← catalogue

Taistelu Roomasta I

by Felix Dahn · Finnish · Gutenberg #26263 · 995,290 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Taistelu Roomasta I
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Taistelu Roomasta I

Author: Felix Dahn

Translator: Werneri Tukiainen


        
Release date: August 11, 2008 [eBook #26263]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/26263

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAISTELU ROOMASTA I ***




Produced by Tapio Riikonen






TAISTELU ROOMASTA I

Historiallinen romaani


Kirj.

FELIX DAHN


Suomentanut Werneri Tukiainen ["Ein Kampf um Rom"]


Ensimmäisen kerran julkaissut
Yrjö Weilin Helsingissä 1904.



SISÄLLYS:

   I. Teoderik
  II. Atalarik
 III. Amalasunta
  IV. Teodahad
   V. Vitiges I






ENSIMMÄINEN KIRJA

TEODERIK


    "Dietericus de Berne,
    de quo cantant rustici
    usque hodie."




ENSIMMÄINEN LUKU.


Oli viileä kesäyö vuonna viisisataa kaksikymmentä kuusi jälkeen
Kristuksen.

Raskaana pilveili paksu sumu tummapintaisen Adrian päällä, jonka rannat
ja vesi sulautuivat yhteen epämääräisessä pimeydessä; vain kaukaiset
salamat loivat silloin tällöin väräjävän valon hiljaiseen Ravennaan.
Epätasaisesti pysähdellen tuuli suhisi rautatammissa ja pinjoissa
kummulla, joka kohoaa hyvän matkan päässä kaupungin länsipuolella ja
jota kerran koristi silloin jo puoleksi rappeutunut ja nyt
jäljettömästi kadonnut Neptunuksen temppeli.

Tällä metsäylänteellä oli aivan hiljaista, vain myrskyn irtirepimä
kallionkappale vieri silloin tällöin valtavaa ryskettä synnyttäen
kivisiä rinteitä alas ja putosi lopuksi loiskahtaen liejuiseen veteen,
joka täytti merilinnoitusta kaikilta puolin ympäröivät kanavat ja
haudat.

Tai irtautui rapautunut kivilaatta vanhan temppelin paneelikatosta,
putosi marmoriportaille ja musertui -- koko rakennuksen pikaisen
hajoamisen enteitä.

Mutta näitä omituisia ääniä ei tuntunut huomaavan mies, joka istui
liikkumattomana temppelinportaiden lähinnä ylimmällä astuimella nojaten
selkäänsä ylintä astuinta vasten ja ääneti, herkeämättä katseli yhteen
suuntaan: kummun yli kaupunkiin päin.

Kauan hän istui niin liikkumattomana, mutta ikävöiden odotellen: hän ei
huomannut, että tuuli ajoi raskaat sadepisarat, jotka alkoivat
yksitellen putoilla, hänen kasvoihinsa ja leikki rajusti valtavan,
hopeanvalkoisen parran kanssa, joka ulottui kuparivyöhön saakka
peittäen melkein kokonaan vanhuksen leveän rinnan.

Vihdoin hän nousi ja astui pari askelta marmoriportaita alaspäin. "He
tulevat", sanoi hän.

Alkoi näkyä tulisoihdun loiste, joka nopeasti läheni temppeliä
kaupungista päin, kuului nopeita, voimakkaita askeleita ja pian nousi
kolme miestä portaita ylös.

"Terve, mestari Hildebrand, Hildungin poika", huusi etumaisena kulkeva
soihdunkantaja, joka oli nuorin tulijoista, goottien kielellä
tavattoman soinnukkaalla äänellä, kun oli päässyt pronaoksen eli
etusalin rappeutuneeseen pilarikäytävään.

Hän nosti soihdun ylös -- kädensija oli kaunista korinttilaista
kuparityötä ja nelisivuinen varjostin läpinäkyvää norsunluuta -- ja
pisti sen kuparirenkaaseen, joka piti koossa haljennutta keskipylvästä.

Soihtu valaisi apollomaisen kauniit kasvot, joita hymyilevät
vaaleansiniset silmät kaunistivat; keskellä otsaa jakautui
kullankeltainen tukka kahteen pitkään, pehmeään suortuva-aaltoon, jotka
hyökyivät molemmilla puolin hartioille saakka; suu ja nenä olivat
melkein hennoista piirteistään huolimatta muodoltaan täydelliset, hieno
vaaleankeltainen parranalku peitti ystävällisesti hymyilevät huulet ja
hiukan halkonaisen leuan. Hän oli pukeutuneena aivan valkoisiin:
hienovillaiseen sotavaippaan, jota oikealla olalla piti kiinni
vaakalintua kuvaava kultasolki, ja pehmeästä silkistä tehtyyn
roomalaiseen tunikaan, molemmat läpikudotuilla kultaraidoilla
koristetut; valkeat nahkahihnat kiinnittivät sandaalit jalkoihin ja
ulottuivat ristiin punottuina polviin saakka; paljaissa, hohtavan
valkoisissa käsivarsissa oli kaksi leveätä kultahihnaa. Kun hän nyt
seisoi siinä ja lepäsi matkasta oikeassa kädessä pitkä keihäs, joka oli
samalla kertaa sauvana ja aseena, ja vasen käsi lanteilla, katsellen
hitaampia seuralaisiaan, tuntui kuin olisi nuorekas jumalolento harmaan
temppelin parhailta ajoilta taas palannut sinne.

Toinen äskentulleista oli, huolimatta jonkinlaisesta
sukuyhdennäköisyydestä, piirteiltään aivan toisenlainen kuin
soihdunkantaja.

Hän oli muutamia vuosia vanhempi, hänen vartalonsa oli suurempi ja
leveämpi, hän oli melkein jättiläinen pituudeltaan ja voimiltaan;
pitkin voimakasta häränniskaa valui paksu, ruskea, kiharainen tukka.
Kasvoissa ei ollut sitä aurinkoista loistetta, sitä luottavaista iloa
ja elämäntoivoa, joka valaisi nuoremman veljen piirteet. Sen sijaan oli
koko hänen olennossaan karhumaisen voiman ja karhumaisen rohkeuden
leima. Hänen pukunansa oli kulunut sudennahka, jonka yläosa peitti
hänen päänsä päähineen tavoin; nahan alla oli yksinkertainen
villanuttu, ja oikealla olkapäällään hänellä oli lyhyt, raskas, kovasta
tammenjuuresta tehty nuija.

Varovaisin askelin seurasi kolmas, keskikokoinen mies, päättäväinen ja
älykäs ulkomuodoltaan. Hänellä oli päällään goottilaisen jalkaväen
teräskypärä, miekka ja ruskea vaippa. Hänen sileä, vaaleanruskea
tukkansa oli leikattu tasaiseksi otsalta; ikivanha germaaninen tapa,
joka jo esiintyi roomalaisten voittopatsaissa ja joka on meidän
päiviimme saakka säilynyt saksalaisten talonpoikain keskuudessa.
Avomielisten kasvojen säännöllisistä piirteistä, harmaista, terävistä
silmistä kuvastui miehevä viisaus ja raitis tyyneys.

Kun hänkin oli ehtinyt temppelin cellaan ja tervehtinyt vanhusta,
huudahti soihdunkantaja vilkkaasti:

"No, mestari Hildebrand, mahtaa olla ihana seikkailu, johon sinä olet
meidät kutsunut tällaisena myrskyisenä yönä ja tähän taiteen ja luonnon
erämaahan! Puhu -- mitä on tekeillä?"

Vastauksen asemesta vanhus kääntyi viimeksi tulleen puoleen ja kysyi:
"Missä on neljäs, jonka kutsuin?"

"Hän tahtoi kulkea itsekseen. Hän käski meidät kaikki luotaan;
tunnethan sinä hänen tapansa."

"Tuolla hän tulee", huudahti kaunis nuorukainen, viitaten kummun toista
puolta kohti.

Osoitetulta suunnalta tulikin ulkomuodoltaan hyvin omituinen mies.

Soihdun loiste valaisi aavemaisen kalpeita kasvoja, jotka tuntuivat
olevan aivan verettömät; pitkät, kiiltävän mustat suortuvat valuivat
peittämättömästä päästä hartioille epäjärjestyksessä kuin mustat
käärmeet; hyvin kaarevat kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat
suuria, tummia, surumielisiä silmiä, jotka kuvastivat hillittyä hehkua;
kotkannenä laskeusi terävin piirtein hienoa, sileäksiajeltua ylähuulta
kohti; suun piirteistä kuvastui hillitty suru.

Vartalo ja ryhti olivat aivan nuorekkaat, mutta tuska näytti ennen
aikojaan kypsyttäneen hänen sielunsa.

Hänellä oli mustasta teräksestä tehty rengaspanssari ja sääriraudat ja
oikeassa kädessä säkenöi sotakirves, jonka varsi oli pitkä,
keihäsmäinen. Hän tervehti toisia vain päätään nyökäten ja asettui
vanhuksen taakse, joka nyt antoi noille neljälle miehelle merkin tulla
lähelle pylvästä, jossa soihtu oli, ja alkoi hiljaisella äänellä:

"Olen valinnut tämän kokouspaikan, koska vakavia sanoja on puhuttava
kuuntelijoita pelkäämättä ja uskollisille miehille, jotka voivat
auttaa.

"Olen katsellut kaiken kansan seasta miehiä kuukausmääriä -- teidät
olen valinnut, te olette oikeat.

"Kun olette kuulleet, mitä minulla on sanomista, huomaatte itsekin,
että teidän on oltava vaiti tästä yöstä."

Kolmas, hän, jolla oli teräskypärä, katsoi vanhusta vakavasti ja sanoi
tyynesti: "Puhu, me kuuntelemme ja olemme vaiti. Mistä tahdot puhua
kanssamme?"

"Kansastamme, tästä goottien valtakunnasta, joka on perikadon
partaalla."

"Perikadon?" huudahti vaalea nuorukainen vilkkaasti.

Hänen jättiläismäinen veljensä hymyili ja kohotti kuunnellen päätään.

"Niin, perikadon", huudahti vanhus, "ja te kaikki voitte ylläpitää sitä
ja pelastaa sen".

"Taivas antakoon sanasi anteeksi!" huudahti vaalea innokkaasti, "onhan
meillä kuninkaamme Teoderik, jota hänen vihollisensakin kutsuvat
suureksi, maailman ihanin sankari, viisain ruhtinas? Onhan meillä tämä
hymyilevä Italian maa kaikkine aarteineen? Mitä on maailmassa goottien
valtakunnan veroista?"

Vanhus jatkoi: "Hildebrand, Hildungin poika tietää parhaiten, minkä
arvoinen ja kuinka suuri on kuningas Teoderik, kallis herrani ja rakas
poikani.

"Kuudettakymmentä vuotta sitten minä kannoin hänet näillä käsivarsilla
hoipertelevana poikasena isänsä luo ja sanoin: tämä on voimakas vesa --
sinä saat iloa hänestä.

"Ja kun hän kasvoi suuremmaksi, veistin hänen ensimmäisen nuolensa ja
pesin hänen ensimmäisen haavansa! Minä saatoin häntä kultaiseen
Bysantin kaupunkiin ja varjelin häntä siellä ruumiin ja sielun
puolesta.

"Ja kun hän kukisti tämän ihanan maan, kuljin hänen edellään askel
askeleelta ja pidin kilpeä hänen edessään kolmessakymmenessä
taistelussa.

"Tosin hän on sittemmin saanut oppineempia neuvonantajia ja ystäviä
kuin hänen vanha aseenkantajansa on, mutta tuskinpa ketään viisaampaa
ja varmaankaan ei uskollisempaa.

"Kuinka väkevä hänen käsivartensa oli, kuinka terävä hänen silmänsä,
kuinka selvänäköinen hänen päänsä, kuinka hirmuinen hän oli kypärä
päässä, kuinka ystävällinen pikarin ääressä, kuinka hän voitti pienen
kreikkalaisenkin viisaudessa, kaiken sen olen huomannut satoja kertoja,
kauan ennenkuin aurinko näki sinua, nuori haukka, joka et ole vielä
lähtenyt pesästäsi.

"Mutta vanhan kotkan siivet ovat heikentyneet!

"Hänen sotavuotensa painavat häntä -- sillä hän ja te ja teidän
sukunne, te ette jaksa enää kestää vuosia niinkuin minä ja
leikkitoverini -- hän on sairaana, merkillisesti sairaana ruumiin
ja sielun puolesta kultaisessa salissaan tuolla alhaalla
korppikaupungissa.

"Lääkärit sanoivat, että, olkoon hänen käsivartensa kuinka voimakas
tahansa, mikä sydämen lyönti tahansa voi tappaa hänet kuin salama ja
minä iltana tahansa hän voi mennä alas kuolleiden valtakuntaan.

"Ja kuka on silloin hänen perillisensä, kuka tukee silloin tätä
valtakuntaa? Amalasunta, hänen tyttärensä, ja Atalarik, hänen
tyttärensä poika -- nainen ja lapsi."

"Ruhtinatar on viisas", sanoi kolmas, hän, jolla oli kypärä ja miekka.

"Niin, hän kirjoittaa kreikankielellä keisarille ja puhuu roomankieltä
hurskaan Cassiodoruksen kanssa. Minä luulen, ettei hän edes
ajattelekaan gootinkielellä. Voi meitä, jos hän on peräsimessä
myrskyssä."

"Mutta minä en näe missään myrskyä, vanhus", nauroi soihdunkantaja ja
pudisti kiharoitaan. "Mistä se puhaltaisi? Keisari on taas sovussa,
Rooman piispan on kuningas itse asettanut paikoilleen, frankkilaiset
ruhtinaat ovat hänen sisarensa poikia, italialaisilla on meidän
hallituksemme aikana paremmat olot kuin koskaan ennen. Minä en näe
missään vaaraa."

"Keisari Justinus on vain heikko ukko", sanoi miekkamies yhtyen
edelliseen, "minä tunnen hänet".

"Mutta hänen veljensä poika, piakkoin hänen jälkeläisensä ja jo nyt
hänen oikea kätensä, -- tunnetko hänetkin? Tutkimaton kuin yö ja
petollinen kuin meri on Justinianus -- minä tunnen hänet ja pelkään
hänen tuumiaan. Olin viimeisen lähetystön mukana Bysantissa: hän tuli
meidän seuraamme: hän luuli minun olevan liiaksi juovuksissa -- narri,
hän ei tiedä kuinka paljon Hildungin poika jaksaa juoda! -- ja kyseli
minulta kaikesta, tarkkaan kaikesta, mitä tarvitsee tietää --
kukistaakseen meidät! Niin no, minulta hän sai tietenkin tarkan selon!
Mutta sen tiedän yhtä varmasti kuin nimenikin: se mies aikoo vallata
takaisin tämän maan, tämän Italian, eikä hän jätä jäljelle gootin
jalanjälkeäkään."

"Jos hän voi", murisi vaalean veli.

"Sinä olet oikeassa, Hildebad ystäväni, jos hän voi; ja hän voi paljon.
Bysantti voi paljon."

Edellinen kohautti olkapäitään.

"Tiedätkö sinä kuinka paljon?" kysyi vanhus suutuksissaan. "Kaksitoista
pitkää vuotta oli suuri kuninkaamme sodassa Bysantin kanssa eikä
voittanut sitä. Mutta silloin et sinä ollut syntynytkään", hän lisäsi
tyynesti.

"Tosin kyllä!" -- tuli veli toiselle avuksi. -- "Mutta silloin olivat
gootit yksin vieraassa maassa. Nyt emme enää ole yksin: meillä on
kotipaikka, Italia; meillä on aseveljiä, italialaiset."

"Italia, kotipaikkamme!" huudahti vanhus katkerasti, "siinä onkin
hulluus; italialaiset auttajamme Bysanttia vastaan! Sinä nuori hullu!"

"Ne ovat kuninkaamme omat sanat", vastasi moitittu.

"Niin, niin, minä tunnen kyllä tämän hullun lörpötyksen, joka saattaa
meidät kaikki turmioon. Muukalaisia olemme me täällä, muukalaisia
tänään samoin kuin neljäkymmentä vuotta sitten, jolloin laskeuduimme
noilta vuorilta, ja muukalaisina pysymme tässä maassa tuhannen vuoden
kuluttuakin. Me olemme täällä barbaareita ikuisesti."

"Niin kyllä, mutta miksi pysymme barbaareina, kenenhän syy se on,
jollei omamme? Miksi emme ota oppia heistä?"

"Ole ääneti", ärjäsi vanhus vihasta vavisten, "pidä sisässäsi, Totila,
sellaiset ajatukset: ne ovat olleet taloni kirouksena." Hän sai vaivoin
itsensä levolliseksi ja jatkoi:

"Verivihollisiamme ovat italialaiset eivätkä veljiämme. Voi meitä, jos
luotamme heihin. Voi, jos kuningas olisi tehnyt neuvoni mukaan
voittonsa jälkeen ja tappanut kaikki, jotka voivat kantaa miekkaa ja
kilpeä, jokeltavasta pojasta loruilevaan vanhukseen saakka! He vihaavat
meitä iankaikkisesti. Ja heillä on oikeus. Mutta me, jotka ihailemme
heitä, olemme hulluja."

Syntyi hiljaisuus. Nuorukainen oli tullut totiseksi ja kysyi: "Etkö
pidä ollenkaan mahdollisena ystävyyttä meidän ja heidän välillänsä?"

"Ei voi rauhaa syntyä Gautin poikien ja etelän kansan välille! Mies
tulee lohikäärmeen kultaluolaan ja painaa lohikäärmeen pään maahan
rautakädellä. Lohikäärme kerjää henkeänsä. Mies säälii hänen kiiltäviä
suomuksiaan ja sallii silmänsä hekkumoida luolan aarteissa. Mitä tekee
myrkyllinen käärme? Niin pian kuin voi, hän pistää miestä takaapäin
niin, että säästäjä kuolee."

"Niinpä tulkoot nämä pikku kreikkalaiset", huudahti jättiläismäinen
Hildebad, "ja näyttäkööt nämä kyykäärmeen sikiöt meille kieltään. Me
muserramme heidät -- noin!" ja hän nosti nuijansa ja pudotti sen alas,
niin että marmorilevy meni sirpaleiksi ja vanhan temppelin perustukset
vapisivat.

"Niin, koettakoot vain" -- huusi Totila ja hänen silmistään loisti
sotainen tuli, joka teki hänet vielä kauniimmaksi.

"Jos nämä kiittämättömät roomalaiset pettävät meidät, jos petolliset
bysanttilaiset tulevat --" hän katsoi lemmekkään ylpeästi väkevään
veljeensä -- "katso, vanhus, meillä on miehiä vahvoja kuin tammi."

Vanha aseenkantaja nyökäytti päätään mielihyvästä:

"Niin, Hildebad on hyvin vahva, vaikka ei niin vahva kuin Vinitar ja
Valamer ja ne muut olivat, jotka olivat nuoria silloin kuin minäkin.
Pohjoismaalaisia vastaan on voima hyvä olemassa. Mutta nämä
etelämaalaiset" -- hän jatkoi tukahdutetulla vihalla -- "taistelevat
torneista ja muurien harjalta. He pitävät sotaa laskuesimerkkinä ja
laskevat lopuksi kokonaisen sotajoukon sinun sankareitasi nurkkaan,
josta ne eivät voi liikkua eteen eikä taaksepäin. Bysantissa tunnen
erään sellaisen laskumestarin, joka ei ole mikään mies ja kuitenkin
voittaa miehet. Tunnethan sinäkin hänet, Vitiges?" -- Tämän kysymyksen
hän teki miekkamiehelle.

"Minä tunnen Narseksen", sanoi tämä tullen totiseksi ja miettiväiseksi.
"Sanasi ovat, ikävä kyllä, totta, Hildungin poika, aivan totta.

"Sellaista on jo usein minunkin mielessäni väikkynyt, mutta epäselvänä
ja himmeänä, pikemmin epämääräisenä pelkona kuin ajatuksena.

"Sanasi ovat eittämättömät: kuningas on haudan partaalla -- ruhtinatar
puoleksi kreikkalainen nainen -- Justinianus väijymässä -- italialaiset
kavalat kuin käärmeet -- Bysantin sotapäälliköt ovat taikureita, mutta"
-- hän henkäsi syvään -- "me emme ole yksin, me gootit. Viisas
kuninkaamme on hankkinut itselleen ystäviä ja liittolaisia ylenmäärin.
Vandaalien kuningas on hänen lankonsa, länsigoottien kuningas hänen
tyttärensä poika, burgundien, herulien, tyyringien ja frankkien
kuninkaat ovat hänen sukulaisiaan, kaikki kansat kunnioittavat häntä
isänään, sarmaatit, vieläpä kaukaiset eestitkin Itämeren rannalla
osoittavat hänelle kunnioitustaan lähettämällä hänelle turkiksia ja
keltaista merenpihkaa. Onko kaikki tämä --"

"Kaikki tämä ei ole minkään arvoista, vain tyhjää imartelua se on ja
kirjavaa romua. Auttaisivatko eestit merikultineen meitä Belisariusta
ja Narsesta vastaan? Voi meitä, jollemme voi voittaa yksin. Nämä langot
ja vävyt imartelevat niin kauan kuin he vapisevat, ja kun he eivät enää
vapise, he alkavat uhata. Minä tunnen kuninkaiden uskollisuuden! Meillä
on vihollisia joka puolella, julkisia ja salaisia, eikä ketään ystäviä
paitsi me itse."

Syntyi hiljaisuus, jonka aikana kaikki huolellisesti punnitsivat
vanhuksen sanoja. Ulvoen myrsky riehui rapautuneiden patsaiden ympäri
ja tärisytti murentunutta temppelirakennusta.

Vitiges puhui ensin; kohottaen silmänsä maasta hän sanoi levollisella
ja varmalla äänellä: "Vaara on suuri, mutta ei mahdoton välttää,
toivoaksemme. Varmaankaan et ole kutsunut meitä tänne sitä varten, että
vaipuisimme toimettomina epätoivoon. Apua täytyy saada, sano siis mistä
luulet sitä saatavan?"

Vanhus meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä: "Urhoollinen
Vitiges, Valtarin poika, minä tunsin sinut ja tiesin hyvin, että sinä
ensin löytäisit miehevän luottamuksen sanan; minä uskon kuten sinäkin;
vielä on apu mahdollinen ja sen saamista varten olen kutsunut teidät
tänne, missä ei yksikään italialainen voi meitä kuulla. Puhukaa nyt ja
antakaa neuvonne, sitten minä sanon sanottavani."

Kun kaikki olivat vaiti, hän kääntyi mustatukkaisen puoleen.

"Jos sinä ajattelet samoin kuin minä, niin puhu sinäkin, Teja. Miksi
olet ollut tähän saakka vaiti?"

"Olen ollut vaiti, koska olen ollut eri mieltä kanssanne."

Toiset hämmästyivät. Hildebrand sanoi: "Mitä sillä tarkoitat, poikani?"

"Hildebad ja Totila eivät näe vaaraa, sinä ja Vitiges näette sen ja
toivotte; mutta minä olen nähnyt sen jo aikoja enkä toivo."

"Sinä näet kaiken liian synkkänä; ei pidä koskaan epäillä ennen
taistelua", arveli Vitiges.

"Kukistummeko miekka tupessa, taistelutta ja kunniatta?" huudahti
Totila.

"Ei taistelutta, Totila, eikä kunniatta, sen tiedän", vastasi Teja ja
siveli hiljaa sotakirvestään. "Me tahdomme taistella niin, että se
muistetaan aina; taistelemme kunniakkaasti, mutta voittamatta. Goottien
tähti on laskemassa."

"Minusta tuntuu, että se nousee sangen ylös ensin", huudahti Totila
kärsimättömänä. "Menkäämme kuninkaan eteen ja puhu sinä, Hildebrand,
hänelle kuten olet puhunut meille. Hän on viisas, hän keksii keinon."

Vanhus pudisti päätään. "Ainakin kaksikymmentä kertaa olen puhunut
hänelle. Hän ei kuule enää minua. Hän on väsynyt ja tahtoo kuolla.
Hänen sielunsa on synkistynyt, en tiedä mistä varjoista. -- Mitä
mietit, Hildebad?"

"Minä mietin", sanoi tämä ojentautuen pystyyn, "että varustamme kaksi
sotajoukkoa niin pian kuin vanha leijona on ummistanut silmänsä. Toisen
johtavat Vitiges ja Teja Bysanttiin ja polttavat sen; toisen kanssa
menen minä veljineni Alppien yli ja muserran Pariisin, merovingien
lohikäärmeenpesän, ainaiseksi. Silloin on rauha idässä ja pohjoisessa."

"Meillä ei ole laivoja, millä mennä Bysanttia vastaan", sanoi Vitiges.

"Ja frankkeja on seitsemän yhtä meikäläistä vastaan", sanoi Hildebrand,
"mutta sinä ajattelet urhon tavoin, Hildebad. Mitä sinä neuvot
Vitiges?"

"Minä neuvon kaikkia pohjan heimoja tekemään valalla ja panttivangeilla
vahvistetun liiton kreikkalaisia vastaan."

"Sinä luotat uskollisuuteen, koska itse olet uskollinen. Ystäväni, vain
gootit voivat auttaa gootteja. Kuulkaa minua!

"Te kaikki olette nuoria, teillä on monenlaisia mielitekoja ja
monenlaisia iloja. Yksi rakastaa vaimoaan, toinen aseitaan, kolmannella
on toivo tai huoli rakastajattarestaan.

"Mutta uskokaa minua, aika tulee -- ja hätä voi loihtia sen esille jo
teidän nuorina ollessanne -- jolloin kaikki nämä ilot, jopa huoletkin
muuttuvat arvottomiksi kuin kuihtuneet seppeleet eilisistä
juomingeista.

"Monet muuttuvat silloin heikoiksi ja hurskaiksi ja unohtavat
maanpäälliset asiat sekä tavoittelevat vain haudan tuolla puolen
olevaa.

"Minä en sitä voi, ettekä te, eivätkä monet muutkaan luullakseni.

"Minä rakastan maata vuorineen, metsineen, niittyineen ja kohisevine
virtoineen, elämää maan päällä, sen hehkuvaa kiukkua ja pitkää
rakkautta, sen sitkeää vihaa ja äänetöntä ylpeyttä.

"Ilmaelämästä tuolla ylhäällä tuulipilvissä, josta kristityt papit
opettavat, en tiedä mitään enkä tahdokaan mitään tietää.

"Katsokaa minua. Minä olen lehdetön runko; olen kadottanut kaiken, mikä
ilahdutti minua elämässä: vaimoni kuoli monta vuotta sitten, poikani
ovat kuolleet, pojanpoikani ovat kuolleet paitsi yhtä, joka on
muuttunut italialaiseksi. Ja se on pahempaa kuin kuolema.

"Aikoja sitten ovat surmansa saaneet kaikki, joiden kanssa olin
yht'aikaa reippaana poikana ja voimakkaana miehenä. Jopa menee
hautaansa ensimmäinen rakkauteni ja viimeinen ylpeyteni: suuri
kuninkaani.

"Nyt saatte kuulla, mikä minua vielä pidättää elämässä.

"Mikä antaa minulle rakkautta ja halua elämään ja mikä minua siihen
pakottaa? Mikä ajaa minut, vanhan miehen, nuorukaisen tavoin tänne
vuorelle tällaisena myrsky-yönä? Mikä hehkuu kuuman liekin tavoin
täällä jäänharmaan parran alla puhtaana rakkautena, taipumattomana
ylpeytenä ja uhittelevana suruna? Mikäpä muu kuin palava halu, joka on
poistamattomana veressämme; syvä vetovoima kansaani, hehkuva,
kaikkivoipa rakkaus goottien sukuun, joka puhuu esi-isieni suloista,
ihanaa, kotoista kieltä; vetovoima niihin, jotka puhuvat, tuntevat ja
elävät samoin kuin minä.

"Tämä rakkaus kansaan, se yksin säilyy uhriliekin tavoin sydämessä,
josta muu hehku on sammunut, se on kallisarvoinen, rakas pyhäkkö, se on
ylin jokaisen miehen rinnassa, se on voimakkain mahti hänen sielussaan,
uskollinen kuolemaan saakka ja taivuttamaton."

Vanhus oli puhunut innostuneena -- hänen hiuksensa liehuivat tuulessa
-- hän seisoi kuin vanha, jättiläismäinen pappi nuorten miesten
keskellä, joiden kädet tapailivat aseita.

Vihdoin Teja sanoi: "Sinä olet oikeassa; tämä liekki hehkuu vielä
siinäkin, missä kaikki muu on sammunut. Mutta se palaa vain sinussa, --
meissä, -- kenties vielä sadoissa veljissämme. Voiko se pelastaa koko
kansan? Ei! Ja voiko tämä hehku tarttua suuriin joukkoihin, tuhansiin,
satoihintuhansiin?"

"Voi kyllä, poikani, voi. Kaikki jumalat olkoot kiitetyt, se voi.
Kuulkaa minua!

"Neljäkymmentä viisi vuotta sitten olimme me gootit, useita satoja
tuhansia, vaimoinemme ja lapsinemme saarretut Haemus-vuoren rotkoihin.

"Me olimme suurimmassa hädässä.

"Kreikkalaiset olivat kavalasti hyökänneet kuninkaan veljen kimppuun,
lyöneet hänen joukkonsa, tappaneet hänet ja vallanneet kaikki
ruokavarat, jotka hänen piti tuoda meille. Me oleilimme vuoren
rotkoissa ja kärsimme niin kauheaa nälkää, että keitimme ruohoja ja
nahkaa ruoaksemme.

"Takanamme oli ylipääsemättömät kalliot, edessä ja vasemmalla meri sekä
oikealla ahtaassa solassa meitä kolme kertaa voimakkaampi vihollinen.

"Useita tuhansia meikäläisistä oli kuollut nälkään ja viluun;
kaksikymmentä kertaa olimme turhaan koettaneet murtautua mainitusta
solasta ulos.

"Olimme joutua epätoivoon.

"Silloin tuli keisarin lähettiläs ja tarjosi meille hengen, vapauden,
viiniä, leipää, lihaa -- vain yhdellä ehdolla: meidän oli erottava
toisistamme ja hajaannuttava ympäri koko Rooman valtakuntaa, kukaan
meistä ei enää saisi ottaa goottilaista naista vaimokseen, kukaan ei
saisi opettaa lapsilleen meidän kieltämme eikä meidän tapojamme,
goottien nimen ja olemuksen piti hävitä, meistä piti tulla roomalaisia.

"Silloin kuningas hyppäsi pystyyn, kutsui meidät kokoon, esitti meille
nämä ehdot tulisessa puheessa ja kysyi lopuksi, tahdommeko mieluummin
hylätä kansamme kielen, tavat ja elämän vai kuolla hänen kanssaan.

"Hänen sanansa lensivät satoihin, tuhansiin, satoihintuhansiin kuten
kulovalkea kuivissa puissa; nuo uljaat miehet päästivät huudon, joka
oli kuin tuhatääninen ärjyvä meri, heiluttivat miekkojaan, ryntäsivät
solaan, ja kreikkalaiset olivat poispyyhkäistyt ikäänkuin heitä ei
olisi ollutkaan. Me olimme voittaneet ja olimme vapaat."

Hänen silmänsä loistivat uljaista muistoista ja vähän ajan perästä hän
jatkoi:

"Tämä yksin voi meidät nyt, kuten silloinkin, pelastaa: vasta sitten
kun gootit tuntevat taistelevansa korkeimman hyvän puolesta, --
nimittäin suojellakseen sitä salaista korua, joka on kansan kielessä ja
tavoissa kuin ihmeitä tekevä lähde -- he voivat nauraa kreikkalaisten
vihaa ja italialaisten petollisuutta.

"Ja ennen kaikkea kysyn teiltä vakavasti ja varmasti: tunnetteko te
yhtä selvästi, yhtä täydellisesti, yhtä voimakkaasti kuin minä, että
tämä rakkaus kansaamme on korkein hyvämme, ihanin aarteemme ja väkevin
kilpemme? Voitteko sanoa kuten minä: kansani on korkein hyväni ja
kaikkeni eikä muu mitään; sille tahdon uhrata olemukseni ja
omaisuuteni; voitteko ja tahdotteko sanoa niin?"

"Niin voin ja niin tahdon sanoa!" nuo neljä miestä huusivat.

"Hyvä", jatkoi vanhus, "se on hyvä. Mutta Teja on oikeassa: kaikkien
goottien tunteet eivät vielä ole samat kuin meidän; mutta apua emme voi
toivoa, jollei sama henki innosta kaikkia. Sen vuoksi luvatkaa istuttaa
tästä päivästä alkaen tämän hetken vaikutelmaa itseenne ja kaikkiin
kansalaisiinne, joiden kanssa olette tekemisissä.

