← catalogue

Vilun-ihana

by Berthold Auerbach · Finnish · Gutenberg #23461 · 655,752 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Vilun-ihana
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Vilun-ihana

Author: Berthold Auerbach


        
Release date: November 12, 2007 [eBook #23461]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/23461

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VILUN-IHANA ***




Produced by Tapio Riikonen






VILUN-IHANA

Kirj.

Berthold Auerbach


Suomennos ["Edelweiss"].


G. W. Edlund, Helsinki, 1879.
Th. Tigersteedt'in kirjapainossa Porissa.




SISÄLLYS:

         Kertomuksen aluksi
      I. Hyviä jälkipuheita
     II. Sureva ja hänen seurakumppaninsa
    III. Työntekiä hyväntekiänä
     IV. Kaikki kotosella
      V. Pilgrimin matkustuksista
     VI. Mailma alkaa ikääntymään
    VII. Ravintolan tytär pitää emännyyttä
   VIII. Vainaja ilmestyy ja toinen äiti haastaa
     IX. Kahden ystävän keskustelua
      X. Petrovitschin päivällispidot ynnä ruansulatuksen viettoa
     XI. Suuri soittoteos soi, ja uusia soitelmia sävelletään
    XII. Hyvää saattoa matkalla ja ajatuksia etäälle
   XIII. Leijona, kettu ja harakka
    XIV. Kaapit ja silmät aukenee
     XV. Nuorten sydämmet vihkiäisien jälkeen
    XVI. Sydän puhkee
   XVII. Ystävällistä avioestelyä
  XVIII. Herttaisen rauhallista rakkautta, kumppaniton kihlaus
           ja kilvoitus yhteydestä
    XIX. Koetuksia alangolla ja ylängöllä
     XX. Ensimmäinen huvimatka
    XXI. Suuret häät, joista jää karkea kannikka jälille
   XXII. Huomenlahja
  XXIII. Ensimmäinen naula lyödään seinään. Rauha ylängöllä ja
           ensimmäinen sunnuntaivieras.
   XXIV. Vanhat perit menevät tiehensä ja uudenlaista ääntä kuuluu
           Morgenhaldessa.
    XXV. Heilurit liikkuvat itsepäisesti ja ketjut uhkaavat katketa
   XXVI. Kirves on pantuna puitten juurelle ja kyyneleitä vuotaa eipään
  XXVII. Kaikki nurin narin.
 XXVIII. Lainahattu ja säästörahat
   XXIX. Tämä on kuin toista mailmaa
    XXX. Petrovitschin sydän pehmentyy, mutta paatuu taas
   XXXI. Anninkin sydän heltyy, mutta paatuu taas
  XXXII. Myrskyinen yö
 XXXIII. Ystävä hädässä
  XXXIV. Lumen alle hautaantuneet ja hätääntyneet
   XXXV. Särjetty sydän
  XXXVI. Nöyrtyneen tunteita
 XXXVII. Apujoukko
XXXVIII. Lumen alla kasvaa kukkanen
  XXXIX. Hengen vaarasta pelastuneet
     XL. Lopussa kiitos seisoo




KERTOMUKSEN ALUKSI.


Vuoren rinteellä seisoo asuinhuone; aamun aurinko paistaa ison aikaa
sinne sisään, ja ken hyvänsä huonetta katselee, sen silmät ilosta
loistaa, sillä ensi katsanto sanoo: täällä asuu onnellisia ihmisiä; ja
oikein omanlaatuisia ihmisiä he ovat. Heidän on täytynyt kauan ja
kovasti kamppailla, ennenkun ovat onnen omassa povessaan löytäneet; he
ovat seisoneet kuoleman esikartanossa ja uusina ihmisinä kuolleista
nousseet...

Tuossa tulee emäntä; hänen kasvonsa ovat nuoret, kauniit, heleänvereät,
mutta hänen hiuksensa ovat lumivalkeat. Hän hymyilee eräälle
vanhukselle, joka askaroitsee puutarhassa ja huutelee lapsille,
etteivät pitäisi semmoista melua.

"Tule nyt jo sisään Maisu ja tulkaa tekin lapset. Wilhe lähtee nyt
kotoa pois", sanoo nuori valkotukkainen emäntä; vanhus seuraa häntä
syvälle kyyristyneenä ja hyvään aikaan hypistellen esiliinaansa
pakoittavia kyyneleitä varten.

Vähän ajan takaa astuu huoneesta ulos mies nuoren pojan kanssa, jolla
on pieni reppu selässä, ja mies sanoo: "Wilhe, sano tässä äidille
hyvästi ja käytä itseäsi aina niin, ettes tee mitään, josta ei saata
ajatella: minun isäni ja äitini saavat sen tietää. Sitte saatat,
Jumalan avulla takasin tultuasi ilomielin astua tämän kynnyksen yli".

Nuori valkohiuksinen emäntä syleilee raitista nuorukaista ja sanoo
nyyhkien: "Minulla ei ole enempää sinulle sanomista, isä on sanonut
sinulle kaikki. Mutta jos sinä Sveitsin vuorilla löydät vilun-ihania,
tuo niistä kukkanen kotiin".

Nuorokainen lähtee matkalle, sisarukset huutavat hänen jälkeensä:
hyvästi, Wilhe! hyvästi! hyvästi! Heistä on hauskaa huutaa hyvästi eikä
heidän tee mielensä ollenkaan lakata.

Isä huutaa taaksensa: "äiti, minä seuraan Wilheä ja Lorentsia rajaan
saakka vaan, ja Pilgrim saattaa heitä ensimmäiseen yöpaikkaan. Minä
tulen kohta takasin".

"Se on oikein, mutta ole hätimättä, äläkä tee hyvästijättöä itsellesi
noin raskaaksi. Ja sano Fallerin emännälle, että hän tulee meille
päivälliselle ja ottaa Liisan kanssaan".

Isä menee poikinensa ja nuori emäntä sanoo vanhukselle: "Minusta tuntuu
niin turvalliselta se, että Fallerin Lorentsi on meidän Wilhen
matkakumppanina..."

       *       *       *       *       *

Me tiedämme kertoa, minkätähden nuori äiti harmaantuneilla hiuksilla,
halajaa vieraille maille matkustavaiselta pojaltansa vilun-ihania. Tämä
on tuskaloinen, haikea, jopa melkein arvoton kertomus, mutta rakkauden
aurinko vihdoin tulee kirkkaasti paistaen näkyviin.




ENSIMMÄINEN LUKU.

Hyviä jälkipuheita.


"Se oli kelpo vaimo."

"Hänen vertaistansa tuskin enää löytää".

"Hän oli vielä noita vanhan ajan ihmisiä".

"Kuka hyvänsä sai tulla hänen tykönsä, koska vaan tahtoi, aina hän
auttoi ja tiesi neuvon".

"Ja kuinka paljon hän sai eläissänsä kokea: neljä lasta ja miehensä hän
saattoi hautaan, mutta sentään hän aina oli niin iloinen ja
hurskasmielinen".

"Niin, kyllä nyt Lents vaan tulee häntä kovasti kaipaamaan. Vasta nyt
hän oikein saa tuta, mimmoinenka äiti hänellä on ollut".

"Vastako nyt? Senhän hän on tietänyt koko elämä-ikänsä; hän on
kohdellut äitiänsä kuin omaa silmäänsä".

"Nyt hänen pitää mennä naimisiin, ja se kohta".

"Hän saa valita, kenenkä vaan tahtoo; kolkuttakoon joka huonetta, kohta
ovet avataan selkki selälleen, niin kelpo miehelle, kuin hän on".

"Eikä hän olekkaan mikään köyhä poika".

"Ei suinkaan, ja vielä hän sitte perii setänsäkin, tuon Petrovitschin".

"Eikös lauluyhteys veisannut kauniisti? Se meni läpi luiden ja ytimen".

"Se maar vasta mahtoi käydä Lentsinkin sydämmelle. Hän on muutoin aina
ennen ollutkin laulamassa, hän on parahimpia joukossa".

"Niin onkin, ja sitte hän saarnan aikana ei itkenyt, mutta kun
laulukumppanit veisasivat, hän itki ja nyyhki niin, että olisi luullut
hänen rintansa pakahtuvan".

"Ensi kerran Petrovitsch'kin oli maahanpaniaisissa: muutoin hän aina
muulloisti on mennyt koko kylästä. Siitä olisikin ollut hänelle suuri
häpiä, jos hän ei olisi ainoalle veljensä vaimolle osoittanut viimeistä
kunniaa".

Näin ihmiset puhuivat keskenänsä kävellessään pitkin laksoa ja
vuoriteitä ylös. He olivat kaikki mustissa vaatteissa, kun tulivat
ruumista saattamasta. Tuonne laksoon, jossa on ainoastaan muutamia
huoneita -- ja niistä on suuri ja laaja Leijonan-ravintola keskimmäinen
-- kirkon viereen oli uurmaakari Lentsin leski Morgenhaldesta haudattu,
ja joka taholta hänestä ei muuta kuulunut kuin hyvää; oli niin, kuin
jokainen olisi ollut jotakin vailla, kun tuo kunnon vaimo oli temmattu
pois: saattoväki suri syvästi ja kaikkein kasvot olivat kalman
muotoisia; sillä ihan niinkuin uusi murhe johdattaa vanhan mieleen,
niin saattoväkikin, sitte kun äsköin luotu hauta oli mullattu, meni
hakemaan omaisiensa haudat, ja siinä itse kukin itsekseen oli
murehtinut edesmennyttä ja hiljakseen rukoillut.

Me ollaan kelloseppäin kotimaassa, tuolla metsäisessä vuoristossa,
jossa yhdeltä puolen vesistöt juoksevat Rheinin virtaa päin, ja
toiselta puolen Tonavaan, joka saa alkunsa ei kaukana täältä.
Täkäläisten ihmisten luonnossa on jotain rauhallista, tyyneen
miettiväistä; vaimoja on paljon enemmän kuin miehiä, sillä heitä on
suuri osa kaikilla ilman-kulmilla kellojen kaupalla. Kotona olevien
miesten kasvot ovat enimmästään kalpeat, ja siitä huomaa heidän
askaroitsevan sisätyössä; sitä vastoin vaimoväellä, joka hoitaa
ulkotöitä pelloilla, on poski-punaa, ja heidän kasvoillensa antaa nuo
leveät mustat, leuvan alle sidotut nauhat, vielä jotain kauniin
uljastakin.

Maanviljelys on kuitenkin pienenmoista; se ei ole, paitsi muutamilla
isommilla talonpoikais-tiloilla, suurin muuta kuin lapion pitelemistä
ja niittytyötä. Monella paikkaa juoksee vielä kapea metsänkaistale aina
lakson päähän, puroon saakka, ja siellä täällä niittyjen syrjillä
seisoo vielä korkea, latvaan asti karsittu kuusi jäljellä ikäänkuin
merkiksi, että niitty- ja peltoala on metsästä väännetty. Saarnet ovat
kuin hoikkamaisia kekopäisiä pajuja; niitä, näet, karsitaan joka vuosi
kutun ruaksi. Kylä, eli oikeammin yhteiskunta, ulottuu paljon yli
puolen saksalaista penikulmaa: huoneet ovat hajallansa laksossa ja
vuoristossa, rakennetut kokonaisista, toinen toiseensa poikittain
liitetyistä hirsistä; etupuolella on akkunoita yhtä mittaa, ilman
väliseinustaa, sillä paljon valoa tarvitaan; sisään-ajo aittaan, missä
semmoinen on olemassa, tapahtuu vuorelta huoneen takana suorastaan
katos-alle, ja vahva olkikatto ulottuu etupuolelta pitkälle kuin
myrskyn suojaksi. Huoneitten väri sopii hyvin yhteen vuoren ja metsän
kanssa, joitten turviin ne ovat rakennetut, ja niittyjen läpi menee
kapeita näkyviä polkuja ihmisasuntoihin.

Suuresta saattojoukosta, joka samaa suuntaa kulkee ylöspäin laksoa,
eroo joku vaimo väliin siellä, väliin täällä: virsikirjallaan vaimo
viittaa päin omia huoneitaan lapsillensa, jotka kurkistelevat
ritirinnakkaisissa akkunoissa taikka hurjan huimasti juoksevat
niittypolkua alas ottamaan palaavia vastaan. Ja sitte kotiin tultua,
kun pyhävaatteet riisutaan, kuuluu syvä huokaus muistellessa toisen
murhetta ja ajatellessa, kuinka se sentään on hauskaa, että vielä
yhdessä eletään ja voidaan vieläkin elää toinen toisensa hauskuudeksi.
Mutta työnteko tänään ei tahdo oikein käydä päinsä. Ajatukset ovat
olleet maallisista askareista vapaat eikä ne taas tahdo niin äkkiä
niissä liikkua.

Kylän tunnettu vihtiseppä Knuslingenistä (hän teki lyijystä ja
messingistä mitä visuimpia vihtipainoja), joka kulki saattoväen kanssa
ensimmäiseen tienhaaraan, sanoi aatosalta: "Se on sentään tyhmyyttä,
koko se kuolema! Tuo Lentsin leski esim. on kyllä ollut viisas ja
kokenut ihminen, mutta nyt hän on maahan mullattu eikä hänestä enää ole
mailmalle mitään".

"Poika on kumminkin perinyt hänen hyvän luontonsa", vastasi nuori vaimo
joukosta.

"Mitä taas viisauteen ja kokemukseen tulee sitä täytyy jokaisen itse
hankkia itselleen", lisäsi pieni vanhahko mies, joka yhtäpäätä katseli
ja kurkisteli niinkuin olisi jotakin vailla; häntä sanottiin
Pröbleriksi, vaikkei se ollut hänen oikea nimensä, sillä vanhus oli
hairahtunut siinä, ettei hän pysynyt paljaana kelloseppänä, joka hän
oikeastaan oli, vaan hänen mielensä teki alinomaa keksiä jotakin uutta,
ja sentähden hän kaikkea popeeraasi eli koetteli, jonka vuoksi häntä
kutsuttiinkin Pröbleriksi (Propeeraajaksi.)

"Entiset ajat olivat paremmat ja hauskemmat", sanoi eräs vanha varvari
vuorentakaisesta laksosta, jota sanottiin 'varvarin-Taavetiksi', "ennen
aikaan pidettiin muhkeita maahanpaniaisia, joissa kumminkin kostui
pitkästä matkasta ja hiukauksista -- murhe on, nähkää, sitä laatua,
että se panee isoomaan ja janoomaan -- ja ennen aikaan opettajakin piti
semmoisen hautapuheen, että kyllä. Ja jos monesti kyllä on tullut vähän
liiaksikin maistetuksi, ei mitään hätää sen vuoksi. Mutta nyt on
semmoinen komento kokonansa kielletty, ja minun on niin nälkä ja olen
niin hervoton, että kohta pikaa en pääse tästä patosesta paikasta".

"Niin on minunkin laita, ja minunkin", kuului monelta tahoin, ja
varvarin-Taavetti jatkoi: "Ja mitä työtä sitte enää tekee, kun kotiin
tulee? Koko päivä on mennyt hukkaan. Sen suokin mielellään sille
ihmiselle, joka on ollut rakas. Mutta ennen aikaan oli toisin ja
paremmin; silloin palattiin vasta yöllä kotiin, eikä sitte enää
tarvinnut ajatella päänsä ympäri, mitä --"

"Enempää kuin ajatuksiakaan oli päässä", katkaisi nuori kelloseppä
Faller korkealla äänellä; hän oli toinen baassi lauluyhteydessä ja
kantoi nuottikirjaansa kainalon alla, -- muutoin miehen astunta ja
ryhti todisti, että hän oli ollut sotamies. -- "Maahanpaniaispitoja",
jatkoi hän, "noitahan vanha mestaritar itsekään ei olisi sallinut.
Kaikella on aikansa, ilolla on aikansa, kuin surullakin, -- aikansa
kutakin, se oli hänen sananpartensa. Minä olen ollut työssä vanhalla
Lents-vainaalla  viisi vuotta ja kolme neljännestä päälle. Minä ja
nuori Lents menimme oppiin yhtaikaa ja yhdessä me tulimme kisälliksi".

"Olisithan sitte saattanut olla opettajan verosta ja pitää
hautapuheenkin", sanoi varvarin-Taavetti närkästyksissään, ja sen
lisäksi hän höpisi jotain laulukuntalaisista, jotka ovat niin kovin
viisaita olevinansa ja luulevat, että vasta sitte mailmasta tietää, kun
nuottia vedellä osaa.

"Olisinhan kyllä vaikka niinkin", sanoi nuori mies, joka ei kuullut
viimeisiä sanoja taikka ei ollut niitä kuulevinaan. "Olisin kyllä
saattanut pitää hautapuheen, ja ansaitseehan niin perin-pohjin hyvä
ihminen kuin tänäpänäkin haudattiin sen, ettei niin oitis kohta puhuta
muista asioista ja kaikenlaisesta mieliteosta. Se vanha mestari, se
vasta oli mies; jos kaikki ihmiset olisivat kuin hän oli, ei yhtään
tarvittaisi tuomaria, ei sotamiehiä, ei vankihuoneita eikä kasarmia
koko mailmassa. Meidän vanha mestarimme oli ankara; ei yksikään
oppipoika arvannut siirtyä viilaustyöstä varvaustyöhön ennen kun hän
käsimäärältä osasi viilata kahdeksaskanttisen niin, että se näytti kuin
varvatulta, ja meidän on täytynyt oppia tekemään pikkukelloja, se joka
osaa pientä työtä tehdä, osaa suurtakin. Ei hänen vertaastansa ole
lähtenyt ainoatakaan ratasvärkkiä eikä lyöpäkelloa, joka olisi ollut
pienintäkään vailla. Minun itseni tähden ja meidän paikkakuntamme
tähden", sanoi hän, "täytyy meidän säilyttää hyvää mainettamme". --
Niin, mutta jos ma kerron teille yhden ainoan tapauksen, siitä saatte
kuulla, mimmoisiksi hän nuoret väkensä sai. Kun nuori Lents ja minä
pääsimme kisälliksi, me rupesimme tupakkia polttamaan. Silloin vanhus
sanoi: "Hyvä; jos mielenne tekee polttaa, minä en taida sitä kieltää,
enkä soisi teidän sitä tekevän salaa; minulla on valitettavasti
itsellänikin se paha tapa, että minun täytyy polttaa; mutta sen minä
teille sanon, jos te poltatte, minä lakkaan, vaikka se minusta on
vaikeata. Se ei käy päinsä, että me kaikki poltamme". Tietysti emme
siihen itsiämme totuttaneet; ennen olisimme panneet tupakkihampaamme
naulaan, kuin pahoittaneet mestarin mieltä.

"Entäs mestarin rouva sitte? Hän seisoo tässä tuokiossa Jumalan edessä,
ja Jumala itse sanoo hänelle: sinä olet ollut vilpitön vaimo,
mimmosiaka mailmassa on harvat. Tosin sinullakin on ollut vikasi: sinä
olet pitänyt poikalastasi vähän liiaksi hyvänä etkä ole laskenut häntä
menemään vieraille vaikka se olisi ollut hänen omaksi hyväksensä, ja
hän siitä olisi tullut vähän miehekkäämmäksi, mutta sinun monet
tuhannet hyvät työsi, joita ei ole kukaan muu nähnyt, kuin minä, ja se,
ettes koskaan ole kärsinyt kenestäkään pahaa puhuttavan, -- se ettäs
olet kaikki parhaaksi kääntänyt ja yksin Petrovitschinkin parhaaksi
puhunut -- tämä kaikki ei ole unohdukseen jäänyt. Tule tänne, sinä olet
palkkasi saava. Ja arvatkaas mitä äiti sanoo kun Jumala tahtoo palkita
hyvän hyvällä? Hän sanoo: suo kaikkea hyvää pojalleni, ja jos sitä
vielä jää jäljellekin, katso, siellä maan päällä on se ja se, joka
kurjuutta kärsii, auta heitä; ei minusta enää ole holhojaa. -- Ettekä
te uskoisi, kuinka hiukan hän itse on ruokaa nauttinut, siitä on
miehensä useasti tehnyt pilkkaa; mutta se on niin totta kuin minä tässä
seison, että hän on tullut ravituksi siitä, ett' on katsellut, kuinka
ruoka muille maistaa. Ja yhtä hyvä sydän on pojalla, kuin äidilläkin on
ollut. Hän on sulaa sydäntä! Hänen edestänsä minä menisin vaikka
kuolemaan".

Näin kelloseppä Faller kertoi, ja hänen raikas äänensä usein
liikuttavasti vapisi. Vaan ei muutkaan olleet nuorta Lentsiä
kiittämättä. Pröbler vakuutti Lentsin olevan ainoan koko
paikkakunnassa, joka ymmärsi vähän enemmän, kuin vanhastaan oli totuttu
ymmärtämään. "Ja jos ihmiset eivät olisi niin kovapäisiä ja
kadehtivaisia, he olisivat jo aikaa hyväksyneet mallikellonkin, jonka
hän ja minä yhdessä olemme valmistaneet, taikka niin se on, että
hänellä on siinä työssä paras osansa, sen minun täytyy rehellisesti
sanoa".

Ihmiset eivät huolineet Pröblerin sanoista suurta pitää, sentähden hän
niin solkkamaisesti puhuikin ja höpisi vaan itsekseen, niin että tuskin
muita sanoja selvästi kuuluikaan kuin ainoastaan "mallikello".

Sitä tyystemmin kuulleltiin varvarin-Taavetin sanoja, kun hän nyt
rupesi puhumaan: "Lents ei unohda yhtäkään ihmistä, jolle hän vaan
taitaa jotakin hyvää tehdä. Hän korjaa joka vuosi sokean
harpunsoittajan urkuja Fuchsbergissä eikä koskaan ota mitään maksoa;
sitä työtä hän tekee joutilaina sunnuntaisina. Se on varmaankin
Jumalanpalvelusta sekin, josta taivaan Isä iloitsee. Myös minuakin hän
on auttanut. Kerrankin hän tulee luokseni ja näkee, kuinka minä tunaan,
polkiessani pyörää. Hän kohta menee myllärille, puhuu hänen kanssaan
kaikki puhtaaksi, ja sitte tulee hän minun kanssani muuttamaan
verstaani vinttiin ja panee pyöräni yhdistyäkseen vesirattaan kanssa,
ja nyt minä pääsen puolella vaivaa ja saan kolme vertaa enemmän
valmiiksi".

Joka mies nyt tunkesi esiin, niinkuin uhriarkulle, matkiaksensa jotain
kiitosta nuorelle Lentsille.

Vihtimies oli ääneti ja nyökki vaan päätään, suostuen puheisin. Hän on
koko joukosta sukkelin, hän tietää, että kaikki on totta, mitä sanottu
on, mutta ei vielä ole sanottu tarpeeksi, hän tietää hiukan enemmänkin.
"Ei ole ketään, jolle mieluisammin työtä tekisi, kuin Lentsille tekee;
tosi kyllä on, että visusti pitää tehtämän kaikki, niinkuin oikein
onkin, mutta sitte saakin sekä palkkansa puhtaassa rahassa ilman
tinkimistä, kuin myös hyviä kiitossanoja kaupan päälle, ja niistä käy
mieli hyväksi".

Faller erosi nyt joukosta ja kulki vuorta ylöspäin omaan kotiinsa; myös
kaikki muutkin hajosivat, yksi sinne, toinen tänne, sitte kun jokainen
oli ottanut nuuskapriisin Pröblerin tuohitoosasta. Varvarin-Taavetti
jäi ihan yksistään tuumastukkineen astuskelemaan laksoa ylöspäin, sillä
hän asui toisenpuolisessa laksossa ja oli ainoa siitä paikkakunnasta
tänne tullut.




TOINEN LUKU.

Sureva ja hänen seurakumppaninsa.


Kylästä vie kaita polku erääsen yksinäiseen huoneukseen, joka on
katettu paitsi pieni mitta tiilillä siltä kohtaa, jossa korsteini on.
Luomuksen näkee vasta sitte, kun on kävellyt runsaasti neljäsosa
tuntia ylöspäin. Tie kulkee kirkon ohitse, toisella puolen, ensin
pensasaitauksen välillä ja sitte aukeana pitkin nurmikkoa, jossa kuuluu
humina kuusikosta, joka peittää koko jyrkän vuoren. Tämän vuoren takana
-- sen nimi on Spannrente -- taas ylenee toisia vuoria; mutta tämä
vuoren-nokka on niin jyrkkä, ettei saa lyhteitä ylänkö-pelloilta
kuljetetuksi alas laksoon muulla tavalla kuin rekiluisua.

Polkua pensasaitauksen välillä käveli paraikaa kaksi miestä perätysten:
se, joka kulki edellä, oli pieniläntä vanhahko erinomaisen hyvissä
vaatteissa. Hänellä oli sakarakeppi kädessä ja varovaisuuttaan hän
vielä oli kietonut kepin tupsut ranteensa ympäri. Vanhuksen astunta oli
vielä vakava; hänen kasvonsa, jotka olivat ryppyjä täynnä, liikkuivat
ylös ja alas, sillä hän maiskutteli sokerinpalasta ja otti aina vähän
ajan takaa uuden palasen taskustansa. Vanhuksen punertavan vaaleat
silmänripseet olivat harjatut melkein vaakasuoraan ja hänen sukkelat
heleänsiniset silmänsä kurkistelivat niitten alta. Nuori mies, joka
käveli perässä, oli suuri ja hoikka, hänen yllänsä oli sininen
pitkäliepeinen takki ja hän kantoi suruharsoa hatussaan ja
käsivarressaan. Hän katseli maahan päin ja pudisteli aikavälittäin
päätänsä. Nyt nosti hän päätään ylös, että vaaleanvereät kasvonsa
näkyivät; hänellä oli siniset silmät ja hänen silmälautansa olivat
punehtuneet.

"Setä", sanoi hän pysähtyen, ja hänen äänensä kaikui langenneelta.

Sokerin maiskuttaja kääntyi päin.

"Setä, kyllä jo piisaa. Minä kiitän teitä monikertaisesti, matka on
pitää ja minun tekisi mieleni mennä yksinäni kotiin."

"Miksi niin?"

"En tiedä sanoa, mutta minusta on niin --"

"Älä huoli mennä kotiin ollenkaan, käy kernaammin minun kanssani".

"Setä, se kyllä on vähän pahasti, etten taida teitä seurata, mutta nyt,
nyt ei minussa ole ravintolaan menkää; ei minun ole nälkä eikä jano.
Minä en saa päähänikään, mitä minä vastakaan söisin, taikka joisin.
Minun on paha ollani, jos te minun tähteni kävelette tän pitkän
matkan".

"Ei, ei, kyllä minä käyn kanssasi, en minä ole niin kovasydämminen,
kuin äitisi on uskotellut".

"Minun äitini ei ole minulle mitään teistä uskotellut, hän ei ole
elämänsä päivinä puhunut ihmisistä muuta kuin hyvää, ja varsinkin
sukulaisista hän ei ole tahtonut kuulla sitä eikä tätä. Hänen
sananlaskunsa oli: jos tokaisen nenäni, sokaisen koko kasvoni".

"Niin kyllä, hänellä oli monta sananlaskua; koko paikkakunnalla kuulee
aina sanottavan: niin sanoi Lentsin-Mari. Ei kuolleita pidä sanottavan
muuta kuin hyvää, mutta hänestä ei kukaan perästäpäin saa sanoa mitään
pahaakaan".

Nuori mies katseli surumielisenä vanhusta. Kun se jonkun hyvän sanan
sanoi, tuntui kuitenkin aina siltä, kuin olisi antanut pienen kolauksen
niskaan.

"Niin setä," jatkoi nuori mies, "kuinka useasti hän vielä viimeisinä
päivinään sanoi minulle, ja ne sanat kävivät kipeästi sydämelleni:
Lents, sanoi hän, minä kuolen sinusta pois kuusi vuotta myöhään.
Kahdenkymmenen viiden vanhana sinun olisi pitänyt naida, mutta nyt se
käy sinusta kankeammaksi, ja sinä olet nyt niin tottunut minuun eikä se
voi sinänsä pysyä... Näistä ajatuksista minä en ole voinut häntä
luovuttaa ja se on se ainoa, joka teki hänelle kuoleman katkeraksi".

"Hänellä on ollut oikein", sanoi sokerin maiskuttaja, "hän oli
hyväluontoinen, tahtoi kentiesi pitää oman päänsäkin, mutta siihen ei
tule kenenkään mitään. Kuitenkin hän on hyväluontoisuudellaan pilannut
sinun. Sinä olet semmoinen ämmälauri. Minä en oikeastaan ole aikonut
sitä sinulle tällä haavaa sanoakaan ja odottaa saat siksi kun sinua
siitä toisen kerran torun. Vaan seuraa minua, äläkä ole noin lapsekas.
Olethan sinä nyt, juuri kuin et enää tietäisi, mistä sisään. Se on
mailman menoa se, että äitisi on täytynyt kuolla pois, etkähän sinä
saata itseäsi nuhdella siitä, ettes olisi ollut hyvä lapsi häntä
kohtaan".

"En, Jumalan kiitos, en!"

"No, käytä itseäsi kuin miehen tulee, ja jätä valitukset ja
voivotukset. Olethan sinä jo kirkkomaalla itkenyt, enkä minä
ikipäivinäni ole nähnyt semmoista itkutusta".

"Totta kyllä, setä, enkä minä taida sanoa, kuinka minun oli ollani.
Minä itkin äitini tähden, mutta minä itkin myös itse tähteni. Kun
lauluyhteytemme siellä veisasi omia virsiämme, joita itsekin olen ollut
laulamassa, ja kun minä siinä seisoin, ääneti kuin kuollut, niin
minusta oli kuin olisin ollutkin kuollut ja kuin kumppanini olisivat
laulaneet haudallani enkä itse saanut lauletuksi --"

"Sinä olet", sanoi vanhus niinkuin tahtoen lisätä sanan pari, mutta hän
nieli ne alas ja astui eteenpäin; mutta pieni koira, joka juoksi
edessä, katseli vanhuksen kasvoihin ja pudisti päätänsä; semmoisia
juonteita koira ei ollut ennen hoksannut herransa kasvoissa.

Vähän ajan takaa vanhus pysähtyi itsepasillaan ja sanoi; "Minä
puolestani käännyn takasin sitte. Mutta vielä yksi asia. Älä nyt vaan
huoli kotiisi ottaa ketään äitisi sukulaisista, jonka sinun sitte
täytyisi jonkun ajan kuluttua antaa mennä matkoihinsa. Ne unohtavat
kaiken jonka olet heille tehnyt, ja ovat pahoillaan siitä, ettei sitä
hyvää ijänkaiken kestä. Älä myöskään lahjo mitään pois, tulkoon kuka
hyvänsä. Jos taas tahdot jotakin lahjoittaa, tee se vasta parin viikon
perästä. Ota avaimet sisään, kun tulet kotiin. Hyvästi nyt, jää Jumalan
haltuun ja ole mies".

"Jumalan haltuun, setä!" sanoi nuori mies ja käveli eteenpäin, omaan
kotiinsa. Hän piti silmänsä kiinitettynä maahan, mutta joka askeleella
hän kuitenkin tiesi, missä oli; hän tunsi jokikisen kiven tiellä. Kun
hän seisoi huoneensa edessä tuntui hänestä, kuin hän ei pääsisi
kynnyksen yli.

Mitä hyvää siitä kaikesta ulos- ja sisäänkäymisestä onkaan, ja mitä
perästäkin perii?! Kärsiä täytyi vaan. --

Vanha palveluspiika istui kyökissä valkeettoman piisin vieressä ja
piteli esiliinaansa silmillään, ja kun nuori mies meni ohitse, sanoi
piika niiskuttaen: "sinäkös se olet, Lents? Jumalan terve!"

Huoneessa tuntui niin tyhjältä, ja kuitenkin kaikki oli kuin ennen:
tuossa oli työpöytä viidellä uurteisella yhtä monta työntekiää varten,
aivan vanhalla paikallaan noiden yhtä mittaa juoksevien akkunain alla,
työkalut riippuivat hihnoissa ja koukuissa pitkin seinää, kellot
napsuttivat, käet kukkuivat, kyyhkyset kuhersivat, ja kuitenkin on
kaikki niin tyhjää, niin kolkkoa ja kalman muotoista; nojatuoli seisoi
tuossa ikäänkuin käsipuitaan levitellen ja odotellen... Lents nojausi
tuoliin ja itki katkerasti. Nyt hän oikaisi itsensä ja pyrki kamariin.
"Ei, se ei ole totta, ettet sinä siellä enää ole", sanoi hän melkein
lujaa -- hän peljästyi omaa ääntänsä ja istahti hervotonna tuoliin,
jossa äiti niin monesti oli istunut.

Vihdoin hän rohkaisi mielensä ja meni tyhjään kamariin.

