Gutenberg · e01.org
Cover of Kahdeksantoista runoniekkaa
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 24638

Kahdeksantoista runoniekkaa

by unknown · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2008
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    Alpertti Kukkonen (s. 1835)

    Työn arvosta
    Entisistä Rautalammin runoniekoista

    ALKUPUHEEKSI.

    Tuskin voisi tämän nyt ilmestyvän suomalaisten kansanrunoiliaimme runovalikoiman puolustukseksi, jos puolustusta tarvittaisiinkaan, esiintuoda parempia syitä, kuin ne, joilla Elias Lönnrot toimittamassaan Mehiläisessä (1840, Helmikuun numerossa) puolustaa, että on siihen nykyisemmänkin ajan runoja painattanut. Seuratkoon sentähden tässä pari otetta Lönnrotin puheena olevasta kirjoituksesta.

    Lönnrot sanoo:

    "Usiammastakin syystä olemma aina mieluisesti präntättäneet talonpoikaisten laitoksia niin runossa, kun muissakin kirjotuksissa. Ensistäkin kielen vuoksi. Aivan surkiata on katsella, kuinka Suomen kieli monessa herrasmiesten tekemässä kirjotuksessa on pilattu, erittäinki ensi aikoina. Ruotsin kielen sanajärjestys on aikaa voittain niin tavalliseksi suomalaisissa kirjoissa tullut, että monikin lukia jo katsoo kankiaksi kaiken kirjotuksen, joka sitä ei seuraa.

    Emmekä huolisi valittaa, jos ne sen tekisivät, joiden silmät ja korvat ovat tottuneet ruotsalaiseen kirjotukseen, vaan se vasta on pahempi ja ainaki huolettava asia, kun sama ruotsalaisuus paikka paikoin jo on tullut umpisuomalaisillenki niin tutuksi ja rakkaaksi, ett'eivät muusta tiedä, eivätkä huoli. Tiedämmä kyllä kaikilla taivaan kannen alla olevan ikänsä, aikansa ja muutteensa, eikä mitään muuttumatonta löytyvän, ei kieltä, mieltä, eikä muuta ainetta, näkyväistä tahi ajateltua.

    Mutta se on myös tietty ja kaikille tuttu asia, että esimerkiksi puu itsevapaudessansa kasvaa luonnostansa suoraksi, vaan kun tulee tuuli idästä, toinen lännestä ja pieksää sen muiden lähellä olevien suurempien puiden väliin, niin viimein oksista tahi latvasta puuttuu niihin ja kasvaa niitä myöten vääräksi, ell'ei aikanaan vapauteta ja oikaista. -- -- Sentähden olemma meki -- aina halullisesti pyytäneet tutuksi tehdä runoja ja muita kirjotuksia semmoisilta miehiltä, joita joku vieras kieli ei taida hämmentää, ruotsalaisuus ei seottaa".

    "Toiseksi osotaksen niissä Suomen kansan mieli, tavat ja elämä paremmin, kun herrasmiesten laittamissa runoissa ja kirjotuksissa.

    Meidän herrasväki mielessänsä, tavoissansa ja elämässänsä ei ole enemmin Suomen kun mihin muuhun kansaan verrattavia. He ovat eronneet kansasta, jos ei juuri siksikään, että taitaisiin Ruotsalaisiksi, Venäläisiksi tahi Saksalaisiksi lukea. Moni heistä tuskin tuntisikaan kalaa elävässä muodossaan, vielä vähemmin kuinka sitä pyydetään, minkälaisia aura, viikate ja harava, millä tavalla pellot ja metsät saadaan eloa kasvamaan, kasvaako nauris maassa vai puussa j.n.e.

    He ovat kuitenki paljo oppineempia, kun talonpoikainen kansa, mutta kun heidän oppinsa ja taitonsa ovat ulkopuolella talonpojan oppia ja taitoja, niin tulevat he ulkopuolin tuntemaanki, mitä suurimmalla osalla Suomen kansasta oikein on omituista.

    Ja kun joskus kirjoituksissaan kuvaelevat, niin eivät saa oikiata kuvaa Suomen elämän muodosta, vaan välistä kaunistavat sen liiaksi, toisinaan rumentavat ylimääräisesti eli hairailevat muulla tavalla. -- -- Toisin on sen laita, joka, itse yhteisen elämän lapsi, siitä ei ole kanneltaan vierasten oppien tielle hairaunut. Kaikissa puheissa ja kirjoituksissaan ilmoittaa hän kansan mielen, tavat ja muun elämän muodon paremmin, kun minkä oppineet kauniimmillaki kuvauksillaan voivat.

    Hän ei osota ainoastaan kuorta munasta, vaan sekä syämmen, että kuoren; ei ainoastaan ulkonaista näköä huoneesta, vaan sisäolennonki."

    "Vielä muitaki syitä löytyisi, joiden tähden arvossa pidämmä umpisuomalaisten kirjotuksia. Usein ansaitsevat itse aineensa puolesta tutuksi tulla ja ikäskun näytteeksi ulkolaisille, Suomen yhteisen kansan nykyisestä kirjallisesta taidosta. Ei monta vuotta sitte präntätyssä saksalaisessa hyvin oppineen miehen tekemässä kirjassa luetaan Suomalaiset vieläki pakanain sekaan. Ei siis taida haitata, että tulisivat vähä paremmin meidän maan ja kansan tuntemaan. --"

    Näitten Lönnrotin mainitsemain syitten lisäksi tahdon ainoastaan vielä huomauttaa yhdestä. Kun Lönnrot v. 1840 kirjoitti ylläolevat sanansa, oli vielä suuri, ehkä suurin, osa myöhempien runoseppiemme runoista hänelle tuntematoin. Hän ei sentähden erikseen puhu mitään heidän runojensa runollisesta arvosta, vaan kuitenkin voipi nyt sanoa sepitelmiensä joukosta löydettävän semmoisiakin, joita ei kenenkään taiderunoiliankaan tarvitsis hävetä tunnustaa tekemiksensä. Nuo runot osoittavat että jos kohta vanha runon mahti nyt oli muuttunut, kääntynyt uusille urille, laannut laulamasta vanhan ajan sankareista, se ei kuitenkaan ollut tykkänään sammunut.

    Vielä oli runon into jäljellä, niinkuin Makkonen sanoo:

    "monen poikasen povessa,
    monen vaimon vartalossa",

    siten todistaen Suomen kansan synnynnäistä runolahjaa. Myöhemmät, nimeltä tunnetut runoseppämme edustavat kansamme kirjallisessa kehityksessä eri sukupolvea, jolle ehk'ei ole tähän asti tarpeellista arvoa suotu. He eivät enää laulaneet tietämättöminä itsestänsä kansan seassa, he valitsivat ja muodostivat itse ainettansa kukin oman luonteensa mukaan, vaan he lauloivat vielä vanhalla tavalla -- heidän jälkeensä, meidän päivinämme, on kansan seasta samoin noussut itsetietoinen kirjailiapolvi, joka kunnialla todistaa kansamme syvissäkin riveissä vielä olevaa runollista tuotantovoimaa, vaan se ei enää tunne vanhaa runoa, se kuvailee, kertoilee kansamme elämää suorasanaisessa muodossa.

    Sentähden myöskin puhtaasti kirjallisesta, runollisesta syystä on kokoelma suomalaisten runoseppien runoista ansainnut tulla suuremmalle yleisölle tutuksi.

    Kun ryhdyin julkisuuteen toimittamaan tätä valikoimaa kansamme runoniekkain runoista, huomasin pian että ne kokoelmat, jotka semmoisista on olemassa, varsinkin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hallussa, niin epätäydellisinä kuin muutamissa suhteissa ovatkin, kuitenkin riittäisivät aineiksi paljoa laajemmallekin kokoelmalle, kuin miksikä tämä oli aiottu. Täytyi kokoelmasta jättää pois semmoisetkin runot, jotka olisivat painettaviksi kelvanneet.

    Makkosen runot, esimerkiksi, ovat kaikki semmoisia, että tavallisesti paljoa huonompiinkin kirjallisiin tuotteihin painomustetta tuhlataan, kuitenkaan en usko että nyt saatavissa olevista runoista mikään erittäin merkittävä on jäänyt kokoelmasta pois. Erikseen tahdon vain huomauttaa siitä ett'ei tähän kokoelmaan otettujen runoseppien luetteloa saa pitää täydellisenä.

    On vielä löytynyt monta runojen sepittäjää, joita epäilemättä aikoinaan kotipaikoillansa on pidetty suuressa maineessa ja jotka ovat sepittäneet enemmän tai vähemmän virheettömiä runoja, vaan joiden teelmiä en ole katsonut olevan syytä tähän valikoimaan ottaa, koska ne eivät erittäin kohoa muusta joukosta näkyviin.

    Lienee kuitenkin syytä tässä nimeltään mainita muutamat heistä: Makkosen riitaveli Hanno Kokki Kerimäellä, Iisakki Pietikäinen (ei Pieksiäinen) Pielavedeltä, Benjamin Seppänen Kiannalla, Kiannan lukkari Eerikki Vifi, joiden kaikkien neljän runoja on Lönnrotin Mehiläisessä; Mikko Tervo Kiihtelysvaarassa; Tahvo Taskinen Rantasalmella on sepittänyt paljon runoja; Juhani Pesonen Heinävedellä; Lassi Mähönen Tohmajärvellä Värtsilässä, etupäässä laulujen tekiä; vielä elossa oleva Risto Pesonen Ilomantsissa y.m.

    Luonnollista on ollut että mieluummin kokoelmaan on otettu semmoiset runot, jotka jo aineensakin puolesta voivat ansaita suuremmankin yleisön huomiota, ulkopuolella runosepän kotipitäjää. Semmoiset lukuisat runoryhmät, kuin kiitos- tai moiterunot yksityisistä henkilöistä, runot kirkkojen rakennuksista ja vihkimyksistä, ovat siis verrattain köyhästi edustettuina.

    Kuitenkin olen koettanut kustakin laista esiintuoda esimerkin: ylistysrunoista luetaan tässä Korhosen kaunis, miehekäs runo "Torppari palmulle"; moiterunoista, joita usein törkeytensäkin tähden on mahdotonta painattaa, Makkosen mainio runo "Hanno suutarista" ja Heikki Väänäsen "Kellon kylän Mariasta" ja Korhosen pilkkalaulu "Nimismies Kokista"; kirkkorakennus-runoista on esimerkki Makkosen runo "Kerimäen kirkosta." Sitä vastoin tavataan samasta aineesta joskus montakin runoa tähän kokoelmaan valittuna, niin esim.

    "Suomen kielestä" (Korhonen, Tuominen, Makkonen, Puhakka, Räikkönen) ja "Viinasta" (Korhonen, Tuoriniemi, Makkonen, Hirvonen, Räikkönen). Mutta tätä ei pidettäne vikana, koska tietysti on erittäin hauskaa kuulla kansan syvien rivien mielipiteitä niistä yleisistä asioista, jotka syvimmin ovat senkin oloihin vaikuttaneet, ja koska useat niistä runoista ovat kansanrunoiliain parhaimpia.

    Jumalan hyvyydestä, luonnon kauneudesta, isänmaan edistyksestä, tapojen muutoksista nuo luonnonlaulajat runoilevat, kaikesta mitä vain ovat kokeneet omain elämänolojensa piirissä. Vaan minä viittaan itse runoihin, mistä parhaimmin voi nähdä mitkä sävelet, iloiset ja suruiset, meidän maan runoseppien runoissa kajahtelevat.

    Silmään pistävä seikka on että kaikki myöhemmät runoniekat ovat Itä-Suomesta kotoisin -- todistus siitä kuinka paljoa aikaisemmin vanhan runon muistokin on hävinnyt Länsi-Suomesta. Pohjois-Pohjanmaalla tavataan vielä tämän vuosisadan alussa pari runolaulun edustajaa, niinkuin Heikki Väänänen, Tuoruriemi, Seppänen, mutta niihin näyttääkin runotaito siellä sammuneen. Muut runoniekat ovat Karjalasta tai Savosta kotoisin (Rautalampi kuitenkin silloin Savoon luettuna, johon se kuuluukin asutuksensa puolesta) ja kaikkein enimmiten jälkimäisestä maakunnasta.

    Myöhempää kansanrunoa voipikin syyllä pitää etenkin savolaisena ilmiönä, ja niin itse runoseppienkin nähdään mielellään mainitsevan itsensä Savolaisiksi. Sentähden tavataan "Savo" myöhemmässä kansanrunossa usein kertoma-vastineena "Suomelle", samalla lailla kuin vanhassa runossa "Karjala":

    "suvaitseeko Suomen kansa,
    salliiko Savon isännät" (Korhonen) --

    "työstä on Suomessa surua,
    leivänsaaliista Savossa" (Kymäläinen) --

    "kuhun saapi Suomalaiset,
    sattuvi Savon sapeli" (Puhakka), y.m.

    Niille arvoisille papistomme jäsenille, jotka suurella auliudella ovat vastanneet kysymyksiini ja antaneet runoniekkain elämästä tietoja, ynnä muille minua auttaneille pyydän ainoastaan täten saada lausua sulimmat kiitokseni. Professori J. R. Aspelinille, jolta olen käytettäväksi saanut Räikkösen muistoonpanot omasta elämästänsä sekä runokokoelman, olen erittäinkin suuressa kiitollisuuden velassa. Elämäkerrallisista tiedoista, niin summittaisia kuin yleensä tässä kirjassa ovatkin, toivon kuitenkin hyötyä olevan.

    Lopuksi rohkenen toivoa, että tämä kokoelma virittäisi yleisön harrastusta enemmän, kuin tähän asti, tuntemaan uudempia runoseppiämme, ja että ne kansalaiset, jotka oppivat tuntemaan mielestänsä huomattavia ennen tuntemattomia heidän runojansa tai tietoja heistä, lähettäisivät ne Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, sen arkistossa talletettaviksi tulevaisuutta varten.

    Helsingissä 18 p. marrask. 1889.

    Kustavi Grotenfelt.

    PAAVO KORHONEN.[1]

    Kaikista nykyisemmän ajan suomalaisista runoniekoista on Paavo Korhonen kuuluisimman nimen voittanut. Hän syntyi vuonna 1775 Vihtajärven[2] talossa Sonkarinsaaren kylää, Rautalammin pitäjätä. Syntymätalostansa kutsuttiin häntä loppupuolella ikäänsä Vihtapaavoksi, jonka nimen itsekin muutamassa runossansa omistaa.

    Ensimäisestä opistansa annamme hänen itse kertoa. Siitä lausuu runoissansa seuraavilla sanoilla:

    En ole etäällä käynyt
    Hakemassa harjoitusta,
    Piisaapi kotoinen koulu
    Talonpojan tarpeheksi;
    Isä ennen iitä neuvoi,
    Äätä äitini opetti,
    Siihen sain enempi sitte
    Opetella itse vielä;
    Aloin kirjoittaa kynällä,
    Ja panna paperin päälle
    Joutoaikoina jotakin,
    Miesten muihenkin katsella,
    Tulevaisten tunnustella,
    Asioita ainoisia.
    Piti kyllä kynteä'kin,
    Kulkea kuressa aatran,
    Koko viikot vieretysten:
    Kynä kuivi sill' ajalla,
    Leveämmäksi levesi,
    Aatran kären kaltaiseksi.
    Olin oppinut ojalle,
    Viivyin siellä toiset viikot;
    Kuivi läkkini kuraksi,
    Ei juossut kynästä kyllin.
    Palotyössä paljon uuvuin,
    Siellä silmätkin pilaantui.
    Elon aikana enemmän
    Sirpin kammissa kamusin;
    Viikot viljoa kokoilin,
    Suunnittelin sunnuntaina
    Piirteä paperin päälle,
    Mitä mielessä makasi.
    Olipa käsi olasta
    Kovin käynyt kankiaksi,
    Oli kanssa kyynäspäästä,
    kaikkite'kin kalvosesta,
    Eikä peukalo pitänyt
    Kylläksi kyneä kiini;
    Koko koura paljon painoi,
    Se painoi paperin puhki.

    Jo nuoruudessaan näytti Korhonen erinomaiset luonnonlahjat siihen, josta kerran oli kuuluisan nimen saava. Erinäinen tapaus johdatti hänen ensikerran laulamaan. Rautalammilla oli silloin Kokki niminen herra nimismiehenä, joka sitä ennen oli Jämsässä samaa virkaa pitänyt. Kun viinankeitto niinä aikoina oli kokonaan kielletty, niin talonpoikain useinki piti laajoilla ja antimilla lumota silmät Kokilta, viinakotien sivutse kulkiessa.

    Mutta Kokin kukkaro jo vanhastaan pahaan tyhjänä asumisen tapaan totuttua ei kuitenkaan ottanut oikein täyttyäksensä, jonka tähden suurenteli tulojansa velan-otoilla, joita talonpojat harvoin rohkenivat vastaan olla. Niin velkaantui monelle miehelle, jotta velat iäksi päiväksi saivat maksamatta jäädä, semminkin kun Kokki viimein juoniensa ja kujeittensa kautta menetti virkansa, palkkansa ja muut tulonsa.

    Jollain tavalla kostaaksensa tämän virkaheiton koiruutta ja lohduttaaksensa muita sekä itseänsä häneltä kärsitystä vääryydestä teki Korhonen hänestä laulun, joka kyllä koskevalla ja terävällä tavalla mainii sen mutkia ja konnankoukkuja. Laulu, joka sanotaan olleen Korhosen ensimäisiä kokeita, levisi pian yli ympäri pitäjän, opittiin pian monelta ja laulettiin halullisesti Kokin koiruuden muistoksi ja velkojensa maksuksi.

    Kun myös tiedettiin Vihtajärven Paavo saman laulun tekiäksi, niin jopa kokouksissa, häissä, ristiäisissä, talkoissa ja muissa senlaisissa pyydettiin häntä sitä laulamaan ja aikaa voittain ruvettiin häntä vaatimaan muistakin aineista lauluja tekemään. Ei niin paikkaa maassa, ettei siinä aina kummempiakin tapauksia eli muuten mainittavampia asioita ilmaantuisi.

    Milloin saadaan uusi komia kirkko seurakuntaan rakennetuksi, milloin kuolee eli pois muuttaa siitä arvon ja kiitoksen ansainnut opettaja, milloin elää siinä seurakunnalle pahoitukseksi moitteenalainen virkamies eli muu seurakunnan jäsen. Toisen kerran siunaa jumala maakunnan hyvällä vuodentulolla, eli kurittaa sitä kovalla ajalla, elikkä rustaa ruunu maakunnan hyväksi uusia laitoksia.

    Näistä ja monellaisista muista merkillisistä tapauksista, joista muut kansat tavallisesti suusanoilla seuroissa tarinoivat, Suomen talonpoikainen rahvas ei niin ilman paljo jaarittele, ettei enemmin tahtoisi niistä joita kuita runoja eli lauluja kuullaksensa. Semmoisista aineista teki Korhonenkin enimmät runonsa, vaikkei niin, ettei olisi muihinkin pystynyt.

    Muutamissa valittaa tapain turmiosta ja kehoittaa parempihin, toisissa on elatuskeinojen parannus ja muu kansainen hyöty aineenansa, toisissa syntymämaansa ja äitinkielensä puolustus niiden ylenkatsojia ja pilkkaajia vastaan. Vanhain tarina- ja loihturunoin tapaan teki myös muutamia runojansa.

    Samaten kuin oppineitten seuroissa hyviä laulajoita toisinaan pyydetään joista kuista seikoista lauluja rakentamaan, niin vaadittiin Korhostakin usein milloin mistäkin laulamaan. Semmoisia toimituksia sai välistä ulkopitäjistäkin kaukana Rautalammilta. Muutamana päivänä tuli miehiä Maaningalta ja pyysivät hänen runoa laittamaan papistansa, joka heillä silloin oli pahan-ilkinen jutunkäviä ja muuten konnankoukkuinen mies, joilla juonillansa ei tainnut seurakunnalle mieliksi olla ja joiden kautta viimein virkansakin menetti. Korhonen käski heidän kertoa kaikki, mitä papista tiesivät ja tahtoivat runoon pantavaksi, joka kertominen illasta ruveten kesti pitkään yöhön. Sitte ruvettiin maata.

    Aamulla jälkeen vuoteelta noustua alkoi Korhonen laulaa pitkän runon, jossa papin elämä ja kujeet olivat kuvatut ehkä paremmin, kuin miehet olivat toivoakaan voineet. Sitte eivät heittäneet häntä, ennenkuin kirjoitti heille saman runon, jonka kanssa lähtivät kotiinsa, ja josta sitte kirjoituttivat ja jakailivat jäljennöitä sinne tänne seurakuntaan, arvattavasti ei pappia itseäkään unohdettu.

    Monet muut runoistansa teki Korhonen toimittamatta, eikä pitänyt niistä sen enempätä jälkeenpäin lukua. Nekin, jotka joutoaikoina itseksestään moninaisista aineista mietti ja kirjoitti, anteli pitkin pitäjätä pois luotaan, josta syystä maakunnassa monta tekemätänsä runoa laulettiin, joita itse ei enään muistanut tuskin tehneensäkään. Kun häneltä kerran kysyttiin, paljoko yleensä olisi runoja tehnyt, viittasi pöydän alalliseen melkoiseen kistuun sanoen: "saattaisi niitä tulla, mimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos kaikki koottuna siihen mahtuisivatkaan." Harvat runoistansa syntyivät kirjoituspöydän ääressä, jossa heti mietittyänsä olisi tainnut paperille piirtää ajatuksensa.

    Parahimmat runonsa sanotaan perustaneen yksinäisillä metsäkuluilla, kalastusretkillä ja muissa töissä ollessansa. Ne sitte miten muisteli kotiin tultuansa kirjoitti paperille, ensi tilassa jollen kullen tuttavistansa annettaviksi. Pitopaikoissa ja muissa iloseuroissa lauloi oluen ja viinan ääressä monta ihan uutta, johon ei ollut ensimäistä sanaakaan sitä ennen miettinyt, niin senkin jo usiammasti räntätyn, joka alkaa sanoilla:

    No miehet, miehet, veikkoset! näin näitä häitä juodaan:
    Lopussa viel'ei entiset, ja toista aina tuodaan.

    Näistä harvat taisivat tulla kirjoitetuksi, jonka tähden menivät sitä myöten kun syntyivätkin, jos kohta joku kuulioista jälkeenpäin olisikin joita kuita paikkoja muistellut.

    Edellä mainitusta jo kyllä on nähtävä, Korhosen ei pitäneen runomahtiansa missään suuremmassa arvossa. Kun kerran häneltä muistiansa myöten kirjoitettiin erästä runoa, sanoi hän unohtaneensa loppuvärssyt runosta. Niitä hänen miettiessä väliytyi kirjoittaja ja kysyi eikö sopisi runoa niillä sanoilla lopettaa, jotka samassa kertoi, lopettaa. Heti oli Korhonen valmis myönnyttämään, ja luuli ehdolle pantuja vielä sopivammiksi, kun sanoi olleenkaan ne omatekemänsä, jotka nyt olivat muistostansa kadonneet. Muutamassa kohti runoilee hän laulujensa vähästä arvosta näillä sanoilla:

    Virteni ovat verrattavat
    Semmoisen sepän takeisiin,
    Joka ahjollen ajaapi,
    Hiilet polttaapi poroksi,
    Rauan tuiki turmeleepi,
    Ei kunnon kalua saahen.

    Isänsä kuoltua tuli Paavo kuin vanhin poika isännäksi taloon. Mutta luonnostansa huoletonta elämää rakastaen antoi vapatahtoisesti isännyyden nuoremmalle veljellensä Ristolle, joka olikin ymmärtävä, toimikas ja uuttera maamies. Ehkä tähän myös oli syynä Paavon onneton taipumus viinaan, joka keski-ijästä seurasi häntä hautaan asti.

    Muutamassa runossansa syyttää runonteon ja laulamisen saattaneen hänen tähän turmelukseen, ja valittaa, kun ei sitte havaittuansakaan voinut luopua siitä, sanoen:

    Eikä tullut miehen mieltä,
    Ett' oisin heti herennyt,
    Työstä turhasta lakannut.
    Palkka mulle maksettihin:
    Vieteltihin viinan kanssa,
    Pyyettiin putelin kanssa,
    A:ta, b:tä ensi aluksi,
    Koko virret viimeiseksi.
    Se oli opista voitto,
    Että jouvuin juomariksi,
    Ratkesin kylän ratiksi.

    Toisessa runossa, jonka varta vasten on viinan turmelevista vaikutuksista tehnyt, lausuu ensittäin:

    Vasta minä vanhoillani
    Oivalsin tämän asian,
    Kuinka kunnia meneepi,
    Aleneepi miehen arvo,
    Kaikki rakkaus katoopi
    Entisiltä ystäviltä,
    Miesi velkahan veäksen,
    Joka ryyppeää rysyltä,
    Viinan viljassa elääpi
    Monet päivät pääksytysten.
    Maailman makia seura,
    Tapa vanha tarttuvainen,
    Jot'ei arvata alusta,
    Saapi semmoiset vahingot.

    Vähän jälkeenpäin valittaa samassa runossa itsestänsäkin, sanoen:

    Aivan on asian laita
    Sillä lailla, lapsukaiset;
    Minä sen toeksi tieän,
    Kun olen itsekin ollut
    Taipuva tähän tapahan,
    Saanut semmoiset vahingot:
    Terveys on turmeltuna,
    Kaikki rikkaus laonnut,
    Matti taskussa makaapi.
    Tällä suututin sukuni,
    Esivaltani vihoitin,
    Näytin itseni olevan
    Hyvänsuoville suruksi,
    Irvihampaillen iloksi.

    Viimein päättää runon seuraavilla loppusanoilla:

    Olkohon opiksi muille,
    Jotka saanevat sanoa:
    "Muit' on mies opettanunna,
    Itse oli oppimaton."

    Tästä viastansa muistuttaa myös eräs hänestä tehty runo, jota Rautalammilla jo Korhosen eläissä laulettiin ja joka, koska ei ole erittäin pitkä, sopinee tähänkin pantaa. Se kuuluu seuraavilla sanoilla:

    Vihtapaavo viisas miesi,
    Sanottava Suomen maassa,
    Muissa maissa mainittava,
    Ei ole etäällä käynyt
    Hakemassa harjoitusta;
    Kotona on koulu ollut
    Oman suvun suosiosta,
    Oman vanhemman opista.

    Koska lassa lattialla
    Pieni Paavo polvillansa
    Itseksensä istuskeli,
    Kyykyllänsä katseleepi,
    Ei luultu lukia-miestä,
    Kirjamiestä milloinkana
    Tästä lapsesta tulevan,
    Osaajata ollenkana,
    Ensinkään yrittäjätä,
    Rupeajata runoille.
    Vaan koska ikä eneni,
    Tuli tunto täyellinen,
    Rupes hän runon tekohon,
    Teki runot, laitti laulut
    Hyvemmistä, huonommista,
    Lukkarista ja papista,
    Nimismiehistä, mittarista,
    Talonpoikainkin tavoista,
    Juomarista, kuoharista,
    Sanoi sanat räätälistä,
    Sotavuoenkin sovitti.
    Pani sen paperin päälle,
    Kansan kasvavan varalle,
    Tulevaisten tunnustella,
    Kuinka oli kumma aika,
    Surullinen Suomen maassa,
    Kuulun veisun kultahäistä,
    Viinasta valitun virren.
    Vielä sitte viimeiseksi
    Sai maassa sanottavaksi
    Pojan veljen Väinämöisen,
    Liisan Antero Vipusen.

    Jo nyt lauluni lopetan,
    Kosk'ei aika myöten anna,
    Vaikk'ois vielä virkkamista
    Paavon tuhmista tavoista,
    Juomisestakin jutella,
    Kuinka viina vietteleepi,
    Viepi voiman viisahalta,
    Ymmärryksen oppineelta,
    Panee maata pyllyksiinsä,
    Viisahankin vierehensä.

    Jospa tietäisin toeksi,
    Ettei virttänsä omoa
    Ottaisi pahaksi Paavo,
    Suuttuisi sanoista näistä,
    Paikkani ylös panisin,
    Antaisin ala nimeni.
    Vaan en tieä miehen mieltä,
    Tunne toisen arveloita,
    Puhu en paljo paikastani,
    Ala en nimeä anna.

    Paavon viinaan meneväisyydestä oli kyllä vanhalla äidillänsäkin surua, vaikka muuten vielä vanhoillaanki kiitti Paavon hyväksi lapseksi, jolta elinkautenaan ei ollut pahaa sanaa vastaansa kuullut. Tätä äitiänsä kohteli myös Paavo vielä vanhemmallakin iällänsä lapsellisella rakkaudella, ja kaikki rahat, mitä metsän nahoista sai, sillä hän oli viriä ja onnellinen ketunpyytäjä, vei äitinsä korjuusen talon tarpeita varten, kuitenki sillä välipuheella, että eukon toisinaan piti omasta kädestään poikaansa ryypyllä virvoittaman.

    Samate oli kotiväkensä, kyläläistensä ja kaikkein muiden ihmisten kanssa suosiossa, sillä totuutta rakastava, tasainen ja hiljainen luonnostansa hän ennemmin kärsei pienen vääryyden, kun että oman puolensa pitämisellä olisi tahtonut riitoja toistensa kanssa nostaa.

    Yhtä selvä ja teeskelemätön kun runoissansa oli Korhonen muussakin lauseessansa. Rautalammilla on tapana talonpoikain itse välistä kirjoittaa sukulaisilleen kuolinpuheita, ja pyytää papin niitä saarnastuolista lukemaan. Korhoselta kuoli kerran yhtaikaa sisar kuuden lapsensa kanssa ulkotautiin, josta kirjoitti seuraavan kuolinpuheen:

    "Monta mureellista jälkimuistoa on tässäkin seurakunnassa pidetty sen luontoa seuraavan kuoleman tapauksista sekä vanhoina että nykyisempinä aikoina. Nyt meillä taas olisi halu puhua ja jotakin tietä antaa seurakuunalle yhdestä äitistä, joka kuuden lapsensa kanssa on lepokammioon saatettu tänä päivänä -- se on Jokelan talon emäntä Maria Korhotar.

    "Tämä vainaja on syntynyt isästä Matti Korhosesta, joka oli isäntä Vihtajärven talossa Sonkarinsaaren kylässä, ja on jo aikaa sitten kuoleman kautta pois kutsuttu, ja äitistä Anna Pulkittaresta, joka nyt vielä toivotussa terveydessä elää, ja on emäntä samassa Vihtajärven talossa. Yhdeksäntoista vuoden iällä tuli tämä vainaja naimiseen talon isännän Juhana Jokelaisen kanssa samassa Sonkarinsaaren kylässä, jossa avioliitossa eli 4 kuukautta vajallen 23 ajastaikaa.

    Tällä ajalla syntyi heille kaksitoistakymmentä lasta -- kolme poikaa ja yhdeksän tytärtä --, joista yksi poika ja yksi tytär on ennen kuolemalla pois temmattu, ja nyt viimeisen pidetyn sairauden alla yksi poika ja viisi tytärtä ynnä kuoleman taudin alla syntynyt keskieräinen poikalapsi, jotka kaikki ovat häntä tänäpänä hautaan seuranneet. Jälkeen jääneitä lapsia on vielä yksi poika ja kolme tytärtä. Kaksi tytärtä ja se ainoa poika ovat vanhimmat vainajan lapsista ja yksi tytär vähäinen.

    "Koko hänen ikänsä oli kaksiviidettäkymmentä ajastaikaa, jonka suurella kärsivällisyydellä ja tyytyväisyydellä kulutti varustettu kestävällä ruumiin rakennuksella, kelpaavalla toimella perheensä ylitse, piisaavalla ruumiin ravinnolla, hellällä ja lauhkialla sydämellä.

    "Jättäin kaikkia näitä maallisia etuja halasi sairautensa lopulla nautita Herran pyhää ehtoollista, mutta kun aika eikä tila sitä myöden antanut, niin toivoi loppua ja odotti siunausta. Ensimäisenä päivänä helmikuussa kello 11 ennen puolta yötä uloshuokasi hän sen viimeisen hengen."

    Näin lyhyt, selvä, kaunistelematon oli se kuolinpuhe, jonka Korhonen vainajalle sisarellensa kirjoitti. Moni olisi siitä harvoin sattuvasta, surkiasta tapauksesta, jossa yhtenä päivänä äiti kuuden eli seitsemänki lapsensa kanssa haudataan, tainnut kyllä pitkältä ja liikuttavalta puhua, mutta Korhonen ehkä arveli sopivammaksi ei mainita, mikä jo ilman oli koko seurakunnalle kyllä tuttu ja kaamia asia. Ei hän myös ylistä sisarvainajataan muusta, kun minkä tiesi todeksi. Jumalisuuden hyvät avut ja muut semmoiset asiat, joista kuolinpuheissa tavallisesti paljon lausutaan, vähän tiedetään, heitti Jumalan arvata, joka tutkii sydämen, ei katso ulkonaista, usein pettävätä muotoa.

    Usiammasti Korhosen runoista on nähtävä, hänen tarkalla mielellä lukeneen niin pyhän raamatun kun muitakin suomalaisia kirjoja. Myös kirkossa, ehkä Sonkarinsaarelta sinne luetaan puolikolmatta penikulmaa, kävi ahkerasti ja kuunteli tarkkaan saarnaa, jonka sitte kotiin tultuansa kirkkoon pääsemättömille selitti. Mutta sen jälkeen kun ensikerran 18 vuoden vanhana oli käynyt kerran pyhällä ehtoollisella ei enää koskaan mennyt armopöydälle, vaikka papitkin varoittain ja kehoittain koettelivat saada hänen mielensä muutetuksi.

    Sanat ja varoitukset olivat mitättömät: hän pysyi järkähtämätönnä siinä kerran saadussa luulossa, olevansa mahdoton Herran alttarin vieras, joka söisi ja joisi kadotuksen päällensä. Ehkä Luojalta terävällä älyllä varustettu autuudenkin asioita tutkimaan ja käsittämään, oli mielensä kuitenkin siinä kohdassa pimitetty.

