
Gutenberg · ebook 20854
Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudella
by Evald Ferdinand Jahnsson · Finnish · public domain in the US
Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudella by Evald Ferdinand Jahnsson is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #20854). Werner Söderström, Porvoo, 1884.
EVALD FERD. JAHNSSON
Werner Söderström, Porvoo, 1884.
Suurelle runoilijallemme "Välskärin kertomusten"
kuululle kirjoittajalle
Zachris Topelius'elle
omistaa kunnioituksen osoitteeksi
nämät kyhäelmänsä nöyryydellä
tekijä.
LUKIJALLE:
En tahdo salata teiltä, kunnioitettavat lukijat, että raskaalta tuntuu isän sydämessäni tänä hetkenä, jolloin tämä nuori soturi lähtee sotaan ja taisteluun. Kuinka monta monituista ajatusta sentään yhtehen yhtyy saadaksensa mieltäni syttä mustemmaksi! Millä menestyksellä on tuo poika taisteleva? Hyvällä vai huonollako? Tuleeko hänestä peloton aseiden kantaja vai kehno pelkuriko? Ahdistanevatko viholliset häntä niin ankarasti, että hänen voitettuna häpeällä täytyy lähteä käpälämäkeen?
Taikka ehkäpä hän palajaa kotiansa haavoitettuna, raajarikkona, raukkana? Tokko hän matkallansa tapaa ainoatakaan ystävää? Rientäneekö häntä vihollisten hätyyttäissä ainoakaan uskollinen toveri avuksi? -- Kas tuossa kysymyksiä, joista milt'ei jok'ainoa ole omansa pusertamaan tuskan hikeä isän otsasta, vuodattamaan myrkkyä hänen mieleensä! -- Ja entäs, kuinka ankara tuo taistelu, jonka hänen tulee kestää! Voi, nuo ovat todellakin vaarallisia vihollisia, nuo arvostelijat -- erittäinkin ne heistä, joita tavallisesti kutsutaan "kritikasteiksi".
Viimemainitut ovat saaneet monen nuoren soturin hengeltä pois. He pyytävät, ylenmäärin teräväksi hiotuita aseita käyttämällä sekä tylyjä ja kohtuutta puuttuvia rynnäkköjä tekemällä, osoittaa olevansa oikein aika uroita.
- Mutta jos nyt sotaan lähtevän poika-raukan kuitenkin toistaseksi
onnistuisi säilyä jotenkin eheänä, vähässäkin määrässä voittaen yleisön suosiota, niin on aikomukseni lähettää hänelle avuksi nuoremman veljen, liittämällä tähän kertomukseen toisen, nimellä: "Muuan suomalainen soturi kuningas Kaarle X Kustaan aikakaudelta."
Kunnioituksella
Soturin isä.
1 LUKU.
"Kävitkö kirkossa tänään, Jakobsson?"
"Kyllä kävin isossa kirkossa, Pertti Månsson. Sinunkin olisi pitänyt tuleman kuuntelemaan Fors'in herra Kristofferia! Hänen vertaistansa pappia ei ole milloinkaan löytynyt Sörmlannin maakunnan rajojen toissa puolla!"
"Entäs meidän Emporagrius? Mitäpä tuumailet hänestä? Luulisin toki että hänessäkin on miestä pähkinöitä naksahuttamaan! Peijakas, millainen ääni hänellä on!... ja entäs sanat sitte, jotka hänen suustansa virtana valuvat!"
"No no Pertti Månsson ... ei mitään moitteen muotoista hänestäkään ole sanottavaa, eipä suinkaan! Kyllä hän laulaa nokkansa mukaan, hänkin ... ja tunnustaa täytyy, ett'ei hänen nokkansa olekkaan mikään kehno nokka ... mutta Kristoffer herra on kuitenkin kaikista Jumalan sanan julistajista etevin, sen vakuutan kautta isäni autuuden! Hän sulkee puheesensa niin paljon ruutia, että sillä voisi räjähyttää ilmaan kaikki valtakunnan neuvokset ja muut ylimykset!"
"Aivan niin Jakobsson ... enhän sitä kiellä. Olenkin kuullut hoettavan yhtä ja toista hänen täänpäiväisestä saarnastansa. Hän lienee oikein kelpo lailla löylähyttänyt saunan kiuasta?"
"Tekipä niin, siitä voit olla vakuutettu! Kuningatar oli itse kirkossa ja sai, kuten sanotaan, totuuden suorastaan vasten naamaansa. Että se pippurilta maistui, sen saattoi ken hyvänsä nähdä, joka otti huomatakseen, kuinka pahasti hän väänteli suutansa ja kasvojansa.
Esipuhe oli Mattheuksen viidennestätoista --"
"Kenties muistatkin kaikki tyyni?"
"En juuri sanasta sanaan, mutta tarkoitus oli se, ettei sovi ottaa leipää lapsilta koirille heitettäväksi. -- Ymmärrätkö pistopuhetta?"
"Luulen ymmärtäväni. Lapsilla hän tarkoittaa vapaasukuisia."
"Aivan niin, Pertti Månsson; tuon sanoi Kristoffer herra milt'ei ihan suoraan. Mutta me kaikki aatelittomat olemme koiria, joille kuningattaren ei sovi heittää leivän muruakaan! Sitä hän ei -- Jumala sen hänelle kostakoon -- ole tehnytkään! Kristoffer herra kutsui hänen tuomiolle Jumalan tuomioistuimen eteen ja toden totta on, että kuningattaren lienee vaikea päästä sisälle taivaan porttiloista, ell'ei vanha ukko Pietari ota hämmästyäkseen ranskalaisista korupuheista! O diabl' -- niinkuin kreivin palvelijoilla on tapana huutaa -- me ja valtakunta ovat hukkaan menemäisillänsä!"
"Hiljaa Jakobsson!... Tuollaisesta puheesta saattaisivat asettaa sinun korkeaan kunnia-asemaan Norrmalm'illa!" [Norrmalm on eräs paikka Tukholmassa, jossa ennen aikaan hirtettiin kuolemaan tuomituita.]
Miesten keskustelu päättyi tähän syystä, että heitä vastaan tulla tulvaili joukko kerjäläisiä, kasvoiltaan kalpeita, rääsyihin puetuita ihmisiä, jotka haikeasti valittavalla äänellä anoivat heiltä almua, ja vaikka äyrinki arvoista.
Kerjäläisten oli sekä nälkä että myös vilu, sillä nyt oltiin syyskuussa ja ilta oli kolkko ja kylmä, synkillä pilvillä peitetyltä syys-taivaalta tipahteli tuon tuostakin raskaita sadepisaroita. -- Luultavasti olivatkin meidän molemmat matkustajamme siitä syystä nostaneet ylös takkinsa kaulukset, jotta heidän kasvonsa olivat puoleksi peitossa, ja muutenkin suurella huolella kääriytyneet lyhykäisiin nuttuihinsa. Nyt oli heidän pysähtyminen, sillä kerjäläisjoukko sulki heiltä tien.
Tukholman kaupungissa ei siihen aikaan -- tämä tapahtui vuonna 1650 -- yleisesti löytynyt leveitä katuja; tämä katu, jota myöten Jakobsson ja Månsson kulkivat tullaksensa Norrbro nimiselle sillalle oli mitä kapeimpia.
Kerjäläiset huusivat vaikeroiden: "Antakaa meille Vapahtajamme armahtavaisuuden tähden roponen! Meillä ei ole mitään syötävää!" taikka: "Ell'ei joku kristillinen ihminen meitä armahda, niin kuolemme nälkään!" j.n.e. Siinä sai kuulla monellaista ääntä, ääntä haikeata, sydäntä särkevää. Siinä puhuttiin sekä ruotsin että suomen kieltä ja näitä molempia kieliä monilla monituisilla eri murteilla. Eri suunnilta, eri maakunnista olivat nämät onnettomat tulleet pääkaupunkiin.
Tuo oli kova vuosi, tuo vuosi 1650. Sama surullinen maine on sen edelläkäviälläkin, vuodella 1649. Nälän tuska oli sangen suuri kaikkialla Ruotsin valtakunnan pohjoisimmissa maakunnissa, suurin silloin, niinkuin tavallisesti ainakin, Suomessa. Vaikka meidän maassa pettua ahkerasti ja säästämättä sekoitettiin Jumalan niukalla mitalla antaman viljan sekaan, ei leipää kuitenkaan riittänyt, vaan suuren osan maan asukkaista oli muuttaminen maasta pois. Muutamat lähtivät Venäjälle; mutta suurin osa heistä pyrki Ruotsin maalle, jossa heidän toiveensa päästä parempien päivien perille kyllä surullisella tavalla pettyi.
Mutta palatkaamme Jakobsson'in, Månsson'in ja kerjäläisten luo.
"Me emme taida auttaa teitä -- sanoi ensin mainittu. -- Mutta käykäätte linnaan pyytämään kuningattarelta apua! -- Hänellä on yltäkylläisesti tämän mailman tavaraa, hänelle on helppo asia määrätä teille riittäviä eläke- ja muona-varoja."
