Gutenberg · e01.org
Cover of Kittyn päiväkirja
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 24209

Kittyn päiväkirja

by Elizabeth Rundle Charles · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2008
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    Kittyn päiväkirja by Elizabeth Rundle Charles is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #24209). Kuvauksia hengellisistä liikkeistä Englannissa viime vuosisadan

    ELIZABETH CHARLES

    "Helenan perheen" tekiä.

    Suomentanut Edv. Tarkki

    Tampereella, Emil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa, 1879.

    Emil Hagelberg'in kustannuksella.

    I.

    Keskiviikkona toukokuun 1 p. 1745.

    Äitini oli aina tapa sanoa, että hän sinä päivänä, jona minä täyttäisin kuusitoista vuotta, antaisi minulle kirjan; johon päivästä päivään saisin kirjoittaa muistoon, mitä tapahtui.

    Kymmenennestä vuodestani saakka tämä oli ollut hartaana toivonani; sillä äitini piti itse päiväkirjaa, ja kun jotakin kodissamme oli mennyt nurinpäin, kun esim. veljeni Jack oli ollut puoleton ja isäni oli suuttunut häneen, taikka kun meidän molemmat palveliamme olivat äitini kärsivällisyyttä koetelleet, niinkuin koska Betty oli ollut tavallista itsepintaisempi ja Roger tavallista tyhmempi, silloin äitini oli tapa paeta omaan pieneen kammioonsa ja jonkun ajan perästä palata sieltä, tyyneys semmoinen kasvoissaan, joka koko kotimme ylitse levitti päivänpaistetta ja rauhaa.

    Tuossa pienessä kammiossa ei ole muita huonekaluja kuin vanha keinutuoli, jossa meitä lapsia niin usein tuuditettiin nukuksiin, sekä valkea liina päällä, jossa nähdään viisi kirjaa: raamattu, Herbertin virret, piispa Taylerin "Pyhä elämä ja autuas kuolema," Tuomas Kempistä sekä äitini oma päiväkirja.

    Noita neljää painettua kirjaa minun oli lupa lukea, mutta, paitsi raamattua, ne kaikki minusta näyttivät kovin ikäviltä ja kolkoilta eikä ollenkaan semmoisilta, että niitten johdolla taisi tulla sen suloisen lempeyden perille, joka äitini kasvoissa ja äänessä ilmestyi.

    Minä päätin sentähden mielessäni, että salaisuutena raamatun ohessa oli päiväkirja, jota minä en koskaan tohtinut avata, niin suurta halua kuin siihen välisti tunsinkin, erinomattain sitten kuin siinä kerta, koska se oli jäänyt auki, olin nähnyt isäni ja Jack'in nimen. Siinä oli näet merkkejä samanlaisia kuin omassa käytöskirjassani niiltä päiviltä, joina läksy oli ollut erittäin kankea, ja koko mailma, tuulet, laululinnut ja mehiläiset, jopa omat sormenikin näyttivät olevan minulle esteeksi, ja minä en voinut kyyneliäni hillitä. Semmoisia merkkejä äitini oli tapa sanoa "haltiatar Faineanten jäljiksi."

    Äitini äidin-äiti oli näet franskalainen, joka hugenottina Nantesin säännön julman peruuttamisen tähden oli paennut Englantiin, ja äitimme osasi itse ja opetti meille lapsillekin esivanhempiensa kieltä.

    Noita merkkejä nähdessäni tuumailin itsekseni, oliko äidillänikin kankeita läksyjä opittavana, ja minun teki mieli silmäillä lehtiä ja ottaa asiasta selko. Aivan oikein, niissä oli kyyneliä, ja minun juohlahti mieleeni, tulisiko minunkin päiväkirjaani samanlaisia merkkejä.

    Lehdet ovat nyt niin valkoiset ja puhtaat, ja kannet niin kiiltävät ja sileät! Uusi, kaunis kirjani on yhtä heleä kuin se elämä, joka on minun edessäni, ja se mailma, jonka hymyilevä näkö-ala avaantuu minulle.

    Kuinka vaikea minun on uskoa, että mailma on niin vanha ja niin kauan on seisonut! Kun tänä aamuna kallioin ylitse tuolla puolen taloamme astuin laaksoon päin aitausta kohden, missä lehmämme ovat laitumella, lypsämään Daysya, jonka hyvää maitoa aina otan äitini aamujuomaksi, kosteinen pieni haka makasi sinisenvihreänä edessäni, joka ruohonkorsi kiilsi ja kaukaa kuului aaltojen hiljainen pulina rannan hiekkaa vastaan, muistuttaen äidillisen olennon tyytyväisyyden ilmoituksista pienille lemmityille suojaavan siiven alla.

    Vielä kauempana kallioryhmän pitkien varjojen keskellä nouseva aurinko suudelmillansa havautti aallon toisensa perästä, ja minusta näytti niinkuin aurinko, meri, vihertävä maa ja minä itse, kaikki tyyni olisimme nuoret, ja niinkuin Jumala isänrakkaudella hymyilisi meille.

    Ja eikö tavallaan niin ole? Eikö joka auringonnousu ole niinkuin uusi luominen? Eikö joka aamu ole niinkuin uusi elämä? Eikö joka ilta ole niinkuin kätketty nuoruuden lähde, johon kaikki olennot sukeltavat, ja josta ne sitten uudesti-syntyneinä nousevat? minusta? Niin minusta usein on tuntunut.

    Minua iloittaa, että äitini antaa minun auttaa Bettyä lypsämisessä.

    Alusta hän katsoi tämmöisen toimen minulle sopimattomaksi, koska isäni on vanhaa ja suurta sukua; mutta kun meillä ainoastaan on kaksi palveliaa, Betty ja Roger, ja meidän sentähden tavalla tai toisella tarvitsee olla avuksi, hän nyt on suostunut, että minä saan tehdä, niinkuin tahdon. Hän sanoo, että kun isäni kerta ennemmin valitsi köyhyyden hänen kanssansa kuin rikkauden ylhäisen sukunsa kanssa, meidän tulee tehdä kaikki, mitä suinkin voimme, hänen huoliansa huojentaaksemme.

    Hän katsoo sen suureksi uhraukseksi nuorelta aatelis-mieheltä, että hän tahtoi naida köyhän papintyttären, mutta minä puolestani en millään tavalla voi käsittää, että kukaan, olipa tuo sitten mikä tahansa, olisi tehnyt mitään uhrausta äitiäni naidessansa.

    Kuinka ihastuttavaa oli istua Daysyn vieressä näitä kaikkia ajattelemassa sekä mieleeni johdattamassa, kuinka tervetullut minä tänä syntymäpäivä-aamunani olisin, kun vastalypsetty maito muassani tulisin sisään äitini luo, ja minä ajattelin ajattelemistani, sillä välin kuin ystävällinen lehmä tavan-takaa katseli taaksensa, isoilla äidillisillä silmillänsä kiittäen minua vaivastani taikka karhealla pitkällä kielellänsä nuoleskellen hamettani.

    Luontokappaletten mykässä kiitollisuudessa on useasti jotain, joka enemmän kuin sanat tunkee sydämeemme. Lauleskellen palasin takaisin maito-ämpärit kädessä, mutta tiellä kohtasin Toby Treffryn, joka tulla ratsasti äitinsä aasilla -- mrs Treffry parka on leski. Seipäällä poika armottomasti hutki aasia, purkaen suustansa noita inhimillisiä kurkku-ääniä, joita pidetään ainoana kielenä, jota aasit ymmärtävät.

    Tämä keskeytti kerrassaan lauluni; minä toruin Tobya hänen julmuudestansa nälkäistä eläintä vastaan. "Aasi on saanut paremman suuruksen kuin minä, mrs Kitty," vastasi Toby äkäisesti, "ja jos minä olisin niin laiska kuin hän, isäntä hakkaisi minua vielä pahanpäiväisemmin. Ja äiti sitten, jolla ei ole ruuan einettä, ennenkuin minä tulen kotia". Toby on laiha ja hoikka, hän näyttää itse niin nälkäiseltä, että minua pahoitti, että olin unhoittanut, kuinka suurena kiusana köyhyys lienee mielelle semmoiselle kuin hänen.

    Omia sanojani vähän palkitakseni minä tarjosin hänelle maitoa ja palasen leipää, joka minulla oli taskussani, pyytäen häntä ystävällisimmällä tavalla aasi parkaa armahtamaan.

    Minusta näytti kuitenkin, kuin poika ei olisi ollut juuri niin kiitollinen, kuin hänen olisi pitänyt olla, enkä ollut varsin varma siitäkään, eikö hän katsonut lahjaani ainoastaan jonkunlaiseksi lahjomisen keinoksi.

    Oli kuinka oli, tiemme erosivat nyt, ja ajatukseni rupesivat käymään varsin toista suuntaa kuin ennen. Samalla näyttivät myöskin esineet, jotka ympäröitsivät minua, tykkänään muuttuneilta.

    Edessäni merenlahdelman valkoisella hiekalla loikui särkynyt laivavene, joka edellisenä talvena oli käynyt karille, ja päivänpaisteiset aallot, jotka ystävällisesti huhtoivat rantaa, eivät vielä olleet sen hävityksen jälkiä poistaneet, jonka itse olivat matkaan-saattaneet.

    Tobyn aasi oli kääntänyt ajatukseni niihin äänettömiin, rankaisemattomiin vaivoihin, joita luontokappaletten kurja suku ihmiseltä saa kärsiä; ja ajatellessani Tobyn äitiä, joka sairaana ja hyljättynä viruu matalassa majassaan, tungin vielä syvemmälle mailman surkeuteen köyhyyden, kärsimyksen ja kuoleman perille. Kaikkein syvimmälle mieleni kuitenkin vaipui ajatellessani, kuinka Toby itse mykälle juhdalle kosti omat huolensa; sillä jos kaiken tämän kurjuuden lopuksi ei tule muuta, kuin että se pikemmin kiihdyttää kuin taivuttaa, pikemmin paaduttaa kuin parantaa, mikä kauhea sekamelska mailma ja tämä elämä sitten onkaan!

    Niin tapahtuikin, että luodut kappaleet, jotka vast'ikään olivat olleet valon tikapuina, joita myöten henkeni nousi korkeutta kohden, rakkaudesta iloon, ilosta rakkauteen, nyt kääntyivät kiertorapuiksi, jotka veivät syvyyteen, surusta syntiin ja synnistä suruun.

    Pulma kävi minulle liian vaikeaksi selvittää; minä päätin kysyä johtoa äidiltäni, ja kaikissa tapauksissa ensimmäiseksi viedä hiukan maitoa ja leipää leski Treffrylle.

    Minä laskin sentähden ämpärini maitohuoneesen, jättäen ne Bettyn haltuun, leikkasin hyvän kappaleen isosta ohrakakosta, otin sen maitotuopin ohessa mukaani sairaan luo, ja olin taas takaisin äitini tykönä hänen aamujuomaansa viemässä, niinkuin luulen, tuskin myöhemmin kuin tavallista. Äitini oli kuitenkin jo odottanut minua, sen taisin ymmärtää, sillä hän tuli minua vastaan tämä kaunis päiväkirja kädessänsä.

    Sitä ihaillessani hän hymyili mielihyvällä. Rikkaita kun emme olekkaan, meillä harvoin tapahtuu mitään erinomaista taikka uutta; pienimmilläkin asioilla on minusta sentähden uutisuuden viehätys, ja minä en voi olla uutta hametta, uutta hattua eipä uutta pientä rihmaakaan iloitsematta, aivan niinkuin antaisi tuo itse päivällekin, joka tuottaa jotakin semmoista, erinäisen merkityksen ja juhlallisuuden, samalla tavalla kuin koska vielä olin lapsi.

    Kuitenkaan minä en enää ole lapsi, ja minun tulee, niinkuin pastori Spencer sanoo, arvostella asiat niitten oikean arvonsa mukaan sillä vakuudella, joka minun ikääni sopii.

    Uusi kallis tavarani tunki kaikki tämän mailman huolet ja vaivat sydämeni komeroihin, kunnes äitini laski kätensä pääni päälle, tuossa kun olin polvillani hänen vieressänsä, ja lausui: "Poskesi, Kitty, on niinkuin äsken puhjennut ruusu, ja aamun kaste on yhtä terveellinen sinulle kuin vastalypsetty maito minulle," lisäten sitten, kulunutta päiväkirjaa kellastuneilla lehdillänsä osoittaen: "Sinä ja sinun kirjasi sovitte toinen toisellenne yhtä hyvin, kuin minä ja minun kirjani olemme toinen toisemme kaltaisia ja sovimme yhteen."

    Kiihkeä vastaväite oli huuliltani lähtemällään, mutta kuin katsoin hänen kalliisin, milt'ei läpikuultaviin kasvoihinsa, minä en saanut mitään lausutuksi; sanat istuivat suuhuni, ja minä taisin ainoastaan katsoa maahan ja kallistaa poskeni hänen kättänsä vastaan.

    "Älä kuitenkaan usko," sanoi hän nyt tavallisella hiljaisella ja suloisella hymyllänsä, "että vertaus on sinulle eduksi! Eiköhän tämän kuluneen kirjan sisäpuolella voi löytyä jotakin yhtä arvollista kuin kultaus ja tyhjät valkoiset lehdet sinun kirjassasi? Minun kirjani on minulle nyt kalliimpi kuin silloin, koska se vielä oli yhtä uusi ja yhtä kiiltävä kuin sinun."

    Ne puolikuluneet rivit, jotka avoimella lehdellä kerta tulin nähneeksi, muistuivat nyt mieleeni, ja minä sanoin:

    "Entä jos kirjaani tulisi kyynelillä kasteltuja lehtiä?"

    "Lapseni, lehdet jotka kantavat kyynelten jälkiä, eivät aina ole synkimpiä niistä, joihin silmämme katsovat takaisin," vastasi hän lempeästi, ja tämä johdatti mieleeni, että sama kenties on historiankin lehtien laita. Kyynelillä kastellut, jopa vereenkin tahritut lehdet, eivät liene synkimpiä, minä ajattelin ja puhuin nyt äidilleni Tobysta ja hänen aasistansa sekä leski Treffrystä.

    Hän viipyi hetken aikaa ikäänkuin silmissäni ajatustani loppuun asti lukeaksensa, ja lausui sitten hillityllä äänellä:

    "Yksi historian lehti, ja juuri se, joka on kasteltu puhtaimmalla verellä ja kuumimmilla kyynelillä, ei kumminkaan ole synkimpiä lukea.

    Lapseni, sen veren ja niitten kyynelten valossa sinun täytyy oppia katselemaan kaikkea kuolemaa ja kaikkea hätää. Kaikki katkerat kysymykset ja kaikki kovat pulmat saavat siinä eikä missään muualla selvityksensä. Se sydän, joka oli nöyrä ja lempeä, vastaa jokaiseen kysymykseen, mutta kunkin täytyy itse etsiä vastaus."

    "Tuota minä en voi sinulle opettaa, lapseni, eikä Jumala itsekään yhdellä erällä, yhtä haavaa. Mutta hän ei koskaan väsy opettamasta; älä sinä vaan väsy oppimasta! Kun sitten kaikki läksyt ovat opitut, ja me heräämme hänen kuvaansa, silloin sinä ja minä yhdessä saamme veisata sitä 'Amenta' ja sitä 'Hallelujaa,' jota meidän täällä täytyi niin kauan opetella, ja silloin, silloin emme tarvitse mitään muuta!"

    Tuorstaina, toukokuun 2 p. 1745.

    Aikomukseni oli eilen illalla kirjoittaa paljon enemmän, mutta kun itsekseni punnitsin äitini sanoja, lienenpä nukahtanut enkä tietänyt mistään, ennenkuin kuulin valkoisen tarhapöllön äänen, joka on tehnyt pesänsä hävinneesen osaan huoneuksestamme, ja siitä sain muistutuksen kiiruusti panna maata.

    Ja sitten en herännyt, ennenkuin suuruksen aikaan. Varsin kummallista on, että tarkoituksena ei voi olla, että päiväkirja käsittäisi päivän kaikki tapaukset -- mitä tunnista tuntiin tapahtuu -- sillä niin koko päivä menisi ainoastaan asiain kertomiseen.

    Mutta kuka voikaan ennakolta, ennenkuin rupee kirjoittamaan, ajatella, kuinka paljon tapahtuu, kuinka monta sanaa puhutaan, ja kuinka paljon toimitetaan kunakin noista päivistä, jotka kaikki näyttäivät niin samanlaisilta kuin yhden oksan marjat, ja jotka katoovat melkein ennen, kuin huomaa niitten alkaneenkaan.

    Kuluessaan päivä tuntuu lyhykäiseltä kuin silmänräpäys, mutta kuin perästäpäin muistelee, mitä se on tuonut muassaan, yksi ainoa päivä useasti näyttää pitkältä kuin koko elinkausi. Minä olen kuullut vanhain sanovan, että elämä, kun siihen katselee takaisin, on kesäpäivään verrattava. Ja kuitenkin, kun meidän täytyy seisoa Jumalan tuomio-istuimen edessä, ja kaikki päivämme levitetään meidän eteemme, eikö silloin joka päivä ole niinkuin pitkä elinkausi, aikaisin rikottuja lupauksia, auttamattomasti kadotettuja armotilaisuuksia, anteeksi-antamattomia syntejä, tuhlattuja siunauksia täynnä?

    Havainto, jonka vast'ikään olen tehnyt rakkaasta päiväkirjastani, on johdattanut minua näihin yksivakaisiin ajatuksiin.

    Päiväkirjan viimeiselle lehdelle äitini omalla kädellään on kirjoittanut seuraavan otteen piispa Taylerin "Kultaisesta lehdosta:"

    "Agenda eli vaarin-otettavia." "Päiväjärjestys eli ohjeita, joka päivän jumaliseen viettämiseen."

    1. Pidä joka päivä työpäivänä; sillä koko elämäsi ei ole kuin

    kilpajuoksu ja taistelu, puuha ja matka. Joka päivä on ruusu-kehä eli rukous-nauha hyvistä töistä, joita sinun tulee joka ilta kantaa Jumalan eteen.

    1. Nouse niinpian kuin terveytesi ja muut asianhaarat sallivat; mutta

    hyvä on nousta niin säännöllisesti ja niin varhain kuin mahdollista.

    Muista, että joka ensin nousee rukoilemaan, on ensimmäinen saamaan siunausta. Mutta joka muuttaa yön päiväksi, työn laiskuudeksi, valppauden torkkumiseksi, muuttaa myöskin siunauksen toivon unelmaksi.

    1. Älköön kukaan jääkö vuoteellensa siinä mielessä, että hänellä ei ole

    mitään tekemistä; sillä jokaisella, jolla on sielu ja tahtoo saada sen sielun pelastetuksi, on kylliksi toimittamista kutsumuksensa ja valitsemuksensa vahvistamiseksi, kylliksi Jumalan palvelemista ja rukoilemista, lukemista ja ajattelemista, katumista ja sovittamista, lähimmäisten auttamista ja syntien karttamista. Ja jos sinulla on vähän tekemistä, käytä sitä enemmän aikaa kokoomiseen ja kartuttamiseen korkeamman kunniankruunun voittamiseksi.

    1. Niin pian kuin avaat silmäsi, ala päivä jollakin

    jumalisuudenharjoituksella, esimerkiksi:

    a) Kiitoksella edellisenä yönä nautitusta suojeluksesta.

    b) Jumalan ylistämisellä luomisen töistä taikka muulla kunnioittamisella.

    1. Niin pian kuin olet noussut, kumarra nöyrästi ja hartaasti pääsi

    pyhän kolminaisuuden, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen edessä.

    1. Kun puet päällesi, ole niin hiljaa kuin mahdollista ja käytä aikaa

    pyhiin ajatuksiin; sillä muulla tavalla ei saa takaisin ostetuksi, mitä siliä välin menee hukkaan, kuin ajattelemisella ja lyhykäisillä sydämen huokauksilla. Jos tahdot puhua, puhu jotakin Jumalan kunniaksi, hänen hyvyydestänsä, laupeudestansa, suuruudestansa, päättäen kantaa järkesi ja kaikkien avujesi esikoisen Jumalan eteen, niin että koko kanssakäymisesi ja puheesi laiho tulee pyhitetyksi.

    1. Älä ole liian tarkka eikä liian huolimaton vaatettesi suhteen, vaan

    noudata aina seuraavia sääntöjä:

    a) Älä vaivaa itseäsi eikä muita törkeillä taikka likaisilla vaatteilla.

    d) Sovita pukusi säätysi ja varasi jälkeen.

    c) Anna uskonnon määrätä vaatteesi, niin että pyhä- ja juhlapäivinä käytät parhaita verhojasi.

    1. Kun vaatetat, anna henkesi jokaisen eri toimen johdosta huo'ata

    sopivalla tavalla; niinkuin esim. kun peset kasvosi ja kätesi, rukoile Jumalaa puhdistamaan sielusi synnistä; kun panet vaatteet päällesi, pyydä häntä pukemaan sielusi Poikansa vanhurskauteen j.n.e. Sillä uskonnon ei tule olla ainoastaan sielusi verhona, joka kokonaan varjoo ja peittää sitä, vaan sen tulee myöskin olla kaikkien töittesi kultaisena reunuksena, niin että niissä viattomuuden ja puhtauden ohessa näkyy myöskin jumalisuuden merkkiä.

    1. Niinpian kuin olet sen verran vaatteissa, että sitä saatat

    säädyllisesti tehdä, laske polvillesi ja lue "Isä meidän" rukous; nouse sitten ylös, toimita mitä muuta vaatetukseesi kuuluu sekä semmoisia asioita, joita ei käy tuonnemmaksi lykkääminen, ja lopeta sen jälkeen vaatetuksesi.

    1. Kun olet täysissä vaatteissa, pakene yksinäisyyteen ja toimita

    jokapäiväiset jumalisuudenharjoituksesi, jotka sinun sopii jakaa seitsemään eri toimeen:

    a) Kunnioitukseen.

    b) Kiitokseen.

    c) Uhriin.

    d) Tunnustukseen.

    e) Avuksi-huutoon.

    f) Esirukoukseen.

    g) Tutkistelemukseen eli vakavaan, miettivään ja sovittavaan pyhien kirjojen lukemiseen.

    1. Minä kehoittaisin sinua järjestämään lukemistasi seuraavalla

    tavalla:

    a) Älä lue raamattua lehdestä lehteen, vaan käytä rakennukseksesi Uutta Testamenttia ja semmoisia osia Vanhasta, jotka käsittävät neuvoja pyhään elämään.

    b) Historialliset ja vähemmän tarpeelliset osat sinun sopii lukea semmoisina aikoina, joina sinulla on vapautta jokapäiväisistä toimistasi.

    c) Älä käytä pitkiä raamatun-kappaleita hartaudenharjoituksiisi, äläkä koskaan lue muuta kuin yksi luku erältään. Mutta pane niin paljon aikaa kuin mahdollista niitten pyhien neuvojen tutkimiseen ja punnitsemiseen, jotka olet lukenut.

    d) Koeta tutkia luettua kappaletta niin kauan, kunnes sen johdosta tulet jonkun pyhän työn harjoitukseen, jos sitten saat jonkun uuden todistuksen jotakin syntiä vastaan taikka jonkun uuden kehoituksen johonkin hyvään avuun; jonkun hengellisen voiman taikka lahjan taikkapa muutoin jonkun eri keinon Jumalaa rukoilemaan tahi hänen nimeänsä ylistämään.

    e) Minä kehoittaisin sinua lukemaan raamatunkappaleesi kesken aamurukouksiasi, jos nämät ovat niin jaetut, kuin ylempänä on neuvottu; tämmöisestä pienestä keskeytyksestä rukouksesi käyvät vähemmän yksitoikkoisiksi ja sinä itse enemmän tarkalliseksi. Mutta jos tiedät jotakin toista järjestystä, joka paremmin sopii eri mielenlaadullesi, noudata sitä vapaasti, ilman tunnonvaivaa.

    1. Ennenkuin heität yksinäisyytesi, ja sitten kuin olet rukouksesi

    rukoillut, istu hetkeksi ajattelemaan, mitä sinulla sinä päivänä on toimitettavana, mikä asia näyttää tulevan sinulle työksi taikka kiusaukseksi, ja vahvista itseäsi jälkimmäisessä tapauksessa sitä vastaan, uhatkoon sinua sitten kiusaus riitaan, vihaan, ahneuteen, turhiin korupuheisin taikka kerskailemiseen, ja kun niiksi tulee, ajattele, mitä yksinäisyydessäsi olet päättänyt.

    Jollei löydy syytä odottaa mitään outoa sinä päivänä, sulje päivän vaiheet yleensä Jumalan huomaan; mutta jos jotakin erinomaista on tarjona, koeta varustaa itseäsi sitä vastaan voimallisella, jospa lyhykäiselläkin rukouksella sekä viisaalla ja vakavalla päätöksellä siitä, mitä sinun tulee noudattaa, ja ole sitten valveilla, kun kiusaus sattuu.

    • * * * *
    1. Kuu päivä rupee loppumaan, koeta paeta yksinäistä hartautta

    harjoittamaan. Lue, tutki ja rukoile.

    1. Älä lue paljon yhtä haavaa, mutta tutki luettua, niin paljon kuin

    aikasi, voimasi ja järkesi suinkin sallivat, aina muistaen, että vähäinen lukeminen ja suuri tutkiminen, vähäinen uupuminen ja suuri kuuleminen, tiheät ja lyhykäiset sekä suurella hartaudella lausutut rukoukset ovat parhaana tienä viisauteen, jumalisuuteen ja pyhyyteen.

    1. Ennenkuin panet maata, tutki tarkasti kulunutta päivää. Jos mitään

    erinomaista ei ole tapahtunut, omantunnon koettelemuksesi on sitä helpompi; jos sinulla on ollut riitaa jonkun ihmisen kanssa taikka et muutoin ole sopinut hänen kanssansa, jos olet käynyt isoissa pidoissa, ollut isossa seurassa, tuntenut suurta iloa taikka suurta surua, kokoo silloin sitä tyystemmin ajatuksesi ja tutki itseäsi kaikella ahkeruudella; rukoile anteeksi siitä, mitä on ollut pahaa, ja anna Jumalalle kunnia siitä, mitä kenties on ollut hyvää.

    Jos sinä päivänä olet jonkun velvollisuuden laiminlyönyt, palkitse toisena, mitä sinulta jäi täyttämättä; ja vaikk'ei mitään pahaa olisikaan tapahtunut, nöyryytä itsesi kuitenkin, ole kiitollinen ja rukoile Jumalalta anteeksi siitä, mistä et itse tiedä. Koeta myöskin ottaa vaari kaikesta siunauksesta ja kaikista armon-osoituksista, joita sinä ja sinun omaisesi sinä päivänä olette saaneet vastaan-ottaa.

    1. Juuri kuu panet maata ja muutoinkin, niin usein kuin suinkin voit,

    ajattele kuolemaa ja valmistusta siihen. Kun olet mennyt levolle, sulje silmäsi lyhykäisellä rukouksella; anna itsesi kokonaan uskollisen Luojan käteen, ja sen tehtyäsi luota häneen, niinkuin sinun täytyy tehdä kuolinhetkelläsi.

    1. Jos yöllä heräät, käytä valvontasi pyhillä ajatuksilla ja pyhällä

    ikävöimisellä; muista nuoruutesi synnit sekä että sinun kerta täytyy kuolla, ja viimeiseksi rukoile Jumalaa tuomiopäivänä olemaan sinulle ja kaikille ihmisille armollinen.

    Minulta on mennyt niin paljon aikaa näitä pyhiä sääntöjä lukiessani, niitä sekä äitini hyvyyttä ajatellessani, hän kun omalla rakkaalla kädellään on ne minulle kopioinnut, etten ehdi mitään sen enempää lisätä. Huomenna tahdon ruveta niitä täydellä, todella noudattamaan.

    Mitä viimeisiin niistä tulee, minä luultavasti en saa niitä täytetyksi; sillä minä en muista yöllä koskaan valvoneeni kauemman aikaa, kuin että juuri olen kerinnyt kuulemaan tuulenpuuskan kohinan vanhoissa, korkeissa jalavissa taikka vareksen rääkyvän vastalauseen poistuulemista vastaan lämpimästä pesästä taikkapa sateen rätinän akkunaruutuja vastaan, sekä kiittämään Jumalaa vuoteestani, jossa minun on niin hyvä maata, ja uudestaan nukkumaan patjalleni.

    Eikä minulla myöskään ole ketään rakasta vainajaa muistettavana. Ei ketään! Kaikki rakastettuni elävät -- isä, äiti, veli Jack ja Hugh Spencer; ja jos valvoisin kukon laulantaan asti, kuinka voisinkaan kylliksi kiittää Jumalaa tästä onnesta?

    Perjantaina, toukokuun 3 p.

    Niin varhain aamulla kuin heräsinkin, linnut kuitenkin olivat ennen minua liikkeellä. Ensin kaikui aamuvirkkujen varesten rääkynä jalavain latvoihin tehdyistä pesistä korkealta ylipuolelta kattoa; sitten varpusten liverrys valkoisista orapihlaja-pensaista akkunani alta.

    Nämät äänet olivat minusta niinkuin esisoitto alkuvirren edellä kirkossa, jonka jälkeen heleä laulu itse kohta seuraa; tässä oli rastasten ja muitten sulallisten laulajien suusta ihana aamuvirsi jatkoksi liittyvä.

    Niin, laulukunta oli minulle jo järjestettynä, ja kun avasin akkunani, minua vastaan, toisenlaisina ääni-aaltoina, astui orapihlaja-kukkien ja syrenien suloinen tuoksu.

    Minä tunsin itseni niin onnelliseksi, kun katselin ulos ja näin kaikki nuot nöyrät olennot, jotka nyt kantoivat kiitosuhriansa Jumalalle; silmäni tulivat täyteen kyyneliä, minä notkistin polveni ja rukoilin ääneeni: "Isä meidän." sitten minä sanoin hiljaa sydämessäni:

    "Oi teitä, te rakkaat Jumalan luomat, jotka ette saa ilmoitetuksi kaikkia, mitä hänen ylistykseksensä tahtoisitte lausua, ja kuitenkaan ette tunne puoltakaan hänen hyvyydestänsä -- ei puoltakaan siitä, mitä me ihmiset tunnemme! Te päivittelette hänen hymynsä valossa, mutta me tunnemme sen rakkauden, joka hänen sydämessänsä asuu. Te ylistätte häntä hänen ylenpalttisesta rikkaudestansa, joka ei ole maksanut hänelle mitään; me ylistämme häntä hänen uhraavasta rakkaudestansa, joka on maksanut hänelle hänen ainoan Poikansa. Maa on täynnänsä sinun rikkauttasi; mutta me yksin, kallis Vapahtaja, tunnemme sinun köyhyytesi ja sinun ristisi rikkaan rakkauden."

    Ne sanat, jotka äitini syntymäpäivä-aamunani lausui minulle, ovat siitä saakka olleet sydämessäni ja mielessäni. Niin minusta nyt näytti kuin jokainen elämämme toimi olisi jotain semmoista kuin katkismuksemme sanoo pyhistä sakramenteistä, nimittäin näkyväisiä merkkejä sisällisestä ja hengellisestä armosta, ja kun avasin akkunani, minä ajattelin: "Jesus aurinkoni, sinulle minä avaan sydämeni! Anna valosi ja henkesi tunkea sieluuni niinkuin luonnollinen valo ja ihana aamu-ilma tunkee huoneeseni." Ja eikö puhdas, kirkas vesi ollut hänen omia pyhiä vertauskuviansa?

    Eikö vaatteet, jotka minä pu'in päälleni, muistuttaneet minua niistä valkoisista vaatteista, jotka ovat pestyt puhtaammiksi kuin yksikään ihminen voisi sitä tehdä, lähteessä, jota ei mikään ihmis-käsi voi avata eikä sulkea?

    "Turhiin juttuihin" minulla ei ollut mitään halua, sillä Betty oli juuri lähtenyt kammiostansa minun huoneeni takaa, ja hän on ilman sitä harvoin juuri monisanainen. Mikään muu olento ei vielä ollut liikkeellä

    • lintuja lukematta.

