← catalogue

Elämän tarina

by Guy de Maupassant · Finnish · Gutenberg #24445 · 472,105 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Elämän tarina
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Elämän tarina

Author: Guy de Maupassant

Translator: Martti Wuori


        
Release date: January 28, 2008 [eBook #24445]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/24445

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄMÄN TARINA ***




Produced by Tapio Riikonen






ELÄMÄN TARINA

Kirj.

Guy de Maupassant


Suomentanut Martti Wuori


Kustannusosakeyhtiö Ahjo, Helsinki, 1918.




I.


Saatuaan matkalaukkunsa kuntoon, meni Jeanne ikkunan luo, mutta sade ei
vain ollut tauonnut. Koko yön oli rankkasade rapisten piessyt
ikkunaruutuja ja kattoja. Matala, vettä tulvillaan oleva taivas näkyi
kuin haljenneen, tyhjentäen kaiken sisällyksensä maan päälle, liuottaen
sen liemeksi, sulattaen sen kuin sokerin. Tuulenpuuskat henkäilivät
painostavan lämpiminä. Yli äyräittensä paisuneiden ojien kohina täytti
autiot kadut, ja talot imivät kuin sienet itseensä kosteuden, joka
tunkeutui niiden sisään, saaden seinät kellareista ullakkoihin asti
hikoilemaan.

Jeanne, joka edellisenä päivänä oli päässyt luostarikoulusta ja nyt
vihdoinkin oli kokonaan vapaa ja valmis ottamaan haltuunsa elämän
onnen, josta hän niin kauan jo oli unelmoinut, pelkäsi, että isänsä
kieltäytyisi lähtemästä matkalle, ellei ilma kirkastuisi, ja siksi hän
nyt jo sadannen kerran aamusta lähtien tarkasteli taivaan rantaa.

Sitten hän huomasi, että oli unohtanut panna almanakkansa
matkalaukkuunsa. Hän otti seinältä kuukausiin jaetun pienen
pahviliuskan, jossa kuvan keskellä oli kultaisilla numeroilla kuluva
vuosiluku 1819. Sitten pyyhkäisi hän lyijykynällä yli sen neljä
ensimmäistä saraketta ja merkitsi viivalla jokaisen pyhimyksen nimen
toukokuun 2:een päivään saakka, jona päivänä hän oli luostarikoulusta
päässyt.

Oven takaa kuului ääni: "Jeannette!"

Jeanne vastasi: "Tule sisään, isä!" Ja hänen isänsä ilmestyi ovelle.

Paroni Simon-Jacques Le Perthuis des Vauds oli edellisen vuosisadan
aatelismiehiä, omituinen ja hyväluontoinen ihminen. Intomielisenä
J.-J. Rousseau'n oppilaana hän oli rakastajan tavoin kovin ihastunut
luontoon, vainioihin, metsään ja eläimiin.

Synnynnäisenä ylimyksenä hän vihasi vaistomaisesti vuoden 1793
tapahtumia; mutta luonnonlaadultaan ajattelijana ja kasvatukseltaan
vapaamielisenä hän inhosi tyranniutta loukkaamattomalla ja
korupuheisella vihan tunteella.

Hänen suurin voimansa ja suurin heikkoutensa oli hänen hyvyytensä,
jolla ei ollut riittävästi käsivarsia hyväilemiseen, antamiseen,
syleilemiseen, hyvyys, kuin Luojan, säännötön, vastaansanomaton, aivan
kuin tahdon hermo hänellä olisi ollut turtunut, aivan kuin joku aukko
olisi ollut hänellä tarmossa, hyvyys, joka oli melkein kuin pahe.

Teorian miehenä hän oli keksinyt kokonaisen kasvatussuunnitelman
tytärtään varten haluten tehdä hänet onnelliseksi, hyväksi, suora- ja
helläluontoiseksi.

Kahdenteentoista ikävuoteensa asti oli tyttöä pidetty kotona, ja sitten
oli hänet, vastoin äitinsä kyyneleitä, pantu Sacré-Coeur'in
luostarikouluun.

Isä oli pitänyt häntä siellä lujasti lukittuna, kuin luostariin
suljettuna ainakin, jättäen hänet tietämättömäksi ihmisten oloista. Isä
halusi saada tyttärensä sieltä seitsemäntoista vuoden iässä siveänä
neitseenä, voidakseen itse kastaa hänet jonkinlaiseen jälkirunouden
kylpyyn, voidakseen ulkona maalla, viljavien vainioiden keskellä, avata
hänen sielunsa, haihduttaa hänen turtuneen tietämättömyytensä,
näyttämällä hänelle luonnon suoraa rakkautta, eläinten yksinkertaista
hellyyttä, elämän lain ylevää puhtautta.

Nyt Jeanne tuli luostarikoulusta säteilevänä, täynnä elämän nestettä ja
onnen himoa, valmiina kaikkiin iloihin, kaikkiin sattuman tarjoamiin
hurmaaviin tilaisuuksiin, jotka hän jo hengessään oli nähnyt
joutohetkinään, pitkinä öinä, toiveittensa yksinäisyyteen uponneena.

Ulkomuodoltaan hän oli kuin joku Veronesen maalaama kuva hohtavine
vaaleine hiuksineen, jotka tuntuivat ottaneen värin hänen hipiästään,
tuosta ylimyksen hipiästä, joka hiukkasen vain vivahti ruusunpunaiselle
ja oli kevyen untuvan varjostama. Sitä saattoi pitää vaaleana
samettina, joka kuulteli esiin vain silloin kuin aurinko sitä
säteillään hyväili. Hänen silmänsä olivat siniset, himmeän siniset kuin
kuvilla hollantilaisissa porsliinimaalauksissa.

Vasemmanpuoleisessa sieraimen siivessä oli hänellä pikkarainen
kauneuden-merkki, oikealla puolella leuassa toinen, jossa oli muutamia
hienoja karvoja, siihen määrin hänen ihonsa värisiä, että niitä tuskin
huomasikaan. Kasvultaan hän oli kookas, rinta oli hänellä täyteläinen,
vartalo solakka ja notkea. Hänen kirkas äänensä tuntui toisinaan liian
terävältä, mutta hänen raikas naurunsa levitti iloa hänen ympärilleen.
Usein oli hänellä tapana teeskentelemättömällä liikkeellä nostaa
molemmat kätensä ohimoilleen ikäänkuin silittääkseen hiuksiaan.

Jeanne juoksi isäänsä vastaan ja syleili ja suuteli häntä.

-- Lähdemmehän sittenkin, isä? -- kysyi hän. Hänen isänsä hymähti,
ravisteli jo harmaantuvia, pitkiä hiuksiaan, ja ojensi kätensä ikkunaa
kohti.

-- Mitenkä luulet voitavan lähteä matkalle tällaisella ilmalla?

Mutta tytär rukoili häntä mielistellen ja innokkaasti:

-- Voi, lähtekäämme, isä! Jälkeen puolen päivän on varmaan jo kaunis
ilma.

-- Äitisi ei siihen suostu millään ehdoin.

-- Kyllä, varmasti, minä saan hänet suostumaan.

-- No, jos sinä hänet taivutat, niin minä puolestani olen valmis.

Ja Jeanne hyppäsi juoksujalassa paronittaren huonetta kohti, sillä hän
oli odottanut tätä lähtöpäivää yhä kasvavalla kärsimättömyydellä.

Siitä saakka kuin oli tullut Sacré-Coeur'in luostarikouluun ei Jeanne
ollut Rouen'ista liikkunut minnekään, sillä hänen isänsä ei ollut
myöntänyt hänelle minkäänlaisia huvituksia ennen hänelle määräämäänsä
ikää. Vain kaksi kertaa oli hänet otettu mukaan Parisiin, mutta sehän
oli kaupunki sekin, ja tyttö haaveksi vain maalle pääsyä.

Nyt oli hän pääsemäisillään kesää viettämään heidän maatilalleen
Peuples'iin, vanhaan perhekartanoon, joka sijaitsi meren rannalla
likellä Yport'ia, ja siellä uskoi hän löytävänsä ääretöntä iloa
vapaasta elämästä laineiden liepeillä. Lisäksi oli päätetty, että hän
saisi omakseen tuon hovin, asuakseen siellä pysyväisesti, sitten kuin
joutuisi naimisiin.

Sade, jota taukoamatta oli kestänyt edellisen päivän illasta saakka,
oli nyt hänen elämänsä ensimmäinen suuri suru.

Mutta kolmen minutin kuluttua hän palasi juosten takaisin äitinsä
huoneesta ja huusi niin, että koko talo kaikui:

-- Isä, isä, äiti suostui; anna valjastaa hevoset!

Veden tulva ei vain laannut, vaan tuntui lisääntyneen melkein
kaksinkertaiseksi, silloin kuin vaunut ajoivat portaiden eteen.

Jeanne oli jo valmis astumaan ajoneuvoihin, kun paronitar laskeutui
alas portaita toiselta puolen puolisonsa, toiselta isokasvuisen sisäkön
tukemana, joka oli väkevä ja roteva kuin mies. Tämä tyttö oli
normandialainen, Caux'n seudulta kotoisin, ja näytti vähintään
kahdenkymmenen vuotiaalta, vaikka oli korkeintaan yhdeksännellätoista.
Talossa häntä pidettiin melkein kuin toisena tyttärenä, sillä hän oli
ollut Jeannen rintasisar. Hänen nimensä oli Rosalie.

Tytön päätehtävänä muutoin oli talutella emäntäänsä. Tämä oli jo
muutaman vuoden ajan tavattomasti lihonut sydänvian tähden, jota hän
lakkaamatta valitteli.

Paronitar saapui kovin hengästyneenä vanhan kartanon portaikolle, loi
katseensa pihalle, jossa vesi valui virtanaan ja mutisi:

-- Ei ole todellakaan viisasta lähteä.

Hänen miehensä, yhä hymyillen, vastasi:

-- Itsepä niin tahdoit, rouva Adélaïde.

Kun hänen vaimollaan oli tuo komea nimi Adélaïde, niin paroni aina
lisäsi sen eteen sanan "rouva" äänensävyllä, josta kajahti hieman
ivallista kunnioitusta.

Sitten paronitar lähti astumaan ja nousi vaivoin ajoneuvoihin, joiden
kaikki vieterit taipuivat. Paroni kävi istumaan hänen viereensä, ja
Jeanne ja Rosalie asettuivat etupenkille selin hevosiin.

Keittäjätär Ludivine toi joukon päällysvaatteita, jotka pantiin
polville, ja lisäksi kaksi koria, jotka kätkettiin jalkoihin; sitten
kiipesi hän ajomiehen istuimelle ukko Simonin rinnalle ja kääriytyi
isoon peitteeseen, jolla verhosi kokonaan päänsäkin. Ovenvartija
vaimoineen tuli sanomaan hyvästi ja sulki vaunujen oven. Heille
annettiin viimeiset määräykset matkatavaroista, joiden oli seurattava
kärryillä perässä. Ja sitten lähdettiin matkalle.

Ajaja, ukko Simon, istui pää painuneena ja selkä kumarassa sateessa
hyykistyen kolmella kauluksella varustetun päällystakkinsa peittoon.
Sadekuurot pieksivät yhä armottomasti ruutuja ja vesi valui tietä
pitkin virtanaan.

Hevosten nopeasti laukatessa pyörähtivät vaunut rantakadulle,
sivuuttivat rivittäin seisovat suuret laivat, joiden mastot, reivit ja
köydet surullisina kuin lehdettömät puut kohosivat kohti vetistä
taivasta, ja kääntyivät sitten Mont Riboudet'n bulevardille.

Pian vaunut sitten saapuivat ulos kedolle, jossa siellä täällä, oksat
riipuksissa, raukeana ja sumuun uponneena seisoi yksinäinen salava.
Kuului vain hevosten kavioiden kapse pyöräin painaessa lätäköistä
säteinä räiskähtäviä kuvioita.

Ei kukaan puhunut mitään; mieli tuntui yhtä märältä kuin maakin. Äiti
oli kumartunut taaksepäin ja nojasi päätänsä vaunujen seinään silmät
ummessa. Paroni tarkasteli synkin silmin yksitoikkoisia, kosteita
maisemia. Rosalie, jolla oli joku käärö polvillaan, oli vajonnut, kuin
rahvaan lapset ainakin, omiin puoleksi itsetiedottomiin mietteisiinsä.
Mutta Jeanne tunsi tuosta lämpimästä kosteudesta elpyvänsä eloon kuin
sisällä säilytetty kasvi, joka on tuotu ulkoilmaan, ja hänen
ylenpalttinen ilonsa loi kuin tiheä puun lehvä alakuloisen varjon hänen
sydämeensä. Vaikk'ei hän mitään puhunutkaan, niin oli hänellä kuitenkin
halu laulaa, kurottaa ulos kätensä ottaakseen kouransa täyteen vettä
juodaksensa sen siitä, ja hän nautti hevosten kiivaasta juoksusta,
maisemien surkeasta näöstä ja siitä tunteesta, että tiesi olevansa
suojassa tässä vedentulvassa.

Ja ankarassa sateessa kohosi molempien hevosten kiiltävistä lanteista
höyrypilvi aivan kuin kiehuvasta vedestä.

Paronitar vaipui vähitellen uneen. Hänen kasvonsa, joita reunusti kuusi
riippuvaa, säännöllistä hiuskiehkuraa, kävivät veltoiksi, leväten
pehmeästi hänen kaulansa kolmella suurella aallolla, joiden viimeiset
mainingit katosivat hänen rintansa ulappaan. Hänen päänsä, joka kohosi
jokaisesta hengenvedosta, vaipui jälleen paikoilleen, ja hänen poskensa
pullistuivat, samalla kuin hänen raollaan olevien huuliensa lomasta
lähti äänekäs kuorsaus. Hänen miehensä kallistui häntä kohti ja pani
hiljaa hänen käsiensä väliin, jotka olivat ristissä hänen kookkaan
vatsansa ympärillä, pienen nahkalaukun.

Tämä kosketus herätti paronittaren, ja hän katseli tuota esinettä
himmeällä, keskeytyneen unen tylsistyttämällä katseella. Laukku putosi
maahan ja aukeni. Kulta- ja setelirahoja varisi vaunun pohjalle.
Paronitar heräsi nyt kokonaan ja hänen tyttärensä ilo puhkesi pitkään
naurunpuuskaan.

Paroni kokosi rahat ja laski ne paronittaren syliin sanoen:

-- Kas siinä, rakas ystäväni, mitä on jäljellä moisiostani Élétot'sta.
Möin sen voidakseni toimittaa korjaustöitä Peuples'issa, jossa tästä
lähtien tulemme usein oleskelemaan.

Paronitar sai luetuksi kokoon kuusituhatta neljäsataa frangia ja pisti
rahat rauhallisesti taskuunsa.

Se oli jo yhdeksäs näin myyty maatila niistä kolmestakymmenestä
yhdestä, jotka heidän vanhempansa olivat heille perinnöksi jättäneet.
Heillä oli kuitenkin vielä noin kaksikymmentätuhatta livres'ea
vuotuisia korkoja maista, jotka hyvin hoidettuina helposti olisivat
voineet tuottaa kolmekymmentä tuhatta frangia vuodessa.

Koska he elivät yksinkertaisesti, olisivat nämä tulot heille kyllä
riittäneet, ellei talossa olisi ollut reikää, joka oli aina auki:
hyvyys. Se haihdutti rahat talosta kuin aurinko veden soista. Ja ne
vuotivat pois, katosivat, hävisivät, mutta miten, sitä ei kukaan
tietänyt. Alituisesti jompikumpi heistä sanoi: "En tiedä, kuinka lienee
käynyt, mutta olen kuluttanut tänään sata frangia ostamatta kuitenkaan
mitään huomattavaa."

Tämä kevyt tapa käsitellä rahoja oli muuten heidän elämänsä suurimpia
viehätyksiä, ja siinä kohdin sopivat he toisilleen erinomaisen hyvin,
oikein liikuttavan hyvin.

Jeanne kysyi:

-- Onkos minun hovini sitten kaunis?

Siihen vastasi paroni hilpeästi:

-- Saatpa nähdä, tyttöseni.

Vähitellen rankka sade kuitenkin vaimeni ja muuttui vihdoin
usvantapaiseksi, hienon hienoksi ilmassa liiteleväksi vesipölyksi.
Pilvien muodostama katos tuntui kohoavan, vaalenevan, ja yht'äkkiä
lankesi vainioille pilven reiästä, jota ei lainkaan näkynyt, pitkä,
viisto auringon säde.

Ja kun pilvet halkesivat, näkyi taivaan sininen pohja. Sitten halkeama
suureni aivan kuin vaatetta reväistessä, ja kauniin taivaan puhdas,
kirkas ja syvä siinto aukeni yli maailman.

Puhalsi raitis ja suloinen tuulen henki, joka oli kuin maan mielihyvän
huokaus, ja kun vaunut kulkivat puistojen tahi metsien läpi, niin
kuului sieltä täältä jo höyheniään kuivattavan linnun hilpeätä
viserrystä.

Tuli ilta. Kaikki nukkuivat nyt vaunuissa paitsi Jeanne. Kaksi kertaa
pysähdyttiin majataloihin, jotta hevoset saisivat puhaltaa, jolloin
niille syötettiin vähän kauroja ja juotettiin vettä.

Aurinko oli mennyt mailleen; jostakin kaukaa kuului kellojen soittoa.
Pienessä kylässä sytytettiin lyhdyt ja taivaalla alkoivat tiheässä
tuikkia tähdet. Paikka paikoin näkyi valaistuja taloja, joiden tulet
pilkistivät esille pimeästä. Ja yht'äkkiä ilmestyi vuoren rinteen takaa
kuusten oksien lomitse kuu punaisena, suunnattoman suurena, kuin unen
horroksissa vielä.

Ilma oli niin lauha, että vaunun ikkunat pidettiin auki. Jeanne lepäsi
nyt unelmiensa raukaisemana, onnellisten näkyjensä tyydyttämänä.
Toisinaan, kun hänen jäsenensä olivat jäykistyneet kauan samassa
asennossa istumisesta, aukaisi hän silmänsä, katsoi ulos, näki
valoisassa yössä jonkun talon puitten vilahtavan ohi tahi jossakin
niityllä jonkun lehmän makaavan ja nostavan päätään. Sitten hän muutti
asentoa ja koetti saada kiinni keskeytyneestä unelmasta; mutta pyörien
lakkaamaton kolina soi yhä hänen korvissaan, uuvutti hänen aivonsa, ja
hän sulki uudelleen silmänsä tuntien sielunsa yhtä runnelluksi kuin
ruumiinsakin.

Vihdoin pysähdyttiin. Miehiä ja naisia ilmestyi lyhdyt käsissä vaunujen
ovien eteen. Oli tultu perille. Jeanne, joka yht'äkkiä oli herännyt,
hyppäsi tuota pikaa ulos. Hänen isänsä ja Rosalie, joille muuan renki
näytti valkeata, miltei kantaen saattoivat sisään paronittaren, joka
oli aivan menehtymäisillään, valitteli vaivojaan ja lakkaamatta hoki
heikolla, tuskin kuuluvalla äänellä: "Voi, Jumala! Lapsi raukat!" Hän
ei tahtonut mitään juoda, ei mitään syödä, vaan pani maata ja nukkui
heti.

Jeanne ja paroni söivät illallista kahden kesken.

He hymyilivät katsellessaan toisiaan ja tarttuivat toinen toisensa
käteen yli pöydän. Heidät valtasi lapsellinen ilo, ja he ryhtyivät
tarkastelemaan talon korjattua rakennusta.

Se oli korkea ja tilava normandialainen kartano, osaksi talonpoikais-,
osaksi hovirakennus, tehty valkoisista, harmaiksi muuttuneista kivistä,
ja niin avara, että kokonainen suku sopi siellä asumaan.

Tavattoman iso eteissuoja jakoi rakennuksen kahtia ja ulottui sen läpi
niin, että sen molemmat suuret ovet olivat kummallakin julkisivulla.
Kahdet portaat nousivat tästä eteisestä, muodostaen keskelle aukon, ja
yhdistyivät kerrosta ylempänä sillaksi noiden molempain portaitten
välille.

Alakerroksessa oikealla oli äärettömän suuri sali. Sen seinät olivat
verhotut matoilla, joiden lehtikuvioissa näkyi lintuja. Huonekalujen
päällys oli kudotusta kankaasta, johon kuvitus oli otettu La Fontainen
saduista, ja Jeanne oikein vavahti ilosta löytäessään tuolin, jota hän
pikku tyttönä oli suuresti rakastanut ja johon oli kuvattu satu ketusta
ja haikarasta.

Salin vieressä sijaitsi kirjasto täynnä vanhoja kirjoja sekä kaksi
muuta asumatonta huonetta. Vasemmalla oli ruokasali uusine
pöytäkalustoineen, liinavaatteiden säilytyshuone, ruokakamari ja
keittiö sekä pieni erillinen osasto kylpyhuoneineen.

Välikkö jakoi koko alakerran kahteen osaan. Kymmenen huoneen kymmenet
ovet johtivat tästä käytävästä. Aivan perällä oikealla puolella oli
Jeannen huoneusto. He astuivat sinne sisään. Paroni oli sen vastikään
laitattanut uuteen kuntoon, ottaen yksinkertaisesti käytäntöön
ullakolle jo ammoin joutuneet seinäverhot ja huonekalut.

Alkuperäiset, sangen vanhat flaamilaiset verhot kansoittivat
sovinnaisilla henkilökuvillaan tämän huoneen seinät.

Vuoteensa huomattuaan tyttö ihan huudahti ilosta. Kultakin neljältä
kulmalta kannattivat vuodetta, ikäänkuin sen vartijoina, suuret,
pikimustat, tammipuusta veistetyt ja kiiltäviksi vahatut linnut.
Reunustoilla kulki kaksi leveää puuhun veistettyä kukkais- ja
hedelmäkiehkuraa, ja neljä hienosti uurrettua korinttilaispilaria
kannatti ylhäällä kulkevaa ruusu- ja lemmikkikiehkuraa.

Vuode oli monumentaalisen, mutta samalla sangen siron näköinen,
huolimatta ajan ruskeuttamista sivuistaan.

Vuoteen peite ja sen yläpuolella oleva "taivas" loistivat vastakkain
kuin taivas ja sen kuvajainen. Ne olivat tehdyt vanhanaikaisesta
tummansinisestä silkistä, jossa tähtinä oli suuria kultalankaisia
liljoja.

Vuodetta kyllin ihailtuaan Jeanne kohotti kynttiläänsä ja alkoi tutkia
seinäverhoja päästäkseen selville siitä, mitä niihin oli kuvattu.

Nuori herra ja neito, kumpikin puettuina mitä merkillisimpiin
viheriän-punakeltaisiin vaatteisiin, haastelivat keskenään sinisen puun
alla, josta riippui valkeita hedelmiä. Suuri samanvärinen jänis
pureskeli harmaata ruohoa.

Aivan näiden henkilöiden yläpuolella, mutta sopivan matkan päässä,
näkyi viisi pientä, suippokattoista majaa, ja ylhäällä, aivan taivaan
rajoilla, seisoi tulipunainen tuulimylly.

Suuret kukkaisköynnökset kiertelivät koko tämän kuvasarjan ympärillä.

Kaksi muuta esitystä näytti aivan samanlaiselta kuin tämäkin, paitsi
että taloista nähtiin tulevan ulos neljä pientä, flaamilaiseen tapaan
puettua ihmistä, jotka ojensivat käsivarsiaan taivasta kohden näyttäen
äärimmäisen hämmästyneiltä ja raivostuneilta.

Viimeinen verho esitti kokonaisen näytelmän. Jäniksen lähellä, joka
tässäkin pureskeli ruohoa, makasi pitkällään kuolleelta näyttävä nuori
mies. Nuori nainen katseli häntä ja lävisti parhaillaan miekalla
rintaansa, ja puun hedelmät olivat muuttuneet mustiksi.

Jeanne ei voinut ymmärtää näytelmän tarkoitusta, ennenkuin hän
kuvauksen nurkasta keksi mikroskooppisen pienen petoeläimen, jonka
jänis olisi voinut pistää poskeensa yhtä helposti kuin ruohonkorren. Ja
kuitenkin se oli leijona.

Silloin hän muisti Pyramuksen ja Thisben onnettomuudet, ja samalla kuin
hän hymyili piirrosten yksinkertaisuudelle, hän tunsi olevansa
onnellinen saadessaan elää tämän rakkaustarinan seurassa, joka
lakkaamatta haastoi hänelle hänen rakkaampien toiveittensa kieltä ja
seuloi hänen uniinsa joka yö vanhanaikaista legendanomaista hellyyttä.

Muussa sisustuksessa yhtyivät mitä erilaisimmat muodot ja makusuunnat.
Ne olivat huonekaluja, jotka jokainen polvi jättää jälkeensä suvun
huostaan ja joiden vaikutuksesta vanhat talot muodostuvat eri
aikakausia esittäviksi museoiksi. Muhkea Ludvig XIV:n tyylinen
kuparilla panssaroitu säilikkö seisoi kahden Ludvig XV:n tyylisen
nojatuolin välissä, jotka yhä komeilivat alkuperäisissä kukallisissa
silkkipäällyksissään. Ruusupuinen kirjoituspöytä seisoi uunia vastassa,
jonka reunustalla oli pyöreän lasikuvun alla empiirityylinen
pöytäkello.

Se esitti pronssista mehiläispesää, joka riippui neljän marmoripilarin
varassa kultaisia kukkia kasvavan puutarhan päällä. Sangen ohuen
heiluritangon päässä tuli pesän raosta esiin pieni emaljisiipinen
mehiläinen, leijaillen ikuisesti edestakaisin tässä puutarhassa. Kellon
fajanssinen numerotaulu oli sovitettu mehiläispesän kylkeen.

Kello alkoi lyödä yhtätoista. Paroni syleili tytärtään ja meni sitten
omiin huoneisiinsa.

Silloin Jeanne kaikkea nyt näkemäänsä kaihoten rupesi levolle.

Hänen katseensa silmäili viimeisen kerran huoneen eri esineitä; sitten
sammutti hän kynttilän. Mutta päittäin seinää vasten olevan vuoteen
vasemmalla puolen oli ikkuna, josta tulvaili sisään kuunvalo,
levittäytyen kirkkaaksi valoläikäksi lattialle.

Kuun paiste heijasteli seinillä kietoen Pyramuksen ja Thisben
liikkumattoman lemmentarinan yhä tarunomaisempaan hohteeseen.

Vastapäätä vuodettaan olevasta ikkunasta Jeanne näki suuren puun, joka
aivan kylpi suloisessa kuunpaisteessa. Hän kääntyi kyljelleen ja sulki
silmänsä, mutta avasi ne jonkun ajan kuluttua uudelleen.

Hän tunsi vieläkin vaunujen heilahtelua, ja pyöräin jyrinä soi yhä
hänen korvissaan. Hän asettausi ensin aivan liikkumattomaksi, toivoen
lopultakin vaipuvansa uneen. Mutta hänen kärsimätön odottelunsa sai
koko hänen ruumiinsa kiihdyksiin.

Hänen jalkojaan nyki, ja häneen tuli kuumetta. Silloin hän nousi ylös,
ja avojaloin, paljain käsivarsin ja pitkässä yöpaidassaan, joka teki
hänet aaveenkaltaiseksi, hän astui lattialle, meni valoläikän yli,
avasi ikkunan ja katsoi ulos.

Yö oli niin valoisa, että näki melkein yhtä selvästi kuin kirkkaalla
päivällä, ja nuori tyttö tunsi jälleen seudun, jota hän oli rakastanut
varhaisimmasta lapsuudestaan alkaen.

Hänen edessään levittäysi yöllisessä valaistuksessa keltaisena kuin voi
laaja nurmikenttä. Kaksi jättiläiskokoista puuta levitti oksiaan
kumpikin omalla puolellaan rakennuksen edessä, plataani pohjois- ja
lehmus eteläpuolella.

Aivan laajan nurmikentän äärellä näköala päättyi pieneen
huvimetsikköön. Tämä käsitti viisi riviä jalavia, jotka olivat
istutetut suojaksi myrskyjä vastaan. Vääntyneinä, pyöristyneinä ja
tasaisesti katkenneina kuin katto ne seisoivat meren irrallisia tuulia
vastassa.

Tämän puistokappaleen halki kulki sekä oikealla että vasemmalla pitkä,
suunnattoman suurten poppelien reunustama kujanne. Näitä sanottiin
Normandiassa _peuples'iksi_, ja ne erottivat herraskartanon kahdesta
siihen kuuluvasta moisiosta, joista toinen oli Couillard-nimisen,
toinen Martin-nimisen perheen hoidossa.

Näistä poppeleista oli kartano saanut nimensä. Ja näiden rajojen
ulkopuolella levisi laaja viljelemätön tasanko, jossa kasvoi
orjanruusupensaita ja jossa puhuri puhalsi ja rienui yötä päivää.
Siellä sitten maankamara yht'äkkiä katkesi jyrkäksi, sadan metrin
korkuiseksi suoraksi ja valkoiseksi äyrääksi, jonka juurta meren aallot
huuhtelivat.

Jeanne näki etäällä meren laajan, läikehtivän pinnan, joka tuntui kuin
uinailevan tähtien alla.

Tähän öiseen hiljaisuuteen kohosivat maan kaikki tuoksut. Ikkunan
edessä kasvava jasmini levitti yhä voimakasta lemuaan, joka
sekaantui vasta puhkeavien lehtien hienompaan tuoksuun. Ja vienot
tuulenhenkäykset lisäsivät siihen suolaisen meri-ilman väkevää makua ja
levän kirpeätä hikeä.

Nuori tyttö antautui nauttimaan tuoksujen suloa, ja ympäröivä
hiljaisuus rauhoitti häntä kuin raitis kylpy.

Kaikki eläimet, jotka illan tultua virkoavat ja saavat hämäräperäiselle
elämällensä yön rauhallisuudesta turvan, täyttivät pimeyden hiljaisella
hyörinällä. Suuria lintuja kiiti ääntä päästämättä ilmassa kuin täpliä,
kuin varjoja, näkymättömäin hyönteisten surina hipaisi korvia ja
äänetöntä liikettä huomasi kasteisella ruohikolla tahi autioilla
hiekkaisilla teillä.

Ainoastaan muutamat alakuloiset sammakot päästivät kuuta kohti lyhyitä,
yksitoikkoisia äännähdyksiään.

Jeannesta tuntui kuin hänen sydämensä olisi avartunut ja täyttynyt
äänistä, hiljaisista kuin tämä kuutamoilta, ikäänkuin siinä olisi
alkanut väreillä tuhansia erilaisia haluja, noiden öisten hyönteisten
kaltaisia, jotka hyrisivät hänen ympärillään. Hänen mielentilansa
sulautui tähän elävään runouteen. Ja tässä kalpean yön leppoisassa
rauhassa hän tunsi ruumiissaan yliluonnollisia puistatuksia,
käsittämättömäin toiveiden sykähtelyjä, jotakin onnen henkäyksen
tapaista.

Ja hän alkoi unelmoida rakkaudesta.

Rakkaus! Se oli jo kahden vuoden ajan täyttänyt hänen sielunsa
lähenemisensä lisääntyvällä levottomuudella. Nyt oli hän vapaa
voidakseen rakastaa, nyt ei tarvinnut muuta kuin vain kohdata sen
esine, mies.

Minkälainen hän oli oleva? Sitä ei Jeanne tarkalleen tietänyt eikä sitä
edes itseltään kysellytkään. _Hän_ oli vain oleva _hän_, siinä kaikki.

Jeanne tiesi vain, että oli jumaloiva häntä koko sielustaan ja että hän
oli rakastava Jeannea kaikista voimistaan. He tulisivat kävelemään
yhdessä iltoina kuin tämä siinä valon hohteessa, joka tähdistä sataa.
He tulisivat kävelemään käsikädessä, toisiansa vastaan painautuneina,
kuunnellen toistensa sydämien sykintää, tuntien toistensa käsivarsien
lämpöä, levittäen lempeään kesäyön leppoisaan kuulakkuuteen, siihen
määrin yhdistyneinä, että yksin pelkän tunteensa voimalla helposti
voisivat tunkeutua toistensa ajatusten salatuimpiinkin sopukkoihin.

Ja tätä olisi kestävä iankaiken, selittämättömän rakkaudentunteen
kirkkaudessa.

Ja yht'äkkiä Jeannesta tuntui, että mies oli siinä, aivan hänen
vieressään ja äkkiä puistatti omituinen intohimon väristys koko hänen
ruumistaan. Hän pusersi tietämättään käsivartensa rintaansa vastaan
aivan kuin syleilläkseen unelmaansa, ja hänen tuota tuntematonta kohti
käännetyillä huulillaan tuntui jotakin, joka melkein raukaisi hänet
tainnoksiin, aivan kuin kevään henkäys olisi antanut hänelle lemmen
suudelman.