"Minun mielestäni on, kuin olisi minulla jotakin sinulle lähetettävää,
kuin olisit sinä jotakin unohtanut!" sanoi hän taas ja meni hienosti
väristen avaamaan äitinsä kaappia, jonka sisustaan hän ei vielä koskaan
ollut katsellut; tämä teko oli hänestä kuin rikos, ja kuitenkin sen
teki. Kukatiesi hän on sinulle jättänyt jonkun merkin, jonkun sanan
jälkeensä. Hän näki kaapissa edesmenneille sisaruksillensa annetut
kumminlahjat, jokainen nimellä merkitty, kuin myöskin omat
saamansa kumminlahjat; sen ohessa muutamia muistorahoja, äitinsä
rippiskoulu-todistuksen, hänen morsiuskruununsa, kuivettunut, mutta
sievästi käärittynä, hänen kranaatti-koristuksensa ja vielä erityisessä
pienessä rasiassa, käärittynä viiteen paperiin, yhden hienon vanhemman
kasvin ja sen vieressä paperin, johon äiti oli omalla kädellään
kirjoittanut jotain. Poika luki ensin hiljaa, mutta sitte puoleksi
lujaa, ikäänkuin hän olisi suonut kuulevansakin äitinsä sanat: "Tämä on
vilun-ihana kukkanen --"

"Siellä on ruokaa!" kuului äkkiä ääni huutavan kamarin avonaisesta
ovesta.

Lents vavahti, ikäänkuin olisi hän kuullut aaveita, vaikkei se ollut
kukaan kuin Maisu, joka oli huutanut.

"Minä tulen kohta paikalla", vastasi Lents, pani tuota pikaa kamarin
oven kiini ja salpaan, kääri taas kaikki huolellisesti entiselleen ja
meni sitte tupaan. Hän ei enempää huomannut, kuinka Maisu pudisti
päätään tuosta salavehkeilemisestä.




KOLMAS LUKU.

Työntekiä hyväntekiänä.


Likeisin naapuri, joka oli voutintalokas -- hän asui kuitenkin
kappaleen matkaa Morgenhaldesta -- oli lähettänyt keittoruokaa: sillä
tässä maassa on se tapa, että lähin naapuri lähettää maahanpaniaisien
jälkeen keittoa kuolinhuoneesen, kun edeltä arvaa, ettei surunalaiset
itse vaiheta mieltään ruan laitoksiin. Eikä liioin saa koko
maahanpaniaisaikana eikä kolme tuntia sen perästä tehdä valkeata
takkaan.

Voutitalokkaan tytär itse toi ruan tupaan.

"Minä kiitän sinua Katriina ja sano vanhemmillesikin kauniit kiitokset
minun puolestani! Laske siihen vaan! Kun minun tulee nälkä, sitte syön;
nyt en saa syötyä", vakuutti Lents.

"Ei, sinun täytyy edes koittaa syödä, niin on tapa", sanoi Maisu,
"täytyy laittaa sen verran edes, että suunsa avaa. Istu alas Katriina,
suruhuoneessa täytyy istua, ei siellä seisoa saa. Nuori väki ei enää
ollenkaan tiedä, kuinka oltaman pitää. Sinun täytyy myös sanoa jotakin,
Katriina. Surevan luona pitää puhuttaman, ei siellä saa olla ääneti.
Sano nyt jotakin!"

Tuo varteva ja täysiposkinen tyttö muuttui tulipunaiseksi kasvoiltaan
ja sai tuskin suusta maalle sanat: "en minä osaa!" ja purskahti sitte
katkeraan itkuun.

Lents katsoi häneen vakavasti; tyttö tämän kaiketi huomasi ja peitti
kasvonsa esiliinallaan.

"Ole nyt vaan tyynellä mielin", lohdutti Lents, "ja kiitä Jumalaa joka
päivä siitä, että sinulla on vanhemmat elossa. -- Kas niin, nyt olen
sopasta maistanut".

"Sinun täytyy vielä koittaa, miltä muukin ruoka maistuu", kehoitti
Maisu.

Senkin Lents teki, vaikka se oli vastahakoista; hän nousi ylös ja saman
teki tyttökin sanoen: "älä pane pahaksesi, Lents, minä tahtoisin sinua
lohduttaa, mutta minä ... minä..."

"Kyllä mä tiedän, minä kiitän sinua. En minäkään nyt taida paljon
puhua".

"Jumalan haltuun! Isäni käski sanoa, että tulisit meille; hän ei pääse
tänne sinun tykösi, hänen jalkansa on kipeä".

"Saa nyt nähdä, kun taidan, niin tulen".

Tyttö lähti pois, ja Lents rupesi kävelemään huoneessa edes takasin ja
ojensi käsiään, niinkuin olisi jotakin tartuttavaa, vaikka eivät
tarttuneetkaan mihinkään. Sitte istui hänen silmänsä, kuin naulittuna,
varsinkin erääseen viilaan, joka riippui erikseen. Hän tuli
tuskahikeen, kun hän kurotti kättänsä sitä päin; jotakin häneen nyt
kosi.

Tämä viila oli hänen paras perinsä. Sen vahterisessa varressa oli
kovertunut sia, jonka isän peukalo oli syönyt; kokonaista neljäkymmentä
ja seitsemän vuotta isä oli sitä työssään pidellyt, ja siitä oli ollut
hänelle iloa ja useasti oli hän sanonut: "eipä sitä kukaan uskoisi,
että puiseen varteen jäisi pitkästä pitelemisestä peukalon sia". Kun
joku vieras tuli tervehtimään, äiti näytteli tätä ihme-kapinetta.

Tohtori tuolla alahalla laksossa, jolla oli koko joukko kotimaisia
seinäkelloja ja vanhanaikaisia kaluja, tahtoi usein tätä
villaakin omaksensa ripustettavaksi muitten kalujen joukkoon hänen
säily-kamarissaan, mutta isä ei luopunut siitä, ja äiti kuin poikakin
pitivät tämän hänen kuolemansa jälkeen saadun perin korkiassa arvossa,
Silloin kun isä haudattiin ja poika äitineen istui hiljaisuudessa
kotona, sanoi äiti: "Lents kyllä nyt jo on tarpeeksi valitettu; meidän
täytyy tyyneellä mielin kantaa kärsimyksemme. Ota isäsi viila ja rupee
työhön. Rukoilkaa ja tehkää työtä niin pitkä kuin päivä on, kuuluu
käsky. Ole iloinen, että taidat itseäsi kunniallisesti elättää työlläsi
ja ettei sinun tarvitse ajatella, mitä nyt pitäisi tekemäsi. Monta
tuhannen kertaa on isäsi sanonut: kun aamulla nousee ja työtä on
tekeillä odottamassa, sepä virkistyttää ja reipastuttaa, ja kun minä
viilaan, niin minä samassa viilaan kaikki tyhjänperäiset sirut
päästäni, ja kun minä paukutan vasarallani, niin annan kaikille
raskaille ajatuksille kolauksen, ja -- ne kohta ovat tipotiessään".

"Sillä lailla äiti silloin sanoi, ja hänen sanansa nyt soivat
korvissain, hän sanoo samaa taaskin. Jos ma vaan aina ja joka asiassa
muistaisin yhtä hyvin hänen sanansa!"...

Lents rupesi kiivaasti työhön.

Maisu seisoi ulkona voutitalokkaan Katriinan kanssa ja vakuutti uhoa
täynnä: "Se vasta on minulle oikein mieleen, että sinä ensimmäiseksi
toit keittoa; se tietää hyvää. Se, jolta tämmöisessä tapauksessa saa
ensimmäisen suupalan nauttiaksensa, se myös -- mutta minä en sano sen
enempää, eikä siihen käräjäin-käyntiä tarvita. Tule sinä vaan taas
ehtoolla meille, ja sinun täytyy olla se, joka hänelle tänäpänä sanot
hyvää yötä, ja sinun pitää sanomasi kolme kertaa hyvää yötä, sitte
siitä seuraa vieläkin enemmän. -- Mutta mitäs tää on? Hiljaa! Niin,
eipä mailman päivinä, mitä minä nyt kuulen! Niin se on, hän tekee
työtä, nyt jo, tänäpäivä jo! Se maar on se mies, ei kukaan häntä
ymmärrä, ja kuitenkin minä olen hänen nähnyt lapsuudestaan saakka;
hänellä kyllä on aina päänsä, jota ei kääntymään saa, mutta hyvä sydän
hänellä on. Älä nyt vaan puhu kenellekään, että hän on tehnyt työtä;
siitä hän tulisi pahaan huutoon. Kuuletko sen? Ja ehtoolla sinä tulet
noutamaan astiat, ja katso sitte, että saat sanat suustasi maalle; sinä
kyllä muutoin sen osaat".

Maisu lakkasi nyt, kun Lents huusi ovelta: "Maisu, jos joku tulisi
tervehtimään, minä en nyt ole puhepäällä kenenkään seurassa, paitsi jos
Pilgrim tulee. Kas! vieläkö sinä olet täällä Katriina?"

"Minä menen jo", sanoi tämä, ja lähti juoksemaan vuorta alas.

Lents meni takasin huoneesen, teki työtä taukoomatta, ja Maisu toisessa
huoneessa vaivasi päätänsä pitkin ja poikin tuosta kummallisesta
miehestä, joka äsköin oli itkusta menehtymäisillään ja nyt reuhtoi
työssä. Hänellä suinkaan ei ole kova sydän eikä hän ahneuttaan tee
työtä, mutta minkätähden hän sitte tekee?

"Minun vanha pääni ei ole kylliksi sukkela", sanoi Maisu ja kääntyi
ovelle, mennäksensä emännältään selkoa saamaan; mutta hän otti otsaansa
kiini, kun vasta huomasi, että Lentsin äiti olikin poissa ja kuollut.

Maisun rinta oli täynnä, kun nyt rupesi vieraita tulemaan, ensin
opettaja ja muut lauluyhteyden jäsenet, ja sitte vanhempiakin ihmisiä.
Pahoilla mielin hän kielsi kaikkia tulemasta ja puhui niin lujaa kuin
kaikki ihmiset olisivat olleet kuuroja; he olisivat kaikin kernaasti
saaneet tukkia korvansa, etteivät kuulisi Lentsin tekevän työtä. Hän
odotti odottamistaan Pilgrimin tuloa, se oli mies, jonka mieltä Lentsi
noudatti, se mies saisi viilan otetuksi hänen kädestään pois. Mutta
Pilgrimiä ei kuulunutkaan, ja nyt Maisu keksi kelpo keinon: kuka hänen
käski kotona köröttämään? Hän lähti ulos odottamaan tiellä, niin
kaukana kotoa, ettei viilaus eikä vasaran paukutus kuulunut niin
kauaksi, ja ken nyt tiellä tuli, sen hän kielsi perille menemästä.

Mutta työnteko tyydytti ja rauhoitti Lentsiä, ja vasta ehtoommalla hän
lakkasi työtä tekemästä. Hän meni ulos kävelemään laksoa päin,
huoneitten taustan sivuitse, hyvän toverinsa maalari Pilgrimin luo,
mutta puolitiessä hän kääntyi takasin, niin äkkiä, kuin olisi joku
häntä huutanut, ja kuitenkaan ei yltäympäri kuulunut hiiren
hiiskahdusta. Ainoastaan västäräkki visersi väsymättä pensastossa ja
keltavarpunen, istuessaan kuusenlatvojen tänvuotisissa tuoreissa
vesoissa liverteli harvalukuisia säveleitään ja tirkisteli sinne tänne.
Leivosia ei täällä löydy laksoissa eikä niittymailla; niitä liitelee
ylempänä ylänkölakeuksilla, jossa ohrapeltoja on lappeillaan.

Niityt höytivät ja käveliä katsellessaan eteensä ja takansa näkee
hienoa sumua, vaan ei näe sitä likimaillaan siinä paikassa, jossa
seisoo ja liikkuu.

Lents astui riuskasti laksoa ylöskäsin, ja vasta kun aurinko laski
Spannrenten taa ja sumu laksossa loisti tulipunaisena pilvellä, hänkin
pysähtyi ja sanoi: "ensi kerran aurinko nyt laskee hänen hautansa yli".
Ehtookello soi, hän otti hatun päästään ja kulki eteenpäin. Eräässä
lakson notkossa hän jälleen pysähtyi ja katseli pensaan kätkössä
ylöspäin erääsen pieneen yksinäiseen huoneesen. Sen edustalla istui
mies penkillä -- hänen tunnemmekin jo, se on kelloseppä Faller --; hän
piteli pientä lasta polvillaan ja tanssitteli sitä, ja hänen vieressään
istui sisarensa, jonka mies on ulkomailla, ja hänkin piteli lasta
rinnoillaan, suudellen sen käsiä.

"Hyvää ehtoota, huusi Lents hänelle, tällä kertaa oikein raikkaalla
tenoriäänellä.

"Hei vaan, sinäkö se olet?" kaikui syvä baasi vastaan. "Juuri pääsimme
sinusta puhumasta. Lisabeth tässä sanoo, että sinä unohdat meidät
vallan pois murheessasi, ja minä sanon: 'ei maar, päinvastoin hän pitää
meitä mielessään'".

"Niin oikein, ja sen vuoksi minä tulenkin. Minun juolahti mieleeni,
että Hurgelin huoneet myydään huomenna. Jos tekee mielesi ne ostaa,
kyllä minä menen takuusen. Sitte me olemme likempiä naapuriakin".

"Se on vallan hyvä asia, erinomaisen hyvä! Sinä jäät siis kotiin?"

"Kuinkas muutoin?"

"Sanoohan ihmiset sinun lähteväsi ulkomaille vuodeksi taikka
isommaksikin aikaa".

"Kuka niin on sanonut!"

"Muistaakseni on setäsi sen sanonut; en minä sentään tarkoin tiedä".

"Vain niin? Voi olla mahdollista. Jos ma lähtisinkin, niin täytyy sinun
sitte muuttaa huoneisini".

"Parempi on, että jäät kotiin. Myöhäksi rupee jo matkustukset käymään".

"Ja nai sitte hyvin pian", lisäsi nuori vaimo.

"Tee se, niin matkustuksetkin katoovat mielestäsi: naitua ollaan kuin
kytkeittynä. Mutta katsoppas, Lents, sinun mahtanee vielä käydä hyvin
mailmassa. Ettäs minuakin murheessasi muistat, siitä sinun äitisi
taivaassa sinua siunaa. Ei minuutiakaan mene, etten häntä muistele.
Tuon sinä olet perinyt äidiltäsi, semmoinen hänkin oli, että hän aina
kaikkia muisti. Jumala sen palkitkoon!"

"Hän palkitseekin paraikaa. Kävelyni sinun luoksesi ja yhdessä olomme
lievittää minua suuresti. Lisabeth, onko sinulla jotain haukattavaa?
Vasta nyt ensi kerran tänäpänä tunnen nälkää".

"Minä laitan sinulle pari munaa".

"Sepä hyvä".

Lents söi hyvällä ruokahalulla ja kestiystävät olivat oikein
mielissään, että ruoka hänelle niin hyvältä maistui.

Fallerin äiti pyysi, vaikka poika häntä kovin pidätti, että Lents
lahjoittaisi hänelle jotakin vaatteen puolta.

Lents lupasi.

Faller ei luopunut lähtemästä häntä saattamaan kappaleen matkaa
kotiinpäin, mutta tuskin olivat parikymmentä askelta huoneesta, kun
Faller kimeästi vihelsi. Sisar tuli ja kysyi, mikä nyt oli. Hän huusi
vastaukseksi, ettei hän tänä yönä tulisi kotiin.

"Mihinkäs sinä aivot jäädä?" kysyi Lents.

"Sinun luoksesi".

Molemmat ystävät kävelivät eteenpäin sanaakaan sanomatta; kuu paistoi
hellästi, huhkainten ääniä kuului, mutta kylästäpäin tunki iloinen
laulu korviin.

"Ei olisi hauskaa, jos kaikki surisivat yhtä". sanoi Lents. "Jumalan
kiitos, että jokainen iloitsee ja murehtii omasta kohden".

"Nuohan taaskin ovat äitisi sanat sinun suustasi", vastasi Faller.

"Mutta maltas", huusi Lents nyt, "etkös tahtoisi antaa morsiamellesi
tiedon, että saat ostetuksi omat huoneet?"

"Sen teen kuin teenkin. Tule mukaan. Saapas nähdä iloa, jonka moista ei
toista maan päällä".

"Juokse yksistäsi vaan vuorta ylös; minusta ei ole iloitsemaan ja minä
olen kovin väsynyt. Minä odotan tässä. Mene nyt pikaa ja joudu pikaa
takasin". --

Faller kiiruhti ylös vuorelle ja Lents istui tien viereen kiviläjälle,
ja samoin kuin kaste paraikaa lankesi puille, pensaille ja ruoholle
että kaikki jälleen virkistyisi, niin yksinäisen sielullekin lankesi
jotakin niinkuin taivaallista kastetta. Tuolla pienessä vuorihuoneessa,
jossa oli pimeä, vilahtaa nyt valkea, ja valo ja ilo koittaa ihmisten
sydämmissä; he ovat ison aikaa olleet alakuloisia, mutta nyt ilo puhuu
ilmiin.

Ei ole maan päällä suurempaa autuutta, kuin hyväntekeväisyys.

Faller tuli hengistyneenä takasin ja kertoi, kuinka kaikki oli
riemuinnut; morsiamen vanha isä oli avannut akkunan ja huutanut päin
laksoa: "ole tuhannen kertaa siunattu, sinä hyvänsuopa ihminen!" ja
morsian oli väliin itkenyt, ja väliin riemusta huutanut.

Ison aikaa molemmat ystävät astuivat eteenpäin, kumpikin ääneti ja
omissa ajatuksissaan. Fallerin astunta oli riuskaa, tukevaa, hänen koko
käytöksessään oli jotakin reipasta ja uskaliasta, ja kun Lents otti
askeleitaan tasan hänen kanssaan, hänkin kävi niinkuin reippaammaksi.

Siinä paikassa, jossa vuori taas kohoo, katsoi Lents kerran taaksensa
kirkkomaata päin ja huokasi syvästi.

"Minunkin isäni lepää siellä, enkä minä ole saanut isääni pitää
niinkauan elossa kuin sinä", sanoi Faller.

Lents käveli edellä, vuorta ylös. Mikä tuo valkoinen on, joka liikkuu
tuolla ylähällä vuorella? Kukahan se siellä on? onko se mahdollista?
Eikö se olekaan totta, että äiti on kuollut? Niin, ei hän sitä kestä,
hän tulee varmaankin takasin...

Sisällisesti vapisten katseli sureva sinnepäin.

"Hyvää ehtoota, Lents!" kuului ääni huutavan; se oli voutitalokkaan
Katriinan ääni.

"Mitä sinä siellä tähän aikaan teet?"

"Minä olen ollut Maisun tykönä; meidän tyttö on pitänyt hänelle seuraa,
ettei hän olisi niin yksinänsä. Hän onkin niin vanha ihminen ja pelko.
Mutta minä en ollenkaan pelkäisi, vaikka äitisi palaisikin takasin.
Hyvää yötä, Lents! hyvää yötä! hyvää yötä!

"Hyvää yötä!"

Kolme kertaa Katriina sanoi hyvää yötä, niin oli Maisu käskenyt, sillä
se tietää jotakin; saas nähdä mitä siitä seuraakaan!




NELJÄS LUKU.

Kaikki kotosella.


Vilpoinen ilta virkistytti ihmisiä kuuman päivän perästä; perheet
istuivat penkillä huoneittensa edustalla, useimmat heistä sillan
kivisillä käsipuilla; sillä siellä, missä silta on, joko paikalla,
taikka läheisyydessä, sinne kokoontuu väkeä illalla juttelemaan ja
lepoa pitämään päivän töistä. Tästä kulkee kaikki ohitse, jotka tulevat
tältä taikka toiselta puolelta, ja joen mulina sillan alla ikäänkuin
kehoittaa jutun jatkoon. Tuolla alahalla joessa on useampia puita
likoomassa, jotta kasvin nesteet lähtisivät syitten välistä ja puu itse
siten ei sikistyisi eikä turpoisi valmistettaissa kellojen koteloiksi.
Ihmiset sillalla olivatkin hyvin lioittamiseen harjaantuneet, moneenkin
piihin. Vielä ehtoopuolellakin puhuttiin -- ja paljonpa puhuttiinkin --
Lentsin leski-vainajasta, mutta vielä enemmän siitä, että Lentsin
pitäisi kiiruumman kautta mennä naimisiin. Vaimot kiittivät Lentsiä
ylen määrin, ja moni kiitossana oli lausuttu kuin kehoitteeksi
miehille, että hekin käyttäisivät itsiään noin kiitettävästi; sillä
oikea mies aina oikeaksi tunnustaankin. Miehet taas puolestansa
sanoivat: kyllähän se niin on; hän on kelpo ihminen, mutta -- liian
pehmoinen hän sentään mieheksi on. Tytöt sitä vastoin -- paitsi ne,
joilla jo oli julkiset kihlattunsa -- olivat ääneti, varsinkin kun
oltiin sitä luuloa, että Lents naisi yhden tohtorin tyttäristä;
vielähän muutamat vakuuttivatkin asian jo olevan päätetyn ja tehtävän
julkiseksi kohta suruajan loputtua. Äkkiä ja tietämättä mistä se tuli,
levisi huhu huoneesta huoneesen ja varsinkin sillalla, että Lents
tänäpänä, äitinsä maahanpaniaispäivänä, oli lakkaamatta tehnyt työtä.
Vaimoväki päivitteli, että niin hyvä ihminen taisi olla noin ahne;
miehet taas kokivat häntä puolustaa. Viimein ruvettiin haastamaan
ilmasta ja kalkista mailman asioista, ja sepä on venyväistä
puheainetta, kun ei yhdestä enempää kuin toisestakaan taida sanoa, mitä
siitä tullee. Makoista juttua kumminkin piisaa, kunnes toivotetaan
toinen toiselleen hyvää yötä ja annetaan taivaan tähdet ja mailman
asiat mennä menoaan, aivan kuin niitten on määrä mennäkin.

Kaikkein rauhallisin oltava on tuolla alempana laksossa, tuon kauniin,
ylisaksalais-asemahuoneitten muotoon rakennetun huoneen edustalla,
ihanassa puutarhassa, jossa nyt yön aikaan lemuaa ihmeellisen hyvältä.
Vaan se ei olekaan mikään ihme, koska täällä kukoistaa ja kasvaa
kaikenlaisia apteikin kasvia. Nyt ollaan puutarhassa tohtorin luona,
joka myös pitää vara-apteikia. Tohtori on tämän kylän lapsia ja
kellosepän poika: hänen rouvansa on kotosin pääkaupungista, mutta
hänkin on yhdessä miehensä kanssa, joka uudestaan on kuin tykkänään
juurtunut kotilaksoon, tänne täydellisimmästi kodittunut, ja tohtorin
vanha äiti -- häntä puhutellaan vanhaksi kylätuomarittareksi -- joka
vielä elää perheessä, sanoo usein, että hänestä on kuin olisi
hänen miniänsä jo ennenkin elellyt mailla ja vieläpä ihan kuin
Schwarzwaldilaisen lapsena, koska hän niin hyvin ja tyyni tiesi maalla
pitää maan tapoja, ja sekin oli hänestä vallan sopivasti tehty, että
hän mieluisammin kuuli kutsuttavansa kylätuomarittareksi kuin
tohtorinnaksi. Tohtori, nähkäät, on myös kylätuomarikin. Hänellä on
neljä lasta. Hänen ainoaa poikaansa ei ole ollenkaan, niinkuin muutoin
pakkona pidetään, tyrkytetty vuorostansa rupeemaan lukumieheksi:
päinvastoin hän on käynyt kellosepän oppia ja on nyt ulkona mailmassa.
Hänen kolme tytärtänsä tosin ovat ylhäisempiä paikkakunnalla, mutta
eivät jää ahkeruudessa kenenkään jälkeen. Vanhin tytär Amanda on
oikeastansa isän apulainen aptikissa, ja hänen tehtävänsä myös on pitää
puutarha kunnossa, jossa niin monenlaisia rohtokasveja viljellään.
Bertha ja Minna askaroitsevat talouden toimissa, mutta sen ohella he
ovat näppärät tekemään hienoja olkipalmikoita, jotka viedään Italiaan
ja sieltä palaavat takaisin valmiina Florentsin hattuina.

Tänäpänä on perheellä yksi vieras, joka istuu puutarhassa; se on nuori
konemestari, ja häntä kutsutaan kylässä lyhyesti Taiteliaksi. Hänen
molemmat veljensä ovat Leijonan isännän vävyjä, joista toinen on rikas
puukauppias likimmäisessä piirikaupungissa ja toinen veli, asuva
alisessa Schwarzwaldissa, on erään ympäristöllä kuuluisan
kylpölaitoksen isäntä ja suuren maatilan omistaja. Semmoinen puhe käy,
että Taitelia aikoo naida Leijonan isännän kolmannen tyttären, jonka
nimi on Anni.

"Herra Storr", sanoo tohtori Taitelialle -- ja tohtorin äänestäkin
kuulee, että miehessä mahtaa olla ruumistakin. -- "Herra Storr, se oli
oikein tehty ja se on minun mieleeni, että tulitte meitä tervehtämään.
Ei se kelpaa, että käy laksoja ja vuoria ihantelemassa, huolimatta
ihmisten riennoista ja pyrinnöistä, jotka paikalla asuvat. Tähän
mailman aikaan ilmaantuu ihmisten matkusteluhalussa liian paljon
pintapuolisuutta ja levottomuutta. Minä puolestani en tunne halua
lainkaan kuljeskelemaan ympäri mailmaa; minä tunnen voivani hyvin ja
olevani täydellisesti tytyväinen pienessä piirissäni. Vielä minun on
täytynyt päälle päätteeksi luopua vanhasta mielitehtävästäni, kasvien
kokoomisesta, eli oikeammin, minä olen siitä mielelläni luopunut, koska
siten olen enemmän kiintynyt ihmisiin. Kunkin kohdastansa pitäisi
taivuttaa taitonsa työn jaon mukaan; minun kotimaalaiseni eivät tahdo
siihen taipua, ja se juuri on meidän kotimaisen teollisuutemme kipeä
kohta".

"Saanko pyytää teiltä tarkempaa selitystä siinä asiassa?"

"Asian yksinkertainen laita on tämä. Meidän kellotyömme on, niinkuin
kaikellainen kotiteollisuus, luonnollinen seuraus maaperämme kehnosta
anteliaisuudesta ja sukutalojen jakaumattomuudesta; nuoremmat pojat ja
ylimalkaan kaikki, joilla ei ole muuta pääomaa kuin työkykynsä, saavat
osaksensa hankkia itselleen jotain omastakaa, sillä elääksensä. Sen
lisäksi tulee vielä meikäläisissämme tavattavat luonnonlahjat: tarkka
ja vakava vaarinotto. Meidän metsämme tuottavat parasta, koteloiksi ja
ratasaineiksi kelpaavaa puuta, ja niin kauan kuin nuo vanhat, niin
kutsutut Jockelin kellot hyvin kävivät kaupan, seppäkin teki koko
kellon valmiiksi kodissaan yhdessä vaimonsa ja lastensa kanssa, jotka
maalasivat kellontaulut. Mutta jota enemmän metallikelloihin totuttiin
ja vanhan mestarin Jockelin kellot sysättiin syrjälle, sitä enemmän
työnjakoakin harkittiin. Jopa nyt Franskan maalla, Amerikassa ja
varsinkin Sachsenissa vahvasti kilpaillaan kellotyössä. Meidän täytyy
ruveta tekemään puukelloja, jotka, niinkuin tiedätte, eivät käy
painojen, vaan vieterien voimalla. Mutta kaikkeen tähän tarvittaisiin
lujaa yksimielisyyttä. Vanhat Hauensteinerilaiset tuolla toisella
puolen olivat ennen aikaan yksimielisesti yhtyneet ja heillä oli
yhteysmestarinsa, joka taaskin olisi tarpeen; kaikkein, jotka elävät
vuorilla hajallansa, pitäisi liittymän lujaksi yhteyskunniksi ja
työskentelemän yksissä neuvoin kädestä käteen. Mutta meikäläisiltä se
tuskin kyllä käy päinsä. Sveitsin maalla kulkee taskukello
satakaksikymmentä kertaa kädestä käteen, ennenkun se on valmis. Mutta
tuo minun rakkaitten kotimaalaisieni vakavuuskin, vaikka se kyllä on
hyvä asia, estää kuitenkin heitä muiksi muuttumasta. Heitä ynnä koko
meidän teollisuutta on tähän asti auttanut yksinomaisesti heidän
tytyväisyytensä ja verrattoman suuri työhalunsa. Niihin tuskin auttaa
kajota; tuo kyyryllänsä istuminen verstaassa on moneen istuttanut
omituisen arkamielisyyden; heitä täytyy varovasti kohdella, ja jos vaan
taitamattomasti ottaa kiini, tohtii sisusta seisahtua niinkuin kellon
sisävärkkikin seisahtuu, ja huonosti käy, jos ketjut katkee".

"Minun mielestäni", sanoi nuori mies, "pitäisi pidettämän huolta siitä,
että täkäläiset kellot saisivat kauniimman ulkomuodon, jotta ne samassa
saattaisivat koristaa huonettakin".

"Sepä olisi hyvä asia", sanoi Bertha, keskimmäinen tytär. "Minä
oleskelin koko vuoden pääkaupungissa tätini luona, ja mihinkä ikinä
minä tulin, siellä tapasin tuon kotiseutulaiseni, Schwarzwaldin
seinäkellon, mutta se oli kyökissä niinkuin nurkkavirrinä. Paremmassa
huoneessa aina vaan franskalaiset pöytäkellot koreilivat kaikemmoisessa
kullassa ja kalliissa kivissä, ja paraasta päästä ne seisoivat
vetämättöminä, taikka sanottiin niitten käyvän huonosti, kun sitä
vastoin tuo minun kotiseutulaiseni kyökissä kävi lakkaamatta ja
oikein".

"Ja tuo nurkkavirri pitäisi kurjuudestaan pelastettaman", sanoi nuori
mies, "mutta sen pitäisi sitte paremmassa huoneessakin pitämän hyvät
tapansa ja käyvän oikein".

Tohtori ei näyttänyt tahtovansa yhtyä nuoren parin tuumiin, sillä hän
alkoi nyt yhä enemmän kertomaan Taitelialle täkäläisien asujainten
omituisuudesta; hän oli kyllä kauan ollut muilla mailla, taitaaksensa
olla siihen kaiheesti katsomatta, ja myöskin tarpeeksi perehtynyt
kotiseutuunsa, tunteaksensa ja kunnioittaaksensa kansalaistensa salatut
omaisuudet; hänen puheensa oli niin selvää saksaa, kuin kirjoissakin
on, mutta hän lausui sanat paikkakunnan murteiskorolla.

"Hyvää ehtoota teille kaikille", kuului eräs ohikulkia huutavan
seurustelioille.

"Kas vaan, sinäkö se oletkin Pilgrim? odota hiukkasen aikaa", huusi
tohtori. Tervehtiä jäi seisomaan aitaukselle, ja tohtori kysyi: "Kuinka
Lents jaksaa?"

"Minä en tiedä. En ole tänäpänä häntä nähnyt sitte maahanpaniaisien.
Minä tulen Leijonan ravintolasta, jossa minä hänen tähtensä tyhmän
tavalla suutuin".

"Vai niin? mitä se sitte oli?"

"Siellä kerrottiin, että Lents tänäpänä on koko puolipäivän aikana
tehnyt työtä, ja he panettelivat ja haukkuivat häntä kitunikiksi.
Lentsikö olisi kitunikki? Se on varsin mieletöntä!"

"Älä sitä pahaksesi pane! sinä ja minä ja moni muukin tietää vallan
hyvin, että Lents on vilpitön ja nuhteeton ihminen. Eikö Petrovitsch
ole tänään käynyt Lentsillä?"

"Ei, vaikka minäkin olin siinä luulossa enkä sen vuoksi mennytkään
hänen luoksensa. Herra tohtori, minun pyyntöni olisi, että huomenna
tulisitte käymältä minun luokseni, jos aikanne antaa myöden. Minulla
olisi teille jotain näytettävää, jonka olen valmiiksi saanut".

"Hyvä vaan, kyllä tulen".

"Hyvästi kaikki yhteisesti!"

"Hyvästi Pilgrim! Makiaa unta".

Matkustaja meni menojaan.

"Lähetä minulle huomenna minun lauluni takasin", huusi Bertha hänen
jälkeensä.

"Minä tuon ne itse", vastasi Pilgrim, ja vähän ajan takaa hän kuului
kaukana kauniisti ja taitavasti viheltelevän.

"Siinä nyt näitte eriskummallisen ihmisen", sanoi tohtori Taitelialle.
"Hän on kylttimaalari ja Lentsin paras ystävä, hänen, jonka äiti
tänäpänä pantiin hautaan. Pilgrimin luonnon-lahjat ovat kehityksessään
keskeyntyneet, ja hänen elämäkertansa on merkillinen".

"Kertokaa se minulle, minä pyydän".

"Joskus toisten, kun olemme kahdakesken".

