Gutenberg · e01.org
Cover of Kalervo: Runollinen kalenteri
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 23543

Kalervo: Runollinen kalenteri

by Johan Albert Bergman · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2007
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    Kalervo: Runollinen kalenteri by Johan Albert Bergman is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #23543). J. A. B. [Johan Albert Bergman]

    KESÄ-YÖ POHJOLASSA

    I.

    Kerran vuodessa -- niin satu kertoo
    Virolainen -- nuorukaista kaksi,
    Ihanata, impi, poika kaunis
    Toisillensa suuta suihkavat,
    Silloin jolloin pisin ompi päivä,
    Koita Hämärä kun suutelee.
    Pohjan pitkät perät useammin
    Saavat nähdä nämä kaksi nuorta
    Lemmen suudelmahan sulaavan,
    Pohjolahan armas aurinkomme
    Viikkokaudeksi kun yötyvi.

    II.

    Jo kaunis kesäpäiv' on loppunut,
    Jo pitkät varjot epäselvennyy.
    Pohjoisella taivaan rannalla
    Koko yön iltarusko hohtaa
    Himeästi, kunnes ani varhain
    Aamulla taas punehtuupi, toisell'
    Nimellä nyt ennustaen päivää.

    Viehättävään vale-uneen vaipuu
    Luonto -- ei oo päivä eikä yö --
    Päiväksi on auringotoin, yöksi
    Pimeätöin -- vaan on kumpainenki.
    Kukkiin tuoksu täyttää kesä-ilman
    Haalean, on nukahtanut luonto,
    Kuin lapsi kesken leikin, hymysuin,
    Ainoastaan rastas rakkauttaan
    Viitikossa viserrellen laulaa.

    III.

    Lyhyt Pohjolan on kesä-yö.
    Tuolta koillisesta kohoaa jo
    Ruusupilviin takaa armas päivä,
    Holvaellen kultiansa, täyttäin
    Koko ilmakehän valollansa.
    Sätehissä kirkkahissa aamun
    Veden kalvo värähtelee. Riemu-
    Äänet metsistä jo kajahtaa.
    Kasvit tätä ihanuutta kaste-
    Puvussansa ilokyynelsilmin
    Tuijottavat. Nimeksikin on nyt
    Unelma tää kaunis loppunut.

    LOIHTIA.

    Kutk' ovat miehet törmällä
    Tuoll' Pyhänkosken vierteellä?
    Ne näyttää varsin kummilta
    Kuun nousevaisen valossa.

    Niin seisovat he synkkinä,
    Kuin haahmut syksyn myrskyssä,
    Mi äkki heidät huomaisi,
    Kyll' syrjään heti astuisi.

    Yks seisoo köysi kädessä
    Ja silmät hänen päässänsä,
    Kuin virvat yöllä leimuvat,
    Jotk' yli hautain keinuvat.

    Kuin vikauhri vieressään
    On toverinsa allapäin;
    Hän usein koskeen katsahtaa,
    Ja silloin aina vavahtaa.

    Tuo köysi kädess' loihtia
    On suuri, varsin mahtava
    Ja kirkon väen vallassa
    On mies hänen muassa.

    He kirkkomaall' on pistäyneet,
    Ennenkun tänne lähteneet.
    Siell' ompi kipee siunattu
    Ja kalmass' köysi karkaistu.

    Nyt koettaminen kova on,
    Jos paraneisi onneton,
    Jos viisas poppa mahdillaan
    Saa pannun pahan poikkeemaan.

    He laskeuvatten rannalle,
    Tään kovan kosken reunaalle;
    Täss' ensin poppa seisahtaa
    Ja toveriinsa tuijottaa.

    Nyt tekee köyteen silmukan,
    Joll' vyöttää taudin katkanan,
    Ja jupistaen loihtojaan,
    Hän pukkaa toisen Ahtolaan;

    Ja jälkeen köyttä lappaapi,
    Se kunnes viimein loppuupi,
    Vaan hetken vielä uittelee,
    Niin pantu paha paranee.

    Nyt astuu miehet kotiinsa
    Ja uinut avaa kaapinsa.
    Kun ottaa neljä ryyppyä,
    Taas näkee pientä väkeä.

    a) EHTOOTÄHTI.

    Kun on päivän viime säteet läntisihin aaltoihin
    Sammuneet, ja ensimmäisnä astut armas näkyviin
    Tähtitarhain tuhansista tuikkivista mailmoist',
    Maamme kauniin heimolainen taivaan kannen kulkijoist'!

    Vaan et kauan viivy; koska hopeaiset aartehet
    Avaruuden alkaa loistaa, taivaan rantaa lähenet,
    Läntisille maille riennät päivän jälkeen rakkahan,
    Siellä illan ihastusta samoitenkin alkamaan.

    Lemmen silmäyksin, jotka levotoinna hehkuvat,
    Sinun heiskunatas kansat vanhat vertaelivat,
    Kun he, ammoin sitten, ovat ristineet sun kaimaksi
    Jumalattarelle, joka lemmen tunteet herätti.

    Nimes' oikeen arvasivat! Vielä kansat ihastuu
    Kun sun muotos ruusuisessa iltaruskoss' ilmaantuu;
    Kaikki silloin ihmettelevät, ett' oot niin herttainen,
    Päivän kaino palvelijatar, ruhtinatar tähtien!

    b) KOINTÄHTI.

    Jo loistaa idän reunaalla
    Tuoll' aamuruskon otsassa
    Kointähti armas, katselee
    Taivaalle, sekä sanelee:

    "Taas tähdet öisen taivahan
    Ma kohta näen sammuvan,
    Kun armas päivä koittavi
    Ja pimenen voittavi."

    Nää sanat tähdet kuulivat
    Ja puhujalle lausuivat:
    "Ent' itse? Päivän valoa
    Et itsekään voi katsoa!"

    "En teitä siit' oo soimannut."
    Kointähti vastaa; "iloinnut
    Oon saada valoon kuolla --
    Se kuolema on ihana."

    Näin ihmishenki aatelkoon
    Auringostaan ja iloitkoon,
    Kun saa myös hänkin sammua
    Viel' ihanammass' valossa.

    POISSA OLEVALLE.

    Ikävä on aikani,
    Pois kun menit luotani
    Ja mun jätit katalan
    Armahasen tuskahan.

    Päivällä ma astuilen
    Kukkakenttää hu'oaten,
    Kukissa näen muotosi,
    Tuuless' kuulen äänesi.

    Unissa vaan nauttia
    Mennyttä saan riemua,
    Vaan sun yö loppuupi,
    Ikävä taas alkaapi.

    Oi! kun kohta toteuntuis
    Toiveheni, tapahtuis
    Herälläi se hekuma,
    Josta vaan saan uinailla.

    PÄIJÄNTEELLÄ.

    Illalla kello kymmenen
    Kaks miestä istui rekehen.
    He Virmalasta lähtivät
    Ja Tehinniemeen riensivät.

    "Oi kaunis on sun kuutama,
    Sa Huhtikuinen iltama."
    Näin mietit miehet, huokasit
    Ja haukotellen nukahdit.

    Kun silloin tällöin heräävät
    Ja kyytipojalt' kysyvät:
    "Eik' olla kohta perillä,
    Kyll' viivytty on välillä?"

    Niin ympärilleen katselee
    Uinaillen poika sanelee:
    "Tää tie ei lie oikee tie,
    Vaan ei se eksyksiinkään vie."

    No! Mitäs tehdä -- ajetaan
    Ja vihdoin talo huomataan.
    "Nyt," lausuu poika näppärä,
    "Me oomme, näen mä, Sysmässä!"

    MERIMIEHEN LAULU.

    Nyt sinusta ma erkanen
    Mun synnynmaani herttainen,
    Sun salot, järvet, kukkulat,
    Niin kalliit ja niin armahat,
    Nyt katoavat näöstäin --
    On meri edessäin.

    Vaan taivahalta säihkyvät
    Mun kotimaani tähtelät
    Ja Suomen laulu mieluinen
    Tääll' soipi päällä aaltojen
    Ja tuuli Suomenniemeltä
    Tuo tervehdyksiä.

    HÄÄILTA.

    Oi rakkaus! Sa kuolemanki voitat
    Ja kuolon jälkeen armaampana koitat.

    Koht' ompi kesäpäivä loppununna
    Ja töistään ihmiset jo palannunna.
    Tuoll' viipyy vielä virran reunahalla
    Yks nuorukainen, muodoll' hohtavalla;
    Kas kuinka silmäns levotoinna loistaa,
    Ja katkerasta mielestänsä to'istaa,
    Kun suvantoon hän huomionsa kääntää
    Ja synkäll' äänell' nämä sanat ääntää:
    "Kyll' elämässä tappioita kohtaa
    Ja tuimaan riitaan tunteemme ne johtaa,
    Vaan mikä niistä sydäntä niin ratkoo,
    Kuin, joka rakkauden siteet katkoo.
    Hän toisen oma!

    Oi te henget maassa
    Ja veessä sekä ikitaivahassa,
    Te lievitystä rintahani tuokaa
    Ja hetkeksi nyt lepo mulle suokaa!"
    Oil lausununna -- Vesi kohahtaapi
    Ja neito Vellamon nyt liukahtaapi
    Veen kalvohon -- kuin tähdet taivahalla
    Sen silmät säihkyvät, kun lumoovalla
    Nyt voimalla ne onnettomaan kääntää
    Ja hälle sanat siivilliset ääntää:
    "Oi kauno! Sua onnettomuus vaivaa
    Ja synkkä suru sydäntäsi kaivaa
    Siell' ylisessä mailmassa, jossa
    On katkeruutta joka tuokiossa.
    Oi tänne tule!

    Rauhassa saat olla
    Tääll' aaltoin alla; sua suosiolla
    On kaikki tottelevat; myös meillä
    Ne tunteet on, jotk' autuuttavat teillä
    Ja aartehista alankomme hohtaa,
    Jotk' ajatukset riemuisiksi johtaa."
    Ah!

    Kuinka suloisesti sanat soivat!
    Kuink' oudon mielen toiselle ne toivat;
    Ne viileyttä kuumehelleen antaa
    Ja tyynen riemun sydämeensä kantaa.
    Hän iltaruskoon silmänsä nyt luopi
    Ja mietteens' ilmi nämä sanat tuopi:
    "Oi aurinko sa kultakiharainen,
    Sa kaikkiin nähty, kaikki huomaavainen,
    Jok' onnetointa olet armastellut
    Ja lyhytt' iloani silmäellyt:
    Kun huomenna sa kiirehesi nostat
    Ja armaudell' ihmisille kostat
    Ne työtki, jotka valkeutta kammoo
    Ja pimeydell' uskon valan vannoo;
    Jos silloin mua, mennyttä, hän muistaa,
    Niin katuvaisen korvahan sa kuiskaa,
    Ett' uskotointa viimme tuokiossa
    Ma muistin -- viel' enemmän muistan, jossa
    Ei himot mieltä himmennä, kuin lassa
    Hänt' ennen muistin, muistan Ahtolassa."
    Näin lausuttuaan virtahan hän juoksee
    Tuon ihanaisen lohduttajan luokse,
    Taas kohta virta vierivi kuin ennen,
    On onnettoman jäähdyttänyt lemmen.

    • * * * *

    Hää-ilta oli -- kokoontunut kansa
    Jo oli -- pappi siunauksellansa
    Vaan puuttui. Äkki ääni huudahtaa:
    "Miss' ompi morsian," -- Ei vastata
    Voi kukaan. -- Hakiessa läntehen
    Jo päivä laskee, toivo viiminen.
    Kas tuolla seisoo metsän rintehessä
    Nyt morsian ja tuskan heltehessä
    Sen posket hohtaa -- silmät virtaa kohti
    Vaan tuijottavat.
    Mi sen tänne johti?
    Täss' oil hän kurjan äskellisen kanssa
    Uinaillut lempee ihastuksissansa
    Ja lemmikilleen valan vannonunna,
    Kun päivä kesäinen oil laskenunna,
    Ei ketään kuolevaista mailmassa
    Pait' häntä lempiä; vaan kuulumassa
    Koht' oli huhu -- äsken mennyt kuulen
    Myös sattui, herkkä oli sitä luuleen:
    "Äl' usko neittä, valat naitavaisten
    On heikommat kuin muitten kuolevaisten."
    Nää viestit hältä synkistivät päivät
    Ja yöksi mieltään kalvamaan ne jäivät.
    Ei kultaansa hän tavatakaan saanut
    "Se minun, köyhän, lie jo unhottanut."
    Hän mietti heidän kohtauspaikallaan,
    Kultaansa vartoin, kun ei tullutkaan.
    Jo vihdoin huhu levesi nyt häistä;
    Kun puhuttavan kuuli kurja näistä,
    Ei kärsinyt hän enään, henkens heitti
    Hän syvyyteen -- se syvät huolet peitti.
    Kuin Kirki kaunis, valko vaattehissa
    Ja huntu päässä, melkein tainnuksissa
    Nyt seisoo morsian -- hän huomasi
    Kun kultans Ahtolahan katosi.
    Hän hetken liikkumatt' on -- virtaa kohti
    Nyt lentää -- toivo askeleensa johti;
    Vaan turhaan riensi -- houkuttelianeen
    Jo kultans' Ahdon aarteit' ihailee.
    Kuin veistokuva, hetken äänetönnä
    Nyt neito seisoo -- posket veretönnä,
    Vaan vihdoin sanoin suru puhkeaa
    Ja vääntäin käsiänsä kurja valittaa:
    "Nyt surun pilvi päivän multa peitti
    Ja hirvittävään pimeään mun heitti!
    Hän ompi poissa, ikuisesti poissa
    Hän, toinen itseni murheessa ja iloissa.
    Oi kurja kohtalo!" -- Hän epätoivossa
    On lopettanut raskaan olonsa!
    Ma yöt olen häntä itkenynnä
    Ja päivät luokseen olen pyrkinynnä,
    Vaan turhaan -- "pitää hänet unhottaa
    Ja toista ylhäisempää rakastaa."
    Näin käskettiin.
    Vaan ennen kuolema,
    Kun että petän hänen muistoa!
    On pääni raskas -- yö jo tuleepi.
    Vaan o'otan -- ehkä huomaa kultani.
    Kas!

