← catalogue

Koston henki: Romaani

by August Blanche · Finnish · Gutenberg #25924 · 588,549 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Koston henki: Romaani
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Koston henki: Romaani

Author: August Blanche

Translator: Eero Alpi


        
Release date: June 28, 2008 [eBook #25924]
                Most recently updated: January 3, 2021

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/25924

Credits: Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOSTON HENKI: ROMAANI ***




Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.








KOSTON HENKI

ROMAANI


August Blanche


Suomentanut
Eero Alpi


Ensimmäisen kerran julkaissut
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1916.
Digitalisoitu vuoden 1922
toisesta painoksesta.




I

VENE


Myöhään eräänä iltana marraskuussa v. 1816 muuan keski-ikäinen mies
enemmän hiipi kuin asteli Nybron satamalaiturilla Tukholmassa, taluttaen
kädestä pientä poikaa, joka näytti noin kahdeksan vuotiaalta.

Hiipivällä miehellä oli yllään karvanuttu ja päässä verasta tehty lakki
sekä toisessa kädessään ryhmysauva, ja hän oli voimakkaan ja käskevän
näköinen. Hän ei suinkaan näyttänyt olevan vieras sattumalta
vastaantuleville jaalojen miehille, sillä he nostivat hänelle lakkiaan,
vaikkakin hän jotensakin kylmästi vastasi kohteliaisuudenosoituksiin, ja
tunnustettava on, että nämä näkyivätkin pikemmin johtuvan pelosta kuin
mistään leppeämmästä tai hyväntahtoisemmasta tunteesta.

-- Isä kulta, saanko hiukan juosta itsekseni? -- pyysi poikanen,
koettaen irroittautua taluttavasta kädestä.

-- Juoksehan nyt, mutta varo putoamasta mereen, -- vastasi mies,
hellittäen pojan kädestä; -- niin, älä astu harhaan, rasavilli!

Mies pysytteli kuitenkin pojan rinnalla, kunnes hän äkkiä seisahtui
huomatessaan pienen veneen, joka juuri laski hieman ulohtaalle
ankkuroineen jaalan viereen, muutaman sylen päässä laiturista.

Veneessä näkyi naishenkilö, jolla oli liina päässä, ja muustakin
puvustaan päättäen hän näytti kuuluvan työläisluokkaan.

-- Soutakaa vene tänne, matami tai neiti tai mikä lienettekin, -- huusi
satamasillalla seisova mies, äänessään jälleen tuima sävy.

Joko nainen ei tätä käskyä kuullut tai siitä välittänyt, ainakaan hän ei
vastannut mitään.

-- Oletteko te kuuro vai onko lempo tukkinut suunne? -- ärjäisi mies
kahta kovemmin, läheten aivan sillan laitaan.

-- Kuka huutaa? -- kuului viimein kaunissointuinen naisääni kysyvän
veneestä; -- kellä on minulle asiaa tähän aikaan illasta?

-- Sen saatte tietää, kun soudatte tänne, -- vastasi mies; -- mutta
miksi ette tottele heti?... Ettekö kuule, mitä minä sanon?

-- Totteleko? -- toisti nainen; -- en tiedä olevani velvollinen
tottelemaan.

-- Ahaa! -- mutisi mies itsekseen; -- olisikohan se jälleen sama
nainen... Hän koettaa muuttaa ääntään, mutta minua hän ei sillä petä...
Tässä on tekeillä joku uusi kuje ... entäpä jos...

-- Mitä tahdotte?... En tunne teitä, -- lausui jälleen naisääni, tällä
kertaa kuitenkin hiukan alakuloisena ja vapisevana.

-- Ettekö tunne minua?... Hitto, kun se kuulostaakin hienolta!... Kuinka
kauan minun täytyy odottaa teitä, kaunokainen?... Tahdotteko ehkä, että
minä työnnän, veneen vesille ja tulen teitä tervehtimään... Miksi
pysyttelette siellä jaalan suojassa?... Aiotteko kehveltää
saaristolaiselta muutamia kunnon kahvipuita?

-- Minulla on rauhallisempi olo täällä aluksen vieressä, -- virkkoi
nainen, nousten seisaalle veneessä ja katsoen satamaan päin, ikäänkuin
hänkin olisi odottanut jotakuta.

Se ei jäänyt mieheltä huomaamatta, ja hän mietti hetkisen.

-- Odotatteko jotain? -- kysyi hän vihdoin.

-- Odotan.

-- Ketä tai mitä, jos saan olla nenäkäs kysymään? Hä?...

-- Odotan tavaroita, jotka minun on soudettava kaupunkiin.

-- Mitä tavaroita?

-- Muuatta arkkua... Mutta tuohan on merkillistä uteliaisuutta, ja minä
en käsitä...

-- Kenen arkkua?

-- Erään tytön, joka on asunut Ladugårdslandetissa, mutta eilen muutti
kaupunkiin... En kuitenkaan ymmärrä, mitä herralla on sen asian kanssa
tekemistä.

-- Miksi hän ei itse tule hakemaan arkkuaan?... Hä?

-- Minä odotan häntä parhaillaan tulevaksi.

-- Entä miten se saadaan alas veneeseen?

-- Arkun saavuttua minä tietysti soudan laiturin viereen.

-- Miksette souda tänne ennemmin?

-- Siksi että ... yksinäisen tytön on vaarallinen joutua tekemisiin
rantajätkien kanssa tähän aikaan vuorokaudesta.

-- Tyttö-parka!... Minä olen teidän turvananne...

-- En ole mielelläni tekemisissä kenenkään kanssa... Kiitän kuitenkin
hyvästä tahdostanne... Jos saan olla rauhassa, on kiitollisuuteni
kaksinkertainen.

-- Ei mitään kiittämistä... Luulin teitä varkaaksi, joka tahtoi anastaa
jaalasta jotain... Hyvää yötä, pikku neito tai matami!

-- Hyvää yötä!

Mies poistui siltä paikalta, missä hän äsken oli seisonut, ja piiloutui
lähimmän halkopinon taa. Hänellä ei näyttänyt olevan halua lähteä
rannasta niinkään pikaa.

-- Isä, isä! -- huusi Albert, joka oli jäänyt paikalleen; -- veneessä on
myöskin pieni tyttö, melkein yhtä iso kuin minäkin... Isä rakas, katso,
katso!

-- Tule tänne, Albert! -- kutsui isä, joka nyt vasta huomasi kaivata
poikaa ja astui muutaman askeleen rantaan päin.

-- Hän makaa ja nukkuu isä, ja hänellä on päässään pieni keltainen
hattu, -- jatkoi poika, kuulematta isän käskyä; -- minä näen hänet,
vaikka hän makaakin veneen pohjalla.

-- Tule tänne, Albert, etkö kuule!

-- Heti, isä kiltti!... Voi, isä, auta, auta!

-- Taivaan nimessä! Poika putosi mereen! -- huudahti isä, syöksyen
laiturille.

Miehen ja lapsen huutoihin vastattiin veneestä, joka heti läksi jaalan
kupeelta ja muutamin reippain aironvedoin pääsi laiturin luo.

Mies heittäytyi pitkäkseen laiturille ja kurkoitti kättänsä alas, mutta
hän ei yltänyt veteen, vaan epätoivoisissa ponnistuksissaan repi
sormensa verille lankkunauloihin. Mutta veneessäoleva nainen osasi
käsiksi pojan pitkiin kiharoihin juuri kun tämä oli vaipua toisen kerran
upoksiin, ja sai hänet täten vedetyksi veneeseen.

-- Jumalan kiitos! Hän on pelastettu! -- huudahti nainen vilpittömän
iloisesti.

-- Antakaa hänet tänne, ojentakaa hänet minulle! Jumala siunatkoon
teitä, hyvä nainen! -- huusi isä, ojentaen käsivartensa alas venettä
kohti.

Samassa lähestyi paikkaa varovaisesti ja varpaisillaan muuan merimiehen
asuun puettu nuorehko mies, ikäänkuin peläten ilmituloa.

Hänet nähdessään nainen hätkähti.

-- Poika on kuollut! -- huudahti hän kovin levottomin katsein, jotka
kuitenkin vähemmin kohdistuivat hänen pitelemäänsä hukkuneeseen lapseen
kuin viimeksi saapuneeseen; tämäkin puolestaan ilmaisi suurta
hätäännystä.

-- Kuollut! Kuollut! -- kirkui isä, temmaisten lapsen syliinsä, ja
sydäntäsärkevästi voivotellen hän lähti juoksemaan pientä puutaloa
kohti, joka siihen aikaan oli sataman vieressä parmaajan asuntona.

Merimies hyppäsi alas veneeseen, joka rajusta liikkeestä keikahti
kaatumaisilleen.

-- Jumala ja kaikki pyhät enkelit olkoot kiitetyt, sinä olet pelastettu,
Carl... Pelastettu! Pelastettu! -- hoki nainen sekä suurimman tuskan
että rajattomimman riemun vallassa.

Vene työntyi rannasta ja lähti nopeaan kuin lintu liitämään yli
hopeanhohtavien laineitten.




II

SOUTAJAT


Merimiehen soutamana ja naisen ohjaamana liukui vene ylös lahtea,
poikkesi oikealle ohi Blasieholmenin ja Skeppsholmenin sekä käänsi
sitten kokkansa eteläisiä vuoria kohti.

Oli jo kulunut runsas neljännestunti siitä kun alus oli lähtenyt Nybron
satamasta, mutta veneessäolijat eivät vielä olleet vaihtaneet keskenään
sanaakaan. Heidän yhteisenä ajatuksenansa, joka ei ehtinyt antaa tilaa
millekään muulle, näytti olevan vain pyrkiä pienellä aluksellaan
etenemään niin nopeasti kuin mahdollista. Nainen katsahti usein taakseen
tuskaisin silmäyksin mitatakseen pitenevää välimatkaa, ja soutava mies
jokaisella vedolla puoleksi nousi istuimeltaan, saadakseen soudulle
suurempaa voimaa.

-- Näkyykö ketään? -- kysyi viimein soutaja läähättäen.

-- Ei, ei, ei! -- vastasi nainen, kohottaen tavattoman kirkkaan
katseensa taivasta kohti; -- souda, ole huoletta!... Ketään ei näy ...
ei ketään.

-- Lapsi-parka! -- huudahti soutaja leväten hetkisen airoillaan ja
nojautuen veneen pohjalla lepäävän tytön puoleen; -- pikku
Julia-raukkani!

Nainenkin kumartui katsomaan pientä olentoa. Soutajan ja peränpitäjän
kasvot osuivat silloin yhteen ja kummankin käsivarret kuroittausivat
toisen kaulaan.

Seurasi hetkisen hiljaisuus, jonka jälkeen vene taas lähti kiitämään
eteenpäin entistä nopeammallakin vauhdilla, jos mahdollista.

-- Kenen poika satamassa putosi mereen? -- kysyi soutaja,
pyyhkäistessään tovin kuluttua hikeä otsaltaan.

-- Hän oli ... mutta etkö tuntenut miestä, joka otti pojan vastaan?

-- En.

-- Se oli kivalteri Kron.

-- Hänkö?... Mitä hän tahtoi?... Saattoiko hän ehkä epäillä...?

-- Tuskin... Hänen poikansa se oli... Onneksi olin minä niin lähellä
veneineni, että ennätin tarttua lapsiparkaan, joka muutoin olisi
varmasti hukkunut.

-- Hän ei siis ollutkaan hengetön?

-- Ei, toivoakseni.

-- Mutta minä luulin kuulleeni...

-- Niin, minä huusin, että hän oli kuollut, kääntääkseni isän huomion
sinusta, kun tulit samassa... Onnellinen päähänpisto!

-- Parasta olisi ollut jättää poika oloilleen.

-- Mitä sanotkaan?... Sinä, joka aina olet ollut niin hyvä ja leppeä
kaikille!

-- Jos poika olisi jäänyt mereen, hommailisi isä nyt parhaillaan
naaraamisessa, sen sijaan, että hän nyt ehkä... Miksi et pysynyt erossa?

-- Minulla ei ollut sydäntä antaa lapsi-poloisen hukkua, -- väitti Anna;
-- sekin oli tulos sinun opetuksistasi. Ethän nyt puhunekaan sydämestä?

-- Anna, kun sydän on kurkussa, ei se tunne eroa hyvän ja pahan
välillä... Minä tunnen vanhastaan Kronin... Kenet hän kerran on saanut
näkyviinsä, sitä hän ei hevillä hellitä kynsistään.

-- Mutta kun on oma lapsi herätettävänä henkiin, unohtuu kaikki muu
mielestä... Tapaus oli ihan ihmeellinen onnen sattuma, sillä muutoin en
olisi uskaltanut tulla laiturin viereen, ja Herra tietää, miten
olisinkaan saanut sinut veneeseen...

-- Tultuaan vakuutetuksi siitä, että lapsi elää ja ettei mikään vaara
häntä uhkaa, alkaa hän ajaa meitä takaa... Niin, niin, sen hän tekee,
sanoi mies, katsellen levottomana ympärilleen.

-- Ei, ei hän lähde peräämme, -- lohdutti Anna; -- eihän hän voi
toimittaa perikatoon sitä, joka on pelastanut hänen lapsensa... Voi! Se
ihminen, joka olisi pelastanut minun lapseni, saisi sytyttää tuleen maan
ja taivaan, minun ottamattani askeltakaan sen estämiseksi!

Vene, joka taas liukui eteenpäin yhtämittaisen nopealla vauhdilla, oli
jo ehtinyt niin kauas, että soutajalla oli Djurgårdslandet vasemmalla ja
Etelä-vuoret oikealla puolellaan. Kello saattoi olla yhdeksän vaiheilla
illalla, ja jota enemmän yö läheni, sitä purevammaksi kävi pohjatuuli.

Soutajalla kuten peränpitäjälläkin kiersi veri kuumana ruumiin ja sielun
ponnistuksista, joten he eivät välittäneet korvissaan vinkuvasta
jäätävästä viimasta; mutta vene ei kuitenkaan näyttänyt enää etenevän
yhtä kevyesti kuin tähän saakka, vaikka soutajan käsivarret eivät vielä
olleet menettäneet mitään voimastaan ja joustavuudestaan.

Veden pinnalle tuntui nimittäin muodostuvan ohut jäähile, ja joskaan se
ei vielä suuresti haitannut aironvetoja, se kuitenkin jossain määrin
vähensi soutajan ponnistusten tuloksia. Mutta mitä kauemmas he pääsivät
kaupungista ja virtapaikoista, sitä vahvemmaksi jääpeite muodostui;
ritisten yhä itsepäisemmin kokan ja airojen sitä särkiessä.

Tämän esteen huomattuaan valtasi kummankin veneessäolijan tuska ja
levottomuus. He katsahtivat toisiinsa pelästyneinä.

-- Sanoinhan, että lempo on vanha kelmi! -- huudahti soutaja; -- hän
asettaa minut nyt iljanteelle liukumaan ja toimittaa sitten ilmaan
killumaan... Itse luontokin on liittoutunut meitä vastaan.

Soutaja nosti aironsa ja kätki lannistuneena kasvot käsiinsä.

-- Carl, -- virkkoi nainen teeskennellen levollisuutta, -- hoida sinä
vain yhtä airoa ... minä soudan toisella ... ponnistakaamme vielä puolen
tuntia ... sitten olemme turvassa... Jos vaivumme epätoivoon, olemme
hukassa!

-- Niin, niin!... Hukassa, hukassa!

-- Ainoastaan pelkurille käy hullusti! -- huudahti nainen päättävän
rohkeasti, mikä ratkaisun hetkenä yleensä on ominaista hänen
sukupuolelleen. -- Herää, Julia, katsomaan, minkälainen raukka isäsi on!

Tyttö aukaisi silmänsä ja katseli unenhuumauksessa vuoroin toista,
vuoroin toista.

-- Anna, etkö näe, että meri jäätyy? -- valitti mies.

-- Niin, meri ... vaan ei toivo, -- vastasi nainen.

-- Minä tahdon soutaa, minä tahdon auttaa isää soutamisessa, -- sanoi
lapsi reippaasti.

-- Oikein, Julia! -- riemuitsi äiti! -- kolmenkymmenenkuuden vanhan
pitäisi toki hävetä kuusivuotiaan edessä; mutta, -- lisäsi hän
tavattoman pehmeällä äänellä, -- etkö huomaa, rakkaani, että me, kun
ankarasti ponnistelemme, pääsemme saarelle ennenkuin jää ehtii muodostua
niin kovaksi, ettei sitä enää voi särkeä airoilla, joten sen, joka meitä
ajaisikin takaa, on mahdoton saavuttaa meitä, sillä jää vahvenee
vahvenemistaan... Älä siis syytä luontoa!... Päinvastoin on sinun sitä
kiittäminen, sillä juuri se tässä vain asettaa voittamattoman esteen
meidän ja takaa-ajajamme välille.

-- Olet oikeassa, Anna! -- sanoi mies rauhoittuneena ja reipastuneena.

-- Annahan vain minulle toinen airo... Kas, minä istun tähän, -- sanoi
nainen, jättäen perätuhdon ja istuutuen miestä vastapäätä. Hän tarttui
pehmeillä, valkoisilla käsillään airoon ja alkoi soutaa sellaisella
hellittämättömällä voimalla, jota olisi kadehtinut kuka Munkbron tai
ranta-aittain merikarhu tahansa.

-- Äiti, minä pidän perää! -- huudahti pikku tyttö riemuiten ja tarttui
hennoilla käsillään peräsimeen; -- kuinka hauskaa on ohjata!

-- Kiltisti tehty, reipas tyttöseni! -- kiitteli äiti; -- kun sinä
ohjaat, pikku enkeli, suuntailee taivaskin varmasti meille parhaiten.




III

HÄSTHOLMEN


Blockhusin nientä eli Meritullia vastapäätä ja lähempänä eteläistä maata
on saari, jota sanotaan Hästholmeniksi ja joka kesäisin sekä varsinkin
niihin aikoihin oli Saltsjön huvipurjehtijain mielipaikka, koska siellä
paitsi suuria koivuja ja haapoja oli myöskin hyvä ravintola somine
tarjoilijattarineen, keilaratoineen ja muine etuineen.

Tälle saarelle laski kello yhdentoista aikaan yöllä edellämainittu vene
väkineen. Noustuaan maalle vaipuivat mies ja nainen polvilleen, ehkä
yhtä paljon väsymyksestä kuin kiitollisuudesta sallimusta kohtaan, joka
oli antanut heidän voittaa monet vastukset merellä.

Julia noudatti vanhempainsa esimerkkiä ja risti hänkin pienet kätösensä.

Ensimmäisenä nousi mies. Mutta kun nainen aikoi nousta, kaatuikin hän
pitkälleen kylmälle maalle.

-- Anna! Rakkaani! -- huudahti mies, tarttuen häneen ja nostaen hänet
ylös.

-- Carl! -- kuiskasi nainen, katsoen pitkään auttajaansa.

Kuuvalossa näki viimemainittu, että naisen suusta tiukkui verta, jota
levisi hänen huulilleen.

-- Hyvä Jumala! -- huudahti mies, -- miten on laitasi Anna, Anna?

-- Ei mitään ... ei mitään, ystäväni... Mutta minä olen väsynyt ...
tavattoman väsynyt.

-- Sinun suusi on veressä!

-- Satuin vain puraisemaan huuleeni soutaessani... Ei se merkitse
mitään.

Hän hymyili. Ja hänen hymynsä loisti kuuta vasten kuin timantti
jalokiviketjussa.

Reipas pikku tyttö, joka pian oli jalkeilla, poimi rannalta ukonkiviä,
joita hän heitteli pitkin jään pintaa.

-- Nyt on kaikki taas kunnossa, hyvä Carl! -- sanoi Anna; -- noutakaamme
nyt veneestä tavaramme ja lähtekäämme kalamajalle.

He kiiruhtivat veneelle, ottaen sieltä suurehkon vaatemytyn, ja lähtivät
sitten astumaan käsi kädessä rannasta, mutta eivät ravintolaan päin,
vaan pitkin vesirajaa puiden välissä olevaa pientä mökkiä kohti, josta
tuli yökulkijoille ystävällisesti vilkkuili.

Iloisesti hypähdellen ja hauskasti huudahdellen seurasi heitä pieni
Julia.

Anna koputti majan ikkunaluukulle neljä kertaa.

-- Kuka siellä? -- kuului sisältä vanhan eukon kimakka ääni.

Anna toisti koputuksensa äskeistä kovemmin.

-- Onko se neiti?... Taivainen isä! -- siunaili nyt sama ääni.

Hetken kuluttua avautui majan ovi, ja puolipukeissa oleva eukko
näyttäytyi eteisen kynnyksellä.

-- Sehän on neiti itse, eikä hänen aaveensa! -- huudahti akka, lyöden
kämmenensä yhteen. -- Hyvä isä ... ja vänrikkikin on mukana!... Neitihän
osaa noitua!... Ja pikku Juliakin... Minä olen aivan hölmistynyt...
Herra Jumala, vänrikkikin!

-- Mutta tehän kokonaan unohdatte toivottaa meidät tervetulleiksi! --
huomautti Anna.

-- Kuka olisi tervetullut, ellette te, hyvä herrasväki! -- huudahti
eukko; -- mutta miten ihmeessä on herrasväki voinut päästä tänne?...
Merihän on jo niin jäässä, että se melkein kannattaa ihmisen...
Tavatonta, miten aikaisin talvi nyt tuleekin!

Puhellessaan hän johti vieraansa sisään tupaan ja sytytti kynttilän
pienessä kamarissa, joka oli sisustettu kuin tavallisen köyhän torpparin
asumus. Matala ovi johti viereiseen pienempään kamariin tai paremmin
sanoen komeroon.

Tuvassa oli ränsistynyt sälesohva; tämän eteen siirrettiin nyt näöltään
jotenkin samanlainen pöytä, jolle eukko levitti karkean, mutta puhtaan
liinan. Sen päälle nostettiin mukana tuotu mytty, joka avattiin. Se
sisälsi kaikenlaisia virvokkeita, tukon setelirahoja sekä kaksi
taskupistoolia. Edellämainitut otti eukko huostaansa, asettaen ne
pöydälle hyvään järjestykseen, yhteisessä sovussa käytettäväksi, kuten
näytti. Mies taas siirsi pistoolit syrjään akkunalle. Sen jälkeen hän
kosketti sormellaan setelipinkkaa ja katsoi kysyvästi Annaan.

-- Tasan viisisataa riikintaalaria, -- kuiskasi viimemainittu hänelle;
-- neljäsataa saa suomalainen siitä, että vie sinut meren yli, puolet
astuessasi alukseen ja toiset puolet päästyäsi onnellisesti perille.

Miehen sormi oli vielä setelien päällä, ikäänkuin hän ei olisi saanut
tyydyttävää vastausta kysyvään katseeseensa.

-- Olen myynyt koruni, -- jatkoi nainen; -- olinhan saanut ne sinulta
onnen päivinä... Olisiko niitä voinut paremmin käyttää kuin juuri nyt,
onnettomuuden kohdatessa? Kaikki, mikä oli minun, oli myöskin sinun.

-- Mutta sinä ja Julia? -- virkkoi mies, katsoen lapseen, joka oli
istahtanut oven viereen lattialle, leikkien emännän ainoan uskollisen
palvelijan ja kumppanin, suuren vaaleanruskean kissan kanssa.

-- Tietoisuus siitä, että sinä olet turvassa, antaa minulle rohkeutta ja
vahvistaa voimiani, -- vastasi Anna, kiertäen käsivartensa vänrikin
kaulan ympäri; -- minä ja kiltti Juliani kyllä tulemme toimeen, siitä
älä ole ollenkaan huolissasi, ystäväni... Kun on kulunut vuosi tai
kaksi, ja maailma on jo kokonaan unohtanut sinun olemassaolosi, ilmoitat
sinä minulle jonakuna päivänä kirjeellä, missä olet... Silloin minä otan
Julian mukaani ja tulen sinun luoksesi, vaikka sinä olisit toisella
puolen maailmaa... Sitten me puhelemme menneisyydestä, emme
synkistääksemme mieltämme surullisilla muistoilla, vaan ottaaksemme
onnettomuutemme todistajaksi suurelle rakkaudellemme, sille
katkeamattomalle siteelle, joka yhdistää meidän sielumme elämässä ja
kuolemassa!... Niin, niin on tapahtuva.

Muhoileva muori oli vihdoin saanut valmiiksi yksinkertaisen illallisen,
ja hän kehoitti vieraita nauttimaan virkistystä. Mutta huolimatta
ankarista ponnistuksista merellä oli heillä kuitenkin huono ruokahalu.

Äkkiä hypähti vänrikki tuoliltaan ja alkoi pitkin askelin mitellä tuvan
lattiaa, puristaen samalla käsiään yhteen.

Annan levoton katse seurasi häntä.

Viimein pysähtyi mies pöydän ääreen.

-- Mutta, -- sanoi hän, -- jos meri nyt jäätymistään jäätyy, niin kuinka
mikään laiva voi lähteä Tukholman satamasta?... Miten saattaa nyt päästä
saariston läpi?... Kaikki jäätyy ... alukset jäävät talviteloille.

-- Siitä ei ole pelkoa, herra vänrikki, -- vakuutti mummo; --
suomalaiset eivät jää tälle puolen talveksi, se on varma... Syysjää on
tosin sitkeätä ja itsepintaista, mutta sitäkin sitkeämpi ja
itsepintaisempi on suomalainen... Hän sahaa itselleen väylän Vaxholmaan,
ja siitä sujuu matka itsellään... Menee vielä useita päiviä, ennenkuin
Vaxholman tuolla puolen meri jäätyy... Sen asian minä tiedän hyvin.

-- Stiina-muori on oikeassa, -- lausui Anna, -- ja se, mitä hän sanoo,
kelpaa todella rauhoittamaan meitä.

-- Eikö herrasväki halua nyt mennä levolle? -- keskeytti hänet
Stiina-muori, avaten komeron oven.

Kammiossa oli laitettu valmiiksi vuode, joka oli melkein yhtä leveä ja
pitkä kuin koko huone, niin että ainoastaan pieni tuoli mahtui sinne
lisää.

Vänrikki laski pistoolit tälle sängyn vieressä olevalle tuolille, jonka
jälkeen hän riisuutumatta heittäytyi vuoteeseen. Anna-neiti kantoi
sisään pikku Julian ja asetti hänet makaamaan isän viereen, mutta itse
hän istuutui tuolille, ottaen kumpaankin käteensä pistoolin, kaikesta
päättäen aikoen valvoa vahtina.

-- Etkö aio käydä levolle? -- kysyi mies, ojentaen kätensä jo
nukahtaneen lapsen yli ja tarttuen Annan käteen.

-- En, ystäväni... Nuku sinä vaan rauhassa ja näe kauniita unia!... Minä
en tahdo enkä voikaan nukkua.

-- Aiotko siis valvoa koko yön, oma, hyvä Anna-raukkani?

-- Aion... Älä sure minun tähteni... Minä valvon niiden puolesta, jotka
ovat minulle kaikkein kalleimmat maailmassa... Sinun ja lapsen...

-- Sinä jalo, harvinainen nainen!... Voi minua!... Minä olen saattanut
sinut turmioon.

-- Et. Turmioon olen saattanut minä sinut.

-- Anna!

-- Minunhan tähteni sinä...

-- Anna, sinä et saa puhua niin.

-- Tyydyttääksesi minun hulluja pyyteitäni, oikkujani ja
turhamaisuuttani, -- jatkoi Anna, -- antauduit sinä vaaralliselle
uralle... Ainoastaan siitä sinua moitin ettet uskonut kaikkea minulle...
Olisin tahtonut jakaa sinun kanssasi rikoksen ja kuoleman, niinkuin sitä
ennen olin jakanut autuuden.

He puhelivat keskenään hetken aikaa. Vähitellen keskustelu kuitenkin
heikkeni, ja pian kuuli Anna nukkujan raskaan, tasaisen hengityksen.

Ankara ponnistelu jäätä ja aaltoja vastaan oli suuresti rasittanut Annan
voimia; mutta kauan hän jaksoi taistella unta vastaan. Viimein kuitenkin
putosivat pistoolit hänen käsistään lattialle, ja hän nukahti,
huolimatta siitä epämukavasta paikasta, jonka hän oli valinnut
itselleen. Tuskin koskaan ovat vastahakoisemmat silmät menneet umpeen.

Niin nukkuivat he nyt kaikki kolme.

Mutta pohjatuuli, joka oli ollut heille seuralaisena merellä ja
saattanut heitä aina tänne majaan saakka, se ei levännyt. Se rutisti
mökin lahonneita puuseiniä, riipoi puiden paljaita oksia ja yltyi
viimein täydeksi rajumyrskyksi.




IV

LUPAUS


Oli sitten seuraava toukokuu. Mitä kirkkain aamuaurinko säteili mailla
ja vesillä. Näytti siltä kuin Ruotsin kaunis pääkaupunki olisi kokonaan
uinut kullassa ja tulessa.

Lukematon joukko kaiken säätyisiä ja ikäisiä ihmisiä tunkeili
Kuningattaren kadulla, liukuen etelään päin. Ja kaikkialla, missä tuo
ihmisvirta vilisi, olivat avoimet ikkunat täynnä katsojia.

Mistä tämä tällainen suurenmoinen kulkue?

Saatteliko onnellinen kansa rakastamaansa ruhtinasta kuninkaan linnaan?

Tai oliko joku sankari voittojensa jälkeen paluumatkalla pelastettuun
kaupunkiin?

Tämä olisi tosin ollutkin harvinaista, sillä eipä hyviä kuninkaita tai
suuria sankareita ole milloinkaan kosolti ollut.

Ei, kumpaakaan ei tämä juhliminen merkinnyt.

Matkustiko sitten joku maailmankuulu taiteilija läpi kaupungin?

Ei, Marie Taglioni, keijukainen, tanssi vielä silloin lapsenkengissä, ja
Jenny Lind, satakieli, ei vielä edes hengittänyt.

-- Menetkö perille saakka? -- kysyi muuan nuori virkamies vieressään
astelevalta toveriltaan.

-- Menen, en ole koskaan ennen nähnyt sellaista, -- vastasi puhuteltu.

-- Tulee sääli Odeliusta.

-- Tunnetko siis hänet?

-- Tunnen, olin usein hänen seurassaan siihen aikaan, jolloin hän
palveli eräässä rykmentissä Suomessa... Hän oli hyvin mielenkiintoinen
henkilö.

-- Samaa ovat sanoneet hänestä muutkin.

-- Täysi arvonantoni laeille, mutta en minä kuitenkaan olisi ollut
tyytymätön, jos hän olisi päässyt pakenemaan.

-- Hän yritti karata kaksi eri kertaa.

-- Niin teki.

-- Mutta miten hän kummallakin kerralla pääsi vankilasta?

-- Olet kai kuullut siitä mustasilmäisestä tytöstä, joka on ollut
hänellä seuralaisena?

-- Olen. Kukapa ei olisi kuullut puhuttavan Anna Bränneristä eli
Polttopeilistä, joksi häntä sanotaan.

-- Ensi kerralla hän hiipi vankilaan ja vaihtoi vaatteita Odeliuksen
kanssa, toimittaen siten rakastetulleen tilaisuuden pakenemaan -- mutta
parin päivän perästä nuuski Titz hänet käsiinsä ja sulki häkkiin
jälleen.

-- Entä toisella kerralla?

-- Polttopeili pääsi palvelukseen vanginvartijan luo.

-- No?

-- Eräänä iltana piti tyttö varansa, kun vartija oli sammuttanut janoaan
vähän liiemmälti, ja varasti häneltä avaimet.

-- Miten sitten kävi?

-- Vanki puki ylleen juopuneen vartijan vaatteet ja pakeni.

-- Kuinka kävi vartijan palvelijattaren?

-- Hän lähti myös samalla kertaa pois palveluspaikastaan, odottamatta
päästökirjaa.

-- Sitä ei sovi ihmetellä... Mutta miksi he eivät silläkään kertaa
piiloutuneet paremmin?... Jäikö kekseliäisyys vankilaan?

-- Kivalteri Kron, joka on Titzin taitava oppilas, sai heistä vihiä,
sahasi itselleen väylän Hästholmeniin ja sieppasi rakastavaiset
vuoteesta.

-- Voi peijakkaan raukkoja!... Olipa sekin herääminen!

-- Sitä voi todellakin sanoa putoamiseksi taivaasta suoraan hornan
kattilaan.

-- Oletko nähnyt ennen ketään hirtettävän?

-- Näin Lundgrenin ... siitä on nyt kaksi vuotta ... mutta hän oli raaka
roisto, vallan toista maata kuin Odelius.

-- Mutta miten hitossa pisti hänen päähänsä ruveta valmistamaan rahoja?

