← catalogue

Puulusikka

by Onkel Adam · Finnish · Gutenberg #25679 · 409,313 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Puulusikka
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Puulusikka

Author: Onkel Adam

Translator: Tapani Kärkönen


        
Release date: June 2, 2008 [eBook #25679]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/25679

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUULUSIKKA ***




Produced by Tapio Riikonen






PUULUSIKKA

Kirj.

Onkel Adam [Carl Anton Wetterbergh]


Suomennos ["Träskeden", Tapani Kärkönen]


Tampereella,
Tampereen kirjapainossa, 1882.
[Jalander]



SISÄLLYS:

Joutsenvesi
Kamreeri Miller
Kahdeksan vuoden perästä
Annetten kamarissa
Vastapäätä kadun toisella puolella
Vanhukset
Hätää yhä kestää
Muuan kohtaus
Pitkämatkainen tervehdys
Suoramielisyys
Mietinnöitä
Syntymäpäivä
Olkia kadulla
Lähettiläs
Kihlaus
Aika sen jälkeen
Muuan päivä myöhemmin
Huolia
Huomioita
Kanssapuhe
Kuulutuspäivä
Nuoret rouvat
Joutsenvesi




JOUTSENVESI.


Hiljaisuus vallitsee metsässä. Onko herttaisempaa kuin käveleminen
kauniina, valoisana kesäpäivänä mäntymetsissämme, joissa siellä täällä
vaihettelee koivulehtoja; yksinäistä on niillä harvoilla avonaisilla
paikoilla, jotka sijaitsevat alkuperäisessä jylhyydessänsä ja joissa
kenties joku kaadettu puu, mihin talvisin on viritetty pauloja teille,
on ainoana todistuksena että ihmisiä on siellä liikkunut. Miten
erilainen on tämä näyttämö siihen verrattuna, jossa toiset meitä kaikin
puolin ahdistavat, sekaannutetaan heidän riitoihinsa ja maalitauluna
työnnetään esille toisten suojelukseksi, katoamme vilisevään joukkoon,
unhotamme itsemme ja joudumme unhotuksiin.

Aivan toisin on yksinäisessä metsässä, mihin suuren koneiston pauhina,
jonka nimitämme yhteiskunnaksi, ei ulotu, jossa yksistään ajatustensa
kanssa luulee olevansa kokonaisempi, totisempi, kuin tuolla, jossa
lainaa muotoja, valoja ja varjoja toisilta eikä milloinkaan hallitse
itseänsä, vaan on toisten oma.

Jokaisessa pohjoismaalaisessa on tarve olla yksinään itsensä kanssa,
mieltymys äänettömään, piiloutuneesen luontoon, jonka helmassa
leikitsimme lapsena... Aina, suurimpain tapausten aikana, ihastuksen ja
kansan hurraahuudon paraillaan kansallisjuhlassa kaikuessa, kuulemme
ikäänkuin äänen hiljaisista metsistämme, joka houkuttelee meitä sinne
rauhan ja levon valtakuntaan, voidaksemme oikein sätehikköön koota
kaiken ihanan, pyhän ja hyvän mitä olemme kokeneet.

Mutta teollisuus on tungeinnut kaikkialle, ja ainoastaan Norrlannin
ikuisissa metsissä, joissa ei yhtään ole kanavia sen hyväksi
käytettävänä, on kyynäspäätilaa, ja saa kulkea pitkät matkat auringon,
lintuin ja omain ajatustensa keralla.

Siellä lähellä sijaitsee se tunturiselänne, joka sulkee meidät pois
veljeskansastamme, ahdas laakso tunturien välissä. Vaaleanviheriä
koivumetsä ympäröipi sitä pientä järveä, joka on täynnä saaria ja jonka
rannoilla joukko niemiä jakaa veden kokonaisiin kuvastin-riveihin.
Järvi kuvattiin rajaa järjestettäissä kartalle, mutta se olikin ainoa
tilaisuus, jolloin siitä puhuttiin maailmalle, ja, Jumalan kiitos, tuon
vähäisen veden pitävät kartan nähneet vaan kaikkein pienimpäin
vuorimäkien välissä olevana vesilätäkkönä.

Se on onni; sillä muutoin olisi luultavasti joku keinoilija
naulannut kokoon siellä lautasuojuksen sveitsiläiseen tapaan,
vouratakseen sen jollekulle englantilaiselle, joka tahtoisi parantaa
synkkämielisyyttänsä onkimalla siinä pienessä järvessä.

_Joutsenvesi_ on sen vähäisen järven nimi, joka lepää niin
piiloutuneena ja unhottuneena; mutta joka sitä on kerta käynyt
katsomassa, ajattelee monasti, kun hänen karkoittaa yhteiskunnan virta,
Joutsen-vettä.

Koivumetsän takana korkenee maa penkereittäin. Mänty- ja kuusimetsä
seisoo ylähällä metsän päävoimana, tummanviheriänä ja korkeakasvuisena,
suorana ja vakavana; mutta vielä ylempänä tuntureilla ilmestyy taas
koivumetsä, sillä koivu on pohjolan metsäin etu- ja jälkiväki.

Yli koko maiseman kohottavat tunturit lumisia huippujansa -- ja
sadottain puroja lirisee läpi metsän ja kiiruhtaa valkovaahtoisena
tunturin halkeamain ja kivilohkareitten lomitse, kunnes ne heittäytyvät
Joutsenveteen tahi yhdistyvät jokeen, joko virtaa pois siitä.

Jos veisin teidät sinne, huomaisitte paikalla tuvan, joki sijaitsee
muutamain aituusten ympäröimänä järven laidassa, ja vähäisen
ohrapellon, mikä joskus antaa siementä enemmän; kun se tapahtuu kahtena
vuonna kolmesta, kylvetään se joka vuosi. Ei vaadita paljon hyvältä
äidiltä, luonnolta, ylähällä tunturein välissä, sillä hän on köyhä,
äiti raukka -- mutta sentähden sitä rakkaampi.

Ainoa yhteys tuon pienen tuvan asukkaille muun maailman kanssa oli
joka vuosi marraskuulla, jolloin isä "vyötti itsensä" ja matkusti
lähimpään kylään, se tahtoo sanoa yhdeksän peninkulman päähän,
myydäksensä rikkaalle Eerikille muutamia nelikoita nieriäisiä, joilla
tunturijärvissä on aivan omituinen, oivallinen laatunsa, ja pari sataa
riekkoa, jotka olivat pyydetyt pauloilla tuntureilla.

Se matkustus oli tärkeä tapahtuma tuolle pienelle huoneväelle, ja
lapset olivat erittäin ahkeria toimittamaan isänsä matkakapineet
järjestykseen ja ruokkimaan talon kahta poroa, jotka ahkiossa veivät
kalleudet määräpaikallensa.

Muuanna vuotena olivat ne oikein juhlallisessa mielentilassa, sillä isä
oli päättänyt matkustaa markkinoille, joita pidettiin kahdenkymmenen
peninkulman päässä.

"Luulen että isä ostaa jotain korutavaran äitille", sanoi Anna, "minä
luulen äitin saavan jotakin".

"No, sitäpä hän ei toki miettine", sanoi äiti, joka ymmärsi Annan
tarkoituksen. "Mutta kenties te, lapset, saatte jotakin".

"Luuleeko äiti niin?... Kuuleppas, Antti! Äiti luulee isän ostavan
meille jotakuta alaalla Gregorista... Oi, miten lieneekään hauska
Gregorissa, paljon väkeä, monta sataa, sanoo isä, sillä huomaappas, isä
on ollut siellä kauan ennenkuin me synnyimmekään, kuuleppas, hän oli
silloin renkinä Suuritalossa, alahalla rikkaan Anundin luona".

Antti, joka istui ja veisteli puulusikoita, mikä kuului
sivuelinkeinoon, nosti silmänsä ja hymyili.

"Anna toivoo itselleen koristuksia, hän; ihmettelen mitä hän haluaa,
kaularihman tahi sormustimen pieneen sormityppyynsä".

Annan pienet iloiset kasvot ilmaisivat tyytymättömyyttä.

"Oi, mitä Antti loruaa! En minä mitään tahdo, kun en hyödytäkkään;
toisin on Antin laita, joka asettaa satimia ja on jo täysi mies; sinä
olet kahdentoista vanha, niinpä oletkin, ja minä vaan kymmenen;
mutta..."

"Mutta sinä kudot sukkia isälle", virkkoi Antti veitikkamaisesti; "ja
se on kuitenkin Anna sisaren kunniallinen tehtävä".

"Te olette hyväntapaisia lapsia, molemmat", muistutti äiti, "kun vaan
opitte luettavanne, mutta se käy, Jumala paratkoon, hitaasti".

"Niin, minulle ei anna milloinkaan rauhaa Antti", sanoi tyttö. "Nyt et
saa katson minuun, Antti, sillä silloin minulta kaikki sekaantuu".

Syntyi äänettömyys, sillä Annan piti lukea, mutta nuo vilppaat, siniset
silmät eivät voineet kiintyä kirjojen mutkikkaisiin kirjaimiin. Tuokion
perästä sanoi hän:

"Tiedätkös, Antti, sinä et milloinkaan ole kuullut satua Joutsenen
poikasesta. Mummoni puhui siitä monta kertaa, ja minä olen usein
miettinyt enkö sitä muistaisi; nyt tuli se kuin lentäen luokseni".

"Niinkuin joutsenen poika", huomautti Antti nauraen.

"Se ei ole naurettava. Äiti muistaa aivan hyvin, sillä mummo puhui sen
useasti... Se on erittäin miellyttävä satu."

"Niin, minä muistan että mummo jutteli teille monta satua. Miten se oli
Anna?" kysyt äiti enemmän ilahuttaaksensa tyttöä, kuin sadun tähden.

"Vai niin, äiti tahtoo sen kuulla, huomaatkos sitä, Antti!" virkkoi
tyttö jonkinlaisella mielen ja näön arvoisuudella. "Niin oli kerta
niin ... ei, niin se ei ollut ... niin että ... no niin, se on satu;
nyt sen muistan".

Ja tyttö kertoi tavallansa seuraavan pikku sadun:

        Nuoresta Joutsenesta.

Monta -- monta Herran vuotta sitten oli täällä Joutsenveden rannalla
pieni tupa, jossa muuan köyhä leski ja hänen poikansa asuivat.

Huoneessa vallitsi suuri köyhyys, ja jos leski ei olisi kehrännyt
rohtimia ja ansainnut niillä vähän rahaa, ja poika onkinut ja asettanut
loukkaita metsälintujen eteen, eivät ne olisi voineet elää.

Tuo pikku järvi on aina kuin kirkas kuvastin, sillä tunturi ja metsä
estää tuulen sinne puhaltamasta, ja keltaiset ja valkoiset nipukat
uivat sen pinnalla.

Poika istui aina suuren kiven päällä veden syrjässä, te tiedätte,
ja heitti ongensiimansa ulpukkakukkain väliin ja nosti ylös
hopeankiiltäviä kaloja, jotka hän laski pieneen koriinsa ja kantoi
äitillensä, niinkuin Antti tekee. Keväällä, heti auringon sulattua
viimeisen jääkappaleen järvestä, istui poika kivellä veden laidassa ja
onki; mutta hän katsoi ani harvoin pikkuista kuoripoloa, joka nyökki ja
nyökki kynällänsä vedenkalvossa, ja jos kala näppäsi, hän tuskin sitä
huomasi, ennenkuin se alkoi kiitää siiman kanssa. Vasta sitten hän
muisti työnsä, sillä sitä ennen hän lakkaamatta silmäili tuon pienen
järven eteläpäähän, ikäänkuin hän olisi odottanut sieltä jonkun
tulevan. Niin sai hän odottaa kauan. Mutta muuanna ihanana aamuna,
juuri kuin ensimäiset kultasäteet kimelsivät kukkuloilla, metsässä ja
vedessä, kuului suhina korkeudessa, niinkuin myrsky olisi tullut, ja
joutsenparvi lenti sinilaelle ja laukuili yhä ahtaampaan piiriin,
alituisesti laulaen järvellä, kunnes se vihdoin laskeutui veden
tyynelle pinnalle. Joutsenet tunsivat aivan hyvin tuon pienen, vaalean
pojan, jonka ne näkivät joka vuosi istuvan kivellä ja joka joutsenia
oli nimittänyt nimeltään. Ja ne uivat hänen luoksensa ja taivuttivat
komeita kaulojansa, ikäänkuin tervehtien pientä ystäväänsä ja kysyen,
miten olet voinut sen jälkeen kuin viimeksi sinun näimme.

"Minä olen ollut kovin kipeä, rakkaat pienet joutseneni", sanoi poika,
"kovin kipeä, mutta katsokaas, minä en voinut kuolla, vaan tulin taas
tänne ainoastaan teitä nähdäkseni."

Niin puhui vaalea poika, sillä joutsenet olivat hänen ainoat ystävänsä
täällä maailmassa, hänen ainoat tuttunsa.

Joutsenet jäivät koko kesäksi Joutsenveteen ja hautoivat munansa
poikasiksi saarella, joka oli aivan vastapäätä sitä kiveä, jolla poika
tavallisesti istui; mutta syksyllä valmistautuivat ne matkalle.

Kun tuli synkkä ja kolea ilma ja kylmä vihmasade putosi taivaalta ja
teki tuhansittain tuhansia renkaita veteen, kokoontuivat joutsenet, ja
väkevimmän merkin annettua, kohosivat ne voimakasten siipeinsä
kannattamina ja lentelivät yhä avarammissa piireissä ylös harmaalle
taivaalle, johon ne pian katosivat hajaantuneitten pilvien sekaan,
jotka kiitivät yli puitten latvain ja lakasivat vuorten sivuja
rääsyillänsä. Silloin alkoi poika katkerasti itkeä, sillä hänen
ystävänsä matkustivat, ja pitkä ja ankara talvi lähestyi ilmanvetoista
majaa, johon talvi hengitti jokaisesta raosta ja kurkisteli
rikkinäisten ruutujen lävitse.

Niin istui hän eräänä syksy-iltana järven laidassa kivellä ja itki,
jolloin kuuli hiljaisen kahinan.

Oi! Hän tuli jotenkin iloiseksi, uskotteko sitä; sillä se oli
poikajoutsen, joka ei jaksanut seurata vanhoja. Hän huuteli kaunista
poikasta, joka enemmän ylönannettu kuin hän itse, ui vedenkalvolla, ja
joutsen tuli ja hiipi pojan rinnoille ikäänkuin suojelusta saadaksensa.

"Jumala siunatkoon sinua, pikkuinen poikajoutsen!" kuiskasi poika ja
pyyhki kyyneleensä röijynsä hihalla. "Jumala siunatkoon sinut, kun jäit
tänne etkä hyljännyt minua, lapsi raukkaa!"

Mutta poikajoutsen jäi koko talveksi, ja poikasen tultua taas kipeäksi
ja vaipuessa maahan voimatonna, laskeutui joutsen lämmittämään hänen
kylmiä jalkojansa; ja kun poikanen illemmalla luuli palavansa
kuumuudesta ja veri kiehui hänen suonissansa, leyhytti joutsen
viileyttä oivallisilla hopeasiivillänsä.

Kevään saapuessa, jolloin vuokot taas heijastivat sinisenä ja
valkoisena metsässä, ja linnut visertelivät ja vesi aukeni ja jäät
uiskentelivat ympärinsä kuin kristallit, tuli poika paremmaksi, kulki
järven rantaan ja istuutui kivelle veden laidassa, ja ihana joutsen
uiskenteli järvessä, ikäänkuin odottaen toisia.

Ne tulivatkin niin pian kuin viimeinen jääharkko suli järvessä, ja
taivuttivat tavallisuuden mukaan upeat kaulansa pojalle ja kysyivät
miten jaksat.

"Niin, nyt on parempi, mutta jos ei olisi pikku valkoinen joutseneni
ollut luonani talvella, niin minä olisin kuollut. Hän lämmitti minua,
kun värisin, ja leyhytti viileyttä ylitseni, ollessani nääntymäisilläni
kuumuuteen. Jumala siunatkoon sitä!"

Poikanen oli kuin haamu koko kesän, mutta hänen sydämensä oli iloinen
niin kauan kuin joutsenet uiskentelivat järvessä, ja ystävä-joutsenensa
tuli useasti hänen luoksensa ja siveli hänen laihoja poskiansa tahi
levitti suuret siipensä ja suojeli niillä häntä auringon säteiltä. Se
oli kiltti joutsen.

Mutta syksyn lähestyttyä ja kun vihmasade taas teki tuhansittain
renkaita tyynen veden pinnalle, tuli raskas sydänsuru; sillä nyt
matkustivat joutsenet ja nuori joutsen seurasi niitä heidän pitkällä
retkellänsä.

Silloin ei itkenyt tuo pikku poika, sillä oikein ikävän ollessa ei
voida itkeä; vaan hän istui äänetönnä ja hiljaa ja katseli taivaalle ja
ajatteli: Jos toki olisi siivet, niin lentäisin minä tuonne ylös,
minäkin, ja niinkuin Noan kyyhkyinen tulisin takaisin öljypuunlehden
kanssa äitini luokse, sillä äiti raukka on köyhä, hän, ja murheellinen
useasti. Voi, jos minulla vaan olisi siivet, niin muuttuisi kaikki
hyväksi.

Niin valitti poika ja istui. Ja joutsenet lentivät metsäin ja
tasankojen, vuorten ja laaksojen, erämaitten ja merien ylitse, mutta
kahdentena kymmenentenä päivänä laskeutuivat ne ales vähäiselle
järvelle, joka oli ihmeellisten, muhkeain puitten piirittämä, jotka
olivat paljon kirkkaamman viheriät, kuin kaikkein kauneimmat koivut, ja
olivat tavattoman suuret lehdet, jotka muodostivat kruunun, ja tuhannen
tuhatta kukkaa tekivät nurmikon sen ympärille. Mutta meren yhdessä
päässä lepäsi komea linna, kultaisten porttien ja marmori muurien ja
hopeakattojen kanssa.

Sillä järvellä uiskentelivat nyt joutsenet.

Mutta kukkien seassa rannalla leikitsi muuan poika, vaatetettuna
kalleisiin, silkkisiin ja kultaisiin vaatteisiin, ja hänellä oli
kanssansa joukko palvelijoita, jotka lankesivat polvillensa hänen heitä
puhutellessa. Hän oli Persian kuninkaan poika, joka ilakoitsi isänsä
puistossa.

Joutsenet uiskentelivat edestakaisin siinä kuvastin kirkkaalla järvellä
ja notkistivat pulskia kaulojansa kuninkaan pojalle; mutta häneltä ne
eivät kysyneet miten hän jaksoi, sillä mahtavat voivat aina hyvin. Vaan
köyhän pojan nuori joutsen ui lähimmäksi ja räpytteli kauniita
siipiänsä, niinkuin hän olisi rukoillut jotain.

"Mitä tahtoo lintu?" kysyi kuninkaan poika vanhalta noitamieheltä. "Oi,
joka toki ymmärtäisi lintujen kieltä!"

"Korkeasukuinen herra ja ruhtinas", sanoi noita, "minä sanon sinulle
mitä lintu tahtoo".

"Puhu mitä hän tahtoo, hyvä noitaukko", sanoi kuninkaan poika.

"Joutsen sanoo: suurisukuinen ruhtinas, anna kultanen rengas minun
kaulaani viedäkseni köyhälle pojalle, joka on minun ystäväni. Niin
sanoo nuori joutsen".

"Sen teen mielelläni. Minä rukoilen isäni kuninkaan antamaan kultasen
renkaan ja panen sen kauniin linnun kaulaan".

Ja kun heidän syksynsä tuli -- se tahtoo sanoa kun tuli kevät köyhän
pienoisen majan luona ja jää suli Joutsenvedessä -- sillä niin
vaihettaa Jumala syksyn ja kevään tasan rikkaille ja köyhille, niille,
jotka voivat käskeä tuhansia ihmisiä, ja niille, jotka kaikki ovat
unhottaneet -- niillä molemmilla on siellä syksy ja kevät, päivä ja yö,
kukkia, jotka puhkeavat silmikoistansa, ja kukkia, jotka lakastuvat
kuivaksi heinäksi -- silloin kutsui kuninkaan poika kauniin joutsenen
luoksensa ja pani kultarenkaan hänen komeaan kaulaansa, ja siinä
renkaassa oli sata jalokiveä, yksi jokaista valtakuntaa kohtaan, jotka
hänen isänsä omisti; sillä hän oli mahtava kuningas.

Mutta täällä Joutsenveden vieressä istui pieni poika vaaleampana kuin
vuosi sitä ennen; hänen poskensa olivat vielä enemmän vaipuneet eikä
hän jaksanut enää ongenvapaa pitää kädessänsä. Kuitenkin oli hän
kompuroinut kivelle ja istui siinä ja odotti joutsenia.

Siinä istuessaan ja odottaessaan lauloi hän aina laulunsa joutsenista
maan päällä ja taivaassa. Oletteko kuulleet sitä laulua? Muutoin on se
näin:

    Kun kevät aallot kuohuu
    Ja metsä kukoistaa,
    Etäältä ääni kuuluu...
    Vaan sen ma ymmärrän.
    Se ään' on joutsenten,
    Ne uimaan tuli lampehen.
    Vaan kun ma siivet saan
    Tulen myöskin.

    Ja vielä iltamalla
    Mä näen joutsenet;
    Ui tähdet taivahalla,
    Ja niitä ymmärrän.
    Ne mua öisin viittailee,
    Maa tuntuu silloin ahtaalle.
    Vaan kun ma siivet saan
    Tulen myöskin.

Niin kuuluu laulu, jota köyhä poika lauloi joutsenista; mutia nyt
tuskin kuultiin sen heikkoa ääntä. Pojan silmät pimentyivät, sillä hän
oli raukea, niin raukea.

Mutta nyt kuuli hän tavallisen suhinan ilmassa. Joutsenet tulivat ja
laskeutuivat alas järvelle ja tervehtivät häntä ja sanoivat:

"Mtten jaksat?"

"Pian on kaikki hyvin", sanoi poika. "Minun kanssani on aivan hyvin,
mutta tuolla sisällä lepää äitini kipeänä ja nääntyy nälkään; vaan minä
en jaksa enää onkia ainoatakaan vähäistä kalaa ja antaa hänelle".

Silloin tuli nuori joutsen kultanen rengas kaulassansa ja uskoi että
sen piti auttaman kaikissa; mutta poika ei nähnyt sitä herttaista
kuninkaallista lahjaa, sillä hänen silmänsä olivat pimentyneet, ja kun
joutsen pudisti itsestään kultarenkaan, niin että se putosi pojan
helmaan, ei hän sitä ottanut, vaan rengas vieri kiveä myöten ales ja
vajosi järveen.

Mutta poika oli kuollut.

Nyt tuli nuori joutsen surulliseksi; hän sukelsi sen ihanan renkaan
jälkeen -- mutta ei sitä löytänyt, sillä pohjassa asui noita, joka otti
sormuksen ja antoi tyttärellensä Merineitsyelle.

Mutta kun nuori joutsen eräänä päivänä uiskenteli yksistään sen suuren
kiven ympärillä, katso, silloin näki hän vähäisen hopeavalkoisen
joutsenen poikasen uivan hänen sivullansa; ja hän tunsi jälleen
ystävänsä.

"Sinä kadotit sormuksen", sanoi joutsen ystävällensä; "nyt lepää se
järven syvyydessä, minä en voi sitä löytää".

"En minä sitä tarvitse, eikä äitinikään, sillä nyt juuri istuu kuolema
hänen sänkynsä vieressä ja auttaa häntä irroittamaan yhdistyneitä
siipiä!"

Mutta nuori joutsen katosi -- ja joutsenet lentivät tiehensä -- ja maja
vaipui tomuksi; ja Joutsenveden pohjalla lepää kultarengas, jonka näkee
kuun paisteessa, mutta jota ei kukaan voi saada sieltä.

"Mitä pidätte siitä sadusta?... Se olisi jotain, jos Antti taitaisi
onkia ylös sen renkaan, kuljeskellessaan ympäri järveä; sitten
tulisimme rikkaaksi ja ylhäisiksi, emmekä olisi paljaita raukkoja!"

"No no, lapsi, ei onni ole ainoastaan rikkaudessa", sanoi äiti.

"Niin, mutta olisi kuitenkin hyvin hauskaa olla rikas ja ylhäinen ja
mahtava; ja kovin ikävää kun ei mitään ole".

Antti käsitti sadun aivan toisella tavalla kuin sisar; hän hymyili ja
sanoi: "Sisar Anna on kuin puulusikka."

"Kuin puulusikka! Olenko minä puulusikan muotoinen. Sepä on sukkelaa".

"Niin, kuuleppas Anna, oli kerran puulusikka..."

"Minä en kuuntele sitä".

"Se ei haittaa asiaa; mutta kerran oli puulusikka, joka oli niin sievä
ja soma ja kaunis, kuin hienosta katajasta tehty voi olla, kauniiksi
somistetulla varrella. Ei koskaan voitu nähdä siistimpää puulusikkaa
juomuinensa, jotka vivahtivat valkoisen, keltaisen ja punaisen
väreillä, ja kaikki kehuivat puulusikkaa ja sanoivat: oi, miten kaunis
sinä olet! Niin tuli puulusikka ylpeäksi, sillä ylpeys tarttuu kaikkiin
luotuihin kappaleisin; ja sentähden taitavat puulusikat kopeilla
sydämessänsä, kun heidän sydämensä on keskellä kaitaa elämää --
varressa. Voi, mietti puulusikka, jos minä toki olisin hopealusikka,
sillä nyt ei minua niin pistele muut kuin piiat ja rengit mutta
olisinko hopealusikka, niin voisi tapahtua että itse kuningas söisi
minulla riisryynivelliä täytetystä hopeamaljastansa... Kun minä olen
puulusikka, niin en saa muussa kuin jauhopuurossa lioittaa itseäni".

Mutta puulusikka sanoi emännällensä: "rakas rouva, minä pidän itseni
liian hyvänä olemaan alhainen puulusikka, minä tunnen itsessäni, etten
sovi olemaan kyökissä, vaan että minun tulee olin suurella pöydällä ...
en voi oleskella piikain ja renkien kanssa, niillä ovat huonot tavat ja
menettelevät pahasti kanssani... Rakas rouva, laita niin että minä
pääsen hopealusikaksi!"

Emäntä tahtoi tehdä pienen lusikan mieliksi ja kantoi hänen
kultasepälle, joka lupasi sen hopeoida. Ja hän päällysti puulusikan
hopealla, niin että se kimelteli kuin aurinko, ja se oli iloinen
sydämessänsä, tuntui kuin sydän olisi sykkinyt varressa. Kotiin tuotua
laskettiin se hopeakoriin ja joi sinä-maljat kaikkein hopealusikkain
kanssa, antoi tinalusikkain nimittää itseänsä tätiksi ja sanoi
serkuiksi hopeakahvelia. Paitsi sitä laski hän olevansa sukua
hopeakauhan kanssa, jota hän nimitti mummoksi, vaikk'ei ikinä ennen
ollut sitä nähnyt. Mutta lusikoita käytettäissä sai se aina jäädä
hopeakoriin, vaikka yhä asettui päällimmäiseksi, ettei joutuisi
unhotuksiin, niin ettei ollut hänen syynsä poissa oloon. Kun se
tapahtui useamman kerran ja aina sai jäädä koriin, valitti se rouvalle
ja sanoi: "Minä pyytäisin kertomaan neitsyille että minä olen
hopealusikka ja yhtä hyvä kuin joku toinen. Minä en käsitä miten he
taitavat minun eroittaa toisista lusikoista, sillä minä olen paljoa
kiiltävämpi kuin kaikki muut".

"Niin", sanoi emäntä, "ne tuntevat painosta, että sinä olet vaan
hopeoittu puunappula".

"Paino, paino!" matki puulusikka; "se ei ole siis ainoastaan
ulkopuolinen loiste, joka eroittaa todellisen hopealusikan
puulusikasta".

"Ei, lapseni; hopea on paljoa painavampaa kuin puu, siinä on pää-asia".

"No tehkää minut painavammaksi; tahdon paikalla tulla yhtä hyväksi kuin
toiset, sillä sellaista halveksimista en kärsi".

Emäntä tahtoi kernaasti tehdä pienen puulusikkansa mieliksi ja kantoi
sen taas kultasepälle.

"Rakas ystävä", sanoi hän, "tehkää tämä lusikka yhtä painavaksi kuin
hopealusikka on".

"Mahdotonta muutoin kuin valamalla lyijyä varteen", sanoi mestari.

"Ahaa", mietti puulusikka, "sitten täytyy lävistää sydämeni ... kaikkia
täytyy kärsiä kunnian tähden; hän kaivakoon läven sydämeeni ja valakoon
sen lyijyä täyteen ... kun minä vaan tulen todellisen hopealusikan
arvoiseksi".

Ja kultaseppä lävisti syvälle kurjan puulusikan sydämeen; teki kipeätä,
kovin kipeätä, mutta se vaikeni ja kärsi... Hän valoi lyijyä porattuun
reikään, lyijy vuoti läpi sydämen ja kangistui siellä; senkin hän
kärsi ... kaikki kunnian tähden.

Vihdoinkin oli puulusikka valmis ja uudestaan hopeoittu, ja tuli
jälleen hopeakoriin.

Mutta nyt otti neiti sen oikeana hopealusikkana ja se olisi tuntenut
siitä iloa, jos ei olisi ollut sydämessä lyijymöhkälettä, joka esti
hänen iloitsemaan kunniastansa.

Kului useampia vuosia ja se pidettiin oikeana hopealusikkana, niin
hyvästi se oli hopioittu ja niin hyvästi paino punnittu; mutta emäntä
kuoli.

Se melkeen ilahutti puulusikkata, sillä emäntä oli ainoa, joka tiesi
että se oli hopeakuorinen ja lyijysydäminen puulusikka.

"Nyt ei kukaan tiedä muuta kuin että minä olen hopealusikka", mietti
se; "nyt on kunniani vahvistettu". Mutta kaikki hopeakin täytyy tehdä
uudestaan. Kun puulusikka raukka näki sulatusuunin ja huomasi sinne
itsensä heitettävän, peljästyi hän ja alkoi puhua toisten lusikkain
kanssa siitä hirmuvaltaisuudesta, jota heitä turvattomia raukkoja
kohtaan harjoitettiin... "Me poltetaan, me tehdään mitättömäksi", sanoi
hän.

"Eipä niin, sulattakoot vaan meitä", sanoivat hopealusikat, "meissä on,
jumal' armahtakoon meitä, vähän vaskea, jonka kernaasti saavat polttaa
pois, sitten tulemme puhtaammiksi ja paremmiksi kuin ennen olimmekaan".

Mutta puulusikka oli lohduttamaton, ja kun aiottiin heittää
sulattimeen, sanoi se vapisevalla äänellä:

"Rakas mestari! kyllä minä olen hopealusikka, se on tietty, joka
nähdään päältä ja tunnetaan painoltakin; mutta kuitenkaan en minä ole
samaa lajia hopeata kuin toiset; minä olen hienompaa lajia, joka ei
siedä valkeata, vaan lentää pois samassa".

"Oletkos sitten elohopeasta?"

"Mitä, elohopeasta, sillä minä olen vilpas itsessäni".

"No sinä et ole elohopeasta, mutta kenties tinasta?"

"Jopa jotakin, miten mestari taitaa minusta niin ilkeästi ajatella?"

"Tahi kenties lyijystä?"

"Lyijyä? Hyi, mestari kyllä näkee etten minä ole lyijyä."

"No, minä katson", sanoi mestari ja tahtoi taivuttaa vartta mutta
nauskis! se meni poikki ja lyijyharkko putosi ales.

"Niin muodoin vaan puulusikka..."

"Niin", sanoi puulusikka, joka lyijysydämmestä päästyä tunsi itsensä
oikein keveäksi ja iloiseksi; "niin, minä olen vaan puulusikka ja
tahdon olla nyt ainoastaan puulusikka. Ota pois, rakas mestari,
hopeoitus, liimaa kokoon minä ja pane kyökkiin, yhteen toisten
puulusikkain kanssa, niin sanon minä heille miten tyhmästi on
puulusikalle tahtoa ollakseen hopeainen".

"Ja se pitäisi olla minulle", sanoi Anna. "Mutta, rakas Antti,
puulusikkain tekijä kun sinä olet, minä luulen kuitenkin että voi olla
parempi kuin metsässä ja torpantuvassa. En minä ole nähnyt ketään,
mutta niin paljon olen kuullut, että rikkaan on aina parempi kuin
köyhän, että hän elää ilossa ja riemussa, samalla kuin köyhä kärsii
surua ja puutetta".

