitsija-kuntoa, joka
    nykyisessä asiain tilassa olisi ollut tarpeellinen. Svante, joka
    valitti jääneensä koko edellisen kesän Venäläisten syötiksi, eikä
    saaneensa elatusvaroja tai palkkaa palvelijoillensa, lähti tiehensä
    Ruotsiin. Valtiohoitaja taas lähti rajan puolelle, ja otti mennessään
    Turun pispalta 30 lästiä rukiita, luvaten valallisesti niillä Joanaa
    varustella Ruotsin kruunun hyväksi. Mutta Joana jäi varustamatta, ja
    Maunu pispa syystä arveli, että ne rukiit olisivat tehneet paremman
    hyödyn, jos niitä olisi jaettu Suomen hiippakunnan köyhille, jotka
    nälkään olivat nääntymässä. Lisäksi Sten Stuure melkein väkisin otti
    suuren rahasumman Pyhän Hemmingin uhreilta; mutta halunsa suojella
    Suomenmaata ei ollut yhtä suuri kuin halunsa ko'ota varoja. Hän oli jo
    ehdotellut neuvoskunnalle, että joku osa Suomenmaata sopisi heittää
    Venäjälle rauhan hinnaksi; mutta neuvoskunta ei siihen suostunut. Nyt
    hänelle tuli pelko, että muka Svante Stuure nostaisi kapinan häntä
    vastaan, ja hän arveli täytyvänsä palata Ruotsinmaahan. Maunu pispa
    tuli kauheasti hädillensä isänmaan, köyhän Suomen tähden, joka näin
    jäisi Venäläisten saaliiksi. Koko maakunnan täytyisi muka antautua
    Venäjän alle, eikä olisi muuta odotettavana kuin marttiran-kuolema ja
    pako. Ruotsista samalla aikaa lähetettiin vakuutus, ett'ei Svante eikä
    kukaan muu tekisi Stenin poissa ollessa mitään eripuraisuutta;
    päin-vastoin muka valtiohoitajan palaaminen voisi pikemmin sytyttää
    kapinaa. Näistä neuvoista huolimatta valtiohoitaja tuli pois Viipurista
    ja oli Joulun edellä Turussa. Vielä kerran pispa koki taivuttaa hänen
    huikentelevaista mieltänsä, osoittaen Suomen suurta ja silminnähtävää
    vaaraa. Stuure puolestaan vaati sitkeästi Maunulta lisää rahaa, ja
    lupasi niillä pestata sotaväkeä Liivistä. Kun ei kumpikaan suostunut
    toisen tuumiin, lähti valtiohoitaja vihdoin Ahvenan kautta omaan
    maahansa. Hän mainitaan Suomessa ollessaan varustaneen väellä Viipuria
    ja Savonlinnaa ja teettäneen murroksia Pernajasta Hämeen rajalle.
    Mutta yleisesti häntä syytettiin, että hän sodan alusta saakka oli
    kehnosti hoitanut Suomen asioita, ja että hän nyt jätti sen kurjaan
    turvattomuuteen. "Eipä toivomista ole", kirjoitti Maunu pispa, "että
    hän tällä tavoin voi pelastaa isänmaata, koska hän niin ylen
    huikentelevainen on toimissansa".
    
    Kaikeksi onneksi alkoivat jo Venäläisetkin taipua rauhantekoon.
    Käkisalmelta tuli sovinnon tarjouksia, ja Maunu pispa lähti Tammikuun
    lopulla Porvoosen, keskustelemaan sinne tulleiden Viipurin herrain
    kanssa asiasta. Siellä päätettiin, että lähettiläs pantaisiin
    Nougorodissa käymään, ja että jos ei varsinaista rauhaa saataisi
    toimeen, kumminkin väli-rauha tehtäisiin kevääsen asti. Tällä välin oli
    rajalla kaikki levollista, ja Maaliskuun 3 p. 1497 vihdoin solmittiin
    Nougorodissa rauha kuudeksi vuodeksi.
    
    Ennenkuin tämä sovinto vielä oli solmittu, vaikutti tytymättömyys
    Sten Stuuren toimiin valtakumouksen Ruotsissa. Ylimykset kutsuivat
    Hannu kuninkaan maahan, ja tämä kruunattiin loppuvuodella 1497. Sten
    Stuure, joka eroitettiin valtiohoitaja-virasta, tehtiin sen siaan
    valtio-hovimestariksi ja sai läänitykseksi koko Suomenmaan kaikkine
    linnoinensa. Syytös, että hän huolettomuudellansa oli ollut syypää
    Suomen kärsimyksiin, ei kuitenkaan tahtonut hänestä luopua. Mutta pispa
    Maunu Särkilahdelta, joka aina oli valmis pitämään heikomman puolta,
    koki tällä kertaa suojella Stuurea kaikista soimauksista. Kuitenkin
    täytyi Sten Stuuren Johanuksena 1499 antaa läänityksistään Turun,
    Viipurin ja Savon linnat takaisin kuninkaalle.
    
    Mutta että Hannu kuninkaassa oli kaikkien enin syy ollut Suomen
    kärsimyksiin, sitä ei kukaan silloin aavistanut. Vihdoin tapahtui, että
    Paaston-aikana 1501 suuriruhtinaan lähettiläät tulivat Ruotsiin ja
    Tukholman raastuvassa kuninkaan ja neuvoskunnan edessä esittivät
    sovinto-ehtonsa. He muistuttivat Hannulle sen liiton, minkä hän v. 1493
    oli tehnyt Venäjän kanssa Ruotsia vastaan ja vaativat nyt, että se
    luvattu uusi rajankäynti tapahtuisi ja Venäjälle annettaisiin Savo ja
    Karjala. Ja koska Hannu nyt Ruotsin kuninkaana oli valittanut
    Venäläisten hävityksistä Suomenmaassa ja vaatinut heiltä vangit
    takaisin, niin Iivana antoi vastata: "Teidänpä käskystä tuli
    Ruotsinvalta meille molemmille viholliseksi, ja mitä väkeä
    Ruotsalaisilta siinä sodassa hukkui, se hukkui, veli pyhä, Teidän
    tähtenne". Nämä tiedot käänsivät Ruotsalaisten sydämmet pois Hannusta.
    Hän eroitettiin vielä samana vuonna Ruotsin-vallasta, ja Sten Stuure
    otettiin jälleen valtiohoitajaksi.
    