-- Miten yleensä noudatetaan tyhmiä mielijohteita?... Odelius raukka
oli, niin pitkälle kuin minä muistan, alinomaisessa rahapulassa.

-- Mutta hänhän oli lahjakas!

-- Se on totta, veliseni!... Mutta lahjakkuudella ei tässä maassa
täytetä lompakkoa, ja kun on vierellä Polttopeili kuluttamassa, niin...

-- Hän näyttää verrattain rauhalliselta astellessaan tuolla pappien
välissä.

-- Mutta lieneeköhän Anna Bränner levollinen?... Jumala tietää, kummanko
sijassa olisin mieluummin!

-- Hän on siis todellisesti rakastanut Odeliusta?

-- Hän oli tuolle miehelle niin uskollinen, että toinen sellaisessa
tapauksessa olisi jo kadottanut järkensä.

-- Kas pahusta!

-- Olet kai kuullut puhuttavan kreivi Karl Gustaf Lejonborgista?

-- Siitäkö skoonelaisesta kamariherrasta ja rikkaasta
tilanomistajasta?... Kukapa ei olisi kuullut aikamme suurimmasta
onnenonkijasta!

-- Armollinen kreivi asetti koukkuja Anna Brännerin pyydystämiseksi ...
hopeisia ja kultaisia koukkuja.

-- Mutta tyttö ei napannut?

-- Ei... Mutta silloin alkoi kreivi pyydystää Odeliusta.

-- Entä hän?

-- Tarttui tavallaan, sillä hän sai kreiviltä lainaksi summan toisensa
perästä... Lopuksi oli Odelius hänelle velkaa kaksituhatta
riikintaalaria, paitsi lainmukaista korkoa.

-- Kuinka sitten kävi?

-- Kreivi ehdotti kristillistä vaihtoa -- velkakirjoja Polttopeiliä
vastaan.

-- Ja sai hylkäävän vastauksen?

-- Niin. Seurasi sitten lainhaku ... monet yritykset saada rahaa ...
kunnes tuloksiksi koituivat kotona tehdyt setelit ja hirttonuora.

-- Mies parka! Mutta nythän on Polttopeili vapaa... Sellaiset silmät
eivät tavallisesti itke kauan.

-- Mutta sellainen sydän kärsii iankaikkisesti.

Suuri, surullinen saattue solui nyt yli Södermalmin torin Göötankadun
mäkeä ylöspäin ja pysähtyi Södermalmin kellarin edustalle.

Portailla näyttäytyi viinuri, kantaen tarjotinta, jolla oli
puolenkorttelin pikari täynnä reiniläistä viiniä. Vanhan tavan mukaan
annettiin kuolemaantuomitun levähtää hetkinen tämän kellarin luona ja
saada pieni vahvistuskulaus.

Muuan poliisipalvelija otti viinurilta tarjottimen ja vei sen
kuolemaantuomitulle. Tämä oli puettu valkoisiin, hienoihin housuihin ja
mustaan hännystakkiin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja niistä saattoi
lukea, että mies oli jo tehnyt viimeisen tilin elämänsä kanssa.
Kohteliaasti hän työnsi tarjottimen luotaan.

-- Mutta juokaa toki ... te jos kukaan tarvitsette vahvistusta, --
lausui muuan hengenmiehistä.

-- En tarvitse, -- vastasi tuomittu, -- ja ellei herrat ole kovin
väsyneitä pitkästä matkasta, niin minä pyydän että heti lähtisimme
liikkeelle jälleen ... mitä pikemmin, sitä parempi.

Kulkue, joka lakkaamatta oli lisääntynyt, alkoi taas jatkaa matkaansa.

Miten reiniläisen viinin kävi, sitä emme tiedä; mutta kyllä pikari oli
tyhjä, kun se tuotiin takaisin viinurille, ja kyllä poliisimies pyyhki
suutaan samalla kädellä, jolla hän äsken oli kantanut tarjotinta.

Ei varsin kaukana Skansenin tullista kohoaa kuusien ja petäjien keskellä
korkea, valkoinen, kolmikulmainen kivirakennus, jonka kussakin kulmassa
on pitkä, savupiipun näköinen kivipylväs. Nämä pylväät ovat ylhäältä
yhdistetyt toisiinsa vahvoilla rautatangoilla, jotka ovat varustetut
samoin rautaisilla renkailla ja koukuilla. Muurin yhdellä puolen on
suuri, avoin portti, jonne nyt on asetettu osasto kaupungin vartioita.
Sisäpuolella kohosi korkealle muurin yli portaat.

Niin laajalle kuin silmä kantoi, olivat kentät ja kukkulat täynnä
katselijoita: jalkaisin, ajaen, ratsain, miehiä, naisia ja lapsia.

Inhimillinen uteliaisuus ei kammoa hirsipuuta eikä mestauspölkkyä.
Päinvastoin nielaisee se sellaisen näyn suurella mielihalulla.

Äkillinen liikunta sorisevassa kansajoukossa todisti, että kuolemanuhri
astui jo viimeisiä askeleita. Kaikkien kaulat venyivät, kaikkien suut
olivat ammollaan. Kääseissä ja kaleeseissa kohosivat kiikarit ja
lornetit. Muutamissa vaunuissa näkyi ruokakoreja ja viinipulloja. --
Tahdottiin pitää oikein hauskaa luonnon helmassa.

Kuolemaantuomittu heitti nopean silmäyksen tuohon kamalaan rakennukseen,
mutta painoi pian katseensa maahan.

Papit, jotka nyt luulivat, että onnettoman mieli viimeisellä hetkellä
masentui, kiiruhtivat kutsumuksensa mukaisesti vahvistamaan häntä
uskonnon lohtusanoilla.

Kuolemaantuomittu, joka arvasi hengenmiesten ajatukset, katsoi hymyillen
vuoroin yhteen, vuoroin toiseen.

-- Minä vain tarkastelin vihreätä ruohikkoa, -- virkkoi hän; -- minun
viimeiset askeleeni käyvät valkoisten ja sinisten vuokkojen yli...
Saanhan sentään elämäni loppuhetkellä kulkea ruusujen päällä...
Kuitenkin, mitä sanonkaan! -- lisäsi hän vakavasti; -- olen kiittämätön
lempeätä sallimusta kohtaan ... ovathan kukat ennenkin puhjenneet minun
jalkojeni juurelta ... mutta minä olen niitä polkenut -- Jumala antakoon
sen minulle anteeksi!

Vanki sielunpaimenineen meni nyt sisään kuolonportista ja katosi
kärsimättömän kansanjoukon näkyvistä.

-- Miten hän olikaan kaunis! -- kuiskasi eräissä vaunuissa oleva nainen
toiselle.

-- Todellakin, komea, pulska olento... Sääli ... sääli kerrassaan niin
miellyttävää miestä!

-- Jos hän olisi ruma, -- virkkoi muuan lähellä seisova rokonarpinen
työmies, -- niin hänestä kai ei olisi suurtakaan väliä, senkin
räpättäjät!

-- Herra Jumala, mahtaakohan kestää kauan, ennenkuin hänet vedetään
ylös? -- kysyi muuan piparikakkuvasua kantava muori vieressään
seisovalta mieheltä.

-- Koettakaa olla kärsivällinen, hyvä matami! -- vastasi tämä; -- mutta
hitonmoinen tungos täällä on ... hänellä, jota parhaillaan vedetään
ylös, on sen sijaan tarpeeksi tilaa ... mies-parka, pääsee niin
korkealle lintujen seuraan, mutta ei silti saa laulaa!

-- Hyvä Isä, kunpa voisi olla niin varma autuudestaan kuin hän! --
virkkoi matami.

-- Vähällä vaivalla pääsette kyllä samaan asemaan, -- sanoi muuan
nuorehko, vartaloltaan jättiläismäinen, hyvin puettu mieshenkilö, jonka
kasvot olivat tummanruskeat, ja jolla oli mustat silmät sekä käyrä nenä;
-- raaputtakaa vain pois kahdeksannumero ja piirtäkää sijaan
kuusitoista, niin kaikki käy kuin tanssien ... mutta hiljaa, siellähän
hän jo on ... hurraa!... Valkoiset housut ja musta hännystakki ...
hienosti pitää olla ... tanssimestariraukka, jonka jaloista nyt on pitkä
matka lattiaan ... ha, ha, ha!

Ne, jotka seisoivat häntä lähellä, katselivat häneen ihmetellen ja
inhoten. Kuka hän mahtoikaan olla, joka saattoi tällaiselle näylle
ilkkua ja nauraa?

-- Ihanaa, ihanaa! -- jatkoi jättiläinen; -- mainiota, vanha mestari!...
Ei liian nopeasti, ei liian nopeasti!... Kas niin ... hitaasti ... mutta
varmasti ... hyvä, hyvä! huutaa Knapekullan korppi.

Suuttumuksen sorinaa kuului kaikkialta ympäriltä, ja joka puolelta
kohosi käsiä vaientamaan tuota äänekästä miestä.

Käsittäen uhkausten merkityksen tämä vaikenikin, mutta sitä enemmän hän
riemuitsi katseellaan.

Vallitseva hiljaisuus oli niin syvä, että saattoi kuulla lintujen
viserryksen puiden latvoista ja hirsipuun rautarenkaiden kitinän. Mutta
äkkiä särki tämän hiljaisuuden läheisestä metsästä kuuluva valitushuuto,
joka oli niin sydäntäsärkevä, että jokainen, ken sen kuuli, tunsi
ruumiissaan jäätävää vavistusta. Saattoiko sellainen kauhunhuuto tulla
kuolevaisen huulilta?

Nyt alkoi kansajoukko jälleen liikkua, palaten kaupunkiin päin, ja
puolen tunnin kuluttua näkyi tuolla hirvittävällä paikalla tuskin
jälkiäkään ihmisistä. Ainoastaan ruumis keinui edestakaisin ylhäällä
vaikeitten pilarien välissä leppeässä toukokuun tuulessa, ja sitä
hyväilivät kevätauringon hellät, armeliaat säteet.

Hän oli viimeinen hirtetty.[1]

[1] Tämän jälkeen on Ruotsissa setelien väärentäjät järjestään
armahdettu, joskin heidät on lain mukaan ensin tuomittu hirtettäväksi.
(Tekijän huomautus v. 1848.) -- Vankeusrangaistus säädettiin
väärennyksestä vasta v:n 1858 laissa.

Pensastosta kuuluva rapina häiritsi vallitsevaa hiljaisuutta, ja sieltä
tuli esiin uhkean näköinen nainen, joka talutti kädestä pientä tyttöä.
Molemmat olivat mustiinpuetut. Kaamean vaikutuksen teki heidän
surupukunsa, mutta vieläkin kaameammilta näyttivät heidän kalpeat
kasvonsa.

Nainen nosti lapsen käsivarrelleen. Sitten hän käänsi pienokaisen pään
hirsipuuhun päin, osoittaen hänelle ilmassa keinuvaa ruumista.

-- Lapsi, lapsi! -- sanoi hän äänellä, jonka kumea kaiku näytti
pakoittavan seudun siivekkäät laulajat vaikenemaan. -- Lapsi! Lapsi!
Paina nuoreen mieleesi tämä kauhea näky, paina se niin syvälle, ettei
mikään ilo, mikään suru, ei taivas eikä helvetti voi sitä sielustasi
häivyttää!... Niin kasvaa tämä muisto joka vuosi, joka hetki, kunnes se
viimein tulee niin suureksi, ettei se enää mahdu maan ja taivaan väliin
... ja tämä kamala muistohirviö synnyttää toisen kauheamman, jonka
hengityksestä ruoho ja kukkaset lakastuvat, aurinko ja tähdet pimenevät,
maa ja taivas kuolee!... Tämän veren ja yön lapsen ristin minä Kostoksi!
Kostoksi! Kostoksi! Ja hirsipuun minä kutsun kummiksi sille... Kuulkaa
minua ja olkaa todistajina, te tuskanhien ja veren pisarat, jotka olette
pudonneet tälle kirotulle paikalle!...




V

HAUSKA VANHUS


Skansenin tullin ulkopuolella, mutta kuitenkin hyvin lähellä sitä, oli
siihen aikaan pieni punaiseksi maalattu, valkeanurkkainen puurakennus.
Kolmelta puolen ympäröi sitä pieni puutarhatilkku, mutta neljäs sivu
antoi isolle maantielle päin.

Tuo pikku asumus, joka todisti puhtautta, huolellisuutta ja
hyvinvointia, herätti jokaisen ohikulkijan huomiota, ja moni olikin
utelias tietämään, kuka sen omisti tai kuka siinä asui.

Mutta kun uteliaisuus oli tyydytetty ja saatu tietää hänen nimensä ja
ammattinsa, sai asumus katsojan mielestä heti toisen näön, ja kulkija
kiiruhti askeleitaan, päästäkseen niin pian kuin mahdollista pois sen
lähettyviltä, ihmetellen, että olikin saattanut mieltymyksellä sitä
katsella.

Vieraasta tuntui nyt kuin olisivat huoneen seinät olleet verellä
maalatut, niinkuin sen valkoisista nurkista olisi eroittanut pääkalloja,
ja ikäänkuin jokaisesta akkunasta olisi kiiltänyt piilukirveen terä.

Illalla samana päivänä, jonka tapahtumista edellisessä luvussa olemme
kertoneet, ja ennenkuin Södermalmin kirkontornin kello vielä oli lyönyt
kymmentä, istui sanotun asumuksen kamarissa muuan vanha mies, laiha ja
kaljupäinen, vain muutamia harmahtavia suortuvia niskassa. Sitä
happamuuden ja tyytymättömyyden sävyä, jonka usein huomaa vanhusten
kasvoilla, ei tämän ikämiehen piirteissä ollut. Päinvastoin kuvastui
hänen kasvoillaan täydellinen elämän tyytyväisyys, sillä mitä herttaisin
hymy näytti iäksi vuokranneen itselleen paikan hänen huulillaan.

Kamarin sisustus oli sellainen kuin hyvinvoivissa käsityöläiskodeissa
yleensä, jonka ohella kaikki osoitti pikkumaisuuteen saakka ulottuvaa
säännöllisyyttä.

Tämä hauska ukko, jonka yllä oli punaruutuisesta villakankaasta tehty
aamutakki, istui pöydän ääressä, jolle oli paitsi kaikenlaisia tavallaan
upeasti järjestettyjä kirjoitustarpeita myöskin kynttilä korkeassa
hopeoidussa jalustassa.

Vanhus veteli haikuja kauniista silkkipunoksilla ja hopeisella helalla
koristetusta piipusta, jonka merenvahainen pää oli nurkkahyllyn
piipunpäiden arvokas toveri. Kaikesta päättäen ukko erityisesti harrasti
piipunpäitä. Pöydällä oli myös koivuinen tupakkasäiliö, jonka kannessa
mustapäinen nuppi esitti ihmisenpäätä; se ja seinällä lasin ja
puitteitten sisällä riippuvat lukuisat merkkihenkilöiden päät
todistivat, että mies erityisesti harrasti päitä yleensä. Sivumennen
voimme myöskin mainita, että seinällä, vuoteeksi laitetun sohvan
yläpuolella, riippui monivärinen puuleikkaus, joka kuvasi onnettoman
kuningatar Marie Antoinetten mestausta.

Poltellessaan kuuluisaa ja kiitettyä Geflen vaakunaa ja puhaltaessaan
savurenkaan toisensa perään, oli hän kiinnittänyt katseensa edessään
olevalle postipaperiarkille.

Silmälasiensa avulla hän luki seuraavaa, naisen käsialalla kirjoitettua
kirjettä:

-- Muuan naishenkilö, joka tahtoo puhutella teitä hyvin tärkeän asian
johdosta, toivoo hartaasti saada tavata teidät yksinänne asunnossanne
kello kymmenen illalla. Hän tulee esittämään teille erään pyynnön, jonka
täyttäminen tuo lohdutusta kärsivälle sydämelle, aiheuttaen tyydytystä
teillekin, ei ainoastaan siksi, että saatte tilaisuuden tehdä hyvän
työn, vaan myöskin senvuoksi, että tekemällänne palveluksella
ansaitsette rahasumman. Älkää Jumalan nimessä olko poissa kotoa sinä
aikana, sillä ellen minä teitä silloin tapaa, jää teidän
omalletunnollenne onnettoman naisen pohjaton epätoivo.

Kirjeessä ei ollut mitään allekirjoitusta.

-- Kummallista! -- mutisi tuo hauska vanhus itsekseen; -- paperi on
hienoa, käsiala kaunista ... se on varmaan joku paremmanpuoleinen
ihminen ... mutta mitä hän tahtoo minusta?... Pyyntö minulle ... se
mahtaa olla jotain merkillistä ... sitä lienee toki hauska kuulla, sillä
en hitto soikoon voi edes aavistaa, mitä se voisi olla... Paljonko kello
nyt on?... Minuuttiviisari on yhdentoista päällä ... hyvä ... viiden
minuutin perästä minä siis olen tehnyt jonkun hyvän työn sekä vielä
päällepäätteeksi ansainnut rahaa ... kaksi kärpästä yhdellä iskulla...

Senjälkeen hän nousi, karisti tuhkan pieneen kiillotettuun läkkirasiaan,
täytti piipunpään uudelleen ja alkoi, tuon tuostakin silmäten
seinäkelloon, kävellä lattialla edestakaisin.

Hetken kuluttua löi kello nuo varrotut kymmenen kertaa.

Ukko pysähtyi, sillä hän oli kuulevainen eteisestä askeleita. Hän
aukaisi oven, kulki läpi pienen salin, avasi senkin ja kuuli nyt
selvästi ulko-ovelle koputettavan. Hän työnsi säpin syrjään, ja pian
seisoi hänen edessään pitkä mustiinpuettu nainen, jonka päätä samoin
verhosi musta huivi.

-- Jumala olkoon kiitetty, että olette kotona! -- kuuli vanhus
miellyttävän äänen lausuvan.

Sittenkun vanhus oli tarjonnut naiselle tuolin ja tämä oli sille
istuutunut, alkoi ensinmainittu lähemmin tarkastella vierastaan, jonka
kasvot, joskin ne olivat täysin vieraat, näyttivät hänessä kuitenkin
herättävän hämmästystä. Ukon katse, josta saattoi lukea mitä suurinta
ihastusta, siirtyi vähitellen naisen kasvoista hänen kaulaansa, ja
kaikesta päättäen oli sen siitä hyvin vaikea erota.

-- Mikä jumalallinen kaula! -- jupisi hän hiljaa hampaittensa välistä.
-- Niin valkea, niin pitkä, ja kuitenkin niin täyteläinen!... Se olisi
makupala tuolla sisällä oleville ystäville.

Samalla käänsi hän katseensa koivusta tehtyyn kiintopintaiseen kaappiin,
joka näkyi eräässä huoneen nurkassa, mutta pian hän kuitenkin siirsi sen
takaisin kaulaan.

Myös kaunis tuntematon katseli tarkkaavaisesti isäntänsä
kasvonpiirteitä, ikäänkuin hän olisi tahtonut niistä etukäteen lukea
vastauksen niihin kysymyksiin, jotka hän aikoi tehdä, suostumuksen
siihen pyyntöön, jonka lausumiseen hän nyt sydämessään etsi sanoja.

-- Saitte siis kirjeeni ajoissa? -- virkkoi nainen hiljaa, katsellen
ympärilleen huoneessa, nähtävästi tullakseen vakuutetuksi, ettei ketään
kolmatta ollut sisällä.

-- Sain sen viime tingassa, noin neljännestunti sitten, -- vastasi
isäntä; -- olen nimittäin ollut poissa koko iltapäivän ja vasta juuri
nyt tullut kotiin.

-- Voi, miten oli hyvä, että sentään saavuitte kotiin ennen kymmentä! --
huudahti nainen.

-- Samaa sanoin äsken itselleni ... mutta, parahin neitsykäiseni ...
pitänee sanoa neidiksi ... saisinko luvan tietää, kenen kanssa minulla
on kunnia puhua?

-- Olihan kirjeessä mainittuna, että luoksenne saapuu onneton nainen.

-- Olipa se niinkin ... mutta haluaisin kuitenkin tietää sen henkilön
nimen ja arvon, joka tulee minun luokseni ja vieläpä näin myöhään ...
minun luonani käy harvoin vieraita ... ja kun taas minä menen jonkun
luo, tapahtuu se ilman esittelyä ja niin pikaisesti, että ihan siinä
menee niskat nurin.

Tätä kokkapuhettaan höysti vanhus heikolla, käheällä naurulla, joka
poisti hyväntahtoisen hymyn hänen huuliltaan, ja saattoi selvästi
huomata, että se teki vieraaseen naiseen epämiellyttävän vaikutuksen.

-- Enkö siis saa tietää, kenen kanssa minulla on kunnia puhua? jatkoi
vanhus, mutta tällä kertaa jätti hän naurun voidakseen hymyillä.

-- Onnettomuus ja suru eivät tarvitse nimiä, -- vastasi nainen.

-- No, olkoon sitten menneeksi, -- sanoi ukko; -- miten voin teitä
palvella ... muuten lienen minä yleensä viimeinen, jolta pyydetään
palvelusta ... niin, menenpä niinkin pitkälle, että minä rukoilen
Jumalaa varjelemaan ihmisiä niistä palveluksista, jotka minä voin heille
tehdä, joskin se on vastoin omaa etuani ... toisen kuolo toisen leipä
... kukaan muu ei voi antaa tälle lauseparrelle suurempaa arvoa kuin
minä ... totta puhuen minä kuolisin nälkään, jos se sananparsi olisi
valhetta ... mutta antakaa minun nyt kaikessa tapauksessa tietää, mistä
on kysymys.

-- Olen tullut tänne pyytääkseni...

-- Pyytääksenne...

-- Pyytääkseni mestattua.

-- Hirtettyä?

-- Niin, pyytääkseni hänen ruumistaan, -- vastasi nainen puoleksi
tukahtuneella äänellä.

-- Mitä te tekisitte hänen ruumiillaan?

-- Hautaisin sen.

-- Kaivaisitte sen maahan?

-- Niin.

-- Lapsellisuuksia... Eikö ole paljon hauskempaa keinua ilmassa, aurinko
ja tähdet yläpuolellaan? -- virkkoi hilpeä vanhus.

-- Ja olla petolintujen ruokana, -- sanoi nainen, ja hänen ruumistaan
näytti pöyristyttävän.

-- Onko sitten parempi joutua matojen syötäväksi? jatkoi tyynnyttelevä
isäntä.

-- Voi, häntä onnetonta, onnetonta!

-- Mikä hänellä on hätänä?... Hän kuoli niinkuin miehen sopii, se täytyy
minun myöntää ... ei hän silmäänsä räväyttänyt, ei huultaan väräyttänyt.

-- Te siis näitte hänen kuolevan?

-- Näinpä tietysti ... minähän juuri toimitin hänet kuolemaan.

-- Mitä hän sanoi viimeisinä silmänräpäyksinä? -- kysyi nainen
hehkuvalla innolla.

-- Mitäpä hän sitten olisi sanonut!

-- Eikö hän maininnut mitään nimeä?

-- Luultavasti Jumalan nimen ... ellei sitä ole mainittu ennen, niin
mainitaan se ainakin silloin.

-- Mikä kamala, hirvittävä kuolema!

-- Sitä ei voi sanoa ... hirttäminen on mukavin elämän sammutuskeino,
mitä on olemassa ... niin, niin, lähinnä kurkun katkaisua, tietysti,
sillä se on kaikessa tapauksessa numero yksi, se on oikea hyvätyö... Jos
te asetatte etusijalle jonkun muun kuolintavan, niin olette varmasti
väärässä, hyvä neiti... Minun autuas vaimoni makasi sairasvuoteessa
kokonaisen vuoden, ja koko ajan hän lepäsi kuin hehkuvien hiilien
päällä... Tuskissaan hän huusi minulle monta kertaa: rakas Kristian, tee
loppu tästä kurjuudesta, ota esiin piilukirves, piilukirves ... mutta
silloin olisin joutunut lääkärien edelle ... kaikki kunnioitus noille
oppineille herroille!

-- Mutta häpeä ... kunnian kadottaminen!...

-- Turhuutta, neitsykäiseni!... Tuomittu kulkee viime retkensä komeasti
kuin paavi, pappien ja kansan ympäröimänä, ja sillä silmänräpäyksellä,
kun hän kuroittaa kaulansa tai niskansa, tuijottavat väkijoukot häneen
kuin pyhään marttyyriin.

Hänen puhuessaan otti nainen taskustaan esiin mustasta sahviaanista
tehdyn paksun lompakon, jonka hän avasi ja alkoi hypistellä sen
sisältöä.

-- Paljonko tahdotte hänen ruumiistaan? -- kysyi hän, rukoileva katse
silmissään.

-- Paljonko tahdon?... Onko kuollut enää minun vallassani... Ei, hän ei
kuulu minulle, vaan hirsipuulle.

-- Oletteko tyytyväinen tähän seteliin? -- kysyi nainen itsepintaisesti,
levittäen hänen eteensä uuden sadan-riikintaalarin setelin.

-- Tietysti minä olen siihen tyytyväinen, -- vastasi ukko; -- se näyttää
olevan täysin oikea, niin että, ellei olisi liikkeellä muullaisia kuin
se, ei hirsipuullamme olisi muita leikkitovereita kuin viattomat
varpuset ja harakat.

Mustiinpuettu kavahti, nousi tuoliltaan ja tähysti kauhistuneena
häikäilemätöntä vanhusta.

-- Kenen tuo seteli on? -- kysyi viimemainittu hetken kuluttua.

-- Minun.

-- Kenelle aiotte sen antaa?

-- Teille.

-- Mitä minä annan teille vastalahjaksi?

-- Minä en pyydä muuta kuin metsässä olevan kivimuurin avainta.

-- Hirttopaikan avainta ... minä ymmärrän.

-- Ja samoja korkeita tikapuita, joita käytettiin aamulla.

-- Tikapuut -- he, he -- korkeimmat tikapuut koko avarassa maailmassa
... niiden toinen pää on maassa ja toinen ikuisuudessa ... ne ovat
merkilliset tikapuut!...

-- Avainta ja tikkaita pyydän ... en mitään muuta...

-- Oletteko mestatun hyvin läheinen sukulainen tai ystävä?

-- Olen vähemmän kuin sukulainen, mutta enemmän kuin ystävä.

-- Hm, hm!

-- Ellette ole tyytyväinen tähän seteliin, niin määrätkää vain summa,
minä maksan sen heti.

-- Laki on tuominnut hänet riippumaan, kaiketi varoitukseksi niille,
jotka tahtovat pyrkiä korkeammalle kuin siivet kannattavat ... minä,
lain täytäntöön panija, saan kaikkein vähiten sitä rikkoa... Se on kyllä
kovaa, sitä en kiellä, mutta enkö ole oikeassa?

-- Te siis hylkäätte minun pyyntöni! huudahti nainen vaipuen takaisin
tuolille.

-- Kerron teille jotain, -- sanoi omituinen ukko. -- Teidän ystävänne
edeltäjän nimi oli Lundgren, ja siitä on nyt yli kaksi vuotta, kun hänet
vedettiin ylös... Hirttämisen jälkeisenä päivänä saapui hänen sisarensa
minun luokseni ja pyysi minua ottamaan alas hänen ruumiinsa ... hän
itki, kuten tekin, ja tarjosi rahaa, kuten tekin ... minua ei
liikuttanut itku eikä rahat, vaan koska minusta tuntui vielä liian
aikaiselta ottaa se lurjus hirrestä, -- ja koska minä sitäpaitsi
pelkäsin edesvastuuta, sillä on tavallista, että ensimäisinä kahdeksana
päivänä käy paljon kansaa mestauspaikalla, ja piru minut perisi, jos
päähenkilö silloin olisi poissa, -- niin pyysin minä itkevää sisarta
tulemaan takaisin kahdeksan päivän kuluttua, jolloin lupasin suostua
hänen ehdotukseensa.

-- Ja hän tuli?...

-- Ei, hitto vieköön, tullutkaan, -- vastasi ukko, täyttäen piippuaan.

-- Oh, hän oli ainoastaan sisar! -- huudahti nainen tavattoman
halveksivasti.

-- Samana päivänä kuin sisar, saapui luokseni myöskin mestatun leski,
joka itki ja raivosi kuin hullu... -- Tulkaa kahdeksan päivän perästä,
selitin minä hänelle.

-- Tuliko hän?

-- Hän ei tullut ... kaksi joulua lumitti ystävääni Lundgrenia ja kaksi
juhannusta helli auringollaan, mutta ilmassa hän asui, ja se, jonka
viimein täytyi hinata hänet alas, se olin minä ... se tapahtui vasta
eilen, ja siitä saa Lundgren kiittää teidän hyvää ystäväänne.

-- He olivat vain sisar ja vaimo, lausui mustiinpuettu nainen katkerasti
hymyillen.

-- Huomaatte nyt kuitenkin, että...

-- Minä huomaan, että olette olento, jolla ei ole sydäntä eikä sääliä,
-- virkkoi nainen, nousten jälleen ja astuen häntä askeleen lähemmäs.

-- Ja sen te sanotte minulle?

-- Niin sanon.

-- Minulle, joka aina olen uskonut, että ihmistä verhoo nahka, joskin
olen havainnut sen liian ohueksi! -- sanoi vanhus.

-- Ettekö siis aio antaa minulle avainta? -- kysyi nainen nyt hiukan
päättäväisesti.

-- Kahdeksan päivän kuluttua.

-- Ettekö myönny siihen, että saisin haudata ruumiin?

-- Kahdeksan päivän perästä.

-- Minä korotan summaa puolella.

-- Minä en voi.

-- Se on koko omaisuuteni ... minulla ei ole enempää.

-- Kahdeksan päivän päästä saatte hänet ilmaiseksi ... kuuletteko ...
teidän ei silloin tarvitse maksaa yhtään mitään.

-- Ei, ei! Minä tahdon saada hänet nyt ... nyt yöllä... Ymmärrättekö,
yöllä!

-- Te ette saa.

-- Minä tahdon hänet, vaikka minun täytyisi...

-- Täytyisi mitä?

Naisen silmät näyttivät säkenöivän tulta, samalla kun ne tähyilivät
ympäri huonetta jokaista esinettä lattiasta kattoon saakka.

-- Te haette jotain, -- lausui lystikäs ukko levollisella tavallaan; --
minäpä niistän kynttilän, niin varmaan löydätte helpommin, mitä etsitte.

Nainen pisti vasemmalla kädellä lompakon taskuunsa; samalla kun hän
oikealla kädellään hätäisesti etsi jotain toisesta taskustaan.

-- Ihminen, antakaa minulle avain!... Vanhus, vanhus, avain, tai...

Uhkeavartaloisen, kauhean naisen kädessä välähti teräväksi hiottu
veitsi.

-- Otitteko tuon veitsen mukaanne surmataksenne minut siinä tapauksessa,
etten minä suostuisi pyyntöönne? -- kysyi ukko värin vaihtuessa hänen
kasvoillaan.

-- Otin sen katkaistakseni sillä köyden, jonka varassa onneton uhri
riippuu, -- vastasi nainen; -- mutta minä katkaisen sillä nyt teidän
elämänlankanne, ellette hyvällä luovuta minulle avainta!

-- Avain on kaapissa... Jos teillä on rohkeutta, niin ottakaa!

Nainen kiirehti huoneen nurkassa olevan kaapin luo.

-- Odottakaa, minä näytän teille valkeata, -- sanoi vanhus, tarttuen
kynttilään ja seuraten häntä kaapin viereen, hymyn levitessä hänen
ohuilla huulillaan.

Äkkinäisellä liikkeellä kiskaisi nainen kaapin oven auki, mutta yhtä
äkkiä jäi hän liikkumattomaksi kuin patsas.

Kaapissa kyllä oli tavattoman suuri avain; mutta sen molemmilla puolin
välkkyi piilukirves.

-- No, miksi ette ota avainta? -- kysyi ukko, jälleen naurahtaen
käheästi.

Nainen peitti molemmilla käsillään kasvonsa ja hengitti rajusti, mutta
ei vastannut mitään.

-- Pelkäättekö kirveitä, kaunokaiseni? -- jatkoi ukko; -- kirves ei
yleensä ole vaarallinen muille kuin murhaajille, ryöväreille ja
roistoille... Varokaa, varokaa kaunista, valkoista kaulaanne.

Epätoivoisena huudahtaen syöksyi nainen huoneesta.

-- Tulkaa takaisin kahdeksan päivän perästä! -- huusi hauskaluontoinen
vanhus vielä hänen jälkeensä. -- Mutta hän ei tule... Minä tunnen kurjan
ihmissuvun... Hirtetty saa riippua kahdeksan päivää, neljätoista päivää,
kuukausia, vuosiakin, kunnes ilmestyy uusi uhri ja hänelle huutaa: alas
sieltä, anna tilaa minulle, senkin roikkusääri!