    Suurin erehdyksensä näyttää olleen, että pyysi ja toivoi oman vanhurskautensa kautta joskus tulevansa mahdolliseksi Herran ehtoolliselle käymään, ei muistaen, ettei se olekaan vanhurskaille, vaan syntisille annettu, sillä eihän itsestänsä vanhurskas lunastajata tarvitsisikaan.

    Ehkä Korhonen eli jotenkin vanhaksi, ei hänelle kuitenkaan ollut sallittu kotona kuolla. Lokakuussa vuonna 1840 löysi veljensä hänen kuollunna veneessä ei kovin kaukana kotitalosta. Arvattavasti oli joku äkillinen kuoleman kohtaus häntä tavannut. Tyttärensä Anna Reetta, joka on naimisissa Koivulan talon isännän Sakari Lyytisen kanssa Sonkarinsaarella, lauloi perityllä runolahjallaan isävainajastansa seuraavaisen lapsellista rakkautta ja kristillistä surua osottavan kuolirunon:

    Nyt on luonto liikutettu,
    Runotöihin taivutettu,
    Vaikka ei riemusta runoja,
    Ilmi anneta ilosta.
    Kaikki on saanut syvälle,
    Murhe pannut painon alle,
    Kun on kuultuna kamalat,
    Saatu surkiat sanomat
    Kuolemasta kummemmasta,
    Erosta tämän elämän;
    Koska päätti Vihtapaavo
    Maalimasta matkajuoksun,
    Joka vaarassa vaelsi,
    Tämän maaliman majoissa,
    Surun lakson laitumilla,
    Vuotta viisi seitsemättä.
    Eikä tietoa edeltä
    Annettuna aikanansa
    Viikon viimeisen olevan,
    Virstan viimeisen tulevan,
    Joka saattoi saaren päähän,
    Kuolopaikalle kuletti.
    Tuo on meiltä tietämätön,
    Tuhmain tunnolta salattu,
    Mik'oli laitettu lopuksi,
    Mitä pantu päätökseksi:
    Olisiko usma uuvuttanna,
    Sumu silmänsä soaissut,
    Vai viluko viivyttännä,
    Eli nälkä näännyttännä;
    Vaiko varsin määräpäivät
    Lie jo tullut täytetyksi.
    Ei hän kuollunna kotona,
    Sairastanna saapuvilla;
    Vasta viimein viikon päästä,
    Kun oli kulkenna kotoa,
    Kaonna ja kaivattuna,
    Veli veljensä tapasi
    Ve'en rannalta veneessä,
    Ilman alla aukialla.
    Totta tunsi tuskan tuiman
    Veli veljen kuolemasta;
    Tuossa kohtasi kovasti
    Huokaus ja huutoääni,
    Kun oli kuollut tuttavansa,
    Kaunis kasvinkumppalinsa,
    Kun oli linnun liukas ääni
    Langetettu laulamasta,
    Kun oli kuolo katkaissunna,
    Aviotkin auaissunna.
    Sama surkia tapaus,
    Kun tuli tutuksi muille,
    Tuotti kyllin kyyneleitä,
    Antoi huolta, huokausta,
    Sukulaisille surua,
    Vielä muittenkin muretta,
    Joihen kanssa kaunihisti
    Oli aikansa asunut,
    Elänyt isänsä päivät
    Sovinnolla, suosiossa.
    Mutta ei nyt murhe auta,
    Eikä vaikia valitus;
    Heitetähän Herran päälle
    Kaikki huolet, huokaukset,
    Jonka viisaus visusti
    Läpi kaikki katseleepi,
    Jok'on tiennyt lähtötiiman,
    Erohetken helpotuksen.
    Jo oli iästä ilta,
    Elämästä ehtopuoli;
    Kyllä aika myöten antoi
    Erota elosta tästä,
    Päästä tästä Paapelista,
    Sotomasta syntisestä.
    Eipä siis surua siitä,
    Valitusta vainajasta,
    Että nuoruuen iässä
    Tuli täältä temmatuksi;
    Vaan se tuopi tuskan meille,
    Sepä suurentaa surumme,
    Ett'oli visseillä vioilla,
    Tiellä tietyn turmeluksen,
    Sitehissä synnin suuren,
    Kaotuksen kahlehissa;
    Siottuna siitä päivän,
    Kun sai viina vietellyksi,
    Joka piätti pyhältä,
    Esti armo-atrialta;
    Kun oli Paavalin sanoista
    Käsityksen keksinynnä,
    Ettei söisi syömärinä,
    Eikä joisi juomarina
    Siitä juomasta pyhästä,
    Armoleivän atriasta.
    Kyllä siitä sielun kuorma
    Paljo painoi ja pakotti,
    Jota vainaja valitti
    Ahkerasti aikanansa,
    Ettei jo iällä ennen
    Armon lahjoja anonna.
    Aina toivoi tointuvansa,
    Paremmaksi pääsevänsä,
    Saavansa himolle salvan,
    Lukon orjuuen ovelle;
    Vaan se viipyi viimeiseksi,
    Aivan ehtoolle elämän.
    Nyt ei tietä Herran töitä,
    Eikä tuta tuomioa,
    Annettiinko armopaikka,
    Vaiko kauhia kaotus.

    Voi jos vielä viimeisellä
    Ehtoolla elämän Herra
    Oisi armon auaissunna,
    Paratiisin Paavalille,
    Muistanunna niinkuin muinen
    Ryöväriä ristin päällä,
    Jollen juuri viimeisellä
    Ovi armon auaistihin.

    Vielä muutamat murehti,
    Pahastuivat paljo siitä,
    Kun oli kiini kirkonkellot,
    Seurakunnan sielukellot.
    Vaan kun tarkoin tutkittua
    Saatihin sanoma kuulla,
    Ett'oli kielty kirkkolaissa
    Kellonsoitto kelvollinen,[3]
    Pian sekin murhepilvi
    Riemuruskoksi rupesi,
    Kosk'oli siansa saanut
    Siinä maassa siunatussa,
    Missä muutkin matkamiehet
    Saavat laskeita levolle.
    Kyllä vainaja varusti
    Itse jo elämäkirjan,
    Joka joutui vuotta ennen
    Kaikille katseltavaksi,
    Jonka otti oppineetkin
    Varsin vastahan halulla;
    Luki herrat Helsingissä,
    Antoi sille suuren arvon;
    Vaikk'ei auta arvo suuri,
    Nimi kuulu kuolemassa.
    Kuolo on se kuulu vieras,
    Joll' on valta vallallenkin;
    Ei se kysy keisarilta,
    Ruunupäältä ruhtinalta,
    Vaatisiko valtakunta
    Vielä täällä viipymähän;
    Ei se pappia paraita
    Kierrä kirkon haltioita;
    Eikä tutki tuomarilta,
    Oikeuen oppineilta,
    Tohtivatko itse tulla
    Toisen tuomarin etehen.
    Kuka kaikki kertoneepi,
    Kuolon tuumat tutkineepi;
    Ei se aikoja valitse,
    Eikä paikkoja paraita;
    Ei kysele kynnyksellä,
    Taho tietä tanhualla,
    Joko oisi outettuna,
    Eli kauan kaivattuna,
    Vai tuli kovin varahin,
    Kesken töihen täyttämättä.
    Siitä syystä syntisiltä
    Vaaitaankin valmistusta,
    Kun on kuolo tietämätön,
    Joka hetki Herran käessä.
    Onnellinen on se päivä,
    Uskovaisille ihana,
    Joill' on toivo taivahassa,
    Ilonsa isän majassa.
    Niillen vaan on vaikiampi,
    Kuolo kauhia, kamala,
    Joihen mieli maallisilta
    Tavaroilt' on tahrattuna;
    Niillen maaliman makeus
    Kaikki käypi katkeraksi
    Kuolemassa kauhiassa,
    Synnin palkan päätöksessä.

    • * * * *

    Päätettyämme tämän vaillinaisen kertomisen Korhosen elämästä ja kuolemasta kääntykämepäs jo hänen runolaatuansa erittäin katselemaan.

    Kansanrunon tavallinen laatu ja omaisuus on aineensa luonnollisella yksivakaisuudella toimittaminen ilman mieltä sinne tänne syrjäasioihin juoksuttamatta, niistä muka kaunistusta ja kuvausta kerrottavalle saadaksensa. Samaan kansanrunon omituiseen tapaan laati Korhonenkin runonsa, siinä toki vähän eroma, että mielellään pisti sananlaskuja ja muita vertauksia runonsa suolaksi eli ytimeksi.

    Sanain sovittamisessa oikiaan runosääntöön eli mittaan ei ollut niin tarkka ja huolellinen, kun Karjalan vanhoissa ja nykyisemmissä runoissa sen suhteen ollaan, jonka tähden välimmiten tavataan virheellisiä lausuksia, kun asianymmärtäjä lukia itse havainnee, jos niitä tässä ei paremmin selitetäkään. Onkin runo jo Savon tienoilla ja vielä enemmin Hämeessä alkusomuudestansa poikennut, jonka tähden ei ollenkaan ole ihme, Korhosenkin runot sanasääntönsä puolesta ei parempia olevan, kuin mitä lapsuudesta kuuli kotiseudullansa laulettavan.

    Vielä virheen-alaisemmat, kun runonsa, ovat muut laulunsa viitteellisessä arvaannossa. Läpeensä tavataan niissä sanat sopimattomasti katkaistuna ja tavutten sekä arvo että korko pahasti runneltuna, josta onkin nähtävä, Korhosella niitä tehdessä ei olleen parempata esikuvaa, kun virret tavallisissa arkkiviisuissa ja vanhassa virsikirjassamme.

    Valitettavasti ei ole muillakaan lauluniekoilla vielä ollut parempaa mallia eli johtoa, kun vasta nimitetyt kielensä suhteen kehnot ja vaivaiset, mitteen vuoksi peräti typerät ja kelvottomat laitokset, jotka jo vuosisatoina ovat paljo huolta Suomen Runottarelle tehneet, ja vasta kentiesi mitä vielä tekevät, kun jo ovat hänen suurimmalle osalle kansasta tuiki tuntemattomaksi saattaneet, elikkä turmelleet korkoamme, ettei moni meistä enää tajua'kaan vanhan Suomen runon suloa ja lempeyttä, joka ennen aikoinansa heitteli kiviä ja kantojakin ja pani karhut tanssimaan tasajalassa.

    Ne Korhosen tekemät laulut, jotka tässä kirjassa löytyvät, ovat paraimpiansa, ja jos ei jo siitäkin syystä, niin kuitenkin näytteeksi hänen ulkorunoisesta laulutavastansa painettavat. Näistäkin lauluista on lyhemmyyden vuoksi muutamia kehnompia värssyjä pois jätetty, milloin se järjestyksen loukkaamatta taisi tapahtua. Peräti painamatta on jäänyt toista yhdeksän meille tiettyä laulua, nimittäin:

    Jänikselle;
    Onnentoivotus nuorelle vaimolle;
    Pahasta ja kalliista ajasta;
    Venäjän ja Turkin rauhasta;
    Leskikeisarinna Maria Veutorounan kuolemasta;
    Turun kaupungin palosta;
    Kehoitus hääpidon alettaissa;
    Nuoren vaimon kiitossanat antimista;
    Joutohyräilykset häissä.

    Epäilemättä löytyy myös monta muuta Korhosen tekemää laulua, eli kuitenkin on löytynyt, joita ei vielä ole kerätyksikään saatu. Kerääjät ovatkin enemmin ahkeroineet saada hänen runojansa, kun laulujansa kerätyksi, koska edellisillä jo rakentonsakin puolesta nähtävästi oli parempi arvo.

    Korhosen tytär, jo mainittu Anna Reetta, joka isänsä kuolemasta teki edellä luettavan kauniin runon, ei ole muunkaan laulun laadinnossa isäänsä kehnompi, miltei ennen parempi. Sen voisi päättää seuraavistakin värsyistä, otetut hänen eräälle orpopojalle tekemästä laulustansa:

    Minull' on mieli kirjoittaa,
    Maailman surkeutta mainita,
    Jos aika myöten antaisi,
    Ymmärrys ylös kantaisi.

    Viheliäinen, surkia
    On ihmisellä elämä,
    Niinkuin on Jopi puhunut,
    Ja Salomoni sanonut.

    Jopa sen tunsi Jooseppi,
    Ja tarkoin tutki Taavetti;
    Jo Haakar joutui huutamaan,
    Ja Ismaeli itkemään.

    Kuin lapsi ensin syntyypi,
    Ja hengittämään herääpi,
    Tuntee jo tuskan olevan,
    Ja vaivan takaa ajavan.

    Itku jo ompi alkuna,
    Ja ensimäisnä äänenä,
    Juurikuin ajat arvaisi,
    Ja tulevaiset tuntisi.

    Jos sitte vähä iloitsee,
    Ja lasten kanssa leikitsee,
    Ne ilot pian puuttuvat
    Ja murehiksi muuttuvat.

    Piampa saapi havaita,
    Kuin maailma on kavala,
    Kuin nuoren ilon kadottaa,
    Ja lasten leikin lopettaa.

    Niin näkyy nytkin todeksi.
    Ja kuuluu kyllä kovaksi,
    Kun puhuu orja päivistään,
    Yks orpopoika onnestaan.

    Tämän orpopojan antaa hän sitte usiammissa värsyissä valittaa vaivojaan ja onnettomuuttaan, ja siitä päästyänsä muistaa korjaajiansa seuraavilla kiitossanoilla:

    Nöyrimmän sanon kiitoksen,
    Kaikillen niillen yhteisen,
    Jotka minun ovat korjanneet,
    Ja tänne asti auttaneet.

    Suuri on ollut vaivanne,
    Suurempi olkoon palkkanne,
    Jota ei maassa makseta,
    Vaan taivahass' on tarjona.

    Ja jos nyt oikein tuntisin,
    Hyvyyttä Herran muistaisin,
    En vaiti olla saattaisi,
    Vaan kiitosuhrin antaisin.

    Että niin olen autettu,
    Ja vahingolta varjeltu,
    Kuin Mooses kaisla-arkussa,
    Ja Joonas kalan vatsassa.

    Ne Herran suuret ihmetyöt
    Muistuttaa mullen päivät yöt,
    Että aika oisi palata,
    Ja synnin tieltä lakata.

    Maailman turhuus hyljätä,
    Ja kaikki ylön katsoa,
    Toivoa toista tulevaa,
    Etsiä uutta elämää.

    Että sitten taivaan kuorissa
    Saisi voiton virttä veisata;
    Siellä vanhat vaivat palkitaan,
    Ja kaikki uudeksi muutetaan.

    Siellä ompi oikia isänmaa,
    Ja kaikki kallis tavara;
    Siellä lesket levon löytävät,
    Orvot osaansa nousevat.

    Siellä taakse taukoo puutokset,
    Murheet ja ajan muutokset;
    Ei isä jätä seurastaan,
    Eik' äiti heitä helmastaan.

    Siellä köyhät saavat rikkauden,
    Ja sairaat kaikki terveyden;
    Siellä ompi ilo yltäinen,
    Ja riemu alinomainen.

    Viimein jo taas omassa nimessänsä päättää Anna Reetta virtensä tällä loppuvärsyllä;

    Lyhyt on tämä kirjoitus,
    Yksinkertainen yritys,
    Vaan kukas tarkoin tietänee
    Ja toisen tuumat tutkinee.

    Semmoista sydämen liikutusta, josta tämäkin virsi todistaa, isänsä Paavo ei osoita tuskin yhdessäkään runossa eli muussa laulussa. Se näyttää hänen luonnollensa kokonaan outo olleen. Harvoin on mielensä muutenkaan oikiaan lauluintoon ylennyt. Sen siasta nähdään hänellä olleen tarkan ja terävän älyn moninaisia aineita tutkimaan, käsittämään ja kertomaan, jonka ohessa runonsakin osoittavat hänen vihanneen kaikenlaista pahaa ja vääryyttä, puoltaneen hyvää ja siivollista elämätä.

    Kun vielä oli lukenut viikkosanomat ja monta muuta suomalaista kirjaa, eitä ainoastaan lukenut, vaan käsittänytkin ja muistoonsa säilyttänyt, niin pidettiin häntä talonpoikain keskuudessa oppineena, ja oppinut olikin hän, vaikk'ei tainnut kuin yhtä äitinsä kieltä, yli monen koulunkin käyneen miehen, ettei suinkaan ensimäiseksi tullut ymmälle, missä vaan ei ilman kainustellut tietoansa ilmoitella.

    Tästä kaikesta lienee arvattava syy siihen, että Korhosen lauluja pidettiin suuressa arvossa ja että niistä muutamat levesivät ulommaksi Hämeesen, Pohjanmaalle ja Karjalaanki. Löytyypä vielä muitakin syitä niiden leviämiseen ja semmoisiksi arvaisimme rahvaalta rakastetun vertauksellisen eli muuten polvellisen sanalaatunsa, mielensä malttamisen, siinä kohdassa, ettei koskaan latonut lauluunsa, mitä sylki suuhun tuopi, vesi kielelle vetävi.

    Siihen lisäksi saapi lukea senkin seikan, että valitsi lauluillensa sopivan aineen, ja viimeiseksi että itse kirjoitti ne paperille, joka esti heti synnyttyänsä katoamasta. Muita syitä emme voi keksiä niiden erinäiseen arvoon ja leviämiseen, koska Korhosella ei kuitenkaan ollut joita kuita mainittavia runolahjoja yli muiden runoniekkain, vaan hän ennemmin jääpi monestakin jälelle. Jopa tyttärensäkin ja pitäjän miehensä Juhana Ihalainen siinä vetävät hänelle vertoja.

    Monta muuta tunnemme, joita pitäisimme parempina, vaikk'eivät ole sinne päinkään ihmetteliöitä ja seuraajia saaneet, kun Korhonen, jota Savon nykyiset runoniekat tavallisesti pitävät mestarinansa, kuin saksalaiset Schilleriä ja Götheä.

    Nimitimmä Korhosen runoista muutamia Karjalaankin levenneen. Semmoisia ovat erittäinkin runot Talonpojille, Viinasta, Tyttärille, Mustalaisista, Ketunpoikain elättämisestä, Väinämöisen veljenpojasta y.m. Näytteeksi miten runot semmoisilla kulkumatkoilla muuttuvat, panemme tähän yhden tämmöisen runon "Piipunperästä" sekä sillä tavalla, kuin se on Rautalammilta kirjoitettu, että toisellakin tavalla Venäjän Karjalasta.

    Rautalammilta:

    Käännä päätä, katso päälle,
    Ota vaari vanha muori,
    Kuinka kummalta näkyypi
    Tämänaikaiset asiat;
    Kaikki pojat kasvavatkin
    Piipunpohjalla pilaavat
    Suunsa seuvun semmoiseksi,
    Jos on paksu huulipanta,
    Niin on posketkin porossa,
    Kasvo puolipullollansa.

    Eivät yr'tä yösialta,
    Univuoteilta värähä,
    Eikä pirtistä pihalle,
    Vielä virkahan vähemmän,
    Ulkotyöhön ollenkana;
    Ennen karstat kaivetahan,
    Ihvetkin imeksitähän.
    Kyll' on sitte päivän päällä
    Parta paksuna porosta,
    Ihvestä ihon sininen,
    Hihat hiessä, helmat noessa,
    Rintapielet riivanteissa.
    Vaimot ne valittelevat
    Pilattavan paiat kaikki
    Kesken päivän pestäväksi;
    Muorit mukamat sanovat,
    Että pyyhkeiksi pitäisi
    Vanha vaippa laitettaman,
    Että aikaa enemmän
    Pesemätä päästäisihin.

    Sepillen on selvä neuvo,
    Valurille vanha käsky,
    Kunnon neuloja kumota,
    Jolla vilja väännetähän;
    Ilkeä on imeisten luona
    Puista puikkoa piteä,
    Kuletella kukkaroissa.
    Miehet muutamat sanovat
    Pilattavan piiput kaikki,
    Pohjat puhki pisteltävän,
    Karetsia kaivettaissa;
    Toiset ne toki puhuvat,
    Ett' on oppi oivallinen,
    Ja juuri komia konsti,
    Maahan muuttunut tavaksi.

    Muinoin toivat Mustalaiset,
    Kusta lieneepi kotoisin:
    On tuosta tupakin jatko,
    Jopa työlle joutuisampi.

    Venäjän Karjalasta:

    Kuule ensin, katso siitä,
    Kuinka kummalta näkyvi
    Tämänaikainen elämä:
    Miehet muutkin jos minäkin
    Piipun pohjilla pilaavat
    Suunsa seuvun semmoiseksi,
    Jott' on leukansa liassa,
    Parta paksussa porossa,
    Ihmestä iho sininen,
    Tupakasta turmeltuna.

    Muinen söivät Mustilaiset
    Piipun pohjia poloiset,
    Konnat suuhunsa kosivat,
    Karetsia saamitsivat,
    Siitä ottivat opiksi,
    Suomen miehet mielityöksi,
    Jotta jo nykyinen kansa,
    Kaikki katsovat musikat,
    Nuoret miehet naimattomat,
    Pojat puoliparrattomat,
    Huuliansa huuhtelevat,
    Paian hiemalla hosuvat.

    Ei lemmot leposialle,
    Vuotehellenkaan väräy,
    Kun ei poskessa poroa,
    Suussa tuhkia tupakan.
    Ilmanko akat sanovat,
    Muorit muutamat puhuvat,
    Pilattavan parrat kaikki,
    Suun menevän surkiaksi.

    Puikko on puolta kyynäreä,
    Kyllä kypärän pituinen,
    Tehtynä teräväpäinen,
    Jolla kaivavat karetsan,
    Piipun pohjan poskehensa.
    Ei purukset suusta puutu,
    Tukut karmilta katoa,
    Ikipallit ikkunalta.

    Miehet muutamat puhuvi
    Piiput pantavan pilalle,
    Pohjat puhki pistettävän
    Karetsia kaivettaissa.

    En nyt tuota tarkoin tunne,
    Josta on tupakka tuotu:
    Sen mä tuntenen toeksi,
    Ett' on turmellut tupakka,
    Pilannunna kansan kaiken,
    Maahan muuttunut tavaksi.

    Vielä muitakin toisintoja löytyisi tähän yhteenkin runoon, joilla ei kuitenkaan tarvinne tätä jo ilmankin pitkää alkulausetta venyttää, vaikka nämät kaksi toisistaan eroavimmat jo senkin tähden piti pantaa, etteivät asian ymmärtämättömät luulisi Korhosen runoja tässä kokouksessa tahallaan muutetuksi, jos sattuisivat joita kuita kirjoitettuna käsiinsä saamaan eli muuten niitä rahvaassa vähän toisilla sanoilla kuulemaan. Siitä ei toki liene'kään moitetta pelättävä, jos mistä tahansa saatuja toisintoja on runon täytteeksi ja muuksi parannukseksi käytetty.

    Usiampia Paavo Korhosen runoista on ollut ennenkin painettuna: kirjassa Väinämöiset (runo "Muistojuhlasta", erehdyksestä Ryynäsen nimellä);

    Mehiläisessä 1836 Toukokuulta, Lokakuulta, 1837 Marraskuulta;

    Sanansaattajassa Viipurista 1835 N:ot 7 ja 21, 1836 N:o 19; Kanteleessa 3 osa, s. 41 ja 52, 4 osa, s. 35; Oulun Viikkosanomissa 1830 N:o 17, 1831 N:ot 22 ja 48, 1832 N:o 25; Lemminkäisessä 1 osa, s. 11;

    Topeliuksen runokokouksessa: Suomen Kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja 4 osa, s. 23, 5 osa, s. 55; Turun Viikkosanomissa 1820 N:o 23, 1821 N:o 2, ja Helsingfors Morgonblad'ssa 1835 N:ot 32,

    1. Lauluista on pari ("Häälaulu" ja "Onnentoivotus nuorelle vaimolle")

    painettu arkkiviisuina, alkupuoli Kokin moitelaulusta Maamiehen Ystävässä 1844 N:o 16 ja "Laulu, olut ja viina" Kantelettaren alkulauseessa. Näiden ja usiampain Rautalammilla ja muualla tehtyin eri kokousten avulla on Korhosen runoja pyydetty saada tähän kirjaan niin virheettömänä, kuin suinkin on ollut mahdollinen. Rautalammin murretta ei kuitenkaan ole erittäin seurattu, jota muut ei katsone viaksi, kuin ne, jotka tahtoisivat Suomelle niin monta kirjakieltä kuin pitäjääkin Suomessa löytyy.

    Semmoisesta kirjallisesta jakaumisesta eri murteisiin Suomen kielelle ei olisi mitään hyötyä, mutta suuri vahinko siitä syntyvän yksipuolisuuden, ylenkatseen ja vihan vuoksi erinäisten murretten välillä. Armottomasti pitäisi jokainen murre itseänsä muita parempana, joka tyhjä luulo aina pitäisi sitä entisellä kannallansa ja estäisi sen tointumista.

    Jos vastahakaan kaikista murteista kasvatetaan kielen perustuslakien mukaan yhteinen kirjakieli, on se kymmenessä vuodessa tointuva täydellisemmäksi ja muulla tavalla paremmaksi, kun minkä joku erinäinen murre voisi sadassa. Juuri sillä lailla on Saksan kieli kasvanut ja rikastunut, mutta Ruotsin, Juutin ja Norjan kieli elävät köyhimpinä juuri kuin kostoksi siitä, etteivät pysyneet yhtenä, vaan tarpeettomasti laittausivat erinäisiksi kirjakieliksi.

    Lähimmän esimerkin antaa meille Vironkieli siitä vahingosta, minkä murretten itsepäällensä kirjakieleksi rupeaminen ompi vaikuttava. Sen siaan kun Vironkieli ennen aikoinansa olisi tainnut miltei yhdeksi kirjakieleksi Suomen kanssa ruveta, lohkousi itsekin kahdeksi, Tarton ja Tallinnan kieleksi. Kumpikin kulki omaa tietänsä ja kääreysi matkalla omiin ohjiinsa. Sitä selkeyttä, varaisuutta ja perustusta, joka näihin aikoihin asti on pysynyt Suomenkielen kalliina omaisuutena, saisit jo tyhjään Vironkielessä etsiä.

    Kajaanissa uudenvuoden päivänä 1848.

    E. L.

    SUOMEN KIELESTÄ.

    Suvaitseeko Suomen kansa, Salliiko Savon isännät, Että Suomesta suloinen Sananlasku lauletahan, Koska mieli kättä käski, Käsi kätteli kyneä, Kynä piirsi puustavin?

    Mitäs puustavit puhuivat?

    Sitä ne sanoivat silloin, Kuinka suotta Suomen kieli Kapaloss' on kauvan ollut Lapsen tautisen tavalla, Niinkuin tuo on nytkin vielä Sitehissä sitke'issä, Vaikka on jo vanha kyllä.

    Eikä taia tullakkana Siitä miestä milloinkana, Joka poikki ponnistaisi, Katkoisi kapalovyönsä, Jaksaisi jaloin kävellä Aika miehen askelia, Päästä päähän pitkän pöyän Isommille istuimille, Rinnalle rikasten kielten, Valtakielten kumppaliksi;

    Että vielä mittamiehet, Oikeuen omat jäsenet, Suomen kieltä kirjoittaisi;

    Että tuomiot tulisi, Esivallan valtakirjat, Kansan kielellä omalla, Talonpojan tuttavalla.

    Kyllähän kynä tekisi Suomalaisia sanoja, Kuin on kuultuna puheessa;

    Oppineemmatkin osaisi Suomen suoria sanoja, Jos sen antaisi asetus, Eikä estettä olisi La'in vanhan laitoksista.

    Kylläpä me kyntömiehet Tuolla aikahan tulemme Keskenämme kelpolailla, Vaan ei tuta tuomioita, Välikirjoja vähiä, Kuittiamme kuitenkana.

    Eikä suuta suuremmilta Suomi saattaisi pilata.

    Lintuset livertelevät Kukin äänellä omalla, Kielellänsä kerkiästi, Jonka heille äiti neuvoi, Oma vanhempi opetti, Pesissänsä pienempinä.

    Ei ole sitä etua Suomen kansalle suvaittu.

    Ruotsin kieli on ruvennut, Joutunut jo ens'alusta Suomen suureksi isäksi.

    Aina sill' on arvo suuri, Jott' on ystävät yläiset, Sukulaiset suuret muutkin, Sanotaanpa Sakan kielen Ruotsin heimoa olevan.

    Missäs on sukua Suomen!

    On vähän Virossa vielä Aivan arvossa samassa, Ett'ei kouluissa kysytä, Akatemioiss' anota.

    Meill' on Suomen suuri äiti Turku, tuttava isoilta;

    Siell' on räntistä räkännyt Valkeutta vanhemmille Suomalaisille suvuille, Aina ratki runsahasti, Kaikite satoja kaksi, Vuotta kahtako vajaalle;

    Siell' on selvä Suomen kieli Laitettu jo lapsillenkin Aina autuuen opista;

    Vaan ei pääse päätöksissä, Eikä tule tuomioissa Talonpojan tuttavaksi.

    Mitäs vielä viimeiseksi Suomen puolesta puhumme?

    Jos ne herrat Helsingissä, Suuren oikeuen omaiset Antaisi luvan lujimman, Vuoron vuoltulle sulolle, Että tuomiot tulisi, Välikirjat kaikellaiset Kansan kielellä omalla, Talonpojan tuttavalla;

    Sitte sihtierit tekisi halaistulla höyhenellä Samallaisia sanoja, Kuin on suussakin sanottu.

    Jopa pispatkin pitäisi Suomen kieltä suurempana, Kaikki pappimme paremmin, Kirkkoherrat kiivahammin Tuohon tuumahan rupeisi, Kirjoittaisi Suomen kieltä, Vielä muutkin virkamiehet Kansan kieltä kannattaisi.

    Se on Suomeksi sanottu Suomalaisten suosioksi.

    TALONPOJILLE.

    Ei oppi ojahan kaa'a, Ei taito takaisin työnnä, Neuvo syrjähän syseä.

    Ensin mies opetetahan, Sitte hattu hankitahan.

    Joll' on oppia otsassa, Sill' on nappia nutussa, Housuissa hopiakello.

    Kuninkaall' on kultaruunu, Herrat hattua pitävät, Kyntömiehell' on kypärä.

    Herrat käyvät saappahissa, Toisen vuoron tohvelissa, Viertomies on virsuillansa;

    Herran on käessä keppi, Puhe pulska mestarilla, Peltomies on pelvon alla;

    Herroilla kupera kappa, Syvä säkki mestarilla, Talonmies, takana silmin, Astuupi aitan ovelle.

    Joll' on virka pienempikin, Sill' on paita palttinasta, Palomies on paikkasissa, Riihenpuija rikkuneella.

    Kuules kuitenkin minua, Taitava talonisäntä:

    Elä suutu säätyhysi, Elä virkahas vihastu;

    Vaikka vaivalla kovalla Maasi mahtihin rakennat, Piät pellon pehmeänä, Hankit halmetta lisäksi, Ojit korpia kovia, Väännät leivän lapsillesi, Kannat kontissa evästä, Viikon muonan mennessäsi;

    Vaikkas vanhana valitat Jäykäksi jäseniäsi, Ruumistasi raukeaksi, Kun ompi kipiä selkä, Kaikki hartiat hajalla.

    Ei elätä pännä meitä, Jos ei atrasta apua;

    Kun et kyntöhön kykene, Etkä kestä korpitöissä, Piä pojille porua, Opeta työtä tyttärille, Aja pellolle perettä, Palolle väkeä paljon, Kaskimaille kaikki joukko, Niinkuin niitylle ikähän.

    Sitte siunoaa Jumala, Tuopi aittahan eloa, Rahakassan kammarihin, Ett'ei jää verot vajaalle, Maksot puutu puolitiehen.

    Papit saavat saatavansa, Lukkari oman osansa;

    Kaikki muutkin kappamiehet Suorittelet suosiolla.

    Sitä miestä mielellänsä Herratkin hyvin pitävät, Jolta saavat saatavansa, Vähät viemiset välistä.

    Sille vielä viipymättä Kirkkoherrankin kotona Kahvikuppi kannetahan, Luona lukkarin samate Aamuryyppy annetahan.

    Nimismiehet mielellähän Kelpo mieheksi kehuvat, Sanomat salituvissa: "Istu nyt, hyvä isäntä, Ota ryyppy oivallinen, Paneppa paritsat päälle."

    Sille mestarit menevät Työhön ilman tinkimättä;

    Sille rengitkin rupeevat Ilman paljon pyytämättä;

    Piiat vielä pyrkimällä Laurinpäivänä paneivat;

    Kasakoita kaikin aioin Hänen työhönsä tuleepi.

    Tämmöinen talonisäntä Saapi hankkia hatunkin, Paian puhtahan piteä, Ja siihen siniset housut, Vielä västin oivallisen.

    Saankohan vielä sanoa, Eli pikkuisen puhua Oman sääyn suosioksi, Muihen mieliksi samassa?

    Eihän maailma mahissa Paitsi herroja pysyisi;

    Herrat ei herrana kävisi, Eikä mestarit eläisi, Kun ei maata kynnettäisi.

    Maasta maailma elääpi, Sekä suuret, että pienet:

    Maastapa makeat saapi, Maasta vääntyypi väkevät, Hapan kaikki hankitahan Kaiken kansan tarpeheksi.

    Siis sinä siveä vaari, Taitava talonisäntä, Jolla on omasta työstä Tavaroita tarpeheksi!

    Et huoli hätäillä siitä, Jos herra hevosen kanssa Tuleepi tuvan etehen.

    Käske kohta kiirehesti Rengin riisua hevonen, Kanna kauroja etehen;

    Käytä herra kammarihin, Pane pöyälle pötyä, Laita lapsi naapurihin, Rannin vaarille varoitus, Kutsu kanssanne ruualle.

    Itse istu pöyän päähän, Ota pottu polvillesi, Piä käessäsi pikari.

    Siitä haastele hyvästi, Herran kanssa kaunihisti, Tieustele taitavasti Kaikki yhteiset asiat, Kanssa kaukaiset sanomat.

    Kun on siitä sitte päästy, Laita saatavat samalla, Paneppa paras hevonen Kyytihin kylänväliksi.

