Gutenberg · e01.org
Cover of Pompeijin viimeiset päivät
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 26786

Pompeijin viimeiset päivät

by Baron Edward Bulwer Lytton Lytton · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2008
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    Lord Lytton

    Englanninkielestä [»The Last Days of Pompeii»] suomentanut Urho Kivimäki

    Teoksen runot on suomentanut kirjailija K. V. Vesala.

    Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö.

    Helsingissä 1916, Lilius & Hertzberg Osakeyhtiö.

    SISÄLLYS:

    I KIRJA:

    1. Kaksi pompeijilaista hienostelijaa
    2. Sokea kukkastyttö ja muotikaunotar -- Atenalaisen tunnustus.
    • Puhutaan egyptiläisestä Arbakeesta
    1. Glaukuksen ystävät. -- Pompeijilainen talo. -- Antiikkinen juhla
    2. Isiksen temppeli. -- Pappi. -- Arbakeen luonnetta selitetään
    3. Lisää kukkastytöstä. -- Rakkauden edistysaskeleita
    4. Pyydystäjä saa karanneen lintunsa jälleen kiinni ja heittää

    verkkonsa uutta saalista varten
    7. Pompeijin kultaisen nuorison iloista elämää. -- Pienoiskuva
    roomalaisesta kylpylästä
    8. Arbakes voittaa pelin, hän syöttää uhrilleen nautintoja

    II KIRJA:

    1. Pompeijilainen »viinitupa» ja klassillisen painin harrastajat
    2. Kaksi kunnonveikkoa
    3. Glaukus tekee kaupan, joka myöhemmin tulee hänelle kalliiksi
    4. Glaukuksen kilpailija ennättää ennen häntä
    5. Kilpikonna parka. -- Nydian uusi virka
    6. Onnellinen kaunotar ja sokea orjatar
    7. Ione joutuu ansaan -- hiiri koettaa nakertaa paulan poikki
    8. Egyptiläisen yksinäisyys ja yksinhaastelu. -- Lisää hänen

    luonteestaan
    9. Mitä Ionelle tapahtui Arbakeen talossa. -- Ensimäiset merkit
    hirmuisen vihollisen raivosta

    III KIRJA:

    1. Pompeijin tori. -- Ensimäiset oireet liikkeestä, joka alottaa

    uuden ajanjakson ihmiskunnan historiassa
    2. Kuutamomatka Kampanian lahdella
    3. Hartaushetki
    4. Mihinkä kulkee rakkauden virta -- mihin?
    5. Nydia tapaa Julian. -- Pakanallisen sisaren ja kääntyneen veljen
    välinen keskustelu. -- Erään atenalaisen huomioita kristinuskosta
    6. Portinvartija. -- Tyttö. -- Gladiaattori
    7. Pompeijilaisen kaunottaren pukuhuone. -- Julia ja Nydia
    keskustelevat tärkeistä asioista
    8. Julia tapaa Arbakeen. -- Keskustelun tulos
    9. Etelän myrsky. -- Velhon luola
    10. Salamavyön omistaja ja hänen apurinsa. -- Kohtalo kirjottaa
    ennustuksiaan punaisin kirjaimin, mutta ken osaa niitä lukea?
    11.

    Tapahtumat kehittyvät. -- Suunnitelma kehkeytyy. -- Verkko tulee
    valmiiksi, mutta se joutuu toisiin käsiin

    IV luku:

    1. Mietelmiä ensimäisten kristittyjen pyrkimyksistä. -- Kaksi miestä

    tekee ratkaisevan päätöksen. -- Seinillä, etenkin pyhillä seinillä,
    on korvat
    2. Klassillinen isäntä, kokki ja keittiö. Apekides kohtaa Ionen.
    -- Heidän keskustelunsa
    3. Pompeijilaista ylhäisöä ja muodinmukainen päivällinen
    4. Kertomus siirtyy hetkeksi kuvaamaan sivuseikkoja
    5. Lemmenjuoma -- sen teho
    6. Muutamat henkilöt kohtaavat toisensa. -- Erillään kulkeneet virrat
    yhtyvät samaan mereen syöksyäkseen
    7. Lukijalle kuvataan Glaukuksen tilaa. Ystävyyttä koetellaan.
    -- Vihamielisyys heikentyy. -- Rakkaus pysyy samanlaisena, sillä
    rakastava on sokea
    8. Vanhanajan hautajaiset
    9. Ione joutuu seikkailuun
    10.

    Mitä Nydialle tapahtuu Arbakeen talossa. -- Egyptiläinen säälii
    Glaukusta. -- Sääli on syylliselle usein sangen epämieluista
    11. Nydia esiintyy taikurina
    12. Ampiainen joutuu hämähäkin verkkoon
    13. Orja kysyy oraakkelilta neuvoa. -- Joka itsensä sokaisee, sen
    sokeakin voi pettää. -- Kaksi uutta vankia samana yönä
    14. Nydia keskustelee Kalenuksen kanssa
    15. Arbakes ja Ione. -- Nydia jälleen puutarhassa. -- Pääseekö hän
    vapaaksi auttamaan atenalaista?
    16. Iloisten toverien sääli onnetonta kumppaniaan kohtaan. -- Vankila
    ja sen asukkaat
    17. Keino, millä pelastaa Glaukus

    V KIRJA:

    1. Arbakeen uni. -- Egyptiläinen saa vieraan ja varotuksen
    2. Amfiteatterissa
    3. Sallustus ja Nydian kirje
    4. Jälleen amfiteatterissa
    5. Vankien koppi ja kuolleitten luola. -- Sydänsuru ei tunne kauhuja
    6. Kalenus ja Burbo. -- Diomedes ja Klodius. Amfiteatterityttö

    ja Julia
    7. Hävitystyö jatkuu
    8. Arbakes kohtaa Glaukuksen ja Ionen
    9. Lempivien epätoivo. -- Joukkojen kohtalo
    10. Seuraavana aamuna. -- Nydian loppu
    11. Glaukuksen kirje Sallustukselle, kymmenen vuotta Pompeijin
    hävityksen jälkeen

    I KIRJA.

    1 LUKU.

    Kaksi pompeijilaista hienostelijaa.

    »Terve, Diomedes, hauska tavata! Illastatko tänään Glaukuksella?» kysyi vähäläntä nuori mies, jonka avonainen ja naisellisesti laskostettu tunika jo kaukaa ilmaisi hienostelijan ja mairijan.

    »Enpä vainkaan, Klodius ystävä, hän ei ole minua kutsunut», vastasi Diomedes, komearakenteinen, keski-ikäinen mies. »Polluks avita, se on paha temppu, sillä sanovat hänen illallisiaan Pompeijin hienoimmiksi.»

    »Aivan niin, vaikka niissä ei ole koskaan tarpeeksi viiniä minua varten. Ei virtaa hänen suonissaan vanha kreikkalainen veri, sillä hän väittää viinin tekevän hänet kohmeloiseksi seuraavana aamuna.»

    »Tähän säästäväisyyteen lienee muutakin syytä», Diomedes virkkoi kulmiaan rypistäen. »Kaikista oikuistaan ja päähänpistoistaan huolimatta hän ei arveluni mukaan ole niin rikas, kuin tahtoo näyttää olevansa, ja ehkä hänen viinejään rakastetaan enemmän kuin hänen sukkeluuksiaan.»

    »Siinä yksi syy lisää hänen kanssaan illastaa, niinkauan kuin hänellä on yksikin sestertio. Ensi vuonna, Diomedes, meidän täytyy hakea uusi Glaukus.»

    »Hän on kuulemani mukaan kaiken lisäksi intohimoinen nopanpelaaja.»

    »Hän on kaikkiin huvituksiin taipuisa, ja niinkauan kuin hän huvejaan harrastaa järjestelemällä illatsuja, niin kauan mekin olemme ihastuneita häneen.»

    »Ha, hahaa, Klodius, sepä nasevasti sanottu. Oletko koskaan maistanut viinikellarini tuotteita?»

    »Luullakseni en, kelpo Diomedes.»

    »Hyvä, sinun täytyy joskus illastaa luonani. Minulla on varastossani siedettäviä nahkiaisia, ja minä kutsun edili Pansan mukaan.»

    »Oh, älä vaivaudu minun tähteni. Persicos odi apparatus. Olen vähään tyytyväinen. Mutta, aika kuluu, olen menossa kylpyyn -- entä sinä --?»

    »Kvestorin luo -- valtioasioita -- iltapäivällä Isiksen temppeliin.

    Näkemiin!»

    »Mikä pöyhkeilevä, suupaltti, halpasukuinen mies», mutisi Klodius itsekseen astellessaan hiljalleen eteenpäin. »Hän luulee juhlillaan ja viinikellarillaan saavansa meidät unohtamaan, että hän on vapautetun orjan poika -- ja sen me teemmekin, kun kunnioitamme häntä hänen rahojensa vuoksi. Tällaiset rikkaat plebeijit ovat satoa meille, tuhlariylimyksille.»

    Näin itsekseen haastellen Klodius saapui Domitianankadulle, joka vilisi jalankulkijoita ja ajoneuvoja ja johon sisältyi kaikki se iloinen, henkevä, pursuava elämä ja vilske, minkä nykyisin näemme Napolin kaduilla.

    Toistensa ohi pyrkivien ajoneuvojen kellot kilisivät hauskasti korvassa, ja Klodius milloin hymyili, viittilöi, milloin tuttavallisesti puheli, kun vain näki oikein loisteliaat ja oikkukuosiset ajoneuvot. Ja eihän kukaan vetelehtijä Pompeijissa todella ollut niin tunnettu kuin hän.

    »Mutta kas, Klodius! Miten olet hyvän onnesi jälkeen nukkunut?» kuului miellyttävä, soinnukas miehenääni harvinaisen hienorakenteisista vaunuista. Niiden pronssiseen reunustaan oli taidehikkaasti, rauhalliseen, hienoon kreikkalaiseen tyyliin uurrettu Olympian kisoja esittäviä kuvia.

    Vaunuja vetävät parihevoset olivat hienointa partilaista rotua; niiden sirot jalat näyttivät halveksivan maakamaraa noustessaan notkeasti ylös, ja ajoneuvojen nuoren isännän takana seisovan ajajan pienimmästäkin nykäyksestä ne pysähtyivät paikalla ikäänkuin äkkiä kiveksi muuttuneina -- elottomina, mutta ilmehikkäinä kuin joku Praksiteleen elävimmistä ihmeteoksista. Vaunujen omistaja itse oli tuota hoikkaa, kauniin sopusuhtaista lajia, jonka joukosta Atenan kuvanveistäjät hakivat mallinsa.

    Hänen kreikkalaisen syntynsä ilmaisivat hänen vaalea, vuolaskiharainen tukkansa ja piirteitten täydellinen sopusuhta. Hänellä ei ollut togaa, joka keisariajalla ei enää ollutkaan ylhäisten roomalaisten tavallisena pukuna ja jota muodinmäärääjät pitivät suorastaan naurettavana; mutta hänen tunikansa säihkyi tyyrolaisen purppuran rikkainta väriloistoa ja sitä kiinnittävät soljet, fibulae, säteilivät smaragdeja.

    Kaulasta riippuva kultakellukka oli rinnalle kierretty käärmeenpääksi, jonka suusta valahti esiin suuri sinettisormus, mitä taidehikkain ja hienoin mestarituote sekin. Tunikan hihat olivat avoimet ja kämmenenlevyisen kultaompelen reunaamat. Ja miehustalle kierretty arabeskikoristeinen vyö, samaa kudontaa kuin hihansuutkin, sisälsi, kun taskuja ei ollut, kaulaliinan pitimen, rahakukkaron, piirtimen ja vahataulun.

    »Glaukus ystäväni», Klodius virkkoi, »onpa mieluista nähdä, kuinka vähän tappiosi ovat ulkoasuusi vaikuttaneet. Sinähän näytät aivan Apollon henkevöimältä, ja kasvosi huokuvat onnenautuutta; kuka tahansa voisi pitää sinua voittajana ja minua hävinneenä.»

    »Ja pitäisikö sitten noiden metallipalapahasten voiton tai häviön vaikuttaa mielialaamme, Klodius ystäväni? Venus avita, niinkauan kuin nuorina voimme seppelin kiharamme koristaa ja sitra vielä heläjää kyllästymättömissä korvissamme ja Lydian tai Kloen hymyily saa veren suonissamme väkevänä virtaamaan, niin kauan me haemme nautintoa aurinkoisesta luonnosta ja teemme pian ajasta itsestään nautintojemme rahastonhoitajan. Illastathan tänään luonani, kuten puhe oli?»

    »Kukapa unohtaisi Glaukuksen kutsun!»

    »Mutta minne olet menossa?»

    »Olen matkalla kylpyyn, mutta on vielä tunti jäljellä tavalliseen kylpyaikaan.»

    »Hyvä on, lähetän vaunut kotiin ja kävelen kanssasi. No, no, Fylliakseni», hän jatkoi silittäen lähempänä olevaa hevosta, joka hirnahtaen ja korviaan iloisesti taaksepäin luimistaen osotti hyväilyn tuntevansa; »juhlapäivä on tämä sinulle. -- Eikö se ole mainio, Klodius?»

    »Foibos avita», ylhäinen mairija vastasi -- »kuten Glaukuskin.»

    2 LUKU.

    Sokea kukkastyttö ja muotikaunotar. -- Atenalaisen tunnustus. -- Puhutaan egyptiläisestä Arbakeesta.

    Iloisesti haastellen minkä mistäkin nuoret miehet kulkivat pitkin katuja. He olivat nyt siinä kaupunginosassa, jossa olivat rikkaimmat myymälät; niiden seinät olivat koristetut mitä upeimmin freskomaalauksin, joissa eloisat, mutta silti sopusointuiset värit välkkyivät.

    Pulppuavat suihkukaivot, jotka kuumaan ilmaan syöksivät vilpoisan vesikaarensa; tyyrolaisen purppuran vaatehtimat kävelijäjoukot; kirjava vilinä, joka oli kasaantunut jonkun erikoisen huomattavan kauppahuoneen edustalle; sinne tänne kiiruhtavat orjat päänpäällisine, hienotekoisine pronssiastioineen; siellä ja täällä seisoskelevat maalaistytöt täysine hedelmä- ja kukkaskoreineen, jotka entisajan italialaisille antoivat suuremman viehätyksen kuin heidän nykyajan jälkeläisilleen (jotka sananparren »latet anguis in herba» mukaan pelkäävät orvokkeja ja ruusuja, koska ne muka synnyttävät sairautta); lukuisat seurusteluhuoneistot, joita tuo vilkas kansa käytti kuten me kahviloitamme ja klubejamme; kauppakojut, joiden marmoripöydät olivat kukkuroillaan viini- ja öljyastioita ja joiden ovenpieleiset, purppuraisella auringon verholla suojatut istuimet tarjosivat väsyneille lepoa ja joutilaille viihdykettä -- kaikki tämä loi niin elämäniloisen kuvan, että atenalaisen Glaukuksen muutenkin iloon ja riemuun taipuisa mieli tuli entistä herkemmäksi.

    »Älä puhu enää Roomasta», hän virkkoi Klodiukselle. »Tuon valtavan kaupungin huvittelut ovat liian vakavia ja raskaita. -- Neeron kultaisessa palatsissakin ja Tiituksen ruhtinaallisesti alkaneessa hovielämässäkin on jotakin silmää väsyttävää -- henkeä ahdistavaa; sitäpaitsi, Klodius, tuntuu tuskalliselta verrata toisten suunnatonta rikkautta ja ylellisyyttä omaan vähäpätöisempään asemaan. Mutta täällä me voimme huolettomina heittäytyä huvituksiin ja voimme niistä nauttia kyllästymättä ja väsymättä.»

    »Siitäkö syystä olet kesäasunnoksesi valinnut Pompeijin?»

    »Siitä. Pidän sitä Baiaeta parempana. En vähäksy jälkimäisenkään viehätysvoimaa, mutta en rakasta sen pedanttisia kesäasukkaita, jotka näyttävät punnitsevan jokaisen huvituksensa drakmoissa.»

    »Ja kuitenkin sinä pidät suuresta opista, sinun talossasi viljellään eeposta ja draamaa, Aiskyloa ja Homeroa.»

    »Niinpä kylläkin, mutta nuo roomalaiset, jotka jäljittelevät esi-isiäni, tarttuvat kaikkeen niin kömpelösti. Metsälle mennessäänkin he kuljetuttavat orjillaan Platoa mukanaan, ja kun saalis on saatu, ottavat he kirjat ja kääröt esille, jottei hetkeäkään hukkaan menisi.

    Kun tanssijattaret heidän edessään kaikessa persialaisessa vuolaassa vehmaudessaan liihottelevat, paasaa joku vapautetun orjan vesa heille kivijäykin naamoin siveyssaarnaa Ciceron »De officiis»-teoksesta.

    Sellaista typeryyttä! Huvittelua ja oppia ei pidä siten yhdistää, kummastakin pitää erikseen nauttia. Roomalaiset menettävät molemmat tällä käytöllisellä hienosteluntavottelullaan, ja he osottavat, etteivät he kummastakaan mitään ymmärrä. Oo, Klodius, kuinka vähän maanmiehesi tietävätkään Perikleen taidosta ja Aspasian viehättäväisyydestä. -- Olin eilen Pliniuksella, hän istui huoneessaan kirjottamassa jonkun orjaparan soittaessa tibiaa. Hänen veljensäpoika (hyi, niitä filosofoivia tomppeleita!) luki Thukydideen kuvausta rutosta, ja päännyökkäyksin seuraten soittoa hän ääneen tavaili tuon hirvittävän kuvauksen inhottavia yksityiskohtia.

    Tuon ukkelin mielestä ei ollut mitään outoa siinä, että hän samalla hetkellä sai kuulla rakkauslaulun säveleitä ja ruton kauhujen kuvausta.»

    »Oh, ne ovat molemmat niin toistensa kaltaisia», Klodius virkkoi.

    »Samaa sanoin hänelle, hänen hölmöyttään peittääkseni; -- mutta nuorukainen tuijotti minuun pilaa ymmärtämättä ja vastasi, että sävel hivelee vain tunteetonta korvaa, kirja taas (s.o. rutonkuvaus) ylentää sydäntä. 'Kas', paksu setä ilahtuneena virkahti, 'poikani on jo täysverinen atenalainen, hän yhdistää hyödyllisen kauniiseen.' Voi Minerva, kuinka itsekseni nauroinkaan!

    Talossa vielä ollessani tuotiin nuorelle sofistille sana, että hänen rakkain vapautettu orjansa oli kuollut kuumeeseen. -- 'Armoton kuolema!' hän huudahti. -- 'Tuokaa Horatiukseni; kuinka kauniisti tuo mainio runoilija meitä lohduttaakaan tällaisissa onnettomuuksissa!' Luuletko, Klodius, näitten miesten voivan rakastaa? Tuskinpa vain aistimin. Kuinka harvoin roomalaisessa tapaat sydämen! Hänessä on vain älyn koneistoa -- luuta ja lihaa siinä ei ole.»

    Vaikka Klodiusta salaisesti loukkasivatkin nämä huomautukset hänen maanmiehistään, näytti hän olevan samaa mieltä kuin ystäväkin, osaksi siitä syystä, että hän luonteeltaan oli mairija, osaksi siitä, että nuorten roomalaiselostelijoiden tapana oli hieman halveksivasti puhua omasta alkuperästään, josta he pohjaltaan olivat niin ylpeitä. Oli muodinomaista jäljitellä kreikkalaista ja samalla naureskella tätä kömpelöä jäljittelyä.

    Heidän haastelunsa ja askeleensa keskeytti väentungos eräällä torilla, jossa kolme katua yhtyi; siinä seisoi valoisan, soman temppelin pylväistön varjossa nuori tyttö oikeassa kädessä kukkaskori ja vasemmassa pieni kolmikielinen soittovehe, jonka matalat ja vienot äänet säestivät hänen rajua ja puolibarbarista lauluaan. Laulusta tauottuaan hän aina viehkeästi heilautti koriaan kehottaen kuulijoitaan ostamaan kukkia, ja monta sestertiota hänen koriinsa heitettiinkin, osaksi kauniista laulusta osaksi säälistä -- silla tyttö oli sokea.

    »Siinä minun tessalilaisrukkani», Glaukus virkkoi ja pysähtyi. »En ole häntä vielä Pompeijiin palattuani nähnytkään. Vaiti, hänellä on kaunis ääni. Kuunnelkaamme.»

    Sokean kukkastytön laulu.

    1.

    Ostakaa kukkia, ostakaa!
    Oon kaukaa sokea tyttönen.
    He kertoi, ett' ihana ompi maa;
    Nää kukat on kauneimmat lapsista sen.
    Ne sorjiksi suokaa jäädä näin,
    Elon purppuran säilyttää!
    Näet äitinsä helmasta äskettäin
    Mä raikkaina poimin nää.
    Tuulen lempeät henkäilyt,
    Hellät ja armahat hyväilyt
    Hehkuvat katseistaan.
    Sen suukkoset huulia heljentää,
    Ja hentoja poskia kyyneltää;
    Myös itkevi äiti armas tuo.
    Ja kysyvän katsellen kauas luo,
    Ja syömensä sykkivi oottaen,
    Ja lapsia kotihin kutsuen,
    Ja helmet, jotk' enin hohtavat,
    Emon hellän kaipuusta kertovat;
    Oi, nää ei he toisiaan.

    2.

    Teill' ompi maailma valkeuden,
    Missä lemmetär lausuvi silmäyksin;
    Yön mailta on sokea neitonen,
    Kaikk' on hälle kaikua tyhjää yksin.

    Kuni tuonelan tienoita käyn,
    Surun virroilla viivyttäyn;
    Mä varjojen ohitse kiitävän kuulen,
    Soi äänensä mullen kuiskeesta tuulen,
    Kuin muotoja nähdä mä kalpaankaan!
    Kädet niille mä ojennan lempivät;
    Vain äänet vastahan väikkyvät,
    Elo aaveita mullen on vaan.

    Tulkaa, tulkaa, ostakaa!
    Kuulkaa, nuo kaunot huokajaa,
    -- Näet ääni on heillä myös --:
    »Tytön sokean henkäilyn konsa kohtaa
    Nää hehkeät ruusut, ne pelkoa hohtaa.
    Valon lapset herkkiä on.
    He pelkää impeä varjoston;
    Pois sokean käsistä kaipajamme,
    Me katseita kirkkaita kaihoamme.
    Yöt' emme me lemmi lain.
    Näimme päivyen katseissa kulkijain.
    Oi, kukkia ostakaa!

    »Haluan tuon orvokkikimpun, kaunis Nydia», Glaukus sanoi työntyen joukon läpi ja pudotti kourallisen pikkurahaa koriin. »Äänesi on viehättävämpi kuin koskaan.»

    Sokea tyttö säpsähti kuullessaan atenalaisen äänen. Laulu lakkasi äkkiä, ja veri syöksyi hänen kaulalleen, poskilleen ja ohimoilleen.

    »Olet siis palannut!» hän virkkoi matalalla äänellä ja toisti ikäänkuin itsekseen: »Glaukus on palannut.»

    »Niin, lapseni, olen ollut Pompeijissa jo viisi päivää. Puutarhani kaipaa kuten ennenkin hoitoasi. Toivon, että käyt sitä huomenna katsomassa. Ja muista, että seppeleitä minun talossani sitovat vain kauniin Nydian kädet.»

    Nydia hymyili tyytyväisenä, mutta ei vastannut, ja Glaukus erkani joukosta hilpeänä ja huoletonna, kiinnitettyään sitä ennen rintaansa valikoimansa orvokit.

    »Tämä lapsi on siis sinun hoidokkejasi?» Klodius kysyi.

    »Niin on -- eikö hän laula ihanasti? Tuo orjatarrukka minua miellyttää!

    Hän on sitäpaitsi kotoisin jumalten maasta -- Olympos on varjonnut hänen kehtonsa -- hän on Tessaliasta.»

    »Velhojen maasta.»

    »Oikein, vaikka omasta kohdastani kaikki naiset ovat velhoja ja Pompeijissa näyttää, Venus avita, ilmakin olevan tulvillaan rakkauden taikajuomaa, niin kauniiksi minun silmäni näkevät jokaiset parrattomat kasvot.»

    »Ja katso! Tuossa tulee Pompeijin kaikkein kauniimpia, vanhan Diomedeen tytär, rikas Julia», Klodius virkkoi nähdessään erään nuoren, huntupeitteisen naisen kahden orjattaren saattamana lähestyvän kylpylän tiellä.

    »Ihana Julia, me tervehdimme sinua», Klodius sanoi.

    Julia kohotti hieman huntuaan, niin että hän lievästi kiemaillen paljasti rohkean roomalaisen profilin, mustat, sädehtivät silmät ja posken, jonka luonnolliseen, kellervään väriin taide oli sirottanut hivelevää, helakkaa hohdetta.

    »Ja Glaukuskin on palannut», hän virkkoi välähyttäen tarkottavan silmäyksen atenalaiseen. »Onko hän unohtanut», hän puoliääneen jatkoi, »viimevuotiset ystävänsä?»

    »Hurmaava Julia, vaikka Lethe katoisikin jollakin maailmankolkalla, puhkee se toisella jälleen pinnalle. Jupiter ei salli meidän koskaan unohtaa kuin hetkeksi; mutta vielä ankarampi Venus ei salli edes sitäkään.»

    »Glaukus ei milloinkaan puutu kauniita sanoja.»

    »Kuinka se voisi olla mahdollistakaan, kun niiden kohde on niin kaunis.»

    »Tavannen teidät molemmat pian isäni huvilassa», Julia sanoi Klodiukselle puhuen.

    »Me sanomme tätä päivää valkoisen kiven päiväksi», peluri vastasi.

    Julia laski huntunsa, mutta niin hitaasti, että hänen viimeinen katseensa osui atenalaiseen teeskennellyn arkana, mutta sittekin rohkeana. Katseesta puhui sekä hellyys että moite.

    Ystävykset astelivat edelleen.

    »Julia on kieltämättä kaunis», Glaukus virkkoi.

    »Viime vuonna olisit tuon huomautuksen tehnyt lämpimämmin.»

    »Niin, minut häikäisi ensi näkemä, ja minä erehdyin pitämään jalokivenä, mikä olikin vain keinotekoinen jäljitelmä.»

    »Oikein», Klodius vastasi. »Naiset ovat pohjaltaan kaikki samanlaisia.

    Onnellinen, joka nai kauniit kasvot ja suuret myötäjäiset. Mitä voisi hän toivoa muuta?»

    Glaukus huokasi.

    He olivat nyt kadulla, jossa oli vähemmän liikettä ja josta näkyi avoin ja rauhallinen meri; harvoin näillä ihanilla rannoilla esiintyy mitään kauhunkuvaa, niin lämpimiä ovat ne leyhkät, jotka sen yli puhaltavat, niin hehkuvia ja monikirjavia ne värit, jotka kuvastuvat runollisista pilvistä, niin huumaavia tuoksut, joita maatuuli tänne kuljettaa.

    Sellaisesta merestä saattoi olettaa Afroditeen nousseen maata hallitsemaan.

    »On liian aikaista mennä kylpyyn», sanoi kreikkalainen, jonka oli vallannut runollinen innoitus, »jättäkäämme meluisa kaupunki ja nauttikaamme meren suloista, niinkauan kuin aurinko vielä sen aalloilla leikkii.»

    »Menkäämme vain,» Klodius virkkoi, »merenrantama onkin kaupungin eloisin osa.»

    Pompeiji oli pienoiskuva oman aikansa sivistyksestä. Sen muurien sisään oli kasaantunut kaikki se, mitä loistelias elämä ja rikkaus voivat tarjota. Sen pienistä, mutta välkkyvistä myymälöistä, sen palatseista, kylpylöistä, forumista, teatterista, sirkuksesta -- sen toimeliaasta, mutta ränstyneestä elämästä, sen hienostuneista muodoista ja kansan paheista kuvastui pienoiskoossa koko keisariaika. Se oli konelaite, panoraama, johon jumalat tuntuivat asettaneen näytteille maailman suurimman yksinvallan ja josta ne myöhemmin sen hävittivät jälkimaailman ihmeeksi -- siinä siveyslaki, ettei mikään ole uutta auringon alla.

    Lahden kuvankirkkaalla pinnalla lojuivat kauppalaivat ja rikkaitten porvarien kultakoristeiset huvialukset. Niiden välistä puikkelehtivat sinne tänne kalastajavenheet, ja kaukaa näkyivät Pliniuksen laivaston hoikat mastot. Rannalla istui muuan sisilialainen, joka rajusti viittoillen ja liikutetuin ilmein kertoi kalastajajoukolle ja ohikulkijoille tarinaa haaksirikkoutuneista merimiehistä ja pelastavista delfineistä; aivan samaa saatte nykypäivinä kuulla Napolin satamalaitureilla.

    Kreikkalainen vei toverinsa pois joukosta ja ohjasi askelensa rantaman yksinäisemmille puolille, ja ystävykset istahtivat pienelle, sileältä kalliopengermältä kohoavalle kivelle hengittämään hyvätuoksuista, vilvoittavaa meri-ilmaa, joka aalloilla leijuen tuntui näkymättömin askelin seuraavan jotakin sointurytmiä. Siinä oli jotakin vaitioloon ja uneksintaan kiehtovaa.

    Klodius laskeskeli, silmiään auringon polttavilta säteiltä varjoten, kuluneen viikon pelihäviöitään; ja nojaten käteensä ja välittämättä auringosta -- se on hänen kansansa suojelusjumala -- Glaukus antoi katseensa harhailla laajoilla tasangoilla, tuntien suonientäyteistä runollista viehkeyttä, iloa ja lempeä ja lienee kadehtinut sitä tuulenleyhkää, joka oli nostanut siipensä lentääkseen Kreikan rantamille.

    »Sanopa, Klodius», kreikkalainen virkkoi vihdoin, »oletko koskaan rakastanut?»

    »Monta kertaa.»

    »Joka useasti on rakastanut», Glaukus vastasi, »ei ole koskaan rakastanut. On vain yksi Eros, vaikka monta jäljitelmää.»

    »Jäljitelmät ovat kuitenkin kaikitenkin pikkujumalia nekin», Klodius virkkoi.

    »Olen samaa mieltä kuin sinäkin», kreikkalainen vastasi. »Minä palvon rakkauden varjoakin, mutta rakkautta itseään vielä enemmän.»

    »Rakastatko siis vakavasti ja kaikesta sydämestäsi? Tunnetko samaa, mitä runoilijat kuvaavat -- sitä, mikä saa meidät unohtamaan ateriamme, teatteria vieromaan ja elegioja kirjottamaan? Enpä olisi sitä koskaan uskonut. Sinä näyttelet hyvin.»

    »En ole vielä niin kaukana», vastasi kreikkalainen hymyillen; »tai sanonpa kuten Tibullus, --

    Ket' ohjaa lempi, hän, kuhun kulkeekin,
    Pyhässä turvass' on.

    En ole todella vielä rakastunut, mutta voisin sen tehdä, jos lempeni esineen kohtaisin. Eros kyllä soihtunsa sytyttäisi, mutta papit eivät ole vielä antaneet hänelle öljyä.»

    »Arvaanko ma lempesi esineen? Eikö se olekin Diomedeen tytär? Hän lempii sinua eikä tahdo intohimoaan salatakaan; ja, Herkules avita, sanon vielä kerran, hän on sekä kaunis että rikas. Hän koristaa miehensä talon pihtipielet kultaverkoin.»

    »En halua itseäni myydä. Myönnän, että hän on kaunis, ja ellei hän olisi vapautetun orjan pojantytär, olisin ehkä kerran -- mutta ei -- hänen kauneutensa on kasvojen muotoa, hänen tapansa eivät ole naisen eikä hänen henkensä tunne muunlaista nautintoa kuin huvituksien.»

    »Olet kiittämätön. Sano sitten, kuka se onnellinen naikkonen on!»

    »Kuule siis, Klodius. Joku kuukausi sitte olin Napolissa, kaupungissa, joka miellyttää minua tavattomasti, sillä se on säilyttänyt paljon alkuperäisiä kreikkalaisia tapoja ja muotoja ja se ansaitsee hyvin nimensä Partenope ihanan ilmastonsa ja kauniin rakenteensa vuoksi.

    Eräänä päivänä menin Minervan temppeliin rukoilemaan, en niin paljoa omasta puolestani kuin kaupungin, jolle Pallas ei enää entisen ystävällisesti hymyile. Temppeli oli autio ja tyhjä. Atenan muistot täyttivät mieleni. Kun luulin olevani yksin temppelissä ja vakava mieliala oli minut vallannut, kohosi rukous sydämestä huulille ja minä itkin rukoillessani. Minut keskeytti silloin vierestä kuuluva huokaus.

