Gutenberg · e01.org
Cover of Kapteenin tytär
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 24863

Kapteenin tytär

by Aleksandr Sergeevich Pushkin · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2008
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    Teille aina nöyrä orpo parka

    Maria Mironov".

    Luettuani tämän kirjeen olin vähällä tulla hulluksi. Minä läksin kaupunkiin, armottomasti kannustaen hevostani. Tiellä koettelin keksiä jos jotakin keinoa, pelastaakseni tyttö parkaa, mutta en voinut keksiä mitään. Tultuani kaupunkiin, menin heti kohta kenraalin luo ja syöksyin hänen kamariinsa.

    Kenraali käveli edes takaisin huoneessaan, poltellen merenvahaista piippuaan. Nähtyään minut, hän pysähtyi. Ulkonäköni kaiketi hämmästytti häntä; hän kysyi osaa-ottavasti, mikä oli syynä minun äkilliseen ilmaumiseeni.

    • "Teidän ylhäisyytenne", sanoin hänelle; "minä tulen teidän luoksenne

    kuin oman isäni; Jumalan tähden älkää hylätkö pyyntöäni: asia koskee koko elämäni onnea".

    • "Mitä nyt?" kysyi ukko hämmästyen. "Mitä minun pitää tehdä? Puhu!"
    • "Teidän ylhäisyytenne, antakaa minulle komppania sotamiehiä ja

    viisikymmentä kasakkaa ja päästäkää minut puhdistamaan Belogorin linnaa".

    Kenraali katsoi minuun tarkasti, luullen kai minun tulleen hulluksi (ja tuskinpa hän niin aivan väärässä olikaan).

    • "Mitenkä? Puhdistaako Belogorin linnaa?" sanoi hän viimein.
    • "Minä takaan, että se onnistuu", vastasin minä kiihkeänä. "Sallikaa

    vaan minun mennä".

    • "Ei maar, nuori mies", sanoi hän, päätään pyöritellen. "Kun on näin

    pitkä distanssi, niin vihollinen saattaa helposti katkaista teidän kommunikationinne strategillisen pääpunktin kanssa ja voittaa teidät kokonaan. Katkaista kommunikationi..."

    Minä säikähdin, huomattuani hänen kiintyneen sotaselityksiin, ja kiirehdin keskeyttämään hänet.

    • "Kapteeni Mironovin tyttäreltä", sanoin, "olen vast'ikään saanut

    kirjeen; hän pyytää apua. Shvabrin pakoittaa häntä tulemaan vaimoksensa".

    • "Tosiaankin! Oh, tuo Shvabrin on oikein suuri Schelm (lurjus), ja

    jos hän puuttuu käsiini, niin käsken tuomita hänet 24:ssä tunnissa, ja me ammumme hänet linnan rinta-varustuksella! Mutta siksi malttia, malttia!..."

    • "Malttia!" huusin raivoissani. "Hän sillä välin nai Maria

    Ivanovnan!..."

    • "Hoo!" vastasi kenraali. "Se ei ole vaarallista: parempi on hänen

    toistaiseksi olla Shvabrinin vaimona, Shvabrin saattaa suojella häntä; sitten kuin Shvabrin on ammuttu, niin Jumala antaa hänelle toisia sulhasia. Kauniiden leskien ei tarvitse kauan odottaa tyttöinä, se on minä tarkoitan, että nuori leski saa miehen pikemmin kuin tyttö".

    • "Ennen menen kuolemaan", kiljasin vimmastuneena, "ennen kuolen kuin

    annan hänet Shvabrinille!"

    • "Ta-ta-ta!" sanoi ukko. "Nyt minä ymmärrän: sinä, näen mä, olet

    rakastunut Maria Ivanovnaan. No, se on aivan toinen asia. Mies parka!

    Mutta minä en kumminkaan saata antaa sinulle komppaniaa ja 50 kasakkaa.

    Tämä ekspeditioni olisi varomattomuutta; minä en voi ottaa siitä edesvastausta päälleni".

    Minä olin muserrettu; minä jouduin epätoivoon. Äkkiä iski ajatus mieleeni; mikä se oli, sen saa lukija tietää seuraavasta luvusta, kuten vanhat romaanin kirjoittajat sanovat.

    YHDESTOISTA LUKU.

    Rauhaton kylä.

    Oli siihen aikaan jalopeura kylläinen.
    -- "Sä mitä tulet luolahani, poikanen?"
    Hän kysyi lempeästi.

    A. Sumarokov.

    Kenraalin luota läksin kiireesti kortteeriini. Saveljitsh tervehti minua tavallisella murinallaan.

    • "On sinulla vaan halua mennä juopuneitten rosvojen kimppuun! Onkos

    tuo nyt herrasmiehelle sopivaa? Sattuu paha hetki -- olet mennyt mies.

    Enkä minä puhuisikaan, jos tappelisit Turkkilaisten tai Ruotsalaisten kanssa; mutta näistä ei viitsis puhuakaan".

    Minä keskeytin hänet, kysyen, kuinka paljon minulla oli rahaa.

    • "Kyll' on tarpeeksi", vastasi hän tyytyväisenä. "Kyllähän ne

    pahukset nuuskivat joka paikan, mutta sain minä sentään säilöön". Ja ukko otti taskustaan pitkän kudotun kukkaron täynnä hopearahoja.

    • "No, Saveljitsh", sanoin minä; "anna minulle puolet, toisen puolen

    saat itsellesi. Minä lähden Belogorin linnaan".

    • "Voi armas Pietari Andreitsh!" puhui ukko vapisevalla äänellä. "Älä

    kiusaa Jumalaa. Mikä pakko sinulla on lähteä matkaan tämmöisenä aikana, jolloin ei rosvoilta pääse ei niin mihinkään? Sääli sinä edes vanhempiasi, jos et itsestäsi huolikaan. Ja mitä sinä lähdet? Mitä hakemaan? Odota pikkuruisen: tulee sotaväkeä, rosvot otetaan kiinni, silloin saat mennä Jumalan nimeen vaikka minne".

    Päätökseni oli järkähtämätön.

    • "Ei auta enää keskustelut", vastasin ukolle. "Minun täytyy lähteä;

    minä en saata olla lähtemättä. Älä sure, Saveljitsh; Jumala on armollinen, kenties tapaamme vielä toisiamme! Älä nyt ole itara. Osta, mitä tarvitset, vaikka kolminkertaisesta hinnasta. Nämä rahat annan sinulle lahjaksi. Jos ei minua kolmen päivän perästä..."

    • "Mitä nyt haasteletkaan", keskeytti Saveljitsh. "Ettäkö minä

    laskisin sinut yksinäsi! Älä unissakaan semmoista pyydä. Jos olet kerran päättänyt lähteä, niin minä menen myös, vaikka jalkapatikassa, mutta kas sinua vaan en jätä. Mitä minä täällä muurin takana yksinäni tekisin? Olenko minä ihan hullu? En mar, ja sano mitä sanot, mutta sinusta minä en luovu".

    Saveljitshin kanssa ei ollut väittelemistä; minä sallin hänen varustautua matkaan. Puolen tunnin kuluttua nousin hevoseni selkään;

    Saveljitsh oli ilmaiseksi saanut eräältä kaupunkilaiselta laihan, ontuvan hevosen, jota isäntänsä ei enää jaksanut elättää. Niin tulimme kaupungin portille; vahdit päästivät meidät menemään, me läksimme Orenburgista.

    Rupesi hämärtämään. Tieni kulki Berdin kylän ohitse, jossa Pugatshevilla oli asuntonsa. Suora tie oli tukossa; mutta arolla näkyi kaikkialla tuoreita kavion jälkiä. Minä ajoin kovaa ravia. Saveljitsh tuskin jaksoi pysyä perässäni ja alinomaa huuteli minulle:

    • "Älä aja niin kovin! Herran tähden älä aja niin kovin! Eihän tämä

    kirottu koni pysy tuon pitkäkoipisen pahuksen perässä. Ja minnes sitä on kiiru? Olisipa pitoihin matka, niin sitten olisi toinen juttu, mutta suoraa tietähän tämä on surman suuhun... Pietari Andreitsh! Kultainen Pietari Andreitsh ... auta hyvä Jumala! hukkaanhan joutuu lapsi tuolla tavalla!"

    Pian rupesi välkkymään valkeita Berdin kylästä. Me saavuimme kaivoksille, kylän ainoille varustuksille. Saveljitsh pysyttelihe perässä, taukoomatta vaikeroiden. Minä luulin pääseväni onnellisesti kylän ohitse, mutta äkkiä huomasin edessäni viisi talonpoikaa, nuijat kädessä. Nämä olivat Pugatshevin kortteerin etuvartijoita. Meiltä kysyttiin keitä olimme. Tunnussanaa tuntematta aioin ääneti ajaa heidän ohitsensa, mutta he piirittivät minut heti kohta ja yksi heistä tarttui hevoseni suitsiin. Minä tempasin miekkani ja löin häntä päähän; lakki pelasti hänen henkensä, hän horjahti kumminkin ja päästi suitset käsistään.

    Muut pelästyivät ja juoksivat pakoon; tätä hetkeä käytin hyödykseni ja ajaa karautin eteenpäin.

    Lähenevän yön pimeydessä olisinkin saanut vaarat vältetyiksi, mutta äkkiä katsahdin taakseni ja huomasin, ett'ei Saveljitshia ollutkaan perässä. Ukko parka ei ollut päässyt ontuvalla hevosellaan pakoon. Mitä oli tekeminen? Odoteltuani hetkisen, käännyin häntä pelastamaan.

    Kaivosta lähestyessäni kuulin kaukaa melua, huutoja ja Saveljitshin äänen. Minä joudutin hevoseni juoksua ja tapasin uudestaan äsköiset vartijat. Saveljitsh oli heidän keskellänsä. Kiljaisten he syöksivät kimppuuni ja samassa vetivät minut hevosen selästä maahan. Yksi heistä, nähtävästi johtaja, ilmoitti vievänsä meidät heti kohta keisarin luokse ja lisäsi:

    • "Hänellä sitten on valta määrätä: hirtetäänkö teidät koht'sillään,

    vai odotetaanko Jumalan päivää".

    Minä en vastustanut, Saveljitsh noudatti esimerkkiäni, ja niinpä läksivät vartijat juhlallisesti kuljettamaan meitä.

    Kaivoksen yli päästyämme tulimme kylään. Kaikissa tuvissa paloi valkea.

    Huutoa ja melua kuului kaikkialta. Kadulla oli paljo kansaa; mutta pimeässä ei meitä kukaan huomannut eikä tuntenut minussa Orenburgilaista upseeria. Meidät vietiin tien risteyksissä olevaan taloon. Portilla oli muutamia viinatynnyreitä ja kaksi tykkiä.

    • "Täss' on hovi", sanoi yksi talonpojista; "heti kohta ilmoitetaan

    teidät". Hän meni tupaan. Minä katsahdin Saveljitshiin: ukko luki rukouksia, silmiänsä ristien. Pitkän ajan perästä tuli talonpoika takaisin ja sanoi:

    • "Tule, keisari käski tuota upseerin sisään".

    Minä astuin tupaan eli hoviin, joksi sitä talonpojat nimittivät.

    Pöydällä paloi kaksi talikynttilää; seinät oli koristettu kultapaperilla; muutoin oli kaikki niinkuin talonpoikaisessa tuvassa on tavallista: lavitsat, pöytä, katosta nuorassa riippuva pesukannu, naulassa pyyhin, nurkassa hiilikoukku, leveällä uunin arinalla savi-astioita. Pugatshev istui jumalan-kuvain alla, käsi mahtavasti puuskassa. Hänen yllään oli punainen kauhtana ja korkea lakki päässä.

    Hänen lähellään seisoi muutamia hänen päätovereistaan, teeskennellen matelevaa nöyryyttä. Tieto Orenburgilaisen upseerin tulosta oli nähtävästi herättänyt kapinoitsijoissa suuren uteliaisuuden; he olivat päättäneet vastaan ottaa minut hyvin mahtavasti.

    • "Aha, herra upseeri!" sanoi Pugatshev vilkkaasti. "Mitä kuuluu? Mikä

    on asiasi?"

    Minä sanoin olevani omilla asioillani ja että hänen väkensä oli pysäyttänyt minut.

    • "Millä asioilla?" kysyi hän.

    Minä en tiennyt mitä vastata. Pugatshev, luullen, etten minä tahdo ilmoittaa asiaani muitten kuullen, kääntyi seuralaisiinsa ja käski heidän astua ulos. Kaikki tottelivat, paitsi kahta, jotka eivät liikahtaneet paikaltaan.

    • "Puhu rohkeasti näiden kuullen", sanoi Pugatshev; "heiltä en salaa

    mitään".

    Minä vilkasin valakeisarin suosikkeihin. Toisella heistä, joka oli kivulloinen, kyyristynyt ja harmaapartainen ukko, ei ollut mitään merkillistä ulkomuodossaan, paitsi sinistä nauhaa, joka oli kiinnitetty yli rinnan harmaalle takille. Hänen toveriansa sitä vastaan en unohda milloinkaan. Hän oli iso, tukeva ja harteva mies, noin 45 vuoden iässä.

    Sakea punertava parta, harmaat välkkyvät silmät, nenä ilman sieraimia ja punaiset täplät otsassa ja poskilla antoivat sanomattoman oudon lauseen hänen rokon-arpisille, leveille kasvoillensa. Hänen yllään oli punainen paita, kirgisiläinen pitkä-nuttu ja jalassa kasakan roimahousut, Ensimmäinen (niinkuin sittemmin sain tietää) oli karannut korpraali Beloborodov; toinen oli Afanasii Sokolov (liikanimeltänsä Hlopusha) rangaistu pahantekijä, jo kolmasti karannut Siperian kaivoksista. Huolimatta tunteista, jotka yksinomaisesti valtasivat minua, veti tämä seura, johon näin äkkiä olin tullut, suurissa määrin huomiotani puoleensa. Pian saattoi minut taas entiselleni Pugatshevin kysymys:

    • "Puhu: mille asialle läksit Orenburgista?"

    Omituinen ajatus iski mieleeni: minusta näytti, että Sallimus, joka toistamiseen oli saattanut minut Pugatshevin luokse, antoi minulle tilaisuutta aikomukseni toimeenpanemiseen. Minä päätin käyttää sitä hyödykseni ja, ennättämättä oikein punnitakaan päätöstäni, vastasin Pugatsheville:

    • "Olin matkalla Belogorin linnaan, pelastamaan orpoa, jolle tehdään

    pahaa siellä".

    Pugatshevin silmät iskivät tulta.

    • "Kuka minun väestäni uskaltaa tehdä orvolle pahaa?" kiljasi hän.

    "Olkoon hän herra tai narri, hän tuomitaan. Sano, kuka se on?"

    • "Shvabrin se on", vastasin minä. "Hän pitää vankeudessa tyttöä,

    jonka sinä näit pappilassa sairaana, ja tahtoo väkisinkin naida hänet".

    • "Kyllä minä Shvabrinin opetan!" sanoi Pugatshev vihaisesti. "Hän saa

    katua omankäden-oikeuttansa ja pahaa käytöstänsä ihmisiä kohtaan! Minä hirtätän hänet".

    • "Salli minun sanoa sananen", virkkoi Hlopusha käheällä äänellä.

    "Sinä kiirehdit panemaan Shvabrinia linnan päälliköksi ja nyt kiirehdit häntä hirtättämään. Sinä olet jo loukannut kasakoita, panemalla aatelismiehen heidän päällikökseen; älä nyt peloita aatelisia, rangaisten heitä ensimmäisestä syytöksestä".

    • "Ei maksa mokomia sääliä eikä armahtaa", sanoi sininauhainen ukko.

    "Shvabrinia kyllä sopii rangaista, mutta eipä haittaisi tutkistella herra upseeriakin kelpo lailla: millä asialla hän oikeastaan on. Jos hän ei tunnusta sinua keisariksi, niin mitäpäs hän oikeuttakaan sinulta hakisi; jos taasen tunnustaa, niin miksikäs hän tähän päivään saakka on ollut Orenburgissa vihollistesi kanssa? Etköhän käskisi viedä häntä kansliahnoneesen ja virittää siellä valkea; niin vaan minusta näyttää, että hän on Orenburgin päällikköjen lähettämä".

    Vanhan hirtehisen logiiki näytti minusta hyvin vakuuttavalle. Pintaani karmi, ajatellessani kenen käsissä minä olin. Pugatshev huomasi hämmästykseni.

    • "No, herra upseeri?" sanoi hän minulle silmää iskien. "Sotamarskini

    taitaa vaan puhua totta. Mitä arvelet?"

    Pugatshevin leikillisyys rohkaisi minua uudelleen. Tyyneesti vastasin, että olen hänen vallassaan ja että hän saa tehdä minun kanssani mitä tahtoo.

    • "Hyvä", sanoi Pugatshev. "Virkas nyt, millaisessa tilassa teidän

    kaupunkinne on".

    • "Jumalan kiitos", vastasin; "kaikki hyvin."
    • "Vai hyvin?" toisti Pugatshev. "Ja kansa kuolee nälkään!"

    Hän puhui totta, mutta minä, valani mukaan rupesin vakuuttaman, että tuo on perätöntä huhua ja että Orenburgissa on kyllältä muonaa.

    • "Kas niin", puuttui sininauhainen puheesen; "näethän itsekin, että

    hän pettää sinua. Kaikki karkulaiset todistavat yksimielisesti, että Orenburgissa on hätä ja nälkä, että syödään kaatuneita eläimiä, kiittäen, että edes semmoistakaan saavat; ja kumminkin vakuuttaa herra upseeri, että muonaa on kyllältä. Jos hirtätät Shvabrinin, niin hirtätä tämäkin herra samaan puuhun, jott'ei toisen olisi paha mieli".

    Pahuksen sanat saivat nähtävästi Pugatshevin horjumaan. Onneksi rupesi Hlopusha vastustamaan kumppaniansa.

    • "Älähän nyt, Naumitsh!" sanoi hän ukolle. "Aina sinä vaan

    kuristaisit ja leikkaisit. Mikähän sankari sinä oikeastaan olet?

    Itsessäsikään ei enää henkeä pitkälle piisaa. Itsekin haudan partaalla käyt ja toisia vaan työntelet surman suuhun. Vähäkös on verta omalla-tunnollasi?"

    • "Mikäs pyhimys sinä sitten olet?" vastasi Beloborodov. "Mistä se

    sääli sinuun on tullut?"

    • "No niin", vastasi Hlopusha; "syntinen ihminen minäkin olen ja" (hän

    puristi luista nyrkkiänsä ja, vetäen hihansa ylös, paljasti karvaisen kätensä) "on tämäkin käsi vuodattanut paljon kristittyä verta. Mutta minä surmasin vihollisia, enkä vieraita; avonaisella tiellä ja synkässä metsässä, enkä kotona, istuen uunin nurkassa; lingolla ja kirveellä, vaan en ämmän juoruilla".

    Ukko kääntyi pois ja jupisi: "repale-nenä!..."

    • "Mitä höpiset siellä, vanha rujo?" huusi Hlopusha. "Kyllä minä annan

    sinulle repale-neniä; älä huoli, tulee sinunkin aikasi; jahka Jumala suo, saat sinäkin haistaa pihtejä. Mutta varo sillä välin, etten nyhtäisi tuota parran pahaistasi".

    • "Herrat kenraalit!" julisti Pugatshev mahtavasti; "älkää riidelkö!

    Vähät siitä, vaikka kaikkikin Orenburgin koirat nytkisivät saman poikkipuun alla; mutta paha jos omatkin koirat rupeavat hampaitaan toisillensa irvistämään. Sopikaa pois!"

    Hlopusha ja Beloborodov eivät sanoneet sanaakaan, vaan vihaisesti katselivat toisiansa. Minä huomasin välttämättömäksi kääntää toisaalle puheen, joka olisi saattanut päättyä minulle varsin epäedullisella tavalla. Senpä vuoksi kääntyen Pugatsheviin, sanoin hänelle iloisesti:

    • "Niin! Olin vähällä unohtaa kiittää sinua hevosesta ja turkista.

    Ilman sinun apuasi en olisi päässytkään kaupunkiin, vaan olisin paleltunut tielle".

    Vehkeeni onnistui. Pugatshev kävi iloiseksi.

    • "Maksettuna velka kauniin", sanoi hän, iskien silmää. "Kerropas nyt,

    mitä se tyttö sinuun koskee, jota Shvabrin kohtelee pahasti? Kunhan vaan ei olisi tuommoinen sydän käpynen, vai mitä?"

    • "Hän on morsiameni", vastasin, nähtyäni tuulen kääntyneen ja

    pitämättä tarpeellisena salata totuutta.

    • "Morsiamesi, niinkö?" huudahti Pugatshev. "Miks'etkäs ole ennen

    sanonut sitä? Hei, me naitamme teidät ja juomme häissänne!" Kääntyen sitten Beloborodoviin, hän jatkoi: "Kuules, sotamarski! Me ollaan herra upseerin kanssa vanhoja ystäviä, käydäänpäs illalliselle; aamu iltaa viisahampi. Huomenna saamme sitten nähdä, mitä on tehtävä".

    Mielelläni olisin kieltäynyt tästä tarjotusta kunniasta, mutta se ei käynyt laatuun. Kaksi nuorta kasakkatarta, talon isännän tyttäriä, kattoivat pöydän valkoisella liinalla; toivat sitten leipää, kalalientä ja muutamia viina- ja olutpulloja, ja niin olin toistamiseen samassa pöydässä Pugatshevin ja hänen hirveiden kumppaniensa kanssa.

    Mässäämistä, jota minun vastoin tahtoanikin täytyi olla katsomassa, kesti myöhäiseen yöhön. Viimeinkin rupesi päihtymys saamaan valtaa.

    Pugatshev nukkui istualleen, hänen kumppaninsa nousivat ja viittasivat minulle jättämään hänet. Minä läksin ulos heidän kanssaan. Hlopushan käskystä vei vartija minut kansliahuoneesen, jossa tapasin Saveljitshin ja jonne meidät jätettiin lukon taakse. Ukko oli niin hämmästynyt kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut, ettei kysynyt minulta mitään. Hän pani maata pimeässä ja kauan aikaa vielä huokaili ja voivotteli; viimein rupesi hän kuorsaamaan. Minä vaivuin ajatuksiini, jotka eivät sallineet minun silmäänikään ummistaa koko yössä.

    Aamulla tultiin minua kutsumaan Pugatshevin luo. Minä läksin. Hänen portillansa seisoi kuomi, jonka eteen oli valjastettu kolme tatarilaista hevosta. Kansa tunkieli kadulla. Porstuvassa tuli Pugatshev vastaani; hän oli matkapuvussa, turkit yllä ja kirgisiläinen lakki päässä. Eiliset kumppalit olivat hänen ympärillään, nöyrinä ja matelevina, -- vastakohta asianlaidalle eilen illalla. Pugatshev tervehti minua iloisesti ja käski istua viereensä kuomiin.

    Me istuimme.

    • "Belogorin linnaan!" sanoi Pugatshev leveä-harteiselle

    Tatarilaiselle, joka seisoen ohjasi hevosia.

    Sydämmeni sykähti. Hevoset läksivät liikkeelle, aisakello soi, kuomi kiiti nopeasti.

    • "Seis! Seis!" kuului ääni, minulle hyvinkin tuttu, ja minä näin

    Saveljitshin juoksevan vastaamme. Pugatshev käski pysäyttää hevoset.

    • "Armas Pietari Andreitsh!" huusi ukko, "älä jätä minua vanhoilla

    päivilläni yksikseni keskelle näitä rosv..."

    • "Kas vanhaa vaaria!" sanoi Pugatshev! "Yhtehen yhdyttiin taas! Istu

    nyt kuskilaudalle".

    • "Kiitos, hyvä herra, kiitos ja kunnia, isä armas!" puheli

    Saveljitsh, käyden istumaan. "Suokoon sinulle Jumala onnea ja pitkää ikää siitä, ettäs olit niin hyvä minulle, vanhalle äijälle! Ikäni rukoilen nyt Jumalaa puolestasi, enkä enää puhu jäniksen-nahkaisesta turkista sanaakaan".

    Nuo alituiset muistutukset jäniksen-nahkaisesta turkista olisivat saattaneet viimeinkin suututtaa Pugatshevin aika lailla. Onneksi hän ei kuullut ukon sopimatonta viittausta tahi ei viitsinyt vastata siihen.

    Hevoset läksivät juoksemaan; kansa kaduilla seisahteli ja kumarsi syvään. Pugatshev nyykäytteli päätään kummallekin puolelle. Tuokion kuluttua olimme jättäneet kylän ja kiidimme nyt sileätä tietä myöten.

    Helppo on arvata, mimmoiset tunteet minut tällä hetkellä valtasivat.

    Muutaman hetken perästä olin näkevä sen, jonka jo luulin kadottaneeni.

    Minä kuvailin mielessäni yhtymisemme hetkeä ... ajattelin myös sitä miestä, jonka käsissä minun kohtaloni oli ja jonka kanssa olin tullut salaiseen yhteyteen kummallisten sattumusten kautta. Minä muistin, kuinka huimapäinen, julma ja verenhimoinen oli hän, joka nyt tahtoi pelastaa armaani! Pugatshev ei tiennyt hänen olevan kapteeni Mironovin tyttären; Shvabrin vihoissaan saattaa ilmoittaa hänelle kaikki; saattaapa Pugatshev muullakin tavoin saada asiasta selon ... kuinka silloin Maria Ivanovnan käy? Pintaani karmi ja hiukset nousivat päässäni pystyyn...

    Pugatshev keskeytti äkkiä miettimiseni, kysyen minulta:

    • "Mitäs aattelet, herra upseeri?"
    • "Onpa tässä ajattelemista kyllä", vastasin. "Minä olen upseeri ja

    vapasukuinen; eilen vielä taistelin sinua vastaan, ja tänään istun kanssasi samassa reessä, ja koko elämäni onni riippuu sinusta".

    • "Peloittaako sua?" kysyi Pugatshev.

    Minä vastasin, että kun kerran ennenkin olin saanut armon, niin toivon nytkin samaa, vieläpä hänen apuansakin.

    • "Ja oikeassa oletkin, Jumal'auta!" sanoi hän. "Näithän kuinka meidän

    miehet karsaasti katsoivat sinuun; vanha ukko väitti vielä tänä aamunakin, että sinä olet vakoja ja että ensin pitäisi sinua tutkia ja sitten hirttää sinut; mutta minä en suostunut", lisäsi Pugatshev matalammalla äänellä, jott'eivät Saveljitsh ja kuski kuulisi, "minä en suostunut, muistaen sinulta saamaani viinaryyppyä ja jäniksen-nahkaista turkkia. Näethän, etten minä ole niin verenhimoinen, kuin teikäläiset minusta puhuvat".

    Minä muistin Belogorin linnan valloitusta, mutta en pitänyt tarpeellisena vastustaa häntä; minä en sanonut mitään.

    • "Mitä minusta Orenburgissa arvellaan?" kysäsi hän hetken perästä.
    • "Arvelevat vaan sinua kovaksi mieheksi, jota on vaikea voittaa".

    Valekeisarin kasvot ilmoittivat tyytyväistä itserakkautta.

    • "Niin!" sanoi hän iloisesti. "Kyllä minä osaan sotaa käydä. Onko

    teille Orenburgiin tullut tietoja Jusejevin tappelusta? Neljäkymmentä kenraalia on kaatunut, neljä armeijaa on otettu vangiksi. Mitäs arvelet: kestäisiköhän Preussin kuningas minua vastaan?"

    Rosvon kerskaaminen huvitti minua.

    • "Mitäs itse arvelet", sanoin hänelle, "luuletko voivasi vetää

    vertoja Fredrikille?"

    • "Feodor Feodorovitshilleko? Mikäs siinä olisi? Voitanhan minä teidän

    kenraalejakin ja nämäthän ovat häntäkin voittaneet. Tähän saakka on aseillani ollut onnea. Annas vaan, kun lähden tästä itse Moskovatakin vastaan".

    • "Aiotko tosiaankin Moskovata vastaan?"

    Pugatshev kävi totiseksi ja sanoi puoli-ääneen:

    • "Jumala tien. Ahdas on tieni: valtaa vähän. Meidän pojat rupeavat

    viisastelemaan. Varkaita he ovat. Minun on pitäminen silmät auki, ensimmäisen onnettomuuden kohdatessa he pelastavat kaulansa minun päälläni".

    • "Sepä se!" sanoin minä. "Eiköhän olisi paras, jos itse jo ajoissa

    luopuisit heistä ja turvautuisit keisarinnan armoon?"

    • "Ei!" vastasi hän; "myöhäistä on jo katua. Armoa minä en enää saa.

    Jatkan niinkuin olen alkanutkin, ken tietää? Ehkä onnistunkin?

    Hallitsihan Grishka Otrepjevkin Moskovassa?"

    • "Niin, mutta tiedätkös, mikä hänen loppunsa oli? Hän heitettiin

    akkunasta, pistettiin kuolijaksi ja poltettiin; hänen tuhkansa pantiin tykkiin ja ammuttiin".

    • "Kuulepas!" sanoi Pugatshev oudolla innostuksella. "Juttelenpa

    sinulle tarinan, jonka lapsena kuulin vanhalta Kalmukkilaiselta eukolta. Kerran kysyi kotka korpilta: sanos, korppi, mistä se tulee, että sinä elät kolmesataa vuotta, mutta minä ainoastaan kolmekymmentä kolme? -- Siitä se tulee, vastasi korppi, että sinä juot tuoretta verta, minä raadoista elän. -- Kotka tuosta miettimään ja päätti kuin päättikin ruveta hänkin syömään raatoja. Lensivät he sitten yhtenä, kotka ja korppi. Huomasivat maassa hevosen raadon ja laskeutuivat sen ääreen. Korppi heti nokkimaan ja kiittelemään.

    Kotka nokkasi kerran, nokkasi toisen, mutta viittasi sitten siivellään ja sanoi: ei ole raadosta kotkan syötäväksi; paras on kerrankin juoda kylläkseen tuoretta verta; kävi sitten kuinka kävikään! -- Miltä sinusta näyttää kalmukkilainen satu?"

    • "Huvittavahan se on", vastasin. "Mutta elää murhalla ja rosvouksella

    on mielestäni juuri raadon syömistä".

    Pugatshev katsahti minuun kummastellen, sanaakaan sanomatta. Me olimme vaiti, kumpainenkin ajatuksiinsa vaipuneena. Tatarilainen rupesi laulamaan surumielistä laulua; Saveljitsh, torkkuen, heilui kuskilaudalla. Reki luisti tasaisella talvitiellä... Pian näkyi Jaik-virran jyrkällä äyräällä pienen kylän valli ja kirkon torni; neljänneksen kuluttua ajoimme Belogorin linnaan.

    KAHDESTOISTA LUKU.

    Orpo.

    Kuinpa meidän omenapuulla
    Ei ole latvaa eikä haaroja,
    Niinpä meidän hovin neidolla
    Ei ole isää eikä äitiä,
    Ei, joka varustaisi impyen
    Ei, joka siunajaisi impyen.

    Häälaulu.

    Reki pysähtyi linnanpäällikön asunnon eteen. Kansa tunsi Pugatshevin aisakellon; ja suurissa parvissa juoksi perässämme. Shvabrin tuli kuistille vastaan. Hän oli kasakan puvussa ja oli kasvattanut itselleen parran. Petturi auttoi Pugatshevia reestä ja iljettävällä tavalla lausui hänelle ilonsa ja uskollisuutensa. Nähtyään minut hän kävi hämille, mutta tointui pian jälleen ja ojensi minulle käden.

    • "Vai olet sinäkin meidän?" sanoi hän. "Sepä hauskaa!"

    Minä käännyin hänestä pois enkä vastannut mitään.

    Sydäntäni särki, astuissamme vanhaan tuttuun huoneesen, jossa seinällä vielä riippui kapteeni vainajan upseerin-kirja, ikäänkuin hautakirjoituksena menneistä ajoista. Pugatshev istui samaan sohvaan, jossa Ivan Kusmitshilla oli ollut tapana nukkua, puolisonsa kotiripitysten tuudittamana. Shvabrin itse tarjosi hänelle viinaa.

    Pugatshev joi ryypyn ja sanoi hänelle, viitaten minuun:

    • "Tarjoa herra upseerille myös".

    Shvabrin tuli luokseni tarjotin kädessä, mutta minä käännyin hänestä toistamiseen. Hän näytti olevan hämillään. Hänen terävä silmänsä oli heti kohta huomannut, että Pugatshev oli häneen tyytymätön. Shvabrin pelkäsi häntä ja katseli minuun epäilevin silmin. Pugatshev tiedusteli linnan tilaa, vihollisia koskevia huhuja ynnä muuta sellaista ja kysyi sitten äkkiä:

    • "Sanopas, mitä tyttöä sinä täällä vartioituna pidät? Näytäpäs hänet

    minulle!"

    Shvabrin muuttui kalman vaaleaksi.

    • "Teidän majesteetinne", sanoi hän vapisevalla äänellä, "hän ei ole

    vartioituna... Hän on sairas... Hän makaa ylhäällä".

    • "Mennään sinne", sanoi Pugatshev, nousten istualtaan.

    Shvabrinin oli mahdoton kieltää; hän saattoi Pugatshevin ylös Maria Ivanovnan kamariin. Minä kuljin heidän perässänsä.

    Rappusilla pysähtyi Shvabrin.

    • "Teidän Majesteetinne", sanoi hän. "Teillä on valta vaatia minulta

    mitä hyvänsä; mutta älkää salliko vieraan astua vaimoni makuukammioon".

    Minä säpsähdin.

    • "Olet siis nainut!" huusin Shvabrinille, valmiina repimään hänet.
    • "Hiljaa!" keskeytti minut Pugatshev. "Se on minun asiani. Ja sinä",

    jatkoi hän, kääntyen Shvabriniin, "älä mutkistele äläkä viisastele: olkoon hän vaimosi tai kuka hyvänsä; minä vaan vien sinne kenet tahdon.

    Herra upseeri, seuraa minua!"

    Kammion ovella pysähtyi Shvabrin ja änkytti:

    • "Teidän majesteetinne, minä huomautan teille ennakolta, että hän on

    kuumetaudissa ja on houraillut kolmatta vuorokautta lakkaamatta".

    • "Avaa ovi!" käski Pugatshev.