"Ei toiste, vaan nyt oitis; me kuulemme sen mielellämme vielä
toistamiseen", huusi rouva ja lapset, ja tohtori alkoi kertomaan:




VIIDES LUKU.

Pilgrimin matkustuksista.


Tämä Pilgrimi on erään kylttimaalarin poika, ja koska hän aikaisin jäi
orvoksi, otti vanha koulunopettaja hänen kunnan kustannuksella
kasvatikseen. Mutta hän oleskeli enemmän tuolla ylähällä
Morgenhaldessa, kelloseppä Lentsin luona, kuin koulunopettajan luona.
Emäntä talossa, jonka maahanpaniaisia tänäpänä vietettiin, oli kuin
hänen oma äitinsä. Perheen ainoa lapsi, joka on jäänyt eloon, myös
Lents nimeltään, se sama, joka tänään on tehnyt on työtä, on ollut
kuin veli hänelle. Pilgrim on aina ollut toimekkaampi ja näppärämpi
kuin Lents, joka ammatissaan kyllä kelpo työntekiä kuitenkin on
haaveksivainen luonnoltaan, ja eipä ole tietoa, vaikka Lents oikeastaan
olisi nerokas musikantti ja Pilgrim nerokas maalari! Kumpaisenkaan
nero ei ole tullut täyteen teräänsä. Teidän pitäisi kerran kuuleman
Lentsin laulavan; hän laulaa ensimmäistä tenoria lauluyhteydessä, ja
kiittäköön meikäläinen lauluyhteytemme häntä siitä, että on saanut
palkinnon neliäänisestä laulustaan soittojuhlilla, ensi kerran
Constanz'issa ja toisen kerran Freiburgissa. Kun sitte molemmat olivat
puolikasvuisia poikia, tuli Lents isällensä oppiin ja Pilgrim eräälle
kylttimaalarille, mutta he pitivät kuitenkin uskollisesti yhtä.
Suviehtoisina sai aina nähdä nämä molemmat yhdessä niin varmaan kuin
kaksoistähdet tuolla taivaalla; lauleskellen ja vihellellen kävelivät
toinen toisensa rinnalla lakson läpi ja vuorien ylitse, ja
talviehtoisina käveli Pilgrim hangessa ja myrskyssä Lentsin luokse --
sillä tämän täytyi olla kotona, koska äiti aina on häntä liioin määrin
hemmotellut, kun hän, kuin sanottu, on kaikkiastaan viidestä lapsesta
ainoa elossa -- ja tällöin he yhdessä lukivat puoli öihin asti,
erinomattain matkakertomuksia. Minä olen heille monta kirjaa lainannut;
molemmilla nuorukaisilla oli suuri tiedon halu. Sitte, kun arpa
vapautti Pilgrimin sotapalveluksesta -- Lents oli ainoana lapsena
itsestään vapaa -- molemmat ilmoittivat nyt aikovansa yhdessä matkustaa
avaraan mailmaan; sillä nähkää, vaikka meidän kansamme kyllä mielellään
pysyy paikoillaan kotimaallansa, siihen sentään tarttuu suuri
vaelluksen halukin. Nytpä Lents vasta ensi kerran näytti olevansa kovin
itsepäistä luontoa, jota hänestä ei lainkaan olisi uskonut; hän ei
tahtonut millään muotoa luopua matkustuksesta. Isä kyllä puolestansa
olisi laskenut hänen menemäänkin, mutta äiti oli tuskissaan, ja kun ei
itse papinkaan kehoitukset auttaneet, kutsuttiin minäkin, ja minun piti
Lentsille rakentaman koko lasareetin, jos mun ei auttaisi. Tietysti
minä koin muuta keinoa. Minulla oli näiden molempain eroamattomien
luottamus, ja he uskoivat minulle kernaasti kaikki heidän tuumansa;
Pilgrim oli oikiastaan se, joka oli pannut asian alkuun. Lentsillä on
kaiken herkkätuntoisuutensa ohella raitis käytännöllinen luonne,
tietysti siihen määrään kuin tajunsa ulottuu, ja kun häntä ei mikään
häiritse, niin hän terävällä älyllä osaa oikean paikallensa, ja
kaikessa työssään ja toimessaan on hänen kestäväisyytensä samaa laatua
kuin palava hartaus. Minä näytän teille huomenna kellon, jonka hän on
tehnyt malliksi, ja jos sitä ruvettaisiin yleisesti käyttämään, se
olisi koko maakunnallemme lykyksi. Lents ei oikeastaan vielä ollut
päättänytkään niin lujasti matkalle lähtevänsä, kuin oli saanut luvan
jutella hänen vanhemmillensa. Lents tahtoi, että Pilgrim ensin oikein
oppisi kellosepän työtä, ennenkun hän lähtisi kellokauppiaan retkelle,
sillä semmoisen kauppiaan tietysti alinomaa täytyy osata kelloja
korjata, niin hyvin vieraitten, kuin omiakin, joita kuljettaa kaupan;
ja nyt Pilgrim todella rupesikin kellosepän oppiin. Mutta sitte kun hän
oli tarpeellisimman oppinut, hän taas oli täydessä puuhassa matkalle.
Tuon Pilgrimin päässä pyöri yhtä ja toista: välisti hän halusi
matkallansa ansaita sen verran, että pääsisi taideakatemiaan, välisti
hän itse matkalla tahtoi oppia taideniekaksi, ja välisti hän taas ei
muuta tahtonutkaan kuin hyvin runsasta rahanansiota ja sitte palata
suurella, täysinäisellä rahasäkillä kotiin reipastelemaan rahavaltilla.
Oikeastansa hän rahaa halveksi, mutta juuri sen vuoksi hän olisi suonut
paljon rahaa saavansakin. Kuitenkin tämän ohessa hänen mielessään
siihen aikaan hehkui eräs lempi-aate, minä uskon niin. Hänen matkansa
maalina oli Kreikan maa ja Athena, ja kun hän vaan sanoi Athenan
nimenkin, niin hänen silmänsä kiilsivät ja puna hänen poskillansa
vivahteli. Athena! sanoi hän useasti, eikös tunnu, sitä nimeä
lausuttaissakin, juuri kuin astuisi sukevia marmoriportaita ylös
korkeaan pylväs-saliin? Hän ajatteli sen asian olevan laita niin, ettei
hänen tarvitsisi muuta kuin hengittää Kreikan klassillista ilmaa,
muuttuaksensa uudeksi ihmiseksi ja ennen kaikkea suureksi
taideniekaksi. Minä tietysti koitin saada semmoiset harhaluulot hänen
päästänsä, ja se minulle onnistuikin sen verran, että hän lupasi tytyä
ainoastaan rahavoittoon, josta sitte kaikkea muutakin perästäpäin
seuraisi. Vanha Lents ja minä sitte takasimme hänelle ne tavarat, jotka
hän mieli ottaa mukaansa. Hän Lähti siis matkalle, mutta yksistänsä,
Lents jäi meidän kehoituksestamme kotiin. Minä kuljen kuin Mustametsän
(Schwarzwald'in) pölkky, Mustalle merelle, sanoi Pilgrim monesti. Hän
tahtoi koittaa, eikö meikäläisiä kelloja saisi perehtymään itämailla ja
Kreikassa, joka tähän saakka ei ainakaan ole onnistunut yhtä hyvin,
kuin pohjoismailla ja uudessa mailmassa. Lystillistä on, kun Pilgrim
kertoo, kuinka hän kulki läpi maitten, kaupunkien ja kylien, ja hänen
ylt-ympärinsä oli Schwarzwaldin kelloja roikkumassa, joita hän lyötti
ja soitatti, yhä katsellen ylisten-ympäri; mutta siinä oli se vaan,
että hän liiaksi vaihetti silmiään ihan muihin esineisin: tapoihin ja
menoihin, kauniisin rakennuksiin ja maisemiin. Se ei ole kauppamiehen
tekoa. Yhtä vähän kuin kellon sisävärkki toisenlaiseksi muuttuu,
kuljetettakoon sitä läpi maitten taikka merien, yhtä vähän meidän
maalaisemmekin sanottavasti muuttuvat, jotka kuljeskelevat kaikissa
ilmanaloissa. Heidän mielessänsä ei ole muu kuin alinomainen ansio, ja
kurja elämä, ja vasta sitte alkaa hyvät päivät, kun kotiin on päästy
kukkuraisella kultasäkillä, menköön kaikki muut mailman asiat sillä
aikaa miten tahansa. Se onkin oikein ja kohtuullista; sillä eihän käy
yhtaikaa päässään pitää monta erilaista asiaa. Mutta tänlaatuinen
säästäminen ja kuljeskeleminen talosta taloon on nyt ollutta ja
mennyttä. Meidän täytyy hankkia teollisuudellemme aina vaan
kaukaisempia markkinapaikkoja ja meidän tavaramme menekki pitää
asetettaman alituisille varastoille, kauppamiehen tapaan".

"Tuliko Pilgrim perästäkään Athenaan?"

"Tuli kuin tulikin, ja hän on monesti sanonut: ristiretkeläiset, kun
Jerusalemin näkivät, eivät mahtaneet olla hartaampia ja onnellisempia,
kuin hän oli nähdessään Athenan ensi kerran; hän hieroi silmiään,
vakaantuaksensa, oliko se oikein totta, että tämä oli Athena.
Marmoriset kuvapatsaat olivat häntä tervehtävinään, päitänsä
nyykyttäen. Hän käveli kilistellen kellojaan pitkin katuja, mutta ei
edes ainoatakaan kelloa hän saanut myydyksi: hän kärsi kurjaa puutetta
ja kiitti onneansa, kun hän vihdoin viimeinkin sai työtä, mutta
minkämoista! Neljätoista päivää perätysten hän sai Kreikan sinitaivaan
alla sutimaalarina sivellä erään kasvitarhan säleaitaa viheriäiseksi,
ihan vastapäätä Akropolista".

"Mikä se Akropolis on?" kysyi Bertha.

"Selittäkää te se hänelle, herra Storr", sanoi tohtori.

Taitelia kuvaili kerkeimmiten ja harvoin tämän Athenan linnan entistä
kauneutta ynnä sen niukkoja jälkijäännöksiä; hän lupasi toiste
tullessaan tuoda kuvan muassaan, ja sitte hän pyysi jatkamaan
kertomista.

"Ei ole suurta enää kerrottavana", sanoi tohtori. "Pilgrim sai töin
tuskin kellonsa myydyksi siihen hintaan, ettei hän tullut meidän
takauksellemme rasitukseksi. Sen lisäksi hän tarvitsi koko joukon
rohkeutta, palataksensa takasin vanhoille oloille vielä köyhempänä ja
pilkattavaksi; mutta juuri sentähden, että hän innokkaalla
taideaistillansa perin pohjin halveksii rahan-rähjäystä -- tätä sanaa
hän mielellään käyttää -- osoittikin hän olevansa suora ja
teeskentelemätön ja teki pilkkaa pilkasta. Palattuansa kotiseudulle hän
ensiksi tietysti meni Morgenhaldeen. Täällä paraikaa seisottiin kädet
ristissä ja luettiin päivällisaterialle, kun nuori Lents äkkiä kiljahti
niin, että äitinsä sittemmin usein sanoi, että hän kuolisi, jos vielä
kerran semmoista kuulisi. Molemmat ystävät nyt syleilivät. Pilgrim
kumminkin pikaa reipastui ja sanoi täällä kotona kohtaavansa korkeimman
onnen, kun tuli valmiille pöydälle, eikä kukaan mailmassa hänelle
parempaa soisi, kuin vanhemmat ja heidän poikansa Morgenhaldessa. Vanha
Lents tahtoi ottaa Pilgrimin huoneesensa ja ruokaansa, mutta
tämäpä kielsi pois kiveen kovaan; hän kiivoittelee tavattomasti
itsenäisyyttään ja tahtoo olla mies omasta kohden. Hän laittoi
itsellensä tässä naapurissa nätin verstaan Don Bastianin talossa.
Ensimmältä näki hän suurta vaivaa saadaksensa uudenmoisia kellontauluja
kauppaan -- hän osaa panna monenlaisia väriä, mutta hänen
piirustustaitonsa on sangen vaillinainen --, vaan siinä kohden hän on
varsinkin erehtynyt, kun on tahtonut muuttaa meidän schwarzwaldilaisen
kellon-taulumme perusmuodon, joka on neliskulmainen ja ylipuolelta
kaareva. Kun hän nyt huomasi, ettei hän saanut uudistuksiaan käymään,
rupesi hän tilausta vastaan tekemään tavalliseen vanhaan malliin, ja
onhan siinä kaunista ja hyvää tehtävää. Asian laita on, nähkää, se,
että eri maissa on ihan eri mieliä kellontaulujen suhteen: Franskan
maalla on heleänkirjavat värit mieleen ja taulu on täyteen maalattu,
mutta pohjois Saksassa, Skandinaviassa ja Englannissa halutaan enemmän
aivan yksinkertaisia viivoja, jotain rakennustaiteellista, niinkuin
päätyjä, pylväitä taikka korkeintansa, muutamia kukkakiehkuroita; ne
kellontaulut taas, joihin on lammaslaumoja ja lampurin asuntoja
maalattuna, ovat Voralbergilaisien mieleen. Itämaihin ei tarvitse
ollenkaan lähettääkään kelloja, joitten numerotaululla on ihmisten
kuvia, siinä ei saa olla muuta kuin turkkilaisia numeron merkkiä, ja
vasta viime aikoihin on roomalaisia numeroitakin siellä suosimaan
ruvettu. Amerikassa ei ole värikoristuksesta mitään, siellä on
seinäkellot kuin kirstuja, enemmän tai vähemmän varustetut
veistokoristuksilla, koska täällä luodit pannaan kellovärkin sivustalla
juoksemaan monikiekkoisilla kinungilla. Näitä kelloja sanotaankin vaan
amerikalaisiksi. Unkarissa ja Venäjällä on hedelmän kuvat ja maisemat
mieluisia. Kaikki, jota taide pitää kauniina, ei käy aina kaupassa:
päin vastoin on liikamainen koristelu usein mieluisinta. Jos joskus
tahtoisitte tuota koittaa meikäläisten kellojen kaunistukseksi, taitaa
Pilgrim siinä olla teille suureksi avuksi, ja te puolestanne kentiesi
saatatte kohottaa hänen siipiään korkeampaan lentoon, vaikka hän tuskin
sitä tarvinnee, koska hän onnea saavuttamatta tietää olla onnellinen,
jota harvat osaavat".

"Minä pyytäisin teitä hyväksi tekemään minua hänen tuttavaksensa".

"Kyllä vallan; saatatte käydä kansani huomenna; kuulittehan, että hän
pyysi minua tulemaan. Mutta tulkaa hyvin aikasin, niin saatamme samassa
kävellä vuorien poikki; minä taidan teille näyttää kauniita paikkoja ja
vilpittömiä ihmisiä".

Taitelia jätti hellästi hyvästi, ja tohtori meni omaisineen sisään.

Kuu paistoi kirkkaana taivaalla, kukkaiset lemusivat itseksensä yöllä,
tähdet tuikkivat niille; hiljaisuus oli yltä ympäri, mutta tuolla,
täällä, kun huoneen ohitse kulki, kuuli kellon lyövän napsuttavan.




KUUDES LUKU.

Mailma alkaa ikääntymään.


"Hyvää huomenta Lents! Sinä olet makoisasti maannut. Sinä olet sentään
vielä kuin lapsi: sekin makaa hyvin, kun ensin on tarpeeksensa
itkenyt". Näin kuului Fallerin jyreä baasiääni aamulla, ja Lents sanoi:
"veli kulta, se on uutta surkeutta vaan kun herää, taas uudestaan herää
ja muistaa, mitä eilispäivänä on tapahtunut. Mutta minun täytyy
rohkaista mieltäni. Minä otan nyt oitis ja kirjoitan takauksen sinulle.
Mene sillä sitte kylätuomarille, ennenkun hän ajaa pois ja sanoo
hänelle terveisiä minulta. Nyt ikään johtuu mieleeni, että minä näin
hänestä untakin. Jos sopii, mene Pilgrimin luo ja sano hänelle, että
minä odotan häntä kotona. Toivotan sinulle onnea, kun pääset omiin
huoneisin. Minullekin tuntuu hauskalta, että sinulla nyt on oma
suojus".

Faller meni takuukirjeellä laksoon, ja Lents istui työllensä, mutta
sitä ennen hän veti ylös yhden pelikelloista ja pani sen soittamaan
koraalia. Hän nyykytti päätänsä monta kertaa viilatessaan yhtä ratasta:
soitto käy hyvin, sehän olikin äidin mieluisin virsi, ajatteli hän
itsekseen. Tämä suuri pelikello kauniisti vuolitussa pähkinäpuisessa
kaapissaan, joka oli yhtä iso kuin kohtalainen vaatekaappi, oli saanut
nimekseen "Taikahuilu" siitä syystä, että samanimisen operan ouvertyri
oli paras kappale kuudesta, joita kello kaikkiastaan soitti. Se oli jo
myyty eräälle teeravintolalle Odessassa. Toinen pienempi pelikello
seisoi tän suuremman vieressä ja kolmatta pelivärkkiä Lents paraikaa
valmisti. Hän teki lakkaamatta työtä päivälliseen saakka. Hänen oli nyt
hyvin nälkä. Mutta kun hänen nyt piti ypi yksistään istuman
päivällispöytään, oli hänen mielestään koko ruokahalunsa kadonnut.

Hän käski vanhaa palveluspiikaa istumaan kanssansa rualle niinkuin
äitinsä eläessäkin. Piika kainosteli ja ujosteli kovasti näin
kahdakesken nuoren miehen kanssa. Mutta viimein hän kuitenkin oli
taipuvainen istumaan, ja kohta kun soppa oli syöty, hän jo sanoi:
"oikeastaan sinun ei ollenkaan pitäisi naiman".

"Kuka on sanonut sitte, että minä aivon naida?"

"Minä tarkoitan vaan sitä, että jos naisit, sinun pitäisi naida voudin
Katriinan, hän kun on kasvanut kelpo perheessä ja pitää sinua niin
kunniassa, ettei hänen mielestään ole toista sinun vertaistasi.
Semmoinen vaimo vasta olisi oikea. Mutta se olisi kauheaa, jos saisit
semmoisen, joka panisi sinua kenkiänsä siivoomaan. Tytöt tähän aikaan
ovat ... niin käypämäisiä eivätkä tahtoisi muuta kuin koreilla ja
levitellä liepeitään".

"Minun ei tee mieleni naimisiin, vähintänsä nyt".

"Siinä teetkin oikein. Ei se ole tarpeellista. Paremmin et voi tehdä,
usko minua. Ja minä kyllä tiedän, kuinka sinä vanhastaan olet tottunut,
ja kyllä minä laitan ja toimitan kaikki sinulle niin, että luulisit
äitisi vielä olevan elossa. Eikös ole totta, että pavut maistuivat
hyvältä? Minä olen äidiltäsi oppinut laittamaan papuruokaa näin, ihan
näin. Hän ymmärsi kaikki, suurimmasta pienimpään. Saatpas nähdä, että
tulet olemaan tytyväinen, jos me olemme kahden kahtuustamme"

"Niin Maisu", sanoi Lents, "mutta minä en usko, että sillensä jää".

"Vai niin? Joko sinulla on joku kultaluiru silmässä? Kuuleppa vaan!
Kukapahan luulisi Lentsin päässä pyörivän muuta kuin kellonsa ja
äiti-vainajansa! Jos nyt vaan tuo joku olisi kelpo sukua. Niinkuin minä
sanoin, tuosta voudin Katriinasta tulisi kelpo vaimo sekä sunnuntaiksi
että arkipäiviksi, hän se osaa askaroita kotona ja pellolla, hän taitaa
kehrätä, -- sanotaan, että hän kehräisi vaikka oljet katostakin alas.
Kaikki sanansa hän vahvistaa sinun kauttasi, ja kaikki, mitä sinä teet,
ja kaikki, mitä sinä sanot, on hänestä kuin uskonkappale. Alinomaa hän
sanoo: Lentsistä ei tule muuta kuin hyvää, vaikka päältä nähden
näyttäisikin toiselta, niinkuin työntekosi eilen. Ja sen lisäksi
hänellä on tavaraakin kelpo lailla ja vielä hän saa periä äitinsäkin,
ja sitte kyllä kerran kelpaa lastansa varustaa, ja lapsi hyvin
henkeänsä elättää".

"Maisu, eihän nyt ole naimisesta ollenkaan ollut kysymystäkään.
Kukatiesi minä -- vaikken vielä oikein tiedä, kuinka se kävisi päinsä
-- kukatiesi minä myyn taikka annan arennille kaikki, mitä minulla on,
ja lähden vastakin vieraille maille".

Maisu katseli nolotti Lentsiä eikä enää saattanut lusikkaa talrikilta
suuhunsa. Lents jatkoi: "Kyllä minä sentään sinusta, Maisu, pidän
murheen, ett'ei sinun tarvitse puutetta nähdä; mutta minä ajattelen
niin, etten minä vielä ole ollut missään ulkona mailmassa, ja minun
pitäisi joskus mennä mailmaa katsomaan ja kokemaan, ja kentiesi minä
kartuttaisin taitoani, ja eipä tiedä vaikka -- -- --"

"Minä en siihen sano mitään", sanoi Maisu, "minä olen tyhmä,
yksinkertainen ihminen, vaikka meitä Knuslingenilaisia muutoin ei
tyhminä pidetä. Mitä minä paljon tiedän mailmasta! Mutta tiedän minä
sentään sen verran, etten minä turhaan ole mailmassa kahtakymmentä
seitsemää vuotta palvellut. Minä tulin tähän taloon, kun sinä olit
neljän vanha, ja sinä olit nuorin lapsi ja talon silmäkultakin. Entäs
sinun veljesi ja sisaresi, jotka ovat kätketyt maan poveen -- mutta kas
nyt, siitä minun ei pitänytkään puhumani sinulle. Minä olen ollut
kaksikymmentä seitsemän vuotta äitisi luona. Minä en taida sanoa
olevani niin ymmärtäväinen, kuin hän; sitä saa hakea likeltä ja kaukaa,
jotta saattaisi sanoa samaa. Semmoista ei koskaan löydy, niin kauan
kuin mailma seisoo. Mutta minä kumminkin tiedän sanoa hänestä paljon.
Kuinka monesti hän on minulle sanonut: Maisu, sanoi hän, noita
ihmisiäkös karkaa ulos mailmaan, ikäänkuin tuolla kauempana, tuolla
Rheinin, taikka valtameren toisella puolen onni itse juoksentelisi
pitkin katuja huutamassa: hei, hyvää huomenta Hannu ja Mikko ja Risto,
oikein hauskaa minusta, että tulet; näin se vaan huutaisi Hannulle ja
Mikolle ja Ristolle. Maisu, sanoi äitisi, se jok'ei kotona saa mitään
toimeen, se ei saa muuallakaan, ja kaikissa mailman äärissä, tultakoon
mihin hyvänsä, on myös ihmisiä entiseltä, ja vaikka siellä sataisi
kultaakin, ne kyllä olisivat nopsat noukkimaan, odottamatta siksi, kuin
muukalaiset tulisivat sitä korjaamaan. Ja mitähän onnea tässä
maailmassa löytää sitte? Tuskin saa enempää kuin syödyksi, juoduksi ja
maatuksi. Maisu, niin hän sanoi, minun Lentsinikin -- anna minulle
anteeksi, sinun äitisi se oli, joka niin sanoi, minä en sano sitä
itsestäni -- minun Lentsinikin päässä hehkuu nuo vaelluksen
hullutukset, mutta missä hän paremman kodon löytää? Eikä hänestä ole
hurjassa mailmassa mihinkään. Mailman oloissa täytyy olla semmoinen
veijari, kuin Petrovitsch, yhtä hävytön, itara, ahne, armoton ihminen,
mutta näitä sanoja minä, totta puhuen, en pane vainajan suuhun, hän ei
puhunut pahaa yhdestäkään ihmisestä; vaan ne sanat olivat omasta
päästäni ja minä olen ne lausunut ja minun suustani ne ovat tulleet
maalle, eikä hänen, vainajan. Mutta nämä sanat hän pani sydämmeeni:
näetkös Maisu, jos minun Lentsini joutuisi ulos mailmaan, hän antaisi
ainoan paidan yltänsä, nähdessään kerjäläisen, hän kun on niin
sääliväinen luonteeltaan, ja kuka hyvänsä, joka vaan tahtoo, saa hänen
petetyksi. Maisu, sanoi vainaja, kun minua ei enää ole maailmassa ja
hän taas saa vaellushalun, sitte Maisu, niin hän juuri sanoi, käy
kiinni hänen takkinsa liepeisin, äläkä laske häntä menemään; mutta
sitä, Herran tähden, sitä minä en tee, kuinka minä sen saisin tehtyä?
Minä kuitenkin uskallan puhua siitä sinulle, sillä vainaja on sen
teroittanut mieleeni. Katsopa ympärillesi vähän vaan: tässä on sinulla
huoneet täydessä kunnossa ja ruoka suruti suussa, sinua kunnioitetaan,
kaikki sinusta pitävät, ja jos menet vieraille maille, ei sinua tunne
kukaan. Kukapa siellä taitaisi sanoa: se on Lents Morgenhaldesta? Ja
sitte aina kun sinulla ei ole yösijaa, vaan täytyy ollasi yötä
metsässä, kuinka monesti sinä ajattelet: voi hyvä Jumala! minulla on
sentään ollut omat huoneet ja seitsemän tehtyä siaa, ja astioita
tarpeeksi, ja lekkerillinen viiniä kellarissa... Enkömä mene tuomaan
sinulle lasin viiniä? Maltappas, minä tuon! Alakuloisena pitää juoman
viiniä. Monta tuhannen kertaa on äitisikin sanonut: se ilahduttaa
sydäntä ja panee ajatukset toisaalle".

Tuota pikaa Maisu riensi ovesta ulos kellariin ja pian hän sieltä toi
mitallisen viiniä. Hänen täytyi tuoda itsellensäkin lasin, muutoin ei
Lentsikään olisi maistanut. Hän kaasi Maisun lasiin ja kilahti hänen
kanssaan, ja Maisu vaan kasteli kainosti huuliaan, mutta vei kuitenkin
mennessään lasinsa muassaan kyökkiin.

Lents teki taas ahkerasti työtä, siksi kun ehtoo tuli. Mikä lienee
ollut syynä, vai viinikö sen teki, että hän oli levoton työssään ja
vähältä piti, ettei hän monta kertaa korjannut työkalujaan pois ja
mennyt ulos johonkin vieraisin. Mutta taas hän ajatteli toisin, ettei
hän saisikaan mennä mihinkään; varmaankin tänään tulisi hyviä ystäviä
häntä yksinäisyydessään lohduttamaan, ja heidän piti tapaaman hänet
kotona. Mutta kukaan muu ei tullut, paitsi Pröbler. Hän piti Lentsistä
paljon sen vuoksi, että Lents oli yksi niistä harvoista, joka ei tehnyt
hänestä pilkkaa eikä ilkkunut, jos hän ei päässyt niin pitkälle, että
olisi myynyt edes yhden taideteoksistansa eikä aina pantannut niitä
niin isoksi ajaksi, ettei hän enää saanut niitä lunastaa, ja semmoinen
puhe kävi, että Leijonan isäntä, joka pakkaajana -- niinkuin
varsinaisia kauppa-asiamiehiä ja tukkukauppiaita täällä kutsutaan --
teki oikein "krossissa", sai kauniin rahavoiton Pröbleristä, joka
sanottiin panttaavan mestariteoksensa hänelle.

Lents kuunteli ainiaan ja aivan tarkoin ja totisena vanhan Pröblerin
puheita, kun hän jutteli paljon taitavansa ja kyllä osaavansa laittaa
_perpetuum mobile_-koneenkin [_Perpetuum mobile_ ylimalkaan on kone,
joka lakkaamatta käy, mutta erittäin se tietää jonkunlaista monin
kerroin harkittua tehokonetta, jolla itsessään ja itsestään on
käymävoimansa ja siis kuluttamatta mitään muuta käyttövoimaa
jaksaa vielä toisiakin koneita käyttää. Semmoinen tehokone on
yksinkertaisimmankin koneelliskäsitteen mukaan mahdoton. Suom. muist.];
häneltä ei puuttuisi tuohon muuta, kuin nuo neljäkymmentä kaksi
timanttia, joitten päällä koko värkki välttämättömästi olisi
käytettävä. Tästä hyvästä Pröblerikin kernaasti oli auttanut Lentsiä,
hänen puuhatessaan tuota mallikellon, jota koko seudun työkansan tulisi
noudattaa, ja Lents kertoikin suoraan ja kaikkein kuullen, että Pröbler
sitä paitsi oli tehnyt toisenkin hyvän asian siinä, että hän tyrkytti
mallikelloa valmistettavaksi viittä eri suuruutta.

Tänäpänä Pröbler ei kuitenkaan tullut minkään uuden keksinnön vuoksi,
eikä liioin _perpetuum mobile_-koneen tähden, päinvastoin hän tarjosi
-- sitte kun hän ensiksi oli ottanut tuon välttämättömän nuuskapriisin
-- itsensä Lentsille puhemieheksi, jos niin, että hän aikoi mennä
naimisiin. Hän esitteli koko sarjan tyttöjä naima-iässä, joitten
joukossa oli tohtorinkin tyttäret, ja puheensa hän lopetti näin:
"kaikki ovet avataan sinulle leveilleen, ja sinä olet tervetullut joka
taloon, mutta sinä olet liian ujo. Sano minulle vaan suoraan, ketä sinä
mielit, ja minä laitan niin, että sinua tullaan puolitiessä vastaan
ottamaan".

Lents vastasi tuskin mitään, ja Pröbler meni tiehensä. Kappaleen aikaa
Lents kuitenkin mietiskeli sitä, että hän voisi saada yhden tohtorinkin
tyttäristä! Siinä nyt oli kolme aimollista sydänkäpyä. Vanhimman muoto
oli jotain tarkkaa ja melkein äidillistä huolta täynnä, ja toinen
vuorossa taisi niin erinomaisesti soittaa klaveria ja laulaa. Kuinka
usein Lents oli seisonut akkunan alla ja kuulellut häntä! Soitto ja
musiki oikeastaan olikin hänen ainoa intohimonsa, ja musikia hän oikein
kaipasi, kuin janoova lähteen silmää. Kuinkahan olisi, jos hän saisi
vaimon, joka hyvin osaisi klaveria soittaa? Hän se ensin soittaisi
kaikki ne säveleet, joita oli kelloihin pantava, ja siitä sitte
kelloihinkin tulisi ihan toisenlainen sointo. Mutta ei sentään, et sinä
niin suuresta suvusta mene naimaan, eikä se, joka hyvin klaveria
soittaa, ei se osaa askaroita talossa, pellolla ja navetassa, niinkuin
kellosepän-aviovaimon asia on. Sitte tulee vielä lisäksi se, että
sinulla on kyllä miettimisaikaa.

Kun rupesi hämyttämään, puki Lents päällensä ja meni laksoon.

Pröbler oli sanonut: sinä olet tervetullut joka taloon. Niinkö, joka
taloon? Se on paljon se, juuri yhtä paljon, kuin ei mitään. Jos sinä
tulet johonkuhun huoneesen, eikä sisällä olevat hervahda paikaltaan,
niin sinä olet omaa väkeä, eikä yksikään silmä, ei sävyt kysy: mistäs
tulet? Mitä nyt haluaisit? Kuinka laita on? Jos taas et ole omaa väkeä,
sinulla ei myöskään ole siellä omaa kotoa.

Lents ajatuksissaan tuli ja meni talosta taloon, kävellen koko kylää
ylös alas, ja joka paikassa hänelle kättä lyötiin ilomielin, mutta ei
yhdessäkään hän tuntenut olevansa oikein kuin kotona. Mutta sentään,
sentäänkin hänellä on yksi ystävä, jonka luona hän on kuin kotona, ihan
juuri kuin omissa huoneissaan. Kylttimaalari Pilgrim, sehän olisi
eilenkin seurannut häntä maahanpaniaisista kotiin, mutta kun setä
Petrovitsch meni mukaan, ei Pilgrim seurannutkaan, vaan jäi, sillä
Petrovitsch pitää Pilgrimiä halpana miehenä, sentähden että hän on
köyhä saakeli, ja Pilgrim taas pitää Petrovitschiä halpana, sentähden
että hän on rikas saakeli. Siis Pilgrimille nyt menet.

Pilgrim asui kappaleen matkaa laksoa alaspäin Don Bastianilla, -- siksi
Pilgrim isäntäänsä kutsui. Se mies oli aikanaan ollut kellojen
kauppias, joka oltuansa kaksitoista vuotta Spaniassa, oli koonnut
siellä melkoisen omaisuuden. Tultuaan kotomaille takasin, osti hän
talonpoikaistilan ja käveli talonpoikaisissa vaatteissa, eikä hänellä
olostansa Spaniassa ollut muuta muistoa kuin rahansa ja pari
spanialaista sanaa, joita hän ajoittaisin mielellään käytti, varsinkin
sydänsuvella, kun mailman matkusteliat kaikilta tahoin palasivat
kotiin.