    Mutta Iivana kääntyi sillä välin Liiviä vastaan, vaikka ei sielläkään
    hänen valloitus-hankkeensa paremmin onnistuneet, kuin ennen
    Suomenmaassa. V. 1504, Syysk. 14 p., tehtiin vihdoin Nougorodissa
    Ruotsin ja Venäjän välillä tukeva rauha, joka sittemmin seuraavina
    aikoina useita kertoja uudistettiin. Joka kerta puhuttiin
    rajankäynnistä, ja joka kerta jäi asia entiseen epävakaiseen tilaansa.
    Mutta Suomenmaalle jäi kumminkin sen vanha ala vähentämättä, ja tämä
    oli pää-etu Viipurin mainiosta pamauksesta.
    
    
    
    
    SUOMALAISET DELAWAREN SIIRTOKUNNASSA POHJOIS-AMERIKASSA.
    
    
    Joskus on kuultu sanottavan, että muka Suomalaisilta kokonaan
    puuttuu se urhea vehkeilys-henki, joka kaikissakin kansoissa on ajanut
    joukon ihmisiä heittämään oman syntymä-maansa rajoja ja hakemaan
    avarassa maailmassa uutta onnea ja asuin-siaa. Enimmät Euroopan
    kansat, mutta varsinkin ne, jotka meren läheisyydessä asuvat, ovat
    perustaneet siirtokuntia vieraissa maissa, joko omassa maan-osassa tai
    valtamertenkin toisella puolen; -- näille uusille asuin-sioilleen ovat
    vieneet kotimaansa tavat, laitokset ja sivistyksen, ja ovat sillä
    tavoin kaukaisiin aloihin levittäneet kansallisuutensa nimen ja arvon.
    Ainoastaan Suomen kansa, -- niin vakuutetaan, -- ei ole milloinkaan
    uskaltanut retkeillä koti-nurkistansa ulommaksi, vaan on ollut muka
    turpeesensa sidottu pahoina niinkuin hyvinäkin aikoina. Jos tässä
    väitöksessä perää olisi, voisimme helpostikin siihen löytää tydyttävän
    selityksen. Suomen kansalla on näihin päiviin saakka ollut täysi
    uutis-asutuksen toimi omassa maassaan. Sillä on ollut ja on vieläkin
    täysi työ kansoittamassa omat erämaansa, kuokkimassa omat korpensa
    vilja-maiksi, eikä ole tähän saakka mikään väen-ahtaus pakoittanut
    tämän kansan jäsentä hakemaan avarampaa tilaa suuressa avarassa
    maailmassa. Mutta näinkin ollessa ovat Suomalaiset todellakin melkein
    kaikkina aikoina lähettäneet siirtolaisia ulkomaille. Se on tunnettu
    asia, että nyky-aikoina paljon Suomalaisia muuttaa Venäjän puolelle,
    Pietariin, Aunukseen ja vielä edemmäksi, ja että Pohjois-suomesta väkeä
    on siirtynyt Norjalaiselle Jäämeren rannikolle, missä tavallisesti
    hyvin hyötyvät näiden seutujen runsaasta kalastuksesta. Mutta varsinkin
    17:nnellä vuosisadalla näyttää Suomalaisilla olleen erinomainen halu
    heittämään omia raukkoja rajojansa. Jo mainitun vuosisadan alussa,
    ellei jo aikaisemmin, näyttää se siirtymys tapahtuneen, joka on
    perustanut Suomalaisen väestön Vermlannin ja Norjan metsämaissa sekä
    muutamissa muissa Ruotsin maakunnissa. Mutta vähäistä myöhemmin
    valitettiin eräässä kuninkaallisessa julistuksessa vuodelta 1620, että
    muka paljon väkeä, varsinkin Suomenmaasta, sekä naineita että
    naimattomia, talonpoikia, trenkejä ja piikoja, muutti joka vuosi ulos
    Puolalaiseen Liivinmaahan, Preussiin, Kuurinmaahan, Pommeriin,
    Meklenpuriin, Riikaan, Dantsigiin, Lybekkiin ja vieraisin maihin ja
    kaupunkeihin.[9] Tätä muuttamisen halua koettiin vuosisadan kuluessa
    ankarilla asetuksilla tukehuttaa.[10] Mutta Suomen rahvaan rasitettu
    tila, joka ei millään aikakaudella näy olleen niin raskas kuin juuri
    näinä Ruotsin loisteen aikoina, ajoi yhäti Suomen miehiä lähtemään
    onnen-ha'ulle joko Ruotsin puolelle tai muille vielä vieraammille
    maille. Nämä teko-asiat todistavat selvästi, ett'ei äsken-mainittu
    syytös Suomalaisen luonteen liikkumattomuudesta ole varsin
    toden-peräinen. Paremmalla syyllä sopisi sanoa, että kotimaa on
    heittänyt ja vieläkin heittääpi nämä pesästä lähteneet lapsensa
    ilman kaiketta holhouksetta, ja että ne sillä tavoin ennen pitkää
    vieraantuvat pois omasta kansallisuudestaan ja katoovat tietämättömiin.
    Ne muutamat tiedot Suomalaisten siirtymisestä Pohjois-Amerikkaan, jotka
    tässä lukijalle tarjotaan, antavat todistusta kumpaiseenkin kohtaan,
    ensiksi eitä siirtymisen into Suomalaisissa oli varsin suuri, ja
    toiseksi että siirtolaisten kansallisuus jo alusta saakka jätettiin
    turvatta ja tuetta muukalaisuuden nieltäväksi. Tämä jälkimäinen seikka,
    joka kipeästi loukkaa kansallistuntoamme, saapi kenties lohdutuksensa,
    kun näemme, ett'ei Ruotsalaisetkaan, jotka paremmin varustetuina ja
    turvatuina lähtivät samaan siirtokuntaan, ole voineet aian-pitkään
    säilyttää kansalaisuuttansa Delawaren rannoilla. Mutta jos iloisella
    tai suruisella mielellä, niin mielelläänpä ainakin lukenee nyky-aian
    Suomalainen muutamat vähäiset tiedot niistä kansalaisistaan, jotka
    kolmatta sataa vuotta takaperin muuttivat valtameren yli suureen
    kaukaiseen länteen.[11]
    