    Kun sain vaatteet päälleni, minä tuumailin itsekseni, kuinka parhaiten voisin noudattaa tuon hyvän piispan neuvoa, että pakenisin yksinäisyyteen. Minä ai'oin ensin pyytää äidiltäni, että saisin siivota itselleni kammion pienessä tornissa omenahuoneen päällä, mutta sitten johtui mieleeni, että sillä tavalla tulisin tekemään melkein niinkuin fariseukset, jotka rukoilivat kadunkulmissa; sillä minä en voinut mennä sinne ilman että kaikki näkivät ja tiesivät sen, ja minä kadottaisin sillä tavalla sen suloisen tunnon, että mitä minä tein, oli ainoastaan Jumalalle tuttu.

    Minä tulin sentähden siihen päätökseen, että mikään paikka ei ole hartaudenharjoituksille vapaampi ja sopivampi kuin nuoren tytön kammio semmoinen kuin minun, jonka akkunasta ihana näky-ala ja hyvä haju tulee minua vastaan.

    Mutta kun tämä tuumailu otti hyvän hetken, minulla ei ollut paljon aikaa jälellä noihin "seitsemään hartaudenharjoitukseen." Todellakin, minusta näytti kaksi ensimmäistä, kunnioitus ja kiitos, vaativan isomman ajan, koska minulla on niin paljon, josta minun tulee kiittää, mutta niin vähän, jota minun on syytä toivoa ja pyytää. Minun tarvitsee kuitenkin kysyä äidiltäni, onko tämä oikein, niinkuin myöskin, mitä "uhrilla" ymmärretään. Enkä myöskään ole varma, oliko raamatunlukemiseni oikeaa hartaudenharjoitusta. Luettavanani oli Math.

    1:en luku, mutta minä en päässyt 21:en värsyn ylitse, koska minusta on niin suuri ja ihmeellinen sana, että Herra Jesus todella tahtoo pelastaa meitä synneistämme, tuskasta, epätoivosta ja kaikesta siitä, joka tekee meidät onnettomiksi. Ennenkuin luin edemmäksi, minun kuitenkin oli täpärä aika lähteä lypsämään. Minä päätin sentähden, sen siaan että olisin istunut ajattelemaan, mitä kiusauksia päivän kuluessa voisi kohdata minua, miettiä tuota tiellä lehmähakaan mennessäni.

    Niin tapahtui, että kiusaukset tulivat päälleni, ennenkuin olin kerinnyt valmistaa itseäni niitä vastaan, vaikka minusta näyttää vähän siltä, kuin se juuri olisi kiusausten oikea luonto, että tulevat silloin ja siinä, missä niitä ei tiedä odottaa. Kun menin maitoämpäriä maitohuoneesta noutamaan, minä katsoin hyllylle, oliko rintasiirappi, jonka olin keittänyt leski Treffryä varten ja pannut yöksi hyllylle, käynyt sakeaksi.

    Bettyltä kysyttyäni, mihin siirappi oli joutunut, (joka kysymys kyllä oli varomaton, koska sattui olemaan pyykkipäivä ja hänen luontonsa terävät piikit silloin tavallisesti nousevat pystyyn), hän vastasi, että hän ei millään tavalla voisi kärsiä, että tuommoista suttua seisoo kerman vieressä kärpästen syöttinä. Hän oli laskenut kupin kyökin akkunalle, ja kissa oli kaatanut sen kumoon. Olipa onni, ettei kuppikin mennyt rikki, ja kissa tullut myrkytetyksi. Tuommoista rohjaa ei hän suinkaan sallisi maitohuoneessa.

    Tähän minä kiivaasti vastasin, että minulla oli yhtä suuri oikeus maitohuoneesen kuin hänellä, ja että hänen olisi pitänyt tietää, että kissa, auringon paistaessa, pitää juuri tuota paikkaa tyyssianansa.

    Betty vastasi, ettei hän suinkaan aikonut ottaa neuvoja semmoisilta, joita hän oli kehdosta saakka kasvattanut, ja minä peräännyin voitettuna, niinkuin minun olisi pitänyt ennakolta arvata.

    Kammiooni suuruksen edellä palatessani tapasin kaikki laatikkoni epäjärjestyksessä. Kuu suuruspöydässä sitä valitin, Jack nauroi ja sanoi, että hän ainoastaan oli hakenut nuoranpalasta, kysyen, hankinko kirjoittaa senkin päiväkirjaani.

    Minä punastuin ja sanoin, että hänellä ei ollut oikeutta muljata laatikkojani eikä edes ilman lupaa käydä huoneessani.

    Äitini rupesi nyt välittäjäksi ja sanoi, ettei minun pitäisi tehdä niin suurta melua pikku-asioista.

    Isäni hymyili ja kysyi, tuleeko päiväkirjani samanlaiseksi kuin se, josta eräässä sanomalehdessä puhutaan, ja johon oli kirjoitettu: "Maanantaina: nousin ylös, panin päälleni ja pesin käteni ja kasvoni.

    Tiistaina pesin ainoastaan käteni."

    Minun olisi pitänyt nauraa, mutta minä en voinut. Kova koskenta näytti ryöstäneen uudelta kalleudeltani nuoren viehätyksensä, ja niin kului päivä -- jotenkin raskaasti.

    Kuinkapa kaikki tämän päivän aamusta saakka on muuttunut! Tänä iltana minun ei suinkaan ole vaikea "tunnustuksen" ja "avuksi-huudon" aiheita löytää. Mutta totiseen tunnustukseen kuuluu, niin minusta näyttää, että olen yhtä tunnollinen itseäni kohtaan kuin muitakin vastaan. Minä olen välisti nähnyt ihmisiä, jotka lankeevat jonkunlaiseen intohimoiseen itsesyytökseen, joka mielestäni osoittaa yhtä vähän totista katumusta, kuin koska yhtä kiihkeästi soimataan muita. Minä ajattelen, ettei saa kantaa väärää todistusta itseänsä vastaan, enempää kuin muitakaan.

    Ilman sitä minusta näyttää paljon huokeammalta puhjeta itkuun ja niiskuttaa: "Minä olen kurja raukka, vaivainen syntinen, viheliäisin kaikista," kuin hiljaisella häpeällä täydestä sydämestä tunnustaa: "Minä olen tänäpänä tehnyt väärin Bettyä vastaan; minä olen ollut itsekäs ja tyly Jackia vastaan; minä olen ollut kärsimätön kallista äitiänikin kohtaan." Mielipaha ja ärtymys ei kuulu totiseen katumukseen. Puoleton itsesyytös ei kuulu oikeaan synnintunnutukseen.

    Kesken kyyneltemme iloitsemme salaisesti tunteellisuudestamme.

    Tapahtuupa myöskin, että sydän nousee omaa itsesyytöstänsä vastaan ja lopulta pitää synnin aivan vähäisenä, mutta katumuksen varsin suurena.

    Ei, ennen kaikkia tahdon olla totinen itseäni ja kaikkia muita kohtaan.

    Mitä minä todella tarvitsen, on voittaa syntini -- eikä ainoastaan vuodattaa kyyneltulvaa niitten päälle, ja siihen vaaditaan, että opin niitä tuntemaan, semmoisina kuin ne ovat. Pikainen luontoni vietteli minua tänäpänä. Mutta mikä se on, joka tekee sen semmoiseksi? Mitä se oli, jota Betty niin äkkiä ja niin kovasti minussa loukkasi, kun hän sanoi, ettei minulla ole mitään valtaa hänen ylitsensä? Minä arvaan, että se oli ylpeyttäni.

    Mikä kiivastutti minua Jackia vastaan?

    Hänellä tosin ei ollut mitään oikeutta minun kalujani omistaa, mutta minulla ei liioin ollut mitään oikeutta suuttua. Kenties olen liian tyyskä kaluilleni. Mitä vikaa tämä ollee? Lieneekö se ahneutta?

    Lopuksi: mikä se oli, joka teki minun niin kärsimättömäksi äitiäni kohtaan? Minusta näytti, että hän ei tarpeeksi puollustanut oikeuksiani.

    Minun arvoni, minun kaluni, minun oikeuteni! Kuinka itsekkäältä ja turhan-aikaiselta se kuuluu!

    Mikä olisi auttanut minua omaa itseäni voittamaan? Mikä muu, kuin jos olisin ajatellut Bettyn karkeaa, mutta itsekieltävää meidän kaikkien hyväksi tämän pitkän ajan kuluessa; jos olisin rakastanut Jackia enemmän kuin omia kurjia kapineitani; jos olisin rakastanut ja kunnioittanut äitiäni, niin että olisin muistanut, kuinka hellät ja uskolliset hänen nuhteensa ovat, ja kuinka hyvin minä niitä tarvitsen.

    Mikä minulta puuttuu, on sentähden rakkautta, enemmän rakkautta.

    Niin, tänä iltana minulta ei suinkaan puutu tunnustuksen ja anteeksi-anomuksen aiheita.

    Lauvantaina, toukokuun 4 p.

    Tänä aamuna oli kovin kylmä ja tuulinen ilma; ja kun tulin alas maitohuoneesen, Betty jo seisoi täydet maito-ämpärit kädessä.

    "Luulitteko, että minä antaisin tuommoisen raiskan mennä kallioin ylitse tämmöisellä tuulella?" hän sanoi, laskien tukevista käsistään ämpärit laattialle. "Tuuli olisi paiskannut kumoon tusinan semmoisia vaivaisia kuin te."

    Ja yhtä kaikki Bettyä vaivaa luuvalo, ja vaatteet ovat hänelle suuremmasta arvosta kuin minulle sekä myöskin vaikeammat palkita.

    "Betty," sanoin minä kiitollisuuden innossa, "minun ei koskaan olisi pitänyt puhutella teitä, niinkuin eilen puhuttelin!"

    "Nuorilla ihmisillä on välisti oikkujansa," vastasi Betty, nähtävästi siinä mielessä, että hänen tuli käyttää tilaisuutta kasvatustani edistääksensä. Katumukseni laimeni melkoisesti, kun Betty lisäsi:

    "Yksikään olento ei tule missis'in läheisyyteen, jota hän ei kaikin tavoin koeta saada rikkipassatuksi. Ilman minua olisi järjestyksen tässä talossa jotenkin huonosti laita. Master Jack'ista alkaen meidän kissaamme asti ei kukaan tietäisi, mitä se on, että joka kalun tarvitsee saada olla paikallansa."

    Kurituksen yleisyys vähensi sen kovuutta, ja minä en voinut olla hyvään nauruun hetkahtamatta, joka melkoisesti kevensi sydäntäni.

    Minun tuli mieleeni, ettei haittaisi, vaikka hyvissä kirjoissa puhuttaisiin siitä, kuinka hyvältä joskus tuntuu omaa itseänsä nauraa.

    Eikö siitä välisti olisi enemmän hyötyä kuin itkemisestä?

    Minä luulen todellakin, että jumaliset ihmiset useasti kietovat itsensä vaikeuksiin juuri sen kautta, että vioillensa antavat liian suuria nimiä. Tärkeää on epäilemättä kaivaa syntiemme ympäri ja tunkea niitten juureen, mutta välisti olisi luullakseni yhtä hyvä keveällä kädellä noukkia kukat pois. Sillä kukat tekevät siemeniä, ja siemenistä kasvaa rikkaruohoja, yhtä hyvin kuin juuristakin.

    Sunnuntaina, kesäkuun 9 p.

    Pyhäpäivät ovat ihania päiviä. Jo kirkkovaatetten käsille-ottaminen arkusta, missä ne koko viikon ovat maanneet lavendelin joukossa; jo ruokasalin vasta-pestyn, kiiltävän laattian näkeminen synnyttää niin raikasta, iloista ja juhlallista mieltä!

    Meillä ei ole juuri monta hartauskirjaa. Välisti äitini ottaa kirjahyllyltä kirjan nimeltä: "Pyhien sielujen elämä ja autuas kuolema," ja kuu minä istun hänen jalkojensa juuressa ja kuuntelen, mitä hän lukee, onpa juuri kuin vaeltaisin pyhimyksen parissa, kukkien ja hedelmien keskellä kuninkaan puutarhassa, oudonlaisiin vaatteisiin puettujen, ulkomaan kasveilla seppelöittyjen sankarien ja pyhimysten vartalokuvia ympärilläni, sillä välin kuin ilma on täynnänsä päivänpaistetta ja tuoksua sekä lirisevien suihkulähdetten suloista ääntä. Se ihastuttaa minua suuresti!

    Ja sitten, kuun viimeiseksi saan lukea kappaleen raamatusta, tuntuupa niinkuin tuosta kuninkaallisesta puutarhasta, haravoituilla hiekkakäytävillänsä, nousisin sammaleiselle kalliolle asuntomme taaksi ja jalkojeni alla näkisin raikkaan, mehevän ruohoston ja pääni ympärillä tuntisin puhtaan, terveellisen meri-ilman puuskausta.

    Kuinkapa minua ihastuttaa katsellessani tanteria pitkin, missä karjalaumat käyvät ja kaikenlaiset muut Jumalan luomat olennot riemastelevat, ääretöntä merta myöten, purpurahohtaavilla smaragdi-aalloillansa, sekä korkeaa, valoisaa taivasta kohden, jolle ei myöskään näy mitään rajaa.

    Ja kun samalla kuulen äänen, inhimillisen niinkuin meidän, joka puhuu yksinkertaisimmista asioista ja koskee sydämemme sisimmäisimpään; kun tiedän, että tämä inhimillinen ääni samalla on jumalallinen, ja että kaikki, mitä se puhuu, on totuutta, ijankaikkista totuutta, oi kuinka suloista tämä on!

    Sitten meillä myöskin on eräs postilla sekä rukouskirjamme tietysti.

    Minä puolestani en useampia hengellisiä kirjoja havittelekaan. Paitsi sitä Bettyllä on Fox'in "Martyyrien kirja," sisältävä kauheita kuvia ja kertomuksia hirveistä vaivoista ja kidutuksista, joita pyhät ihmiset suurella kärsivällisyydellä ja ilolla totuuden tähden vapaaehtoisesti ovat kestäneet. Tätä kirjaa minä mielelläni luen, erittäin sitten kuin olen tullut niin vanhaksi, että tiedän erottaa, mitä piinakertomuksista ja hirmukuvista sopii käydä ohitse.

    Maanantaina kesäkuun 10 p.

    Jospa vaan voisin olla levollinen Jackin puolesta! Ei niin, kuin hänessä olisi mitään isoja vikoja. Hän on rehellinen ja suora, niinkuin isäni pojan sopiikin, ja hänellä on vilpitön, hyväntahtoinen ja miellyttävä olento, joka vähän muistuttaa äidistämme ja useasti saa Bettyn sydämen heltymään, juuri kun hänellä olisi mitä enimmin syytä suuttua. Minä en tiedä, mikä hänessä on, joka tekee minun levottomaksi, jos ei juuri se, että hän niin harvoin tahtoo tehdä mitään, joka ei miellytä häntä.

    Hän tekee elon-aikana työtä yhtä raskaasti ja yhtä paljon kuin joku muu; mutta mitä ikinä minä taikka Betty koetammekin, emme saa häntä aikanansa aamuisin liikkeelle, vaikka hän kyllä tietää, kuinka se pahoittaa isäämme, että hän ei tahdo nousta, ja kuinka me kaikki saamme puuhata laiminlyötyä täyttääksemme.

    Ja sitten hän joku kaunis päivä heittää kaikki tyyni ja lähtee metsälle taikka kalaan, kesken kiireimmän työ-ajankin; kun hän sitten palaa takaisin, lintuja ja kaloja kosolta muassaan, Betty kyliä leppyy, mutta ei isämme, ja äitimme on yhtä huolestunut kuin ennen. Niin hän hukkaa ja hävittää omat kalunsa ja tulee sitten meidän muitten luo, vaatien meitä kapineillamme palkitsemaan, mitä hän on hävittänyt.

    Jos koetamme estellä, hän sanoo meitä kitsaiksi ja turhantarkoiksi ja saa useasti meidät itsekin samaan mieleen, kysyessään, onko hän koskaan kieltänyt jakamasta meidän kanssamme, mitä hänellä on. Mutta onko se anteliaisuutta, kun omastansa jakaa toisille, mutta samalla pitää toisten omaisuutta tyhjentymättömänä aarteena, jota yhä ammentaa takaisin?

    Hän ei koskaan tule valmiiksi oikealla ajalla kirkkoon lähtemään, vaikka hän tietää, että äitimme ei suo mitään ennemmin, kuin että kaikki yhdessä seurassa lähdemme sinne, ja kirkkoherrakin näyttää varsin tyytymättömältä, kun huomaa hänen, jumalanpalveluksen aljettua, astuvan käytävää pitkin; tapahtuipa tuo kerta kesken virttäkin, niin että koko seurakunnan silmät kääntyivät häneen. Saarnassa viitataan välisti tämmöisiin pahohin tapoihin, ja silloin Jack sanoo: "Kuinka voidaankaan tehdä niin suuri asia pikkuseikasta, pienestä ajattelemattomuudesta?" Mutta mitä se on, joka piilee tämän ajattelemattomuuden takana, joka läheisiämme ja rakkaitamme huolettaa?

    Minua ei mikään iloittaisi niin paljon, kuin jos näkisin Jack'in tekevän jotakin, joka ei miellytä häntä, taikka panevan alttiiksi jotakin, joka on oikein rakasta hänelle, koska hän sillä tavalla tekisi, mitä hänen tulee tehdä; minä olen varma, että äitimme useasti suree häntä, erittäin sitten kuin täti Beauchampin mies, joka on korkea herra Lontoossa, on luvannut hankkia hänelle paikan sotaväessä. Siellä on niin monta kiusausta, äitini sanoo, niille, jotka menevät muitten mukiin. Minä en voi uskoa, että Jack koskaan tekisi mitään halpaa taikka häpeällistä; mutta oikean vastakohta on kuitenkin väärä, eikä koskaan voi tietää, mihin väärä tie saattaa viedä.

    Lapsina ollessamme minä en koskaan havainnut mitään tämmöistä. Jack oli paras leikkikumppani mailmassa. Jos hän oli vetänyt minua kanssansa johonkin pulaan, hän aina tiesi pelastaa minua siitä, ja jos tämä ei onnistunut häneltä, minua ei pahoittanut ottamasta osaa vastuksiin hänen kanssansa. Jos häntä huvitti olla johdattajana, minua huvitti seurata perässä, ja onnellisempia lapsia, kuin me olimme, minä en voi ajatellakaan.

    Millä ruhtinaan lapsilla olisi voinutkaan olla parempi leikkipaikka kuin rakas vanha piha kaadettuin, vanhoin puunrunkoinensa, hävinnyt vanha vaja ja kyyhkyislakka, tuo ennen muinoin komea pieni torni kiertorappuinensa? Koiramme Trusty, kissa, kanat, kalkkunat, ankat ja kyyhkyset kävelivät kaikki luonnollisessa vapaudessa, jonka Bettyn suuri rakkaus eläimiä kohtaan valmisti heille, yltä-ympäri, missä heitä halutti, ja tekivät, juuri mitä tahtoivat, ja mitä parhaaksi näkivät.

    Taikajuttu, hauskempi kuin Aisopon sadut, oli meillä katsellessamme kukon uljaita liikuntoja edestakaisin, emäkanojen ja ankka-äitien kasvatusjärjestystä, heidän huoliansa ja murheitansa, sekä nähdessämme Trustyn juhlallista, patriarkan-tapaista käytöstä, hänen vakavaa, järkähtämätöntä etujensa valvomista kissan suhteen. Piha oli meille koko suuri mailma.

    Lapset, jotka monia aikoja sitten elivät täällä, silloin kuin asuin- ja ulkohuoneet ja kaikki tyyni vielä oli täydessä kunnossa, komeaa ja kaunista, eivät suinkaan voineet rakastaa tätä niin paljon, kuin me rappiotilassaan sitä rakastimme.

    Sitten oli meillä myöskin tuolla laaksomme toisessa päässä kaunis merenlahti, valkoisella hiekallaan, johon meri nousuveden aikana tunki, välisti pieninä kareina suikertaen, mutta useammin vyöryen suurina, valkoisina aaltoina, jotka, paljon korkeampina kuin me, ja pauhaten niinkuin ystävälliset jättiläiset, ainoastaan olettelivat meitä nielläksensä hyvin tietäen, että me tunsimme heidät emmekä pelänneet heitä. Mikä taikapaikka tämä meille oli!

    Joka päivä viskasi meri jotakin uutta ilmiin, hohtaavia simpsukkoja taikka raakunkuoria, ja sitten oli meillä vielä pienen pieni leikkilahdelma, valkoinen hiekkavuori perällä ja pieni salmi suussa, jonka ylitse rakensimme sillan, "niinkuin Aleksanteri suuri Tyron kaupunkiin," Hugh Spencer sanoi.

    Onnellisimmat päivämme olivat ne, jolloin Hugh Spencer, kirkkoherran poika, tuli leikkimään meidän kanssamme. Hän on kolme vuotta minua vanhempi ja oli jo silloin niin oppinut historiassa, että hän aina osasi yhdistää leikkimme entisten aikojen mainioin miesten ja naisten sekä suurien tapausten kanssa, niin että leikissä, johon hän otti osaa, aina oli jotakin todennäköistä ja suurta. Ja sitten hänellä oli ihmeellinen kirja miehestä, nimeltä Robinson Crusoe, jonka herra Defoe Lontoosta on kirjoittanut; ja vaikka Jack ei mielellään tahtonut vaivata itseänsä lukemisella, hän aina oli valmis lukemaan noita merkillisiä kertomuksia saaresta ja merenlahdesta ja villi-ihmisistä.

    Ja minun Hugh aina pani jonkunlaiseksi kuningattareksi, koska olin ainoa tyttö, eikä hän näyttänyt voivan koskaan tehdä tarpeeksi vaivojani säätääksensä ja minulle huvia hankkiaksensa. Hän se oli, joka vuoreen hakkasi nuot pienet sievät astimet, joita myöten minun oli niin mukava kiivetä kun nousuvesi tuli. Eikä hän milloinkaan tahtonut antaa Jack'in komentaa minua, niinkuin tämä toisinaan teki, vaikka minä en juuri koskaan paheksinut sitä.

    Minä arvaan, että pojat tulevat vähän toisenlaisiksi, kun heillä ei ole mitään omaa sisarta, ja Hughin ainoa pieni sisar kuoli ainoastaan seitsemän vuoden vanhana. Muutamana sunnuntaina otti Hugh minut kanssansa isänsä lukukamariin katsomaan sisarensa pienoiskuvaa, joka oli siellä seinällä. Se oli niin kaunis, vakavan-näköinen pieni kuva suurilla, avoimilla, syvämietteisillä silmillä -- juuri semmoisilla, mimmoisiksi minä ajattelen enkelin silmät. Siltä ei puuttunut kuin siivet ollaksensa enemmän kerubin muotoinen kuin kaikki kerubit kirkossamme, jotka lukkari on maalannut punaisilla poskilla ja sinisillä silmillä, ja joista hän on niin ylpeä.

    Minä arvaan, että se on tuon taivaasen siirtyneen pienen sisaren muisto, joka antaa Hughille tuommoisen leppeyden keskuudessaan pienten tyttöjen ja muitten naisten

    • yksin Bettynkin kanssa.

    Tähän muistoon liittyy hänen äitinsä, joka kuoli vähää jälkeen pienen tytön. Äidilleni hän on niin kohtelias ja osoittaa niin suurta kunnioitusta, kuin olisi hän joku pyhimys -- niinkuin minä todella luulen hänen olevankin.

    Varmaan näyttää kaikki hyvin pyhältä, kun se, joka on meitä kaikkein lähimpänä, jo on tuolla ylhäällä taivaassa.

    Onpa sentähden, kuin tämä mailma Hugh Spenceristä olisi paljon pyhempi paikka kuin useammista muista ihmisistä. Hän katselee monta asiaa toisella tavalla kuin muut. Sen kuulin esimerkiksi sunnuntaina, kun palasimme kirkosta, ja Hugh oli meidän kanssamme. Kun lähenimme vuorityömiesten kylää, joka on notkossa kirkkotien varrella, juopuneitten hurja melu sattui korvaamme. Jack sanoi silloin: "Vuorityöläiset näyttävät olevan hyvällä tuulella tänäpänä," mutta Hugh kuiskasi minulle, tuolla kun tulimme toisten perässä: "onnetonta paikkaa! Usein en saa unta noita ihmis-raukkoja ajatellessani."

    "Kuinka niin?" minä kysyin. "Betty sanoo, että he eivät ole köyhiä." "Ei, mutta he ovat kuolemattomia," hän vastasi, "ja minä luulen, että Jumalan nimeä ei mainita heidän keskellänsä paitsi kirouksissa. Muutama viikko sitten minä siellä näin kuolevan vaimon, joka ei tietänyt niin mitään meidän Herra Herrastamme ja Vapahtajastamme Jesuksesta Kristuksesta."

    "Eivätkö koskaan käy kirkossa?" minä kysyin.

    "Ainoastaan pariskuntiansa vihkiyttämässä ja ruumiitansa siunauttamassa," hän vastasi; "ja jos kävisivätkin, mitä hyötyä heillä noista kalliista sanoista olisi, raakoja ja tietämättömiä kuin hengellisissä asioissa ovatkin. Yhtä hyvin sopisi puhua lapselle kreikkaa."

    "Kirkkoherra puhuu paljon semmoista, joka minullekin on kreikkaa," minä sanoin; (sillä meidän kirkkoherramme on hyvin oppinut mies, ja häntä ei pidettäisi niin suuressa kunniassa, kuin pidetään, jos hänen ajatuksensa aina liikkuisivat seurakunnan käsitysten tasalla). "Hän tietää niin paljon," minä lisäsin, peläten lausuneeni jotakin loukkaavaa, "sentähden ei aina sovi pyytää häntä ymmärtää. Hänen saarnansa johdattavat aina mieleeni, kuinka tietämätön minä olen.

    Ne opettavat, kuinka monta viisasta miestä on elänyt mailmassa: Sokrates, Aristoteles ja Krysostomo ja niin monta muuta, joitten nimeä minä en osaa edes lausua; se ylentää ja samalla nöyryyttää mieltä, kun ajattelee, kuinka paljon on oppimista ja kuinka vähän tietää. On sentähden suuri siunaus saada muistutusta siitä." "Mutta löytyy ihmisiä, jotka tietävät yhtä vähän Kristuksesta, kuin sinä tiedät Sokratesta," jatkoi Hugh, "ja minä en pääse siitä ajatuksesta, että jos Krysostomo taikka P.

    Paavali itse olisi ollut täällä, he kyllä olisivat keksineet jonkun keinon saattaaksensa semmoisiakin kuin nämät vuorityömiehet totuuden tuntoon." Se oli uusi ajatus minulle, että saarna voisi olla yhtä yksinkertainen kuin raamattu; sillä äitini ei koskaan sallinut, että mitä kirkossa puhuttiin taikka tapahtui, perästäpäin tuli meidän välillämme keskusteltavaksi. Minä pelkäsin sentähden, että nyt olimme kielletyllä alalla.

    Mutta Hugh jatkoi omaa ajatuksenjuoksuansa, lausuen: "Minä olen kohta valmis lähtemään Oxfordiin, ja kun olen tullut maisteriksi ja oppinut, kuinka kreikkalaiset ja roomalaiset puhuivat, minun tekisi mieli, ennenkuin pääsen papiksi, jatkaa lukujani toisessa paikassa, oppiakseni, kuinka ihmiset, jotka reutoovat ruumiillisella työllä, miehet ja vaimot meidän ympärillämme, ajattelevat ja puhuvat. Minä tahtoisin oleskella kalastajien keskellä meidän rannoillamme, käydä merellä heidän kanssansa, ottaa osaa heidän vaaroihinsa ja kieltämyksiinsä, niin että kerta saarnallani löytäisin tietä heidän sydämiinsä.

    Sitten tahtoisin alati elää semmoisten ihmisten joukossa kuin nämät vuorityömies-raukat, käydä heidän kanssansa kaivoksissa, olla heidän perettensä luona, kun isä kannetaan kotia haavoitettuna taikka runneltuna, ja puhua heidän kanssansa Jumalasta ja Vapahtajasta

    • ei ainoastaan pyhäpäivinä ja muina elämän rauhallisina hetkinä, vaan

    aina kun heidän sydämensä on sortunut tuskasta, särkynyt murheesta taikka heltynyt taudista ja pelastumisesta uhkaavasta vaarasta. Miehiä, jotka rohkenevat alati panna henkensä altttiksi vaimoansa ja lapsiansa elättääksensä, ei pitäisi jättää kuulemaan yltä-pmpärillemme tietämättöminä kuin pakanat."

    "Mutta, Hugh," minä sanoin, "tunnethan sinä kaikki kalastajat ja kaikki vuorityömiehet koko paikkakunnalla, ja kun tulemme heitä vastaan, he kaikki tervehtävät sinua niinkuin vanhaa ystävää; enkä minä ole koskaan kuullut puhuttavan papista, joka on päättänyt opintonsa vuorikaivoksissa taikka kalastajapaikoissa."

    "Etkö ole kuullut puhuttavan saarnoista, jotka pidettiin merenrannalla kalastajille?" kysyi hän matalalla, kunnioittavalla äänellä, "taikka elämästä, joka vietettiin köyhien majoissa? Minusta tuntuu välisi," jatkoi hän, "kuin olisi se hyvä sääntö, jos jokaisen papin täytyisi alkaa jonakin muuna, niin että hän oppisi tuntemaan, mitä koetuksia ja kiusauksia muilla ihmisillä on; niin että saarnat tulisivat enemmän toisen sydämen ystävälliseksi puheeksi toiselle kuin kylmäksi, heliseväksi kai'uksi inhimillisistä äänistä, kerran elävistä, mutta aikaa sitten kuolemaan vai'enneista."

    Minä olin hetken aikaa vaiti, sillä Hughin sanat antoivat minulle uusia asioita ajatellakseni. Mutta sitten minä muistin äitiäni ja sanoin:

    "Äitini ei koskaan ole elänyt kalastajien majoissa eikä vuorityömiesten joukossa. Vuosikausiin hän ei ole ollut niin terve, että olisi uskaltanut lähteä pidemmälle kuin kirkkoon; nuoruutensa ajan vietti hän rauhallisessa pappilassa, ja yhtä kaikki hän näyttää niin hyvin käsittävän, mitä kukin tarvitsee. Kaikenmoiset ihmiset uskovat hänelle murheensa, ja hänellä on lohduttavia sanoja heille kaikille."

    "Niin," vastasi Hugh syvämielisesti. "Kenties tekee kaikenlainen murhe sydämen sääliväksi ja helläksi niinkuin äitisi, niin että se aukenee kaikkien muitten sydänten syvyydelle. Kenties oppivat muutamat, niinkuin hän, tuntemaan kaikki miehet ja kaikki naiset suorastaan sen kautta, että oikein ovat oppineet tuntemaan Hänet, joka itse tuntee ja tietää kaikki. Mutta joka mies voi tuskin tulla semmoiseksi kuin äitisi."

    Kun iltapäivällä tulin kyökkiin, sanoi Betty:

    "Minkä mahdottoman kauniin saarnan kirkkoherramme meille tänäpänä piti!

    Hänen puheensa tulvasi niinkuin kuohuvat meren-aallot."

    "Mikä se on, joka teitä siinä niin miellytti," minä kysyin.

    "Mitä puhuittekaan, lapsi," Betty huusi, "luuletteko, että minä olisin niin rohkea, että sanoisin kirkkoherraamme ymmärtäväni? Niin oppinutta miestä ei löydy koko maassa, kehutaan. Mutta se oli ihmeellisen kaunis saarna, sen minä sanon. Se tulvasi niinkuin meren-aallot, niin, ihan niin."

    Tuorstaina, heinäkuun 11 p.

    Kun olimme illallisella ja Hugh Spencer oli meillä, Betty tuli sisään kovasti säikähtyneenä ja kertoi, että alhaiso Falmouthissa oli karannut erään papin päälle ja milt'ei tappanut hänet.