"Monelta, monelta on vieras loisto häikäissyt silmät: monet ovat
pukeutuneet kreikkalaiseen pukuun ja ajattelevat roomalaisten tavoin.
He häpeävät, että heitä kutsutaan barbaareiksi. He tahtovat unohtaa ja
saada muita unohtamaan, että he ovat gootteja -- voi niitä hulluja.

"He ovat repäisseet sydämen rinnastaan ja tahtovat elää; he ovat kuin
lehdet, jotka ylpeinä irtautuvat rungosta. Tuuli tulee ja ajaa ne
lokaan, jossa ne mätänevät. Mutta runko seisoo myrskyssä ja elättää ne
lehdet, jotka ovat siinä uskollisina pysyneet kiinni.

"Sen vuoksi teidän on herätettävä kansanne ja neuvottava sitä aina ja
kaikkialla.

"Pojille kertokaa isien satuja, heidän taisteluitaan hunnien kanssa,
roomalaisvoitoista; miehille kertokaa uhkaavasta vaarasta ja
osoittakaa, että kansallisuus on ainoa kilpemme; varoittakaa sisarianne
syleilemästä ketään roomalaista tai roomalaisen jälkeläistä; opettakaa
vaimojanne ja morsiamianne uhraamaan kaikki, itsensä ja teidät hyvien
goottien onnen puolesta. Jos viholliset sitten tulevat, he tapaavat
voimakkaan kansan, ylpeän, yksimielisen ja lujan, jota vastaan he
pirstoutuvat kuin aallot kallioon. Tahdotteko auttaa minua siinä?"

"Tahdomme", he vastasivat.

"Minä uskon teitä", jatkoi vanhus, "uskon pelkkää sanaannekin. En
sitoakseni teitä lujemmin, -- sillä mikä sitoo petollista --, vaan
koska minä uskollisesti pidän kiinni vanhoista tavoista ja koska
paremmin onnistuu se, mikä tapahtuu esi-isien tapojen mukaan:--
seuratkaa minua."




TOINEN LUKU.


Tämän sanottuaan hän otti soihdun patsaasta ja kulki vinoon temppelin
sisäsalin -- cellan -- läpi, hajonneen pääalttarin ja aikoja sitten
maahan kaatuneiden jumalankuvien jalustain ohi rakennuksen takaosaan --
posticumiin. Ääneti kutsutut seurasivat vanhusta, joka johti heidät
portaita alas ulkoilmaan.

Muutaman askeleen kuljettuaan he olivat ikivanhan rautatammen luona,
jonka mahtavat oksat muodostivat taajan katon myrskyä ja sadetta
vastaan.

Tämän puun alla ilmeni katsojien eteen omituinen näky, mikä kuitenkin
heti muistutti näille gooteille harmaasta pakanuudesta, kaukaisesta
pohjoisesta kodista saakka säilynyttä vanhaa tapaa.

Tammen juurella olevasta ruohikosta oli leikattu useita kyynäröitä
pitkä, mutta vain yhtä jalkaa leveä turvekaistale, jonka molemmat päät
vielä olivat irrallaan maassa. Keskeltä turvekaistale oli nostettu
ilmaan kolmen pitkän keihään avulla, jotka olivat pistetyt maahan
pystyyn siten, että keskimmäinen oli jätetty pisimmäksi, joten laite
muodosti jonkinlaisen kolmikulmion. Turvekatoksen alle keihäspylväiden
väliin mahtui mukavasti joukko miehiä seisomaan.

Turpeen jättämässä vaossa oli kuparikattila täynnä vettä, sen vieressä
ikivanha, terävä, kapea uhriveitsi, jonka varsi oli alkuhärän sarvea ja
terä piikiveä.

Vanhus meni kattilan luo ja pisti soihdun maahan sen viereen, astui
sitten oikea jalka edellä kuoppaan, kääntyi itään päin ja kumarsi
päänsä alas; sitten hän viittasi ystäviään luokseen ja asetti sormen
suulleen, kehoittaen siten toisia olemaan vaiti.

Ääneti miehet asettuivat vakoon, Vitiges ja Teja vanhuksen oikealle,
molemmat veljekset vasemmalle puolelle; kaikki tarttuivat toistensa
käsiin muodostaen juhlallisen ketjun.

Sitten vanhus päästi viereistensä, Vitigeksen ja Hildebadin, kädet irti
ja laskeutui polvilleen.

Ensin hän otti kouran täyteen mustaa metsämultaa ja heitti sen vasemman
olkansa yli.

Sitten hän pisti toisen kätensä kattilaan ja pirskotti vettä taakseen
oikealle.

Sen jälkeen hän puhalsi vasten tuulta, joka suhisten leikki hänen
pitkässä parrassaan.

Lopuksi hän heilautti soihtua päänsä päällitse oikealta vasemmalle.
Soihdun hän asetti takaisin maahan ja sanoi itsekseen mumisten:

"Kuulkaa minua, vanha maa, läikkyvä vesi, keveä ilma ja leimuava
liekki! Kuunnelkaa minua tarkoin ja muistakaa sanani:

"Tässä on viisi miestä Gautin sukua, Teja ja Totila, Hildebad ja
Hildebrand ja Vitiges, Valtarin poika.

    "Tää illan hetki tuonut meidät
    on tänne luomaan liiton veljeyden,
    mi vahva aina on ja iäisesti.
    Osa yksi kuin heimon lapsilla vainen
    meill' olkoon rauhan sekä vainon työssä,
    yks' toivo elämän, yks' huoli surujen
    kuin pisara yks', johon veremme
    siteeks' veljeyden vuodatamme."

Näin lausuen hän paljasti vasemman käsivartensa.

Toiset tekivät samalla tavalla. Aivan toisissaan kiinni viisi
käsivartta ojentui kattilan päälle. Vanhus nosti terävän kiviveitsen ja
vetäisi äkkiä itselleen ja neljälle muulle kyynärvarteen haavan, niin
että kaikkien veri valui punaisina pisaroina kattilaan.

Sen jälkeen he asettuivat entisille paikoilleen ja vanhus jatkoi
mumisten:

    "Ja valan me vannoen lupaamme
    oman kaiken uhriksi antaa,
    kodin, karjan ja kalleudet,
    ratsun, aseet ja raavahat
    ja vaimon, lapsen ja lempemme
    ja voiman, veren ja henkemme,
    ne goottein heimo meiltä saa,
    sen onni kallein on.
    Ja ken se meistä pettää kerran
    tään valan kieltäin uhrejansa --"

Nyt hän nousi vaosta -- hänen viittauksestaan toisetkin -- ja siirtyi
pois turvekatoksen alta:

    "Sen sydänveri juoskoon kostamatta
    kuin tää vesi alle ruohoturpeen --"

Hän nosti kattilan ylös, valoi verisen veden siitä vakoon ja jatkoi:

    "Sen päälle salama taivon syösköön,
    sen jymystä hän maahan sortukoon
    kuin tää raskas ruohoturve."

Hän löi yhdellä iskulla alta tukena olevat keihäänvarret, ja kumeasti
äännähtäen raskas turvekatos putosi takaisin vakoon.

Miehet asettuivat käsikkäin turpeelle, ja vanhus jatkoi vilkkaammin:

"Ja sitä miestä, joka ei arvosta tätä liittoa ja valaa ja joka ei auta
elämässä veriveljeään kuten omaa veljeään eikä kosta hänen kuolemaansa
ja joka kieltäytyy uhraamasta kaikkea goottien hyväksi, jos tarve
vaatii ja joku veljistä häntä siihen kehoittaa, kiusatkoot maanalaiset,
ikuiset ja hävittävät voimat, jotka viihtyvät maan kamaran vihreän
ruohon alla. Hyvät ihmiset polkevat hylkiön päätä ja hänen nimensä on
kunniaton kaikkialla, missä kristittyjen kellot kaikuvat ja
pakanakansat jumalilleen uhraavat, kaikkialla, missä äiti hyväilee
lastaan ja tuuli puhaltaa yli avaran maailman.

"Sanokaa nyt, veljet, niinkö käy kurjalle hylkiölle?"

"Niin hänelle käy", sanoivat toiset.

Juhlallisen hiljaisuuden jälkeen Hildebrand irroitti käsien muodostaman
ketjun ja sanoi:

"Ja että tietäisitte, kuinka pyhä tämä paikka on minulle -- nyt tästä
lähtien teillekin -- miksi minä olen kutsunut teidät juuri tänne ja
tänä yönä liittoa tekemään --, tulkaa katsomaan."

Näin sanoen hän otti soihdun ja astui toiselle puolelle mahtavaa
tammea, jonka juurella he olivat valansa vannoneet.

Vaiti ollen ystävät seurasivat häntä vanhan puun vastaiselle puolelle
ja näkivät siellä ihmeekseen leveän avoimen haudan, jonka suulta
kansikivi oli vieritetty. Haudan pohjalta loisti aavemaisesti soihdun
valossa kolme pitkää, valkeata luurankoa. Sitä paitsi näkyi siellä
ruostuneita aseenpalasia, keihäänkärkiä ja kilpiä.

Miehet katsoivat hämmästyneinä vuoroin hautaan, vuoroin vanhusta. Tämä
valaisi soihdulla hautaa hyvän aikaa ja sanoi lopuksi levollisesti:

"Kolme poikaani. He ovat levänneet täällä jo neljästäkymmentä vuotta.
He kaatuivat tällä vuorella viimeisessä taistelussa Ravennasta. Tänään
on sen taistelun vuosipäivä. Riemuiten he syöksyivät keihäisiin --
kansansa hyväksi."

Hän vaikeni. Miehet katsoivat liikutettuina eteensä.

Vanhus kohottautui lopuksi pystyyn ja katsoi taivaalle.

"Nyt on kylliksi", hän sanoi, "tähdet kalpenevat, puoliyö on jo
aikoja ohi. Menkää te muut takaisin kaupunkiin. Sinä, Teja, jäänet
kanssani -- sinullehan on ennen muita annettu laulun ja surun lahja --
kunniavahdiksi näille kuolleille."

Teja nyökäytti päätään ja istuutui sanaakaan sanomatta haudan
partaalle, jossa oli seisonut. Vanhus antoi soihdun Totilalle ja
asettui vastapäätä Tejaa kalliolohkareelle. Muut kolme viittasivat
käsillään jäähyväiset ja lähtivät kaupunkiin päin totisina ja
ajatuksiin vaipuneina.




KOLMAS LUKU.


Muutamia viikkoja edelläkerrotun Ravennan lähistöllä pidetyn yöllisen
kokouksen jälkeen oli Roomassa kokous, samoin salainen, samoin yön
pimeyden suojassa, mutta sen pitivät aivan toiset miehet ja aivan
toisia tarkoituksia varten.

Se pidettiin Via Appian varrella lähellä pyhän Kalixtuksen hautapaikkaa
eräässä puoliksi täytetyssä käytävässä katakombeissa, jotka
maanalaisine, salaperäisine teineen muodostavat ikäänkuin toisen
kaupungin Rooman katujen ja torien alle.

Nämä salaperäiset käytävät -- alkuaan hautapaikkoja, jotka usein olivat
nuoren kristityn seurakunnan pakopaikkana -- ovat niin sotkuiset ja
niiden yhtymä- ja päätekohdat sekä ulos- ja sisäänkäytävät niin vaikeat
löytää, että niiden sisimpiin sopukkoihin voi päästä vain paikkaan
täysin perehtyneen oppaan johdolla.

Mutta ne miehet, joiden salaisia neuvotteluja nyt aiomme kuunnella,
eivät pelänneet mitään vaaraa.

Heillä oli hyvä opas.

Silverius, pyhän Sebastianin vanhan kirkon katolinen päädiakoni, oli
nimittäin vienyt ystävänsä basilikansa kuorikellarin kautta jyrkkiä
portaita myöten alas kirkon välittömässä läheisyydessä olevaan
holvikäytävien osaan; ja kerrottiin roomalaisten pappien ensimmäisten
marttyyrien ajoista saakka tunteneen tarkoin tämän labyrintin.

Kokouksen osanottajat eivät näyttäneet olevan täällä ensi kertaa.
Paikan kammottavuus ei näyttänyt vaikuttavan heihin vähääkään.

Välinpitämättöminä he nojailivat tuon salaperäisen puolipyöreän huoneen
seiniin, jota pronssinen kattolamppu niukasti valaisi. Huone oli
maanalaisen käytävän päätekohta. Välinpitämättöminä he kuuntelivat
vesipisaroiden tipahtelemista katosta maahan, ja jos heidän jalkansa
koskivat siellä täällä valkoisiin, puoleksi maatuneihin ihmisluihin, he
potkaisivat ne tieltään välinpitämättömän näköisinä.

Paitsi Silveriusta oli läsnä muutamia muita oikeauskoisia pappeja ja
joukko ylhäisiä roomalaisia Läntisen keisarikunnan aatelissuvuista,
joilla jo vuosisatoja oli ollut melkein perinnöllisinä valtion ja
kaupungin korkeimmat virat.

Ääneti ja tarkkaavaisina he katselivat päädiakonin liikkeitä.
Tarkastettuaan kokoontuneita ja silmäiltyään sivukäytäviin, joiden
puolipimeässä näkyi vartio pappispukuisia nuoria miehiä, tämä
varustautui nähtävästi virallisesti alkamaan kokousta.

Vielä kerran hän meni kookasvartaloisen miehen luo, joka
liikkumattomana nojasi vastapäisellä seinällä olevaan patsaaseen ja
jonka kanssa hän oli useita kertoja vaihtanut silmäyksiä. Kun tämä oli
hänen kysyvään silmäykseensä nyökännyt myöntävästi päätään, hän kääntyi
muiden puoleen ja sanoi:

"Rakkaat veljet kolmiyhteisen Jumalan nimeen! Taas olemme kokoontuneet
tänne pyhään työhön.

"Edomin miekka on paljastettu päittemme varalta ja kuningas Faarao
janoaa Israelin lasten verta. Mutta me emme pelkää niitä, jotka ruumiin
tappavat eivätkä voi sielua tappaa. Enemmän pelkäämme sitä, joka voi
sekä sielun että ruumiin helvetissä hukuttaa.

"Me toivomme yön pimeydessä apua siltä, joka johdatti kansansa korven
läpi päivällä pilvenpatsaassa ja yöllä tulenpatsaassa.

"Sen ohessa me tahdomme vahvasti uskoa ja aina mielessämme pitää, että
mitä kärsimme, kärsimme Jumalan vuoksi ja mitä teemme, teemme hänen
nimensä kunniaksi. Kiittäkää häntä, sillä hän on siunannut
ahkeruutemme. Alkumme oli yhtä pieni kuin evankeliumin. Mutta nopeasti
kasvoimme kuin puu raikkaan puron äyräällä.

"Peläten ja vapisten kokoonnuimme alussa täällä. Vaara oli suuri, toivo
vähäinen. Parhaiden miestemme jalo veri oli vuotanut -- tähän
uskallamme rohkeasti väittää, että jos me lujana pysymme uskossamme,
kuningas Faaraon valtaistuin seisoo kaislaisilla jalustoilla ja
kerettiläisten päivät tässä maassa ovat luetut."

"Asiaan!" keskeytti hänet nuori roomalainen, jolla oli lyhyt
kiharainen, musta tukka ja säihkyvät, mustat silmät. Hän heitti
kärsimättömänä sotavaippansa vasemmalta oikean olan yli, jolloin lyhyt
miekka tuli näkyviin. "Asiaan, pappi! Mitä tänään on tehtävä?"

Silverius loi nuorukaiseen silmäyksen, joka oli tosin rauhallinen ja
tyyni, mutta josta kuitenkin kuvastui vastenmielisyyttä tuollaista
rohkeaa itsenäisyyttä kohtaan. Hän jatkoi ankaralla äänellä:

"Älkööt ne, jotka eivät näy uskovan päämäärämme pyhyyttä, silti
häiritkö toisten uskoa, ei ainakaan omien maallisten pyrintöjen vuoksi.
Mutta tänään, Licinius, rohkea ystäväni, otetaan liittoomme eräs hyvin
tervetullut jäsen. Hänen yhtymisensä on ilmeinen osoitus Jumalan
armosta."

"Kenet sinä aiot ottaa? Ovatko valmistavat ehdot täytetyt? Menetkö
takuuseen hänestä? Vai onko sinulla muita takeita?" kyseli eräs toinen
läsnäolijoista. Hän oli keski-ikäinen mies, jolla oli säännölliset
kasvonpiirteet ja joka istui aivan levollisena eräällä muurin
ulkonevalla osalla sauva jalkojensa välissä.

"Minä takaan hänestä, Scaevola; muuten on hänen olemuksensa riittävä
takaus --"

"Siitä ei ole kysymys. Liittomme säännöt vaativat takausta ja minä
vetoan niihin", sanoi Scaevola levollisesti.

"Hyvä, hyvä, minä takaan, sinä lainoppineista vaativaisin!" jatkoi
pappi hymyillen.

Hän antoi merkin erääseen vasemmanpuoleiseen käytävään.

Kaksi nuorta ostariusta talutti holvin keskiosaan miehen, jonka
peitettyyn päähän kaikki suuntasivat katseensa.

Vähän ajan perästä Silverius otti päähineen, joka peitti äsken tulleen
päätä ja hartioita.

"Albinus!" huusivat toiset hämmästystä tai vihaa ilmaisevilla äänillä.

Nuori Licinius tarttui miekkaansa, Scaevola nousi hitaasti seisomaan ja
joka puolelta kuului hurjia huutoja:

"Kuinka? Albinus? Petturi?"

Aroin katsein solvattu silmäili ympärilleen. Hänen veltot
kasvonpiirteensä todistivat synnynnäistä pelkuruutta. Hänen silmänsä
kiintyivät pappiin apua anovina.

"Niin, Albinus!" sanoi tämä levollisesti. "Jos jollakin liittolaisista
on häntä vastaan sanottavaa, niin puhukoon."

"Kautta kotijumalani", huusi Licinius nopeasti ennen muita.
"Tarvitaanko tässä vielä puheita? Tiedämmehän kaikki kuka Albinus on ja
mitä hän on. Arka, kurja petturi --." Viha tukahdutti hänen äänensä.

"Solvaukset eivät ole mitään todistuksia", sanoi Scaevola. "Mutta minä
kysyn häneltä itseltään, tunnustakoon hän tässä kaikkien läsnä ollessa.
Kuinka voit sinä, Albinus, joka yksin meistä kaikista olit syytettynä
silloin, kun salaliittomme paljastettiin tyrannille, sallia että noita
jaloja miehiä Boëthiusta ja Symmachusta, liittolaisiamme vainottiin,
että heidät vangittiin, että heiltä ryöstettiin omaisuus ja että heidät
teloitettiin sen vuoksi, että he olivat urhoollisesti puolustaneet
sinua raivoavaa raakalaista vastaan? Sitä vastoin sinä, varsinainen
syytetty, pelastit itsesi tekemällä häpeällisen valan, ettet enää
sekaannu valtion asioihin, ja yht'äkkiä katoamalla. Sano, oletko sinä
se mies, jonka pelkurimaisuuden vuoksi nämä isänmaan parhaat kuolivat."

Vastenmielisyyden murinaa kuului joka puolelta. Syytetty oli ääneti ja
vapisi. Silveriuskin näytti hetkeksi kadottaneen mielenmalttinsa.

Silloin kohottautui pystyyn mies, joka oli nojautunut pappia vastapäätä
olevaan kallioseinään, ja astui askeleen häntä kohti. Tämän miehen
läsnäolo näytti vahvistavan papin rohkeutta, ja hän alkoi uudestaan
puhua:

"Ystäväni, mitä olette sanoneet, on tapahtunut, mutta se ei ole
tapahtunut niin kuin te olette sanoneet. Tietäkää ennen kaikkea, ettei
Albinus ole kovin suuressa määrässä syyllinen siihen, mitä on
tapahtunut. Hän teki tehtävänsä minun neuvostani."

"Sinun neuvostasi?"

"Uskallatko sinä tunnustaa?"

"Albinusta syytettiin erään orjan petoksen nojalla. Tämä oli tulkinnut
Bysanttiin lähetettyjen kirjeiden salakirjoituksen.

"Tyrannin raivo oli herännyt. Vastustuksen, liittolaisuuden varjokin
olisi lisännyt vaaraa.

"Boëthiuksen ja Symmachuksen kiivas esiintyminen oli jaloa, mutta
hullua.

"Sillä se osoitti raakalaisille koko Rooman aateliston mielialan, se
osoitti, ettei Albinus ollut yksin.

"He menettelivät vastoin minun neuvojani ja saivat, ikävä kyllä, maksaa
sen hengellään.

"Heidän intonsa olikin aivan turha, sillä Herran käsi riisti yht'äkkiä
petollisen orjan pois elävien joukosta, ennenkuin hän ennätti tehdä
lisää tunnustuksia, ja Albinuksen kirjeet ennätettiin hävittää ennen
hänen vangitsemistaan. --

"Mutta uskotteko te, että Albinus olisi voinut olla ääneti
kidutuspenkillä, kuoleman uhatessa, jos hän olisi voinut pelastaa
itsensä ilmaisemalla muut liittolaiset?

"Sitä te ette usko, eikä Albinus sitä itsekään uskonut.

"Sen vuoksi täytyi ennen kaikkea voittaa aikaa ja välttää kidutusta.

"Se onnistui mainitun valan avulla.

"Mutta sillä aikaa vuoti Boëthiuksen ja Symmachuksen veri. Heitä ei
voitu pelastaa. _Heidän_ vaitiolostaan kidutuspenkilläkin olimme
varmat.

"Albinus pääsi vapaaksi vankeudestaan ihmeen avulla kuten pyhä Paavali
Filippin luona.

"Kerrottiin hänen paenneen Ateenaan, ja tyranni tyytyi siihen, että hän
kielsi Albinuksen palaamasta Italiaan.

"Mutta kolmiyhteinen Jumala oli varannut hänelle pakopaikan tänne
temppeliinsä, kunnes pakolaisellekin vapautuksen hetki lyö.

"Pyhän turvapaikan yksinäisyydessä on Herra ihmeellisesti kääntänyt
miehen sydämen. Huolimatta kuolemanvaarasta, joka kerran ennen on häntä
uhannut, hän astuu taas piiriimme ja tarjoaa Jumalan ja isänmaan
palvelukseen suunnattoman omaisuutensa.

"Kuulkaa: hän on lahjoittanut kaikki maatilansa pyhän Maria Majorin
kirkolle liiton tarkoitusperää varten käytettäväksi.

"Halveksitteko hänen miljooniaan?"

Hämmästyksestä kaikki olivat vähän aikaa vaiti. Lopuksi Licinius
huudahti: "Pappi, sinä olet viisas kuin -- pappi, mutta minua ei sinun
viisautesi miellytä."

"Silverius", sanoi lainoppinut, "ota sinä miljoonat. Sinä voit sen
tehdä. Mutta minä olin Boëthiuksen ystävä, minun ei sovi olla tuon
pelkuriraukan kanssa tekemisissä. Minä en voi antaa hänelle anteeksi.
Vie hänet pois!"

"Vie hänet pois", kaikui joka taholta. Scaevola oli lausunut kaikkien
mielipiteen. Albinus kalpeni. Silveriuskin vapisi näiden vihan
ilmausten johdosta. "Cethegus", hän kuiskasi hiljaa apua anoen.

Silloin astui joukon keskelle mies, joka oli tähän saakka ollut vaiti
ja kylmän yliolkaisesti silmäillyt puhujia.

Hän oli pitkä ja laiha, mutta voimakas. Rinta oli leveä ja lihakset
terästä.

Toogan purppurareunus ja koristellut sandaalit ilmaisivat rikkautta,
arvoa ja aistia, mutta muuten pitkä, ruskea sotilasviitta peitti
alusvaatteet.

Hänen päänsä oli niitä, joita ei unohda kerran nähtyään.

Paksu, vielä kiiltävän musta tukka oli roomalaistavan mukaan leikattu
lyhyeksi ja kammattu kaarevan, hiukan liian leveän otsan ja
jalomuotoisten ohimoiden yli. Kapeat silmät olivat syvällä hienojen
silmäripsien peitossa ja niiden epämääräisessä tummanharmaassa
syvyydessä läikkyi kokonainen meri hillittyjä intohimoja. Ennen kaikkea
kuvastui niistä mitä kylmin itsehillintä.

Teräväpiirteisten, parrattomien huulten ympärillä väreili ylpeä
ylenkatse Jumalaa ja koko hänen maailmaansa kohtaan.

Kun hän astui esiin ja ylhäisen levollisesti silmäili kiihoittuneita
miehiä, kun hän alkoi käskevän ja sangen vähän imartelevan puheensa,
tunsivat kaikki kokoontuneet hänen etevämmyytensä. Harvat ihmiset
voivatkin olla hänen läheisyydessään tuntematta alemmuuttaan.

"Miksi te kinastelette", hän sanoi, "asioista, joiden täytyy tapahtua.
Sen, joka haluaa päämäärään, täytyy tyytyä välikappaleihin. Ettekö te
tahdo antaa anteeksi? Sama se. Se ei merkitse mitään. Mutta teidän
_täytyy_ antaa anteeksi. Ja te voittekin tehdä sen. Minäkin olin
vainajain ystävä, kenties läheisin. Ja kuitenkin -- minä tahdon
unohtaa. Minä teen sen juuri sen vuoksi, että olin heidän ystävänsä. Se
heitä, Scaevola, rakastaa, se yksin, joka kostaa heidän puolestaan.
Koston vuoksi -- Albinus, kätesi."

Kaikki olivat vaiti enemmän puhujan itsensä kuin hänen esittämiensä
syiden vuoksi.

Lainoppinut vain huomautti vielä:

"Rusticiana, Boëthiuksen leski ja Symmachuksen tytär, tuo
vaikutusvaltainen nainen on liitollemme suosiollinen. Pysyisikö hän
suosiollisena, jos tämä mies otettaisiin liittoomme. Voiko hän antaa
anteeksi ja unhottaa? Ei koskaan!"

"Hän voi. Jollette minua usko, niin uskokaa silmiänne."

Näin sanoen Cethegus kääntyi nopeasti ympäri ja meni erääseen
sivukäytävään, jonka suun hänen selkänsä oli tähän saakka peittänyt.

Aivan käytävän suulla seisoi kuunnellen huntupäinen naishenkilö.
Cethegus tarttui hänen käteensä ja kuiskasi: "Tule, tule nyt!"

"En voi! En tahdo!" vastasi tämä vastustellen. "Minä kiroon hänet. En
voi nähdäkään tuota kurjaa."

"Sinun täytyy. Tule, sinä voit ja sinä tahdot, sillä -- minä tahdon."
Hän nosti hunnun, katse vielä ja nainen seurasi tahdottomana.

Hän astui käytävän kulmauksesta esille. "Rusticiana", huusivat kaikki.

"Nainen kokouksessamme", sanoi lainoppinut. "Se on vastoin sääntöjämme
ja lakejamme."

"Niin on, Scaevola. Mutta lait ovat liiton vuoksi eikä liitto lakien
vuoksi. Ettekä te olisi koskaan uskoneet minua, jollette itse nyt
näkisi."

Hän laski lesken käden Albinuksen vapisevaan oikeaan käteen.

"Katsokaa! Rusticiana antaa anteeksi. Kuka vielä tenää vastaan?"

Kaikki vaikenivat tuntien itsensä voitetuiksi.

Cethegus ei näyttänyt enää välittävän muusta kokouksen menosta.

Hän vetäytyi naisen kanssa huoneen takaosaan.

Pappi sanoi: "Albinus on siis liiton jäsen."

"Ja vala, jonka hän vannoi tyrannille?" kysyi Scaevola kauhuissaan.

"Oli pakollinen. Pyhä kirkko on hänet siitä vapauttanut. Mutta nyt on
aika erota.

"Vielä vain kiireellisimmät asiat, uusimmat tiedot. Tässä, Licinius, on
Napolin linnoitussuunnitelma. Huomisaamuksi sinun on se jäljennettävä.
Se lähetetään Belisariukselle.

"Tässä, Scaevola, kirjeitä Bysantista Teodoralta, Justinianuksen
hurskaalta puolisolta. Sinun on niihin vastattava.

"Tässä, Calpurnius, on Albinukselta puolen miljoonan solidin
maksuosoitus. Sinä lähetät ne frankkien major domukselle. Hän kääntää
kuninkaansa mielen gootteja vastaan.

"Tässä, Pomponius, luettelo Dalmatiassa olevista isänmaanystävistä.
Sinä tunnet sikäläiset olot ja ihmiset. Katso onko sieltä poissa
huomattavia nimiä.

"Teille kaikille tahdon ilmoittaa, että tänään Ravennasta saapuneiden
kirjeiden mukaan Herran käsi lepää raskaana tyrannin päällä. Syvä
synkkämielisyys, liian myöhäinen katumus kaikkien syntiensä vuoksi
raskauttanee hänen sieluaan, ja oikeauskoisen kirkon lohdutusta hän ei
saa. --

"Kestäkää vielä vähän aikaa. Pian kutsuu tuomarien ankara ääni hänet
pois. Silloin koittaa vapauden päivä.

"Ensi iduksena samalla tunnilla tapaamme taas toisemme.

"Herran siunaus olkoon kanssanne."

Kädenliikkeellä diakoni viittasi kokoontuneet hajaantumaan. Nuoret
papit tulivat sivukäytävistä esille soihtuineen ja saattoivat
kokoontuneet yksitellen eri suuntiin vain heille tuttuihin katakombien
uloskäytäviin.




NELJÄS LUKU.


Silverius, Cethegus ja Rusticiana nousivat yhdessä pyhän Sebastianin
basilikan kuorikellariin vieviä portaita myöten ylös.

Sieltä he menivät kirkon läpi diakonin taloon, joka oli sen
välittömässä yhteydessä.

Sisään tultuaan isäntä tarkasti, oliko talonväki jo makuulla. Valveilla
olikin vain vanha orja, joka oli vartijana atriumissa sammumaisillaan
olevan lampun ääressä.

Isäntänsä viittauksesta hän sytytti vieressään olevan hopeajalkaisen
lampun ja painoi erästä marmoriseinän liitosta.

Marmorilevyt kääntyivät akselinsa ympäri. Pappi lamppua kantaen edellä
ja toiset kaksi jäljessä menivät aukon kautta pieneen matalaan
huoneeseen, jonka ovi sulkeutui taas äänettömästi.

Ei piirtoakaan ollut seinässä oven paikkaa näyttämässä.

Tämä pikku huone, jonka yksinkertaisina koristeina oli suuri puuristi,
rukouspalli ja muutamia kullasta tehtyjä kristinuskon tunnusmerkkejä,
oli nähtävästi pakanuuden aikana -- mikä näkyi pitkin seiniä olevista
pehmeistä lavitsoista -- ollut jonkin pienen seurueen juominkipaikkana,
sellaisen seurueen, jonka hilpeää iloisuutta Horatius runoissaan
ylistää.

Nyt se oli diakonin salaisimpien maallisten ja hengellisten ajatusten
tyyssija.

Ääneti Cethegus istuutui matalalle lavitsalle ja katseli vastapäiseen
seinään kudottua mosaiikkia tuntijan silmällä. Sillä aikaa kun pappi
kaatoi sekoitusastiasta viiniä pikareihin ja asetti hedelmiä
kolmijalkaiselle pronssipöydälle, seisoi Rusticiana Cetheguksen edessä
silmäillen häntä tyytymättömyyttä ja ihmettelyä ilmaisevin katsein.

Rusticiana oli tuskin neljääkymmentä täyttänyt. Hän oli nähtävästi
ollut tavattoman, vaikka hiukan miesmäisen kaunis. Ankarat intohimot
olivat enemmän kuin ikä rumentaneet häntä. Ei vain harmaita, vaan aivan
valkoisiakin hiuksia oli hänen sysimustissa palmikoissaan, katse oli
hiukan epävarma ja aina liikkuvan suun ympärillä oli syviä ryppyjä.

Hän nojasi vasenta kättään pronssipöytään ja siveli oikealla miettivän
näköisenä otsaansa koko ajan tuijottaen Cethegukseen.

Vihdoin hän sanoi: "Ihminen, sano mistä olet saanut valtasi minuun? En
rakasta sinua enää. Minun pitäisi vihata sinua. Vihaankin sinua. Ja
sittenkin minun täytyy totella sinua tahdottomasti aivan kuin linnun
käärmeen katsetta. Ja sinä asetit minun käteni, _tämän_ käden tuon
kurjan käteen. Sano, röyhkeä, mistä sinun valtasi johtuu?"