    
    1. Kuinka "Uusi Ruotsi" perustetaan.
    
    Vuosisadan ajat olivat kuluneet Amerikan ensimäisestä löydöstä,
    ennenkuin Eurooppalaiset alkoivat perustaa siirtokuntia tämän maanosan
    pohjoiselle mannermaalle. Ensimäinen uutis-asutus tapahtui v. 1607
    Virginiassa, johon sata viisi Englantilaista tulivat yhdellä laivalla
    ja perustivat kaupungin, jonka nimittivät Jamestown. V. 1614 paikoilla
    Hollantilaiset asettuivat Hudsonin-virran seuduille ja rakensivat sen
    suulle linnansa, jonka nimittivät: Uus'-Amsterdam, minkä nimen
    Englantilaiset sitten ovat muuttaneet New-York'iksi (Uusi York).
    Tästä Hollantilaiset levittivät valtansa etelään päin pitkin
    nykyisen New-jersey'n rantamaata, kunnes he vihdoin rauhanteossa
    v. 1664 heittivät koko alueensa Englantilaisten valtaan. Nämä
    viime-mainitut olivat sillä välin v. 1620 perustaneet toisen
    siirtokunnan koillis-puolella Hollantilaista aluetta, niinkutsutussa
    Uudessa Englannissa. Sata yksi Englantilaista Puritania, jotka olivat
    kotimaastansa lähteneet uskonvainoa pakoon, tulivat mainittuna vuonna
    nykyiseen Newhampshiren maahan ja perustivat Plymouth'in kaupungin.
    Kuinka nämä siirtokunnat versoivat ja lisääntyivät, ei ole tässä tila
    tutkia. Ainoastaan se sopii mainita, että Hollantilaisten ja Virginiaan
    asettuneiden Englantilaisten välille oli jäänyt avoin tila, joka
    ulottui Delaware-virrasta luonaan päin. Mutta koko mainittukin virta,
    joka nykyään New-jersey'n ja Pennsylvanian rajana kulkee pohjasesta
    etelään ja luonaan, ja myöhemmin on saanut Philadelphian suuren
    kaupungin länsi-varrellensa, oli oikeastaan vielä alku-asujainten,
    Intianien, vallassa; sillä sen Fort-Nassau nimisen linnoituksen, minkä
    Hollantilaiset olivat koettaneet rakentaa virran itäiselle rannalle,
    olivat Intianit hävittäneet ja hajoittaneet. Juuri näille seuduille
    asettui v. 1637 se Ruotsin hallituksen lähettämä siirtokunta, jonka
    historia tässä lyhyesti kerrotaan.
    
    Jo v. 1626 oli Ruotsissa herännyt suuri into ryhtyä siihen maailman
    kauppaan, minkä Hollantilaiset ja Englantilaiset olivat alkaneet
    harjoittaa. Erään Hollantilaisen, Usselinx'in, ehdotuksesta perusti
    Kustaa Aadolfi kauppa-yhtiön Aasiaa, Afrikkaa ja Magellanin salmea
    varten, ja kaikki kansanluokat, kuninkaallisesta huonekunnasta
    talonpoikiin asti, kilvoittelivat ottamaan osakkeita. Laivoja
    toimitettiin, amiraali, vara-amiraali, asiamiehet ja kauppiaat olivat
    määrätyt, asia oli valmis toimeen panna. Silloin Ruotsin valta
    sekaantui Saksan sotaan; joku vuosi myöhemmin kuningas kaatui, ja nuo
    suuret kauppahankkeet raukesivat.
    
    Mutta pari kolme vuotta myöhemmin sattui, että Hollantilaisten
    ensimäinen kuvernöri Uus'Amsterdamissa, Pietari Meneve (eli Menuet),
    eroitettiin virastansa ja tuli Ruotsiin, jossa hän kansleri Aksel
    Oxenstiernalle ehdotteli siirtokunnan perustamista Delawaren
    länsi-rannalle. Ruotsin hallitus kohta taipui tähän tuumaan, ja kuin
    ystävällinen suostumus oli saatu Englanninkin hallitukselta, jonka
    alamaiset ensin olivat nämä paikat löytäneet, niin retkikunta lähti
    Götheporista kahdella laivalla Pietari Meneven komennon alla, ja tuli
    onnellisesti maalle Delaware-lahden länsi-rannalle v. 1636 tai 1637.
    Intianeilta kohta ostettiin pitkä maan-palsta pitkin lahden ja joen
    läntistä rantaa ja ristittiin nimellä "Uusi Ruotsi". Sen rajat olivat:
    etelästä Henlopen-nokka, ulkopuolella lahden suuta, nykyisen
    Delaware-maan eteläisessä päässä; pohjoisessa Delaware-virran alimmat
    kosket, nykyisen Trentonin kohdalla, vähäistä ylempänä sitä paikkaa
    missä virta mutkistuu luonaan päin; länttä kohden piti saataman niin
    paljon maata kuin tahdottiin ja Ruotsin alue luettiin sitten ulottuvan
    Susquehanna-virtaan. Kauppakirja tehtiin Ruotsin kruunun nimessä
    Hollannin kielellä, ja kun Intianit olivat panneet puumerkkinsä alle,
    lähetettiin se Ruotsin arkistoihin.
    
    Delaware-virta, jonka Intianit nimittivät "Poutaxat", oli syvä,
    laivan-kululle kelpaava väylä, johon varsinkin lännen puolelta yhtyi
    useita pienempiä jokia. Näistä on yksi, joka purkauupi pää-virtaan ei
    kaukana sen suusta, ja Ruotsalaisilta sai nimen: _Kristiina-puro_.
    Sen varrelle on myöhempinä aikoina syntynet kaupunki Wilmington. Sinne
    Ruotsalaiset panivat ensimäisen uutis-asutuksensa, ja rakensivat ei
    kaukana puron suulta pienen linnoituksen, jollen antoivat niinkuin
    purollekkin kuninkaansa nimen: _Kristiina_. Paikka oli hyvin
    valittu; se ei ollut varsin Hollantilaisten jaloissa, mutta kuitenkin
    niin lähellä pää-virtaa, että selvästi voitiin eroittaa Delawaren
    vedet sekä alukset, jotka siinä kulkivat. Hollantilaiset olivat kyllä
    pian huomanneet nämä Ruotsalaisten toimet, ja heidän kuvernörinsä
    Uus'-Amsterdamissa Wilhelm Reist antoi Toukok. 6 p. 1638 ulos
    epäys-kirjan, jolla kielsi Ruotsalaisten oikeutta asettumaan näille
    maille. Ilmeistä vihollisuutta ei kuitenkaan syntynyt, ja Meneve
    hallitsi rauhassa pientä siirtokuntaansa, kunnes hän jonkun vuoden
    perästä kuoli Kristiinassa. Hänen seuraajansa oli Ruotsalainen Pietari
    Holländare, joka puolentoista vuoden perästä lähti takaisin Ruotsiin.
    Siirtokunnan ainoa pappi, Reerus Thorkillus, kotoisin Itä-göthin
    maakunnasta, toimitti jumalan-palvelukset Kristiinan linnoituksessa,
    kunnes hänkin kuoli v. 1643. Tähän aikaan siis oli siirtokunnan sekä
    maallinen että hengellinen holhous raukeamassa. Mutta tarpeen hetkellä
    tuli emä-maasta uusi retkikunta, joka uutis-asutukselle lisäsi uutta
    voimaa. Tämän retkikunnan johdattajana oli evest-luutnantti, nyt
    kuvernöriksi määrätty, Juhana Printz, joka kolmella sotalaivalla lähti
    Ruotsista Elokuussa 1642 ja seuraavan Helmik. 15 p. perille tuli,
    tuoden mukaansa uuden papin Tukholmalaisen Campanius'en, sekä joukon
    uutis-asukkaita, varoja ja tavaraa.
    