VI

KNAPEKULLAN KORPPI


Mustapukuinen nainen kiirehti ulos maantielle, eikä pysähtynyt ennenkuin
törmäsi eräitä käsirattaita vasten, jotka olivat tien ohessa.

Kevätyö oli erittäin leppeä ja hyvinkin valoisa; vaeltaja saattoi
selvästi eroittaa vanhan eukon, joka istui nukkuen pää nojautuneena
käsirattaiden toista pyörää vasten, sekä myöskin rattailla olevan mustan
ruumisarkun, jossa oli tähtiä, vaskilevy ja hopeankirkkaasta pellistä
tehty kukkakiehkura.

-- Voi kurjuutta, voi epätoivoa! -- huokasi nainen, tarttuen kärryjen
toiseen aisaan; -- minä en siis saa valmistaa hänelle viimeistä
leposijaa!... Korpit saavat siis repiä hänen kauniit, vaaleat kiharansa
ja ronkkia hänen lempeitä, sinisiä silmiään!... Voi minua, voi!

Onneton nainen! Hän ei voinut vielä kuvitella, että ne kauniit, vaaleat
kiharat, joilla hän ennen niin usein oli leikitellyt, olivat nyt yön
kasteen kostuttamat ja riippuivat suorina jääkylmällä ohimolla, tai että
niitä sinisiä, kauniita silmiä, joissa hän niin monasti oli kuvastellut
omiaan, peitti nyt väkinäisen kuoleman veristävä kalvo. Ei, ei hän
voinut täydellisesti käsittää, että hänen rakastettunsa oli poissa, niin
kauan kuin hänen omat keuhkonsa vielä hengittivät, hänen oma sydämensä
sykki.

-- Mutta minä uhmaan kaikkea! -- huudahti hän suoristaen ryhtiänsä ja
kädet ylhäällä; -- elämän ja kuoleman kauhuja minä uhmaan!... Minun
valitushuutoni aukaisee lukot, rautaovet sulavat minun palavasta
hengityksestäni, ja muurit hajoavat minun kyyneleitteni kuohuun...

Katkerasta naurusta pelästyneenä hypähti eukko maasta ja jäi vavisten
tuijottamaan edessään seisovaan naiseen, josta tulvehti häntä vastaan
raju vimma.

-- Kiiruhtakaa, Stiina-muori! Tarttukaa aisoihin, minä työnnän!...
Meidän täytyy jatkaa yöllistä retkeämme... Aika kuluu, eikä aurinko saa
meitä yllättää!

-- Minne?... Herran niinessä minne?

-- Hirttopaikalle!... Ettekö kuule, hirttopaikalle!... Oletteko kuuro?
Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!

-- Mutta pikku neiti kulta...

-- Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!

-- Mutta eikö hän tule meidän mukanamme?... Missä hän on?... Minä en näe
häntä.

-- Ketä?... Ketä ette näe?

-- Punaisen tuvan ukkoa.

-- Hän ei tule.

-- Eikö?

-- Ei.

-- Hyvä Jumala!... Miten me sitten pääsemme sinne?... Neidillä kai siis
on portin avain?

-- Ei.

-- Mutta miten neiti sitten...?

-- Vaietkaa ja totelkaa!... Mitä te mietitte?... Miksi seisotte noin suu
ammollaan... Ovatko jalkanne jäätyneet kiinni maahan tänä lämpimänä
kevätyönä?

-- Rakas pikku neiti, -- sammalsi eukko; -- minä ... minä...

-- Kurja pelkuri-raukka! -- huusi toinen; -- viheliäinen noita!...
Kasvettukaa maahan... Vajotkaa maan sisään!... Te olette tuulen ja
ilmankin inho!

Samalla sysäsi hän syrjään vanhuksen, tarttuen itse kärryjen aisoihin,
jonka jälkeen hän juosten veti niitä perässään yli ruohon ja kivien,
niin että pyörävanteet iskivät tulta.

Eukko kiirehti hänen perässään turhaan huutaen ja varoittaen.

Molempien naisten rynnätessä eteenpäin leimahti läheisessä metsässä kuin
salama, jota seurasi paukaus.

-- Mitä se oli? -- huudahti nuorempi nainen pysähtyen kärryineen.

-- Jumala olkoon meille armollinen! -- kuului vanhemman vapiseva ääni;
-- yön peikot hyökkäävät meidän kimppuumme.

Taasen leimahti salama ja kuului pamaus.

-- Merkillistä, merkillistä! -- mutisi nuorempi, tuijottaen eteensä.

-- Jumalan nimessä, kääntykää takaisin, kääntykää takaisin; itse piru
temmeltää nyt päättömien kanssa ... pahat henget heittelevät toisiaan
palavilla kekäleillä!

-- Haa! -- huudahti nuorempi nainen mielipuolen ilolla; -- helvettikin
on nyt meille apuna... Jumalan ja ihmisten hylkääminä me pakenemme nyt
pimeyden mahtien turviin... Samantekevä!... Eteenpäin, eteenpäin!

Ja samassa hän alkoi kiireesti jatkaa matkaansa. Ei hän kuullut eukon
valitushuutoja, ja yhtä vähän hän huomasi, että tämä
taikauskoisuudessaan ja peloissaan vaipui maahan.

Päämäärä läheni. Yhä selvemmin kuului nyt väsymättömän ja pelottoman
naisen korviin ilman petolintujen rääkynä, ja hän luuli näkevänsä, miten
niitä parvittain lensi hänen päänsä yli. Jo erottautui tumman, suhisevan
havumetsän keskestä tuo kauhua herättävä kolmitorninen ja -pylväinen
rakennus.

Mestauspaikalle kiirehtivä nainen hillitsi askeleitaan, kuta selvemmin
hän näki ilmassa riippuvan kuolonuhrin.

Hän irroitti kätensä aisoista, joita hän tähän saakka oli suonenvedon
tapaisesti puristanut, ja hänen huulensa liikkuivat, mutta mitään sanaa
ei niiltä kuulunut. Hänen sydäntään kouristi sanaton tuska ja imi
itseensä jokaisen kyyneleen, joka tahtoi pusertua silmänurkista niitä
lämmittämään, pehmentämään. Yö oli niiden edessä, yö niiden takana.
Kuolemanenkelin käsi hiveli hänen valtasuoniaan ja ripoitteli
hallansiniä elämän ja nuoruuden vereville ruusuille.

Silloin leimahti salama salaman jälkeen hänen silmiensä edessä, ja kahta
jyräystä, jotka pamahtelivat kuin pyssynlaukaukset, seurasi kaikuna
karkea uhmanauru, joka tunkeutui läpi öisen pimeyden.

Tämä sai nuoren naisen jälleen tajuihinsa, ja hän syöksyi kivimuurin
vasemmalle puolelle, sinne, mistä raju nauru kuului.

Siellä hän näki muutamien kyynäräin päässä muurista metsään päin
jättiläiskokoisen olennon, jonka katse oli tähdättynä ylös korkeuteen ja
jonka kädessä oli tuliaseelta näyttävä esine.

-- Kuka siellä? -- kysyi syvä, kirkas, miehekäs ääni.

-- Bruno! Bruno! -- huusi nainen ja horjui muuria kohti.

-- Tuo ääni!... Anna! Anna! -- kuului jälleen mies sanovan.

Ja tumma olento lähestyi muuria ja laski kätensä naisen olalle.

-- Sinäkö, sinäkö? -- sammalsi viimemainittu; -- sinäkö täällä,
täällä!... kurja! Mitä sinulla on täällä tekemistä? -- lisäsi hän
samassa palaten tajuihinsa ja melkein huutaen.

-- Katsele sinä vain omaa mustaa sydäntäsi, -- vastasi mies, jonka
kotkankasvot samalla lähenivät naisen kasvoja; -- niin, katso sinä vain
siihen, sillä siinä on tulikirjaimin kirjoitettu, mitä minulla on täällä
tekemistä... Ymmärrätkö?... Anna! Anna!

Huutaessaan viime sanat hän tarttui Annan käsiin ja puristi niitä
rajusti.

-- Päästä minut, sinä maan hylky! huusi nainen, ankeriaan notkeudella
livahtaen hänen käsistään; -- päästä minut tai syöksen tämän sinun
mustaan vereesi!

Sama veitsi, joka vähän aikaa sitten oli välkähtänyt hauskaluontoista
ukkoa vastaan punaisessa tuvassa, kääntyi nyt uhkaavana kotkannaamaista
miestä kohti.

-- Ho, ho, sinä Knapekullan ruusu! -- virkkoi mies; -- sinun
orjantappurapiikkisi eivät ole tylsistyneet vaaleakiharaisen
käsivarsilla ... kissan käpälissä on vielä kissan kynnet.

-- Miksi sinulla on kädessäsi tuo pyssy? -- kysyi Anna terävästi; --
miksi ammuit ne laukaukset, jotka äsken kuulin? Vastaa, Bruno! Mitä olet
täällä tehnyt?

-- Tällä oivallisella kaksipiippuisella tuliluikullani, jota taas käyn
panostamaan, kuten näet, -- vastasi mies, -- minä aukaisen
pilkistysreikiä viettelijäsi ruumiiseen, roistoon, joka riippuu tuolla
ylhäällä, ja jolla minä toivoisin olevan sata kaulaa sataa hirttonuoraa
varten.

-- Jumala syösköön sinut kadotukseen, Bruno, viimeisen hetkesi tullessa!

-- Ehdittyäni ampua hänen ruumiiseensa yhtä monta reikää kuin on kuulaa
metsästyslaukussani, -- jatkoi mies, -- kutsuu Knapekullan korppi --
muistathan, että minua kotiseudullamme mainittiin sillä nimellä --
kaikki ilmassa lentelevät toverinsa suurpitoihin.

-- Inhottavaa! Kamalaa!

-- Ja kun aurinko nousee, näkyy sen paisteessa kuin välkkyviä lyhteitä
tuon lurjuksen ruumiissa.

Sen jälkeen tähtäsi hän ja ampui peräkkäin kaksi laukausta. Sitten hän
puhalsi pyssyn piippuihin ja alkoi panostaa uudelleen.

-- Luulenpa nyt osanneeni hänen sydämeensä yhtä hyvin kuin hän kerran
osasi minun sydämeeni, -- virkkoi hän huuliensa välistä, vihasta
vavisten; -- kuuletko, sinä siellä ylhäällä, mitä pidät minun kuudesta
kunnon luodistani?

-- Bruno! Sääli kuollutta... Kurja on kosto, kun se kohdistuu vihollisen
elottomaan ruumiiseen! -- huusi Anna, polvilleen vaipuneena.

-- Kostavathan ruumiille itse laitkin!... Miksi mestattu teilataan?...
Miksi hirtetyn annetaan riippua vuosikausia?

-- Bruno! Bruno!

-- Mutta oikeassa sinä olet: kostoni on kurja, sillä eihän hän tunne
niitä haavoja, jotka minä teen hänen ruumiiseensa... Paremmin hän sen
asian ymmärsi... Voitko lukea ne haavat, jotka hän viilsi minun
sydämeeni, tai ne polttomerkit, joita hän on lyönyt minun rintaani?...
Ja kuitenkin minä jäin elämään, en kuollut... Itse kuolemakin kammosi
minun tuskaani ... kukaan ei minua kuullut, kun pyysin ja rukoilin
sääliä ... ei kukaan ... ei kukaan... Ha, ha! Kuusi hyvää luotia!...
Kaksi vielä, niin tulee yhteensä kahdeksan... Ha, ha!

Hän ojensi pyssynsä ja tähtäsi.

-- Armoa, armoa! Polvillani minä sitä pyydän sinulta, -- sammalsi Anna,
vaipuen kosteiselle maalle ja ojentaen käsivartensa rajua ampujaa kohti.

-- Ha, ha!... Vihdoinkin siis makaa ruusu korpin jaloissa, -- lausui
tämä ja antoi pyssynperän vaipua ruohikolle; -- ei, Anna, yksinään
kostosta en ole pyssyäni panostanut ... myös kateudesta olen sen
tehnyt... Niin, minä kadehdin häntä vielä sielläkin, missä hän
riippuu... Vieläkin tahtoisin olla hänen sijassaan.

-- Mutta hänen kauhea kuolemansa...

-- Oh, mitä merkitsee silmänräpäyksen kidutus vuosikausien autuuden
rinnalla? -- virkkoi metsästäjä hieman lempeämmin, nojaten otsansa
pyssynpiippua vasten.

Anna nousi maasta ja astui muutaman askeleen lähemmäksi.

-- Bruno! -- kuiskasi hän, koettaen tehdä äänensä mahdollisimman
suloiseksi ja sointuvaksi.

-- Voi, miten minä olen saanut kärsiä näinä pitkinä, kauheina vuosina!
-- valitti mies.

Anna tempasi ovelasti pyssyn hänen kädestään, ojensi sen metsään päin ja
laukaisi sinne molemmat panokset, jonka jälkeen hän heitti kiväärin
kauas luotaan.

-- Anna, mitä sinä teet! -- huudahti metsästäjä kuin unesta heränneenä.

-- Noiden kuulien mukana katosivat sinun kostosi ja kateutesi -- vastasi
nainen; -- ja nyt on Bruno tehnyt ikuisen sovinnon verivihollisensa
kanssa.

-- Minäkö?... Minäkö?

-- Sinun tulee auttaa minua ottamassa alas hänen ruumiinsa, -- kuiskasi
Anna, laskien kätensä hänen käsivarsilleen; -- se sinun täytyy tehdä,
Bruno!

-- Minä!... Mitä sinä tarkoitat?

-- Sinun tulee auttaa minua, saadakseni hänen ruumiinsa mukanani olevaan
arkkuun.

-- Sinä hourit!

-- Me kaivamme yhdessä haudan, jonne hänet laskemme, -- jatkoi Anna,
nojautuen lähemmäs Brunoa ja kädellään hyväillen hänen tummaa poskeaan.

-- Ja sitä sinä vaadit minulta?... Minulta!

-- Niin, juuri sinulta.

-- En ymmärrä sinua.

-- Sinä et ole enää oma itsesi ... sinä kuulut nyt minulle ... sinä olet
nyt väline minun ja väistämättömän koston kädessä ... sinä olet se
kalpa, joka tulee heilumaan heidän päittensä yllä, jotka ovat
aikaansaaneet hänelle tuon kamalan, häpeällisen kuoleman.

-- Entä sinä?

-- Rakkaus kohotti minut hänen luokseen ... kostaakseni laskeudun alas
sinun luoksesi.

-- Anna!

-- Oletko minut ymmärtänyt?

Bruno kiersi käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri, mutta Anna
irtaantui hänen syleilystään.

-- Näethän tuo muurin, Bruno?

-- Näen... Mitä sinä tahdot?

-- Poikana sinä kiipesit korkeimmankin puun latvaan, tyydyttääksesi
kevytluontoisen, ajattelemattoman Annan äkillistä oikkua.

-- Niin, minä olisin hyökännyt vaikka taivaan lakea vastaan sinun
tahdostasi.

-- Ota tämä veitsi.

-- Ja mitä tällä veitsellä?

-- Sillä leikkaat poikki nuoran, jonka silmukassa hirtetty riippuu....
Senhän voit tehdä sekunnissa.

-- Ja sitten?

-- Me viemme hänet sille paikalle, jonka olen valinnut hänen haudakseen.

-- Ja sitten?

-- Menet sinä tekemään suurimman uhrin, minkä kukaan kuolevainen on
tehnyt ennen sinua... Sinä riennät kostamaan sen henkilön kuoleman, jota
sinä elämässä kaikkein eniten vihasit... Haa, Bruno, sinusta täytyy
tulla Annan silmissä suuri, sinusta täytyy tulla sankari!

-- Ja sitten, Anna, sitten? -- huusi Bruno, samalla kun hänen silmäinsä
palo tunkeusi läpi yön.

-- Sitten, -- vastasi Anna, -- kun sinä olet suorittanut sen työn, minkä
minä nyt uskon sinun käsiisi, sitten, sinä heimoveljeni, olen minä
kostajan rakastajatar -- kostajan.

-- Sinä olet siis silloin minun! riemuitsi raju metsästäjä, painaen
molemmilla käsillään voimakkaasti kohoilevaa rintaansa, jossa nyt
valloilleen päässeet intohimot raivosivat.

-- Konna! -- mutisi Anna itsekseen; -- ne luodit, jolla sinä olet
raadellut rakastettuni ruumista, lankeavat vielä kerran kuin taivasta
tavoittavat vuoret oman pääsi päälle! Sainpa sinut takertumaan ansaan,
roisto! Ja helpommin sinä revit irti sydämen omasta ruumiistasi kuin
pääset enää eroon minun vallastani!

Sen jälkeen kääntyi hän Brunon puoleen ja katsoi häneen niin lumoavasti,
että mies huomaamattaan vaipui maahan polvilleen.

Mutta jos hän olisi nähnyt Annan kasvojen ilmeen, kun tämä jälleen
kääntyi poispäin -- ja se kuvasi hänen sisimpiä ajatuksiaan -- olisi
setelin väärentäjä varmaan jäänyt ottamatta alas, eikä hänen
rakastajattarensa olisi enää saanut tilaisuutta virittää paulojaan.

       *       *       *       *       *

Kun leikkisä vanhus seuraavana päivänä astui ulos punaisesta,
valkonurkkaisesta tuvastaan, poltellen suurta piippua, ja lähti
maantielle, kulkien sitten sen ruohokentän yli, joka päivää ennen oli
ollut täynnä uteliaita Tukholman miehiä ja naisia, lensivät hänen
silmänsä selko selälleen hänen katsahtaessaan ylös auringon kultaaman
puiden latvoihin päin.

Mitä sitten näki hauska vanhus?

Ehkä vain säteilevän toukokuun auringon? Eipä sentään, sillä mies, joka
on niinkin monasti kuin kuusikymmentä kertaa
kolmesataakuusikymmentäviisi nähnyt auringon nousevan, ei siinä havaitse
enää mitään merkillistä tai tavallisuudesta poikkevaa! -- Ihailiko hän
mahdollisesti leivoja, jotka lentelivät ja visersivät korkeudessa? Ei,
ei, niin kauttaaltaan käytännölliselle miehelle kuin hänelle ei mahtanut
suuresti maittaa sellainen runoilijan jumalanruoka.

Ei ei, hän tuijotti siihen valkoiseen kolmikulmarakennukseen, joka
välkkyi metsän reunassa.

Piipun imuke lerpahti pois hänen huuliltaan, ja niiltä katosi myös tuo
tavallinen hyväntahtoinen hymyily.

-- Poissa, poissa! -- mutisi hän itsekseen; -- tässä hullunkurisessa
maailmassaan siis todellakin joku ihminen, joka uskaltaa jotain
rakkauden ja uskollisuuden vuoksi; mutta, -- lisäsi hän, -- olisipa hän
lykännyt työnsä kahdeksaksi päiväksi, olisi se varmasti jäänyt
tekemättä, sillä minä tunnen hyvin mokomat heittiöt... Ei ole mitään,
jota ei voisi unohtaa kahdeksassa päivässä ... panenpa siitä vetoa
vaikka kymmenen kaulaa yhtä vastaan.

Ja hyväntahtoinen hymy levisi jälleen vanhuksen suupieliin.




VII

SILMÄYKSIÄ MENNEESEEN AIKAAN


Tjustin kihlakunnassa, neljä penikulmaa Västervivikistä pohjoiseen, on
kylä nimeltä Knapekulla.

Tämä kylä on merkillinen siitä, että siellä ikivanhoista ajoista saakka
on asunut mustalaisia eli n. s. tattareja, ja vielä parikymmentä vuotta
sitten he olivat kylän asukkaiden enemmistönä.

Knapekullaan saapui siten vuosisadan alussa kaksi mustalaista, Bränner
ja Stark. He olivat, kumma kyllä, ikävystyneet alituiseen
kulkuri-elämään, johon he lapsuudestaan saakka olivat tottuneet, ja tämä
mielenmuutos todisti heidän luonteenlaatunsa paremmuutta toisten
heimolaistensa rinnalla.

Näiden kahden mustalaisen välillä vallitsi ystävyyssuhde, joka ehkä
enemmän perustui seurustelutottumukseen kuin muuhun parempaan
tunteeseen, sillä he olivat nuoruudestaan saakka aina yhdessä kiertäneet
seutuja ja tehneet kauppaa yhteisesti.

Molemmat olivat lasitavarakauppiaita, kummallakin oli vaimonsa,
lapsensa, hevosensa ja kärrynsä.

Olivatko nuo kaksi naista heidän vaimojaan myöskin lain ja evankeliumin
edessä sitä emme voi mennä varmuudella sanomaan, sillä
mustalaisperheissä kuten joskus kunniallistenkin ihmisten keskuudessa on
sen asian laita vähän niin ja näin; mutta se ainakin on varmaa, että
matami Brännerillä ja matami Starkilla oli kaikki vaimon oikeudet, jotka
he myöskin käsittivät niin syvästi, että monasti unohtivat
velvollisuutensa. Vaikka he muuten olivat ainaisella riitakannalla
keskenään, olivat he kuitenkin yksimieliset siinä, ettei tule olla
asianomaisille miehilleen alamaisia, ja he soivatkin näille
mahdollisimman vähän isännyysvaltaa. Molemmat onnistuivat tässä
ylivallassaan mainion hyvin, sillä he olivat tavattoman kauniita
naisolentoja, joiden silmät ja kiharat olivat peräisin Itämaan
satumaailmasta.

Kauneuden mahti on yhtä vastustamaton mustalaisen köyhässä majassa kuin
hovin kullatuissa saleissa.

Bränner ja Stark, niin mustalaisia kuin olivatkin, näyttivät olevan
mieleltään sopuisampia ja säveämpiä kuin heidän toverinsa yleensä. Ehkä
tämä seikka oli luettava heidän ammattinsa ansioksi. Kaikkien
lasimestarien pitäisi olla lempeitä ja valistuneita sieluja, sillä
siihen aineeseen, jota he joka päivä käsittelevät, on auringolla ja
valolla helppo pääsy.

Brännerillä ja Starkilla oli kummallakin lapsi, edellisellä tytär,
jälkimäisellä poika. Anna Jolanta ja Bruno olivat yhdenikäiset ja
kasvaneet yhdessä.

Brunolla oli kasvot kuin kotkalla, ja värikin samanlainen, mutta koska
nimi Kotka on liian komea tattaripojalle, mainittiin häntä seudulla
yleiseen »Knapekullan korpiksi».

Anna Jolantaa taas, joka oli vielä kauniimpi kuin äitinsä konsanaan
sanottiin, mustalaisverestä huolimatta, Knapekullan ruusuksi. -- Hän oli
uusi »Preciosa», joskaan ei korkea-aatelinen löytölapsi niinkuin tämä.
Voihan tyttö olla ihmeen kaunis silti vaikkei voi sanoa isäkseen
jotakuta Espanjan grandia.

Bränner ja Stark, joiden muutaman vuoden oleskelun jälkeen täytyi itkien
saattaa vaimonsa hautaan, vaikkakin he kestivät surunsa niinkuin
ymmärtäväiset miehet ainakin, eivät suinkaan eläneet huonoissa
taloudellisissa oloissa. Olivatpa he huhun mukaan hyvinkin rikkaita.
Mustalaisten täytyykin olla koko helppoa päästä rikkaaksi, sillä heidän
ei yleiseen oleteta olevan tarkkoja keinojen valitsemisessa. Hyvät
taloudelliset olot taas ovat portaita sivistykseen. Nämä molemmat
mustalaiset päättivätkin antaa lapsilleen paremman kasvatuksen kuin mitä
he olisivat voineet saada maanteillä ja metsissä.

Bruno ja Anna lähetettiin eräänlaiseen kouluun tai täysihoitolaan, tosin
ei Tukholmaan, sillä se olisi jo ollut liikaa mustalaislapsille, vaan
Västervikiin, joka sekin jo oli jotain.

He olivat siellä täysihoitolassa viidenteentoista ikävuoteen saakka,
jolloin heidän asianomaiset isänsä kutsuivat heidät kotiin turvakseen ja
neuvonantajikseen yksinäisyydessään. Molemmissa lapsissa oli
hoitolassa-olo tietysti kehittänyt monta hienostuksen piirrettä, mutta
he olivat myöskin oppineet vihaamaan kaikkia, jotka eivät olleet samaa
heimoa kuin he.

Nimitys »tattaripenikat», jonka he joka päivä olivat kuulleet
Västervikin kaduilla, soi vieläkin heidän korvissaan. Sikäli kuin nämä
nuoret kasvoivat ja kehittyivät, sai tämä viha heissä molemmissa eri
suunnan. Bruno nimittäin alkoi vihata kaikkia, joilla oli vaaleampi iho
kuin hänellä. Hänestä tuli kylän voimakkain ja pelätyin tappelupukari.
»Knapekullan korpilla» näytti olevan halu nokkia silmät jokaiselta kylän
asukkaalta, ikään ja sukupuoleen katsomatta, ja kun isä siitä yritti
väkivoimin häntä ojentaa, käänsi hän nokkansa ja kyntensä tätä vastaan.

Anna Jolantan viha oli levollisempaa laatua. Hän halveksi ihmisiä,
ulkoapäin päättäen tosin kylmästi, mutta sisimmässään sitä hehkuvammin.
Ei se ylistyskään, jonka hän kauneutensa vuoksi sai osakseen,
sammuttanut hänen sielussaan ainoatakaan katkeruuden kipinää.

Koska Bruno oli taitava kirjoittamaan ja laskemaan, koetti isä saada
hänelle paikkaa kihlakunnassa olevassa rautaruukissa, sillä sellaista
rajua poikaa, joka ei mistään välittänyt, oli mahdoton pitää kotona. Isä
onnistuikin tuumassaan, sillä pojan voimakas ja reipas ulkonäkö sekä
tietoisuus isän rikkaudesta olivat tässä pyrkimyksessä erinomaisina
etuina. Mutta ruukinpatruuna ja työnjohtaja saivat Brunosta hankalan
oppilaan. Ruukinkonttoristin velvollisuutena oli muun muassa pitää
ruukinväkeä kurissa ja Herran nuhteessa, kuten sanotaan, ja sen Bruno
täyttikin aivan täydellisesti, sopivana ja sopimattomana aikana, sillä
meni tuskin päivää, jolloin ei sepän tai lämmittäjän kasvoilla olisi
näkynyt hänen nyrkkiensä jälkiä; mutta sekin vielä olisi mennyt mukiin,
ellei hän useasti olisi noussut itse patruunaa ja työnjohtajaakin
vastaan.

Monasti oli vakavana kysymyksenä eroittaa hänet toimestaan; mutta rajua
nuorukaista puolustivat kaikki ruukin naiset: patruunan rouvasta
paimentyttöön saakka.

Mahdollisesti olisi Brunon nyrkkivaltaa vielä kärsitty, ellei häntä
vastaan olisi ilmaantunut muutakin muistutettavaa. Hän nimittäin alkoi
osoittaa pitkäkyntisyyttäkin. Mustalaisveri hänessä tahtoi päästä
oikeuksiinsa. Kuten on mainittu, oli Bruno erittäin taitava
kirjoitusmies. Kauniimpaa käsialaa kuin hänen ei ruukin konttorin
kirjoissa näkynyt vanhimmiltakaan ajoilta. Mutta tahtoessaan hän kykeni
kyhäämään rumintakin käsialaa. Ruukinpatruuna kirjoitti hyvin huonosti.
Bruno opetteli matkimaan hänen käsialaansa niin mainiosti, että ihmiset
usein maksoivat hänelle hänen ruukinpatruunan nimessä kirjoittamansa
laskut. Tiliä tehtäessä olisi ruukinpatruuna voinut vannoa, että hän
itse oli kirjoittanut laskut, mutta myöskin hän oli täysin varma siitä,
että nuo laskut muuten olivat hänelle aivan vieraita.

Patruunan puoliso, pyylevä, hauska rouva, jota seudulla yleisesti
pidettiin suuressa arvossa, huomasi, että häneltä oli kadonnut useita
kalliita kulta- ja hopea-esineitä. Hän olisi kyllä mielellään syyttänyt
piikoja, mutta se kävi mahdottomaksi. Olisipa hän tahtonut etsiä
varkaita ruukin työväenkin joukosta, mutta sekin oli mahdotonta.

Miksi se oli mahdotonta? -- Sitä ei tiedetty, sillä rouva ei ollut edes
patruunalle kertonut varkauksista, eikä viimemainittu olisi niistä
koskaan tullut tietämäänkään, ellei kerran, kun ruukin kassasta oli
kadonnut huomattavampi rahasumma, olisi ruvettu tutkimaan nuoren
konttoristin kätköjä ja silloin löydetty, paitsi tätä rahamäärää,
myöskin erinäisiä kallisarvoisia kapineita, jotka olivat tavattomasti
niiden näköisiä, jotka patruuna aikoinaan oli ostanut lahjaksi rakkaalle
puolisolleen. Muiden muassa löydettiin taiteellisia, hopeisia
toilettikapineita, joiden vertaisia ei ollut koko Kalmarin läänissä,
sekä pari kynttilänjalkaa, jotka tavallisesti olivat rouvan huoneessa,
ja joiden poissaolon patruuna nyt vasta muisti.

-- Hirtehinen! -- huusi patruuna kirjanpitäjälleen, -- miten olet saanut
haltuusi nämä tavarat?... Tunnusta heti minulle, tai muussa tapauksessa
saat tunnustaa nimismiehelle.

-- Kysykää rouvalta, -- vastasi Knapekullan korppi irvistäen, mikä
suuresti rumensi hänen muuten kauniita kasvojaan, samalla kun hän,
antaen hävyttömyyden nousta huippuunsa, viittasi merkityksellisesti
kädellään otsaansa.

Ruukinpatruuna kalpeni ja syöksyi vaimonsa huoneeseen. Patruuna oli
epätoivoissaan, rouva oli epätoivossaan, koko talo oli epätoivoissaan.

Helpommin selviytyi asiasta Bruno Stark, joka vain eroitettiin
toimestaan, nimismiestä paikalle kutsumatta, sillä Bruno oli varastanut
ja ei ollut varastanut. Hän oli kyllä anastanut joitakin koruesineitä,
mutta saanut sitävastoin rehellisellä tavalla muutamia sormuksia.
Ruukinpatruuna olisi kuitenkin mielellään lahjoittanut köyhille Jumala
tietää kuinka monta tuhatta, jos Bruno olisi varastanut jälkimäisetkin
kuten edelliset.

-- Sinä hölmö! -- sanoi mustalaisisä kotiinpalanneelle pojalleen; --
eihän varastamisesta rangaista, vaan siitä, ettei osaa peittää
varkauksiaan ... pane se mieleesi tulevaisuuden varalle, senkin
mätämuna!

Saatuaan tästä lohdutusta ja luvattuaan parannusta, kiiruhti Bruno
Brännerille tervehtimään Anna Jolantaa. Mutta se oli samaa kuin hypätä
tuhasta tuleen, sillä -- no, lieneepä aika kertoa näiden leikkitoverien
suhteesta toisiinsa. Siihen ei tarvitakaan monta sanaa.

Bruno uhkaili kaikkia paitsi tätä leikkitoveriaan; mutta nuorukainen
rakastikin häntä koko voimansa intohimolla, jota niin rajussa ja
villissä nuorukaisessa tietysti oli paljon. Ainoastaan Anna olisi voinut
tuon villieläimen kesyttää; mutta Brännerin tytär halveksi kaikkia,
kaikkia, paitsi yhtä.

Välinpitämättömänä, kuten näytti, niin hyveistä kuin paheista, eleli hän
yhä itseensä sulkeutuneena. Eipä olisi parhain ihmistuntija voinut
arvata tämän naisen sisäisen tulen voimaa ja vaikutusta, kun se kerran
tulisi purkautumaan. Hän oli arvoitus kaikille, arvoitus itselleenkin.
Brunoa hän ei sietänyt, mutta eipä hän yleensäkään voinut sietää ketään.
Muuten olivatkin Brunon tepposet niin epäritarillisen kehnoja, etteivät
ne mitenkään voineet herättää Annan mielenkiintoa. Tikarin työntämisen
jonkun sydämeen Anna vielä olisi voinut antaa anteeksi, mutta
varastamista, vaikka vain nuppineulan, piti hän inhoittavana. Brunoa hän
siis ei voinut rakastaa, joskin hänen silmiensä loiste ja poskiensa
punerrus osoittivat hänen kaipaavan olentoa, jota voisi rakastaa.

Silloin sattui muuan tapaus, joka teki järkyttävän vaikutuksen hänen
sieluunsa, ja joka ainakin saattoi hänet tietoiseksi omasta itsestään.