Cethegus oli ääneti osoittamatta hänelle mitään huomiota.

Lopuksi hän sanoi taaksepäin nojautuen: "Tottumuksesta, Rusticiana,
tottumuksesta."

"Niin kai. Tottumuksesta! Tottumuksesta orjuuteen, jossa olen ollut
niin kauan kuin voin muistaa. Luonnollista oli, että tyttönä ihailin
naapurin kaunista poikaa. Anteeksi annettavaa oli, että luulin sinun
rakastavan minua -- suutelithan minua. Ja kuka voi -- silloin --
tietää, ettet sinä voi rakastaa. Et ketään -- tuskin itseäsikään. Synti
oli, ettei Boëthiuksen puoliso voinut tukahduttaa hurjaa rakkauttaan,
jonka sinä taas leikilläsi liehdoit ilmiliekkiin, mutta Jumala ja
kirkko ovat antaneet sen anteeksi. Naurettavaa hulluutta on kuitenkin,
että minun, vaikka tunnenkin sydämettömän petollisuutesi ja vaikka
intohimojen hehku onkin sammunut rinnastani, täytyy vielä sokeasti
totella pirullista tahtoasi."

Hän nauroi ääneen ja siveli oikealla kädellään otsaansa.

Pappi pysähtyi kesken talouspuuhiansa ja katsoi salavihkaa Cethegusta.
Asia näytti häntä kiinnostavan.

Cethegus nojasi päätään takanaan olevaan marmorilistaan ja otti oikeaan
käteensä edessään olevan pikarin. "Olet väärässä, Rusticiana", hän
sanoi levollisesti. "Ja puhut epäjohdonmukaisesti. Sinä sekoitat
Eroksen kujeet Eriksen ja koston hengettärien tekoihin.

"Sinä tiedät, että olin Boëthiuksen ystävä. Siitä huolimatta suutelin
hänen vaimoaan. Kenties juuri siitä syystä. Minusta se ei ole mitään
ihmeellistä ja -- sinullehan ovat Silverius ja pyhimykset antaneet
anteeksi.

"Sinä tiedät vielä, että vihaan näitä gootteja, todella vihaan heitä ja
että minulla on tahtoa ja ennen kaikkea kykyä täyttää sinun hartain
halusi ja pyrintösi: kostaa näille raakalaisille isäsi puolesta, jota
rakastit, ja puolisosi puolesta, jota kunnioitit.

"Senvuoksi noudatat ohjeitani. Ja siinä teet hyvin viisaasti. Sinulla
on sangen suuri kyky kutoa juonia, mutta kiivautesi himmentää usein
katseesi. Se turmelee parhaatkin suunnitelmasi. Siispä teet oikein
seuratessasi kylmää ja harkitsevaa johtoa. Siinä kaikki.

"Mutta mene nyt kotiisi. Orjattaresi istua kyyhöttää unisena eteisessä.
Hän luulee, että olet ripillä Silverius-ystävän luona. Rippi ei saa
kestää liian kauan.

"Sitäpaitsi meillä on vielä asioita. Kerro minulta terveisiä
Camillalle, kauniille tyttärellesi, ja voi hyvin."

Hän nousi seisomaan, tarttui Rusticianan käteen ja talutti hänet hiljaa
ovelle.

Rusticiana seurasi vastahakoisesti, nyökkäsi jäähyväisiksi papille,
katsahti vielä Cethegukseen, joka ei näyttänyt huomaavan hänen
sisällistä liikutustaan, ja meni ulos hiljaa päätään pudistaen.

Cethegus istuutui ja joi pikarinsa pohjaan saakka.

"Tämä nainen taistelee merkillistä sieluntaistelua", sanoi Silverius ja
istuutui hänen viereensä kädessään kivikynä, vahatauluja, kirjeitä ja
asiakirjoja.

"Ei se ole kovinkaan merkillinen. Hän tahtoo hyvittää uskottomuuttaan
miestään kohtaan kostamalla hänen puolestaan. Se seikka, että hän
saavuttaa koston entisen rakastettunsa avulla, tekee pyhän
velvollisuuden jokseenkin suloiseksi. Tosin hän itse ei tiedä tästä
mitään. Mutta mitä meidän on nyt tehtävä?"

Ja molemmat miehet ryhtyivät nyt työhön. He rupesivat ratkaisemaan
sellaisia salaliiton kohtia, joita eivät pitäneet tarpeellisena
ilmaista liiton muille jäsenille.

"Tällä kertaa", alkoi diakoni, "meidän on ennen kaikkea saatava
täydellisesti käsiimme Albinuksen omaisuus ja sitten neuvoteltava sen
käyttämisestä. Tarvitsemme kieltämättä rahaa, paljon rahaa."

"Raha-asiat kuuluvat sinun alaasi", sanoi Cethegus juoden. "Minä olen
kyllä perillä niistäkin, mutta ne ikävystyttävät minua."

"Sitten meidän täytyy saada puolellemme Sisilian, Napolin ja Apulian
vaikutusvaltaisimmat miehet.

"Tässä on niistä luettelo, jossa on myöskin tietoja kustakin
yksityisestä.

"Niiden joukossa on muutamia, joihin eivät tavalliset keinot tepsi."

"Anna tänne, niistä tahdon minä pitää huolen", sanoi Cethegus ruveten
syömään persialaista omenaa.

Tehtyään muutaman tunnin ankarasti työtä he olivat saaneet
kiireellisimmät asiat selvitetyiksi, ja isäntä pani asiapaperit
takaisin salalaatikkoonsa, joka oli suuren ristin takana muurissa.

Pappi oli väsynyt ja katseli kateellisena toveriansa, jonka teräksiseen
ruumiiseen ja väsymättömiin sielunvoimiin eivät näyttäneet pystyvän yön
valvominen eivätkä muut ponnistukset.

Hän huomautti siitä Cetheguksen täyttäessä taas hopeaista pikariaan.

"Harjoitus, ystäväni, vahvat hermot ja", lisäsi hän nauraen, "hyvä
omatunto, siinä koko arvoitus."

"On siinä muutakin, Cethegus, totta puhuen. Sinä olet muuten koko mies
minusta arvoitus."

"Sitä toivonkin."

"Pidätkö sitten itseäsi niin voittamattomasti ylempänä olentona?"

"En ollenkaan. Mutta kuitenkin tarpeeksi syvänä ollakseni arvoitus
muille ja -- itsellenikin. Ylpeile vain rauhassa ihmistuntemuksestasi.
En itsekään tunne itseäni. Vain vesipisarat ovat läpinäkyviä."

"Olentosi avain", jatkoi pappi, "lienee todellakin hyvin syvällä.
Katsohan esimerkiksi liittolaisiamme. Jokaisesta voi sanoa, mikä syy
heidät on saattanut liittoomme. Liciniuksen hänen tulinen nuoruuden
rohkeutensa, Scaevolan harhaanjoutunut, vaikka rehellinen
oikeudentunto, minut ja muut papit -- into palvella Jumalaa."

"Tietenkin", sanoi Cethegus ryypäten.

"Toisia johtaa kunnianhimo tai toivo saada mahdollisen kansalaissodan
kestäessä lähetetyksi saamamiehensä toiseen maailmaan. Toiset ovat
ikävystyneet goottien hyvään järjestykseen tässä maassa, tai he
toivovat voivansa kostaa jonkin muukalaisten tekemän loukkauksen.
Useimmat ovat kuitenkin yhtyneet liittoon vastenmielisyydestä
barbaareita kohtaan ja koska ovat tottuneet pitämään keisaria Italian
oikeana herrana. Mutta sinuun ei voi sovittaa ainoatakaan näistä syistä
ja --"

"Ja se on hyvin epämukavaa, eikö niin? Sillä ken tietää ihmisten syyt,
hän voi heitä hallita.

"Niin, arvoisa ystäväni Jumalassa. En voi sinua auttaa.

"En todella tiedä itsekään, mikä syy minut on liittoon saattanut.

"Olen niin utelias tietämään sen, että aivan mielelläni sanoisin sen
sinulle ja antaisin itseäni hallita -- jos vain voisin sen keksiä.

"Yhden tiedän ainakin: gootit ovat minulle vastenmielisiä.

"Vihaan noita vereviä, liinapartaisia roikaleita. En voi sietää heidän
raakamaista hyväntahtoisuuttaan, heidän lapsellista nuorekkuuttaan,
heidän tyhmänrohkeaa urhoollisuuttaan, heidän eheitä luonteitaan. On
kerrassaan hävytöntä, että maailmaa hallitseva sattuma antaa
tuollaisten jääkarhujen olla herroina tässä maassa, jolla on sellainen
historia ja joka on synnyttänyt sellaisia miehiä kuin -- sinä ja minä."

Hän kallisti päänsä tyytymättömänä taaksepäin, sulki silmänsä ja
ryyppäsi hiukan viiniä.

"Olemme yksimielisiä siitä, että nämä barbaarit on karkoitettava tästä
maasta. Minusta onkin siinä tarpeeksi. Haluan vain näet sitä, että
kirkko vapautetaan näistä harhauskoisista raakalaisista, jotka
kieltävät Kristuksen jumaluuden ja tekevät hänestä puolijumalan.

"Toivon, että Rooman kirkko saa sitten kieltämättä ensimmäisen sijan
koko kristikunnassa, mikä sille kuuluukin."

"Mutta niin kauan kuin Rooma on kerettiläisten käsissä ja ainoa
oikeauskoinen ja laillinen keisari tukee Bysantin piispaa --"

"Ei Rooman piispa ole kristikunnan ylin piispa eikä Italian herra. Sen
vuoksi ei Rooman piispanistuin, vaikka joku Silveriuskin sille pääsisi,
ole mitä sen pitäisi olla: korkein koko kristikunnassa. Ja sitä
Silverius tahtoo."

Pappi katseli hämmästyneenä Cethegusta.

"Älä tule levottomaksi, hyvä ystävä. Olen jo kauan tiennyt
salaisuutesi, vaikka et ole sitä minulle uskonutkaan. En kerro sitä
edelleen."

Hän kaatoi pikariinsa taas viiniä: -- "Falernolaisesi on hyvää ja hyvin
säilytettyä, mutta liian makeaa. --

"Toivot vain, että nämä gootit joutuvat pois Caesarien valtaistuimelta
ja että bysanttilaiset eivät pääse heidän sijaansa, sillä silloin on
Rooman piispalla taas Bysantissa ylipiispa ja keisari. Et siis voi
toivoa goottien sijalle -- keisaria -- Justinianusta, -- vaan -- jotain
muuta?"

"Joko" -- Silverius sanoi innokkaasti -- "Länsi-Roomalle omaa
keisaria --"

"Joka kuitenkin", Cethegus täydensi, "olisi vain nukke pyhän Pietarin
kädessä --"

"Tai roomalaista tasavaltaa, kirkkovaltiota --"

"Jossa Rooman piispa olisi herra, Italia päämaa ja Gallian, Germanian
ja Espanjan barbaarikuninkaat kirkon kuuliaisia poikia.

"Hyvin, ystäväni.

"Ensin on kukistettava viholliset, joiden omaisuutta sinä jo jaat.

"Toistan senvuoksi erään muinaisroomalaisen sananparren: voi
raakalaisia!"

Hän nousi seisomaan ja joi papin maljan.

"Viimeinen yövartio on jo pian kulunut, ja orjieni täytyy löytää minut
aamulla makuukammiostani. Voi hyvin."

Hän veti vaippansa hilkan päänsä yli ja lähti.

Isäntä katsoi hänen jälkeensä ja sanoi itsekseen: "Hyvin tarpeellinen
välikappale. Onneksi hän on vain välikappale. Kunhan hän vain aina
pysyisi sinä."

Cethegus lähti Via Appialta, jossa pyhän Sebastianin kirkko kätkee
katakombien sisäänkäytävän, luoteeseen päin Kapitoliumia kohti. Hänen
kotinsa oli Kapitoliumin juurella Via sacran pohjoispäässä koilliseen
Forum romanumista.

Viileä aamuilma hyväili virkistävästi hänen päätään.

Hän avasi vaipan ja pullisti leveätä, voimakasta rintaansa.

"Niin, sinä olet arvoitus", hän sanoi itsekseen. "Sinä käyt
salaliitoissa ja yöllisissä kokouksissa aivan kuin tasavaltalainen tai
rakastunut kaksikymmenvuotias nuorukainen. Ja miksi?

"Kukapa tietää miksi hengitetään. Kai siksi, että täytyy. Niin minunkin
täytyy tehdä sitä, mitä teen.

"Yksi on varmaa. Tuo pappi pääsee kenties paaviksi: hänen kai täytyykin
päästä siksi. Mutta ei ole välttämätöntä, että hän on kauan paavina.

"Muuten saan sanoa jäähyväiset teille, korkeat ajatukset, jotka vielä
olette vain unelmia ja utukuvia. Kenties purkaudutte rajuilmana, joka
tuo ukkosen mukanaan ja joka ratkaisee kohtaloni.

"Kas, idässä salamoi. Hyvä. Pidän sitä hyvänä enteenä."

Näin sanoen hän meni taloonsa.

Makuukammiossa hän löysi setripuiselta pöydältä vuoteen edessä nauhalla
sidotun ja kuninkaallisella sinetillä leimatun kirjeen.

Hän leikkasi nauhat tikarillaan, avasi kaksinkertaisen vahataulun ja
luki:

"Cethegus Caesariukselle, princeps senatus'ille, senaattori Marcus
Aurelius Cassiodorukselta.

"Herramme ja kuninkaamme on kuolemaisillaan. Hänen tyttärensä ja
perijänsä Amalasunta haluaa puhutella sinua ennen isänsä kuolemaa.

"Saat erittäin tärkeän valtionviran.

"Riennä heti Ravennaan."




VIIDES LUKU.


Ahdistava mieliala vallitsi Ravennan kuninkaanpalatsissa, kolkon
komeassa, epäkodikkaassa.

Vanha Caesarien linna oli vuosisatojen kuluessa joutunut alkuperäistä
rakennustyyliä rikkovien muutosten alaiseksi.

Sen jälkeen kun paikan haltijaksi keisarin sijaan oli tullut goottien
kuningas hoviväkineen, oli viimeinenkin sopusointu rakennusten väliltä
kadonnut.

Sillä useat huoneet, jotka olivat olleet tarpeellisia roomalaiselämän
omituisuuksia varten, olivat käyttämättöminä ja laiminlyötyinä vanhassa
loistossaan. Hämähäkit kutoivat verkkojaan Honoriuksen komeiden, mutta
nyt käyttämättömien kylpyhuoneiden mosaiikkiin ja Placidian
pukuhuoneessa sisiliskot matelivat muurissa olevien hopeapeilien
marmorilistojen yli.

Sitä vastoin oli useita väliseiniä revitty pois sotilaallisemman hovin
tarpeiksi ja vanhanaikaisen talon pienistä huoneista muodostettu
suurempia huoneita, kuten asesaleja, juomasaleja ja vartiohuoneita.

Toiselta puolen oli uusilla muurilaitoksilla naapuritaloja yhdistetty
palatsiin, joten siitä muodostui linnoitus keskelle kaupunkia.

Vaaleaveriset pojat leikkivät nyt villejä leikkejään Piscina maximassa,
kuivaneessa kalalammikossa, ja goottilaisten vartijasotilasten hevoset
hirnuivat palaestran marmorisaleissa.

Siten tuo laaja rakennus oli toisaalta tuskin koossapysyvän raunion,
toisaalta keskentekoisen uudisrakennuksen näköinen. Tämän kuninkaan
linna tuntui olevan sopiva vertauskuva hänen roomalais-goottilaisesta
valtakunnastaan, hänen puolivalmiista ja samalla puoleksi
rappeutuneesta valtiollisesta luomastaan.

Mutta sinä päivänä, jolloin Cethegus palasi taas tänne monien vuosien
jälkeen, peitti levottomuuden, surun ja synkkyyden pilvi raskaana tämän
talon, sillä Teoderikin kuninkaallinen sielu oli lähtemäisillään
sieltä.

Suuri mies, joka tästä palatsista käsin miespolven ajan oli johtanut
koko Euroopan kohtaloita, jota Länsimaat ja Itämaat ihailivat rakastaen
ja vihaten, vuosisatansa sankari, mahtava Didrik Berniläinen, jonka
nimen satu jo hänen elinaikanaan oli ottanut haltuunsa ja kaunistellut,
suuri amelungikuningas Teoderik oli kuolemaisillaan.

Niin olivat lääkärit sanoneet, elleivät juuri hänelle itselleen, niin
ainakin hänen uskotuilleen, ja tieto siitä oli levinnyt suureen,
väkirikkaaseen kaupunkiin.

Vaikka pitkät ajat oli odotettu sellaista loppua vanhan ruhtinaan
salaperäisille kivuille, täytti kuitenkin tieto tuon kamalan iskun
lähenemisestä kaikki sydämet vilkkaalla liikutuksella.

Uskolliset gootit surivat ja olivat levottomat; vieläpä
roomalaisväestönkin keskuudessa oli painostava jännitys vallitsevana
tunteena.

Sillä täällä Ravennassa, kuninkaan välittömässä läheisyydessä, olivat
italialaiset oppineet ihailemaan tämän miehen lempeyttä, ja hänen monet
hyvät työnsä olivat antaneet siitä selvän todistuksen.

Vielä pelättiin, että uuden hallituksen aikana esiintyisi ankaruutta ja
sortoa goottien taholta tämän kuninkaan kuoltua, joka koko
hallituksensa aikana -- lukuunottamatta viimeistä kuninkaan ja senaatin
välistä taistelua, jossa Boëthius ja Symmachus menettivät henkensä --
oli suojellut italialaisia kansansa väkivaltaisuuksilta ja raakuudelta.

Lopuksi vaikutti eräs korkeampikin seikka: tämän sankarikuninkaan
olemus oli suurenmoinen, niin majesteetillinen, että nekin, jotka
olivat usein toivoneet perikatoa hänelle ja hänen valtakunnalleen,
eivät voineet tällä hetkellä, jolloin tämä aurinko oli sammumaisillaan,
olla vahingoniloisia, pikemmin he tunsivat jonkinlaista pelkoa.

Niinpä oli koko kaupunki aikaisesta aamusta saakka -- jolloin ensin
nähtiin sanansaattajia lähtevän palatsista kaikkiin ilmansuuntiin ja
yksityisiä palvelijoita ylhäisimpien goottien ja roomalaisten taloihin
-- vilkkaassa liikkeessä.

Kaduilla, toreilla, kylpypaikoissa miehet seisoivat kaksittain tai
pienemmissä ryhmissä, kyselivät ja ilmoittivat toisilleen tietonsa,
koettivat saada käsiinsä jonkun palatsista palaavan ylhäisen herran ja
keskustelivat odotettavan tapahtuman vakavista seurauksista.

Vaimot ja lapset istuivat uteliaina talojen kynnyksillä.

Päivän kuluessa virtaili jo läheisten kylien ja kaupunkien väestö,
varsinkin surevat gootit, Ravennan porteille uutisia kuulemaan.

Kuninkaan neuvosherrat, varsinkin praefectus praetorio Cassiodorus,
joka oli näinä päivinä osoittanut suurta tarmoa järjestyksen
ylläpitämisessä, olivat odottaneet sellaista liikettä, kenties
pahempaakin.

Puoliyöstä alkaen palatsin kaikki portit ja ovet olivat suljettuina ja
goottilaisten sotamiesten vartioimina. Honoriuksen torille, rakennuksen
pisimmän sivun edustalle, oli asetettu ratsumiesjono. Leveälle
marmoriportaille, jotka johtivat pääporttaalin komeihin
pylväskäytäviin, oli sijoittunut kauniisiin ryhmiin goottilaista
jalkaväkeä kiipineen ja keihäineen.

Vain tätä tietä voi, Cassiodoruksen käskyn mukaan, päästä palatsiin, ja
jalkaväen molemmat päälliköt, roomalainen Cyprianus ja goottilainen
Vitiges saivat antaa sisäänpääsyluvan.

Edellinen laski sisään Cetheguksen.

Kun tämä kulki vanhastaan hyvin tuttua tietä kuninkaan huoneeseen,
tapasi hän linnan saleissa ja käytävissä pienissä ryhmissä ne gootit ja
italialaiset, jotka olivat arvonsa ja maineensa perusteella päässeet
sisään.

Juomasalissa, josta tavallisesti aina kuului hilpeä hälinä, seisoivat
nyt goottien nuoret tuhannen- ja sadanpäämiehet ääneti ja surullisina
tai kuiskaten tekivät toisilleen jonkin huolestuneen kysymyksen. Siellä
täällä nojasi joku vanhempi mies -- kuolevan sankarin asetovereita --
akkunanaukkoon salatakseen äänekästä suruaan.

Salin keskellä, päätään pylvääseen nojaten, seisoi ääneensä itkien
rikas ravennalainen kauppias. Kuningas, joka nyt oli kuolemaisillaan,
oli antanut hänelle anteeksi sen, että hän oli yhtynyt erääseen
salaliittoon, ja pelastanut hänen tavaravarastonsa julmistuneiden
goottien ryöstöltä.

Kylmästi, ylenkatseellisesti silmäillen Cethegus kulki kaikkien ohi.

Hän meni edelleen.

Lähimmässä huoneessa, joka oli määrätty vieraiden lähettiläiden
vastaanottohuoneeksi, hän tapasi joukon ylhäisiä gootteja, herttuoita,
kreivejä ja muita ylimyksiä, jotka julkisesti keskustelivat hallitsijan
vaihdoksesta ja uhkaavista mullistuksista kaikilla aloilla.

Siellä olivat urhoolliset herttuat Thulun Provinciasta, joka oli
sankarillisesti puolustanut Arles'in kaupunkia frankkeja vastaan, Ibba
Liguriasta, Espanjan valloittaja, Pitza Dalmatiasta, bulgarien ja
gepidien voittaja, mahtavia, uhkamielisiä herroja, ylpeitä vanhasta
aateluudestaan, joka ei ollut amelungien kuninkaallista sukua paljon
alempi, -- sillä he olivat baltien sukua, joka oli Alarikin kautta
päässyt länsigoottien valtaistuimelle -- sekä sotaisista ansioistaan,
joilla he olivat suojelleet ja laajentaneet valtakuntaa.

Hildebad ja Tejakin olivat heidän joukossaan.

He olivat sen puolueen johtajia, joka oli jo kauan vaatinut ankarampaa
kohtelua italialaisille. He näet samalla kertaa vihasivat ja pelkäsivät
näitä ja vain vastenmielisesti mukautuivat kuninkaan lempeämpään
mielenlaatuun.

Hurjia, vihamielisiä silmäyksiä sinkoili heidän joukostaan ylhäiseen
roomalaiseen, joka pyrki suuren goottisankarin kuolinhetken
todistajaksi.

Levollisesti Cethegus kulki heidän ohitsensa ja nosti raskaan
villaesiripun, joka oli ovena seuraavaan huoneeseen -- sairaskammion
etuhuoneeseen.

Sinne tultuaan hän tervehti syvään kumartaen kookasta, kuninkaallista
naista, joka musta surupuku yllään seisoi totisena ja ääneti, mutta
vakavaryhtisenä ja kyynelittä asiapapereilla peitetyn pöydän ääressä.
Hän oli Amalasunta, leskeksi jäänyt Teoderikin tytär.

Vaikka hän olikin iältään jo puolivälissä neljääkymmentä, hän oli vielä
erinomaisen, vaikkakin kylmän kaunis.

Hänen aaltoilevat hiuksensa olivat kreikkalaismalliin jakauksella
keskellä päätä. Korkea otsa, suuret, pyöreät silmät, suora nenä,
ylpeät, melkein miehekkäät piirteet ja vartalon majesteetillisuus
antoivat hänelle valtavan arvokkuuden leiman, ja helleeniläiseen
tyyliin laaditussa surupuvussaan hän näytti jalustaltaan laskeutuneelta
Polykleteen Junolta.

Hänen käsivarressaan riippui pikemmin tuettuna kuin tukien noin
seitsemäntoistavuotias poika tai nuorukainen, Atalarik, hänen poikansa,
goottien valtakunnan perillinen.

Hän ei ollut äitinsä kaltainen, vaan pikemmin hän oli luonteeltaan
samanlainen kuin onneton isänsä Eutarik, jonka kalvava sydänvika vei
hautaan miehuuden kukoistuksessa.

Surren Amalasunta huomasi pojastaan tulevan isän ilmeisen perikuvan,
eikä Ravennan hovissa enää ollut minään salaisuutena se, että pojassa
ilmenivät jo kaikki isän taudin oireet.

Atalarik oli kaunis kuten kaikki muutkin tämän jumalista polveutuvan
suvun jäsenet.

Voimakkaan mustat kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat
kauniita, mustia silmiä, jotka joskus ikäänkuin sulivat epämääräisiin
unelmiin, joskus taas säkenöivät yliluonnollista loistoa. Tummanruskeat
kiharat valuivat kalpeille ohimoille, joiden hienot, siniset verisuonet
suonenvedontapaisesti pullistuivat ankaroiden mielenliikutusten
sattuessa.

Jaloon otsaan oli ruumiillinen kipu tai raskasmielinen alistuvaisuus
piirtänyt syvät vaot, jotka näyttivät niin vierailta näissä
nuorekkaissa kasvoissa. Marmorinvalkoinen kalpeus ja heleä puna
vaihtelivat nopeasti läpinäkyvillä poskilla. Pitkä, mutta veltto
vartalo tuntui tuskin pysyvän liitoksissaan ja vain erinäisissä
tapauksissa se hämmästyttävän nopeasti ponnahti täyteen pituuteensa.

Hän ei nähnyt Cetheguksen tuloa, sillä hän oli äitinsä rintaan nojaten
heittänyt kreikkalaisen vaipan yli päänsä, jonka piti pian kantaa
raskasta kruunua.

Kaukana näistä molemmista, huoneen avonaisen kaariakkunan ääressä, joka
oli goottilaisten sotilaiden vartioimiin portaisiin päin, seisoi
haaveileviin unelmiin vaipuneena nainen, -- vai oliko hän neito? --
hurmaavan, huikaisevan kaunis. Hän oli Matasunta, Atalarikin sisar.

Hänen vartalonsa oli yhtä pitkä ja jalo kuin äidinkin, mutta hänen
terävämmissä piirteissään oli tulista, intohimoista eloa, jonka vain
epätäydellisesti peitti teeskennelty kylmyys.

Tämä vartalo, jossa oli suloisessa sopusoinnussa kukoistava
täyteläisyys ja hieno notkeus, muistutti voitettua Artemista Endymionin
käsivarsilla Agesanderin ryhmässä, jonka Rhodoksen neuvosto sadun
mukaan karkoitti pois kaupungista, koska tämä marmoriin hakattu
kauneimman neitseellisyyden ja kauneimman aistillisuuden ihanin
yhdistelmä saattoi saaren nuorukaisia hourupäisyyteen ja itsemurhaan.

Täydellisimmän ja kypsyneen neitseellisen kauneuden tenho väreili tästä
olennosta.

Hänen runsas, aaltoileva tukkansa oli tummanpunainen ja säteilevän
metalliloistonsa vuoksi niin erinomaisen kaunis, että se oli hankkinut
ruhtinattarelle nimen "Kaunotukka" tämänkin kansan keskuudessa, jonka
joukossa on niin paljon kaunistukkaisia naisia. Hänen kulmakarvansa ja
pitkät silmäripsensä taas olivat kiiltävän mustat ja ikäänkuin
lisäsivät hohtavan valkoisen otsan ja alabasterimaisten poskien
kauneutta. Hiukan kaareva nenä kaunismuotoisine sieraimineen, jotka
usein liikkuivat hiljakseen, laskeutui täyteläiseen suuhun. Mutta
ihailtavinta tässä ihailtavassa kaunottaressa olivat hänen harmaat
silmänsä, eivät niinkään paljon epämääräisen värinsä kuin ihmeellisen
ilmeensä vuoksi, joka tavallisesti oli uneksiva ja lempeä, mutta usein
yht'äkkiä muuttui ja salamoi kuluttavana intohimona.

Kun hän seisoi akkunan ääressä oman mielikuvituksensa mukaan
teettämässään aistikkaassa, puoleksi helleenisessä, puoleksi
goottilaisessa puvussa, valkoinen, kauniisti kaareva käsivarsi tumman
porfyyripatsaan ympärillä ja katseli uinaillen ulos iltailmaan, oli hän
todellakin lumoavassa kauneudessaan niiden vastustamattomien metsän- ja
vedenneitojen näköinen, joiden hurmaavasta rakkausvoimasta germaaninen
satu on laulanut ikimuistoisista ajoista saakka.

Ja niin suuri oli tämän kauneuden voima, että Cetheguskin, joka oli
kauan tuntenut ruhtinattaren, tunsi kivisydämensä heräävän uudestaan
eloon.

Mutta hänen kimppuunsa kävi heti eräs mainittujen lisäksi huoneessa
oleva henkilö, nimittäin Cassiodorus, kuninkaan oppinut ja uskollinen
ministeri. Hän edusti hyväätarkoittavaa, mutta toivotonta
sovinnollisuuspolitiikkaa, jota oli miespolven aika noudatettu goottien
valtakunnassa.

Vanhus, jonka kunnianarvoisissa ja lempeissä kasvonpiirteissä selvästi
kuvastui suru kuninkaallisen ystävän kadottamisesta ja huoli
valtakunnan tulevaisuudesta, meni tulijaa vastaan. Cethegus kumarsi
kunnioittavasti.

Kyynelsilmin vanhus katseli häntä ja heittäytyi lopuksi nyyhkien hänen
rinnoilleen. Sydämessään Cethegus halveksi vanhusta tällaisen
heikkouden vuoksi, vaikka hän käyttäytyikin kunnioittavasti.

"Millainen päivä?" valitti Cassiodorus.

"Onnettomuutta tuottava päivä", sanoi Cethegus totisena, "se vaatii
voimaa ja mielenmalttia".

"Oikein puhut, patriisi, ja kuten roomalainen", -- sanoi ruhtinatar,
irroittautuen Atalarikista -- "ollos tervehditty".

Hän ojensi Cethegukselle kätensä. Se ei vavissut ja silmätkin olivat
aivan kirkkaat.

"Stoan oppilas osoittaa tänään Zenonin viisautta ja omaa voimaansa",
sanoi Cethegus.

"Sano mieluummin, että Jumalan armo vahvistaa ihmeellisesti hänen
sieluansa", oikaisi Cassiodorus.

"Patriisi", virkkoi Amalasunta, "praefectus praetorio on suositellut
sinua minulle erääseen tärkeään virkaan. Hänen sanansa olisi ollut
riittävä suositus, vaikken olisi sinua tuntenutkaan ennestään. Sinähän
olet sama Cethegus, joka on kääntänyt Aeneiin kaksi ensimmäistä laulua
kreikankielelle."

"Infandum renovare jubes, regina, dolorem. ['Tahdot, kuningatar,
palauttaa mieleeni sanomattoman surun': Aeneis-runoelman säe (II 3).
Niillä sanoilla Aeneas alkaa kertoa Dido-kuningattarelle Troijan
hävityksestä.] Nuoruudensynti, kuningatar", nauroi Cethegus. "Ostin
kaikki jäljennökset ja poltatin ne sinä päivänä, jolloin Tullian
käännös ilmestyi."

Tullia oli Amalasuntan salanimi. Cethegus tiesi sen, mutta
ruhtinattarella ei ollut aavistustakaan tästä hänen tiedostaan.
Imartelu sattui ruhtinattaren arimpaan kohtaan ja hän jatkoi:

"Sinä tiedät, kuinka asiat täällä ovat. Isäni elinhetket ovat luetut;
lääkärien lausunnon mukaan hän voi, vaikka näyttääkin niin
voimakkaalta, minä hetkenä tahansa kuolla. Atalarik tässä on hänen
kruununsa perillinen. Mutta minä hallitsen hänen sijassaan ja olen
hänen holhoojansa siksi, kun hän tulee lailliseen ikään."

"Se on kuninkaan tahto, ja sekä gootit että roomalaiset ovat jo aikoja
sitten hyväksyneet tämän viisaan järjestelyn", sanoi Cethegus.

"Sen he ovat kyllä tehneet, mutta rahvaan mieli on muuttelevainen.
Raa'at miehet halveksivat naisen hallitusta" -- ja hän veti otsansa
ryppyihin tätä ajatellessaan.

"Se sotii sekä goottien että roomalaisten valtio-oikeutta vastaan",
välitti Cassiodorus, "on aivan uutta, että nainen --"

"Kiittämättömät kapinoitsijat!" mutisi Cethegus ikäänkuin itsekseen.