    Melkein täydellä varmuudella käypi päättää, että ensimäisessä
    siirtokunnassa, minkä Meneve johdatti, ei seurannut suomalaista. Sitä
    vastoin on todennäköistä, että niitä nyt tuli Printz'in seurassa,
    vaikka niiden tuloa ei erittäin mainita. Saamme kohta silmäiltäväksi
    muutamat siihen vivahtavaiset seikat.
    
    
    2. Siirtokunnan vaiheet Hollantilaiseen valloitukseen saakka.
    
    Vähäistä ennen Printz'in tuloa olivat Hollantilaiset uudesta
    rakentaneet Nassau-linnoituksensa virran itäiselle rannalle vastapäätä
    nykyistä Philadelphiaa. Uusi Ruotsalainen kuvernöri, joka ei
    tahtonut jättää Hollannille aivan vapaata valtaa, alkoi nyt levittää
    uutis-asukkaitansa pitkin alisen virran länsi-vartta. Oman asuntonsa
    hän asetti Tenackongh eli Tinicum nimiseen saareen, joka oli virrassa
    muutamia peninkulmia alempana Fort-Nassau'sta ja vähää etelämpänä
    nykyistä Philadelphiaa, sekä kolme peninkulmaa virran-suulta ylöspäin.
    Rannalle vastapäätä kuvernörin asuntoa rakennettiin linnoitus, nimeltä
    Uusi Göthepori, ja samalle paikalle tehtiin muhkea puinen kirkko.
    Linnan ja kirkon lähiseuduille etevimmät siirtolaisetkin asettuivat.
    Mutta muitakin uutis-asuntoja löytyi pitkin virran länsirantaa,
    sekä pohjoispuolella Götheporia että varsinkin Kristiinan ja
    Tinicum'in välillä. Tavallisesti oli semmoisella uutis-kylällä
    pieni linnoituksensa, joka saattoi varjella asukkaat Intianein
    päällekarkauksista. Niinpä vähää ylempänä Götheporia oli Korsholman
    linnoitus Passajung'issa. Peninkulman matka Götheporista alaspäin
    oli taas Upland niminen linnoitus. Mutta tämmöiset linnoitukset
    useimmiten eivät muuta olleet kuin hirsi-huone, varustettu
    ampuma-rei'illä. Vähäistä alempana Uplandia, noin Götheporin ja
    Kristiinan keski-välissä, oli paikka jonka Intianit nimittivät
    Kamassung, Chamassungh; mutta siirtolaiset antoivat tälle seudulle
    nimen "_Finland_" eli _Suomi_, koska siinä Suomalaiset asuivat
    yhdessä. Paikka kutsutaan nykyaikoina "Marcus Huck", ja on noin 3
    peninkulmaa Philadelphiasta luonaan päin. Kuinka suuri paljous
    Suomalaisia oli, on mahdoton likimäärinkään arvata. Todennäköistä on,
    että jo Printz'in kanssa v. 1643 tulivat ensimäiset, ja että niiden
    lukumäärä lisääntyi v. 1647 ja seuraavina, jolloin uusia siirtolaisia
    mainitaan tulleen meren yli. V. 1649 mainitaan Ruotsin neuvoskunnan
    pöytäkirjoissa, että muka 300 Suomalaista olivat pyytäneet päästäksensä
    Uuteen Ruotsiin.[12] Arvattavasti eivät kaikki halulliset kuitenkaan
    tulleet toiveidensa maahan. Mutta joku sata-määrä niitä ainakin lienee
    löytynyt, mitkä Kamassungissa, mitkä taas Ruotsalaisten seassa muissa
    kyläkunnissa.
    
    Delaware-seutujen ilma-ala oli tosin lämpöisempi ja maanlaatu
    höystöisempi kuin siirtolaisten kotimaassa. Kuitenkin luonnolliset
    rikkaudet pian loppuivat ja työtä tarvittiin täällä niinkuin
    muuallakin. Ensin siirtolaisten tullessa kasvoi yli-ympäri eräs
    ruohon-laji, nimeltä metsä-ruis, joka ylöttyi elikoille mahaan asti ja
    tarjosi parahinta laidunta. Mutta tämä vähitellen hävisi ja oli
    viljelyksellä palkittava. Muutoin siirtolaiset enimmästi käyttivät
    samat elinkeinot ja tavat kuin ennen kotimaassaan, ainoastaan niillä
    eroituksilla, mitkä eri ilma-ala teki tarpeelliseksi. Talvi oli täällä
    paljoa lyhyempi, mutta toisinaan kyllä ankara. Lopulla Syyskuuta vanhaa
    lukua (s.o. Lokakuun alussa) kylvettiin nisut ja rukiit, ja leikattiin
    Kesäkuun keskellä tai lopulla; joskus tehtiin elo Toukokuunkin lopulla,
    nimittäin vanhaa lukua. Ohrat ja kaurat kylvettiin Huhtikuussa ja
    tuleentuivat tavallisesti Heinäkuun keskupaikoilla. Tattarit kylvettiin
    Heinäkuun alussa tai keskellä ja olivat leikattavina lopulla Syyskuuta
    tai vähän myöhemmin.[13] Uusia viljan-lajia oli _maisi_, joka
    nimitettiin Intiani-ohriksi, koska se oli maan alku-asujainten etevin
    elatus-aine. Tupakka-viljelys, joka oli ollut Ruotsin hallituksen
    päätarkoituksia tätä siirtokuntaa perustaessa, ei kuitenkaan ennättänyt
    paljon edistyä, vaikka maanlaatu ja ilma-ala olivat siihen kyllä
    edulliset.
    