SEITSEMÄS LUKU.

Ravintolan tytär pitää emännyyttä.


Leijonon ravintolan suuressa pitohuoneessa istui yksinään nuori mies
hyvin valmistetussa pöydässä ja söi niin hyvällä ruokahalulla kuin
pulskan nuoren miehen kahdella kymmenellä iällään tulee, sitte kun koko
päivän on kävellyt vuorilla ja laksoissa. Monta kertaa hän vaan katseli
kuin unen alta noita erinomaisen raskaita hopeisia pöytäkaluja. Ne ovat
kätköjä vanhoilta ajoilta, jolloinka kaikkea koron kasvavaa ei pidetty
kulutettavana. Nyt nuori mies -- se ei ole kukaan muu kuin Taitelia,
jonka parissa eilen istuimme tohtorin luona -- sytyttää sikaarinsa ja
suorii pienellä taskuharjalla tuuheaa, hallavaa partaansa; hänen
kasvonsa ovat ylevät, korkea otsa juoksee kaareen ruskean tukan alta,
ja hänen siniset silmänsä, hiukkasen syvällä, puhuvat sulaa hellyyttä;
posket ovat pyöreät ja verevät.

Vilpoinen ehtootuuli huokuu avatun akkunan kautta ja vetää nopiasti
muassaan tupakin haituvat ilmaan.

"Vai jo maakan poltatte, Herra Kurt? Ette siis enempää syökään?" sanoi
sisään astuva tyttö erinomaisen siistissä vaatteissa ja valkoinen
esiliina rinnustimineen edessä; hänen ruumiin vartensa oli hoikka,
noria ja liukkaasti notkistuva; hänen soikeat ja samassa täysiposkiset
kasvonsa olivat heleänverevät, joista ruskeat vuohen silmät sukkelasti
pilkkivät, ja hänen tummat hiuksensa, pantuna kolmeen vahvaan
palmikkoon, oli kuin kruunu päässä.

Vikkelän-kielevä tyttö jatkoi: "Teidän täytyy nyt pitää hyvänänne. Emme
enää uskoneet teidän näin myöhään syövän päivällistä",

"Kaikki oli hyvin laitettu. Tulkaa nyt vähäksi aikaa istumaan luonani,
neiti kälyni".

"Kohta, jahka ma vaan olen nämä korjannut. Minä en saa istutuksi, niin
kauan kuin kaikki on näin huiskin haiskin".

"Niin, teillä pitää kaikki oleman niin nättiä ja siivottua, kuin te
itsekin olette".

"Kiitoksia paljon kohteliaisuudestanne. Se on hauskaa, ett'ette ole
kaikkia hukannut tohtorilla".

"Tulkaa nyt pian vaan takasin, minulla on teille paljon kertomista".

Nuori mies taas yksinään hiukan aikaa, siksi kun ravintolan tytär tuli
kutimillansa istumaan vastapäätä häntä ja sanoi: "No, kertokaa nyt
sitte".

Nuori mies kertoi tänäpänä olleensa tohtorin seurassa yli vuorien ja
laksojen, hänen matkallansa sairaita katsomassa, eikä hän taitanut
tarpeeksi kiittää, kuinka paljon hän oli perehtynyt ihmisien elämään
täällä. Ihmiset täälläpäin elivät, niinkuin tohtori oli sanonut,
kahdesta asiasta: ahkeruudestaan ja hurskaudestaan, ja heidän
hurskautensa ei ollut mitään ulkokultaisuutta. "Me olimme tänäpänä myös
neljässä ravintolassa", sanoi hän; "muutoin, kun suvikin tulee
päivällisaikana johonkuhun ravintolaan, niin tavallisesti tapaa jonkun
häviölle joutuneen ihmisen, joka, ikään kuin tekisi loppuansa
tuolla penkillä pöydän takana, silmät puoli ummessa ja laimistunut
olut- taikka viinalasi vieressä, viheliäisenä katselee töllöttää
sisään tulevia ja korskuu ja puoli selvästi jollain tapaa herjaa
kaikkia ihmisiä. Sen olen muualla usein nähnyt, mutta täällä en
missään".

"Niin", sanoi Anni, "meidän kylätuomarimme, tohtori, on ankara mies
kaikkia juoppolalluja kohtaan, ja me puolestamme tässä talossa emme
koskaan anna semmoiselle yhtään mitään".

Taitelia rupesi nyt, tosin jotenkin liikanaisesti, kuvailemaan tohtorin
luontoa: kuinka hän, tuli mihin paikkaan hyvänsä, aina tuli kuin
päiväpaiste, ja yksin köyhän mökkiinkin hänen avosydäminen luontonsa
toi juurikuin jotakin ravintoa, ja tuo vakaa uskallus, joka oli hänen
luonnossaan kuin joka sanassansakin, reipastutti joka miestä.

Tyttö, joka istui ja kuunteli, oli kuin hiukan hämillänsä tästä
intoisesta kertomuksesta eikä hän muuta kuin pinnisti sukkavarrasta
huuliensa välillä ja sanoi: "kyllähän se niin on, meidän tohtorimme on
hyvin ihmiskerno".

"Hän on teidänkin ystävänne! hän on puhunut hyvää teistä".

"Vai niin? Onko hän tehnyt sen? Sitä hän rohkenee sanoa ulkona
kävellessään, mutta kotona ei. Hänen viidet vaimoväkensä sitä ei kärsi.
Mutta tätä minä en sentään sano vanhasta kylätuomarin leskestä, hän on
herttaisen hyvänluontoinen, hän.

"Eiköstä ne toiset sitte ollenkaan? Muutoin minä olisin uskonut,
että --"

"Minulla ei ole koko väkeä vastaan mitään. Minä en sano pahaa
yhdestäkään ihmisestä. Minun ei, Jumalan kiitos, tarvitse hakea omaa
kiitostani siitä, että laittaisin muita eli leikkelisin vieraan
vuodasta hihnoja, niinkuin Lentsin leskellä oli sananpartena.
[Saksalainen sanalasku, joka tietää samaa, kuin helppoa hyötymistä
muitten kustannuksella. Suom. muist.] Ihmisiä käy meillä tuhansittain
ulos ja sisään, jotka kaikilla kaduillakin taitavat kertoa, kummoinenka
ma olen, ja yksi ravintola on kuin avonainen huone, jossa ei niinkuin
muualla saa siivotuksi pariin päivään eikä rauhassa olluksi niin kauan
kuin vieraita on, ja vielä sittenkin kestää semmoista roskailemista,
että silmää päästä riitelee, ja kun tietää kohinan olevan ohitse, sopii
taas laulaa hyryellä taikka hauskuudeksensa ottaa työn käteensä ja
istua alallaan. Minä en sano kenestäkään mitään, tahtoisin vaan
varoittaa sinua olemasta noin pintapuolinen -- mutta suokaa anteeksi,
että teitä sinuksi puhuttelen, kun te minun mielestäni olette kuin
teidän veljenne, minun lankoni, ja siitä se sinutteleminen tulikin".

"Sitä vastaan minulla ei ole mitään sanomista; sinutellaan vaan toinen
toistamme".

"Ei millään muotoa, ei. Jos vaan vielä niin tulee sanotuksi, minä en
jää tähän istumaan. Missä se isä taas viipyy?" sanoi ravintolan tytär
punehtuen.

"Niin, missä isä on sitte?"

"Asioimis-toimissaan; hän taitaa tuossa paikassa tullakin. Jospa hän
kerrankin jättäisi koko asioitsemisensa! Minkätähden hänen
tarvitseekaan noin reuhtoa? Mutta sitä ilman hän ei eläisikään ja hän
sanoo usein: jos kauppatoimeni jättäisin, kohta paikalla kuolisinkin,
mutta huolet ja valvomiset ja ajatukset ja puuhat, ne pitävät ihmisen
terveenä. Ja se onkin totta, enkä minä voi ymmärtää, kuinka ihminen
terveillä jäsenillä taitaa istua aamusta varhain klaveria soittamassa,
taikka tyhjän vuoksi ja turhin päin rallattaa ympäri huoneessa; ei,
vaan täysi työ ja nopsat kädet, se terveenä pitää. Tosi kyllä on, ettei
se tee suurta, mitä me vaimoväki ansaitsemme, jos sen laskee rahassa,
mutta maksaa sekin jotain, kun pitää ja hoitaa taloutta".

"Maksaa kaiketi", sanoi Taitelia, "ja täälläpäin ollaan merkillisen
kestäviä työssä; useimmat kellosepät tekevät työtä neljätoista tuntia
päivässä. Sitä ansaitsee korkeimmasti kiittää".

Tyttö katseli häntä hämmästynein silmin; mitähän hänellä aina oli
tekemistä noiden yksinkertaisien kelloseppien kanssa? Eikö hän
ymmärtänyt taikka eikö tahtonut ymmärtää, mitä tyttö puheellaan oli
tarkoittanut?

Nyt oltiin molemmin ääneti, kunnes Taitelia taas kysyi: "Missä teidän
äitinne on?"

"Hän on puutarhassa, palkoja noukkimassa, eikä hän sieltä malta erota.
Tulkaa, käykäämme sinne hänen luoksensa".

"Ei, jääkäämme tänne. Mutta kuulkaa, neiti kälyni, saanenhan luvan
siksi sanoa: eiköstä tohtorin vanhin tytär Amanda ole oiva, sievä
tyttö?"

"Sekö? Miksikä hän ei olisi oiva? Hänellä on sen lisäksi ikääkin
tarpeeksi, ja jos ei hän kaupungista hankkisi itsellensä niin näppärät
liivit, suitsaisi nähdä hänen korkean selkänsä".

Ravintolan tytär puri huuliansa: tuohan oli sinulta tyhmästi sanottu;
koska hän tutkii Amandasta, on hän mieltynyt Berthaan. Niin se onkin.
Ajatuksiansa kooten lisäsi hän sentähden: "Mutta Bertha, se on
lystikäs --"

"Niin oikein, hän on muhkea tyttö", keskeytti Taitelia, ja ravintolan
tytöltä putosi varras pöydän alle, jonka vieras otti ylös. Nuorta
miestä näytti myös harmittavan se, että hän oli niin ajattelemattomasti
sanoa tokaissut; hän rupesi sentähden muuhun ja sanoi: "Eilen ehtoolla
tohtori kertoi minulle paljon Pilgrimistä".

"Mitäpä hänestä juuri paljon on kertomista? Tohtori vaan osaa tehdä
vaikka tikusta asian".

"Kuka se Petrovitsch sitte on? Te sanoitte minulle tietävänne hänestä
yhtä ja toista".

"En enempää, kuin mitä joka mies tietää. Hän syö päivällistä meillä ja
maksaa joka kerta päivällisensä. Hän on ykspäinen vanha karskuttaja,
upporikas, mutta sydän kova kuin kivi. Hän on ollut monta monista
vuotta vierailla mailla eikä sekaannu yhteenkään ihmiseen. Yksi ainoa
asia häntä näkyy ilahuttavan, ja se on tuo kirsikkatuomilla istutettu
käytävä, joka laksosta vie päin kaupunkia. Ennen siinä kasvoi
turmeltuneita puita, mutta Petrovitsch --"

"Minkä tähden häntä sanotaan Petrovitschiksi?"

"Hänen nimensä on oikeastaan Pietari, mutta koska hän on oleskellut
tuolla etäällä, luullakseni Serbiassa, sanotaan häntä täällä
Petrovitschiksi".

"Kertokaa vielä tuosta kirsipuu-käytävästä".

"Sen laita on niin, että Petrovitsch aina käveli veitsi kädessä ja
leikkeli tien varrella olevista puista liikavesoja pois, ja tämän
tähden teitten vartia kerran haastoi hänet puitten pilauksesta,
ja sitte hän omalla kustannuksellansa istutti ihan uuden
kirsipuu-käytävän, ja kuusi vuotta peräkanaa hän jo on antanut noukkia
marjat niistä raakiloina, ettei varkaat puita turmelisi, ja ne ovatkin
kauniiksi kasvaneet. Mutta ihmisiin hän ei ollenkaan sekaannu. Katsokaa
tuossa menee hänen ainoa veljensä poika Lents Morgenhaldesta, joka ei
taida kehua, että hän sedältään olisi saanut sen verran kuin silmään
pistäisi".

"Vai niin, tuoko se Lents on? Soma mies, hienot kasvot, semmoisen olen
ajatellut hänen olevankin. Käykö hän aina noin kumarruksissa?"

"Ei aina, mutta nyt hän käy, kun suree äitiänsä. Hän on hyväluontoinen
ihminen, kentiesi kuitenkin liiaksi pehmoinen mies. Noin kun hän
tuonnepäin menee, tiedän, että kaksi silmää eräästä huoneesta häntä
intonaisesti noudattaa ja mielellänsä viittaisivat sisään, ja ne silmät
ovat Berthan".

"Vai niin? Onko heidän välillänsä mitään?" kysyi Taitelia, ja hänen
valkoinen otsansa punehtui.

"Ei, enhän minä sitä ole sanonutkaan. Hän kaiketi ottaisi hänen
mielellänsä mieheksi, koska Lentsillä on hyvin varaa, vaan hänellä ei
ole muuta kuin kaunis olkihattu ja rikkiömet sukat".

Ravintolan tytär eli, niinkuin hänen oikea nimensä oli, Leijonan-Anni
ilakoitsi itsekseen: kas niin, nythän kumminkin teidän soppanne on
katkera. Tämä ajatus pani hänen oman harminsa lauhtumaan.

Taitelia sanoi, että hänen teki mielensä vieläkin mennä tuulehtumaan.

"Mihin sitte?"

"Tuonne ylöspäin, Spannrentea päin".

"Siellä on kaunista, mutta jyrkkää kuin katon harjalla".

Taitelia meni menojaan. Anni kiiruhti vuoripuistoon huoneen taustalla
ja katseli sieltä hänen peräänsä. Hän meni todella kappaleen matkaa
vuorta ylöspäin, mutta pian hän kääntyi ja meni nopeilla askeleilla
laksoon, tohtorin taloa päin.

"Mene hiiteen", sanoi hän itsekseen, "minulta sinä et enää saa hyvää
sanaa".




KAHDEKSAS LUKU.

Vainaja ilmestyy ja toinen äiti haastaa.


Kun Lents tuli vuoriniittyä ylöspäin, huusi Don Bastianin emäntä
hänelle: "ei hän ole kotona; hän on arvattavasti mennyt teille. Eikö
hän tullut tiellä vastaan?"

"Ei. Onko hänen kamarinsa auki?"

"On".

"Minä menen sinne vähäksi aikaa".

Lents meni tuttuun tupaan. Kun hän avasi oven, oli hän permannolle
putoomaisillaan. Hänen äitinsä seisoi tuossa ja hymyili hänelle. Mutta
pian hän malttoi mielensä ja kiitti sydämessään ystäväänsä, joka oli
taululle pannut nuo armaat, hyvät, hellät kasvot, ennenkun ne muistosta
haihtuisivat. Tuommoisilla, ihan tuommoisilla silmillä on hän
katsellut! Pilgrim on minun hyvä ystäväni ja on sinä aina pysyvä. Kun
hän ei ole taitanut olla luonani, on hän sillä välin ollut
hyväntekiäni. Mikä parahinta olla taitaa sinä minulle tehnyt olet.

Kauan ja lakkaamatta Lents katseli näitä rakkaita kasvoja. Hänen
silmänsä vuotivat kyyneliä, mutta yhä vaan hän kuvaa katseli. Niin
kauan kuin silmäni auki pysyy, saan nyt sinun nähdäkin, mutta kuulla --
jos ma vaan saisin sinua kuullakin. Oi, joska saisi edesmenneen
äänenkin ilmestyneeksi!... Tuskin hän taisi kamarista erota. Hänestä
oli niin ihmeellistä, että äiti tulisi jäämään yksistänsä katselemaan
katselemistansa eikä kukaan katselisi häntä...

Vasta kun yö joutui eikä enää mitään voinut nähdä, hän meni pois,
ja tiellä hän sanoi itseksensä: no, nyt on aika antaa surun lentää.
Itsekseni tahdon olla se, kuin tiedän olevani, mutta mailma ei saa
minusta sanoa muuta, kuin että olen mies. -- Tohtorin talon
kohdalle tultuaan, oli akkunat auki, ja sieltä kuului mies vahvalla
bariton-äänellä laulavan vieraita lauluja. Tuo ääni ei ole tästä
laksosta kotosin. Kukahan se mahtanee olla? Olkoon kuka hyvänsä, mutta
ääni on kaunis.

Nyt kuului vieras sanovan: "Neiti Bertha, laulakaa nyt tekin minun
kuullen".

"Ei, herra Storr, minä en saata nyt laulaa. Meidän täytyy kohdakkoin
ruveta ehtoolliselle. Vasta sitte laulamme vielä yhdessä. Silmäilkää
siliä välin näitä nuottia".

Tämä muistutus ehtoollisesta ynnä Lentsin äsköin tekemä päätös elää
reippaasti näytti hänessä yhtäkkiä vaikuttaneen sekä nälkää että janoa,
ja kohta paikalla hän teki riuskan päätöksen. Sinä menet Leijonaan,
sanoi hän itsekseen, ja sitte hän vakavilla askeleilla ja pää suorana
meni kylään.

"No, hyvää ehtoota, Lents, onhan se hauskaa, ettet sinä surussasi
unohda hyviä ystäviä! Ei ole monta minuutia kun juuri pääsin sinusta
puhumasta, ja jos sinä tänään olisit ollut täällä, olisit omin korvin
kuullut koko päivän sinusta puhuttavan; kaikki ihmiset jotka ovat
menneet ulos ja tulleet sisään, ovat sinusta puhuneet. Eikö ole oikea
korva soinut? Niin, hyvä kyllä sinulle vielä mailmassa palkitaan,
mitä äiti-vainaallesi olet ollut. Ja senkin sinä hyvin tiedät, että
äiti-vainaasi ja minä olemme olleet parahimpia ystäviä, vaikka me,
Herra nähköön, ainoastaan harvoin tapasimme toinen toisemme, kun äitisi
ei ollut mielellänsä kotoa pois, enempää kuin minäkään -- -- -- Eiköstä
sinua haluttaisi juoda lasi vanhaa taikka tänvuotista viiniä? Juo sinä
tänvuotista; se on aivan hyvää, eikä tuota silmään jyvää. Sinä näytät
niin kuumettuneelta, sinua punottaa. Niin, niin, sehän on luonnollista
siltä, joka on kadottanut semmoisen äidin. Minä en sano muuta,
vaan..." Leijonan emäntä, se joka Lentsiä näin puhutteli, viittoi nyt
kädellänsä, tahtoen täten sanon, ettei hän liikutuksesta saanut enempää
puhutuksi.

Sitte hän jatkoi, laskiessaan pullon ja lasin pöydälle. "Mitäs me
voimme sen tehdä? Me olemme kuolevaisia ihmisiä; sinun äitisi oli
toista vuotta kahdeksallakymmenellä, siinähän jo on runsas vuosi
liikenemäänkin, ja huomenna kentiesi minunkin täytyy mailmasta erota,
niinkuin sinun äitisi. Jumalan avulla tulen jättämään jälkeeni minun
lapsilleni myös hyvän nimenkin. Tosin kyllä äitisi vertaista ei voi
olla. Mutta ethän pahaksune, jos uskallan antaa sinulle hyvän neuvon?
Minä totta kyllä en sinulle soisi muuta kuin hyvää".

"Kyllä minä kuulen. Minä otan mielelläni hyviä neuvoja korviini".

"Minun oli mielessäni sanoa sitä vaan, kun sinulla on niin hellä
luonto, ettes antaisi surun sinua voittaa. Eiköstä niin, ethän vaan
suuttune minulle?"

"En suinkaan, en, kuinka minä siitä suuttuisin? Päin vastoin, nyt vasta
huomaankin, kuinka monta hyvää ystävää äidilläni on ollut, ja kuinka
minä niitä häneltä perin".

"Oi, jo maakan sinä niitä omasta kohdenkin ansaitset; sinähän olet
niin --"

"No, Jumalan terveeksi, Lents!" kuului heleä nuori ääni äkkiä
keskeyttävän Leijonan emäntää, ja uhka ympyriäinen käsi ojentui
Lentsille, ja kasvot, joihin käsi kuului, olivat yhtä ympyriäiset. Se
oli Leijonan Anni, joka tuli sisään kynttilä kädessä, ja siitä koko
huone kohta valkeni, ja kääntyen äitinsä puoleen, sanoi hän: "Äiti,
miksi ette ole antanut minulle sanaa siitä, että Lents oli täällä?"

Omituisesti naurahtaen vastasi äiti: "Minä mahtanen saada hämyssä
puhella vaikkapa nuorenkin miehen kanssa, vaan sinä et sitä saane".
Tämä leikkipuhe ei näkynyt ollenkaan olevan Lentsin mieleen, ja Anni
lisäsi: "Oi hyvä Lents, sinä kaiketi näöstäni huomaat, kuinka minä
eilen ja tänäpänä olen äitiäsi itkein surrut. Se tuntuu vielä
polvissanikin. Semmoisten ihmisten ei pitäisi ollenkaan kuoleman, ja
kun ajattelee, että kaikki se hyvä, jonka ovat aikaan saaneet, yhtäkkiä
on kuin sitä ei olisikaan -- siitähän voisi ajatella itsensä uuvuksiin.
Minä kyllä käsitän, mitenkä sinun kotonasi nyt on laita. Sinä katselet
joka nurkkaan, sinä odotat oven aukenevan; se ei voi olla mahdollista,
että sinun olisi käynyt niin, ettei äitiä enää olisi olevassa; hänen
täytyy tulla sisään. Oi hyvä Jumala! minun on täytynyt koko päivän
ajatella näin: voi sentään sitä hyvää Lentsiä, jos minä vaan taitaisin
hänelle huojennusta tehdä! Kuinka mielelläni minä tahtoisin huojentaa
hiukankin vaan! Tänäpänä sinua odotettiin toden takaa tänne
päivälliselle. Sinun setäsi sinua ensin odotti. Kun hänelle muutoin
täytyy laittaa kaikki kellon lyömältä valmiiksi, hän tänäpänä sanoi:
Anni, odotetaan hiukan, laske pois vähäksi aikaa; minun Lentsini
kaiketikin tulee tänne, ei hän suinkaan jää yksistään siellä ylähällä
kotona istuskelemaan. Sitte Pilgrim sanoi sinun tulevasi syömään hänen
kanssaan; tiedäthän, että Pilgrim käy meillä rualla, hän on kuin oma
veljeni. Siinä miehessä on sinulla ystävä, oi, oikea todellinen ystävä.
Sitte piti sedällesi ypi yksistänsä katettaman hänen omalle pöydällensä
ja minun täytyi istua hänen viereensä juttelemaan. Hän on leikkiä
laskeva mies, mutta liukas kuin ilmetty piru itse. Nyt sinun pitää
huomenna tuleman päivälliselle. Sanopas nyt mitä ruokaa sinä mielelläsi
syöt?"

"Minulla ei ole oikeata ruokahalua lähes ollenkaan. Minun olisi
mieluisinta jos saisin maata kahdeksan päivää perätysten, yhtäpäätä
maata vaan, tietämättä mistään mitään".

"Kyllä siitä muutos tulee. -- Malttakaa, minä tulen paikalla!" huusi
Anni toista pöytää päin, johon äsköin oli istunut muutamia vuurmannia.
Heille hän pian toi ruokaa ja juomaa ja asettui sitte jälleen Lentsin
tuolin taa. Vastatessaan muille vieraille piti hän kättänsä tuolin
selkälaudalla, ja Lentsistä tuntui niin kummalliselta kuin olisi
sähkövoimaa juossut läpi koko ruumiin. Mutta nyt muitten syöminen
muistutti hänelle omaa nälkäänsä ja kohta Anni nopiasti kuin leimaus
meni kyökkiin, tuli takasin, levitti hienon valkoisen liinasen Lentsin
eteen, pani ruat pöydälle ja asetti siihen pöytäkalut niin maukkaasti
ja sanoi niin herttaisella äänellä: "Siunatkoon Jumala ruokasi!" että
se oli oikein Lentsin mieleen.

Kyllä se niin on, ettei äkkiä löydä toista noin vikkerää ja nättiä
tyttöä kuin Anni on. Paha vaan, että hän pitää koko mailmaa pilkkana:
hän osaa vastata niin että sanat paukkuvat ja tietää panna puheen
alkuun ja jatkoon, eikä se sitte kesken katkee.

Lents oli tyhjentänyt ensimmäisen viinilasin ja oli paikalla valmis
tuomaan ja kaatamaan toista sisään.

"Ethän sinä polta, vai kuinka?"

"Minulla ei ole siihen pakkoa, mutta kyllä mä polttaa osaan".

"Oikein, minä menen ja tuon sinulle niitä sikaaria, joita isäni
polttaa. Vieraille niitä ei tavallisesti anneta". Anni toi yhden
sikarin, viritti kynttilästä paperin palaseen valkeeta ja piteli sitä
Lentsille.

Sillä aikaa tuli Leijonan isäntä sisään. Se oli suuri, hartiokas ja
varteva kunnianarvoinen katsella, melkein kuin pappismies, sillä hänen
lumivalkeat hiuksensa olivat harvassa ja niitä peitti musta samettinen
patalakki. Sen ohessa hänellä oli ympyriäiset hopesankaiset lasisilmät
päässä, joita hän käytti lukiessansa, mutta enimmästi ne olivat
otsalla, ja siltä näytti, kuin hänen vakava älynsä katselisi otsasta
ulos, ja vakava mies hän olikin, melkein majesteetillisen vakava, ja
erinomaisen älykkäänä hän pidettiin. Hän tosin hyvin harvoin sanoi
mitään, mutta mahtaneehan semmoinen mies olla sangen älykäs, joka on
hyötynyt niin, kuin Leijonan isäntä? Kasvonsa olivat punertavat ja
nöyryyttävät, kuin sanottu. Ainoastansa hänen suunsa, joka eniten
vääntyi kuin olisi hän jotain maukkaasti imenyt, se suu ei varsin ollut
nöyryyttävää laatua. Hän oli totinen ja harvapuheinen ikäänkuin
pakoittaisi hän vaitiolollaan vaimonsa ja osaksi tyttärensäkin
puheliaisuutta tasapainoon. Kun hänen vaimonsa laski liikoja ja
kaunisteli puhettansa ylen määrin, hän välisti pudisteli päätänsä,
ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: kunnon miehen ei tarvitse tuota tehdä.
Leijonan isäntä olikin kunnon tunnettu mies, tunnettu likeltä ja
kaukaa, sekä ensimmäisen luokan asioitsia, niin kutsuttu pakkaaja; hän
näet osti kelloja kellosepiltä ja sitte myi hän niitä pitkin maata
mailmaa.

"Hyvää ehtoota Lents", sanoi Leijonan isäntä leveällä äänellä,
ikäänkuin siinä olisi koko pitkä puhe, ja kun Lents kunnioittaen nousi
ylös, antoi hän hänelle kättä ja sanoi: "istu alallasi vaan äläkä huoli
ollenkaan kursailla, kunhan olet ravintolassa". Sitte hän nyykytti
päätään äänetönnä, jota tiesi samaa, kuin olisi hän sanonut: sinä pidät
minua kunniassa, ja minun säälini sinua kohtaan on, tietkös, yhtä
taattu, kuin kolmenkertainen pantti. Hän meni sitte pöydällensä ja
rupesi sanomia lukemaan. Anni otti sukankutimensa ja tuli pitämään
Lentsille seuraa sanoen kohteliaasti: "istun tähän sinun luvallasi".
Hän haasteli paljon ja tottuneen tavalla; ja vaikea on sanoa, onko
hänen luonnossaan enemmän sukkeluutta vai hyvyyttä. Hän on oikeastaan
sukkela kuin hyväkin ja niin liipattu kuin olla taitaa. Kun Lents
lopuksi maksoi, sanoi Anni: "Tietkös, se on minulle oikein
vastahakoista, kun minun täytyy sinulta ottaa maksoa, olisi paljon
hauskempaa, jos olisit ollut kestivieraana. Toivotan sinulle hyvää yötä
ja ettes sydäntäsi surulla pakahduta. Minä soisin taitavani sinua
auttaa. No, kun olin melkein unohtamaisillani: milloinka sinun suuri ja
kaunis urkurakennuksesi, josta niin paljon puhutaan -- sanotaanhan sen
olevan kauniimman kaikista tällä seudulla tehdyistä -- milloinka se
viedään Venäjälle?"

"Minä odotan joka päivä sanaa, että sitä tullaan noutamaan".

"Saanko minä äitini kanssa tulla sinne kuulemaan ja katsomaan sitä?"

"Se olisi minun kunniakseni. Tule vaan, tule, koska vaan haluttaa?"

"Hyvää yötä nyt ja oikein makoista unta! Sano minulta terveisiä
Maisullekin, ja jos hän jotain tarvitsee, tulkoon meille vaan".

"Kiitos kaunis! Kyllä sanon". -- --

Lentsin taloon on neljännes-tunnin matkaa, hyvin runsaasti, ja jyrkkää
vastamäkeä, mutta tänäpänä hän pikaa pääsi kotiin, eikä hän tiennyt,
kuinka se kävi. Kun hän taas oli yksistänsä huoneessaan, tuli hän
murheelliseksi. Hän katseli kauan ulos suviseen yöhön, ei hän tietänyt,
mitä hän ajatteli. Mailman menoista täällä ei kuule, ei näe mitään,
ainoastansa kaukana etäällä, tuonpuolisella vuorella seisoo yksinäinen
huone, jossa kettinkiseppä asuu; nyt sieltä vilahtaa valkea, mutta
katoo taas pian. Ne ihmiset, joitten sydäntä ei särje, saavat
maatuksikin.

Sahamylly, joka ei ole kaukana kettinkisepän huoneesta, kuuluu yön
hiljaisuudessa tuulenpuuskan tullessa nopiasti ratisevan. Tähdet
tuikkivat kirkkaasti yli tumman vuorimetsän reunan; tuolla, jossa kuu
on laskenut vuorimetsän taa, näkyy vielä sinertävän vaalea kehä, ja
pienet pilvet taivaalla ovat vielä vienosti valaistut.

Lents kävi käsin polttavaan otsaansa ja tunsi suonensa lyövän. Koko
mailma menee ympäri hänen silmässään. Sen vaikuttaa vissiinkin nuori
viini. Sinä et ehtoisin saa viiniä juoda. Mutta Anni on kuitenkin
sukkela ja herttainen tyttö. -- Älä nyt sentään ole mikään narri, mitä
sinä hänestä huolit? "Hyvää yötä nyt ja oikein makoista unta!" toisti
hän itsekseen ja sai todellakin tällä kertaa nauttia vahvaa unta.




YHDEKSÄS LUKU.

Kahden ystävän keskustelua.


Kisälli ja oppipoika, jotka Lents oli käskenyt menemään
maahanpaniais-kohinan ajaksi kotiin vanhempainsa luo, tekivät jo työtä
verstaassa, kun Lents seuraavana aamuna heräsi. Tuota ei ennen ollut
milloinkaan tapahtunut, että olisivat olleet työssä ennenkun mestari
itse. Vieläpä aurinkokin jo oli korkealla taivaalla, kun Lents avasi
akkunan, ja viisi tai kuusi kelloa, niin monta kuin huoneessa oli,
löivät yhtaikaa seitsemän. Lentsistä oli kuin olisi hänen toivonsa
saada maattua viikkokaudet käynyt toteen. Elisestä tähän päivään näytti
viikkoja kuluneen, niin pitkä tämä väliaika oli hänen mielestänsä
ollut, ja niin paljon oli tällä välin tapahtunut.

Maisu toi hänelle suuruksen, istui käskemättä hänen luoksensa ja kysyi:
"Mitä minä sinulle tänäpänä laitan päivälliseksi?"

"Minulleko? Ei mitään ollenkaan, minä en tänäpänä kotona syökään. Laita
sinä teille tavallista ruokaa, johon tottunut olet. Ajattelepas vaan,
Maisu, tuo hyvä Pilgrim..."

"Niin Pilgrim oli eilen ehtoolla täällä", keskeytti Maisu, "ja odotti
sinua ison aikaa".

"Vai niin? Ja minä kuin olin häntä hakemassa. Ajattelepas vaan, se hyvä
mies on eilen, puhumatta kenellekään mitään, maalannut äitini kuvan.
Sinä tulet ihmettelemään, kuinka ilmetyltä hän näyttää. Luulisi kuvan
juuri rupeevan puhumaan".