    Tuolta, tuolta kuultaa pohjasta
    Jo muotons armas -- kultalouhella
    Hän istuu -- odottaa mua -- tänne katsahtaa,
    Nyt hymyilee ja mulle sylins aukoaa,
    Oi rakkaus! Sa kuolemanki voitat
    Ja kuolon jälkeen armaampana koitat!"
    Näin lausuen hän kätens' ojentaa
    Ja kyynelsilmin virtaan suljahtaa.

    MUISTELMA.

    Sa, joka suuren luonnon ihanuutta
    Tuoll' suloäänell' innokkaasti kiitit!
    Ihannetieteen laakereita niitit
    Sa puheellasi, jonka armautta

    Ma kevätilloin kuulin, nuoruutta
    Kun luonto heijasti; sa yhteen liitit
    Sen kanssa sielus nuoruuden ja siitit
    Minussa hengen elantoa uutta.

    Kun kevään tuoksut haimaa lehtipuista
    Ja veden pinnall' iltarusko hohtaa,
    Sa joskus kanssapuhujatas muista!

    Ja koeta vielä mielehesi johtaa
    Ne ajat vierreet -- armaampi on olla,
    Kun aatteet yhtyy kahdell' olennolla.

    TÄHTITAIVAS..

    Avaruudessa
    Hiljaisuudessa
    Sulosilmät tähdet säihkyvät.
    Miten syttyvät
    Armaat tähtelät?
    Kuinka kauan silmää iskevät?

    Kaikkivaltias,
    Luoja laupias,
    Joka johtaa heidän kiertoaan,
    Hän ne mahdillaan
    Saapi sammumaan,
    Hän myös uudet luopi loistamaan.

    Kuinka kaunis yö!
    Niinkuin hopee vyö
    Linnun-radan tähdet hohtavat.
    Lukemattomat
    Siellä mailmat
    Mieltäs' äärettömiin johtavat.

    Tuoll' on Seulaset,
    Joita ihmiset
    Wäinön virsuiksi myös nimitit.
    Vanhain plejadit,
    Kun he ilmausit,
    Merimiehet merta kyntelit.

    Taivaan koriste,
    Wäinön viikate
    Välkkyy etelässä, pohjassa
    Astuu vakava,
    Vanha Otava,
    Takanansa seuraa Vartija.

    Sinä, tähdistä,
    Jok' oot likinnä,
    Aurinko! Kun sätees valaisee
    Meitä, vaalenee
    Taivas, virkenee
    Luonto unestaan ja riemuitsee.

    • * *

    Kun sa ylhäälle
    Katsot, taivaalle
    Ja näet avaruuden aartehet
    Isot, pienoiset
    Tähdet, etäiset,
    Jotka loistaa siellä tuhannet:

    Mieti ihminen,
    Kuink' oot vähäinen,
    Verrattuna koko mailmaan,
    Koko mailmaan,
    Jok' on raiska vaan,
    Kuu sen vertaa suureen Luojaan.

    UKKO JA NUORUKAISET.

    Kauniina kesä-iltana
    Yks vanhus istui seurassa
    Nuorten, jotk' hänen puhetta
    Ihaillen kuuntelit.
    Hän elämästään jutteli
    Ja viisauttaan saarnasi
    Ja surut, riemut ennusti,
    Jotk' heitä odotit.

    Hän puhui esi-isistä.
    Ja heidän urotöistä,
    Sen kansan kärsimyksistä,
    Jonk' omaks nimitti.
    Kun loppui kertomuksensa,
    Hän kirkastetull' muodolla
    Loi silmäns kuulioihinsa
    Ja täten saneli:

    "Te nuorukaiset Suomenmaan
    Nyt vala vahva vannokaat,
    Ett' ootte valmiit valvomaan
    Ylitse Suomenne,
    Sen sivistystä edistään,
    Sen vaurautta enentään
    Ja henkennekin heittämään
    Maan eestä isäinne.

    Oi isäinmaa sa ihana!
    Mun muistojeni satama
    Ja toivojeni unelma,
    Sun eestä rukoilen:
    Sun voimat nuoret varttukoot
    Ja lastes' kautta karttukoot,
    He kilvaten sua suojelkoot
    Sa Suomi suloinen!"

    KEVÄTLAULU.

    Lauhkea tuuli jo ilmoissa häilyy,
    Vienosti pilviä liekuttaa,
    Nietokset laskeuvat, aurinko päilyy
    Veess', joka rinteitä puikuttaa.
    Herääpi luonto, nyt heijastaa
    Heliässä loistossa nuortunut maa,
    Virrat vaippansa kankeat heittää,
    Aaltojen soitanto kaikuvi taas,
    Vihreät verhot ja maisemat peittää,
    Lehti on puussa ja ruoho on maass'.

    Ahvojen teitä nyt lintujen laumat
    Villettelevät Pohjolaan.
    Sielläki kukkulat, järvet ja rannat
    Laululla riemastuttamahan.
    Kukkaset kedoilla puhkeilee,
    Yrtit ylt'ympäri tuoksuilee,
    Puiden latvoissa tuuloset soittaa,
    Lintuset lempeä livertävät,
    Keväällä uudet tuntehet soittaa,
    Elohon vanhat virkenevät.

    Riemuitkaamme nyt vanhat ja nuoret,
    Niinkuin luontokin riemuitsee,
    Kauniina loistavat laaksot ja vuoret,
    Taivaskin riemusta hymyilee.
    Kaunihin kuitenkin riemutess' on
    Ihmisen sielu kuolematon,
    Senhän tähden niin kauniisti maamme
    Laaksot ja kukkulat pukeutuvat
    Ja vielä kauniimman kevään me saamme,
    Jonka ei lahjat oo lakastuvat.

    VÄHÄN KALEVALASTA JA KANTELETTARESTA.

    "Von Pol zu Pol Gefänge zu erneun --
    Ein Sphärentanz harmonisch im Getümmel --
    Lasst alle Völker unter gleichem Himmel
    Sich gleicher Gabe wolgemuth erfreun!"

    Göthe.

    Runouden kolmet päälajit ovat: kertoma-, laulu- ja näytelmä-runous.

    Kertoma- eli sankari-runoutta, joka tavallisesti kuvaelee kansojen taistelua vapaudensa edestä, löytyy parhaasta päästä niillä kansoilla, jotka havainnoistaan luonnossa ovat tulleet ensimäisiin mietinnöihin siitä somuudesta, hyvyydestä ja viisaudesta, joka vallitsee mailmassa.

    Nämä kansat ovat jumaloittaneet luontoa joko kokonaan, taikka nähneet siinä kaksi eli monta vastaista (hyvää ja pahaa) voimaa.

    Etevimmät tuotteet kertoma-runouden alalla ovat Indialaiset, Kreikkalaiset, Saksalaiset, Gaelilaiset, Suomalaiset ja Virolaiset ilmituoneet. Heidän sankari-runonsa ovat itse kansan sepittämiä.

    Muissaki kansoissa ovat yksityiset (Firdusi, Virgilius, Dante, Ariosto, Camoëns, Tasso, Milton) tällä alalla matkaansaaneet jaloja teoksia, vaikka ne eivät vertoja vedä edellisille. Moniaiden väittelyksiä, että myös Kreikkalaisten sankari-runo olisi yksityisen tekemä, näyttää nykyinen aika tukevilla syillä kumoavan.

    Kyllin aihetta tähän on kertoma-runomme Kalevala antanut. Nykyisyys kyllä tietää, miten tämä runollinen teos on ilmi tullut, vaan tulevaisuus voisi ehkä tästäki teoksesta lausua niinkuin parista muusta sankari-runoelmasta on lausuttu, että niiden kokoiliat olisivat ne muka omasta päästään sepittäneet. Ja miksikä? Senköön tähden, että runollinen aisti ei voisi löytyä rahvaassaki, yhtähyvin kuin sivistyneissä? Ja eiköhän kansan tekemän kertoma-runon sisällys kyllin selvästi ilmaise, mistä se on kotosin?

    Äsken sanottiin sankari-runon kuvaelevan kansojen taistelua vapaudensa edestä. Kalevalassa esitellään riidat Kalevalaisten ja Pohjolaisten välillä. Vaan sen ohessa kerrotaan siinä myös sopuisesta kanssakäymisessä näiden kahden kansakuntien välillä; kuinka Pohjolassa oli kaunis neiti "maan kuulu, veen valio," jota Kalevalan uroot kosivat. Neidon äiti "Louhi Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas" lupasi tyttärensä sille, joka Pohjolahan takoisi kummallisen "Sammon":

    "Joutsenen kynän nenästä,
    Maholehmän maitosesta,
    Yhen ohrasen jyvästä,
    Yhen uuhen villasesta."

    Ilmarinen takoi nyt sammon ja Louhi saattoi sen Pohjolan kivimäkehen "yheksän lukon taaksi." Sammossa oli jauhomylly, suolamylly ja rahamylly; itsekukin näistä jauhoi "purnun puhtehessa."

    Mutta Ilmarinen ei saanutkaan neitoa tällä kertaa, vasta sittemmin, kun oli suorittanut vaikeat ansiotyönsä, kihlasi Louhi hänelle tyttärensä.

    Häitä pidetään nyt Pohjolassa ja Ilmarinen vie nuoren vaimonsa kotia.

    Nyt näytti sopu Kalevalan ja Pohjolan välillä olevan vahvistettu.

    Vanhemmat, vakavat miehet, Wäinämöinen ja Ilmarinen, eivät vielä tähän saakka olleetkaan riitauneet Pohjolaisten kanssa, vaikka Louhelta paljon hänen sanansa syömistä olivat saaneet kärsiä. Mutta tuittupäinen Lemminkäinen oli, jo ennen häitä, käydessään Pohjolassa, laulanut joka miehen Pohjolan tuvasta ulos, paitsi yhden paimenen, jonka hän ylönkatseesta jätti laulamatta. Tämä paimen ampui hänen sitten Tuonelan joella kuoliaksi; äitinsä lukuin ja voidetten kautta virkeni hän kuitenkin. Ilmarisen häihin kutsuttiin kaikki Kalevan kansa, paitsi Lemminkäistä. Tämä läksi Pohjolahan, käytteli itseään ylimielisesti, niin että Pohjolan isäntä viimein ärjäsi:

    "Ei tässä piot parane
    Kun ei vierahat vähenne;
    Talo työlle, vieras tielle,
    Hyvistäki juomingista!
    Lähe tästä, Hiien heitto
    Luota kaiken ihmiskansan,
    Kotihisi konna koita,
    Paha maahasi pakene!"

    Johon Lemminkäinen vastasi:

    "Et miestä manaten sa'a,
    Ei miestä pahempatana
    Sialtansa siirtymähän,
    Paikalta pakenemahan."

    Silloin Pohjolan isäntä "miekan seinältä sivalti;" Lemminkäinenki tempasi tuliteräisen ja tuvassa nousi tappelu; vaan kun Pohjolan isäntä, tavoitellessaan Lemminkäisen päälakia, iskasi orteen, että se kaheksi lensi, sanoi vastustajansa:

    "Tukela tora tuvassa,
    Seikat akkojen seassa,
    Tuvan uuen turmelemme,
    Lattiat verin panemme:
    Käykämme ulos pihalle,
    Ulos pellolle torahan,"

    Täällä nyt taisteltihin, kunnes Lemminkäinen vastustajansa "kallon kaulalta sivalti;"

    "Päähyt pyörähti pihalle,
    Miehen kallo kartanolle,
    Kuni nuolen noutaessa
    Puulta koppelo putosi"

    Pääkallon pisti Lemminkäinen seipähän nenähän. Mutta nyt tuli tulinen kiiru, sillä Pohjan akka lauloi kokoon sotilaansa; Lemminkäinen pötki pakoon kotiinsa ja sieltä, äitinsä neuvosta, kaukaiseen saareen. Tällä aikaa polttivat Pohjolaiset tupansa ja tekivät koko kotitienonsa autioksi. Lemminkäinen lähtee nyt sotatoverinsa Tieran kanssa Pohjolaan sotimaan; vaan laivansa jäätyi mereen ja hänen täytyi palata kotiansa.

