← catalogue

Kuninkaita maanpaossa I

by Alphonse Daudet · Finnish · Gutenberg #24743 · 395,876 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Kuninkaita maanpaossa I
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kuninkaita maanpaossa I

Author: Alphonse Daudet

Translator: Kasimir Leino


        
Release date: March 3, 2008 [eBook #24743]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/24743

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINKAITA MAANPAOSSA I ***




Produced by Tapio Riikonen






KUNINKAITA MAANPAOSSA I

Kirj.

Alphonse Daudet


Ranskasta ["Les rois en exil"] suomensi Kasimir Leino.

Kansan Romaanikirjasto 1.


Helsingissä 1907,
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa.

Oulussa 1907,
Oulun Uudessa Kirjapainossa.



SISÄLLYS:

Alphonse Daudet
Tekijän esipuhe
   I. Ensimäinen päivä
  II. Eräs kuningasmielinen
 III. Hovi St. Mandéssa
  IV. Kuningas »juhlii»
   V. J. Tom Lewis, ulkolaisten asioitsija
  VI. Maanpakolaiset »mustalaiset»
 VII. Kansanhuveissa




ALPHONSE DAUDET.


Ranskan uusaikaisen, luonnonmukaisen eli naturalistisen
kirjailijakoulun johtajana on tavallisesti totuttu pitämään Les
Rougons-Maquart -sarjan ja muiden jättiromaanien realistista tekijää
_Emile Zolata_, joka sotaisalla julkaisullansa »Medanin iltamia» astui
kirjalliselle kilpatantereelle muutamien häntä nuorempien kirjailijain
kanssa ja jonka teoksista useat ovat suomenkielellekin käännetyt.

Löytyy kuitenkin arvostelijoita, joiden mielestä todellisin realisti
uudempien ranskalaisten kirjailijain joukossa on _Alphonse Daudet_.
Niinpä sanoo esim. Jules Lemaître, joka on käsitellyt Daudetin
tuotantoa pitemmässä arvostelusarjassa, että Daudet on »vilpittömin
realisti, mikä koskaan on kynää käyttänyt, juuri hän on tosirealisti
eikä Zola, sen todistaa jo Daudetin sommittelutapa: Zola tekee
ylimalkaisia havaintoja, mutta Daudet tekee havaintonsa yksityisten
impressionien avulla, jotka ovat mitä voimakkaimmat ja välittömimmät;
sielutieteellisiä partioretkiä tapaa hänellä harvoin, vaan esiytyvät
hänen henkilönsä enimmäkseen toimivina, eläen n.s. hetkielämää. Itse
sommittelu on rikasta ja kun havaintoja kannattaa mielikuvitus, syntyy
tästä yhteistoiminnasta mitä miellyttävin kokonaisuus, joka ei ole
tarpeellista romanttisuuden lentoakaan vailla». Lemaîtren mielestä on
viehätys Daudetin runouden pääominaisuus ja juuri tämä kohottaa ne
Zolan luomain rinnalle, jopa niiden yläpuolellekin; monen mielestä on
Daudetin viehättävä esitystapa pääsyynä siihen, että hän osasi vetää
puoleensa sekä Zolan että Victor Cherbuliezin lukijakunnan. Daudet
viehättää kaikkia, jatkaa hän, ja valloittaa kaikki sydämet, olkootpa
nämä uudenaikaisia, henkeviä ja hienostuneita lukijoita, naisia,
runoilijoita taikka naturalistisen tyylin ihailijoita. Kuitenkin
myöntää Lemaître, että Daudet moninaisen ja monivivahteisen
tunne-elämänsä vuoksi on sangen vaikea kuvata muutamilla pääviivoilla,
paljo vaikeampi kuin tuo voimakas pessimistinen kohtalorunoilija
Zola, jopa vaikeampi kuin aina hermostunut Goncourtkin. Tästä
monivaihteisesta tunnerikkaudesta huolimatta pitää sama arvostelija
häntä sopusointuisimpana ja tasaisimpana runoilijana, jonka melkein voi
lukea klassikkojen pyhitettyyn joukkoon.

Tunnettu ranskalainen kirjailija ja arvostelija Anatole France, joka
tunsi Daudetin jo nuoruudesta alkaen, kehuu häntä aina nuorekkaaksi,
pirteäksi, miellyttäväksi mieheksi; nuorempana oli hän usein
surumielinen ja haaveileva. Mutta vilpittömämpää ja hellempää luonnon
ja taiteen ihailijaa, kuin aina elämänhaluinen Daudet oli, ei hän sano
tietävänsä; luonnosta puhuessansa ja kesäisen luonnon keskellä
eläessänsä vaikutti hän kuin iloinen nuori, kiihkoisa fauni. Hän
rakasti ehkä liiaksi elämää ja luontoa; luonnon mukaan maalaaminen eli
oikeammin kuvaaminen oli hänen ainoa työohjeensa. Kukaan ei voinut
nähdä välittömämmin kuin hän, olkoonpa kysymys muodoista, väreistä tahi
mistä tahansa. »Minulla ei ole koskaan ollut muuta työtapaa kuin kuvata
luonnon mukaan», sanoo Daudet itsekin; »samoin kuin taiteilijat
huolella säilyttävät luonnonmukaiset luonnoksensa, olen minä jo 30
vuotta säilyttänyt ja työssäni käyttänyt pieniä vihkosia, joihin olen
tehnyt muistiinpanoja ja kirjoittanut välittömiä ajatuksia merkiten
muutamilla sanoilla jonkun äänilajin, kädenliikkeen, sanelman j.n.e.»
Anatole Francen mielestä on Daudet tässä sanonut vain totuuden:
hänen työtapansa oli todellakin tällainen rakenteleva ja kokoileva.
Ranskan kansaa hän rakasti sellaisena kuin se vikoineen ja
tietämättömyyksinensä oli ja eli köyhempänäkin, ja köyhälistönkin
keskuudessa liikkui hän havaintojansa tehden. Hän kohensi alakuloisia
elämänhalullansa ja rakasti pieniä; pahansuopaisuutta ei hänessä ollut
ensinkään; vaan sen sijaan myötätuntoa, intoa, osanottoa. Hänellä oli
naurun ja kyynelten lahja, ja kun hän nauroi keveää, sointuvaa
nauruansa, oli usein kuulevinansa nuoren metsäsatyyrin leikkisää huilun
soittoa, niin raikkaasti vaikutti jo hänen äänensä sointu. Sellaisissa
kansallisissa perikuvissa kuin esim. Tartarin on hän suorastansa
verrattava Cervantesin ikuiseen Don Quichotte-luomaan; Ranskan
kirjallisuudessa ei sille löydä paljo muita vastikkeita kuin Rabelaisin
Gargantua. Historiallisissa romaaneissansa, joihin »Numa Roumestan»,
»Nabob» ja »Kuninkaita maanpaossa» ovat luettavat, seuraa hän samaa
menettelytapaansa, piirtäen henkilönsä Pariisissa oleskelleiden
tunnettujen kuninkaallisten maanpakolaisten mukaan, joita hän on nähnyt
ja tutkinut useampia, esim. Hannoverin kuninkaan tyttärinensä,
Braunschweigin herttuan, Espanjan kuningattaren Isabellan
puolisoinensa, Don Carloksen, Napolin kuninkaan Fransin, Walesin
prinssin y.m. Näiden näkemiensä avulla on hän kyhännyt romaaninsa
»Kuninkaita maanpaossa», jonka päähenkilöt -- Illyrian ja Dalmatian
hallitsijaperhe -- muuten ovat mielikuvituksen luomia. Teoksen synnystä
tekee hän selkoa kirjansa laajahkossa esipuheessa, jonka vuoksi meidän
ei tarvinne siihen enempää kajota; itse romaani taas puhuu kyllä
puolestansa eikä suomentajan suositusta kaipaa.

Eräässä Ranskan vaateliaimpia aikakauskirjoja (Revue des deux Mondes
1898) käsittelee René Doumic Daudetin elämäntyötä, lausuen heti aluksi,
että Daudet kuuluu niihin runoilijoihin, joita mielellänsä kiittää,
sillä hän on itse pelkkää myötätuntoa niinkuin tapakuvaajain tuleekin
olla. Aihevalinta ja työtapa on samanlainen kuin Flaubertilla,
Goncourtilla, Zolalla y.m. realisteilla. Hieman ivaa tosin, mutta aina
tositaiteilija vaistonsa ja älynsä pakosta. Goncourtin hermostumista
toisinaan (Le petit chose), symbolismia toisinaan (Chèvre de M. Geguin,
Kirjeitä myllyltäni), ani harvoin mitään törkeyksiä (Käkelän
kirkkoherra, Veli Gaucherin elämänneste), joskus sairalloistakin
tunteellisuutta (Le petit chose), mutta tavallisesti tasainen,
sopusointuinen ja rikas sielunelämä todellisesta elämästä tehtyjen
havaintojen ytimenä silloinkin kun mieliaihe, pettyneet toiveet,
ovat käsittelyn alaiset, kuten esim. Sidoniessa, Jansouletissa,
Mérautissa y.m.

Daudet ei Doumicin mielestä luo perikuvia, vaan yksilöitä. Tämä ei
oikeastaan ole mikään puute, vaan se tulee siksi, jos runoilija
tietämättömyydestä syrjäyttää tapausten yleiset, johtavat lait, eikä
osoita, mikä yksilössä on lajia ja missä suhteessa yksilö on
perikuvaan. Silloin voi sanoa, ett'ei runoilija ole voinut kohoutua
perikuviin. Senvuoksi jäävät Daudetin yksilölliset henkilöt heikommiksi
kuin esim. Flaubertin perusluonteet. Verrattakoon vain Sidonie Chèbesiä
(Fromont nuorempi) Flaubertin kuuluisaan Rva Bovaryyn. Sapho taas, joka
on Daudetin tunnetuimpia mestariluomia, kalpenee Prévostin Manonin
rinnalla, joka ijäti säilyy klassillisesti kauniina, hienona ja
tuoreena ilmiönä. Ja kuitenkin on Sapho -- samoin kuin Nabob --
sellaisen arvostelijan mielestä kuin Georg Brandes on, Daudetin
mestarillisimpia, miehekkäimpiä te'elmiä, jopa suorastansa
mallikelpoisinta taidetta, mitä olla voi. Niin eriäviä mielipiteiltänsä
voivat arvostelijat olla!

Daudetin sommittelutavasta olemme jo ylempänä puhuneet. Senkin suhteen
ovat Brandes ja Doumic vallan vastakkaisella kannalla. Daudetin
sommittelu on tosilatinalainen, selvä ja täysin harkittu alusta
loppuun, sanoo Brandes, ihaillen juuri Saphon, Nabobin y.m. ankarasti
kaavamaista ja lujaa rakennetta; samalla kun hän väittää Daudetin
olevan tosiranskalaisen; pitää hän tämän tunnetapaa pohjoismaalaisena,
tehden vertauksia Kiellandin »Työmiesten» ja Daudetin »Nabobin»
välillä.

Doumic taas pitää kirjailijamme puutteina m.m. seuraavat kielteiset
ominaisuudet: häneltä puuttuu loogillisuutta, hän ei kykene täysin
hallitsemaan ainettansa, ei jaksa pitää koossa kokonaisuutta eikä voi
antaa yleiskatsausta ympäri näköpiirin. Tätä puutetta, joka olletikin
ranskalaisesta lukijasta tuntuu sellaiselta, ei huomaa hänen
rakastettavissa, täyskelpoisissa ja taiteellisissa novelleissansa ja
lyhemmissä kertomuksissansa (contes), jotka tyylinkin puolesta melkein
voi asettaa Mériméen ja Maupassantin novellien rinnalle. Mutta
laajemmissa romaaneissa ne jo ilmenevät, arvelee Doumic, joka muuten
kokoo loppulauseensa seuraavaan ponteen: »Daudet ehti toteuttaa, mitä
hän ylipäänsä voi toteuttaa. Vaikka hän ei ollutkaan mikään terävä,
läpikatsova äly ja vaikka häneltä puuttuikin syvempi maailman kokemus
ja käsitys tosielämästä, jätti hän meille, mitä kaunis, tunteellinen,
hermostunut ja hieno taiteilijasielu voi antaa.»

Muihin ihasteleviin arvostelijoihin verrattuna kuulustaa tämä arvostelu
jotenkin ankaralta, vaikka siinä voi olla paljo tottakin. Siltä
varalta, että suomalaista lukijakuntaa huvittaa kuulla, mitä
mielipidettä suomalaisissa kirjallisissa piireissä Daudetin runouden
suhteen ollaan, annamme lyhyen selostuksen nimimerkki H. A--n'in
piirtämästä, verrattain laajasta »kirjailija-muotokuvasta» Valvojassa
1884 ja Juhani Ahon muistokirjoituksesta Daudetin kuoltua.

Arvostelija jättää Daudetin draamallisen tuotannon aivan syrjään ja
käsittelee häntä ainoastaan romaanikirjailijana. Erityisesti ihailee
hän Maanantai-tarinoita, joiden lyhyt, ytimekäs sommittelu, sujuva,
sointuva kieli, huolellinen suunnitus ja hento tunne häntä viehättää,
samoin myöskin kirjailijan lapsuuden muistelmia [»Le petit chose»]
puhumattakaan niistä historiallisista romaaneista ja tapakuvauksista,
joiden kautta Daudet on kuuluisuuden saavuttanut. Muuten muistuttaa
Daudet arvostelijan mielestä monessa suhteessa Mussetiä. »Daudet on
runoilija hienon aistinsa, suorasanainen kirjailija kirjoitustapansa
kautta -- naturalisti havaintotapansa ja ihminen sen syvän tunteen
kautta, joka suo hänen kuvauksillensa lämpöä ja elämää. Hänen
viehätysvoimansa salaisuus -- -- -- on se, että hän itse kokonaan
antautuu ja sentähden myös voittaa muut. -- Daudet on syntynyt
runoilijaksi eikä milloinkaan runoilijaluontoansa kiellä. Että hän on
naturalisti, sen näemme siitä erinomaisesta taidosta, jolla hän kuvaa
esineitä, seutuja ja elämää sellaisina, jommoisina ne esiytyvät hänen
tarkalle silmällensä. -- Nämä kaikki edut vaikuttavat sen, että nuori
Ranska täydellä oikeudella katsoo Alphonse D:n taitavimmaksi kaikkien
romaanikirjoittajiensa joukossa.»

Juhani Aho taas näkee Daudetissa yhden aikamme miellyttävimmistä
kirjailijoista ja Ranskan hienoimmista ja terävimmistä kynistä. Hänen
kertomuksensa ovat pieniä, suorasanaisia runoelmia, hienoa, ihanaa
taidetta. Novelli, pikku kertomus, jonka tulee olla kekseliäs ja
hillitty, hienosti hiottu kuin helmi, sopii erinomaisesti Daudetin
herkälle älylle, joka pyrkii suorasanaisessa saavuttamaan runokielen
täydellisyyttä. -- Jokainen hänen kertomuksistansa on täysvalmis,
erinomaisella huolella kyhätty taideteos. Näkyy, että niiden aatteita
on mietitty ja kultavaa'alla punnittu, että muotoa on vuoltu, sorvattu
ja kiilloitettu. Eräät niistä ovat sisällyksen täyteläisyyteen ja
aatteiden kantavuuteen nähden kuin suuria romaaneja. Romaanikirjailija
Daudetista ei Aho muistokirjoituksessansa puhu mitään (Valvoja 1898).

Tämä kaikki ylläoleva riittänee yleisselitykseksi Daudetin
merkityksestä ja kirjailijaluonteesta sellaisena kuin hän lukijoille ja
arvostelijoille teoksissansa esiytyy.

       *       *       *       *       *

Alphonse Daudet syntyi 13 p. toukokuuta 1840 Nimesissa (Languedocin
maakunnassa), joka historiallisine muistoinensa, murattiköynnöksinensä,
olivi- ja viinitarhoinensa vaikuttaa kuin kappale muinaista Kreikkaa.
Näillä eteläisillä seuduilla olivat sekä hänen esi-isänsä että hänen
äitinsä suku Reynaud asuneet ja toimineet monta miespolvea joko
kuningasmielisinä käsityöläisinä ja tehtailijoina taikka hurskaina
pappeina. Alphonsen isä oli silkinkutoja, joka vararikon tehtyänsä
muutti suureen Lyonin tehdaskaupunkiin, jonka lyseoon poikanen joutui.
Runolliselle luonteelle ei tämä tehtaiden savustama ympäristö suinkaan
sovelias ollut. Mutta pian pääsi hän yliopistoon ja 17-vuotiaana saapui
hän Pariisiin, mukanansa ensimäinen runokokoelmansa »Rakastavaiset»,
jotka seuraavana vuonna jo ilmestyivätkin Tardieun kustannuksella.
Vanhempi veli Ernest Daudet, joka on tehnyt itsensä tunnetuksi
valtiollisena kirjailijana, historioitsijana, kymmenkunnan romaanin ja
veljensä elämäkerran (Mon frère et moi, 1882) kirjoittajana, oli
silloin parinkymmenen vanha nuorukainen ja palveli Napoleon III:n
kuuluisan ministerin ja Mériméen hyvän ystävän kreivi de Mornyn
kabinettikirjurina. Tämän toimen luovutti Ernest D. kolme vuotta
myöhemmin nuoremmalle veljellensä, joka sillä välin oli sangen
puutteellisesti elättänyt itseänsä kirjoittelemalla eri sanomalehtiin
(Monde illustré, Figaro y.m.), joita hän myöhemminkin on novelleilla
muistanut. Kreivi, sittemmin herttua de Mornyn kirjurina v. 1861-65
ollessa jäi hänelle kyllin aikaa kirjallisten taipumustensa
kehittämiseen, mihin hänen sujuvien rakkausrunojensa menestys häntä
muuten kehoitti. Kaksoiskääntymys (La double conversion), romaani
punaisesta päähineestä (Chaperon rouge) ja molemmat näytelmät
Viimeinen epäjumala ynnä Valkoneilikka, joista edellinen esitettiin
Odéon-teatterissa, jälkimäinen Théâtre françaisissa, syntyivät näinä
vuosina.

Viimemainitun teatterin eli Ranskan kansallisnäyttämön nykyinen johtaja
Jules Claretie, kirjailijamme nuoruuden ystäviä, kertoo pienen tarinan
Daudetin suhteesta Mornyyn. Daudet, joka on kuvannut puutteellisuudessa
ja köyhyydessä vietetyt ensimäiset vuotensa teoksessa Le petit chose
(Pikku asia), oli joutunut velkojain ahdisteltavaksi ja eräänä päivänä
ilmestyi oikeuden palvelija kansliahuoneeseen uloshakemuksen kanssa,
vaatien osuutta hänen palkastansa. Herttua kutsutti nuoren kirjailijan
puheillensa. »Mitä? Onko teillä siis velkoja?» sanoi hän nauraen. »Vai
on teillä velkoja! Miks'ette te heti sitä sanonut! Se sovittaa meidät,
sillä mielestäni te olitte liian viisas. Tästä uloshakemuksesta teidän
ei tarvitse huolehtia, siitä otan minä pitääkseni huolen!» Ja siitä
velasta Daudet lieneekin heti päässyt. Velkojensa vuoksi oli Daudet
pakotettu edelleen etsimään raha-ansioita kirjallisella alalla.
-- Veljensä toimittamaan Journal officieliin kirjoitti hän
teatteriarvostelut, Vaudeville-teatterille kyhäsi hän kappaleet
»Vanhempi veli» ja »Uhraus», julkaisi lapsuuden muistelmansa (Le petit
chose), joita verrattiin Dickensin kertomuksiin, sekä kokoelmat
»Kirjeitä poissaolevalle ystävälleni» ja »Kirjeitä myllyltäni» (1869),
joista hän muodosteli 5-näytöksisen näytelmän nimeltä »Arlesilainen
tyttö» (l'Arlesienne) Ambiguteatterin silloista primadonnaa nti
Bartetia varten. [Sama kappale on tunnettu myöskin Bizetin säveltämänä
operana ympäri maailmaa.]

Näillä teoksillansa oli hän jo saavuttanut jonkunlaisen maineen, jota
tuntuvasti lisäsi seuraavalla luomallansa »Fromont nuorempi ja Risler
vanhempi» joka on ehkä enemmän tunnettu romaanina kuin näytelmänä.

Ranskalaissaksalaisen sodan jälkeisinä vuosina 1872-74 kypsyi Daudetin
kyky jo kukkaansa. Tosin ei hänen näytelmänsä »Lise Tavernier»
saavuttanut suurempaa menestystä, mutta sellaiset luomat kuin
tehdaselämää kuvaava »Fromont nuorempi», Pariisin piiritystilaa
kuvaavat »Maanantai-tarinat» (Contes du Lundi), kokoelma luonne- ja
maisemakuvauksia nimeltä »Robert Helmont», ja ennen kaikkea ehkä
Rabelaisin ja Cervantesin ikuisiin mestariluomiin verrattu »Tarasconin
Tartarin», kohottivat kirjailijamme äkkiä ihailtujen kuuluisuuksien
joukkoon. Ja tällä asemallansa hän seuraavillakin luomillansa pysyi.
Romaanissansa »Jack» kuvasi hän Murgerin tapaan maailmankaupungin
kirjavaa sivistynyttä joutolaismaailmaa: taiteilijoita, joilta puuttui
tilauksia, runoilijoita, jotka eivät tahtoneet saada kustantajia,
professoreja, joilta puuttui oppilaita, lääkäreitä ilman potilaita,
asianajajia ilman juttuja j.n.e. »Nabobissa» antoi hän vilkkaan kuvan
valtiomiesten ja valtiollisten sanomalehtikirjailijain elämästä,
herättäen näiden leirissä ankaraa arvostelua; »Numa Roumestanissa»
(1880) katsotaan hänen kuvanneen Gambettaa, tunnettua Ranskan
tasavallan presidenttiä; »Kuninkaita maanpaossa», jossa Illyrian
kuviteltu kuningas Kristian II huvitteleikse kuin Pariisin suuren
»Seuraklubin» hurjimmat jäsenet, ovat eräät tahtoneet pitää
samanlaisena hyökkäyksenä kuningasvaltaa vastaan kuin on Björnsonin
näytelmä »Kuningas», vaikka teos mielestämme ei anna oikeutettua
aihetta tähän mielipiteeseen; kuningas on heikko ja huikenteleva
nautiskelija, mutta usko kuninkuuden merkitykseen on hänen
puolisollansa samoin kuin useilla nuorillakin, jotka Daudet muka on
kuvannut puolalaisen nuorison mukaan.

Tätä miesijän täyteläistä ja runsasta tuotantoa kesti vielä
kymmenkunnan vuotta. »Numa Roumestanin» jälkeen ilmestyi sarja
kelvollisia romaaneja, joista »Sapho» ja »Kuolematon» (l'Immortel) ehkä
ovat saavuttaneet enimmän huomiota. Sapho on kertomus naisesta, joka
sokeasti seuraa aistillisia halujansa, on aikoinansa ollut mallina
Sapho nimiselle kuvapatsaalle, istunut taiteilijain mallina, elostellut
ja jättää vihdoin maansa ja kaikki siirtyäksensä Amerikaan. Jo 1883
julkaistussa romaanissa »Evankelista», jonka päähenkilö Elise Ebsén on
nuori, Pariisissa asuva tanskalainen tyttö, on Doumic näkevinänsä
kirjailijan tyylin ja luonnonkuvauksen muuttuvan tuttavallisemmaksi ja
hellemmäksi, jommoinen se taiteellisempana on »Saphossa». Ja kuitenkin
on »Sapho» monen mielestä tekijänsä miehekkäintä ja mallikelpoisinta
taidetta!

»Evankelista» ei saavuttanut erityisempää menestystä vaikka siinä
tekijänsä tyylilliset ansiot esiytyvätkin kaikessa loistossansa; eikä
myöskään sitä seuraava teos »Haikarat» (1883) herättänyt suurempaa
huomiota. Sen sijaan otti arvostelu ja yleisö »Saphon» erittäin
ystävällisesti vastaan; saman suosion sai osaksensa myöskin samana
vuonna julkaistu kokoelma luonnekuvauksia »Taiteilijain puolisoja»,
jossa annetaan täysi tunnustus ja henkinen osuus kuuluisain
taiteilijain jokapäiväisille elämänkumppaneille. Tähän tunnustukseen
oli Daudetilla ehkä täysi syykin, sillä hänen oma vaimonsa Julia Allart
(s. 1857) oli sivistynyt, kirjallisuutta ja taiteita harrastava ja
ihmisenä mitä miellyttävin nainen; paitsi kirjallisia katsauksia
Ranskan viralliseen lehteen (Journal officiel), jonka toimitus vuodesta
1874 oli uskottu Alphonse Daudetille, on hän nimellä Karl Sten
julkaissut m.m. teokset »Vaikutelmia luonnosta ja taiteesta» (1879),
»Itsetunnustuksia eli pariisilaisen naisen lapsuus», »Katkelmia
painattamattomasta kirjasta» ja »Lapset ja äiti»; kaikki nämä
todistavat arvostelijain mielestä samaa hienoa sielunelämää ja samoja
sivistyneitä, kirjallisia näkökantoja, jotka -- kuten vakuutetaan --
ilmenevät myöskin hänen veljessänsä, kirjailija Leon Allartissa ja
Alphonse D:n ainoassa pojassa Leon Daudetissa, joka hänkin on
kotimaassansa luonut nimen kirjailijana.

Tehtyämme tämän pienen poikkeuksen runoilijamme omaisten keskuuteen, on
meidän ainakin nimeltä mainittava teokset »Tartarin alpeilla», »Kaunis
Nivernelaistyttö», ja »Pieni seurakunta», ennenkuin tulemme hänen paljo
puhuttuun romaaniinsa »Kuolematon», jossa eräät arvostelijat jo
tahtovat nähdä voipumisen alkavan. [Minä vuonna Daudet julkaisi
teoksensa »Arlatanin aarre» ja »Rummuttaja» (Tambourinaire), en
varmasti voi sanoa.] Millä syyllä esim. Doumic tämän päättää, ei käy
oikein selville, mutta näyttää siltä kuin romaanissa esiytyvät
maailmankaupungin tapakuvaukset eivät enää olisi olleet tehtyjä niillä
silmälaseilla, joiden läpi seuraelämä nuorempaan mielestä oli
katsottava. Ett'ei Lemaître ole samaa mieltä esim. »Kuolemassa» kuvatun
pyrkijän eli struggle-for-life-tyypin Paul Astierin suhteen, se käy
kyllä selville hänen laajahkosta arvostelustansa.

Muuten on Doumic oikeassa siinä, että »Kuolematon» ennustaa jo lopun
alkua. Sillä paitse »Tarasconin satamaa» ja »Perheen tukea» ei Daudet
enää julkaissut muita kuin muistelmia 30-vuotisen kirjailijaelämänsä
varrelta. Sellaisia ovat »Kolmekymmentä vuotta Pariisissa» ja »Erään
kirjailijan muistelmia», joista kirjallisen elämän tutkijat epäilemättä
saavat paljo aineksia uudempien ranskalaisten kirjailijain
elämäkertoihin ja luonnekuvauksiin.

Daudetista draamallisena kirjailijana on jo yllä ollut puhetta.
Edelliseen on meidän lisättävä, että useat hänen romaaneistansa ovat
ilmestyneet myöskin näytelmiksi muodostettuina. Näitä muodosteluja
suoritti hän toisinaan yksin, toisinaan jonkun apumiehen kanssa
yhdessä. Niinpä on hän itse tehnyt draamoja teoksistansa »Jack» ja
»Numa Roumestan», kirjailija A. Belotin kanssa muodosteli hän
näytelmiksi romaaninsa »Fromont nuorempi» ja »Sapho»; P. Elcéarin
kanssa »Nabobin», P. Delairen kanssa sen romaaninsa »Kuninkaita
maanpaossa», joka tässä tarjotaan suomalaiselle yleisölle jatkona jo
ennestänsä suomennetuille Daudetin teoksille; »Tartarinia alpeilla»
muokkasi kirjailija kahden nuoremman apulaisen -- Courcyn ja Bocagen --
kanssa eikä siitä sittenkään kelvollista draamaa tullut. Lopuksi on
meidän vielä muistettava vuosina 1889-90 esitetyt näytelmät »Este»
(Obstacle), jossa Daudet käy sotaa Ibsenin Haamuja vastaan, ja
Darwinismia kohtaan tähdätty draama »Elämän taistelu», jonka sattumalta
näin Sarah Bernhardtin ja hänen seurueensa esittämänä Lontoossa (Her
majesty-teatterissa) keväällä 1890; mallikelpoisesta esityksestä
huolimatta ei se tehnyt minuun mitään voimakkaampaa, draamallista
vaikutusta.

Näin olemme päässeet Daudetin runsaan kirjallisen tuotannon
loppuun. Vaikka hän draamallisena kirjailijana ei vedäkään
vertoja aikalaisillensa Augierille ja Sardoulle ja vaikka toiset
hänen romaaneistaan ehkä jäivätkin unhotukseen, tulee hän
kuitenkin klassikkona säilymään jälkimaailmalle sellaisten
mestarillisten luomiensa kautta kuin ovat esim. »Tarasconin
Tartarin», »Maanantaitarinat» [ilmestyvät suomeksi Kansan
Novellikirjasto-sarjassa], »Fromont nuorempi ja Risler vanhempi»,
»Nabob», »Kuninkaita maanpaossa», »Numa Roumestan» ja »Sapho».

Daudetin perhe-elämä oli muuten täydellisesti onnellinen, ell'emme ota
lukuun niitä huolten pilviä, joita heikko terveys viimeisten 15:n
vuoden kuluessa mahdollisesti tuotti hänen ympäristöllensä. Nuorempana
oli hän ollut ahkera kanoottimeloskelija, purjehtija ja metsämies,
mutta nämä urheilut jäivät häneltä unhotuksiin Pariisissa. Terveytensä
vuoksi matkusteli hän Algeriassa, Sveitsissä y.m. Kesänsä vietti hän
viime aikoina aina Champrosayssa; talvet asui hän Pariisissa, ensin
n.k. Hôtel de Marais'issa ja sitten Luxembourgin puutarhan luona
olevassa Lamoignonin palatsissa, missä hänen kotinsa oli Ranskan
kirjallisen ja taiteellisen elämän keskustoja; siellä nähtiin melkein
joka päivä provensaalilainen lyyrikko Emile Mariéton, kirjailijat
P. Hervieu ja Glaser, venäläinen Stepniak ja Gambettan ystävätär,
»Nouv. Revuen» tunnettu julkaisija rva Adam, mutta sitä paitse usein
myöskin Anatole France, Zola, Cherbuliez, Bourget, Barrés j.n.e. joiden
kanssa hän juuri oli muodostanut »seurusteluliiton», kun kuolema äkkiä
yllätti hänet perheensä keskuudessa illalla joulukuun 17 p. 1897.

Niinkuin Edelfeltin piirtämästä muotokuvasta selvästi näemme, oli
Daudet ulkomuodoltansa kauneimpia taiteilijatyyppejä, mitä koskaan
näemme: kihara, tumma ja pitkätukka, kauniit, sisältörikkaat ja eloisat
silmät, jalot ja hienot piirteet; hänen sointuvan kaunista ääntänsä
taas, joka Anatole Francen mielestä lauloi kuin faunin huilu, pitää
Brandeskin niin miellyttävänä, että hän jo yksistään sillä voitti
kaikki ystäviksensä.

Ja kun hänen etevämmillä teoksillansa on ollut sama viehättävä
ominaisuus, emme epäilekään, ettei »Kuninkaita maanpaossa» puolestansa
lisää sitä suomalaista ystäväpiiriä, jonka Daudet jo on täällä luonut
tätä ennen suomennetuilla teoksillansa »Fromont nuorempi», »Tarasconin
Tartarin», »Kirjeitä myllyltäni», »Kuvaelmia ja kertomuksia» ja
»Seinevirran laivuri».




TEKIJÄN ESIPUHE.


[Tämä esipuhe tavataan v. 1885 julaistussa painoksessa, joka kuuluu
sarjaan Alphonse Daudetin Teokset täydellisinä (Oeuvres complètes).]

Tämä teos on epäilemättä ollut minulle vaikein sommitella ja tätä olen
hautonut mielessäni enimmän aikaa sen nimisenä ja sen suunnitelman
mukaisena kuin aihe syntyi päässäni, eräänä lokakuun iltana seisoessani
Carrousel-torilla katselemassa Tuileries'in palatsin surullista
kukistumista ja hävitystä.