    Shvabrin rupesi etsimään taskustaan ja sanoi unohtaneensa avaimen.

    Pugatshev potkasi ovea jalallaan; lukko hyppäsi sijoiltaan, ovi aukeni ja me astuimme sisään.

    Minä katsahdin ja -- kauhistuin. Lattialla, repaleisissa talonpoikaisvaatteissa istui Maria Ivanovna, kalpeana, laihana, hiukset hajallaan. Hänen edessään oli vesiastia ja sen päällä palanen leipää.

    Nähtyään minut hän säpsähti ja parkasi. Mitä silloin tein -- en muista.

    Pugatshev katsahti Shvabriniin ja sanoi, katkerasti naurahtaen:

    • "Kelpo sairashuonehan sinulla onkin!" Sitten astui hän Maria

    Ivanovnan luokse ja virkkoi: "Sanos, tyttäreni, mistä syystä miehesi sinua rankaisee? Mitä pahaa olet tehnyt?"

    • "Miehenikö!" kertoi Maria Ivanovna. "Hän ei ole mieheni; enkä minä

    koskaan tule hänen vaimoksensa! Olen päättänyt ennen kuolla, ja minä kuolenkin, jos ei minua pelasteta".

    Pugatshev iski Shvabriniin ankaran katseen.

    • "Uskalsitko pettää minua!" kiljasi hän. "Tiedätkös, kelvoton, mitä

    olet ansainnut?"

    Shvabrin lankesi polvilleen... Silloin ylönkatse tukautti minussa kaikki vihan tunteet. Inholla katselin vapasukuista miestä ryömimässä karkulaisen kasakan jaloissa. Pugatshev leppyi.

    • "Annan anteeksi tällä kertaa", sanoi hän Shvabrinille, "mutta

    muista, että jos vähänkin pahaa vielä teet, niin otetaan tämäkin lukuun". Kääntyen sitten Maria Ivanovnan puoleen sanoi hän lempeästi:

    • "Tule ulos, sorja neiti; minä lahjoitan sinulle vapauden. Minä olen

    keisari".

    Maria Ivanovna katsahti häneen ja arvasi näkevänsä edessään isänsä murhaajan. Hän kätki kasvot käsiinsä ja kaatui pyörtyneenä lattialle.

    Minä riensin hänen luokseen, mutta samassa tuli rohkeasti sisään vanha tuttavani Palashka ja rupesi hääräilemään emäntänsä ympärillä. Pugatshev läksi ulos ja me astuimme kolmen kesken ulos vierashuoneesen.

    • "Kas niin, herra upseeri!" sanoi Pugatshev nauraen. "Saatiinpas

    kaunis impi pelastetuksi! Emmeköhän lähetä pappia hakemaan?

    Pannaanpas hän vihkimään lankonsa tytärtä, vai mitä? kyllä minä rupean isän-sijaiseksi, Shvabrin teltapojaksi; ja sitten juomme häitä!"

    Mitä olin pelännyt, se tapahtui nyt. Shvabrin, kuultuaan Pugatshevin ehdotuksen, vimmastui.

    • "Teidän Majesteetinne!" huusi hän raivoissaan. "Minä teidät petin,

    minä teille valehtelin; mutta pettääpä Grinevkin teitä. Tämä tyttö ei ole täkäläisen papin langon tytär: hän on Ivan Mironovin tytär, saman miehen, joka hirtettiin linnan valloittamisen jälkeen".

    Pugatshev kiinnitti minuun säihkyvät silmänsä.

    • "Mitäs tämä merkitsee?" kysyi hän kummastellen.
    • "Shvabrin on puhunut totta", vastasin lujasti.
    • "Sitäpä et ole minulle sanonutkaan", virkkoi Pugatshev, ja hänen

    kasvonsa synkistyivät.

    • "Mutta päätään itse", sanoin hänelle, "olisinko saattanut väkesi

    kuullen ilmoittaa, että Mironovin tytär oli elossa. He olisivat hänet repineet. Häntä ei olisi voinut mikään pelastaa".

    • "Niinpä niinkin", arveli Pugatshev ja naurahti. "Eivätpä juopuneet

    tosiaankaan olisi säästäneet tyttö parkaa. Hyvinpä tekikin papin muori, että petti heidät".

    • "Kuulepas", sanoin hänelle, nähtyäni hänen olevan hyvällä tuulella,

    "en tiedä miksikä sinua nimittäisin, mutta enpä tuota tahdo tietääkään... Mutta Jumala näkee, että hengelläni tahtoisin maksaa sinulle kaiken sen, mitä olet minulle tehnyt. Älä vaan vaadi sitä, mikä sotii knnniatani ja omaa-tuntoani vastaan. Sinä olet hyväntekijäni.

    Päätä aloitettu työ: päästä minut lähtemään orpo paran kanssa minne meille Jumala tien osoittaa. Ja, ohjatkoon sitten sinua kohtalosi minne hyvänsä, käyköön sinulle kuinka käyneekään, me rukoilemme joka päivä Jumalaa sinun syntisen sielusi pelastuksesta..."

    Pugatshevin jäykkä sydän näkyi liikahtaneen.

    • "Olkoon niin!" sanoi hän. "Keltä hirmu, siltä armo: se

    mielilauseeni. Ota kaunosesi ja vie hänet minne mielit, ja antakoon Jumala teille sopua ja rakkautta!"

    Hän käski sitten Shvabrinin antaa minulle pääsökirjan kaikkiin linnoihin ja kaikkien tullien lävitse hänen valloittamallansa alalla.

    Shvabrin, täydellisesti muserrettuna, seisoi kuin huumaunut. Pugatshev läksi tarkastamaan linnaa. Shvabrin meni häntä saattamaan; mutta minä jäin, sanoen rupeavani varustaumaan matkaan.

    Minä juoksin ylös. Ovi Maria Ivanovnan kammioon oli lukossa. Minä kolkutin.

    • "Kuka siellä?" kysyi Palashka.

    Minä sanoin nimeni.

    Silloin kuulin Maria Ivanovnan suloisen äänen:

    • "Odottakaa, Pietari Andreitsh. Olen pukeumassa. Menkää Akulina

    Pamfilovnan luokse: minäkin tulen heti kohta sinne".

    Minä tottelin ja menin pappilaan. Isä Gerasim ja hänen vaimonsa tulivat minua vastaan. Saveljitsh oli jo ilmoittanut heille tuloni.

    • "Tervetultuanne, Pietari Andreitsh!" puhui papin rouva. "Sallihan

    näet Jumala meidän vielä tulla yhteen, Kuinka olette voineet? Mekös täällä teitä joka päivä muistelimme! Entäs Maria Ivanovna sitten!

    Kuinka paljon hän on saanut kärsiä teidän poissa-ollessanne! Voi poloista!... Mutta sanokaas, hyvä ystävä, kuinkas te niin hyviin kirjoihin olette päässeet Pugatsheville! Ihme, ettei hän teitäkin ole hirttänyt? Hyvä toki; kiitos rosvolle edes siitä!"

    • "Älä nyt, muija kulta", keskeytti isä Gerasim. "Ei paljolla

    puhumisella ihminen autuaaksi tule. Hyvä Pietari Andreitsh! Olkaa niin hyvä ja astukaa sisään! Kauan, kauan jo emme ole nähneet toisiamme".

    Papin rouva rupesi nyt minua kestitsemään paraalla, mitä oli, alinomaa vaan haastaen. Hän kertoi millä lailla Shvabrin oli heidät pakoittanut antamaan Maria Ivanovnan hänen huostaansa; kuinka Maria Ivanovna oli itkenyt eikä ollut tahtonut erota heistä; kuinka Maria Ivanovnalla ja hänellä aina kumminkin oli ollut tietoja toisistansa Palashkan kautta (joka on rohkea tyttö ja saattaa kasakkain alaupseerinkin tanssimaan pillinsä mukaan); kuinka hän oli kehoittanut Maria Ivanovnan kirjoittamaan minulle kirjeen ja niin edespäin. Minä puolestani kerroin heille oman historiani. Kerrottuani kuinka Pugatshev oli saanut tietää heidän petoksestaan, rupesivat sekä pappi että papin rouva siunailemaan.

    • "Auttakaa taivaan pyhät!" huokasi Akulina Pamfilovna. "Päästä,

    laupias Jumala, tästäkin pälkähästä! Onpas tuo Aleksei Ivanitsh vaan aika konna!"

    Samassa aukeni ovi ja Maria Ivanovna astui sisään, kaunis hymy kalpeilla kasvoillaan. Hän oli pannut pois talonpoikais-vaatteet ja oli jälleen pukeunut entiseen tapaan, yksinkertaisesti ja sievästi.

    Minä tartuin hänen käteensä enkä voinut pitkään aikaan sanaakaan puhua. Me olimme kumpikin ääneti, sillä sydämemme olivat niin täynnä.

    Isäntä-väki huomasi läsnä-olonsa olevan tässä liikaa ja läksi pois. Me jäimme kahden kesken. Kaikki oli unohdettu. Me puhuimme kauan, mutta emme sittenkään voineet tarpeeksemme puhua.

    Maria Ivanovna kertoi minulle kaikki, mitä oli tapahtunut linnan valloituksesta saakka, kuvasi minulle koko kauhean tilansa, kaikki koetukset, joilla kunnoton Shvabrin oli häntä rasittanut. Muistui myös mieleemme entiset onnelliset ajat... Me itkimme kumpainenkin... Vihdoin rupesin selittämään hänelle ehdotuksiani. Mahdoton oli jäädä linnaan, joka oli Pugatshevin hallussa ja jonka päällikkönä oli Shvabrin.

    Orenburgia ei ollut ajatteleminenkaan, se kärsi kaikkia piiritetyn kaupungin onnettomuuksia. Minä ehdotin, että hän menisi minun vanhempaini luokse. Hän epäili ensin: isäni epäsuosio, jonka hän kyllä tiesi, peloitti häntä. Minä rauhoitin hänet. Minä tiesin isäni pitävän kunnianvelvollisuutenansa vastaan-ottaa isänmaan edestä kuolleen sotilaan tytärtä.

    • "Armas Maria!" sanoin viimein. "Minä pidän sinua jo vaimonani.

    Kummallinen sallimus on meidät yhdistänyt ainaiseksi: ei mikään maailmassa voi meitä eroittaa".

    Hän kuunteli minua vilpittömästi, ilman teeskenneltyä kainoutta, ilman keksittyjä verukepuheita. Hän tunsi kohtalonsa olevan yhdistetyn minun kohtalooni. Hän vakuutti kumminkin tulevansa vaimokseni ainoastaan siinä tapauksessa, että vanhempani suostuvat. Minä en vastustanut. Me annoimme suuta toistemme, palavasti, vilpittömästi, ja niin oli välillämme kaikki varmaksi päätetty.

    Tunnin kuluttua toi alaupseeri minulle pääsökirjan, johon Pugatshev oli piirtänyt harakanjalkansa, ja ilmoitti Pugatshevin kutsuneen minua luoksensa. Sinne tullessani oli hän valmis matkaan. En saata kuvailla, mitä tunsin, erotessani tästä kauheasta miehestä, ilkiöstä, pahantekijästä kaikille, paitsi minulle ainoalle. Miksipä en puhuisi totta? Tällä hetkellä tunsin erinomaista myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Minun teki mieleni temmaista hänet pahantekijäin joukosta, joita hän johdatti, ja pelastaa hänen päänsä niin kauan kuin vielä aika oli. Shvabrin ja ympärillämme tunkeileva kansa estivät minua sanomasta kaikkea sitä, mistä sydämmeni oli täynnä.

    Me erosimme ystävällisesti. Pugatshev, nähtyään väen joukossa Akulina Pamfilovnan, häristi hänelle sormellaan ja iski silmää; sitten istui hän kuomiin ja käski ajaa Berdin kylään. Hevoset olivat jo liikkeellä, kun hän vielä kerran kurottihe kuomista ja huusi minulle:

    • "Hyvästi, herra upseeri! Kenties kohtaamme vielä toisiamme joskus!"

    Me kohtasimme tosin ... mutta kuinka toista oli silloin!

    Pugatshev läksi. Kauan katsoin arolle, jossa hänen kolmivaljakkonsa kiiti. Kansa hajosi. Shvabrin katosi. Minä palasin pappilaan. Kaikki oli valmiina lähtömme varalta; minä en tahtonut enää viipyä. Kaikki tavaramme oli pantu kapteenin vanhaan matkarekeen. Kyytimiehet panivat kiiruimmiten hevoset valjaisin. Maria Ivanovna meni sanomaan jäähyväiset vanhempainsa haudoille, jotka olivat kirkon takana. Minä tahdoin saattaa häntä, mutta hän pyysi saada mennä yksinään. Tuokion kuluttua tuli hän takaisin, vuodattaen hiljaisia kyyneliä.

    Rekemme oli valmiina. Isä Gerasim ja hänen vaimonsa tulivat kuistille meitä saattamaan. Kuomiin istui meitä kolme: Maria Ivanovna Palashkan kanssa ja minä; Saveljitsh kömpi kuskilaudalle.

    • "Hyvästi, Maria Ivanovna, oma kyyhkyseni! Hyvästi, Pietari

    Andreitsh!" puheli papin rouva. "Onnea matkalle! Antakoon teille Jumala siunausta!"

    Me läksimme. Linnanpäällikön talon akkunassa seisoi Shvabrin. Synkkä viha asui hänen kasvoillansa. Minä en tahtonut riemuita voitostani kukistetun viholliseni nähden, vaan käänsin silmäni toisaalle.

    Vihdoinkin ajoimme ulos linnan portista ja jätimme iki-päiviksi Belogorin linnan.

    KOLMASTOISTA LUKU.

    Vangitseminen.

    Nyt virkan' puolest' -- anteeks' suokaatten! --
    Mun täytyy teidät viedä vankeutehen.
    -- Niin, mennään vaan! Mut' ensin toki haluaisin
    Ma, että asiasta selityksen saisin.

    Knjashnin.

    Näin nyt olin yhdessä tuon armaan tytön kanssa, jonka tähden vielä aamulla olin ollut niin kovassa tuskassa, -- minä en oikein ottanut tuota uskoakseni ja luulin tuon kaiken olevan unta. Maria Ivanovna katsoi miettivästi milloin minuun, milloin tielle eikä nähtävästi vielä ollut ennättänyt oikein tointua. Olimme vaiti. Tunteemme olivat liiaksi rasittuneet. Huomaamattammekin tulimme parin tunnin kuluttua läheiseen linnaan, joka sekin oli Pugatshevin vallassa. Siellä muutimme hevosia.

    Katsoen kiiruusen, jolla hevosia valjastettiin sekä linnanpäälliköksi asetetun partasuisen kasakan kohteliaisuuteen, huomasin, että meidän ensimmäinen kyytimiehemme oli liiaksikin ennättänyt piestä kieltään ja että minua pidettiin keisarin suosikkina.

    Läksimme eteenpäin. Oli jo hämärä, kun saavuimme lähelle erästä soreata pikku kaupunkia, josta, partasuisen linnanpäällikön puheen mukaan, oli suuri sotavoima tulossa Pugatshevin avuksi. Vahtimiehet pysäyttivät meidät. Kysymykseen: "Kuka siellä?" vastasi meidän kyytimiehemme ylpeästi:

    • "Keisarin kummi emäntänsä kanssa".

    Samassa piiritti meidät joukko husaareja, sättien ja toruen sanomattomasti.

    • "Tule ulos, sinä peiakkaan kummi!" sanoi eräs vanha kersantti. "Äläs

    huoli, kyllä sinut pian kummitetaan, niin sinut kuin emäntäsikin".

    Minä nousin reestä ja vaadin, että minut vietäisiin heidän päällikkönsä luokse. Nähtyään upseerin, lakkasivat sotamiehet sättimästä. Kersantti vei minua majorinsa luokse. Saveljitsh ei luopunut luotani, puhellen itsekseen:

    • "Siinäpä se keisarin kummina-olo nyt on! Ojasta allikkoon... Laupias

    Jumala! Mitenhän vaan tämäkään päättynee?"

    Reki kulki perässämme.

    Viiden minuutin kuluttua tulimme kirkkaasti valaistun talon eteen.

    Kersantti jätti minut vahtisotamiehen luokse ja meni ilmoittamaan minua. Hän palasi heti kohta ja ilmoitti, ettei herra majorilla ole aikaa ottaa minua vastaan, vaan että hän määräsi minut vietäväksi vankihuoneesen ja emännän käski tuoda luokseen.

    • "Mitä se on?" huusin vimmastuen. "Onko majori mieletön?"
    • "En suinkaan tiedä, herra vänrikki", vastasi kersantti. "Herra

    majori sanoi vaan, että herra vänrikki olisi vietävä tyrmään ja että herra vänrikin rouva olisi tuotava herra majorin eteen, herra vänrikki".

    Minä syöksin kuistille. Vartijat eivät pidättäneet minua, ja minä juoksin huoneesen, jossa istui viisi kuusi husaariupseeria lyömässä kortteja. Majori piti pankkia. Kuinka kovin hämmästyinkään, kun, katsahdettuani häneen, tunsin hänessä Ivan Ivanovitsh Surinin, joka ennen vanhaan oli voittanut minulta sata ruplaa Simbirskin ravintolassa.

    • "Onko mahdollista?" huudahdin. "Ivan Ivanits!! Sinäkö?"
    • "No ihme ja kumma, Pietari Andreitsh! Sepä hauskaa! Mistä matka?

    Terve, veikkonen! Etkö suvaitsisi pistää korttia sinäkin?"

    • "Ei, kiitoksia! Käskepä paremmin toimittaa minulle asuntoa".
    • "Mimmoista asuntoa? Jää minun luokseni".
    • "Ei sovi; minä en ole yksin".
    • "Tuo kumppalisikin tänne!"
    • "Minulla on mukanani ... vaimo-ihminen".
    • "Hei vaan! Mistä sen olet siepannut? Hi-hi!" Ja Surin vihelsi niin

    merkitsevästi, että kaikki purskahtivat nauramaan, ja minä kävin aivan hämilleni.

    • "No", jatkoi Surin, "olkoon niin! Saat asunnonkin. Vahinko

    sentään... Olisimme toki pitäneet täällä yhdessä lystiä kuin ennenkin... Hohoi, poika! Miks'ei tänne tuoda tuota Pugatshevin kummia? vai niskoitteleeko muori? Sano, ettei hänen huoli pelätä, herra muka on varsin sievä, ei tee mitään pahaa".

    • "Mitäs ajatteletkaan?" sanoin Surinille. "Mikä Pugatshevin kummi se

    on? Se on kapteeni Mironov-vainajan tytär, jonka olen pelastanut Pugatshevin rosvoilta ja jota nyt saatan isäni luokse maalle, jonne hänet jätänkin".

    • "Kuinka! Sinuako sitten minulle äskön ilmoitettiin? Mitä hulluja

    tämä merkitsee?"

    • "Perästä kerron kaikki. Mutta rauhoita nyt taivaan nimessä

    tyttöparka, jonka sinun husaarisi ovat peloittaneet pahan-päiväisesti".

    Surin ryhtyi heti kohta toimiin. Hän tuli itse ulos pyytämään Maria Ivanovnalta anteeksi vastentahtoista erehdystänsä ja käski kersantin toimittaa hänelle parhaan kortteerin koko kaupungissa. Minä jäin yöksi Surinin luokse.

    Päivällisen jälkeen jäätyämme kahden kesken kerroin Surinille tapaukseni. Hän kuunteli hyvin tarkasti. Lopetettuani kertomukseni, pyöritti hän päätään ja sanoi:

    • "Kaikki tuo on hyvä, mutta yksi juttu on paha: mikä piru sinua

    naimaan vie? Minä olen rehellinen upseeri enkä tahdo sinua pettää; usko minua, naiminen on sulaa hulluutta. Aatteles nyt mikä tuska vetää vaimoa aina perässään ja kuulla lapsi-kakarain huutoa? Hylkää pois hupsu aikomus! Tottele minua: luovu sinä ajoissa kapteenin tyttärestä!

    Tie Simbirskiin on turvallinen, vast'-ikään olen sen puhdistanut rosvoista. Lähetä hänet huomenna yksinänsä vanhempiesi luokse ja jää itse minun joukkooni. -- Orenburgiin sinun ei sovi palata. Jos jälleen joudut kapinallisten käsiin, niin tokkopa heistä enää niin helpolla pääset. Sillä lailla haihtuu nuo lempi-houreet itsestäänkin ja kaikki tulee jälleen hyväksi".

    Vaikk'en ollutkaan kaikin puolin samaa mieltä hänen kanssaan, tunsin kumminkin, että velvollisuuteni vaati minua olemaan keisarinnan väessä.

    Minä päätin seurata Surinin neuvoa: lähettää Maria Ivanovna maalle ja jäädä Surinin joukkoon.

    Saveljitsh tuli auttamaan minua riisumassa. Minä käskin hänen olla huomenna valmiin lähtemään kotia Maria Ivanovnan kanssa. Hän pani heti vastaan:

    • "Älä semmoista ajattele, nuori herra. Ettäkö minä sinut jättäisin?

    Kukas sinusta sitten huolta pitää? Mitäs vanhemmat sitten sanovat?"

    Tuntien hänen itsepäisyytensä, päätin taivuttaa hänet lempeydellä ja sydämmellisyydellä.

    • "Ystäväni, Arhip Saveljitsh!" puhelin hänelle. "Älä nyt kiellä

    minulta apuasi; palvelijaa minä en tarvitse, mutta minä en saa hetkeksikään rauhaa, jos Maria Ivanovna lähtee ilman sinua. Häntä palvellen, palvelet minuakin, sillä minä olen päättänyt naida hänet, niin kohta kuin asianhaarat sallivat".

    Nyt löi Saveljitsh kätensä yhteen ja näytti sanomattomasti hämmästyneeltä.

    • "Naida!" huudahti hän. "Lapsi naimaan menisi, niinkö? Mutta mitäs

    sanoo pappa ja mamma?"

    • "Kyllä he suostuvat, suostuvat aivan varmaan", vastasin minä, "kun

    vaan oppivat tuntemaan Maria Ivanovnan. Luotanpa sinuunkin. Isä ja äiti uskovat sinua; ajathan meidän asiaamme, ajathan?"

    Ukko oli liikutettu.

    • "Voi herttainen Pietari Andreitsh!" sanoi hän. "Kovin nuorena sinä

    naida aiot, mutta onhan Maria Ivanovna niin armas ja hyvä, että syntihän olisi ilman ollakin. Olkoon menneeksi! Saatan kuin saatankin hänet, taivaan enkelin, ja uskollisesti kerron ja edespidän, ett'ei semmoiselle morsiamelle myötäjäisiä huoli ollenkaan".

    Minä kiitin Saveljitshia ja panin maata samaan huoneesen Surinin kanssa. Innostuneena kuin olin, puhelin hänelle paljonkin. Surin keskusteli alussa vilkkaasti minun kanssani, mutta vähitellen kävi hänen puheensa yhä harvemmaksi ja sekavammaksi; viimein vastasi hän erääsen kysymykseni korsnauksella. Minä vaikenin ja noudatin kohta hänen esimerkkiänsä.

    Huomenna varhain menin Maria Ivanovnan luokse. Minä ilmoitin hänelle aikomukseni. Hän hyväksyi ne kohta, pitäen niitä oikeina. Surinin joukon oli lähteminen kaupungista samana päivänä. Ei käynyt viivytteleminen. Minä sanoin samassa jäähyväiset Maria Ivanovnalle, jätettyäni hänet Saveljitshin huostaan ja annettuani hänelle kirjeen vietäväksi vanhemmilleni. Maria Ivanovna purskahti itkemään.

    • "Hyvästi, Pietari Andreitsh", sanoi hän hiljaisella äänellä. "Jumala

    yksin tietää, saammeko nähdä toisiamme enää vai emmekö; mutta sinua en unohda milloinkaan; hautaan asti olet sinä pysyvä sydämmessäni".

    Minä en voinut vastata mitään. Ihmisiä tuli ympärilleni. Minä en tahtonut heidän nähden antautua tunteitteni valtaan. Maria Ivanovna läksi viimein. Minä palasin Surinin luokse, surullisena, äänetönnä. Hän tahtoi minua huvittaa, minun teki mieleni saattaa ajatukseni toisaalle: me vietimme päivän meluisasti ja läksimme illan suussa liikkeelle.

    Tämä tapahtui helmikuun lopulla. Talvi, joka oli tehnyt sotatoimille vastuksia, oli loppumassa, ja meidän kenraalimme varustelivat toimimaan yhteisesti. Pugatshev se aina vielä piiritti Orenburgia. Sillä välin keräytyi lähitienoille yhä enemmin sotajoukkoja, lähestyen kaikilta haaroin rosvojen pesää. Kapinaliset kylät antautuivat heti, nähdessään sotaväkeämme; rosvojoukot pakenivat meitä kaikkialla, ja kaikki ennusti pikaista ja onnellista loppua.

    Pian sen jälkeen ruhtinas Golitsin löi Pugatshevin Tatishtshevan linnan luona, hajoitti hänen joukkonsa, vapautti Orenburgin, antaen siten kapinalle nähtävästi viimeisen, ratkaisevan iskun. Surin oli siihen aikaan määrätty kapinallisia Bashkirilais-joukkoja vastaan, jotka hajosivat, ennenkuin saimme heitä nähdäkään. Kevät pakoitti meidät pysähtymään erääsen tatarilaiseen kylään. Joet kävivät tulville ja tiet tulivat mahdottomiksi kulkea. Toimettomuudessamme oli meillä lohdutuksena se ajatus, että piakkoin oli loppuva tämä ikävä vähäpätöinen sota rosvoja ja villejä vastaan.

    Pugatshev kumminkin oli päässyt pakenemaan. Hän ilmestyi Siperian kaivannoille, kokosi uusia joukkoja ja läksi jälleen liikkeelle. Pian levisivät tiedot hänen voitoistaan. Pian tuli tieto Kasanin valloituksesta ja Pugatshevin retkestä Moskovaa vastaan ja säikäytti päällikkömme, jotka olivat huolettomasti torkkuneet, luullen halveksittua kapinoitsijaa kokonaan jo muserretuksi. Surin sai käskyn käydä Volgan yli.

    En rupea kertomaan sotaretkestämme ja sodan lakkaamisesta.

    Mainittakoonhan vaan, että kurjuus oli korkeimmillaan. Vallattomuus vallitsi kaikkialla; tilan-omistajat piilivät metsissä. Rosvojoukkoja vilisi kaikkialla; eri joukkojen päälliköt rankaisivat ja armahtivat omavaltaisesti; koko avara seutu, jossa raivosi suuria tulipaloja, oli kauheassa tilassa... Varjele hyvä Jumala näkemästä venäläistä kapinaa, mieletöntä, armotonta!

    Pugatshev pakeni. Ivan Ivanovitsh Michelson ajoi häntä takaa. Pian saimme kuulla hänen täydellisestä häviöstään. Viimeinkin tuli Surinile tieto, että Pugatshev oli saatu kiinni, ja samalla myöskin käsky pysähtyä.

    Sota oli päättynyt.

    Viimeinkin olin siis pääsevä vanhempaini luokse! Ajatus, että saan painaa heitä rintaani vastaan, nähdä Maria Ivanovnan, josta en ollut saanut mitään tietoa, innosti ja riemastutti minua. Minä tanssin ilosta kuin lapsi. Surin nauroi ja olkapäitään nostellen puheli:

    • "Ei sinulle kunnian kukko laula; hukkaan, hukkaan joudut naituasi!"

    Kummallinen tunto kumminkin häiritsi iloani: ajatus ilkiöstä, joka oli tahrattu niin monen viattoman verellä, ajatus häntä uhkaavasta rangaistuksesta teki minut vastoin tahtoanikin levottomaksi:

    • "Emeljan! Emeljan!" ajattelin itsekseni, "miks'et syössyt painettiin

    tai heittäynyt kartessi-tuiskuun? Parempaa et olisi saattanut keksiä".

    Mitä taisin minä? Muisto hänestä oli eroittamattomasti yhdistetty muistoon armosta, jonka hän oli minulle osoittanut yhtenä elämänsä kauheimpia hetkiä, ja morsiameni pelastuksesta kunnottoman Shvabrinin käsistä.

    Surin antoi minulle virkavapauden. Muutaman päivän perästä olin jälleen tuleva omaisteni luokse, olin näkevä Maria Ivanovnan... Äkkiäpä uusi odottamaton isku kohtasi minut.

    Lähtöpäivänä, kun jo olin varustelemassa itseäni matkaan, astui luokseni Surin, peräti huolestuneen näköisenä ja paperi kädessä. Tunsin piston sydämmessäni. Minä säikähdin, tietämättäni mitä. Hän lähetti palvelijani ulos, sanoen tahtovansa puhua minun kanssani.

    • "Mitä nyt?" kysyin levottomana.
    • "Ikävä juttu", vastasi hän, antaen minulle paperin. "Luepas tuo; sen

    sain vast'ikään".

    Minä rupesin lukemaan: se oli salainen käsky kaikille alapäälliköille, ottaa minut kiinni, missä vaan olisin, ja heti kohta lähettää minut vartioituna Kasaniin, tutkintokomiteaan, joka oli asetettu tutkimaan Pugatshevin asiata.

    Paperi oli vähällä pudota kädestäni.

    • "Ei auta!" sanoi Surin. "Minun täytyy totella käskyä. Luultavasti on

    huhu tuttavuudestasi Pugatshevin kanssa tavalla tai toisella tullut hallituksen korviin. Minä toivon, ett'ei asiasta tule mitään sen pahempaa, vaan, ettäs saat itsesi puolustetuksi komitean edessä. Älä sure, vaan lähde matkaan!"

    Omatuntoni oli puhdas; oikeutta en pelännyt; mutta minua peloitti, ajatellessani, että suloisen kohtaamisen hetki täytyy siirtää tuonnemmaksi, kenties useammaksi kuukaudeksikin. Rattaat olivat valmiina. Surin sanoi minulle ystävällisesti jäähyväiset. Minä pantiin rattaille, jonne myös kävi kaksi husaaria, miekat paljaina. Niin lähdettiin kulkemaan valta-maantietä.

    Minä olin vakuutettu, että syynä kaikkeen oli omavaltainen lähtöni Orenburgista. Sitä syytöstä vastaan oli minun helppo puolustaa itseäni: partioretket eivät olleet milloinkaan kielletyitä, vieläpä niihin kehoitettiinkin kaikin tavoin. Minua saatettiin syyttää liiallisesta rohkeudesta, vaan ei tottelemattomuudesta. Ystävällinen seurusteluni Pugatshevin kanssa saattoi tulla todistetuksi monen vieraanmiehen kautta ja oli varmaankin näyttävä hyvin epäluulon-alaiselta. Koko tien ajattelin minä tulevaa tutkintoa, mietin tarkoin vastauksiani ja päätin ilmoittaa Oikeudelle koko asian, pitäen senlaista puolustustapaa kaikkein yksinkertaisimpana ja samalla luotettavimpanakin.

    Saavuin tuosta Kasaniin, hävitettyyn ja poltettuun. Katujen varsilla oli talojen sijassa kekälekasoja; katottomina, akkunattomina seisoivat kärvettyneet seinät. Semmoiset jäljet oli Pugatshev jättänyt!

    Minut vietiin linnaan, joka oli säilynyt eheänä. Husaarit antoivat minut vahti-upseerin haltuun. Hän kutsutti sepän. Jalkoihini pantiin raudat. Sitten vietiin minut vankihuoneesen ja jätettiin yksikseni ahtaasen, pimeään kamariin, jossa ei ollut kuin pelkät seinät ja pieni akkuna, varustettu rautaristikolla.

    Semmoinen alku ei tietänyt mitään hyvää. En kumminkaan menettänyt rohkeuttani ja toivoani. Minä hain lohdutusta kaikkein murheellisten lohduttajalta ja, maistettuani puhtaasta, mutta sorretusta sydämmestä lähteneen rukouksen suloisuutta, nukuin rauhassa, huolimatta siitä, mitä tuleva oli.

    Seuraavana aamuna herätti minut vanginvartija, ilmoittaen, että minua vaaditaan Oikeuden eteen. Kaksi sotamiestä veivät minut pihan poikki linnanpäällikön taloon, jäivät itse eteiseen ja laskivat minut yksinäni sisään.

    Minä astuin jotenkin avaraan saliin. Pöydän takana, joka oli täynnä papereita, istui kaksi henkeä: vanhanpuoleinen kenraali, hyvin kylmän ja ankaran näköinen, ja nuori kaartin kapteeni, noin kahdeksankolmatta vuoden iässä, varsin miellyttävä ulkonäöltään ja liukas käytöksissään.

    Ikkunan luona, eri pöydän takana, istui sihteeri, kynä korvan takana, kumartuneena paperin yli ja valmiina kirjoittamaan vastauksiani.

    Tutkinto alkoi; kysyttiin nimeäni ja arvoani. Kenraali tiedusti, olinko Andrei Petrovitsh Grinevin poika. Vastattuani myöntämällä, sanoi hän:

    • "Sääli, että niin kunnioitettavalla isällä on niin kunnoton poika!"

    Minä vastasin levollisesti, että, syytettäköön minua mistä hyvänsä, minä toivon tekeväni syytökset tyhjiksi vilpittömällä selityksellä.

    Minun vakuutukseni ei ollut hänelle mieleen.

    • "Näppärä näyt olevan", sanoi hän, kulmakarvojaan rypistäen; "mutta

    kyllä on nähty näppärämpiäkin".

    Kapteeni kysyi minulta silloin, miten ja milloin minä tulin Pugatshevin palvelukseen ja millä toimilla hän minua oli käyttänyt.

    Paheksumisella vastasin, että minä, vapasukuisena ja upseerina, en ole milloinkaan saattanut ruveta Pugatshevin palvelukseen ja ottaa häneltä vastaan toimia.

    • "Mistä se sitten tulee,", jatkoi tutkija, "että vapasukuinen ja

    upseeri yksinään on saanut petturilta armon, silloin kuin kaikki hänen toverinsa on julmasti surmattu? Mistä se tulee, että tuo samainen vapasukuinen ja upseeri kaikessa ystävyydessä istuu pidoissa kapinallisten kanssa, ottaa heidän päämieleltään lahjoja, turkin, hevosen ja puoliruplaa rahaa? Mitenkä tämmöinen kummallinen ystävyys on saattanut syntyä ja mihin se perustakse, jollei kavallukseen tahi ainakin kelvottomaan ja rikokselliseen pelkuriuteen?"