"Mutta emmehän me kärsi puutetta, rakas Anna", muistutti äiti, joka oli
muuan niistä tyytyväisistä ihmisistä, joita tavataan yhä harvemmin. "Me
emme kärsi yhtään puutetta, Anna, Sillä isä ja Antti hankkii aina niin
paljon kuin tarvitsemme, ja vielä enemmänkin. Nyt saat nähdä että
isällä on mukanansa kahvia ja sokuria, kenties koko naula kumpaakin
lajia, ja silloin otamme ales kupit, jotka kyllä pitävät, vaikka ne
ovat pantu kokoon, ja ovat kyllä meille kauniita, vaikka eri paria".

"Mutta, äiti, on monta, jotka saavat kahvia joka päivä ja ei tarvitse
juoda eri parisista kupeista", sanoi Anna, "ja ovathan ne toki
onnellisempia kuin me".

"Se on epäiltävä, lapseni, sillä Jumala ei ja'a niin epätasaisesti,
kuin me luulemme".

"Jumala antaa meille aina niin paljon, että meidän tulee olla
tyytyväisiä, mutta hän ei milloinkaan voi antaa niin runsaasti, että
meidän täytyy olla tyytyväiset; sillä siihen hän ei voi meitä
pakoittaa", muistutti Antti.

"Antti puhuu kuin pappi", huomautti Anna.

"Niin teen, sillä ne sanat lausui pastori lukusijoilla Koivukylässä
kaksi vuotta sitten, jolloin siellä olimme".

"Sitä en minä muista".

"No no, sinä olit silloin vaan kahdeksan vuoden vanha, paitsi sitä
taisit katsella vaan pastorin tyttöä, joka oli koreana".

"Niin, hänellä oli kaunis punakivinen kaulanauha, tahi jos se oli lasia
tai jonkinlaisia punasia marjoja, sillä niin toiset luulivat, mutta
minä arvelen että ne olivat lasikiviä".

"Ja niitä sinä katselit, lapsi, kuin olisi pitänyt kuulla Jumalan
sanaa", sanoi äiti.

"Hän oli vaan lapsi, äitini", puollusti Antti, "hän on kai nyt jo
viisaampi".

"Niin kaiketi, tietysti kuulen minä, mutta en taida torkkuakkaan, kun
näen oikein koreata ja ... sitä kaulanauhaa en ikinä unhota. Olen
monasti ajatellut: Herra Jumala, jos isällä olisi rahoja ... mutta se
ei ole ajateltava".

"Ei, sitä ei käy ajatteleminen".

"Mutta, äiti kulta, jos minä nyt olisin rikas tyttö, niin saisin
paikalla mitä toivoisin, aivan niinkuin tahtoisin; ja se olisi
kuitenkin hyvin hauskaa, kun saa mitä haluaa."

"Sinä olet erittäin lapsellinen, Anna".

"Mutta", alkoi Anna keskeyttääkseen keskustelua, joka ei näyttänyt
tulevan hänen hyödyksensä, "mutta minä ihmettelen jos isä ei tule kotia
tänä iltana ja -- mitä uusia silloin saamme kuulla. Me asumme niin
kaukana, ettemme edes saa tietää mikä kuninkaan nimi on, ennenkuin
vasta vuotta jälkeen kaikista muista".

"Isä tulee tän' iltana, se on varmaa", virkkoi Antti. "Meidän pitää
pimeän tultua virittää valkea takkaan, niin että hyvin leimuaa".

Näin puhuen meni poika ulos ja toi risuja, jotka majakkatulta pitäissä
olivat parhaat, kun heittivät korkealle ilmaan säkeniä. Aivan oikein,
synkkä-pimeän tultua kuuluivat porojen kellot kilisevän järveltä,
ikäänkuin säestäen sitä yksitoikkoista kavioin kalsketta, joka kuului
niiden hangella kiireesti kulkiessa.

Muutamain minuutein kuluttua oli isä kotona, ja koko väestö joutui
liikkeesen hänen vastaan ottoa varten.

"Hyv'iltaa, mummo, hyv'iltaa, Anna, kiitoksia, Antti! Nyt saat viedä
porot loukkuun", virkkoi uudistilallinen. "No, onhan kaikki hyvin
täällä totona?"

"On, rakas Sakari, kaikki on hyvin!"

"Voinetko uskoa, äiti", alkoi mies, riisuttuaan poron-nahkasen
turkkinsa, "voinetko uskoa miten paljon siellä oli väkeä. Hauskaa on
nähdä välistä kansaa, vaikka olen oikein iloinen päästyäni taas niistä
vapaaksi, sillä ne pitivät kauhistavaa näytelmää kotiin tullessa...
Jumalan kiitos, kun olen taas kotona!"

"No, mitä kuuluu uutisia, isä?" kysyi Anna.

"Eipä juuri mitään ... niin, se on tosi, minulla on teille lahjoja ja
antimia".

"Oi, oi! isällä on lahjoja ja antimia!" huusi Anua ja taputteli
käsiänsä. "No, mitä ne ovat, isä?"

Isä alkoi kaivella syviä taskujansa.

"Kas täällä ... ahaa, nämä ovat Antille, -- joita hän pyysi --
ongenkoukkuja, huomaatkos, nämä hän san ... äiti, sinä saat ahkiossa
pakattuna olevat; mutta, hm, mitä lempoa nyt ... se on harmillista!"

"Onko jotain pois, isä!"

"Niin totta tosiaan luulen ... se oli sinulle", kaulanauha, jonka
kauppias lähetti".

"Kaulanauha, Herra Jumala! Minkälainen se oli, isä? Eihän se vaan ole
kadonnut..."

"No helkkari, onko se nyt poissa ... se on harmittavaa, mutta, niinhän
sanoin: mitä minun tyttöseni tekee kaulanauhalla, sillä hän ei voi sitä
muille näyttää kuin äitille ja minulle ja Antille, kun eroitellaan
pukkeja, lehmiä ja poroja; me kolme emme pidä lukua sellaisilla
tarpeilla, ja ne toiset eivät sitä käsitä".

"Oi, Herra Jumala, minä olen aivan onneton jos en saa kaulanauhaani...
Minkänäköinen se oli?" kysyi Anna itkien.

"Se oli kaunis kuin papin neitsyellä, lasihelminen, tai mikä sen nimi
oli".

Anna itki sitä ankarammin.

"No, kuinka sinä olet lapsellinen; ethän sinä tarvitse kaulahelmiä;
sinä et mene paljon ulos tuvasta, etkä näe vuosikausiin ihmisiä".

Anna itki edelleen. Vihdoin tuli Antti sisään.

"Minä loistan ja minä palan, mitä tekee se, joka pantin tuntee?" hän
huusi ja piti pientä pakettia kädessään.

"Niin, hänen tulee kuivata silmänsä; katsopas, Anna, tässä on
kapineesi".

Tyttö, suunniltaan ilosta, hypähti ylös ja otti paketin. Se sisälsi
oikein kauniin sinisen kaulanauhan.

"Se on sininen, isä", lausahti hän, vähemmän iloisena kuin ennen.

"No, eikö se olekin kaunis?"

"Kyllä, tietysti se on kaunis, mutta papin neitsyellä oli punainen".

"No, mitä se sinua liikuttaa?"

"Eipä juuri, mutta hänen oli punainen ja..."

"Ja puulusikka tahtoo olla hopealusikka", lisäsi Antti, nauraen. "Nyt
ei voi sisar Anna olla onnellinen, jos hän ei tule samanlaiseksi kuin
papin neitsyt, ja jos hän tulisi yhtä koreaksi kuin tämä, niin haluaisi
hän olla yhtä korea kuin maaherran rouva, sitten haluaisi hän tulla
yhtä somaksi kuin kuninkaan rouva ... siitä ei tule loppua koskaan;
mutta muista, että tuo ylpeys johti siihen, että puulusikka sai
lyijymöhkäleen sydämeens.".

"Oh, kylläpäs sinä puhut! Olen hyvin tyytyväinen siihen, vaikka se
onkin sininen", sanoi Anna. "Kiitoksia, isä!"

"Eipä kestä", vastasi hilpeä isä, joka tunsi olonsa sangen hyväksi
mökissään. -- "Tiedätkös, äiti?" aloitti hän hetken hiljaisuuden
jälkeen, "minä en viivy kauan kotona, vaan matkustan kauaksi tänä
talvena".

"Minne sitten? Mikä se niin pitkä matka on?"

"No, katsos, se on saksalainen tai englantilainen, ja tulos voi olla
sama -- mutta ei sillä väliä; hän on antanut ostaa 25 poroa, jotka on
vietävä Tulkolmaan ulos lähetettäväksi, minne, en tiedä niin tarkkaan;
mutta se voi olla aika yritys, kenties. 'Silloin sinun täytyy muuttaa
tunturit myös ja jäkälä ja metsä ja koko roska', sanoin kauppiaalle; ja
hän nauroi ja sanoi: 'Oikein sanottu, Sakari!' -- sillä hän tuntee
minut vanhastaan -- 'mutta antaa heidän olla, se ei koske meitä'.
Kuitenkin olen ottanut tehtäväkseni viedä ne Tukholmaan, sillä kauppias
ei näet halua lähettää niitä kuin luotettavan väen kera".

"Voi kuinka pitkä matka!" virkkoi vaimo, "aika käy pian ikäväksi".

"Ah, kyllä se pian kuluu, ja se sopii sinulle, joka olet kotona;
pahempi se on minulle, joka joudun avaraan maailmaan, jota en juuri
tunne sitten monen herran vuoden, Jumala paratkoon, lähes yksinäni...
Ja tuntuu jotenkin raskaalta joutua lähtemään matkoille; mutta saanhan
siitä maksun ja -- nyt tulee yllätys, äiti -- otan Annan mukaani; pojan
täytyy jäädä kotiin, mutta jonkun pitää tulla mukaani".

Anna nyt aivan puhkui riemua eikä tiennyt, miten sen ilmaisisi. Hän
hyväili äitiään, suuteli isäänsä ja taputteli Anttia.

"Ah, sitten saan nähdä kuninkaan ja kuninkaan rouvan, pienen
kuningattaren ... niin, tiedän kyllä, kuinka he ovat puettuja", lisäsi
hän, kun kaikki hymyilivät hänen ihastukselleen. "Kyllä tunnen heidät,
sillä olen selvillä, miten heillä on tapana menetellä".

"No, kuinka sitten?"

"Katsos, kuninkaalla on yllään punainen, kultaremssuinen villapaita, ja
hän seisoo pöydän vieressä, jolla on kultakruunu punaisen kankaan
päällä, ja kuningatar on pukeutunut punaiseen, kultaremssuiseen mekkoon
ja kenkiin, joissa on niin korkeat, niin korkeat korot".

"Kuinka tiedät tuon?"

"Kas, äidin kirstunkannessa on taulu, jossa sekä kuningas että
kuningatar on kuvattu juuri sellaisina kuin he ovat ja elävät tässä
maailmassa. Ja sitten saan nähdä..."

"Ah kyllä, kyllä vaan, ellet vain kadota silmiäsi", sanoi isä nauraen.

       *       *       *       *       *

Kahdeksan päivää sen jälkeen olivat Sakari ja hänen tyttärensä
porolaumoineen matkalla suureen maailmaan. Ei voitu nähdä mitään
kauniimpaa kuin Annan kauniit silmät, kun hän sai lähteä matkalle
hiljaisesta kodistaan. Hän olisi suorastaan unohtanut hyvästellä
äitiään ja Anttia, elleivät he molemmat olisi muistuttaneet siitä. Äiti
itki, kun hän suuteli tytärtänsä, mutta Anna oli niin onnensa vallassa,
että hän miltei piti äitinsä kyyneliä naurettavina. Niin erilaisia ovat
usein sieluntilat, ja juuri siksi ihmiset niin harvoin ymmärtävät
toisiansa.




KAMREERI MILLER.


"Tänään on kymmenen vuotta pikku Annetten kuolinpäivästä", huokaili
Millerin rouva, noukkiessaan piirongin laatikosta muutamia vähäisiä
kapineita, jotka olivat kuuluneet heidän ainoalle lapsellensa. Huonoksi
kulunut läkkikalkku, jolla tyttönen oli useasti leikkinyt, vähäinen
hopealusikka, josta hän aina otti lääkkiä viimeisen tautinsa ajalla, ja
kullan-keltainen hiuskutri olivat ne jäännökset, jotka äiti kätki
tyttönsä muistoksi. Se oli sydäntärasittava häviö, hän kun oli heidän
ainoa lapsensa.

"Tänään olisi hän täyttänyt kuusitoista vuotta", sanoi äiti;
"kuusitoista vuotta ... hän olisi suuri tyttö; mutta Jumala tahtoi
toisin".

Hän ei huomannut näissä mietinnöissänsä, että miehensä oli tullut
sisälle ja seisoi hänen vieressänsä.

"Niin, mamma", sanoi hän vihdoin, "tänään on kuusitoista vuotta
siitä ... ja kuitenkin, kuitenkin..."

"Ja kuitenkin kaipaamme pientä tyttöämme", virkkoi hänen vaimonsa
hymyillen surullisesti; "onhan se lapsellista, Miller, kovasti
lapsellista?"

Kamreeri oli kunnian mies, vaikka miten sanotaan vähän
mielisteleväinen; hän oli harras, rakastettava olento, mutta häpesi
ollaksensa sellainen, kun ei löytynyt mitään koko maailmassa, jota hän
pelkäsi enemmän kuin miehuuttomana pitämistä, vähän hyvänluontoiseksi
mieheksi katsomista, jommoinen hän olikin. Kamreeri oli koettanut
muodostaa luonnettansa, mutta ei onnistunut; sillä luonnon antamaa tahi
kieltämää emme voi muuttaa, vaan sen minkä voimme, on lahjain kykymme
mukaan käyttäminen. Ei kaikkein ole suotu ky'yllä tahi älyllä
hallitsemaan maailmaa, niinkuin ei kaikki puut ole kylliksi valtavia
lahjoittamaan suojelusta ja varjoa; mutta ketään ei ole, joka ei voi
hyödyttää, joka ei voi täyttää jotain sijaa, mikä muutoin lepäisi
hedelmätönnä, jos vaan tyydytään olemaan pajupensas tahi maahumala,
eikä yritetä olla tammi. Kamreerilla oli kuitenkin pieni vika, hän
tahtoi olla mikä hän ei ollut -- ja sentähden hän ojensi itsensä,
vaikka se häntä kirveli, ja sanoi:

"Ole järjellinen, Emilia kulta, järkevä ja älä murehdi tyttöä
kauemmin".

"Murehdi häntä? Minä en murehdi, mutta rakastan hänen muistoansa ... ja
sentähden ovat nämä pikkukalut minulle rakkaat".

"Vai niin, aivan oikein, Emilia kultani, mutta tämä muisto on hyödytön,
on jotain, joka ... joka ... tahdoin sanoa ... sinä et saa aina
ajatella tyttöä. Minä ajattelen, Jumalan kiitos, harvoin sitä
surettavaa historiaa ... minä katsoin jo alussa tyynesti ja
maltteellisesti asiaa".

Siinä ei sanonut rehellinen kamreeri totta, sillä hän virui monta yötä
valveilla ja suri aivan katkerasti tyttöänsä, vaikka hän nyt piti
itsensä vaimonsa takana eikä ollut olevinaan murheellinen.

Aviopuolisot tukevat toki parhaiten toisiansa, kun ne tahtovat ymmärtää
toisensa ja jakavat onnen ja onnettomuuden keskenänsä. Miehelle on yhtä
arvollista osan-otto vaimonsa suruissa tahi iloita hänen kanssansa
rakkaimmista muistoistansa, kuin kylmyyden kuoreen vetäyminen ja
selittäminen kaikki vaan heikkoudeksi ja lapsellisuudeksi, joka
kuitenkaan ei ole muuta kuin naisellinen jättiläisvoima, mikä muistaa
paljon ja kieltäytyy paljosta -- eikä kuitenkaan nurise, vaan kiittää
Häntä, joka antoi ja otti.

Kamreeri ja hänen vaimonsa eivät ymmärtäneet toisiansa, vaikka
molempien oli kiittäminen luonteensa samoista peri-aatteista, mutta hän
oli väkinäisyydellä teeskennellyt itselleen voiman, joka ei ollut
luonnollinen -- jota vastaan vaimo oli koko olennossansa totinen ja
vilpitön.

"Sinun täytyy mennä ulos kävelemään", sanoi hän, "sinun tarvitsee
huvitella etkä saa istua kotona vaipuen kaipaukseesi".

"Mutta, hyvä mieheni", hymyili vaimo, -- "en minä murehdi; tyttöäni
ajatteleminen ei tapahdu surulla, vaan sisällisellä ilolla, sillä
minusta tuntuu niinkuin hän näkisi minun, nyökkisi ja kertoisi minulle,
että hän on onnellinen, vapaa ja iloinen, eihän tämä ole surua".

"Mutta se on kuitenkin surettavaa", sanoi kamreeri, joka ei milloinkaan
taitanut ajatella pientä tyttöänsä, sielussansa kipua tuntematta; vaan
se tuli siitä, ettei hän totellut tunteitansa. Jos hän olisi kuullut
niitä eikä tavallansa tahtonut olla mies, olisi murhe, niinkuin se aina
tekee, lopullisesti tuottanut hedelmiä -- mutta sen repi hän pois ehdon
tahdon, ja niin muodoin jäivät ainoastaan okaat jälille. "Et sinä saa
istua kotona ja vaipua suruusi", sanoi kamreeri, "sinun täytyy
huvitella".

"Mutta huvitus vaivaa minua".

"Vaivaa? Mitä kanssa, armas Emilia, se on mielikuvitus. Meidän
tarvitsee ajella ulkona raitista ilmaa nauttimassa; sitten saat nähdä
että kaikki tulee paremmaksi. Raitis ilma ja vaihettelevaisuus ovat
oivallisia lääkeneuvoja murheessa ja kuvitelluissa onnettomuuksissa".

Sanottu ja tehty. Kamreeri ajoi puoli tuntia ylöspäin
Kuningaattarenkatua ja ulos pohjoistullista.

Tallimestarin talon vieressä söi porolauma, joka tuli nyt kamreerin
huomiollisuuden esineeksi.

"No no, katsoppas tuota pientä tyttöä", virkkoi hän vaimollensa, "eikö
hän ole kuin meidän Annette?"

Hän oli Anna, joka punaposkisena ja hilpeänä istui ahkiossa ja katseli
suurta joukkoa, mikä oli kokoontunut katselemaan poroja.

Tytön siniset silmät olivat todella ihastuttavat, ja hänen verevät
poskensa, pienet syvänteet poskipäissä ja naurava suu täydensi kuvan
koko ihanuudeksi, pirteydeksi ja elämän iloksi.

"Mikä on nimesi, lapsi?" kysyi kamreeri.

"Anna", kuului vastaus.

"Anna! Hän minulle sanoi Anna; Emilia, kuuletkos, aivan kuin meidän
pikku tyttö".

"Kuinka vanha sinä olet?"

"Kymmenen vuoden".

"Kymmenen vuoden, meidän tyttömme kuolinpäivä... Mitäs sanot, Emilia?"

Rouva hymyili, sillä hänen kohtelias miehensä oli todella unhottanut
itsensä ja näyttäytyi nyt, miten ajatus lapsesta oli juurtunut sieluun;
sillä ei muu kuin se, joka alituisesti hautoo samaa aatetta, voi löytää
näin ilmasta otettua yhtäläisyyttä.

"Tyttö on todella niinkuin meidän Annette", kertoi uudelleen kamreeri,
"tosiaankin meidän tytön lainen, tahi mitä sinä sanot, Emilia?"

Sakarin tyttärellä Annalla Joutsenvedeltä oli nähtävästi kaukainen
yhtäläisyys kamreerin pienen tytön kanssa, mutta vainajalla ei ollut
samallaista tunteellisuutta mielessä. Joutsenveden Anna oli hilpeämpi,
näytti ilmaisevan pikaisempaa käsitystä ja suurempaa vireyttä, kuin
pikku Annettella oli milloinkaan huomattu. Mutta kamreeri tahtoi nyt
välttämättömästi tavata yhtäläisyyksiä, harvinainen sallimuksen
kohtalo, kun hän oli liiaksi viisas, niinpä niin, miettimään mitä hän
oli kadottanut!

Kun molemmat puolisot palasivat kotia, ei kamreeri voinut lakata
puhumasta pohjoismaalaisen Annettesta, joksi hän nimitti tyttöä, ja
vihdoinkin tuli hänen sisällisyytensä ilmi. Hän oli nimittäin huomannut
itsensä yksinäiseksi näinä kymmenenä vuotena, sittenkuin Annette
kuoli. Ennen oli hän leikitellyt lapsen kanssa, iloinnut hänen
edistyksestänsä, oli oikein tieteellisellä innolla seurannut hänen
sielunsa kehkeämistä -- ja kun hän erkani niistä, tunsi kamreeri
syvemmin mitä hän oli kadottanut, juuri sentähden että hän tahtoi olla
mies ja heittää pois surun. Se vaikutti ettei hän taitanut löytää
lohdutusta siinä että olisi vaimonsa kanssa puhunut ajatuksensa
alituisesta esineestä.

Kamreeri oli siis kauvan miettinyt ottaakseen jonkun köyhän lapsen, ja
oli sitä varten käynyt melkeen kaikkein äitien luona, jotka anoivat
yleisön apua omillensa; mutta, Jumala nähköön, kaikkialla kohtasi hän
vasten-mielisyyttä. Hän oli huomannut epäjärjestystä ja siivottomuutta
köyhäin majoissa; hän oli kuullut kirouksia ja sadatuksia, vähään
tyytymisen verosta. Hän tapasi nimittäin aivan harvoin köyhiä niin
hyvinä ja jalomielisinä, kuin hän luki niitä kirjoissa kerrottuna, ja
hänellä ei ollut kylliksi voimaa tunkeutua sen raa'an kuoren lävitse ja
tajuta miten äärettömän paljon löytyy hyvää, joka kätkeytyy rääsyjen
peitossa, ja miten runsaasti rakkautta piiloutuu pilkassa ja nurinassa.

Hän ei kuitenkaan voinut milloinkaan tehdä päätöstä; mutta Annan
vilkkaat, hilpeät silmät, hänen selvät vastauksensa, kamreerin
mieltymys, erinomainen yhteensattumus, kun juuri Annetten kuolinpäivänä
sai nähdä lapsen, joka oli hänen tyttönsä muotoinen ja jonka nimi myös
oli Anna tahi, jos niin tahdotaan. Annette: tämä kaikki vaikutti että
hän oli tehnyt päätöksensä -- jos se vaan toteentui. Tämän ehdotuksen
hyväksyi hänen vaimonsakin, mutta hän ei ollut läheskään niin innokas
sen perille saattamiseen, vaikka hänkin kuvitteli itselleen monta
iloista hetkeä lapsen kanssa.

Kamreeri alotti keskustelut Sakari ukon kanssa, joka ensin sanoi
jyrkästi ei; mutta kun kamreeri vei hänen ja Annan kotiansa, jossa
kaikkialla ilmaantui hyvinvointi, vieläpä rikkauttakin, ja selitti että
hän tahtoi ottaa Annan omaksi lapseksensa ja perilliseksensä, alkoi
Sakari vertailla majaansa tuntureilla siihen komeaan huoneesen, ja
perintöä, jonka hän taisi jättää tytöllensä, nimittäin; poro ja kenties
muuan riksi rahassa -- tämä vertailu vaikutti että hän rupesi
peräytymään päätöksestänsä; sillä ei hän tahtonut olla vastoin lapsensa
onnea. Anna itse näytti myöskin haluavan niin innokkaasti, että Sakari
vihdoin päätti koetteeksi jättää lapsen.

Se oli juhlapäivä hyvälle kamreerille, kuu Anna muutti heille, ja pian
sai hän taas kuulla pappa nimen ja tuntea tytön hyväilyjä, joka kyllä
oli viisas huomaamaan että kamreeri oli heikko naisille.

Anna oli pian kamreerin ja uuden äitinsä lemmikki, ja sai kaikki mitä
hän toivoi, niin että tyttönen oli todellakin tullut siihen onnelliseen
tilaan, jota hän usein oli uneksinut.




KAHDEKSAN VUODEN PERÄSTÄ.


"Kuka on tuo tyttö harsohameessa, tuota vaaleanpunaista minä tarkoitan,
jolla on valkonen ruusukukka hiuksissa?"

"Mikä? Täällä löytyy aivan monta vaaleanpunaista harjatyttöä ... tuo,
joka tanssii, maltas katson ... niin, hän on meidän hyvän Kleving'in
kanssa, hän on läänin rahastonhoitajan tytär maalta, sanotaan olevan
sangen rikas tyttö; ukolla, hänen isällä rahastonhoitajalla, lienee
suurehko varallisuus."

"Voi ei, ei tuo. Kas tuossa hän nyt on, hän menee meidän vierestä ...
siinä hän on, todellinen keijuinen".

"Onpa solakka!"

"Pienokainen, piti sinun sanoa; Hän ei ole tosiaan kasvanut kuin
ampiainen, niin ettei hän ole ainoastaan solakka, vaan..."

"Keijukainen, minä ymmärrän. Hm, kummallista olisi, jos minä en olisi
tuota ihmistä ennen nähnyt. Odotahan, minä näen huonosti näin kaukaa."

Puhuva herra, käsikiikari silmälle puserrettuna, tunkeutui edemmäksi
tanssisaliin, saadakseen keijukais-olennon lähemmin katsellaksensa.

Hänen ystävänsä, vähäinen keikari kiharaan poltetuilla hiuksilla,
silohansikkaissa ja upea kultaketju matalalla rinnalla, seurasi
tarkkaavaa johdattajaansa, joka oli muuan niistä onnellista, jotka
tuntevat kaikki ihmiset ja ovat ikäänkuin yhteiskunnan hermosolmuja.
Toisilla ihmisillä on kylläkin usein paljon toimimista yhden asian
kanssa; jollaisilla taas on käsittämätön kyky työskennellä koko
maailman mukana.

"Nyt hän on minulle selvillä; niin, siinä ei ole halveksimista", sanoi
kaikkitietävä, "hän saa periä paljon, erinomaisen paljon!"

"Ken hän sitten on? Minä näen että luutnantti Hjalmar tanssii hänen
kanssansa".

"Helkkarin kaunis mies, tuo Hjalmar ... viisas mies, joka tietää
tehtävänsä, kun hän livertelee tuon tytön edessä ... erinomaisen
herttainen kuvio; hän nauraa sievän-sievästi ... tietää myös että
hänellä ovat kauniit hampaat, ja on tutkinut taitonsa".

"No, kuka hän sitten on?"

"Vai niin, sitä minä en ole sanonut. Niin, hän on noin näennäisesti
rikkaan kamreeri Millerin tyttö, joka asuu eli oikeimmin omistaa suuren
omaisuuden etelässä, puutarhan kanssa, sinä tiedät. Rikas ukko, ukko
Miller; minä sanon häntä enoksi, niin että minä, jos tahtoisin, voisin
esittää itseni huoneessa ... mutta minä en ole taipuvainen antamaan
sitoa itseäni"

"Hm, vai niin, hän on siis Millerin tytär; hm, tytöstä kulkee historia;
eikös hän ole avioton?"

"Ei... Hän on ... tytär, annahan olla; niin, se lienee erittäin
sekaantunut historia. Minä olen kuullut että hän on jonkun reivin ...
jonkun reivin tytär, jolla oli rakkausseikkailuja erään
näyttelijättären kanssa; ja sanotaanpa että he olivat naimisessa
salaisesti ... koska tuo reivi (nimi ei vaikuta mitään asiaan, vaikka
minä tunnen hänen aivan hyvin ja olen monasti ollut huvimatkoilla hänen
kanssansa, vaikka hän nyt on tullut vanhaksi, muutoin lemmon iloinen,
hupaisa vanhapoika) koska tuo vanha reivi naimiseen mentyänsä (sillä
hän on naimisessa oikein säädyllisen ihmisen kanssa, jolla on kosolta
kolikoita) tahtoi säännöllisesti erota armaastansa, joka lienee
maksanut noin kaksi tahi kolmekymmentä tuhatta riksiä; hän tahtoi näet
välttämättömästi tulla reivinnaksi, kyllä kai. Ja..."

"Ja tuo tyttö on?"

"Heidän tyttärensä, jonka ukko Miller otti äitin suruun kuoltua.
Näyttelijättäretkin voivat kuolla surun tähden ... ha, ha, ha! Se on
naurettavaa, mutta lienee tosi".

"Se on harvinaista ... niin, saattaapa nähdä..."

"Aatelillista hänen pienissä kasvoissansa; totta tosiaan, katsoppas
vaan ... katsos miten viehättävästi hän nostaa kättänsä, oi! pienet,
kauniit sormet ... hän osaa teeskennellä".

"Hän nauraa sangen kauniisti".

"Ja erittäin somat jalat, ainakin yksi, sillä toista en näe".

"Mahtaakohan tuolla luutnantilla olla tarkoitus?"

"Tarkoitus? miten sitä voit kysyä? Tyttö on, veljesten välillä sanottu,
vähintäin sadan tuhannen riksin perijä, ja se voi olla kyllä hyvä
köyhälle luutnantille... Satatuhatta ja sievä ulkomuoto, ne eivät ole
pieniä muruja".

"Mutta mies on henkilö, jonka tuskin kukaan tuntee".

"No, lieneepä niin. Hän on luutnanttina pohjoisessa päin, tahi jossain
rykmentissä Lapinmaalla".

"Hm!' Eihän tyttö tahdo muuttaa sinne! Niin ihana ruusu pitää olla
pääkaupungissa".

"No, ei ruusu siellä huonosti jaksaisi, sillä Arvid on kertonut, joka
muuan vuosi sitten matkusti pohjoistietä Norjaan, että ylähällä on
hyvin kaunista väkeä. Siellä kasvaa kukkia tuvassa, sanoi Arvid,
ihanampia kuin Vergianin puutarhassa; ha, ha, haa!"

"Nyt alkavat ne taas tanssin; tulee aivan raivoiseksi noille
Lapinmaalaisille", virkkoi pieni mies, jolla riippuivat suuret
kultavitjat rinnalla.

Molemmat ystävät erosivat, ja pitkä "kaikkitietävä" kuiskasi toiselle
ystävälle: "Mahtanet uskoa että pieni Pierro on aivan hurmaantunut
Millerin tyttäreen, Pierro raukka, ei Jumala saattanut itsellensä
suurta vaivaa luodessaan hänen maallista majaansa; siinä kohdassa on
hän melkeen oma luomansa; hän on vähäinen, rattoisa mies, meidän
Pierro".

"Me ivaamme häntä!"

"Eikö mitä, pikku Pierro on viisas kappale... Minä esittelen hänen,
hänellä on hyvä tapa käyttäytyä ... ja vaikka hän onkin pieni ja,
niinkuin vahtimestari Sundström vainaja raastuvan oikeuden kolmannessa
osastossa sanoi: vaikka hän on pieni ja 'halvan näköinen', sanoi
vahtimestari Sundström, kykenee hän miellyttämään naisia".

"No, mitä sitten?"

"Mitä sitten? Häät, ja sitten autamme ystävä Pierroa nauttimaan
hyväänsä... Mutta häiritä häntä emme saa. Ei voi ajatella mitään
oivallisempaa, kuin jos meidän pieni ystävämme tulee heiskuroiten
ihanan vaimon kanssa -- sillä ihminen on kaunis, sitä ei voi kukaan
kieltää -- ihana vaimo vierellä. Se on aina ylentävä ilmaus, kun näkee
eriskummaisen parin yhdessä. Pieni, melkeen kääpiö mieheksensä, pitkän
ja suunnattoman leveän vaimon rinnalla, juuri jättiläinen pienen
tassukkamaisen naisen kanssa, tahi vanha kivuloinen ukkoraukka
luuvaloisilla jaloilla kömpii ihanan, nuoren vaimon sivulla, joka on
köykäinen kuin höyhen ja iloinen kuni lintu. Mitä pahempia
vastakkaisuuksia, sitä parempi ihmissuvulle".

"Sinä olet mielestäni ihmeellinen mies... Mutta sinä voit olla
oikeassa: emme häiritse pikku Periä".

"Sano Pierro; niin minä häntä nimitän".

"No, olkoon niin, Pierro saa olla häiritsemättä".

"Niin minäkin mietin".

Kaikkitietävä tunsi jonkun hiljaa koskettavan käsivarteensa. Hän oli
ystävä Pierro.

"Vai niin, sinä tahdot puhua minun kanssani".

"Niin, ainoastaan pari sanaa. Menemme johonkin huoneesen".

"Olkoon menneeksi. Anna kuulua... Mitä?"

"Eipä juuri mitään; mutta ... tunnethan sinä kamreerin, hm,
tunnethan..."

"Kamreeri Millerin, yhtä hyvin kuin oman herra isävainajani. Mitä
vielä?"