    Intianien kanssa elivät siirtolaiset tavallisesti hyvässä
    ystävyydessä, ostivat niiltä kaikenlaisia kalliita turkiksia ja
    maksoivat neuloilla, veitsillä, kirveillä, pyssyillä, j.m. Kesällä
    tavallisesti alku-väestö tuli sydänmaista virran rannalle ja piti
    silloin seuruutta siirtolaisten kanssa, jotka monikin oppivat tämän
    villi-kansan kieltä. Maisteri Campanius käänsi tälle kielelle Lutheron
    katkismuksen ja alkoi heille saarnata kristin-uskoa. Tämä oli
    nähtävästi ensimäinen lähetys-toimi Pohjois-Amerikassa ja ensimäinen
    kirjallinen yritys Ruskeanahkain kielellä. Kuitenkaan ei käynyt
    täydellisesti luottaa Intianien ystävyyteen, vaan siirtolaisten täytyi
    asua lähellä toisiansa ja varustaa huoneitansa ampuma-rei'illä.
    
    Hollantilaisten kanssa taas ei koskaan voinut oikeata ystävyyttä
    syntyä. Tosin Ruotsalaiset ja Hollantilaiset yhdessä liitossa estivät
    Englantilaisten pesäytymistä Delawaren rannoille. Mutta toisiansa
    vastaan heillä oli samat pahansuovat tarkoitukset. Kuvernöri
    Printz rakennutti itäpuolelle virran suuta, noin kaksi peninkulmaa
    Kristiinasta, uuden linnoituksen, nimeltä Helsingpori, jonka
    varustus-väki tutki kaikki Hollantilaiset laivat, mitkä virtaan
    tulivat. Kun nyt Ruotsalaiset olivat itärantaan ruvenneet, päättivät
    Hollantilaiset vuorostaan ottaa siaansa länsirannallakin, ja rakensivat
    v. 1651 Fort-Casimir nimisen linnoituksen (nyk. New Castle) niin
    lähelle Kristiinaa, ett'ei ollut kuin peninkulman väliä ja toinen
    peninkulma Fort-Casimir'ista Helsingporiin. Pian sen jälkeen
    Ruotsalaiset heittivät Helsingporinsa autioksi. Hollantilaiset alkoivat
    nyt tulla voitolle ja kuvernöri Printz, joka ei nähnyt voivansa
    vastustaa niiden karttuvaa valtaa, palasi Eurooppaan v. 1652. Pappi
    Campanius oli jo ennen palannut. Hänen siaansa oli Printz'in aikana
    kaksi pappia tullut Ruotsista. Jumalan-palvelukset pidettiin
    Tinicumissa ja Kristiinassa.
    
    Printz'in lähdettyä oli kuvernörin-virka jäänyt hänen vävyllensä Juhana
    Papegoja'lle. Mutta v. 1654 tuli Ruotsista uusi retkikunta yhdellä
    laivalla, kenraali-tirehtöri Juhana Rising'in komennon alla. Halu
    muuttaa uuteen maailmaan oli kotimaassa niin suuri, että paitsi niitä,
    jotka nyt tulivat Rising'in kanssa, vielä sata perhekuntaa olivat
    vastoin mieltänsä jääneet Götheporiin, koska eivät saaneet laivassa
    tilaa. Rising'in retki tarkoittikin enemmän sotaista tointa kuin
    siirtolaisten kuljetusta. Hänen ensimäinen tekonsa oli purjehtia
    Fort-Casimir'in edustalle ja pakoittaa Hollantilaiset siitä lähtemään.
    Ruotsalaiset sitten rakensivat sen uudesta entistä vahvemmaksi ja
    nimittivät sen Kolminaisuuden-linnaksi. Pian sen jälkeen lähti Papegoja
    Eurooppaan ja koko hallitus tuli Rising'in käsiin.
    
    Jos Rising oli toivonut, että Hollantilaiset heittäisivät asiansa sille
    kaupalle, hän tosin oli suuresti erehtynyt. Näillä oli lähisessä
    Uus'Amsterdamissa jo mahtava varustus aina saapuvilla; Ruotsalaisilla
    taas oli ainoa turva odotettava kaukaisesta kotimaasta. Tätä etuansa
    Hollantilaiset eivät jättäneet käyttämättä. Ensin kuitenkin olivat
    sovintoa tekevinään ja uuvuttivat Ruotsalaiset suruttomuuteen.
    Mutta seuraavana vuonna Elok. 30 p. purjehti Hollantilainen
    kuvernöri Stuyvesant seitsemällä laivalla ja 6-7 sadan miehen kanssa
    Uus'-Amsterdamista. Kolminaisuuden-linna kohta joutui hänen valtaansa;
    sama kohtalo oli Kristiinankin, missä Rising itse komenti, ja ennen
    Syyskuun loppua oli Ruotsin valta Amerikassa kokonaan tauonnut.
    Heittämys-ehdoissa määrättiin, että kuvernöri, virkamiehet, sotaväki ja
    muut Ruotsin alamaiset saisivat lähteä tiehensä; mutta "jos jotkut
    _Ruotsalaiset ja Suomalaiset_ eivät tydy lähtemään, niin kuvernöri
    Rising saakoon heitä siihen taivuttaa soveliaalla keinolla; ja jos
    siihen taipuvat, niitä ei ole väkivallalla pysyttämistä; mutta ne,
    jotka jäävät, saakoot vapauden pysyä Augspurin tunnustuksessa ja
    pitää yhden opettajan tykönänsä". Ainoastaan 19 miestä tekivät
    uskollisuus-valan Hollantilaisille; muut nähtävästi aikoivat muuttaa
    takaisin Eurooppaan, jahka saisivat kiinteän omaisuutensa myydyksi.
    Mutta harvat perästäkään lienevät irti lähteneet siitä uudesta
    mailmasta, joka heille jo oli koti-maaksi muuttunut.
    
    Hollantilaisten valloitus oli tapahtunut verta vuodattamatta. Sitä
    vastoin oli sodan seurassa kulkenut ryöstöä ja väkivaltaa. Itse
    hallitus-tapa Hollantilaisilla oli epäluuloinen ja sillä tavoin kyllä
    tirannillinen. Niin pian kuin joku Ruotsin entisistä alamaisista
    joutui vähimmänkin epäluulon alle, joko ystävyytensä täyden
    Intianien kanssa tai muista syistä, hän kohta vastoin mieltänsä
    muutettiin Uus'-Amsterdamiin. Hyväksi onneksi ei tämä valta tullut
    pitkä-ikäiseksi. Tosin ei Ruotsinmaa muilta suurilta hankkeiltansa
    malttanut enää ajatella kadotettua siirtokuntaansa. Mutta Englanti,
    jonka meri-valta yhä oli kasvamassa, katseli jo ahnailla silmillä
    Hollantilaisten vanhoja ja uusia alueita Pohjois-Amerikassa.
    