    Käännyin äkkiä ja näin edessäni naisen. Hän rukoili myöskin ja oli kohottanut huntunsa, ja kun katseemme kohtasivat toisensa, oli kuin taivainen säde noista tummista ja hymyilevistä silmistä olisi tunkeutunut sieluuni. En milloinkaan ole kuolevaisia piirteitä nähnyt niin mestarillisen ihania. Lievä surumielisyys pehmensi ja kohotti niiden ilmettä; tuo sanoinkuvaamaton jokin, joka käy sydämestä sydämeen ja jonka kuvanveistäjät ovat painaneet Psyken piirteisiin, teki hänen kauneutensa taivaalliseksi ja yleväksi; hänenkin silmissään kyynelet kiilsivät. Olin varma, että hänkin oli atenalainen ja että rukoillessani Atenan puolesta hänen henkensä oli minun tavannut.

    Puhuttelin häntä, vaikka vapisevin äänin. 'Ihana neito', sanoin, 'etkö olekin atenalainen?' Ääneni kuullessaan hän punastui ja peitti hunnulla puoleksi kasvonsa. 'Esi-isieni luut', hän virkkoi, 'ovat Ilissuksen varsilla; itse olen syntynyt Napolissa, mutta mieleltäni ja syntyperältäni olen atenalainen.' 'Viekäämme siis', sanoin, 'yhteinen uhrimme', ja kun pappi juuri silloin tuli esiin, seisoimme rinnakkain rukouksin seuratessamme jumalanpalvelusta. Yhtaikaa polvistuimme jumalattaren eteen, yhtaikaa laskimme oliviseppelemme alttarille.

    Tämä yhteinen toimi synnytti minussa omituisen, miltei pyhän herkkyyden tunteen. Me, vieraat etäisestä ja sortuneesta maasta, olimme kahden ja yksin temppelissä, joka oli kotimaamme jumalalle pyhitetty; eikö ole luonnollista, että sydämeni kiintyi isänmaan ystävään, jommoiseksi häntä saatoin sanoa?

    Oli kuin olisin hänet jo vuosia tuntenut, ja tuo yksinkertainen jumalanpalvelus oli omansa ihmeen tavoin yhdistämään harrastuksemme ja hävittämään aikasuhteet. Ääneti lähdimme temppelistä, ja aijoin juuri häneltä kysyä, missä hän asui ja saisinko käydä häntä tapaamassa, kun samassa temppelinovella seisova nuorukainen, jonka piirteet suuresti muistuttivat hänen ulkomuotoaan, tarttui hänen käteensä. Hän kääntyi ja sanoi minulle hyvästit. Väkijoukko erotti meidät, enkä häntä sen koommin nähnyt.

    Kotiin tultuani sain kirjeitä, jotka saivat minut heti lähtemään Atenaan, sillä sukulaiseni uhkasivat minua perintöhaasteella. Kun kaikki oli onnellisesti ohi, palasin Napoliin. Hain koko kaupungin. En löytänyt jälkeäkään kadonneesta ystävästäni ja toivoen iloisessa humussa unohtavani kauniin haavekuvani syöksyin suin päin Pompeijin huvituksiin. Siinä koko kertomukseni. En rakasta, mutta muistelen ja ikävöin.»

    Klodius aikoi jotakin sanoa, mutta silloin lähestyi heitä hitain ja juhlallisin askelin muuan mies, ja kuullessaan hänen askeltensa äänen liuskakivillä ystävykset kääntyivät ja tunsivat heti miehen.

    Siinä oli mies, nelissäkymmenissä, rotevaruumiinen, laihaa, mutta väkevää ja ytimekästä rakennetta. Hänen tumma, pronssinhohteinen ihonsa ilmaisi hänen itämaisen alkuperänsä, hänen piirteissään oli jotakin hahmoteltua kreikkalaista (varsinkin poskissa, huulissa ja kulmissa), mutta nenä oli hiukan korkea ja kaareva, ja luja, ulkoneva luusto ei sallinut niitä täyteläisiä, vereviä muotoja, joita kreikkalaiset pitävät miehevyyden kauneimpina merkkeinä. Hänen suuret, yömustat silmänsä säteilivät tasaista, vakavaa valoa.

    Syvä, ajatuksien täyttämä ja suruvoittoinen rauha näytti horjumattomana asuvan niiden majesteetillisessa, käskevässä katseessa. Hänen käyntinsä ja ryhtinsä ilmaisivat keveyttä ja arvokkuutta, ja hänen pukunsa vieras kuosi ja yksinkertaisuus antoivat hänen tyynelle ryhdilleen ja muhkealle muodolleen erikoisen arvokkaan leiman. Tervehtiessään vastatullutta tekivät molemmat nuoret miehet vaistomaisesti ja salaisesti käsillään taikamerkin, sillä egyptiläisellä Arbakeella arveltiin olleen turmaa uhkaava, paha katse.

    »Pitääpä maiseman todella olla kaunis», Arbakes sanoi kylmästi, mutta kohteliaasti hymyillen, »kun se voi houkutella iloisen Klodiuksen ja kaikkien ihaileman Glaukuksen kaupungin joukontäyteisiltä kaduilta tänne.»

    »Onko luonnossa siis yleensä niin vähän houkuttelevaa?» kreikkalainen virkkoi.

    »On -- nautinnonhaluisille.»

    »Varma, mutta tuskinpa viisas vastaus. Nautinnoissa viehättävät vastakohdat; huvittelut opettavat meitä rakastamaan yksinäisyyttä, tämä taas arvioimaan huvitteluja.»

    »Siten ajattelevat nuoret puutarhafilosofit», egyptiläinen virkkoi, »he pitävät väsähtäneisyyttä mietiskelynä ja kuvittelevat tuntevansa yksinäisyyden kaipuuta, kun he ovat väsyneet huvitteluihin. Mutta sellaisessa tyhjässä mielialassa ei luonto voi sytyttää sitä innoitusta, joka vain voi ammentaa luonnon koskemattomasta yksinäisyydestä sen kuvaamatonta kauneutta; se ei vaadi teiltä intohimon kulutusta, vaan koko sen hehkun, josta te luontoa palvoen tahdotte päästä. Nuori atenalainen, kun Luna (kuu) valohämynä antautui Endymionille, niin se tapahtui päivän mailleen mentyä, ei ihmisten kuumeisessa touhussa, vaan hiljaisella vuorella ja metsästäjän yksinäisissä laaksoissa.»

    »Kaunis vertaus», Glaukus huudahti, »mutta mikä väärä tulkinta!

    Kulunut! se sana on vanhaa, ei nuorta varten. Minä ainakaan en vielä koskaan ole tuntenut kyllästymystä.»

    Egyptiläinen hymyili, mutta hänen hymynsä oli kylmää ja jäätävää ja sai arkailemattoman Klodiuksenkin värisemään. Arbakes ei vastannut Glaukuksen intoiseen huomautukseen, mutta hetken vaijettuaan hän virkkoi lempeällä ja alakuloisella äänellä:

    »Olette kuitenkin kaikitenkin oikeassa nauttiessanne niinkauan kuin aika teille hymyilee; pian ruusu kuihtuu, pian sen tuoksu haihtuu. Ja, Glaukus, mitä jää meille, muukalaisille, jotka vaellamme niin kaukana isiemme haudoilta, mitä jää meille muuta kuin nautintoa ja kaipuuta -- edellistä sinulle, jälkimäistä minulle.»

    Kreikkalaisen kirkkaat silmät olivat äkkiä kyynelin täyttyneet. »Ah, Arbakes», hän huudahti, »älä puhu esi-isistämme! Unohtakaamme, että hekin kerran ovat olleet yhtä vapaita kuin Rooma! Ja maine! -- voi, turhaa on koettaa sitä henkiin herättää Maratonin kentällä ja Termopylaessa.»

    »Sydämesi ei hyväksy, mitä sinä puhut», egyptiläinen virkkoi, »ja ensi yön iloissa sinä muistat enemmän Laenaa[1] kuin Laisia. Näkemiin.»

    Tämän sanottuaan hän kietoi vaipan ympärilleen ja lähti hitain askelin pois.

    »Hengitän jälleen vapaammin», Klodius virkkoi. »Egyptiläisiä matkiaksemme me joskus tuomme juhliimme luurangon. Totisesti, sellainen egyptiläinen kuin tuo hiipivä varjo, on aaveentapainen kyllin tekemään hienoimman falernolaisen viininkin happamaksi.»

    »Kummallinen mies», Glaukus sanoi miettiväisenä. »Vaikka hän näyttääkin kuolleen huvitukselle ja kylmältä maiselle riemulle, joku murhe häntä painaa, ja hänen ulkokuorensa ja sydämensä puhuvat erilaista kieltä.»

    »Niin, puhutaan muunkinlaisista orgioista kuin niistä, joita hänen yksinäisessä talossaan Osiriin kunniaksi vietetään. Rikaskin hän on, niin sanotaan. Emmekö voisi ottaa häntä joukkoomme ja opettaa hänelle pelin salaisuuksia? Nautintojen nautinto! Kuinka ihana sinä olet, oi peli, sinä toivon ja pelon kuumeinen polte, sinä verraton, voittamaton intohimo.»

    »Innoittunut -- innoittunut!» Glaukus huudahti nauraen, »oraakkeli esittää runoutta Klodiuksen suun kautta. Mikä onkaan seuraava ihme?»

    3 LUKU.

    Glaukuksen ystävät, -- Pompeijilainen talo. -- Antiikkinen juhla.

    Kaikkea oli taivas Glaukukselle antanut, mutta erästä puuttui; hän oli saanut kauneutta, voimaa, rikkautta, kuuluisat esi-isät, tulisen mielen, runoilijan taipumukset, mutta hän ei ollut perinyt vapautta.

    Hän oli Atenassa syntynyt, Rooman alamaisena. Saatuaan jo varhain melkoisen perinnön hän oli nuorukaisen koko innolla viehättynyt matkustelemaan ja huumaantunut keisarillisen hovin loistaviin nautintoihin.

    Hän oli Alkibiades, jolla ei ollut kunnianhimoa. Hän oli mies, jommoiseksi jokainen kyvykäs ja rikas nuorukainen muuttuu, kun into maineen tavotteluun puuttuu. Hänen roomalainen talonsa oli kaikkien huvinhaluisten, mutta myöskin taiteenystävien kokouspaikka; ja kreikkalaiset kuvanveistäjät kilvan kiiruhtivat koristamaan atenalaisen pylväistöä ja eksedraa.

    Hänen pompeijilainen asuntonsa -- ah, värit ovat nyt vaalenneet, seinät maalauksensa kadottaneet! -- sisustuksen valikoitu kuosi ja sulous on hävinnyt; mutta mitä hämmästyksen huudahduksia kuuluikaan niiden suusta, jotka ensimäisinä meidän päivinämme näkivät nuo herkulliset, pienimpiin osiinsa saakka taiteelliset koristeet -- nuo maalaukset -- nuo mosaiikit!

    Intohimoisena runouden ja draaman ystävänä -- nehän muistuttivat Glaukukselle hänen oman rotunsa hengestä ja sankarikaudesta -- hän oli talonsa koristuttanut Aiskiloa ja Homeroa esittävillä maalauksilla. Ja muinaistutkijat, joiden maku on muuttunut kaupanomaiseksi, tahtovat suosijassa nähdä itse taiteilijan ja kutsuvat (erehdys on nyttemmin kyllä huomattu) vanhasta tottumuksesta atenalaisen Glaukuksen tuhkasta kaivettua taloa »draamallisen runoilijan taloksi.»

    Ennenkuin käymme kuvaamaan tätä taloa, lienee paikallaan antaa lukijalle yleisiä tietoja pompeijilaisesta rakennuksesta, jotka tiedot hän kyllä koska tahansa löytää Vitruviuksen teoksista, kaikkine niine poikkeuksineen, joita päähänpistot ja loisteliaisuus yksityiskohtiin lisäävät ja jotka, inhimillistä kylläkin, siitä asti ovat muinaistutkijoille antaneet paljon päänvaivaa. Me teemme kuvauksemme kuitenkin niin selvästi ja kansanomaisesti kuin mahdollista.

    Taloon tullessanne astutte tavallisesti kapean, vestibulumiksi nimitetyn käytävän kautta halliin, joka on pylväin koristettu (nyttemmin usein ilman pylväitä). Kolmelta seinältä vievät ovet makuusuojiin (niiden joukossa myöskin ovenvartijan), useimmat niistä on varattu parhaimmille vieraille.

    Hallin peräpäässä, oikealla ja vasemmalla on, jos talo on iso, kaksi pientä suojaa talon naisväkeä varten; ja keskellä hallin nelikuviokasta lattiaa on suunnikkaan muotoinen vesiallas (sen klassillinen nimi on impluvium); sadevesi tuli kattoaukosta, joka voitiin salaluukun avulla sulkea.

    Lähellä impluviumia, jota vanhat pitivät erikoisessa arvossa, olivat (Pompejissa harvemmin kuin Roomassa) perhejumalien patsaat; -- kotilietenä, josta roomalaiset runoilijat usein laulavat ja joka oli lareille (kodinhaltijoille) pyhitetty, oli Pompeijissa usein vain liikuteltava hiilipata; yhteen nurkkaan, tavallisesti näkyvimmälle paikalle oli asetettu suuri puinen kaappi, joka oli pronssi- tai rautasilauksin huoliteltu ja vahvistettu ja joka oli vahvoilla kahleilla niin lujaan kiinnitetty kivijalustaansa, että varkaitten ja rosvojen aikeet sitä irrottaa olivat turhat.

    Tämä varokeino siksi, että kaappi oli talonisännän rahasäiliö; vaikka olettaa voikin, koska Pompeijin kaivetuista taloista ei ole paljo rahaa löydetty, että kaappi pikemminkin oli vain talon koriste kuin hyötyesine.

    Tässä hallissa (tai klassillisesti puhuen atriumissa) otettiin vastaan klientit ja halpa-arvoisemmat vieraat. »Ylhäisemmissä» taloissa oli huone atriensis vartavasten hallissa palvelevaa orjaa varten, jolla muiden orjien rinnalla oli mahtava asema. Vesiallas keskellä lattiaa oli varmaankin vaarallinen laite, mutta hallin muilla sivuilla oli kyllin tilaa kävellä edestakaisin. Käytäväovea vastapäätä, atriumin toisessa päässä oli myöskin huone (tablinum), jonka lattia tavallisesti oli väririkasta mosaiikkia ja jonka seiniä peittivät taidemaalaukset.

    Täällä säilytettiin perhemuistot tai merkit siitä julkisesta toimesta, joka talon isännällä oli ollut hoidettavana. Tästä salongista, mikäli sitä nimitystä tässä voimme käyttää, päästiin sivuhuoneeseen, ruokasaliin eli tricliniumiin; toisella puolella oli huone, jota sanokaamme vaikka aarrekammioksi; siellä säilytettiin kaikenlaiset kalliit ja harvinaiset arvoesineet. Ja kapeaa käytävää pitkin pääsi täältä orjien huoneiston kautta ja tarvitsematta kulkea jo mainittujen huoneitten läpi rakennuksen takaosaan.

    Kaikki nämä suojat avautuivat pitkähköön pylväskäytävään, jonka teknillinen nimi on peristyle. Jos talo oli pieni, niin se loppui tähän pylväistöön, ja siinä tapauksessa oli peristylen keskusta, olipa se kuinka pieni tahansa, järjestetty jonkinlaiseksi puutarhaksi, jota koristivat jalustoille asetetut kukkamaljakot.

    Pylväskäytävästä veivät ovet oikealle ja vasemmalle makuusuojiin[2], toiseen tricliniumiin eli ruokasaliin (antiikin aikoina oli tähän tarkotukseen siis kaksi huonetta, toista käytettiin kesällä, toista talvella tai ehkä toista tavallisina, toista juhlapäivinä). Ja jos isäntä tahtoi tieteitä harjottaa, siirtyi hän huoneeseen, jolla oli tuo vaativa nimi kirjasto

    • sillä pieni huone riitti säilyttämään ne muutamat papyruskääröt,

    joita antiikinaikoina pidettiin huomattavana kirjakokoelmana.

    Peristylen päässä oli tavallisesti keittiö. Jos talo oli suuri eikä se vielä päättynyt peristyleen, ei sen keskusta ollut puutarhana, vaan se oli koristettu suihkukaivoilla ja kalalammikoilla; ja sen päässä oli tablinumia vastassa toinen ruokasali makuusuojineen ja joskus taulukokoelma eli pinacotheca.[3] Näistä huoneista taas päästiin neliönmuotoiseen tai pitkähköön aukeamaan, jota kolmelta sivulta ympäröi pylväskäytävä kuten peristyleäkin, sitä se paljon muutenkin muistutti, vaikka se olikin pitempi. Tämä oli varsinainen puutarha eli viridarium, joka useimmiten oli suihkukaivoin, kuvapatsain ja monivärisin kukkaistutuksin koristettu.

    Sen äärimäisessä laidassa oli puutarhurin koju, ja pylväistön sivulla oli, jos perhe oli väkirikas, vielä muita huoneita.

    Pompeijissa olivat toinen ja kolmas kerros harvinaisia, ja nekin ottivat vain pienen osan talon pinta-alasta ja olivat etupäässä orjien asuntoina. Tässä suhteessa ne melkoisesti erosivat Rooman muhkeammista taloista, joissa pääruokasali eli coenaculum säännöllisesti oli toisessa kerroksessa. Itse huoneet olivat tavallisesti pieniä, sillä mainio ilmasto salli suurilukuisenkin joukon hakea tilaa itselleen peristylestä, atriumista tai puutarhasta.

    Juhlahuoneetkin olivat pieniä, vaikka ne olivatkin rikkaasti ja huolellisesti koristellut, sillä antiikin älykkäät ihmiset, jotka rakastivat seuraa, mutta eivät tungosta, söivät korkeintaan yhdeksänhenkisissä joukoissa, joten suuret ruokailuhuoneet eivät olleet yhtä välttämättömät kuin nykyisin.[4] Mutta huonerivi, jonka ensi silmäyksellä taloon astuessaan huomasi, teki juhlallisen vaikutuksen.

    Yhtaikaa näki mosaiikki- ja taulukoristeisen atriumin, tablinumin, hienon peristylen ja (jos taloa vielä jatkui) vastakkaisella puolella juhlasalin ja puutarhan, jossa katse vihdoin osui suihkukaivoon tai marmoriseen kuvapatsaaseen.

    Lukijalla lienee jo jonkinlainen kuva pompeijilaisesta rakennuksesta, joka monessa suhteessa muistutti kreikkalaista, mutta rakenteeltaan vielä enemmän roomalaista. Miltei jokaisessa talossa oli toisista eroavia yksityiskohtia, mutta yleinen muoto oli tämä. Jokaisessa on atrium, tablinum, peristyle, kaikki toistensa yhteydessä, kaikkien seiniä koristivat upeat maalaukset, ja kaikkialla näkee silloisen kansan pyrkimyksen loistavasti ja ylellisesti elää.

    Epäillä kyllä saattaa pompeijilaisten koristamistyön makupuhtautta, he rakastivat räikeitä värejä ja oikullisia muotoja, he maalasivat usein pylvään alaosan tulipunaiseksi ja jättivät yläosan värittämättä. Jos puutarha oli pieni, maalattiin sen muurit perspektiivisesti täyteen puita, lintuja, temppelejä j.n.e., jotta silmä pettyisi pitämään puutarhaa isompana; se oli luonnonjäljittelyä, jonka Pliniuksen kaltainen miellyttävä pedantti hyväksyi ylpeillen suorastaan sen erikoisesta vaikutuksesta.

    Glaukuksen talo oli tosin pienimpiä, mutta täydellisimpiä ja hienoimpia Pompeijin yksityisasunnoista. Se voi olla mallina nykyajan »nuoren miehen kodille» ja herättää kateutta ja tuskantunnetta kaikissa naimattomissa rakkauden palvojissa.

    Astutte pitkää ja ahdasta käytävää eteishalliin, jonka lattiassa on mosaiikkiin kuvattu koira tuttuine lauseineen Cave canem, s.o. »varo koiraa.» Atriumin kummallakin sivulla on pitkähkö huone; kun näet sisähuoneisto ei ollut kyllin iso sisältämään kaikkia yksityisiä ja julkisia huoneita, käytettiin näitä kahta vastaanottohuoneena sellaisille vieraille, joita ei arvo eikä tuttavuus oikeuttanut pääsemään talon päähuoneisiin.

    Eteisestä tulette atriumiin, josta rakennusta esiin kaivettaissa löydettiin niin mestarillisia ja ilmehikkäitä maalauksia, ettei Rafaelinkaan tarvitsisi niitä hävetä. Ne vietiin Napolin museoon ja siellä ne nyt ovat taiteensuosijain ihailtavina. Ne kuvaavat Akilleen ja Briseiksen hyvästijättöä. Ketä ei ihastuttaisi se voima ja väkevyys ja kauneus, mikä ilmenee Akilleen ja tuon kuolemattoman orjattaren muodoista ja piirteistä!

    Atriumin yhdeltä sivulta veivät kapeat portaat ylemmän kerroksen orjienhuoneisiin. Siellä oli myöskin pari kolme pientä makuusuojaa, joiden seinille oli kuvattu Europan ryöstö, amatsoonien taistelu j.n.e.

    Sitten joudutte tablinumiin, jonka kummassakin ovipielessä riippuivat vuolasväriset, tyyronpurppuraiset oviverhot, puoleksi syrjään vedettyinä.[5] Seinälle oli kuvattu runoilija ystävilleen lausumassa sepittämäänsä runoa, ja lattiassa oli pieneen, mutta ihanaan mosaiikkiteokseen sommiteltu näyttämöjohtaja, joka antaa ohjeita näyttelijöilleen.

    Tämän salin kautta pääsette peristyleen, ja tähän (kuten useissa pienissä pompeijilaisissa taloissa oli laita) talo loppui. Jokaisessa niissä seitsemässä pylväässä, jotka tätä aukeamaa koristivat, riippui kukkavihko. Keskustassa, joka oli puutarhana, hehkuivat mitä ihanimmat kukat marmorisissa, jalustalle asetetuissa astioissaan. Tämän pienen puutarhan vasemmassa laidassa oli pieni komero, joka muistutti katolisissa maissa maantien varrella olevia pieniä pyhimyskoppeja; se oli pyhitetty penateille. Sen edessä oli pronssinen kolmijalka.

    Pylväistön vasemmalla sivulla oli vielä pari makuusuojaa, oikealla oli triclinium, ja sinne olivat vieraat nyt kokoontuneet.

    Tätä huonetta nimittävät napolilaiset muinaistutkijat tavallisesti »Ledan huoneeksi». Jo Sir William Gellin verrattomasta teoksesta lukija löytää kuparipiirrosjäljennöksen siitä herkullisesta ja sirosta maalauksesta, joka esittää Ledaa tarjoamassa vastasyntyneitä pienokaisiaan niiden isälle. Siitä huone nimensä. Tämä kaunis suoja aukeni tuoksuvaan puutarhaan. Kiillotetun ja hopeisin arabeskein kirjaillun sitruunapuisen[6] pöydän ympärillä oli kolme leposohvaa, jotka vielä olivat Pompeijissa yleisempiä kuin Roomassa vastikään muotiin päässeet puolipyöreät istuinsohvat.

    Näille metallisilauksin kirjailluille pronssivuoteille oli levitetty paksuja patjoja, nekin hienosti ommeltuja ja herkullisen notkahtelevia.

    »Myönnän totisesti», edili Pansa virkkoi, »että sinun talosi on sen fibulamaisesta pienuudestaan huolimatta lajiaan oikea helmi. Kuinka ihana onkaan kuva Akilleesta ja Briseiksestä! -- Mikä tyyli! -- mitkä päänmuodot! -- mitkä -- hm!»

    »Pansan ylistyslaulu tällaisista seikoista on todella arvokas», Klodius sanoi vakavan näköisenä. »Entä taulut hänen seinällään! -- Jaa, eiväthän ne Zeuksiin tekemiksi olekaan hullumpia!»

    »Sinä mairit minua, Klodius, sinä todella mairit», vastasi Pansa, joka Pompeijissa oli tunnettu siitä, että hänellä oli maailman huonoimmat maalaukset. Hän oli isänmaanystävä ja suosi vain pompeijilaisia taiteilijoita. »Sinä mairit, mutta kuvat ovat varsin kauniita -- Edopol avita -- väreissä -- piirroksessa on jotakin -- ja maalaukset keittiötäni varten, ystävät -- ah, ne ovat yksinomaan minun keksintöäni.»

    »Mitä ne kuvaavat?» Glaukus kysyi. »En ole vielä käynyt keittiössäsi, vaikka olenkin usein ruokiesi herkullisuutta ihaillut.»

    »Ne kuvaavat atenalaista kokkiani, joka Vestan alttarille tuo taitonsa mestarinäytteet, nim. ihanan nahkiaispaistoksen (elävän mallin mukaan maalatun) -- eikö siinä ole kekseliäisyyttä kyllin!»

    Samassa astuivat sisään orjat tuoden ensimäiset ruokalajit. Maukkaitten viikunoiden ja tuoreitten lumin siroteltujen kasviksien, kalojen ja kananmunien lomassa tarjottiin pienet lasit ihanaa hunajalla saostettua viiniä. Senjälkeen nuoret orjat ojensivat kullekin viidelle vieraalle (enempää ei heitä tällä kerralla ollut) hopeisen maljakon hyvänhajuista vettä ja purppurapäärmeisen pyyheliinan. Mutta edili veti esiin oman liinansa, joka ei kyllä ollut yhtä hienoa kangasta, mutta tavallista leveämmät reunat siinä oli, ja kuivasi sillä kätensä elein, joiden piti herättää yleistä huomiota.

    »Sinullapa on kaunis liina», Klodius sanoi, »sen reunakin on yhtä leveä kuin vyö.»

    »Pötyä, Klodius, pötyä. Sanovat tämän olevan Roomassa uusinta muotia, mutta Glaukus tietää näistä seikoista enemmän kuin minä.»

    »Ole meille armollinen, oi Bakkus», Glaukus virkkoi kunnioittavasti kumartaen kauniille jumalankuvalle, joka oli pantu keskelle pöytää; pöydän toisessa päässä olivat larit ja suola-astiat. Vieraat yhtyivät rukoukseen ja pirskauttaen viiniä pöytäliinalle he täydensivät tavallisen ruokaseremonian.

    Tämän jälkeen vieraat asettuivat leposohville ja varsinainen ruokailu alkoi.

    »Olkoon tämä viimeinen maljani», nuori Sallustus virkkoi, kun pöydälle ensimäisten, ruokahalua kiihottavien annosten jälkeen ilmestyivät varsinaiset ruoat ja kun orja oli hänelle ojentanut reunantäyteisen viinisarkan. -- »Olkoon tämä viimeinen maljani, ellei tämä ole parasta viiniä mitä Pompeijissa olen juonut.»

    »Tuo amfora tänne!» Glaukus sanoi, »ja lue sen vuosi ja laji!»

    Orja kiiruhti ilmottamaan seuralle, että viini oli pulloon pantu Kioksella neljäkymmentä vuotta sitten.

    »Kuinka mainioksi lumi sen on jäähdyttänyt», Pansa sanoi. »Se on juuri parahultaista.»

    »Se muistuttaa sellaisen miehen kokemusta, joka on kauan intohimojaan viihdytellyt päästääkseen ne kaksinkertaiseen raivoon», Sallustus huudahti.

    »Se on kuin naisen: 'Ei!' Se ensin jäähdyttää, mutta sytyttää liekin heti», Glaukus jatkoi.

    »Milloin on lähin eläintaistelu?» Klodius kysyi Pansalta.

    »Se on määrätty elokuun iduksen yhdeksänneksi, Vulkanalian jälkeiseksi päiväksi», Pansa vastasi. »Meillä on käytettävänä ihana nuori leijona.»

    »Kuka sille ruoaksi viskataan?» Klodius kysyi. »Sepä se, meillä on suuri puute pahantekijöistä. Sinun täytyy löytää joku viaton tai kuka tahansa leijonalle, Pansa.»

    »Olen viime ajat asiaa ankarasti tuumaillut», Pansa vastasi vakavana. »Onpa se inhottava laki, joka kieltää meitä heittämästä omia orjiamme jalopeuroille. Ettemme omallamme saa tehdä mitä mielimme, se on minusta omistusoikeuden loukkaamista.»

    »Toisin oli laita tasavallan kultaisina aikoina», Sallustus virkkoi.

    »Ja tuo orjia suosiva lempeys on katkera pettymys kansaparalle. Kuinka haltioissaan se katselee oivaa taistelua miehen ja jalopeuran kesken?

    Ja sen viattoman ilon siltä riistää inhottava laki (elleivät jumalat lahjota meille rehtiä pahantekijää).»

    »Voiko olla kurjempaa valtiotaitoa kuin se, joka kieltää kansalta sen monet nautinnot?» Klodius virkkoi hartaana.

    »Aivan niin, Jupiter ja kohtalo olkoot ylistetyt, ettei meillä enää ole Neeroa», Sallustus huudahti.

    »Hän oli todella tyranni, hän sulki kymmeneksi vuodeksi amfiteatterimme.»

    »Ihmettelen, ettei siitä syntynyt kapinaa», Sallustus virkkoi.

    »Eipä paljoa puuttunut», Pansa sanoi pistäen poskeensa palan karhunlihaa.

    Keskustelun katkaisi tähän soittokoneitten ääni, ja orjat toivat pöydälle vielä yhden ruokalajin.

    »Ah, minkä herkkupalan olet vielä keksinyt meille?» Sallustus huudahti silmät kiiluen.

    Sallustus oli neljänkolmattavuotias ja syöminen oli hänen suurin intohimonsa -- ehkä hän oli muihin jo kyllästynyt. Ei häneltä lahjojakaan puuttunut, hyväsydäminenkin hän oli -- niinkauan kuin näki sen tarpeelliseksi. --

    »Polluks avita, tunnen tuon ruokalajin», Pansa huudahti näpsäyttäen sormiaan orjille merkiksi. »Se on Ambrakian lammasta; meidän täytyy valmistua uuteen rukoukseen vastatulleen kunniaksi.»

    »Olin toivonut», Glaukus virkkoi surullisena, »saavani jonkun määrän ostereita Britanniasta, mutta tuulet, jotka Caesarillekin olivat niin julmat, ovat meiltä sen nautinnon riistäneet.»

    »Ovatko ne todella niin herkullisia?» Lepidus kysyi päästäen syöntiä varten höllemmälle tunikansa vyön.

    »Minä puolestani olen luullut, että vain matkan pituus ne tekee niin halutuiksi. Ne eivät vedä vertoja Brindisin ostereille. Ilman niitä ei ainakaan Roomassa mikään ateria ole täydellinen.»

    »Brittiparat», Sallustus virkkoi, »onpa heillä vielä jotakin hyvää tarjolla, he antavat meille ostereita.»

    »Toivon mieluummin, että he hankkisivat meille gladiatorin», sanoi edili, joka yhä hautoi mielessään amfiteatterin tarpeita.

    »Pallas avita», Glaukus huudahti orjan laskiessa uutta seppelettä hänen kiharoilleen, »mielelläni minäkin katselen, kun villit eläimet keskenään taistelevat, mutta kun mies, luuta ja verta mitä mekin, työnnetään arenalle pala palalta silvottavaksi, on se minusta liian hirvittävä näky; minua pyörryttää, hengitys salpautuu, tahdon kiiruhtaa arenalle häntä auttamaan. Joukon riemuhuudot kaikuvat korvissani kamalammilta kuin Orestesta takaa-ajavien raivotarten kirkaisut.

    Iloitsen, että ensi näytännössä on niin vähän mahdollisuutta sellaiseen esitykseen.»

    Edili kohautti olkiaan. Nuori Sallustus, jota pidettiin Pompeijin hyväsydämisimpänä miehenä, tuijotti mykkänä eteensä. Hienosteleva Lepidus, joka puhui vähän, koska puhe muka vääristi piirteet, äännähti: »Herkules.» Liehijä Klodius murahti: »Edopolus», ja kuudes pöytävieras, Klodiuksen varjo (umbra), joka piti velvollisuutenaan kaikuna toistaa, mitä hänen rikas ystävänsä sanoi, kun hän ei voinut häntä itseään ylistää -- parasiitin parasiitti -- antoi myöskin kuulua: »Edopolus.»