    Nyt seuraa 6 runoa, jotka kertovat väkitapauksia (samoin kuin 1 ja 2 runo mailman luomisesta, 11 ja 29 Lemminkäisen olosta saarella), muun muassa kuinka Kullervo Ilmarisen kartanolle ajaa susia ja karhuja, jotka repivät ja surmaavat emäntänsä, tuon alussa mainitun Pohjan neidon. Nyt lähtee Ilmarinen Pohjolaan entisen emäntänsä nuorempaa sisarta kosimaan, vaan tämä lausuu:

    "En lähe minä sinulle,
    En huoli huitukoille;
    Tapoit naisen ennen nai'un,
    Vielä tappaisit minunki;
    Onpa tässä neitosessa
    Paremmanki miehen verta,
    Paikoille paremmilleki,
    Ei sepon susi-sioille,
    Miehen tuhmaisen tulille."

    Tästä suuttui Ilmarinen, koppoi tytön rekeensä ja läksi ajamaan.

    Matkalla neito häntä taas herjasi, kunnes seppo lausui hänen lokiksi.

    Sepon kotiinsa tultuaan, kyssi häneltä Wäinämöinen "miten Pohjola elävi," johon Ilmarinen vastaa:

    "Mi on Pohjolan eleä,
    Kun on sampo Pohjolassa!
    Siin' on kyntö, siinä kylvö,
    Siinä kasvo kaikenlainen,
    Siinäpä ikuinen onni."

    He päättävät nyt lähteä Pohjolaan saamaan edes osan sammosta; ja lähtevät. Lemminkäinen yhtyy tiellä heidän seuraan. Kun Pohjolan emäntä ei anna osaakaan sammosta, laulaa Wäinämöinen koko Pohjolan väen nukuksiin; Kalevalan miehet vievät sammon veneesensä ja lähtevät kotimatkalle. Kolmantena päivänä herää Louhi, lähtee sammon viejiä jälestä ajamaan ja saavuttaa heidät. Nyt nousee tappelu, sampo suljahtaa mereen, Louhi saa siitä ainoastaan tyhjän kannen, Wäinämöinen kerää tarkkaan sammon murut rannalta.

    Tämän jälkeen varallisuus katosi Pohjolasta ja karttui Kalevalassa.

    Louhi lausui tappelun jälestä:

    "Jo minulta valta vaipui,
    Jo aleni arvioni,
    Eloni meni merehen,
    Sampo särkyi lainehihin."

    Ja runo laulaa tästä tapauksesta

    "Siit' on polo Pohjolassa,
    Elo leievätön Lapissa."

    Ulkomailla, missä Kalevalata tunnetaan, on se voittanut yleisön suosion. Saksalainen Rosenfranz lausuu kirjassaan "Runous ja sen Historia," puhuttuaan Kalevalan sisällyksestä: "Tämmöinen on likimmittäin pääsisällys. Mutta suorittaminen! Se on niin oivallinen, että sen kansan hengetärtä, jolla on niin moninainen mielenkuvitus, täytyy pitää korkeimmassa kunniassa."

    Mutta täten ei aina Kalevalaa arvostella -- syntymämaallaan. Useat rahvaasta tuumaavat: "Mitäpä sitä lukee, perättömiä kuin siinä puhutaan!" Semmoiset tuomitsiat tottukoot myös siihen ajatukseen, että heidän omat, eli jos ovat varsin vaatimattomia, niiden, joita nyt viisaimpina ja todenperäisimpinä pitävät, mielipiteet vuosisatojen jälestä, voivat siintää jokseenki erilaisessa, silloin ehkä hyvin epäselvässä, valossa tahi -- olla siintämättä. Tämä lause tahtoo sanoa, että mailma edistyy.

    Emme me enään paavia palvele, vaan jos olemme ymmärtäväiset, niin emme naura niille ajoille, jolloin häntä palveltiin, mutta tutkimme niitä siinä uskossa, että se, joka ei tiedä mitään menneistä ajoista, hän ei ymmärrä nykyisyyttäkään. -- Kalevala ei siis "saarnaa loruja," mutta se lausuu oman aikansa uskomat ja ihanimmat aatteet.

    Ainoastaan se, joka lukee Kalevalaa sen syntymä-aikansa valossa, voi sitä oikeen 1) ymmärtää, ja 2) arvostella (tämä järjestys lienee näiden kahden verbikäsitteiden oikea). Hän lukee kummastellen tuon kaikkia eläväksi tekevän ja virkeän mielenkuvituksen kuvaelmia niistä ajoista, jolloin

    Kaikki luonnossa eleli
    Sointuisuudessa somassa,
    Aamuruskon rusoittaissa
    Runollisen, astuivatten
    Nuoren luonnon näkymölle
    Esiisäin ilmestykset;

    ja hän yhtyy ihastuksell' ajatuksissaan Tapiolan (koska hän on manterella asuva) lukuisaan juhlasaattoon, joka kulkee "vuoren kukkulalle" [Kalev. (toinen painos) 41-61], jossa vanha Wäinämöinen

    "Soitti päivän, soitti toisen"

    niin suloisesti, että

    "Ei ollut miestä, eikä naista
    Kellen ei itkuksi käynyt,
    Kenen syänt' ei sulannut."

    Kalevalasta puhuen, mainittakoon sivumennen, että Virolaisilla, Suomalaisten likeisillä sukulaisilla, on "Kalevi-poeg" (Kalevan poika) niminen kertomaruno. Wäinämöistä, Ilmarista ja Lemminkäistä kutsutaan myös Kalevalassa Kalevan pojiksi ja tämä kohta, muun muassa, osoittaa näiden kahden kertomarunon yhteistä alkuperää niiltä ajoilta, jolloin Suomenlahden laineet eivät vielä eroittaneet näitä kansakuntia.

    Toinen alussa mainituista runouden päälajeista on laulurunous eli lyriikki; viimmemainittu nimitys on johdettu kreikan sanasta lyra, kielisoitin, jolla he säestivät laulujansa, niinkuin muinaiset Suomalaiset kanteleella. Kertomaruno kertoo tapauksen, joka jo on tapahtunut; lauluruno ilmaisee runoilian omituisen tunteen siiloin, jolloin hän runoilee.

    Kertomaruno kertoo: ne tekivät ja puhuivat niin ja niin; laulurunoilia laulaa: minun tunteet tässä aineessa, josta nyt runoilen, ovat seuraavat, Tästä eroituksesta seuraa, että, samoiten kun kansakuntien sepittämät kertomarunot ovat onnistuneemmat kuin yksityisten, laulurunon luonto parhaasta päästä vaatii yksityistä sepittäjää, silla tunteitaan ilmottaessa soveltuvat ihmismielet vähemmin, kuin tapauksia kertoessa, varsinkin siltä aikakaudelta, jolloin sankarirunot kansoissa syntyvät.

    Tämä on pääsääntö, joka ei kuitenkaan estä kansojen sepittämän laulurunouden alalla paljon ihania tuotteita löytymästä; erittäinkin suomalaisen laulurunouden alalla muuttuu tämä poikkeus, erinäisten syitten johdosta, jotka jokainen ajattelemalla kohta hoksannee, milt'ei pääsäännöksi.

    Lönnrot, alkulauseessaan Kantelettareesen, jakaa suomalaisen laulurunouden kansan ja oppineiden tekemään ja viittaa myös niiden vastamainittuun keskinäiseen suhteesen, laveammin selittäen ylläkäytetyn sanan "milt'ei": "Tosin löytyy niidenki (oppineiden tekemien runojen) seassa toisinaan luonnon siittämiä, kauniita, joiden ei ollenkaan tarvitse kansanrunoin rinnalla hävetä. Myös voittavat he muotonsa moninaisuudella kansanrunot, niinkuin istutettu puutarha voittaa puittensa moninaisuudella luontaisen metsän, vaikka metsä muuten on suurempi."

    Viimmemainittu kohta on myös puoleksi vastaus kysymykseen: Miksikä Kantelettaren lauluja kansassa niin vähän tunnetaan. Toinen tärkeämpi puoli vastauksesta on, että ne eivät vastaa meidän ajan katsantotapaan.

    Vaan se kohta, ett'ei Kanteletar, niinkuin ei Kalevalakaan, ole uudenhokkinen, ei suinkaan ole sitä unohdukseen saattava; siksi ovat siinä vaarinotetut ne ehdot, joiden toteutttaminen voi ihmishengen tuotteille antaa pysyväisyyttä.

    Nykyisyys suosii runoelman ulkomuodon suhteen vaihtelevaa ja loppusoinnullista runomittaa. Varsinkin, jos semmoisella runolla sitä paitsi on nuotti, kaikkuu se (aikansa) kaikkien huulilla, joskipa sisältönsä olisi enemmän tai vähemmän runollisuutta vailla.

    Nämä mietteet johtavat mielemme noihin Kantelettaren alkulauseessa löytyvihin, neljäänkolmatta lauluihin, joista vertauksen vuoksi nyt vähän mainittakoon. Nekin ovat rahvaan usein yksityisten, tekemiä, osittain ruotsista käännetyt, osittain ruotsin mukaan tehtyjä (Lönnrot). Yllämainittu lause, jonka vähänkään runolliset laulannon tuntijat useissa lauluissa ylipäänsä, s.t.s. ulkomaisissaki, lienevät huomanneet toteuntuvan, ilmaisee syyn, miksi mainitut runoelmat ovat niin suositut; silla harva, tuskin yksikään heistä olisi, sävelien siivillä lentämättä, niin yleisesti ruotsia puhuville tunnettu.

    Tämä arvostelu on ainoastaan tieteellinen; heidän käytännöllinen merkityksensä on viimme aikoihin saakka ollut ehkä painavampi, kun muiden tuotteiden suomalaisen runollisuuden alalla.

    "Tuoll' on mun kultani;" "Kukkuu, kukkuu;" "Minä seisoin korkialla vuorella;" tuo kaunis, surullinen "Mistäs tulet;" "Läksin minä kesä-yönä käymään" ovat näitä vastamainituita runoelmia. Värsyt tämmöiset kuin:

    "Ja se ilta oli lammin, ihana
    Ja linnut ne lauloivat,
    Keto allansa kaunis ja vihanta,
    Kukat keolla kasvoivat;"

    tahi:

    "Kukat ovat kaunihit, kaunis kevät aamu,
    Kauniimmat kultani silmät ja haamu;"

    tai:

    "Toivoon riemu ja autuuen aika
    Suruani harvoin lievittää;
    Rintani on kuin järven jää, --
    Kukapa sen viimenki lämmittää?"

    ovat kyllä itsessäänkin kauniita; mutta niin yksinkertaisesti ja niin vienolla aistilla ne eivät suinkaan kuvaile sydämmen tunteita kuin esim. seuraavat rivit Kantelettaresta:

    "Täst' on kulta kulkenunna,
    Täst' on mennyt mielitietty,
    * * *
    Täss' on astunut aholla,
    Tuoss' on istunut kivellä.
    Kivi on paljo kirkkahampi,
    Paasi toistansa parempi.
    * * *
    Tuon on kultani kulusta,
    Armahani astunnasta".

    tai:

    "Tule tänne pieni lintu,
    Lennä tänne, lintu rukka.
    Haastele halusi mulle,
    Ikäväsi ilmottele;
    Mie sanon sinulle jällen,
    Haastan mielihaikiani.
    Sitten vaihamma vajoja,
    Kahenkesken kaihojamme.
    Lennä, lennä lintu rukka,
    Lennä, pieni pääsky rukka,
    Lennä minun kaulalleni,
    Käy käsivarrelleni;
    Siinä säilyt sa paremmin,
    Olet onnella hyvällä,
    Olet kuin kullan kukkarossa,
    Asut kuin armahan povessa."

    rahi:

    "Kuti, kuti, kultaseni,
    Tule tänne kukkaseni!
    Tääll' on kaunis karjan käyä,
    Armas paimenten asua;
    Pohjaspuolella mäkönen,
    Päivänpuolella puronen,
    Lehtomaita luotehesen,
    Itähän isot ahoset.
    Kuti, suti, kultaseni,
    Tule tänne turkkaseni,
    Tääll' on nuori neitosesi,
    Kaunis kasvin kumppalisi;
    Sopisipa suuta antaa,
    Kun olisi kahen valta."

    "Ylimalkaisesti" lausuu Lönnrot "on yksinäisyys ja surullisuus näissä (Kantelettaren lauluissa) läpikäypänä aineena. Ne ovat verrattavia pilviseen syyspäivään, jona aurinko harvoin pilvien lomasta paistaa pilkuttaa." Tämmöisellä mielialalla laulaa yksinäisyydessään korvessa kulkeva, useimpia muita onnettomampi:

    "Kotihinsa muut menevät,
    Majoillensa matkoavat,
    Kurjall' ei ole kotia,
    Katalalla kartanoa;
    Korpi kurjalla kotina,
    Salo sauna vaivaisella.
    Moni on päivä päätön päivä,
    Usiampi einehetön;
    Ilta ainaki tulevi,
    Yö etehen ennättävi,
    Moni tuikkavi tulonen,
    Vilkuttavi valkiainen,
    Ei ole turvoa tulesta,
    Valkiaisesta varoa!"