    Anna ruokoa rahalla Vielä muille vierahille;

    Piä vaivaisten varalla Kala, leipä kaikin aioin;

    Maksa palkka mestarille, Rengille rehellisesti, Koska kohtuutta anovat;

    Vaan jos paljosta puhuvat, Mahotonta mainitsevat, Suutu ja sano sinuksi, Elä toiste työtä anna.

    Ole muorille mukava, Piä perhettä hyvänä, Polta pirtissä pärettä, Kammarissa kyntteliä.

    Elä liiku liassa silmin, Elä astu einehettä, Piä kohtuutta kotona, Reissuissa rehellisyyttä:

    Niin sä astut arviossa Pienen porvarin sivuhun, Kauppamiehen kunniahan, Etkä väärähän vaella, Vaikka vanhaksi eläisit.

    ENTISESTÄ JA NYKYISESTÄ AJASTA.

    Savon ukko, sarkahousu, pikimusta, pitkäparta, Päästi äänen uunin päältä, Laski pankolta pakinan.

    Puhe oli aivan pulska, Sanat kaikki sarvipäitä, Jotka rikkoi miesten mielet, Akat näytti närkästyvän.

    Lausui ukko uunin päältä, Pani pankolta sanansa: "Elettihin ennen meillä, Paistettihin paksut leivät, Verot markoin maksettihin, Taalerin talon asiat, Kun ei kuljettu kuvissa, Maalatuissa matkusteltu:

    Ajokalut kaikki tyynni Voieltihin voitehella, Siveltihin juuri sillä, Jolla voiellaan vene'kin.

    Akat vaipoissa vaelsi, Villaröijyissä röhötti;

    Ukot sarkakauhtanoissa, Kelsiturkissa köhötti.

    Oli kellona otava, Kukon virret viisarina, Arveltihin ajan juoksu, Tulo päivän tunnettihin Ilman uuritta tuvissa, Seinäkellon kertomatta.

    Minä miessä ollessani, Kun ma kuljin kaupungissa, En kauvan katuja käynyt, Puhutellut puotimiestä;

    Suolat survasin rekehen, Rautakangit kannoin siihen;

    Luori pari painehia, Vaimolleni lakkivaate, Lapsille lakeripalli, Inkivääriä vähäisen.

    Olin ilmankin iloinen Kapineitta kauppamiehen.

    Heti valjastin hevosen, Heti kukkaron kuristin, Kissan nahan kiinni käärin, Koivet solmisin kovasti;

    Enkä ennen lievittänyt, Vasta vouin vaatimalla, Verorahan huutamalla.

    Herrat veti vissit viivat, Kaksi kuuta[4] kuittihini.

    Kesti silloin kissan nahka, Vaikka ei nyt vasikan nahka.

    Nyt on aika aivan toinen, Vouin luku loppumaton, Rahanpuute puuttumaton;

    Rästikirjat kiirehtivät, Nahka naukuupi punainen, Monen karja kirjan päällä, Alla ausionin hevonen, Pannut panttina kylässä, Hyvät ryysyt ryöstön alla.

    Herra teillä, toinen meillä, Ruunun käskyllä kovalla;

    Mikä piti pitkin maita, Toinen pyrki poikki maita, Lautamiehet laukun tuovat, Josta arkit aukiavat, Niiss' on rästit räknättynä, Nurkissa pahat numerot."

    Ei ukko unessa ollut, Ei paljon valetta pannut;

    Vaan se oli sangen vanha, Muisti muinoiset asiat, Tiesi tämänaikaisetkin, Vaikka nuoret naurahteli, Pojat pisti pilkkojansa.

    SAVONMAAN HERJAAMISESTA.

    "Joka lassa lastatahan, Miessä mielehen tuleepi".

    Sananlasku sangen selvä, Valmistettu vanhemmilta, Heiltä mielehen otettu.

    Minä miessä nuorempana Kävin kerran Kokkolassa.

    Kuulin kummia sanoja, Kuulin siellä Kainulaisen Maani miehiä manaavan, Sanovan Savon sioiksi.

    Tulin taas Turusta kerran, Hämäläisen hurjan kuulin, Ukon vanhan Urjalasta Savon miehiä sanovan, Roimahousuiksi hokevan, Pitäjiksi pieksukengän.

    Niin' en virkkanut mitänä, Sanonut sanoa puolta, Otin muistoksi mukaani, Vasta annan vastauksen, Kun on vuosia kulunut, Jäänyt jo ajasta siitä Kyllä kaksin kymmeniä.

    Kuules kunnon Kainulainen, Oivalla Hämehen ukko, Kun sanon pari sanoa:

    Ei ole maata miehetöntä, Kirvehetöntä syleä, Ei sieä sian nimeä Ylisummahan sanoa.

    Kukas nyt ei kuuta tunne I'ästä eneneväksi, Luotehesta loppuvaksi, Niin sano sitä siaksi.

    "Sekalainen seurakunta", Tuon nyt tietävät tytötkin;

    Eikös hulluja Hämeessä, Kataloita Kainussakin, Samate Savonkin maalla.

    Vaan samassapa Savossa, Jos on joukko joutavia, Miehiä mitättömiä, Niin on toisia toella Ymmärryksen ystäviä, Isäntiä itsessänsä, Renkiä rehellisiä, Jotka kyllä joutuisasti Pystyvät pysäystöihin.

    Savoss' on samate vielä Oja-ukot oivalliset, Kannon vääntäjät väkevät, Nevan kuokkiat kotona, Jost' on leipämme levinnyt, Sahtikannumme sakonut, Puuropata paisununna;

    On vielä omantakeiset Muurimestarit mokomat, Semmoisia seppiäkin, Jotka taitavat takoa Niinkuin itse Ilmarinen.

    Löytyypi likeltä vielä Valurit ja varvalitkin, Niinkuin myöskin nikkaritkin;

    Etempätä ei nyt tuoa Pulskempata puukalua, Käsityötä käyvempätä Räätäliltä, suutarilta, Kuin on jo omassa maassa.

    Sillä se sana syäntä Vielä nytkin vihlaiseepi, Koko maata miehinensä Sanoa Savon sioiksi, Roimahousuiksi hokea.

    En sieä sitä nimeä Osaksi oman pitäjän, Enkä huoli housujani Poikki polvesta sahata.

    Pitäköhät piukkapöksyt, Joill' on vaatetta vähemmän, Eli sukkia enemmän;

    Rohkenee tuo roimahousu Pieksukenkiä piteä, Saa tuo saappahat pyhäksi.

    Jo sanon sanani toisen;

    Savoss' on samate vielä Melkiöitä mestaria;

    Harvoin on haettuna Hämeestä Harvoin Kainusta katsottu Käsitöihimme ketänä.

    Niin jo taasenkin tapahtui Suonnejoella suuri kumma:

    Mies on teettänyt tapulin, Opin käymätön osannut Kellotornin kelvollisen, Jok' on kaikelta kohalta Juuri julkinen rakennus.

    Kukas kummaksi sanoisi, Jos ne teettävät tapulin, Jotka koulua kokevat Monen mestarin mahista.

    Eipä hän opissa ollut, Ei toisen tekevän nähnyt, Eikä keltänä kysynyt, Kuinka pannahan perustus, Kuinka seinät seisonevat, Kuinka pylvähät pysyvät.

    Siin' on kellot kelvolliset Kohotettu korkealle;

    Ei se heilu, hemmahtele Soitettaissa sinne tänne;

    Sen on lattiat laveat, Siinä sillatkin sileät, Astuimet on aivan selvät, Käsipuut on käytävillä;

    Ei sen rapuilla ramaha, Ei putoa portahilta.

    Sama mies on saanut taion, Ymmärtänyt itsestänsä Uurimaakarin mahinkin;

    Itse tehnyt työkalunsa, Värkkitaattinsa takonna, Joilla taitaapi takoa Semmoisetkin seinäkellot, Joissa tiuku tiiman päästä Heleästi hellittääpi.

    Tämä kunnia tuleepi
    Ollin poika Pietarille,
    Jok' on syntynyt Savossa,
    Kasvanut kotikylässä,
    Olli Konttisen kotona,
    Seurakunnassa samassa,
    Jossa työtäkin tekeepi.

    Eipä kaikki Kainulaiset, Puoleltana pohjolaiset, Eikä myös etelän miehet Opi näitä itsestänsä, Tule selväksi sepäksi, Pääse päälle sittenkänä, Vaikka vissin viisi vuotta Use'in ovat opissa Toisen mestarin tykönä.

    Rakastetut Rantalaiset, Arvoisat Hämeen asujat, Kelpo miehet keskimailla!

    Elkäte pahaksi panko, Jos ompi jotain sanottu, Maamme puolesta puhuttu;

    Saa siltä hyvin piteä Itsekukin kunniansa, Kellen kunnia tuleepi.

    Monta maassa, maa monessa, Niin ennen isät sanoivat.

    Kosk' on nyt sanani kaikki Savolaisista sanottu, Niin on kyllä kerraksensa.

    Eipä laiskempi lukia Katso kaikkia tätänä.

    SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURALLE.

    Soisin Suomeni hyväksi, Kaupunkini kaunihiksi, -- Sananlasku sangen vanha, Mutta vielä muistettava.

    Kyll' on Helsingin kylässä Ajastaikoja asuttu Vissiinkin satoja viisi, Vaan onko vähän vajaalle Eli päälle pikkuruisen, Empä tuota tarkoin tieä.

    Vaan ei ennen Helsingissä
    Sija ollut oppineitten,
    Koti korkeasukuisten,
    Istunta isojen miesten;
    Oli Turku toimellansa,
    Koulun korkean kotina.
    Siinä oli oppihuone,
    Aikansa akatemia,
    Paikoille pari satoa,
    Kyllä kymmeniä vajaalle.

    Vaan se Suomen suuri äiti Turku tuli turmiolle Tuimassa tulipalossa, Rikki rinnoilta repesi;

    Niin silloin nisätkin kuivi Äi'iltä imettävältä.

    Lapset laajalle hajoili, Isät kulki itkusilmin Kohen päivän koittamista, Auringon ylenemistä, Saivat sijan Helsingissä, Niinkuin Lothi muinoin löysi, Zoarissa sai sijansa, Tultuaan tulipalosta Sotomasta sorretusta.

    Filosohvi, suuri viisas, Plato laittoi ensimmäisen Akatemian, aloitti Kreikanmaalla mainiolla;

    Osti maata maksun eistä, Akatemolta lunasti, Johon koulunsa kohensi, Alusti akatemian.

    Siitä saivat sitte muutkin, Alkunsa akatemiat.

    Saksan maill' on ennen saatu, Sitte Ruotsissa ruvettu, Viimein saatu Suomessakin Jo sija sille nimelle.

    Suokohon Jumala suuri Aina kunnian asuvan, Herra'uen Helsingissä, Liiton arkin liikkumatta!

    Että oikeus olisi Varsin vahva ja totinen, Että oppi onnellinen Olis oppihuonehissa, Vielä muuta viisautta Mielimäärältä mitata;

    Koska se on pääksi pantu, Suomen ruunuksi ruvennut, Korotettu keisarilta.

    Suuri kiitos, suuret herrat, Viisa'uen viljeliät, Toimen totiset jäsenet!

    Vaikka kielet korkeatkin Ymmärrätten, yhtä kaikki Suvaitsette Suomen kielen Kasvamista, karttumista, Annatten apusanoja, Valmistatte valkeutta Syänmaissa syntyneille Kaunihilla kirjoillanne, Että peittyisi pimeys, Sumu kansasta katoisi.

    Että valkeus vapaasti Leviäisi lentämällä Linnun siivillä sijahan.

    Se on kiitos kirjoitettu,
    Sanottu Savon kylistä,
    Annettu alamajoista,
    Miehiltä mitättömiltä,
    Osotettu oppineille,
    Jotka ratki rakkahasti
    Suvaitsevat Suomen kieltä,
    Ottavat opin tiloille
    Savon raakoja sanoja,
    Talonpoikaisten puheita.

    Mont' on miestä maakylissä Sa'an yheksän ajalla Opin kasvoja katsellut, Toimen tietä tunnustellut, Ett' on kirjat kaikellaiset Oppineilta ohjattuna, Lahjoitettu lapsillemme;

    Siihen on sivulle vielä Annettu aviisikirjat, Saatu lehet lentämähän Talonpoikien tupihin, Että yksinkertaisetkin Saavat mieltänsä mitata, Järjen jousta jännitellä, Ulkomaankin uutisilla.

    Juuri on sitä jamoa
    Ajatellut Suomen seura,
    Kun on Kultalan asiat
    Suomen kielen kirjoittanut,
    Että kieli kirkastuisi,
    Sekä mieli virkistyisi
    Aivan uutehen elohon,
    Missä on vanha vaillinainen.
    Moni kirja kiitettävä
    Ompi aikojen kulussa
    Tullut ennenkin tutuksi,
    Tuskin toista tuon näköistä,
    Kuin on kirja Kultalasta.
    Mikäs paikka on pahasti
    Toivoselta toimitettu,
    Eli Elsalta enemmin?
    Kylläpä joka kylässä
    Aivan tälläkin ajalla
    Olis työtä Toivosellen,
    Ehkä vielä Elsallenkin.
    Sangen on sanat somasti
    Joka miehen mieltä myöten
    Siihen pantuna sisälle.
    Välistä lukian luonto
    Vesisilmäksi vetäypi,
    Toisin paikoin taivuttaapi,
    Liikuttaa lukian luonnon
    Hypätä hyville mielin.
    Se paras papin rukous
    Herättääpi harta'uen;
    Se Suomen paras pakina
    Syäntä sytytteleepi,
    Kaikki käypi kaunihisti:
    Jost' on kiitos kirjoitettu,
    Sanottu Savon ukoilta
    Teille, taitavat tekiät,
    Hyvät herrat Helsingissä!
    Empä tieä, enkä taia
    Tehä teille kumminkana
    Parempata palkintoa
    Laitetuista lahjoistanne.

    VIINASTA.

    Kuules viina kun ma laulan, Kuules, putelli, puheeni!

    Empä moiti mahtiasi, Enkä voimias vähennä:

    Olet kyllä oiva ruoka, Siivosyöjälle suloinen, Joka ryypyn ryyppäjääpi, Harvoin kaksi kallistaapi, Kolmannest' ei konsa huoli.

    Kuinka kultainen kuleksit, Herran lahja heitukselet Syämessä syömättömässä, Eineryyppynä esite Annat aamusta varahin Ruokalystin ruumihille.

    Vaan jotk' ovat ystävänä Suunsa kanssa suuttumatta, Hankkivat halulla siihen Kaikin aioin kaatamista, Niillen on ikänsä ollut Viina varsin määrällinen, Eikä se sukua katso, Eikä säätyä eroita.

    Teki se ennen tengan reiän Talonpojankin povelle;

    Potkaisi se porvarinkin Kauppakaaret kallellensa.

    Saavutti se saarnamiestä, Pani valmihin papinkin Uuellehen teinin teille, Lipan leualta pudotti, Laulatteli lukkareilla Väärän virrenkin välistä.

    Toimittaapi toisen kerran Tuomaritkin tuhmoiksi, Lautamiehet laitteleepi Juttumiesten mieltä myöten:

    Käymähän käräjämiesten Arkun kautta kaiket öiset, Josta sitte päivän päällä Kyllä torkkuvat tuvissa, Oikeutta istuttaissa, -- Virka vaihtui kohmeloksi, Oikeus unennäöksi.

    Se se seppiä pilaapi, Suutaria, räätäliä, Äkäiseksi ärryttääpi, Viepi tukkanuottasille.

    Vielä vaimotkin vetääpi Penkin päähän pyllyllensä;

    Lakki päästä pyörähtääpi, Pois nokka nenän kohalta, Joita varjele Jumala Näkemästä, kuulemasta!

    On outo nähä näkevän, Kumma kuulla kaukaisenkin.

    Vasta minä vangoillani Oivalsin tämän asian, Kuinka kunnia meneepi, Aleneepi miehen arvo, Kaikki rakkaus katoopi Entisiltä ystäviltä, Miesi velkahan veäksen, Joka ryyppääpi rysyltä, Viinan viljasta elääpi Monet päivät pääksyttäisin.

    Maailman makea seura, Tapa vanha tarttuvainen, Jot' ei arvata alusta, Saapi semmoiset vahingot.

    Sill' on sielulla enemmän Tekemistä tuonelassa.

    Kun on kuolema tukinnut Kulkun kuohuvan peräti, Vettä viepi viimeiseksi, Hunajasta ei hän huoli, Eikä viinoja valitse.

    Yksi on ankara asia, Joka täällä tutkintoa, Varoitusta vahvempata Ihmisiltä ansaitseepi.

    Kun jo kasvavat musikat Kaksin kupin kaatelevat, Ett'ei matkoilla evähät Eikä määrätyt rahaset Kestä keskitiehenkänä.

    Kunpa häntä kuusin markoin Poika pikkuinen paneepi, Sievä siit' on sitte tulla Kolmen taalerin kohalle, Tott' on tolppa irtanaissa, Eikä lou'usta lukua, Vähä riksistä rätinki.[5] Uskaltaapa ukko vielä Toisellensakin tokaista: "Ele ystäväin, pakene!

    Seisoksele näillä seu'uin, Niin saat suuhusi sinäkin;

    Minä annan aika ryypyn, Enkä heitä huomeneksi."

    Annas aika aamun tulla, Miehellä on toinen mieli, Kuitenkin kulungin tähen Vesi päältänsä puhuupi, Haikeasti haasteleepi: "Vaikkas jo, kipeä kallo, Tahot harmista haleta;

    Empä säästä sittenkänä, Totta maksan minkä jaksan.

    Tuolle taaleri tuleepi, Tolppa toiselle kohalle, Koko loutu kolmannelle;

    Vaan ei varsin nyt ruveta Kuitenkana kuolemahan, Vielä on viinaa kylässä, Vielä sittenkin sivallan Koko korttelin velaksi:

    Autas, veikkonen, vähäisen!

    Toiste maksan, jos ma jaksan."

    Aivan on asian kanta Tällä lailla, lapsukaiset!

    Minä sen toeksi tieän, Ett' olen itse'kin ollut Taipuva tähän tapahan, Saanut semmoiset vahingot:

    Terveys on turmeltuna, Kaikki rikkaus kaonnut, Kaikki taskussa makaapi.

    Tällä suututin sukuni, Esivaltani vihoitin, Näytin itseni olevan Hyvänsuoville suruksi, Irvihampaillen iloksi.

    Olkohon opiksi muille Jotka saanevat sanoa: "Muita on mies opettanunna, Itse oli oppimaton!"

    VIIME SODASTA.

    Rakastettu Rautalampi!

    Siitä mä sinua kiitän, Että tässä täyellisen, Opin oikian tapaapi, Yhyttääpi ymmärryksen;

    Tässä löytääpi läheltä Sekä herkut hengelliset, Että maalliset makeuet, Mitä mielesi tekeepi.

    En ole etäällä käynyt Hakemassa harjoitusta, Piisaapi kotoinen koulu Talonpojan tarpeheksi Isä ennen sitä neuvoi, Tätä äitini opetti, Siihen sain enemmin sitte Opetella itse vielä, Jotta jo kykenen kyllä, Ja panen paperin päälle Kansan kasvavan etehen, Tulevaisten tunnustella, Tämänaikaiset asiat, Kuinka oli kumma aika, Suomen kansalle kamala, Vallan vaihtuissa Venääksi.

    Talon vaarit ne vapisi, Talon muoriset murehti, Kavahteli nuori kansa, Kun ne kuulivat sanomat Maaliskuussa mainittavat, Sitte silmällä näkivät Pitkin Suomea sujuvan, Pitkin maanteitä matavan Tutkimattomat tuhannet Vierasta sotaväkeä, Kauheilla sotakaluilla.

    Saivat sitte huhtikuulla Olla seurassa samassa, Vetämässä vaikiasti Ransporttia perässä, Eikä miehillä evästä, Eikä heiniä hevoilla;

    Sapelia miehet saivat, Hevosilla hengen vaara.

    Sitte lankesi sisälle Toukokuu se toivottava, Pahemmin pelotteleva, Kun sai kuunnella kotona Ampumista ankarata, Piettävän Pieksämällä.

    Sotaväki suuri kanssa Otti oikian asunnon, Esipää Istunmäellä, Toinen pää Toholahessa.

    Siit'ei käyty kirkon luona Kahen kuukauen sisällä, Eikä pappia pahaana -- Venäläiset veivät toisen, Toisen pelko vei pakohon.

    Silloin kuollehet kotona Selän saarissa mätäni, Ett'ei voinut vieä niitä Kirkkomäelle kaukaiselle, Eikä myöskään ennättänyt, Kun oli kuolo kummallinen, Asui tauti ankarampi.

    Se oli työnä tervehillä Että korjata kalua, Toiset ne toen perästä, Toiset tyhjästä pelosta, Vaikka surkia vahinko Korjatullenkin kalulle Tuli maantiellä mahotoin, Paikoitellen poskissakin.

    Saipahan nähä sitäkin Sunnuntaina surkiata Aivan aamulla varahin, Ilmi tulta Istunmäeltä, Savua sakeavaista, Joka kuohui kartanoista, Ala taivahan tasauntui.

    Silloin siell' on paljon nähty Kekäleitä kelpo lailla, Kivisalmen kartonoista Aino asti Hintikkahan, Kestikievarin talohon.

    Katso nyt, tuleva kansa, Koskas lähet kirkon luota, Lasket Loukahan rajahan, Etkö kylmiä kyliä, Koske kuolleita metsissä, Näe korkeita kojuja Tällä matkalla makaavan.

    Istu ja itke vähäisen, Tätä muutosta murehi, Anna alainen rukous Jumalalle julkisesti, Että rauhassa eläisit, Kunnialla kuolla saisit.

    Teille on tuleva kansa, Tämä kirja kirjoitettu, Tämä muisto mainittuna.

    Tämä ei kauvaksi käyne Paitsi pitäjän sisälle.

    MUISTOJUHLASTA.

    Tuli taas kynälle kyyti, Vuoro vuoltulle sulalle, Halaistulle höyhenelle!

    Pännä pistetty läkissä Muistomerkkiä tekeepi.

    Kansan kasvavan etehen, Tulevaisten tunnustella, Juhlan julkisen piosta, Johon Keisari kehoitti, Suurivoipa, voimallinen, Valtias Venäjän maalla.

    Kun oli kulunut kaikki, Lokakuu lopulle käynyt, Vuonna kun on kirjoitettu, Tullunna tuhannen päälle, Saatuna sataa kaheksan, Siihen seitsemän lisäksi Toisen kymmenen kulua:

    Silloin siunattu solenni, Juupeljuhla julkisesti Vietettihin vielä kerran.

    Esivalta ensin kaikki, Herrat oikeuen omaiset Sitä suurella ilolla, Kuuluttivat kunnialla.

    Sitä pispatkin pitivät, Prohvessorit ja rovastit, Kaikki myöskin kappalaiset, Apulaiset aivan kaikki Hengellisellä halulla.

    Kutsuivat kokohon ensin Seurakunnat selkiästi, Aivan aamusta varahin.

    Kaunistivat kirkot vielä Varsin kynttilän valolla.

    Itse päällensä pukivat Juhlavaattehet valitut;

    Sitten astuivat sisälle Heti Herran huonehesen, Voimalla varustetulla Seurakunnalle selitit, Ilmoittivat ihmisille Opin oikian menoista, Jonka tohtori totinen, Julkinen Jumalan pappi, Lutherus lujaksi laitti Kaupungissa kaukaisessa, Wittenbergissä perusti.

    Paljon siitäkin puhuivat, Kuinka kunnian Jumala Hänen voimalla varusti, Lahjoitti lavean tieon Hengellisissä hänelle, Pani paljon uskallusta, Rohkeutta runsahasti Yli paavin ylpey'en;

    Apulaisen antoi vielä Melanktonin mainittavan.

    Nämät tohti toimellansa
    Vastoin paavia puhua,
    Sekä Tetselin tekoja,
    Niin myös Samsonin samalla,
    Jotka oli paavi pannut,
    Synnin kaupalle sysännyt;
    Rikoksistapa rahoja
    Piti paaville tuleman,
    Kirja sitte synnin päälle
    Piti Tetselin tekemän,
    Että vielä eeskinpäini
    Saapi synnissä eleä.

    Monta muuta kauhistusta, Takaisiakin tapoja, Muita munkkien menoja, Joita ei kynällä joua Panemaan paperin päälle Oppimaton ollenkana, Kun ei oppinut osanne Paavin juonia jutella.

    Katosi kylistä kirjat, Katosivat kaupungeista, Ei saatu sitä lukea, Vähän kuulla kirkossakin, Sit' ajalla muutamalla Saanut saarnata kukana Siinä selvässä valossa, Jonka Jesus jätti meille.

    Vaan koska herätti Herra Tämän sankarin syämmen, Josta silloin saarnattihin;

    Tämä saatti saarnoillansa Ristikunnat rikkahiksi, Antoi raamatut avata, Laittoi lapsillen osansa, Kirjat kaunihit kätehen, Joihin kuitenkin käsitti Kaikki ankarat asiat.

    Siitä on nyt siirtynynnä, Kulunut satoa kolme Ajastaikoa alusta, Koska tohtori totinen, Lutherus lujasti päätti Paavin vallasta vapaasti Saarnata sanan Jumalan;

    Jonka opin onnellisen, Jonka toivotun totuuen Kohta Kustavi kuningas Otti vastahan ilolla, Kahen kansan suosiolla.

    Kaarlo sitte kaunihisti, Isän kuoltua kuningas, Sääyt kutsutti kokohon, Jotka varsin vahvistivat Lasten lapsien hyväksi Uuen opin Upsalassa.

    Näistä syistä on näkynyt Kuninkaille kuuluisille Ruotsin vallassa vapaassa Juhla julkinen raketa, Ristityille riemupäivä, Jonka Jumala sovitti, Että me elävä kansa Sa'an yheksännen ajalla Saimme jo kahesti kuulla Juupeljuhlan vietetyksi.

    Ei tämä elävä kansa, Tuskin myös tuleva kansa, Saane kuulla kutsuttavan Juupeljuhlalle kokohon, Solennille soitettavan.

    Asiat on aivan suuret, Joista puhuman pitäisi;

    Vaan on puhe puuttuvainen, Yksinkertainen yritys.

    TURUN AKATEMIAN PALOSTA.

    Pääskynen teki pesänsä, Laululintu laitoksensa Tälle maalle tultuansa, Katon alle kartanolle.

    Siinä siitteli sukunsa, Kasvatteli kaltaisensa;

    Vaan ei saanut sille vielä Lauluääntä laitetuksi Tällä maalla täyellistä.

    Otti matkan ulkomaalle Mennäkseen meren ylitse, Siellä nuoret nuotin oppi, Lapset kululle osasi, Kerkesi keväillä tänne, Pani sanat santillensa, Aivan äänellä samalla, Emän entisen tavalla.

    Saman linnun laatuisiksi Papin pojat pantaneenko, Kun ei koskana kotona, Ikänään isän tykönä Saaha niistä saarnamiestä, Menevätä messun töille, Ennenkuin etäällä käyvät, Aina aikansa asuvat Akatemian tuvissa.

    Siellä ne sanoja saavat, Miehet miehiksi tulevat, Astuviksi alttarille, Meneviksi messun töille.

    Vaan se oiva oppihuone, Akatemia Turussa, Jok' oli kaikelta kohalta Juuri julkinen rakennus, Joutui valkean varaksi Tuimassa Turun palossa, Joka siellä seinät särki, Kivimuuritkin murensi, Kaasi kirkon kelloinensa, Torni-uurit urkuinensa, Monta kallista kalua, Jotk' on kaikki kaivettavat.

    Kuss' on kulta ja hopea, Kussa vaski, missä rauta, Tina tuhkana vajosi, Posliini kävi poroksi, Lasi lankesi muruiksi.

    Talot ja talon tavarat, Katupuo'it kaikkityynni Tässä täysineen menivät, Nousivat nojassa tuulen Pilven mustan muotoisiksi Ala taivahan tasaisen.

    Teeppäs mulle muistokirja, Veäppäs vuoelle lukunsa Parahaksi passoava Milloinka tämä tapahtui.

    Silloin pisti sulkamiehet, Tekivät tähen tuhannen Kaheksan numeron kanssa, Joka satoja sanoopi, Lisäsivät siihen sitte Kyllä kaksi kymmenystä, Vielä sitten viimeiseksi Selvän seitsemän numeron.

    TYTTÄRILLE.

    Yksi tohtori totinen, Suomen suuri kirkkoherra Puhui suulla puhtahalla, Pakinoitsi paljon siitä, Kuinka kunnia pysyypi muutamilla muuttumatta;

    Toisille tosin tuleepi Vika ilman viipymättä.

    Viien viisahan sekahan Niitä neitsiä nimitti, Jotka kulki kunnialla, Vietit aikansa visusti, Eikä ottanut ovesta Salasissiä sisälle;

    Eikä vuoetta vetänyt Kaikille kasapukille, Outtelivat oikeata Puhemieheltä puhetta;

    Kun ei tuota kuulla saanut, Suostui siihen suuttumatta.

    Vastasivat vanhat siihen Talonpojat taitavasti:

    Sana oikehen sanottu, Puhe oikehen puhuttu!

    Saammeko mekin sanoa, Mitä meiän mielessämme:

    Heillenpä hopeahelmet Ruunun rustata pitäisi, Kaksi kaulan-ympärystä, Että näistä nähä saisi Pitäjän pilaminiät, Kuka on kunnian pitänyt, Kuka arvon ansaitseepi!

    Kyll' on niitäkin kylissä Tyttäriä tyhmempiä, Jotka rientävät ripille, Sitä varten sinne käyvät Saahaksensa sulhasia Viientoista vuoen päästä;

    Olla mies mikä hyvänsä:

    Talonlaiska, juoppolalli, Eli köyhä loisen poika, Sotapoika, muuttosonni, Elikkä rahaton renki, Jokohan vihille veisi, Vaikka vaskisormuksella -- Jos vuoen parinkin päästä Korjan perä on kotina, Talon turkki tuiskun suoja, Säpilauta lapsenlikka, Käsi virkka kätkön souto, Penkki, pankko pöytälauta.

    Saanenko minä sanoa Vielä viimeisen sanani?

    Jos on paljon piikojakin, Niin on piika parkojakin, Jotk' ei outa ollenkana Puhemieheltä puhetta;

    Kesällä kenossa kaulan, Talvella takana silmin Läpi kirkon kiitelevät, Kenen keksivän pitäisi, Josta into iltapuolla Tietä neuvoisi tilalle.

    Itse alkavat asian, Ett' on aina aian kunkin Sitä myöten mylläriä, Kuin on myllyt mieltä myöten.

    Jospa tuosta toissa vuonna Jo heti hepo etehen, Saalis saunasta rekehen;

    Tulla tuomarin etehen, Tieustella tietääksensä Keltä tullia tulisi, Vuoroa vähänkin saisi.

    Vaan se vaka vanha piika
    Itse siunaapi sijansa,
    Itse sänkynsä sätääpi,
    Perustaapi pehmeäksi,
    Höyhentyynyllä hyväksi,
    Päälle peittehet paneepi,
    Jotk' on nostannut nahasta;
    Siihen laskeksen levolle,
    Unen maistaapi makean
    Ilman itkun kuulematta,
    Lapsen laulun tuntematta.

    MERIMIEHILLE.

    Vasta vanhalla ijällä Virrekseni viimeiseksi Ymmärsin yhen asian Aivan arvosta isosta, Kokonansa korkeasta -- Kuin on kuuluisa kulento, Merimahti mainittava Tupamäeltä tuntematon.

    Sepä vaankin vahvan luonnon, Tarkan toimen tarvitseepi, Perustetun pitkän mielen, Ett'ei kummasta kulusta Hämmästy hätätilassa, Ei sovi syville mennä Syvän synnyn tietämättä, Tuntematta tuulen mielen.

    Miehiä on miehet kaikki:

    Mitk' on miessä ollaksensa, Jotka maita matkustavat, Työnsä toimella tekevät;

    Merimies on merkillinen.

    Joka aalloilla ajaapi.

    Ei kohta kotona käyä, Kun laiva lahelta lähti, Seilit ottivat selälle.

    Haihtui silloin herran rouva, Unehtui ukolta akka, Kun laiva lahelta lähti, Tuuli tuuvitti alusta.

    Tie on pitkä tietämätön, Aika arvelun alainen, Kaukanako käytänehen, Milloin tuolta tultanehen, Viivytäänkö vuotta viisi, Vaiko vuosi, vaiko kaksi.

    Herroja on herrat kaikki, Oppineet on oppineita, Virkatyönsä toimittavat, Ansaitsevat miehen arvon;

    Vissihin virassa siinä Koko miestä koitettahan.

    Kukas arvoaa asian Syänmaissa syntyneistä, Kuink' on kallis kauppakeino, Mikä taattava tavara, Rahasummat kuinka suuret.

    Yhden miehen mielen alla Kuleksivat kuohun päällä, Aalloilla ajeltavina, Vihurilta vietävinä.

    Ei tunne tupa-isännät Paremmin kuin palveliat Miehen toimesta mitänä, Joka haahen hallitseepi, Työtä tyyrissä tekeepi, Pimeissä perän pitääpi.

    Ei ole soutu saaren päite, Matka mantereen näkyvin, Kohen kuuta kulkeminen, Vielä pilveä vähemmin, Eikä tuttu tuulen suunta, Lasku laineihen mukahan.

    Mitäs miehistä puhumme, Jotka seiliä selaavat, Purjeita pujettelevat, Rihmarappuja ravaavat, Niinkuin oksalla orava Hongassa havuttomassa, Hämähäkki verkossansa, Lukki luomassa omassa.

    Vuoret vieryvät sivulla, Toiset eissä ja takana, Kuohuu kuolema kupeilla, Vähän lautoja välissä.

    Meit' on maalla miestä monta, Vahvalla vaeltamassa, Astumassa anturalla, Kuolla kumminkin pitääpi.

    Monta on mereltä tullut, Toisia yhä tuleepi, Vaarina vaeltelevat, Maalle hautansa hakevat.