    »Te italialaiset olette kyllä sellaisiin näytelmiin tottuneet, me kreikkalaiset olemme lempeämpiä. Ah, Pindaroon varjon kautta, -- todellisen kreikkalaisen leikin viehättävin puoli -- miehen voima miestä vastaan -- jalo ottelu -- surunsekainen voitonriemu -- ylpeys kohdata tasaväkinen vastustaja, -- sääli voittaa toinen. -- Mutta ettehän te minua ymmärrä.»

    »Tämä lammas on mainiota», Sallustus virkkoi. Orja, jonka tehtävänä oli paisti palottaa ja joka itse mielestäänkin oli ammattitaitoinen, oli soiton rytmin mukaan työtään tehnyt ja veitsellään tahtia lyöden ensin hitaasti, sitten ihanan diapasonin sävelten mukaan lopettanut vaikean taidetyönsä.

    »Kokkisi on varmaankin sisilialainen», Pansa virkkoi.

    »Niin on, Syrakusasta.»

    »Lyönpä hänestä vedon», Klodius sanoi, »ruokalajien välillä voisimme pienen pelin järjestää.»

    »Olisihan se parempaa kuin eläintaistelu, mutta en voi sisilialaistani panna vetoon -- sinulla ei ole yhtä arvokasta panna vastaan.»

    »On, Fillida -- hurmaava tanssijattareni.»

    »En ikinä osta naista», kreikkalainen sanoi huolellisesti korjaten tukkaseppelettään.

    Pylväskäytävään asetetut soittajat olivat alkaneet konserttinsa lammaspaistiin käsiksi käytäessä. Heidän sävelensä saivat nyt lempeämmän, iloisemman, mielisi sanoa älykkäämmän soinnun, he lauloivat Horatiuksen laulua, joka alkaa: »Persicos odi j.n.e. ja jota on niin vaikea kääntää. He luulivat sen hyvinkin sopivan juhlaan, joka meistä tuntuu ylelliseltä, mutta joka ajan mässäävän elostelutavan rinnalla oli varsin yksinkertainen. Mehän olemmekin yksityisen emmekä ruhtinaan juhlassa, ylhäisen ylimyksen emmekä keisarin tai senaattorin pidoissa.

    »Ah, vanha hyvä Horatius», Sallustus virkkoi osaaottavana, »hän lauloi kyllä hyvin juhlista ja naisista, mutta ei nykyisten laulajiemme veroisesti.»

    »Esimerkiksi kuolemattoman Fulviuksen lailla», Klodius sanoi.

    »Kuolemattoman Fulviuksen», varjo toisti.

    »Entä Spurena ja Gajus Mutius, joka yhtenä vuonna kirjotti kolme eeposta -- kykenikö Horatius tai Vergilius sellaiseen?» Lepidus kysyi. »Vanhat runoilijat erehtyivät aina jäljittelemään kuvanveistoa maalauksen asemasta. Yksinkertaisuus ja rauha -- siinä heidän päämääränsä; meissä nykyajan lapsissa on tulta, intohimoa, voimaa -- me emme koskaan nuku, me käytämme maalauksen värejä, sen elämää, sen toimintaa. Kuolematon Fulvius!»

    »Oletteko kuulleet», Sallustus virkkoi, »Spurenan uusinta oodia egyptiläisen Isiksen kunniaksi? Se on loistava -- siinä on todellista uskonnollista innoitusta.»

    »Isis tuntuu olevan Pompeijin mielijumalatar», Glaukus sanoi.

    »Niin on», Pansa vastasi. »Hän on juuri nyt erikoisessa suosiossa.

    Hänen kuvapatsaansa on lausunut mitä merkillisimpiä ennustuksia. En ole taikauskoinen, mutta tunnustan usein käyttäneeni sen apua virkatoimissani. Hänen pappinsa ovat lisäksi hurskaita, eivät sellaisia iloisia, jommoisia meidän Jupiterimme ja Fortunamme ylväät palvelijat, he käyvät paljain jaloin, eivät syö lihaa ja viettävät suurimman osan yöstään hartaudenharjotuksissa.»

    »Siinä esikuva meidän toisille papeillemme. Jupiterin temppeli pitäisi uudentaa», sanoi Lepidus, joka mielellään olisi kaikki uudistanut, mutta ei itseään.

    »Sanotaan egyptiläisen Arbakeen opettaneen Isiksen papeille joitakuita mitä juhlallisimpia mysterioita», Sallustus huomautti. »Hän kehuskelee polveutuvansa Ramses-suvusta ja väittää, että hänen suvussaan ovat säilyneet vanhanajan ikuisimmat salaisuudet.

    »Ainakin hänellä on paha silmä», Klodius sanoi. »Aina kun näen sen medusanpään enkä huomaa tehdä taikamerkkejä, saan olla varma, että joko kadotan mielikkihevoseni tai heitän yhdeksän kertaa canes.»[7]

    »Jälkimäinen olisi varmastikin ihme», virkkoi Sallustus vakavana.

    »Mitä tarkotat?» peluri kysyi kulmiaan rypistäen.

    »Tarkotan, että sinä pian jättäisit minut, jos usein kanssasi pelaisin ja se on -- ei mitään.»

    Klodius vastasi vain ylimielisesti hymyillen.

    »Ellei Arbakes olisi niin rikas», Pansa virkkoi arvokkaana, »antaisin hänen hieman saada tuta arvovaltaani ja tutkisin tarkemmin, kuinka paljo on perää niissä huhuissa, jotka väittävät häntä tähdistälukijaksi ja taikuriksi. Rooman edili, Agrippa, karkotti kaupungista kaikki sellaiset vaaralliset kansalaiset. Mutta rikasta miestä -- edilin velvollisuus on suojella rikasta miestä.»

    »Mitä arvelette siitä uudesta uskonlahkosta, jonka harvoja tunnustajia kuulemani mukaan on Pompeijissakin, hebrealaisen jumalan -- Kristuksen opetuslapsista?»

    »Oh, he ovat pelkkiä uneksijoita», Klodius sanoi. »Ei ketään ylimystä ole heidän joukossaan; sen uskon tunnustajat ovat köyhää, alhaissyntyistä, tietämätöntä rahvasta.»

    »Jotka kuitenkin ansaitsevat jumalten pilkasta ristinpuun», Pansa kiivaana vastasi. »He kieltävät Venuksen ja Jupiterin! Natsarealainen on samaa kuin jumalankieltäjä. Saisinpa ne kaikki vangituksi!»

    Toinen ruokalaji oli syöty -- juhlijat ojentelivat leposohvillaan, syntyi vaitiolo, jolloin he vain kuuntelivat etelän hiveleviä säveliä ja arkadilaisen luutun sointuja. Glaukus oli viimeinen hiljaisuutta rikkomaan, mutta Klodius arveli hetkiä parempaankin voitavan käyttää.

    »Bene vobis (terveydeksesi), Glaukukseni», hän sanoi tottuneen nautiskelijan lailla kohottaen täysinäistä lasiaan kreikkalaisen nimeä lausuessaan. »Etkö tahdo eilistä tappiotasi korvata? Katso, noppanappulat hymyilevät meille.»

    »Kuten haluat», Glaukus virkkoi.

    »Suvella ja edilin aikana!» Pansa käskevänä huudahti, »se on vastoin lakia.»

    »Ei sinun läsnäollessasi, Pansa», Klodius sanoi ravistaen nappuloita, joita hän kuletti mukanaan pitkähkössä pussissa, »sinun läsnäolosi ehkäisee kaikesta lainrikkomuksesta. Ei itse teko riko mitään, vaan sen liiallisuus.»

    »Kuinka viisasta», varjo tokasi.

    »Hyvä on, tahdon nähdä siis vain kysymyksen toisen puolen», Pansa virkkoi.

    »Ei vielä, hyvä Pansa. Odottakaamme, kunnes olemme syöneet», Glaukus sanoi.

    Klodius suostui vastenmielisesti ja salasi ikävystymisensä haukotteluun.

    »Hän ei malta odottaa saadakseen kultaa niellä», Lepidus kuiskasi Sallustukselle käyttäen Plautuksen sanoja Aululariasta.

    »Ah, kuinka hyvin tunnenkaan nuo polypit, jotka eivät laske irti sitä jonka ovat tavottaneet», Sallustus hiljaa vastasi ottaen sanansa samasta huvinäytelmästä.

    Pöydälle tuotiin nyt kolmas ruokalaji, jona oli valikoima hedelmiä, pistasipähkinöitä, makeisia, leivoksia kaikenlaisia tuhansiin eriskummallisiin muotoihin sovitettuina, ja ministri eli palvelijat toivat myöskin viiniä, (jota tähän asti oli tarjottu lasittain) suurissa lasimaljoissa, joiden viereen pantiin lappu ilmottamaan, mistä viini oli ja kuinka vanhaa.

    »Maistahan tätä lesboslaista, Pansa», Sallustus virkkoi, »se on mainiota.»

    »Se ei ole kovin vanhaa», Glaukus sanoi »mutta sen on tuli, kuten meidätkin, varhain valmistanut -- viinin Vulkanuksen liekit -- meidät hänen vaimonsa leimut, joiden kunniaksi lasini kohotan.»

    »Se on herkullista», Pansa virkkoi, »mutta sen helakkuudessa lienee pieni annos rosininväriä.»

    »Mikä ihana malja!» Klodius huudahti kohottaen läpikuultavan kristallimaljan, jonka kädensija oli jalokivin koristettu ja kiemurtelevaksi käärmeeksi muovailtu, kuten Pompejissa tähän aikaan oli tapana.

    »Tämä sormus», Glaukus virkkoi ottaen sormestaan kallisarvoisen jalokivisormuksen ja kiinnittäen sen kädensijaan, »tekee sen vielä arvokkaammaksi, ja Klodius, jolle jumalat suokoot terveyttä ja onnea, täyttäessäsi sen reunojen tasalle ja tyhjentäessäsi sen, älköön sen arvo silmissäsi silti vähentykö.»

    »Olet liian antelias», peluri virkkoi antaen maljan orjalleen; »mutta sinun ystävyytesi tekee sen kahta arvokkaammaksi.»

    »Tämä olkoon sulottarien malja», Pansa sanoi ja tyhjensi kolmasti lasinsa. Vieraat seurasivat esimerkkiä.

    »Emme ole vielä valinneet juhlan ohjaajaa», Sallustus huudahti.

    »Valitkaamme se arvalla», Klodius sanoi ravistellen noppapussia.

    »Ei», Glaukus sanoi, »ei mitään kylmää ja jäykkää ohjaajaa -- ei mitään juhlan johtajaa -- ei mitään rex convivii. Eivätkö roomalaiset ole kerran vannoneet olla tottelematta kuningasta? Emmekö ole yhtä vapaita kuin teidän esi-isänne? Hei, soittajat, antakaa kuulua laulu, jonka viime yönä sävelsin; sen nimenä on: Hetkien bakkushymni.»

    Soittajat virittivät soittimensa hurjaan joonilaiseen sävelmään, ja nuori, miellyttävä ääni lauloi kreikankielin ja -- rytmein seuraavan laulun:

    Hetkien iltahymni.

    Kesäpäivän pitkän ja helteisen
    Oomme väikkyneet.
    Nyt yön luo uksien harmaiden
    Oomme säikkyneet;
    Sulot raienneet
    Taas laulut on, päivisin vaienneet.
    Taas kreetitär purppurasuu,
    Min hämärä kutsui karkelullen,
    Laulellen lemmestä lohduttuu
    Bakkhoksen, siimeessä sylihin tullen.
    Taivaalta, hiljaa mi tummenee,
    Tähdet jo tyyninä silmäilee,
    Ja lauluni ees
    Aalto entää sees,
    Mi leikkien Aegean luotoja kaulaa.
    Tytön polvell' on pantterin pää,
    Hänen katseensa päihdyttää;
    Mut virran kiitävän kaltahalla.
    Viinipuun vehreiden oksien alla,
    Arat faunit lempeä laulaa,
    Nuo viekkahat veikot.
    Nuo kelmit, nuo nauravat peikot.
    Arat faunit lempeä laulaa.

    2.

    Lennosta uupuneet
    Pitkän jo oomme päivän,
    Ikävät on askeleet
    Läpi öisen ankean häivän.
    Siipemme väsyneet virkistäy
    Heloviinein, hehkuin mi ennättäy
    Elon maljoihin lähteestä valkeuden,
    Niin, lähteestä, lähteestä valkeuden;
    Näet päivyt, ehtinyt maillehen,
    On viinille säihkynsä suonut:
    On auringon-aarteita tertut nää,
    Valon lähteitä sen, mihin silmäjää
    Hän, tuonelan maille mi raueten jää,
    Jumalhurmaa kun hetken on juonut.

    3.

    Ja malja Zeullen ja Lemmellen,
    Ja malja poijalle Maian[8]
    Ja kunnia immelle kolmellen,[9]
    Suloparvelle neljän Aglaian.
    Mut seppelet sorjimmat, hohtavimmat
    Ajan-neidoille solmikaat,
    Ja maljat luvuttomat, laatuisimmat,
    Ja Bakkhosta kutsukaat!
    On parhain tuo, joka parhain suo
    Ja kerskuvan haastelun luistavaks luo
    Ja kutsuvi kisahan kimmat.
    Me kiidämme, kunnekka siukuen
    Me syöksymme säihkyhyn lähtehen;
    Kun kohoomme höyhenet valuen sitten,
    Veen vihmomme keskehen kukkasitten.
    Me hehkumme, hehkumme.

    Kuule!
    Idän immet, vettä mi viisti,
    Kristalliluolahan saaliina riisti
    Mysian Hylaan, sankarin, lemmikin;
    Niinpä nyt, niinpä nyt me
    Nuoren jumalan syliimme suljemme,
    Karkelusaatossa kiitäen kuljemme,
    Huimasti huutojen, laulujen soiden,
    Vangiksi saimme sun, saimme sun, lemmikin!

    Vieraat ilmaisivat äänekkäästi ihastustaan. Kun runoilija samalla on isäntä, ovat hänen säkeensä tietysti sitä parempia.

    »Läpeensä kreikkalaista», Lepidus sanoi, »sellaista kielen rajuutta ja voimaa on roomalaisen runoilijan mahdoton matkia.»

    »On ainakin räikeä vastakohta», Klodius virkkoi koettamatta peittää äänensä ivallista sävyä, »olemassa tämän ja Horatiuksen vanhankuluneen ja yksinkertaisen oodin välillä, jonka äsken kuulimme. Sävel on ihanan joonilainen; se sana tuo mieleeni maljan -- toverit, malja ihanan Ionen kunniaksi!»

    »Ione -- nimi vivahtaa kreikkalaiselta», Glaukus sanoi matalalla äänellä. »Juon mielihyvin hänen terveydekseen. Mutta kuka on Ione?»

    »Olet vastikään tullut Pompeijiin, muuten tietämättömyytesi ansaitsisi maanpaon», Lepidus virkkoi naureskellen. »Kun et Ionea tunne, et myöskään tunne kaupunkimme ensimäistä kaunotarta.»

    »Hän on todella harvinaisen kaunis», Pansa sanoi, »ja millainen ääni!»

    »Hän on satakieleltä äänen saanut», Klodius pisti väliin.

    »Satakieleltä -- suurenmoinen ajatus», varjo tokasi.

    »Selittäkäähän jo toki!» Glaukus sanoi.

    »Tiedä siis --» Lepidus virkkoi.

    »Salli minun puhua», Klodius huudahti, »sinun sanasi tulevat suustasi kuin kuiva kaisla.»

    »Ja sinun kuin kivi», loukattu mutisi itsekseen heittäytyen huolettomasti leposohvansa hyllyvälle patjalle.

    »Tiedä siis», Klodius sanoi, »että Ione on muukalainen, joka hiljattain on tullut Pompeijiin. Hän laulaa kuin Sapho ja hän runoilee itse laulunsa, enkä voi sanoa, tibianko, sitran vai lyyran soitossa hän parhaiten on muusan veroinen. Hänen kauneutensa on häikäisevää. Hänen talonsa on erinomainen, niitä koristuksia, niitä jalokiviä -- niitä pronssiesineitä! Hän on rikas ja yhtä antelias kuin rikas.»

    »Hänen rakastajansa», Glaukus virkkoi, »tietysti huolehtivat siitä, ettei hän nälkää näe; ja raha pian hankittu on yhtä pian menetetty.»

    »Hänen rakastajansa -- siinäpä arvoitus onkin! Ionessa on vain yksi paha vika -- hän on siveä. Koko Pompeiji on maassa hänen edessään, mutta hänellä ei ole rakastajaa; hän ei tahdo liioin mennä naimisiin.»

    »Ei rakastajaa?» Glaukus toisti.

    »Hänellä on Vestan mieli, mutta Venuksen vyö.»

    »Mikä sattuva vertaus», varjo tokaisi.

    »Ihmettä!» Glaukus huudahti. »Saanko häntä koskaan nähdä?»

    »Vielä tänä iltana», Klodius sanoi, »mutta emmekö voisi --», hän jatkoi ravistellen jälleen noppapussia.

    »Olen valmis», kohtelias Glaukus vastasi. »Pansa, käännä kasvosi muualle!»

    Lepidus ja Sallustus menivät »kruunua ja klaavaa», ja varjo katseli, kun Glaukus ja Klodius vakavina syventyivät noppapelin vaihteluihin.

    »Polluks avita», Glaukus huudahti, »jo toisen kerran olen heittänyt caniculaen» (matalin heitto).

    »Venus on nyt minulle suosiollinen», Klodius virkkoi ravistellen kauan noppapussia. »Oi, ahna Venus -- siinä on Venus itse», kun hän jumalattaren nimeä lausuessaan sai korkeimman silmämäärän, »joka ainakin niitä suosii, jotka rahaa voittavat.»

    »Venus on tyytymätön minuun», Glaukus virkkoi kevyesti, »en ole koskaan uhrannut hänen alttarilleen.»

    »Joka Klodiuksen kanssa pelaa», Lepidus kuiskasi, »saa Plautuksen Curculion lailla olla valmis peliin panemaan koko omaisuutensa.»

    »Glaukus parka -- hän on yhtä sokea kuin Fortuna (onni) itse», Sallustus lisäsi samalla äänellä.

    »En pelaa enää», Glaukus sanoi, »olen hävinnyt 30 sestertiota.»

    »Pahoittelen --», Klodius alkoi.

    »Mikä kelpo mies», varjo kuiskasi.

    »Kaikin mokomin», Glaukus huudahti »häviöni korvaa tietoisuus siitä, että sinä olet minun voittajani.»

    Keskustelu muuttui jälleen yleiseksi ja vilkkaaksi, viiniä kaadettiin runsaammin; ja Glaukuksen vieraat ylistivät jälleen Ionea maasta taivaaseen.

    »Jottei tarvitsisi tähdistä vetoa lyödä, käykäämme katsomaan tuota kaunotarta, joka saa kaikki tähdet kalpenemaan», Lepidus sanoi.

    Klodius, joka näki mahdollisuudet noppapelin jatkoon vähäisiksi, suostui ehdotukseen ja Glaukus, joka kyllä kohteliaana isäntänä kehotti vieraitaan kemuja jatkamaan, ei voinut salata Ionesta lausuttujen kiitosten herättämää uteliaisuuttaan. He päättivät sen vuoksi kaikin (Pansaa ja varjoa lukuunottamatta) lähteä kauniin kreikattaren taloon.

    Kerran vielä juotiin Glaukuksen ja Tiituksen kunniaksi -- viimeinen ruokaluku lausuttiin -- tultiin portaat alas -- kuljettiin valaistun atriumin kautta -- ja sivuutettuaan onnellisesti kynnyksen eteen muovaillun koiran olivat he Pompeijin vilkkailla ja sorisevilla kaduilla juuri laskeneen kuun hämärässä.

    He kulkivat siinä kaupunginosassa, jossa jalokivikaupat olivat, ja joissa näytteille asetetut helmet sädehtivät ja heijastuivat monin värein, ja saapuivat vihdoin Ionen asuntoon. Vestibulum oli monin lampuin valaistu; tablinumin seinillä riippui ommeltuja purppuraverhoja, sen seinät ja mosaiikkilattia uhkuivat taiteilijan valitsemia rikkaita värejä, ja pylväistössä, joka vei tuoksuvaan puutarhaan, he näkivät Ionen ihailijainsa ja suosijainsa keskessä.

    »Etkö sanonut häntä atenalaiseksi?» Glaukus kuiskasi astuessaan peristyleen.

    »En, hän on Napolista.»

    »Napolista!» Glaukus toisti; ja samassa hän näki, joukon väistyessä syrjään, Ionen, saman ihanan vartalon, samat loistavat silmät, jotka joku kuukausi sitten olivat niin kiinteästi hänen muistiinsa painuneet.

    4 LUKU.

    Isiksen temppeli. -- Pappi. -- Arbakeen luonnetta selitetään.

    Palaamme egyptiläiseen. Näimme Arbakeen viimeksi iltapäivällä merenrannalla eroamassa Glaukuksesta ja tämän ystävästä. Saavuttuaan rantaman vilkkaimmalle kohdalle hän pysähtyi ja katseli eteensä leviävää eloisaa näyttämöä kädet ristissä ryntäillä ja katkera myhäily synkissä kasvoissaan.

    »Tyhmiä, lyhytnäköisiä narreja te olette», hän itsekseen äännähti, »työskentelette tai huvittelette, olette kaupanpuuhissa tai uskoanne hoidatte, aina teitä kiihottaa se intohimo, joka teidän pitäisi kuolettaa. Kuinka teitä halveksisinkaan, ellen teitä vihaisi -- niin, vihaisi! Kreikkalainen tai roomalainen, samantekevä kuka teistä, te olette meiltä, Egyptin salaisesta aarteistosta varastaneet valon, joka teidän elämällenne antaa hengen.

    Tietonne -- runoutenne -- lakinne -- taiteenne -- barbarisen asekuntonne (kaikki sekin kalpeaa ja katkonaista korkeaan alkukuvaansa verrattuna) kaikki te olette meiltä siepanneet niinkuin orja näpistää isäntänsä juhlan jätteet. Ja te, jäljittelijöiden matkijat -- roomalaiset muka? -- ei, riistäjälauma -- te olette meidän isäntiämme! Pyramidit eivät näe enää allaan Ramseen sukua, kotkat leijailevat Niilin käärmeen yllä. Meidän isäntiämme -- ei, ei minun! Minun henkeni, viisauteni voima vartioi ja kahlehtii teitä, vaikkei siteitä näy.

    Niinkauan kuin viekkaus voiman voittaa, niinkauan kuin uskonnolla on helvetti, josta oraakkeli voi tietämättömät ihmiset pelastaa, niinkauan viisas mailmaa hallitsee.

    Teidän paheistannekin Arbakes erittää itselleen nautintoja -- nautintoja joita ei alhainen silmä näe -- rikkaita, loppumattomia nautintoja, jommoisia teidän ränstynyt henkenne tympeässä aistillisuudessaan ei voi tajuta, ei edes uneksia. Lisää, lisää vain, te kunnianhimoiset, ja ahneet joukot! Teidän alhainen arvonmerkki- ja kvestoriviran nälkänne ja teidän orjamainen palvelevaisuutenne saa minut teitä nauramaan ja halveksimaan. Minun valtani ulottuu sinne asti missä on herkkäuskoisia ihmisiä. Minä masennan nekin joukot, jotka purppurassa kulkevat. Tebe katoaa ja Egyptikin on vain nimi; koko mailma on täynnä Arbakeen alamaisia.»

    Näin kuvitellen egyptiläinen kulki verkalleen eteenpäin ja päästyään kaupunkiin kohosi hänen komea vartensa forumille kokoontuneen joukon yli ja sitten hän poikkesi pieneen, mutta miellyttävään Isiksen temppeliin.

    Rakennus oli hiljattain valmistunut; vanhan temppelin oli maanjäristys hävittänyt kuusitoista vuotta sitten; ja uuden olivat intoiset pompeijilaiset kiiruhtaneet heti rakentamaan ja siellä käytiin niin ahkerasti kuin meillä uudessa kirkossa tai vierasta saarnaajaa kuulemassa. Jumalattaren oraakkelivastaukset olivat Pompeijissa hyvässä huudossa eivät vain salakähmäisen kieliasunsa, vaan myöskin sen luottamuksen vuoksi, jonka ne olivat herättäneet. Vaikkei niissä aina ilmennytkään jumalallista piirrettä, ilmaisivat ne kuitenkin aina syvää ihmistuntemusta.

    Ne vastasivat täysin ajan personallisia oloja, olivat jyrkkänä vastakohtana sille tyhjälle ylimalkaiselle, mikä ilmeni hilpailevien temppelien oraakkelilauseissa. Kun Arbakes saapui aitauksen luo, joka erotti suuren yleisön pyhäköstä, huomasi hän suuren joukon kaikenkarvaista väkeä, ja erikoisesti kauppiassäätyyn kuuluvaa, kokoontuneen syvään ja kunnioittavaan hartauteen vaipuneena lukuisien aukealle asetettujen alttarien eteen.

    Seitsemää paroslaisen marmorin peittämää porrasastinta myöten päästiin pyhäkköön (cella), jonka seinäkomeroissa oli runsaasti kuvapatsaita ja jonka seinät olivat koristetut Isikselle pyhitetyillä granaattiomenilla. Sisempänä näkyi korkeahkolla jalustalla kaksi veistosta, toinen Isiksen, toinen hänen seuralaisensa, vaiteliaan ja salaperäisen Oruksen.

    Pyhäkössä oli vielä muitakin jumalankuvia, jotka kuuluivat egyptiläisen jumalattaren hoviseurueeseen, -- hänen sukulaisensa, moniniminen Bakkus, kyprolainen Venus kylvystä noustessaan, kreikkalainen jäljitelmä hänestä itsestään, koiranpäinen Anubis, Apishärkä ja paljon muita kaikennäköisiä ja tuntemattomia egyptiläisiä jumalankuvia.

    Emme saa kuitenkaan olettaa, että Suur-Kreikan kaupungeissa Isistä palvottiin sellaisin muodoin ja menoin, jotka hänelle oikeastaan kuuluivat. Etelän alku- ja sekakansat sekottivat yhtä ylimielisesti kuin tietämättömästi kaikkien aikojen ja maitten uskonnot. Ja Niilin synkät mysteriat olivat Kefisuksen ja Tiberin uskonnoista saaneet satoja epämuodostumia ja sekaannuksia. Pompeijin Isistemppelissä oli sekä roomalaisia että kreikkalaisia pappeja, joilla ei ollut aavistustakaan jumalattaren entisten palvojien kielestä tai tavoista.

    Ja kunniakkaitten kuninkaitten jälkeläinen varmaankin, näennäisesti syvää hartauttaan osottaessaankin, salaa nauroi niitä tyhjänpäiväisiä leikittelyjä, jotka muka jäljittelivät tuon hehkuvan ilmaston juhlallista ja vakavaa Isispalvontaa.

    Kahtena rivinä seisoivat portailla uhripapit, valkoisiin vaippoihin kääriytyneinä; ylimpänä seisoi kaksi ala-arvoisempaa pappia, toisella kädessä palmunoksa, toisella viljantäyteinen saviastia. Etualan pienessä aukeamassa tungeskeli Isiksen palvojia.

    »Ja mikä», Arbakes kuiskasi eräälle heistä, nähtävästi aleksandrialaista kauppaa harjottavalle kauppiaalle (se elinkeino nähtävästi on egyptiläisen jumalattaren Pompeijissa tutuksi tehnytkin), »mikä saa teidät kokoontumaan kunnioitettavan Isiksen alttarien ääreen?

    Päättäen valkopukuisesta joukosta on kysymyksessä uhraus ja pappien läsnäolo viittaa siihen, että odotetaan oraakkelivastausta. Mihin kysymykseen vastausta kaivataan?»

    »Me olemme kauppiaita», vastasi puhuteltu (joka ei ollut sen vähempi kuin Diomedes) niinikään hiljaa, »joiden täytyy saada tietää, mikä on niiden laivojen kohtalo, jotka huomenna lähtevät Aleksandriaan. Olemme uhrimme tuoneet ja odotamme jumalattaren vastausta. Kuten puvustani näet, en ole niitä, jotka ovat pyytäneet pappia uhraamaan, mutta Jupiter auta, olenpa yhtä halukas kuulemaan laivastoni kohtalosta.

    Minulla on pikku kauppa, minullakin, kuinka tulisinkaan ilman toimeen näinä ahtaina aikoina.»

    Egyptiläinen vastasi vakavana: »Oikeastaan Isis on maanviljelyksen jumalatar, mutta ei kylläkään vähemmän kaupan suojelija.» Kääntyen senjälkeen itäänpäin Arbakes näytti vaipuvan hartaaseen rukoukseen.

    Nyt astui keskelle portaita kiireestä kantapäihin valkoisiin puettu pappi; kaksi muuta pappia vapautti ne, jotka tähän asti olivat ylinnä seisoneet; he olivat vyötäisiin asti alasti ja alaruumiin peitti valkoinen, väljä vaippa. Samassa puhalsi portaitten alapäässä istuva pappi juhlallisen sävelen pitkästä puhaltimestaan. Portaitten keskellä oli vielä muuan pappi (flamen), pitäen toisessa kädessään kruunausseppelettä ja toisessa valkeata sauvaa, ja ikäänkuin lisäten tätä idän menoja esittävää maalauksellista taustaa katseli mahtava Ibis (egyptiläisten pyhä lintu) muuriltaan mykkänä jumalanpalvelusta tai kierteli portaitten alapäässä olevan alttarin ympärillä.

    Sen alttarin ääressä seisoi uhripappi.

    Kun uhripappi tutki uhrieläimen sisälmyksiä, näyttivät Arbakeen piirteet kadottaneen ankaran rauhansa ja muuttuneen syvän hartaiksi -- ne ilahtuivat ja vilkastuivat, kun enteet ilmotettiin suosiollisiksi ja kun tuli kirkkaana ja hehkuvana alkoi kuluttaa uhrieläimen pyhitettyä osaa myrrhan ja pyhän savun miellyttävissä tuoksuissa. Haudan hiljaisuus vallitsi kokoontuneessa joukossa, ja pappien ryhmittyessä cellan ympärille astui muuan vyötäisiin asti alaston pappi esiin ja rukoili hurjin elein jumalattarelta vastausta.

    Väsyneenä hän vihdoin taukosi, ja nyt kuului kuvapatsaasta hiljaista mutinaa; kolmasti se nyökytti päätään, sen huulet aukenivat ja hontelo ääni lausui seuraavat salakähmäiset sanat:

    »Nyt ratsujen lailla lainehet lyö
    ja syvällä aukee hautojen vyö;
    tulevaisuuden syliinsä pilvet sulkee,
    mut rauhassa laivanne aalloilla kulkee.»

    Ääni vaikeni -- joukko hengitti vapaammin -- kauppiaat rauhottuivat. -- »Ei mikään ole selvempää», Diomedes aprikoi, »merellä nousee myrsky kuten niin usein näin syksyn tullen, mutta meidän laivamme välttävät vaaran. Oi, armollinen Isis!»

    »Iäisesti olkoon kiitetty jumalatar!» kauppiaat huudahtivat, »mikä onkaan vakuuttavampaa kuin hänen ennustuksensa!»

    Ylipappi kohotti kätensä vaitiolon merkiksi -- sillä Isiskultti kielsi puhe-elimien liian suuren käytön, mikä eloisille pompeijilaisille oli miltei mahdoton pidättyväisyys -- ja suoritti viimeisen uhrauksen jumalattaren alttarille; pieneen loppurukoukseen päättyi jumalanpalvelus ja väkijoukko hajaantui. Mutta joukon vähetessä jäi egyptiläinen paikalleen ja kun temppeli oli miltei tyhjentynyt, lähestyi häntä muuan pappi tervehtien häntä tutunomaisesti.

    Papin ulkoasu oli varsin vastenmielinen.

    Hänen kalju kallonsa oli niin matala ja otsalta niin kapea, että se muistutti Afrikan neekeriä; mutta ohimoilla olevat suuret ulkonevat pahkurat, joita uudenaikaisen tieteen harjottajat nimeltä vain sanovat varkaanmerkeiksi, mutta jotka antiikin aikoina tunnettiin käytöllisesti (siitä on kuvanveisto todistuksena), vain rumensivat tuota muodotonta päätä; otsan pinta oli syvien ja säteettäisten vakojen verkkoama, hänen mustat, pienet silmänsä pyörivät likaisenkeltaisissa kuopissaan; lyhyt ja paksu nenä oli sieramiltaan satyrinomaisesti vääntynyt; paksut, valjut huulet, ulkonevat poskipäät ja perkamenttimaisen ihon kellervä väri olivat omiansa lisäämään sitä kauhun ja epäluulon tunnetta, minkä tämä pää muutenkin näkijässä herätti.