    Hän oli saarnannut kansalle ulkona taivas-alla ja oleskeli sitten kaikessa hiljaisuudessa Falmouthissa, kun alhaiso, satamasta tulleen merisissi-joukon yllytyksestä ja johdolla, hyökkäsi huonetta vastaan, missä hän asui, kiroten ja vannoen tahtovansa tappaa papin. Perhe, jonka tykönä hän oli sisällä, pakeni kauhistuksissa, heittäen hänet yksinään rohkean ja rotevan palvelustytön kanssa. Alhaiso särki portin, syöksi sisään, tunki porstuaan ja rupesi rikkomaan seinää sitä huonetta vastaan, missä pappi oleskeli, kirkuen ja ärjyen: "Pappi ulos!

    Missä hän on?" Palvelustyttö, jolta Betty oli kuullut tätä kerrottavan, huusi: "Voi, herra pastori, mitä meidän tulee tehdä?" "Rukoilla," oli papin tyven vastaus. Hän jäi sitten alallensa; mutta nähtyänsä, että seinässä, jota vastaan hyökättiin, oli peili, hän varovasti otti sen alas, ettei lasi särkyisi. Juuri silloin syöksivät sissit, joitten mielestä rahvas ei menetellyt tarpeeksi rajusti, huoneustoon, repivät seinän maahan ja piirittivät papin, joka rohkeasti astui heidän keskellensä ja sanoi: "Tässä minä olen!

    Kenellä teistä on minulle jotakin sanomista? Ketä vastaan olen rikkonut?" ja kääntyen milloin sinne milloin tänne, hän lisäsi: "Teitäkö vastaan -- vai teitäkö?

    Sanokaat se minulle!" näin hän yhä ystävällisesti puhutteli heitä, siksi kuin hän oli päässyt väkijoukon lävitse ulos kadulle. Siellä hän seisahtui ja sanoi: "Naapurit, maanmiehet! tahdotteko kuulla minun puhuvan teille?" Empien ja häpeissään seisoi rahvas, ja ääniä kuului, jotka huusivat: "Niin, niin! antakaat hänen puhua, antakaat hänen puhua! Kukaan ei estäkö häntä!" Ja kaksi rahvaan johdattajista katsoi ympärillensä ja vannoi, ettei kukaan saisi mieheen kajota. Sitten veivät he hänen turvallisesti toiseen taloon, ja kohta sen jälkeen hän venheellä lähti kaupungista.

    "Sillä papilla mahtaa olla rohkea sydän," sanoi isäni. "Minä tahtoisin ennemmin seisoa koko armeijaa vastaan kuin olla alhaison kynsissä.

    Mutta minkä tähden he karkasivat hänen päällensä?"

    "Sentähden, master," vastasi Betty, "että hän tahtoo saarnata aukealla kadulla taikka muissa vapaissa paikoissa, johon kansa tulvaa häntä kuulemaan; ja sepä ei ole muitten pappien mieleen, ja maistraati oli edellisenä päivänä antanut lukea hänelle kapinasäännön."

    "Papit ja merisissit eivät tavallisesti vedä yhtä köyttä", säisti isäni, "ja kapinasääntö näyttää sopivan paremmin alhaisolle kuin papille."

    "Minä olen kuullut puhuttavan," sanoi Jack, "että tämän papin luullaan olevan pretendentin lähettiläisiä. Kansa lankee joukottain häntä kuulemaan, ja hän saarnaa aidoilta, portailta ja mistä milloinkin sattuu. Naiset itkevät ja tulevat puistutuksiin."

    "Ei ainoastaan naiset, master Jack," keskeytti Betty. "Lankoni, joka oli niin hurja veitikka kuin joku muu, sai viimis kesänä niin kovan kohtauksen, että hän kaatui maahan ja siitä asti on ollut lakea kuin lammas."

    "Mikä se oli, joka kaasi hänet maahan," kysyi äitini hämillään. -- "Kuinka se tapahtui?"

    "Sanat, jotka puhuttiin," vastasi Betty; "ne olivat niin mahtavat ja ihmeelliset; ja sanotaanpa, että ne parhaasta päästä ovat raamatun omia sanoja; ja pappi on oikea pappi, kirkon omia pappeja eikä ollenkaan noita kurjia eri-uskolaisia. -- Jos hän tulee tänne meidän paikoillemme, minä menen häntä kuulemaan, se on varma."

    "Betty," sanoi äitini, "teidän tulee ajatella, mitä teette. Löytyy susia lammasten vaatteissa, enkä minä voi käsittää, kuinka naiset tulevat puistutuksiin ja miehet antavat kaataa itsensä maahan.

    Semmoisista ei puhuta Apostolien Teoissa. Hyvä vaan, ellei tuo ole jesuittain vehkeitä."

    Mutta Betty piti puoltansa. "Minä en ole paljon oppinut, missi," sanoi hän; "mutta minä tahtoisin kuulla papin joka osasi lauhduttaa lankoni."

    "Ja minä," sanoi isäni, "tahtoisin nähdä miehen joka tuolla tavalla voi hillitä rahvasjoukon."

    "Ja minä," sanoi Hugh Spencer hiljaa minulle, "minä tahtoisin kuulla saarnoja, jotka voivat koota tuhansia kuulioita."

    Minä puolestani en tiedä, olisinko tuota sen enempää ajatellut, ellei kirkkoherramme seuraavana sunnuntaina olisi siitä saarnannut. Mitä hän muutoin puhuu, näyttää yleensä koskevan ammoin aikoja sitten olleita asioita, niin että meitä kummastutti, kun nyt kuulimme hänen sanovan, että äskettäin oli ilmaantunut uusi haira-usko, hurjien ja vaarallisten henkilöin johdolla, jotka nimittävät itseänsä englantilaisen kirkon papeiksi.

    Niitä, jotka kuuluvat tähän uuteen lahkoon, hän sanoi, puhutellaan metodistoiksi, vaikka juuri kaikkea metodia ja kaikkea järjestystä polkevatkin. He ovat sytyttäneet koko Englannin ja Wales'in uskonvimmaan ja uhkaavat nyt, hän sanoi, meidänkin rauhallista paikkakuntaamme. Lopuksi hän viittasi, kuten luulen, Hieronymon sanoihin, joissa sen-aikuisia haira-uskoisia verrataan susiin, shakaaleihin ja moniin muihin ulkomaan peto-eläimiin.

    Hän luetteli haira-uskot neljännestä vuosisadasta saakka näihin asti ja sanoi, että hän puolestaan nyt oli tehnyt velvollisuutensa uskollisena sielunpaimenena, ja että meidän myöskin tuli tehdä velvollisuutemme kirkon uljaina sotureina.

    Betty käsitti asian niin, että meidän tulisi olla uljaita samalla tavalla kuin Falmouthissa, mutta minä selitin hänelle, mitä minä luulin kirkkoherramme tarkoittaneen.

    Iltapäivällä kun lu'in Apostolien Teoista neuvoston ja kansan yksimielisyydestä apostoleja vainotessa sekä Efeson kapinasta ja P. Paavalin mielentyyneydestä, minä ajattelin itsekseni, olivatko apostolit samannäköisiä ja puhuivatko samalla tavalla, kuin tuo rohkea pappi Falmouthissa.

    Ja uneni sinä yönä olivat kummallista sekasotkua Efeson vanhasta kapinasta, tästä uudesta melskeestä Falmouthissa sekä Fox'in "Martyyrien kirjasta."

    Hugh sanoo, että pappismiehen nimi on John Wesley, sekä että hän on oikea pappi ja erään Oxfordin oppilaitoksen stipendiolainen.

    II.

    Tänäpänä on tullut kirje täti Hendersonilta, jossa hän pyytää isääni ja minua käymään hänen ja täti Beauchampin luona Lontoossa. Hän sanoo suureksi vahingoksi, jos jätämme tämän tilaisuuden käyttämättä; onpa aika, että saan vähän mailmaa nähdä, ja täti Beauchamp, joka parhaallaan oleskelee Bath'in kylpypaikassa, tulee meitä vaunuillansa Bristolista noutamaan, jos itse kustannamme itsemme sinne.

    Isäni ei itse puolestaan tahtonut kuulla koko asiasta; hän oli nähnyt mailmaa tarpeeksensa, hän sanoi, eikä pitänyt enemmällä väliä; mutta mitä minuun tuli, hän halusta tahtoi antaa minun lähteä. Minä en saisi tuhlata elämääni tässä kaukaisessa sopukassa, hän sanoi.

    Äitini poski vaaleni, ja hän puhui maailman vaaroista, jotka uhkaavat lasta semmoista kuin minä.

    Mutta isäni ei tahtonut ottaa sitä korviinsa; hän tiesi laivan, joka on valmis lähtemään Falmouthista Bristoliin, ja hän tahtoi itse saattaa minut sinne. Niin on siis kaikki päätetty, ja äitini sanoo, että se varmaankin on paras. Paha olisi, jos mieleni ja käsitykseni kävisivät ahtaiksi, hän sanoo, ja minä rupeisin katsomaan pikku mailmaamme mailman suureksi kokonaisuudeksi. Mutta minä en pääse siitä ajatuksesta, että metsän esikölle mailma ei ole ahdas; se näkee yhtä kauas ympärillensä kuin ruusut kuninkaan puutarhassa; se katselee päiväkaudet viheriän lehväristikon lävitse aurinkoa kohden ja öisin Jumalan suureen, äärettömään tähtisaliin.

    Minä en käsitä, kuinka mailmamme voi tulla avarammaksi kuin juuri semmoiseksi, miksi Jumala sen meille laajentaa osoittaessaan meille tien, jota meidän on vaeltaminen ja tehdessään tämän meille tasaiseksi.

    Ja minä en ollenkaan ymmärrä, että se voi tulla isommaksi kuin koti ja taivaan valtakunta.

    Isäni ja Jack sanovat molemmat, että juuri se osottaa, kuinka suuresti minä olen vaihetuksen tarpeessa, että minun ei tee mieli lähteä. Ja äitini on koko päivän hakenut kätköistänsä, löytyykö niissä vanhoista ajoista jotakin sievää, joka sopii minulle vaatteeksi. Minä arvaan sentähden, että juuri tämä on se tie, joka minulle on eteen pantu -- ja jota minun tulee vaeltaa.

    Sunnuntai-iltana.

    Arkkuni on täyteen pakattu, paitsi juuri siitä kulmasta, johon ai'on pistää päiväkirjani -- olkoon sitten vaikka ainoastaan niitten kalliitten sanojen tähden, jotka äitini siihen on kirjoittanut.

    Minua oikein iloittaa, että, kun matka kerta on päätetty, se nyt on niin lähellä tulossa. Minä en kestä katsoa äitini silmiin eikä nähdä, kuinka hän koettaa hymyillä kääntäen silmänsä pois, ja sen ohessa tuntea, kuinka kauan ne ovat olleet minussa kiinni. Ja minä en liioin jaksa nähdä, kuinka murheellisna Trusty pitää minusta vaarin, eikä kuulla, kuinka hän lyö häntäänsä laattiaan joka kerta, kun minä katson häneen.

    Koira parka tietää varsin hyvin, että minä lähden pois, mutta minä en voi sanoa hänelle, minkätähden minä lähden, eikä kuinka pian minä palaan. Ja minä tunnen mielessäni, kuinka hän huomen-illalla kulkee ympäri ja nuuskii kaikkia kalujani, viipyy tuolin vieressä, missä minun on tapa istua, ja sitten menee äitini luo ja panee maata inisten ja yksivakaisella katsannolla, ikäänkuin valittaen, että olen hyljännyt hänet ja tehnyt hänen vanhalle uskolliselle sydämellensä pahaa. Eikä yksikään ihminen voi asiaa hänelle selittää!

    Oi, että saisin jäädä kotia, ja että kaikki aina pysyisi muuttumatta!

    Kauhistava ajatus tuli minun päälleni tän'iltana, kun kaikki istuimme ääneti isossa salin-akkunassa iltavirttämme veisattuamme.

    Minun tuli mieleeni, että syy, minkä vuoksi tätä eroa pelkään, on joku hämärä, epämääräinen tunto kauheista, mutta varmoista muutoksista, joitten kerta täytyy tapahtua, ja että jok'ainoana noista onnellisen yksijonoisista päivistä käsi kättä, sydän sydäntä vastaan yhä lähenemme sitä päämäärää, jossa kättemme täytyy eritä.

    Eroamiset ovat kauheat sen puolesta, että ne kuvaavat kuolemaa. Mutta elämä, elämä itse, hilpeä, alati kehittyvä elämä se on, joka johdattaa meitä kuolemaa kohden!

    Tuo epämääräinen surumielisyys, tuo ikävyydentunto ja nuot pahat aavistukset asioista, jotka kenties eivät koskaan tapahdu, ne eivät kuitenkaan ole tyhjiä, eksyttäviä; ne kyllä ovat varjoja ja kaikuja; mutta ne ovat varjoja kuoleman varjon laaksosta, joka on ainoa varmuus, jonka elämä meille tuottaa; ne ovat kaikuja "jäähyväisistä," joita viimein täytyy sanoa, mutta joihin ei mitään vastausta saa.

    Äitini tuli sisään, kun sain nämät sanat kirjoitetuksi tuoden muassaan muutamia pieniä laventelipusseja liinavaatetteni väliin pantavaksi. Hän oli itse valmistanut ne minulle. Nähtyänsä, että olin itkenyt, käski hän minun kohta mennä maata ja aamulla lopettaa kalujeni pakkaamisen.

    Sitten lankesi hän polvillensa minun kanssani vuoteeni viereen, niinkuin hänen tapansa oli, kun vielä olin pikku lapsi, luki ääneensä minun kanssani "Isä meidän," viipyi sitten luonani, siksi kuin olin pannut maata, kääri peiton ympärilleni juuri kuin pienenä ollessani, suuteli minua ja sanoi omituisella, suloisella äänellänsä minulle "hyvää yötä."

    Mutta kun hän oli mennyt, minä itkin ja olisin melkein suonut, ettei hän olisi tullutkaan. Enkö kaikkina päivinä ja kaikkina öinä, joina minun täytyy olla erotettuna hänestä, tunne itseäni pimeyteen heitetyksi lapseksi?

    Mutta sitten kuulin taas hänen suloisen äänensä kajahtavan: "Isä meidän, joka olet taivaissa," ja jos ainoastaan voin pitää tuosta kiinni sydämessäni, minä en tunnekaan itseäni hyljätyksi, pimeyteen heitetyksi lapseksi.

    Minä luulen, että se oli siinä mielessä, kuin kallis Vapahtajamme opetti meille tämän rukouksen, eikä ainoastaan opettanut sitä, vaan rukoili sen meidän kanssamme. Hän tahtoi, että rukoillessamme ikäänkuin tuntisimme kätemme hänen kädessänsä ja itsemme niinmuodoin kokonaan hänen rakkauteensa suljetuiksi.

    Hackneyssa, toukokuun 22 p.

    Äitini oli oikeassa. Ensimmäiset päivät olivat kauheat. Minä tunsin itseni niinkuin henki toisessa mailmassa -- minä tarkoitan jonkunlaista pakanallista henkeä varjojen mailmassa, johon se ei kuulu. Mutta nyt rupee mailma taas näyttämään todenperäiseltä silmissäni, varsinkin koska kahdeksan päivää todellakin jo on kulunut, ja minä sentähden olen yhtä monta päivää kotia lähempänä.

    Kun ratsastin pois, seisoi äitini liikahtamatta kuin valkoinen kuvapatsas katsellen minua, tuolla kun istuin satulassa isäni takana.

    Jack nauroi ja ilveili, osaksi minua huvittaaksensa, osaksi miehuuttansa osoittaaksensa. Betty lausui sen toivon, että onnellisesti palaisin takaisin ja kohtaisin heidät kaikki elossa, "jota ei kuitenkaan kukaan voi tietää," hän sanoi; ja sitten hän rupesi itkemään, ja hänen synkät aavistuksensa ja rehelliset kyynelensä olivat tavallaan parhaana lohdutuksenani; sillä Bettyn itku ikäänkuin avasi sulvun minunkin kyyneliltäni, jotka nyt valuivat vahvana virtana.

    Ja mitä hänen aavistuksiinsa tuli, ne kiihoittivat minua pakenemaan tuskaa ja epävakuutta, jonka olivat synnyttäneet, ja turvaamaan Häneen, joka on sulaa vakuutta ja valoa, tapauksista ja mahdollisuuksista niitten kaikkien jumalalliseen vallitsiaan, lausuen:

    "Sinä tiedät kaikki. Sinä pidät huolta kaikista. Suojele omaisiani ja minua!"

    Tämä teki minut taas levolliseksi, niin että ratsastaessamme taisin puhua isäni kanssa sekä johdattaa mieleeni, mitä minulla vielä oli sanomista eläinten ja kukkasten suhteen, jotka poissa-ollessani jäivät muitten katsottaviksi.

    Rannalla tuli Hugh Spencer meitä vastaan ja auttoi kapineitani laivaan.

    Minä en muista, että hän puhui mitään erinäistä mieltäni rohkaistaksensa, mutta minusta tuntui hyvältä häntä nähdä, ja minä pyysin että hän usein kävisi äitini luona. Ja minua lohdutti ajatellessani, että hän tekee sen nyt ensi aikana, siksi kuin hän itse tulevalla kuulla lähtee pois.

    Hän alkaa silloin opintonsa Oxfordissa.

    Onnekseni laivassa oli kipeä vaimo pienen lapsensa kanssa, jota minun täytyi ottaa hoitaakseni, koska vaimo oli liian heikko sitä itse tehdäksensä. Minä näin tässä suloisen todistuksen siitä, että Jumala nytkään ei kieltänyt suojelustansa minulta, vaan oli löytänyt jotakin hyödyllistä minun toimittaakseni. Ja ilman sitä tuntuu aina hyvältä olla pienten lasten parissa, ja mahdotonta on olla niitä iloitsematta.

    Bristoliin päästyämme oli vähän samanlaista kuin kotoa lähtiessäni.

    Pieni lapsi tarttui niin rakkaasti minuun kiinni, ja äiti parka oli niin kiitollinen ja sanoi, että hän ei kylliksi voinut kiittää alentuvaisuudestani. Hän piti minua näet ylhäisenä rouvana, varmaankin isäni tähden, hänen muotonsa ja ryhtinsä vuoksi. Minä oikein ylpeilin nähdessäni, kuinka jalolta isäni yksinkertaisissa, vanhoissa vaatteissansa näytti. Joka mies taisi havaita, että hän oli "aateliseksi syntynyt" ja kun orpanat kalliissa, sametista ja pitseistä tehdyissä puvuissansa tulivat meitä vastaan, minusta tuntui kuin hän, tuolla kun seisoi heidän keskellänsä, olisi ollut valepukuun vaatetettu ruhtinas.

    Kannattaapa lähteä vähän ulos mailmaan ainoastaan nähdäksensä, kuinka isääni siellä katsotaan ja arvotaan. Orpanain kävi niinkuin minunkin.

    Ensimmäisiä sanoja, jotka orpana Harry, kun kaikki istuimme vaunuissa tehden matkaa Lontoosen, puhui minulle, olivat nämät: "Isäsi, Kitty, on vanhan kenraalin näköinen. Sitä ei koskaan uskoisi, että hän neljänneksen vuosisataa on oleskellut kaukaisessa sopukassa mailla."

    "Kapteini Trevylyan ei voi muuta kuin näyttää gentlemanilta ja soturilta," sanoi Harryn isä sir Beauchamp.

    Sir John'in olento miellyttää minua paljon enemmän kuin Harryn. Hän on niin yksivakainen ja kohtelias ja ottaa kuullaksensa kaikkia, mitä minä lausun, niinkuin olisin joku prinsessa, juuri kuin vanhat kavalierit, joista isäni puhuu, ja hän ei koskaan kiroile, paitsi joskus palveliaan taikka ajajaan suuttuessaan. Harry sitä vastaan höystöttää puhettansa kaikenmoisilla, jotenkin törkeillä kirouksilla ja keskeyttää useasti ei ainoastaan minun, vaan myöskin orpana Ewelynin puhetta. Hän on ilman sitä niin vallaton ja rohkea minun parissani, kuin olisimme nähneet toinen toisemme lapsuudesta asti.

    Minä luulen kuitenkin, että hänellä on hyvä sydän, siliä kerta kun hän oli sanonut jotakin, joka pani minut punastumaan, hän sitten otti hyvin vaarin itsestänsä ja oli parin tunnin kuluessa varsin tyyskä puheillensa.

    Matkalla hän ja orpana Ewelyn parhaasta päästä pitivät haasteloa vireillä, vaikka Ewelyn puolestaan ei ollut juuri monisanainen.

    Kun katsoin häneen, minä usein huomasin, kuinka hänen isot, mustat silmänsä olivat kiinni minussa; ikäänkuin olisi hän lukenut kasvoissani niinkuin kirjasta. Täti Beauchamp istui turkiksissa, jotka lemahtivat haju-aineita, ja näytti tavan-takaa, kun hevoset käänsivät jonkun kulman ympäri taikka vaunut hetkahtivat kuoppaisilla teillä, olevan puistutuksiin tulemallaan.

    Yhdessä paikassa lähellä Bristolia hän kovasti säikähtyi. Meidän täytyi vähän pysäyttää, siksi kuin meille avattiin tietä melkoisen väkijoukon lävitse, joka oli kokoontunut kuulemaan saarnaajaa, joka puhui vähän matkan päässä meistä. Häntä nimitettiin Whitefieldiksi. Setä Beauchamp sanoo, että hän on hurja yltiö, ja että maistraati itse on antava vedelle ja leivälle, jos se ei saa häntä vaikenemaan. Täti arvelee, että yhtä hyvin olisimme voineet matkustaa villien ja raakalaisten maassa kuin kuninkaan maantiellä, kun siinä ei pääse kulkemaan mustilta vuorityömiehiltä, jotka saastuttavat ilmankin missä liikkuvat.

    Mutta sillä välin kuin odotimme, minä en voinut olla huomaamatta, kuinka säyseänä kansa pysyi. Tuhannet ja taas tuhannet, kaikki kuuntelivat yhtä ainoata miestä, niin ääneti, että olisi voinut selittää oman hengenvetonsa. Kaikki oli niin hiljaa, niin hiljaa, mutta tyyskemmin tarkasteltuani kuulin hillittyjä niiskutuksia sekä miehiltä että naisilta, ja minä näin kyyneliä, jotka tekivät valkeita juomuja noihin karkeisiin, nokisiin kasvoihin.

    Saarnaajalla oli niin kirkas ja ihmeellinen ääni, ja hän näytti puhuvan ilman vähintäkään vaivaa. Koko hänen ruumiinsa eikä ainoastaan hänen kielensä näytti olevan liikkeellä sisällisen tunteen voimasta; vahva, heleä ääni sujui niinkuin ystävällisessä haastelossa, ja ihana, syvä sointu kajautti puheen ulkosyrjään asti, missä me viivyimme, yhtä selkeästi, kuin jos olisimme kuulleet kuiskauksen korvaamme. Hän näytti olevan pappi, ja hänen sanansa olivat oivalliset. Hän puhui Jumalan suuresta rakkaudesta meitä kaikkia kohtaan sekä Herramme ja Vapahtajamme suuresta kärsimisestä meidän kaikkien tähtemme.

    Kuinka mielelläni minä olisin jäänyt kansan joukkoon kuuntelemaan!

    Kauniimpaa musiikia kuin tämä ääni en koskaan ole kuullut, ja yhtä kaikki sanat olivat enemmän kuin ääni, ja totuus, jota ne julistivat, paljon enemmän kuin sanat. Ne synnyttivät minussa kotitunteen semmoisen kuin äitini viimeisen rukouksen jälkeen minun kanssani en mistään sanoista ollut tuntenut. Kuinka mielelläni minä olisin suonut, että Hugh olisi ollut siellä!

    Kun taas jatkoimme matkaamme, kysyi setä Beauchamp, minkä tähden minä näytin niin yksivakaiselta.

    Minä sanoin miettiväni, olivatko nuot ihmiset samanlaisia kuin ne, jotka Cornwallissa nimitetään metodistoiksi, ja jotka tuhatlukuisina kokoontuvat kuulemaan pappia nimeltä Wesley.

    "Onko niitä jo sielläkin?" lausui setä Beauchamp. "Ne ovat niinkuin heinäsirkat, jotka leviävät yli koko maan; mutta jos rohkenevat astua jalkansa Beauchampin seuduille, minä kyllä tiedän heitä kyydittää, siihen voivat luottaa."

    "Heitä on enemmän kuin yhden kerran kyyditetty," virkahti Harry ja jutteli sitten koko joukon kertomuksia metodistalais-saarnaajista, joita oli ahdistettu, lyöty, laahattu vesirapakoissa ja kaikella tavalla rääkätty, joka näytti häntä suuresti huvittavan.

    Mutta minua nämät kertomukset muistuttivat Fox'in "Martyyrien kirjasta."

    Äkkiä orpana Harry keskeytti puheensa ja lausui:

    "Orpana Kitty näyttää niin totiselta, kuin hän itse olisi metodista, ja niin uljaalta, kuin hänen tekisi mieli noudattaa sen metodistalais-vaimon esimerkkiä, joka löi kolme miestä puollustaaksensa saarnaajaa, jota nämät rääkkäsivät."

    "Minusta se ei ole mikään naurun asia, että satoja hurjia ihmisiä hyökkää turvattoman miehen päälle ja rääkkäävät häntä," minä sanoin.

    "Oikein vastattu, ja niinkuin Englannin tyttären sopii," huusi setä Beauchamp. "Mutta jos Kitty ei ole lyönytkään pahantekiöitä maahan, hän ainakin olisi kiiruhtanut saarnaajan luo ja alhaison nokan edessä hoitanut hänen haavojansa, vai kuinka?"

    "Minä toivon, setä Beauchamp, että olisin sen tehnyt," minä vastasin.

    Siitä asti setä tavallisesti nimittää minua pikku samarialaiseksensa.

    Täti Beauchamp keskeytti nyt puheenjuoksun sillä uneliaalla muistutuksella, että kylliksi kauan oli haastettu vuorityömiehistä, alhaisosta, metodisteista ja kaikenlaisista halvoista ja siistittömistä ihmisistä.

    "John Wesley ei kumminkaan ole siistitön," säisti Harry, "hän on sievä ja pulska kuin hovisaarnaaja".

    "Onko mies teikari?" huudahti setä Beauchamp, "sitten hän on vielä kurjempi kuin luulinkaan."

    "Teikari vai eikö," sanoi Harry riidanhimoisena, "gentlemani hän ainakin on."

    "Kaikissa tapauksissa," virkahti orpana Ewelyn, "hän ei ole teikari siinä suhteessa kuin teikarit Harryn koulussa, jotka näyttävät ottaneen esikuvaksensa tallipojan, joka tulee suoraa päätä askareistansa."

    Näin kääntyi puhe toisesta asiasta toiseen; oli nyt tultu vaatetten määrättömälle alalle, ja minun kotikutoinen matkahameeni ei päässyt olemasta monen suopean pilkkasanan esineenä, vaikka äitini oli tuottanut miss Pawseyn Trurosta paki-parastaan vaatteitani laittelemaan, ja tämän on tapa kumminkin joka kolmas vuosi käydä Lontoossa uusia muoteja oppimassa.

    Kun kolmipäiväisen matkan perästä pääsimme Lontoosen, minä en hämmästynyt niin suuresti, kuin orpanani odottivat ja toivoivat. Kadut olivat kyllä leveämmät, huoneet korkeammat, kauppapuodit uljaammat, ja tunnin kuluessa minä näin useampia kantotuoleja, komeita vaunuja ja muhkeasti vaatetettuja ajajia ja palvelioita, kuin sitä ennen koko elin-aikanani; mutta siinä olikin mielestäni koko erotus. Kaikki mitä ihmiset työllään toimeen-panevat, on minusta jotenkin yhdenlaista, ainoastaan vähän isompaa taikka vähän vähempää, vähän rikkaampaa taikka vähän köyhempää. Muuta väliä niillä ei ole.

    Suurena ihmeenä, jopa mieltä hurmauttavanakin, ovat ainoastaan ihmiset.

    Yhtä vähän kuin joki taikka meri tuolla kotonani pysähtyy juoksussaan, yhtä vähän lakkaa täällä ääretön ihmistulva eteenpäin kulkemasta.

    Hauskaa olisi tietää, onko tämä ihmistulva enemmän niinkuin joki vai niinkuin meri -- minä tarkoitan, onko se ainoastaan yhä saman virran juoksua alati uusilla pisaroilla, vai eikö se pikemmin ole meren aaltojen tyrskyä rantaa vastaan: aallot yhä erilaiset, mutta vesi alati yhtä, raskasta, kuohuvaa ja eteenpäin pyrkivää, mutta takaisin työnnettyä, uudestaan esiin-tunkevaa, tietä itselleen raivaavaa, yhä uudestaan eteenpäin -- eteenpäin.

    Minä luulen, että se on enemmän niinkuin meri. Monet noista kasvoista näyttävät niin kalveilta, niin riutuneilta, niin hävinneiltä, ikäänkuin tuo köyhä, uurastava kansa yhä uudestaan olisi tullut pois-sysätyksi, takaisin-tungetuksi ja rääkätyksi. Jumala kuitenkaan ei anna luotuin olentoinsa turhaan ponnistella, lopullisesti rääkkääntyä. Siitä olen varma.

    Mikä siunaus se on, että kaikki, mikä meistä näyttää epätietoiselta ja ikäänkuin sumuun peitetyltä, ainoastaan on matkalla päämäärää kohden, ja että matkan perällä, loppupäässä kaikki on täyttä kirkkautta ja heloittavaa valoa.

    Sillä siellä on Jumala, joka on meidän isämme, siellä on hänen Poikansa, joka myöskin on ihmisten poika, Herra Jesus Kristus, meidän veljemme, ja -- "Jumala on rakkaus."

    Niin, ijankaikkisten kukkulain huipuilla ei ole ijankaikkinen lumi, siellä ei ole ääretön tyhjyys, vaan taivas ja Jumala. Ja missä hän on, siellä mekin saamme olla, siellä kaikki meillekin tulee niin selkeäksi, kuin se hänelle itselle on.

    Ja sillä välin kuin tätä odotamme, sinä, kallis Vapahtajamme, olet meidän kanssamme täällä maan päällä; ja sinä, joka rakastat meitä enemmän kuin veli, enemmän kuin äiti, joka tiedät kaikki, jopa Jumalan hyvyydenkin, tiedät myöskin, että kaikki on hyvin ja siihen sinä tyydyt.

    Minäkin tahdon tyytyä siihen.

    Yhtä minä kuitenkin suuresti soisin -- minä soisin että saarnaaja, jonka kuulin Bristolissa, mr Whitefield tulisi tänne näille ihmisraukoille, tälle äärettömälle kansan paljoudelle puhumaan! Minä luulen, että heillä siitä olisi lohdutusta. Kenties hän jo on puhunutkin heille auttaen niitä, jotka ovat kuulleet häntä.

    Hackney, lähellä Lontoota.

    Seutu, missä setä ja täti Henderson asuvat, sanotaan Hackneyksi. Minä en olisi uskonut, että kauppamiehen asunto voi olla niin soma ja kaunis. Isäni sanoo aina Henderson sisartansa "Patientia paraksi" tarkoittaen sillä, että hän on peräti alentanut itsensä mennessään naimisiin "porvarin" kanssa; mutta minä kuulen nyt täti Hendersonin sanovan isääni "veli paraksensa," koska hän pitää Cornwallia jonkunlaisena kolkkona kellarinholvina maan päällä, jossa vietämme ainoastaan aaveen-tapaista olemusta, joka tuskin ansaitsee elämän nimeä.

    Niin, jos kaikki olisi rikkaudella, loistolla, komeilla huonekaluilla ja kalliilla vaatteilla, silloin täti Henderson eittämättä olisi oikeassa; mutta löytyyhän muitakin tavaroita kuin nämät!

    Jumalan armorikkaudet, hänen hyvyytensä ja laupeutensa, joita, niinkuin raamattu sanoo, maa on täynänsä, ja jotka alati vuotavat tyhjentymättömästä lähteestä, ovat onneksi yhteiset kaikille niille, jotka uskossa tahtovat niitä omistaa.

    Minua kummaksuttaa, että muutamat ihmiset täällä Lontoossa ajattelevat koko muuta mailmaa ainoastaan synkeäksi, enemmän taikka vähemmän, tähdelliseksi ulkosyrjäksi tähän suureen kaupunkiin.