"Meiltä on pääsy linnaan kielletty. Me emme saata pyrkiä kuningattaren puheille" -- valitti joku joukosta.
"Niin menkäätte vanhan valtiokanslerin luo! -- väitti Jakobsson -- Taikka valtakunnan rahavaraston hoitajan luo! Heidän toki pitää voida jakaa teille jonkun pienen osueen niistä runsaista veroista, joita me vuosittain olemme valtiolle maksaneet ja ovathan ne miljonat heidän talletettavinansa, jotka Ruotsi voitti viime rauhassa. Minä rohkenen arvella että niitä pitäisi käytettämän kansan hyväksi."
"Nuo korkeat herrat eivät pidä meistä vähintäkään huolta eivätkä salli että lähestymme heitä! -- intti eräs vanha harmaapää ukko, joka vavisten vilusta ja vanhuudesta seisoi sauvaansa nojaten.
"Siinäpä se nyt onkin -- huudahti Jakobsson kiljaisemalla -- He eivät pidä teistä vähintäkään huolta -- eivätkä salli teidän lähestyä heitä!
Tämäpä juuri on pääpuntti asiassa! Päälle päätteeksi ovat nämät korkeat herrat ynnä kuningatar tuhlanneet kaikki kruunun omistamat rahavarat, jott'ei heillä nyt ole mitä antaa, jos antaa tahtoisivatkin -- siinä on asian pirullinen kohta ja puoli! Mutta keventäkööt nyt omia raskaita rahapussejansa niinkuin tähän asti ovat keventäneet kruunun!"
"Sinä puhut liian rohkeasti!" -- kuiskasi Pertti Månsson varoittaen kumppaninsa korvaan.
Matalammalla äänellä vastasi Jakobsson: Ole huoletta! Minä olen kuullut itse Niilo Niilonpojan puhuvan rohkeammin, paljonki rohkeammin!"
"Toki olit vähällä joutua pulaan maaliskuun leikissä. Oletko jo unhottanut..."
"Empä niinkään, onhan minulla hyvä muisti --" keskeytti Jakobsson. Sen jälkeen otti hän rahakukkaron taskustansa ja puhui taas korkealla äänellä, jaellen joitakuita hopearahoja kerjäläisille: "Minä en ole rikas, pikemmin köyhä. Kuitenkin annan vähistä varoistani niin paljon kuin niistä riittää. Mutta rehellinen kansalainen minä olen ja tiedän, että tekin olette samoin. Sen tähden pyydän teitä rukoilemaan Jumalaa, että Hän lievittäisi kansan tuskaa ja armossansa kukistaisi valtakunnan tuiki kehnon ja kelvottoman hallituksen, antaen meille toisen paremman!
- Voi toki, kuinka hävyttömästi kuningatar itse ja ne miehet jotka
tätä nykyä pitävät valtakunnan hallituksen ohjia, pilkkaavat ja parjaavat meitä heidän köyhiä alammaisiansa! Hovipiireissä väitetään julkisesti, että Ruotsissa löytyy kahta lajia ihmisiä: vapaasukuisia eli aatelisia ja roistolaisia. Kuulkaapas, hyvät ystävät: he kutsuvat meitä aatelittomia roistolaisiksi! Mutta se kuitenkin on h----tin valhe, että me roistolaisia olisimme!"
Kerjäläiset katsoivat hämmästyneinä puhujaan ja väistyivät syrjään, kun hän, painettuansa hattunsa syvemmälle silmille, alkoi astua eteenpäin.
Pertti Månsson seurasi häntä. Hänkin oli saanut käsille kukkaronsa ja antoi sivumennessään rahoja kerjäläisille.
Ääneti jatkoivat tuttavamme matkaansa Norrbro nimiselle sillalle.
Ehdittyänsä sille kuulivat he etäällä meluavaa ääntä.
"Mitäpä tuo melu merkinnee?" -- sanoi Pertti Månsson vähän pelästyneenä ja pysähtyi tarkemmin kuuntelemaan.
"Eteenpäin mars, pelkuri! Eihän meillä ole aikaa jäämään kaikenmoista mehiläisten meteliä kuuntelemaan!" -- lausui Jakobsson harmistuneena.
"Voitko arvata, mistä syystä tuolla noin melutaan?" -- kysyi Pertti Månsson lähtien astumaan eteenpäin.
"Paljasta joutavaa, mutta voipa siitä syntyä muutakin kuin ainoastansa joutavaa." --
"Selitä selvemmin! Tiedäthän vanhastansa, ettei minussa ole arvoituksien selittäjää."
"Kuuleppas siis... Eräs ylimys viettää häitänsä ja jotta nyt kaikki olisi niinkuin oleman pitää, niin täytyy 'roistoväenkin' saada osansa.
Aivan paikallaanhan on tuo ... on! Eikä muutaman oluttynnyrin ja viinakannun hinta paljon paina sen miehen kukkarossa, jolle kuningatar naimalahjaksi antaa 56 tilaa Suomessa! Kuule, kuule kuinka 'roistoväki' kirkuu: se nyt kiittää kestityksestä. Mutta kyllä nuo oivalliset viinatorvet minun toimestani vielä tänä iltana soittavat toista nuottia!"
"Merkillistä ettet sinä milloinkaan taida puhua aatelismiehistä katkeruudetta ja mielikarvaudetta --"
"Siitä suu puhuu mistä sydän on täynnä" -- sanoi Jakobsson pudistellen nyrkkiänsä.
"Mutta pitäähän moni heistä meidän puoltamme. Skytte esimerkiksi."
"Ei ole koiraa karvoihin katsomista -- sanoo vanha sananlasku. P----le piilee hänessä niinkuin toisissakin, vaikk'ei sen pukinjalka tätä nykyä ole näkyvissä," säisti Jakobsson.
"Hm -- sinun kanssas ei pidä kiistellä vapaasukuisista. -- Kuka heistä tänäpänä viettää häitään?"
"Kuka? Kuningattaren lemmikki, paroni Gyllenström, jonka kuningatar nykyisin on korottanut valtion kamariherraksi. Valtion kamariherra!
Onko tässä syntisessä mailmassa milloinkaan ennen kuultu sellaista arvonimeä! Mutta erinomattain onnistunut se on ja sen keksijä, armas kuningattaremme, on pidettävä täydellisenä nerona. Valtion kamariherra!
Ha! ha! ha!" -- Jakobsson nauroi täyttä kurkkua.
"Hiljaa kaikin mokomin!" -- varoitti Pertti Månsson -- "Sinähän naurat niin kovasti että katu allamme tärisee. Tuollaista valtiollista naurua kamariherroista pitää välttää." --
"Valtiollista naurua kamariherroista! voithan sinä, veikkoni Pertti, kekseliäisyydessä vetää vertoja itse kuningattarelle! Valtiollista naurua kamariherroista! Kautta sieluni, eihän se ole huono lauseparsi!"
- Jakobsson purskahti entistä makeampaan nauruun.
Pertti Månsson katseli levottomasti ympärillensä. Toverinsa nauruhimon ohitse mentyä lausui hän: "Nauruasi hauskempi olisi kuunnella kertomusta tulevasta parikunnasta. Ken on morsian?"
"Merkillistä, ett'et sinä ole kuullut puhuttavan asiasta, josta kuitenkin koko Tukholma tätä nykyä puhuu! Morsiamena on Elvira S----hjelm, tuon kuuluisan kenraalin tytär." --
"Vai hänkö! Minä olen nähnyt hänen kerran taikka kaksi kirkossa; hän on ihmetyttävän kaunis, milt'ei yhtä kaunis kuin Ebba Sparre." --
"Rikkaimpana kaikista tämän kaupungin nuorista naisista hän kumminkin on pidettävä, sillä hän on isänsä ainoa lapsi ja perillinen" -- sanoi Jakobsson.
"Kaiketi on hänen isänsä nuo määrättömät aarteensa voittanut sodassa"
- arveli Pertti Månsson.
"Niin on. -- Senpätähden moni väittääkin, että jos tuhansien munkkien ja nunnain yhdistetyt kiroukset jotain voivat saada aikaan, niin eivät nämät tavarat saata tulla hänelle siunaukseksi" -- säisti Jakobsson. He olivat nyt ehtineet Drottninggatan nimisen kadun kulmaan, jossa he poikkesivat mainitulle kadulle. Melu ja hälinä kuului nyt lähemmältä, sillä tämän kadun varrella sijaitsi kenraalin palatsi.
Sen ulkopuolelle, kadulle, oli suuri joukko ihmisiä kokoontunut.
Muutamat heistä tirkistivät uteliaasti salin kirkkaasti valaistuihin, koreasti koristettuihin ikkunoihin, joiden ohi juhlapukuihin puetuita häävieraita tulvaili edestakaisin, toiset ja useammat heistä olivat ahkerassa syömisen ja juomisen toimessa, oikein ahnaamalla käyden ruokavarojen ja viinojen kimppuun. Näitä oli tuon ajan tavan mukaan runsain määrin tarjona alhaisemman ja köyhemmän kansan nautintohimon tyydyttämiseksi.