Yht'äkkiä kuuli hän alhaalla kartanon takana tiellä askeleita yön
hiljaisuudessa. Ja sielunsa hurjassa hurmiossa, intomielisessä
uskossaan mahdottoman mahdollisuuteen, salliman sattumiin,
jumalalliseen aavistukseen ja kohtalon oikkuihin hän ajatteli: "Jospa
se olisi hän?" Ja henkeään pidättäen hän kuunteli kulkijan
määräperäisiä askeleita varmana siitä, että tämä oli pysähtyvä portille
ja pyytävä häneltä vieraanvaraisuutta.

Kun hän oli mennyt ohi, tuli Jeanne alakuloiseksi pettymyksestä. Mutta
hän käsitti myös toiveestansa syntyneen innostuksen ja hymyili tälle
mielettömyydelleen.

Sitten antoi hän, hieman rauhoittuneena, mielensä liitää järkevämmän
unelman vuohon, koettaen tunkeutua tulevaisuuteen ja suunnitella
elämäänsä.

Täällä, tässä rauhallisessa kartanossa, joka valtavana kohosi yli
meren, oli hän asuva miehensä kanssa. Hänellä oli varmaan oleva kaksi
lasta, poika miestään, tytär itseään varten. Ja hengessään näki hän jo
lastensa juoksentelevan nurmikolla plataanin ja lehmuksen välillä isän
ja äidin seuratessa heitä ihastunein silmin ja vaihtaessa keskenään,
heidän päittensä yli, helliä katseita.

Ja kauan, kauan hän näin unelmoi kuun päättäessä kulkuaan poikki
taivaan ja vaipuessa meren helmaan. Ilma kävi viileämmäksi. Idässä
alkoi taivas vaaleta. Kukko lauloi oikealla olevassa moisiossa ja
siihen toiset vastasivat moisiosta vasemmalta. Niiden käheät äänet
tuntuivat tulevan jostakin hyvin kaukaa kanakopin seinien läpi. Ja
taivaan äärettömältä kannelta, joka huomaamatta oli valjennut,
sammuivat jo tähdet.

Vähäinen linnun ääni piipahti jostakin. Viserrystä, alussa arkailevaa,
kuului puun lehvistä; sitten se kävi rohkeammaksi, vilkkaammaksi,
iloisemmaksi, leviten oksalta oksalle, puusta puuhun.

Jeanne tunsi yht'äkkiä olevansa kuin kirkastunut, ja kohottaen päänsä,
jonka oli kätkenyt käsiinsä, hän sulki silmänsä, joita huikaisi hohtava
päivän koi.

Kokonainen vuori purppuran punaisia pilviä, jotka osaksi olivat suuren
poppelikujanteen peitossa, levitti loistettaan yli havahtuneen maan.

Ja verkalleen, hajoittaen hehkuvat pilvet, sirotellen tulta puihin,
tasangoille, valtamerelle, yli kaiken ilmojen lakeuden, ilmestyi
taivaalle ääretön, liekehtivä päivän kehrä.

Jeanne tunsi aivan hullaantuvansa onnesta. Hurmaava ilon tunne, tuon
luonnon loiston herättämä ääretön ihastus valtasi hänen sydämensä,
raukaisi sen. Siinä oli hänen aurinkonsa, hänen päivänsä koi, hänen
elämänsä aamu, hänen toiveittensa nousu! Hän ojensi käsivartensa kohti
tuota säteilevää avaruutta, tuntien halua syleillä itse aurinkoa. Hän
tahtoi puhua, huudahtaa jotakin jumalallista niin kuin tämä päivän
valkeneminen, mutta hän oli kuin kivettynyt paikalleen, herpoutunut
innostukseensa. Ja painaen otsansa käsiinsä hän tunsi silmäinsä
täyttyvän kyyneleistä, ja hänen itkunsa oli suloinen.

Kun hän jälleen kohotti päänsä, oli tuo ihana päivän nousu jo ohitse.
Hän tunsi jo itsekin tyyntyneensä, hieman väsyneensä, aivan kuin
jäähtyneensä. Sulkematta ikkunaa kävi hän pitkälleen vuoteeseensa,
unelmoi vielä hetkisen ja nukkui sitten niin sikeään uneen, ettei kello
kahdeksan aikaan lainkaan kuullut isänsä herätyshuutoa, vaan havahtui
vasta, kun isä astui sisään hänen huoneeseensa.

Isä tahtoi näyttää hänelle, kuinka kartano, _hänen oma_ kartanonsa, oli
tullut kauniiksi.

Rakennuksen julkipuolen, joka oli sisämaalle päin, erotti tiestä avara
piha, johon oli istutettu omenapuita. Tämä tie, jota nimitettiin kylän
tieksi, se kun kulki talonpoikain tilusten väliltä, yhtyi noin puolen
peninkulman päässä Havre'sta Fécamp'iin kulkevaan maantiehen.

Suora lehtikuja johti metsän laidasta aivan portaiden eteen.
Ulkohuoneet, jotka olivat pieniä, rantakivistä tehtyjä olkikattoisia
rakennuksia, seisoivat rivittäin molemmin puolin pihaa, kummankin
moision rajaojan reunoilla.

Katot olivat uudelleen laitetut, kaikki puusepän työt korjatut, seinät
paikatut, huoneisiin pantu uudet seinäpaperit, koko sisusta uudelleen
maalattu. Ja vanhalla, tummentuneella asuinrakennuksella oli nyt, kuin
mitkäkin täplät, uudet, hopeanhohtavat, valkoiset ikkunaluukkunsa ja
verekset rappauksensa suurella, harmahtavalla julkipuolellaan.

Toinen julkipuoli antoi merelle päin, joka näkyi etäällä pensaikon ja
tuulen riipimien jalavain muodostaman seinämän yli.

Käsikädessä tarkastelivat Jeanne ja paroni kaikkea, yhtäkään nurkkaa
sivuuttamatta. Sitten kävelivät he verkalleen pitkin poppelikujanteita,
jotka rajoittivat sitä aluetta, jota sanottiin puistoksi. Puitten
välissä nurmi levittäytyi vihreinä mattoina. Ihan perällä sijaitseva
pensasmetsä oli hurmaava pienine kiertelevine polkuineen, joita
reunustivat lehtiaitaukset. Yhtäkkiä lähti sieltä jänis loikkaamaan,
pelästyttäen nuorta tyttöä, ja puikki sitten mäen rinnettä myöten,
kadoten ruohikkoon meren äyräälle.

Aamiaisen jälkeen, kun rouva Adélaïde vieläkin väsyneenä halusi
levähtää, esitti paroni Jeannelle kävelyä Yport'iin saakka.

Ja he lähtivät kulkien ensin Étouvant'in kylän kautta, jossa Peuples
sijaitsi. Kolme talonpoikaa tervehti heitä aivan kuin olisivat olleet
vanhoja tuttuja.

Sitten he tulivat metsään, joka kaltevana laskeutui meren rantaan
pitkin kiertelevää notkoa.

Kohta näkyi jo Yport'in kylä. Ovien kynnyksillä istui siellä
vaatteitaan paikkaillen naisia, jotka heitä katselivat. Luisuva kylän
raitti, jonka keskellä juoksi puro, ja talojen edessä viruvat romuläjät
levittivät kirpeätä suolaveden hajua. Ruskeita verkkoja, joihin sinne
tänne oli jäänyt kiiltäviä, pikku hopearahain näköisiä suomuksia,
riippui kuivamassa talorähjäin ovissa, joista tunkeutui ulos
suurilukuisten, yhdessä ainoassa huoneessa ahtaasti majailevain
perheitten lemua.

Muutamia kyyhkysiä käveli puron vartta ruokaansa etsien.

Jeanne katseli tätä kaikkea uteliaana ja ihmetellen kuin jotakin
teatterilaitetta.

Mutta yhtäkkiä, erään talon nurkasta kääntyessä, näki hän meren, joka
sinertävänä ja iloisen kiiltävänä levisi hänen eteensä silmän
siintämättömiin.

He pysähtyivät rantaäyräälle katselemaan. Purjeita, valkoisia kuin
linnun siivet, näkyi meren selällä. Oikealla ja vasemmalla kohosi
äärettömän jyrkkä äyräs. Toisella kädellä pysähdytti heidän katseensa
niemeke, toisella taas ulottui rannan juova äärettömän kauas
häipyäkseen lopulta näkymättömäksi viivaksi.

Satama ja taloja näkyi eräästä läheisestä rannan halkeamasta; ja pieni
maininki kantoi meren laidalle vaahtoröyhelöä, hiljaa loiskahdellen ja
lipuen rantakiville.

Asukkaiden alukset, jotka olivat vedetyt pyöreistä kivistä tehdyille
veneteloille, lepäsivät kyljellään kääntäen päivää kohti tervatut
pyöreät poskensa. Muutamat kalastajat laittoivat niitä kuntoon illaksi,
kun tuli nousuvesi.

Eräs kalastaja tuli kaupittelemaan kaloja, ja Jeanne osti yhden
kampelan, jonka itse tahtoi kantaa Peuples'iin.

Sama mies tarjosi palvelustaan purjehdusmatkoja varten ja mainitsi
monta kertaa nimensä, että se hyvin painuisi mieleen: "Lastique,
Josephin Lastique".

Paroni lupasi pitää sen muistissaan.

Ja sitten he lähtivät kotia päin.

Kun ison kalan kantaminen alkoi Jeannea väsyttää, pisti hän sen
kiduksien läpi isänsä kepin, jonka päihin kumpikin sitten tarttui
kiinni, ja siten he astuivat iloisesti ylös mäkeä, rupatellen kuin
kaksi lasta, pää pystyssä ja silmät säteilevinä kantaen kampelaa, joka
vähitellen alkoi heidän käsivarsiaan uuvuttaa, ja jonka paksu pyrstö
laahasi maata pitkin.




II.


Jeannelle koitti nyt hurmaava, vapaa elämä. Hän lueskeli, haaveili ja
kuljeskeli yksinään ympäristössä. Hän harhaili hitain askelin pitkin
teitä unelmiinsa vaipuneena tahi juoksenteli keikkuen luikertelevissa
laaksoloissa, joiden rinteiden molempia harjanteita orjanruusut
kattoivat kuin kultapäähine ikään. Niiden väkevä ja suloinen tuoksu,
joka vielä oli kuumuudesta kiihtynyt, huumasi häntä kuin hehkuva viini,
ja rantaan vierivien laineiden etäinen loiske tuuditti hänen mieltänsä
kuin maininki.

Toisinaan hän raukeuden painostamana heittäysi loikomaan tiheälle
nurmikolle mäen rinteelle; toisinaan taas, kun hän yht'äkkiä, laakson
käänteessä, lehväin lomitse sattui näkemään palasen meren sineä
säteilevän auringon paisteessa ja purjeen siellä kiitävän taivaan
rannalla, yllätti hänet hurja riemu, kuin aavistuksena hänen päällään
liitelevän, salaperäisen onnen lähestymisestä.

Rakkaus yksinäisyyteen valtasi hänet tämän suloisen seudun raittiissa
ilmassa ja laajojen taivaan lakeuksien tyynnyttävässä rauhassa, ja
kauan istui hän aina mäkien harjanteilla, missä arat jäniksen pojat
kuppelehtivat melkein hänen jalkojensa juuressa.

Usein ryhtyi hän juoksemaan rantakallioiden äyräällä, jossa kevyt
merituuli häntä ympäröi, väristen aivan ihastuksesta, kun ei väsymys
häntä siinä vaivannut enemmän kuin kalaa uidessaan tahi pääskystä
lennossaan.

Kaikkialle kylvi hän muistoja niinkuin siemeniä maahan, niitä muistoja,
jotka kestävät kuolemaan asti. Hänestä tuntui, että hän jätti näiden
laaksojen jok'ikiseen rakoon jotakin omasta sydämestään.

Hän alkoi innokkaasti ottaa merikylpyjä. Hän ui silmänkantamattomiin
ulos rannasta, sillä hän oli voimakas, rohkea, vaaraa pelkäämätön.
Hänen oli suloista olla raikkaissa, kirkkaissa, sinisissä aalloissa,
jotka häntä kantoivat ja keinuttelivat. Päästyään loitommalle rannasta
hän kääntyi selälleen ja loikoi käsivarret ristissä yli rinnan, katse
suunnattuna taivaan syvään siintoon, jonka väliin nopsasti halkasi
pääskysen lento tahi jossa leijaili jonkun merilinnun valkea haahmo.
Siellä ei kuullut enää muuta ääntä kuin aaltojen etäistä loisketta
rantakiviin ja omituista kaikua maalta päin, joka mainingin mukana
liiteli epämääräisenä, miltei huomaamattomana. Ja sitten hän
kohottautui taas ja kirkui ilosta hurjana räiskyttäen vettä molemmin
käsin.

Toisinaan, kun hän seikkailuissaan uskalsi edetä liian kauas, tuli vene
häntä sieltä noutamaan.

Hän palasi kotia kalpeana, nälkäisenä, mutta virkeänä, hilpeänä,
huulillaan hymy ja silmät onnea täynnä.

Paroni puolestaan suunnitteli suuria viljelystuumia. Hän tahtoi tehdä
kokeita, järjestää uusia yrityksiä ja ottaa käytäntöön uusia koneita,
tuottaa ulkolaisia karjalajeja. Ja osan päivistään käytti hän sitä
varten keskusteluihin talonpoikain kanssa, jotka epäillen näiden
hankkeiden onnistumista puistelivat hänelle päätään.

Usein läksi hän ulos merelle Yport'in merimiesten seurassa. Katseltuaan
seudun kaikki rotkot, lähteet ja vuorten huiput hän halusi mennä kalaan
tavallisena kalastajana.

Tuulisina päivinä, jolloin puhuri pullisti purjeet ja kiidätti aallon
harjoilla veneen kaarevaa kupua ja jolloin makrillit sen molemmin
puolin aina meren pohjaan saakka uiskentelivat suurina parvina, piteli
hän jännityksestä vapisevin käsin lankaa, jonka tunsi nykähtelevän niin
pian kuin uistimeen oli tarttunut kala, joka siitä pyrki irtautumaan.

Kuutamolla kävi hän usein kokemassa verkkojaan, jotka edellisenä
päivänä oli laskenut ulos. Häntä viehätti kuunnella maston narinaa ja
antaa yön raikkaan, viheltelevän vihurin puhaltaa keuhkoihinsa. Ja
kauan risteiltyään löytääkseen poijut, pitämällä merkkinä jonkun
kallion kärkeä, tornin huippua tahi Fécamp'in majakkaa, hän nautti
pysähtymällä paikoilleen, kun nouseva päivä lennätti ensimmäiset
säleensä ja valaisi venheessä hänen pyydystämäinsä kalojen limaisia
rasvaisia vatsoja.

Jokaisen aterian aikana kertoili hän ihastuneena matkoistaan. Ja äiti
puolestaan ilmoitti hänelle aina, kuinka monta kertaa oli kulkenut
suurta poppelikujannetta, sitä, joka oli oikealla kädellä Couillard'in
moision puolella, toisessa kun ei ollut tarpeeksi aurinkoa.

Koska äitiä oli kehoitettu "jaloittelemaan", niin oli hän innostunut
kävelyyn, ja niin pian kuin yön viileys vain oli haihtunut, meni hän
ulos, nojautuen Rosalien käsivarteen, kääriytyneenä kappaan ja kahteen
huiviin, päässä musta myssy, jonka ympärille vielä oli kierretty
kudottu liina.

Näin teki hän lakkaamatta kävelymatkoja suoraan edestakaisin kartanon
nurkan ja metsikön ensimmäisen puun väliä, laahustaen vasenta
jalkaansa, joka oli hieman raskas ja joka oli uurtanut pitkin tietä,
toisen tullen, toisen mennen, kaksi pölyistä vakoa, joista ruoho oli
kuihtunut. Tämän ratansa kumpaankin päähän oli hän antanut laittaa
penkin, ja joka viiden minuutin kuluttua pysähtyi hän, sanoen
kärsivälliselle palvelijattarelleen, joka häntä talutti:
"Levähtäkäämme, kultaseni, minä olen hiukan väsynyt."

Ja joka ainoan kerran jätti hän jommalle kummalle penkille milloin
pääliinansa, milloin huivin, sitten toisen, sitten myssynsä, sitten
kappansa, ja tästä kaikesta kerääntyi kujanteen molempiin päihin kaksi
suurta vaatekääryä, jotka Rosalie kantoi kotiin toisella vapaalla
käsivarrellaan, kun he menivät sisään aamiaiselle. Ja jälkeen
puolenpäivän teki paronitar taas samoin, kävellen hiukan hitaammin,
levähtäen pitemmän ajan, jopa nukahtaenkin silloin tällöin tunniksi
lepotuoliin, joka hänelle tuotiin ulos. Tätä hän nimitti
"voimisteluksi" samalla tavoin kuin hän puhui sydämensä
"liikakasvannaisesta".

Eräs lääkäri, jonka neuvoa oli kymmenen vuotta sitä ennen kysytty sen
johdosta, että rouvaa vaivasi hengenahdistus, oli puhunut
"liikakasvannaisesta". Siitä asti oli tuo sana, jonka merkitystä hän ei
ollenkaan käsittänyt, takertunut hänen päähänsä. Alituisesti antoi hän
paronin, Jeannen ja Rosalien tunnustella sydäntään, jonka sykkimistä ei
kukaan enää tuntenut, sillä niin syvälle oli se jo hautautunut hänen
lihavuuttaan paisuneen povensa peittoon, mutta tarmokkaasti vastusti
hän uuden lääkärin tarkastusta peläten, että hänessä löydettäisiin
vielä toisia tauteja. Ja hän puheli tästä "liikakasvannaisestaan" joka
tilaisuudessa ja niin usein, että tuntui kuin tämä tauti olisi ollut
vain hänen erikoistautinsa, kuulunut vain hänelle yksityisesti siihen
määrin, ettei muilla ollut sentapaiseen enää mitään oikeuttakaan.

Paroni sanoi "vaimoni liikakasvannainen" ja Jeanne -- "äitini
liikakasvannainen" aivan kuin olisivat puhuneet leningistä, hatusta
tahi sateensuojasta.

Hän oli muuten ollut sangen kaunis nuoruudessaan ja solakampi kuin
liljan varsi. Tanssittuaan kaikkien keisari-ajan sotilaspukuisten
miesten käsivarren varassa oli hän lukenut _Corinne'n_, joka oli
nostanut kyyneleitä hänen silmiinsä, ja siitä saakka kantoi hän
ikäänkuin tuon romaanin leimaa.

Sitä mukaa kuin hänen vyötäisensä laajenivat sai myöskin hänen sielunsa
runollista lentoa, ja kun lihavuus oli kahlehtinut hänet tuoliin,
kiertelivät hänen ajatuksensa lemmenseikkailujen maailmoita, joiden
sankaritar hän uskotteli olevansa. Niiden joukossa oli muutamia
etuoikeutettuja, jotka olivat hänen unelmiensa erikoisina esineinä
aivan kuin alituisesti uudistettu laulelma, jota käymään kierretty
soittokone soittaa. Kaikki hentomieliset romaanit, joissa puhutaan
vangituista naisista ja pääskysistä, saivat erehtymättä hänen silmänsä
kostumaan. Jopa miellyttivät häntä muutamat Béranger'n rivot laulutkin
niiden kaipuuta sisältävän sävyn tähden.

Tuntikausia saattoi hän istua hievahtamatta paikaltaan unelmiinsa
vajonneena. Ja tämä hänen asuntonsa Peuples'issa miellytti häntä
äärettömästi senvuoksi, että se loi kehyksen hänen sydämensä
tarinoille, muistuttaen hänelle ympäröivine metsineen, aavoine
lakeuksineen ja läheisine merineen Walter Scottin romaaneista, joita
hän muutamina kuukausina jo oli lueskellut.

Sadepäivinä hän sulkeutui huoneeseensa katsellakseen, niinkuin hänen
oli tapansa sanoa, "pyhäinjäännöksiään". Ne olivat kaikki hänen vanhoja
kirjeitänsä, hänen isänsä ja äitinsä kirjeitä sekä paronin kirjeitä
siltä ajalta, kun hän oli kihloissa, ynnä vielä muita.

Ne olivat kaikki suljetut mahonkiseen kirjoituspöytään, jonka nurkkia
koristi vaskiset sfinksit. Ja erikoisella äänellä hän aina lausui:
"Rosalie, kultaseni, tuo minulle _muistojeni_ laatikko!"

Sisäkkö aukaisi pöydän, otti esille laatikon ja pani sen tuolille
rouvansa viereen, joka ryhtyi kirjeitään lukemaan hitaasti, yksitellen,
vuodattaen niiden päälle silloin tällöin jonkun kyyneleen.

Toisinaan toimi Jeanne Rosalien sijassa ja talutteli äitiään, joka
kertoili hänelle lapsuutensa muistoja. Nuori tyttö tapasi näistä
entisajan kertomuksista itsensä ja ihmetteli heidän ajatustensa
yhtäläisyyttä, halujensa heimolaisuutta, sillä jokainen sydän
kuvittelee yksin, ennen kaikkia muita, sykähdelleensä sillä lailla sitä
tunteiden tulvaa, joka on saanut sykkimään ensimmäisten ihmisolentojen
sydämet ja on saava väräjämään vielä viimeistenkin miesten,
viimeistenkin naisten sydämet.

Heidän askeleensa noudattivat kertomuksen hidasta kulkua, jonka
toisinaan ahdistus muutamaksi silmänräpäykseksi keskeytti. Ja silloin
riensi Jeannen ajatus, kiitäen kerrottujen tapahtumain edelle, kohti
riemurikasta tulevaisuutta ja hekkumoi ihanissa toiveissa.

Kerran jälkeen puolenpäivän, heidän levätessään kujanteen perällä
olevalla penkillä, huomasivat he yhtäkkiä kujanteen toisesta päästä
lihavan papin astuvan heitä kohti.

Pappi tervehti etäältä, hymyili, tervehti uudelleen ja huudahti:

-- Rouva paronitar, kuinkas nyt voidaan?

Se oli paikkakunnan pappi.

Äiti, joka oli syntynyt suurten filosoofien vuosisadalla ja oli
saanut kasvatuksen vähäuskoiselta isältä vallankumouksen vuosina, ei
käynyt koskaan kirkossa, vaikka hän rakastikin pappeja naisen
uskonnollisuuteen kallistuvalla vaistolla.

Hän oli kokonaan unhottanut pappinsa, kirkkoherra Picot'n, ja punastui
nyt hänet nähdessään. Hän pyysi anteeksi, ettei ollut ensin käynyt
vierailulla kirkkoherran luona. Mutta hyväluontoinen pappi ei tuntenut
olevansa lainkaan loukattu. Hän katsahti Jeanneen, sanoi hänelle
kohteliaan sanan hänen terveen ulkomuotonsa johdosta, istuutui, laski
hattunsa polvilleen ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän oli hyvin paksu,
hyvin punainen, ja hiki valui hänestä virtanaan. Tuon tuostakin veti
hän taskustaan esille äärettömän suuren, ruudukkaan, hiestä läpimärän
nenäliinansa, jolla kuivasi kasvojaan ja kaulaansa, mutta tuskin oli
tuo kostea liina jälleen joutunut hänen syvään taskuunsa, kun uudet
hikihelmet kihosivat hänen ihostaan ja tippuen hänen suuren vatsansa
pullistamalle takilleen jättivät siihen tarttuneeseen pölyyn pieniä
pyöreitä täpliä.

Hän oli oikea maalaispappi, iloinen, suvaitsevainen, puhelias kunnon
mies. Hän kertoili kaikenlaisia tarinoita, jutteli paikkakuntalaisista
eikä ollut tietävinään, etteivät nämä hänen seurakuntalaisensa vielä
olleet käyneet kirkossa, paronitar kun sovitti huolimattomuutensa
hämärällä uskonkäsitteellänsä, ja Jeanne oli kovin iloinen, että oli
päässyt vapaaksi luostarikoulusta, jossa häntä hartauden harjoituksilla
oli kylläiseksi ravittu.

Sitten ilmestyi paroni. Hänen panteistinen uskonsa oli tehnyt hänet
välinpitämättömäksi kirkon opinkappaleille. Hän oli ystävällinen
kirkkoherraa kohtaan, jonka hän jo kauan oli tuntenut, ja pyysi häntä
jäämään päivälliselle.

Kirkkoherra osasi olla miellyttävä sen luontaisen viekkauden avulla,
jonka antaa sielujen opastaminen kaikkein keskinkertaisimmillekin
miehille, jotka sattuman kautta ovat saaneet tehtäväkseen hallita
vertaisiaan.

Paronitar osoitti hänelle erikoista suosiotaan, kenties jonkinlaisen
hengenheimolaisuuden vaikutuksesta, joka lähentää toisiinsa kahta
samanlaista luonnetta, koskapa lihavan papin punakka muoto ja lyhyt
hengitys sopivat hänen omalle läähöttävälle turpeudelleen.

Jälkiruokaan tultua pääsi papin hilpeys valloilleen, ollen sitä oikeaa
riihottomuutta, jonka tapaa iloisten ateriain syötyä tuttavallisessa
seurassa.

Ja yht'äkkiä huudahti hän aivan kuin joku onnellinen ajatus olisi
pälkähtänyt hänen päähänsä:

-- Meilläpä on uusi seurakuntalainen, joka minun täytyy teille esittää,
-- varakreivi de Lamare.

Paronitar, joka tunsi kuin viisi sormeaan paikkakunnan aatelissuvut,
kysyi:

-- Onko hän de Lamare de l'Eure'n sukua?

Pappi kumarsi vastaukseksi:

-- Kyllä, rouva. Hän on viime vuonna kuolleen varakreivi de Lamare'n
poika.

Silloin alkoi rouva Adélaïde'n puolelta, joka ylitse kaiken rakasti
aatelistoa, sadella kysymyksiä. Ja hän sai kuulla, että tuo nuori mies,
sen jälkeen kuin isän velat olivat maksetut ja perheen sukutila oli
myyty, oli perustanut itselleen pienen kodin yhteen niistä kolmesta
moisiosta, jotka hän omisti Étouvent'in kunnassa. Nämä tilukset
tuottivat kaiken kaikkiaan viisi tahi kuusi tuhatta markkaa korkoa
vuodessa, mutta varakreivi oli luonteeltaan säästäväinen ja järkevä
mies ja päätti elää yksinkertaisesti kahden tahi kolmen vuoden ajan
tuossa vaatimattomassa asunnossa kerätäkseen varoja voidakseen sitten
esiintyä ihmisten ilmoilla semmoisena henkilönä, että saattoi mennä
edullisiin naimisiin velkaantumatta tahi kiinnittämättä tilojansa
lainaa vastaan.

Pappi lisäsi sitten:

-- Hän on kovin miellyttävä, säädyllinen ja siivo mies. Mutta hänen ei
ole lainkaan hauska tällä seudulla.

Paroni sanoi siihen:

-- Tuokaa hänet, herra kirkkoherra, meille. Ehkäpä häntä silloin
tällöin huvittaisi käydä talossamme.

Kun kahvin juotua siirryttiin saliin, pyysi pappi lupaa saada tehdä
kävelyn puutarhassa, hän kun näet oli tottunut hieman jalottelemaan
ruuan jälkeen. Paroni meni hänen kanssaan. He kävelivät hiljakseen
pitkin kartanon julkipuolta edestakaisin. Heidän varjonsa, toinen
laiha, toinen pullea, jolla oli sieni päässä, seurasivat heitä milloin
edessä, milloin takana, sikäli kuin he astuivat kuuhun päin tahi siitä
poispäin. Kirkkoherra pureskeli jonkinlaista savuketta, jonka oli
ottanut taskustaan. Ja hän selitteli sen hyödyllisyyttä suoraan kuin
maalainen ainakin.

-- Se edistää röyhtelemistä, sillä ruuansulatukseni on hitaanlainen.

Katsahdettuaan sitten taivaalle, jossa kuu kirkkaana vaelsi, lausahti
hän:

-- Tuo näky ei väsytä koskaan. Ja sitten hän meni sanomaan kartanon
naisväelle hyvästi.




III.


Seuraavana sunnuntaina paronitar ja Jeanne menivät kirkkoon, jonne
heitä ajoi hienotuntoinen kunnioitus heidän kirkkoherraansa kohtaan.

Jumalanpalveluksen jälkeen he jäivät odottamaan häntä pyytääkseen häntä
tiistaina tulemaan heille aamiaiselle.

Kirkkoherra tuli sakaristosta erään pitkän, nuoren ja hienon herran
seurassa, joka tuttavanomaisesti käveli käsitysten hänen kanssaan.
Huomattuaan molemmat naiset kirkkoherra teki kädellään iloista
yllätystä osoittavan liikkeen ja huudahti:

-- Mikä onnenpotkaus! Sallikaa minun, rouva paronitar ja neiti Jeanne,
esitellä teille naapurinne, herra varakreivi de Lamare.

Varakreivi kumarsi, lausui kauan jo halunneensa tulla näiden naisten
kanssa tuttavaksi ja ryhtyi heidän kanssaan keskusteluun vaivattomasti
kuin hienosti sivistynyt ja seurusteluun tottunut mies ainakin. Hänellä
oli senlaatuinen onnellinen ulkomuoto, josta naiset haaveksivat ja joka
ei ole vastenmielinen miehillekään. Hänen mustat, kähärät hiuksensa
varjostivat hänen sileätä, ruskettunutta otsaansa, ja isot,
säännölliset kulmakarvat, jotka näyttivät miltei kuin laitetuilta,
tekivät hänen tummat silmänsä, joiden valkuainen vivahti hieman
sinertävälle, syviksi ja helläkatseisiksi.

Hänen tiheät ja pitkät silmäripsensä antoivat hänen katseelleen
senlaatuisen intohimoisen ilmeen, joka saattaa vierassalin korskean
kaunottaren hämille ja panee myöskin palvelijattaren, joka kadulla
myssy päässä kantaa koria käsivarrellaan, kääntymään häneen päin.

Tuo katseen hurmaava raukeus saattoi uskomaan ajatustenkin syvyyttä ja
antoi erityisen painon hänen pienimmillekin sanoilleen.

Tiheä, kiiltävä ja hieno pari peitti melkein liian jykevää leukaa.

He erosivat sanottuaan toisilleen joukon kohteliaisuuksia.

Herra de Lamare kävi parin päivän kuluttua ensimmäisellä vierailullaan.

Hänen tulonsa sattui juuri siihen aikaan, kun koeteltiin erästä
kotitekoista penkkiä, joka samana aamuna oli asetettu ison plataanin
juurelle salin ikkunain eteen. Paroni tahtoi, että pantaisiin toinen
vastaavalle paikalle lehmuksen juurelle. Äiti taas, joka ei suosinut
yhdenmukaista järjestystä, pani vastaan. Kun varakreivin mieltä siitä
kysyttiin, niin piti hän paronittaren puolta.

Sitten puhui varakreivi seudusta, jota hän sanoi hyvin
"kuvanomaiseksi", ja kertoi yksin kävellessään löytäneensä ihastuttavia
näköalapaikkoja. Silloin tällöin, aivan kuin sattumalta, kohtasivat
hänen silmänsä Jeannen katseen. Ja Jeannessa herätti omituisen tunteen
tuo pikainen, äkkiä pois kääntyvä katse, jossa ilmeni hyväilevää
ihastusta ja vilkasta myötätuntoa.

Herra de Lamaren isä, joka edellisenä vuonna oli kuollut, oli
sattumalta tuntenut juuri herra de Cultaux'n läheisen ystävän, jonka
tytär Jeannen äiti oli, ja tämän tuttavuuden ilmitulo synnytti
loppumattoman keskustelun solmituista avioliitoista, päivämääristä ja
sukulaissuhteista. Paronitar ponnisteli muistiaan, luetteli eri sukujen
nousevia ja laskevia polvia ja kulki eksymättä, erehtymättä läpi noiden
sukujen mutkikkaat sokkelot.

-- Sanokaahan, varakreivi, oletteko kuullut puhuttavan des Saunoy de
Varfleur'ista, jonka vanhin poika Gontean nai neiti de Coursilin,
erään Coursil-Courvillen, nuorin poika taas minun serkkuni neiti de la
Roche-Aubert'in, joka oli sukua Crisangen kanssa? Herra de Crisange,
nähkääs, oli isäni hyvä tuttava ja tunsi siis varmaan myöskin teidän
isänne.

-- Kyllä, rouva. Eikö hän ollut juuri se herra de Crisange, joka muutti
muille maille ja jonka poika teki vararikon?