    Kantelettaren laulut jakaantuvat kahteen pääosaan: 1) Varsinaisiin laulurunoihin (Ensimäinen ja Toinen kirja) ja 2) Virsirunoihin (Kolmas kirja). Viimmemainitut ovat verrattavia Läntis-Europan kansojen ballad'eihin ja romans'eihin. Ylipäänsä sisältää Kanteletar (Toinen painos) 652 runoa.

    Saksalainen H. R. von Schröter on kääntänyt ja painattanut muutamia Kantelettaren lauluista ja suuren runoilian Göthen runoelemissa vuodelta 1828 löytyy muuan näistä käännettynä.

    • * * * *

    Jos vertaamme sitä runollista katsantotapaa, joka Kalevalassa ja Kantelettaressa ilmaantuu, nykyajan runollisissa tuotteissa vallitsevaan, niin huomaamme, että kertomarunomme aikuiset ihmiset "mielessään vetivät koko luonnon seuraansa," niinkuin Kantelettaren alkulauseessa mainitaan, "kaikille turhimmelleki aineille hengen ja elämän mielen ja kielen kuvaellen.

    Niin usein pitävät puhetta ja kanssakäymistä lintuin, kalain ja muiden eläväin, puiden ja kukkien, kivien ja kantojen, järvien, jokien, lampien ja muiden senlaisten olentojen kanssa." Juuri tämä lapsen mielenlaadun mukainen havainnon ja ymmärryksen yhtäpitäväisyys antaa kansan tekemille runoille tuon viehättävän luontaisuuden, jota yksityisten runolliset teokset enemmän tai vähemmän puuttuvat, joskin muissa suhteissa ovat etevämpiäki.

    Ainoastaan, mitä elävästi uskomme ja tunnemme, sitä voimme elähyttävästi esitellä.

    Niinkuin yksityiset, ovat kerran kansatki hengellisessä katsannossa lapsena olleet. Koko heidän hengellinen elämä on silloin ollut ulkopuolinen; he ovat niinkuin lapsetki, eläväksi kuvanneet koko luonnon ympärillänsä. Vaan vihdoin on heissä, niinkuin lapsessaki, itsensä tunteminen heräillyt ja sen mukaan kun hengellisyyttä heissä on karttunut, on se kadonnut luonnosta. Tuo Jumalaistarullinen mailma on vähitellen haihtunut heidän mielenkuvituksestansa; sen ilmiöistä voimme toki kuitenkin verraten lausua Schillerin sanoilla:

    "Aus der Zeitfluth weggerissen, schweben
    Sie gerettet aus des Pindus Höhn."

    Runollisuuden viehättävä kieli on säilyttänyt kertomukset niistä kansan huulilla, kunnes Elias Lönnrot ne sieltä on kerennyt muuttaa Muiston pysyväiseen pyhyyteen.

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Kalervo: Runollinen kalenteri
    Author
    Johan Albert Bergman
    Release date
    November 19, 2007 [eBook #23543]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Tapio Riikonen
    Transcriber and production notes
    Produced by Tapio Riikonen
    Front matter as received (title page, contents)
    KALERVO
    
    Runollinen kalenteri
    
    
    Tehnyt
    
    J. A. B. [Johan Albert Bergman]
    
    
    Oulussa,
    Chr. Ev. Barck'in kirjapainossa,
    1871.
    
    
    Näytetty: J. M. Kalm.
    
    
    
        "Päivät soisin soitettavan,
        Illat tehtävän iloa
        Näillä mailla mantereilla,
        Suomen suurilla tiloilla,
        Nuorisossa nousevassa,
        Kansassa kasuavassa."
    
        Wäinämöinen
    
    
    
    
    SISÄLLYS:
    
    Pohjan neidon kosiat
    Karjan luku
    Lintujen käräjät
    Odottava
    Paimenet
    "Halut älyn pettää." Näytelmä
    Lapsuuden muistoja
    Kesä-yö Pohjolassa
    Loihtia
    Ehtootähti
    Kointähti
    Poissa olevalle
    Päijänteellä
    Merimiehen laulu
    Hääilta
    Muistelma
    Tähtitaivas
    Ukko ja nuorukaiset
    Vähän Kalevalasta ja Kantelettaresta
    
    
    
    
        POHJAN NEIDON KOSIJAT.
    
    [Kahden ensimäisten runoelmain sisältö on, osittain sanasta sanaan,
    otettu Kalevalasta; samoiten kolmen niitä seuraavain Kantelettaresta.]
    
        Pohjolassa neito eleleepi
        Kaunis, niinkuin aamu keväinen,
        Häntä moni uros kosiileepi,
        Mutta Louhi, äiti neitosen,
        Tyttöänsä antaa epäileepi,
        Ansiotöihin urhoot manaten,
        Joissa miesten ky'yn koettaapi,
        voimat hyvältäi masentaapi.
    
        Kannattipa koettaa -- neidon kieli
        Urhoot väkisinki lumosi,
        Mitä vaan jos hänen teki mieli,
        Heti kosiansa toimitti,
        Heidän mietteet ihastelu nieli,
        Jonka heliä äänens herätti,
        Kaikki urhoot, kun sen kuulit, jäivät
        Huokailemaan yöt sekä päivät.
    
        Ensin impi Wäinämöistä koettaa,
        lausuu: "jospa jouhen halkaiset
        Veitsellä kärettömällä, voittaa
        Taidat mun, kun myöskin vetäset
        Munan solmuun." Wäinämöinen koettaa,
        Tekee nämä työt äkäiset.
        Vielä sitten kivestä hän kiskoo
        Tuohta, jäästä ai'aksia viskoo.
    
        Mutta neito lausuu: "Venhe veistä
        Kehrävarren palaisista, työnnä
        Kättä käyttämättä kappaleista
        Tehty veno vesille, niin myönnän
        Tahtosi." -- Taas koettaa Väinö -- e'istä
        Tekoansa Ukko ei, ei myönnä
        Lempo tahtoansa -- kirves sattui
        Polveen -- siten tämä koetus loppui.
    
           *       *       *       *       *
    
        Tuli kosiin lieto Lemminkäinen,
        Hälle säisteen neidon äiti ääntää:
        "Kyllikki on vaimos kassapäinen,
        Jost' et saa sa huomiotas kääntää."
        Mutta neittä vaatii tuittupäinen
        Kauko, murtaa suuta, päätä vääntää.
        Vihdoin Louhi lausuu: "joutaville
        Tyttöni ei jouda urohille.
    
        Jos siis hänet toivot saada, muista
        Ehdot: hiihä Hiiden hirvi; sitten
        Hiiden ruuna tulisuinen suista;
        Tuonen joest' ammu joutsenitten
        Suust' yksi -- ensi kerrall', muista --
        Jos ne työt teet, niin kosijitten
        Yli voiton saat ja rintaas vastaan
        Painaa saat mun ihanata lasta."
    
        Ensi työt näki onnistunna,
        Vaan kun Tuonen virran pyörteiselle
        Astui kolmannelle, loppununna
        Työnsä olivat -- alantehelle
        Manalan oil paimen astununna,
        Jota poltti koston kova helle;
        Ampui Lemminkäisen napsahutti,
        Sitten miekall viideks liemahutti.
    
           *       *       *       *       *
    
        Halli Pohjolassa haukkuileepi,
        Jos sen katsot nenävartta myöten,
        Näet järvell purren -- meloileepi
        Mies purress, eellehen sitä työten, [työntäen]
        Yhtä rintaa maalla ajeleepi
        Toinen, oroansa vähin lyöden;
        Siinä kaksi kosiata koettaan
        Tulevat nyt, Pohjan neittä voittaan.
    
        Mitäs miehiä? Taas Wäinämöinen!
        Kukas toinen? Ilmarinen suuri,
        Mies tosiaanki kelpotöinen,
        Taivaan kannen kalkuttaja juuri.
        Hälle jo luvattu kaunisvöinen
        Impi ennen -- annettu ei -- nuuri
        Seppo -- kun työns oil suorittanunna,
        Sammon Pohjolahan takonunna.
    
        Sopineet oil miehet keskenänsä:
        "Sille neito antaminen, jolle
        Mielellämmin sanoo lähtevänsä."
        Kun nyt astuit tupaan koettelolle,
        Wäinämöiselle ois impeänsä
        Äiti työntänyt -- vaan rautiolle
        Sanoi neito ennen menevänsä.
        Uudet tehtävät nyt Louhi vaatii
        Sepolta ja kohta ehdot laatii.
    
        Niinkuin Oinaan nahan viejälle
        Muinoin mainio Medea keksi
        Keinot, niin nyt neito rehevälle
        Kosijalleen', jonk ihastukseksi
        Louhen vihdoin täytyi myöntää hälle:
        "Puolisokses vie nyt ikuiseksi
        Valvattini." Kohta häitä juodaan,
        Sitten sepon kotoon nainen tuodaan.
    
    
    
    
        KARJAN LUKU.
    
    
        Huis nyt lehmät lehtohon!
        Kourusarvet salohon,
        Kultaisille kunnahille,
        Hopeisille ahoille!
        Siel' on ruokaa nykkiä
        Heinän päistä heleistä,
        Läikkyvistä lähtehistä
        Saatte siellä särpiä.
        Sitten, päivän laskiessa,
        Iltalinnun laulellessa,
        Tpppy tpppy kourusarvoeni!
        Tulkaa kotiin sievästi,
        Maito-lampi lautasilla,
        Utarilla uhtuvilla,
        Joista makeen maidon saa
        Pieni piika piukuttaa.
    
        Etelätär luonnon eukko -- valio vaimo Suvetar!
        Pihlajatar piika pieni, kaunis neiti Hongatar!
        Viitsikäätte viljoani, katsokaatte karjaani,
        Ettäs varsin vahingotta viimein kotiin saapuisi.
    
        Mesikämmen käyretyinen, Otso, metsän omena!
        Anna rauha raavahille tänä suurna suvena,
        Jos sa tahdot tapella ja lihaa tekee mielesi,
        Jyrsi koivun pökkelöitä, visko viitaan vihasi.
    
    
    
    
        LINTUJEN KÄRÄJÄT.
    
    
        Mitäs linnut miettivät?
        Kurkistellen katsovat
        Harakat ja peipposet,
        Närhit, sirkut, varpuset?
        Mies pellon vakoopi,
        Vakoon jyvät kylvääpi.
    
        Atrialle läksi mies,
        Linnut tehtävänsä ties,
        Sissivät nyt sirkkuset,
        Vakoilivat varpuset.
        Söivät hekin atrian
        Runsaan sekä makian.
    
        Pikku pajutuikkinen
        Nokki myös jyväsen,
        Kadehtien katsoit muut,
        Kohti lensit, auki suut,
        Pajulinnun käärivät,
        Veriseksi pieksivät.
    
        Kärajiin nyt poloisen
        Veivät, la'in etehen,
        Kurki sitten valittiin
        Tuomariksi, istuttiin,
        Laklat lautamiehinä,
        Peipot valamiehinä.
    
        Kurki huusi kurkustaan,
        Kajahutti kaulastaan:
        "Ootkos syönyt jyviä,
        Köyhän miehen kylvöä?"
        Pajutuikki vapisten
        Vastas': "otin pikkuisen."
    
        Kurki, päätään nostaen,
        Julistavi päätöksen:
        "Kosk' oot jyvät ottanut
        Luvatta ja tallannut
        Pellon, kaulas katkotaan,
        Joka tiedoks annetaan."
    
        Lausui la'en rajasta
        Pääsky varsin vihassa:
        "Varastathan sinäki
        Kurki, otat oloksi'i,
        Mit' et syö, kannat pois,
        Aivan niinkuin omas' ois."
    
        Kurki ylös kurkisti,
        Pahan äänen parkasi:
        "Köyhält en ma varasta,
        Löydän ruokaa muualta,
        Metsästä syön marjoja,
        Karpaloita suolta."
    
        "Kanssasi en inttämään
        Rupea nyt vähääkään,"
        Lausui pääsky -- "riemuksi
        Olen ma, en ristiksi
        Ihmisille, sanoman
        Tuon suven armahan."
    
    
    
    
        ODOTTAVA.
    
    
        Missä viivyt sinä oottamani?
        Missä astut sinä armahani?
        Valkea, miss' oot vaeltamassa?
        Missä, kultani, oot kulkemassa?
        Oi jos, oi jos likellä jo oisit,
        Kaiken minun riemun mulle toisit.
        Tulosta suu heti tuntisin ma,
        Astunnasta heti arvaisin ma.
        Liekkinä ma tykös liehahtaisin,
        Virstan, kahden vastaan kaapsahtaisin.
        Suuta suihkajaisin,
        Vaikka veress oisi,
        Joka surman toisi,
        "Sultahan sen saisin...
        Vaan ei kullan luokse kuulu ääneni,
        Kujerrus ei ehdi armahalleni,
        Kuuset mua vaan on kuulemassa,
        Hongan oksat vastaan huokaamassa!"
    