Että viinapikareita ja olvihaarikoita ahkerasti kallisteltiin, sen saattoi päättää siitä, että hälinä ja huudot joka hetki kiihtymistään kiihtyivät. Tässä muutamat riitelivät, toiset tuossa nauroivat laskien pilkkaa ja ivaa samaan aikaan kuin muutamat joukosta täyttä kurkkua hurrasivat; kenenkä kunniaksi, siitä oli tässä melskeessä mahdoton saada selkoa.
Ahdinko kadulla oli niin suuri, että vaivoin pääsi kulkemaan väkijoukon lävitse. Mutta sekään ei onnistunut muille kuin niille, joilla oli vahvat käsivarret tien avaajina. Tämän kohta tajusivat toverimme Jakobsson ja Månsson. He pysähtyivät tutkimaan miltä kohdalta he helpommin voisivat jo mainitulla tavalla raivata itsellensä tietä.
Ett'ei uteliaisuus ollut johdattanut heidän askeleitansa tännepäin, sen saattoi nähdä siitä, ett'ei tuo muhkea, valaistu palatsi ensinkään vetänyt heidän huomiotansa puoleensa. Eivät he myöskään pyrkineet ruoka- ja viinapöytien luo. Sen sijaan he suurella huolella tarkastelivat kansaa ja erittäin näkyi Jakobsson'ista, että hän jännitti kaikki kuulohermonsa voidaksensa kuulla mitä täällä tuumailtiin ja puhuttiin.
Tuossapa seisoi mies, joka ylistämällä puhui kuningattaren onnellisesta hallituksesta ja siitä äidillisestä huolesta, jonka hän aina oli osoittanut alammaisiansa kohtaan; hän muistutti kuulijoitansa siitä kunniarikkaasta rauhasta, jota kansa nyt nautti, ja kertoi lopuksi monilukuisilla korusanoilla, mitenkä kuningatar juuri viime aikoina valtakunnan nyt koossa oleville säädyille oli antanut sellaisia lupauksia ja tehnyt sellaisia tarpeenmukaisia myönnytyksiä, että Ruotsin valtakunnan onni ja loistoisuus niiden kautta kaikiksi ajoiksi oli täydellisesti ta'attu.
Hänen puoleksi päihtyneet kuulijansa ilmoittivat raikkailla huudoilla mieltymystänsä kuningattareen. -- Jakobsson tunsi puhujan olevan erään hovin palkkaaman vakojan. Hän lähestyi miestä ja juuri samassa kuin tämä alkoi visertää uutta ylistysvirttä kuningattaren kunniaksi astui hän ikäänkuin epähuomiosta hänen varpaillensa. Ylistysvirsi jäi nyt sikseen, vaan sen sijaan pääsi niin kimeä valitushuudahdus miehen huulilta, että se hetkeksi veti kaikkein läsn'olijain huomion puoleensa.
Jakobsson tunkeutui kiireesti edemmäksi erään toisen joukon luo. Siinä toimitti muuan melkoisesti väkeviä juomia nauttinut roteva ja vahvannäköinen porvarin renki puhujan tointa. Hän kirosi voimainsa mukaan valtakunnan aatelittomia säätyjä, koska eivät vielä olleet päättäneet "kerrassaan pitkiä puheita pitämättä silpoa pirstaleiksi kaikki aatelismiehet". He ovat -- niin vakuutti puhuja -- syypäät kaikkeen onnettomuuteen ja kurjuuteen, mitä löytyy valtakunnassa "Jokaisen rehellisen kansalaisen velvollisuus on vihata, vieläpä surmata heidät!
Naapurinsa koiraa saapi sääliä, mutta ei aatelismiehiä!" -- Lopuksi vahvisti tuo valtioviisas porvarin renki puheensa senkin seitsemällä valalla.
Sellainen puhe oli Jakobsson'ille mieliksi. Hänen huulensa vetäytyivät tyytyväiseen hymyilyyn ja hän jupisi itseksensä: "Vilja on tuleentumaisillansa, leikkuun aika pian lähestyy." Sitte kääntyi hän katsomaan, oliko Pertti Månsson seurannut häntä. Huomattuansa toverinsa seisovan aivan hänen selkänsä takana lausui hän hänelle: "Nyt on meidän aika lähteä."
"Lähtekäämme vaan. Tässä todella onkin oikein pirullinen ahdinko!" -- vastasi Pertti Månsson.
"Ole siis valmiina seuraamaan minua" -- sanoi Jakobsson ja ojensi käsivartensa niitä käyttääkseen muurinmurtajina.
Mutta ennenkuin hän tätä murtamistyötänsä alkoi huusi hän korkealla äänellä porvarin rengille: "Sinä olet puhunut aivan niinkuin isänmaatansa rakastavan miehen tulee puhua. Meidän täytyy välttämättömästi kukistaa koko aatelisto! Lisäämällä tahdon liittää tähän lauseeseni senkin muistutuksen, että ell'emme pian pääse tuosta kevytmielisestä, tuhlaavasta kuningattaresta ja hänen jumalattomasta seurueestansa, ell'emme pian saa prinssiä herraksemme ja kuninkaaksemme, niin on hukka ja perikato käsissämme. Eläköön prinssi Kaarle Kustaa!"
Kaikkein silmät kääntyivät nyt sitä suuntaa kohti, missä Jakobsson seisoi, huomatakseen, kuka tuo ylen rohkea puhuja olikaan, joka näin röyhkeästi uskalsi parjata itse majesteettia, mutta hän oli jo poissa.
Ainoastaan kiivaat kiroukset ja haikeat valitushuudot osoittivat sitä rataa, jota myöten hän kelvollisten muurin-murtajiensa avulla oli kulkenut halki väkitungoksen.
"Minä en milloinkaan tule autuaaksi, ell'et sinä tähän aikaan ensi tulevana vuonna roiku hirsipuussa!" -- änkkäsi Pertti Månsson hengästyneenä päästyään toverinsa kanssa väkijoukon läpi.
"Äläpäs tee tuollaisia kevytmielisiä valoja, sillä seuraus niistä on oleva se, ett'et milloinkaan tule autuaaksi. Kun olet heimolaiseni, niin tuo olisi kylläkin ikävä seikka minulle!" -- vastasi Jakobsson nauraen.
"Lakkaapas ilveilemästä ja puhu vakavamielisesti! Tällaiset asiat eivät suinkaan ole naurun asioita! Kovasti jo kadun, että antauduin kumppaliksesi sellaisiin tuumiin, joita en tähän asti ole kyennyt tajuamaankaan. Sinä tulet saattamaan itsesi ja luultavasti minunkin onnettomuuteen. Minä en ole luotu osan-ottajaksi näihin tälläisiin seikkailuihin. Mutta jos olisinkin, niin jääpi kuitenkin varmaksi totuudeksi tuo tosiasia, että p----le perii ne, jotka vallankumouksia koittavat saada aikaan! Tuollaisiin toimiin ryhtyminen on sama kuin kuumain hiilten kantaminen omassa povessaan: lakkaamaton tuska, kuume ja poltto molemmissa tapauksissa."
"Viisaasti puhut ja oikein kai teet siinä, että kadut antaneesi isänmaan rakkauden sydämessäsi kyteä -- niinkuin nyt huomaan -- helposti sammuvaksi tuleksi -- sanoi Jakobsson vakaasti, mutta ivaten.
- Tietysti olisi parempi vastustelematta antaa kuningattaren tuhlata
valtakunnan varat jumalattomiin huveihinsa ja ulkomaalaisten lemmikkiensä hyväksi, parempi antaa aateliston imeä maastamme kaiken mehun ja ytimen, parempi kädet ristissä katsella kuinka meidän talonpojat vapaista miehistä vähitellen muuttuvat orjiksi, iestä kantavain härkäin tapaisiksi, parempi ja hauskempi sallia että yleisen varallisuuden saavuttamiseen välttämättömästi tarpeellinen kauppaliike kuihtumistaan kuihtuu, parempi levollisena odottaa siksi että kaikki asiat valtakunnassa turmion partaalle ehdittyänsä auttamattoman perikadon portaita pitkin syöksyvät alas surkeasti surkuteltavan surkeuden pohjattomaan kuoppaan, parempi..."
Niin kiivaasti ja sellaisella vihalla ja mielenliikutuksella oli Jakobsson puhunut, että hänen täytyi pysähtyä keskellä lausettansa henkeänsä vetääkseen.
Toverinsa innokkaasta puheesta vähän rohkaistuna loihe Pertti Månsson lausumaan: "Kyllä sinä, veli kulta, puhut totta, kyllä asiain laita niin surullinen on, mutta emmehän me voi mitään tehdä niiden paremmalle kannalle saattamiseksi."