"Ajateltakoon siitä mitä tahansa", jatkoi ruhtinatar, "niin on asian
laita. Kuitenkin minä luotan barbaarien uskollisuuteen yleensä, vaikka
yksityiset aateliset mielellään ottaisivatkin itselleen kruunun. En
pelkää myöskään Ravennan italialaisia enkä useimpien muidenkaan
kaupunkien. Mutta minä pelkään -- Roomaa ja roomalaisia."

Cethegus vavahti. Koko hänen olemuksensa oli mitä suurimmassa
jännityksessä, mutta hänen kasvonsa pysyivät jääkylminä.

"Rooma ei totu koskaan goottien ylivaltaan, se taistelee ikuisesti
vastaan -- ja mitäpä se voisi muuta tehdäkään", hän lisäsi huoaten.
Teoderikin tyttärellä tuntui olevan roomalainen sielu.

"Me pelkäämme sen vuoksi", lisäsi Cassiodorus, "että kun saapuu tieto
valtaistuimen tyhjäksi jäämisestä, Roomassa syntyy kapina
hallitsijatarta vastaan joko Bysanttiin liittymisen tai Länsi-Rooman
oman keisarin hyväksi."

Cethegus sulki silmänsä ikäänkuin miettiäkseen.

"Sen vuoksi", jatkoi ruhtinatar, "täytyy kaiken olla selvänä, ennen
kuin kuolinsanoma ehtii Roomaan. Päättäväisen ja minulle uskollisen
miehen pitää vannottaa sotajoukoilla uskollisuusvala minulle --
tarkoitan pojalleni --, vallata kaikki tärkeät portit ja paikat,
pelästyttää senaatti ja aatelisto, voittaa kansa minun puolelleni ja
laittaa valtani horjumattomaksi, ennen kuin sitä on uhattukaan.

"Tähän toimeen on Cassiodorus -- ehdottanut sinua. Sano, otatko sen
toimen vastaan?"

Ruhtinattaren kädestä putosi maahan kultainen kirjoituspuikko.

Cethegus kumartui ottamaan sen ylös.

Hänellä oli vain tämä ainoa silmänräpäys niiden satojen ajatusten
selvittämiseksi, jotka risteilivät hänen päässään tarjouksen johdosta.

Oliko katakombeissa tehty salaliitto tullut ilmi? Kenties samalla
tiedettiin hänen osallisuutensa siihen.

Oliko tämä tuon viekkaan ja vallanhimoisen naisen virittämä ansa?

Vai olivatko nuo hullut todellakin niin sokeita, että pakottivat juuri
hänet tähän virkaan? Ja jos niin oli, mitä hänen piti tehdä?

Pitäisikö hänen käyttää tätä hetkeä hyväkseen, ryhtyä taisteluun ja
heti voittaa Rooma? Kenen hyväksi? Bysantinko! Tai Länsi-Rooman
keisarin? Kuka siksi tulisi?

Vai eivätkö asiat vielä olleet tarpeeksi kehittyneet.

Pitäisikö hänen nyt olla uskollinen voidakseen olla salaliitolle
hyödyksi?

Tämän ja useiden muiden epäilysten ja kysymysten tekemiseen ja
ratkaisemiseen hänellä oli vain se silmänräpäys, jolloin hän kumartui.
Hänen nopea, päättäväinen mielensä ei tarvinnutkaan enempää, kun hän
sitä paitsi oli kumartuessaan nähnyt avomielisen ja rehellisen ilmeen
Cassiodoruksen kasvoissa. Ojentaessaan kirjoituspuikon ruhtinattarelle
hän sanoi päättäväisesti: "Kuningatar, minä otan toimen vastaan."

"Hyvä on", sanoi ruhtinatar. Cassiodorus puristi Cetheguksen kättä.

"Jos Cassiodorus on ehdottanut minua tähän toimeen", sanoi Cethegus,
"niin hän on taas osoittanut syvää ihmistuntemustaan. Hän on kuoren
läpi nähnyt sydämeni."

"Mitä sillä tarkoitat?" kysyi Amalasunta.

"Kuningatar, ulkonäkö olisi voinut pettää hänet. Myönnän, etten
mielelläni näe barbaareja -- anteeksi -- gootteja Italian
hallitsijoina."

"Tämä avomielinen puhe on sinulle kunniaksi, ja minä annan anteeksi
roomalaiselle."

"Sitä paitsi olen jo vuosikymmeniä ollut kokonaan erilläni valtion
asioista ja julkisesta elämästä. Intohimojeni raivottua loppuunsa olen
elänyt rauhallisena huviloissani, huolimatta kuninkaiden suruista, ja
omistan aikani vain laulun runottarelle ja hiukan kirjallisuudelle.

"Beatus ille, qui procul negotiis" ["Onnellinen se, joka erillään
puuhista": Horatiuksen erään runon alku], toisti oppinut rouva huoaten.

"Mutta koska kunnioitan tieteitä ja Platonin oppilaana tahdon, että
viisaiden on hallittava, niin juuri sen vuoksi toivon, että
synnyinmaatani hallitsee kuningatar, joka vain synnyltään on
goottilainen, mutta mieleltään kreikkalainen ja hyveiltään roomalainen.

"Hänen mielikseen uhraan runottareni vihattujen valtion asioiden
vuoksi.

"Mutta vain sillä ehdolla, että tämä on viimeinen valtionvirkani.

"Otan tarjoamasi viran vastaan ja takaan päälläni Roomasta."

"Hyvä, tässä on sinulle tarpeelliset asiapaperit ja valtakirjat."

Cethegus silmäili nopeasti kaikkia papereita. "Tämä on nuoren kuninkaan
julistus roomalaisille sinun allekirjoittamanasi. Hänen
allekirjoituksensa puuttuu vielä."

Amalasunta kastoi sulkakynän purppurapuneeseen, jota amelungit
käyttivät Rooman keisarien tavoin, ja sanoi: "Tule kirjoittamaan
nimesi, poikani."

Atalarik oli koko edellisen keskustelun ajan seisonut molempia
kyynärpäitään pöytään nojaten ja terävästi tarkastanut Cethegusta.

Nyt hän kohottautui pystyyn. Hän oli tottunut käyttämään kaikkia
kruununperillisen ja sairaan oikeuksia.

"Ei", sanoi hän kiivaasti, "minä en kirjoita. En vain sen vuoksi, etten
luota tuohon kylmään roomalaiseen -- ei, en luota sinuun ollenkaan,
sinä ylpeä mies --. On sopimatonta, että te, kun korkea äidinisäni
vielä hengittää, jo tavoitatte hänen kruunuaan, te kääpiöt jättiläisen
kruunua. Hävetkää tunteettomuuttanne. Tuon esiripun takana kuolee
vuosisadan suurin sankari -- ja te ajattelette vain hänen
kuninkaallisen perintönsä jakoa."

Hän käänsi heille selkänsä ja meni hitaasti akkunan luo, pani kätensä
sisarensa vyötäisille ja silitti hänen kimaltelevaa, kaunista
tukkaansa.

Kauan Atalarik seisoi siinä sisarensa huomaamatta.

Äkkiä neito heräsi unelmistaan. "Atalarik", hän kuiskasi tarttuen
nopeasti veljensä käsivarteen ja viitaten marmoriportaita kohden, "kuka
on tuo mies tuolla, päässään sininen teräskypärä, joka juuri näkyy
pylvään takaa? Sano, kuka hän on?"

"Anna, kun katson", sanoi nuorukainen kumartuen eteenpäin. "Tuoko
tuolla? Hän on kreivi Vitiges, gepidien voittaja, urhoollinen sankari."

Ja hän kertoi sisarelleen kreivin urotöistä ja voitoista viime sodassa.

Sillä aikaa Cethegus katsahti kysyvästi ruhtinattareen ja ministeriin.

"Antaa hänen olla", huokasi Amalasunta. "Jollei hän tahdo, ei mikään
mahti maailmassa voi häntä pakottaa."

Cetheguksen kysymykset jäivät tekemättä sen vuoksi, että
kolminkertainen esirippu, joka ehkäisi äänten kuulumisen etuhuoneesta
kuninkaan makuukammioon, avautui.

Sairaan huoneesta tuli kreikkalainen lääkäri Elpidios ja kertoi, että
sairas oli äsken juuri herännyt pitkästä unesta ja lähettänyt hänet
pois saadakseen olla kahden kesken vanhan Hildebrandin kanssa, joka ei
koskaan poistunut hänen vuoteensa vierestä.




KUUDES LUKU.


Teoderikin makuuhuoneessa, jota jo keisarit olivat käyttäneet samaan
tarkoitukseen, vallitsi myöhemmän roomalaisen tyylin synkkä komeus.

Lukuisat korkokuvat seinissä ja kultakoristeet katossa kuvasivat
roomalaisten konsulien ja keisarien voittoja ja voittokulkueita.
Pakanallisten jumalat ja jumalattaret leijailivat ylpeinä niitten
päällä. Kaikkialla sekä rakennustaiteellisessa puolessa että
koristeissa vallitsi painostava komeus.

Merkillisenä vastakohtana näille oli kuninkaan puutteellisen
yksinkertainen vuode.

Tuskin jalankaan korkeudella marmorilattiasta oli korkea, paksusta
tammesta tehty vuode, johon muutamia peitteitä oli levitetty. Vain
kallisarvoinen purppuramatto, joka verhosi jalkoja, ja vuoteen eteen
asetettu, kullatuilla kynsillä varustettu jalopeurannahka --
vandaalikuninkaan lahja Afrikasta --, ilmaisivat sairaan kuninkaallista
arvoa. Kaikki muut huonekalut olivat yksinkertaisia, vaatimattomia ja
melkein karkean jykeviä.

Eräässä pylväässä huoneen takaosassa riippuivat kuninkaan kuparikilpi
ja leveä miekka, joita ei ollut käytetty moneen vuoteen.

Vuoteen pääpuolessa seisoi pää kumarassa ja surullisena vanha
aseenkantaja tarkoin katsellen sairaan kasvonpiirteitä. Tämä nojautui
vasempaan käsivarteensa ja käänsi ilmeikkäät, majesteetilliset kasvonsa
häneen päin.

Kuninkaan tukka oli harvaa ja ohimoiden kohdalla oli raskaan kypärän
paino vuosien vieriessä kuluttanut sen, mutta se oli vielä kiiltävän
vaaleanruskea eikä siinä näkynyt harmaita eikä valkoisia karvoja.
Mahtava otsa, säkenöivät silmät, hyvin kaareva nenä ja poskien syvät
vaot kertoivat suurista ajatuksista sekä suuresta voimasta niiden
toteuttamiseksi ja antoivat kasvoille majesteetillisen, ylevän ilmeen,
mutta hyväntahtoinen, vento piirre suun luona ilmaisi suuresta, hiukan
harmahtavasta parrasta huolimatta, lempeyttä ja viisautta, jolla
kuningas miespolven kuluessa oli palauttanut kulta-ajan Italiaan ja
kohottanut valtakuntansa sellaiseen kukoistukseen, että se jo silloin
muuttui sananlaskuksi ja runoilijat siitä lauloivat.

Kauan ja rakkaasti hänen kullanruskeat kotkansilmänsä katselivat
jättiläismäistä sairaanhoitajaa.

Sitten hän ojensi hänelle laihan, mutta suonikkaan oikean kätensä.
"Vanha ystävä", hän lausui, "nyt sanomme jäähyväiset toisillemme".

Vanhus lankesi polvilleen ja painoi kuninkaan kättä leveätä rintaansa
vasten.

"No, vanhus; nouse. Täytyykö _minun_ lohduttaa _sinua_?"

Mutta Hildebrand oli edelleen polvillaan ja nosti vain päätänsä sen
verran, että hän voi katsoa kuningasta silmiin. "Katso", sanoi tämä,
"minä tiedän, että sinulla, Hildungin poika, on esi-isiltäsi ja
isältäsi perintönä syvemmät tiedot ihmisten taudeista ja niiden
parantamiskeinoista kuin kaikilla näillä kreikkalaisilla lääkäreillä ja
lyydialaisilla puoskareilla.

"Ja ennen kaikkea: sinä olet luotettavampi.

"Sen vuoksi teen sinulle kysymyksen, johon sinun on rehellisesti
vastattava. Onko, kuten itse tunnen? Sano, täytyykö minun kuolla? Jo
tänään? Ennen yötä?"

Ja hän loi Hildebrandiin katseen, jolta ei voinut mitään salata.

Mutta vanhus ei tahtonutkaan salata, hän oli taas saanut entiset
voimansa.

"Niin, goottien kuningas, amelungien jälkeläinen, sinun täytyy kuolla",
hän sanoi. "Kuolema on jo pyyhkäissyt kädellään kasvojasi. Sinä et näe
enää auringonlaskua."

"Hyvä on", sanoi Teoderik kasvonpiirrettäkään väräyttämättä.
"Kreikkalainen, jonka lähetin pois, lupasi minulle kokonaisen päivän.

"Ja minähän tarvitsen aikani."

"Tahdotko taas kutsuttaa papit tänne?" kysyi Hildebrand pahalla
tuulella.

"En, en voisi heitä käyttää. Enkä heitä enää tarvitsekaan."

"Uni on sinua paljon vahvistanut ja poistanut sielustasi varjon, joka
on sitä jo kauan synkentänyt. Terve, Teoderik, Teodemerin poika, sinä
kuolet sankarikuninkaan tavoin."

"Minä tiedän", sanoi tämä hymyillen, "ettet sinä mielelläsi suvainnut
pappeja vuoteeni ääressä. Sinä olet oikeassa. He eivät voineet minua
auttaa."

"Mutta nyt -- kuka on sinua auttanut?"

"Jumala ja minä itse. Kuule!

"Ja nämä sanat olkoot jäähyväisemme. Kiitokseksi nelikymmenvuotisesta
uskollisuudestasi kerron vain sinulle yksin, en tyttärelleni enkä
Cassiodorukselle, mikä minua on vaivannut. Sano: mitä kansa luulee ja
mitä sinä luulet syyksi synkkämielisyyteen, joka yht'äkkiä valtasi
minut ja sorti minut tälle tautivuoteelle?"

"Italialaiset sanovat: katumus Boëthiuksen ja Symmachuksen kuolemasta."

"Oletko sinä sen uskonut?"

"En. En voinut uskoa, että sinä surisit petturien verta."

"Siinä teit aivan oikein. He eivät olisi mahdollisesti ansainneet
kuolemaa lain mukaan ja tekojensa vuoksi. Ja Boëthiusta rakastin sangen
suuresti.

"Mutta he olivat tuhatkertaisesti pettureita. Pettureita ajatuksissaan,
pettureita luottamustani, sydäntäni kohtaan. Olen pitänyt näitä
roomalaisia parempina kuin kansani parhaita. Ja he ovat siitä
kiitokseksi toivoneet kruunuani keisarille, kirjoittaneet
bysanttilaiselle imartelukirjeitä. He ovat pitäneet Justinusta ja
Justinianusta Teoderikin ystävyyttä parempana. En kadu ollenkaan noiden
kiittämättömien kuolemaa. Halveksin heitä. Arvaa vielä! Mitä olet
luullut?"

"Kuningas, perillisesi on lapsi ja ympärilläsi on vihollisia joka
puolella."

Sairas rypisti kulmakarvojaan:

"Nyt osuit lähemmäksi päämaalia. Olen aina tiennyt, mikä on
valtakuntani heikoin kohta. Pitkinä, unettomina öinä olen huokaillut
sen sisällisen heikkouden vuoksi, vaikka edellisenä iltana olenkin
pidoissa vieraiden lähettiläiden läsnäollessa näytellyt ylpeää
itseluottamusta. Sinä, vanhus, olet, tiedän sen, pitänyt minua liian
varmana. Mutta minä en uskaltanut näyttää kenellekään pelkoani, en
ystävälle enkä viholliselle. Muuten olisi valtaistuimeni vavissut. Olen
huokaillut yksinäisyydessä ja yksin olen suruni kantanut."

"Sinä olet itse viisaus, kuninkaani, mutta minä olin hullu", huudahti
vanhus.

"Katso", jatkoi kuningas sivellen vanhuksen kättä, "minä tiedän, miksi
olet ollut minulle vihoissasi. Sokean vihasikin italialaisia kohtaan
tunnen. Usko minua, se on sokea. Kenties samoin kuin minun rakkauteni
heitä kohtaan."

Hän huokasi ja vaikeni.

"Miksi olet levoton?"

"Anna minun lopettaa. Minä tiedän, että valtakuntani, maineikkaan,
vaivalloisen elämäni työ voi helposti hajota. Ja kenties
jalomielisyyteni vuoksi roomalaisia kohtaan. Käyköön niin! Ihmistyö ei
ole ikuinen ja jos olen tehnyt virheen hyvyydestä -- niin olkoon se
minun syyni."

"Suuri kuninkaani!"

"Mutta Hildebrand, eräänä yönä, jolloin niinikään valvoin, huolehdin ja
huokailin valtakuntani vaaroja, -- silloin tuli sieluni silmien eteen
toisen virheen muisto, ei hyvyydestä vaan kunnianhimosta tehdyn
virheen, verisen väkivallan muisto. Ja voi, voi minua, jos goottien
kansa joutuu perikatoon Teoderikin rikosten vuoksi! -- _Hänen, hänen_
kuvansa näyttäytyi minulle."

Sairas puhui nyt vaivalloisesti ja näytti hetken ajan levottomalta.

"Kenen kuva? Ketä sinä tarkoitat?" kysyi vanhus hiljaa, kumartuen
eteenpäin.

"Odovakaria", kuiskasi kuningas.

Hildebrand painoi päänsä alas. Synkän äänettömyyden jälkeen Teoderik
jatkoi vihdoin:

"Niin, vanhus, tämä oikea käteni -- sinähän tiedätkin sen -- on
surmannut jalon sankarin pitopöydässä, hänen ollessaan vieraanani. --
Kuumana pärskähti hänen verensä kasvoilleni ja loppumaton viha liekehti
vastaani hänen sammuvasta silmästään. Muutamia kuukausia sitten, tuona
yönä, ilmestyi hänen verinen, kalpea, vihaa hehkuva kuvansa minulle
kostonjumalan tavoin. Sydämeni vetäytyi kokoon kuin kuumetaudin
käsissä. Ja peloittava ääni sisässäni sanoi: tämän verityön vuoksi
valtakuntasi hajoaa ja kansasi joutuu perikatoon."

Hetken kuluttua Hildebrand rupesi puhumaan uhmamielinen ilme
silmissään:

"Kuningas, miksi olet peloissasi kuin nainen? Etkö ole tappanut satoja
omalla kädelläsi ja eikö kansasi ole tappanut tuhansia käskystäsi?
Emmekö tunkeutuneet tähän maahan noilta vuorilta ja raivanneet tietämme
useammassa kuin kahdessakymmenessä taistelussa, joissa kahlasimme
veressä polviin saakka. Mitä on yhden miehen veri siihen verraten? Ja
ajattele silloisia oloja. Neljä vuotta hän oli vastustanut sinua kuin
ikihärkä karhua. Kahdesti hän oli saattanut sinut ja koko kansasi
perikadon partaalle. Nälkä, miekka ja rutto kaatoivat goottejasi.
Vihdoin, vihdoin ylpeä Ravenna antautui nälkiintyneenä. Voitettuna
verivihollisesi makasi jalkojesi juuressa. Silloin kerrottiin sinulle,
että hänellä oli petos mielessä, että hän aikoi uudestaan ryhtyä tuohon
kamalaan taisteluun. Hän aikoi hyökätä sinun ja miestesi kimppuun jo
seuraavana yönä. Mitä sinun oli tehtävä? Haastaa hänet julkisesti
oikeuteen? Jos hän oli syyllinen, olisi hän ehtinyt tehdä tekonsa jo
ennen oikeuden istuntoa. Rohkeasti sinä ennätit edelle ja teit illalla
sen, minkä hän aikoi tehdä yöllä. Ja kuinka sinä olet voittoasi
käyttänyt? Tämä ainoa teko pelasti koko kansasi, esti uuden,
epätoivoisen taistelun. Sinä armahdit hänen liittolaisensa ja olet
antanut goottien ja italialaisten elää kolmekymmentä vuotta kuin
taivaan valtakunnassa. Ja nyt sinä rupeat katumaan tuota tekoa. Kaksi
kansaa siunaa sinua siitä ikuisesti. Minä -- minä olisin tappanut hänet
seitsemän kertaa."

Vanhus vaikeni. Hänen silmänsä loistivat ja hän näytti vihaiselta
jättiläiseltä. Mutta kuningas pudisti päätään.

"Se ei merkitse mitään, vanha soturi, ei kerrassaan mitään. Satoja
kertoja olen samaa vakuuttanut itselleni houkuttelevammin, hienommin
kuin sinä olet innoissasi voinut tehdä. Se ei auta ollenkaan. Hän oli
sankari -- ainoa vertaiseni! -- Ja hänet minä surmasin ilman mitään
todistusta hänen syyllisyydestään. Surmasin hänet epäluulosta,
kateudesta ja -- tulkoon se nyt kerrankin sanotuksi -- pelosta, pelosta
ryhtyä uudestaan koettelemaan voimia hänen kanssaan. Se oli ja on aina
törkeä rikos. -- En saanut lepoa mistään verukkeista. Synkkä
alakuloisuus valtasi minut. Hänen kuvansa vainosi minua siitä yöstä
alkaen lakkaamatta: juomingeissa ja neuvotteluissa, metsästysretkillä
ja kirkossa, valveilla ollessa ja unessa. Cassiodorus lähetti silloin
luokseni piispat ja papit. He eivät voineet minua auttaa. He kuulivat
rippini, näkivät katumukseni ja uskoni ja antoivat minulle anteeksi
kaikki synnit. Mutta rauhaa en saanut ja vaikka he antoivat minulle
anteeksi, niin -- en itse voinut antaa anteeksi itselleni. En tiedä,
johtuuko se esi-isiltäni peritystä pakanallisesta mielestäni, mutta
minä en voi hiipiä ristin taakse murhatun varjoa pakoon. En voi uskoa,
että minua pelastaa verityöstäni viattoman, ristillä kuolleen Jumalan
veri." -- -- --

Hildebrandin kasvoista loisti ilo.

"Sinä tiedät", hän sanoi innokkaasti, "etten ole koskaan voinut uskoa
noita ristipappeja. Sano, oi sano, uskotko sinäkin vielä Toriin ja
Odiniin? Ovatko he sinua auttaneet?"

Kuningas pudisti hymyillen päätään:

"Eivät, sinä vanha, parantumaton pakana. Sinun Valhallasi ei ole minua
varten. Kuule, mikä auttoi minua. Lähetin eilen piispat pois ja rupesin
itse tutkimaan sydäntäni. Ajattelin ja rukoilin ja käännyin Jumalan
puoleen. Ja minä tulin levollisemmaksi. Katso, viime yönä nukuin
levollisemmin kuin kuukausimääriin.

"Kun heräsin, ei kuume enää värisyttänyt jäseniäni. Olin levollinen ja
pääni oli aivan selvä. Ja minä ajattelin näin: Olen tehnyt sen, eikä
mikään armo eikä Jumalan ihme voi saada sitä tekemättömäksi. Niinpä hän
rangaiskoon minua. Ja jos hän on Mooseksen ankara Jumala, niin
kostakoon hän minulle ja rangaiskoon minua ja minun huonekuntaani
seitsemänteen polveen saakka. Minä vihin itseni ja sukuni Herran
kostolle. _Meidät_ hän hävittäköön, hän on vanhurskas. Mutta koska hän
on vanhurskas, ei hän voi rangaista tätä jaloa goottien kansaa toisen
rikoksesta. Hän ei voi hävittää sitä kuninkaan rikoksen tähden. Ei,
sitä hän ei tee. Ja jos tämän kansan kerran täytyy joutua turmioon,
silloin -- tunnen sen selvästi -- ei se tapahdu minun tekoni tähden.
Tämän vuoksi vihin itseni ja huonekuntani Herran kostolle. Ja niin minä
sain rauhan ja kuolen rohkeana."

Hän vaikeni. Hildebrand kumartui ja suuteli kuninkaan oikeaa kättä,
joka oli tappanut Odovakarin. --

"Nämä olivat jäähyväiseni sinulle, testamenttini ja kiitokseni sinulle
koko elämän kestäneestä uskollisuudesta. -- Nyt käyttäkäämme jäljellä
oleva aika vielä goottien kansan hyväksi. Tule, auta minut seisoalleni,
en voi kuolla patjoilla. Tuolla riippuvat aseeni. Anna ne minulle! --
Ei mitään vastaansanomista! -- Minä tahdon."

Hildebrandin täytyi totella. Reippaasti sairas nousi hänen avullaan
vuoteeltaan, heitti laajan purppuravaipan hartioilleen, vyötti miekan
kupeelleen, pani matalan, piikkisellä kruunulla varustetun kypärän
päähänsä ja nojasi kädellään raskaan keihään varteen, selkä huoneen
leveää doorilaista keskipylvästä vasten.

"No niin, kutsu nyt tyttäreni ja Cassiodorus ja kaikki muutkin, jotka
ovat tuolla ulkona."




SEITSEMÄS LUKU.


Hän seisoi siinä levollisena sillä aikaa kun vanhus työnsi oviverhot
molemmille sivuille, joten makuukammiosta ja etuhuoneesta muodostui
yksi yhtenäinen sali. Kaikki läsnäolijat -- sillä välin oli paikalle
saapunut yhä useampia roomalaisia ja gootteja -- lähestyivät kuningasta
ihmetellen ja kunnioituksesta vaitiollen.

"Tyttäreni", sanoi kuningas, "ovatko ne kirjeet valmiit, joissa
kuolemastani ja tyttärenpoikani valtaistuimelle nousemisesta
ilmoitetaan Bysanttiin?"

"Tässä ne ovat", sanoi Amalasunta.

Kuningas silmäili nopeasti kaikkia papyruskääröjä.

"Keisari Justinukselle. Ja tämä hänen veljenpojalleen Justinianukselle.
Miksei. Hän saa pian kruunun ja on nyt jo herransa herra. Cassiodorus
on ne laatinut -- huomaan sen kauniista vertauksista. Mutta, mitä tämä
on?" -- ja korkea, kirkas otsa synkkeni -- "pyydän että ottaisitte
minut, nuorukaisen, keisarilliseen suojelukseenne. Suojelukseen? Se
menee liian pitkälle. Voi teitä, jos teidän täytyy turvautua Bysantin
apuun. 'Pyytäen teidän ystävyyttänne.' Se on tarpeeksi Teoderikin
tyttärenpojalta."

Hän antoi kirjeet takaisin.

"Tässä on vielä kolmas kirje Bysanttiin? Kenelle? Teodoralle,
Justinianuksen jalolle puolisolle? Kuinka? Sirkustanssijattarelle?
Jalopeurojen vartijan hävyttömälle tyttärelle?"

Hänen silmänsä salamoivat.

"Hänellä on suuri vaikutusvalta puolisoonsa", huomautti Cassiodorus.

"Ei, tyttäreni ei saa kirjoittaa portolle, joka on häväissyt kaikkien
naisten kunnian."

Hän repi palasiksi papyruskäärön, meni sitten goottien luo salin
keskiosaan ja sanoi:

"Vitiges, urhoollinen soturi, mikä on toimesi minun kuoltuani?"

"Minä katsastan jalkaväkemme Tridentiumissa."

"Siihen toimeen ei voitaisi saada parempaa. Sinä et ole vielä toivonut
mitään, vaikka annoin sinulle oikeuden siihen gepidien kukistamisen
jälkeen. Eikö sinulla ole vieläkään mitään toivomista?"

"On, kuninkaani."

"Vihdoinkin! Se ilahduttaa minua -- puhu!"

"Tänään aiotaan kiduttaa erästä vanginvartijaa, joka kieltäytyi itse
kiduttamasta muuatta syytettyä ja löi liktoria. Herra kuningas, vapauta
tämä mies. Kiduttaminen on häpeällistä ja --"

"Vanginvartija on vapaa. Tästä hetkestä alkaen ei goottien
valtakunnassa enää käytetä kidutusta. Pidä siitä huoli, Cassiodorus.
Urhoollinen Vitiges, anna tänne kätesi. Lahjoitan sinulle muistoksi
tänä eronhetkenä vaaleanruskean, täysverisen ratsuni Valladan, että
kaikki tietäisivät, kuinka sinua kunnioitan. Jos joudut sen selässä
ollessasi vaaraan tai" -- lopun hän sanoi aivan hiljaa Vitigekselle --
"jos se kieltäytyy kulkemasta, niin kuiskaa sen korvaan minun nimeni.
-- Kuka vartioi Napolia? Thulunin herttua on liian töykeä. Sikäläinen
iloinen kansa on voitettava iloisilla kasvoilla."

"Nuori Totila tulee vartioimaan sikäläistä satamaa", sanoi Cassiodorus.

"Totila? Tuo poika, joka on iloinen kuin auringon säde? Siegfried,
jumalien suosikki? Häntä eivät sydämet voi vastustaa. Mutta, se on
totta. Kenties näiden italialaisten sydämet!" Hän huokasi ja jatkoi:

"Kuka vastaa meille Roomasta ja sen senaatista?"

"Cethegus Caesarius", sanoi Cassiodorus kädellään viitaten, "tämä jalo
roomalainen".

"Cethegus? Tunnen hänet hyvin. Katso minua silmiin, Cethegus."

Vastenmielisesti puhuteltu kohotti silmänsä, jotka hän oli nopeasti
painanut alas kuninkaan terävän katseen edessä. Ponnistaen kaikki
voimansa hän kuitenkin levollisesti kesti kotkansilmäyksen, joka tunki
hänen sielunsa läpi.

"Ei ollut hyvä, Cethegus, että sinunlaisesi mies pysytteli niin kauan
poissa valtion asioista. Ja meistä. Tai se oli vaarallista. Kenties
vielä vaarallisempaa on, että sinä -- nyt -- ryhdyt valtion
palvelukseen."

"Tämä ei ole tapahtunut minun tahdostani, kuningas."

"Takaan hänestä", huusi Cassiodorus.

"Hiljaa ystäväni! Maan päällä älköön kukaan taatko toisestaan. --
Tuskin itsestään. -- Mutta", hän jatkoi Cethegusta tutkivasti
katsellen, "pikku kreikkalaisille ei tämä ylpeä pää -- tämä Caesarin
pää -- petä Italiaa." Cetheguksen täytyi kestää vielä kerran tutkivan
kotkansilmän terävä katse ja hän saattoi vain vaivoin säilyttää
mielenmalttinsa. Sitten kuningas tarttui Cethegusta käsivarteen ja
kuiskasi hänelle:

"Kuule, mitä sinulle varoittaen ennustan. Ei yksikään roomalainen tule
enää istumaan Länsi-Rooman valtaistuimella. Hiljaa, ei mitään
vastaansanomista. Olen varoittanut sinua. -- -- -- Mikä melu ulkona
on?" hän kysyi kääntyen nopeasti tyttärensä puoleen, joka antoi
vartijana olevalle roomalaiselle käskyjä hiljaisella äänellä.

"Ei mitään, kuninkaani! Ei mitään merkillisempää, isäni!"

"Mitä? Salaisuuksia minun edessäni? Kruununi kautta! Tahdotteko te jo
hallita, vaikka vielä olen elossa? Kuulin vieraan kielen kaikua ulkoa.
Ovet auki!"

Etuhuoneesta ulompaan saliin vievät ovet avattiin.

Lukuisain goottien ja roomalaisten joukossa oli pieniä olentoja,
omituisia ulkomuodoltaan ja omituisissa puvuissa. Keskiruumista peitti
sudennahka, päässä oli suippolakki ja selässä pitkä, kulunut
lammasnahkaturkki. Hämmästyneinä ja kuninkaan äkillisen näkemisen
valtaamina muukalaiset vaipuivat polvilleen kuin salaman iskeminä.

"Ahaa, avaarien lähettiläät, ryövärijoukon, joka samoilee valtakuntamme
itärajoilla. Tuotteko te säädetyn vuosiveron?"

"Herra, me tuomme sen vielä tällä kertaa -- turkiksia -- villamattoja
-- miekkoja -- kilpiä. -- Tässä ne ovat. Me toivomme, että ensi vuonna
-- me tulimme katsomaan --"

"Te tulitte katsomaan, oliko vanha Didrik Berniläinen jo tullut
vanhuudenheikoksi? Te luulitte, että olin jo kuollut ja että voitte
kieltäytyä maksamasta veroa jälkeläiselleni. Te erehdytte, vakoilijat."