Eräänä päivänä siihen aikaan, kun Bruno vielä oli rautaruukilla, käveli
Anna Jolanta metsässä lähellä maantietä. Hänellä oli yllään hieno,
punainen, mustilla pitseillä ja hopeoiduilla reunuksilla koristeltu
villahame. Purppuranpunaiset nauhat oli solmittu hänen korpinmustiin
hiuksiinsa jotka pitkinä palmikkoina riippuivat alas lanteille saakka.

Kuullessaan maantieltä kiivasta puhetta, hän kiirehti sinnepäin, ja
pensaikkoon kätkeytyneenä hän näki ja kuuli seuraavan tapauksen.

Kaksi lasta, jotka olivat samasta kylästä kuin hänkin ja kuuluivat hänen
omaan heimoonsa, seisoi tiellä itkien ja pidellen käsillään verisiä
neniään. Näiden lähettyvillä seisoi nuorehko mies, puettuna hienoon
matkapukuun ja päässään sotilastakki. Hänellä oli vaalea tukka, hienot,
kauniisti muodostuneet kasvot ja vaaleat viikset. Tämä matkustavainen
nuhteli ankarasti paria kookasta talonpoikaisrenkiä, jotka olivat
toisesta kylästä.

-- Ettekö häpeä, -- huusi nuori sotilas, -- tuolla tavoin pahoinpidellä
noita pikku raukkoja!... Hyi, olette te aika roistoja!... Jospa minä
teille näyttäisin...

-- Nehän ovat vain tattaripenikoita, -- lausui toinen rengeistä.

-- Mutta ihmisiä kuitenkin, te lurjukset! -- huudahti jälleen
matkustaja, vihasta punehtuen. -- Teillä ei ole mitään oikeutta tallata
niitä kuin matoja.

-- Herra nousee vain kääseihinsä, -- sanoi toinen rengeistä, -- muuten
herra pääsee sinne nopeammin kuin luuleekaan!

Tuskin oli nämä sanat ehditty lausua, ennenkuin nuori mies, notkeana
kuin pantteri, oli hyökännyt molempien renkien kimppuun, ja hän teki sen
sillä tuloksella, että viimemainitut huutaen ja kiroillen lähtivät
pakoon. Heitettyään muutamia lantteja tattarilapsille hän meni jälleen
ajoneuvojen luo.

-- Hyvin, hyvin tehty, jalo, kaunis herra! -- kuului hänen takanaan
ihmeellisen sointuva ääni lausuvan.

Matkustaja kääntyi, mutta ei voinut astua askeltakaan eteenpäin; hän jäi
paikalleen kuin naulittu.

Oliko hän keijukainen metsän vihreästä maailmasta, vai vedenneitoko
lähteen sinisen veden pohjasta? -- Mustalaistytön tummilla, samettisilla
silmäripsillä kiilsi kyynel, ensimmäinen moniin vuosiin, ja kyyneleestä
välkkyi sielu, vasta nyt ensimmäisen kerran unestaan heränneenä.

Anna Jolanta oli nähnyt sellaista, jota hän ei ollut luullut koskaan
tulevansa näkemään, nimittäin olennon, joka olematta hänen omaa
heimoaan, kärsi kuitenkin siitä, että sitä sorrettiin, eikä hävennyt
puolustaa tuota halveksittua ja tuomittua sukua.

Tulivuori oli syttynyt. Liekit nousivat korkeutta kohti.

       *       *       *       *       *

Matkustaja, joka ei vielä ollut lähelläkään päämääräänsä, ei voinut sen
jälkeen lähteä Knapekullan kylän likettyviltä. Hän viipyi siellä päiviä,
kuukausia.

Anna Jolanta liiteli kentillä ja kukkuloilla. Kukat hymyilivät hänen
jalkainsa alla, linnut lauloivat hänen päänsä yllä kauniimmin kuin
koskaan ennen; sillä hän, joka niiden välillä leijui, hengitti
rakkautta, pelkkää rakkautta.

       *       *       *       *       *

Puoli vuotta myöhemmin istui vänrikki Karl Odelius yksinään huoneessaan
Tukholmassa ja koetti muistista piirtää paperille tytön päätä; nuori
soturi käytteli näet piirroskynää yhtä taitavasti kuin säilää.

Silloin avautui äkkiä ovi, ja vänrikki kuuli lausuttavan nimensä.

Hän nousi heti ja ojensi kätensä ovea kohti.

Anna Jolanta, itämaisen kauneuden kuningatar, seisoi kynnyksellä.

-- Minut tahdotaan sitoa korpin siipeen, -- sanoi hän, -- mutta
mieluummin kuin elän naimisissa korpin kanssa, elän naimattomana
kyyhkysen luona.

Päivänsäteen nopeudella riensi tyttö syliin.

-- Minua seuraa isäni ja heimoni kirous, -- kuiskasi hän; -- mutta
minullapa on myöskin mukanani autuutta tulviva sydämeni.

Tällä hetkellä olisi kveekarinkin kylmä siveys sulanut kuin jäätikkö
laavavirrassa.

       *       *       *       *       *

Mitä teki »Knapekullan korppi»? -- Hän kirkui äänensä käheäksi yli
maitten ja vetten. Hän levitti siipensä, ajaakseen takaa rakastavaisia.
Hän asetti pauloja heidän tielleen ja raivosi heidän jäljillään, kun he
voittaen olivat sivuuttaneet ansan, sillä »Knapekullan ruusu» hoiti
hellästi valkoista sydänlehteään ja vartioi hyvin lemmittyänsä.

Niin he elivät yhdessä seitsemän vuotta. Nämä seitsemän vuotta olivat
heille kuin yksi ainoa päivä, sillä heistä näytti kuin olisi aurinko
vain yhden ainoan kerran noussut, sitten ikuisesti pysähtyäkseen
taivaankannen keskipäivän korkeudelle. Vapaina hetkinään harjoitti mies
maalaustaidetta, eikä viipynyt kauan, ennenkuin Anna Jolanta lahjoitti
hänelle jäljennettäväksi uuden mallin, pikku Julian, jolla oli isän
hiukset ja äidin silmät.

-- Sinä et voi mennä naimisiin mustalaistytön kanssa, -- lausui Anna
Carlille kerran heidän istuessaan kahden, Annalla Julia polvellaan; --
sinun sukulaistesi viha asuu minun ylläni; mutta en tahdo, että se viha
ulottuu sinuun... Voi sitä naista, joka ei voi rakastaa, ei olla
uskollinen, ei saata kuolla lemmittynsä edestä, tarvitsematta ensin
kuulla papin suusta, mitä velvollisuuksia hänellä on!

Mutta vähitellen alkoi aurinko, ei painua länteen, vaan peittyä pilviin.
Isän kirouksen varjoko, vai yhteiskuntahengen häiväkö valmistautui
kostamaan laittomalle rakkaudelle?

Odelius halusi kietoa kultaan jumaloidun jalokivensä, ja jalokivi antoi
sen tapahtua siksi, että hänen rakastettunsa niin tahtoi. Talvet he
oleskelivat Tukholmassa, ottaen osaa sen yleisiin huvituksiin... Mutta
sellaisia iloja ei osteta vänrikin palkalla eikä muutamilla
öljyvärimaalauksilla rahapohatoista niin köyhässä maassa.

-- Miksi sulkeudut niin usein yksinäsi, huoneeseesi, Carl? -- kysyi Anna
häneltä kerran.

-- Minulla on tekeillä muuan piirustus, -- vastasi viimemainittu
arastelevin katsein.

-- Joku sellainenko, jota minä en saa nähdä?... Sellainenko, josta ei
Annasi saa iloita?

-- Minä piirrän jotain, jolla kerran hämmästytän sinua -- vastasi Carl,
muuttaen puheenainetta.

Anna Jolanta ei kysynyt enempää, vaan odotti kärsivällisesti yllätystä.

Ja yllätyksen hetki ei myöskään jäänyt tulematta. Eräänä iltana
tunkeutui poliisipalvelijoita ja kaupunginsotilaita rakastavaisten
asuntoon. Huoneet ja huonekalut tarkastettiin huolellisesti, jonka
jälkeen vahdit veivät pois Carl Odeliuksen, ja vankilan portit
sulkeutuivat uuden setelinväärentäjän jälkeen.

       *       *       *       *       *

Lukija tietää jo, mitä sen perästä tapahtui. Sitä seuraavat vaiheet
kerromme jatkossa.

Se paha, jonka mustalaistyttö oli imenyt itseensä jo äidin maidossa ja
jonka ihmisten kova kohtelu oli muodostanut hänessä vähitellen
ihmishalveksumiseksi, oli niin kauvan kuin rakkauden henki vielä
leijaili syvyyden yllä -- lannistettuna hänen sielunsa pohjalla.

Mutta kun kuolema mestaajan hahmossa astui hänen ja hänen rakkautensa
väliin; silloin levisi yö hänen silmiensä eteen, yö hänen sieluunsa.

Ja yön syvyydestä tuli nyt esiin tuo kauan kätkössä, painuksissa ollut,
tukahutettu siemen, se iti, sai juuria, rungon ja latvan, jonka tummat,
häilyvät oksat kietoutuivat koko hänen olentonsa ympäri, niin, vieläpä
ne kiertyivät sen rauhan ja onnen muistoonkin, jota hän kerran oli
nauttinut. Hänestä tuntui kuin hänen ei olisi mistään kiittäminen
kohtaloa -- ikäänkuin viha lakkaamatta olisi asunut hänen sydämessänsä.
Hänen seitsenvuotinen onnensa oli hänelle nyt vain kuin ilvehtivä uni.

Paenneen rakkauden-enkelin asemesta oli hänestä tullut vihan raivotar.




VIII

HYENA KARITSAIN JOUKOSSA


Oli syyskuun loppupuoli v. 1817, eli noin viisi kuukautta edellä
kerrottujen tapausten jälkeen. Tanssinopettajattarella, »kiltillä
mamselli V:llä», joksi häntä yleisesti sanottiin, oli eräänä iltana
pikku oppilaansa luonaan oppimassa tanssimaan yhdessä sekä tutustumassa
vanhan katrillin vuoroihin. Franseesi ei vielä ollut käytännössä,
vaikkakin mamseli V. kyllä jo aavisti vanhanaikaisen katrillin
kukistumista ja jonkun vaihtelevamman tanssin tulemista sen sijalle.
Niin, hän aavisti sitä, mutta ei surutta. Hän oli liiaksi ihastunut
Kustaa III:nen aikakauteen, voidakseen noin vain helposti unohtaa sen
tanssin, jossa silloin menuetin ja fandangon ohella leiskuttiin.
Kevytmielistä polkkaa ei hän koskaan olisi sietänyt. Hän oli, lyhyesti
sanoen, ankaran vanhoillinen ja paikallaan pysyvä, mikä lienee pahinta,
mitä yleensä voidaan sanoa tanssinopettajasta.

Niiden oppilaiden luku, jotka tanssivat hänen hauskassa salissaan erässä
talossa Norrmalmilla, oli kolmekymmentä, puolet poikia ja puolet
tyttöjä, kaikki iloisia ja onnellisia. Sillä iällähän ollaan aina
iloisia ja onnellisia, myöskin silloin kun ei tanssitakaan. Niinä
päivinä ovat kaikki ystäviä, vaikka toiset aatelittoman väen lapsia,
sillä samanlaiset kevätkukat hehkuvat kaikkien poskilla, ja yhtäläinen
valkea viattomuus loistaa kaikkien silmistä. Vasta varttuneemmalla iällä
ylpeys toisissa ja kateus toisissa painaa tummentavan leimansa niin
punaiseen kuin valkoiseenkin.

Pojat ja tytöt, kaikki parhaissa vaatteissaan, hyppelivät ilman
teeskentelyä kevyesti ja hymyillen »Vapaata vaalia», muuatta katrillin
tapaista tanssia. Tanssimusiikkia soitti vain yksi ainoa viulu, mutta
enempää ei tarvittu innostamaan lentoon tuon sävyisän opettajattaren
oppilaita. Viulua käytettiin muuten ainoastaan erikoisissa
tilaisuuksissa; tavallisesti huolehti tahdista mamsellin rallatus, joka
yleensä ei ollut varsin miellyttävää kuulla.

Mutta voimmeko kuunnella tanssimusiikkia heittämättä silmäystä
soittajaan, joka uunin nurkassa, nuottiteline edessään, liverryttää
soitintaan niin kauniisti? Ei, tarkastelkaamme häntä hiukan, sillä herra
Lund, mamselli V:n varjo kolmenakymmenenä iäisyyteen soitettuna vuotena,
ansaitsee meidän täyden huomiomme. Niin pitkälle kuin saattoi muistaa
oli hän aina ollut samanlainen. Samat kelmeät kasvot, sama suuri, ohut
könkönenä, sama köyryinen selkä ja paljas päälaki. Herra Lund oli
varmaan syntynyt sellaisena kuin hän nyt oli, ja miten voisikaan
vanhentua sellainen, jolla koskaan ei ole ollut nuoruutta? -- Herra Lund
oli omastakin mielestään aina ollut samanlainen. Kolmekymmentä vuotta
hän oli soittanut tanssimusiikkia lapsille, ja toinen lapsiparvi
toisensa jälkeen oli hyppinyt hänen ohitseen ja kadonnut; mutta aina hän
vaan luuli soittavansa samalle nuorisolle.

Herra Lund oli muuten hyvin läheisessä suhteessa tuohon pikku
herrasväkeen. Jokaisen tanssin väliajalla hän oli aina nuorten
ympäröimänä, sillä niistä suurista ja leveistä rikkitikuista, joita
mamselli V. ei koskaan unhottanut asettaa laatikollista hänen
nuottitelineelleen, muodosti hän mitä kauneimpia ja hauskimpia
leikkikaluja, joita hän sitten anteliaasti jakoi pienille ystävilleen.
Tästä kohteliaisuudestaan palkittiin häntä myös runsaasti, sillä kotiin
saavuttuaan poimi hän avaroista taskuistaan piparkakkuja, karamelleja,
rusinoita, manteleja ja muuta hyvää, mitä kiitolliset lapset olivat
sinne pistäneet, sillä aikaa kun hän kuurona ja sokeana oli tehnyt
lempitehtäväänsä: soittanut.

Nuo pikku herrat ja naiset pyörivät, kuten kuvitella saattaakin,
erittäin reippaasti ja ottivat mitä taitavimpia askeleita. Siihen aikaan
pantiin enemmän kuin nyt huomiota siihen, että lapsille opetettiin niin
monia hienoja ja nokkelia askeleita kuin mahdollista. Myöskin mamselli
V:n oppilaat olivat sangen taitavia, ja muutamat heistä olisivat voineet
herättää kateutta itse kuninkaallisen baletin oppilaissa.

Siinä iässä on jo itsekullakin oma makunsa ja kauneusvaistonsa.
Kauneimmat ja paraimmin tanssivat tytöt joutuivat aina ensin »Vapaaseen
vaaliin», ja samoin oli poikien laita.

Edellisten joukossa oli muuan, josta pojat erityisesti kilpailivat.
Tällä tytöllä oli sysimustat silmät ja vaaleat kiharat. Hän oli siinä
määrin ihastuttava, niin kasvojen kuin liikkeittensä puolesta, etteivät
toiset tytöt ihmetelleet hänen kelpoisuuttaan heidän rinnallaan. Hän
lumosi kaikki, joiden pariin hän joutui. Se oli siis jo peräti lupaavaa
tulevaisuuteen nähden.

Tällä kertaa oli hänen onnellisena, kadehdittuna tanssitoverinaan eräs
poikanen, joka tosin ei ollut kaikkein sievimpiä, mutta hän oli ikäänsä
nähden voimakas varreltaan, ja hänellä oli erikoisen vilkkaat, viisaat
silmät sekä tuuhea kastanjanruskea tukka, joka ulottui aina olkapäille
saakka. Myöskään ei hänellä ollut yhtä kauniit vaatteet kuin toisilla
pojilla -- nuttu ja housut olivat vaaleata sarkaa -- ja kaikki
tiesivätkin, että hän sai tanssiopetusta ilmaiseksi, sillä hänen
vanhempiaan pidettiin köyhinä; mutta mitä se merkitsi? Hän pyöri
tyttöineen aina useamman kierroksen kuin muut, nauroi alituiseen, niin
että se herätti iloa toisissakin, ja hänen äänessään oli tavattoman
helkkyvä sointu. Hän näytti harvinaisen uljaalta, tuo nuori ritari
sarkapukimissaan. Ja niinpä hän olikin kaikkien pikku neitosten
suosikki.

Kun ei olla keskilattialla vuorottelemassa eikä ole tehtävänä kiertoa,
seisotaan hiljaa ja jutellaan, niinkuin isotkin ihmiset. Mutta pienillä
ja ymmärtämättömillä ihmisaluilla ei ole tapana keskustella »kauniista
ilmasta» ja siitä, »onko lämmin» j. n. e., sillä mitä silloin välitetään
Herran ilmoista, kun tanssitaan lämmitetyssä salissa ja tiedetään
jokaisen lämpiävän lisää tanssiessaan, joten on aivan turha yhtämittaa
kertoilla siitä, kuten isoilla ja ymmärtäväisillä ihmisillä kuitenkin on
tapana.

-- Kuinka vanha sinä olet? -- kysyi mustasilmäinen ja vaaleakiharainen
tyttö tanssitoveriltaan.

-- Minä täytän pian yhdeksän vuotta, -- vastasi poika; -- kuinka vanha
sinä olet?

-- Käyn seitsemättä.

-- Tanssitko mielelläsi minun kanssani?

-- Tanssin, minä pidän sinusta enemmän kuin toisista.

-- Niin minäkin sinusta... Kuule, joko sinä olet alkanut käydä koulua?

-- En, mutta minä luen kotona äidin johdolla.

-- Osaatko jo lukea sisältä? -- kysäisi poika jonkunlaista ylemmyyttä
osoittavin ilmein.

-- Luen yhtä hyvin kuin sinäkin, -- vastasi pikkutyttö nytkäyttäen
pientä kaunista päätään.

-- Oletpa hiukan tuittupäinen! -- virkkoi poika, epäilyn hymy
huulillaan; -- oletko jo lukenut vähän katkismuksen?

-- Mikä se on?

-- Etkö sinä tiedä, mikä on vähä katkismus?

-- En, -- vastasi tyttö jyrkästi.

-- Pikku raukka! -- sanoi poika surkutellen.

-- Minä olen yhtä suuri kuin sinäkin, -- huomautti kaunotar vähän
äkäisesti.

Poika mitteli silmillään tyttöä kiireestä kantapäähän. Hän ei voinut
väittää sitä vastaan.

-- Niin, sinä oletkin jotenkin pitkä tytöksi, -- lausui hän; -- käytkö
joka sunnuntai kirkossa?

-- Mikä paikka se on?

-- Etkö sinä tiedä, mikä kirkko on?

-- En, onko siellä hauskaa?

Poika katseli ihmeissään vieressään seisovaa pientä pakanaa. Mikähän
lapsi se sellainen oli, joka ei tiennyt mikä katkismus ja kirkko olivat?

-- Missä koulussa sinä käyt? -- kysyi tyttö, panematta huomiota pojan
kummastukseen.

-- Afzeliuksen koulussa Hallituskadun varrella... Tahdotko nähdä jotain?

-- Mitä sitten?

-- Jotain hauskaa... Mitä sanot tästä pienestä rististä?

Poika avasi samassa nuttunsa ja näytti tytölle pientä hopearistiä, joka
riippui nutun alla kaulassa, kapeassa, sinikeltaisessa silkkinauhassa.

-- Kas, miten kaunis pikku risti! -- huudahti tyttönen ja tarttui
siihen; -- niistä olet sen saanut?... Kuka sen on antanut sinulle?

-- Minä kuulun Manhem-liittoon, minä, vastasi poika ylpeästi.

-- Mikä se semmoinen on?

-- Kaikki rohkeat ja urhoolliset pojat pääsevät Manhem-liittoon, ja he
saavat jokainen tällaisen ristin.

-- Mitä he sitten tekevät?

-- He harjoittelevat tullakseen yhtä väkeviksi kuin Ubbe ja Starkodder
... tiedät kai sinä Ubben ja Starkodderin?... Nepä vasta olivat ...
mutta Ubbe oli kuitenkin parempi, sillä kun hän ja Starkodder
tappelivat, sai Starkodder kuusi haavaa, mutta Ubbe vain yhden.

-- Pääsevätkö sellaiseen mukaan tytötkin?

-- Äh, tytötkö?... jo nyt jotakin... vastasi kavaljeeri jokseenkin
epäkohteliaasti.

-- Minäpä sanon sinulle, että tyttö voi olla yhtä voimakas kuin
poikakin, -- virkkoi pikku amatsooni säihkyvin silmin; -- minä en yhtään
pelkää ketään.

-- Sinä pikku karitsainen, -- sanoi ristiritari melkein halveksien.

-- Minä olen yhtä voimakas kuin sinäkin, -- jatkoi kaunotar yhä
kiivastuen; -- minä kyllä sinut voittaisin, vaikka sinulla onkin noin
rumat kengät.

-- Syö sitä ennen muutamia nisuleipiä, -- sanoi Manhem-liiton jäsen.

-- Sinä saat käydä täällä tanssimassa ilmaiseksi, on mamselli sanonut,
-- virkkoi loukattu naikkonen.

-- Sinä valehtelet! -- huusi poika, samalla kertaa nolostuneena ja
suuttuneena.

-- Minä en enää koskaan tanssi sinun kanssasi.

-- Enkä minä sinun kanssasi.

Onneksi täytyi nuoren parin juuri lähteä vuorolleen tanssimaan, joten
tuo seurustelua uhkaava keskustelu päättyi.

Lukijamme ovat varmaankin kuulleet Manhem-liitosta, joka oli
huomattavampien fosforistien[1] perustama ja jonka haaveellisena
tarkoituksena oli palauttaa Pohjolaan sen entinen yksinkertaisuus ja
voima. Afzeliuksenkin koulun pojat tutustutettiin noihin salaisuuksiin,
heidän tutkittuansa vanhoja sankarisatuja. Sarkavaatteisella pikku
miehellämme lienee ollut sankarisuuntaan luontaiset lahjat, koskahan jo
oli saanut hopearistin, joka tavallisesti annettiin vasta sanotun koulun
kolmannella luokalla oleville vanhemmille pojille.

[1] Uusromanttinen kirjailijaryhmä Ruotsissa 1800-luvun alkupuolella,
johtajinaan Atterbom ja Hammarsköld. _Suom._

Mitä tuohon entiseen Manhem-liittoon muuten tulee, niin oli sen
tarkoitus kieltämättä kaunis ja suurenmoinen, joskin hieman
mielikuvituksen varaan nojautuva sekä epäilemättä hedelmätön, kuten
muutamat uudemmatkin ajatussuunnat, joiden mukaan pitäisi kasvattaa uusi
sukupolvi vedellä ja voimistelulla.

Nuori pari oli lopettanut tanssivuoronsa ja palasi entiselle paikalleen.
Molemmat näyttivät nyt yhtä iloisilta kuin tanssin alussakin.
Suuttumuksella ei siinä iässä ole pitkiä juuria.

-- Tiedätkö, minullakin on näytettävänä jotain hauskaa, -- virkkoi
mustasilmäinen tyttö.

-- Mitä sitten?

-- Katsohan tätä ... mitä pidät tästä?... Eikö tämä ole yhtä kaunis kuin
sekin, mikä sinulla on? -- tiedusteli pikku kaunotar, ottaen esiin
povestaan pienen, mustassa nauhassa riippuvan, noin pikkusormen pituisen
tikarinnäköisen esineen; sen kahva oli kultaa ja terä hopeata, ja se oli
mitä hienointa tekoa.

Ristiritari katseli ihmetyksellä ja ihastuksella tuota noin pienelle ja
kauniille tytölle tavatonta leikkikalua.

-- No, eikö tämä ole kaunis?... Eikö olekin kauniimpi kuin sinun
esineesi? -- kysyi amatsooni.

-- Keneltä olet sen saanut? -- kysyi yhä enemmän hämmästynyt ritari.

-- Äidiltä... No, mitä siitä pidät?

-- Se on hyvin kaunis... En ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista.

-- Sinä varmaan tahtoisit tämän mielelläsi ... ehkä olet halukas
vaihtamaan?

-- En, sitä en ole.

-- Miksi et?

-- Se on kuin tikari tai puukko ... ei Stark eikä Ubbe koskaan tapelleet
tikareilla eikä puukoilla ... jos se olisi miekka, niin siinä
tapauksessa voisin vaihtaa.

-- Mutta minäpäs en olisikaan halukas vaihtamaan, sillä äiti tahtoo,
että tämä on minulla sekä päivällä että yöllä nukkuessani.

-- Miksi äitisi niin tahtoo?

-- Siksi että ... en uskalla sanoa, sillä äiti on uhannut antaa ankarat
nuhteet, jos vaan kenellekään kerron.

-- Onko äitisi ankara?

-- Ei, äiti on hyvin hyvä ja kiltti ... aina hän kutsuu minua
lempinimellä ja antaa minulle leikkikaluja... Mitä sinä pidät uudesta
leningistäni?... Sen sain tänään.

-- Mikä sinun muu nimesi on kuin Julia?

-- Minun nimeni on Julia Bränner.

-- Bränner! -- huudahti poika ja katsoi naikkostaan suurin silmin.

-- Entä mikä sinun nimesi on muu kuin Albert?

-- Albert Kron.

-- Kron! -- huudahti tyttö, ja hän tuijotti tanssitoveriinsa vielä
suuremmin silmin.

-- Bränner!

-- Kron!

Heistä molemmista tuntui kuin he olisivat kuulleet ennemminkin toistensa
sukunimen ja että siihen liittyi ikävä muisto. Heidän katseensa yhtyi,
niissä katseissa ei ollut hyvää eikä pahaa, iloa eikä surullisuutta. He
näyttivät pikemmin, mikä seikka oli pahempi, olevan arkoja ja
levottomia.

Herra Lundin viulu lakkasi soimasta, ja parit erkanivat.

Samassa aukeni salin ovi, ja sisään astui kookas, kaunis, mutta
tavattoman kalpea nainen.

-- Äiti! -- huudahti pikku Julia ja riensi tulijaa vastaan. Mamselli V.
tervehti vierasta naista kohteliaasti ja pyysi häntä istumaan.

-- Anteeksi, hyvä mamselli! -- lausui vieras. -- Tulin itse noutamaan
Juliaa, kun palvelustyttömme sairastui ... eihän mamselli pane sitä
pahakseen?

-- Tuhat kertaa tervetullut, herttainen neiti, -- lausui mitä
kohteliaimmin tanssiopettajatar, joka näytti osoittavan suurta
mielenkiintoa vierasta kohtaan.

-- Mitä mamselli pitää Juliasta?... Onko mamselli häneen tyytyväinen?

-- Hän on kerrassaan kiltti lapsi, -- kuiskasi mamselli V. niin, ettei
Julia olisi kuullut kiitosta; -- vaikka hän vasta on ensimmäistä kertaa
oppilaitteni joukossa, käyttäytyy hän tavattoman kiltisti, kerrassaan
erinomaisesti.

-- Se ilahduttaa minua suuresti.

-- Eikö hän todellakaan ole aikaisemmin oppinut askeleita keneltäkään
muulta kuin neidiltä?

-- Ei, sen vähän, minkä hän osaa, on hän oppinut minulta.

-- Neiti on noudattanut sangen hyviä periaatteita, -- virkkoi mamselli
V; -- ja jos minä saan johtaa häntä tämän lukukauden, minä lupaan
hänestä jotain aivan erikoista.

-- Olen suuresti kiitollinen mamsellille ... mamsellilla on lukuisasti
oppilaita, -- lausui vieras, katsellen lapsia, jotka melusivat soittajan
ja hänen nuottitelineensä ympärillä.

-- Hyvin monta, -- myönsi mamselli V.; -- mutta tässä eivät ole
läheskään kaikki, sillä monet ovat sairaina ... ja vielä vähemmän ovat
tässä kaikki ne, jotka minulla _voisivat_ olla, -- lisäsi hän ylpeällä
luottamuksella, -- sillä minun on ollut mahdoton vastaanottaa niin monta
kun on ollut tarjolla ... kiitän Jumalaa, kun ehdin saada valmiiksi
nämäkin!

-- Sitä suurempi on kiitollisuuteni, kun mamselli kaikesta huolimatta
hyväntahtoisesti vastaanotti Julian, -- sanoi vieras nainen, lakkaamatta
tarkastellen riemuitsevaa lapsijoukkoa.

-- Kuinka olisinkaan voinut olla vastaanottamatta niin herttaista lasta!
-- kuiskasi opettajatar, katsellen yhtä sormeaan, jota koristi
kallisarvoinen sormus, -- se oli herttaisen lapsen anteliaan äidin
lahja.

-- Jos mamselli suvaitsee, -- virkkoi vieras, nousten sohvalta, -- niin
katselen pikku herrasväkeä vähän lähempää.

-- Olkaa hyvä, olkaa kaikella muotoa niin hyvä, -- myönsi opettajatar,
seuraten vierastaan pikku herrasväen luo. Nämä ojentelivat parhaillaan
käsiään herra Lundia kohti, joka tavalliseen hyvään tapaansa muodosteli
tulitikuista pieniä leikkikaluja, jotka hän lahjoitti pienille
ihailijoilleen sitä myöten kuin ne valmistuivat. Tarkkaavainen katsoja
olisi varmaan ihmetellyt niitä rajuja, tulisia silmäyksiä, joita vieras
nainen loi lapsiparveen.

-- Katsohan, nyt minä olen saanut miekan, jota en tahdokaan vaihtaa
sinun tikariisi, -- huudahti ristiritari, juosten Julian luo, jonka käsi
oli äitinsä kädessä.

Nämä sanat kuultuaan uhkea nainen kavahti ja loi ankaran katseen
Juliaan, joka punastui ja katsoi alas, niinkuin lapset tekevät, kun
tietävät tehneensä jotakin, mikä ei ole heille sallittua.

-- Mikä on nimesi, reipas poikaseni? -- kysyi vieras, tarkasti katsoen
poikaa.

-- Albert Kron, -- vastasi tämä.

-- Ai! Äiti puristaa kovasti kättäni! -- valitti Julia melkein itkien.

Jos mamselli V. tällä hetkellä olisi tullut vilkaisseeksi vierasta
kasvoihin, olisi hän varmaan kummastunut ja peljästynyt sitä rajua
ilmettä, mikä niissä joka sekunti kasvoi.

-- Tämä poika, -- kuiskasi opettaja vieraalleen, -- on vapaa-oppilaitani
... hän on paikkakunnan kivalterin poika... Minulla on tapana joka
lukukausi opettaa myöskin muutamia ilmaiseksi.

-- Vai niin, vai on nimesi Albert Kron, lapseni, -- sanoi vieras; --
elävätkö vanhempasi? -- lisäsi hän, koettaen peittää tunteenpurkaustaan.

-- Kyllä, isä ja äiti elävät.

-- Ja he jaksavat hyvin?

-- Kiitos, hyvin he jaksavat.

Vieraan silmissä näkyi merkillinen tummennus.

-- Vai molemmat jaksavat hyvin, -- jatkoi hän... -- molemmat jaksavat
hyvin!

-- Ei, ei sentään, -- virkkoi poika jälleen ... äiti on sairas ... äiti
on ollut sairas jo kauan.

Vieraan koko olento värähti omituisesti.

-- Onko hän äitisi? -- kysyi Albert hiljaa Julialta.

-- On, -- vastasi tyttö yhtä hiljaa ja arasti.

-- Miksi hän näyttää vihaiselta! -- jatkoi Albert; -- hän katsoo minua
kuin susi hevosta ... sinulla on ruma äiti sinulla ... _minun_ äitini on
paljon kauniimpi.

Sen jälkeen hän juoksi toisten lasten luo näyttämään miekkaansa, jonka
hän tilauksesta oli saanut hyväntahtoiselta herra Lundilta.

Jos Albert olisi ollut kaksikymmenvuotias sen sijaan, että hän oli vain
yhdeksän vuotta vanha, ei hän olisi sanonut Julian äitiä rumaksi; mutta
lapsena pidetään pahaa ja rumaa samana asiana, eikä paha silloin jää
huomaamatta satunnaisen kauniista muodostaan huolimatta.

-- Mitä poika kuiskasi sinulle? -- kysyi äiti tyttäreltään.

-- Hän sanoi ... hän sanoi, -- mutisi Julia -- hän sanoi, että äiti ...
että äiti...

-- Mitä hän kuiskasi? -- toisti äiti ankaran käskevästi.

-- Hän sanoi, että äiti ... että äiti on ruma ... hän on paha poika ...
minä en koskaan enää tanssi hänen kanssansa ... en koskaan, en koskaan,
kiltti äiti!