Joku erotettu ruhtinas, joka kukistumisensa jälkeen on paennut
Pariisiin, asettuu asumaan Rivolikadun varrelle, vetää herätessänsä
ylös hotellin parvekkeelle antavan akkunan varjostimet ja huomaa nämä
suistuneen palatsin rauniot, siinä näky, joka mielestäni oli
ensimäisenä kuvattava teoksessa »Kuninkaita maanpaossa». Tästä ei
tulisi mikään tavallinen romaani, vaan enemmän historiallinen tutkimus,
koskapa romaani on tavallisten ihmisten historiaa ja historia taas
kuninkaiden romaania. Kuitenkaan ei tästä tulisi sellainen
historiallinen tutkimus, jommoisena tätä alaa tavallisesti meillä
harjoitetaan, nimittäin tuollainen kolkon outo, tomuinen, haparoiva ja
paksu kokoelma, joista Ranskan akatemia pitää ja joita se vuosittain
palkitsee niitä ensinkään avaamatta, ja joiden kansilehdelle voisi
kirjoittaa: _ulkonaisesti käytettäväksi_, kuten apteekin sinisten
pullojen nimilipuissa luemme. Ei, vaan tästä piti tuleman nykyaikaista
historiaa käsittelevä elävä, huumaava kuvaus, joka vaikuttaisi niin
hirmuisen tulisella ja jyrkällä todistelulla, että se repisi elämän
sisälmykset ulos eikä suinkaan hautautuisi arkistojen tomukasoihin.

Työn vaikeus oli mielestäni juuri siinä, että se vaati todellisia
esikuvia, oikeita tietoja ja kaikellaista ikävää urkkimista, johon
minulle, ympäristölleni, aineellisille elämäntavoilleni ja henkisille
tottumuksilleni vieras ja outo aihe suorastansa pakotti tekijän.
Nuorena ollessani olin tosin hiipaissut erään »mustan kuolevaisen»,
nim. Braunschweigin herttuan tekotukkaa, joka laahasi yökahvilain
kaasulämpöä, höysteitä ja hajuvesiä löyhkäävissä kapeissa käytävissä;
samoin olin eräänä iltana nähnyt n.k. ruhtinas Citron-Harvapuheisen
istuvan Bignonin ravintolan perimäisellä sohvalla vastapäätä erästä
katutyttöä ja syövän rasvaista maksapalasta; niinikään näin kerran
konservatorion sunnuntai-iltamasta tullessani Hannoverin sokean
kuninkaan kookkaan ja ylvään vartalon haparoivan eteenpäin
pylväskäytävän pilarein välissä osanottoa herättävän prinsessa
Frédériquen taluttamana, jonka tehtävä oli ilmoittaa, keitä
vastaantulijoita kuninkaan oli tervehdittävä. Mutta nämä muistot olivat
sentään sangen ylimalkaisia ja hämäriä; mitään täsmällisiä
muistiinpanoja minulla ei ollut maanpaossa elävien ruhtinaiden
yksityisestä elämästä ja siitä tavasta, miten he kansansa epäsuosiossa
ollessansa aikansa kuluttivat, minkä verran maanpako ja Pariisin
ilmakehä oli heihin vaikuttanut ja minkä verran kultausta heidän
hoviviitoissansa ja juhlallisuutta heidän tilapäisissä asunnoissansa
oli säilynyt.

Tästä kaikesta oli minun otettava selko; se taas vei paljo aikaa, vaati
lukemattomia juoksuja ja pakotti minun käyttämään hyväkseni kaikki
mahdolliset tuttavuussuhteeni eri yhteiskunnallisilla asteilla elävien
vanhain pariisilaisten kanssa, alkaen verhoilijasta, joka kuntoonpani
Pressburgin kadun varrella olevan hotellin, aina niihin korkeihin
valtiomiehiin saakka, jotka kutsuttuina olivat olleet läsnä kuningatar
Isabellan luopuessa valtaistuimelta. Samoin oli minun niin sanoakseni
lennosta siepattava seuraelämän säilyttämiä tarinoita, selailtava
poliisikamarin päiväkirjoja, katseltava kuninkaallisten hankkijain
mielilauseita j.n.e. Saatuani vihdoinkin perinpohjaisen selon kaikista
Pariisissa oleskelleista kuninkaallisista henkilöistä, heidän ylpeästä
kieltäymyksestänsä, riutumisistansa, heidän kunniansa täplistä ja
omientuntojensa vioittumisista, seuloin kaikki tutkimusteni tulokset
säilyttäen ainoastaan sieltä täältä selville saamani tyypilliset
yksityisseikat, tapoja kuvaavat piirteet ja sen yleisen ilmakehän
näyttämölle sovituksen, jossa esitettävä draamani oli tapahtuva.

Eräs heikkous, jonka jo olen myöntänyt, nimittäin todellisuuden
kaipaus, joka aina rasittaa minua ja pakottaa minun ainaiseksi
jättämään elämän sovinnaisuuden huolellisimmin hävitettyjen
mielikuvitukseni keksintöjen juurelle, sai minut muuttamaan
alkuperäisen suunnitelmani. Sijoitettuani alussa kuninkaallisen perheen
Madridin herttuan pieneen palatsiin Pompe- (Loisto-) kadun varrella,
koska Illyrian kuningas Kristian monessa suhteessa muistutti häntä,
muutin hallitsijaperheen Herbillonin kadun varrelle, parin askeleen
päähän samannimisestä suuresta esikaupungista ja sen ulkomaisista
juhlallisuuksista, koska Mérautin oli siellä esitettävä kuningattarelle
kansa sellaisena kuin se todellisuudessa on ja opetettava hänelle,
ettei hänen tarvinnut sitä enää peljätä. Kun Napolin kuningas oli
puolisoinensa asunut pitemmän aikaa Herbillonin kadun varrella,
väitettiin julkisesti minun tahtoneen kuvata näitä; mutta vakuutan
vilpittömästi, ettei niin ole ollut laita, vaan olen minä itse teossa
esittänyt vain oman mielikuvitukseni luoman kuninkaallisen perheen.

Méraut sitä vastoin on elämästä otettu ja ainakin puoleksi
todellisuudessa elänyt henkilö; se tapa, miten jouduin kuvaamaan hänet
historiallisessa romaanissani, ansaitsee ehkä tulla tunnetuksi. Kun
varmasti olin päättänyt, ettei teoksestani saanut sukeutua mikään
häväistyskyhäelmä, vaan oli jonkun henkilöistäni edustettava
perustuslaillisuuden ja jumalallisen oikeuden asiaa, koetin kaikin
voimin innostua tästä aatteesta ja johtaa mieleeni nuoruuteni
vakaumukset, jotka olin muodostanut lukiessani Bonaldin, Joseph de
Maistren, Blanc Saint-Bonnetin ja kaikkien niiden valtiofilosofien
teoksia, joita Barbey d'Aurevilly kutsuu »menneisyyden profeetoiksi.»
Ostettuani rantakadun kirjakauppiailta antikvaarisen kappaleen teosta
»Taantumus Ranskassa» (Restauration française), keksin eräänä päivänä
lehtien väliin unhottuneen, entisen omistajan kyhäämän kirjeen, joka
päättyi sanasta sanaan näin kuuluvalla jälkikirjoituksella: »Jos
tiedätte jonkun tarvitsevan oppinutta ja kaunopuheista nuorta miestä,
niin kääntykää _minun puolestani_ hra Thérionin puoleen, jonka osoite
on Hôtel Luxembourg, Tournonin katu n:o 18.»

Heti johtui mieleeni eräs tumma- ja säihkyväsilmäinen nuorukainen,
jonka olin nähnyt Pariisiin tullessani ja jolla aina oli kirjoja
kainalossa, tulipa hän sitten jostakin lainastosta tai seisoi jossakin
kirjakaupassa nuuskien kirjoja; muuten oli hän pörhötukkainen, pitkä
hontelo, joka aina teki saman vakuuttavan, koneellisen kädenliikkeen ja
korjaili avosieraimisella, lihallisella ja eloisalla lättänenällänsä
istuvia kakkuloitansa. Epäilemättä oli hän kaunopuhelias, oppinut ja
sitä paitse n.k. joutolaisia. Mainitun kaupunginosan kaikki
luumukauppiaat olivat kuulleet hänen vakuuttavan monarkkisia
vakaumuksiansa ja suurentelevin liikkein ynnä vakuuttavin, kiihkein
äänin pitävän tarkkaavana piippujen savuun kiedotun kuulijakuntansa.
Olisipa hän nyt ollut elävänä edessäni! Mikä aarre hän olisikaan ollut
minulle! Hän olisi antanut kirjalleni tulisuutensa ja lojaalisuuden
tehovoiman; ja mitä tärkeitä tietoja olisinkaan voinut saada häneltä
Itävallan hovista, missä hän oli ollut pikku prinssien opettajana ja
mistä sittemmin palasi pettynein toivein ja sammunein unelmin. Mutta
hän oli jo aikoja sitten kadonnut ja kuollut kurjuudessa tämä sama
Constant Thérion, jonka sen pahempi olin vain nähnyt enkä koskaan
häneen tutustunut. Siihen aikaan eivät silmäni vielä olleet sekavan
selventäviä: silloin olin vielä liian nuori ja itse elämä huvitti
minua enemmän kuin havainnot siitä. Täydentääkseni hankkimiani
yksityistietoja hänestä, johtui mieleeni tehdä hänestä kotipuolen mies
ja Nimesin kaupunkilainen, jonka työteliääseen käsityöläisporvaristoon
kaikki isäni työmiehet olivat kuuluneet, ja asettaa hänen huoneeseensa
sama punainen sinetti kaiverruksinensa _Fides, Spes_, jonka olin nähnyt
vanhempieni luona samassa salissa, missä kaikkien perhejuhlien lopuksi
aina laulettiin laulu »Vive Henri IV (eläköön Henrik IV).» Päätin siis
ympäröidä miehen samoilla kuningasmielisillä sukumuistoilla, joiden
keskessä itse olin kasvanut ja jotka olin säilyttänyt niin sanoakseni
henkisen avautumiseni ja ajatukseni vapautumisen aikoihin. Sekottaen
siihen etelä-Ranskan tavat ja lapsuuteni muistot sain aiheen lähemmäs
itseäni. Näin olin löytänyt Mérautin taikka jos niin tahdotte
Thérionin; mutta kuinka oli hän saatettava kuninkaan luo? Täytyi keksiä
hänelle opastettava nuori prinssi; siitä prinssi Zara. Ja kun eräässä
tuttavassa perheessä juuri samaan aikaan sattui sellainen onnettomuus
että lapsi sai salonkikiväärin kuulan silmäänsä pälkähti päähäni tehdä
tästä »kuninkaan tekijästä» oman työnsä turmelija.

Unikuvat syntyvät usein todellisen elämän vaikutuksesta. Aikana,
jolloin usein näin unia, olin tottunut aamulla herättyäni merkitsemään
muistikirjaani nämä unennäöt ja varustamaan ne selityksillä: edellisenä
iltana olin tehnyt sitä ja sitä, puhunut niin ja niin, tavannut sen ja
sen henkilön j.n.e. Miksi en voisi pistää tällaisia muistiinpanoja
kirjaani »Kuninkaita maanpaossa?» Sen luvun lopussa, jossa m.m.
puhutaan höystetyistä markkinaleivistä ja jossa Méraut kantaa nuorta
prinssiä hartioillansa, kirjoittaisin näin:

»Eilen kävin Herbillonin kadulla -- kuljeskelin Mandén metsissä poikani
kanssa. -- Pääsiäispyhä. -- Juhlahälinää. -- Olimme keskellä meluavaa,
kuohuvaa väkijoukkoa. -- Pienokaista alkoi peloittaa. Nostin hänet
hartioilleni ja läksin tieheni markkinakentältä.» Sen luvun loppuun
taas, joka kuvaa sankaritanssijaisia Rosenin hotellissa, kirjoittaisin,
että minä maailmannäyttelyn aikana v. 1878 satuin kerran kuulemaan
mustalaissoittoa ja juomaan Tokaijeriviiniä, jolloin symbaalien ääni
johti mieleeni eräät puolalaiset jäähyväistanssijaiset kreivitär
Chodskon luona; tanssijaiset oli toimeenpantu niiden nuorten
puolalaisten ylimysten kunniaksi, jotka olivat poislähdössä eivätkä
enää aikoneet takaisin palata. Ja mitä kaikkia nautintoja, omituisia,
yht'aikaisia tapauksia ja ihmeellisiä sattumia voikaan huomata mies,
joka ei muuta mieti kuin tekeillä olevaa kirjaansa! Mainitsin jo
kirjeestä Blanc Saint-Bonnetin »Taantumuksen historian» lehtien
välissä. Samanlaisia olivat Madridin herttuan alkama oikeusjuttu
ajutanttiansa Boëtia vastaan, jalokivien panttaus, kultaisen taljan
myynti ja tuomitseminen Tattersallissa; samoin Braunschweigin herttuan
hovivaunujen osto sirkukseen, kuningatar Isabellan molempien
hohtokivillä koristettujen kruunujen myynti Drouotin salissa. Juuri
samana päivänä, jolloin menin »Hotelliin» katsomaan tätä huutokauppaa,
huusi eräs mainio ylimys-epatto pistäen kahden henkilön välistä esille
päänsä ja tuuppien minua: »missäs tänä iltana juhlitaan?» Tämä typerä
huudahdus, jonka pistin teokseeni, on julkisuudessa tullut huomatuksi
enemmän kuin mitkään muut typeryyteni. Erään toisen kerran seisoin
Uuden kirjakaupan luona katsellen Hannoverin vanhan kuninkaan
hautajaiskulkuetta, jonka etunenässä ajoi Walesin prinssi. Kaunis lisä
tuo maanpakolaisen kuninkaan hautajaiskulkue, ajattelin minä. Sen
pahempi olin jo entisissä teoksissani käyttänyt hautajaisaiheita, kuten
esim. Moran herttuan, Désiréen ja pienen kuninkaan Madou-Ohezon
hautajaisia. Mutta kaikki tämä vakuutti minua siinä uskossa, että
teoksestani tulisi nykyaikainen ja että se ilmestyi kuin ilmestyikin
oikealla ajalla ja hetkellä.


II.

»Kuninkaita maanpaossa» kirjoitin siinä pienessä, unhottuneessa ja
tuoreiden viiniköynnösten siimestämässä paviljongissa, joka on Vosgesin
torin varrella sijaitsevan Richelieun palatsin suuren pihan perällä,
missä vihreä, töyhtöpäinen nurmikko jakaa epätasaisen kivityksen
omituisiin neliöihin. Sisällä näette siellä vanhoja puuleikkauksia
Ludvig XIII:n ajoilta, melkein tyyten kuluneita kultauksia ja viisi
metriä plafondimaalausta; ulkopuolella on taotusta raudasta tehty ja
alhaalta ruosteen syömä parveke.

Se oli siis varsin sopiva ympäristö surulliselle historialle. Tässä
suuressa työhuoneessa löysin joka aamu uudelleen samat mielikuvitukseni
luomat henkilöt, jotka yhtä elävinä kuin todelliset ihmiset
ryhmittyivät kirjoituspöytäni ympärille. Tämä vimmattu työ hallitsi
minut aivan yksinvaltiaana. Ulos en mennyt muulloin kuin talvisten
päiväin aamuhämärissä, jolloin saatoin poikani Kaarle Suuren lukioon
sen kolkan likaisia solakatuja myöten, joka alkaa Eginhardin
solakadulta ja jatkuu läpi juutalaisten kaupunginosan eli ghetton,
missä isä Leemansin sälykauppatanko seisoo ja missä Pariisiin
päin kaltevalla vierteellä aina tapasin joukon hyvin su'ittuja,
kyömynenäisiä, nopsajalkaisia ja naureskelevia käsityöläis-tyttöjä.
Silloin tällöin täytyi minun kuitenkin lähteä kaupungille hankkimaan
jotakin puuttuvaa tietoa, katselemaan jotakin kirjassani kuvattavaa
taloa, Tom Lewisin luolaa tai mustain veljesten luostaria
Fourneaux-(Sysi-) kadun varrella.

Päästyäni keskelle teosta ja työskennellessäni täyttä vauhtia noina
julmasti kiduttavina iltahetkinä, jotka kirjailijasta ovat parhaita
koko hänen elämässänsä, tuli äkkikeskeytys, sillä liiallisesti
rasittunut koneisto alkoi natista kaikissa saumoissansa. Se alkoi
siten, että minun keskellä työtäni täytyi nukahtaa joku minuutti n.k.
linnunhorrosta, käteni vapisi ja häiritsevä, voittamaton raukeus
pakotti minun keskeyttämään aloitetun sivun. Joskus täytyi keskeyttää
työ ihan keskelle lausetta ja odottaa, kunnes väsymys meni ohitse.
Luotin hyvän lääkärin huolenpitoon ja lepoon maalla, joka antaisi
rasittuneelle hermostolleni takaisin joustavuutensa ja voimansa.
Oleskeltuani kuukauden päivät Champrosayssa ja huumautuneena Senartin
metsän raittiita tuoksuja hengitettyäni seurasikin, ihme kyllä, tavaton
hyvinvointi ja keuhkojen laajeneminen.

Kevät tuli ja suonissani kuohui jälleen vironnut mahla niinkuin
keväisessä luonnossakin, ja uudelleen puhkesivat kaikki nuoruuteni
liikutukset kukoistamaan. Unhottumattomana on muistissani säilynyt
puistokäytävä, jonka tiheän tammi- ja pähkinäpuulehvistön alla
kirjoitin kirjassani kuvatun parveke-kohtauksen. Sitten havahduin
äkillisestä ja ankarasta, mutta kivuttomasta verensyöksystä; suuni
tuntui kirpeältä ja veriseltä. Minä säikähdin kovin, luulin loppuni
olevan käsissä ja kuoleman tempaavan minut pois, ennen kuin ehdin
lopettaa työni. Hyvästijättökohtauksessa, joka tuntui minusta
viimeiseltä hetkeltä, sain vaivoin sanotuksi vaimolleni ja
kumppanilleni hyvinä ja huonoina hetkinä: »lopeta sinä tämä teos.»

Pysymällä liikkumattomana vuoteessani muutamia ikäviä päiviä, joiden
kuluessa kirjani jatko kauheasti vaivasi päätäni, sain vaaran
vältetyksi. Kaikki kelpaa. Hiukan ennen kuolemaansa täytyi Turgenjewin
kestää kipuja tuottava leikkaus, jonka aikana hän ylläpiti tajuntansa
merkiten muistoonsa kaikki kärsimystensä eri vivahdukset. Nämä hän
aikoi -- omien sanojensa mukaan -- kertoa myöhemmin niillä
päivällisillä, joita me siihen aikaan söimme yhdessä Turgenjew,
Goncourt, Zola ja minä. Samoin tutkistelin minäkin kipujani ja käytin
näitä ahdistuksen aikana saatuja kokemuksia hyväkseni Elysée Mérautin
kuolemaa kuvatessani.

Vähitellen aloin näet taas hiljallensa työskennellä. Kesken olevan
teokseni otin mukaani Allevardiin, jonne lääkäri lähetti minut. Eräässä
hengityksen vahvistamista varten järjestetyssä salissa tutustuin siellä
vanhan, sangen oppineen ja omituisen lääkärin, nim. tohtori Robertyn
kanssa Marseillesta, jolta sain aatteen kirjassani esiytyvälle
Bouchereaulle ja koko loppukohtaukseen. Aina urhean vaimoni avulla,
joka ohjasi vielä empivää kynääni, pääsin näin vihdoinkin teokseni
loppuun.

Mutta tunsin, että jotakin oli särkynyt minussa sittenkin. Huomasin,
etten enää voinut kohdella ruumistani kuin mitäkin riepua, en riistää
siltä liikkeen ja ilman tuottamaa vahvistusta enkä pitentää
yövalvokkiani aamuun saakka tehdäkseni näinä kuumeellisina hetkinä
uusia kauniita, kirjallisia keksintöjä.


III.

Romaanini ilmestyi ensin Le Temps (Aika-) lehdessä ja sitten
kirjakauppias Dentun kustannuksella. Sanomalehdistö ja yleisö
vastaanotti sen suosiollisesti; myöskin legitimistiset lehdet
hyväksyivät kantani. Niinpä kirjoitti Armand de Pontmartin Gazette de
France-lehdessä: »En tiedä, onko Alphonse Daudet kirjoittanut kirjansa
tasavaltalaisen innostuksen vallassa. Mutta sen huomaa paremmin ja se
sukeusi itsestänsä lopputulokseksi hänen teoksensa lukemisesta, että
juuri kuningasmielinen tunne on perustana kaikelle kauniille,
liikuttavalle, innostuttavalle ja lohduttavalle, mitä romaanissa on ja
mikä sovittaa siinä esitetyt julmuudet ja riistää teokselta kaikki
realismin aiheuttamat arkipäiväiset ja rumat piirteet. Se on jo
ylväiden ja korkeiden sielujen voimakkaalla vastustuksen tunteella
kuvattu tuo äkkiarvaamaton tapaus, että Vlabillen tanssijaiset,
teatterit, suuri klubi ja n.k. 'suuret 16' lopullisesti nielevät nuo
kukistuneet kuninkaalliset henkilöt.»

Muiden näin kirjaani ylistäessä esiytyi Vallès arvostelulla, jossa hän
väitti Tom Lewisin olevan Ponson du Terrailin tapaisen keksinnön. Tämä
oli selvä todistus siitä, minkä jo ennestään tiesin, nim. että »Kadun»
kirjailija ei tunne Pariisista muuta kuin etukaupunkien katuelämän,
nuorallatanssijain kulkupaikat ja katukäytävät; talojen sisällä hän ei
ole käynyt koskaan. Hän moitti minua m.m. siitä että olen väärentänyt
ja rumentanut Thérionin. Olenhan jo vastannut arvostelijoille, ettei
Méraut ole aivan täydellinen kopia Thérionista. Lisäksi voin esittää
seuraavat rivit kirjeestä, jonka heti kirjani ilmestyttyä sain
vastaanottaa myötäliitetyn valokuvan kanssa.

»Te olette nähtävästi pitänyt paljo rakkaasta Elyséestä, koska olette
antanut hänelle kunniasijan teoksessanne 'Kuninkaita maanpaossa'.
Teoksenne on oleva minulle ja omaisilleni ystävän kirjoittama
perhekirja.»

Kirje oli Thérionin veljeltä.

Sitten lakkasi hälinä. Pariisilaiset saivat muuta lukemista. Minä taas
olin tyytyväinen, kun olin saanut valmiiksi kirjan, jonka isäni,
innokas kuningasmielinen, voi pahastumatta lukea, ja että sain vielä
sanat ja lauseet kokoon enkä ollut aivan sortunut, kuten vihamieheni
olivat toivoneet.

Pian lausuivat useat näytelmäkirjailijat halunsa saada muodostaa
romaanini näytelmäksi. Viivyttelin jonkun aikaa lopullisen luvan
antamista, kun sain kuulla erään italialaisen luvattani suorittaneen
tämän tehtävän jotakin teatteria varten Roomassa. Tämä ratkaisi asian.
Kenelle uskoisin tehtävän tuosta italialaisesta huolimatta?
Gondinetilla oli halu tehdä se; myöskin Coquelin, jolle olin puhunut
asiasta, tiesi erään sopivan henkilön. Jos uskoisin kaikki hänen
huomaansa ja muuten suostuisin asiaan, saisin myöhemmin tietää
apulaiseni nimen. Coquelinista olen aina pitänyt ja häneen luotan. Sen
vuoksi annoin hänen tehdä niinkuin hän hyväksi näki. Sitä mukaa kuin
näytelmä valmistui luki hän minulle kappaleen näytös näytökseltä;
draama oli mielestäni kaunopuheliaasti kirjoitettu, kieli leveää ja
sointuvaa, vuoropuhelu hyvä ja pirteä. Pari sanaa ensi näytöksen
keskipalkoilta, jotka Méraut sanoo Hezetasta, (achevé d'imprimer)
ilmaisi minulle tekijän. »Se on joku Lemerren kustannettavista!»
Muutkin tiennevät, että Choiseulin solakadun kirjakauppa painattaa
tekijäin nimet julkaisemiensa kauniiden runokokoelmien loppuun. Näin
keksin kanssakirjailijani: se oli Paul Delair, kyvykäs, vaikkakin
joskus hieman epäselvä runoilija, jolla on sekä salamainvälähdyksiä
että suuruutta.

Kappale miellytti minua muuten, paitsi viime näytös, joka tuntui
liian ankaralta. Se tapahtui Mérautin kuolinvuoteella Monsieur-le
Prince- (Prinssi-) kadun varrella. Aivan lopulla ra'otti Kristian ovea
kysyen: »Asuuko neiti Clémence täällä?» Kun Coquelin luki Delairin
kyhäelmän pienessä salissani Observatoirekadun varrella, olivat muutkin
läsnäolijat samaa mielipidettä. Sinä iltana olivat kutsuani
noudattaneet Gambetta, Edmond de Goncourt, Zola, Banville, tri Charcot,
veljeni Ernest Daudet, Edward Drumont ja Henry Céard. Voi, kuinka siitä
onkin jo pitkä aika kulunut! Yleisesti oltiin sitä mielipidettä, että
viimeinen näytös oli kovin liioiteltu ja vaati muutosta. Delair kuuli
arvostelut, suostui muodostamaan lopun toisellaiseksi ja lievensikin
sen.

Mutta tämä kaikki oli turhaa: meidät oli jo ennakolta tuomittu. Sen
huomasin jo pääharjoituksessa. Kappale oli hyvin näyttämölle asetettu,
Vaudeville-teatterin parhaat voimat tulkitsivat sen eikä johtaja ollut
säästänyt vaivojansa; mutta sittenkin oli salonki jo alusta niin
vihamielinen, ett'en ikinä ole moista nähnyt. Seuraavana päivänä
toimeenpantiin vihellysnäytös ja samaa peliä jatkui sitten joka ilta,
kuten sen aikuisista Gauloisin numeroista voidaan nähdä. Eri
seurapiirit lähettivät joka ilta sinne miehensä meluamaan. Kokonaisia
kauniita ja liikuttavia kohtauksia meni niin, ett'ei niistä melun
vuoksi voitu kuulla sanaakaan. Semmoiset kohtaukset kuin se, missä
kuvattiin bourbonilainen prinssi juoksemassa raitiovaunun perässä,
olivat jo ennakolta tuomitut. Jospa meluajat olisivat tienneet, keneltä
tämän tarinan olin kuullut! Saman kohtelun alaiseksi oli merkitty
Dièudonnén mainio tulo mustassa puvussa Pugnon sankarimarssin
kaikuessa! Mennä Vaudeville-teatteriin meluamaan tuli muotiin: sinne
mentiin, kuin Taitboutin saliin! Tämän keinotekoisen vihamielisyyden
ohessa pysyi muu yleisö sangen välinpitämättömänä. Pariisin yleisö,
joka on vähemmän kuningasmielinen kuin minä, pysyi täydellisesti
kylmänä kuninkaallisten kurjuuksille, jotka olivat sen tavallisten
näkökantojen ulkopuolella ja yhtä kaukana sen säälistä kuin Chicagon
tulipalon uhrit tai Mississippijoen vedenpaisumuksesta kärsineet.
Muutamia itsenäisiä sanomalehtiä lukuunottamatta, noudattivat
arvostelijat yleisön esimerkkiä, kuten tavallisesti. Vaikka ohjelmassa
seisoikin ainoastaan Paul Delairin nimi, täytyi minun kuitenkin
useampien viikkojen kuluessa kestää kaikellaisia panetteluja ja
uhkauksia. Näille en tietystikään antanut sen suurempaa merkitystä.
Sanomalehtien ja uutistenurkkijain kautta on Pariisin yleinen mielipide
käynyt jonkunlaiseksi huumaavaksi vuoristokaiuksi, joka vain lisää
sanomalehtien juttukirjailijain merkitystä, heittelee heidän
lausuntonsa äärettömiin, laajentaa ne ja tukahduttaa oikeutetun
moitteen ja kiitoksen. Sattumalta olen muistossani säilyttänyt erään
panettelun, jonka tahdon mainita tässä.

Joku väitti minun tahtoneen kirjassani imarrella hallitusta, koska olin
alkanut kumarruksella »toukokuun 16:nen» kuningasvallalle, tehnyt
käännöksen marsalkan suistuttua ja avosylin tervehtinyt voittoisaa
tasavaltaa. Tämän mielipiteen esittäjä siis luulee, että tekijä, kerran
kirjansa suunniteltuaan, voi noin vain pelkästä oikusta tahi etunsa
vuoksi käännähtää oikealle ja vasemmalle. Moiset kynäilijät eivät ikinä
ole mitään teosta suunnitellet, muuten olisivat he epäilemättä myöskin
keksineet ja voineet ilmoittaa, missä tarkoituksessa olin tehnyt sen,
josta minua syytettiin. Minä en tarvitse mitään enkä ketään, elelen
yksikseni kumartelematta virkoja, arvonosoituksia ja ylennyksiä. Miksi
siis?

Yhtä väärä on se väite, että olisin päätöksestä kirjoittanut
häväistyskirjoituksen. Sekä romaani että näytelmä jäävät totuuden
alapuolelle. Kuningasvallalle olen myöntänyt varsin kauniin sijan,
kenen on syy, ell'ei se sen parempi ole? Kuningaskunta seisoi kuin
mallina edessäni. Minä kuvasin vain luonnon mukaan. Muuten en minä
ole ensimäinen, joka on tosiasiaksi merkinnyt maanpakolaisten
kuninkaallisten henkilöiden henkisen vajoamisen. Ihailtavissa
»Muistelmissansa haudan tuolta puolen», jotka minulla työn aikana aina
olivat pöydällä, on esim. Chateaubriand kuvannut paljo julmemmin kuin
minä Englannin kuninkaan Kaarle X:n kovin asteittaisen typertymisen ja
sokaistumisen. [Otteet Chateaubriandin teoksesta ja Fourneronin
Histoire des emigrés'ista olen jättänyt pois. _Suomentaja_.]
-- -- -- --

                                                   _Alphonse Daudet_.




I.

Ensimäinen päivä.


Kuningatar Frédérique nukkui yhä väsyneen kuumeellista unta ja
kaikki hänen unennäkönsä kiertelivät suistuneen, maanpakolaisen
kuningasperheen ympärillä, sillä pari kuukautta kestäneen piirityksen
melu ja kärsimykset vaivasivat häntä alinomaa; sitä paitse kiusasivat
häntä silloin tällöin veriset, sotaiset näyt, voihkeet, väristykset ja
omituinen hermoston herpautumistila, josta kauhun vavahdus hänet äkkiä
herätti.

»Zara! Zara! Missä hän on?» huusi kuningatar heti.

Eräs hänen kamarineitosistansa lähestyi vuodetta ja vastasi hiljaa:

»H. K. K. kreivi Zara nukkuu levollisesti kamarissansa. Rouva Eleonora
on hänen luonansa.»

»Entäs kuningas?»

Kuningas oli jo keskipäivän aikaan lähtenyt ajelemaan hotellin
vaunuissa.

»Yksinkö?»

Ei. Hänen majesteettinsa oli ottanut valtioneuvos Boscovitshin
seuraksensa.

Sitä mukaa kuin kamarineito puhui dalmatialaista murrettansa, joka
kuulusti kovalta ja sointuvalta kuin somerlaineen helke, tunsi
kuningatar kauhuntunteensa hälvenevän. Rauhallinen hotellihuone, jonka
hän tullessansa oli nähnyt ainoastaan hämärissä, esiintyi nyt
tavallisessa jokapäiväisessä loistossansa vaaleine seinäpaperinensa,
korkeine akkunoinensa, valkoisine villamattoinensa ja akuttiminensa,
joilla lenteli hiljainen ja eloisa pääskysparvi, leikitellen suurten
yöperhosten kanssa.

»Kas, kello on jo viisi! Petsha, laita pian tukkani... Minua oikein
hävettää, että olen nukkunut näin kauvan.»