    
    
    
    PAIMENET.
    
    
    KOJO.
    Koska nyt sattumus meidät, paimenet, saanut on yhteen,
    Kumpiki parhaassa olevaiset ijässa ja kumpii
    Pohjolan myös sukua, hyvät laulahan, vastahan valmiit:
    Laulakahammepa ilmi nyt viisautemme -- niin tehnyt
    Mahtava Wäinökin on -- siis ei tyhmyyttä se liene.
    
    KOMMI.
    Olkohon niin! hupainen pakinoida on koivujen alla,
    Suojass' auringon helteestä nurmella maata,
    Mieltäni laulattaa surina mehiläisien, karja
    Ei mua vaivaa, senkin asettanut päivän on helle.
    
    KOJO.
    Rattoisa on elämämme, me annamme metsien kuulla
    Laulujen kai'untaa sekä paimen-torvien ääntä,
    Lillikat on lihavat, makiat myös mansikat meille
    Tarjona, kans veli, ei se vähentäne voimia liioin.
    
    KOMMI.
    Vaan minä en ole kiittävä paimenen päiviä; lämmin
    Ei ole aina, kuin nyt, ajetaan viluhun myös meitä,
    Vanhaa taaria, kylmää kaalia ruuaksi saapi,
    Mustin murkinata, josta rasvan syönyt on rakki.
    
    KOJO.
    Mutta kun lypsykselle on lentänyt viipyvä päivä,
    Lonkunut lounahasen, saatan kotihin minä karjan.
    Kylpy on joutunut, vastat on valmihit, sitte ma pääsen
    Kaivahan kannikkaa sekä rasvasen voivatin ääreen.
    
    KOMMI.
    Miks' et perkeleen päänkin ääreen? sillä kun koppoo
    Tai, kotahalkoa käyttäen, kun sua ruokkia listii,
    Ei silloin maistu hyvä ruoka ja saatikka sitten
    Pettua peiputtaa, joka tuskin pehmevi veessä!
    
    KOJO.
    Lehti kun liehuvi puussa ja ruoho kun roikkavi maassa,
    Meelle kun haiskahtaa metsät ja kun lintuset laulaa,
    Ennen ma paimenn' oon kun joski ma toimia saisin
    Myötäänsä kotona, virua pyhät laiskana aivan.
    
    KOMMI.
    Kirkonkelloja muut, minä karjankelloja kuulen,
    Partaa muut papin nähdä saa, minä latvoja kuusen,
    Kirkkonani kivi on, pajupehko on pappini, kannot
    Laulajin' on, käki lukkari -- niin pyhä paimenen ompi.
    
    KOJO.
    Vaan pyhäpäivänä kultani luokseni käymähän pääsee,
    Kangas kohta on kauniimpi, mieluisa on metsä
    Silloin; korpiki kuutta on kukkaampi ja ne paikat,
    Joita hän astunut on, koko viikon kirkkaina loistaa!
    
    KOMMI.
    Ennen lehmät leipovat taikinata, akat ammoo,
    Ennen kyntänevät oravat ahoja sekä puussa
    Konkarit kiivennee, hirret vetänee, härät notkuu,
    Ennenkun minä paimenen päiviä kiittävä lienen!
    
    
    
    
    HALUT ÄLYN PETTÄÄ.
    
    Näytelmä kahdessa näytöksessä.
    
    
    
    HENKILÖT:
    
    Peltonen, maamies.
    Kaisa, hänen vaimonsa.
    Heikki,  |  heidän lapsiansa.
    Mari,
    Utriainen, isäntä-renki Peltosella.
    Ölvinen, lukkari.
    Anna, hänen veljensä tytär.
    Aini, paimentyttö Ölvisellä.
    Peltosen ja Ölvisen niittyväkeä.
    
    (Tapahtuu Pohjanmaalla.)
    
    
    
    ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
    
    (Peltojen kamari, tavallisilla huonekaluilla. Yhdellä puolen ovia
    riippuu Peltosen vaatteita, toisella, vähän matkaa ovesta, piironki,
    jonka päällä pari kahvikuppia, livasniekka ja sokuri-astia.)
    
    
    Ensimäinen kohtaus.
    
    UTRIAINEN (kävelee edestakaisin). Missään hän nyt viipyy? Hm, -- siis
    ensin niin ja sitte niin. Kunhan asiat alkuun saan, lempoko loppua nyt
    joutaa miettimään! -- sill'aikaa luiskahtaa saalis käsistäni.
    Komisarjus miettiköön sopivan lopun; kyllä hän siitäki saa eri
    korvauksensa. Kannattaa kait' antaa, jos toivojensa perille pääsee! Nyt
    on oikea hetki. Ja se on ymmärtävän miehen tunnusmerkki ryhtyä toimeen
    oikealla ajalla. Ah! -- hän tulee.
    
    
    Toinen kohtaus..
    
    PELTONEN (Pitkäletkuinen piippu suussa.) Noh! Mistäs tulet?
    
    UTRIAINEN. Kylältä.
    
    PELTONEN. Kuuluuko uutisia?
    
    UTRIAINEN. Kuuluu, ja vähän kummia.
    
    PELTONEN. Kerro!
    
    UTRIAINEN. Ennenkuin kerron, tahtoisin kuulla teidän ajatuksenne siitä
    miehestä, josta kylällä puhutaan.
    
    PELTONEN. Kukas on mies?
    
    UTRIAINEN. Lukkari on.
    
    PELTONEN. Lukkari on ylpeä ja itsepäinen. En minä häntä juuri oikein
    suvaitsisi, vaan...
    
    UTRIAINEN, Kuulkaa nyt mitä kylällä sanotaan. Lukkari niittää tuon
    Isonniityn kuin mies, vaikkei se ookkaan hänen.
    
    PELTONEN. Kuka sen on sanonut?
    
    UTRIAINEN. Komisarjus. Minä olen istuskellut ja pakinoinut hänen
    kanssaan kylän asioista.
    
    PELTONEN, Kenenkäs niitty on?
    
    UTRIAINEN, Se kuuluu Peltosen maahan.
    
    PELTONEN. Mitä sanoit!
    
    UTRIAINEN. Vanhat kartat sen asian todistavat.
    
    PELTONEN. Vaan saadakseni niityn, pitää käräjiä käydä, ja kukapa
    tietää, jos voittaisin.
    
    UTRIAINEN. Käräjäin käyntiä ei tarvita. Kyllä lukkari antaa jälkeen.
    Sen tiedätte; sillä hän toivoo saavansa tyttärenne. Vaan sentähden on
    hänelle tästä sitä suurempi häpiä, noin koettaa peijata tulevata
    appeaan.
    
    PELTONEN. ahaa! Vaan semmoinen hän on, joka vävykseni pyrkii!
    
    UTRIAINEN. Sitä paitsi hän muuttaa syyskuussa uuteen
    kanttori-virkaansa. Silloin myöpi hän kiinteän omaisuutensa ja uusi
    omistaja ei luopune käräjiä käymättä parhaasta niitystään.
    
    PELTONEN. Oikeen; sinä olet varsin älykäs. Kaikki sinä olet miettinyt
    edeltäkäsin.
    
    UTRIAINEN. Komisarjuksen kanssa olen tuuminut.
    
    PELTONEN. Vaan mikä nyt on tehtävä?
    
    UTRIAINEN. Te vaaditte lukkarin heti heittämään heinän te'on. Jos ei
    lupaa, kyllähän keinot keksitään. Mainitkaa sivumennen, että kyllä
    tiedätte sen, minkä koko kylä tietää, ett'ei hän Mariaa kosi, vaan
    teidän omaisuuttanne.
    
    PELTONEN (taputtaa Utriasta olkapäälle). Sinä olet aina talon puolta
    pitänyt, Minä kiitän sinua. (Avaa piirongin lohvun ja lyö ryypyn, jonka
    Utriainen juopi.)
    
    UTRIAINEN. Te olette minua aina kohdellut kuin ystävää. (Itseks.)
    "Silloin seppä takoo kun rauta kuuma on." (Ääneen.) Isäntä! Toivojensa
    perille päästäkseen ihmiset ovat toimeliaat. Minuaki kiihoittaa toivo,
    vaan en tiedä, jos uskallan.
    
    PELTONEN. Noh! pelkäätkö? Sano vaan!
    
    UTRIAINEN. Teillä on tytär ihana kuin keväinen aamu. Se on minut
    ruusukahleisiin vanginnut. Vaan (huokaa) minä olen palvelija.
    
    PELTONEN, Siitä ei kysymystä. Vaan oletko huomannut olevasi häntä
    mieleen.
    
    UTRIAINEN. Minä luulen, että jos ei lukkari myötäänsä häntä
    viekotteleisi, asiat olisit eri kannalla.
    
    PELTONEN. Älä hätäile; kyllä Marinki silmät aukaisen, että huomaa,
    minkälainen kosijansa on. Ja kun hän kerran ymmärtää ja kuulee sitä
    paitsi sulla olevan suosioni, niin voit toivoa.
    
    UTRIAINEN (itsekseen). Voitto!
    
    PELTONEN. Menkäämme nyt silmäilemään likeistä ruisvainiota. Ihania
    ilmoja on Luoja suonut.
    
        (Menevät.)
    
    
    Kolmas kohtaus.
    
    ÖLVINEN (harmajassa hännystakissa).
    
        Kuulen aina äänensä,
        Vaikka muut ei kuulla voi,
        Näen aina silmänsä,
        Jotka mulle onnen soi.
    
    Hm! Kumma kun tuo ammatti vaikuttaa kuvitukseen ja katsantotapaan,
    pitäjässämme pastori on ikääskuin nuotittoman profan -- minä ikääskuin
    laulun ja runouden esimies. Sananlasku sanoo; "Lukkari perän pttääpi,
    pappi melan hallitseepi." Näinpä usein näkyy olevan.
    
        Oi mun armas Mariani,
        Jos vaan sinä tietäisit,
        Että tääll' on kultasi,
        Kohta tänne rientäisit!
    
    Kunpa hänen nyt onnellisesti saisi omakseen, Se on summa, että kaksi
    etevää ei tahdo milloinkaan sopia, Esimerkiksi: Peltonen on ymmärtävä
    mies, minä viisas. Kyllä hän arki-asioissa tulee toimeen, mutta
    hengellisissä toimissa! -- Hm! Sentähden on varsin tähdellistä, että
    minä joudun vävyksi tähän taloon. Vaan en minä paljon saa rehennellä
    eduistani. Valistunutta vainotaan aina mailmassa, hän on kuin hauki
    kutimen keskellä. Ei kukaan häntä ymmärrä. Hohhooh! Missä oot lintuni!
    
        Lempi huokaukseni
        Kuiskuttakoon korvaansa,
        Ettäs vihdoin tulisi
        Lohduttamaan kultaansa.
    
    (Juoksee ja suutelee Mariaa.)
    
    
    Neljäs kohtaus.
    
    ÖLVINEN. Suloinen! Ah, minä olen katkeran onnellinen!
    
    MARI. Kuinka niin?
    
    ÖLVINEN. Sinun isäsi ja minun mielipiteet juoksevat jokseenki eri
    haaroille tässä ajallisuuden laaksossa.
    
    MARI. Maltahan vähän, ettäs yhteen pääsemme. Syyskuussahan astut uuteen
    kanttorivirkaasi. Silloin tulee ero ja saatpa nähdä, että isä sinulta
    kyynelsilmin hyvästiä ottaa. Kun sitte tavan takaa käymme Appelassa,
    niin isä juoksee kujansuuhun saakka meitä vastaanottamaan.
    
    ÖLVINEN. Ah Mariseni! kunpa niin kävisi.
    
    MARI. Älä pelkää, isä on pikapäinen, mutta hän ei ole pahasisuinen.
    
    ÖLVINEN. Armahani. Aina kun aatteni ovat maahan vaipumaisillaan,
    nostat sinä ne tähtitarhojen tasalle.
    
    MARI (hymyillen). Hyvä! nyt olet taas hyvällä tuulella, koska alat
    runolliseksi. -- Kuka tulee?
    
    
    Viides kohtaus.
    
        (Entiset.)
    
    UTRIAINEN (itsekseen). Lempo! Kun en tavannut häntä yksinään; yhdessä
    he ovat voimalliset. (Ääneen.) Mari! Minä tahtoisin sinua puhutella.
    
    MARI. Sano vaan asiasi tässä.
    
    UTRIAINEN. Mari! Sinua uhkaa vaara.
    
    MARI. Hyvä, että saan tietää, niin arvannen ehkä varoa.
    
    UTRIAINEN (astuu likemmäksi Maria). Sinä toivot onnellisuutta elämässä,
    vaan sinä astut perikatosi partaalla!
    
    MARI. Minä en sinua ymmärrä.
    
    ÖLVINEN (kuiskasee Marille). Utriainen on haltioissaan!
    