-- Hyväinen aika, minähän unohdin tarjota neidille kupillisen teetä, --
virkkoi mamselli anteeksipyytäen.

-- Älkää millään muotoa vaivatko itseänne, hyvä mamselli, -- vastusti
vieras; -- join teetä kotona juuri ennen lähtöäni.

-- No, mutta ehkä nyt sentään saa olla?... Pianhan minä sen kiehautan
... kestää vain viisi minuuttia...

-- En voi hyvin jos juon paljon teetä illalla ... sallikaa minun
noudattaa omaa makuani, hyvä mamselli...!

-- Kuten neiti haluaa, -- vastasi kohtelias emäntä.

Jos vieras nainen olisi saanut seurata omaa makuaan, olisi hän
luultavasti, äkillistä sisäistä kuohuaan tyydyttääkseen, tyhjentänyt
pienen ristiritarin veren viimeiseen pisaraan saakka.

Nuo pienet, valkoiset, viattomat karitsat eivät varmaankaan voineet
aavistaa hyenan olevan heidän keskellään, eikä lauman paimenkaan sitä
arvannut.

Kun hyena oli lausunut jäähyväiset ja poistui pienokaisensa kanssa
tanssisalista, mutisi hän hampaittensa välistä seuraavat sanat:

-- Minä siis sain nähdä hänet!... Hänet, jonka elämän minä kerran
pelastin!... Eikö minulla ole oikeus ottaa lahjani takaisin!... Minä
otan, minä otan sen takaisin ja annan sen sovitusuhriksi kostolleni,
sinulle, onneton, odottava varjo!... Ikuinen viha, ikuinen kosto!...
Hänelle ja niille muille!...

Musta oli sateinen syysilta, mustempi hyenan sielu.




IX

ENSIMMÄINEN HÄMMENNYS


Kamariherra Karl Gustaf Lejonborg kuului hyvin vanhaan aatelissukuun.
Hänen esi-isänsä tiedettiin pakanuuden ajoilta saakka, ja Valhallan
jumalat tietänevät, eiköhän suvun kantaisä saanut kiittää
olemassaolostaan jotakuta monista käynneistä, joilla Loke kunnioitti
Skandinaavian niemimaata. Mikään muukaan jumalallinen olento ei se
voinut olla, sillä, kuten tiedetään, olivat pohjoismaisen taruston Odin
ja hänen toverinsa liian jäykkiä Olympon jumalain tavoin antautumaan
mihinkään maalliseen lemmenkuherteluun. Loke oli luultavasti ainoa,
jonka huomiota kiinnittivät esi-isäimme tyttäret, heidän
kuljeskellessaan tuntureilla vaatimattomina ja yksinkertaisina
paimentamassa karjalaumojaan.

Loke tosin oli pahan periaate; mutta mitä merkitsee, onko periaate paha
vai hyvä, kunhan se vain on hyvin vanha! --

Kreivi Lejonborg palveli kamariherrana Kaarle XIII:n hovissa. Kustaa IV
Aadolfin aikana hän oli palvellut kamarijunkkarina. Kahden kuninkaan
selän takana hän oli uskollisesti seisonut paistitarjotinta pidellen.
Mikä ihana, kadehdittava etusija muihin kuolevaisiin nähden onkaan
sillä, joka saa tuntea fasaanin tuoksun, ennenkuin se siirretään hänen
majesteettinsa nenän alle! Mikä onnellisuuden huippu onkaan saada vetää
vastahakoinen korkki pois pullon suusta, ennenkuin se vuodattaa verensä
kuninkaan huulille. Kreivi Lejonborgilla oli se onni ollut ja oli
vieläkin.

Kuningas Kustaa IV Adolf ei pitänyt kunnioitetusta sedästään, herttua
Kaarlesta. Lejonborg oli niin täydellisesti samaa mieltä kuninkaansa
kanssa, ettei hän koskaan käyttänyt ensimmäistä ristimänimeään Karlia,
eikä koskaan viettänyt sitä nimipäivää.

Kuningas Kaarle XIII ei pitänyt arvoisasta veljenpojastaan, entisestä
kuninkaasta. Lejonborg oli samaa mieltä kuninkaan kanssa. Hän pyyhki
almanakastaan pois Gustafin ja nimi Karl esiintyi taas uudessa
loistossa.

Kreivi Lejonborg oli suvun päämies, hänellä oli ritarihuoneessa
istuinpaikka ja äänioikeus. Jälkimäistä hän käytti vähemmän kuin
edellistä. Ken on päättänyt olla huutamatta liikaa, hän tulee lopulta
liian suuressa määrin vaienneeksi. Kreivi vaikeni kuin muuri, mutta
tunsi sisimmässään, että hän oli yhtä luja ja varma kuin sekin.
Hovimiehen kutsumuksen vertauskuvana on kultainen avain hänen selässään,
ja sen vaalilause on: ole vaitelias ja palvelevainen niinkuin se.

Kreivi Lejonborgilta ei suinkaan puuttunut hyvää päätä. Miehellä, jonka
täytyy koko elämänsä ajan ajaa selin kuninkaallisissa vaunuissa, ei saa
olla huono pää.

Kreivi oli viettänyt kolmattakymmenettäviidettä syntymäpäiväänsä. Samana
päivänä oli mahtava ajatus välähnyt hänen aivoissaan, ja hän huusi
korkealla äänellä seuraavat sanat:

-- Kreivi Karl Gustaf Lejonborg, kamariherra ja Bastholman sukukartanon
omistaja, tähän saakka sinä olet palvellut kuningasta ja maata hovissa,
mutta sinulla ei vielä ole töyhtöjä kolmikulmahatussasi... Helposti sinä
voitat itsellesi töyhdöt, sillä sinun ei tarvitse muuta kuin lausua
sana, ja sinä olet hovimarsalkka... Mutta sinusta ei pidä tulla
hovimarsalkkaa... Sinun suuri sukutilasi Skoonessa tarvitsee armollisen
herransa läsnäoloa, ja Malmöhusin lääni, missä tila on, tarvitsee
puolestaan maaherraa, jossa yhtyvät syntyperä ja kelvokkuus... Miksi et
hanki itsellesi tuota lääniä?... Etkö voi palvella kuningasta ja maata
yhtä hyvin Skoonessa kuin Tukholmassa?... Lääni on kaunis, virkapuku ei
ole ruma, töyhdöt kuuluvat hattuun, tuloja ei saata halveksia,
komentajan rintatähti seuraa kaupanpäälliseksi, yksinkertainen
pohjantähti ei enää riitä peittämään sinun laajentunutta rintaasi...
Lejonborg! Lejonborg! Uhraa persoonallinen rauhasi ja rupea maakunnan
isännäksi!

Niin hän huusi, eikä se jäänytkään ääneksi erämaassa. Kreivi alkoi
liikkua. Musta hevosvaljakko pursui hopeanvalkoista vaahtoa,
paraativaunujen pyöränraudat sinkosivat kipinöitä katukiviä vasten.
Kreivin kasvot muuttuivat kirkkaammiksi ja kirkkaammiksi, hänen
vartalonsa ojentui entistä suoremmaksi. Hänen ystävänsä onnittelivat
häntä, ja sanomalehdet mainitsivat jo hänen tulevasta nimityksestään
ilman mitään näykkivää lisäystä, sillä vielä uskoi suurin osa väestöstä,
että samoin kuin maat kuuluvat yksinomaan kuninkaille, niin myös ovat
läänit ainoastaan maaherroja varten. Vasta viime vuosikymmenien
innoittavat harhaopit ovat pyhyyttä loukkaavilla suvillaan tukahuttaneet
ja sammuttaneet viattoman uskon vuosisataisen soihdun.

Muutamana päivänä sai kreivi Lejonborg kutsun eräältä
vaikutusvaltaiselta ystävältään ja korkealta suojelijaltaan kreivi V:ltä
saapua keskustelemaan hänen kanssaan.

Kreivi Lejonborg heittäytyi vaunuihin, jotka pysähtyivät kreivi V:n
portille, ja pian hän oli kahdenkesken ystävänsä ja korkean suojelijansa
kanssa.

Kreivi V. ei kuitenkaan näyttänyt panevan huomiota kreivillisen
ystävänsä tulvehtivaan kaunopuheisuuteen, vaan sormeili kädessään jotain
kirjeen tapaista.

-- Minulla siis lienee toivoa, jalo ystäväni? -- jatkoi Lejonborg.

-- En kiellä, -- vastasi kreivi V., että minulla on jotain tavallaan
diplomaattista hommaa siinä ... mutta se ei kuulu miellyttävien asioiden
joukkoon... Mielelläni olisin tästä asiasta kokonaan irrallani.

-- Sinä kyllä aukaiset solmut, -- ehätti Lejonborg, olkootpa ne vaikka
Atlantin valtameren pohjalla... Lyönpä veikkaa tuhat tukaattia, että tuo
asiakirja, jota pitelet kädessäsi, koskee juuri minun halpa-arvoista
persoonaani, sinun nöyrintä palvelijaasi.

-- Se on totta, se koskee todellakin sinua, -- vastasi kreivi V.

-- Lyönpä edelleen veikkaa, parahin kreivi, -- jatkoi Lejonborg, -- että
tuo paperi sisältää määräyksen valtakirjan laatimiseen minulle maaherran
virkaan, siinä tapauksessa ettei se ole itse valtakirja.

-- Tunnetko tämän päällekirjoituksen, parahin kreivi? -- kysyi V.,
pitäen paperia kreivi Lejonborgin edessä.

Lejonborg näytti hämmentyneeltä, mikä johtui luultavasti siitä
kylmyydestä ja epäystävällisyydestä, jota nyt ilmeni hänen jalon
ystävänsä sanoissa ja käytöksessä.

-- Tunnenko tätä päällekirjoitusta, -- toisti hän, levottomuutensa
kasvaessa; -- jalosukuiselle herra kreiville ... sehän on osoitettu
minulle ... niin, minulle.

-- Tiedän sen, -- virkkoi kreivi V., tarkastaen terävästi ystäväänsä; --
mutta minä en tunne käsialaa, ja sitä juuri aion nyt kysyä sinulta.

-- Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee? -- huudahti Lejonborg, joka tuli
äkkiä hyvin tuskalliseksi, tietämättä edes syytä siihen.

-- Sinä tunnet käsialan, kreivi Lejonborg! -- lausui kreivi V.

-- En, kautta kunniani, -- vakuutti Lejonborg, huolellisesti
tarkastettuaan jokaista kirjainta; -- kaiken pyhän nimessä, mikä on tämä
kirje?

Hän kohotti kätensä tarttuakseen kirjeeseen; mutta ennen kuin hän ehti
edes koskettaa sitä sormellaan, siirsi V. kättään.

-- Ei niin kiireesti, parahin kreivini! -- esteli V; -- minun täytyy
ensin lukea sinulle ne kauniit lauselmat, jotka tämä paperi sisältää...
Kirje on, kuten huomaat, osoitettu sinulle, ja se oli avattu ennenkuin
se joutui minun käsiini... Kunhan kuulet sen sisällön, tajuat pian,
miksi ei sitä heti voida jättää sinulle... Kärsivällisyyttä siis ja
kuuntele tarkkaan.

Kreivi V. luki kirjeen ääneensä; mutta hän seurasi rivejä vain toisella
silmällään; toinen näytti salaa vakoilevan kreivi Lejonborgin
kasvonilmeitä.

      »Kreivi Karl Gustaf!

Kävin luonasi tänään aamupäivällä. Et ollut kotona. Koska minun täytyy
päivällisen aikaan matkustaa maalle, mistä palaan vasta kahdeksan päivän
kuluttua, ilmoitan sinulle tämän kautta käynnistäni. Oli ikävää, etten
tavannut sinua; siten jäi sinulta kuulematta paljon mieltäkiinnittäviä
uutisia. Kirjeesi, jonka kuukausi sitten lähetit on saapunut
onnellisesti perille korkealle omistajalleen. Se on vaikuttanut hänen
onnettomaan sieluunsa kuin toukokuunsade maahan. Omasta kohdastaan
hänellä ei enää ole minkäänlaisia toiveita. Hän luopuu kaikesta poikansa
hyväksi, ja hän sanoo sulkevansa rauhallisesti silmänsä sillä hetkellä,
jolloin hän näkisi jalon kansan hyvittävän entisen vääryyden. Paitsi
sitä tukea, jota hän syystä uskoo saavansa sen kansan puolelta, jonka
kunniakkaaseen sukupuuhun hän ei tahtoisi kiinnitettävän ulkomaalaista
kruunua, toivoo hän voimakasta suojaa idästä, missä laillinen perimys
vielä...

Kreivi V. keskeytti lukemisen.

-- Ehkä muistat ulkoa jälelläolevan, -- virkkoi hän, -- sillä se on
reväisty pois kirjeestä!... Mutta miten on laitasi, parahin kreivi!...
Pahantekijä, jota viedään kuolemaan, ei voi näyttää surkeammalta kuin
sinä nyt.

Niin olikin laita. Suuret hikikarpalot helmeilivät kreivi Lejonborgin
otsalla, ja hän värisi kuin vilutautinen.

-- Söitkö eilen päivällistä Aatelisseuran huoneustossa? kysyi kreivi V.

-- Söin, -- vastasi Lejonborg melkein tainnuksissa; -- aivan niin, minä
söin päivällistä Aatelisseuran huoneustossa.

-- Ja lähdit sieltä noin kello viiden aikaan? Eikö niin? -- jatkoi
kreivi V.

-- Aivan niin. Aivan niin... Kello oli viisi, kun lähdin sieltä... Mutta
minä en ymmärrä...

-- Heti lähdettyäsi löydettiin lattialta tämä kirjeen katkelma.

Kreivi Lejonborgin ohuitten huulien välistä kuului ölisevä äännähdys.

-- Kuka piru on kirjoittanut moisia hulluuksia? huusi tutkija.

-- Minä ... en tiedä, -- sammalsi tutkinnonalainen tuijottaen eteensä
kuin mielipuoli.

-- Ja miten h...ssä sinä olet voinut takertua kiinni mokomaan?... Oletko
kokonaan kadottanut järkesi, kun suotta panet vaaranalaiseksi elämäsi ja
kunniasi!

Nyt nousi kreivi Lejonborg seisomaan.

-- Inhoittavaa! Alhaista! Kauheata! -- huudahti hän lyöden nyrkillään
otsaansa.

-- Se toimekas henkilö, joka tämän kirjeen löysi, -- sanoi kreivi V., --
jätti sen eilen illalla tärkeänä aarteena hänen kuninkaallisen
majesteettinsa käsiin.

-- Hänen kuninkaallisen majesteettinsa...! vaikeroi Lejonborg.

-- Niin ... kaikkein korkeimpiin käsiin... Sinähän tiedät, ettei
sellaisissa asioissa ole hänen kanssaan leikkimistä.

-- Ja hänen kuninkaallinen korkeutensa...?

-- Määräsi minut siinä silmänräpäyksessä passittamaan sinut
kaupunginvankilaan.

-- Voi Jumalani!... Ja sinä?... Sinä?

-- Ehdotin sen sijaan Danvikeniä[1]... Mutta vakavasti puhuen, rakas
Lejonborg, mitä tiedät enemmän tästä asiasta?... Ainoastaan suora
vilpittömyys voi sinut pelastaa, sillä minä olen täysin vakuutettu
siitä, että jos sinä olet leikkinyt tulen kanssa, olet tehnyt sen
pelkästä tyhmyydestä... Tämä ei tosin ole kohteliaasi sanottu, mutta
olkoon se kuitenkin sinulle lohdutukseksi, Lejonborg-parka!

[1] Mielisairaala.

Kreivi-raukka oli nyt vähitellen tullut siksi paljon tajuihinsa, että
hän saattoi ajatella jonkun verran selkeästi ja myös puhua sen mukaan.

-- Alhaista juonittelua minun persoonani häväisemiseksi! -- lausui hän;
-- kurja salaliitto minun kunniani tahraamiseksi... Salainen vihollinen,
joka kadehtii minun hovissa nauttimaani suosiota, ja tekee kaikkensa
ryöstääkseen sen minulta... Ehkä se on joku hävytön kilpailija siihen
virkaan, joka minulle on luvattu.

-- Se ei tunnu uskomattomalta, -- virkkoi kreivi V.; -- minä tunnen
kyllä sellaisetkin vehkeilyt, ja tiedän hyvin itse, miltä ne
maistuvat... Enkä myöskään voi kieltää, että jotain sellaista tulin
minäkin ajatelleeksi.

-- Minullako ... minullako olisi salaisia hankkeita hovia vastaan, --
puhui Lejonborg; -- minulla, joka olen parhaat vuoteni uhrannut sen
palveluksessa?... Minäkö kohottaisin käteni vanhaa rakastettua
kuningasta vastaan, joka jo on haudan partaalla?... Minäkö vehkeilisin
sellaista ruhtinasta vastaan, joka on sankari, maansa pelastaja ja
kansansa epäjumala?... Voiko kukaan edes ajatella sellaista
mahdollisuutta, että minä häväisisin jalointa nimeä, mikä koskaan on
jäänyt perinnöksi jälkeläisille?... Ei, ei, se on mahdotonta!... Kukaan
ymmärtäväinen ihminen ei usko sellaista!

Kreivi Lejonborg näytti puhuessaan miltei ylevältä. Kreivi V. vastasi:

-- Minä myönnän, että se tuntuu uskomattomalta... Mutta sukkelat kielet
ehtivät silti huomauttaa vanhasta ystävällisestä suhteestasi entiseen
kuninkaalliseen perheeseen... Kuiskaajista ei ole koskaan puute, kun on
kyseessä tyhjänpäiväinen loruilu.

-- Tullessani entisen kuninkaan hoviin olin aivan nuori, melkein
lapsi... Mutta kukaan ei tiedä paremmin kuin sinä, joka aina olet
kunnioittanut minua ystävyydelläsi, miten kovasti minä olen tuominnut
sitä sekasikiötä, joka johdatti rakkaan isänmaamme tuhon partaalle,
josta sen kuitenkin pelasti nykyisen armollisen hallitsijamme voimakas
käsi... Jumala häntä varjelkoon ja pitentäköön hänen elämänsä kalliit
päivät!

Kreivi Lejonborgin lauselmaa seurasi syvä kumarrus, joka todellakin
näkyi aiheutuneen sisäisestä tunteesta. Myöskin kreivi V. kumarsi, mutta
hänen huulillaan leikki hieno, kaksimielinen hymy.

-- Sinä siis et ole saanut tätä kirjettä? -- kysyi jälleen kreivi V. --
etkä myöskään tiedä sen kirjoittajaa... Malta mielesi, ystäväni!... Et
siis tunne häntä?

-- En en, tuhat kertaa en ... sen vannon sieluni autuuden kautta... Sen
vannon kunnioitettujen esi-isieni varjojen nimessä!... Mutta -- jatkoi
hän palavan innokkaasti -- kuka on ilmiantaja?... Kuka on löytänyt ja
tuonut tämän kirotun paperin?... Vaikka hänellä olisi tuhat mustaa
sydäntä alhaisessa rinnassaan, löytäisi minun miekkani tien niihin
kaikkiin!

Kreivi V. hymyili. Mahdollisesti hän oli vakuutettu Lejonborgin
syyttömyydestä; mutta Lejonborgin rohkeuden tunsi hän vieläkin paremmin.

Näiden kahden kreivin keskustelun keskeytti naputus ovelta, joka korkean
isännän lausuttua sanan avautui.

Kreivi V:n livreijaan puettu palvelija näyttäytyi ja kumarsi syvään.

-- Saapunutko? -- kysyi kreivi.

-- Niin, armollinen kreivi! -- vastasi palvelija.

-- Hyvä!... Johda hänet pieneen kabinettiin ja pyydä häntä odottamaan
siellä... Jos joku muu kysyy minua, niin sano, etten ota vastaan tänään.

Palvelija kumarsi jälleen ja poistui melkein varpaillaan.

-- Suo anteeksi, Lejonborg! -- sanoi kreivi V. -- minun täytyy jättää
sinut yksinäsi muutamiksi minuuteiksi... Ole kuitenkin rauhallinen...
Tämä vyyhti, olkoon se kuinka sotkuinen tahansa, selviää kyllä meidän
molempien tyytyväisyydeksi... Ellei ole sen vaarallisempia
valtiopettureita kuin sinä, kunnon veli, niin kyllä kuninkaat ja
ministerit voivat nukkua yhtä rauhassa kehdoissaan kuin lapset.

Nämä lohduttavat sanat lausuttuaan lähti kreivi V. huoneesta.

Kreivi Lejonborg oli yksin.

Mitä hetkiä hän olikaan elänyt! -- Häntä epäiltiin, syytettiin
valtiopetoksesta, häntä, joka tähän saakka ei ollut tiennyt mitään
korkeampaa tehtävää kuin madella siinä tomussa, jota ruhtinaalliset
kantapäät olivat jättäneet jälkeensä, kiinnittämättä vähääkään huomiota
siihen, olivatko ne tiet, joita korkeat jalat olivat kulkeneet, hyviä
tai huonoja! Pelkkä ajatuskin siitä olisi täyttänyt kauhulla hänen
sydämensä. Mutta jota enemmän hän ajatteli, sitä selvemmäksi kävi hänen
katseensa, sitä rauhallisemmaksi hänen sydämensä. Hän päätti syvän
huokauksen ja hengitti sitten kevyemmin.

Tämä hirvittävä syytös, tuumi hän, tuottaa minulle, sitten kun se on
heitetty takaisin syyttäjän kasvoille -- ja hän piti sitä sangen
helppona tehtävänä -- mitä parhaimpia etuja. Silloin ei ole mikään
palkinto liian suuri korvaamaan sitä vääryyttä, jota minua kohtaan on
tehty... Sitäpaitsi on minusta tullut valtiollinen merkkihenkilö ... ja
minua pelätään. Parempi on olla pelätty kuin rakastettu, kunhan pelko ei
vaan tuo mukanaan mitään vahingollisia seurauksia. Minulle myönnetään
kaikki, mitä tahdon -- ja vielä enemmänkin.

Malmöhusin lääni kalpeni ja painui kokonaan näkyvistä esiinsukeltavan
valtioneuvoksen tuolin tieltä, joka viimemainittu loisti mitä
ihanimmassa loisteessa. Hän näki sillä hetkellä odotussalinsa vilisevän
täynnä kävijöitä, jotka vapisevin polvin odottivat päästäkseen hänen
ylhäisyytensä puheille. Hän näki rintaansa peittämässä kaikenmaailman
kunniamerkit, tähdet ja nauhat, joskin hänen oli mahdoton kantaa niitä
kaikkia kerrallaan. Hän taisteli jo sydämessään jaloa taistelua siitä,
mille kuninkaallisen armon osoituksille hän antaisi etusijan.

Onnellinen on ihmisolento! Missä olisivat niin pienet aivot, ettei sinne
mahtuisi suunnaton joukko itseluuloisuuden ja turhamaisuuden
epäjumalankuvia!




X

TOINEN HÄMMENNYS


Huoneen ovi avautui ja Lejonborgin silmät, joissa vaihtuivat
mielikuvituksen kaikki sateenkaari-värit, kääntyivät ovea kohti,
nähtävästi odottaen tulijan tuovan mukanaan sen kullalla kirjaillun
samettialusen, jonka päällä kaikki nuo maailman uneksitut ihanuudet
olivat. Mutta voi kauhistus! Loisteen sijasta näkivät Lejonborgin silmät
uuden paperin, joka oli samoin kuin äskeinenkin kirjeen muotoon
taitettu. Sen lisäksi esiintyi kreivi V. nyt jälleen katse yhtä synkkänä
ja otsa rypyssä kuin äsken Lejonborgin saapuessa hänen luokseen.

-- Toinen hämmennys on ensimmäistä pahempi, -- mutisi kreivi V., --
hullutus käy hurjaksi... En totisesti tiedä, kumpi tällä hetkellä on
suurempi, suuttumukseniko vai hämmästykseni.

-- Mitä sanot? Mitä taivaan nimessä taas on tekeillä! -- huusi
Lejonborg, hypähtäen seisomaan, kuoleman kalpeus äsken vielä niin
värikkäillä poskillaan.

-- Vyyhti sotkeutuu sotkeutumistaan, -- jatkoi V. -- muodostaen jo
oikein gordialaisen solmun... Varo itseäsi Lejonborg!... Kaarle Juhanan
säilä on yhtä terävä kuin Aleksanterinkin.

Näiden sanojen murtamana vaipui Lejonborg tuolille istumaan melkein
tajuttomana.

-- Ei mitään naisten tapoja, kreivi! -- huudahti V. Teroita nyt silmäsi
ja korvasi, ellet halua joutua iäksi mykäksi ja kuuroksi!

Lejonborg heräsi ankaran äänen vaikutuksesta ja näki Kreivi V:n kädessä
uuden kirjeen, joka oli kirjoitettu samalla käsialalla kuin
edellinenkin.

Kreivi V. istahti aivan lähelle onnetonta vierastaan, aukaisi kirjeen ja
luki ääneensä seuraavaa:

      »Kreivi Karl Gustaf!

Huhu tulevasta nimityksestäsi maaherraksi Malmöhusin lääniin on
herättänyt suurta ihastusta minussa ja kaikissa meikäläisissä. Jos tämä
huhu osoittautuu todeksi, olemme astuneet jättiläisaskeleen eteenpäin
kauniilla, joskin vaarallisella tiellämme. Sinä saavutat korkean
riippumattoman aseman yhteiskunnassa ja pääset eroon hovista, joka
vilisee täynnään onnenonkijoita ja urkkijoita; vaikkakaan he eivät voi
päästä perille sinun nerokkaista aivoituksistasi, he voivat kuitenkin
olla meille esteenä sinun toiminnallesi ja meidän yhteisen asiamme
menestykselle. Ihailen älyäsi sen johdosta, että valitsit lääniksesi
Skoonen, jossa asuu maan rikkain ja vaikutusvaltaisin aateli. Tämän
aatelin useammat jäsenet eivät koskaan ole ilolla ja myötämielisyydellä
katselleet kustaviaanisen kruunun joutumista miehelle, joka on saanut
asemansa ja oikeutensa yksinomaan miekalta ja sotamiesjoukolta.
Pienimmästäkin viittauksesta ovat nuo aateliset meidän puolellamme
valmiina tekemään liiton... Mutta vaiti! Minusta tuntuu kuin sinä
parhaillaan toruisit minua ajattelemattoman kirjoittelemiseni vuoksi.
Mutta ei vaaraa, ystäväni! Tämän kirjeen tuoja on varma kuin vuori.
Mutta palatakseni asiaan, on minun mielestäni sekin seikka hyödyllinen,
että läänisi on Tanskan lähettyvillä. Tanska, joka vielä vuodattaa verta
Norjan kadottamisen vuoksi, ei suinkaan olisi välinpitämätön Skoonen ja
kahden muun maakunnan suhteen. Mikä suloinen liitto se olisikaan, ja
miten hyvää voidetta syvään haavaan! Tai mitä mieltä olet sinä ystäväni?

P., joka eilen matkusti Saksaan tapaamaan erästä tiettyä henkilöä,
tervehtii sinua ja kiittää hänelle lähettämistäsi rahoista. Hän sai
minulta hiukan lisää, vaikkakaan minulla yleensä ei ole paljoa antaa.
Mutta kunhan päivä alkaa hieman sarastaa, pääsee kultaa satamaan meille
niinkuin mannaa Israelin lapsille.

Anna minulle tieto virkaylennyksestäsi. Se on omiaan virkistämään
muutamia epäileviä meikäläisiä, mikä epäilys johtunee siitä, että
suunnitelmamme toteutuminen vie vielä aikaa. Onpa joukossa sellaisiakin,
jotka arvelevat uuden virkasi tulevan estämään sinua työskentelemästä
hyvän asiamme puolesta, mutta olen tarmokkaasti pitänyt sinun puoltasi
ja antanut heille aika nuuskaa sen johdosta, että ovat rohjenneet
epäillä sinun vilpittömyyttäsi. Häntä, jolla on avoinna ulkoasiain
ministerin paikka, häntä ei sokaise vähäpätöinen maaherran salkku. Enkö
ole oikeassa? -- Jumala olkoon kanssasi, äläkä unohda mitä pikimmiten
antaa monille ystävillesi tällä seudulla tietoja itsestäsi.

                                  Uskollinen ystäväsi ja liittotoverisi
                                                         v. D.»

Kreivi V. oli lopettanut kirjeen lukemisen, mutta alotti sen jälleen
uudestaan, tällä kertaa hiljaa ja vain silmäillen.

-- Helvetillistä! Helvetillistä! -- puhisi onneton kreivi Lejonborg.

Kreivi V. ei näyttänyt antavan hänelle mitään huomiota, vaan jatkoi
kirjeen tutkimista.

-- Ja mistä ... mistä ... mistä tuo kirje on löydetty? -- kysyi
Lejonborg sammalten.

-- Sitä ei ole löydetty, vaan se on otettu, -- vastasi kreivi, silmät
yhä luotuina kirjeeseen ja huulet vienossa hymyssä.

-- Mistä?... Mistä?... Keneltä?... Keneltä?

-- Sillä aikaa kun sinä olet ollut täällä minulle seurana, on
poliisimestari käynyt kotonasi.

-- Poliisimestari käynyt kotonani minun luonani! -- huusi Lejonborg
äärimmäisen epätoivoisena.

-- Ja avannut sinun pöytälaatikkosi, -- lisäsi V., -- sekä tarkastanut
paperisi ja löytänyt tämän kirjeen... Luonnollisesti se sinua
kummastuttaa, ystävä-parkani!

-- Tuo kirje löydetty minun pöytälaatikostani! -- huudahti Lejonborg. --
Mahdotonta!... Se on huutava valhe!... Näenkö minä unta vai olenko
hullu?... Kuka on ryhtynyt tuolla tavoin leikittelemään minun kanssani?

Kreivi V., luettuaan kirjeen toiseen kertaan, käänsi nyt kasvonsa
Lejonborgiin päin, joka puolestaan katsoi häneen surkean rukoilevasti.

-- Kuta huolellisemmin minä tätä kirjettä tarkastan, sitä enemmän tulen
vakuutetuksi ensimmäisestä arvelustani, -- lausui V., otsa jälleen
sileänä.

Kreivi Lejonborgista tuntui kuin olisi vuori vierretty pois hänen
rintansa päältä, ja hän veti muutamia terveellisiä henkäyksiä, mutta hän
ei uskaltanut vilaistakaan sivulleen, sillä hänestä tuntui kuin hänen
hiuksensa olisivat harmaantuneet näiden kauheiden minuuttien aikana.
Tällaisesta tapauksesta hän ei olisi voinut uneksiakaan.

-- Kirjeen kirjoittajan täytyy olla tyhmä mielikuvitusten orja, sillä
mahdotontahan on, että vähänkään ihmisellisellä järjellä varustettu
olento voisi väittää sinulla olevan mitään omintakeisia aivoituksia.

-- Ei, ei ... sehän on mahdotonta, -- myönsi Lejonborg heti.

Tällä tärkeällä hetkellä hän oli astunut kukonaskeleen totuutta kohti.

-- Tai hän on joku koiranleuka, joka tahtoo ilvehtiä kanssasi, -- jatkoi
kreivi V. -- luulisinpä pikemmin niin... Mutta tällainen leikki on
karkeata, liian karkeata!

-- Liian karkeata! -- toisti Lejonborg.

-- Voitko mahdollisesti muistaa, ketkä etupäässä käyttävät sinua
ivanuoliensa ampumatauluna?

-- Ketkäkö?... Kuinka voisin heidät muistaa?... Heitä on monta ...
kaikki tekevät niin... Minä epäilen melkein koko maailmaa ... niin, minä
epäilen jokikistä.

Jälleen kukonaskel. Kreivi Lejonborg oli kerrassaan itse totuus ja
yksinkertaisuus.

-- Omasta puolestani, -- virkkoi kreivi V., -- luulen sinua
valtiopetturiksi yhtä vähän kuin sitä tuolia, jolla istut... Vakuutan
sen pyhästi.

-- Oi, siitä olinkin varma, -- riemuitsi Lejonborg; -- sinähän tunnet
minut, jalo ystäväni, ja tiedät, miten mahdotonta on, että minä voisin
olla syyllinen moiseen rikokseen... Minua kauhistaa jo sellaisen
ajatuskin.

-- Mutta, -- jatkoi V., -- on monia, hyvin monia, jotka näiden
kirjelmien nojalla voivat mullistaa maat ja taivaat.

-- Hyvä Jumala! Sinä peloitat minua uudelleen! -- huusi Lejonborg.