Kello oli siis viisi ja päivä ihanin, mikä keväällä 1872 vielä oli
ihastuttanut pariisilaisia. Ihmetellen jäi kuningatar seisomaan
tultuansa Hôtel des Pyramidesin pitkälle balkongille, jonka
viisitoista, vaaleanpunaisilla akuttimilla varustettua akkunaa antoi
Rivolikadun kauneimmalle osalle. Alhaalla leveällä kadulla kuului
pyörien hurinaa ja kadunhuuhtojain hiljaista litinää; loppumaton jono
vaunuja ajoi Boulognen metsään päin niin että pyörät, valjaat ja
vaaleat puvut vilisivät ohi kuin nopeassa tuulessa. Kiireellisestä
ihmistulvasta Tuileriesin kullatun portin luona siirtyivät
kuningattaren ihastuneet silmät naisten valkoisilta hohtaviin hameihin,
vaaleihin suortuviin, välkkyvään silkkiin, lasten ulkoilmaleikkeihin ja
kaikkeen siihen pyhäiseen elämään ja lasten hyörinään, jota kirkkaina,
aurinkoisina kevätpäivinä näemme tuon suuren puiston hiekoitetuilla
tasangoilla, kunnes ne vihdoin mielihyvällä pysähtyivät puiston
keskellä kasvavain kastanjapuiden mahdottoman laajalle, täyteläiselle,
pyöristyneelle ja viheriöitsevälle lehväkatokselle, jonka siimeksessä
parast'aikaa soitteli sotilas-orkesteri ja pelmusi kirkuva, meluava
lapsiparvi.

Maanpakolaisen hallitsijattaren karvas mieliharmi lauhtui vähitellen
näin runsasta hilpeyttä katsellessa. Lämmin hyvinvointi kiehtoi hänet
kaikkialta kiertyen ruumiin ympärille pehmeänä kuin silkkinen verkko;
hänen valvomisesta ja kieltäymyksistä lakastuneille poskipäillensä
nousi jälleen heleä, eloisa puna.

»Hyvä Jumala, kuinka minun on hyvä olla», mietti hän itseksensä.

Suurimpia onnettomuuksia voi seurata äkilliset ja viattomat
lohdutuksensa, joihin eivät vaikuta niin paljo ihmiset kuin asiain
viehättävä kaunopuheisuus. Mitkään ihmisten keksimät sanamuodot eivät
olisi voineet suoda lohdutusta tälle kieltäymykseen pakotetulle ja
puolisoinensa, lapsinensa maanpakolaisuuteen karkoitetulle
kuningattarelle, jonka yksi ainoa kansan kuohahdus syviä maanrepeämiä,
säihkyviä salamoita ja tulivuoren purkauksia aiheuttavan
maanjäristyksen tavoin oli viskannut vieraalle maalle ja jonka hieman
matalalla ja sentään niin ylväällä otsalla aina näkyi juovat ikäänkuin
olisivat ne olleet Euroopan kauneimman kuningaskruunun painamat.

Ja nyt esiytyi luonto uudistuneena ja iloisena tämän ihmeteltävän
kauniin pariisilaisen kevään valaistuksessa, keväimen, jonka lempeä
raikkaus muistutti kasvihuoneen tai Rivieran ilmastoa ja herätti
ihmisessä viihdytystä ja toiveita jälleen virkoamisesta. Mutta samalla
kuin maanpakolaisen kuningattaren hermot höltyivät ja silmät täysin
terin ahmivat viheriöitsevää näköpiiriä, vavahti hän äkkiä. Vasemmalla
puolellansa äkkäsi hän alhaalla puiston sisäänkäytävän luona aavemaisen
muistomerkin, jonka muodostivat kalkitut muurit, ruskeat pylväät,
luhistuneet katot, ilmaa sinertävät akkuna-aukot, puoleksi sortunut
julkipuoli, jonka yli näkyi laajoja rauniokasoja ja perimäisenä näiden
takana -- Seineen päin -- melkein eheänä säilynyt, tulipalon
värittelemä ja kultaama suvihuone savustuneine rautaparvekkeinensa.
Muuta ei koko Tuileriesin palatsista tallella ollut.

Tämä näky teki häneen syvän vaikutuksen ja sydämessänsä hän vallan
kauhistui noita kivikasoja katsellessaan. Kymmenen vuotta sitten, eikä
siitä ollut kymmentäkään vuotta, -- voi kuinka surulliselta
ennustukselta se hänestä nyt tuntui! -- oli hän puolisonsa kanssa
asunut tuossa palatsissa, joka nyt oli raunioina. Se oli keväällä 1864.
Kolme vuotta avioliittonsa jälkeen matkusteli silloinen Zaran kreivitär
onnellisena puolisona ja perintöruhtinattarena liittohovista toiseen.
Kaikki pitivät hänestä ja vastaanottivat hänet ystävällisesti.
Olletikin juhlittiin häntä Tuileriesin palatsissa tanssijaisilla ja
muilla juhlallisuuksilla. Vieläkin voi hän kuvitella ne suojat tuolla
kukistuneiden muurien sisällä. Hän oli näkevinänsä siellä nuo
mahdottoman suuret ja komeat galleriat kivikoristeinensa häikäisevässä
valaistuksessa ja hovipukujen laahustinten aaltoilevan laajoissa
rappusissa välkkyvän kyrassierikujanteen välissä. Ja tuo näkymätön
soitto, joka silloin tällöin tuulen mukana kuului puistosta, muistutti
hänen mielestänsä Waldteufelin orkesteria silloisessa marsalkkain
salissa. Juuri tuon leikkivän ja vilkkaan säveleen mukaanhan hän
silloin oli tanssinut orpanansa Maksimilianin kanssa, viikkoa ennen
kuin tämä Meksikoon lähti. Aivan oikein, samat säveleethän nuo ovat!...
katrilliin ottivat silloin osaa keisarit ja kuninkaat, keisarinnat ja
kuningattaret; aihe siihen oli otettu »Ihanasta Helenasta» ja
luontevasti liiti silloin hänen ohitsensa loistava jono ylhäisiä
henkilöitä... Max huolestuneen näköisenä ja vaaleaa partaansa
pureskellen; häntä vastapäätä, Napoleonin läheisyydessä, Charlotte
säteilevänä ja ikäänkuin kirkastuneena ilosta olla keisarinnana...
Missähän nuo kauniin katrillin tanssijat nyt mahtoivat olla? Kaikki
haudassa, maanpaossa tai hulluinhuoneessa. Suru toisensa perästä!
Onnettomuus: onnettomuuden jälkeen! Jumala ei siis suojellut kuninkaita
enää!...

Sitten muisti hän kaikki, mitä oli kärsinyt sen jälkeen kuin vanha
Leopold oli laskenut hänen ohimoillensa Illyrian ja Dalmatian kruunun.
Ensiksi oli hänen esikoisensa, joka oli tytär, joutunut tuollaisen
oudon ja nimettömän sairauden uhriksi, jommoiset merkitsevät veren
heikontumista ja rodun loppua ... ja tämä oli tapahtunut juuri
juhlapyhinä, niin että ruumiin vieressä palavain kynttiläin valoon
yhtyi kaupungin ilotulitus eikä tuomiokirkosta hautajaispäivänä ehditty
viedä pois lippujakaan. Näiden suurten surujen ja niiden tuskain
ohella, joita hänen poikansa heikko terveys alinomaa hänelle tuotti,
täytyi hänen kärsiä muita murheita, joista muut eivät mitään tienneet,
sillä ne kätki hän naisylpeytensä salaisimpaan soppeen. Kansojen
sydämet eivät ole uskollisempia kuin kuninkaidenkaan. Eräänä päivänä
kylmeni äkkiä sama Illyrian kansa kuningasperheellensä, joka oli sitä
niin usein juhlinut. Oli syntynyt väärinkäsityksiä, erimielisyyksiä,
epäilyksiä, ja vihdoin kehittyi tästä kaikesta viha, tuollainen koko
maan hirvittävä viha, jonka hän tunsi ilmassa, huomasi katuelämän
hiljaisuudesta, ihmisten ivallisissa katseissa, rypistyneiden otsien
väristyksessä, jonka vuoksi hän tuskin uskalsi ilmestyä akkunaan, ja
lyhyvillä ajoretkillänsä painausi hän hovivaunujen nurkkaan, ettei
ensinkään näkyisi. Voi, noita kuolemanhuutoja Laibachin linnan
pengermäin alla, jotka hän taas oli kuulevinansa katsellessansa Ranskan
kuninkaiden suuren palatsin raunioita. Hän oli näkevinänsä
valtioneuvoston viimeisen istunnon ja ministerien kalpeat ja pelvosta
höpertyneet kasvot, kun nämä rukoilivat kuningasta luopumaan... Ja
sitten pako keskellä yötä ja talonpoikaisissa valhepuvuissa ylös
vuoristoon ... kylät ulvoen kapinallisina ja vapaudesta yhtä juopuneina
kuin kaupungitkin ... ilokokkoja kaikilla kukkuloilla... Ja hänen omat
hellät kyyneleensä keskellä tätä suurta onnettomuutta, jonka aikana hän
vaivoin sai pojallensa illallisen eräästä paimenmajasta vuoristossa ...
ja vihdoin se äkkipäätös, johon hän sai kuninkaan suostumaan, nim. että
sulkeuduttaisiin vielä hallitsijalle uskolliseen Ragusaan, missä sitten
vietettiin kaksi kieltäymyksen ja ahdistuksen kuukautta, kun kaupunkia
piiritettiin ja pommitettiin ... nuoren prinssin sairastuminen ... ja
nälässä riutuminen ... linnoituksen lopullinen antautuminen ...
kolkosti vaikuttava laivaan-nousu äänettömän ja väsyneen väkijoukon
katsellessa ... lähtö ranskalaisella laivalla muita kurjuuksia,
kolkkoutta ja outoa maanpakoa kohti ... sillä aikaa kuin Illyrian
tasavallan ihka uusi ja voittoisa lippu liehui valloitetun
kuninkaallisen linnan katolla... Tuileriesin rauniot johdattivat hänen
mieleensä kaiken tämän.

»Pariisi on kaunis, eikö totta?» kysyi joku äkkiä hänen vieressänsä
iloisella ja nuorekkaalla, vaikka vähän honottavalla äänellä.

Samassa tuli kuningas ulos parvekkeelle kantaen sylissänsä pientä
prinssiä, jolle hän näytti viheriöitsevää näköpiiriä, kattoja,
kupooleja ja tuota liikettä kaduilla iltapäivän kauniissa
valaistuksessa.

»Oi, kuinka kaunista!» huudahti lapsi -- noin 5-6 -vuotias poloinen,
jonka piirteet olivat pingoitetut ja tiukat, tukka vallan vaalea ja
lyhyeksi leikattu kuin taudin jälkeen; nytkin katseli hän ympärillensä
ikäänkuin kärsimystensä keskestä hieman hymyillen ja hämmästellen,
ett'ei enää kuulunut piiritysajan kanuunain pauketta ja iloiten
ympäristön viehkeydestä. Hänelle näytti maanpako olevan onneksi. Eikä
kuningaskaan näyttänyt juuri surulliselta. Ajeltuansa pari tuntia
bulevardeilla palasi hän hotelliin loistavan ja hilpeän näköisenä,
joten hänen kasvonsa olivat täydellinen vastakohta kuningattaren
huolestuneelle ulkomuodolle. Muutenkin olivat he kerrassaan toistensa
vastakohtia.

Kuningas oli hoikka, hento, tumma-ihoinen, tukka musta ja käherä,
viikset, joita hän alinomaa taivutteli valkoisella ja kovin hennolla
kädellä, taas olivat vaaleammat, silmät kauniit ja hieman hämmentyneet
ja katse hieman epäröivä ja lapsellinen, jonka vuoksi häntä voitiin
sanoa vallan nuorekkaaksi, vaikka hän olikin jo yli kolmenkymmenen
vanha.

Kuningatar taas oli vakava ja vartaloltansa tukeva dalmatialainen
nainen, joka ei tehnyt paljo käsiliikkeitä; oikeastaan oli hän näistä
kahdesta miehekkäämpi luonne, huolimatta ihonsa läpikuultavasta
kirkkaudesta ja kauniista, vaaleista venetsialaisista suortuvistansa,
joihin itämaat näyttivät sekoittaneen punertavia ja kellertäviä
hiuksia.

Häntä kohtaan esiytyi kuningas Kristian epävapaana ja vaivautuneena
puolisona ikäänkuin olisi hän omasta mielestänsä suostunut liiallisiin
nöyryytyksiin ja uhrauksiin. Lempeästi kyseli hän puolisonsa terveyden
tilaa tahtoen tietää, kuinka hän oli nukkunut ja kuinka hän matkan
jälkeen ylipäänsä voi. Kuningatar taas vastasi tavallisen hellästi ja
kaikella myöntyväisyydellä, vaikka hänen mielenkiintoaan itse teossa ei
herättänyt muu mikään kuin poikansa, jonka nenää ja poskia hän
tunnusteli ja jonka kaikkia liikkeitä hän seurasi hautovan kanan
tuskallisella huolella.

»Poika voi jo paremmin kuin siellä kotona», sanoi Kristian
puoli-ääneen.

»Niin, hänen poskensahan alkavat jo punoittaa», vastasi kuningatar yhtä
tuttavallisesti kuin heidän tapansa aina oli puhua, kun kysymys oli
heidän pojastansa.

Tämä taas nauroi milloin äitiinsä, milloin isäänsä päin ja veti
sievästi hyväillen heidän paitansa lähemmäs toisiansa ikäänkuin olisi
hän ymmärtänyt, että hänen pienet kätensä olivat ainoana todellisena
yhdyssiteenä näiden molempain erilaisten ihmisten välillä.

Alhaalle katukäytävälle oli äskettäin pysähtynyt muutamia uteliaita,
jotka olivat saaneet kuulla kuninkaallisten saapumisesta ja katsoa
töllöttelivät nyt Illyrian kuningasta ja kuningatarta, jotka Ragusan
sankarillisen puolustautumisen kautta olivat tulleet kuuluisiksi ja
joiden muotokuvat nähtiin kuvalehtien alkulehdillä. Vähitellen lisäytyi
töllistelijäin joukko, joka katseli heitä suut ammollansa, nenät
ylöspäin ja tietämättä, mistä on kysymys, aivan kuin ihmiset toisinaan
voivat keräytyä katsomaan kyyhkystä jonkun katon räystäällä tahi
tollottavat häkistänsä karannutta papukaijaa. Vastapäätä hotellia
keräytyi melkoinen väkijoukko, joka alinomaa lisäytyi, ja kaikki
katselivat he uteliaina nuorta, matkapukuista pariskuntaa, jota tuo
vaaleatukkainen lapsi näytti hallitsevan kohottaen suistuneiden toivoa
ja sitä iloa, jonka nämä tunsivat nähdessänsä pienokaisensa vielä
elävänä sellaisen hirmuisen myrskyn jälkeen.

»Tuletko pois, Frédérique?» kysyi kuningas, jota väkijoukon huomio
vaivasi.

Mutta siihen vastasi tämä oikaisten itsensä suoraksi kuin ainakin
kuningatar, joka on tottunut pelkäämättä kohtaamaan rahvaan epäsuosion
osoituksia:

»Miksi? Onhan täällä parvekkeella hyvä olla.»

»Niin, mutta ... näetkös, unhotin sanoa, että... Rosen on tuolla
sisällä poikansa ja miniänsä kanssa... Hän haluaisi tavata sinua.»

Rosenin nimen mainitseminen kirkasti kuningattaren silmät, sillä se
johdatti hänen mieleensä paljo hyviä, lainkuuliaan miehen palveluksia.

»Se hyvä herttuako? Minä olenkin jo odottanut häntä», sanoi hän
heittäen ennen poistumistansa ylhäisen katseen kadulle, missä eräs
mies ... juuri vastapäätä ... kapusi Tuileriesin rautaportin
kivijalustalle ja katseli tältä korkealta asemaltansa hetken aikaa
väkijoukkoa. Tuohan oli aivan kuin Laibachissa silloin, kun
väkijoukosta ammuttiin heidän akkunoihinsa! Kuningattarelle lensi äkkiä
päähän hämärä ajatus jostakin murhayrityksestä, jonka vuoksi hän
viskausi taapäin. Mies oli asettunut kunnianteko-asentoon, nosti
lakkiansa, jotta kiharat tuulessa häilyen välkähtelivät päivää vastaan,
ja huusi rauhallisella, mutta kovalla äänellä: »Eläköön kuningas!» Tämä
oli kaikki mitä kuningatar voi kuulla ja nähdä hälinässä tuosta
tuntemattomasta ystävästä, joka keskellä tasavaltalaista Pariisia ja
suistuneen Tuileriesin palatsin raunioiden edessä uskalsi huutaa
tervetuloa kruunuttomille hallitsijoille.

Tämä suosiollinen tervehdys, jota kuningatar ei ollut kuullut pitkään
aikaan, teki häneen saman vaikutuksen kuin lämmin, lieskaava liesi
ankarasta pakkasesta tulijaan. Se lämmitti häntä orvaskedesta sydämeen
asti ja vanhan Rosenin jälleen näkeminen täydensi tätä hyväntekevää ja
hilpeää virkistystä.

Kenraali, herttua de Rosen, sotalaitoksen entinen ylipäällikkö, oli
jättänyt Illyrian noin kolme vuotta sitten, kun kuningas oli riistänyt
häneltä tämän luottamustoimen uskoaksensa sen eräälle vapaamieliselle
tahtoen näin osoittaa myötätuntoisuuttansa niitä vastustuspuolueen
uusia aatteita kohtaan, jotka silloin kypsyivät ja kävivät Laibachin
hovissa kuningattaren puolueen nimellä. Tosin olisi hän voinut kantaa
kaunaa Kristiania kohtaan sen vuoksi, että tämä oli kylmästi uhrannut
hänet ja lähettänyt hänet pois ilman kaipausta ja ilman jäähyväisiä,
hänet, Mostarin ja Livnon taistelujen voittajan ja suurten
montenegrolaisten sotien sankarin. Myytyänsä linnansa, tiluksensa ja
irtaimistonsa, ja merkittyään lähtönsä loistavalla vastalauseella oli
vanha kenraali asettunut Pariisiin, missä hän naitti poikansa ja
turhaan odotteli kolme pitkää vuotta huomaten kuninkaan epäsuosioon
liittyvän kaikki maanpaosta ja toimettomasta elämästä aiheutuvat
alakuloisuudet ja surut. Ja kuitenkin riensi hän empimättä heidän
luoksensa niin pian kuin oli saanut vihiä ruhtinaallisten saapumisesta
Pariisiin. Nyt seisoi hän suorana keskellä salonkia, jonka
kynttiläkruunuun asti hänen jättiläismäinen vartalonsa ulottui, ja
odotteli hetkeä, jolloin hän saisi armollisen ja suosiollisen
vastaanoton, esiytyen niin liikutettuna, että hänen pitkät
sotilassäärensä nähtävästi vapisivat ja hänen laaja rintansa, tähdistön
suuren merkin alla läähätti; muuten oli hän puettu vartalon mukaiseen
ja sotilasmaisesti leikattuun siniseen takkiin. Ainoastaan hänen pieni
haukan päänsä teräskatseinensa ja petolinnun nokkinensa pysyi
järkkymättömänä samoin kuin nuo kolme valkoista piikintapaista hiusta
päälaella ja lukemattomat pienet rypyt hänen tulessa kovettuneilla
kasvoillansa. Kuningas, joka ei pitänyt suurellisista kohtauksista ja
jota tämä vieraskäynti hieman vaivasi, koetti päästä siitä lausumalla
hilpeästi ja sydämellisen kohteliaasti:

»Kas niin, kenraali», sanoi hän tullen kädet ojoina häntä vastaan, »te
olitte todellakin oikeassa ... minä laskin ohjakset liian höllälle...
Minua on ravistettu ja väkevästi.»

Nähdessänsä vanhan luottamusmiehensä notkistavan toisen polvensa nosti
hän tämän ylös sangen jalolla liikkeellä ja syleili häntä kauvan. Mutta
kukaan ei, hiisi vie, voinut estää herttuaa polvistumasta kuningattaren
edessä, johon hänen kunnioittavasti intomielinen suudelmansa ja
vanhanaikaisesti hoidettujen viiksiensä kosketus teki omituisen
vaikutuksen.

»Oi, poloinen herttuani, ... oi, poloinen hra Rosen!» sopersi
kuningatar.

Samassa sulki hän verkalleen silmänsä, ett'ei hänen kyyneliänsä
huomattaisi. Mutta kaikki ne kyyneleet, joita hän oli vuosien kuluessa
vuodattanut, olivat jättäneet jälkensä hänen sinisten silmiensä
kurtistuneelle ja hienolle silkille, mihin valvokit, ahdistukset,
levottomuudet ja kaikki ne kolhut olivat vaikuttaneet, jotka miesten
mielestä oikeastaan säilyvät ihmisen sisimmässä sopessa, mutta nousevat
sieltä kasvoille, niinkuin veden vähimmätkin liikkeet ryppyilevät
pinnalla huomattavissa juovissa. Muutaman sekunnin näkyi noilla
kauneilla, puhdaspiirteisillä kasvoilla väsymyksen ja surullisuuden
ilmettä, joka ei suinkaan jäänyt huomaamatta vanhalta sotilaalta. »Voi,
kuinka hän on mahtanut kärsiä!» ajatteli hän kuningatarta
katsellessansa. Liikutustansa peittääksensä nousi hän sitten äkkiä
ylös, kääntyi poikaansa ja miniäänsä, jotka olivat jääneet seisomaan
salongin toiseen päähän, ja samalla rajulla äänellä kuin hän oli
komentanut Laibachin kaduilla: »Miekat ojoon!... Rynnätkää
roistoväkeen!» huusi hän näille:

»Colette ja Herbert, tulkaa tervehtimään kuningatartanne!»

Ruhtinas Herbert de Rosen, melkein yhtä kookas mies kuin isänsäkin,
leuka kuin hevosella ja posket puhtoiset kuin keikarilla, lähestyi
nuoren vaimonsa kanssa. Hän astui vaivalloisesti ja keppiin nojaten,
sillä kahdeksan kuukautta sitten oli hän Chantillyn kilpa-ajoissa
pudonnut satulasta, taittaen jalkansa ja muutamia kylkiluita. Kenraali
de Rosen ei laiminlyönyt huomauttaa, että he molemmat olisivat
rientäneet sulkeutumaan kuninkaansa kanssa Ragusaan, ellei tätä
onnettomuutta olisi tapahtunut, joka oli saattanut hänen poikansa
hengen vaaranalaiseksi.

»Epäilemättä olisin minäkin seurannut sinne teidän mukananne, rakas
isäni!» sanoi ruhtinatarkin sankarillisella äänellä, joka huonosti
soveltui yhteen hänen nimensä, pienen ja elävän kissannenänsä ja
keveästi pörrötettyjen kiharainsa kanssa.

Kuningatar ei voinut olla hymyilemättä ojentaessaan hänelle kätensä.
Viiksiänsä punoen tutki Kristian asiantuntijan mielenkiinnolla ja
suurella uteliaisuudella tuota vilkasta pariisitarta ja kaunista,
miellyttävää ja pitkäsulkaista muotilintua rikkaine, liehuvine
hamereunuksineen, jonka siro ja suloinen käytös täydellisesti erosi
hänen entisen hovinsa juhlallisista nais-tyypeistä. »Mistä hiidestä oli
Herbert voinut löytää tuollaisen jalokiven?» mietti hän kadehtien
entistä lapsuuden toveriansa, tuota pitkää roikaletta pölysilminensä ja
venäläiseen tapaan jakaukselle sileiksi kammattuine suortuvinensa
varsin kapealla ja matalalla otsalla; kuningas mietti mielessänsä, että
tuollaisia naisia, joita Illyriassa ei tavattu ainoatakaan, taisikin
vilistä Pariisin kaduilla, jonka vuoksi maanpako näytti hänestä
siedettävältä. Muuten ei tämä maanpako voine kestääkään kovin kauan.
Illyrialaiset kyllästyvät ehkä piankin tasavaltaansa. Kaikki voi
supistua parin kolmen kuukauden oleskeluksi kaukaisessa maassa,
jonkunlaiseksi virkalomaksi, joka oli käytettävä mahdollisimman
hupaisella tavalla.

»Ymmärrättekö te moista kiirettä, hra kenraali», sanoi hän nauraen,
»että minulle on täällä jo kaupattu erästä taloa... Tänä aamuna saapui
näet luokseni muudan englantilainen, joka lupausi hankkimaan minulle
loistavan palatsin, valmiiksi kalustettuna ja verhottuna; samoin saisin
tallin ja ajohevoiset, vuokravaunut, makuuvaatteet ja pöytäliinat,
hopeakaluston, pöytäastiat ja palvelijat, kaikki neljänkymmenen
kahdeksan tunnin kuluessa ... ja siinä kaupunginosassa, mikä minua enin
miellytti.»

»Tunnen tuon englantilaisen, sire ... se on tietysti ulkolaisten
asioitsija Tom Lewis.»

»Aivan oikein, muistelen hänen nimensä olleen siihen suuntaan...
Oletteko tekin olleet tekemisissä hänen kanssansa?»

»Oh! kaikkien Pariisiin saapuvien ulkolaisten luokse Tom Lewis ilmestyy
kieseissänsä... Mutta toivoakseni ei teidän majesteettinne sitä
tuttavuutta halunne jatkaa.»

Se erityinen itsepintaisuus, millä ruhtinas Herbert heti Tom Lewisin
nimen kuultuansa alkoi katsella juovikkaiden silkkisukkiensa päälle
vedettyjen matalien kenkiensä nauharusettia, ja nuoren ruhtinattaren
salainen katsahdus puolisoonsa päin ilmaisivat Kristianille kyllin
selvään, että nuori pariskunta voisi antaa lisätietoja kuuluisasta
asioitsijasta Royale-kadun varrella. Mutta mitenpä asioimisliike Lewis
voisikaan olla hänelle hyödyllinen? Sillä hän ei halunnut taloa eikä
vaunuja, vaan aikoi asua vuokrahotellissa ne muutamat kuukaudet, jotka
hänen oli Pariisissa vietettävä.

»Eikös se ole sinunkin mielipiteesi, Frédérique?»

»Tietysti on se viisainta», vastasi kuningatar, vaikka hän ei suinkaan
ollut samaa mieltä puolisonsa toiveista eikä myöskään hänen aikeestansa
asettua tänne vain tilapäisesti asumaan.

Vanha Rosen rohkeni vuorostansa tehdä muutamia huomautuksia. Tällainen
hotellielämä ei hänen mielestänsä ollut oikein sopiva Illyrian
kuningashuoneen arvolle. Pariisi vilisi tähän aikaan maanpakolaisia
hallitsijoita. Kaikki elivät he täällä verrattain loistavaa elämää:
Westfalin kuningas asui Neubourgin kadun varrella komeassa palatsissa,
jonka sivupaviljonki oli varattu hallitusviranomaisia varten. Galitsian
kuningattaren asuntorakennus Champs-Elyséesin varrella oli todellakin
loistava ja kuninkaallinen palatsi. Palermon kuninkaalla taas oli
Saint-Mandéssa laaja rakennus, joukko ajohevosia ja kokonainen liuta
ajutantteja. Vieläpä Palman herttuallakin oli hovintapaisensa pienessä
rakennuksessa Passyn etukaupungissa, missä hän joka päivä näki viisi
kuusi kenraalia ruokapöydässänsä.

»Niin kyllä, niin kyllä», myönsi Kristian kärsimättömästi, »mutta se ei
ole samaa, näettekös. Nuo ruhtinaat eivät aiokaan enää muuttaa pois
Pariisista... He jäävät tietysti lopullisesti tänne, jota vastoin me...
Sitä paitse on minulla täysi syy olla ostamatta palatseja, ystäväni
Rosen. Meiltä riistettiin nimittäin kaikki omaisuus kotimaassamme.
Meille jäi ainoastaan muutamia satoja tuhansia Rotschildin
pankkiliikkeessä Napolissa ja poloiset diadeemimme, jotka rva de Silvis
pelasti meille hattukotelossa. Ajatelkaahan, että rva markiisitar tuon
pitkän maanpakolaismatkansa kestäessä aina piti kallisarvoista koteloa
käsissänsä, tehtiinpä matka sitten jalkaisin, meritse, junassa tai
vaunuissa. Se on todellakin hassua ja hullunkurista!...»

Lapsellisuus sai samassa vallan hänessä ja hänen täytyi nauraa heidän
hätätilallensa kuin hauskimmalle asialle maailmassa.

Mutta herttuaapa ei naurattanut.

»Sire», sanoi hän niin liikutettuna, että kaikki hänen vanhat ryppynsä
värisivät, »te teitte minulle äsken sen kunnian, että vakuutitte
katuvanne päätöstänne, joka niin pitkäksi aikaa karkoitti minut kauvas
neuvostostanne ja mielestänne... Sen vuoksi rohkenen jälleen pyytää
teiltä pientä armonosoitusta. Suokaa minulle maanpakonne aikana sama
luottamustoimi, mikä minulla aikoinaan teidän majesteettinne hovissa
Laibachissa oli, nimittäin kunnia olla siviili- ja sotilasasiainne
päällikkönä.»

»Katsokaas vain sitä itsetuntoa!» nauroi kuningas iloisena. Sitten
jatkoi hän ystävällisesti: »Mutta minullahan ei ole enää mitään
siviili- eikä sotilasasioita, hyvä kenraali!... Kuningattarella on
kappalaisensa ja kamarineitosensa... Zaralla on opettajattarensa...
Minä taas otin Boscovitshin kirjeenvaihtoani varten ja mestari Lebeaun
parturikseni... Siinä kaikki...»

»Siinä tapauksessa uskallan sentään anoa erästä toista armoa... Eikö
teidän majesteettinne suvaitsisi ottaa poikaani Herbertia
ajutantiksensa ja tässä läsnäolevaa ruhtinatarta kuningattaren
lukijattareksi ja seuranaiseksi?»

»Minun puolestani olkoon asia päätetty», sanoi kuningatar kääntyen
kauniisti hymyilevänä Coletteen päin, joka joutui vallan hämille
uudesta arvostansa.

Ruhtinas Herbert taas kiitteli hallitsijaansa, joka samassa sääsi
hänelle valtakirjan olla hänen ajutanttinsa ja teki tämän samalla
armollisella ja miellyttävällä hirnahduksella, jonka he tunsivat
Tattersallin elämän ajoilta.

»Minulla on siis kunnia esittää nuo kolme nimitystä
allekirjoitettavaksi huomenna», lisäsi kenraali kunnioittavasti,
mutta lyhyesti ... osoittaen täten, että hän katsoi jo astuneensa
virkatoimeensa.

Tuon äänen ja määrätyn sanamuodon kuultuansa, johon hän oli saanut
tottua kenraalin pitkän ja juhlallisen palvelusajan kuluessa, näytti
nuori kuningas hieman masentuneelta ja ikävystyneeltä, mutta hän
lohduttausi katselemalla onnen kaunistamaa ja kirkastamaa nuorta
ruhtinatarta, jonka suloiset, kaikkea luonteenomaista puuttuvat kasvot
muuten näyttivät olevan alinomaisen hämärän harson verhoamat.
Ajatelkaahan, että hän nyt oli kuningatar Frédériquen hovinainen, hän,
Colette Sauvadon, Bercyn viinikauppiaan hra Sauvadonin tytär! Mitähän
nyt sanotaan noissa suljetuissa salongeissa Varennes- (= Nummi-) ja
p. Dominiquen katujen varrella, joissa hänen avioliittonsa Herbert de
Rosenin kanssa oli tehnyt hänet huomatuksi, vaikka ei juuri
tuttavalliseksi! Hänen ylimyksellinen pikku mielikuvituksensa harhaili
jo oletetussa hovimaailmassa. Hän mietti jo painettavia käyntikortteja,
koko puvustonsa muutosta, Illyrian kansallisväristä hovipukua ja samaan
väriin teetettäviä päitsiä vaunuhevosia varten...

Samassa kuului kuninkaan ääni aivan hänen läheisyydessänsä:

»Tämä on ensimäinen rauhallinen ruokaveromme maanpaossamme», virkkoi
hän Rosenille puoleksi totisella ja juhlallisella äänellä... »Tahdon,
että päivälliset ovat hauskat ja että kaikki ystävät viihtyvät
luonani!»