    Kohteliaalla tavalla osoittivat sekä täti Beauchamp että orpanani hämmästystänsä ja mielihyväänsä siitä, että minä en syö sormillani enkä puhu niinkuin maatolvana. He ovat alentaneet itsensä ihmettelemään, että minä voin käyttää itseni, niinkuin käytän, vaikka tähän asti olen niin vähän mailmaa nähnyt.

    Täti Henderson näyttää kiittävän Jumalaa, että minulla ei ole kyttyrää selässä taikka aasinkorvia taikka jotakin muuta vammaa, jota inhimillisessä olennossa, joka on syntynyt ulkopuolella "kaupunkia", sopisi odottaa.

    Mutta kun Lontoo ei ole taivaan kuninkaan kaupunki eikä edes maan keskipaikka, ihme lopulta ei liene peräti suuri.

    Asunhuoneen takana on kaunis puutarha, ja makuukammiostani minä puutarhan ylitse voin katsella maisemaa, joka on täynnä samanlaisia sinertäviä kukkuloita kuin kotonani. Varmaan tuolla on kaikenlaisia luonnon kasveja, ja minun oli ruvennut tekemään mieli taas astua jalkani nurmikolle ja hengittää kehon kukkaistuoksua. Eräänä aamuna minä nousin varhain liikkeelle sinne mennäkseni. Mutta mitä näinkään, kun olin avata puutarhan portti, ellei setä Hendersonia itse, joka yönuttu yllä ja yömyssy päässä, hengästyneenä, täyttä juoksua tuli alas huoneestansa ja huusi: "Lapsi, mihin ai'otkaan tähän aikaan päivää?

    Onhan vielä varsin aamupuhde."

    "Minua haluttaa mennä tuonne kukkuloille, setä," minä sanoin. "Ne ovat juuri saman-näköisiä kuin kotonani. Minä olen tottunut pitkiin kävelymatkoihin ja toivon ennättäväni takaisin suurukseksi."

    Hän katseli minua surkutellen, niinkuin tavallisesti katsotaan sitä, joka ei ole varsin suunnillansa, pani käsivarteni kainaloonsa ja vei minut takaisin asunhuoneesen.

    Suuruspöydässä täti Henderson varoitti minua koskaan lähtemästä puutarhan muuria ulommaksi. "Ja mitä Hampsteadiin tulee," hän sanoi, "ei setäsi enkä minä eikä kukaan muu parempi ihminen tahdo siellä liikkua sitten kuin sinne tehtiin tuo paha paikka, missä kansa tanssii ja melskaa. Ilman sitä tiet ovat täynnä rosvoja, ja minua oikein väristyttää ajatellessani, kuinka sinun olisi voinut käydä, lapsi."

    Minua virkistääksensä setä suuruksen jälkeen otti minut kanssansa puutarhaan, vei minut yltä-ympäri ja näytti minulle joukon pieniä, heikkoja puita, joitten nimiä en ole koskaan kuullut, ja jotka hän oli kaikista mailman ääristä tuottanut. Niitten joukossa oli yksi, jonka hän sanoi olevan lajinsa ainoa koko Englannissa.

    Siitä saakka minä en voi muuta kuin kunnioituksella ja jonkunlaisella hellällä säälillä katsella noita maanpakolaisuuteen riistettyjä pieniä puita, vaikka minun on mahdoton kokonaan yhdistyä täti Hendersonin kanssa, joka ei sano käsittävänsä, kuinka ihminen, jolla on sivistystä ja kauneuden tuntoa, voisi pyytää mitään parempaa kuin puutarhaa semmoista kuin setä Hendersonin.

    Ennen olen aina aamurukouksiani pitäessäni kääntänyt kasvoni sinertäviä kukkuloita kohden. Mihinkähän minä nyt katselen? Ylös, ylös taivasta kohden, sillä toinen akkunani antaa Lontoota päin, missä sen savu, sen ikävä huonemailma ja ennen kaikkea sen suuri kansantulva astuu silmääni.

    Mutta kenties tämä kuitenkin lopulta on juuri oikea suunta. Sillä raamattu sanoo, että Jumala maan päällä "ainoastaan katsoo ihmisten lapsia." Kukkulat, niinikään kuin kaupunkikin, ovat ainoastaan tomua, mutta noissa huoneissa ja noilla kaduilla on kuolemattomia ihmis-sieluja, ja kaikki nuot mies- ja vaimo-raiskat ovat Jumalan kuvaksi luodut, mutta niin ei kaunis ja vihertävä maa.

    Kenties ovat loistavat tähdetkin tuolla ylhäällä ainoastaan tomua uurastavien ihmis-lasten verralla tässä suuressa kaupungissa.

    Jos täällä ahtaalla olisi ainoataan yksi kärsivä sydän, Vapahtajamme siitä yhdestä sydämestä pitäisi enemmän huolta kuin kaikista muista kappaleista maan päällä, ja nyt niitä, minä pelkään, on lukemattomia!

    Ja jos täällä olisi ainoastaan yksi rukoileva sydän -- ja niitä on kyllä tuhansia -- se sydän olisi Jumalaa lähempänä ja hänelle kalliimpi kuin kaikkein loistavin tähti korkealla taivaanlaella!

    Minun tekisi juuri mieli tietää, tahtoiko Jumala matkallani Lontoosen saattaa minut tuota oppimaan.

    Meri, kukkulat ja taivaanlaki ovat kaikki niin herttaisia. Mutta Jumala pitää kuitenkin paljon enemmän huolta yhdestä ainoasta langenneesta, kärsivästä ihmis-raiskasta kuin koko mailman metsistä, meristä ja vuorista. Sen Hugh Spencer usein on sanonut, mutta minä en koskaan ole sitä niin käsittänyt kuin nyt, sitten kuin kuulin saarnaajan Bristolissa, ja hänen sanansa puhuivat kiiltäviä itkupisaroita mustien vuorityömiesten silmistä, kun hän puhui heille heidän Jumalatansa, Vapahtajatansa.

    Setä Henderson on eri-uskolainen. Äitini varoi minua siitä vähäisen; mutta minä näen, että heillä on omat hyvät kirjansa aivan niinkuin meilläkin, vaikk'ei kuitenkaan samat.

    Varsin toisia nimiä seisoo kirjahyllyllä parhaassa vierashuoneessa.

    Barter, Howe ja Owen sekä joukko korkeita vanhoja kirjoja vasikan-nahkaisissa kansissa, joita ei näytä paljon luetun, ja jotka minusta alusta loppuun asti sisältävät hyvin paljon samoja asioita melkoisen pitkissä pykäleissä.

    Joku näistä kirjoista se lieneekin, josta setä Henderson pyhä-iltoina lukee saarnaa, koska siinä yhä käydään ympäri eteen-päin pääsemättä, niin ettei koskaan tiedä, koska loppu tulee, joka minusta tuntuu ikävältä. On paljon helpompi kantaa jotakin kärsivällisyydellä, kun ainoastaan voi nähdä lopun, vaikka tuo vielä saattaa olla kyllä kaukanakin. Muutamat näistä kirjoista näyttävät minusta kuitenkin yhtä hyviltä ja paljon huokeammilta käsittää kuin piispa Tayler, varsinkin mr Barterin kaunis kirja: "Pyhien lepo" ja mr Howen kirjanen: "Vapahtajan kyynelet kadonneitten syntisten tähden".

    Muun ohella siellä myöskin löytyy muutamia mr Watts'in ja tri Doddridgen kirjoittamia uusia virsiä, jotka minusta ovat varsin kauniita.

    Tuskin luulenkaan, että äitini tuntee kaikki nämät hyvät kirjat. Häntä varmaan iloittaa, kun saa niistä hänelle jutella. On niin suloista ajatella, kuinka paljon enemmän hyviä kirjoja ja hyviä ihmisiä on löytynyt ja vielä löytyy mailmassa, kuin ollenkaan tiedämmekään.

    Setä Henderson ei kuitenkaan näytä äitini kirjoja ensinkään hyväksyvän.

    Kun hän joku päivä kysyi minulta, mitä tuolla kotonamme sapattina luemme, ja minä sanoin sen hänelle (vaikka äitini ei lue ainoastaan pyhisin), hän pudisti päätänsä piispa Taylerille ja sanoi, että Tayler on kovin epäselvä ja sen lisäksi arminilainen taikka pelagilainen, sekä että hän, niinkuin kaikki piispat, ei voi muuta kuin erehtyä. Siihen minä sanoin, että raamattu on äitini paras kirja, ja että minäkin puolestani pidän sen kaikkia muita kirjoja etevämpänä.

    "Tietysti; siitä ei voi olla kuin yksi mieli," vastasivat setä ja täti Henderson yhteen suuhun.

    Setä sanoo aina sunnuntaita "sapatiksi". Se kyllä on oikein, mutta minua se ei juuri miellytä. Minun korvissani se kuuluu niinkuin loppu alun siasta. Herran päivä on nyt viikon ensimmäinen päivä eikä viimeinen niinkuin Israelin kansan aikana, enkä minä voi käsittää, että sunnuntai on pakanallinen nimi, niinkuin setä Henderson väittää.

    Aurinko ei ole mikään pakana, ja minä ajattelen mielelläni sunnuntaita jonkunlaiseksi uuden viikon auringonnousuksi ja aamukoitteeksi, päiväin päiväksi.

    Kotonani saarna usein meni paljon yli minun käsitykseni, mutta meillä oli sen ohessa aina rukoukset, virret ja tekstit. Täällä rukous on melkein yhtä vaikea ymmärtää kuin saarna ja miltei yhtä pitkäkin sekä sen lisäksi yhteen ainoaan, katkaisemattomaan jaksoon koottu. Ja kun päästään loppuun, minusta tuntuu, kuin ainoastaan olisin kuullut pyhistä asioista puhuttavan enkä itse puhunut Jumalan kanssa (vaikka se tietysti on oma vikani).

    Saarnaaja ei puhu Sokrateesta ja Hieronymosta niinkuin meidän pastorimme; mutta kuinka lieneekään, hän puhuu Jumalasta ja Herrasta Jesuksesta, niinkuin nämät olisivat eläneet kaukaisessa muinaisuudessa ja ammoin, ammoin aikoja sitten antaneet lakeja ja tehneet ihmetöitä.

    Mutta minä en juuri usko, että muut ihmiset tästä pitävät paljon enemmän kuin minäkään. Sanankuuliat näyttävät olevan hyvillään, kun vaan pääsevät pois, ja jo ennenkuin siunaus on luettu, silkit kahisevat ja vaatteita järjestetään levottomuuden merkkinä, ja tuskin on viimeinen sana kajahtanut, ennenkuin useammat nousevat liikkeelle; herrat kiiruhtavat panemaan hatut päähänsä ja näyttävät kilvan koettavan päästä ulos kirkosta.

    Setä Henderson sanoo, että hatut pannaan päähän osoitukseksi, ettei mitään paikkaa saa pitää taika-uskoisessa kunniassa.

    Saarnat ovat kovin pitkät. Sunnuntain saarnassa oli neljäkolmatta pää-osaa, ja jokainen osa melkein yhtä pitkä kuin meidän pastorimme joulusaarna, joka kuitenkin on tavallista lyhempi, putinkien tähden. [Ruokia, joita Englannissa syödään jouluna, niinkuin meillä puuroa.

    Suoment. muist.]

    Ja ihmiset eivät osoita mitään vilkkaampaa tarkastusta. He ovat kaikki kovin hyvissä vaatteissa. Täti Henderson sanoo kirkon portilla lukeneensa viidet vaunut eli melkein yhtä monta kuin sillä Westendin kirkolla, missä lady Beauchampin on tapa käydä.

    Minä arvaan, että köyhä kansa käy jossakin toisessa paikassa, ja minun tekisi mieli tietää missä. Setä Henderson sanoo, että heidän kirkkonsa vanhojen puritanien aikana oli aivan kuuluisa. Henkensä kaupoilla saarnaajat silloin saarnasivat ja sanankuuliat kokoontuivat.

    Minä olisin mielelläni tahtonut nähdä sanankuuliat siihen aikaan.

    Luultavasti ei kenenkään silloin ollut tapa nukahtaa, ja kenties köyhät silloin kävivät täällä ja vaunut menivät toisaalle.

    Kirkosta tänäpänä palatessamme, minä näin, missä köyhän kansan on tapa käydä.

    Oli suuri, avoin paikka, joka sanotaan Moorfields'iksi. Tuhansia miehiä ja naisia huonoissa, osittain likaisissa ja ryysyisissä vaatteissa oli kokoontunut kuulemaan miestä papillisessa pu'ussa. Meidän täytyi seisahtaa, sillä välin kuin kansa teki tilaa meille. Alusta minä luulin saarnaajan samaksi mieheksi, jonka olin kuullut Bristolin luona, mutta lähemmäksi tultuamme minä näin, etteivät ollenkaan olleet toinen toisensa muotoiset.

    Tämä oli vähäinen, hoikanpuolinen soma, pieni valetukka päässä, kauniit, lujat ja hyvin muodostuneet piirteet, suu niin vankannäköinen, että se olisi sopinut vaikka kenraalille, ja kirkas ja vakaa katse semmoinen, jossa näytti olevan voimaa ihmis-joukkoja hallita. Setä Henderson sanoi:

    "Se on John Wesley."

    Hänen olentonsa oli hyvin tyven eikä ollenkaan kiihkeä niinkuin Whitefieldin, mutta liikutus kansassa ei sen puolesta ollut vähempi.

    Mr Whitefield näytti tahtovan houkutella ihmisiä pakenemaan vaaraa, jonka hän yksin huomasi, jopa vasten heidän omaa tahtoansakin saattaa heitä taivaasen; mr Wesley sitä vaataan ei näyttänyt niin paljon houkuttelevan kuin pikemmin vaativan; mr Whitefield näytti kaikin sieluinensa tunkeuvan ja ottavan osaa sanankuuliainsa vaaraan; mr Wesley sitä vastaan näytti kaikin sieluinensa nojaavan siihen totuuteen, jota hän julisti, ja oman tyvenen vakuutuksensa voimalla saattavan joka miehen tuntemaan ja käsittämään, että, mitä hän puhui, oli totta, täyttä, järkähtämätöntä totta.

    Jos hänen sanankuuliansa taipuivat, se ei ollut saarnaajan liikutus, joka heissä synnytti liikutusta, vaan niitten asiain suora totuus, joita hän julisti.

    Mutta he taipuivat, ja heidän liikutuksensa oli suuri. Ei mitään lentäviä katseita; ei yksikään silmä viipynyt muissa esineissä. Monet itkivät, muutamat niiskuttivat, niinkuin heidän sydämensä olisi ollut pakahtumallaan, ja vielä useammat ainoastaan tuijottivat saarnaajaa, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet itkeä, liikkua eikä hengittää, ettei joku sana hänen puheestansa menisi heiltä hukkaan.

    Minun olisi tehnyt mieli jäädä kuulemaan, mutta setä Henderson vaati meitä jatkamaan matkaamme.

    "Miehellä on epäilemättä hyvä tarkoitus," setä sanoi, "mutta hän on arminilainen. Hän on julkaissut vaarallisia, jopa herjallisiakin kirjoja järkähtämätöntä, jumalallista armovalitsemusta vastaan."

    Ja täti sanoi:

    "Tuo voi olla aivan sopivaa semmoisille kadonneille ihmis-raukoille kuin alhainen kansa; mutta mitä meihin tulee, jotka viljelemme armo-välikappaleita, me emme mokomaa saarnaa kaipaa."

    Saarnaaja ei kuitenkaan puhunut toisesta tai toisesta inhimillisestä käsityksestä, vaan elävästä Jumalasta, kuolemattomasta sielusta, Vapahtajasta, joka on vuodattanut verensä syntisien tähden, sekä "hyvästä Paimenesta, joka antaa henkensä lampaitten edestä."

    Ja minua iloittaa suuresti, että juuri eksyneitä ja kadonneita lampaita oli häntä kuulemassa!

    Minusta näyttää niinkuin ne, jotka kokoontuvat setä Hendersonin kirkkoon, parhaasta päästä olisivat semmoisia, jotka pitävät itsensä jo löydettyinä ja voitettuina; he eivät sentähden luule lunastuksen iloista sanomaa tarvitsevansa eivätkä siitä liioin paljon huolikaan.

    Olisi hauska tietää, uskoivatko fariseukset, jotka sanoivat, että Vapahtajallamme oli perkele, että hänen sanansa kuitenkin voivat olla hyödyksi niille, jotka eivät, niinkuin he, "viljelleet armo-välikappaleita." -- -- --

    Minä olen tavannut ystävän.

    Puutarhan toiseen päähän setä Henderson on antanut rakentaa pienen, soman huoneuksen sukulaisellensa, eräälle vanhalle rouvalle, joka yksinään palveliattaren kanssa asuu siellä. Kaikki ihmiset sanovat häntä "täti Jeanieksi".

    Hän on leski ja kahdeksannella vuosikymmenennellä. Hänen miehensä surmattiin, kun molemmat vielä olivat nuoria, kuningas Jaakobin sotamiehiltä, joita oli pantu hajottamaan kansajoukkoa, jolle hän Skottlannin kukkuloilla paljaan taivaan alla saarnasi -- luultavasti melkein samalla tavalla kuin mr Whitefield ja mr Wesley näinä aikoina.

    Täti Jeanie ei kuitenkaan näytä kantavan mitään katkeraa mieltä sen johdosta. Kuinka hän sitä tekisikään, nyt kun hän surunensa päivinensä on niin lähellä elämän rajaa? Alusta häntä kyllä karvasteli, mutta mitä hyödyttäisikään, että Jumala lähettää meille murhetta, jos se ei voisi katkeruutta sydämestämme poistaa? Ja nyt on eron-aika kohta ohitse, ja hänen miehensä, joka noina monena vuotena on kehittynyt tuolla ylhäällä Herran luona, odottaa häntä jo tervetulleeksi kotia.

    "Mutta, täti," minä eräänä päivänä sanoin, "eikö olisi ollut suloisempi yhdessä täällä alaalla valmistua ijankaikkisuutta varten? Yksi vuosi taivaassa siirtää varmaankin sen, joka on siellä ylhäällä, niin kauas meistä, jotka olemme jääneet tänne alas, että siellä tuskin enää oikein toinen toistamme ymmärrämme."

    "Lapsi parkani," sanoi hän surkutellen, "mikä käsitys sinulla on autuaitten pyhyydestä? Se on ylpeys eikä hurskaus, tyttö, joka täällä erottaa meidät toisistamme. Minä uskon varmaan, että olisi huokeampi puhutella taivaan suurinta pyhää, kuin monta syntis-raukkaa maan päällä. Etkös muista, kuinka Herra itse antoi syntisen vaimon suudella ja kyynelillä kastaa jalkojansa?"

    Täti Jeanie sanoo minua aina joko "lapseksi" taikka "tytöksi". Hänen skottlantilaista murrettansa minä en saa osoitelluksi, mutta se miellyttää minua suuresti. Hänen äänessään on sointu niin suloinen ja niin hellä, etten koskaan ole mointa kuullut. Se liikuttaa minua niinkuin rakkaan, kaukaa kuuluvan äänen kaiku.

    Hänellä on suuri vara kauniita kertomuksia hurskaista ja hyvistä ihmisistä, jotka hän isoksi osaksi itse on tuntenut. Kaikkein mielukkaimmin minä kuulen hänen puhuvan mr Filip Henrystä Broad-Dakissa Flintshiressä. Yksinkertaisen kodin varallisuus ja hauskuus, yhdistettynä semmoisen opin ja hurskauden kanssa kuin mr Henryn, viehättää minua suuresti.

    Yhteinen rukoushetki isossa kyökissä, veli ja neljä sisarta, kaikki kasvaneet Jumalan ja vanhempien rakkauden kahtamo-valossa; isä lukukammiossaan, opettamassa, saarnaamassa taikka vankien ja sairaitten luona käymässä; äiti semmoinen kuin vaimo Salomonin sananlaskuissa, joka "nousee jo yöllä, ja antaa perheellensä ruokaa ja pii'oillensa heidän osansa ja kohottaa kätensä köyhille, ja ojentaa kätensä tarvitseville" -- tämä kaikki näyttää minusta niin suloiselta, niin pyhältä ja suurelta kuin itse raamatusta otettu kertomus.

    Ja sitten mr Henryllä oli niin kauniita sananlaskuja. Yhden niistä: "Rukous on aamun avain ja illan lukko," minä olen kirjoittanut päiväkirjaani äitini otteen jälkeen "Kultaisesta metsälehdosta".

    Koko tämä hurskas perhe kuului presbyteriläisiin. Täti Jeanie ei tunne äitini kirjoja paljon enemmän kuin setä Henderson, mutta hän ei pudista päätänsä, kun minä puhun. Hän sanoo:

    "Mahdotonta on tietää kaikkia niitä ihmeellisiä teitä, joilla ihmiset tulevat taivaasen; mutta jos vaan rakastavat Herraa Jesusta ja sen valistuksen jälkeen, jonka saaneet ovat, ahkeroitsevat häntä seurata, he eivät ole väärällä uralla. Eikö kerta pappis-vallan pahimpina aikoina ollut englantilainen pappi, joka sanoi itsensä Glasgowin arkkipiispaksi, mutta joka on kirjoittanut niin hyvän selityksen apostoli Pietarin lähetyskirjoista, että John Knox ei olisi voinut parempaa tehdä?"

    Kun sentähden joku asia setä Hendersonin luona taikka hänen kirkossansa väsyttää taikka häiritsee minua, minä pujahdan täti Jeanien luo, ja hän auttaa minua kaikesta pulasta. Välisti hän hymyilee kuivakiskoisesti ja sanoo: "Sinä olet epäilemättä lapsi, juuri yhtä viisas kuin se mies, joka teki kirjan: 'Ihmisen velvollisuudet' pilkkakirjaksi sen kautta, että hän kirjoitti naapuriensa nimet jokaisen eri synnin kohdalle."

    Toisella erällä hän hymyilee suloisesti ja sanoo: "Sinä olet eksynyt lapsi parka, ja minä pelkään, että erämaa juuri nyt on epätasaisempi ja kuivempi kuin ennen, koska se tahtoo harhauttaa niitäkin, jotka kauan aikaa ovat siellä kinanneet; mutta hyvä paimen", hän lisää, "tuntee epäilemättä tien ja tahtoo, juuri sentähden että se on vaikea, sitä hellemmin ja huolellisemmin omaisiansa johdattaa."

    Täti Jeanie on kuitenkin presbyteriläinen ja luullakseni puritanikin, aivan niin kuin setä Henderson, ja tämä on, mitä isäni ennen kaikkia kammoo. Hänen miehensä oli kumminkin konvenantti, ja mitä tuo merkinneekään, minä ainakin tiedän, että se on jotain kovin hirmuista, koska muistan pastorimme kerran, samalla kuin hän kiitti onneamme, että elämme niin kristillisessä maassa, puhuneen "veisaavista, kapinoitsevista konvenanteista" sen alennuksen syvimpänä kuiluna, johon presbyteriläisyys on Skottlannin vaivuttanut.

    Minusta kuollut puritanisuus on kauhistava asia. Se on ruumis ilman voiteita, ryytejä ja hautakiveä. Paras lienee kuitenkin, että kuollut kantaa kuoleman merkkiäkin, niin että ihmiset niin pian kuin mahdollista huomaisivat erhetyksensä, kääntyisivät pois ja etsisivät elämää, missä sitä on olemassa.

    Mutta oi kuinka ihanalta kristillinen elämä jokaisessa eri muodossaan nyt näyttää, ja kuinkapa helppo sitä yhdenlaisuutensa vuoksi onkin tuntea, äidissäni niinkuin täti Jeaniessakin! Se on yhdenlaista siinä, että se on elämää, mutta kuinka erilaisena, suloisen erilaisena se kuitenkin heissä molemmissa ilmaantuu!

    Orpana Tom Henderson on tullut kotia. Hänessä ei ole orpana Harry Beauchampin vapaata ja liukasta olentoa. Alusta hän näytti vähän saamattomalta ja kainolta, mutta nyt hän on tottunut minuun ja minä häneen, ja me olemme tulleet oikein hyviksi ystäviksi. Hänen suuret, kysyväiset silmänsä, jotka alusta takkuisten kulmakarvojen alta iskivät niin epäluuloisia silmäyksiä, katsovat nyt täydellä luottamuksella minun silmiini.

    Kun tänäpänä jumalanpalveluksen jälkeen olimme yhtenä puutarhassa kävelemässä, hän sanoi minulle:

    "Kitty orpana, voitko koskaan muistaa saarnan pää-osia?"

    "Kotonani", minä sanoin, "saarnassa ei koskaan ollut mitään osia; se oli aina yhtenä jaksona alusta loppuun asti."

    "Minä arvaan, ettet sitten pitänyt väliä käydä kirkossa?" hän kysyi.

    "Minä kävin aina halusta Herran huoneessa," minä vastasin.

    "Kuinka niin?" hän kysyi.

    "Se oli äidilleni mieleen," minä sanoin, "ja sitten oli sunnuntai, kun siellä kävimme, päivä, joka on paras kaikista. Tantereet eivät koskaan näyttäneet niin vihannilta eikä pellot niin kullankarvaisilta taikka meri niin kirkkaalta, kuin koska äitini kanssa menin kirkkoon pitäen hänen kädestänsä kiinni. Kotimatkalla hän aina antoi minun noukkia metsän kukkasia, ja nämät ja kaikki muut esineet mailmassa näyttivät minusta silloin raikkaammalta ja kauniimmalta ja ikäänkuin pyhävaatteisin puetulta -- aivan niin kuin me itse. Lapsena minä käsitin asian ainoastaan tältä puolelta, mutta nyt minä mielelläni käyn kirkossa muistakin syistä."

    "Kitty orpana, saitkos noukkia kukkasia sunnuntaina? Oliko sunnuntai sinusta todellakin parempi ja etevämpi kuin muut päivät?" kysyi hän kummastellen. "Minusta," hän jatkoi, "se aina oli paljon ikävämpi.

    Minä en silloin koskaan saanut lukea niitä kirjoja, jotka minua miellyttivät, eikä tehdä, mitä minua huvitti. Varmaan kirkkomatkalla semmoisella, josta sinä puhut, ja saarnalla ilman yli- ja ali-osia olisi ollut joku ero, sen minä kyllä uskon. Mutta minulle sanottiin aina, että minä tietysti en voinut pitää sapatista, koska en ollut kääntynyt. Kitty orpana," hän äkkiä lisäsi, katsoen tarkasti silmiini, "sano minulle, oletko sinä kääntynyt?"

    Kysymys hämmästytti minua suuresti, enkä minä tietänyt mitä vastata.

    Kun viivyin vastaamasta, sanoi Tom:

    "Tiedäthän, Kitty, että Jumala ei voi rakastaa ketään, joka ei ole kääntynyt."

    "Jos tuota tarkoitat, orpana Tom, minä varmaan tiedän, että Jumala rakastaa minua. Kuinka voisin olla niin kiittämätön, että epäilisin sitä, kun Jumala koko elin-aikanani ei ole tehnyt minulle muuta kuin hyvää, kun hän on antanut minulle anteeksi niin paljon pahaa, jota olen ajatellut, puhunut ja tehnyt; kun hän on nyt niin kärsivällinen minua kohtaan, näyttänyt minulle syntini ja auttanut minua niitä voittamaan".

    "Mutta tuo kaikki ei käy mistään, sanotaan, jollei ole kääntynyt, ja kaikkia ei suinkaan voi sanoa kääntyneiksi. Näyttääpä siltä, kuin kääntyneitä ei juuri olisikaan."

    "Mutta onhan meillä risti, Tom, johon meidän sopii paeta. Kuinka voisinkaan Jumalan rakkautta epäillä, kun hänen ristiänsä ajattelen," minä sanoin.

    "Mutta sanotaanpa, että risti, jollemme ole kääntyneet, ainoastaan painaa meitä syvemmälle helvettiin," sanoi Tom. Kun hän sitten näki, että minä rupesin itkemään, sillä minä en muuta voinut, hän lisäsi leppeämmin:

    "Älä itke, Kitty orpana. Ehkä olet kääntynyt. Käythän Herran ehtoollisella, eikö niin? Ehkä siis oletkin kääntynyt. Näyttää varmaankin siltä, kuin Jumala sinua kohtaan olisi ollut kovin hyvä."

    Oli jotakin niin surkeaa ja niin katkeraa siinä äänessä, jolla hän lausui sanat: "sinua kohtaan," että minä kokonaan unhoitin omat vastukseni surkutellen hänen tilaansa. Minä sanoin:

    "Orpana Tom, Jumala on kovin hyvä meitä kaikkia kohtaan. Hän on hyvä sen tähden, että hän on hyvyys itse, eikä sen vuoksi, että me olemme hyvät. Siitä olen varma, vaikk'en voi sanoa, olenko kääntynyt"

    Mutta illalla, kun pääsin ylös huoneesen, avasin raamattuni, lankesin polvilleni ja kaikki ajatukseni kääntyivät rukoukseksi, koko asia näytti käyvän minulle selväksi.

    Vapahtajamme sanoo kyllä: "Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan."

    Mutta sen hän puhui opetuslapsillensa, kun nämät riitelivät keskenänsä, kuka heistä olisi suurin taivaan valtakunnassa.

    Suurille, eksyneille joukoille hän ei sanonut: "Kääntykäät," vaan heille hän sanoi: "Tulkaat minun tyköni!"

    Ja minä ajattelin sydämessäni:

    "Herra minä tulen sinun tykösi. Minä olen jo ennen tullut sinun tykösi; mutta minä tulen nyt uudestaan, niin, yhä uudestaan sinun tykösi! Minä käännyn sinun puoleesi enkä tahdo koko mailman edestä kääntyä sinusta pois. Katso, minä makaan maassa sinun jalkojesi juuressa ja uskon, että sinä, joka tunnet, mitä minä tarvitsen, myöskin annat sen minulle.

    Herra, minä olen turvaton lapsi enkä voi itse itseäni taluttaa, mutta sinä olet minun taivaallinen isäni, ja sinä voit minua taluttaa.

    Yksinkertaisuudessa, suoruudessa ja totuudessa minä en liki-pitäenkään ole niin paljon lapsi, kuin itse soisin, mutta turvattomuuteni tunnossa minä olen lapsi ja ilman sinutta kaikkiin kykenemätön. Auta minua sentähden, Isä, ei sen vuoksi, että minä olen lapsi, vaan sen vuoksi, että olen turvaton! Armahda minua, kallis Vapahtaja, ei sen vuoksi, että minä olen kääntynyt, vaan sen vuoksi, että minä tarvitsen sinua; ei sen vuoksi, että minä rakastan sinua (ja yhtä kaikki minä sinua rakastan!), vaan sen vuoksi, että sinä rakastat minua ja olet mennyt kuolemaan minun edestäni, auta minua ja vapahda minua!

    Ja auta myöskin tuota toista eksynyttä lammasta, joka ei vielä näytä sinun tykösi tulleen; vapahda häntä, ei sen vuoksi, että hän palaa takaisin, vaan sen vuoksi, että hän on eksynyt pois, ja että on niin kauheaa ilman sinutta tässä mailmassa harhailla!"

    Minä en koskaan laskenut maata suloisemmalla tunteella kuin juuri sinä iltana.

    Ensi kerralla kuin minä ja Tom olimme yksinämme -- se oli parhaan vierashuoneen akkunassa -- setä oli puutarhassa tupakoitsemassa, ja täti oli saanut erään ystävän luoksensa -- minä sanoin:

    "Tom orpana, minä olen ajatellut sitä, mitä sinä minulle lausuit, ja sinä et saa sanoa että Jumala ei rakasta sinua, kun et vielä ole kääntynyt. Minä olen varma, että hän sinua rakastaa. Sanotaanpa vielä selvästi, että kallis Vapahtajamme käy eksyneitä ja kadonneita etsimässä, ja nämät eivät samalla voi olla kääntyneitä. Ja luonnollista on, että kun hän etsii niin hän myöskin rakastaa heitä. Mutta kääntyä sinun kuitenkin täytyy, orpana Tom!"