    
    3. Ruotsalaiset ja Suomalaiset vieraan vallan alla.
    
    Hollantilainen valloitus oli nyt ikipäiviksi eroittanut siirtolaiset
    heidän emä-maastaan. Kuitenkin heidän kansallisuutensa kauan aikaa
    pysyi voimissa, johon lienee sekin syynä ollut, että kaikki ne, jotka
    olivat asuneet ala-puolella Kristiina-puroa, pakoitettiin muuttamaan
    yläpuolelle, koska Hollantilaiset tahtoivat yksin-omaisesti isännöidä
    virran suulla. Näin tulivat maan entiset isännät asumaan enemmin
    yhdessä tukussa. Heidän voutinsa oli Hollantilainen Yrjö van Syke,
    mutta ala-voutina oli eräs Suomalainen Antti Jurgen (Yrjönpoika?),
    joka kohta alussa oli tehnyt uskollisuusvalan Hollannille. Jokaisen
    "Ruotsalaisen ja suomalaisen perheen" päälle pantiin vuotiseksi veroksi
    5 tai 9 Hollantilaista gylleniä eli florinia.
    
    Ensi keväänä valloituksen jälkeen, eli Maaliskuussa 1656, tuli vielä
    Ruotsista yksi laiva täynnänsä siirtolaisia, jotka eivät tienneet
    viimeisistä onnen vaiheista mitään. Hollantilaiset olisivat tahtoneet
    estää heidät maalle menemästä; mutta Intianit, jotka paljon rakastivat
    Ruotsalaisia, kuljettivat uhallakin heidän laivansa ylös virtaan.
    Sitten Hollantilaiset päästivät laivan kotia palaamaan, mutta iso osa
    siirtolaisista näkyy jääneen.
    
    Samassa kuin Ruotsin sankari-kuningas Kaarlo X kuoli, oli myöskin
    kaikki pelko ja toivo kadonnut, että Ruotsi valloittaisi siirtokuntansa
    takaisin. Sitä suurempi oli nyt Hollantilaisten pelko Englantilaisista,
    ja heillä mainitaan olleen syvästi juurtunut se epäluulo, että muka
    siirtokunnan Ruotsalaiset ja Suomalaiset olivat Englantilaisiin
    mieltyneet mutta vihasivat nykyisiä herrojansa. Kuinka laita lieneekään
    ollut, niin v. 1664 Syyskuussa vihdoin tapahtui, että vähäinen
    Englannin laivasto vähällä vaivalla valloitti sekä Uus'-Amsterdamin
    että Fort-Casimir'in ja koko Hollantilaisen alueen Pohjois-Amerikassa.
    Bredan rauhanteossa v. 1667 maa jäi Englannin haltuun. Kuusi vuotta
    myöhemmin, kun sota taas oli syttynyt näiden meri-valtain välille,
    ottivat kyllä Hollantilaiset tämän alueensa takaisin, mutta jättivät
    sen jo seuraavana vuonna 1774 Westminsterin rauhan-teossa Englannille,
    jonka valta sitten pysyi vuosisadan aiat, kunnes Amerikan Yhdysvallat
    syntyivät.
    
    Ennenkuin menemme edemmäksi, katselemaan siirtolaisten onnenvaiheita
    Englantilaisen hallituksen alla, sopii tässä mainita eräs merkillinen
    tapaus, joka todistaa, että siirtymisen halu ainakin Suomalaisissa
    vielä pysyi vireänä, vaikka Uusi Ruotsi jo oli joutunut pois emä-maan
    vallan alta. V. 1664, Toukok. 24 p., kirjoitti Ruotsalainen asiamies
    Amsterdamissa Hollannin maalla, että sinne oli tullut joukko
    Suomalaisia perheitä, kaikkiansa 140 henkeä, vanhoja, nuoria ja lapsia,
    jotka olivat menossa Uuteen Ruotsiin. Kirjeen-tekijä mainitsee, että
    lapset enimmältään kulkivat paljailla paitasillaan, ja että enin
    osa näistä matkalaisista oli umpi-suomalaisia, jotta ainoastaan
    muutamat miehistä osasivat ruotsiakin. Kuitenkaan eivät tulleet
    itse Suomenmaasta, vaan olivat kotoisin Medelpadista, Ruotsin
    pohjois-osasta, Niurunta-joen seuduilta, Sundsvallin, Bergsjö'n ja
    Torpan pitäjistä, ja olivat pitäjäläistensä ja pappiensa suosiolla
    lähteneet matkalle, myytyänsä kaiken omaisuutensa. Talvi-kelin aikana,
    olivat ensin kulkeneet omilla hevosillaan Talaen maakunnan kautta
    Kristianiaan Norjassa. Sieltä olivat Hollantilaisessa laivassa päässeet
    Amsterdamiin, ja hakivat nyt tilaisuutta päästä valtameren yli. Heillä
    oli muassansa muutamia Uudesta Ruotsista v. 1657 lähetettyjä kirjeitä,
    joissa sitä maata paljon kiitettiin; ja koska heidän kotimaassaan vilja
    oli niin tyyris ja heitä muutoin kovin rasitettiin, olivat päättäneet
    muuttaa Amerikkaan. (Ks. Gezelius d. y. minne, siv. 251). Lienevätkö
    tästä sitten päässeet matkansa perille, ei enää mainita. Mutta entisten
    Suomalaisten siirtyjäin suhteen antaa tämä tapaus muutamia osviittoja.
    Ensiksi näemme, että vielä v. 1657, jolloin Ruotsin valta jo oli
    Amerikassa lakannut, Suomalaiset kuitenkin hyvin menestyivät uusilla
    asuin-sioillansa. Toiseksi havaitsemme, että siirto-kunnan Suomalaiset
    jäsenet ainakin osaksi olivat lähteneet niistä Suomalaisista, jotka
    vuosisadan alusta saakka olivat asettuneet Ruotsin metsämaihin. Että
    näitä siellä monella tavalla rasitettiin sekä kansallisuutensa että
    toimeen-tulonsakin puolesta, on totuus, joka ei kuulu nykyiseen
    aineesen.[14] Mutta Suomen-puolisilla Suomalaisilla tuskin lienee tähän
    aikaan ollut parempaa onnea nautittavana, eikä siis käy suoraan
    päättää, ett'ei joku osa siirtolaisista olisi itse Suomenmaasta
    lähtenyt Amerikkaan, vaikk'ei meillä tätä nykyä ole tarkempaa tietoa
    heidän synty- ja koto-perästänsä.
    