"Niin, näetkös, minä kävelen täällä ja olen ikävilläni, sillä nyt minä
olen Jumalan nimessä jaksanut kaikki velvollisuustanssini ... ei ei ole
totta tosiansa helppoa tanssia koko puoli tuntia paksun mummon kanssa
muutaman pasteijan (= piirakan) tähden tahi kupillinen lihalientä pari
kertaa vuodessa, tahi muutamia kupillisia teevettä; mutta niin on
maailman tapa".

"Vai niin, sinä olet kyllästynyt tanssiin".

"Eipä niinkään, sitä en oikeastaan tahtonut sanoa; mutta sinä voit
esittää minun ukko Millerille ja mummolle, niin että minä saan..."

"Saan tanssia tyttären kanssa, ha ha ha! Luuletkos niin? Ei, rakas
veli, hänellä on pieni elehvantinluinen kirjansa täyteen töherretty
nimiä. Taitaisitko sinä kuvitella itseksesi, että sellaisella tytöllä
on yhtään tanssia annettavana sinun laskuusi, vaikka sinä tiedät
että..."

"No minä tiedän kaikki".

"Se pitäisi sinun tarkasti tietämän, nimittäin että Tukholmassa on
suuri linna-väki, ja niin muodoin lukuisa upsierikunta, ... ja siis
seuraa siitä, että rikas, nuori ja kaunis tyttö ei tarvitse istua, vaan
on pyydetty kaikkiin tansseihin, joita voi ilmaantua -- ja vielä paljon
enemmän".

"Mutta tuo mies Norrlannista, tuo luutnantti ... mikä hänen on
nimensä..."

"Hjalmar; niin, juuri se todistaa, että hän on sydämellinen ystävä
perheessä. Hän on aivan varmaan saanut tytön lupauksen neljätoista
päivää sitten".

"Luuletko sinä sen?"

"Minä en luule mitään, vaan olen varma siitä. Mutta nyt asiaan: sinä
tahdot tulla esitellyksi kamreerille, joka taas esittelee sinun
tytölle; ja sitten..."

"Ja sitten?"

"Ja sitten minä luulen... Tämä on kuitenkin minun yksityinen mietteeni
ja, veli, sinä teet miten tahdot omassa asiassasi".

"No, mitä sitten?"

"Niin huomaatkos, sitten on paras, ettet tänä iltana ole mistään
tietävinäsikään; sinä juttelet papan ja mamman kanssa, ja annat tytön
tanssia miten hän haluaa. Sinun pitää avata puhelaatikkosi ja kertoa
Napoleosta, sillä ukko on Bonaparten ihailija ja haastella moittivasti
lordi Castleghista, joka pani niin hyvän patruunin S:t Helenan
saarelle. Olet kai lukenut Las Cases'in päiväkirjan ja Antomarchis'en
kirjeen?"

"Olen kyllä, minä luulen jotain tietäväni".

"Mutta se täytyy sinun oikein tutkia, se on välttämättömyys siinä
perheessä".

"Mutta mummo?"

"Mummo! Niin, sinun on lukeminen hiukan Wallin'in saarnoja, sillä hän
lienee hyvin hurskas ihminen, ja paljon huvitellee uskonnolla ja
sellaisella; mutta mitä tyttö haluaa en tiedä niin tarkasti, vaan sen
saat kyllä tietää."

"Kiitoksia neuvoista! Bonaparte on siis..."

"Muuan ukon lempiaineista; minä en milloinkaan häntä kohdannut
sekaantumatta Napoleon nimeen, joko se sitten sopi tahi ei; mutta, yhtä
hyvä, hän alkaa ja sinä pitkität".

"Sinä luulet siis?"

"Ei, minä en luule, kunnon veljeni, minä tiedän ... nyt minä tiedän
tiet. Tule nyt! Meillä ei ole aikaa yhtään hukattavana, sillä kello on
jo kohta kaksitoista, ja jos tahdot ennättää puhua kamreerin kanssa
Napoleosta, ja hänen rouvansa kanssa avuista ja taivaan enkeleistä eli
niinkuin autuas Hjortsberg sanoo, enkelien taivaasta, niin vie se
kauniin ajan".

"Nyt vasta huomasin hyvän enoni", virkkoi kaikkitietävä, lähestyen
kamreeria, joka oli saanut sijansa oven vieressä, josta mentiin
loistoisasti valaistuun kerrokseen. "Vasta nyt sain selvän hyvästä
enostani... Se on onnetonta kun ovat heikot silmät, muutoin olisi minun
jo kauan sitten pitänyt tehdä nöyrä kumarrukseni kunnian arvoiselle
enolleni... Suokaa anteeksi, minä unhotan esitellä ystäväni
kuninkaallisen sihtierin, (protokollasihtierin itseksensä) sanalla
sanoen, erinomattain hyvän ystäväni Svaningin".

Molemmat herrat kumarsivat.

"Onko enon rouva täällä?"

"On, se on tietty; kun tyttömme on täällä, täytyy mamman olla mukana,
niin on tapa".

"No kas, onko enon tytär täällä, erinomaisen huvittavaa, minun ei ole
kunnia olla tuttu enon rouvan eikä tytön kanssa, me olemme, niinkuin
tiedämme, ainoastaan satunnaisesti kohdanneet toisiamme siellä täällä
mies-illallisilla, mutta minä en todellakaan ole uskaltanut vaivata
perheissä käynnilläni".

"Veli olisi kuitenkin varsin tervetullut".

"Minä kiitän, eno on ylen hyvä, tahtoessaan nähdä nuoren miehen
luonansa, ja minä käytän lupaa hyväkseni, kun saisin onnen tullakseni
esitellyksi enon rouvalle".

"Se voi kyllä tapahtua," virkkoi kamreeri, "hän istuu tässä
vieressäni... Muuan tuttujani, hyvä Emilia, kuninkaallinen sihtieri ...
kuninkaallinen sihtieri ... suo anteeksi, minä en todellakaan osaa
tuokiossa..."

"Kuninkaallinen sihtieri Gabriel", sanoi hän hymyillen, "minä olen
ainoastaan sattumaltansa muutamilla iltasilla kohdannut kamreerin ja,
jos en väärin muista, oli se eräässä kukkaisjuhlassa, jossa sain sen
kunnian..."

"Ha ha, veli suopi anteeksi; vanhaksi tultua on muisto heikko... Ja
tämä on veli Gabriel ... Gabriel, nyt muistan hyvin veljen nimen. Veli
Gabriel mahtaa esitellä..."

"Ystäväni, kuninkaallinen sihtieri Svaning".

Sellaisissa esittelyissä ei oikeastaan ole paljon sanottavaa, ja
sentähden erkaantuivat herrat taas pian, tehtyään ensin muutamia
huomautuksia lukuisasta väestä, ahtaasta huoneuksesta ja miten
tanssimusiiki kaikuu korvissa monta päivää kemujen jälkeen.

"Se tulee nyt sinun asiaksesi, nyt jätän sinun omaan valtaasi, veli
Svaning... Suo anteeksi, mitä on tarittimella?"

"Punssia".

"Vai niin; tuo tänne, vahtimestari! Maljasi, veli, onnellinen alku ja
hyvä loppu! Hyvästi kanssasi!"

       *       *       *       *       *

"Nyt olen minä esitellyt Pierron pikku kamreerille ja kaatanut hänelle
lasillisen punssia, että rohkeus mahtaa kasvaa. Hän on hieman sievä,
pikku Pierro, hieman kaunis ja korea, suuret kultavitjat litteällä
rinnallansa. Se on erinomaista, voi olla tuollainen lautapeli
rinnaksi".

"Sinä olet kuitenkin ilkeä, rakas Gabriel", virkkoi joku toisista
ystävistänsä. "Per Svaningilla on hänen ansionsa, hänelläkin; tyhmä ei
hän ainakaan ole".

"Mitä kanssa, liukas kuin kettu; hänellä on kuitenkin paljon kykyä
ja..."

"Menee edemmäksi kuin minä", sanoi kaikkitietävä, "niin, se on hauskaa,
sillä minä olen iloinen poika, vaikka ei ole miettivää ymmärrystä; minä
annan päivän tulla ja päivän mennä, kerrassaan sanoen, minä olen hyvän
Pierroni vastakohta... Mutta hän ei tiedä oikein miten alkaisi, siinä
on eroitus; minä alotan hyvästi enkä milloinkaan lopeta ... hän alkaa
vähällä ja huonosti, mutta lopettaa hyvin. _Finis coronat opus_."
[Lopussa kiitos seisoo.]

       *       *       *       *       *

"Erittäin säädyllinen mies oli tuo Svaning, sivistynyt," virkkoi
kamreeri istuissaan vaunuissa ja mennessään Tukholmin katuja etelään
päin, "erittäin säädyllinen mies".

"Hän näyttää olevan enemmän tunteellinen kuin nuoret miehet
tavallisesti ovat", sanoi rouva.

"Hän on ihminen, jolla todella oli terävä silmäys ja lavea tieto
euroopalaisessa valtio- ja sivistyshistoriassa. Minä olen harvoin
tavannut ketään, joka niin selvästi ja järkevästi käsittää esimerkiksi
Napoleon suuren luonnonlaatua, sitä roomalaistahtoa ja samalla
lapsellista, puhdasta ihmisellistä, joka näyttäytyi siinä, kun hän S:t
Helenassa luki katkismusta lapsen kanssa. Hän ymmärsi Napoleon, ja
totta puhuen niitä ei ole nykyaikana monta, jotka voivat käsittää
sellaista jättiläis-luonnetta".

"Minä en puhunut valtiollisista hänen kanssansa", sanoi rouva, "mutta
harvoin saadaan kemuissa, hälinän paraillaan kestäessä, kuulla niin
kauniita ajatuksia, kun hän lausui".

"Mutta, Annette, sinä olet vaiti; olisihan todellakin jotain
sanottavaa. Onko ollut hauskaa?" kysyi rouva.

"Oi, mamma, hauskaa! Milloin paremmin hauskaa on täällä maailmassa?"

"Sinä olet tyytyväinen kohtaloosi, armas Annette".

"Olen niinkin, tietysti minä olen tyytyväinen, mamma... Hyvä mamma,
ette saa luulla minua tyytymättömäksi".

"Sinä olit kenties loistavin koko pidoissa; olipa tosiaankin hauska
nähdä miten perhoiset kieppuivat meidän pikku ruusun ympärillä", sanoi
kamreeri ylenmääräisessä isän ilossansa.

"Minun ympärilläni, pappa kulta! Pappa ei siis nähnyt neiti
Tilldorfia... Voin sanoa että hän mahtoi väsyä siitä ijankaikkisesta
liehtimisestä ... jos hän väsyy sellaisesta; mutta hän suvaitsee
jumaloitsemista ... pappa! Kuka se on josta kerroitte, jonka täytyy
istua useoita tuntia paikallansa, eikä saa mennä ulos ellei hänellä ole
kuuden tuuman korkuisia puujalkoja, joilla hän kävelee?"

"Dalai Lama Itä-intiassa, lapseni, eli hengellinen hallitsija
Japanissa, minä en muista aivan tarkasti, mutta katson kotiin
tultuani".

"Niin, Julia Tilldorf kävelisi, luulen minä, mielellään koko ikänsä
puujaloilla, kun vaan tulisi ihailluksi", virkkoi Annette, "ja
kuitenkin, mitä merkitsevät tällaiset kohteliaisuudet?... Ei mitään, ei
yhtään mitään!"

"Siinä olet sinä oikeassa, Annette kultani, siinä olet sinä aivan
oikeassa; ne ovat vaan pieni raha, lausuu muuan kirjailija", sanoi
kamreeri...

"Niin", lisäsi rouva, "Annette on kyllä viisas kiintyäksensä
sellaisiin".

"Mutta, mamma!... Luuleeko mamma että mies milloinkaan ajattelee
vilpittömästi; minä en usko sitä".

"Totta kai, ne miettivät yhtä rehellisesti kuin me ... mutta..."

"No, Emilia kultani, 'yhtä rehellisesti kuin me' on liian vähän; te
naiset ajattelette harvoin vilpittömästi ... suo anteeksi, Emiliaseni,
_harvoin_ sanon minä ... jota vastoin meillä miehillä on sanantapa:
'_miehen sana on miehen hyvästijättö_'".

"Niin, mutta sitä et voi sanoa tanssikeskusteluista ... sinä et ole
milloinkaan tanssinut, kultaseni, mutta se on joksikin tietty, että
sellaiset kohteliaisuudet ovat paljasta lorua".

"Minä arvelen samoin kuin mamma; se on ainoastaan paljasta lorua",
lisäsi Annette.

"Puhuiko kuninkaallinen sihtieri Svaning kanssasi?"

"Puhui".

"Niin kaksitavuisesti _puhui_!"

"Rakas pappa, minulla ei todellakaan ole muuta sanottavaa kuin puhui;
minä tuskin kuulin mitä hän sanoi".

"Se oli vahinko; sitä miestä kuulla kelpaa".

"Ainakin on hänen puhetapansa vastenmielinen ja suhiseva, aivan kuin
käärmeen!"

"Sinä et saa säilyttää valeluuloja hänen ulkopuolisuuttansa vastaan; se
on sisällinen ihminen, jolle armo on annettava".

"Oi, mamma, lause on aivan tosi, mamma kultani; mutta ... minä, minä en
uskalla sanoa vähäistä vertausta".

"Aivan hyvin, puhu vaan, Annette, sinulla on usein oikein näppäriä
sutkauksia".

"Niin, puhuakseni vilpittömästi, sisällisen arvon on aivan niin, kuin
jos sanottaisiin: Älä halveksi tuota nurkkaan käärittyä putelia; se
tosin taitaa sisältää vaan kiiltomustetta, mutta voihan tuo huonosti
koristettu puteli olla täynnä _Lachrymae Christi_. [Kristuksen
kyyneleet, eräs viinilaji Vesuviolla.] On antaminen minulle ja toisille
anteeksi, kun ne eivät paikalla usko, että inhoittava kuori kätkee
jalon sielun".

"Annettella voi tavallaan olla oikein", virkkoi kamreeri. "Mutta sinun
pitää puhua miehen kanssa; minä vakuutan, että niin selvä katsanto,
jonka hän heitti Napoleon suureen, ei ole joka miehen lahja ... ja
ettei sellainen mielihartaus niin suureen mieheen ilmaannu kylmässä,
itserakkaassa sydämessä; niin paljon minä tiedän".

Vaunut seisahtuivat kotona.




ANNETTEN KAMARISSA.


Se oli luonnikas huone, ihanan Annetten kamari. Seiniä kaunistivat
piirroskuvat ja muutamat arvokkaat öljymaalaukset, jotka yhdessä pienen
mutta uljaasti koristetun, kirkkaan kuvastimen ja upean vaatetuksen
kanssa, sekä useampain erilaatuisten somain ja sieväin, tarkalla
kauneuden aistilla valittuin esineitten sopusuhtaisuudella teki huoneen
jonkunlaiseksi taidekamariksi. Merkillistä kyllä, kun katseli
maalauksia, tapasi yhdessä nurkassa pienessä taulussa kuvauksen
Joutsenveden rannassa olevasta tuvasta; mutta se oli piiloitettu ja
riippui siinä pappa Millerin mieliksi; sillä hän oli antanut sen kuvata
erään kasvienkeräilijän, jota hän oli auttanut sillä ehdolla, että
tunturimatkallansa tervehtäisi ja piirustaisi Joutsenveden ja tuvan.
Tuo hyvä ukko antoi taulun tyttärellensä hänen kahdeksantenatoista
syntymäpäivänänsä; hän luuli siinä tekevänsä hyvää. Muutamia kyyneleitä
ilmaantuikin tyttären silmiin ... mutta hän ripusti sen niin kauas kuin
mahdollista.

"Miksi piiloitat tuon taulun niin tarkasti?" kysyi ukko; mutta sai
vastaukseksi:

"Se on minulle niin rakas, ettei kukaan muu kuin minä saisi sitä
nähdä".

"Kaunis ajatus", virkkoi äiti liikutettuna.

"Ihana ajatus!" kertoi kamreeri juhlallisesti.

Oli jo aamu, kun Annette jäi yksin huoneesensa, jossa hän miettivänä
vaipui sohvalle, silmäykset jäykästi eteensä tähdättynä.

Nuori tyttö oli kenties nyt ihanampi, kuin maatessansa tahi
puhuissansa; jotain vakavaa lepäsi silmillä, joka ylensi hänen
luonnollista suloisuuttansa hengellisen voiman hempeydellä.

Hän istui kauan hiljaa, ikäänkuin unelmissansa tietymätönnä.

"Ja niin", alkoi hän vihdoin, "ja niin on se huvi loppunut... Hän
yksistään ei sanonut minulle mitään kohteliaisuuksia, ainoastaan hän ei
nauranut, katsoessaan silmiini ... erinomaista, ja se vaikutti minuun
hyvästi.

"On tapa että tytön pitää näyttäytyä isoiselta ja onnelliselta, vaikka
hänen olisi miten tahansa ikävä; hänen pitää aina olla mielessänsä
iloinen, hyväilty ja ylenmäärin onnellinen kuulemaan niitä nerottomia
kohteliaisuuksia, joita hän on kuullut tuhannen kertaa ennen, ja jotka
hän osaa ulkoa -- mutta hän ei puhunut mitään kohteliaisuuksia, hän ei
esittäytynyt veikistellen, hän oli vakava mutta kuitenkin iloinen; hän
katsoi minun sieluuni, luulen minä. Oi, kyyneleet tahtoivat tulla
silmiini, olin niin onnellinen; mutta minä pusersin iloni tavallisella
hymylläni, muuan niitä sievistyksiä, jotka ovat usein viekoitelleet
hyvät keikarit kertomaan minulle, että ainoastaan jalo ihminen taitaa
nauraa jalosti -- arvattavasti ei minulle tarkoitettu, vaan ainoastaan
miete, kuin kaikki toisetkin".

Hetken äänettömyys.

"Mitä hän mahtoi minusta ajatella? Ajatteliko hän ollenkaan minua
puhuessansa, tahi olinko minä vaan henkilö, jonka kanssa hänen täytyi
puhua?... Mutta siltä ei laverrellessa näytetä.

"Nyt sinä olet heikko, Annette", kuiskasi hän, "kovin heikko. Mitä se
oikeastaan kuuluu sinulle, jos köyhä luutnantti tarkoittaa jotain, tahi
ei mitään tarkoita, kun hän puhuu kanssasi? Mies paitsi sitä on minulle
harmittava ... hän on ylähältä päin, kenties hän tietää kaikki ...
Annette raukka!

"Ja kuitenkin -- en tiedä miksi -- palajavat minun ajatukseni
alituisesti pikku järvelle tunturin alla, ja vähäseen tupaan. Minä
uneksun kotona olemista ... ja miten huonosti minä siellä voisin?!

"Ihmeellistä on kun lapsuuden muisto yhä palajaa takaisin, kun se
niinkuin perhoinen lakkaamatta leijailee sielun ympärillä, etsiäksensä
jos sen kukissa olisi vielä hunajata, niinkuin silloin kun ne
puhkesivat erämaassa... Ei, ei, hunaja on loppunut, hyvä muiston
perhoinen -- minun täytyy olla viisas".

Oltuaan muutaman minuutin ääneti meni hän ja otti esille pienen,
Joutsenvettä kuvaavan taulunsa.

"Siellä siis ... tuolla on minun vanha kotoni", sanoi hän, "ja miten
onnellinen enkö ollut siihen aikaan -- onnellinen ja iloinen; toivoin
ainoastaan omistavani sen sormuksen, jonka nuori joutsen järveen
kadotti... Nyt olen saanut sen rikkauden; ja mitä nyt vielä toivoisin?
Niin, että voisin unhottaa sen majan, sen lapsen ilon -- ja tulla
toiseksi ihmiseksi kuin silloin olin.

"Minä pelkään lakkaamatta isäni tulevan tänne -- tuon raa'an
uudisasukkaan. Me emme sovi toisillemme -- ja kuitenkin on hän minun
isäni.

"Hän on kai nyt jo vanha ukko, mutta veljeni voi tulla.

"Miten kävisi, jos kaikki ihmiset saisivat nähdä kömpelön, laaduttoman
talonpoikais-kuvion, hiukset kasvoilla ja kädet kovat kuin puu,
syleilevän minua ja sanovan: Oi, Herra Jumala, miten sinä olet tullut
suureksi ja hienoksi, Anna! Oi, minä kuolisin häpeään.

"Ja kuitenkaan en voi olla ajattelematta kotona olevia, kuitenkaan en
voi unhottaa sitä vanhaa kelloa, joka napsutti nurkassa, ja
kattohirttä, jonne minä aina laskin katkismukseni, ja miten iloinen
olin Antin tullessa sisälle hyppivät kalat korissa, tahi silloin kun
isä tuli ansaan joutunut jänis mukana. Silloin oli juhla huoneessa ja
minä -- niin lapsellinen voidaan olla, -- olin paljon iloisempi kuin
nyt, tahi istuessani parvekkeella ja huomatessani miten minua
kiikarilla tähystellään. Silloin kuiskaa moni nimeni... Mutta kenties
yksi ja toinen lisää: Hän ei ole kuitenkaan se kuin näyttää, hän on
torpparin, uudisasukkaan tytär Jumala tiesi mistä.

"Mutta kenties se on unhotettu.

"Jo kolme... Ui! miten tuskauttavalta kuuluu, kun vasarat lyövät
vieteriin ja syvä hautasointi kumajaa pöytäkellosta ... kello on kolme.
Vanha puuviisari lytistyneessä tuvassamme Joutsenvedellä osoittaa sekin
kolmea ... ja ne kaikki makaavat; äitini kenties rukoilee!? Kenen
edestä?"

On kokonaan toinen asia miettiä ainetta, kun aurinko ystävällisesti ja
kirkkaasti paistaa ikkunasta ja kultaa jokaisen esineen, tahi joutua
tutkinnoihin yölampun hämärässä valossa; erilainen selvyys on sielussa,
jos osittain voimatonna koko yön valvottua puoliksi oikoo sohvassansa,
tahi tarpeeksi maanneena, tuntee jokaisen hermonsa vahvistuneeksi ja
jänteväksi jokaisen lihaksensa. Niin oli nyt Annetten laita, joka
puolenpäivän aikaan toisena päivänä näyttäytyi äitinsä salissa,
tavallisen iloisena. Hän taisi tuskin käsittää miten voi olla niin
lapsellinen, että toivoi takaisin vanhempainsa tupaan Joutsenvedellä;
sillä silmäys kuvastimeen osoitti hänelle että hän ei sinne soveltunut
... mahdollisesti kyllä joku hänen sielunsa ajatus sinne ikävöitsi,
mutta hän itse ei milloinkaan enää voinut vajota niin syvälle, että
tahtoisi mennä entiseen asemaansa.

Jälkeen puolenpäivän ilmoitti palvelija kuninkaallisen sihtierin
Svaningin.

"Hän on suuresti tervetullut", virkkoi rouva; mutta Annette pisti
esille ruusunpunaisen alihuulensa ja näytti nyreiseksi kuin lapsi.

"Annette kulta, mitä nyt mietit, hän on aivan säädyllinen mies, sinun
tulee olla huomiollinen häntä kohtaan".

"Hän on tuskauttava, mamma, ihan tuskauttava sihisevällä äänellänsä;
mutta se ei haittaa... Minä voin hillitä itseni jos tahdon, mamma
kulta!"

Kuninkaallinen sihtieri astui sisälle. Hän oli tavallisuuden mukaan
hyvin sievästi vaatetettu, vieläpä vähän enemmän kuin tarvittiin, joka
kuitenkin vaatetuksen suhteen teki Pierron -- joksi ystävänsä
nimittivät häntä keskenänsä -- arvoitukseksi.

Hän joutui pian syvään ja perinpohjaiseen keskusteluun rouvan kanssa
ihmisen määräyksestä.

Kuninkaallinen sihtieri tunnusti ettei hän vielä milloinkaan ole
kohdannut ketään, jolle hän olisi taitanut avata koko sielunsa. Hän
antoi hiljaisena valituksena värehtiä sanansa, puhuessaan
vanhemmistansa, miten jalot ne olivat, miten hellästi hän niitä
rakasti; mutta kuitenkin -- kuitenkin eivät he olleet kaikki kaikissa.
Hän tunsi sydämellisen tarpeen mielen sopuisuudesta, ja olisikin
luullut sen löytäneensä, jos sisarensa Emma olisi elänyt; heillä oli
paraiten suostumus toisiinsa.

Annette tunsi että hymyily tahtoi häneltä näyttäytyä; hän olisikin
voinut nauraa sisar Emma vainaalle, joka teki sangen viisaasti
kuollessaan pois tästä maailmasta, mutta rouvan kasvot olivat aivan
vakavat, -- hurskaimman luottamuksen haamoitus ja hartain sääliväisyys
lepäsi hänen kasvoillansa, ja siis Annette aivan sävyisesti katsoi
työhönsä. Hän vielä huomasi että mamma tahtoi hänenkin liittymään
keskusteluun, ja sentähden alkoi hän vähin jutella herra Svaninqin
kanssa sielun sopusuuntaisuudesta.

"Minä en toki rohjenne kysyä", sanoi rouva juhlallisesti,
keskeyttääkseen tyttönsä vastaväitteitä, "minä en toki rohjenne kysyä
mikä mies kuninkaallisen sihtierin isä oli".

"No eipä mikään, ei juuri mikään... Oi, minä rakastan sitä ukkoa
enemmän kuin elämääni ... muutoin hän oli hovikamreeri ... se tahtoo
sanoa vaan arvonimen ... hän oli muutoin mitä sanotaan nimismies,
vakaa, vilpitön, jalo luonne".

"Jalo nimismies", mietti Annette. "Oi, niin liikuttava!"

"Oletteko usein kotona?" kysyi kamreerin rouva, joka ei laisinkaan
miettinyt nimismies-arvoa.

"En, en todellakaan, minä en ole moneen vuoteen ollut kotona", kuului
vastaus.

Oikeastaan ei kuninkaallinen sihtieri ollut aivan tervetullut kotona,
sillä hänen isänsä, tuo jalo mies, oli saanut suorittaa summia rakkaan
poikansa tähden, ja oli muutoin joksikin kireä ukko ja niin hyvin pojan
kauhuna, kuin jokaisen torpparin ja köyhä-raukan koko piirikunnassa.
Ukon suoramielisyys ilmaantui erittäin siinä, että hän illoin, jos ei
joku ryöstö tahi muu toimitus häntä estänyt, pelasi keskievarin kanssa
lautapeliä totilasista ja kertoi miten hän oli pusertanut totuuden
"varkaitten ja konnien" suusta.

Mutta rouva ei kuvaillut mielessään jaloa ukkoa sellaiseksi, vaan
vanhaksi perheenvanhimmaksi, jolla oli valkoiset hiukset ja lempeä,
vakava silmäpari, jotka kostuivat ilokyyneleihin, ajatellessaan rakasta
poikaansa Tukholmissa.

Vieraissakäynti oli luonnollisesti mahdollisen lyhyt.

"Mutta voiko mamma tosiaankin suvaita tuota ihmistä?" kysyi Annette.
"Minä en voi häntä kärsiä".

"Lapsi kultani, se kuuluu ylen pahalta; hän on sivistynyt,
hyvä-sydämminen ihminen, sen huomaa hänen puheestansa".

"Lienee niin, mamma kulta, mutta ... minä en häntä voi kärsiä."

       *       *       *       *       *

Kuninkaallinen sihtieri Svaning oli muuan niistä, joilla koulu-ajasta
alkain lakkaamatta on sama päämaali, ponnistella nimittäin eteenpäin.
Hän oli siis oikein ahkera poika, säästäväinen ja säännöllinen ja niin
muodoin opettajain mieliksi. Yliopistoon tultuansa tekeytyi hän
professorein luona tutuksi ja kävi tarkasti kaikkein niiden opettajain
oppiluennoissa, jotka antoivat sille arvon, työskenteli ahkerasti ja
ansaitsi hyvät todistukset; mutta sai sitä paremmat. Tultuaan maailmaan
katsoi hän tarpeelliseksi seurustella "parempain" kanssa ja ymmärsikin
pian niin paljon, että hän kernaasti otettiin pelipöytään. Sitten ei
ollut kysymys säästämisestä, ja sitten vasta hän kiusasi rakasta
isäänsä, joka ei tahtonut suorittaa tarpeellisesti paljon pojan
ylhäisistä tuttavuuksista.

Jokaiselle eteenpäin pyrkivälle tulee aikakausi, jolloin täytyy naida
itsellensä rahoja. Se ajanjakso tulee, kun hänen onnensa alkaa kypsyä,
se tahtoo sanoa, kun hän on päässyt tavalliseksi ihmiseksi, jolla on
arvonsa, mutta ei mitään muuta. Silloin pitkittyy tosin entinen olo,
mutta se ei tahdo mennä edemmäksi, vaan alkaa seisatella, niinkuin
kieporatas, jolle vähän väliä täytyy lisätä vauhtia, mutta sillä välin
kulkee kuitenkin niin tasaisesti, että tuskin huomaa miten se joka
silmänräpäys kadottaa alkuperäistä voimaansa.

Se hetki oli nyt tullut herra Svaningille, ja sentähden hän katseli
ympärillensä vaan tyttöihin ja antoi mielellään hyvän ystävänsä
"kaikkitietävän" näytellä etevämmän osaa, kun se miellytti tuon
sävyisän miehen turhamielisyyttä -- ja tämä ei loukannut mitenkään
Svaningia, joka salli kumppaniensa nimittää itseään Pierroksi ja
suoritti oppilaan osan heidän ylevässä seurataiteessansa, samalla kun
hän viisaalla menetystavalla tiesi jokaisen ihmisen heikkoutta käyttää
hyödyksensä.

Nyt oli hän tutkinut kamreerin rouvinensa ja voittanut tarkoituksensa;
sillä kamreeri näki selvästi että hänen uudella ystävällänsä oli yhtä
valistunut pää kuin lämmin sydän, koska hän siltä näyttämättä, ei ollut
mikään muu kuin uskollinen kaiku kamreerin omista ajatuksista. Hän
antoi aina kamreerin puhua niin kauan, että sai selvän aatteen yhdestä
päästä, ja sitten liestytti hän koko langan, paljoa enemmän kuin
kamreeri ajattelikaan, ja loppu oli että kamreeri huomasi nuoren miehen
etevämmäksi itseänsä, mutta kuitenkin sama-uskolainen, ja siis täytyi
hänen olla ensimäisen luokan valo.

Tämän saavutti hän omia ajatuksiaan sepittämättä, ainoastaan toisen
sepitystä jälittelemällä.

Samalla tavalla hän voitti kamreerin rouvan; hänenkin aatelankansa oli
hänellä selvällä ja hän kehitti jokaisen pienen viihtisen niin
taitavasti ja käteliäästi, että hyvä rouva, jolla oli enemmän sydäntä
kuin päätä, katsoi hänen jaloluontoiseksi, joka omisti taikasauvan
kaikkiin hänen synkkiin mietelmiinsä.

Mutta vielä puuttui pää-asia; hänellä ei ollut avainta Annetten sydämen
kieleen.

Sepä oli jotenkin vaikea saada; sillä Annette oli, se on tunnustaminen,
oikeastaan ei mikään muu, kuin vallaton, itseluuloinen lapsi, joka ei
vielä ollut käsittänyt mitään varmaa aatetta, vaan oli oikkujensa
johdettavana. Ainoa mitä hän suorasti mietti oli ajatustensa
Joutsenveden tuvassa lenteleminen; mutta se oli hänelle kahdesta syystä
vastenmielinen. Hän tunsi omantunnon nuhteita, kun oli unhottanut
isänsä ja äitinsä, mutta samalla hän kauhistui sitä, että ne todella
olivat hänen vanhempansa.

Mutta hänenkin aikansa oli tullut, ja enempi kuin milloinkaan ennen hän
vaipui ajatuksiin, se tahtoo sanoa, hänen ajatuksensa harhailivat
ympäri maailman, ei niinkuin ennen edestakaisin, sinne tänne kuin onnen
tuuli puhalsi, vaan ne muodostivat avaramman kiertokulun, alituisesti
jonkun pidättämänä, joka esti ne pakenemasta tiettyä piiriä ulommaksi.
Hän ei taitanut nimittäin ajatella muita, miettimättä samalla tuota
nuorta, siveää luutnantti Hjalmaria, jonka mielevät silmät olivat hänen
ikäänkuin lumonneet.

Hän tahtoi vakuuttaa itseänsä ettei hän voinut suvaita Hjalmaria ja
hänellä oli siihen syynsä, se nimittäin, että Hjalmar luultavasti tunsi
ainakin hänen todellisten vanhempainsa nimen, asia joka kaiken muun
edellä häntä pahoitti; sillä hän ei tahtonut olla uudisasukkaan tytär,
ja punastui niin usein kuin hän kuvitteli että seuraelämään astuissansa
voidaan kuiskata: Hän on uudisasukkaan tytär Norrlannista.