"Minä kyllä tiesin, että kuva oli tekeillä; minun on täytynyt sinulta
salaa hänelle jättää äitisi pyhähameen, punaiset liivit,
hienolaskoksisen kaulurin, kaulahuivin ja myssyn; kranaattihelmet sinä
olet pannut tuonne lukon taa yhdessä muitten kapineitten kanssa, joista
minä en mitään tiedä. Mutta mitä se minuun tulee. Ei minun tarvitse
kaikkea tietää. Mutta sen minä vaan tiedän, että jos jotain on
pidettävä salassa, niin saa vaikka iskeä kaikki suoneni, enkä sittekään
hiisku sanaakaan. Olenko minä henkeänikään vetänyt tästä Pilgrimin
asiasta, josta kyllä tiesin? Olenko minä sanonut edes puolta sanaa,
minkätähden hän ei ole ennen tänne tullut? Minulle sinä saat uskoa mitä
hyvänsä".

Koska Lents kuitenkaan ei hänelle sen enempää sanonut, kysyi hän:
"Mihinkä sinä sitte eilen menit? Missä sinä olet ollut koko
eilisehtoon?"

Lents katseli häntä kummastellen eikä sanonut sanaakaan.

"Sinä olit setäsi Petrovitschin luona?" kysyi Maisu.

Lents pudisti kieltäen päätänsä, mutta ei sittenkään antanut muuta
vastausta, ja Maisu päästi hänen ja itsensäkin tästä pulasta, kun
sanoi: "Nyt minulla ei enää ole aikaa, minun täytyy mennä puistoon
palkoja leikkaamaan päivälliseksi. Minä olen kutsunut tänne päivämiehen
minua auttamaan, kun meidän täytyy tänäpänä mullata potaatimme. Onkosta
tämä mielestäsi oikein tehty?"

"On kyllä, on; tee sinä vaan kuin tehtämän pitää."

Lentsikin nyt meni työhön, mutta hänen päänsä oli tänään kummallisen
sekamainen. Hän erehtyi monta kertaa viilojen otossa, ja isävainajansa
viilan, joka muutoin oli kuin jokin pyhä kalu, sen hän mielipahoillaan
heitti syrjälle.

Taikahuilu rupesi soimaan. "Kuka on pannut värkin uudestaan käymään?"
kysyi Lents äkisti ja ihmetellen.

"Minä", sanoi oppipoika. Lents ei tähän sanonut mitään.

"Jo on aikakin panna kaikki uudestaan käymään. Mailma ei seisahdu
siitä, jos yksi ihmissydän on iäksi lakannut sykkimästä ja vaikka yksi
murehtiva iki pitkiksi päiviksensä vapaaehtoisesti olisi liikkumatta
paikaltaan". Lents jatkoi tyyneellä mielin työtänsä.

Kisälli kertoi sitte, että eräs nuori mestarin poika Triberg'istä oli
palannut kotiin ulkomailta ja aikoi nyt asettaa oman pelikello-verstaan
ja asettua tälle paikkakunnalle asumaan.

Sille miehelle, ajatteli Lents, sinuna sopisi myydä kaikki tyyni, ja
sitte sinäkin saattaisit mennä katsomaan, miltä mailma oikein näyttää.
Mutta tämä matkahalu juolahti hänen päähänsä ainoastaan kuin kaukainen
muisto menneitten aikojen mieliteosta. Todenperäistä halua hänellä ei
enää ollut, ja sekin seikka, että hänen setänsä oli pannut huhun hänen
muuttamisestansa käymään ja täten tahtoi häntä siihen pakoittaa, sekin
teki hänen vastahakoiseksi. Hän otti taas isä-vainajansa viilan
käteensä ja katseli sitä hetken aikaa, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
Se mies, joka tätä viilaa on käyttänyt, on koko ikäpäivänsä -- jos
lukee pois jonkun pienen matka-ajan -- pysynyt paikallansa ja ollut
onnellinen; mutta sepä totta -- hän menikin jo nuorena naimisiin, se
oli toinen laita, se.

Lents lähetti tavallisesti oppipoikansa valajalle, joka asui vuorella,
tuolla toisella puolen, mutta tänäpänä hän meni itse sinne.
Palattuansa, istahti hän hiukan aikaa työllensä. Olihan vähän väärin,
jos et menisi Pilgrimille. Päivän kuluttua puoliväliin, lähti hän
vuorelta alas kylän läpi ja ketoa ylös Pilgrimin luo. Tämä hyvä toveri
istui maalaustelineillään ja maalasi. Hän nousi ylös, kävi molemmin
käsin pitkään, sileään, vaalean-punertavaan tukkaansa ja löi Lentsille
kättä oikealla. Lents sanoi nyt kuinka odottamaton ilo oli hänellä
kuvasta ollut ja kuinka uskollista ja sydämellistä tämä ystävän teko
oli. "Mitä vielä", kielsi Pilgrim ja pisti molemmat kätensä väljin
roimahousuihinsa, "mitä nyt vielä, itsellenihän minä täten hyvää teen.
Tuskalliseksi käy minusta vuodet kadoksiin maalailla noita lemmityitä
kyliä ja pispan-hiipan muotoisia kirkkotornia, joissa on niin suuri
reikä, että numerotaulu siihen mahtuu, ja tuo niittomies viikatteineen
seisoo siinä aina eikä pääse paikaltaan, ja vaimo lapsineen on
tulemassa häntä vastaan eivätkä pääse koskaan perille, ja lapsi
kurottaa käsiään, mutta ei tavoitakaan isäänsä ikinä. Ja tuo mies
riivattu seisoo siinä aina selin päin, enkä minä häntä koskaan
kasvoiltaan tunne. Mutta täytyy vaan sata sataa kertaa maalata noita
myrkyn viheriäisiä kampsuja. Mailman meno on semmoista, että alinomaa
halutaan yhtä ja samaa. Mielestäni minä taitaisin noita maalata vaikka
silmät kiini, ja sentään minun täytyy uudestaan samaan työhön ryhtyä.
Nyt minä olen tehnyt itselleni sen hyvän, että olen maalannut äitisi
kuvan. Muutoin minä en enää ota maalatakseni mitään muotokuvia;
täkäläisten kasvot eivät ole minun mieleeni enkä tahdo nousevalle
polvelle tehdä sitä kiusaa, että heidän vielä lisäksi täytyisi noita
maalauksiani katsella. Sinun sedälläsi on oikein, kun sanoo, ettei hän
anna kuvaansa maalata. Kun eräs matkustaja kautta kulkeissaan otti
siitä hänen kanssaan puheeksi, sanoi hän: ei, ei maar häntä; sittehän
saisin vastedes nähdä kuvani jossakin ramupuodissa riippuvan Napoleonin
ja vanhan Fritzin rinnalla. -- Silläkös miehellä ajatuksia piisaa, kuin
pyörää kiertäisi vaan".

"Mutta mitä sinulla on sedän kanssa tekemistä? Eikös ole niin, että
olet maalannut äitini kuvan minua varten?"

"Jos vaan siitä huolit. Tule, aseta itsesi tähän näin. Minä olen
vähimmin tytyväinen kuvan silmiin, niitä en tahdo saada luonnistumaan.
Tohtori oli täällä tänään aikasin, ja hän sanoi samaa. Hänen oli määrä
tuoda muassaan erään vieraankin, joka pystyy taideteoksiin, mutta hän
nousi niin myöhään ylös. Sinulla on ihan äitisi silmät. Tule, aseta
itsesi tähän, juuri tähän näin. Ole nyt alallasi, ajattele jotain hyvää
minusta, eli ole kuin antaisit lahjan jollekulle. Se oli hyvä asia,
että menit Falleria takaamaan. Ajattele sitä, niin saat äitisi silmät,
jotka sydäntä lämmittävät. Hymyillä et saa. Ainoastaan tuo hyvä, tuo
vilpitön katsanto, tuo ... tuo ... nyt, nyt on oikein. Älä räpäytä
silmiäsi. -- Mutta enhän minä saakaan maalattua, kun sinä itket!"

"Minun silmiäni vaan vetisteli hiukan", vakuutti Lents, "minun täytyi
ajatella, että äitini silmät..."

"No hyvä, jätetään tällä erää sikseen. Minä jo tiedän. Lakatkaamme
tykkänään. Sen lisäksi on pian päivällisaikakin. Sinä toki syöt
päivällistä kanssani?"

"En; älä pahaksesi pane, minä syön päivällistä Petrovitschin kanssa".

"Minä en pahaksu mitään sinulta. Sano nyt, kuinka sinun muutoin on?"

Lents kertoi nyt, että hän puolittain oli päättänyt lähteä matkoille
noin parin vuoden ajaksi, ja kehoitti ystäväänsä panemaan nuo entiset
rauenneet tuumat toimeen ja lähtemään yhdessä hänen kanssaan. Kentiesi
nyt saavuttaisivat sen onnen, kuin siihen aikaan toivoivat
saavuttavansa.

"Älä tee sitä, älä lähde", väitti Pilgrim vastaan. "Näetkös Lents, sinä
ja minä, me molemmat emme ole syntyneet pohatoiksi, ja niinhän se onkin
oikein. Minun isäntäni Don Bastian, se oli oikea mailman mies, joka
osasi koota rahaa; hän se on matkustanut puolen mailmaa eikä kuitenkaan
tiedä mailmasta enempää kuin pässi. Mihinkä hän vaan tulee, missä ikinä
hän kävelee ja seisoo, hän ei muuta kuin ajattelee: kuinkahan täällä
saisi raha-äyrin kokoon? Miten saisi oikein säästetyksi ja peijatuksi?
Ja sen hän ymmärtääkin pitkin koko mailmaa. Spanian talonpoika on yhtä
tyhmän-sukkela kuin Saksankin, ja heidän pääriemunsa on riisua toinen
toisiaan liiviin saakka. Kun minun Don Bastianini palasi kotiin,
hänellä ei ollut muuta hyvää matkoiltaan kuin rahansa eikä muuta
murhetta kuin mitenkä hän nuo rahat parahiten tallettaisi. Se, joka
semmoinen on, saa jotain kokoonkin".

"No, entäs me sitte?"

"Se, jota huvittaa muukin kuin käypä raha, ei rahasta paljon
piittaakaan. Näetkös minua; minulla ei ole muuta liikamaista helisevää
kuin kitarrini, ja onhan sitä siinä. Minä olen näinä päivinä kerran
kuulustanut nuorinta Don Bastiania Jumalan kymmenissä käskyissä, ja
silloin sikisi sukkela ajatus aivoissani. Kuinka ensimmäinen käsky
kuuluu? Ei sinun pidä muita Jumalia pitämäsi minun edessäni. -- Siinä
sanotaan paljon. Ei yhdelläkään ihmisellä saata olla useampaa kuin yksi
ainoa Jumala. Sinulla ja minulla on iloa taiteestamme. Sinä olet
onnellinen, kun olet saanut valmiiksi soittovärkin, jossa kaikki
sointuu hyvin yhteen, ja niin minäkin kohdastani olen, vaikka usein käy
minulle vastahakoiseksikin se, että minun täytyy maalata tuota
iankaikkista pikku kylää iankaikkisine niittäjineen, vaimoineen ja
lapsineen. Mutta kun työni on valmis, se ilahuttaa minua, ja sitä
tehdessäni minä olen iloinen kuin lintu, kuin tuo peipponen, näetkö,
joka istuu tuolla kirkonkatolla. Ja se, jolla on iloa työstänsä, se,
jonka kaikki halu ja harrastus on työssänsä kiini, se ei myöskään sen
lisäksi taida mieltänsä vaihettaa siihen, kuinka rikastuisi, kuinka
keinottelisi ja mailmaa kavaluudella pettäisi. Se, jolla vaan on
senkaltaista iloa, jota ei saa rahallakaan, mitä se huolii rahasta ja
omaisuudesta? Minulla on iloa tarpeeksi, katsellessani kasvavia puita,
kuinka auringon säteet leikkivät oksissa, kuinka ne heiluvat ja
humisevat niin kotimaisesti ja hauskuttavasti. Tarvitseeko minun sen
puolesta olla metsän omistaja? Ei sinun pidä muita Jumalia pitämäsi
minun edessäni. Se on hyvä lause se. Tuo muu Jumala on paraasta päästä
piru itse, sen saatat huomata omasta sedästäsi Petrovitschistä. Vielä
olen löytänyt evankeliumissa toisenkin paikan, joka kuulluu oikein ja
pitää yhtä: et sinä saata yhtaikaa palvella Jumalaa ja mammonaa".

"Muuta sinä luokseni asumaan", oli Lentsin ainoa vastaus ystävälle,
"minä laitan sinulle yli-tuvan valmiiksi ja vielä kamarin sen viereen".

"Sinä tarkoitat hyvää, mutta hyvin se ei olisi. Lents, sinä olet
ihmeteltävä. Sinä olet syntyäsi aviomies ja perheenisä. Sinun pitää
naimasi, ja minä jo edeltäkättä olen iloissani siitä, kuinka ma sitte
kerron sinun lapsillesi juttuja minun matkoiltani. Kun minä tulen
vanhaksi enkä enää saa ansaittua mitään, sitte sinä saatat ottaa minut
itse tähteni huoneesesi ja ruokkia minua kuolemaani asti. Mutta nyt,
pidä nyt silmäsi auki. Heitä minä vaikka hiukan syrjällekin, minä en
ole siitä minään, päin vastoin kehoitan sinua sitä tekemään, että
setäsi Petrovitsch muistaisi sinua testamentissaan. Ei olisi hullumpaa,
jos saisi periä. Minullakin kyllä on taipumusta perimään, niin suuri
taipumus kuin olla taitaa, mutta, Jumala parantakoon, minulla on
pelkkiä köyhiä sukulaisia, joiden ainoa rikkaus on lapsiparvet. Minä
olen ainoa koko joukossa, jolta joskus on jotain perittävää. Olenhan
minäkin tuommoinen perisetä, yhtä hyvä kuin Petrovitschkin".

Ystävä teki Lentsin iloiseksi, aivan niin kuin paraikaa ripeä
päivänpaisteinen sade ulkona virvoitti luontoa. He odottivat, siksi kun
sade lakkasi, ja nyt mentiin yhdessä ravintolaan; mutta jo ulkopuolella
he erosivat, sillä Pilgrim sanoi, ettei hän Lentsin seurassa mene
Petrovitschin näkyville. Ravintolan edustalla seisoi kyytirattaat ja
Leijonan isäntä seurasi erästä nuorta miestä ulos, kurotti hänelle
kaksi sormea hyvästijätöksi ja siirsi samassa lakkiansa hiukan
takaraivolle.

Nuori mies sanoi vielä kerran jäähyväiset emännälle ja tyttärelle ja
käski kyytimiestä ajamaan edellä ja odottamaan tohtorin talolla.

Kun hän kulki molempain ystäväin ohitse, tervehti hän heitä, nostaen
lakkiansa.

"Tunnetko sinä tuota nuorta miestä?" kysyi Lents.

"En".

"Enkä minäkään", sanoi Lents. "Kummallista! Kuka se vieras on?" kysyi
hän Leijonan isännältä.

"Se on minun vävyni veli".

"Ahaa!" kuiskasi Pilgrim hiljaa Lentsin korvaan, "minäkin muistan. Minä
olen kuullut puhuttavan hänestä; hän on Annin kosia".

Lents rupesi ottamaan nopeita askeleita kuistia myöden ylös. Pilgrim ei
ollenkaan huomannut, kuinka hänen kasvojaan vavahteli.




KYMMENES LUKU.

Petrovitschin päivällispidot ynnä ruansulatuksen viettoa.


Petrovitsch ei vielä ollut ravintolan pitohuoneesen tullut. Lents meni
siksi aikaa istumaan hänen siallensa ja keskusteli tässä isäntäväen ja
Pilgrimin kanssa.

Anni oli tänään merkillisen harvapuheinen; vielähän teki senkin, kun
Lents tullessaan sisään tarjosi hänelle kättänsä, ettei hän ollut sitä
askareistaan huomaavinansa. Hänen kätensä kaiketi on niin kiini
kihloissa, ettei hän sitä taida kenellekään tarita edes tervetuloksi.
Mutta ei hän sentään siltä näytä, kuin olisi hän morsian. Ja nyt setä
Petrovitschkin tuli, eli oikeammin hänen juoksiansa koira, joka oli
mäyrän ja rottakoiran sekasikiö.

"Hyvää päivää, Lents!" sanoi setä tultuansa kohta jälkeen, ja niinkuin
vähän närkästyksissään. "Minä odotin sinua jo eilen. Unohditko sinä,
että olin sinut käskenyt päivälliselle?"

"Unohdin, minä unohdin peräti, sen täytyy tunnustaani".

"Semmoisella ajan vaiheella, kuin sinä nyt, saattaa kyllä unohtaa,
mutta muutoin ei ammattimiehen auta unohtaa mitään. Minä en ole
päivinäni unohtanut mitään, enkä mitään kadottanut, en ole kadottanut
ainoatakaan nuppineulaa enkä unohtanut yhtäkään säkkiriepua. Kaikki
seitsemän aistia pitää aina oleman vireillä. No, ruvetkaamme nyt
syömään".

Anni toi sopan; setä otti siitä itselleen ja pani vielä toisellekin
syrjätalrikille. Sitte hän sanoi Lentsille: "ota sinä loppu". Sen
perästä hän taskustaan veti sanomalehden, jonka hän joka päivä kävi
postista noutamassa, leikkasi sen auki sillä välin kuin soppa jähtyi,
laski tupakkikukkaronsa ja merenvahapiippunsa sen päälle, ja vasta nyt
hän rupesi syömään.

"Näetkös", sanoi hän syötyänsä sopan ja taittaessaan leipää toiseen
talrikkiin, tuolle tuntemattomalle, "näetkös, näin minä mielelläni
elelen; kun minä ravintolassa syön, niin minulle pitää joka päivä
annettaman tuoretta nisustakin. Rätingin minä joka päivä heitän
nurkkaan, ja olen ainiaan oma herrani".

Kun liharuoka oli pöydällä, leikkasi Petrovitsch korkiakätisesti
kappaleen Lentsin eteen, toisen hän leikkasi itse eteensä ja vielä
kolmannen kappaleen tuon tuntemattoman talrikille. Tuohan mahtoi olla
hänen ylimmäinen ystävänsä, koska Petrovitsch pisti pikkusormensa
ruokaan, pudisti päätään ja kaasi siihen sitte hiukan vettä, ennenkun
tarjosi. Nytpä kaikki selvenikin, kun Petrovitsch huusi koiralle:
"tule, poju, tule! hiljaa, ei niin oitis kuumalta, poju, hiljaa, kas
niin, hiljaa!"

Hän asetti talrikin laattialle, ja koira söi maiskutteli maukkaasti
ruokaansa, kunnes se viimein nuoleskeli suupieliänsä ja katseli
kiitollisesti ja tytyväisenä herransa silmiin.

Tämän jälkeen poju -- koko paikkakunnalla oltiin Petrovitschille
vihaisia siitä, että hän oli antanut koiralle semmoisen nimen -- sai
ainoastaan pieniä makupaloja vielä. Petrovitsch puhui hyvin vähän
syömisen aikana, ja kun hän päivällisensä päätettyä oli virittänyt
piippunsa ja tarttunut sanomalehteen, tiesi pojukin nyt olevan aika
hypätä herransa syliin. Siinä se sitte levähti, puoleksi seisoen,
puoleksi istuen, ja näin, koiran pään yli, Petrovitsch luki
sanomalehteä.

Lents istui siinä neuvotonna, sillä setä ei ollut se jota olisi
ollut luovuttaa vanhoista tavoistansa. Vihdoin Lents kysyi: "setä,
minkätähden olette levittäneet sen huhun, että minä lähden
matkustusretkelle?"

Petrovitsch veti kolme makiata haikua ja puhalsi vielä savun perään,
sitte hän silitteli pojua ja sysäsi sen hiljaa sylistään, pani
sanomalehden taas kokoon, pisti sen taskuunsa ja sanoi viimeinkin:
"Lents, mimmoinenka sinä oikein olet? Sinähän itse olet minulle sanonut
tahtovasi saada nuoruutesi palkituksi ja lähteväsi vieraille maille".

"Sitä minä en muistuttele".

"Enkä minä sitäkään pahaksesi pane, sinä kun et ole ollut oma herrasi;
mutta hauskaa olisi, jos vieläkin lähtisit ulos mailmaan, sitte sinä
tulisit sieltä miehenä takasin. Pakoittaa sinua minä en tahdo, enkä
minä sitä voisikaan".

Sedän vakava puhe sai Lentsin uskomaan, että hän oli tästä asiasta
sedän kanssa keskustellut, ja hän pyysi nyt, ettei setä paheksuisi
hänen huonoa muistoansa.

"Lents, siirry hiukan likemmäksi", kuiskasi setä ystävällisesti, "ei
tarvitse kenenkään kuulla, mitä me puhumme keskenämme. Kuuleppas, jos
noudatat minun esimerkkiäni, et mene naimaan".

"Mutta setä, kuinka minä nyt tuommoista sitte ajattelisinkaan?"

"Te, nuori kansa, ette sitä asiaa ymmärrä ollenkaan. Se on tosi, se.
Katsoppas, Lents, ota esimerkki minusta. Minä olen, kuin näet,
onnellisimpia ihmisiä mailmassa; minä olen oleskellut kaksi viikkoa
Baden-Badenissakin, ja nyt minun taas on täälläkin hauska ollani, ja
mihinkä ikänä mä tulen, olen minä oma herrani, ja ihmisten täytyy minua
palvella. Eikä niistä tytöistäkään tähän aikaan enää ole mihinkään.
Löyhien ja mieltä noutavien parissa kuolisi ennen pitkää ikävyyteen, ja
jos taas ovat älykkäitä ja hauskuttavia, heille täytyy kolmesti
päivässä, juuri joka ateriaksi, hankkia jotakin huvittavaa, että heidän
olisi mieli hyvä. Sittenkin saa kestämiseen kuulla: oi sentään, kuinka
pitkällistä se talouden hoito onkin! Te miehet, te ette siitä tiedä
mitään. -- Sen lisäksi sitte vielä tulee lasten parkunata ja sukulaisia
ja koulumaksoja ja ulostekoja".

"Mutta, setä, jos kaikki ihmiset olisivat samaa mieltä kuin te, koko
mailma ennen sataa vuotta kuolisi sukupuuttoon".

"Mitä vielä! Siitä ei ole pelkoa!" naurahti tuo vanha Petrovitsch ja
painoi tupakkia syvemmälle piippuun pienellä posliinisella
liipasimella, joka hänellä aina oli taskussaan. "Katsoppa, tuossa
hyörii Anni". -- Lentsin sydäntä vavahti syvältä; hän ei itsekään
tietänyt, minkätähden, mutta setä jatkoi tyyneesti: "Katsoppa, siinä
on kiero naiseläjä, aina talttuva, ja hän on minun hovinarrini.
Niin, nuo kuninkaat ennen aikaan olivat oikein sukkelia, ne pitivät
palveluksessaan hovinarria, joittenka virkana oli naurattaa
isäntäväkeänsä heidän aterioidessaan; sepä on terveellistä ja sulattaa
ruokan. Tuo Annikin on minun hovinarrini ja minun täytyy jokikinen
päivä häntä nauraa".

Kun Lents nyt katseli ympärillensä, oli Pilqrim jo kadonnut. Hän näytti
menollansa todellakin tarkoittaneen sitä, että ystävä kieltäisi
Petrovitschille ystävänsä. Mutta Lents piti velvollisuutenaan sanoa,
että hän oli ja aina oli oleva uskollinen ystävä.

Sedän mielestä se oli aivan oikein ja hän kiitti veljensä poikaa siitä,
eikä Lents saanut oltua ihmettelemättä sitä, että Petrovitsch kiitti
Pilgrimiä. Siihen setä vastasi Pilgrimin olevan samaa luontoa, kuin hän
itsekin, vaikka eri lailla; ei Pilgrimikään ollut naimisesta minään
eikä pitänyt vaimoväestä väliä.

Poju kävi levottomaksi ja rupesi vinkumaan.

"Hiljaa!" manasi Petrovitsch, "ole ääneti ja alallasi; me mennään kohta
jo kotiin makaamaan, ole nyt vaan ääneti. Tule, poju. Käytkö sinä
mukaan, Lents?"

Lents saattoi setäänsä hänen kotiinsa saakka, jossa huoneet olivat
suuret ja komeat, vaikka hän yksistään siellä asui. Kohta kun hän tuli,
ovetkin aukenivat itsestään, kuin taikavoimalla, sillä palvelustytön
oli määrä pitää vaaria ja avata ilman hänen kolkutustaan. Vieras
ihminen, jolla ei ollut erinomaista asiaa, ei uskaltanut mennä sisään,
ja kylässä sanottiin: ei sinne kärpänenkään pääse ilman passia.

Lents jätti tässä hyvästi, ja setä kiitti häntä haukotellen. -- --

Lents oli hyvällä päällä, kun hän taas jäljestä puolen päivän istui
työssänsä.

Huone, joka oli käynyt niin autioksi, ettei hän siellä luullut
mielestään voivansa kauan kestää, tuntui hänestä taas niin kotoiselta.
Ei niistä ulkohuvituksista olekaan oikeata hauskaa; hauskaa löytää
ainoastaan omassa kodissa. Lents rupesi katsomaan paikkaa äitinsä
kuvalle: parashan paikka oli tuossa isän viilan ylipuolella. Siitä
sopii äidin katsella alas, kuinka poika tekee työtä, ja hän itsekin
saattaa työstänsä katsella ylös äitinsä puoleen.

Pidä huoneet hiukan siistimpinä, oli Lents sanonut Maisulle, ja Maisu
oli oikein närkästyksissään vastannut: ne ovat aina siistit! Lents ei
tahtonut puhua suutansa puhtaaksi, minkätähden hän olisi suonut niitä
erinomaisen siistiksi; hän, näet, odotti joka hetki Annia äitineen
kuulemaan ja katsomaan urkuvärkkiä, ennenkun se vietäisiin ulos
mailmaan. Silloin myös oli hänen aikomuksensa suorastaan kysyä -- sillä
suorin tie on aina paras -- mitä tuo kulkupuhe taiteliasta oikein
tiesi. Hän ei kuitenkaan ollut siitä oikein selvillä, onko hänellä
oikeutta kysymään semmoista asiaa, vaan hän arveli, että hänen piti
kysyvän; sitte vasta hän taitaisi Annin kanssa haastella toisella
lailla, joko niin, taikka näin.

Päivä kului toisen perästä, eikä Annia vaan kuulunut, ja Lents käveli
usein Leijonan ravintolan ohitse, menemättä sisään ja vihdoin
katsomatta sinnepäinkään.




YHDESTOISTA LUKU.

Suuri soittoteos soi, ja uusia soitelmia sävelletään.


Kun se sanoma levisi, että tuo kaunis ja suuri Taikahuilu,
Morgenhalde'n Lentsin valmistama kellonvärkki, ensi päivinä olisi
vietävä määräpaikkaansa Venäjälle, ei koko laksossa muusta puhuttukaan.
Nytpä oikea kansan vaellus aikoi Lentsin kotiin; jokainoa tahtoi
vieläkin ihannella tuota kaunista teosta, ennen kun se iäksi
paikkakunnalta katoisi. Maisulla oli paljon tekemistä, kun hänen piti
sanoman tervetultua kaikille ihmisille, antaman jokaiselle kättä ja
sitä ennen pyhkimän käsiään esiliinaansa ja vielä tulioita saattaman
sisään. Eikä ollut tuoliakaan talossa tarpeeksi monta, joille olisi
käskenyt noin paljon ihmisiä yhtaikaa istumaan.

Yksin setä Petrovitschkin tuli taloon ja hänen muassaan ei ainoastaan
poju -- se oli tietty, se -- vaan myöskin Ibrahim, Petrovitschin
pelikumppani, josta kävi semmoinen puhe, että hän ollessaan
viisikymmentä vuotta pois kotopaikastaan oli tullut Turkkilaiseksi.
Nämä molemmat vanhukset eivät paljon puhuneet; Ibrahim istui itsekseen
hiljaa paikallaan, poltti pitkästä turkkilaisesta piipustansa ja
räpytti useita kertoja silmiään. Petrovitsch hääräsi hänen ympärillänsä
melkein kuin poju Petrovitschin ympärillä, sillä Ibrahim oli oikeastaan
ainoa ihminen, jolla tavallansa oli valta Petrovitschin yli, ja se
hänellä oli sen vuoksi, ettei hän tätä valtaansa käyttänyt. Hän käski
pois luotansa kaikki ne, jotka hänen kauttansa kokivat saada
Petrovitschia johonkin taipumaan. He löivät korttia kahdakesken ehtoot
kadoksiin ja maksoivat toinen toisellensa puhtaassa rahassa, ja
Ibrahimin vakava, järkähtämätön tyyneys teki Petrovitschin
vilkkaammaksi ja kernaammaksi, ja nyt täällä hänen vanhempainsa kodissa
näytti Petrovitsch tavallansa tahtovan pitää isännyyttä.

Sillä välin kuin eräs isompi kappale soi, seisoi Petrovitsch työpöydän
vieressä, katsellen kaikkia, mitä pöydällä oli sekä seinällä ja
katonlaessa roikkui; viimein hän otti alas tunnetun viilan, johon käden
sia oli jäänyt. Kun kappale oli loppuun soinut, sanoi hän Lentsille:
"tämä on ollut hänen viilansa, eikös ole tosi?"

"On, se on ollut isävainaani".

"Minä tahtoisin sen sinulta ostaa".

"Setä, nyt ette puhu täyttä totta; eihän sitä myydä sovi".

"Minulle vallan hyvin".

"Ei teillekään; älkää sentään paheksuko".

"No hyvä, mutta anna se lahjaksi sitte. Minäkin joskus sinulle
lahjoitan jotain".

"Setä, minä en tiedä -- minä en tiedä, mitä minä siihen sanoisin. Mutta
minun mielestäni se on niin, etten minä saa sitä antaa omasta kodosta
kenellekään".

"Olkoon niin, jää siis tänne sitte", sanoi Petrovitsch tuolle
hengettömälle käsityökalulle ja laski sen taas entiselle paikalle.

Pian hän jälleen lähti Ibrahimin kanssa laksoon päin.

Myös puolen penikulman takaakin ynnä tuonpuolisesta laksosta tuli väkeä
ihaelemaan soittokapinetta, ja Maisukos vasta oli onnellinen, kun
ensimmäinen vieras hänen omasta kotokylästään, tuttu vihtimies, tuli ja
sanoi kaikkein kuullen: "Ei ole sataan vuoteen niin paljon kansaa
meidän kulmalta ollut liikkeellä. Vahinko vaan, että tuo kello kapine
menee menoaan mykkänä eikä soita täältä Odessaan saakka ja sano näin:
'Minä tulen Schwarzwaldista, ja siellä asuu taitavia ihmisiä, jotka
saavat tämmöistä aikaan'." Maisu kuulteli naurusuin ja oikein
onnellisena. Niin Knuslingenilaiset vaan osaavat puhua, eikä niin osaa
puhua kukaan, olkoon kotoisin mistä hyvänsä. Maisu jutteli, kuinka
kauan ja ahkeraan Lents oli tätä pelikelloa valmistanut ja kuinka usein
hän oli yösydännäkin noussut ylös korjaamaan jotain, jota oli saanut
päähänsä; siinä teoksessa oli monta salaisuutta, joita ei kukaan
taitanut tutkia; Maisu yksistänsä tietysti tiesi kaikki tyyni, eikä
lujempaa sydämmen-tykytystä tunne yksikään tyttö, kuullessaan rakkauden
ensimmäisiä kuiskutuksia, kuin Maisu nyt tunsi, kun oitis ensimmäinen
mies hänen kotokylästään sanoi näin: "Niin Maisu, ja semmoinen talo,
jossa semmoinen teos on valmistunut, niin säntilleen ja niin puhtaasti
soi -- semmoinen talo myös on kaikin puolin kuin talon olla pitää, ja
siihen on sinullakin osasi".

Tähän puheesen Maisu näytti, kuin olisi hän tahtonut sanoa: niin
järkeviä ihmisiä kuin meillä kotokylässä ollaan, ei olla missään
mailimassa. Minä en tahdo ketään loukata eikä kukaan sitä pahaksensa
panko, mutta sen minun täytyy sanoa: tuo mies on ensimmäinen ja ainoa,
joka on osannut asiat oikein selittää. Kuinkas kaikki muut ovat
tehneet? He ovat seisoneet ja katselleet kuin härkä uuteen porttiin.
Ammuu! Ammuu! Mutta toista Knuslingenilaisien! Jumalan kiitos, että
minäkin olen Knuslingenilainen! -- Niin Maisun muoto sanoi, niin sanoi
Maisun kädetkin, jotka hän pani sykkivälle sydämmelleen ja samaa sanoi
hänen silmänsäkin, kun hän tätä tehden katseli taivaaasen päin.

Lentsin täytyi aina nauraa, kun Maisu jokikisellä aterialla hoki
hokemistaan, kuinka häntä Knuslingenissa kiitettiin, ja kuinka
Knuslingen tosin on pieni kylä, mutta sentään siihen kuuluu kaksi
kappeliakin: Fuchsberg ja Knebringen.