    Palaamme Delawaren rannoille. Se hallitus, jonka alle siirtolaiset nyt
    joutuivat, oli erinomaista laatua. Eräs rikas Englantilainen Wilhelm
    Penn, Vapisija-lahkokunnan (Quakerien) mainioimpia miehiä, oli
    Englannin kruunulle tehnyt hyviä palveluksia, jonka tähden hänelle
    omaisuudeksi lahjoitettiin se maakunta, joka oli länsi-puolella
    Delaware-virtaa. Tämä tapahtui v. 1681, ja seuraavana vuonna kävi Penn
    jo tiluksiansa katsomassa, tuoden sinne joukon uskolaisiaan ja
    perustaen Philadelphian kaupungin, noin 4 1/2 peninkulmaa ylempänä
    entistä Kristiinaa, eräässä paikassa jossa kolme Ruotsalaista
    veljestä Svensson ennen asuivat. Hallitus nyt tuli Penn'in ja hänen
    perillistensä haltuun, ja maa sai nimen Pennsylvania, s.o. Penn'in
    metsistö. Entiset uutis-asukkaat saivat pysyä tilojensa nautinnossa,
    olivat osalliset maakunnan sääty-kokouksessa, ja valitsivat
    jäseniä kuvernörin neuvos-kuntaan. "Omistajan" kanssa -- tämä nimi
    (Proprietor) Pennille annettiin -- oli heidän välinsä ensimältä varsin
    sovinnollinen. Se kuvaus, minkä hän eräässä kirjeessä Philadelphiasta
    v. 1683 heistä antoi, ansaitsee sanasta sanaan kertoa:
    
    "Ensimäiset uutis-asukkaat näillä seuduilla", sanoo maan uusi herra,
    "olivat Hollantilaiset, ja pian niiden jälkeen Ruotsalaiset ja
    Suomalaiset. Hollantilaiset kävivät kauppaa, Ruotsalaiset ja
    Suomalaiset viljelivät maata. Hollantilaisilla on kirkko New-Castlessa
    (ent. Fort-Casimirissa), ja Ruotsalaisilla on yksi Kristiinassa, toinen
    Titicum'issa ja kolmas Wicaco'ssa puolen Engl. peninkulman päässä tästä
    kaupungista.[15] Ruotsalaiset asuvat Delawaren suolattoman veden
    varrella." (Tässä käsitetään sekä Suomalaiset että Ruotsalaiset
    yhteisellä Ruotsalais-nimellä). "He olivat suorasukaista, rotevaa ja
    ahkeraa väkeä, mutta eivät ole paljon edistyneet hedelmä-puiden
    hoidossa ja istuttamisessa, ikäänkuin enemmin haluaisivat tarpeiden
    käytäntöä kuin rikkautta ja kauppaa. Arvaan, että Intianit enensivät
    heidän huolettomuuttaan, tarjoten heille hyötymisen keinoja, nimittäin
    nahkoja ja turkiksia rommin ja muun väkevän juoman edestä. He ottivat
    minua ystävällisesti vastaan, -- kunnioittavat esivaltaa ja käyttäivät
    siivosti Englantilaisia kohtaan. -- Koska ovat kelpo väkeä ja ruumiilta
    rotevat, niin heillä on kauniita lapsia ja melkein joka huone täynnä;
    harva löytyy, jolla ei ole kolme, neljä poikaa ja yhtä monta tyttöä;
    muutamilla on kuusi, seitsemän ja kahdeksankin poikaa. Ja minun täytyy
    sanoa heidän kunniakseen, näen harvassa raittiimpia ja ahkerampia
    nuorukaisia".
    
    Penn palasi pian sen jälkeen Eurooppaan ja maa hallittiin hänen
    määräämän kuvernörin kautta. Näillä aioin mainitaan ikävä tapaus, joka
    lienee vähän hämmentänyt entisen hyvän välin. Eräs petturi, joka
    nimitti itsensä Königsmarck, tuli uutis-asukasten pariin ja nosti
    kapinan, ei tietoa mistä asiasta. Hän sai monta seuralaista varsinkin
    Suomalaisista; mutta kapina pian tukehutettiin ja Königsmarck
    polttomerkittiin sekä ajettiin pois maasta. Hänen seuralaisensa osaksi
    menettivät tilansa ja tulivat suureen vahinkoon. Sen pahempi, on koko
    tämä asia varsin hämärä; Königsmarck'in oikea syntyperä ja tarkoitukset
    ovat vallan tuntemattomat.
    
    Sillä välin siirtokunnan hengellinen tila alkoi yhä enemmin rappiolle
    käydä. Ainoa Ruotsalainen pappi, joka entisistä aioista oli jälillä,
    kuoli v. 1688. Eräs Hollantilainen pappi oli vuodesta 1677 alkaen
    saarnannut Wicaco'n hirsi-linnassa niille ylisen virran Ruotsalaisille,
    jotka jo ymmärsivät Hollannin kieltä; mutta hänkin jo oli vanha ja
    sokeaksi tullut. Hengellinen puute oli nyt kovimmallaan. Penn oli
    asiasta puhutellut Ruotsin ministeriä Lontoossa, mutta koko toimi jäi
    sikseen. Siirtolaiset itse olivat kahdesti kirjoittaneet Ruotsiin,
    pyytäen sieltä pappia; mutta kirjeet eivät nä'y perille tulleen. Nyt
    kääntyivät Amsterdamin Lutherolaisen konsistorion luoksi; mutta eipä
    sieltäkään mitään apua tullut. Sattumus vihdoin, tai oikeammin sanoen
    Jumalan armollinen sallimus toi heille silloin pelastuksen varsin
    odottamattomalla tavalla. Meidän tulee tätä tapausta vähää tarkemmin
    katsastaa, koska se antaa viimeisen tiedon Suomalaisuuden tilasta
    Delawaren rannoilla.
    