Voisihan sitä Hjalmar ajatella -- ja siinä oli kyllä, ja kuitenkin...




VASTAPÄÄTÄ KADUN TOISELLA PUOLELLA.


Vastapäätä kamreeria ja yhtä ylähällä maasta asui eräs katteinin rouva.
Kauan aikaa oli nähty tuon hyvän rouvan kissa istuvan ikkunalla, aivan
kanarilinnun häkin alla, ja silloin tällöin saatiin nähdä nuorekkaitten
kasvojen vilahdus, jotka kurkistivat muutamain kukkien lävitse, joita
joka aamu pari valkoista kättä puhdisti ja kasteli. Hän oli katteinin
rouvan tytär, Teodora Bernhard. Rouvaa itseä nähtiin tuskin
milloinkaan, ja yleisesti katsoen nähtiin niissä kahdessa ikkunassa,
joissa hän hallitsi, harvoin toisia eläviä olennoita, kuin kaunis musta
kissa ja pieni kellertävä kanarinlintu; yksi lepäävässä asemassa tahi
korkeintaan nuolemassa käpäliänsä, jotka olivat lumivalkoiset ja
näyttivät kummallisen erilaisilta muutoin mustaan pukuunsa verrattuna;
toinen alituisessa liikkeessä kolmen vaarnansa välissä.

Ilmaukset olivat kuitenkin ainoastaan merkiksi, että siellä löytyi pari
toisiakin eläviä olennoita.

Tuo hyvä rouva oli nimittäin köyhä leski, joka tyttärensä kanssa eli
hattujen ompelemisella ja kukkain tekemisellä, jossa työssä oli Dora
edistynyt joksikin pitkälle. Työhuoneensa oli talon sisäpuolella, ja
sentähden nähtiin aivan harvoin heitä, sillä kadunpuoleinen huone oli
oikeastaan loistohuone, kaikkein pyhin. Heillä oli vaan kaksi huonetta
-- kuitenkin ne pidettiin paremmassa kunnossa, kuin koko kerros.
Työhuoneessa oli sijaa kaikille ja kaikki sijallansa; tämä sanantapa
nähtiin täällä käytetyksi tarkimmassa johdonmukaisuudessa ilman
turhamaisuutta, ilman tuskauttavaa jäykkyyttä, sen laatuisetta
järjestyksettä, jota huolimattoman tapaiset välistä harrastavat, ja
joka tuopi mukanansa sen auttamattoman vian, ettei se ole luonnollista.

Mutta siellä oli somaa, jopa kaunistakin, ja kuitenkaan ei voinut
kieltää siellä olevan romua, sillä hattujen neulominen ja kukkien
tekeminen vaati paljon tilkkuja, ja tiedetäänhän mitä tilkkukäärö
tahtoo sanoa ja miten sellaiset luullaan yksistään olevan kylliksi
todistamaan, että järjestys on joissakuissa kohdissa aivan mahdoton.

Siellä istuivat äiti ja tytär päivät kauttaaltansa ahkerassa toimessa,
sillä he eivät voineet työssänsä paljon ansaita; mutta muistivat tuskin
milloinkaan olevansa köyhiä. Kun neljänneksen hyyry piti maksaa, oli
mammalla aina rahaa pienessä piirongissansa; jos tahtoivat saada
vähän kaloja sunnuntaiksi, silloinkin oli mammalla riittävästi
rahaa vähäisessä mustassa samettipussukassa ja vielä joku penni
kotiakantajalle juomarahaksi. Siinä huoneessa ei mitenkään puutetta
ollut -- sen tiesi Jumala paremmin kuin kukaan muu.

Dora oli seitsentoista vuotinen, ei erittäin kaunis, mutta ei rumakaan,
ei älykäs, vaan eipä tyhmäkään -- ei oppinut, mutta ei taitamaton;
sanalla sanoen, hän oli aivan tavallinen tyttö.

Kuitenkin oli jotain erinomaista siinä perheessä, ja se oli heidän
tyytyväisyytensä, joka näytti sitä ihmeellisemmältä, kuin rouva oli
nähnyt onnellisempia päiviä.

Hän oli syntynyt ei rikkaassa vaan hyvin voivassa perheessä. Isänsä oli
pappi maalla ja hän ainoa lapsi; ja niin paljon on tietty että Jumalan
lahjoja löytyi riittävästi pappilassa ja että isä-ukolla nähtiin
kauniit hevoset, vaikka vaunut olivat hieman huonomaiset, mutta se
vaikutti vähän, kun niitä käytettiin harvoin. Se juuri olikin
synnyttänyt paksulle berliiniläiselle luunsäilöstystä vietereihin,
jotka narisivat joka nykäyksessä; sillä vaunut tulevat niinkuin ihmiset
työttömyydestä kipeäksi.

Ukko tunnettiin kuitenkin varakkaaksi, ja niin tuli sinne kosijoita, ja
vihdoin kohdastaan pakoitettiin vanha papinperhe toimittamaan kemut
pitäjän nuorisolle; sillä niitä oli karttunut jommoinen joukko, jotka
olivat yksiä ikäiset papintyttären kanssa.

Ja sitten tulivat tanssit ja huvit -- ja lemmentuskat ja huokaukset --
ja sitten isä vihastui tuohon "naittilaaseen", joka tahtoi viedä hänen
tyttärensä; vaan rovastin rouva ryhtyi vihdoin asiaan eikä päästänyt
isää, ennenkuin hän antoi rakastuneille siunauksensa.

Sitten saatiin häät ja häitten perästä tiloittuminen, vähän rahaa,
mutta monta opetusta.

Viimein kuoli rovasti ja nuoret saivat perinnön. Rovastin rouva muutti
heidän luoksensa. Luutnantti arentierasi erään kartanon; hän ei
ymmärtänyt maanviljelystä, rakennutti komean puimakoneen ja uusia
latoja, mutta ei saanut puitavaa eikä latoihin pantavaa; ja anopin
kuoltua huomattiin että hän oli joutunut häviölle, niin että koko
perintö meni ja silloinen katteini joutui konkurssiin. Sitten otti hän
virka-eron ja muutti Tukholmiin, jossa hän eli puolella pensionilla ja
-- kuoli. Siinä koko historia.

Siitä huolivatta oli leskellä taipumus säästäväisyyteen ja tulemaan
toimeen vähällä; mutta miehen eläissä kävi, niinkuin sananlasku sanoo:
"ei käy laatuun ammentaa tinalusikalla, ja toisen kauhalla ajaissa".

Molemmat naiset olivat erittäin ahkeria; mutta lauantai-illoin
korjattiin kaikki pois, kaikki asetettiin laatikoihinsa, pieni huone
siivottiin ja järjestettiin huomispäiväksi, ja jos oli kukkia, niin
Dora teki niistä seppeleen pappansa varjokuvan ympärille, joka riippui
aivan pienen pulpetin ylipuolella; sillä miten olikaan, rakastivat
kuitenkin mamma ja Dora hyvää hutilusta ja kunnioittivat hänen
muistoansa, vaikka heidän tuttunsa kaikissa tilaisuuksissa vakuuttivat,
että vainaja oli syössyt vaimonsa ja lapsensa viheliäisyyden mereen. Ei
olla varsin tarkkoja muutamain riksituhansien kanssa, ei pidetä
virheistäkään tarkkaa vaaria, kun vaan rakastetaan toistansa; silloin
menee kaikki hyvästi, miten pahasti tahansa näyttäisi käyvän, ja
silloin kasvaa rakkaus ja luottamus paremmin kukistuneen hyvinvoinnin
raunioilla, niinkuin muratti ja orvokki menestyvät turpeimmin sortuneen
rakennuksen sorassa.

Sunnuntain tultua oli heillä todellinen lepopäivä. Kaikki oli
järjestyksessä, niin että se päivä kuluisi mahdollisimman vähällä
työllä.

Päivän koittaissa kiiruhti Dora pieneen kyökkiinsä, joka
väliverhollansa soveltui miksi sitä käytettiin, nimittäin sellaisten
vierasten vastaanottohuoneeksi, jotka eivät olleet kylliksi
tuttuja pääsemään työhuoneesen tahi tarpeeksi oikeutta menemään
vierashuoneesen, se tahtoo sanoa siihen huoneesen, jonka ikkuna
sijaitsi vastapäätä Annetten asumusta ja jossa kissalla ja
kanarinlinnulla oli paikkansa, sentähden että molemmat suosivat
auringonpaistetta, mitä ei ollut pihanpuolella.

Oli nimittäin kahvipäivä joka sunnuntai, ja sen vuoksi oli Dora
aikaisin kyökissä. Ei kauan viipynyt ennenkuin hän avasi vierashuoneen
oven hymyillen, ja kumarsi äitillensä ja sanoi:

"On jo valmis, mamma kulta!"

Molemmat työtelijäät ihmiset istuivat sohvapöydän ääressä niin
onnellisina, kuin joku muu Tukholmissa, ja Dora käytti tilaisuutta
katsoaksensa salavihkaa ikkuna-eteisen takaa kadulle, sillä hän ei
hyväksynyt jos joku hänen näkisi, kaikista vähimmin kadun toisella
puolen oleva tyttö, joka oli pöyhkeästi vaatetettu ja jonka sohva
lepäsi aivan ikkunan kohdalla, niin että hän sai nähdä kaikki. Kahvin
juotua, joka tapahtui jonkinlaisella juhlallisuudella -- sillä se oli
sunnuntai -- valmistautuivat molemmat naiset menemään kirkkoon. Oi,
miten Dora raukan kappa oli huonohko ja vanha, ja erosi silmiin
pistävästi alhaisesta mutta kuitenkin sievästä hatusta, jota kaunisti
kukka, jonka kanta ei ollut onnistunut ja sen vuoksi käytettiin kotona;
mutta Dora ei edes ajatellut kulunutta päällystakkiansa, vaan meni
sievästi ja vakavasti äitinsä vierellä, jonka kappa näytti paremmalta,
vaikk'ei suinkaan loistavalta.

Niin viettivät he pääkaupungissa hiljaisesti säästävää elämää, ilman
erityisittä suruitta, mutta paljon iloa nauttien; sillä jonkun kerran
-- ainoastaan joku kerta -- menivät he sulkuin ulkopuolelle ja
katselivat kaupungin varsinaista alaa. Dora sai nähdä kuninkaallisen
perheen ulos matkustavan ja kumartaa kuningaattarelle, joka kumarsi
melkeen suorastaan hänelle, niin että hän punehtui.

Muutaman kerran, vaikka kovin harvoin, joutuivat he sunnuntai-iltoina
Eläintarhaan, kävelivät siellä käsi kädessä ja iloitsivat vilisevän
kansan paljoudesta, soitannosta, joka kuului teaaterista ja useista
upeoista vaunuista, mitkä vierivät monilla eri teillä.

Mutta heidän rauhallinen onnensa sai raskaan kohtauksen, äitin
sairastuissa muuanna talvena. Kyllä hän alkoi parata, kun piirikunnan
köyhäinlääkäri kävi häntä usein katsomassa ja antoi lääkkeitä, joita
Dora jakoi hänelle. Mutta hän parani erittäin hitaasti ja mamman
tyhjentymätön rahalaatikko tuli tyhjäksi, huolimatta Doran
ahkeruudesta, valvomisesta ja rukouksista.

"Et sinä saa valvoa niin paljon", sanoi äiti, "sinä et saa polttaa niin
kauan yöllä lamppua, sinä heikonnat silmäsi".

Dora valitti nyt ensi kerran köyhyyttä.

"Olisiko mulla oma huone, niin olisin saanut valvoa ja tehdä työtä;
sillä muutoin ei meillä ole mitään ja mamma tarvitsee lihakeitosta".

Siellä lepäili suuri joukko kukkia valmiina, mutta ne jotka
tavallisesti niitä ostivat, eivät huolineet, sillä eiväthän ne olleet
näet mieleisiä. Toiset olivat tuottaneet maahan tukuttaisin niin
nimitettyjä ranskan kukkia, Jumala tiesi missä valmistetut; ja ne
menivät kaupaksi, sillä haluttiin niitä, vaikka huonompia kuin oman
maan kukat. Doran kukilla oli aina se vika, että olivat kotona tehdyt,
köyhän lapsen valmistamat, jolla oli kipeä äiti, eikä rikkaan
kauppayhtiön toimittamat. Niin muodoin oli se arvoton pääoma.

Silloin juolahti Doran mieleen tarjota ensi kerralla itse teoksiansa
kaupaksi, ja hän mietti raskaalla sydämellä mihin menisi. Hän ei
tuntenut ketään, sillä köyhä perhe ei seurustellut kenenkään kanssa,
paitsi erään vanhan rouvan, joka oli yhtä köyhä kuin he itse. Hän oli
täti Printfell, muuan mummo, joka eli jollain pääomanlaisella, jonka
korko ei tahtonut riittää ja jota paitsi sitä, niinkuin hän väitti, ei
säännöllisesti maksanut hänen veljensä tyttären mies.

Täti Printfell istui pienessä kamarissansa, kun Dora sunnuntaina
jälkeen puolenpäivän tuli vähäinen kori takkinsa alla hänen luoksensa.

"No, kas vaan pikku Dora ... hm, minä istun täällä ja asettelen vähän
korttia... Miten mamma jaksaa?"

"Jumalan kiitos, paremmin!"

"Niin, minä juuri ajattelin nähdäkseni miten käy hänen kanssansa; ja
vaikka se meni huonosti alussa, kävi lopussa hyvästi, ja se menee aivan
niinkuin olisi toimitettu... Katri! Katri! onko sulla mitään pannussa?
Niin, istukaa, Dora kulta, ja pitäkää hyvänänne! Herra Jumala,
Printfell vainajan eläessä tapahtui monasti että hänellä oli kotona
koko kolme naulaa kahvia syysmarkkinoilta. Se riitti toisin kuin
neljännesnaulaa silloin ja neljännes tällöin. Mutta tästä kaikesta on
minun kiittäminen häntä, tuota ilkeää ihmistä; eikö hän asettainnut
niin maireeksi ... tuletkos, Katri? ... eikö hän asettainnut maireeksi
... ota parhaat kupit, Katri! ... ja suudellut käsiäni ja sanonut:
Hyvä, rakas täti, ja minä olin yksinkertainen... Mutta ken voi nähdä
lähimmäistänsä hampaita kauemmaksi".

Vihdoin oli vanhan yksinpuhe lopussa, ja Dora alkoi:

"Täti kulta! Kotona ei voida hyvin!"

"Ohoo ... hän sanoi että mamma on parempi, ja oikeastaan ei se ole
muuta kuin sellainen kevät-ilman vaikutus ja ruusukuume, jonka usea
ihminen saa nyt keväällä. Oli, maltappas, kolme vuotta sitten, kun minä
lepäsin kolme viikkoa kipeänä ja hyvin huonona, ja lääkäri antoi
minulle niin voimakkaita lääkkeitä, että ne ottivat värin sinisestä
saalistani ja tekivät tulipunaisia pilkkuja, niin hirveän väkevää;
niin, saattepa nähdä saalin... Katti, tuo sisälle villasaalini!... Se
oli oikein polttavaa lääkettä; mutta, Jumalan kiitos, se kävi hyvin.
Hän, ihminen, jonka näjin Päivälehdessä, oli ollut Tukholmissa, mutta
tuliko hän tätinsä luokse, kyllä kai! Eikö mitä, hän asui 'Fredenissä'
ja söi pirteitä merirapuja ja maksoi riksin suupalalasta ja antoi
tätinsä maata kipeänä. Sellaisia ihmiset ovat; mutta heitä ei voi nähdä
kauemmaksi kuin..."

Nyt tuli Katri kahvin kanssa ja sinisen villasaalin kaunistamana, jossa
aivan oikein näkyi punaisia pilkkuja, joista Dora sai uuden,
seikkaperäisemmän ja tarkemman selityksen.

"Ei suinkaan se ole hyvää kahvia; minä tiedän kuitenkin, Katri, ettet
sinä anna pikku Doralle aivan huonoakaan".

"Ei, täti kulta, tämä on oikein hyvää. Mutta en minä sitä miettinyt,
että mamman terveys olisi vaarassa, vaan rahavarat".

"Älkää puhuko minun kanssani rahavaroista", alkoi rouva Printfell.

"En, minä tahdon vaan koettaa hankkia rahaa". Ja nyt kertoi hän
aikeensa kaupita itse kukkiansa.

"Hm, en tiedä kenen tykö menisitte. Ahaa, hiljaa! ... hm, se ehkä käy
päinsä' ... kas niin, Millerin tytön luokse, tuon mamsellin, joka elää
ilossa ja riemussa ja joka päivä herkullisesti, hän kyllä tarvitsee
kukkia. Ihmeellistä tuon Millerin kanssa; Katri tietää koko historian
sisältä ja ulkoa; sillä katsos, tyttö ei ole niiden oma tytär, vaan
jonkun eläinkuljettajan tahi silmänkääntäjän tytär, joka söi palavia
tappuroita ja kehräsi silkkinauhaa suustansa... Eikös se niin ollut,
Katri?"

"Oli, rouva kulta".

"Hm, -- se oli niinkuin sanoin, silmänkääntäjä. Mutta nyt on
välttämätöntä että Dora menee sinne, ja näyttää kunnolliselta ja ottaa
hyvän maksun".

Dora vapisi kuin haavanlehti; jotain selittämätöntä oli siinä kauhussa,
jota hän tunsi tuota tyttöä kohtaan, häntä, jonka hän joka päivä näki
kadun toisella puolella. Hän olisi mennyt mihin hyvänsä mielukkaammin,
kuin sinne. Vaan mitä oli tehtävänä? Siitä hän oli varma, että hänen
piti tavata naisia, ja hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin totella ja
uskoa, vaikka täti Printfelliä.

Hän pääsi viimein vapaaksi tätin pitkästä kertomuksesta, ja meni
alakuloisempana ja surullisempana kuin milloinkaan ennen, niin
raskaaksi ei hän koskaan ollut tuntenut osaansa; mutta se oli
välttämätöntä, sillä äitinsä täytyi saada apua, tuli se mistä hyvänsä.

Hiljaa hiipi hän matoilla peitettyjä rappuja ylöspäin kamreerin
kerrokseen, kolmannessa kerroksessa; sillä toisessa asui hyyryläisiä,
kuin kamreeri piti terveellisempänä asua ylempänä ja oli itse valinnut
sen paikan.

Hän huokasi syvästi ja tunsi tuskan koko ruumistansa vapisuttavana;
vihdoin naputti hän ovelle.

"Astukaa sisään!" kuului miehen ääni.

Hän vetäytyi takaisin; mutta ovi avautui ja palvelija seisoi hänen
edessänsä, katsellen häntä nenäkkäällä ihmettelemisellä.

"Mitä mamselli tahtoo?"

"Minä tahtoisin puhua ... mamseli Millerin kanssa."

"Sisällä on vieraita, mamseli ymmärtää; hän saa tulla huomenna".

Dora huokasi.

Samassa tuokiossa tuli muuan herra kiiruusti ylöspäin astuimia, meni
tytön sivuitse, ja otettiin vastaan kohteliaalla hymyllä.

"Herra luutnanttia on kauan odotettu, kamreeri on kysynyt kaksi
kertaa... Niin, hän saa mennä, mamseli, meillä ei ole nyt aikaa hänen
kanssansa".

Nuori mies huomasi, eikä tarvinnut kuin kerta heittää tyttöön
silmäyksen, nähdäkseen sen tuskan, mikä kuvautui hänen kasvoillansa.

"Kenen kanssa tahdotte puhua?" kysyi hän ystävällisesti.

Dora vaikeni ja tahtoi mennä.

"Vastatkaa," sanoi nuori mies, "kenen kanssa tahdotte puhua, minä
ilmoitan teidän ... jos tämä herra ei tahdo tehdä sitä", lisäsi hän
nuhtelevalla silmäyksellä palvelijalle, joka kiiruhti huomauttamaan,
että hänelle oli antanut herrasväki ankaran käskyn ettei..."

"Olla epäkohtelias kunniallisia ihmisiä kohtaan", keskeytti hänen
luutnantti.

Dora ei tiennyt, mitä ajatteli, mutta rohkasi mielensä.

"Kas niin, mamseli, mikä on asianne?"

"Minä tahtoisin myydä kukkia mamseli Millerille."

"Niiden kanssa saatte tulla huomenna".

"Ei, ei, sitten en saa tulla ulos äitini tähden, joka on kipeänä... Oi,
voi, hän ei tiedä että minä nyt olen ulkona kukkia myymässä, sitä ei
hän milloinkaan suvaitsisi."

"Sitten teette väärin, kun ette tottele äitiänne."

"Mutta se on välttämätön; en minä voi nähdä kun äitini ei tule
paremmaksi hyvän keitoksen puutteessa."

"Se on siis hänen tähtensä. Minä sanon mamseli Millerille. Mamseli voi
istua eteisessä. Sinä seisot ovella ja odotat vieraita", lisäsi hän
palvelijalle, joka kumarsi sanatonna. Muutaman silmänräpäyksen perästä
tuli Annette ulos. Hän oli kuin tavallisesti loistavasti puettu, mutta
silmäyksensä olivat vilkkaammat ja iloisemmat kuin milloinkaan.

"Mikä asia, onko teillä kukkia?"

"On, hyvä mamseli."

"Vai niin, antakaas nähdä!"

Ja Annette alkoi huiskin haiskin heitellä kukkia.

"No niin, menevät mukiin; mitä ne maksavat?"

Tyttö ilmoitti hinnan.

"Se on aivan suunnaton: Kuulen että äitinne on kipeänä ... tässä on!"

Hän laski setelin Doran käteen.

"Ei niin, ei niin mamseli Miller ... tätä en minä ole ansainnut" Ja
kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä.

"Rakas lapsi, älkää asettauko näytelmäksi, vaikka minä en voi käyttää
kukkianne," virkkoi Annette ja palasi vierasten joukkoon.

"Hän oli pikku naapurimme tuolla ylhäällä ikkunassa", sanoi Annette
hymyillen. "Minä en voinut ostaa hänen kukkiansa".

Luutnantti Hjalmar ilmasi levottomuutta, mutta hän malttoi itsensä.

"Te kysyitte minulta jonakuna päivänä, jos minä voisin sanoa teille
jotain aivan uutta pukua, joka olisi uusi presidentin luona pidoissa;
nyt olen keksinyt yhden."

"Kiitoksia, hyvä luutnantti Hjalmar, kiitoksia! No, mitä sitten? Minä
olen kyllästynyt paimentyttöihin, Skoonin talonpoikaistyttöihin ja
taalalaisnaisiin, vaikkapa ei heidän korkeat korkonsakaan jalan
keskustan alla olisi mahdottomat kävellessä käyttää".

"Te ette siis ole vielä löytäneet minä olla tahtoisitte?"

"Olenpa jo, linnaneitsyttä minä olen miettinyt; mutta en kuitenkaan
tiedä miten saisin kokoon sellaisen vaatetuksen, tulematta kuin matammi
Aleksandrini, konstiratsastajatar, joka kuvaili ritarillista naista
niin hyvin ... muistattehan?"

"Kyllä minä muistan sen."

"Turkkilaisnainen, kreikkalaisnainen, kaikki on vanhaa, ikävää,
inhottavaa. Mutta teidän ehdotuksenne?"

"Minä esitän Jemtlannin morsiamen hänen ihailtavassa vaatetuksessansa."

Annette punastui.

"Vai niin, Jemtlannin morsian, miksi juuri se?"

"Miksikä niin, se on mielijohde; minä luulisin että se puku vaatettaisi
teitä hyvin, ja olisi paitsi sitä jotain aivan uutta."

"Ei, hyvä herra luutnantti, siihen esitykseen en taida suostua."

"Suokaa siis anteeksi; minä olen muutoin aina arvellut että sellainen
puku luonnistuu teille aivan hyvin vaatetushuvissa. Muutoin voitte
te..."

"Vai niin, täällä ollaan hartaissa keskusteluissa", keskeytti kamreeri,
joka lähestyi. "Niin, minä tiedän mistä kysymys; sillä Annette on
puhunut mammalle, että te olette luvanneet auttaa häntä keksimään
jotain ihan uutta".

"Mutta sitä ei hyväksytä," hymyili luutnantti.

"Pappa saa tietää että minun pitäisi esittelemän Jemtlannin morsianta,
päässä leveän isoja kukkakimppuja".

"Vai niin, vai niin. Mutta mitä sanotte Florasta?... Flora,
kukkajumalatar," virkkoi kamreeri; "sen minä olen miettinyt
Annettelle."

"Aivan oikein," sanoi Hjalmar, "aivan oikein."

"Ja siitä tekin pidätte," muistutti Annette; "siis minulla on kahden
laillis-ikäisen miehen takaus, ja minä hyväksyn ehdotuksen. Nyt
tarvitsen tuon köyhän perheen kukat, sillä kynttilän valossa ei nähdä
niin tarkkaan, vaikk'eivät olekaan ranskalaisia."

Palvelija lähetettiin, joka osti koko tuon pienen varaston.

"Siinä näet Jumalan sormen," virkkoi katteinin rouva heikosti
nauraen. "Siinä näet, Dora, miten Jumala auttaa ihmeellisesti hädän
suurimmallaan ollessa. Dora, sinä et saa itkeä... Nyt on taas kaikki
hyvästi ja kassa uudestaan kunnossa; ennenkuin se loppuu, voimme tehdä
työtä, ja sitten autamme Jumalaan turvaten itseämme."

Dora, joka tuskin taisi pidättää kyyneleitänsä, jotka pusersi se
kylmyys, musertava halveksiminen, mikä ilmausi äänessä Annetten
sanoessa: "minä en voi käyttää teidän kukkianne," pyyhki kyyneleensä ja
hymyili.

"Niin, Jumala auttaa ihmeellisesti," sanoi hän. "Jumala siunatkoon
kaikkia hyviä ihmisiä!"

"Uskottava on että joku on kertonut mamseli Millerille, tuolle
rikkaalle, kauniille tytölle, meidän hätämme; ja kun hän, niin
sanotaan, itse on köyhä ottolapsi, jolla ainoastaan on Jumalan hyvyys
kiitettävänä onnestansa, niin ajattelee hän köyhiä. Terveeksi tultuani
menen sinne ylös ja kiitän oikein sydämellisesti häntä."

"Ei, Jumalan tähden, mamma, Jumalan tähden, älkää sitä tehkö!" rukoili
Dora. "Ei, ei, se ei ole hän ... se ei ole hän."

"Mutta, Dora, nyt sinä olet kummallinen, palvelija tervehti
nimenomaisesti häneltä, ja hänellä on oikeus, vieläpä vaatiakin, että
häntä kiitämme."

"Ei, kiittäkää ainoastaan Jumalaa, mamma, ei ketään toisia, ei ketään
toisia!"

"Mutta," alkoi äiti uudelleen vakaasti, "enhän toki tarvinne uskoa,
että sinä kadehdit tuota kaunista tyttöä hänen ihanuutensa ja
rikkautensa takia. Kateus, lapseni, ei synnytä yhtään onnea; sillä on,
miten hyvänsä saisimmekin täällä maailmassa, aina useoita, jotka
luulemme olevan onnellisempia kuin me itse olemme; ja jos me
kadehdimme, olemme onnen helmassa onnettomia."

"Ei, mamma, se ei ole kateus ... ei Jumalan nimessä, mamma; mutta ette
saa mennä sinne, luvatkaa se minulle, ettehän mene sinne."

"No niin, saamme kyllä aikaa keskustellaksemme siitä asiasta; mutta
minä en käsitä nyt sinua; sinä olet niin liikutettu, sinä olet
entisestään aivan erilainen."

"Niin, mamma, minä olen erilainen. Mutta antakaa minun istua itsekseni
vierashuoneessa, niin kaikki menee hyvin päin, kun saan miettiä
yksistäni."

Dora meni vierashuoneesen.

Kynttilät olivat viritetyt kruunuissa rikkaan kamreerin asunnossa, ja
valo loisti sieltä niin kirkkaasti, että Dora näki melkeen jokaisen
esineen huoneessaan valaistuksi. Mutta ikkunainpeitteet laskettiin
ales, ennenkuin hän siinä lainehtivassa joukossa taisi ketään tuntea.

"Eipä siinä ollutkaan hän," kuiskasi tyttö, "siinä oli sama herra, joka
nuhteli palvelijaa, hän se oli. Jumala olkoon hänen apunsa ja turvansa,
niin jalon ihmisen! Jumala palkitkoon häntä siitä, mitä hän silloin
sanoi, ylevästi hän teki!"

Nyt näki hän varjon näyttäytyvän ohuilla, maalatuilla ikkunavaatteilla.

"Hän on tuo kopea, kovasydäminen tyttö, hän, joka, vaikka itse köyhänä
syntynyt, pilkkaa köyhiä ... niin, siitä olen varma, se on hän, minä
tunnen hänen hoikasta vyötäisestä ja hiuspukimesta kutrit kaulan
ympärillä, ja kukasta kuin otsaseppele. Nyt kääntäytyy hän ... niin,
hänpä se on."

Vielä yksi varjo näkyi ... ja Dora luuli tuntevansa hänen, jonka hän
piti hyväntekijänänsä.

Tuntui kuin tikarinpisto sydämessä, nähdessään ne molemmat varjot
seisovan ikkunan luona, ikäänkuin ne olisivat vaipuneet innokkaasen
keskusteluun.

"Miksikä? Miksi tuntuu se niin kipeältä?" kysyi hän itseksensä ja laski
kätensä sydämellensä; "miksi? Hyi, Dora, sinua vaivaa kateus ... aivan
niinkuin mamma sanoi. Ei, ei, ei se kuitenkaan ole kateus... Ei, ei se
ole kateus," kertoi hän toistamiseen, ikäänkuin vakuuttaakseen
itseänsä, että hän oli selvällä tunteistansa siinä tuokiossa.

"Nyt olen taas itselaiseni, mamma kulta," hymyili Dora, kun hän ankaran
itsetutkinnon jälkeen väkisin tukahutti sen kipinän, joka tahtoi päästä
valloilleen hänen sielussansa. "Nyt on taas kaikki hyvästi."

"Jumala siunatkoon sinua siitä, lapseni; mutta muista, ettet
milloinkaan vasta saa sellainen olla."

"Ei, ei, rakas mamma! suokaa anteeksi minulle ainoastaan tämä kerta."




VANHUKSET.


"Mutta miltä näyttää nyt ylähällä Joutsenvedellä?"

Sakari oli heikko mies, tullut ennen aikaansa kivuloiseksi ja vanhaksi,
jonka työ tekee kovassa ja tylyssä ilmanalassa.

Se ei ole ainoastaan ylhäisimpäin kansanluokkain siveellisempi kehitys
köyhäin suhteen, joka tekee heidän vanhuutensa raittiimmaksi ja
säilyttää heidän voimansa. Epäilemättä on hyvä lukea jalostetun sydämen
ansioiksi kaikki ne etuisuudet, jotka johtuvat hyvästä pöydästä,
pehmeästä sängystä ja terveellisistä asuinhuoneista; kaikki on siis
mukavaa ja hyvää täällä maan päällä ja kallista saadakseen arvosija
toisessa maailmassa; mutta oikein ei se ole. Minkäänlaista
vertausastetta ei nimittäin ole niiden välillä, joilla on kaikki mitä
elämä taitaa hyödyllisenä tarjota, ja niiden, joilla ei ole mitään
siitä kaikesta. Yksi juoksee aivan luontevasti virran mukana, antaa
tuudutella itseänsä eteenpäin sen köykäisillä laineilla; toisen täytyy
uida vasten virtaa ja jokainen silmänräpäys kuluttaa voimiansa paikalta
pääsemättä, välttääkseen ainoastaan takaperin viemistä. Mutta silloin
istumme me toiset, joilla on ruoka ja juoma, lämpymät vaatteet ja
lämmin, hauska koti ja niiden vaikutuksesta terveys ja pirteä vanhuus,
ja luulemme että se on meidän sisällinen kykymme, tarmomme, joka teki
kaikki niin keveäksi, ja että se on köyhäin voita kun tekee työtä
turhaan... Silloin syytämme hänen säädyttömyyttänsä, siisteytensä ja
puhtautensa puutetta, paloviinaansa ... emmekä tahdo muistaa, ettei
kapineita voi pitää kuivana ja somana itsekohtaisesti virrassa uidessa,
vaikka se käy aivan hyvin laatuun, kun niinkuin meillä on kannellinen
pursi ... ettei ole helppo olla sievä ja korea, kun täytyy mudassa
kahlata, ja että me olemme, jotka valmistamme viinaa ja voitamme
siitä ... ja sitten halveksimme niitä, jotka ostavat meidän tavaraamme.