    Kapteenin sanat loukkasivat minua kipeästi. Suurella innolla alotin puolustukseni. Minä kerroin kuinka ensin olin tullut Pugatshevin kanssa tuttavaksi lumimyrskyssä, kuinka hän, valloitettuaan Belogorin linnan, oli tuntenut minut ja armahtanut minua. Minä sanoin, ett'en tosiaankaan katsonut häpeäksi ottaa häneltä vastaan turkkia ja hevosta, mutta että olin puolustanut Belogorin linnaa petturia vastaan viimeiseen mahdollisuuteen asti. Lopuksi vetosin kenraaliini, joka saattaisi todistaa uutteruuteni Orenburgin turmiollisen piirityksen aikana.

    Vanha kenraali otti pöydältä avonaisen kirjan ja luki ääneensä:

    "Teidän ylhäisyytenne kysymykseen vänrikki Grinevistä, jota syytetään osallisuudesta nykyiseen kapinaan ja yhteydestä rosvon kanssa ja niin muodoin luvattomista ja valapattoisista toimista; saan kunnian ilmoittaa: mainittu vänrikki Grinev oli palveluksessa Orenburgissa lokakuun alusta kulunutta vuotta 1773 tämän vuoden helmikuun 24 päivään asti, jolloin hän läksi pois kaupungista eikä ole sen koommin tänne palannut. Karkurien puheen mukaan on hän ollut Pugatshevin luona Berdissä ja käynyt yhdessä hänen kanssaan Belogorin linnassa, jossa hän ennen oli ollut sotapalveluksessa; mitä taas hänen käytökseensä tulee, niin saatan..."

    Hän keskeytti lukemisensa ja sanoi minulle tuimasti:

    • "Mitäs sanot tähän?"

    Minä tahdoin jatkaa kuten olin alkanutkin ja selittää minun ja Maria Ivanovnan väliset suhteet yhtä vilpittömästi kuin muutkin asianhaarat, mutta äkkiä tuntui tuo minusta vastenmieliseltä. Minä ajattelin, että komitea, jos mainitsen Ma

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Kapteenin tytär
    Author
    Aleksandr Sergeevich Pushkin
    Release date
    March 17, 2008 [eBook #24863]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Tapio Riikonen
    Transcriber and production notes
    Produced by Tapio Riikonen
    Front matter as received (title page, contents)
    KAPTEENIN TYTÄR
    
    Kirj.
    
    Aleksander Pushkin
    
    
    Venäjänkielestä suomentanut Samuli S.
    
    
    Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1876.
    
    
    
    SISÄLLYS:
    
        I. Kaartin kersantti
       II. Opas
      III. Linna
       IV. Kaksintaistelu
        V. Rakkaus
       VI. Pugatshevin kapina
      VII. Rynnäkkö
     VIII. Kuokkavieras
       IX. Ero
        X. Piiritys
       XI. Rauhaton kylä
      XII. Orpo
     XIII. Vangitseminen
      XIV.
    
    
    
    
    ENSIMMÄINEN LUKU.
    
    Kaartin kersantti.
    
    
            Kapteeniksi kaartin pääsis heti hän.
            -- Ei niin! Mut ensin armeijassa palvelkohon.
            Niin juuri, niin! Ja siellä kovaa kokekohon --
            -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
            Mut mikä hänen isäns on?
    
                                            Knjashnin.
    
    Isäni, Andrei Petrovitsh Grinev, oli nuoruudessaan palvellut sotaväessä
    kreivi Minnichin aikana ja otti eron pää-majorina vuonna 17--. Siitä
    pitäin asui hän kylässään Simbirskin kupernissa, jossa nai erään köyhän
    aatelisneidon Avdotja Vasiljevna J:n. Meitä oli yhdeksän lasta. Kaikki
    veljeni ja sisareni kuolivat pieninä. Minä olin kirjoitettu kersantiksi
    Semenovskin kaartiin, ja siitä tuli meidän kiittää majoria samassa
    kaartissa, ruhtinas B:ta, likeistä sukulaistamme. Minua luettiin
    virkavapauden saaneiden joukkoon kotikasvatukseni loppuun asti.
    
    Viisi-vuotisena annettiin minä ratsaspalvelijan Saveljitshin huostaan,
    joka nuhteettoman käytöksensä vuoksi oli koroitettu hoitajakseni. Hänen
    johdollansa minä edistyin niin, että kahdentoista vuoden iässä osasin
    lukea ja kirjoittaa venättä ja aivan järkevästi kykenin arvostelemaan
    jäniskoirain ominaisuuksia. Tähän aikaan palkkasi isä minulle
    Franskalaisen monsieur Beaupré'n, joka tilattiin taloon Moskovasta
    samalla kertaa kuin viinit ja ruokaöljy. Franskalaisen tulo harmitti
    kovasti ukko Saveljitshia.
    
    -- "Hyvä Jumala!" mutisi hän itsekseen; "onhan luullakseni lapsi pesty
    ja kammattu ja kylläinen. Mitäs varten rahoja turhaan viskataan ja
    palkataan munsyöriä, niinkuin ei omaa väkeä olisi yltä kyllä?"
    
    Beaupré oli isänmaassaan ollut peruukintekijänä, sitten Preussissa
    sotamiehenä, mutta muutti sieltä viimein Venäjälle, ruvetakseen
    utshitel'iksi (opettajaksi), itsekään ymmärtämättä, mitä tuo sana
    oikeastaan merkitsee. Hän oli hyväntahtoinen, mutta sanomattoman suuri
    hulivili. Hänen suurin heikkoutensa oli herkkyys kauniisen sukupuoleen;
    usein hän hellyyksistänsä sai kolauksia, joita sitten voivotteli
    vuorokausin. Sen lisäksi hän, kuten itse sanoi, ei vihannut pulloa,
    toisin sanoen hän naukkasi ja naukkasi liiaksikin. Mutta kun viiniä
    meillä ei tarjottu kuin päivällisellä, jolloin opettaja usein jätettiin
    ilmankin, niin tottui herra Beaupré varsin pian paloviinaan, ja rupesi
    vihdoin pitämään sitä paljoa parempana kotimaansa viinejä, sanoen sitä
    vatsalle hyödyllisemmäksi. Meistä tuli pian hyvät ystävät, ja vaikka
    hänen, niinkuin kontrahtiin oli kirjoitettu, tuli opettaa minulle
    _franskankieltä ja saksankieltä ja kaikkia tieteitä_, niin piti hän
    kumminkin sopivampana oppia minulta vähän söhertämään venättä, jonka
    jälkeen sitten kukin meistä teki omia askareitaan. Me sovimme
    keskenämme erinomaisen hyvin. Toista opettajaa en olisi tahtonutkaan.
    Mutta pian meidät kohtalo eroitti. -- Tämmöinen oli tapaus.
    
    Lihava ja rokon-arpinen pesutyttö Palashka ja toissilmäinen karjapiika
    Akulika suostuivat kuin suostuivatkin eräänä päivänä menemään äitini
    luokse, heittäytyivät polvilleen ja tunnustivat rikoksen, johon heidät,
    kokemattomat, oli saattanut munsyöri. Äitini kanteli asiasta heti
    isälle. Hänellä taas oli laki lyhyt ja selvä. Heti paikalla käski hän
    kutsua tuon kanaljan Franskalaisen luokseen, mutta, tuli sana, että hän
    paraikaan antaa minulle tuntia. Isä heti minun kamariini. Siellä oli
    Beaupré makaamassa viattomuuden unta. Minä puolestani olin täydessä
    työssä. Minulle oli näet Moskovasta tilattu maantieteellinen kartta. Se
    rippui seinällä ilman aikojaan ja tuo suuri, paksu paperi oli jo kauan
    kiusannut minua. Viimein päätin kuin päätinkin tehdä siitä paperileijan
    ja ryhdyin nyt työhön, käyttäen hyödykseni Beaupré'n unta. Olin juuri
    kiinnittämässä niinistä pyrstöä Hyvän toivon niemeen, kun isä tuli
    kamariin. Nähtyään minun ponnistelujani maantiedon oppimisessa, nykäsi
    hän minua korvasta ja, juostuaan sitten Beaupré'n ääreen, herätti hänet
    jotenkin varomattomasti ja alkoi nuhdesaarnan. Hämmästynyt Beaupré
    yritti nousta ylös, mutta ei jaksanut: hän oli kovin juovuksissa. Isä
    tarttui silloin opettajan nutun kaulukseen ja sysäsi hänet porstuaan.
    Samana päivänä jo sai Franskalainen virkaeron, ja tuostakos ilo ja
    riemu Saveljitshille. Siihen päättyi minun kasvatukseni.
    
    Elelin sitten vaan mamman lellipoikana, ajellen kyyhkysiä ja ollen
    polttosilla renkipoikain kanssa. Niin tultiin kuudentoista vuoden
    ikään, mutta silloinpa asiat muuttuivat.
    
    Kerran syksyllä oli äiti vieraskamarissa keittämässä hunajamehua; minä,
    kieltäni maiskutellen, katselin kuohun kihajamista. Isä istui akkunan
    ääressä ja luki "Hovi-kalenteria", jonka hän sai joka vuosi. Tämä kirja
    teki häneen aina suuren vaikutuksen: erinomaisella tarkkuudella hän
    aina luki sitä, ja tuo luku se saattoi hänen sappensa kiehumaan ja
    kuohumaan. Äiti, hyvin tietäen ukon tavat, koetti aina sysätä tuon
    kirjan jonnekin piiloon, ja usein sattuikin, ettei isä saanut
    kalenteriansa nähdä moneen kuukauteen. Mutta kun hän sen sitten taas
    sattumalta löysi, -- niin istui hän tuntikausia sen ääressä. Niinpä hän
    nytkin luki "Hovi-kalenteria", tuon tuostakin kohotellen olkapäitään ja
    toistellen yhä: "kenraali-luutnantti!... Minun komppaniassani hän oli
    vielä kersanttina. Ja Venäjän molempain tähdistöjen ritari!... Ja joku
    aika sitten..." -- Vihdoin heitti isä kalenterinsa sohvalle ja vaipui
    syviin mietteisin, jotka eivät ennustaneet hyvää.
    
    Äkkiä hän kääntyi äitiin puoleen: "Avdotja Vasiljevna, kuinka vanha
    Petrusha[1] nyt on?"
    
    -- "Nyt alkoi seitsemästoista vuosi", vastasi äiti. "Petrusha syntyi
    samana vuona kuin täti Nastasja Gerasimnovna kävi koukkuun, ja kuin
    vielä..."
    
    -- "Hyvä se", keskeytti isä; "aika on hänen mennä palvelukseen.
    Tarpeeksi on jo poikaa hellitelty vaimoväen puolella. Kyllä saavat
    loppua nuo kyyhkyslakkaan kiipeilemiset".
    
    Äiti, kuullessaan erosta puhuttavan, säpsähti, niin että pudotti
    lusikan kastrulliin, ja rupesi itkemään. Minä sitä vastoin ihastuin
    sanomattomasti. Ajatus palveluksesta tuotti heti mieleen ajatuksia
    vapaudesta, Pietarin elämän huvituksista. Jo kuvailin itseäni kaartin
    upseeriksi, joka minun mielestäni oli inhimillisen onnen korkein
    kukkula.
    
    Isän ei ollut tapana muuttaa päätöksiänsä eikä vitkailla niiden
    toimeenpanemisessa. Määrättiin niin muodoin lähtöni päivä. Edellisenä
    päivänä sanoi isä tahtovansa kirjoittaa tulevalle päällikölleni ja
    käski tuoda paperin ja kynän.
    
    -- "Älä unohda, Andrei Petrovitsh", sanoi äiti, "panna minultakin
    terveisiä ruhtinas B:lle; minä toivon, kirjoita niin, että hän on oleva
    suosiollinen Petrushalle".
    
    -- "Mitä joutavia!" vastasi isä, rypistäen kulmakarvojaan. "Mitä varten
    minä ruhtinas B:lle kirjoittaisin?"
    
    -- "Sanoithan kirjoittavasi Petrushan päällikölle".
    
    -- "Entä sitten?"
    
    -- "Petrushan päällikköhän on juuri ruhtinas B. Petrushahan on
    kirjoitettu Semenovskin kaartiin".
    
    -- "Kirjoitettu. Vaikka olisi kirjoitettu minne hyvänsä! Petrushaa
    vaan en Pietariin laske. Mitä hän siellä oppisi? Rahaa tuhlaamaan ja
    tyhjää toimittamaan! Ei mar, palvelkoon vaan armejassa, kokekoon
    kovaa, haistakoon ruudin savua; hänestä tahdon sotamiestä, vaan en
    kaartilais-huliviliä! Missä pojan passi? Annas tänne!"
    
    Äiti haki passini rasiasta, jossa sitä säilytettiin yhdessä sen paidan
    kanssa, joka oli ollut päälläni minua ristittäessä, ja antoi sen
    vapisevin käsin isälle. Isä luki sen tarkasti, pani sitten pöydälle
    eteensä ja rupesi kirjoittamaan kirjettä.
    
    Minua vaivasi uteliaisuus. Minne minut pannaan menemään, kosk'eivät
    lähetä Pietariin? Silmäni seurasivat lakkaamatta isän kynää, joka
    liikkui jotenkin vitkallisesti.
    
    Vihdoin hän lopetti, pani kirjeen ja passin samaan kuoreen, lukitsi sen
    sinetillä ja sitten, ottaen silmälasit pois, kutsui minut luokseen.
    
    -- "Tuoss' on kirje Andrei Karlovitsh R:lle", sanoi hän, "vanhalle
    toverilleni ja ystävälleni. Sinä lähdet tästä Orenburgiin, palvelemaan
    hänen väessänsä".
    
    Niin nyt haihtuivat kaikki minun loistavat toiveeni! Hauskan elämän
    sijaan Pietarissa, odotti minua ikävä tuolla syrjäisessä seudussa.
    Palvelusta olin vielä hetki sitten ajatellut suurella riemulla; nyt
    tuntui se surkealle onnettomuudelle. Mutta asiata ei käynyt
    muuttaminen! Seuraavana aamuna seisoi jo kuomireki portaiden edessä:
    siihen pantiin kapsäkki, laukku, jossa oli tee-serviisi, sekä kääröt
    täynnä vehnäsiä ja piirakaisia, viimeisinä merkkeinä kotoisista
    makeanleivän-päivistä.
    
    Vanhemmat siunasivat minua. Isä lausui: "Hyvästi, Pietari. Palvele
    uskollisesti sitä, kelle valan teet; ole kuuliainen päälliköllesi; älä
    himoitse heidän lempeänsä; älä tunkeile palvelukseen, älä vältäkään
    palvelusta; ja muista aina sananlaskua: säästä vaatetta uudesta pitäin,
    säilytä kunniata nuoresta pitäin". Äiti itkien pyysi, että kaikin
    mokomin suojelisin terveyttäni; Saveljitshin sydämmelle pantiin,
    että hän pitäisi tarkkaa huolta lapsesta. Päälleni pantiin
    jäniksen-nahkainen pikku-turkki ja sen yli vielä ketunnahkainen
    matkaturkki. Minä nousin kuomiin Saveljitshin kanssa ja läksin
    liikkeelle, itkien katkerasti.
    
    Samana yönä tulimme Simbirskiin, jossa meidän oli viipyminen koko
    vuorokausi, kaikenlaisten tarpeiden ostamista varten, jotka olivat
    Saveljitshin huolena. Me otimme asuntoa ravintolaan. Saveljitsh läksi
    jo aamulla varhain ostoksille. Minä katselin ensin kauan aikaa
    akkunasta likaiselle poikki kadulle, mutta ikävystyin viimein ja
    rupesin kulkemaan huoneesta huoneesen. Biljardi-saliin tultuani, näin
    siellä pitkän herrasmiehen, noin viidenneljättä vuoden iässä,
    ylähuulessa pitkät viikset, yönuttu yllä, biljardikeppi kädessä ja
    piippu suussa. Hän pelasi marköörin kanssa, joka voitettuansa sai
    ryypyn viinaa, mutta menetettyänsä oli velvollinen nelin ryömin
    konttaamaan biljardipöydän alla. Minä rupesin katsomaan heidän
    peliänsä. Mitä enemmin aikaa kului, sitä tiheämmiksi kävivät nuo
    konttaus-pasierailemiset pöydän alla, kunnes markööri jäikin sinne.
    Herra lausui muutamia mahtipontisia sanoja, hautauspuheen tapaan, ja
    kysyi, enkö minä tahtoisi pelata hänen kanssaan. Minä en sanonut
    osaavani. Tuopa näkyi häntä kummastuttavan.
    
    Hän katsahti minuun melkein sääliväisesti. Me puutuimme kumminkin
    puheisin keskenämme. Hän sanoi olevansa Ivan Ivanovitsh Surin,
    ratsumestari eräässä husaarirykmentissä ja tulleensa Simbirskiin
    rekryytin-ottoon ja asuvansa tässä ravintolassa. Surin kutsui minua
    päivälliselle kanssaan, aterioimaan, "mitä Jumala on antanut,
    sotamiehen tapaan". Minä suostuin kernaasti. Kävimme pöytään. Surin joi
    paljon ja kehoitti minuakin, sanoen, että täytyy tottua palvelukseen.
    Hän kertoi minulle kaikenlaisia juttuja armeija-oloista ja niille
    nauroin kuollakseni. Pöydästä nousimme aivan hyvinä tuttavina. Silloin
    tarjoutui hän opettamaan minua biljardia pelaamaan. "Tämä", sanoi hän,
    "on välttämätöntä meikäläisille. Kun esim. ollaan marssilla ja
    pysäytään jonnekin, -- millä saa ajan kulumaan? Ei muuta kuin mene
    ravintolaan biljardia pelaamaan: mutta sitäpä varten pitää osata sitä!"
    Minä olin tuosta täydellisesti vakuutettu ja rupesin hyvin ahkerasti
    opettelemaan. Surin rohkaisi minua tuon tuostakin, ihmetteli minun
    nopeata edistymisestäni ja muutaman läksyn perästä ehdotteli, että
    ruvettaisin pelaamaan rahan päälle, ei muuta kuin puolen kopekan vaan,
    tietysti ei voittamisen tarkoituksessa, mutta siksi vaan, ettei
    pelattaisi turhan päiten, mikä hänen mielestänsä oli kaikista
    kelvottomin tapa. Minä suostuin siihenkin, ja silloin käski Surin tuoda
    punssia ja sai minutkin maistamaan, toistaen yhä vaan, että
    palvelukseen pitää tottua, ja mikäs palvelus se muka ilman punssia on?
    Minä tottelin. Peliämme kesti yhä. Mitä useammin minä maistelin, sitä
    rohkeammaksi kävin. Pallot lentelivät alinomaa laidan yli; minä
    kiivastuin, toruen markööriä, joka luki taivas tiesi kuinka hullusti,
    vähä väliä lisäsin panosta, -- sanalla sanoen, menettelin kuin
    konsanaankin poika, joka on päässyt omiin valtoihinsa. Aikaa sillä
    välin oli kulunut paljon. Surin katsahti kelloonsa, laski kepin
    kädestänsä ja ilmoitti, että olin menettänyt hänelle sata ruplaa.
    Tuosta minä vähän hämmästyin. Rahani olivat Saveljitshin huostassa.
    Minä rupesin pyytelemään anteeksi. "Älä, veikkonen, tuosta huoli",
    keskeytti Surin; "saatanhan minä odottaakin".
    
    Surinin kanssa sitten vietin koko illan ja kamariini lähtiessäni tuskin
    jaksoin käydä. Surin saattoi minut sinne.
    
    Saveljitsh parkasi, nähtyään selvän selvät merkit minun innostani
    palvelukseen.
    
    -- "Mutta mitäs tämä nyt merkitsee?" voivotteli ukko. "Missä sinä nyt
    tuon näköiseksi olet tullut? Herra Jumala, eihän tuommoista ole ennen
    kuultu eikä nähty!"
    
    -- "Suu kiinni, äijä!" vastasin minä änkyttäen; "sinä olet kai
    humalassa; mene maata ... ja saata minutkin".
    
    Aamulla herättyäni tunsin kovan päänkivun; hämärä muisto oli minulla
    eilis-päivän tapauksista. Muisteluni keskeytti Saveljitsh, joka tuli
    sisään, tuoden teetä. "Pietari Andreitsh", virkkoi hän, päätään
    heilutellen, "varhainpa, varhainpa olet alkanut huimaa elämää. Ja kehen
    sinä tuletkaan? Ei isä juo, ei vaarikaan juonut; äidistä puhumattakaan:
    hän ei ole iki pitkinä päivinä suuhunsakaan pannut muuta kuin kaljaa.
    Ja kuka tähän kaikkeen on syynä? Kukas muu kuin tuo kirottu munsyöri.
    Aina vähä väliä hyppäsi hän Antipjevnan luokse: '_matame sö vu prii_,
    viinaa!' Tässä se nyt on se _sö vu prii_! kylläpä pani viisautta ja
    ymmärrystä lapsen päähän, se hirtehinen! Ja mitä varten palkattiin
    mokomaa murjaania! Niinkuin ei meidän herralla omaa väkeä olisi yltä
    kyllin!"
    
    Minua hävetti. Minä käännyin häneen selin ja sanoin: "Mene tiehes,
    Saveljitsh: minä en huoli teestä". Mutta kun Saveljitsh kerran oli
    yltynyt saarnamaan, niin ei ollut helppo saada häntä vaikenemaan.
    "Katsos nyt, Pietari Andreitsh, semmoista tuo juominen on. Ja päätäkin
    kivistää, ruokahaluakaan ei ole. Juomarista ei ole mihinkään... Juopas
    vähän kurkkuvettä hunajan kanssa, mutta kaikista parasta kumminkin
    lienee pieni kohmelo-ryyppy. Tahdotkos?"
    
    Samassa tuli sisään poika, tuoden minulle kirjelapun I. I. Surinilta.
    Minä avasin sen ja luin:
    
      "Armas Pietari Andrejevitsh, ole hyvä ja lähetä minulle pojan
      kanssa sata ruplaa, jotka menetit minulle eilen. Olen suuressa
      rahantarpeessa.
    
                                        Aina altis sinua palvelemaan.
                                                 Ivan Surin".
    
    Ei muuta neuvoksi. Minä tekeydyin aivan kylmäkiskoiseksi ja, kääntyen
    Saveljitshin puoleen, käskin hänen antaa pojalle sata ruplaa.
    
    -- "Kuinka! Mitä varten?" kysäsi Saveljitsh hämmästyen.
    
    -- "Minä olen ne hänelle velkaa", vastasin minä niin tyyneenä kuin
    mahdollista.
    
    -- "Velkaako!" huudahti Saveljitsh, hämmästyen yhä enemmin: "mutta
    milloinka sinä, hyvä ihminen, ennätit joutua hänelle velkaan? Ei, kyllä
    tässä nyt on jotakin kummallista. Sano mitä suvaitset, mutta rahoja
    minä en anna".
    
    Minä ajattelin, että jos en minä tällä ratkaisevalla hetkellä saa
    voittoa itsepäisestä ukosta, niin minun vast'edes on kovin vaikea
    päästä hänen holhousvallastansa. Senvuoksi, luoden häneen ylpeän
    silmäyksen, lausuin:
    
    -- "Minä tässä herra olen, sinä olet palvelija. Rahat ovat minun. Minä
    menetin ne hänelle siitä syystä, että niin suvaitsin tehdä. Ja kyllä se
    on parasta, ettes ollenkaan viisastele, vaan teet mitä käsketään".
    
    Saveljitsh kävi niin kokonaan ymmälle tuosta, että löi kätensä yhteen
    ja jäi seisomaan kuin suolapatsas.
    
    -- "Mitäs siinä seisot?" kiljasin äkäisenä.
    
    Saveljitsh itkemään.
    
    -- "Voi herttainen, Pietari Andreitsh", nyyhkytti hän vapisevalla
    äänellä: "älä saata minua hautaan pelkästä sydämmen surusta. Lapsi
    kulta; tottele minua, vanhaa ukkoa: kirjoita sinä tuolle ryövärille,
    että sinä vaan laskit leikkiä; sano, ettei meillä semmoisia rahoja ole
    olemassakaan. Sata ruplaa! No kaikki pyhät! Sano sinä, että vanhemmat
    kiven kovaan ovat kieltäneet sinua pelaamasta, muuta kuin kenties
    nappi-peliä".
    
    -- "Älä valehtele", keskeytin hänet; "laita tänne rahat tai otan sua
    niskapäästä!"
    
    Saveljitsh loi minuun silmäyksen täynnä katkeraa surua ja meni rahoja
    noutamaan. Minun oli sääli ukko parkaa, mutta minun teki mieli
    kerrankin oiaista siipeni ja näyttää hänelle, ett'en enää ole lapsi!
    Rahat lähetettiin Surinille. Saveljitsh kiiruhti heti paikalla
    saattamaan minut pois tästä kovan onnen paikasta. Hän tuli
    ilmoittamaan, että hevoset ovat valjaissa. Minä läksin Simbirskistä,
    rinnassani rauhaton omatunto ja ääretön katumus. En sanonut edes
    jäähyväisiäkään opettajalleni; toivoinhan päinvastoin, ett'en enää
    milloinkaan kohtaisi häntä.
    
    
    
    
    TOINEN LUKU.
    
    Opas.
    
    
            Ei ole seudut synnin-seudut,
            Ei ole tienot tuttujani.
            Mikä tieni tänne käänsi
            Kuka kehno ratsu saatti? --
            Saatti tänne nuoren miehen,
            Saatti uljahan urohon
            Nuoren huiman hurja mieli,
            Viinan voimakin väkevä.
    
                           Vanha laulu.
    
    Matkamietteeni eivät olleet oikein hauskoja. Menettämäni sata ruplaa
    olivat siihen aikaan suuri raha. Minun täytyi tunnustaa itselleni
    käyttäineeni tuhmasti Simbirskin ravintolassa ja tunsin itseni
    syypääksi Saveljitshin edessä. Kaikki tuo oli niin tuskallista. Ukko
    istui nureissaan kuskilaudalla, selin minuun; hän ei puhunut sanaakaan,
    rykäsihän vaan väliin. Minun teki mieleni sopia hänen kanssaan, mutta
    en tiennyt mistä alkaa.
    
    Viimein virkoin:
    
    -- "Älähän nyt, Saveljitsh, ole pahoillasi! Sovitaan pois! Näenhän
    itsekin, että olen syypää. Kyllä minä vast'edes olen viisaampi ja
    tottelen sinua. Älä nyt ole enää suutuksissa; sovitaan pois!"
    
    -- "Voi, hyvä Pietari Andreitsh!" vastasi hän syvään huo'aten.
    "Itseheni minä suuttunut olen, minä se kaikkeen syypää olenkin. Kuinka
    saatoinkaan jättää sinut yksiksesi ravintolaan! Mutta tulihan näet
    niinkuin synniksi mieleeni käydä tervehtimässä vanhaa tuttavaa,
    lukkarin muoria. Sinne menin ja sinne jäinkin. Hyväinen aika! Mitenkäs
    minä poloinen nyt kotiin menen, ja mitä sanoo pappa ja mamma, kun
    saavat tietää, että lapsi nyt jo juo ja pelaa?"
    
    Lohduttaakseni Saveljitsh parkaa minä lupasin, ett'en tästä puolin
    käyttäisi kopekkaakaan ilman hänen suostumustansa. Hän tyyntyi
    vähitellen; aina väliin kumminkin päätään heilutellen hän supisi: "sata
    ruplaa! Onkos tämä laitaa!"
    
    Yhä lähemmäs tultiin määräpaikkaani. Ympärilläni aava aromaa, jossa
    siellä täällä näkyi mäen-törmiä ja solia. Kaikki oli lumen vallassa.
    Aurinko oli mailleen menemässä. Kuomi kulki kapealla tiellä tai
    oikeammin talonpoikais-reen tekemiä jälkiä myöten. Äkkiä rupesi
    kyytimies katselemaan sivulle ja virkkoi viimein:
    
    -- "Kuules, hyvä herra; eiköhän käännytä takaisin?"
    
    -- "Miksi niin?"
    
    -- "Ilmaan ei ole luottamista: rupeaa tuulemaan; katsos kuinka se
    lennättelee lunta".
    
    -- "Entä sitten?"
    
    -- "Näethän tuota!"
    
    Ja kyytimies osoitti ruoskanvarrella itää kohti.
    
    -- "Eihän siellä näy muuta kuin lunta vaan ja selvä taivas".
    
    -- "Entäs tuo tuolla ... tuo pilvi".
    
    Nyt vasta huomasin aivan taivaan reunassa pienen valkoisen pilven, jota
    siihen saakka olin luullut kaukaiseksi mäentörmäksi. Kyytimies sanoi
    sen tietävän lumipyryä.
    
    Olin kuullut kerrottavan sikäläisistä pyryistä ja tiesin, että
    kokonaisia kuormastoja oli jäänyt lumen alle. Saveljitsh puolusti
    kyytimiehen ehdotusta, että kääntyisimme takaisin. Mutta kun tuuli
    näytti minusta heikolle, niin toivoin pääsevämme hyvissä ajoin
    seuraavaan kestikievariin. Käskin senvuoksi ajaa eteenpäin.
    
    Hevoset läksivät juoksemaan kiirusti, mutta yhä katsahteli kyytimies
    itään. Tuuli yltyi sillä välin yltymistään. Taanoinen valkoinen hattara
    kasvoi pilveksi, se kohosi raskaana yhä ylemmäs, vähitellen peittäen
    koko taivaan. Lunta rupesi satamaan; lumihiukaleet olivat alusta
    pieniä, mutta pian muuttuivat ne tavattoman suuriksi. Tuuli rupesi
    ulvomaan; alkoi pyry. Tuokion kuluttua oli tumma taivas sulanut yhteen
    lumisen meren kanssa. Kaikki katosi näkyvistä.
    
    -- "Kas niin", huudahti kyytimies, "nyt on pyry ja aika pyry onkin!..."
    
    Minä kurkistin ulos kuomista: kaikki oli synkkää; en nähnyt muuta kuin
    ryöppyilevää lunta. Tuuli ulvoi niin vimmatulla äänellä, että näytti
    henkiseltä olennolta. Pian olimme aivan lumessa. Hevoset kulkivat jalka
    jalasta ja pian seisattuivat.
    
    -- "Mitäs nyt seisotaan?" kysyin kärsimätönnä kyytimieheltä.
    
    -- "Eipä tässä kulustakaan parane", vastasi hän, nousten maahan; "kukas
    tässä enää tietää missä ollaankaan; tietä ei ole eikä sitä näkisikään".
    
    Minä rupesin häntä torumaan, mutta Saveljitsh kävi hänen puolellensa.
    "Pitipäs vaan olla tottelematon", jupisi hän äkäisenä; "olisi koreasti
    käännytty takaisin kestikievariin; olisit juonut teetä, maannut
    makeasti aamuun asti; myrsky olisi tauonnut, sitten olisi taas sopinut
    lähteä. Ja mikä kiire meillä sitten on? Häihinkö tässä hätä, vai
    minne?" Saveljitsh oli oikeassa. Mutta mikäpäs enää auttoi! Lunta satoi
    laaduttomasti. Nietos kasvoi kasvamistaan reen ympärille. Hevoset
    seisoivat, päät kumarruksissa, tuon tuostakin märähdellen. Kyytimies
    kulki ympäri, neuvotonna korjaillen valjaita, Saveljitsh mörisi
    äkäisenä; minä katsoin joka haaralle, toivoen näkeväni edes jonkun
    merkin ihmisasunnosta tai tiestä, mutta mahdoton oli eroittaa muuta,
    kuin lumen hurjaa kieppumista... Äkkiä huomasin jotakin mustaa.
    
    -- "Katsos?" huusin kyytimiehelle, "mikäs musta tuolta näkyy!"
    
    Kyytimies tirkistämään.
    
    -- "Jumala sen tietää, hyvä herra, mitä se on", vastasi hän, nousten
    rekeen, "ei se ole kuorma eikä puukaan, mutta liikkuu se vaan. Ihminen
    kai lienee, joshan ei ole susi".
    
    Minä käskin ajaa tuota outoa esinettä kohti, joka samassa rupesi
    lähestymään meitäkin. Parin minuutin kuluttua olimme kohdanneet
    ihmisen.
    
    -- "Kuules, hyvä ystävä", huusi hänelle kyytimies, "tietäisitkö sinä
    tietä tässä?"
    
    -- "Tässä se on; tiellä minä juuri seison", vastasi outo; "mutta
    mitäpäs siitä on hyötyä?"
    
    -- "Kuuleppas", virkoin minä; "tunnetko tämän seudun? Otatko
    saattaaksesi minua yökortteeriin?"
    
    -- "Kyllähän minä seudun tunnen", vastasi matkamies, "on sitä, Jumalan
    kiitos, niin monta kertaa kuljettu ja ajettu ristiin ja rastiin. Mutta
    mikäs kulku se tämmöisellä ilmalla: eksyy yks kaks! Paras on jäädä
    tänne ja odottaa, kenties myrsky tyyntyy ja taivas selkenee: kyllä
    sitten tähdet tien osoittavat".
    
    Hänen tyyneytensä rohkaisi minua. Olin jo päättänyt jäädä Jumalan
    nimessä yöksi keskelle erämaata, kun matkamies äkkiä hyppäsi
    kuskilaudalle ja sanoi kyytimiehelle:
    
    -- "No, Jumalan kiitos, ei ole talo kaukana; käännä oikeaan ja anna
    mennä".
    
    -- "Mitäpäs sitä oikeaankaan mennään!" arveli kyytimies tyytymätönnä.
    "Missä sinä tien näet? Vai anna mennä vaan vieras hevonen muka, oma
    ruoska".
    
    Kyytimiehellä oli mielestäni oikeus.
    
    -- "Tosiaankin", virkoin väliin, "mistä sinä arvelet, ettei talo ole
    kaukana?"
    
    -- "Kas tuolta kävi tuuli nyt", vastasi vieras, "ja sieltä hajahti
    savulle, kai talokin lähellä on".
    