"Emmekö voisi! -- huudahti Jakobsson kiivaasti -- Älä sano niin! Me voimme ahkerasti ylläpitää ja kohentaa sitä tyytymättömyyden kipenää, joka kytee kansan povessa, uhaten pian täysitulena nousta taivaan ilmoille, ja me saatamme huutaa ja sanomalla sanoa kansalle mitkä sen ammoisilta ajoilta esi-isiltä perityt oikeudet ovat. Kun kerta olemme saaneet kansan täydelliseen oikeuksiensa tuntemiseen, niin olemme samassa päässeet voitolle: me olemme nimittäin silloin tulleet tarpeeksi väkeviksi vaadittaissa käyttämään väkivaltaa, niin että voimme panna valtiolliset tuumamme toimeen kuningattaren ja aatelisherrain tahtoakin vastaan. Mutta meidän ei pidä väsymän tien keskitienoilla.
Kärsivällisesti täytyy meidän sytyttää hiili hiilen, sysi syden perästä: kyllä tämä tällä tavalla kohentamamme kipinä vähitellen paisuu polttavaksi tuleksi, liekiksi leimuavaksi; -- ehkä pikemmin kuin aavistammekaan."
"Hm" -- jupisi Pertti Månsson äänellä, joka selvästi todisti, ett'ei hän luottanut Jakobsson'in tulevaisuuden toiveisin.
Samassa he poikkesivat eräälle sivukadulle ja pysähtyivät, muutamia satoja askeleita sitä pitkin käytyänsä, erään ikivanhan, kaksikerroksisen kivestä tehdyn talon edustalle. Kadun puolella olevat puolipyöreät kiviportaat osoittivat, että huoneuksen alikerrassa löytyi kauppapuoti. Mutta puodin ovi oli suljettu ja suljetut olivat myös ikkunat verrattoman suurilla tammisilla luukuilla, jotka eivät suoneet pienimmänkään valon säteen tunkeuvan huoneista kadulle. Portti oli tehty veistämättömistä honkahirsistä, joita vahvat rautasiteet yhdistivät toinen toisiinsa. Paksussa rautarenkaassa riippui suuri portinkolkutin.
Jakobsson tarttui kolkuttimeen ja koputti sillä kolme kertaa porttia vastaan.
"Onko sinun aikomuksesi kutsua kaikki lähitienoilla asuvat ihmiset tänne, koska niin ankarasti kolkutat?" kysyi Pertti Månsson hämmästyneenä.
"Se kai, mikäs muuten" vastasi Jakobsson nauraen.
Hetken kuluttua kuului askelten ääni portin holvissa, avain pistettiin lukkoon ja kierrettiin ympäri, jonka jälkeen portti, kireästi rätisten saranoillansa, aukeni.
Jakobsson'in ja Pertti Månsson'in astuttua sisään suljettiin portti taas.
Talon pihalta kömpivät molemmat toverit pilkko-pimeän käytävän kautta ylös huoneuksen ylikertaan. Vaivalla sinne ehdittyänsä, aukaisivat he käytävän perukassa löytyvän oven ja astuivat sisään erääsen saliin.
Tätä suurta, mutta matalaa huonetta valaisivat hyvin vaillinaisesti muutamat kynttilät eräällä pitkällä pöydällä lähellä peräseinää. Pöydän ympärillä istui kolme miestä, joista yksi, joka arvattavasti oli talon isäntämies, kiiruhti voimakkaalla käden-lyönnillä tervehtimään tulijoita terve-tulleiksi.
Ennenkuin jatkamme kertomusta pitää meidän lähemmin tarkastaman näitä saliin kokoontuneita miehiä ja luomme ensiksi huomiomme Jakobsson'iin.
Vartaloltaan oli hän erittäin pitkä sekä jäntterä ja hartiakas kuin ani harva. Mutta kuitenkin osoitti jok'ainoa hänen liikuntonsa noreutta, joka solakkaimmillekin ainoastaan ahkeran voimistelemisen kautta tulee osaksi. Kellertävät, kiharat hiuksensa peittivät puoleksi hänen korkean otsansa, jonka piirteet, samoin kuin tuo eriskummallisen kirkas loistekin hänen terävissä silmissään, todistivat hänessä löytyvän paljon rohkeutta ja lujuutta, jota ei kovimmatkaan vastukset voi masentaa. Hänen ryhtinsä oli uljas ja hänen käytöksensä käskemään tottuneen miehen käytös. -- Hän oli puettu hienosta Hollannin verkakankaasta tehtyyn merimies-pukuun.
Jos joku kysyisi mitä ammattia tämä Jakobsson oikeastaan harjoitti, niin olisi meidän vaikea antaa tyydyttävää vastausta siihen. Totuutta loukkaamatta voisimme kutsua häntä kauppiaaksi, mutta yhtä suurella syyllä saattaisimme nimittää häntä laivuriksi, asioitsijaksi ja miltei salakuljettajaksi. Kaikissa näissä elinkeinoissa hän toimiskeli ja oli uutteruutensa ja järkevyytensä kautta osannut koota itsellensä, hänen oloihinsa verraten erittäin suuren omaisuuden.
Häntä pidettiin perirehellisenä miehenä ja lähimmäistensä luottamusta ja kunnioitusta hän nautti hyvin suuressa määrässä. Että hänen oikeuden tuntonsa ja hänen salakuljettaja-toimensa saattoivat keskenänsä olla sopusoinnussa, se seikka ensi katsannolta näyttänee kummalliselta, mutta kun ottaa huomioon sen ajan katsantokannan, joka salakuljetusta ei pitänyt ensinkään kunniata loukkaavana, niin pääsee helposti selville tästä näennäisestä vastakohdasta.
Jakobsson oli harras puuhaamaan myös valtiollisissakin toimissa.
Valtiollisen tunnustuksensa puolelta kuului hän radikaalein joukkoon, s.t.s. niiden, jotka väittivät että aateliston valta ja mahtavuus olisi kukistettava, että valtikka oli Kristina kuningattarelta otettava pois ja prinssi Kaarle Kustaalle annettava. Siinä kapinassa, jonka Tukholman porvaristo maaliskuussa puheena olevana vuonna oli nostanut ja joka onnettomalla tavalla päättyi, oli hän ollut toimekkaana osan-ottajana, mutta älynsä avulla oli hänen onnistunut päästä ikävistä jälkiselkkauksista, vaikka hän epäluulon alaisena olikin vedetty siihen oikeuden käyntiin, jota tämän kapinan johdosta käytiin.
Hänen oppilaaltansa valtiollisissa asioissa, rehelliseltä ruokatavarain kauppiaalta Pertti Månsson'ilta puuttui kokonaan opetusmestarinsa pontevuus, järkähtämätön lujuus ja uskalias rohkeus. Mutta yhteisenä hyveenä oli heillä molemmilla sama sydämellinen isänmaan rakkaus ja vilpitön murhe nykyisistä valtiollisista oloista. Muuten oli Pertti Månsson kaikissa ystävänsä suuremman älyn ohjaamana. Vartaloltaankin oli hän lyhyempi ja hoikempi kuin Jakobsson. Hänen kasvonsa kuvasivat todellista sydämen lempeyttä ja vilpitöntä hurskautta ja jumalanpelkoa.
Ulkomuotonsa puolesta paljon suurempaa huomiota nostava henkilö kuin Pertti Månsson oli läsnä olevien joukossa se mies, jonka olemme arvelleet talon isännäksi. Vartaloltaan oli hän yhtä kookas kuin Jakobsson ja sama ponneton lujuus ja rohkeus kuvautui näiden molempien miesten kasvoissa, jotka kuitenkin muissa suhteissa olivat hyvinkin erinkaltaiset. Jakobsson oli valkeaverinen, talon isäntämies ruskeaverinen siihen määrään asti, että olisi voinut luulla hänen eteläisen taivaan alla syntyneeksi ja kasvaneeksi.
Harvoin pohjan lapsilla nähdään niin tummanmustia, tulta tuikkaavia silmiä ja niin täydellisesti kaarneenkarvaisia hiuksia kuin hänellä. Voisimme sanoa hänen kauniiksi, milt'ei ihanaksi, ellemme ottaisi lukuun tuota ilkkuvaa, ivallista hymyilyä, joka alituisesti leikkii hänen huulillansa. Samoin kuin Jakobsson oli hän siinä iässä, milloin miehuuden voima täydellisimmin astuu esiin. Hänen nimensä oli Aake Berg.
Ammatiltaan oli hänkin kauppias ja hänestä kerrottiin, että hän suolakaupan kautta oli koonnut rikkautta. -- Useat kauppiaat Ruotsin pikkukaupungeissa ostivat kauppaliikkeesensä tarpeelliset suolavarat häneltä.
Ne kaksi henkilöä seurassa, joista emme vielä ole puhuneet, erosivat niin hyvin muotonsa kuin pukunsa puolesta melkoisesti edellisistä.
Molemmat olivat puetut pitkiin sarkanuttuihin; samanlaista kangasta olivat myös heidän housunsa ja aina kaulaan asti kiinni punotut liivinsä. Helposti voi sanoa, että he kuuluivat talonpoikaissäätyyn.