    Mitä himoja tässä epämuodostumassa asuikin, ainakin ruumiinvoimat näyttivät niitä hyvin vastaavan: voimakkaat niskalihakset, leveä rinta, jäntevät kädet ja paksut käsivarret, paljaat kyynärpäähän asti, ilmaisivat ponnistavaa toimitarmoa ja sitkeää kestävyyttä.

    »Kalenus», egyptiläinen virkkoi tälle papille, »olet saanut kuvapatsaan äänen paljon paranemaan minun neuvojani seuratessasi; ja säkeesi ovat verrattomat. Ennusta aina onnellista tulevaisuutta, paitsi milloin täyttyminen näyttää tuiki mahdottomalta.»

    »Ja jos», Kalenus lisäsi, »myrsky nouseekin ja tuhoo nuo kirotut laivat, emmekö ole niin ennustaneetkin? Eikö taas ole onnellinen ratkaisu, jos ne saavat rauhassa kulkea? Rauhaa rukoilee merimies Egeanmerellä, niin ainakin Horatius sanoo -- eikö merimies ole rauhassa merellä silloinkin kun hän makaa sen pohjassa?»

    »Oikein, Kalenus; toivoisin Apekideen ottavan esimerkkiä sinun viisaudestasi. Mutta minä haluankin kanssasi haastella juuri hänestä ja muistakin asioista. Voitko viedä minut johonkin pienempään pyhään huoneeseen?»

    »Tietysti», pappi vastasi näyttäen tietä erääseen pienehköön huoneeseen, jommoisia oli avoimen pihan ympärillä. Täällä he istahtivat pienen pöydän ääreen, joka oli kukkuroillaan hedelmiä, kananmunia, kylmiä liharuokia ja astioita erinomaista viiniä; pihalle vievän aukon peittävä oviverho kehotti miehiä puhumaan hiljaa tai varomaan salaisuuksia puhumasta; he valitsivat edellisen vaihtoehdon.

    »Tiedäthän», Arbakes virkkoi äänellä, joka tuskin sai ilmavirran liikkeelle, niin heikko oli sen sointu, »että tapani on ollut liittyä nuoriin. Heidän taipuisista ja vielä muovaamattomista luonteistaan olen valmistanut itselleni parhaat aseet. Minä kiedon -- tarvon -- muovailen niitä mieleni mukaan. Miehistä teen puoluelaisia ja palvelijoita, naisista --.»

    »Rakastajattaria», katkaisi Kalenus pahasti irvistäen puheen.

    »Enpä tahdo sitä kieltää. Nainen on henkeni korkein halu ja pyrkimys.

    Kuten sinä ruokit uhrieläimiäsi, niin tahdon minä naisia kasvattaa nautintojani varten. Tahdon kypsyttää heidän henkensä -- kehittää heidän kätkettyjen intohimojensa kukan valmistaakseni hedelmän mieleni mukaisen. Minua inhottavat nuo täysinvalmiit ja lakastuvat kurtisaanit; tunnen todellista rakkauden viehätystä seuratessani suloisen ja tajuttoman viattomuuden kehityskulkua nautintojen ikävöintiin. Sillä tiellä minun ei tarvitse pelätä kyllästymistä, ja tarkatessani toisten tuoreutta minä säilytän oman mielenikin alati vehmaana.

    Uhrieni nuorista sydämistä saan ainekset taikakattilaani, jonka sisällyksestä itse nuorennun. Mutta kylliksi siitä. Sinä tiedät, että joku aika sitten tapasin Napolissa sisarusparin, Ionen ja Apekideen, erään Napoliin asettuneen atenalaisen lapset. Tunsin vanhemmat, jotka kunnioittivat minua ja heidän kuoltuaan minusta tuli sisarusten holhooja. Ansaitsin luottamustoimen. Opinhaluinen ja pehmeä nuorukainen kulki mielellään siihen suuntaan, jota minä tahdoin hänen kulkevan.

    Naisten ohella rakastan enimmän esi-isieni maan vanhoja muistoja.

    Tahdon mielelläni edistää ja levittää vieraisiin maihin (jotka ehkä kansottavat heidän kolonioitaan) heidän salaista kulttiaan. Jumalia palvellessani minua huvittaa pettää ihmisiä. Apekideelle opetin Isiksen pyhän palvonnan. Selitin hänelle muutamia niistä merkillisistä vertauskuvista, jotka ovat jumalattaren palvonnan sisällyksenä. Herätin tuossa uskonnolliseen mietiskelyyn taipuisassa sielussa sen innostuksen liekin, joka mielikuvituksesta vie uskoon. Olen tuonut hänet joukkoonne; hän on teikäläisiä.»

    »Niin on», Kalenus sanoi, »mutta siten hänen uskoaan elvyttämällä olet riistänyt häneltä viisauden. Hänet on kammo yllättänyt kun hän on huomannut, ettei hän enää olekaan petetty; meidän viisaat petoksemme, puhuvat patsaamme ja salaportaamme ovat tehneet hänet rauhattomaksi.

    Hän kärsii ja kuihtuu; hän käy ja mutisee itsekseen ja kieltäytyy olemasta mukana jumalanpalveluksissamme. Hänen tiedetään usein seurustelevan henkilöiden kanssa, joita epäillään uuden, kaikki jumalat kieltävän uskon kannattajiksi, uskon, joka pitää kaikkia oraakkelilauseitamme itämaisissa taruissa mainitun pahan hengen ilmauksina. Oraakkelimme -- ah! me tiedämme hyvin, minkä ilmauksia ne ovat.»

    »Sitä minäkin pelkään» Arbakes virkkoi, »päättäen niistä moitteista, joita hän syyti viimeksi tavatessamme. Viime aikoina hän on minua vältellyt. Minun täytyy tavata hänet, täytyy jatkaa oppitunteja; täytyy johtaa hänet viisauden kaikkein pyhimpään. Minun täytyy hänelle opettaa, että on kaksi pyhyysastetta -- edellinen on usko, -- jälkimäinen harhakuva, edellinen joukkoja, jälkimäinen viisaita vasten.»

    »Minä olen edellisen asteen kulkenut», Kalenus sanoi, »ja arvelen, että sinäkin, Arbakes.»

    »Erehdyt», Arbakes virkkoi vakavana. »Uskon vieläkin (en siihen mitä opetan vaan siihen mitä en opeta), että luonnossa on pyhyyttä, jolta en voi enkä tahdokaan kieltää tunnustustani. Uskon omaan viisauteeni ja se on herännyt minussa -- mutta ei enempää siitä. Palatkaamme nyt maallisiin harrastuksiimme. Jos siis täten olen järjestänyt Apekideen asiat, mitä aijon Ionelle? Tiedät jo, että aijon tehdä hänestä kuningattareni -- morsiamen -- sydämeni Isiksen. Vasta hänet nähtyäni tunsin, kuinka syvään rakkauteen luontoni on kykenevä.»

    »Kuulen tuhansien huulien toistavan, että hän on toinen Helena», Kalenus virkkoi maiskuttaen huuliaan, vaikka onkin epätietoista, viininkö vaikutuksesta hän sen teki vaiko huomautuksensa täydennykseksi.

    »Niin, Kreikassakaan ei kukaan häntä kauneudessa voittaisi», Arbakes arveli. »Mutta siinä ei vielä kaikki. Hänellä on sielu, jota voi vain omaani verrata. Hänen älynsä on naisen älyksi -- terävä -- häikäisevä

    • syvä. Runo virtailee vaistomaisesti hänen huuliltaan, -- tarvitsee

    vain esittää joku viisas ajatelma, olkoonpa se kuinka monimutkainen ja syvä tahansa, hänen älynsä sen heti käsittää ja hallitsee. Hänen mielikuvituksensa ja järkensä eivät ole sodassa keskenään, ne toimivat yhdessä samaan suuntaan kuten tuulet ja aallot, jotka kuljettavat laivaa. Kaiken lisäksi hänessä on rohkeaa ajatusitsenäisyyttä; hän voi elää mailmassa yksin; hän voi olla yhtä rohkea kuin lempeä. Siinä naisluonne, jommoista olen kaiken elinaikani etsinyt ja jonka nyt vasta olen löytänyt. Ionen täytyy tulla omakseni. Häneen minussa on kaksi viettiä: himoitsen nauttia sekä hengen että muodon ihanuudesta.»

    »Eikö hän siis vielä ole sinun?» pappi kysyi.

    »Ei, hän rakastaa minua -- mutta kuten ystävää. Hän rakastaa minua vain järjellään. Hän kuvittelee minussa näkevänsä niitä pikkumaisia hyveitä, joita halveksimaan minulla on syvempi hyve. Mutta kerron sinulle hänestä enemmän. Veli ja sisar olivat nuoria ja rikkaita. Ione on ylpeä ja kunnianhimoinen -- ylpeä hengenlahjoistaan -- runoilijakyvyistään -- seurustelutaitonsa viehättäväisyydestä. Kun hänen veljensä jätti minut ja tuli joukkoonne, muutti hänkin Pompeijiin ollakseen hänen lähellään.

    Hän on antanut kykyjensä loistaa. Hän kokoo suuria joukkoja ympärilleen juhliinsa; hänen äänensä hurmaa heidät -- hänen runonsa heidät lannistaa. Hänen kunnianhimoansa kutkuttaa, kun häntä sanotaan Erinnan seuraajaksi.»

    »Tai Saphon.»

    »Mutta Sapho ilman rakkautta! Kehotin itse häntä tälle rohkealle tielle -- tähän turhamaisuuden ja huvituksen antaumukseen. Tahdon antaa hänen syventyä tämän paheiden kaupungin herkutteluihin ja loistoon. Huomaa, Kalenus! Haluan herpaannuttaa hänen henkensä. Se on kuitenkin ollut liian puhdas omaksuakseen niitä vaikutteita, joista toivoin, etteivät ne pääsisi ohi jättämättä merkkiä tähän kirkkaaseen kuvastimeen.

    Toivoin hänen ympärilleen turhamaisia, tyhjänpäiväisiä keikari-ihailijoita (joita hänenlaisensa täytyy halveksia), jotta hän paremmin ymmärtäisi todellista rakkautta. Sitten väsymyksen hetkinä, jotka kiihottunutta mielialaa seuraavat, minä heitän verkkoni -- herätän hänen mielenkiintonsa -- ärsytän hänen intohimoaan -- valtaan hänen sydämensä. Sillä eivät vain nuoruus, kauneus ja eloisuus kykene vallottamaan Ionea. Hänen kuvitusvoimansa on voitettava, ja Arbakeen elämä on tähän asti ollut tällaisten kuvitusvoimien voittokulkua.»

    »Ja etkö pelkää kilpailijoitasi? Italian naisten liehijät ovat kuuluisat taitavuudestaan.»

    »En. Hänen kreikkalainen mielensä halveksii barbarisia roomalaisia ja hän halveksisi itseään, jos hän tuntisi rakkautta johonkin tämän suvun vesaan.»

    »Mutta sinä itse olet egyptiläinen, et kreikkalainen.»

    »Egypti», Arbakes vastasi, »on Atenan äiti. Sen suojelija Minerva, on meidän jumaliamme, ja kaupungin perustaja, Kekrops, oli pakolainen Egyptin Saisista. Tämän olen hänelle jo kertonut ja minussa hän kunnioittaa, maailman vanhinta hallitsijasukua. Mutta nyt minun täytyy tunnustaa, että viime aikoina minussa on herännyt epäilyksiä hänen suhteensa. Hän on vaiteliaampi kuin ennen; hän rakastaa alakuloista ja surullista musiikkia, hän huokailee ilman näkyvää syytä. Se voi olla heräävää rakkautta, se voi olla rakkauden puutetta.

    Joka tapauksessa on aika toteuttaa suunnitelmani hänen hengestään ja sydämestään; edellisessä tapauksessa suunnata hänen rakkautensa minuun, jälkimäisessä herättää se minuun. Tästä syystä olen sinut hakenut.»

    »Ja miten voin sinua auttaa?»

    »Aijon kutsua hänet juhlaan luokseni. Tahdon häikäistä, hämmentää, sytyttää hänen aistinsa. Kaikki taitomme -- ne taidot, joihin Egypti on nuoret oppilaansa harjottanut, -- kaikki täytyy käyttää ja uskonnon salaisuuksien varjossa tahdon hänelle ilmaista rakkauden arvotukset.»

    »Ah, nyt käsitän -- tarkotat noita hekuman juhlia, jommoisia me pidättyväisyyden valan vannoneet Isiksen papit luonasi olemme viettäneet.»

    »Ei, ei. Luuletko, että hänen puhtaat silmänsä jo ovat valmistuneet sellaista näkemään. Ei, ensin meidän täytyy kietoa veli -- se on helpompi tehtävä. Kuuntele ohjeitani!»

    5 LUKU.

    Lisää kukkastytöstä. -- Rakkauden edistysaskeleita.

    Aurinko pilkisti iloisena Glaukuksen huoneeseen, jota, kuten jo olen maininnut, nimitettiin »Ledan kammioksi». Valo tuli ylhäällä olevista pienistä ikkunoista ja puutarhaan vievästä ovesta; puutarha on etelän asukkaille mitä meille on huvihuone. Sen pienuus ei sallinut sitä pitää kävelypaikkana, mutta sen täyttämät kirjavat ja värikkäät kukat olivat omiansa tekemään sen niin viehättäväksi, mikä vain etelän ilmastolle on ominaista. Ja tuoksut, joita tuuli läheiseltä mereltä kuljetti, täyttivät huoneen, jonka väriuhkuiset seinät kilpailivat ihanimpien kukkien kanssa. Päämaalauksen ohella, joka esitti Ledaa ja Tyndarusta, kohtasivat ihastunutta silmää vielä muutkin ensiluokkaiset kuvataulut.

    Yhdessä näemme Kupidon Venusta hyväilevän, toisessa Ariadnen rannalla nukkumassa tietämättömänä Teseuksen uskottomuudesta. Vallattomat auringonsäteet leikkivät neliölaitteisella lattialla ja loistavilla seinillä -- ja vielä veikeämpinä ilakoivat onniautuuden lämpöset säteet nuoren Glaukuksen sydämessä.

    »Olen nähnyt hänet», hän sanoi mitellen ahtaan huoneensa lattiaa, »olen kuullut hänen puhuvan -- olen puhutellut häntä. Olen kuunnellut hänen kaikuvaa lauluaan ja hän lauloi kunniasta ja Kreikasta. Olen vihdoinkin löytänyt unelmieni kauan haetun ihanteen ja kyprolaisen kuvanveistäjän lailla olen saanut hengen mielikuvitukseni luomalle.»

    Rakastuneen Glaukuksen yksinpuhelu olisi kenties kestänyt vielä kauemminkin, mutta samassa huoneen oviaukon tummensi varjo, ja nuori tyttö, vuosiltaan vielä lapsi, häiritsi hänen yksinäisyyttään. Hän oli puettu yksinkertaiseen, valkoiseen tunikaan, joka ulottui kaulasta nilkkoihin; toisessa kädessä hänellä oli kukkaskori, toisessa pronssinen vesiastia.

    Hänen piirteensä olivat kehittyneemmät kuin hänen ikäisillään yleensä, mutta ne olivat pehmeät ja naiselliset ja olematta varsinaisesti kauniit teki ilmeikkäisyys ne viehättäviksi; niiden ilmeissä oli jotakin lempeää, jotakin syvää tuskaa tuntevaa. Salainen suru, hiljainen kärsimys oli tappanut hymyn, mutta ei vienoa suloutta hänen huuliltaan; hänen silmiensä huolekas ja varovainen ilme sai jokaisen aavistamaan, mitä tuskaa hän oli syntymästään asti saanut kärsiä.

    Hän oli sokea; mutta silmistä sitä ei nähnyt, niiden suruvoittoinen, alistuva välke oli kirkas, iloinen ja puhdas.

    »Minulle sanottiin Glaukuksen olevan täällä», hän virkkoi, »saanko tulla?»

    »Ah, Nydiani», kreikkalainen sanoi, »sinäkö se olet? Tiesin, ettet kutsumustani laimiinlöisi.»

    »Glaukus on yhä entinen itsensä», Nydia punastuen virkkoi, »sillä hän on aina ollut hyvä sokealle tytölle.»

    »Kuka voisi muuta ollakaan?» Glaukus sanoi hellästi, uskollisen veljen äänellä.

    Nydia huokasi ja jatkoi sitten hetken vaijettuaan vastaamatta toisen huomautukseen: »Olet hiljan palannut?»

    »Kuusi päivää olen ollut Pompeijissa.»

    »Ja voit hyvin? Ah, tarvinneeko sitä kysyäkään -- sillä voiko kukaan, joka saa katsella kaikkien niin ihanaksi kertomaa maata -- voiko kukaan sellainen pahoin voida?»

    »Hyvin jaksan. Entä sinä, Nydia -- kuinka oletkaan kasvanut? Ensi vuonna saat jo miettiä, minkä vastauksen sulhasellesi annat.»

    Uusi puna kihosi Nydian poskille, mutta nyt hän rypisti kulmiaan. »Olen ottanut mukaani muutaman kukan», hän sanoi vastaamatta toisen huomautukseen, joka näytti hänessä herättävän mielipahaa; ja hapuillen pöydän luo, jonka ääressä Glaukus seisoi, hän pani korinsa sille. »Ne ovat mitättömiä, mutta juuri poimittuja.»

    »Ne ovat kuin Floran itsensä lahjottamia», Glaukus virkkoi ystävällisesti, »ja minä toistan sulottarille antamani lupauksen, etten muita seppeleitä pidä kuin niitä, jotka sinun kätesi ovat sitoneet.»

    »Ja kuinka kukat jaksavat viridariumissasi? Menestyvätkö ne hyvin?»

    »Mainiosti, aivankuin larit olisivat niitä hoitaneet.»

    »Ah, se ilahuttaa minua; sillä poissaollessasi kävin mikäli ehdin niitä kastelemassa.»

    »Kuinka voin sinua kiittää, kaunis Nydia», kreikkalainen virkkoi. -- Vähän aavisti Glaukus, kuinka tarkkaan hänen mielikukkansa Pompeijissa muistettiin.

    Lapsen käsi vapisi ja hänen rintansa aaltoili tunikan alla. Hän käännähti hämillään. »Aurinko polttaa tänään kukkaparat», hän sanoi, »ja ne kaipaavat minua; olen ollut viime aikoina sairas enkä ole niitä ollut yhdeksään päivään huoltamassa.»

    »Sairas, Nydia -- mutta poskillasihan on enemmän väriä kuin viime vuonna.»

    »Olen usein sairas», sokea tyttö sanoi liikutetuin äänin, »ja mitä suuremmaksi kasvan sitä enemmän kärsin sokeudestani. Mutta nyt kukkieni luo.» Näin sanoen hän nyökäytti päätään ja pujahti viridariumiin, jossa alkoi kastella kukkia.

    »Nydia parka», Glaukus ajatteli tyttöä katsellen. »Kohtalo on kova. Et näe maata -- et aurinkoa -- et merta -- et tähtiä -- ja ennenkaikkea et voi nähdä Ionea.»

    Nämä sanat johtivat hänen ajatuksensa jälleen eilisiltaan, mutta hänen unelmansa katkaisi nyt sisään astuva Klodius. Merkillisenä todistuksena siitä, kuinka paljon yksi ainoa ilta oli voinut kiihdyttää atenalaisen rakkautta Ioneen, mainittakoon, että vaikka hän oli Klodiukselle aijemmin uskonut salaisuutena ensimäisen kohtauksensa Ionen kanssa ja minkä vaikutuksen se oli häneen tehnyt, hänestä nyt tuntui vastenmieliseltä edes mainita hänen nimeään vieraan aikana.

    Hän oli nähnyt Ionen puhtaana ja viattomana Pompeijin kevytmielisinten ja turmeltuneimpien elostelijoiden joukossa ja saavan suloudellaan pikemmin kuin pidättäväisyydellään osakseen rohkeimpienkin kunnioituksen, muuttaen aistillisintenkin ja vähimmän ihanteellistenkin mielialan toiseksi; hänen henkevä ja hienostunut älynsä vaikutti toisin kuin Kirken tarinassa, hän muutti eläimet ihmisiksi. Ne jotka eivät hänen henkevyyttään tajunneet, ne hurmasi hänen kauneutensa; ne jotka eivät runoutta ymmärtäneet, ihastuivat hänen äänensä melodiseen sointuun.

    Nähdessään Ionen olemuksellaan puhdistavan ja kirkastavan kaiken olevaisen, hän tunsi ensi hetkestä oman arvonsa; hän tunsi, kuinka huonosti hänen toverinsa ja toimensa vastasivat hänen unelmiensa jumalatarta. Verho oli poistunut hänen silmistään. Hän huomasi, mikä mittaamaton juopa erotti hänet itsensä tovereistaan, joita huvituksien pettävä verkko oli tähän asti verhonnut; häntä innostutti oma rohkeutensa kun hän uskalsi tavotella Ionea. Hän tunsi, että hänen tästä lähin täytyy pyrkiä korkeampiin päämääriin.

    Hän ei enää mielinyt alhaisien korvien kuultavaksi lausua nimeä, joka hänen polttavassa mielikuvituksessaan oli muodostunut pyhän ja jumalallisen merkiksi.

    Ione ei ollut enää vain kaunis nainen, joka oli kerran nähty ja jota intohimoisesti kaivattiin -- hän oli valtijatar, hänen sielunsa jumalatar. Kukapa ei ole samaa tunnetta kokenut? Joka sitä ei ole, ei se ole koskaan rakastanut.

    Kun siis Klodius hänelle intoilevin elein kuvaili Ionen kauneutta, tunsi Glaukus vastenmielisyyttä ja inhoa, että sellaiset huulet uskalsivat häntä ylistää; hän vastaili kylmästi, ja roomalainen kuvitteli jo, että hänen intohimonsa oli sammunut, ennenkuin se oli kehittynytkään. Eikä Klodius siitä ollut pahoillaan, sillä hän toivoi Glaukuksen naivan vieläkin rikkaamman perijättären, Julian, Diomeden tyttären, jonka kullan tuo peluri arveli helposti voivansa itselleen siepata. Keskustelu ei ollut nyt niin vilkasta ja sujuvaa kuin ennen, ja tuskin Klodius oli hänet jättänyt, kun Glaukus jo lähti Ionea tapaamaan. Ovella hän jälleen kohtasi Nydian, joka oli lopettanut miellyttävän toimensa.

    Hän tunsi heti Glaukuksen askelet.

    »Menet aikaisin ulos», hän virkkoi.

    »Niin, Kampanian aamuhetket rankaisevat niitä laiskureita, jotka unohtavat ne.»

    »Ah, kunpa minäkin voisin niistä nauttia!» sokea tyttö äännähti, mutta niin ettei Glaukus hänen valitustaan kuullut.

    Tessalitar viivähti hetken paikallaan ja lähti sitten kotiaan kohden ohjaten askeliaan pitkällä sauvallaan, jota hän osasi käytellä varsin taitavasti. Hän jätti pian upeammat kadut ja painui kaupunginosaan, jolla sivistyneitten ja säädyllisten kansalaisten korvissa oli huono kaiku. Mutta hänen onnettomuutensa pelasti hänet näkemästä ympärillä versovan paheen alhaisia ja raakoja todistuskappaleita.

    Hän kolkutti erään ruokalan tapaisen rakennuksen takaportille. Se aukeni ja raaka ääni käski hänen tehdä tilin ansaitsemistaan sestertioista. Ennenkuin hän ehti vastata, virkkoi toinen, hieman miellyttävämpi ääni:

    »Mitä puhua noista pikku ansioista, Burbo? Tytön ääntä tarvitaan taas pian rikkaan ystävämme öitsilöissä ja kuten tiedät hän maksaa hyvin satakielistään.»

    »Oi, en tahdo -- en voi!» Nydia huudahti vavisten. »Tahdon kerjätä aamusta iltaan, mutta älkää lähettäkö minua sinne!»

    »Ja miksi ei?» sama ääni kysyi.

    »Koska -- koska olen niin nuori ja hyvin kasvatettu ja ne naistoverit, jotka siellä tapaan, eivät ole sopivia seuraa --.»

    »Burbon orjattarelle», ääni täydensi pilkallisesti ja raa'asti nauraen.

    Tessalitar pani kukat pois, painoi päänsä käsiinsä ja itki hiljaa.

    • * * * *

    Sillä välin Glaukus ehti napolittaren asunnolle. Hän tapasi Ionen istumassa palvelijattariensa joukossa, jotka olivat täydessä työn touhussa. Harppu oli hänen vieressään, sillä Ione oli tänään tavallista toimettomampi, ehkä myöskin tavallista miettivämpi. Glaukuksesta hän oli nyt kauniimpi aamuvalaistuksessa ja yksinkertaisessa puvussaan kuin eilisiltana lamppujen häikäisevässä loisteessa ja juvelikoristeissaan; ja vieläkin enemmän hän ihastui huomatessaan hänen läpikuultavan, kalpean poskihipiänsä leimahtavan vereväksi hänen lähestyessään.

    Mairesanoihin tottuneena hän unohti tavalliset lauseensa puhutellessaan nyt Ionea. Hän tunsi, ettei ole tarvis käyttää sanoja, missä katse puhuu enemmän. He haastelivat Kreikasta. Siinä oli aine, josta Ione mieluummin kuuli puhuttavan kuin itse kertoi; siitä aineesta ei kreikkalaisen kertomisinto koskaan ehtynyt. Hän kuvaili Ionelle hopeaolivilehtoja, jotka vielä nytkin peittävät Ilissuksen rantoja, temppeleitä, joista aarteet oli miltei kaikki ryöstetty -- mutta kuinka ihania ne ovat raunioinakin!

    Hän puhui vapauttaja Harmodiuksen ja mainion Perikleen nyt yksinäisestä kaupungista ja valaisi nuo ajat niin korkealta, että sieltä lähtevä valo hälvensi kaikki synkät varjot. Hän oli nähnyt tämän runojen maan enimmäkseen nuoruusvuosiensa runohohteisena aikana ja hänen isänmaalliset tunteensa olivat liittyneet noihin varhaisiin elämäniloisiin aikoihin. Ja Ione kuunteli häntä hartaana ja miettivänä; tuo ääni ja nuo kuvaukset olivat arvokkaammat kuin hänen lukuisien ihailijoittensa hiushienot imartelut.

    Oliko rikos rakastaa maanmiestään? Hän rakasti hänessä atenalaista.

    Hänen heimonsa jumalat, hänen unelmiensa maa puhuivat hänen huulillaan.

    Tästä lähin he tapasivat toisensa joka päivä. Viileinä iltoina he soutelivat tyynelle merelle. Iltaisin he löysivät toisensa Ionen pylvästöissä ja halleissa. Heidän rakkautensa oli äkkiä puhjennut, mutta se oli väkevä, se täytti kaikki heidän sielunsa syvyydet. Sydän, ajatus, aistit, mielikuvitus -- kaikki olivat sen palvelijoita ja pappeja. Ja jos esteen panet kahden ruumiin välille, joita verenveto lähentää, niin ne kohtaavat ja yhtyvät siinä samassa; he kummastelivat vain, kuinka he olivat voineet niin kauan elää erillään toisistaan.

    Oli aivan luonnollista, että he rakastivat toisiaan. Nuoria, kauniita ja rikkaita kun olivat -- samaa säätyä ja samaa henkeä -- ei mikään estänyt heitä yhtymästä. Heidän mielestään taivaskin hymyili heidän tunteilleen. Niinkuin vainotut hakevat suojaa kirkosta, niin hekin tekivät rakkautensa alttarista sen turvapaikan, joka suojeli heitä maallisilta suruilta. He koristelivat sen kukkasin -- tietämättä, että niihin on usein käärme kätkeytyneenä.

    Eräänä iltapäivänä, viidentenä heidän ensitapaamisestaan Pompeijissa Glaukus ja Ione olivat valitun ystäväjoukon kera palaamassa venematkalta. Heidän veneensä keinui kevyenä tyvenillä laineilla, joiden kuvankirkkaan pinnan vain airot hämmensivät. Muun seuran iloisesti rupatellessa Glaukus makasi Ionen jalkain juuressa ja hän olisi mielellään katsonut häntä kasvoihin, mutta ei uskaltanut. Vihdoin Ione katkaisi äänettömyyden.

    »Veli rukka», hän huoaten virkkoi, »kuinka hän ennen riemuitsikaan tällaisesta hetkestä!»

    »Veljesi?» Glaukus sanoi. »En ole häntä vielä nähnytkään. Vain sinua ajatellessani en ole ketään muuta muistellut, muutenhan olisin jo tiedustellut, eikö se nuorukainen, jonka mukana minut jätit Napolissa Minervan temppelin edustalla, eikö se ollut sinun veljesi.»

    »Oli.»

    »Ja hän on nyt täällä?»

    »Niin on.»

    »Pompeijissa eikä alati sinun luonasi! Mahdotonta!»

    »Hänellä on muita tehtäviä», Ione sanoi surullisena. »Hän on Isiksen pappi.»

    »Niin nuorena; ja mikäli tiedän se toimi on varsin ankaraa», lämminsydäminen Glaukus virkkoi kummastellen ja säälien. »Mikä hänet siihen sai?»

    »Hän on aina ollut intoileva uskonnollisissa haaveiluissaan. Ja erään egyptiläisen -- ystävämme ja suojelijamme -- kaunopuheisuus herätti hänessä hartaan halun uhrata elämänsä kaikkein salaperäisimmän jumalattaremme palvelukseen. Ehkä juuri hänen ylitsevuotava intonsa löysi tuon papiston ankarissa säännöissä hänelle sopivan toimialan.»

    »Eikä hän kadu valintaansa. Toivon hänen olevan onnellisen.»

    Ione huokasi ja peitti hunnulla kasvonsa.

    »Toivoin, ettei hän olisi ratkaissut kysymystä niin nopeasti. Ehkä hän vielä niiden lailla, jotka liikaa toivovat, pian pettyy toiveissaan.»

    »Hän ei ole siis onnellinen uudella alallaan. Ja tuo egyptiläinen -- oliko hän itse pappi? oliko hänelle hyötyä toimittaa lisäjäseniä pyhään seuraan?»

    »Ei. Hän sääli vain meidän kohtaloamme. Hän luuli siten edistävänsä veljeni asiaa. Me olemme jääneet orvoiksi.»

    »Kuten minäkin», Glaukus sanoi sanojaan merkitsevästi korostaen.

    Ione painoi silmänsä alas vastatessaan:

    »Ja Arbakes tahtoi korvata vanhempiemme tilan. Sinun täytyy oppia tuntemaan hänet. Hän kunnioittaa älyä.»

    »Arbakes! Tunnen hänet jo. Ainakin juttelimme keskenämme kohdatessamme.

    Mutta ylistyksestäsi huolimatta en halua häneen lähemmin tutustua.

    Kiinnyn kyllä nopeasti kaikkiin, mutta tuo mustapintainen egyptiläinen synkkine katseineen ja kylmine hymyineen synnyttää minussa ahdistavan tunteen. Voisi luulla, että hän kreetalaisen Epimenideen lailla neljäkymmentä vuotta luolassa elettyään nyt tuntee päivänvalon tuiki vastenmieliseksi.»

    »Niin, hän on kuten Epimenides viisas, lempeä ja hyvä», Ione vastasi.

    »Oi, kuinka onnellinen hän, kun sinä häntä ylistät. Hän ei kaipaa muita hyveitä lainkaan tullakseen minullekin rakkaaksi.»

    »Hänen rauhansa, hänen kylmyytensä», Ione sanoi vältellen, »johtunee aijemmista kärsimyksistä, niinkuin tuon vuoren (hän osotti Vesuviusta) joka etäältä meille näyttää synkältä ja rauhalliselta, mutta kerran on elättänyt iäksi sammunutta tulta.»

    Ionen näitä sanoja lausuessa katsoivat molemmat vuorta. Taivaanranta oli peittynyt ruusunhohteisiin pilviin, mutta sen harmaan vuorenhuipun yllä, joka kohosi sitä puolitiehen peittävien metsien ja puutarhojen keskeltä, leijui musta ja turmaaennustava pilvi, seudun ainoa synkkä piirre. Yhtäkkiä vaistomainen alakuloisuudentunne valtasi heidät molemmat kun he sitä katselivat; se sydämentunne, jonka rakkaus oli heihin luonut, ja joka pienimmistäkin ulkoseikoista, vähäisimmänkin onnettomuuden uhatessa vie heidät hakemaan turvaa toisiltaan, sai heidän katseensa yhtaikaa jättämään vuoren ja kuvaamattoman hellinä uppoomaan toisiinsa.