Huomatessansa, kuinka kenraali peljästyi tämän äkkikutsun kuullessansa,
lisäsi hän:

»Ah niin, se on totta: hovisäännöt ja -puvut unohdin! Hitto vie,
Ragusan piirityksen aikana totuimme pois kaikista tuollaisista
tavoista ... ja hoviministerillämme Rosenilla on paljo korjattavaa
nykyisessä elämässämme... Toivon kuitenkin, että alamme nuo parannukset
vasta huomenna, hra kenraali!»

Samassa avausi suuri, kaksiosainen salin ovi ja hotellin isäntä
ilmoitti päivällispöydän olevan valmiina majesteetteja varten.
Ruhtinatar nousi jo ylös vallan korskeana valmistuen käymään
kuninkaan käsikoukkuun. Mutta tämä tarjosikin käsivartensa
kuningattarelle ja saattoi puolisonsa ruokasaliin välittämättä
ensinkään pöytävieraistansa. Aivan kokonansa ei hovimeno kuitenkaan
ollut jäänyt Ragusan muuriholvien sisälle!

Muutos päivän paisteesta ruokasaliin hämmästytti päivällisvieraita.
Kattokruunusta, kynttilähaarukoista ja tarjoilupöydällä palavasta
kahdesta lampusta huolimatta ei salissa kuitenkaan tahtonut nähdä;
ennen aikojansa karkoitettu päivä oli jättänyt epäilevän hämäränsä.
Tämän surullisen varjon lisäksi tuli vielä se, että päivällispöytä oli
ruokavieraiden lukumäärään nähden aivan liian pitkä, jommoista muista
etiketin vaatimuksia vastaavista hotelleista olisi turhaan saanut
etsiä; kuningas ja kuningatar istuutuivat pöydän toiseen päähän ilman
ketään vastapäätä tai sivuillansa. Tämä jo kummastutti pikku ruhtinatar
de Rosenia. Keisarikauden ensi aikoina muisti hän kuitenkin kerran
olleensa päivällisillä Tuileriesissä, missä keisari silloin istui
vastapäätä keisarinnaa aivan porvarillisesti niinkuin vastanaineet
hääaterialla ollessansa. »Niin, niin», mietti pikku sulotar sulkien
päättävästi löyhyttimensä ja laskien sen kupeellensa hansikkaiden
viereen, »parempia aikoja ei voi tulla kuin nuo legitimistien
(laillisuuden) ajat olivat!» Tämä muisto muutti hänen mielipiteensä
tämän vähälukuisen pöytäseuran suhteen, joka muuten johti hänen
mieleensä n.k. Italialaisen Kornissin upeat hotellit Monacon ja
San-Remon välillä seurakauden alussa, kun matkailijain tulva ei vielä
ole saapunut. Sama kirjava värien sekoitus puvuissakin: Kuningas
lyhyessä takissa, kuningatar matkapuvussa, Herbert ja hän puettuina »en
Watteau» niinkuin he bulevardeilla liikkuivat, kuningattaren kotipappi
isä Alphée mustain veljesten kauhtanassa ja kenraali de Rosen
kirjaillussa puoli-univormussa. Kokonaisuus ei siis tehnyt mitään
vaikutusta Colette de Roseniin. Ainoa, mikä sentään vaikutti
suuremmoisemmin, oli kotipapin pöytärukous, jossa hän rukoili jumalan
siunausta ruvettaessa tälle ensimäiselle maanpaossa syödylle aterialle:

»_Quae sumus sumpturi prima die in exilio_» ... lausui munkki
ojennetuin käsin; ja nämä verkalleen lausutut sanat näyttivät
pitentävän kaukaiseen tulevaisuuteen sen virkaloman, jonka kuningas
Kristian oli niin lyhyeksi arvioinut.

»Amen!» vastasi erotettu hallitsija vakavalla äänellä ikäänkuin hän
noissa kirkkolatinalaisissa sanoissa olisi tuntenut katkenneiksi ne
vielä elävät ja väräjävät siteet, jotka maaperästänsä irti raastettujen
puiden tuoreiden juurien tavoin aina ovat rasittaneet maanpakolaisia.

Mutta slavilaisten miellyttävään ja kohteliaaseen luonteeseen eivät
voimakkaimmatkaan liikutukset näytä voivan kauvan vaikuttaa. Tuskin oli
kuningas istuutunut pöytään, kun hän jo sai takaisin iloisen
mielialansa ja alkoi jutella vilkkaasti käyttäen -- kohteliaisuudesta
läsnäolevaa pariisitarta kohtaan -- ranskan kieltä, jota hän puhui
sangen hyvin, vaikka murtaen hieman italiaksi, mikä muuten sopikin
hyvin hänen nauruunsa. Naurettavalla sankarillisuudella kertoi hän
muutamia kohtauksia Ragusan piirityksestä: hovin sijoittautumisesta
muuriholveihin eli kasematteihin ja siitä omituisesta vaikutuksesta,
minkä opettajatar rva markisitar Eleonore de Silvis teki
vihreäsulkaisessa poimuhatussansa ja levätissänsä. Onneksi söi tämä
viaton naisparka päivällistä oppilaansa kamarissa eikä siis voinut
kuulla kuninkaan leikkipuheiden aiheuttamia nauruja. Sitten sai
Boscovitsh kasvistonsa kanssa olla hänen maalitaulunansa. Näyttipä
todellakin siltä kuin olisi hän poikamaisella tavalla tahtonut pitää
pilkkanansa olosuhteiden vakavuutta. Hovineuvos Boscovitsch, pieni,
pelonalainen ja hiljainen mies, jonka ikää oli mahdoton määrätä ja
jonka jäniksensilmät aina katsoivat sivulle päin, oli oppinut ja
kasvitieteeseen kovin innostunut lakimies. Kun virastot Ragusassa
suljettiin, kulutti hän aikansa tutkien kasveja linnoituksen
vallihaudoissa pommisateesta huolimatta; tätä verrattain naivia,
intohimoon vajonnutta sielua huoletti maan suuren hämmennyksen aikana
ainoastaan se seikka, että hänen rikas kasvistonsa oli jäänyt
vapaamielisten käsiin.

Häntä harmittaaksensa sanoi kuningas: »Ajattelehan, poloinen
Boscovitshini, kuinka kauniin ilotulituksen he saivat noista
kuivatuista kasvilajista, ellei köyhä tasavalta ehkä ole teettänyt
paksuista, harmaista imupaperiarkeistasi varapäähineitä sotaväelle.»

Hovineuvos nauroi niinkuin kaikki muutkin, mutta lapsellisesti
peljästyneen näköisenä.

»Kuinka hauska mies kuningas on!... Ja kuinka hilpeähenkinen ... ja
millaiset silmät hänellä on!» ajatteli pikku ruhtinatar, jonka puoleen
Kristian usein kääntyi koettaen vähentää sitä juopaa, minkä hovitavat
asettivat heidän välillensä.

Oli todellakin huvittavaista nähdä, kuinka hänen kasvonsa kirkastuivat
kuninkaan katseesta, kuinka hän leikitteli löyhyttimellänsä, huudahteli
hiukan silloin tällöin ja heitteli notkeaa vartaloansa, jota sointuvan
naurun läikky huomattavasti hytkäytteli. Juhlallisesta asennostaan
päättäen näytti kuningatar, joka oli antautunut ystävälliseen
keskusteluun naapurinsa, vanhan herttua de Rosenin kanssa,
eristäytyneen toisten tulvehtivasta ilosta. Pari kolme kertaa sanoi hän
jonkun sanan, kun kysymys oli piirityksestä, ja tahtoi aina huomauttaa
kuninkaan uljuudesta ja sotatieteellisestä taidosta; sitte hän taas
jatkoi erityiskeskusteluansa herttuan kanssa. Puoliääneen kyseli tämä
häneltä hovimiehistä ja entisistä tovereistansa, jotka olivat olleet
häntä onnellisempia siinä, että saivat seurata hallitsijoitansa
Ragusaan. Useat heistä olivat jääneet sinne ... ja jokaisen nimen
jälkeen, minkä Rosen mainitsi, kuului kuningattaren lyhyt ja vakava
lisäys: »kuollut!... kuollut!...» joka soi kuin yksitoikkoisten
kuolinkellojen ääni näiden äskeisten tappioiden muistolle. Kun seura
päivällisten jälkeen vetäytyi salonkiin, kävi kuningatarkin hiukan
iloisammaksi. Hän kutsui Colette de Rosenin istumaan viereensä sohvaan
ja keskusteli hänen kanssansa tuolla tuttavallisella ystävyydellä, jota
hän käytti tahtoessansa voittaa jonkun myötätuntoisuuden, samoin kuin
hän myöskin osasi siirtää toiseen hyväntekevän mielenlujuutensa
puristamalla hänen kättänsä kauniilla, hoikalla kätösellänsä, jonka
sormet olivat hyvin ohuet, mutta itse kämmen sangen voimakas.

Äkkiä sanoi hän:

»Ruhtinatar, tulkaa katsomaan, kun Zara käy levolle!»

Pitkän käytävän päässä, joka -- samoin kuin koko heidän asuntonsa --
oli täynnä kasattuja matka-arkkuja ja avoimia kirstuja, joista näkyi
liinavaatteita ja muita tavaroita täydellisessä epäjärjestyksessä, oli
pikku prinssin kamari, jota valaisi kaltolla akkunalla palava lamppu;
tästä lankeava valo taas ei ulottunut edemmäs kuin vuoteen sinertävien
verhojen tasalle. Muutamalla kirstulla nukkui palvelijatar
istuvassa asennossa, pää käärittynä valkoisen päähinevaatteensa ja
dalmatialaisten naisten pukuun kuuluvan suuren, ruusuilla päärmätyn
huntunsa sisään. Avonainen kirja sylissänsä ja kyynärpäätänsä pöytään
nojaten näytti opettajatarkin joutuneen luettavansa unisen vaikutuksen
alaiseksi ja säilyttävän nukahtaneenakin tuon romanttisen
alakuloisuuden ilmeen, josta kuningas laski niin ankaraa leikkiä. Eikä
hän herännyt kuningattaren tulostakaan; mutta pikku prinssi ojensi heti
pienet kätensä, kun hänen vuoteensa verhoihin koskettiin, ja alkoi
kömpiä istuallensa ... katse ylimalkaisena, mutta silmät suurina ja
avoimina. Muutamien kuukausien aikana oli hän tottunut siihen, että
hänet keskellä yötä herätettiin, puettiin pakoa tai lähtöä varten, ja
että hän aamulla herätessänsä näki ympärillänsä uusia maisemia ja uusia
naamoja, jonka vuoksi hänen unensa ei enää ollut sitä yhtenäistä ja
syvää kymmenen tunnin unta, mitä lapset nukkuvat hengittäen
säännöllisesti, rauhallisesti ja tuskin huomattavasti raollansa olevan
pikku suunsa kautta.

»Hyvää yötä, äiti!» sanoi lapsi vallan hiljaa. »Pitääkö meidän taas
lähteä pakoon?»

Tämä alistuvainen ja liikuttava kysymys osotti kyllä, kuinka paljo
poikanen oli saanut kärsiä, ja epäilemättä olikin onnettomuus ollut
liian suuri hänelle.

»Ei, ei, rakas lapseni, tällä kertaa olemme me turvassa... Nuku
vain ... uni vahvistaa sinua.»

»Kyllä, sitä parempi... Minä palaan takaisin pitkän Robistorin kanssa
jäiseen vuoristoon... Minun oli siellä niin hyvä olla.»

»Rouva Eleonoren tarinat ovat sekoittaneet hänen ajatuksensa», sanoi
kuningatar lempeästi... »Poloinen raukka! Maailma on hänelle liian
pimeä... Ainoastaan seikkailut huvittavat häntä. Kuitenkin pitäisi
hänen päähänsä piakkoin saada muutakin.»

Näin puhuessansa kohensi hän lapsen päänalustaa ja laittoi hänet
jälleen lepoasentoon hyväillen pienokaista niinkuin muutkin tavalliset
porvarinaiset, joten Colette de Rosenin suurelliset ajatukset
kuninkuudesta kerrassansa hävisivät. Kun hän sitten kumartui
suutelemaan lastansa, kuiskasi tämä hänelle korvaan kysyen oliko se
kanuuna vaiko meri, jonka hän kuuli kaukana jymisevän. Kuningatar
kuunteli ulkoa kuuluvaa lakkaamatonta ja epämääräistä pärinää, joka
toisinaan sai seinät ja akkunat tärisemään, ympäri talon alhaalta ylös
asti, laimeni, kuului uudelleen, koveni äkkiä ja kuoli jälleen pois
etäisyyteen.

»Ei se mitään ole... Se on vain Pariisin humua. Nuku edelleen,
poikaseni.»

Ja tuo valtaistuimelta sysätty pienokainen, jolle oli kerrottu Pariisin
olevan paon päämääränä, nukahti taas luottavaisena vallankumousten
pesäkaupungin humun tuudittamana.

Salonkiin takaisin palattuansa tapasivat kuningatar ja ruhtinatar
siellä nuoren ja ylhäisen näköisen naisen, joka seisoi kuninkaan edessä
keskustellen tuttavallisesti hänen kanssansa. Juuri tästä heidän
keskisestä tuttavallisuudestansa ja toisten kunnioittavasta loitommasta
asennosta päättäen oli nainen nähtävästi ylhäinen henkilö. Kuningatar
huudahti liikutettuna:

»Maria!»

»Frédérique!»

Ja hellästi sulkivat he sitten toisensa syliinsä. Colette kysyi
katseellansa Herbert de Rosenilta, kuka tuo nuori nainen oli. Palermon
kuningatar, kuiskasi hän. Hän oli hiukan pitempi ja hoikempi orpanaansa
Illyrian kuningatarta ja näytti muutamia vuosia vanhemmalta. Hänen
tummat silmänsä, mustat, otsalle su'itut hiuksensa ja himmeä ihovärinsä
tekivät hänet italialaisen naisen näköiseksi, vaikka hän olikin
Baijerin hovissa syntynyt. Saksalaista ei hänessä ollut muuta kuin
pitkähkö ja jäykkä vartalo, ylväs hymy ja jotakin naurettavan
epäsointuista puvussa, mistä saksalaiset naiset aina tuntee.
Frédérique, joka varhain oli jäänyt orvoksi, sai orpanansa kanssa
kasvatuksensa Münchenissä; vaikka maailma sitten olikin heidät
toisistansa erottanut, oli heidän välillänsä säilynyt hyvä ystävyys.

»Minä en voinut odottaa kauvemmin, kuten näet», sanoi Palermon
kuningatar pitäen häntä käsistä kiinni. »Cecco ei ehtinyt takaisin
kotiin... Minä tulin ilman häntä... Minä niin ikävöitsin teitä... Olen
näet niin usein muistanut teitä... Ihan olin öisin kuulevinani tuon
kanuunan paukkeen Ragusasta ja Vincennesistä saakka!...»

»Nuo molemmat olivat sentään vain kaikuja Caserten pommitukseen
verraten», puuttui kuningas puheeseen viitaten täten maanpakolaisen ja
suistuneen kuningattaren sankarilliseen käytökseen muutamia vuosia
aikaisemmin.

»Ah, niin ... Caserte!» huokasi kuningatar. »Nyt olemme me sangen
yksinäisiä ... mekin!... Mikä surkeus! Kaikkien hallitsijain olisi
pitänyt pysyä yhteistuntoisina... Mutta nyt on kaikki lopussa. Koko
maailma on tullut mielettömäksi...»

Kääntyen Kristianiin päin jatkoi Palermon kuningatar: »Yhtäkaikki!
Onnittelen teitä ... sillä te suistuitte sentään kuninkaallisina!»

49

»Ah niin», huudahti kuningas nyökäten puolisoonsa päin, »hän se meistä
kahdesta oikea kuningas oli!...»

Kädenliikkeellä sai tämä kuninkaan vaikenemaan... Hymyillen kumarsi hän
ja käännähti ajutanttiinsa de Roseniin päin:

»Kas niin, Herbert, menkäämme tupakoimaan.»

Molemmat hävisivät he sitten ulos balkongille.

Ilta oli lämmin ja ihana eikä päivä ollut vielä aivan sammunutkaan
sinertävien pilvien taa. Tuileriesin kastanjapuiden tummat varjot
heidän ympärillänsä huojuivat hiljalleen kuin löyhyttimet ja ylhäällä
taivaalla syttyi muutamia tuikkivia tähtösiä. Tuon tuoreen taustansa ja
ihmisvirran hälinälle kyllin avaran tilansa kautta menetti Rivolikatu
muuten tukahduttavan ulkonäkönsä Pariisin muiden katujen rinnalla;
kuitenkin tunsi tässä koko ajan kaupungin summattoman kiertoriennon
Elyséen kenttiä kohti ja kuulemaan tunnettuja konsertteja ulkoilmassa
... ilotulitusten valossa. Huvi, jonka talvi salpaa paksuilla verhoilla
suljettujen akkunain taa, oli vapautunut ja tulvehti lauluna ja nauruna
ilmassa; milloin viihtyi se kukkaishattujen alla, milloin hulmuavien
mantiljain tai pumpulipukujen sisällä, joiden pyöristettyjen
kaarileikkausten sisästä mustalla nauhalla sidotut, valkoiset kaulat
hohtivat heijastuspeilien valaistuksessa. Kahvilat ja jäätelömyymälät
tyhjensivät kukkuransa katukäytäville ja kaikkialta kuului rahojen
helinää, huutoa ja lasien kilinää.

»Pariisi on sentään ihana kaupunki», virkkoi Illyrian kuningas Kristian
puhaltaen savupilven ulos hämärään... »Ilma ei tunnu täällä samalta
kuin muualla ... siinä on jotakin juovuttavaa ja huumaavaa...
Ajatelkaahan, että Laibachissa on tällä tunnilla jo kaikki talot
suljetut, pimeät ... nukuksissa...» Sitten lisäsi hän iloisesti: »Ah,
rakas ajutanttini, toivon pian saavani tutustua Pariisin
huvituksiin!... Sinä näytät ne jo tuntevan ja olleen mukana, sinä...»

»Kyllä, sire!» myönsi Herbert hirnahtaen tyytyväisenä ylpeydestä...
»Klubilla, operassa ja kaikkialla kutsutaan minua kumikuninkaaksi.»

Sillä välin kuin Kristian kyseli tämän uuden sanan merkitystä, olivat
molemmat kuningattaret vetäytyneet Frédériquen kamariin voidaksensa
keskustella kaikessa vapaudessa ja kertoivat toisillensa laajalti
sydämensä surullisia salaisuuksia, joista ajoittain kuului kuiskeita
raollaan olevien säleakuttimien takaa. Salongissa keskustelivat isä
Alphée ja vanha herttua myöskin matalalla äänellä.

»Kuningas oli vallan oikeassa sanoessaan, että hänen puolisonsa ...
itse teossa ... on hallitsija», virkkoi kotipappi. »Olisittepas nähneet
hänen ratsain ... öin ja päivin ... käyvän tervehtimässä
etuvartijoita!... Pahimmassa kuulasateessa kiersi hän ylväänä ja
suorana pariin kertaan St. Angelon linnoituksen vierteiden ympäri,
rohkaistaksensa sotilaita ... kiersi ne levätti käsivarrella ja
ratsuruoska kädessä kuin ratsastusretkillänsä Laibachin puistossa. Ja
olisittepas nähneet meriväkemme silloin, kun hän saapui... Kuningas
taas piiloittelihe sillä aikaa, Jumala tiesi missä! Urhoollinen, yhtä
urhoollinen tosin hänkin oli, hiisi vie!... Mutta ei yhtä toivon tähteä
eikä uskoa!... Ja kuitenkin vaaditaan juuri uskoa siltä, joka tahtoo
taivaan voittaa tai kruununsa pelastaa, hra herttua!»

Munkki vallan innostui ja kasvoi pitkän kauhtanansa sisässä; Rosenin
täytyi rauhoittaa häntä:

»Hiljempaa, isä Alphée... Kas niin, isä Alphée...» varoitteli hän
peljäten, että Colette kuuli heidän puheensa.

Tämä oli joutunut kerrassansa hovineuvos Boscovitshin valtaan,
joka jutteli hänelle kasveistansa, käyttäen tieteellisiä nimityksiä
 ja kertoen yksityiskohtia kasviopillisista retkistänsä. Koko
hänen keskustelunsa haiskahti kuivaneilta kasveilta ja vanhan
maalaiskirjaston pölyltä. Ja kuitenkin voi sielunsuuruus olla voimakas
vetovoima ja sen levittämä ilmakehä olla niin väkevä, juovuttava ja
harvinaisen miellyttävä, että eräät pikku luonteet ihan ahmivat sitä;
niinpä säilytti nuori ruhtinatar Colettekin, joka muuten oli tottunut
olemaan mukana ylimystön tanssijaisissa, kilpa-ajoissa, teatterein
ensi-illoissa ja kaikkialla, missä Pariisi huvittelihe, suloisimman
hymynsä kuullessaan neuvoksen kuivia oppisanoja. Kun hän vain tiesi,
että tuolla akkunan takana istui kuningas tarinoiden ja että
vierushuoneessa kaksi kuningatarta vaihtoivat salaisuuksiansa,
tuntui tämä jokapäiväinen hotellisalonki, jossa hänen hienostunut
ilmiönsä teki aivan vieraan vaikutuksen, suuremmoiselta ja
surullisen majesteettiselta, kuten Versaillesin salit vahattuine
parkettipermantoineen, jotka välkkyvät kuin lasi. Hän olisi voinut
istua ihastuneena paikoillansa, vaikka koko yön hievahtamatta mihinkään
ja ikävystymättä ensinkään, ell'ei kuninkaan pitkä keskustelu hänen
puolisonsa kanssa olisi häntä hiukan hermostuttanut. Mitähän tärkeitä
kysymyksiä siellä mahdettiin käsitellä? Mitä laajaperäisiä suunnitelmia
kuningasvallan palauttamiseksi siellä lienee tekeillä? Hänen
uteliaisuutensa kasvoi kaksinkertaiseksi, kun hän vihdoin näki
molempain ilmestyvän salonkiin vilkkaina ja päättävin, loistavin
silmin.

»Minä lähden ulos armollisen herran kanssa», kuiskasi Herbert
puolisollensa, »isäni saattaa teidät kotiin.»

Kuningas lähestyi vuorostansa:

»Ettehän pahastune siitä, ruhtinatar, se kuuluu hänen alkavan
palveluksensa velvollisuuksiin.»

»Joka hetki elämästämme kuuluu teidän majesteeteillenne», vastasi
nuori rouva vakuutettuna siitä, että kysymys oli jostakin tärkeästä
ja salaperäisestä käynnistä, ehkäpä ensimäisestä yhtymästä
salaliittolaisten kanssa. Oi, jospa hän olisi voinut olla siellä mukana
hänkin!...

Kristian aikoi mennä kuningattaren kamariin, mutta pysähtyikin ovelle.

»Siellä itketään», sanoi hän Herbertille käännähtäen häneen päin;
»hyvää yötä, minä en menekään sisään!»

Kadulle tultua sai hän ilon ja helpoituksen purkauksen ja tarttui
ajutanttiansa käsivarteen, sytytettyänsä sitä ennen uuden sikaarin
hotellin pylväikössä:

»On sangen hauskaa, näettekös», virkkoi hän, »kävellä näin kahden
väkijoukossa ja liikkua samanarvoisena kuin muutkin, puhua mitä tahtoo,
tehdä mitä liikkeitä haluttaa ja kääntää päänsä katsomaan kauniin,
ohimenevän tytön jälkeen ilman että Europa siitä välittää... Se on
maanpaon hyvitys... Ollessani täällä kahdeksan vuotta sitten näin
Pariisin ainoastaan Tuileriesin akkunoista ja hovivaunuista... Mutta
tällä kertaa tahdon nähdä kaikki ... ja käydä kaikkialla... Sapristi!
nyt vasta huomaan, että ... kävelytän ja kävelytän sinua, Herbert, joka
olet ontuvainen poloinen!... Odotas, niin kutsumme ajurin.»

Ruhtinas aikoi panna vastaan. Ei hänen jalkaansa tehnyt ensinkään
kipeää. Hän jaksoi kyllä astua perillekin asti. Mutta sitä ei Kristian
sallinut:

»Ei, ei, minä en salli oppaani käydä kankeajalkaiseksi jo ensimäisenä
iltana.»

Hän huusi ajurin, joka ajoi Concorde-torille päin rämisevin rattain ja
läiskäytellen luisevaa koniansa selkäpiille, hyppäsi keveänä
ajopeleihin ja istahti mukavasti noille vanhoille sinipäällyksisille
tyynyille hykerrellen käsiänsä iloisena kuin lapsi.

»Mihin ajetaan, ruhtinas?» kysyi ajuri aavistamatta, että hän tällä
kertaa käytti oikeaa arvonimeä.

Illyrian Kristian vastasi vapautuneen lukiolaisen voittoisalla äänellä:

»Mabillen tanssijaisiin!»


II.

Eräs kuningasmielinen.


Pää ajettuna ja ilman päähinettä laskeusi kaksi nuoravyöllä vyötettyyn,
mustain veljesten pyöristettyyn kaapuun puettua munkkia joulukuun
kirpeässä sateessa, joka huurteella peitti heidän ruskean
munkkiviittansa, pitkin askelin alas viettävää Monsieur-le-Princen
katua. Keskellä alinomaa muuttuvaa, »latinalaista» kaupunginosaa,
keskellä niitä laajoja aukeita, joilta vanhan Pariisin alkuperäiset
muistot häviävät tomuksi, on Monsieur-le-Prince-katu säilyttänyt
ulkonäkönsä koulukatuna. Kirjakauppiaiden myymälät, maitokaupat,
lihapaistimot, vaatekaupitsijat, kulta- ja hopeaseppäin puodit
vuorottelevat sen varrella aina Saint-Genevièven ja Pantheonin
kukkulalle asti. Kaikkina aikoina vuorokaudesta mittailevat ylioppilaat
samaa katua: ei enää sellaisina kuin Gavarni ne piirsi pitkätukkaisina
ja baretti päässä, vaan säädylliset ja siistit nuorukaiset, kädessä
hansikkaat, yllä pitkät viitat, kainalossa suuret sahviaanisalkut ja
muuten jo niin kylmäverisinä ja viekkaina kuin ainakin asioitsijat;
taikka näette täällä tulevia lääkärejä, käytökseltänsä hiukan vapaampia
ehkä sen vuoksi, että heidän opintonsa ovat ihmisellisempiä ja
aineellisempia johtaen alinomaa näiden nuorten miesten ajatukset
kuolemaan, jota peljäten he paremmin hoitavat ja kehittävät
ruumiillista olemustansa.

Varhaisen aamutunnin vuoksi vielä yöröijyissä ja tohveleissa
kiiruhtivat nuoret tytöt sukimattomin hiuksin ja silmät yövalvokista
paisuneina kadun toisella puolen olevista maitokaupoista aamiaismaitoa
noutamaan; toiset hyppivät nauraen lumisohjussa, toiset taas
heiluttivat jonkunlaisella arvokkaisuudella läkkilevystä tehtyä pientä
maitoastiaansa kantaen kenkärajansa ja kuluneet hempupukunsa yhtä
juhlallisina ja väliäpitämättöminä kuin mitkäkin satunäytelmäin
kuningattaret. Ja kun kaksikymmenvuotisilla nuorukaisilla,
virkamiesnaamoistansa ja salkuistansa huolimatta, sentään on nuori
sydän povessansa, niin tapahtui usein, että ylioppilaat hymyilivät
näille ohimeneville kaunottarille. »Kas, Leahan se on!» huudahti joku.
»Hyvää huomenta, Clemence!» tervehti toinen. Ja sitten huudettiin ja
juteltiin kadun yli ja sovittiin yhtymästä vielä samana iltana
»Medicillä» tai »Ludvig XIII:lla». Mutta sattuipa niinkin, että joku
liian rohkea tai muusta syystä epämieluinen tunteenpurkaus herätti
kaunottaressa hämmästyttävää paheksumista ja harmia, joka tavallisesti
pukeutui muotoon: »menkää tiehenne, te hävytön mies!»

Voipa melkein kuvitella, että nukka munkkien kaapuissa nousi pystyyn --
tukkaahan näillä herroilla ei ollut -- nähdessä tällaista kevytmielistä
nuorisoa, joka kääntyi katsomaan ja tirkisteli tirskuen heidän
jälkeensä, mutta tirskui salaa, sillä toinen mustista veljeksistä ei
juuri näyttänyt olevan leikkisällä päällä; sitä paitsi oli hän musta,
laiha, kuiva kuin pippuri ja tuuheine kulmakarvoinensa hirvittävän
näköinen kuin ryöväri, jonka mahtava sankarivartalo selvästi esiintyi
suurille laskoksille nuoralla vyötetyn kaapunkin sisästä. Mutta tämä ei
näyttänyt välittävän katuelämästä eikä myöskään hänen toverinsa, vaan
halkaisivat he usvaista aamuilmaa nopealla vauhdilla, tuijottaen vain
eteensä ja miettien ainoastaan omia ajatuksiansa ynnä matkansa
päämäärää. He olivat jo tulleet melkein niiden rappusten kohdalle,
jotka johtavat alas lääketieteellisen tiedekunnan rakennuksiin, kun
vanhempi heistä viittasi nuorempaa toveriansa seisahtumaan sanoen:

»Tässä se on.»

»Se» tarkoitti huonon näköistä hotellia, jonka sisäänkäytävä oli
varustettu viheriällä ristikkoportilla; kun se avattiin, alkoi kello
soida sisäpuolella. Oven toisella puolen oli sanomalehtimyymälä;
sisältä ja ulkoa päin oli se verhottu lentokirjasilla, kymmenen
sentimin arkkiveisuilla ja -värikuvilla, joiden joukossa Basilen
ilvehattu nähtiin monenmoisissa eri asennoissa; toisella puolen taas
oli maakerroksessa oluttupa kylttikirjoituksinensa »Brasserie du
Rialto», jossa olutta, kahvia ja väkijuomia tarjoilivat nuoret tytöt,
hiukset venetsialaiseen tapaan laitettuina.

»Onko hra Elysée jo mennyt ulos?» kysyi toinen munkeista ensi
kerroksessa olevaan hotellikonttoriin tultua.

Lihava nainen, joka näytti palvelleen monessa hotellissa ennen kuin hän
oman sai, vastasi häiriytymättä mukavassa istuvassa asennossansa ja
katsahtamattakaan taululle, jolla avaimet riippuivat surullisina
vierekkäin:

»Mennyt ulos? Tähän aikaan?... Kysykää ennen, onko hän jo tullut
kotiin?»

Huomattuansa kysyjäin villakaaput muutti hän äänensä ja osoitti
nähtävästi nolostuneena, mikä Elysée Mérautin kamari oli:

»N:o 36, viidennessä kerroksessa, käytävän päässä.»

Munkit kapusivat ylös, harhailivat pitkin kapeita käytäviä, joissa
kaikissa näkyi kasottain harjattavia kenkiä ja saappaita,
korkeakorkoisia, harmaita, punaisenruskeita, muodolta omituisempia,
huonoja ja komeita, jotka olisivat tienneet kertoa kaikellaista näiden
»asujain» elämäntavoista. Mutta näitä munkit tuskin huomasivatkaan,
vaan lakaisivat pitkillä kaapuillansa ja suurilla rukousnauhoillansa
niitä ohimennessään kumoon; eikä heitä alussa paljo liikuttanut sekään,
että eräs kaunis tyttö punaisessa alushameessa ja miehen päällystakki
huolettomasti avoimen kaulan ja paljaiden olkapäiden yli heitettynä
kulki käytävää pitkin rappusiin asti huutaen edeskäypää sellaisella
äänellä ja naurulla, joka vaikutti kovin raa'asti.

Munkit eivät enää voineet olla katsahtamatta toisiinsa.

»Jos hän on se mies, joksi te olette hänet kuvannut minulle», sanoi
ulkomaisella murteella merirosvon näköinen, »niin on hän valinnut
sangen omituisen ympäristön.»

Vanhempi mies, jonka kasvot olivat älykkäät ja hienot, hymyili tähän
silkin pehmeää pappismiehen hymyä, joka tosin oli ivallista, mutta
ihmisten heikkouksille suopeampaa:

»Pyhä Paavali pakanain seassa!» huomautti hän hiljaa.