Nuoremmalla heistä, jonka kullankarvaiset, kiharaiset hiukset valuivat alas aina hartioille asti, oli vaalea ja kivuloinen kasvonmuoto, mutta ken tarkemmin katseli hänen silmiinsä, huomasi pian, ett'ei häneltä puuttunut älyä ja intoa; vanhemman vakaissa, katsojan mielestä kunnioituksen tunteita nostavissa kasvoissa oli nähtävänä paljon kokeneen miehen mielenrauha, sellainen rauha, jonka vakuutus tehdyistä velvollisuuksista painaa tekijän kasvoille ja hyvä omatunto hänen sydämeensä. Molemmat olivat valtiopäivämiehiä.
Edellinen oli kotoisin Sörmlannin maakunnasta, jälkimäinen oli talonpoikaissäädyn puheenjohtaja silloin koossa olevilla valtiopäivillä, talollinen Pertti Ersson Roslagen'ista.
"Mitä uutisia Turusta, veikko Jakobsson? -- kysyi Aake Berg, sitte kuin kaikki olivat painaneet puuta -- Mitenkä siellä ollaan ja eletään?
Ollaanko tyytyväisiä nykyiseen hallitukseen, vai eikö?" --
Jakobsson'illa oli tapana niinkuin vastedes tulemme huomaamaan, omalla aluksellaan tuon tuostakin matkailla Tukholmasta Suomeen, erittäinkin Tukholmasta Turkuun, ja takaisin. Tälläiseltä matkalta oli hän vast'ikään palannut.
"Siellä niinkuin kaikkialla -- vastasi hän -- valitetaan aateliston vallattomuutta ja pahaksutaan sitä sortotilaa, jossa virkamiehet pitävät rahvasta, mutta Turku on liian kaukana hovista, jotta siellä tunnettaisiin kuningattaren yksityistä elämää; sinne asti viha häntä vastaan ei ulotu."
"Mitä väitellään Suomessa ruununtilojen peruuttamisesta? Pidetäänkö tätä asiaa tähdellisenä?" -- kysyi Aake Berg vielä.
"Kyllä pidetään. Kaikki toivovat mitä hartaimmin, että tämä toimi pian saadaan alkuun. Kansa panee kaiken luottamuksensa valtiopäiviin." --
"Valitettavasti ei tästä asiasta tule niin mitään, -- sanoi Pertti Ersson -- kansan toiveet tässä suhteessa eivät tule toteutumaan." --
Jakobsson punastui mieliharmista.
"Te, joka olette talonpoikaissäädyn puhemies, sanotte sen! Ehkä myöskin otatte sanoaksenne, mitä hyvää on saatava aikaan näiden valtiopäiväin kautta, jos niiden tärkein tehtävä jätetään ratkaisematta siksensä!" -- huudahti hän.
Pertti Ersson'in huulet vetäytyivät sellaiseen hymyilyyn, jossa iva ja totisuus taistelivat keskenänsä.
"Me ai'oimme kruunata kuningattaren," sanoi hän sen jälkeen.
Aake Berg purskahti nauramaan.
"Hyvin puhuttu, Pertti Ersson!f" -- ilveili hän. "Vieläkö sinun nyt, Jakobsson veikkoni, haluttaa tehdä useampia sopimattomia kysymyksiä valtiopäivien vaikutuksesta? Minä luulen, että kerrassaan sait riittävän vastaukseen kaikkiin kysymyksiin ja toivon, typeräpää vaikka oletkin, että kykenet ymmärtämään, jotta ne valtiopäivät, jotka kruunaavat talonsa ja tilansa menettäneen, itsevaltaisen kuningattaren tulli- ja aksiisitulojen pää-omistajaksi, loistoisalla tavalla ovat tehneet tehtävänsä!"
"Siten on asiain laita -- lausui Pertti Ersson. Kaikki meidän parhaat yrityksemme peruuttaa kruunulle sen kevytmielisesti poislahjoitetut taikka myydyt maatilat jäävät mitättömiksi. Kuin tiedätte, olivat kolmen aatelittoman säädyn edustajat eilen kutsutut linnaan kuningattaren puheille. Hänen Majesteettinsa vaati meiltä silloin sen lupauksen, ett'ei enää oteta puheeksi ruununtilojen peruuttamista näillä valtiopäivillä, sillä hän väitti että tämä kysymys koskee hänen majesteetti-oikeuksiansa.
"Ai'otteko pitää tämän teiltä vaaditun lupauksen?" -- kysyi Jakobsson.
"Ai'omme" -- vastasi Pertti Ersson vakaalla äänellä.
"Todellakin kaunis myönnytys majesteetti-oikeuksille ja seurattava esimerkki alammaisellisesta kuuliaisuudesta! -- sanoi Jakobsson katkerasti.
"Kuinka lieneekin, kerran annettu lupaus on pidettävä" -- lausui Pertti Ersson lujalla totisuudella.
Samassa kuului ulkoa kolme kolkutusta porttia vastaan ja hetken kuluttua astui kolme henkilöä saliin. Ystävällisesti tervehdittyään läsnä olevia asettuivat vastatulleet istumaan heidän joukkoonsa.
Muutaman minuutin kuluttua saapui taas uusia vieraita. Tällä tavoin uusien vieraiden saapumalla lisääntyi seura yhä lisääntymistään, niin että noin puolentunnin kuluttua enemmän kuin viisikymmentä henkilöä oli salissa koossa. Kaksikolmatta osaa näistä kuului porvarissäätyyn, loput olivat talonpoikia. Viime mainitut kaikki ja useimmat porvareista olivat valtiopäivämiehiä.
Keskustelu koski yhä edelleen päivän valtiollisia kysymyksiä. Oltiin par'aikaa kiivaassa väittelyssä siitä, mihin toimiin olisi ryhdyttävä, jotta saataisiin tuo aatelittomain säätyjen kuningattarelle antama lupaus puratuksi, kuin seura vielä lisääntyi kahdella uudella jäsenellä, joiden sisään astuessa kaikki läsnä olevat nousivat seisoallensa.
Viimeksi tulleet olivat puetut pitkiin, hienosta mustasta verasta tehtyihin viittoihin, joidenka alla he kantoivat lyhyitä samettinuttuja, joita vyötäisiltä ympäröitsi koreasti korkoumpeluksella koristetut vyöt. Ulkomuotonsa puolesta olivat nämät sen ajan historiassa sangen kuuluisat miehet hyvin erinlaatuisia.
Ensin sisään astunut, jonka vyössä riippui kaksipiippuinen pistooli, jonka kiiltäviä piippuja ja varren kulta- ja hopea-koristuksia vastaan kynttilöiden säteet kirkkaasti kimaltelivat, oli keski-ikäinen pitkänläntä mies; hänen muotonsa veti heti ensi katsannolta välttämättömästi huomiota puoleensa. Hänen ryhtinsä oli suora ja jalo, hänen käytöksensä ystävällinen mutta käskevä ja jok'ainoa piirre hänen kasvoissaan ajoitti tavallista suurempaa henkistä älyä ja kykyä.
Häneltä oli huolellisesti siivottu leukaparta ja pitkät viikset, joidenka huippuja hän tuon tuostakin oikean kätensä sormilla väänteli. Tämä mies oli porvarissäädyn puheenjohtaja, Tukholman toimekas ja peloton pormestari Niilo Niilonpoika Silenius.
Hänen seuraajansa näytti melkoista lyhyemmältä, vaikka hän totta todellakin oli yhtä pitkä. Syy tähän kummaan oli se, että hän aina nojasi päätänsä alaspäin ja kävi muutenkin eteenpäin kyykistyneenä, jotta hänen vartalonsa sai kaaren muodon. Harvat ohuet hiukset ympäröivät hänen paljasta, hiuksetonta kiirettänsä, otsansa oli korkea, nenänsä pitkä ja suippuinen, huulet laihat ja toisiinsa likistetyt, posket laihat, leuka pitkä. Näille jotenkin rumille kasvoille antoivat hänen kirkkaat, terävät silmänsä eriskummallisen muodon. Kun hän puhuessaan kohotti päätänsä ja katsoi suoraan eteenpäin, niin tuikkailivat nämät hänen silmänsä neron tulta.
Tämä mies oli Tukholman kaupungin tunnettu kirjuri Niilo Pertinpoika Skunk.
Arvokkain askelin astui Niilo Pertinpoika pöydän luo kaikkein läsn'olijain kohteliaasti kumartaessa. Selvästi näkyi, että he hänessä kunnioittivat päällikköänsä.