        (Mari purskahtaa nauruun.)
    
    UTRIAINEN. Mari! Minä olen sinua aina kunnioittanut, kuin enkeliä, ja
    noin minua kohtelet!
    
    MARI. Kyllä olen sinusta pitänyt...
    
    UTRIAINEN. Minun olet tullut tuntemaan. Kuinka monta kertaa enkö ole
    sinulle kukkia tuonut niityltä tullessani? Jos mitä olet toivonut, niin
    olen, jos olen voinut, sen sulle hankkinut. Vaan minä ymmärrän, minä
    olen renki, ja sehän ei ole ollut kun velvollisuuteni niin tehdä. Jos
    olisin isäntä, silloin voisivat nuo ansiot olla jostakin merkinnöstä.
    
    MARI (lyhyesti). Siksi olisi sinunki pitänyt oppia minua tuntemaan,
    että minä en eroita ihmisiä säädyn mukaan.
    
    UTRIAINEN. Niin toivonki; nyt sinun tunnen entiseksi. Vaan mitkä edut
    lukkarilla on, muut, kun että hän on talokas ja tavarainen?
    
    ÖLVINEN. Hohhooh! Eipä luulisi noin syviä mietteitä lähtevän
    ravistuneesta pääkallostasi!
    
    UTRIAINEN. Minä en ole lukkaria puhutellut. Sepähän sitte nähdään,
    kuinka ravistunut pääni on.
    
    ÖLVINEN (kiihtyen). Mene jo täältä juomaratti! Minä takaan, että olet
    kaikki mahdollisuuden ja kykysi mukaan toimittanut.
    
    UTRIAINEN. Mari! Tuommoista sinä lemmit! Hän on viekottelia. Vielähän
    saat kuulla muilta sen salaisuuden, jonka aivon äsken sulle kertoa.
    Koko kylä sen tuntee ja ilvehtii, kuinka viisas lukkari tässä pitäjässä
    on!
    
    ÖLVINEN. Jokos olet kaiken myrkkysi oksentanut? Olipa toki hyvä, että
    minä olin läsnä nyt.
    
    UTRIAINEN. Minä tohdin sen sanoa sittekin, niinkuin näet.
    
    ÖLVINEN (hyppää seisalleen). Valehtelia! Sen riivattu löyskäleuka,
    osaatko ulos!
    
    UTRIAINEN. Minä menen isäntäni käskystä; ei minua kaikki allasnaamat
    aja! (Ölvinen ryntää Utriaisen päälle. Mari huudahtaa. Miehet painivat,
    Ölvinen sysää Utriasta ovea kohden. Utriainen tarraa oven pielestä
    kiini.)
    
    
    Kuudes kohtaus.
    
    PELTONEN (juoksee heidän väliin ja saapi heidät vaivoin erilleen
    toisistaansa). (Ähkyen:) Ölvinen! Sinä näyt elävän täällä kuin isäntä!
    
    ÖLVINEN (hengähtäin). Minä en ole renki, enkä renkin haukuttava.
    
    UTRIAINEN. Kuka haukkui?
    
    ÖLVINEN. Se sama! Sinä olet ollut hävytöin minua vastaan!
    
    PELTONEN. Utriainen ei ole aloittanut toraa; siksi hänet tunnen.
    
    ÖLVINEN. Uskokaa vaan Utriaista!
    
    PELTONEN. Minä uskon ketä tahdon ja mitä tahdon. Minä uskon, niinkuin
    koko kylä, että sinä täällä ravaat muka Marin tähden, vaan oikeastaan
    mun tavarani tähden.
    
    ÖLVINEN. Kuka paha henki semmoisia huhuja levittelee?
    
    PELTONEN. Ahaa, nytpä olet viatoin, vaan pettyy viisaskin. Sinä olet
    toivonut saavasi minun tavarani, vaan nyt on asiat siten, että tuo
    niitty, jossa väkesi nyt on heinän teossa, on minun.
    
    ÖLVINEN. Oletteko hupsu?
    
    PELTONEN. Tahdotko siis heti luopua niitystä ja ottaa pois työväkesi,
    muutoin...
    
    ÖLVINEN. Te olette nyt vihan vimmassa. Huomenna toivon sopivamme siitä
    ja muustaki...
    
    PELTONEN. Vain niin! Sinä mietit. Jos vastustaisit oikeata asiata, niin
    et miettisi. Kuule siis: Sinä olet väkyyttänyt isäntä-renkiäni, siitä
    käräjissä puhutaan; niitty on minun ja Maria et saa!
    
    ÖLVINEN (osoittaa Utriaista). Tuo peijakas, jonka sydän on mustempi
    kuin syksy-yö, on teidät pettänyt!
    
    PELTONEN, Sinä minun pettänyt olet, sen paraiten itse tiedät.
    (Marille.) Sinä tunnet ennestään isäntä-renkini. Sinä olet häntä
    kiittänytki. Totu häntä rakastamaan, Silloin saat oivan miehen ja minä
    uskollisen vävyn.
    
        (Ölvinen katsoen surullisesti Mariaa, joka on vaipunut
        pöytää vasten, menee.)
    
    PELTONEN. Mitäs pidät Utriainen tammöisestä asiain juoksusta?
    
    UTRIAINEN. En tiedä, kumpaako enemmän kummastella: teidän hyvyyttä
    minua kohden, tai suosivaa sattumusta.
    
        (Menevät).
    
    
    Seitsemäs kohtaus.
    
    MARI (nostaa päätään). Oi! Mikä onnetoin kohtalo. Tuo Utriainen on
    minun paha suojelushenkeni, ja häntä minun nyt pitää rakastaman,
    (Nousee ylös.) Ei! Isäni on itsepäinen; vaan minä tulen isääni ja hänen
    pitää kunnioittaa vapauden pyhiä vaatimuksia... Riiteleväin välissä
    on verkko, jonka silmukoita sattumukset ovat estäneet isäni
    näkemästä... Vaan minä ne näen. Koeta vaan Utriainen! Toivojesi perille
    et pääse. Vielä vihilläki sanon: "En ota!"
    
    
    Kahdeksas kohtaus.
    
    KAISA. Oi ukkoani! Nyt se on aivan hupsu. Noin kohdella meidän siivoa
    lukkaria!
    
    MARI (huokaa). Tätä vielä tarvittiin. Minä olenki kovin iloinnut
    tulevata onneani.
    
    KAISA. Kunhan tuon pahan hengen saisi pois seurastaan, joka kaikki
    korvaansa kuiskasee. Ei Peltonen itsestään tuommoinen olisi.
    
    MARI. Toivokaamme, että isä kohta huomaa että häntä on viekoteltu ja
    katuu pikaisuuttaan.
    
    KAISA. Kunpa siitä olisi apua. Ylpeytensä ei päästä sitä ajatusta
    hammassarjansa ulkopuolelle. Kyllä minä ukkoni tunnen!... Vaan kuitenki
    on nyt koettaminen saada sopu matkaan. Kuta enemmän viha saa juurtua
    mieleen, että vaikeampi on saada se pois. -- Jakakaamme työmme. Mene
    sinä lukkaria lohduttamaan; hän viilletteli peltojen poikki kotia.
    Minä koetan saada isän leppyisemmälle tuulelle.
    
        (Menevät.)
    
    
    Yhdeksäs kohtaus.
    
    HEIKKI (heittäy tuolille). Ah! Tämä riita pitää loppuman. Mitäs
    olisivat nämät armahat kesäiset päivät sinutta, Anna! Tuolla ulkona
    vallitsee luonnon ihmeteltävä sointuisuus. Siellä kuulin kuiskauksen:
    "Miksi tulet noin yksinäsi, noin alakuloisna kaiken tämän riemun
    keskellä?" Silloin nousivat vedet silmiin ja minä samosin tänne.
    
    
    Kymmenes kohtaus.
    
    UTRIAINEN. Hyvä, että saan sinun tavata. (Heikki katsoo laattiaan.)
    
    UTRIAINEN. Heikki! Oletko minuun suuttunut? Meidän välillä ei,
    tietääkseni, vielä ole ollut riitaa.
    
    HEIKKI. Minä olen pahoillani siitä, joka on tapahtunut.
    
    UTRIAINEN. Antaapa lukkarin nyt koettaa. Vähemmän juoksee täällä.
    
    HEIKKI. Sinä katsot lukkaria karsaalla silmällä; hän on, tietääkseni,
    sinua aina hyvin kohdellut.
    
    UTRIAINEN. Tuo peijakas! Minä en häntä suvaitse. (Kiihtyen). Sinä
    tiedät, miksikä lukkari täällä juoksee joka päivä! Hän pyrkii vävyksi
    taloon. Mitä siihen vastaat?
    
    HEIKKI. Siihen on Marin vastaaminen.
    
    UTRIAINEN. Haa! Sinä vastaat varovasti! Minä ymmärrän. Lukkarilla on
    tenhollinen lumouskalu, jolla hän silmäsi kääntää. Sitä paitsi on hän
    hän varakas. Lienet kovin nuori sitä asiaa oikeen arvostelemaan. Isäsi
    on sen ymmärtänyt; vaan vihdoin ovat toki silmänsä auenneet.
    
    HEIKKI. Utriainen! Vanhan tuttavuuden tähden minä pyydän: älä pitkitä
    tätä ikävää toraa.
    
    UTRIAINEN (suuttuen). Oletko hullu! Minäkö tässä riitelen; minä pidän
    talon puolta, ja siksi minun päälleni kaikki syy sysätään.
    
    HEIKKI. Voihan talon puolta riidattaki pitää. Talon puolta minäki
    pidän.
    
    UTRIAINEN (malttamattomasti). Sinä pidät Annan puolta, ja siten
    lukkarin.
    
    HEIKKI. Ajattele Utriainen, mitä olet tehnyt ja olet tekevä. Ei loppu
    aina ole alun näköinen.
    
        (Menee.)
    
    
    Yhdestoista kohtaus.
    
    UTRIAINEN (katsoo Heikin jälkeen). Siis hänki minua vastaan! Ei tämä
    juuri ole aivan hupaista. Vaan joka eteenpäin pyrkii, täytyy joskus
    vaivojaki nähdä. Hm, Hm! Alussa tämä tuntunee heille vähä tukalalta,
    vaan aika kyllä parantaa syvemmätki haavat, ja jonku vuoden perästä on
    lukkari unhoitettu. Mutta, -- jos ei niin olisi? Jos Mari? -- Ei! On
    tämmöistä ennenkin tapahtunut. Maalla on isännän suosio samanarvoinen,
    kuin koko muun perheen yhteen. Vaan jos riitaveljet rupeaisivat
    sovintoa hieromaan? Peltonen on leimahtava tuli ja siis ei kauan pala.
    Ölvinen sopii heti; sillä hän tietää, mitä tämä eripuraisuus hänelle
    maksaa. Siis, sovintoa ei saa tulla. Sitä estääkseni, pitää minun ja
    heti varustaa keinot. Ja minä luulen myös tietäväni tempun, joka ainaki
    aluksi pitää heidät erillään toisistansa. Sitä tahdon koettaa.
    
    
    Kahdestoista kohtaus.
    
    PELTONEN (Astuu sisään jupisten itsekseen). Enköön minä ollut vähän
    kovin ankara. Ahaa, Utriainen!
    
    UTRIAINEN. Ei se ankaruus haitannut, kyllä se mies sietää.
    
    PELTONEN. Nyt olen purkanut sappeni hänelle. Mitäs nyt ensin teen?
    Eihän tuo peto luopunut niitystä! Mitäs mietit?
    
    UTRIAINEN. Ensimäinen työ lienee nyt toteuttaa uhkaukset. Ei mikään
    niin meidän arvoamme vähennä, kuin että uhkauksiamme emme toteuta.
    
    PELTONEN, Se on tosi. Vaan tämä asia siis tulee käräjissä
    ratkaistavaksi. On se vähän ilkeätä.
    
    UTRIAINEN. Kyllä lukkari saadaan käräjittäki luopumaan.
    
    PELTONEN. Mitä tarkoitat? Miten saadaan?
    
    UTRIAINEN (katselee ympärilleen, sitten kuiskaa pari sanaa Peltosen
    korvaan).
    
    PELTONEN. Lieneekö hän sopivata. Jos ei onnistu?
    
    UTRIAINEN. Ei hätääkään; antakaa minä pidän siitä huolta.
    
    PELTONEN. No koeta, vaan rauhallisesti, jos voit.
    
    UTRIAINEN. Tietysti. (Itseks.) Tapahtukoon miten tapahtuu, ei minua
    edesvastaus kohtaa.
    
    PELTONEN. Minä uskon painavan toimen sinun tehtäväksi. Toimestasi
    riippuu palkinto. Palkinnon tiedät.
    
    UTRIAINEN. Semmoisen palkinnon edestä jännitän kaiken kykyni.
    
        (Menevät.)
    
    
    
    TOINEN NÄYTÖS.
    
    (Näkymö kuvaa osan mättähisestä niitystä. Keskellä takalistoa lato,
    jota vasten moniaita sapilaita, pari viikatetta ja haravaa seisoo.)
    