-- Näinä aikoina voitaisiin nostaa rikosjuttuja vaikkapa pelkkää ilmaa
vastaan, jos siinä havaittaisiin pieninkin vallankumouksellinen
tuulenhenki, -- huomautti kreivi V., samalla vilkaisten arasti
ympärilleen.

-- Mutta mitä minun tulee tehdä? Neuvo minua, neuvo minua, taivaan
nimessä!

-- Olen varma siitä, ettet sinä koskaan ole vastaanottanut näitä
kirottuja kirjeitä, mutta miten on toinen joutunut Aatelisseuran eteisen
lattialle ja toinen sinun pöytälaatikkoosi?

-- Se on käsittämätöntä.

-- Onko sinulla syytä epäillä ketään palvelijoistasi

-- Ei, palvelijat kunnioittavat minua kuin Jumalaa.

-- Kukaan ei ole niin vallankumouksellisten ja pettäjäin ympäröimänä
kuin juuri Jumala... Se vastaus ei kelpaa, parahin Lejonborg.

-- Minä vastaan väestäni, -- selitti viimemainittu ylpeällä katsella; --
ennemmin ryhtyvät sammakot taisteluun aurinkoa vastaan kuin minun
palvelijani olisivat minulle tottelemattomat... Sitä he eivät koskaan
uskaltaisi.

-- Etkö voisi mainita ketään, jolla mahdollisesti olisi hyötyä saada
sinut epäilyttävään valoon hallitsijan silmissä?... Tosin on näissä
asiakirjoissa paljon leikillistä, mutta tähän leikkiin sisältyy sentään
runsaasti häijyyttä ja vihamielisyyttä... Sinulla on varmaan joku
vihamies.

-- Niin, niin, sitä minä aavistin heti... Sanoinhan oitis, että tämä on
jonkun vihamiehen työtä.

-- No, mitä siis arvelet itse?

-- Minä arvelen, että joku, joka kadehtii minun hovissa nauttimaani
suosiota ja sinun minua kohtaan osoittamaasi ystävyyttä, punoo
salahankkeita minua vastaan, siitä olen aivan varma... Lupaus läänistä
on ollut suolaa moneen happamaan silmään... Tiedänhän minä sen!

-- Voitko varmuudella mainita jonkun sellaisen henkilön nimen, jonka
jälkiä maksaisi vaivaa seurata?... Olkoonpa, että näiden kirjeiden
tarkoituksena olisi vahingoittaa ainoastaan sinua, on niissä kuitenkin
niin paljon rikollista, että minä todellakin surkuttelen niiden
kirjoittajaa... Kahdella seikalla ei koskaan ole leikiteltävä: kruunulla
ja mestauskirveellä.

-- Kruunulla ja mestauskirveellä! toisti Lejonborg, koko ruumiissaan
vavisten.

-- Etkö, Lejonborg-raukka, voi mainita mitään nimeä?

-- Voin, voin ... en, en!... Voin!... odota ... nyt minä tiedän.

Kreivi Lejonborg luetteli joukon nimiä, kaikki hänen seurapiiriinsä
kuuluvia ja hovin suojatteja. Eipä olisi Lejonborg säästänyt isäänsä,
äitiään eikä sisaruksiaan, jos nämä vielä olisivat olleet elossa.

Tämä suoraa päätä luettu nimilista ei kuitenkaan näyttänyt tyydyttävän
kreivi V:tä.

-- Minun täytyy nyt lähteä linnaan, -- keskeytti kreivi V. hänet, -- ja
sinä, parahin kreivini, palaat nyt kotiisi... Voit olla huoletta, sillä
asia on minun käsissäni... Minun kyllä onnistuu, olkoon syytös kuinka
musta tahansa, todistaa sinut viattomaksi, luota siihen... Kuitenkin
täytyy sinun suoda anteeksi, että muodon vuoksi istuu kotimatkalla
ajajasi vieressä muuan poliisipalvelija, joka sitten jää eteiseesi
siksi, kunnes määrätään toisin... Pysy kauniisti kotona tämän päivää ja
luota hyvään ystävääsi... Au revoir, parahin kreivi!

Kohteliaasti, ystävällisesti ja osaaottaen seurasi kreivi V. peräti
alakuloista, hyvää ystäväänsä ovelle, ja tämän lähdettyä ilmestyi hänen
suupieliinsä hymy, ja hän virkkoi itsekseen:

-- Hänkö salaliittolainen, hänkö?... Ennemmin alkavat lampaatkin
vehkeillä sutta vastaan... Hyvä kuitenkin niinkuin on... Lääni joutuu
toiselle, hyvän ystäväni pitämättä minua kuitenkaan sanani rikkojana...
Hän saa kiittää Jumalaa, jos hän pääsee tästä jutusta ehjin nahoin, ja
minä taas saan kiittää sattumaa, että puolestani pääsen irti tuosta
kärkkyvästä narrista... Suokoon Jumala, että saisin yhtä helposti eron
kaikista näistä muistakin!... Se ilvehtijä, joka tämän sopan on
keittänyt, on kieltämättä tehnyt minulle suuren palveluksen... Mutta
piru hänet kuitenkin perii, jos minä kerran saan kiinni hänen
takinliepeestään.




XI

HYTTYNEN


Tuskin kukaan olisi kadehtinut kreivi Karl Gustav Lejonborgin ikivanhaa,
jaloa nimeä ja hänen suuria rikkauksiaan, puhumattakaan hänen entisistä,
loistavista toiveistaan, nyt kun hän lepäsi kokoon kyyristyneenä
kullatulla, silkillä päällystetyllä leposohvallaan komeassa huoneessaan
kasvot kätkettyinä pielukseen, ja kirosi sekä vuodatti kyyneliä.

Oli kulunut lähes neljä tuntia siitä kun hän oli saapunut kotiin kreivi
V:n luota, mutta kuinka paljon odottamatonta olikaan tämän ajan kuluessa
tapahtunut!

Tosin oli poliisipalvelija, jonka kauhistava olento oli kauan viipynyt
kauniissa eteisessä, vihdoinkin poistunut; mutta hän ei ollut kuitenkaan
lähtenyt tyhjin, käsin: hänen mennessään oli hänen toisessa kädessään
kuva töyhdöillä varustetusta maaherranhatusta ja toisessa kuva
viraltapannun kamariherran kultaisesta avaimesta. Hirveätä on
sellaisesta puhuakin -- mutta miten paljon hirveämpää sellaista vielä
nähdä.

Lyhyesti kerrottuna oli asia siten, että kreivi V., onnellisen
audienssin jälkeen linnassa, oli kunnioittanut »hyvää ystäväänsä»
persoonallisella käynnillä. Avoimin sylin oli kreivi Lejonborg
kiirehtinyt »jaloa ystäväänsä ja suojelijaansa» vastaan. »Jalo ystävä»
oli painanut »hyvää ystäväänsä» rintaansa vasten. Senjälkeen olivat
molemmat tuttavallisesti istuutuneet vieretysten leposohvalle.

Kreivi V. kertoi nyt suureksi ilokseen ja tyytyväisyydekseen, että mitä
tuli koko suureen valtiokavallusjuttuun, oli hänen onnistunut, joskin
suurella vaivalla, poistaa Jupiterin miekka kreivi Lejonborgin pään
päältä, mutta hänen täytyi samalla kertaa suureksi surukseen ja
tuskakseen ilmoittaa, että tuon siunatun läänin hallinto oli samana
päivänä uskottu eräälle toiselle henkilölle, koska ei käynyt päinsä
nimittää siihen sellaista henkilöä, jonka suhteen, vaikka hän olikin
viaton, yleinen mielipide ei kenties ollut vakuutettu, samalla kun
myöskin oli korkeimmassa paikassa katsottu välttämättömäksi eroittaa
kreivi Lejonborg kamariherran virasta, koska ei ollut oikein sopivaa
hovin kunnialle antaa sellaisen henkilön, olla niin lähellä
kuninkaallisia persoonaa, jota, vaikkakin täysin perusteettomasti,
epäiltiin syylliseksi vallankumouksellisiin vehkeilyihin.

Kreivi V. antoi sen vuoksi »hyvälle ystävälleen» neuvon matkustaa
Skooneen, ollakseen siellä, niin kauvan kuin myrskyä kesti, Bastholman
sukutilan alustalaisten lempeänä isäntänä. Edelleen antoi hän »hyvän
ystävänsä» ymmärtää, että kaikki palautuisi jälleen pian entiselleen,
kunhan molemmin puolin ehdittiin rauhoittua, huomauttaen samalla, että
mainitsemallaan uudella maaherralla oli monien muiden heikkouksiensa
ohella myöskin hyvin heikko rinta, johon yksi ja toinen paitsi
luonnollisesti maaherra itse, panivat paljonkin merkityksellistä
huomiota.

Monen monituiset kerrat puristi kreivi V. »hyvän ystävänsä» kättä,
kuiskaten hänen korvaansa lohduttavia sanoja; hän melkein kyyneleet
silmissä vakuutti Lejonborgille jatkuvaa ystävyyttään sekä jätti hänet
sitten yksinään epätoivoonsa.

Siksi makasi kreivi Lejonborg nyt kokoon kyyristyneenä leposohvalla, ja
siksi turmelivat hänen kyyneleensä loistavaa silkkipielusta. Nämä olivat
ensimmäiset kyyneleet, jotka kreivi eläissään oli vuodattanut, sillä
lapsena hän ei ollut koskaan saanut vitsaa, eikä aikaihmisenä ollut
hänelle milloinkaan sattunut mitään sellaista, joka olisi saattanut
liikuttaa häntä kyyneliin saakka. Tietysti hän oli kantanut surunauhaa
vanhempiensa ja sisarustensa kuoleman jälkeen, mutta niiden suurten
tilusten hoito, jotka hän oli heiltä perinyt, toi mukanaan hänelle niin
paljon huolta, ettei hänellä ollut sekuntiakaan aikaa uhrata suremiseen.

Ikkuna oli avattu, jotta raitis iltailma pääsi tunkeutumaan huoneeseen;
mutta mitä hyödytti virkistävän ilman tulvehtiminen huoneeseen, kun mies
makasi suu ja sieramet pielukseen painettuina.

Olisipa melkein luullut kreiviä kuolleeksi, ellei olisi nähnyt hänen
selkärankansa aika-ajoittaista aaltoilua; ne olivat maininkeja myrskyn
jälkeen.

Jumala tietää, kuinka kauvan onneton kreivi olisikaan maannut siinä
asennossa, ehkäpä siksi, kunnes kuolema olisi hänet yllättänyt, ellei
pienen hyttysen surina olisi saattanut häntä tietoihinsa ja houkutellut
häntä jälleen kuolemasta elämään.

Tuo pieni hyttynen oli lähtenyt kylmää ilmaa pakoon ja lentänyt
ikkunasta suoraan kreivin huoneeseen, missä hyttysen mielestä kai tuntui
olo mieluisalta, sillä se surisi puhtaassa viattomuudessaan hyvin
iloisesti ja kauniisti, aavistamatta mitään upeassa huoneessa
vallitsevasta surusta ja kärsimyksestä.

Hyttynen karkeloi ensin ikkunaruudulla, jonka jälkeen se lähti
huoneeseen lentelemään. Eläimet pitävät ihmisistä, ja erittäinkin
hyttyset. Oli senvuoksi luonnollista, että hyttynen läheni upeata
sohvaa.

Se ihmetteli kyllä suuresti viimeisimmän muodin mukaan tehtyä
hännystakkia, joka oli lepäävän olennon yllä, sillä se tepasteli
useampaan kertaan sen selkämystää ylös ja alas; mutta ollen suurempi
luonnon kuin taiteen ystävä, kiepsahti se lopuksi kreivin niskalle,
jonka tuuhea, musta hiuspeitto kaikesta päättäen suuresti miellytti
tuota pientä kutsumatonta vierasta.

Kreivin päässä, joka tällä hetkellä oli sisäisesti kokonaan murheen
mustentama, oli kuitenkin yksi valopilkku. Valtasiko hyttysen mielen
jonkulainen kuutamohaaveilu, sitä emme tiedä; mutta kaikessa tapauksessa
katseli se ihastuneena tuota paljasta paikkaa, suristen perin lempeästi
ja soinnukkaasti.

Ja kreivi, joka oli jo eroittanut hyttysen surinan, ei voinut käsittää,
kuinka joku elävä olento saattoi olla iloinen ja onnellinen tänä
onnettomuuden päivänä. Viimein alkoi hänestä tuntua kuin olisi hyttysen
laulu vähitellen muuttunut tuntehikkaampaan ja surunvoittoisempaan
äänilajiin. Tämä sopikin paremmin kreivin mielentilaan, ja hän ihaili
pientä hyttystä, joka niin hyvin ymmärsi lähestyä hänen sisäisimpiä
ajatuksiaan.

Ikäänkuin itikka olisi tiennyt, miten tervetullut se oli, läheni
hyttynen tosiaan ajatusten kotia, ja luultavasti pyrkien kaikkein
pyhimpään, tunki se hienon tiirikkansa pään kaljuun kohtaan -- Mutta --
voi kauhistus! -- se mikä hyväilee ajatuksia, ei aina hivele hipiää.

Rajuna kuin säikähtänyt hevonen hypähti kreivi sohvalta ja löi
nyrkillään päälakeensa. Kun kärsimyksen kalkki on kohonnut kukkuralleen,
tarvitaan ainoastaan pieni pisara saamaan sen kuohumaan ylitse. Siksi
kreivikin nyt näin kauheasti riehahti.

Hän syöksyi poislentävän hyttysen perään, joka kumma kyllä, oli
välttänyt iskun, -- aikoen tappaa sen, saadakseen edes sillä tavoin
purkaa epätoivoaan, joka oli särkeä hänen sydämensä. Tosin oli hänen
kostonsa esine vain vähäpätöinen hyttynen, mutta »pienetkin murut ovat
leipää». Pienet saavat aina kärsiä suurten tähden.

Hyttysparka ei tässä hädässä älynnyt ymmärtäväisesti lentää ulos
akkunasta, vaan syöksyi säikähdyksissään toisella seinällä olevaa suurta
kuvastinsa vastaan. Kreivin viisi sormea, jotka olivat kuin viisi
käärmeenpoikasta, koettivat saada sitä kiinni tuolta liukkaalta,
kirkkaalta pinnalta. Turhaan hyttynen koetti turvautua siipiinsä,
turhaan se valitti hätäänsä toverilleen, jonka se näki kuvastimessa
olevan saman armottoman kohtalon alainen, turhaan, turhaan --
kuolinsurahdus -- ja kaikki oli ohi!

Ken suuttuu vähästä, myöskin leppyy vähästä, ja miten onnellinen onkaan
se sattuma, että oikealla hetkellä saa tuntea koston nautintoa. Niinpä
ilmestyi myöskin kreivi Lejonborgin huulille mitä herttaisin hymy.

Kreivi oli enemmän kuin vakuutettu siitä, että hänen kasvonsa olivat
kauniit ja miehekkäät; mutta hymyillessään luuli hän olevansa kerrassaan
jumalallinen. Sen vuoksi katsahti hän nytkin kuvastimeen tavallista
tyytyväisempänä. Mutta miksi hän niin äkisti kalpenee? Miksi nousevat
hänen hiuskarvansa? Miksi katoaa hymy ja hänen värähtelevät huulensa
käyvät kuolonsinisiksi? -- Miksi tuijottaa hän noin kauhistuneena
kuvastimeen? -- Onko pahahenki ollut kätkeytyneenä viattoman hyttysen
veressä? -- Hän huomaa kuvastimessa paitsi omaa kuvaansa toisetkin
kasvot, jotka ovat mustat kuin jonkun maanalaisen hengen. Nuo kasvot,
joilla näkyy pirullinen irvistys ja jotka nyt kohtaavat kreivin katseen,
eivät totisesti voi olla minkään hyvän hengen.

Samalla kun kreivin kasvot näyn johdosta kuvastimessa aivan jähmettyvät,
kuuluu hänen korviinsa ääni kuin jostain maan alta:

-- Sinä olet surissut niinkuin hyttynen ... niinkuin hyttysen tulee
sinun myöskin kuolla!




XII

RUUSUNPUNAINEN KIRJE


-- Kuka siellä?... Sinäkö, s--tana!... Mille sinä irvistät?... Ja mitä
sinä mutiset?... Mitä tahdot?... Kuka on käskenyt sinun tulla tänne,
lurjus?

Näitä sanoja raivostuneesti huutaessaan läheni kreivi Lejonborg erästä
henkilöä, joka seisoi huoneen ovella, liikkumattomana kuin suuri
kuvapatsas, joskaan ei valkoisesta marmorista veistetty, mutta ainakin
pronssista, ja tummimmasta pronssista sittenkin.

Tämä henkilö ei ollut niitä, joita katsellaan välinpitämättömästi. Hän
oli puettu eräänlaiseen virkapukuun, tai oikeammin rikkaitten
herrasväkien metsästäjäin käyttämään livreijaan; siihen kuului viheriä
hännystakki ja samanväriset housut, metsästyspuukko hopeisessa
kannattimessa ja kolmikulmainen hattu, johon oli kiinnitetty vihreitä ja
valkoisia sulkia. Mutta itse metsästäjä oli, elämänsä vähäisestä
kutsumuksesta huolimatta, perin huomattava olento: hänen jättiläismäinen
vartalonsa ja lihaksinen ruumiinsa, kasvojensa tummanruskea väri, paksut
korpinkiharat, kyömynenä ja yömustat silmät osoittivat, että hän oli
luotu jonnekin muualle kuin palvelijain huoneeseen.

-- Olenko minä irvistänyt ... olenko mutissut jotain? -- sammalsi
metsästäjä punastuen kuin olisi hänet tavattu itse teossa.

-- Näinhän minä kuvastimessa sinun irvistävät kasvosi! sanoi kreivi; --
kuulivathan minun korvani, mitä sinä lausuit!... Mitä tarkoitit?

-- Ah, todellakin, -- vastasi metsästäjä, koettaen näyttää
mahdollisimman tyhmältä ja yksinkertaiselta, -- minusta näytti
hauskalta, kun teidän armonne ajoi takaa hyttystä ... niin, se minusta
näytti niin hauskalta...

-- Näyttikö se hauskalta?... Etkö häpeä, senkin roikale!... Kuka on
antanut sinulle luvan nauraa minulle? -- huusi kreivi, tarttuen muurin
nurkassa olevaan kultanuppiseen espanjalaiseen ruokokeppiin.

-- Antakaa anteeksi, teidän armonne! -- rukoili metsästäjä äänellä, joka
oli täysi vastakohta hänen ylpeille silmilleen ja miehekkäälle
olennolleen; -- minä tein siinä hyvin tyhmästi ... antakaa minulle
anteeksi tämä kerta... Jumala tietää, että minä tunnen mitä syvintä
rakkautta ja kunnioitusta korkeaa isäntääni kohtaan, ja kukaan ei voi
olla siitä varmemmin vakuutettu kuin teidän armonne itse.

-- Kuka on surissut niinkuin hyttynen, ja kenen tulee kuolla niinkuin
hyttysen? huusi kreivi kohottaen keppiä.

-- Ajattelin itseäni ja vertaisteni kohtaloa, -- vastasi metsästäjä
surunvoittoisella äänellä; -- iloisina ja onnellisina me surisemme
hyttysten lailla, niin kauan kuin olemme korkeitten herrojemme suosion
auringonpaisteessa ... mutta kun me sen suosion kadotamme, on meidän
kohtalomme kuin kuolevan hyttysen ... enkö ole oikeassa, tiedän armonne?

-- Mitä sinä tahdot?... Olenko soittanut sinua?... kysyi kreivi hiukan
leppyneesti antaen keppinsä vaipua. Hänelle teki hyvää, kun joku tällä
hetkellä häntä pelkäsi, sillä hyttynenkään ei enää ollut hänen vihansa
ulottuvissa.

-- On kirje...

-- Kirje, kirje! -- huudahti kreivi raivostuneena, sillä ne kirjeet,
jotka hän tänä onnettomuuden päivänä oli nähnyt, muistuivat nyt elävästi
hänen mieleensä; -- kirje, kirje!... Miten on se helvetillinen kirje
joutunut minun pöytälaatikkooni?

-- Mikä kirje, teidän armonne?

-- Kirje, jonka poliisimestari löysi täältä aamupäivällä.. Voi, että
minun on täytynyt kokea mitään niin kauheata!

-- Tarkoittaako teidän armonne sitä kirjettä, josta oli niin paljon
hälyä, kun teidän armonne tuli kotiin?

-- Sitä juuri, heittiö!... Miten se oli joutunut pöytälaatikkooni?

-- Kuinka minä voin sen tietää, teidän armonne? -- vastasi metsästäjä,
näyttäen perin rehdiltä.

-- Kuka sen sitten tietäisi, ellet sinä ja ne muut, jotka ovat täällä
siivonneet?... Ympäröivätkö minua pelkät rosvot ja roistot?

-- Ikävää, hyvin ikävää on uskollisen palvelijan kuulla tuollaisia
sanoja, -- valitti metsästäjä.

-- Ihminen! Kuka on salaa kätkenyt sen kirjeen minun laatikkooni?

-- Teidän armollannehan on aina avain mukanaan, tiedän mä.

-- Mutta laatikkoon on murtauduttu minun poissaollessani.

-- Kun teidän armonne on ollut poissa, olen minä aina ollut teidän
armonne mukana ... huomautan sen siksi, että jos teidän armonne sattuisi
epäilemään minua. En ole ansainnut tulla sellaisen epäluulon alaiseksi,
teidän armonne!

-- Onko kirje sitten joutunut sinne itsestään?

-- Ei, sitä en luule.

-- Onko lukko auennut itsestään?

-- Myöskään sitä en usko.

-- Sinäkö olet petturi?

-- Ei, sitä en usko.

-- Tai onko se joku muu palvelija?

-- En voi uskoa sitäkään.

-- Onko siis kirje sittenkin joutunut sinne itsestään?

-- Ei, sitä en usko.

-- Onko siis lukko auennut itsestään?

-- En usko sitäkään.

-- Roisto! Luulenpa ettei sinulla ole muuta kuin yksi ja sama vastaus
minun kaikkiin kysymyksiini, -- huusi kreivi, viuhtaisten
espanjanruokoisella kepillään, lyödäkseen ihmisparkaa, joka äsken oli
vavissut hyttysen kuoleman nähdessään.

Tämä tarttui kuitenkin taiturin nopeudella keppiin, joka jäi hänen
oikeaan kouraansa.

-- Nousetko vastaan? kirkui kreivi, turhaan koettaen riuhtoa keppiä
hänen kädestään; -- vastustatko isäntääsi, kurjimus?

-- En, otin vain kepin vastaan, -- luulin teidän armonne tarkoituksen
olevan antaa se minulle.

-- Kepin iskun kyllä, mutta, en keppiä ... päästä se heti irti, kirottu
mies!

Metsästäjä päästi, mutta kreivin toisen kerran aikoessa lyödä
palvelijaansa jäi keppi taaskin viimemainitun käteen.

-- Mitä sinä uskallat tehdä, onneton? -- kähisi kreivi, raivosta
menehtymäisillään.

-- Asettaa kepin takaisi paikalleen, niinkuin teidän armonne tahtoo, --
vastasi metsästäjä, irroittaen vähäisellä tempaisulla espanjaruo'on
kreivin kädestä ja vieden sen muurinnurkkaan, josta se oli otettu.

Isäntä, joka tuosta tempusta suuresti hämmästyi, tuijotti sanattomana
metsästäjäänsä, oikein tietämättä, miten hänen oli käsitettävä tällainen
palvelevaisuus. Joko hän todella piti metsästäjää niin tyhmänä kuin tämä
näytti tai tunsi hän jotakin kunnioitusta herkulesmaista olentoa
kohtaan, mutta olipa miten tahansa, ei kreivi enää tarttunut keppiin
eikä jatkanut sananvaihtoa palvelijansa kanssa.

-- Pässinpää! murahti hän lyhyesti sekä heittäytyi jälleen pitkäkseen
sohvalle, antautuen huoltensa valtaan.

Metsästäjä läheni häntä kunnioittavasti kumartaen.

-- Olisi muuan kirje, joka... -- alotti hän, kasvoillaan jonkunlaista
tuttavallisuutta osoittava ilme.

-- Kirje, kirje! -- keskeytti hänet, kreivi, hypähtäen ylös sohvalta.

-- Minulle on annettu tämä kirje jätettäväksi teidän armollenne, --
virkkoi metsästäjä.

-- Helvettiin kaikki kirjeet!

-- Ei kuitenkaan tämä, -- sanoi edellinen, ja otti esiin ruusunpunaisen
kotelon; -- olisi synti lähettää tämä kirjelmä sellaiseen paikkaan.

-- Kirjelmä!...Keneltä? -- kysyi kreivi, arasti vilkaisten siihen.

-- Keneltäkö?... Mistä minä sen tiedän, teidän armonne? virkkoi
metsästäjä.

-- Kuka on sen jättänyt?

-- Muuan pieni tyttö, teidän armonne, -- vastasi metsästäjä hymyillen
veitikkamaisesti.

-- Pieni tyttö?

-- Niin, ja kaunis kuin päivä ... hiukset kuin kultaa, ja silmät
loistavat kuin teidän armonne musta ratsu.

-- Ahaa!... Anna tänne, anna tänne! huusi kreivi tempaisten kirjelmän
metsästäjän kädestä.

Kreivi avasi nopeasti kotelon ja luki:

      »Rakkahin kreivi!
      Huomenna odotan sinua.»

-- Mitä! Hän odottaa minua! -- huudahti kreivi niin riemastuneena kuin
olisi joku äkillinen, suuri onni kohdannut häntä; -- hän odottaa minua!
Vihdoinkin, vihdoinkin!... Hän sinuttelee minua ... oh, miten se
kuulostaa likeiseltä!... Tuo yksi sana _sinä_ avaa kaunokaisten
makuukammion... Mutta mitä onkaan saattanut tapahtua, kun hän on näin
äkkiä muuttanut mieltään ... katsokaammehan!

Kreivi jatkoi lukemista:

»Tule rauhoittamaan minua! Minun pelkoni on suuri, melkein yhtä suuri
kuin rakkauteni sinuun».

-- Hänen rakkautensa minuun! -- huudahti kreivi. -- Hänen
rakkautensa!... Hän siis rakastaa minua todellakin ... hän sanoo sen
minulle avoimesti ... kuka olisi sitä uskonut?... Voi niitä naisia!

Ja kreivi luki edelleen:

»En ole tietämätön sen vaaran suuruudesta, johon sinä aiot antautua;
mutta sinun suunnitelmiesi laajuus ja se korkea päämäärä, johon sinä
pyrit, viehättää minua tavattomasti.»

-- Sinun suunnitelmiesi laajuus! Se korkea päämäärä, johon sinä pyrit!
-- toisti kreivi -- mitä hän sillä tarkoittaa... Varmaankin kuvittelee
tuo kaunotar, että on kerrassaan suurenmoinen teko voittaa hänet ...
kuvitelkoon hän vaan niin ... suloinen, jumalallinen hän on joka
tapauksessa.

Hän luki lisää.

»Jos olen ollut kuuro sinun lupauksillesi ja esityksillesi, olen ollut
sitä siksi, että olen epäillyt sinun kohtaloasi. Minulla ei ole tosin
syytä ylistää yhteiskuntaa ja maailmaa, sillä miten se on minua
kohdellut! Mutta sitä paremmalla syyllä minä väistyn ja jätän koston
Jumalalle.»

-- Mitä hittoa hän lörpöttelee? -- mutisi kreivi; -- koston Jumalalle
... mitä hän sillä tarkoittaa?... Voiko koskaan päästä perille naisen
mielikuvituksesta!

Hän jatkoi:

»Älä siis kummastele, jos minua epäilyttää ruveta sinun
rikostoveriksesi, sillä rikos, suuri rikos se kaikissa tapauksissa on.»

-- Rikos! -- naureskeli kreivi; -- pikku viaton raukka!... Kylläpä hän
nyt on kovin tunnontarkka!... Ruveta sinun rikostoveriksesi ... tuntuu
melkein siltä kuin kirjoittaja olisi joku viisitoistavuotias tyttö.

Kreivi jatkoi lukemista:

»Olen äiti, ja minä olen vastuussa pienen tyttäreni tulevaisuudesta...
Jos syöksisin itseni turmioon, niin mitä silloin tulisi hänestä?»

-- Olenhan minä tuhat kertaa vannonut turvaavani sekä hänen että hänen
lapsensa tulevaisuuden, -- keskeytti kreivi; -- hän on kovin arka, tuo
suloinen olento ... mutta se on vaan sitä hauskempaa.

Kreivi luki:

»Kuitenkin olen vastaanottanut ne esineet, jotka olet lähettänyt, ja
minä säilytän niitä hyvin. Kukaan kuolevainen ei saa niitä nähdä, ei
edes aavistaakaan, että sellaisia on minun luonani. Odotan sinua
huomenna, mutta älä tule ennenkuin hämärässä, ettei kukaan pääsisi
selville sinun salaisista käynneistäsi minun luonani. Ole levollinen,
ystäväni! Vaikkakaan minä en kaikessa saata edistää sinun tarkoituksiasi
-- ja mitä voisikaan heikko nainen? -- niin en kuitenkaan milloinkaan
petä sinua. Rakastettu ystävä! Sinun puolestasi tahdon elää ja sinun
puolestasi kuolla».

-- Merkillinen nainen! -- virkkoi kreivi itsekseen; -- toisella rivillä
vakuuttaa, ettei hän tahdo edistää minun tarkoituksiani, ja toisella,
että hän tahtoo minun puolestani elää ja kuolla ... se ei ole muuta kuin
veikistelyä ... pelkkää veikistelyä... Tuollaiset simasuut ovat aika
veijareita!

Ruusunpunaisen kirjelmän alla oli nimi:

      »Anna Jolanta Bränner.»

-- Jumalallinen hän on kaikista hullutuksistaan huolimatta, -- riemuitsi
kreivi; -- mutta joka tapauksessa hän rakastaa minua... Hän on kuitenkin
ollut vastahakoisin kaikista niistä, joiden kanssa olen ollut
tekemisissä ... mutta sitä ihanammalta tuntuu nyt voitto ... tarvitsen
todellakin tällaista suloista viihdykettä kaiken sen kirotun harmin
jälkeen, jota äsken olen kokenut.

-- Käskeekö teidän armonne jotain? -- kysyi metsästäjä, joka ei ollut
hetkeksikään siirtänyt katsettaan isännästään tämän lukiessa kirjelmää.

-- En ... kyllä ... odota! huusi kreivi nuorukaisen vilkkaudella; --
sinun täytyy heti kiirehtää viemään vastaus tähän somaan lappuseen.

-- Miten onkaan hauskaa, että teidän armonne on jälleen saanut takaisin
tavallisen iloisuutenne ja ystävällisen mielenne! -- virkkoi metsästäjä
ilmeisesti tyytyväisenä.

-- Sanotko niin, senkin veijari, -- murahti isäntä, heittäen kirkkaan
riikintaalarin palvelijalle, jonka varma käsi koppasi sen kiinni yhtä
taidokkaasti kuin kreivin kultanuppisen kepinkin.

-- Hopea on kaunis katsella, -- virkkoi sen jälkeen metsästäjä; mutta
tuhat kertaa mieluummin minä katselen teidän armonne kasvoja, kun ne
eivät ole yhtä happamat kuin äsken, jollaisina en ole nähnyt niitä koko
sinä kolmen kuukauden aikana, jonka olen ollut teidän armonne
palveluksessa.

-- Sinä kerjäät yhtä taalaria lisää, -- virkkoi kreivi leikkisästi,
istuutuen kirjoituspöytänsä ääreen; -- sinä otat varteen tilaisuuden ...
minä en ole aina yhtä lempeä kerjäläisiä kohtaan.

-- Jumala varjelkoon teidän armoanne! -- huudahti metsästäjä, seisoen
herransa tuolin takana, ja hänen kasvojensa ilme todisti jotakuinkin
päinvastaista toivomusta.

Kreivi otti esiin lompakkonsa ja hymyillen kätki sinne kirjelmän.

Senjälkeen hän kastoi kultakynän kullatussa porsliinitolpossa olevaan
punaiseen musteeseen, kirjoittaen kultareunuksiselle paperille seuraavat
rivit:

      »Ihana, jumalallinen olento!

Kun huomispäivän ilta levittää kullalla kirjaillun ruusuvaippansa yli
seutujen ja asumusten, lennän minä kyyhkyn tavoin rakkauden eteerisillä
siivillä sinun paratiisiisi, suudellakseni Annan liljasormia ja
polvistuakseni Jolantan perhoisjalan juureen. -- Kyyhky ei ota mukaansa
suuhunsa myrtinlehteä, sillä myrttejä on vain paratiisissa, jonne se
lentää. -- Muuttakoon rakkauden kaikkivaltias pikku jumala sekunneiksi
ne tunnit, jotka minun vielä pitää odottaa pääsemistäni sinun luoksesi,
ja sekunnit tunneiksi, sitten kun olen sinun kammiossasi! -- --
Rukoilen, etten kuolisi, ennenkuin olen todellisesti elänyt, sillä
ainoastaan rakkaus on todellista elämää.