Siis näemme, jos tahdomme, että työläinen paitsi kaikkia vikojansa,
joita niin kernaasti heitetään hänen päällensä, vanhenee ennen
aikaansa, että hän vaivaloisella elämällänsä ja kieltäymyksillänsä
aikaisin taivutetaan ... aikaisimmin kuin hyvillä päivillä ja
yltäkylläisyydellä. Ylellisyydessä voidaan kuolla halvaukseen, mutta
vanhaksi ei tulla ennen aikojansa.

Sakari oli siis ukko siinä iässä, jolloin "paremmilla" on terveys
enimmittäin vakaantunut ja omaavat vielä runsaan jäännöksen paraista
voimistansa. Antti oli ottanut huoneen ja hoiti sitä pientä taloutta.
Peltopalstat olivat suuremmat; heillä oli kolme lehmää ja hevonen; he
olivat siis uudisasukkaiksi varalliset.

He olivat tosin silloin tällöin jonkun kaupungissa kävijän kautta
saaneet kuulla, että heidän Annansa voi hyvin, mutta ei enempää; sillä
he eivät osanneet kirjoittaa eikä Anna kirjoittanut heille. Kun rouva
oli erittäin arkatuntoinen siinä, että häntä pidettäisiin Annetten
todellisena äitinä, hän ei tahtonut muistuttaa tyttöä hänen tuolla
ylhäällä tunturilla asuvista vanhemmistansa; ja kamreeri lahjoitti
hänelle taulun, ainoasti antaakseen esineen hänen koti-ikävällensä.
Sillä vaikkei Annette tahtonut kuulla puhuttavan entisestä olostansa
tahi vanhemmistansa, ahdisti häntä välistä selittämätön ikävä
päästäkseen ulos jylhään, hiljaiseen pohjoisluonnon helmaan. Se oli
kuitenkin aina metsä, jonka kuiskutuksia hän ei milloinkaan voinut
unhottaa; se oli lapsensielussa heijastunut luonnon kuva, mikä
houkutteli häntä ajatuksissa alituisesti palaamaan kieltämäänsä kotiin.

Viimein tuli ukko Sakari vuoteen omaksi ja ... kuoli.

"Mutta," virkkoi Sakarin muori vähän aikaa jälkeen hautajaisten, "minä
en voi milloinkaan olla ajattelematta Annaa, pientä tyttöäni. Tietysti
hän on onnellinen, mutta totta kuitenkin hän muistaa vanhempiansa".

"Jumala tiesi, äiti; kyllä Anna on unhottanut meidät kaikki".

"Ei, Antti, se on mahdotonta ... sitä hän ei voi; sillä ei Jumala ole
niin löyhästi yhteen sitonut vanhempia ja lapsia, että he eivät
muistaisi toisiansa. Tiedätkös, Antti, minä haluaisin häntä nähdä ennen
kuolemaani. Herra Jumala, en voi ennen kuolla ... niin paljon minä
tunnen".

"Oi, mutta sinne on pitkä matka; ja ilman sitä ei äiti voi sinne yksin
matkustaa".

"En, se on tietty; mutta saathan sinä hanttia sinne matkakuorman, ja
sitten voin minä mukana seurata".

Antti nauroi.

"Minä luulen että äiti arvaa".

"Mitä pitäisi minun arvaaman?"

"Hm, minä aion naida".

"Jopa nyt jotakin! Aiotko sinä naida? Sinä olet vaan lapsi".

"Vaan lapsi, äiti? Olenhan jo kolmenkolmatta vuotinen," nauroi tuo
reipas nuorukainen.

"No onko sen niin hirmuisen kiiru ... etkö voi odottaa?"

"Mutta, äiti, jos minä nyt toimitan teille siveän pojan-vaimon, joka
hoitaa mummoa vanhuudessansa ja olisi Annan sijassa, niin ei tarvitsisi
matkustaa."

"Annaa en kuitenkaan saa milloinkaan takaisin ... hän oli minun
lapseni; ja miten olikaan ... vaikka Jumala siunatkoon isää, jossa hän
nyt lepää! ... niin ei milloinkaan ollut hyvä välimme, sitten kuin hän
antoi jäädä tytön sinne."

"Mutta sehän oli hänen onneksensa?"

"Niin, kuka sen tietää ... vaikka niin isä luuli, hän teki sen hyvässä
tarkoituksessa, hän; mutta Jumalan yhdistämiä eivät ihmiset saa
eroittaa; ja jos joku on yhdistetty, niin ovat vanhemmat ja lapset,
niin paljon minä tiedän, sillä sitä tyttöä en koskaan unhota."

"Niin mutta, äiti, se ei ole oikein."

"Sitä en tiedä, mutta sen tiedän että olen lapsen äiti, ja Jumala ei
ole kieltänyt äitiä lastansa rakastamasta ja ikävöimästä; paitsi sitä
antaa Jumala kasvaa ihmisien kuin yrtit maassa, eikä ole sovelias
ympätä vierasta oksaa vanhaan puuhun, sen sanoin Sakarille monta
monoista kertaa; ja vaikka hän sen aina piti tuulen tuomana, niin ...
kosketti se usein hänen sydäntänsä."

"Sitä minä en milloinkaan taitanut huomata."

"Mutta minä uskon sen, minä tiedän sen paremmin."

"Miten niin, äiti?"

"Niin, kuuleppas, yöllä ennen hänen kuolemaansa istuin minä takan
ääressä pitääkseni valkeata vireillä. Minä luulin hänen makaavan; mutta
silloin pyysi hän tulemaan minun luoksensa. Minä en saa laisinkaan
lepoa, sanoi hän, jos sinä luulet minun tehneen väärin jättäissäni
tytön pääkaupunkiin ... kenties hän nyt ylpeydessä ja ylellisyydessä
kadottaa iäisen autuutensa; mutta, äiti, sano minulle, luulethan ehkä
sinäkin että minä tein aivan vointini mukaan? Mitä muuta piti puhumani,
kuin lohdutuksen sanoja ... niin, minä sanoin hänelle, että minä uskoin
olevan sen Jumalan tahdon, muutoin ei olisi se niin tapahtunut. Mutta
Jumala tietää, sen sanoin vaan lohduttaakseni ukkoani. Jos se oli
väärin, niin ei hän sentähden saa ankaraa tuomita; sillä hän tarkoitti
hyvää, ja Jumala ei katso seuraukseen, vaan tarkoitukseen."

"Ajattelemme sitä, äiti ... ajattelemme sitä asiata; sillä niin ette
saa sanoa, äiti, kuollessanne," virkkoi Antti ja taputti äitiänsä
olkapäähän.

"Jumala siunatkoon sinua niistä sanoista, Antti! Jumala siunatkoon
sinua ... sinä olet kuitenkin sievä poika ... ja hän on Tilta
Mäntyjärvi-raivauksella, jota sinä mielit?"

"Niin on, äiti."

"No niin, hän on kyllä oivallinen; hänellä on viisikymmentä riksiä
perintöä vanhan Topiaksen jälkeen tunturituvalla."

"Niin minäkin luulen; mutta se paras on, että hän on sievä ja ahkera
tyttö."

"No, se on tietty; mutta ei rahojakaan ole halveksiminen; ja hänellä on
kaksi lehmää ja vähän muutakin, niin että se kyllä auttaa."




HÄTÄÄ YHÄ KESTÄÄ.


Tuon hyvän katteinin rouvan toiveista huolimatta kävi parantuminen
kovin hitaasti, ja kukkasista saatu säästö loppui. Sitten ei löytynyt
mitään apua, ja Jumala ei näyttänyt millään uudella ihmeellä tahtovan
auttaa köyhiä, unhotettuja olentoja.

"Mitä on meidän tekeminen, mamma?" kysyi Dora, joka mitä kauimmin
viivytteli rahavarojen huonon, surkean tilan ilmoittamista äitillensä.

"Toivotaan Jumalaan," sanoi äiti. "Hädän suurimmallaan ollessa on apu
lähinnä."

Mutta nyt ei se näyttänyt toteuntuvan.

Äiti ei toki milloinkaan joutunut neuvottomaksi; hän mietti miten
tekisi, ja vaikka se tuntui vaikealta täytyi apu löytyä.

"Toiset, Dora kultani, panevat kalujaan pantiksi; sitä en minä, Jumalan
kiitos, ole tarvinnut vielä tehdä... Nyt ehkä tarvitaan."

"Mitä veisimme pantiksi, mamma?" oli vastaus, ja tyttö katseli
tutkivasti ympäri huonetta eikä huomannut yhtään kapinetta, joka olisi
ollut panttitavaran arvoinen, sillä sen piti hänen käsityksensä mukaan
olla hopeaa tahi kultaa ... eikä mamma suinkaan tahtonut milloinkaan
ajatella vihkisormuksensa panttaamista ... ainoa kulta mikä hänellä
oli. "Mitä siis, mamma?"

"Niin, lapseni, tietty on että sen panemme pantiksi, mitä vähimmin
tarvitsemme, ja sitten..."

"Sitten välttämättömimpiä, kunnes mitään ei ole; mutta me tarvitsemme
kaikki mitä meillä on."

"Ei, lapseni. Tiedäthän että sohvan takana vierashuoneessa tallitetaan
jotain, jota emme tarvitse, kun emme voi sitä käyttää."

"Papan sapeli?"

"Niin, papan sapeli. Tiedätkös, minä luulen sillä kyllä olevan arvoa,
sillä pappa sai sen kenraali v. Döbeln'iltä Suomen sodassa. Niin,
lapseni, se on kuulunut niin mainiolle miehelle, ja ilman sitä on kahva
siinä hopeata."

"Mutta ken lainaa rahaa sellaisesta kalusta? Se on kai vanhan aikuinen,
niin luulen, sillä muoti muuttuu alinomaa."

"Ei, lapsi kulta, se on ihan turkkilainen sapeli, niin kertoi Bernhard
vainaja monta kertaa, tamasko-miekka, joka koetetaan teräväksi hiottuna
sillä tavalla, että hiljaa juoksevan veden päällä saa kellua säkillinen
villoja, jonka vastassa pidetään sapelin terä. Jos se leikkaa säkin
poikki, on se puhdas tamasko-sapeli."

"Mutta onko se mahdollista, hyvä mamma?" kysyi Dora; "sitä minä tuskin
uskon."

"Mitä sinä nyt ajattelet? Luuletkos että isä vainajasi valehteli ...
hän itse kertoi minulle sen monta kertaa."

"Mutta mitä meidän on tekeminen?"

"Niin, katsos, minä olen miettinyt sinne tänne, ja niin muistin ukko
Löfstedtin tuolla alhaalla, halonhakkaajan. Saatuaan muutaman lantin,
menee hän ympäri ja koettaa lainata jonkun riksin sapelista."

"Mutta uskotaanko se olevan hänen omansa?"

"No kaikkia, sitä ei tarvitse kukaan uskoa ... hän voi kernaasti sanoa
totuuden, en minä häpeä köyhyyttäni ja sairauttani."

Dora huokasi, sillä hän piti sen melkeen kerjäämisenä; mutta hän oli
ääneti, sillä kun äiti ei sitä siksi katsonut, olisi ollut väärin sen
vastustaminen. Dora kutsui Löfstedtiä, joka oli portilla puita
hakkaamassa, ja pian oli ukko ylhäällä.

"Oho ... katsokaas vaan, katteinin rouva istuu," sanoi hän ja pyyhki
mustanharmaalla paidanhihalla ryppyisiä kasvojansa; "pyydän anteeksi,
tulen niinkuin olen, sillä mamseli kiiruhti minua, niin etten saanut
mennä sisälle siivoamaan itseäni ... hakkaan tänään oikeusneuvokselle,
joka eilen osti koko kasan halkoja, jotka kuivuvat kesällä, sillä,
katsokaas, oikeusneuvos polttaa aina vuoden vanhoja puita."

Sellainen oli johtopuhe, jonka jälkeen rouva esitti asiansa, että
Löfstedt menisi koettamaan saada lainaksi sapelin panttaamalla.

"Se on hieno ja oivallinen miekka."

"Vai niin, vai niin (katsellen terää); tällähän voi, anteeksi,
ratsastaa myllyn katolle... Tämäpä hauska, on väärä kuin vesuri."

"Mitä Löfstedt arvelee?"

"Noo, minä en arvele juuri mitään ... tämä ei ole paljon arvoinen."

"Mutta kahva on hopeainen."

"No herranen aika, sitäpä en tiennyt; mutta katsokaas, tähän aikaan on
vaikea tavata säädyllisiä ihmisiä. Eikä maksa vaivaa," sanoi hän
ikäänkuin kysyen, "mennä jonkun koronkiskurin luokse, joita on kyllä,
eikä panttilaina-laitoksiinkaan."

"Ei, ne jätämme mahdollisen kauimmaksi."

"Hm, hm, minä koetan, poikani juoksee sinne ja tänne, ja tuolla asuu
koko joukko herroja, jotka kenties ottavat huviksensa sapelin tahi mikä
tuo on; sillä välistä tapahtuu että ne tekevät hyvää huviksensa."

"Eikö mitä, rakas Löfstedt, ne tekevät hyvästä sydämestä."

"Mitä kanssa, lempo vieköön, antakaa anteeksi, rouva kulta; mutta minä
muistan kun kerta olin Eläinpuistossa. Sinne tuli pikkuinen tyttö,
laiha ja vaalea, käsivarrella kori, jossa oli Siirappinekkoja ... rouva
tietää, keitetyt siirapista ja pantu pieniin tuutteihin ... ja sitten
... hän oli pikkuinen, hän ... hän meni herrojen luokse ja rukoili
niiden ostamaan; mutta kukaan ei ostanut, vaan häristivät häntä kuin
koiraa. No, mitä tapahtuikaan? Ei kukaan kuullut hänen valittavan.
Silloin tuli sinne pari iloista veikkoa, hieman hiivassa, Sinisestä
portista, ja niiden tykö hän meni. -- Mitä pirua tahtoo kerjäläissikiö?
-- Myydä nekkoja. -- Ha ha ha! Saakelin viisaasti, olemmehan jo
nekattuja... Ei, mene hiiteen! -- Ostakaa, hyvät herrat, nyt tulee jo
myöhäinen, ja äitilläni ei kotona ole mitään syötävää, jos en saa
myydyksi! -- Mitä hittoa meillä on sen asian kanssa tekemistä? Ha ha
ha! Mitä se haittaa jos yhdellä akalla on syötävää tahi ei! -- Tyttö
meni itkien, ja tietääkös rouva, vähältä piti etten minä mennyt
ostamaan kaikki kaikkinensa rovoillani. Mutta silloin näkivät herrat
poikajoukon leikkimässä. Huusivatpa takaisin tyttösen: Tänne
nekkoinesi! Nyt pidämme hauskaa. Ja yksi herroista heitti hänelle
setelin... Hän ei katsonut miten suuri se oli, mutta se oli kymmenen
kertaa suurempi arvoinen, kuin nekat. -- Kas niin, pojat! Tapelkaas
kuka teistä saa useammat nekat! huusi hän ja kylvi tuutin sisällön
poikajoukkoon. Ne juoksivat yhteen läjään ja tappelivat, herrat
nauroivat, niin että tahtoivat turmeltua."

"Niin, ne ovat välistä kevytmielisiä, mutta samalla hyväsydämisiä."

"Ja niin, rouva kulta, tarvitsee meidän koettaa; voipi siellä olla joku
herra, joka tahtoo huvittautua tällaisella sapelilla ja näyttää sitä
toisille herroille."

Sanottu ja tehty, ja Löfstedt meni matkalle.

Toisena päivänä hän tuli muutaman riksin kanssa, mutta sapelikin oli
mukana.

"En minä sitä ymmärrä," sanoi kunnon ukko Löfstedt, jolla yleensä ei
ollut hyviä ajatuksia herrain hyväntekeväisyydestä. "En minä sitä
ymmärrä, mutta oli muuan herra, joka, nähtyään sapelin ja nimen, antoi
paikalla minulle tämän, mutta ei tahtonut panttia; hän luulee kuitenkin
rouvan maksavan ... niin, se on päivän totuus, enkä minä olisi sitä
milloinkaan uskonut, jos en itse olisi siellä ollut ja mennyt hänen
luoksensa ... ajattelin: eihän käy pahemmin kuin että ajaa minun pois,
ja se ei tee minua huonommaksi eikä paremmaksi ... ja niin kiipesin
sinne."

"Ken oli tuo jalo ihminen?" kysyi rouva.

"No niin, hän oli kai joku upsieri, niin luulen, vaikka hän silloin oli
aamunutussa, mutta huuliparta hänellä oli ja näytti kauniilta
mieheltä."

"Kenties hän tunsi meidät?"

"Eipä suinkaan, sitä en taida sanoa."

"Milloin lupasi Löfstedt sen takaisin maksettavaksi. Sanoitte kai
kuukauden tahi kuuden viikon perästä? Sillä Jumala tiesi, jos ennen
sitä..."

"Sitäpä en niin tarkoin muista, mutta sen hän kyllä käsitti, että hän
saa odottaa, se on tietty."




MUUAN KOHTAUS.


Luutnantti Hjalmar oli siihen aikaan melkeen joka päivä kamreerin
luona, vaikk'ei hän papan eikä mamman mielessä saanut samaa suosiota
kuin asessori Svaning, joka ihan säännöllisesti kerta viikossa
tervehti heitä, puhuakseen kamreerin kanssa Napoleosta ja rouvan
kanssa hyveistä. Annette ei näyttänyt yhtään kiintyvän hänen
kohteliaisuuksiinsa; luutnantti Hjalmarilla oli päättävästi etuoikeus
tuon ihanan tytön sydämessä. Mutta se ei mitenkään häirinnyt asessori
Svaningia, joka hyvin tiesi vanhan sananlaskun totuuden: "Ahkera
voittaa," eikä tuokioksikaan jättänyt tuumaansa näkyvistänsä.

Kuitenkin oli, ei kukaan tiennyt miten, luutnantti Hjalmar tullut
paremmin tutuksi, kuin itse lemmitty; sillä luonnon taipumus on
tutustua ihmisiin, asia, jota ei ole helppo tutkia. Hjalmarilla oli
sitä kykyä suuressa määrässä; sillä mahdoton oli voida pitää niin
rehellistä, vilpitöntä ja kuitenkin kohteliasta luonnonlaatua pois
itsestänsä; täytyi kohdata jo puoli matkalla, tahtoi tahi ei.

Hjalmar rakasti Annettea sangen vilpittömästi, mutta oli jo kauan
sitten huomannut, että hän on pilaantunut lapsi, että hän tarvitsi
kasvattaa uudestaan, jos hän piti itse tuleman onnelliseksi ja tehdä
miehensä samoin; mutta rakkaus toivoo kaikki, miksi ei siis paljon ...
ja Hjalmar siis toivoi että asia olisi helposti tehty.

Mamman puolelta oli vartioiminen joksikin kireä; mutta se ei toki estä
milloinkaan rakastavaa paria toisiansa puhuttelemasta. Sellainen
äitillinen vartioiminen auttaa yhtä vähän kuin varokeinot tarttuvaa
tautia vastaan; rakkaus on kulkutauti ja tarttuvainen, niinkuin
tiedetään, ja hiipii yli saartolinjan.

Niin oli tässäkin tapahtunut, ja Hjalmar ja Annette puhuivat aivan
vakaasti keskenänsä, saatuaan silmänräpäyksenkin loma-ajan ... ja
Hjalmar oli monta kertaa kysynyt, jos hän ei ilmoittaisi kaikkia
vanhuksille; mutta siihen ei Annette suostunut.

"Se ei ole kuitenkaan oikein, rakas Annette; heidän on tietäminen
välimme ja sanominen ajatuksensa. Minä luulen heitä pettäväni, jos
viivytän kauemmin."

"Ei, hyvä rakas Kustaa," kuiskasi tyttö, "älä sitä vielä nyt te'e ...
he voivat hyljätä meidän rukouksemme, ja miten sitten kävisi?"

Vaikk'ei Hjalmar hyväksynyt tätä salaperäistä naimisliittoa, suostui
hän kuitenkin siihen, sillä hän näki miten äärettömästi Annette
rakasti; Annetten jokainen ajatus, jokainen sana, jokainen liikunto oli
hänelle pyhä.

Annette ei ollut tutkinut sydämensä tilaa; mutta jos me, istuessaan
muuanna iltana yksistään sohvalla, seuraamme hänen ajatusjuoksuansa,
näemme sen laadun ja luonteen.

"Hjalmar tahtoo että kaikki tulisi tietyksi ... oi! hän ei käsitä miten
ihanaa on omistaa jotain verrattoman kallista, sitä kenenkään
tietämättä."

"Paitsi sitä niin ... paitsi sitä niin ovat pitkät kihlausajat
kärsimättömiä; tullaan seura-elämään, koko maailma tietää että ollaan
kihloissa; ollaan ikäänkuin pois sysätty heistä kaikista; ei olla
rouva, ei istuta sohvalla, ei saa olla osallinen heidän viisaissa
neuvoissansa eikä jonkun turvattoman olennon kaitsijana ... mutta eipä
olla tyttöjenkään piirissä sama kuin ennen ... entinen luottamus on
kadonnut, kateuskin on vaijennut, sillä kaikesta toivosta on luovuttu
hänen suhteensa, jonka kanssa tuo raukka on kihlauksella yhdistynyt; ei
olla kenenkään muun huomaavaisuuden esine kuin sen, jolle kapine on
lahjoitettu ... ollaan liikatavara, niinkuin sinne muutettu, ei kuulu
sinne eikä kuulu kenellekään. Se on ikävää, tuskauttavaa!"

"Ei, juuri voittojen kulussa, kun puoli maailmaa lepää jalkain juuressa
ja toinen puoli on kuolemaisillaan kateudesta ... juuri kun seisotaan
suuruutensa kukkulalla ... ojennetaan kätensä onnelliselle, ja koko
maailma on sanova: hän tuli onnelliseksi!

"Yhden _voitolla_ on koko nuoruuden elämä loppuva -- äkkinäinen
kuolema saa tulla kukan elämälle; mutta kuihtua seura-elämästä, antaa
voitto-aikakautensa kulua vuosia pitkällä hivutustaudilla, ennenkuin
rouvana alkaa uutta loistavaa kulkua, se on tuskauttavaa ... ei, ei!"

Sellainen oli hänen päättelynsä. Turhamielisyyden, tarpeen viimeisessä
tuokiossa noukkia yleisön ihailemista säilytti hän itseänsä sillä
edellyttämisellä, että rakkaus on sitä pyhempi, mitä enemmän se oli
salattuna.

Tällainen väli oli kestänyt lähes vuoden, kun muuanna iltapäivänä
vanhukset, Annette ja Hjalmar istuivat tavallisuuden mukaan
seurusteluhuoneessa.

Oli pilvinen talvipäivä, taivas riippui harmaana ja raskaana yli
pääkaupungin, jonka takanpiippujen päällä se näytti ikäänkuin lepäävän,
niin raskas oli se ja niin alahalla pilvet ajelehtivat.

Seura oli synkkämielinen; sillä ei Annettekaan ollut tyytyväinen.
Hjalmar oli nimittäin lujasti päättänyt ensi tilaisuudessa ilmoittaa
kaikki vanhemmille, ja se oli Annetten mielestä enemmän kuin
tottelemattomuus. Kamreeri rouvinensa olivat tavallisessa
mielentilassa, joka ei ollut erinomaisen hauska, ja Hjalmar mietti
miten asia oikeastaan onnistuisi; sillä epävakaista on valmistautua
kosioimaan, uhalla että vanhemmat antavat rukkaiset. Ensi alussa ei hän
pitänyt sitä mahdottomana.

Silloin tuli palvelia sisälle ja ilmoitti:

"Katteini Bernhardin rouva."

"Katteini Bernhardin rouva, kuka hän on?" kysyi kamreerin rouva;
"katteini Bernhardin rouva?"

"Vaiti, odota!" virkkoi kamreeri; "ahaa, hän on varmaan leski tuon
Bernhard raukan, joka kuoli useampia vuosia sitten."

"Mitä hän voi tahtoa?" sanoivat molemmat. "Pyydä hän olemaan
tervetullut."

Nyt tuli katteinin rouva sisälle.

On suuresti mieltä masentavaa astua huoneesen, jossa muutamat henkilöt
ovat laskeutuneet aivan mukavasti istuimillensa ja heittävät hätäisiä
silmäyksiä tulijaan. Niin tapahtui tässä. Rouva Bernhard sai astua
esille, ennenkuin kukaan paitsi luutnantti Hjalmar oli hänen
huomaavinansa.

"Minun ei ole kunnia," alkoi rouva Bernhard vanhan tavallisen
käsikirjan mukaan, "minun ei ole kunnia olla tuttu täällä vaikka asun
kadun toisella puolella."

"Vai niin, onko hän katteinin rouva; olkaa hyvä ja istukaa, rouva
kulta," virkkoi rouva Miller, joka mieltyi tuon ihmisraukan ulkonäköön,
vaikka se olikin vaalea ja laihtunut; "istukaa ales!"

"Asiani," pitkitti tullut, "on ainoasti kiittää mamseli Milleriä siitä
hyvyydestä, jota hän osoitti meille viime kevännä, jolloin minä olin
kovin kipeä."

"Minä? Minä en mitään tiedä."

"Niin, hyvä mamselini, jos te ette muista, niin kyllä minä muistan. Te
ostitte meiltä jalomielisesti kaikki kukat... Te teitte sen meitä
auttaaksenne; ja..."

"Ei, todellakin? Ahaa, kenties pukupitoihin; luutnantti Hjalmar muistaa
varmaan Jemtlannin morsiamen?"

"Te olette jalo, kun ette tahdo muistaa hyvää tekoanne, mutta niin se
on; te ette ole kopea, kuten useammat Jumalan avun saaneet... Te olette
itse ollut köyhä lapsi... Mutta, Jumalan tähden, mikä teille tuli ...
te vaalenette."

Annette vaaleni tosiaankin ja hänen huulensa vapisivat liikutuksesta;
hän tyhjensi äkkiä vesilasinsa.

"Kiitoksia, jalo mamseli Miller!"

"Mutta, Herran nähköön, Annette kultani, sinä varmaan pyörryt," virkkoi
rouva Miller huolellisena; "tule, tyttöseni, ja mene huoneesesi."

Tuo hyvä mummo tarttui tytön käsivarteen ja meni.

"Mutta, hyvä katteinin rouva," alkoi kamreeri, "ilahuttava oli tutustua
kanssanne, mutta kun Annette on tyttäremme ... meidän oma tyttäremme,
ja me tunnustamme hänen siksi, niin teidän vanhat historianne eivät
oikeastaan kuulu tänne."

"Hyvä herra kamreeri!..."

"Niin, kun sanottu on, ne eivät kuulu tänne, koska ne täytyvät
liikuttaa lastamme. Jos minä, esimerkiksi, tahtoisin muistuttaa teitä,
rouva kulta..."

"Mistä, minä luulen etten minä mistään niin vaalenisi tahi pahaksuisi."

Säyseä kamreeri oli nyt vihastunut ja sanoi: "Jos minä esimerkiksi
muistuttaisin teitä, hyvä rouva kulta, hra miesvainajastanne, jonka
minä näin köyhyydessä ja kurjuudessa ... hulttio toimissansa, huono
puoliso..."

"Ei, herra kamreeri, niin ei hän milloinkaan ollut," virkkoi rouva
arvoisasti; "mutta sellainen kun hän oli, ei silmänräpäykseksikään ole
tullut mieleeni hävetä häntä, sillä hän oli _minun mieheni_, hän, jolle
olin luvannut rakkautta myötä- ja vastoinkäymisessä."

Katteinin rouva meni pois niiaten.

"Eikö ole suupalttia kansaa, tuo väki? Kun hänen miehensä oli
virkamies, luulee hän olevansa oikeutettu sanomaan meille tyhmyyksiä.
Eikö se ole kauhistavaa, herra luutnantti, peräti kauhistavaa?"

Kamreeri kiirehti tyttärensä luokse ja Hjalmar jäi niin muodoin
yksinänsä. Hänen kasvonsa olivat silloin synkät, kuin taivas. Hän meni
ikkunaan ja silmäili yli kadun.

Miten erilaiset olivat nämä molemmat perheet: täällä oli ihana tyttö
kaikilla etuisuuksilla, mitä taisi toivoa itsellensä, ja kuitenkaan ei
milloinkaan tyytyväinen, ei milloinkaan oikein iloinen ... tyttö, jolla
luuli olevan suuren ihanuuden tunteen, mutta joka tuli kipeäksi,
muistutettua että hän oli köyhä lapsi. Ja tuolla toisella puolella
vaimo, joka jalolla itsetunnolla puolusti miestänsä, ja tytär, mikä
auttaakseen äitiänsä kerta vapisten seisoi etuhuoneessa ulkopuolella
tuon onnellisen asuntoa.

Hjalmar oli niin ikään kuullut useampia kertomuksia Annetten
lapseksisottamisesta, yhden toistansa kummallisemman, mutta hän ei
ollut niihin kiintynyt; hän ei pitänyt erittäin tärkeänä, mistä
Annetten syntyperä johtui, kun hän vaan oli hyvä tyttö. "Hänen täytyy
tehdä selko itsestänsä," sanoi hän miettien, "hän on minulle aivan
käsittämätön."

Sen päätöksen tehtyään hän meni.

Seuraavana päivänä oli hänellä olevinaan asiaa katteinin rouvalle. Hän
toivoi ettei hän ollut tyynni tarkasti katsellut häntä, ja että hän oli
ollut liiaksi liikutettu tunteaksensa hänet, kun kirkkaan päivän
valossa meni häntä tervehtimään.

Hänen veti sinne selittämätön sääliväisyyden tunne; sillä hän oli kaksi
kertaa kohdannut samassa paikassa tuon pienen perheen jäsenet, ja
molemmin kerroin oli heitä köyhyytensä tähden poljettu.

Hän meni siis ylös synkkiä kivirappuja, mutta pysähtyi ylimmäisillä
astuimilla, kun takaperin tuli ovessa vastaansa mies, joka kumartaen
sanoi:

"Niin, se pitää tapahtuman, hyvä rouva kulta, niin kyllä, vaikka halot
ovat nyt tähän aikaan kalliita. Hm, vai niin," pitkitti mies,
käännyttyään ympäri ja tunnettuaan Hjalmarin. "Suokaa anteeksi! Hm,
sepä oli oikein hauskaa. Herra ei taida tuntea minua; mutta minä olen
sama, joka olin luonanne sapelin kanssa, josta sain maksun. Nimeni on
Löfstedt ja asun täällä alhaalla kartanossa."

"Vai niin. Onko rouva, joka neuloo hattuja, sisällä?" kysyi Hjalmar,
päästäkseen tutustansa.

"Onpa niinkin, se oli hän, joka rahaa tarvitsi, se oli hän; mutta nyt
on hän taas terve."

Hjalmar tunkeutui ystävällisen halonhakkaajan sivuitse, joka näytti
olevan iloinen tuttavuuden uudistamisesta, ja astui huoneesen.

Pikainen puna levisi rouva Bernhardin vaaleille kasvoille, vastaan
ottaissaan niin harvinaisen vieraan, kuin herrasmiehen. Hän kuuli
Löfstedtin puheen ja oli hämillään aineesta.

Hjalmar toki lievitti hänen neuvottomuuttansa. Hän tahtoi, sanoi hän,
lahjoittaa äitillensä hatun ja oli kuullut rouva Bernhardin tekevän
niitä tarkalla kauneuden aistilla.

"Minä teen tavallisesti ainoastaan tilaamalla muotikauppioille, jotka
antavat minun neuloa," sanoi hän, "mutta minä tahdon koettaa
ymmärrykseni mukaan".

Tuo kunnioitettava vieras vietiin sisälle, niin ettei Dora nähnyt ken
hän oli.

"Tahdotte kenties nähdä kokeita," sanoi rouva. "Dora, tuo sisälle ne
kolme hattua, jotka ovat oikealla."

Muuan silmänräpäys sen jälkeen tuli Dora, tuon keveän mutta laajan
kuorman sälyttämänä.

Tyttö-poloinen muuttui kuin "tippuva veri," nähtyään suojelijansa. Hän
katseli alas ja niiasi tavallista syvempään, sillä jollain tavalla
tahtoi hän osoittaa kiitollisuuttansa.

Hjalmar ei ollut mitään huomaavanansa; hän katseli hattuja ja tilasi
niistä yhden.

Niin kävi hän tervehtimässä köyhää perhettä ja, merkillistä kyllä,
hänelle näytti melkeen mukavammalta tuo pieni, siisti vierashuone, kuin
kaikki komeat kamarit kamreerin kerroksessa.