Tultuansa viidenteen kerrokseen pysähtyivät munkit hetkeksi eperoiden,
mihin päin heidän oli mentävä, sillä matala ja hämärä porras-aukko ei
päästänyt kyllin valoa, jotta olisi nähnyt selvästi numerot kaikilla
ovilla, joista eräillä oli käyntikortit; niinpä lukivat he muutamalla
»Neiti Alice» ilman yhteiskunnallista asemaa tahi ammattia ilmaisevaa
nimitystä, jota lienee pidetty sitä tarpeettomampana, kun nti Alicella
oli useampia ammattisisaria samassa talossa. Kuvitelkaahan pyhät isät
erehdyksestä koputtamassa jonkun tällaisen naikkosen ovelle!

»Lienee parasta huutaa hänen nimeänsä!» sanoi tuuheakulmainen, musta
mies ja samassa kuului käytävässä huuto: »Hra Méraut!» kaikuen kuin
mikäkin komentohuuto.

Yhtä voimakas vastaus kuului nyt aivan käytävän päässä olevasta
kamarista. Ja kun tulijat avasivat oven, kuulivat he saman äänen
jatkavan iloisesti:

»Kas, tekö isä Melkior? Tänään ei minulla siis ole onnea ... toivoin
näet, että kirjeenkantaja toisi minulle rahakirjeen ... mutta
yhtäkaikki, olkaa tervetulleita, arvoisat isät, ja painakaa puuta, jos
vain täällä istuinpaikkoja löydätte.»

Kaikilla huonekaluilla olikin kasoittain kirjoja, sanomalehtiä ja
aikakauskirjoja, jotka tavallansa verhoivat ne ja estivät vieraan
näkemästä sitä puutteellista tilaa, missä tämä 18:nnen luokan
hotellin huone kuluneine, valjenneine tiilipermantoinensa,
rikkonaisine sohvinensa, keisarikauden tyylisine kaappinensa ja
kolmine välttämättömine samettituolinensa oli. Sängyllä nähtiin,
paitse vaatteita ja kapeaa ruskeaa peitettä, painopaperia ja
korjauslukuarkkeja, joita kamarin asukas juuri oli vuoteella maaten
pahoin pidellyt värikynällä tehdyillä koukeroilla. Tämä kurja työhuone
kylmine uuninensa ja alastomine, tomuisine seininensä, sai valonsa
heijastuksena vastapäätä olevan rakennuksen liuskakivikatosta ja tällä
kertaa oli se verrattain hämärä, kun taivas oli pilvinen ja sateinen.

Sellainen oli se ympäristö, josta hra Mérautin korkea otsa ja
kellertävät, luonteenomaiset kasvot saivat sen omituisen alakuloisuuden
ja älyn sekaisen ilmeen, mikä on erikoinen muutamille erityisesti
pariisilaisille tyypeille.

»Aina vain sama kurja asunto, kuten näette, isä Melkior!... Mutta mitä
tehdä?... Kahdeksantoista vuotta sitten Pariisiin tultuani eksyin tähän
hotelliin ... enkä ole sen koommin viitsinyt muuttaa asuntoa. Tosin
olen välillä ollut täältä poissakin, kuten tiedätte, mutta huone oli
senkin aikaa varattuna minua varten. Jokainen nurkka ja soppi kätkee
täällä aatteita ja toiveita, ja olenpa varma siitä, että menettäisin
parhaimman osan itseäni, jos täältä muuttaisin. Siellä taas...»

»Niin, kuinka matkanne onnistui?» kysyi isä Melkior iskien silmää
toverillensa. »Luulin teidän matkustaneen kauvaksi aikaa ... ja
kuitenkin! Mitä on siis tapahtunut? Paikka ei miellyttänyt teitä vai?»

»Oh, mitä paikkaan semmoisenaan tulee», sanoi Méraut ravistaen paksua
tukkaansa, »niin ei parempaa voi toivoakaan. Palkka oli melkein yhtä
hyvä kuin kaikkivaltiaan ministerin, asunto hovirakennuksessa ja samoin
hovin ajopelit, hevoset ja palvelusväki... Kaikki ihmiset olivat
myöskin ystävällisiä minua kohtaan, alkaen keisarista, keisarinnasta ja
arkkiherttuoista... Mutta sittenkin oli minun ikävä... Kaipasin
Pariisia ja eniten kaikkea tätä latinalaista ylioppilaskorttelia
keveine, nuorekkaine ilmakehinensä ... kaipasin Odéonin holvimyymälöitä
kirjoinensa ... siellä näet kun voi seisoalta katsella kaikkea vasta
ilmestynyttä kirjallisuutta... Kaipasin kaikkia noita vanhoja lunttia,
joilla Seinen vasemmanpuolinen kivikaide on lastattu kuin mikäkin
opiskelevan Pariisin varusmuuri toisella puolen jokea viihtyvää
ylellisyyttä ja itsekkäisyyttä vastaan. Mutta tämä ei kuitenkaan ollut
pääsyynä», jatkoi hän totisemmin, »vaan ... niin, tunnettehan
mielipiteeni, isä Melkior, ja tiedätte, millainen tarkoitukseni oli
silloin, kun vastaanotin tuon paikan. Aioin tehdä tuosta lapsesta,
jonka johto oli minulle uskottu, todellisen hallitsijan sitä lajia,
jota ei enää juuri tavata, kasvattaa, muodostaa ja veistellä häntä sitä
korkeaa kutsumusta varten, mihin toiset eivät kykene, koska se rasittaa
heitä ja musertaa heidät kuin nuo vanhat keskiajan rautavarukset, joita
näemme museoissamme nykyaikaisten, kapeaolkaisten ja ahdasrintaisten
ihmisten nöyryytyksinä... Vielä mitä!... Vapaamielisiä, parannusten
huutajia, tulevaisuuden miehiä, uusien aatteiden lipunkantajia ja
kuinka he kaikki itseään nimittänevätkään ... tapasin minä W:n hovissa,
poroporvareita, jotka eivät ymmärrä, että monarkkisen periaatteen on
parempi kaatua avonaisessa taistelussa, jos sen kerran suistua täytyy,
kuin päättää päivänsä surkeudessa ja jonkunlaisen eduskunnan
lykkäämässä rullatuolissa... Jo ensi opetustuntini jälkeen kuului
huutoja hovissa: kuka on tämä muukalainen? mistä hän on tullut tänne?
mitä hän tarkoittaa? Näin kyselivät he toisiltansa ja vihdoin
pyydettiin minua pysymään yksinkertaisesti tavallisten kouluaineiden
rajoissa. Minun tehtäväni olisi siis ollut kuulustella vain prinssin
läksyjä ja tanssia muiden viulun mukaan! Paljo kiitoksia! Tuon
huomattuani otin hattuni ja sanoin herrasväelleni jäähyväiset.»

Tämän kertoi hän korkealla, voimakkaalla äänellä, hänen
eteläranskalainen murteensa tulvi suristen huulten yli kuin surisee
soittokoneen ääni, jonka kaikkia metallikieliä yhtä aikaa lyödään;
samassa määrässä kuin hän innostui muuttuivat myöskin hänen kasvojensa
piirteet.

Tosin olivat ne oikeastansa rumat: otsa ulkoneva, tukka sankka ja
kapinallinen, jonka keskestä pisti esille joku yksinäinen harmaa
hiustukku, nenä paksu ja litteä, suu kiivaan luonteen selvä todistus,
ilman ainoatakaan parranhaiventa, joka peittäisi suun ilmettä,
ikäänkuin hänen kärventynyt, rosoinen ihonsa maaperä olisi ollut liian
hedelmätön kaikelle kasvullisuudelle. Mutta hänen kasvonsa muuttuivat
ihmeellisesti, kun intohimon tuli häntä innosti. Tätä muutosta voi
verrata kätkettyyn lieteen, jonka edessä oleva tumma esirippu äkkiä
reväistään pois, niin että iloisesti lämmittävä lieska paljastuu; hänen
piirteillensä ilmestyi kaunopuheisuuden ilme, joka siirtyi silmistä
nenälle ja huulille ja joka sydämestä pulppuavan veren mukana levisi
yli koko hänen yövalvokista ja kohtuuttomasta elämästä kalvenneiden
kasvojensa. Samoin tapahtuu toisinaan myöskin Mérautin kotiseudulla
Languedocissa, että kuiva, tomuinen ja pölyisten öljypuiden lailla
harmaja seutu paahteisen päivän laskeutuessa muuttuu ihastuttavien
valovivahdusten loistavaksi näytelmäksi, jonka muodostaa näköpiiriin
häipyvät päivänsäteet tai sateenkaaren hitainen riutumus ja kuolema.

»Vai niin pian te maailman suuruuksiin kyllästyitte?» arveli vanhempi
munkeista miellyttävällä, hiljaisella äänellä, joka vaikutti melkein
vastakohtana Mérautin meluavalle kaunopuheisuudelle.

»Niin tein!» lisäsi tämä painavasti.

»Mutta kaikki kuninkaalliset eivät ole samanlaisia. Tunnen
sellaisiakin, joista mielipiteenne...»

»Ei, ei! Se saa riittää jo! Toista kertaa en tahdo koettani
uudistaa!... Pelkään, että jos minun jälleen täytyisi nähdä joku
hovi läheltä, vaikuttaisi se vahingollisesti monarkkisiin
mielipiteisiini...»

Hetkisen vaitiolon jälkeen otti viekas isä jälleen saman asian
puheeksi, mutta kiersi siihen toisaalta ja mutkan kautta:

»Puolen vuoden poissaolo tuotti teille ehkä taloudellisia tappioita,
hra Méraut?»

»Eikö mitä, sitä en voi sanoa... Ensistäänkin on ukko Sauvadon pysynyt
minulle uskollisena... Tunnettehan hra Sauvadonin ... tuon rikkaan
viinikauppiaan Bercystä. Veljensä tyttären luona tapaa hän paljo hienoa
väkeä ja voidaksensa ottaa osaa keskusteluun käyttää hän apuani siten,
että käyn kolme kertaa viikossa antamassa hänelle 'ajatuksia asioista
ja oloista', kuten hänen on tapansa sanoa. Tuo kunnon ukko onkin mainio
sokeassa uskossansa minuun! 'Mitä on minun ajateltava siitä ja siitä
kirjasta, hra Méraut?' kysyy hän. 'Se on mitätön sepustus', sanon
hänelle... 'Mutta', inttää hän toisinaan vastaan, 'tuonnottain olin
ruhtinaan luona kuulevinani siitä toisellaisia mielipiteitä...' 'Vai
niin, no, jos teillä siitä on omat mielipiteenne, niin olen minä täällä
tarpeeton', vastaan minä... 'Ei, ei, ei suinkaan, ystäväni, ...
tiedättehän hyvin kyllä, ettei minulla ole omia mielipiteitä'. Tässä
ukko onkin oikeassa: hänellä ei tosiaankaan ole mielipiteitä, jonka
vuoksi hän sokeasti suostuukin siihen, mitä minä hänelle sanon ... minä
olen hänen olemuksensa ajatteleva osa. Mielipiteiden puutteessa ei hän
minun poissaollessani kuulu virkkaneenkaan mitään ruhtinattaren luona.
Mutta olisittepas nähneet, kuinka suurella innolla hän minut valtasi
niin pian kuin olin täällä jälleen!... Sitä paitse annan tunteja
kansainoikeudessa parille rumanialaiselle... Ja onhan minulla tietysti
muitakin lisäkeinotteluja... Nyt esim. lopettelen luotettavien
lähteiden nojalla kyhättyä 'Kertomusta Ragusan piirityksestä' ... jonka
suurin osa tosin on vain otteita, mutta jonka viimeisen luvun olen itse
kirjoittanut ... ja se miellyttää minua. Tuolla on korjaus-arkki
siihen. Tahdotteko ehkä kuulla sen? Luvun otsikko kuuluu _Europa ilman
kuninkaita_.»

Sitten alkoi hän lukea kuningasmielistä kyhäystänsä kyyneliin asti
intoutuvalla lämmöllä ja liikutuksella. Sillä välin heräsivät
vähitellen hotellin muutkin asukkaat virkeyteen ja liikkeeseen. Heidän
ympärillänsä naurettiin ja juteltiin, iloisten nuorten äänet
sekoittuivat lasien ja porslinien kilinään ja vanhan pianorämän
rämiseviin säveleihin, jotka kuulustivat olevan korttelin
tanssijaisrenkutuksia. Mutta tätä vastakkaisuutta eivät »mustat
veljekset» huomanneet, sillä he kuuntelivat mielihyvällä tuota heidän
mielestänsä mainiota kuningasvallan puolustusta. Olletikin huvitti se
pitempää munkkia: hän koputti permantoon ja polki jalkaa, värisi
mielihyvästä ja tukahdutti silloin tällöin ihastuksen huudahduksia,
jotka väkisellä pyrkivät hänen huultensa yli, huitoi käsillänsä ja löi
toisinansa niin lujasti rintaansa, että melkein pelkäsi hänen iskeneen
rikki jonkun tai joitakuita kylkiluita. Kun Méraut lakkasi lukemasta,
oikaisihe hän suoraksi, mittaili pitkin askelin kamarin lattiaa ja
sanoi vilkkaasti huitoen:

»Jahah! Jahah! Juuri niin se on. Siinä juuri on totuus ...
jumalallinen, legitiminen, absoluuttinen totuus!» (Viimeiset sanat
lausui hän: lesitiminen, assoluuttinen totuus.) »Ei mitään eduskuntia
eikä asianajajia enää!.. Hiiteen koko se joukkokunta!»

Ja tässä säkenöivät ja leimahtivat hänen silmänsä kuin risukimppu pyhän
Hermandadin roviolla. Toinen munkeista, joka oli rauhallisempi
luonteeltansa, sanoi vain kohteliaisuuden Mérautin kirjan johdosta:

»Kaiketipa te tällä kertaa julkaisette teoksen omalla nimellänne!»

»En, kuten isä Melkior tietää, en minä ylipäänsä ole teoksiani
nimelläni varustanut. Itse asia on minulle ollut tärkeä ... omaksi
hyväkseni ei minulla ole ollut minkäänlaisia kunniaa tavoittelevia
pyyteitä. Kuitenkin saan minä tekijäpalkkion kirjoistani. Siitä saan
kiittää ystävääni Sauvadonia. Mutta muuten kirjoittaisin ne yhtä
mielelläni ilmaiseksikin. On näet hauskaa poimia otteita noista
kuolevan kuninkuuden päiväkirjoista ja kuunnella tuon poistuvan
aikakauden heikkoja, laimenevia tykytyksiä, jotka ennustavat
voimattomien monarkkiain häviämistä. Mutta tässä on meillä toki
edessämme kunnialla kukistunut kuningas, joka suistuessansa on antanut
kaikille muille hyvän opetuksen... Tämä Kristian on todellakin
sankari!.. Teoksessa luetaan m.m. kertomus käynnistä St. Angelon
linnoituksella pahimman pommituksen aikana. Mikä rohkeus, mikä uljuus
ilmeneekään moisessa teossa!...»

Toinen munkeista painoi päänsä alas. Hän tiesi paremmin kuin muut,
kenelle kunnia tuosta suuremmoisesta teosta oikeastaan oli tuleva, ja
kuka vielä suuremmoisemman valheen avulla oli toisen hyväksi
kieltäytynyt tätä kunniaa omaksumasta itsellensä. Mutta hänen tahtoansa
korkeampi voima sitoi hänen kielensä, jonka vuoksi hän vain antoi
merkin kumppanillensa; tämä nousikin heti ylös sanoen Mérautille:

»Juuri tämän sankarin poika on syynä siihen, että minä isä Alphéen
kanssa, joka on Illyrian hovin kotipappina, olen tullut luoksenne...
Tahtoisitteko te ottaa huoleksenne pikku prinssin kasvatuksen?»

»Mutta meillä ei ole tarjota teille asuntoa palatsissa, ei komeita
hevosia eikä ajopelejä», sanoi isä Alphée surullisella äänellä; »emmekä
me voi osoittaa teille sellaista vierasvaraisuutta kuin te W:n hovissa
osaksenne saitte. Tässä olisi teidän palveltava suistunutta
ruhtinashuonetta, joka elää murheessa ja maanpaossa ... on elänyt tässä
tilassa jo vuosikauden ja lienee pakotettu jatkamaan tätä elämäänsä.
Mutta mielipiteenne ovat samat kuin meidänkin. Kuningas on tosin viime
aikoina kallistunut vapaamielisyyteen päin, mutta suistumuksensa
jälkeen on hän huomannut erehdyksensä. Mitä taas kuningattareen tulee,
on hän erinomainen nainen ... kuten aikanansa kyllä huomaatte.»

»Milloin?» kysyi haaveksija, joka äkkipikaa oli innostunut ajatuksesta
saada vielä kerran mielensä mukaan muodostaa ja kehittää kuninkaan
samoin kuin kirjailija tekee muovatessansa aatteitansa teokseksi.

Ja heti paikalla oli hän valmis sopimaan vieraittensa kanssa yhtymästä,
jossa asiasta lähemmin neuvoteltaisiin.

Kun Elysée Méraut mietti lapsuuttansa, jota hän muuten usein muisteli,
sillä niiltä ajoilta oli hän mielestänsä saanut voimakkaimmat
vaikutuksensa, näki hän tavallisesti edessänsä suuren huoneen, mihin
runsas valo tulvasi kolmesta akkunasta; kunkin akkunan edessä oli
Jacquardin malliin tehdyt kangaspuut silkinkutomista varten korkeine
pielinensä. Ulkona taas näkyi joukko rakennuksia, jotka amfiteatterin
tavoin kohosivat toinen toistansa ylempänä; kunkin akkunan edessä
seisoivat kangaspuut ja jokaisten ääressä hääri pari miestä
paitahihasillaan, jotka etäämpää katsoen liikuttelivat käsiänsä kankaan
yli kuin kaksi nelikätisesti soittavaa pianistia.

Huoneiden välisissä, kapeissa solu-aukoissa näkyi mäen rinteellä pieniä
auringon paahtamia ja valjentamia puutarhoja, joissa kasvoi
kaktuspensaita ja mahtavan suuria päivänruusuja; paahteisessa ilmassa
olivat nämä nyökistyneet suurine, kohta varisevine kukkinensa mailleen
painuvan auringon valoa kohti ja par'aikaa kypsyvät siemenet levittivät
ympärillensä ellostavan hajun, jonka Elysée vielä kolmekymmentä vuotta
myöhemmin oli tuntevinansa aina kun hän vain ajatteli pientä
syntymäkaupunkiansa. Näköalaa tämän kaupunginosan ylitse, joka tiheine
työläisasutuksinensa muistutti surisevaa ja hurisevaa mehiläispesää,
hallitsivat eräät keskellä kaupunginosaa olevalla hietamäellä
sijaitsevat tuulimyllyt, joita ei enää käytetty, mutta jotka kaupungin
entisen elinkeinon muistoksi ja uskollisten palvelustensa palkkioksi
olivat saaneet seisoa paikoillansa ja kohottivat korkeuteen korskeat
siipensä, joissa tosin enää ainoastaan rungot olivat tallella, jota
vastoin perusrakennus etelän auringon ja tomuisen tuulen vaikutuksesta
päivä päivältä mureni ja rapistui luhistuaksensa vihdoin täydellisesti
soraksi.

Näiden kunnianarvoisten muistomerkkien suojassa säilyi täkäläisen
väestön keskuudessa paljo muinaisia tapoja ja tarinoita esi-isäin
ajoilta. Koko kauppala, joksi tätä pientä etukaupunkia kutsuttiin,
ell'ei siitä käytetty nimitystä _Reyn haka_, oli silloin ja on vieläkin
lämmin kuningasvallan kannattaja eikä siellä siihen aikaan ollut
ainoatakaan työpajaa, jonka seinältä olisi puuttunut muotokuva esittävä
nuorta, turpea- ja punakkakasvoista miestä, jonka pitkillä, vaaleilla
ja voidelluilla hiuksilla kaunis valaistus läikkyi; tämä 1840-luvun
muotiin puettu muotokuva esitti prinssiä, joka kauppalan väestön
keskuudessa kävi nimellä _lou Goi_ (= ontuva). Kotona Mérautin isän
luona riippui tämän yläpuolella toinen pienempi taulu, sisältävä
raameihin kehätyn paperin, johon oli painettu suuri lakkasinetti, missä
pyhän Antreanristin ympärille oli kaiverrettu sanat "_Fides, Spes_".
Ukko Méraut voi kangaspuiden ääressä istuessansa ja sukkulainta
käsitellessänsä nähdä muotokuvan ja lukea mainitut valiosanat _uskosta_
ja _toivosta_; ja aina kun hän näihin katsahti virkistyi hänen mielensä
ja punastuivat hänen kasvonsa, jotka esittivät Antoninein aikakauden
mitaleista tutun sivukuvan, ja kotkannenänsä ynnä pyöreiden
poskipäittensä kautta muistuttivat hänen sydämellensä rakkaiden
Bourbonien pysyvistä sukupiirteistä.

Muuten oli ukko Méraut tuima, kiivas ja yksinvaltias mies, jonka ääni
kaikui kuin ukkosen jylinä, sillä se oli kehittynyt kovaksi
kangaspuiden alinomaisessa ryskeessä ja rynkytyksessä.

Miehensä täydellinen vastakohta oli sen sijaan rva Méraut. Ollen
luonteeltansa sävyisä ja tavattoman ujo ja saatuansa kasvatuksen
siihen hiljaiseen alistuvaisuuteen, joka kaikille eteläranskalaisille
entis-ajan naisille on niin ominaista ja asettaa heidät melkein
itämaiden orjattarien rinnalle, oli hän jo aikoja sitten tottunut pois
lausumasta mitään omintakeista mielipidettä.

Sellaisessa kodissa oli Elysée kasvanut nuorimpana ja ruumiillisesti
heikoimpana kolmesta veljeksestä, jonka vuoksi häntä olikin kohdeltu
sävyisemmin kuin molempia toisia. Hänen ei siis tarvinnut vielä
8-vuotiaana ottaa sukkulaa käteensä, kuten vanhempien veljien, vaan sai
hän sen sijaan nauttia lapsille niin terveellistä vapautta, jota hän
käytti juoksennellaksensa päiväkaudet ympäri Reynhakaa ja ottaaksensa
muiden poikain kanssa osaa niihin taisteluihin myllymäellä, joissa
valkoiset taistelivat mustia ja katolilaiset hugenotteja vastaan.
»Vanha kauna ei hevillä haihdu» sanotaan ja niin näyttääkin olevan
laita tässä osassa Languedocia! Pojat jakautuivat kahteen eri leiriin
ja molemmat puolueet valitsivat itsellensä omat tuulimyllynsä, jonka
ympärille taistelijat ryhmittyivät käyttäen myllyn perustuksesta
irtautuvia kiviä heitto-aseinansa. Sitten alkoivat he haukkua
toisiansa, minkä taisivat, kivet vinkuivat ilmassa ja niin vajosivat he
näihin sankarileikkeihinsä, että niitä saattoi usein kestää monta
tuntia, kunnes kamppailu tavallisesti päättyi siten, että joku
10-vuotias nulikka sai aika kuhmun otsaansa tahi tihkui verta
tuuheiden, silkin pehmeiden suortuvien välistä, kaikki lapsuuden
muistoja, joiden jäljet ikipäiviksi jäävät näkyväisiksi hienoon ihoon;
niin oli käynyt myöskin Elyséelle, joka vielä miehuuden ikään tultuansa
voi näyttää pari tuollaista arpea, ohimoilla ja suupielessä.

Oi kuinka hänen äitinsä kirosi noita tuulimyllyjä, kun poikanen hämärän
tullen palasi kotiinsa verisenä ja ryysyisenä! Tosin voi isäkin näyttää
hänelle mielipahaansa, mutta se tapahtui ainoastaan muodon vuoksi tai
vanhasta tottumuksesta taikka tahtoi hän käyttää tilaisuutta
harjoittaaksensa jylisevää ääntänsä; perheen yhteiselle aterialle
kokouduttua osoittausi hän kuitenkin sangen vilkkaaksi kuunnellessansa
niitä selityksiä taistelun menosta ja osanottajien nimistä, jotka poika
kysyttäessä vanhemmillensa luetteli. »Vai niin!» huudahti hän, »vai
Tholozan ... sen nimisiä elää siis vielä! Ahaa, vai se veitikka sen
teki! Vuonna 1815 seisoi hänen isänsä pyssynpiippuni edessä!... Olisipa
tainnut olla parasta, jos silloin olisin näpsäyttänyt miehen!»

Ja sitten alkoi hän itse kertoa Languedocin asukkaiden omituisella,
kuvarikkaalla murteella, joka armotta katkoo sanoja ja lauseita,
jotakin tarinaa niiltä ajoilta, jolloin hän astui Angoulêmen herttuan
sotaurhojen riviin, tuon suuren kenraalin ja melkeinpä pyhän ihmisen
väkeen...

Nämä tarinat, jotka hän oli sata kertaa kuullut, vaikka aina hieman eri
tavalla taitavasti uusittuina, olivat painuneet Elyséen mieleen yhtä
syvästi kuin kivenheitot myllymäellä uurtuivat hänen kasvoihinsa. Hänen
mielikuvituksensa oli kehittynyt erään kuningasmielisen legendan
kautta, jonka merkkipäiviä olivat pyhän Henrikin päivä ja tammikuun
21:nen eli Ludvig XVI:n kuolinpäivä, ja joka muuten käsitteli
marttiirakuolemaan käyneitä prinssejä, kun nämä piispain lailla
ojensivat kätensä siunaukseksi ympärillä seisovalle väkijoukolle, tahi
uljaita prinsessoja (Berryn herttuatarta), jotka hyvän asian vuoksi
kestivät kaikki vaivat ja vaarat paeten ratsun seljässä ahdistajainsa
ja kavaltajainsa tieltä, kunnes nämä vihdoin löysivät heidät
kätkeytyneinä vanhan bretagnelais-majatalon uunin mustan laskuluukun
alta.

Hauskoina lisinä tähän kuolemaa ja maanpakoa käsittelevien tarinoiden
sarjaan, joka semmoisenaan muuten vanhempain mielestä olisi masentanut
herkkää lapsen mieltä, sai hän tutustua sellaisiin aiheisiin muinaisen
Ranskan iloisten ja kunniakkaiden päivien ajoilta kuin ovat kertomukset
»Kanasta ja ruukusta», laulu Vert-Galantista j.n.e. Tämä laulu
Vert-Galantista oli Reynhakalaisten marseljeesi ja joutui ukko Mérautin
talossa aina käytäntöön, kun perhe suvisunnuntaisin iltamessun jälkeen
keräytyi pieneen, viettävään puutarhaan vaivoin pönkityn ruokapöydän
ympärille syödäksensä »raittiissa ilmassa», kuten sanottiin, vaikka
ilma tässä valkeiksi rapattujen rakennusten ja kesäpäivän paahtaman
maaperän uhossa illan tullen oli epäterveellisempi ja tukahduttavampi
kuin päivemmällä, jolloin aurinko vielä paistoi korkealla. Kun perheen
isä näissä tilaisuuksissa koroitti lähellä ja kaukana kuuluisaksi
tulleen äänensä ja aloitti laulun sanoilla: »Kuningas Henrik
neljäs, tuo uljas sankari...», niin vaikeni kaikki koko Reynha'an
kauppalassa... Ell'emme ota lukuun kuumuudesta äänekkäästi halkeilevia
ruokoja puutarhoissa tai vielä valveilla olevain koppakuoriaisten ja
sirkkain surinaa, ei kuulunut hiiskahdusta missään niin kauvan kuin
kuningasmielisen laulun juhlallisen komeat säveleet kaikuivat niin
kankeassa tahdissa kuin olisi tuo vanha aika jäykissä puhvihousuissa ja
lonkkatyynyillä varustetuissa hameissa marssinut ohitse. Värssyn
loppusäveleihin yhtyi koko perhe laulaen kuorossa:

    "Siis malja kuninkaan, tuon kunnon ruhtinaan,
    ken hyvää tahtoo sun ja mun".

Nuo tahdikkaat ja lennokkaat sanat »sun ja mun» huvittivat erityisesti
Elyséetä ja hänen veljiänsä, jotka aina lauloivat sen kohdan survien ja
tuuppien toisiansa, niin että isän täytyi kolhaisten asettaa heitä;
mutta laulu jatkui sentään iskuista, nauruista ja vaikerruksista
huolimatta kuin riivattujen virsi kirkollisen Pariisin haudalla.

Kun kuninkaan nimi aina sekoitettiin perhejuhliin, loisti se Elyséen
mielikuvituksessa tutumpana ja läheisempänä kuin mitä se satujen ja
historiallisten kertomusten kautta olisi tehnyt. Siihen vaikuttivat
sitä paitse ne ohuelle paperille hienolla käsialalla painetut ja
laillisen kuninkaan omakätisellä nimikirjoituksella varustetut
salaperäiset kiertokirjeet, joita joka vuosi saapui Frohsdorfista pari,
kolme kertaa kaikille pienen etukaupungin asukkaille ja joissa
kirjeissä kuningas kehoitti kansaansa kärsivällisesti odottamaan
tapausten ratkaisua... Noina päivinä heitti mestari Méraut sukkulaansa
tavallista vakavampana ja kun ilta tuli ja ovet suljettiin, alkoi hän
lukea perheellensä tuota aina samaan sävyisään kaavaan laadittua ja
epämääräisiä toivon sanoja sisältävää kiertokirjettä: »Ranskalaiset, te
petätte itsenne ja teitä petetään»... Ja alla luettiin aina sama
muuttumaton vaalilause: _Fides, Spes_. Uskoa ja toivoa ei siis ainakaan
noilta poloisilta puuttunut.

»Kun kuningas palaa takaisin», oli isä Mérautin tapa sanoa, »ostan
itselleni hyvän nojatuolin...» Taikka: »kun kuningas palaa takaisin,
panemme kamariin uudet seinäpaperit...»

Kun hän sitten oli tehnyt matkan Frohsdorfiin (Itävallassa, missä
Chambordin kreivi tavallisesti oleksi), muuttui kaava toisellaiseksi:

»Kun minulla oli kunnia saada nähdä kuningas», sanoi hän sen jälkeen
alinomaa.

Tuo kunnon mies oli todellakin tehnyt tämän pitkällisen ja kalliin
pyhiinvaelluksen, jonka menoihin koko kauppalan työväki uhrasi roponsa,
eikä muhamettilainen hadji ole ikinä palannut Mekasta niin häikäistynä
kuin ukko Méraut tältä retkeltänsä. Ja kuitenkin oli audienssi ollut
sangen lyhyt. Uskollisille alamaisillensa oli vallanpyytäjä sanonut
hänen läsnäollessansa: »Ah, te olette siis täällä», mutta tähän
ystävälliseen vastaanottoon ei kenelläkään heistä ollut mitään
vastattavaa ja Mérautilla vielä vähemmän kuin muilla, sillä hän oli
tukehtua liikutuksesta, joka sitä paitsi nosti kyyneleet hänen
silmiinsä, ettei hän voinut erottaa epäjumalansa piirteitäkään. Vasta
lähtiessä oli prinssin käsikirjuri, Athisin herttua, jutellut pitemmän
aikaa hänen kanssansa tiedustellen kansan mielialaa Ranskassa. Voitte
kuvitella, minkä verran kiihkoisa silkinkutojamme voi tähän vastata,
sillä Reynha'an ulkopuolella ei hän ollut koskaan liikkunut.

»Tulkoon vain, se hyvän onnen veitikka! tulkoon pian meidän
Henrikimme... Kaikki kaipaavat häntä...» sanoi Méraut.

Sangen tyytyväisenä tiedustelujensa tuloksiin kiitti herttua häntä
erityisesti ja kysyi sitten äkkiä:

»Onko teillä lapsia, mestari Méraut?»

»On kolme, hra herttua.»

»Poikiako?»

»Niin, kolme ... lasta», vastasi vanha kauppalan mies (Reynha'an
seuduilla ei tyttöjä näet luettu lasten joukkoon).

»Hyvä, sen merkitsen muistikirjaani, että armollinen herramme muistaa
sen sitten kun hänen aikansa on tullut.»