    Kerran minä kelpo lailla Puhuttelin puolen yötä, Puolen päiveä keväistä Merimiestä merkillistä, Purjevärkistä puhelin, Tyyrin työtä tieustelin, Lokalautoja kyselin, Yhtä toista kaikellaista Matkustaissa ulkomaille.

    Merimiesi merkillinen Puhui kaikki kannallensa.

    Minä vaan en ymmärtänyt, En paljon paremmin tiennyt, Kuin koppi kepin perässä Kukon laulun kuultuansa.

    MUSTALAISISTA.

    Suku musta Mustalaisen, Kansa laiska, kiertolainen, Jolla on se outo kieli, Kansan kaiken tuntematon, Jot' ei kouluissa kysytä, Oppihuoneissa osata;

    Sitä äänellä isolla Aivan pulskasti puhuvat, Röyhkeästi röykyttävät.

    Suku musta Mustalaisen, Kansa työtön, kulkevainen, Jok' ei kylvä, eikä kynnä, Eikä niitä, eikä leikkaa, Leivän syö kuin lemmon koira, Pitääpi palat paremmat, Kuin se vanha vaivannähnyt, Joka vääntääpi väkehen, Työtä työntääpi hikehen.

    Kun on mailla Mustalainen, On vaalla vartahia, Kun on Tattari talossa, On valehet vallan päällä;

    Tuossa tullessa tupahan, Kalu julma kainalossa Varsin tappelun varalta.

    Mitäs äijä äyhkäiseepi?

    Hevoselle heinät ensin.

    Akka, mitäs se sanoopi?

    Siitäkö sialle ruoka, Piimäpytyt itsellensä, Lihat leivät lapsillensa;

    Siitä villat viimeiseksi, Pellavatkin päälle vielä.

    Siin' on ensin siunaukset, Lohulliset loilotukset, Kirouskin kiirehesti, Kun ei käyne mieltä myöten.

    Suku musta Mustalaisen, Kansa laiska, kiertolainen:

    Miehet on mitättömiä, Akat on avuttomia.

    Mikä miehistä parahin, Kutsutaan se kuohariksi, Sanotahan salvuriksi:

    Mutt' ei miestä milloinkana Muuhun ollut ollenkana Tässä laiskassa lajissa, Koko konnassa suvussa.

    Muuan akka Mustalainen, Koska kortilla povaapi, Talonpojan tyttärille, Ennustaa hyvän elämän, Naimaonnen oivallisen, Saapi niiltä suuret palkat;

    Se on akoista apua.

    Kysyppä kylän ukoilta, Miss' on muona Mustalaisen, Mistä kaikki vaatevärkki, Koreutensa kotoisin?

    Heill' on kyllä herrasnuttu, Mutt' on mustalaiskujeita;

    Heill' on paita palttinasta, Vaan on alla narrin nahka;

    Heill' on vielä herrashuivi, Vaikk' on kohta korpin kaula, Korpin kieli, korpin mieli, Kokonansa korpin luonto, Roikumahan, raikumahan, Omin luvin ottamahan.

    Suku suuri Mustalaisen Siev' on kyllä siittämässä, Naama naimahan nopea.

    Kuret niitä kuuluttavat, Siit' on viiassa vihitty, Vaipan alla vahvistettu, Yksi ensin, toinen sitte, Mitä milloin, kuka kulloin Vaihtokaupoissa valittu.

    Ihme on ikäni ollut Minun kumma mielestäni, Kuinka kauvan kansakunta, Esivalta voimallinen Sietääpi sitä sukua -- Miehiä mitättömiä, Akkoja avuttomia -- Kulkemassa, kiertämässä, Puistamassa, paistamassa, Viemässä, varastamassa, Omin käsin ottamassa;

    Ett'ei kiellä kiertämästä, Neuvo niille muuta työtä, Opeta ojaukoiksi, Sotamiehiksi sovita.

    VANHAIN PUHE.

    Ei ole pakkoa pahaana Varsinkana vanhan miehen, Ikäpuolen ollenkana, Että ruveta runoillen.

    Luonto kuitenkin lupaapi, Tapa vanha vietteleepi, Että pikkuisen pitäisi Kihnutella kirjoitusta Nuorten miesten nähtävillen, Mitä kaksi kirkkomiestä Kunnialla kulkenutta Aivan isollen ijällen Pyhäaamuna puhuivat Kiven päällä kirkon luona, Päivän puolella tapulin;

    Heiän puheensa perustus Viel' on muistossa minulla.

    "Kun me ennen ensi kerran Kiersimme tätä kiveä, Istuimme isän sylissä, Katselimme kaikkialle, Ilman silloin siellä täällä, Kaksin, kolmin kankahilla, Näkyi miehiä mäellä.

    Kun ne sitten kutsuttihin Kaikki kelloilla kokohon, Sopi ne sisällen silloin, Joka henki helluntaina, Pääsivät ne pääsiäisnä Itse kukin istumahan, Jaksoi jouluna lukea Hyvin helposti hevoiset.

    Sitt' on tehty temppeliä, Kaikin paikoin kappelia, Kaikki täytehen tulevat.

    Ei silloin sinistä nähty Eikä paljon painettua;

    Silloin sulhaset sujotti Metsikanan karvaisina, Naitavatkin neitosetkin Varsin varpusen värissä;

    Ei silloin rikasten rinta Eikä mestarit vahalta Kirkon mäellä kiillottanut Talviselta taivahalta, Eikä köyhä kestin poika Väinämöisen viikatteella.

    Ei nyt vaatteista eroita Jos ei muutoin miestä tunne, Kuka herra, kuka narri, Mitk' on muita mestareita."

    Toinen vaari vastajaapi: "Joshan käyvätkin koreina, Kylä työtäkin tekevät;

    Siitä minä mielelläni Julistan Jumalan töitä, Hallitusta Herran suuren, Ett' on riittävä elatus Pantu paljolle väelle, Ett' on järviinkin jätetty Siunaus sillä varalla:

    Jos on paljon pyytäviä, Pyytämist' on paljon kanssa, Saalista samalla lailla;

    Maata kanssa kaivajilla:

    Kyll' on siemenen sijoa.

    Kyntämistä, kuokkimista, Paljon entistä enämpi.

    Kuss' ei ennen kahta tehty, Nyt on neljäkin taloa Tiluksilla tiettömillä, Kuss' ennen hevoista kaksi Tuli tuskalla kesähän Luetuilla kylkiluilla, On nyt kaikite kaheksan, Onpa kyllä kymmenenkin Lihavalla lautasella.

    Notkot selkämän sivulta On jo pelloksi perattu;

    Suuret kuusikot kumossa, Joiss' ennen oravamiehet Viettelivät viikkokauet;

    Niin on pisimmät petäjät Kaikki kankailla kaaettu, Niiss' on pytingit pihoissa.

    Kuss' ennen kuret munivat On nyt aumat oivalliset, Kussa ennen peurat poiki Niiss' on suuret nurminiityt.

    Sitä myöten silmät suuret Kuin on otsakin leveä."

    Tähän on kaikki kirjoitettu, Pantu vanhojen pakina.

    Siinä paikassa samassa Oli monta oivallista Isäntätä istumassa, Jotka kuuli kaikki tyynni Mitä vaarit vestätteli.

    Nämät sanoivat samassa: "Suuri kiitos suuret vaarit, Lysti on likellä olla, Kuulla kauniita sanoja Elämästä entisestä!

    Saammeko mekin sanoa, Panna puhetta sekahan?

    Eikö ne eläisi vielä Viljavuonna varsinkana, Jos ne joisivat vähemmin;

    Kovin konnat juovat paljon, Joukolliset joutomiehet.

    Jos viikon tekevät työtä, Puoli palkasta meneepi Heti suuhun sunnuntaina;

    Akka parat arvelevat Mikä viepi viikon palkat, Kuhun vaipui vaivaukset."

    Siinä seisoi saapuvilla Muita rengin rehjanoita, Olipa oppipoikiakin.

    Yksi kiljaisi kipeesti: "Mitä vielä vettä jäällä, Kolmin kerroin kohva päällä!

    Minä ostan enkä jäästä;

    Mull' on pankkoja povessa, Toista köyrinä tuleepi!"

    Muorit poskeensa murahti: "Pojat, pojat parrattomat, Hiihtäkääpä hiljemmästi, Niin ette tipaha tiellen, Kykähä kylän välillen."

    Nauroi ne nuoret isännät, Mutta vaarit vastasivat: "Niit' on heiän joukossakin:

    Siltä kirkolt' on papitkin, Jolta lienee lukkaritkin.

    Pane punniten puhetta, Mieltä mitaten jakaile, Eikö ne enemmän tieä, Joill' on pojat partasuuna;

    Teilt' on ne tekemättäkin, Jos ne teiltä tehtäneenkään.

    Niistä tullut toisinansa On paras palan anoja, Ovat vaarin vastuksina, Vietävinä vaarin pojan."

    Vaarit kirkkohon käveli, Pojat meni männykköhön, Yksi veijari vetääpi Taskumatin taskustansa, Josta jakoi joukollensa, Vaan ei vaarillen sanonut.

    KETUNPOIKAIN ELÄTTÄMISESTÄ.

    Kerran kettu miestä neuvoi, Metsän otsina opetti: "Minä luojani luvalla, Tekiäni tuomiolla, Laitoin pienoisen pesäni, Majani matalanlaisen, Kaivoin tuonne kankahasen, Vaaran rintahan varustin.

    Siinä siittelin sukuni, Kasvattelin kaltaiseni, Siinä vatsani vajensin, Sokiana synnyttelin Ruskiat revon näköiset, Metsän piskat pikkuruiset.

    Sinä kannoit silmitönnä Minun poikani poloisen Näkemähän nälkäpäivät, Kituviikot viettämähän Kaukana emon ko'ista, Pesän pienoisen periltä.

    Kuuleppa kylän isäntä, Oot suvussasi omassa Monta nälkäistä näkevä, Onnetonta orpolasta.

    Ota niitä orjiksesi, Kanna niille maitokauha, Keitä niille keuhkovelli;

    Kyllä kettu kerkiääpi, Emäraukka ennättääpi Imetellä itse niitä, Kasvatella kasvavansa, Metsän ruu'illa ravita, Syötteä salon paloilla,

    Kun ne kasvavat katalat.

    Emon koolle ennättävät, Meneviksi metsän päälle, Pyytömiesten pyyöksille, Paa silloin salolle langat, Auki rauat rannikolle, Kankaalle käpäläkanto, Niihin nirhoja nimeksi, Pyyä pyssyllä metsästä Jalan neljän juoksevia, Siiven kahen kiitäviä.

    Siihen on lupa sinulla;

    Sitte saalis saatuasi Ota korvista kopeikat, Selkärangasta siniköt, Kaksinkin koko ketusta. -- Sit'ei kielletä sinulta;

    Kuolla kumminkin pitääpi."

    TORPPARI PALMULLE.

    Kuule, katso, Kalle Palmu, Jalo torppari totinen!

    Joka annoit aivan suuren, Seurattavan selkeästi, Esimerkin markkinoilla.

    Tuhat miestä tunnustaapi, Sata vaimoa sanoopi, Lapset laulavat sopissa, Ett'ei monta markkinoilla Palmun vertaista kuleksi.

    Mont' on miestä markkinoilla, Monta miestä, monta mieltä, Paljon konnan koukkuisia, Vaan on harvalta hyviä, Hyvän nimen haltioita.

    Yksi ystävä vakuuen, Sekä totuuen toveri, Kuului puo'issa puhuvan: "Se on Palmulle paremmin Hyötynä hyvä nimensä, Kuin olla omistajana Tuntemattoman tavaran."

    Toiset haukkui tolvanaksi, Perityhmäksi perusti, Kun ei ollut ymmärrystä Palmu raukalla paremmin.

    Saatua tämän sanoman, Tämän kumman kuultuansa, Taskuvarkahat vapisi, Rosvot rohkeat häpesi, Metsän vorot voivotteli, Vettyi silmät veijarien, -- Viekas nauroi ja vihelsi.

    Kun sen kuuli kunnon herrat, Kiittelivät Ruotsin kielin, Sekä Suomeksi sanoivat Ett'ei monta markkinoilla Kallen kaltaista kävele;

    Suottoherrat ne sohahti: "Piru olkohon, pitäisin Toisen puolen palkastani, Elikkä enemmän vielä."

    Talonpoika Pohjolainen!

    Mitäs mahtaisit sanoa, Jos sen joku toinen miesi ylösottanut olisi?

    Eipä hiiret hiiskahtaisi, Pentu haukkuisi perähän.

    Vaan se vaka Kalle Palmu, Jalo torppari totinen, Kysyi kyllä kiiruhusti, Tieusteli taitavasti Oikiaa omistajata Tieltä löyetyn tavaran.

    Kun sen kuuli kulkeneeksi, Heti kohta sai hevoisen, Jolla jou'utti jälestä.

    Tästä siis nähään toella, Ett'ei kaikki Suomen kansa, Eikä lapset Rautalammin, Viel' oo tuiki turmeltuna, Törmättynä kaikki tyynni.

    Saattaapi sataluvuissa Miehen toisenkin tavata Rehellisen retkillänsä, Vaelluksessaan vakavan.

    Ett'en liialla lorulla Virttä pitkäksi venytä, Lamahuta lauluani, Päästän virteni välehen, Annan lopun aikanansa;

    Mahan mainita sanalla Hänen valtavanhemmasta:

    Se oli ukko ulkomaalta, Kova korpraali soassa, Tähen täyen miehuutensa Kahen kantama ritarin,[6] Jotka Kalle kaunistaapi, Poika puhtaana pitääpi.

    PUUSTAVEISTA.

    Vasta vanhalla ijällä, Kuuenkymmenen kohalla, Juohtui mielehen minulle.

    Kuinka puustavit puhuvat.

    A se alkaapi asiat, A on aina ensimmäisnä Pietty Suomen pipliöissä;

    A on aapiskirjoissakin;

    A on vielä viimeinenkin, A se aamenen sanoopi.

    B se paikkansa pitääpi
    Vaikk' ei tuhma tuota tunne
    C on Suomessa sijaton,
    Kun ei anna kunnon ääntä.
    D on kanssa tietämätön
    Vähäoppisen osata.
    E on yksi äänellinen,
    Aina ollut A:n apuna.
    F:n ääntä ei osata
    Suomen huulilla sanoa.
    G on kuitenkin paremmin
    Suomen kielehen sopiva.
    H:lla on hyvä nimikin,
    H se paljo haeskeleepi,
    H se herratkin sanoopi.
    J on arvosta isosta,
    Joka Jumalan sanoopi
    Isämeiän ilmoittaapi,
    Jesuksen Jumalan pojan
    Maailmalle mainitseepi.
    K se paljon kirjoittaapi,
    K:sta korkiat nimetkin,
    K:sta koulut, k:sta kirkot,
    K:sta koko keisarikin.
    L:n ääntä tarvitahan
    Luettaissa, laulettaissa.
    M myöskin mainitahan,
    M äitinä meneepi
    Pienemmillä puustavilla.[7]
    N nuoremman näköinen
    Ehkä on yhenikäinen.
    O:lla on oma nimensä,
    Oma ääni o:lla kanssa.
    P on pantava paremmin
    Oppilapsille osaksi;
    B:tä lapset ei pitäisi,
    Talonpojat tarviseisi.
    Kukas O:ta kaivanneepi
    Suomen suorissa sanoissa,
    Koska t saman sanoopi,
    R se q:nkin kijoittaapi.
    R:ll' on äreä ääni,
    Jota ei jokaisen kieli
    Taia oike'in tavata;
    Eikä oo sijoa sillä
    Meiän isämeiässämme.
    S:llä on aina ollut
    Sanomista sangen paljon,
    Sitä silloin, tätä tällöin.
    T on Suomelle sopiva
    Tätä t:tä tarvitahan,
    Tällä toimehen tuleepi,
    Jos ei toista[8] tunnekkana.
    U se itse uskaltaapi
    Ulos äänensä sanoa.
    V on kanssa vuorollansa
    Kokonainen konsonantti.
    X:n ääni on mitätön,
    K ja s sen sanovat.
    Y on hyvä yhtäkaikki,
    Y on yksin äänellinen.
    Z on melkein mitätön,
    T ja s sen tekevät.
    Ä ja Ö on äänelliset,
    Jos ä:ll' on enempi ääntä,
    Ompa ö:lläkin osansa.

    Koska ei nyt konsonantit Anna ääntä yksinänsä;

    Vaan kun vokalit sekahan Paikoillensa pantanehen, Kyllä sattuupi sanoja Lukioille, laulajoille, Taitaville, tietäville, Käypi nimiksi, runoiksi, Aina passaapi paraiksi, Kun on miestä miettimähän, Ett'ei vesoja välihin Tapaturmassa tapahu, Tule turhia sanoja, Jotk' ei merkitse mitänä.

    Sen mä mieheksi sanoisin, Luulisinpa laulajaksi, Joka saisi sattumahan Sanat kaikki santillensa, Että kaksi äänellistä, Eli kaksi äänetöntä, Kaheksan tavausta kanssa Ain' ois pantu paikallensa, Oikein sattunut somasti, Ruvennut runorivihin.

    Niin on runo rustattuna Muka laatunsa mukainen, Muutoin on lamassa laulu, Virsi pitkäkin pilalla.

    Vieläpä vika tuleepi, Joka liialla lorulla Virren pitkäksi vetääpi, Syöpi sanoista syämmet, Kuoret siitä kirjoittaapi.

    Aina alussa pitäisi Asiata aprikoia;

    Eipä tieä tuulen päällä Mitä sattuupi selällä.

    Olipa ennen Oululainen, Olipa kaiketi Kajanus,[9] Koulun kaiken kautta käynyt, Ollut Upsalan opissa, Kantitaatti kauvan ollut;

    Ei hän ollut ennättännä Vielä virkoja tavata.

    Siltä kulki siivo lailla Riimiruno rinnatuksen;

    Ei se sanoja sahaillut, Puolitellut puustavia, Niinkuin muinoin vanha munkki, Joka virttä viikkokauen Mietti mielensä pakolla, Eikä saanut syntymähän -- Nurin aina nuotti kulki, Sanat värsyssä väheni, Laulu loppui luonnokselle;

    Kävi niinkuin köyhän miehen Talko'uessa tapahtui, Joka illalla isosti Juominkiansa julisti, Jakaisissa juomat loppui.

    Perakoilla piot päätti, Suuret tulensa savulla.

    Ei se virttä väärin laula, Joka oike'in osaapi Panna sanat santillensa, Että nuotti nouattaapi Kellosepän kelvollisen Könnin kuuluisan tekeitä.

    VÄINÄMÖISEN VELJENPOJASTA.

    Väinämöisen veljenpoika Otti kuusesta oravan, Petäjästä pöyryhännän;

    Kantoi ensiste etehen Kuusen kuivia käpyjä, Sitte toi on tuorehia;

    Kantoi kauroja väliste, Heitti heiniä sekahan.

    Hän teki tekoa tuota Kokonaista kolme vuotta;

    Muuttui orava oriiksi, Tulipa oronen oiva, Yli korttelin yheksän, Häntä pitkä, harja paksu, Lautaset hyvin leviät;

    Vaan ei kasvanna kaviot, Kyllä kynsille kokoa.

    Väinämöisen veljenpoika Arvasi asian uuen, Katseli ajokaluja, Suitset suuhun, päitset päähän Antoi puntista punoa, Riimut rautarenkahista, Teki länget tervaksista, Luokin karhun kylkiluista.

    Ajoi tuonne tunturille, Meni jäiselle mäelle, Pysyi kynnet kalliolla, Ei livennyt liukkahalla.

    Ajoi aikansa mäkeä, Tuuritteli tunturia;

    Laskihen Lapin keolle, Sille suurelle sileelle.

    Siellä ajoi aika lailla, Aika hollia hojotti, Lapin kammiot kumohon, Lapin äijät ne ärisi, Pienet poikaset porisi, Ei hän siitä säikähtynyt.

    Viimein mielehen mäjähti, Äijän tolkkuhun tolahti Kuulustella kuoharia, Saahaksensa salvuria Orihillensa hyvälle.

    Kun ei kuullut kuoharia, Eikä saanut salvaria, Innosti itse samassa;

    Teki tulen tervaksista, Pani paian palkeheksi, Alakiven alasimeksi.

    Takoi veitsen vuoren alla, Kirkasti kiven välissä.

    Ei hän köysiä kysellyt, Eikä kaatanut oria, Teki salvon seisoalta, Vaan ei suonia sitonut, Eikä solminut sanoilla.

    Veri pääsi vallallensa, Tulipa puro punainen Lakeille Lapin keoille.

    Livahti Vipulan Liisa, Häilähti tähän hätähän, Sylkäsi sylen tulisen, Tuli solmut suonten päihin, Kuivi se puro punainen.

    Sanoi äijälle samassa: "Jos olet itse isäntä, Mä olen itse emäntä, Kaksi kauppoa tekeepi, Omallansa kumpainenkin.

    Ota peura, anna ruuna, Viel' annan vähän väliä, Pikkuruisen päällisiä."

    Väinämöisen veljenpoika
    Heilutteli helmojansa,
    Teki kaupan, ei katunut;
    Astui peuran ahkiohon,
    Ajoi tuonne tunturille,
    Meni jäiselle mäelle.
    Äijä parka äkkinäinen
    Ei hän ohjata osannut,
    Eikä kierteä kiviä,
    Eikä peljätä petäitä.
    Alta ahkio hajosi,
    Pää se kiljahti kivehen,
    Aivot kaatui kalliolle.
    Peura pöllähti takaisin,
    Haki vanhan haltiansa.

    Liisa arvasi asian: "Nyt on kuohari kumossa, Hevoslanko langennunna."

    Istui kohta kiirehesti Ruunan ruskean rekehen, Haki peuran haltiata.

    Tuon hän löysi tunturilta, Puotti aivot äijän päähän, Pani päälle peukalonsa.

    Pianpa sekin parani, Tuli aivan terveheksi.

    Väinämöisen veljenpoika
    Alkoi naia ja nahista;
    Sitten istuivat yhessä
    Ruunan ruskean rekehen,
    Laskivat Lapin keolle.
    Väinämöisen veljenpoika
    Sanoi Liisalle samassa:
    "Pane paljolta patahan
    Hirven huulta, peuran kieltä,
    Kyllä ma hapanta hankin."
    Tuotti viinan Torniosta,
    Haetti Oulusta oluen,
    Kutsui vanhan Väinämöisen
    Vielä siihen soittajaksi.
    Setä vanha siinä soitti
    Hauinluista harppuansa,
    Että kalliot kajahti,
    Vuoret urkuna ujersi,
    Kivet hyppi kankahilla,
    Mäillä pelmusi petäjät.
    Häät loppui, väki hajosi,
    Väinämöisen veljenpoika
    Teki talon ensimmäisen
    Lakeille Lapin keoille.
    Siit' on saatu salvuria,
    Siitä kuoharin sikiä.

    KUOLEMASTA.

    Kaikki luonto kauhistuupi Kuolon tullessa tupahan, Hellä luonto hämmästyypi Tuohon tuimahan tapahan, Kun ei malta vanhemmilla Yksin lastensa ylitse, Eikä puolta puolisolta Toisen puolesta puhua;

    Ei ole lapsilla lakia, Viepi vanhemmat molemmat, Syöpi kuolema kumohon.

    Tämän Aatami aloitti, Luoja lopun tietäneepi, Aatami isä imeisten, Eeva äiti ensimmäinen.

    Ei ole sitä sanottu, Kumpi heistä ensin kuoli, Siitä vaan on varma tieto, Ett' on kuollut kumpainenkin.

    Muut ne menevät perässä, Varsin vaipuvat sekaisin, Niinkuin ilmassa itikat.

    Kaks on miestä kaikkinansa, Ne on Eenok ja Elias, Jotk' on päässyt kuolematta, Tuskin kolmatta tuleepi.

    HÄÄLAULU.

    Noh, miehet, miehet, veikkoset!

    Näin näitä häitä juodaan:

    Lopussa viel' ei entiset Ja toista aina tuodaan.

    Vaan ei täällä kauvan eletä, Ei päälle tämän päivän, Jos ei vaan poikia laiteta Kihloja kylään viemään.

    Siis laita pojille naiminen Niin pian, kuin he täyttää Viis vuotta päälle kymmenen, Jos kohta pieniksi näyttää.

    Ei sitte puutu pitoja, Jos muutoin onni seuraa;

    Voi tyhmät pojat jotk' ei nai, Piiatkin teille nauraa.

    Miks ette liiku liukkaammin Näin aika asioissa.

    Ja puhu piioille sievemmin, Kuin huokii teille tuossa?

    Sanoisin vielä sanoja, Jotka toisiansa vastaa, Ja eivät olisi vanhoja, Jos noita kuulla lystää.

    Vaan ell'ei ensin ehdolle Nyt panna paloviinaa, Niin minä sanon miehille:

    Olkoonpa se jo sinään.

    Tämäpä ompi kulkulle, Kuin rattahille ihra;

    Nyt laulu lankee nuotille Eik' yhtään kaipaa kirjaa.

    Kas nyt mä tahdon tanssia, Jos suinkin kengät kestää, Nyt on mulla mieli marssia, Jos ei vaan vanhuus estä.

    Kun ennen viulut vinkasi, Huonotkin silloin yritti;

    Kun pelimannit pelasi, Vanhatkin vähän hyppi.

    Myös mieli nuorten tekeepi, Kun viulun äänen kuulee, Ja naurusuulla näkeepi, Että vanhat tanssiin tulee.

    Pojat ne polskan hyppelee, Vaan vanhat sinne tänne Nurkasta nurkkaan liitelee, Yhteenpä tuokin käynee.

    Pojat ne ensin pyytävät Sulhasta suosiolla, Väkisin viimein vetävät, Jos ei hän tahdo tulla.

    Morsianpiiat puhuvat: "Eiköhän me jo mennä!"

    Vaan yritykset viipyvät Likellen illan päivää.

    Isäntä itse ilossaan Istuu putelin viereen, Kurkisteleepi kuppiaan, Mielessä mikä lienee.

    Hän taiten kantaa, kallistaa Kuitenkin kupin viinaa, Käskee myös ottaa palasta Sen jonka mieli pitää.

    Viina se sitte välehen Nostaapi ilon vallan, Ja laulu yltyy äänetön, Va ralla ralli ralla.

    Mut joka paikat pahentaa Ja räyhyää ja ryskää, Sen miehet väestä vähentää, Ja pojat poijes viskaa.

    Vaan minä vainen yritän Sulhasen kanssa tanssiin, Oluttakin, jos taritaan, Ensin kulahuttaisin.

    Nyt mielelläni lähdenkin Jos aivan yksinäni, Vaan täytyy tulla muidenkin, Kun nousi pelin ääni.

    NIMISMIES KOKISTA.

    Ruunun Kokki, Jämsän Kokki, Rautalammin Kokki, Reikänuttu, paikkapöksy, takkukarva takki;

    Kokki joka kypsen kysyi, kypsen kyllä tiesi, Kypsen tehdä taitamatta, kypsen kyllä löysi.

    Kokki joka koiran juonet kaikki kyllä tunsi, Kokki joka keplotella miehen taskut taisi.

    Ruunun roisto, Jämsän jättö, kovan onnen Kokki, Rahan kurri, velan herra koko tämä Kokki;

    Monen miehen mieltä myöten teki tämä Kokki, Jolla oli, siltä otti, peijakas kun petti.

    Siinä armo sekä hirmu rinnatuksin pantiin, Että aivan äänetönnä iso aika oltiin;

    Kaikki pere pelästyypi: "mitähän nyt tehdään," Kokki kovin vihastuupi: "kyllä se nyt nähdään". "Elä suutu, hyvä herra, kyllä minä annan, Kun ma katson kassojani, tasan tässä pannaan".

    Itse Kokki rahat luki, näitä meillä nähtiin, Halttunen se värkit hankki, joilla kirjat tehtiin.

    Heti kohta kestinkihin ukko akkoinensa Kutsuttihin kirkkotieltä, vanhin poika kanssa.

    Piti viedä viinakannu, josta suuhun saatiin;

    Kuiva ol' se kahvipannu, mitäs sille taittiin.

    Eipä Kokin kestingissä haihtun't miehen hattu;

    Se oi' harva viinaryyppy, joka siellä sattui.

    Viekää veikot velkakirjat, kyllä Jaakko jaksaa, Yhtä haavaa saatte rahaa, Kokki kaikki maksaa;

    Mutta pienet velkamiehet yksitellen menkää, Ett'ei Kokki, velan herra, paljoutta pelkää!

    Veitset, piiput, viinaryypyt, kaikki hän ne maksaa, Säkit, kontit, saavit, pytyt, tämä velkasaksa, Voit ja talit, kenkäparit, vaikka mitä otti, Palsarin se poikinensa ottamassa voitti.

    Tämä Kokki Kokin poika Kokin koulut käynyt Konstillisen Kokin mahdin koulusta on tuonut.

    Jämsän joki, Rautalampi tämän Kokin tietää, Ett'ei tämä Kokki ole, joka puuron keittää.

    Kokin pitää pitäjästä ahkerasti ajaa, Kerustella keittämistä, särvintä ja suolaa, Muuta kanssa kaikenlaista, josta soppa syntyy;

    Kokit ne ei paljon puista, keittohon ne tyytyy.

    LAULU, OLUT JA VIINA.

    Löytyypi kultaa kupiksi,
    Jos talonpoika tahtoo,
    Hopiata housun napiksi,
    Ken kaluksi sen kahtoo;
    Löytyy myös sanoja virviksi,
    Kun etempätä etsii,
    Ja laitteleepi lauluiksi,
    Runoiksi tehdä viitsii.

    Vaan aina tulee varoa
    Ne monet väärät värjyt,
    Ett'ei laki sua sakoita,
    Ja pane pahat reisut;
    Niin saatkin laulaa helistää,
    Ett' oikein seinät soipi,
    Olutta juoda välistä,
    Kuin kallo kantaa voipi.

    Se mielen tanssiin taivuttaa,
    Myös antaa vähän voimaa
    Kyll' uni muuten saavuttaa,
    Jos välist' ei saa hoivaa.
    Ja tekin, neidet naitavat!
    Sen kernahasti suotte,
    Myös olette yhtä taitavat,
    Jos itse vähän juotte.

    Miehellen ei tuo mitään tee,
    Jos ryypyn, kaksi ottaa,
    Vaan kolmas mieltä koittelee,
    Ja neljäs älyn voittaa.
    Viinasta ei tule viisaus,
    Kun sitä paljon ryyppää,
    Vaan kevyt mieli, kerkeys
    Sen kanssa olla pyytää.

    PIETARI VÄÄNÄNEN.

    Pietari Väänänen, joka syntyi vuonna 1764 Murtolahden kylässä silloista Kuopion, nykyistä Nilsiän pitäjää, on Suomen merkillisimpiä talonpoikia. Hänen vanhempansa olivat katollinen Lauri Pietarinpoika Väänänen, laajaa Väänästen sukua, ja tämän vaimo Kristiina Nissanen.

    Jo nuorempana teki Pietari Väänänen itsensä tutuksi kunnosta ja uutteruudesta, ja oli, isän kuoltua v. 1791 perittyänsä kotitalon, seudun enimmin arvossa pidettyjä talollisia. Hän oli pitäjässään lautamiehenä ja valittiin v. 1800 seudun valtiopäivämieheksi Norrköpingin valtiopäiville. Norrköpingin viereisessä virrassa mainitaan hänen, kahden muun suomalaisen talonpojan kanssa, näyttäneen kuningas Kustavi IV Aatolfille, mitenkä koskea Suomessa lasketaan.

    Myöskin sepitti hän täällä Norrköpingissä runon kuninkaan silloin tapahtuneen juhlallisen kruunauksen kunniaksi. Näitten johdosta arvattavasti sai hän herrastuomarin arvonimen, joka hänellä sittemmin on. Kun keisari Aleksanteri I v. 1809 kutsui Suomen säädyt kokoon Porvoosen valtiopäiville, joilla Suomen kansan tulevaisuus ja uusi asema oli ratkaistava, valittiin Pietari Väänänen jälleen kotiseutunsa edusmieheksi.

    Väänäsen kykyä osoittaa tällöin myöskin se seikka, että talonpoikaissääty alinomaa käytti häntä luottamusmiehenänsä, lähetystöissä ja valiokunnissa, ja hän olikin melkeinpä ainoa tällä lailla käytetty suomenkielinen edusmies, koskapa vielä Ruotsin valtiopäiviltä peritty tapa näyttää olleen vallalla, että Ruotsin kielen taitoa etupäässä pidettiin silmällä valiokuntain jäsenet määrättäessä.

    Eikä Väänänen suinkaan ollut mikään pelkkä jaa-herra, joka aina toisten mieleen myöntyi, sen todistaa esim. hänen vastalauseensa siviili- ja talousvaliokunnassa vakanssimaksujen suuruudesta, jota vastalausetta hän viimeiseen asti säädyssä puolusti.

    Että Väänänen itse käsitti, mikä tärkeä hetki Suomen kansan elämässä Porvoon valtiopäivät olivat, osoittavat ne säkeet, jotka hän tästä tapauksesta liitti ylistysrunoonsa keisari Aleksanterille:

    "Käski kansasta valita
    Jotka saattaisi sanoa
    Tieon kansan tarpehista,
    Joillen itse ilmoitteli
    Porvohossa poikasilleen,
    Että kaikki kansa saapi
    Uskollansa entisellä
    Luojallensa lauleskella,
    Varsin vanhalla tavalla."

    Väänäsen kunto yleisissä ja oman paikkakuntansa taloudellisissa toimissa hankki hänelle arvon-osoitteita sekä hallitukselta että seuroilta, ja kolme mitalia mainitaan ukon loppuikänään kantaneen rinnassaan. V. 1828 muutti Väänänen maalta Kuopion kaupunkiin, missä jonkun aikaa oli ruokatavarain kauppiaana, ja lienee sitten viettänyt viimeiset ikävuotensa Taipalsaaressa poikansa luona, joka siellä oli pappina (nimellä Venell). Siellä hän myöskin kuoli v. 1846 ja sai hautansa Taipalsaaren kirkkomaassa. Naimisissa oli hän ollut talonpojan tyttären Eeva Savolaisen kanssa.