Niilo Niilonpika heitti hattunsa pöydälle, laski vasemman kätensä kupeesensa ja alkoi puhua:
"Ikäviä uutisia edelleen, arvaan ma? Tuo onkin kuin kirottu, ett'eivät meidän tuumamme tahdo menestyä. Yhtä valoisilta kuin asiat näyttivät muutama viikko takaperin, yhtä ikäviltä ja toivottomilta näyttävät ne nyt! Kaupunki on rauhaisa, ei ainoatakaan hallitusta peljättävää melskettä enää, rahvaan lujamielisyys on murtumaisillansa, korkeat herrat entistänsä kopeammat, vanha valtiokansleri on vähintänsä seitsemän vuotta nuorempi kuin kuukausi takaperin ja hänen nuoret junkkerinsa alkavat taas kohotella kukonharjojansa ja päälle päätteeksi muiden harmien höysteeksi tuo kuningattarelle annettu onneton lupaus!
Tämä on toki liian paljon pippuraruokaa yhdeksi ateriaksi! Miehen vatsa ei voi sitä sulattaa!"
Hetken vaiti oltuansa ja syvämielisen näköisenä viiksiänsä väännettyänsä lisäsi hän: "Mutta vähän tuosta kuningattarelle antamasta lupauksestamme! Siitä pääsemme paraiten siten, ett'emme sitä pidä!
Olkoon se pidettävä tyhjänä, satunnaisena kohteliaisuuden osoituksena, jolla ainoastaan oli hetkellinen merkityksensä. Itsepäisille naisille täytyy toisinaan luvata jos jotakin tarkoin huolimatta tuleeko lupaus pidetyksi tahi ei!"
"Tämä on hyvä neuvo!" -- huudahtivat kaikki porvarit yhteen ääneen.
"Ja meidän tulee sitä seurata," lisäsi Niilo Skunk.
"Sen teemme!" -- vakuuttivat porvarit.
"Tähän päätökseen me talonpojat emme yhdy," sanoi Pertti Ersson.
Niilo Niilonpoika kohotti levottomasti olkapäitään ja lausui Pertti Ersson'ille: "Herkkätuntoisuus on hyvä avu kunnian asioissa, mutta valtiollisissa on se naurettava!
"Ehkä onkin -- vastasi Pertti Ersson pontevalla vakavuudella. -- Minä en olekkaan kauaksi kiivennyt opin ja sivistyksen portaita myöten enkä kykene ratkaisemaan korkeamman valtioviisauden vaatimuksia, mutta sen tiedän nuoruudessani oppineeni, että miehen tulee sanoissansa pysyä, eikä niitä syödä."
"Se kyllä on totta, niin kauvan kuin tavallisista ihmis-oloista on kysymys, mutta kohta itsevaltaisen ja kurjan hallitsijan ja hänen sorrettujen alammaistensa välillä on sellainen, että se tykkänään purkaa kaikki yhteiskunnassa pyhinä pidettävien siveyslakien määräykset," väitti Niilo Skunk.
Pertti Ersson pudisti epäillen päätänsä ja sanoi: "Ei, niin ei voi olla! Jumalan pyhässä raamatussa antamat säännöt, joita noudatan, ovat tässäkin suhteessa hyvin yksinkertaiset ja selvät. Valhetta ja vääryyttä on aina ja kaikkialla välttäminen, missä muodossa ne esiintyvätkin." -- Luoden rehelliset silmänsä terävästi Niilo Niilonpoikaan jatkoi hän puhettansa: "Miksikä ensinkään tehtiin tuo onneton sitoumus? Muistanette, hyvä herra, että minä eilen linnassa murisin sitä vastaan niinkin paljon, että se nosti kuningattaren huomiota ja hän loi epäsuosiollisen katsauksen minuun?
Jos ei siinä silloin olisi ollut arvokkaampia miehiä läsnä, niin olisin suorastaan sanonut vastalauseeni. Onko siis minun ja säätyläisteni vika, että sellainen lupaus annettiin?"
Niilo Niilonpoika tarttui Pertti Ersson'in käteen ja lausui: "Kunnon ystäväni! Te todellakin olette syytön siihen pulaan, johon olemme joutuneet, mutta kerta siihen jouduttuamme pitää meidän kaikkia mahdollisia keinoja käyttämällä pyrkiä taas päästä siitä."
Tästä asiasta kiisteltiin kiivaasti vielä pitkä aika, mutta Pertti Ersson ja hänen säätyläisensä pysyivät järkähtämättömästi päätöksessään.
"Kummaa toki! -- huudahti Niilo Niilonpoika vihdoin hieman suuttuneena
- Koskeehan tämä asia kipeämmin teitä talonpoikia, se kuin etukynnessä
juuri tarkoittaa teidän pelastamistanne aatelismiesten väkivallasta!
Aiotteko todellakin edelleen kädet ristissä kärsiä sellaista julkista vääryyttä ja laittomuutta?"
"Emmepä suinkaan! Siihen valituskirjaan, jonka kuningatar lupasi vaataan-ottaa, ai'omme pontevilla sanoilla piirtää vastalauseemme sitä vastaan" -- vastasi Pertti Ersson.
"Pahoin pelkään, ett'eivät tuollaiset valituskirjat ole miksikään hyödyksi, jos asia kerta itse valtiosalissa säätyjen koossa ollessa jääpi puheeksi ottamatta -- väitti Niilo Niilonpoika. -- Kuitenkin olemme tätä valituskirjaakin ajatelleet ja Niilo Pertinpoika onkin jo kirjoittanut kaavaa siihen." -- Kääntyen kaupunginkirjuriin sanoi hän; "Olkaa hyvä ja lukekaa tämä kaava elikkä esitys kokonaisuudessaan, että läsnä olevat siitä sitten voivat sanoa mielipiteensä."
Niilo Pertinpoika otti esiin viittansa taskusta erään paperimytyn ja luki sitte korkealla äänellä sepittämänsä kaavan puheena olevaan valituskirjaan. Aina vähän päästä keskeyttivät kuuliat häntä innokkailla mieltymys-huudoillansa. Kun lukeminen oli päättynyt, niin hyväksyttiin tämä kaava yksimielisesti pidemmättä väittelyttä. Porvarit ja talonpojat olivat yhtä hartaat kiittämään sitä. Mutta tämä kirjoitus olikin mestarillisella taidolla kyhäelty ja sen tekijä todisti siinä syvämielisesti mutta samassa päivää selvemmällä tavalla, kuinka tuiki tarpeellinen ruununtilojen peruuttaminen oli valtiolle ja kuinka vahingolliset aateliston saavuttamat etu-oikeudet olivat yhteiskunnan onnellisuudelle.
Sen jälkeen ilmoitti Niilo Niilonpoika, että muuan henkilö, jonka nimen hän mainitsi, oli pyytänyt päästä seuran jäseneksi. Tämän asian johdosta syntyi nyt vilkas keskustelu.
Lukija on jo epäilemättä arvannut, että me olemme vieneet hänen valtiolliseen salaseuraan. Tälläisiä tavallisesti "klubbeiksi" kutsutuita seuroja löytyi Tukholmassa 1650 vuoden valtiopäivien aikana useampia. Päätarkoituksena oli niillä kaikilla valtiollisten asioiden keskusteleminen ja valtiopäivillä ratkaistavain kysymysten edeltäpäin valmistaminen, mutta sillä seuralla, johonka nyt olemme tutustuneet, oli toinen, erittäin tärkeä sivu-tarkoituskin.
Ne miehet, jotka kokoontuivat salaisiin keskusteluihin Aake Berg'in talossa, kutsuivat itsensä "P.C.G. seuraksi" ja kuin mainitsemme, että näillä kirjaimilla merkittiin sanoja Prins Carl Gustaf taikka suomeksi Prinssi Kaarle Kustaa, niin voipi jokainen helposti arvata että tämän seuran jäsenet olivat mainitun prinssin hartaita puoluelaisia, jotka toivoivat niin pian kuin mahdollista saadaksensa häntä kuninkaaksensa.
He olivat sitä mielipidettä, etteivät valtakunnan asiat kuningattaren hallituksen ohjia pitäessä voisi mainittavalla tavalla parantua, jos kohta joitakuita pienempiä muutoksia nykyisissä onnettomissa oloissa saataisiinkin aikaan. Kaikki toiveensa he panivat prinssi Kaarle Kustaasen, hänelle oli mitä pikemmin sitä parempi tie valtaistuimelle raivattava. Koska seuralla oli näin kapinallinen kanta, niin emme saata ihmetellä että se pyrki pysyä salaisuuden vaipan verhossa. Uusia jäseniä seuraan ottaessa noudatettiin suurta varovaisuutta.
Jokaisen uuden jäsenen täytyi pyhällä valalla vannoa, ett'ei hän seuraan kuulumattomille sen vehkeistä ja toimista mitään puhuisi. Vieläpä tämä vaiti-olemisen sitoumus koski itse seuran nimeä ja olemustakin.
Seuran jäseneksi tänä iltana ilmoitettu pyrkijä oli huikentelevan ja epäluotettavan luonteensa kautta pahan maineen saanut Pentti Skytte. Jo tähän aikaan nautti hän tätä mainetta niin suuressa määrässä, että kaikki puolueet kammoivat häntä eivätkä ottaneet ruvetaksensa hänen liittolaisekseen. Nytkin vastusteltiin hänen ottamistansa seuran jäseneksi ankarasti. Erittäin puhui Jakobsson luonteensa koko kiivaudella sitä vastaan.