    Hänen älykkäisyytensä ja hieno aistinsa ihmetyttivät minua. Minä käskin
    kääntää sinne päin. Työläästi pääsivät hevoset kulkemaan syvässä
    lumessa. Verkalleen liikkui reki; milloin nousten nietoksen harjalle,
    milloin kuoppaan vajoten; milloin kallistuen laidalle, milloin
    toiselle. Oli kuin laivan keijuileminen myrskyisellä merellä.
    Saveljitsh'ilta pääsi aina huokaus, kun kupeemme löivät vastakkain.
    Minä laskin suojusnahan alas, kietouduin turkkiin ja torkahdin, myrskyn
    laulaessa minulle univirttä ja hiljaisen kulun minua tuuditellessa.
    
    Näinpä tuossa unen, jota en koskaan ole voinut unohtaa ja jossa vielä
    nytkin näen jotain ennustavaista, kun vertaan sitä elämäni kummallisiin
    kohtauksiin. Lukija suopi minulle tuon anteeksi, sillä hän tietää
    kaiketi kokemuksestansakin, kuinka ihminen jo luonnostaankin on
    taipuvainen taikauskoon, vaikka hänellä olisi kuinkakin suuri inho
    kaikkia ennakkoluuloja kohtaan.
    
    Minä olin siinä tunteiden ja sielun tilassa, jossa tosi-olo, antaen
    perää mielenkuvailulle, sulaa niiden kanssa epäselväksi unenhoureeksi.
    Me olimme vielä kulkevinamme lumista aromaata, jossa myrsky yhä
    raivosi... Äkkiä näin portin, josta sitten ajoimme kotini pääpihalle.
    Ensimmäisenä iski mieleeni ajatus: kunhan vaan isä ei panisi
    pahaksensa, että näin äkkiä tulen takaisin kotia; kunhan vaan ei
    pitäisi sitä tottelemattomuutena. Rauhatonna hyppäsin kuomista ja näin
    äitini seisovan kovin murheellisena kuistilla. "Hiljaa", sanoo hän
    minulle, "isäsi makaa kuolinvuoteella ja tahtoo sanoa sinulle
    jäähyväiset". Säikähtäen kuljin äitini perässä makuukammioon. Huone oli
    heikosti valaistu; vuoteen ääressä seisoi murehtivia ihmisiä. Minä
    lähenen hiljaa vuodetta; äiti vetää uutimet syrjään ja puhuu: "Andrei
    Petrovitsh! Petrusha on tullut: hän palasi, saatuaan tietää sinun
    olevan sairaan; siunaa häntä!" Minä laskin polvilleni ja loin silmäni
    sairaasen. Mitä näen minä?... Isäni sijassa makaa vuoteella
    mustapartainen talonpoika, iloisesti katsellen minua. Minä
    hämmentyneenä käännyn äitini puoleen, kysyen: "Mitäs tämä on? Eihän tuo
    ole isäni. Mitä minä tuon miehen siunauksella teen?"... "Sama se,
    Petrusha", vastasi äiti, "tämä on sinun isän-sijaisesi; suutele hänen
    kättänsä, ja anna hänen siunata sinua..." Minä en suostunut. Silloin
    kavahti mies vuoteelta, sieppasi vyöltänsä kirveen ja rupesi sillä
    viuhtomaan joka haaralle. Minä yritin juosta pakoon, mutta en voinut
    ... huone tuli täyteen ihmisten ruumiita; minä kompastuin niihin ja
    jalkani luiskahteli verilätäköissä... Tuo hirveä mies huuteli minua
    lempeästi, sanoen: "Älä pelkää, tule vaan, niin siunaan sinua..." Kauhu
    ja hämmästys valtasivat minut... Samassa heräsinkin; hevoset seisoivat;
    Saveljitsh piti minua kädestä, puhuen:
    
    -- "Nousepas pois; nyt on tultu..."
    
    -- "Minne on tultu?" kysäsin, hieroen silmiäni.
    
    -- "Kestikievariin. Jumala ohjasi meitä, ajoimme suoraan aitaan kiinni.
    Nouse pois, hyvä herra, ja käy lämmittelemään".
    
    Minä astuin ulos kuomista. Myrsky pauhasi vielä, mutta hiljemmin
    entistä. Oli niin pimeä, että tuskin kättänsä eroitti. Isäntä tuli
    portille meitä vastaan, kantaen lyhtyä liepeensä alla ja saattoi minut
    ahtaasen, mutta siistiin tupaan, jossa paloi pärevalkea. Seinällä
    riippui luotipyssy ja korkea kasakanlakki.
    
    Isäntä, syntyjään Jaikilainen kasakka, oli noin kuusikymmentä vuotta
    vanha, mutta vielä terve ja reipas ukko. Saveljitsh toi perässäni
    tee-neuvot, pyysi tulta, keittääksensä teetä, joka ei milloinkaan ollut
    tuntunut minusta niin tarpeelliselta. Isäntä meni toimittamaan.
    
    -- "Missäs opas on?" kysyin Saveljitsh'ilta.
    
    -- "Tääll'on, hyvä herra", vastasi ääni ylhäältä.
    
    Minä katsahdin makuulavalle (komppeliin) ja näin mustan parran ja kaksi
    kiiluvaa silmää.
    
    -- "Tuliko vilu?"
    
    -- "Eipä vielä, kun ei ele muuta päällä kuin ohut nuttu. Oli turkkikin,
    mutta häpeä sanoa, kipeä kärsiä -- oppiin panin eilen illalla
    kapakkaan: pakkanen ei näyttänyt juuri kovalle".
    
    Samassa tuli isäntä sisään, tuoden kiehuvan samovaarin
    (vedenkiehuttimen). Minä kutsuin opastani juomaan teetä; hän laskeusi
    lavalta. Hänen ulkomuotonsa veti puoleensa huomioni. Hän oli noin
    neljänkymmenen iässä, kasvultaan keskikokoinen, laiha, mutta harteva.
    Musta parta vivahti jo vähän harmaasen: suuret silmät olivat tavattoman
    vilkkaat. Hänen kasvonsa näyttivät varsin miellyttäviltä, mutta samalla
    asui niissä jotain veitikkamaista. Tukka oli puolipyöriön muotoinen.
    Hartioilla oli hänellä rikkinäinen nuttu ja jalassa tatarilaiset
    roimahousut. Minä tarjosin hänelle kupillisen teetä; hän maistoi ja
    veti huulensa kurttuun.
    
    -- "Hyvä herra", virkkoi hän, "olkaa hyvä ja käskekää antaa minulle
    ryyppy viinaa; tee ei ole meidän, kasakkain, juomaa".
    
    Minä tein kernaasti hänen tahtonsa.
    
    Isäntä otti kaapista viinapullon ja lasin, meni hänen luokseen ja,
    nähtyään hänen kasvonsa, virkkoi:
    
    --- "Ahaa! Oletpa taas näillä mailla! Mistä nyt matka?"
    
    Opas iski hänelle silmää ja vastasi sananparrella:
    
    -- "Lensin pellolle, noukin hamppua; heitti mua muori kivellä, mutt'ei
    osannutkaan. Entäs teillä?"
    
    -- "Mitäpäs meillä?" vastasi isäntä, jatkaen salaperäistä puhetta,
    "iltakirkkoon soitettiin, mutta papin muori kielsi: pappi kylään meni,
    piru kävi kirkolle".
    
    -- "Ole vaiti äijä", vastasi oppaani, "kyllä sade sieniä kasvattaa, ja
    kun sieniä on, kyllä konttikin saadaan; mutta nyt (ja taas hän iski
    silmää) pistä kirves selän taakse: metsässä vartija kulkee. Maljanne,
    hyvä herra!"
    
    Sen sanottuaan otti hän lasin, risti silmänsä ja juoda kulautti lasin
    yhtä haavaa, kumarsi sitten minulle ja palasi lavallensa.
    
    Silloin en voinut vielä ymmärtää tuota rosvojen puhetta, mutta
    sittemmin vasta arvasin sen tarkoittaneen Jaikin (Uralin) sotaväen
    asiata, kansan, joka siihen aikaan juuri oli saatu rauhoitetuksi 1772
    vuoden kapinan jälkeen. Saveljitsh kuunteli nähtävästi suurella
    tyytymättömyydellä.
    
    Epäluuloisia katseita loi hän vuoroin isäntään, vuoroin oppaasen.
    Kestikievari oli syrjässä keskellä aroa, kaukana muista asutuista
    paikoista ja näytti hyvin rosvojen pesälle. Mutta mitäs tehdä! Matkan
    jatkamista ei ollut ajatteleminenkaan. Saveljitsh oli rauhaton, ja tuo
    minua suuresti huvitti. Sillä välin kävin lavitsalle levolle.
    Saveljitsh päätti kömpiä uunin päälle. Isäntä kävi lattialle. Pian
    kuului koko tupa kuorsaavan; minäkin nukuin sikeästi.
    
    Herättyäni seuraavana aamuna jotenkin myöhään, huomasin myrskyn jo
    tyyntyneen. Aurinko paistoi. Huikaisevana kimalteli lumi äärettömällä
    arolla. Hevoset olivat valjaissa. Minä kysyin isännältä paljonko olimme
    velkaa, ja hän otti meiltä niin kohtuullisen hinnan, ettei edes
    Saveljitshkaan ruvennut hänen kanssaan tinkimään. Eiliset epäluulotkin
    haihtuivat kokonaan hänen mielestään. Minä kutsuin oppaan, kiitin häntä
    avusta ja käskin Saveljitshin antaa hänelle viisikymmentä kopekkaa
    juomarahaa. Saveljitsh rypistelemään kulmakarvojansa. -- "Viisikymmentä
    kopekkaa, niinkö?" virkkoi hän, "ja mistä hyvästä? Siitäkö, että sinä
    juuri suvaitsit kyyditä hänet kestikievariin? Ei millään muotoa: ei
    meillä tässä ole liikoja viisiäkymmeniä kopekoita. Paljoksipa kävisi
    ruveta joka miehelle antamaan juomarahoja; sillä tavalla pian itsekin
    panisimme hampaat naulaan".
    
    Minä en ruvennut väittelemään Saveljitshin kanssa. Itsehän olin
    luvannut, että hän olisi täysi herra rahoille. Harmitti minua
    kumminkin, etten saattanut osoittaa kiitollisuuttani miehelle, joka oli
    auttanut minut, josko ei juuri hädästä, niin ainakin hyvin tukalasta
    tilasta.
    
    -- "Hyvä", virkoin kylmäkiskoisesti, "kun et tahdo antaa rahaa, niin
    annapas hänelle joku päällysvaate matkalaukustasi: hän on liian ohuessa
    puvussa. Anna hänelle jäniksen-nahkainen turkki".
    
    -- "No mutta hyvä Pietari Andreitsh!" vastasi Saveljitsh. "Mitäs hän
    sinun turkillasi tekee? kapakkaan tuo koira sen vie, ensimmäiseen
    kapakkaan".
    
    -- "Älä sinä, äijä parka, siitä huoli", virkkoi kuljeksija; "ei se ole
    sinun asiasi, kapakkaanko sen vien vai olen viemättä. Herra suvaitsee
    suoda minulle turkkinsa omilta hartioiltaan; semmoinen näetkös on
    Herran tahto; mutta sinä kun kerran olet lakeija, niin ole lakeijana
    vaiti ja tottele koreasti".
    
    -- "Ethän sinä Jumalatakaan pelkää, sen rosvo", tiuskasi hänelle
    Saveljitsh äkäisesti. "Näet, ettei lapsi vielä oikein ymmärrä, ja olet
    paikalla valmis kettämään häneltä vaikka kaikki. Mitä sinä teet herran
    turkilla? Eihän se mahdukaan tuommoisille hiton hartioille".
    
    -- "Älä nyt viisastele", sanoin minä ukolle; "tuo vaan turkki tänne
    pian!"
    
    -- "Laupias Herra!" huokasi Saveljitsh. "Jäniksen-nahkainen, melkein
    uuden uutukainen! Ja kelle sitte? Juoppo-ratille, juoppo-lallille!"
    
    Turkki tuli kumminkin. Opas heti rupesi sitä päälleen koettamaan. Tuo
    turkki oli tosiaankin hänelle ahdas. Ponnisteltuaan ja pinnisteltyään
    ja ratkottuaan muutamia saumoja hän kumminkin sai sen yllensä.
    Saveljitsh oli vähällä itkeä, kuultuaan rihmain riksahtelevan.
    Kuljeksija oli erittäin mielissään lahjastani. Hän saattoi minua
    rekeen asti ja sanoi, syvään kumartaen: "Kiitoksia, hyvä herra!
    Palkitkoon Jumala teille hyvän työnne! En milloinkaan unohda
    hyväntahtoisuuttanne". Hän meni yhtäänne, minä läksin toisaanne, ja
    pian olin unohtanut eilispäivän pyryt ja oppaat ja jäniksen-nahkaiset
    turkit.
    
    Tultuani Orenburgiin, menin suoraan kenraalin luokse. Hän oli iso mies,
    vähän jo vanhuudesta kyyristynyt. -- Pitkät hiuksensa olivat aivan
    valkoiset. Vanha, väristänsä luopunut virkapuku muistutti Anna
    keisarinnan aikuista sotilasta; puhuessaan mursi hän saksaan. Minä
    annoin hänelle isäni kirjeen. Kuultuaan isäni nimen, hän katsahti
    minuun.
    
    -- "Voi sentään", sanoi hän. "Kuinka suur aika on, kun Andrei
    Petrovitsh oli niin vanha kuin sie, ja nyt sie olet hänen poika! Ah, se
    aika, se aika!" Hän avasi kirjeen ja rupesi lukemaan puoli-ääneen,
    tehden muistutuksiansa:
    
    -- "Hyvä herra Ivan Karlovitsh, toivoakseni teidän ylhäisyytenne". Mitä
    tseremonioita! Fi! kuin ei hän häpeä! Se on tietty, distsiplin on
    ensimmäinen asia, mutta niin ei passaa kirjoittaa vanhal kameraadil ...
    'teidän ylhäisyytenne ei unohda' ... hm ... "ja ... koska ...
    sotamarskin Minnichin ... ja myös ... Karolina ... 'Aha, Bruder!
    Muistaa vielä vanhat koirankurit! ... Nyt asiaan... 'Lähetän luoksenne
    minun hulivilini' .. hm ... 'Pitäkää häntä pih ... pihdissä'... Mitä se
    on? Mahtaa olla semmoinen sananpars. Pitää pihdissä, mitä se on?" kysyi
    hän, kääntyen minuun.
    
    -- "Se on", vastasin minä, ottaen päälleni kaikista viattomimman
    muodon. "Se on, olla lempeä, ei pitää varsin lujalla, antaa noin
    enemmän vapautta".
    
    -- "So-o, so-o, ymmärrän ... pitäkää poikaa lujana ... ai, mutta pitää
    pihdis on siis jotain muuta ... 'Tämän mukaan ... hänen passinsa'...
    Missä on passi? Aha ... 'Lähettää ilmoitus Semenovskin rykmenttiin'...
    Hyvä, hyvä, tehdään kaikki... 'Salli vihdoin ilman muita metkuja sulkea
    sinut syliini, vanhana toverina ja ystävänä'... No viimeinkin suoraa
    puhetta... No niin, hyvä ystävä", sanoi hän, luettuaan kirjeen loppuun,
    "kaikki teemme: sinä muutetaan kuin upseeri ---- rykmenttiin ja, ettei
    aika turhaan juokse pois, saat jo huomenna reisata Belogorin linnaan,
    jossa on päällikkönä kapteeni Mironov, hyvä mies, kunnon mies. Siellä
    sinä opit oikeaa palvelusta ja distsiplin. Orenburgis ei mitään tehdä;
    nuori mies ilman työtä, ei ole hyvä. Mutta tänään pyydän päivälliselle
    minun luo".
    
    Tämäpä nyt pulma taas! arvelin itsekseni; mitä siitä nyt oli hyötyä,
    että jo melkein äidin kohdusta saakka olin kaartin kersantti! Entäs nyt
    minne poikaa sysättin? ---- rykmenttiin, yksinäiseen linnaan Kirgisien
    aromaiden rajalle!... Päivällisellä olin Andrei Karlovitshin luona;
    kolmantena vieraana oli vanha adjutantti. Pöydässä vallitsi saksalainen
    tarkkuus, ja luulenpa kuin luulenkin, että pelko liian vieraan
    näkemisestä tässä yksinkertaisessa pöydässä oli syynä minun pikaiseen
    lähtööni linnaan. Seuraavana päivänä sanoin jäähyväiset kenraalille ja
    läksin määräpaikkaani.
    
    
    
    
    KOLMAS LUKU.
    
    Linna.
    
    
            Jos käy viholliset nuo
            Kemuloihin meidän luo
            Tervehdimme piirasilla:
            Kivääreillä, kartessilla.
    
                    Sotamiesten laulu.
    
            Vanhan-aikuista väkeä nuo.
    
                             Lellipoika.
    
    Belogorin linna on neljänkymmenen virstan päässä Orenburgista. Tie
    sinne kulkee Jaik-virran jyrkkää äyrästä myöten. Virta ei ollut vielä
    jäässä: sen lyijyiset aallot vyöryilivät raskaasti yksitoikkoisten
    lumisten rantainsa välitse. Niiden takana kirgisiläiset aromaat. Minä
    vaivuin ajatuksiin, suurimmaksi osaksi surullisiin. Linna-elämä ei
    ennustanut minulle mitään hauskuutta. Minä koettelin kuvailla mieleeni
    kapteeni Mironovia, tulevaa päällikköäni, ja ajattelin hänen olevan
    ankaran, äkäisen ukon, joka ei tiedä muusta kuin virasta ja
    virkatoimista ja joka pienimmästäkin syystä on valmis panemaan minut
    arestiin vedelle ja leivälle. Ilta rupesi hämärtämään. Me ajoimme
    jotenkin kiireesti.
    
    -- "Vieläkö on pitkältä linnaan?" kysyin kyytimieheltä:
    
    -- "Ei ole kuin vähän matkaa", vastasi hän; "tuolta se jo näkyykin".
    
    Minä katselin joka haaralle, luullen saavani nähdä mahtavat muurit,
    tornit ja vallit, mutt'en nähnyt muuta kuin vähäisen kylän, joka oli
    ympäröity hirsilaipiolla. Toisella puolen oli muutamia heinäpieleksiä,
    puoleksi lumessa; toisella vanhuuttansa vääristynyt mylly, jonka siivet
    roikkuivat velttoina alas.
    
    -- "Missäs se linna on?" kysyin ihmetellen.
    
    -- "Tässä se on", vastasi kyytimies, osoittaen kylää, johon samassa
    juuri ajoimme. Portilla näin vanhan malmisen tykin; kadut olivat
    ahtaita ja vääriä; tuvat matalia ja enimmästä päästä olkikattoisia.
    Minä käskin ajaa linnanpäällikön taloon, ja pian pysähdyimme puisen
    talon edustalle, joka oli rakennettu lähelle kirkkoa, korkealle
    paikalle. Pihalla en nähnyt ketään. Menin porstuaan ja avasin oven
    eteiseen. Muuan sotavanhus istui pöydällä ja paikkaili sinisellä
    tilkulla viheriän univormun kyynäspäätä. Minä käskin hänen ilmoittaa
    minut. "Astu sisään hyvä herra", vastasi hän; "kyllä meillä ollaan
    kotona". Minä astuin siistiin, vanhan-aikuisesti sisustettuun
    huoneesen. Nurkassa seisoi astia-kaappi; seinällä riippui lasiraamissa
    upseerin valtuuskirja; sen molemmilla puolin oli kuvia Kistrinan
    ja Otshakovin valloituksesta, morsiamen valitsemisesta, kissan
    hautaamisesta y.m. Akkunan luona istui vanha vaimo-ihminen, röijy
    päällä ja huivi päässä. Hän keri rihmaa vyyhdistä, jota piteli
    toissilmäinen ukko upseerin univormussa.
    
    -- "Mitä suvaitsette, hyvä herra?" kysäsi vaimo-ihminen, jatkaen
    työtään.
    
    Minä vastasin aikovani palvelukseen ja tulleeni ilmoittaumaan herra
    kapteenille, ja aioin juuri viimeisillä sanoilla kääntyä kierosilmäisen
    ukon puoleen, mutta emäntä keskeytti ulkoa-oppimani puheen.
    
    -- "Ivan Kusmitsh'iä ei ole nyt kotona", sanoi hän, "hän meni kylään,
    isä Gerasim'in luokse; mutta sama se, nuori herra, minä olen hänen
    emäntänsä. Tervetultua! Istukaa, olkaa hyvä".
    
    Hän kutsui palvelustytön ja lähetti hänet hakemaan alaupseeria.
    
    Ukko upseerin puvussa katseli minua uteliaasti ainoalla silmällään.
    
    -- "Uskallan kysyä", sanoi hän, "missä rykmentissä olette palvelleet?"
    
    Minä tyydytin hänen uteliaisuutensa.
    
    -- "Uskallan kysyä", jatkoi hän, "miksi olette kaartista siirtyneet
    linnueesen?"
    
    Minä vastasin sen tapahtuneen päällystön tahdosta,
    
    "Niin, niin", jatkoi väsymätön kyselijä, "kai jonkinlaisista
    tepposista, jotka eivät sovi kaartin upseerille, vai kuinka?"
    
    -- "Mitä sinä nyt joutavia haastelet?" sanoi hänelle kapteenin rouva,
    "näethän, että nuori mies on matkasta väsynyt; vähät hän sinun
    kysymyksistäsi ... pidäpäs käsiäsi vähän leveemmällä... Niin, hyvä
    herra", jatkoi hän, kääntyen minuun, "älä sinä sure, jos lähettivätkin
    sinut tänne korpeen. Et ole sinä ensimmäinen, et viimeinenkään, jolle
    tuommoista on tapahtunut. Aika kaikki parantaa. Meillä on täällä
    Aleksei Ivanovitsh Shvabrin ollut jo viidettä vuotta: miesmurhasta
    sysättiin hän tänne. Jumala ties, miten tuo lie käynyt, hän näetkös
    läksi kaupungin ulkopuolelle erään vänrikin kanssa: miekat otettiin
    mukaan, ja niilläkös he nyt toisiansa pistelemään, kunnes Aleksei
    Ivanovitsh pistikin vänrikin kuolijaksi ja vielä kahden vieraan-miehen
    nähden. Mitäs tehdä? Vahinko ei tule kello kaulassa".
    
    Samassa tuli sisään alaupseeri, nuori ja pulska kasakka.
    
    -- "Maksimitsh!" sanoi hänelle kapteenin rouva. "Toimitapas herra
    upseerille kortteeri, mutta toimita sievä ja hyvä".
    
    "Kyllä, Vasilisa Jegorovna", vastasi alaupseeri. "Paras kai olisi
    Paleshaevin luokse?"
    
    -- "Ei mar", vastasi kapteenin rouva; "Paleshaevilla on muutoinkin
    ahdasta; hän on sitä paitsi minulle kummi ja muistaa, että me olemme
    hänen esimiehensä. Toimita vaan herra upseeri ... mikäs teidän
    nimenne?"
    
    -- "Pietari Andreitsh".
    
    -- "Toimita vaan Pietari Andreitsh Simo Kusovin luokse. Hän, sen
    mokoma, päästi hevosensa minun kaalimaahani. Kuinka on muutoin,
    Maksimitsh; kaikki hyvin?"
    
    -- "Kaikki, Jumalan kiitos, hyvin; se vaan, että kapraali Prohorov
    tappeli saunassa Ustinja Pegulinan kanssa kiulullisesta kuumaa vettä!"
    
    -- "Ivan Ignatjitsh!" sanoi rouva kierosilmäiselle ukolle. "Otapas
    selvä Prohorovin ja Ustinjan riidasta, kumpi heistä oikeassa, kumpi
    väärässä, ja rankaise sitten molempia. Mene nyt Jumalan nimeen,
    Maksimitsh. Pietari Andreitsh, Maksimitsh saattaa teidät
    kortteeriinne".
    
    Minä läksin. Alaupseeri saattoi minut tupaan, joka oli korkealla virran
    rannalla, aivan linnan vieressä. Toisessa puolessa tupaa asui Simo
    Kusov perheen, toinen puoli annettiin minulle. Tämä oli jotenkin siisti
    kamari, jaettu välilaipiolla kahteen osaan. Saveljitsh rupesi siinä
    puuhailemaan; minä katsoin ulos akkunasta. Edessäni levittelihe
    murheellinen aromaa. Sivulla seisoi muutamia tupia; kadulla käveli
    joitakuita kanoja. Ämmä seisoi kaukalon ääressä kynnyksellä ja huuteli
    sikoja, jotka vastasivat kutsumukseen ystävällisellä röhkinällä. Ja
    tännekös minua nyt on sysätty nuoruuteni aikaa viettämään! ajattelin.
    Minun tuli ikävä; minä läksin pois akkunan luota ja panin maata ilman
    illallista, huolimatta Saveljitshin kehoituksista, joka huokaili
    huokailemistaan: "Herra Jumala! Ei maista ei einettäkään! Mitä sanoo
    nyt meidän rouva, kun lapsi tulee kipeäksi?"
    
    Seuraavana aamuna olin juuri ruvennut pukeumaan, kun ovi aukeni ja
    huoneesen astui nuori upseeri, ko'oltaan lyhyenläntä; hänen ruskeat
    kasvonsa eivät olleet kauniit, mutta tavattoman vilkkaat.
    
    -- "Suokaa anteeksi", sanoi hän minulle franskan kielellä; "suokaa
    anteeksi, että näin suoraan tulen tutustumaan kanssanne. Eilen sain
    kuulla teidän tulostanne; teki niin mieleni jälleen nähdä ihmistä,
    etten malttanut odottaa. Kyllä te sen ymmärrätte, oltuanne täällä
    jonkun aikaa".
    
    Minä arvasin hänen olevan upseerin, joka kaksintaistelun tähden oli
    lähetetty kaartista tänne. Me tutustuimme heti. Shvabrin oli jotenkin
    älykäs mies. Hänen puheensa oli näppärää ja huvittavaa. Suurella
    hilpeydellä kuvasi hän minulle kapteenin perheen, hänen seuransa ja
    koko seudun, minne kohtalo oli minut viskannut. Minä nauroin sydämmeni
    pohjasta. Vähän ajan perästä tuli sisään sotavanhus, jonka eilen olin
    tavannut paikkaamasta univormua komendantin eteisessä, ja toi minulle
    Vasilisa Jegorovnalta kutsumuksen päivällisille. Shvabrin sanoi
    tulevansa yhdessä minun kanssani.
    
    Lähestyessämme kapteenin asuntoa, näimme pienellä avonaisella paikalla
    parikymmentä vanhaa sotamiestä, kolmikolkkaiset hatut päässä ja
    palmikko niskassa. He olivat asetetut riviin. Heidän edessään seisoi
    kapteeni itse, reipas ukko, patalakki päässä ja kirjava aamunuttu
    päällä. Nähtyään meidät, tuli hän luoksemme, lausui minulle muutamia
    ystävällisiä sanoja ja rupesi jälleen komentamaan. Me yritimme pysähtyä
    katsomaan opetusta, mutta hän pyysi meitä menemään Vasilisa Jegorovnan
    luokse, luvaten itsekin tulla sinne kohta.
    
    -- "Täällä", sanoi hän, "teillä ei ole mitään nähtävää".
    
    Vasilisa Jegorovna otti meidät vastaan teeskentelemättä,
    sydämmellisesti, ja kohteli minua kuin olisimme aina olleet tuttavia.
    Sotavanhus ja Palashka kattoivat pöytää.
    
    -- "Mitäs se meidän Ivan Kusmitsh tänään niin on innostunut
    opetukseen!" virkkoi kapteenin rouva. "Palashka! menes kutsumaan herraa
    ruoalle. Ja missäs Masha[2] on?"
    
    Samassa tuli sisään nuori, noin kahdeksantoista vanha tyttö, pullea- ja
    punaposkinen. Hänen vaaleat hiuksensa olivat sileiksi kammatut korvain
    taakse, jotka paloivat tulipunaisina. Ensi silmäykseltä hän ei minua
    lainkaan miellyttänyt. Minä katselin häntä ennakkoluulolla. Shvabrin
    oli kuvannut minulle Mashan, kapteenin tyttären, typeräksi ja tyhmäksi.
    Hän istui nurkkaan ja rupesi ompelemaan. Sillä välin tuotiin kaalia
    pöydälle. Kun ei kapteenia vieläkään näkynyt, lähetti Vasilisa
    Jegorovna Palashkan uudestaan häntä hakemaan.
    
    -- "Sano herralle, että vieraat odottavat ja kaali jäähtyy; eihän se
    opetus häneltä mihin mene; kyllä vielä ennättää huutaa äänensä
    sorroksiin".
    
    Pian tuli kapteeni, kierosilmäisen ukon kanssa.
    
    -- "No mutta mitäs tämä on, ukko kultaseni?" sanoi hänelle rouva; "ruoka
    on jo aikaa sitten pöydällä, mutta sinua saa kutsua ja kutsua etkä
    sittenkään tule".
    
    -- "Niin, näetkös, Vasilisa Jegorovna", vastasi Ivan Kusmitsh;
    "virassanihan olin: sotamiehiäni opetin".
    
    "Ole nyt!" arveli kapteenin rouva. "Kunhan opetat vaan sotamiehiäsi,
    siinä kaikki: ei heidän palveluksestaan kumminkaan tolkkua lähde; vähät
    sinäkin siitä hyödyt. Istuisit kotona ja Jumalaa rukoilisit, niin olisi
    paljoa parempi. Käykää pöytään, hyvät vieraat, olkaa niin hyvät".
    
    Me istuimme pöytään. Vasilisa Jegorovna ei ollut hetkeäkään ääneti;
    häneltä sateli satelemistaan minulle kysymyksiä: kutka ovat vanhempani,
    ovatko elossa, missä asuvat ja ovatko varakkaita. Kuultuansa, että
    isälläni on kolmesataa talonpoikaa, arveli hän:
    
    -- "No sanokaas! Onpas näet vaan maailmassa rikkaita ihmisiä! Entä
    meillä, ukkoseni? Ainoa mikä onkin, on tyttö Palashka: mutta elämmehän,
    Jumalan kiitos, hiljallemme. Ainoa paha vaan se: Masha on jo
    naimaiässä, mutta mimmoiset on hänellä myötäjäiset? Tiheä kampa ja
    pieni vastan paha sekä vaski raha, jolla -- Jumal' anna syntin'
    anteeksi! -- vielä saunassa pääsee käymään.[3] Hyvä se, jos sattuu joku
    hyvä ihminen; muutoin on kyöpeli edessä koreasti".
    
    Minä katsahdin Maria Ivanovnaan; hän oli aivan tulipunaisena, silmissä
    oli kyyneleitä. Minun kävi säälini häntä, ja senvuoksi kiiruhdin
    kääntämään puhetta toisaalle.
    
    -- "Minä olen kuullut", sanoin hyvin sopimattomasti, "että teidän
    linnaanne uhkaavat Bashkirit".
    
    -- "Keltäs semmoinen uutinen on saatu?" kysäsi Ivan Kusmitsh.
    
    -- "Niin juttelivat Orenburgissa", vastasin.
    
    -- "Joutavia!" sanoi kapteeni. "Täällä ei ole enää pitkään aikaan
    mitään kuulunut. Bashkirit on peloitettu, samoin Kirgisitkin. Ei ne
    tänne uskalla tulla; mutta jos tulevat, niin annan heille taas
    semmoisen löylyn, että muistavat kymmenen vuotta".
    
    -- "Eikö teitä peloita", jatkoin, kääntyen kapteenin rouvan puoleen,
    "eikö teitä peloita olla linnassa, joka on alttiina semmoisille
    vaaroille?"
    
    -- "Tottuu, ystäväni, tottuu ihminen kaikkeen. Parikymmentä vuotta
    sitten muutettiin me rykmentistä tänne, ja Herran tähden kuinka minä
    ensi alussa pelkäsin noita pakanoita! Kun vaan näin heidän
    ketunnahkaiset lakkinsa ja kuulin heidän kiljuntansa, niin, uskotkos
    hyvä ihminen, sydän se aivan jähmettyi. Mutta nyt olen jo tottunut,
    niin etten liikahda paikaltanikaan, kun tulevat sanomaan pahuksien
    samoilevan läheistöllä".
    
    -- "Vasilisa Jegorovna on erinomaisen urhoollinen", sanoi arvokkaasti
    Shvabrin. "Sen saattaa Ivan Kusmitsh todistaa".
    
    -- "Niin, näetkös", sanoi Ivan Kusmitsh; "meidän muori ei ole arkalasta
    kotoisin".
    
    -- "Entäs Maria Ivanovna?" kysäsin, "onko Maria Ivavovnakin yhtä
    rohkea?"
    
    -- "Mashako?" vastasi äiti. "Ei maan; Masha on pelkuri. Ei hän
    vieläkään saata kuulla pyssyn laukausta. Kun tässä pari vuotta sitten
    Ivan Kusmitsh kerran nimipäiväni kunniaksi laukautti meidän tykistä,
    niin silloin hän poloinen säikähdyksestä oli vähällä kuolla. Sen
    koommin tuosta tykin pahuksesta ei ole ammuttukaan".
    
    Me nousimme pöydästä. Kapteeni rouvineen meni maata; minä läksin
    Shvabrinin luokse ja vietin koko illan siellä. --
    
    
    
    
    NELJÄS LUKU.
    
    Kaksintaistelu.
    
    
            -- Olkoon menneeks! Ota posituuri,
            Saat nähdä kuinka lävistän sun kohta juuri.
    
                                             Knjashnin.
    
    Kului muutamia viikkoja, ja oloni Belogorin linnassa rupesi tuntumaan
    hauskalle, jopa miellyttävällekin. Kapteenin talossa kohdeltiin minua
    kuin sukulaista. Isäntä ja emäntä olivat kunnioitettavia ihmisiä. Ivan
    Kusmitsh, joka oli tullut upseeriksi sotamiehestä, oli sivistymätön,
    mutta suora ja kunnon mies. Vaimonsa hallitsi häntä kokonaan, ja tuosta
    hänen huolettomuutensa. Vasilisa Jegorovna piti virka-asioitakin omiin
    taloustoimiin kuuluviksi ja hallitsi linnaa kuin omaa pientä
    taloansakin. Maria Ivanovna jonkun ajan kuluttua ei enää ujostellut
    minua. Me tutustuimme. Minä huomasin hänen olevan järkevän, hellän
    tytön. Tietämättänikin kiinnyin minä tuohon hyvään perheesen, jopa Ivan
    Ignatjitsh'iinkin, toissilmäiseen luutnanttiin, jonka Shvabrin kertoi
    pitävän jotakin salaista yhteyttä Vasilisa Jegorovnan kanssa, vaikkei
    tuossa panettelussa ollut vähääkään totta.
    