    Väänäsen runot todistavat nekin että hän oli liikkunut paljon yleisissä asioissa, koska yleensä ovat tämmöisistä aineista sepitettyjä. Jos ovat ilman suurempaa runollista innostusta, ovat ilman suurempia virheitäkin runomitan puolesta, ja osoittavat siten että runomahti Väänäsen aikoina vielä oli hänen kotipaikoillansa säilynyt. Suom. Kirjallisuuden Seuran kirjastossa on niitä säilyssä kolme (v. Beckerin kokoelmassa): Kustavi IV Aatolfin kruunauksesta (löytyy myöskin erikseen painettuna, arv.

    1800), saman kuninkaan palauksen johdosta ulkomaalta (tehty "Tukholmissa 23 p. helmikuuta 1805") ja Aleksanteri I:lle, joka runo mainitaan sepitetyksi erään Ramsayn (varmaankin Kaarlo Aukusti Ramsay, sittemmin maaherra ja senaatori) kehoituksesta, joka vei sen mukanansa Pietariin itse keisarille näytettäväksi.

    KUSTAVI IV AATOLFIN KOTIINTULOSTA SAKSAN MAALTA V. 1805.

    Elä sure Suomalainen Ylitse ison isäsi!

    Jo on joutunna kotia Sanotulta Saksanmaalta, Vaikka vaaroissa monissa, Läikkyvissä lainehissa, Suurten sulkujen seassa, Meren jäähän jäätymässä, Kohti kulkeissa kotia.

    Sielt' on julkinen Jumala Ilman vaaratta vetänyt, Tuonut tänne toista tietä Paljon pakkasen ajalla.

    Näin on kulkenna kuningas Kanssa kultakumppaninsa, Varsin vaivoista valitun, Kanssa pulskan puolisonsa, Ruotsin kruunatun emännän.

    Syntyi siunattu sikiö, Tytär kaunis Kustavillen Juuri joutuissa kotihin.

    Tuli tuiskui taivahallen, Kohta kiljuivat kanunat, Tykit vaskesta valetut.

    Ilmaantui ilo ihana Ruotsin riikin riskimmillen, Kaiken kaupungin väellen.

    Varsinki vapaasukuiset Kohta kirkkohon kävivät Kuninkaamme kuulun kanssa.

    Siellä herra hengellinen, Opin isä oivallinen Kiitosvirren kaunihisti Luki Luojalle somasti.

    Sinä suuri Suomenniemi, Kaikki kansa suomalainen, Jok' oot tieosta takaisin, Kielen kirjan tuntematoin, Tee ilo isäisi lailla, Soita sormikanteleilla!

    Tanssi taitosi perästä, Ottele olutlasista, Laula näitä lapsinesi, Pistä piirto-arsinasi Jälkimuistoksi monellen Tästä isosta ilosta.

    Laulajallen lausun vielä, Ellös sä pahaksi panko Virren pahoja vikoja:

    Jos oot oppinut enemmän, Tieät tarkemmin asiat, Teeppäs virsi viisahampi, Sovita sanat somemmat!

    ALEKSANTERI I:STÄ.

    Kuules kulta veitoseni, Hyvä Suomen Suomalainen, Mit' on mieleni sanella, Iloani ilmoitella, Kuin on kulta keisarimme Aivan armias peräti, Vaikka pelko peljätteli, Pani kansan parkumahan Uuen tullessa isännän.

    Nyt saatan minä sanella, Kerran kerskata hyvästi, Ett' on oiva onni meillä, Vahva vartia väkevä, Joka laittoi laupiaasti, Varsin vaivamme vähensi.

    Kuinkas luet kuinka paljon Aina maasta maksettihin Uusia ulostekoja, Joita niilläpä nimillä Ulos otti Ruotsin kruunu, Ett'en saattane sanoa.

    Enkä tarvitse enempää, Kuin on hyvin kyllä tuttu, Jos ma lauluillen lähenen, Huuan kaiken kansan kuullen, Kuinka saa kukin kotona Varsin istua ilossa, Lauleskella lapsillensa Vakaisesta vartiasta, Aleksanterin avuista, Ensimmäisen ennätöstä, Jonk' on Luoja itse luonut Varsin varresta somaksi, Ihanaksi ihmiseksi, Yli kaiken ymmärtäväks.

    Jos ma verraksi vetäisin, Salomonia sanoisin, Josta kaikki kirjoitukset Kirjoittavat kaunihisti, Niin ma luulen mielessäni Ja saatan sanoa muitten, Että vielä viisahampi, Monin kerroin kuuluisampi, Meiän vahva vartiamme, Riistasta rikas peräti, Varsin väestä voimallinen, Suomen suuren saatuansa.

    Armon aukaisi ihanan, Antoi rästit anteheksi, Verot velkana olevat, Jakoi jauhot vaivaisillen;

    Käski kansasta valita Jotka saattaisi sanoa Tieon kansan tarpehista, Joillen itse ilmoitteli Porvohossa poikasilleen, Että kaikki kansa saapi Uskollansa entisellä Luojallensa lauleskella, Varsin vanhalla tavalla.

    Vielä virkkaisin vähäisen, Jos ma tohtisin turista Kielen kirjan tietämätöin;

    Fransk' on monta rangaissunna, Tehnyt suuria tekoja, Joista paisui Puonapartti, Ripeys yleni aina, Pyrki päällen keisarimme, Jok' ei tahtoisi tapella;

    Viimein läksi linnastansa Vasten kovoa kotoa, Valtakunnalle varaksi Vihollista voittamahan.

    Siin' oli joukossa Jumala, Aina matkassa apuna:

    Keneraali kelvollinen, Morean mies mukoma, Jalat alta ammuttihin, Vartiamme varjeltihin, Luo'in lentäissä likitse.

    Ei oo kuultu kuuna päänä, Sinä ilmoissa ikänä Tarkempata tappelusta, Kuin on kuultu Leipzigistä.

    Herran tahosta tapahtui, Neuvoilla isoin isäimme, Varsin vahva voitettihin, Ajettihin aina siitä Pariisiin pahaa miestä.

    Siinä laitteli lakia,
    Pani haltian paremman
    Franskan kansan katsojaksi;
    Ajoi poikes Puonapartin
    Isoilta istuimilta,
    Häijyn kansasta karisti,
    Jok' on verta vuoattanut,
    Tehnyt paljoja pahoja:
    Kuningasten kuulla täytyi
    Juuri julmoa petoa,
    Jost' on Herra helpottanna
    Aleksanterin avulla,
    Vapahtanna valtakunnat
    Ikehestä irrallensa.

    En saata sanoa muuta, Tietokirjan tietämätöin;

    Sanokohot suuret miehet, Jotk' on ollunna opissa, Käynyt koulukammarissa!

    Minä Suomellen sanelen, Teen ilon isoni lailla, Soitan sormikanteleilla.

    Savo salli, anna Kainuu, Anna Hämehen asujat, Anna armas Karjalainen, Anna kuulua kujilta, Anna kaikua kylissä, Sekä soitto että laulu, Ilontekosi totinen!

    Suuri suokohon Jumala Suuren herran haltiana Aina olla onnellisen.

    Karaitkohon kuolo kauvas Kelpo keisarin parista, Kelpo herran kartanoista.

    Tulkohon tulinen miekka, Joka surmoa sysääpi, Kauvas kuolon karkottaapi Keisarinnamme ko'ista, Suvun suuren säilyttääpi, Ijän pitkäksi pitääpi.

    Sitä toivoopi toella, Herran hengellä anoopi, Suomen kansa siunoaapi, Varsin vahvalla lukolla, Sinetillä siistimmällä!

    Totta toivotan minäkin Isän ilmoisen tykönä Kauvan tointa kantamahan Kauvas kartuta ikeä, Ilman tauin tarttumatta, Ilman vaaratta vähintä!

    Jonka päätän päätöksellä, Aamenella olla annan.

    HEIKKI VÄÄNÄNEN.

    Heikki Väänänen, myöskin Konsa-Heikiksi nimitetty, mainitaan olleen työmiehenä Oulussa ja eläneen tämän ja viime vuosisadan vaiheella.

    Luultavasti hän ei ollut edellä mainitun Pietari Väänäsen ja Savon Väänästen sukua, ei siitä ainakaan ole mitään tietoa. Niistä harvoista tiedoista päättäen, joita yleensä on hänen elämästään, näyttää hän olleen niitä parantumattomia runohenkiä, jotka yhäti viettämät ympäri kuljeksivaa ja epäsäännöllistä elämää, voimatta missään löytää lepoa ja rauhaa. Tuommoisesta elämänlaadusta ja onnettomasta taipumuksestaan viinaan Väänänen ei voinut luopua, vaikka hän, niinkuin hänen runonsa näyttävät, kyllä ymmärsi sen elämän varjopuolet.

    Hän sanotaan olleen varsin taitava viulunsoittaja ja siitä syystä sekä runolahjansa tähden mielellään nähty vieras pidoissa ja tanssipaikoissa. Hän oli aina iloinen ja hänen tarkka muistonsa ja erinomainen sukkeluutensa auttoivat häntä aivan valmistamatonnakin tekaisemaan runon mistä aineesta tahansa. Heikki Väänäsen taipumus viinaan kerrotaan olleen syynä hänen ennenaikaiseen ja surkeaan kuolemaansakin: juovuksissaan oli hän mennyt liian kuumaan uuneen makaamaan ja siihen kuollut.

    Runoiliana on Heikki Väänänen tullut kuuluisaksi siitä runosta "lystillinen runolaulu kummasta kalakukosta" (pain. Vaasassa 1801), jonka teki pilkatakseen Oulun tullimiesten ahneutta ja joka onkin varsin sukkelasti kokoonpantu. Paitse tätä mainitsee Topelius teoksessaan "Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja" Väänäsen parhaimmiksi runot "Kellon kylän Mariasta", "Oulun piioista" (eli "Orjaväestä") ja "Kahveenjuomingista", joista on painattanut kaksi edellistä. Nekin samoin todistavat hänen pilaan taipuvaa runolahjaansa, runo sujuu luontevasti ja hyvin, jos kohta paljon ruotsalaisia sanoja käytetään höysteeksi.

    Tässä seuraa painettuna runot Kalakukosta ja Kellon kylän Mariasta.

    LYSTILLINEN RUNOLAULU KUMMASTA KALAKUKOSTA.

    Jop' on laulu laitettuna, Sanat somat solmittuna Rytsin[10] ruuasta rumasta, Kummasta kalakukosta, Johonk' ol' pantu Paltamossa Katti karvainen sisähän, Isossa Itäkylässä Paltamossa mainiossa.

    Kerran keskensä isännät, Rannin miehissä rupesit Pyhäiltana puhuhun, Julkisesti juttelehen, Kuin on Oulussa pahoja, Tullissakin turkasia;

    Syövät syökärit rahatta, Ilman työtä tullin miehet, Kun vievät välistä reestä Evähiä matkamiesten.[11]

    Talon vaari taitavasti Kysyypi kylän väeltä: "Kusta nyt saisin kumppanita, Kusta matkallen toverit?

    Lähtisin minäkin kerran Köpäisemään kaupungissa;

    On mulla talia taasen, Vielä voitakin vähäisen, Vaikk' on huono heinävuosi, Mure muustakin ruuasta."

    Miehet yksiäänisesti Siihen vastaten sanovat: "Meillä on miehillä samoilla Matka pitkä mielessämme;

    Lähteä sitä pitäisi Alamaahan marssimahan, Kohen Oulua kokehen."

    Kohta yksi koiransilmä Sanoopi väen seassa: "Jopahan kotoa kyllä Joulun eellä souetahan;

    Olis mielessä minulla Lähtö poijes Pohjan maalle;

    Lähtisin minäkin muuten Köpäisehen kaupungissa, Vaan onpi vähän vikoa, Joka on kotona kauvan Mulla muistissa pysynyt, Poveani pureskellut:

    Vietihin minulta viimein Väkisin vasikan paisti.

    Kun näki olevan reessä, Sitä syökäri syleili, Sitä anoi ahkerasti, Pyysi pystössä käsinni.

    Minä mies sanoin hänelle, Puheskelin puolestani: 'En saata evästä panna Tyköäni, ystäväni, Poijes matkan pitkän päässä.

    Kylläpä täällä tarvitseepi Pureskella porvarissa'.

    Veipä sittekin väkisin, Sen kanssa meni sisälle, Vielä kiitti kinttujansa, Hyvin kosti kynsiänsä.

    Kuin ovat viekkahat viriät Omin mielin ottamahan Talonpoikien evästä!

    Sitte kun tulin kotia, Heti sai kylässä tietää Akkani saman asian, Josta akka aika lailla Minua torui tolvanaksi, Kun en mä kukkoa kätehen Sysännynnä syökärille, Antanunna lemmon lintuu Omalle tulli-nälkäiselle.

    Kuuluupi kylän puhuvan, Kielilakkarin latovan, Ett' on muutamat monasti Kotonaan nivuiset koiran Pannullansa paistanehet, Rasvan kanssa raskinehet;

    Voilla sieväksi silattu, Mennessäns' on antanehet Tullimiehelle kätehen, Sysännehet syökärille.

    Tuon konstin minä kotona Saatan vielä viisahammin Tehä toisehen tapahan."

    Ottipa kissan kiiruhusti, Tarttuupi takajaloista, Siinä hirtti hiiren syöjän, Pani pirtin lämmitessä Leivän sisähän leviän.

    Rupes estähän emäntä, Ett'eipä isäntä saisi Kattia kakun sisähän Panna paljaan karvan kanssa.

    Emäntä isännällensä Sanoopi sanalla tällä: "Kosk' on herja herjennynnä, Naaraskissa naukumasta, Niin nyljen nahattomaksi, Siitäpä tulisit sievät, Turkin puuhkat pulskiammat."

    Ukko uunilta puhuupi, Partavaari paukuttaapi: "Kylläpä sinä, siivo muori, Oike'in hyvä olisit Syökäreille syölähille;

    Kun nyt siitä kuoren poijes, Veisitkin nahan väkisin, Ke'en kesken paistumisen, Siitäpä syökärit rupeais Arvelehen aivoissansa, Että on tähän sisähän Jänes pantu Paltamossa;

    Siitä mielehen menisi Talonpoikien tavarat;

    Vastakin repis rekiä, Evähiä etsiskelis.

    Ann' olla katti karvoinensa, Että tulee tuntemahan, Mit' on pantu Paltamossa, Koottu kuorien sisähän, Taherrettu taikinahan".

    Isäntä ihasteleepi, Lie'en vierehen lipuupi, Pani kissan paistumahan, Katin karvat kärtymähän.

    Sitte kuin kuori päälle kuivi, Taikina tuli somaksi, Katin päälle kankiaksi, Ulos uunista nykäisi, Paneepi säkin sisähän.

    Sitte lähteepi kotoa Maanantaina marssimahan, Astuhun alusta viikon, Kohen Oulua kokehen.

    Kun tuli tykö Muhoksen, Löysi kohta kumppaninsa;

    Kumppanit heti kysyvät:

    Joko nyt jokea meemme, Linnan tullista livumme, Käymme kautta köyhän miehen?

    Juuruksen tykö tulivat, Kestikievarin keolle.

    Siltavouti Simpermanni Oli juossut Juuruksehen Tukkihin haoilla siinä Tietä kiinni kiiruhusti, Ett'ei joutuisi joelle, Sieltä kulkisi kukana.

    Ne, jotka jokea aivoit Myllytullista tulehen, Simpermannin käskyn kautta Kangastullihin kävivät, Pistit ensin pienen leivän Tulliherralle kätehen;

    Tästäpä herra herjemmäksi, Kovin koiraksi rupesi, Sanoi herra hilpeästi: "Ketä sinä tällä kerjulaista Pilkkoat pila-isäntä, Ompa sulla suurempia, Kalakukkoja komeita?

    Anna mulle muutamainen Teiän maanne maistiksista."

    Mies se mielellä hyvällä Sysäsi kukon kätehen, Jonk' oli sisähän kissa, Pantu katti karvoinensa.

    Hetipä läksi tulliherra, Tämän miehenpä tupahan Kutsui Rytsi ruukostille, Antoi kahvit, antoi punssit, Vielä viinatkin lisäksi.

    Kun oli sarikat saanut, Ryypyt suuhunsa suloiset, Mies heti meni ka'ulle, Sieltä poikkes porvariinsa.

    Tämä on laulu laitettuna, Sanat väätty Väänäseltä;

    Sille palkasta tulisi, Tahtoisi jalan takaisen, Kun olis ollut saatavilla Silloin tullissa tykönä, Kun Rytsi ruualle rupesi, Iltaiselle ilkeälle.

    Haukkasi palasen päästä, Toukaiseepi toisen kerran, Jo sattui käpälä suuhun, Kynnet kielehen rupesit;

    Luuli hauin hampahiksi, Eli lahnan leukaluuksi, -- Eipä usko ensinkänä.

    Kunpa viiltää veitsellähän, Näkeepi olevan siellä Karvaisen katin sisällä.

    Hetipä kirosi herra, Kesken syönnin synkeästi, Sanovi sanalla tällä: "Enpä tuota turkastakaan Luullut nyt minä poloinen Perkelettä petturiksi;

    Kun on ilkeä isäntä Pilannut parahan viljan, Tuolla lailla tuhrannunna.

    Ei sitä tieä ihmisrukka, Mitä syöä syntisparan Vasta vanhana pitääpi, Kun ei nuorra näitä nähty, Noita ruokia rumia."

    KELLON KYLÄN MARIASTA.

    Yksi on Maria mainittava Kellon kempissä kylässä, Joka on piikana pi'etty, Mokompana morsianna.

    Olin kaunis kasvoiltani, Varsin sievä varreltani, Vaan en kammonut katala Ilkiöitten ilvehiä.

    Minä mieletöin olinkin, Minä huono huikentelin, Koska tansseihin travasin, Juhlayönä juoksentelin;

    Hyppäsin hyvällä mielin Joka kampin kantapäillä, Tahoin pystynä pysyä, Kukon lailla kurkistella, Kanan kaunihin tavalla!

    Kirkkotiellä kinkuttelin, Kirkon penkissä peräti Istuin huono huoletoinna, Istuimen itse rakensin, Kovin laitoin korkialle, Että poikaset poloiset, Nuoret miehet mieluhiset Siellä silmäisit minua, Ajan kaiken katselisit.

    Vaikka pappi paljon kielti, Kovin haasti hartahasti, Vaan ei malttanut Maria, H----parka huoletoinna Luopua luvattomista, Lihan töistä törkiöistä.

    Mulla on kiiltävät kituset, Hopiasta hohtavaiset, Silkkitröijyt siivolliset, Isohalkoiset hamehet, Tykit tyyrihit peräti, Lakit, huivit laaulliset, Paljo muitakin paremmat.

    Mahan olla onnellinen:

    Muilla on halvemmat hamehet, Lakit huivit huonommaiset.

    Nyt on pettänyt peteli, Kultalakki langettanut.

    Joko polttanen poroksi, Kiukahalle kiiättänen?

    Mielen on vienehet minulta, Lakit korjat lappanehet, Entiset hyvät elämät Häpeäksi hämmentynyt.

    Toivoni tuli tomuksi, Ulos kulki kunniani.

    Herrat helsasit minua, Talonpojat taluttelit.

    Enpä yhen ystävänä, Enkä aljuna ajellut, Olin morsian monelle, Oli tuttuja tuhansin, Ylen paljon ystäviä.

    Ei ole enää minulla Ylkämiestä yhtäkänä;

    Hyvät hylkivät minua, Eikä huoli huonotkana:

    Narrit ei nainehet minua, Eikä konnat korjannehet.

    Olis paljoa parempi Kunnialla kuljeskella, Kulkea kuputakilla, Hamehella harmajalla, Kuin olla kovin koria, Monen miehen morsianna.

    Minä neuvon neitysiä, Vahingostani varoitan:

    Synnin palkka painavainen Omantunnon turmeleepi;

    Koska kuoleman kujehet, Nuolet aivan ankarimmat Vievät ruumihin rumaksi, Ihon aivan ilkiäksi, Eipä silloin silkkivaatteet Paljo kaapuna kahise, Pian kaatuva koreus, Turhat kaikki kaunistukset!

    Teille tyttäret typerät, Piiat heikot, hempiäiset, Greetat, Leenat lempiämmät, Mariat, Katrinat katalat, Saarat, Klaarat saattavaiset, Liisat, Susannat suloiset, Briitat, Annat antavaiset, Elsat, Sislat siivolliset, Muutkin Valporit vakaiset, Olkohon tämä opiksi.

    ELIAS TUORINIEMI.

    Elias Tuoriniemi mainitaan eläneen suutarina Pyhäjärven kappelissa Pyhäjoen pitäjää Pohjanmaalla noin vuoden 1810 paikoilla. Muita elämäkerrallisia tietoja ei ole onnistunut hänestä saada, joka seikka ompi sitä enemmän valitettava, koska hän niistä parista runosta päättäen, jotka ovat säilyneet, näyttää olleen samalla kertaa aikansa taitavimpia runoniekkoja sekä järkevä ja yleistä hyvää harrastava mies. Hänen runonsa osoittavat myöskin hänen olleen luonteeltaan leikillisyyteen taipuva, niinkuin usein Suomen talonpojat.

    Häneltä on säilynyt kolme runoa (Topeliuksen runokokoelmassa ja parissa käsikirjoituksessa Kirj. Seuran arkistossa).

    Pisin niistä on juoppouden pahetta vastaan kirjoitettu "juttu juomareista", toinen on pilkallinen runolaulu "suuresta tupakanpuutteesta", jotka molemmat seuraavat tässä alempana (edellinen kuitenkin vähän lyhennetyssä muodossa); kolmas on lyhyt runo "kirpusta", jonka aineen valinnasta tekiä sanoo: "tämä on juoru joutavasta, työ on tehty tyhjän eestä: lukkari minun lupasi, vaati vanha kumppalini juoruamaan joutavasta, kirjoittamaan kirpustakin."

    TÄMÄ ON JUTTU JUOMAREISTA, KOOTTU KOHMELOVÄESTÄ.

    Kuinka kummalta näkyypi, Koska katson kansan päälle, Kuinka viina vietteleepi Ihmisiä ilman alla!

    Kuinka viina viekkahasti Viisahankin vietteleepi, Vietteleepi virkamiehen, Päämiehen päihyttääpi, Pahoin pettääpi papinkin, Oikiankin opettajan, Talonpojan tarkimmankin, Tarkankin talon isännän.

    Kuinka viina vietteleepi, Emännänkin eksyttääpi, Pahentaapi palkollisen, Rehellisen renkimiehen, Huonoimmankin huonemiehen, Kehnoimmankin kerjäläisen!

    Kuinka viina vietteleepi Viisahankin virkamiehen, Vaikk' on taito tarkka hällä, Vielä muita viisahampi, Opissa ylös otettu.

    Vaan kun viina vietteleepi, Saapi viina vietellyksi, Silloin mies on mieltä vailla, Pois on toimi toisialla.

    Koska mies on mieltä vailla Silloinpa miesi mitätöin, Kaikki arvokin katoopi, Kutistuupi kunniakin.

    Kuinka viina vietteleepi,
    Pahoin pettääpi papinkin!
    Eipä se sovi papille
    Olla julma viinanjuoja,
    Juosta kanssa juomaritten.
    Kuinka kuitenkin sopisi
    Olla vartia vakainen,
    Vartiana valvovaisna
    Siinä Herran Sionissa?
    Kuinka hän saattaapi sanoa,
    Kuinka muille muistutella
    Viinan suuria vikoja,
    Kuin on itse kumppanina,
    Juohattaja juomareille?
    Kuinka se muita kuljettaapi,
    Kuink' on eellä eksyväisten,
    Ett' on itse eksyksissä?
    Vaan en saatakkaan sanoa,
    Paljon puhua papille;
    Pappi tietääpi paremmin,
    Tietääpi oman tilansa.

    Kuinka viina vietteleepi Talonpojan tarkimmankin!

    Jok' on julma viinan juoja, Joka juopi joka päivä, Alvari[12] kylän ajaja, Kuinka sill' on kuiva kurkku!

    Ei sille piisaa pikari, Yksi jumpru juotavaksi, Eikä kastu kaulavarsi, Eikä kastu kielen kanta Pikarista pikkuisesta.

    Totta toisenkin paneepi, Juopi kohta kolmannenkin, Neljännen nenänsä alle, Vielä juopi viiennenkin, Kuuennenkin kurkkuhunsa, Sekä juopi seitsemännen, Kaheksannen kaulahansa.

    Juopi tuopin toisen kanssa, Vielä kannun kaateleepi.

    Suu syöpi suuret kassat, Menee kautta kaulavarren Talonkin iso tavara.

    Juopi elonsa esinnä, Juopi vaimon vaattehetkin, Isänsä isot hopiat, Kanssa vaarin vanhan kassan.

    Kuinka sill' on suuri suu, Kuinka sill' on laaja leuka!

    Syöpi sonnin sorkkinensa, Syöpi lehmän lieminensä;

    Vielä mahtuupi mahahan Hepo heinähäkkinensä, Mahtuu sinne suuri maakin, Mahtuu laiva lastinensa.

    Kuinka viina vietteleepi, Emännänkin eksyttääpi!

    Kuinka se on kumma nähä, Että katsoa kamala Vaimon päälle päihtynehen!

    Koti sen kolkolta näkyypi, Asunnotkin arvoiselta, Siivotoinn' on siihen vielä, Sekä muutoin mustat kaikki.

    Halu haikia palaapi Viinan luona viipymähän, Kesken ruoan keittämisen Meneepi mielitekoonsa Kaapistansa katsomahan, Ottaa sieltä oiva ryypyn, Kannustansa kallistaapi.

    Kaatuu kohta kammariinsa, Kellariinsa kellistyypi.

    Mitä tästä mies sanoopi Kun onpi vaimo kumossa, Talon vanhin vaipununna?

    Löytää lapsen lattialta, Joka itkeepi isosti, Eikä äiti ääntä kuule.

    Ei saa iltaista isäntä, Perhe piinoa pitääpi, Väki nälkeä näkeepi, Kun on keitto kesken jäänyt, Kesken karja katsomatta, Kantamatta karjan veetkin, Talon työt takaperässä, Riihen uuni riitynynnä, Saunan uuni sammununna.

    Mies sitte mielipahoissa Menee viimein vihta käessä Kylähänkin kylpemähän.

    Kuinka viina vietteleepi Parahankin palkollisen!

    Vaikka mies on mieluhinen Muitten siivojen seassa, Tasaistenkin tanterella, Vaikk' on kaunis kasvannolta, Kaunis kaikkien seassa, Vaan kun viina vietteleepi, Saapi viina vietellyksi, Niin on reikä rengilläkin, Suuparka palkollisella, Johon palkkansa paneepi, Ansionsa ammuntaapi, Jota ei tuki tuhannet, Salpa'a sataiset markat.

    Meneepi turkki tukoksi, Vielä verkavaattehetkin, Menee killingit sisälle, Kulkee kuusimarkkaisetkin, Tolpat toisensa perässä, Loutunsa lopetteleepi.

    Tuonne raukka saa rahansa, Tuonne kylvääpi kylälle, Povestansa puotteleepi.

    Siellä vievät viekkahammat, Varkahat varastelevat, Kun miesi kumossa makaa Alla pöyän pyörryksissä, Alla penkin pehteleepi.

    Kuinka viina vietteleepi Kehnoimmankin kerjäläisen!

    Vaikk' on huono, horjuvainen, Ett'ei saata sauvan kanssa Kontata kylän mäkiä.

    Käypi kooten konttihinsa Rukoellen, raukuellen, Anellen ruoan apua;

    Joutuu viimmein viinan luokse, Käypi kautta karvahien, Juopi vanhat vaattehensa, Juopi kehnot kenkänsäkin, Ainoankin atriansa, Jyväkouran kontistansa.

    Se on vielä sitä pahempi Kun juovat juhlapäivät, Pyhäpäivät pyörryksissä, Silloin koolla konnat kaikki, Siellä koolla korttimiehet, Siellä parvi pauhoaapi, Humalassa huuteleepi.

    Toiset torkkuvat unessa, Toiset käyä toikkaroivat, Toiset kaatuu kartanolle, Seinukselle seljällensä.

    Siat siellä siirtelevät, Koirat korvia pesevät, Sika suuta siivoaapi.

    Menee päivä päihyksissä, Toinen päivä tohmerossa, Kohmelossa kolmas päivä, Vielä viikkokin meneepi.

    Sitten viimein viikon päästä Tuleepi konna kotia.

    Akka alkaapi sanoa, Valitella vaimo parka: "Ei ole puuta puikkoakaan Eikä päätäkään pärettä, Eikä einettä väellä.

    Hevosilt' on heinät kaikki, Heinät kaikki karjaltakin."

    Tuostakos tora tuleepi, Tappelu tapahtuneepi!

    Veitsen verisen vetääpi, Puukon hirviän hiasta, Jolla akkansa ajaapi, Perehensä peljättääpi, Akan metsähän ajaapi, Pellolle pereväkensä.

    Kumu kuuluupi kylähän, Tomu toisehen talohon, Metsähän iso meteli.

    Juomari on häissäkin hävytöin:

    Kehtaa se häihinkin tulla, Kutsumatta kutsuihin, Kehtaa tulla tupahankin, Kehtaa eessä kellistellä -- Silmät kohta kannun päälle, Kusta kuppia näkisi, Kuka nakkaisi kupilla, Pikareita pisteleisi.

    Kun saapi suuhunsa suloa, Kevykäistä kielehensä, Nousee sitten noitumahan Kihkuvaan kiroväkehen.

    Sitten vieähän viluhun, Pakkasehen paiskatahan, Annetahan aisan päästä, Seipähästä selkähänkin.

    Kuinka viina hengen viepi, Surmaa monta Suomen lasta!

    Moni kuoleepi kujalle, Kuolee päälle kuormansakin, Kuolee reisulla rekeensä.

    Kuinka vielä viinapäissä Moni metsähän meneepi, Eksyy tieltä entiseltä, Kun ei jaksa jalka käyä, Paljo polkea kykene.

    Maata matkalle paneepi Pahan pakkasen käsihin, Kovan ilman kouristella, Kussa kuolema tuleepi, Paha loppu loukahtaapi;

    Kuinka vielä viinan tähen Hukkuu monta humalaista, Pahoin paatista putoaa, Venehestä vyörähtääpi, Moni juokseepi jokehen, Virtahankin viinapäissä.

    Joko laaten laulamasta Lasken lauluni lopulle, Kosk' en jaksane jutella, Enkä yksin ymmärrellä?

    Jopa uni uumuttaapi, Kiinni silmäni sitoopi.

    Suuni sulkea pitäisi, Vaan en saata vaiti olla, Kun juovat Jumalan viljan, Syövät syntisten tavalla, Eivät piä Luojasta lukua, Varo kaikkivaltiasta, Eikä estä esivalta.

    Eikä kovat kuritukset, Rangaistukset raskahimmat.

    Ei estä vihaiset vitsat, Eikä jaksa jalkapuutkaan, Vaikk' on hirmu hirsipuussa, Julma pölkky pyövelillä.

    Jos nyt tahot tarkimmasti Osata oikein eleä, Niin viero viinaa esinnä, Sekä karta karvahia, Ole viinalle vihainen, Heitä pois lihan hekuma, Vältä syntiä syviä, Tee jo kelpaava katumus, Armon aikana aloita.

    Vihainen Jumalan vitsa Syöpi syntiset syämmet, Kaottaa katumattomat, Viepi piinahan pahahan, Huolen kanssa helvettihin, Juoma järvestä pahasta Tuoahan tulikivinen.

    LYSTILLINEN LAULU SUURESTA TUPAKAN PUUTTEESTA.

    Tupakast' on kummat tullut, Äsköhin isot imehet, Jot'ei ole ennen kuultu Eikä nähty näitä vielä Pohjanmaalla poltettaissa.

    Minä mielellä pahalla, Surusuulla surkuttelen, Puhun tästä puutoksesta, Ihmettelen itsekseni, Kun tuli tupakan nälkä, Savuruoka saamisehen, Ett'ei ole ollenkana Mitä piippuhun panisi, Mistä saisivat savua Miehet heikot henkehensä, Kosk' on tyhjä kukkarossa, Ett' on tyhjä tynnyrissä, Ett' on laastu laarin pohjat, Viel' on laastu lattiatkin.

    Ei ole saatuna Savosta, Kuletettu Kuopiosta, Eikä veetty Viipurista, Eikä ole ostamalla Sitä saatu Oulustana, Eikä Raahesta rahalla.

    Kävi kaikki kallihiksi, Tuli tyhjä tyyrihiksi, Tolpan maksoi massin täysi, Kiilingin piipun sisusta.

    Mitä nyt miehet polttaneepi, Kun on piiput piinan alla, Tuskassa tupakkamassit?

    Kaikki polttavat poloiset Kuluneetkin kukkaronsa, Vanhat nahkavartensakin, Puuvartensa purevat, Tuomivarren tutkaimetkin, Piityneetkin piipunperät, Vanhat karstat kaivelevat Poika parat poskehensa.

    Kun sitte tuska tuleepi, Pakko päälle painaneepi, Niin käyvät kärsän päälle, Vinkuupi visainen piippu, Savikärsät sairastavat, Kun on tyhjä kukkarossa, Eipä massit paljon maksa, Kun on massitkin mahona, Kukkarotkin kuulla käynyt.

    Tämän on tuska tuottanunna, Tämän on pakko päälle pannut, Ett' on muutkin muuttunehet, Tupakaksi tullehetkin, Katajatkin kaikki tyynni, Pahimmatkin pajunkuoret, Kanarvatkin kankahilla, Kaikki ruohotkin ruvennut, Kaikki maasta marjan varret Tulleet tupakan sukuhun.

    Potunvarret poltettuna, Kärvettynä kärsäheinät, Viholaiset vielä kanssa, Huonotkin humalanvarret, Sammaletkin salvamista.

    Tästä on muorilla muretta, Valitusta vaimoillakin.