                                     Sinun tahtoasi totteleva orjasi
                                                          K. G.»

Senjälkeen kun kreivi Lejonborg oli useampaan kertaan lukenut läpi
paperille piirtämänsä sepitelmän sekä jonkun aikaa ihailut niitä, ties
mistä romaanista lainattuja, runollisen koreita lauselmia, jotka hän oli
omistanut »ihanalle, jumalalliselle olennolle», sulki hän kuoren
suurella kreivillisellä sinetillä, jättäen sen sitten komearyhtisen
palvelijansa huostaan.

-- Kiiruhda, riennä, lennä, kelpo poikaseni! -- kehoitti hän; -- ota
siivet jalkojesi alle ... osta toinen siipi äsken antamallani taalarilla
... tästä saat taalarin lisää toista varten.

Kreivin metsästäjä juoksi ulos kirjeineen ja hopearahoineen.

-- Ha, ha, ha! Hän on merrassa! -- riemuitsi kreivi, heittäytyen
sohvalle ja unohtaen kaikki aikaisemmin sinä päivänä kärsimänsä huolet.

-- Ha, ha, ha! -- Hän on merrassa! -- riemuitsi kreivin metsästäjä,
rientäen alas rappusia ja ulos portista.

Lienee vaikeata arvata, kummanko riemu oli suurempi, herran vai
renginkö.




XIII

OMENA


Ensimmäisessä huonekerrassa pihan puolella pienehkössä talossa Isonkadun
varrella Ladugårdslandissa asui kivalteri Kron perheineen, joka ei ollut
suuri. Siihen kuului vain mies, vaimo, yksi ainoa lapsi ja palvelijatar,
mutta pidettiin sitäkin lukumäärää kivalterin perheeksi Tukholmassa
kyllin suurena siihen aikaan, jolloin poliisipalvelijan palkat olivat
paljon huonommat kuin nykyisin.

Lähinnä Titziä, joka oli kerrassaan voittamaton vainukoira poliisien
joukossa, oli Kron etevin.

Hänessä yhdistyivät karhun voima, ketun viekkaus ja koiran vainu. Hän
oli kaikkien niiden kauhu, jotka joutuivat tekemisiin poliisin kanssa.
He saivat häneltä etukäteen kymmenkertaisesti sen rangaistuksen, johon
laki tuli heidät tuomitsemaan siinä tapauksessa, että heidät havaittiin
syyllisiksi; jos heidät taas vapautettiin, joko syyttöminä tai
todistusten puutteessa, olivat he kuitenkin saaneet sellaisen esimaun
oikeuden kovuudesta, että se jätti heihin unohtumattoman vaikutuksen
koko loppuiäkseen. Sanalla sanoen oli kivalteri Kron sellainen mörkö,
jonka kaltaisia ei ole monta pohjolassa.

Tämä mörkö, niin peljätty kuin hän olikin virastossaan, oli kuitenkin
kotonaan lauhkea kuin lammas, mikä seikka yleensä ei ole harvinaista
ankariin herroihin nähden. Rouva Kron, kivalterin Nemesis, oli ennen
kuin meni naimisiin Kronin kanssa ollut leski ja vaatekojun omistaja.
Molemmat olivat, kumpainenkin tahollaan, kovaluontoisia, ja ihmisten oli
vaikea tulla toimeen heidän kanssaan; mutta keskenään elivät he sovussa,
ja jos heidät olisi nähty hetkinä, jolloin he hyväilivät poikaansa,
olisi niistä jäänyt mieleen monta unohtumatonta kohtausta autuaallisesta
perhe-elämästä.

Kivalteri teki tosin paljon työtä heidän yhteisen kotinsa
menestymiseksi, mutta toimeton ei suinkaan ollut hänen vaimonsakaan.
Hänellä oli kaupungissa vaatekauppa, jolla hän ansaitsi kelpo lailla;
mutta vielä enemmän voitti hän pitämällä panttilainakonttoria sen talon
alikerrassa, jossa he asuivat. Armottomammin ei saattanut mies
raastuvassa kohdella rikoksentekijä-raukkoja, kuin hänen vaimonsa
kiristi niitä onnettomia tarvitsevia, jotka turvautuivat hänen
yksityiseen lainakonttoriinsa. Oli siis itsestään selvää, että Kronien
pesässä vallitsi täydellinen hyvinvointi, ja kerrottiinpa, että
pariskunnalla oli sievoinen pääoma säästössä poikaansa varten, vaikkakin
he maailman silmissä koettivat esiintyä niin köyhinä kuin mahdollista.

Perheen neljäs jäsen oli palvelijatar Katarina Link. Kauniiseen vanhaan
tapaan pitää palvelijaa perheeseen kuuluvana sovellutti rouva Kron
kuitenkin niin ankaran kotikurin, ettei hänen perheeseensä tahtonut
kukaan palvelija kuulua kauemmin kuin puolen vuotta.

Katarina Link oli noin kahdenkymmenen vanha, vantterakasvuinen tyttö,
jolla oli sangen kauniit kasvot, ainakin silloin, kun ne saivat olla
rauhassa ankaran emännän käsiltä, mikä kuitenkin oli harvinaista.
Palvelijattaret, jotka tulivat palvelukseen huhtikuun 24 päivänä,
odottivat hartaasti lokakuun 24 päivää. Katarina Link odotti sitä
kuumeisemmin kuin kukaan muu ennen häntä.

Syyskuun päivä alkoi hämärtää. Katarina seisoi keittiössä hellan ääressä
pidellen tulella pientä pannua.

Siinä seisoessaan hän loi aran silmäyksen ensin eteisen oveen, sitten
oveen, joka johti viereiseen huoneeseen, jonka jälkeen hän otti
povestaan pikkusormen suuruisen pullon, ja irroitettuaan sen suulta
varovaisesti lasitulpan, kaatoi hän pannuun muutamia pisaroita mustaa
nestettä. Samalla hehkuivat hänen silmänsä kostonhimoisina, niinkuin
pannun alla palavat pienet tuliliekit.

Kiireesti hän asetti lasitulpan jälleen paikalleen, piiloitti pullon
poveensa ja nosti kannen pannun päälle. Sen jälkeen nojautui hän hellan
rautasyrjää vasten, painaen päänsä käsien varaan, ja kasvojen
värähtelystä päättäen hän oli vaipunut kamaliin mietiskelyihin.

Keittiön ovi avautui, ja kivalterin poika, Albert, kiiruhti sisään
äänekkäästi ilakoiden, kantaen koulukirjojaan kainalossaan, niinkuin
koulupojilla on tapana.

-- Kas, johan Albert on palannut koulusta, -- huudahti palvelijatar ja
nousi.

-- Mitä Karin nyt keittää? -- kysyi poika, silmäten pannua.

-- Lientä, jota rouva juo kipeän rintansa parannukseksi, -- vastasi
Katarina, kääntämättä kasvojaan kysyjään.

-- Voiko Karin arvata, mitä minulla on täällä? -- kysyi Albert, käsi
nutun taskussa.

-- Jotain hyvää, kaiketi, -- vastasi tyttö, katsahtaen lempeästi
poikaan.

-- Hyvää, niin ... mutta mitä hyvää... Eikö Karin osaa arvata?

-- Varmaankin pähkinöitä, sillä niitähän Albert nakertelee kovin
mielellään.

-- Parempaa!

-- No sitten on Albertilla varmaankin omena ... eikö olekin?

-- Niin on, -- vastasi Albert, näyttäen tytölle samassa suuren,
harvinaisen kauniin omenan.

-- Siunatkoon, miten se onkin kaunis! -- huudahti palvelustyttö; --
Albert aikoo varmaankin antaa sen äidilleen, vai isällekö se on aiottu?

-- Ei minä aion antaa sen Karinille ... en kenellekään muille kuin
Karinille.

-- Minulleko?... Miksikä minulle?... Alberthan antoi minulle eilenkin
omenan ... tämä on jo liikaa, rakas poikaseni... Albert on kovin kiltti.

-- Karin on aina minulle niin hyvä, ja siksi minä...

-- Albert syö vain itse omenansa, -- keskeytti hänet tyttö; -- jos rouva
saa tietää, että Albert käyttää taskurahansa omenien ostoon minulle,
niin hän suuttuu. Silloin hän rankaisee minua, ja Albertkin saa
nuhteita.

-- Minäpä en olekaan ostanut tätä omenaa ... minä olen sen saanut.

-- Keneltä?

-- Eräältä isolta ja hyvin hienolta herralta, joka seisoi porttimme
ulkopuolella... Hänellä oli käyrä nenä ... ja niin leveät hartiat ...
hän mahtaa olla kovin vahva ja voimakas.

-- Kukahan herra se oli?

-- En tiedä.

-- Albert ei siis tuntenut häntä?

-- En.

-- Hän sanoi minulle näin: Mikä on nimesi, poikaseni? Albert Kron,
vastasin minä. Tuletko sinä koulusta? kysyi hän sitten, ja oletko ollut
ahkera ja saanut kiitoksia, koska olet noin iloinen? Minä näytin hänelle
arvostelukirjani, sillä katsohan, Karin, tänään olen saanut kiittävän
sekä ahkeruudessa että käytöksessä. No, koska sinä olet tänään ollut
kiltti, saat sinä minulta tämän omenan... Ja hän antoi omenan minulle...
Niin että ota sinä nyt vaan tämä ... minä en kerro siitä äidille, sen
lupaan, Karin!

-- Ei, ei, pidä se itse, rakas pojuseni, -- sanoi Karin, työntäen
luotaan tarjotun lahjan; -- pidä se itse!

Samassa kuului ulkoa kolme läpitunkevaa vihellystä. Katarina hätkähti ja
kiiruhti akkunan luo. Albert pyysi edelleen, että hän ottaisi omenan,
mutta tyttö kehoitti häntä pitämään sen itse.

Katarina raoitti akkunaa ja silmäsi ulos. Niin sumuista kuin olikin, hän
saattoi kuitenkin eroittaa pitkän, miehekkään olennon, joka seisoi
alhaalla, katse kiinnitettynä keittiön akkunaan, ja olento nyökkäsi
Katarinalle.

-- Se on hän, se on hän! -- huudahti Albert, nykäisten palvelijatarta
hameesta, -- se on sama herra, jolla on käyrä nenä.

-- Mitä Albert tarkoittaa? -- kysyi tyttö kuiskaten ja hyvin
levottomana.

-- Hän se antoi minulle omenan.

-- Hänkö sen antoi? -- virkkoi palvelustyttö pelästyneenä, jonka jälkeen
hän sulki akkunansa vetäytyi pojan kanssa pois sen luota.

-- Niin, se oli sama kiltti herra... Menenkö häntä vielä kiittämään?

-- Saanko minä sen omenan? -- pyysi Katarina merkillisen kiihtyneesti.

-- Tietysti Karin sen saa, -- sanoi Albert, ojentaen hänelle hedelmän.

-- Kiitos, kiitos, kiltti Albert! -- huudahti Katarina, kätkien omenan
esiliinansa taskuun; -- mutta Albert ei nyt enää mene ulos, vaan äidin
luo, joka varmaan ihmettelee, kun ei Albertia jo kuulu koulusta.

Poikanen avasikin sisään johtavan oven ja katosi sinne.

Palvelijatar veti nyt kiivaasti esiin omenan ja tutki sitä kaikilta
puolin. Hän huomasi kuoressa pienen läven, joka ei ollut suurempi kuin
nuppineulalla pistetty. Läpi oli kostea jostain mustasta nesteestä.

Katarina kiiruhti hellan luo ja heitti omenan tuleen, missä se pian
hiiltyi tuhaksi.

-- Poika raukka! -- virkkoi hän hiljaa; -- miten lähellä olikaan, että
hän ... voi hyvä Jumala, miten kauheata se olisi ollut!... Ei, ei, se ei
saa tapahtua!... Ei hän, ei hän!... Kaikkea muuta, mutta ei häntä ...
tuota kaunista, kilttiä lasta!




XIV

KUPPI


Hiukan myöhemmin illalla istuivat kivalteri, hänen vaimonsa ja heidän
poikansa yhdessä keittiön viereisessä huoneessa.

Kivalteri laati parhaillaan akkunan luona olevan pöydän ääressä
esitysluetteloa niistä jutuista, jotka seuraavana päivänä tulisivat
käsiteltäväksi kuninkaallisessa poliisikamarissa.

Vaimo istui sohvalla, edessään pienempi pöytä, jolla oli suuri
konttorikirja. Sitä hän tarkasteli ja teki tuon tuostakin kaikenlaisia
muistiinpanoja.

Saman pöydän ääressä istui myöskin Albert, lukien Ruotsin historian
läksyä seuraavaksi päiväksi. Pöydällä oli äsken tyhjennetty teekuppi.

Jokainen näytti olevan niin syventynyt tehtäväänsä, ettei toinen
toistaan huomannut eikä välittänytkään huomata. Kauan aikaa vallitsi
mitä syvin hiljaisuus.

-- Kymmenen kultaista ja kaksikymmentä hopeista panttia on langennut
tänään, -- virkkoi vaimo viimein -- ne ovat auttamattomasti langenneet,
sillä toissapäivänä oli niistä kolmas ilmoitus, ja tänään oli viimeinen
lunastuspäivä... Huomenna minä voin ne joko myydä tai pitää, miten vain
haluan... Peräti hyvä kauppa!... Vähintään kahdensadan riikintaalarin
voitto, korkoa lukuunottamatta... Peräti hyvä kauppa!

Kivalteri kohotti katseensa ja kiinnitti sen vaimoonsa.

-- Siunatkoon, kuinka sinä olet kalpea, Greta! -- huudahti hän; -- miten
Jumalan nimessä on laitasi?

-- Todellakin, äiti on tavattoman kalpea! -- sanoi Albertkin, työntäen
kirjansa syrjään ja katsoen huolestuneena äitiinsä.

-- Kummallista! -- mutisi rouva Kron, sivellen kädellään otsaansa; --
luulenpa tuntevani itseni sairaammaksi sen jälkeen kun join tuon liemen.

-- Jumala tietää, mitä keitosta se lienee, -- sanoi kivalteri; --
minusta sinä olet aina voinut pahoin sen juotuasi... Minä olen aina
sanonut, että ken haluaa tulla sairaaksi, hänen on nautittava
lääkkeitä... Piru periköön kaikki liemet ja rasvat, joita lääkärit ja
apteekkarit laittelevat!

-- Mutta asessori on sanonut, että tämä liemi vaikuttaa parantavasti
minun rintaani, -- väitti rouva Kron; -- asessori tietää kyllä, mitä hän
määrää, tietää maar.

-- Sinähän olet nauttinut sitä jo kokonaisen kuukauden, ja voit
huonommin etkä suinkaan paremmin... Sinun sijassasi, rakas Greta,
heittäisin hiiteen koko liemen.

-- On käsittämätöntä, miten minun rintani on tullut näin kovin kipeäksi,
se kun näihin aikoihin saakka on aina ollut niin vahva ja terve... Minun
on välisti kerrassaan vaikea hengenahdistuksen vuoksi päästä portaita
ylös, ja nytkin, vaikka istun hiljaa, on minun työläs hengittää.

-- Muistan sinun joskus valittaneen kipua myöskin vatsassasi.

-- Niin on asia; luulenpa saaneeni kuoleman koko ruumiiseeni viime
aikoina muuttunut kerrassaan vaivaiseksi.

-- Meidän täytyy keskustella jonkun toisen lääkärin kanssa, -- arveli
kivalteri.

-- Ei ole tarvis, rakas Kron!... Asessori Hagel hoitaa monia sairaita.

-- Mutta koskaan en ole kuullut, että kukaan heistä olisi parantunut.

-- Nyt sinä puhut asioista, joita et ymmärrä, -- huomautti rouva.

-- Aina sinä hankaat vastaan, -- virkkoi kivalteri.

-- Hoida sinä omat asiasi, Kron ... minä kyllä hoidan omani, -- sanoi
vaimo.

Kivalteri vaikeni ja jatkoi esityslistansa laatimista.

-- Mitä sinä nyt luet? -- kysyi äiti pojaltaan.

-- Minä luen kuningatar Blankasta, joka antoi pojalleen ja poikansa
puolisolle myrkkyä... Eikö se ole kauheata, rakas äiti?

-- Kirottu nainen! -- huudahti rouva Kron; -- ellei hän joudu palavaan
uuniin, niin ei sitten kukaan... Kirottu nainen!

-- Nuori kuningas raukka ja nuori kuningatar raukka! -- valitti Albert.

-- Jos minä olisin kuningatar, -- virkkoi rouva, -- luulisin melkein,
että minäkin olen saanut myrkkyä ... kauheata, mitä tuskia minulla on
rinnassa... Mutta myrkytyksiä tapahtuu vain kaikkein hienoimpien
herrasväkien keskuudessa... Ainoastaan kuninkaat ja kuningattaret sekä
heidän vertaisensa saavat ottaa toisia ihmisiä hengiltä... Taivaan
Jumala! Mitä tämä oikeastaan on? -- huudahti rouva samassa, painaen
kädellään rintaansa.

-- Sinä olet hyvin sairas tänä iltana, -- lausui kivalteri, työntäen
listansa syrjään ja nousten; -- sinun täytyy mennä vuoteeseen, ja minä
lähetän Karinin hakemaan asessoria.

-- Hyvä Jumala, miten sinä olet löyhä, rakas Kron! -- sanoi vaimo. --
Karinilla on muuta tekemistä kuin juosta pitkin katuja; sillä jos hän
kerran lähtee ulos, niin saavuttaa minut kuolema ennenkuin hän palaa
takaisin, se lintu!

-- No, juokse sitten sinä, Albert, hakemaan asessori Hagelia, -- käski
isä.

-- Ei, Albert lukee nyt läksyjään, -- sanoi äiti.

-- Ehtiihän hän sen myöhemminkin, -- väitti mies.

-- Sitä asiaa sinä et ymmärrä, -- selitti vaimo; -- poika ei saa
laiminlyödä läksyjään... Aika on kalleinta kaikesta... Mikä kuluu
hukkaan, sitä ei enää saa takaisin.

-- Oletpa sinä nyt itsepintainen! -- ärähti Kron.

Albert katsahti levottomana vuoroin toiseen, vuoroin toiseen, sillä hän
oli nyt kahden tulen välissä.

-- Ei tee mitään, vaikka minä juoksenkin hakemaan asessoria, -- virkkoi
hän; -- kyllä minä vielä ehdin lukea läksyni... Ei sillä ole niin kiire.

-- Ei, ei, poikaseni, sinä et saa lähteä luotani, -- sanoi äiti,
puristaen lasta rintaansa vasten; -- vielä olen tajuissani ... ehk'en
enää kohta... Huu, miten minua viluttaa!

-- Varjelkoon, Greta, sinä olet sen näköinen, että sinä kerrassaan
pelästytät! -- huusi kivalteri, juosten huoneessa ympäri, etsien
hattuaan; -- minun täytyy itse lähteä hakemaan lääkäriä ... ei käy enää
viivytteleminen ... milloinkaan ennen en ole nähnyt sinua noin huonona
... nyt ei ole leikkimistä.

-- Tule tänne, Kron! -- huusi vaimo; -- tule tänne ... sinä et saa tällä
hetkellä juosta tiehesi ... teidän molempien täytyy olla minua lähellä
... hyvin ... kas niin ... tuntuu siltä kuin tuskani lieventyisivät.

Hän kiersi toisen käsivartensa miehensä, toisen poikansa kaulaan,
nojautuen siten heihin molempiin. Suuret hikihelmet vierivät alas hänen
otsaltaan.

-- Parahin Kronini! -- virkkoi hän; -- oletko minulle vihainen,
ukkoseni?

-- Miksi olisin sinulle vihainen? -- kysyi mies.

-- Olen niin monta kertaa ollut äksy ja tuottanut sinulle vastusta ...
mutta...

-- Mistä tuollaiset ajatukset nyt johtuvat mieleesi, Greta?

-- Mutta minä olen tarkoittanut hyvää ... olen aina sinusta pitänyt.

-- Senhän tiedän, rakas Greta... Olenko koskaan väittänyt toisin?

-- Olen tahtonut pitää kodissa järjestystä, -- jatkoi vaimo, -- ja kun
joku tahtoo pitää järjestystä, sanotaan hänestä, että hän on häijy... Se
on niin tavallista.

-- Et ole koskaan ollut ilkeä minulle, etkä muillekaan, mikäli minä
tiedän.

-- Mutta niinpä onkin kotimme nyt lujalla pohjalla... Sitten kun minä
olen kuollut, tulee sinun...

-- Kuollut! Mitä sinä nyt lörpöttelet... Ethän aikone nyt vielä kuolla.

-- Ole vaiti ja anna minun puhua!... Kun minä olen kuollut, murrat
makasiinissa irti yhden lattialaudan ... neljännen akkunasta lukien...

Kivalteri katseli vaimoaan suurin silmin. Hän luuli tämän hourivan.

-- Laudan alla on kätkettynä pinkka seteleitä, -- jatkoi sairas; -- ne
setelit saadaan käyttää ainoastaan Albertin hyväksi, sillä hänestä
täytyy aikaa myöten tulla oppinut ja suuri mies... Minä olen varma, että
hänestä se tulee... Pojasta voi silti tulla suuri ja oppinut mies,
vaikka hänen äitinsä onkin ainoastaan vaatteiden kaupustelija ja isänsä
vain poliisipalvelija... Se ei haittaa mitään.

-- Pinkka seteleitä, sanoit?

-- Niin, selviä seteleitä... Olen mielestäni puhunut kyllin
ymmärrettävästi.

-- Ja tästä sinä et ole kertonut minulle ennemmin, eukkoseni!

-- Hyvä vaimo ei kirjoita kaikkia asioita miehensä nenänpäähän... Älä
ole siitä pahoillasi, rakas Kron!... Eihän siinä ole mitään pahaa...
Poikahan joka tapauksessa saa kaiken meidän jälkeemme... Hänen
tähtensähän me olemme tehneet työtä ja ahertaneet... Oh, kun minua
viluttaa... Minun täytyy nojautua paremmin.

Hän vaipui alas ja vajosi tyynylle, päästämättä kuitenkaan miehensä ja
poikansa käsiä. Nämä seurasivat kaikkia hänen liikkeitään mitä syvimmän
huolen valtaamina.

-- Kron, -- kuiskasi hän miehensä korvaan; -- joku hiipii tuolla oven
takana... Mene sinne varpaillasi ja katso, kuka siellä on.

Kivalteri noudatti kehoitusta ja avasi äkkiä oven.

-- Se on Karin, -- huusi hän. -- Mitä sinä tahdot?

-- Sinäkö siellä oletkin, senkin piru! -- huusi rouva; -- tule tänne
sisään ... tule silmänräpäykseksi!

Palvelustyttö astui sisään huoneeseen. Hänen kasvojensa ilme todisti
suurta levottomuutta.

-- Mitä sinä kuuntelet? -- kysyi hänen emäntänsä luoden häneen
läpitunkevan katseen. Rouva Kronilla oli sellaisia katseita paljon
varastossa.

-- Minä luulin ... luulin, että rouvalla oli minulle jotain asiaa, --
sammalsi tyttö.

-- Vai niin, vai luulit sinä sitä, ja kuitenkaan et tullut sisään, vaan
pysähdyit oven taakse suu kiinni ja korvat höröllä!

-- Kiltti rouva, en minä ole tehnyt mitään pahaa -- vakuutti Katarina,
silmäten väliin emäntäänsä kasvoihin, väliin pöydällä olevaan tyhjään
kuppiin.

-- Sinä kuuntelit, senkin peto! -- ähisi rouva -- sinä kuulit minun
sanovan, että minä olen kätkenyt rahoja lattian alle ... myymäläkojuun
... jota pidän kaupungissa ... etkö kuullutkin?... Auttakaa! Auttakaa!
huusi hän vaipuen sohvalle, ruumiin suonenvedon tapaisesti
nytkähdellessä; -- minä kuolen! Minä kuolen... Taivaan Jumala ja luoja!

-- Juokse heti asessorin tai kenen muun lääkärin luo tahansa ...
ensimmäisen, jonka saat käsiisi, -- käski kivalteri, työntäen Katarinan
ulos ovesta. Vankka mies vapisi kuin haavan lehti.

-- Ei, ei, mikään apu ei enää ole mahdollinen! -- vaikeroi kivalterin
vaimo, rajuja kouristuksia kärsien. -- Kron parka! Lapsi raukka! Minun
loppuni on nyt tullut, minä tunnen sen... Kuolema raivoo suonissani ...
tulkaa tänne! Lähemmäs, lähemmäs!... Jumala minua armahtakoon... Kron!
Jätä niille raukoille takaisin heidän panttinsa, vaikkakin ne ovat
langenneet... Minä olen ollut liian ankara... Oikeus ei aina ole hyvä,
vaikka se onkin oikeus... Olen tarkoittanut sinun ja Albertin parasta...
Albert! Albert! Kuinka sinun nyt käy, rakas lapseni? Kuka nyt sinusta
huolehtii ja pitää sinua puhtaana?... Kron, myy vaatekauppa ... älä
kaikkia kerrallaan, vaan vähitellen, se kannattaa paremmin... Älä unohda
neljättä lautaa akkunasta lukien... Tuo palvelustyttö ... tyttö ...
mahtoiko hän kuulla?... Pidä häntä silmällä, sillä... Nyt muistan...
Hänen silmänsä ... helvetilliset silmänsä!... Kuppi! Kuppi!... Toimita
hänet kiinni ... oh...»

Vaimo vaikeni -- vaikeni ikuisesti. Isä ja poika polvistuivat hänen
jäykistyneen ruumiinsa ääreen.




XV

LOHDUTUS MURHEESSA


-- No, mitä tänne kuuluu? -- kysyi asessori Hagel, astuessaan
hengästyneenä kivalterin makuukamariin, lähestyen sohvaa, jolla kuollut
makasi.

-- Kuollut, kuollut! -- vastasi kivalteri, joka istui sohvan vieressä
olevalla tuolilla.

-- Kuollut, kuollut! -- toisti Albert, seisoen akkunan luona.

Isän ja pojan kasvot olivat melkein yhtä kalpeat kuin kuolleen.

-- Minä huomaan sen... Sepä tapahtui äkisti, -- sanoi asessori, pidellen
ruumiin toista kättä ja tarkastellen hänen kasvojaan.

-- Niin, kovin äkisti! -- valitti leskimies; -- hänen tuskansa olivat
kauheat.

-- Vai niin, vai niin, mutta, -- jupisi asessori, lähestyen kivalteria,
-- milloin hän kuoli?

-- Täsmälleen tunti sitten, -- vastasi kivalteri.

-- Kertokaa minulle kaikki kuoleman yhteydessä olleet seikat, --
kehoitti lääkäri, istuutuen hänkin.

Kivalteri noudatti pyyntöä ja selvitti sairauskohtauksen kulun alusta
loppuun saakka.

-- Vai niin, vai tuli hän huonommaksi sen jälkeen kun hän oli juonut
liemen, -- virkkoi asessori; -- hm, hm!

-- Hän tuli huonommaksi juotuaan sitä, -- vakuutti Kron.

-- Onko rohdoksista mitään jäljellä! -- tiedusteli lääkäri.

-- Täällä on pussi, -- vastasi kivalteri, nousten ja mennen lipaston
luo, jonka hän avasi ja otti sieltä esiin pienen paperipussin.

Asessori liikutteli sormellaan sen sisältöä ja tutki sitä tarkoin.

-- Rohdoksissa ei ole mitään vikaa, -- selitti hän; -- siitä olinkin
kyllä varma ... tiesin sen ... mutta ... niin, missä on kuppi, josta
sairas joi liemen?

-- Tässä, herra asessori, -- vastasi kivalteri, ottaen lipaston päältä
kupin ja ojentaen sen lääkärille; -- eihän vain apteekissa ole
tapahtunut mitään erehdystä?

Lääkäri vei kupin hyvin lähelle valoa, tarkastellen huolellisesti sitä
vähäistä määrää, mikä oli rohdosta jäljellä kupin pohjalla. Sitten hän
otti kynän ja kosketti sen sulalla pohjaa.

Ellei suuren surun masentama leskimies olisi lakkaamatta katsellut
ruumista, olisi hän varmaankin ihmetellyt sitä merkillistä ilmettä, joka
ilmestyi lääkärin kasvoille, kun hän oli hetken aikaa tutkinut liemen
jäännöstä sekä haistellut siihen kastamansa sulan kärkeä.

Ei sekään herättänyt kivalterin huomiota, että lääkäri kietoi sekä kupin
että sulan huolellisesti paperikääröön.

Albert tosin seurasi tarkkaan lääkärin liikkeitä, mutta hän ei
ymmärtänyt niiden merkitystä. Ehkä hän päätteli lääkärin tärkeän
näköisestä kasvonilmeestä tämän tuumivan mahdollisuutta saada hänen
rakas äitinsä heräämään kuolleista.

Keittiön puolelta kuului ääniä ja askeleita.

Ovi avattiin ja sisään astui kolme miestä, joista Kron tunsi yhden
ammattitoverikseen, kivalteri Ekiksi Jakobin seudulta, sekä kaksi muuta
miestä poliisipalvelijoiksi samasta piiristä.

Kron nousi ja meni heitä vastaan.

-- Tervetuloa, veli! -- lausui hän, ojentaen Ekille kätensä; -- tämä on
sentään lohdutus murheessa.

-- Tietenpä, tietenpä, -- virkkoi Ek, nähtävästi hämillään.

-- Mutta miten sait näin pian tiedon onnettomuudestani -- kysyi Kron,
puristaen lämpimästi virkaveljensä kättä; -- niin, miten sait näin
nopeasti siitä tiedon?

-- Oh, varjelkoon, onhan muillakin hyvä vainu, ei yksistään Kronilla, --
vastasi Ek.

-- Olette menetelleet kerrassaan reilusti, hyvät miehet, -- selitti
Kron, puristaen toistenkin käsiä.

-- Soo, -- mutisi Ek; -- toisin ajoin ajatellaan niin, toisin näin.

Toiset kaksi poliisimiestä katsoivat vuoroin Ekiin, vuoroin toisiansa,
ja molemmat näyttivät selvästi ymmälle joutuneilta.

-- Kuka olisikaan aavistanut, kun minä muutamia tunteja sitten erosin
sinusta, että tällainen tapaus nyt sattuisi! -- virkkoi Kron. -- Minun
täytyy pyytää sinua ottamaan huostaasi huomispäiväinen esityslistani,
sillä käsitäthän, etten minä mitenkään voi huomenna saapua
kuninkaalliseen poliisikamariin... Eihän poliisimestari vaatinekaan,
että minä...

-- Totta hemmetissä täytyy sinun huomenna olla poliisikamarissa, --
vastasi Jakobinseudun kivalteri, vaihtaen seuralaistensa kanssa
merkitseviä silmäyksiä.

-- Oletko sinä hullu, Ek? -- kysyi Kron, sokeana ja kuurona kaikelle
muulle, paitsi omalle suurelle onnettomuudelleen.

-- Hulluko, sanot! -- virkkoi Ek; -- juuri sinun on tultava sinne ennen
muita... Jos kukaan on hullu, niin se olet sinä... Mitä hittoa sinä
oikein ajattelit, veli Kron?

-- Mitä tämä merkitsee? Mitä sinä oikeastaan tarkoitat? -- huudahti
Kron, katsoen toveriaan suurin silmin; -- miksi tuijotat minuun tuolla
tavalla?

Asessori, joka kivalterien keskustelun aikana oli kävellyt lattialla
edestakaisin pitkin askelin ja miettivän näköisenä, pysähtyi Kronin
eteen.

-- Liemessä oli myrkkyä, arsenikia, mies! -- ilmoitti lääkäri, luoden
puhuteltuun läpitunkevan katseen.

-- Myrkkyä! Arsenikia! -- huudahti Kron, astuen murtamia askeleita
taaksepäin.

-- Myrkkyä! -- kirkaisi Albert, juosten esiin akkunan luota.

-- Myrkkyä! Myrkkyä!... Haa! Niin, niin, se on totta! -- valitti Kron,
vaipuen masentuneena tuolille.

Hän muisti nyt ne sanat, jotka vaimonsa oli ehtinyt lausua ennen
viimeistä hengähdystään. Tietoisuus siitä, minkä johdosta vaimo oli
kuollut, musersi hänet nyt kokonaan. Kivalterinkaan sydän ei aina ole
kivestä.