    Minä tehtiin upseeriksi. Palvelus ei minua rasittanut. Jumalan
    suojelemassa linnassa ei ollut katselmuksia, ei harjoituksia, ei
    vahdissa oloja. Kapteeni omasta halustaan joskus opetti sotamiehiänsä,
    mutta ei voinut vielä saada sitäkään heidän päähänsä, kumpiko puoli on
    oikea, kumpi vasen. Shvabrinilla oli muutamia franskalaisia kirjoja.
    Minä rupesin lukemaan, ja minussa heräsi halu kirjallisuuteen.
    Aamusilla minä luin, harjoittelin kääntämistä, joskus koettelin
    sepittää runojakin. Päivällisellä olin melkein aina linnanpäällikön
    luona, jossa tavallisesti viivyin iltaan saakka. Sinne tuli toisinaan
    iltasella myös pappi, isä Gerasim, vaimonsa Akulina Pamfilovnan kanssa,
    joka oli parahin uutisten-posti koko paikkakunnassa. Aleksei Ivanitsh
    Shvabrinia kohtasin tietysti joka päivä; mutta yhä ikävämmältä rupesi
    minusta tuntumaan seurustelu hänen kanssaan. Hänen alituiset
    pilkkapuheensa kapteenin perheestä olivat minulle vastenmielisiä,
    varsinkin hänen pahanilkiset muistutuksensa Maria Ivanovnasta. Muuta
    seuraa linnassa ei ollut, mutta muuta en toivonutkaan.
    
    Ennustukset eivät käyneet toteen. Bashkirit eivät tehneet kapinata.
    Rauha vallitsi linnamme ympärillä. Mutta sovun rikkoi äkkiä
    eripuraisuus.
    
    Mainitsin jo harrastaneeni kirjallisuutta. Runoni, vasta-alkajan
    kokeiksi, olivat jommoisiakin, ja runoilija Aleksander Petrovitsh
    Sumarokov joitakuita vuosia jälkeenpäin kiitteli niitä paljonkin.
    Kerran sain sepittäneeksi runon, johon itse olin hyvin tyytyväinen.
    Kirjoittajat, kuten tiedetään, joskus, saadakseen muka neuvoja, etsivät
    suosiollista kuulijata. Niinpä minäkin, kirjoitettuani runoni
    uudestaan, vein sen Shvabrinille, hän kun koko linnassa oli ainoa, joka
    kykeni arvostamaan runoteosta. Pienen esipuheen jälkeen otin taskusta
    vihkoni ja luin hänelle seuraavan sepityksen:
    
        Lemmen aatost' tukahduttain,
        Koitan häntä unohtaa.
        Mashaa vältellen mä tahdon
        Vapauteni saavuttaa.
    
        Mutta silmät, sini silmät
        Aina ovat edessäin,
        Ne ne hurmoksiin mun saavat,
        Rauhan poistaa mielestäin.
    
        Kun sä kuulet nämä tuskat,
        Sääli, Masha, mua oi!
        Sinä herätit muu henkiin,
        Muut ei pelastaa mua voi.
    
    -- "Mitä arvelet tästä?" kysäsin Shvabrinilta, odottaen kiitosta, kuin
    minulle välttämättömästi tulevaa veroa. Mutta suureksi harmikseni
    Shvabrin, muutoin aina kohtelias, arveli, ettei laulustani ole
    mihinkään.
    
    Samassa otti hän kädestäni vihon ja rupesi armottomasti ivaamaan mitä
    katkerimmalla tavalla jok'ainoata värssyä. Minä sieppasin vihkoni pois
    hänen kädestään ja sanoin, ett'en enää elämäpäivänäni näytä hänelle
    runojani. Shvabrin naurahti.
    
    -- "Saa nähdä", sanoi hän, "pidätkös sanasi. Runoilijoille on tarpeen
    kuulija niin kuin Ivan Kusmitshille viinaryyppy päivällispöydässä.
    Mutta kuka tuo Masha on, joka on sun rauhas poistanut ja saattanut
    sinut tuskaan? Eiköhän vaan ole Maria Ivanovna?"
    
    -- "Se ei ole sinun asias", vastasin minä närkästyen, "oli kuka hyvään.
    Minä en pyydä sinun neuvojasi enkä arvelujasi".
    
    -- "Oho! Itserakas runoilija ja kaino rakastaja!" jatkoi Shvabrin, yhä
    enemmin suututtaen minua; "mutta kuulepas ystävällistä neuvoa: jos
    tahdot onnistua, niin älä sinä toimi runoilla".
    
    -- "Herra! Mitä merkitsee tämä? Selitä!"
    
    -- "Kernaasti. Se merkitsee, että jos tahdot Masha Mironovnaa tavata
    hämärissä, niin älä kirjoita hänelle runoja, vaan lahjoita hänelle pari
    korvarenkaita".
    
    Vereni kuohahti.
    
    -- "Ja miksi semmoista luulet?" kysyin, tuskin jaksaen pidättää
    suuttumustani.
    
    -- "Siksi vaan", vastasi hän, pirullisesti naurahtaen, "että
    kokemuksesta jo tunnen hänen luontonsa ja tapansa".
    
    -- "Sinä valehtelet, konna!" huusin minä vihan vimmassa; "sinä
    valehtelet hävyttömästi!"
    
    Shvabrinin kasvot muuttuivat.
    
    -- "Tämä ei jää kostamatta", sanoi hän, tarttuen käteeni. "Minä tahdon
    tyydytystä".
    
    -- "Milloin vaan tahdot", vastasin minä, ihastuneena.
    
    Tällöin olisin ollut valmis repimään hänet.
    
    Minä läksin samassa Ivan Ignatjitshin luo ja tapasin hänet neula
    kädessä: hän näet oli saanut käskyn kapteenin rouvalta pujottaa sieniä
    rihmalle, kuivattaviksi talven varalta.
    
    -- "Kas niin! Pietari Andreitsh!" sanoi hän, nähtyänsä minut. "Mistä
    matka, uskallan kysyä?"
    
    Minä muutamilla sanoilla kerroin, että olin riitaunut Aleksei
    Ivanitshin kanssa ja tulin nyt pyytämään häntä, Ivan Ignatjitshia,
    sekundantikseni. Ivan Ignatjitsh kuunteli minua tarkasti, tuijottaen
    minuun toisella silmällään.
    
    -- "Vai niin", sanoi hän; "te sanoitte aikovanne pistää Aleksei
    Ivanitshin kuolijaksi ja tahdotte minua siihen vieraaksi mieheksi?
    Niinkö, uskallan kysyä?"
    
    -- "Niin juuri".
    
    -- "No mutta, Pietari Andreitsh! Mitäs te nyt meinaatte! Te olette
    riitaantuneet Aleksei Ivanitshin kanssa? Entä sitten? Hän sanoi teille
    pahasti, sanokaa te kahta pahemmasti; hän antoi teitä suuta vasten,
    vetäkää te häntä korvalle ja toiselle ja vielä kerran ja olkaa sitten
    erillänne. Kyllä me teidät sovitamme sitten. Mutta onkos tuo nyt
    laitaa, uskallan kysyä, että pistetään oma lähimmäinen kuolijaksi! Ja
    jospa te vaikka pistäisittekin hänet kuolijaksi, niin se ei vielä
    mitään, minäkään en pidä Aleksei Ivanovitshista, Jumala hänen kanssaan.
    Mutta aatelkaas, jos hän pistää teidät puhki! Miltäs se sitten näyttää?
    kukas silloin voitolle tulee, uskallan kysyä?"
    
    Ukon järkevät tuumat eivät saaneet minua horjumaan. Minä pysyin
    päätöksessäni.
    
    -- "Kuinka tahdotte", sanoi Ivan Ignatjitsh; "tehkää mitä haluttaa.
    Mutta mitäs siihen vierasta-miestä tarvitaan? Ihmiset tappelevat, -- no
    onpa tuo sitten katseltava, uskallan kysyä! Olen minä, Jumalan kiitos,
    tapellut Ruotsalaisten sekä Turkkilaisten kanssa: olen jos jotakin
    nähnyt".
    
    Minä koetin hänelle selittää sekundantin velvollisuudet, mutta ukko ei
    ymmärtänyt minua millään muotoa.
    
    -- "Kuinka tahdotte", jatkoi hän, "jos minun kerran tulee sekaantua
    asiaan, niin menen Ivan Kusmitshin luokse, ilmoitan hänelle, viran
    puolesta, että linnassa on tekeillä hirveitä asioita, jotka sotivat
    kruunun etuja vastaan, jonka vuoksi herra kapteenia pyydetään ryhtymään
    tarpeenmukaisiin toimiin..."
    
    Minä säikähdin ja rupesin pyytämään, ettei Ivan Ignatjitsh puhuisi koko
    asiasta mitään kapteenille. Töin tuskin sain hänet suostumaan. Hän
    lupasi viimein sanallansa, ja minä läksin pois.
    
    Illan vietin tavallisuuden mukaan kapteenin talossa. Koetin olla
    iloinen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, jott'en herättäisi
    huomiota ja välttääkseni ikäviä kyselmyksiä; mutta minun täytyy
    tunnustaa, että minulta puuttui se kylmäverisyys, josta tavallisesti
    kerskailevat muut, ollessaan samassa tilaisuudessa kuin minä silloin.
    Tänä iltana olin hyvin hellätuntoinen ja sydämmellinen. Maria Ivanovna
    miellytti minua entistä enemmin. Minä tunsin liikutusta, ajatellessani,
    että näen häntä kenties viimeisen kerran. Shvabrin tuli myös sinne.
    Minä otin hänet sivulle ja kerroin hänelle keskusteluni Ivan
    Ignatjitshin kanssa.
    
    -- "Mitä me sekundanteilla teemme?" sanoi hän kuivakiskoisesti,
    "tulemme toimeen ilman niitäkin".
    
    Me päätimme taistella heinäpielesten takana, jotka olivat linnan
    vieressä, ja suostuimme tulemaan sinne seuraavana aamuna kello kuusi.
    Me puhelimme, nähtävästi, niin ystävällisesti, että Ivan Ignatjitsh ei
    malttanut olla vaiti.
    
    -- "Kas niin", sanoi hän tyytyväisenä, "huono sopu on parempi hyvää
    riitaa".
    
    -- "Mitä, mitä te sanoitte, Ivan Ignatjitsh?" kysyi kapteenin rouva,
    joka istui nurkassa, korttia pannen; "en oikein kuullut".
    
    Ivan Ignatjitsh, huomattuaan minun osoittavan paheksumista ja
    muistettuaan lupauksensa, kävi hämille eikä tiennyt mitä vastata.
    Shvabrin auttoi häntä pulasta:
    
    -- "Ivan Ignatjitsh", sanoi hän, "on hyvillään meidän sovinnostamme".
    
    -- "Kenenkäs kanssa sinä, veikkoseni, riitaannuit?"
    
    -- "Riitaannuimme vaan ja kovastikin Pietari Andreitshin kanssa".
    
    -- "Mistä asiasta?"
    
    -- "Joutavasta; laulusta vaan, Vasilisa Jegorovna".
    
    -- "No onpas syytä! Laulusta!... Mitenkäs se tapahtui?..."
    
    -- "Näin se tapahtui: Pietari Andreitsh oli tuonoin sepittänyt runon ja
    rupesi tänään laulamaan sitä minulle, minä sitä vastoin aloin vetää
    omaa lauluani:
    
        Kapteenin tyttö, kapteenin tyttö!
        Tätä sun on muistamista:
        Yöllä yksin kuljeskella
        Varsin on vaarallista.
    
    Siitä syntyi riita. Pietari Andreitsh oli jo vähällä suuttua, mutta
    arveli sitten, että onhan kullakin lupa laulaa, mitä haluttaa. Sen
    pituinen koko juttu".
    
    Shvabrinin hävyttömyys oli saada minut vimmastumaan; mutta ei kukaan,
    paitsi minua, ymmärtänyt hänen törkeitä viittauksiaan, ainakaan ei
    kiinnittänyt niihin huomiota kukaan. Lauluista kääntyi puhe
    runoilijoihin, ja linnanpäällikkö arveli, että kaikki runoilijat ovat
    hulivili-väkeä ja juopporatteja, ja kaikessa ystävällisyydessä kehoitti
    minua hylkäämään runoilemisen, se kun on vastoin palvelusta ja sitä
    paitsi semmoinen asia, josta ei lähde mitään hyvää.
    
    Shvabrinin läsnä-olo oli minulle vastenmielistä. Pian sanoin
    jäähyväiset ja läksin kotiani. Siellä tarkastin miekkani, koetin sen
    kärkeä ja kävin maata, käskettyäni Saveljitshin herättämään minua kello
    kuusi.
    
    Huomenna määrättyyn aikaan olin jo heinäpielesten takana odottamassa
    vastustajaani. Pian tuli hänkin.
    
    -- "Tänne saattaa tulla ihmisiä", sanoi hän, "kiiruhtakaamme!"
    
    Me riisuimme nutut ja vedimme miekat tupesta. Samassa ilmaantui
    heinäpieleksen takaa äkkiä Ivan Ignatjitsh ja viisi kuusi invalidia.
    Hän vaati meitä kapteenin luokse. Me tottelimme, vaikka harmittikin.
    Sotamiehet kävivät ympärillemme, ja me läksimme kulkemaan Ivan
    Ignatjitshin perässä, joka johdatti meitä kuin mitä juhlakulkuetta,
    marssien ihmeteltävällä arvokkaisuudella.
    
    Me astuimme linnanpäällikön taloon. Ivan Ignatjitsh avasi ovet ja
    juhlallisesti julisti: "täällä ovat!" Vasilisa Jegorovna tuli
    vastaamme.
    
    -- "Hyvät ihmiset!" huudahti hän. "Mitäs tämä merkitsee? Aiotteko
    meidän linnassa tehdä miesmurhia? Ivan Kusmitsh, pane heidät heti kohta
    arestiin! Pietari Andreitsh! Aleksei Ivanitsh! antakaa tänne miekkanne,
    pian, pian! Palashka, vie liiteriin nämä miekat! Pietari Andreitsh! En
    olisi luullut tuommoista sinusta; ettes häpee! Toista se on Aleksei
    Ivanitshin laita: hän on miesmurhan ennenkin tehnyt ja siitä syystä
    kaartista pois pantu; hän sitä paitsi ei Jumalatakaan usko; mutta sinä,
    mutta sinä!"
    
    Ivan Kusmitsh oli aivan samaa mieltä kuin hänen vaimonsakin ja lisäili
    vaan: "Niin näetkös, Vasilisa Jegorovna puhuu totta: kaksintaistelut
    ovat kielletyt sotalaissakin."
    
    Sillä välin Palashka otti miekat ja vei ne liiteriin. Minä en saattanut
    olla naurahtamatta. Shvabrin säilytti arvokkaisuutensa.
    
    "Kaikella kunnioituksella teitä kohtaan", sanoi hän kapteenin rouvalle,
    "sallikaa minun huomauttaa, että te tarpeettomasti pauhaatte,
    tuomitessanne meitä. Antakaa se Ivan Kusmitshin haltuun, se on hänen
    asiansa".
    
    -- "Hyvät ihmiset", huudahti rouva; "eikös mies ja vaimo ole yksi
    ruumis ja yksi sielu? Ivan Kusmitsh! Mitäs vitkailet? Pane heidät heti
    kohta eri nurkkiin vedelle ja leivälle, että hulluus kyllä karisee
    päästä; ja määrätköön heille isä Gerasim kirkonrangaistuksen, jotta
    rukoilisivat anteeksi Jumalalta ja tekisivät katumuksen ihmisten
    edessä".
    
    Ivan Kusmitsh ei tiennyt mitä tehdä. Maria Ivanovna oli tavattoman
    kalpea. Vähitellen myrsky tyyntyi; kapteenin rouva rauhoittui ja
    pakoitti meidät suutelemaan toistamme. Palashka toi meille miekat
    takaisin. Me läksimme kapteenin luota nähtävästi sovitettuina. Ivan
    Ignatjitsh saattoi meitä.
    
    -- "Eikö teidän ole häpeä", sanoin minä äkäisesti hänelle; "kun menitte
    kantelemaan meidän päällemme kapteenille, vaikka lupasitte olla vaiti!"
    
    -- "Minä vannon, etten ole sanaakaan sanonut Ivan Kusmitsh'ille",
    vakuutti ukko. "Vasilisa Jegorovna sai minulta urkituksi koko asian.
    Hän se ryhtyikin toimiin, kapteenin tietämättä. Muutoin kiittäkäämme
    Jumalaa, että kaikki päättyi näin hyvin".
    
    Sen sanottuaan meni hän kotiansa. Shvabrin ja minä jäimme kahden
    kesken.
    
    -- "Tähän se ei pääty", sanoin minä.
    
    -- "Ei suinkaan", vastasi Shvabrin; "te vastaatte minulle verellänne
    röyhkeydestänne; mutta luultavasti pidetään meitä nyt silmällä. Täytyy
    teeskennellä muutamia päiviä. Hyvästi".
    
    Palattuani linnanpäällikön taloon, istahdin tapani mukaan Maria
    Ivanovnan viereen. Ivan Kusmitsh oli lähtenyt ulos; Vasilisa Jegorovna
    oli talous-toimissa. Me puhelimme hiljaa. Maria Ivanovna torui minua
    hellästi levottomuudesta, johon hänet oli saattanut minun riitani
    Shvabrinin kanssa.
    
    -- "Olin aivan pyörtyä", sanoi hän, "kuultuani, että aiotte taistella
    miekoilla. Kuinka kummallisia nuo miehet ovat! Yhdestä ainoasta
    sanasta, jonka he viikon kuluttua varmaankin unohtaisivat, ovat he
    valmiit taistelemaan ja uhraamaan ei ainoastaan elämänsä, vaan
    omantuntonsa ja niiden onnen, jotka... Mutta minä olen vakuutettu, että
    te ette ole riidan alkaja. Varmaankin oli Aleksei Ivanitsh syypää".
    
    -- "Minkästähden te niin luulette, Maria Ivanovna?"
    
    -- "Niin vaan... Hän on semmoinen pilkkakirves! Minä en rakasta Aleksei
    Ivanitshia. Hän inhottaa minua, mutta kumma kyllä: en soisi millään
    muotoa, ett'en minä olisi hänelle mieliin. Siitä olisin niin kovin
    levoton".
    
    -- "Kuinka luulette, Maria Ivanovna: oletteko hänelle mieliin vai
    ettekö?"
    
    Maria Ivanovna punastui.
    
    -- "Luulisin..." sanoi hän, "kyllä se niin taitaa olla".
    
    -- "Mistä sen päätätte?"
    
    -- "Hän on kosinut minua".
    
    -- "Kosinut? Hänkö kosinut teitä? Milloin?"
    
    -- "Viime vuonna, pari kuukautta ennen teidän tuloanne".
    
    -- "Ja te kielsitte?"
    
    -- "Näettekös, kyllähän Aleksei Ivanitsh on viisas mies ja suurta sukua
    ja varakas; mutta kun ajattelen, että minun tulisi vihkimisen jälkeen
    suudella häntä kaikkien nähden ... niin en! en tässä maailmassa!"
    
    Maria Ivanovnan sanat avasivat silmäni ja selittivät monta seikkaa.
    Minä ymmärsin nyt, minkätähden Shvabrin alinomaa oli puhunut pahaa
    hänestä. Nähtävästi oli hän huomannut meidän molemman-puolisen
    myötätuntoisuutemme ja koetti eroittaa meitä. Hänen sanansa, joista me
    olimme riitaantuneet, näyttivät minusta nyt entistä ilkeämmille, ne kun
    eivät olleet pelkkää törkeätä ja sopimatonta ivaa, vaan ennakolta
    mietittyä parjausta. Entistä palavammaksi kävi haluni saada rangaista
    julkeata parjaajaa, ja maltittomana odottelin vaan sopivaa tilaisuutta.
    
    Kauan minun ei huolinut odottaa. Samana päivänä, sepitellessäni elegiaa
    ja pureskellessani kynää, loppusointua odotellen, kolkutti Shvabrin
    akkunaani. Minä heitin pois kynän, otin miekkani ja läksin ulos.
    
    -- "Mitäpäs viivyttelemisestä?" sanoi Shvabrin minulle; "nyt ei meitä
    kukaan huomaa. Lähtekää joen rannalle, siellä ei meitä häiritä".
    
    Me läksimme sanaakaan puhumatta. Laskettuamme alas jyrkkää polkua,
    pysähdyimme aivan joen rannalle ja vedimme miekat. Shvabrin oli
    taitavampi minua, -- minä sitä vastoin väkevämpi ja rohkeampi. Monsieur
    Beaupré, joka ennen oli ollut sotamiehenä, oli antanut minulle muutamia
    tunteja miekkailussa, ja nepä nyt käytin hyödykseni. Shvabrin ei ollut
    luullut saavansa minussa niin ankaraa vastustajaa. Pitkään aikaan emme
    saaneet tehneeksi toisillemme mitään vahinkoa; viimein, huomattuani
    Shvabrinin rupeavan väsymään, aloin minä kovemmin ahdistaa ja pakoitin
    hänet jo melkein veteen. Samassa kuulin kovasti lausuttavan nimeäni.
    Minä katsahdin taakseni ja huomasin Saveljitshin, joka juoksi luokseni
    polkua myöten... Samassa tunsin kipeän piston rinnassani, alapuolella
    oikeata olkapäätä; minä kaaduin hermotonna maahan.
    
    
    
    
    VIIDES LUKU.
    
    Rakkaus.
    
    
            Oi sä tyttö, tyttö kaunoinen!
            Älä nuorra mene miehelään;
            Kysy, tyttönen, isält, äidiltä,
            Isält', äidiltä, sukulaisilta;
            Hanki ymmärrystä ja taitoa,
            Hanki taitoa, myötäjäisiä.
    
                                Kansanlaulu.
    
            Mua paremman jos saat, unohdat mun,
            Mua huonomman jos saat, mua muistat.
    
                                         Samoin.
    
    Toinnuttuani en saanut hyvään aikaan ajatuksiani kokoon enkä ymmärtänyt
    kuinka laitani oli. Minä makasin vuoteella oudossa kamarissa ja tunsin
    olevani hyvin heikko. Edessäni seisoi Saveljitsh kynttilä kädessä. Joku
    päästeli varovasti siteitä, jotka olivat pingoitetut rinnan ja olkapään
    yli. Vähitellen tulin tuntoihini. Muistin kaksintaistelun ja arvasin
    saaneeni haavan. Samassa narahti ovi.
    
    -- "Kuinka on?" kuiskasi ääni, joka saattoi minut vapisemaan.
    
    -- "Aina vaan kuin ennenkin", vastasi Saveljitsh huoaten; "tunnotonna
    vaan nyt jo viidettä vuorokautta".
    
    Yritin kääntyä, mutten jaksanut.
    
    -- "Missä olen? ketä täällä on?" sain töin tuskin kysyneeksi.
    
    Maria Ivanovna tuli vuoteeni ääreen ja kumartui ylitseni.
    
    -- "Kuinka jaksatte?" kysyi hän.
    
    -- "Kiitoksia", vastasin heikolla äänellä. "Tekö siinä, Maria Ivanovna?
    Sanokaas..."
    
    En jaksanut muuta. Saveljitsh parkasi ilosta, joka kuvautui hänen
    kasvoillaankin.
    
    -- "Tointuipas, tointuipas!" toisteli hän. "Kiitos taivaan suurelle
    Luojalle! Voi Pietari Andreitsh! kylläpä säikäytit sä minua! Onkos
    laitaa: nyt jo viides vuorokausi!"
    
    Maria Ivanovna keskeytti hänet.
    
    -- "Älä puhele paljoa sairaan kanssa", sanoi hän. "Hän on vielä
    heikkona". Sen sanottuaan Maria Ivanovna läksi, sulkien hiljalleen oven
    mennessänsä.
    
    Ajatukseni aaltoilivat sinne tänne, Niin muodoin olin kapteenin
    huoneessa; Maria Ivanovna kävi minua katsomassa. Minä yritin kysyä
    jotakin Saveljitshilta, mutta ukko rupesi pyörittämään päätänsä ja
    tukki korvansa. Minä harmissani ummistin silmäni ja pian nukuin.
    
    Herättyäni kutsuin Saveljitshia, mutta sen sijaan näin edessäni Maria
    Ivanovnan; hänen enkelin-omainen äänensä minua tervehti. En osaa
    kuvailla suloista tunnetta, joka minut tässä silmänräpäyksessä valtasi.
    Minä otin hänen kätensä ja nostin sen huulilleni, vuodattaen
    liikutuksen kyyneleitä. Masha ei ottanut kättään pois ... ja yht'äkkiä
    hänen huulensa kajasivat poskeeni ja minä tunsin niiden palavan,
    raikkaan suudelman. Suoneni kuohahtivat.
    
    -- "Armas Maria Ivanovna", lausuin hänelle; "tule vaimokseni, tee minut
    onnelliseksi".
    
    -- "Rauhoittukaa, herran tähden!" sanoi hän äkkiä, irroittaen kätensä.
    "Tilanne on vielä vaarallinen: haava saattaa aueta. Säästäkää itseänne
    edes minun tähteni".
    
    Sen sanottuansa meni hän pois, jätettyään minut riemun hurmoksiin. Onni
    herätti minut henkiin. Hänet saan omakseni! hän rakastaa minua! Tämä
    ajatus oli nyt koko maailmani.
    
    Siitä pitäin lisääntyivät voimani päivä päivältä. Lääkärinäni oli
    linnueen parran-ajaja, sillä muuta lääkäriä linnassa ei ollut. Nuoruus
    ja luonto jouduttivat paranemistani. Koko kapteenin perhe hoiteli
    minua. Maria Ivanovna ei poistunut luotani.
    
    Arvattavasti otin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa jatkaakseni
    keskeynyttä tunnustustani, ja Maria Ivanovna kuunteli puhettani
    kärsivällisesti loppuun asti. Hän teeskentelemättä tunnusti lempivänsä
    minua ja sanoi vanhempainsa tulevan iloisiksi hänen onnestaan.
    
    -- "Mutta mieti tarkoin", lisäsi hän; "eivätköhän sinun vanhempasi pane
    vastaan?"
    
    Minä vaivuin ajatuksiini. Äitini hellyyttä en epäillyt; mutta,
    tuntiessani isäni luonteen ja mielipiteet, tiesin jo ennakolta, ettei
    rakkauteni häntä suuresti liikuta ja että hän on pitävä sitä nuoren
    miehen kevytmielisyytenä. Minä ilmoitin ajatukseni vilpistelemättä
    Maria Ivanovnalle, mutta päätin kumminkin kirjoittaa isälleni niin
    kauniilla sanoilla kuin mahdollista ja pyytää häneltä isällistä
    siunausta. Minä näytin kirjeeni Maria Ivanovnalle, ja hänen mielestänsä
    se oli niin liikuttava ja niin vakuuttava, ett'ei sen vaikutusta
    ensinkään ollut epäileminen. Kaikella nuoruuden ja rakkauden
    luottamuksella antautui hän helläin tunteittensa valtaan.
    
    Shvabrinin kanssa sovimme me paranemiseni ensi päivinä. Ivan Kusmitsh,
    nuhdellen minua kaksintaistelusta, sanoi:
    
    -- "Voi, Pietari Andreitsh! Oikeutta myöten pitäisi minun panna sinut
    arestiin, mutta oletpa jo saanut tarpeeksi rangaistusta. Mutta Aleksei
    Ivanitsh se yhä istuu jyväaitassa vartioituna, ja hänen miekkansa on
    Vasilisa Jegorovnan huostassa lukon takana. Tehköön nyt siellä
    katumusta ja parannusta".
    
    Minä olin liian onnellinen, saattaakseni kantaa sydämmessäni vihaa.
    Minä rupesin pyytämään, että Shvabrin päästettäisiin vapaaksi, ja
    hyväntahtoinen kapteeni, vaimonsa suostumuksella, täytti pyyntöni.
    Shvabrin tuli luokseni ja lausui olevansa hyvin pahoillaan siitä, mitä
    oli tapahtunut; hän tunnusti olevansa yksinään syypää ja pyysi minua
    unohtamaan tämän tapauksen. Minä kun luonnostani en ole pitkävihainen,
    niin annoin hänelle anteeksi riitamme ja haavani, jonka olin saanut
    häneltä. Hänen parjauksensa selitin loukatun itserakkauden ja hylätyn
    rakkauden suuttumukseksi ja jalomielisesti puolustin onnetonta
    riitaveljeäni.
    
    Pian paranin ja muutin omaan majapaikkaani. Kärsimätönnä odottelin
    vastausta kirjeeseni, uskaltamatta toivoa ja koettaen karkoittaa
    surullisia aavistuksia. Vasilisa Jegorovnalle ja hänen miehellensä en
    ollut vielä puhunut mitään, mutta siitä olin vakuutettu, ett'ei
    ilmoitukseni olisi heitä kummastuttanut. Me emme koettaneet salata
    heiltä tunteitamme ja olimme jo ennakolta vakuutetut heidän
    suostumuksestansa.
    
    Kerran aamulla tuli Saveljitsh luokseni, tuoden kirjeen. Minä sieppasin
    sen vavisten käteeni. Päällekirjoitus oli isäni käsialaa. Tämä jo tiesi
    jotain merkillistä, sillä äiti se minulle tavallisesti kirjeitä
    kirjoitti; isä vaan liitti loppuun muutamia rivejä. Pitkään aikaan en
    avannut kirjettä; lukemistani lukien juhlallista päällekirjoitusta:
    "Pojalleni Pietari Andrejevitsh Grinev'ille Orenburgin kuvernementtiin,
    Belogorin linnaan". Koetin käsi-alasta arvata, millä tuulella isä oli
    ollut kirjettä kirjoittaessaan; viimeinkin päätin avata sen, ja jo ensi
    riveistä huomasin, että asia oli mennyt aivan päin mäntyyn. Kirje
    kuului näin:
    
      "Poikani Pietari! Kirjeesi, jossa pyydät vanhempiesi siunausta
      ja suostumusta avioliittoosi Maria Ivanovna Mironovin kanssa,
      saimme tämän kuun 15 p:nä. Minä en anna sinulle siunaustani enkä
      suostumustani, vieläpä aion tulla kimppuusi ja rangaista sinua
      kujeistasi kelpo lailla, kuin poika nulikkaa konsanaankin,
      huolimatta, ettäs olet upseeri, sillä sinä olet osoittanut
      olevasi mahdoton kantamaan miekkaa, jonka olet saanut isänmaan
      puolustusta varten etkä suinkaan tappeluja varten samallaisten
      tyhjäntoimittajain kanssa kuin itsekin olet. Viipymättä olen
      kirjoittava Andrei Karlovitshille ja pyytävä, että sinut
      muutettaisiin Belogorin linnasta jonnekin kauemmas, jossa hulluus
      haihtuisi päästäsi. Äitisi, saatuaan tietää taistelustasi ja siitä,
      että olet haavoitettu, kääntyi surusta tautivuoteelle. Mitähän
      sinustakin tulee? Rukoilen Jumalaa, että vielä parantaisit itsesi,
      vaikk'en uskalla toivoakaan niin suurta armoa.
    
                                                          Isäsi A. G."
    
    Tämä kirje nostatti minussa erilaisia tunteita. Kovat sanat, joita isä
    oli liiaksikin käyttänyt, kipeästi loukkasivat minua. Halveksiminen,
    jolla hän mainitsi Maria Ivanovnaa, oli mielestäni yhtä sopimatonta
    kuin väärääkin. Minua kauhisti, ajatellessani, että minut muutetaan
    toisaalle Belogorin linnasta; mutta kaikista enemmin oli mieleni paha
    äitini sairastumisesta. Minä olin vihoissani Saveljitshille, sillä olin
    vakuutettu vanhempain saaneen hänen kauttansa tietoa taistelustani.
    Astuen edes takaisin ahtaassa huoneessani, pysähdyin hänen eteensä ja
    virkoin, tuimasti katsahtaen häneen:
    
    -- "Eikö siinä kylläksi, että minä sinun tähtesi sain haavan ja olin
    koko kuukauden haudan partaalla; tahdotko vielä äitinikin hautaan?"
    
    Saveljitsh hämmästyi kuin olisi ukon nuoli iskenyt häneen.
    
    -- "No, mutta", sanoi hän, melkein itkien, "mitäs ihmeitä puhutkaan?
    Minäkö syynä siihen, ettäs haavan sait! Minä, totta Jumaliste, juoksin
    luoksesi suojellakseni omalla rinnallani sua Aleksei Ivanitshin
    miekalta, mutta vanha ja kömpelö kun olen, niin en ennättänyt. Mutta
    mitäs minä sitten olen tehnyt äidillesi?"
    
    -- "Mitäkö olet tehnyt?" vastasin. "Kuka käski sinun kannella päälleni?
    oletko asetettu vakojaksi ympärilleni?"
    
    -- "Minäkö kantelin?" huudahti Saveljitsh itkusilmin. "Herrainen aika!
    Luepas sitten, luepas mitä minulle vanha herra kirjoittaa, siinä näet
    kuinka olen kannellut".
    
      "Häpeäisit, vanha koira, ettes ole ilmoittanut minulle mitään
      pojastani Pietari Andrejevitshistä, vaikka olen sinulle sen
      ankarasti käskenyt; minun täytyy muitten ihmisten kautta saada
      tietoja hänen vehkeistään. Niinkö sinä täytät velvollisuutesi
      ja isäntäsi käskyn? Minä panen sinut, vanhan koiran, totuuden
      salaamisesta ja huonosta hoidosta sikoja paimentamaan. Saatuasi
      tämän kirjeen, pitää sinun heti kohta kirjoittaa minulle, miten
      hänen terveytensä nyt on, jonka sanotaan jo olevan paremman,
      kuin myöskin mihin kohtaan hän haavotettiin ja onko haava kunnon
      lailla parannettu".
    