"Tämä ei ole mikään seura aatelismiehille ja valtakunnan neuvoksille -- sanoi hän. Sallia Skytten tulla seuraamme on sama kuin että sallisimme itse p----een omassa persoonassaan tulla tänne! Varjelkoot meitä kaikki pyhät sellaisista henkilöistä! Hovista lähtenyt tuuli puhaltaa nyt häntä vastaan, mutta tuuli on oikullinen, ja voi äkkiarvaamatta kääntyä toiseen suuntaan. Että Skytte niin tapahtuessa kylmäverisesti pettäisi meidät, siitä voin panna sieluni autuuden pantiksi! Itse sekin seikka jo, että hän on kuullut puhuttavan seurastamme, on ikävä ja huolettava asia enkä voi ymmärtää mitenkä hän on urkkinut itsellensä tiedon siitä!
Olisko joku meikäläisistä ruvennut valapatturiksi? Siitä on saatava selko ja petos ankarasti kostettava!"
"Petosta ei tässä ole olemassa -- sanoi Niilo Niilonpoika. -- Pentti Skytte ei tiedä seurastamme mitään. Tosin hän arvelee että nykyisiin oloihin tyytymättömät ovat yhtyneet jonkimmoiseen salaliittoon, mutta siinä onkin kaikki. Tänään kun hänet tapasin ilmoitti hän minulle, ollen kovin närkästynyt hallitukseen, mielihalunsa yhtyä porvaris- ja talonpoikaissäätyjen vastapuolueesen. Ajatellen että hän korkean virkansa kautta voisi olla meille joksikuksi hyödyksi esittelin häntä äsken jäseneksi seuraamme. Mutta tarkemmin asiaa nyt mietittyäni peräytän tämän ehdoitukseni, sillä minä en, todellisen mielipiteeni hänestä, sanoakseni, luota häneen enemmän kuin Jakobssonkaan."
Sittekuin tämä asia näin oli saatu päätteesen ja kun muutamia muitakin kysymyksiä noin puolen tunnin kuluessa oli keskusteltu, läksivät seuran jäsenet pois, eivät kuitenkaan kaikki yhteen aikaan, vaan kaksittain ja kolmittain. Vihdoin oli heistä vaan viisitoista jäljellä. Näillä ei näyttänyt olevan kiirettä, vaan istuivat hyvässä rauhassa pitkän pöydän ympärillä. Aake Berg antoi kantaa esiin vanhaa olutta, jota juotiin suurista hopeaisista maljoista. Ajan tavan mukaan kallisteltiin maljoja ahkerasti.
Yleisesti versoivat Kristiina kuningattaren hallituksen aikana kaikki paheet, mutta erittäin saavutti juopumus silloin Ruotsissa ja Suomessa niin suuren vallan, ett'ei sen vertaista sitte jälestäpäin ole tavattu. Vieläpä itse hovipiireissäkin oli juopumus yleinen, vaikka Kristiina itse sitä pahetta vihasi enemmän kuin kaikkia muita.
"Ellen pety, niin voimme käyttää tätä yötä hyväksemme -- sanoi Niilo Niilonpoika otettuansa maljastansa aika kulauksen -- Pentti Skytte antoi minulle tässä asiassa hyödyllisen viittauksen."
"Pentti Skytten antaman viittauksen alla piilee epäilemättä joku petos"
- väitti Aake Berg.
"En usko sitä. Hän on tätä nykyä silmittömästi suuttunut kuningattareen ja neuvoskuntaan. Jos voitaisiin näille saada aikaan jotkut kelpo kepposet, niin olisipa tuo kostoa himoavalle Skyttelle mieliksi. Hän onkin jo ryhtynyt valmistaviin toimiin."
"Saammeko kuulla, mihin toimiin?" -- kysyi vieraanvarainen isäntä.
"Tänäpanä viettää, niinkuin kaikki tietänette, kuningattaren suosikki Gyllenström häitään. Mahtavimmat hovipuoluelaisista ovat kokoontuneet häätaloon, mutta tuo seikka ei ole meille niin suuresta arvosta, kuin rahvaan hyväksi toimeen pantu kestitys."
"Minä luulen että tähtäämme samaa otusta" -- huudahti Jakobsson.
"Omilla silmilläni -- jatkoi Niilo Niilonpoika puhettaan -- olen ollut tilaisuudessa näkemään että suuria ihmisjoukkoja on kokoontunut tätä kestitystä nauttimaan. Pentti Skytte on pitänyt huolta siitä ett'ei viinajumalan tavarat kesken loppuisi. Omalla kustannuksellaan on hän salaa antanut viedä sinne useita viina-astioita, joka toimi illan pimeydessä onnistui niin hyvin, ett'ei se ensinkään nostanut huomiota."
"Tämä oli sangen viisaasti keksitty temppu!" -- huusivat useammat porvarit yhteen ääneen.
"Lopun voinette ehkä arvata?" -- kysyi Niilo Niilonpoika.
"Luulen olevani tämän asian lopputarkoituksen jäljillä -- sanoi Aake Berg -- Me nostatamme rahvaan kapinaan, valloitamme vankilan ja pelastamme vangit. Jumala suokoon meidän onnistua! Olen valmis uskaltamaan paljon onnetonta veljeäni pelastaakseni."
"Tämä oli minunkin tuumani. Ilokseni kuulen nyt että toisetkin ovat samaa asiaa ajatelleet" -- sanoi Jakobsson.
Tässä on mainittava että vangeilla tarkoitettiin niitä, jotka maaliskuun kapinan tähden vielä istuivat vankeudessa. Juuri nykyjään oli neuvoskunnassa ollut kysymys heidän lopullisesta kohtalostaan ja useat mahtavat herrat neuvoskunnassa, etenkin vanha valtiokansleeri Akseli Oxenstjerna, olivat vaatineet kuolemanrangaistusta monelle heistä. Huhu tästä nostatti mieliharmia ja kiihoitusta yli koko valtakunnan. Erinomattain huolestuneet ja tuskaantuneet olivat tietysti vangittujen sukulaiset ja ystävät. Mutta rahvaskin oli pannut niin pahaksensa tämän asian, ett'ei näyttänyt mahdottomalta yllyttää sitä puheena olevaan yritykseen.
"Suostuvatko kaikki läsnä olevat osaa ottamaan tähän pelastustoimeen?" kysyi Niilo Niilonpoika.
Kaikki vastasivat myöntäväisesti ja väittivät, ett'ei tätä sopivaa tilaisuutta pitäisi jättää kokematta. Kuitenkin oli kaikella varovaisuudella toimeen ryhtyminen.
Sen jälkeen keskusteltiin likimmistä tuuman toimeenpanemista koskevista seikoista ja jokaiselle määrättiin eri tehtävä. Siitä olivat kaikki yksimieliset, ettei pormestari Niilo Niilonpoika eikä kaupunginkirjuri Niilo Skunk tehokkaasti ottaisi osaa tähän vaaralliseen yritykseen, sillä jos asia onnettomasti sattuisi päättymään, niin olipa tuo ennen kaikkia tähdellistä, että seuran molemmat johtajat pääsisivät epäluulosta vapaiksi. Väärin kai olisi heittää seuran menestys yhteen onnen vaakaan, etenkin kuin tämä toimi ei koskenutkaan "P.C.G. seuraa", vaan tässä nyt läsnä olevia mieskohtaisesti.
Jakobsson ja Aake Berg, jotka pidettiin muita rohkeampina ja älykkäämpinä, saivat toimeksensa mennä yllyttämään kenraalin ja Skytten viinaa nauttineita kapinaan. Toisten tuli koota kokoon kaduilla kuleksivia kerjäläisiä, varkaita ja rosvoja ja johtaa heitä kaupungin vankilaan. Mitä suurempi melske ja hälinä siellä syntyisi, sitä vaikeampi olisi asianomaisten saada tieto siitä, kutka olivat kapinan johtajat. Rahoja tuli jokaisen runsaasti ottaa mukaansa; niitä piti käyttää siinä, missä sanat elivät vaikuttaisi.
Yksin Pertti Månsson pani jyrkän vastalauseen hänelle määrättyyn tehtävään. Hän vannoi kautta Jumalan ja kaikkein pyhäin, että hän oli ihka mahdoton sellaiseen toimeen. Mutta hänen valansa ja vakuuttamisensa nostattivat vaan naurua ja ivaa läsn'olijoissa. Pertti Månsson parka sai siinä pitkissä kulauksissa niellä mitä ilkeimpiä kokkapuheita. Vihdoin piti Jakobsson pitkän kehoituspuheenkin hänelle.
Päästäksensä kaikesta tästä pilkasta lupasi hän lopuksi ryhtyä toimeen ja parhaan kykynsä ja ymmärryksensä mukaan tehdä tehtävänsä.