-- Totta, niin ... tietenkin se on totta, -- lausui kivalteri Ek; --
siksi täytyy sinun nyt suoda anteeksi, parahin Kron... Niin, niin, älä
nyt siinä suotta murjauttele silmiäsi ja vääristele naamaasi ... käännä
mieluummin nurin taskusi, sillä katsohan, kunnian veli, saattaisihan
sinulla vielä olla jäljellä niin monta tippaa, että niillä saisi hengen
kunnon mieheltä... Meidän siis täytyy tehdä ruumiintarkastus sinun oman,
kalliin elämäsi säilyttämiseksi, ymmärräthän.

Näiden ystävyydenvakuutusten jälkeen lähestyi Ek virkatovereineen
Kronia, ja he tarttuivat häneen.

Kron hypähti seisaalleen ja työnsi nuo kolme toveriaan luotansa.

-- Roistot! -- kähisi hän; -- uskaltakaapa vaan koskea minuun. Pois
tieltä, lurjukset!

-- Sellainenko sävy nyt onkin puheessasi, -- virkkoi Ek, vetäen syvään
henkeään, sillä hän oli saanut aimo sysäyksen rintaansa.

-- Hyökkäättekö te minun kimppuuni omassa huoneessani!? -- huusi Kron
silmät säihkyen; -- mikä estää minua ruhjomasta teidän aivojanne?

-- Nämä, -- vastasi Ek rauhallisena, vetäen esiin suuresta
takintaskustaan parin käsirautoja; -- kunhan olet saanut nämä käsiisi,
ei sinun tarvitse ostaa valkoisia hansikkaita vaimosi hautajaisiin...
Koska sinulla on rautaiset kädet, saat myös sen mukaiset käsineet.

Ekin antamasta merkistä ryntäsi toinen poliisimiehistä takaapäin Kronin
kimppuun ja kiersi käsivartensa lujasti hänen vartalonsa ympärille;
samalla Ek ja hänen toinen apurinsa ahdistivat häntä edestä.

Kivalterin poika, joka tähän saakka oli seisonut kuin kivettyneenä,
tahtoi nyt syöksyä isälleen avuksi, mutta tunsi samassa asessorin
pidättävän itseään kädestä.

-- Älä sekaannu tähän asiaan, poikaseni, -- kehoitti lääkäri.

-- Mitä he tahtovat isästä? Mitä pahaa isä on tehnyt? -- huusi Albert,
koettaen turhaan irroittaa kättään hyvää tarkoittavan lääkärin kädestä.

-- Jos isäsi ei ole tehnyt mitään pahaa, ei hänellä siinä tapauksessa
myöskään ole mitään pelättävää, -- vastasi asessori; -- ole senvuoksi
kiltti ja tottelevainen, lapseni!

-- Kas, tässä on kaivattu tavara, -- huusi kivalteri Ek, pitäen Kronin
silmien edessä hyvin pientä pulloa, jonka hän oli vetänyt esiin
viimemainitun takintaskusta; -- tunnetko tätä?... Jollei sinulla olekaan
taskuissasi sillisalaattia, niin on sinulla siellä ainakin karvaita
tippoja... Sinä olet aika juupeli, olet kerrassaan oikea kunniapasha!

Asessori päästi nyt Albertin käden ja otti pullon Ekiltä.

-- Pulloko? -- kysyi Kron tuijottavin silmin; -- mikä pullo se on?...
mistä se...? --

-- Mistäkö sen löysin? -- sanoi Ek. -- Sinun omasta taskustasi... Etkö
kuullut?

-- Entä ... entä ... mitä siinä pullossa on? -- sammalsi Kron.

-- Myrkkyä, arsenikia, te onneton, -- vastasi lääkäri, pitäen pulloa
silmiensä edessä ja pudistellen sitä; -- te olette murhannut oman
vaimonne!

-- Mitä helvetin leikkiä tämä on? huusi rikollisena pidetty.

-- Jotain vähän sinnepäin, -- vastasi Ek, -- sillä muussa tapauksessa
sinä olisit kai aikoja sitten heittänyt tuon pullon hiiteen tai ottanut
siitä ryypyn itse... Ruumistahan ei avattane ennenkuin vasta huomenna?
-- kysyi hän sitten, kääntyen lääkärin puoleen.

-- Niin, huomenna, -- vastasi tämä, kooten kapistuksiaan lähteäkseen.

-- Kas niin, mars siis matkaan, veli Kron! -- komensi Ek; -- kuka olisi
voinut aavistaa, että sinäkin tulisit vaeltamaan kaiken maailman
tietä... Vanhan ystävyyden vuoksi annan minä sinun kuitenkin valita joko
Kastenhoffin kellarikerran tai raastuvan.... Mutta siitä voimme puhua
matkalla... Kastenhoff on lähempänä, joten se on ehkä
tarkoituksenmukaisin... Hitto kulkekoon Norrbron yli mokomassa
ilmassa... Eteenpäin, mars.

Onneton leskimies koetti kyllä parhaansa mukaan saada ystävänsä Ekin
vakuutetuksi tämän ennenaikaisesta liiallisesta virkaintoisuudesta,
koettaen selittää hänelle sekä lempeästi että ankarasti, miten luonnoton
oli niin syytös kuin vangitseminenkin, mutta turhaan. Hän kääntyi sen
jälkeen asessori Hagelin puoleen, mutta tämä oli yhtä kuuro hänen
selittelyilleen. Hänen täytyi siis jättää murheellinen kotinsa, ja
hänellä oli tuskin aikaa lausua pojalleen muutamia lohduttavia sanoja,
luvaten pian tulla takaisin.

Sitten kun nuo neljä olivat lähteneet, Kron, Ek ja kaksi muuta
poliisimiestä, tarttui asessori itkevää poikaa kädestä ja katseli häntä
suuresti säälien.

-- Sinä et voi jäädä yksinäsi tähän onnettomuuden majaan, -- sanoi hän.

-- Minä tahdon mennä isän mukana, -- virkkoi Albert, katsoen oveen päin.

-- Sitä et saata, poikaseni.

-- Sitten jään kotiin äidin luo, -- huusi poika, kiiruhtaen sohvan luo,
missä ruumis makasi, ikäänkuin etsien sieltä turvaa.

-- Sekään ei käy päinsä, rakas lapsi, -- selitti lääkäri, vetäen pojan
pois sohvan luota; -- on parasta, että tulet mukanani minun kotiini...
Onhan sekin joku lohdutus murheessa.




XVI

AARRE


Syysyö oli tullut. Sen mustilta, tiheähöyhenisiltä siiviltä putoili
virtanaan sadetta pääkaupungin ylle. Siellä ja täällä leimahti salama,
jota seurasi kaukainen ukkosenjyrähdys. Sitä säestivät palovartijain
vähemmän soinnukkaat äänet ja torvenluritukset, jotka nekään eivät
olleet mitään hauskaa kuultavaa.

Kaksi henkilöä, mies ja nainen, seisoi sen talon eteishuoneessa, jossa
kivalteri Kron perheineen oli asunut, mutta joka nyt vaimon kuoleman
jälkeen niin äkkiä ja odottamatta oli joutunut autioksi; hänen miehensä
olivat poliisipalvelijat kulettaneet pois, ja kunnon lääkäri Hagel oli
ottanut hoiviinsa heidän pienen poikansa.

Mies, joka oli jättiläismäinen kooltaan, piti kädessään lyhtyä, jonka
valossa hän tarkasteli muuatta eteisestä johtavaa raudoitettua ovea.

-- Kaksi puomia ja neljä riippulukkoa, -- mutisi hän; -- eukko ymmärsi
hyvin varjella aarrettaan, näen mä... Se, joka tahtoisi sahata poikki
nuo pötköt ja murtaa lukot, tarvitsisi siihen aikaa vähintäin kahdeksan
päivää... Anna tänne avaimet, Karin!

-- Tässä.

-- Hyvä!... Pitele lyhtyä niin kauan... Tämä käy kuin tanssi.

-- Älä helistele avaimia niin kovaa... Joku saattaa kuulla.

-- Huoli pois, tyttöseni... Onhan kai portti lukossa?

-- On.

-- Ja eihän talossa asu ketään tietääkseni.

-- Mutta naapuritalon väki saattaa kuulla.

-- Lörpötyksiä!... Ukkosilmalla nukkuvat ihmiset kuin tukit ja kivet.

-- Älä päästä puomeja putoomaan kivilattialle sellaisella kolinalla ...
älä päästä, kuuletko!

-- Miten sinä oletkaan arka, rakas tyttö!.... Arveletko ehkä, että eukko
tuolla ylhäällä voi herätä, -- sanoi mies, nauraen niin että hänen koko
ruumiinsa tärisi.

-- Vaiti! Jumalan tähden, vaiti! -- pyysi tyttö, kääntäen kasvonsa
poispäin.

-- Koska hän ei herännyt käydessämme ottamassa avaimet hänen
aarrekammioonsa aivan hänen nenänsä edestä, niin makaa hän varmaan
nytkin hyvässä rauhassa.

-- Kauheata!... Niin, todellakin kauheata ... kamalaa, kamalaa! --
vaikeroi tyttö.

-- Sekö on kamalaa, että sen häijyn saatanan suu nyt on ainiaaksi
tukittu?

-- Voi, hyvä Jumala... Kuinka sinä voit puhua sillä tavalla!... Tällä
hetkellä!

-- Olisiko sinulla vielä useampia palmikoita hänen revittäväkseen?...
Kaipaatko sinä hänen kynsimistään?... Mutta niinhän se on aina: tottumus
on toinen luonto.

-- Minä antaisin hänen repiä päästäni jokaisen hiuskarvan, jos saisin
hänet jälleen eloon, -- sanoi tyttö, väännellen käsiään.

-- Sinä hullu!... Älä pidä lyhtyä sillä tavalla, kaunis lapseni!

-- Minun rinnassani palaa kuin tuli... Oh, miten kauheasti minä kadun!

-- Naiset ovat aina tuollaisessa tilassa ukkosilmalla, parahin Karin.

-- Mutta miksi on ukkosilma?... Miksi ukkonen käy juuri nyt?

-- Etkö sinä koskaan ennen ole kuullut ukkosta, pikku jänö?

-- Laupias taivas, mitä tästä tulee lopuksi!

-- Pitele lyhtyä lähempänä... Nyt neljäs lukko .... kas niin... Mitä,
vieläkin yksi lukko!... Olipa se eukko oikein täysi lempolainen!

-- Älä kiroa!... Älä kiroa!

-- No, Jumala sitten meitä auttakoon! -- huudahti mies käsitellen
lukkoa.

-- Älä rukoile... Älä rukoile!

-- Eikö sitäkään?... kautta sieluni, sitten en tiedä, mitä minun pitäisi
sanoa... Mitähän virkaa tällä reikelillä on... Reikeli ulkopuolella,
eikö se ole hullunkurista?... Mutta sinähän vapiset... Mitä
lapsellisuutta tuo nyt on!

-- Voi, kuinka minä olen onneton! -- huokasi tyttö, nojautuen miehen
puoleen.

-- Minunko sylissäni? kysyi viimenmainittu, kiertäen käsivartensa tytön
vyötäisten ympäri; -- tässä on sinun suojasi, sinun turvasi.

-- Ainoa lohdutukseni on, että sinä pidät minusta... Pidäthän sinä
minusta?

-- Tietysti, rakkaani... Tiedäthän sen, pikku Karin!

-- Ja rakastathan sinä minua aina?... Aina, aina .... rakastathan?

-- Rakastan, rakastan .... tuomiopäivään saakka, tyttöseni!

-- Älä puhu tuomiopäivästä... Älä mainitse sitä kauheata sanaa!

-- No, hautaan saakka sitten.... Pidätkö enemmän siitä sanasta?... Anna
nyt minulle kiltisti suudelma.... Kas niin.... Kiitos, enkelini!...
Rohkaise nyt jälleen itsesi!... Hitto kuitenkin tuota reikeliä.... Ei
ole naurun asia suoriutua siitä ... sitä ei voisi mitenkään työntää
syrjään, ellei huomaisi tässä alla pikku ruuvia... Ainoastaan vanha
vainukoira tällaisen perille pääsee... Hei! Nyt on ovi aarrekammioon
avoinna... Anteeksi, rouva Kron, että minä näin kursailematta astun
sisään.... Tule perässäni, kulta Karin, ja ole iloinen... Parasta on
kuitenkin, että minä nyt otan lyhdyn... Mutta, hitto vieköön, olin
vähällä unohtaa rautakangen.

Samassa tarttui hän lyhtyyn, kumartui ottamaan toiseen käteensä
rautakangen ja lähti sitten sisään. Häntä seurasi Karin vapisevin
polvin.

Se huone, johon he nyt astuivat, oli niin sanottu makasiini; siellä
kivalterin vaimo säilytti kaikenlaisia vaatekappaleita, joita oli
tarvitsevilta ottanut pikku lainojen vakuuksiksi.

-- Taivas! Varjele meitä! -- huudahti Karin, äkkiä pysähtyen ja
tuijottaen eteensä.

-- Mitä nyt? -- kysyi mies, silmäten samaan suuntaan, jonne tyttö
katsoi.

-- Etkö näe, etkö näe? -- jatkoi Katarina; -- hame, hame tuolla
nurkassa.

-- Mikä hame?

-- Tuo musta... Etkö näe?... Voi meitä!

-- Vai niin, tuoko tuolla!... Mitä ihmeellistä siinä on?

-- Etkö näe, että sillä on jalat alla ja yllä pää?

-- Hullutuksia!

-- Se on hän ... hän! Hän katsoo meitä ... hän uhkaa meitä!... Voi voi!

-- Kananpää! -- mutisi mies, lähestyen hametta ja pudistaen sitä; --
eihän täällä ole mitään... Jos sinä pelkäät peikkoja, niin kietaise tuo
vieressäsi riippuva kaapu pääsi ympäri... Mutta näytä minulle ensin
paikka.... Neljäs permantolauta akkunasta lukien ... niinhän se oli,
kyyhkyläiseni?

-- Niin, niin, -- samalsi tyttö, pitäen käsiään silmiensä edessä.

-- Minä asetan nyt lyhdyn tähän lattialle, mutta älä kaada sitä kumoon,
muutoin saat vaivautua sytyttämään sen uudelleen... Onko akkunaluukuissa
aukkoja?

-- Ei, luukuissa ei ole aukkoja.

-- Sepä hyvä... Jos olisi, niin valo voisi näkyä ulos, ja se ei juuri
olisi tarpeellista... Siis neljäs palkki akkunasta lukien ... kas tässä
... nyt ripeästi työhön... Jos kolina sinua peloittaa, niin sulje
korvasi käsilläsi.

-- Murha ja varkaus! -- änkytti Karin; -- kurjuutta kurjuuden lisäksi
... hirveätä!

-- Ole rauhallinen... Miten minun tuleekaan menetellä, kun saan
vaimokseni tuollaisen pienen raukan?

Sen jälkeen iski hän rautakangen palkkien väliin ja alkoi vääntää
lattialautaa irti.

-- Aika jykeviä nauloja, huomautti hän, -- kerrassaan vahvoja... Mokomia
käyttää harva rakennusmestari... Eikä kukaan osta niin kalliita lukkoja
ja puomeja kuin rouva Kron-vainaja... No, nyt on palkki irti.... Mikä
piru se oli?

Kirkasten vaipui Katarina lattialle, ja astuipa raaka aarteenkaivajakin
askeleen taaksepäin, tuijottaen äsken repimäänsä aukkoon.

Tämän pelästyksen aikaansaaja ei ollut mikään muu kuin pieni rotta, joka
livahti ulos permannon aukosta ja katosi makasiinin lattialla olevien
lainavaatteiden sekaan. Pienimmätkin eläimet näyttävät elefantin
kokoisilta niiden silmissä, joilla on huono omatunto.

Rautakankea pitelevä mies tuli kuitenkin pian entiselleen ja hymyili
omalle sekä seuralaisensa säikähdykselle; sen jälkeen hän kumartui
aukkoon päin, vetäen sieltä esiin rautapeltisen laatikon, jossa oli
paksu, vanhanaikainen nahkalompakko.

-- Tässä meillä siis on aarre, -- mutisi hän, ottaen lompakosta pinkan
seteleitä, jotka hän tarkkaan laski. -- Kaunis summa!... Mikä onkaan
luonnollisempaa, kuin että voitetun vihollisen ampumavarat ja
kapistukset joutuvat voittajalle!

Hänen laskiessaan rahoja ja tehdessään havaintojaan, tuli Katarina
vähitellen tajuihinsa. Hän nousi ja käänsi hämmentyneen katseensa
rikostoveriinsa.

-- Tässä minulla on nyt sinun myötäjäisesi, pikku eukkoseni! -- kuiskasi
hän tytölle, jonka tajuttomasta tilasta hän oli ollut aivan
välinpitämätön. -- Tämä kyllä riittää elämisen avuksi pienelle
prinssille ja hänen vaimolleen.... Me tulemme hyvin onnellisiksi.

Tyttö oli vaiti, mutta kuta kauemmin hän katseli seuralaistaan, sitä
ankarammin alkoi vavahdella hänen hento vartalonsa.

-- Nyt on aika lähteä, -- jatkoi mies; -- mutta missä sinä, tyttö
raukkani, nyt vietät yösi?

-- En tiedä, -- vastasi Karin täysin avuttomana.

-- Tänne sinä et voi jäädä.

-- En, en!

-- Parasta siis on, että sinä seuraat minua... Teetkö sen?

-- Minne?

-- Minun kotiini tietysti... Sehän on yksinkertaisinta.

-- Ja huomenna?

-- Huomenna pitää sinun tulla tänne takaisin, ettei synny mitään
epäilyksiä.

-- On hirveätä palata tänne ... minä en voi.

-- Sinun täytyy ... koeta nyt kestää päivä tai pari, niin kaikki tulee
jälleen hyväksi ... kukaan ei epäile sinua .... kaikki on niin viisaasti
järjestetty ... mutta kiiruhtakaamme nyt päästäksemme pois tästä pesästä
niin pian kuin mahdollista.

-- Niin, niin!... Pois täältä!

-- Tule siis ... meidän täytyy huolellisesti lukita ovet ja peittää
jälkemme... Mutta sitä ennen tahdon katsoa, onko täällä mitään leninkiä,
joka sopisi niin kauniille morsiamelle kuin sinä.

Sen jälkeen hän lähti lyhty kädessä makasiinin perälle, viipyen siellä
muutamia minutteja.

Palatessaan hän toi mukanaan naisen päällysnutun, jonka hän pakoitti
Katarinan ottamaan ylleen.

-- Mikä tämä on? -- huudahti Karin; -- tämä haisee.

-- Luulottelua, lapsukaiseni! -- vakuutti mies; -- tule nyt ... en
löytänyt mitään sopivaa morsiusleninkiä ... mutta siihen pulaan keksimme
kyllä neuvon.

Sen jälkeen he molemmat lähtivät makasiinista.

       *       *       *       *       *

Rajuilmaa jatkui. Molemmat yökulkijat kiirehtivät askeleitaan, Katarina
nojautuen kookkaan seuralaisensa käsivarteen. He kulkivat Kustaa Adolfin
torin poikki ja lähestyivät Norrbron siltaa.

-- Sinä olet aivan läpimärkä sateesta, pikku tyttöseni -- sanoi hänen
seuralaisensa lämpimästi.

-- Minun ei kuitenkaan ole vilu, -- virkkoi tyttö; -- minun rinnassani
polttaa kuin tuli ... mutta minne sinä aiot mennä?... Emmekö kuljekaan
sillan yli?

-- Minä laskeudun ensin näitä portaita alas ... rautamuurissa on melkein
veden rajassa pieni lovi, missä minä säilytän muutamia kalleuksiani...
Odota sinä täällä niin kauan kuin minä käyn alhaalla ... sitä ei kestä
kuin silmänräpäys ... tai ehkä on parasta, että sinä tulet mukana ...
herättäisi ehkä huomiota, jos joku näkisi tytön seisovan näin yöllä
yksikseen ... kietoudu hyvin vaippaasi ja pidä minua kiinni
käsivarresta, ettet liukahda rappusilla ... rohkeutta, kaunis, kiltti
tyttöni!

Tuo merkillinen pari astui nyt alas rappuja, jotka johtivat virralle.

Taivaalla välähtelivät salamat, sade ruoski ankarasti katukiviä, ja
ukkonen jyrisi kaupungin yllä. Kaikkeen tähän yhtyi vielä
Ladugårdslandin palokellon soitto.

Silloin kuului ukkosenjyrähdyksen ja palomerkin lomassa heikko naisen
avunhuuto, jota seurasi kiireisiä askeleita ylös rannan kiviportaita, ja
pian näkyi kookas mieshenkilö rientävän toria pitkin Hallituskadulle
päin ja katoavan pimeään.

Se oli sama mieshenkilö, joka äsken oli Katarinan kanssa mennyt portaita
alas; mutta yksin hän sieltä palasi ja yksin hän hävisi tiehensä.




XVII

ROSVOLUOLA


Oli kivalteri Kronin luona sattuneiden tapausten jälkeinen päivä. Kello
kävi kuutta ehtoopäivällä.

Anna Jolanta istui kammiossaan leposohvalla nojaavassa asennossa. Hänen
musta surupukunsa oli täydellinen vastakohta hänen kalpeille
kasvoilleen, joiden kuvankauniita ääriviivoja kiersivät korpinmustat
kiharat tavattomassa epäjärjestyksessä.

Mustalaisnaisen kasvot olivat valkoiset ja kylmät kuin marmori; mutta
kuka taitelija kykenee marmoriin muovaamaan sen ilmeen, joka tällä
hetkellä oli tuon kaunottaren kasvoilla? -- Kauneuden ja kamaluuden
äärimmäisyyksien kuvaamisessa marmoriin tai kankaalle ei taiteilija
usein onnistu. Ei hän myöskään voi toisintaa auringon säteitä tyynessä
eikä ukkosen salamoita myllertävässä taivaanpiirissä.

Leposohvan vieressä seisoi mustalainen Bruno kreivi Lejonborgin
livreijassa.

-- Minun ei sopinut pistäytyä tänne aamupäivällä, -- sanoi Bruno, --
koska sinä kerran olet kieltänyt minua saapumasta siihen aikaan päivästä
... mutta sinähän olet saanut kirjeeni ja tiedät kaikki... Koston isku
on yhtä aikaa osunut sinun vihollisiisi, ja sinun pitäisi nyt olla
tyytyväinen lapsuudenystävääsi.

-- Minä olen saanut kirjeesi ja tiedän kaikki, -- lausui Anna; -- mutta
puhu, puhu ... minun sydämeni hekumoi kuullessani sinun kuvaavan nuo
tapahtumat alusta loppuun ja luettelevan verisen koston kaikki
kolaukset... Todellakin, Bruno, sinä olet osoittanut minulle paljon
uskollisuutta, ja suloinen on palkkasi kerran oleva, sitten kun ensin
olet suorittanut työsi loppuun ... mutta puhu, puhu!

-- Kivalteri istuu vangittuna Kastenhoffissa, -- kertoi mustalainen, --
epäiltynä vaimonsa surmaamisesta myrkyllä.

-- Mutta muuttuuko epäilys syytökseksi, syytös tuomioksi ja tuomio
rangaistukseksi?

-- Olen siitä täysin varma ... hänet tuomitaan, hän kuolee.

-- Saanko minä, ennenkuin hän kallistaa päänsä teloituspölkylle,
kuiskata hänelle nämä sanat: kirves hirttonuoran sijasta! Vihkimätön,
verinen maa palkaksi syysyön tapahtumasta Hästholmenilla!

-- Sinä saat kuiskata ne sanat, ja hän on ne kuuleva, ennenkuin hänen
päänsä erkanee ruumiista.

-- Mutta jos hänet vapautetaan ja hän pääseekin välttämään minun
kostoani! -- huudahti kauhea nainen, pudistaen päätään naarasleijonan
tavoin.

-- Mahdotonta, Anna! Kun vaimo oli kuollut, antoi palvelustyttö
kotilääkärille viittauksen, että mies oli hänet surmannut... Lääkäri
taas antoi vihjauksen poliiseille ... lääkäri ja poliisit saapuivat
kuolleen asuntoon ja lääkäri löysi myrkkyä kupista, josta vainaja ennen
kuolemaansa oli juonut, ja poliisi löysi myrkkypullon miehen taskusta...
Paarma takertui kutomaamme verkkoon, lain hämähäkki iskee kyntensä
kiinni.

-- Mutta entä palvelustyttö, joka vaimolle myrkyn antoi ... oletko varma
hänestä?... Entäpä jos hän...

-- Mitä hän?

-- Jos hän on heikko sielu ja katuu..! Jos hän tunnustaa, että syyllinen
onkin hän eikä mies ... hän yhdessä sinun kanssasi ... niin, jos
todellakin tapahtuisi siten...?

-- Et tiedä vielä kaikkea, Anna! Mutta sinun pitäisi tuntea minut.

-- Mitä tarkoitat?

-- Palvelustyttö ei voi katua, hän ei voi kertoa mitään.

-- Ei voi, sanot?

-- Ei, sillä hän on kuollut!

-- Kuollut?... Haa, Bruno!

-- Hän nukkuu makeasti Norrströmin virran sinisellä, märällä patjalla.

-- Oletko siis surmannut hänet?

-- Hän oli, kuten tiedät, rakastunut minuun ... hänen täytyi olla sitä,
voidakseen totella minua niin sokeasti ... mutta kaiken senhän sinä jo
tiedät.

-- Tiedän.

-- Minä en tietysti puolestani voinut rakastaa häntä enkä rakastua
häneen, virkkoi Bruno, halveksuvasti hymyillen; -- kun hän olisi
ennemmin tai myöhemmin saanut tietää minun pettäneen häntä, olisi hän
itkenyt itsensä kuoliaaksi ... se olisi ollut paljon kiduttavampi
kuolema ... taivas soi hänelle helpomman kohtalon.

-- Tyttö raukka!... Mutta mitä merkitseekään yksi elämä silloin, kun
reippaasti ja päättävästi tavoitellaan suurta päämäärää!

-- Rauha hänelle ... ja rauha myöskin minulle... Virta ei huuda
maailmalle, mitä sen aaltoihin vajonnut on viime hetkellään
kuiskannut... Anna, teinhän minä oikein?

-- Mutta ... eikö voida otaksua, että hän tehtyään rikoksen
epätoivoissaan sitten hukutti itsensä?... Bruno, jos arvellaan siten!

-- Ei, hänen luullaan olleen yksissä tuumin Kronin kanssa, mutta
hakeneen surmansa senvuoksi, ettei hän tahtonut joutua saman kohtalon
alaiseksi kuin rikostoverinsa.

-- Olet oikeassa ... mutta jos Kron kieltää ... ja sen hän varmasti
tekee ... jollei voidakaan esittää todisteita häntä vastaan... Jos hän
sittenkin pääsee käsistäni!

-- Ho ho! Se ei tapahdu niinkään helposti ... ja missään tapauksessa hän
ei vältä epäluuloa ... se on usein terävämpi kuin kirves ... hän
menettää virkansa ja luottamuksensa ... omaisuutensa hän jo on
menettänyt ... viime yönä muuttui se soraksi.

-- Mutta jos on totta, että voimakkaita sieluja vastoinkäymiset ja
onnettomuudet enemmän terästävät kuin masentavat, miten silloin käy
kostomme?

-- Poliisipalvelijan sielu! -- huudahti Bruno ivallisesti; -- sellaisen
olennon voima on vain hänen käsivarressaan, ja kun se enää ei saa lyödä
ja kiduttaa, silloin ovat lopussa hänen ruumiinsa ja sielunsa ... hän
muistuttaa taittunutta keppiä, jonka puolikkaat halveksien heitetään
menemään.

-- Mutta siinä tapauksessa eivät hänen kärsimyksensä kuitenkaan ole niin
suuret kuin minä tunnen -- huudahti Anna, painaen käsillään rintaansa.

-- Oh, kyllä hän on jo hyvällä alulla, -- vakuutti Bruno.

-- Ehkä mies vaimon kuolemasta iloitseekin, -- virkkoi Anna.

-- He eivät ole eläneet riidassa keskenään, mikäli olen kuullut ...
mutta sinähän unohdat, että mies nyt istuu lukkojen takana, unohdat,
että häntä syytetään murhasta, ja että hän luultavasti siitä menettää
päänsä ... olen melkein varma, että niin tapahtuu... Minua pahoittaa,
ettet ole täysin tyytyväinen siihen, mitä minä jo olen saanut aikaan,
vaikkakin vaara, jonka alaisena olen, on kovin suuri.

-- Lepäisipä edes hänen poikansa, hänen ainoa lapsensa, paareilla, niin
silloin...

-- Mitä siihenkin asiaan tulee, olen minä tehnyt kaiken voitavani, --
selitti Bruno; -- mutta toistaiseksi ovat yritykset epäonnistuneet.

-- Ikävä kyllä ... koska se kuitenkin olisi ollut pääasia... Jota
enemmän ajattelen, sitä vähemmäksi muuttuu tekemiesi palvelusten arvo.

-- Sinä peloitat minua, Anna!... Eikö oma henkeni jo ole vaarassa sinun
tähtesi?

-- Mutta poika... Kronin poika...

-- Olenhan jo kertonut, että se kirottu tyttö, joka nyt jo on toisessa
maailmassa, koetti minua kaikin tavoin estää siinä yrityksessäni...
Senkin omenan, jonka onnistuin antamaan pojalle tytön tietämättä, hän
ymmärsi siepata pois ... se ei ollut ensi kertaa, kun hän teki tyhjäksi
aikomukseni ... mutta joka tapauksessa se oli viimeinen kerta.

-- Missä poika nyt on?

-- Asessori Hagelin luona... Kuinka kauan häntä siellä pidetään, sitä en
tiedä, mutta tuskinpa hän sinne jää koko iäkseen.

-- Bruno! Mitä vielä ei ole tapahtunut, sen täytyy tapahtua.

-- Se on totta ... mutta milloin luulet sen voivan käydä mahdolliseksi?

-- Huomenna ... tänään ... heti.

-- Suo anteeksi, Anna, mutta se ei olisi viisaasti tehty... Jos poika
nyt kuolisi päätäpahkaa äidin jälkeen, kääntyisi epäilys viimeisen
kuolemantapauksen johdosta väärään suuntaan ... pojan kuolema voisi olla
isän pelastus.

-- Mutta ajattele isän epätoivoa ... se isku musertaisi hänet ...
silloin olisi kostoni täydellinen ... silloin, mutta ei ennen, Bruno!

-- Se on selvä ... ja täydelliseksi sen täytyy tulla ... mutta sinulla
täytyy olla kärsivällisyyttä ... pieninkin maltittomuus voisi turmella
kaikki ... etkö käsitä, kuinka helposti voitaisiin arvella, että sama
käsi, joka on surmannut äidin, on myös aiheuttanut pojan kuoleman?...
Vai luuletko, että on yhtä helppoa syyttää kivalteria yhden kuin
toisenkin murhasta?... Kastenhoffissa istuva vanki ei saata surmata
Adolf Fredrikin seurakunnassa asuvaa olentoa.

-- Olet oikeassa ... minun täytyy koettaa olla kärsivällinen ...
mutta...

-- Se ei kuitenkaan estä sitäkin asiaa aikoinaan järjestymästä
tyydyttävällä tavalla... Muutamia viikkoja vain, ja äiti ja poika
vertailevat keskenään taivaallisia häävaatteitaan toisessa maailmassa.

Nämä sanat sanottuaan Bruno hymyili, ja se oli hornamaista hymyä.

Anna Jolantakin hymyili, mutta hänen hymynsä oli vielä kamalampaa kuin
Brunon.

Ne käärmeet, joita nähdään kiviraunioissa, eivät saa aikaan läheskään
niin suurta kauhua kuin ne, joita tavataan kukkakentällä. Se johtuu
siitä, että edellisellä, käärmeiden tavallisella olinpaikalla, odotetaan
niitä näkyvän, mutta jälkimäisellä alueella päinvastoin ei luulla niitä
olevan lainkaan.

-- Etkö tahdo tarkastaa aarrettani? -- kysyi Bruno, vetäen esiin paksun,
mustan lompakon, jonka hän ojensi mustalaisnaiselle.

-- Vai niin, senkö sinä kaivoit makasiininlattian alta? -- sanoi Anna,
ottaen vastaan ojennetun lompakon.

-- Niin.

-- Kuinka paljon siinä on?

-- Kaksituhatta riikintaalaria ... kaunis summa ... se lankee kyllä
hyvään maahan.

-- Tavattoman harvinainen lompakko, -- huomautti Anna, katsellen sitä
tarkoin.

-- Näyttää siltä kuin se olisi peräisin kuudenneltatoista vuosisadalta
... se

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/25924