Köyhällä upsierilla, ja niin oli Hjalmar, on ensi silmänräpäyksestä
alkain oma mielikuvituksensa ihmisellisestä onnesta ja perheellisestä
autuudesta. Hän ei voi milloinkaan aatella tulevaisuudesta (edellyttäen
että hän on eräässä maarykmentissä), näkevänsä tuon loistavan
taulun perässä punaiseksi maalattua päärakennusta kuninkaallisen
sota-hallituskunnan kaavanmukaisilla ulkonurkilla, se tahtoo sanoa
katteinin virkataloa. Siellä on hänen parain toivonsa, korkein
päämaalinsa -- enin mitä hän voi itselleen uneksia. Ja niin vähäisissä
huoneissa hyväntahtoinen katteinin rouva, joka hoitaa talouttansa ja on
sydämellisesti iloinen, kun saa tulla johonkin kemuihin, joita
toimitetaan leirissä oloaikana.

Hjalmar rakasti virkaansa liiaksi paljon, voidakseen siitä pois
päästäksensä tahi laskeutuakseen lepoon, niinkuin sanotaan, ja
elääkseen vaimonsa rahoilla; siihen hän oli kopea ja ylenmäärin
tarkkatuntoinen, kun oikeutensa tulivat kysymykseen. Hän mietti, jota
useat eivät välitä, ettei mies omista vaimonsa varallisuutta ellei
hänellä ole kykyä kartuttaa sitä yhtä paljon. Sanalla sanoen, hän ei
ajatellut Annettea hänen rahainsa takia.

"Se vierashuone," mietti hän itseksensä, "näytti minusta muodostetuksi
sellaisen asunnon mukaan katteinin virkatalossa."




PITKÄMATKAINEN TERVEHDYS.


Annette säpsähti kun Hjalmar muuan päivä sen jälkeen astui huoneesen.
Hän istui syvissä keskusteluissa äitinsä kanssa. Hänen silmänsä olivat
itkeneet, koko ulkomuotonsa muuttunut. Jotain arkaa ja samalla
surettavaa näkyi hänen olossansa; ne muutoin ihanat, puhuvat silmät
hehkuivat. Hän ei ollut itsensä kaltainen. Hän kääntyi pois Hjalmarin
lähestyessä, tervehti hätäisesti ja meni jonkin tekosyyn varjossa ulos.

"Annette raukka pelästyi muuanna iltana," virkkoi rouva vihdoin; "oi --
niin te tiedätte jo kaikki -- hän on todellakin köyhän perheen tytär
Norrlannista; me olemme ottaneet hänen omaksi lapseksemme."

"Niin, minä tiedän, mutta miksi hän sitä häpeää?"

"Te voitte helposti huomata, hyvä Hjalmar ... te suotte anteeksi kun
niin sanon, sillä Annette on antanut minun ymmärtää ... ja tällaisissa
asianhaaroissa ei minulla ole mitään vastustettavaa. Mutta, mitä te
arvelette, nyt ovat hänen äitinsä ja veljensä tulleet tänne ... isä on,
Jumalan kiitos, kuollut... Mutta hänen äitinsä ja veljensä ovat,"
toisti rouva, kun Hjalmar ei näyttänyt tahtovan vastata; "ja, Jumalani,
ne ovat aivan mukaumattomia. Raukka Annette kultani! -- Te voitte hyvin
kuvailla itsellenne," alkoi taas rouva, kun Hjalmar ei tahtonut
yhdistyä huudahduksiin eikä vastauksiin, "nyt voitte kuvailla
itsellemme miltä äiti näyttää: hyvänluontoinen, huonosti
vaatetettu, siivoton talonpoikais-ihminen, joka tulee tänne koko
_kahdeksankymmentä_ peninkulmaa tervehtimään tuota tyttö raukkaa. Hän
tahtoi nähdä häntä ennen kuolemaansa, ja... Jumalani, voittehan
kuvitella itsellenne ... missä Annette taitaa alkaa ja lopettaa hänen
kanssansa? Hän asettautui pitämään puhetta, hänen tulisi aina muka
pitää Jumala silmäinsä edessä, joka kuului niinkuin me emme olisi
tyttöä hyvästi kasvattaneet. Ja Jumala tietää, jos äidin rakkaus ja
siunaus tekee hyvää lapselle, niin olen minä hartaasti, sydämellisesti
ja vilpittömästi rakastanut häntä kuin omaa lastani, vaikk'en
minä alussa oikein hyväksynyt Millerin tuumia. Mutta hän on
tullut lapseksemme ja on liittynyt meihin niin hellästi, niin
sydämellisesti... Mutta nyt tulee äiti pitämään kauniin puheen.
Luonnollisesti ei Annette voinut uskoa muuta kuin että äiti tahtoi
nauttia meidän hyvinvointia; ja kun on välttämätön niin pian kuin
mahdollista päästä niistä molemmista, äitistä ja veljestä, joka on
pitkä, sangen säädyllinen talonpojan renki, ei muu ollaksensa, niin
tahtoi Annette antaa mummolle vähän rahaa ja pyysi hänen ei puhumaan
mitään oloista. Sehän oli luonnollisin maailmassa."

"Suokaa anteeksi, rouva kulta, sitä minä en katso luonnollisimmaksi
maailmassa," muistutti Hjalmar.

"Miten niin? Pitikö hänen lankeaman äitinsä kaulaan ja kiittävän
häntä? ... mistä? Mutta tapahtuipa enemmänkin; mummo alkoi itkeä ja
pitämään hälinätä, ja veli nauroi katkerasti, otti äitinsä käteen ja
sanoi: Anua, tunnetkos taas puulusikan. -- Ja niin ne menivät."

"Ja Annette ei ole jälleen heitä nähnyt?"

"Ei, ei; mutta hänen täytyy nähdä. Me olemme lähettäneet sanan että he
tulisivat tänne; mutta veli on vastannut että Annalla ei enää ole äitiä
eikä äitillä Annettea... Ja tyttö raukka on toivotonna. Mitä meidän on
tekeminen? Jos Miller tämän tietäisi ... mutta hän on, Jumalan kiitos,
maalla ... niin ei kävisi laisinkaan hyvin; hän ei suvaitse muita
viittauksia, kuin että Annette on meidän todellinen tyttäremme."

"Erinomaista; mutta mitä pahaa siinä on että äiti on köyhä; vaikkapa
hän olisi köyhä siitä sivistyksen muodostakin, jonka me katsomme
parhaaksi! Niin, vaikkapa vanhempani olisimme langenneita olentoja ...
ovat ne kuitenkin minun vanhempani, ja velvollisuuteni on tunnustaa ne
siksi, vaikka en taidakkaan ilahuttaa, lohduttaa ja auttaa niitä."

"Te ette siis hyväksy Annettea?"

"En, minä en voi hyväksyä."

"Sitten ette häntä rakastakkaan niin suuresti, kuin hän luulee."

"Oi, hyvä rouva, juuri sentähden, kun minä rakastan häntä niin paljon,
tahtoisin minä että hän olisi tunnustanut ja niinkuin sanoitte,
syleillyt äiti-raukkaansa. Ei tavaroilla ja kullalla eikä kaiken
maailman jaloudella tulla äitiksi, vaan se ostetaan silloin, kun
leikitään ymmärtämättömän lapsen kanssa ja ilahutetaan itsiään sen
ensimäisellä naurulla."

"Siinä olette oikeassa," huokasi kamreerin rouva, muistaessaan oman
Annettensa, "siinä olette oikeassa; mutta tyttö raukka on kuitenkin
lohdutonna; hän luulee joutuvansa lauluksi kaupungissa ja ... minä
pelkään että niin tapahtuu."

"No mitä vielä?" Voipiko kaupunki sanoa muuta, kuin että Annettella on
köyhä äiti, joka tahtoi nähdä häntä ennen kuolemaansa? Se tulee puheen
aineeksi, se on tosi, mutta sen voi Annette tehdä vahingottomaksi. Ei
kukaan tarvitse hävetä vanhempiansa, paitsi hän, joka vaipuu niitä
alemmaksi; joka korkenee niitä ylemmäksi, voi rehellisesti tunnustaa:
Niin, vanhempani ovat köyhät, vieläpä viallisetkin, mutta minä en saa
niitä tuomita."

"Tosi, aivan tosi; mutta ... kuitenkin, saamme nähdä mitä aika
vaikuttaa."

Annettella oli kamarissansa kovin raskas hetki; oli taistelu lapsen
sydämen vaiston ja väärän sivistyksen välillä ylivallasta. Se oli
kilpailu metsien suhinan jo valhettelevain hyvien iloisten
soittokappalten välillä, kumpi niistä häiritsisi äänellään toisensa. Se
oli taistelu, jonka loppupäätös oli melkeen ennalta tietty. Jokainen
huonekalu tuossa kauniissa kamarissa, jokainen poimu ikkunaverhoissa,
kirkas kuvastin ja kimeltelevät kristallit, kaikki tukivat järkeä, joka
koko yhdentoista vuoden ajan hyväksyi määrätyn, mutta kenties väärän
suunnan.

Annette ei ymmärtänyt kuin kristitty korottautua yli kohtalonsa ja
rakkauden ja tottelevaisuuden voitonmerkki otsassansa, Jumalan nimessä,
seurata sisällisesti varoittavaa ääntä -- hän tahtoi voittaa kuin
pakanallinen Aspasia ihanuudellansa, kenties myös älyllänsä, jota tuo
mairitteleva joukko oli saattanut hänen ylen korkeaksi arvaamaan. Hän
arvosteli ihmisiä väärin nurjasti sivistyneitten esimerkistä, joita hän
oli kohdannut -- ja niitäkin väärin, sillä ne eivät olleet niin
typeriä, kuin ne hänen oikkujansa alinomaa noudattaen hänelle
näyttivät, ja taistelu hänen sydämessään päättyi niin, että hän vaiensi
tunnon äänen ja totteli turhuuden. Hän oli päättänyt niin vähän huomion
nostamalla kuin mahdollista poistaa äitinsä luotaan, sillä hän ei
voinut kauhutta ajatella, että ystävänsä kuiskaisivat: "hänen äitinsä,
kerjäläisakka, on ollut täällä."

Annette tuumaili kamreerin rouvan kanssa, joka hyvin huomasi Hjalmarin
sanain totuuden, mutta kuitenkin piti itsensä liiaksi loukatuksi vanhan
"Sakarin muorin" äkkinäisestä ilmaantumisesta ja oli mielestänsä
huvitettu, kun Annette yksistään kuului hänelle; sillä se on usein
hyväsydämisten vaimojen heikkous, että he tahtovat olla _kaikki_
toiselle olennolle, äiti, sisar, ystävä; mutta vaativat takaisin ettei
heidän ystävällänsä ja sielunheimolaisellansa saisi olla koko maan
päällä ketään toista, jolle hän antaisi luottamuksen.

Ja kun, niinkuin nyt tässä, vanhempi nainen tahtoo olla kaikki kaikissa
nuoremmalle, niin johtuu siitä että nuori ystävä, tytär, ei saa
kannattaa ajatusta, ei toivoa, johon ei vanhempi ystävä, äiti, möisi
suostua ... ja niin teki hän sillä tavallisella seurauksella, että
pilasi rakkaansa.

Sellaiset ystävyysliitot katkeavat tavallisesti äkkiä, rakkauden väliin
tullessa; sillä sitten ei enää totella ystävän älykästä neuvoa. Ystävä
katsoo aina ihailtavasta joukosta juuri sen, joka tuskin voi riistää
häneltä entistä etuisuuttansa, ja tämä tulee sitten lemmikiksensä,
samalla kun tuo nuori ystävä ei taida suvaita häntä. Silloin ilmestyy
erimielisyys ... ja niin oli nyt tapahtunut rouvan ja Annetten kesken
asessori Svaningin suhteen.

Annetten luottamus äitiinsä ja rakkaus Hjalmariin harmitti hyvää
kamreerin rouvaa, sillä Annette rakasti niin muodoin jotain toista,
kuin häntä itseänsä, ja hän olisi tunnossaan nuhdellut tyttöä
kiittämättömyydestä, jos ei kohtaus äitin kanssa olisi häntä
miellyttänyt.

Hänen rakkautensa oli repinyt kaikkein vahvimmat luonnon siteet eikä
ollut siis mitään pelättävänä, vaikkapa Annette tahtoisikin rakastaa
Hjalmaria, joka kuitenkin oli tyhmyys, kun Svaning, sanottiin hänestä
muutoin mitä tahansa, kumminkin oli oikea järjellisesti ja kestävästi
tekemään vaimon onnelliseksi.

Kaikesta siitä huolivatta oli kamreerin rouva sydämellisesti hyvä,
oikein jalo ihminen, jonka itsekkyys oli peittynyt niin rakkauteen ja
hyvyyteen, että hän itse vähimmin huomasi sen lepäävän kaikkein muiden
uhrauksiensa pohjalla. Hänen vihansa oli heikkous ... ja heikkous on
anteeksi annettava.

Kamreeri sai nyt tiedon toisesta onnettomuudesta, joka pian tapahtui,
että Annetten köyhä äiti oli tullut, eikä siis ollut kylliksi katteinin
rouvan onnettomassa kiitoksessa.

Kamreeri vihastui, sillä hän oli heikko, ja sentähden kiukustui aina
kun joku haitta ilmaantui, hän ryhtyi asiaan, ja miten hän sitä
toimittikin, tuli äiti muuanna iltana kamreerin luokse ja sai koko
tunnin olla yksistään tyttärensä kanssa.

"Sinä et ole siis unhottanut, et kokonaan unhottanut minua?" sanoi äiti
kyynelsilmin ja kysyen.

"Ei, äiti, ei, tietysti ei, äiti kulta," oli Annetten vastaus noukkien
samalla neuvotonna avattua laatikkoa, "tietysti ei; mutta äiti mahtaa
ymmärtää ettei kamreeri suostu..."

"No no, lapseni! en minä tahdo estää sinun onneasi, halveksikoot
kernaasti minua, kun sinä vaan olet onnellinen ja iloinen; mutta sinä
et voi, ethän sinä taida halveksia äitiäsi?"

Annette tunsi itsensä liikutetuksi.

"Ei, ei, äiti, minä en suinkaan teitä halveksi, ei, sitä en tee, en!
Ei, äiti," hän tarttui mummon käteen, "ei, älkää sitä uskoko, äiti, en
minä ole niin paha ... se olisi ilkeyttä minussa, ei ... ei milloinkaan
ei!"

Äiti piti hienoa kättä kuivuneitten sormiensa välissä, hymyili ja
nyökytti hiljaa päätänsä.

"Niin, minä tiedän sen hyvin, Antti sanoo toista; mutta minä en usko
häntä. Tiedätkös, hän sanoo että sinä olet puulusikka, joka tahdot olla
hopealusikka ja täydyt sentähden kantaa lyijyä sydämessäsi... Tunnetkos
lyijyn painavan sydäntäsi?"

Annette vapisi.

"Ei, sinä et sitä tunne, lapsi; Antti on erehtynyt."

Tyttö tunsi kuitenkin syvästi veljensä sanain totuuden. Hänellä oli
todellakin lyijypaino sydämessä, kun ei hän tahtonut tunnustaa olevansa
unhotetun kansan lapsi ... kun hän tahtoi lainata vaan luuloitellun
arvon loisteen. Sillä ainoastaan on otaksuttu hopea paremmaksi puuta --
totuus on vastakohdassa, puu on välttämättömämpi, hyödyllisempi kuin
hopea; sillä jos metsämme olisivat hopeapuita, paleltuisivat ihmiset
kuoliaaksi eivätkä milloinkaan olisi joutuneet siihen sivistystilaan,
missä nyt ovat.

Annetten mieli tuli enemmän liikutettua, ja äkkiä heittäytyi hän
äitinsä kaulaan ja itki katkerasti.

"Älä itke, lapseni," sanoi äiti ja suuteli tyttärensä valkoista otsaa,
"hyvä Anna kulta, älä itke."

Tuo "Anna," jota hän ei ollut kuullut moneen vuoteen, tyrehytti
kerrassaan tunteitten kuohun; hän irroittui äitinsä käsivarsilta ja
ajatteli: nyt minä olin lapsellinen.

Koko tuo näkö-ala, joka niin äkkiä esiintyi muistojen hämäryydestä,
vaihettui toiseen, saapuvilla olevaan, sen vaatimuksiin, valeluuloihin
ja onneen. Hän vertaili pukuansa, hieno ja köykäinen kuin
pilvenhattara, äitinsä karkeisiin vaatteisiin, valkoista saaliansa
vanhuksen siniraitaiseen kaulaliinaan, sieviä silkkikenkiänsä, jotka
pehmeinä ja notkeina taipuivat soman jalan ympärille, äitinsä
paksuihin, tylppänenäisiin jalkineihin.

Kaikki tuo jäähdytti häntä, ja hän alkoi puhua järjellisesti ja
vakuuttaa äitiänsä, ettei hänen pitänyt olla mistään tietävinänsä eikä
käydä häntä katsomassa. Heidän piti ajatteleman toisiansa; Annette
lupasi kirjoittaa ja kertoa, jos hän joutuisi naimiseen. Viimein
lahjoitti hän äitillensä koko joukon pieniä kaluja, joista mummolle ei
ollut muuta arvoa kuin minkä ne saivat siitä, että antaja oli hänen
ainoa tyttärensä.

Vihdoin meni mummo tuhansittain siunaten tytärtänsä ja niitä,
jotka ottivat hänen lapseksensa. Kamreeri rouvinensa jättivät myös
sydämellisesti hyvästi vanhuksen, joka niin kernaasti ja kiitollisesti
luopui kaikista oikeuksistansa,

"Nyt on Annette minun, ainoastaan minun," sanoi rouva ja syleili
tytärtänsä. "Minä pelkäsin kovasti tätä yhtymistä. Jumalan kiitos että
siitä nyt on päästy. -- Minun täytyy sanoa sinulle," virkkoi rouva,
sitten kuin he olivat jääneet yksinänsä, "että sinun kummallinen
käytöksesi toissa päivänä pakoitti minun sanomaan kaikki Hjalmarille."

"Hjalmarille ... vai niin, hän tuli siis tälläkin kertaa alennukseni
todistajaksi."

"Ei, kaukana siitä, lapseni. Hän paheksui kun et tyttärenä ottanut
vastaan äitiäsi; hän sanoi sen olevan sinun velvollisuutesi."

"Velvollisuuteni! Oi, mamma, se on kuitenkin ankaraa, kun Hjalmar
arvostelee minun tekojani... Muutoin hänen pitäisi tietämän millinen
maailma on ja mitä pilkan esineeksi joutuminen tahtoo sanoa."

"Minä sanoin hänelle aivan niin; mutta hän ei ottanut sitä
ymmärtääksensä, hän pysyi mielipiteessänsä."

"Kenties hän on oikeassa," huokasi Annette ja painoi päänsä käteensä,
"kenties hän on oikeassa."

"Kuitenkin teit sinä mitä voit, ja äitisi erosi iloisena ja
tyytyväisenä sinusta ja meistä. Hän on siveä ihminen, äiti raukkasi."

Annette ei vastannut, vaan huokasi raskaasti, sillä juuri se, että äiti
täydellisesti uhraavalla rakkaudella tyytyi kaikkeen, rasitti häntä
enimmin. Siinä juuri oli -- lyijypaino.

"Mutta, Jumalani, olin melkeen unhottaa, täällä on kutsu huomen illaksi
presidentti K:n luokse. Siellä tulee tanssi, suuri juhla taitaa olla
vapaaherrattaren nimipäivä."

Annette heräsi horroksistansa.

"Pidot presidentti K:lla! Siellä on kai aina loistava seurue. Mitä
mamma vaatetuksestani arvelee?"

"Niin, lapseni ... meidän keskemme, se on meidän keskemme ... kun kutsu
tuli, sanoimme Miller ja minä, sinne pitää pikku Annetten; Annette
poloinen, hän kyllä tarvitsee huvittaa mieltänsä näiden tukalain
päiväin perästä... Ja pappa meni hankkimaan jotain uutta näkemäänsä...
No, lapseni, älä ole utelias, sinä saat nähdä."

Myöhemmällä tuli pappa kalliin reunusteen kanssa kotiin -- ja Annette
unhotti niin sanotun nöyryytensä, äitinsä ja koko maailman tuon upean
lahjan takia.

Kirje reivi Konrad M:lta paroni Kaarlo K:lle.

    Tukholmissa Tammikuulla 18--

Hyvä Kaarlo!

Samalla kun sinä Smålannin korpimetsissä metsästät ja tulet kotiin
illoilla väsyneenä ja lämpöisenä, mutta kuitenkin iloisena, kun on pari
oikeita, tuuman paksupohjasia metsästyssaappaita ... se tahtoo sanoa,
samalla kuu sinä elät raakalaisena siellä alhaalla, huvittelen minä
itseäni sivistyneen miehen elämällä täällä valtakunnan sydämessä,
pääkaupungissa.

Miksi sitä taas nimitetäänkään, mikä se on, jota meidän kunniallinen
entinen kamarineuvos aina halveksien arvostelee -- niin keskikaikkisuus
-- tällä maanvoimalla, joksi sitä kamarineuvos vakuuttaa, on kuitenkin
se hyvä mukanansa, että yhdessä paikassa on kaikki mitä kansa omistaa
-- ainakin kaiken maassa olevan oivallisuuden näytekartta.

Kuitenkin näyttää minusta muhkea pääkaupunki köyhässä maassa aivan kuin
jos näkisin herran, joka ei tunnusta olevansa köyhä lainaavan kauniin
silkki-huopahatun, mikä herättää huomiota. Se onnistui; mutta,
Jumalani, jos katselee läntällään olevia saappaita, rikkinäisiä
hansikkoja ja yleensä koko pukua, niin arvelee että hän olisi voinut
pitää tavallisen lakin ja antanut laittaa saappaitansa; ainakin se
olisi ollut viisaampi teko. Mutta tämä on vaan kamarineuvoksen oppien
huomioita. Tuo kunnon ukko ajatteli aivan toisin siihen aikaan, jolloin
itse asui pääkaupungissa, vaikka hän sitten on joutunut toisiin
mietinnöihin. Kuitenkin on katsominen päästä mihin ihminen kelpaa, ja
pääkaupunki on siis se ohja, jonka mukaan verrataan vaan onni.

Minulla on hauskuutta, hupaisuutta, iloa; täällä on äärettömän paljon
oivallisia ihmisiä, ja voi valita itselleen seuran, jonka kanssa on
yhtätunteinen. Ei ole niinkuin maaseuduilla, varsinkin maassa, jossa
täytyy seurustella niiden kanssa, joihin kohtalo tahtoo meitä sulloa
pitäjissä. Herra Jumala! täytyy -- se juuri vika on.

Sinä et saa sentähden luulla, että minä tahtoisin sanoa sinulle
tyhmyyksiä naapureistasi ja ystävistäsi, joita minun oli ilo nähdä
luonasi ollessani -- ei ensinkään; mutta ei voida kieltää että sinä
teet tarpeesta lain ja laista minkä tahansa, jonka on matkustaminen
sinua ilahuttamaan; sillä sinä olet pakoitettu älyämään pastorin ja
kamarineuvoksen ja pitkän asessorin ja pikkuisen paksun katteinin,
puhumattakaan pastorin rouvasta, kamarineuvoksen tyttäristä, asessorin
rouvasta ja katteinin rouvasta -- huvittaviksi. Parempi kuin on,
niinkuin minulla, vaalioikeus ja vaalivapaus. Se on ainoa vapaus, jota
minä tavoitan, sillä muutoin luulen minä että me olemme kyllä vapaita
tässä maassa.

Jos sinä edes olisit sellainen henkilö, joka siivosti istuisi
kamarissansa, asettelisi korttia, lukisi sanomia ja hoitaisi virkaansa
säädyllisesti ja sievästi, niin olisi toivominen että sinä lukisit
kirjeen loppuun, että ikäänkuin imisit kaikki sen hunajan, jonka se
ehkä sisältäisi. Mutta, valitettavasti, sinä et ole sellainen henkilö;
hyödytön tehtävä on sinulle kirjoittaminen, silla sinä katsot vaan
alkuun ja loppuun ja sanot: hän voi hyvin. Kenties sinä sitten sieltä
ja täältä silmäilet kirjettä, tietääksesi likimäärin sisällön, ja
sitten heität sen paperikoriin ja vastaat siitä _arviolta_, se tahtoo
sanoa, et vastaa mitään, näkeehän selvästi ettet sinä lue kirjettä;
mutta ykskaikki, minä en kirjoita sinulle, vaikka minä kirjoitan
täyteen kirjeeni -- vaan, arvaappas! -- tyynnyttääkseni tunteitteni
kuohua.

Minä olen nähnyt, olen puhunut, olen tanssinut erään tytön kanssa, joka
on ihanin, luontevin, sievin ja miellyttävin kuin minä olen nähnyt.

Ihastuttuani ovat muutamat ystäväni, jotka ovat kokeneita ja säysyjä
katselijoita, tieteellisiä kavalieria, sanoneet minulle että ihmislapsi
-- oi, tahdoin sanoa enkelilapsi, mutta se kuuluu ylituntoiselta -- ei
ole aivan vähän keimaileva. Mutta jos se on keimailua, on todellakin
vahinko, kun kaikki eivät ole sellaisia; niin rakastettava,
lapsellinen, iloinen ja notkea näyttää hän olevan. Minä voin sanoa että
minä olen välistä koettanut malttaa mieltäni ja ajatellut melkeen
samoin, kuin upsierikemuissani tultuani riemastuneeksi: "Nyt sinä,
Conrad, olet varmasti juovuksissa, nyt pitää sinun mennä siivosti
laattiapalkkia myöten, eikä enää juoda." Melkeen niin minä mietin
katsellessani kynttiläruunuja, jotka vilkkuivat korkeudessa, tahi
nähtyäni jonkun herran, mikä otsansa hiessä oli iloinen poika;
mutta kun katsoin hänen päällensä ja hän hymyili ja puolittain
tuttavallisesti, melkeen kuin iloinen lapsi, teki jonkun viattoman
muistutuksen ja antoi minun katsoa kirkkaan heleään silmäpariinsa,
silloin oli aikeeni mennyttä ja sydämeni ei kyennyt kulkemaan järjen
puumaisia laattiapalkkia myöten.

Tuo tyttö on jotain enempi, kuin tavallinen tyttö. Kuvittele itsellesi
enkeli, jonka ensimäiset elämän vaiheet kätkeytyvät hämäryydessä -- hän
on tullut keskuuteen, ei tiedetä mistä, hän on saapunut aivan samoin
kuin enkelit kuvaillaan alttaritauluissamme, pilvestä, ei kukaan tiedä
mistä päin. Nyt on hän kuitenkin upporikkaan miehen tytär, joka on
oikein hupainen henkilö, puhuu valtiollista kehnommin kuin kamarineuvos
siellä alhaalla, mutta pitäytyy aina aikamme historian yhdessä
kappaleessa nimittäin S:t Helenan jättiläisessä; niinpä niin, mutta hän
on kuollut ja kääpiöt ovat nykyajan miehiä.

Vaan kylläksi ukosta -- Jumalan kiitos, hänestä ei juokse
veripisaraakaan tytön suonissa.

Tietty on että hänen epämääräinen syntyperänsä on antanut ainetta
sadoille eri historioille. Muutamat ystävistäni, jotka muutoin tietävät
kaikki, joutuvat aina kiivaasen väitteesen keskustellessaan tätä
asiata, ja todellakin tulistuvat; sanalla sanoen, ne eivät tiedä
mitään. Sillä silloin kun ei oikeastaan mitään tiedetä, tullaan
"_pitkänenäisiksi_" -- anteeksi, kun käytän eräältä veljeltäni
lainattua muotoa. Mahdollista että hän on koketti; kun mietin oikein,
lienee niin, sillä minä pidin häntä tarkasti silmällä koko illan.

Oli nimittäin illallinen presidentti K:lla, jossa minä olen käynyt
vieraissa (hän ja isäni olivat nuoruuden tuttuja) ja nytkin kutsuttiin.

Minä en tarvinnut oikeastansa tuttujeni osviittaa, huomatakseni että
hän hymyili yhtä lapsellisen herttaisesti toisille kuin minullekin;
mutta kuitenkin -- jos se on teeskelyä, niin se on taivaallista
teeskelyä ja pitäisi olla ensimäinen kaikista ihannetaiteista. Ihanain
naisten kujeet, eivätkö ne olisi ihannetaidetta?

Erinomaista kyllä, minä huomasin yhden pulman, jota en taida selittää.
Hän hymyili, niinkuin sanottu on, ja oli suloinen kaikkia kohtaan,
paitsi yhtä; ja hän oli luutnantti Hjalmar, ihan varmaan kaunein mies
koko joukossa, sinun nöyrin palvelijasi siihen luettuna. Minä en ole
milloinkaan nähnyt niin jalosti mieheviä ja samalla leppeitä
kasvonjuonteita, kuin hänellä. Minä join lasillisen hänen kanssansa;
sillä kaikki sanoivat että hän on kelpo mies, kunnollinen virassansa,
reima ja rakastettu kumppani -- kerrassaan sanoen, mies on hyvä. Ja
juuri hänelle ei hän hymyillyt, vaan näytti ikävältä, niin ikävältä
kuin hänen ihanat silmänsä myönnyttivät. Ei Hjalmarillakaan ollut
tavallista kasvon muotoa; hän näytti hyvältä, mutta ei iloiselta.

"No tuhat tulimmaista kun Annette ja Hjalmar ovat kihloissa," kuulin
äänen kuiskaavan takanani; hän oli pitkä kuninkaallinen sihtieri, jota
nimitettiin "kaikkitietäväksi," toista nimeä en kuullut tuolla laihalla
kuviolla. Minä vihastuin mieheen -- sillä Annette ei saa olla
kihloissa, ei siitä syystä että minä aion pyytää hänen kättänsä, vaan
sen takia että tuttavuus kadottaa siten kiihoittavaisuutensa.

Kihlattu tyttö ... ei mikään ole harmittavampaa, edellyttäen että hän
on ihana, vilpas, viehättävä; vaikka hän säilyttäisikin kaikki ne
omaisuudet ja voisi hurmaannuttaa ylen autuaaksi, seitsemänteen
taivaasen, niin tulee tuolla, kas kummaa, haamu väliin, joka sanoo
häntä _sinä_, ja sekaantuu keskusteluun, aivan kuin häntä siinä
tarvittaisiin. Jos hän on taas sitä lajia, joka erkaantuu valittunsa
saatua maailmasta, niin seisotaan siellä ja puserretaan yksi
kohteliaisuus toisensa perästä ja koetetaan olla varan ja tilan mukaan
miellyttäviä -- ihanuus nauraa, mutta se ei ole mitä sanotaan, hän
näyttää taivaalliselta ja -- ajattelee miten kauniit seinäkuvastimet
hän tahtoo huoneesensa ja miten hän ottaa papan ja mamman vastaan ja
kokonaan ihastuttaa heitä viisaudellansa rouvana. Ei, hän ei ole
kihloissa, se on tietty; hän olisi sitten menettänyt puolen arvostansa.

No, mikä tuon kalliuden nimi on? Minä luulen sen unhottaneeni sinulle
sanoa. Niin, minä panen yhteen meidän nimet... Hänen nimensä on yhtä
varmasti Annette Miller, kuin minun

                                                 Konrad M.

    Tukholmissa Helmikuulla 18--

Vastoin luuloani olet lukenut viimeisen kirjeeni; syy on selvä, postin
tullessa oli pyry-ilma ja rakkaan veljen täytyi siis kauniisti istua
kotona.

Minä toivon että nytkin olisi pyrysää, sillä minulla on erinomaisia
asioita kerrottavana.

Minä olin kutsuttu Millerin luokse ja siellä ei ollut Hjalmaria, siis
eivät ne ole kihloissa. Minä olen tuttu Hjalmarin kanssa ja olen noin
sattumalta maininnut Annette Milleriä; mutta tuo mies on viisas mies
tahi aine ei ollenkaan häntä miellytä. Minä uskon jälkimäistä, ja siitä
voin löytää syyn miksi hän on niin kylmä. Annette tuntee luonnossansa
että yhtä turha on hymyillä Hjalmarille, kuin Kustaa ensimäiselle
Ritarihuoneen torilla.

Minä olen nyt tuttu Millerillä ja tahdon tunnustaa totuuden. Minä
rakastan tyttöä äärettömästi; mutta naida häntä se ei koskaan voi
juolahtaa mieleeni. Hän on lumoava; mutta siinä on jotain joka
kuitenkin lykkää minua takaperin, huolimatta kaikesta kokemuksestani --
en tiedä mitä. Jonkinlaista jokapäiväistä on hänessä, jotain valettua,
jotain josta näkee tuhansia samallaisia kuvauksia.

Minä en taida selittää tunteitani muutoin kuin vertauksella.