-- Se sama. Hän kosi minun tätiäni, tämän miehen, kreivi d'Éretryn
kuoltua, mutta tätini antoi hänelle rukkaset sen tähden, että hän
nuuskasi. Tiedättekö, puheen tullen, kuinka Viloise'ien kävi? He
muuttivat Tourainesta 1813 paikoilla heitä kohdanneen onnettomuuden
tähden asettuakseen Auvergne'en, ja sen koommin en ole heistä mitään
kuullut.

-- Minä luulen, rouva, että vanha markiisi kuoli pudottuaan hevosen
selästä ja että hän jätti jälkeensä yhden tyttären, joka oli naimisissa
erään englantilaisen kanssa, ja toisen joka oli naimisissa erään
Bassollen kanssa, joka kuuluu olleen rikas liikemies ja hänet
vietelleen.

Näin ilmestyivät lapsuudessa kuullut ja vanhempien sukulaisten
keskusteluista muistiin jääneet nimet uudelleen esille. Ja näiden
perheenjäsenten naimiset muuttuivat heidän ajatuksissaan suuriksi,
tärkeiksi tapahtumiksi. He puhuivat ihmisistä, joita eivät olleet
koskaan nähneet, ikäänkuin olisivat heidät hyvin tunteneet, ja nämä
ihmiset omalla tahollaan puhuivat vuorostaan heistä samalla lailla; ja
he tunsivat kaukaakin toinen toisensa tuttaviksi, melkeinpä ystäviksi,
milt'ei sukulaisiksi pelkästään siitä, että kuuluivat samaan
yhteiskuntaluokkaan, samaan säätyyn, ja että yhtäläistä verta vuoti
heidän suonissaan.

Paroni, joka luonteeltaan oli kokolailla ujo ja jonka kasvatus ei
soveltunut lainkaan hänen säätynsä henkilöiden maailmankatsomukseen, ei
tuntenut lainkaan sen paikkakunnan perheitä. Sen tähden tiedusteli hän
niistä varakreiviltä.

Herra de Lamare vastasi:

-- Oi, näillä seuduin ei ole paljon aatelisia.

Ja sen hän sanoi semmoisella äänellä kuin jos olisi selittänyt, että
siellä oli hyvin vähän jäniksiä. Sitten antoi hän niistä tarkempia
tietoja. Kolme perhettä ainoastaan siellä asui jotensakin rajoitetulla
alalla: markiisi de Coutelier, joka oli jonkinlainen Normandie'n
aateliston päämies, sitten varakreivi ja varakreivitär de Briseville,
jotka olivat erinomaisen hienoa väkeä, mutta elivät hyvin erillään
muista, ja lopuksi kreivi de Fourville, omituinen umpimielinen pökkelö,
jonka sanottiin kiusaavan vaimoansa kuoliaaksi ja joka eleli
metsästäjänä hovissaan de la Vrillettessä, joka oli rakennettu keskelle
lammikkoa.

Muutamat nousukkaat, jotka tunkeutuivat heidän joukkoonsa, olivat
ostaneet siellä täällä tiluksia itselleen. Niitä ei varakreivi tuntenut
lainkaan.

Hän hyvästeli, ja viimeisen katseensa loi hän Jeanneen aivankuin olisi
erikoisemmin, sydämellisemmin ja hellemmin hyvästellyt häntä.

Paronittaren mielestä oli varakreivi viehättävä ja erittäin "_comme il
faut_". Isä sanoi siihen:

-- Kyllä, tosiaankin, hän on oikein hyvin kasvatettu nuori mies.

Hänet kutsuttiin päivälliselle seuraavalla viikolla, ja sitten kävi hän
säännöllisesti talossa.

Hän tuli useimmiten noin neljän aikaan jälkeen puolenpäivän, tapasi
äidin "kujanteessa" ja tarjosi hänelle käsivartensa "jaloittelemista"
varten. Kun Jeanne oli kotosalla talutti hän paronitarta toiselta
puolelta, ja kaikki kolme astuivat hiljakseen yhdessä kujannetta pitkin
päästä toiseen, edestakaisin, lakkaamatta. Varakreivi ei puhutellut
ollenkaan nuorta tyttöä, mutta hänen silmänsä, jotka olivat kuin mustaa
samettia, kohtasivat usein Jeannen silmät, jotka olivat kuin siniset
helo-piikivet.

Usein kävelivät he yhdessä paronin kanssa Yport'iin.

Eräänä iltana heidän ollessaan merenrannalla tuli ukko Lastique heidän
luokseen ja ottamatta hampaistaan piippua, jonka poissaolo olisi
hämmästyttänyt kenties enemmän kuin jos hän olisi ollut ilman nenää,
sanoi:

-- Tällä tuulella, herra paroni, sopisi huomenna mennä vaikka
Étretat'han asti ja palata sieltä samalla vaivalla.

Jeanne löi kätensä yhteen:

-- Niin, isä, etkö tahdo?

Paroni kääntyi herra Lamaren puoleen:

-- Tuletteko mukaan, varakreivi? Menemme sinne syömään aamiaista.

Ja samassa oli matka ratkaistu.

Päivän noustessa oli Jeanne jo jaloillaan. Hän sai odottaa isäänsä,
joka pukeutui hitaammin, ja sitten lähtivät he matkalle kasteen vielä
ollessa maassa, kulkien ensin ahon poikki ja sitten läpi metsän, joka
kaikui jo lintujen laulusta. Varakreivi ja ukko Lastique istuivat
siellä köysikelan päällä odottamassa.

Kaksi muuta merimiestä auttoi heitä lähtemään. Hartioillaan laitoja
painaen lykkäsivät he venettä kaikin voimin ja saivat sen vaivoin
liikkumaan eteenpäin kivilaituria myöten. Lastique pani silloin
rasvattuja teloja emäpuun alle, asettui paikalleen ja alkoi pitkään
venytetyllä äänellä laulaa: "Hiiiiop", jonka mukaan miesten yhteisesti
oli ponnistettava voimiaan.

Kun sitten olivat vierulle päässeet, sai vene yht'äkkiä vauhdin, soljui
pyöreitä mukulakiviä myöten alas, raapaisten niitä aivan kuin olisi
vaatetta reväisty, ja pysähtyi seisomaan veden vaahtoavaan laitaan.
Kaikki kävivät sitten istumaan teljoille, ja ne kaksi merimiestä, jotka
jäivät maihin, survasivat veneen vesille.

Heikko, tasainen tuuli, joka puhalsi mereltä päin, kareili sen pintaa.
Purje nostettiin ylös, se alkoi pullistua ja vene lähti tasaisesti
kulkemaan aaltojen hiljaa sitä keinuttaessa.

Ensin purjehdittiin ulommas rannasta. Kaukana silmänsiintämättömissä
painui taivaanranta alas ja yhtyi valtamereen. Maan puolella oikealla
loi korkea rantakallio juurelleen suuren varjon, ja päivänpaisteiset
nurmivierut muodostivat siihen paikoitellen lovia. Tuolta takaa,
Fécamp'in valkoisen rantalaiturin päästä, kohosi ruskeita hattaroita,
tuolla taas edessä omituisen näköinen, pyöristynyt ja päivänläpäisemä
kallio näytti äärettömän isolta norsulta, joka upotti kärsänsä
aaltoihin. Se oli Étretat'n pieni satama.

Jeanne, joka piteli kädellään veneenlaidasta ja jota aallokon kiikunta
huimasi, katsella tuijotti kaukaisuuteen, ja hänestä tuntui kuin vain
kolme seikkaa koko luomakunnassa olisi ollut todella kaunista: valo,
avaruus ja vesi.

Kukaan ei puhunut mitään. Ukko Lastique, joka piteli peräsintä ja
purjeköyttä, otti silloin tällöin kulauksen pullosta, joka hänellä oli
kätkettynä penkin alle, poltellen levähtämättä piippunysäänsä, joka ei
näyttänyt koskaan sammuvan. Hänen piipustaan lähti lakkaamatta ohut
sininen savujuova, samalla kertaa kuin aivan samanlainen tuli ulos
hänen suupielestään. Eikä kertaakaan kukaan nähnyt ukon uudelleen
sytyttävän tahi täyttävän tupakalla piipunpesäänsä, joka oli mustaa
mustempi. Toisinaan otti hän sen suustaan kouraansa ja ruiskahutti
samalta puolelta, josta savu oli lähtenyt, mereen pitkän, ruskean
sylkysuihkun.

Paroni, joka istui keulapuolella, piti silmällä purjetta toimittaen
kansimiehen tehtäviä. Jeanne ja varakreivi istuivat vierekkäin hiukan
hämillään kumpainenkin. Outo voima veti toisiinsa heidän katseensa,
jotka he loivat ylös samalla hetkellä, aivankuin yhteinen tunne olisi
sitä vaatinut, sillä heidän välillään liiteli jo tuo vieno ja
epämääräinen hellä tunne, joka niin helposti syntyy kahden nuoren
välille, kun poika ei ole ruma ja tyttö on kaunis. He tunsivat itsensä
onnellisiksi istuessaan vieretysten, kenties siksi, että he ajattelivat
toinen toisiaan.

Aurinko kohosi taivaanlaelle ikäänkuin katsellakseen korkeammalta sen
alla leviävää merta, joka kuin veikistellen samalla alkoi verhoutua
hienoon usvaan, auringon säteiden huntuun. Tämä sumu oli kuulakkaa,
matalalla liitelevää, kullanhohtoista, se ei peittänyt mitään, mutta
vaimensi vienosti etäisyyttä. Silloin päivänkehrä lennätti liekkejään
ja alkoi sulattaa hohtavaa sumupilveä, ja sen päästyä täyteen voimaansa
hälveni huntu ja haihtui pois, ja sileänä kuin peili kajasteli meri
päivän valossa.

Hurmaantuneena kuiskasi Jeanne:

- Kuinka kaunista!

Ja varakreivi vastasi:

-- Niin, se on kaunista!

Näin herätti tämän aamun heleä kirkkaus ikäänkuin vastakaiun heidän
sydämissään.

Yht'äkkiä tulivat näkyviin Étretat'n suuret kaaret, jotka kuin kaksi
kallion jalkaa astuvat mereen ja ovat niin korkeat, että alukset voivat
purjehtia niiden väliseen holviin; edellisen edessä kohosi vielä
valkoinen ja terävä kallion kärki.

Laskettiin maihin, ja sillä välin kuin paroni, joka ensimmäiseksi
hyppäsi veneestä, piteli sitä köydestä kiinni, otti varakreivi Jeannen
syliinsä ja nosti hänet kuivin jaloin maalle. Sitten kulkivat he
vieretysten kovaa kivikkorantaa myöten ylös heidän sydäntensä sykkiessä
tästä pikaisesta halailusta, ja yht'äkkiä kuulivat he ukko Lastiquen
sanovan paronille:

-- Minun mielestäni olisi tuo koko sievä pari yhtä kaikki.

Aamiainen, joka syötiin pienessä ravintolassa rannikolla, oli
ihastuttava. Meri oli turruttanut heidän kielensä ja ajatuksensa ja
tehnyt heidät vaiteliaiksi. Ruokapöydässä he kävivät puheliaiksi ja
lavertelivat kuin vapaiksi päässeet koululaiset.

Tavallisimmatkin asiat synnyttivät heissä ääretöntä iloa.

Pöytään käydessään kätki ukko Lastique hattuunsa vielä savuavan
piippunsa, mikä herätti naurua. Kärpänen, jota varmaan houkutteli ukon
punainen nenä, yritti useita kertoja istuutua siihen. Ja kun ukko oli
ajanut sen pois, ollen liian hidas saadakseen sen kiinni, lensi se
istumaan ikkunauutimelle, johon sen toiset toverit jo olivat tahroja
jättäneet, ja näkyi sieltä innokkaasti vaanivan äijän hehkuvaa nokkaa
eikä jättänyt sitä rauhaan, ennenkuin palasi siihen uudelleen.

Joka kerta kun kärpänen tuli takaisin, syntyi kova nauru, ja kun ukko
suutuksissaan kärpäsen kosketuksesta mutisi: "Sekös on hiton
itsepäinen!", niin Jeanne ja varakreivi melkein itkivät naurusta,
vääntelivät itseään ja olivat tukehtua painaessaan suuliinaa suulleen,
etteivät oikein huutaisi. Kun kahvi oli juotu, sanoi Jeanne:

-- Emmekö menisi hiukan kävelemään.

Varakreivi nousi paikaltaan, mutta paroni halusi mieluummin levähtää
päivänpaisteessa rannalla ja sanoi:

-- Menkää, lapsukaiset, tapaatte minut täältä tunnin kuluttua.

He kulkivat muutamain suoraan riviin rakennettujen mökkien ohitse, ja
sivuutettuaan pienen kartanon, joka muistutti suurenpuoleista moisiota,
saapuivat he soikeaan, puuttomaan laaksoon.

Merimatka oli kiikunnallaan raukaissut heitä ja järkyttänyt heidän
tavallisen tasapainonsa, suolainen meri-ilma oli heissä synnyttänyt
nälän, aamiainen oli sitten huumannut heidät ja iloisuus jännittänyt
heidän hermonsa. He tunsivat nyt olevansa vallattomia ja heidät valtasi
halu lähteä huimaa vauhtia juoksemaan. Jeannen korvissa humisi, ja
uudet, nopeasti, vaihtuvat tunnelmat sokaisivat hänet kokonaan.

Aurinko paahtoi heidän päällänsä. Molemmin puolin tietä kasvoi kypsä
vilja, tähkäpäät kuumuudesta painuksissa. Heinäsirkat, joita oli
vehnän, rukiin ja ruohon korret täpöisen täynnä, sirkuttelivat
kimakalla, korvia huumaavalla äänellään minkä jaksoivat.

Mitään muuta ääntä ei kuulunut hehkuvan taivaan alla, jonka sini
kajasteli kellahtavalta ikäänkuin se olisi ollut yht'äkkiä
muuttumaisillaan punaiseksi kuin metalli, jota tulessa kuumennetaan.

Huomattuaan etäämpänä oikealla pienen metsän poikkesivat he sinne.
Kahden rinteen väliä kulki siellä kapea kujanne suurien puitten
suojassa, jonka lehvien läpi ei päivä päässyt paistamaan. Homeiselta
tuntuva viileys tuulahti sieltä heitä vastaan, semmoinen kostea ilma,
joka värisyttää ihoa ja tunkee syvälle keuhkoihin. Ruoho ei siellä
kasvanut ilman valoa ja raitista ilmaa, sammal vain peitti maankamaran.

He astuivat sinne. Jeanne sanoi:

-- Tuonnehan voimme hiukan istahtaa.

Siellä oli kaksi vanhaa, lahonnutta puuta ja niitten lomitse pääsi
sille kohtaa päivän valo tulvimaan, niin että maa oli lämmin ja ruohoa
hiukan kasvanut, ja sen seassa kasvoi pieniä valkoisia kukkia, niin
hentoja kuin sumu. Perhosia, muurahaisia, äärettömän suuria hyttysiä,
jotka olivat aivan kuin luurankoja, tuhansia lentäviä hyönteisiä,
leppäterttuja, punaisia ja täplikkäitä, ja muita kaikenvärisiä
sarvipäisiä kovakuoriaisia kuhisemalla kuhisi tässä valaistussa ja
lämpimässä kaivossa, joka oli syntynyt tuohon mädänneitten lehvien
kylmään rotkoon.

He istuutuivat sinne niin, että heidän päänsä olivat varjossa ja
jalkansa päivänpaisteessa. He katselivat tuota vireätä elämää, jonka
auringonsäde synnyttää, ja ihastuneena huudahti Jeanne:

-- Kuinka täällä on hyvä olla! Kuinka ihanaa onkaan maalla! On hetkiä,
jolloin tahtoisin olla kärpänen tahi perhonen kätkeytyäkseni kukkasiin.

He puhelivat itsestään, tavoistaan, mielihaluistaan tuolla hiljaisella,
hellällä äänellä, jolla ihminen kertoo sydämensä salaisuuksia.
Varakreivi sanoi jo kyllästyneensä seuraelämään ja väsyneensä sen
turhanpäiväisyyteen, se kun oli aina yhtä ja samaa. Ei koskaan siinä
tavannut mitään todellista, mitään vilpitöntä.

Seuraelämä! Sitä olisi Jeanne puolestaan tahtonut oppia tuntemaan,
mutta hän oli edeltäkäsin vakuutettu siitä, ettei se kuitenkaan ollut
maaelämän veroista.

Ja kuta enemmän heidän sydämensä lähenivät toisiaan, sitä enemmän
nimittivät he toisiaan juhlallisesti "herraksi ja neidiksi", ja sitä
enemmän hymyilivät ja yhtyivät heidän katseensa. Ja heistä tuntui, että
heissä heräsi uudenlaatuinen hyvyys, laajempi hellyyden tunne,
mielenkiinto tuhansiin esineihin, joista eivät koskaan ennen olleet
välittäneet vähääkään.

He palasivat takaisin. Mutta sillä välin oli paroni mennyt jalkaisin
Chambre-aux-Demoiselles'iin saakka, joka oli eräs rotko ylhäällä
kallion huipulla. Ja he odottivat hänen paluutaan ravintolassa.

Paroni tuli takaisin vasta viiden aikaan iltasella tehtyään pitkän
kävelymatkan rannikkoa pitkin.

Sitten noustiin jälleen veneeseen. Tuuli oli myötäinen, mutta heikko,
ja vene kulki verkalleen. Tuulenhenki kävi vitkain ja lämpimin
puhalluksin ja pullisti hetkiseksi vain purjeita, jotka velttoina
roikkuivat mastojen varassa. Sinertävä meri näytti kuolleelta ja
kuumuutensa tyhjentänyt aurinko läheni hiljalleen kiertomatkansa
loppua.

Meri-ilma turrutti jälleen mielet ja pani kaikki vaikenemaan.

Vihdoin sanoi Jeanne:

-- Minun tekisi kovin mieli matkustaa.

Varakreivi jatkoi:

-- Niin, mutta on ikävä matkustaa yksin. Täytyy olla ainakin toinen
mukana voidakseen keskustella saamistaan vaikutelmista.

Jeanne mietti:

-- Se on totta, mutta minä kävelen kuitenkin mielelläni yksin. On niin
ihanaa haaveksia aivan yksinään.

Varakreivi katsoi häneen pitkään:

-- Voi sitä haaveksia kahdenkin.

Jeanne loi silmänsä maahan. Oliko tuo jonkinlainen vihjaus? Kenties.
Hän katseli taivaanrantaa aivankuin nähdäkseen kauemmas. Sitten hän
sanoi verkkaisella äänellä:

-- Tahtoisin käydä Italiassa ... ja Kreikassa, voi niin, Kreikassa ...
ja Korsikassa. Siellä on varmaan kovin jylhää ja kaunista!

Varakreivi suosi enemmän Sveitsiä alppimajoineen ja järvineen.

Jeanne sanoi:

-- Ei, minua miellyttävät enemmän aivan uudet maat, niinkuin Korsika
tahi hyvin vanhat ja muistorikkaat maat, niinkuin Kreikka. Mahtaa olla
ihanaa nähdä jälkiä niistä kansoista, joista lapsina olemme lukeneet
historiassa, nähdä paikat, joissa on suuria tapahtumia ollut.

Varakreivi, joka oli vähemmän kiihkomielinen, lausui:

-- Minua houkuttelee Englanti kovin. Se on maa, jossa voi oppia paljon.

Näin he kävivät läpi koko maailman keskustellen jokaisen maan
viehättäväisyyksistä, maapallon navoista aina päiväntasaajaan saakka,
innostuneesti puhuen kuvittelemistaan seuduista ja muutamien kansojen,
niinkuin kiinalaisten ja lappalaisten, uskomattomista elintavoista,
mutta tulivat lopulta sittenkin siihen päätökseen, että maailman ihanin
maa on Ranska, jossa ilman-ala on lauhkea, kesät viileät, talvet
lauhat, maaperä rikas, metsät vihannat, suuret virrat tyynet ja jossa
kukoistavat kuvaamataiteet semmoisina, ettei moista ole nähty missään
Ateenan suurten vuosisatojen ajoilta asti.

Sitten he vaikenivat.

Aurinko oli jo matalalla ja näytti veripunaiselta. Leveä valojuova,
silmiä huikaiseva tie kulki vedenpintaa pitkin valtameren ääriltä
veneen vanaveteen asti.

Tuulen viimeiset henkäykset laimenivat, kareet katosivat veden pinnalta
ja purje punotti liikkumattomana. Rajaton tyven tuntui hyydyttäneen
avaruuden, luoneen hiljaisuuden tähän luonnonaineiden kohtaukseen,
sillä välin kun meri, tuo ääretön morsian, levittäen taivaan alla
hohtoaan ja kostean povensa, odotti tulisulhoaan syliinsä. Ja se
riennätti vaipumistaan sinne, hehkuen syleilemisen halusta, saavutti
sen vihdoin, ja vähitellen meri nieli sen.

Silloin tuulahti taivaanrannalta viileä ilmanhenki, ja väristys
röyhelsi meren liikkuvan poven, aivan kuin sen nielemä taivaankappale
olisi päästänyt ilmoille helpoituksen huokauksen.

Hämärä oli lyhyt, yö levisi tähtien täyttäessä taivaan kannen. Ukko
Lastique tarttui airoihin ja meri näytti tulikiveä säihkyvän. Jeanne ja
varakreivi katselivat rinnan tuota välkkyvää valoa, jonka vene jätti
jälkeensä. He tuskin ajattelivatkaan enää, tuijottivat vain
epämääräisesti eteensä, hengittäen illan ilmaa suloisen
mielihyväntunteen valtaamina. Ja nojatessaan toista kättään penkkiin
Jeanne tunsi naapurinsa sormen kuin sattumalta painuvan sen päälle,
mutta hän ei hievahtanutkaan, ollen yhtä hämmästynyt kuin onnellinen
tästä kevyestä kosketuksesta.

Tultuaan iltasella kotiinsa huoneeseensa valtasi hänet semmoinen
omituinen mielenliikutus ja herpautuminen, että hänen teki mieli ruveta
itkemään. Hän katseli pöytäkelloaan ja hänestä tuntui, että sen pieni
muurahainen oli kuin sykkivä sydän, että se oli oleva koko hänen
elämänsä todistaja, oli seuraava hänen ilojaan ja surujaan vilkkaalla,
säännöllisellä tikutuksellaan, ja hän pysäytti tuon kultaisen
hyönteisen painaakseen suudelman sen siiville. Hän oli valmis
suutelemaan ketä tahansa. Hän muisti kätkeneensä laatikon pohjalle
vanhan nuken, haki sen esille ja ihastui sen jälleen nähdessään, aivan
kuin olisi tavannut jonkun rakkaan ystävättären; ja puristaen leluaan
rintaansa vasten hän tuhlasi tulisia suudelmia sen maalatuille poskille
ja käherretylle tukalle.

Pidellessään sitä sylissään vaipui hän mietteisiinsä.

Oliko tämä mies nyt oleva hänen puolisonsa, se, jonka tuhannet salaiset
äänet olivat hänelle ennustaneet ja jonka Kaitselmus, ylevä ja suopea,
oli hänen tiellensä tuonut? Sekö oli häntä varten luotu olento, jolle
hän oli elämänsä antava? Hekö olivat ne edeltäpäin toisilleen määrätyt,
joiden tunteiden tuli yhtyä, liittyä toisiinsa, eroittamatta sekaantua
toisiinsa ja siittää rakkauden?

Hänellä ei ollut vielä koskaan ollut tämmöistä koko olemuksensa rajua
innostusta, hurjaa hurmiota ja valtavaa tunteiden nousua, jonka hän
luuli rakkaudeksi. Hänestä tuntui kuitenkin, että hän alkoi rakastaa,
sillä toisinaan oli hän aivan kuin herpaantunut tuota miestä
ajatellessaan, ja häntä hän ajatteli lakkaamatta. Hänen läsnäolonsa sai
hänen sydämensä liikkeelle niin, että hän punastui ja kalpeni
kohdatessaan hänen katseensa, ja värisi kuullessaan hänen äänensä.

Hän nukkui hyvin vähän sinä yönä.

Ja päivä päivältä hänet valtasi valtaamistaan tuo levoton halu saada
rakastaa. Hän tiedusteli sitä itseltään lakkaamatta, tiedusteli sitä
myöskin voikukilta, pilviltä ja rahoilta, joita heitteli ilmaan.

Niinpä sitten eräänä iltana hänen isänsä sanoi hänelle:

-- Somista itsesi huomenn'aamuna!

-- Miksi niin, isä? -- kysyi hän.

-- Se on salaisuus, -- vastasi isä.

Ja kun Jeanne seuraavana aamuna tuli alas virkeänä vaaleaan pukuunsa
puettuna, näki hän salin pöydän täynnä makeislaatikoita ja eräällä
tuolilla äärettömän ison kukkavihkon.

Pihalle ilmestyivät vaunut, joissa oli kilpi: "Lerat, kondiittori
Fécamp'issa. Valmistetaan hääaterioita". Ja kokkipojan avustamana veti
Ludivine vaunun perällä olevasta ovesta esille joukon isoja, latteita
koreja, jotka levittivät hyvänhajuista tuoksua.

Sitten saapui varakreivi de Lamare. Hänen housunsa olivat siloisiksi
silitetyt ja pingoitetut sirojen kiiltonahkakenkien alle, jotka
verhosivat hänen pientä jalkaansa. Hänen pitkän, mustan, vyötäisistä
kavennetun takkinsa rinnuksesta näkyi koristeilla reunustettu kauluri,
ja hieno, moneen kertaan ympäri kaulan kierretty kaulaliina pakoitti
hänen pitämään pystyssä kaunista, tummaa päätänsä, josta loisti ylevä
arvokkuus. Hänen ulkomuotonsa oli toisenlainen kuin tavallisesti. Siinä
oli tuota erikoista sävyä, jonka juhlapuku äkkiä antaa tutuimmillekin
kasvoille. Hämmästyneenä katseli Jeanne häntä aivankuin olisi nähnyt
hänet ensimmäistä kertaa, ja varakreivi näytti hänestä valtavan
hienolta herralta, ylimykseltä kiireestä kantapäähän saakka.

Hän kumarsi ja kysyi hymyillen:

-- No kummi-kumppani, oletteko valmis?

Jeanne mutisi vastaukseksi:

-- Mitä nyt? Mitä on tekeillä?

-- Sen saat kohta tietää, sanoi paroni.

Avovaunut ajoivat esille ja rouva Adélaïde tuli alas huoneestaan
juhlapukuisena Rosalien taluttamana, joka ällistyi niin herra de
Lamare'n hienon olemuksen nähtyään, että äiti oikein kuiskasi:

-- Kuulkaas, varakreivi, luulenpa, että sisäkkömme on teihin oikein
ihastunut.

Varakreivi punastui korviaan myöten, mutta ei ollut sitä kuulevinaan,
ja siepaten ison kukkavihkon hän ojensi sen Jeannelle. Tämä otti sen
vastaan vieläkin enemmän hämillään. Ja kaikki neljä nousivat vaunuihin,
jolloin Ludivine, joka toi paronittarelle vahvikkeeksi kupin kylmää
lihalientä, lausui:

-- Todenperään, rouva, nämä on ihan kuin häät.

Vaunuista astuttiin ulos lähellä Yport'ia, ja sitä mukaa kuin
kuljettiin kylän läpi, ilmestyivät merimiehet uusissa tamineissa
asuntojensa eteen, nostivat lakkiaan, kättelivät paronia ja seurasivat
heidän perässään kuin jotakin juhlakulkuetta ainakin.

Varakreivi oli tarjonnut käsivartensa Jeannelle ja astui hänen kanssaan
muitten edellä.

Kirkon kohdalle tultua pysähdyttiin ja suuri hopearisti tuli esille
kuoripojan pystyssä pitelemänä, hänen käydessään toisen, punaisiin ja
valkoisiin puetun pojan edellä, joka kantoi vihkivesiastiaa, mihin
kasteltiin pirskoitinta.

Sitten seurasi kolme vanhaa laulajaa, joista yksi oli ontuva, sitten
pasuunanpuhaltaja ja vihdoin pappi, joka pönäkkänä pullisteli ristillä
koristeltua kultaista messukaapuaan. Hän tervehti hymyillen ja päätään
nyökäyttäen, ja seurasi silmät puoleksi suljettuina, huulillaan
rukousta sopotellen, myssy painettuna syvälle nenään saakka,
esikuntaansa, suunnaten matkansa meren rannalle.

Siellä odotteli kansanjoukko uuden purjeveneen vieressä, joka oli
köynnöksillä koristeltu. Masto, purjeet ja köydet olivat somistetut
pitkillä, liehuvilla nauhoilla, ja veneen nimi, _Jeanne_, oli maalattu
kultakirjaimilla sen perään.

Ukko Lastique, joka oli tämän, paronin rahoilla rakennetun veneen
omistaja, astui saattueen eteen, ja yhdellä haavaa paljastivat kaikki
miehet päänsä samalla kun jono jumalisia naisia, jotka olivat verhotut
väljiin, heidän hartioiltaan suurin laskoksin riippuviin mustiin
viittoihin, polvistui piiriin ristin ympärille.

Pappi asettui molempien kuoripoikien väliin veneen toiseen pääpuoleen,
toiseen taas ne kolme laulajaa, jotka tahraisissa valkoisissa
puvuissaan seisoen, leuat sängellä, tuijottaen virsikirjaansa,
juhlallisesti kajahuttivat minkä kurkusta pääsi veisuaan kirkkaaseen
aamu-ilmaan.

Joka kerta, kun he vetivät henkeään, jatkoi pasuunanpuhaltaja yksin
mylvimistään, ja hänen pienet harmaat silmänsä katosivat kokonaan hänen
pullistuneitten poskiensa peittoon. Jopa hänen otsanahkansakin ja
kaulansa näyttivät lihasta irtaantuvan, siihen määrin turposi hän
puhaltaessaan soittokonettaan.

Liikkumattomana, kuulakkaana näytti meri ottavan osaa näihin veneen
ristiäisiin, tuskin kuuluvasti loiskahtaen rantahiekkaan ja hivellen
sitä sormenkorkuisilla vähäisillä läikähdyksillä. Ja suuret valkoiset
lokit liitelivät, siivet levällään, kaarrellen taivaan siinnossa,
edeten ja palaten jälleen, yli tuon polvistuneen kansanjoukon,
aivankuin katsoakseen, mitä siellä alhaalla oli tekeillä.

Vihdoin päättyi laulu kovaääniseen ameneen, jota venytettiin viiden
minuutin ajan, ja puurosuisella äänellä popotti pappi muutamia
latinalaisia sanoja, joista ei voinut erottaa muuta kuin heleät
lopputavut. Sitten kiersi hän ympäri veneen pirskoittaen sitä pyhällä
vedellä ja alkoi lopuksi sopottaa: "Rukoilkaamme!", asettuen nyt veneen
laidan ääreen isä- ja äiti-kummin eteen, jotka seisoivat hievahtamatta
käsi kädessä.

Nuori mies osasi edelleen pitää kauniit kasvonsa arvokkaan vakavina,
mutta neitonen, jota mielenliikutus äkkiä kuristi kurkusta, menetti
voimansa ja alkoi väristä niin, että hampaat löivät loukkua suussa. Se,
josta hän jo jonkun ajan oli unelmoinut, oli nyt yht'äkkiä mielikuvasta
muuttumaisillaan tositapahtumaksi. Oli puhuttu häistä, siinä oli jo
läsnä pappikin siunaamassa ja kuoro lauloi juhlapuvussa rukouksia.
Eiköpä juuri häntä nyt vihittykin?

Eikö hänen sormissaan värähdelleet hermot ja eikö hänen sydämensä
hurmaus suonia myöten siirtynyt hänen naapurinsa sydämeen? Käsittiköhän
tämä, arvasikohan hän, olikohan hänetkin samalla lailla vallannut
lemmenhuume? Tai tiesiköhän hän ehkä kokemuksesta, ettei yksikään
nainen voinut häntä vastustaa? Ja Jeanne huomasi yhtäkkiä, että tuo
mies puristi hänen kättään, ensin hiljaa, sitten kovemmin ja kovemmin.
Ja kasvojen värähtämättä, kenenkään havaitsematta, sanoi mies, niin,
varmasti sanoi hän aivan selvään:

-- Oi, Jeanne, jos tahdotte, niin ovat nämä meidän kihlajaisemme?

Jeanne kumarsi hitaasti alas päätään, mikä saattoi olla myöntymisen
merkki. Ja pappi, joka vielä pirskoitti vihkivettä, sirotti muutaman
pisaran heidänkin sormilleen.