    Ääni, jolla hän vastasi minulle, ei ollut samanlainen kuin viimein, ei hellä ja murheellinen, vaan pikemmin katkera ja pilkallinen. Hän sanoi:

    "Kitty orpana, sinä olet kehno jumaluus-opin tuntia. Kuinka minä voisin kääntyä, ellei Jumala tahdo minua kääntää?"

    Minä en tietänyt mitä vastata, kunnes vihdoin sanoin jotakin, jota minun kenties ei olisi pitänyt sanoa.

    Minä sanoin:

    "Jumala kääntää sinut, kun hän ikäänkuin ottaa sinua kädestä ja kääntää sinut ympäri -- minä tarkoitan, että Hän tekee kaikki mitä hän voi, kun hän kutsuu sinua, pitää vaarin sinusta, surkuttelee sinua ja etsii sinua tuhannella tavalla -- Hän yksin tietääkin kuinka monella ja kuinka usein."

    "Sitten minä arvaan, että kaikki kerta tulee hyväksi", sanoi Tom, "sillä kuka voi Hänen tahtoansa vastaan seisoa?"

    Hänen katkera äänensä koski minuun kipeästi, ja minä en voinut olla lausumatta mitä sydämeeni tunki:

    "Tom orpana, sinä itse seisot Jumalan tahtoa vastaan, ja sinä et tahdo palata takaisin Vapahtajan tykö."

    "Ja sinä, Kitty orpana, puhut P. Paavalia vastaan."

    Tuntien mielijuoksuni vajavaiseksi minä huudahdin:

    "Oi että saisit kuulla mr Whitefieldiä taikka mr Wesley'ä!"

    "Isäni sanoo, että mr Wesley on arminilainen," vastasi Tom pilkallisella naurulla; "mutta ehkä sinä oletkin vähän leppeämpi.

    Äitini sanoo, että 'sisar Trevylyan parka' ei ole paljon parempi kuin paavilainen."

    Alusta minä suutuin hänen kevytmielisyyttänsä; mutta pian huomasin, että pilkka ainoastaan oli rauhattoman sydämen ilmaus, ja minä sanoin ystävällisesti:

    "Tom orpana, sinä tiedät, ettet ollenkaan pidä lukua sillä, onko mr Wesley kalvinilainen vai arminilainenko. Minä olen melkein varma, että sinä tän'iltana olet pahoillasi jostakin asiasta; sano minulle sentähden, voinko sinua auttaa. Jack sanoo useasti olleen hänelle huojennukseksi, kun hän on sanonut minulle, mitä häntä on painanut -- ja sinulla, Tom, ei ole mitään sisarta."

    "Ei ketään muutakaan, joka minusta huolii," hän huudahti.

    "Tom," minä vastasin, "sinä et saa sanoa, että setä ja täti ei huoli sinusta."

    Hän oli istunut kyynärpäät polvilla ja kädet silmien edessä, mutta nousi nyt ylös ja sanoi matalalla äänellä, joka kuului niinkuin raudan kirskuna kiveä vastaan:

    "Kyllä he minusta huolivat -- huolivat siitä, että tulisin rikkaaksi.

    Kitty, täällä kotona on tukalampaa kuin kestää jaksan. Sitten kuin sinä tulit tänne, on ollut vähän parempi, mutta muutaman viikon perästä sinä lähdet, ja silloin tulee kolkommaksi kuin milloinkaan. Täällä on ainoastaan yhtä ainoata, alinomaista: 'sinun pitää' ja 'sinä et saa.' Sinun pitää koota rahaa ja tulla rikkaaksi, ja sinä et saa käydä teaterissa eikä tansseissa.

    Mutta minä käyn operassa ja huvittelen niin usein kuin voin, ja se tekee minulle vähemmän pahaa, kuin jos istuisin kotona kuulemassa, kuinka täti Beauchampia ja orpana Harrya ja yhdeksääkymmenettä osaa meidän tuttavistamme parjataan ja tuomitaan kadotetuiksi. Mutta minä en voi puhua siitä isälleni, sillä hän ei koskaan uskoisi, että minä teen tätä, tekemättä myöskin sitä, mikä on pahempaa, ja mitä minä en tee. Niin koko elämäni on pitkä valhe, ja minä kammon itseäni sentähden enkä kuitenkaan näe mitään keinoa tuosta päästä."

    "Minä tiedän keinon," minä sanoin, "sinun tarvitsee kohta heittää kaikki tyyni. On tuhannen kertaa parempi viettää ikävintä elämää kuin tehdä sitä, mikä on väärin, ja minä olen varma siitä, että sinä sitten tunnet itsesi onnellisemmaksi."

    "Yksi asia on, orpana Kitty, jota minä en tahdo, ja se on -- teeskennellä. Minä en tahdo kantaa jumalisuuden varjoa taikka yhtyä siihen farisealaiseen ruikutukseen, jota ympärilläni kuulen. Jos kuljen väärille perille, se tapahtukoon suoraa, leveää tietä eikä sillä ulkokullatulla tavalla, jolla fariseukset samaa päämäärää kohden vaeltavat.

    "Mutta, orpana Tom," minä sanoin, "eipä olekaan välttämätöntä olla joko paha taikka teeskentelevä. Voithan suorastaan tulla hyväksi -- ja sitä sinun tarvitsee koettaa."

    "Luuletko, orpana, että minun tarvitsee kääntyä -- sitäkö tarkoitatkin?" kysyi hän melkein ynseästi.

    "Minä luulen," minä sanoin, "että sinun tarvitsee lakata kääntymystä ajattelemasta ja sen siaan kääntyä Jumalan puoleen, siirtää silmäsi omista ja muitten synneistä, kaikesta kurjuudesta kalliin Vapahtajamme puoleen sekä rukoilla häntä auttamaan sinua oikein hyväksi. Hänessä on kaikki totuus, ja minä olen vakuutettu siitä, että hän tahtoo sinua kuulla."

    Tom oli ääneti, ja minä jatkoin:

    "Minusta näyttää, Tom, kuin asettaisit kääntymyksen sinun ja Kristuksen väliin, ikäänkuin olisi se joku suljettu ovi, jonka lävitse ainoastaan vaivalla voi päästä, sen siaan että menisit suoraa tietä ovelle, joka on avoinna. Sillä että taivaan valtakunnan ovi on avoinna, siitä olen varsin varma. Vapahtajamme sanoo: 'Minä olen ovi,' osoittaen sillä, että mitään muuta ovea, mitään suljettua ovea ei löydy, vaan että hän itse seisoo ovella meitä tervehtimässä ja sisään-auttamassa. Ajattele vaan, mikä erotus on suljetulla ovella ja ystävän avoimilla kasvoilla, ystävän lempeällä kädellä, kurotettuna kätehemme tarttumaan. Ja mikä ystävä!

    Me olemme niin paljon häntä vastaan rikkoneet, ja alati hän kuitenkin on valmis anteeksi antamaan! Ja mikä käsi! Käsi lävistetty ristinpuussa meidän tähtemme. Tuomas näki naulojen lävet."

    Sydämeni oli niin täynnä, ja kun nostin silmäni, Tom kädellään pyyhkäisi kasvojansa ja tahtoi mennä.

    Mutta minä astuin hänen luoksensa ja sanoin: "Tom orpana, puhu täti Hendersonille, mitä olet puhunut minulle. Minä olen vakuutettu, että se olisi oikein, ja kenties siitä lähtisi teille molemmille apua."

    "Sinä et tiedä, Kitty," sanoi Tom, "kuinka vaikeaa se olisi. Äitini katsoo kaikki synnit yhdenvertaisiksi. Jos sanoisin hänelle, että olen käynyt operassa, hän ei pitäisi minua paljon parempana kuin varasta.

    Ja kuitenkaan," hän huudahti, "minä en tiedä, olenko todellakaan sen parempi. Enkö alati ole elänyt paljasta valeen elämää?"

    Samalla tuli setä Henderson sisään, ja minä lähdin tädin luoksi vierashuoneesen.

    Hän vertaili parhaallaan omaa ja täti Beauchamp paran kasvatustapaa, toinen toiseensa viipyen mielihyvällä siinä mahdottoman suuressa erotuksessa, joka oli hänen Tominsa ja Harry raukan välillä, joka, niinkuin hän luuli tietävänsä, vast'ikään kilpa-ajoissa oli hukannut koko pikku omaisuuden vedolla. Tästä kääntyi hän opettaviin selityksiin omasta talouden järjestyksestänsä. Muut ihmiset, sanoi hän, huutavat tavallisesti, että palkolliset vaatettavat itsensä yli säätynsä, mutta siitä hän puolestaan ei tietänyt mitään.

    Hän tahtoi nähdä sen lutuksen, joka hänen talossaan rohkenisi käydä silkkihameessa taikka pitää nuuskatuosaa. -- Vieras rouva, hiljainen pieni olento, näytti varsin lannistuneelta tädin ylevyydestä ja sanoi kohta sen jälkeen nöyrällä ja alammaisella tavalla "jäähyväiset."

    Täti Henderson ei puhu paljon muuta kuin naapurien virheistä ja heikkouksista. Ja sen hän tekee täydestä vakuutuksesta. "Tärkeää on," sanon hän, "ottaa vaari muitten vi'oista ja harhauksista, niin että niistä voimme viisautta ja varotusta koota."

    Täti Henderson näyttää uskovan, että koko muu mailma on täynnä virheellisiä olentoja, paki-parastaan luotuja hänelle viisautta opettamaan, aivan niinkuin koulu-aikana meille esitetään huonosti kirjoitettuja ja väärin tavattuja lauseita, jotta niistä oppisimme kieli-oppia.

    Mutta minä puolestani olen aina uskonut, että hyvin kirjoitetuista oppii paljon enemmän. Sillä tapaa taipuu käsi-ala ja oikikirjoitus, ilman että sitä ajatteleekaan. Ja paljon hauskempi on edessämme nähdä oikeaa ja hyvää kuin väärää ja huonoa.

    Paitsi sitä täti Hendersonin kieli-oppi lopulta ei lienekään oikeaksi ohjeeksi katsottava.

    Ja ainakin riippunee paljon siitä, kuinka muut mallikirjoitukset ovat kirjoitetut, kumminkin niille, jotka itse niitä kirjoittavat. Minä en voi ikinä uskoa, että kukaan ihminen on pantu tänne mailmaan ainoastaan pelättäväksi esimerkiksi, täti Hendersonia vastakohtana täydellisentämään. Mutta entäpä, että hän taisi sanoa kallista äitiäni paavilaiseksi!

    Tänäpänä minulla on ollut suuri ilo.

    Sunnuntaina kävimme eräässä toisessa kirkossa Burey kadun varrella vanhaa kunnian-arvoista saarnaajaa, t:ri Watts'ia kuulemassa. Hän puhui ijankaikkisesta autuudesta lohdutukseksi vanhemmille, jotka ovat kadottaneet pienet lapsensa. Ja minä olen varma, että moni sydän siitä sai lievittävää balsamia haavoihinsa. Hän vertasi mailmaa kolkossa maanpaikassa olevaan puutarhaan, josta Jumala huolellisen puutarhurin tavalla siirtää aremmat kasvit omaan kasvihuoneesen, jo ennen kuin talvi ehtii niitä lakastuttaa.

    Niin suloinen ja liikuttava kuin tämä saarna olikin niille, joitten sydämet jo ovat avoinna, se kuitenkin puuttui sitä herättävää, ytimiin tunkevaa mahtia, joka voi nukkuvia havahduttaa.

    Vanhus puhui niin isällisesti ja hellästi, että minä luulin hänen itse kokeneen kaikki tyyni, mutta täti sanoo hänen olevan naimaton.

    Ja tänäpänä sain käydä tädin kanssa hänen asuntopaikkaansa katsomassa.

    Se on kaunis puisto, jonka sir William ja lady Abney omaavat State Newingtonissa. Ja sinne veivät he viisineljättä vuotta sitten vieraaksensa ainoastaan muutamaksi viikoksi t:ri Watts'in, joka silloin oli köyhä, kipeä ja hyljätty. Ja siitä saakka ovat he pitäneet hänet luonansa, kunnioittaen häntä isänä. Hänellä on omat, sievät huoneet, mutta hänen isäntäväkensä suo mielellään, että hän liittyy heidän pariinsa; sillä tavalla hän voi olla yksin, kun hänen tekee mieli, ja myöskin seurassa, kun häntä haluttaa, ja hän nauttii sentähden rikkauden etuja kantamatta sen edesvastausta ja perhe-elämän iloa ilman sen huolia.

    Minusta tämmöinen rikkauden käyttäminen on hyvin jalo ja ylevä. Pyhän miehen läsnä-olo pyhittää heidän huoneensa temppeliksi, ja kun kunnian-arvoinen vanhus kerta on muuttanut täydellisempään temppeliin, puutarhan käytävät, joilla hänen oli tapa liikkua, puut, joitten alla hän lepäsi, ja kukkaset, joita hän ihasteli, minun päättääkseni säilyttävät jotakin Edenin suloisesta tuoksusta.

    Niin noilla jaloilla ihmisillä on palkkansa, jos kohta ei vielä täydellisenä. Se tulee suuremmaksi, kun saavat nähdä Herran ja hän kiittää heitä, että ottivat hänen palveliaansa holhotaksensa. T:ri Watts kirjoittaa niin kauniita virsiä. Niissä ei ole sitä pitkällistä aika-määrää, sitä notkeutta ja sointuvaisuutta kuin John Miltonin ja piispa Taylerin virsissä, mutta niissä on kuitenkin jotakin erinomaisen suloista, joka yhtä paljon miellyttää minua varsinkin ajatellessani, että ne ennen kaikkia sisältävät totuutta, ijankaikkista, katoomatonta totuutta.

    Virttä, jonka sunnuntaina kuulin t:ri Watts'in kirkossa, en ikinä unhoita; se oli seuraava:

    Kun ristinpuuta katselen,
    Miss' Herra taivahan
    Ol' riippumassa, loistehen
    Maailman unhoitan.

    Oi, että kuolos katkeran
    Ma aina muistaisin,
    Ja rakkahimman tavaran'
    Sun eestäs uhraisin!

    Mit' oivaa verta haavasi,
    Oi Herra, vuotavat!
    Ja piikkikruunu, tuskasi
    Min mulle lausuvat?

    Ett' synnin, kuolon, helvetin
    Sa voitit, ainoinen,
    Ja rakkautes helmoihin
    Mun vaadit vaivaisen.

    Kaunis virsi teki pienen kirkon minulle yhtä miellyttäväksi kuin loistavin tuomiokirkko, sillä sen kestäessä minusta oli kuin suoraa päätä olisin saanut katsella sisälle taivaasen, missä "Herra itse asuu." Kun silmämme näin tunkevat ijankaikkisiin asuntoihin, emme huomaakaan, onko se, jonka lävitse katselemme, yksinkertainen, koristamaton katto vai komea holvi. Ja mikäpä siunaus on siinä, että kaikkein köyhin ja yksinkertaisin voi nähdä taivaan kirkkauden yhtä hyvin kuin kaikkein rikkain ja oppinein.

    Abney Parkissa käydessämme näimme erään papin Northamptonista, joka on t:ri Watts'in hyviä ystäviä. Hän oli kovin kalvea ja näytti keuhkotautiselta. Lady Abney oli itse omissa vaunuissaan tuonut hänet muassaan Lontoosta, ja tämä mies, lempeällä, syvämietteisellä katsannollaan, oli t:ri Doddridge. Hänkin kirjoittaa kauniita virsiä, sanotaan. Lady Abney kertoi minulle, että hänellä on herttainen, pieni tytär, jolta kerta kysyttiin, minkätähden kaikki ihmiset rakastivat häntä. Hiukan mietittyänsä tyttö vastasi: "Luultavasti sentähden, että minä kaikkia ihmisiä rakastan."

    Huomenna minä heitän täti Hendersonin viipyäkseni jonkun aikaa täti Beauchampin luona, joka asuu West Endissä Great Ormond kadun varrella.

    Minä pelkään, että Tom ei vielä ole mitään äidillensä tunnustanut.

    Mutta hän on luvannut minulle koettaa saada kuulla mr Wesley'ä ja useasti käydä Jeanien luona.

    Täti Henderson on hyvin yksivakaisesti puhunut minulle niistä vaaroista, joita vastaan minä lähden, niistä kiusauksista, joille joudun alttiiksi. Hän sanoo, että täti Beauchamp paran perhe on tuiki maallinen ja elää varsin "mailman" keskellä.

    Tokkohan "mailma" alkaneekin jossakin Hackneyn ja Great Ormond kadun välillä?

    Äitini taas näytti ajattelevan, että se kohtaisi minua, kohta kun olin kotini jättänyt.

    Ja katkismuksemme sanoo, että meidän lapsuudesta saakka tulee kieltää "mailma ja sen himot," niinkuin myöskin "perkele ja oma lihamme."

    Jos meidän aina ja joka paikassa tulee kieltää mailma, täytyyhän sen myöskin löytyä kaikkialla ja jokaiselle meistä olla jotakin erinäistä; toista äidilleni, toista täti Hendersonille, toista taas orpana Tomille taikka täti Beauchampille; minulle lasna ollessani toista ja nyt isoksi tultuani toista, mutta kaikkialla se kuitenkin on olemassa ja aina jonakin semmoisena, jota meidän tulee kieltää. Mutta mitä mailma sitten oikeastaan lienee? P. Johannes sanoo, että se "ei ole isästä."

    Kenties ymmärretään mailmalla jokainen Jumalan hyvä lahja, jonka teemme ylpeytemme pään-alaiseksi, sen siaan että pitäisimme sitä astinlautana, jolla nöyrästi notkistamme polvemme katsellen häntä itseä kohden.

    III.

    Great Ormond katu

    Kaikki olivat niin ystävällisiä minua kohtaan, kun lähdin Hackneysta, ja minun oli oikein ikävä ja olisin ollut vielä enemmänkin jos ero ei olisi ollut ikäänkuin välipaikka matkalla kalliisen kotiini.

    Setä Henderson antoi minulle kukkaron, viisi uutta guineaa sanoen tietävänsä ihmisiä, jotka yhtä vähästä alusta olivat koonneet koko suuren omaisuuden, ja kuka takaisi, arveli hän, eikö minunkin viisi guineaani voisi kasvaa "plumbiksi" s.o. sadaksituhanneksi punnaksi.

    Minä en juuri käsitä, kuinka tuo tapahtuisi, koska jo olen ajatellut enemmän kuin kymmentä eri tapaa niitä hukatakseni; mutta sen tiedän, että minulla niistä tulee olemaan yhtä suurta iloa, kuin mitä setä Henderson suinkin voi minulle toivottaa. Minä puolestani tahtoisin ainoastaan tietää, mikä kaikista tuumistani on paras. Täti Henderson antoi minulle pienen kirjan pitkällä nimellä. Tämän kirjan lukemisesta hän päätti minulle olevan enemmän hyötyä kuin piispa Taylerin teoksista. Orpana Tom oli ottanut takaisin sen arkamaisen, vähän äkeän käytöksen, jota hän heti tultuani oli osoittanut, hänen silmänsä säkenöitsivät ja hänen äänensä oli kovin tiukka.

    Mutta juuri kuin olin vaunuihin astua, sanoi hän äkkiä: "Anna anteeksi, orpana Kitty, jos olen sinua jyrkästi puhutellut; sinä olet aina ollut hyvä minua kohtaan, ja joka päivä tahdon mennä mr Wesley'ä kuulemaan."

    Täti Jeanie ei antanut hopeaa eikä kultaa, kun aikaisin aamulla kävin häntä hyvästi jättämässä, mutta apostolien tavalla hän antoi sitä, mitä hänellä oli, ja yltäkylläisesti. Kyynelet kiilsivät hänen rakkaissa, ystävällisissä silmissään, hän nimitteli minua "pikku karitsaksensa," ja hauskalla vanhalla Skottlannin murteellansa rukoili hän, että hyvä paimen varjelisi minua kaikista erämaan vaaroista. "Mailma," sanoi hän, "on todellakin erämaa, sen vaarat suuret ja monet." Hän rukoili Herraa suomaan hänelle anteeksi, jos hänen sanoissansa oli jotakin nurkumista.

    Hän ei tahtonut mailman monia huovahduspaikkoja kieltää, ja tie oli hänelle yleensä ollut hyvä tie, jokainen orjantappura tarpeellinen, ja hän oli havainnut autiot hiedikot yhtä terveellisiksi kuin vihertävät kosteikot; kalliosta huokuvan veden suloisemmaksi kuin lähteet palmupuitten juurella. "Ja kuinka voisinkaan olla niin riittämätön," lisäsi hän, "että pitäisin epätoivoa rakastetustani?

    Jos minä olen vanha ja sitkeä, niin että toisinaan ilman perääntymättä voin jonkun puuskan kestää, ja jos sinä olet nuori ja arka ja hento, eikö Hän, joka kokosi lampaat helmaansa, tiedä tuota paremmin kuin minä." Niin me itkimme yhdessä hetken aikaa, ja sitten hän notkisti polvensa minun kanssani vuoteensa viereen, tyhjentäen sydämensä hellimpiin esirukouksiin, joista sydämeni suli, niinkuin jää kevään päivänpaisteesta ja sateesta sulaa.

    Mitä hän lausui, minä en sanasta sanaan muista. Se ei ollut tavallista puhetta -- se oli toisen sydämen vuodatusta toiseen, lapsensydämen Jumalan suureen, äärettömään sydämeen taivaassa. Mutta kun hän nousi ylös, suuteli minua ja sanoi minulle jäähyväiset, tuntuipa niinkuin oma sydämeni, joka ennen oli ollut niin pehmeä ja liikutettu, yht'äkkiä olisi käynyt rohkeaksi ja lujaksi. Minusta oli kuin joka kuorma olisi tullut keveäksi, joka tehtävä mahdolliseksi, joka murhe tuon palavan rukouksen valossa kirkastetuksi.

    Great Ormond kadulle tullessani portinvartia sanoi, että armo vielä oli huoneissaan, mutta oli antanut käskyn saattaa minut kohta luoksensa.

    Tämä oli mielestäni varsin ystävällistä täti Beauchampilta, ja minä kuljin niin hiljaa, niin hiljaa, juuri kuin minun on tapa kulkea kotona, kun äidilläni on päänsärky, odottaen joutuvani johonkin sairashuoneesen.

    Mutta hämmästyksekseni minä näin täti Beauchampin istuvan peilinsä edessä, jonkunlainen yönuttu, muhkeampi kuin täti Hendersonin silkkinen pyhähame, päällä.

    Ja huone oli paljon komeampi kuin paras vierashuone Hackneyssa, matto pehmeämpi kuin sametti, permannolla; kullatuilla aluksilla seisoi kiinalaisia kummituksia; sohvat, tuolit ja tyynyt olivat silkkiseen tamastikankaasen puetut; edelliset eivät uljaissa riveissä, niinkuin setä Hendersonilla, juurikuin elämän päätehtävänä olisi ollut pitää niitä järjestyksessä, vaan niinkuin sattumalta sinne tänne viskattuina taikka jonkun haltiattaren runsaudensarvesta kaadettuina.

    Kaksi erinomaisen huolellisesti vaatetettua vanhaa herraa istui vastapäätä tätiä, ja eräs minusta nähden ylhäinen ja hyvin kaunis rouva pani parhaallaan hänen hiuksiansa lukemattomille pienille kiharoille, sillä välin kuin kiiltävä, valkoinen pieni villakoira maata kellitteli hänen sylissään, ja hnoneen perällä seisoi musta passari, jonka toimena oli jauhaavaa papukaijaa ruokkia.

    Tämä kaikki ihmetytti minua suuresti; mutta sittenkuin täti Beauchamp oli syvästi kumartavaa pientä olentoani tarkastellen silmäillyt, hän ei kurottanut minulle kättänsä, vaan ainoastaan pari sormea suudeltavaksi, ja koskien niillä poskeani lausui hän:

    "Niin kukoistava kuin suinkin, Kitty; poskesi ruusut saavat palkita yksinkertaisen pukusi puutteet. Pieni sukulainen mailta", sanoi hän, suojelevalla tavalla esitellen minua pitsireunaisiin silkkitakkeihin puetuille herroille.

    Toinen heistä katseli minua suurennuslasilla, niinkuin olisin ollut äärettömän kaukana, joka suuresti närkästytti minua ja kerrassaan karkotti kaiken ujouteni.

    Toinen, joka kantoi taivaansinistä pukua ja minusta näytti vanhemmalta, nousi ylös ja tarjosi minulle sievällä kumarruksella tuolin lausuen sen toivon, että monta aikaa kuluisi, ennenkuin kaupungilta ryöstäisin läsnä-oloni valon. "Kiertotähdet," sanoi hän luoden silmäyksen täti Beauchampiin, "kokoontuvat tietysti auringon ympärille." Täti Beauchamp nauroi, niinkuin pikku tyttö mielestäni olisi tehnyt, sivalsi imarteliaa viuhkallaan, sanoi häntä "hullutteliaksi," ja käski minun mennä orpana Ewelyniä hakemaan.

    Minusta oli kovin kummallista, kun näin noitten ikä-ihmisten leikkivän niinkuin vanhat lapset. Täti Beauchamp on äitiäni paljon vanhempi -- minä luulisin hänen olevan viidenkymmenen vaiheilla. Ja vanhan herran kasvot pilkistivät niin terävinä ja ryppyisinä ison, valkoisen valetukan alta. Minä en voinut olla huomaamatta, kuinka huolellisesti hän puhuessaan ummisti huuliansa, juuri kuin olisi tahtonut hampaitansa salata. Hän ei suinkaan ollut paljon vailla kuuttakymmentä.

    Minua pahaksutti nähdessäni, kuinka täti antoi panna kirsikanpunaisia nauhoja hiuksiinsa. Se teki, että hän näytti paljon vanhemmalta ja hänen kasvonsa paljon typistyneemmiltä. Ne ovat muutoin hyvin rakkaat vanhat kasvot, jotka melkein tulevat isäni muotoon. Isäni sanoo hänen nuorena olleen hyvin kaunis. Raskaalta tuntunee, kun täytyy nähdä kauneuden katoovan. Mutta minusta näyttää, kuin joka ijällä olisi sulonsa: hopeanvalkoiset hiukset seitsemänkymmenen-vuotisella ovat yhtä kauniit kuin kullankeltaiset seitsemäntoista-vuotisella.

    Ainoastaan sen kautta että kauneutta pyydetään pysyttää toisesta ikäkaudesta toiseen, se näyttää menevän hukkaan. Minä toivoisin tietäväni, kun tulen viidenviidettä vuoden ijälle enkä ai'o ruveta unhoittamaan, että käyn vanhaksi, kun kaikki muut hyvin huomaavat sen. Sentähden olen vakaasti päättänyt kaikkina syntymäpäivinäni sanoa itselleni: "Muista, Kitty, että olet kahdeksantoista, yhdeksäntoista, kahdenkymmenen vuoden vanha j.n.e." sillä tavalla luulisin, ettei vanhuus tule äkki-arvaamatta minun päälleni.

    Minä tapasin Ewelynin huoneestansa jonkunlaisessa aamupu'ussa tavallisesta, mutta kestävästä ja hyvästä kankaasta; toisessa kädessä oli hänellä novelli, jota hän luki, ja toisella hän silitteli ison koiran päätä, joka seisoi etukäpälät hänen polvillaan, sillä välin kuin kamarineitsyt kampasi ja tasoitti hänen kauniita hiuksiansa.

    Hänen tervehdyksensä ei ollut varsin sydämellinen, mutta kuitenkin ystävällinen, ja hänen isot, terävät silmänsä tarkastelivat minua yhtä tyyskästi kuin matkallamme Bathista. Kun hän oli päässyt vaatettamasta ja lähettänyt kamarineitsyensä puis, sanoi hän: "Minkätähden viivyit niin kauan Hackneyssa? Eikö sinun siellä ollut kovin ikävä?"

    Minä en ollut koskaan ennen ajatellut, oliko minun siellä ikävä vai ei, ja minun täytyi sentähden vähän aprikoita, ennenkuin osasin mitään vastata.

    "Sinun ei tarvitse pelätä mieltäsi minulle ilmoittamasta," sanoi Ewelyn: "Mamma pitää täti Hendersonia itsetyytyväisenä fariseuksena, ja täti katsoo meitä kaikkia publikaaneiksi ja syntisiksi, jonka tähden molempien perhetten välillä ei ole juuri suurta yhteyttä. Paitsi sitä minä arvaan sinun tietäväsi, että matka Amerikasta Englantiin ei ole paljon mitään sen matkan suhteen, joka on Lontoon itä- ja länsi-osien välillä, niin että, vaikka kuinka mielellämme tahtoisimmekin, emme kuitenkaan juuri usein voi toisiamme kohdata."

    "Minä en suinkaan pelkää sinulle mitään ilmoittamasta, orpana Ewelyn", minä virkoin, "mutta minä en todella ole tullut ajatelleeksi, oliko minun siellä ikävä. Siitä ei olisikaan ollut mitään apua. Minun täytyi viipyä siellä, ja vaikka siellä ei voinut olla niinkuin kotona, kaikki kuitenkin olivat hyvin hyvät minua kohtaan, varsinkin orpana Tom ja täti Jeanie."

    "Ja nyt sinun täytyy viipyä täällä", lisäsi Ewelyn, "ja minä arvaan, ettet nytkään ajattele, tuleeko sinun ikävä vai ei, vaan kaikessa hiljaisuudessa valmistelet itseäsi martyyrina kohtaloasi vastaan-ottamaan."

    "Minä en ole mikään martyyri," minä sanoin, "mutta tiedäthän, kuinka mahdotonta on missään muualla viihtyä niin hyvin kuin omassa kodissa."

    Ja minä sain ainoastaan suurella vaivalla kyyneliäni hillityksi, niin kummalliselta ja tylyltä tuntui minusta hänen käytöksensä.

    Äkkiä hän kuitenkin muuttui, hänen äänensä kävi lempeämmäksi, hän istui jakkaralle jalkojeni juureen, otti toisen käteni käsiensä väliin ja sanoi:

    "Sinä et saa huolia siitä, kuinka minä käytän itseni. Minä sanon aina, mitä ajattelen, ja minä luulen, että tulen pitämään sinusta. Minä en ole kuin lapsi, se sinun pitää tietää," ja vääntäen suutansa pilkalliseen nauruun, lisäsi hän: "Mamma ei koskaan pääse yli kolmenkymmenen, sentähden minäkään en voi päästä yli kymmenen."

    Minä en voinut olla punastumatta, kun kuulin hänen noin puhuvan äidistänsä, ja kuitenkaan en saanut häntä vastaansanotuksi. Hän näki aina silmänräpäyksessä, mikä ei ollut minulle mieleen, ja muutti kohta puhe-ainetta sanoen leppeästi:

    "Kerro minulle jotakin kodistasi. Minä tahtoisin mielelläni kuulla siitä. Sinä näytät niin rakastuneelta tuohon pikku pilkkuun maamme vihertävällä pinnalla."

    Alusta minusta oli, kuin siitä ei olisi ollut juuri mitään kertomista.

    Kaikki olennot ja kappaleet kodissani ovat niin yhtä oman sydämeni kanssa, että minusta tuntui, kuin olisin ottanut palasen siitä katseltavaksi. Mutta Ewelyn houkutteli minua toisesta toiseen, kunnes minusta oli, kuin en enää olisi voinut lakata.

    Hän kuunteli minua, niinkuin lapsi kuuntelee satua, nojaten kasvojansa käsiänsä vasten, syvät, kysyväiset silmät minussa kiinni, ja kun joskus pidin vähän väliä, hän yhä vaati: "Vielä, vielä -- -- no sitten?"

    Äidistäni puhuessani hänen kasvonsa saivat murheellisen ja hellän vivahduksen, ja ensi kerran havaitsin, kuinka kauniit ja lempeät hänen silmänsä ovat. Tämä katsanto katosi kuitenkin äkkiä, ja kun viimein lopetin, sanoi hän hymyillen: "Minua iloittaa, että teidän Trustynne on kieltämätön, puhdas vanha lammaskoira. Minä en kärsi villakoiria" -- ja sitten lisäsi hän kuivakiskoisesti niinkuin tavallisesti: "Kertomuksesi on yhtä hyvä kuin joku paimenlaulu ja yhtä huvittava kuin joku novelli.