"Huomen-aamulla minä lyön kannen kiini ja huomen-ehtoolla Taikahuilu
tekee menoa", sanoi Lents.

"Joko huomenna?" valitti Maisu ja katseli pakkalaatikkoa, ikäänkuin hän
olisi tahtonut rukoilla sitä vielä viipymään kauemmin: "onhan kotona
hyvä oltava ja karttuuhan siten kunniaakin".

"Yksi asia minua ihmettää", jatkoi Lents, "se, minkätähden tohtorin
herrasväki ei tule ja ... ja sitte ... sitte on Leijonaltakin luvattu
tullaa".

Maisu hieroi otsaansa ja kohotti olkapäitään, pahoillansa siitä, ettei
hän tietänyt mitään; hän ei voinut millään muotoa tietää, mitä niin
isosissa perheissä tapahtui.

Ison aikaa oli Leijonan Anni muistuttanut äitiänsä menosta Lentsille,
mutta äiti ei tahtonut mennä ilman isää. Jos ei isä ollut muassa,
oltiin ylhäisyyttäkin vailla, mutta tuo hänen ylhäisyytensä ei juuri
taipunut menemään kenenkään luo, vaan hänen itsensä luo piti jokaisen
tuleman, joka halusi huomatuksi tulla.

Mutta nyt, viimeisenä päivänä, oli Anni saanut tiedon -- hänellä oli
visut tiedusteliansa -- että tohtorin piti mentämän Lentsille, ja nyt
piti hänen ylhäisyytensäkin saataman taivutetuksi, ja tänä viimeisenä
päivänä vasta oikia aika onkin mennä, sillä tänään kaikki isoisemmat
meneekin. Äiti ja tytär päättivät, että Morgenhaldeen lähdettäisiin
vasta sitte, kun tohtorin oli menty edellä, mutta hänen
ylhäisyydellensä ei puhuttaisi tästä juonittelusta mitään, sillä sitä
hänen oma tarkkuutensa ja arvonsa ei olisi sietänyt.

"Sinuttelia tulee!" huusi Maisu aamulla aikasin, kun hän katsoi kyökin
akkunasta ulos. Sinutteliaksi vanha väki kutsui nuorta ja nuoren tapaan
reipasta koulunopettajaa, sen tähden että kaikkia naimattomia miehiä
kylässä sinutteli, jota moni pahaksensakin pani, ja senpätähden hänen
seurakumppaninsakin häntä kutsuivat laulumestariksi, josta nimestä hän
paljon piti. Hän se oikeastaan olikin lauluyhteyden perustaja ja
keskus, ja vielä sen lisäksi hän yhdessä Lentsin, Pilgrimin ja Fallerin
kanssa olivat nelisin valioimpia laulukvartettia. Lents sanoi hänelle
sydämmellisesti tervetuloa, ja Maisu samassa pyysi häntä viipymään pari
tuntia kumminkin auttamassa ottamaan niitä monia vieraita vastaan,
jotka tänään tulisivat.

"Niin", sanoi Lents, "jää vaan meille; sinä et usko, kuinka minun on
paha ollani siitä, että teokseni nyt viedään pois. Samalla varmaankin
tuntuu, kun oma veli taikka lapsi perheestä lähtee vieraille maille".

"Sinä liioittelet taas", varoitti opettaja, "sinä vaihetat joka asiaan
osan sydämestäsi. Mistä sinä sitä uutta aina saat siaan? Sinä tiedät,
etten minä oikeastaan paljon piittaa uruista..." -- tässä meni Maisun
nenä solmeen, mutta opettaja jatkoi: "urut ovat lapsia ja lapsimaisia
varten. Minä vähän kyllä klaveristakin piittaan, syystä että sävelet
siinä on valmiina; klaverin soitto ei ole yhtään sen enempää, kuin jos
laulukappaletta viheltelee, ja teidän urkuvärkillänne kyllä on kielet
ja keuhkot, mutta sydän puuttuu".

Maisu meni pahoilla mielin huoneesta pois. Jumalan kiitos, että
Knuslingenilaisia vielä löytyy mailmassa, jotka kaikkia paremmin
ymmärtävät. Vähän ajan takaa hän kuuli sisällä tuvassa laulettavan
tuota tuntoisaa laulua: "Nyt mun täytyy lähteä". Lentsillä oli raikas,
vaikkei ihan täysiääninen tenori, ja opettajan ei tarvinnut koroittaa
täyttä baassiansa, ettei kävisi ylen lujaksi. Tämän heidän laulunsa
Maisu katkasi, huutaessaan avonaisesta ovesta: "tohtorin herrasväki
tulee!"

Opettaja meni ulos huoneen edustalle heitä niinkuin edeskäypänä
vastaanottamaan.

Tohtori tuli rouvansa ja kolmen tyttärensä kanssa ja sanoi kohta
omituiseen miellyttävään tapaansa, vaatimatta mitään, mutta ei ollut
sitä vastaan mitään väittämistäkään, että Lents ei kuluttaisi
työn-aikaansa pitkillä puheilla, vaan panisi soittovärkin oijetis
käymään.

Sen hän tekikin, ja kaikki kuuliat olivat ilmeisesti iloissaan. Kun
ensimmäinen kappale oli soinut loppuun, sai Lents kuulla niin paljon
kiitosta, että hän painoi silmänsä maahan, ja kaikki kiitossanat olivat
niin suoraan sanotut, ettei niissä ollut tinkimisen varaa
kohteliaisuuden kannaltakaan.

"Isoäitimme käski onnittelemaan teitä", sanoi tohtorin vanhin tytär, ja
Bertha huudahti: "Kuinka monta ääntä sentään tuommoisessa kotelossa on
olemassa!"

"Tokkohan sinulla niin monta olisikaan?" sanoi isä leikillänsä.

Vanhin tytär sanoi vieläkin Lentsille: "Teillä on erinomaisen hieno
soitannollinen aisti", ja tätä sanoessaan hänen ruskeat silmänsä olivat
kuin kirkastuneet.

"Jos vaan minun isä-vainajani", vastasi Lents, "olisi minulle lasna
ollessani ostanut pienen viulun, kentiesi olisin soitannosa pitkällekin
päässyt".

"Sinä olet päässyt pitkälle kyllä", sanoi paksu, läntä tohtori, laskein
leveän kätensä Lentsin hartialle.

Opettaja, jolla omasta kohden oli eri ilonsa siitä, että hän pystyi
soittovärkin sisärakennukseen, päästi nyt Lentsin vaivasta selittää sen
kaikkia seikkoja rouvasväelle, eikä Lents olisikaan osannut niin juurta
jaksain sanoa, kuinka erittäinkin nuo pienet _crescendo_- ja
_decrescendo_-kohdat olivat tähän yhteen sovitetut, ja kuinka tarkkaa
aistia siihen tarvitaan, kun tahtoo saada sävelet kuulumaan
voimakkaasti, loukkaamatta niitten hienoutta, kuin myöskin kestävät ja
äkkinäiset sävelet oikein tasan ääntymään. Hän selitti tavan takaa,
kuinka soitannollinen aisti ja käytännöllinen taito ovat yhtä tämmöisen
soittovärkin valmistelussa, ja kuinka varsinkin nuo synkkämieliset
kohdat olivat miellyttävästi onnistuneet; kahta vaikeampi oli, sanoi
hän, saada soittokappaleen periaatetta ilmi, kun työskennellessä täytyi
noudattaa metronomia, sillä vapaasti soittava niekka ei koskaan soita
metronomin mukaan ja on sen takia esteetön tunteittensa ilmiannossa.
Hän oli juuri uhossa antaa selkoa tuon suuren vetovärkin käyttämisestä,
sen pää-äänistä ja lisä-äänistä, ja erinomattain telojen laadusta,
kuinka niitten täytyy olla lujasti yhteen-liitettynä, etteivät
pintapuoleltaan pehmeästä leppäpuusta, mutta sydän monesta eri
puu-lajista, joitten syyt ovat asetetut eri suuntiin -- kun hän kesken
selityksiään yhtäkkiä katkaistiin, sillä Maisu kuului ulkonna sanovan
erinomaisen ystävällisesti ja sydämmellisesti tervetuloa. Lents meni
ulos. Siellä oli Leijonan isäntä rouvineen ja heidän tyttärensä Anni.
Leijonan isäntä antoi hänelle kättä ja nyykkäsi sen ohessa päätänsä,
joka tiesi samaa kuin olisi hän tahtonut sanoa: sen enempää ei voi
pyytää, kuin että ylhäiseksi tunnustettu kunnon mies osoittaa
nuorukaiselle sitä kunniata, että tulee neljännes-tunniksikin
silmäilemään teosta, jonka valmistus on kysynyt vuosikausien ahkeraa
työtä.

"Joko sinä vihdoin viimeinkin tulit?" tervehti Lents Annia.

"Minkätähden sanot vihdoin viimeinkin?" kysyi Anni.

"Vieläkö sitä kysyt? Etkös muista, kun jo kuusi viikkoa takaperin
lupasit tulla?"

"Koska se oli? Minä en sitä muistakaan".

"Päivänä äitini maahanpaniaisien jälkeen sinä lupasit tulla pian".

"Niin, niinhän se taisi olla, niin, niin, ja niin se olikin. Minusta on
aina tuntunut, kuin olisi minulla joku hyvin tärkeä asia, mutta en ole
tietänyt mikä se oli; mutta sepä se nyt olikin, niin oikein. Mutta
meidän talossa, sinä et voi ajatellakaan, kuinka paljon siellä on
kaikenlaista, joka panee päätä pyörimään". Niin Anni sanoi, ja Lents
tunsi niinkuin pienen pistoksen sydämessään.

Oikeastansa hänellä ei ollutkaan aikaa miettiäksensä, mikä häntä näissä
sanoissa pahoitti taikka ilahutti, sillä nythän oli kahden puolen,
tohtorin ja Leijonan isännän puolelta, sanottava terveiset. Vähältä
piti, ettei niinkuin kaupungissakin tehdään, antanut suuta tohtorin
tyttäreille, noille ystävillensä, joita hän kuitenkin sydämmestään
vihasi, koska he aina näyttivät ikäänkuin karttavan häntä.

Koska Amandakin, tuo ryytimaan mamselli, oli ottanut leveän hattunsa
päästään, juuri kuin hän olisi ollut kotona, niin Annikin teki saman,
ja hänelläpä vielä oli tuuheampi tukkakin kuin kaikilla kolmella
yhteensä ja hän taisi vaikka istuakin omille hiuksillensa, -- niin
pitkä ja vahva hänen tukkansa oli. Hän levitti kolmikertaisen paksun
palmikkokruununsa ja katseli keikahteli hyvillä mielin ympärilleen.

Lents viritti nyt Taikahuilun soittamaan vilkasta valssia, tuota
maurilaista laulua: "Hei, kaunihilta kuuluu, ja suloiselta soi", joka
erikseen oli sävelletty soittovärkkiin.

Leijonan isäntä hyrähteli hm! hm! Se oli paljon sanottu, se, sillä
samassa hän nyykkäsi päätänsä ja imeskeli alihuulellaan, ikäänkuin hän
olisi hyvää viiniä maistellut.

"Varsin laadullisesti", sanoi hän vihdoin päättäväisesti ja levitti sen
ohessa molemmat kätensä, ikäänkuin hän täten, puustavittaisin ja täysin
kourin jakaisi Lentsille kiitostansa, "todella laadullisesti". Nämä
sanat olivat totta syytä tähdelliset, kun tulivat Leijonan isännän
suusta.

Leijonan emäntä pani kädet rinnallensa ristiin ja katseli Lentsiä
vertaamattoman hartaasti sanoessaan: "että kun ihminen sentään voi
saada semmoista aikaan, ja noin nuori mies vielä sitte! Ja sen hän
tekee, ikäänkuin hän ei olisi yhtään parempi muita. Pysy sinä vaan
semmoisena, kuin olet, se on suuren taideniekan kaunein koristus, kun
on nöyrä; jatka edelleen vaan, saa samanlaista vieläkin valmiiksi, sinä
olet siihen työhön omasi, sen minä sanon".

Näin puhuttuansa hän katsoi tytyväisenä tohtorinnaan, rinta riemua
täynnä: noin ei osaa hoikkavartinen ihminen, tuommoinen humalaseiväs
puhua, ja jos hän puhuisikin, mitä se puhe sitte on? Se on jotain
varsin toista, kuin mitä minä sanon.

Annikin reipastui ja sanoi: "Niin, Lents, tuota soittovärkkiä sinä jo
valmistelit, kun äitisi vielä oli elossa, ja hänen siunauksensa on
siinä pysynyt. Minä kyllä voin ajatella, kuinka raskaaksi sinulle käy,
kun se nyt niin pian on vietävä pois avaraan mailmaan. Tiedätkös mitä?
Sinun pitää laittaman niin, että minä saan tuon äsköisen kappaleen;
minä tahtoisin oppia sitä soittamaan klaverilla".

"Minä sen kyllä lainaan sinulle", sanoi tohtorin vanhin tytär, joka oli
kuullut Annin viimeiset sanat.

"Mutta meillähän se on nelikätisesti soitettavana", sanoi toinen tytär.

"Ja minä olen vaan kaksikätinen", sanoi Anni viisastellen. Näin tytöt
sitte lavertelivat ison aikaa, kunnes tohtori heille totisin silmin
viittasi, että toki olisivat hiljaa nyt, kun uusi tela oli sovitettu
sisään ja toinen kappale alkoi soimaan.

Sitte kun tämä oli loppuun soinut, ja aika oli mennä toiseen tupaan,
johon Maisu oli pöydälle tuonut viiniä, voileipää ja juustoa, puhkesi
Leijonan isäntä puhumaan ja sanoi: "Lents, sinä saatat sanoa minulle
puhtaasti, aivan puhtaasti, kuinka paljon sinä soittovärkistäsi saat;
minulla ei ole siitä mitään hyötyä".

"Kaksituhatta ja kaksisataa guldenia tasan ja täsmälleen. Minulla ei
ole siitä suurta ansioa. Se on ottanut minulta paljon aikaa ja minulla
on ollut suuria kustannuksiakin siitä. Mutta jos ma vielä rupeen toista
samanlaista tekemään, tiedän paremmin oman hyötynikin".

"Teetköstä vielä toisenkin?"

"En, ei ole toista tilattu".

"Minä en sitä tilaa, enkä minä oikeastaan pelikelloja kaupitsekaan.
Niinkuin sanon, minä en tilaa, mutta jos vielä toisen teet, minä
luullakseni sen sinulta ostan, koska tiedossani on paikka, minne sen
saan myydyksi".

"Kun minä vaan sen tiedän, ryhdyn taas rohkiasti uutta tekemään, ja
siitä on tuleva vieläkin parempi. Minusta tuntuu nyt melkein huokeaksi
se, että tämä tässä menee menojaan ja vie muassaan ne vuosikaudetkin,
jotka sen työssä ovat kuluneet".

"Niinkuin sanottu on, minä en hiisku sanaakaan sen enempää, enkä sen
vähempää. Minun puolestani pitää kaikki käymän tarkoin ja puhtaasti.
Minä en tilaa, vaan -- mahdollista on".

"Siinäkin jo on minulle kylläksi, ja se tekee minun oikein
onnelliseksi. Anni sanoi äsköin minulle samat sanat, jotka minä eilen
lausuin Pilgrimille, että minusta tuntuu niin raskaaksi, ettei minun
pitäisi oikeastaan sitä sanomani, minusta tuntuu niin raskaaksi, että
minun on annettava pois se teos, josta äidillänikin on ollut niin
suurta hauskaa".

Anni katsoi siivosti maahan päin. Leijonan emäntä sanoi: "Minullakin on
siitä ollut yhtä suuri hauskuus, kuin äidilläsi". Hänen sanottua nämä
sanat, tohtorin rouva ja tyttäret katselivat häntä kummistuneina
Leijonan isäntä veti kulmiansa syviin ryppyihin ja katsoi nuhdellen
vaimoansa, mutta nyt syntyvästä äänettömyydestä Leijonan emännän sanat
vasta kävivät vielä kummallisemmiksi. Maisusta nyt oli kumminkin hyvä
apu; hän tyrkytti jokaista syömään ja juomaan, ja hänkin oli oikein
onnellinen, kun Anni sanoi, että Maisun sopi kopeillakin kun hän piti
taloutta niin näppärästi, ettei emäntää huomattu ollenkaan kaivata.

Maisu pyhkieli silmiään hiljan pestyllä esiliinallansa.

Tällä välin Leijonan emäntä keksi sukkelan kysymyksen: "Kuules, Lents,
eikö setäsi ole täällä ollut, ja eikö hänkin ole ihastunut sinun
ihanneltavaan teokseesi?"

"Hän oli täällä, mutta ei sanonut muuta, kuin että olin myynyt sen
liian halpaan hintaan, eikä hän taitanut tarpeeksi puhua oman hyötyni
puolesta".

Onhan asian laita niin, ettei ole mitään mieleisempää puheainetta, kuin
joku poissa-oleva henkilö, varsinkin jos se on semmoinen mailman
matkittu kuin Petrovitsch. Nyt tuli vaan sen päälle, mimmoiseenka
ääneen oli aljettava. Anni ja Leijonan emäntä hivuttivat jo kieltään,
mutta Leijonan isännän manaavat silmäykset tukkivat heidän suunsa, ja
tohtori alkoi Petrovitschiä kiittämään: Petrovitsch muka oli vaan
olevinansa noin äreä, syystä että hän pelkäsi pehmoista luontoansa.
Sitte, kääntyen opettajan ja Lentsin puoleen, tohtori sanoi:
"Petrovitsch on kuin kivihiili, sepä on puuta, joka ennen muinoin, niin
kutsutun vedenpaisumuksen aikoina on hiiltynyt, mutta josta lämmintä
lähtee runsaasti; semmoinen Petrovitschkin on". Opettaja hymyili
niinkuin ollen samaa mieltä, Lents katseli tuijotti sanomatta mitään,
ja Leijonan isäntä hyrähteli. Tohtorin vanhin tytär sanoi:
Petrovitschin on hauska kuulla musiikia, ja se, joka musiikia pitää
hauskuutenaan, ei ole mikään ilkeä, vaan hyvänsydämmellinen ihminen.
Lents nyykkäsi yksimielisesti päätänsä, ja Anni hymyili laupiaasti.
Olikos Leijonan emäntäkään muita huonompi? Hänpä oli pannut tämän
piisaavan puheaineen alkuunkin, eikä kukaan mahtanekaan häneltä ottaa
suun-vuoroa. Hän kiitti Petrovitschin järkevyyttä ja vihasi
hoksattavaksi, että hän oli Petrovitschin ainoa uskottu; ja vielä sen
ohessa hänen puheestaan jotenkin selvästi kuului, että hän itsekin oli
järkevä ja kyllä tiesi oikein arvostella niin rikkiviisasta miestä,
jota tietysti ei kenen järki hyvänsä käsittänyt. Annillakin oli yhtä ja
toista hyvän-puolta lisättävänä; hän kiitti Petrovitschin siistiä
käytöstä ja sitä, että hän aina kävi niin puhtaissa ja hienoissa
liinavaatteissa ja osasi keskusteltaissa niin huvittavasti leikkiä
lasketella; vielähän pojullekin putosi kelpo muruja tältä runsaalta
kiitospöydältä. Anni sanoi Petrovitschin olevan aimollisimman
kotiystävän, tekipä hänestä viimein pyhänkin, eikä Petrovitschiltä enää
puuttunut muuta kuin siipipari, ollaksensa todellinen enkeli. Viimein
vieraat rupesivat lähtöä tekemään; opettaja meni tohtorin perhettä
saattamaan. Kun tohtori kohta jälkeen lähti, saattoi Lents häntä ja
sanoi: "Herra tohtori, minulla olisi pieni pyyntö, mutta älkää minulta
kysykö, minkätähden minä kysyn".

"Mitä se sitte on?"

"Tahtoisin vaan mielelläni tietää, mikä kukkanen se vilun-ihana on?"

"Etkö sinä Amanda tiedä sanoa?" kysyi tohtori.

Amanda vastasi punehtuen: "onhan se se Alppein kukkanen, joka sanotaan
kasvavan likellä lumirajaa, ja vieläpä lumen allakin; mutta minä en ole
sitä kasvavana nähnyt".

"Sen uskon hyvin, lapseni", sanoi tohtori naurahtaen. "Ainoastaan
riuskat Alppijääkärit ja Alppipaimenet uskaltavat mennä tätä
itsepintaista kukkasta piilopaikaltaan noukkimaan, ja se, joka sen on
löytänyt, tallettaa sen onnistuneen uskaliaisuuden merkkinä. Se on
omituinen kasvi, hieno ja hento varreltansa ja niin hiukan mehevä, että
sen huokeasti saa kauan säilymään; sen kukka on reunoitettu
vaaleansammettisilla lehdillä ja sen varsi on villavan hatuinen. Kun
joskus tulet luokseni, Lents, niin näytän sinulle tämän kukkasen. Sen
nimi on latinaksi _Leontopodium alpinum_, joka tietää samaa kuin
leijonan jalka Alppein vuorilta. Mistä se on saanut saksalaisen
nimensä, en tiedä, ellen saa kirjoista selkoa, mutta kauniimpi se
ainakin on, kuin latinainen nimi".

  [Kukkasen ja koko tämän kertomuksen saksalainen nimi on "Edelweiss",
  jonka sanan suomentaja on kääntänyt Vilun-ihanaksi. Samoin kuin
  "Edelweiss" Alppein vuorilla, Vilun-ihanakin Suomessa tekee terää
  lumen alla, josta tämä kukkanen selvästi on saanut suomalaisen
  nimensäkin. Se on yksinkertainen, ujo ja sininen kukka, välisti
  valkoinenkin ja valkohatuinen. Tuskin on kevään aurinko ennättänyt
  sulattaa kukkasen hankikammiota, kun Vilun-ihanakin on valmis
  päivän valoa ihantelemaan. Vaan mustasta mullasta sikii kylmässä
  hangessa kukkanen, yhtä hellä, kuin pilvetön taivas. -- Kukan
  latinainen tiedenimi on _Anemone hepatica_.]

Lents kiitti.

Tohtori meni omaisineen vuorta alaspäin.

Kun kaikki jo olivat lähteneet, Leijonan emäntä vielä viivähti Maisun
tykönä kyökissä eikä saanut tarpeeksensa kiitetyksi, kuinka kaikki
siellä oli niin nättiä ja siistiä. "Olethan sinä kuin oma äiti
talossa," sanoi hän ja nauroi samassa harakkanauruansa, niinkuin
Pilgrim sitä kutsui, "ja sinä kyllä sen ansaitsetkin, että talon isäntä
pitää sinua kunniassa ja uskoo sinun haltuusi kipposet ja kapposet eikä
pidä sinulta mitään salassa".

"Sitä hän ei ole tehnytkään, mutta on yksi asia sentään".

"Vai niin? Vai on sentään? Saako tuon tietää".

"Minä en itsekään sitä tiedä. Silloin kun hän tuli kotiin
maahanpaniaisista, hän oli kamarin kaapissa mylläämässä, jonka avainta
emäntä-vainajamme ei antanut kenellekään, ja sitte kun minä häntä
huusin, pani hän kamarin oven kiini, mylläsi vielä ison aikaa ja pani
taas kaikki tyyni lukon taa, ja kun hän menee kotoa hän joka kerta
vielä koittaa kaapin ovea, onko se vaan oikein lukossa. Muun puolesta
hän ei ole epäluuloinen".

Leijonan emäntä tirskui lempeästi ja nauraa kikosti lyhyttä
harakkanauruansa. Sepä hauskaa kuulla; äitivainaja on kaiketi saanut
säästöön koko sukallisen kultarahaa, eipä tiedä, kuinka paljon sitä
löytyykään! -- "Tule nyt joskus minuakin tervehtimään", sanoi Leijonan
emäntä kohteliaasti, "tule sinä vaan, tule, koska tahdot, ja koska
tarvitset, sillä minä en ikipäivinäni antaisi anteeksi, jos menisit
muiden kuin minun luo. Sinun veljesi käy usein meillä häkkirattaineen.
Eikö sinulla ole mitään asiaa hänelle, jota toimittaisin?"

"Olisihan minulla. Kyllä hän joutaisi joskus kerran tulla minuakin
katsomaan".

"Sen sanon hänelle, luota sinä siihen, ja jos hänellä ei ole aikaa,
niin lähetän sinulle sanan tulla meille. Meillä käy paljon
Knuslingenilaisia, ne ovat hauskoja ihmisiä, ja minä puolestani
juttelen mieluisimmin heidän kanssaan. Jos Knusligenilaiset vaan
olisivat varallisia, ne olisivat mailman mainioita. Meidän keskenämme
on usein puhe sinusta, ja Knuslingenilaisten on kovasti mielihyvä, kun
kuulevat, kummoinenka sinä olet ja kuinka hyvä maine sinulla on".

Leijonan emäntä veti henkeänsä, ja Maisu, täynnänsä nöyrää autuutta,
olisi mielellänsä häntä hengen-vedossa auttanut, mutta hän ei itsekään
saanut henkeänsä vedetyksi; hän vaan pani kätensä sydämmelle,
vakuuttaaksensa nouteliaisuuttansa, mutta ei hän sanaakaan suustansa
saanut. Miltä nyt yhtäkkiä kyökissä näytti? Olihan niin kuin kaikista
astioista kurkistelisi pelkkiä naurusuisia Knuslingenilaisia, ja nuo
kauniit, kiiltävät kupariset kattilat ja pannut paukkuivat kuin rumput,
ja läkkiratit toitottivat, ja tuo kaunis valkoinen kahvikannu pani
kätensä puuskaan ja tanssi ihan kuin vanha pormestarin rouva, Maisun
kummi; voi sentään, jo maakan se vissiinkin kaatuu! mutta kaikeksi
onneksi Maisu sai vallattoman kahvikannun kiini. Leijonan emäntä nousi
ylös ja lopetti puheensa näin: "Ja nyt Jumalan haltuun, Maisu! Tekee
oikein hyvää, kun kerran vielä saa puhua vanhan hyvän ystävän kanssa.
Minun on paljon parempi olla täällä sinun luonasi, kuin tuolla sisällä
tohtorin ja hänen pahanpäiväisien ryökkynäinsä seurassa, jotka eivät
muuta osaa kuin klaveria soittaa ja suuta muiskahdella. Jää Jumalan
haltuun, Maisu!"

Pelivärkki tuvassa ei soittanut monituisempia eikä kauniimpiakaan
säveleitä, kuin nyt paraikaa soi Maisun rinnassa, hän olisi tanssinut
ja laulanut ilosta, hän nauraa hohotti valkeesen ja taas katsoi kyökin
akkunasta Leijonan emännän perään. Sehän vasta on oikein muhkea rouva,
ja hänen vertaistansa ei ole koko paikkakunnalla, ja hän on itse
sanonut olevansa sinun vanha, hyvä ystäväsi! Kun Maisu sitte tuvassa
kattoi pöytää, vilkasi hän kerran rohkeasti peiliin, juuri kuin nuori
tyttö tekee tanssista kotiin tultuansa: kas tuommoiselle Maisu
näyttää, se Maisu, joka on Leijonan emännän paras ystävä. Hän ei saanut
suuhunsa pannuksi palastakaan siitä hyvästä ruasta, jonka hän oli
laittanut; hän oli kyllin ravittu, yllinkyllin.




KAHDESTOISTA LUKU.

Hyvää saattoa matkalla ja ajatuksia etäälle.


Nyt on aika! sanoi Lents itsekseen tuvassa, eikä enää muuta, kuin onnea
matkalle. Hän rupesi nyt ottamaan teoksen osia erilleen. Kappalettaisin
se sitte kuljetettiin laksoon, ja tuo suuri kotelo kannettiin paarilla
alas, sillä Lentsin taloon ei käynyt mitään ajotietä.

Nuo molemmat vihamiehet Petrovitsch ja Pilgrin tapasivat toinen
toisensa vaunuilla, joissa Lents seisoi ja pakkasi sisään jokaisen eri
kappaleen, hyvin käärittynä. Petrovitsch, seisoen yhdellä puolen
vaunuja, sanoi: "Minä tunnen sekä miehen, että talon, johon teoksesi
tulee; Odessan kaupungissa juuri on yksi minun paraimmista ystävistäni.
Se, joka teoksesi saa, on perin pohjin kelpo mies. Jos tekisit
viisaasti, niin lähtisit itse mukaan ja panisit teoksen Odessassa taas
kokoon; sitte myös saisit seitsemän uutta tilausta".

"Minulla on jo uusi tilaus", tydytti Lents häntä.

Toisella puolen vaunuja sanoi Pilgrim: "Lents, me saatamme Taikahuilua
kappaleen matkaa, ja ehtoolla ollaan hyvään aikaan kotona".

"Siihen minä vallan suostun, minä en muutoinkaan tänäpänä enää pysty
työhön".

Kun sitte molemmat ystävät kävelivät vaunujen perässä ja tulivat
Leijonan ravintolan sivutse, katsoi Anni akkunasta ulos ja huusi:
"Onnea matkalle!"

Ystävät kiittivät molemmin.

Tohtorin talon kohdalla kävi vielä paremmin. Sieltä tuli palvelustyttö
ulos ja laski nopiasti seppeleen vaunuille.

"Kuka sen lähettää", kysyi Pilgrim, sillä Lents oli hämmästyksestä
ällistynyt.

"Talon tyttäret", sanoi tyttö ja meni takasin sisään.

Molemmat ystävät kumarsivat akkunoita päin, vaikka niissä ei ketään
näkynyt; mutta kun olivat päässeet vähän matkaa eteenpäin, kuului
tohtorin huoneista soitettavan taikahuilua.

"Tuolla tohtorilla sentään kaikki ovat oikein herttaisia ihmisiä",
sanoi Pilgrim. "Minä en ole milloinkaan tyhmempi, kuin kysyessäni
itseltäni: kuka heistä kaikista on paras? Minun mielestäni on vanha
kylätuomarin leski herttaisin heistä. Koko paikkakunnan pitäisi
rukoilla Jumalaa, ettei hän ottaisi häntä meiltä pois; nyt on sinun
äitisi kuollut, ja jos hänkin vielä kuolee, on koko mailma kuollut, se
vanhanaikainen mailma, joka vielä elää kelpo kotitekoisissa vaatteissa.
Mutta hänen poikansa lapsetkin ovat laita-ihmisiä, ja Amandasta kerran
tulee semmoinen isoäiti kuin vanha kylätuomarin leskikin on".

Lents ei sanonut mitään, ja koko matkalla kaupunkiin hän oli ääneti.
Mutta sitte kun vaunut olivat tiessään, ja Lents ystävineen istui
tuolla viinilasinsa vieressä, hän kävi iloiseksi ja puheliaaksi ja
sanoi tuntuvan kuin rupeisi hän vasta oikeen uudestaan elämään.

"Ja naiman sinun täytyy!" se oli taaskin Pilgrimin päätös. "Sinulla on
kaksi ehtoa: joko sitte nait jonkun kelpo sivistyneen, esim. jonkun
tohtorin tyttäristä; sinä saat, kenenkä heistä vaan tahdot, ja minä
neuvoisin sinua kosimaan Amandaa. Vahinko vaan, ettei hän osaa laulaa,
kuin Bertha, mutta hän on peräti hyvä, ja hän on sinua kunnioittava,
jos vaan sinä häntä kunnioitat, ja hän myös pitää taidettasi suuressa
arvossa".

Lents katseli lasiinsa, ja Pilgrim jatkoi: "Toinen ehto on sinulla se,
ettäs niinkuin mukavuuden vuoksi nait jonkin talollisen kelpo tytön,
esimerkiksi voutitalokkaan Katriinan; hän seuraa sinua, niinkuin Maisu
oikein sanoo, vaikka hypäten seitsemän aidan yli; hän on säästäväinen
ja pitää talon puolta, ja sinä saat terveitä lapsia, seitsemän vahvaa
poikaa, jotka Leijonan isännän metsässä talosi takana kääntävät vanhat
petäjät ylös-alasin, ja sitte sinusta tulee varallinen mieskin. Mutta
sitte et saakaan vaimoltasi mitään vaatia taiteesi suhteen, taikka muun
pyrintösi puolesta. Kaksi ehtoa sinulla nyt on, ja jommankumman sinun
täytyy valita. Sitte kun olet vaalissasi vakaantunut, lähetä minä
vaikka mihin hyvänsä. Minä ilomielin jo kokotan puhemiehen-arvoani; ja
minä olen valmis sonnustamaan lanteeni, kun tarvitaan. Taidanko minä
sinun hyväksesi enempää mailmassa tehdä?"