Toimitus oli lopussa. Vaimoväki nousi seisoalleen. Palaus tapahtui
epäjärjestyksessä. Poikien kantama risti oli nyt menettänyt arvonsa. Se
riensi nopeasti pois horjuen oikealle ja vasemmalle tahi kallistuen
eteenpäin niin, että oli kaatua nenälleen. Pappi, joka oli lopettanut
rukoilemisen, laukkasi perässä. Laulajat ja pasuunanpuhaltaja olivat
livistäneet tiehensä oikotietä saadakseen pikemmin puvun yltään ja
merimiehet kiirehtivät ryhmittäin pois. Sama ajatus, joka tuntui heidän
päässään ruuanhajulta, riennätti heidän askeleitaan, sai syljen
vuotamaan heidän suustansa ja tunkeutui vatsanpohjaan asti, jonka se
pani voimakkaasti kurisemaan.

Heille oli valmistettu Peuples'issa hyvä aamiainen.

Iso pöytä oli kannettu pihalle omenapuitten juurelle. Kuusikymmentä
henkeä kävi sen ääreen istumaan. Siinä oli merimiehiä ja talonpoikia.
Molemmin puolin paronitarta, joka asettui keskelle, istuivat molemmat
papit, Yport'in ja Peuples'in. Vastapäätä istui paroni, jonka vieressä
olivat kunnallislautakunnan esimies ja hänen vaimonsa. Tämä oli jo
iäkäs maalaisnainen, joka nyökäytteli päätään tervehdykseksi joka
puolelle. Hänellä oli hyvin kapeat kasvot, jotka olivat ahdetut isoon
normandilaiseen myssyyn ja näyttivät oikealta valkoiselta kananpäältä
pyöreine, aina hämmästyneine silmineen. Ja hän söikin nopeasti, pienin
paloin, aivan kuin olisi nokkinut nenällään ruokaa lautaselta.

Jeanne, joka istui isäkummin vieressä, harhaili onnenmailla. Hän ei
nähnyt, ei tietänyt enää mitään, oli vaiti vain, pää ilosta aivan
sekaisin.

Hän kysyi vieruskumppaniltaan:

-- Mikä onkaan ristimänimenne!

-- Julien, vastasi toinen. -- Ettekö sitä tietänyt?

Jeanne ei siihen sanonut mitään, ajatteli vain:

-- Kuinka usein tulenkaan lausumaan sen nimen!

Kun ateria oli syöty, jätettiin väki pihaan ja siirryttiin toiselle
puolen kartanorakennusta. Paronitar kävi paroniin nojaten
"jaloittelemaan", ja heitä seurasivat molemmat papit. Jeanne ja Julien
kävelivät metsikköön asti ja astuivat sen ruohoa kasvaville poluille.
Yht'äkkiä tarttui Julien Jeannen käteen ja kysyi:

-- Sanokaa, tahdotteko tulla vaimokseni?

Jeanne kumarsi jälleen alas päänsä. Ja kun Julien sopersi:

-- Vastatkaa, minä rukoilen!

Niin loi Jeanne hiljaa silmänsä häneen. Ja hän luki vastauksen tytön
katseesta.




IV.


Eräänä aamuna tuli paroni Jeannen huoneeseen ennenkuin hän oli noussut
ylös ja istuutui hänen vuoteensa jalkopuolelle sanoen:

-- Varakreivi de Lamare on pyytänyt meiltä sinua vaimokseen.

Jeannen teki mieli kätkeä kasvonsa lakanoiden alle. Hänen isänsä
jatkoi:

-- Olemme jättäneet vastauksen antamisen toistaiseksi.

Jeanne läähätti mielenliikutuksen valtaamana. Hetkisen kuluttua lisäsi
paroni hymähtäen:

-- Emme ole tahtoneet ratkaista asiaa kysymättä sinun mielipidettäsi.
Äitisi ja minä emme tätä avioliittoa vastusta, mutta emme myöskään
vaadi sinua siihen. Sinä olet häntä paljoa rikkaampi, mutta kun on
kyseessä onni, niin ei varallisuutta ole otettava huomioon. Hänellä ei
ole enää läheisiä sukulaisia; siis, jos menet hänen kanssaan naimisiin,
niin saamme perheeseemme pojan, jos taas otat jonkun toisen, niin
joudut sinä, meidän tyttäremme, vieraaseen taloon. Tuo nuori mies meitä
miellyttää. Miellyttääkö hän ehkä ... sinuakin?

Jeanne sopersi punastuen hiusmartoa myöten:

-- Kyllä, isä.

Ja katsoen tytärtään silmien pohjaan sanoi hänen isänsä yhä hymyillen:

-- Sitä vähän aavistin, neitiseni.

Iltaan saakka Jeanne oli kuin huumeessa, ei tietänyt mitä tehdä,
erehtyi esineistä ja tunsi jalkansa aivan hervottomiksi väsymyksestä,
vaikkei ollut kävellyt yhtään.

Kuuteen mennessä, hänen istuessaan äitinsä kanssa plataanin juurella,
saapui varakreivi.

Jeannen sydän alkoi hurjasti sykkiä. Nuori mies lähestyi heitä
näyttämättä lainkaan levottomalta. Tultuaan aivan likelle, tarttui hän
paronittaren käteen ja suuteli hänen sormiaan, ja kohottaen sitten
nuoren tytön vapisevaa kättä painoi hän siihen huulillaan pitkän,
hellän ja kiitollisen suudelman.

Siitä alkoi sitten onnekas kihlausaika. He juttelivat istuskellen
kahden kesken salin nurkassa tahi mäen rinteellä metsikön perällä
edessään aava tasanko. Toisinaan taas kävelivät he äidin kujanteessa,
sulhanen puhellen tulevaisuudesta, morsian silmät maahan luotuina ja
tuijottaen paronittaren pölyiseen jälkeen.

Kun asia kerran nyt oli ratkaistu, tahdottiin se myös panna nopeasti
täytäntöön. Päätettiin niinmuodoin, että vihkiminen tapahtuisi kuuden
viikon kuluttua, elokuun 15 päivänä, ja että nuori pariskunta sitten
heti lähtisi häämatkalleen. Kun Jeannen mieltä kysyttiin, minne hän
halusi lähteä, niin valitsi hän Korsikan, jossa hänen arvelunsa mukaan
saattoi olla enemmän yksin kuin Italian kaupungeissa.

He odottivat avioliittonsa solmiamista varten määrättyä aikaa ilman
erikoisempaa kärsimättömyyttä, mutta herkullisen hellyyden valtaamina
ja hekkumoiden kaikenlaisten pikku hyväilyjen suloisessa hurmassa,
istuskellen käsi kädessä ja intohimoisesti toisiaan katsellen aivan
kuin yhdistäen sielunsa toinen toiseensa, tuskallisesti kuitenkin
tuntien omituista halua suureen lemmen halailuun.

Päätettiin, ettei häihin kutsuttaisi muita kuin täti Lison,
paronittaren sisar, joka eleli täysihoitolaisena Versaillesin
luostarissa.

Isänsä kuoleman jälkeen oli paronitar tahtonut ottaa sisarensa luokseen
asumaan, mutta vanha neiti, joka itsepintaisesti uskoi olevansa
kaikille rasitukseksi, tarpeeton ja hyödytön, vetäytyi erääseen noita
uskonnollisia laitoksia, jotka vuokraavat huoneustoja murheellisille ja
elämässä yksinään oleville ihmisille.

Silloin tällöin vietti hän kuitenkin kuukauden tahi pari heidän
perheessään.

Hän oli pieni, harvasanainen nainen, joka aina pysyttäytyi
syrjässä, ilmestyi vain aterioiden ajaksi ja palasi oitis jälleen
huoneeseensa, jossa hän istui suljettujen ovien takana alituisesti.
Hän näytti hyväluontoiselta ja vanhanpuoleiselta, vaikka oli vasta
neljänkymmenenkahden vuoden ikäinen, silmissä lempeä, surullinen katse;
kotona ei häntä oltu koskaan pidetty minkään arvoisena. Kun ei hän
ollut lainkaan kaunis eikä riehakas, ei häntä oltu hyväilty koskaan;
hän pysyi nurkassaan aina hiljaa ja rauhassa. Siitä saakka oli hän
hyljeksitty eikä nuorena, kasvavana tyttönä kukaan hänestä huolehtinut
vähääkään.

Hän oli kuin jonkinlainen varjo tahi esine talossa, elävä huonekalu,
jonka on joka päivä tottunut näkemään, mutta johon aina suhtautuu
välinpitämättömästi.

Hänen sisarensa oli, vanhempainsa kototavan mukaan, aina pitänyt häntä
epäonnistuneena olentona, jolla ei ollut mitään arvoa. Häntä kohdeltiin
kylmän tuttavallisesti, tavalla, jossa piili jotakin ylenkatseellista
suopeutta. Hänen nimensä oli Lise, ja tämä veikeä, nuorekas nimi tuntui
häntä vaivaavan. Kun nähtiin, ettei hän joutunut eikä koskaan
varmaankaan joutuisi naimisiin, tehtiin Lise'sta Lison. Jeannen
syntymästä saakka oli hänestä sitten tullut "täti Lison", nöyrä, siisti
sukulainen, joka oli hirveän ujo, jopa sisarensa ja lankonsakin
seurassa, jotka häntä kuitenkin rakastivat, vaikka sentapaisella
epämääräisellä rakkaudentunteella, jossa oli sekä välinpitämättömyyttä
että huoletonta myötätuntoa ja luontaista hyvänsuopaisuutta.

Välistä, kun paronitar puhui nuoruutensa aikuisista, kaukaisista
seikoista, sanoi hän sitä aikaa määritelläkseen: "Se tapahtui siihen
aikaan, kun Lison sai päähänpistonsa".

Siitä ei sitten puhuttu sen enempää ja tuo "päähänpisto" jäi kuin
hämärän sumun verhoon.

Lise oli eräänä iltana, ollessaan kahdenkymmenen vanha, heittäytynyt
veteen kenenkään tietämättä mistä syystä. Ei mikään seikka hänen
elämässään tahi tavoissaan voinut antaa aavistusta, mistä semmoinen
mielettömyys johtui. Hän oli saatu ylös vedestä puolikuolleena. Ja
hänen vanhempansa, jotka olivat tapahtumasta kovin hämmästyneet,
tyytyivät vain, sen sijaan että olisivat koettaneet ottaa selkoa tuon
teon salaperäisestä syystä, puhumaan "päähänpistosta" samalla lailla
kuin he puhuivat hevosestaan, jolle oli tapahtunut se onnettomuus, että
se vähän aikaisemmin oli taittanut jalkansa ojassa ja että oli täytynyt
ottaa elukka hengiltä.

Sen jälkeen Liseä, pian jo Lison'ia, pidettiin hyvin heikkopäisenä. Se
lievä ylenkatse, jonka hän herätti omaisissaan, siirtyi vähitellen
kaikkiin muihinkin, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin. Pikku
Jeannekaan ei, lasten luontaisen aavistuskyvyn perustuksella,
välittänyt hänestä vähääkään, eikä mennyt koskaan hänen huoneeseensa
tervehtimään häntä. Sisäkkö Rosalie, joka piti tuota huonetta
asianomaisessa kunnossa, näytti olevan ainoa, joka tiesi jotakin sen
olemassaolosta.

Kun täti Lison tuli ruokasaliin syömään aamiaista, meni "pikkuinen"
tavanmukaan vain ojentamaan hänelle otsansa suudeltavaksi, -- siinä
kaikki.

Jos joku tahtoi puhutella täti Lisonia, lähetettiin palvelija aina
häntä hakemaan, ja kun hän oli poissa, niin ei kukaan häntä ajatellut,
ei kenenkään päähänkään olisi pälkähtänyt sanoa: "Kas, enpäs ole nähnyt
Lisonia tänään".

Hänellä ei ollut mitään tekemistä elämässä. Hän oli niitä olentoja,
jotka jäävät tuntemattomiksi läheisimmilleenkin, ollen aivan kuin
käyttämättömiä, ja joiden kuolema ei synnytä vähintäkään aukkoa talon
elämään -- niitä olentoja, jotka eivät ymmärrä mukautua heidän
ympärillään olevien ihmisten elämään, ei tapoihin eikä tunteisiin.

Kun mainittiin: "täti Lison", niin eivät nuo kaksi sanaa herättäneet
mitään, niin sanoakseni, tunnetta kenessäkään. Oli aivan kuin olisi
sanottu vain: "kahvipannu" tahi "sokerirasia".

Hänellä oli tapana kävellä pienin askelin, nopeasti ja kuulumatta. Ei
koskaan hän aikaansaanut mitään melua, ei survaissut mitään vastaan ja
hän näytti antavan kaikille esineillekin ominaisuuden pysyä
äänettöminä. Hänen kätensä tuntuivat olevan kuin jonkinlaisesta vanusta
tehdyt, siihen määrin kevyesti ja hellävaroen käsitteli hän kaikkea,
mitä hän liikutti.

Hän saapui taloon heinäkuun keskivaiheilla, aivan päästä pyörällä
tulossa olevien häitten johdosta. Hän toi mukanaan suunnattoman paljon
lahjoja, jotka eivät herättäneet juuri mitään huomiota, koska olivat
hänen tuomiaan.

Seuraavana päivänä ei enää edes huomattukaan hänen siellä oloaan. Mutta
hänessä kuohui tavaton mielenliikutus ja hänen silmänsä katselivat
hellittämättä kihloissa olevaa paria. Hän huolehti kapioista erittäin
innokkaasti, oikein kuumeentapaisesti, tehden kuin tavallinen
ompelijatar työtä huoneessaan, jossa ei kukaan käynyt hänen luonaan.

Vähän väliä hän toi paronittarelle päärmäämiään nenäliinoja tahi
pyyhkeitä, joihin hän oli nimeillyt kirjaimet kysyen: "Onko näin hyvin,
Adélaïde?" Johon äiti, niitä välinpitämättömästi silmäiltyään, vastasi:
"Älä, Lison parka, vaivaa itseäsi niin paljon!"

Eräänä iltana kuukauden lopulla, ilman oltua kovin painostavan koko
päivän, oli kirkas, leppoisa kuutamo, semmoinen, joka myllertää,
hellyttää ja hurmioittaa mielen ja ikäänkuin herättää sielun kaikki
salaiset runolliset tunteet eloon. Ulkoa puhalsi vieno tuulen henki
rauhalliseen saliin, jossa paronitar miehensä kanssa veltosti pelasi
korttia valokehässä, jonka lampun varjostin loi pöydälle. Täti Lison
istui solmiamistyö kädessään heidän välillään. Ja nuoret katsoivat
ikkunaan nojautuen ulos puutarhaan, jota kuu valaisi kirkkaasti kuin
päivä. Lehmus ja plataani loivat varjoja sinne tänne nurmikolle, joka
kalvaana ja hohtavana levisi aivan mustan metsän laitaan asti.

Yön hiljaisen hurman, pensaitten ja puitten yli lankeavan valaistuksen
vastustamattomasti houkuttelemana kääntyi Jeanne vanhempainsa puoleen,
sanoen:

-- Isä kulta, me menemme hiukan kävelemään puistoon.

Peliään keskeyttämättä sanoi paroni:

-- Menkää vain, lapsukaiset.

Ja he menivät ulos, kävellen hiljakseen valkoista nurmikkoa pitkin aina
sen perällä olevaan pensaikkoon asti.

Tunti kului heidän aikomattakaan palata takaisin. Paronitar, joka oli
väsynyt, halusi mennä ylös huoneeseensa. Hän sanoi:

-- Täytyy kutsua rakastuneet sisään.

Paroni loi silmäyksen avaraan, kirkkaaseen puutarhaan, jossa nuo kaksi
varjoa hiljakseen kuljeksivat.

-- Antaa heidän olla, -- sanoi hän. -- On niin ihana ilma. Lison kyllä
odottaa heitä; vai kuinka, Lison?

Vanhapiika loi häneen levottoman katseen ja vastasi ujolla äänellään:

-- Tietysti odotan.

Paroni auttoi paronittaren ylös ja, ollen itsekin päivän helteestä
väsynyt, sanoi:

-- Minä menen myöskin maata.

Ja hän seurasi vaimoaan.

Silloin nousi täti Lisonkin vuorostaan, jätti tuolille solmiamistyönsä,
villalangan ja koukun, ja meni nojaamaan ikkunaan, katsellen ihanaa
yötä.

Kihlatut kävelivät siellä lakkaamatta edestakaisin pitkin nurmikkoa
portaikon ja pensaikon väliä. He astuivat käsikädessä mitään puhumatta,
aivankuin itsestään tietämättöminä, kokonaan sulautuneina tuohon
näkyvään runouteen, joka uhkui maasta.

Yht'äkkiä huomasi Jeanne ikkunan kehyksessä vanhanpiian haahmon, jonka
lampun valo kirkasti.

-- Kas, -- sanoi hän, -- täti Lison katselee meitä.

Varakreivi kohotti päätään ja välinpitämättömällä äänellä, mitään
ajattelematta, sanoi hänkin:

-- Niin, täti Lison katselee meitä.

Ja he jatkoivat haaveiluaan, hiljaista kävelyään rakkautensa hurmiossa.

Mutta kaste peitti nurmikon ja yön viileys värisytti heitä hiukkasen.

-- Menkäämme jo sisään, -- sanoi Jeanne.

Ja he palasivat takaisin.

Kun he tulivat saliin, oli täti Lison jälleen käynyt käsiksi työhönsä.
Hän istui pää kumarruksissa ja hänen laihat sormensa värähtelivät
hieman aivan kuin liiasta väsymyksestä.

Jeanne meni hänen luokseen.

-- Täti, nyt menemme maata.

Vanhapiika loi häneen silmänsä, jotka olivat punaiset aivan kuin hän
olisi itkenyt. Rakastuneet eivät kiinnittäneet siihen sen enempää
huomiota, mutta sulhanen huomasi samassa, että hänen morsiamensa hienot
kengät olivat aivan kosteat. Huolestuneena kysyi hän silloin hellästi:

-- Eivätkö kultaiset pikku jalkasi ole kylmät?

Silloin alkoivat tädin sormet yht'äkkiä vavista niin kovasti, että
hänen käsityönsä kirposi niistä ja lankakerä vierähti kauas lattialle.
Kätkien nopeasti kasvonsa käsiinsä hän puhkesi itkemään pitkin,
hermostunein nyyhkytyksin.

Hämillään, liikkumattomina katselivat nuoret häntä. Jeanne heittäytyi
sitten polvilleen hänen eteensä, poisti hänen kätensä ja uteli aivan
suunniltaan ollen:

-- Mikä sinun on, mikä sinun on, täti Lison?

Änkyttävällä, itkunsekaisella äänellä ja kipeän tunteen kouristamana
vastasi sitten vanhapiika:

-- Kun hän kysyi sinulta, ... eivätkö kul ... kul... kultaiset pikku
jalkasi ole kylmät... Minulle ... ei ole koskaan ... koskaan puhuttu
... sillä lailla.

Vaikka Jeanne olikin hämmästyksissään ja säälin tunteen valtaamana,
teki hänen kuitenkin mieli nauraa sille ajatukselle, että joku
rakastunut olisi voinut lausua täti Lisonille moisia helliä sanoja. Ja
varakreivi kääntyi pois salatakseen nauruaan.

Mutta täti nousi äkkiä paikaltaan, jättäen lankakeränsä lattialle ja
solmiamistyönsä tuolille, ja pujahti, ottamatta kynttilää, ulos
pimeille portaille, etsien siellä kopeloimalla huoneensa oven.

Jäätyään yksin nuoret katsahtivat toisiinsa hymyillen ja liikutettuina.
Ja Jeanne kuiskasi:

-- Täti parka!

Johon Julien lisäsi:

-- Hän on vannaan hiukan päästä sekaisin tänä iltana.

He pitelivät toisiaan kädestä voimatta erota toisistaan, ja verkalleen,
hyvin verkalleen he ottivat toisiltaan ensimäisen suudelman sen tuolin
ääressä, jonka täti Lison juuri oli tyhjäksi jättänyt.

Seuraavana päivänä he eivät muistaneetkaan enää vanhan piian
kyyneleitä.

Niiden kahden viikon aikana, jotka vielä olivat jäljellä häihin, oli
Jeanne koko lailla levollinen, aivan kuin hän olisi ollut väsynyt
suloisista mielenliikutuksista.

Hänellä ei ollut enää aikaakaan ajatella mitään ratkaisevan päivän
aamuna. Hän tunsi ainoastaan suurta tyhjyyttä koko ruumiissaan, aivan
kuin liha, veri ja luut olisivat sulaneet ihon alta pois, ja
kosketellessaan esineitä huomasi hän sormiensa kovin vapisevan.

Hän toipui oikein vasta kirkossa alttarin edessä seisoessaan.

Naimisissa! Hän oli siis naimisissa! Kaikki, mitä aamun koitosta asti
oli tapahtunut, tuntui hänestä unelta, oikealta unelta. On hetkiä,
jolloin kaikki näyttää kuin muuttuneen ympärillämme. Jopa käden
liikkeilläkin on uusi merkitys ja tunnitkaan eivät enää tunnu oikein
olevan paikoillaan.

Hän tunsi olevansa huumaantunut, mutta varsinkin hämmästynyt.
Edellisenä päivänä ei mitään vielä ollut muuttunut hänen elämässään;
hänen ainainen toivomuksensa oli vain tullut lähemmä, miltei käsin
kosketeltavaksi. Hän oli maata pannessaan tyttö, nyt oli hän vaimo.

Hän oli niinmuodoin astunut yli sen raja-aidan, jonka takana näkyy
olevan kätkettynä tulevaisuus kaikkine riemuineen ja onnenunelmineen.
Hänestä näytti kuin portti olisi ollut auki hänen edessään ja hän oli
astumaisillaan _odottamaansa_.

Vihkiminen päättyi. Mentiin sakaristoon, joka oli melkein tyhjä, sillä
ei ollut mitään kutsutuita. Sitten lähdettiin ulos.

Kun he tulivat kirkon ovelle, räjähti hirveä pamaus, niin että morsian
säpsähti ja paronitar kirkaisi. Talonpojat olivat ampuneet
yhteislaukauksen. Ja aina Peuples'iin asti kesti tätä ammuntaa.

Siellä tarjottiin virvokkeita talonväelle, seudun ja Yport'in papeille
ja todistajille, jotka olivat valitut seudun suurviljelijäin joukosta.

Sitten, päivällistä odoteltaessa, tehtiin kävely puistossa. Paroni,
paronitar, täti Lison, kunnallislautakunnan esimies ja kirkkoherra
Picot mittailivat äidin kujannetta sillä välin kuin toisessa,
vastapäätä olevassa, toinen pappi astuskeli pitkin askelin
rukouskirjaansa lukien.

Rakennuksen toiselta puolelta kuului iloista rähinää; siellä
ryyppäsivät talonpojat puitten varjossa omenajuomaa. Piha oli tullut
täyteen juhlapukuisia paikkakuntalaisia, miehiä ja naisia. Jeanne ja
Julien kulkivat pensaikon läpi ja nousivat vuorenrinteelle, josta
ääneti katselivat merta. Ilma oli hiukan viileä, vaikka oltiinkin
elokuun puolivälissä. Tuuli oli pohjoisessa ja aurinko paistoi valjusti
ihan siniseltä taivaalta.

Suojaa tuulelta etsiessään kulkivat vastanaineet nummen poikki,
kääntyivät oikealle ja pyrkivät metsäiseen, epätasaiseen laaksoon, joka
laskeutui Yport'iin päin. Heidän tultuaan metsän sisään, ei tuuli sinne
enää yltänyt, ja he poikkesivat tieltä kapealle polulle, painuen yhä
lehväin peittoon. He saattoivat tuskin käydä rinnan, ja silloin tunsi
Jeanne käsivarren hiljaa kiertyvän hänen vyötäistensä ympäri.

Hän ei sanonut mitään, mutta hänen sydämensä alkoi nopeammin sykkiä ja
hengitys kävi läähättäen, katkonaisesti. Matalalla riippuvat oksat
hipasivat heidän hiuksiaan ja heidän oli kumarruttava päästäkseen
kulkemaan. Jeanne poimi lehden: kaksi leppäterttua istui sen alla kuin
kaksi haurasta punaista kuorta.

Viattomasti, hiukan rohkaistuneena sanoi hän:

- Kas, pieni pariskunta!

Julien kosketti huulillaan hänen korvaansa ja kuiskasi:

-- Tänä iltana olet oleva minun vaimoni.

Vaikka Jeanne maalla olonsa aikana oli paljon jo oppinutkin, ei hän
kuitenkaan vielä ollut ajatellut muuta kuin runollista rakkautta ja
joutui nyt aivan hämilleen. Hänen vaimonsa? Eikös hän sitä sitten nyt
jo ollut?

Silloin alkoi Julien suudella häntä pienin, nopein suudelmin ohimoille
ja niskaan, hiusten rajaan. Jeanne ei ollut tuollaisiin miehen
hyväilyihin vielä tottunut, ja jokaisesta suudelmasta kallisti hän
vaistomaisesti päätään toiselle puolelle kuin välttääkseen niitä,
vaikka ne hänelle mielihyvää tuottivatkin.

Samassa saapuivat he metsän perälle. Jeanne pysähtyi hämmästyneenä
siitä, että he olivat niin etäällä. Mitä kotona arveltaisiin?

-- Palatkaamme! -- sanoi hän.

Julien veti pois kätensä hänen vyötäisiltään ja molemmat kääntyivät
niin, että seisoivat kasvot vasten toisiaan, niin lähellä, että
tunsivat toistensa hengityksen, la he katselivat toisiaan, katsoivat
silmiin sillä tiukalla, tuijottavalla, läpitunkevalla katseella, millä
kaksi henkeä tuntee kuin yhteen sulavansa. He etsivät toisiaan toinen
toisensa silmistä ja silmäin takaa ihmisolemuksen läpipääsemättömästä
tuntemattomasta, tutkistellen toisiaan äänettömällä, hellittämättömällä
kysynnällä. Mitä tulivat he olemaan toisilleen? Mitä tuli olemaan se
elämä, jota he alkoivat yhdessä elää? Mitä iloa, mitä onnea, mitä
pettymystä oli heillä tarjottavana toinen toiselleen avioliiton pitkän,
eroittamattoman yhdessäolon aikana? Ja heistä molemmista tuntui,
etteivät he vielä olleet nähneetkään toisiaan.

Ja yht'äkkiä laski Julien molemmat käsivartensa vaimonsa olkapäille ja
painoi keskelle hänen suutaan suudelman niin syvän, ettei hän ollut
koskaan ennen semmoista saanut. Ja se tunkeutui, se suudelma, hänen
suoniinsa, hänen luittensa ytimiin asti, synnyttäen niin salaperäisen
puistatuksen, että hän lykkäsi rajusti Julienin pois luotaan ja oli
kaatua selälleen.

-- Mennään pois, mennään pois! -- kuiskasi hän.

Julien ei vastannut siihen mitään, mutta tarttui häntä käsistä ja
piteli niitä käsissään.

He eivät vaihtaneet sitten enää sanaakaan kotiin asti. Loppuilta tuntui
kovin pitkältä.

Syömään käytiin vasta pimeän tullen. Ateria oli yksinkertainen ja lyhyt
vastoin normandilaisia tapoja. Omituinen tukaluus lamautti pöydässä
olijain mielentilan. Ainoastaan molemmat papit, kunnallislautakunnan
esimies ja neljä kutsuttua maanviljelijää ilmaisivat äänekkäämpää
hilpeyttä, jommoinen on tavallinen hääpidoissa.

Nauru tuntui elottomalta, mutta vilkastui lautakunnan esimiehen
lausuttua sukkelan sanan. Kello oli jo likemmä yhdeksän, kun noustiin
juomaan kahvia. Ulkona pihalla, omenapuitten juurella, alkoi tanssi.
Avoimesta ikkunasta saattoi nähdä koko juhlan. Puitten oksiin
ripustetut lyhdyt loivat vihreän-harmaan valaistuksen lehviin.
Miehet ja naiset hyppivät piiritanssia laulaen täyttä kurkkua
maalaislaulujaan. Niitä säestivät heikosti kaksi viulua ja klarinetti,
joiden soittajat olivat kavunneet istumaan isolle keittiön pöydälle
kuin millekin lavalle ikään. Talonpoikain remakat huudot voittivat
toisinaan soittokoneiden äänen niin kokonaan, että niiden hillittömän
laulun katkaisemat heikot säveleet tuntuivat tipahtelevan kuin
taivaasta pieninä palasina, hajanaisina sävelmän sirpaleina. Kahdesta
isosta, leimuavien soihtujen ympäröimästä tynnyristä vuoti juomaa
hääväelle. Kaksi palvelijaa ei tehnyt muuta kuin huuhtoi kaukalossa
lakkaamatta laseja ja maljoja pistääkseen ne vielä vettä tippuvina
tynnyrin hanan alle, josta juoksi viinin punainen tahi omenajuoman
kullankeltainen, kirkas neste. Ja janoiset tanssijat, vanhat levolliset
penkilläistujat ja hikoilevat naiset riensivät sinne ja kurottivat
käsiään saadakseen vuorostaan jonkun lasin ja kulauttaakseen pää
takakenossa pitkän siemauksen haluamaansa juomaa kurkkuunsa.

Pöydällä oli leipää, voita, juustoa ja makkaroita. Jokainen pisti
sieltä silloin tällöin palan suuhunsa, ja nämä valaistujen puitten
lehvien alla vietetyt iloiset, remuisat pidot herättivät sisällä
salissa olevien vakavien vieraitten mielissä halun tanssia myöskin,
laskea itselleen juomaa noista jyhkeistä tynnyreistä ja haukata päälle
viipaleen leipää voin ja sipulin kanssa.

Kunnallislautakunnan esimies löi tahtia veitsellään ja huudahti:

-- Tuhat tulimmaista! Tämä on mainiota. Luulisi olevansa Ganache'n
häissä.

Kaikki olivat purskahtaa nauruun, mutta kirkkoherra Picot, joka
luonnoltaan oli yhteiskunnallisten vallanpitäjäin vihollinen, vastasi:

-- Tarkoitatte varmaan Kaanaan häitä.

Toinen ei kuitenkaan pitänyt sitä oikaisua hyvänään, vaan sanoi:

-- Ei, herra kirkkoherra, minä tiedän, mitä tarkoitan. Kun sanon
Ganache, niin se on Ganache.

Noustiin sitten pöydästä ja siirryttiin saliin. Sitten mentiin
ilakoivan rahvaan kanssa vähän seurustelemaan. Ja sitten lähtivät
vieraat pois.

Paroni ja paronitar kiistelivät jostakin keskenään hiljaisella äänellä.
Rouva Adélaïde, joka oli tavallista hengästyneempi, näytti vastustavan
miehensä pyyntöä ja sanoi vihdoin milt'ei kovaan:

-- Ei, kultaseni, minä en voi, minä en osaa.

Silloin poistui hänen miehensä nopeasti, meni Jeannen luo ja sanoi
hänelle:

-- Tahdotko tulla hiukan kävelemään kanssani, lapsikulta?

Jeanne joutui kokonaan hämille ja vastasi:

-- Niinkuin haluat, isä.

Ja he menivät ulos.

Kun he olivat tulleet meren puoleiselle portaikolle, puhalsi heitä
vastaan kirpeä tuuli, semmoinen kylmä kesätuuli, joka jo tietää syksyn
olevan tulossa. Taivaalla kiiti pilviä vuoroin peittäen, vuoroin
päästäen näkyviin tähdet.

Paroni painalsi rintaansa vastaan tyttärensä käsivartta puristaen
samalla hellästi hänen kättään. He kävelivät muutamia minuutteja.
Paroni näytti epäröivän, olevan hämmennyksissään. Vihdoin kävi hän
asiaan käsiksi.

-- Minulla on, kultaseni, vaikea tehtävä, joka oikeastaan kuuluisi
äidillesi, mutta koska hän ei ota sitä suorittaakseen, niin täytyy
minun asettua hänen sijaansa. En tiedä, minkä verran sinä olet selvillä
elämästä. On, näet, asioita, jotka pidetään huolellisesti salassa
lapsilta, tytöiltä varsinkin, tytöiltä, joiden on pysyttävä hengeltään
puhtaina, nuhteettoman puhtaina siihen hetkeen saakka, jolloin
luovutamme heidät sen miehen käsiin, jonka on pidettävä huoli heidän
tulevasta onnestaan. Hänen tehtävänsä on silloin kohottaa sitä huntua,
joka verhoo elämän salaisuuden. Mutta ellei siitä mikään hämärä
aavistus vielä ole päässyt koskettamaan nuoria tyttöjä, niin joutuu
heidän mielensä usein kuohuksiin sen hieman tylyn todellisuuden
ilmestyttyä, joka heidän unelmiensa pohjalla piilee. Loukattuina
hengessään, loukattuina ruumiillisestikin tahtovat he kieltää
aviomieheltään sen, minkä laki, ihmisten ja luonnon laki, hänelle
myöntää ehdottomana oikeutena. Enempää, rakkaani, en voi sinulle sanoa,
mutta älä unohda sitä, että nyt olet kokonaan miehesi oma.