    Nähtävästi oli Saveljitsh oikeassa; minä olin loukannut häntä
    nuhteellani ja epäilemiselläni. Minä pyysin häneltä anteeksi, mutta
    ukko ei leppynyt.
    
    -- "Vai piti minun elävän tämmöiseen päivään asti", voivotteli hän;
    "vai tämmöisen pahan saan nyt esivallaltani! Minä se vaan olen vanha
    koira ja sikopaimen ja minä se myös olen syypää sun haavaasi? Ei maar,
    Pietari Andrejevitsh! en ole minä siihen syypää, vaan yksinään tuo
    kirottu munsyöri: hän sinua opetti pitelemään rautaisilla vartailla ja
    polkemaan, niinkuin pistelemisellä ja polkemisella häijystä ihmisestä
    pääsisi! Pitipäs vaan palkata munsyöriä ja kuluttaa rahoja turhan
    päiten!"
    
    Mutta keltäs sitten oli isäni saanut tietoa minun käytöksestäni.
    Kenraaliltako? Tuskin, sillä hän nähtävästi ei juuri suurta lukua
    minusta pitänyt. Ivan Kusmitsh puolestaan ei suinkaan olisi pitänyt
    tarpeellisena ilmoittaa isälleni kaksintaisteluani. Minä arvelin sinne
    ja tänne. Vihdoin pysähtyivät epäluuloni Shvabriniin. Hänellä yksin oli
    etua kantelemisesta, joka vaikuttaisi lähtöni linnasta ja eroni
    kapteenin perheestä. Minä menin kertomaan kaikki Maria Ivanovnalle. Hän
    tuli kuistilla vastaani.
    
    -- "Mikä teitä vaivaa?" kysyi hän, nähtyään minut. "Olette niin
    kalpea!"
    
    -- "Kaikki on lopussa!" vastasin minä ja annoin hänelle isäni kirjeen.
    
    Hän kalpeni vuorostansa. Luettuansa kirjeen hän antoi sen takasin ja
    sanoi vapisevalla äänellä:
    
    -- "Kaiketi ei minun ole sallittu... Sukulaisenne eivät tahto minua
    perheesenne. Tapahtukoon kaikessa Jumalan tahto! Jumala paremmin
    tietää, mikä meille on hyödyllistä. Ei auta, täytyy tyytyä kohtaloon,
    Pietari Andreitsh; olkaa edes te onnellinen..."
    
    -- "Niin ei saa käydä!" huudahdin, ottaen häntä kädestä; "sinä rakastat
    minua; minä olen valmis kaikkeen. Tule, menkäämme vanhempiesi luokse;
    he ovat hyväntahtoisia ihmisiä eivätkä kovasydämmisiä ja ylpeitä... He
    siunaavat meitä ... me astumme vihille ... ja sitten, aikaa voittaen,
    saamme, siitä olen vakuutettu, isäni lepytetyksi; äitini tulee meidän
    puolellemme; isä kyllä antaa anteeksi..."
    
    -- "Ei, Pietari Andreitsh", vastasi Masha; "minä en lähde sinun
    kanssasi vihille ilman vanhempiesi siunausta. Ilman heidän siunaustaan
    et ole onnellinen. Nöyryyttäkäämme itsemme Jumalan tahdon alle. Jos
    joskus maailmassa löydät olennon, johon rakastut, niin Jumala kanssasi,
    minä sitten teidän molempain edestä..."
    
    Masha purskahti itkuun ja meni kamariinsa; minä yritin mennä hänen
    perässänsä, mutta tunsin, ett'en voisi itseäni hillitä ja senvuoksi
    läksin kotiani.
    
    Minä istuin syvissä mietteissäni, kun äkkiä Saveljitsh keskeytti minut.
    
    -- "Kas tässä, hyvä herra", sanoi hän, näyttäen minulle kirjoitetun
    paperin. "Katso nyt, olenko oman herrani kannustaja ja koetanko kylvää
    eripuraisuutta isän ja pojan välille".
    
    Minä otin paperin: se oli Saveljitshin vastaus isäni kirjeesen. Se
    kuului sanasta sanaan näin:
    
      "Herrani Andrei Petrovitsh, armollinen isämme!"
    
      "Teidän armollisen kirjeenne olen saanut, jossa moititte minua,
      orjaanne, jotta muka häpeäisin, kun en ole esivaltani käskyjä
      täyttänyt; mutta minä en olekaan vanha koira, vaan uskollinen
      palvelijanne ja noudatan esivaltani käskyjä ja olen aina
      uutterasti teitä palvellut aina harmaapäiseksi asti. Pietari
      Andrejevitshin haavasta en kirjoittanut mitään siitä syystä,
      jotta en teitä turhan päiten pelästyttäisi ja, niinkuin kuulen,
      rouva, äitimme Avdotja Vasiljevna, muutoinkin on jo pelästyksestä
      tullut sairaaksi, ja hänen terveytensä edestä minä rukoilen
      Jumalaa. Mutta Pietari Andreitsh sai haavan rintaan, oikean
      olkapään alapuolelle, aivan luun alle, ja se oli kaksi tuumaa
      syvä, ja hän makasi komendantin talossa, jonne me hänet kannoimme
      rannalta, ja häntä paransi täkäläinen parran-ajaja Stepan Paramonov.
      Mutta nyt on Pietari Andreitsh, Jumalan kiitos, terve, eikä hänestä
      muuta osaa kirjoittaa kuin hyvää. Päälliköt, niinkuin olen kuullut,
      ovat häneen tyytyväiset; Vasilisa Jegorovna pitää häntä kuin omaa
      poikaansa. Mutta että hänelle semmoinen temppu sattui, niin se on
      vaan niin paljon kuin että ihminen on aina heikko ihminen: kompastuu
      hevonenkin, neljän jalan juostuansa. Ja sitten te vielä sanotte
      lähettävänne minut sikoja paimentamaan; siihenkin on teillä oikeus,
      koska olette isäntäni. Ja lopuksi sanon kaikkein alamaisimmat
      terveiset.
    
                                          Teidän uskollinen palvelijanne.
                                                 Arhip Saveljitsh".
    
    Minä en saattanut olla pari kertaa naurahtamatta, lukiessani
    hyväntahtoisen ukon kirjettä. Minä itse en kyennyt vastaamaan isälle;
    äidin rauhoittamiseksi oli mielestäni Saveljitshin kirjeessä kylliksi.
    
    Siitä saakka tilani muuttui. Maria Ivanovna ei enää paljoa puhunut
    minun kanssani ja koetteli kaikin tavoin kartella minua.
    Linnanpäällikön talo tuntui minusta nyt kylmältä. Vähitellen totuin
    istumaan kotona yksinäni. Vasilisa Jegorovna ensi alussa nuhteli
    minua siitä, mutta huomaten itsepäisyyteni, jätti minut rauhaan.
    Ivan Kusmitshiä kohtasin ainoastaan virkatoimissa; Shvabrinin kanssa
    tulin yhteen hyvin harvoin ja vastenmielisesti, sitä enemmin kuin
    huomasin hänessä salaista vihaa minua kohtaan, joka vielä enemmin
    vahvisti epäluuloani. Elämä tuntui minusta raskaalta. Minä vaivuin
    synkkämielisyyteen, jota edistivät yksinäisyys ja tyttöni. Rakkauteni
    tuli kiihtyi kiihtymistään yksinäisyydessäni ja tuli hetki hetkeltä yhä
    tuskallisemmaksi. Halu lukemiseen ja kirjallisiin harrastuksiin minulta
    katosi. Henkeni oli uuvuksissa. Minä pelkäsin joutuvani joko
    mielipuoleksi tai hukkateille. Mutta äkkiä tuli tapauksia, joilla oli
    suuri vaikutus koko elämääni ja jotka pakoittivat sieluni voimat uuteen
    vireyteen.
    
    
    KUUDES LUKU.
    
    Pugatshevin kapina.
    
    
            Kuulkaa te, miehet nuoret, nyt,
            Mitä kertoelemme me vanhukset.
    
                                     Laulu.
    
    Ennenkuin ryhdyn kertomaan omituisia tapauksia, jotka minä sain omin
    silmin nähdä, tulee minun sanoa muutama sana Orenburgin kuvernementin
    tilasta 1773 vuoden lopulla.
    
    Tässä avarassa ja viljavassa kuvernementissa asui koko joukko
    puolivillejä kansoja, jotka vasta vähän aikaa sitten olivat
    tunnustaneet Venäjän keisarien ylivallan. Heidän alituiset
    kapinoimisensa, tottumattomuus lakeihin, ja yhteiskunnalliseen
    elämään, kevytmielisyys ja julmuus vaativat hallituksen puolelta
    alituista silmällä pitoa. Sopiviin paikkoihin rakennettiin linnoja ja
    niihin lähetettiin asumaan kasakoita, jotka ammoisista ajoista saakka
    olivat asuneet Uralin (Jaik-virran) rannoilla. Mutta Uralin kasakat,
    joiden olisi tullut voimassa pitää rauhaa ja turvata näitä seutuja,
    rupesivat itsekin jonkun ajan kuluttua kapinoitsemaan. Vuonna 1772
    nostivat he pääkaupungissaan ilmi-kapinan. Siihen oli syynä ankaruus,
    jolla kenraali-majori Traudenberg koetti saada sotajoukkoansa
    kurissa-pidetyksi. Seurauksena tästä oli, että Traudenberg murhattiin
    julmalla tavalla ja hallitus muutettiin. Kapina saatiin viimein
    tukahdutetuksi kartesseilla ja kovilla rangaistuksilla.
    
    Tämä oli tapahtunut joku aika ennen minun tuloani Belogorin linnaan.
    Kaikki oli jo tyyntynyt; siltä ainakin näytti. Hallitus oli liian pian
    uskonut kavalain kapinoitsijain katumusta: nämä yhä vaan toimivat
    salaisuudessa, odotellen sopivaa tilaisuutta, nostaaksensa uudelleen
    melua.
    
    Palajan kertomukseeni.
    
    Kerran illalla, lokakuun alussa v. 1773, istuin yksinäni kotona,
    kuunnellen syksyisen tuulen ulvomista ja katsellen pilviä, jotka
    kiitelivät kuun alatse. Tultiin kutsumaan minua linnanpäällikön luokse.
    Minä läksin paikalla. Siellä olivat Shvabrin, Ivan Ignatjitsh ja
    kasakkain ala-upseeri. Huoneessa ei ollut Vasilisa Jegorovnaa eikä
    Maria Ivanovnaakaan. Kapteeni tervehti minua huolestuneen näköisenä.
    Hän sulki ovet, käski kaikkien istua, paitsi kasakkaa, joka seisoi
    ovella, otti taskustaan paperin ja sanoi meille:
    
    -- "Herrat upseerit! Tärkeä uutinen! Kuulkaas mitä kirjoittaa
    kenraali".
    
    Hän pani silmälasit silmilleen ja luki seuraavan kirjeen:
    
      "Herra komendantille Belogorin linnassa.
                Kapteeni Mironoville.
                      Salaista.
    
      Täten ilmoitan teille, että vartijoiltansa karannut Donin kasakka
      ja lahkolainen Emeljan Pugatshev, suurella julkeudella ottaen
      itselleen keisari vainajan Pietari III:n nimen, on koonnut
      rosvojoukon, nostattanut väkeä kapinaan Uralin tienoilla ja on jo
      valloittanut sekä hävittänyt muutamia linnoja, ryöstäen niitä ja
      murhaten ihmisiä. Senvuoksi, saatuanne tämän, tulee teidän, herra
      kapteeni, viipymättä ryhtyä asianmukaisiin toimiin mainitun
      pahantekijän ja petturin vastustamiseksi ja kenties täydelliseksi
      kukistamiseksikin; jos hän tulisi teille uskottua linnaanne
      ahdistamaan".
    
    -- "Ryhtyä asianmukaisiin toimiin!" virkkoi kapteeni, ottaen pois
    silmälasit ja käärien paperin kokoon. "Helppo, näet, tuo on sanoa.
    Pahus näkyy olevan väkevä; meillä taasen on kaikkiansa sata
    kolmekymmentä miestä, lukematta kasakoita, joihin ei juuri paljoa käy
    luottaminen, älä ota onkeesi tätä sinä, Maksimitsh" (Kasakka naurahti).
    "Mutta mikäs auttaa, herrat? Olkaa vireät! Asettakaa vartijat ja
    yöpatrullit; jos vihollinen tulee, pankaa portit kiinni. Pidä
    tarkalla silmällä kasakoita, Maksimitsh. Tykki on tarkastettava ja
    puhdistettava. Mutta ennen kaikkea, pitäkää asia aivan salassa, ettei
    linnassa kukaan saisi tästä ennen aikoja tietoa".
    
    Nämä käskyt annettuaan, Ivan Kusmitsh päästi meidät menemään. Minä
    läksin yhdessä Shvabrinin kanssa, haastellen siitä, mitä olimme
    kuulleet.
    
    -- "Mitähän tästä tulee; mitä arvelet?" kysyin häneltä.
    
    -- "Kuka sen tietää", vastasi hän; "saa nyt nähdä. Mitään erinomaista
    tästä minun mielestäni ei vielä ole. Jos taas..."
    
    Hän vaikeni ja rupesi viheltämään jotakin franskalaista ariaa.
    
    Huolimatta varovaisuudestamme, levisi kumminkin tieto Pugatshevin
    tulosta piankin koko linnaan. Ivan Kusmitsh, vaikka kunnioittikin
    suuresti vaimoansa, ei olisi millään muotoa uskonut hänelle
    virallisesti saamaansa salaisuutta. Saatuansa kirjeen kenraalilta, oli
    hän varsin taitavasti lähettänyt Vasilisa Jegorovnan pois kotoa,
    sanoen, että isä Gerasimille muka kuului tulleen Orenburgista
    kummallisia uutisia, joita hän pitää syvänä salaisuutena. Vasilisa
    Jegorovnan oli kohta ruvennut tekemään mieli pappilaan, jonne hän, Ivan
    Kusmitshin kehoituksesta, oli mukaansa ottanut Mashankin, jott'ei tälle
    tulisi ikävä kotona yksin.
    
    Ivan Kusmitsh, jäätyään tällä lailla yksikseen kotiansa, oli heti
    lähettänyt meitä kutsumaan ja pannut Palashkan lukon taakse liiteriin,
    jott'ei tämä pääsisi kuuntelemaan.
    
    Vasilisa Jegorovna palasi kotia, saamatta minkäännäköisiä uutisia, ja
    kuuli, että hänen poissa ollessaan oli Ivan Kusmitshin luona pidetty
    neuvottelua ja että Palashka oli ollut lukon takana. Hän huomasi nyt
    miehensä pettäneen hänet ja läksi ahdistamaan häntä kysymyksillä. Mutta
    Ivan Kusmitsh oli varustaunut rynnäkön varalta. Hän ei vähääkään käynyt
    hämille, vaan rohkeasti vastasi uteliaalle vaimolleen.
    
    -- "Niin näetkös, mammaseni, muijat täällä rupesivat uuneja
    lämmittämään oljilla, mutta kun siitä saattaa tulla tapaturmia, niin
    minä annoin kovan kiellon sitä vastaan ja käskin ämmäin lämmittää
    risuilla ja hakopuilla".
    
    -- "Mitäs varten sitten Palashka pantiin lukon taakse?"
    
    Tämmöistä kysymystä Ivan Kusmitsh ei ollut ajatellutkaan; hän takertui
    sanoihinsa ja sanoi jotakin, joka ei ollut sitä eikä tätä. Vasilisa
    Jegorovna huomasi miehensä kavaluuden, mutta tietäen, ettei häneltä nyt
    mitään saisi urkituksi, lakkasi kyselemästä ja rupesi puhelemaan
    kurkuista, joita Akulina Pamfilovna suolaa aivan toisella tavalla.
    Vasilisa Jegorovna ei saanut koko yönä unta silmäänsä, eikä voinut
    suureksi surmaksensakaan arvata, mitä kummia se semmoinen asia mahtoi
    olla, jota ei hänelle ole uskottu.
    
    Seuraavana päivänä, palaten kirkosta, näki hän Ivan Ignatjitshin, joka
    oli kiskomassa tykistä riepuja, kiviä, laskuja ynnä muuta soraa, jota
    lapset olivat sinne työnnelleet.
    
    -- "Mitähän nuo sotaiset varustukset tietävät?" arveli kapteenin rouva.
    "Eivätköhän vaan odota Kirgisien päällekarkausta? Mutta olisikohan Ivan
    Kusmitsh ruvennut salaamaan minulta semmoisia vähäpätöisiä asioita?"
    
    Hän kutsui luokseen Ivan Ignatjitshin ja päätti lujasti saada selvän
    salaisuudesta, joka jo niin kauan oli vaivannut hänen uteliaisuuttansa.
    
    Vasilisa Jegorovna lausui hänelle ensin pari sanaa taloudesta, niinkuin
    tuomari, joka aloittaa tutkintonsa sivuasioista heikontaakseen syytetyn
    varovaisuutta. Sitten, oltuaan hetkisen vaiti, hän huokasi syvään ja
    sanoi päätään heiluttaen:
    
    -- "Herra Jumala! Vai semmoista nyt kuuluukin! Mitähän tuostakin
    tulee?"
    
    -- "Älkää pelätkö, Vasilisa Jegorovna!" vastasi Ivan Ignatjitsh;
    "Jumala on armollinen; sotaväkeä meillä on tarpeeksi, ruutia yltä
    kyllin, tykin olen juuri puhdistanut. Kyllä me Pugatshevin rynnäkön
    kestämme".
    
    -- "Mikäs mies se Pugatshev sitten on?" kysyi kapteenin rouva.
    
    Nyt vasta huomasi Ivan Ignatjitsh puhuneensa liikoja ja vaikeni. Mutta
    nyt oli jo liian myöhäistä. Vasilisa Jegorovna pakoitti hänet
    ilmoittamaan koko asian, luvattuansa, ettei puhuisi siitä kellenkään.
    
    Vasilisa Jegorovna pitikin sanansa eikä virkkanutkaan asiasta
    kellenkään, paitsi papin rouvalle, ja tällekin hän sen ilmoitti vaan
    siitä syystä, että pappilan lehmä oli arolla, jossa se helposti olisi
    saattanut joutua pahantekijäin käsiin.
    
    Pian puhuttiin kaikkialla Pugatshevista. Jutut olivat erillaisia.
    Kapteeni lähetti kasakkain alaupseerin hankkimaan tarkkoja tietoja
    ympäristöiltä ja läheisistä linnoista. Kasakka palasi kolmantena
    päivänä ja toi sen tiedon, että arolla noin kuudenkymmenen virstan
    päässä linnasta oli näkynyt suunnattoman paljon tulia ja että Bashkirit
    olivat kertoneet hirmuisen vihollisjoukon olevan tulossa. Muutoin ei
    hän saattanut sanoa mitään varmaa, hän kun ei ollut uskaltanut lähteä
    kauemmas.
    
    Linnan kasakoissa huomattiin tavatonta liikettä; kaikilla kaduilla
    kokoontui heitä joukkoihin, joissa hiljaa keskusteltiin, mutta jotka
    heti hajosivat, kun rakuuna tai linnue-sotamies tuli näkyviin. Heidän
    joukkoonsa lähetettiin vakoojia. Julai, kristin-uskoon kastettu
    kalmukki, teki linnanpäällikölle tärkeän ilmoituksen. Kasakkain
    alaupseeri oli, Julain puheen mukaan, tuonut vääriä tietoja; palattuaan
    tiedustusretkeltään oli kavala kasakka ilmoittanut tovereilleen
    käyneensä kapinallisten luona, olleensa heidän päämiehensäkin puheilla,
    joka oli sallinut hänen suudella kättänsä ja kauan aikaa haastellut
    hänen kanssaan. Kapteeni pani alaupseerin heti kohta kiinni ja määräsi
    Julain hänen sijaansa. Tämä tieto synnytti ilmeistä tyytymättömyyttä
    kasakoissa. He nureksivat ääneensä, ja Ivan Ignatjitsh, päällikön
    käskyjen toimeenpanija, oli omin korvin kuullut heidän sanovan:
    "Maltas, kyllä vielä muistat, linna-rotta!" Kapteeni aikoi jo samana
    päivänä ottaa vangin tutkittavaksensa, mutta alaupseeri karkasi,
    luultavasti toveriensa avulla.
    
    Sattui uusi seikka, joka vieläkin lisäsi linnanpäällikön levottomuutta.
    Oli saatu kiinni muuan Bashkiri, jolla oli ollut kapinaan yllyttäviä
    kirjoituksia. Sen johdosta päätti hän uudestaan kutsua kokoon
    upseerinsa ja jälleen toimittaa Vasilisa Jegorovnan pois kotoa jollakin
    sopivalla tekosyyllä. Mutta kun Ivan Kusmitsh oli aivan suora ja
    vilpitön mies, niin ei hän löytänyt muuta keinoa kuin sen, jota hän jo
    kerran oli käyttänyt.
    
    -- "Niin, näethän, Vasilisa Jegorovna", sanoi hän vaimolleen, yskien;
    "isä Gerasim kuuluu saaneen kaupungista..."
    
    -- "Älä valehtele, Ivan Kusmitsh", keskeytti puoliso hänet; "sinä, näen
    mä, taas aiot kutsua kokoon sotaneuvoston, puhellaksenne siinä Emeljan
    Pugatshevista; minua et petä enää, ukkoseni".
    
    Ivan Kusmitsh äimästyi.
    
    -- "Vai niin", sanoi hän; "no kun kerran asian tiedät, muija kulta,
    niin saat jäädä sitten; puhutaan sitten sinun kuullesi".
    
    -- "Sepä se, ukkoseni", vastasi vaimo; "ei sinusta kavalaksi; kutsuta
    vaan upseerit tänne".
    
    Me kokoonnuimme uudelleen, Ivan Kusmitsh vaimonsa läsnäollessa luki
    meille Pugatshevin julistuksen, jonka oli huononpäiväisesti
    kirjoittanut joku kasakka. Ryöväri ilmoitti aikomuksensa rynnätä
    linnaamme vastaan; kehoitti kasakoita ja sotamiehiä yhtymään joukkoonsa
    ja uhkasi linnanpäällikköä rangaistuksella, jos tämä tekisi
    vastarintaa. Julistus oli kirjoitettu karkein, mutta ankarin sanoin ja
    oli sitä laatua, että se suuresti vaikutti yksinkertaisiin ihmisiin.
    
    -- "Katsos tuota pahusta!" huudahti kapteenin rouva. "Mimmoisia
    ehdotuksia ilkeää tehdä! Vai pitäisi meidän vaan mennä herraa vastaan
    ja laskea liput hänen jalkainsa juureen! Sen mokoma! Eikös hän tiedä,
    että olemme jo neljäkymmentä vuotta olleet sotapalveluksessa ja
    ennättäneet jo sillä ajalla nähdä jos jotakin? Onkohan tosiaankin ollut
    semmoisia päälliköitä, jotka ovat totelleet tuota rosvoa?"
    
    -- "Eipä luulis tuota", vastasi Ivan Kusmitsh. "Mutta kuuluupa rosvo
    valloittaneen jo monta linnaa".
    
    -- "Nähtävästi hänellä tosiaankin on suuri sotajoukko", arveli
    Shvabrin.
    
    -- "Siitä me kohta saamme tiedon", sanoi kapteeni, "Vasilisa Jegorovna,
    annas tänne jyvä-aitan avain. Ivan Ignatjitsh, tuopas tänne Bashkiri ja
    käske Julain tuota tänne ruoskia".
    
    -- "Maltas, Ivan Kusmitsh", virkkoi rouva, nousten ylös. "Jahka vien
    Mashan jonnekin pois kotoa, muutoin kuulee huudon ja säikähtää. Eikä
    minuakaan tutkinto huvita. Hyvästi, hyvät herrat".
    
    Piinatutkinto oli ennen vanhaan niin juurtunut tapa oikeudenkäynnissä,
    että lempeä sääntö, joka määräsi sen poistettavaksi, pysyi vielä kauan
    aikaa voimatonna. Ajateltiin, että syytetyn oma tunnustus on
    välttämätön hänen täydelliseen syylliseksi julistamiseen, -- perätön
    ajatus, joka sitä paitsi sotii juridillista käsitystä vastaan, sillä
    jos syytetyn kieltoa ei pidetä todistuksena hänen viattomuudestansa,
    niin sitä vähemmin saattaa hänen tunnustustansa pitää hänen
    syyllisyytensä todistuksena. Nykyjäänkin olen vielä vanhain tuomarien
    kuullut valittelevan piinatutkinnon poistamista. Siihen aikaan ei
    kukaan epäillyt sen tarpeellisuutta, ei tuomari, eipä syytetytkään.
    Senpävuoksi kapteenin käsky ei meitä ketään kummastuttanutkaan. Ivan
    Ignatjitsh meni hakemaan Bashkiria aitasta, jonka avain oli ollut
    Vasilisa Jegorovnan hallussa, ja muutaman minuutin kuluttua tuotiin
    vanki eteiseen. Kapteeni käski hänet saattaa sisään.
    
    Bashkiri astui vaivalla kynnyksen yli (hän oli raudoissa) ja otettuaan
    päästään korkean lakkinsa, jäi seisomaan oven suuhun. Minä katsahdin
    häneen ja säpsähdin. En milloinkaan unohda tuota miestä. Hän näkyi
    olevan kahdeksattakymmentä vuotta vanha. Hänellä ei ollut nenää eikä
    korvia; hivukset olivat ajetut pois; parran sijassa törrötti muutamia
    harmaita karvoja; hän oli lyhyt kasvultaan, laiha ja kyyryssä, mutta
    hänen vinot silmänsä vilkkuivat vielä tulisina.
    
    -- "Aha!" sanoi kapteeni, tunnettuaan hänet noista hirveistä
    tuntomerkeistä yhdeksi niitä kapinallisia, jotka oli rangaistu v. 1741.
    "Näytpä olevan vanha susi; tunnet jo meidän sudenrautoja. Et olekaan
    ensi kertaa kapinoimassa, koska leukasi on noin sileäksi höylätty.
    Astupas lähemmäksi; puhu, ken on sinut lähettänyt?"
    
    Vanha Bashkiri loi kapteeniin aivan mielettömän katseen ja oli vaiti.
    
    -- "Miks'et puhu?" jatkoi Ivan Kusmitsh; "vai etkö ymmärrä i:täkään
    venättä? Julai, kysypäs häneltä teidän kielellä, kuka hänet on
    lähettänyt meidän linnaamme".
    
    Julai toisti tatarinkielellä kapteenin kysymyksen. Mutta Bashkiri
    katsoi vaan yhä typerästi kuin ennenkin eikä vastannut.
    
    -- "Kyllä minä saan sinut puhumaan", sanoi kapteeni. "Riisukaas
    mieheltä tuo kirjava narrikaapu ja mitatkaapas vähän hänen selkäänsä.
    Julai, kelpo lailla!"
    
    Kaksi invalidia rupesivat riisumaan Bashkiria. Onnettoman kasvot
    osoittivat levottomuutta. Hän vilkkui joka haaraalle kuin ketunpoika,
    jonka lapset ovat saaneet kiinni. Mutta kun toinen invalideista pani
    hänen kätensä kaulaansa ja nosti ukon selkäänsä ja Julai jo nosti
    ruoskan -- silloin rupesi Bashkiri valittamaan heikolla rukoilevalla
    äänellä ja päätään viskellen avasi suunsa, jossa kielen asemasta oli
    vaan pieni tynkä.
    
    Muistaissani tämän tapahtuneen tällä vuosisadalla ja tietäessäni nyt
    eläväni keisari Aleksanderin lempeän hallituksen aikana, en saata olla
    ihmettelemättä sivistyksen nopeita edistyksiä ja ihmis-oikeuksien
    leviämistä. Nuorukainen! Jos muistelmani sattuvat käsiisi, muista, että
    paraimpia ja hyödyllisimpiä muutoksia ovat ne, jotka seuraavat tapain
    parannuksesta, ilman mitään väkinäisyyttä.
    
    Kaikki olivat hämmästyneet.
    
    -- "No", sanoi kapteeni, "hänestä emme mitään tolkkua saa. Julai' vie
    Bashkiri takaisin aittaan. Meillä, hyvät herrat, on jotakin vielä
    juttelemista".
    
    Me rupesimme keskustelemaan tilastamme, mutta äkkiä juoksee Vasilisa
    Jegorovna sisään, hengästyneenä ja kovin levotonna.
    
    -- "Mitäs nyt on tapahtunut?" kysyi kummastellen kapteeni.
    
    -- "Voi hyvät ihmiset!" vastasi Vasilisa Jegorovna. "Alajärven linna on
    valloitettu tän'aamuna. Isä Gerasimin renki palasi sieltä vast'ikään.
    Hän näki, kuinka se valloitettiin. Linnanpäällikkö ja kaikki upseerit
    on hirtetty. Kaikki sotamiehet on otettu vangiksi. Rosvo saattaa olla
    heti kohta täälläkin".
    
    Tämä odottamaton tieto hämmästytti minua suuresti. Alajärven linnan
    päällikkö, hiljainen ja sievä nuori mies, oli minun tuttavani; pari
    kuukautta sitten oli hän, matkalla Orenburgista, nuoren vaimonsa kanssa
    poikennut Ivan Kusmitshin luona. Alajärven linna oli noin
    puolenkolmatta peninkulman päässä meiltä. Meidän oli joka hetki
    odottaminen Pugatshevin tuloa. Maria Ivanovnan kohtalo muistui heti
    mieleeni, ja minä kauhistuin.
    
    -- "Kuulkaas, Ivan Kusmitsh", sanoin minä kapteenille. "Meidän on
    velvollisuus puolustaa linnaa viimeiseen hengenvetoon saakka, siitä ei
    siis puhettakaan. Mutta täytyy pitää huolta siitä, että naiset
    pääsisivät turvaan. Lähettäkää heidät Orenburgiin, jos tie on vielä
    turvallinen, tahi kaukaiseen, enemmin luotettavaan linnaan, jonne
    rosvot eivät pääse".
    
    Ivan Kusmitsh kääntyi vaimoonsa ja sanoi:
    
    -- "Niin, näethän, mamma, eiköhän tosiaankin ole parasta, että
    lähetämme teidät kauemmas, kunnes olemme suorinneet kapinallisista?"
    
    -- "Mitä joutavia!" sanoi kapteenin rouva. "Missä se semmoinen
    linna, jonne ei luodit pääse? Ja minkätähden Belogorin linna ei
    olisi luotettava? Olemmehan, Jumalan kiitos, asuneet tässä jo
    kolmattakymmentä vuotta. Olemme nähneet sekä Bashkirejä että Kirgisejä;
    kenties kestämme Pugatshevinkin rynnäkön".
    
    -- "No niin, mamma", vastasi Ivan Kusmitsh; "jää sinä tänne, jos
    tahdot, koskas luotat meidän linnaamme. Mutta kuinkas Mashan on laita?
    Hyvä on, jos kestämme, tai jos saamme apua; mutta aatteles, että
    pahukset valloittavat linnan?"
    
    -- "Niin no, silloin..."
    
    Vasilisa Jegorovna vaikeni ja näytti hyvin levottomalta.
    
    -- "Ei maar, Vasilisa Jegorovna", jatkoi kapteeni, huomattuaan, että
    sanansa olivat vaikuttaneet, kenties ensi kertaa elämässä. "Masha ei
    saata jäädä tänne. Me lähetämme hänet Orenburgiin risti-äitinsä luokse:
    siellä on sotaväkeä sekä tykkejä yltäkyllin, muurikin on kivestä. Paras
    olisi, että sinäkin lähtisit hänen kanssaan sinne; ämmä sinä tosin jo
    olet, mutta saatpa nähdä, miten sulle käy, jos linna valloitetaan
    rynnäköllä".
    
    -- "Olkoon sitten niin", sanoi kapteenin rouva; "lähetetään vaan Masha
    Orenburgiin. Mutta minua älä unissasikaan pyydä: en lähde. Mitä minä
    enää vanhoilla päivilläni eroaisin sinusta ja menisin hautaani muualla
    hakemaan. Yhdessä-elo, yhdessä-kuolokin".
    
    -- "Sopii sekin", sanoi kapteeni. "Mutta on aika rientää. Vene
    valmistamaan Mashaa matkaan. Huomenna päivän koittaessa hän saa lähteä;
    annan hänelle saatto-miehetkin, vaikk'ei meillä väkeä ole liiaksi.
    Mutta missäs Masha on?"
    
    -- "Akulina Pamfilovnan luona", vastasi rouva. "Hän rupesi voimaan
    pahoin, kuultuaan Alajärven linnan valloituksesta; kunhan vaan ei tyttö
    sairastuisi. Herra Jumala, mimmoisiin aikoihin olemmekaan eläneet!"
    
    Vasilisa Jegorovna meni puuhailemaan tyttären lähdön varustuksia.
    Keskustelua kapteenin luona vielä jatkettiin, mutta minä en siihen
    enää sekaantunut enkä mitään kuullutkaan. Maria Ivanovna tuli
    illallispöytään kalpeana, silmät itkusta punaisina. Me aterioitsimme
    sanaakaan puhumatta ja nousimme pöydästä tavallista pikemmin;
    sanottuamme jäähyväiset koko perheelle, läksimme kukin kotiamme. Minä
    olin tahallani unohduttanut miekkani sinne ja palasin sitä hakemaan;
    minä aavistin kohtaavani Maria Ivanovnan yksinään. Hän tulikin ovessa
    vastaani ja antoi minulle miekkani.
    
    -- "Hyvästi, Pietari Andreitsh!" sanoi hän kyynelet silmissä; "minua
    lähetetään Orenburgiin. Olkaa onnellinen; kenties sallii Jumala meidän
    vielä kohdata toisiamme; jollei, niin..." hän purskahti itkemään.
    
    Minä painoin hänet rintaani vastaan.
    
    -- "Hyvästi, enkelini", sanoin minä; "hyvästi armaani, toivomani!
    Tapahtukoon minulle mitä tahansa; viimeinen ajatukseni olet oleva sinä,
    viimeinen rukoukseni on oleva sinun edestäsi".
    
    Masha nyyhki, painaen päänsä rinnalleni. Minä suutelin häntä palavasti
    ja läksin kiirein askelin pois.
    
    
    
    
    SEITSEMÄS LUKU.
    
    Rynnäkkö.
    