    Tarvitsivatko he sanoja ilmaistakseen, että he rakastivat toisiaan!

    6 LUKU.

    Pyydystäjä saa karanneen lintunsa jälleen kiinni ja heittää verkkonsa uutta saalista varten.

    Esittämässäni kertomuksessa tapahtumat kulkevat nopeasti ja peräkkäin kuin näytelmässä. Minä kuvaan aikoja, jolloin tarvittiin päivä tuleennuttamaan hedelmiä, jotka muuten vaativat vuosikausia.

    Arbakes ei ollut viime aikoina käynyt kovin usein Ionea tapaamassa eikä ollut hänen luonaan nähnyt Glaukusta; hän ei liioin tiennyt siitä rakkaudesta, joka niin äkkiä oli luonut esteen hänen suunnitelmilleen.

    Ja Ionen veljestä huolehtiessaan hänen oli täytynyt sysätä syrjemmälle Ionea itseä koskevat aikeensa. Hänen ylpeytensä ja itsekkyytensä olivat härnäytyneet ja levottomat siitä äkkinäisestä muutoksesta, mikä oli tuon nuoren miehen vallannut. Hän vapisi ajatellessaan, että hän kadottaisi oppikelpoisen suojattinsa ja Isis intomielisen palvelijan.

    Apekides ei käynyt enää häneltä neuvoja kysymässä. Harvoin hänet nähtiinkään; hän vältteli egyptiläistä, suorastaan pakeni nähdessään hänen tulevan vastaansa. Arbakes oli noita käskeviä, voimakkaita luonteita, jotka ovat tottuneet toisia hallitsemaan. Häntä hävetti, että saalis, joka oli ollut hänen, oli karkuun päästä. Hän vannoi, ettei Apekides hänen käsistään luiskahda.

    Näitä tuumia hautoen hän kulki sen tiheän lehvikön läpi, joka erotti hänen talonsa Ionen asunnosta, matkaten juuri jälkimäisen luo, kun hän odottamatta kohtasi tuon nuoren Isiksenpapin, joka silmät maahan luotuina nojautui erääseen puuhun.

    »Apekides», hän lausui laskien luottavasti kätensä nuoren miehen olalle.

    Pappi säpsähti, ja hänen ensi mielijohteensa näytti olleen paeta. »Poikani», egyptiläinen virkkoi, »mitä on tapahtunut, kun sinä minua alinomaa välttelet?»

    Apekides oli vaiti ja synkännäköinen; hän tuijotti yhä maahan, hänen huulensa vavahtelivat ja hänen rintansa kohoili mielenliikutuksesta.

    »Puhuhan, ystäväni, puhu!» egyptiläinen jatkoi. »Puhu! Joku taakka painaa mieltäsi. Mitä sinä minulta salaat?»

    »Minä? -- en mitään.»

    »Mikset minuun enää luota?»

    »Koska olet osottautunut vihamiehekseni.»

    »Puhukaamme siitä enemmän», Arbakes virkkoi matalalla äänellä pistäen papin vastahakoisen käden kainaloonsa ja vieden hänet penkille, joita oli siellä täällä lehdossa. He istuivat -- ja heitä ympäröivä synkkä yksinäisyys tuntui hyvin sopivan heidän jäykkään mielialaansa.

    Apekides oli vasta elämänsä keväässä; silti hän näytti elinvoimiaan kuluttaneen enemmän kuin egyptiläinen. Hänen hienot ja säännölliset piirteensä olivat kuihtuneet ja värittömät, hänen katseensa oli harhaileva ja silmät kiilsivät kuumeista tulta. Hänen vartensa oli ennen aikojaan koukistunut ja naisellisen pienten käsiensä sinervät, pullistuneet suonet ilmaisivat veltostuneitten lihaksien väsymystä ja heikkoutta.

    Hänen kasvoissaan huomasi paljon Ionen piirteitä, mutta niiden ilme oli vallan toinen kun sitä vertasi siihen juhlavaan ja henkevään rauhaan, joka loi niin jumalallisen ja klassillisen hohteen hänen sisarensa kauneuteen. Ionessakin kyllä huomasi innostusta, mutta se oli aina kahlittua ja taka-alalla. Se vain lisäsi hänen viehätysvoimaansa; sillä jokainen tahtoi herättää sen hengen, joka hänessä lepäsi, mutta ei nukkunut.

    Apekideen piirteet ilmaisivat hänen hehkuvan ja intohimoisen luonteensa; silmien hurja palo, ohimoitten suunnaton leveys otsan korkeuteen verraten, huulten värähtely, kaikki tämä osotti, että mielikuvitus hallitsi ja tyrannisoi hänen henkistä minäänsä. Sisaressa se pysähtyi runon kultaiselle ovelle, veljen se vei aineettomiin ja saavuttamattomiin pyrkimyksiin, ja ominaisuudet, jotka innoittivat toisen runolijalahjoja, uhkasivat toisen saada henkisiä voimia ylenmäärin käyttämään.

    »Väitit minua vihamieheksesi», Arbakes virkkoi. »Ymmärrän syyn tähän väärään luuloosi. Olen tehnyt sinusta Isiksen papin. Olet kuohahtanut heidän taikatempuistaan ja petoksistaan -- ja luulet nyt, että minäkin olen sinua pettänyt -- sinun puhdas mielesi on saastutettu -- luulet, että minäkin olen niitä -- --.»

    »Sinä tiesit», Apekides sanoi, »tämän jumalattoman roskan silmänkääntäjätempuista, miksi sen minulta salasit?

    Kun sinä kannustit minua siihen virkaan, jonka puku nyt on ylläni, kerroit sinä minulle niiden miesten pyhästä elämästä, jotka voimansa uhraavat tiedon etsintään -- ja sinä oletkin hankkinut tovereikseni tietämättömän ja aistillisen joukon, jolla ei ole muuta tietoa lainkaan kuin mitä karkeimpia petoksia -- sinä puhuit minulle miehistä, jotka kieltäytyvät kaikista maallisista nautinnoista omistautuakseen jaloille hyveille -- ja sinä työnsit minut joukkoon, jossa mitä alhaisimmat paheet rehottivat; -- sinä puhuit ystävistä, yhteisen hyvän harrastajista, -- näin kuinka he kaikkia pettivät ja harhaan johtivat.

    Oh, sinä olet menetellyt halpamaisesti -- sinä olet minulta riistänyt nuoruuden ilon, uskon hyveeseen ja pyhän tiedonjanon. Nuorena, rikkaana, tulisena, edessäni kaikki mailman päivänpaisteiset ilot minä kieltäydyin kaikesta tästä huokaamatta, ei, iloiten ja riemuiten, sillä ajattelin näin tehdessäni saavani tuta jumalallisen viisauden hämäriä mysterioita, jumalten yhteyttä, taivaan ihanuuksia -- ja nyt -- nyt --.»

    Papin ääni tukahtui nytkähtelevään nyyhkytykseen. Hän peitti kasvot käsiinsä ja suuria kyyneliä tipahteli hänen kuihtuneitten sormiensa lomasta ja runsaasti niitä vieri hänen vaatteilleen.

    »Mitä olen luvannut sen täytänkin, ystäväni, holhottini. Kaikki on ollut vain koetusta, ja sitä loistavammin olet oppiaikasi kestänyt. Älä ajattele enää noita tuhmia petoksia. Älä sekota toisiinsa jumalattaren orjia hänen pyhimmän pyhättönsä palvelijoihin, sinä huomaat kyllin arvokkaaksi niihin liittyä. Tästä lähin olen minä sinun pappisi, ohjaajasi, ja sinä joka nyt kiroot ystävyyttäni, saat elää sitä vielä siunataksesi.»

    Apekides kohotti päänsä ja katsahti hapuillen ja epäröiden egyptiläiseen.

    »Kuule minua», Arbakes virkkoi vakavana ja juhlallisella äänellä katsahdettuaan ensin nopeasti ympärilleen, olivatko he yksin. »Egyptistä on kotoisin kaikki mailman viisaus; Egyptistä on peräisin Atenan tieto ja Kreetan taito; Egyptistä ovat lähtöisin ne monet esihistorian hämärään vaipuneet kansat (paljon aikaisemmin kuin Romuluksen laumat levittäytyivät Italian tasangoille ja ennenkuin ajan ikuisen kiertokulun mukaan kehitys alkoi taistelun raakalaisuutta ja pimeyttä vastaan), joilla oli kaikki tiedon aarteet ja henkisen elämän sulot.

    Egyptistä tulivat ne pyhän Keres kaupungin jumalanpalvelusmuodot, joista kaupungin roomalaiset vallottajat ovat kaikki uskonnolliset tietonsa ja juhlalliset tapansa saaneet. Ja, nuori mies, kuinka luulet tuon Egyptin, kaikkien kansakuntien äidin hankkineen suuruutensa ja kaikki kokeneen viisautensa? Se oli syvän ja pyhän valtiotaidon tulos. Nykykansat kiittävät Egyptiä suuruudestaan, Egypti suuruudestaan papistoaan.

    Itseensä sulkeutuen, vallaten ihmiskunnan jalomman osan, sen hengen ja uskon herruuden, nämä vanhimmat jumalanpalvelijat omasivat jaloimmat tiedot mitä kuolevainen voi käsittää. He näkivät salaisia vertauskuvia tähtitaivaan mullistuksissa, vuodenaikojen vaihteluissa, inhimillisten toimintojen ikuisessa kiertokulussa; tuon suuren he tekivät inhimillisen järjen käsitettäväksi jumalien ja jumalattarien näkyvillä muodoilla ja mikä todellisesti oli valtiohallintoa, sitä he kutsuivat uskonnoksi.

    Isis on tarina -- älä säikähdä! -- Se mitä Isis aistillisesti esittää on todella olemassa ja on kuolematonta. Isis ei ole mitään. Luonto jota se esittää, on kaiken äiti, -- salaperäinen, ikivanha, käsittämätön kaikille muille paitsi harvoille valituille. 'Ei kukaan kuolevaisista ole huntuani kohottanut', niin on sanonut se Isis, jota sinä olet palvonut; mutta viisaat ovat sen tehneet ja me voimme nyt nähdä tuon mahtavan luonnon kasvoista kasvoihin.

    Papit ovat olleet hyväntekijöitä, ihmissuvun kasvattajia, mutta jos niin haluat, myöskin pettureita ja väärentäjiä. Mutta, nuori mies, luuletko heidän voineen ihmiskuntaa auttaa sitä pettämättä? Tietämätön ja raaka rahvas täytyy lumota sen omaksi eduksi, totuuksia se ei usko, oraakkelia se kunnioittaa.

    Rooman imperaattori hallitsee laajaa ja mitä hajanaisimmin kansoittunutta maata ja yhdistää mitä vastakkaisimmat pyrkimykset lujaksi kokonaisuudeksi, niin säilyvät rauha, sopu, lainalaisuus, jokapäiväisen elämän muodot. Luuletko että keisari hallitsee ihmisenä?

    Ei, majesteetti, häntä ympäröivä loisto, hänen asemansa korkeus, siinä hänen petoksiensa työaseet. Oraakkelimme ja jumalalliset ilmotuksemme, menomme ja tapamme ovat herruutemme välineitä, valtamme merkkejä. Ne ovat samoja aseita samaan päämäärään, inhimilliseen hyvinvointiin ja rauhaan. Sinä kuuntelet minua tarkkaavaisena ja kummastuen -- valo alkaa hämärän poistaa.»

    Apekides oli vaiti, mutta ne häivähdykset, jotka nopeasti liikkuivat hänen puhuvilla piirteillään, ilmaisivat egyptiläisen sanojen vaikutuksen -- sanojen, jotka esittäjän voimakas ääni ja etevämmyys tekivät vieläkin vakuuttavammiksi.

    »Kun siis», Arbakes jatkoi, »esi-isämme Niilin rannoilla kokosivat ne alkuainekset jotka elämänkaaoksen lopettivat -- saivat näet kaikki tottelemaan ja kunnioittamaan harvoja -- jalot tarkastelut ja uutterat tutkimukset hankkivat heille sen viisauden, mikä ei ole harhakuvaa; he totuttivat ihmiset järjestykseen ja lainalaisuuteen, opastivat heidät taiteita ja elämää käsittämään. He vaativat uskoa, he antoivat takaisin sivistysedut. Eivätkö heidän petoksensa täten ole totuutta!

    Usko minua, minkälainen lieneekin se jumalallinen henki, joka meille puhuu tuolta ylhäältä tähtitaivaista, ainakin se hymyilee hyväksyvästi sille viisaudelle, joka on sellaisiin tuloksiin päässyt. Mutta sinä toivot, että kohdistan nämä yleiset huomautukseni sinuun itseesi; kiiruhdan toiveesi täyttämään. Tämän ikivanhan uskon jumalattaren alttarit pitää ansaita, ja toisten kuin näiden tyhmeliinien ja sieluttomien olentojen jotka ovat vain kuin nauloja ja koukkuja päähinettä ja vaippaa varten.

    Muista kahta pytagoralaisen Sekstuksen lauselmaa, jotka nekin ovat egyptiläistä lainaa. Edellinen on: 'Älä puhu jumalasta joukolle', jälkimäinen: 'Ihminen, joka on jumalalle otollinen, on itse jumala ihmisten seassa.' Niinkuin henkinen etevämmyys salli egyptiläisen papiston hallita, niin voi nykyisin niin syvälle painuneen herruuden vain henkinen etevämmyys entiseen arvoon kohottaa. Pidin sinua, Apekides, kyllin arvokkaana oppilaana ohjattavakseni -- pappina, kykenevänä niihin suuriin päämääriin, jotka vielä ovat saavutettavissa.

    Sinun työtarmosi, sinun kykysi, sinun luja uskosi, sinun vakava innoituksesi, kaikki viittaa kutsumukseen, joka vaatii hallitsevaa tahtoa ja tulisia ominaisuuksia. Minä herätin sinun pyhät halusi, kannustin sinut sille tielle, jonka sitten valitsit.

    Mutta sinä soimaat minua siitä, etten paljastanut sinulle toveriesi pieniä sieluja ja taikatemppuja. Jos sen olisin tehnyt, Apekides, olisin päämaalini kadottanut; sinun jalo henkesi olisi heti kapinoinut, ja Isis olisi menettänyt pappinsa.»

    Apekides huokasi syvään. Egyptiläinen jatkoi huomioittamatta keskeytystä:

    »Lähetin sinut valmistumatta temppeliin; jätin sinut, jotta äkkiä itse keksisit ne taikatemput, jotka joukon häikäisevät ja oppisit niitä halveksimaan. Toivoin että itse keksisit ne keinot, joilla suihkukaivo pannaan käyntiin jotta sen ilmaan lentävät vesikaaret nuorentaisivat maan ja antaisivat meille hyvän jälkisadon. Samanlaisen kohtalon alaisiksi ovat kaikki pappimme joutuneet. Ne jotka eivät ole petoksia huomanneet ovat jääneet koneellisiksi palvelijoiksi, niille taas, joiden jalo henki sinun laillasi pyrkii yhä eteenpäin, uskonto avaa yhä uusia jumalallisia salaisuuksia. Olen iloinen huomatessani luonteesi sellaiseksi jommoiseksi odotinkin.

    Olet lupauksesi täyttänyt, et voi enää kääntyä. Käy eteenpäin -- minä ohjaan sinua.»

    »Ja mitä sinä aijot minulle opettaa, sinä omituinen, pelottava mies?

    Uusia petkutuksia -- uusia --»

    »En, olen viskannut sinut epäuskon kuiluun, tahdon viedä sinut nyt uskon vuorelle. Olet nähnyt väärät profetat, nyt näet ne totuudet, joita ne edustavat. Ne ovat vain varjoja ilman ruumista. Tule tänä iltana luokseni. Kätesi!»

    Egyptiläisen sanojen vakuuttamana, kannustamana ja kiihottuneena Apekides ojensi hänelle kätensä ja opettaja ja oppilas erosivat.

    Apekides ei siis enää voinut kääntyä. Hän oli tehnyt siveyslupauksen, hän oli itse antaunut elämänuralle, jolla fanatismin vaatimukset osottautuvat ankarimmiksi, mutta jolla uskon lohtua puuttuu. Oli luonnollista, että hän halusi yhdistää kohtalonsa enää muuttamattomaan elämänrataan. Egyptiläisen voimakas ja tutkimaton henki oli täydellisesti vallannut hänen kokemattoman mielikuvituksensa, se antoi hänen aavistaa vielä kätkettyjä salaisuuksia ja kietoi hänet toivon ja pelon sekaisiin mielialoihin.

    Arbakes jatkoi hidasta, ryhdikästä käyntiään Ionen taloon. Kun hän astui tablinumiin, kuuli hän peristylen pylväistöstä äänen, joka sävelsointuisuudestaan huolimatta kaikui hänen korvissaan epämiellyttävältä. Se oli nuoren, kauniin Glaukuksen ääni ja ensi kertaa värähtivät egyptiläisen rinnassa vaistomaisen mustasukkaisuuden ailut. Astuessaan peristyleen hän huomasi Glaukuksen istuvan Ionen vieressä. Tuoksuvan puutarhan suihkukaivo heitti ilmaan hopeiset säikeensä levittäen auringonpoltteiseen ympäristöönsä viihdyttävää viileyttä.

    Taampana istuivat palvelijattaret, joita Ione aina piti seuranaan, sillä riippumattomuudestaan huolimatta hän esiintyi aina herkän säädyllisesti. Glaukuksen vieressä oli lyyra, josta hän juuri oli Ionelle loihtinut lesbialaisia säveleitä.

    Joukkoryhmityksessä ja Arbakeen silmäiltävänä olevassa taustassa oli leima siitä hienostuneesta, ihanteellisesta runoudesta, jonka täydellä syyllä olemme katsoneet olevan vanhanajan elämän saavuttamattomia puolia -- marmoripylväät, kukkamaljakot, kuvapatsaat, valkeina ja rauhallisina, täydensivät kuvaa ja ennen kaikkea, nuo kaksi elävää muotoa, jotka kuvanveistäjän olisivat saaneet innoittumaan tai epätoivoon joutumaan.

    Arbakes pysähtyi hetkeksi ja tarkasteli paria katsein, joista tavallinen ankara rauha oli kaikonnut, mutta pian hän ponnistihe entiselleen ja lähestyi heitä niin varovasti ja äänettömästi, etteivät edes palvelijat, saati Ione ja hänen rakastajansa sitä kuulleet.

    »Ja kuitenkin», Glaukus virkkoi, »olemme luulleet, ennenkuin opimme rakastamaan, että runoilijat ovat oikein kuvanneet tämän intohimon.

    Samalla hetkellä kun aurinko nousee, vaalenevat tähdet, jotka siihen asti ovat valoaan tuikkineet. Runoilijat loistavat vain sydämiemme yössä; he eivät ole mitään, kun itse jumala näyttäikse meille kaikessa kunniassaan.»

    »Kaunis ja sattuva vertaus, jalo Glaukus.»

    Molemmat syöksyivät seisaalleen ja he näkivät Ionen tuolin takana egyptiläisen kylmät, ivantäyteiset piirteet.

    »Sinäpä olet äkkinäinen vieras», Glaukus virkkoi noustessaan väkinäisesti hymyillen.

    »Sellaisia ovat kaikki, jotka tietävät olevansa tervetulleita», Arbakes sanoi istahtaen ja viittasi Glaukusta tekemään samoin.

    »Olen iloinen», Ione lausui, »nähdessäni teidät vihdoinkin yhdessä, sillä te sovitte toistenne seuraan ja te olette luodut ystäviksi.»

    »Anna minulle viisitoista vuotta elämästäni takaisin ja silloin voit panna minut Glaukuksen laisen rinnalle. Iloinen olen saadessani hänestä ystävän, mutta mitä minä voin antaa vastalahjaksi? Voinko minä huvittaa häntä samoin elämännautinnoin kuin hän minua -- juhlin ja kukkaseppelin

    • partilaisin hevosin tai arpapelein? Sellaiset huvitukset sopivat

    hänen iälleen, hänen luonteelleen ja hänen ajalleen; minulle ne ovat arvottomia.»

    Näin sanoen viekas egyptiläinen loi katseensa maahan ja huokasi, mutta kulmainsa alta hän vilkaisi salaa Ioneen nähdäkseen, minkä vaikutuksen häneen tekivät huomautukset Glaukuksen elintavoista. Ionen asenne ei tyydyttänyt häntä. Glaukus punastui hieman ja kiiruhti nopeasti vastaamaan. Eikä häneltä suinkaan puuttunut halua nolata ja nöyryyttää egyptiläistä.

    »Olet oikeassa, viisas Arbakes», hän sanoi, »me voimme toisiamme kunnioittaa, mutta ystäviä meistä ei tule. Minun juhlistani puuttuu sitä salaista suolaa, joka huhujen mukaan antaa sinun juhlillesi niin erikoisen maun. Ja -- Herkules avita -- jos minä sinun ikäsi saavutettuani voin laillasi pitää viisaana tyytyä miehuusiän nautintoihin, niin varmasti silloin minäkin puhun ivahymyten nuoruuden kevyestä ajanvietteestä.»

    Egyptiläinen katsahti Glaukukseen nopeasti ja läpitunkevasti.

    »En ymmärrä sinua», hän virkkoi kylmästi. »Mutta tavallisesti arvellaan, että kaikessa hämärässä on jotakin syvällistä.»

    Hänen äänessään oli häive ylenkatsetta, hän kääntyi Glaukuksesta ja hetken vaijettuaan hän sanoi Ionelle:

    »Ihana Ione, minulla ei ole ollut onnea tavata sinua niinä parina kertana, jotka viimeksi olen vestibulumissasi ollut.»

    »Rauhaisa meri on niin usein houkutellut minut kotoa», Ione vastasi hieman hämillään.

    Arbakes huomasi hänen häminsä, mutta näyttämättä siitä välittävän hän virkkoi hymyillen:

    »Tiedäthän, mitä vanha runoilija sanoo, että nainen pysyköön kotona ja askarrelkoon siellä.»[10]

    »Tuo runoilija oli kyynikko», Glaukus sanoi, »ja vihasi naisia.»

    »Hän puhui maansa tapaan, ja se maa oli teidän paljo ihailtu Kreikkanne.»

    »Aikoja ja tapoja. Jos esi-isämme olisivat tunteneet Ionen, olisivat he laatineet toiset lait.»

    »Oletko tällaisia kohteliaisuuksia Roomassa oppinut?» Arbakes virkkoi voiden tuskin kiihtymystään hillitä.

    »Ei ainakaan Egyptiin asti tarvitse mennä kohteliaisuuksia oppimaan», Glaukus pisti väliin huoletonna kellukallaan leikkien.

    »Kuulkaa», Ione ehätti katkaisemaan keskustelun, joka hänen suureksi mielipahakseen näytti niin vähän olevan omiaan lujittamaan hänen haluamaansa luottamusta Glaukuksen ja hänen ystävänsä välillä. »Älköön Arbakes olko niin ankara suojatti parkaansa kohtaan. Orpona, vailla äidillistä hoivaa olen ehkä liiaksikin antanut aihetta moitteisiin riippumattoman ja miltei miehisen elintapani johdosta. Minun riippumattomuuteni ei kylläkään ole suurempi kuin mihin roomalaisnaiset ovat tottuneet eikä suurempi kuin mikä kreikattarella tulee olla.

    Ah, miksikä vain miehen elämässä voidaan hyve ja vapaus yhdistää?

    Miksikä vain orjuus, jota te niin kauhistutte, voi suojella meidän puhtauttamme? Ah, uskokaa minua, on ollut suuri erehdys -- ja sillä on ollut katkerat seuraukset naisten kohtalolle -- että miehet ovat kuvitelleet naisluonteen (en tahdo sanoa matalammaksi, olkoon kuinka tahansa, mutta) ainakin niin erilaiseksi omaansa, että ovat pitäneet välttämättömänä laatia epäsuotuisia lakeja naissuvun henkiselle kehitykselle. Eivätkö he näin menetellen ole laatineet lakeja omille lapsilleen, joita nainen kasvattaa -- aviomiehille, joiden ystäviä, ei, auttajia vaimot ovat?» Ione vaikeni äkisti, ja helakka puna peitti hänen kasvonsa. Hän pelkäsi intonsa vieneen hänet liian pitkälle.

    Vähemmän hän pelkäsi vakaista Arbakesta kuin ystävällistä Glaukusta, sillä hän rakasti jälkimäistä. Kreikkalaisilla ei ollut tapana sallia vaimoilleen (vähimmän niille, joita he enimmän kunnioittivat) sitä vapautta ja itsenäisyyttä, joista he Italiassa iloitsivat. Hän tunsi sentakia ilonväreitä, kun Glaukus vakavana sanoi:

    »Ajattele aina niin, Ione -- anna puhtaan sydämesi aina olla ohjaajasi!

    Onneksi olisi ollut Kreikalle, jos se olisi voinut antaa arvokkaille naisilleen saman henkisen viehätyksen, josta muutamat naissuvun vähemmän arvokkaat ovat tulleet niin kuuluiksi. Ei mitään valtiota ole vapaus ja tieto tuhonnut ja sillaikaa on sinun sukusi saanut vain ihailla vapaita ja kiihottaa tunnustuksellaan viisaita uusiin saavutuksiin.»

    Arbakes oli vaiti, hänen aikeisiinsa ei kuulunut kannattaa Glaukuksen mielipiteitä eikä vastustaa Ionen. Lyhyen ja väkinäisen sananvaihdon jälkeen Glaukus sanoi hyvästit Ionelle.

    Kun hän oli mennyt, siirsi Arbakes tuolinsa lähemmäksi kauniin napolittaren tuolia ja sanoi tuolla lempeällä ja verhotulla äänellä, johon hän niin taitavasti osasi kätkeä luihun ja kiivaan luonteensa:

    »Älä luule, rakastettava suojattini, jos sinua siksi saan kutsua, että minä tahdon järkyttää sitä riippumattomuutta, joka niinkuin aivan oikein huomautit ei olekaan suurempi kuin roomalaisnaisten, mutta jota varsinkin naimattoman naisen tulee varsin varovasti viljellä. Jatka vallotuksiasi iloisten, loistavien, viisaittenkin parissa -- hurmaa edelleenkin heidät aspasiamaisella keskustelutaidollasi, erinomaisella soitollasi, mutta varo samalla niitä juoruavia kieliä, jotka niin helposti voivat tahran heittää naisen arkaan maineeseen. Ja ihailua muissa loihtiessasi älä anna, pyydän sinua, älä anna kateuden niittää minkäänlaista satoa.»

    »Mitä tarkotat, Arbakes?» Ione sanoi säikähtynein ja vapisevin äänin. »Tiedän, että olet ystäväni ja tahdot parastani. Mitä mielit sanoa?»

    »Ystävä -- niin, aivan oikein. Saanko siis ystävänä puhua suoraan ja sinua pahoittamatta?»

    »Puhu!»

    »Mitenkä tuosta huikentelevasta nuorukaisesta, tuosta Glaukuksesta on tullut ystäväsi? Oletko tavannut hänet useinkin?» Näin puhuen Arbakes katsoi vakavana Ioneen ikäänkuin tahtoisi tunkeutua hänen sieluunsa.

    Tätä katsetta peräytyen, selittämättömän pelontunteen valtaamana vastasi napolitar hämmentyneenä ja epäröiden: »Hänet tuotiin kerran luokseni isäni maanmiehenä ja voinpa sanoa minunkin heimolaisenani. En ole häntä viikkoa kauempaa tuntenut. Mutta miksi nämä kysymykset?»

    »Suo anteeksi», Arbakes sanoi, »luulin sinun tunteneen hänet kauemmin, tuon rentun.»

    »Mitä? Mitä tarkotat? Mistä tuo ruma nimi?»

    »Ei se mitään; en tahdo sinussa herättää harmia henkilöä kohtaan, joka sellaista kunniaa ei lainkaan ansaitse!»

    »Rukoilen sinua puhumaan. Miten Glaukus on maineensa tahrannut? -- tai paremmin mitä hän on arvelusi mukaan rikkonut?»

    Tukahduttaen sen mielenkuohun, jonka Ionen viimeiset sanat olivat synnyttäneet, Arbakes jatkoi: »Tunnet hänen toimensa, toverinsa, elintapansa -- comessatio ja alea[11] ovat hänen päiväntöitään -- ja kuinka hän voi pahetoveriensa seurassa ajatellakaan hyvettä?»

    »Puhut vieläkin arvotuksin. Jumalten nimessä, pyydän, sano pahin!»

    »Hyvä, tapahtukoon niin. Tiedä siis, Ione, että Glaukus viimeksi eilen julkisesti -- oltiin kylvyssä -- kerskaili sinun rakastuneen häneen.

    Hän sanoi, että häntä huvitti jatkaa seikkailua. Jaan hänellekin oikeutta, hän ylisti kauneuttasi. Kukapa voi sitä kieltää? Mutta hän naurahti halveksivasti, kun hänen ystävänsä Klodius tai Lepidus kysyi, rakastiko hän sinua kylliksi mennäkseen kanssasi naimisiin ja milloin hän aikoi talonsa pihtipielet kukkasin koristaa.»

    »Mahdotonta! Oletko itse kuullut tuon alhaisen panettelun?»

    »En toki, tahtoisitko minun kertovan näiden hävyttömien elostelijain kaikki sanakommat, joilla juoru on jutun höystänyt? Ole varma, että itsekin aluksi epäilin, mutta olen nyt usean silminnäkijän vakuutuksesta varmistunut, että sinulle äsken puhumani on täyttä totta.»

    Ione lysähti kokoon ja hänen kasvonsa kalpenivat vaaleammiksi sitä pylvästä, jota vastaan hän nojasi.

    »Tunnustan, että minua loukkasi, minua kiihotti, kun kuulin sinun nimesi olevan kaikkien huulilla yhtä keveänä kuin jonkun tanssijattaren. Kiiruhdin tänä aamuna sinua tapaamaan ja varottamaan.

    Tapasin Glaukuksen täällä. Itsehillintäni herposi. En voinut tunteitani salata. Olin epäkohteliaskin sinun läsnäollessasi. Voitko antaa ystävällesi anteeksi, Ione?»

    Ione ojensi hänelle kätensä, mutta oli vaiti.

    »Älä ajattele asiaa enää», Arbakes jatkoi, »mutta olkoon sanottu varoituksena, kuinka suurta varovaisuutta asemasi vaatii. En ole sinuun hetkeksikään suuttunut, Ione, sillä sellaista kevytmielistä olentoa ei Ionen kaltainen nainen voi vakavasti ajatella. Sentapaiset loukkaavat sanat haavottavat vain, jos ne lausuu henkilö, jota rakastamme. Ja toisenlainen totisesti on se mies, jota jalo Ione alentuu rakastamaan.»

    »Rakastamaan», Ione äänteli hermostuneen naurunsa lomasta. »Todellakin.»

    Mielenkiintoista on tarkata, kuinka jo noina varhaisina aikoina ja nykyisistä niin suuresti eroavien huolettomien tapojen vallitessa samat pikkuseikat, jotka nykyisin niin yleisesti hämmentävät ja katkaisevat »rakkauden kulun» -- sama kekseliäs kateus, sama viekas panettelu, samat taitavasti sommitellut ja levitetyt juorut, jotka nykyisin niin usein riittävät särkemään uskollisimmankin rakkauden siteet ja rakentamaan esteitä suotuisimpienkin olosuhteitten kehitykselle -- ne olivat jo tuolloin vaikuttavia.

    Tarina kertoo eräästä pienestä kalasta joka laivan purjehtiessa tyynillä aalloilla tarttuu laivan köliin ja saa koko laivan pysähtymään -- samoin käy suurten inhimillisten intohimojenkin. Emmekä me kuvaisi elämää oikein, ellemme niiltäkin ajoilta, jotka meidän mielestämme sisältävät runsaimmin romantista ainesta, kuvaisi sitä jokapäiväisen ja kotoisen elämän pikkukoneistoa, joka omissa tuvissammekin ja oman kotilieden ääressä on täydessä käynnissä. Vain näissä elämän vähäisissä selkkauksissa me tunnemme kotiutuneemme menneisyyteen.

    Egyptiläinen oli suurella viekkaudella hyökännyt Ionen heikompaan puoleen -- tottuneesti hän iski myrkytetyn puukkonsa naisen turhamielisyyteen. Hän luuli tukahduttaneensa tunteen, joka päättäen siitä lyhyestä ajasta, jonka Ione oli Glaukuksen tuntenut, oli vasta kehittymässä. Muuttaen puheenaihetta hän johti sen Ionen veljeen.