Mitä tiesi oikeastaan Jeanne?

Mitä otaksui hän? Hän oli alkanut vavista masentavan ja tuskallisen
alakuloisuuden, kuin jonkun aavistuksen, lamauttamana.

He palasivat sisään. Salin ovella kohtasi heitä yllätys. Rouva Adélaïde
itkeä nyyhkytti Julien'in rintaa vastaan painuneena. Kyyneleet, rajut
kyyneleet, jotka tulivat kuin palkeista puhallettuina, tuntuivat
vuotavan samalla kertaa nenästä, suusta ja silmistä, ja nuori mies,
joka näytti hämmästyneeltä ja nololta, tuki tuota lihavaa rouvaa, joka
oli vaipunut hänen syliinsä jättääkseen suosituksin hänen haltuunsa
armaan, suloisen, kultaisen pikku tyttönsä.

Paroni kiirehti heidän luokseen ja sanoi:

-- Mitä turhia mielenpurkauksia! Minä pyydän, jättäkäämme kyyneleet!

Ja tarttuen vaimoaan käsivarresta, saattoi hän hänet nojatuoliin hänen
pyyhkiessään kyyneleitä silmistään. Sitten kääntyi hän Jeannen puoleen,
sanoen:

-- No, tyttöseni, suutele nyt äitiäsi ja mene makaamaan!

Itku kurkussa suuteli Jeanne nopeasti vanhempiansa ja poistui.

Täti Lison oli jo mennyt huoneeseensa. Paroni ja hänen vaimonsa jäivät
yksin Julienin kanssa. Ja he olivat kaikki kolme niin hämillään,
etteivät saaneet sanaakaan suustaan; molemmat miehet seisoivat siinä
iltapuvuissaan tuijottavin katsein, rouva Adélaïde'n istuessa
voimattomana tuolissaan, kurkussa vielä viimeiset nyyhkytykset. Kun
heidän hämminkinsä alkoi käydä sietämättömäksi, ryhtyi paroni puhumaan
matkasta, jolle vastanaineiden oli määrä lähteä muutaman päivän
kuluttua.

Sillä välin antoi Jeanne huoneessaan Rosalie'n, jonka kyyneleet koskena
valuivat, riisua vaatteita yltään. Sisäkön kädet vapisivat niin, ettei
hän oikein löytänyt nauhoja eikä neuloja, ja hän näytti todenperään
olevan vielä enemmän liikutettu kuin hänen nuori rouvansa. Mutta Jeanne
ei ajatellut ensinkään tytön kyyneleitä; hänestä näytti aivan kuin hän
olisi joutunut johonkin toiseen maailmaan, johonkin toiseen maahan,
että hän oli eroitettu kaikesta, mitä oli ennen tuntenut, kaikesta,
mikä oli hänelle ollut rakasta. Kaikki näytti olevan mullin mallin
hänen elämässään ja aivoissaan. Jopa johtui hänelle mieleen omituinen
ajatus: rakastiko hän miestään? Ja yht'äkkiä oli hänestä hänen miehensä
aivan kuin vieras, jota hän töin tuskin tunsikaan. Kolme kuukautta
aikaisemmin ei hän ollut tietänyt hänen olemassaolostaan mitään ja nyt
oli hän hänen vaimonsa. Miksi niin? Miksi niin pian piti langeta
avioliiton helmaan aivan kuin johonkin hautaan, joka oli jalkojen alle
avautunut.

Saatuaan yöpuvun ylleen pujahti hän vuoteeseensa. Lakanat, jotka olivat
hiukkasen kylmät ja aikaansaivat väristyksen hänen ruumiissaan,
lisäsivät vielä sitä kylmyyden, yksinäisyyden ja surun tunnetta, joka
oli painostanut hänen mieltään jo kahden tunnin ajan.

Rosalie poistui yhä vain itkien ja Jeanne jäi odottamaan. Hän odotti
huolestuneena, kouristavin sydämin, jotakin, jota hän kentiesi oli
aavistanut ja josta isä oli hämärin sanoin puhunut, odotti sitä
mystillistä ilmestystä, joka on rakkauden suurin salaisuus.

Hän ei ollut huomannut kenenkään astuvan portaita, kun hän kuuli
ovellaan kolme kevyttä kolkutusta. Hän vapisi kauheasti eikä vastannut
mitään. Kolkutus uudistui ja sitten lukko kitisi. Hän kätki päänsä
peitteen alle ikäänkuin rosvo olisi tullut hänen huoneeseensa.
Lattialla kuului hiljaisia, narahtelevia askeleita ja yht'äkkiä joku
kosketti hänen vuodettansa.

Hän säpsähti hermostuneesti ja huudahti hiukkasen. Ja kohottaen päätään
peitteen alta näki hän Julien'in seisovan edessään, hymyilevän ja
katselevan häntä.

-- Oi, kuinka pelästytitte minua, -- sanoi Jeanne.

Julien jatkoi:

-- Ettekö sitten odottanut minua lainkaan?

Jeanne ei vastannut mitään.

Julien seisoi siinä juhlapuvussaan, mahtavana ja komeana. Ja Jeannea
hävetti kauheasti maata sillä lailla vuoteessaan tuon nuhteettomasti
puetun miehen edessä.

He eivät tietäneet enää, mitä sanoa, mitä tehdä, eivätkä uskaltaneet
katsoakaan toisiinsa tällä vakavalla hetkellä, josta riippuu koko
elämän sisin onni.

Julien tunsi kentiesi hämärästi, mikä vaara piilee tuossa ottelussa ja
mitä taitavaa itsensähillitsemistä, mitä ovelaa hellyyttä tarvitaan,
ettei loukkaisi yhtäkään noista haaveiden täyttämän neitsyeellisen
sielun hennoista siveyden vaistoista, sen äärettömän hienoista
tunteista.

Senvuoksi tarttui hän hiljakseen Jeannen käteen, suuteli sitä ja,
polvistuen hänen vuoteensa ääreen ikäänkuin alttarin eteen, kuiskasi
äänellä, joka oli vieno kuin tuulen henkäys:

-- Tahdotteko rakastaa minua?

Silloin kohotti Jeanne rohkaistuneena päänsä ja vastasi hymyillen:

-- Minähän jo rakastan teitä, armaani.

Julien otti huulilleen vaimonsa pienet, hienot sormenpäät ja sanoi tuon
äänen vaimentajan vaikutuksesta muuttuneella sävyllä:

-- Tahdotteko sitten näyttää minulle, että minua rakastatte?

Ja jälleen hämmentyneenä, täysin käsittämättä, mitä sanoi, vastasi
Jeanne isänsä sanoja muistaen:

-- Olen teidän kokonaan, armaani.

Julien peitti hänen kätensä kosteilla suudelmilla ja nousten hiljakseen
tuli hän lähemmäksi hänen kasvojaan, joita Jeanne jälleen koetti
piiloittaa.

Jeanne pelästyi vaistomaisesti ja sopersi:

-- Oi, älkää, minä pyydän.

Julien tuntui pettyneeltä, hieman loukatulta ja jatkoi vieläkin
rukoilevalla, mutta jäykemmällä äänellä:

-- Miksi pelkäätte, koska kuitenkin nyt olemme mies ja vaimo.

Jeanne pahastui tuosta lauseesta, mutta nöyränä ja alistuvaisena sanoi
hän toistamiseen:

-- Olen teidän kokonaan, armaani.

Silloin poistui Julien nopeasti pukuhuoneeseen, ja Jeanne kuuli
selvästi hänen vaatteidensa kahinan kun hän riisuutui ja hänen
taskussaan olevain rahain kilinän ja kenkäin putoamisen permannolle.

Ja yht'äkkiä astui Julien yöpuvussaan, tohvelit jalassa, kiireesti
poikki huoneen pannakseen kellonsa uunin reunalle. Sitten palasi hän
takaisin pieneen viereiseen huoneeseen, jossa vielä liikkui vähän
aikaa, ja kun Jeanne huomasi hänen taas tulevan kääntyi hän nopeasti
toiselle kyljelleen ja sulki silmänsä. -- --

-- Ettekö sitten tahdokaan olla pikku vaimoni? -- lausui hänelle Julien
tultuaan hänen viereensä.

Johon Jeanne kuiskaten sormiensa lomitse vastasi:

-- Enkös sitä sitten jo ole?

Hiukan pahastuneella äänellä sanoi silloin Julien:

-- Ette rakas; ettehän toki tahdo tehdä pilkkaa minusta?

Tämä tyytymätön äänen sävy liikutti Jeannen mielen niin, että hän
yht'äkkiä kääntyi Julien'iin päin pyytääkseen anteeksi, häneltä. -- --

Mitä sitten tapahtui? Siitä ei Jeanne muistanut mitään, sillä hän oli
kuin sekaisin; hänestä tuntui vain, että Julien peitti hänen huulensa
loppumattomin, kiitollisin suudelmin.

Sitten Julien oli hänelle jotakin puhunut ja hän vastannut hänelle.

Kun Julien senjälkeen ei enää puhunut mitään eikä liikahtanutkaan,
käänsi hän katseensa mieheensä ja huomasi hänen nukkuvan. Hän nukkui
suu raollaan, kasvot levollisina! Hän nukkui!

Jeanne ei voinut sitä oikein uskoa ja hän pahastui siitä, loukkaantui
tuosta unesta enemmän vielä kuin hänen rajusta käytöksestään, tuntien
olevansa kohdeltu kuin mikäkin ensimmäinen vastaantullut naikkonen.
Kuinka saattoi hän nukkua tällaisena yönä? Mikä heidän välillään oli
tapahtunut ei siis hänestä ollut mitään sen erikoisempaa! Oi, Jeanne
olisi mieluummin tahtonut tulla piestyksi, jopa kolhituksi niin, että
olisi mennyt tainnoksiin.

Jeanne ei hievahtanut enää paikaltaan; hän nojasi vain kyynärpäähänsä
kumartuneena Julieniin päin ja kuuli hänen huuliltaan kevyen
hengityksen, joka välistä muuttui kuorsaukseksi.

Sitten valkeni aamu, ensin himmeänä, sitten kirkkaampana, sitten
ruusunhohteisena, häikäisevänä. Julien aukaisi silmänsä, haukotteli,
ojensi käsivartensa, katsahti vaimoonsa, hymyili ja kysyi:

-- Oletko nukkunut hyvin, rakkaani?

Jeanne pani merkille, että Julien nyt sinutteli häntä, ja vastasi
hämmästyneenä:

-- Olen. Entä te?

Julien sanoi siihen:

-- Minä, oikein hyvin.

Ja kääntyen vaimoonsa päin hän suuteli häntä ja rupesi sitten
rauhallisesti puhelemaan. Hän selitteli vaimollensa suunnitelmiaan
säästäväisyysaatteineen. Ja tuo usein esiintyvä säästäväisyys-sana
hämmästytti Jeannea, joka kuunteli häntä täysin käsittämättä hänen
sanojensa merkitystä, katseli häntä ja ajatteli tuhansia asioita, jotka
kiitivät nopeasti hänen ohitsensa tuskin hipaistenkaan hänen sieluansa.

Kello löi kahdeksan.

-- Kas niin, nyt täytyy nousta, -- sanoi Julien, -- meille nauretaan,
jos olemme kauemmin vuoteessa.

Ja hän nousi ensimmäiseksi. Kun hän oli pukeutunut, auttoi hän kiltisti
vaimoaankin pikku seikkoja myöten, sallimatta hänen kutsua Rosalie'ta
avukseen.

Heidän lähtiessään huoneesta pysäytti hän vaimonsa ja sanoi:

-- Tiedäthän, että me kahden kesken nyt voimme sinutella toisiamme,
mutta vanhempiesi läsnäollessa on parasta toistaiseksi vielä odottaa.
Kun palaamme häämatkaltamme on se aivan luonnollista.

Jeanne tuli esille vasta aamiaiseksi. Ja päivä kului kuin tavallisesti,
aivan kuin ei mitään uutta olisi tapahtunut. Talossa oli vain yksi mies
lisää.




V.


Neljä päivää myöhemmin ilmestyi matkavaunu, joka oli vievä heidät
Marseille'hin.

Ensimmäisen tuskallisen yön jälkeen oli Jeanne jo tottunut Julien'iin,
hänen suudelmiinsa ja helliin hyväilyihinsä, vaikka ei vastahakoisuus
noihin suhteihin nähden hänessä ollutkaan vähentynyt.

Julien oli hänestä kaunis, Jeanne rakasti häntä ja tunsi olevansa
uudelleen onnellinen ja iloinen.

Jäähyväiset suoritettiin nopeasti ja ilman ikävän tunnetta. Paronitar
yksin tuntui liikutetulta. Ja kun vaunu oli valmis lähtemään, pisti hän
ison kukkaron, joka oli raskas kuin olisi ollut lyijyä täynnä,
tyttärensä käteen, sanoen:

-- Tässä on nuoren rouvan pikku menoja varten.

Jeanne pani kukkaron taskuunsa ja hevoset lähtivät liikkeelle.

Iltapuoleen kysyi Julien häneltä:

-- Kuinka paljon on rahaa äitisi antamassa kukkarossa?

Jeanne ei sitä muistanutkaan enää ja tyhjensi nyt rahat syliinsä.

Kokonainen virta kultarahoja valui ulos, kaikkiaan kaksituhatta
frangia. Ilosta löi hän kämmenensä yhteen ja, keräten jälleen rahansa,
huudahti:

-- Nyt voin tuhlata vaikka mihin.

Kahdeksan vuorokautta matkustettuaan hirveässä kuumuudessa he saapuivat
Marseille'hin.

Ja seuraavana päivänä vei heitä _Rois-Louis_, määräkulkuinen posti- ja
matkustajalaiva, joka kulki Ajaccion kautta Napoliin, Korsikaa kohti.
Korsika! Tiheiköt, rosvot, vuoret, Napoleonin syntymämaa! Jeannesta
tuntui, että hän valveilla ollen joutui unelmien maille.

Vierekkäin laivan kannella seisoen näkivät he Provence'n
rantakallioiden kiitävän ohi. Meri levisi liikkumattomana, mahtavasti
siintäen ja kuin hyytyneenä hehkuvassa päivänvalossa, äärettömän
taivaanlaen alla, joka tuntui aivan ylenmäärin siniseltä.

Jeanne sanoi:

-- Muistatko purjematkaamme ukko Lastique'n veneellä?

Vastauksen sijasta suihkasi Julien nopeasti suudelman hänen korvaansa.

Laivan siivet pieksivät merta, häiriten sen sikeää unta, ja aluksen
taakse ulottui silmän siintämättömiin suorana vakona pitkä vaahtoava
jälki, iso vaalea juova, jossa vesi kuohui kuin poreileva samppanja.

Yht'äkkiä ponnahti ylös vedestä keulan puolella, vain muutaman sylen
päässä laivasta, iso delfiini eli pyöriäinen ja katosi jälleen pää
edellä sukelluksiin. Jeanne pelästyi siitä niin, että huudahti ja
painautui Julienin povea vastaan. Sitten hän alkoi nauraa pelästyksensä
johdosta ja katseli innokkaasti, eikö tuo merieläin ilmestyisi
uudelleen. Muutaman sekunnin kuluttua se hyppäsikin taas esille aivan
kuin iso, joustimen lennättämä leikkikalu. Sitten se keikahti jälleen
veteen ja ilmestyi uudelleen. Nyt niitä tuli jo kaksi, kolme, sitten
kuusi, jotka heittivät kuperkeikkaa laivan ympärillä ja saattoivat tätä
suurta toveriaan, rautaevillä varustettua jyhkeätä kalaa pitkän matkaa.
Ne väistyivät milloin vasemmalle puolelle sitä, milloin taas nousivat
esille sen oikealta puolelta, ja milloin yhdessä, milloin toinen
toisensa perässä, aivan kuin leikkien ja ajaen toisiaan takaa
syöksyivät ylös ilmaan kaaressa ja sukelsivat jälleen mereen.

Jeanne taputteli käsiään ja oikein vapisi ihastuksesta joka kerta, kun
nuo suuret, ketterät uijat tulivat esille. Hänen sydämensä hypähteli
heidän laillaan hurjasta, lapsellisesta ilosta.

Yht'äkkiä ne hävisivät. Ne näkyivät kerran vielä hyvin kaukana meren
selällä päin, sitten ei niitä huomannut enää, ja muutaman hetkisen
tunsi Jeanne ikävääkin niiden katoamisen johdosta.

Tuli ilta, tyyni, säteilevä, mitä kirkkahin ja leppoisin. Ei
värähdystäkään ilmassa eikä veden pinnalla. Ja tämä meren ja taivaan
avaruuden ääretön rauha levisi turtuneihin ihmissieluihinkin, jotka
eivät tunteneet vähäistäkään väristystä.

Mahtava aurinko painui hiljalleen alas kohti Afrikan näkymätöntä
rantaa, tuota polttavaa maata, jonka kuumuudesta sai jo vähäisen
aavistuksen. Mutta omituinen sukoileva viileys, joka kuitenkaan ei
tuntunut tuulenhenkäykseltä, hipaisi kasvojen hipiää, kun päivä oli
mennyt mailleen.

Heitä ei haluttanut mennä alas kajuuttaan, joka oli täynnä merilaivan
kaikkia hirveitä hajuja, vaan he kävivät vierekkäin loikomaan
välikannelle kääriytyen vaippoihinsa. Julien nukkui heti, mutta Jeanne,
jota outo matka vaivasi, ei saanut silmiään ummistetuiksi. Siipien
yksitoikkoinen läiske uuvutti häntä ja hän katseli niitä lukemattomia
tähtiä, jotka hänen yllään tuikahtelivat terävän kirkkaalla, mutta
ikäänkuin kostealla valollaan etelän puhtaansinisellä taivaalla.

Aamupuoleen hän kuitenkin nukahti.

Hänet herätti sitten huuto ja melu: merimiehet puhdistivat laulaen
laivaa. Jeanne pudisti hereille miehensä, joka nukkuessaan ei ollut
liikahtanutkaan, ja he nousivat ylös.

Ihastuksella Jeanne hengitti suolaista meri-ilmaa, joka tuntui
tunkeutuvan aina sormien päihin asti. Kaikkialla siinsi vain merta.
Keulan puolella häämöitti kuitenkin veden pinnalla jotakin harmaata,
aamunkoitossa vielä hämärästi näkyvää, aivan kuin rykelmä omituisia,
suippoja, harkkoreunaisia hattaroita.

Vähitellen rupesivat ne näkymään selvemmin. Niiden ääriviivat
eroittautuivat paremmin taivaan kirkastuessa ja esiin nousi pitkä jono
teräviä, kummallisia vuoria. Siellä oli Korsika, aivan kuin hienoon
huntuun verhottuna.

Ja sen takaa nousi aurinko, jota vastaan vuorten harjanteet kuvastivat
mustina varjoina, mutta sitten alkoivat kaikki huiput hehkua muun osan
saarta jäädessä huurun peittoon.

Laivan päällikkö, joka oli vanha, lyhytkasvuinen, kovassa, suolaisessa
tuulessa ahavoitunut, ruskettunut, kuivunut ja kuihtunut mies, ilmestyi
kannelle ja sanoi Jeannelle äänellä, joka oli käynyt käheäksi
kolmekymmentä vuotta kestäneestä komentamisesta ja oli loppuun kulunut
myrskyssä huutamisesta.

-- Tunnetteko tuota hajua?

Jeanne tunsi todellakin väkevän, omituisen, villien kasvien hajun.

Kapteeni jatkoi:

-- Se on Korsika, rouva, joka sillä lailla tuoksuaa. Se on sen kauniin
naisen hajua. Vaikka olisin kaksikymmentä vuotta poikessa, niin
tuntisin sen sittenkin viiden tuhannen meripenikulman päähän. Olen
nähkääs sieltä kotoisin. Hänkin tuolla Pyhän Helenan saarella kuuluu
yhä vain muistelevan kotiseutunsa hajua. Me ollaan samaa sukua.

Ja paljastaen päänsä tervehti kapteeni Korsikaa ja tervehti samalla
valtameren poikki suurta keisariakin, vankia, joka oli samaa sukua kuin
hän.

Jeanneen koski se niin, että hän oli vähällä ruveta itkemään.

Sitten ojensi kapteeni kätensä taivaan rantaa kohti ja mainitsi
kallioiden nimet.

Julien seisoi vaimonsa vieressä pidellen kättään hänen vyötäistensä
ympärillä ja molemmat he katselivat etäisyyteen nähdäkseen mainitun
paikan.

Vihdoin huomasivatkin he muutamia pyramiidinmuotoisia kallion kärkiä,
jotka laiva kohta kiersi laskeakseen suureen, tyyneen lahteen. Se oli
korkeiden vuorenharjojen välissä, joiden alavimmat rinteet näyttivät
olevan aivan kuin sammaleen peittämät.

Kapteeni osoitti vihantaa kohti ja lausui: "Tiheiköt."

Sikäli kuin tultiin lähemmäksi maata, näkyi vuorien kehä sulkeutuvan
järveksi laivan ympärille, joka ui hiljakseen tuossa sinisessä ja niin
kirkkaassa vedessä, että toisin paikoin saattoi nähdä pohjaan asti.

Ja yht'äkkiä ilmestyi näkyviin ihan valkoinen kaupunki, joka sijaitsi
siellä lahden perällä, aivan veden partaalla, vuorien juurella.
Muutamia pieniä italialaisia laivoja seisoi ankkuroituina satamassa.
Neljä, viisi venettä tuli ja kierteli _Roi-Louis'n_ ympärillä
noutaakseen maihin sen matkustajat.

Julien, joka keräsi heidän tavaransa yhteen, kysyi vaimoltaan:

-- Riittää kai kantajille frangi mieheen?

Jo viikon päivät kysyi hän alituisesti tuota samaa ja tämä kysymys
kiusasi Jeannea, joka nyt vastasi hiukan kärsimättömänä:

-- Kun ei tiedä varmaan antavansa kylliksi, niin antaa mieluummin
enemmän.

Lakkaamatta kiisteli Julien hotellienkin isäntien ja palvelijain,
ajurien ja kaupustelijain kanssa, ja jos hän kepelästi oli onnistunut
saamaan vähän alennusta, niin sanoi hän Jeannelle käsiään hykertäen:

-- Minä en tahdo antaa varastaa mitään itseltäni.

Kun laskut tuotiin esille, niin Jeanne oikein vapisi, varmana jo
edeltäkäsin, että hänen miehensä oli tekevä muistutuksia joka ainoasta
erästä, ja häntä vaivasi tuo tinkiminen aina niin, että hän punastui
hiusmartoaan myöten palvelusväen halveksivain katseitten edessä, jotka
seurasivat hänen miestään tarkastaessaan riittämätöntä juomarahaa
kädessään.

Soutajankin kanssa vielä, joka vei heidät maihin, syntyi hänellä kinaa.

Ensimmäinen puu, jonka Jeanne sitten näki, oli palmu.

He asettuivat asumaan suureen tyhjään hotelliin, joka sijaitsi avaran
torin kulmassa, ja tilasivat itselleen aamiaista. Sen syötyään tahtoi
Jeanne lähteä kaupungille kävelemään, mutta Julien halusi käydä
lepäämään. Siitä syntyi heidän välillään riitaa ja pahastuneena alistui
Jeanne hänen vaatimukseensa.

He oleskelivat kolme vuorokautta tässä pienessä, sinisen lahden
pohjukkaan kätketyssä kaupungissa, jossa ilma oli kuuma kuin ahjossa
vuoriverhon takana, joka ei koskaan päästä sinne tuulen henkeä
puhaltamaan.

Sitten tekivät he muutaman päivän matkasuunnitelman ja ettei tarvinnut
väistyä minkäänlaisten huonoista tieoloista syntyvien vaikeuksien
edestä, päättivät he vuokrata hevoset. He ottivat niinmuodoin kaksi
pientä tulisilmäistä, laihaa ja uupumatonta korsikalaista oritta ja
lähtivät matkalle eräänä päivänä aamun valjetessa. Opas, joka ratsasti
muulin selässä, seurasi heitä ja kantoi heidän ruokatavaransa, sillä
majataloja ei tässä villissä maassa ole.

Tie kulki ensin lahden laitaa ja painui sitten loivaan laaksoon
korkeita vuoria kohti. Usein oli kuljettava melkein kuivuneiden
virtojen poikki, joissa vain kivien kätköissä heikosti solisten vielä
juoksi vähän vettä.

Maa oli viljelemätöntä ja aivan autiota. Vuorien kupeet kasvoivat
korkeata ruohoa, joka tähän kuumaan vuoden aikaan oli kokonaan
kellastunut. Siellä täällä tuli vastaan joku vuorelainen joko pienen
hevosensa tahi koiran kokoisen aasinsa selässä. Ja jokaisella riippui
hartioilla panostettu pyssy, vanha ruostunut ase, joka heidän käsissään
oli peloittava kalu.

Saari oli täynnä hajuruohoja, ja niiden kirpeä lemu tuntui kuin
tiivistäneen ilman; ja verkalleen alkoi tie nousta vuorien pitkien
poimujen lomissa.

Punaisten ja sinisten kallioiden kärjet loivat maisemalle
tarunomaisen sävyn ja matalammalla olevat vuorien rinteet äärettömine
kastanjametsineen näyttivät ylhäältä vain pieniltä vihannoilta
pensaikoilta tämän saaren jättimäisen korkeilla pengermillä.

Opas ojensi välistä kättään kohti jyrkkiä vuorenharjoja ja mainitsi
jonkun nimen. Jeanne ja Julien katselivat ensin näkemättä mitään, mutta
eroittivat vihdoin jotakin harmaata, joka näytti ylhäältä pudonneen
kiviröykkiön tapaiselta. Siinä oli kylä, pieni kiviasutus, joka oli
kuin mikäkin linnun pesä, kiinni tarttunut sinne melkein näkymättömiin
korkeiden kallioiden kupeelle.

Tämä pitkä, käyden ajettava matka alkoi hermostuttaa Jeannea.

-- Ajetaan hiukan juosten, -- sanoi hän ja kiirehti hevostansa. Kun hän
sitten ei huomannut miestään vieressään, kääntyi hän ja alkoi hilpeästi
nauraa nähdessään Julienin aivan kalpeana pitelevän kiinni laukkaavan
hevosen harjasta ja lystikkäästi hölköttävän sen selässä. Ja kun hän
lisäksi oli kaunis ja komea mies, niin näytti hänen kömpelyytensä ja
pelkuruutensa vieläkin hullunkurisemmalta.

He alkoivat silloin ajaa hiljemmin. Tie kulki nyt kahden loppumattoman
metsän väliä, jotka vaippana levisivät yli koko vuoren rinteen.

Se oli Korsikan kuuluisaa tiheikköä, läpipääsemätöntä metsää, jossa
kasvoi sekaisin tammea, katajaa, laakeripuuta, myrttiä, kanervaa ynnä
kaikenlaisia muita puu- ja kasvilajeja, jotka kietoutuivat toisiinsa
niin ja muodostivat vuorien kupeille semmoisen peitteen, että oli aivan
mahdotonta siitä selviytyä.

Heidän tuli nälkä. Opas saavutti heidät ja saattoi suloisen lähteen
luo, jommoisia on tuiki tiheässä näillä jylhillä seuduilla ja jotka
ohuena, jääkylmänä säikeenä tulevat pienestä kallionreiästä ja vuotavat
siitä sitten sitä kastanjan lehteä pitkin, jonka ohikulkija sen alle
asettaa juoksuttaakseen siten veden suuhunsa.

Jeanne tunsi niin suurta mielihyvää, että hänen oli miltei mahdotonta
pidättää ilon huudahduksiaan.

Sitten he lähtivät takaisin laskeutuen vuorelta alas Sagone'n lahtea
kiertämällä.

Illan suussa he kulkivat läpi Cargèse'n, joka on pieni kreikkalainen
kylä, muinaisaikoina isänmaastaan karkoitettujen pakolaisten
perustama. Siellä seisoi ryhmä kookkaita, kauniita sorealanteisia,
solakkavartaloisia, erittäin siroliikkeisiä naisia erään suihkukaivon
partaalla. Kun Julien huusi heille "hyvää iltaa", vastasivat he
laulavalla äänellä entisen kotimaansa sointuvalla kielellä.

Piana'an tultua oli heidän pakko turvautua erään talon
vieraanvaraisuuteen niinkuin vanhoina aikoina tehtiin tuntemattomissa
maissa eksyksiin jouduttua. Jeanne oikein värisi ilon tunteesta
odottaessaan, että ovi, jolle Julien oli kolkuttanut, aukeaisi. Oi,
tämä oli vasta oikea huvimatka odottamattomine seikkailuineen aivan
kuin jollakin oudolla löytöretkellä!

He olivat sattumalta kääntyneet nuoren pariskunnan puoleen. Heidät
otettiin vastaan niinkuin patriarkat varmaankin vastaanottivat Jumalan
lähettämän olennon. Heidän oli maattava olkipatjalla vanhassa
ränsistyneessä rakennuksessa, jonka madonsyömät hirret, joissa
pitkäkoipiset, puutasyövät lukit asustivat, paukkuivat, tuntuivat
elävän ja huokailevan.

Sieltä he lähtivät auringon noustessa ja pysähtyivät pian metsän luo,
oikean purppuranpunaisen graniittimetsän luo. Siinä oli huippuja,
patsaita, torneja ja omituisia kuvioita, jotka aika, jäytävä tuuli ja
meren sumu olivat muovailleet. Nuo jo kolmensadan metrinkin korkuiset,
ohuet, pyöreät, kierät, väärät, muodottomat, eriskummalliset,
hämmästyttävät kalliot olivat puitten, kasvien, eläimien,
muistopatsasten, ihmisten, kaapuun puettujen munkkien, sarvipäisten
pirujen, äärettömän suurten lintujen, kokonaisen suunnattoman
kansakunnan, oikean hirviöiden lauman näköisiä, jotka jonkun
hurjapäisen jumalan tahdosta olivat sinne kivettyneet.

Jeanne ei saanut sanaakaan suustaan, niin hänen sydäntään ahdisti tuo
näky, ja hän tarttui Julienia kädestä, jota puristi tuntien
rakastamisen halua tuon ihanuuden valtaamana.

Ja tultuaan ulos tuosta mahtavasta kaaoksesta huomasivat he yht'äkkiä
uuden lahdelman, jota ympäröi joka haaralta punaisen graniitin verinen
muuri kuvastuen meren siniseen veteen.

Jeanne kuiskasi vain:

Oi, Julien!

Eikä hän ihmetyksen valtaamana löytänyt mitään muuta sanaa. Hänen
kurkkuaan kuristi ja kaksi kyyneltä vuoti hänen silmistään.
Hämmästyneenä loi Julien katseensa häneen ja kysyi:

-- Mikä sinun on, muruseni?

Jeanne pyyhkäisi poskeansa, hymähti ja vastasi hiukan väräjävällä
äänellä:

-- Ei se ole mitään... Hermostumista vain... En tiedä... Hurmaannuin
niin. Olen niin onnellinen, että pieninkin seikka liikuttaa sydäntäni.

Julien ei ymmärtänyt tätä naisen hermojen arkuutta, noita tyhjästä
suunniltaan joutuneen olennon värähtelemisiä ja puistatuksia, joita
ihastus saattaa hänessä synnyttää jonkun järkyttävän kohtauksen
tavalla, herättäen hänessä käsittämättömän tunteen, saattaen hänet joko
hulluksi ilosta tahi epätoivon valtaan.

Nuo kyyneleet näyttivät Julienistä naurettavilta, ja, ajatellen
kokonaan vain huonoa tietä, sanoi hän:

-- Teet viisaammin, kun pidät silmällä hevostasi.

Tietä myöten, jota oli melkein mahdoton kulkea, laskeutuivat he tuon
lahden pohjukkaan ja kääntyivät sitten oikealle noustakseen Ota'n
synkkään laaksoon.

Polku osoittautui kuitenkin kauheaksi. Julien esitti silloin:

-- Mitä, jos menisimme sinne jalkaisin?

Jeanne suostui siihen mielellään, ihastuneena saadessaan kävellä ja
olla yksin miehensä kanssa äskeisen mielenliikutuksensa jälkeen.

Opas lähti kulkemaan edellä muulin ja hevosten kanssa, he astuivat
hiljakseen perässä.

Vuori, joka on haljennut ylhäältä alas asti, aukenee raolleen, ja
siihen loveen painuu polku, joka kulkee pohjaa myöten kahden
kummallisen seinän välissä. Rotkon läpi juoksee koski, ilma siellä on
jäätävä, kivi on musta ja sininen taivas, jota ylhäällä näkyy pikkuinen
pala, hämmästyttää ja huimaa päätä.