Samassa veti herttua esille muistikirjansa ja kra-kra-krapisi kynä...
Tällä luonnonäänellä tarkoitti kunnon mies jäljitellä hetkeä, jolloin
suojelija merkitsi kirjaan Mérautin kolmen pojan nimet. Tätä
luonnonääntä ei ukko unhottanut koskaan jäljitellä, kun nuo ajat
tulivat puheeksi perheen keskuudessa, jonka aikakirjat muuten olivat
niin liikuttavan muuttumattomat ja yksinkertaiset pienimmissäkin
yksityisseikoissaan. Ja kun työajat sattuivat huononemaan ja vaimo
joskus uskalsi miehensä vanhenemista ja vähien säästöjen hupenemista
muistellen esittää pelkonsa perheen tulevaisuudesta, oli tämä sama
kra-kra-ääni hänen vastauksenansa:

»Ole huoletta, eukko! Athisin herttua kirjoitti ne tarkasti
muistikirjaansa.»

Vanha silkinkutoja oli äkkiä käynyt kunnianhimoiseksi poikiensa vuoksi,
mutta kun molemmat vanhimmat jo olivat ehtineet antautua isänsä
suppealle työalalle, joutui nuorimman pojan tulevaisuus hänen
kunnianhimonsa ja toiveittensa päämääräksi. Tämä lähetettiin n.k.
Papelin oppilaitokseen, jonka eräs espanjalainen oli perustanut, ollen
noita Marotton antauduttua kaikkiin Etelä-Ranskan kaupunkeihin tulvivia
pakolaisia. Se sijaitsi »teurastajakorttelin» toisessa päässä olevassa
rappeutuneessa talossa (tuomiokirkon vieressä), jonka vanhentumista
todistivat niin hyvin pienet, vihertävät akkunat kuin halkeamat
seinissä. Tie sinne vei rapattujen lihamyymäläin ohitse, joiden
rautaristikkojen takana riippui mahtavan suuria lihamöhkäleitä
alituisen kärpäsparven surinassa, ja sitten kapeita katuja myöten,
joiden kivitys oli liukas ja kaikenlaisista jätteistä punertava. Kun
Elysée myöhemmin muisteli tätä kouluaikaansa tuntui se hänestä vallan
keskiaikaiselta, ja olipa kuin olisi hän itse joutunut jonkun hirveän
intoilijan julman kurituksen alaiseksi; kämmenpatukka, solmuruoska ja
latinankieli vaihtelivat tuossa likaisessa ja pimeässä kouluhuoneessa
vuoroin lempeiltä, vuoroin vihaisilta kuulustavien kellojen kanssa,
joiden ääni kiiri vanhan kirkon ylikuoria, muurikerroksia, kivisiä
koristeita ja omituisten päiden muotoisia kattokouruja myöten.

Papel itse oli leveä, loistava ja karvainen naamaltansa, ja kasvultansa
pieni mies, joka käytti valkeaa leveälaiteista hattua alas korviin
painettuna, ett'ei näkyisi paisunutta, sinistä suonta, joka
hiusmarrosta alkaen kulki otsan yli ja päättyi vasta silmäkulmain
väliin. Lyhyesti sanoen: mies muistutti Velasquezin tauluista tuttuja
kääpiöitä, jos luemme pois näiden kirjavat puvut ja sen tumman
pronssivärin, jonka maalaaja ajan tapaan on heille antanut.

Kiivas ja ankara hän sitä paitse oli, mutta hänen suuri pääkallonsa
sisälsi tavattoman määrän aatteita ollen jonkunlainen elävä,
valoisa tietosanakirja; kuitenkin kohtasi tämä aaterikkaus hänen
kiihoittuneessa, kuningasmielisessä itsepintaisuudessaan esteensä, jota
tuo luonnottomasti paisunut suoni keskellä otsaa varsin hyvin kuvasi.

Kauppalassa liikkuvan huhun mukaan piili Papelin nimen alla toinen
tunnetumpi mies, joka oli ollut Don Carloksen julmimpia kätyrejä, ja
voittanut maineensa hurjana sotilaana ja uusien murhatapojen keksijänä.
Näin lähellä Espanjan rajaa tunsi hän itsensä vaivatuksi häpeällisen
kunniansa vuoksi ja eli muka sentähden salanimisenä. Minkä verran oli
huhussa perää? Niiden monien vuosien kuluessa, jotka Elysée vietti
opettajansa läheisyydessä nauttien tämän erityistä suosiota, ei hän
ikinä kuullut tuon hirmuisen kääpiön lausuvan sanaakaan, ei
vastaanottavan ainoatakaan vieraskäyntiä tai kirjettä, joka olisi
todistanut oikeiksi mokomat epäilykset Kun poikanen vähitellen
miehistyi ja koulunkäynnin päätyttyä huomasi Reynha'an kauppalan liian
ahtaaksi alaksi laakereillensa, diploomeillensa ja isänsä
kunnianhimolle, heräsi kysymys hänen lähettämisestänsä Pariisiin. Hra
Papel antoi hänelle useampia suosituskirjeitä legitimisen puolueen
johtajille, raskaita ja salaperäisillä vaakunasineteillä suljettuja
kirjeitä, jotka näyttivät todistavan oikeaksi tuon huhun naamioidusta
kätyristä.

Mestari Méraut oli itse kiirehtinyt poikaansa matkaan, sillä hänen
mielestänsä näytti kuningas viivyttelevän tuloansa aivan liiaksi.
Matkan kustannuksia varten uhrasi hän yksinkertaisesti ja
sankarillisesti, mitä ikinä voi: möi kultakellonsa, äidiltänsä perityn,
hopeisen avainsoljen ja vieläpä senkin viinitarhan, jommoisen hän
omisti niinkuin kauppalan muutkin porvarit.

»Lähdehän katselemaan hieman, mitä ne siellä puuhaavat», sanoi hän
nuorimmalle pojallensa, »ja mitä ne siellä oikeastaan vartovat? Täällä
Reynha'assakin me alamme jo vihdoin ikävystyä.»

Elysée Méraut tuli Pariisiin 20-vuotiaana ja kiihkeät vakaumukset
kiehuivat hänen mielessänsä, joka oli kehittynyt isän sokean
kuningasmielisyyden siimeksessä ja johon tuo hurja espanjalainen oli
lietsonut terästä ja tulta. Puolueen johtajat vastaanottivat hänet kuin
olisi hän puolimatkalla ja keskellä yötä noussut ensiluokan
rautatievaunuun, missä muut matkustajat jo olivat valmistautuneet
levolle, kukin sopessansa. Uusi tulokas saapuu ulkoa raittiista ilmasta
ja jalkamatkasta virkistyneenä, haluaa antautua vilkkaaseen
keskusteluun ja valvomalla karkoittaa matkan ikävyydet; mutta täällä
tapaakin hän joukon pahantuulisia, uneliaita ihmisiä, jotka
turkkeihinsa ja saaleihinsa kääriytyneinä mieluummin tuudittautuvat
suloiseen uneen sinisellä varjostimella varustetun lampun hämärässä
valaistuksessa ja pitävät sangen ikävänä, että tuo tungettelija
kosteine pukuinensa ja vetoisine ilmoinensa häiritsee heidän untansa.
Tällaiselta näytti legitimistinen puolue rappeutuneessa vaunussansa
muuten autiolla tiellä.

Tuo laiha, mustasilmäinen, leijonapäinen intoilija, joka kiihkeästi
puhuesssansa katkoi joka tavun ja säesti huitovalla liikkeellä jokaisen
lauseen, näytti omaavan Suleaun kaikkeen toimintaan valmiin neron ja
Cadoudalin rohkeuden, jonka vuoksi hän herätti puolueessa hämmästystä
ja kauhua. Hän oli heistä sanalla sanoen vaarallinen ja levoton luonne.
Selvänäköisenä niinkuin kaikki eteläranskalaiset kiihkoisuutensa ohessa
ovat, huomasi Elysée pian, kuinka itsekäs ja masentunut tuo joukkokunta
kaikessa kohteliaisuudessansa ja hyvän kasvatuksen muovaamassa,
teennäisessä osanotossansa oli. Heidän mielestänsä ei nykyään ollut
mitään tehtävää; paras oli vartoa, rauhoittua ja ennen kaikkea karttaa
kaikkia nuoruuden innostuksia ja erehdyksiä. »Katsokaa vain prinssiä,
millaisen esimerkin hän meille antaa», sanoivat he. Ja nämä viisaat ja
maltilliset neuvot soveltuivat hyvin yhteen St. Germainin hienon
etukaupungin vanhojen talojen kanssa, jotka ulkoapäin murateilla
verhottuina ja sisältä kaikellaisella, laiskuutta palvelevalla
mukavuudella varustettuina seisoivat suurten ja vuosisataisista
vanhoista sukumuistoistaan raskaiden porttiensa takana, kuuroina
kaikelle muulle maailmalle. Kohteliaisuudesta kutsuttiin hän pariin
kolmeen valtiolliseen kokoukseen, joita pidettiin kaikessa
salaperäisyydessä, pelonalaisuudessa ja varovaisuudessa muutamassa
vanhassa vehkeilypesässä. Näissä hän näki nuo Vendée-sotien ja
Qviberonin veristen taistelujen ajoilta kuuluisain miesten jälkeläiset,
miesten, joiden nimet ovat säilyneet Marttiirakentän muistolaulussa;
noiden suurten nimien nykyiset kantajat olivat sileiksi ajeltuja,
hienopukuisia, pappismaisia vanhoja herroja, joiden puhekin oli niin
imelää kuin olisi heillä aina ollut joku makea sylttimarja suussansa.
Kokoukseen saapuivat he vehkeilijäin näköisinä melkein vaatien, että
poliisin piti ymmärtää yllättää heidät niinkuin se muuten itse teossa
taisi huvitellakin itseänsä näiden viattomien yhtymäin kustannuksella.
Korttipöytien ääressä nähtiin pian -- varjostimilla varovasti
peitettyjen, korkeiden kynttiläin valossa -- joukko kaljupäitä,
kiiltäviä kuin pelissä käytetyt pelimarkat; kumartuneina kuiskailtiin
ja kuunneltiin siinä sitten uutisia Frohsdorfista, ylistettiin
maanpakolaisten kärsivällisyyttä ja kehoitettiin toisiansa seuraamaan
hänen antamaansa, korkeaa esimerkkiä. Hiljaa, hiljaa! Vaiti, vaiti!
Joku kertoo sukkeluuden, jonka hra Barentin aikoinansa oli lausunut
keisarinnasta! Hampaittensa välistä hyräilee joku toinen näin alkavaa
häväistyslaulua:

    "Kun kerran Napoleon
    vain ehtinyt on
    hyvin suomia selkiänne,
    niin laukee jousen jänne..."

Sitten lähtevät kaikki, kauhistuneina tuollaisesta rohkeudesta,
yksitellen hiipimään leveän ja aution Varennes-kadun seinävieruksia,
jotka heittävät peloittavan kai'un heidän askelistansa.

Elysée huomasi heti olevansa liian nuori ja toimintahaluinen
liittyäksensä näiden vanhan Ranskan haamujen seuraan. Muuten oli
keisarikausi juuri kohonnut täyteen kukoistukseensa; keisarilliset
kotkaliput olivat sodan päätyttyä palanneet Italiasta ja kulkivat nyt
riemusaatossa bulevardein liputettujen akkunain ohitse. Pikkukaupungin
porvarin pojan ei siis ollut vaikea käsittää, että Reynha'an kauppalan
valtiollinen kanta ei ollut yleinen ja että laillisen kuninkaan
palaus oli epätietoisempi kuin siellä aavistettiinkaan. Hänen
kuningasmielisyyteensä tämä ei kuitenkaan masentavasti vaikuttanut,
vaan sai se päinvastoin vauhtia siitä ja laajeni hengessä juuri sen
vuoksi, ett'ei enää voitu toimia. Pian selvisi hänelle, että hänen oli
kirjoitettava teos, jossa hän esittäisi koko Pariisille sen, mitä
hänellä oli sanottavaa, mitä hän uskoi ja mistä hän tahtoi muita
vakuuttaa. Eikä aikaakaan, niin oli hänen elämänuransa suunniteltu:
jokapäiväisen leipänsä aikoi hän ansaita antamalla tunteja;
joutohetkinänsä kirjoittaisi hän taas teostansa. Tuntioppilaita hän
heti saikin, mutta teos vaati sen sijaan paljo työtä.

Niinkuin kaikki kotipuolensa miehet oli Elysée Méraut ennen kaikkea
puhuja ja näyttelijä. Seisoessansa ja oman äänensä kuullessansa syntyi
hänessä aatteita aivan kuin kellojen värähdykset vetävät salaman
puoleensa. Lukemisen, tapahtumain ja alituisten mietiskelyjen kautta
oli hän kehittänyt ajatuksensa, niin että sanat tulivat vuolaana
virtana hänen huultensa yli, milloin innostaen, milloin sointuvan
kaunopuheliaisuuden kannattamina; mutta kirjoittaessa tulivat ne aivan
hiljallensa, sana sanalta, ikäänkuin säiliö, josta ne tippuivat, olisi
ollut liian laaja sellaista maltillista siivilöitymistä varten, jota
kirjailijatoimi kielellisine hienouksinensa vaatii. Vakaumuksensa julki
lausuminen tuotti hänelle helpoituksen, kun hän ei keksinyt muuta
keinoa päästä niistä. Sen vuoksi puhui hän ylioppilaskokouksissa,
neuvotteluissa, kahviloissa, olletikin »latinalaisen» korttelin
kahviloissa, jotka melkein yksinänsä tekivät vastarintaa toisen
keisarikauden kutistuneessa Pariisissa, missä kirjat ja sanomalehdet
tähän aikaan olivat kuonokopalla varustettuja. Jokaisessa kahvilassa
oli tähän aikaan oma puhujansa ja suur'miehensä. »Pesquidoux
_Voltairessa_ on tosin hyvä puhuja, mutta Larminat _Procopessa_ on
sentään paljo parempi», sanoivat ihmiset. Näissä kokoutui todellakin
koko oppinut ja kaunopuheinen nuoriso, jonka mieltä korkeammat asiat
pitivät vireillä ja joka tulisemmin uusi Bonnin ja Heidelbergin
oluttupien kauniita valtiollisfilosofisia keskusteluja.

Näissä savuisissa ja meluavissa aatepajoissa, joissa huudettiin
aikalailla ja juotiin vielä enemmän, huomattiin pian tuon pitkän ja
aina innokkaan gascognelaisen puhetaito. Vaikka hän ei polttanut eikä
juonut, näytti hän sittenkin huumautuvan käyttämästänsä kuvarikkaasta
ja kiivaasta kielestä, jolla hän esitti nykyajan näkökannalta yhtä
vanhentuneet mielipiteensä kuin ovat jauhoitetut tekotukat ja
vannehameet, ja yhtä vähän ympäristöön soveltuvaiset kuin
muinaistieteilijän kauneudenaisti soveltuu Pariisin muotitavarain
laatuun. Kaikki tämä vaikutti siihen, että Elysée ennen pitkää oli
voittanut sekä mainetta että kuulijoita. Kun kaasuliekit olivat
sytytetyt noissa ahdinkoon asti täysissä kahviloissa ja ihmiset näkivät
hänen pitkän ja hoikan vartalonsa ilmestyvän ovelle, hattu niskassa,
tukka tuulessa hulmuavana ja kainalossa joku teos tahi aikakauskirja,
jonka välistä tavattoman suuri paperiveitsi pisti esille, nousivat he
katsomaan tuota likinäköistä ja vauhkoa miestä huutaen toisillensa:
»Kas, tuossa tulee Méraut!» Ja sitten siirtyivät he syrjään
valmistaaksensa kyllin tilaa, että hän voisi vapaasti huitoa käsillänsä
ja potkia jaloillansa.

Jo se meluava tapa, millä nuoriso hänet vastaanotti, sai hänet
kiihoittuneelle tuulelle, jota lisäsivät kuumuus ja kaasuvalaistuksen
tukahduttavat ja huumaavat liekit. Ja pian alkoi hän puhua milloin
yhdestä, milloin toisesta aineesta, jonka aiheen hän oli ottanut päivän
sanomalehdestä tahi valinnut selaillessaan jotakin Odéonteatterin
kirjamyymälöissä esillä ollutta teosta, puhui seisoalta, puhui istualta
halliten äänellänsä koko kahvilan ja saaden kädenliikkeillään
kuulijakunnan milloin väistymään edemmäs, milloin ryhmittymään hänen
ympärillensä. Dominonpelaajat lakkasivat pelistänsä, biljaardin
pelaajat keskikerroksessa kumartuivat, biljaardikeppi kädessä ja piippu
suussa, katsomaan yli porras-aukon, akkunat, lasit ja tarjottimet
helisivät ikäänkuin olisivat postivaunut ohi ajaneet, ja tiskin luona
seisova tarjoilijaneiti sanoi kaikille tulijoille: »Joutukaa sisään,
tänään puhuu hra Méraut.»

Olivatpa Pesquidoux ja Larminat millaisia tahansa, löi hän ne kaikki
laudalta. Hänestä tuli koko korttelin kaunopuhuja. Tämä kunnia, jota
hän ei ollut etsinyt, riitti hänelle niin hyvin, että hän ijäksensä
näytti kiintyneen tähän kaupunginosaan. Niin kävi siihen aikaan monelle
muulle Larminatille, monelle todelliselle kyvylle, joka menetti kauniit
virittävät ja kyvykkäät lahjansa laskemalla meluavasti ulos hyödyttömän
höyryvoimansa joko huonon järjestyksen tai koneenkäyttäjän
huolimattomuuden ja ajattelemattomuuden takia. Elyséen suhteen oli
vielä eräs toinenkin seikka lukuunotettava: ilman vehkeilyä ja
kunnianhimoa tuli tästä eteläranskalaisesta, joka kotiseudultansa oli
tuonut mukanansa ainoastaan kiivauden, oman uskonsa lähetyssaarnaaja ja
sellaisen lannistumatonta intoa hän todella osoittikin lahkolaisten
hankinnassa, lähetyssaarnaajan voimakasta ja vapaata luonnetta
sellaisen epäitsekkyyden yhteydessä, joka lisätuloista ja lihavista
papinpuustelleista välittämättä uhrautuu kovalle ja seikkailuperäiselle
kutsumuksellensa.

Kahdeksantoista vuotta oli hän lakkaamatta työskennellyt kylväen
aatteitansa opiskelevaan nuorisoon ja moni korkeaan virkaan kavunnut
mies, joka nykyään ylhäisellä välinpitämättömyydellä sanoi: »vai niin,
Méraut, se vanha ylioppilas!» sai menestyksestänsä etupäässä kiittää
tätä nerokasta nuorukaista, jonka runsaalta tietopöydältä hän oli
älynmurusia poimiskellut. Elysée tiesi sen, ja kun hän joskus
kirjallisen suuruuden palmunlehvillä koristetun, vihreän virkatakin
suojassa keksi omia kauneihin, akatemisiin korulauseisiin puettuja
ajatuksiansa, iloitsi hän kuin isä, joka näkee rakkaiden tyttäriensä
joutuneen varallisiin ja onnellisiin naimisiin vaatimatta heiltä mitään
kiitollisuutta. Hänessä oli siis Reynha'an vanhan silkinkutojan
ritarillisuutta, mutta vielä korkeammassa muodossa, sillä Elyséellä ei
ollut sitä järkkymätöntä luottamusta menestykseen, jonka isä Méraut
säilytti viimeiseen hengenvetoonsa. Vielä päivää ennen kuolemaansa --
hän kuoli äkkiä saatuansa auringonpiston »ulkona raittiissa ilmassa»
syödyn aterian jälkeen -- oli hän kovalla äänellä laulanut laulun
»Kuningas Henrik IV:stä». Ja henkitoreissa maatessansa sammuvin silmin
ja kangistunein kielin, sanoi hän änkyttäen vaimollensa: »Ole huoletta
lasten suhteen ... Athisin herttua ... kirjoitti heiden nimensä
kirjaan...» Kuolinhetkellänsä koetti hän vapisevin käsin kirjoittaa
vuoteensa lakanalle: kra-kra...

Kun Elysée, äkillisestä kuolintapauksesta tiedon saatuansa, seuraavan
päivän aamuna saapui Pariisista, lepäsi vanhus liikkumattomana,
kalpeana ja kasvot päin seinää, joka yhä turhaan odotti uutta
paperiverhoansa. Ovi työhuoneeseen seisoi avoinna ikäänkuin olisi
kuolemalle valmistettu tietä, kuolemalle, joka kaikki erottaa,
irroittaa ja laajentaa ympärillänsä; avonaisesta ovesta näkyivät lepoon
jätetyt kangaspuut ... ja isän kangaspuut muistuttivat Elyséestä
haaksirikkoutuneen laivan mastoja, joiden purjeita tuuli ei enää täytä;
samoin näkyi kuninkaan muotokuva ja tuo punaisella sinetillä varustettu
taulu, joka oli ollut työteliään, uskollisen vainajan johtotähtenä.
Tuolla ylhäällä, pienen kauppalan hälinää korkeammalla, kohosivat
vanhat tuulimyllyt, jotka epätoivonsa merkiksi näyttivät kököttävän
käsivartensa taivaan sineä kohti.

Elysée ei ikinä unhottanut tuota rauhallisena lepäävää vainajaa, joka
oli saanut sulkea silmänsä jokapäiväisessä toimipiirissänsä. Hän
kadehti isäänsä, hän, joka oikeastaan olisi ollut toiminnan ja
uhkarohkeiden yritysten mies ja kaikkien niiden taru-unelmain
toteuttaja, joita tuolla kauniilla, ijäisesti nukahtaneella vanhuksella
oli ollut.

Palattuansa takaisin tältä surulliselta hautajaismatkalta sai hän
tarjouksen saapua W:n hoviin prinssien opettajaksi. Hänen pettymyksensä
oli niin suuri, kaikellaiset pikkumaisuudet, kilpailijat ja kateelliset
panettelijat, joiden kielenpieksemisen esineeksi hän oli joutunut,
monarkkisen suuren loiston näkeminen läheltä, kulissien takaa -- kaikki
tämä oli masentanut hänen mielensä siinä määrässä, että niin pian kuin
munkit olivat poistuneet ja ensimäinen vilkas vaikutus heidän
käynnistänsä oli hävinnyt, tuntui hänestä tuo suostumus tehtyyn
ehdotukseen ennenaikaiselta, vaikka hän muuten ihailikin Illyrian
kuningasta. Nyt muisti hän näet kaikki kokemansa ikävyydet ja hänestä
tuntui uhrautumiselta jättää nykyinen vapaa elämänsä kaikkine
tottumuksinensa. Sitten mietti hän myöskin kirjaansa, tuota merkillistä
teosta, joka yhäti kummitteli hänen aivoissansa. Sanalla sanoen: kotvan
mieliskeltyänsä ja tuumailtuansa tuli hän siihen päätökseen, että hän
epuuttaa antamansa lupauksen. Jouluaattona, hieman ennen kuin sovittu
yhtymys muuten olisi ollut, kirjoitti hän kirjeen isä Melkiorille
ilmoittaen hänelle, mitä oli päättänyt.

Isä Melkior vastasi hänelle heti paikalla. Hän ei tehnyt mitään
vastaväitteitä, vaan kirjoitti lyhyesti näin:

»Tänä iltana ... iltakirkon aikana ... Fourneaux-kadun varrella. Toivon
vieläkin voivani vaikuttaa teihin.»

Mustain veljesten luostari Fourneaux-kadun varrella, jossa isä Melkior
oli taloudenhoitajana, on katolisen Pariisin omituisimpia ja vähimmän
tunnettuja ilmiöitä. Tämä kuuluisan munkkikunnan emäluostari sijaitsee
keskellä sitä likaista etukaupunkia, joka on Montparnassen
rautatieaseman takana salaperäisessä piilossansa ja jota myöskin
kutsutaan »pyhän haudan kommissariaatiksi». Läpi tämän korttelin mustan
kurjuuden saapuu tänne oudosti puettuja munkkeja villaisissa
matkakaapuissansa tuoden kaikellaisia pyhiä esineitä myytäväksi kuten
esim. palasia todellisesta Kristuksen rististä, öljypuun hedelmäkivistä
valmistettuja rukousnauhoja pyhältä öljymäeltä, kuivattuja ja kovia
Jerikon ruusuja, jotka odottavat virkistävää kostuttamista
vihkivedellä, sanalla sanoen mitä omituisimman kokoelman esineitä,
joiden arvo raskaiden, mykkien rahakukkaroiden muodossa sitten palaa
munkkikaapujen suurissa taskuissa takaisin Jerusalemiin pyhän haudan
ylläpitoa varten.

Fourneaux-kadun varrella olevan luostarin veljeksille oli Elyséen
esittänyt eräs hänen ystävänsä, köyhä kuvanveistäjä nimeltä Dreux, joka
oli veistänyt luostarille ossunalaisen pyhän Margaretan pystykuvan,
jota katsomaan hän kutsui kaikki tuttavansa. Paikka tuntui Elyséestä
niin merkilliseltä, ihanalta ja hänen muinaisajan muistoille altista
mieltänsä valtaavalta, että hän myöhemminkin usein kävi katselemassa
luostarin runsaita muinaismuistoja suureksi iloksi ystävällensä
Dreuxille, joka otaksui hänen käyvän ihailemassa hänen veistämäänsä
p. Margaretaa.

Ilta oli jo kulunut liki puoliyötä, kun Elysée Méraut jätti taaksensa
latinalaisen korttelin meluavat kadut ja kaikki nuo leikkelekaupat ja
muut ruokatavarain myymälät, kahvilat naispalvelijoinensa,
liköörianniskelut Racinen ja »Boul Michin» (ylioppilasnimitys St.
Michelin bulevardille) varrella ja kaikki ylioppilaskasarmit, jotka
joululiikkeen vuoksi näyttivät elävän yhtä vilkkaina läpi yön. Aivan
äkkiä huomasi hän siirtyneensä tästä vilkkaasta liikkeestä suurille,
autioille puistokaduille, joilla tuo yksinäinen vaeltaja, kaasulyhtyjen
valon pienentämänä, näytti pikemmin matavan kuin kävelevän tietänsä
eteenpäin.

Matalien muurien rajoittamien luostarirakennusten välillä, joista
kellojen helinä kuului bulevardein alastomain puiden ylitse, jatkui se
heinältä ja oljilta haiskahtavia navetta-aitauksia kiertelevä tie, jota
myöten Elysée likaisessa lumisohjussa tarpoi eteenpäin katsellen
taivaan kaarella koleassa yössä kimmeltäviä tähtösiä, joiden joukossa
haaveksivainen eteläranskalainen oli näkevinänsä senkin, joka kerran
saattoi paimenet Betlehemiin. Taivaan tähtösiä tarkastaessansa
muistuivat hänen mieleensä lapsuusajan jouluaatot Reynha'assa, jolloin
hänen oli tapana käydä kuulemassa jumalanpalvelusta tuomiokirkossa,
mistä hän -- läpi teurastajakorttelin kummallisten ja kuutamossa
omituisen taruperäisiltä näyttävien rakennushahmojen -- palasi takaisin
vanhempiensa kotiin juhlallisesti katetun ruokapöydän, murateilla
koristettujen haarakynttiläin, tuoreiden, lämpimien joululeipien ja
paistin luo. Ja niin elävinä olivat nuo lapsuuden muistot hänen
mielikuvituksessansa että hän -- nähdessänsä lumpunkokoilijan lyhdyllä
vaaniskelevan kaikellaisia tähteitä katukäytävältä -- oli näkevinänsä
isänsä, joka lyhdyllä valaisi perheellensä tien joulumessusta kotiin
palattaessa.

»Oi, ett'en koskaan enää saa nähdä vanhaa, rakasta isääni!» ajatteli
hän.

Näin menneitä aikoja muistellen ja itseksensä rakkaita vainajia
miettien saapui Elysée heikosti valaistulle Fourneaux-kadulle keskellä
vielä epävalmista etukaupunkia pitkine tehdasrakennuksinensa, joiden
yli korkeat savutorvet kohosivat vanhojen aitausten ja lankkujen
välillä. Vinha tuuli tuntui olletikin kaupungin laiteilla olevilla
avoimilla kentillä, ja läheisestä teurastuslaitoksesta kuului
vaikeroivaa vinkumista, kumeita iskuja ja inhoittava läskin ja veren
haju. Siellä teurastettiin lukemattomia jouluporsaita aivan kuin
gallialaisten uhrijuhlain aattopäivinä entis-aikaan.

Melkein keskellä katua sijaitsevan luostarin portti seisoi avoinna ja
pihalla näkyi kahdet vaunut, joiden kallisarvoinen komeus hämmästytti
Elyséetä. Jumalanpalvelus oli jo alkanut, kuorolaulun ja urkujen
säveleet kuuluivat kirkosta, joka muuten näytti verrattain autiolta ja
pimeältä siinä heikossa valaistuksessa, jonka alttarilla palavat pienet
lamput levittivät ympärillensä taittuen tarumaisesti kirkon akkunain
maalattuihin ruutuihin. Kirkon laiva oli melkein ympyräinen ja
koristettu punaristisillä lipuilla, joita riippui ympäri seinämiä, ja
useilla maalatuilla, kömpelösti veistetyillä kuvilla; näiden keskessä
kohosi Dreuxin marmoriin hakattu ossunalainen p. Margareta, joka
säälimättä ruoski valkoisia olkapäitänsä. »Margareta», oli
munkkien tapa tyytyväisesti sanoa, »kuului aikoinansa meidän
luostarijärjestöömme, mutta hän oli -- suurimpia syntisiämme.» Katto
oli puusta, pienten ristikkoparrujen tuella kokoonpantu ja sitten
maalattu; yli korkeankuoron kaartui pylväiden kannattama taivaskatos;
kuorissa nähtiin seinässä kiinni olevat kuorituolit, ja keskellä näiden
muodostamaa ympyrää kuun säteen valaisema messukirja kateederinensa.
Kaiken tämän voi tuossa hämärässä valaistuksessa vain aavistaa. Kuoron
taakse piiloitettuja, leveitä rappusia laskeuduttiin maanalaiseen
kirkkoon, missä yleinen jumalanpalvelus pidettiin, ehkäpä vanhain
katakombein muistoksi. Tämän holvihuoneen perällä, mahtavain
romaanilaisten pylväiden kannattamassa, valkaistussa kaariaukossa oli
jäljennös Kristuksen haudasta Jerusalemissa mataline porttinensa ja
kapeine hautakammioinensa, jota joukko pieniä, kivikoristeisissa
jaloissansa vilkkuvia hautalamppuja valaisi; tässä valaistuksessa
nähtiin maalattu vahakuva luonnollisessa koossa, esittävä Kristusta,
jonka ruusunpunaiset veriset haavat näkyivät paljaiksi jätetyissä
jäsenissä. Toisessa päässä holvihuonetta nähtiin tuollainen lapsellinen
esitys Kristuksen syntymästä seimessänsä, kapaloituna lapsena, jota
eläimetkin töllistelivät ja jota ympäröivät kaunisväriset
paperikukkaiset ja köynnökset muodoltansa sellaisina kuin ne
uskonkiihkoisen aivoissa olivat syntyneet, vaikka kooltansa pienempinä
ja tekotavaltansa paremmin uusittuina. Niinkuin silloinkin ympäröi
nytkin seimeä lapsijoukko ja parvi hurskaita, liikutettuja ja
ihmetteleviä eukkoja, parvi noita poloisia, jotka todella rakastivat
Jesusta; näiden joukossa huomasi Elysée suuresti hämmästyen myöskin
pari ylhäisen näköistä herrasmiestä ja kaksi mustiinpuettua, kivisellä
permannolla polvistuvaa hienoa naista. Toinen naisista oli suojelevan
näköisenä kiertänyt kätensä pienen pojan ympäri ja näytti tässä
asennossa rukoilevan.

»Ne ovat kuningattaria!» sanoi hiljaa eräs ämmä Elyséelle ihmettelystä
tukahtuvalla äänellä.