Hän tarttui ikäänkuin tutkien erääseen niistä miekoista, joita
lähettiläät olivat asettaneet hänen eteensä, otti toisella kädellä
kärjestä, toisella kädensijasta --: nykäys vain ja miekka katkesi. Hän
heitti palaset lähettilästen eteen.

"Avaareilla on huonot miekat", hän sanoi levollisesti. "Tule tänne,
Atalarik, valtakuntani perillinen. He eivät tahdo uskoa, että sinä
jaksat kantaa kruunuani. Näytä heille, kuinka sinä käyttelet minun
keihästäni."

Nuorukainen riensi hänen luokseen. Kunnianhimon hehkuva puna peitti
hänen kalpeat kasvonsa.

Hän tarttui äidinisänsä raskaaseen keihääseen ja heitti sen sellaisella
voimalla kilpeä kohti, jonka lähettiläät olivat ripustaneet erääseen
salin puupylvääseen, että se puhkaisi kilven ja upposi vielä syvälle
puuhun.

Ylpeänä kuningas pani vasemman kätensä tyttärenpoikansa pään päälle ja
huusi lähettiläille:

"Menkää nyt ja kertokaa kotonanne, mitä olette täällä nähneet."

Hän kääntyi ja ovet suljettiin hämmästyneiden avarien mentyä.

"Antakaa minulle pikarillinen viiniä. -- Kenties viimeinen? Ei,
sekoittamatonta! Germaanien tavan mukaan!" -- Hän viittasi
kreikkalaisen lääkärin pois luotaan. "Kiitos, vanha Hildebrand, tästä
juomasta. -- Minä juon goottien onneksi."

Hän tyhjensi pikarin hitaasti ja asetti sen vielä vakavasti
marmoripöydälle.

Mutta nyt kohtasi hänet yht'äkkiä, salaman tavoin se, mitä lääkärit
olivat kauan odottaneet. Hän horjui, kouraisi rintaansa ja kaatui
taaksepäin Hildebrandin syliin. Tämä laskeutui hitaasti polvilleen ja
antoi ruumiin solua marmorilattialle, pitäen kruununkypärällä
koristettua päätä sylissään.

Kaikki pidättivät kuunnellen henkeään, mutta kuningas ei
liikahtanutkaan. Kovasti parkaisten Atalarik heittäytyi ruumiin päälle.






TOINEN KIRJA

ATALARIK




ENSIMMÄINEN LUKU.


Syystä ystävät pelkäsivät ja viholliset toivoivat, että kuninkaan
kuolemasta aiheutuisi suuria vaaroja nuorelle goottien valtakunnalle.

Ei ollut vielä kulunut neljääkymmentä vuotta siitä, kun Teoderik
Bysantin keisarin kehoituksesta oli mennyt kansoineen Isonzon yli ja
riistänyt onnenonkijalta Odovakarilta, jonka germaanilaiset
palkkasotilaat olivat eräässä kapinassa koroittaneet Länsi-Rooman
valtaistuimelle, kruunun ja hengen.

Kuninkaan viisaus ja suuruus eivät olleet voineet poistaa sitä
epävarmuutta, joka alusta alkaen vallitsi hänen enemmän rohkeassa kuin
hyvin harkitussa luomassaan.

Huolimatta hänen lempeästä hallituksestaan tunsivat italialaiset --
emmekä tahdo heitä siitä tuomita -- syvästi vieraan vallanalaisuuden
häpeän.

Nämä vieraat olivat kaksinkerroin vihatut barbaareina ja
kerettiläisinä.

Senaikaisen katsantokannan mukaan Länsi- ja Itä-Rooman valtakuntia
pidettiin jakamattomana yhtenäisyytenä, ja sen jälkeen kun keisarinarvo
Lännessä loppui, pidettiin Itä-Rooman keisaria Lännen ainoana,
laillisena hallitsijana. Bysanttiin olivat siis kaikkien roomalaisten
isänmaanystävien ja kaikkien Italian oikeauskoisten silmät suunnatut.
Bysantista päin he toivoivat vapautusta kerettiläisten, barbaarien ja
tyrannien ikeestä.

Ja Bysantilla oli sekä voimaa että halua tämän toivomuksen
täyttämiseen. Vaikka keisarin alamaiset eivät olleetkaan Caesarin tai
Trajanuksen roomalaisia, niin Itä-Rooman keisarikunta kuitenkin oli
paljon ylempänä goottien valtakuntaa korkean sivistyksensä ja hyvin
järjestetyn valtiomuotonsa vuoksi.

Eikä siltä suinkaan puuttunut halua käyttää tätä etevämmyyttä
barbaarivaltakunnan kukistamiseksi, sillä molempien valtioiden välinen
suhde oli alusta alkaen perustettu juonille, epäluuloille ja salaiselle
vihalle.

Ennen Italiaan lähtöään gootit olivat majailleet Tonavan maissa ja
tehneet Bysantin kanssa liiton, joka ei tyydyttänyt kumpaakaan
osakasta. Heidän kuninkaansa kunnianhimon ja keisarin petollisuuden
vuoksi oli näiden erilaisten liittolaisten välillä melkein joka vuosi
syttyä ilmi sota. Useita kertoja Teoderik oli, vaikka keisari oli
ystävyyden aikana antanut hänelle valtakunnan korkeimmat kunniasijat ja
nimittänyt hänet konsuliksi, patriisiksi ja ottopojakseen, vienyt
aseensa aivan keisarikaupungin porteille saakka.

Lopettaakseen nämä alituiset rettelöt keisari Zeno oli teräväpäisenä
valtiomiehenä keksinyt aito bysanttilaisen keinon saadakseen
kiusallisen goottikuninkaan ja hänen kansansa pois läheisyydestään
siten, että hän antoi Teoderikille Danaon lahjana Italian, joka ensin
oli ryöstetty sankarillisen Odovakarin rautaisesta kädestä.

Päättyipä molempien ruhtinasten välinen taistelu miten tahansa,
Bysantti voittaisi joka tapauksessa.

Jos Odovakar voittaisi, olisivat gootit ja heidän pelättävä
kuninkaansa, jolle täytyi antaa hallittavaksi kauniita maakuntia ja
maksaa suuria pakkoveroja, ikuisiksi ajoiksi vaarattomat.

Jos Teoderik voittaisi, saataisiin kukistetuksi ja rangaistuksi
vallananastaja, jota Bysantti ei koskaan ollut tunnustanut
hallitsijaksi. Ja kun Teoderik keisarin nimessä ja toimesta voittaisi
Italian ja hallitsisi sitä, olisi Länsi-Rooma taas yhdistetty
Itä-Roomaan kunniakkaalla valloituksella.

Mutta tämän hienosti ajatellun suunnitelman tulos ei ollut keisarin
toivon mukainen.

Sillä kun Teoderik oli voittanut ja perustanut valtakuntansa Italiassa,
kehittyi heti hänen sielunsa koko suuruus ja hän hankki itselleen
aseman, jossa hän kaikista muodollisista kohteliaisuuksista huolimatta
oli täydellisesti riippumaton Bysantista.

Vain muutaman kerran, milloin se häntä hyödytti, hän vetosi muodon
vuoksi siihen, että keisari oli hänet valtuuttanut valloittamaan
Italian ja silloinkin hän teki sen vain heikentääkseen italialaisten
vastahakoisuutta. Todellisuudessa hän hallitsi italialaisia samoin kuin
goottejansakin, ei bysanttilaisena valtionhoitajana eikä nimessä, vaan
oman oikeutensa voimalla, voittonsa voimalla goottien ja italialaisten
kuninkaana.

Tästä tietenkin johtui keisarin kanssa eripuraisuuksia, jotka useita
kertoja puhkesivat ilmisotana molempien valtakuntien välillä.

Oli siis selvää, että Bysantissa oltiin hyvin valmiita tekemään loppu
italialaisten huokauksista vapauttamalla heidät barbaarien ikeestä,
niin pian kuin luultiin oltavan tarpeeksi väkeviä.

Eikä gooteilla ollut ketään liittolaisia näitä ulkonaisia ja sisällisiä
vihollisia vastaan.

Sillä Teoderikin maine ja arvo sekä hänen sukulaisuussuhteensa kaikkiin
germaanilaisiin ruhtinaisiin olivat hankkineet hänelle vain
jonkinlaisen siveellisen yliherruuden, mutta ei mitään vahvistusta
hänen vallalleen.

Goottien valtakunta, jonka nerokas mies oli hurjanrohkeasti istuttanut
roomalaisen sivistysmaailman sydämeen, ei ollut välittömässä yhteydessä
vielä roomalaistumattomien kansojen kanssa. Se ei saanut lisää vereksiä
germaanilaisia aineksia, jotka yhä nuorensivat samoihin aikoihin
syntynyttä frankkien valtakuntaa ja suojelivat ainakin sen koillisosia
roomalaistumisesta johtuneesta turmeluksesta, sillä aikaa kun
pientä goottilaissaarta kaikilta puolin huuhtelivat ja jäytivät
roomalaiselämän vihamieliset aallot pienentäen sitä vuosi vuodelta.

Niin kauan kun Teoderik, tämän uhkarohkean luoman mahtava laatija, eli,
peitti hänen nimensä loisto vaarat ja hänen valtakuntansa heikkoudet.

Syystä ajateltiin pelolla sitä hetkeä, jolloin tämän epävarman laivan
peräsin joutuisi naisen tai sairaan nuorukaisen käteen. Pelättävissä
oli italialaisten kapina, keisarin sekaantuminen asiaan, kukistettujen
kansojen luopuminen ja vihamielisten raakalaisheimojen hyökkäykset.

Jos vaarallinen hetki kuitenkin kuluisi rauhallisesti, tuli siitä
etupäässä kiittää kuninkaansa ystävän ja monivuotisen ministerin
Cassiodoruksen väsymättömän innokasta ja huolellista toimeliaisuutta.
Hän oli jo viikkoja ennen kuninkaan kuolemaa ryhtynyt tarpeellisiin
toimenpiteisiin ja kaksinverroin huolellisempi hän oli nyt Teoderikin
kuoltua.

Italialaisten pysyttämiseksi levollisina annettiin heti julistuskirja,
jossa Italialle ja maakunnille ilmoitettiin ikäänkuin kaikessa rauhassa
jo tapahtuneena asiana, että Atalarik oli noussut valtaistuimelle
äitinsä holhoomana.

Valtakunnan joka osaan lähetettiin heti virkamiehiä vannottamaan
kansalla uskollisuudenvalaa, mutta heidän oli samalla nuoren kuninkaan
nimessä valalla luvattava, että uusi hallitus säilyttää kaikki
italialaisten ja maakuntalaisten oikeudet ja ottaa esikuvakseen suuren
vainajan lempeyden ja suosion roomalaisia alamaisiaan kohtaan.

Samalla pidettiin kuitenkin huolta suuren goottilaisen sotajoukon
lähettämisestä rajoille sekä tärkeimpiin ja levottomimpiin
kaupunkeihin, ettei valtakunnan ulkonaisilla ja sisällisillä
vastustajilla olisi halua ryhtyä vihollisuuksiin. Keisarihovin kanssa
uusittiin ja vahvistettiin hyvät suhteet lähettiläiden ja hyvin
imartelevien kirjeiden avulla.




TOINEN LUKU.


Mutta Cassiodoruksen ohella oli toinenkin mies, joka tänä murrosaikana
näytteli huomattavaa ja holhoojahallituksen mielestä hyvin ansiokasta
osaa.

Tämä mies oli Cethegus.

Hän oli ottanut vastaan tärkeän Rooman kaupunginpäällikön viran.

Niin pian kuin kuningas oli sulkenut silmänsä, Cethegus oli rientänyt
täyttä karkua palatsista ja Ravennan porteilta hänelle uskottuun
Tiber-kaupunkiin ja saapunut sinne, ennenkuin tieto kuninkaan
kuolemasta ehti levitä.

Jo ennen päivän koittoa hän oli kutsunut senaattorit koolle
"Senaattiin" s.o. Domitianuksen sirkukseen lähellä Janus Geminusta,
oikealle Severuksen kaaresta, ympäröinyt rakennuksen goottilaisella
väellä, ilmoittanut hämmästyneille senaattoreille -- joista hän useita
oli äskettäin nähnyt katakombeissa ja joita hän oli kiihoittanut
karkoittamaan barbaarit maasta -- jo tapahtuneesta hallitsijan
vaihdosta ja (huomauttaen muutamin sanoin kokouspaikkaankin näkyvistä
goottilaisen sotajoukon keihäistä) ottanut heiltä uskollisuuden- ja
kuuliaisuudenvalan Atalarikille vastustusta sietämättömällä nopeudella.

Hän lähti "senaatista" jättäen isät sinne vartioituina ja meni
flaavilaiseen amfiteatteriin, jonne oli kutsunut roomalaiset koolle.
Hän piti kokouksen vahvan goottilaisen sotaväenosaston vartioimana ja
voitti helposti käännettävät "kviritit" nuoren kuninkaan puolelle
mestarillisella puheella.

Hän kertoi heille Teoderikin hyvistä töistä ja lupasi, että he saisivat
osakseen samanlaista lempeyttä vainajan sisarenpojaltakin, jonka muuten
koko Italia, maakunnat ja tämän kaupungin isät olivat tunnustaneet
hallitsijaksi. Hän ilmoitti, että Amalasuntan ensimmäinen hallitustoimi
olisi Rooman kansan yleinen ruokkiminen leivällä ja viinillä, ja päätti
puheensa ilmoittamalla seitsenpäiväiset sirkusleikit, -- kilpa-ajot
kahdenkymmenen yhden espanjalaisen nelivaljakon välillä -- jolla hän
viettää Atalarikin valtaistuimelle nousemista ja ryhtymistään
kaupunginpäällikön virkaan.

Silloin kohotettiin tuhat-ääninen riemuhuuto kuningattaren ja hänen
poikansa kunniaksi, mutta vielä äänekkäämpi Cetheguksen kunniaksi.
Kansa hajautui iloisena, senaattorit päästettiin vapaiksi ja ikuinen
kaupunki oli pelastettu gooteille.

Prefekti kiirehti kotiinsa Kapitoliumin juurelle, sulkeutui
huoneisiinsa ja alkoi innokkaasti kirjoittaa kertomustaan
hallitsijattarelle. --

Vähän ajan perästä kuului ankara koputus talon vaskiportilta. Koputtaja
oli Lucius Licinius, nuori roomalainen, jonka opimme katakombeissa
tuntemaan. Hän löi miekan kahvalla porttia niin, että koko talo tärisi.

Hänen mukanaan oli Scaevola, lainoppinut -- joka oli myöskin ollut
suljettuna senaattiin -- otsa kovin rypyssä sekä pappi Silverius
kavalan näköisenä.

Portinvartija kurkisti varovaisesti muurissa olevasta pienestä aukosta,
mutta päästi miehet sisään tunnettuaan Liciniuksen.

Nuorukainen riensi kiivaasti muiden edellä hyvin tuttua tietä eteisen,
atriumin ja sen pylväskäytävän kautta Cetheguksen lukukamariin.

Kun tämä kuuli nopeita askeleita, nousi hän lavitsalta, jolla oli
maannut kirjoittamassa, ja kätki kirjeet hopeaheloilla koristettuun
rasiaan.

"Kas, isänmaan vapauttajat", sanoi hän hymyillen ja meni heitä vastaan.

"Hävytön petturi", huusi hänelle Licinius käsi miekan kahvassa -- viha
tukahdutti häneltä äänen niin, ettei hän voinut jatkaa. Sen sijaan hän
veti leveän miekkansa puoleksi ulos tupesta.

"Seis, anna hänen ensin puolustautua, jos hän voi", läähätti juuri
perille saapunut Scaevola ja karkasi kiinni nuorukaisen käteen.

"Mahdotonta on, että hän olisi luopunut pyhän kirkon asiasta", sanoi
Silverius tullessaan sisään.

"Mahdotonta?" nauroi Licinius. "Kuinka? Oletteko te hulluja, vai olenko
minä? Eikö hän ole pitänyt meitä ritareita koteihimme suljettuina? Eikö
hän ole panettanut portteja kiinni ja vannottanut roskaväellä valan
raakalaisille?"

"Eikö hän ole", jatkoi Cethegus, "vanginnut jaloja kaupunginisiä,
kolmesataa luvultaan kuuriaan, kuten hiiriä hiirenpyydyksiin?
Kolmesataa ylhäistä hiirtä!"

"Lisäksi hän pilkkaa meitä! Aiotteko te kärsiä tätä?" huusi Licinius.
Scaevolakin kalpeni vihasta.

"Ja mitä te olisitte tehneet, jos teidän olisi annettu toimia
vapaasti?" kysyi prefekti pannen kätensä ristiin rinnoilleen.

"Mitäkö me olisimme tehneet?" vastasi Licinius, "mitäkö -- sen, mistä
sinä olet satoja kertoja puhunut kanssamme? Niin pian kuin tieto
tyrannin kuolemasta olisi tänne saapunut, olisimme tappaneet kaikki
kaupungissa olevat gootit, julistaneet tasavallan ja nimittäneet kaksi
konsulia --"

"Liciniuksen ja Scaevolan tietysti, se olikin pääasia. No ja sitten?
Entä sitten?"

"Entä sitten? Vapaus olisi voittanut!"

"Hulluus olisi voittanut", ärjäsi Cethegus pelästyneille miehille.
"Olipa hyvä, että teidän kätenne sidottiin. Te olisitte turmelleet
kaiken toivon ikuisiksi ajoiksi. Katsokaa näitä ja kiittäkää minua
polvillanne!"

Hän otti muutamia asiapapereita eräästä papyruskotelosta ja antoi ne
hämmästyneille salaliittolaisille.

"Lukekaa nyt! Vihollinen oli saanut varoituksen ja punonut
mestarillisesti paulan Rooman kaulan ympärille. Jollen minä olisi
toiminut, olisi kreivi Vitiges kymmenen tuhannen gootin kanssa tällä
hetkellä salarisella portilla pohjoisessa, huomenna olisi nuori Totila
sulkenut Tiberin suun etelässä Napolista tuomallaan laivastolla; ja
Thulunin herttua oli tulossa kahdenkymmenen tuhannen miehen kanssa
lännestä päin Hadrianuksen hautaa ja Aureliuksen porttia vastaan. Jos
olisitte tänään koskeneet ainoaankaan goottiin, niin kuinka olisi
käynyt?"

Silverius alkoi hengittää vapaammin. Toiset kaksi vaikenivat
häpeissään. Mutta Licinius tointui pian hämmästyksestään:

"Me olisimme uhitelleet barbaareille muuriemme takana", sanoi hän
heittäen kauniin päänsä kenoon.

"Niin. Sitten kun _minä_ panen nämä muurit kuntoon, voimme uhitella
iäti, Licinius, mutta näin ollen -- emme päivääkään."

"Olisimme ainakin kuolleet vapaina kansalaisina", sanoi Scaevola.

"Sen te olisitte voineet tehdä kolme tuntia sitten kuuriassa", nauroi
Cethegus olkapäitään kohauttaen.

Silverius astui häntä kohden kädet levällään ikäänkuin syleilläkseen
häntä, mutta Cethegus vetäytyi syrjään.

"Sinä olet pelastanut meidät kaikki, sinä olet pelastanut kirkon ja
isänmaan! Minä en ole koskaan sinua epäillyt", sanoi pappi.

Silloin Licinius tarttui prefektin käteen, jonka tämä mielellään antoi
hänelle.

"Minä olen epäillyt sinua", huudahti hän rakastettavan suorasukaisesti,
"anna minulle anteeksi, suuri roomalainen. Tämä miekka, jonka piti
lävistää sinut tänään, palvelee sinua tästä hetkestä alkaen ikuisesti.
Ja jos vapauden päivä koittaa, silloin ei konsuleita, vaan terve,
diktaattori Cethegus."

Ja hän riensi ulos loistavin silmin. Prefekti loi hänen jälkeensä
tyytyväisen silmäyksen.

"Diktaattori, miksei, mutta vain tasavallan varmuuden turvaamiseksi",
sanoi lainoppinut ja seurasi Liciniusta.

"Niinpä kyllä", hymyili Cethegus, silloin herätämme me Camilluksen ja
Brutuksen taas eloon ja lähdemme viemään tasavaltaa eteenpäin siitä,
mihin he sen jättivät tuhat vuotta sitten. Eikö niin Silverius?"

"Rooman prefekti", sanoi pappi, "sinä tiedät, että minä
kunnianhimossani luulin johtavani sekä isänmaan että pyhän kirkon
asioita. Tästä hetkestä alkaen en sitä enää tee. Sinä johdat, minä
seuraan. Mutta lupaa yksi asia: takaa roomalaisen kirkon vapaus ja --
vapaa paavinvaali."

"Takaan", sanoi Cethegus, "kunhan vain Silverius on päässyt paaviksi.
Olkoon menneeksi." --

Pappi meni tiehensä hymy huulilla, mutta mieli raskaana.

"Menkää", sanoi Cethegus vähän ajan kuluttua katsoen noiden kolmen
jälkeen. "Te ette kukista tyrannia -- te tarvitsette tyrannin."

Tämä päivä, tämä hetki oli ratkaiseva Cethegukselle. Melkein
tahdottomasti hän ajelehti tapausten virran mukana uusiin mielialoihin
ja päämääriin, jotka olivat tähän saakka olleet epäselviä tai joita hän
oli pitänyt pikemmin unelmina kuin varsinaisina päämäärinä.

Hän tunsi tällä hetkellä olevansa tilanteen ainoa herra. Hänellä oli
täydellisesti käsissään aikansa molemmat suuret puolueet, goottilainen
hallitus ja sen viholliset, salaliittolaiset.

Tämän mahtavan miehen rinnassa heräsi äkkiä mitä vilkkaimpaan
toimintaan päävaikutin, jonka hän oli luullut vuosikymmeniä sitten
kuolleen. Rajaton halu, voisi melkein sanoa tarve _hallita_ teki äkkiä
tämän lahjakkaan sielun kaikki voimat käyttökykyisiksi ja pani ne
kiivaaseen liikkeeseen.

Cornelius Cethegus Caesarius oli vanhan ja suunnattoman rikkaan suvun
jälkeläinen, suvun, jonka esi-isä perusti sen maineen sotapäällikkönä
ja valtiomiehenä Caesarin aikana -- hänen sanottiin olleen suuren
diktaattorin poika. -- Cetheguksella oli monipuoliset luonnonlahjat ja
suuri omaisuus. Tulisia intohimojansa hän voi mielinmäärin tyydyttää
rikkautensa nojalla ja rikkauttaan hän kartutti suurien
luonnonlahjojensa avulla.

Hän sai huolellisimman kasvatuksen, mitä siihen aikaan roomalaiselle
aatelisnuorukaiselle voitiin antaa.

Parhaiden opettajien johdolla hän opiskeli kaunotaiteita. Parhaissa
kouluissa Berytuksessa, Aleksandriassa ja Ateenassa hän harjoitti
loistavalla menestyksellä lakitiedettä, historiaa ja filosofiaa.

Mutta tämä ei tyydyttänyt häntä. Hän tunsi henkäyksen aikansa kaikkien
tieteiden ja taiteiden rappeutumisesta. Filosofiakin hävitti hänestä
vain uskon viimeisetkin jäännökset antamatta hänelle sijaan mitään
positiivisen vakaumuksen tunnetta.

Kun hän oli palannut opintomatkaltaan, pani hänen isänsä hänet ajan
tavan mukaan valtion palvelukseen. Tuo suurilahjainen mies kohosi
nopeasti virasta toiseen.

Mutta yht'äkkiä hän luopui kaikista viroista.

Kun hän oli oppinut tarkoin tuntemaan valtion asiat, ei hän enää
tahtonut olla rattaana suuressa valtiokoneistossa, joka
rajoitti vapautta ja jossa hän sitäpaitsi joutuisi palvelemaan
barbaarikuningasta.

Silloin hänen isänsä kuoli ja Cethegus, joka nyt oli päässyt oman
itsensä ja suunnattoman omaisuuden herraksi, heittäytyi -- yhtä
voimakkaasti kuin hän muutkin työnsä teki -- huvien, nautinnon ja
hekuman villeimpiin pyörteisiin.

Rooman huvitukset olivat pian nautitut. Hän teki pitkiä matkoja
Bysanttiin ja Egyptiin; menipä vielä Intiaankin.

Ei ollut sitä ylellisyyttä eikä sitä viatonta tai rikollista nautintoa,
mitä hän ei olisi koetellut. Vain teräksinen ruumis voi kestää näiden
matkojen rasitukset ja kieltäymykset, seikkailut ja hurjistelut.

Kahdentoista vuoden kuluttua hän palasi Roomaan.

Kerrottiin, että hän aikoi rakennuttaa Roomaan suurenmoisen palatsin;
iloittiin jo edeltäpäin ylellisestä elämästä hänen taloissaan ja
huviloissaan. Mutta pettymys oli suuri.

Cethegus rakennutti vain pienen talon Kapitoliumin juurelle, sisusti
sen mitä mukavimmin hienostuneen makunsa mukaan ja eli erakkona
keskellä väkirikasta Roomaa.

Aivan odottamatta hän julkaisi kertomuksen matkoistaan sekä selonteon
vähemmän tunnetuista maista ja kansoista, joihin hän itse oli
tutustunut.

Kirjalla oli tavaton menestys. Cassiodorus ja Boëthius kiistelivät
hänen ystävyydestään; suuri kuningas tahtoi saada hänet hoviinsa.

Mutta äkkiä hän katosi taas Roomasta.

Hänen kohtalostaan ei tiedetty, vaikka ihmiset koettivatkin päästä
siitä selville, mitkä uteliaisuudesta, mitkä osanotosta, mitkä
vahingonilosta.

Kerrottiin, että köyhät kalastajat olivat löytäneet hänet muutamana
aamuna Tiberin rannalta kaupungin porttien ulkopuolelta tainnoksissa ja
puolikuolleena.

Mutta muutamia viikkoja sen jälkeen hän ilmestyi valtakunnan
koillisrajalle, harvasti asuttuihin Tonavan maihin, joissa parhaillaan
riehui verinen sota gepidejä, avareja ja sklaveneja vastaan.

Siellä hän taisteli kuolemaa halveksivalla urhoollisuudella näitä
raakalaisia vastaan, seurasi heitä valitsemillaan ja palkkaamallaan
vapaaehtoisten joukolla heidän kalliorotkoissa oleviin piilopaikkoihinsa
saakka ja nukkui joka yö routaisella maalla. Ja kun goottilainen
sotapäällikkö antoi hänelle suuremman joukon partioretkeä varten,
hyökkäsi hän sen sijaan Sirmiumia, vihollisen pääkaupunkia vastaan ja
valloitti sen, osoittaen siinä sekä suurta sotapäälliköntaitoa että
urhoollisuutta.

Sodan päätyttyä hän matkusteli taas Galliassa, Espanjassa ja Bysantissa
sekä palasi sieltä takaisin Roomaan, jossa hän eli täydellisesti
toimettomuudessa ja yksinäisyydessä hyläten kaikki sotilas-,
valtiolliset ja tieteelliset virat ja arvot, joita Cassiodorus tahtoi
väkisin hänelle antaa.

Hän ei näyttänyt enää välittävän mistään muusta kuin tieteistään.

Muutamia vuosia takaperin hän oli eräältä Gallian matkalta tuonut
mukanaan kauniin nuorukaisen tai pojan, jolle hän näytteli Roomaa ja
Italiaa ja jota kohtaan hän osoitti isällistä rakkautta ja huolenpitoa.

Sanottiin hänen aikovan tehdä hänet ottopojakseen. Sillä aikaa kun tämä
nuorukainen oli hänen luonaan, luopui hän yksinäisestä elämästään ja
kutsui Rooman aatelisnuorukaiset huvilaansa loistaviin juhliin.
Kaikissa niissä juhlissa, joihin hänet vuorostaan kutsuttiin ja joihin
kaikkiin hän meni, hän osoittautui erinomaiseksi seuramieheksi.

Mutta kun hän oli lähettänyt nuoren Julius Montanuksen Aleksandrian
oppikouluihin ja hänen seuranaan suuren joukon opettajia, vapautettuja
ja orjia, katkaisi hän yht'äkkiä kaiken seurustelun ja vetäytyi
täydellisimpään yksinäisyyteen tyytymättömänä -- kuten näytti -- sekä
Jumalaan että koko maailmaan.

Suurella vaivalla pappi Silveriuksen ja Rusticianan onnistui saada
hänet luopumaan levostaan ja liittymään salaliittoon katakombeissa. Hän
rupesi, kuten hän itse sanoi, isänmaanystäväksi pelkästä ikävästä.

Kuninkaan kuolemaan saakka hän oli todellakin melkein vastenmielisesti
ollut mukana tässä puuhassa, jonka johtajana hän kuitenkin oli yhdessä
diakonin kanssa.

Mutta nyt muuttuivat asiat.

Hänen olemuksensa syvin piirre, tarve koettaa kykyään hengen kaikilla
mahdollisilla alueilla, voittaa vaikeudet, olla etevämpi
kilpailijoitaan, hallita yksin ja vastustamatta kaikilla elämän
aloilla, joihin hän ryhtyi, ja voitonseppeleen saavutettuaan heittää se
pois ja hankkia itselleen uusia toimintamuotoja, ei ollut vielä tähän
saakka missään löytänyt täydellistä tyydytystä.

Taide, tiede, nautinnot, valtiomiehen maine, sotilaskunnia -- kaikki ne
olivat houkutelleet häntä ja kaikki ne hän oli saavuttanut
täydellisimmin kuin kukaan muu, mutta tyhjäksi olivat ne hänen sielunsa
jättäneet.

Hallita, olla ensimmäinen, voittaa epäsuotuisat olosuhteet
kaikilla niillä keinoilla, joita muita voimakkaammalla miehellä on
käytettävänään, ja siten hallita rautakädellä tomussa ryömiviä ihmisiä
-- se oli ainoa päämäärä, johon hän oli pyrkinyt tietensä ja
tietämättään. Vain sellaisissa oloissa hän tunsi oikein elävänsä.

Hänen leveä rintansa kohoili sen vuoksi tällä hetkellä ylpeistä
täyteläisistä hengenvedoista. Hän, tuo jääkylmä, hehkui siitä tiedosta,
että hän tällä hetkellä voi yhdellä silmäyksellään hallita aikansa
molempia toisilleen vihamielisiä voimia, gootteja ja roomalaisia. Ja
tämä hurmaava tietoisuus omasta vallastansa herätti hänessä
pirullisella voimalla vakaumuksen siitä, että hänellä ja hänen
kunnianhimollaan oli vain yksi päämäärä, jonka vuoksi saattoi nähdä
elämisen vaivan, vielä yksi ainoa päämäärä, kaukainen kuin aurinko ja
muille saavuttamaton -- hän uskoi mielellään polveutuvansa Julius
Caesarista ja hän tunsi Caesarin veren kiehuvan suonissaan
ajatellessaan:

Caesar, Länsi-Rooman keisari, Rooman valtakunnan keisari! -- -- -- --

Kun tämä salama muutamia kuukausia sitten ensi kerran välähti hänen
sielunsa läpi, -- ei ajatuksena, -- ei toivona, -- vaan varjona vain --
ja unelmana, -- hän pelästyi ja samalla hymyili määrätöntä rohkeuttaan.

Hän roomalaisen maailmanvaltakunnan uusijana ja keisarina! Ja Italia
vapisi kolmensadan tuhannen goottisoturin askelten alla!

Ja suurin barbaarikuninkaista, jonka maine täytti koko maan, istui
horjumattomana valtaistuimellaan Ravennassa.

Ja jos goottien valta murrettaisiin, niin ojentaisivat frankit Alppien
ja bysanttilainen meren yli ahnaita käsiään italialaista saalista
tavoittaakseen; kaksi suurta valtakuntaa häntä, yhtä ainoaa miestä
vastaan! --

Sillä yksin hän todellakin oli kansansa joukossa! Kuinka hyvin hän
tunsikaan kansalaisensa, suurten esi-isien arvottomat jälkeläiset, ja
kuinka syvästi hän heitä halveksi! Kuinka hän nauroi Liciniuksen tai
Scaevolan haaveiluille, he kun aikoivat saada tasavallan ajat takaisin
näiden roomalaisten avulla.

Hän oli yksin.

Mutta juuri tämä kiihoitti hänen ylpeätä kunnianhimoaan. Ja juuri tässä
silmänräpäyksessä, jolloin salaliittolaiset olivat jättäneet hänet ja
jolloin hänen etevämmyytensä oli huomattavammin selvennyt sekä heille
että hänelle itselleen, juuri nyt kypsyi nuolen nopeasti hänen
rinnassaan selväksi ajatukseksi ja varmaksi päätökseksi se, mikä ennen
oli ollut vain hurmaavaa leikittelyä haaveiluhetkinä.