    Kun palaamme Beauchampin hoviin, minä pyydän isääni rakentamaan minulle mallimaitohuoneen, ja siellä tahdon sitten viettää uutta, arkadilaista elämää. Se vasta hauskaa!"

    "Mutta," sanoin minä hämilläni, kun kuulin hänen puhuvan minusta, äidistäni ja Bettystä, niinkuin olisimme ainoastaan kuviteltuja olentoja jossakin runokappaleessa, "sinun maitohuoneesi, orpana, Ewelyn, olisi ainoastaan leikkiä, ja siinä minä en voi mitään hauskaa nähdä, ellei juuri ajatus, että minun tulee noita kaikkia tehdä, että omaisteni menestys riippuu siitä, se se on, joka tekee, että minä tunnen itseni niin onnelliseksi."

    "Että tulee jotakin tehdä, sitä ei kukaan ihminen täällä käsitä. Me teemme, mitä meitä miellyttää, ja mitä meidän välttämättömästi täytyy. Jos luulisin, että minun tulee käydä operassa taikka tanssihuoneessa, minä kammoisin kumpaakin yhtä paljon kuin kirkossa käymistä."

    "Kuin kirkossa käymistä," kerroin minä kummastellen.

    "Niin," vastasi Ewelyn. "siinä tarkoitan Beauchampin hoviin kuuluvaa kirkkoa, jossa t:ri Humden lukee pitkiä saarnoja, jotka joku piispa vainaja vuosisatoja sitten on kirjoittanut; niitä hän lukee niin kuolleella äänellä, kuin tulisi tuo kanta-isiemme vanhoista kuvista, jotka seisovat kirkon kuorissa. Kaupungissa on peräti toista.

    Tuomioprovasti ei koskaan saarnaa kauemmin kuin puolen tuntia erältään ja silloinkin aina kaikkein pehmeimmällä äänellä ja kaikkein kauniimmilla sanoilla -- ja hänen saarnansa on ainoastaan vähäisen ikävämpi kuin ikävin n:ro Spectatorista taikka Tatlerista. [Sen-aikuisia sanomalehtiä.] Ja sitten siellä näkee koko joukon väkeä, ja ihmiset käyttävät itseänsä melkein niinkuin ilvenäytelmässä."

    Sitten hän tahtoi tulla minun huoneeseni katselemaan vaatteitani, jotka näyttivät hänen mieltänsä suuresti kiinnittävän. Minusta tuntui melkein häväistykseltä, kun minun nyt täytyi nähdä niitä kaluja, joihin äitini oli pannut niin paljon huolta ja vaivaa, ainoastaan puoli-salatulla säälillä tarkotettavan.

    Ewelynin huuli vääntyi tavan-takaa ivalliseen mutkaan, ja kun hän näki pyhähattuni, koko hänen kasvonsa saivat ilkullisen katsannon; mutta pahinta oli kuitenkin, kun varovasti otin esiin parhaan pyhähameeni, joka äärettömällä kekseliäisyydellä oli koottu kalliin äitini morsiuspu'usta. Nyt oli Ewelynin herkkä maltti peräti lopussa, ja hän purskahti täyttä kurkkua nauramaan.

    Muutoin hän ainoastaan harvoin osoittaa mitään muuta ilon merkkiä kuin kuivakiskoista, ivallista hymyä, ja hänen outo heleä naurunsa näytti sentähden nyt yhtä paljon hämmästyttävän hänen lempikoiraansa kuin minuakin. Uskollinen koira parka näytti luulevan itseänsä hänen naurunsa esineeksi -- loukkaus, jota koira ei koskaan voi kärsiä -- läheni empien ja sukelsi vaikeroitsevalla äänellä, ikäänkuin soimaten, kauniin kuononsa hänen kätensä alle, joka huolimatonna lepäsi hänen polvellansa.

    Ewelyn antoi koiralle sopivan sivalluksen, kääntyi sitten minuun ja huomasi luultavasti ne turhat kyynelet, jotka olivat nousseet silmiini.

    "Rakuna ja sinä, Kitty, näytätte yhtä alakuloisilta," sanoi hän; "minä pelkään, että olen tullut johonkin oikein arkaan asiaan koskeneeksi.

    Sinä näytät olevan kaluihisi kovin mielistynyt."

    "Ei sen vuoksi, orpana Ewelyn; mutta äitini ja me kaikki muut katsoimme kaikki tyyni varsin hyväksi; miss Pawsey Trurosta käy joka kolmas neljäs vuosi Lontoossa muoteja oppimassa, ja hänellä on ilman sitä iso paksu kirja täynnä muotikuvia."

    Että tuo Ewelynin silmissä niin naurettava pyhähame oli ollut äitini morsiuspukuna -- ei millään tavalla voinut päästä huulieni ylitse.

    Rikkaat ihmiset, jotka voivat ostaa mitä tarvitsevat, samalla hetkellä kuin heidän tekee niitä mieli, ja niinpian kuin vanhoihin kaluihinsa suuttuvat, taas heittää ne luotansa, eivät koskaan voi käsittää niitä helliä huolia, sitä lempeää neuvokkaisuutta, sitä itse-uhrausta, sitä mieluista vaivannäköä ja sitä kyynelillä sekotettua iloa, joka on köyhien pieniin kapineisin kätketty.

    Ewelynistä vaatteeni olivat ainoastaan kehno muotien jälitys, minusta jok'ainoa palanen niistä oli pieni osa kodistani, pyhitetty äitini kekseliäällä huolella, hänen yöt päivät uurastavilla käsillänsä. Se palautti mieleeni hänen leppeäin silmiensä hiljaisen tyytyväisyyden, kun hän viime kerran näki minun puettuna asuun, joka kalliitten muistojen kautta oli hänelle niin rakas, jonka laskuja hän pehmoisin käsin tasoitteli silmäten minua äidin mielihyvällä, joka katselee lastansa, taideniekan, joka tarkastaa työtänsä.

    Näitä minä en voinut selittää, vaan palasin taas miss Pawseyhin ja hänen puollustukseensa, mutta Ewelyn ainoastaan nauroi ja sanoi:

    "Etkös ymmärrä, orpana Kitty, että täällä meillä kolme vuotta on enemmän kuin kolme vuosisataa. Suuri ero on vanhentuneella ja muinais-aikaisella. Sinä olisit paljon muodikkaampi laahohameessa kuningatar Elisabetin ajoilta kuin noissa miss Pawseyn uudistamissa vaatteissa. Jos tällä hetkellä voisin nähdä täti Trevylyanin, minä epäilemättä pitäisin hänet varsin uusi-muotisena sinun rinnallasi noissa Falmouthilaisen muotijumalanne vanhan-aikaisissa käsi-aloissa.

    Meidän täytyy panna käskemään omaa muotikauppiastani ja ompeliaani myöskin."

    "Mutta äitini mielestä kaikki oli varsin hyvää, orpana Ewelyn," minä viimein sanoin, "ja minä en jaksa nähdä, että sitä, joka hänelle on tuottanut samalla niin paljon vaivaa ja niin paljon iloa, tehdään nauruksi."

    Hän katseli minua taas tuolla leppeällä, miettivällä katsannolla, joka välisti tekee hänen niin rakastettavaksi, pani varovasti kalliin pukuni takaisin paikallensa ja sanoi ystävällisesti:

    "Älä huoli tuota enää ajatella, Kitty orpana, minä tahdon toimittaa niin, että kaikki tulee hyvään kuntoon." -- -- --

    Minä olen käynyt operassa ja kirkossa ja käsitän nyt, minkätähden orpana Ewelyn niitä toinen toiseensa vertasi.

    Sunnuntaipäivien yksitoikkoisuus Hackneyssa on minusta sulaa hauskuutta täkäläisen jokapäiväisen loiston kolkkouteen verrattuna. Operan musiiki oli niin ihastuttava kuin lintujen laulu metsässä kevät-aamuna; se oli nuoren saksalaisen -- mr Händelin -- sepittämä. Että ihmiset ottivat siitä niin vähän vaaria, näytti minusta käsittämättömältä. Täti Beauchampin ympärillä oli koko pikku hovijoukko keski-ikäisiä ja vanhoja herroja, joille hän jakeli milloin armollisia hymyjä, milloin sivalluksia viuhkallansa, kumpiakin, kuten näytti, yhtä suureksi mielihyväksi, ja mihin ikinä näytösten välillä katselinkin, oli samanlaisia kummallisia kohtauksia edessäni.

    Musiikin kestäessä minä en nähnyt enkä kuullut mitään muuta.

    Ewelyn ainoastaan nauroi minua, kun olimme kotimatkalla.

    Kauneudentuntoni oli vielä niin viaton, hän sanoi, että taisin käydä operassa musiikia ihailemassa.

    "Minkätähden siellä muutoin kävisinkään!" minä kysyin. "Eikö ole velvollisuutena sitä kuunnella?"

    "Samasta syystä kuin käymme kirkossa," vastasi Ewelyn; "ja jos käymme operassa taikka muualla kanssanäytteliöitämme elävän suurella näyttämöllä kohtaamassa, kuvailemme omaa osaamme ja näemme muitten kuvailevan osaansa myöskin. Minä voisin kertoa kolmesta eri näytelmästä, jotka esitettiin lähisissä logeissa, ja joista yksi kumminkin päättynee tragediana. Sinä pidit musiikista, Kitty?

    "Pidin niinkin, se oli kaunis kuin unelma," minä sanoin; "minä soisin vaan, että se olisi unelmaa ollutkin."

    "Kuinka niin?"

    "Minun tuli niin surkeani sitä nuorta, kainoa naista, jonka täytyi lausua niin paljon sopimattomia yleisön edessä. Varmaankin se hänestä tuntui kovin raskaalta, Ja hän tuskin taisikaan sitä oikeaksi katsoa!"

    "Sinä kummallinen pieni olento," sanoi Ewelyn, "aina ja kaikissa sinä vaan ajattelet oikeaa ja väärää. Sinä et saa katsoa näytteliöitä miehiksi ja naisiksi, vaan ainoastaan koneiksi."

    Kirkossa minusta oli melkein samanlaista. Täti Beauchamp kohtasi siellä useampia pikku hovijoukkonsa jäseniä ja jakeli nyt niinkuin operassakin milloin suosivia, milloin soimaavia silmäyksiä ja hymyjä. Virtten aikana herrat tekivät syviä kumarruksia lähisissä penkeissä istuville naisille, ja rukouksia sekä litaniaa luettaessa huiskutettiin ehtimiseen viuhkoja taikka käytettiin hajutuosia, niinkuin synnintunnustus ja puhe synnistä olisi läsnä-olevien herroja liiaksi koetellut. Mutta pian huomasinkin, että itse olin yhtä hajamielinen kuin kaikki muut, ja minua huojensi litanian sanoilla sitä tunnustaa.

    Sitten nousin seisoalle ja rupesin kaikesta sydämestäni ottamaa osaa virteen, kunnes Ewelyn nyhjäsi minua hameesta ja sanoi: "Ainoastaan kuorilaiset veisaavat." Minä huomasin nyt, että useammat näyttivät nauravan minua ja minä häpesin ensin itseäni ja veisaamistani ja sitten sitä -- että olin voinut tuota hävetä. Saarnan aineena oli: "Kuinka sopimatonta on olla järki hurskas," ja kun ihmiset kirkosta lähtiessään sattuivat yhteen ja vaihettivat tervehdyksiä, sanottiinpa, että se oli ihmeellisen kaunis ja oivallinen saarna, ja että oli suuri vahinko, että nuot kurjat metodistat eivät olleet sitä kuulemassa.

    Sitten pidettiin kaikenmoisia tärkeitä tuumia alkavan viikon huvituksista, korttiseuroista ja tansseista, jopa itse sunnuntai-iltaakin varten.

    Kotimatkalla sanoi täti Beauchamp minulle: "Lapsi kulta, sinä et millään muotoa saa lukea vastauksia niin kovasti, ei ainakaan missä meitä sanotaan vaivaisiksi syntisiksi. Ihmiset voisivat luulla, että olet tehnyt varsin kauheita rikoksia, sen siaan että ainoastaan olet tavallinen syntinen niinkuin muutkin ihmiset, ja niinkuin meistä kaikista tietysti täytyy tunnustaa." Täti Beauchampin kirkossa minä en oikein viihdy senkään puolesta, että se ei ollenkaan ole semmoinen kuin meidän oma kirkkomme.

    Minä en pääse siitä, että minä pidän enemmän noista isoista pylväistä ja tuosta kapeasta laesta, kuvaveistoksista akkunain pielissä sekä erivärisistä ruuduista tuolla täällä akkunoissa kuin tästä uudenaikaisesta, matotetulla permannolla, penkeillä ja tyynyillä, maalatuilla pylväillä ja tasaisella katolla varustetusta kirkosta. Musiiki ja ihmis-äänetkin rukouksissa ja vastauksissa tuntuvat ikäänkuin vienommilta ja pyhemmiltä kumistessaan holvikaarien lävitse ja kajahtaessaan korkeasta laesta, joka muistuttaa taivaan kantta ja avaruutta.

    Mutta orpana Ewelyn väittää kauneuden tuntoani kummalliseksi sanoen vanhoja kirkkoja jäännöksiksi pimeistä, ammoin aikoja sitten kadonneista vuosisadoista, jonka tähden on syytä toivoa, että niitten siaan koko Englannissa vähitellen tulee rakennuksia, jotka tehdään kreikkalaiseen ja roomalaiseen malliin taikka siihen sekamuotoon, joka on syntynyt näitten molempien rakennustapojen yhdistyksestä, ja joka niin täydellisenä ilmaantuu sen kirkon saarnastuolissa ja uruissa, jossa meidän on tapa käydä.

    Täti sanoo myöskin, että osa kirkon puutyöstä on vast'ikään sisään-tuotua, uuden-aikaista ja kallista puulajia, jota sanotaan mahongiksi, jonka tähden siihen ei ollenkaan käy vähemmän sivistyneitten aikakausien porotöitä vertaaminen.

    Mutta minä tahtoisin mielelläni tietää, eikö rakennuksissa niinkuin vaatteissakin ole eri muoteja, ainoastaan sillä erotuksella, että niitä luetaan vuosisatojen eikä vuosien jälkeen. Erinomaista olisi, jos vanhoja kirkkoja uudestaan ruvettaisiin ihailemaan, samalla tavalla kuin vaateparsia kuningatar Elisabetin ajoilta, ja uusia sitä vastaan vanhaksumaan ja nauramaan -- aivan niinkuin Pawseyn muoteja! Minua iloittaisi, jos niin kävisi! Vanhat gootilaiset rakennusniekat näyttävät tehneen työtänsä niin suurella ilolla ja siihen panneen niin suurta vaivaa, kuin enemmän olisivat katsoneet oikeaa ja väärää, velvollisuustuntoa ja rakkautta kuin uutishalua ja kauneutta.

    Elämä semmoinen kuin tämä on raskas tyhjyyden taakka. Täti Hendersonin ankara lain-alaisuus on minusta sulaa vapautta tämän säännöttömän elämän pakoittavaa, ääretöntä levottomuutta vastaan. Aamusilla vaatetustoimet tervehdyskäyntien, kiivaitten keskustelujen ja loppumattomien väitösten ohessa muoteista väreistä, pu'uista, hiusrakennuksista, j.n.e.

    Iltasilla taas suuret joukot somasti vaatetettuja ihmisiä, jotka lausuvat hienoja kohteliaisuuden lauseita läsnä-oleville taikka parjaavat poissa-olevia, ja jonkunlaista yksivakaisuutta ei huomaa muuta kuin niissä, jotka istuvat pelipöytien ääressä, ja jotka useasti joutuvat milt'ei ilmi riitaan taikka kumminkin sankkinaan keskenänsä.

    Tämmöinen elämä ei millään tavalla voi olla oikeaa laatua. Jok'ainoan päivän täyttäminen partaita myöten kaikenmoisilla joutavilla, niinkuin jok'ainoa päivä olisi kokonainen elämä ja jok'ainoa pikkuseikka kaikkein tärkein asia -- sehän ei voikaan olla järjellisten olentojen tehtävänä.

    Kun Vapahtajamme opetti meitä elämään sille päivälle, joka tänäpänä on, hän minun nähdeni tarkoitti päivää, jota ijankaikkisuus piirittää, päivää, jonka edeltäjä ijankaikkisuuteen sulaneena, kantaa pienen lisänsä entisyyden unhoittumattomaan tilikirjaan, ja jonka seuraaja voi siirtää jokaisen meistä Jumalan kasvojen eteen. Meidän tulee elää päivästä päivään, ei perhosten tavalla, jotka ovat hetken lapsia, vaan kuolemattomina ijankaikkisuuteen kuuluvina olentoina, joitten maallinen elämä voi loppua jo ennen illan tuloa, ja joka, pisimmälläänkin, ainoastaan on pieni osuus ijankaikkisuudesta.

    Ewelyn näyttää usein kovin hajamieliseltä. Seuroissa hän välisti vilkastuu, ja kun hän puhuu, hänen mielijohteensa lentävät niinkuin salamat. Mutta hänen sukkeluutensa on usein pisteliäs, ja sen tutka terävä. Hän on kieltämättä suurivaltiaana piirissänsä, ja tämä tulee isoksi osaksi siitä, että hänessä ei ole tavallista turhamielisyyttä.

    Hän ei huoli niitten ajatuksista, joitten parissa hän oleskelee, ja sillä välin kuin kaikki kumartelevat toinen toistaan hiukan suosiota taikka kiitosta voittaaksensa, hän vapaana muista jakaa päätöksiänsä istuimelta, jonka hän itse on itsellensä pystyttänyt.

    Tällä haavaa hän luullakseni pitää minua fariseuksena, parastaan sen johdosta, mitä minä tuonain lausuin uudesta, Mesias-nimisestä oratoriosta.

    Alusta se minusta tuntui ihanammalta kuin kaikki, mitä sitä ennen olin kuullut, mutta kun tultiin noihin Vapahtajamme kärsimistä koskeviin sanoihin: "Hän oli enimmmin halveksittu ja ylenkatsottu, täynnä vaivaa ja kipua," eikä ylt'ympäriltämme kuulunut yhtäkään häpeän taikka katumuksen ilmausta, vaan ainoastaan puolihillittyjä suosion-osoituksia ja kuiskauksia semmoisia kuin nämät: "Ihastuttavaa!" -- "Mikä verraton sävel!" -- -- "Kukaan muu ei voisi sitä noin pitkittää" -- ja yleisö lopulla raikkailla käden-taputuksilla ilmoitti mieltymystänsä laulajattarelle, joka puolestaan syvällä teaterillisellä kumarruksella kiitteli kiitoksesta, silloin minä ajattelin harrasta virttä t:ri Watts'in kirkossa ja tunsin, että ennemmin olisin tahtonut olla siellä yksinkertaista, jonottavaa veisua kuulemassa kuin tätä kaunista ilvehdystä tähystämässä.

    Minä en voinut kyyneliäni pidättää. Kun taas olimme kotona, sanoi Ewelyn: "Ihailithan musiikia, Kitty orpana?"

    "En, Ewelyn orpana," minä sanoin; "monta vertaa ennemmin olisin tahtonut olla operassa ja ennemmin, paljon, paljon ennemmin täti Hendersonin kirkossa Hackneyssa."

    "Kauneuden tuntosi on todellakin omituinen," sanoi Ewelyn kuivakiskoisesti.

    "Ajattelepas," minä sanoin, "että kalliin Vapahtajamme kivut ja tuskat pannaan soitannolle iltahuvia varten ja niille taputetaan käsiä niinkuin teaterissa ainakin! Yhtä hyvin sopisi tehdä murhenäytelmä äidin kuolinvuoteesta. Sillä onhan se totta, täyttä totta! Onpa hän sen kaiken meidän edestämme kärsinyt!"

    Hän katseli minua vähän aikaa vakavasti ja lausui sitten kylmäkiskoisesti:

    "Mistä tiedät, orpana Kitty, eikö muut ihmiset tunteneet samoja kuin sinä. Mikä oikeus meillä on pitää muita maallisina ja penseinä ainoastaan sentähden, ettemme joka tilaisuudessa näe kyyneliä, huokauksia ja liikutuksia edessämme. Raamattu sanoo: 'Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi,' ja se opettaa myöskin malttamaan mielemme, ennenkuin käymme ottamaan raiskaa veljemme silmästä."

    Suuni oli kokonaan tukittu. Vaikea on silmänräpäyksessä löytää oikea vastaus. Perästä-päin ajattelin satoja vastauksia, sillä aikomukseni ei millään tavalla ollut ketään tuomita. Minä olin ainoastaan puhunut omista tunteistani. Mutta Ewelyn on sulkeunut kuoreensa ja karttaa kaikkia yrityksiäni ottaa asia uudestaan puheeksi. Tänäpänä suuruspöydässä puhui orpana Harry, jonka ainoastaan harvoin näemme, eräästä kahdentaistelosta, niinkuin tuo olisi ollut varsin tavallinen asia. Se oli alkanut jonkun naisen tähden, ja mainittiinpa sen johdosta toisestakin samanlaisesta seikkailusta, joka oli päättynyt sillä tavalla, että eräs ylhäinen rouva Englannista oli paennut mannermaahan.

    Perästäpäin minä kysyin Ewelyniltä, mitä tuo tarkoitti. "Ainoastaan sitä," vastasi hän, "että joku on ryöstänyt toisen vaimon, ja että vaimon mies on pannut sen pahaksensa, ruvennut kahdentaisteloon ja saanut surmansa."

    "Mutta," minä sanoin, "onhan tuo kauhea synti. Siitä puhutaan selvästi Jumalan kymmenessä käskyssä."

    "Synti, kirjan-oppinut orpanani," vastasi Ewelyn, "on sana, jota sivistyneissä seuroissa ainoastaan käytetään sunnuntaisin, kun jotakin kirkkorukouksista kerrotaan. Mokoma sana ei ollenkaan kuulu jokapäiväiseen puhekieleemme."

    "Tapahtuuko tuommoisia hirveitä asioita useasti?" minä kysyin.

    "Eipä juuri joka päivä," vastasi Ewelyn kuivakiskoisesti. "Minä pyydän sinua vastapäin muistamaan, että olet joutunut rosvojen luolaan. Paljon ihmisiä löytyy, jotka ainoastaan laskevat leikkiä jälitellyillä jääsydämillä. Niinpä esim. mamman pikku hymyt hänelle itselle ja muille ovat yhtä harmittomat kuin kissanpojan harppaukset. Ainoana haittana tämmöisistä huveista," lisäsi hän katkerasti, "on se, että lopulta tuskin saattaa oikeata sydäntä jälitellystä erottaa."

    Hilpeä, hieno mailma minun ympärilläni ei minusta enää ole tyhjä, vaan täynnä hirmuja. Nuot huvituksen jääteet eivät niinmuodoin ole muuta kuin kiiltävä kalvo synnin ja intohimojen kuilujen päällä.

    Saattaa kyllä olla mielenjännitystä ja viehätystä tästä tämmöisestä näytelmästä, jos samalla tietää, mitä sen alla liikkuu -- mielenjännitystä samalla tavalla kuin nuorallatanssimisesta, jota orpana Harryn kanssa kävimme tanssihuoneessa katsomassa. Ihmiset tanssivat henkensä -- jopa vielä kalliimmankin kaupalla. Pienin pään taikka sydämen huumetus, vähin hairahdus vaaralliselta polulta, näkymättömin jalan luiskahdus ja tanssia syöksee syvyyteen, jota hirvittää ajatellakin.

    Minua kauhistuttaa tuota mieleeni johdattaessani. Niin ikävältä ja kylmältä kuin uskonto täti Hendersonin luona minusta näytti, se kuitenkin oli sulaa puhtautta ja turvallisuutta tämän kurjan ja kauhean kevytmielisyyden verralla, tämän tanssimisen verralla jääkalvolla, jonka alle lähimmäisemme tuskallisesti taistellen vaipuvat ja uppoovat.

    Uskonto ei kuitenkaan ole peräti arvoton, vaikkapa sitä ainoastaan pidetään suojana ja turvana, vaikka se on lakannut olemasta hengen elämänä ja ilona. Vihreä pensas-aita, jonka kukat keväällä tuoksuttivat hyvää hajuansa, ei myöhäisenä syksynäkään ole suloa vailla, ja talvella, kun lehdet ovat varisseet, piikit vielä tarjoovat apua aitana ja suojeluksena.

    Puut, jotka kesällä olivat livertävien lintujen onnellisena tyyssiana, rikkaana varjon ja virvotuksen aarteena, tarjoovat vielä silloinkin, kun niitten lehdettömät oksat natisevat ja ratisevat, vaeltajalle tukea ja turvaa talven myrskyjä vastaan, kumminkin niinkauan kuin rungossa ja oksissa on joku pienikin elonkipinä jälellä.

    Jos kuoleman kylmyys talvikylmän verosta varistuttaisi lehdet, puut pian hakattaisiin pois eikä sentähden enää olisi suojaksi ja ihastukseksi. -- -- --

    Eilen Ewelynin kamarineitsyt toi minulle kirjeen, joka oli kirjoitettu ruusunpunaiselle, hyvänhajuiselle paperille.

    Kirjeenkirjoittaja rohkenee siinä runoiliain käyttämällä kielellä nimittää minua jumalattareksi, tähdeksi ja piikittömäksi ruusuksi.

    Jos asia olisi jäänyt siihen, minä ainoastaan olisin suuttunut, sillä minä en luule käyttäneeni itseäni niin, että olisin antanut aihetta tuommoiseen tyhmään ja loukkaavaan puheesen. Mutta lopulla tuli suorasanainen osa, jossa kirjeenkirjoittaja raittiimmalla kielellä sanoo olevansa minuun rakastunut puhuen välikirjan teosta, lakimiehistä ja muusta semmoisesta. Orpana Ewelyn tuli sisään, juuri kuin istuin hämilläni ja ajattelin, mitä minun olisi tuohon vastaaminen. Hän nauroi minua ja sanoi voivansa näyttää koko laatikon samanlaisia kyhäyksiä.

    "Raskasta on ajatella, että täytyy tehdä joku onnettomaksi," minä sanoin, "ja näethän, että hän tässä, kirjeen suorasanaisessa osassa, sanoo elämän käyvän hänelle raskaaksi kuormaksi, jos minä en anna hänelle semmoista vastausta, kuin hän pyytää."

    "Todellakin Kitty, sinun ei tarvitse tuota tunnollesi panna. Minä olen itse samalla tavalla särkenyt tuhansien ihmisten sydämet, mutta minä vakuutan sinulle, ett'eivät ole siitä ollenkaan pahenneet, vaan elävät yhtä hyvästi sydämiänsä paitsi. He ovat sen aatelismiehen kaltaiset, jonka Dante hämmästykseksensä tapasi manalassa, kun mies vielä luultiin olevan elossa. Joku henki liikkui hänen ruumiissansa, sillä välin kuin hänen oma sielunsa oli kadotuksessa, ja henki ja sielu olivat niin samanlaiset, ettei kukaan ollut vaihetusta huomannut."

    "Mitään tämmöistä ei ole minulle koskaan tapahtunut," minä sanoin, "ja asia pahoittaa minua sentähden suuresti. Näyttää todellakin siltä, kuin hänellä olisi täysi tosi, ja minä tahtoisin mielelläni vastata suopeasti ja samalla vakavasti. Kuinka mielelläni soisinkin, että voisin neuvotella äitini kanssa!" Mutta samalla muistui mieleeni se turva, jonka äitini osoitti minulle kaikissa tämmöisissä vaikeuksissa, ja minä lausuin hiljaa ajattelemattakaan, kuuliko Ewelyn sanani vai ei: "Minä tahdon rukoilla ja Jumala on minua auttava tekemään mikä oikea on."

    "Rukoilla kosiokirjeen tähden!" huusi orpanani näyttäen yhtä närkästyneeltä kuin minä silloin kuin hän sanoi, että kirkko ei ole parempi kuin teateri. "Kosiokirje rukouksen esineenä! -- Kitty orpana, niin hulluihin et ikänä rupeekaan!"

    "Minä rukoilen Jumalalta apua tehdäkseni mikä oikea on," minä sanoin. "Rukoilenpa kaikkia, orpana Ewelyn. Mitä ikänä oikeaan ja väärään koskee, se ei ole hänen huolenpidostaan suljettu."

    Ewelyn silmäili minua taas tuolla miettivällä, leppeällä katseellansa ja lausui sitten hyvin yksivakaisesti: "Kitty, minä luulen todellakin, että sinä uskot Jumalaan!"

    "Onko siinä mitään ihmettä, orpana Ewelyn?" minä kysyin.

    "Onpa niinkin," sanoi Ewelyn juhlallisesti. "Kaiken aikaa olen ottanut vaarin sinusta; minä olen vakuutettu, että sinä uskot Jumalaan ja minä luulen, että sinä myöskin rakastat häntä. Siitä saakka kuin imettäjäni kuoli, en ole nähnyt ketään, joka on sitä tehnyt."

    "Kuinka, etkö ole nähnyt ihmisiä, jotka pelkäävät Jumalaa?" minä kysyin.

    "Sitä en sano," vastasi Ewelyn. "Minä tunnen paljon ihmisiä, jotka kantavat jumalisuuden varjoa, ja joita sentähden pidetään jumalisina.

    Semmoisia ovat esim. setä ja täti Henderson sekä useat rouvat, jotka pelipöydässä vuodattavat kyyneliä mr Whitefieldin 'taivaallisten saarnojen' tähden; ja lady Huntingdonille kokoontuu koko joukko ihmisiä, jotka yhtä vähän tahtoisivat panna toimeen tansseja paaston-aikana kuin täti Henderson käydä kirkossa, missä joku pappi saarnaa. Minä olen nähnyt paljon semmoisia, joilla on jumalisia aikoja, paikkoja ja epäluuloja, jotka jumalisesta kiivaudesta tahtoisivat repiä lähimmäisensä palasiksi kiittäen Jumalaa, etteivät ole niinkuin muut ihmiset.

    Händelin oratoriota toimitettaessa minä luulin sinun yhtä farisealaiseksi kuin nuot, mutta minä olin väärässä. Kitty, ja imettäjäni olette minun tietääkseni ainoat, jotka ette usko -- uskontoon, vaan Jumalaan, ette usko Jumalaan tuossa ja tässä tilaisuudessa, tuossa ja tässä paikassa, vaan aina ja joka paikassa, ja minä tahtoisin mielelläni, että voisin olla hänen ja sinun kaltaisesi."

    "Oi, orpana Ewelyn," minä sanoin, "sinä et saa ihmisiä niin kovasti tuomita. Kuinka voimme tietää, mitä heidän sydämensä pohjalla oikeastaan liikkuu? Kuinka voimme tietää, eikö toki juuri niissä, joita sinä sanot fariseuksiksi, ole sekä rakkautta että nöyryyttä, eivätkö salaisuudessa itke juuri samoja heikkouksia, joita sinä heissä lastaat, kuinka paljon vastuksia heidän on voitettavana, eiköhän se kovuus, jota sinä soimaat, ole ainoastaan ahdistuneen sydämen ärtymystä taistellessaan vielä ilman menestystä omia kiusauksiansa vastaan?

    Kuinka voit tietää, eikö ihmiset rukoile sinunkin edestäsi, sillä välin kuin sinä heitä naurat?"

    "Minä en tahdo, että rukoilevat minun edestäni," sanoi Ewelyn jyrkästi. "Minä tiedän kuinka sen tekisivät. He sanoisivat Jumalalle, että minä olen täynnä katkeraa sappea, vääryyteen kietoontunut. He kiittäisivät häntä, että itse eivät ole niinkuin minä, että hän laupeudessaan on antanut heidän tulla peräti toisenlaisiksi, ja lausuisivat sitten sen toivon, että oppisin teitteni hulluuden tuntemaan. Minä tiedän, että tekisivät niin, sillä minä kuulin kerta kaksi jumalista rouvaa puhuvan minusta.

    Toinen kysyi, olinko uskovainen, ja toinen, joka oli osoittanut hellää myötätuntoisuutta minulle ja pyytänyt voittaa luottamustani, sanoi, että hänellä oli hyvä toivo minusta, koska olin lausunut suurta ylenkatsetta mailmaa vastaan. Hän sanoi puhuneensa lady Huntingdonillekin, että hän toivoi minun tulevan totuudelle voitetuksi.