    Kaikki polttavat poloiset Varretkin ijän-ikuiset, Kuunpäiväiset kukatkin, Nuputkin nurkan takaiset.

    Kivun kärsi kirkkomiehet, Kivun kärsi kerjäläiset, Kovin huusi huonemiehet, Pahoin parkui palkolliset;

    Tuskan on tupakka tuonna, Kivun kirvesmiehillekin, Jotka korvesta kokosit Kuusen naavat kukkaroonsa, Halkomiehet hangeltakin Koivunlehtiä kokosit, Haavanlehtiä hakivat;

    Kyntömiehet kynnökseltä Kun varren vaolta löysit, Sitä pistit piippuhunsa;

    Heinämiehet heinätyössä Suolta vehkoja vetivät, Rapakoilta raattehia, Savukaista saahaksensa.

    Kalamiehet kaunihitkin Poltti piippunsa poroksi, Varsiansa vainusteli, Noita haisteli halulla, Nuoli vanhan varren päätä.

    Maantiellä matkamiestä Kun tämä tarvet tapasi, Tuli mielehen tupakka, Poltti reestänsä rehuja Haluhunsa hartahasti.

    Noita poltti nuori kansa, Poltti vanhat vaivaksensa, Jost' on yskä yltynynnä, Räkätauti tarttununna, Jost' tuli nuoret nuurumahan, Tuli vanhat vaivan alle, Huonot huonohenkisiksi, Kun on juotu joutavia, Paljon poltettu pahoja, Tupakoitu turmioita.

    Kyllä muistan muinoiselta, Kun tuli tupakkavuosi, Maahan lehtiä levisi, Mitk' oli tuumat tuttavilla, Mikä laatu langoksilla:

    Kun tutut yhtehen tulivat Kahenkesken kankahailla, Kohta toinen toisellensa Maistatteli massiansa, Siin' oli kestit keskinäiset, Pannut pantihin tulelle Kiiruhusti kiehumahan:

    Eipä nyt viitsi vierahalle Maistatella massiansa, Eikä oikaista osaansa, Toosoansa toisellensa;

    Kun on roskat rouhehina, Tupakkana tuomen kuoret, Pois on tullehet tututkin, Langotkin karannut kauvas.

    Täst' on miehet mielipahalta, Savun tähen sairastavat, Mutt' ei tapa tämä tarve, Eikä saata sairahaksi, Eikä voita vuotehelle, Eikä tuota Tuonelahan:

    Nälkä miehen näännyttääpi, Kun vatsa vajalle jääpi, Saattaa se miehen sairahaksi, Voittaapi se vuotehelle, Tuottaa viimein Tuonelahan.

    Tämä on laulu laitettuna, Tämä on runo rustattuna, Kun olin omassa työssä Kerran kenkäsuutarina.

    PIETARI KETTUNEN.

    Pietari Kettusen elämästä ei tiedetä juuri muuta, kuin mitä hän itse seuraavassa runossa kertoo. Siitä näkyy että Kettunen oli kotoisin Vuokkiniemen pitäjästä Venäjän Karjalasta, että hän paljon oli Suomen puolella kuljeskellut, nähtävästi etupäässä "laukkuryssänä", vaikkei sitä nimenomaan runossa sanota, ja että hän Suomesta oli löytänyt itselleen valitun vaimon, kainaloisen kanan, Kilposen Marin, Vesan kylästä Kiimingiltä.

    Se tapa, jolla heidän avioliittonsa solmitaan, voipi jonkun mielestä näyttää liian kevytmieliseltä, mutta kauvempana sivistyksestä luonnon helmassa asuvissa ihmisissä on luonnollinen tunne vielä paljoa vahvempi ja varmempi, kuin enemmän sivistyksen saaneissa, ja tämä kohta on lukuun otettava arvosteltaessa. Kettusen naimisjuttu tulee niin erinomaisen sieväksi ja runolliseksi kohtaukseksi. Kun Lönnrot 1830-luvulla matkoillaan kulki Vuokkiniemellä oli Kettunen jo kuollut, mutta kiitettiin vielä olleen seudun parhaimpia runolaulajia.

    Sitä vastoin Mari, hänen leskensä, vielä eli yleisesti arvossa pidettynä ja pidettiin kelpaavana esimerkkinä vanhoille ja nuorille. "Jos kaikkein onnistuisi saada yhtä hyvät vaimot teidän maastanne, kuin Kettunen", sanottiin Lönnrotille, "niin eipä meidän omia tyttöjämme naitettaisikaan." -- Pietari Kettusen sujuva runo naimisestansa Suomessa on painettu Kanteleessa 4:s osa s. 47 (käsikirjoitus Lönnrotin kokoelmassa Kirj. Seuran kirjastossa), ja ruotsiksi käännettynä erään toisen nähtävästi paremman ja täydellisemmän toisinnon mukaan R.

    Tengströmin kokoelmassa "Finskt Anthologi" s. 211. Turhaan olen koettanut saada tätä Tengströmin käyttämää kappaletta käsiini, joten on täytynyt painattaa runo edellisen mukaan, vaikka se varsinkin lopussa näyttää olevan kovin sekava; ainoastansa paikoittain olen voinut muuttaa säkeitten järjestyksen.

    KETTUSEN NAIMINEN SUOMESTA.

    Venäjällä veijo syntyi, Laps on kasvoi Karjalassa, Kasvoi vuotta kaksitoista Alla varjon vanhempainsa.

    Ensin päätänsä elätti Lapsimiesi laulamalla, Piennä kielen pieksämällä.

    Niin sattui Savossa käyä, Käyä pahki Paltamossa, Pitkin Pielisen rajoa, Siitä kulki Kuopiossa;

    Paltamon parahat ämmät Keitti liemen liukkahasti, Keveästi Kettuselle.

    Tuli mies mitä parasta, Puhkesi punaverille, Vaan tuli pikkaisen pilalle Ihmisparka itseänsä, Kohta kairoa vajalle;

    Paperista kaira pantu, Toinen tuohesta tukittu.

    Tuohi kääntyi käppärälle, Vei on mielen miehen päästä, Kaatoi miehen mieron tielle, Kuuksi päiväksi kululle.

    Passin otti Paltamosta, Viimein kiersi Kiimingille, Venähti Vesan kylälle, Lautamiehen lattialle.

    Lautamies lakitta seisoi, Pani päälle paljahalle: "Mist' olet kotoisin vieras, Kosk' olet kovin korea, Vieras vikkelän näköinen?

    Oletko Oulusta oloa, Kaupungista kauppamiesi?"

    Vieras vastasi välehen, Pietari pian sanoopi: "En ole Oulusta oloa, Kaupungista kauppamiesi;

    Tuolt' olen rajan takoa, Pitäjästä Vuokkiniemen, Kesän Kellossa asunna, Putahilla puolen vuotta."

    Lausui vanha lautamiesi, Puhui suusta puhtahasta: "Mik' on virka vierahalla, Kosk' olet kovin korea, Vieras vikkelän näköinen?"

    Pietari pian sanoopi, Naurusuusta naukaiseepi: "Olin ennen ompelia, Taitava takin tekiä, Selän leikkasin lyhyyksi, Piirsin körtit pitkälläiset, Nostin kairat kainaloihin."

    Kannettihin kangaspakka, Kahen hengen kannelmoinen.

    Sieppas saksensa samassa, Kettunen keritsimensä, Laski kankahan kaheksi, Pilkkui pieniksi paloiksi.

    Viikon neuloi toista puolta, Pyhän tullessa pikemmin, Ison juhlan joutuessa.

    Väki kirkkoon kiiruhtaapi;

    Kettunen keveä miesi Puki päälle parahat vaatteet, Silkkiset sukan sitehet, Sataraksit saappahilla, Valkea kaluna vyöllä, Silkkitupsuset sivulla, Kammartuuki kaulahuivi.

    Läksi kirkkohon komista, Läksi parvesta paraasta, Yli muitten ylpeimmin.

    Siell' on pappi paljon haasti, Paljon taisi tarvitakkin Opetusta outo poika.

    Ei on suotta saarnatakkaan, Ilman virttä veisatakkaan.

    Siell' on tytöt siivolliset.

    Suuret saalit hartioilla, Neulalla nenästä kiinni;

    Liiat on kirjat kintahissa, Varuriikit vanttuhissa, Käet kullan käärilöissä, Sormet kullan sormuksissa.

    Net on suorat sormiltansa, Varsin nopsat varreltansa.

    Katsoi naiset naurusuulla, Tyttäret tykönsä toivoi Tuota suurta sukkeluutta, Kielevyyttä Kettus-poian, Venäläisen viekkautta.

    Kotihin nyt kuljettihin;

    Kettunen keveä miesi Astuupi ylös mäkiä, Hän tahtoi talon tytärtä, Luotuu lasta lautamiehen.

    Tästä hän katsoi Kaisan päälle, Liki Liisaa piteli.

    Vanhin kuitenki sanoopi, Torui Tornu Liisaansa: "Venäjän mies viekas poika, Sepä piiat petteleepi, Morsiamet mainittelee Parahilta pappiloilta."

    Pietari pian sanoopi, Kettunen jo kerkiääpi: "Lähen pois talosta tästä, Kultanappini kulutan, Naimatakkini talutan, Veän verkavaatteheni.

    On tyttö toisessai talossa, Lapsi kaunis kasvatettu, Venäläisen verraksikin, Jok' ei potki poikamiestä, Ei hän potki polviltakaan, Säre säärivarsiltakaan."

    Astui hän alas mäkiä, Polki polven kerkeyttä.

    Kohti Kilposen kotia;

    Kaks on pirttiä pihalla, Kaks on tietä kartanolla.

    Meni pirttihin pihalla, Meni poika päähän pöyän, Rohi poika rohkiasti: "Takin naima tarvitseepi, Vihkivaatteen varsin sievän."

    Vanhin kuitenkin sanoopi: "EeIl' on työtä tyttärillä, Pojilla jälestä siitä."

    Mari katsoi karsinasta, Katsoi silmällä kahella, Niinkuin heinän hempeyttä, Tuota suurta sukkeluutta, Kielevyyttä Kettus-poian, Venäläistä verraksensa.

    Mari vuoteita tekeepi, Teki vuotehet olilla, Johon Kettu seisahtaapi.

    Mari vierehen vilahti Vuokin poian vuotehille, Öiksi yksille olille, Tuumasi ikuisen tuuman, Siin' olla meiän yhessä.

    Kaks oli kaunista yhessä:

    Yksi oiva ompelia, Mari luo'un langan luoja.[13]

    PAAVO TUOMINEN.

    Paavo Tuominen oli talonpoika ja seppä Haatalän kylässä Maaningalla ja tunnettu runojen tekiänä. Hän oli syntynyt v. 1769 ja kuoli 1827.

    Naimisissa oli hän Stiina Savolaisen kanssa. Muita tietoja ei hänestä ole, vaan että hän vilkkaasti seurasi v. Beckerin "Turun Viikkosanomia" 1820-luvun alulla ja niiden harrastuksia Suomen kielen eduksi, osoittavat alempana painetut kaksi runoa, jotka Tuomisen omalla kädellä kirjoitettuina löytyvät Beckerin uudempain runoin kokoelmassa Suom.

    Kirjallisuuden Seuran kirjastossa.

    SUOMEN KIELEN SORROSTA.

    Mieleni minun tekeepi, Aivoni ajatteleepi Muutamillen muistutella, Suomen kielen sortajillen:

    Mielitkös miesi piteä Juonta niihen Juutalaisten, Jotka kielsit kansan kielen Sanheribilta sanoa?[14] Palajapas Baabelihin, Työhön tornin toimettoman, Tutki kunnolla asia, Mieti mielellä hyvällä, Kelt' on kielet kirjoitettu, Kelt' on punnittu puhehet.

    Etkös soisi Suomen kieltä Paperillen pantavaksi, Suomalaisten suosioksi, Talonpoian tarpehiksi.

    Vaikka kyllä kyntömiesten Suonet sormia vetävät, Pakottavat peukaloita, Kinttuja kivisteleepi, Auki maat avattaessa, Puhki pellot syöstäessä, Josta vilja virkoaapi, Matkustaapi maan makea Hyvän herrani hovihin, Keisarini kammarihin -- Jonka on Luoja lahjoittanut, Antoi armias Jumala Suomen kansallen katoksi, Perehellen peitteheksi, Jonka alla armon siiven Rauhan rakkahan povessa Oleskella oomme saaneet, Suojassa Isän suloisen, Tule veikka vierelleni, Luokseni Jumalan luoma, Katkaise kanalta höyhen, Sulka kultainen kukolta, Ota läkkiä lävestä, Hormin pohjasta hotaise, Anna soia Suomen kielen, Pauhata paperin päällä!

    SUOMEN KIELEN KASVANNASTA.

    Kyllä on syytä Suomalaisten, Tapa vanha talonpoian Runolaululle ruveta, Sanat pääksen solmiella.

    Laula, laula Suomalainen, Kaunis kielikumppalini, Nosta nokkasi noesta, Pääsi painosta ylennä!

    Sanat vaa'alla valitse, Puhehesi puntarilla, Ilolla isiä kiitä, Jumalata julkisesti, Kuin on suonut Suomen kielen Oppihin otolliseksi, Parannuksen alle pannut, Jota on kauvan kaivattuna Talonpoikaen taloissa, Kun ei tuttu tuomarilta, Raatiherroilta hyviltä Suomen kielen kirjoitusta.

    Vaan nyt juohatti Jumala,
    Kielten tuntia tukitsi
    Miesten mielehen hyväen,
    Oppineihen otsaluuhun,
    Jotka alkoi aprikoia
    Poletun puheemme puolta,
    Tuosta toiste toivotahan
    Suomen parallen parannus.
    Miehet ennen matkan mietti,
    Urot raivasi ratoja.
    Piä Beckeri pelisi,
    Hyvä herra huomiosi,
    Saata Suomellen sanoja
    Suomalaisten suun sisähän.
    Niinkuin rautaista raetta,
    Somerota santavuoren,
    Miliona miestä päällen,
    Puoli poika huittiollen,
    Jotka viskovat vipuina,
    Ulos ampuina ajavat
    Muihen kielten murtehita,
    Venskan vieraita sanoja:
    Että Suomen suuri raati,
    Siihen suostuisi senaati.
    Luoja teillen lainattahan,
    Antakohon Armon Herra
    Mielen mestarin parahan,
    Opettajan oivalluksen
    Kielen juurta jatkamahan,
    Vaan ei mökön mieltä myöten.

    PENTTI LYYTINEN.

    Pentti Lyytinen on tuotteliaimpia Suomalaisia kansanrunoilioita, häneltä löytyy melkoinen joukko sekä runoja vanhalla runomitalla että uudemmanmuotoisia lauluja ja virsiä. Luonteeltaan oli hän hilpeä ja leikillinen. Seuraavalla tavalla kuvaa Julius Krohn v. 1860 (kirjassa Mansikoita ja Mustikoita II) Lyytisen ulkomuotoa ja luonnonlaatua. "Ken vaan Rautalammilla on käynyt, ei ole voinut olla huomaamatta Pentti Lyytistä, Toholahden keskievarin pientä, lystiä isäntää. Ukko on näöltään eriskummallinen.

    Vartaloltaan on hän vähäinen mutta laihanlainen (hän sanoo itsensä lyhyeksi Lyytiseksi, pieneksi Pentiksi); oikean käden sormet ovat kaikki käppyrässä (ukko leikillään sanoo herrain net semmoisiksi kopristelleen); harmaat hiukset valuvat hartioille asti; silmät punaiset ja aina kyyneleissä, vaan elävät ja hilpeät; koko mielenlaatunsa sekä puheensa leikillinen. Runoelmissaan, joita usein kirjoittaa virsikirjan runomittoihin, ilmoitaksen sama leikillisyys ja vähän teeskelty lapsellisuus kuin ukon luonteessakin."

    Pentti Lyytinen syntyi Rautalammilla 18 p. tammik. 1783; vanhemmat olivat talollinen Olli Lyytinen ja hänen vaimonsa Katri Konttinen. Kolmenkymmen-vuotisena tuli hän kotivävyksi Toholahden keskievaritaloon, jonka sitten peri omaksensa. Nuorempana oli hän myöskin pitäjässään lautamiehenä ja kuudennusmiehenä. Vaan keskievarin virka ei näy oikein hyvin vaikuttaneen Pentti Lyytiseen, Sillä hän rupesi liian ahkerasti lasia kallistelemaan, ja se lienee myöskin tehnyt ennenaikaisen lopun hänen luottamusviroistaan. Keskievarina hän kuitenkin pysyi aina siksi asti kuin jo vanhuus tuli esteeksi, parina vuotena ennen kuolemaansa. Hän kuoli vasta 26 p. helmik. 1871.

    Lyytinen osasi itse kirjoittaa, jopa kirjoitti paremmin ja kauniimmin, kuin useimmat talonpoikaiset miehet siihen aikaan, joka seikka sekin epäilemättä vaikutti että häneltä on niin paljon runoja säilynyt. Suom.

    Kirjallisuuden Seuran kirjastossa säilytetään niitä suuri joukko omakätisiäkin v. Beckerin, Krohnin y.m. kokoelmissa. Hänen tunnetuin runonsa on runo "Kestikievarin virasta", joka vähän lyhennettynä on tähän painettuna. Suom. Kirj. Seuralle, jonka jäseneksi v. 1836 oli kutsuttu, on hän kirjoittanut kolmekin "kiitossanaa", joista yhden runo-, kaksi muuta uudenaikaisella mitalla.

    KESTIKIEVARIN VIRASTA.

    Jos on viljoa virassa, Jos on myötä mynttiäkin;

    Niin on piikit pistäväiset, Viran vieressä vihaiset.

    Keisarill' on kelpo lailla Kunniata kuuluisata, Vaan on harmi hartioilla, Valvottava valtikasta.

    Samoin sattuupi Savossa:

    Viriätkin virkamiehet Saapi harmista haleta, Kun ei jaksa jaaritella, Kiirehessä kirjoitella.

    Kaikk' on kestikievaritkin Paljon joukon palveliat;

    Saapi valvoa varahin, Juosta juuri joutuisasti Yöt ja päivät pääksyttäisin, Tehä paljon palvelusta, Saapi siinä saappahatkin Kujasilla kunnon kyy'in, Vinkaiseepa virsut vielä Kipiästi kiirehessä.

    Yksi huutaa hulikkata, Toinen voita voivottaapi, Yksi toivoopi totia, Toinen pitäis punssipullon, Joku kaipaa kahviakin, Toinen vettäkin vetäisi;

    Vinkaiseepa viinaakin, Joka tuiskusta tuleepi.

    Rustaa sitten ruokapöytä, Kanna siihen kaikenlaista, Siihen sovita sinapit, Siihen pienet pippuritkin.

    Kun on iltanen ihossa, Kun on ruumis ruokittuna, Laita sitten siistit sängyt, Joka puolelta puhasta, Kiiätäpäs kirppuryyppy Muutamillen Mooseksille, Jätä sitten jäähyvästi, Astupas ulos ovesta, Yritäpäs yöksi mennä Lepäämään leposijallen.

    Kohta parkuupi pihalla, Heliseepi herran kello, Jok' on ilkeetä ihollen, Korvillen kovin pahoa.

    Kun on uupunut unehen Päivän töistä päästyänsä, Nousepas ylös nopeesti Oman kumppalis kupeelta, Ukko jou'uppas urallen, Piitä pitkin askelinkin, Ala taaskin ammattisi.

    Pane pöyällen pötyä, Toimitapas toiset sängyt, Jos he yöksi yötyneepi.

    Ain' on pelko peittehenä, Maatessakin manttelina.

    Milloinkin minkin näköistä Saataneenkaan sarvipäätä.

    Annas aika aamun tulla, Emäntä ensin käsihin, Kanna ensin kahvikuppi, Sitten laittele lökärit, Siihen sovita sokerit, Siihen ruskiat rusinat, Siihen katsele kanelit, Siihen kaikki kaunistukset.

    Kohotapas roppiryypyt, Vielä pienet piiskapiipat.

    Vyötä sitten vyöllä kiinni, Mit' on pantuna pesähän, Valjastapas valmihiksi Kyllä kymmenen hevoista, Piä värkkisi vireillä;

    Aivan äkkiä älyä, Jos et jou'u juoksemassa Saamahan sanan perästä, Kyllä tukka tuiskuaapi Herran kourissa kovissa.

    Kunpa se ois kunnon herra, Joka tukkaani tuleepi, Niiaisinpa niskoillani, Pokkaisinpa polvillani, Että muistutti minua Virastani viisahasti.

    Mut kun kelvotoin ketale Tukkaani tuiskuttaapi, Se on häpiä hänellen Viimeisillä virstoillansa, Kun ei väärtiä vähäänä Pane palveluksistani.

    Vaan jos sopiipi valitus, Kyllä kynnet on kynässä, Ompa näpit näpperänä, Sormet sievästi sitoopi Valituksen valmihiksi -- Katso tietä kansselihin Saamaan sakkoja lisäksi.

    Vapiseepi vaarin housut Monta kertoa kesässä, Kun on kuomi kunnollinen, Vaunut valmisna pihalla, Hevoiset hien pijassa Hojottavat hollin päässä, Narrin nahkoja vetävät, Oppineemmat outteleepi.

    Ja kun kulkee kunnon herra, Kun hän tuleepi tupahan, Ei hän kilju kiivahasti, Eikä äissänsä ärise, Ei se moiti muoniamme, Eikä väittele vähästä, Vaikk' on vajaata välistä Meiän miesten meiningissä;

    Maksaa ruuan runsahasti, Vähän päällenkin välistä.

    Viisautta viljavasti, Sekä tullessa torillen, Että mäillä mennessänsä;

    Iloksensa ihmisparka Katseleepi kaikin puolin Herran oikian oloa, Kulkemista kunnon herran.

    Kuormansa on kummallakin, Vaivansa vaeltavilla, Toinen toistansa vetääpi Surun tiellä surkiasti.

    Matkamiehet me olemme, Keisarit ja kerjäläiset, Maaksi, mullaksi tulemme Matkan päähän päästyämme, Vaikka vaeltaa isosti, Yli määrän ylpiästi, Moni kelvotoin ketale, Matkustaissa maailmassa.

    Min' en tie'ä toisen töitä, Eikä toinen toisen öitä, Sen mä vaan saatan sanoa, Ett' on kuorma kummallakin.

    AIKAIN MUUTTUVAISUUDESTA.

    Aina aiat muutteleksen Niinkuin vuoet väisteleksen, Jonka Salomon sanoopi, Kirjoissansa kirjoittaapi.

    Aika muuttaapi monarkit, Valtakunnat vaihteleepi, Aika asettaa kuninkaat, Aika niitä pois paneepi, -- Aika paneepi papiksi, Aika papin pois paneepi, Aika aprikoip' asiat, Aika laitkin laitteleepi, Aika auttaapi ylöskin, Aika alas laskettaapi.

    Aika muutellut minunkin Tieni monenmutkaiseksi, Kun oun elänyt enemmän, Vaeltanut vaivoissani Ylä- ja alamäkiä, Kuleksinut kukkuloita.

    Aika antoi onnen mullen, Aika antoi aika käellä, Aika antoi arvon mullen, Aika arvoni alensi.

    Kylläpä minä kykenin Nuorempana nuotallenkin, Vaan nyt vanhana vapisen, Voimatoinna viroottelen.

    Näin se näkyypi toeksi Varsin vanha sananlasku:

    Kerran ompi miesi miessä, Kahestikkin kampurana.

    Aika linnat liitteleepi, Aika vallit vahvistaapi, Aika muurit murteleepi, Västingitkin väisteleepi.

    Koko luonnon valtakunta Ain' on muutosten alainen, Ihan niinkuin ilmapiiri, Ei ou sekään seisovainen.

    Aika antanut älyä, Saanut sanansaattajankin,[15] Se on sievä siiviltänsä, Tuopi tiion tiimassakin Takapuolta Tanskan salmen;

    Aika laivat laitteleepi, Aika haahet halkaiseepi;

    Aika kaupungit kutoopi, Aika poroks poltteleepi.

    Aika sytyttää soatkin, Aika riiat ratkaiseepi;

    Aika kansat kasvattaapi, Aika mullaks muutteleepi;

    Aika töitänsä tekeepi, Aika muo'it muutteleepi;

    Aika rustaapi runoja, Toisinansa torkuttaapi.

    Aika nuoret nukuttaapi, Aika vanhat valvottaapi, Murhe sitten murteleepi, Huoli huonoksi tekeepi, Vanhentaapi varsin paljon Alas ennen aikojansa.

    Aika kummasti kuluupi, Viisahatkin väisteleepi, Aika ajaa aika lailla, Hojottaapi hollin päähän, Aika hankkinut hatunki, Tuskin päässä vaan pysyypi.

    Aika ompi arvon aika!

    Aika arvon ansaitseepi!

    Aika kaikki kirjoittaapi, Aika aamenen sanoopi.

    Yksi ompi aivastansa, Joka paikkansa pitääpi, Joka on itse Isäntä, Kaikiss' Kaikkivaltiaskin.

    LAPSEN VIRSI.

    Minä laulan lapsen virttä, Linnun virttä liekuttelen.

    Lintu tuopi liinapaian, Peipponen pellavaspaian, Hanhi tuopi hyvän hameenkin, Leivonen hyvän leningin, Pulmunen puhtahan potan, Papukaija kaunistukset, Riikinkukko rintaristin, Kullankarvaiset kuputkin, Mehtikana tuopi miekkojakin, Tikka tikatun täkinkin.

    Mettinen se messuaapi, Lintuset ne lauleleepi, Pääsky parvesta parahin Viisahasti vingertääpi Unen virttä viimeiseksi.

    Minä laulan lapselleni, Lapsi laulaapi itsekin, Unen virttä virkkeleepi.

    Makaapas nyt pieni Maija, Makaa makeita unia Herran helmassa hyvässä, Makeassa Manalassa!

    Ja kun lasketaan levolle Tämän maailman majoista, Tule sitten Tuonelahan Lasten kanssa laulamahan, Siellä on makea manna, Siellä on ilo ihana, Siellä on koria kirkko, Siellä lehteri leviä, Siellä veisaa pyhät veljet, Siellä siunatut sisaret, Siell' on semmoinen elämä, Jott' ei täällä tietää saaha, Siit' ei voi sanoa suulla, Eikä käellä kirjoitella.

    Josko Maija sinne mennet, Josko ennen ennättänet, Kutsu sinne kummiasi, Isääsi ja äitiäsi.

    Rukoilepas ruhtinasta, Vanhurskasta valtiasta Armo-alttarin e'essä, Palmut paistavat käessä.

    Siellä sitten lauletahan, Voitonvirttä veisatahan Isämme istuimen e'essä Iloisissa isän häissä.

    Siellä on avara aitta, Leviämpi leipähuone, Siellä on lihava laiun, Hengellinen herkkupöytä.

    Jospa sinne tultaisiinkin, Onnelliset oltaisinkin, Siinä suuressa salissa Patriarkkojen parissa.

    TUOHESTA.

    Tuohi on minun nimeni, Koivusta olen kotoisin.

    Tuohesta tulee kalua, Sekä koppa että kontti, Vielä virsutkin välistä, Joilla maata marssitahan.

    Ennen näitä aikojamme Peitin tuohella pesämme, Katoin kaikki kartanomme Aivan leveillä levyillä.

    Tuohitorvella tohotti Pienet poiat paimenessa, Suen sillä säikyttivät Lammaslaumasta sivuite;

    Olipa kirkonkellonakin Suuri torvi Suonnejoella, Sillä soittelin somasti, Kiirehtelin kirkkohonkin.

    Tuli vielä nuottanuora, Pienempi kuin piiskansiima, Jolla kalat karvastihin Aina apajan perillä, Vielä viskimet veneesen, Joilla vettä viskatahan.

    Tuohesta on näitä tullut, Näitä koivusta kotoisin.

    Nyt ei tuohta tuon enempi Tuskin tuppikaan tuleepi.

    Koivun vyönä viisi vuotta Päällen kolmenkymmenenkin Puristelin puuta kiinni, Koivuani kasvattelin, Jonka juuresta jurahti Koko koivu kossinensa;

    Tuli tuosta tuokkosetkin, Tuosta nuolin nuottanuorat, Tuli tuosta tuhansia Kaikenlaisia kaluja, Kuin on muistosta murennut, Tuohen tuumat tukkunansa;

    Tuohest' on veneitä tullut, Amerikass' aprikoitu, En ole silmillä sihannut, Vaan olen kuullut korvillani.

    TOINEN KIITOSSANA SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURALLE.

    Kapalovaatteet ovat huonot räpäleet,
    vaan nöyryys ja rehellisyys
    tässä sisällä makaa.

    Olis mielessä minulla, Ajatuksissa asuupi Suomen Seurallen sanoa Asiasta arvoisesta Kahella kiitossanalla, Eli kohta kolmellakin, Vaan on kieleni kipiä, Ymmärrys ylettämätöin Saaha suuria sanoja Asiallen arvoisellen.

    Kuin tulis tupahan ukko, Vanha vaari vaikuttaisi Ymmärryksessä ytimen, Kielessä kiverän konstin Saaha sanoja somasti Sattumahan säntillensä, Kiitoksia kiiätellä Lingolla liki hovia, Seuran suuria saleja, Ruhtinoitten ruunun luokse;

    Jospa vanha Väinämöinen Lainoaisi lapsillensa Lahjan laitella sanoja, Sormet soittamaan panisi!

    Vaka vanha Väinämöinen Anna armosta minullen Ymmärrys ylettäväinen, Kieli kirkasta koreeksi, Jolla saattaisin sanoa Asioita arvoisia, Vielä soitella somasti Kaunihilla kanteleilla Kiitosvirttäni visusti Herroillemme herttaisillen.

    Jospa vielä viitakkeella Välkkyvällä Väinämöisen Ohakkeet otettaisihin Perin pohjin pellostamme, Sekä kielestä kipiät, Että puutokset puheesta.

    Jospa Suomikin samota Saisi sankarin tavalla, Kerran käyä kestingissä Herrain herttaisten hovissa, Kun saisi salissa olla, Lyöä kättä kämmenellen, Siitä syttyisi syänkin Kiivahaksi kiitoksihin.

    Jos köyhä kohotetahan Vielä rinnalle rikasten, Se se sitten siunaukset Toivoopi toen perästä Siltä Herralta hyvältä, Joll' on malmissa varoja.

    Koska lapsi lahjan saapi, Vaikka varsin vierahalta, Rakkaus rakennetahan Syämmessä syttyväinen, Hyppelee hyvällä mielin, Nauru suuhun naksahtaapi, Ei ou lakista lukua, Vaikka laskee lattiallen, Nöyryyttänsä näytteleepi, Vaikka paljo puuttuvaista;

    Vielä itkeepi ilosta Salaisissa saunoissansa.

    Niin on lyhyt Lyytinenkin Kyllä kastellut kynänsä, Kyyneleillä kylvön tehnyt, Itkun kanssa istuttanut Näitä nöyriä sanoja, Puuttuvaisia puheita, Aivan lapsen lausunnoita.

    Jospa arvonkin asia Vielä pääsis päätöksehen, Että onnesta osansa Saisi, itkusta iloja.

    Surullinen Suomen kieli Muilta anoopi apua, Niinkuin köyhä kynnyksillä Rukoilee ja ruikuttaapi, Latinasta lainan saaha, Eli ruotsista rukiita, Saksasta samalla lailla, Veljiltänsä vehnäisiä, Että saisi särpimeksi Makiampia muruja, Joilla pehmittäis petäisen, Virvoittais vihavan leivän.

    Oravalta on otettu Aunuksessa aamiainen, Vaan se leipä ei lihoita Aivan kyllin kyntömiestä.

    Kyllä aatra ansaitseepi Kovat kourat kurkehensa, Joka soissa Suomalaisen Tarvitsee tanakka olla, Kun se reunasta repiipi, Suurenteleepi muruja.

    Asia on arvoisempi Kuin me saatamme sanoa:

    Tuskin vanha Väinämöinen Saisi kylliksi sanoja, Sitä vähemmän vähäinen, Pieni Pentti piirustelee.

    Suomen Seura se näkeepi, Katseleepi kauvemmaksi Seuran suurennuslasilla, Kiiltävällä kiikarilla, Ylemmäksi ymmärtääpi Viroissansa viisahasti, Aina uusia etuja Valmistaapi valtakunnan.

    Jos kieli kerättäisihin, Paraat pantaisiin pakinat Suomen kielestä kerällen, Viisahimmallen vihollen;

    Vaikka alun Aunuksesta, Kaikin puolin Karjalasta, Sitten Savosta sanoja, Kaikki tyynni Kainuhusta, Ei saaha sanoja kyllin Kirjoitella kiitoksia Seuran suurillen suvuillen, Panna aika arviota.

    Kaukana sanat Savosta, Kauvempana Karjalasta, Liekö paljon Pohjan puolla, Kajahtanut Kainuhussa.

    Kullalla pitäis kuvata Kaikki Seuran seinähirret, Panna muurit marmorista, Valvit vuojoista valoa.

    Olkoon siunaus sisällä, Vielä onni ulkopuolla, Aivan joka askelessa, Onnen ohjat olkapäillä!

    Siunattu olkoon sijanne, Onnellinen myös unenne, Armo auki noustuanne!

    Olis ainetta enemmän, Vaan ei aika myöten anna Tällä kerralla kerätä, Eikä puheita punoa.

    Jos saisin sanoja toiste, Panna pankossa puheita, Kiiruhusti kirjoittaisin Kohta kolmannen sanani Punaisilla puustaveilla, Kultaisilla kumppaleilla, Selityksen selvän toisin Vähäisistä värssyistäni.

    PIETARI MAKKONEN.

    Etevimpiä kansan joukosta ilmestyneitä runoseppiä on Pietari Makkonen.

    Hän syntyi v. 1785 Hanhijärven kylässä Kerimäellä, ylen ihanalla paikalla, mistä on näköalaa monille tahoille ympäröivien vesien ylitse.