    Tähän aikaan oli eräs Antti Printz, joka sanoi olevansa entisen
    kuvernöri Printz'in nepa, sattunut käymään näillä seuduilla ja tullut
    tuntemaan kansalaisiaan Pennsylvaniassa. Palattuansa Eurooppaan, hän
    kertoi heidän tilansa Götheporin postimestarille, Juhana Thelin'ille,
    joka taas toimitti siitä tiedon kuninkaallensa Kaarlo XI:nnelle.
    Ruotsissa vanhat rakkauden tunteet elähtyivät jälleen. Kuningas
    kirjoitti Tammik. 11 p. 1692 Turun pispalle Gezelius'elle, että tämä
    ensi tilassa toimittaisi Ruotsin puolelle erään papiksi vihityn
    nuorukaisen ynnä 30 Suomalaista pipliaa ja 200 virsikirjaa, jotka
    kaikki, sekä papin että kirjat, kuningas aikoi lähettää Amerikkaan.[16]
    Mutta nyt kohtasi uusi este. Antti Printz, joka olisi voinut antaa
    tarpeelliset osoitukset lähetys-toimelle, oli kadonnut tietämättömiin.
    Tarpeellinen oli siis pyytää itse siirtolaisilta tarkempia tietoja
    heidän tilasta ja tarpeistaan, ja postimestari Thelin tätä varten
    kirjoitti heille kirjeen Marrask. 16 p. 1692. Tämä kirje, joka
    seuraavalla Toukokuulla tuli Delawaren rannoille, synnytti siellä
    suuren riemun. Toukok. 31 p, 1693 siirtolaiset kirjoittivat
    vastauksensa, pyytäen kaksi Ruotsalaista pappia, joita lupasivat
    palkata, ja joukon hengellisiä kirjoja, joista lupasivat hinnan maksaa.
    He muutoin sanoivat elävänsä onnellisina maanviljelyksensä tuotteista,
    hyvässä sovinnossa hallituksensa ja naapuriensa kanssa. Ainoastaan
    hengellisissä tarpeissa oli heillä puute, jonka nyt anoivat
    saada autetuksi. Suomalaisten puolesta kuitenkin kirjoitettiin:
    "_Suomalaista pappia ei ole meillä ollut, emmekä tarvitse, sillä me
    ymmärrämme kaikki ruotsia_". Allekirjoittaneina oli 30 miestä, niistä
    monta, joiden nimet silminnähtävästi olivat Suomalaisia. Muassa
    seurasi luettelo Ruotsalaisen seurakunnan perhekunnista ja montako
    henkeä oli kussakin perhekunnassa, kaikkiansa 939 henkeä ja 139
    perhettä. Nimissä tavataan monta, jotka selvästi ovat suomenkielistä
    syntyperää, esim. Nils Laican (_Laikkanen_), Eric Molica (_Mooikka_),
    Hindric Parckon (_Parkkonen_), Olle Kuckow (_Kukko_), Isaak
    Savoy (_Savo_), Nils Repott (_Repotti_), -- paitsi muita,
    joita käypi arvata suomalaisiksi, niinkuin Homman (Hommanen?), Sinnika
    ja Seneca (Sinikka?), Weinom (Veinonen? Väinönen?), Tossa (kenties
    Thoresson?). Monella ei ollut suku-nimeä ollenkaan, josta syystä hänen
    kansallisuuttansa ei käy arvaamallakaan tietää.
    
    Suomalaiset siis olivat nyt puolen vuosisadan kuluessa muuttuneet
    Ruotsalaisiksi, ja syy oli se, ett'ei heidän kansallisista ja
    hengellisistä asioistaan pidetty alusta saakka mitään huolta. Ruotsin
    hallituksen toimi pelasti muutamaksi aikaa Ruotsalaisuuden yhtäläisestä
    kohtalosta. V. 1697 vihdoin tuli Ruotsista kaksi Ruotsalaista pappia ja
    paljon Ruotsalaisia kirjoja. Suomalaisesta papista ja kirjoista ei enää
    ollut kysymystä. Tämä Ruotsalainen lähetys-toimi sitten jatkettiin
    vuoteen 1789 asti, jolloin Ruotsin kieli jo oli melkein unohtunut
    Amerikassa, ja Ruotsalaiset seurakunnat pyysivät saada ottaa opettajia
    omasta maastaan. Viimeinen Ruotsalainen pappi, Niilo Collin, kuoli v.
    1831. Seurakunnat ovat sitten yhdistyneet Episkopali-kirkkoon.
    
    Lopuksi sopii mainita kaksi Suomalaista, jotka ovat eri aikoina käyneet
    näitä entisiä kansalaisiaan tervehtimässä. Ensimäinen oli maisteri
    Pietari Schaefer, joka lopulla 17:tta vuosisataa oli Turussa kanteen
    alla uskon-erhetyksistään, sitten kuleksi monessa paikassa ulkomailla
    ja vihdoin tuli Uuteen Ruotsiin. Siellä moni piti häntä pyhänä miehenä,
    niin että Penn'sneck'in asukkaat (itäpuolella virtaa) pyysivät häntä
    papikseen. Hän ei siihen ruvennut, vaan palasi pian Eurooppaan ja oli
    jo v. 1701 taas Turussa. -- Toinen kävijä oli Talous-provessori Turussa
    Per Kalm, joka vv. 1748-1750 tieteellisessä tarkoituksessa oleskeli
    Pohjois-Amerikassa ja sillä välin muutamat kuukaudet toimitti papin
    virkaa Racoon-kirkossa (kaakkoisessa Philadelphiassa, itäpuolella
    virtaa). Siellä hän naikin edellisen papin lesken, ja palasi
    provessori-virkaansa v. 1751. Hän on matkastaan painattanut lavean
    kertomuksen.
    
    
    
    
    FOOTNOTES:
    
    
    [1] Tavallinen koulukartta Pohjois-Amerikasta sisältää kaikki
    tarpeelliset osoitukset Luoteis-retkien suhteen. Lisäksi on siv. 34
    pieni kartta liitetty.
    
    [2] Yhteen päiväntasaaja-asteesen menee lähes 70 Englannin peninkulmaa,
    mutta vähää enemmin kuin 10 Suomen peninkulmaa.
    
    [3] Englantilaiset lukevat puolipäivä-piirit sekä länteen että itään
    Greenwich'istä, joka on noin 17 1/2° itäpuolella Ferroa. -- Mainittu
    puolipäivä-piiri on siis noin 267 1/2° idässä Ferrosta meidän
    kartoissamme.
    
    [4] Englantilaiset noudattavat lämpömittarissaan Fahrenheit'in laatua,
    joka merkittää kiehuma-asteen +212 ja jäätymä-asteen +32. Ranskalaisten
    noudattama Reaumur'in lasku merkittää jäätymä-asteen 0 (varsin niinkuin
    meidän käyttämä Celsius'en lasku), mutta kiehuma-asteen +80, kun
    Celsius'en kiehuma-aste taas on +100. Näissä eri laskuissa on asteiden
    suhde, niinkuin 9, 4 ja 5. Alla oleva kaava osoittaa silmälle
    eroituksen. Että Celsius'en lasku on järjellinen, tuskin tarvinnee
    muistuttaa.
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Opiksi ja huviksi: Lukemisia Suomen perheille
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Opiksi ja huviksi: Lukemisia Suomen perheille
    
    Author: Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen
    
    
            
    Release date: October 15, 2008 [eBook #26927]
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/26927
    
    Credits: Produced by Tapio Riikonen
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #26927. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 26927
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-21
    Completeness
    Complete held text.