Elysée säpsähti, lähestyi heitä ja tunsi Illyrian Kristianin hienon
sivukuvan ja ylhäisen ryhdin ja hänen vieressänsä seisovan ruskettuneet
ja ulkoutuvat, mutta vielä nuorekkaat Palermon kuninkaan kasvot.
Naisista ei hän nähnyt muuta kuin että toisella oli tumma, toisella
kullankiiltävä tukka ja että toinen seisoi siinä rakastavaisen äidin
asennossa. Voi, kuinka hyvin tunsi Mérautin tuo viisas munkki,
joka niin sanoaksemme oli toimeenpannut nuoren prinssin yhtymyksen
tulevan opettajansa kanssa. Nämä suistuneet kuninkaat, jotka olivat
tulleet tänne palvelemaan näkymätöntä Jumalaa, lapsi seimessä
kuninkaallisten ympäröimänä tässä vanhuuttaan luhistuvassa luostarissa,
maanpakolaisuuden surullinen tähti, joka johti tähän etukaupungin
Betlehemiin nämä ilman saattuetta ja lahjoja saapuneet viisaat, kaikki
tämä vaikutti häneen sydämellisesti. Olletikin vaikutti häneen tuo
pikku lapsi, joka seisoi siinä avuttomana ja pää kallellansa katsellen
seimen ympärillä kuvattuja eläimiä, kasvoillansa lapsen uteliaisuus,
jolle kärsimykset ja kieltäymykset sentään olivat antaneet hillitsevän
leimansa.

Katsellessansa tuota pientä, 6-vuotiasta päätä, jossa tulevaisuus vielä
kätkeytyi kuin perhonen kotelossansa, mietti Elysée kuinka paljon
tietoa ja hellää huolta tarvittiin ennen kuin tuollaisesta kotelosta
loistava perhonen lentoon lehahtaisi.




III.

Hovi St. Mandéssa.


Tilapäistä oleskelua _Hôtel de Pyramidesissa_ oli kestänyt ensin kolme,
sitten kuusi kuukautta lisäksi; matkakirstuja ei purettu, matkalaukkuja
tuskin avattiin ja kaikki oli sellaisessa epäjärjestyksessä kuin
epävarman kenttäelämän kestäessä. Joka päivä saapui suosiollisia
uutisia Illyriasta. Tasavalta, joka oli istutettu valmistamattomaan
maaperään ja jolta puuttui entisyyteen sitovia juuria ja sankareja, ei
tahtonut ottaa menestyäkseen. Kansa oli ikävystynyt ja kaipasi
kuningasperhettänsä. Varmoja ja erehtymättömiä johtopäätöksiä
saatettiin maanpakolaisten tietoon: »Olkaa valmiina ... huomenna on
aika ehkä jo tullut.»

Ja seuraus oli, että kun kuninkaan asunnossa oli lyötävä seinään joku
naula tai muutettava joku huonekalu, niin lisättiin aina muistutus:
»tuskinpa sitä enää kannattaa tehdä.» Maanpakoa kesti kuitenkin
edelleen eikä aikaakaan, ennenkuin kuningattarelle selvisi, että tämä
oleskelu muukalaisvilinässä ja mitä erilaisimpain muuttolintujen
parissa näytti maailman silmissä sopimattomalta kuninkaalliselle
arvokkaisuudelle. Ja sen vuoksi päätettiin muuttaa pois hotellista ja
asettua asumaan oman katon alle; entinen siirtolaismaanpako kävi näin
pysyväiseksi.

Sopiva asunto saatiin Saint-Mandéssa, Daumesnilin puistokadun varrella
ja Herbillonin kadun kulmassa eli niillä seutuvilla missä katu menee
(Vincennesin) metsää pitkin ja missä kahden puolen katua jo tähän
aikaan kohosi uljaita, puutarhain ympäröimiä, palatsimaisia
rakennuksia, jotka kauniine pyörämäisine rappukäytävinensä ja
englantilaiseen malliin järjestettyine, ulos kadullekin aistikkaiden
rautaristikkojen läpi näkyvine ruohopenkereinensä muistuttivat
Boulognen metsään vievää puistokatua. Ennen heitä oli sinne jo
asettunut Palermon kuningasperhe, jolta puuttui suurempia
yksityisvaroja ja joka sen vuoksi katsoi täytyvänsä väistää suuren
maailman ja n.k. _high-lifen_ varsinaisia pesäpaikkoja. Malinesin
herttuatar, Palermon kuningattaren sisar, oli niinikään muuttanut sinne
asuaksensa omaistensa läheisyydessä, ja Illyrian kuningatar, heidän
orpanansa, oli mielellänsä noudattanut ystävätärtensä kehoitusta valita
niinikään Saint-Mandé pysyväksi olinpaikaksensa maanpaon aikana.

Sitä paitse oli kuningattarella ollut muitakin syitä. Hän halusi pysyä
loitolla huvittelevasta Pariisista ja täten panna hiljaisen
vastalauseensa tämän ajan väärää suuntaa vastaan, se kun riemuitsi
tasavallan menestyksestä; sitä paitsi koetti hän karttaa sitä
uteliaiden tungettelevaisuutta, jonka esineiksi yleisesti tunnetut
henkilöt tavallisesti joutuvat, sillä se oli hänen mielestänsä
kuninkaallisen arvon loukkaamista. Alussa oli kuningas kovasti
vastustanut, että asetuttaisiin niin etäiseen kaupungin osaan, mutta
vihdoin hän siihen kuitenkin suostui keksittyänsä sen, että hän siinä
tapauksessa voi syyttää matkan pituutta, jos sattui viipymään kauvemman
aikaa ulkona kaupungilla. Muita syitä tärkeämpi oli vielä se, että
elintarpeet olivat siellä huokeammat, jonka vuoksi siellä verrattain
halvasta voi ylläpitää kyllin loistavaa hovielämää.

Kuninkaalliset järjestivät siellä itsellensä niin mukavasti kuin
suinkin mahdollista oli.

Tuo kolmikerroksinen, valkea rakennus kahden pienen torninsa ja
vähäisen puistonsa kanssa oli rakennettu niin, että julkipuolelta oli
näköala Vincennesin metsään päin. Sillä puolen rakennusta, joka oli
Herbillonin kadulle päin, levisi suuri hiekoitettu piha, jonka
rajoittivat rakennukset palvelusväkeä varten, kasvi- ja ulkohuoneet, ja
joka ulottui aina rappukäytävään asti; sen yläpuolella taas riippui
pari toisiinsa päin nojallaan olevan peitsen varaan viritetty
telttakatos. Tallissa seisoi kymmenen vaunu- ja ratsuhevosta,
sillä kuningatar ratsasti joka päivä; palvelusväki esiytyi
allonge-tekotukassa ja illyrialaisvärisissä puvuissa; ovenvartijana
seisova »sveitsiläinen» pitkän hilporinsa ja leveän kultavyönsä kanssa
oli pian yhtä tunnettu St. Mandéssa ja Vincennesissä kuin ukko
Daumesnil aikoinaan oli puujalkoinensa. Kaikki näytti uudelta ja
upealta. Ainoastaan vuosi oli kulunut siitä, kun Tomas Lewis kaikin
tavoin ruhtinaallisesti varusti sen näyttämön, missä kuvattavamme
historiallinen näytelmä tapahtui.

Niin, tosiaankin... Tom Lewis! Huolimatta kaikesta vastenmielisyydestä
ja epäilyksistä hänen suhteensa oli heidän kuitenkin täytynyt
turvautua hänen apuunsa. Tuo pieni ja paksu mies osoittausikin
ihmeellisen sitkeäksi, luontevaksi ja toimeliaaksi kaikessa, mitä hän
suorittaaksensa otti. Kukaan ei voinut keksiä parempia keinoja
kaikenlaatuisten esteiden poistamiseksi, kukaan ei ovelammin päässyt
määränsä päähän eikä tuntenut paremmin kuin hän, miten hankkijain,
käsityöläisten, palvelijain ja kamarineitien sydämet voitettiin. Alussa
sanoivat kuninkaalliset kyllä: »ennen teemme mitä tahansa, kuin
turvaudumme Tom Lewisiin!» Mutta mikään ei ottanut menestyäkseen ilman
häntä. Kauppiaat eivät toimittaneet täsmällisesti tavaroita,
käsityöläiset valhettelivat, palvelusväki niskoitteli ja kaikki pysyi
ennallansa, kunnes Tom Lewis kultasankaisissa silmälaseissansa saapui
»cabissänsä» ajaen. Silloin näyttivät seinäpaperit ja matotkin
virkoavan eloon: ikäänkuin itsestään kiinnittyivät ne kattolistaan,
seinille ja permannoille; oviverhot, akuttimet ja esiriput järjestyivät
niin rikkaasti ja aistikkaasti kuin toivoa voi. Samoin tulivat
lämpöjohdot paikoilleen, kasvihuoneeseen ilmestyi kukoistavia
kamelioita j.n.e. eikä uusien omistajain tarvinnut tehdä mitään muuta
kuin istua -- ja vastaanottaa kaikkialta virtaavaa laskujen tulvaa.

Vanha herttua ja hoviministeri Rosen se oli, joka Herbillonin kadun
varrella sijaitsevassa sivurakennuksessa vastaanotti virkahuoneessansa
kaikki laskut ja maksoi ne, muuten osasi hän menetellä niin taitavasti
kuninkaan vähäisen omaisuuden hoidossa, että rahat -- huolimatta tästä
ulkonaisesta loistosta ja kultauksesta, millä luhistunutta suuruutta
koetettiin peittää -- kuitenkin riittivät kuninkaan ja kuningattaren
yksityisiin menoihin. Ollen molemmat kruunattuja hallitsijoita ja
kuninkaiden lapsia, eivät he itse ymmärtäneet vähääkään tavarain
hinnoista. Kun kumpikin olivat tottuneet näkemään kuvansa jokaisella
kultarahalla ja lyöttämään rahaa mielensä mukaan, ei tämä ympäröivä
ylellisyys suinkaan tuntunut heistä mitenkään tavattomalta; päinvastoin
tunsivat he ainoastaan sen, mitä heiltä puuttui nykyisessä asemassa,
kun kruunut olivat pudonneet heidän päästänsä, jättäen kylmät jäljet
ohimoille.

Vaikka talo ulkonaisesti näyttikin vaatimattomalta, olivat sen suojat
nyt kuitenkin melkein yhtä loistavasti sisustetut kuin kuninkaallinen
linna Laibachissa, jota sisustus muistutti. Kuningattaren huoneessa oli
samallaiset, siniset brüggeläiset silkkiset seinäverhot kuin hänellä
ennen oli ollut, ja niinikään oli kuningas saanut samanlaiset kuin
hänen kamarissansa oli Laibachissa, rappusissa näkivät he jäljennöksinä
samat pystykuvat, jotka siellä koristivat kuninkaallista linnaa, ja
kasvihuoneessa oli heillä samanlainen pieni apinahuonekin muutamia
suosittuja elukoita varten varattuine köynnöskasvinensa. Mutta mitä
merkitsivät nämä vähäiset yksityisseikat, joiden järjestämisessä oli
koettu olla mahdollisimman hienotunteisia ja hyvänsuopaisia, mitä
merkitsivätkään nämä vähäpätöisyydet ihmisille, jotka ennen olivat
omistaneet neljä historiallista linnaa ja näiden lisäksi komeita
kesäpalatseja, jotka kohosivat taivaan ja vetten välillä »Adrian meren
puutarhoiksi» kutsutuilla, viheröitsevillä saarilla! St. Mandéssa sai
Adrian merenä olla pieni metsälampi, joka sijaitsi juuri kuningattaren
akkunain alla ja jota hän usein katseli suruissansa kuin Andromakhe
maanpaossansa katseli väärää Simois-jokea. [Andromakhe oli maanpaossa
Pyrhon hovissa, jonka läheisyydessä virtasi Troijan, Andromakhen
kotikaupungin, luona olevan Simoisjoen mukaan kutsuttu joki. Suoment.]
Kuitenkin sattui, että Kristian, joka käytännöllisissäkin asioissa oli
puolisoansa hieman perehtyneempi, kerran ihmetteli, kuinka heidän
kannatti asua näin loistoisasti, vaikka heidän omaisuutensa ei
vastannut sitä.

»Tuo Rosen on mahdoton käsittää», sanoi hän. »En ymmärrä, kuinka hän
menettelee, että vähäinen omaisuutemme riittää kaikkeen tähän!»

Sitten lisäsi hän nauraen:

»Mutta siitä voinemme kuitenkin olla varmat, ett'ei hän omistansa lisää
talouskassaamme!»

Itse teossa oli Rosen ollut Illyrian hovissa todellinen Harpagon.
Pariisiinkin asti oli tämä pilkkanimi herttuaa seurannut ja tämä hänen
personaansa liittyvä saiturin maine näyttäysikin todeksi, kun hänen
poikansa välittäjäin kautta solmi avioliiton pikku nti Sauvadonin
kanssa, jonka sievä ulkomuoto ei suinkaan vielä oikeuttanut herttuaa
tuollaiseen alhaisempaan liittoon. Rosen oli rikas. Tuo vanha sotaurho,
jonka linnunnaamassa kuvastui saaliin- ja ryöstönhimo, ei ollut käynyt
sotiansa turkkilaisia ja montenegrolaisia vastaan pelkästään kunnian
vuoksi. Jokaiselta sotaretkeltänsä palasi hän kuormavankkurit täynnä
tavaraa ja se komea palatsi, joka hänellä Pyhän Ludvigin saarella
Pariisissa oli St. Lambertin hotellin vieressä, sisälsi paljo
kalleuksia. Itämaisia seinäverhoja, keskiaikaisia huonekaluja, raskaita
kulta-triptykoneja, kuvanveistoksia, pyhiä lippaita, kullalla ja
hopealla ommeltuja kankaita, jotka kaikki olivat luostareista tahi
turkkilaisista haaremeista ryöstettyjä saaliita, nähtiin hänen suurissa
salongeissaan kosolta. Vieraita ei hänen luonansa kuitenkaan ollut
enemmältä ollut kuin yhden ainoan kerran, nim. Herbertin häissä, jotka
ukko Sauvadon muuten kustansi. Sen jälkeen olivat Rosenin salongit
pysyneet täydellisesti suljettuina ja nuo aarteet säilytettiin siellä
alaslaskettujen akuttimien ja suljettujen akkunaluukkujen takana niin
hyvin, ettei kukaan, ei edes aurinkokaan saanut pilkistää sisälle.
Miesparka eli näet täydellistä erakkoelämää: asui ainoastaan yhdessä
kerroksessa, piti vain kahta palvelijaa ja aterioitsi niin
vaatimattomasti kuin mikäkin saita maalainen, jonka vuoksi
maakerroksessa olevat uunit paistinvartainensa saivat olla kylmillänsä,
koskemattomina ja suljettuina niinkuin toiset loistokerroksetkin.

Kun kuninkaallinen pariskunta saapui Pariisiin ja Rosenin perheen
jäsenet astuivat pienen hovin palvelukseen, muuttui vanhan herttuan
elämänjärjestys. Ensistäänkin muutti poika nuoren puolisonsa kanssa
taloon asumaan, sillä heidän entinen asuntonsa Monceauxin puistossa,
joka kullattuine rautaristikkoinensa muistutti pientä, uus'aikasta
lintuhäkkiä, oli liian kaukana St. Mandéhen siirtyneestä hovista. Joka
aamu klo 9 oli ruhtinatar Clotilden tapa ilmasta huolimatta saapua
kuningattaren luo, jonka jälkeen hän isänsä kanssa nousi vaunuihin
lähteäkseen ajelemaan tuossa joesta nousevassa aamuisessa usvassa, joka
kesällä ja talvella leijui saaren yllä aina klo 12:een päivällä
peittäen ihanan luonnonnäyn kuin mikäkin harso. Tähän aikaan nukkui
näet ruhtinas Herbert tavallisesti vielä sikeää unta, leväten ankarasta
yöpalveluksestansa kuninkaan luona, joka huvitteli parhaimpansa mukaan
ottaaksensa takaisin mitä hän oli menettänyt eläessänsä kymmenen vuotta
kotilieden ääressä kaukaisessa maassansa. Öiseen Pariisiin oli hän
erityisesti mieltynyt. Vaikka hän usein lähtikin klubilta niin myöhään,
että kaikki teaatterit ja kahvilat jo olivat suljetut, täytyi hänen
vielä saada käyskennellä loppumattoman pitkien kaasulyhtyrivien
hohtavassa valossa pitkin autioita bulevardeja huolimatta siitä,
olivatko nämä kuivat tai sateen lioittelemat.

St. Mandéhen tultuansa oli Coletten tapana mennä suoraan kuningattaren
luo, herttua taas meni pieneen sivurakennukseen, missä hänellä oli
vastaanottokansliansa talousasioita varten. Tätä siipirakennusta
kutsuttiin intendenttirakennukseksi, koska vanha herttua siellä joka
päivä hoiti tehtäviänsä. Oli liikuttavaa nähdä tuo kookas vanhus
nahkatuolillansa paperikasojen ja kartonkien keskessä, maksaen
tavallisia puotilaskuja ja puuhaten muissa yhtä arkipäiväisissä
askareissa, joiden selvittämistä varten hänellä ennen Laibachissa oli
ollut joukottain kultanauhoilla koristeltuja virkamiehiä.

Niin saita hän nytkin toisen puolesta maksaessansa oli, että hänen
kasvonsa vetäysivät kokoon kuin nauhalla kiristettynä, joka kerran kun
hänen tuli rahalla maksaa jotakin. Koko hänen suora ja jäykkä ruumiinsa
ja koneellinen kädenliikkeensä näytti panevan vastaan aina kun seinään
muurattu kassa oli avattava.

Aina osasi hän järjestää niin, että hänellä kuningasperheen niukoista
varoista huolimatta oli varalla rahat niitä suuria menoja varten, joita
hovin talous vaati ja joihin kuningattaren hyväntekeväisyys sekä
kuninkaan anteliaisuus ja tilitettävä huvitteluhalu antoi aihetta.
Kuningas Kristian, joka oli päättänyt iloisesti viettää aikansa
maanpaossa, piti näet sanansa tässä suhteessa. Ahkerasti otti hän osaa
kaikkiin juhliin Pariisissa samoin kuin suurten klubien elämään;
salongeissa oli hän odotettu vieras ja niin usein näkyi hän teatterein
ensimäisten aitioiden vilkkaassa hälinässä ja kilpa-ajojen kiihtyneessä
melussa, että hänen veitikkamainen ja hieno sivukuvansa aina tavattiin
»koko Pariisin» tunnettujen medaljonkipiirustusten joukossa, toisella
puolen joku kuuluisa, rohkeasti sirostautunut näyttelijätär, toisella
eräs epäsuosioon joutunut veltostunut perintöprinssi, joka
odotellessansa hallitusvuoroansa kulutti aikansa vetelehtimällä
bulevardikahviloissa.

Kristian eli nuoren kumipään toimetonta ja kuitenkin muka täyteläistä
elämää. Jälkeen päivällisen pelattiin pallopeliä ja istuttiin
_skating-pöydän_ ympärillä, sitten tehtiin ajoretki Boulognen metsään
ja kun ilta tuli, pistäytyi hän johonkin vierashuoneeseen, joka oli
»chic» ja jonka ylellisyyttä ja suurta puhevapautta hän rakasti.
Myöhemmin mentiin pikku teaattereihin, juteltiin tanssijattarien
lämpiössä ja eri seurapiireissä, kunnes jouduttiin pelipöydän
ääreen, missä hän käsitteli kortteja tavalla, joka ilmaisi hänen
mustalaistaipumustansa uhkarohkeaan peliin ja sen aiheuttamiin
yllätyksiin. Kuningattaren kanssa ei häntä nähty paljo koskaan
liikkeellä muulloin kuin sunnuntaisin, jolloin hän saattoi puolisonsa
St. Mandén kirkkoon. Eivätkä he muutenkaan juuri tavanneet toisiansa
muulloin kuin aterioilla. Kuningas näet hieman pelkäsi puolisonsa
totista, järkevää ja aina velvollisuuksia tarkkaavaa luonnetta, sillä
tämän halveksiva kylmyys vaivasi häntä kuin aina valvova omatunto. Se
näytti alinomaa muistuttavan häntä kuninkaallisista tehtävistä ja
niistä korkeammista velvoituksista, jotka hän tahtoi unhottaa. Ollen
liian heikko nousemaan avonaisesti tätä mykkää ylivaltaa vastaan piti
hän viisaampana paeta, valhetella ja piiloutua.

Kuningatar Frédérique taas tunsi paremmin tuon häilyvän ja heikon,
kiihkeän ja sentään velton slavilaisen mielenlaadun; niin usein oli
hänen täytynyt antaa anteeksi tuon lapsimaisen miehen erehdykset, joka
oli säilyttänyt lapsen koko miellyttäväisyyden, heleän naurun ja julmat
oikut; niin usein oli hän nähnyt hänet polvillaan edessänsä jonkun
erehdyksen jälkeen, jonka kautta hän oli pannut alttiiksi onnensa ja
arvonsa, ettei hän enää toivonutkaan mitään muutosta miehessä ja
puolisossa, vaikka hän vielä säilytti hiukan kunnioitusta _kuningas_
Kristiania kohtaan. Tätä erimielisyyttä oli kestänyt jo kymmenen
vuotta, vaikka avioliitto näennäisesti olikin ollut sangen
sopusointuinen. Yhteiskunnan kukkuloilla, suurissa palatseissa,
lukuisain palvelijain ympäröimille, etäisyyteen tuomitsevain ja
tunteita hillitseväin hovitapojen orjistamille ihmisille käy tällaisten
valheiden peittäminen mahdolliseksi. Mutta täällä maanpaossa tuli
totuus ilmi.

Frédérique oli ensin toivonut, että tämä kova koetus kypsyttäisi
kuninkaan mielen, herättäisi hänessä sellaisen kauniin kapinan, joka
kykenee luomaan sankareja ja voittajia. Päin vastoin näki hän omilla
silmillänsä, kuinka hänen puolisossansa vain kasvoi tuo huvinhalu ja
villitys, jota Pariisissa oleskelu pirullisine huumauksinensa,
tuntemattomana eläminen, kaikellaiset houkutukset ja nautinnot yhä
kiihoittivat. Jos hän olisi tahtonut seurata puolisoansa näille
hulluille retkille, olla mukana suurkaupungin pyörteessä, saattaa
kauneutensa, hevosensa ja pukunsa huomatuiksi, ja jos hän olisi
alentunut kaikilla naisen veikeyden keksimillä tavoilla imartelemaan
puolisonsa turhamaisia taipumuksia, niin olisi keskinäinen sopusointu
ehkä ollut voitettavissa.

Mutta hän pysyi täällä enemmän kuningattarena kuin koskaan ennen, eikä
voinut luopua ylväistä pyrkimyksistänsä ja kunnianhimoisista
toiveistansa. Se seikka, että hän nyt oli kaukana näiden vaikeiden
kärsimysten sotanäyttämöltä, vain lisäsi hänen intoansa: kirjeen
toisensa perästä lähetti hän milloin yhteen, milloin toiseen Euroopan
hoviin tehden vastalauseita, vehkeillen ja valittaen sitä kovaa ja
armotonta kohtaloa, jonka alaiseksi hän ja hänen puolisonsa olivat
joutuneet. Hovineuvos Boscovitsh kirjoitti hänen sanelunsa mukaan, ja
kun kuningas ilmestyi heidän luoksensa klo 12 päivällä, jätti hän nämä
hänen allekirjoitettavaksensa.

Kuningas allekirjoitti tietysti kaikki, mitä toinen vain tahtoi, vaikka
ivallinen hymy silloin aina kierteli hänen huulillansa. Se epäilys,
joka oli ominainen hänen kylmäverisesti ivailevalle seurapiirillensä,
oli vallannut hänetkin, ja ne kauniit luulottelut, joita hänellä alussa
vielä oli ollut, olivat pian haihtuneet vastakkaisten mielipiteiden
tieltä, niinkuin tuollaisille äärimmäisyyksiin taipuville luonteille
tavallisesti käy. Nyt oli hän vallan vakuutettu siitä, että maanpako
oli ainainen.

Sen vuoksi voimme helposti kuvitella, kuinka ikävystyneenä ja väsyneenä
hän kuunteli puolisonsa esityksiä, kun tämä turhaan koetti saada
häneltä silmäyksen ja voittaa hänen huomionsa. Kuningas istui siinä
välinpitämättömänä ja hajamielisenä hyräillen jotakin äsken kuulemaansa
tuhmaa operettisäveltä tai hautoen mielessänsä kuvia edellisen yön
huvituksista. Ja kun hän vihdoin pääsi ulos vapauteensa, puhkaili hän
helpoituksesta ja antautui jälleen uudistuvalla innolla iloisen nuoren
miehen elämän hyörinään jättäen puolisonsa aina surullisemmaksi ja
yksinäisemmäksi jokaisen tällaisen keskustelun jälkeen.

Paitse kirjoitettavia ja lähetettäviä lyhyitä, vilkkaasti
kaunopuheisia kirjeitä ja kirjelmiä, jotka veivät kuningattarelta koko
aamupäivän, kulutti hän aikansa lukemalla kirjastossansa löytyviä
uskonnollisfilosofisia ja historiallisia teoksia, kirje- ja
muistelmakokoelmia, seurasi poikansa leikkejä puutarhassa ja ratsasteli
Vincennesin metsässä. Harvoin ratsasti hän sinne päin, missä
suurkaupungin kurjat laiteet alkavat, eikä koskaan niin lähellekään,
että hälinä sieltä olisi voinut häntä häiritä. Pariisi vaikutti häneen
kauhistavasti ja vastenmielisesti, ja ainoastaan kerran kuukaudessa
ajoi hän komeiden livreepukuisten palvelijainsa vartioimana
tervehtimään muita maanpaossa eläviä ruhtinasperheitä. Ikävystyneenä
hän näille retkillensä läksi ja alakuloisena hän niiltä palasi.
Kaikkialla tapasi hän vain nöyrää alistuvaisuutta. Kukaan ei näyttänyt
toivovan mitään: kaikki olivat he tottuneet pitämään maanpakoa
välttämättömänä ja väistämättömänä pahana, jonka toiset kantoivat
jalolla alistuvaisuudella, toiset taas lohduttausivat kaikellaisilla
hullutuksilla ja lapsellisuuksilla tai vieläkin pahemmalla.

Arvokkain ja ylhäisin noista suistuneista majesteeteista oli Westfalin
kuningas, sokea, poloinen vanhus, joka tyttärensä, vaaleaverisen
Antigonen kanssa eli maanpaossa ja vaikutti sangen liikuttavasti, mutta
muuten ylläpiti asemansa mukaisen ulkonaisen loiston. Nyttemmin kokoili
hän ainoastaan nuuskarasioita ja muita merkillisyyksiä; nämä hän
järjesti lasin alle salonkeihinsa ikäänkuin ivaksi poloiselle
omistajalle itsellensä, joka ei kuitenkaan voinut näistä silmillänsä
nauttia. Palermon kuningas näytti tuhmistuvan melkein yhtä
välinpitämättömäksi, lienee tähän lamautumiseen sitten ollut syynä
perhesurut, huolet, rahanpuute, onneton avioliitto tahi ainoan lapsen
kuolema. Kuningas oli melkein aina ulkona kaupungilla, sillä välin kuin
hänen puolisonsa istui kotona maanpakolaisuuden ja »leskeyden»
yksinäisyydessä.

Galitsian kuningatar taas oli turhamielinen, loiston- ja huvinhaluinen
nainen, joka menetettyään kruununsa murehtimatta jatkoi edelleen
itämaisen hallitsijattaren riihotonta elämäntapaa, jota vastoin Palman
herttua silloin tällöin turvautui kivääriinsä, koettaen päästä
isänmaansa rajojen sisälle, mutta joka kerran lykkäsi se ankarana hänet
takaisin surkuteltavan toimettomaan elämään. Viimemainittu oli
oikeastaan enemmän roisto kuin vallantavoittelija, sillä hänen
sotayrityksensä tarkoittivat ainoastaan rahan hankkimista
rakastajattarien ylläpitoa varten; hänen poloinen herttuattarensa sai
täten kokea onnettoman aviopuolison tunteita, jotka lienevät olleet
yhtä kiusallisia kuin on jonkun pyrenealaisen ryövärin vaimon
sieluntila silloin, kun mies on partioretkillänsä ja vaimo valmistuu
yön tullen vastaanottamaan hänet haavoitettuna tahi kuolleena. Kaikki
nämä karkoitetut hallitsijat käyttivät enää vain yhtä ainoaa
mielilausetta, joka ei juuri soveltunut yhteen heidän ruhtinaallisten
sukujensa entisten, komeiden sukutunnustuksiensa kanssa: »miksi tehdä
mitään? ... mitä varten?»

Kuningatar Frédériquen intoisiin ja kiihoittaviin mielenpurkauksiin
vastasivat kohteliaimmat miehet hymyllä; naiset taas puhuivat
teatterista, uskonnosta, veikeilystä ja muodeista. Vähitellen voitti
tuo periaatteiden hiljainen masentuminen ja henkisten voimain
väsähtyminen myöskin ylvään dalmatialaisen naisen mielen. Eläessänsä
kuninkaan kanssa, joka ei välittänyt enää koko kuninkuudesta, ja kovin
hidaskasvuisen ja heikon pikku Zaran kanssa, alkoi hänenkin joustava
mielensä lannistua. Vanhasta Rosenista oli vähän seuraa, sillä hän
istui päiväkaudet kansliassansa. Ruhtinatar Colette taas oli keveä
lintunen, joka alinomaa siisti höyheniänsä; Boscovitsh tuntui hänestä
lapsimaiselta ja markisitar vanhalta hupsulta. Tosin oli talossa vielä
isä Alphée, mutta tuo kömpelö ja kuiva munkki ei ymmärtänyt
viittauksia, ei kuningattaren salaisia kärsimyksiä eikä hänen
povessansa asuvia pelkoja ja epäilyksiä. Näihin vaikutti ehkä myöskin
alkavan talven kolkkous. St. Mandén metsä, joka kesäkauden oli
kukoistanut vihreänä ja kukkeana ja hiljaisuudellansa tarjonnut hänelle
maalaislepoa ja virkistystä viikon kuluessa, iloista, kirjavaa
kansanelämää sunnuntaisin, seisoi nyt talven saapuessa autiona ja
surullisen synkkänä taivaan pilveillessä ja usvien alinomaa
metsälammesta uhotessa. Korppilaumat lentelivät mustien pensaiden yllä,
harakat valmistelivat pesiänsä korkeiden puiden koukkuisille oksille ja
alastomissa latvoissa häilyi omituisia naavamuodostuksia.

Tämä oli jo toinen talvi, jonka kuningatar vietti Pariisissa. Miksi
tuntui tämä niin paljoa ikävämmältä ja surullisemmalta kuin edellinen?
Hotellielämän meluahan ei voinut kaivata eikä myöskään mahtavan
suurkaupungin hälinää. Ei, vaan samassa määrässä kuin kuningatar
hänessä kuoleutui, paljastui hänessä nainen kaikkine heikkouksinensa,
hyljätyn puolison tunteinensa ja kaipauksinensa päästä takaisin
syntymämaahansa, josta hän oli karkoitettu.

Suuren salongin viereisessä lasigalleriassa oli hän antanut valmistaa
itsellensä pienen, vilpoisen talvipuutarhan, mihin hän voi vetäytyä,
kun tahtoi olla kaukana kaikesta kotihälinästä. Täällä vaaleilla
seinäpapereilla verhotussa huoneessa, jonka kaikissa nurkissa nähtiin
viheriöitseviä kasveja, voi hän istua päiväkauden katsellen ulos
puutarhaan, jonka musta, syyssateiden uurtama maa ja lukuisat puut,
alastomat ja ohuet oksat muodostivat harmajassa ilmassa epätasaisia,
ääriviivaisia kuvioita näköpiiriin ikäänkuin vaskipiirros laatallensa;
siellä täällä näkyi tummaa taustaa vastaan viheriöitseviä puksipuita ja
rautatammia, jotka lumenkin alla säilyttivät värinsä puhkaisten
valkovaipan terävillä oksillansa. Suihkukaivon kolmeen säiliöön
virtaava vesi välkkyi kylmän hopean väriseltä; Daumesnilin puistotietä
vastaan olevan korkean rauta-aidan tuolla puolen kulki raitiovaunuja
häiriten vihellyksellänsä silloin tällöin metsäisen seudun hiljaisuutta
ja yksinäisyyttä ja heittäen taaksensa pitkän, raskaan savujuovan, joka
kellertävän kuulakassa ilmassa häipyi niin vitkaan, että kuningatar voi
seurata sitä kauvan aikaa ja nähdä sen vähitellen hälvenevän yhtä
verkalleen kuin kului hänen oma elämänsä.