    Isä Antti Makkonen kuoli jo pojan vielä nuorena ollessa, joten perhe ensin joutui köyhyyteen, mutta vähitellen poika ahkeralla työllä paransi tilansa. Äidiltään sai hän oppia lukemaan, jo varhain huomattiin hänessä erinomaista lukuhalua, varsinkin oli hän runoihin ja lauluihin mieltynyt. Myöhemmin, kun oli oppinut kirjoittamaan, heräsi hänessä myös halu itse synnyttää kirjallisuutta. Vasta vanhempana, 50 vuoden vanhana, mainitaan hänen sepittäneen ensimmäisen pitemmän runonsa.

    Se oli pilkkaruno erästä toista pitäjän runoniekkaa, Kokkia, vastaan, joka oli myllärinä ja oli rikkonut lupauksensa, eikä rakentamassaan myllyssä maksutta jauhaisi Hanhijärven kyläläisten viljaa. Ett'ei tämä riita kuitenkaan niin vaarallinen ollut, nähdään siitä että Kokki ja Makkonen sen jälleen taas olivat hyvät ystävykset ja yhdessä runojakin sepittivät.

    Kaikkea, mitä luki, Makkonen aina tarkkaan aprikoitsi, siksi kuin omalla mietinnöllään oli asian käsittänyt, ja tämmöisiä aineita varsinkin oli hän valmis ja halukas runoissa toisillekin opiksi esittämään. Makkosen runot ovat siis useinkin opettavaista laatua. Että hänellä pitäjäläistensä kesken oli hyvä huuto nähdään siitäkin, että määrättiin kirkonmieheksi (kuudennusmieheksi) ja että kirkkoa rakennettaessa oli rakennuskassan hoitajana. Kun kirkko valmistui sepitti hän tapauksen johdosta kaksikin runoa, toisen itse kirkosta toisen vihkiäisistä.

    Pietari Makkonen kuoli 20 p. huhtik. 1851. Naimisissa oli hän Ulriika Hämäläisen kanssa, joka oli häntä melkoista nuorempi ja jäi eloon hänen jälkeensä.

    V. 1845 kävi Makkonen kahden muun kansanrunoilian, Kymäläisen ja nuoren Puhakan, kanssa Helsingissä. "Helsingin herrat" olivat tahtoneet nähdä noita merkillisiä itsestänsä kasvaneita runoniekkoja ja heitä sinne kutsuneet. Suurella innostuksella heitä otettiinkin vastaan: he saivat laulaa runojansa ja heille näytettiin kaikki kaupungin merkillisyydet ja pidettiin komeita pitoja, heistä otettiin muotokuvat j.n.e. Runoilia C. v.

    Ovanten sepitti ruotsiksi heidän tervehdykseksensä erään (Kymäläiselle omistetun) kauniimmista runoelmistaan, joka alkaa sanoilla: onkohan metsä kadottanut entisen hajunsa, onko järven laine kuivunut, eikö korpi enää viehätä poikaansa, kun sinä läksit sen vapaudesta tänne? Eroitus sivistyksen helmassa ylenneitten ja sydänmaan saloilla kasvaneitten välillä näkyi poistuneen; sentähden kansanrunoiliain käynti Helsingissä 1845 on muistettava.

    Että kansanmiehet puolestansa olivat hämmästyksissään kaikesta uudesta, jonka olivat nähneet, sen huomaa heidän matkastansa sepittämistään runoista. Makkonen on tästä parikin runoa tehnyt, joista otettakoon pari näytettä tähän elämäkertomukseen. Toisessa hän runoilee Helsingin kaupungin uhkeudesta m.m.:

    Koska katsoin kaupunkia,
    Liikkui jo lihainen mieli,
    Luonto liikkui lainehina,
    Meren aaltoina ajatus,
    Kuin ol' kaunista kahella,
    Kaunisti rakettu kaikki:
    Onpa kirkko kiitettävä,
    Tehty temppeli jaloimpi,
    Varustettu vuoren päälle,
    Torni päällen toimitettu,
    Kuin on kullalla kuvottu,
    Hopealta hohtavainen.
    Viel' on rappuset rakettu,
    Astuimet avarat sangen --
    Sitten on somasti vielä,
    Valtakunnan kuulu huone,
    Jonka kohta korkeutta,
    Majesteetiutta mahotoin,
    Onpi suulla suuri vaiva,
    Ulos tulkita tukala --
    Toisella torin sivulla,
    Vastapäätä valmistettu
    Oppihuone oivallinen,
    Akatemia avara;
    Siinä viisaus viruupi,
    Makaapi mahti suuri,
    Oppi oikia asuupi,
    Loppumaton lainehtiipi,
    Niinkuin virrassa vesiä,
    Hunajata kukkasissa --

    Runon lopussa hän taas kertoo mitenkä häntä oli ystävällisesti kohdeltu ja kestitty:

    Tuonne sitten tultuani,
    Matkan päähän päästyäni,
    Outo ouossa kylässä,
    Vieras maalla vierahalla,
    Luulin kurja kulkevainen
    Olevani orpolapsi,
    Vaan en saattane sanoa --
    Oli tuttuja turulla,
    Katuloilla kansaveljet,
    Sain siellä salituvissa,
    Kammarissa kaunehissa
    Istua isojen luona,
    Parvessa parasten miesten,
    Kuulla kunnian sanoja,
    Opetusta oivallista;
    Oli veljet vierahista,
    Tutut tuntemattomista,
    Oli iltani iloiset,
    Keskipäivät kestilliset.

    Toisessa runossaan hän vielä laveammin kiittää samasta asiasta:

    Lapsikin se lauleleepi,
    Kun on saanut syöäksensä,
    Lintu laulaapi lehossa,
    Kun on ilmakin ihana,
    Niin minäkin mieto laulan,
    Lapsi pieni pilpattelen
    Niiltä herkuilta hyviltä,
    Kallehilta kakkaroilta,
    Kuin ma hersuin Helsingissä,
    Seisoin seurassa hyvässä,
    Istuin pöy'issä isoissa,
    Sangen kauneissa saleissa,
    Jotk' ol' herkuilla hyvillä
    Kaunistettu kattehilla,
    Vielä juomilla jaloilla
    Kaikki täytetyt takanat,[16]
    Joit' on tuuli tänne tuonut,
    Mailta vierailta vihuri,
    Aallot rannallen ajanna,
    Lainehetkin laitureille.

    Makkosen runoille ominaista on niissä ilmestyvä erinomaisen lämmin ja hieno luonnollinen tunne; ulkonaisen asunsa puolesta ovat ne myöskin parhaimpia, harvoin tapaa niissä virheitä runomitassa. Tuskinpa kenenkään toisen kansanrunoiliamme runoista voisi löytää niin somia ja hienoja lauseita ja käänteitä kuin Makkosen alempana painetuista runoista "Alkulause" ja "Ei ou yksin elänyttä." Myöskin tunnettu kaunis "Runo Punkaharjusta", joka tavallisesti ilmoitetaan Kymäläisen tekemäksi, on muutaman tiedon mukaan Makkosen sepittämä, eikä se mahdotonta ole.

    Runossa "Ukkosesta" on alku varsin kauniisti sovitettu: kuinka lapset peljästyneinä juoksevat isän tykö ja etsivät häneltä turvaa, ja kuinka hän koettaa heille tuota mahtavaa luonnonilmiötä selittää. Runo "tehtävästä Saimaan kanavasta" on kaunis todistus tekiän avoimesta silmästä, selvästä ymmärryksestä. Runostaan "Viinan töistä" kutsuttiin hän v. 1842 Suom. Kirj. Seuran jäseneksi. Useista Makkosen runoista näkyy minkä syvän vaikutuksen ilmi saadut Kalevalan runot olivat häneen tehneet.

    Hän koettaa tosin lapsillensa selittää kuinka "nyt on entiset etäällä, vaipununna vanha tieto" Väinämöisestä, Ilmarisesta ynnä muista entis-ajan urhoista, mutta itse hän mielessään riippui niistä kiinni, ja kutsuu mielellään avuksensa Väinämöisen värssylöitä rakentamaan taikkapa Mielikin metsän miniän simalla kastelemaan sanansa, jotta "oisi iltamme ilona, Suomen kansan suosiona".

    Kuinka maassamme nykyisestä kansasta vanha runon into on kadonnut, siitä on paras todistus että niin etevää runoseppää, kuin Makkosta, nyt enää tuskin muistetaan kotipaikoillansa. Ei hänen vielä elossa oleva poikansakaan muista isän runoja, tietää vaan kertoa että isä oli omatekemiänsä runoja Suom. Kirj. Seuralle lähettänyt ja että Lönnrot oli hänen luonansa käynyt ja hänellä runoja laulattanut neljä päivää perätysten.

    Makkosen runoja on painettu Mehiläisessä 1839 (Kahviruno) ja 1840 (Sururuno Suomen kielen tilasta), kalenterissa Necken 1845 (Ilolaulu Suomen kielen kasvannasta), Suomettaressa 1850 (Kerimäen kirkosta), y.m. Suom. Kirj. Seuran kirjastossa säilytetään useampia Makkosen omalla kädellä kirjoitettuja runoja: vihko v:lta 1846 (F. J.

    Rabben lahjoittama), joka sisältää runot: Alkulause, Muistolaulu Porvoosta, Kiitoslaulu Helsingin herroille, Ilolaulu Suomen kielen kasvannosta, Markkinoista, Lapsentappajista, Kostomiesten reissupassi, Rakkauden laulu, sekä erikseen runot: Ei ou yksin elänyttä, Suomen pääkaupungista, Viinan töistä (2 kapp.), kaksi eri runoa Tehtävästä Saimaan kaivannosta, Kaipaus Mehiläisen kuolemasta, Ukkosesta, Hanno suutarista (pilkkaruno Kokista) Vanhasta ajasta, Laulu Suomen kielestä, Kerimäen pitäjän uudesta kirkosta (2 kapp.) ja Kerimäen uuden kirkon vihkimisestä.

    ALKULAUSE.

    Halu mulle huolta antoi, Luonto lauloa lupasi, Ruveta runon sanoillen, Värssylöillen Väinämöisen, Jos vaan kylliksi kynäni, Sulkani sanoja saisi.

    Eikä vierisi vioillen, Teitten väärillen vetäisi.

    Vaan jos vanha Väinämöinen, Ukko nousisi unesta, Aukaisis sanaisen arkun, Laululippahan lukosta, Siitä juoksisi jokena, Virret virtana valuisi, Sarvipäisinä sanoina, Luontevina lausehina.

    Mielikki metsän miniä, Metsän kukka kultarinta, Kanna mieltä kauhallasi, Tointa tuopilla kuleta, Kasta siipesi simassa, Sulkasi sulassa meessä, Jotta virteni virutat, Kastelet sanani kaikki, Että maistaisi mesillen, Hunajallen höyryäisi, Oisi iltamme ilona, Suomen kansan suosiona.

    ILOLAULU SUOMEN KIELEN KASVANNASTA.

    Missä syntyi Suomen neiti, Kussa kasvoi kaino lapsi?

    Mistä oppinsa otellut, Saanunna sanat mokomat, Kun ei kielensä keralla Sallittu salissa olla, Eikä oppihin otettu, Neuvon alle annettuna?

    Siitä ei sinä ikänä Tullut suurillen tutuksi, Eikä päässyt päivinänsä Ylimmäisten ystäväksi;

    Kulki köyhissä kylissä, Matalaisissa majoissa, Talonpoikien tuvissa, Kyntömiesten kartanoissa;

    Jos kerran kävi hovissa, Ei siihen sisällen päässyt, Saipa käyä kartanolla, Seinävierissä väristä;

    Eikä päässyt pännän päähän, Eikä sulkahan sopinna, Eikä laskettu lakeihin, Eikä tullut tuomioihin.

    Niin on aivan arvotonna Seissunna selän takana, Niinkuin köyhä kerjäläinen, Ovensuussa orpolapsi, Ei suvainnut suuret kielet, Vallankielet verraksensa, Eikä antaneet apua Orpolapsellen opiksi.

    Muoto murheesta häneltä Tuli aivan turmiolle, Nuttu päällä nukkavieru Varsin vanhasta sarasta, Tuntui tuhmallen sanoilta, Yksinkertainen opilta.

    Niinpä kulki kuun ikänsä Oman oppinsa nojassa;

    Tuosta herrat Helsingissä Katsoivat kalun tulevan, Alkoi tuota armahella.

    Siitä syntyi suuri seura, Kirjaseura kiitettävä, Joka alkaapi aluksi Opetella orpolasta:

    Silmät siistiipi liasta, Kaulan karstasta puhisti, Korvat kanssa kaunihiksi, Kultaketjuilla koreiksi, Vartalon valeli veellä, Saippualla valkiaksi, Hapset harjasi sieväksi, Kähäräksi kaikki tyynni, Rinnat kaunisti kukilla, Parahilla palmupuusta, Panit paian palttinaisen, Valkoisen valitun liinan.

    Kaapu käyty Karjalasta, Röijy saatuna Savosta, Kengät on Kemistä tuotu, Kukat kanssa Kainuhusta.

    Panit kouluhun kotona, Alle oppinsa asetti, Yksi saatteli sanoja, Toinen neuvoi nuottiloita.

    Tuosta kasvoi kaunis neito, Suomen ympynen yleni, Suu on kuin sulalla tehty, Huulilta hunaja hiiluu, Kasvot kaunihit, koreat, Ruskeat kuin ruusunkukka, Silmät on sininäkoiset, Lemmenlehtiset, leviät, Luonnossa ilo ihana, Rakkautta rinta täynnä.

    Jo nyt saattaapi salissa, Kammarissa kaunihissa, Oike'in omin varoinsa Seistä suurien seassa, Kirjat kaunihit käessä;

    Lauleleepi lemmenvirttä, Niinkuin lintunen lehossa, Toukomettinen metsässä, Jopa vertoja vetääpi Ruotsin kuulun ryökkinöille.

    Tuota herrat Helsingissä Kaikki katsovat ilolla, Herrat nuoret naimattomat Kilvan kihlata kokevat.

    KAIPAUS MEHILÄISEN KUOLEMASTA.

    Kulki täällä kuunos lintu, Kävi kaunoinen kananen, Mehiläinen meiän maalla Kokonansa kolme vuotta, Suomen suuria saloja, Kanarvikko kankahia, Etsien pesän sijoa, Asuinpaikkoa pahaista;

    Johon saisi Suomen maalle Mettä ihmisten iloksi.

    Kulki soita, kulki maita, Lenti lehtoja leveitä, Ei löynnyt pesän sijoa, Paikkoa pahaistakana, Kuhun kuppinsa kuletti, Pistäisi mesisen pillin, Kun on kaikki tältä maalta Kuivannut kukat koreat, Me'en vienyt viimatuulet, Pannut pakkaset hunajan.

    Sentähen majansa muutti, Pesän siirti sitte maalle, Kussa paljo kukkasista Mettä saapi mielellistä.

    Oispa ollut oiva lintu, Suomessa sulo elävä, Joka meille mettä kantoi, Saatti huulille hunajan, Joka kantoi kaukomailta, Lämpöisiltä löyhytteli, Kantoi paljo Persiasta, Rikkahalta Kreikanmaalta, Egyptin eräsaloilta, Arabian asuntomailta, Joka ol' viikon valmis ollut, Ijankaiken istununna Tynnyreissä tyyrehissä, Tapin vaskisen takana, Saanut maistavan makunsa, Hunajalta hohtavaisen.

    Maku suussani makaapi, Haju herkusta hyvästä.

    Jos ma jaksaisin jutella, Saattaisin sanoilla näillä Ikävääni ilmoitella, Haastella haluni kaikki Tämän linnun liikunnosta, Mehiläisen meiän maalla, Olis kyllä kertomista, Sanomista sangen paljo, Vaan ei antane ajuni, Köyhä kieleni kykene, Niinkuin mielessän' menisi, Luonnossani lainehtisi.

    Eipä kuultu kuulumpata Kahen siiven kantavata, Suomen maassa mainittane Sinä ilmoissa ikänä, Jok' ois tuonut tälle maalle, Saattanut Savon rajoille, Kantanunna kaukamailta Vanhan-aikaiset asiat.

    Eipä suussa Suomen kansan Maistanut mesi makia, Kun on pietty piipun pohja, Tupakalla turmeltuna;

    Vaan jos lintu liikkehillä Olis entinen elossa, Soisi vielä Suomalaiset Näkevänsä näillä mailla:

    Viel' on mielessä monella, Huulilla maku hunajan.

    Lennä vielä lempilintu, Tänne kaunoinen kananen, Kuin oot kauvaksi saonna, Lentänynnä loittomaille, Yheksän meren ylitse, Meren puolen kymmenettä!

    Muista muinoiset majasi, Entiset elosijasi, Silkkisiipesi sivalla, Simakannu siiven alle, Jotta myö pojat poloiset Pimiässä Pohjolassa, Saisimme Savonkin maalla, Katalassa Karjalassa, Vielä kerran keskenämme Aina iltamme iloksi Simapilliä pi'ellä, Mesikannua katsella.

    Vaan jos lienet lintu rukka Kovin vaivoista väsynnä, Tahi kuollunna kulusta, Kaonnunna kannannasta, Niin mä vielä viimeiseksi Tässä toivotan toella Sulle kyllä kiitoksia Ikimuistoksi monelta.

    EI OU YKSIN ELÄNYTTÄ.

    "Yksin laulan, yksin soitan Runoja jo ruostuneita, Lauluja lakastuneita", Näitä lausui laulajamme, Kuuluisa runon kutoja, Virren seppä selvänlainen, Valitellen vaivojansa, Yksinään yrittävänsä. "Ei mua Suomi soitattane, Omat lapset laulattane, Miellytä nykyiset miehet".

    Vaan ei vielä virret kaikki Gottlunnin kotona käynyt, Eikä kielellen kerinnyt:

    Viel' on lauluja Lapissa, Karjalassa kanteleita, Savossa runon sanoja, Viel' on vanhan Väinämöisen Laulunluonto liikkehellä, Monen poikasen povessa, Monen vaimon vartalossa;

    Suomi syytääpi sanoja, Savon lapset lausehia.

    Viel' on soittoja somia, Kanteleita kaunihia Monen neitosen näpissä, Kaunokaisen kainalossa;

    Rakkahalla rinnallansa, Ihanalla innollansa Sekä soittaapi somasti, Lauleleepi lempiästi, Niinkuin alli aallon päällä, Pensahassa pieni lintu.

    Kansa suuri Suomenmaassa, Euroopa sitä enämpi, Eipä liene leipä suussa Yhen miehen kylvännällä.

    Ei seula satoja kasva, Kourantäysi kymmeniä, Vaikka onnikin olisi, Menestyskin mieltä myöten.

    Jopa lauluni lopetan, Rumasti runoni päätän.

    TEHTÄVÄSTÄ SAIMAAN KAIVANNOSTA.

    Kulki tänne Kuopiosta Ukko vanha ja vakainen Sauvan kanssa kaiken matkan, Konttasi kyliä myöten, Kupehella kunnos kontti, Kontissa sulo sanomat.

    Kerran ol' Kemissä käynyt, Toisen kerran Torniossa, Sieltä pitkin Pohjan lahta Kaikki kaupungit katsellen, Käynyt vielä Viipurissa, Savon suolakaupungissa.

    Tuossa haasteli halulla Matin kanssa kaiken illan, Kuinka kansat kaukaisetkin Ulkomailta matkusteli, Laskit laivoilla merellä Kaupaksi kalunsa tänne.

    Kun nyt Matti kuunteleepi Kansan kauppoja ukolta, Mieli painuvi pahaksi Suuresta Savon suvusta, Kun on syntynnä säkissä, Karsinassa kasvanunna, Monen taipaleen takana, Kosken varsilla kovilla;

    Kun ei Luoja laittanunna Saimaata samaksi veeksi, Jotta sais Savonkin lapset, Kanssa Karjalan asujat Venehellä vettä myöten Vieä kaupaksi kalunsa Suomen suurelle lahellen, Kansakunnan karjamaille.

    Jospa sais Savon asujat Rannoillansa raivaella Kivet kaikki kallioilta, Paaet paattihin latoa, Vieä Viipurin torille Tahi Pietarin pihoille, Oispa kultaa kukkarossa, Housuntaskussa hopiaa.

    Kyllä kansat kaukaisetkin Meitä halvaksi hokevat, Kun ei tunne tuota vielä Syytä kylliksi kysellä.

    Kun ois auki akkunoa, Pikkuisenkin piilollansa, Josta laiva lastin kanssa Saattaisi Savosta päästä Niille väljille vesille, Lavioillen lainehille, Kyllä siitä kuulut kansat Saisivat samassa nähä Tokko tohtiipi torillen, Käyä kauppatanhualle Ankara Savon asuja, Sekä kuulu Karjalainen.

    Ukko siitä uuen kerran Vielä mainitsi Matille: "Mitä vielä Matti parka, Uotahan yheksän vuotta, Kovin paljon kymmenkunta, Kyllä saat Savosta mennä Purrella punakokalla, Vettä myöten vieretellä, Tuuli purjetta puhuupi, Aallot paattia ajaapi.

    Katsos Matti kaivantoa, Kun on nyt jo Kuopiollen Onnen akkuna avattu, Reissu tehty riemullinen, Kun on valmis Varkaussa Hyvin kaivettu kanava;

    Vaikka viimeinen veräjä, Onnen portti oivallinen Karjalaisten kauppatiellä Viel' on kiinni kestänynnä, Vaikka vanhalla ajalla Jalo herra Jaakko Pontus Tahtoi jo raketa reissun, Portin Pohjolan pojillen:

    Viikon vieritti kiviä, Kauvan kaivoi kankahia, Joissa vielä vissit merkit Näinä aikoina näkyypi.

    Senpä laitti laiska Jaakko, Suuri sankari Savossa, Kuin ol' kultakannuksissa, Sukat sulkusta kuottu, Paita Saksan palttinasta, Housut puolipurppurasta, Viitta viinistä verasta, Takki tehty taitavasti, Jossa riippuivat ritarit Kultaketjuissa koreat, Vyöllä kiiltävä kihenki, Suolilla hopiasolki, Kupehella kuulu tuppi, Tupessa on tuima rauta, Kalpa kahta kyynäreä.

    Vaan ei Jaakko jaksanunna Täytteä tätä tekoa, Kun ol' Suomi surkiasti Vaipununna vainon alla.

    Vaan nyt jo alulla aika Onpi aivan onnellinen, Kun on Suomi säilytetty Kautta kuulun keisarimme, Saanut rauhassa raketa Itsellensä istuimia, Ja on suonut suuri Luoja Valtakunnalle varoja."

    Kun nyt Matti kuunteleepi Ukon uusia puheita, Tuopa korvia kohotti, Iski mielellen iloa, Eikä tiiä tiimallensa, Taia tarkasti sanoa, Onko ukko unta nähnyt, Vaiko saanunna sanoman.

    Vaan sen selvällä sanalla Matti mahtaapi sanoa:

    Eipä ukko umpisilmin Kulkenut kyliä myöten, Paljon taitaapi puhella Asioista aikalailla.

    Soisin saavani sanella Ukon kanssa uuen kerran;

    Ikävissä illat kaikki Istun aina ikkunassa, Uottelen ukon tuloa, Saahani sanomat kuulla.

    Jospa ukko uuen kerran Mullen saattaisi sanomat, Tappaisin talosta tästä Vaikka viimeisen vasikan, Iltaruuaksi ilosta, Kunniaksi kuulun miehen.

    Hällen toivotan toella Vielä tässä viimeiseksi Osaksensa onnen suuren, Paljon pitkeä ikeä, Että kaikki Suomen kansa Saisivat ukon sanoista Vielä kauvan viisautta Ihan kylliksi imeä.

    RUNO KERIMÄEN KIRKOSTA.

    Soittakootten seurakunta, Laulakootten lapset meiän, Veisaten iloista virttä, Kiitosvirttä keisarille, Joka kirkon kiitettävän Antoi rauhassa raketa, Suomen suureksi hyväksi, Seurakunnan kunniaksi.

    Jos on harppusi hajonnut, Karsinoinut kantelesi, Ota koppa koivupuusta, Harppu hongasta hotaise, Että soittosi sopisi, Luonnistuisi laulantosi, Niinkuin mielessä menisi, Aivosi ajattelevi.

    Laula vielä kiitosvirttä Intendentillen ilosta, Kuin on kuulusti kuvannut Joka tempun temppelistä, Tehnyt kaavan kaunihimman, Plaanin laittanut hyvimmän.

    Siitä on nyt Jouhenniemen Aittokannan kankahalle Tehty temppeli jaloimpi, Huone hongista rakettu, Pantu päällen paanukatto, Rautarännit räystähille, Joka kulmalle kurimus, Ve'entorvet toimitettu.

    Vielä siitä vissi määrä Korkiammallen kohottu Torni toisella tavalla, Kirkon päällen kiinni pantu;

    Siinä on joka sivulla Akknnoita aivan paljo, Sieltä loistaapi sisälle Valon kirkkahat kipunat;

    Sen on rauasta rakettu Katto ruohon karvallinen, Vielä risti viimeiseksi Tornin päähän toimitettu, Sen on päähän kiinni pantu, Ukonlanka laitettuna, Tulen tuiman esteheksi, Pilvivalkian varaksi.

    Vaan mitäs minun pitäisi Vielä virkkoa enemmän, Jos ma seinistä sanoisin, Aivan paljo akkunoista, Eli patsaista puhuisin, Tahi lausun lehtereistä, Kun on kaikki kaunihisti, Jaloimmasti jatkettuna Kelpo mestarin mahilla, Tolpon toimella hyvällä.

    Ei saata sanoilla näillä Tulla tolkku toisen päähän, Vaikka vielä viisi vuotta Tätä laulua latoisin, Virsi pitkäksi viruisi, Laulu loppumattomaksi;

    Kun ei sattune sanani Syvemmältä syytä myöten, Kuin on kuuluisa rakennus, Julkinen Jumalan huone, Joka luonnon liikuttaapi Siihen mennessä sisälle.

    Siitä Sullen suuri Luoja, Armias avara Herra, Saisin töistäsi sanella, Kiitosvirttä veisaella, Kuin oot luonut luomisessa Siksi paikaksi pyhäksi, Kussa kunnianimesi Saarnataan, pyhä sanasi.

    Saapi siihen sielunsairas Aina astua sisälle Syämmellä särjetyllä, Armoalttarin etehen.

    Siinä löytää lääkityksen Synnin haavoillen syvillen, Aina siin' on armopöytä Tarjon' Tuonen vierahille.

    Saapi siinä saarnamiehet, Sielunpaimenet parahat Seurakunnalle sanella Julkisen Jumalan töistä, Olla orpojen ojennus, Horjuvaisten hoitajana, Että kansa kaikenlainen Synnintuntohan tulisi.

    Senpä suokohon Jumala, Sallikoon suloinen Luoja, Että tässä huonehessa, Tässä paikassa pyhässä Sinun siunattu sanasi Tuottaisi hyvän he'elmän, Eikä sammuisi surussa, Tien ohessa tallattaisi, Eikä orjantappuroihin Tukahtuisi turmiollen, Vaan se tuottaisi tuhannet, Saattaisi sa'at he'elmät, Josta herkkuja hyviä Kaikki me karitsan häissä Saamme taivahan talossa Aina nautita ilolla.

    Vielä virkkaisin enemmän, Vaan oon kolmea vajaalla, Kiurun kieltä, Väinön mieltä, Kymäläisen kanteletta, Jolla on komia koppa, Ääni äijän maksavainen, Vaikk' on nauloja vajaalla, Nouattaissa nuottiloita.

    VIRSI UUSI UKKOSESTA, PITKÄISESTÄ PIENI LAULU.

    Saisinko minä sanoa, Lauleskella Luojan töitä, Vaikka kyllä vaikeutta Antaapi tämä asia Minun tuhman tunnolleni, Mielellen' mitättömälle?

    Vaan en saata vaiti olla, Lapsilleni lausumatta, Koska juoksevat kovasti Itkien isän sylihin Pelvon kanssa kauhe'imman, Syytä kyllältä kysyvät Isältänsä itkusuulla, Mistä paisuu paksu pilvi, Synkeys on syntynynnä, Ilmahan isot jyrinät, Peljättävät paukkaukset, Joista tuli tuiskuaapi, Liekki suuri leimahtaapi, Jota kaikki kauhistuvat;

    Sekin suurin syntisistä, Paatunut pahoissa töissä, Silloin toki siunoaapi Kuolon pelvosta kovasta.

    Tämä luonnot liikuttaapi, Särkeepi kovat syämmet.

    Kaikki luontokappaleetkin, Linnut laulunsa lopetti, Karkaavat kalat meressä, Rauhan paikoillen pakeni;

    Tämä tuopi myrskytuulet, Rakehia raskahia, Vuoret murtaapi muruksi, Liikuttaapi linnan muurit.

    Ei ole elossa tässä, Löy'y luotujen seassa, Joka voisi vastustella Kaikkivaltiaan käsissä.

    Minä lausun lapsilleni, Puhun kohta puolestani:

    Sinä poikani paremmin Tulet tästä tuntemahan Vakahisen Herran voiman, Jaksoa jalon Jumalan;

    Koska tutkit Luojan töitä Kauniissa käsialoissa, Niin sä tuntenet tekiän, Näitten haltian hyvimmän.

    Varsin vanhalla ajalla Entiset esi-isämme Uskoivat Ukon tuleksi, Valkiaksi Väinämöisen, Ilmarisen ihmetöiksi, Tuonen sankarein soaksi, Jotka konsteilla kovilla, Voimilla varustetuilla, Kamppailit Kalevan kanssa, Kuljit pilven kukkuloilla.

    Vaan nyt on entiset etäällä, Vaipununna vanha tieto, Nyt on julkinen Jumala, Tunnettu totinen Luoja, Jok' on tehnyt taivahatkin, Itse ilman istuttanut, Luonut maankin manterenkin, Valmistanut vaikutukset.

    Minä mielestä vähäinen Olen aivan oppimatoin, Luulen varsin vaikuttavan, Synkeyttä synnyttävän, Kun on helle heinän päissä, Kukkasissa kuuma paiste, Silloin kohta kaikki luonto Ainehensa anteleepi, Silloin hikoopi hevoset, Kaikki luontokappaleetkin, Ihmisetkin ilman alla, Hongat antaapi hajunsa, Petäjätkin pihkan liehmun, Kalliosta kalkin haisu Tuottaapi tulikiveä, Vielä suolasta sumua, Merestä meneepi paljo.

    Niitä itse ilman luonto, Sekä selkeillä säkeillä Armas aurinko vetääpi Kohta aivan korkialle, Siellä syntyypi sumuksi, Paisuttaapi paksun pilven, Saattaapi savennäköisen:

    Sieltä vuotaapi vetenä, Rakehina raskahina, Tuopi tuulen tullessansa, Myrskyn nostaapi merellä, Tahtoopi takaisin tulla, Kotomaille matkustella, Koska korkeissa koeissa Kovin kylmä kohteleepi.

    Siitä tunnen tuhmanakin, Arvaan asian kaiken, Kun ei panko pakkasella, Eikä talvella tärise, Kun on aurinko etäällä, Kylmettynnä kaikki luonto.

    Onpa keinot keksittynä, Valmistettu viisahilta, Tuiskuvan tulen varaksi;

    Jo on tehty juohatukset, Tehty päälle temppelien, Kaupunkeihin kaunihihin.

    Jo nyt puuttuupi puheeni, Jopa voimani väsyypi, Kun on mieleni matala, Oppi yksinkertaisempi.

    Vaan sinä valaistu sielu, Jos oot oppinut enemmän, Elä näille naureskele, Jos on virressä vikoja, Eikä toimessa totuutta, Asiassa ainehia:

    En ole opissa ollut, Seisonut sepän pajassa, Ollut luona oppineiden, Tietäjitten tienohilla.

    Elä suutu suuri Luoja, Tästä virrestä vihastu, Jos en oike'in osannut Tekojasi toimitella.

    Anna armias Jumala, Herra Henkesi lähetä, Lahjoittele lapsillesi, Selvitä sokiat mielet, Että oike'in osaisit Tutkia kätesi töitä, Siitä tuntisit Sinunkin Luojaksensa laupiaaksi.

    VANHASTA AJASTA.

    Ajattelen aikojani, Muistan murhepäiviäni, Entisen elämän juurta.

    Suomen kansan kasvannosta, Kansan kaikista tavoista, Varsin vanhalla ajalla Sanoisin pari sanoa, Tässä virressä vähäisen, Vaan on kieleni kipeä, Sanani takana salvan, Jo on puuttunna paperi, Läkki maahan läikähtännä, Hanhet syönynnä havukka, Sulat suolle jättänynnä, Kuoltunna sanoihin seppä, Vaipununna Väinämöinen, Kuulu virsien kuningas, Laulaja ijän-ikuinen.

    Vaan jos tuuli tunnit toisi, Ajan antaisi ahava, Läkin saisin lähtehistä, Paperin pajunlehistä, Sulan rannan ruokosista, Virkoaisi Väinämöinen, Saattaisi sanoja mulle, Aukaiseis sanaisen arkun, Virsiväkkärän vetäisi, Kirjoittaisin kiusan vielä, Suomen kansasta sanoisin, Elämästä entisestä.

    Aasiast' on kansan alku, Syntypaikat Syyriasta, Sielt' on vanhat vanhempamme, Entiset elosijamme, Sielt' on siirtynnä sivuitse, Kautta Kaspian meritse, Urkenit Uraalin kautta, Laajan Laatokan sivuitse, Suomen synkkähän salohon, Tänne pakkasen pajahan, Erämaahan autiohon, Siihen itsensä sijoitit, Siinä itsensä enensit, Kasvattelit kansan juurta.

    Ei silloin siloissa käyty, Varsin vaunuissa ajettu, Kulettu kumun sisässä, Kääsilöissä kirkkotiellä -- Silloin teillä tervashongat, Kirkkoina kiviset vuoret, Linnut lauloi lukkarina, Jänöt pappina pajatti, Karhut kaivelit pesiä, Kontiot kiven koloja, Peurat pentuja tekivät, Vaatimet vasikat laitti, Kuusissa oravat kukkui, Suet viioissa vilisi.