    Sama rouva oli teeskentelemällä voittanut luottamukseni teeseurassa minusta ainoastaan kielitelläksensä."

    Minä koetin soimattua puollustaa, mutta Ewelyn huusi: "Orpana Kitty, jos voisin luulla, että uskontosi sallii tuommoista petosta, minä en puhuisi sinulle sanaakaan. Mutta sinä et koskaan ole pyytänyt tunkeutua luottamukseeni etkä liioin ketään toista minulle ilmaissut. Minä tunnen, että voin luottaa sinuun. Minä tunnen, että jos sinä suosit minua, sinulla on puhdas tarkoitus, ja että sinä rakastat minua itse tähteni -- eikä niinkuin lääkäri ammattinsa suhteen hauskana ilmiönä.

    Laita on semmoinen," jatkoi hän leppeämmällä äänellä, "että minä en suinkaan ole onnellinen, mutta minä uskon, että jos voisin rakastaa Jumalaa niinkuin sinä, kaikki tulisi hyväksi. Sinusta tämä lienee peräti kehno syy parantumisen haluuni, mutta näyttääpä siltä, kuin Jumala tahtoisi meitä onnellisiksi, ja minä olen koettanut, mutta se ei menesty. Minä luulen pikemmin, että ainoastaan käyn pahemmaksi. Minä olen koettanut tunnustaa vikani Jumalan edessä. Minä luulin sen huokeammaksi, mutta mitä enemmän minä koetan, sitä vaikeammaksi se minusta tuntuu.

    Minusta on kuin en koskaan voisi päästä perille asti; kätkettynä vikojen alla, jotka ovat moittimishalu, laiskuus ja pikamielisyys, makaavat synnit: itsekkäisyys ja omarakkaus. Se ei ole tuo taikka tämä, joka on väärin, se on minä itse, joka teen väärin ja kuinka voinkaan tulla muutetuksi? Kenties voin sanani ja työni muuttaa, mutta kuka muuttaa minut itse? Välisti minun tekisi mieli langeta pitkään, pitkään uneen siitä sitten toisena, kokonaan uutena olentona herätäkseni."

    "Tämän kuullessani minusta oli kuin kääntymyksen aate, joka orpana Tomille väärän käsityksen kautta oli käynyt väli-aidaksi hänen ja Jumalan välillä, juuri olisi ollut se, jota Ewelyn mielellään tavoitteli. Ja minä sanoin: 'Ellette käänny ja tule niinkuin lapset, ette taida valtakuntaan sisälle tulla.' Se on me itse, joitten tarvitsee kääntyä, muuttua, eikä ainoastaan, niinkuin sinä sanotkin, meidän työmme, -- meidän tarvitsee kokonaan kääntyä pois synnistä ja pimeydestä Jumalan ja hänen valkeutensa puoleen."

    Ewelyn otti kiinni sanoista: "Niinkuin lapset." "Tämä, orpana Kitty, on juuri mitä minä tahdon -- mitä minä tarkoitan uutena olentona heräämisellä. Mutta kuinka se on tapahtuva?"

    "Minusta näyttää," minä sanoin, "kuin sen tarvitsisi tapahtua niinkuin sokealle miehelle, joka uskoi Herraan ja hänen sanallansa katsoi ylös ja näki. Häneen katsominen ei voi olla muuta kuin hänen puoleensa kääntämistä ja tämä ei muuta kuin kääntymystä."

    Ja niin tulimme siihen päätökseen, että meillä molemmilla oli paljon oppimista, ja että rupeisimme lukemaan raamattua yhdessä.

    Ja me luemme sitä nyt useasti toinen toisemme keralla, Ewelyn ja minä.

    Hänen tuskansa ja levottomuutensa näyttää kuitenkin ainoastaan kasvavan. Hän sanoo, että raamattu on varsin täynnä Jumalaa, että hän siellä ei ainoastaan tule meitä vastaan kuninkaana, jonka pateilla meidän sunnuntaisin täytyy käydä, taikka tuomarina, joka kokoo syntimme viimeisenä päivänä vaa'alla punnittaviksi, vaan myöskin lempeänä isänä, joka alati on luonamme, ja jolla on pyhimmät oikeudet hellimpään rakkauteemme ja syvimpään kunnioitukseemme.

    "Ja minä," sanoo hän, "en rakasta häntä likimainkaan ylitse kaikkia kappaleita -- olen tuskin koskaan tehnyt mitään taikka kieltänyt mitään hänen mieltänsä noudattaakseni."

    Minä lohdutan häntä niin paljon kuin voin. Minä sanon hänelle, että hänen ei pitäisi niin paljon ajatella omaa rakkauttansa Jumalaa kohtaan kuin Jumalan rakkautta häntä kohtaan, meitä kaikkia kohtaan jopa vastoin kaikkea kiittämättömyyttämme ja hulluuttammekin. Me puhumme keskenämme rististä -- Hänestä, joka kantoi syntimme omassa pyhässä ruumiissansa, ja kantoi ne kauas, kauas pois meistä.

    Minä en pääse siitä ajatuksesta, että tämä on oikea voide Ewelynin tuskaan. Se on aina minulle tehnyt niin hyvää -- ja yhtä-kaikki hän ei siitä vielä tunne mitään lievitystä.

    Minusta näyttää välisti, kuin juuri silloin kuin minä koetan häntä rohkaista, mahtavampi käsi kuin minun hiljaa ottaisi pois lohdutuksen balsamin tehden juuri ne armorikkaat sanat, jotka minä mainitsen, teräväksi miekaksi, joka tunkee yhä syvemmälle haavaan.

    Ja niin minä ainoastaan voin odottaa ja ihmetellä ja rukoilla. Näyttää siltä kuin Jumala itse vaikuttaisi hänen sydämessänsä. Hän on nyt paljon lempeämpi ja nöyrempi kuin ennen, eikä raamattu sanokaan ainoastaan iloa ja rauhaa Hengen hedelmiksi, vaan myöskin nöyryyttä ja lempeyttä.

    Minä toivon usein, että Ewelyn ainoastaan olisi niin vapaa kuin vanha akka, joka myy hedelmiä setä Beauchampin portilla, taikka nuori poika, joka lakasee katua meille. He voivat mennä mihin tahtovat, voivat käydä mr Wesley'ä taikka mr Whitefieldiä kuulemassa, ja minusta näyttää kuin jompikumpi noista Herran palvelioista voisi auttaa orpana Ewelyniä, niinkuin minä en voi. Oi, että hän ainoastaan saisi kuulla noita mahtavia, hellyttäviä todistuksen ja lohdutuksen sanoja, joitten minä näin pusertavan kyyneliä vuorityömiesten silmistä taikka valloittavan ihmiset Moorfields'in kedolla, niin että pistos sydämessä äärettömällä tarkkuudella kuuntelivat saarnaajaa.

    Toivoni on täytetty. Me lähdemme kuulemaan mr Whitefieldiä lady Huntingdonin taloon Park kadun varrelle. Tämä päätös on syntynyt seuraavalla tavalla:

    Eräs rouva, joka viimeisiin aikoihin kehutaan tulleen hyvin jumaliseksi, kävi täällä joku päivä sitten; kaikemmoisista jokapäiväisistä asioista haasteltua pakinat kääntyivät mr Whitefieldin saarnoihin ladyn talossa. Rouva koetti mitä kiivaimmin kehoittaa tätiä ja Ewelyniä tulemaan sinne sanoen, että siellä oli varsin valittu seura

    • ainoastaan niitä, joita tahtoo kohdata, ja jos muita tulisi, ei

    ollenkaan tarvinnut pelätä mitään yhteyttä niitten kanssa. "Ja hän on varsin mainio saarnamies, ei ollenkaan tuota tavallista, jokapäivästä lajia, sen voin taata. Hänen esitystapansa on juuri semmoista, että teidän täytyy sitä ihmetellä, ihan sopivaa korkealla sivistyksen kannalla seisoville kuulioille. Lord Bolingbroke oli siihen varsin ihastunut, ja lord Chesterfield sanoi omituisella, hienolla ja kohteliaalla tavallansa mr Whitefieldille, että hän ei millään tavalla tahtonut sanoa hänelle itselle, mitä hän sanoisi kaikille muille, että hänen saarnansa suuresti viehättävät häntä."

    "Minä en koskaan ole kuullut," sanoi Ewelyn kuivakiskoisesti, "että lord Chesterfield ja lord Bolingbroke kykenevät saarnaa arvostelemaan."

    "Ei suinkaan, mitä itse oppiin tulee -- mutta se onkin toinen asia," sanoi jumalinen rouva. "Minä tarkoitan esityksen suloutta ja puhujan kauneuden tuntoa, joita kumpikin aivan hyvin ymmärtää. Mainio näytteliämme Garrick sanoo mr Whitefieldin äänessä olevan niin suuren voiman, että hän ainoastaan sanalla: 'Mesopotamia,' eri äänen vaihetuksilla lausuttuna, voi saada kuuliansa itkemään ja vapisemaan.

    Moni järki mies, joka ei ollenkaan ole jumalinen, sanoo yhtä mielellään kuulevansa mr Whitefieldiä kuin parasta näytelmää."

    "Minä olen kuullut monta hengellistä puhetta, jotka mielestäni ovat muistuttaneet teateria," sanoi Ewelyn, "ja minä en voi käsittää, kuinka mitään sielunhyötyä voi olla siitä, että heltyy itkemään sanasta: 'Mesopotamia.'"

    "Jos kysymyksessä on totinen sielunhyöty," jatkoi rouva vakavasti ja hartaasti, "minun täytyy tunnustaa, että koko elin-aikanani en ole kuullut kenenkään puhuvan kuin mr Whitefield. Kun hän puhuu lunastuksesta ja autuudesta Kristuksessa, minä en voi ajatella mitään muuta kuin sitä suurta asiaa itseä; vasta perästä-päin muistuu mieleeni hänen puheenlahjansa ja äänensä."

    Päätettiin sentähden, että ensi tilaisuudessa lähtisimme lady Huntingdonin luoksi mr Whitefieldiä kuulemaan.

    "Kumma kuitenkin," sanoi Ewelyn minulle vieraan lähdettyä, "mimmoisten seikkain jumaliset ihmiset luulevat vaikuttavan meihin, jotka vielä olemme mailman omia! Kuinka se voisi saada minua jotakin saarnamiestä kuulemaan, että lord Bolingbroke ja lord Chesterfield ja kaikki viisasteliat ja kaikki uskottomat ihmiset Englannissa ovat häneen mieltyneet, kun eivät kumminkaan tule sen paremmiksi.

    Tahdotaan houkutella meitä kuulemaan sitä, mikä oikea ja hyvä on, sen kautta että saarnaajaa huudetaan neroksi, kaunopuhujaksi taikka mailman taituriksi, kuulioita seura-elämän parhaimmistoksi taikka sivistyneitä esitykseen ihastuneiksi, mutta minä puolestani luulen varsin varmasti, että kaikkein maallisimmat panevat enemmän arvoa saarnan hengelliseen puoleen kuin mihinkään muuhun ja sentähden ennemmin tahtovat mennä kuulemaan saarnaajaa, jonka sanotaan puhuvan synnistä, lunastuksesta ja armosta, kuin sitä, jota kiitetään kaunopuheisuudestansa."

    "Minua haluttaisi tietää," jatkoi hän hetken päästä, "tekisinkö minäkin, jos kerta tulisin jumaliseksi, samalla tavalla, menisinkö esim. sanomaan Harrylle: tarvitsee kuulla tuota taikka tätä saarnaajaa, koska hän on parempi hevois-mies kuin mikään tallirenki."

    Me olemme käyneet mr Whitefieldiä kuulemassa.

    Mitä muistoa siitä on sieluuni jäänyt?

    Minä muistan miehen, joka kaikesta sydämestänsä ja kaikesta mielestänsä koettaa vetää kadotettuja sieluja mailmasta Jumalan luo, mailmasta, joka katoo, ijankaikkiseen elämään, Kristuksen luo, pyhitykseen, rauhaan ja riemuun.

    Minä muistan sydämeen tunkevan, kaikkivoittavan sanantulvan, täynnä väkevää, liikuttavaa, varottavaa, hellää ja kiivasta todistusta siitä, että Herra Kristus on paljon huolellisempi sieluja voittamaan kuin mikään maallinen sielunpaimen, että sillä välin kuin saarnaaja itkee ja vaatii, Vapahtaja vapahtaa ja kuolee.

    Niin, se on päätetty. Lunastuksen työ on päätetty. Se on "täytetty".

    Niinkuin nyt, minä en milloinkaan ole sitä käsittänyt. Herra Kristus ei ainoastaan rakasta meitä, sääli meitä, varota meitä hukkumasta, vaan hän on vapahtanut meidät. Hän on tosiaankin ottanut meidän syntimme, pyyhkinnyt ne pois, jopa tehnyt ne kokonaan olemattomiksi, niin että niitä ei enää ensinkään näy, ja pessyt meidät valkoisiksi, valkoisemmiksi kuin lumi, omassa puhtaassa ja pyhässä veressään.

    Hän ei ainoastaan sääli meitä. Hän vapahtaa meidät. Hän on kuollut meidän edestämme. Hän on lunastanut, hän on ostanut meidät. Kädet, jotka olivat levitettynä ristinpuussa meidän tähtemme, ne ne olivat, jotka maksoivat sen kauhean lunastusrahan. Hän on ruvennut vasta silloin meitä armahtamaan, kuin me rupesimme häntä etsimään. "Meidän vielä syntisinä ollessamme," hän meni kuolemaan väärintekiäin edestä. "Jumala oli Kristuksessa ja sovitti mailman itse kanssansa eikä lukenut heille heidän syntejänsä. Sillä sen, joka ei mitään tiennyt synnistä, Jumala on tehnyt synniksi meidän edestämme, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi."

    Minä en milloinkaan ole tätä näin käsittänyt, ja yhtä-kaikki se on ja on ainakin ollut selkeänä kuin valkoinen päivä raamatun lehdillä.

    Koko kotimatkalla Ewelyn ei puhunut yhtään sanaa. Täti Beauchamp oli ainoa, joka haasteli, ja hän sanoi, että tämä kaikki kyllä oli aivan liikuttavaa, mutta mitään erinomaista hän siinä ei voinut huomata. Se seisoi kaikki tyyni rukouskirjassa ja raamatussa.

    Hetken päästä lisäsi hän sitten melkein vastapäiseen suuntaan: "Mutta jos tulisimme semmoisiksi kuin mr Whitefield tahtoo meidät, olisi paras suoraa tietä mennä luostariin. Hän puhuu todellakin, niinkuin ihmisillä ei olisi muuta tekemistä kuin olla jumalisia. Hän unhoittaa, että muutamilla meistä on toisiakin velvollisuuksia."

    Lopuksi hän turvasi hajusuolaansa ja sanoi raukealla äänellä: "Ewelyn kultani, sinä näytät varsin kalvealta, tämä olisi liian rasittavaa meille kummallekin. Mies on niin mahdottoman kiivas, niin väristyttävä, ja hän panee meitä tuntemaan, kuin olisimme elämän ja kuoleman vaiheilla. Tämmöinen saarnatapa saattaa sopia ihmisille, joilla ei ole mitään hermoja, mutta minua se ennen pitkää tappaisi. Minua vaan iloittaa, että pääsin puistutuksiin tulemasta. Minä olen kuullut puhuttavan," pitkitti hän, "että lady Suffolk joku päivä sitten on käynyt siellä.

    Minua oikein kummastuttaa, että niin ylhäinen rouva kuin lady Huntingdon voi käskeä mokomaa väkeä. Semmoinen menetys ei todellakaan ole comme-il-faut. Minä en käsitä, kuinka lady Mary taisi kehoittaa meitä käymään tuommoisessa kokouksessa, ja minä ihmettelen itseäni, että ollenkaan lähdin sinne. Se ei lainkaan ole sopiva paikka kirkollisesti mieltyneille ihmisille, ja minä en millään muotoa soisi, että tuomioprovastimme tietäisi, että olemme käyneet siellä. T:ri Humden sanoisi varmaankin, että olen tehnyt suuren tyhmyyden."

    Käyttäen näin monenmoisia vahvistavia keinoja: lääkkeellisiä, yhteiskunnallisia ja kirkollisia, täti Beauchamp sai takaisin tavallisen mielentyyneytensä ja itsetyytyväisyytensä.

    Mutta Ewelyn ei puhunut sanaakaan. Vasta pari tuntia sen jälkeen, kun koputin hänen makuukammionsa ovea, hän aukaisi sen ja sulki sen ääneti, mutta tarttui sitten molempiin käsiini ja lausui leppeällä, vapisevalla äänellä: "Orpana Kitty, minä olen täynnä syntiä! Niin, minä olen pahempi kuin yksikään ihminen, sillä vaikka itse olen niin paha, olen kuitenkin ylenkatsonut kaikkia muita. Minä olen ollut fariseus ja samalla publikani."

    Ja sitten hän purskahti itkemään ja kätki kasvonsa käsiinsä. Muutaman minuutin perästä katsoi hän kuitenkin taas ylös kasvot täynnä suloista, lapsellista ja herttaista rauhaa, lausuen: "Mutta minä olen kuitenkin onnellinen, orpana Kitty, paljon enemmän, kuin olen luullut kenellekään ihmiselle mahdolliseksi. Sillä minä uskon, että Herra Kristus on kuollut minunkin edestäni, ottanut ja pyyhkinyt pois kaikki minunkin syntini.

    Ja minä olen varma siitä, että Jumala rakastaa minua, myöskin minua, ja minä uskon, että hän tahtoo tehdä minut hyväksi -- minä tarkoitan nöyräksi, rakkaaksi ja lempeäksi. Minä tunnen itseni niinkuin kotona, niinkuin olisin palannut takaisin isän huoneesen ja isän sydämen luo, ja niinkuin hän rakastaisi minua, oi, niin hellästi, niin äärettömästi ja niinkuin hän olisi sitä tehnyt jo ennenkin, tehnyt aina. Niin Kitty, minä olen kotona, missä minä ikinä olenkin, ja ijankaikkisesti."

    Varhain seuraavana aamuna tuli Ewelyn minun luokseni vaaleana, mutta hiljainen rauha avoimissa elävissä kasvoissaan. "Kitty," sanoi hän, "minulla on ollut merkillinen yö. Minä en saanut unta. Minusta oli kuin kuluneen elämäni kaikki synnit käskemättöminä virtoina olisivat astuneet minun eteeni, niinkuin hukkuvan koko entisyys sanotaan silmänräpäyksessä näyttäytyvän. Minä näin pahat, jotka olin tehnyt, ja hyvät, jotka olin laiminlyönyt, ylpeyden ja itsekkäisyyden, jotka piilevät tuon kaiken alla.

    Ja ennen kaikkia minä tunsin, kuinka tyly, kuinka paha olin ollut omaa äitiäni vastaan, kuinka kovaa oli ollut jättää hänen pieniä vikojansa peittämättä, sillä tiedänpä, että hän rakastaa isääni, Harrya ja minua enemmän kuin mitään muuta mailmassa.

    Minä tunsin, että minun päivän koittaen täytyisi käydä näitä kaikkia sinulle tunnustamassa. Yksi yö palasi ennen kaikkia niin elävästi mieleeni. -- Oli kauan, kauan aikaa sitten, kun minä olin pieni, pieni lapsi. Harry ja minä olimme punarupulissa, ja minä näin nyt edessäni, niinkuin se olisi ollut eilen, äitini kalveat, huolelliset kasvot, kun hän kulki toiselta pieneltä vuoteelta toiselle.

    "Minä muistan selvästi, kuinka hän oli, tuolla kun istui lieden ääressä, hehkuva valo kasvoillansa ja mustilla hiuksillansa, kuinka hän Harryn taikka minun pienimpään liikuntoon taikka ääneen havahti pystyyn, hiipi vuoteemme ääreen ja levottomalla, rakkaalla katseella kumartui meidän ylitsemme lausuen helliä, lohduttavia sanoja; kuinka hän siirteli tyynyä taikka suuteli otsaamme tuolla pehmeällä suutelolla, joka oli parempi kuin mikään jäähdyttävä lääke.

    Siitä saakka olemme olleet paljon erotettuna hänestä, opettajien ja opettajattarien holhottavina, mutta ajattelepas, Kitty, mikä armo on saada palata takaisin noihin ensimmäisiin, herttaisiin aikoihin nyt eikä vaata silloin, kun jo voisi olla liian myöhäistä lausua joku rakkauden sana taikka tehdä joku rakkauden työ hänelle iloksi! Näitä ja kaikkea kärsimättömyyttäni ja tylyyttäni minä nyt silmäten ristiä ja Jumalan anteeksi-antavaa rakkautta saatan ajatella ja sen ohessa toivoa

    • toivoa niitä päiviä, jotka tulevat. Mutta voi, kuinka olisi

    käynytkään, jos se olisi ollut myöhäistä?"

    Näyttää siltä kuin Ewelyn palatessaan takaisin Jumalan luo myöskin olisi palannut takaisin kaikkeen siihen, mitä luonnollisessa, inhimillisessä ja lapsellisessa rakkaudessa on ylevää ja jaloa.

    Minä arvaan, että tämä ei voi olla muuta kuin kääntymystä. Tämmöisestä heräämisestä lienee kovin suuri ilo. Mutta iloa on tarpeeksi siitäkin, että jo olemme hereillä, jos kohta emme itse oikein tiedä, koska, kuinka ja missä olemme heränneet. Iloa on tarpeeksi siitä, että taivaallisen isämme rakkauden valossa olemme toimittamassa sitä päivätyötä, jonka hän on määrännyt meille.

    Tänäpänä sanoi Ewelyn minulle hymyillen: "Minä luulen, että nyt en enää huoli, vaikka lady Huntingdonin iltaseuroissa puhutaan minusta. Minä soisin kyllä, ettei sitä tehtäisi, mutta jos se ainoastaan tapahtuu hyvässä tarkoituksessa, minä mielelläni tahdon siihen taipua. Mutta minä päätän vieläkin," jatkoi hän, "ettei voi puhua paljon ja samalla varsin totta sydämen tunteista. Minä luulen ilman sitä, että sillä tavalla tuhlataan voimia, jotka tarvitsemme tosityöhön."

    "Meidän ei tarvitse istua tunteistamme puhumaan," minä sanoin. "On hetkiä, joina ne tunkevat esiin ikäänkuin itsestänsä. Raamattu tarjoo ilman sitä tarpeeksi puheen-aineita, ilman että meidän tarvitsee puhua itsestänne taikka muista ihmisistä."

    "Niin," sanoi Ewelyn, "minä luulen, että laverteleminen hengellisistä asioista ainoastaan loimentaa mieltä. Ajattelepas, jos Harry ja minä rupeisimme pitämään pitkiä puheita tunteistamme vanhempiamme kohtaan, vertaamaan, kumpi meistä enemmän rakastaa heitä, ovatko he tänäpänä meille rakkaammat kuin eilen j.n.e. On kuitenkin pyhiä aikoja, jolloin meidän täytyy rakkaistamme puhua."

    Täti Beauchamp on puoliksi hämmästynyt, puoliksi huolestunut siitä muutoksesta, joka Ewelynissä on tapahtunut. Hän ei sano voivansa sitä käsittää. "Kaikki ihmiset," arvelee hän, "uskovat kristin-oppia totuuksiksi paitsi juuri muutamat Jumalankieltäjät semmoiset kuin esim. lord Bolingbroke. Tietysti sovituksen työ on 'täytetty.' Se tapahtui jo kahdeksantoistasataa vuotta sitten. T:ri Humden saarnaa siitä aina, kumminkin pitkäperjantaisin. Minkätähden Ewelyn erittäin halaisi saada syntinsä anteeksi, sitä hän ei voi käsittää. Hän on aina ollut hyvin viehättävä, jos kohta vähän pisteleväinenkin.

    Mutta jos hän itse tuntee itsensä tyytyväiseksi, kaikki on varsin hyvä; se on hänen oma asiansa eikä kenenkään muun."

    Ewelynin mielenmuutoksessa ei ole mitään silmään astuvaa. Se osoittaa itsensä enimmästään lempeässä ja hiljaisessa olennossa, joka hänen luonnollisen suoruutensa ja vakuutensa ohessa tekee hänet hyvin miellyttäväksi. Se tulee parhaasta päästä ilmi hänen käytöksessään täti Beauchampia kohtaan, siinä lapsellisessa kunnioituksessa ja rakkaudessa, jota hän osoittaa hänelle, ja joka liikuttaa tätiä paljon enemmän, kuin hän itse huomaakaan. Kuka uskoisi, että täti on ruvennut kysymään Ewelynin neuvoa vaatettensa suhteen!

    Ewelyn ei ole uudestaan tahtonut lähteä mr Whitefieldiä kuulemaan.

    Mutta hän on käynyt minun kanssani vanhan metodistalais-akan luona, jonka oli tapa myydä hedelmiä meidän portillamme, mutta joka nyt on kadonnut sieltä, koska hän makaa sairaana, yskää ja kipua rinnassa, tyytyväisenä halvalla vuoteellansa odottaen Herran aikaa ja hetkeä, joka aina, hän sanoo, on oikea. Rakas vanha akka antaa meidän lukea itsellensä kappaleita vanhasta raamatustansa sekä mr Wesleyn uudesta virsikokouksesta ja kertoo meille sen verosta osia hänen saarnoistansa.

    Ja vaikka kieli-oppi on vähän sekava ja jumaluus-oppikin hiukan epäselvä, meillä kuitenkin siitä Jumalan voimasta, joka tällä kuolinvuoteella ilmestyy heikkoudessa, lienee yhtä suurta apua kuin mr Whitefieldin mahtavasta puhelahjasta.

    Tänäpänä Hugh Spencer on käynyt meillä matkalla Cornwallista Oxfordiin.

    Alussa hän puhutteli minua 'mrs Kittyksi' ja oli vähän juhlallinen.

    Mutta minä puolestani olin niin iloinen, että tuskin sain kyyneliäni hillityksi, oli mielestäni niinkuin pieni osa kodistani. Mutta mitä hän puhui rakkaasta äidistäni, ei ollenkaan ollut miellyttävää, ja siitä minä täydellä todella rupesinkin itkemään! Sen havaittuansa hän taas tuli entiselleen, niin ystävälliseksi ja niin suoraksi.

    Hänen lähdettyänsä kysyi Ewelyn, kuka hän oli, ja minkätähden minä niin vähän olin hänestä puhunut, "hän näyttää olevan kunnon mies," sanoi Ewelyn.

    Mutta mitäpä olisinkaan hänestä puhunut? Hän on juuri kuin me muutkin tuolla kotona -- juuri kuin yksi meistä. Minä olen niin kiitollinen ja iloinen. Täti Beauchamp lähtee taas ja sieltä tulee isäni ja Jack minua noutamaan.

    Minä tunnen itseni niin onnelliseksi, että tahtoisin laulaa aamusta iltaan asti. Kun en vaan olisi kiittämätön! Kaikki ihmiset täällä Lontoossa ovat olleet niin hyviä minua kohtaan. Yksin täti Beauchamp'in komea kamarineitsytkin, jota alussa niin pelkäsin, kävi varsin murheelliseksi, kun kuuli puhuttavan lähdöstäni. Ja hyvästiä jättäessään, kun hänen täytyi lähteä edellä Bathiin valmistuksia varten, hän äkkiä unhotti hienoutuneen englantinsa ja kävi kiinni alkuperäiseen Devonshiren murteesensa. Vedet silmissä hän lausui minulle sydämmelliset jäähyväiset toivottaen minulle siunausta ja kaikkea hyvää.

    Ja yhtä-kaikki minä en ole hänen edestänsä tehnyt muuta, kuin että surkuttelin häntä ja koetin häntä lohduttaa, kun hän joku päivä itki sitä, että hänen ainoa veljensä oli juonut itsensä juovuksiin ja ottanut pestin sotaväkeen, jonka kautta heidän äitinsä, joka oli leski, tuli jäämään yksin, ilman mitään turvaa.

    Tänäpänä Ewelyn kävi minun kanssani jäähyväisillä täti Hendersonin luona. Täti oli omituisella neuvovalla tavallaan hyvin ystävällinen häntä kohtaan. Hän sanoi mielihyvällä kuulleensa, että Ewelyn oli muuttunut "vakamieliseksi," mutta hän tahtoi varottaa häntä puolettomuudesta. "Kun nuoret ihmiset tulevat mailmasta erotetuksi," hän sanoi, "tapahtuu usein, että lankeevat vastaiseen ylenpuolisuuteen ja käyvät raivoisiksi." Hän toivoi kuitenkin, että Ewelyn, jos hänessä oli täysi tosi, pitäisi kultaista keskuutta. Sitä hän itse aina oli ahkeroinut, ja hänelle oli siitä ainoastaan ollut hyvää.

    Orpana Tom oli ujompi ja saamattomampi kuin milloinkaan. Häneltä kysyttyäni hän sanoi pari kolme kertaa olleensa mr Wesley'ä kuulemassa, mutta hänen saarnansa olivat hänelle olleet niinkuin halkaiseva miekka ja terävät kynnet. Tunnustaa kaikki isällensä ja äidillensä, sitä hän ei voinut, se oli enemmän kuin yksikään olento voisikaan. Istua päivästä päivään kotona luulon-alaisena rikkojana, suorakohtaisten ja epäkohtaisten syytösten esineenä, oli enemmän kuin hän jaksoi kestää.

    Jos hän tunnustaisi, hänen täytyisi ennen seuraavaa aamua olla pakosalla. Minä sanoin hänelle, että hänellä ei ollut mitään käsitystä äidin rakkauden syvyydestä ja kehoitin häntä ainoastaan sitä koettelemaan. "Yhtä vähän," minä sanoin, "hänellä voisi olla käsitystä tästä rakkaudesta kuin Jumalankaan rakkaudesta, ennenkuin hän oli kumpaakaan koetellut."

    Valon säde välähti tuokioksi hänen tuuheitten kulmakarvojensa alta, ja hän nosti silmänsä minun puoleeni jotakin toivontapaista katseessaan.

    Mutta alakuloinen, tuskallinen näky palasi kohta hänen kasvoihinsa, ja kun täti Henderson ja Ewelyn nyt liittyivät meihin, hän ei enää puhunut mitään.

    Täti Jeanie näytti heikommalta kun viimein, mutta hänen rakkaat, vanhat kasvonsa kirkastuivat, kun hän puhutteli meitä, ja kun nousimme ylös lähteäksemme, hän tarttui käteemme ja lausui hellällä, vapisevalla äänellä:

    "Lasten semmoisten kuin te ei ole huokea osata tasaista tietä mailmassa.

    Eikä minun tietääkseni löydykään kuin yksi ainoa tie, joka alusta loppuun asti voidaan sanoa turvalliseksi, ja se tie käy Herramme ja Vapahtajamme omissa siunatuissa jäljissä. Mutta tätäkään tietä ette saa nähdä pitkältä edessänne, vaan ainoastaan askel askelelta. Älkäät kuitenkaan hämmästykö! Vapahtajamme uskollinen käsi on paljoa parempi johdattaja kuin kaikkein täydellisin kartta. Se käsi kannattaa, samalla kuin se johdattaa.

    Minä olen havainnut, että ne ajat, joina kaikkein enimmin ikävöitsin karttaa, olivat juuri semmoisia, joina olin johdattavasta kädestä hellittänyt, ja usein haavoittuivat jalkani silloin orjantappuroihin, jotka ajoivat minut takaisin tunnettuihin jalansioihin ja sen käden nojaan, josta minun ei koskaan olisi pitänyt luopua."

    "Mutta teidän ei tarvitse orjantappuroita pelätä," jatkoi hän rakkaudesta ja luottamuksesta kirkastuneilla kasvoilla, "sen Vapahtajan jalat, jonka jälkiä me käymme, lävistyivät kerta vielä pahemmasta kuin orjantappuroista. Ja kasi, joka johdattaa ja kannattaa, voi sitoa ja parantaa. Se on parantanut, mitä ei kukaan muu saa parannetuksi, särjetyn ja haavoitetun sydämen." Sitten, niinkuin pari kertaa ennenkin, hän näytti kokonaan unhoittavan läsnä-olomme ja elävän ainoastaan Jumalan näkemisessä. Hänen henkensä näytti olevan rukoukseen vaipuneena.