    Keskustelu taukosi pian. Hän sanoi hyvästit luvaten häntä tästä lähin paremmin suojella ja käydä häntä joka päivä tapaamassa.

    Tuskin oli hänen varjonsa hävinnyt kun naisellinen ylpeys -- hänen sukupuolensa puolustusase -- jätti Arbakeen valitsemaan uhrilampaan ja nöyryytetty Ione ratkesi kyyneltulvaan.

    7 LUKU.

    Pompeijin kultaisen nuorison iloista elämää. -- Pienoiskuva roomalaisesta kylpylästä.

    Kun Glaukus jätti Ionen, tuntui hänestä kuin liihottelisi hän ilmassa.

    Siitä kohtauksesta, mikä hänellä juuri oli ollut, hän ensi kertaa oli saanut vakuutuksen, että hänen rakkauttansa suosittiin ja että vastarakkauttakin saattoi toivoa. Tämä toivo täytti hänet ihastuksella, jota vastaanottamaan taivas ja maa hänestä näyttivät liian ahtailta.

    Aavistamatta, minkä vaarallisen vihollisen hän oli taakseen jättänyt ja unohtaen ei vain hänen uhkaavat viittauksensa, vaan kokonaan hänen olemassaolonsa Glaukus kulki eloisilla kaduilla toistaen itsekseen ilonsa innossa niitä suloisia säveliä, joita Ione niin hartaana oli kuunnellut. Hän saapui nyt Onnenkadulle, jolla oli erikoiset jalkakäytävät ja jonka varrella oli valkeiksi rapattuja taloja, avo-ovien kautta näki kulkija niiden loistavat seinäfreskot. Kadun kummassakin päässä oli riemuportti.

    Ja kun Glaukus juuri saapui Fortunan temppelin edustalle, huomasi hän tuon kauniin rakennuksen ulkonevan pylväistön (temppeli väitetään jonkun Ciceron sukulaisen tai kuulun puhujan itsensä rakennuttamaksi) joka ympäristölleen antoi arvokkaan ja juhlallisen muodon; ilman sitä se oli pikemminkin loistava kuin miellyttävä. Temppeli oli roomalaisen rakennustaidon siroimpia tuotteita. Se oli rakennettu kohokkeelle ja keskellä tasokkeelle vieviä portaita oli jumalattaren alttari.

    Tältä tasokkeelta kohosivat toiset portaat porttikäytävään, jonka reunustamista kauniista pylväistä riippui mitä ihanimpia kukkaköynnöksiä. Temppelin seinivierille oli asetettu kreikkalaistekoisia kuvapatsaita, ja jonkun matkaa temppelistä kohosi riemukaari Caligula hevospatsaineen, ja pronssisine voitonmerkkeineen. Temppeliaukealla oli vilkasta tungosta -- jotkut istuivat penkeillä keskustellen valtioasioista, toiset haastelivat lähestyvistä amfiteatterinäytännöistä.

    Jotkut nuoret miehet ylistelivät jotakin uutta kaunotarta, toiset arvostelivat viimeistä näytelmäkappaletta, kolmannessa ryhmässä oli ikämiehiä, jotka keskustelivat Aleksandrian kaupan vaiheista. Heidän joukossaan oli monta itämaalaiseen tapaan puettua kauppiasta, joiden omituiset ja väljät viitat, värikkäät ja jalokivin koreillut jalkineet, vakaiset ja arvokkaat piirteet olivat jyrkkänä vastakohtana italialaisten tunikamuodoille ja heidän vilkkaille eleilleen.

    Sillä tuolla levottomalla ja elämäniloisella kansalla oli, kuten vieläkin on, tavallisen puhekielen rinnalla toinen -- mitä ilmehikkäin ja vivahdusrikkain merkki- ja elekieli. Heidän jälkeläisensä käyttävät sitä vieläkin ja oppinut Ivrio on kirjottanut valaisevan teoksen tuosta tavallaan hieroglyfisesta elehtimisestä.

    Tunkeutuen joukon läpi Glaukus saapui pian parhaimpien ystäviensä pariin.

    »Ah», Sallustus huudahti, »viime illatsuista asti en ole sinua nähnytkään.»

    »Ja kuinka olet tuon illan viettänyt? Oletko keksinyt uusia ruokalajeja?»

    »Olen tieteillyt», Sallustus vastasi, »olen kokeillut nahkiaisten lihottamisyrityksissä. Tunnustan, että aivan epätoivoisesti olen koettanut saavuttaa sen täydellisyyden, johon roomalaiset esi-isämme pääsivät.»

    »Onneton mies! ja miksi?»

    »Koska», Sallustus virkkoi huoaten, »laki kieltää niille enää orjia syöttämästä. Minulla on usein ollut suuri kiusaus heittää lihava tarjoilijani kala-allikkoon. Siinä olisi noille elukoille ihanaa matusteltavaa. Mutta orjatkin ovat nykyisin huonontuneet, niillä ei ole enää halua uhrautua isäntiensä mieltymykseksi -- muuten Davus olisi itse tarjoutunut uhriksi minua hyödyttääkseen.»

    »Mitä uutta Roomasta?» Lepidus kysyi joukkoon työntyen.

    »Keisari on tarjonnut senaattoreille ihanat illalliset», Sallustus vastasi.

    »Hän on hyvä ihminen», Lepidus tokaisi, »sanotaan, ettei kukaan lähde hänen luotaan saamatta pyyntöään täytetyksi.»

    »Ehkä hän antaa minulle luvan saada surmata orjani kalasäiliötäni varten», Sallustus sanoi vilkastuen.

    »Hyvinkin mahdollista», Glaukus virkkoi, »sillä kun roomalaisen pyyntö täytetään, tapahtuu se aina jonkun toisen kustannuksella. Mutta saat olla varma, että Tiitus saa jokaisella hymyllään sadat silmät kyyneliin.»

    »Kauan eläköön Tiitus!» huudahti Pansa kuullen vain keisarin nimen työntyessään käskevänä joukkoon, »hän on luvannut kvestorintoimen veljelleni, joka on omaisuutensa tuhlannut.»

    »Ja joka nyt toivoo uudelleen rikastuvansa kansan kautta, Pansa ystäväni,» Glaukus virkkoi.

    »Aivan niin», Pansa sanoi.

    »Se tapa on kansaa nylkeä», Glaukus huomautti.

    »Tietysti», Pansa vastasi. »Mutta minun täytyy nyt mennä ja tutkia erariumia, se on huonossa kunnossa.» Touhunmiestä näytellen edili lähti joukosta ja häntä seurasi pitkä jono klienttejä jotka heidän togansa erotti muusta seurasta (sillä toga ei ollut enää vapaan miehen merkki, vaan se osotti nyt riippuvaisuutta isännästä).

    »Pansa parka», Lepidus sanoi, »hänellä ei ole koskaan aikaa huvitella.

    Kiitän taivasta, etten ole edili.»

    »Ah, Glaukus, kuinka jaksat? iloinen kuten aina?» Klodius huudahti seuraan liittyen.

    »Tahdotko uhrata Fortunalle?» Sallustus sanoi.

    »Minä uhraan hänelle joka yö», peluri vastasi.

    »Sitä en epäilekään. Uusia uhreja ei ole kai enää ilmestynyt!»

    »Herkules avita, purevaa puhetapaa», Glaukus huudahti nauraen.

    »Koiran varotus on aina huulillasi», Klodius virkkoi katkerana, »sinun pitääkin aina haukkua.»

    »Minun pitääkin aina koiraa (canis) varoa, sillä sinun kanssasi pelatessani minä heitän aina canes», Sallustus vastasi.

    »Hiljaa», Glaukus sanoi ottaen ruusun lähellä seisovalta kukkastytöltä.

    »Ruusu on vaitiolon merkki», Sallustus huomautti. »Mutta minä haluan niitä nähdä vain illallispöydällä.» -- »Siitä muistuu mieleeni», hän jatkoi, »että Diomedes on luvannut pitää ensi viikolla suuret pidot.

    Oletko kutsuttu, Glaukus?»

    »Olen, tänä aamuna sain kutsun.»

    »Minä myöskin», Sallustus sanoi ottaen vyöltään nelikulmaisen papyruspalasen. »Huomaan, että hän on kehottanut saapumaan tuntia aikaisemmin kuin on tapana -- se ennustaa jotakin tavatonta.»

    »Oh, hän on rikas kuin Kroisos», Klodius sanoi, »ja hänen ruokalistansa on pitkä kuin eepillinen runoelma.»

    »Mutta menkäämme nyt kylpyyn», Glaukus sanoi, »tähän aikaan ovat siellä kaikki; ja teidän ihailemanne Fulvius saa siellä esittää meille uusimman odinsa.»

    Nuoret miehet hyväksyivät ehdotuksen ja he lähtivät kylpylöille päin.

    Vaikka julkiset thermaet eli kylpylät olivat rakennetut etupäässä köyhiä kansalaisia varten, sillä ylimyksillä oli kylpyhuone kotonaan, olivat ne juuri sentähden, että kaikensäätyiset ihmiset siellä toisensa tapasivat, mieluisin oleskelupaikka seuranhaluisille, ja sille tyhjäntoimittajajoukolle, joka iloisen ja kevyen kansan keskuudessa on niin rakastettua. Pompeijin kylpylät erosivat pohjapiirrokseltaan ja rakenteeltaan melkoisesti Rooman suurista ja monisokkeloisista thermaeistä. Ja näyttää siltä kuin jokaisessa kaupungissa olisi järjestelmäeroa julkisten rakennusten arkitehtuurissa.

    Tämä kummastuttua aika lailla nykyajan oppineita -- ikäänkuin yhdeksäntoista vuosisataa sitten ei muka arkkitehdeillä ja muodilla saanut olla omia päähänpistojaan! Seuramme astui pääporttikäytävästä Onnenkadulle.

    Porttipylväistössä istui kylpylänvartija edessään kaksi lipasta, joista toiseen pantiin kylpyraha, toisessa säilytettiin kylpyliput. Käytävän seinälavitsat olivat täynnä kaikenkarvaista joukkoa; toiset kulkivat lääkärin määräyksestä edestakaisin silloin tällöin pysähtyen lukemaan seinille maalattuja ilmoituksia näyttelyistä, kilpaleikeistä, huutokaupoista. Yleisin keskustelunaihe oli kuitenkin lähestyvä amfiteatterinäytäntö ja jokaiselta uudelta tulokkaalta tiedusteltiin innokkaasti, oliko Pompeijille vihdoinkin se onni koettanut, että oli löydetty joku rikoksellinen, joku rosvo tai murhamies, jonka edili voisi heitättää jalopeuran kostettavaksi.

    Kaikki muut asiat näyttivät tyhjänpäiväisiltä ja joutavilta verrattuina tähän mahdolliseen onnelliseen sattumaan.

    »Minun nähdäkseni», sanoi muuan miellyttävän näköinen mies, arvatenkin kultaseppä, »voisi keisari, jos hän on niin hyvä kuin kerrotaan, lähettää meille jonkun juutalaisen.»

    »Miksei oteta jotakuta uuden uskonlahkon jäsenistä, noista natsarealaisista?» muuan filosofi virkkoi. »En ole julma, mutta ateisti, joka kieltää itse Jupiterinkin, ei ansaitse sääliä.»

    »En välitä», kultaseppä jatkoi, »kuinka monta jumalaa kunkin mieli tekee palvoa, mutta kieltää kaikki jumalat on kauheaa.»

    »Mutta minä luulen», Glaukus sanoi, »etteivät nämä ihmiset olekaan aivan jumalankieltäjiä. Minulle on kerrottu, että he uskovat jumalaan ja tulevaan elämään.»

    »Täydellinen erehdys, Glaukus ystäväni», filosofi sanoi. »Olen itse keskustellut heidän kanssaan -- he nauroivat minua vasten kasvoja kun puhuin heille Plutosta ja Hadeesta.»

    »Oi jumalat!» kultaseppä huudahti kauhuissaan. »Onko noita kirottuja täällä Pompeijissakin?»

    »Tiedän heitä joitakuita olevan, mutta he pitävät kokouksensa niin salaa, että heitä on mahdoton tavottaa.»

    Kun Glaukus oli poistunut puhkesi muuan kuvanveistäjä, taiteeseensa syvästi innostunut mies, häntä ihaillen katsellen sanoihin:

    »Ah, saisimmepa nähdä hänet arenalla -- siinä olisi teille nähtävää.

    Mitkä jäsenet! mikä pää! hänestä olisi pitänyt tulla gladiaattori!

    Siinä malli -- malli todella arvokas meidän taiteellemme! Miksei häntä heitetä jalopeuralle!»

    Nyt tuli esiin roomalainen runoilija Fulvius, jota aikalaiset kutsuivat »kuolemattomaksi» ja josta meidän unohtava aikamme ei tietäisi mitään ilman tätä kertomusta, hän kiiruhti Glaukuksen luo ja sanoi:

    »Oh, atenalainen, Glaukus ystäväni, sinä olet tullut kuulemaan minun viimeistä odiani. Se on minulle suuri kunnia; sinä, kreikkalainen, jonka jokapäiväinen puhekin on runoutta. Kuinka sinua kiitän! -- Se on vähäpätöinen, mutta jos sinä sen hyväksyt, on minulla silloin suositus päästä Tiituksen seuraan. Oi, Glaukus, runoilija ilman suosijaa on kuin amforaviini ilman vuosi-ilmoitusta, viini voi olla hyvää, mutta kukaan ei sitä maista. Ja mitä sanoo Pytagoras? -- Mitä uhrisavu jumalille sitä ylistyspuhe ihmiselle. -- Suosija on runoilijan pappi, hän hankkii runoilijalle uskolaisia ja suitsutusta.»

    »Mutta onhan koko Pompeiji sinun suosijasi ja jokaisessa eteispylväistössä on alttari sinun kunniaksesi.»

    »Ah, pompeijilais-parat ovat kyllä hyvin kohteliaita -- he kunnioittavat kyllä ansiokkuutta. Mutta he ovat vain pienen kaupungin asukkaita -- Apero meliore! Menemmekö sisään?»

    »Tietysti. Aika tuhlaantuu kunnes olemme runosi kuulleet.»

    Samassa työntyi kylpylän puolelta ainakin parisenkymmentä henkilöä pylväistöön ja pienen käytävän ovenvartijaorja päästi runoilijan, Glaukuksen, Klodiuksen ja useita muita runoilijan ystäviä sisään kylpypuolelle.

    »Kurja paikka tämä Rooman thermaeihin verrattuna», Lepidus sanoi halveksivasti.

    »Katto on sentään aikalailla miellyttävästi maalattu», virkkoi Glaukus osottaen kattoholviin siroteltuja tähtiä; häntä miellytti nykyisin kaikki.

    Lepidus kohautti olkiaan, mutta oli liian laiska vastaamaan.

    He astuivat nyt tilavahkoon huoneeseen, jota sanottiin apodyteriumiksi s.o. huoneeksi, jossa kylpyvieraat valmistautuivat herkullisiin kylpyihinsä. Katto kaareutui kirjavaksi ja räikeästi maalatun esiverhon yli, katto itse oli jaettu helakanpunaisiin neliöihin; kirkkaan puhtaana pidetty lattia oli valkoista taidemosaiikkityötä ja seinivierillä oli istuimia vieraitten mukavuudeksi. Tässä huoneessa ei ollut niin monia ja suuria ikkunoita, jommoisia on Vitruviuksen kuvaamassa muhkeammassa frigidariumissa. Pompeijilaiset kuten kaikkikin etelä-italialaiset peittivät mielellään polttavan taivaansa auringonvalon ja yhdistivät mielikuvituksessaan ylellisen hämärään.

    Vain kahdesta lasi-ikkunasta[12] pääsi heikkoa epäselvää valoa; ja se pinta, johon oli käytetty eräs ikkuna-aukoista, oli koristettu suurella titaanien hävitystaistelua esittävällä korkokuvalla.

    Tässä huoneessa Fulvius mahtavin elein istahti ja hänen ympärilleen asettuneet kuulijat kehottivat häntä alottamaan lausuntonsa.

    Runoilijaa ei tarvittu kahdesti pyytää. Hän otti vyöltään papyruskäärön ja kolmasti rykäistyään sekä saadakseen vaitiolon syntymään että ääntänsä kirkastaakseen hän alotti tuon ihmeellisen odinsa, josta tämän kertomuksen tekijän suureksi mieliharmiksi ei ole yhtä ainoata säettä säilynyt.

    Päättäen lukemista seuranneesta käsientaputuksesta se oli runoilijan arvon mukainen ja Glaukus oli ainoa kuulijoista, joka ei pannut sitä Horatiuksen parhaitten odien rinnalle.

    Runoesityksen loputtua alkoivat vain kylmään kylpyyn aikovat riisuutua.

    He ripustivat vaatteensa seinään lyötyihin nauloihin ja saivat joko omalta tai joltakin kylpylän orjalta väljät vaipat, jonka jälkeen he astuivat somaan, pyöreähköön huoneeseen, jommoisia vieläkin on jälellä etelän pesemättömän jälkeläisjoukon häpeäksi.

    Herkuttelevammat kävivät toisesta ovesta tepidariumiin, joka oli lämmitetty miellyttävän kuumaksi joko liikkuvilla tuliliesillä tai pääasiallisesti kohotetun lattian alla kulkevilla johtoputkilla, jotka toivat lämmön laconicumista.

    Täällä nautiskeli huoneeseen siirtynyt riisuuntunut kylpijäjoukko herkullisen ilman keinotekoisesta lämmöstä. Tämä huone oli arvonsa mukaisesti rikkaammin ja taiteellisemmin koristettu kuin muut.

    Holvikatto oli kauniisti veistoksin ja maalauksin peitetty; ylhäällä olevat paksulasiset ikkunat päästivät hillittyä ja hämärää valoa sisään; valtavien ulokkeitten alla oli rivi suuria, rohkeita kohokuvia, seinät hehkuivat helakanpunaista väriä, lattia oli kaunista mosaiikkityötä. Täällä oleskelivat tavallisimmat kylpijät, miehet, jotka päivisin ainakin seitsemästi kylpivät, herpaantuneissa ja äänettömissä asenteissa sekä ennen että (useimmiten) jälkeen vesikylvyn. Ja monet näistä terveydenhoidon uhreista käänsivät vastatulleisiin väsyneet silmänsä ja tervehtivät tuttuja päänliikkein, mutta pelkäsivät väsyttävään keskusteluun ryhtyä.

    Täältä hajaantui joukko, kukin omia mielihalujaan seuraten, jotkut sudatoriumiin, joka vastannee meidän höyrykylpyjämme, ja täältä varsinaiseen kuumaan kylpyyn, toiset, ruumiinponnistuksiin tottuneemmat ja sellaista halpahintaista väsymystä halveksien menivät suoraan calidariumiin eli kylmään kylpyyn.

    Täydentääksemme tämän pikkukuvauksemme ja tutustaaksemme lukijamme osapuilleen tähän vanhanajan miesten päänautintoon seuratkaamme Lepidusta, joka säännöllisesti kävi kaikki kylvyt, paitsi kylmää kylpyä, joka olikin jo pois muodista. Kuumennuttuaan vähitellen tepidariumissa, jonka juuri kuvasimme, tuo »elegantti» pompeijilainen suuntasi askelensa sudatoriumiin. Täällä lukija saa itsekseen kuvitella vähittäistä höyrykylvyn käyttöä, jonka herkkuarvoa hyvät tuoksut lisäsivät.

    Kun kylpijämme oli tästä suoriutunut, tarttuivat häneen hänen kylpylään seuranneet orjansa ja hankasivat häntä harjantapaisella, jota (ohimennen sanottuna) muuan nykyajan matkailija on vakavana selittänyt käytetyn lian kaapimiseksi, mutta sitähän ei ollut rahtuakaan joka päivä kylpevän Lepiduksen kiiltävällä iholla.

    Hiukan jäähdyttyään hän painautui vesikylpyyn, joka niinikään oli hyvin tuoksuin kyllästytetty, ja astuessaan jälleen toiselle puolelle hän sai viillyttävän vesisuihkun päähänsä ja jäseniinsä. Sitten hän kääriytyi kevyeen vaippaan, palasi jälleen tepidariumiin, ja tapasi täällä Glaukuksen, joka ei ollut käynyt sudatoriumissa; ja nyt vasta alkoi kylvyn päänautinto ja erikoisuus.

    Orjat hieroivat kylpijöihin mitä erilaisimpia rasvoja kultaisista, alabasterisista tai kristallimaljoista, jotka harvinaiset rasvat oli haalittu maailman kaikilta kolkilta -- näiden, rikkaitten käyttämien smegmatojen lukumäärä täyttäisi kokonaisen teoksen, varsinkin jos sen painattaisi joku huomattava julkaisija: amaracinum, -- Megalium, -- Nardum,

    • omne quod exit in um. -- Sillaikaa kuului viereisestä huoneesta

    vienoa soittoa ja ne, jotka kylpyjä käyttivät kohtuullisesti, keskustelivat nyt miellyttävän toimituksen reipastuttamina ja virkistäminä vetreentyneen elämän koko eloisuudella ja raikkaudella.

    »Ylistetty olkoon se, joka on kylvyt keksinyt!» Glaukus virkkoi oikoen jäseniään eräällä pronssilepotuolilla (joka oli pehmein patjoin päällystetty), jommoisen kulkija Pompeijissa vieläkin näkee samassa tepidariumissa. »Olkoon se Herkules tai Bakkus, jumalallista kunnioitusta hän ansaitsee.»

    »Mutta sanohan», muuan ruumiikas porvari virkkoi ähkien ja puhkien häntä hierottaessa, »sanohan, oi Glaukus, -- ikikirotut sinun kätesi, orja, miksi niin lujasti hankaat! -- sano -- uh! -- uh! -- sano, ovatko Rooman kylpylät todella niin uhkeat?»

    Glaukus kääntyi ja oli tuskin tuntea Diomedesta, niin punaiset ja tulehtuneet olivat tuon kelpo miehen kasvot sudatoriumissa käynnin ja äskeisen hieronnan jäljiltä. »Olen aina kuvitellut niitä meikäläisiä suurenmoisemmiksi. Mitä?»

    Hymyään peitellen Glaukus vastasi: »Kuvittele koko Pompeiji muutetuksi kylpylöiksi ja sinulla on silloin käsitys Rooman keisarillisten thermaeitten koosta. Mutta vain niiden koosta. Lisää siihen kaikki mahdollinen henkeä ja ruumista huvittava -- kaikki ne urheiluleikit, jotka esi-isämme keksivät -- kaikki teokset, jotka Italia ja Kreikka ovat tuottaneet -- kuvittele tila näille leikeille, näiden teoksien ihailijoille, -- lisää tähän valtavan laajat, monisokkeloiset kylpylät

    • ajattele puutarhoja, teattereja, pylväistöjä, kouluja, kuvittele

    sanalla sanoen jumalten kaupunkia, jossa on vain palatseja ja julkisia rakennuksia ja sinulla on hämärä aavistus Rooman suurkylpylöjen upeudesta.»

    »Herkules auta», Diomedes huudahti silmät levällään, »sellaisessa kylpylässä voisi mies viettää koko ikänsä.»

    »Roomassa käykin usein niin», Glaukus vastasi vakavana. »Monen elämä kuluu vain kylpylöissä. He tulevat sinne ovia avattaessa ja pysyvät siellä, kunnes ne suljetaan. He eivät tiedä halaistua sanaa muusta Roomasta -- he ikäänkuin halveksivat muuta olopaikkaa.»

    »Polluks vieköön! Sinä hämmästytät minua.»

    »Nekin, jotka vain kolmasti päivässä kylpevät, kuluttavat elämänsä tässä toimessa. He harjottelevat kentillä tai pylväistöissä valmistuakseen ensimäiseen kylpyyn. He viivähtävät sen jälkeen teatterissä virkistyäkseen. He nauttivat prandiuminsa puitten alla ja ajattelevat seuraavaa kylpyä. Sitä valmistettaessa syödään prandium.

    Toisesta kylvystä he kiiruhtavat johonkin peristyleen kuulemaan uuden runoilijan esityksiä tai rientävät kirjastoon nukkumaan jonkun vanhan runoilijan ääreen. Sitte seuraa illallinen, jonka he kylvyn aikana miettivät valmiiksi, senjälkeen käydään kolmanteen kylpyyn, sillä siellä on paras paikka haastella ystävien kanssa.»

    »Herkuleen kautta! Mutta onpa meillä täällä Pompeijissa heidän matkijoitaan.»

    »Niin on, mutta ilman lieventäviä asianhaaroja. Rooman mainiot herkuttelijat ovat onnellisia, he eivät näe muuta kuin komeutta ja loistoa, he eivät käy kaupungin kurjemmissa osissa, he tuskin tietävät, että on köyhyyttä mailmassa. Koko luonto hymyilee heille, ja ainoa surunhetki on heidän viimeisensä, joka heidät lähettää Kokytoksen kylpylään. Usko minua, nämä ovat teidän ainoita oikeita filosofejanne.»

    Glaukuksen näin haastellessa kävi Lepidus suljetuin silmin ja tuskin hengittäen läpi kaikki ne mystilliset toimitukset, joista ei yhtäkään koskaan laimiinlyönyt. Voideltuaan ja puhalleltuaan hänet perinpohjin orjat sirottelivat häneen tuota erikoista jauhetta, joka suojelee kuumuudelta; ja kun se oli hohkakivellä ruumiiseen hierottu, puettiin hänen ylleen verkalleen hiukan juhlallisempi puku kuin riisuttu, n.s. synthesis, jommoisia roomalaisten oli tapa pitää illallisten kunniaksi -- vaikka päivänhetki (kello oli kolme meidän laskumme mukaan) oikeuttaisi pikemmin puhumaan päivällisestä.

    Kun tämä kaikki oli suoritettu, avasi hän vihdoinkin silmänsä ja antoi uuden elämän merkit itsestään.

    Samalla hetkellä Sallustuskin ilmaisi olemassaolonsa syvään huokaisten.

    »On illallisaika», tuo epikurolainen huomautti, »sinä, Glaukus ja Lepidus, tulkaa illastamaan luokseni!»

    »Muistakaa, että teidät kaikki kolme on kutsuttu minun talooni ensi viikolla», huudahti Diomedes, joka oli kovin ylpeä ylhäisistä tuttavuuksistaan.

    »Ah, ah, kyllä muistamme», Sallustus virkkoi, »muistin tyyssija, Diomedes ystäväni, on varmastikin mahassa.»

    Nuoret miehemme astuivat nyt viileämpään huoneeseen ja sieltä kadulle, ja näin päättyi toimitus pompeijilaisessa kylpylässä.

    8 LUKU.

    Arbakes voittaa pelin, hän syöttää uhrilleen nautintoja.

    Illan varjot alkoivat verhota tuota touhun kaupunkia, kun Apekides matkasi egyptiläisen luo. Hän väitteli valoisia ja vilkasliikkeisempiä katuja; ja kun hän verhotuin päin ja vaippaansa kääriytyneenä kiiruhti eteenpäin oli silminpistävä vastakohta hänen juhlallisessa asenteessaan ja niiden huolettomassa keveydessä, jotka hän kadulla kohtasi.

    Muuan vakava ja varmapiirteinen mies oli jo kahdesti hänet sivuuttanut häntä tutkivasti, vaikka epäröiden silmäten ja nyt hän kosketti häntä olalle.

    »Apekides», hän virkkoi ja teki nopeasti käsillään merkin; -- se oli ristinmerkki.

    »No, natsarealainen», pappi vastasi, ja hänen kasvonsa kävivät entistä kalpeammiksi. »Mitä minusta tahdot?»

    »Enpä tahdo», vieras virkkoi, »häiritä sinun tutkistelujasi, mutta viimeksi tavatessamme en tuntunut niin vastenmieliseltä.»

    »Et ollutkaan, Olintus, mutta minä olen väsynyt ja hermostunut enkä tänä iltana jaksa keskustella niistä kysymyksistä, jotka ovat lähinnä sinun sydäntäsi.»

    »Oi, heikko sydän!» Olintus virkkoi katkeran kuumana. »Olet väsynyt ja hermostunut ja kuitenkin tahdot kääntyä pois siltä totiselta lähteeltä, joka virkistää ja pyhittää.»

    »Oi, taivas», nuori pappi huudahti rintoihinsa lyöden, »mistäpäin silmäni saavat nähdä totisen Olympoksen, missä oikeat jumalat asuvat?

    Tuleeko minun tämän miehen lailla uskoa, ettei mikään esi-isieni vuosisatoja palvomista jumalista ole olemassa, ei edes nimeltään?

    Pitääkö minun pakanallisina ja saastaisina hävittää ne alttarit, joita olen pitänyt pyhimpinä? tai uskonko Arbakeen tavoin -- mihin?»

    Hän vaikeni ja kiiruhti nopeasti pois miehen lailla, joka pyrkii irti itsestään. Mutta natsarealainen oli noita rohkeita, voimakkaita, innostuneita luonteita, joita jumala kaikkina aikoina on käyttänyt aseinaan mailmaa käännyttääkseen ja etenkin uuden uskontonsa juurruttamiseksi ja tutustamiseksi -- luonteita, jotka kestämään luotuina ovat omiansa muita kääntämään. He ovat miehiä, joita ei mikään lannista, ei mikään järkytä, heidän uskonsa voima heitä innoittaa ja he itse muita innoittavat.

    Heidän järkensä vaikuttaa ensin heidän mielikuvitusvoimaansa, mutta mielikuvitus on heidän käyttämänsä ase; väkevästi he tunkeutuvat ihmisten sydämiin, vaikka näyttävätkin vain heidän arvosteluaan vaativan. Ei mitään ole niin helppoa jakaa kuin innostusta; siinä on orfeus-tarun todellinen vertauskuva -- se liikuttaa kiviä, se kesyttää villejä eläimiä. Innostus on totuuden henki ja ilman sitä ei totuudella ole voittoja.

    Olintus ei päästänyt Apekidestä niin helpolla. Hän saavutti hänet ja puhutteli häntä:

    »En ihmettele, Apekides, että pidät minua häiritsijänä, -- että järkytän sinun tasapainosi -- että olet epäilyyn joutunut -- että huopaat ja soudat tietämättömyyden ja pimeyden avaralla valtamerellä.

    Sitä en lainkaan ihmettele, mutta kuuntele minua hiukan; valvo ja rukoile -- pimeys poistuu, myrsky tyyntyy ja Jumala itse käy, kuten ennen Galilean merellä, sinua suojaamaan vellovilla aalloilla pelastaakseen sinun sielusi. Meidän uskontomme on vaatimuksissaan ankara, mutta kuinka loppumattoman antelias siunauksessaan! Hetken kärsimykset se palkitsee ikuisella elämällä.»

    »Samanlaisin lupauksin», Apekides huomautti kiivaana, »esiintyvät nekin taikurit, jotka ovat koko mailman pettäneet. Oh, kuinka loistavia olivatkaan ne lupaukset, jotka johtivat minut Isiksen temppeliin.»

    »Mutta», natsarealainen vastasi, »kysy järjeltäsi, voiko sellainen uskonto olla oikea, joka tallaa kaiken siveellisen! Teitä on käsketty jumalianne kunnioittamaan. Keitä ovat nuo jumalat oman tunnustuksenne mukaan? Mitä he tekevät, mitä ominaisuuksia heillä on? Eikö heitä teille kuvata kaikkein mustimmiksi rikoksellisiksi? Ja kuitenkin teitä vaaditaan kunnioittamaan heitä pyhimpinä jumalolentoina! Itse Jupiter on isänmurhaaja ja avionrikkoja. Ja mitä ovat pikkujumalat muuta kuin hänen paheittensa jäljittelijöitä!

    Teitä on kielletty murhaamasta, mutta murhaajaa te palvotte. Teille sanotaan: älä tee aviorikosta! mutta te rukoilette avionrikkojaa. Oh, eikö tämä ole ihmisen kaikkein pyhimmän tunteen pilkkaa, nimittäin uskon? Käänny sen ainoan ja totisen jumalan tykö, jonka alttarille minä sinut vien!

    Jos Hän tuntuu sinusta liian korkealta, liian aineettomalta inhimilliselle käsityskyvylle, vastatakseen luodun liikuttavaa halavoimista luojaansa, joka heikkoja sieluja itseensä liittää, niin ajattele Häntä Hänen pojassaan, joka oli kuolevainen ihminen niinkuin mekin olemme. Hänen inhimillisyytensä ei ollut kuitenkaan niinkuin teidän tarujenne jumalien, luonteenheikkoutta, vaan kaikkien hyveitten harjottamista.

    Hänessä olivat yhtyneet mitä ankarin siveellisyys ja suurin hellyys.