Käsivarret ristissä leveällä rinnalla ja voimakkain askelin kävellen
huoneessaan, kuten jalopeura häkissään, hän puheli itsekseen
katkonaisin lausein:

"Joku toinenkin voisi karkoittaa maasta gootit ja estää kreikkalaisia
ja frankkeja tulemasta sijaan, jos hänellä olisi takanaan kunnollinen
kansa. Se ei olisi vaikeatakaan. Mutta tehdä tämä melkein uskomaton työ
yksin, aivan yksin, näiden tahdottomien ja kunnottomien miesten enemmän
estäessä kuin auttaessa, tehdä näistä pelkuriraukoista sankareita,
näistä orjista roomalaisia, näistä pappien ja raakalaisten nöyristä
palvelijoista taas maailman herroja -- se työ maksaa vaivan! Luoda
yksin tahtonsa ja henkensä voimalla uusi kansa, uusi aika ja uusi
maailma -- sitä ei vielä kukaan kuolevainen ole tehnyt -- se olisi
suurenmoisempaa kuin Caesarin työt, sillä hänellä oli johdettavanaan
legioonittain sankareita. Mutta -- sen voi tehdä, koska sitä voi
ajatella. Ja minä, joka olen sitä ajatellut, minä sen teenkin. Niin,
Cethegus, se on päämäärä, jonka vuoksi kannattaa ajatella, elää ja
kuolla. Ylös toimintaan! Ja tästä alkaen -- kaikki ajatukset ja kaikki
tunteet vain tämän ainoan toteuttamiseksi."

Hän seisahtui valkoisesta Paron marmorista veistetyn jättiläiskokoisen
Caesar-kuvan eteen, joka oli vastapäätä kirjoitussohvaa. Se oli
Arkesilaoksen mestariteos ja tämän talon jaloin koristus, melkeinpä
pyhä, sillä sen oli perhetarun mukaan Julius Caesar itse lahjoittanut
pojalleen.

"Kuule, jumalainen Julius, suuri esi-isäni! Jälkeläisesi tahtoo
kilpailla kanssasi. On olemassa vielä korkeampi päämaali kuin mitä sinä
olet saavuttanut. Pyrkiä sinua ylemmäksi, se jo ansaitsee
kuolemattomuuden. Ja pudota, pudota niin ylhäältä -- se on suloisin
kuolema. Onnittelen itseäni, kun taas tiedän, miksi elän."

Hän poistui kuvapatsaan luota ja silmäsi pöydälle levitettyä Rooman
maailmanvallan sotakarttaa:

"Ensin karkoitan barbaarit --: Rooma! -- Sitten valloitan takaisin
pohjoismaat --: Pariisi! -- Sitten saatan taas Itä-Rooman vanhan
Caesarien kaupungin vallan alle --: Bysantin! ja kauemmaksi, yhä
kauemmaksi. Tigrikselle, Indukselle, kauemmaksi kuin Aleksanteri Suuri
-- ja takaisin länteen päin Skytian ja Germanian kautta Tiberille. --
Siinä rata, jonka sinulta, Caesar, Brutuksen tikari katkaisi. -- Ja
niin tulen suuremmaksi kuin sinä, suuremmaksi kuin Aleksanteri -- oi,
seisahtukaa ajatukset!"

Ja jääkylmä Cethegus hehkui; hänen suonensa jyskyttivät voimakkaasti
ohimoilla. Hän painoi tulikuuman otsansa Julius Caesarin kylmään
marmoririntaan. Caesar katseli majesteetillisesti jälkeläistään.




KOLMAS LUKU.


Mutta tämä päivä oli ratkaiseva, ei ainoastaan Cethegukselle, vaan myös
katakombeissa tehdylle salaliitolle, Italialle ja goottien
valtakunnalle.

Isänmaanystäväin salaliitto oli, silloin kun sillä oli monta
johtajaa, jotka eivät aina olleet yksimielisiä keinoista, tuskinpa
suunnitelmiensa päämäärästäkään, saanut hyvin vähän aikaan. Toista
latua alkoivat asiat kulkea siitä hetkestä, jolloin puolueen lahjakkain
mies, Cethegus otti johdon väkevään käteensä.

Liiton entiset johtajat -- näköjään Silveriuskin -- olivat
vastustelematta taipuneet prefektin johtoon, varsinkin kun hän oli niin
voimakkaasti osoittanut etevämmyytensä ja pelastanut heidän asiansa
perikadosta.

Nyt vasta tämä salaliitto muuttui gooteille todella vaaralliseksi.

Väsymättä Cethegus puuhasi heikentääkseen kaikin tavoin heidän
valtakuntansa voimaa ja turvallisuutta. Hän oppi pian tuntemaan
ihmisten heikot puolet, voitti heidät ja hallitsi heitä. Siten hän
hankki liitolle päivä päivältä yhä enemmän vaikutusvaltaisia jäseniä ja
puolueelle varoja.

Viisaan varovaisuudella hän osasi välttää epäluuloja goottilaisen
hallituksen taholta, ja toiselta puolen hän esti salaliittolaiset
ryhtymästä liian aikaisin kapinaan.

Helppoa tosin olisi ollut hyökätä yht'äkkiä samana päivänä kaikissa
Italian kaupungeissa goottien kimppuun, alkaa kapina ja kutsua maahan
voittoa täydentämään bysanttilaiset, jotka jo kauan olivat odottaneet
sopivaa tilaisuutta.

Mutta silloin ei prefekti olisi saanut suoritetuksi salaista
suunnitelmaansa.

Hän olisi hankkinut vain bysanttilaisen tyranniuden goottien
siedettävän vallan sijaan.

Ja me tiedämme, että hän koetti toteuttaa kokonaan toista päämäärää.

Saavuttaakseen sen, täytyi hänen sitä ennen saada itselleen Italiassa
sellainen valta-asema, jota ei kellään muulla ollut.

Hänen täytyi, vaikka hiljaisuudessakin, olla maan mahtavin mies,
ennenkuin ainoakaan bysanttilainen tuli maahan ja ennenkuin ensimmäinen
gootti kaatui. Asiat piti valmistaa sille kannalle, että Cethegus voisi
karkoittaa barbaarit Italiasta bysanttilaisten sanottavasti auttamatta,
jolloin keisarin täytyisi antaa vapautetun maan hallitus vapauttajalle,
aluksi vaikkapa valtionhoitajan nimellä.

Sitten olisi hänellä aikaa ja tilaisuutta yllyttää roomalaisten
kansallisylpeys "pikku kreikkalaisten" -- kuten bysanttilaisia pilkalla
nimitettiin -- hallitusta vastaan.

Sillä vaikka kaksisataa vuotta sitten, Konstantinus Suuren aikana,
maailman herruus siirrettiin Roomasta kultaiseen kaupunkiin
Hellesponton rannalle ja valtikka näytti siirtyneen Romuluksen pojilta
kreikkalaisille, vaikka Itä- ja Länsi-Rooman olisi pitänyt muodostaa
yhdessä barbaarimaailman vastapainoksi sivistysvaltio, vihasivat ja
halveksivat roomalaiset nyt kreikkalaisia yhtä paljon kuin niinä
aikoina, jolloin Flamininus sanoi, että nöyryytetty Kreikka oli Rooman
vapautettu orjatar. Nyt oli vanhan vihan lisäksi tullut kateus.

Sen vuoksi hän oli varma koko Italian innostuksesta ja avusta. Hän oli
varma siitä, että barbaarien karkoituksen jälkeen bysanttilaisetkin
ajettaisiin pois maasta. Rooman ja länsimaiden kruunu olisi hänen varma
palkkansa.

Ja jos hänen onnistuisi johtaa uudestaan herännyt kansallistunto
hyökkäyssotaan Alppien toiselle puolelle, jos Cetheguksen onnistuisi
uudelleen juurruttaa frankkien valtakunnan raunioille Aurelianumiin ja
Pariisiin Rooman keisarien ylivalta länsimaissa, silloin ei olisi enää
liian rohkeata yrittää pakottaa itsenäisiksi irtautuneita Itämaita taas
ikuisen Rooman vallanalaisuuteen ja lähteä jatkamaan maailmanvaltaa
Tiberin rannalta, siitä, mihin Trajanus ja Hadrianus olivat sen
jättäneet.

Mutta tämän kaukana väikkyvän päämäärän saavuttamiseksi täytyi
varovasti harkita joka askel tällä huimaavan jyrkällä polulla.
Pieninkin kompastus veisi varmaan perikatoon.

Voidakseen hallita Italiaa, voidakseen päästä keisariksi, täytyi
Cetheguksen ennen kaikkea saada Rooma puolelleen, sillä vain
roomalaisten avustuksella oli mahdollista toteuttaa sellaiset tuumat.

Sen vuoksi pitikin uusi prefekti mitä parhainta huolta hänelle
uskotusta kaupungista. Roomasta täytyi tulla hänen vallalleen kaikin
puolin vankka tuki, joka aina olisi hänelle uskollinen ja jota ei
voitaisi häneltä riistää.

Hänen virkansa tarjosikin hänelle siihen hyvän tilaisuuden. Hän,
praefectus urbi, oli velvollinen pitämään huolta väestön eduista sekä
kaupungin turvallisuudesta.

Cethegus osasi mestarillisesti käyttää omien tarkoitusperiensä eduksi
virkansa tuottamia oikeuksia. Hän voitti pian kaikki säätyluokat
puolelleen. Aateli kunnioitti häntä katakombeissa tehdyn salaliiton
päämiehenä, ja papistoa hän hallitsi Silveriuksen avulla, joka oli
paavin oikea käsi ja jota yleensä pidettiin tämän jälkeläisenä.
Silverius osoitti prefektin puuhille mitä suurinta harrastusta ja
osanottoa, mutta tämä ei näyttänyt siitä erityisesti välittävän.

Alhaisen kansan kiinnitti Cethegus itseensä ei ainoastaan jakamalla
omilla varoillaan leipää ja hankkimalla sirkusnäytäntöjä, vaan vielä
enemmän rakennustöillä, joista tuhannet ihmiset saivat vuosikausiksi
elatusta -- goottilaisen hallituksen kustannuksella.

Hän hankki Amalasuntan suostumuksen siihen, että linnoitukset, jotka
Honoriuksen ajoista alkaen olivat rappeutuneet enemmän ajan
vaikutuksesta ja roomalaisten rakennusmestarien itsekkyyden takia kuin
länsigoottien ja vandaalien hävityksistä, pantaisiin nopeasti ja
täydellisesti kuntoon "ikuisen kaupungin kunniaksi ja -- kuten
kuningatar kuvitteli -- suojaksi bysanttilaisia vastaan."

Cethegus oli itse laatinut suunnitelman näihin suurenmoisiin
varustuksiin, ja goottien ja bysanttilaisten niitä myöhemmin turhaan
piirittäessä kävi selville, että hän oli laatinut ne todellisella
sotapäällikön nerolla.

Hän joudutti suurella innolla jättiläistyötään ja muodosti tuon
suunnattoman, useita peninkulmia laajan kaupungin ensiluokan
linnoitukseksi.

Tuhannet työmiehet, jotka hyvin tiesivät, ketä heidän oli kiittäminen
tästä hyvätuloisesta työstä, tervehtivät riemuhuudoin prefektiä, kun
hän saapui varustuksiin, tarkasti, joudutti työtä, paranteli, vieläpä
itsekin ryhtyi työhön, ja herkkäuskoinen ruhtinatar antoi miljoonan
toisensa jälkeen linnoitusta varten, jota vastaan piakkoin koko hänen
kansansa sotavoimat pirstoutuisivat.

Linnoituksen tärkein kohta oli nykyjään Castello St. Angelon nimellä
tunnettu Hadrianuksen mausoleumi.

Tämä loistorakennus, jonka Hadrianus oli rakennuttanut Paron
marmorista, neliskulmaisista lohkareista, jotka olivat ladotut
toistensa päälle ilman mitään sideainetta, oli kivenheiton matkan
päässä Aureliuksen portista. Mausoleumirakennus oli paljon korkeampi
kuin muurit portin kohdalla.

Terävällä silmällään Cethegus oli huomannut, että tästä verrattoman
vankasta rakennuksesta, joka nykyisessä asussaan oli linnoitus
kaupunkia _vastaan_, voitaisiin yksinkertaisin keinoin saada
päälinnoitus kaupungin turvaksi. Hän rakennutti Aureliuksen portilta
kaksi muuria haudan luo ja sen ympärille.

Ja nyt muodosti tornin korkuinen marmorilinna valloittamattoman
varustuksen Aureliuksen portille, varsinkin kun juurella juokseva Tiber
oli luonnollisena vallihautana. Mausoleumin muureilla oli noin
kolmesataa kaunista marmori-, kupari- ja pronssipatsasta, jotka
Hadrianus ja hänen jälkeläisensä olivat teettäneet. Näiden joukossa oli
Divus Hadrianus itse, hänen kaunis rakastettunsa Antinous, Zeus Soter,
"kaupunginsuojelijatar" Pallas sekä useita muita.

Cethegus iloitsi suunnitelmastaan ja rakasti tätä paikkaa, jossa
hänellä oli tapana joka ilta kävellä silmäillen Roomaansa ja katsellen
varustustöiden edistymistä. Hän oli sen vuoksi siirrättänyt tänne
omista kokoelmistaan useita kauniita kuvapatsaita.




NELJÄS LUKU.


Cetheguksen täytyi noudattaa vielä suurempaa varovaisuutta
toteuttaessaan erästä toista seikkaa, joka oli myöskin välttämätön
hänen päämäärälleen.

Voidakseen itsenäisesti uhmailla gootteja, vieläpä hätätilassa
kreikkalaisiakin Roomassa, _hänen_ Roomassaan, kuten hän
kaupunginpäällikkönä mielellään sanoi, tarvitsi hän paitsi valleja
myöskin niille puolustajia.

Hän mietti ensin palkkasotureita, henkivartiota, jota senaikaiset
ylhäiset virkamiehet, valtiomiehet ja sotapäälliköt pitivät, kuten
esimerkiksi Bysantissa Belisarius ja hänen vastustajansa Narses.

Hän olisi kyllä voinut Aasian matkoillaan saamiensa tuttavien avulla
hankkia ja suurilla rikkauksillaan palkata urhoollisen joukon villejä
isaurilaisia vuorikansoja, jotka niinä aikoina näyttelivät samaa osaa
kuin sveitsiläiset 16:nnella vuosisadalla.

Mutta tällaisella menettelytavalla oli kaksi pahaa puolta.

Ensiksikin hän saattoi tällä tavalla, tuhlaamatta kokonaan varojaan,
joita tarvittiin muihinkin tarkoituksiin, hankkia vain verraten pienen
joukon, vain sotajoukon rungon, ei sotajoukkoa.

Toiseksi oli mahdotonta tuoda näitä palkkasotureita Italiaan ja Roomaan
niin suuressa määrässä, herättämättä goottien epäluuloja. Yksitellen,
parittain tai pienemmissä joukoissa hän kuljetti niitä salaa ja hyvin
ovelasti orjien, vapautettujen, hoidokasten ja kestiystäväin nimellä
ympäri Italiaa sijaitseviin huviloihinsa tai sijoitti ne merimiehiksi
Ostian satamaan ja työmiehiksi Roomaan.

Mutta kun sittenkin roomalaisten itsensä oli pelastettava Rooma ja
puolustettava sitä, oli hänen viimeinen suunnitelmansa saada
roomalaisensa taas tottumaan aseiden käyttöön.

Teoderik oli viisaasti kyllä kieltänyt italialaisilta pääsyn
sotajoukkoihin -- vain poikkeustapauksissa tämä oikeus sallittiin
muutamille täysin luotettaville -- ja määrännyt viimeisinä riitaisina
hallitusvuosinaan, jolloin Boëthiuksen asiaa käsiteltiin oikeudessa,
aseet otettaviksi pois italialaisilta.

Viimemainittua käskyä ei koskaan pantu oikein tarkasti täytäntöön,
mutta Cethegus ei voinut toivoa, että hallitsijatar sallisi muodostaa
italialaisista huomattavampaa sotajoukkoa vastoin suuren isänsä
nimenomaista tahtoa ja vastoin goottien silminnähtäviä etuja.

Siksi hän uskotteli ruhtinattarelle, että tämä voisi aivan
vaarattomalla myönnytyksellä muuttaa tuon Teoderikin vihatun kiellon
jaloksi luottamukseksi ja pyysi, että hänen sallittaisiin varustaa vain
kaksituhatta miestä Rooman porvaristosta Rooman suojelusjoukoksi,
harjoittaa sitä ja pitää se aina aseissa. Roomalaiset olisivat
äärettömän kiitollisia siitäkin, että he edes näön vuoksi saisivat
barbaarien ohella vartioida ikuista kaupunkia.

Amalasunta, joka tavattomasti suosi roomalaisia ja piti ihanimpana
päämääränään roomalaisten rakkauden saavuttamisen, suostui ehdotukseen,
ja Cethegus rupesi muodostamaan "nostoväkeään", kuten sitä voi kutsua.

Julistuskirjassa, joka kajahteli kuin torventoitotukset, hän kutsui
"Scipioiden pojat takaisin entisaikojen aseisiin", hän nimitti
nuoret ylimykset katakombeista "roomalaisiksi ritareiksi" ja
"sotatribuneiksi". Hän lupasi jokaiselle roomalaiselle, joka
vapaaehtoisesti ilmoittautuisi, omista varoistaan yhtä suuren
lisämäärän kuin ruhtinatar maksoi palkkaa. Hän valitsi tuhansista
tarjolle tulleista kelvollisimmat. Hän varusti köyhimmät aseilla ja
lahjoitti niille, jotka olivat kunnostautuneet, gallialaisia kypäröitä
ja espanjalaisia miekkoja omista kokoelmistaan ja -- mikä oli kaikista
tärkeintä -- erotti joukosta säännöllisesti kaikki, jotka olivat
riittävästi harjaantuneet antaen heidän pitää aseensa. Sen jälkeen hän
valitsi taas uuden miehistön. Palveluksessa oli siis kulloinkin vain se
määrä, jonka Amalasunta oli säätänyt, mutta lyhyessä ajassa olisi saatu
tuhansia aseilla varustettuja ja hyvinharjoitettuja roomalaisia
jumaloidun johtajan käytettäväksi.

Sillä aikaa kun Cethegus näin varusti tulevaa pääkaupunkiaan ja
harjoitti tulevia pretoriaanejaan, kehoitti hän salaliittolaisia, jotka
innoissaan tahtoivat heti ryhtyä aseisiin, odottamaan siksi, kun kaikki
valmistukset olivat suoritetut. Mutta vain hän itse voi määrätä ajan,
jolloin kaikki oli valmista.

Kuitenkin hän oli vilkkaassa yhteydessä Bysantin kanssa. Sieltä hänen
täytyi varata itselleen apujoukko, joka toisaalta oli valmis tulemaan
taistelupaikalle heti, kun hän kutsui, mutta toisaalta ei toiminut omin
päin eikä ollut niin voimakas, ettei sitä olisi voitu ajaa maasta pois.

Hän toivoi Bysantista hyvää sotapäällikköä, jonka ei tarvitsisi olla
suuri valtiomies, ja sotajoukkoa, joka olisi kyllin voimakas auttamaan
italialaisia, mutta ei pystyisi voittamaan ilman heidän apuaan eikä
jäämään maahan vastoin heidän tahtoaan.

Seuraavassa näemme, että paljon tapahtui prefektin laskelmien mukaan,
mutta myöskin paljon vastoin niitä.

Gootteja, jotka tätä nykyä kiistelemättä pitivät hallussaan saalista,
mistä Cethegus jo hengessään kamppaili keisarin kanssa, hän koetti
tuudittaa huolettomaan itseluottamukseen, hajoittaa heidät puolueisiin
ja saada heidän hallituksensa mahdollisimman heikkoihin käsiin.

Ensimmäinen ei ollutkaan vaikeata.

Sillä väkevät germaanit halveksivat barbaariylpeydessään kaikkia
salaisia ja julkisia vihollisia. Me olemme nähneet, kuinka vaikeata oli
saada muuten niin teräväpäinen ja selväjärkinen Totilakin huomaamaan
uhkaavaa vaaraa. Ja Hildebadin ylpeä itseluottamus oli kuvaava goottien
taholla vallitsevalle yleiselle mielipiteelle.

Puolueitakaan ei tämän kansan keskuudesta puuttunut.

Siellä oli ylpeitä aatelissukuja, baltit monine sukuhaaroineen,
johtajinaan herttuat Thulun, Ibba ja Pitza, rikkauksistaan kuulut
völsungit, joiden johtajina olivat veljekset, Tuscian herttua Guntaris
ja Astan kreivi Arahad, sekä monet muut, jotka loistavien esi-isiensä
vuoksi olivat melkein amalien vertaiset ja jotka mustasukkaisen
huolellisesti vartioivat asemaansa valtaistuimen ääressä.

Goottien joukossa oli monta, jotka vastenmielisesti sallivat naisen
olla holhoojana ja pojan hallitsijana, jotka mielellään olisivat kansan
vanhan oikeuden mukaan syrjäyttäneet kuningassuvun ja kohottaneet
kilpien päälle jonkun goottien koetelluista sankareista.

Toisaalta oli amaleilla sokeasti uskollisia puoluelaisia, jotka
kammoivat sellaista ajatustakin lupauksen rikkomisena.

Lopuksi jakautui koko kansa kahteen puolueeseen. Toiseen kuuluivat
säälimättömämmät, jotka jo kauan olivat olleet tyytymättömiä Teoderikin
ja hänen tyttärensä italialaisille osoittamaan lempeyteen. He
tahtoivat, että nyt otettaisiin korvaus siitä, mitä maata
valloitettaessa heidän mielestään oli laiminlyöty ja että italialaisia
rangaistaisiin julkisella väkivallalla heidän salaisen vihansa vuoksi.

Paljon pienempi oli tietysti lukumäärältään toinen puolue, johon
kuuluivat sävyisämmät ja jalomielisemmät gootit. Nämä olivat samoin
kuin Teoderik taipuvaisia vastaanottamaan alamaistensa sivistyksen ja
koettivat kohottaa itsensä ja kansansa sivistyksessä näiden tasalle.

Tämän puolueen johtajana oli kuningatar.

Tätä naista Cethegus koetti pitää vallassa, sillä heikko naisellinen
hallitus heikentää kansan voimaa ja pitäisi vireillä puolueriitoja ja
tyytymättömyyttä.

Nykyisen hallituksen suunta esti täydellisesti goottilaisen
kansallishengen vahvistumisen.

Hän vapisi ajatellessaan, että joku voimakas mies kokoaisi yhteen tämän
kansan voimat.

Monta kertaa huolestuttivat häntä ne suuruuden piirteetkin, jotka
ilmenivät tässä naisessa, mutta vielä enemmän ne pidätetyn hehkun
kipinät, jotka silloin tällöin välähtivät Atalarikin sielusta. Jos äiti
ja poika useammin osoittaisivat sellaisia merkkejä, täytyisi hänen
työskennellä yhtä innokkaasti kukistaakseen heidät kuin hän oli
työskennellyt heidän valtansa turvaamiseksi.

Mutta toistaiseksi hän huomasi ilokseen, että hänellä oli kieltämätön
vaikutusvalta Amalasuntaan.

Tämä oli onnistunut hänelle hyvin helposti.

Ensiksi hän käytti hyvin viekkaasti hyväkseen ruhtinattaren taipumusta
syvällisiin, oppineisiin keskusteluihin. Näissä näytti hänet niin usein
voittavan ruhtinattaren kaikilla aloilla syvempi viisaus, että
Cassiodorus, joka usein oli läsnä tällaisissa väittelyissä, ei voinut
olla surkutellen huomaamatta, että tämä kerran niin loistava nero oli
hiukan ruostunut oppineen seuran puutteessa.

Mutta Cethegus, tuo täydellinen ihmistuntija, oli oppinut vielä
syvemmältä tuntemaan tuon ylpeän naisen sielun.

Amalasuntan suurella isällä ei ollut poikaa, vain tämä ainoa tytär,
jonka korviin jo lapsuuden ajoista saakka oli tuon tuostakin
tunkeutunut sekä kuninkaan että hänen kansansa toivomus miespuolisesta
perillisestä goottien raskasta kruunua kantamaan.

Lahjakkaaseen tyttöön koski kovasti se, että hänet vain sukupuolen
vuoksi syrjäytettäisiin mahdollisen veljen vuoksi, joka muka olisi
sopivampi, vieläpä arvokkaampikin hallitsijaksi kuin hän. Niinpä hän
itki usein lapsena katkerasti sitä, ettei ollut poika.

Kun hän oli tullut täysikasvuiseksi, kuuli hän tietysti vain isänsä
suusta tämän loukkaavan toivomuksen. Kaikki muut hovissa ylistivät
loistavan ruhtinattaren ihmeellisiä ominaisuuksia, miehekästä sielua ja
miehekästä rohkeutta.

Eikä se ollutkaan tyhjää imartelua. Amalasunta oli todellakin kaikin
puolin ihmeellinen henkilö. Hänen ajatuksensa ja tahtonsa voima ja
varsinkin hänen vallanhimonsa ja kylmä ankaruutensa menivät paljon
niiden rajojen ulkopuolelle, joiden sisällä viehkeän naisellisuuden
tavallisesti katsotaan liikkuvan.

Tietoisuus siitä, että hän kätensä mukana antaisi miehelleen ylimmän
sijan valtakunnassa, kenties kruununkin, ei suinkaan tehnyt häntä
nöyremmäksi. Hän ei enää syvimmässään tuntenut kiihkeätä halua olla
mies, vaan hän oli vakuuttunut siitä, että hän, nainen, oli yhtä
kykenevä kaikkiin elämän ja hallituksen toimiin kuin lahjakkain mies ja
kykenevämpi kuin useimmat miehet, että hän oli luotu loistavasti
todistamaan vääräksi yleisen mielipiteen naissukupuolen henkisestä
alempiarvoisuudesta.

Tämän kylmän naisen avioliitto Eutarikin kanssa, joka oli erästä toista
amalien haaraa ja suurilahjainen ja rohkea mies, ei ollut pitkäaikainen
-- Eutarik kuoli muutaman vuoden kuluttua ankaraa tautia sairastettuaan
-- eikä liioin onnellinenkaan. Vain vastenmielisesti Amalasunta oli
taipunut puolisonsa tahtoon. Leskeksi jäätyään hän tunsi itsensä
vapaaksi. Hehkuvan vallanhimoisena hän odotti sitä aikaa, jolloin hän
poikansa holhoojana, hallitsijattarena voisi toteuttaa lempituumansa.
Hän tahtoi hallita niin, että ylpeimpienkin miesten täytyisi tunnustaa
hänen etevämmyytensä.

Me olemme nähneet, kuinka tämä kylmä sielu vallanhimonsa vuoksi kesti
suuren isänsä kuolemankin hyvin tyynenä.

Hän ryhtyi hallitukseen mitä suurimmalla innolla ja uutteran
toimeliaana.

Hän tahtoi tehdä kaikki itse, kaikki yksin.

Kärsimättömästi hän sysäsi syrjään Cassiodorus-vanhuksen, kun tämä ei
kyllin nopeasti voinut seurata hänen ajatustensa lentoa.

Hän ei voinut kärsiä kenenkään miehen neuvoja eikä apua.

Mustasukkaisesti hän vartioi yksinvaltaansa. Vain yhtä
neuvonantajistaan hän kuunteli mielellään ja usein. Sitä nimittäin,
joka tuon tuostakin julkisesti ylisti hänen miehekästä itsenäisyyttään
ja joka vielä useammin tuntui hiljaisuudessa ihailevan sitä,
uskaltamatta edes ajatellakaan voivansa hallita häntä. Hän luotti vain
Cethegukseen.

Sillä tällä näytti olevan vain yksi kunnianhimo, nimittäin
huolellisesti ja innokkaasti toteuttaa kuningattaren kaikki ajatukset
ja suunnitelmat. Hän ei koskaan Cassiodoruksen ja goottilaisen puolueen
johtajien tavoin vastustanut kuningattaren lempipuuhia. Hän auttoi
pikemmin häntä niissä. Hän avusti kuningatarta, kun tämä kokosi
ympärilleen roomalaisia ja kreikkalaisia, koetti mahdollisuuden mukaan
sulkea nuoren kuninkaan pois hallituspuuhista, poisti vähitellen
hovista muka barbaareina isänsä vanhat goottilaiset ystävät, jotka
tuntien ansionsa vanhan tavan mukaan lausuivat monta rohkeata moitetta,
käytti sotalaivoja, hevosia ja goottilaisen sotajoukon varustamista
varten määrätyt rahat tieteitä ja taiteita varten tai Rooman
kaunistamiseen, ylläpitämiseen ja varustamiseen. -- Sanalla sanoen hän
avusti kuningatarta kaikessa, mikä voi vieroittaa tätä kansastaan,
tehdä hallituksen vihatuksi ja heikontaa goottien valtaa.

Jos hänellä oli jokin suunnitelma, niin hän osasi aina antaa
keskusteluille sen käänteen, että ruhtinatar piti itseään suunnitelman
keksijänä ja käski Cetheguksen panna se käytäntöön.




VIIDES LUKU.


Tietysti hänen täytyi saavuttaakseen sellaisen vaikutusvallan ja
säilyttääkseen sen olla usein hovissa ja siis kauan poissa Roomasta,
usein kauemminkin kuin hänen tuumansa olisivat sallineetkaan.

Sen vuoksi hän koetti saada kuningattaren läheisyyteen henkilöitä,
jotka voisivat siellä valvoa hänen etujaan, ilmoittaa hänelle kaikesta
ja tarpeen vaatiessa lämpimästi puolustaa hänen tuumiaan.

Niiden jalosukuisten goottilaisten naisten sijaan, jotka harmissaan
lähtivät Ravennasta, täytyi Amalasuntan läheisyyteen saada toisia.
Cetheguksen mieleen juolahti, että hänen pitäisi nyt saada hovinaiseksi
Rusticiana, Symmachuksen tytär ja Boëthiuksen leski.

Mutta tämä tehtävä ei ollut helppo.

Sillä näiden maankavaltajina mestattujen miesten perhekin oli
epäsuosiossa ja karkoitettu kuninkaankaupungista.

Ennen kaikkea täytyi kuningattaren mieli saada käännetyksi.

Tämä onnistuikin heti, sillä jalomielinen ruhtinatar tunsi syvää sääliä
tuota syvälle langennutta perhettä kohtaan.

Sitäpaitsi hän ei ollut koskaan sydämessään uskonut näiden jalojen
roomalaisten syyllisyyttä, jota ei koskaan saatu täysin
todistetuksikaan. Toista heistä, Rusticianan puolisoa, hän kunnioitti
oppineena miehenä ja monella alalla opettajanaankin.

Lopuksi Cethegus huomautti, että tällainen menettely, olipa se sitten
oikeutta tai armoa, liikuttaisi varmaan kaikkien roomalaisten
alamaisten sydämiä. Tällä tavoin saatiin hallitsijatar helposti
voitetuksi, ja armo annettiin.

Paljon vaikeampaa oli saada tuomitun ylpeä ja intohimoinen leski
taivutetuksi armoa vastaanottamaan.

Sillä koko hänen sielunsa oli niin täynnä raivoa ja kostonhimoa
kuningassukua kohtaan, että Cethegus pelkäsi hänen hillitsemättömän
vihansa voivan helposti puhjeta ilmi "tyrannin" läheisyydessä.

Rusticiana oli useita kertoja hylännyt armon, vaikka Cetheguksella
olikin kaikissa muissa asioissa suuri vaikutusvalta häneen.

Eräänä päivänä hän kuitenkin teki hyvin hämmästyttävän havainnon, joka
kaikesta päättäen auttoi prefektin toivomuksen täyttymistä.

Rusticianalla oli melkein kuusitoista-vuotias tytär, Camilla. Tällä oli
aito roomalaiset kasvot jalomuotoisine ohimoineen ja kaunismuotoisine
huulineen ja kauniit, tummat, säihkyvät silmät. Hänen vasta äsken
täydellisesti kehittynyt vartalonsa oli muodoltaan hieno, melkein liian
hoikka ja kaikki hänen liikkeensä olivat notkeat ja miellyttävät kuin
gasellin.

Tällä rakastettavalla tytöllä oli suuret luonnonlahjat ja vilkas
mielikuvitus.

Hän oli rakastanut isäänsä lapsellisen kunnioituksen hartaalla
lämmöllä. Tämän kohtalo koski syvästi kukoistukseensa puhkeavan tytön
herkkään mieleen. Lohduttamaton suru ja pyhä kaiho, johon lisäksi tuli
intohimoinen, isän Italian hyväksi kärsimän marttyyrikuoleman
jumaloiminen, täyttivät Camillan unelmat neitseellisen kehityksen
aikana.