Äkkiä omituinen suhina sai Jeannen vavahtamaan. Hän nosti silmänsä ja
näki äärettömän suuren linnun lentävän ulos kolosta. Se oli kotka,
jonka molemmat siivet näyttivät ihan koskettavan syvänteen molempia
seiniä sen kohotessa siintoon, jonne se katosi.

Kauempana vuoren halkeama jakautuu kahtia, ja polku nousee molempien
rotkojen välitse sinne tänne nopeasti luikerrellen.

Kevyesti hypiskellen kulki Jeanne edellä, potkaisten kiviä pyörimään,
ja kumartui pelkäämättä katsomaan alas kuiluihin. Julien seurasi
jäljessä hiukan hengästyneenä ja tuijottaen maahan huimausta peläten.

Yht'äkkiä tulvahti päivän valo heidän ylitsensä. Heistä tuntui kuin he
olisivat tulleet ulos helvetistä. Heidän oli jano; kostea jälki johti
heitä kiviröykkiöiden kautta pikkuruiselle lähteelle, johon oli
laitettu ontosta kepistä kouru vuohipaimenia varten. Sammal peitti maan
lähteen ympärillä. Jeanne kävi siihen polvilleen juodakseen, ja Julien
teki samoin.

Kun Jeanne nautti raikkaasta vedestä, otti Julien häntä vyötäisistä ja
koetti vallata hänen paikkansa kourun suussa. Jeanne vastusteli, ja
siinä heidän huulensa kilpailivat milloin kohdaten toisensa, milloin
taas sysäten toinen toisensa tieltä. Näin otellessaan saivat he vuoron
perään kourun pään suuhunsa ja iskivät siihen kiinni hampaillaan
tahtomatta päästää sitä irti. Tästä alituisesta kiinniottamisesta ja
irtilaskemisesta avautui ja sulkeutui kylmä suihku räiskyttäen vettä
heidän kasvoihinsa, kaulaansa, vaatteilleen ja käsilleen ja sirotellen
pisaroita kuin helmiä heidän hiuksiinsa suudelmien vaihtuessa toiselta
toiselle samassa ryöpyssä.

Yht'äkkiä valtasi Jeannen rakkauden puuska. Hän otti suunsa täyteen
kirkasta lähdevettä ja, posket pullollaan kuin leilit, hän antoi merkin
Julienille tahtoen antaa hänen, huulet huulissa kiinni, juoda vettä
suustaan.

Julien kurotti hymyillen kaulaansa, kallisti päätään taaksepäin,
levitti käsivartensa ja joi yhdellä siemauksella veden tuosta elävästä
lähteestä, joka näin juoksutti hänen ruumiiseensa hehkuvan intohimon.

Jeanne painautui häntä vasten hellyydellä, jota hän ei ollut miestään
kohtaan ennen osoittanut. Hänen sydämensä sykki rajusti, hänen rintansa
kohosi, hänen silmänsä näyttivät raukeilta ja kosteilta. Hiljaa
kuiskasi hän:

-- Julien, minä rakastan sinua.

       *       *       *       *       *

Kesti kauan ennenkuin he saavuttivat vuoren harjan, siihen määrin
Jeanne tunsi uupumista, ja he saapuivat vasta iltasella Evisaan heidän
oppaansa sukulaisen Paoli Palabrettin luo.

Tämä oli isokasvuinen, hiukan kumaraselkäinen mies, jonka kasvot olivat
synkänkalpeat kuin keuhkotautisella. Hän vei heidät heidän
huoneeseensa, joka paljaine kiviseinineen teki kolkon vaikutuksen,
mutta siihen nähden, että tässä maassa kaikenlainen komeus on
tuntematonta, oli kaunis. Ja korsikalaisella murteellaan, joka on
ranskan ja italian kielten sekoitusta, ilmaisi hän ilonsa heidän
tulostaan taloon. Samassa keskeytti hänet heleä ääni ja pieni
tummanvärinen nainen, jolla oli suuret mustat silmät, päivän lämpöä
hohtava iho, ohuet vyötäiset, hampaat aina näkyvissä yhtä mittaa
hymyilevässä suussa, syöksähti sisään, suuteli Jeannea ja pudisti
Julienin kättä sanoen:

-- Hyvää päivää, rouva! Hyvää päivää, herra! Mitä kuuluu?

Ja hän otti heiltä hatut ja huivit käyttäen vain toista kättänsä, sillä
toinen käsi oli hänellä siteessä. Sitten hän lähetti kaikki pois
huoneesta sanoen miehelleen:

-- Vie heidät kävelylle päivälliseen asti!

Herra Palabretti totteli oitis, asettui molempien nuorten väliin ja vei
heidät katselemaan kylää. Hän laahusti sekä jaloillaan että äänellään,
yski usein ja toisti joka yskänkohtauksen jälkeen:

-- Se on tuo laakson kylmä ilma, joka on mennyt keuhkoihini.

Hän saattoi heitä yksinäistä polkua pitkin laajaan kastanjametsään.
Yht'äkkiä hän pysähtyi ja sanoi yksitoikkoisella äänellään:

-- Tässä tappoi Mathieu Lori serkkuni Jean Rinaldin. Olin, nähkääs,
tuossa ihan lähellä Jeania, kun Mathieu ilmestyi kymmenen askeleen
päähän meistä ja huusi: "Jean, älä mene Albertaceen, älä mene, muuten
sinut tapan, kuuletko sen." Tartuin Jean'ia kädestä ja sanoin: "Älä
mene, Jean, hän tekee sen." Se oli erään tytön takia, jonka perässä he
molemmat juoksivat, -- Paulina Sinacoupi nimeltään. Mutta Jean alkoi
huutaa: "Menenpäs, Mathieu; sinä et ole mies minua siitä estämään."
Silloin ojensi Mathieu pyssynsä ennenkuin olin ehtinyt saada omani
kuntoon ja laukaisi. Jean ponnahti vain korkealle ilmaan tasajaloin
kuin nuoraa hyppivä lapsi, niin juuri, herra, ja kaatui koko painollaan
päälleni niin, että pyssyni kirposi kädestäni ja lensi tuon suuren puun
juurelle tuonne. Jean'in suu oli ihan ammollaan, mutta hän ei sanonut
enää sanaakaan, -- hän oli kuollut.

Nuoret katselivat kummissaan tuota rauhallista miestä, joka oli ollut
kerrotun tihutyön näkijänä ja Jeanne kysyi:

-- Entäs murhaaja?

Paoli Palabretti yski kauan ja jatkoi sitten:

-- Hän katosi vuoristoon. Minun veljeni tappoi hänet seuraavana vuonna.
Tiedättehän veljeni, Philippi Palabrettin, rosvon?

Jeanne säpsähti:

-- Teidänkö veljenne? Rosvo?

Levollisen korsikalaisen silmässä välähti ylpeä katse:

-- Niin, rouva, hän oli kuuluisa mies, hän. Hän otti hengiltä kuusi
santarmia. Hän kuoli Nicolas Moralin kanssa yhdessä, kun joutuivat
saarroksiin Niolossa kuusipäiväisen ottelun jälkeen ja olivat kuolla
nälkään.

Sitte aivan samalla äänen sävyllä kuin hän oli sanonut "se on tuo
laakson kylmä ilma", lisäsi hän alistuvaisesti:

-- Se on maan tapa.

Sen jälkeen palasivat he syömään päivällistä, ja pieni
korsikalaisnainen kohteli heitä aivan kuin olisi tuntenut heidät jo
kaksikymmentä vuotta.

Mutta Jeannea vaivasi levottomuus. Oliko hän vielä löytävä Julienin
suudelmassa saman ihmeellisen ja valtavan tunneväristyksen kuin siellä
lähteen luona.

Kun he olivat kahden kesken huoneessa, vapisi hän pelosta, ettei hänen
suudelmillaan olisi enää samaa vaikutusta. Mutta kohta saavutti hän
varmuuden, ja siitä tuli hänen ensimmäinen rakkaudenyönsä.

Seuraavana aamuna, kun tuli aika lähteä, oli hänen miltei mahdoton
erota tästä matalasta majasta, sillä hänestä tuntui, että hänelle
siellä oli koittanut uusi onni.

Hän kutsui luokseen huoneeseensa talon emännän ja vaikka tarkkaan
hänelle selittelikin, ettei suinkaan tahtonut antaa hänelle mitään
lahjaa, niin hän vaatimalla vaati, jopa suuttuenkin, saada lähettää
hänelle Parisista, kun oli palannut sinne, jonkin muiston, jolle hän
antoi melkein taikauskoisen merkityksen.

Nuori korsikalaisnainen pani kauan vastaan, mutta suostui vihdoin,
sanoen:

-- No, lähettäkää minulle sitten pikkunen pistooli, aivan pikkunen!

Jeannen silmät kävivät pyöreiksi. Ja ikäänkuin sanoen jonkun mieluisan
ja suuren salaisuuden kuiskasi hän ihan hänen korvansa juurella:

-- Tarvitsen sen tappaakseni lankoni.

Samalla kiersi hän hymyillen nopeasti siteen auki käsivarrestaan, jota
hän siihen saakka ei ollut käyttänyt, paljasti pyöreän valkoisen
kyynärvartensa, jossa siellä täällä näkyi muutamia, jo naarmoittuneita
tikarin pistoja, ja sanoi:

-- Ellen olisi ollut yhtä väkevä kuin hän, olisi hän minut tappanut.
Mieheni ei ole mustasukkainen, hän tuntee minut kyllä, ja lisäksi on
hän sairas, niinkuin tiedätte, ja se pitää hänen verensä levollisena.
Muuten olenkin, rouva, rehellinen ihminen, mutta lankoni uskoo kaikki,
mitä hänelle kerrotaan. Hän on mustasukkainen mieheni puolesta ja alkaa
varmaan saman jutun uudelleen. Mutta silloin onkin minulla pikkunen
pistooli, voin olla rauhassa ja varma siitä että voin kostaa.

Jeanne lupasi lähettää hänelle aseen, suuteli hellästi uutta
ystävätärtään, ja he jatkoivat matkaansa.

Häämatkan loppuosa oli hänelle vain yhtä ainoata unelmaa, lakkaamatonta
syleilemistä ja hyväilyjen huumetta. Hän ei nähnyt mitään, ei maisemia,
ei ihmisiä eikä paikkoja, joihin he pysähtyivät. Hän ei nähnyt muuta
kuin vain Julienin.

       *       *       *       *       *

Kun he saapuivat Bastiaan oli opas maksettava. Julien kaiveli
taskujaan. Kun ei hän löytänyt sitä, mitä tarvitsi, sanoi hän
Jeannelle.

-- Koska et käytä äitisi sinulle antamia kultarahoja, niin anna ne
minun huostaani. Ne ovat paremmassa säilyssä minulla ja minä pääsen
sillä lailla vaihtamasta seteleitäni.

Jeanne ojensi hänelle kukkaronsa.

Sitten matkustivat he Livornoon, kävivät Firenzessä, Genuassa ja läpi
koko Välimeren pohjukan saapuen eräänä tuulisena aamuna takaisin
Marseille'hin.

Kaksi kuukautta oli kulunut siitä kun he olivat kotoa lähteneet. Nyt
oli 15 päivä lokakuuta.

Kova, kylmä tuuli, joka tuntui tulevan sieltä kaukaisesta Normandiesta,
sai Jeannen mielen alakuloiseksi. Julien näytti jo jonkun aikaa olevan
muuttunut, väsynyt, välinpitämätön, ja Jeanne pelkäsi jotakin,
tietämättä mitä.

Hän pitkitti vielä neljä päivää heidän paluumatkaansa kotiin voimatta
erota tästä ihanasta päivänpaisteisesta seudusta. Hänestä tuntui, että
samalla oli hänen onnensakin retki päättyvä.

Vihdoin he sitten lähtivät.

Parisissa oli heidän tehtävä kaikki ostoksensa lopullisesti
asettuakseen asumaan Peuples'iin, ja Jeanne iloitsi siitä, että saattoi
tuoda mukanaan kaikenlaisia kauniita esineitä äitinsä lahjoittamilla
rahoilla. Ensimmäinen, jota hän ajatteli, oli kuitenkin tuolle
korsikalaiselle naiselle lupaamansa pistooli.

Seuraavana päivänä tulonsa jälkeen sanoi hän Julienille:

-- Kultaseni, ole niin hyvä ja anna minulle äitini lahjoittamat rahat,
että saan tehdä ostoksiani.

Julien kääntyi häneen tyytymättömän näköisenä.

-- Kuinka paljon tarvitset?

Jeanne hämmästyi ja sopersi:

-- No, ... mitä tahdot antaa.

Johon toinen vastasi:

-- Annan sinulle sata frangia, mutta älä vain tuhlaa niitä.

Jeanne joutui siitä niin hämilleen, ettei tietänyt, mitä sanoa. Vihdoin
lausui hän epäröiden:

-- Minähän annoin sinulle ne rahat vain...

Julien ei antanut hänen puhua loppuun.

-- Niin kyllä. Mutta yhdentekevä on, ovatko ne sinun tahi minun
taskussani, kun meillä kerran on yhteinen kukkaro. Enkähän minä
kielläkään niitä sinulta, annanhan sinulle sata frangia.

Jeanne otti häneltä vastaan viisi kultarahaa sanomatta enää sanaakaan,
mutta ei uskaltanut sen koommin enää pyytää lisää eikä ostanut muuta
kuin pistoolin.

Viikkoa myöhemmin lähtivät he matkalle palatakseen Peuples'iin.




VI.


Valkoisen tiiliaidan vieressä seisoivat vanhemmat ja palvelijat
odottamassa. Matkavaunu pysähtyi ja syleileminen kesti kauan. Äiti
itki, Jeanne pyyhki heltyneenä silmiään ja isä käveli hermostuneesti
edestakaisin.

Sillä aikaa kun tavaroita kannettiin sisään, saivat tulijat kertoa
matkastaan kaikkien istuessa salin uunin ääressä. Jeannen huulilta
oikein sateli sanoja ja kaikki tuli kerrotuksi ihan perin pohjin
puolessa tunnissa, ehkä muutamia pikkuseikkoja lukuunottamatta, jotka
siinä ryöpyssä häneltä unohtuivat.

Sitten meni nuori rouva myttyjään aukaisemaan. Rosalie, joka oli
liikutettu hänkin, auttoi häntä. Kun se työ oli lopussa, kun
liinavaatteet, hameet ja muut pukuesineet oli pantu paikoilleen, meni
sisäkkö pois ja Jeanne, joka oli hieman väsyksissä, kävi istumaan.

Hän ajatteli, mitä hänen nyt oli tehtävä, ja koetti keksiä jotakin
henkistä askartelua ja työtä käsilleen. Häntä ei ollenkaan haluttanut
mennä alas äitinsä luo, joka oli käynyt lepäämään, ja hän aikoi lähteä
kävelemään, mutta maisema näytti niin kolkolta, että alakuloisuus alkoi
painostaa hänen sydäntään jo pelkästä silmäyksestä ulos ikkunasta.

Silloin huomasi hän, ettei hänellä ollut enää mitään tehtävää, ei
koskaan enää mitään. Koko hänen nuoruutensa, joka oli kulunut
luostarikoulussa, oli ollut vain tulevaisuuden unelmaa. Alituiset
levottomat toiveet olivat siihen aikaan täyttäneet hänen sielunsa joka
ainoa hetki hänen lainkaan huomaamatta niiden kuluvan. Kun hän sitten
juuri oli päässyt koulun kolkkojen muurien sisältä, jonne hänen
kuvitelmansa olivat olleet teljetyt, toteutui hänen lemmenhaaveensa
heti. Mies toivottu tuli, johon hän rakastui, jonka kanssa muutamassa
viikossa joutui naimisiin, niinkuin usein käy, ja joka vei hänet
käsissään antamatta hänelle vähääkään aikaa mitäkään miettiä.

Mutta nyt alkoi ensimmäisten päiväin suloinen todellisuus muuttua
arkipäiväiseksi todellisuudeksi sulkien oven rajattomilta toiveilta,
kauniilta kaipuulta johonkin tuntemattomaan. Niin, nyt oli odotus
lopussa.

Eikä siis enää mitään tehtävää, ei tänään, ei huomenna, eikä
milloinkaan. Tuon kaiken hän tunsi hämärästi erityisenä pettymyksenä,
rauenneena unelmana.

Hän nousi paikaltaan ja meni painamaan otsaansa ikkunaruutuun. Ja
katseltuaan jonkun aikaa taivasta, jossa vyöryi paksuja synkkiä pilviä,
päätti hän lähteä ulos.

Oliko siinä sama maisema, sama nurmikko, samat puut kuin toukokuussa?
Minne oli joutunut lehväin päivänpaisteinen iloisuus ja nurmen
runollinen vehreys monivärisine kukkineen ja eriskummallisine
perhosineen? Ja päätä huumaava, elämää uhkuva, tuoksuva ja
hedelmöittävä ilma, sekin oli poissa.

Kujanteet, jotka olivat läpimärät alituisista syyssateista, kulkivat,
kuihtuneiden lehtien paksun peiton verhoamina, autioina laihuuttaan
värjöttävien, miltei lehdettömien poppelien keskitse. Puitten hauraat
oksat vapisivat tuulessa, sen puistellessa siellä täällä vielä
riippuvia yksinäisiä lehtiä, jotka olivat karisemaisillaan avaruuteen.
Ja lakkaamatta pitkin päivää irtaantui, pyöri ja lenteli ilmassa ja
putosi maahan isoina kultarahoina, noita viimeisiä, kellastuneita
lehtiä ikäänkuin lakkaamattomana sateena, niin mieltä painostavana,
että Jeanne oli vähällä ruveta itkemään.

Jeanne käveli metsään asti. Se oli kolkko kuin kuolevan kammio. Vehreä
aita, joka erotti somat, luikertelevat käytävät toisistaan ja teki ne
niin salaperäisiksi, oli alaston nyt. Siinä kiertävät köynnökset, jotka
ennen olivat kuin hienoa puukarikkoa ikään, ojentelivat nyt toisilleen
laihoja oksiaan. Ja varisseiden kuivien lehtien kahina tuulessa, joka
niitä lennätteli ja paikoitellen kasoitteli, tuntui kuin kuolevaisen
surulliselta, viimeiseltä huokaukselta.

Pienen pieniä lintusia hypiskeli siellä paikasta paikkaan viluisesti
piipatellen ja suojaa etsien.

Lehmus ja plataani, joita jalavat paksulla verhollaan aivan kuin
etuvartiostona meren puolella seisten suojelivat ja jotka olivat
säilyttäneet vielä kesäpukunsa, olivat kuin vaatetetut toinen punaiseen
samettiin, toinen oranssiväriseen silkkiin, näin ensimmäisten
syyskylmien värjääminä niiden oman elinnesteen mukaan.

Jeanne käveli verkkaisin askelin edestakaisin äidin kujannetta pitkin,
Couillard'in moision laitaa. Häntä painosti jokin, aivankuin aavistus
vasta-alkavan yksitoikkoisen elämän pitkästä ikävästä.

Sitten hän istuutui sille mäen rinteelle, missä Julien ensimmäisen
kerran oli puhunut hänelle rakkaudesta, ja hän istui siellä kauan
unelmoiden, melkein mitään ajattelematta, riutuneena sydämen pohjaan
asti, rinnassaan halu käydä maata, nukkua pois tämän päivän
painostavasta alakuloisuudesta.

Yhtäkkiä hän huomasi lokin, joka tuulen kiidättämänä lensi poikki
taivaan. Ja hänelle muistui mieleen kotka, jonka hän oli nähnyt
Korsikassa Ota'n laaksossa. Hän tunsi sydämensä vilkkaasti
värähtelevän, kuin herätessä muiston jostakin suloisesta, joka on ollut
ja mennyt, ja hengessään hän näki silloin uudelleen tuon ihanan saaren
outoine tuoksuineen, sen auringon, joka kypsyttää sitruunat ja
seetripuun hedelmät, sen vuoret ruusuhohteisine huippuineen, sen
siintävät lahdelmat ja sen rotkot kohisevine koskineen.

Silloin kietoi tämä häntä ympäröivä kostea ja kolkko maisema varisevine
lehtineen ja tuulen repostelemine pilvineen hänet niin painostavaan
epätoivoon, että hän palasi kotia, ettei rupeaisi itkemään.

Siellä istui äiti viluisena uunin ääressä ja torkkui. Tottuneena
syyspäivien alakuloisuuteen ei hän siitä enää välittänyt. Isä ja Julien
olivat menneet kävelemään, puhellen asioistaan. Ja yö läheni levittäen
synkkää varjoaan avaraan saliin, johon vain lämpiävä uuni loi loimuavaa
valoaan.

Päivän sammuessa saattoi ikkunoista vielä eroittaa tuon loppuvan vuoden
lokaisen luonnon ja harmaan taivaan, joka sekin oli kuin loan tahraama.

Pian saapui sitten paroni Julienin seurassa. Heti astuttuaan hämärään
huoneeseen hän soitti kelloa ja huusi:

-- Tuokaa sukkelaan valoa! Täällä on niin synkkää.

Ja hän istui uunin ääreen.

Kuivattaessaan tulen edessä märkiä kenkiään, jotka kuumuudesta
höyrysivät ja joista loka kuivuen irtaantui, hän hykerteli iloisena
käsiään ja sanoi:

-- Luulenpa todella, että alkaa jäätää. Taivas kirkastuu pohjoisessa ja
meillä on täysi kuu. Yöllä pakkanen jo hyvästi nipistää.

Ja kääntyen tyttärensä puoleen hän jatkoi:

-- No, tyttöseni, oletko tyytyväinen, että olet kotona jälleen, omassa
talossasi, vanhusten luona?

Tämä viaton kysymys saattoi Jeannen aivan suunniltaan. Hän heittäytyi
isänsä syliin silmät täynnä kyyneleitä ja suuteli häntä hermostuneesti,
aivan kuin anteeksi pyytäen, sillä vaikka hän tarmokkaasti koettikin
olla iloinen, tunsi hän niin kovaa surua, että oli menehtyä. Hän
ajatteli kuitenkin sitä iloa, mikä hänellä oli oleva vanhempiaan
jälleen tavatessaan ja hän hämmästyi itse siitä kylmyydestä, mikä hänen
hellyytensä lamautti, aivan kuin ihminen poissa ollessaan paljon
ajateltuaan niitä, joita rakastaa, tuntee, kun pitkään aikaan ei ole
heitä joka hetki silmiensä edessä nähnyt, heidät uudelleen tavatessaan
kuin jonkinlaisen katkeamisen rakkauden siteissä, kunnes jokapäiväinen
yhdessäolo ne taas liittää yhteen.

Päivällinen kesti kauan, eikä syödessä puhuttu mitään. Julien näytti
unhottaneen vaimonsa.

Senjälkeen Jeanne istui kuin horroksissa uunin ääressä vastapäätä
äitiään, joka nukkui, ja kun hän siinä kerran tointui kuultuaan
vanhempien herrojen ääneen keskustelevan, ajatteli hän, koettaessaan
ravistaa itseänsä valveille, oliko ehkä hänetkin valtaava tuo
tottumusten synkkä unitauti, jota ei mikään enää keskeytä.

Kamiinan tuli, joka päivän valossa näytti heikolta ja punertavalta, oli
nyt muuttunut eloisaksi, kirkkaaksi ja räiskyväksi, ja loi ajoittain
suuria läikkiä huonekalujen haalistuneelle verholle, ketun ja haikaran,
alakuloisen kurjen, heinäsirkan ja muurahaisen päälle.

Paroni lähestyi hymyillen ja sanoi ojentaen käsiään hehkuvien hiilien
eteen:

-- Kylläpä palaa hyvin tänä iltana. Ulkona jäätää, lapset, ulkona
jäätää.

Sitten hän laski kätensä Jeannen olkapäille ja sanoi tuleen osoittaen:

-- Näes, tyttöseni, tämä on maailmassa kaikkein parasta: oma kotiliesi
ja omaiset sen ympärillä. Ei mikään ole sen veroista. Mutta ehkäpä
menemme nyt makaamaan. Olette, lapsukaiseni, varmaankin lopen
väsyneitä?

Tultuaan ylös huoneeseensa ajatteli nuori rouva, kuinka erilaisilla
tunteilla saattoikaan eri kertoina saapua samaan paikkaan, jota luuli
rakastavansa. Miksi oli hän näin masennuksissa, miksi tämä talo, tämä
rakas seutu, kaikki mikä siihen saakka oli saanut hänen sydämensä
sykähtelemään, tuntui hänestä nyt niin musertavan alakuloiselta ja
kolkolta.

Yhtäkkiä sattuivat hänen silmänsä pöytäkelloon, jossa pieni mehiläinen
yhä liikkui oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle, yhtä nopeasti
lakkaamatta tuota kukkakenttää pitkin. Silloin valtasi Jeannen
hellyyden puuska ja hän puhkesi itkemään katsellessaan tuota pientä
koneen liikuttamaa eläintä, joka hänestä tuntui elävältä, joka hänelle
lauloi hetkien kulun ja sykki kuin sydän.

Totisesti hän ei ollut näin liikutettu isäänsä ja äitiään
suudellessaan. Sydämellä on salaisuuksia, joiden perille ei mikään
järkeily pääse.

Ensimmäisen kerran naimisissa ollessaan hän nyt oli yksin vuoteessaan,
sillä Julien oli, syyttäen väsymystä, sijoittunut toiseen huoneeseen.
Sitäpaitsi he olivat sopineet, että kummallakin oli oleva oma
huoneensa.

Kesti kauan ennenkuin Jeanne nukkui, sillä hänestä tuntui niin
omituiselta, ettei ketään ollut hänen vieressään, hän kun ei enää ollut
tottunut makaamaan yksin, ja kun lisäksi kova pohjoistuuli tempoeli
talon kattoa.

Hän heräsi aamulla häikäisevään valoon, joka loi punertavan läikän
hänen vuoteelleen. Ja huurteiset ikkunaruudut olivat punaiset, aivan
kuin koko taivaanranta olisi ollut ilmitulessa.

Kääriytyen suureen aamuviittaan hän juoksi ikkunan luo ja avasi sen.

Jäätävä, pureva viima tunkeutui hänen huoneeseensa nipistäen kirpeällä
kylmällä hänen hipiätään ja nostaen kyyneleet hänen silmiinsä; ja
purppuran punaisella taivaalla näkyi puitten takana mahtava aurinko,
hehkuvana ja pullistuneena kuin juopuneen naama. Maa, jonka peitti
valkoinen, kuiva riite, ritisi ihmisten jalkojen alla. Tänä yhtenä yönä
olivat poppelien kaikki oksat pudottaneet lehtensä, ja aution maiseman
takaa näkyi vihertävä, lainehtiva meri, jonka pinnalla vaahtoili
valkoinen hyrsky.

Plataanit ja lehmukset riisui tuuli nopeasti puhtaiksi. Jokainen
jäätävän viiman puhallus sai äkkiä tulleen pakkasen riipimät lehdet
lentelemään ilmassa kuin linnut. Jeanne pukeutui, meni ulos ja, jotakin
tehdäkseen, lähti katselemaan moisioita.

Martin'in talonväki ihastui kovin hänen tulostaan ja emäntä suuteli
häntä poskelle. Siellä hänet vaadittiin juomaan lasi aprikoosiviinaa.
Sitten hän lähti toiseen moisioon, Couillard'in perheen luo, jossa
ihastus oli yhtä suuri. Emäntä silitteli hänen päätään, ja siellä oli
nautittava ryypyllinen mustaviinimarjaviinaa.

Sen jälkeen hän palasi kotia.

Päivä kului taas samoinkuin edellinen. Nyt oli pakkanen, sen sijaan
että eilen oli suoja. Ja kaikki viikon päivät olivat samanlaisia ja
kaikki kuukauden viikot tuntuivat samanlaisilta kuin tämä ensimmäinen.

Vähitellen hänen kaukaisten maitten herättämä kaipuunsa kuitenkin
väheni. Tottumus loi hänen elämäänsä ikäänkuin kerrostuman
alistuvaisuutta, niinkuin muutamat vesilajit jättävät esineihin
kalkkikuoren. Ja hänen sydämessään heräsi jälleen eräänlainen
mielenkiinto jokapäiväisen elämän tuhansia pikkuseikkoja kohtaan, halu
vaatimattomaan, pieneen askarteluun. Hänessä kehittyi omituinen
mietiskelevä alakuloisuus, hämärä elämän pettymys. Mitä tarvitsi hän?
Mitä kaipasi hän? Sitä ei ihan itsekään tietänyt. Hän ei tuntenut
mitään suuren seuraelämän tarvetta eikä hänessä ollut mitään
huvittelemishalua, ei mitään pyrkimystä kohti mahdollisia iloja. Ja
mitäpä ne olisivat olleet? Samoin kuin hänen asuntonsa huonekalut
olivat aikaa myöten haalistuneet, samoin kadotti kaikki hänen
silmissään värinsä, kului pois, vaaleni ja synkistyi. Hänen ja Julienin
välit olivat kokonaan muuttuneet. Hänen miehensä tuntui, heidän
palattuaan häämatkalta, aivan toisenlaiselta, ikäänkuin näyttelijältä,
joka on osansa suorittanut ja ottaa oman tavallisen muotonsa jälleen.
Hän tuskin välitti vaimostaan, tuskin puhuttelikaan häntä. Pieninkin
rakkauden haarne oli äkkiä kadonnut, ja harvoin hän enää kävi vaimonsa
huoneessa.

Julien oli ryhtynyt taloa ja taloutta hoitamaan, tarkasti
sopimuskirjat, kovisteli alustalaisia, vähensi menoja ja kun hän oli
itse ottanut aatelisen maamiehen tavat, oli hänestä kokonaan kadonnut
sulhasmiehen hieno, komea ulkomuoto.

Hän kävi alituisesti puettuna vanhaan samettiseen, vaskinappiseen
metsästystakkiin, joka oli tahroja täynnä ja jonka hän oli löytänyt
poikamiespuvustostaan. Ja käytyään huolimattomaksi kuten ihmiset,
joiden ei enää tarvitse miellyttää ketään, hän ei huolinut
partaansakaan ajaa, ja hänen pitkä, huonosti leikattu partansa rumensi
häntä tavattomasti. Hän ei huolinut enää hoitaa käsiänsäkään, ja joka
aterian jälkeen hän joi neljä tai viisi lasillista konjakkia.

Kun Jeanne häntä tästä lempeästi nuhteli, vastasi hän tylysti:

-- Eiköhän ole parasta, että jätät minut rauhaan?

Ja sen jälkeen ei Jeanne enää yrittänytkään huomauttaa hänelle mistään.

Tähän muutokseen suhtautui hän sitten tavalla, joka ihmetytti häntä
itseänsäkin. Julien oli tullut hänelle vieraaksi, jonka sielu ja sydän
olivat hänelle suljetut. Hän ajatteli ja mietti usein, mistä johtui,
että he, näin kohdattuaan toisensa, rakastuttuaan toinen toiseensa ja
mentyään lemmenhurmassa naimisiin, yht'äkkiä taas olivat miltei yhtä
tuntemattomat toinen toiselleen kuin eivät olisi koskaan toistensa
aviopuolisoita olleetkaan.

Ja miks'ei hän, Jeanne, kärsinyt enemmän siitä, että hänet näin oli
hyljätty? Semmoistako oli elämä? Olivatko he erehtyneet? Eikö hänellä
tulevaisuudessa sitten ollut enää mitään?

Jos Julien edelleen olisi ollut kaunis, siisti, hieno, miellyttävä,
ehkäpä hän silloin olisi paljonkin kärsinyt?

Oli päätetty, että vastanaineet uudelta vuodelta jäisivät yksin ja että
isä ja äiti matkustaisivat muutamiksi kuukausiksi Rouen'iin. Nuoren
pariskunnan oli sinä talvena määrä asua koko ajan Peuples'issa
lopullisesti siellä järjestääkseen kotinsa, tottuakseen oloon siellä ja
mieltyäkseen seutuun, missä koko heidän elämänsä oli kuluva. Heillä oli
lähistöllä muutamia naapureita, joille Julienin oli esiteltävä
vaimonsa. Ne olivat Briseville'n, Coutelier'n ja Fourville'n perheet.

Nuori pariskunta ei kuitenkaan vielä voinut alkaa vierailujaan, sillä
tähän saakka oli ollut mahdotonta saada käsiinsä maalaria, joka olisi
laittanut vaunujen oven vaakunan toisenlaiseksi.

Paroni oli näet luovuttanut langolleen perheen vanhat vaunut, eikä
Julien millään ehdolla olisi suostunut ajamaan naapurikartanoihin,
ennenkuin de Lamare-suvun kilpi oli sovitettu yhteen Les Perthuis des
Vauds-suvun vaakunan kanssa.