    Vaikka olisi ollutkin vain ihminen, olisi hän ansainnut jumalan nimen.

    Te kunnioitatte Sokratesta -- hänellä on kannattajansa, oppilaansa, koulunsa. Mutta mitä olivat tuon atenalaisen kaksimieliset hyveet Kristuksen eittämättömän, uhrautuvan pyhyyden rinnalla? Puhun sinulle hänestä nyt vain inhimillisenä luonteena. Hän tuli meidän luoksemme tulevien sukupolvien esikuvaksi osottamaan ne hyveenmuodot, joista Plato kuuluu haaveilleen. Siinä se totinen uhri, jonka hän ihmiselle toi. Mutta se riemuhuuto, joka kajahti hänen kuolinhetkellään ei selittänyt vain maata, vaan se avasi meille näköalan taivaaseen. Olet satutettu -- olet liikutettu. Jumala tekee työtä sydämessäsi, Hänen henkensä on kanssasi. Tule, älä vastusta pyhää kutsumusta, tule heti -- epäröimättä.

    Muutamia meikäläisiä on kokoontumassa jumalansanaa tutkistelemaan. Tule, salli minun olla johtajanasi heidän luokseen.

    Sinä olet väsynyt, olet surullinen. Kuule jumalansanaa: 'Tulkaa minun luokseni», Hän sanoo, »kaikki, jotka väsyneitä ja rasittuneita olette, ja minä tahdon virvottaa teitä'.»

    »En voi nyt», Apekides sanoi, »joskus toiste.»

    »Nyt -- nyt!» Olintus huudahti vakavana ja tarttui hänen käteensä.

    Mutta Apekides, joka ei vielä ollut valmistunut kieltämään entistä uskoaan -- sitä elämää, jolle hän oli niin paljon uhrannut ja uskoen vielä Arbakeen lupaukseen, riistihe irti toisen otteesta; ja tietäen että voimanponnistus nyt oli turpeen, jos mieli päästä siitä epävarmuuden tunteesta, minkä hänen kristityn toverinsa kaunopuheisuus oli ennättänyt hänen kiihottuneessa ja herkässä mielessään herättää, kokosi hän tunikansa liepeet ja pakeni tavalla, joka teki kaiken takaa-ajon turhaksi.

    Hengästyneenä ja voimatonna hän viimein saapui etäiseen ja yksinäiseen kaupunginosaan, ja egyptiläisen synkkäpiirteinen talo oli hänen edessään. Kun hän pysähtyi hengähtämään, pilkisti kuu hopeisten pilvien lomitse ja valaisi kokonaan tuon salaperäisen rakennuksen seinämät.

    Muuta taloa ei ollut lähettyvillä. Talon etupuoli oli tummien viiniköynnöksien peitossa ja sen takaa kohosi rykelmä korkeita puita surumielisen kuunvalon kelmeessä. Taampaa piirtyivät taivasta vasten etäisten vuorten synkät ääriviivat ja niiden seasta Vesuviuksen rauhallinen huippu, ei juuri niin korkeana, jommoisena matkailija sen nyt näkee.

    Apekides pujahti viiniköynnösholveikon läpi ja saapui leveään ja tilavaan pylväistöön. Hänen edessään portaitten kummallakin sivulla oli egyptiläisen sfinksin kivikuva, ja kuunvalo oli omansa lisäämään noiden valtavien, sopusuhtaisten ja intohimottomien piirteitten juhlallista rauhaa, piirteitten, joissa viisauden vertauskuvaa tavottelevat taiteilijat yhdistävät kauniin salaperäiseen. Portaitten yläpään verhosi aloepuun vihreä ja valtainen lehvistö ja etelän palmut loivat pitkien ja liikkumattomien oksiensa varjon astinten marmoripintaan.

    Paikan haudanomainen hiljaisuus ja veistetyn sfinksin outo katse saivat papin suonet tuntemattomasta ja salamyhkäisestä kammosta kiivaammin sykkimään ja hän toivoi voivansa kuulla edes omien äänettömien askeliensa kaiun, kun hän portaita pitkin astui kynnykselle.

    Hän koputti ovelle, jonka yläpuolella oli hänelle outosisältöinen kirjotus. Se aukeni äänettömästi ja solakka etiopialainen orja viittasi mitään kysymättä, edes tervehtimättä häntä astumaan sisään.

    Tilavaa hallia valaisivat korkeitten pronssisten taidetekoisten kynttilänjalkojen liekit ja seinille oli sivelty tummin ja juhlallisin värein suuria hieroglyfimerkkejä, omituisena vastakohtana niille värikkäille ja miellyttäville maalauksille, joilla silloiset italialaiset asuntonsa koristivat. Käytävän toisessa päässä hänet otti vastaan orjatar, jonka ihonvärissä oli, vaikkakaan ei täysin afrikkalainen, niin kuitenkin tummempi häive kuin roomalaisilla.

    »Haen Arbakesta», Apekides virkkoi, mutta hänen äänensä vapisi hänen omissa korvissaankin. Orjatar nyökäytti ääneti päätään ja vei hänet rakennuksen kulmaosan kautta kapeita portaita ylös ja kuljettuaan useitten huoneitten kautta, joissa sfinksin ankara ja ajatteleva kauneus uudelleen herätti hänessä mitä ahdistavimman tunteen, Apekides huomasi olevansa synkässä puolihämärässä huoneessa vastapäätä Arbakesta.

    Arbakes istui pienehkön pöydän ääressä, jolla oli useita levitettyjä papyruskääröjä samaa kirjainlajia, mitä oli ovenkamanaotsikossa.

    Askelen päässä pöydästä oli kolmijalka, josta hitaasti kohosi vihkisavua. Sen vieressä oli suuri karttapallo taivaanmerkkeineen, ja toisella pöydällä oli joukko oudonnäköisiä esineitä, joiden käyttö oli Apekideelle tuntematon. Huoneen peräseinä kätkeytyi verhon taakse, ja kapeasta kattoaukosta tunkeutuivat sisään kuunsäteet, jotka lampun valoon sekaantuen loivat heikkoa valoa huoneeseen.

    »Istu, Apekides», egyptiläinen virkkoi nousematta.

    Nuori mies totteli.

    »Sinä kysyt minulta», Arbakes jatkoi hetken vaijettuaan ikäänkuin syviin mietteisiin vaipuneena, »sinä kysyt minulta tai ainakin haluat saada selville syvimmät salaisuudet, jotka ihmisjärki voi tajuta; sinä tahdot, että minä ratkaisen sinulle elämän arvotukset.

    Me kuvittelemme pimeään joutuneitten lasten lailla, mutta vain hetkeksi tässä ahtaassa ja rajotetussa mailmassa henkemme pimeyteen; meidän ajatuksemme milloin vaipuvat kauhistuneina omaan itseensä takaisin, milloin syöksyvät hurjina pohjattomaan tyhjyyteen tahtoen tutkia, mitä se sisältää; -- ja avuttomin käsin siihen ja tähän tarttuen me vihdoin sokeina kompastumme johonkin näkymättömään vaaraan.

    Tuntematta maallisen vaelluksemme rajoja, me milloin uskomme, että eteenpäin meno on katkaistu, milloin luulemme, että voimme tunkeutua mittaamattoman avaruuden pohjaan saakka. Näin ollen kaikki viisaus aukee seuraavan kahden kysymyksen ratkaisusta: 'Mihin tulee meidän uskoa?' ja 'Minkä me hylkäämme?'

    Näihin kysymyksiin sinä tahdot minun vastaavan.»

    Apekides nyökytti hyväksyen päätään.

    »Ihmisellä täytyy olla joku usko», egyptiläinen jatkoi surullisena, »hänen täytyy saada toivonsa johonkin panna. On aivan luonnollista, että kun sinä pelästyen ja kauhistuen huomaat uskosi sinulta riistettävän, huomaat ajelehtivasi tietämättömyyden synkällä ja rannattomalla valtamerellä, niin sinä huudat apua ja tartut ensimäiseen käsilläolevaan lautaan päästäksesi johonkin, vaikkapa etäiseen ja autioon maahan. Hyvä niinkin, kuuntele! Ethän ole unohtanut aamuista keskusteluamme?»

    »Unohtanut!»

    »Minähän tunnustin, että ne jumalat, joille savua nousee niin monilta alttareilta, ovat vain silmäinlumetta. Tunnustin, että jumalanpalvelustapamme ja menomme ovat vain petosta, joka on kylläkin keksitty kansan parasta silmälläpitäen. Osotin sinulle, että juuri näistä harhakuvista johtuivat yhteiskunnalliset siteet, mailmanrauha, viisaitten valta; tuo valta rakentuu joukon kuuliaisuuteen. Jatkakaamme näitä terveellisiä petoksia. Jos ihmisellä joku usko pitää olla, niin pitäköön hän esi-esiensä uskon, sen, jonka tottumus pyhittää ja vahvistaa.

    Kun me, suurempia henkisiä tarpeita omatessamme haemme itsellemme uutta uskoa, älkäämme silloin riistäkö toisilta sitä tukea, joka meille itsellemme on osottautunut liian heikoksi. Se on viisasta

    • se on hyvää.»

    »Jatka!»

    »Kun siis näin pitkälle on päästy», egyptiläinen jatkoi, »ja ne, joita emme tahdo hyljätä, ovat rajapyykkinsä koskemattomina saaneet pitää, sonnustautukaamme me uusille uskon vainioille. Karkota mielestäsi, ajatuksistasi heti kaikki, mihin tähän asti olet uskonut! Olkoon sielusi puhdas, kirjottamaton lehti, joka on valmis saamaan ensimäiset vaikutteet. Tarkastele mailmaa -- huomaa sen järjestys -- sen säännönomaisuus -- sen suuruus. Jonkun on täytynyt se luoda; sen tarkotuksenmukaisuus puhuu suunnittelijasta; siinä ainakin ensimäisen kerran pohjaamme. Mutta mitä on tämä joku? Jumala, sinä sanot. Oikein, ei mitään sekavia ja harhauttavia nimiä.

    Siitä, joka mailman loi, emme tiedä, emme voi tietää muuta kuin ominaisuuksia -- voiman ja ikuisen järjestelmällisyyden -- ankaran, hävittävän, toimitarmoisen säännöllisyyden -- joka ei välitä rahtuakaan yksityisistä tapauksista

    • joka aina kiertää, aina palaa, aina tuhoo -- piittaamatta niistä

    hajonneista sydämistä jotka suuresta joukosta singonneina ovat joutuneet sen pyörien tuhoamiksi ja polttamiksi. Hyvän ja pahan sekaannus, tuskan ja rikoksen olemassaolo ovat kaikkina aikoina saaneet viisaat ymmälle. He loivat jumalan -- he tekivät hänestä oikeamielisen ja ystävällisen. Mistä tuli siis paha? kuinka he sitä sietivät -- ei, kuinka se syntyi ja jatkui? Tämän selittääkseen persialainen loi toisen hengen, jonka olemus oli paha ja pani ikuisen taistelun pahan ja hyvän jumalan välille.

    Me egyptiläiset näemme samanlaisen hengen hämärässä ja pelottavassa Tyfonissamme. Sokaiseva erehdys, joka meitä yhä pitemmälle vie harhaan! -- hulluus, joka syntyi siitä tyhjästä harhaluulosta, että tuosta tuntemattomasta voimasta tahdottiin tehdä kouraantuntuva, ruumillinen, inhimillinen, että tuolle näkymättömälle tahdottiin antaa näkyväisen ominaisuuksia ja muoto. Ei -- antakaamme tuolle voimalle nimi, joka ei synnytä mitään hämmentäviä mielteitä, ja salaperäinen alkaa vähitellen kirkastua: sen nimi on Kohtalo.

    Kohtalo, kreikkalaiset sanovat, hallitsee jumaliakin. Miksi siis jumalia lainkaan? -- heidän apunsa on turha, -- hylkää ne kerrassaan! Kohtalo ohjaa kaikkea mitä näemme; -- voima, sääntöperäisyys nämä kaksi ominaisuutta ovat sen luonne. Tahdot kysyä enemmän? -- et saa tietää enempää. Emme tiedä, onko se ikuinen, avaako se meille, omille luomilleen, sen pimeyden perästä, jota me kutsumme kuolemiseksi, uusia elämänmuotoja.

    Tässä jätämme tuon ikivanhan, näkymättömän, käsittämättömän voiman ja saavumme sinne, missä silmäimme edessä on kaikkien näiden toimintojen suuri ohjaaja. Sitä voimme lähemmältä tarkastaa, siitä voimme saada enemmän tietoja -- se on kaikkialla ympärillämme -- sen nimi Luonto. Viisaitten erehdys on ollut kohtalon ominaisuuksia etsiä, sillä siinä kaikki on tutkimatonta ja hämärää. Jos he olisivat kohdistaneet tutkimuksensa luontoon, kuinka paljon laajempi meidän tietopiirimme nyt olisikaan? Sillä alalla ei kärsivällisyys ja tiedonhalu joudu häpeään.

    Me näemme sen, jota me tutkimme; meidän henkemme nousee syitten ja seurausten todellisia johtoportaita ylös.

    Luonto on ulkoisen maailman suuri toimitsija, kohtalo laatii sille lait, joiden mukaan se vaikuttaa ja jakaa meille ne voimat, joiden avulla me voimme sitä tutkia. Nämä voimat ovat tiedonjano ja muisti -- niiden yhtymä on ymmärrystä, niiden täyttymys on viisautta. No niin, näiden voimien avulla minä tutkin tätä tyhjentymätöntä luontoa. Tutkin maata, ilmaa, merta, taivasta.

    Huomaan kaiken olevan jossakin salaperäisessä suhteessa keskenään: kuu synnyttää vuoksen ja luoteen -- ilma pitää yllä maan, se on elämän ja kaiken olevaisen keskus, tähtitaivaan tunteminen sallii meidän mitata maan rajat -- määrätä aikakaudet, niiden kalpea valo johtaa meidät menneisyyden hämärään, niiden juhlallinen loisto antaa meidän aavistaa tulevia kohtaloita. Ja siten voimme, tietämättä lopultakaan, mitä kohtalo on, ainakin oppia tuntemaan sen käskyt. Ja minkä totuuden saamme nyt tästä uskonnosta? sillä uskontoa se on.

    Uskon kahteen jumalaan: Luontoon ja Kohtaloon.

    Edellistä minä palvon tutkien sitä, jälkimäistä sitä kunnioittaen. Ja minkä totuuden löydän uskonnostani? Seuraavan: kaikki on vain yleisten lakien alaista, aurinko helottaa monien iloksi -- mutta toisille se voi olla surun aiheena; yö tuo unta joukoille, mutta se sulkee syliinsä myöskin murhaajan; metsät koristavat maata, mutta niissä elää myöskin käärme ja jalopeura; meri kantaa tuhansia laivoja, mutta se tuhoo myöskin jonkun. Vain yleisen, ei siis kaikkien hyväksi luonto toimii, ja kohtalo kiitää eteenpäin hirvittävää kiertokulkuaan.

    Siinä on mailman suurten toimitsijoiden moraali, -- siinä myöskin minun, joka olen heidän luomansa. Minä tahdon kannattaa papiston petkutuksia, sillä niistä on hyötyä joukolle; tahdon ihmisille jakaa ne tiedot, jotka olen löytänyt, ne tiedot, jotka olen tehnyt täydellisiksi; tahdon edistää sivistyspyrintöjä; siten palvelen kaikkeutta, siten täytän yleisen lain, siten toteutan sen suuren vaatimuksen, jota luonto saarnaa.

    Itselleni vaadin yksilöllistä poikkeusta, vaadin sitä viisaana, tietoisena siitä, että minun yksilölliset toimeni eivät merkitse mitään hyvän ja pahan välisessä suuressa painoerossa, vakuutettuna siitä, että minun tietoni voi tuoda joukolle suurempaa siunausta kuin mitä minun haluni voivat harvoja vahingoittaa (sillä edellinen voi ulottua etäisimpiinkin maankolkkiin ja edistävästi vaikuttaa vielä syntymättömiinkin kansoihin). Mailmalle jaan viisautta, itse saan rauhaa. Minä valaisen toisten elämää, nautin omastani.

    Niin, meidän viisautemme on ikuista, mutta elämämme on lyhyt. Käytä siitä kaikki mahdollinen niinkauan kuin vielä voit! Suo nuoruudellesi tyydykettä, salli aistiesi nauttia! Pian tulee hetki, jolloin viinimaljat eivät enää viittaa, eivätkä seppelet kukoista. Nauti niinkauan kuin voit! Ole rauhassa, Apekides, holhottini, ja seuraajani! Minä tahdon sinulle näyttää luonnon koneiston, sen salaperäisimmät ja rajuimmat salaisuudet

    • tiedon, jota hullut kutsuvat noituudeksi -- ja tähtimailman

    kaikkitietävät mysteriat. Siten sinä täytät velvollisuutesi kokonaisuutta kohtaan; siten sinä valistut ihmisveljiäsi. Mutta minä tahdon opastaa sinut myöskin nautintoihin, jommoisista joukot eivät ole osanneet edes uneksia. Ja kun sinä päivän käytät ihmistä palvellaksesi, niin olkoon suloinen yö sinulle itsellesi nautinnonhetki.»

    Kun egyptiläinen oli vaijennut, kuului kaikkialta heidän ympärillään vienointa soittoa mitä Lydia konsanaan on keksinyt ja Ionia koskaan luonut. Se oli sävelmyrskyä, aisteja huumaavaa -- uuvuttavaa, autuuttavaa. Se tuntui näkymättömien henkien säveliltä, jommoisia paimenet lienevät entisinä kulta-aikoina saaneet kuunnella Tessalian laaksoissa Pafoksen viileissä lehdoissa. Sanat, jotka olivat Apekideen kielelle kihonneet vastaukseksi egyptiläisen sofismeihin, häipyivät vavisten pois. Hänestä oli pyhyyden loukkausta rikkoa nuo hurmaavat äänet -- hänen kiihottuneen mielensä alttius, hänen synnynnäinen, kreikkalaisen lempeä ja lämmin luonteensa oli yllätetty ja aseista riisuttu.

    Hän vaipui tuolille avohuulin ja tarkkaavin korvin, kun kuoro, hyväilevä ja sointuisa kuin se, johon Psyke heräsi Amorin temppelissä, viritti seuraavan laulun:

    Eroksen hymni.

    Miss' aallot Kephison soljuvat,
    Ään' ilman aaltoja väristen ensi
    Punaruusujen lehdet hehkuivat.
    Ja kyyhkyset uupuen lakkoihin lensi;
    Kisas ajattaret keskellä pilvivöiden,
    Ja kummuille sirotteli kukkiaan,
    Varis katveet ja onkalot aaveöiden,
    Maa hiljaa huokasi hurmassaan.

    Lempikää! Lemmen Voima mä oon,
    Iki-jumala, Kaoksen kaksoinen,
    Mi taivaat hymyän hohteikkoon,
    Koin katseen auki mi suutelen.

    Mun tähdet on; kunnekka silmäsi luot,
    Mun taikakatseeni lumo sun täyttää,
    Mun kuu on, mi valaapi kultavuot
    Yli lemmityn, Karian kaunoks mi näyttää.

    Mun kukat on, hohtavat ruususet,
    Ja tuuli, mi hurmas ne onnenuskoon,
    Mun valon on väikyt kevähiset,
    Mun unelma syttyvä huomenruskoon.

    Lempikää! Kaikkenne lempi antaa,
    Maa mua täytenä tulvajaa.
    Katsokaa, aallot kuin kaihoovat rantaa,
    Tuuli kuin aaltoja armastaa!

    Kaikk' kutsuvi lempehen. Armas, oi,
    Sana sees oot. Ilmat ne värjyää,
    Soi virrat ja metsät ne huminoi,
    Ja kuiskii kaislikot: lempikää!

    Kun laulu vaikeni, tarttui egyptiläinen Apekideen käteen ja talutti ihmettelevän, huumaantuneen, osittain vastahakoisen nuorukaisen yli huoneen takaseinää peittävän verhon eteen. Ja nyt näytti verhon takaa tuikkivan tuhansittain säteileviä tähtiä, ennen niin musta verhokin oli nyt näiden tuikkivien tähtien valaisema ja sai taivaan syvänsinisen värin. Se oli todella taivas -- sellaisena kuin se leutoina kesäkuunöinä kaareutuu Kastalian virtojen yllä. Sinne ja tänne oli kuvailtu ruusuisia, ilmavia pilviä, joista hymyili maalarin taidon muovailemina jumalallisen kauniita kasvoja ja elehti muotoja, jommoisista Feidias ja Apelles uneksivat.

    Ja tuon säihkyvän ilmapiirin loistavat tähdet pyörivät nopeasti, ja soitto, joka nyt virisi kevyempään ja eloisampaan äänilajiin, tuntui sulavan ilmojen iloiseen sointuun.

    »Oi, minkä ihmeen näenkään, Arbakes», Apekides virkkoi sammaltaen. »Kiellettyäsi ensin jumalat, sinä nyt näytät minulle --»

    »Niiden nautinnon», Arbakes keskeytti äänellä, joka niin jyrkästi erosi hänen tavallisesta, kylmästä, rauhallisesta ja sointuisesta äänestään, että Apekides hätkähti ja arveli egyptiläisenkin uudestisyntyneen. Ja heidän lähestyessään verhoa kajahti sen takaa heidän korviinsa raju -- väkevä -- iloinen sävel. Samassa verho ratkesi kahtia ja näytti ilmaan häipyvän, ja näky, jommoista sybariittikin olisi kadehtinut, avautui nuoren papin sokaistuneiden katseiden eteen. Heidän edessään oli suuri juhlasali lukemattomien valojen meressä.

    Huone oli tulvillaan vihkisauhun, jasminin, orvokin ja myrrhan lämmintä tuoksua, kaikki, mitä tuoksuvimmista kukista ja kallisarvoisimmista yrteistä voidaan valmistaa, tuntui kehkeytyneen yhdeksi ainoaksi huumaavaksi tuoksulähteeksi. Hoikista pylväistä, jotka kohosivat korkealle kattoon asti, riippui kultatähdin kirjailtuja vaaleita seinäverhoja. Salin toisessa päässä kaksi suihkukaivoa heitti ilmaan säteensä, jotka loistavassa valaistuksessa putoilivat kimmeltävinä timantteina alas.

    Heidän astuessaan sisään kohosi keskeltä lattiaa verkalleen, näkymättömän soiton humistessa, pöytä kukkuroillaan kaikkia ajateltavia herkkuja ja Idän vierasrotuisia kukkia maljakoissa, jotka olivat tuntematonta myrrhineläistä[13] taidetta, joka upeilee väreillään ja kuultavuudellaan.

    Pöytää ympäröivät lepotuolit olivat verhotut taivaansiniseen, kultakirjailtuun kankaaseen, ja holvikaton näkymättömistä putkista putosi tiheänä kastesateena hyvätuoksuista vettä, joka levitti miellyttävää viileyttä ja yhtyi lamppujen valoon mitä herkullisimmaksi värileikiksi ikäänkuin veden ja tulen alkuvoimat olisivat keskenään kamppailleet. Ja nyt astui lumivalkoisten seinäverhojen takaa esiin sellaisia naismuotoja, jommoisia Adonis näki levätessään Venuksen sylissä.

    He saapuivat, toiset kukkaköynnöksin, toiset lyyroin, he piirittivät nuorukaisen ja taluttivat hänet juhlapöytään. He kietoivat hänet ruusuköynnöksiin. Maa -- kaikki mainen ajatus häipyi hänen mielestään. Hän luuli uneksivansa ja pidätti henkeään, jottei heräisi liian pian. Aistien huuma, jommoista hän ei ollut ennemmin koskaan kokenut, sai hänen polttavat suonensa mahtavaan lyöntiin, se hämmensi ja sumensi hänen näkönsä. Ja hänen yhä enemmän huumaantuessaan virisi taas laulu, nyt nopeaan ja bakkusmaiseen taikavoimaan:

    Anakreoninen laulu.

    Kuin kuohuvi maljat välkkyävät
    Punahehkua huumaavaista!
    Mut suonet nuoret ne säihkyvät
    Elonhurmaa taivahan maista.
    Tult' on
    Tuo ikuisen auringon,
    Sun silmäsi luopi mi loistohon.

    Sä maljat täyttäös tulvimaan
    Suloantimin Bakkhon nuoren;
    Hän viinin on antanut auttamaan
    Meit' tyrmästä tuskain vuoren.
    Juo, juo!
    Pois pelkosi luo!
    Voi nähdä sun lamput vain liekkuvat nuo.

    Juo, juo! Oi, viiniä aidompaa
    Suo mulle sä silmäyksin!
    Sun hymysi Bakkhos säihkyvä saa,
    Mut mullen sä huokaja yksin!
    Luo sun
    Käy kuiskeet mun,
    Ja hiukeevat katsehin kaihotun.

    Kun laulu loppui, tuli kolme impeä, jotka olivat toisiinsa kukkavyöhyin kiedotut ja jotka hyvinkin voittivat esittämänsä sulottaret, häntä vastaan liihotellen jonilaisen karkelon kiehtovin askelin, -- niinkuin nereidit leijuvat kuutamossa Egeanmeren keltaisella hiekkarannalla -- askelin, jommoisia Kyterea opetti seuralaisilleen Psyken ja poikansa hääjuhlassa.

    He lähestyivät ja panivat hänen päähänsä seppelen; nuorin näistä kolmesta ojensi polvistuen hänelle maljan, jossa lesboslainen viini kuohui ja säihkyi. Nuorukainen ei enää vastustanut, hän tarttui huumaavaan maljaan ja veri kohisi hänen suonissaan. Hän painui vierellään istuvan nymfin rinnoille, ja kun hänen harhaileva katseensa haki Arbakesta, jonka hän oli tässä aistihuumauksen ryöpyssä kadottanut näkyvistään, huomasi hän tämän istuvan pöydän yläpäässä valtaistuimella ja tähystelevän häntä hymyten kuin kehottaen häntä nauttimaan.

    Hän ei esiintynyt nyt kuten tavallisesti mustassa ja yksinkertaisessa puvussaan, ei juhlallisin ja vakavin otsin. Hohtavan valkoinen, kultaan kudottu ja jalokivin siroteltu vaippa verhosi hänen valtiaanmuotonsa; smaragdeja ja rubiineja välkähtelevät valkeat ruusut ja tiarankaltainen päähine peittivät hänen yömustia kutrejaan.

    Hän näytti Odysseun lailla elävän toista nuoruuskukoistustaan -- hänen piirteensä olivat nyt tavallista kauniimmat ja hän näytti kadottaneen entisen juhlallisen vakavuutensa ja kohouneen häntä ympäröivässä suloisessa ja nuorentuneessa ilmapiirissä olympolaiseksi jumalaksi.

    »Juo, syö, lemmi, holhottini!» hän virkkoi. »Älä häpeä intohimoasi ja nuoruuttasi. Mitä olet, sen tunnet suonissasi; miksi tulet, sen näet -- tuosta.»

    Hän viittasi erääseen nurkkaan, ja Apekides viittausta seuraten huomasi eräällä jalustalla Bakkuksen ja Idalien kuvapatsaitten välillä luurangon.

    »Älä säiky», egyptiläinen jatkoi. »Tuo ystävällinen vieras vain muistuttaa meille elämän lyhyydestä. Sen irvistelevästä suusta kuulen äänen, joka kehottaa meitä nauttimaan.»

    Hänen puhuessaan joukko nymfejä ympäröi patsaan; he panivat jalustalle seppeleitä ja maljoja täytettäessä ja tyhjennettäessä he virittivät seuraavan laulun:

    Bakkushymni kuolemankuvalle.

    1.

    Sä mailla varjojen väikkyilet,
    Sä mi eloa lemmit ennen,
    Manan rantoja aaveena astelet,
    Elon tienoillen aatoksen mennen.
    Se kaivaten liitää luo
    Helokoin, se taas sulle suo
    Ajat riemun-rikkahat muinaiset.
    Nää ruususet laskemme valkeat
    Sun sielusi kodille kylmenneelle;
    Ne muinoin viestejä virkkoivat.
    Kun sarkalle hymysit, saattueelle,
    Kun kitarat helkkyä valain
    Sua kutsui katseitten palain,
    Kun ruskot hämyhyn haipuivat.

    Joukko tuli jälleen lähemmäksi, ja sitä mukaa laulu kasvoi voimakkaammaksi ja eloisammaksi: --

    2.

    Kuolon kolkoille rannoillen
    Haahtemme hälvenee,
    Hiljaa loiske käy airojen,
    Tuulet ne vaimenee.
    Hetket kahlios seppelin!
    Tuonelan yö
    Oottavi tyhjin katsehin,
    Hetki jo lyö.

    Hetken vaijettuaan tuo hopeahelähteinen laulu paisui yhä kiihkeämmäksi: --

    Elo lyhkänen riemun on vuoksi vain,
    Sen hetkiä säästä mä en.
    Mä nuoruuden maljan juodani sain,
    Ja lempi on helmenä sen.

    Nyt lähestyi kolmas joukko täytetyin maljoin, jotka he uhrina panivat tuolle merkilliselle alttarille, ja nyt kajahti usein vaihtuva soitto hitaana ja juhlallisena: --

    3.

    Sua tervehdimme, sä matkamies
    Meren synkän ja kaukaisen.
    Kun ystäväpöytähän päätyi ties,
    Käy keskehen ruusujen!
    Niin, ole tervetullut!
    Ken vieraamme oivempi oisikaan,
    Kuin hän, jon tupahan tuttavaan
    Me kuljemme kaikin kerta,
    Elon kylliks kun sousimme merta.
    Ja rannalle raukalle laskimme.
    Sä kauan viipyös luonamme,
    Sä varjo kaameakatseinen,
    Sä kuolema, veikko viimeinen!
    Niin, ole tervetullut!

    Nyt puuttui Apekideen vierellä lepäävä sulotar äkkiä lauluun:

    4.

    Osa onnekas meillä on,
    Maa meidän on, aurinko loistokas,
    Ja kaukaa ohitse kalmiston
    Elo luoksemme liitävi leimukas.
    Sulot täyttyvi maljat riemun.
    Sulo katsees, armas, on sun,
    Sun luoksesi kaipuuni vie mun,
    Sun hurmastas huumaun.
    Ah armas, suo minun tulla,
    Suo povelles painuen
    Mun levätä kotvanen!
    Taas hellällä haastelulla
    Sä herätä minut, ja kuiskehin
    Mua viihdä ja kerto'os katsehin,
    Ett' yhä mun armas on koi,
    Ett' yhäti säihkyvi eloni soihtu,
    Ett' auvoni antavi lempes loihtu,
    Mi taivaani mullen toi.

    II KIRJA.

    1 LUKU.

    Pompeijilainen »viinitupa» ja klassillisen painin harrastajat.

    Me siirrymme nyt niihin Pompeijin kolkkiin, joissa eivät viihdy nautintojen palvojat, vaan niiden välikappaleet ja uhrit -- gladiaattorien ja kilpataistelijoiden, paheen ja kurjuuden, villin ja tietämättömyyden tyyssijoihin; vanhan ajan kaupungin Alsatiaan.

    Edessämme on suuri talo, jonka ovi aukeni ahtaalle ja ahdinkoiselle kadulle. Kynnyksen edustalla seisoi joukko miehiä, joiden raudanlujat ja paisuneet lihakset, joiden lyhyet ja herkulesmaiset niskat, joiden rohkeat ja huolettomat asenteet ilmaisivat arenasankareita. Myymälän ulokkeelle oli kasattu viini- ja öljyastioita; ja aivan niiden yläpuolella oli korkea seinämaalaus, joka kuvasi nautiskelevia gladiaattoreja -- niin vanha ja arvokas on »kylttien» käyttö.

    Tuvassa oli useita pikku pöytiä, jotka oli järjestetty jonkunlaiseen nykyaikaiseen »komero»-malliin; ja niiden ympärillä istui ryhmä miehiä, jotkut juoden, jotkut noppaa heittäen, toiset pelaten suurempaa taitoa vaativaa n.s. duodecim scripta'a, jota jotkut kompastelevat oppineet ovat pitäneet shakkipelinä, mutta joka oikeammin oli luultavastikin kahdenpelattavaa dominoa ja jossa joskus, ei aina, käytettiin myöskin noppanappuloita.

    Oli vielä varhainen aamu, ja tuskinpa mikään niin hyvin kuin tämä varhainen aamuhetki kuvaa tällaisten kapakkavetelehtijäin tavallista puuhaa. Mutta huolimatta talon paikasta ja sen vieraitten luonteesta ei missään näkynyt merkkiäkään siitä likaisesta rähjästä, mikä on niin kuvaavaa nykyajan kaupungin samanlaiselle anniskelupaikalle.