    
    Ensimäinen kohtaus.
    
    (Ölvisen niittyväki tulee, niittyaseet olallaan, ladon oikealta,
    seisahtuu sen eteen ja laulaa:)
    
        Kaunihissa heinäkuussa
        Alkaa armain aikamme;
        Lintuin laulaessa puussa,
        Kukka-kenttää astumme,
        Viikatetta liikuttain,
        Heinän vartta kiikuttain,
        Trallallallal j.n.e.
    
        Sitten menemme laulannalla
        Luokoamme ottamaan,
        Kuivat heinät haravalla
        Laposille laskemaan,
        Joista ruot kannetaan
        Sapilailla suovahan,
        Trallallallal j.n.e.
    
        Kun on rupeaman työtä
        Tehty ahkeruudella,
        Silloin lupa, mieli syödä,
        Silloin ruoka makia;
        Rasiat siis aukomaan,
        Piimähinkit kallistaan,
        Trallallallal j.n.e.
    
    (Ryntäävät ladon suulle, ottavat eväänsä ja istuvat syömään. Seuraava
    kanssapuhe on harvaan, katkonaisesti puhuttava.)
    
    YKSI RENKI. Aaah, Aaah! Ei työmiehen tarvitse ruokahalua hakea
    vetkuloida teiltä ja tien vierestä, niinkuin moniaat tekevät.
    
    PIIKA (pureskellen). Lämmin on. Kohta kait piimää happanee ja hampaat
    suussa sulavat!
    
    TOINEN RENKI. Jos sattuu, niin noista kuparinkarvaisista pilvistä vielä
    pirahtelee!
    
    KOLMAS RENKI (haukottain). Oohhoohhooh! Missä nyt aika menee?
    
    TOINEN RENKI (katsoen kelloaan). Puoli yksi.
    
    ENSIMÄINEN RENKI. Aikoihan lukkari käydä niityllä tänäpänä?
    
    TOINEN. Niin sanoi.
    
    KOLMAS. Ohhohhoooh! Kummastipa nyt ilma painaa!
    
        (Kallistaa päänsä mätästä vasten; muut seuraavat esimerkkiänsä,
        paitsi ensimäinen ja toinen renki.)
    
    ENSIMÄINEN RENKI (hiljaisemmalla äänellä). Uskotko unta?
    
    TOINEN. Enpä paljon! Vaan ainaki sen suhteen, kuin voivat jotakin
    merkitä.
    
    ENSIMÄINEN. Kuule! Minä näin unta, että paholainen astui eteeni ja
    ärjäsi: "Pötki matkoisi."
    
    TOINEN. Ahaa! Kun semmoisesta otuksesta on kysymys, merkitsee se
    unissasi jotakin. Kuinkas kävi?
    
    ENSIMÄINEN. Minä otin kahden vaiheella, joko mennä tai ei.
    
    TOINEN. Noh! Tuo unipa muistuttaa enostani.
    
    ENSIMÄINEN. Mitäs enollesi tapahtui?
    
    TOINEN. Hän joutui tappeluun ja taisi saada vähä rökkiinsä. Vaan
    kuinkas sinun sitten kävi?
    
    ENSIMÄINEN. Minä en liikkunut paikalta; mutta lempo kiljasi ja sieltä,
    täältä, ilmoista ja maasta ilmausi silloin muita perkeleitä.
    
    TOINEN. Nooh?
    
    ENSIMÄINEN. Minä juoksemaan...
    
    TOINEN. Hm, hm! Saapa nähdä, jos tuo merkitsee mitään. Kyllä minä
    luulen, että sinulle tapahtuu jotakin hyvää tahi pahaa.
    
    ENSIMÄINEN. No, en tiedä! (Haukottelevat. Heittäytyvät pitkäkseen ja
    nukahtavat.)
    
    
    Toinen kohtaus.
    
    UTRIAINEN (tirkistelee ladon nurkan takaa). Nyt ne lemmot pian
    nutistasi; mutta Peltonen käski minun menetellä varovasti, ja niin on
    parempi, (Vihjaisee kädellään takansa, sitten rykii kovasti pari kolme
    kertaa.)
    
    ENSIMÄINEN RENKI (nostaa päätään). Uuh! Mikä siellä kiilistelee?
    
    UTRIAINEN. Isäntäni puolesta käsken teidät paeta tältä paikalta, joka
    oikeuden mukaan nyt on hänen, (Muutki nostavat päätään.)
    
    ENSIMÄINEN RENKI. Meidän isännän käskystä me olemme täällä ja hänen
    käskyllä me täältä menemme.
    
    UTRIAINEN. Te ette siis lähde käskemällä?
    
    TOINEN RENKI. Älä läkätä siinä, vaan korjaa kohta luusi tältä paikalta,
    muutoin muut ne korjaavat.
    
    UTRIAINEN. Siis pitää teidät ajamalla saada liikkeelle?
    
    ENSIMÄINEN RENKI (hyppää ylös ja sieppaa sapilaan). Juukeli soikoon,
    varo kinttusi!
    
    (Utriainen viheltää. Peltosen väki tunkee sivulta, eväskontit seljässä
    ja niitty-aseet ojennettuna edessänsä, näkymölle. Ölviläiset
    hyökkäävät ylös, sieppaavat aseitaan, minkä kerkiävät. Taistelu.
    Kohta pakenevat Ölviläiset, taistellen, takaperin näkymöltä.)
    
    
    Kolmas kohtaus.
    
    (Vastatulleet purkavat eväskonttinsa ja istuvat mättäille syömään.)
    
    MUUAN KESÄMIES. Eiköön tämä rynnäkkö ollut vähä väkinäinen?
    
    UTRIAINEN. Vaan oikeanomainen se oli. Eli eikö, miehet, oikeus ole
    puolellamme?
    
    MIEHET (pureskellen). Noh! Meillä kaiketi se on.
    
    UTRIAINEN (itsekseen). "Kenen vettä soudan, sen virttä laulan."
    
    RENKI. Mikään tora isännän ja lukkarin välillä on syntynyt, koska tämä
    niitty nyt Ölviseltä viedään?
    
    UTRIAINEN (kärtyisesti). Tolvana! Ei tätä toran tähden viedä, vaan
    sentähden, että niitty, kuulen ma, vanhoissa kartoissa on Peltosen.
    
    TOINEN RENKI. Vaan luopuuko Ölvinen näin käräjäin käymättä?
    
    UTRIAINEN (ärjäisee). Etkös ymmärrä sen tomppeli, että hän nyt on
    luopunut.
    
        (Muuan piika kuiskaa toiselle jotakin korvaan; Utriainen
        katsahtaa heihin vihaisesti.)
    
    TOINEN RENKI. Älä tuosta pahastu; eihän se sinuun vaikuta, jos ei
    luopuisikaan. Olethan tehnyt tehtäväsi.
    
    UTRIAINEN. Se sinään! Puhukaamme muusta.
    
    ENSIMÄINEN RENKI, (jolle muuan piika, Utriaisen huomaamatta, silmää on
    iskenyt). Mitään nyt Mari sanoo, kun häitä ei saadakaan?
    
    UTRIAINEN. Tottahan muitaki mailmassa löytynnee, jotka Marille
    kelpaavat.
    
    RENKI. Vaan Mari ei huoli muista kun lukkarista.
    
    UTRIAINEN (karjasee). Lempoko sen on sanonut? Mistä sinä sen tiedät?
    (Naurahtain.) Ei huoli muista! Sulla on oma ajatuksesi rakkaudesta. Ei
    siis pitäisi löytymän kahdesti rakastunutta tyttöä, ei kahdesti
    nainutta. Mutta löytyyhän noita.
    
    RENKI. Löytyy kait. Tarkoitin vaan, ett'ei Mari ole niin huikenteleva,
    että heti ottaa kenen saa. Hän on vakava ja jalo tyttö.
    
    UTRIAINEN. No, kas niin! Nyt me ajattelemme samaa. Hän on tosiaanki
    jalo! Tämän pakinamme johdosta voisin kertoa moniaat sanat, jotka
    isäntä lausui tänään. Vaan tahdon ainoastaan julkaista, ett'ei sitä
    tiedä, kuinka likellä ylkämies ja häät ovat!
    
    RENKI. Ahaa, minä ymmärrän! saako onnea toivoa!
    
    UTRIAINEN (hyvällä tuulella). Noh! Enhän minä ole mitään sanonut. Nyt
    työhön! Isäntä käski joutua. (Ottavat, miehet viikatteet, vaimonpuolet
    haravat ja menevät. Yksi renki ja kaksi piikaa jäävät.)
    
    
    Neljäs kohtaus.
    
    (Renki istahtaa ladon eteen viikatetta hiomaan, piikat kulkevat, toinen
    toistansa kädellä vartalon ympäri pitäen, edestakaisin.)
    
    RENKI. Saa nähdä mitä tästäki tullee?
    
    ENSIMÄINEN PIIKA. Mitä luulet Antti? Huoliikoon Mari tuosta kutjanasta?
    
    ANTTI. Enpä luule. Eli tahtoisitko Eevani minua häneen vaihtaa?
    
    EEVA. En, jos pää poikki!
    
    TOINEN PIIKA. Tämä asia ei ole aivan selkeä kellekkään. Kyllä par'aikaa
    joku koiran kuri on tekeillä.
    
    ANTTI. Niin minäki luulen, kuin sinäki Kaisu. Vaan kyllä kohta nähdään.
    Ei vääryys kauan rehentele. (Nousee, katsoo viikatettaan.) Nyt pystyt
    heiniä lyömän. (Menevät; Kaisu edellä, sitten EEVA; jälkimmäisnä Antti.
    Näkymön rajalla kääntyy Eeva, Kaisun huomaamatta, ja suihkaa suuta
    Antille, sitte heti taas kääntyen menemään.)
    
    
    Viides kohtaus.
    
    ÖLVINEN (alla päin, huokaa). "Entiset ajat on olleet ja menneet."
    Onkoon niin kauheata tässä ajallisuuden laaksossa, kun toivotoin
    rakkaus. Ah! Ajatukseni riehuvat kuin pilvenhattarat synkässä
    syksy-yössä, alkuaineiden raivotessa! En tiedä, kuinka paljon ihminen
    voi sietää, vaan kyllä minä en enään siedä tämmöistä! -- Kuuma on.
    Vettä ei ole saapuvilla. (Huomaa muutaman piimähinkin ladon seinän
    vieressä, ottaa sen ja juoda pulputtaa.) Ah! Ah! Ah! (Katselee
    mielihyvällä hinkkiä, vaan yht'äkkiä kavahtaa.) Mitä näen. M. P.
    laidassa. Peltosen hinkki! Lempoko Peltosen hinkkiä minun niitylle on
    tuonut. (Vaipuu, hinkki kädessä, syviin ajatuksiin.)
    
    
    Kuudes kohtaus.
    
    ANNA (kukkakimppu kädessä). Minä erkanin ajatuksissani etemmäksi
    polusta, kuin luulinkaan. Vaan löysinkipä ihania kukkia. Katsokaa eno!
    
    ÖLVINEN (hymyillen). Sinä käyt nyt viimme aikoina usein ajatuksissasi.
    Olisiko lupa kysyä, missä nuo ajatuksesi harhailevat.
    
    ANNA (nostaen yhtä sormea). Eno, te olette varsin utelias!
    Nuorten tyttöjen ajatukset huikkuvat milloin kulta-reunaisissa
    pilvenhattaroissa, milloin pienissä kukissa.
    
    ÖLVINEN. Kylläpä avarasti rajoitat ajatuksesi! Minä luulen, että
    niiden rajat saisi paljon supistua. Vaan käyttänet nuo määräykset
    vertauskuvallisesti.
    
    ANNA. Ei eno, ei!
    
    ÖLVINEN. Jos esimerkiksi tuntisit jonku nuorukaisen.
    
    ANNA. Eno! Minä en tarkoittanut ketään.
    
    ÖLVINEN. Kultakiharaisen, kuin auringon valaisemat pilvenhattarat.
    
    ANNA (nauraen). Nyt olette ymmällä, kun panette arviolta.
    
    ÖLVINEN. Sinisilmän ja punaposken. Ne vertaukset löytyvät noista
    kukista.
    
    ANNA. Lopettakaa jo. Ei eno nyt arvaakkaan!
    
    ÖLVINEN. Noh! Koska et tunnusta, niin mitäpä minä viisastun. Nyt käyn
    katsomassa väkeäni, Seuraatko, vaan tahdotko vartoa tässä.
    
    ANNA. Minä jään tänne kukka-kiehkuraa valmistamaan.
    
        (Ölvinen menee.)
    
    
    Seitsemäs kohtaus.
    
    ANNA (laulaa):
    
        Linnut ne laulavat sorialla suulla,
        Soriampi kultani ääni on kuulla.
        Voi minun lintuni, voi minun kultani,
            Kun et tule jo!
    
        Hunaja ja mesileipä makialle maistaa,
        Kultani suu sekä huulet on toista!
        Voi minun lintuni, voi minun kultani,
            Kun et tule jo!
    