Ihmisen tulee olla omatapainen kuva itsestänsä, jokainen pitää olla
kuin taiteilijan loihtima muotokuva marmorista, kokonaisuus itseksensä.
Mutta useimmat ovat kuitenkin ainoastaan jäljennöksiä, vartalokuvia
seeveriposliinista [S'Evres, maailman mainio posliinitehdas lähellä
Pariisia] tahi hienoksi poltetusta savesta. Siksi Annette näyttää
minusta lähemmin tutkittua. Jos tahdon nukkekaapin, niin on sellainen
kuva aivan oivallinen asettaa päällimmäiseksi; mutta minä haluan kuvan,
jota joka päivä voin enemmän ihailla, jossa löydän yhä useampia
oivakuntoisuuksia -- enkä onttoa kuorta, joka ei uhoittele häviötä eikä
aikaa.

Annette Miller on huvittava kuin joulukalenteri, hauska katseltavaksi,
mutta ei enempää. Miten tahansa selailee hänen tunne- ja
ajatusvarojansa, tapaa niissä uudestaan vanhoja tuttavuuksia,
sanasolmuja, aatteita, jotka ovat hyviä, mutta tuhannen kertaa
kerrottuja, vaikka ne nyt saavat toisen soinnun, kun hän lausuu ne
pehmeällä, taipuvalla äänen liirityksellä, ja liittää niihin silmäyksen
-- "kuninkaan valtakunnan arvoisen."

Kuitenkin minä olen nyt turvassa siellä ja tervehdän niitä sangen
usein. Minua kohtaan ollaan erinomaisen kohteliaita, ja minä ja Annette
olemme ikäänkuin tehneet äänettömän sopimuksen huvittaa itsiämme
eräällä hyväntahtoisella asessorilla, jonka minä tapaan siellä yhtä
varmasti, kuin vaatehankin tampuurissa.

Tuo säyseä mies on kuitenkin mamman lemmikki, vähäinen henkilö, jota on
lystillinen katsella, vaikka hänellä pitäisi oleman hyvä pää ja
runsaasti kuntoa, sanoo enoni presidentti R.

Mutta tiedätkös miten sellaiset vanhat virkamiehet arvostelevat
ihmisiä: ne katselevat niitä aivan kuin kapineita, eivätkä milloinkaan
puhu muusta kuin heidän käytöllis-soveliaisuudestansa, ikäänkuin ei
suurimmat ja jaloimmat älyniekat olisi olleet epäkäytöllisiä melkeen
kaikissa kohdissa. Tahtoisin nähdä miten Mozart olisi onnistunut
hovioikeudessa rikosasiain pöytäkirjan notariona tahi Göthe
kamarikirjoittajana. Koko maailma tietää että Schiller menestyi
erittäin kehnosti rykmentin haavalääkärinä. Siis ei käyttökelvollisuus
ole mitään minun silmissäni, vaikka se on tarpeellinen.

Käyttökuntoiset ihmiset ovat yhteiskunnon ruoholaji; mutta jos minä
tahdon jonkun luonnon mykistä lapsista ikkunalleni lähelle minua
lemmikikseni, niin otan minä mielukkaammin neriokasvin tahi
sammalruusun, vaikk'ei niistä kumpikaan kelpaa syötäväksi tahi edes
kerinpuikoksi, eivätkä siis voi olla puutarha-heinän tahi solmukauran
arvoisia. Mies voi olla miten tahansa käyttökelvollinen, mutta minä
autan Annettea -- ja meidän on oikein hauska.

Minua suututtaa että hän on papan ja mamman lemmikki. Olen varma että
he mielellään näkisivät Annetten yhdistettynä hänen kanssansa, tuon
uskollisen ystävän, joka aina istuu sohvan ääressä ja puhuu
viisaustiedettä mamman kanssa, niin että siitä on ilo ja riemu. Mies on
varmasti lukenut, niin kauniisti hän puhuu, ja mamma kuuntelee niinkuin
hän olisi Jumalan enkeli. Mutta Annette sekaantuu keskusteluun ja
kiertelee asian suosiolliselle herralle, niin ettei hän lopulla tiedä
mistä on kotoisin, ja sitten kuin hän on saanut eläimen pois
aatteestansa, ryhdyn minä pitämään ajoa; sillä minäkin olen lukenut
kirjan ja kiepun ympäriinsä sanoilla, niin että säikähdytään oppiani.

Mutta huomaatkos: minun hurskauttani ei kunnioiteta; sillä mamma luulee
synniksi rakkaan asessorin tähden, kun hänen on vaikea selvittäytyä
siitä hyve-verkosta, jonka me kudomme hänen ympärillensä.

Kun hän alkaa punnita ihmisen tunteita hiukka painolla ja tahtoo
päättää mikä on oikein tahi väärin, on meillä aina joukko hienoja
aate-selityksiä valmiina ja halomme moraali-rahtuset atoomeiksi
(hiukkeiksi), jotka jokainen eriksensä pitää sitten punnittaman. Hän on
samassa tilaisuudessa kuin poika, jota, marjoja hattuunsa otettuaan,
toinen poika tuuppaa niin, että sisältö menee maahan. Niin tulee hän
mamman luokse koko kortteli täynnä makeimpia ja tuleentuneimpia
perusjohteita, niin että vesi suuhun valahtaa -- ja koko herkku
maistuisi hyvältä ja olisi ratkaistu muutaman tuokion kululla -- vaan
silloin me suvaitsemme ja pakoitamme tuon ihmisraukan noukkimaan
varaston murena murenalta ja tutkimaan jokaisen hiukkeen kultavaakalla.
Se on kuitenkin huvia.

Sanalla sanoen, tyttö on miellyttävä, tosiaankin miellyttävä olento,
vaikka hän kaikkien johteiden mukaan on seeveriposliininen vartalokuva,
ontto, kova, kylmä, mutta kuitenkin ainoastaan valelma.

    Tukholmissa Marraskuulla 18--

Niinmuodoin, veljeni, alat sinä huomata minun kirjeitäni -- se
miellyttää minua, ja niihin vastaaminen -- se ilahuttaa minua.

Kaikki on vanhallansa; mutta, mutta että hyvän ystäväni, luutnantti
Jalmarin, on nuori, iloinen ja huvittava reivi heittänyt syrjään
kauniin, rikkaan ja miellyttävän tytön luota, josta puhuin edellisessä
kirjeessäni, ei taidakkaan olla aivan paikallansa.

Mies on palannut -- kaupunkiin. Tuo kunnon poika on ollut poissa
kokonaista kuusi viikkoa, juuri minun voittoaikani, ja nyt tulee hän
takaisin ja astuu sisään aivan harmittavasti huolettomana.

Näyttääpä ettei hän silmänräpäykseksikään olisi joutunut siihen, että
sellainen mies kuin minä voisi olla hänelle vaarallinen. Muutoin hän ei
voisi niin lujamielisellä jäykkyydellä katsella miten ystävällisesti
minä seurustelen tytön kanssa, ja miten nähtävällä etuoikeudella hän
kohtelee minua. Mies on kunnon ihminen ja sydän oikealla paikalla,
mutta taipumusta luulevaisuuteen taitaa hän kuitenkin puuttua.

Hän on siis todellinen pohjoismaalainen, ei pisaraakaan laavaa (joksi
sitä sanotaan) hänen suonissansa. Se kummastuttaa minua samalla kun se
närkästyttää; sillä se on verraton huomaamattomuus, kun köyhä
luutnantti uskaltaa luulla itsellänsä olevan varman sijan tytön
sydämessä, ettei jotenkin varakas luutnantti ja sen lisäksi reivi ja
todellakin, tunnustakaamme se, nuori mies, jolla on sellainen hieno
käytös ja -- vaan kylläksi siitä, nuori mies, jolla on koko joukko
satunnaisia etuisuuksia, ei voisi astua hänen sijaansa. Hänen täytyy se
tajuta -- kunniani vaatii että hän oivaltaa vaaransa.

Jumala tietää että minä eilen tein parastani ja puhuin melkeen
yksinomaisesti Annetten kanssa. Niinkuin näytti, tähystivät sekä hänen
että minun silmät uhria. Annetten täytyi kuitenkin varoa, että Hjalmar
pahaksuu meidän tuttavuuttamme, sillä välistä, ollessani paraillaan
ilahuttava, huomasin minä miten hänen kauniit silmänsä olivat häneen
kiinnitetyt, ja vasta sitten kuin esitelmäni loistekohta oli sivuitse,
tuli hymyily -- tuo enkelin-lainen naurahdus.

Minä huomasin että hänen sydämensä on vähän pilalla, niin ettei se
käsitä eikä tunne ennenkuin jonkun ajan perästä. Se on harmittavaa,
aivan samoin kuin tahdoin vanhan tätini suurella messinkitussarilla
harjoitella. Välistä se toisti paikalla; mutta joskus nykäistään
jänteesen -- ei mitään! nykäistään uudestaan -- mahdotonta! mennään
matkoihinsa, ei maksa vaivaa; mutta neljännestunnin perästä alkaa se
tykyttää ja vastata kysymykseen.

Jotenkin noin oli minun ja Annetten väli, sillä kaikki
kohteliaisuuteni, liehakoitsemiseni, oikkuni olivat ainoastaan
riittävät saamaan tytön vastauksen -- sisäkoneiston soimaan, niin että
kuurot sen kuulisivat.

Ja kuitenkin on hän paljon ystävällisempi minua kohtaan kuin häntä, ja
näyttäisi pitävän minua kuin veljeänsä; mutta puhuessaan Hjalmarin
kanssa on käytös kankea, jokapäiväinen, vieläpä karttava. Minä olen
kamreerin perheen, rouvan ja herran, lemmitty, vaikk'ei siitä ole juuri
suurta kunniaa mukanansa, sillä asessori Svaning litteän rintansa
kanssa on niinikään lemmitty, kuitenkin sillä eroituksella, että minä
olen vaan tavallansa ihminen, mutta hän melkeen pyhimys. Oi, jos minä
kuitenkin saisin nähdä tuon ruman pyhimyksen katumusta harjoittavan
munkin tavalla seisovan pilarin päässä maan ja taivaan välillä -- hän
on tarpeeton kumpaankin paikkaan. Sinä, sydämeni ainoa uskottu --
enempi joku toinen kerta.




SUORAMIELISYYS.


"Sinä olet vaiti," sanoi Annette luutnantti Hjalmarille, sillä rouva
oli jättänyt ne muutamaksi tuokioksi yksinänsä.

"Niin, Annette; oletkos huomannut että minä jonkun ajan olen ollut
vaiti?"

"Sen kyllä olen huomannut. Kuuleppas, taidotkos asettaa tällaisen
kiinalaisen pelin, muutamia puupaloja, joista voidaan muodostaa ääretön
joukko kuvauksia; kas tässä koko kirja sellaisia kuvioita."

"Annette kulta, sinä et ole kaltaisesi," sanoi uudestaan Hjalmar;
sinäkin olet muuttunut."

"Minä? Ei, Hjalmar, sinä muuttunut olet."

"Ei, minä olen kaltaiseni; mutta, Annette, minä rakastan sinua niin
suuresti, ettei..."

"Näetkös, se on osavasti numero kaksitoista, joka kuvaa veräjätä."

"Älä hyljää minun sanojani, Annette."

"Ei, rakas Hjalmar, sitä en suinkaan tee, mutta voihan olla vähän
häärinää sen ohessa, ei se vahingoita... Sinä pidät siis minusta, siinä
sinä teet hyvin."

"Niin, sen tietää Jumala, sydämellisemmin ja totisemmin, kuin sinä
kenties nyt ymmärrät, ja sentähden..."

"Ei, katsos, minä olen todellakin jotenkin taitava kiinalaisessa
pelissä, näetkös, numeron kolmetoista laskin paikalla uurnaan
jalallensa ... ja sentähden, sanoit sinä?"

"Ja sentähden, Annette, täytyy minun sanoa, että käytöksesi äitiäsi
kohtaan viilsi sydäntäni. Mikä eroittaa sinua hänestä, joka antoi
ensiksi sinulle rakkautta täällä maailmassa, hän joka -- sinä saat
erhettyä miten tahdot -- antaa sinulle viimeisen siunauksensa; mikä
eroittaa sinua hänestä? Satunnaisuus, varallisuus, joka ei ole koottu
sinun ahkeruudellasi, työlläsi, kieltäymyksilläsi, vaan toisten;
sivistys, jonka sattumus on antanut sinulle ja jota paitsi olisit
kenties ollut paremmalla, jalommalla, korkeammalla ihmisyyden asteella
kuin nyt. Sanalla sanoen, on syvästi surettanut minua, luullessani
olevan sinun niin nurjasti sivistynyt, että sinä..."

"Kas tuolla, neljästoistakin numero meni, mutta se oli työläämpi...
Sinä puhuit äiti raukastani, hän on nyt taas matkustanut kotia."

"Äiti raukkasi? Miksi häntä niin nimität?"

Annette katseli ihmetellen kysyjää.

"Niin, miksi sanot sinä 'äiti raukkani.' Minä en katso häntä
surkuteltavaksi kuin yhdessä kohdassa."

"Ei, anteeksi, kahdessa kohdassa, että hän on köyhä ja sivistymätön;
jos yksi voidaan auttaa, joka tapahtuisi, jollei minun -- minun veljeni
joutuisi kerjäläisylpeyteen, niin toista ei voida milloinkaan auttaa."

"Ei, se ei ole hänen onnettomuutensa, vaan ainoastaan -- Annette, minä
puhun sydämellesi suorasti ja rehellisesti -- että hänellä on
kiittämätön, itsekäs tytär."

"Minä olen todellakin sinun ilkeän luontosi esineenä," naurahti
Annette; "mutta sinä et kenties ole maannut hyvästi tahi olet huonolla
tuulella; silloin tullaan tavallisesti erittäin siveelliseksi ja
uskonnolliseksi. Tiedätkös mitä kotilääkärimme sanoi muuanna päivänä?
Et, sitä et sinä tiedä. Niin, me ihmettelimme kun lukuhartauskokouksia
muodostaissa oli yli koko valtakunnan, aina alusta alkain, niiden
ytimenä suutarit ja räätälit. Hän sanoi että se johtui heidän
paikallaan istuvasta elämästänsä; niiden täytyi, jos jonkunkaan, tulla
haaveksivaksi ja rangaistusta pelkääväksi, sillä ne ovat kaikki
raskasmielisyyteen taipuvaisia. Sinun täytyy liikkua enempi. Ei, ei,
Kustaa, älä niin minua katsele," sanoi hän, kun ei saanut vastausta,
"älä niin minua katsele ... se tekee sydämeeni kipeätä, kovasti
kipeätä.

"Kiitoksia. Annette, sinulla on siis sydän," sanoi Hjalmar lempeästi.
"Miten siis taidat olla niin kova? Vastaa, Annette, miksi, miksi olet
siis sellainen, miksi et tottele varoittavaa ääntä?"

Annette katseli alespäin; hän ei vastannut, mutta äkkiä juoksi pari
kyyneltä ales ruusun punaisia poskia myöten.

"Olenko minä siis niin häijy, Hjalmar, sano, olenko min häijy?"

"Et, Annette; mutta et tahdo kuulla hyvää sydäntäsi. Seuraa luontoasi
... sen täytyy jalostua eikä huonontua sivistyksestä. Sen tulee onnessa
ylentyä eikä alentua."

"Hjalmar, sinä suot siis minulle anteeksi," pitkitti hän. "Tiedätkös,
kun viimeksi puhuin äitini kanssa, tuntui minulle niinkuin nyt, aivan
kuin nyt. Oi! minä rakastin häntä sydämmellisesti, muistaessani miten
pienenä sain leikitellä hänen vokkinsa kanssa, miten hän opetti minua
kehräämään, kutomaankin, senmukaan kuin voimani myönsivät... Hän opetti
mitä taisi, nyt aivan hyödyttömiä oppeja."

Hjalmar hymyili.

"Ei mikään taito, hyvä Annette, ole hyödytöntä."

"Niin, se on sinun mielenjohteesi, Hjalmar, mutta ei minun... Mutta
siitä kylliksi, minä rakastan sydämellisesti äitiäni, ilkeää
veljeänikin, tuota häijyä ihmistä, joka vertaa minua puulusikkaan ...
mutta koko elämäni eroittaa minun hänestä. Usko minua, vaikeata on
tuntea itsensä pois asemastansa -- ja minä en vielä ole kesyttynyt
rikkaitten saleihin. Köyhyyden riemuja, Hjalmar, en milloinkaan voi
unhottaa."

"Mitä siis?"

"Niin, katsos, nyt tarvitsee olla koko maailma ja kaikki mitä siinä
on tarjolla, että jollain tavalla ... jollain lajilla, Hjalmar,
ilahuttaisi minua. Toisin oli ennen: silloin kasvoi keltaisia kukkia
soilla keväisin, koivut puhkesivat lehtiin ja sinä et voi käsittää
miten minä olin iloinen, nähdessäni pienet lehdet oksissa, joiden
sisällä minä istuin. Siellä kasvoi punaisia neilikoita hiedassa, siellä
lauloivat varpuset puissa... Oi, miten se oli hupaista! Ja kun ei siinä
ollut kylliksi, niin tiesin hyvästi mitä mummo useasti kertoi, että
Näkki asui koskessa ja soitti kultakielellä ja että tunturissa, joka
riippui jyrkkänä Joutsenveden sivulla, oli kulta- ja kalliskivisiä
pilarisalia; sanalla sanoen kaikki, kaikki oli arvokasta, kuviteltua,
mutta iloni ei ollut kuvittelua."

"Annette, tämän hetken perästä en milloinkaan enää epäile sinun
sydäntäsi," virkkoi Hjalmar, "mutta kun se on niin lapsimielinen, miten
voit sinä..."

"Sysätä kaiken tämän pois itsestäni," liitti tyttö lempeällä hymyllä.
"Niin, minun lapsuuteni muistot ovat niinkuin nykyinen äitini ja hänen
tyttönsä. Kukaan ei saa hänen läheisyydessänsä puhua tytöstänsä, hän
harmistuu siitä, tuntee itsensä loukatuksi -- miksi, Hjalmar?"

"Siksi että tyttö on hänen rakkain omaisuutensa."

"Niin, niin se on... Ei kukaan saa puhua rakkaimmasta, jollei sitä voi
palkita, tahi se on solvaus."

Samassa silmänräpäyksessä tuli kamreerin rouva, katuen, kun oli
jättänyt tytön niin kauaksi yksistään Hjalmarin kanssa. Hän oli
nimittäin ollut jonkin ajan omituinen, joka rouvan käsityksen mukaan ei
ollut muuta, kuin että hän oli tullut mustasukkaiseksi reivi M:lle;
sillä naisväki ei tavallisesti milloinkaan voi käsittää muunlaisia
tyytymättömyyden syitä.




MIETINNÖITÄ.


"No, tyttöseni," virkkoi äiti Hjalmarin kauemmaksi mentyä, "sinä olet
surullisen näköinen. Tein kovin yksinkertaisesti, ollessani ulkona niin
kauan, mutta minun täytyi puhua useain henkilöitten kanssa; sillä me
vietämme papan syntymäpäivän juhlallisesti, ja sentähden täytyy jotain
tehdä. Minä toivon että pappa menee vähäksi aikaa maalle, ja sillä
aikaa voi koristelija ja tapisieraaja tehdä työnsä. Niiden kanssa minä
puhuin. No?"

"Ei mitään, hyvä mamma," sanoi Annette ja katsoi ales työhönsä,
päärlyompelus uudenaikaiseen kellon-nauhaan, jota oli niin varavalta
otettu, että näytti aiotun rautatiellä käytettäväksi kippunnan painojen
nostamista varten, vähäisen kellon soittamisen verosta.

"Ei mitään? Mutta, lapseni, kyllä minä ymmärrän."

"Mitä sitten, mamma?"

"Niin, se voi olla oikein hänen mielestänsä; hän on niin kireä
siveysopin saarnaaja toisista, että minä oikeastaan alan epäillä hänen
uskollisuuttansa sinuun ... meistä hän ei laisinkaan huoli. Tiedätkös?
hän sanoi papalle päin silmiä, että Napoleon oli hirmuvaltias, mitä
sinä arvelet?"

"Sanoiko hän niin? Se oli hänen luonteensa mukaista. Mamma kulta, hän
sanoo aina mitä miettii."

"Se voi olla sama mitä hän ajattelee, sillä enemmän sivistyneet miehet,
en tahdo nimittää sydämet, ajattelevat aivan toisin. Pappa on niin
valistunut ja kunniallinen ihminen että..."

"Niin, mutta Hjalmar tarkoittaa hyvää."

"Mutta, palaitakseni aineesen," toisti äiti pilkallisesti nauraen. "Hän
ei vaan aikone kaksintaistelua reivin kanssa?"

"Reivi M:n kanssa?"

"Niin, lapseni. Hän, joka on niin vilpitön, sanoi kai olevansa
mustasukkainen; sen on jok'ikinen ihminen nähnyt, joka tahtoo huomata,
että tuo hyväntahtoinen Hjalmar..."

"Ei, mamma," virkkoi Annette; mutta salaman nopeudella lensi ajatus
hänen sielunsa lävitse: "hän ei rakasta minua, sillä silloin häntä
surettaisi reivi M:n täällä olo."

"Sinä sanot ei; mutta, lapsi, se on varma; sillä niin hyvä kuin pappa
onkin, hän tuskin suvaitsi minun katsomaan jotakuta toista ... ja sinä
lasket leikkiä reivin kanssa, hän on sinun apulaisesi kaikissa meidän
pienissä kemuissa, ja nyt perjantaina on hän sinun rakastajasi
näytelmässä ... se on vähäinen kaunis näytelmä."

"Niin, se on tosi, minun täytyy se hyvästi lukea."

"Se on välttämätön, lapsi, sillä huomenna on ensimäinen taistelu; ne
tulevat tänne teelle."

"Ja minä unhotin kutsua tänne Hjalmarin."

"Hänellä ei täällä ole mitään tehtävää, lapseni; hän hämmästyy
nähdessään teaatterin. Onpa hauska katsella, jos ei se käy hänen
sydämellensä, nähtyään reivin jalkaisi edessä."

"Ei (huoaten), ei, mamma, miehet eivät ole nykyaikana sellaisia kuin
mamman nuoruudessa; ne ovat nyt vakavia ja maltteellisia, että..."

"Vakavia ... uhkamielisyyttä olisi, jos Hjalmar tekeytyisi lujaksi;
sillä jos luonteenne eivät ole myötätunteellisia, niin ei muuta
varmempaa, kuin että..."

"Ei, ei, mamma! Minä rakastan Hjalmaria ja ... jos en saa häntä,
niin..."

"Et mene milloinkaan naimiseen?"

"En."

"Sepä jotakin, se on tavallista lörpötystä; koskaan ei saa sanoa 'ei
milloinkaan.'"

"Ei, mamma kulta, älkää puhuko siitä aineesta."

"Ei, Annette. Minä, Jumala sen tietää, en tahdo johdattaa mieltäsi;
mutta tietysti minä älyän, yhtä hyvin kuin toiset, että sinun laisella
tytöllä on oikeus suurempiin toivomuksiin."

"Suurempaa ei voi olla, kuin tulla onnelliseksi rakastettunsa kanssa."

Kamreerin rouva ei tahtonut oikeastaan eroittaa Annettea ja Hjalmaria;
mutta hän ei kuitenkaan voinut olla toivomatta, että Annetten vaali
olisi langennut asessori Svaningia kohtaan joka ei voinut syrjäyttää
häntä itseänsä. Itsekkyys lepää pohjalla hyvänluontoisissakin
ihmisissä.

Kun Annette pääsi itseksensä, vaipui hän, miten viime aikoina useasti
tapahtui, syviin ajatuksiin.

Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut liiaksi vilpitön Hjalmarille.

Kaiken naisellisen kasvatuksen ensimäinen sääntö on, ettei millään
tavalla anna tunteillensa valtaa tahi ilman verukkeitta ja lisäyksittä
ilmaise mitä sydämessä lepää. Tämän ohjeen hän oli rikkonut --
ensimäisen ja viimeisen kuulemansa viisaus säännön -- hän oli ollut
varomaton, hän oli nyt jättänyt Hjalmarille vapaan pääsön sydämeensä,
oli antanut hänelle tilaisuuden milloin hyvänsä satuttaa hellimpään
kohtaan; hän oli siis heittäytynyt hänen mielivaltaansa, tekemättä
edeltäpäin mitään verrallisuutta. Hän ei tuntenut vielä siinä tuokiossa
mitään kohtaa, johon Hjalmaria taitaisi koskettaa, ei mitään, jota hän
voisi käyttää tarpeen tullessa, ei mitään, joka asettaisi heidän
yhtävertaisiksi. Hän oli näyttäytynyt olevansa heikko tyttö; mutta
Hjalmar tyyneydellänsä ja sydämellisyydellänsä esiintyi jalona miehenä.
Peli oli hävitetty. Ja hänen levollisuutensa -- tämä poissa olo
kaikesta varovaisuudesta reivi M. ja toisia perhoisia kohtaan, jotka
liehuivat hänen tyttönsä ympärillä...

"Minä en häntä käsitä," sanoi hän itseksensä, "minä en voi tutkia hänen
omituista luonnettansa. Onko tuo tyyneys luonnollista, tahi onko se
teeskenneltyä?

"Kenties hän vaan otti aineeksensa, saadakseen selville miten suuri
valta hänellä on minun ylitseni. Koko keskustelu taisi olla koetus."

Tämä ajatus valloitti häntä yhä enemmän. Hän luuli huomaavansa, että
hän teki väärin itseänsä vastaan että hänelläkin oli oikeus tutkia
häntä -- nähdä häntä heikkona. Sitten tahtoi hän langeta Hjalmarin
kaulaan ja sanoa: Jumalan kiitos, sinä et ole minua lujempi, jalompi ja
parempi... Muutoin Jumala tietää miten meille käy.

"Mutta," toisti hän kauan tutkittuaan ainetta, "mutta minulla ei
olekaan oikeastaan aikaa sitä nyt miettiä. Minun näyttö-osani, minun
näyttö-osani! Muistanhan paremmin luettuani illalla ennen nukkumistani,
ja paikalla herättyäni kerron läksyn.

"Se tulee kuitenkin kummalliseksi tilaksi armaalle Hjalmarilleni, kun
näkee minun ja reivi M:n puhuvan rakkaudesta keskenämme. Jos minä
olisin hänen sijassansa, tulisin vähän levottomaksi. Mutta hän ...
kyllä kai, olen vakuutettu ettei se häntä vähääkään liikuta  -- ei
vähintäkään, kun vaan saa minun ja rah...

"Hyi, Annette! Mistä se ajatus tuli? ... se ikäänkuin kohosi manalasta
sieluun. Ei, ei, siinä hän on viaton; ei kukaan voi olla omaa voittoa
pyytämättömämpi kuin hän.

"Oi! jos toki olisin köyhä, ei niin synkkä ajatus voisi lentää
sieluuni; nyt vaivaa se alituisesti minua. Hän on köyhä, minä rikas...
Raukka, kurja, viheliäinen Annette, joka et tiedä mitä sinun pitäisi
ajatella, joka rakastat paljon ja lakkaamatta näet aaveen seisovan
meidän välillämme."




SYNTYMÄPÄIVÄ.


"Äärettömän luonnikasta," virkkoi neuvosmiehen rouva K., "äärettömän
luonnikasta! Näyttää että tämän järjestäjällä on kauneudenaistia."

"Niin, asessori Svaning, ja nuori reivi M. auttoivat minua aatteissa,"
sanoi kamreerin rouva. "Onnistuminen ilahuttaa minua suuresti."

"Äärettömästi onnistunut, ihanata!" sanoi koko seura ikäänkuin
yhdyslaulussa.

"Eikö kamreeri tiedä tästä mitään?"

"Ei. Niin ainakin luulen."

"Ja kaikki on voinut niin hiljaisesti tapahtua."

"Mieheni on ollut maalla muutamia päiviä eikä muistanut
syntymäpäiväänsä, ennenkuin minä hänelle siitä huomautin ja mainitsin,
että minä tavallisuuden mukaan kutsuin muutamia ystäviä. Se onkin
tärkeä päivä, mieheni täyttää kuusikymmentä vuotta."

"Siltä ei hän todellakaan vielä näytä."

"Kamreeri on tavattoman notkea iällensä; minä olisin arvannut
viidenkymmenen vanhaksi."

"Niin, tuskin siksi."

"Useat ovat viidenkymmenen vanhoina oikeita ukkoja."

Näin keskustellen lisääntyi joka silmänräpäys seura.

"Kun Miller ei tietänyt muuta kuin että minä kutsuin tänne vaan
joitakuita läheisimpiä ystäviäni, niin kehoitin minä ja Annette
menemään häntä huvimatkalle vaunuilla Eläintarhaan. Hän
 aikoi jäädä kotiin, sillä hän ei tahtonut olla epäkohtelias, mutta
minä vakuutin hänelle ettei tulla ennen kuin teen juonnin aikaan, ja
ukkoni matkusti."

"Viaton petos," virkkoi oikeusneuvoksen rouva, jolla olivat terävät
harmaat silmät ja niuha luonne.

"Se on maksanut kauniit rahat," kuiskasi hän eräälle rouvalle, jolla
oli samettinen pääpuku; kauniit rovot, mutta..."

"Mutta?"

"Niin, tahdoin sanoa, Miller peri kaikki mitä hän omistaa; hän sai sen,
niin sanoakseni, ilmasta."

"Mitä mä kuulen, eikö hän olekaan rikas omasta ansiostansa."

"Niin, sillä tavalla. Totta tosiaan, minä muistan Millerin naimattomana
miehenä ja jonkunlaisena kirjurina eli sellaisena ... hän on
kirjoittanut puhtaaksi monta arkkia miesvainajalleni ... maksolla."

"Voiko se olla mahdollista?"

"Mahdollista! Niin todellisesti kuin minä sanon."

"Mutta mistä rahat tulivat?"

"Niin, minä luulen että se oli joku isän orpana, tahi mikä hän oli,
joka kuoli, ja Miller oli lähin perillinen. Muutamain lasten holhooja,
joilla oli perintö-oikeus, laiminlöi määrärajan."

"Herra nähköön, sellainen hotikko."

"Joko hotikko tahi tahdolla ... siitä ollaan erimielisiä; mutta minä en
muista niin tarkasti."

"Ei saada nähdä päivän ruhtinatarta," kuiskasi muuan vähäinen, lihavan
pyöreä, hiukan mulkosilmäinen rouva, joka istui oikeusneuvoksen rouvan
toisella puolella.

"Päivän ruhtinatarta, se tahtoo sanoa..."

"Niin, Annette. Hän nyt kai niinkuin tavallisesti asetetaan kaikkein
etummaiseksi."

"Ohoh, ei hän mahtane lentää korkeammalle toisia tyttöjä," sanoi rouva
oikeusneuvos ja katsoi sukkelamaisesti samettipäähineistä rouvaa, kun
pyöreäsilmäisellä rouvalla oli kaksi tytärtä seurassa.

"Jopa jotakin," alkoi pieni rouva. "Minä en tiedä mitään tilaisuutta,
jolloin ei Annette ottaisi ensi sijaa, niinkuin se olisi hänelle
syntyperäistä."

"Syntymä on todella jotenkin epäselvä," huomautti rouva oikeusneuvos.

"Niin arvelee vähän jokainen, mutta rikkaus tasoittaa kaikki suhteet."

"Sanotaan, keskemme puhuen, että nuori reivi M..."

"Eipä niin, hän on luutnantti Hjalmar."

"Ei, suokaa anteeksi, hän on asessori ... asessori... Mikä onkaan hänen
nimensä. Hän on alhaisesta kansasta, mutta mies, joka tahtoo yletä."

"Svaning!"

"Niin, jotain vesilintumaista se oli."

"Vai niin, hän."

"Ei, reivillä on..."

"Voisiko uskoa hänen sinne asti itsensä unhottaneeksi?"

"Hän on nuori ja verkko kehrätty taitavasti."

"Mutta hänen äitinsä on elossa, ja hän on kopea, viisas ja rikas
myönnyttääksensä jotain sellaista; paitsi sitä on nuori reivi sangen
ymmärtäväinen."

"Hän tanssi molempain tyttöjeni kanssa viimeisessä unhottumattomassa
juhlatilassa. Hän on ollut sota-oppilaskumppani meidän pojan kanssa."

"Vai niin. No, mitä sanoivat nuo suloiset tytöt?"

"Niinpä niin, hän on hyvin kohtelias ja miellyttävä nuori mies."

"Mutta merkillistä kyllä, tuolla näemme luutnantti Hjalmarin... Hän ei
ole juhlalla kanssapelaaja. Täällä kai annettanee 'Ensimäinen rakkaus'
niminen näytelmä, ja sitten..."

"Se on niinkuin sanoin: Hjalmarilla ei ole mitään toiveita tässä
huoneessa. Paitsi sitä taitaa tytär katsoa korkeammalle.

"Niin," lisäsi rouva oikeusneuvos, "vahinko kun kuningatar Kristina
evättiin nimittämästä ruhtinoita, sillä siten..."

"Mutta asessori Svaningia kaivataan."