    Kaikkien pompeijilaisten kauneusaisti, joka sai heidät ainakin ulkonaisesta huolehtimaan, jospa he sisäisen laiminlöivätkin, näyttäytyi siellä ja täällä seinämaalauksen eloisissa väreissä ja niissä oikullisissa, mutta ei suinkaan rumissa muodoissa, joihin lamput, juomamaljat ja tavallisimmat talousesineet olivat muovaillut.

    »Polluks vieköön!» muuan gladiaattoreista virkkoi ovenpylvääseen nojaten, »sinun tarjoamasi viini, vanha Silenus», -- ja näin sanoessaan hän sysäsi muuatta rotevaa miestä selkään -- »on mietoa kyllin saamaan jaloimmankin veren suonissamme jäähtymään.»

    Mies, jota näin kursailematta tervehdittiin ja jonka paljaat käsivarret, valkea esiliina, vyöhön huolellisesti työnnetyt avaimet ja pyheliina ilmaisivat hänet kapakan isännäksi, oli jo elämänsä syystaipalella; mutta hänen vartalonsa oli yhä vielä niin roteva ja atleettimainen, ettei hän suinkaan joutunut häpeään häntä ympäröivien tukevien miesten rinnalla, lihakset näyttivät vain kätkeytyneen lihaan, posket olivat pöhöttyneet ja punaiset, ja paisunut maha saattoi vallan varjoon laajan ja jykevän rinnan, joka kohosi sen yläpuolella.

    »Ei mitään tyhmää äkeilyä minulle», tuo jättimäinen talonpitäjä ärjyi ärsytetyn tiikerin äänellä. »Minun viinini on kyllin hyvää sellaiselle ruumiille, joka niin hiljan on spoliarumin[14] tomut jaloistaan pudistanut.»

    »Niinkö rääyt, vanha korppi!» gladiaattori vastasi nauraa hohottaen. »Sinä elät vielä hirttäytyäksesi kiukusta, kun näet minun voittavan palmuseppeleen; ja jos amfiteatterissa saan rahapalkinnon, niin kuin varmasti saankin, on ensimäinen lupaukseni Herkuleelle aina välttää sinua ja sinun kurjaa kapakkaasi.»

    »Kuulkaapas tuota -- kuulkaapas tuota vaatimatonta Pyrgopolinikesta!

    Hän on varmaankin palvellut Bombomakides Kluninstaridysarkidesta»,[15] isäntä kirkui. »Sporus, Niger, Tetraides, hän sanoo voittavansa teiltä rahapalkinnon. Jumalten nimessä, teidän jokainen lihaksenne on kyllin väkevä nutistamaan koko miehen, taikka minä en ymmärrä mitään asiasta.»

    »Haa!» gladiaattori sanoi vihasta huohottaen. »Lomistamme voi kertoa teille muutakin.»

    »Puhutko minusta, sinä suupaltti Lydon?» Tetraides virkkoi närkästyneenä.

    »Tai minusta, joka olen viidessätoista taistelussa voittanut?» sanoi Niger jättiläinen hypähtäen hänen eteensä.

    »Tai minusta?» Sporus murahti välähtävin silmin.

    »Hiljaa!» Lydon sanoi kädet ryntäillä ja katsahtaen kilpailijoihinsa halveksivin elein. »Kamppailun hetki lähenee; säästäkää siksi taisteluvaatimuksenne.»

    »Tehkää niin», murajava isäntä virkkoi, »ja jos minä sinun hyväksesi peukaloni lasken, niin katkaiskoot kohtalottaret elämänlankani.»

    »Köytesi, tarkotat», Lydon pisteli. »Tuossa on sestertio, jolla voit yhden ostaa.»

    Tuo jättiläinen isännäksi tarttui toisen ojennettuun käteen ja puristi sitä niin lujasti, että veri ruiskahti sormien päästä vieraitten vaatteille.

    Nämä remahtivat raikuvaan nauruun.

    »Tahdon opettaa sinulle, nuori kerskuri, leikkimään kanssani makedonialaista. En ole hervoton persialainen, vakuutan sinulle. Mitä! mies! enkö ole kaksikymmentä vuotta arenalla otellut enkä koskaan ole antanut käsieni vaipua? Ja enkö ole editorin omasta kädestä saanut sauvaa voitonmerkiksi ja armonosotukseksi, että saan lehvilläni levätä?

    Ja nyt tahtoo pojannulikka minua kouluttaa?» Näin sanoen hän viskasi vihaisena toisen käden irti.

    Värähtämättä ja ilmeissään sama ivanhymy, joka oli isännän ärsyttänyt, gladiaattori kesti vastustajansa ankaran otteen. Mutta tuskin oli hänen kätensä vapaa, kun hän samassa ponnistihe hyökkäämään villin kissan lailla, takkuisin hiuksin ja parroin ja rajusti, läpitunkevasti huutaen hän kimmahti jättiläisen kurkkuun raivolla sellaisella, että toinen suuresta koostaan ja voimastaan huolimatta kaatui, ja vyöryvien kallionlohkareitten ryskeellä he kierähtivät molemmat kumoon.

    Isäntämme ei olisi ehkä tarvinnutkaan sitä köyttä, jota Lydon niin ystävällisesti oli suositellut, jos hän olisi kolmekin minuuttia tässä asennossa ollut. Mutta kaatumisesta syntyneen melun kutsumana riensi taistelukentälle hänen avukseen nainen, joka tähän asti oli ollut jossakin sisähuoneessa. Tämä uusi tulokas oli kuin gladiaattori ainakin; hän oli kookas, laiha ja käsivarsin sellaisin, että niistä vähimmän saattoi odottaa mitään lempeitä syleilyjä.

    Burbon, kapakan isännän riuska auttaja oli todella hänkin miehensä lailla viinikellareissa otellut, jopa keisarin silmien edessä.[16] Ja itse Burbokin, tuo voittamaton taisteluissa, sai usein, niin juoru tiesi kertoa, luovuttaa palmunsa lempeälle Stratonikelleen.

    Tämä viehättävä olento oli tuskin huomannut sen huutavan hukan, mikä hänen heikompaa puoliskoaan uhkasi, kun hän muitta aseitta kuin mitä luonto oli hänelle antanut hyökkäsi voitollisen gladiaattorin kimppuun ja kietoen hänen ympärilleen pitkät käärmeenkätensä hän kiskaisi tämän äkillisellä tempaisulla miehensä päältä, niin että tämän sormet vain jäivät puristamaan vihamiehen kurkkua.

    Niin olemme nähneet kaatuneeseen kilpailijaansa pureutuneen koirankin takajalkojaan heiluttelevan; niin olemme nähneet sen ruumiin toisen osan -- rauhallisena ja velttona -- ilmassa liikkuvan, toisen osan, pään, hampaitten, silmien ja kynsien taas näemme ikäänkuin kiinnikasvaneen raadeltuun ja voimattomaan viholliseen. Sillaikaa vereen tottuneet ja siitä innostuvat gladiaattorit kerääntyivät tyyninä taistelevien ympärille -- sieramet laajenneina -- huulet virnissä -- silmät kiiluen pälyten toisen veristävää kurkkua ja toisen lihaan painuneita kynsiä.

    »Habet, habet![17] he huusivat hirnuen paukuttaen väkeviä käsiään.

    »Non habeo, te valhesäkit; en ole vielä saanut tarpeekseni», puhkui isäntä pontevalla nykäisyllä vapautuen toisen säälimättömästä kouraisusta ja nousi jaloilleen hengästyneenä, huohottaen, revittynä, verisenä; ja kääntyessään pyörivin silmin hän kohtasi pettyneen vihamiehensä vertajanoovan katseen ja nirskuvat hampaat, vihamiehen, joka nyt puolustautui, (vaikkakin melko vastenmielisesti) urhoollisen amatsoonin hyökkäyksiä torjuakseen.

    »Ei kelpaa!» gladiaattorit huusivat, »yksi yhtä vastaan!» ja ympäröiden Lydonin ja vaimon he erottivat huvittavan isäntämme hänen miellyttävästä vieraastaan.

    Mutta tuntien asemansa nolouden ja koetettuaan turhaan vapautua naisen otteesta Lydon vihdoin vei käden vyölleen ja tempasi sieltä lyhyen puukon. Niin uhkaava oli hänen katseensa, niin kirkkaana välkähti veitsenterä, että Stratonike, joka oli tottunut vain sellaiseen kamppailuun, jota me nimitämme nyrkkeilyksi, pelästyneenä väistyi.

    »Oi, jumalat!» hän huudahti. »Lurjus! -- hän kantaa salassa aseita!

    Onko se luvallista? Sopiiko se rehti miehelle ja gladiaattorille? Ei todella, minä inhoan sellaisia miehiä.» Näin sanoen hän halveksien käänsi selkänsä gladiaattorille ja kiiruhti tarkastamaan miehensä tilaa.

    Mutta tämä, joka oli yhtä tottunut ruumiinharjotuksiin kuin englantilainen doggikoira vertaistensa kanssa taistelemaan, oli jo tointunut. Hänen poskensa olivat saaneet entisen purppurahäivän, ja ohimosuonet olivat tasaantuneet entiselleen. Hän kohenteleikse tyytyväisesti rykäisten iloisena siitä, että vielä oli hengissä, ja tarkastettuaan vihamiestään kiireestä kantapäähän suuremmalla kunnioituksella kuin koskaan ennen hän virkkoi:

    »Kastor avita! Sinä oletkin väkevämpi mies kuin luulinkaan. Huomaan, että olet ansiokas ja kyvykäs mies. Anna kätesi, sankarini!»

    »Kelpo, vanha Burbo!» gladiaattorit hyväksyvästi huudahtivat. »Tunnet maan jälleen jalkojesi alla! Tarjoo hänelle kätesi, Lydon!»

    »Oh, varsin mielelläni», gladiaattori sanoi. »Mutta kun olen veren nähnyt vuotavan, niin tekisi mieleni.»

    »Herkules vie», vastasi isäntä aivan tyyntyneenä, »siinäpä on oikeata gladiaattorimielialaa! Polluks avita! Kun ajattelee, mitä miehestä oikein saa irti, niin ei jalopeurakaan voisi olla hurjempi!»

    »Jalopeura! Oh, sinua houkkaa! Mehän karkotamme jalopeurat luolistaan!» Tetraides huudahti.

    »Kyllin siitä», Stratonike virkkoi tukkaansa sukien ja pukuaan järjestäen. »Jos te nyt taas olette hyviä ystäviä, niin kehotan teitä käyttäytymään rauhallisesti ja säädyllisesti. Sillä muutamat nuoret ylhäiset herrat, teidän isäntiänne ja suosijoitanne, ovat ilmottaneet haluavansa tulla katsomaan teitä. He tahtovat tarkastella teitä mieluummin joutohetkinä kuin kouluissa, ennenkuin uskaltavat teidän puolestanne vetoihin käydä suurissa amfiteatteritaisteluissa. Siitä syystä he tulevat aina minun talooni, he tietävät minun luotani löytävänsä Pompeijin parhaat taistelijat -- meidän seuramme on, jumalten kiitos, hyvässä huudossa.»

    »Niinpä niinkin», Burbo virkkoi juoden viinimaljakosta tai pikemminkin ämpäristä, »mies sellainen kuin minä, joka olen laakereita niittänyt, voi koota ympärilleen vain kelpopoikia. Lydon, poikani, juo; olkoon sinun vanhuutesi yhtä kunniakas kuin minunkin!»

    »Tulehan tänne», Stratonike sanoi nipistäen miestään hyväillen korvasta sillä rakastettavalla tavalla, jota Tibullus on niin mainiosti kuvannut, »tulehan tänne!»

    »Älä niin lujasti, susiemo! Sinähän olet kovakouraisempi kuin joku gladiaattori», sähisi Burbo hampaittensa raosta.

    »Vaiti», toinen vastasi kuiskaten. »Kalenus on vastikään valepukuisena saapunut takaovelle. Toivon hänen tuoneen sestertioita mukanaan.»

    »Ho, ho, tahdonpa hänen luokseen», Burbo sanoi. »Pidä sinä sillävälin, sanon sen, tarkasti silmällä viinimaljoja -- huolehdi juonnista. Älä anna heidän pettää sinua, vaimo! He ovat kelpoväkeä taistelukentällä, mutta muuten heitä saa varoa. Kakus ei ollut mitään heidän rinnallaan.»

    »Ole huoletta, narri», oli aviopuolison vastaus. Tämän lempeän vastauksen rauhottamana Burbo lähti huoneesta ja pujahti sisähuoneeseen.

    »Vai niin, nuo hyvät herrat tulevat koettelemaan lihaksiamme», Niger sanoi. »Kuka sitä on kertonut, emäntäiseni?»

    »Lepidus. Hän tuo mukanaan Klodiuksen, Pompeijin varmimman vedonlyöjän, ja nuoren kreikkalaisen, Glaukuksen.»

    »Veto vetoa vastaan», Tetraides huudahti. »Kaksikymmentä sestertiota, että Klodius minusta lyö vedon! Mitä arvelet, Lydon?»

    »Minusta hän lyö!» Lydon vastasi.

    »Eipä, minustapa!» Sporus jyrähti.

    »Tomppelit, luuletteko hänen ketään pitävän Nigeriä parempana!» atleetti virkkoi vaatimattomasti lausuen oman nimensä.

    »Hyvä, hyvä», Stratonike sanoi ammentaen suuresta amfora-astiasta vierailleen, jotka nyt olivat asettuneet saman pöydän ääreen. »Kaikki te olette mielestänne suuria ja sankarillisia miehiä, mutta kuka teistä on halukas ottelemaan numidialaisen jalopeuran kanssa, ellei löydetä ketään rikoksellista, joka tällaisen toivon tekee turhaksi?»

    »Minä, joka olen sinunkin käsistäsi päässyt, rohkea Stratonike», Lydon sanoi, »olen omani uskaltamaan taisteluun jalopeuran kanssa, arvelen.»

    »Mutta sanohan», Tetraides virkkoi, »missä on se soma nuori tyttö, joka oli luonanne, -- sokea, kirkassilmäinen tyttö? En ole nähnyt häntä pitkään aikaan.»

    »Hän on liian hyvä sinulle, Neptunuksen poika»,[18] emäntä sanoi, »ja liian sievä luulenpa meille kaikille. Me lähetämme hänet kaupungille kukkia myymään ja ylhäisille naisille laulamaan. Hän ansaitsee siten meille enemmän rahaa kuin teitä palvellessaan. Hänellä on sitäpaitsi usein muitakin ansiotoimia.»

    »Muita toimia?» Niger sanoi, »mutta hänhän on liian nuori sellaisiin.»

    »Vaiti hurjimus!» Stratonike ärähti. »Sinä arvelet, ettei ole muunlaisia leikkejä kuin korinttilaisia. Vaikka tuo tyttöriepu olisi kaksi kertaa niin vanha kuin nyt, pysyisi hän silti yhtä koskemattomana kuin Vesta.»

    »Mutta kerrohan, Stratonike», Lydon kysyi, »mistä olet niin hennon ja sievän orjattaren saanut? Hän sopisi paremmin jonkun rikkaan roomattaren kamarineidoksi kuin sinun palvelijattareksesi.»

    »Se on totta», Stratonike vastasi, »ja luulenpa joskus hänet myymällä ansaitsevani omaisuuden. Kysyit miten Nydian sain?»

    »Niin.»

    »Niin, näes, Stafyla orjattareni -- muistathan Stafylan, Niger?»

    »Kyllä, tuon karkeatekoisen naikkosen, jonka kasvot olivat kuin koomillinen naamari. Kuinka hänet unohtaisin, Pluto soikoon, jonka orjattaria hän epäilemättä tällä hetkellä on.»

    »Vaiti, lurjus! -- No niin. Stafyla kuoli eräänä päivänä, ja se oli minulle suuri vahinko ja minä lähdin torille hakemaan itselleni uutta orjaa. Mutta, jumalat auttakoot, ne olivat siitä asti, jolloin Stafylan ostin, niin kallistuneet ja rahat niin vähissä, että olin jo epätoivoisena jättämäisilläni koko paikan, kun muuan kauppias nykäsi minua liepeestä. 'Rouvaseni', hän sanoi, 'tahdotteko ostaa halvan orjan? Minulla on muuan tyttö kaupan.

    Hän on vain pieni, miltei vielä lapsi, se on selvä, mutta hän on nopsa ja tottelevainen, pian oppiva ja taitava, hän laulaa hyvin ja on hyvää sukua, vakuutan sinulle.' 'Mistä kotoisin?' kysyin. 'Tessaliasta.' Tiesin, että tessalialaiset ovat lempeitä ja älykkäitä; sanoin tahtovani nähdä tytön. Minä huomasin hänet juuri sellaiseksi, jommoisena hänet nyt näette, tuskin pienempänä, tuskin nuorempana kuin nytkään. Hän näytti kärsivältä ja surumieliseltä, hänen kätensä olivat ristissä rinnalla ja silmänsä alasluotuina.

    Kysyin kauppiaalta hintaa, se oli kohtuullinen ja tein kaupat heti. Kauppias toi hänet kotiini ja hävisi samassa. Ajatelkaa, ystävät, ällistystäni kun huomasin, että hän oli sokea. Ha, ha! sepä kelpo mies, tuo kauppias! Vetosin viranomaisiin, mutta tuo lurjus oli jo lähtenyt Pompeijista. Palasin kotiin aikalailla pahatuulisena, sen vakuutan; ja tuo tyttöparka sai tuta sen seurauksia. Mutta eihän hän itse ollut syypää sokeuteensa, sillä hän on sellainen ollut syntymästään saakka. Ja vähitellen mekin olemme tulleet kauppaamme tyytyväisemmiksi.

    Hän ei tosin ollut niin väkevä kuin Stafyla ja vähä hänestä oli hyötyä talousaskareissa, mutta hän tottui pian kulkemaan kaupungilla ikäänkuin hänellä olisi ollut Arguksen silmät. Ja kun hän eräänä aamuna toi kotiin kouran täyden sestertioita, jotka hän sanoi saaneensa puutarharähjästämme poimimistaan ja myymistään kukista, niin uskoimme hänet jumalten lähettämäksi. Siitä hetkestä asti olemme hänen sallineet vapaasti liikkua. Hän täyttää korinsa kukkasilla, jotka hän tessalialaiseen tapaan kiertää köynnöksiksi, joista hienot herrat niin pitävät.

    Ja hän tuntuukin olevan suuren yleisön suosiossa, sillä he maksavat hänelle aina enemmän kuin kellekään muulle kukkaistytölle. Ja hän tuo kaikki aina kotiin, ja sitäpä ei juuri toinen orja tee.

    Niinpä teenkin itse kaikki kotiaskareet, mutta piakkoin voin hänen ansaitsemillaan rahoilla hankkia itselleni toisen Stafylan. Varmastikin tuo tessalialainen orjakauppiasroisto on varastanut sokean tytön joiltakin ylhäisiltä vanhemmilta.[19] Paitsi että hän osaa sitoa kukkavihkoa hän laulaa ja soittaa sitraa, ja sekin tuo rahaa; ja viimeksi -- mutta se on salaisuus.»

    »Se on salaisuus! Mitä!» Lydon huudahti, »oletko sfinksiksi muuttunut?»

    »Sfinksiksi, en! -- kuinka niin sfinksiksi?»

    »Lakkaa jo lepertelemästä, emäntä ja tuo ruokaa -- minun on nälkä», Sporus virkkoi kärsimättömänä.

    »Minun myös», kiukkuinen Niger kivahti ottaen puukkonsa esille.

    Amatsooni lähti keittiöön ja palasi pian tuoden suurella lautasella puoliraakoja lihankimpaleita. Sillä suurten vetotaistelujen sankarit luulivat silloin, kuten nytkin, vain sellaisella ravinnolla säilyttävänsä kuntonsa ja hurjan luontonsa. He istahtivat nälkäisten susien katsein pöytään -- liha hotkaistiin, viini virtaili. Jätämme nämä vanhanajan elämän kylläkin tärkeät henkilöt ja siirtykäämme Burbon luo.

    2 LUKU.

    Kaksi kunnonveikkoa.

    Rooman vanhimpina aikoina oli pappisvirka kunnia- eikä ansiovirka.

    Ylhäisimmät sitä hoitivatkin, plebeijeiltä se oli sulettu. Myöhemmin ja paljo ennen tämän kertomuksen tapahtumia oli siitä tullut kaikille säädyille avoin toimi, ainakin se osa tointa, jota hoitivat n.s. flamenit tai papit -- ei yleisen uskonnon vaan jonkun erityisen jumaluskonnon palvelijat. Jupiterin pappikin (Flamen dialis), jonka edellä kulki liktori, jolla oli oma paikka senaatissa ja jonka toimi aluksi oli patrisien korkein arvovirka, valittiin myöhemmin kansankokouksessa.

    Vähemmän kansalliset ja vähemmän arvokkaat jumalat saivat pappinsa tavallisesti plebeijien joukosta ja moni antausi tähän toimeen kuten nykypäivin roomalaiskatolisissa maissa luostariin siirtyneet veljet, vähemmän hurskaasta sisäisestä kutsumuksesta kuin köyhyyden aiheuttaman laskelman vaikutuksesta. Kalenus, Isiksen pappi, oli mitä matalinta alkuperää. Hänen sukunsa, elleivät juuri hänen vanhempansa, polveutui vapautetuista orjista. Hän oli saanut huolellisen kasvatuksen ja isältään pienen perinnön, jonka hän oli pian tuhlannut.

    Hän valitsi pappistoimen viimeiseksi pelastuskeinoksi kurjuudesta. Vaikka vakinainen palkka tästä pyhästä toimesta olikin siihen aikaan melko pieni, ei suositun temppelin pappien silti tarvinnut kutsumustaan valittaa. Ei mikään toimi ole niin tuottava kuin se joka perustuu suuren joukon taikauskoon.

    Kalenuksella oli vain yksi elossa oleva sukulainen Pompeijissa, ja se oli Burbo. Hämärät ja kai hyvin vähän kunnialliset siteet, lujemmat kuin verensiteet, yhdistivät heidän sydämensä ja puuhansa. Ja usein tuo Isis-pappi loi varkain ja salaa yltään hartausharjotuksiensa ulkonaisen ankaran asun ja pujahti takaoven kautta entisen gladiaattorin taloon, miehen, jonka paheet ja toimi olivat omiansa herättämään halveksintaa, ja heitti täällä luotaan viimeisetkin rippeet ulkokultaisuudestaan, joka kaikkina aikoina, yksinpä hyveen jäljittelijöiksikin liian raaoille luonteille on ollut raskas taakka kantaa, mutta johon hänen pääintohimonsa, ahneus oli hänet määrännyt.

    Kääriytyneenä tuollaiseen väljään vaippaan, joka Roomassa oli tullut käytäntöön sitä mukaa kuin togaa alettiin halveksia, jonka rikkaat laskokset täysin kätkivät ruumiinmuodot ja jonka päähineentapainen huuppa (huomaa se!) tarkkaan suojasi kasvonpiirteet, Kalenus istui nyt viinikellarin pienessä yksityishuoneessa, josta kapea käytävä vei takaovelle, jommoisia oli jokaisessa pompeijilaisessa talossa.

    Häntä vastapäätä istui karski Burbo ja laskeskeli hyväillen heidän välillään olevalla pöydällä sitä pikku rahasummaa, jonka pappi vastikään oli kukkarostaan karistanut -- sillä kukkarot olivat silloin yhtä tavallisia kuin nykyäänkin, ne olivat kuitenkin silloin täyteläisempiä.

    »Sinä huomaat», Kalenus sanoi, »että me maksamme täysin kourin ja saat minua kiittää siitä, että olen sinut näin tuottavalle tulolähteelle auttanut.»

    »Myönnän, serkku, myönnän», vastasi Burbo sydämellisesti ja pisti rahat nahkaiseen pussiin, jonka hän sitte työnsi vyöhönsä, samalla hän kiristi vyöhihnaa pullean mahansa ympärille, kuten hänen tapansa oli tehdä kotioloissa vapaahetkinään. »Ja vieköön Isis, Pisis ja Nisis tai mitä jumalia siellä Egyptissä onkin, mutta minun pikku Nydiani on todellinen Hesperia -- kultasatoinen puutarha minulle.»

    »Hän laulaa hyvin ja soittaa kuin muusa», Kalenus vastasi. »Sellaisista kyvyistä minun isäntäni maksaa auliisti.»

    »Hän on jumala», Burbo huudahti innostuneena, »Jokaista rikasta miestä, joka on antelias, kannattaa jumaloida. Mutta käypä, vanha ystävä, tyhjentämään malja viiniä kanssani. Kerro enemmän kaikesta! Mitä tyttö siellä tekee? Hän tuskittelee, puhuu valastaan eikä ilmaise mitään.»

    »En minäkään, vaikka oikea käteni menisi. Minäkin olen vannonut saman hirveän vaitiolonvalan.»

    »Valan! Mitä ovat valat meidänlaisillemme miehille!»

    »Niin, tavalliset valat, -- mutta tämä!» -- ja paheitten kovettama pappi vapisi puhuessaan. »Mutta», hän lisäsi ja tyhjensi samalla suuren astiallisen sekottamatonta viiniä, »tunnustan sinulle, etten niin paljoa kauhistu itse valaa kuin sen kostoa, jolle sen vannoin. Jumalten nimessä, hän on mahtava loitsija ja voisi minun tunnustukseni temmata vaikka kuusta, jos sen olisin sille tehnyt. Älä puhu enää siitä.

    Polluks avita, vaikka olenkin hurjia kemuja hänen kanssaan viettänyt, en sittekään ole niissä ollut oikein kotonani. Minä kaipaan, poikani, yhtä iloista hetkeä luonasi, noita yksinkertaisia, alkuperäisiä nauravia tyttöjä, joita tästä huoneesta löydän, se on minusta mieluisampaa kuin koko yö noissa uhkeissa mässäyksissä.»

    »Hoo, sanotko niin! Jos jumalat suovat, niin huomenillaksi järjestämme jälleen jonkun sievän juhlan tänne.»

    »Kaikesta sydämestäni olen mukana», pappi sanoi käsiään hykertäen ja lähestyen pöytää.

    Samassa heidän korviinsa osui heikko kahina ovelta ikäänkuin joku haparoisi ovenripaa. Pappi verhosi heti huupalla päänsä.

    »Rauhotu», isäntä kuiskasi, »se on vain sokea tyttö», kun Nydia avasi oven ja astui huoneeseen.

    »No, tyttöseni, mitä tahdot? Näytät kalpealta -- olet ollut kauan poissa. No, no, nuorilla on nuorten kujeet», Burbo nauraen virkkoi.

    Tyttö ei vastannut, vaan istahti tuolille tuiki väsyneen näköisenä.

    Väri hänen poskillaan vaihteli nopeasti. Hän polkaisi lattiaa pienellä jalallaan, äkkiä hän nosti päänsä ja sanoi päättävällä äänellä.

    »Herra, saat tehdä minulle mitä mielit -- voit lyödä minua -- voit minut nälkään näännyttää, mutta minä en tahdo enää mennä tuohon hirveään paikkaan.»

    »Mitä, sinä narri!» Burbo huudahti kiivaalla äänellä ja hänen tuuheat kulmakarvansa vetäytyivät synkkään ryppyyn hänen villien ja verestävien silmiensä yläpuolella. »Kuinka, niskotteluako? Minä varotan sinua.»

    »Olen sanonut», tyttöparka virkkoi pannen kädet ristiin rinnalle.

    »Mitä, typykkäiseni, kaino vestalini, sinä et tahdo enää mennä sinne.

    Entä jos sinut viedään sinne!»

    »Minä huudan silloin niin että koko kaupunki kuulee», hän sanoi kiihkeänä ja veri kihosi hänen poskilleen.

    »Sen me kyllä osaamme estää. Me tukimme suusi.»

    »Sitte auttakoot jumalat minua!» Nydia sanoi nousten. »Minä vetoon viranomaisiin.»

    »Muista valasi!» kuului käheä ääni, kun Kalenus nyt ensi kertaa sekaantui keskusteluun.

    Nämä sanat kuullessaan valtasi tuon onnettoman tytön kauhu, hän risti kätensä ja valitteli: »Minua kurjaa», hän huudahti ja puhkesi itkuun.

    Samassa ilmaantui huoneeseen Stratoniken pelottava muoto, hän oli ehkä kuullut melun, jonka edellinen kohtaus oli synnyttänyt.

    »Mitä nyt? Mitä olet tehnyt minun orjalleni, hirviö?» hän sanoi raivoten Burbolle.

    »Vaiti, vaimo», tämä vastasi puoliäkeillen ja puoliarkaillen. »Sinä tarvitset kai uusia vöitä ja sieviä vaatteita, mitä? Hyvä, pidä silloin tarkka vaari orjastasi, taikka saat niitä odottaa kauan. -- Vae capiti tuo -- kirous kimppuusi, tottelematon!»

    »Mitä tämä merkitsee», tuo vanha noita sanoi katsellen vuoroin toista, vuoroin toista.

    Nydia syöksyi ikäänkuin äkillisestä mielijohteesta sen pylvään luota, jota vasten hän oli nojannut, heittäytyi Stratoniken jalkoihin, syleili hänen polviaan ja katsahti häneen sokein, mutta liikuttavin silmin.

    »Oi valtijatar», hän sopersi, »sinä olet nainen -- sinulla on ollut sisaria -- olet ollut nuori kuten minä nyt -- sääli minua -- pelasta minut. En tahdo enää olla mukana noissa hirveissä juhlissa.»

    »Tyhmyyksiä!» tuo noita äsähti tarttuen kovakouraisesti tytön hentoon käteen, joka ei ollut tottunut muunlaiseen työhön kuin kukkia köynnöstämään, siinä hänen huvinsa ja toimensa. »Mitä hassutuksia!

    Orjalla ei saa olla sellaisia omantunnontuskia.»

    »Kuulehan tätä», Burbo sanoi ottaen rahakukkaronsa ja antaen rahojen kilistä; »Kuule tätä soittoa, vaimo. Polluks avita, ellet nyt hyvästi läksytä tuota vasikkaa, niin et tätä musiikkia saa kauaa kuulla.»

    »Tyttö on väsynyt», Stratonike virkkoi puhuen Kalenukselle. »Ensi kerralla hän kyllä tottelee teitä paremmin.»

    »Teitä! teitä! kuka täällä on?» Nydia huudahti tarkastaen huonetta niin tuskaisin ja jännittynein elein, että Kalenus hätkähti sitä katsetta.

    »Tuollaisin silmin hän varmasti näkee», hän mutisi.

    »Kuka täällä on? Sanokaa, taivaan nimessä. Ah, olisittepa te yhtä sokeat kuin minä, ette olisi niin julmat», hän sanoi ja ratkesi itkuun.

    »Vie hänet pois», virkkoi Burbo kärsimättömänä. »Vihaan tuollaista ruikutusta.»

    »Tule!» Stratonike sanoi tarttuen tyttöä olkapäähän.

    Nydia ojentihe elein, joille päättäväisyys antoi arvokkuutta.

    »Kuule minua!» hän sanoi. »Olen sinua uskollisesti palvellut -- Minä, joka olen kasvatettu -- ah, äitini, äitiparka, aavistitko koskaan, kuinka pitkälle minä joskus joutuisin?» Hän kuivasi kyyneleet silmistään ja jatkoi: »Käskekää mihin muuhun tahansa, ja minä tottelen.

    Mutta minä sanon teille nyt, niin kovia, ankaria ja säälimättömiä kuin olettekin, sanon teille nyt, etten enää mene sinne tai jos minut sinne pakotetaan, niin turvaudun pretoriin. Olen sen sanonut. Kuulkaa minua, jumalat, minä vannon sen!»

    Stratoniken silmät hehkuivat tulena. Hän tarrasi vasemmalla kädellää

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Pompeijin viimeiset päivät
    Author
    Baron Edward Bulwer Lytton Lytton
    Release date
    October 6, 2008 [eBook #26786]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Tapio Riikonen
    Transcriber and production notes
    Produced by Tapio Riikonen
    Front matter as received (title page, contents)
    POMPEIJIN VIIMEISET PÄIVÄT
    
    Kirj.
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Pompeijin viimeiset päivät
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Pompeijin viimeiset päivät
    
    Author: Baron Edward Bulwer Lytton Lytton
    
    Translator: Urho Kivimäki
    
    
            
    Release date: October 6, 2008 [eBook #26786]
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/26786
    
    Credits: Produced by Tapio Riikonen
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #26786. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 26786
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-21
    Completeness
    First 200,000 characters rendered.