Oli sateinen talvinen aamu. Elysée Mérautin piti antaman ensimäinen
opetustuntinsa kuninkaalliselle prinssille tässä kuningattaren
haaveiden surullisessa pyhätössä, joka sinä päivänä muuttui oppihuoneen
näköiseksi: työpöydällä lepäsi kirjoja ja vihkoja, kamari oli valaistu
atelierin tai luokkahuoneen tapaan, vartalon mukaiseen mustaan pukuun
puettuna istui äiti pienen kiilloitetun ompelupöydän ääressä katsellen
tätä opettajan ja oppilaan ensimäistä yhtymystä, jonka alkaessa
molemmat näyttivät yhtä kainoilta ja liikutetuilta. Pieni prinssi
muisti hämärästi opettajansa suuren ja salamoivan pään, josta häntä oli
huomautettu jouluaattona kappelin salaperäisessä hämärässä; hänen
mielikuvituksessansa, jota rva de Silvis oli kehittänyt kertomillansa
saduilla, esiytyi Elysée jonakin sellaisena omituisena ilmiönä kuin
jättiläinen Robistor tai taikuri Merliu. Yhtä kummallisesti vaikutti
pikku prinssi myöskin Elyséehen: tuossa sairalloisessa lapsessa, joka
todellakin näytti paljo vanhemmalta kuin hän itse teossa oli, -- sillä
hänen otsajuovansa olivat niin syvät kuin olisi hänen harteillansa
levännyt ne kuusi vuosisataa, joiden alusta hän sukupuunsa johti --
näki Elysée valta- ja kansakuntain valitun herran ja hallitsijan.
Vapisevin äänin ja vakavana puhutteli hän prinssiä näin:

»Armollinen prinssi», sanoi hän, »teistä on kerran tuleva kuningas...
Sen vuoksi täytyy teidän oppia tietämään, mitä merkitsee olla
kuningas... Kuunnelkaa siis tarkkaan sanojani ja katsokaa samalla
minuun päin, niin saatte kunnioittavasta katseestani selvityksen
sanoilleni, ell'eivät ne aina sattuisi olemaan kyllin selviä...»

Koettaen laskeutua lapsen käsityskannan tasalle selitti opettaja nyt
hänelle sanoin ja vertauskuvin jumalallisen oikeuden dogmia,
hallitsijain korkeaa kutsumusta maan päällä, he kun olivat välittäjiä
Jumalan ja kansojen välillä, sitä edesvastausta, joka -- raskaampana
kuin muilla ihmisillä -- lepäsi jo varhaisesta lapsuudesta asti heidän
hartioillansa... Pikku prinssi ei luultavasti ymmärtänyt täydellisesti,
mitä hänelle sanottiin, mutta ehkäpä tunsi hän hiukan sitä samaa
virkistävää lämpöä, millä huolekas puutarhuri, harvinaista kasvia
hoitaessansa, suojelee sen hentoa taimea ja hienoja juuria.
Kuningattaresta taas, joka istui kumartuneena koruompeluksensa ylitse,
tuntui se mieluisalta yllätykseltä, kun hän -- vuosia turhaan
varrottuansa -- kuuli mielipiteitä ja ajatuksia, joita hän oli kätkenyt
sielunsa syvimpään soppeen.

Kuinka kauvan olikaan hän uneksinut yksinänsä! Nyt sai hän mielestänsä
selvityksen niin paljolle sellaiselle, minkä hän ennen oli tuntenut
voimatta sitä itsellensä selittää. Hänen hämärämmät käsitteensä
kuningasvallasta selvenivät ja saivat niin kauniin ja yksinkertaisen
selityksen, että lapsikin melkein voi sen ymmärtää niinkuin opettajan
tarkoitus olikin. Katsahtaessansa ylös ja tarkastaessaan noita karkeita
piirteitä, jotka usko ja kaunopuheisuus teki niin eloisiksi, ei hän
voinut olla vertaamatta häntä Kristianin kauniisiin, vaan
välinpitämättömiin kasvoihin epäilevine ivahymyinensä.

Eikä hän voinut olla Mérautin sanoihin vertaamatta tuota ijankaikkista
kysymystä: »mitä turhaa varten?» jonka hän oli kuullut kuninkaiden
suusta, ruhtinattarien joutavia lörpötellessä. Nyt oli rahvaan
keskuudesta kohonnut mies, kutojan poika, jonka elämäntarinan hän
tunsi, koonnut katoavat kuninkaalliset muinaistarut: hän oli pelastanut
tabernakelin pyhine esineinensä ja säilyttänyt pyhän tulen, joka
leimusi hänen katseessansa ja vaikutti hänen innokkaissa sanoissansa.
Oi, jospa Kristian olisi ollut tuollainen mies! Silloin he joko
istuisivat vielä valtaistuimillansa taikka lepäisivät haudattuina
niiden raunioiden alla! Ja kuinka omituista! Hänestä tuntui kuin olisi
hän ennenkin kuullut tuon äänen ja nähnyt nuo kasvot! Mutta missä?
Mistä muiston hämärästä kätköstä esiytyvätkään nuo sielukkaat piirteet
ja nuo äänenpainot, jotka vaikuttavat hänen olemuksensa syvyyteen ja
sydämensä salaiseen onkeloon?...

Sitten siirtyi opettaja kuulustelemaan oppilastansa ... ei juuri siitä,
mitä tämä taisi (sillä se ei kauvaksi aikaa olisi riittänyt), mutta
opettaaksensa hänelle lisää kysymystenkin muodossa. »Kyllä, herra!...
Ei, herra» olivat melkein ainoat vastaukset, jotka pikku prinssi voi
antaa ja joiden ääntämiseen hän pani kaiken voimansa. Tämän teki hän
niin kainon rakastettavasti kuin hamasta varhaisemmasta lapsuudesta
aina naisten kasvattamat pojat usein tekevät. Kuitenkin koetti hän, tuo
poloinen lapsukainen, etsiä kaikesta niistä keijukaisia ja kääpiöitä
käsittelevistä saduista, joilla rva de Silvis oli täyttänyt hänen
satunäyttämön tapaan työskentelevän mielikuvituksensa, etsiä muutamia
piirteitä yleisestä historiastakin. Paikallansa istuen avusteli äiti
häntä rohkaisevin, varmistavin ja kehoittavin sanoin. Sielunsa siivillä
nosti hän lapsensa kuin pääskynen pesänsä lopullisesti jättäessänsä
tekee ottaen mukaansa nuorimman poikasensa, jonka siivet eivät vielä
ole lentokykyiset. Kun poikanen näytti epävarmalta, laskeutui äidin
kirkas katse kuin laine oljenkorren ylimennessä laskeutuu; jos hän taas
vastasi oikein, nosti hän voitonriemuisella hymyllä silmänsä opettajaa
kohti. Kuukausiin ei hän ollut tuntenut tällaista hyvinvointia ja iloa.
Pikku Zaran vahankarvainen iho ja sairalloisen raukeat lapsenkasvot
näyttivät nyt purppuroivan terveyttä. Tuntui siltä kuin maisemakin
olisi puhujan taikasanan voimasta menettänyt yksitoikkoisuutensa ja
näyttänyt ainoastaan suuremmoisuutensa ja mahtavuutensa. Sillä välin
kun kuningatar kyynärpäänsä varassa kuunteli opetusta ikäänkuin
kumartuneena sitä koittavaa tulevaisuutta kohti, jolloin poika
voitollisena palaisi esi-isiensä valtaistuimelle Laibachissa, tunsi
Elysée ihailun väreitä katsellessansa hänen kasvojensa kirkastettua
ihanuutta aavistamatta olevansa itse tuon ilmeen herättäjä. Tuolla
kauniilla, agatinvärisellä otsalla näki hän kuninkaalliseksi
diadeemiksi kiertyväin sankkojen kiharain risteilevät heijastukset.

Opetustuntia kesti vielä kellon lyödessä 12. Siinä suurehkossa
salongissa, jossa pieni hoviseura joka aamu yhdessä söi aamiaista,
alettiin jo kuiskaillen ihmetellä kuninkaan ja kuningattaren
poissa-oloa. Hyvä ruokahalu ja ikävä odotus vaikuttivat, että näihin
kuiskauksiin sekoittui hieman pahan tuulenkin tunteita. Boscovitsh,
joka oli kuljeksinut pari tuntia valleilla katsellaksensa olisiko joku
merkillisempi kasvi vielä säästynyt kylmältä vuodenajalta, seisoi nyt
vilusta ja nälästä kalpeana valkoisen, muodoltansa alttarimaisen
marmoriuunin edessä, jota toisinaan alttarina myöskin käytettiin, kun
isä Alphée sunnuntaisin sen edessä luki kotimessuja.

Jäykkänä, suorana ja majesteetillisena istui markiisitar de Silvis
sohvan nurkassa, vihreä samettipuku yllänsä, puuhka laihan kaulansa
ympäri kierrettynä, ja nyökkäili surullisesti päällänsä
kuiskaillessansa ruhtinatar Coletten kanssa. Rouva parka oli vallan
epätoivoissaan, että hänen oppilaansa oli uskottu tuollaiselle ...
todellakin »mokomalle», jonka hän samana aamuna oli nähnyt harppaavan
pihan poikki.

»Te olisitte epäilemättä säikähtänyt häntä, ystävättäreni!... Tukka
näin pitkä... Ja ulkonäkö kuin mielipuolen... Mokomaa eivät muut
löytäisikään kuin isä Alphée!...»

»Häntä sanotaan kovin oppineeksi», arveli ruhtinatar hajamielisenä.

Tästä toinen vain kiihtyi:

»Kovin oppineeksi!... kovin oppineeksi!... Tarvitseeko kuninkaan pojan
rasittaa päätänsä kreikalla ja latinalla ollaksensa joku kuollut
sanakirja!... Ei, ei, tiedättekös, pikku ruhtinatar, tuollaisten
kasvatus vaatii erityisiä tietoja, jotka hän olisi saanut minulta. Minä
olin toimeeni valmistaunut. Olen tutkinut tarkkaan apotti Diguetin
teoksen 'Prinssien kasvatuksesta' ja tunnen täsmällensä hänen
sääntönsä, joiden avulla prinssien on opittava tuntemaan ihmisiä ja
pääsemään imartelijoista. Edellistä varten on hänellä kuusi,
jälkimäistä varten seitsemän sääntöä. Näin ne järjestyksessänsä
kuuluvat:...»

Ja sitten alkoi markiisitar lukea niitä nuorelle ruhtinattarelle, joka
istui pyöreällä ja pehmeällä istuimella n.k. »puhvilla»
vaaleansinisessä hameessansa, jonka laahus ulottui kauas lattialle.
Markiisittaren puheesta ei hän välittänyt, vaan tähysteli kuninkaan
suojiin vievää ovea ärtyisänä ja huomattavasti tyytymättömänä niinkuin
kaunottaret ovat, ell'ei tule se henkilö, jonka vuoksi he ovat
erityisesti pukeutuneet.

Päälletysten napitetussa pitkässä takissansa käveli vanha herttua Rosen
edestakaisin huoneessa jäykkänä kuin automaatti ja säännöllisin askelin
kuin heilarin käynti. Silloin tällöin seisahtui hän jonkun akkunan
eteen ja katseli ulos pihalle tai puutarhaan otsa rypyissä kuin
laivanupseerin, jonka on vastattava aluksesta.

Ja laiva näyttikin olevan hänelle kunniaksi: tiilestä muuratut,
punaiset piharakennukset ja intendenttipaviljonki seisoivat siinä
sievinä ja välkkyvinä sateesta, joka tulvasi taivaalta hienosti
hiekoitetulle, kovalle pihamaalle ja uusille, puhtaiksi lakaistuille
rappusille. Juuri tämä kaikkialla vallitseva järjestys ja
sopusuhtaisuus se epäilemättä levitti -- pilveilevästä taivaasta
huolimatta -- ympärillensä miellyttävän valaistuksen, joka heittyi
myöskin lämpimään, matoilla varustettuun suureen salonkiin, missä
kaikki näytti iloiselta ja hauskalta, alkaen valkoisista, kullatuista
huonekaluista Ludvig XVI:n tyyliin aina vanhoilla koristeilla
kaunisteltuihin seinäpanelauksiin, suuriin, upeihin peileihin ja
pieneen kullattuun heilarikelloon saakka, joka aistikkailla
silkkinauhoilla oli kiinnitetty erääseen peiliin.

Eräässä suuren salongin nurkassa oli muuan kaluston tyylinen hylly,
jolla kapinallisten hävityksen tieltä pelastettu kuninkaallinen kruunu
lepäsi lasilippaassansa. Kuningatar oli määrännyt, että sen piti olla
jossakin nähtävänä »muistutukseksi kaikille», kuten hänen sanansa
kuuluivat. Ja vaikka Kristian laskikin sen johdosta leikkiä arvellen,
että diadeemi vaikutti kuin rococo ja antoi salille museomaisen leiman,
niin täytyi kuitenkin myöntää, että tuo komea, keskiaikainen koristus
läpimurrettuun kultakehykseen juotettuine jalokivinensä muistutti
muinaisajan aatelista ja ritarillisuudesta keskellä edellisen sataluvun
veikeilevää ja nykyajan monivivahteista kaunoaistia.

Pihalta kuului vaunujen jyrinää ja tulija tunnettiin heti kuninkaan
ajutantiksi. Siis vihdoinkin joku edes!

»Myöhäänpä sinä tulet virantekoosi, Herbert!» sanoi herttua vakavasti.

Vaikka ruhtinas olikin jo aika mies, vapisi hän aina isänsä edessä,
punastui ja sopersi jotakin anteeksipyynnön tapaista. Myöhästys oli
tosin ikävää, mutta syytön hän oli ... virantekoa oli kestänyt melkein
koko yön.

»Sen vuoksi ei kuningas siis ole vielä tullut aamiaiselle?» sanoi
ruhtinatar lähestyen heitä pienine neninensä.

Herttuan tuima katse sulki häneltä suun. Kuninkaan käytös ei
liikuttanut ketään.

»Rientäkää heti ... luultavasti odottaa kuningas teitä huoneessansa.»

Tehtyänsä yrityksen saada rakkahan Coletten hymyilemään, totteli
Herbert isänsä käskyä, mutta ruhtinatar, jonka pahatuuli ei puolison
tulosta suinkaan vähennyt, meni nyrpeissään sohvaan, kauniit kiharat
epäjärjestyksessä ja sininen hame rutisteltuna hänen omalla
lapsenkätösellänsä. Viimeisinä kuukausina oli ruhtinas Herbert
pulskistunut todellakin kauniiksi mieheksi. Colette, oli saanut hänet
kasvattamaan viiksensä, jotka muka sopivat ajutantille ja antoivat
sotaisemman ulkonäön miesparan yövalvomisesta ja viranteosta kuninkaan
palveluksessa laihtuneille, kalpeille ja väsyneille kasvoille. Muuten
ontui hän vielä hieman ja astui keppiinsä nojautuen kuin todellinen
Ragusan sankari; tämän linnoituksen piirityksestä oli hän laatinut
kertomuksen, joka oli kuuluisa jo ennen kuin se ehti ilmestyä
painostakaan ja jonka hän tuonoin oli lukenut julki Palermon
kuningattaren luona sillä seurauksella että ylhäinen kuulijakunta
osoitti mitä suurinta mieltymystä ja ennusti hänelle akatemian
palkintoa. Ajatelkaas, mihin asemaan ja kunniaan Coletten puoliso näin
tulisi! Siitä huolimatta säilytti hän lapsellisen katseensa esiytyen
vaatimattomana ja arkana olletikin ruhtinattarensa edessä, joka yhä
kohteli häntä miellyttävimmällä ylenkatseella. Puolisonsa silmissä ei
kukaan ole suuri mies, se näkyi tässäkin toteutuvan.

»No! Mitä nyt?» kysyi hän hieman nenäkkäästi nähdessänsä ruhtinas
Herbertin palaavan takaisin kummastuneena ja hämillänsä.

»Kuningas ei ole palannutkaan kotiin!»

Nämä Herbertin sanat vaikuttivat salongissa vartojiin kuin salama.
Kalveten ja kyyneleet silmissä sai Colette ensimäisenä sanotuksi:

»Onko se mahdollista?»

Lyhyesti murahti herttua:

»Ei palannut kotiin!... Mutta kuinka ei siitä ole ilmoitettu minulle?»

Rva de Silvis kierteli ja hypisteli hermostuneena puuhkaansa.

»Eihän kuninkaalle vain liene tapahtunut jotakin tapaturmaa?» huudahti
ruhtinatar tavattoman kiihtyneenä.

Mutta Herbert rauhoitti häntä. Kamaripalvelija Lebeau oli tunti sitten
poistunut talosta matkalaukun kanssa. Hän tiesi epäilemättä, kuinka
asian laita oli.

Seurasi vaitiolo, jonka kestäessä kaikkia vaivasi sama levoton ajatus.
Herttua sen äkkiä lausui julki:

»Mitähän kuningatar tästä sanonee?»

»Ehkä on hänen majesteetinsa ilmoittanut siitä hänelle», arveli
Boscovitsh vavisten.

»Olenpa varma, ett'ei hän sitä ole tehnyt», sanoi Colette, »sillä juuri
äsken aikoi kuningatar aamiaisella esittää uuden opettajan
kuninkaalle.»

Väristen lisäsi hän hampaittensa välistä kyllin kovasti, että kaikki
sen kuulivat:

»Tietäisinpä totisesti, mitä kuningattaren sijassa tekisin!»

Harmistuneena kääntyi herttua tuikein silmin pikku porvaristyttöön,
jota hän ei siis saanut talttumaan ja aikoi juuri antaa hänelle
vereksen opetuksen hallitsijain kunnioittamisessa, kun kuningatar
samassa ilmestyi Elyséen kanssa, joka talutti pikku prinssiä kädestä.

Kaikki nousivat ylös. Onnellisen naisen kaunis hymy huulillansa, jota
ei ollut näkynyt pitkään aikaan, esitti kuningatar seurueelle hra
Mérautin. Markisittaren tervehdys oli ylhäinen ja vähän
ylenkatseellinen niinkuin se jo viikon päivät oli ollut. Ruhtinatar ei
voinut liikauttaa jäsentäkään tervehdykseksi, vaan kalpeni ja punastui
huomatessansa, että prinssin uusi opettaja oli sama omituinen, kookas
mies, jonka vieressä hän oli syönyt aamiaista setänsä luona ja joka
muuten oli Herbertin kirjan oikea tekijä. Sattumako hänet oli tänne
tuonut vai oliko piru pelin sotkenut? Mikä häpeä hänen puolisollensa ja
kuinka naurettavaksi hän joutuisi, jos tämä hänen kirjallinen
petoksensa tulisi ilmi! Hän rauhoittui hiukan nähdessänsä, kuinka
kylmästi Elysée häntä tervehti, vaikka hän epäilemättä tunsi
ruhtinattaren. »Hän ei ole mikään tuhma mies», ajatteli tämä.

Sen pahempi turmeli Herbert koko näytelmän naivisuudellansa: ensin hän
hämmästyi nähdessänsä Mérautin, mutta sitten ojensi hän tälle
tuttavallisesti kätensä sanoen:

»Hyvää päivää, mitäs kuuluu?»

»Te tunnette siis ennestänsä hra Mérautin?» kysyi kuningatar häneltä
hieman veitikkamaisesti hymyillen. Kotipapiltansa, isä Alphéelta, oli
hän näet jo kuullut jutun Ragusan piiritystä koskevasta kuvauksesta.

Mutta hän oli liian hyvä huvitellaksensa moisella julmalla leikillä.

»Kuningas on todellakin unhottanut meidät», sanoi hän, »menkää toki hra
de Rosen ilmoittamaan hänelle, että varromme häntä.»

Ruhtinaan täytyi tunnustaa hänelle totuus: kuningas ei ollut kotona,
oli viettänyt yönsä ulkona ja kutsuttanut matkalaukun luoksensa
palvelijan mukana. Tämä tapaus oli ensimäinen laatuansa ja kaikki
odottivat jotakin kiihkeää mielenpurkausta ylpeän kuningattaren
puolelta ... olletikin kun oudon vieraan läsnäolo teki tapahtuman vielä
ikävämmäksi. Mutta sitä ei tullut. Kuningatar pysyi rauhallisena.
Vaihtoi vain muutamia sanoja ajutantin kanssa kysyen, milloin hän oli
eronnut kuninkaasta.

»Noin klo 3 aamulla!... Hänen majesteettinsa oli prinssi Axelin kanssa
lähtenyt jalkaisin kävelemään bulevardeja pitkin.»

»Ah niin, todellakin... Nyt minä muistan ... heillä oli jotakin
yhteistä keskusteltavaa...»

Nämä rauhalliset sanat sanottuansa esiytyi kuningatar jälleen
säteilevänä kuin äskenkin. Mutta ketään läsnäolevista hän ei saanut
petetyksi. Kaikki tunsivat he Axelin prinssin ja tiesivät mitä
juteltavaa tuolla rappiolle joutuneella, surullisesti kuuluisalla
elostelijalla voi olla.

»Käykäämme siis pöytään!» sanoi Frédérique miellyttävän sirolla ja
ylhäisellä kädenliikkeellä, joka palautti pienen hoviseuran
kuningattaren omaan mielen tasapainoon.

Hän tarvitsi jonkun saattajan ruokasaliin mentäessä, kun kuningas oli
poissa. Hetkisen eperoi hän, mutta teki pian päätöksensä ja kääntyi
Zaran pikku kreiviin, joka suurin silmin ja sairalloisen, varhaisvanhan
lapsen tarkkaavaisuudella seurasi tapahtumia. Syvällä hellyydellä,
melkein kunnioittava, vakava hymy huulillansa, jota lapsi näytti
oudostelevan, sanoi hän prinssille:

»Tulkaa, sire!»




IV.

Kuningas »juhlii».


Kello löi kolme Pyhän Ludvigin kirkon tornissa samannimisellä saarella.

Hiljaisuus ja pimeys vallitsi Rosenin herttuaallisen palatsin
ympärillä; kaikki nukkui oman painonsa raskauttamien, vanhojen
kivimuurien sisällä, jotka olivat hieman laskeutuneet holvattuine,
suljettuine porttinensa ja vanhanaikuisine portinkolkuttiminensa.
Tuolla sisällä ... suljettujen akkunaluukkujen takana ... heijastivat
himmeät peilit ainoastaan vuossataista unta, jonka unelmia keveät
kattomaalaukset näyttivät olevan niinkuin läheisen virran solina tuntui
epäsäännölliseltä, pakenevalta hengitykseltä.

Mutta syvintä unta koko palatsissa nukkui ruhtinas Herbert, joka
väsyneenä, runneltuna ja uupuneena vasta neljännestunti sitten oli
palannut kotiinsa kiroillen tätä hänelle vastenmielistä elostelijan
väsyttävää elämää, joka vieroitti hänet siitä, mikä hänelle oli
rakkainta maailmassa, nim. hevoset ja pikku Colette. Hevosista vierausi
hän siksi, ett'ei kuningas ensinkään välittänyt urheilijan
virkistävästä ulkoilma-elämästä, puolisostansa Colettesta taas
sentähden, että kuningas ja kuningatar elivät vallan erillänsä
toisistansa ja tapaavat toisensa ainoastaan ruokapöydässä, jonka vuoksi
heitä palvelevan ajutantin ja seuranaisen täytyy aina olla eri tahoilla
ja elää erillänsä kuin jonkun murhenäytelmän henkilöiden. Ruhtinatar
rientää »hoviin» jo ennen kuin puoliso on herännytkään, ja kun tämä
yöllä palaa kotiin, nukkuu ruhtinatar jo kaksinkertaisesti suljettujen
ovien takana. Ja jos hän valittaa kohtaloansa, vastaa Colette hänelle
juhlallisena:

»Sen uhrauksen olemme me kuninkaallemme ja kuningattarellemme
velkapäät.»

Kaunis lohdutus rakastuneelle Herbertille, joka saa nukkua yksin ensi
kerroksen suuressa makuusuojassa, neljä metriä katosta, ihailla
Boucherin maalauksia ovien yläpuolella ja katsella seiniin sovitettuja
korkeita peilejä, joissa hänen muotonsa näkyi lukemattomissa eri
etäisyyksissä!

Toisinaan, kun hän oli vallan murtunut, niinkuin hän tänä iltana oli
ollut, tunsi Coletten puoliso jonkunlaista itsekästä tyytyväisyyttä
siitä, että hän sai viskautua vuoteellensa tarvitsematta antaa
minkäänlaisia selvityksiä puolisollensa, noudattaa entisiä nuoren
miehen mukavia tapojansa ja kääriä suuren silkkiliinan päänsä ympäri,
sillä näin naurettavasti ei hän kauniin pariisittaren ivallisten
silmien edessä koskaan uskaltanut pukeutua levolle ruvetessansa. Tuskin
oli hän ehtinyt sänkyynsä ja laskenut päänsä koruompeluksilla ja
ruhtinaallisella vaakunalla koristellulle päänalustalle, kun
laskuluukku avautui ja uupunut, öitsevä kuninkaan ajutantti vajosi
unhotuksen ja unen syvään kuiluun.

Mutta sieltä vedetään hänet jälleen ylös, koskapa hän unissansa tuntee
jonkun valon liikkuvan edestakaisin silmiensä ohi ja kuulee ohuen
terävän äänen vihlaisevan korvaansa:

»Herbert!... Herbert!...»

»Häh! Mitä nyt?... Kuka se on?...»

»Hyvä jumala, elkää toki huutako!... Minä se olen, Colette vain.»

Se oli todellakin Colette. Hän seisoi siinä vuoteen ääressä pitseillä
koristetussa yöröijyssänsä, joka jätti kaulan avoimeksi ja jonka hihat
riippuivat laajoina; vaaleat suortuvat ylös su'ittuina, kierrettyinä ja
pöyryiselle kerälle käärittyinä seisoi hän siinä pienen lyhdyn
vaaleassa valaistuksessa juhlallisesti ja totisesti katsoen heräävää
puolisoansa. Mutta kun Colette oikein selvästi erotti Herbertin
peljästyneen ja tuhman naaman tuon suuren silkkihuivin sisästä, jonka
päät pitkien korvien lailla pistivät esille, ja kun vielä huomasi,
kuinka naurettavalta tuo sankkaviiksinen mies näytti pääenkeli Mikaelin
pukua muistuttavine yöpaitoinensa täytyi hänen hymyillä tuolle
sankarille, joka vaikutti kuin huonosta unestansa herätetty
porvarillinen kerskuri.

Mutta tämä Coletten hilpeys ei kauvan kestänyt. Vakavana laski hän
yölampun pöydälle ja naisen ulkonäöllä, joka etsii riitaa, laski hän
käsivartensa ristiin rinnalle, niin että pienet kädet lepäsivät
pyöreillä kyynärpäillä, ja alkoi puhua välittämättä siitä, oliko
ruhtinas ehtinyt oikein valveutuakaan:

»Onko tämä teidän mielestänne oikeaa elämää, tämä!... Joka päivä
palataan kotiin vasta klo 4 aamulla!... Soveltuuko se mielestänne --
naineelle miehelle?»

»No, mutta rakkahin ystävättäreni! (Tässä hän äkkiä keskeytti puheensa
viskaten pois silkkihuivin päänsä ympäriltä)... Syytön minä siihen
olen!... Minä en toivoisi muuta kuin päästä mitä pikemmin takaisin
pikku Coletteni, oman rakkaan vaimoni luo, jota...»

Näin sanoessaan koetti hän tavoitella lumivalkoisen yöröijyn
houkuttelevaa helmaa, mutta Colette sysäsi hänen kätensä kylmästi pois.

»Teistä tässä ei olekaan oikeastaan kysymys!... Tunnenhan minä
teidät ... te olette tietysti sama suuri, viaton lapsi, joka ei kykene
mihinkään... Melkeinpä haluaisin teidät toisellaiseksi... Mutta kysymys
on kuninkaasta ja hänen arvostansa!... Millainen häväistys tuollainen
elämä on koko...! Niin, jos hän olisi vapaa ja naimaton... Nuoret,
naimattomat miehet huvitelkoot mielellänsä ... vaikka kuninkaan korkea
asema ja arvo maanpaossakin sentään vaatii, että ... (voi, kuinka
korkeille kannoille pikku Colette juhlallisesti asettuikin puhuessansa
arvokkaisuudesta maanpaossa!) Mutta nyt on hän nainut mies. Enkä
todellakaan ymmärrä, että kuningatar... Sillä naisella ei siis ole
mitään suonissansa!...»

»Colette!»

»Niin, niin, tiedän teidän olevan isänne kaltaisen siinä suhteessa...
Kaikki, mitä kuningatar tekee, oh! Mutta minun mielestäni on hän yhtä
syyllinen kuin kuningaskin. Hän juuri on tämän pakottanut tuollaiseen
elämään ... välinpitämättömyydellänsä ja kylmyydellänsä, niin...»

»Kuningatarpa ei ole kylmä. Vaan korskea hän on.»

»Olkoonpa niin... Voiko rakastavainen nainen olla korskea?... Jos
kuningatar rakastaisi puolisoansa, olisi hän pitänyt huolen siitä, että
ensimäinen ulkona vietetty yö olisi ollut viimeinen. Voihan puhua,
uhkailla, esiytyä. Mutta sen sijaan vaikenee hän veltosti, vaikka näkee
vikoja, jotka tekevät teistä lopun... Kuningashan viettää nyttemmin
kaikki yönsä ulkona, bulevardeilla, klubeissa, Axelin prinssin luona ja
Jumala tiesi, millaisessa seurassa!»

»Colette, Colette!»

Mutta Coletteapa ei saatukaan hevillä vaikenemaan, kun hän kerran oli
päässyt alkuun, sillä hänellä oli hyvä »ulostuonti» niinkuin kaikilla
porvarillisilla naisilla kiihkoisassa Pariisissa on, missä nuketkin
puhua päpättävät.

»Se nainen ei rakasta mitään, sanon minä, ei edes omaa poikaansa!...
Jos hän rakastaisi pikku prinssiä, ei hän tätä tuollaiselle
raakimukselle uskoisi!... Hän ihan menehtyy rasituksesta, tuo pikku
poloinen!... Yölläkin ... nukkuessansa lukee hän ulkoa latinaa ja
kaikellaista ... unissansa, kertoi markisitar minulle... Kuningatar on
aina läsnä oppitunnilla... Kahden peittovat he nyt tuota poloista ...
tehdäksensä hänestä kuninkaan! Mutta sitä ennen ottavat he häneltä
hengen, olkaa varma siitä!... Minä inhoan tuota Mérautia.»

»Méraut on kuitenkin kunnon mies... Hän olisi voinut toimeenpanna
ikävän näytelmän tuon 'Ragusan piirityksen' kanssa... Mutta hän ei ole
virkkanut sanaakaan.»

»Todellakin? Vakuutan teille hänen katselevan teitä erityisellä
ivahymyllä, kun ihmiset kiittelevät teostanne kuningattaren kuullen.
Mutta te olette kovin yksinkertainen, Herbert poloiseni.»

Nyt näytti Herbert harmistuvan, hänen kasvonsa lensivät punaisiksi ja
huulensa paisuivat kuin tyytymättömällä lapsella. Ruhtinatar alkoi
peljätä käyttäneensä liian ankaraa kieltä eikä saavansa tietää, mitä
hän oikeastansa oli tullut utelemaan.

Mutta kuka olisi voinut olla kauvemmin suutuksissa katsellessaan tuota
sängyn laidalla istuvaa kaunista naista, joka niin miellyttävän
veikeästi käänsi päänsä sivulle, että nuoren, joustavan vartalon muodot
näkyi keveän pukineen alla, -- tai ihaillessaan täyteläistä,
sileäihoista kaulaa, noita veitikkamaisia, kiihoittavia ja ilkamoivia
silmiä! Ruhtinaan kiltti muoto muuttui pian jälleen rakastettavaksi ja
alkoi kohta käydä tavattomaan eloisaksi, kun hän tarttui tuohon
lämpimään kätöseen ja piteli sitä omassansa ... hengittäen rakastetun
naisen viehkeää tuoksua...

Kas niin, mitä pikku Colette siis tahtoo tietää?... Eipä paljo
mitään ... varman tiedon vain yhdestä ainoasta asiasta... Oliko
kuninkaalla rakastajattaria vai ei?... Oliko hänet vallannut
pelihimo ... vai huvinhalu vaiko hurjemmat intohimot?...

Ruhtinas mietti jonkun aikaa ennen kuin vastasi.

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/24743