Mutta koko seudulla oli vain yksi ainoa mies, jonka erikoisalana oli
vaakunataide, ja se oli eräs maalari Bolbec, jota nimitettiin
Bataille'ksi. Häntä käytettiin vuoronperään kaikissa Normandien
aatelishoveissa maalaamassa noita arvokkaita koristeita ajoneuvojen
oviin.

Vihdoin eräänä joulukuun aamuna, kun aamiainen oli loppumaisillaan,
nähtiin erään henkilön avaavan pihan portin ja tulevan suoraa tietä
taloon. Hänellä oli arkku selässään. Se oli Bataille.

Hänet saatettiin ruokasaliin ja hänelle tarjottiin syötävää kuin
herralle ainakin, sillä hänen erikoisalansa, hänen alituiset suhteensa
sen maakunnan koko ylimystöön, hänen tietonsa vaakunataiteen, sen
vanhojen oppisanojen ja vertauskuvien alalla olivat tehneet hänestä
eräänlaisen vaakunahenkilön, jonka kättä kaikki aateliset puristivat.

Oitis tuotiin lyijykynä ja paperia, ja sillä aikaa kuin hän söi,
tekivät paroni ja Julien neliruutuisen vaakunansa luonnoksen.
Paronitar, joka joutui aivan haltioihinsa, kun oli kysymys
tämäntapaisista asioista, ilmaisi myöskin mielipiteensä. Jopa Jeannekin
otti osaa neuvotteluun, aivan kuin joku salaperäinen mielenkiinto olisi
yht'äkkiä herännyt hänessäkin.

Koko ajan syödessäänkin Bataille lausui ajatuksiansa, tarttui välistä
lyijykynään, piirsi luonnoksia, mainitsi joitakin esimerkkejä, selitti
kaikki sen seudun ylimystön vaunut ja tuntui olemuksessaan, jopa
äänessäänkin kantavan mukanaan jotakin aateliston ilmapiiristä.

Hän oli pienikasvuinen mies, jolla oli harmaa, lyhyt tukka ja
värintahraamat, hiukan öljylle haisevat kädet. Kerrottiin, että hänellä
aikoinaan oli ollut joku ruma siveellisyyshorjahdus, mutta kaikkien
ylhäisten perheitten häntä kohtaan osoittama yleinen kunnioitus oli
aikoja sitten poistanut hänestä tämän tahran.

Kun hän oli juonut kahvinsa, saatettiin hänet vaunuvajaan, ja vaunujen
päältä otettiin pois vahavaate, jonka peitossa ne olivat. Bataille
tarkasti vaunuja ja ilmaisi päättävästi ajatuksensa siitä, kuinka
suureksi hänen mielestään vaakuna oli tehtävä. Kun asiasta vielä oli
keskusteltu, ryhtyi hän työhönsä.

Kylmästä ilmasta huolimatta antoi paronitar tuoda vajaan tuolin
katsellakseen, kuinka maalari työskenteli. Vieläpä hän sitten tuotti
sinne lämmityslaitteenkin jalkojensa alle, joita alkoi palella. Sitten
ryhtyi hän rauhallisesti puhelemaan maalarin kanssa, kyseli häneltä
ihmisten sukulaisuussuhteista, joista hän itse ei ollut selvillä,
kuolleista ja syntyneistä ja täydensi saamillaan tiedoilla sen
sukupuun, jota hän säilytti muistissaan.

Julien oli siellä anoppinsa seurassa ja istui hajareisin tuolilla,
poltteli piippuaan, syljeskeli lattialle, kuunteli ja seurasi
silmillään vaakunansa värittämistä.

Kohta tuli tätä työtä katsomaan itse ukko Simonkin, joka lapio
olkapäällään oli menossa perunamaalle, ja kun tieto Bataille'n tulosta
oli levinnyt molempiin moisioihinkin, niin ei kestänyt kauan, ennenkuin
niiden emännät liittyivät katselijoihin. He olivat kovin ihastuksissaan
seisoessaan työn ääressä molemmin puolin paronitarta ja toistelivat:

-- Tarvitaanpas siinä taitavuutta ripotellakseen noita laitoksia.

Molemmat vaunujen ovien vaakunat valmistuivat vasta seuraavana päivänä
yhdentoista aikaan. Silloin olivat kaikki läsnä, ja vaunut vedettiin
ulos vajasta, jotta voitiin työtä paremmin arvostella.

Suoritus oli onnistunut erinomaisesti. Bataille'lle lausuttiin
kiitokset, ja hän lähti tiehensä laatikko selässään. Paroni, hänen
vaimonsa, Jeanne ja Julien olivat kaikki yhtä mieltä siitä, että
maalari oli hyvin pystyvä mies ja että hänestä, jos olosuhteet olisivat
sallineet, epäilemättä olisi tullut taiteilija.

Säästäväisyyttä silmällä pitäen oli Julien pannut toimeen parannuksia,
jotka vaativat uusia muutoksia.

Vanhasta ajomiehestä oli tehty puutarhuri, koska varakreivi tahtoi ajaa
hevosiaan itse, ja parihevoset oli myyty, jottei tarvitsisi niiden
ruokkimiseen rahoja käyttää.

Kun tarvittiin joku pitämään hevosia herrasväen noustessa vaunuista,
niin oli hän sitä varten ottanut palvelijaksi erään nuoren
lehmäpaimenen, jonka nimi oli Marius. Saadakseen taas itselleen hevosia
pani hän Couillard'in ja Martin'in kanssa tekemiinsä välikirjoihin
erityisen pykälän, joka velvoitti nämä molemmat alustalaiset antamaan
hänen käytettäväkseen kumpikin yhden hevosen yhtenä päivänä kuukaudessa
hänen määräämänään aikana, jota palvelusta vastaan heidät vapautettiin
maksamasta kanaveroa.

Kun sitten Couillard toi hänelle ison luisevan voikon, ja Martin pienen
pörröisen valkoisen hevosen, niin valjastettiin molemmat nämä elukat
parina vaunujen eteen, ja Marius, joka oli kuin uponnut ukko Simonin
vanhaan kauhtanaan, ajoi nämä ajoneuvot kartanon portaikon eteen.

Julien, joka oli siistinyt itsensä ja käyttäytyi ryhdikkäästi, näytti
jälleen komealta kuin ennen, mutta hänen pitkä partansa teki hänet
kaikesta huolimatta alhaisen näköiseksi.

Hän tarkasti valjaat, vaunut ja palvelijansa, ja oli niihin
tyytyväinen, sillä tärkeätä oli hänestä vain äsken uudelleen maalattu
vaakuna.

Paronitar, jota hänen miehensä talutti käsivarresta, pääsi vaivoin
nousemaan vaunuihin ja istuutui selän taakse pantujen tyynyjen varaan.
Sitten saapui vuorostaan Jeanne. Hän naurahti ensin parihevosille,
joista valkoinen, niinkuin hän sanoi, oli voikon lapsen lapsi. Kun hän
sitten huomasi Mariuksen, joka oli kokonaan hautautunut kokardilla
koristettuun korkeaan hattuunsa, niin että vain pikkusen nenän päätä
näkyi hatun reunan alta, ja jonka molemmat jalat olivat kuin hameissa
kauhtanan liepeiden sisällä, niin että suunnattoman suuret saappaat
eriskummallisesti törröttivät niiden alta esiin, ja kun hän näki pojan
kallistavan päätään taaksepäin voidakseen käyttää silmiään, kurottavan
kaulaansa voidakseen astua aivan kuin harpatakseen ojan yli, ja
hapuilevan kuin sokea käskyjä täyttäessään, joutuen siinä kokonaan
päästä pyörälle ja kadoten väljiin vaatteisiinsa, niin purskahti hän
semmoiseen hillitsemättömään nauruun, ettei siitä tahtonut tulla loppua
ollenkaan.

Paroni kääntyi, silmäili pientä hölmistynyttä poikaa ja naurun
tartuttua häneenkin, päästi semmoisen hohotuksen, ettei ollut saada
puhutuksikaan sanoessaan vaimolleen:

-- Ka ... ka ... katsos Ma ... Ma ... Mariusta! Se ... se ... sekös on
ly ... ly ... lystikkään näköinen!

Silloin paronitarkin, joka kumartui ulos vaunun ovesta ja katseli
poikaa, sai semmoisen naurunpuuskan, että vaunut jysähdellen hytkyivät
vietereillään.

Kasvot kalpeina kysyi Julien:

-- Mikä teitä noin naurattaa? Olettehan aivan hulluja.

Jeanne, jota nauru puistatti niin, että hän oli melkein sairas, ja joka
ei voinut hillitä itseään, istuutui portaikon astimelle. Samoin teki
paronikin, ja vaunusta kuuluva hermoisa aivastelu ja lakkaamaton
kotkotus ilmaisivat, että paronitar oli vähällä läkähtyä. Ja yht'äkkiä
alkoi Mariuksenkin kauhtana hyppiä. Hän oli varmaan käsittänyt asian,
sillä hän nauroi itsekin minkä jaksoi isoon päähineeseensä uponneena.

Silloin vihastui Julien ja hyökkäsi esille. Paiskaten poikaa korvalle
hän lennätti pojan päästä ison hatun, joka vierähti maahan. Kääntyen
sitten appensa puoleen änkytti hän vihasta vapisevalla äänellä:

-- Minun mielestäni ei teillä ole mitään naurun aihetta. Ei oltaisi
tässä tilassa, ellette olisi omaisuuttanne tuhlannut. Kenen on syy,
että olette joutunut häviöön?

Koko ilo oli kuin pois pyyhkäisty. Ei kukaan sanonut enää sanaakaan.
Jeanne, joka nyt oli ruveta itkemään, nousi hiljakseen vaunuihin
äitinsä viereen. Paroni, joka ällistyi ja oli vaiti, istuutui naisia
vastapäätä, ja Julien asettui ajopenkille, hinattuaan sinne viereensä
itkevän pojan, jonka poski oli turvoksissa.

Matka oli ikävä ja tuntui pitkältä. Vaunuissa ei puhuttu mitään. Kaikki
kolme synkkinä ja hämillään, he eivät tahtoneet toisilleen ilmaista,
mitä heidän sydämissään liikkui. He tiesivät hyvin, etteivät olisi
voineet muusta puhua, siihen määrin tuo ikävä ajatus oli vallannut
heidän mielensä, ja heistä oli parempi olla alakuloisesti vaiti kuin
kosketella tätä kiusallista kysymystä.

Hevosten epätasaisesti juostessa kulkivat vaunut moisioiden ohi,
karkoittivat tieltään pitkin askelin juoksemaan mustat pelästyneet
kanat, jotka hyykistyen katosivat aitojen taakse, ja saivat välistä
ulvomaan peräänsä jonkun äkäisen koiran, joka sitten karvat pystyssä
palasi kotiinsa kääntyen tuon tuostakin haukkumaan ajoneuvoja.
Lokaisissa puukengissä kävelevä pitkäkoipinen poika, joka astua
retusteli kädet taskussa ja sininen pusero selkäpuolelta tuulen
pullistamana, väistyi myös vaunujen edestä tiepuoleen ja paljasti
kömpelösti tahmeiden, litistyneiden hiusten peittämän päänsä.

Näin sivuutettiin talo toisensa perästä uusien tasankojen yhä auetessa
eteen, kunnes vihdoin saavuttiin suureen kuusikujanteeseen, joka yhtyi
maantiehen. Rapakkoiset, syvät kuopat saivat vaunut yhtä mittaa
kallistelemaan ja äidin tavan takaa huudahtelemaan. Kujanteen päässä
oli valkoinen suljettu portti, jonka Marius hyppäsi avaamaan, ja
kiertämällä ympyrän muotoisen suuren nurmikon ajettiin korkean, ison ja
kolkonnäköisen rakennuksen eteen, jonka ikkunaluukut olivat kiinni.

Talon keskiovi avautui samassa, ja vanha, halvattu palvelija, yllään
puna- ja mustajuovikkaiset liivit, jotka osaksi katosivat hänen
työesiliinansa alle, tulla köntysteli syrjittäin alas portaita. Hän
tiedusteli, keitä vieraat olivat ja saattoi heidät avaraan saliin,
jonka suljetut sälekaihtimet hän vaivoin sai avatuiksi. Huonekalut
olivat päällisillä peitetyt, pöytäkello ja kyntteliköt valkoisiin
liinahuntuihin verhotut ja ummehtunut, kylmänkostea ilma imeytyi
keuhkoihin, sydämeen ja ihoon tehden mielen alakuloiseksi.

Kaikki istuutuivat odottamaan. Ylhäältä väliköstä kuului askeleita,
joista arvasi, että taloon oli tullut tavallista enemmän kiirettä:
kartanonväki oli tullut yllätetyksi ja alkoi nopeasti pukeutua. Se
kesti kuitenkin kauan. Kello helähti usean kerran. Ja portaita noustiin
ja laskeuduttiin. Paronitar, jota salin kylmä ilma puistatti, aivasteli
tuon tuostakin. Julien käveli edestakaisin pitkin askelin. Jeanne istui
synkkänä äitinsä vieressä. Ja paroni nojautui pää kumarassa marmorista
uunia vasten.

Vihdoin avautui yksi salin suurista ovista, ja varakreivi ja
varakreivitär de Briseville astuivat sisälle. He olivat molemmat
pieniä, laihanpuoleisia ihmisiä, joiden ikää oli mahdoton määritellä ja
jotka käyttäytyivät hyvin kursailevasti ja arkaillen.

Rouva oli puettu kukitettuun silkkihameeseen ja hänen päässänsä oli
pieni, nauhoilla kiinnitetty myssy. Hän puhui sukkelaan ja hiukan
happamella äänellä.

Hänen miehensä, jonka vartaloa kiristi upea pitkä takki, kumarsi kuin
niiahtaen. Hänen nenänsä, silmänsä, ikeniä myöten näkyvät hampaansa,
aivan kuin vahalla voideltu tukkansa ja kaunis juhlapukunsa loistivat
hyvästi ja tarkasti hoidettuina.

Kun ensimmäiset tervetuliaiset ja naapuruuskohteliaisuudet oli
lausuttu, ei kukaan tietänyt enää mitä sanoa. Silloin ruvettiin muun
puutteessa toisiaan kehuskelemaan. Toivottiin, että näitä erinomaisia
välejä jatkuisi aina. Olihan mieluista käydä toistensa luona, kun
asuttiin maalla vuodet umpeensa.

Ja salin kylmä ilma tunki luihin ja teki äänet käheiksi. Paronitar yski
eikä ollut vielä kokonaan lopettanut aivastelemistaan. Silloin antoi
paroni lähtömerkin. Briseville'n herrasväki koetti estellä:

-- Kuinka? Joko nyt? Istukaa toki vielä vähän aikaa!

Mutta Jeanne oli jo noussut huolimatta Julienin viittauksista, jonka
mielestä vierailu oli liian lyhyt.

Yritettiin soittaa palvelijaa määräyksen antamiseksi vaunujen esille
ajamisesta, mutta kello ei soinut. Herra juoksi silloin ulos ja tuli
sitten ilmoittamaan, että hevoset oli viety talliin.

Täytyi siis odottaa. Jokainen koetti keksiä jonkun lauseen, sanoa
jonkun sanan. Puhuttiin sateisesta talvesta. Jeanne, jota tuskallisen
tunteen synnyttämä väristys ehdottomasti puistatti, kysyi, miten
herrasväki kahden kesken ollen sai koko vuoden ajan kulumaan. Tämä
kysymys hämmästytti kovin Briseville'n herrasväkeä, sillä heillä oli
tekemistä lakkaamatta. He kirjoittivat usein kirjeitä ylhäisille
sukulaisilleen, joita oli tiheässä pitkin koko Ranskan maata, viettivät
päivänsä kaikenlaisissa pikku töissä ja olivat nähtävästi yhtä
kursailevia toisiaan, kuin vieraitakin ihmisiä kohtaan, puhellessaan
juhlallisesti kaikkein vähäpätöisimmistäkin asioista.

Ja tämän avaran, asumattoman, verhoihin peitetyn salin himmentyneen,
korkean katon alla tuntuivat Jeannesta nuo kaksi pientä, siistiä ja
säntillistä ihmistä vanhoilta, aatelisilta säilyketölkeiltä.

Vihdoin ajoivat nuo kahden ruman hevosluuskan vetämät vaunut ikkunan
ohitse portaiden eteen. Mutta Marius oli kadoksissa. Luullen olevansa
vapaa iltaan asti hän oli varmaankin lähtenyt kävelemään pellolle.

Kiukustuneena tästä pyysi Julien, että ajopoika lähetettäisiin
jalkaisin kotia, ja pitkien hyvästelyjen jälkeen lähdettiin matkalle
Peuples'iin.

Heti kun vaunujen ovet oli suljettu, alkoivat Jeanne ja hänen isänsä,
huolimatta heitä painostavasta mielialasta, jonka Julienin raakuus oli
synnyttänyt, jälleen nauraa matkien Briseville-herrasväen liikkeitä ja
puhetapaa. Paroni jäljitteli herraa, Jeanne näytteli rouvaa, mutta
paronitar, jonka arvoa tämä hieman loukkasi, sanoi:

-- Ei ole oikein, että näin teette pilkkaa säädyllisistä ihmisistä,
jotka kuuluvat ylhäisiin sukuihin.

Paroni ja Jeanne vaikenivat, mutta vähän väliä ryhtyivät he
näyttelemään uudelleen, kun vain katsahtivat toisiinsa. Paroni kumarsi
hienostelevasti ja lausui juhlallisella äänellä: -- "Teidän hovissanne
Peuples'issa on varmaan hyvin kylmä, rouva, kun kova merituuli puhaltaa
sinne joka päivä?" -- Jeanne taas sanoi veikistellen ja päätään
nyökytellen kuin kylpevä sorsa: "Oi, herra, täällä minulle riittää
työtä pitkin vuotta. Sitä paitsi meillä on niin paljon sukulaisia,
joiden kanssa olemme kirjevaihdossa. Ja herra de Briseville antaa minun
tehdä kaikki, sillä hän harrastaa tieteellisiä tutkimuksia rovasti
Pelle'n kanssa. He valmistavat yhdessä Normandie'n uskonnonhistoriaa".

Paronitar hymyili pahastuneena, mutta suopeasti, ja lausui jälleen:

-- Ei ole oikein tehdä tuolla tavalla pilkkaa oman säätymme ihmisistä.

Yht'äkkiä vaunut pysähtyivät, ja Julien huusi jollekin takanaan. Kun
Jeanne ja paroni kumartuivat katsomaan, huomasivat he kummallisen
olennon, joka näytti melkein kuin pyörivän heitä kohti. Sieltä tuli
Marius juosten minkä jaloista pääsi. Hänen koipensa olivat takertua
kauhtanan hulmuaviin helmoihin, silmät olivat ison hatun peitossa, joka
yhtä mittaa vaappui puolelle ja toiselle, hänen kätensä huitoivat kuin
myllyn siivet, hänen jalkansa pärskäyttelivät lätäköitä hänen niiden
yli huimasti harpatessaan ja töksähtelivät kaikkia kiviä vastaan; poika
vapisi ja oli aivan loan peittämä tästä laukkaamisestaan.

Kun hän oli saavuttanut vaunut, kumartui Julien, tarttui häntä
kauluksesta, nosti hänet viereensä, heitti ohjakset ja alkoi nyrkillään
lyödä häntä hattuun, joka painui aivan olkapäihin asti ja kaikui kuin
rumpu. Poika ulvoi hatun sisällä, koetti päästä pakoon ja hypätä alas
ajolaudalta, sillä aikaa kuin hänen isäntänsä piti häntä kiinni
toisella kädellään ja toisella yhä vain lyödä paukutteli häntä.

Jeanne joutui aivan suunniltaan ja änkytti:

-- Isä ... voi, isä!

Ja harmistuneena tarttui paronitar miehensä käsivarteen sanoen:

-- Estä häntä toki, Jacques!

Silloin laski paroni nopeasti vaunujen etuikkunan alas ja ottaen
vävyään kiinni kädestä, huusi hänelle vapisevalla äänellä:

-- Ettekö jo herkeä lyömästä sitä lasta!

Ällistyneenä kääntyi Julien:

-- Ettekö te sitten näe, missä siivossa sen kauhtana on?

Mutta pistäen päänsä ikkunasta ulos paroni jatkoi:

-- Vähät siitä! Ei sovi tuolla tavalla raivostua!

Mutta Julien vihastui uudelleen:

-- Pyydän! Antakaa minun olla! Tämä ei liikuta teitä!

Ja hän kohotti vieläkin kätensä, mutta silloin tarttui hänen appensa
nopeasti siihen kiinni, veti sen alas semmoisella voimalla, että se
iski ajolautaa vasten, ja huusi ankarasti:

-- Ellette nyt lopeta, niin tulen alas, ja sen tiedätte, että minä
kyllä saan teidät hillityksi.

Varakreivi rauhoittui tästä yht'äkkiä, kohotti mitään vastaamatta
olkapäitään ja sivalsi piiskalla hevosia, jotka lähtivät juoksemaan
täyttä laukkaa.

Molemmat naiset olivat purppuranpunaiset, he eivät hievahtaneetkaan, ja
selvään saattoi kuulla paronittaren sydämen jysähtelevät lyönnit.

Päivällistä syödessä oli Julien jälleen miellyttävä, aivan kuin ei
mitään olisi tapahtunut. Jeanne, hänen isänsä ja rouva Adélaïde, jotka
ylevässä hyvänsuopaisuudessaan unohtivat asian ja heltyivät nähdessään
hänet ystävällisenä, mukautuivat iloon tuntien mielihyvää aivan kuin
toipuvat sairaat. Ja kun Jeanne taas alkoi puhua Briseville'n
herrasväestä, niin yhtyi hänen miehensäkin laskemaan leikkiä, mutta
lisäsi pian:

-- Yhdentekevää, mutta heissä on ylhäistä sävyä.

Muita vierailuja ei sitten enää tehty, sillä kaikki pelkäsivät
Mariuksen jutun uudistuvan. Päätettiin vain lähettää naapureille
kortteja uudeksi vuodeksi ja lykätä vieraskäynnit seuraavan kevään
ensimmäisiksi lämpimiksi päiviksi.

Tuli joulu. Päivällisille kutsuttiin kirkkoherra, kunnallislautakunnan
esimies ja hänen vaimonsa. Heidät kutsuttiin vielä uudenkin vuoden
päiväksi. Siinä olivatkin sitten kaikki huvit, jotka katkaisivat heidän
elämänsä yksitoikkoista menoa.

Isän ja äidin oli määrä lähteä Peuples'ista 9 päivänä tammikuuta.
Jeanne ei tahtonut heitä laskea, mutta kun Julien ei lainkaan puuttunut
asiaan, ja nähdessään vävynsä yhä kasvavan välinpitämättömyyden heitä
kohtaan, tilasi paroni Rouenista matkavaunut heitä noutamaan.

Lähtöpäivän aattona, kun tavarat jo olivat valmiit ja kun oli kaunis
pakkasilma, päättivät Jeanne ja hänen isänsä kävellä Yport'iin saakka,
jossa he eivät olleet kertaakaan käyneet, siitä lähtien kuin Jeanne oli
palannut Korsikasta.

He kulkivat saman metsän läpi, jossa Jeanne oli kävellyt hääpäivänään,
silloin kokonaan kiintyneenä häneen, jonka elämänkumppaniksi hän tuli,
sen metsän läpi, jossa hän oli saanut ensimmäisen rakkauden hyväilyn,
tuntenut ensimmäisen lemmen väristyksen, saanut aavistuksen siitä
aistillisesta rakkaudesta, jonka hän oli tunteva vasta Ota'n jylhässä
laaksossa sen lähteen partaalla, josta yhdessä olivat juoneet
sekoittaen suudelmansa veteen.

Nyt ei ollut enää puissa lehtiä, ei maassa tuuheaa ruohoa, ei mitään
muuta kuin oksien ritinää ja tuota kuivaa kahinaa, jota talvella kuulee
lehdettömässä metsässä.

He tulivat pieneen kylään. Raitit olivat tyhjät ja hiljaiset, ja
ilmassa tuntui suolaisen veden, meriruohon ja kalan hajua. Suuret,
ruskeat nuotat riippuivat kuten ennenkin kuivamassa ovien edessä tahi
olivat levitetyt kallionkielekkeille. Harmaa kylmä meri ikuisine,
möyryävine hyrskyineen oli laskemaisillaan ja paljasti Fécamp'in
puolella rantakallioiden vihertävät juuret. Ja pitkin rannikkoa olivat
isot veneet kyljellään, näyttäen äärettömän suurilta kuolleilta
kaloilta. Ilta pimeni ja kalastajat tulivat ryhmittäin alas meren
partaalle, astuen raskaasti isoissa vesisaappaissaan, villaliina kaulan
ympäri käärittynä, litra paloviinaa toisessa ja venelyhty toisessa
kädessä. Kauan kiertelivät he kallellaan olevia aluksiaan, ja
hitaasti, normandilaisten tapaan, he asettelivat niihin verkkojaan,
ankkurimerkkinsä, ison leipäkyrsän, voipytyn, lasit ja viinapullonsa.
Sitten lykkäsivät he vesille veneet, jotka ratisten painuivat
rantakiviä myöten veteen, halkaisivat hyrskeen, kohosivat aalloille,
keinuivat jonkun ajan, levittivät sitten ruskeat siipensä ja katosivat
yön pimeyteen pieni tuli maston nenässä.

Ja kalastajien rotevat naiset, joiden luisevat raajat näkyivät heidän
ohuitten hameittensa alta, seisoivat rannalla siksi kunnes viimeinenkin
mies oli lähtenyt ja palasivat sitten unteloon kyläänsä, häiriten
kirkuvilla äänillään mustien raittien painostavaa unta.

Paroni ja Jeanne katselivat hievahtamatta noita yön pimeyteen
loittonevia kalastajia, jotka näin joka ilta lähtivät merelle henkensä
uhalla elatustaan etsimään ja olivat niin kurjia kuitenkin, ettei
heillä ollut koskaan panna lihapalaa suuhunsa.

Haltioissaan valtamerta katsellen paroni lausui:

-- Se on hirvittävä ja kaunis. Kuinka tuo meri, jota yön varjot
peittävät, jossa niin moni ihmiselämä on vaarassa, onkaan suurenmoinen!
Eikö totta, Jeanne?

Tämä vastasi viluisella hymyllä:

-- Ei se ole Välimereen verrattava.

Mutta hänen isänsä pahastui:

-- Välimeri! Se on öljyä, sokerivettä, sinistä solkkua
huuhtoma-astiassa verrattuna tähän. Katsohan kuinka peloittava se on
vaahtoharjoineen! Ja ajattele kaikkia noita miehiä, jotka tuonne
ulapalle lähtivät ja jo ovat poissa näkyvistä!

Huoahtaen myönteli Jeanne:

-- Niin, ehkä olet oikeassa.

Mutta tuo sana "Välimeri", joka oli hänen huulilleen tullut, oli
jälleen koskettanut hänen sydäntään ja kantanut hänen ajatuksensa kauas
noille etäisille maille, missä hänen unelmansa lepäsivät.

Sen sijaan, että olisivat palanneet metsän läpi kulkivat isä ja hänen
tyttärensä, maantielle ja nousivat hiljaisin askelin rinnettä ylös. He
eivät puhuneet enää mitään; lähenevä eron hetki teki mielen
surulliseksi.

Heidän kulkiessaan moisioiden ojien ohi tuoksahti paikoitellen heitä
vastaan survottujen omenain haju, tuo vereksen omenajuoman haju, joka
siihen vuodenaikaan koko sille seudulle oli ominainen, toisin paikoin
taas väkevä navetanhaju, lehmäin lantatunkioista nouseva lämmin, hyvä
lemu. Pienestä valaistusta ikkunasta arvasi asuinrakennuksen olevan
pihan perällä.

Ja Jeannesta näytti, että hänen henkensä avautui käsittämään
näkymättömiä asioita. Nuo siellä täällä tuikkivat tulet loivat häneen
yht'äkkiä elävän tunteen kaikkien ihmisolentojen yksinäisyydestä,
siitä, että kaikki hajottaa, kaikki erottaa ja kaikki vetää heidät
kauas siitä, mikä heille on rakasta.

Alistuvalla äänellä lausui hän silloin:

-- Ei ole elämä aina hauskaa.

Paroni vuorostaan huoahti ja sanoi:

-- Minkä sille voimme, tyttöseni.

Ja seuraavana päivänä isä ja äiti lähtivät, ja Jeanne ja Julien jäivät
yksin.




VII.


Silloin tulivat kortit käytäntöön nuoren pariskunnan elämässä. Joka
päivä aamiaisen syötyään, piippuaan poltellen ja särpiskellen konjakkia
vähitellen jo kuusi, jopa kahdeksankin ryypyllistä, pelasi Julien
vaimonsa kanssa bésigue'a. Jeanne lähti sen jälkeen ylös huoneeseensa,
istuutui ikkunan ääreen ja ompeli ahkerasti alushameen pitsireunustetta
sateen pieksäessä ja tuulen rämistellessä ikkunaruutuja. Levähtäessään
toisinaan hän loi silmänsä kauas synkälle merenselälle, jossa aallot
vihaisina vyöryivät. Jonkun hetken sinne tuijotettuaan hän jälleen
ryhtyi työhönsä.

Ei hänellä muutoin ollutkaan muuta tekemistä, sillä Julien oli ottanut
käsiinsä koko talouden hoidon, täydellisesti tyydyttääkseen arvovallan
tarvettaan ja säästäväisyyden haluaan, joka häntä syyhytti. Hän oli
aivan rajattoman ahne, ei antanut koskaan juomarahaa ja supisti elannon
kaikkein vähimpään. Ja kun Jeanne, Peuples'iin tultuaan, oli leipurilta
joka aamu tilannut itselleen pienen normandilaisen piirakkaan, niin
lakkautti hän nyt senkin menon ja pakoitti Jeannen tyytymään
käristettyyn leipään.

Jeanne ei sanonut mitään koettaen välttää selityksiä, keskustelua ja
riitaa, mutta hän kärsi joka kerta kuin neulan pistoista nähdessään
miehensä saituruuden. Hänestä se tuntui halpamaiselta ja inhoittavalta,
sillä hänet oli kasvatettu perheessä, jossa rahalla ei ollut mitään
arvoa. Ennen oli hän usein kuullut sanottavan: "käytettäväksi raha on
tehtykin." Ja nyt toisteli Julien alati: "Etkö sinä sitten koskaan voi
oppia olemaan heittämättä rahaa ikkunasta pellolle?". Ja joka kerta kun
oli saanut vähennetyksi muutaman sou'n [viiden centimes'in (pennin)
raha. Suom.] jonkun palkasta tahi jostakin laskusta, lausui Julien
ilomielin pistäessään rahan taskuunsa:

-- Pienistä puroista syntyvät suuret virrat.

Oli kuitenkin päiviä, jolloin Jeanne jälleen alkoi haaveilla. Hän
keskeytti hiljakseen työnsä ja kädet rentonaan, silmät sameina eli hän
uudelleen lapsuuden aikaiset romaaninsa, siirtyen kauas suloisten
seikkailujen maille. Mutta yht'äkkiä kuuli hän Julienin antavan
käskyjään ukko Simonille, ja tuo ääni tempasi hänet pois tuudittavista
unelmista. Ja hän ryhtyi jälleen kärsivällisyyttä kysyvään työhönsä
miettien itsekseen: "Se on ollut ja mennyt kaikki." Ja kyynel putosi
hänen sormilleen, jotka liikuttelivat neulaa.

Myöskin Rosalie, joka ennen oli ollut niin iloinen ja aina hyräili, oli
muuttunut. Hänen pulleat poskensa olivat kadottaneet verevyytensä ja
näyttivät syvälle vajonneina joskus aivankuin mullalla hierotuilta.

Usein kyseli Jeanne häneltä; "Oletko, lapseni, sairas?" Siihen vastasi
sisäkkö aina: "En, rouva", jolloin puna nousi hänen poskipäilleen ja
hän livisti nopeasti tiehensä.

Ennen hän aina juoksi, mutta nyt laahasi jalkojaan eikä näyttänyt enää
olevan turhamainen; hän ei enää ostanut kuljeksivilta kaupustelijoilta
silkkinauhoja, kureliivejä eikä minkäänlaisia hajuvesiä. Ja koko avara
talo tuntui niin tyhjältä ja kolkolta ja sen julkisivutkin olivat
tahraantuneet pitkillä harmailla juovilla.

Tammikuun lopussa alkoivat lumisateet. Jo kaukaa näki pohjoisesta
synkän meren ylitse kiitävän paksuja pilviä, joista rupesi satelemaan
valkoisia hiutaleita. Yhtenä ainoana yönä oli koko tasanko lumen alle
haudattu, ja puut näyttivät aamulla kuin hyiseen vaahtoon verhotuilta.