    
            Pääni, pääni, sinä poloinen,
            Pääni palvelemaan altis ain'!
            Olet palvellut, sä päähyt jo,
            Umpeen vuotta kolmeneljättä:
            Etkä saanut ole, päähyt oi,
            Kunniata etkä mainetta,
            Etkä korkea arvoa.
            Et ole saanut hyvää sanaakaan
            Sait sä, päähyt parka, ainoastaan
            Kaksi korkeata pylvästä
            Sekä vaahteraisen poikkipuun,
            Vielä paulan silkkinuoraisen.
    
                                  Kansanlaulu.
    
    Tänä yönä en nukkunut, en edes riisunutkaan, Olin päättänyt aamun
    koittaessa mennä linnan portille, josta Maria Ivanovnan oli määrä
    lähteä; siellä tahdoin hänelle sanoa viimeiset jäähyväiset. Tunsin
    itsessäni suuren muutoksen: sieluni rauhattomuus ei tuntunut minusta
    niin raskaalle, kuin tuo alakuloisuus, joka minua vielä joku aika
    sitten oli rasittanut. Eron katkeruuteen liittyi epäselviä, mutta
    suloisia toiveita sekä maltiton vaarain odottaminen ja jalon
    kunnianhimon tunteita. Yö kului. Olin lähtemäisilläni ulos, kun ovi
    avaantui ja korpraali tuli ilmoittamaan, että kasakat olivat yöllä
    lähteneet linnasta, vieden väkisin mukaansa Julain, ja että linnan
    edustalla liikkuu tuntemattomia ihmisiä. Minä kauhistuin,
    ajatellessani, ettei Maria Ivanovna ennätäkään lähteä linnasta; minä
    annoin kiireesti muutamia käskyjä korpraalille ja riensin kapteenin
    taloon.
    
    Aamu koitti. Kiirehtiessäni katua pitkin, kuulin äkkiä mainittavan
    nimeäni. Minä kysyin:
    
    -- "Minnes te menette?" kysyi Ivan Ignatjitsh, juosten perässäni. "Ivan
    Kusmitsh on jo vallilla ja lähetti minut teitä hakemaan. Pugatsh on
    tullut jo".
    
    -- "Läksikö Maria Ivanovna", kysäsin sydämmen ahdistuksella.
    
    -- "Ei ennättänyt", vastasi Ivan Ignatjitsh, "tie Orenburgiin on
    katkaistu; linnaa piiritetään. Kamala juttu, Pieta Andreitsh!"
    
    Me menimme vallille, s.o. luonnolliselle ylennykselle, joka oli
    vahvistettu paaluilla. Sinne oli keräynnyt koko linnan väestö. Sotaväki
    seisoi aseissa. Tykki oli muutettu sinne jo eilen. Kapteeni käveli
    vähäisen joukkonsa edessä. Vaaran läheisyys teki vanhan sotilaan
    tavattoman reippaaksi. Arolla, vähän matkan päässä linnasta, ajeli
    parikymmentä ratsumiestä. Näköjään olivat ne kasakoita, mutta heidän
    joukossaan oli Bashkirejakin, joita oli helppo tuntea heidän
    karvalakeistaan ja nuoliviinistään. Kapteeni kulki sotaväkensä ympäri,
    ja sanoi heille:
    
    -- "Nyt, lapset, pankaamme kaikki voimamme altiiksi keisarinnan,
    äitimme, suojelukseksi; näyttäkäämme maailmalle, että olemme kunnon
    sotilaita!"
    
    Sotamiehet ilmoittivat korkea-äänisesti suostumuksensa. Shvabrin seisoi
    vieressäni ja tarkasteli vihollista. Ratsumiehet arolla, huomattuaan
    liikettä linnassa, yhtyivät yhteen ryhmään ja rupesivat puhelemaan
    keskenään. Kapteeni käski Ivan Ignatjitshin asettaa tykin heitä kohtaan
    ja itse pisti sytyttimen reiän kohdalle. Luoti vingahti ja lensi heidän
    ylitsensä, tekemättä mitään vaaraa. Ratsumiehet hajosivat ja pian
    katosivat näkyvistä. Aro oli jälleen tyhjä.
    
    Samassa tuli vallille Vasilisa Jegorovna ja hänen kanssaan Masha, joka
    ei ollut tahtonut jäädä yksin.
    
    -- "Kuinka käy?" kysyi kapteenin rouva. "Kuinka on tappelun laita?
    Missäs vihollinen on?"
    
    -- "Ei ole vihollinen kaukana", vastasi Ivan Kusmitsh. "Jumalan avulla
    käy vielä kaikki hyvin. Hirvittääkö sinua, Masha?"
    
    -- "Ei, isäni", vastasi tyttö; "kotona yksin hirvittää enemmin".
    
    Hän katsahti minuun ja väkisin myhähti. Minä ehdottomastikin puristin
    kädelläni miekan kahvaa, muistaen, että edellisenä päivänä olin sen
    saanut hänen kädestään, ikäänkuin armaani puolustukseksi. Sydämmeni
    sykki. Kuvailin itseäni hänen ritarikseen. Minä halusin saada osoittaa
    olevani ansiollinen hänen luottamukseensa ja odotin maltittomana
    ratkaisevaa hetkeä.
    
    Sillä välin rupesi noin puolen virstan päästä linnasta olevan mäen
    takaa ilmaumaan uusia ratsuparvia, ja pian oli aro täynnä sotajoukkoja,
    keihäillä ja joutsilla varustettuja. Heidän keskellänsä, valkoisen
    ratsun selässä, ajeli mies punainen viitta päällä ja paljastettu miekka
    kädessä: se oli itse Pugatshev. Hän pysähtyi; muut keräytyivät hänen
    ympärilleen, ja nähtävästi hänen käskystänsä, erosi neljä miestä, jotka
    täyttä laukkaa kiitivät aivan linnan edustalle. Me tunsimme heissä omat
    petturimme. Yksi heistä piti päänsä päällä paperiliuskaa; toisella oli
    keihään nenässä Julain pää, jotka hän heitti vallin yli meidän
    luoksemme. Kalmukki paran pää putosi kapteenin jalkain juureen.
    Petturit huusivat:
    
    -- "Älkää ampuko; tulkaa ulos keisarin luokse! Keisari on täällä!"
    
    -- "Kyllä minä teidät keisaroin!" huusi Ivan Kusmitsh. "Pojat!
    Ampukaa!"
    
    Sotamiehemme laukasivat pyssynsä. Kasakka joka oli pitänyt paperia,
    horjahti ja kaatui hevosen selästä. Muut läksivät kiireesti takaisin.
    Minä katsahdin Maria Ivanovnaan. Kauhistuneena Julain verisestä päästä,
    huumauneena laukauksesta, hän näkyi olevan aivan tunnoton. Kapteeni
    käski korpraalin ottaa paperin kaatuneen kasakan kädestä. Korpraali
    astui kedolle ja palasi heti, taluttaen kaatuneen hevosta. Hän antoi
    paperin kapteenille. Tämä luki sen itsekseen ja repäsi sitten
    palasiksi. Sillä välin kapinalliset varustelivat itseänsä rynnäkköön.
    Pian rupesi luoteja vinkumaan ympärillämme ja muutamia nuolia lensi
    maahan lähelle meitä sekä valliin.
    
    -- "Vasilisa Jegorovna!" sanoi kapteeni. "Tässä ei ole akkaväen paikka.
    Vie pois Masha: näethän että tyttö parka on puolikuollut".
    
    Vasilisa Jegorovna, joka oli tullut hyvin hiljaiseksi, katsahti arolle,
    jossa näkyi suuri liike; sen jälkeen kääntyi hän mieheensä ja sanoi:
    "Ivan Kusmitsh! Jumala on elämän ja kuoleman Herra: siunaa tytärtäsi.
    Masha, astu isäsi luo!"
    
    Masha, kalpeana ja vavisten; astui Ivan Kusmitshin luo ja lankesi
    polvilleen. Vanha kapteeni teki kolmasti ristinmerkin hänen ylitsensä,
    nosti hänet sitten ja, suudeltuaan tytärtänsä, sanoi hänelle
    muuttuneella äänellä:
    
    -- "Ole onnellinen Mashani! Rukoile Jumalaa: hän ei sinua hylkää. Jos
    kohtaat kelpo miehen, niin antakoon teille Jumala siunauksensa! Eläkää
    niinkuin mekin Vasilisa Jegorovnan kanssa. Hyvästi nyt Masha! --
    Vasilisa Jegorovna, viepäs hänet pikemmin täältä pois".
    
    Masha heittäytyi hänen kaulaansa ja purskahti itkemään.
    
    -- "Anna suuta minunkin", sanoi itkien kapteenin rouva. "Hyvästi nyt,
    hyvä Ivan Kusmitsh! Anna anteeksi, jos olen mieltäsi joskus
    pahoittanut".
    
    -- "Hyvästi, hyvästi, mammaseni!" puhui kapteeni, likistäen eukkoaan
    syliinsä. "Kas niin! Menkää nyt vaan kotia; jos ennätät, niin pane
    Masha sarasaniin".[4]
    
    Kapteenin rouva tyttärineen menivät. Minä katsoin Maria Ivanovnan
    jälkeen; hän katsahti taakseen ja nyökkäsi päällään. Ivan Kusmitsh
    kääntyi meidän puoleemme, ja koko hänen huomionsa kiinnittyi
    viholliseen. Kapinalliset ajelivat päällikkönsä ympärillä ja rupesivat
    äkkiä astumaan aina hevosten selästä.
    
    "Pysykää nyt lujina", sanoi kapteeni; "nyt tulee rynnäkkö..."
    
    Samassa kajahti hirmuinen kiljunta ja huuto; viholliset tulivat
    juoksujalassa linnaa kohti. Tykkimme oli ladattu kartesseilla. Kapteeni
    odotti, kunnes he olivat tulleet aivan lähelle ja laukasi sitten.
    Kapinalliset syöksähtivät kummallekin puolelle ja peräytyivät. Heidän
    johtajansa jäi yksinään paikalleen. Hän viittoi miekalla ja näköjään
    innollisesti kehoitti heitä seuraamaan. Huuto ja kiljunta, jotka
    hetkiseksi olivat tau'onneet, kajahtivat uudelleen.
    
    -- "Nyt pojat", huusi kapteeni; "portit auki, lyö rumpua. Pojat
    eteenpäin, tehdään hyökkäys. Seuratkaa!"
    
    Kapteeni, Ivan Ignatjitsh ja minä olimme silmänräpäyksessä vallin
    ulkopuolella; mutta säikähtynyt linnan-väki ei liikahtanut paikaltaan.
    
    -- "Mitäs te seisotte?" huusi Ivan Kusmitsh. "Kuollaan kuin oikeat
    sotamiehet!"
    
    Samassa kapinalliset hyökkäsivät meidän päällemme ja syöksivät linnaan.
    Rumpu vaikeni; linnaväki heitti aseensa; minut olivat vähällä tallata
    jalkoihinsa, mutta minä nousin ja yhdessä kapinallisten kanssa menin
    linnaan.
    
    Kapteeni oli saanut haavan päähänsä ja seisoi nyt keskellä vihollisia,
    jotka vaativat häneltä avaimia. Minä olin rientää hänelle avuksi, mutta
    muutamat rotevat kasakat ottivat minut kiinni ja sitoivat vöillään,
    sanellen: "Älkääpäs huoliko, te keisarin kieltäjät!" Meitä kuljetettiin
    pitkin katuja; asukkaat tulivat Pugatsheville vastaan, kantaen
    leipää-suolaa.[5] Kirkonkellot soivat. Äkkiä kuului huuto, että keisari
    odottaa torilla vankeja ja vastaan ottaa valaa. Kansa läksi torille;
    meidätkin ajettiin sinne.
    
    Pugatshev istui nojatuolilla kapteenin talon kuistilla. Hänen yllään
    oli kaunis kasakan kauhtana, kullalla kirjattu, korkea soopelin
    nahkainen ja kultatupsuilla varustettu lakki oli vedetty hänen
    säkenöiville silmilleen. Hänen kasvonsa näyttivät minusta tutuille.
    Hänen ympärillään seisoivat kasakkain vanhimmat. Isä Gerasim, kalpeana
    ja vavisten, seisoi kuistin vieressä, pitäen kädessään ristiä ja
    ikäänkuin ääneti rukoillen häntä tulevain uhrien puolesta. Torille
    asetettiin hätä-pikaa hirsipuuta. Meidän lähestyessämme, ajoivat
    Bashkirit väkijoukon hajalleen, ja meidät tuotiin Pugatshevin eteen.
    Kirkonkellojen ääni vaikeni; syvä hiljaisuus vallitsi ympärillä.
    
    "Kuka näistä on linnanpäällikkö?" kysyi Pugatshev.
    
    Linnan entinen kasakkain alaupseeri astui joukosta esiin ja osoitti
    Ivan Kusmitshia. Pugatshev katsahti vihaisesti ukkoon ja sanoi:
    
    -- "Kuinka uskalsit sinä vastustaa minua, keisariasi?"
    
    Kapteeni, nääntymäisillään veren vuodatuksesta, kokosi viimeiset
    voimansa ja vastasi lujalla äänellä:
    
    -- "Sinä et ole keisari; olet vaan näethän rosvo ja petturi!"
    
    Pugatshev rypisti kulmakarvojansa ja viittasi valkoisella liinalla.
    
    Muutamat kasakat tarttuivat vanhukseen ja rupesivat raastamaan häntä
    hirsipuun luo. Poikkipuulle ilmaantui sama nenätön ja korvaton
    Bashkiri, jota edellisenä iltana olimme tutkineet. Hän piti kädessään
    nuoraa, ja tuokion kuluttua näin poloisen Ivan Kusmitshin riippuvan
    hirsipuussa.
    
    Sen jälkeen tuotiin Pugatshevin eteen Ivan Ignatjitsh.
    
    -- "Tee vala", sanoi hänelle Pugatshev; "tee vala keisarille Pietari
    Feodorovitshille!"
    
    -- "Sinä et ole keisari", vastasi Ivan Ignatjitsh, toistaen kapteenin
    sanat. "Sinä olet rosvo ja petturi!"
    
    Pugatshev viittasi jälleen liinallaan ja hyväntahtoinen luutnantti sai
    sijansa vanhan päällikkönsä viereen.
    
    Tuli minun vuoroni. Minä katsoin rohkeasti Pugatsheviin, ollen valmis
    antamaan saman vastauksen kuin jalot toverinikin. Silloin huomasin,
    suureksi ihmeekseni, kapinallisten vanhimpain joukossa. Shvabrinin,
    jonka tukka oli leikattu pyöriöön ja jonka päällä oli kasakan
    kauhtana. Hän astui Pugatshevin luo ja kuiskasi hänelle jotain.
    
    -- "Hirteen!" sanoi Pugatshev, katsahtamattakaan minuun.
    
    Paula viskattiin kaulaani. Minä rupesin rukoilemaan Jumalaa,
    sydämmestäni katuen kaikkia syntejäni ja rukoillen Häntä kaikkien
    puolesta, jotka olivat sydämmelleni kalliit. Minut tuotiin hirsipuun
    alle. "Älä pelkää, älä pelkää!" puhelivat minulle hirttäjät, tahtoen,
    kenties todenperästäkin, rohkaista minua. Äkkiäpä kuuluu huuto:
    
    -- "Pidättäkää, sen vietävät; pidättäkää!"
    
    Pyövelit pysähtyivät. Minä käännyn ympäri ja huomaan Saveljitshin
    ryömivän Pugatshevin jalkain juuressa.
    
    -- "Isä armas!" puheli ukko parka; "mitäpäs hyötyä sulla herrasväen
    lapsen surmaamisesta? Päästä hänet; hänestä maksetaan lunnaat; saathan
    muille esimerkiksi ja peloitukseksi hirtättää minut, vanhan ukon!"
    
    Pugatshev antoi merkin; minut päästettiin heti irti.
    
    -- "Sinulle antaa isä armon!" puhuttiin minulle.
    
    En saata sanoa, että minä olisin ihastunut vapautumisesta; mutta enpä
    saata sanoa, että siitä oli paha mielenikään. Tunteeni olivat liian
    hämärät. Minut tuotiin uudestaan petturin luo ja asetettiin polvilleni.
    Pugatshev ojensi minulle suonikkaan kätensä.
    
    -- "Suutele kättä! Suutele kättä!" kehoiteltiin minua. Mutta minä
    olisin kernaammin kuollut minkä kovan kuoleman tahansa, kuin alentanut
    itseäni niin inhoittavasti.
    
    -- "Hyvä Pietari Andreitsh!" kuiskutteli minulle Saveljitsh takaapäin,
    lykkien minua. "Älä ole itsepäinen! Pianhan tuo on tehty. Sylkäise ja
    suutele kättä tuolta pahuks ... (hyi!) muiskauta nyt vaan!"
    
    Minä en liikahtanut paikaltani. Pugatshev otti kätensä pois ja sanoi
    naurahtaen:
    
    -- "Herra näkyy olevan puolipyöryksissä ilosta. Nostakaa hänet!"
    
    Minut nostettiin ja päästettiin vapaaksi. Jäin katselemaan hirveän
    näytelmän jatkoa.
    
    Asukkaat rupesivat tekemään valaa. He astuivat vuorotellen esiin,
    suudellen ristiä ja kumartaen Pugatsheville. Siinä seisoivat myös
    linnan sotamiehet. Komppanian räätäli leikkaeli tylsillä saksillaan
    heiltä palmikkoja pois. He astuivat sitten suutelemaan Pugatshevin
    kättä, joka julisti heille anteeksi-annon ja otti heidät omaan
    joukkoonsa. Tätä kesti noin kolme tuntia. Pugatshev nousi viimein
    nojatuolista ja astui kuistilta alas vanhimpainsa seurassa. Hänen
    eteensä talutettiin valkoinen hevonen, koristettu kalliilla päitsillä.
    Kaksi kasakkaa nosti hänet satulaan. Hän ilmoitti isä Gerasimille
    tahtovansa syödä päivällistä hänen luonaan. Samassa kuului naisen
    huutoja. Muutamat rosvot raastivat kuistille Vasilisa Jegorovnan, joka
    oli hajolla hapsin ja melkein alastonna. Yksi rosvoista oli jo
    ennättänyt pukeutua hänen röijyynsä. Toiset kiskoivat ulos patjoja,
    arkkuja, astioita, vaatteita ynnä muuta.
    
    -- "Armahtakaa", huusi eukko parka. "Armahtakaa! Viekää minua Ivan
    Kusmitshin luo!" Äkkiä katsahti hän hirsipuuhun ja huomasi siellä
    miehensä.
    
    -- "Konnat!" kiljasi hän vimmoissaan. "Mitä olette tehneet hänelle? Oi
    armas ukkoseni, kunnon sotamies! Eivät kajonneet sinuun Preussin
    pajonetit eikä Turkkilaisten luodit; et kaatunut sotatanterelle, vaan
    karannut pahantekijä sinut on surmannut!"
    
    -- "Saakaa vanha noita vaikenemaan!" käski Pugatshev.
    
    Nuori kasakka löi häntä miekalla päähän; hän kaatui kuolijana kuistin
    portaille. Pugatshev läksi eteenpäin; väkijoukko hänen peräänsä.
    
    
    
    
    KAHDEKSAS LUKU.
    
    Kuokkavieras.
    
    
            Kuokkavieras on parempi Tatarilaista.
    
                              Venäläinen sananlasku.
    
    Tori tyhjeni. Minä vaan seisoin samalla paikalla, kykenemättä
    järjestämään niin kauheiden liikutusten tärisyttämiä ajatuksiani.
    
    Maria Ivanovnan kohtalo minua kaikista enemmin huoletti. Missä hän on?
    kuinka hänen on käynyt? Ennättikö hän päästä piiloon? Onko hänen
    piilopaikkansa turvallinen?... Levottomana astuin kapteenin taloon.
    Kaikkialla oli siellä tyhjää; tuolit, pöydät, arkut kaikki pirstoina,
    astiat palasina; kaikki oli huiskin haiskin. Minä juoksin portaita
    ylös, ja ensi kerta astuin Maria Ivanovnan kamariin. Minä näin hänen
    vuoteensa, jonka rosvot olivat hajoittaneet, kaappi oli rikottu ja
    rosvottu; lamppunen paloi vielä nurkassa tyhjän kuvakaapin edessä.
    Väliseinällä oli pieni peilikin säilynyt. Missä oli tämän hiljaisen
    immen-asunnon emäntä. Kauhea ajatus iski mieleeni: mitähän jos hän on
    rosvojen käsissä... Sydämmeni säpsähti... Minä purskahdin katkeraan
    itkuun ja lausuin kovasti armaani nimen... Samassa kuului kahinaa, ja
    kaapin takaa tuli esille Palashka, kalpeana ja vavisten.
    
    -- "Voi Pietari Andreitsh!" sanoi hän; lyöden kätensä yhteen. "Onpas
    tämä kauhun päivä!"
    
    -- "Missä Maria Ivanovna?" kysäsin kärsimättömästi. "Missä Maria
    Ivanovna?"
    
    -- "Kyllä hän on elossa", vastasi Palashka; "hän on piilossa Akulina
    Pamfilovnan luona".
    
    -- "Pappilassako!" huudahdin kauhistuen. "Taivas! Siellähän on
    Pugatshevkin".
    
    Minä syöksin ulos huoneesta ja juoksin huimasti pappilaan, näkemättä,
    tuntematta tiellä mitään. Pappilasta kuului huutoja, naurua, lauluja...
    Pugatshev piti kemuja tovereineen. Palashkakin juoksi sinne perässäni.
    Minä lähetin hänet kutsumaan salaa Akulina Pamfilovnaa puheilleni.
    Hetken kuluttua papin rouva tuli ulos kuistille, tyhjä viinapullo
    kädessä.
    
    -- "Herran tähden! missä on Maria Ivanovna?" kysäsin minä
    sanomattomalla levottomuudella.
    
    -- "Meillä hän on, kyyhkyläinen; väliseinän takana vuoteellani makaa",
    vastasi papin rouva. "Voi, Pietari Andreitsh, kyllä oli vaara lähellä,
    mutta kaikki kävi sentään, Jumalan kiitos, hyvin. Pahus oli juuri
    istunut päivällispöytään, kun Masha heräsi ja rupesi valittamaan! Minä
    olin pudota säikähdyksestä. Hän kuuli sen ja kysyi: 'Ämmä! kuka täällä
    voivottelee?' Minä rosvolle kumarsin: 'veljeni-tytär, hyvä herra,
    sanoin minä; hän se siellä sairaana on maannut jo toista viikkoa'. --
    'Onko hän nuori?' -- 'Nuori on, herraseni'. -- 'Näytäs, ämmä, mulle
    tyttöä!' -- Tuntui kuin olisi puukolla pistetty sydämmeeni. 'Kyllä
    herra; mutta tyttöpä on kovin heikko eikä jaksa tulla luoksesi'. 'Mitä
    se tekee; minä menen itse'. -- Ja niin meni pahus väliseinän taa,
    aatteles nyt! Meni ja veti uutimet sivulle, katsahti sitten tulisilla
    silmillään, mutta sitten, Jumalan olkoon kiitos, meni taas pois. Mutta
    minä, tiedätkös, valmistin jo itseäni piinaan ja kuolemaan. Onneksi
    Masha ei tuntenut häntä. Laupias suuri Jumala! onpas vaan tullut
    kauheita aikoja! Poloinen Ivan Kusmitsh! kukapa olisi tuota voinut
    luulla!... Entäs Vasilisa Jegorovna? Ja Ivan Ignatjitsh sitten? Mistäs
    syystä hänet hirttivät?... Milläs tavalla te sitten pääsitte vapaaksi?
    Mutta aika poika on vaan tuo Shvabrin, Aleksei Ivanitsh! Niin vaan
    leikkuuttikin hiuksensa ja mässää tuolla nyt par'aikaa muitten kanssa.
    Aika poika! Ja kun mainitsin minä veljeni tyttärestä, niin katsahti hän
    minuun, kuin olisi puukolla pistänyt; mutta ei sentään ilmoittanut
    asiaa, ja siitä häntä kiitän".
    
    Samassa kuului päihtyneitten vieraiden huutoa ja isä Gerasimin ääni.
    Vieraat vaativat viinaa, isäntä kutsui emäntäänsä. Akulina
    Pamfilovnalle tuli kiire.
    
    -- "Menkää nyt kotianne, Pietari Audreitsh", sanoi hän: "nyt täytyy
    minun pitää huolta mässäävistä rosvoista. Menkää, muutoin saavat nähdä
    teidät. Jumala varjelkoon! Hyvästi, Pietari Andreitsh, käyköön nyt
    kuinka käyneekään; eihän Jumala meitä hylkää".
    
    Hän meni. Vähän levollisempana läksin asuntooni. Torin poikki
    kulkiessani, näin muutamia Bashkireja tunkeilemasta hirsipuun luona; he
    raastivat saappaita hirtettyjen jaloista. Töin tuskin sain hillityksi
    vimmastukseni, huomattuani kuinka hyödytöntä minun sekaantumiseni
    olisi. Linnassa juoksenteli rosvoja, ryöstelemässä upseerien asuntoja;
    kaikkialla kuului juopuneiden pahantekijäin huutoja. Minä tulin
    kotiani. Saveljitsh oli kynnyksellä.
    
    -- "Jumalan kiitos, ettäs tulet", huudahti hän, minut nähtyään. "Luulin
    jo pahusten taaskin ottaneen sinut kiinni. Voi hyvä Pietari Andreitsh!
    Meiltä ovat hitot vieneet kaikki: vaatteet Ja kalut ja kapineet ja
    kaikki. Mutta kiitos Luojan, että edes sinut hengissä päästivät. Mutta
    tunsitkos rosvojen päällikköä?"
    
    -- "En tuntenut; kuka hän on sitten?"
    
    -- "Etkö tuntenut? Etkö muistakaan juoppolallia, joka viekotteli
    sinulta turkin kestikievarissa? Tuon jäniksen-nahkaisen, aivan uuden
    uutukaisen; saman, jonka tuo konna vielä ratkoi, päälleen saadaksensa!"
    
    Minä hämmästyin. Tosiaankin oli Pugatshevin ja entisen oppaani välillä
    paljon yhtäläisyyttä. Nyt huomasin Pugatshevin ja oppaan samaksi
    mieheksi ja ymmärsin myös syyn, minkä tähden minua oli armahdettu. En
    saattanut olla ihmettelemättä omituista sattumusta: kuljeksijalle
    lahjoitettu turkki pelastaa minut hirrestä, ja kestikievareita myöten
    kuljeksiva juoppo piirittää linnoja ja uhkaa keisarikuntaa.
    
    -- "Etkö tahtoisi syödä jotakin?" kysyi tavoistaan luopumaton
    Saveljitsh, "kotona ei ole mitään, mutta pistäynpä ulos, ehkä sattuis
    jotain saamaan".
    
    Jäätyäni yksin, vaivuin ajatuksiin. Mitä tuli minun tehdä? Jäädä
    linnaan, joka oli vihollisen hallussa, tai seurata hänen joukkoansa oli
    sopimatonta upseerille. Velvollisuuteni vaati minua menemään sinne,
    missä minusta vielä olisi hyötyä isänmaalle nykyisinä pulmallisina
    aikoina... Rakkaus sitä vastoin kehoitti minua jäämään Maria Ivanovnan
    luokse, puolustaakseni ja suojellakseni häntä. Vaikka nykyisissä
    oloissa olikin pikainen muutos silminnähtävästi odotettavana, en
    kumminkaan saattanut olla vapisematta, ajatellessani kuinka vaarallista
    hänen tilansa oli.
    
    Mietteeni keskeytti eräs kasakka, joka tuli ilmoittamaan, että "suuri
    keisari vaatii minua luoksensa".
    
    -- "Missä hän on?" kysyin, valmiina tottelemaan.
    
    -- "Linnanpäällikön talossa", vastasi kasakka. "Päivällisen jälkeen
    meni hän saunaan ja nyt on pannut levolle. Voi, hyvä herra, kaikesta
    huomaa, että hän on kokea persona: päivällispöydässä suvaitsi hän syödä
    kaksi paistettua porsasta, ja kylpee niin kuumassa löylyssä, ettei itse
    Taras Kurotshkinkaan kestänyt, vaan antoi vastan Fomka Bikbaeville ja
    töin tuskin sai sitten itsensä kylmällä vedellä virvoitetuksi... Täytyy
    sanoa, että kaikki hänen manierinsa ovat niin noopelia... Saunassa
    kuului näyttäneen keisarillisia merkkejä rinnastaan: toisella puolella
    oli kaksipäinen kotka, toisella hänen personansa".
    
    Minä en pitänyt tarpeellisena ruveta väittelemään näistä asioista
    kasakan kanssa, vaan läksin hänen kerallaan kapteenin taloon, tiellä
    koettaen ennakolta kuvailla mielessäni kohtaustani Pugatshevin kanssa
    ja arvata miten se päättyisi. Minä tietysti en saattanut olla aivan
    levollisella mielellä.
    
    Tullessani kapteenin talolle oli jo hämärä. Hirsipuu uhreinensa
    haamoitti kaukaa hirveänä aaveena. Kapteenin rouvan ruumis oli yhä
    vielä kuistin vieressä; ovella oli kaksi kasakkaa vartioimassa. Kasakka
    joka oli minut tuonut, meni minua ilmoittamaan ja, palattuaan heti
    kohta, saattoi minut samaan huoneesen, jossa edellisenä iltana olin
    sanonut niin hellät jäähyväiset Maria Ivanovnalle.
    
    Omituinen näky oli edessäni. Pöydän ympärillä, joka oli katettu
    pöytäliinalla ja täynnä pulloja ja laseja, istui Pugatshev ja
    kymmenkunta kasakkain vanhimpia, päässä lakit ja yllä kirjavat paidat,
    kiihtyneinä viinasta, kasvot punaisina ja säikkyvin silmin. Heidän
    joukossaan ei ollut Shvabrinia eikä meidän kasakkain alaupseeriakaan,
    noita uusia pettureita.
    
    -- "Ahaa, herra upseeri!" sanoi Pugatshev, nähtyään minut. "Terve
    tultuanne! Painakaa puuta!"
    
    Pöytäkumppanit väistivät. Minä istahdin sanaakaan sanomatta tuolin
    reunalle. Naapurini, nuori kasakka, kaunis ja solakka mies, kaasi
    minulle lasin paloviinaa, johon en kajonnutkaan. Uteliaana rupesin
    katselemaan seuraa. Pugatshev istui kunniasijalla, kyynäspäät pöydällä
    ja nojaten leveään nyrkkiin mustapartaista leukaansa. Hänen kasvonsa
    piirteet, säännölliset ja jotenkin miellyttävät, eivät osoittaneet
    mitään julmuutta. Hän kääntyi usein erään noin viisikymmentä vuotta
    vanhan miehen puoleen, sanoen häntä milloin kreiviksi, milloin
    Timofejitshiksi, toisinaan vaariksikin. Kaikki kohtelivat toisiansa
    kuin toverit, osoittamatta mitään erinomaista kunnioitusta
    päälliköllensä. Puhuttiin tän'-aamuisesta rynnäköstä, kapinan
    levenemisestä ja tulevista toimista. Jokainen kerskaili, sanoi
    mielipiteensä ja vastusti ujostelematta Pugatshevia. Tässä
    kummallisessa sotaneuvostossa päätettiin mennä Orenburgia vastaan, --
    rohkea hanke, joka sittemmin oli vähällä onnistuakin! Huomenna oli
    määrä lähteä liikkeelle,
    
    -- "Nyt pojat", sanoi Pugatshev; "pistetään lauluksi; lauletaan minun
    lempilauluni! Tihumakov! ala sinä!"
    
    Naapurini aloitti hienolla äänellä surumielisen viisun, jota muut
    kuorissa säestivät:
    
        Sinisalo, sinisalo, älä humaja,
        Älä miettimästä estä nuorta miestä nyt.
        Aamun koittaessa tutkintohon mull' on tie,
        Roman tuomarin, niin itse keisarimme luo.
        -- Sitten keisari käy multa kyselemään:
        Sano, sano, sinä maalta tullut poikanen,
        Kenen kera kävit varkahissa, rosvoilit;
        Kuinka paljon sulla kumppaneita ollut on?
        -- Sulle virkan, suuri keisari ja toivoni,
        Sanon todet valehettomat ja vakaiset,
        Oli tovereita mulla neljä kaikkiaan:
        Tover' ensimmäinen -- sepä oli synkkä yö,
        Toinen toverini -- puukko oli välkkyvä,
        Mutta kolmas -- oli vainen kelpo ratsuni,
        Vielä neljäskin ja se oli jäykkä joutseni.
        Oli airueitakin: ne nuolet nopeat.
        -- Silloin lausuu suuri keisari ja toivoni:
        Terve, terve, sinä maalta tullut poikanen!
        Hyvin varkahissa kävit, hyvin vastailit.
        Siitä palkinnoksi, poikaseni, meiltä saat:
        Kedoll' avaralla asunnon sä korean,
        Joss' on pystypuuta kaks' ja yksi poikkipuu.
    
    Mahdoton on kuvailla mimmoisen vaikutuksen minuun teki tuo kansanlaulu
    hirsipuusta, juuri hirsipuun ansainneitten laulamana. Heidän totiset
    muotonsa, raikkaat äänensä, surumielinen lausunto sanoille, muutoinkin
    jo huomiota vetäville, -- kaikki tuo synnytti minussa jonkinlaista
    runollista kauhistusta.
    
    Vieraat joivat vielä lasillisen viinaa, nousivat sitten pöydästä ja
    sanoivat Pugatsheville jäähyväiset. Minä yritin seurata heidän
    esimerkkiään, mutta Pugatshev sanoi minulle: "Istu, minulla olisi
    puhumista sinun kanssasi". Me jäimme kahden kesken.
    
    Tuokion olimme kumpikin ääneti. Pugatshev katsoi minuun tarkasti,
    joskus sirristäen vasenta silmäänsä sanomattoman viekkaasti ja
    pilkallisesti. Viimein hän rupesi nauramaan niin teeskentelemättömän
    iloisesti, että minä, katsoen häneen, rupesin myöskin nauramaan,
    tietämättä itsekään miksi.
    