"Ohoh, hän on sotaministeri ja suorittaa luultavasti rakastetun osan."

"Ei, sen toimittaa kai reivi M."

"Reivi M.! Se olisi todellakin suuri kohteliaisuus."

Nyt astui sisään kamreeri, joka äskettäin tuli ulkoa ja äkkiä pukeutui
mustaan hännystakkiinsa.

Vanha mies kumarsi kaikille suunnille, sillä kaikki kiiruhtivat häntä
onnittelemaan syntymäpäivänänsä ja vakuuttamaan, miten liikuttavaa oli
nähdä häntä rivakkaana kuin nuorukainen.

Tuskin loppui tämä hälinä, ennenkuin erään sisähuoneen ovet avattiin,
ja siellä lauloi laulajisto, joka liikutti kamreerin kyyneleihin.
Värssyt oli sepittänyt asessori Svaning, joka taisi kaikkea, ja olivat
aivan lihoitetut mairittelulla kamreerille. Olisipa melkeen luullut,
että joskus olisi maailma ollut hukkumaisillaan, jonka pelasti kamreeri
Miller, että valta-istuin ja alttari oli kukistumisen vaarassa, ja hän
ne jälleen vahvisti; sanalla sanoen, kamreeri pyyhki silmiään
punaisella silkkiliinallansa ja sanoi naapurillensa:

"Se on ylen paljon, se on ylen paljon!" jotka eivät mitään väitelleet.

Tämän herttaisuuden jälkeen aukeni esirippu, kuului pianon ääni ja
pitemmän soittokappaleen loputtua alkoi "Ensimäinen rakkaus," joka
venyi kolmessa näytöksessä, vaikka se tavallisesti näytellään yhdessä.

"Hän on kuitenkin ihastuttava," kuiskuteltiin seurassa, juhlan
ruhtinaan Annetten näyttäytyttyä.

Näytelmä oli tunteellista laatua ja Annette sai siis lukemattomissa
tilaisuuksissa osoittaa taitoansa. Hän kuvaili rakkautta niin hyvästi,
niin suurella totuudella, että jokainen alkoi luulla että reivi M. oli
tuo onnellinen.

"Hän taitaa kääntää silmiänsä," kuiskasi oikeusneuvoksen rouva
läheisellensä, ei kuitenkaan niin matalalla äänellä, ettei Hjalmar
olisi sitä kuullut, joka ahdingossa joutui naisien taakse. "Jotenkin
selvästi näkyy että hän oikoo hänen kahlehtia... Katsoppas vaan, mitkä
liikkeet; voidaanpa sanoa!"

"Minun tyttöni eivät saaneet noin esiintyä," sanoi pyöreäsilmäinen
rouva.

"Hänen maineensa, jos se ei olisi ylen korkealla alhaisen kansan
saavutettavaksi, voisi vahingoittua noin selvästä ja silmin nähtävästä,
noin hyvästi kuvaillusta rakkausnäytelmästä."

Hjalmar kiusaantui kun täytyi kuulla hyväin rouvain arvostelua
Annettesta -- hänestä, jota hän nyt rakasti enempi kuin milloinkaan.
Hän oli laskevinansa sentähden hansikan putoamaan laattialle, niin että
huomattaisiin hänen siellä seisovan; mutta se auttoi vähän, sillä
varmana pidettiin että hän oli onneton rakastaja, että häntä poltti
sukkamielisyys ja mielellään kuunteli (jos hän voi kuulla kuiskutuksia)
että tuo kaunotar kärsi rakkautensa tähden kilpakosijaan.

Annette näytteli osansa kadehdittavasti hyvin, reivi M:n
rakastajattarena. Niin täydellistä ei voitu odottaa, varsinkin kuin
nuori reivi, iloinen ja hyvä mielessänsä, tunteittensa valtaamana
esitti aivan luonnollisesti mikä hän oli, onnellisin ihminen
maailmassa.

Hjalmar ei sitä tarkannut, mutta paljon enemmän silloin kuultua
keskustelua. Se suretti häntä, kun kateus ja pahansuomus purskusi
myrkkyänsä tuon jalon tytön päälle, peitti tomuun lapsiraukan, joka
näytteli niin hyvästi ja kenties ajatteli häntä juuri siinä tuokiossa.

Niin olikin asian laita. Annette ajatteli häntä, ainoastaan häntä,
mutta ei rakkauden lämmöllä, vaan melkeen samallaisella tunteella kuin
tiedemies tehdessään koetta, jonka menestyksestä hän ei ole varma.

Hän tahtoi nähdä eikö Hjalmar osoita vähän tyytymättömyyttä -- jos hän
todellakin katsoi itsensä niin välttämättömän tarpeelliseksi, kuin
tyyneytensä näytti todistavan.

Näytännön loputtua sekaantui seura keskenänsä. Nyt saatiin kuulla että
asessori oli kuiskuttelijana ja istui erään oven takana näytelmäkappale
edessänsä; toiset kaikki olivat näyttäytyneet, jo pukujen ollessa
tavalliset pidettiin ne päällä.

Annetten ei kuitenkaan ollut aivan tavallinen, mutta se vaatetti hänen
oivallisesti, kun oli kallis ja luonteva; vaan se tulikin runsaaksi
aineeksi rouvien huomautuksiin hiljaisuudessa.

Annette ei näyttänyt uneksuvan mitään sellaista; hän oli vielä jotenkin
kokematon maailman arvosteluista, hän oli vaan lapsi ja leijaili
eteenpäin miettimättä että syvyys taisi olla hänen jalkainsa edessä.
Hän ajatteli ainoastaan Hjalmaria ja heitti välistä veitikkamaisia
silmäyksiä häneen, samalla kun hän, viipymättä niinkuin ennen
vastauksen annossa, keskusteli nuoren reivin kanssa.

Hän tanssi Hjalmarinkin kanssa, mutta ei taitanut huomata että hän
olisi millään tavalla tullut loukatuksi tahi olisi häiritty tavallisen
tyynestä ja iloisesta mieli-alastansa.

"Se on kuitenkin erinomaista, vaikka näytän reivi M:lle niin selvästi
etuoikeuden. Hän on joko jäätä tahi voi niin teeskennellä itsensä, tahi
hän pitää minun niin heikkona, että milloin tahansa voi pakoittaa minun
rakastamaan itseänsä."

Kaikki nämä mielijohteet häntä vaivasivat, ja hän jäi vahvaksi
päätöksessänsä, nöyryyttääksensä kopean ritarinsa.

Ilta kului, ja niin paljon hän voitti, että Hjalmar kotiin mentyänsä
kuiskasi:

"Nainen on kuitenkin ihmeellisin olento."




OLKIA KADULLA.


"Mamma, tuolla kadulla on olkia; minä en taitanut käsittää mistä se
johtui, että kuului kuin jokainen vaunu olisi pysähtynyt tälle kadulle,
mutta kun katsoin, niin oli leveä ja paksu olkikerros yli koko kadun."

"Naapurissa on joku kovasti kipeänä, joka ei kärsi jyrinätä. Kuka hän
lienee?"

"Kyllä sen tietää Löfstedt, ja hän sai eilen rahaa halkoja varten, niin
että pian tulee."

Tämä keskustelu rouva Bernhardin ja Doran kesken oli muuanna
syys-aamuna sen komean juhlan jälkeen kamreerilla, josta ennen on
puhuttu.

Hetkisen kuluttua naputettiin ovelle, ja hyvänluontoinen Löfstedt,
tavallisen pukunsa koristamana esiliina edessä, kaikki asianmukaisesti
kuorivärissä, tuli sisälle. Hänen nenänsä ja kasvonsa olivat joksikin
punaiset, sillä kylmä oli ulkona ja hän oli kulkenut "ikuisen ajan,"
niin sanoi hän itseksensä, "jaalojen seassa tuolla alhaalla, tinkimässä
hintoja katteinin rouvalle."

"Eivät ne häpeä tullakseen tuoreitten puitten kanssa tänne, tietääkö
rouva, ne kitisevät ja vikisevät pahemmin kuin vaarnat, rouva kulta.
Niitä pitää köyhän ottaa, hänen; ja jos ostaisi painon jälkeen, ei
sekään olisi parempi, sitten olisi aivan hullusti, kun saisi ostaa
vettä puoliksi... Niin köyhän kanssa menetellään."

"Niin."

"Ja sen minä sanon: olisinko minä kuningas, ajaisin maanpakolaisuuteen
vetisten puitten kanssa tulijat, ja katsokaas, laki olikin vanhaan
aikaan, joka määräsi suuret sakot tammien kaatajille, eikä tuoreitten
koivujen ja mäntyjen hakkaaminenkaan ole parempi."

"Mutta täytyyhän ne hakata niin märkiä kuin ovatkin, rakas Löfstedt,"
naurahteli rouva, joka huomasi että hänen kaikkensa kaikissa, ukko
Löfstedt, oli saanut asian nurin-narin. "Mutta mistä se johtuu että
on..."

"Olkia kadulla, voin ymmärtää?"

"Niin."

"Niinpä oli laitani, kun aamulla avasin luukun ja pistin jalkani ulos,
meni se niin syvälle, etten laisinkaan luullut pohjautuvan. Mitä tuhat
lempoa, sanoin minä, anteeksi, sillä täällä oli vaskenvalajan mies
kanssani; mitä lempoa ... mitä nyt on tekeillä, sanoin minä. En minä
tiedä, sanoi pitkä keljuuttarin Pelle. Etkö sinä tiedä, pitkänokka,
sanoin minä, sinä hoikkasääri, sillä katsokaas, me jaarittelemme niin
keskenämme ja sanomme toisillemme niitä näitä huviksemme; on muutoin
hupaisa mies, tuo keljuuttarin Pelle."

"Ja Löfstedt ei tiedä mitään?"

"Tiedän, sillä asia on niin, että minä sain yhtä ja toista selville,
eikä kukaan muu kuin rikas kamreeri toisella puolella, joka..."

"Onko hän kipeä?"

"Onpa niinkin, hän sai juurikuin halvauksen tois' päivänä, ja sitten on
hän on tullut yhä huonommaksi, niin että hän on mennyttä kalua. Niin
käy rikkaalle kuin köyhällekkin".

"Hän ei ole kuitenkaan vanha; hän oli hyvä ja kohtelias mies".

"No niin, mutta saakelin rikas mies hän oli, ja varustautui isosti,
mutta ei häneltä köyhät mitään saaneet, vaan ilveilijät ja
tapisieraajat ja maalarit ja kultaajat, ja sellaiset. Niinpä niin, hän
oli kohtelias ja rouva myös, ja mamselli samoin, Jumala varjelkoon
niitä, jotka toisin sanovat; mutta kyllä ne viettivät ylellistä elämää
ja oikein, luvalla sanoen, kevytmielistä".

"Ei, rakas Löfstedt".

"Hm, sen mahdan minäkin tietää."

"Hyvä Löfstedt, emme tahdo kuulla teidän kielittelemisiänne".

"Ha ha, se on tosi, minä kielittelen kuin vanha akka, luvalla
sanoen ... rouva älköön pahaksuko... Niin, kamreeri on kipeänä, ja
viisi tohtoria on juossut siellä tän' aamuna, ja palvelija, tuo ketterä
jalka, on juossut itsensä jalattomaksi, edes ja takaisin pullojen ja
purkkien ja kaiken romun kanssa. Niin, se on Jumalan totuus, että
siellä on käynyt viisi lääkäriä, niin ettei viivy kauan ennenkuin tuo
mies on kuollut, sillä katsokaas, sen minä olen aina huomannut, että
kun on niin monta, käy se pikemmin".

"Mutta olihan Löfstedtkin kipeänä viime vuonna ja sanoi: jos tohtoria
ei olisi ollut, niin..."

"Ei, niin minä en sanonut, rouva kulta".

"Sanoitte niin".

"En, minä sanoin: jos ei 'kuolontohtori' ollut, olisin pyyhkäisty pois
kuin koira; mutta Jumala siunatkoon kuolontohtoria, hän on mies, josta
minä pidän niin kauan kuin kipinä on elämää minussa".

"Vai niin, Löfstedt".

"Luuleeko rouva", sanoi Löfstedt, "että minä sen unhotin ... ei, sen
tietää Jumala, kuolontohtori kävi luonani joka päivä, hankki minulle
ruokaa ja juomaa, ja antoi ukko Löfstedtille vähän vaatteitakin,
voimistuttuani niin, että pääsin kävelemään ja läntystämään ulkona; ja
niin lohdutti hän minua, vaikka hän oli harvasanainen, mutta jokainen
sana oli kullan arvoinen. Mutta minä seison ja lörpöttelen enkä muista
mennä pois".

"Niin muodoin kamreerin", sanoi katteinin rouva Löfstedtin pois mentyä,
"huoneessa on surua. Viime vuonna oli meidän vuoromme; mutta Jumala
sovitti kaikki hyväksi, nyt on heidän... Jumala auttakoon niitäkin!"

Puolenpäivän aikaan haravoittiin oljet kadulta, Löfstedtin ennustus oli
käynyt toteen: kamreeri ei enää kuullut maailman meteliä.

       *       *       *       *       *

Päivä sen jälkeen tuli Millerin pulska palvelija katteinin rouvan
luokse ja pyysi häntä tyttärinensä mahdollisen pian heille saapumaan,
sillä tarvittiin apua kaikissa niissä vaatekoristuksissa, jotka
murhehuoneessa piti tehtämän, niiden useissa käytäntö muodoissa, joilla
on se hyöty, että kiinnittävät huomion puoleen ja lievittävät surun
katkeroita hetkiä.

He olivat paikalla valmiit.

Sinne tultuaan osoitettiin he yhteen huoneesen, jossa oikeusneuvoksen
rouva (tunnemme hänen entiseltä) heitä kohtasi.

"Tervetuloa! Minä olen saanut tehtäväkseni pyytää teitä auttamaan
niissä toimissa, joita tarvitaan hautajaisissa. En tiedä syytä, sillä
muutoin olisivat vaatehtijat verhonneet tuolia ja sohvia paremmin, kuin
muutamat naiset."

Hän erkaantui ja jonkun tuokion perästä laskettiin he puoleksi pimiään
huoneesen, sillä lakanat ikkunassa levittivät vaan vähän sisälle valoa.
Siellä kohtasivat he rouvan ja Annetten.

Molemmat olivat suuresti liikutetut, varsinkin tyttö, joka puhumatonna
katseli suorastaan eteensä. Vihdoin heittivät he silmäyksen
sisääntulijoihin, viittasivat Doraa ja ojensivat hänelle äänetönnä
kätensä.

Dora niiasi; hän ei tiennyt mitä piti tekemän.

Oikeusneuvotar oli mennyt edemmäksi.

"Rouvani", sanoi kamreerin rouva heikosti ja hitaasti, ja osoitti
samalla neuvottomuuden merkkejä, "teidän täytyy meitä auttaa."

"Jos taitaisin; mutta minä en osaa vaatettaa huonekaluja,"

"Minä sanon siis kaikki. Mieheni sanoi että jollain tekosyyllä on
antaminen teidän ansaita vähän rahaa. Sinä et voi, sanoi hän, antaa
hänelle mitään, hän ei ota vastaan, mutta anna hänen tehdä työtä."

"Miksi siis kamreeri kuolinpäivänänsä minua esitteli?"

"Niin, kuulkaapas: hän tutki elämäänsä ja huomasi ainoastaan kaksi, te
ja eräs toinen, joille hän oli saattanut murheellisen hetken. Hän käski
minun anomaan teiltä anteeksi hänen rukouksensa tähden."

"Oi! sitä en milloinkaan ajatellut; minä älysin itse miten tyhmästi ja
tunteettomasti silloin käyttäytyin. Voi, ken kerran saisi kuolla kuin
hän, ikäänkuin lapsi, joka nukkuu iltarukouksen aikana."

"Te suotte siis hänelle anteeksi?"

"Suon, suon, sen tietää Jumala, etten ole silmänräpäystäkään häntä
vihannut."

Kamreerin rouva nauroi. "Kiitoksia, rouva Bernhard, kiitoksia,
kiitoksia... Nyt on meidän ajatteleminen mitä tehdä voitte; oikein ...
tyttärenne taitaa ... tehdä valkoisia kukkia ruumiinarkun kanteen
kiinnitettäviksi ... valkoisia kukkia ja valkoinen perhoinen ...
tahdotteko tehdä niin?"

Dora oli syvästi liikutettu, sillä Annette piti vielä hänen kättänsä ja
katseli häntä luopumattomilla silmäyksillä, joissa sädehti jotain
selittämätöntä.

"Tulkaa", sanoi viimein Annette, "tulkaa luokseni, tahdon puhua teidän
kanssanne."

Molemmat tytöt menivät, Dora suuresti ihmetellen kutsua.

Oltuaan yksinänsä, katseli Annette Doran hyvää ja lempeää muotoa,
ikäänkuin urkkiakseen hänen sisimmät ajatuksensa. Äkkiä otti hän hänen
syliinsä, suuteli häntä otsalle ja sanoi surullisesti hymyillen:

"Ja sinua olen voinut kohdella kylmästi... Suo anteeksi, tyttö, kun
olin kopea... Tahdotko tulla ystäväkseni?"

Dora vapisi, mutta ojensi hänelle kätensä.

"Teillä on monta, kuiskasi hän, jotka teitä rakastavat, ja minulla..."

"Sinulla ei yhtään -- ja et tahdokkaan ketään."

"Ei, minulla ei ole muita ystäviä paitsi äitini."

"Sinä pelkäät saadaksesi sellaisen, jonka paikalla kadotat, sinä
pelkäät antaa kukan juurtua sielussasi, kun tiedät että se kenties pian
temmataan juurinensa ylös -- ja repii rikki sydämen".

"Niin", kuiskasi Dora tuskin kuuluvasti.

"No, Dora, anna minun olla ystävänäsi niin kauan; pian, Dora kulta,
huomaat, että sinä olet saanut sisaren, ja sitten jäät minulle".

Dora katseli uutta ystäväänsä muutaman silmänräpäyksen.

"Ei", sanoi hän vihdoin, "ei, ei! _Sinä_ et petä minua ... ei, ei! Minä
olen ja tulen sinun ... tahdon iäisesti olla sinun ystäväsi!"

Molemmat tytöt istuuntuivat pehmeälle sohvalle. Dora luuli häälyvänsä
ilmassa, sillä mamman hatunlastuilla täytetyssä sohvassa ei ollutkaan
ponnittimia.

"Kuuleppas, Dora", toisti Annette, "sinun pitää sanoa minulle yksi
asia".

"Mielelläni."

"Miten työssä voi huvin saada?"

Dora katseli häntä ihmetyksellä.

"Niin, työnteko on hupaista".

"Onko se todellakin hauskaa?"

"On, se on niin".

"No, miten käytit itsesi, ollaksesi vähään tyytyväinen?"

"Oi, Annette kulta, sen ymmärtää itsestänsä".

"No," alkoi Annette ja äänensä vapisi, "sano minulle, Dora?"

"Mitä?"

"Sano minulle..."

"Mitä pitäisi minun sanoman? Sinä vapiset".

"Niin, tiedäthän sinä, miten sopii olla onnellinen kuin sinä, ja
kuitenkin on kaikkein unhottama?"

"Eipä niin, en minä ole unhotettu".

"Jos sinä elät tahi kuolet, ei maailmassa ole ketään, joka iloitsee
tahi murehtii sinua".

"Paitsi mamma, niin".

"Niin, paitsi sinun äitisi".

"Niin on; mutta, Annette kulta, hän suree yksistään niin paljon kuin
tuhannen ruumiinsaatossa kulkevaa ystävää, samoin kun hän iloitsee
tuhannen edestä minulle hyvin käydessä."

"Sinä et kuitenkaan tiedä mitä tahtoo sanoa olla unhotettu -- oikein
unhotettu".

"Se johtuu kai siitä, etten minä milloinkaan unhota".

"Mitä sinä sanot? Etkö sinä voi unhottaa?"

Dora pudisti päätänsä.

"Minä tuskin uskon".

"Onko joku kiintynyt sinun sieluusi niin, että..."

Dora nauroi, vaikka hän oli juhlallisessa mielentilassa.

"No ei, mutta tunnossani tuntuu niinkuin pyytäisin ystäviä, mutta
sysäisin pois luotani vihollisia; vaikka se on tyhmästi sanottu,
minulla ei ole yhtään vihamiehiä".

"Puhu selvästi, Dora".

"Se on helposti puhuttu, pienenä ollessani elimme maalla, minä
leikitsin seudun lasten kanssa, ja minä muistan ne kaikki, nuo pienet
kiltit tytöt; nyt ovat ne suuria piikoja, ja ovat kenties minun
unhottaneet, mutta minä suosin niitä vielä. Sitten tulin vanhemmaksi ja
menin rippikouluun; minä tunnen monta lukukumppaneistani, ja
kohdatessani niitä kadulla nyökkäämme ystävällisesti toisillemme. Ne
palvelevat välistä täällä, välistä siellä kaupungissa; Jumala tietää
miten ne nyt ovat, mutta minä näen totta kuitenkin, että ne kaikki
ilolla tuntevat lukukumppaninsa".

"Minulla ei ole yhtään lukukumppania, sillä minä lu'in kotona ja
ainoastaan yhden kerran julkisesti; minulla ei ole yhtään sellaista
ystävää".

"Se on vahinko, sillä niitä ei milloinkaan unhoteta".

"Mutta, Dora", pitkitti Annette, "sinä olet onnellinen, sinä, joka olet
elänyt unhotettuna ja piiloutuneena, joka ei... Siinä kyllä, Dora,
olethan ystäväni?"

"Olen, sen Jumala tietää".

"Minä olen ollut kopea. Oletkos nähnyt luutnantti Hjalmaria?"

Dora punehtui.

"Olen".

"Milloin?"

"Hän on tervehtinyt meitä pari kertaa ja tilannut hattuja, uskottavasti
meitä auttaaksensa. Kerran lainasi hän meille rahaa mamman ollessa
kauan kipeänä, mutta ei tahtonut ottaa papan sapelia pantiksi. Mutta
sen velan on mamma maksanut", lisäsi tuo tarkkoihin laskuihin totutettu
tyttö.

"Sinä olet siis nähnyt hänen?"

"Olen".

"Sinä tiedät, kenties, että hän pitää täällä seuraa?"

"Tiedän, olen nähnyt hänen tänne kerran tulevan".

"Vai niin, Dora, sinä näit hänen silloin, juuri silloin?"

"Mutta miksi kysyt häntä minulta?"

"Oi, Dora! minulla ei ole keneenkään luottamusta! Muuan siunaus polttaa
päätäni kuin kirous; enkä itseäni voi kehenkään luottaa".

"Kuka siis minä olen?"

"Sinä ... niin, sinä, hyvä lapsi, sinä olet ainoa".

"Siunaus, sanoit sinä?"

"Niin, siunaus".

Tuli pitkä äänettömyys.

"Isäni ollessaan kuolemaisillansa kutsui minun tykönsä ja laski, sanaa
virkkamatta, kätensä päähäni. Hänen oli työläs puhua, hän oli melkeen
mykkä... Viimein hän kuiskasi, tuskin kuuluvasti, mutta minä kuulin
sen: Jumala siunatkoon teitä molempia... Hjalmar on kunniallinen
ihminen ... te'e hänet onnelliseksi, rakasta häntä myötä- ja
vastoinkäymisessä ... myötä- ja vastoinkäymisessä, kuiskasi hän vielä
kerran; mutta hänen kätensä vapisi, ja niin hän nukkui".

"Isän siunaus, Annette, seuraa läpi koko elämän... Rakasta häntä
myötä- ja vastoinkäymisessä".

"Dora, nyt et tietänyt mitä sanoit. Nyt vuodatit sinä kirouksen
ylitseni".

Annette kallistui Doran olkapäälle ja oli kauan aikaa äänetönnä.
Vihdoin oli hän koonnut kylliksi voimaa puhuaksensa.

"Mutta, Dora, se on lopussa ... ikuisesti lopussa, näetkös".

"Lopussa?"

"Niin ja ikuisesti!"

"Mutta..."

"Ei, ei! Jonkun täytyy se tietää, jonkun".

"Äitisi, Annette".

"Ei, ei, ei hän, ei hän; minä en voi, en saa, ei käy laatuun sanoa sitä
äitilleni, ennen kuin paljon on selvitetty, joka ei vielä ole. Ei!..."

"Sano se siis minulle; minä näen että se vaivaa sinua".

"Sydämeni murtuu, jos minä en saa puhua".

"Laske siis kätesi kaulaani ja puhu kaikki. Minä vaikenen
mammallenikin, sillä minä en saa luottamusta pettää."

"Saat kernaasti puhua siitä äitillesi ... hän taitaa lohduttaa minua,
hänkin."

"Jumalan olkoon kiitos siitä!" huudahti Dora, joka todellakin olisi
tuntenut itsensä ahdistetuksi äitiänsä kohtaan.

"Niin, Dora, minä olen ollut ... en tiedä minkälainen ... mutta
vallaton lapsi, huonontunut raukka sielun puolesta. Hjalmar rakasti
minua ja rakastaa kenties vieläkin."

"No, sittehän on kaikki autettu."

"Ei, Dora, sen olen itse estänyt. Kuule vaan. Hjalmar rakasti minua,
mutta hartaammasti, totisemmasti, syvemmästi, kuin minä taisin
käsittää. Hän rakasti minua rakkauden koko luottamuksella. Sitä en minä
ymmärtänyt, minä luulin että hän on kylmä. Minä tahdoin koettaa eikö
hän tulisi mustasukkaiseksi."

"Silloin et ollut kohtelias."

"En, minä olin ilkeä, sydämmetön. Minä valitsin nuoren reivi M:n
koetukseksi; minä näyttäytyin erinomaisen kohteliaaksi häntä kohtaan,
puhuin ainoastaan hänen kanssansa, pidin häntä tuttavanani meidän
pienissä kemuissa; sanalla sanoen, minä tahdoin että Hjalmarin piti se
huomata ja harmistua, mutta niin ei käynyt."

"No, se ei ollut ihme, kun hän luotti sinuun ja uskoi sinua, juurikuin
Jumalala."

"Niin, se on selvä, vaikka minä en sitä silloin huomannut. Vielä
enempi, jos ei tämä auta, mietin minä, niin täydyn lisätä hairaustani
siksi kunnes hän tuntee. Minä yhdistin huomiollisuuteeni reiviä kohtaan
kylmyyden Hjalmarille. Hän näki minun erinomaiseksi, mutta se ei
tahtonut häntä liikuttaa. Sen sijaan -- uskottavasti, nyt sen näen
pelastaaksensa mainettani, jonka panin alttiksi -- ilmoitti hän
rakkautensa isälleni. Muutamain vastaväitteitten perästä suostui hyvä,
rakastettava isäni kaikkeen. Silloin pyysi Hjalmar että kihlaus piti
ilmoitettaman. Nyt vasta sanoi isäni minulle, että hän tietää kaikki.
Minä huomasin itseni loukatuksi, sillä Hjalmar ei ollut minulle mitään
ilmoittanut, mutta siihen en suonut hänelle koskaan tilaisuutta. Miksi
muutoin tahtoi hän kihlauksen tapahtuvaksi kuin sitoakseen minua...
Minä en milloinkaan ole suvainnut minkäänlaisia siteitä. No niin, minä
sanoin _ei_."

"No, mutta tuo kaikki ei ole niin vaarallista!"

"Sillä välin ei äitini taitanut salata asessori Svaningilta, että
Hjalmar pitäisi tulla miehekseni. Hän oli tuntenut meidän välimme,
mutta ei milloinkaan hyväksynyt; ja hän luuli ettei pappa suostuisi.
Nyt ei hän tehnyt niin ... mutta äitini sai kuitenkin tietää
Svaningilta (kenties sanoma oli kulkenut toista tietä, sitä en käsitä)
että Hjalmarin varat olivat hävinneet, että hän oli haastettu oikeuteen
ja valmis velkavankeuteen pantavaksi. Tämän puhui hän isälleni, joka
pahaksui sitä kovasti, mutta myös minullekin, josta jouduin epätoivoon.
Nyt olin huomaavinani syyn miksi Hjalmar tahtoi minun itseensä
sidotuksi, miksi hän oli niin tyven minun jäykkyyteni tähden; sanalla
sanoen, minä halveksuin häntä.

"Minä en unhota milloinkaan kun hän muuanna päivänä tuli luokseni ja
tapasi minun yksinäni. Hän tuli tyyneenä kuin tavallisesti ja katsoi
sieluuni rehellisillä, uskollisilla, sinisillä silmillänsä. Minä
kauhistuin... Taisiko sellainen silmäpari niin valhetella? taisiko
itsekkyys niin silmäillä. Olin hämmästynyt, melkeen mielipuoli.

"Te tahdotte ilmoittaa kihlauksemme, sanoin minä; no hyvä, minä en sitä
tahdo.

"Minä tirkistin hänen sinisiin silmiinsä uhkamielisenä kuin lapsi
aurinkoa ... mutta minä näin kuitenkin hänen silmäinsä sisälle."

"No, sinä et kuitenkaan häntä uskonut."

"Uskoin, minä uskoin häntä, mutta vihasin häntä siitä syystä, kun
täydyin uskoa, ja luulin itselläni olevan noitasormuksen, pimeyden
kahleilla sidottuna, ja minä ajattelin: eikö sinulla ole voimaa
pudistaa se pois itsestäsi, ja...

"Minulla oli hänen antamansa sormus, vähäinen kalvoinsormus se vaan
oli, yksinkertainen, mutta tehty hänen hiuksistansa; lukon hän oli itse
valmistanut, taiteellisesti piirretty punaiseen ja valkoiseen raakkuun,
jonka hän oli somistanut kukan muotoiseksi; sen otin minä käteeni ja
ojensin hänelle.

"Hän vaaleni.

"Sen katsoin minä pahaksi omatunnoksi.

"Silloin puhkesi myrsky valloilleen sielussani; kuin unissa käviä
avoinsilmin ja kuitenkin näkemättä, syöksin minä itseni ikuiseen
katumukseen.

"Tässä on -- sanoin minä, ainakin luulen niin sanoneeni -- tässä on
lahjanne, ottakaa se takaisin, minä en sitä tahdo.

"Hän alkoi pyytää että minä malttaisin mieleni.

"Se kiihoitti minua vielä enemmän.

"Sinä kohtelet minua kuin lasta, sanoin minä ja tätä ennen kuin
kauppatavaraa. Sinä tunnet rakkauden sydämessäsi... Miten monta tuhatta
riksiä sinä tahdot, että minä pääsisin näkemästä pettäjätä?

"Hjalmar muuttui kuolemanvaaleaksi... Minä pelästyin häntä. Hänen
muutoin lempeät silmänsä hehkuivat, hänen valkoiset huulensa vapisivat,
hän hoipertui takaperin. Vihdoin hän rohkaisi itsensä, tempasi
suonenvedon tapaisesti kättäni ja sanoi: Annette, se on siis
iankaikkisesti lopussa -- minä en voi tehdä sinua köyhäksi...

"Minä olin kallistanut pääni sohvan kulmaa vasten. Kun taas katsoin
ylös, oli Hjalmar poissa ja lamppu paloi siinä yksinänsä ja valaisi
tuskauttavaa huonetta.

"Muuan päivä sen jälkeen oli hän matkustanut pois ja pian sittemmin
sairastui isäni. Minä en ole tapausta puhunut kenellekään.

"Ja isäni, hyvä, jalo isäni, siunasi meitä viimeisellä hetkellänsä."

"Mutta," alkoi Dora, "jos minä olisin sinun sijassasi, vaikk'en ymmärrä
oikein asiata, niin kirjoittaisin minä Hjalmarille ja pyytäisin
kauniisti anteeksi ... hän ei mahtane olla kivestä."

"Ei, ei. Sitä en voi."

"Sinä olet ylen kopea, Annette; mutta sinä olet käyttäynyt kovin
tyhmästi, ja silloin."

"Silloin on anteeksi anominen."

"Niin, langeta kauniisti jalkain juureen. Sin'et voi uskoa miten
suloiselta tuntuu vikansa tunnustaminen. Sitten tulee Hjalmar takaisin,
niin, sen hän tekee ja niin on taas kaikki hyvästi."

"Uskotko sinä sen?"

"Uskon, sen minä uskon, todellakin, jos Hjalmar on niin rehellinen
mies, kuin minä hänen kuvittelen."

Dora pitkitti vielä rauhoittaen ja lohduttaen, ja se onnistui; mutta
Annette melkeen jumaloitsi uutta ystäväänsä; sillä hän taisi niin
lohduttaa, niin rehellisesti ja vilpittömästi keksiä keinon, kuin
ainoastaan lapsi voi sen keksiä.

       *       *       *       *       *

"Se on kuitenkin lievityksemme elämässä ja kuolemassa, kun näemme
jälleen toisemme," virkkoi asessori Svaning kamreerin rouvalle. Se aika
tulee me

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/25679