Ennen perheensä kukistumista hän oli ollut mieluinen vieras kuninkaan
hovissa, mutta tuon tapauksen jälkeen hän oli paennut äitinsä kanssa
Galliaan, jossa eräs vanha kestiystävä antoi kovia kärsineille naisille
turvapaikan useiksi kuukausiksi. Anicius ja Severinus, Camillan veljet,
vangittiin ensin ja tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin sitten ja
ajettiin maanpakoon. Heti vankeudesta päästyään he riensivät Bysantin
keisarin hoviin, jossa he panivat maan ja taivaan liikkeelle gootteja
vastaan.

Kun vainon myrsky oli tauonnut, palasivat naiset Italiaan ja elelivät
hiljaisessa surussaan Perusiassa erään vapautetun orjansa talossa.
Sieltä Rusticiana, kuten olemme nähneet, löysi tien salaliittolaisten
kokoukseen Roomassa.

Kesäkuu oli tullut, vuodenaika, jolloin ylhäisillä roomalaisilla nyt
samoin kuin Horatiuksen ja Tibulluksen aikana oli tapana paeta
kaupunkien tukahduttavasta ilmasta ja kätkeytyä viileihin huviloihinsa
sabinilaisvuorilla tai meren rannalla.

Hemmotellut aatelisnaiset kärsivät huokaillen ahtaan Perusian kuumia
katuja myrkyttävää tomua ja hellettä ja ajattelivat kaihomielin
ihanoita maatilojaan Florentian ja Napolin luona, jotka olivat yhdessä
heidän muun omaisuutensa kanssa joutuneet goottilaisen valtiorahaston
omaksi.

Eräänä päivänä tuli uskollinen Corbulo hyvin hämillään Rusticianan luo.

Hän oli jo kauan huomannut, kuinka "patrona" oli kärsinyt olostaan
hänen arvottoman kattonsa alla ja kuinka patronan oli täytynyt kärsiä
kaikenlaisia vaivoja hänen käsityönsä vuoksi, -- Corbulo oli
ammatiltaan kivenveistäjä -- minkätähden hän oli äsken ostanut
vuoristosta Tifernumin luona pienen, hyvin pienen maatilan sekä siihen
kuuluvan pienoisen talon.

Tietenkään heidän ei pitäisi ajatella sitä Florentian luona omistamansa
huvilan tapaiseksi, mutta siellä lirisi metsälähde, joka ei kuivanut
mätäkuun aikanakaan, siellä oli varjoisia tammia ja kornelleja;
rappeutuneen Janus-temppelin ympärillä kasvoi rehevä muratti, ja
puutarhaan hän oli istuttanut ruusuja, orvokeita ja liljoja, koska
"domna" Camilla niistä piti. He voisivat nousta muulien selkään tai
kantotuoleihin ja muuttaa huvilaansa kuten muutkin vallasnaiset.

Naiset ottivat kiitollisina tarjouksen vastaan liikutettuina vanhuksen
uskollisuudesta, ja Camilla, joka lapsellisen tyytyväisenä riemuitsi
tästä pienestäkin vaihtelusta, oli iloisempi kuin koskaan isänsä
kuoleman jälkeen.

Kärsimättömänä hän tahtoi matkalle heti paikalla. Jo samana päivänä hän
läksikin edeltäpäin Corbulon ja tämän tyttären Daphnidionin seurassa.
Rusticianan oli määrä tulla perästä orjien ja tavaroiden kanssa niin
pian kuin hän suinkin pääsi.

Aurinko painui jo Tifernumin kukkulain taakse, kun Corbulo taluttaen
ohjaksista Camillan muulia saapui metsäylänteeltä sille mäenrinteelle,
josta maatalon jo voi nähdä. Hän oli koko matkan iloinnut lapsen
hämmästykselle, kun hän sieltä näyttäisi hänelle tuon ihanalla paikalla
sijaitsevan talon.

Mutta hän seisahtui hämmästyneenä -- hän piti kättä silmiensä edessä
aivan kuin ilta-aurinko olisi ne häikäissyt. Hän katseli ympärilleen
nähdäkseen, oliko hän oikeassa paikassa. Ei epäilystäkään! Tuossa oli
piennar metsän ja niityn rajalla, tuossa harmaa rajakivi, joka kuvasi
vanhaa, suippupäistä rajajumalaa Terminusta. Paikka oli oikea,
mutta pientä taloa ei näkynyt missään, vaan sen sijalla tiheitä
ruokamänty- ja plataaniryhmiä. Muutenkin oli koko ympäristö muuttunut.
Siellä, missä ennen kasvoi kaalia ja nauriita, oli nyt viheriäisiä
pensas-aitoja ja kukkapenkereitä. Ja sinne, missä santakuopat ja
maantie olivat olleet hänen vaatimattoman maatilansa rajana, oli nyt
rakennettu siro huvila.

"Jumalan äiti ja kaikki taivaiset jumalat auttakoot minua", huusi
kivenhakkaaja. "Olenko minä loihdittu vai onko tämä seutu loihdittu.
Mutta taikatemppuja täällä on tapahtunut!"

Hänen tyttärensä ojensi hänelle nopeasti taikakalun vyöstään, mutta
mitään selitystä ei hän voinut antaa, sillä hän oli ensi kerran
paikalla. Niinpä ei ollut muuta neuvoa kuin panna muuli mahdollisimman
nopeaan liikkeeseen ja rientää paikalle. Juosten isä ja tytär
seurasivat ravaavaa "harmajaa" pitkin nurmikkomäkeä.

Kun he tulivat lähemmäksi, löysi Corbulo tosin puuryhmien takana
ostamansa talon, mutta niin uusittuna, korjattuna ja kaunistettuna,
että hän tuskin tunsi sitä.

Hänen hämmästyksensä seudun muuttumisesta yltyi taas taikauskoiseksi
peloksi. Hän jäi seisomaan suu auki, pudotti ohjakset käsistään ja
lateli sekä pakanallisia että kristillisiä huudahduksia minkä ennätti,
kunnes Camilla keskeytti hänet hämmästyneenä:

"Mutta tämähän on sama puutarha, jossa olemme ennenkin asuneet.
Honoriuksen Viridarium Ravennan luona. Samat puut, samat kukkasarat ja
tuon lammikon rannalla on samoin kuin Ravennassa meren rannalla
Venuksen temppeli! Oi kuinka kaunista! Oi, millaisia muistoja se
herättää! Corbulo, kuinka olet sinä saanut tämän kaiken aikaan?"

Ja iloisen liikutuksen kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

"Kaikki pahat henget piinatkoot minua ja kaikki lemurit, jos minä olen
tämän aikaansaanut. Mutta tuollahan tulee Cappadox kampurajalkoineen,
vaikka aivan loihtimattomana. Sanoppas nyt, kyklooppi, miten tämä on
tapahtunut?"

Jättiläismäinen Cappadox, leveähartiainen orja lönkytti toisten luo suu
naurusta leveänä ja kertoi useiden kysymysten ja useiden ihmetyksen
huudahdusten keskeyttämänä seuraavan ihmeellisen jutun:

Noin kolme viikkoa sen jälkeen kun Cappadox oli saapunut maatilalle
hoitaakseen sitä isäntänsä puolesta, joka oli lähtenyt pitemmälle
matkalle Lunan marmorilouhokselle, tuli Tifernumista sinne ylhäinen
roomalainen, mukanaan suuri joukko orjia ja työmiehiä sekä lastattuja
vaunuja.

Hän kysyi, oliko tämä se tila, jonka perusialainen kivenhakkaaja
Corbulo oli ostanut Boëthiuksen leskeä varten.

Kun tähän kysymykseen oli myöntäen vastattu, sanoi hän olevansa
hortulanus princeps, s.o. Ravennan puutarhojen ylihoitaja.

Eräs Boëthiuksen vanha ystävä, joka ei uskaltanut mainita nimeänsä
goottilaisen tyrannin pelosta, halusi salaa avustaa vainottuja ja antoi
senvuoksi hänen toimekseen koristaa taiteensa kaikilla keinoilla
naisten tulevan olinpaikan.

Orja ei saisi turmella aiottua ilahduttamista, minkä vuoksi ihmettelevä
Cappadox pidätettiin huvilassa puoleksi hyvyydellä, puoleksi
väkivallalla.

Mutta ylihoitaja teki nopeasti suunnitelmansa ja pani työmiehet
viipymättä työhön.

Useita läheisiä maa-aloja ostettiin kalliilla hinnalla ja nyt alkoi
sellainen repiminen ja rakentaminen, istuttaminen ja kaivaminen,
vasaroiminen ja jyskäminen, siistiminen ja maalaaminen, että kunnon
Cappadox oli menettää sekä näkönsä että kuulonsa.

Kun hän rupesi kyselemään tai puhumaan, nauroivat työmiehet hänelle
vasten silmiä.

Kun hän aikoi poistua paikalta, antoi ylihoitaja viittauksen, ja puolen
tusinaa käsiä tarttui heti häneen kiinni.

"Ja" -- päätti Cappadox kertomuksensa -- "sitä menoa kesti
toissapäivään saakka. Silloin he olivat saaneet työnsä valmiiksi ja
menivät tiehensä.

"Alussa olin huolissani ja peloissani, kun näin näiden kallisarvoisten
ihanuuksien ikäänkuin kasvavan maasta. Minä ajattelin: jos lopuksikin
mestari Corbulon täytyy maksaa kaikki nämä, niin surku tulee silloin
selkäparkaani! Ja minä tahdoin lähteä ilmoittamaan sinulle tästä.

"Mutta he eivät laskeneet minua minnekään, ja sitäpaitsi olit sinä
kaukana kotoasi matkoilla. Ja kun näin, kuinka määrättömästi
ylihoitajalla oli rahoja käytettävänään ja kuinka hän viskeli
ympärilleen kultakappaleita aivan kuin lapset piikiviä, rauhoituin
vähitellen ja annoin asioiden mennä menojaan.

"Nyt voit sinä, herra, -- sen kyllä tiedän -- panettaa minut
jalkapuuhun ja pieksättää minua vitsoilla, vaikkapa vielä
skorpioneillakin. Sinä voit tehdä niin. Ja miksi? Siksi, että sinä olet
herra ja Cappadox orja.

"Mutta oikein se tuskin lienee, herra, kautta kaikkien pyhimysten ja
jumalien! Sillä sinä olet asettanut minut parin kaalipellon hoitajaksi
ja katso, ne ovat muuttuneet minun kädessäni keisarilliseksi
puutarhaksi."

Camilla oli aikoja sitten laskeutunut muulin selästä ja hiipinyt
tiehensä kesken orjan kertomusta.

Ilosta sykkivin sydämin hän kiisi puutarhan, lehtokujien ja talon läpi.
Hän leijaili kuin siivillä, ja nopsa Daphnidion töin tuskin jaksoi
pysyä hänen mukanaan.

Häneltä pääsi tuon tuostakin iloisen hämmästyksen huudahdus. Joka kerta
kun hän pääsi jonkin tien mutkan ohi tai sivuutti jonkin puuryhmän,
tuli hänen ihastuneen katseensa eteen taas uusi kuva tuosta Ravennan
puutarhasta.

Mutta kun hän taas tuli taloon ja löysi siellä pienen huoneen, joka oli
maalattu, sisustettu ja koristettu aivan samalla tavalla kuin vastaava
huone keisarillisessa palatsissa, jossa hän oli leikkinyt lapsuutensa
viimeiset vuodet ja uneksinut neitosen ensimmäiset unelmat, kun hän
näki samat kuvat niinestä kudotuilla esiripuilla, samanlaiset maljakot
ja komeat seetripuurasiat ja löysi samanlaiselta, kilpikonnanluusta
tehdyltä pöydältä oman pienen, siron lempiharppunsa joutsenensiipineen,
silloin valtasivat hänet niin monet suloiset muistot ja vielä enemmän
niin suuri kiitollisuus tällaista lämmintä ystävyyttä kohtaan, että hän
ilosta itkien vaipui leposohvan pehmeille patjoille. Daphnidion sai
tuskin hänet rauhoitetuksi.

"Vielä on olemassa jaloja sydämiä, vielä on Boëthiuksen perheellä
ystäviä", sanoi hän kerran toisensa perästä.

Camilla kohotti hartaassa rukouksessa kiitoksensa taivaalle. --

Kun äiti seuraavana päivänä saapui, oli hän melkein yhtä hämmästynyt.

Heti hän kirjoitti Roomaan Cethegukselle ja kysyi, ketä miehensä
vanhoista ystävistä hän voisi pitää tänä salaisena hyväntekijänä. Hän
toivoi hiljaisuudessa, että Cethegus itse olisi tämän ilon heille
valmistanut.

Mutta prefekti pudisti miettiväisenä päätään kirjeen saatuaan ja
vastasi heti, ettei hän tuntenut ketään, joka olisi voinut menetellä
niin hienotunteisesti. Rusticianan tuli tarkasti ottaa huomioon kaikki
jäljet, joiden avulla arvoitus voitaisiin ratkaista.

Se selvisikin hyvin pian. --

Camilla ei väsynyt koskaan puutarhassa samoilemiseen eikä yhä uusien
yhtäläisyyksien keksimiseen rakastetun esikuvan kanssa.

Usein hän joutui näillä kävelymatkoillaan puistosta läheisille
metsäylänteille. Hänellä oli silloin tavallisesti mukanaan iloinen
Daphnidion, joka, samanikäinen kun oli ja ehdottoman uskollinen, pääsi
pian Camillan uskotuksi. Usein oli Daphnidion huomauttanut emännälleen,
että metsänhenki varmasti seurasi heidän kintereillään, sillä usein
kahahti pensaissa kuuluvasti, ja ruohikossa heidän takanaan tai
vieressään kuului hiipiviä askelia. Mutta he eivät nähneet ainoatakaan
ihmistä eikä eläintä.

Camilla nauroi hänen taikauskolleen ja sai hänet taas lähtemään ulos
jalavain ja plataanien viheriään siimekseen.

Eräänä päivänä, kun tytöt menivät kuumuutta pakoon yhä syvemmälle
metsään, löysivät he raikkaan lähteen, joka kirkkaana ja runsasvetisenä
pulppusi tummasta porfyyrikalliosta. Mutta sillä ei ollut mitään
vakinaista uomaa, jonka vuoksi janoiset tytöt saivat helmeilevää vettä
vain vaivalloisesti tipan sieltä toisen täältä.

"Vahinko, ettei tätä raikasta juomaa saa mukavammin", huudahti Camilla.
"Sinun olisi pitänyt nähdä Triton-lähde Pinetumissa Ravennan luona.
Vesisuihku syöksyi niin ihanasti esille pronssisen merenjumalan
pullistetuista poskista, ja vesipisarat putosivat ja kokoontuivat
ruskeasta marmorista tehtyyn suureen näkinkenkään. Vahinko, ettei se
ole täällä!"

Ja he jatkoivat matkaansa.

Muutaman päivän kuluttua he tulivat samalle paikalle.

Daphnidion, joka kulki edellä, seisahtui yht'äkkiä kovasti kiljaisten
ja osoitti ääneti sormellaan lähdettä.

Metsälähde oli muutettu taiteelliseksi suihkukaivoksi.

Pronssisesta Triton-päästä syöksyi suihku ruskeasta marmorista tehtyyn
siroon näkinkenkään. Daphnidion, joka nyt varmasti uskoi taikatemppuja
tapahtuneen, lähti suoraa päätä pakoon.

Hän juoksi pitäen käsiään silmiensä edessä -- metsähenkien näkemistä
pidettiin suurta onnettomuutta tuottavana -- kotiin päin ja huusi
emäntäänsä seuraamaan itseänsä.

Mutta Camillan päähän pisti heti eräs ajatus: kuuntelija, joka oli
heitä äskettäin seurannut, on varmaankin jossakin lähellä
huvitellakseen heidän hämmästyksellään.

Hän silmäsi terävästi ympärilleen. Erään villin ruusupensaan
kahisevista oksista putoili lehtiä maahan.

Hän meni nopeasti pensastoon.

Sieltä tuli todellakin häntä vastaan nuori metsästäjä, jolla oli
metsästyslaukku ja heittokeihäs.

"Minut on keksitty", sanoi tulija matalalla, ujolla äänellä.

Mutta Camilla peräytyi huudahtaen pelosta. "Atalarik" -- sammalsi hän
-- "kuningas!"

Kokonainen tulva ajatuksia ja tunteita syöksähti hänen päänsä ja
sydämensä läpi ja puoleksi taintuneena hän vaipui lähteen viereen
nurmelle.

Nuori kuningas seisoi muutamia silmänräpäyksiä pelästyksestä ja
ihastuksesta sanattomana maahan vaipuneen hennon olennon vieressä.
Hänen hehkuvat silmänsä nauttivat täysin siemauksin noiden kauniiden
kasvonpiirteiden ja kauniiden muotojen näkemisestä. Hehkuva puna
syöksähti salaman tavoin hänen kalpeille kasvoilleen.

"Oi, hän -- hän on minun kuolemani", huokasi hän painaen molemmat
kätensä sykkivälle sydämelleen -- "nyt tahtoisin kuolla, -- kuolla
hänen kanssaan".

Camilla liikautti kättään. Se saattoi Atalarikin taas järkiinsä. Hän
polvistui neitosen viereen ja valoi lähteestä kylmää vettä hänen
ohimoilleen.

Camilla aukaisi silmänsä. "Barbaari -- murhaaja", huusi hän, työnsi
Atalarikin käden pois, hypähti pystyyn ja juoksi kuin pelästynyt kauris
tiehensä.

Atalarik ei seurannut häntä.

"Barbaari -- murhaaja", huokasi hän surullisesti itsekseen ja kätki
polttavan otsansa käsiinsä.




KUUDES LUKU.


Camilla tuli kotiinsa niin liikutettuna, että Daphnidion oli
vakuuttunut siitä, että domna oli nähnyt ainakin metsänneitosia tai
mahdollisesti kunnianarvoisen metsänkuninkaan Picuksen itsensä.

Mutta tyttö heittäytyi rajusti pelästyneen äitinsä syliin.

Epäselvien tunteiden taistelu puhkesi kuumiin kyyneliin, jotka virtana
valuivat. Vasta pitkän ajan kuluttua voi hän antaa vastaukset ja
selitykset Rusticianan huolekkaisiin kysymyksiin.

Tämän lapsen sielun syvyydessä riehui ankara taistelu.

Kasvavalta tytöltä ei ollut Ravennan hovissa jäänyt kokonaan
huomaamatta se, että kaunis, kalpea nuorukainen usein loi häneen
merkillisiä, haaveilevia katseita tummista silmistään ja että hän
melkein hartaana kuunteli hänen äänensä sointua.

Mutta hän ei ollut koskaan saanut täyttä varmuutta aavistukselleen,
että prinssi salaisesti lempi häntä. Ujo ja umpimielinen nuorukainen
oli luonut silmänsä alas, kun Camilla tapasi hänet katselemassa itseään
ja katsoi häneen kysyvästi. Sitäpaitsi he olivat molemmat melkein
lapsia silloin.

Camilla ei voinut antaa nimeä Atalarikin tunteelle -- tämä tuskin sitä
itsekään tiesi -- eikä hän koskaan tullut ajatelleeksi, miksi hän
mielellään oli Atalarikin läheisyydessä, mielellään seurasi hänen
ajatustensa ja mielikuvituksensa lentoa, joka oli aivan erilainen kuin
muiden leikkitoverien, ja mielellään käveli vaieten hänen rinnallaan
hämyhetkinä rauhallisissa puistoissa, missä Atalarik puhui hänelle
unelmoivaa, mutta aina helposti käsitettävää kieltä, jonka
runollisuuden, unelmoivan nuoruuden runollisuuden, hän niin
täydellisesti käsitti ja tajusi.

Tämän puhkeavan molemminpuolisen mieltymyksen lopetti yht'äkkiä hänen
isänsä kamala kohtalo.

Intohimoinen roomalaisnainen ei vain surrut murhattua, hän vihasi
murhaajia tulisen sielunsa koko voimalla.

Boëthius oli alusta alkaen, ja sinäkin aikana, jolloin hän oli hovin
suurimmassa suosiossa, suhtautunut ylpeän ylenkatseellisesti
gootteihin, koska nämä olivat barbaareita. Hänen kuolemansa jälkeen
tietysti koko Camillan ympäristö, äiti, molemmat kostonhimoiset veljet
ja perheen ystävät hehkuivat vihaa ja ylenkatsetta ei vain veristä
tyrannia ja murhaajaa Teoderikia, vaan myös kaikkia gootteja ja ennen
kaikkea kuninkaan tytärtä ja tyttärenpoikaa kohtaan, joita pidettiin
kuninkaan rikostovereina, koska he eivät olleet estäneet murhaa.

Sen vuoksi neitonen oli tuskin enää ajatellutkaan Atalarikia.

Jos tämän nimeä mainittiin tai jos hän, kuten usein tapahtui, näki
hänet unissaan, niin kohdistui hänen barbaarivihansa ja -inhonsa
ennenkaikkea juuri häneen.

Tämän hän teki kenties senvuoksi, että hän vastahakoisesti aavisti
sydämensä salaisimmassa sopukassa vielä olevan jäännöksen
mieltymyksestä kauniiseen kuninkaanpoikaan.

Ja nyt -- nyt tuo hylkiö oli uskaltanut suunnata hänen pahaa
aavistamattomaan sydämeensä viekkaan iskun.

Heti kun hän oli nähnyt hänen tulevan esiin pensastosta ja tuntenut
hänet, käsitti hän, että Atalarik oli muuttanut lähteen uuteen muotoon
ja uudistanut koko huvilan.

Hän, inhoittava vihollinen, kirotun suvun jälkeläinen, jonka käsissä
oli hänen isänsä verta, barbaarien kuningas!

Ilo, jolla hän oli näinä päivinä tarkastanut taloa ja puutarhaa, poltti
nyt hehkuvan vasken tavoin hänen sieluansa. Hänen kansansa, hänen
sukunsa vihollinen oli uskaltanut antaa hänelle lahjan, ilahduttaa
häntä, tehdä hänet onnelliseksi. Sellaisen puolesta hän oli kohottanut
kiitosrukouksia taivaaseen. Tuo murhaaja oli rohjennut seurata hänen
askeleitaan, kuunnella hänen sanojaan, toteuttaa hänen pienemmätkin
toivomuksensa. Ja hänen sielunsa perimmässä sopukassa kohosi näitä
kaikkia kauheampana ajatus: miksi Atalarik oli tämän tehnyt? Barbaari
rakasti häntä, uskalsipa vielä näyttääkin sen. Italian tyranni uskalsi
toivoa, että Boëthiuksen tytär --. Se oli liikaa! Surkeasti nyyhkien
hän kätki päänsä vuoteensa pieluksiin, kunnes väsyneenä vaipui syvään
uneen.

Kiireesti saapui paikalle Cethegus, jota oli pyydetty heti tulemaan.

Rusticiana oli tahtonut samoin kuin Camillakin seurata ensimmäistä
päähänpistoaan, paeta huvilasta ja vihatun kuninkaan läheisyydestä ja
kätkeytyä lapsineen Alppien toiselle puolen.

Mutta Camillan tila oli tähän saakka estänyt matkalle lähtemistä ja kun
prefekti saapui huvilaan, tuntui hänen läsnäolonsa tyynnyttävän
kuumeista levottomuutta.

Hän otti Rusticianan mukaansa puutarhaan. Rauhallisesti ja
tarkkaavaisesti hän kuunteli, selkä laakeripuuta vasten ja pää vasemman
käden nojassa, intohimoista kertomusta.

"Ja sano nyt", päätti Rusticiana kertomuksensa, "mitä minun on tehtävä!
Kuinka saan lapsiraukkani pelastetuksi? Minne vien hänet?"

Cethegus avasi silmänsä, jotka hän nyt kuten tavallisesti miettiessään
piti puoleksi suljettuina.

"Minnekö Camilla pitäsi viedä", sanoi hän. "Ravennan hoviin."

Rusticiana hypähti ylös: "Mitä tuo myrkyllinen pila on olevinaan?"

Mutta Cethegus ojentautui nopeasti pystyyn.

"Totta minä sillä tarkoitan. Ole hiljaa -- kuuntele minua. Kohtalo,
joka nähtävästi tahtoo hävittää barbaarit, ei olisi voinut antaa
käsiimme parempaa tilaisuutta.

"Sinä tiedät, kuinka täydellisesti hallitsijatar on minun vallassani.
Mutta sinä et tiedä, kuinka voimaton olen tuon itsepäisen uneksijan
suhteen. Se on arvoituksentapaista. Tuo sairas nuorukainen on koko
goottien kansasta ainoa, joka, jollei perinpohjin tunne sieluani,
kuitenkin aavistaa puuhani. En tiedä, pelkääkö vai vihaako hän minua
enemmän. Se olisi minulle aivan yhdentekevää, jollei hän työskentelisi
puuhiani vastaan hyvin johdonmukaisesti ja menestyksellisesti. Hänen
sanansa vaikuttavat tietysti suuressa määrässä äitiin. Useinkin enemmän
kuin minun sanani. Ja hän tulee yhä vanhemmaksi, kehittyneemmäksi ja
vaarallisemmaksi. Hänen sielunsa kehittyy nopeammin kuin hänen
ruumiinsa. Hän ottaa vakavasti osaa hallitustoimiin. Joka kerta puhuu
hän minua vastaan ja usein voittaakin.

"Vasta äskettäin hän sai vastoin tahtoani toimeen sen, että
tummapintainen Teja tuli Roomassa, minun Roomassani olevien
goottilaisten joukkojen päälliköksi. Lyhyesti sanoen, nuori kuningas
käy hyvin vaaralliseksi. Ja tähän saakka ei minulla ole ollut mitään
keinoa, millä voisin häntä hallita. Omaksi turmiokseen hän rakastaa
Camillaa. Neitosen avulla me voimme hallita tuota itsepäistä."

"Ei koskaan", huusi Rusticiana. "Ei niin kauan kuin minä elän. Minäkö
tyrannin hoviin? Tyttärenikö Atalarikin rakastajattareksi? Boëthiuksen
tytär? Mieheni verinen varjo --"

"Tahdotko sinä kostaa tämän varjon puolesta? Tahdot tietysti. Tahdotko
sinä syöstä gootit perikatoon? Tietysti. Niinpä sinun on hyväksyttävä
ne keinotkin, joita kostosi toteuttamiseen tarvitaan."

"En koskaan, sen vannon."

"Nainen, älä ärsytä minua. Älä uhittele minua vastaan. Sinä tunnet
minut! Sinä vannot. Kuinka? Etkö sinä ole vannonut tottelevasi minua
sokeasti, ehdottomasti, jos minä sinulle hankin koston? Etkö sinä ole
pyhimysten luitten kautta vannonut, että kirous tulkoon sinun ja
lastesi päälle, jos valasi rikot? Katsokoon eteensä se, joka naisten
kanssa ryhtyy puuhiin. Tottele minua -- taikka varo sielusi autuutta."

"Hirviö! Täytyykö minun uhrata vihani sinun ja sinun puuhiesi vuoksi?"

"Minunko vuokseni? Onko nyt minusta kysymys? _Sinun_ asiaasi minä ajan.
_Sinun_ kostoasi minä valmistan. _Minulle_ eivät gootit ole tehneet
mitään pahaa. _Sinä_ olet saanut minut liikkeelle kirjojeni äärestä.
Sinä olet kutsunut minut kukistamaan näitä amaleja. Etkö enää sitä
halua? No hyvä. Minä palaan takaisin Horatiuksen ja Stoan ääreen. Voi
hyvin!"

"Älä mene, älä mene. Mutta täytyykö sitten Camilla uhrata?"

"Hullutuksia! Atalarik uhriksi joutuu. Eihän Camillan tarvitse häntä
rakastaa, hallita vain. Taikka", lisäsi hän katsoen Rusticianaa
silmiin, "pelkäätkö sinä hänen sydäntänsä?"

"Halpautukoon kielesi! Tyttäreni? Rakastaisiko hän _häntä_? Ennemmin
kuristan hänet kuoliaaksi omin käsin."

Mutta Cethegus tuli miettiväiseksi.

Mutta jos tyttö rakastuisi häneen, tuumi hän itsekseen. Atalarik on
kaunis, sielukas ja haaveellinen.

"Missä on tyttäresi?" kysyi hän ääneen.

"Naisten huoneessa. Mutta vaikka minä suostuisinkin, niin hän ei
koskaan suostu."

"Koettakaamme. Menen hänen luokseen."

He menivät taloon. Rusticiana aikoi mennä mukana Camillan luo, mutta
Cethegus esti sen.

"Tahdon puhua yksin hänen kanssaan", sanoi hän, siirsi esiripun syrjään
ja meni sisään.

Nähdessään Cetheguksen tulevan nousi neitonen vuoteelta, jossa hän oli
neuvottomana levännyt.

Koska hän oli tottunut aina saamaan neuvoja ja apua tältä viisaalta ja
voimakkaalta mieheltä, isänsä ystävältä, tervehti hän nytkin häntä
luottavaisesti, kuten sairas lääkäriään.

"Sinä tiedät, Cethegus?"

"Kaikki."

"Ja sinä tuot minulle avun."

"Koston minä sinulle tuon, Camilla."

Se oli uusi, mahtavasti vaikuttava ja elähdyttävä ajatus.

Hänen ajatuksissaan oli tähän saakka väikkynyt vain pako, pelastus
tästä kiduttavasta asemasta, korkeintaan kuninkaallisen lahjan
halveksiva hylkääminen.

Mutta nyt tarjottiin kostoa. Korvausta näiden hetkien tuskista. Kostoa
kärsitystä häväistyksestä. Kostoa hänen isänsä murhaajalle. Hänen
haavansa olivat verekset. Ja hänen suonissaan kiehui kuuma,
etelämaalainen veri.

Hänen sydämensä riemuitsi Cetheguksen sanoista.

"Kostoa? Kuka kostaisi minun puolestani? Sinäkö?"

"Sinä itse! Se on suloisempaa."

Hänen silmänsä salamoivat.

"Kenelle?"

"Hänelle. Hänen perheelleen. Kaikille meidän vihollisillemme."

"Kuinka minä, heikko tyttö, voin sen tehdä?"

"Kuule minua, Camilla. Vain sinulle jalon Boëthiuksen jalolle
tyttärelle uskon erään asian, jota muuten en voisi kenellekään muulle
naiselle maan päällä uskoa.

"On olemassa voimakas isänmaanystäväin liitto, joka tulee hävittämään
barbaarit jäljettömiin tästä maasta. Koston miekka heiluu tyrannien
päiden päällä. Isänmaa, isäsi varjo vaatii sinua pudottamaan sen."

"Minua? Minä -- voinko minä kostaa isäni puolesta? Puhu", huudahti
tyttö tulisesti ja pyyhkäisi mustat hiukset ohimoiltaan.

"Sinun on tehtävä uhraus. Rooma vaatii sitä."

"Vereni, elämäni uhraan. Minä kuolen Virginian tavoin."

"Sinä saat elää ja nauttia voitostasi. Kuningas rakastaa sinua. Sinun
täytyy lähteä Ravennaan. Lähteä hoviin. Sinun on kukistettava hänet.
Tämän rakkauden avulla. Meillä ei ole kellään vaikutusvaltaa häneen.
Sinulla on valta hänen sieluunsa. Sinun on kostettava hänelle ja
syöstävä hänet turmioon."

"Hänetkö syöstävä turmioon?" Omituinen tunne sai tytön vapisemaan hänen
tehdessään hiljaa tämän kysymyksen. Hänen povensa kohoili, hänen
äänensä värisi keskenään taistelevista tunteista. Kyyneleet pyrkivät
esiin hänen silmistään. Hän kätki kasvonsa käsiinsä. --

Cethegus nousi.

"Suo anteeksi", sanoi hän. "Minä menen. En tiennyt, että -- sinä
rakastat kuningasta."

Aivan kuin ruumiillisen tuskan aiheuttama vihan huudahdus puhkesi tytön
rinnasta.

Hän hypähti pystyyn ja tarttui Cetheguksen olkapäähän.

"Ihminen! Kuka uskaltaa sanoa niin? Minä vihaan häntä. Minä vihaan
häntä niin, etten ole koskaan luullut voivani niin vihatakaan."

"Todista se sitten. Muuten en usko sinua."

"Minä tahdon sen todistaa", huusi hän. "Hänen täytyy kuolla. Hän ei saa
elää."