    -- "No, herra upseeri!" sanoi hän minulle. "Taisitpa säikähtyä, kun
    meidän pojat panivat paulan kaulaasi? Musteni kai maailma silmissäsi,
    vai mitä?... Ja olisitpa kuin olisitkin saanut riippua maan ja taivaan
    välillä, jollei palvelijasi olisi tullut väliin. Minä tunsin heti kohta
    vanhan ukko-rahjuksen. Olisitkohan osannut aavistaakaan, että mies,
    joka opasti sinut kestikievariin, oli itse suuri keisari". (Hän otti
    päällensä salaperäisen, mahtavan katsannon). "Sinä olet syypää
    edessäni", jatkoi hän, "mutta minä armahdin sinua hyvän tekosi tähden,
    siitä, ettäs osoitit minulle palveluksen silloin kuin minun täytyi
    piillä vihollisiani. Saatpa vielä nähdä kummempiakin! Saatpa vielä
    enemmin tuta armoani, jahka vaan saan oman valtakunnan. Lupaatko
    palvella minua uskollisesti?"
    
    Rosvon kysymys ja julkeus olivat mielestäni niin hassumaisia, etten
    saattanut olla naurahtamatta.
    
    -- "Mikä sinua naurattaa?" kysäsi hän, rypistäen kulmakarvojaan. "Vai
    etkö usko, että olen suuri keisari? Vastaa suoraan!"
    
    Minä kävin hämille. Mahdotonta minun oli sanoa rosvoa keisariksi: se
    olisi ollut kelvotonta pelkuriutta. Sanoa häntä suoraan petturiksi,
    olisi ollut syöstä itseni surman suuhun, ja se, mihin olin ollut valmis
    hirsipuun juurella koko kansan läsnäollessa, ensimmäisessä vihan
    vimmassa, näytti minusta nyt hyödyttömältä kerskaamiselta. Minä
    epäilin. Synkkänä odotteli Pugatshev vastaustani. Vihdoin (ja vielä
    nytkin mielihyvällä muistelen tuota hetkeä) velvollisuuden tunto voitti
    inhimillisen heikkouden. Minä vastasin Pugatsheville:
    
    -- "Kuules, sanonpa sulle suoran totuuden. Päätä itse, saatanko
    tunnustaa sinut keisariksi? Olethan järkevä mies, huomaisithan kyllä
    minun vilpistelevän".
    
    -- "Mikäs minä olen mielestäsi?"
    
    -- "Jumala sen tietää: mutta kuka lienetkään, niin vaarallista leikkiä
    sinä vaan leikit".
    
    Pugatshev katsahti minuun äkkiä.
    
    -- "Vai et usko", sanoi hän, "vai et usko minua keisariksi Pietari
    Feodorovitshiksi? Olkoon niinkin! Mutta muistathan sananpartta:
    rohkea rokan syö! Nousihan ennen vanhaan Grishka Otrepjev'kin
    hallitus-istuimelle? Ajattele minusta mitä tahdot, älä vaan luovu
    minusta. Mitäpä sinä muusta! Palvele minua uskossa ja totuudessa, niin
    koroitan sinut sotamarskiksi sekä ruhtinaaksi. Mitä arvelet?"
    
    -- "Ei", vastasin minä lujasti. "Minä olen synnyltäni aatelismies, olen
    tehnyt valan keisarinnalle: sinua en saata palvella. Jos tosiaankin
    suot minulle hyvää, niin päästä minut Orenburgiin".
    
    Pugatshev rupesi ajattelemaan.
    
    -- "Ja jos päästän", virkkoi hän sitten, "lupaatko edes, ettes sodi
    minua vastaan?"
    
    -- "Kuinka minä saattaisin luvata semmoista?" vastasin minä. "Tiedäthän
    itsekin, että minun asiani on totella; jos käsketään menemään sinua
    vastaan, niin menen, ei auta. Olethan itsekin päällikkö ja vaadit
    alamaisiltasi kuuliaisuutta. Miltä tuo näyttäisi, jos luopuisin
    palveluksestani, kuu palvelustani kumminkin tarvitaan? Henkeni on sinun
    vallassasi; jos päästät minut, niin kiitos; jos otat pääni, niin Jumala
    sinua tuomitkoon: minä puolestani olen sinulle puhunut totta".
    
    Suoruuteni hämmästytti Pugatshevia.
    
    -- "Olkoon menneeksi", sanoi hän, lyöden minua olalle. "Keltä hirmu,
    siltä armo. Mene sitten minne mielit ja tee mitä tahdot. Tule huomenna
    luokseni jäähyväisille; mutta nyt saat mennä maata; nukuttaa jo
    minuakin".
    
    Minä läksin ulos. Yö oli hiljainen ja kylmä. Kuu kumotti ja tähdet
    välkkyivät, valaisten toria ja hirsipuuta. Linnassa oli kaikki hiljaa
    ja pimeätä. Kapakassa paloi valkea, ja siellä kajahteli myöhäisten
    mässääjäin melu. Minä katsahdin pappilaan. Luukut ja portit olivat
    kiinni. Kaikki siellä näytti lepäävän.
    
    Tullessani kotia tapasin Saveljitshin rauhatonna viipymisestäni. Tieto
    vapaudestani saattoi hänet ihastukseen.
    
    -- "No Jumalan kiitos", sanoi hän, silmiänsä ristien. "Aamun koittaessa
    jätämme linnan ja lähdemme minne silmä vie. Olenpa valmistanut sinulle
    jotakin; syöpäs nyt, herraseni, ja makaa makeasti huomis-aamuun asti,
    kuni Jumalan kainalossa".
    
    Minä seurasin hänen neuvoansa ja, syötyäni suurella ruokahalulla,
    nukuin paljaalla lattialla, väsyneenä ruumiillisesti sekä
    hengellisesti.
    
    
    
    
    YHDEKSÄS LUKU.
    
    Ero.
    
    
            Suloist' oli kohtaella
            Sua oma armahain:
            Nyt kun eron hetki lyöpi,
            Särkee suru rintoain.
    
                            Heraskov.
    
    Rummun ääni herätti minut varhain seuraavana aamuna. Minä menin
    torille. Pugatshevin joukkoja tunkeili lähellä hirsipuuta, jossa vielä
    eiliset uhrit olivat riippuamassa. Kasakat olivat hevosten selässä,
    sotamiehet kivääreissä. Liput liehuivat. Muutamia tykkejä, joiden
    joukossa tunsin meidänkin tykkimme, oli asetettu siirtolaveteille.
    Kaikki linnan asukkaatkin olivat kokouneet tänne, odotellen
    Pugatshevia. Kapteenin-asunnon portaiden edessä piti kasakka suitsista
    kaunista valkoista hevosta, kirgisiläistä rotua. Minä hain silmilläni
    kapteenin rouvan ruumista. Se oli viety sivummalle ja katettu
    niinimatolla. Viimein astui Pugatshev porstuasta. Väki otti lakit
    päästä pois. Hän pysähtyi kuistille ja tervehti kaikkia. Yksi
    vanhimmista toi hänen eteensä pussillisen vaskirahoja, joita Pugatshev
    sitten rupesi kahmaloittain viskelemään kansan sekaan. Väki huutaen
    riensi niitä poimimaan, ja tulipa siinä kolauksia niin saaduiksi
    kuin annetuiksikin. Pugatshevin ympärille kokoontuivat hänen
    pääliittolaisensa; niiden joukossa näin Shvabrininkin. Meidän katseemme
    kohtasivat toisiansa; minun katseessani oli hänellä luettavana inhoa,
    hän kääntyi minusta pois, luotuaan minuun silmäyksen täynnä tulisinta
    vihaa ja teeskeltyä ivaa. Pugatshev, nähtyään minut väen joukossa,
    nyykäytti minulle päätään ja kutsui minut luoksensa.
    
    -- "Kuules", sanoi hän, "mene heti kohta Orenburgiin ja ilmoita minun
    nimessäni kuvernöörille ja kaikille kenraaleille, että odottaisivat
    minua sinne viikon päästä. Kehoita heitä ottamaan minua vastaan
    lapsellisella rakkaudella ja kuuliaisuudella; muutoin uhkaa heitä kova
    rangaistus. Onnea matkallesi, herra upseeri!"
    
    Kääntyen sitten kansan puoleen ja osoittaen Shvabrinia, hän lausui:
    
    -- "Tässä on teille, lapset, uusi päällikkö. Totelkaa häntä kaikissa,
    hän puolestaan vastaa teistä ja linnasta".
    
    Minä kauhistuin: Shvabrin on tehty linnanpäälliköksi; Maria Ivanovna
    jää hänen valtaansa! Taivas, mitenkä hänen käy! -- Pugatshev astui
    kuistilta alas. Hevonen talutettiin hänen luoksensa. Hän hyppäsi
    nopeasti satulaan, odottamatta kasakoita, jotka yrittivät nostaa häntä.
    
    Samassa huomasin, että väen joukosta astuu esiin Saveljitsh, menee
    Pugatshevin luokse ja antaa hänelle paperin. Minä en saattanut
    ymmärtää, mitä tuo olisi, -- "Mitäs tämä on?" kysyi Pugatshev
    mahtavasti. -- "Suvaitsepas lukea, kyllä se siinä seisoo", vastasi
    Saveljitsh.
    
    Pugatshev otti paperin ja katseli sitä kauan aikaa hyvin painavan
    näköisenä.
    
    -- "Sinä kirjoitat niin kummallisesti", sanoi hän viimein. "Meidän
    kirkkaat silmämme eivät saa tästä mitään selvää. Missä ylimmäinen
    sihteerini?"
    
    Nuori sukkela mies korpraalin univormussa riensi Pugatshevin luo.
    
    -- "Lue ääneen", sanoi valekeisari, antaen hänelle paperin.
    
    Minä olin kovin utelias saamaan tietoa siitä, mitä ukolla oli
    kirjoittamista Pugatsheville. Ylimmäinen sihteeri rupesi ääneensä
    lukemaan tavaten:
    
    -- "Kaksi aamunuttua, toinen pumpulinen, toinen kirjava silkkinen, -- 6
    ruplaa".
    
    -- "Mitäs tämä merkitsee?" kysäsi Pugatshev, rypistäen kulmakarvojaan.
    
    -- "Suvaitsepa luettaa edemmäs", vastasi Saveljitsh tyyneesti.
    
    Ylimmäinen sihteeri jatkoi:
    
    -- "Univormu hienosta viheriästä verasta -- 7 ruplaa".
    
    -- "Valkoiset verkahousut -- 5 ruplaa".
    
    -- "Kaksitoista paitaa Hollannin palttinasta manshettien kanssa -- 10
    ruplaa".
    
    -- "Tee-serviisi -- 2 ruplaa 50 kopekkaa..."
    
    -- "Mitä loruja?" keskeytti Pugatshev. "Mitä nuo tee-serviisit ja
    housut manshettien kanssa minua liikuttavat?"
    
    Saveljitsh rykäsi ja rupesi selittelemään.
    
    -- "Se on näethän, luettelo herran tavaroista, jotka nuo rosvot ovat
    varastaneet..."
    
    -- "Mitkä rosvot?" kysäsi Pugatshev suuttuneena.
    
    -- "Ai, suo anteeksi", vastasi Saveljitsh. "Rosvoja ne eivät
    olleetkaan, vaan sinun väkeäsi. Ne ne meiltä ovat vieneet kaikki tyyni.
    Älä suutu: kompastuu hevonenkin neljän jalan juostessa. Suvaitse kuulla
    loppuun asti".
    
    -- "Lue loppuun", käski Pugatshev.
    
    Sihteeri jatkoi:
    
    -- "Kattuunainen peite, toinen peite villainen ja pumpulilla topattu --
    4 ruplaa."
    
    -- "Ketunnahkainen turkki, päällys sinertävästä ratinista, -- 40
    ruplaa."
    
    -- "Ja sitten vielä jäniksen-nahkainen turkki, joka lahjoitettiin
    kestikievarissa sinun armollesi, -- 15 ruplaa."
    
    -- "Mitä hittoja!" kiljasi Pugatshev ja hänen silmänsä säihkyivät
    tulta.
    
    Minä säikähdin Saveljitsh paran tähden. Hän yritti ruveta tarkempiin
    selityksiin, mutta Pugatshev keskeytti hänet.
    
    -- "Kuinka sinä rohkenet tulla eteemme mokomilla turhilla asioilla!"
    kiljasi hän, siepaten paperin sihteerin käsistä ja heittäen sen
    Saveljitshin silmille. "Tuhma ukko! Tavarat on otettu: suuri vika!
    Sinun pitäisi, sen vanha kanto, iki-päiväsi rukoilla minun ja
    väkeni edestä Jumalaa siitä, ett'ei sinua herroinesi ole vedetty
    samaan hirsipuuhun, missä muutkin uppiniskaiset roikkuvat...
    Jäniksen-nahkainen turkki! Tiedätkös, että minä nyljetän sinut elävältä
    turkikseksi?"
    
    -- "Kuinka suvaitset vaan", vastasi Saveljitsh, "mutta minä olen
    palvelija, minä, ja minun tulee vastata isäntäni tavaroista".
    
    Pugatshev oli nähtävästi jalomielisellä tuulella. Hän kääntyi ja läksi
    pois sanaakaan enää sanomatta. Shvabrin ja vanhimmat seurasivat häntä.
    Joukko astui ulos linnasta järjestyksessä. Väki meni saattamaan
    Pugatshevia.
    
    Minä jäin torille kahden kesken Saveljitshin kanssa. Ukko piteli vielä
    käsissään luetteloansa, katsellen sitä syvimmällä surumielisyydellä.
    
    Nähtyään kuinka hyvissä kirjoissa minä olin Pugatsheville, oli hän
    päättänyt käyttää tätä seikkaa hyödykseen; mutta ukon älykäs tuuma ei
    onnistunut. Minä yritin ruveta torumaan häntä liiallisesta
    uutteruudesta, mutta purskahdin nauramaan.
    
    -- "Naura vaan, herra", sanoi Saveljitsh, "naura vaan, mutta kun taas
    pitää ruveta uutta taloutta kuntoon panemaan, niin saas nähdä,
    naurattaakohan silloin".
    
    Minä riensin pappilaan, tavatakseni Maria Ivanovnaa. Papin rouva tuli
    vastaani, tuoden surullisia sanomia. Yöllä oli Maria Ivanovna
    sairastunut kovaan kuumeesen. Hän makasi tautivuoteella ja houraili.
    Papin rouva saattoi minut hänen huoneesensa. Minä astuin hiljaa hänen
    vuoteensa viereen ja hämmästyin, nähtyäni kuinka hänen kasvonsa olivat
    muuttuneet. Sairas ei tuntenut minua. Kauan seisoin hänen edessänsä; en
    kuullut isä Gerasimia enkä hänen hyväntahtoista vaimoansakaan, jotka
    lienevät koettaneet lohdutella minua. Synkkiä ajatuksia aaltoeli
    mielessäni. Köyhän turvattoman orvon tila, keskellä raakoja
    kapinallisia, oma voimattomuuteni, -- ne minua peloittivat. Shvabrin,
    Shvabrin se enemmin harmitti minua. Saatuaan vallan Pugatshevilta,
    päästyään päälliköksi linnaan, jossa oli tämä tyttö parka, hänen
    vihansa viaton esine, hän saattoi tehdä mitä hyvänsä. Mitä minun oli
    tekeminen? Miten saatoin auttaa häntä? Miten saisin hänet pelastetuksi
    pahan miehen käsistä? Yksi keino oli jäljellä: minä päätin heti lähteä
    Orenburgiin, jouduttaakseni Belogorin linnan vapauttamista ja,
    mahdollisuutta myöten, itsekin olla siinä osallinen. Minä sanoin
    jäähyväiset papille ja Akulina Pamfilovnalle, hartaasti pyytäen heitä
    pitämään huolta hänestä, jota jo pidin vaimonani. Minä otin tyttö paran
    käden ja suutelin sitä, kastellen sitä kyynelilläni.
    
    -- "Hyvästi", sanoi minulle papin rouva, saattaen minua; "hyvästi,
    Pietari Andreitsh. Kenties tapaamme toisiamme parempina aikoina. Älkää
    unohtako meitä, kirjoittakaa meille useammin. Maria Ivanovna paralla ei
    nyt enää ole mitään muuta lohdutusta eikä muuta suojelijaa kuin te".
    
    Tultuani torille pysähdyin hetkiseksi, katsahdin hirsipuuhun, kumarsin
    sille ja läksin linnasta Orenburgin tietä myöten, luopumattoman
    Saveljitshin seurassa.
    
    Minä kuljin ajatuksissani, kun äkkiä kuulin takanani kovan töminän.
    Katsahdin taakseni ja näin kasakan ajavan linnasta, pitäen
    bashkirilaista hevosta suitsista ja viittoen minulle. Minä pysähdyin ja
    tunsin hänessä kohta entisen kasakkaimme ala-upseerin. Tultuaan
    kohdalleni, hyppäsi hän alas hevosensa selästä ja annettuaan toisen
    hevosen suitset minun käteeni, sanoi:
    
    -- "Herra upseeri! Meidän isämme lahjoittaa teille hevosen ja oman
    turkkinsa", (satulaan oli sidottu lammasnahkainen turkki). "Ja sitten
    vielä", lisäsi hän, änkyttäen, "lahjoittaa hän teille ... puoli ruplaa
    rahoja ... mutta minä pudotin ne tielle ... suokaa anteeksi".
    
    Saveljitsh katsahti häneen karsaasti ja jupisi:
    
    -- "Pudotit tielle! Mikäs sitten povessasi kilisee? Hävytön!"
    
    -- "Jaa niin povessaniko?" vastasi kasakka, vähääkään hämmästymättä.
    "Mitäs nyt, ukko kulta, ajatteletkaan? Marhaminta siellä vaan on eikä
    rahat".
    
    -- "Hyvä se", sanoin minä, lopettaen toran. "Kiitä puolestani sitä,
    joka sinut lähetti; koeta nyt löytää kadottamasi rahat tieltä ja ota ne
    vaivoistasi".
    
    -- "Suuri kiitos, paljo kiitoksia!" vastasi kasakka, kääntäen
    hevosensa. "Ikäni rukoilen Jumalaa puolestanne".
    
    Hän läksi ajamaan takaisin linnaan, pidellen toisella kädellä poveansa,
    ja oli hetken kuluttua kadonnut näkyvistä. Minä panin turkin päälleni,
    nousin hevosen selkään, asettaen Saveljitshin taakseni.
    
    -- "Näes nyt", puhui ukko, "enpäs turhan päiten antanutkaan
    anomuskirjaa rosvolle: omatunto lie ruvennut kalvamaan. Bashkirilainen
    tamman rämä ja lammasnahkainen turkki tosin eivät maksa puoltakaan
    sitä, mitä konnat meiltä veivät ja mitä sinä itse hänelle annoit, mutta
    lisänähän rikka rokassa".
    
    
    
    
    KYMMENES LUKU.
    
    Piiritys.
    
    
            Hän laaksot vuoret oli valtoihinsa saanut.
            Vuorelta kaupunkia katsomast' ei laannut.
            Hän ukkos' pilvet käski laittaa kiirehin
            Ja yöllä viedä nuolineen luo kaupungin.
    
                                           Heraskov.
    
    Lähestyessämme Orenburgia näimme joukon vankeja, joilta tukka oli
    ajettu pois ja joiden kasvot olivat typistetyt pyövelin pihdeillä. He
    tekivät työtä varustusten luona, linnan invalidien vartioimina.
    Muutamat kuljettivat käsirattailla ulos soraa vallihaudasta, toiset
    kaivoivat; vallilla kantoivat muuraajat tiiliä ja korjailivat kaupungin
    muuria. Portilla pysäyttivät meitä vartijat, vaatien meiltä passejamme.
    Kersantti, kuultuansa tulleeni Belogorin linnasta, saattoi minut
    suoraan kenraalin asuntoon.
    
    Minä tapasin hänet puutarhassa. Hän tarkasteli syksytuulten paljastamia
    omenapuita ja vanhan puutarhurin avulla kietoi niitä lämpimiin
    olkiin. Hänen kasvonsa osoittivat levollisuutta, terveyttä ja
    hyväntahtoisuutta. Hän tuli iloiseksi, nähtyään minut, ja rupesi
    tiedustelemaan kauheita tapauksia, joissa minä olin ollut läsnä. Minä
    kerroin hänelle kaikki. Ukko kuunteli minua tarkasti, karsien puista
    kuivia oksia.
    
    -- "Mironov parka!" sanoi hän, kun olin lopettanut surulliset uutiseni.
    "Sääli minun on häntä: hän oli hyvä upseeri; madame Mironov oli myöskin
    hyvä rouva, ja osasi suolata sieniä niin vallan mainiosti! Entäs Masha,
    kapteenin tytär!"
    
    Minä vastasin hänen jääneen linnaan papin rouvan hoitoon.
    
    -- "Ai, ai, ai!" arveli kenraali. "Se on paha, oikein paha. Rosvojen
    disciplini ei ole luotettava. Mitenkähän käy siellä tyttö paran?"
    
    Minä virkoin, että Belogorin linnaan on lyhyt matka ja että herra
    kenraali arvattavasti viipymättä lähettää sinne sotaväkeä pelastamaan
    poloisia asukkaita. Kenraali pyöritteli päätään epäileväisen näköisenä.
    
    -- "Saa nähdä, saa nähdä", sanoi hän. "Kyllä on aikaa meillä vielä
    siitä haastella. Tulepas tänään meille juomaan teetä: tänään pidetään
    luonani sotaneuvottelu. Sinä saatat antaa meille varmoja tietoja
    Pugatshev roistosta ja hänen sotaväestään. Nyt saat mennä lepäämään".
    
    Minä menin minulle toimitettuun asuntoon, jossa Saveljitsh jo oli
    puuhailemassa, ja maltittomana odottelin määrättyä aikaa. Lukijan on
    helppo arvata, etten suinkaan saattanut jäädä pois neuvottelusta, joka
    niin läheisesti koski kohtaloani. Määrättynä hetkenä olin kenraalin
    luona.
    
    Siellä tapasin erään kaupungin-virkamiehen, muistaakseni tullin
    hoitajan, lihavan punaposkisen ukon, kiiltävässä kauhtanassa. Hän
    rupesi minulta kyselemään Ivan Kusmitshista, sanoen häntä
    kummikseen,[6] ja usein keskeytti puhettani täydentävillä kysymyksillä
    ja opettavaisilla muistutuksilla, jotka osoittivat, että hän, vaikk'ei
    ollutkaan taitava sota-asioissa, kumminkin oli älykäs ja huomaavainen
    mies. Sillä välin tulivat muutkin kutsutut. Sittenkuin kaikki olivat
    istuneet ja saaneet kupillisen teetä, ilmoitti kenraali selvästi ja
    tarkasti, mikä asia hänellä oli.
    
    -- "Nyt, hyvät herrat", jatkoi hän, "täytyy päättää, mihin asemaan
    meidän on asettuminen kapinallisten suhteen: ahdistavaanko vai
    puolustavaanko. Kumpaisellakin on omat etunsa ja hankaluutensa.
    Ahdistaen on meillä enemmin toivoa saada vihollinen piammiten
    kukistetuksi; puolustava asema sen sijaan on varmempi ja turvallisempi.
    Ruvetkaamme äänestämään laillisessa järjestyksessä, se on: alkaen
    virka-arvoltansa nuorimmasta. Herra vänrikki!" sanoi hän, kääntyen
    minuun; "suvaitkaa lausua mielipiteenne".
    
    Minä nousin ja, kuvattuani lyhyesti Pugatshevin ja hänen joukkonsa,
    lausuin vakuutuksella, että valekeisarin olisi mahdoton kestää
    säännöllistä ahdistusta.
    
    Minun mielipiteeni herätti virka-miehissä ilmeistä tyytymättömyyttä.
    Heidän mielestään se oli nuoren miehen huimapäisyyttä ja julkeutta.
    Nousi nurinaa ja kuulin selvään, kuinka joku puoli-ääneen lausui:
    "poikanulikka". Kenraali kääntyi minuun ja sanoi myhähtäen:
    
    -- "Herra vänrikki! Sotaneuvotteluissa tavallisesti ensiksi
    puolustetaan ahdistus-asemaa: se on laillinen järjestys. Jatkakaamme
    äänestystä. Herra kollegin-neuvos! Mitä te sanotte?"
    
    Ukko kiiltävässä kauttanassa joi kiireesti loppuun lasinsa, johon oli
    ollut sekoitettu jommoinenkin määrä rommia, ja vastasi kenraalille:
    
    -- "Minä arvelen, teidän ylhäisyytenne, ett'ei meidän pitäisi ottaa
    ahdistavaa asemaa eikä puolustavaakaan".
    
    -- "Mitenkäs sitten, herra kollegin-neuvos?" kysyi kummastuen kenraali.
    "Sota-taktiikeissa ei ole muita keinoja: joko ahdistetaan tai
    puolustetaan..."
    
    -- "Teidän ylhäisyytenne, toimikaa lahjomalla".
    
    -- "Hi-hi-hi! Tuumanne on kyllä älykäs. Lahjominen on taktiikissa
    sallittu, ja me koetamme käyttää hyödyksi teidän neuvoanne.
    Saattaa luvata rosvon päästä noin 70 ruplaa, kenties satakin ...
    sekreeti-summasta".
    
    -- "Ja silloin", keskeytti tullinhoitaja, "tahdon olla kirgisiläinen
    pässi enkä kollegin-neuvos, jos nuo ryövärit eivät tuo päällikköänsä,
    kädet ja jalat nuorissa".
    
    -- "Siitä sopii vielä tuumailla ja keskustella", vastasi kenraali.
    "Mutta täytyy, kaikissa tapauksissa ryhtyä sotatoimiinkin. Hyvät
    herrat, lausukaa ajatuksenne laillisessa järjestyksessä!"
    
    Kaikki mielipiteet olivat ihan ristiriitaisia minun ajatukseni kanssa.
    Kaikki virkamiehet puhuivat kuinka sotajoukko oli epäluotettava, kuinka
    pitäisi olla varovainen ynnä muuta sellaista. Kaikki olivat
    yksimielisiä siinä, että viisaampaahan on pysyä tykkien suojassa
    kivisen muurin takana kuin hakea aseitten onnea avonaisella kentällä.
    Kenraali, kuultuaan kaikkien lausunnot, puhalsi tuhan pois piipustaan
    ja sanoi:
    
    -- "Hyvät herrat! Minun täytyy sanoa, että minä puolestani yhdyn kaikin
    puolin herra vänrikin mielipiteesen: sillä se ajatus perustakse
    kaikkiin taktiikin sääntöihin, ja taktiiki se melkein aina pitää
    ahdistus-asemaa parempana kuin puolustus-asemaa".
    
    Hän pysähtyi ja rupesi panemaan piippuunsa. Itserakkauteni riemuitsi.
    Ylpeästi katsahdin virkamiehiin, jotka kuiskuttelivat keskenään,
    nähtävästi tyytymättöminä ja rauhattomina.
    
    -- "Mutta, hyvät herrat", jatkoi hän, huoaten ja puhaltaen samassa
    sakean savupilven, "minä en uskalla yksinäni ottaa päälleni niin suurta
    edesvastausta, koska asia koskee Hänen Keisarillisen Majesteetinsa,
    Armollisen Keisarinnani minulle uskottujen maakuntain turvallisuutta.
    Minä niin muodoin suostun enemmistön mielipiteesen, jonka mukaan on
    päätetty, että kaikista viisainta ja turvallisinta on odottaa kaupungin
    sisässä piiritystä ja torjua vihollisen rynnäkköä tykistöllä ja
    uloshyökkäyksillä".
    
    Virkamiehet vuorostansa katsahtivat minuun pilkallisesti. Neuvosto
    hajosi. Minä en saattanut olla surkuttelematta kunnioitettavaa
    sotilasta, joka, vastoin omaa vakuutustansa, päätti seurata
    tietämättömäin ja kokemattomain mielipiteitä.
    
    Muutamia päiviä tämän merkillisen neuvottelun jälkeen saimme tietää,
    että Pugatshev, lupauksensa mukaan, läheni Orenburgia. Minä näin
    kapinallisten sotajoukon kaupungin muurilta. Minun mielestäni oli se
    kasvanut kymmenkertaiseksi sitten viime rynnäkön, jonka minä olin
    nähnyt. Heillä oli myös tykistö, jonka Pugatshev oli ottanut pienistä
    valloittamistansa linnoista. Muistaen neuvoston päätöstä, saatoin
    ennustaa pitkällistä piiritystä, ja olin vähällä itkeä harmista.
    
    En rupea kuvailemaan Orenburgin piiritystä, joka on historian tehtävä
    eikä perheellisten muistelmain. Sanon vaan lyhyesti, että tämä
    piiritys, paikkakunnan päällystön varomattomuudesta, oli turmiollinen
    kaupungin väestölle, joka sai kärsiä nälkää ja kaikenlaista kurjuutta.
    Helppo on arvata, että elämä Orenburgissa oli mitä tukalinta. Kaikki
    alakuloisina odottelivat ratkaisevaa hetkeä; kaikki valittivat
    kalleutta, joka olikin kauhea. Asukkaat tottuivat tykin luoteihin,
    joita putoeli heidän pihoilleen; eivätpä enää Pugatshevin rynnäkötkään
    kiihoittaneet yleisön uteliaisuutta. Minä olin nääntyä ikävästä. Aika
    kului. Kirjeitä Belogorin linnasta en saanut. Kaikki tiet olivat
    suljetut. Eroni Maria Ivanovnasta rupesi tuntumaan kovin tuskalliselta.
    Epätietoisuus hänen kohtalostansa vaivasi minua. Ainoana huvituksenani
    olivat partioretket. Minulla oli Pugatshevin lahjoittama hevonen, joka
    sai osan vähäisestä ruoastani ja jonka selässä joka päivä läksin
    kedolle vaihtamaan laukauksia Pugatshevin partiolaisten kanssa. Näissä
    ampuilemisissa tavallisesti pääsivät voitolle rosvot, jotka olivat
    hyvin syötetyitä, hyvin juotetuita ja hyvillä hevosilla varustettuja.
    Kaupungin heikko ratsuväki ei voinut heitä kukistaa. Joskus läksi ulos
    myöskin meidän näljistynyt jalkaväkemme; mutta lumen paljous esti sitä
    menestyksellä toimimasta hajallaan olevia partiolaisia vastaan. Turhaan
    pauhasi tykistö kaupungin valleilta; kedolla se taas vaipui lumeen,
    josta nääntyneitten hevosten oli vaikea saada sitä liikkeelle.
    Semmoista oli meidän sodankäyntimme. Ja tätä sanoivat Orenburgin
    virkamiehet varovaisuudeksi ja viisaudeksi!
    
    Kerran, kun minun oli onnistunut hajoittaa ja ajaa pakosalle jotenkin
    suuri joukko, tapasin kasakan, joka oli jäänyt tovereistansa jäljelle;
    olin jo lyödä häntä turkkilaisella sapelillani, kun hän äkkiä otti
    lakin pois päästään ja huudahti:
    
    -- "Hyvää päivää, Pietari Andreitsh! Mitä kuuluu?"
    
    Minä katsahdin häneen ja tunsin hänessä entisen kasakkaimme
    ala-upseerin. Minä ihastuin suuresti.
    
    -- "Hyvää päivää, Maksimitsh", vastasin minä. "Milloinka
    Belogorista?"
    
    -- "Vasta eilen läksin sieltä, Pietari Andreitsh. Minulla on teille
    kirje".
    
    -- "Missä se on?" huusin säpsähtäen.
    
    -- "Täällä se on", vastasi Maksimitsh, pistäen kätensä poveen. "Lupasin
    Palashkalle toimittaa sen teille tavalla tai toisella".
    
    Hän antoi minulle kokoon käärityn paperin, kannusti samalla hevostansa
    ja ajoi pois. Vavisten avasin kirjeen ja luin seuraavat rivit:
    
      "Jumala näki hyväksi ottaa minulta yht'aikaa isän ja äidin:
      maailmassa ei ole minulla sukulaisia eikä ystäviä. Käännyn
      senvuoksi teidän puoleenne, tietäen teidän aina harrastaneen
      parastani ja olevan valmis auttamaan jokaista. Suokoon Jumala,
      että tämä kirje jollakin tavoin tulisi käsiinne! Maksimitsh on
      luvannut sen toimittaa teille. Palashkalle oli Maksimitsh myös
      kertonut, näkevänsä teitä usein uloshyökkäyksillä ja että te
      ette ollenkaan säästä itseänne ettekä muistele niitä, jotka
      kyyneliä vuodattaen rukoilevat edestänne Jumalaa. Kauan aikaa
      olin tautivuoteella, mutta kun olin parantunut, niin Aleksei
      Ivanitsh, joka on täällä päällikkönä isä vainajani sijassa,
      pakoitti isä Gerasimin antamaan minut hänen huostaansa, uhaten
      Pugatshevin rangaistuksella. Minä asun meidän talossamme
      vartioituna. Aleksei Ivanitsh vaatii minua vaimoksensa. Hän sanoo
      pelastaneensa henkeni, salattuaan Akulina Pamfilovnan petoksen,
      tämä kun oli sanonut heille, että minä olen hänen veljensä tytär.
      Mutta minä mieluummin kuolen kuin menen semmoiselle miehelle kuin
      Aleksei Ivanitsh on. Hän kohtelee minua hyvin kovasti ja uhkaa,
      jos en muuta päätöstäni ja suostu tulemaan hänen vaimoksensa, viedä
      minut leiriin Pugatshevin luo, ja silloin, sanoo hän, käy teille
      niinkuin Lisaveta Harlovallekin. Minä pyysin Aleksei Ivanitshilta
      ajatus-aikaa. Hän lupasi odottaa vielä kolme päivää, mutta jos en
      minä kolmen päivän perästä ole hänen vaimonsa, niin ei minun ole
      mitään armoa odottaminen. Hyvä Pietari Andreitsh! Te olette ainoa
      ystäväni; auttakaa minua! Pyytäkää kenraalia ja kaikkia päälliköitä,
      että lähettävät tänne pian puolustusväkeä ja tulkaa itsekin, jos
      mahdollista.
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Kapteenin tytär
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Kapteenin tytär
    
    Author: Aleksandr Sergeevich Pushkin
    
    Translator: Samuli Suomalainen
    
    
            
    Release date: March 17, 2008 [eBook #24863]
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/24863
    
    Credits: Produced by Tapio Riikonen
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #24863. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 24863
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-21
    Completeness
    First 200,000 characters rendered.