Lents katseli yhä vielä lasiinsa. Näillä molemmilla ehdoillaan: joko
toinen, tai toinen, oli Pilgrim jättänyt Annin pois. Vasta pitkän ajan
päästä sanoi Lents: "jospa kerran olisin oikein olemalta isossa
kaupungissa. Jospa vielä kerran kuulisin kokonaisen orkesterin
soittavan kappaleen, mutta soittavan samaa kappaletta viisi, kuusi
kertaa. Sitte minä mielestäni osaisin säveltääkin peräti toiseen
tapaan. Minusta on aina niin, kuin olisi vielä yksi sävel, jota en saa
kiini. Näetkös, vaikka ihmiset minua kehuisivat kuinka paljon hyvänsä,
itse kuitenkin tiedän, että niillä kappaleilla, joita olen säveltänyt,
ei ole oikia nuottinsa. Minä tiedän sen, ettei nuotti ole oikia, enkä
kuitenkaan voi sitä muuksi muuttaa: siinä on jotain niin kuikuttavaa,
jotain niin karkeaa, yksitoikkoista, ikäänkuin kuulisi kuuromykän
puhuvan: sehän kyllä kuuluu melkein niin, kuin meidänkin puheemme,
mutta se ei sentään ole samaa. Jospa minä vaan saisin nuotista kiini!
Minä sen tunnen, minä sen kuulen, mutta en saa sitä kiini!"

"Niin, aivan niin on minunkin laita. Minun mielestäni löytyy vielä yksi
väri ja yksi kuva, jota minä voisin saada aikaan. Minun pitäisi
mielestäni väkisin temmata se puoleeni eikä päästää sitä luotani pois,
mutta ennen kun niin pitkälle pääsen, kuolen pois koko mailmasta.
Semmoinen se nyt on, meidän osamme; sinun ja minun. Siitä sinä et pääse
yli eikä ympäri. Sen täytyy olla niin. Ei palkeet eikä ratasvärkki
ikinä voi ajaa samaa asiaa, kuin ihmisen keuhkot ja elävä ihmiskäsi:
nehän saavat huilusta ja viulusta ääniä ulos, joita nuo molemmat
keinotekoiset eivät mahda, -- ja niinhän se onkin, kuin olla pitää.
Tuleppa, juokaamme pohjaan, ja menkäämme kotiin".

He joivat ja lähtivät kotiin hyvillä mielin, vaikka oli synkkä
syksyinen yö, ja lauloivat yhdessä monenmoisia lauluja; ja sitte kun
olivat tarpeeksi laulaneet, he vihelsivät kaksiäänisesti. Kotinsa
kohdalla Pilgrim jätti hyvästi. Mutta koska Lents näki Leijonan
ravintolassa vielä paljon valkeita ja kuuli siellä lujasti puhuttavan,
päätti hänkin sinne mennä.

"Sepä oli oikein hauskaa, ettäs vielä tulit", sanoi Anni ja antoi
hänelle kättä. "Minä olen itsekseni ajatellut, että sinun mahtanee olla
ikävä siellä kotona, nyt kun soittovärkkikin on pois, aivan niin kuin
äitisi kuoleman jälkeen oli ollaksesi".

"Eihän juuri ihan niin, mutta niinpäin. Kuuleppa, Anni, kiittäkööt
soitto-teostani kuinka paljon hyvänsä, minä kuitenkin itse tiedän, että
se saattaisi olla peräti toisenlainen. Näetkös, minä en itseäni kiitä,
mutta sen rohkenen sanoa, että minä käsitän soitantoa siinä kuin
kuulenkin, ja kun osaa musiikia oikein kuulella, niinkuin kuulla pitää,
se on jotakin se".

Anni katseli häntä kummistunein silmin. Mitähän erinomaista taitoa
siihen tarvitset, osataksesi musiikia kuulella! Sitähän jok'ainoa osaa,
jolla vaan korvat on eikä niitä tuki! Hän kuitenkin aavisti Lentsin
tarkoittavan jotakin muuta. Anni oli monesti huomannut ja tiesi
kokemuksesta sen, että moni ihminen alkaa puhettansa takaperäisesti,
kun on jotakin sanomista, josta rinta on täysi. Hän siis vielä kerta
katseli Lentsiä pitkillä silmillä ja sanoi: "Niin oikein, se on
jotakin, se".

"Sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan", huudahti Lents innostuneena.

"Ymmärrän kyllä, vaikken osaa sanoa".

"Sepä sen on, enkä minäkään sitä osaa. Niin pian kun minun pitäisi tätä
seikkaa selittämän, olen kuin änkkä. Minä en oikeastaan ole soitantoa
säännöllisesti oppinut enkä minä taida soittaa viulua enkä klaveria,
mutta kun minä nuotit näen, minä tarkoin kuulenkin, mitä soittoniekka
on tahtonut sanoa. Minä en osaa musiikia puhua, mutta minä osaan
musiikia kuulla".

"Kas ne sanat olivat paikallansa!" riemahti Anni. "Ne sanat pidän
muistossani kautta elämäikäni: musiikia puhua ja musiikia kuulla, on
kaksi eri asiaa. Sinulta, Lents, saa ja saakin hyvää oppia, ja ihan
niin kuin itsestäkin tuntuu, vaikkei sitä osaa niin selittää".

Lents joi hyvää viintä, juopui kauniista puheesta, juopui Annin
silmistä yhtämittaa, ja sitte hän jatkoi: "Erittäin ja varsinkin minä
kuultelen mieleistä Mozart'iani, ja itse mielestäni minä häntä
kuuntelen oikein. Joska ma kerran vaan elämässäni olisin saanut lyödä
hänelle kättä! Mutta minä sentään luulen, että olisin niinkuin hänkin
kuollut vienosuruisuuteen, jos hän olisi elänyt minun aikanani; mutta
mahtanenhan minä toisessa elämässä tehdä hänelle jotakin hyvää.
Useimmiten minä taas ajatellen näinkin: parempi se on, etten osaa
soittaa mitään soitinta: minä en sentään koskaan olisi oppinut niin
musiikia puhumaan, kuin sitä kuulla osaan. Tuo minun kuuloni on
luonnonlahja, josta minun tulee kiittää Jumalaa, ja minun isoisäni
sanotaan myös musiikia ymmärtäneen erinomaisen hyvin. Jos minun
täytyisi soittaa toisin kuin minä kuulen ja tajuan, se panisi korvani
halkeemaan".

"Aivan niin on minunkin laita", sanoi Anni, "minä kuultelen kovasti
mielelläni, mutta minä olen liian taitamaton, ja kun vielä täytyy
kotiaskareissa taloudessa toimia eikä ole aikaa harjoitella, ei
soitosta tahdo tulla mitään oikein kelpoa. Minä olen vallan laannut
klaveria soittamasta. Minun isäni kyllä on pahoillaan siitä, hän kun ei
ole kustannuksia kysynyt, vaan antanut meidän, hänen kaikkein lastensa
oppia kaikkia; mutta minun mielestäni täytyy tykkänään jättää sillensä
kaikki, jota ei aakkosista alkaen osaa, ja olethan sinä tekemässä
soittovärkkiä semmoisille ihmisille, kuin minäkin, jotka eivät osaa
musiikia puhua, vaan kuullella. Jos minä olisin isäntä talossa, minä
ostaisin sinun parahimman soittoteoksesi enkä sallisi sitä Venäjälle
viedä; täällä ravintolan huoneissa sen pitäisi oleman ja täällä se
hauskuttaisi kaikkia vieraita, ja siten sinä myös saisit tilauksia
enemmänkin. Aina siitä saakka kuin olin sinun luonasi ylähällä, soi
alinomaa korvissani, missä ikinä mä vaan seison, taikka liikun, tuo
kaunis laulunuotti kellopelissä: 'Hei kaunihilta kuuluu, ja suloiselta
soi'".

Niinpä Lentsin sydämmessäkin nyt soi niin suloisesti ja kauniisti. Hän
koitti Annille selittää, että jos vaan ei ole musiikille tarkkaa
korvaa, jos vaan nastoja ei hyvin mallata ja teloihin kiinitetä,
niinkuin nuoteissa on kirjoitettu, -- vaikka se ei yksin sillä ole
tehty eikä liioin tempojen muuttamalla sen mukaan kuin nuoteissa
seisoo, -- jos vaan ei ole tarkkaa korvaa, ei koko työstä tule muuta
kuin kantelon koppa. Hän niinmuodoin pani _piano_-paikat käymään vielä
hitaammin ja _forte_-paikat vielä nopiammin; tuon tekee soittoniekka
itsestään soittaessansa: _piano_-paikoilla hän itsestänsä käy
vienommaksi ja _forte_-paikoilla kiivaammaksi. Tämä nyt ikään pitäisi
saataman nastoihinkin sävelletyksi, mutta hyvin vähän se sentään
on, mitä saa höllentää taikka kiristää, ja niin on olletikin
_forte_-paikkojen laita, joille on annettava niinkuin pieni kyyti,
koska soittovärkkiä muutoinkin paljon pakottaa ja pidättää. "Kuules
Anni", lopetti hän, "minä en ensinkään taida sinulle sanoa, kuinka
onnelliseksi taiteeni ja ammattini minut tekee. Pilgrimillä on oikein,
kun sanoo minun istuvan kököttävän tuolla ylähällä ja säveltelevän
iloisia ja totisia kappaleita, jotka sitte soivat itsekseen ja
ilahuttavat sen sata sataa ihmistä kaukaisillakin äärillä".

Anni kuulteli aivan yksimielisenä ja sanoi viimein: "Sinä hyvin
ansaitsetkin olla onnellinen, ja sinä selität niin kauniisti, kuinka
kaunista työtä sinä teet. Minä kiitän sinua monin kerroin, ettäs
minulle noin selitit kaikki tyyni. Moni minua kadehtisi, jos
tietäisivät sinun noin selittävän minulle kaikkia".

Näihin sanoihin Lents kuljetti kättänsä otsaansa ja sanoi: "Niin, Anni,
saanko sinulta kysyä jotain?"

"Kysy, sinulle sanon kaikkea".

"Älä vaan ota pahaksesi; onko siinä puheessa perää, että sinä olet niin
hyvin kuin Taitelian morsian".

"Kiitän sinua siitä, että kysyt suoraan. Tässä on kättä päälle, ettei
puheessa ole sanaakaan totta, meidän välillämme ei ole niin mitään".

Lents piti Annia kädestä ja sanoi: "Vielä minä sinun luvallasi, kysyn
toistakin asiaa".

"Kysy vapaan, mitä tahdot; minä vastaan vallan puhtaasti".

"Sano minulle, minkätähden sinä aina olet niin toisenlainen minua
kohtaan, kun Pilgrim on läsnä. Onko teillä keskenänne mitään
erikoista?"

"Minä otan vaikka myrkkyä sisään, jos en sinulle täyttä totta puhu",
vastasi Anni ja tarttui Lentsin lasiin ja maistoi siitä, vaikka Lents
kyllä manasi: "sinun ei tarvitse vannoa, minä en vannomista siedä".
Anni jatkoi: "Jos kaikki ihmiset vaan olisivat semmoisia, kuin sinä
olet, ei tarvitsisi mailmassa valalla vakuuttaa mitään. Näetkös,
Pilgrim ja minä, me emme muuta tee, kuin pilkkaamme alinomaa toinen
toistamme ja sanomme pistopuheita. Mutta hän ei kuitenkaan oikein tunne
luontoani. Ja sitte, kun sinä olet läsnä, nuo pilapuheet ja
narrivehkeet eivät ollenkaan minua hauskuta. Mutta nyt sinunkin pitää
lupaaman minulle jotakin. Ole aina semmoinen kuin olet! Jos sinulla on
minusta tutkittavaa mitään, olkoon se mitä hyvänsä, älä kysy
keneltäkään, paitsi minulta itse; lupaa se minulle ja anna minulle
kättä päälle!"

He löivät kättä, ja Anni jatkoi haikean-suloisesti puhettansa: "Minä
olen ravintolan-tytär eikä minulla ole niin hyviä päiviä, kuin muilla
talontyttärillä. Heidän luona ei käy ken hyvänsä, jolle aina täytyy
olla makoiset sanat ja vastaukset valmiina. Senpä tähden minä usein
lavertelen, kun vaan taidan, mutta minä en sentään aina ole semmoinen,
joksi itseni teen. Sinulle saatan sitä sanoa, ja sinulle sen sanon.
Minun kyllä olisi monesti siitä syystä pahakin olla, mutta leikkiä
lyöden saa surunkin lentämään tiehensä".

"Enpä minä sitä olisi uskonut, en ikipäivinäni uskonut, että yksikään
surullinen ajatus olisi sieluusi tungennut. Minä olen aina luullut
sinun olevasi kaiket päivät iloinen kuin lintu".

"Kyllä iloisuus onkin minusta mieluisampi", sanoi Anni, ja hänen
muotonsa muuttui äkkiä ihan toiseksi. "Minä en suvaitse surullista
soitantoa lainkaan. En, vaan tämä: 'Hei kaunihilta kuuluu, ja
suloiselta soi!' se on laulua, se, se on hupaista, ja sen mukaan sopii
vaikka tanssia".

Puhetta jatkettiin vieläkin musikista ja tänäpänä lähetetystä
soittovärkistä. Lents puhui mielellänsä ja paljon siitä, kuinka hän
ajatuksissaan piti taikahuilulle seuraa pitkällä matkalla. Hän olisi
mielellään huutamassa kaikille kuljettajille, vuurmanneille ja
merimiehille: pitäkää vaari! Paha se, etteivät voineet kuulla, mikä
laatikoissa on kätkettynä!

Lents ei vielä ikipäivinään ollut ravintolassa viimeiseksi viipynyt
niinkuin tänäpänä, eikä hänellä vieläkään ollut pienintäkään halua
nousemaan ylös ja lähtemään kotiin. Suuri seinäkello huoneessa löi
lyömistään lujaa ja manaten, ja luodit vierivät alas kuin äristen, vaan
Lents ei sitä kuullut. Leijonan isäntä oli jäänyt huoneesen, koska
emäntä oli mennyt levolle. Hän luki sanomiansa toisessa pöydässä, nousi
ylös, antoi Annille viittauksen päättää päivän työ, vaan Anni ei
suinkaan sitä huomannut, koska hän innokkaasti puhetta jatkoi. Leijonan
isäntä sammutti kynttilänsä, niin että kolisi, vaan kumpikaan sitä ei
kuullut eikä nähnyt. Hän käveli ylös ja alas huoneessa, että saappaat
narisivat; Lents ei ollut siitä millään. Semmoista ei ollut ennen ikinä
tapahtunut, ettei olisi oltu huomaavinaan Leijonan isännän läsnä-oloa.
Hän lyötti taskukelloansakin, eikä Lents sitäkään hoksannut. Viimein --
Leijonan isännän ei tarvitse kenenkään tähden panna pakkoa päällensä --
viimein hän puhkesi sanomaan: "Lents, jos mielit olla täällä yli yön,
tahdon sinulle näyttää eri kamarin".

Lents kavahti seisoalle ja antoi Annille kättä. Hän olisi mielellään
kurottanut kätensä Leijonan isännällekin, mutta sitähän ei sovi tehdä,
ellei isäntä itse ensin tarjoo.

Äänetönnä ja punniten kaikenlaisia ajatuksia päässään Lents nyt lähti
kotiinpäin.




KOLMASTOISTA LUKU.

Leijona, kettu ja harakka.


Ensimmäisinä talvikuukausina ja ensimmäisinä kevätkuukausina oli
Morgenhaldessa kaikkein hauskin oltava koko paikkakunnassa. Vanhalla
Lents-vainaalla oli oikein, kun hän sanoi: minun huoneessani ja minun
niitylläni iloitsee aamun aurinko koko päivän. Lämmittää ei tarvinnut
puolipäivään saakka muuta kuin hiukan. Pienessä kasvitarhassa
huoneitten takana kukoisti kukkasia sittekin, kuin ei niitä muissa
paikoin enää ollut nähtävänä, ja siellä ne putkahtivat näkyviin jo
silloin kun maa kaikissa paikoin vielä oli paljas. Mutta tämä
kasvitarha onkin niin suojassa kuin asuinhuone, ja siellä kasvoi
jotakin koko paikkakunnalla harvinaista, nimittäin viljelty
kastanjapuu, jota kuitenkin oravat ja pähkinähakkiset likisessä
metsässä kävivät harmittavan lailla tervehtimässä. Huoneet suojelivat
kasvitarhaa yhdeltä puolen, kuitenkaan estämättä aurinkoa paistamasta
sinne kello kymmenestä alkain. Ja sitte tuo valmis metsäkin, joka
kasvoi huoneen takana jyrkästi kohoavalla vuorella, näytti kuin olisi
sillä ollut erinomaista iloa tuosta pienestä kasvitarhasta huoneen
takana. Se oli asettanut kaksi vahvimmista valkoperäsistään ikäänkuin
vartioitsemaan talon porttia.

Jos kylässä olisi ollut enemmän jaloittelioita, he varmaankin olisivat
noina talven ensimmäisinä kolkkoina kuukausina usein menneet kävelemään
sitä tietä, joka vuorinurmikkoa ylöspäin vie Lentsin huoneitten ohitse
metsään ja sieltä takasin yli vuoren harjun. Mutta kylässä ei ollut
muita jaloittelioita kuin yksi ainoa vaan, eli oikiammin heitä oli
kaksi, nimittäin Petrovitsch ja hänen koiransa, tuo poju. Joka päivä
Petrovitsch ennen päivällistä hankki itselleen hyvää ruokahalua siten,
että hän käveli juuri tätä tietä nurmikon poikki, huoneitten ohitse ja
harjun yli, Poju puolestansa näillä retkillä liikutti käpälöitään kaksi
kolme vertaa enemmän, sillä se aina juoksi ylös ja alas siinä vuoren
rotkossa, joka oikealla puolen Lentsin huonetta juoksee alas laksoon.
Tämä virranjuova oli nyt kuivilla, mutta keväisin ja syksyisin vesi
siinä juoksi vahvasti. Petrovitsch kohteli koiraansa erinomaisen
ystävällisesti, ja ollessaan oikein ihastuksissansa kutsui hän koiraa
myös "pojaksensa." Petrovitsch oli ulkomailta palannut rikkaana
miehenä; hänen tavaransa laskettiin paikkakunnalla tietysti kolme
kertaa korkeammaksi, kuin se oikeastaan oli, mutta olihan sitä
riittävän tarpeeksi, mitä hän todella oli kotiin tuonut. Ikävä kotiin,
joka ei koskaan anna Ylisaksalaista eikä vuorimaan lasta ylen, vaan
pakoittaa häntä palaamaan takasin kotiinsa, se myös oli palauttanut
Petrovitschinkin vanhoilla päivillänsä kotipaikkaan, jossa hän nyt
omaan laatuunsa vietti hauskoja elämänpäiviä. Hänen iloisin aikansa oli
sydänsuvella, silloin kun kauppiaat kaikilta mailman ääriltä tänne
kokoontuivat. Silloin Leijonan ravintolassa kuultiin puhuttavan saksaa,
italialaista, englanninkieltä, ryssää ja hollantilaista, ja näitten
kielien sekaan samat ihmiset, jotka niihin olivat harjaantuneet, väliin
laskivat puhdasta Schwarzwaldin saksaa. Silloin oli Petrovitschin
etsikkopäivät, ja hän eli kuin uudestaan ylös, kun hän sai tilaisuuden
vielä kerran puhua spanian kieltä ja ryssää. Sen siaan kuin hän muutoin
määrätyllä ajalla lähti Leijonan ravintolasta, hän tällöin viipyi
siellä useasti päivät kadoksiin, puoliyöhönkin. Ja sitte kun markkinat
olivat ohitse, ja hän jäi ypi yksistään, oli hänellä ison aikaa
jälkeenpäin suurta hupaa siitä, kun ajatuksissaan koitti laskea, kuinka
kaukana markkinavieraat, ja varsinkin ne, jotka matkustivat Tonavan
suun puoleen, milloin minäkin hetkenä olivat.

Petrovitsch jännitti koko paikkakunnan mielet puoleensa. Semmoinen puhe
kävi, että Petrovitsch, vaikka hän tosin ei itse pitänyt siitä mitään
suurta ääntä, aikoi koko paikkakunnalle perustaa jonkun suuren
armeliaan laitoksen. Jokainoa kamari siinä suuressa talossa, jonka hän
oli itselleen rakennuttanut, oli varustettu uunilla, joka osoitti, että
hän talostansa aikoi laitosta vanhoille saamattomille työmiehille,
mutta kun hänen kanssaan tästä asiasta otti puheeksi, hän ei siihen
vastannut myöntämällä eikä kieltämällä. Hänen ainoan perillisensä
mieltä niinikään kiihotettiin, sillä se tietysti pidettiin selvänä
asiana, että Petrovitsch jättäisi jälkeensä hänellekin riittävän osan,
mutta Lents ei koskaan pitänyt tästä peristä lukua. Hän osoitti
sedällensä sitä kunniaa, jota hänen tuli osoittaa; muussa kaikessa hän
oli mies omasta kohden pitämään itsestänsä murhetta. Hän antoi
oppipoikansa pitää hyvässä kunnossa tien, jota setä mielellään käveli,
vaan ei hän itse eikä Petrovitschkaan puhunut asiasta sanaakaan. Kun
hanhet ja kanat puolipäivän aikaan kaakottivat ja koira kuului
haukkuvan, oli se merkki, että Petrovitsch tuolla tuli. Lents tervehti
akkunata, jossa hän istui työllänsä; setä kiitti ja meni. Lents ei
koskaan käynyt setää tervehtämässä hänen kodissaan, eikä setäkään
käynyt hänen luonansa.

Eräänä päivänä setä pysähtyi seisomaan akkunan alle, ja koirakin näytti
arvaavan herransa ajatukset; se muutoin tavallisesti vainosi Lentsin
kanoja ainoastaan kasvitarhan aitaukselle, tytyen siihen, että sai ne
kaakottaen lentämään yli aidan ja aina sitte palasi hyvillä mielin
herransa luo, niin se nyt tänään vainosi kanoja kasvitarhaan ja aina
huoneesen asti, kunnes pääsivät sinne Maisun turviin. Petrovitsch nyt
tänäpänä torui toden takaa koiraansa ja meni kuin menikin ohitse,
ajatellen itsekseen: Lents tulkoon itse sinun luoksesi, ja parempi se
on, etten ollenkaan hänestä huoli, ja niinpian kuin vaan sekaantuu
ihmisiin, ei heiltä enää saa pahaakaan rauhaa. Sitte on aina ajateltava
tekeekö hän nyt sitä? taikka tekeekö hän nyt tuota? -- Ei häntä! ei
ollenkaan! Mitä minuun koskee kukaan ihminen mailmassa! -- Kuitenkaan
hän ei saanut oltua ajattelematta: kuinkahan tuon metsäasian laita
oikein on? Olihan Leijonan emäntä tänäpänä päivällisaterialla istunut
hänen viereensä ja sitte kun ensin oli puhunut yhtä ja toista, vihdoin
ruvennut, niinkuin mitään tarkoittamatta, häntä kiittämään siitä, että
hän noin joka päivä oli hiljakseen kävelemässä; se piti hänen terveenä
ja siten hän tulisi sadan vuoden vahaksi ja siltä se jo päältä
nähdenkin näytti. Sen hän hänelle sydämmestään soikin, hän kun aikanaan
oli nähnyt paljon vaivaa, hän siis nyt ansaitsikin sen, että hänen
hyvin kävi. Petrovitsch oli viisas kyllä ymmärtämään, että noitten
sanojen takana jotakin muuta oli kätkettynä; Petrovitschillä ehkä ei
ollut niin väärin, kun luuli Leijonan emännän sen vuoksi olevan noin
ystävällisen kohtelias, että hänellä oli joku aikomus Petrovitschin
veljen pojan suhteen. Siitä emäntä kuitenkaan ei hiiskunut mitään. Hän
vaan vielä toistamiseen otti nuo kävelymatkat puheeksensa ja sanoi,
kuinka sopivaa se olisi, että Petrovitsch ostaisi hänen mieheltään tuon
ihanan Spannrenten metsän Morgenhalden vieressä; miehensä luultavasti
ei siitä mielellään luopuisi eikä hän ylipäin tietänytkään, luopuisiko
hän siitä ollenkaan, mutta hän itsepuolestansa soisi sen hyvän, että
sitte saisi joka päivä kävellä omassa metsässään, sehän olisi vielä
hauskuttavampaa. Petrovitsch kiitti tuosta ylenmäärin hellätuntoisesta
huomaavaisuudesta ja sanoi lopullisesti menevänsä yhtä halukkaasti
toisenkin metsään kävelemään: hänellä päinvastoin siinä tapauksessa ei
ollut yhtään harmiakaan, jos hän tapaisi metsänvarkaita, ja semmoinen
harmistuminen ei tekisi hyvää ennen päivällistä.

Leijonan emäntä naurahti ylen älykästä naurua ja arveli niin, että jos
ken hyvänsä oli aprikoinnut jotakin vaikka kuinka sukkelaa. Petrovitsch
sentäänkin aina oli sukkelampi. Hän kiitti toistamiseen, ja molemmat
olivat oikein makoisia ystäviä, vielä makoisempia kuin se
sokerinpalanen olikaan, jonka Petrovitsch hippeistä pisti taskuunsa.

Nyt oli tänäpänä Petrovitschin päähän pistänyt, että metsänosto olisi
Lentsille kelpo kauppa, jos sen ostaisi kolmannen kautta, sillä häneltä
itseltään Leijonan isäntä vaatisi liian korkean hintaa. Se nyt se
olikin, josta hänellä olisi ollut puhumista, mutta josta hän kuitenkin
luopui, koska hänen jalo peri-aatteensa oli, ettei sekaantua yhteenkään
ihmiseen. Johan siinäkin oli vähän liikaa, että hän senkin verran otti
asiaan kiini. Hän huomasi sen, että nousu vuorelle tänäpänä tuntui
hänelle paljon raskaammalta; sillä vuorelle noustessa ei saa lainkaan
ajatella, ei ollenkaan ajatella mitään, ei muuta kuin hengittää hyvin.
Koirallensa, joka juoksenteli myyrän perään, vaikka valmis, lämmin
ruoka sitä odotti, Petrovitsch komensi: tule tänne! Tyhmä rahjus, mitä
sinuun myyrä koskee? Anna myyrän kaivaa! Kun koira sitte käveli aivan
hänen rinnallaan, hän taas komensi: taappäin! Nyt koira käveli hänen
perässänsä, ja näin hän oli karkoittanut kaikki tarpeettomat ajatukset
taaksensa; hänen ei tehnyt mieli tietää mistään mitään eikä hänen
levollista elämäänsä mikään saanut häiritä.

Leijonan ravintolassa Petrovitsch tapasi koko perheen pahoilla mielin.
Emäntä oli sanonut miehellensä, että hän oli Petrovitschille tarjonnut
Morgenhalden vieressä olevan metsän, mutta hänen ei huolivan
siitä. Isäntä oli kovasti suuttunut tuosta malttamattomasta
liehakoitsemuksesta, ja sanoi lopuksi: "Nyt Petrovitsch vissiinkin
levittää sen huhun, että minä tarvitsen rahaa".

"Olethan sinä sanonut olevasi rahan tarpeessa", vastasi emäntä
nuristen.

"Mutta minä en tarvitse sinua välittäjäksi. Minä vaan en tahtoisi
nykyisellä rahakursilla myydä arvopapereitani!" huusi Leijonan isäntä
tavattoman lujaa, juuri kun Petrovitsch tuli sisään. Tämäpä veti suunsa
mieleiseen nauruun ja ajatteli itsekseen: koska sinä noin huudat ja
kerskaat, sinä olet kuin oletkin rahan tarpeessa. Kun oltiin pöytään
istumaisillaan, toi kirjeenkuljettaja useita kirjoja ja niitten
joukossa muutamia vakuutettuja rahakirjeitäkin. Leijonan isäntä todisti
ne ottaneensa vastaan, vaan ei aukaissut kirjeitä, istui vaan pöytään
ja toisti lujaa saman, jonka hän jo monta kertaa ennen oli sanonut:
"Minä en lue koskaan kirjeitä ennen ateriaa; olkoot hyviä taikka
harmittavia, ne aina pilaavat ruokahalun. Minun lepoani ei saa
rautatietkään häiritä".

Toisessa pöydässä tuo ilkeä pilkkakirves, joka ei ottanut
velvollisuudekseen kummastella tuota viisautta, vaan ajatteli
itsekseen: kyllä sinun kimppuusi sentäänkin joku höyryhevonen käy,
vaikka tekisit elämäsi kuinka mukavaksi hyvänsä. -- Tuo pilkkaaja
tietysti oli Petrovitsch.

Päivällisen jälkeen käveli Pilgrim monta kertaa Petrovitschin pöydän
ohitse ja aikoi nähtäväsi pysähtyä sen viereen. Tätä tehdessään, neljä
silmää häntä kummastellen katseli. Koira, joka istui herransa sylissä,
katseli tuijotti häntä ja murisi, kun älysi herraltansa jotakin
tahdottavan. Petrovitsch itse tirkisti monta kertaa sanomalehtensä
takaa. Mitähän tuo mies tahtoo? Mahtaneeko hänelläkin olla metsä
myytävänä? Korkeintansa hänellä on tuo metsä päänsä päällä, jos niin,
ettei hänen ole siitäkin velkaa.

Pilgrim kuljetti monesti kättään läpi pitkän ja sileän tukkansa, mutta
tämän kautta asiansa Petrovitschille ei selvinnyt; päin vastoin tämä
nyt nousi ylös, maksoi ja meni. Pilgrim kiiruhti hänen jälkeensä, ja
kadulla hän sanoi: "Herra Lents, minulla olisi pari sanaa sanomista".

"Hyvää päivää, siinähän on pari sanaa".

"Herra Lents, minä en tahdo itse puolestani mitään, mutta luulen
velvollisuuteni olevan --"

"Teidän velvollisuutenne ei koske minuun ollenkaan".

"Herra Lents, ottakaa kuitenkin asiani teidän asiaksenne. Joku toinen
on teille sanova samaa, ja siinä on tarpeeksi, kun saatte vaan tiedon".

"Minä en ole utelias".

"Sanalla sanoen: asia koskee teidän veljenne poikaa, Lentsiä".

"Sen kyllä arvasin".

"Vaan ei siinä kaikki. Te voitte vaikuttaa hänen elämänsä onneen".

"Jokaisen täytyy olla oman onnensa seppä".

"Teidän ei tarvitse muuta kuin mennä tohtorille".

"Onko Lents kipeä?"

"Ei, vaan asian laita on lyhyesti se: hänen pitää naiman, ja hän on
itsekin halukas, ja paras kaikista hänelle on tohtorin Amanda. Minä
olen sen asian kaikin puolin punninnut. Mutta hän itse ei pääse alkuun,
hänellä ei ole sitä rohkeutta; hän ajattelee niinkin -- vaikkei hän
sitä ole suoraan sanonut, mutta minä tiedän sen -- hän ajattelee, ettei
hän ole tarpeeksi rikas semmoiseen naimiseen. Mutta jos hänen setänsä
nyt puhuisi hänen puolestansa ja samassa lupaisi --"

"Vai niin? Sen olen arvannut, että minulta toivotaan kaikkia saatavan.
Jos veljeni poika halajaa vaimoa ja tahtoo saavansa jonkun,
toimittakoon itse asiansa. Minä olen vanha nuori-mies, enkä pysty
semmoisiin asioihin".

"Mutta jos hänen ystävänsä ei huoli tehdä mitään, tulee Amanda
naiduksi; minä tiedän erään apteikarin häntä kosivan".

"Sepä hyvä, hänelle hän on omansa. Vaan minä en ole mailman holhoja".

"Entäs jos veljenne poika taitamattomasti takertuu toisaalle?"

"Katsokoon sitte, kuinka hän itsensä suorii!"

"Herra Lents, te ette ole niin tyly, kuin näytätte".

"Minä näytän, että minä menen. Hyvästi herra Pilgrim!"

Hän meni tiehensä, ja Pilgrim seisoi siinä syvältä hengittäen. Vihdoin
hänkin lähti kotiinpäin, ruvetaksensa näin sumuisella ilmalla, jolloin
tuskin päivästä tiesi, kumminkin väriä hieromaan kirkkaampien päivien
varaksi.




NELJÄSTOISTA LUKU.

Kaapit ja silmät aukenee.


"Jumalan terveeksi Maisu! Tottapa kerrankin saa sinun meillä nähdä.
Oikein hauskaa, että tulit". Leijonan emäntä tervehti, kun hän tuli
ravintolahuoneesen.

"Mutta", vastasi Maisu änkyttäin, "teidän luvallanne anoen, ettekö ole
lähettäneet minua hakemaan? Pitäisihän minun veljeni oleman täällä".

Leijonan emäntä ei tietänyt mitään. Veli tosin oli ollut täällä, mutta
oli jo ison aikaa sitte lähtenyt pois. Leijonan emäntä oli vaan
käskenyt talonrenkiä joskus sopiessa viemään Maisulle sanan, mutta hän
ei tietänyt tuota tänäpänä tehdyksi.