    (Heikki juoksee takalistosta Annan taka ja suihkaa suuta hälle.
    Anna hypähtää ylös.)
    
    ANNA. Heikki, sinä täällä!
    
    HEIKKI. Täällä! Saan toki taas sinun nähdä. Pysähyttele rientoasi
    loistava aurinko, että kauan, kauan saisin imeä elämän voimaa ihanista
    silmistäsi. Vaan miksi olet niin alakuloisena? (Istuu mättäälle Annan
    viereen.)
    
    ANNA. Senhän tietänet. Meidän onnemme taivas alkaa mennä pilveen.
    
    HEIKKI. Vaan toivon tähti loistaa vielä. Isä on pikainen, mutta hän ei
    tahdo onnettomuutta matkaansaattaa.
    
    ANNA. Vaan jos isäsi ei huolisi tämmöisestä miniästä?
    
    HEIKKI. Mutta minä en huoli muusta. Anna! Elämä sinutta on tukala. Kun
    illalla levolle menen, on kun armas kuva edessäni, lisäämässä
    kaipaustani ja aamulla ajavat ihanat unet, jotka sinusta näen, minut
    ulos, ikäväni lievitykseksi katsomaan samaa päivää, hengittään samaa
    ilmaa kuin sinäkin! (Suudellen Annaa.) Nyt nauttii koko luonto riemua
    ja rakkautta; onnellinen se ihminen, jonka tunteet sointuvat luonnon
    kanssa. (Anna kallistaa päänsä Heikin rintaa vasten. Peltonen, joka
    tämän puheen on kuullut, seisoen syrjässä, pyhkäisee, loppusanat kun
    lausutaan, kyyneleen silmistään ja poikkee näkymöltä.)
    
    
    Kahdeksas kohtaus.
    
    ÖLVINEN (jonka tullessa Heikki ja Anna nousevat ja vetäytyvät syrjään
    seisomaan). Nyt ei lempokaan enään malta! Mikä mies minä olisin, jos
    tätä suvaitsisin? Koko kylä nauraisi ja sanoisi: "Peltonen ei ole
    miehien lukuun luettava, hän on akka!" Ja silloin parempi, että maa
    allani halkiaa ja minä vaivun pois tältä inhalta ijältä. Vaan koeta
    Utriainen! En minä enään ilmoissa heilu. Vaaka on kohta tasapainossa.
    Sinä olet luullut voittavasi minun tässä riidassa. Niin onki hetkeksi
    tapahtunut. Vaan katsotaanpa kuinka kauan onnistut sillä tiellä. Totuus
    on hitaampi vaikutuksiltaan kuin valhe, vaan sen vaikutukset ovat
    pysyväisemmät. Sen asian olen kuullut useasti ja sitä olen miettinyt
    useasti kirkossa. (Huomaa Heikin ja Annan.) Ohoh! Tuopa näky on kuin
    ahvan löyhäys tammikuussa! Kelpaapa katsoa! Heti vihani masentuu, kuin
    huomaan noin paljon hyvyyttä ja onnea vielä löytyvän mailmassa. No,
    Anna! Jopa ajatuksesi nyt ovat jokseenki täperällä. Kyllähän minulla
    silmät päässä on. Vaan mitä nyt on tekeminen? Niitty-väkeni on
    poisajettu.
    
        (Heikki ja Anna istuvat mättäälle.)
    
    HEIKKI. Minä sain kuulla vehkeistä, silloin kun ne jo oli matkaansaatu,
    vaan samosin kuitenkin tänne, estääkseni vihasi kovin jyrkkää törmäystä
    isää vastaan. Isä lähti vähää ennen minua kotoa. Komisarjus on
    käynyt meillä Utriaista hakemassa. Isä oli kertonut tämän keinon
    komisarjukselle, ja hän sanoi, että jos niitty jo olisi tuomittuki
    Peltosen taloon kuuluvaksi, niin ei sitä näin saa omistaa. Ja kun isä
    sen kuuli, tuli hän levottomaksi ja läksi tänne. Etkös ole häntä
    nähnyt?
    
    ÖLVINEN. En!
    
    HEIKKI. Minä luulen, että hän nyt olisi taipuva leppymään, jos ei vaan
    tuo Utriainen...
    
    ÖLVINEN. Tätä riitaa ei olisi, jos ei se lemmon kekäle!... Minä en
    vaino isääsi, vaikka kyllä hän minua silmittömästi kohteli. Vaan hän on
    Marin isä! (Juoksee takalistosta tulevata Mariaa kohden, syleilee häntä
    ja vie hänen mättäälle istumaan.)
    
    MARI. Eiköhän tämä merkitse hyvää, kun kaikki meidän talosta ovat
    kokoontuneet niityllesi. Äiti tuli kanssani, hän läksi isää hakemaan,
    kun ei häntä täällä näkynyt.
    
    ÖLVINEN. Toivokaamme niin Mariseni! Ah! Miks'ei tätä hiljaista
    autuutta, tätä viatointa iloa olisi suotu meille?
    
    ANNA. Toivon ääni kuiskasee minulle, että kuosteessa asunut aurinko
    kohta paistaa selvästi.
    
    ÖLVINEN. Minä tahdon hillitä koston himoni, ettäs armas aika kohta
    läheneisi, jolloin paennut sopu palajaisi majoillemme, kädessään
    runsauden sarvi, jolloin rakkauden siteet yhdistäisivät nämä kaksi
    perhekuntaa ja jolloin useampi kyläläinen virkkaisi, tuijottaen
    lähimmäiseensä: "Mitäs nyt jutellaan? Niistä ei enään ole
    pakinoimista."
    
    HEIKKI. Sinä olet niin hyväntahtoinen ja leppyisä mies, että minä
    vieläki kummastun, miten riita on alkanut.
    
    ÖLVINEN. En minä leppyisä ole, Jos olisin, niin ei tuota paininlyöntiä
    olisi ollut; vaan en minä kaikkia suvaitse. Se lemmon kielilakkari
    laverteli ja pani omiaan, se pisti minua vihaksi.
    
    MARI. Mitään Utriainen sanoisi, jos näkisi tämän taulun?
    
    ÖLVINEN. Minä soisin, että näkisi vieläki paremman. Ja toivon, että
    saapi nähdäkin.
    
    
    Kymmenes kohtaus.
    
    (Kaisa taluttaa Peltosta, joka vastahakoisesti, alakuloisna häntä
    seuraa.)
    
    KAISA. Olenpa toki vihdoin saanut ukkoni oikealle uralle. Silmänsä ovat
    auenneet ja nyt hän tietää, ketä hänen tulee uskoa, ketä ei.
    
    PELTONEN (tukehtuvalla äänellä). Ölvinen! Minä olen sinua haukkunut;
    minä olen la'in rikkonut, oman käden oikeutta käyttämällä. Nyt sinulla
    on voitto. Tee mitä tahdot!
    
    ÖLVINEN (astuu Peltosen eteen ja ojentaa hänelle kätensä). Minä -- teen
    -- sovinnon.
    
    PELTONEN. Minä en ele ansainnut tämmöistä kohtelemista; me emme voi
    sopia!
    
    KAISA. Ukkoni, oletko hullu! Tämä ei ole anteeksi antamista, vaan
    sovintoa.
    
    ÖLVINEN. Minä en tarjoa teille sovintoa, minä pyydän sitä.
    
    PELTONEN (kummastuen). Mitä sinä ajattelet?
    
    KAISA. Hän ajattelee kohta kummia, jos et heti tee sovinnon. Semmoista
    riitaveljestä et ole nähnyt, etkä saa nähdä.
    
    HEIKKI. Isä!
    
    PELTONEN. Noh! Älkää nyt minua hupsuksi luulko.
    
        (Syleilee Ölvistä.)
    
    KAISA. Ja nyt ukkoni, muista lupauksesi.
    
        (Paimentorven toitotus kuuluu etäältä.)
    
    PELTONEN (ottaa Mariaa kädestä kiini ja taluttaa häntä lukkarin tykö).
    Ölvinen! Tuossa on vähän sovinto-sakkoja.
    
        (Kuiskasee jotaan Ölvisen korvaan. Ölvinen ottaa Annaa
        kädestä ja vie hänen Heikille.)
    
    PELTONEN (syleilee heitä). Teidän puhdas rakkautenne on saanut vedet
    silmistäni vuotamaan. (Heikille:)
    
        "Kiitä nyt poikani onneasi
        Hyvän saaman saamastasi,
        Kun kiität, hyvinki kiitä;
        Hyvän sait, hyvän tapasit,
        Hyvän luojasi lupasi,
        Hyvän antoi armollinen."
    
    (Utriainen tulee kiiruusti, vaan pysähtyy yht'äkkiä kavahtaen, kun
    huomaa edelliset)
    
    PELTONEN. Utriainen! Uskollinen palvelijani, astu esiin,
    
        (Utriainen seisoo, tuijottaen eteensä.)
    
    PELTONEN. Minä tyydyn toimiemme seurauksiin, niinkuin näet.
    
    UTRIAINEN (kolkosti). Älkää pilkatko. Vaan minäki tyydyn, jos pidätte
    sananne.
    
    PELTONEN. Ensi pyhänä kuulutetaan nämä kaksi parikuntaa. Jolla on
    moitetta, ilmoittakoon aikoinaan.
    
    UTRIAINEN (kolkosti). Minä pyydän eron palveluksestani.
    
    PELTONEN. Sen saat!
    
        (Utriainen menee. Vielä kerran kääntyy ja silmäilee seuraa
        näkymöllä; sitten, painaen nyrkkinsä otsaa vasten, poikkee.)
    
    HEIKKI. Ukonpilvet ovat painuneet ja laskeva päivä kerkiää vielä
    silmäillä onneamme. (Pari torven toitotusta likellä.) Ihana on ilta.
    Luonto ympärillämme sointuu ajatuksiemme kanssa. Aaltojen mäiske ja
    metsien humina ovat vai'enneet. Kirkkaina välkkyvät tuolta kaukaisten
    metsien välistä vedet ja yhdistävät, kuvastellen pintaansa, taivaan ja
    maan.
    
        (Aini juoksee esiin, paimentorvi yhdessä kädessä, kaksi
        kukkaseppelettä toisessa ja kokottaa seppeleet Ölviselle,
        joka panee yhden niistä Marin, toisen Annan päähän.)
    
    PELTONEN. Niittyväkemme pitänee saada osaa ilostamme. He ovat
    taistelleet kuin miehet. Eläköön vapaa urhoollisuus!
    
    (Kaikki ääneen). Eläköön!
    
    (Menevät parittain, käsikkää, ensin Peltonen ja Kaisa, sitten Ölvinen
    ja Mari, viimein Heikki ja Anna ja heidän jälessä Aini.)
    
    
    
    
        LAPSUUDEN MUISTOJA.
    
    
        Nyt muiston päivä valaiseepi
        Lapsuuden olot herttaiset
        Ja etähältä lumoileepi
        Mun eteen ajat muinaiset.
    
        Mun armas koti koivuin suojass
        Tuoll' siintää joen varrella.
        Siell' oli elämä niin huojas
        Kuin leivon ompi taivaalla.
    
        Siell' olit ajan vietteheni
        Niin varsin vaatimattomat
        Ja tullen ikäväni meni
        Kuin kevään pilvenhattarat.
    
           *     *     *
    
        Syksyn kylmät jäiset sillat
        Jokehen kun synnytit,
        Luistimeni aamut, illat
        Kirjat niihin piirtelit.
    
        Aaltoellen jäinen vaippa
        Alla jalan ratisi.
        Usein pitkä vuotaraippa
        Laski miehen pitkäksi.
    
        Talven tullen enimmästi
        Matkojani mittelin
        Suksilla ja taitavasti
        Isot mäet samosin.
    
        Silloin näki tähti taivas
        Kumman näön törmässä,
        Lumipallo tietä raivas,
        Henki asui sisässä.
    
        Kuurassa mun oli tukka,
        Iljangolla vaattehet,
        Tuskin kuivin poika-rukka,
        Mäkeen pyrki aattehet.
    
        Lysti mäen rintehessä
        Oli kilpaa hyppiä,
        Uimisaikaa oottaessa,
        Rapakoissa räiskiä.
    
        Ja kesän tullen, vetten rannat
        Päiväkaudet asuikin,
        Askeleet kuin meren sannat,
        Jälkeheni jättelin.
    
        Kun vavan laskin olaltani,
        Ja loihdin ongen syljellä,
        Niin useampi kala pani
        Sen kohta leukapieleensä.
    
           *     *     *
    
        Se aik' on mennyt -- milloin, milloin,
        Niin herttaisessa valossa
        Maailma hohtaa, kuni silloin?
        -- Ei tällä puolen hautoa.
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Kalervo: Runollinen kalenteri
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Kalervo: Runollinen kalenteri
    
    Author: Johan Albert Bergman
    
    
            
    Release date: November 19, 2007 [eBook #23543]
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/23543
    
    Credits: Produced by Tapio Riikonen
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #23543. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 23543
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-22
    Completeness
    Complete held text.