    Ei leipää lehosta tullut, Perhe pellosta elännä, Silloin maitona mahala, Karjana metsän kapehet;

    Ei silloin sinistä nähty, Punasta puhetta ollut, Silloin suuret sulhasetkin Kulkivat kulon näköissä, Naitavatkin neitosetkin Varsin karvalla variksen.

    Kansa kaikella tavalla Teki työtä tervan päälle, Kankahille kaivelivat, Teki tervalle pesiä, Joista vielä vissit merkit Näinä aikoina näkyypi, Jalot jäännökset jälillä, Kankahilla mustat kaivot.

    Ei ollut joka opetti, Antoi autuuen valoa, Vanhat vaivutti pimeys, Lapset lankesit pahemmin, Eksyit tieltä oikealta, Viettivät mitättömiä.

    Siit' on kasvanna Kaleva, Kullervo Kalevan poika, Siitä Vellamo sikisi, Kartanoihin kasvoi tontit.

    Metsän lattiat heräsi, Tuonettaret, Luonnottaret, Vielä vanha Väinämöinen, Sekä seppä Ilmarinen, Lemminkäinen lieto poika, Sankarit väkevät sangen, Isot ihmetten tekiät, Entiset epäjumalat.

    En jaksa kaikkia jutella, Enkä tarkoin tutkistella, Olis kyllä kertomista, Sanomista sangen paljo, Vaan on matka mielessäni, Lähtöpäivä päälle saapi, Vielä on vikoa muuta, Virsi pitkäksi venyypi, Että antaapi ikävän, Lukialle liian mielen.

    Ei lopu loruni vielä, Anna valtoa ajatus, Vielä virkkoa pitäisi, Kuin on kansa kasvanunna, Suku suureksi levinnyt;

    Siitä kasvoi kaikki tieto, Oppi oikia levisi, Kansan kasvavan seassa, Elatus eneni paljo, Kasvoi vilja kankahilla.

    Kuss' ennen kurikka paukkoi, Teki tervaspilkkehiä, Alkoi aumoja asua, Kekopäitä kelletellä, Kuss' ennen kuret munivat, Hanhet hautoivat pesiä, Niissä hyörii heinärauta, Välkkyi viikate terävä, Kussa kasvoivat kanervat, Niissä kartanot kajotti.

    Joutui sitten Suomen kansa Alle haltian hyvimmän;

    Eerikki iso kuningas, Valtakunnan viisas herra, Joka aivan armostansa Suomen kansasta surua Kantoi kaikella tavalla, Herätteli heikot kaikki, Eksyneet ojensi tielle, Teki rammat terveheksi, Antoi Raamatut avata, Lahjoitti lavean tieon, Laitti paljon pappiakin Pitäjihin pitkin maata, Käski kirkkoja raketa, Heti Herran huonehita, Jossa voimalla jalolla Seurakunnille selitit, Annoit autuuen valoa, Julistit Jumalan töitä.

    Siitä kasvoi kallis tieto, Suomi suureksi yleni, Kasvoi muihen kaltaiseksi, Muihen verraksi vetäysi.

    Jo on suotkin sotkettuna, Vetelätkin vellottuna, Kaikki kankahat avattu, Perattuna peltoloiksi, Kaunistettu kaupungeilla, Varustettu västingeillä, Hyvät huonehet rakettu Toki toimella hyvällä.

    Jopa puuttuupi puheeni, Lasken lauluni lopulle, Ei taia koko tarina Olla markan maksavaista, Kovin on koottuna välehen Tämä tärkissä ajassa.

    HANNO SUUTARISTA.

    Tässä on vähäisen virttä, Joka on koottuna Kokista, Siitä Hannosta hyvästä, Suloisesta suutarista, Joka kulki Kuortilasta Nälissänsä näille maille.

    Tämän ei tapoja tietty, Hanhijärvellä havaittu, Eikä ensin uskottuna Niin vahvaks valehteljaksi.

    Nämä möi hänellen myllyn, Vielä heittivät velaksi Kokille joka kopeikan, Jossa Kokki joukkoansa Elättääpi ilman työtä.

    Kyllä nyt näki kyläjäs Minkä saivat mylläristä, Kun nyt maksavat Kokille Kamahlon joka kapasta, Vaan ei Kokki kuunapäänä Maksa myllystä rahoja.

    Vielä sill' on vissi konsti, Millä syöttääpi sikoja, Teki kiven tippuvaksi, Pani pussin vuotavaksi, Jolla juoksuttaa jyviä Alla sillalle sioille.

    Itse uunilla poteepi Syyhymistä syrjällänsä;

    Ei ou eukolla pärettä, Polttopuista on suuri puutos;

    Tuomas Sallinen tuleepi, Kuin käypi Kokillen puita, Kapan eestä kerrallansa.

    Tämä on tapa Kokilla, Jos se keltä kuinka paljo Saisi vietellä velaksi, Ei se sitä ennen maksa, Ennenkuin käyään käräässä Ja tuleepi tuomituksi;

    Kun rupeevat ryöstömiehet Myllyn luona luihkamahan, Sitte vasta vaimoltansa Viepi vaattehet kylälle Pantiksi tämä poloinen.

    Akan jättääpi alasti, Itse käypi kaprokissa, Raaki riippuupi selässä, Akka ilkosen alasti, Lapsi raukat ryökäleissä Värisee vähissä hengin Tuossa kylmässä tuvassa, Haikuisessa hökkelissä.

    Kyllä on Kokilla kengät, Sievät saappahat jalassa, Vaan ei lapsilla varoja Saaha vielä virsujakaan, Täytyy panna paljas jalka Lumen päälle liukkahasti, Kun vaan kerran kaapaiseepi Hanno hierimen käteensä, Akan metsähän ajaapi, Lapset kaikki kankahalle, Jossa saavat joukoltansa Itkeä isän pahuutta.

    Akka itkeepi isosti, Valittaapi vaimo parka: "En tohi tupahan mennä, Hanno lyöpi härkkimellä".

    Tämä on tosi asia, Sen ovat omalla suulla Itse muillen ilmoittanna, Vaikka vaikia olisi Miehen muita viisahamman Tehä tuommoista tapausta;

    Kyllä se suloiset saarnat Kirjoittaapi kartan päälle, Muita neuvois mielellänsä, Vaan ei itsekkään osaja Tapojansa taivutella Muihen ihmisten mukahan, Suusta kuohuupi kirous Aivan joka askelella, Vaan ei kuulu kuunapäänä Tämän suusta siunausta.

    Kuules tästä Kokki parka, Kuule Hanno ja havaitse, Mitenkä vikoja vielä Onpi suuria sinussa, Vaikka ei ne vielä kaikki Mahu tässä mainituksi.

    Ota jo tämä opiksi, Pane päähäsi paremmin, Anna nyt akalle rauha, Lapsille lepo suloinen.

    Koska kaikki kauhiammat, Metsänkin peot pahimmat Sikiänsä suojeleepi, Pesässänsä peitteleepi;

    Oisko ihme ihmiselle, Vika suuri viisahalle, Jos ei akkaansa ajaisi Poijes tuiskulla tuvasta!

    Anna lapset lämpimässä Olla tuiskulta tuvassa, Pahnallaan pahalla säällä.

    En minä vaimosta valita, Akan päiviä paheksu, Vaan on lempo lapsiasi, Pahamieleni minunkin, Kun on kehnolla kurilla Kataloita kasvatettu.

    En minä enämpi jaksa Tapojasi toimitella, Kyllä syitä ois sanoa, Jos puhuisin puolen vuotta, Vaan ei anna aika myöten Eikä piisaja paperi.

    Vaan jos suutut suutarini, Kokkini kovin vihastut Tästä virrestä vähästä, Lyhyestä laulannosta, Niin mä laitan laulun toisen, Virren pitkän ja paremman, Jossa tutkin tarkemmasti, Haastan Hannoksen tavoista:

    Tähän vaan panin paraimmat, Jätin kehnot kertomatta.

    VÄHÄ VIRTTÄ VIINAN TÖISTÄ, KOOTTU KOHMELOVÄESTÄ.

    Vielä virkan viina sulle, Puhelen putelijuoma, Kuin out tullut kuuluisaksi, Aivan arvohon yletty, Kansan kaiken ystäväksi, Mielivieraaksi monelle, Varsin vaivasta vähästä, Alimmasta ansiosta.

    Out sie rohto ruumihille, Vatsatauista vapahat, Autat ähkyssä välistä, Väsynyttä virvoittelet, Vielä lämmität vilussa, Annat helpon heltehessä, Vanhan vaivoja vähennät, Tuottelet iloiset tunnit.

    Vaan jos ma sanoa saisin, Sekä jaksaisin jutella Viinan suuria vikoja, Töitä aivan törkehitä.

    Vaikk' out kaunis kasvoiltasi, Aivan loistava lajissa, Vaan on myrkky mielessäsi Niinkuin käärmeen kavalan, Annat suuta surmallista Juuri Juudaksen tavalla.

    Vaikka kautta kaulavarren Alas vatsahan valuupi, Kohta päähän korkeneepi, Asti aivoihin ajaksen, Viepi mielen miehen päästä, Ylös syöpi ymmärryksen, Tunnon tuhmaksi tekeepi, Turmelee toenpuhujat, Viepi köyhän kunniankin, Alentaapi arvon kaiken, Viepi riistan rikkahalta, Tavaran talonpojalta, Ottaa puoit porvarilta, Lastinensa kauppalaivat.

    Vielä rohkenet ruveta, Mennä korkeihin koteihin, Isommille istuimille, Miesten parvehen parasten;

    Jotka ennen verassa välkkyi Saatat sarkavaattehisin.

    Vielä tuottelet toria, Kapinoita kansan kesken.

    Tuot' oun aatellut ikäni,
    Puolen polveeni puhunut,
    Kuka keksi keittoneuvon,
    Kenpä ensinkin älysi
    Panna pannua tulelle,
    Lieripäätä liiokselle,
    Josta laski laarin[17] viinan,
    Tämän juomisen jorotti,
    Johon suostui suuret herrat,
    Kestyi keppikerjäläiset.

    Voi sinua viina parka, Minkäs tieät tehnehesi?

    Teit nyt taimmoisen tarinan, Kumman aivan kuuluisamman, Kun saatit oman emosi, Oman valtavanhempasi[18] Istumaan ikänsä kaiken Varsin vankihuonehessa, Hiirten surmana surussa, Pyyräsilmäin pyy'yksenä, Poikansa pahoista töistä, Oman lapsen laitoksista.

    Voi sinua pannu parka, Minkä kannoit kohussasi, Minkä vatsastas valutit Itselles ikuisen vaivan:

    Nyt out vangittu kovasti Aivan ahtaassa tilassa, Poskillas pahuuen merkki Tehty kruunun temppelillä.

    Viina vielä valloillansa, Poikasi pahoilla töillä, Tapojansa toimittaapi, Onpi syynä surman töissä, Aivan varkahan apuna, Väärintoistajan toveri;

    Ei ole sitä sijoa, Eikä ainoista asiaa, Kuhun ei kätensä käyne, Eikä sormensa sopine, Joka ryyppääpi rysyltä, Olommalta otteleepi.

    Vaan sinä vakainen kansa,
    Suku suuri Suomalainen,
    Elä viivy viinan luona,
    Huoli hullun kumppaliksi,
    Piä hullu huonehessa,
    Ankkurissa aika vanki,
    Niin on kallo kaunihimpi,
    Taito tallella pysyypi.

    OLLI KYMÄLÄINEN.

    Soinilansalmen kylässä Leppävirroilla syntyi 25 p. maalisk. 1790 runoniekka Olli Kymäläinen. Hänen isänsä oli mökkiläinen Jonas Kymäläinen ja äitinsä Maria Soininen. Olli oli heidän vanhin lapsensa. Miehen ikään tultuaan asuskeli hän varsinkin Palokin sahalla, jossa hänellä kai oli joku toimi, sekä viimeksi Varistaipaleen kylässä mökkiläisenä. Olli Kymäläinen oli kasvanut monissa vaivannäöissä, vaan ehkäpä juuri tämä seikka saattoi hänen mielensä luonnon kauneutta huomaamaan ja ihailemaan. Hän oli saanut oppia lukemaan, vaan ei kirjoittamaan. Raamattua hän ahkerasti lueskeli, mutta vielä ahkerammin sitä suurta ihmeteltävää kirjaa, jota ympäröivä luonto hänelle näytti.

    Hän näki sen ihmeitä niin hyvin niityn kainoissa kukkasissa, kuin niissä luonnon mahtavissa harjanteissa, jotka "on silloin tehty, kun on kuu kokohon pantu, kun on aurinko alettu, laskettuna maan perustus".

    Niinkuin useat muutkin talonpoikaisista runosepistämme, rupesi Kymäläinen vasta vanhempana runoilemaan. Hän mainitaan silloin olleen 47-vuotiaana, ja ensimmäinen runonsa oli kotipitäjänsä "Leppävirtain puolustus" Kuopiolaisten moitteita vastaan. Ainoastaan semmoiset runot, jotka jotain juhlallisempaa tapausta koskivat, teki Kymäläinen muille tutuiksi, vaan ne runot, jotka itseksensä sepitti metsässä liikkuessaan taikka, myöhemmin myllärinä, istuessaan puron loisketta kuunnellen, saivat taas vaipua unohdukseen ja antaa sijaa uusille.

    Sitä ei hän kärsinyt että häntä pyydettiin pitoihin siellä laulaaksensa: "minä en laula ruoasta", oli hänen tapana sanoa. Kun eräs herrasmies kerta oli hänet siinä mielessä häihin kutsunut, niin Kymäläinen tosin tekikin runon -- vaan siitä tuli pilkkaruno. V. 1815 oli hän nainut Kaisa Turusen, jonka kanssa hänellä oli useita lapsia. V. 1840 hän muutti Heinävedelle, missä tuli mylläriksi Kaurion suuren kartanon tiluksille.

    Sitten hän kuitenkin mainitaan jättäneen tämän ammatin ja ruvenneen torppariksi. Mutta itse hän ei paljon huolinut maanviljelyksestä, joka jäi perheen osaksi, vaan ajatteli ja valmisteli kaikellaisia koneita, johon hänellä oli suuri halu ja taipumus. Ulkonäöltään oli Kymäläinen muhkea mies, kasvonpiirteet miellyttävät ja älykkäät, ja näyttää myöskin seurustelussaan tehneen muihin hyvän vaikutuksen, niin että hänen käydessään V. 1845 Helsingissä Makkosen ja Puhakan kanssa huomio näkyy erittäinkin häneen kiintyneen (ks. Makkosen elämäkerta). Hän kuoli Heinävedellä 3 p. toukok. 1855. Leskeksi jouduttuaan oli hän v. 1842 uudestaan mennyt naimisiin Anna Kaisa Rautiaisen kanssa.

    Yksi hänen pojistaan myöhemmästä naimisesta kuuluu osaavan laulella isänsä runoja, vaan viettävän ympäri maailmaa kuljeksivaa elämää ja olevan viinaan menevä.

    Kymäläisen parhaimmissa runoissa "Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta" ja "Punkaharjusta" ilmestyy erinomaisen vieno luonnon ihailu ja lämmin uskonnollinen tunne, ja hän voittaa näitten tunteitten ilmituomisessa muut talonpoikaiset runoiliat. Häntä on sentähden usein kiitetty kaikkein etevimmäksi kansanrunoilioistamme, ja tunnetuksi ovat varsinkin tulleet Runebergin sanat hänelle: "jos sinä, veliseni, kirjoittaa osaisit niin tulisi sinusta paljoa kuuluisampi runoseppä, kuin minä olen." Kymäläiseltä säilyneet runot eivät kuitenkaan täydellisesti oikeuta pitämään toisia häntä verrattoman huonompina.

    Jos hän jo mainitussa suhteessa onkin etevin, niin tietävät muutamat heistä esim. Heikki Väänänen, Tuoriniemi, Makkonen y.m. kyllä esittää aineitansa pontevammin ja sukkelammin, kuin Kymäläinen, sekä myöskin täydellisemmässä ulkoasussa.

    Kymäläisen luonnonlaatu sekä kirjoitustaidon puute ovat vaikuttaneet sen että jotenkin harvat runot häneltä ovat säilyneet. Hänen runojansa löytyy painettuna Sanansaattajassa 1840 (Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta), Necken-kalenterissa (Punkaharjusta) ja Maanmiehen Ystävässä 1848 (virsi Vuoden tulosta) sekä käsikirjoituksena Suom. Kirj. Seuran arkistossa seuraavat: Leppävirtain puolustus, Heinäveden kirkon rakennuksesta, Kansankäytöksestä jouluna, Punkaharjusta, Suomess' ei elä runoilla ja Kiitosvirsi hyvästä vastaanotosta Helsingissä.

    KIITOS LUOJALLE HYVÄSTÄ VUODEN TULOSTA.

    Laulan riemusta runoja, Ihanan ajan ilosta Tahon muille muistutella.

    Mutta kuinka sulle, suuri Luojani, Isä ihana, Minä taian mitätöinnä, Minä suuri synnin orja Sanat uhriksi sanella, Kiitosvirttä veisaella Tästä vuoesta hyvästä, Kesän kaunihin tulosta, Jonk' on suonut suuri Luoja Meiän ihmisten iloksi, Meiän vaivaisten varaksi Jot' ei nähnyt nuori kansa, Eikä varsin vanhat vielä Muista näitä nähnehensä.

    Kerran kun kesäksi lähti, Taittui talvelta purimet, Pakkaselta paksut niskat.

    Itse ilmakin ihastui, Lämmin läikkyi taivahasta, Aurinko varisti paistoi;

    Lumet lähti, maat sulivat, Virrat aukesi äkisti.

    Eipä viikon viipynynnä, Tuskin viipyi viikkokautta, Metsä kun puki pukunsa, Veti verkavaattehensa, Silkkimanttelin sivalsi.

    Niitty oli neito nuori Kaunistettu kukkasilla.

    Kaikki karja laitumella Iloitsevi itseksensä, Että hyvä Herra auttoi, Heitä vankia vapahti Elämälle entiselle, Ihanalle, iloiselle.

    Kaikki karjakin ve'estä, Kalat nousi katsomahan Kesän kaunista tuloa.

    Tetret kuusissa kukersi, Kotkat katsoi kalliolta;

    Pienet linnut pensahilla Kaikki istuvat ilossa, Visertävät virsiänsä Luojallensa kunniaksi.

    Itsekin talon isäntä, Talonpoika taitavainen Arveleepi aikojansa, Kyseleepi kyntömiestä, Alkajaapi aatrojansa, Kyntövärkkiä kyhätä.

    Ollut ei sitä oritta, Tamman varjoa talossa, Jot' ei viety vainiolle.

    Itse niin talon isäntä Kylvi sitten siemenensä, Ahot ensin, maat perästä.

    Itsekin Isä Jumala Siihen antoipa apua, Kauneimman kastehensa, Että lämpimen lähetti.

    Itse aurinko ilosta Paistoi paljo lämpimemmin, Kuin on muinoin monna vuonna, Että kasvoi kaikki paikat, Kaikki kuivat kankahatkin, Kaikki kallion kolotkin, Vuoren rotkot ruohokkaiksi.

    Kaikki kukkaset keolla, Kaikki niityt notkomailla, Laihot laaksoissa iloitsit Kasvantoa kaunihinta.

    Ei nyt halla haaskannunna, Eikä ruoste raiskannunna.

    Vaan kun kaikki kasvanunna Täysinäisnä tähkäpäänä, Antoi Herra taas apunsa, Itse ilmansa asetti, Että ihmiset ilolla Niitä kyllä niittelevät, Että kykkyjä kylillä On ja aumoja ahoilla, Pieleksiä pellon päässä.

    Sitä ei ole sisarta, Ei sitä emosen lasta, Joka saattaisi sanoa Ruokapuolen puuttehesta, Vaikka niit' on varsin harvat, Joilla tapana talossa Kiitosvirttä veisaella.

    Kaikki kukkaset keolla, Kaikki päänsä kallistavat Luojallensa kunniaksi;

    Miks ei mekin ihmisraukat Saata suullamme sanoa, Luojan töitä tutkistella, Kosk' on Luoja meitä luonut, Luonut luontokappaleita Vielä muita viisaammaksi, Kielen antanut puhua Että järjen ymmärrellä!

    RUNO PUNKAHARJUSTA.

    Oli kerran miestä kolme, Jotka sattuivat Savosta Kulkemahan kuuluisahan, Haluisehen Helsinkihin.

    Tuunan salmehen tulivat, Joss' on saari salmen suussa, Virstantolppa toistajana.

    Yli salmen saatettihin Sille puolen Punkaharjun;

    Astuivat ylämäkehen Katsomahan kartanoita, Jotk' on kruunu rakentanut.

    Kääntelekset, katselekset, Istuvat, ajattelevat, Kuuntelevat kukkumista, Kesälinnun laulamista:

    Kuinka siinä linnut lauloi, Linnut lauloi, metsä soitti.

    Antoi aurinko ilonsa, Päivä paistoi pitkin nientä;

    Siitä koko luonto liikkui, Ilma silmissä iloitsi, Ilahutti ihmiskunnan.

    Kaikki' näitä katsellessa, Säikkyviä lähtehiä, Järven, lahen lainehia, Kerran vielä keskenänsä Miehet mielestä hyvästä Puhelevat puolestansa: "Kuin ois tässä kukkasia, Lehtipuita lempehiä, Oksakaan omenapuuta, Oisipa osa hyveä Paratiisin maan paria, Aatamin asuntomaata!"

    Tuosta kärryihin kävivät, Rupesivat rattahille:

    Ratas vieri tietä myöten, Aatos Luojan töitä myöten.

    Ajoit siltoa sinistä Sekä harjua haluista, Joss on puista portti tehty, Katuvarret kaunistettu:

    Tämä silta on silloin tehty, Kuin on kuu kokohan pantu, Kuin on aurinko alettu, Laskettuna maan perustus.

    Viel' ei vaivu vuoliaiset Eikä arkut alta murru.

    SUOMESS' EI ELÄ RUNOILLA.

    Kuulkahatte kuulut herrat, Suomen ruhtinaat suloiset, Minä huuan huolissani, Valittelen vaivoissani:

    Suomess' ei elä runoilla, Ei tule leipä laulamalla, Työstä on Suomessa surua, Leivänsaaliista Savossa.

    Maat on kaikki kankahia, Kaikki kallioperiä, Toiset korpia kovia, Synkkiä syänsaloja, Pellonpaikat on pahoja, Kivikoita, kallioita;

    Niiss' on työtä tyhjän kanssa Saaha einettä etehen, Ruvetessani runoille.

    Viel' on raskas Herran vitsa, Tauti päälle painavainen, Kaikki tässä kappelissa, Joitten joukossa minäkin Olen saanut outo olla, Parvessa parasna miesnä, Kaikki on kattoni kulunna, Kaikki pääni paljastunna;

    Ei ole soittoni soreat, Eikä kuulu kanteleeni, Nyt ei kanna köyhän koppa, Pää paljas puhua paljon, Suru soittoni hajoitti, Katkoi kielet kanteleeni.

    TAAVETTI SAVOLAINEN.

    Runoseppä Taavetti Savolainen oli syntynyt v. 1797 Kuopion pitäjässä.

    Hän oli perinyt talon ja mannun, mutta mieli näyttää tehneen itse kaupungin elämään, niin että möi perintönsä ja muutti kaupunkiin, jossa osti talon. Vaan ei hän niinkään viihtynyt, möi tämänkin ja rupesi merimieheksi sekä purjehteli jonkun aikaa Saimaan vesillä. Palasi sitten Kuopioon ja lienee viimeiset aikansa vuokramiehenä kuljettanut tavaroita Toivalan ja Kelloniemen välillä. Hän kuoli Kuopiossa 4 p. toukok. 1855.

    Vesillä liikkuissansa heräsi savolaisessa runon into: eräänä kauniina kesäyönä laivankannella istuessaan ja luonnon ihanuutta katsellessaan hän teki ensimmäisen runonsa. Savolaisen runot eivät kuitenkaan osoita suurempaa runollista taipumusta. Suom. Kirj.

    Seuran kirjastossa säilytetään niitä useampia, joista huomautettakoon erittäinkin hänen sururunoansa Paavo Korhosen kuolemasta, joka on hyvä todistus siitä suuresta arvosta, jossa kansa aina on Korhosta pitänyt ("Ei ole kuolon kiertänyttä, surman vanhan voittanutta, Ei niin järjestä jaloa, Tahi taiosta isoa Ole suurta oppinutta, Joka saisi surman jousen, Julman jäntehen e'eltä, Nuolen sen terävän tieltä Päänsä piilleeksi pikaisen" j.n.e.).

    Muuten ansaitsevat, paitse tähän painettuja, Savolaisen runoista jo aineensakin tähden mainitsemista "Muistopatsas ja runolaulu kreivi Robert Henrik Rebbinderin kuolemasta", "Vangituista viinapannuista" (1843) ja "Sotamiesten intoruno v. 1855".

    RUNOLAULU HYVÄSTÄ VUODENTULOSTA.

    Kellä ompi kelvollinen Kiitosuhri uutisesta, Vuoen viljaisen tulosta, Jonka puolehen Jumala, Leppyisemmin suuri Luoja Katsoisi kuin Kainin uhriin?

    Kuka käypi kymmenestä, Samoin kuin Samarilainen, Kiittämässä korkiata Armon eestä auttajata, Päästyänsä puutoksesta, Johon oisi oijennunna, Joll'ei jauhoja Jumala, Siunannunna suuri Luoja Esivallalle varoja, Eloa etelämaalle, Jotta tuli toiset puolet Näljän alta autetuiksi, Puutteesta pelastetuiksi?

    Vaikka surveella sivussa Oli monta orpolasta, Vaipua vähävaraista, Kunnes antoi askeleensa Lihavuutta suuri Luoja Tiukkua tykönä touvon, Kunnes jou'utti Jumala Uutis-elon uupuneille, Näljissänsä nääntyneille.

    Senpä täytehen teräänsä He'elmöivän Herran lahjan Auttoi auransa jälehmät, Suuri Luoja lämpöisellä, Ihanalla ilmallansa, Sateilla soveliailla.

    Kasvatti ylenkatsotut Pellot, jotka pensastuivat, Metsähalmeetkin haleten Kasvoi paikoin puskapäihin, Lynsähän lyhästelihe Paksun päänsä painon alla;

    Eksyi turmelus elosta, Ruoste poikkehen rukihin Päästä paksusta pakeni:

    Ompi runsas riihessäkin Saalisna ruissatanen;

    Ompi samoin ohravilja, Ei puine epä-ituista, Riihentappaja takone.

    Ompi nurkka noilla määrin Kuin ennen elon mitassa, Viljavuosina välisten:

    Nurkka rii^essä ryhötti;

    Ompa vielä oiva vilja, Myllyssäkin mainittava, Kiven alla kiitettävä:

    Ei puollu jauhopussi, Säkki vuoroonsa vähene, Kiven varkautta vajene, Tullin ottoa ohene;

    Ompa vielä valkiata, Ihanaa, loistavata, Leipoessa Luojan lahja.

    Ompa vielä oiva leipä, Eessä ihmisen ihana, Kaunis pöyällä katsella, Herran anne atrialla.

    Ompa maistaissa makeeta, Suusta nauttien suloista, Maamme manna mieluisata.

    Ompa luulla onnen vuosi, Näistä aineista näkyen, Saatuna Savonkin maahan.

    Jopa vielä viljavuoen Antoi meille ontuneille, Kylmän Pohjan kynnön alle, Jopa vielä viimeisetkin Suvitouvot suuri Luoja, Tarkoin taivahan Jumala Varjeli vilun vioista, Nekin heikoimmat he'elmät, Kukkakasvit kuuraöistä, Herra säästi hallan eestä.

    Vielä kostoksi keväisen, Pohjatuulen palkinnoksi, Salli vanhan vaarallisen Laurin päivän lämpöiseksi;

    Tämän ilmansa ihanan Piti vielä Pärttylinä.

    Yhtäläinen lämmin aina Kesti kelpoinen kesäinen, Syksykuussakin suloinen, Että kelpasi elonsa Leikata vähin lekeinsä, Nuttu päällä nuutumatta Aumata jälestä aina.

    Niinkuin ensinnä eläimen Ruoka raitisna kokohon Tuli heinät hempiänä, Samoin saatihin sateetta Kaikki viljat virhetöinnä, Riista riihiinki puhasta.

    Osapuille oiva vuoen Lauloin lahjan Luojan suuren, Saatuna Savonkin maahan, Vaan ei taia vanhan tuiman Näljän entisen e'estä Vielä vuosi viljavainen Tuntua hyvätuloinen, Kesteä elatuskeino Ajast'aian atriaksi.

    Vaan se kaiken viljan Herra, Elon antaja apunsa, Siihen siunauksen sivussa Suuri Luoja lainattohon, Että kestäisi eloa Meiän maassamme omassa, Jotta vielä vuo'n lopuksi Ulottuisi uutiseenki, Että vähän erkaneisi Näljän sairaus Savosta, Ett'ei eineeksi ahoilta Lapset aina leiväksensä Suolaheiniä hakisi, Että saisivat surutta Isän lahjasta iloita, Leikitellä leivän kanssa, Että köyhä kylvötöinkin Saisi rikkaalta ravinnon Työnsä teolla tienanneeksi, Josta hänkin Herrallensa, Niinkuin rikas riistastansa, Toimittakoon vuo'n tulosta, Kiitosuhrin uutisesta.

    TAVATTOMASTA KAHVINJUONNISTA.

    Nyt mietin minä ruveta Kahviruuasta runoja Laulamahan lämpöisestä, Rinnan hauteesta hyvästä, Eli juomasta jalosta, Jota aina Aasiasta Tuoahan meren takoa, Jota ainetta alukset, Laivat tänne lastittaisin Purjehtivat

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Kahdeksantoista runoniekkaa
    Release date
    February 18, 2008 [eBook #24638]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Tapio Riikonen
    Transcriber and production notes
    Produced by Tapio Riikonen
    Front matter as received (title page, contents)
    KAHDEKSANTOISTA RUNONIEKKAA
    
    Valikoima Korhosen, Lyytisen, Makkosen, Kymäläisen, Puhakan,
    Räikkösen y.m. runoja ja lauluja
    
    
    Helsingissä,
    Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
    1889.
    
    
    
    SISÄLLYS:
    
    Alkupuheeksi
    
    Paavo Korhonen (1775-1840)
    
       Suomen kielestä
       Talonpojille
       Entisestä ja nykyisestä ajasta
       Savonmaan herjaamisesta
       Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle
       Viinasta
       Viime sodasta
       Muistojuhlasta
       Turun akatemian palosta
       Tyttärille
       Merimiehille
       Mustalaisista
       Vanhain puhe
       Ketunpoikain elättämisestä
       Torppari Palmulle
       Puustaveista
       Väinämöisen veljenpoika
       Kuolemasta
       Häälaulu
       Nimismies Kokista
       Laulu, olut ja viina
    
    Pietari Väänänen (1764-1846)
    
       Kustaan IV Aadolfin kotiintulosta Saksanmaalta v. 1805
       Aleksanteri I:sestä
    
    Heikki Väänänen (eli noin 1800)
    
       Lystillinen runolaulu kummasta kalakukosta
       Kellon kylän Mariasta
    
    Elias Tuoriniemi (eli noin 1810)
    
       Juttu juomareista
       Lystillinen runolaulu suuresta tupakan puutteesta
    
    Pietari Kettunen (eli noin 1815)
    
       Kettusen naiminen Suomesta
    
    Paavo Tuominen (1769-1826)
    
       Suomen kielen sorrosta
       Suomen kielen kasvannasta
    
    Pentti Lyytinen (1783-1871)
    
       Kestikievarin virasta
       Aikain muuttuvaisuudesta
       Lapsen virsi
       Tuohesta
       Toinen kiitossana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle
    
    Pietari Makkonen (1785-1851)
    
       Alkulause
       Ilolaulu Suomen kielen kasvannasta
       Kaipaus Mehiläisen kuolemasta
       Ei ou yksin elänyttä
       Tehtävästä Saimaan kaivannosta
       Runo Kerimäen kirkosta
       Ukkosesta
       Vanhasta ajasta
       Hanno suutarista
       Viinan töistä
    
    Olli Kymäläinen (1790-1855)
    
       Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta
       Runo Punkaharjusta
       Suomess' ei elä runoilla
    
    Taavetti Latvalainen (1797-1855)
    
       Runolaulu hyvästä vuodentulosta
       Tavattomasta kahvinjuonnista
    
    Juhani Ihalainen (1798-1856)
    
       Tupakkiruno
       Keisarin armoteoista
    
    Olli Karjalainen (1805-1855)
    
       Koulunkäymättömän valitus
       Kulkuruno
    
    Antti Puhakka (s. 1816)
    
       Tuhman Jussin juttureissu
       Ulkokansan kapinasta (1848)
       Lauluin tiedännästä
       Vähällä taloksi pääsnyt
       Surulaulu 1850 vuoden kiellosta
    
    Pietari Mansikka (1825-1871)
    
       Merimiehen runo
       Jäniksen valitus
       Syysruno
       Tytön laulu
       Mietelmiä
    
    Pentti Hirvonen (1826-1878)
    
       Professori Lönnrotista
       Viinankeiton kiellännästä
    
    Jaakko Räikkönen (1830-1882)
    
       Suomelle
       Kenpä tuon on kaiken tehnyt
       Ammattien valio
       Liekö totta vai valetta
       Runoni
       Voimasta
       Mietteitäni
       Tyytymättömät
       Paavin maallisen vallan loppu (1870)
       Miete
       Virsi jouluaattona
    
    Opatti Lyytinen (s. 1832)
    
       Rikas neito
       Linnun laulu
       En laulamasta lakkaa
       Tanssissa ja iloseuroissa
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Kahdeksantoista runoniekkaa
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Kahdeksantoista runoniekkaa
            Valikoima Korhosen, Lyytisen, Makkosen, Kymäläisen, Puhakan, Räikkösen y.m. runoja ja lauluja
    
    Editor: Kustavi Grotenfelt
    
    
            
    Release date: February 18, 2008 [eBook #24638]
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/24638
    
    Credits: Produced by Tapio Riikonen
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #24638. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 24638
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-21
    Completeness
    First 200,000 characters rendered.