Maisu oli täällä mielestänsä kuin tiellä, pyysi anteeksi ja tahtoi
kohta palata samaa tietä takasin; ja tämä näytti olevan Leijonan
emännän mieleen. Mutta ei suinkaan tuo yksinkertainen palveluspiika
mitään oivaltanut, oli kai päin vastoin ylen onnellinen, jos hänen
kanssaan piti seuraa pari minuutia. Paras oli, velvoittaa häntä
tuhansiin kiitoksiin, sen siaan kuin hänelle jäisi yhden kiitoksen
velkaa. Maisu tyrkytettiin nyt, koska hän kerran oli tänne tullut,
menemään perheentupaan ja siellä odottamaan vähän aikaa, siksi kun tuo
moni-askaroitsia kerkeisi tulemaan. Maisu ei rohjennut tänne tultuaan
istua tuolille, vaan pysähtyi seisomaan ovelle ja katseli tuijotti
yhtäpäätä noita isoja kaappia, jotka ulottuivat laattiasta kattoon.

Vihdoin viimeinkin Leijonan emäntä tuli sisään ja sanoi, silitellen
vaatteitaan: "Kas niin, nyt olen kaikki korteni korjannut, ja nyt
tahdon hetken hauskutellakin vanhan ystävän kanssa. Mitä hyvää
ihmisellä tässä mailmassa on, vaikka hänellä olisi kuinka paljon
tavaraa hyvänsä?"

Maisu oli kuin armon auringon paisteessa. Hänen täytyi istua Leijonan
emännän viereen, aivan viereen, sohvalle, ja piika toi kahvia ynnä
hentuisia.

Maisu teki esteitä, niinkuin tehtämän piti, tekipä liiaksikin, kun
kaikella muotoa tahtoi taalehikostansa, jonka Leijonan emäntä häntä
varten oli reunoilleen täyttänyt, kaataa pois Leijonan emännän kuppiin,
kunnes tämä viimein sanoi: "Minä täyttä totta oikein suutun, jos vaan
kursailet".

Kun toista kuppia juotiin, täytyi Maisun kertoa, miten tuolla ylähällä
kotona nyt oli laita, ja Maisu kertoi, kuinka ahkerasti Lents teki
työtä, juuri kuin ei olisi leivänpalaa talossa, ja kuitenkin siellä oli
joka lajia jäämäänkin. Lents tuskin meni ovesta ulos, ainoastansa
jolloinkulloin Fallerille, jota hän kävi auttamassa panemaan hänen
uusia huoneitaan kuntoon, ja Lents oli mennyt Falleria takaamaan talon
kaupassa ja vielä hän oli Fallerille lahjoittanut täydet sänkyvaatteet
ja Fallerin äidille oman äitinsä pyhävaatteet. Jos Lents piakkoin ei
saisi jonkun, joka hänen avaimiansa hoiti, hän lahjoittaisi kaikki
tavaransa pois, vaikka hän omasta kohden kyllä oli säästäväinen ja ylen
ahne. "Hän ei polta tupakkia, hän ei pane nuuskaa, hän ei maistele eikä
pelaa korttia, hän ei kuluta itse tähtensä mitään", kehui Maisu.

Sitte kun Leijonan emäntä vielä oli tarpeeksi kiittänyt
Knuslingenilaisia, jotka kaikkea ymmärtävät, lisäsi hän niinkuin
ohimennen: "Ajatteleppa vaan, hyvä Maisu, sitä huhua, että sinun
isäntäsi -- mitä minä nyt sanoinkaan? sinun kotopoikasi piti minun
sanomani, aikoo naida tuon tohtorin ryytimaan-mamsellin. Onko siinä
mitään perää?"

"Onhan siinä vähän".

"Vai niin?"

"Minä tarkoitan, että siitä ei tule mitään. Pilgrim tosin on hänelle
puhunut niinpäin, että hänen kyllä sopisi sen tehdä, vaan hän ei tahdo
itse, ja minä luulen, että heidän välinsä on sen takia katkennut".

"Vai niin? Se on toinen laita. Minä sen aina sanon, että Lents tietää,
mitä hän tahtoo. On sittekin paljon parempi, että hän noutaa sinun
mieltäsi ja nai voutitalokkaan Katriinan".

"Kas sitä vaan!" huusi Maisu riemuiten, ja hyrähti nauruun ja nyykäsi
päätänsä, ikäänkuin Lents olisi seisonut siinä hänen edessänsä. Kas!
sanoohan se viisas Leijonan emäntäkin, että minulla on oikein. Kas
vaan? Ja sinä aina vaan sanot hänen olevan liian moukkamaisen sinulle,
ja ettei hänen suustansa saa sanaa maalle. "Mutta sen minä sanon
Lentsille, että tekin olette samaa mieltä. Siitä on minulle hyvä apu.
Minä olen jo kauvan kaivannut apulaista".

"Älä, Maisu, älä millään muotoa minusta puhu yhtäkään sanaa, kun tulet
kotiin. Mutta siinä on hänellä oikein, ettei voutitalokkaan Katriina
hänelle sovi, hänelle, joka on niin siisti mies. Semmoinen kysyy jotain
erikoista".

"Niin, mutta mistä, herranen aika, se erikoinen saadaan sitte?"

"Kas vaan, hyvää päivää, Maisu!" sanoi yhtäkkiä sisään astuva Anni.
"Onpa hauskaa, että kerrankin tulit meille. Istu alallasi vaan, istu!
Luulisihan sinun, noin muhkeana, olevan jonkun suuren talon emäntä, ja
kylläpä sinä talon asiat tiedätkin siinä kuin sen hyvänsä. Juo nyt
vaan, juo, muutoin sinun kahvisi jähtyy. Oletko vaan pannut tarpeeksi
sokeria sekaan?"

"Olen kyllä, olen enemmänkin". Annin sanat olivat kuin kokonainen
sokeritoppa.

"Minäkin täällä mielelläni istahtaisin kuulemaan järkeviä sanojasi,
mutta minun täytyy mennä ravintolahuoneesen. Siellä täytyy yhden aina
olla. Tule nyt toistekin pian. Sitte kun tulet, tulet minun
vieraakseni".

"Hänkös vasta on oikein armas, herttainen tyttö", ylisti Maisu, kun
Anni oli mennyt. "Teillä sentään ollaan kuin taivaassa maan päällä."

"Kylläpä on monta murhettakin. Hän on ainoa lapsemme, joka vielä on
kotona, mutta kuitenkin täytyy ajatella: kuinkahan saisi hänenkin
turvatuksi!"

Maisun silmät meni ensin pystyyn, ja sitte hän automaisesti naurahti,
mutta sanaakaan hän ei arvannut sanoa.

Leijonan emäntä nyhkäsi nenäänsä useita kertoja ja nauroi kikosti, ja
Maisukin piti velvollisuutenansa nauraa. Hän kyllä tiesikin, kuinka
kahvivieraisilla oltaman pitää; tulkoon Knuslingenilainen mihin
hyvänsä, se aina tietää itsiään oikein käyttää. Mutta Leijonan emäntä,
vaikka olikin hyvin sukkela, ei nyt oikein tietänyt, mistä päästä piti
alkamansa; keksipä toki kelpo keinon.

"Sano, Maisu, eikö sinua haluttaisi nähdä kauniita liinavaatteita?"

"Se minusta hauskaa katseltavaa onkin. Jos minulla olisi varoja,
hankkisin kaikkein ensiksi itselleni seitsemän arkkua täysivartisia
liinavaatteita täyteen. Vihtimiehen emännällä Knuslingenissä, silläkös
on --"

"Katso nyt tänne sitte", sanoi Leijonan emäntä ja avasi erään suuren
kaapin molemmat ovet, jossa liinavaatteita oli kattoon asti pantuna
kerroksittain ja tusinoittain sidottuna kokoon sinisillä, punaisilla ja
viheriäisillä silkkinauhoilla.

"Onko tämä kaikki ravintolan pitoliinaa?" kysyi Maisu, sitte kun hän
oli lakannut ihmettelemästä.

"Mitä vielä! Ei suinkaan! Tämä kuuluu Annini myötäjäisiin. Jokainoalle
kolmelle tyttärelleni minä olen näin pannut säästöön siitä saakka, kuin
ovat olleet seitsemän vanhat. Noista tyttölapsista ei koskaan tiedä,
kuinka äkkiä naiduiksi tulevat, eikä minun sitte enää tarvitse kaivata
kankuria taikka neulojaa. Näkisin vaan mielelläni, että edes yhden
lapseni myötäjäiset pysyisivät kotiseuduilla, ja että yhden lapsistamme
saisimme pitää likimaillamme. Minun lasteni käy, Jumalan kiitos,
ulkokunnissakin hyvin, paremmin kuin hyvin, mutta hauskempi olisi nähdä
kuin kuulla heille hyvin käyvän".

Maisusta oli, kuin olisi hän nähnyt ilmestyksiä. Kaappi kaikkine
liinavaatteineen tanssi hänen silmissään, ja nuo siniset ja punaiset ja
keltaiset nauhat sulivat yhteen kauniiksi taivaankaareksi. "Emäntä
kulta, arvaanko minä sanoa jotain? Jos se olisi häpeemätöntä, pyydän
tuhannen kertaa anteeksi. Eipä mailman päivinä! Kun tätä on tässä näin
paljon, mitähän kaikkea muualla löytyneekään? Kuinkahan se olisi?
Uskaltanenko sanoa... Jos meidän Lentsimme...?"

"Minä en siihen sano mitään, minä olen äiti, ja minun tyttäreni on
siinä iässä, että häneltä sopii kysyä itseltä. Huomaatko? Minä
tarkoitan ... minä en oikein tiedä --"

"Siinä jo on tarpeeksi sanottu, enemmän kuin tarpeeksi. Oi armas
luojani! Minä lähden lentämällä kotiin, minä olen häntä kantanut
kätteni päällä, ja minä häntä kannatan vieläkin, mutta hänen täytyy
juosta, juosta yli seitsemän aidan, yli joka huoneen. Emäntä hyvä,
älkää sentään paheksuko, minä olen tyhmä, aivan yksinkertainen".

"Mitä hyvää? Sinäkö yksinkertainen? Sinä urkit sielun salaisimmatkin
ajatukset. Sinä pistät seitsemän raatimiestä pussiisi! Mutta näetkö,
Maisu, me olemme tässä kahden kahtuustamme, kaksi hyvää ystävää,
Jumalan silmäin edessä; minä en ole sinulle sanonut mitään, vaan sinä
olet itsestäsi asian arvannut. Minun mieheni tietysti tähtää
korkeammalle. Mutta minä tahtoisin pitää yhden lapsistani
kotitienoilla, jos Jumalan tahto niin on. Minä puhun sinulle suoraan,
minä en osaa olla petollinen enkä salavehkeinen, minä sanon suoraan,
ett'en hylkää sinun esitystäsi".

"Siinä on minulle kyllä. Minä näytän, että me Knuslingenilaiset emme
turhaan tuota nimeämme kanna!"

"No, kuinka sinä nyt sitte aivot?"

"Ohhoh!" huusi Maisu vastaan ja näyttäikse samassa oikein sukkelalle.
"Sen pitää nopiasti käymän. Minä tempaan kaikki hänen työkalut
käsistään ja kiidätän hänet kotoa. Tänäpäivänä vielä hänen pitää oleman
täällä. Mutta olkaa tekin apumiehenä; vieraitten ihmisten kanssa hän on
hiukan ujomainen --"

Leijonan emäntä rauhoitti kiihoittunutta Maisua, joka milloin nousi
seisoalleen, milloin istui alas, milloin nosti kätensä taivaasen päin,
milloin taas pani ne hiljakseen ristiin. Hyvitellen hän teroitti Maisun
mieleen, että hän oikein näyttäisi älyänsä eikä ilmaisisi Lentsille,
että Annin äiti häntä suosi. Hän antoi Maijulle vielä senkin viisaan
neuvon, että hän ylipäin puhuisi halveksimalla kaikista muista tytöistä,
se tahtoo sanoa, varoittaisi Lentsiä jokainoasta, mutta tuskin
mainitsisi Annista mitään; "näetkös", lopetti Leijonan emäntä, "sillä
lailla täytyy hiukkasen teeskennellä, ja kuuluuhan sananlaskussa: ei
tarvitse salamaa sormin näyttää".

Maisu teki ehtimän takaa menoa, muttei siitä tullut sen enempää.
Viimein hän sai oveen kiini, heitti vielä hyvästijättöä suurelle
kaapille, ja hänen muotonsa sanoi: sinä tulet ennen pitkää meille. Hän
nyykytti jokaiselle huonekalulle: te kaikki kuulutte meille, ja minä se
olen, joka teitä sinne saatan... Hänen menonsa kotiin kävi kuin olisi
kaikki nuo kauniit liinavaatteet muuttuneet purjeiksi ja kuljettaneet
häntä tuiman syksytuulen vallassa vuorelle.

Mutta Anni sanoi ravintolan tarjoilupöydän takaa äidillensä:

"Äiti, minkätähden tuota vanhaa hassahtanutta noin hyväilette?
Jos siinä on jotain täyttä totta, täytyy hänenkin luonansa
käydä kunniaterveisillä, ja ellei käydä, hän poraa ja parkuu
kiittämättömyydestä. Ja mikä pakko teillä on tuota tekemään?"

"Älä huoli olla kuin et olisi tietävinäsi mitään. Hyvinhän se on
tarpeellista, ettäs tulet turvatuksi".

"Minä en ole olevinani enkä tiedä mitään. Ettehän ennenkään ole
piitannut Lentsistä mitään; minkätähden nyt sitte piittaatte?"

Äiti katseli Annia suurin silmin. Eiköhän tuo kielekäs todellakaan
aavistanut mitään? Äiti vastasi vaan: "Nyt on asian laita toinen; nyt
on Lents yksinänsä, ja hänellä on talo täynnä tavaraa. Mutta
anoppimuorille en olisi sinua laskenut". Hän lähti huoneesta ulos,
ajatellen itsekseen: jos sinä aivot vilpistellä, minäkin teen samaa
sinulle.

Morgenhaldessa Maisu askaroitsi ja hääräsi aina naurussa-suin, ja
nauru-suin hän soimasi kaikkia tyttöjä, soimasi tohtorin tyttäriä,
soimasi voutitalokkaan Katriinaa, mutta ei hiiskunut Annista sanaakaan,
puhui vaan tavattoman paljosta liinavaatteesta ja kelpo-ihmisistä.
Lents arveli, että vanha-piika yksinäisyydessään rupesi käymään
sekamieliseksi; Maisu kuitenkin teki askareitansa hiljakseen, vaikka
oli lystikkäämpi kuin ennen, ja yhtä tytyväinen itseensä Lentskin oli
työllänsä eikä hän isoon aikaan käynyt kylässä.




VIIDESTOISTA LUKU.

Nuorten sydämmet vihkiäisien jälkeen.


Lents istui kotona ja teki lakkaamatta työtä. Hänen onnistui
Knuslingenin vihtimiehen kautta saada myydyksi toisen pienemmän, jo
melkein valmistamansa pelikellon. Oikein hyvällä työ-halulla hän sitä
laittoi valmiiksi, ja ilman sitä hän oli puuhissa ryhtymään tuon uuden
soittokellon tekoon, jonka Leijonan isäntä oli puolittain tilannut; hän
tunsi itsensä niin onnelliseksi näissä askareissaan, että hän usein
ajatteli: ei sinun tarvitsekaan naida, etkä saatakaan sitä tehdä.
Kuinka sinä taitaisit huolta pitää vaimosta ja lapsista, kun taiteesi
sinulta ottaa koko pään ja sydämmen?

Pilgrim oli taas ryhtynyt noihin entisiin mallikellojensa tuumiin ja
suunnitelmiin, ja askaroitsi siinä työssä ehtimän kautta
ehtoopuhteilla, koska hän ei tahtonut varsinaista aikaansa tuohon
työhön tuhlata. Näin ollen molemmat ystävät harvemmin tapasivat toinen
toisensa, eikä Lents tätä nykyä myöskään käynyt lauluyhteyden
harjoituksilla.

Fallerin häät kuitenkin saivat Lentsinkin taas menemään kylään. Tuo
hyvä toveri ei ennen helpoittanut, kuin hänen onnensa perustaja lupasi,
vaikka hänellä suruakin oli, tulla hänen vihkiäisillensä kirkkoon.

Häät olivat pienet vaan, ilman vieraita ja ilman soitantoa, sillä
Faller selitti asian näin: "Jos minulla joskus mailmassa on varoja
liikenemään, kutsun vieraitakin, ja musikantti olen minä itse".

Häissä Lents sai kuulla kiitossanoja summittain kaikesta hyvästä, jota
oli hääparille tehnyt, ja Fallerin äiti sanoi: "Jahka sinäkin, jos
Jumala suo, vietät häitä, minä käyn kirkkoon äiti-vainaajasi
vaatteissa. Minä en ollenkaan häpee käydä hänen vaatteissaan, päin
vastoin jokikinen sanoo minun samassa saaneeni kunniaakin".

"Ja minulla puolestani on pyhä sia valmiina", sanoi Faller, ja hänen
tuntuva äänensä tuntui mielenliikutuksen tähden melkein naurattavalta.
"Oi Lents, tänäpänä minä en lähes ollenkaan rukoile Jumalaa itse
edestäni, minä rukoilen sinua edestäsi. Varjelkoon sinua Jumala
kaikesta vaarasta, mutta minä soisin kuitenkin saavani sinua auttaa,
jos joskus suureen vaaraan joutuisit. Minä tahtoisin kääntyä koko
kirkkoväen puoleen ja heille huutaa: katsokaa, Jumala on minua
auttanut, että tässä suorana seison, mutta hän on minua auttanut
ystäväni kautta, ja siunaa, hyvä Jumala, häntä siitä hyvästä ja hänen
vanhempiansa taivaassa. Lents, sinä mahtanet olla onnellinen, sillä
sinä olet koko perheen onnelliseksi tehnyt".

Tuo vahva, vakava Faller ei saanut enempää puhutuksi ja väänteli nyt
vanhan sotilaan tapaan viiksiänsä.

Häähuoneessa osoitettiin Lentsille kunniaa melkein enemmän kuin
nuorelle pariskunnalle, ja Lentsin oli oikein mieli hyvä, kun vihdoin
lähdettiin kirkkoon.

Lauluyhteys veisasi kauniisti kirkossa; kuitenkin huomattiin, että
kaksi kelpo ääntä puuttui, Fallerin ja Lentsin.

Koko kylä, ja ennen kaikkia vaimoväki, oli vihkiäisissä läsnä; aviopari
kuulteli mielellään vielä kerran avioliiton sanoja toistettavan, ja
kaikki naimattomat sotivat sillaikaa mieltänsä rohkaista siksi kuin
kukin heistä, toivon mukaan hyvinkin pian, joutuisi samaan tilaan.
Vaimot itkivät, ja tytöt katselivat uteliaasti ympärilleen kirkossa, ja
jos Lents vaan olisi nostanut silmänsä, hän olisi kohdannut monta
silmänluontia.

Vihkiäisten jälleen Lents erosi hääväestä ja meni yksistänsä kotiin.
Kohta kirkkopihan aitauksella häntä tuttava tervehti: se oli
voutitalokkaan Katriina, joka siinä seisoi erään pulskan pojan
vieressä, vaatteista päättäen se oli joku talollisen poika
naapurilaksosta; -- ja Katriina punehtui, kun Lents katsoi tuijotti
häneen ja meni menoaan. Vähän edempänä tervehti Lents kohteliaasti,
nostaen hattuansa. Siinä käveli tiellä tohtorin molemmat vanhemmat
tyttäret, ja heillä oli kauniit, pauloilla kiinitettävät puolisaappaat
jaloissa, joita eivät taitaneet salata sateisen ilman tähden.

"Me olemme arvelleet teidän lähteneen ulkomaille", sanoi tuo rohkiampi
Bertha.

"Ei, yhtä päätä minä kotona olen", vastasi Lents.

"Niinkuin mekin olemme", jatkoi Bertha. Lents oli ääneti.

"Onko teillä taas joku suuri, uusi teos tekeillä?" kysyi Amanda.

"On uusi, ja on vanha. Semmoista työtä kuin meidän työmme on, yhä
kestää lakkaamatta".

"Eikö se ole kovin rasittavaa, noin alinomainen työnteko?" kysyi Amanda
taas.

"Ei ollenkaan: minä en tietäisi, miten muutoin saisin aikani kulumaan".

"Te kellosepät", sanoi Bertha nyt leikillänsä, "teidän pitää aina
oleman ihan kuin kellonneki käymään vedettynä".

"Ja te olette kuin kellonavain, jota vetää", vastasi Lents reippaasti.
Oikeastaan hän olisi sanonut jotain muuta, mutta ei saanut sanoja.

"Se on oikein, herra Lents, että maksatte samalla mitalla", lisäsi
Amanda. "Tässä eroo meidän tiemme, tässä sanomme hyvästi".

"Ehkä herra Lents vielä käy kappaleen matkaa mukaa", sanoi Bertha
sisarelleen, "kentiesi hän menee Pilgrimin luo".

Lentsin sydäntä tykytti; hän oli sanomaisillaan menevänsäkin Pilgrimin
luo, mutta ikäänkuin peloissansa ja melkein vapisten hän sanoi
ehdottomasti: "ei, minä menen kotiin. Jääkää hyvästi!"

"Hyvästi!"

Lents meni syvältä hengähtäen vuorta ylös; hän mieli kääntyä takasin;
eipä tiedä, kuinka kävisi, jos hän kääntyisi! Hän kyllä heidät vielä
saavuttaa, nyt he ovat Leijonan kohdalla, nyt kirkkomaan muurilla ...
mutta näissä ajatuksissaan hän nyt käveli eteenpäin, ja hänen
sydämmensä tykytti taajaan, kun hän pääsi kotiin, ja hänestä oli kuin
olisi hän pakomatkalla omiin huoneisinsa. Hän pakeni, mutta ketä ja
mitä? Hän ei sitä itsekään tietänyt. Levottomaksi hän vaan itsensä
tunsi, levottomammaksi ja tytymättömämmäksi kuin milloinkaan ennen.

Ehtoopuolella Lents muutti vaatteita ja meni kylään; hänellä oli
aikomus mennä Pilgrimille taikka tohtorillekin, koska tohtori oli monta
kertaa sanonut, että hän joskus kerran tulisi. Pilgrim ei ollut kotona,
ja tohtorin talon kohdalla Lents seisoi ison aikaa eikä rohjennut mennä
kilistämään kelloa. Hän käveli edes takasin monta kertaa; kentiesi
tohtori, sanoi hän itsekseen, osuu tulla ja ottaa sinut mukaansa, --
mutta ei tohtoria kuulunut eikä näkynyt. Nyt Don Bastian meni ohitse.
Lents pakeni kuin varas, jota ajetaan takaa, tuonne kylään; siellä
sittekin on parempi oltava, ja siellä on erään huoneen ovet avoinna;
sepä hyvä asia, se. Nyt olemme Leijonan ravintolassa, ja siellä ollaan
hyvässä turvassa.

Lents oli iloissaan, että yksi rauhallinen paikka mailmassa kumminkin
on olemassa, että löytyy tuolia, joille sopii istua, pöytiä, joihin
suittaa jotakin asettaa, ja täällä on ihmisiä, joitten sydämmet ei
levottomuudesta tykytä niin, että rinta on pakahtumaisillaan, vaan he
ovat tyyneitä ja vakavia, ja tuossapa lähestyy se, joka heistä kaikista
on sekä vakavin että tasamielisin ja tervehtää Lentsiä suosiollisesti.




KUUDESTOISTA LUKU.

Sydän puhkee.


Leijonan isäntä kävi istumaan Lentsin viereen ja oli erinomaisen
isäntapainen: "Oletko jo saanut rahat soittovärkistäsi?" kysyi hän kuin
sivumennen.

"Olen", vastasi Lents.

"Sinä tekisit viisaasti", alkoi Leijonan isäntä taas, "jos ostaisit
uuden rautatielainan osakkeita; ne ovat hyviä, ne. Tottahan sinulla,
tiemmä, koko summa vielä on puhtaassa rahassa?"

"Ei, ei ole. Minulla oli entiseltä kahdeksansataa guldenia, ja kaikki
puhtaat rahani olen lainannut naapurilleni, voutitalokkaalle, yhteensä
kolmetuhatta guldenia. Hän tarvitsee rahat lunastusmaksoihin".

"Vai niin? No, onkosta sinulla hypoteekkiä, ja kuinka paljon hän maksaa
korkoa?"

"Ei minulla muuta ole, kuin velkakirja, ja viisi prosenttia hän
maksaa".

"Voutitalokas on kelpo mies, ja viisi prosenttia myös on kelpo korko!
Mutta, kuin sanottu, jos joskus tekee mielesi rahoillasi keinotella,
minä kernaasti sinua autan neuvolla ja toimella".

"Minä puolestani en mielelläni sekaannu rahaseikkoihin, joita en
ymmärrä, mutta minä tietysti noudan teidän neuvojenne umpimähkään. Minä
olen jo hyvässä alussa valmistamaan uutta soittovärkkiä, jonka sitte
ostatte, ja minä olen siinä uskossa, että se luonnistuu vielä paremmin,
kuin tää viimeinen".

"Muista vaan se, Lents, että minä en ole mitään vissiä sanonut. Kunnon
mies ei koskaan..."

"Älkää enempää sanoko mitään! Minä en teidän sanojanne koskaan..."

"Niinkuin sanoin, parahimman ystävänsä kanssa pitää aina menettelemän
viisaasti ja vinkkuroitsematta. Minun hautakivelleni on kerran
piirustettava: tässä lepää visun varoisa mies".

Lents oli ylenmäärin ihastunut tuohon vakavaan, lujaluonteiseen
mieheen. Siinä miehessä on puhdasta kultaa.

Anni tuli sisään ja istui, sanoen "Teidän luvallanne", samaan pöytään
isänsä ja Lentsin seuraan. Ei aikaakaan, jo Leijonan isäntä nousi ja
meni, ja sitte Lents sanoi Annille: "Anni, sinä saatat kerskata
semmoisesta isästä kuin sinulla on. Hänessä on miestä! Hän on mies
omastakaa! Hän tarkoittaa jokaisen hyvää, jonka kanssa puhuu. Juuri sen
tähden, että hän on niin harvapuheinen, on hänen joka sanansa -- kuinka
minä nyt sanoisin -- sulaa mehua, paljasta ydintä".

"Niin", sanoi Anni, "ei mikään ole lapselle hauskempaa, kuin kuulla
isästänsä noin hyvää puhuttavan, ja sen hän ansaitseekin. Hän tosin
kyllä sen ohessa on äreä ja jörömäinen, niinkuin kaikki miehet
ylimalkaan".

"Kaikki miehetkö?" kysyi Lents.

"Niin, kaikki tyyni. Minä en kamoksu sitä sanon vasten silmiäsi, sinä
kun kumminkin olet paraimpia, mutta kyllä kaiketi sinullakin on
oikkusi. Mutta täytyyhän teidän kanssanne olla kärsivällinenkin".

"Se oli oikein sanottu, Anni. Näetkö, se ilahuttaa minua erinomaisesti;
ei sen vuoksi, että sanot minun mieleistä kiitosta -- sitä en minä
ansaitse. Mutta minä en taida sinulle sanoa, kuinka usein olen itseeni
suuttunut. Minä olen monessa asiassa typerä, ja tuo soitanto, joka
alinomaa mielessäni hehkuu, se tekee, että minä ainoastansa puolittain
kuulen ja puolittain teen monta asiaa; minä olen taitamattomampi kuin
moni mun, enkä sentään ole taitamaton, ja minä olen äkkinäinen, ja
mieleni on paha monesta asiasta, joista moni muu ei pitäisi suurta
minään. Tiesi hänen hiisi, vaan minä en sitä voi auttaa. Minun äitini
on minulle sanonut monta tuhannen kertaa: Lents, vaikka sinä kyllä olet
hyvänluontoinen, on kuitenkin sen, joka sinun kerran mieheksensä
saa, monesti vaikea tulla sinun kanssasi toimeen, ellei hän ole
ymmärtäväinen ja pidä sinua sydämmessään hyvänä. Mutta, näetkös, oikea
kärsivällisyys ja oikea rakkaus on juuri se, että tietää kummoinenka
toinen oikeastaan on, vaikka hän jonkun kerran saattaa olla
tuittupäinenkin. Anna minulle kätesi, Anni, minkätähden sinä eroitat
kätesi?"

Puheinnossaan Lents oli tarttunut Annin käteen, mutta hän sen huomasi
vasta sitte, kun Anni veti kätensä pois.

Karttavan kainosti silmäillen ja pusertaen sukkavarrasta huulelleen
sanoi Anni: "Emmehän ole kahden kahtuustamme huoneessa; onhan täällä
ihmisiä enemmänkin".

Lents tunsi yhtäkkiä pitkin ruumistansa juoksevan varikuuman ja vilun
väreet, ja hän sanoi: "Älä nyt vaan paheksu, Anni, minä en ole
tungettelevainen luonteeltani, enkä minä tuota mieltä mielin tehnyt,
kyllähän minun tunnet, Anni. Eikö niin, ethän ole suuttunut minuun?"

"Kuinka sinä noin sanot? Suuttunut? Suuttunut? Kuinka sinä niin taidat
sanoa?"

"Entäs oletko mieltynyt sitte?" sanoi Lents, ja hänen koko kasvonsa
loisti.

"Älä herran tähden", sanoi Anni, nojaten Lentsin tuolin selkälautaan,
"älä enää noin puhu. Kuinka sinä sait sen päähäsi? Mistä se semmoinen
tuli? Minä olen aina ajatellut saavani puhua sinua kanssasi, kuin oman
veljeni kanssa, vaan minulla ei, sen pahempi, olekaan veljeä".

"Eikä minulla ole sisarta eikä yhtään ketään".

"Sinustahan pitää kaikki ihmiset".

"Eikä minulla sentään ole ketään, jonka puoleen kääntyisin".

Nyt oltiin ison aikaa ääneti, kunnes Anni kysyi: "Joko olet saanut
kuulla, että voutitalokkaan Katriina on kihlattu erään nuoren miehen
kanssa tuonpuolisesta laksosta, jota sanotaan seljapojaksi? He
tuottivat äsköin juuri viiniä kihlajaisiinsa".

"Vai niin?" sanoi Lents, "minä näin Katriinan tänään seisovan erään
nuoren miehen vieressä. Hänestä tulee kelpo talonemäntä, ja minä toivon
hänelle onnea. Sano, olitko sinä tänäpänä kirkossa vihkiäisissä?"

"Olin, ja näin sinuakin. Fallerin mielestä sinä olet ansainnut
taivaan valtakunnan".

"Sepä olisi helposti ansaittu. Mutta pappikos tänäpänä ylevästi
saarnasi! Siitä sai joka mies ottaa itseensä, sekä naidut, että
naimattomat. Herran pyhä sana on ihan samaa kuin musiiki. Sata sataa
sitä kuulee, ja kaikki siitä lausuu eikä kukaan toinen toistansa
todeksi, vaan jokainen saa sen pitää tykkänään omanansa".

"Ja minä saatan sinulle sanoa, että minä sinua kuultelen melkein
kernaammin kuin pappia; sinä sanot sanottavasi niin perin selvästi,
niin peräti -- minä en taida oikein sanoa, mitä tarkoitan. Monta kertaa
minä ajattelen, että vahinko on, kun et ole muuta kuin kelloseppä".

"En muuta kuin kelloseppä? Se minä olen mielelläni, sehän on jotain
ihanaa; siitä minä vaikka saarnaisin. Koko mailma on kuin kellovärkki,
iankaikkisuudesta iankaikkisuuteen Jumalan vetämä; siinä kieppuu tähdet
tähtineen kiertäen toinen toisiaan. Pilgrim sanoi kerran, ettei
paratiisissa kelloja käytetty. Se on kyllä luultavaa, mutta siitä
hetkestä saakka, kuin ihmisten on täytynyt työtä tehdä, heidän myös on
täytynyt pitää ajasta vaari, ja ajattelepa vaan, kuinka olisi, jos emme
tietäisi ajasta mitään, -- me olisimme kuin kakarat, kuin hourupäiset".

"Sinä osaat hyvin selittää kaikki asiat, ja tuota seikkaa en ole tullut
ollenkaan miettineeksi".

Tämä välikeskustelu teki Lentsin vieläkin puheliaammaksi.

"Minä pysyn kelloseppänä, ja teen, jos ei muu auta, vaikka
Jockelin-kelloja; niistä on jokapäiväinen leipäni aina ja paremmin
turvattu, enkä niitä sitte tekemästä lakkaa. Minä tosin kyllä enemmän
hyödyn pelikelloista, mutta siihen työhön ei ole turvaamista, kun ei
sitä saata tilaamatta tehdä, eikä pelikellojen ostajia ole joka päivä.
Minun korkein onneni olisi, jos saisin yhteyden aikaan, semmoisen, että
kaikki kellosepät pitäisivät yhtä, ja kaikki yhdessä siitä hyötyisi.
Jos minä tuon saisin aikaan, niin olisin valmis lupaamaan ottaakse

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/23461