Hän heitti päänsä taaksepäin. Säihkyvät silmät hehkuivat villisti.
Hänen musta tukkansa liehui valkoisten olkapäiden ympärillä.

Hän rakastaa Atalarikia, mietti Cethegus. Mutta se ei merkitse mitään,
sillä hän ei tiedä sitä vielä itsekään. Hän vihaa häntä samalla kertaa
ja sen hän tietää. Se onnistuu.

"Hän ei saa elää", uudisti Camilla. "Sinä saat nähdä", nauroi hän,
"kuinka minä häntä rakastan. Mitä minun on tehtävä."

"Seurattava kaikessa minun neuvojani."

"Ja mitä lupaat sinä minulle siitä? Mitä on hänen kärsittävä?"

"Riuduttavaa rakkautta kuolemaan saakka."

"Rakkautta minua kohtaan? Niin, niin. Sitä hän saa kärsiä."

"Hän, hänen perheensä ja valtakuntansa joutuvat perikatoon."

"Ja hän saa tietää, että minä sain sen aikaan --"

"Hän saa sen tehdä. Milloin matkustamme Ravennaan?"

"Huomenna! Ei, jo tänään." Hän pysähtyi ja tarttui prefektin käteen:
"Cethegus, sano, olenko kaunis?"

"Kauneimpia naisia maan päällä."

"Haa", huusi hän pudistellen irtipäässeitä kiharoitaan. "Hänen täytyy
rakastaa minua ja joutua perikatoon. Nopeasti Ravennaan. Minä tahdon
nähdä hänet, minun täytyy nähdä hänet."

Hän riensi huoneesta. Hän toivoi koko sielustaan Atalarikin luo.




SEITSEMÄS LUKU.


Mainittuna päivänä lähdettiin jo pienestä huvilasta matkalle
kuninkaankaupunkiin.

Cethegus hankki pikalähetin viemään edeltäpäin Rusticianan kirjettä
hallitsijattarelle.

Boëthiuksen leski selitti siinä, että hän Rooman prefektin
kehoituksesta nyt oli valmis ottamaan vastaan monesti tarjotun
tilaisuuden palata takaisin hoviin.

Hän ei ottanut sitä vastaan armona, vaan sovinnon ilmauksena, merkkinä
siitä, että Teoderikin sukulaiset tahtoivat korvata tämän väärinteon
vainajia kohtaan.

Tämä ylpeä puhetapa oli kuin Rusticianan syvimmästä sydämestä lähtenyt,
ja Cethegus tiesi, ettei sellainen esiintyminen vahingoittaisi,
päinvastoin se selittäisi äkillisen mielenmuutoksen ja poistaisi kaikki
epäluulot. Matkan varrella matkalaiset saivat kuningattaren vastauksen,
jossa heidät toivotettiin tervetulleiksi hoviin.

Kun he olivat saapuneet Ravennaan, otti ruhtinatar heidät mitä
kunnioittavimmin vastaan, antoi heille orjia ja orjattaria ja sijoitti
heidät samoihin huoneisiin palatsissa, joissa he olivat ennenkin
asuneet. Roomalaiset toivottivat heidät ilolla tervetulleiksi.

Mutta gootit vihastuivat tästä kovasti, sillä he halveksiva Boëthiusta
ja Symmachusta kiittämättöminä pettureina ja pitivät tätä toimenpidettä
epäsuorana häväistyksenä Teoderikin muistolle.

Suuren kuninkaan viimeisetkin ystävät lähtivät vihoissaan tiehensä
roomalaistuneesta hovista. --

Vähitellen olivat aika, matkan hauskuudet ja iloinen tulo Ravennaan
rauhoittaneet Camillan kiihtynyttä mieltä. Ja hänen vihansa ennätti
hyvinkin asettua, sillä hän oli ollut useita viikkoja Ravennassa,
ennenkuin tapasi Atalarikin.

Nuori kuningas oli nimittäin vaarallisesti sairaana.

Hovissa kerrottiin, että hän oleskellessaan Aretiumissa -- hän oli
siellä pienen seurueen kanssa nauttimassa vuori-ilmasta, kylvyistä ja
metsästyksestä -- oli Tifernumin metsissä metsästyksestä hikisenä
juonut erään kalliolähteen jääkylmää vettä ja saanut takaisin vanhan
tautinsa puuskan.

Se ainakin oli varmaa, että hänen seuralaisensa olivat löytäneet hänet
mainitun lähteen luota tainnoksissa.

Tämä kertomus vaikutti merkillisesti Camillaan.

Hänen vihaansa Atalarikia kohtaan sekoittui hiukan sääliäkin.

Vieläpä hän jossakin määrin syytti itseäänkin. Mutta toisaalta hän
kiitti taivasta siitä, että tämän sairastumisen vuoksi siirtyi
kauemmaksi kohtaus, jota hän täällä Ravennassa pelkäsi yhtä paljon kuin
oli sitä toivonut Tifernumissa, kaukana Atalarikista.

Ja kun hän nyt vaelteli yksin laajassa linnanpuistossa, täytyi yhä
uudestaan ihmetellä, miten huolellisesti Corbulon pieni tila oli
muodostettu aivan tämän esikuvan mukaisesti.

Päivät ja viikot vierivät.

Sairaasta ei saatu muita tietoja, kuin että hän oli paranemaan päin,
mutta että hänen täytyi vielä ehdottomasti pysytellä huoneissaan.

Lääkärit ja hovilaiset, jotka hoitivat häntä, ylistivät hänen
kärsivällisyyttään ja voimaansa ankaroiden tuskien aikana, hänen
kiitollisuuttaan jokaisesta pienestäkin ystävänpalveluksesta ja hänen
jaloa lempeyttään.

Mutta kun Camilla huomasi, miten mielellään hänen sydämensä kuunteli
näitä ylistyksiä, sanoi hän itsekseen:

"Mutta minun isäni murhaamista hän ei estänyt." Hänen kulmakarvansa
vetäytyivät kokoon ja hän laski salaa nyrkkiin puristetun kätensä
sykkivälle sydämelleen.

Eräänä kuumana heinäkuun yönä oli Camilla kauan ollut valveilla
ristiriitaisten ajatustensa ahdistamana. Vasta aamupuolella hän vaipui
levottomaan uneen.

Pahat unet vaivasivat häntä.

Hänestä tuntui, että hänen makuukammionsa katto korkokuvineen painui
hänen päällensä. Aivan hänen päänsä kohdalla oli helleniläisen
taiteilijan muovailema nuorekkaan kaunis Hypnos, unen lempeä jumala.

Hän uneksi, että unenjumala sai kalpean veljensä Thanatoksen
totisemmat, surulliset kasvonpiirteet.

Vitkalleen ja hiljaa laskeutui kuolemanjumala häntä kohti. -- Se tuli
yhä lähemmäksi. -- Sen piirteet tulivat yhä selvemmiksi. -- Hän tunsi
jo otsallaan sen henkäyksen. -- Sen ohuet huulet jo melkein koskettivat
hänen suutaan. -- Silloin hän tunsi kauhistuneena nuo kalpeat piirteet,
nuo tummat silmät. -- Tämä kuoleman jumala oli -- Atalarik. -- Hän
hypähti kiljaisten pystyyn.

Siro hopealamppu oli aikoja sitten sammunut. Kammion valaisi jo
aamusarastus.

Punainen valo tunkeutui himmeänä paksun lasiakkunan läpi. Hän nousi
vuoteeltaan ja avasi akkunan. Kukot lauloivat, auringon ensimmäiset
säteet nousivat juuri merestä, joka näkyi linnanpuiston toisella
puolella. Hän ei enää voinut olla tukahuttavassa makuukammiossaan.

Hän heitti sinisen vaipan hartioilleen ja riensi hiljaa, hyvin hiljaa
vielä uinuvasta palatsista marmoriportaita alas puutarhaan, jossa
läheiseltä mereltä puhaltava raitis aamutuuli löyhähti häntä vastaan.

Hän riensi aurinkoa ja merta kohti.

Sillä idässä ulottuivat kuninkaallisen puiston korkeat muurit aivan
Adrian sinisiin aaltoihin saakka.

Kullattu häkkiportti ja sen toisella puolen kymmenen valkoisesta
Hymetton marmorista tehtyä leveätä porrasta johtivat puiston pieneen
satamaan, jossa keinui siroja gondoleja keveine airoineen ja
purppurapellavasta tehtyine, kolmikulmaisine, latinalaisine purjeineen.
Ne olivat kiinnitetyt hopeaisilla ketjuilla komeisiin, kuparisiin
oinaanpäihin, joita oli marmorilaiturin sekä oikealla että vasemmalla
reunalla.

Puiston puolella häkkiporttia puutarhalaitteet päättyivät laajaan
pyörylään, jota joka taholta ympäröivät lähekkäin toisiansa istutetut,
varjoisat ruokamännyt.

Pyörylässä oli maa rehevän, huolellisesti hoidetun ruohon peitossa.
Siellä täällä oli hyvänhajuisia kukkaistutuksia ja ruohokentän poikki
kulki siroja, hiekoitettuja käytäviä. Aistikkaasti reunustettu lähde
laski solisten vetensä mereen.

Pyörylän keskellä oli pieni, vanhuuttaan harmaa Venuksen temppeli,
jonka täydellisesti varjosi korkea yksinäinen palmu. Temppelin
ulkoseinän tyhjissä seinäkomeroissa kukoisti tulipunainen kivirikko.

Temppelin vuosikymmeniä suljettuna olleen oven oikealla puolella oli
pronssinen Aeneaan kuvapatsas. Vasemmalla puolella sijainnut Julius
Caesarin patsas oli vuosisatoja sitten luhistunut. Teoderik oli sille
jalustalle pystyttänyt perheensä tarunaikaisen kantaisän, Amalan,
pronssisen kuvapatsaan.

Täältä, molempien patsaiden välistä, pienen temppelin oven edestä, oli
mitä ihanin näköala häkkiportin kautta merelle, sen pensaita kasvaville
laguunisaarille ja suippokärkiselle kauniille kallioryhmälle, jota
kutsuttiin "Amphitriten neuloiksi".

Se oli vanhastaan Camillan mielipaikka.

Sinne hän riensi nytkin joustavin askelin pitkin kapeaa hiekkakäytävää
lakaisten hameensa helmalla kastehelmiä, joita oli runsaasti molemmilla
puolin tietä. Hän halusi nähdä auringon nousevan merestä.

Hän tuli temppelin takaa, nousi sen vasemmalle sivukorokkeelle ja oli
juuri astumaisillaan sen etupuolelta häkkiportille päin johtavien
portaiden ensimmäiselle astuimelle, kun äkkiä huomasi toisella
astuimella oikealla puolellaan puolittain makaamassa valkoisen olennon,
joka nojaten päätään portaan käsipuuhun, katseli merelle päin.

Hän tunsi heti mustan, silkinkiiltävän tukan. Se oli nuori kuningas.

Tapaaminen oli niin arvaamaton, ettei poislähtemistä voinut
ajatellakaan. Neitonen seisoi kuin maahan juurtuneena ylimmällä
portaalla.

Mutta Atalarik hypähti nopeasti pystyyn ja kääntyi Camillaan päin.
Heleä puna valahti hänen marmorinkalpeille poskilleen. Hän tointui
kuitenkin ensin ja sanoi:

"Suo anteeksi, Camilla. En voinut odottaa näkeväni sinua täällä tähän
aikaan vuorokaudesta. Minä menen ja jätän sinut yksin auringonnousua
ihailemaan."

Ja hän heitti valkoisen vaippansa vasemmalle olalleen.

"Pysähdy, goottien kuningas. Minulla ei ole oikeutta karkoittaa sinua
täältä -- eikä se ole aikomuksenikaan", lisäsi hän.

Atalarik meni lähemmäksi.

"Minä kiitän sinua. Mutta pyydän sinulta yhtä seikkaa", lisäsi hän
nauraen. "Älä ilmaise minun karkumatkaani äidilleni eikä lääkäreilleni.
He pitävät minua päiväkaudet niin tarkasti vartioituna huoneissa, että
minun täytyy hiipiä heidän käsistään ennen päivän koittoa. Sillä raitis
ilma, meri-ilma tekee minulle hyvää. Tunnen sen. Se jäähdyttää. Lupaa,
ettet ilmaise minua."

Hän puhui niin levollisesti. Hän katseli niin teeskentelemättömästi.

Tämä levollisuus hämmästytti Camillaa. Hän olisi ollut paljon
rohkeampi, jos Atalarik olisi näyttänyt liikuttuneelta. Hän tunsi tämän
teeskentelemättömän levollisuuden tuottavan tuskaa itselleen, vaikka ei
suinkaan prefektin tuumien vuoksi. Hän nyökkäsi ääneti päätään
vastaukseksi ja painoi katseensa alas.

Nyt auringonsäteet ehtivät sille kukkulalle, jolla he seisoivat.

Vanha temppeli ja pronssiset kuvapatsaat hohtivat aamuauringon valossa.
Ja värisevästä kullasta muodostui idästä päin leveä silta meren
peilikirkkaaseen pintaan.

"Katso, kuinka kaunista", huusi Atalarik hetken lumoissa. "Katso tuota
valon ja loiston luomaa siltaa."

Camilla katseli merelle samanlaisten tunteiden valtaamana.

"Muistatko vielä, Camilla", jatkoi hän hitaammin, ikäänkuin
muistoihinsa vaipuneena ja neitoon katsomattakaan, "muistatko vielä,
kuinka täällä lapsina leikimme? Me sanoimme: auringonsäteiden
merenpintaan muodostama tie vie autuaiden saarelle."

"Autuaiden saarelle", toisti Camilla.

Hän ihmetteli mielessään, miten Atalarik hienotunteisesti ja jalosti
vältti millään tavalla viittaamasta heidän viimeiseen tapaamiseensa ja
kohteli häntä siten, että hän tunsi itsensä aivan aseettomaksi.

"Ja katso, kuinka tuolla nuo kuvapatsaat välkkyvät: tuo kummallinen
pari, Aeneas ja -- Amalat! Kuule, Camilla, minulla on sinulle pyyntö."

Neitosen sydän alkoi sykkiä nopeasti. Nyt Atalarik varmaankin muistelee
huvilan ja lähteen kaunistamista. Veri nousi hänen poskilleen ja hän
oli ääneti tuskallisena odottaen.

Mutta nuorukainen jatkoi levollisesti:

"Sinä muistat, kuinka usein me, sinä roomalaisnainen ja minä gootti
tällä paikalla kilvan kiittelimme kansojemme mainetta, loistoa ja
kuntoa. Sinulla oli silloin tapana seisoa Aeneaan vieressä ja puhua
minulle Brutuksesta, Camilluksesta, Marcelluksesta ja Scipioista. Minä
taas kanta-isäni Amalan kilpeen nojaten ylistin Hermanarikia, Alarikia
ja Teoderikia. Mutta sinä olit parempi puhuja kuin minä. Ja usein, kun
sankariesi loisto yritti voittaa minut, nauroin minä vainajillesi ja
huusin: nykyisyys ja elävä tulevaisuus kuuluu minun kansalleni!"

"Niin, ja entä nyt?"

"En sano enää mitään. Sinä olet voittanut, Camilla!"

Mutta puhuessaan näin hän oli ylpeämmän näköinen kuin koskaan ennen. Ja
tällainen etevämmyyden ilmaisu koski roomalaisnaiseen.

Hän oli muutenkin harmistunut siitä kylmästä levollisuudesta, millä
ruhtinas, jonka intohimoille he olivat suunnitelmansa perustaneet,
kohteli häntä. Hän ei käsittänyt sitä. Hän oli vihannut kuningasta
senvuoksi, että tämä oli osoittanut rakastavansa häntä. Nyt leimahti
tämä viha ilmiliekkiin siksi, että Atalarik osasi peittää rakkautensa.
Aikoen loukata hän sanoi senvuoksi:

"Myönnät siis, goottien kuningas, että barbaarisi ovat
sivistyskansoista jäljessä."

"Myönnän, Camilla", vastasi hän levollisesti, "mutta vain yhdessä
suhteessa: onnessa!

"Sallimuksen onnessa ja syntymisen onnessa.

"Katso noita kalastajaryhmiä, jotka ripustavat verkkojaan rannalla
oleviin oliivipuihin.

"Kuinka kauniita ovat nuo vartalot. Ryysyistään huolimatta he ovat sekä
liikkeessä että levossa kuin kuvapatsaita. Katso esimerkiksi tuota
tyttöä, jolla on vesiruukku päänsä päällä, tai tuota ukkoa, joka
nojaten päätään vasenta kättään vasten uinaillen katselee merelle.
Jokainen kerjäläinen teidän joukossanne on kuin valtaistuimelta syösty
kuningas. Häiritsemätön onnen loiste väikkyy heidän ympärillään. Kuten
lasten tai jalojen eläinten ympärillä. Se puuttuu meiltä barbaareilta."

"Eikö teiltä muuta puutu?"

"Meiltä puuttuu myöskin kohtalon sallima onni.

"Suloinen kansaparkani! Me olemme sijoittuneet tänne vieraaseen
maailmaan, jossa emme viihdy. Me olemme kuin korkeiden Alppien kukka
Edelweiss, jonka myrskytuuli on kuljettanut laakson kuumaan hiekkaan.
Me emme voi juurtua tänne. Me kuihdumme ja kuolemme."

Ja hän katseli kaihomielisesti pitkin sinisiä aaltoja.

Mutta Camilla ei ollut sellaisessa mielentilassa, että olisi voinut
käsittää kuninkaan ennustuksia omasta kansastaan.

"Miksi sitten tulitte", kysyi hän ankarasti. "Miksi tunkeuduitte niiden
vuorien yli, jotka Jumala on pystyttänyt ikuiseksi rajamerkiksi meidän
ja teidän välillenne. Sano, miksi?"

"Tiedätkö sinä", sanoi Atalarik katsomatta häneen ja ikäänkuin jatkaen
omaa ajatuksenjuoksuaan, "tiedätkö, miksi perhonen lentää kirkkaaseen
liekkiin? Uudestaan, yhä uudestaan. Se ei ota oppiakseen kivuista. Se
lentää liekkiin, kunnes kaunis, houkutteleva vihollinen on sen kokonaan
tuhonnut. Minkä vuoksi? Suloisesta mielettömyydestä!

"Samanlainen suloinen mielettömyys, aivan samanlainen on houkutellut
goottini mäntyjen ja tammien luota laakerien ja oliivien siimekseen.

"He polttavat täällä siipensä, nuo hullut sankarit. Mutta he eivät voi
pysyä poissa täältä. Kuka voi heitä siitä moittia? Katsele ympärillesi.
Katso, kuinka taivas on sininen, kuinka sininen meri, jossa kuvastuvat
ruokamäntyjen latvat ja marmorilta hohtavat pylvästemppelit. Tuolla
kaukana kohoavat siniset vuoret ja aalloilla uivat viheriät saaret,
joissa viinirypäleet kiertyvät jalavain ympärille. Ja kaikkea tätä
ympäröi pehmeä, lämmin, hyväilevä ilma. Millaisia ihmeellisiä muotoja
ja värejä silmä saakaan ihailla, mitä saavatkaan ihastuneet aistimet
nauttia! Se on se taika, joka iäti houkuttelee meitä ja saattaa meidät
turmioon."

Nuoren kuninkaan syvä ja jalo liikutus vaikutti Camillaankin. Näiden
ajatusten traagillinen voima koski hänen sydämeensä, mutta hän ei
tahtonut tulla liikutetuksi. Hän hillitsi tunteensa, jotka alkoivat
käydä herkemmiksi.

"Antaisiko koko kansa hurmata itsensä vastoin järkeä ja ymmärrystä?"
sanoi hän kylmästi ja katsoi epäillen Atalarikiin.

Mutta hän säikähti, sillä nuorukaisen tummista silmistä välähti salama
ja kauan pidätetty hehku murtautui äkkiä esille hänen sielunsa
syvyydestä.

"Antaa kyllä. Minä sanon sen sinulle, tyttö", huudahti hän
intohimoisesti. "Kokonaisen kansan voi vallata hullu rakkauden unelma,
suloinen turmioon johtava mielettömyys yhtä hyvin kuin -- yhtä hyvin
kuin yksityisen ihmisen. Niin, Camilla. Sydämessä on voima, joka on
väkevämpi kuin järki ja tahto ja joka vie meidät avoimin silmin
perikatoon. Mutta sinä et sitä tunne. Ja suotakoon, ettet tulisi sitä
koskaan tuntemaankaan. Hyvästi."

Hän kääntyi nopeasti ja poikkesi temppelin oikealle puolelle eräälle
viiniköynnösten kattamalle polulle, jolta Camilla ei voinut nähdä
häntä, eikä kukaan linnastakaan.

Ajatuksissaan tyttö jäi seisomaan paikalle.

Kuninkaan viimeiset sanat kaikuivat kummallisesti hänen korvissaan.
Kauan hän katseli uinaillen merelle ja palasi lopuksi linnaan sekavin
tuntein ja mieli muuttuneena.




KAHDEKSAS LUKU.


Samana päivänä Cethegus tuli käymään Rusticianan ja Camillan luona.

Hän oli saapunut tärkeiden asioiden vuoksi Roomasta ja tuli juuri
eräästä neuvostonkokouksesta, joka pidettiin sairaan kuninkaan
huoneessa. Hänen tarmokkaat piirteensä ilmaisivat pidätettyä vihaa.

"Toimeen, Camilla", sanoi hän kiivaasti. "Te viivyttelette liian kauan.
Tämä suurisuinen poika tulee liian mahtavaksi. Hän uhmailee minua,
Cassiodorusta ja heikkoa äitiänsäkin. Hän seurustelee vaarallisten
ihmisten kanssa. Vanhan Hildebrandin ja Vitigeksen ja heidän ystäviensä
kanssa. Hän lähettää ja saa kirjeitä meidän selkämme takana. Hän on
saanut aikaan sen, että holhoojahallituksen neuvotteluja saa pitää
ainoastaan hänen läsnäollessaan. Ja näissä neuvotteluissa hän kumoaa
aina meidän suunnitelmamme. Siitä täytyy tulla loppu tavalla tai
toisella."

"En enää toivo voivani vaikuttaa kuninkaaseen", sanoi Camilla totisena.

"Minkä vuoksi? Oletko sinä jo nähnyt hänet?"

Camilla muisti antaneensa Atalarikille lupauksen, ettei hän saattaisi
lääkärien tietoon tämän tottelemattomuutta.

Mutta muistakin syistä oli hänen tunteilleen vastenmielistä kertoa
muille tämän aamun tapahtumista ja siten ikäänkuin häväistä ne.

Hän jätti kysymyksen vastaamatta ja sanoi sen sijaan: "Jos kuningas
vastustaa äitiänsä, hallitsijatarta, niin kuinka hän sallii minun,
nuoren tytön, hallita itseään."

"Oi, pyhä yksinkertaisuus", sanoi Cethegus hymyillen, eikä puhunut enää
tästä asiasta Camillan läsnäollessa.

Mutta salaisesti hän neuvoi Rusticianaa järjestämään asiat niin, että
hänen tyttärensä saisi usein nähdä ja puhutella kuningasta.

Tämä kävikin mahdolliseksi, kun Atalarikin tila parani nopeasti.
Nuorukainen muuttui silminnähtävästi sekä ruumiillisesti että
henkisesti miehevämmäksi, väkevämmäksi ja kypsyneemmäksi. Tuntui siltä,
että taistelu Cethegusta vastaan vahvisti hänen sieluaan ja ruumistaan.

Vähitellen hän alkoi taas viettää tuntikausia laajassa puistossa.

Siellä tapasivat hänen äitinsä ja Boëthiuksen perhe hänet usein
iltaisin.

Ja sillä aikaa kun Rusticiana näytti korvaavan kuningattaren suosion
todellisella ystävyydellä ja kuunteli tarkasti Amalasuntan kertomuksia,
toistaakseen ne sana sanalta prefektille, kävelivät nuoret heidän
edellään pitkin puutarhan varjoisia käytäviä.

Usein pieni seurue astui johonkin gondoliin satamassa, jonka hyvin
tunnemme, ja Atalarik meloi silloin omin käsin aluksen kappaleen matkaa
merelle, johonkin pensaita kasvavista saarista, jotka olivat verraten
lähellä lahden suulla.

Mutta kotimatkalla nostettiin purppurapurje, ja auringon laskiessa
mereltä puhaltava vieno tuuli keinutteli aluksen hiljakseen takaisin
satamaan. --

Kuningas ja Camilla olivat usein kahdenkin, vain Daphnidionin
seuraamana, samoilemassa metsissä tai soutelemassa merellä.

Tosin Amalasunta pelkäsi, että tällaisilla retkillä hänen poikansa
mieltymys roomalaisneitoon, mitä hän ei voinut olla huomaamatta,
kasvaisi yhä ja tulisi voimakkaammaksi.

Mutta kaikista epäilyksistä huolimatta hän salli poikansa jatkaa
seurustelua huomatessaan sen silminnähtävästi edullisen vaikutuksen
kuninkaaseen, joka tuli Camillan läheisyydessä levollisemmaksi ja
iloisemmaksi, vieläpä myöntyväisemmäksi äidilleen, jota hän usein
kohteli kiivaasti ja tylysti.

Atalarik piti mieltymystään hyvin tarkoin salassa, mikä oli
kaksinverroin ihmeellisempää, kun otetaan huomioon hänen muuten herkkä
luonteensa. Sitäpaitsi ei kuningatar, jos tämä rakkaus olisi
osoittautunut vakavaksi, olisi ollut tätä liittoa vastaan, koska sillä
täydellisesti voitettaisiin Rooman aatelisto ja sovitettaisiin
viimeinenkin verityön muisto.

Mutta tytössä tapahtui merkillinen muutos.

Päivä päivältä hän tunsi vihansa ja vastenmielisyytensä yhä vähenevän
ja päivä päivältä hän huomasi yhä selvemmin, kuinka sielun jalo
puhtaus, hengen joustavuus ja syvä, runollinen tunteellisuus
kehittyivät nuoressa kuninkaassa. Yhä vaikeammaksi kävi hänelle joka
kerta vetää isän kuoleman muisto suojaksi lemmen kasvavaa taikavoimaa
vastaan. Yhä paremmin hän oppi tekemään eron goottien ja amalien
välillä, yhä useammin hän huomautti itselleen, kuinka kohtuutonta oli
vihata Atalarikia onnettomuuden vuoksi, jota tämä ei ollut estänyt ja
tuskin olisi voinutkaan estää.

Jo aikoja sitten hän olisi tahtonut puhua hänen kanssaan aivan
teeskentelemättömästi, mutta pelkäsi, että tällainen myöntyväisyys
olisi synti isää, isänmaata ja vapautta kohtaan.

Vavisten hän huomasi, kuinka tämän jalon nuorukaisen kuva tuli hänelle
välttämättömäksi, kuinka hän kaivaten halusi kuulla tuota soinnukasta
ääntä ja nähdä noita tummia, miettiväisiä silmiä. Hän pelkäsi tätä
rikollista rakkautta, jonka hän vain vaivoin sai salatuksi, ja ainoa
ase, jolla hän taisteli sitä vastaan -- Atalarikin osallisuus hänen
isänsä kuolemaan -- ei tahtonut enää oikein tepsiä.

Hän horjui ristiriitaisten tunteiden välillä sitä epävarmempana kuta
arvoituksellisemmilta Atalarikin umpimielisyys ja levollisuus hänestä
näyttivät. Hän ei tosin voinut kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut,
epäillä kuninkaan rakkautta -- mutta kuitenkin. --

Atalarik ei ilmaissut rakkauttaan ei sanoin eikä silmäyksinkään. Hänen
sanansa Venus-temppelin vieressä, kun hän nopeasti poistui Camillan
luota, olivat merkitsevimmät, melkeinpä ainoat, mitä hän siinä
suhteessa oli lausunut.

Neitonen ei aavistanut, kuinka nuorukaisen suuren sielun oli täytynyt
taistella ja kärsiä, kunnes hän oli saanut rakkautensa, jollei juuri
tukahdutetuksi, niin ainakin kukistetuksi. Vielä vähemmän hän aavisti
sitä uutta tunnetta, joka oli antanut Atalarikille voimia
miehuullisesti kestämään kieltäymyksensä.

Rusticiana, joka vihansa terävänäköisyydellä tarkasti kuningasta
unohtaen vartioida omaa lastaan, ihmetteli vielä enemmän hänen
kylmyyttään.

"Mutta kärsivällisyyttä", sanoi hän Cethegukselle, jonka kanssa hän
usein neuvotteli Camillan tietämättä, "kärsivällisyyttä. Pian, kolmen
päivän kuluessa sinä näet hänen muuttuvan."

"Jo olisikin aika", sanoi Cethegus. "Mutta mihin sinä perustat
olettamuksesi."

"Erääseen keinoon, joka ei ole vielä koskaan pettänyt."

"Et suinkaan sinä aio valmistaa hänelle lemmenjuomaa", sanoi Cethegus
hymyillen.

"Sen juuri aion tehdä. Olen jo tehnytkin sen."

Cethegus katsoi häneen ylenkatseellisesti ja sanoi:

"Oletko sinäkin niin taikauskoinen, sinä suuren filosofin Boëthiuksen
leski. Mutta teidät naisethan rakkaus tekee kaikki yhtä hulluiksi!"

"Se ei ole hulluutta eikä taikauskoa", sanoi Rusticiana levollisesti.
"Toista sataa vuotta on tätä salaisuutta säilytetty suvussamme. Eräs
egyptiläinen nainen opetti sen äidinäitini äidinäidille. Eikä keino ole
koskaan pettänyt. Ei yksikään nainen meidän suvussamme ole rakastanut
ilman vastarakkautta."

"Siihen ei tarvita mitään taikakeinoja", tuumi prefekti. "Te olette
kaikki kaunottaria."

"Säästä pilasi toistaiseksi. Juoma vaikuttaa ehdottomasti ja ettei se
ole tähän saakka vaikuttanut --"

"Sinä olet siis todellakin -- varomaton! Kuinka sinä olet voinut
huomaamatta?" --

"Joka ilta, kun hän palaa kanssamme kävelymatkoilta tai soutelemasta,
juo hän pikarillisen maustettua falernoviiniä. Lääkäri on hänelle sen
määrännyt. Viinin seassa on muutamia tippoja arabialaista palsamia.
Pikari on aina valmiina marmoripöydällä Venus-temppelin edessä.
Kolmasti on minun jo onnistunut kaataa siihen taikajuoma."

"Mutta", arveli Cethegus, "tähän saakka se ei ole erityisesti
vaikuttanut."

"Siihen on ollut sinun kärsimättömyytesi syynä. Yrtit ovat poimittavat
uuden kuun aikana -- sen kyllä tiesin. Mutta sinun yllytystesi
pakottamana koetin jo täysikuun aikana, mutta, kuten näet, se ei
vaikuttanut."

Cethegus kohautti olkapäitään.

"Mutta viime yönä alkoi uusi kuu. Kultainen sirppini ei suinkaan ollut
toimeton ja jos hän nyt juo, niin -- --"

"Toinen Locusta! No olkoon sitten, mutta minä luotan enemmän Camillan
kauniisiin silmiin. Tietääkö hän sinun vehkeistäsi?"

"Ei sanaakaan hänelle. Hän ei sitä sallisi. Hiljaa, hän tulee."

Tyttö tuli sisään kaikesta päättäen hyvin kuohuksissaan. Soikeat kasvot
olivat heleän punan peitossa, hänen pitkästä mustasta tukastaan oli
irtautunut suortuva ja valunut sirolle kaulalle.

"Sanokaa minulle, te, jotka olette viisaita ja tunnette ihmisiä,
sanokaa minulle, mitä minun on ajateltava? Tulen soutelemasta. Oi, hän
ei ole koskaan rakastanutkaan minua. Tuo kopea, hän on surkuttelevinaan
ja säälivinään minua. Ei, se ei ole oikea sana. En osaa sitä selittää."

Ja puhjeten itkuun hän kätki päänsä äidin rinnoille.

"Mitä on tapahtunut, Camilla?" kysyi Cethegus.

"Usein ennenkin", alkoi Camilla huokaisten syvään, "on hänen suunsa
ympärillä leikkinyt omituinen piirre ja hänen silmistään on kuvastunut
kaihomieli, ikäänkuin minä olisin häntä loukannut, ikäänkuin hän
antaisi meille jalomielisesti anteeksi, ikäänkuin hän olisi tehnyt
hyväkseni suuren uhrauksen --"

"Kehittymättömät pojat kuvittelevat, aina uhraukseksi sitä, että he
rakastavat."

Silloin säihkyivät Camillan silmät, hän h

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/26263