Pitkävartiset saappaat jalassa, pörröisennäköisenä turkkeihinsa
kääriytyneenä vietti Julien aikansa metsässä, jossa hän pellon laidalla
ojan taakse piiloutuneena väijyi muuttolintuja. Silloin tällöin kajahti
sieltä talvi-ilmaan pyssynlaukaus, ja pelästyneitä mustia korppia lensi
korkeista puista laumoittain pakoon.

Ikävään nääntyen tuli Jeanne toisinaan ulos portaikolle. Elämän kohina
kuului sinne vain äärettömän kaukaa kuin kaikuna tämän sinertävän,
synkän meren unteloon hiljaisuuteen. Sitten hän ei kuullut enää muuta
kuin etäisten aaltojen kuorsailua ja yhäti putoelevien, hyytyneiden
vesihaahtuvien alituista hämäräperäistä suhinaa ilmassa. Ja kinokset
kasvoivat lakkaamatta tässä tiheässä ja kevyessä lumiryöpyssä, jolla ei
tuntunut loppua olevan.

Eräänä tällaisena valjuna aamuna lämmitteli Jeanne paikaltaan
liikkumatta jalkojaan huoneessaan uunin edessä, sillä aikaa kuin
Rosalie, joka päivästä päivään oli muuttunut, verkalleen korjasi hänen
vuodettaan. Yht'äkkiä kuuli Jeanne takaansa tuskaisen huoahduksen.
Päätään kääntämättä hän kysyi:

-- Mikä sinua vaivaa?

Kuten tavallista sisäkkö vastasi:

-- Ei mikään, rouva.

Mutta hänen äänensä kuulosti särkyneeltä ja ahdistuneelta.

Jeanne ajatteli jo muita asioita, kun hän huomasi, ettei kuullut enää
tytön liikkuvan. Hän lausui:

-- Rosalie!

Ei hiiskahdustakaan. Ja kun hän luuli tytön hiljaa menneen pois, huusi
hän kovemmin:

-- Rosalie!

Ja hän ojensi jo kätensä soittaakseen, kun kova valitus, joka kuului
aivan hänen läheltään, sai hänet pelästyneenä hypähtämään ylös.

Hänen palvelijattarensa istui lattialla kasvot sinisinä, silmät
tuijottavina, jalat suorina ja nojaten selin sängyn laitaa vasten.

Jeanne kiirehti hänen luokseen:

-- Mikä sinun on, mikä sinun on?

Toinen ei sanonut sanaakaan, ei hievahtanutkaan, tuijotti vain
rouvaansa hurjin katsein ja läähätti kuin hirveän kivun valtaamana.
Yht'äkkiä oikaisi hän sitten ruumiinsa, luisui maahan selälleen ja
hampaitaan kiristäen koetti pidättää tuskan huudahdusta.

Silloin liikahti jotakin hänen hameensa alla, joka oli kiristynyt hänen
hajalle levitettyjen reisiensä ylitse. Ja sieltä kuului samassa
omituista ääntä, ikäänkuin molskahtelua, kuin kuristetun kurkun
kulahdusta, ja yht'äkkiä oli se kuin kissan pitkä naukuminen, hento,
mutta valittava huuto, elämään ilmestyneen lapsen ensimmäinen tuskan
ääni.

Heti käsitti Jeanne, mitä oli tapahtunut, ja kuin päästä pyörällä
juoksi hän portaille huutaen:

-- Julien, Julien!

Tämä vastasi alhaalta:

-- Mitä sinä tahdot?

Jeanne sai töintuskin lausutuksi:

-- Täällä... Rosalie on...

Julien kiirehti ylös, harpaten kaksi astinta kerrallaan ja, tultuaan
äkkiä huoneeseen, syöksyi hän tarkastamaan Rosalieta. Tämä oli
synnyttänyt lapsen, joka käpristyneenä ja kouristuneena itki ja
liikahteli lattialla äidin helmoissa. Julien nousi ylös vihaisen
näköisenä ja sysäsi ulos huoneesta pelästyneen vaimonsa, sanoen:

-- Tämä ei sinuun koske. Mene tiehesi! Lähetä tänne Ludivine ja ukko
Simon!

Vapisten koko ruumiiltaan riensi Jeanne keittiöön ja kun ei enää
uskaltanut palata ylös huoneeseensa, meni hän saliin, jota ei oltu
lämmitetty siitä saakka kuin hänen vanhempansa olivat lähteneet, ja
odotti siellä peloissaan, mitä oli tapahtuva.

Hän näki ukko Simonin kohta juoksevan ulos talosta. Viiden minuutin
kuluttua palasi hän mukanaan paikkakunnan kätilö, leskirouva Dentu.

Sitten kuului portailta liikettä aivan kuin sairasta olisi kannettu, ja
sitten tuli Julien ilmoittamaan vaimolleen, että tämä saattoi palata
huoneeseensa.

Jeanne vapisi aivan kuin hän olisi nähnyt jonkun kamalan näyn. Hän kävi
jälleen istumaan uunin eteen ja ajatteli: "Kuinka hän jaksanee?"

Levottomana ja hermostuneena käveli Julien huoneita pitkin edestakaisin
ja oli aivan suunniltaan vihasta. Ensin ei hän puhunut mitään, mutta
muutamien hetkien kuluttua hän pysähtyi ja kysyi:

-- Mitä sinä aiot tuolle tytölle tehdä?

Jeanne ei ymmärtänyt ja katsahti mieheensä.

-- Kuinka? Mitä sinä tarkoitat? Minä en ymmärrä.

Ja aivan kuin kiukustuen huudahti silloin hänen miehensä:

-- Emmehän toki voi pitää äpärää talossamme.

Jeanne oli aivan ällistynyt. Pitkän äänettömyyden jälkeen sanoi hän
sitten:

-- Emmeköhän, ystäväni, voisi antaa sitä elätettäväksi?

Mutta Julien ei antanut hänen jatkaa.

-- Ja kuka sen maksaa? Sinä varmaankin?

Jeanne mietti vielä kauan, etsien jonkinlaista ratkaisua.

Vihdoin hän sanoi:

-- Isä tietenkin pitää siitä huolen, lapsen isä. Ja jos hän nai
Rosalien, niin on kaikki hyvin.

Julien menetti silloin kokonaan malttinsa ja sanoi raivostuneena:

-- Isä!... Isä!... Tunnetko sinä sen ... isän... -- Tietysti, et. No
niin, mitäs silloin?...

Liikutettuna Jeanne innostui:

-- Hän ei varmaankaan jätä tyttöä. Silloin olisi hän kunnoton. Otamme
selkoa hänen nimestään ja etsimme hänet käsiimme. Hänen kyllä täytyy
selvittää asia.

Julien oli tyyntynyt ja ryhtyi jälleen kävelemään:

-- Kultaseni, ei tyttö sitä sano, sen miehen nimeä. Ei hän sitä ilmaise
sinulle eikä minulle, -- ehkäpä hän ei siitä miehestä välitäkään.
Missään tapauksessa emme voi talossamme pitää naimatonta naista
äpäränsä kanssa, sen kai ymmärrät?

Mutta Jeanne intti vastaan:

-- Se mies on sitten kurja raukka. Meidän on kuitenkin saatava tietää,
kuka hän on, ja silloin joutuu hän meidän kanssamme tekemisiin.

Julien tuli tästä ihan punaiseksi ja kiihtyi kovasti.

-- Entä ... siihen saakka?

Jeanne ei tietänyt, miten hän ratkaisisi asian, ja kysyi:

-- Mitä sinun mielestäsi on tehtävä?

Hänen miehensä lausui heti mielipiteensä:

-- Minun mielestäni on asia hyvin yksinkertainen: pistän hänelle vähän
rahaa kouraan ja lähetän hänet hiiteen kakaransa kanssa.

Mutta Jeanne joutui siitä pahoille mielin, hänen sydämensä kuohahti:

-- Se ei tapahdu koskaan, ei koskaan. Tuo palvelustyttö on minun
rintasiskoni ja me olemme kasvaneet yhdessä. Hän on, ikävä kyllä,
hairahtunut, mutta sen tähden minä en hylkää häntä. Ja jos niiksi
tulee, niin otan minä kasvattaakseni tuon lapsen.

Nyt puhkesi Julienin viha:

-- Kylläpä me saisimme hyvän maineen, me, joilla on tämmöinen nimi ja
tämmöiset sukulaissuhteet! Joka paikassa sanottaisiin meidän suosivan
pahetta ja suojaavan kaikenlaisia ruojia talossamme, eikä yksikään
kunnon ihminen enää tulisi luoksemme. Mitä sinä oikein ajattelet? Olet
ihan mieletön!

Jeanne oli pysynyt levollisena ja vastasi:

-- Minä en salli koskaan heittää Rosalieta pellolle, ja ellet sinä
tahdo häntä pitää, niin ottaa äitini hänet uudelleen palvelukseensa. Me
lopulta kyllä saamme selkoa tuon lapsen isästä.

Silloin lähti Julien vimmastuneena ulos ja paiskasi oven kiinni
huutaen:

-- Naiset ovat aina järjettömiä mielijohteineen!

Jälkeen puolisen meni Jeanne nuoren äidin luo, joka leskirouva Dentu'n
valvomana, makasi liikkumatta, silmät selällään, vuoteessaan,
lapsenhoitajan sylkytellessä vastasyntynyttä sylissään.

Huomattuaan rouvansa tulevan alkoi Rosalie nyyhkyttää ja kätki
epätoivosta väristen kasvonsa lakanoihin. Jeanne tahtoi suudella häntä,
mutta hän ei antanut, vaan peittäytyi. Silloin tuli hoitaja ja paljasti
hänen kasvonsa, ja nyt Rosalie myöntyi, yhä vielä itkien, vaikka
hiljakseen.

Liedessä paloi heikko valkea. Oli kylmä. Lapsi itki. Jeanne ei
uskaltanut puhuakaan pikkusesta peläten aikaansaavansa uuden
itkukohtauksen. Hän piteli sisäkköään kädestä ja toisteli
koneellisesti:

-- Ei se ole mitään, ei se ole mitään.

Tyttöparka katsoi salaa hoitajaan päin ja vapisi lapsen huutaessa.
Häntä kuristi yhä tuska, joka hänessä vielä ajottain synnytti
suonenvedontapaisia nyyhkytyksiä, samalla kun esiinpuhjenneet kyyneleet
kulisivat hänen kurkussaan. Jeanne suuteli häntä vielä kerran ja
kuiskasi hänelle ihan hiljaa korvaan:

-- Me kyllä pidämme siitä huolen, tyttö kulta.

Ja kun siiloin uusi itkunpuuska alkoi, pujahti Jeanne kiireesti pois.

Hän kävi siellä sitten joka päivä, ja joka päivä purskahti Rosalie
itkemään, kun näki rouvansa.

Lapsi annettiin elätettäväksi erään naapurivaimon luo.

Julien tuskin puhuttelikaan nyt vaimoaan, aivan kuin hän olisi kantanut
kovaa kaunaa häntä kohtaan sen jälkeen, kun hän oli kieltäytynyt
lähettämästä sisäkköään pois talosta. Eräänä päivänä ryhtyi hän taas
puhumaan siitä asiasta, mutta Jeanne veti taskustaan paronittaren
kirjeen, jossa tämä pyysi viipymättä lähettämään tytön hänen luokseen,
ellei häntä pidettäisi Peuples'issa. Raivoissaan huudahti silloin
Julien:

-- Äitisi on yhtä hullu kuin sinäkin.

Mutta jätti asian sikseen.

Kahden viikon kuluttua saattoi lapsensynnyttäjä jo nousta vuoteesta ja
ryhtyä työhönsä.

Eräänä aamuna pani Jeanne hänet sitten istumaan viereensä, tarttui
häntä käsistä ja sanoi, katsellen häntä syvälle silmiin:

-- No, lapseni, sano minulle nyt kaikki!

Rosalie alkoi vavista ja änkytti:

-- Mitä niin, rouva?

-- Kuka on lapsen isä?

Silloin valtasi tytön jälleen kauhea epätoivo, ja hän koetti kaikin
tavoin irroittaa kätensä peittääkseen niillä kasvonsa.

Mutta puoleksi väkisin Jeanne suuteli häntä ja lohdutteli:

-- Se on kyllä onnettomuus, kultaseni. Olit liian heikko, mutta samahan
tapahtuu monelle muullekin. Jos lapsesi isä nai sinut, niin ei kukaan
sitä ajattelekaan enää. Ja me voimme ottaa hänet palvelukseemme sinun
kanssasi.

Rosalie valitti aivan kuin häntä olisi kidutettu ja riuhtoili käsiään
päästäkseen irti ja pakenemaan. Jeanne jatkoi:

-- Ymmärrän varsin hyvin, että sinua hävettää, mutta näethän, etten ole
sinulle ollenkaan suutuksissa ja että puhuttelen sinua lempeästi. Kun
tiedustelen sen miehen nimeä, niin teen sen sinun tähtesi, sillä
surustasi arvaan, että hän tahtoo sinut hylätä ja haluan estää sitä.
Julien hakee hänet, näetkös, ja me pakoitamme hänet naimaan sinut. Ja
kun sitten pidämme teidät molemmat, niin pakoitamme kyllä hänetkin
tekemään sinut onnelliseksi.

Nyt tempaisihe Rosalie niin rajusti, että hän sai kätensä irti rouvansa
käsistä ja juoksi kuin hullu ulos huoneesta. Illalla päivällistä
syödessä sanoi Jeanne Julienille.

-- Koetin taivuttaa Rosalien ilmaisemaan minulle viettelijänsä nimen,
mutta se ei minulle onnistunut. Koeta nyt sinä puolestasi, voidaksemme
pakoittaa sen kurjan naimaan hänet.

Mutta Julien vihastui heti:

-- Minä en tahdo kuulla puhuttavankaan enää tuosta jutusta. Kun olet
halunnut pitää tytön täällä, niin pidä, mutta älä kiusaa minua enää
sillä asialla.

Tuon synnytyksen jälkeen tuntui Julien entistään kiukkuisemmalta. Ja
hän oli ottanut tavakseen olla enää puhuttelematta vaimoaan muutoin
kuin huutamalla aivan raivostuneen tavoin, kun taas hänen vaimonsa
päinvastoin alensi ääntään ja koetti olla lempeä ja sovinnollinen
välttääkseen kiistaa. Ja usein Jeanne öisin itkikin vuoteessaan.

Vaikka Julien alati olikin näin kiukustunut, niin oli hän uudistanut
jonkun aikaa unhotuksissa olleet lemmensuhteensa vaimoonsa.

Rosalie oli pian jälleen aivan terve; hän ei ollut enää niin
surullinen, vaikka olikin edelleen ikäänkuin hämmennyksissään ja
ikäänkuin salainen pelko olisi häntä vaivannut. Ja vielä kahdesti
karkasi hän Jeannen käsistä tämän yrittäessä uudelleen ottaa selkoa
asiasta.

Julien tuntui odottamatta käyneen paljoa ystävällisemmäksi, ja hänen
nuoressa vaimossaan heräsi hiukan parempia toiveita. Jeanne muuttui
iloisemmaksi, vaikka toisinaan tunsikin omituista pahoinvointia, josta
kuitenkaan ei puhunut mitään. Suojat ilmat eivät olleet vielä alkaneet,
ja jo kohta viiden viikon ajan oli taivas päivisin pysynyt sinisen
kirkkaana kuin kristalli ja öisin ollut huurteisia tähtiä täynnä, niin
ankara kylmä vallitsi avaruudessa, joka levisi tasaisen, kovan,
loistavan lumikentän yli.

Moisioiden rakennukset näyttivät ikäänkuin valkoisiin vaatteisiin
verhotuilta, eristettyinä neliskulmaisten pihojensa keskellä, härmän
peittämien suurten puitten takana. Ei ihmisiä, ei elukoita näkynyt
ulkosalla. Savutorvet vain, joista suoraan ylös kylmään talvi-ilmaan
kohosi hienoja lepereitä, tiesivät kertoa sisälle piiloutuneesta
elämästä.

Kedot, pensas-aidat, puut, kaikki näyttivät kuolleilta, pakkasen
panemilta. Aika-ajoin kuuli puitten rysähtelevän, aivan kuin niiden
jäykistyneet jäsenet olisivat murtuneet, ja toisinaan taittuikin joku
suuri oksa ja putosi maahan, kun ylivoimainen pakkanen oli kivetyttänyt
puiden mahlajan ja säikeet särkenyt.

Jeanne odotti ahdistunein mielin lämpimäin ilmain tuloa, pitäen kovien
pakkasien aiheuttamina kaikki ne oudot taudin oireet, jotka häntä
vaivasivat.

Toisinaan hän ei voinut syödä mitään ja hänelle oli vastenmielistä jo
nähdäkin ruokaa. Toisinaan sykki hänen valtimonsa kovin rajusti.
Toisinaan taas etoi häntä, kun ei saanut paljon mitään syödyksi. Ja
hänen hermonsa olivat semmoisessa alituisessa jännityksessä ja
väräjöimistilassa, että häntä vaivasi lakkaamaton, sietämätön
kiihtymys.

Eräänä iltana, kun ilmapuntari yhä oli laskeutunut ja Julien viluisena
nousi pöydästä (sillä ruokasalia ei oltu lainkaan lämmitetty,
säästäväisyyssyistä), hieroi hän käsiään ja sanoi:

-- Nyt on hyvä maata kahden, eikö totta, muruseni?

Hän nauroi entistä hyvänsuopaa nauruaan, ja Jeanne heittäytyi hänen
kaulaansa. Mutta koska hän juuri sinä iltana voi kovin pahoin, oli
kovin sairas ja omituisen hermostunut, niin pyysi Jeanne aivan hiljaa
ja suudellen miestään huulille, että hän antaisi hänen maata yksin. Hän
selitti miehelleen muutamalla sanalla, että hän voi pahoin:

-- Minä pyydän sinua, rakkaani. Vakuutan sinulle, etten ole terve. Ehkä
voin paremmin jo huomenna.

Julien jätti asian sikseen, sanoen:

-- Kuinka tahdot, kultaseni. Jos olet sairas, niin on sinun hoidettava
itseäsi.

Ja puhe siirtyi muihin asioihin.

Jeanne pani aikaiseen maata. Vastoin tavallisuutta antoi Julien tehdä
valkean omaan huoneeseensa. Kun hänelle ilmoitettiin, että uuni
lämpisi, suuteli hän vaimoaan otsalle ja poistui.

Koko talo tuntui olevan pakkasen vallassa. Se oli tunkeutunut seinien
läpi, jotka aivan kuin värisivät vilusta. Ja Jeannea se puistatti hänen
maatessaan vuoteessaan.

Kaksi kertaa nousi hän lisätäkseen puita pesään ja etsiäkseen hameita
ja vanhoja vaatteita, jotka hän keräsi peitteensä päälle. Ei mikään
riittänyt lämmittämään häntä. Hänen jalkansa jäykistyivät, samalla kun
pohkioissa ja reisissä tuntui väristyksiä, jotka panivat hänen
lakkaamatta kääntymään vuoteessaan ja saivat hänet kiihtymään ja
hermostumaan.

Kohta alkoivat hänen hampaansa kalista, hänen kätensä vapisivat, hänen
rintaansa ahdisti; hänen sydämensä sykki rajusti ja tuntui toisin
vuoroin kuin pysähtyvän, ja hänen kurkkuansa kuristi niin, ettei henki
tahtonut päästä kulkemaan.

Hirveä ahdistus valtasi hänen sielunsa samalla kun ylivoimainen kylmyys
turrutti häntä luihin ja ytimiin saakka. Tämmöistä ei hän ollut koskaan
kokenut, ei ollut koskaan tuntenut itseään näin hylätyksi, ja hän oli
valmis päästämään viimeisen huokauksensa. Hän ajatteli: "Minä kuolen...
Minä kuolen ..." Ja pelon valtaamana kavahti hän ylös vuoteestaan,
soitti Rosalieta, odotti, soitti uudelleen, odotti yhäti vavisten ja
kylmeten.

Rosalieta vain ei kuulunut. Hän nukkui varmaan alkuyön sikeätä unta,
josta ei millään saa hereille. Ja menettäen malttinsa syöksyi Jeanne
paljain jaloin ulos portaille.

Hän nousi niitä ylös hapuellen, löysi oven, avasi sen ja huusi:
"Rosalie!" astui vielä etemmäksi, satutti vuoteeseen, tunnusteli sitä
käsillään ja huomasi sen tyhjäksi. Se oli tyhjä ja ihan kylmä, niinkuin
ei kukaan olisi siinä maannut.

Hämmästyneenä ajatteli hän: "Kuinka?! Onko hän vielä juossut ulos
tämmöisellä ilmalla?!" Ja kun hänen sydämensä äkkiä alkoi vieläkin
rajummin sykkiä, jyskyttäen niin, että hän oli tukehtua, palasi hän
jälleen horjuvin askelin alas herättääkseen Julienin.

Hän syöksähti kiireesti hänen huoneeseensa aivan kuin hänet olisi sinne
ajanut varma tunne, että hän oli kuoleva, ja halu saada nähdä miehensä
ennenkuin menisi tainnoksiin.

Sammuvan hiiloksen valossa huomasi hän silloin miehensä pään vieressä
pieluksella Rosalien pään. Hänen huudahtaessaan kavahtivat he molemmat
ylös. Jeanne seisoi hetkisen hievahtamatta, tyrmistyneenä tästä näystä.
Sitten pakeni hän pois ja palasi huoneeseensa. Ja kun Julien
ällistyneenä oli huutanut hänelle: "Jeanne!" niin valtasi hänet julma
pelko nähdä hänet, kuulla hänen äänensä, hänen selityksiään, hänen
valehtelevan, kohdata hänen katseensa silmästä silmään. Ja silloin
syöksyi hän uudelleen portaille.

Hän kiirehti portaita alas niin nopeasti, että oli vähällä kaatua
pimeässä ja taittaa jalkansa. Hän riensi yhä, sisällinen pakko ajoi
häntä eteenpäin, hän tahtoi paeta, päästä mitään kuulemasta, ketään
näkemästä.

Ehdittyään alas istuutui hän eräälle astimelle paitasillaan ja paljain
jaloin ja jäi siihen paikalleen tietämättä, mitä tehdä.

Julien oli sillä välin hypännyt ylös vuoteestaan ja pukeutui kiireesti.
Jeanne nousi silloin jälleen paetakseen. Hänen miehensä astui jo
portaita alas ja huusi hänelle:

-- Kuule, Jeanne!

Mutta Jeanne ei tahtonut kuulla, ei edes antaa sormen päilläkään
itseänsä koskettaa. Ja hän syöksyi ruokasaliin juosten aivan kuin
murhaajan tieltä. Hän etsi ulospääsyä, piilopaikkaa, pimeätä soppea,
jotakin keinoa päästä Julienista. Hän kyykistyi pöydän alle. Mutta
samassa avasi Julien jo oven, kynttilä kädessään, ja toistaen yhä:
"Jeanne!" Ja kuin jänis lähti Jeanne jälleen juoksemaan, syöksyi
keittiöön, kiersi sen ympäri kahdesti kuin takaa-ajettu otus, ja kun
hänen miehensä jälleen ehätti hänet, avasi hän nopeasti puutarhan oven
ja juoksi ulos.

Lumen kylmä kosketus, hänen jalkainsa upotessa kinoksiin polvia myöten,
loi häneen yht'äkkiä hurjaa tarmoa. Hänen ei ollut enää vilu, vaikka
hän olikin ihan alasti, eikä hän tuntenut enää mitään, siihen määrin
oli sielun ahdistus turruttanut hänen ruumiinsa. Ja hän juoksi
valkoisena kuin lumi.

Hän juoksi suurta kujannetta myöten, läpi metsikön, yli ojanteen ja
suuntasi tiensä kentän halki.

Kuu ei paistanut, tähdet vain tuikkivat tiheään kylvettyinä tummalla
taivaalla, mutta kenttä oli kuitenkin valoisa leviten himmeän
valkoisena ja kuin liikkumattomaksi hyytyneenä äänettömässä
hiljaisuudessa.

Jeanne riensi rientämistään, henkeään pidättäen, tietämättä,
ajattelematta mitään. Ja yht'äkkiä huomasi hän olevansa rantakallion
äyräällä. Hän pysähtyi siihen vaistomaisesti ja kyykistyi maahan
ajatuksettomana, tahdottomana.

Hänen edessään olevasta kolkosta onkalosta tunki näkymättömän,
äänettömän meren pakoveden aikainen suolainen haju.

Hän jäi siihen pitkäksi aikaa istumaan herpoutuneena sielultaan ja
ruumiiltaan. Sitten alkoi häntä yht'äkkiä puistattaa niin rajusti, että
hänen ruumiinsa lepatti kuin tuulen pieksemä purje. Hänen käsivartensa,
kätensä, jalkansa värisivät ja vapisivat jonkun näkymättömän voiman
vaikutuksesta nopein äkillisin nykähdyksin, ja yhtäkkiä palasi häneen
jälleen tietoisuus selvänä ja sydäntä kouristavana.

Silloin kulkivat entiset tapahtumat näkyinä hänen henkisen katseensa
ohi: purjehdusmatka Julienin kanssa ukko Lastique'en veneellä, heidän
tarinansa, hänen alkava rakkautensa ja purjeveneen ristiäisjuhla;
sitten siirtyi hän ajatuksissaan vieläkin kauemmas, aina tuohon yöhön
saakka, joka tuuditti häntä unelmiin hänen tultuaan ensi kerran
Peuples'iin. Ja nyt, nyt! Oi, hänen elämänsä oli murtunut, hänen ilonsa
kokonaan lopussa, kaikki tulevaisuuden toiveet hävinneet. Vastainen
elämä näytti hänestä kauhealta, se oli täynnä tuskia, petosta ja
epätoivoa. Parempi kuolla, niin oli kaikki heti lopussa.

Mutta kaukaa kuului ääni huutavan:

-- Tänne, täällä ovat hänen jälkensä; pian, pian tänne!

Julien etsi häntä.

Oi, häntä ei Jeanne tahtonut enää nähdä. Edestään, kuilun pohjalta
kuuli hän nyt hiljaista kohinaa aaltojen solahdellessa kallion
kupeisiin.

Hän nousi ylös, valmistautui jo syöksymään syvänteeseen, sanomaan
elämälle epätoivoon joutuneitten hyvästin, ja hänen huuliltaan pääsi
kuolevain viimeinen valitus, tuo taistelussa haavoittuneiden nuorten
sotilaitten viimeinen sana: "Äiti!"

Yht'äkkiä muistui hänen mieleensä hänen äiti raukkansa ja hän näki
hänen itkevän edessään, näki isänsä polvillaan hänen hukkuneen
ruumiinsa ääressä, ja hetkiseksi valtasi hänet epätoivon ääretön tuska.

Silloin vaipui hän rentonaan lumihangelle eikä yrittänytkään enää
juosta pakoon, kun Julien ja ukko Simon, joiden perässä tuli Marius
lyhty kädessä, tarttuivat häntä käsivarsista ja vetivät häntä
taaksepäin, sillä hän oli jo aivan kuilun partaalla.

Jeanne ei enää hievahtanutkaan eikä vastustanut heitä lainkaan. Hän
tunsi, että he kantoivat hänet pois, panivat hänet vuoteeseen ja
hieroivat häntä kuumilla liinoilla; sitten ei hän muistanut enää mitään
ja menetti tajuntansa kokonaan.

Hänet valtasi painajainen. Lieneekö se ollut painajainen? Hän oli
makaavinaan huoneessaan. Oli valoisa päivä, mutta hän ei voinut nousta
ylös. Miksi, sitä hän ei tietänyt. Sitten kuuli hän jotakin ääntä
lattialta, aivan kuin nakertelua, kihnutusta, ja samassa juoksi
nopeasti hänen lakanansa yli pieni harmaa hiiri. Kohta tuli sen
jäljessä toinen, sitten kolmas ja ne lähestyivät nopeasti sipsutellen
hänen rintaansa. Jeanne ei pelästynyt, vaan tahtoi ottaa hiiren
käteensä ja hän kurotti jo kättään, mutta ei saanut hiirtä kiinni.

Silloin alkoi toisia hiiriä, kymmenittäin, sadottain, tuhansittain,
ilmestyä joka haaralta. Ne kapusivat ylös sängyn pylväitä myöten,
pujahtelivat sen verhoihin ja peittivät vuoteen täpötäyteen. Pian
tunkeutuivat ne peitteenkin alle, ja Jeanne tunsi niiden hiipivän hänen
ihoaan pitkin, kutittavan hänen sääriään, juoksentelevan hänen
ruumistaan myöten edestakaisin. Hän näki niiden tulevan vuoteen
jalkopuolelta ja pyrkivän hänen kaulaansa kohti. Ja hän koetti
puolustautua, huitoi käsillään eteensä ottaakseen yhden niistä kiinni
ja sulkeakseen sen kouraansa, mutta aina oli hänen kätensä tyhjä.

Hän joutui siitä epätoivoon, tahtoi paeta ja huusi, ja hänestä tuntui,
että häntä pidettiin kiinni, että voimakkaat kädet kiertyivät hänen
ruumiinsa ympäri ja estivät häntä, mutta ketään hän ei kuitenkaan
nähnyt. Hänellä ei ollut mitään tietoa ajan kulusta, mutta varmaan tätä
painajaista kesti kauan, hyvin kauan.

Sitten hän heräsi, mutta kovin väsyneenä, riutuneena, ja kuitenkin oli
tämän heräämisen tunne suloinen. Hän oli hyvin, hyvin heikko. Hän
aukaisi silmänsä eikä hämmästynyt lainkaan nähdessään rakkaan äitinsä
istuvan hänen huoneessaan erään lihavan herran kanssa, jota hän ei
ollenkaan tuntenut.

Hän ei tietänyt omaa ikäänsäkään ja uskotteli vielä olevansa pikku
tyttö. Ja muistikin oli häneltä kokonaan kadonnut.

Lihava herra sanoi:

-- No, nyt hän tulee tajuihinsa.

Ja hänen rakas äitinsä alkoi itkeä. Mutta lihava herra jatkoi:

-- Rauhoittukaahan toki, rouva paronitar! Sanon teille, että nyt
vastaan hänestä. Mutta älkää puhuko hänelle mitään, ei mitään! Antakaa
hänen vain maata!

Ja Jeannesta tuntui, että hän oli vielä hyvin kauan horrostilassa,
painostavan unen vallassa. Hän ei yrittänytkään mitään muistella, aivan
kuin hän olisi pelännyt sitä elämän todellisuutta, joka uudelleen
heräsi hänen aivoissaan.

Mutta kerran havahtuessaan huomasi hän Julienin yksin olevan hänen
luonaan ja yht'äkkiä muistui hänelle mieleen kaikki, aivan kuin olisi
avautunut esirippu, joka verhosi hänen entisen elämänsä. Hän tunsi
sydämessään kauheata tuskaa ja tahtoi jälleen lähteä pakoon. Hän heitti
päältään peitteen, hyppäsi lattialle ja kaatui maahan, sillä hänen
jalkansa eivät kannattaneet häntä.

Julien kiirehti hänen luokseen, mutta hän alkoi kovasti huutaa, ettei
Julien saisi koskea häneen. Hän kiemurteli ja väänteli itseään. Silloin
aukeni ovi. Täti Lison juoksi huoneeseen leskirouva Dentu'n kanssa,
sitten tuli paroni ja vihdoin äiti hengästyneenä, hätääntyneenä.

Jeanne pantiin uudelleen vuoteeseen, ja hän sulki heti salakavalasti
silmänsä, ettei hänen tarvitsisi puhua ja että hän saisi miettiä
mielensä mukaan.

Hänen äitinsä ja tätinsä hoitivat häntä, pitivät huolta hänestä ja
tekivät hänelle kysymyksiä:

-- Kuuletko meitä nyt, Jeanne, pikku Jeannemme?

Jeanne ei ollut kuulevinaan eikä vastannut mitään. Hän huomasi kyllä,
että tuli pimeä ja yö ja että hoitaja tuli hänen luokseen ja antoi
hänelle juomista. Ja hän joi sanomatta mitään, mutta ei nukkunut. Hänen
järkensä toimi vaivaloisesti ja hänen oli vaikea käsittää kaikkia
asioita, aivan kuin hänen muistissaan olisi ollut aukkoja, suuria
valkoisia ja tyhjiä paikkoja, joihin tapahtumat eivät olleet lainkaan
merkityt.

Pitkien ponnistusten jälkeen hän vähitellen kuitenkin sai niistä
kiinni. Ja hän alkoi miettiä niitä hellittämättömän itsepintaisesti.

Hänen äitinsä, täti Lison ja paroni olivat saapuneet; hän oli siis
ollut kovin sairas. Mutta Julien? Mitä ol

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/24445