    Kotimatkalla emme puhuneet paljon mitään, ei Ewelyn enkä minäkään.

    Ei niin, kuin sydämemme olisivat olleet toinen toisellensa suljetut, vaan ainoastaan sentähden, että olivat liian lähellä toisiansa sanojen välitystä tarvitaksensa.

    IV.

    Kotona, jälleen kotona! Kuinka suurella ikävällä minä olen katsellut sitä hetkeä kohden, jona voisin nämät sanat kirjoittaa! Ja nyt minä tuskin saan rivejä kyyneliltäni selitetyksi!

    Syystäpä silmäni täyttyvätkin kyynelistä! Äitini on kipeä, sen suhteen en voi erehtyä, hänen kasvonsa ilmoittavat sen, hänen askelensa, tavallisestikin hiljaiset, ovat nyt hengettömät; hänen äänensä, aina lempeä, on nyt niin matala, niin suloinen; hänen hymynsä, tuo surumielinen ja hellä, ei ole kirkkaan päivänkoitteen kaltainen, joka käy raikkaan naurun edellä, eikä iloisen kai'unkaan, joka seuraa sen perästä, vaan himeän auringonsäteen, joka pilkottaa paksun pilvipenkeren takaa.

    Olisivatko nämät muutamat kuukaudet voineet tehdä niin suuren muutoksen, vai olenko itse ollut sokea? Isäni ei näy mitään huomaavan eikä liioin Jack. Voisiko olla niin, että silmäni huijentuneena Lontoon mailman loisteesta nyt näkevät kaikki omassa hiljaisessa kotomailmassamme himmeämmässä, vaaleammassa valossa?

    Sillä huoneet, huonekalut, kaikki tyyni on minusta nyt niin toisenlaista. Koskaan ennen en huomannut, että vierashuoneen matto oli niin virttynyt ja kulunut; että sitsiset akkunaliinat olivat niin parsitut; että äitini pyhähuonekin oli niin vanhentunut.

    Nämät kaikki eivät ole voineet ainoastaan muutamassa kuukaudessa näin muuttua.

    Minä en usko, että olisin huonekaluja paljon katsonutkaan, jos olisimme kokoontuneet jokapäiväiseen huoneesemme, tavallisen pöytämme ympäri, tavalliselle atriallemme. Mutta Betty oli saanut päähänsä panna toimeen jotakin ilosta ja oli sentähden kattanut pöydän vierashuoneessa parhailla posliineilla, juuri kuin olisin ollut joku suuri vieras, ja minä tein varmaankin väärin, kun tulin edes huomanneeksi parsimat vanhassa tamasti-pöytävaatteessa, joka oli valkaistu hiukaisevan valkoiseksi, taikka poreet parhaassa sokeri-astiassa, jotka kantoivat merkkiä jostakin muinaisesta ottelusta Bettyn ja Jackin välillä.

    Niin, se oli tuo ylenmääräinen juhlallisuus, johon Betty oli koettanut nostaa kaikki mikä hänen vallassansa oli, joka saattoi minut naurun-asteelta itkun-rajalle, joka ei olekaan kaukana edellisestä. Se oli äitini silmistä loistava hellä huoli siitä, että kaikki minulle olisi oikein mieluista ja hyvää, joka hänen rakkaisin kasvoihinsa katsellessani oli kääntää kaikki hymyni kyyneliksi. Se oli Bettyn uljaileminen talon parhailla kaluilla, joka minussa synnytti sydämen ahdistusta, kun isäni riisui parhaan takkinsa, jonka hän oli pukenut päällensä minua tervehtääksensä, ja jonka äitini nyt otti haltuunsa valkoiseen vaatteesensa käärittynä hyllylle takaisin laskettavaksi.

    Sillä mitään raskasta ei ole siinä, että parhaat vaatteemme pannaan korjuun, eikä kukaan meistä sitä siksi katsokaan.

    Enkä minä myöskään tahtoisi, että rakkaita vanhoja kapineitamme ja huonekalujamme alennettaisiin ainoastaan semmoisiksi koristuksiksi kuin rikkaitten huoneissa nähdään, sen siaan että ne meille ovat ikäänkuin ystävällisiä vanhoja kirjeitä, joihin niin paljon elämämme historiasta on kirjoitettu. Ei, ei se ei ollut sitä. Se oli juuri tuo korkean ja suuren tavoitteleminen, joka ei sopinut matolle, pöytävaatteelle ja takille, äidilleni ja minulle.

    Sillä kun isäni vihdoin vilusta värähtäen, loi silmänsä kylmään lieteesen satunnaisilla kukkais- ja lehtimeijuillansa, joita Betty ei millään tavalla olisi tahtonut panna alttiiksi semmoisten pikkuseikkojen tähden kuin lämmin ja mukavuus; kun Trusty käpälät vierashuoneen rauhoitetun piirin kynnyksellä surkealla äänellä vinkui vastaväitöstänsä; kun loistomme alkoi hälvetä, ja Jack otti kynttilän ja meni viemään valkeata arkihuoneesemme, ja tuo suuri juhla oli loppunut, ja me kaikki viisi pakenimme sinne: silloin rupesimme taas tuntemaan itsemme kotona oleviksi ja kodittuneiksi. Äitini näytti minusta silloin vähemmän kalvealta ja enemmän itsensä muotoiselta, ja kaikki oli taas niinkuin ennen: Trusty ja minä istuimme hänen jalkojensa juuressa, hänen kätensä silitteli lempeästi hiuksiani, ja Trustyn pitkät korvatkaan eivät jääneet hyväilemistä vaille.

    Tätä ei kuitenkaan kestänyt kauan aikaa. Isäni, joka oli nukahtanut, heräsi äkkiä ja kysyi, oliko Jack katsonut hevosia. Hevonen, jota olin käyttänyt, oli naapurilta lainattu, ja isäni oli käskenyt panna sen talliin ruokottavaksi ja lämpimällä jauhojuomalla juotettavaksi.

    Mutta Jack ei ollut katsonut -- niin mitään. Isäni sanoi kuivakiskoisesti, että se ei ollenkaan häntä oudoksuttanut, se oli varsin tavallista, hän ei ollut muuta odottanutkaan. Jack nousi ja lähti haukotellen ulos. Isäni ei enää nukkunut, vaan lähti pian perässä mutisten jotakin semmoista, kuin että kumminkin laina-eläimiä olisi kunnollisesti hoidettava.

    Levoton katsanto palasi taas äitini silmiin. Trusty tunsi varmaankin, että hän oli lohdutuksen tarpeessa, jonka tähden hän seurattuaan isääni ovelle kääntyi takaisin, pani käpälänsä äitini polville ja rupesi hänen kättänsä nuoleskelemaan. Ja minä -- minä tunsin itseni yhtä mykäksi ja hämmästyneeksi kuin koira enkä saanut paljon suurempaa myötätuntoisuutta osoitetuksi kuin hänkään. Minä en voinutkaan muuta kuin kiertää käsivarteni äitini kaulan ympäri, liittyä likemmäksi häneen ja suudella hänen rakasta kättänsä.

    Lopulta olemme kuitenkin kaikki tavallamme "mykkiä eläimiä". Ainoa erotus, se, että koira ennemmin kuin me joutuu tälle hämmästyksen kannalle.

    Näin on käynyt kaiken aikaa, jona olen ollut poissa! Sillä välin kuin minä päivästä päivään olen elänyt ilman huolta ja pelkoa; sillä välin kuin täti Henderson on hoitanut taloudentoimiansa, maanantaina antanut tehdä pyykkiä, tiistaina tryykätä, keskiviikkona pestä parhaat vierashuoneen, tuorstaina arkihuoneen, perjantaina puutarhasalin ja lauantaina juurta jaksain siivota kaikki paikat; sillä välin kuin täti Beauchamp aamuisin kesken vaatetuspuuhiansa on huvitellut sievistelevien vanhojen herrojensa kanssa ja iltaisin harjoitellut kortinlyöntiänsä, huolet ja murheet, tuska ja pelko on kalvaneet äitini elämänlankaa, eikä kukaan muu kuin ainoastaan Trusty ole sitä nähnyt!

    Uskollinen vanha koira on sen nähnyt -- hänen murheellinen katsantonsa ja hänen hiljainen vinguntansa ilmoitti sen minulle tän'iltana, kun Jack lähti ulos jättäen oven auki, ja isäni, joka seurasi häntä, paiskasi sen kiinni. Ja minä olen voinut olla niin kauan poissa täältä!

    Mutta mikään mailmassa ei enää saa minua äitiäni heittämään.

    Samana iltana.

    Nämät sanat kirjoitettuani en kyennyt mitään sen enempää lisätä, vaan panin päiväkirjani kiinni ja hankein mennä maata peläten äitini käyvän levottomaksi minun tähteni, jos näkisi valkeata huoneestani. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Minä kuulin hänen hiljaa käyvän kiinni ovenhakaan, ja ennenkuin olisin ennättänyt sammuttaa kynttiläni ja pyyhkiä kyyneleni, hän jo seisoi vieressäni.

    "Lapsi kultani," sanoi hän -- käyttäen lausetapaa, joka on suloisia poikkeuksia hänen tavallisesta puheestansa, "lapsi kultani, sinä olet väsynyt ja sinun olisi jo aikaa pitänyt panna maata. Meidän tarvitsee palata takaisin vanhoihin kotitapoihimme."

    "Todellakaan, äiti, minä en ole väsynyt," minä sanoin koettaen tehdä ääneni niin vakaaksi kuin mahdollista.

    "Onko mikään, lapsi kultani, sinun poissa-ollessasi huolestuttanut?" kysyi hän.

    "Ei, äiti, ei," minä sanoin, "kaikki ihmiset ovat oikein kilvalla koettaneet minua pahentaa."

    "Pahentaa vanhalle kodillesi, Kitty?"

    Hän oli nyt antanut minulle oikeuden itkeä, ja minä niiskutin ääneeni: "Oi äiti, se ei ole muuta kuin ainoastaan levottomuutta sinun tähtesi.

    Sinä olet niin kalvea, sinulla on ollut huolia eikä kukaan ole ottanut siitä vaaria."

    Hän oli liian vilpitön pyytääksensä minua tyhjillä tekosyillä lohduttaa. Hymyillen sanoi hän:

    "Sinä yksinkö sen huomasitkin? No entä, jos olisin kaivannut sinua, kaivannut yöt päivät enkä koskaan tietänyt, mikä sinä minulle olit, ennenkuin olit poissa, eikö tuo voisi lohduttaa sinua, Kitty? Tuleeko meidän itkeä sitä, että kaikki taas on hyvin?"

    "Minä en koskaan, äiti, sinua heitä, en koskaan, niin kauan kuin elän," minä kiihkeästi vakuutin.

    "Niin kauan kuin kumpikin meistä elää, lapsi kultani," lausui hän lisäten hiljaa: "Jos se on Jumalan tahto eikä liian itsekästä minulta."

    Hänen sanansa rauhoittivat minua.

    Vasta kun hän jo oli sulkenut oven, mutta palasi takaisin minua vielä kerta suutelemaan, hänen sanansa saivat toisen merkityksen.

    "Niin kauan kuin kumpikin meistä elää."

    Mutta nyt ne kajahtivat korvissani niinkuin kuolonkellot; minä vääntelin sinne tänne vuoteellani enkä saanut unta. Mieleeni muistui, etten ollut iltarukoustani tehnyt.

    Oli ensimmäinen yö kotia päästyäni, sen saavutettuani, jota siitä saakka kuin heitin kalliin kotini, aamut illat, jopa useasti päivälläkin olin rukoillut, ja nyt minä ilman ainoatakaan kiitoksen sanaa Jumalaa kohtaan olin pannut maata!

    Minä hämmästyin kiittämättömyyttäni, nousin ylös, panin päälleni ja laskin polvilleni akkunan ääreen täysikuun valossa, joka välähteli vanhojen jalavien latvoissa, kimelteli ruusupensaitten lehdillä ja murtuen kirkkaita akkunanruutuja vastaan sirotteli timantteja permannolle.

    Se oli tätä, jota minä tarvitsin: rukousta ja ylistystä. Se teki minun hyvää jo samalla hetkellä kuin aloitin.

    Eikä ihmettäkään! Rukous ei ole puhe, joka laantuu yksinäisyyteen.

    Raamattu sanoo, että kun huudamme Herraa, hän kallistaa laupiaat korvansa meidän puoleemme ja kuulee meitä niinkuin isä lapsiansa.

    Jumala kuulee meitä! Hän kuuli minua, kun tunnustin hänelle kiittämättömyyteni ja pelkoni. Hän kuuli minua, kun jätin kalliin äitini hänen haltuunsa!

    Vaikka olin kiittämätönkin! Koko ajan Herra on valvonut äitiäni, ottanut vaarin hänen salaisimmista tarpeistansa ja isällisesti holhonnut häntä.

    Ja hän pitää yhä edelleenkin huolta meistä, "niinkauan kuin kumpikin meistä elää." Niin, kun lausuin nämätkin sanat hänen korvaansa, kuolonkellot eivät enää soineet minulle. "Niinkauan kun kumpikin meistä elää" -- elää täällä maan päällä ensin, ja sitten kun meillä ei enää ole mitään huolia hänen päällensä sälytettävänä, hän kuitenkin pitää huolta meistä, jopa ijankaikkisesta ijankaikkiseen. -- Minä tein väärin lausuessani, että kukaan ei ole ottanut vaaria äidistäni taikka huomannut, kuinka huonoksi hän on mennyt, sillä kun täti Beauchampin luona Ormond kadun varrella kohtasin Hugh'in, hän sanoi minulle, että äitini ei ollut terve.

    Minä voin nyt ilman tuskaa ja kyyneliä mennä levolle.

    • * * * *

    Tänäpänä kaikki minusta tuntuu paljon toisemmalta kuin eilen.

    Ensiksikin kallis äitini näyttää hiukan virkeämmältä; hän ei ole niin kalvea, ja hänen hymynsä on hilpeämpi.

    Toiseksi minä taas olen toimittanut tavallisia pieniä aamu-askareitani; lypsänyt lehmiämme ja suuruksen edellä vienyt astiallisen uutta maitoa äidilleni. Rakkaan meren paljas näkeminen ja kuuleminen pani sydämeni hypähtämään ilosta niinkuin aallot tuolla silmieni edessä, ja minä tunsin itseni niin onnelliseksi, kun taas sain katsella pitkin suurta, aavaa merenselkää, joka syvyydestä nosteli lukemattomia laineita, sillä välin kuin tuuli huhtoi niitä vaahdolle, niin että lopulta olivat kuin ääretön joukko lumettuneita merilintuja.

    Minun tuli niin hyvä olla, kun taas sain kuulla meren tuttavaa tyrskyä kallioita vastaan ja kuulla pakoveden hiljaista pulinaa, se kun kääri simpsukat liepeesensä ja kuljetti niitä muassaan kauas valkoiselta rannalta kallioin juuresta. Maa oli kylmähtänyt, härmä kirisi jalkojeni alla ja kallioilta tuleva tuuli puhalsi kalseaa, mutta ystävällistä aamutervehdystänsä pääni ylitse. Kun sitten istuin tuulen suojassa jakkarallani, rakas vanha Daisy katseli minua isoilla, äidillisillä silmillänsä omituisella, tyvenellä ja ystävällisellä tavallaan myönnyttäen minulle oikeuden siinä istua. Niin koko mykkä luonto tervehti minua kotia palanneeksi.

    Ja kolmanneksi minulla on ollut riita Bettyn kanssa, joka tällä tavalla on lausunut minua tervetulleeksi ja oikeutetuksi astumaan takaisin entisiin oloihini.

    Minä olin ottanut maidon ja lähtenyt ylös äitini luo, mutta ihmeekseni en tavannut häntä omasta pienestä kammiostaan portinvajan päältä; hän ei vielä ollut liikkeellä.

    "Minusta tuntuu," sanoi hän, "kuin maito enemmän vahvistaisi minua maaten, enkä minä luullut sinun nousevan niin varhain matkasta tultuasi. Aamut ovat välisti kylmänkulpeita," jatkoi hän ikäänkuin poistaaksensa sitä levottomuutta, jonka hän taisi lukea silmistäni, "mutta kun tulee kevät, tahdomme taas pitää pieniä aamupakinoitamme tuolla ylhäällä."

    Minä koetin katsella asiaa yhtä tyvenesti kuin äitini, mutta hänet heitettyäni en voinut hillitä haluani ilmoittaa huoltani jollekin ihmiselle. Isäni oli jo ulkona kedolla, Jack vielä vuoteellaan, ja koska Betty paitsi heitä oli talon ainoa inhimillinen olento, minun ei ollut muuta neuvoa kuin pujahtaa maitohuonesen, missä Betty oli voita kirnuamassa.

    Akkunat olivat auki, auringon säteet tunkivat sisälle taajan lehdistön välistä, ja aamutuuli, joka myöskin luikasti huoneesen, nosti pieniä kareita äsken kuoritun maidon pinnalle, samalla kuin vielä pitelemätön maito paksu keltainen ja herkullinen kerma päällä palautti muistooni ne lukemattomat pienet juhla-atriat, joita minä ja Jack lapsena olimme siellä nauttineet.

    Tämä kaikki kokonaisuudessaan oli ihastuttava viileyden, vihannuuden, kerman ja lapsuuden muistojen ilmapiiri, ja minä tunsin itseni nyt Bettyn rinnalla yhtä paljon lapseksi, kuin koska me molemmat, Jack ja minä, nöyrinä anojina seisoimme hänen edessänsä, hänen, joka oli maitohuoneen kuningatar, kaiken herkullisen ja hyvän jakaja, ja me itse tuskin olimme sen mittaisiksi kasvaneet, että varpaisiltamme yletyimme noihin viehättäviin maito-astioihin kurkistamaan.

    Betty seisoi akkunaan päin kääntyneenä vanuttaen kaikella halulla voitansa ja hyräillen pitkäveteistä nuottia, jolla oli yhtä vähän alkua ja loppua kuin puron yksijonoisella solinalla. Hän ei huomannut minua, ennenkuin seisoin varsin hänen vieressänsä ja sanoin:

    "Oi Betty, miks'ei ollut ketään, joka olisi ilmoittanut sen minulle?

    Eikö kukaan ole havainnut, että äitini on kipeä?"

    Se oli varomaton alku. Betty näytti ottavan sen loukkaukseksi.

    Hetken aikaan hän ei puhunut mitään; sitten vastasi hän kuivakiskoisesti ja kuten näytti työhönsä kovin kiintyneenä: "Muutamat ihmiset luulevat, ettei mitään nähdä, sentähden ettei asioita huudeta kadunkulmissa. Muutamat, varsinkin nuoret ihmiset päättävät, ettei kukaan muu näe mitään paitsi he itse."

    "Te tiedätte, Betty, mitä minä tarkoitan," minä sanoin. "Kuinka kauan aikaa on sitten kuin äitini ei ole jaksanut nousta ylös maitoansa juomaan? Ja miks'ei kukaan ole siitä minulle kirjoittanut?"

    "Miks'ei kukaan ole kirjoittanut, mrs Kitty, sitä en voi sanoa," hän vastasi. "Miks'en itse ole sitä tehnyt, on yhtä selvä asia, kuin ettei koira puhu."

    Ja niin hän yhä edelleen näppärästi ja mukavasti niinkuin ainakin vanutteli voitansa pieniksi sieviksi kappaleiksi, juuri, kuin olisi ollut erinomaisen tärkeää saada niitä ihan yhdenlaisiksi ja puheen aineena sitä vastaan peräti mitätön asia.

    Minä olin tietysti tämmöisessä riidassa peräti allakäden. Naisella, jolla on sormet kiinni jossakin käsityössä, on riidan alkaessa aina edullinen asema työttömän suhteen. Riita-asiaa sopii silloin aina käyttää huolettomalla tavalla, ikään kuin sivuttamalla ja käsillä olevaa tointa paljon halvempana. Betty oli ilman sitä keskellä valtakuntaansa, kun minä sitä vastaan seisoin siellä ainoastaan nurkkavieraana, joka tunkee toisen alalle.

    Ainoa neuvoni oli antaa hänen nähdä, etten ollenkaan ollut mikään riiteliä, vaan ainoastaan nöyrä anoja, ja minä tiesin hyvin, että kun hän nuhteillansa vaan oli saanut oman asemansa turvatuksi, hänen uskollinen sydämensä kerrassaan avaisi koko suosionsa ja myötä-tuntoisuutensa aarteen.

    Kyynelet, jotka olivat ääneni tukahduttaa, tulivat minulle avuksi lausuessani:

    "Betty, minä tiedän, että te rakastatte äitiäni melkein yhtä paljon kuin minä. Sanokaat minulle sentähden, onko äitini todellakin niin kipeä, kuin hän näyttää, eikö siihen voi mitään tehdä?"

    Kun Betty oli pannut viimeisen voikappaleen valkoiselle vadille, hän rupesi kuivaamaan käsiänsä käsivaatteesen, joka riippui oven takana, ja lausui:

    "Minä tahdon sanoa teille, kuinka tämän on, mrs Kitty. Minä luulen, että missis'istä tehdään pakanallinen epäjumala, ja Herra ei tahdo sitä sillä tavalla." Ja käsivaate kulki huomaamatta Bettyn kasvojen yli.

    "Tehdä äitini pakanalliseksi epäjumalaksi," minä sanoin, "mitä sillä tarkoitatte, Betty?"

    "Mitä sillä tarkoitan, Kitty, on tämä: Minä olen käynyt kuulemassa pappia, jota muut papit eivät tahdo kärsiä, sitä, joka muutti lankoni lakeaksi kuin lammas, ja hän sanoi, että kaikki luonnostamme olemme epäjumalan palvelioita emmekä ensinkään parempia kuin pakanat, ellemme ole oppineet Jumalaa rakastamaan."

    "Ja sitten hän selitteli, mitkä epäjumalamme ovat.

    Alusta minä luulin meidän pääsevän varsin helpolla, sillä hän puhui rikkaista, jotka jumaloitsevat tavaroitansa, ja minä ajattelin vanhaa saituria Falmouth'issa, joka joka ilta lukee rahojansa; ja sitten hän puhui niistä, jotka jumaloitsevat maitansa ja tilustuksiansa, ja silloin minä ajattelin olevan kysymyksessä kartanonhaltia, meidän naapurimme, joka ei tahdo suoda masterille tuota pikku maatilkkua, joka on meidän tilustustemme rajalla, ja jossa Trustylla olisi niin hyvä syötinmaa; vielä puhui hän turhamaisista nuorista tytöistä, jotka tekevät itsellensä jumalia rihmoistansa ja korennuksistansa, ja minä katselin ympärilleni nähdäkseni, miltä se maistuisi.

    Mutta sitten hän puhui aviomiehistä ja vaimoista, jotka tekevät itsellensä epäjumalia toinen toisistansa, isistä ja äideistä, jotka jumaloitsevat lapsiansa, ja silloin minä ajattelin teitä kaikkia, mrs Kitty, ja olisin suonut, että master ja missis ja te, lapset, olisitte olleet siellä kuulemassa, joka varmaankin olisi tehnyt teille kaikille hyvää. Sillä näettekö, master tekee itsellensä epäjumalan teistä, mrs Kitty, ja missis ei ole paljoa parempi, vaikka hän tekee sitä salaa hän, jopa itse tietämättänsäkin.

    Ja te, mrs Kitty, ajattelette, ettei kukaan voi katsoa missis'iä paitsi te itse."

    Saarnallaan omaa-tuntoansa kevenettyänsä Betty oli raivannut tietä sääliväisyydellensä, ja istui nyt penkille, pyyhkäisi silmiänsä esiliinallaan ja sanoi puolittain jyrkästi, puolittain leppeästi:

    "Muuten minä en juuri usko, että teidän tarvitsee missis'iä murhettia.

    Minun päättääkseni hän on ikävöinnyt teitä, mrs Kitty, ja nyt kun hän on saanut teidät takaisin, elämäkin palaa takaisin, juuri kuin kalalle, joka heitetään takaisin veteen -- se on, ellette puolestanne rupee tekemään hänestä epäjumalaa ja itkuisilla silmillä ota vaaria pienimmistä vivahduksista hänen kasvoissaan ja niin sokealla rakkaudellanne auta häntä suorinta tietä taivaasen, joka minun luulteni voi tapahtua aivan helposti rakkaan missis'in suhteen. Sillä että hän on valmis toiseen mailmaan siirtymään, sitä ei kukaan voi kieltää.

    Mutta mitä siihen tulee," jatkoi Betty, "ettei missis nouse peräti varhain, siitä ainoastaan sopii olla kiitollinen. Minä se olin, joka sain hänet siihen, ja minä soisin, ettei kukaan ottaisi häntä siitä kääntääksensä. Muutamat ihmiset näyttävät uskovan, että heikko köysi vahvistuu siitä, että sitä venytetään niin pitkäksi kuin mahdollista, mutta minun luuloni on, että se sillä tavalla paljon pikemmin katkee."

    Bettyn ajatus äitini terveyden tilasta lohdutti minua suuresti. Se näytti siirtävän asian epämääräisen, äärettömän ja auttamattoman alalta määrätyksi, mutta kuitenkin voitettavaksi ja helpoksi vaaraksi, jota hellillä ja rakkailla huolilla kävi poistaminen. Minun rupesi nyt tekemään mieli kuulla vähän enemmän Bettyn havannoista metodistain suhteen, ja minä sanoin:

    "Jos asian oikein ymmärrän, pappi ei siis puhunut mitään joka erittäin miellytti teitä, Betty, vai kuinka?"

    "Miellyttikö? Ei suinkaan, mrs Kitty, yhtä vähän kuin raippa miellyttää hullua, ja hullu minä olin, kuin menin vaikka missis varotti minua."

    "Se ei siis ollut hyvää mitä hän puhui?"

    "Sitä en tahdo sanoa, mutta minä en siitä pitänyt, ja minun tekisi juuri mieli tietää, kuka voisi pitää siitä, että hänen täytyy istua jalkapuussa koko seurakunnan edessä kivitettynä ja lokaan tahrittuna, ja että häntä isketään juuri siihen, missä kipeimmin sattuu."

    "Kuinka niin, Betty?" minä kysyin.

    Hämmästyksekseni Betty nyt rupesi änkyttämään ja purskahti katkerasti itkemään. Minä en koskaan ennen ollut hänessä mitään muuta tunteen merkkiä havainnut, kuin että ääni korkeintaankin oli hiukan vapissut ja käsi äkkiä pyyhkäissyt silmiä. Hän häpesi tavallisesti kyyneliänsä niinkuin koulupoika, mutta nyt hän itkeä niiskutti, ja hetken aikaa kului, ennenkuin hän taas sai puhutuksi.

    "Mrs Kitty," sanoi hän, "juuri kuin ajattelin, kehenkä hän sen jälkeen ryhtyisi, ja hymyilin itsekseni nähdessäni, kuinka nuot houkkio-raukat yltä-ympärilläni niiskuttivat ja menivät tainnoksiin, tulipa äkkiä sana, joka nuolen tavalla tunki sydämeni pohjaan, ja siinä seisoin nyt väännellen itseäni niinkuin kala ongessa, sillä välin kuin pappi yhä vaan ajoi sitä syvemmälle, jopa yhtä levollisesti ja varovasti, kuin kysymyksessä olisi ollut hakata naula oikeaan paikkaan puunkappaleesen, jota ei kuitenkaan tahdo rikkoa. Minä olisin voinut lyödä hänet kuoliaksi, mrs, Kitty, mutta siinä minä seisoin avutoinna niinkuin lävistetty mato."

    "Mutta mitä hän sitten sanoi, Betty?"

    "Mitä hän sanoi? -- niin, mrs Kitty, hän antoi minun tuta, etten ollut parempi kuin tavallinen pakana, ja että epäjumalat, joita olin Jumalan edestä palvellut, olivat semmoisia kappaleita, joita julmin indiaani olisi hävennyt."

    "Mitkä ne olivat, Betty?"

    "Mitkä muut kuin juuri maitohuoneeni ja kyökkini ja minä itse," sanoi hän, "juuri nämät somat voikappaleet, jotka minun mielestäni välttämättömästi ovat paremmat kuin kaikki muut koko mailmassa, ja tämä kivilaattia, johon yhtä vähän olen tahtonut mitään jalan jälkeä, kuin jos kysymyksessä olisi ollut kuninkaan oma astin-lauta."

    "Pappi ei ainakaan maininnut voikappaleita eikä kivilaattiaa?" minä kysyin.

    "Ei varsin suorilla sanoilla, mutta kyllä minä hyvin ymmärsin, mitä hän tarkoitti, ja päälliseksi vielä kaikki harmi, jota olen tuntenut, kun master Jack ja te, mrs Kitty, olette mieltäni pahentaneet, ja vanha Roger parka sitten ja hänen likaiset kenkänsä ja paljon muuta."

    "Mutta, Betty," minä virkahdin, "sekä minä että Jack ja Roger olemme todellakin useasti olleet kiusalliset ja tehneet väärin, ja kyökki ja maitohuone ovat juuri ne paikat, jotka Jumala on määrännyt teille vaikutus-piiriksi; niistä teidän sentähden tuleekin pitää huolta."

    "Mitä auttaakaan vastustaminen, mrs Kitty," sanoi Betty toivottomasti päätänsä pudistaen. "Minä en suinkaan tahdo sanoa, että Roger on mikään pyhimys, ja vaikka itsekin olisin semmoinen, en kuitenkaan voisi väittää, ettei Roger useasti käytä itseänsä tyhmästi, ja ettei asiat meillä mene hullusti toisinaan."

    "Olen kyllä tuhat kerrat mitä suurimmalla tarkkuudella koettanut harkita ja tutkia, enkä voisi keksiä mitään otollista syytä suuttumukseeni ja mitään oikeutta kiinnittää sydämeni niihin toimiin, jotka Kaikkivaltias on määrännyt minulle, mutta se ei auta, haava pysyy haavana, ja sanat istuvat siinä kuin naulat ja ei auta, mrs Kitty, minä olen vaivainen, syntinen ihminen, se on täysi tosi, ja minä en pääse siitä mihinkään."

    "Mutta, Betty," minä sanoin, "ettekö käyneet siellä uudestaan jotakin lohdutusta etsimässä?"

    "Sen tein," sanoi hän, "vaikka minulla oli varsin vähän taikka ei mitään toivoa. Puhuessaan hän kaiken aikaa tarkasti minua, niinkuin hän olisi tahtonut tunkea lävitseni katseellansa, mutta minä en kertaakaan silmiäni räpähtänyt, vaan katselin rohkeasti kovalla otsalla häneen takaisin, sanoen sydämessäni: 'Sinä olet yhden kerran saanut minut kiinni, mutta älä koetakaan toistamiseen.' Mutta kun hän oli lopettanut, ja minä olin kotimatkalla, olipa juuri kuin jokin alati olisi vetänyt minua takaisin, aivan niinkuin koi vetääntyy valkeata kohden.

    Minä menin sentähden vieläkin kerran, ja siellä oli suuri joukko ihmisiä vuorikaivoksista ja kalapaikoista, ja minä näin erään miehen, joka seisoi siellä ja puhui heille. Mutta tällä kertaa se ei ollutkaan pappi, joka muutti lankoni lakeaksi kuin lammas, mr Wesley, vaan toinen, iso, pitkä mies Yorkshirestä, joka olisi voinut lyödä maahan minkä Cornwallin nyrkkitaiste

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Kittyn päiväkirja
    Author
    Elizabeth Rundle Charles
    Release date
    January 7, 2008 [eBook #24209]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Tapio Riikonen
    Transcriber and production notes
    Produced by Tapio Riikonen
    Front matter as received (title page, contents)
    KITTYN PÄIVÄKIRJA
    
    Kuvauksia hengellisistä liikkeistä Englannissa viime vuosisadan
    keski-ajoilla
    
    
    Kirj.
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Kittyn päiväkirja
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Kittyn päiväkirja
    
    Author: Elizabeth Rundle Charles
    
    Translator: Edvin Avellan
    
    
            
    Release date: January 7, 2008 [eBook #24209]
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/24209
    
    Credits: Produced by Tapio Riikonen
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #24209. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 24209
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-21
    Completeness
    First 200,000 characters rendered.