Kun kaikki asiat näin oli saatu selville, juotiin maljat pohjaan tuon vaarallisen yrityksen menestykseksi; tämän jälkeen Niilo Niilonpoika, Niilo Pertinpoika Skunk ja kaikki muut vieraat, paitsi Jakobsson, läksivät pois.
"Nyt on meidän mitä kiireimmiten pukeutuminen vale-pukuihin -- sanoi Aake Berg, jäätyänsä kahden kesken Jakobsson'in kanssa -- Miksi ja millaiseksi henkilöksi ai'ot muuttaa itsesi?"
"Sepäksi taas niinkuin viime kerrallakin valhe-puvussa ollessamme. Se on oivallinen ammatti tuo sepän ammatti; minä rakastan sitä. Usein juohtuukin mieleeni, että Jumala arvattavasti oli aikonut minua sepäksi, vaikka pahaksi onnekseni satuin jäämään pajan oven ulkopuolelle. Se oli kyllä ikävä tapaturma, sillä sen kautta jäi tämä valtakunta parasta hevoskengittäjäänsä vaille! -- Vaan annappas tänne tuo leiviskän painava vasara-kolhuri, jotta saan tarkastaa, onko se entisessä kunnossaan!"
Saatuansa Aake Berg'iltä erään tavattoman suuren pajavasaran ja heiluttaen sitä päänsä yli jatkoi Jakobsson puhettansa: "Tämä on oivallinen ase! ... erittäin oivallinen! Ei löydy ainoatakaan niin kovaa vapaasukuista pääkalloa koko valtakunnassa, ett'ei se pirstoksi menisi, jos tällä lempi-aseellani sitä kerran kolahuttaisin! -- Mutta tuo nyt esiin vanhat seppävaatteeni... Kas niin... Tuo nahkanen esiliina ei ole tämänpäivän tekoisia sekään... Nyt lopuksi vielä hiiliä! Nokikolarilla ei saa olla mustempia kasvoja ja käsiä kuin minulla."
Puhuessaan oli Jakobsson pukenut päällensä vanhat, rikkinäiset ja nokiset vaatteet. Saatuansa vielä kasvonsa ja kätensäkin noetuiksi ängähti hän tyytyväisellä äänellä: "Nyt olen valmis."
Aake Berg loi silmänsä häneen eikä voinut olla nauruun purskahtamatta.
"Mistä matkasi seppämies?"
"Korpimetsien sysihaudoilta palajan työpajaani."
"Missä tuo työpajasi?"
"Hovilan neiden narrinavetan pihassa. -- Entäs sinä Ahtolan ahojen ajaja -- mistä tulet?"
"Tietämättömistä."
"Mihin matkas?"
"Tuntemattomiin."
"Vai niin; matkamme kulkee samaan suuntaan. Lähtekäämme yhdessä tallustamaan."
"Lähtekäämme vaan, mutta ottakaamme mukaan nämät leikkikalut lapsillemme."
Tämän sanottuansa otti Aake Berg, joka oli pukeutunut merimieheksi ja peittänyt kasvonsa naamarilla, kaksi pistolia eräästä salalaatikosta ja antoi toisen niistä Jakobsson'ille, joka kätki sen nuttunsa alle.
Sammutettuansa kynttilät lähtivät he sitte huoneesta.
Ehdittyänsä portille sanoi Aake Berg portinvahdille: "Sinä et saa avata porttia kenellekään, joka ei tunne oikeita tunnussanoja! Mutta kaikille niiden tuntijoille avaat sen ja kätket jokaisen, joka pyytää tulla kätketyksi, tallin alla olevaan kellarikamariin."
"Te voitte täydellisesti luottaa minuun!" -- vastasi portinvahti.
"Hyvä on!" -- Toverillensa sanoi Aake Berg heidän Drottninggatan nimistä katua kohti käydessä: "Siihen huoneesen viemme vangit ja pidämme heidät kätkettyinä siksi, että heitä uhkaava kuoleman tuomio on peruutettu. Mutta jos heille ei suoda armoa, niin lähetämme heidät salaa pois valtakunnasta, -- siinä tapauksessa nimittäin, että meidän onnistuu pelastaa heidät vankilasta."
Ulkona oli nyt pilkkopimeä, tuuli puhalteli ankarana myrskynä ja taivaalla ajelivat mustat pilvet toinen toisiansa hirmuisella vauhdilla.
2 LUKU.
Sill'aikaa vietettiin yhä häitä kenraalin palatsissa. Sinne mekin nyt menemme emmekä hetkeksikään pysähdy tirkistelemään noita koreisin livreapukuihin puetuita palvelijoita, jotka portailla ja etehisissä kumartelevat meille, vaan kiiruhdamme suoraan suureen juhlasaliin.
Suurellainen on tosin se komeus, jota silmämme täällä näkevät! Kaikki mikä nerokkaan Kristiina kuningattaren hovissa on suurta ja loistavata on tänä iltana kokoontunut tänne. Nuo äärettömän kalliit kulta- ja hopea korko-umpeluksella kaunistetut naispuvut satojen vahakynttiläin lunoavassa valossa, nuo lukuisat katossa riippuvat hopea- ja kristallikruunut, joita vastaan kynttilöiden säteet silmiä häikäisten kimalttivat, nuo vierailta mailta tuodut verhot, joilla seinät ovat peitetyt ja tuo lukematon määrä muita kalleuksia, joita on pantu nähtäväksi, viittaavat enemmän jonkun itämaisen hallitsijan kuin ruotsalaisen ylimyksen asuntoon.
Kuningatar Kristiinan hallituksen aika oli aatelisvallan loistoisuuden aikakausi ja silloin saavutti etelämailta, erittäinkin Ranskasta kotoisin oleva ylöllisyys puvuissa ja elämän tavoissa ensimmäisen suuren voittonsa täällä Pohjolassa, voiton sellaisen, että vaikutukset siitä halki vuosisatojen ovat ulottuneet meidän aikoihimme saakka. Vielä meitäkin pitää sama silloin voitolle päässyt ylöllisyyden henki kahleissansa, niinkuin se arvattavasti on pitävä lapsiamme ja lastemme lapsiakin.
Kaksi asiaa olivat erittäin sitä laatua, että ne saivat tämän ylöllisyyden pikaisesti juurtumaan ja kuumeentapaisella nopeudella leviämään, nimittäin kuningattaren ja hovin antama esimerkki ja kolmenkymmenen vuotinen sota. Lisää vauhtia antoi sille kuningattaren mieletön anteliaisuus. Ne lahjoitusmaat, joita hän lahjoitti valtakunnan mahtavimmille suvuille, olivat niin avarat ja suuret, että nämät suvut niiden ja sodassa riistetyn saaliin kautta pääsivät ruhtinaallisen omaisuuden omistajiksi.
Kaikki tämä rikkaus joutui tavallisesti ylöllisyyden palvelukseen.
Kustaa Aadolf'in syvästi kristillinen mielenlaatu ja hänen vakaa ja vaatimaton käytöksensä olivat saaneet aikaan sen, ett'eivät ylpeyden henki ja ylöllisyyden himo, jotka nimen-omaan ovat tavattavat kaikissa kunnian korkeimmille kukkuloille nousneissa kansoissa, hänen elin-aikanansa päässeet valtaan Ruotsin kansassa.
Vielä holhojahallituksen aikanakin näytti siltä ikäänkuin olisi suuren sankarikuninkaan henki kulkenut hänen kansansa keskellä suojelija-henkenä, alati muistuttaen sitä hänen omien elämän-tapojensa puhtaudesta ja yksinkertaisuudesta; mutta sittemmin herkesi tämä muiston voima vaikuttamasta ja nouseva polvi, joka kerskaili isien sankaritöistä, unhotti noudattaa heidän hyviä avujansa.
Muutamat kunniarikkaat vanhukset suuren kuninkaan ajoilta, jotka uskollisesti säilyttivät hänen kirkkaan kuvansa povessansa, puuhasivat kyllä vastarintaa tälle oudolle vieraalle, mutta ylöllisyys ei paljon huolinut heidän puuhistansa, vaan työnsi loistavine, narrimaisine seurueinensa eteenpäin, päivä päivältä voittaen yhä suurempaa alaa.
Nähtyänsä yrityksensä hukkaan menneiksi vetäytyivät nämät arvokkaat vanhukset pois taistelutantereelta kätkien sydämiinsä syvän surunsa.
Eivätkä he soveltuneetkaan kanssakäymistä pitämään sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät osanneet eroittaa ylpeyttä oikeutetusta itsearvon tunteesta eikä pöyhkeilemistä arvokkaisuudesta, jotka pitivät loistoisuutta jaloutena ja luulivat jotakin suuriarvoista kunnioittavansa silloin kuin he kunnioittivat suurennäköistä.
Mutta jatkakaamme kertomustamme.
Enemmän kuin kaikki muut tämän loistavan hääseuran jäsenet, joista suurin osa kuului hovipuolueesen, ani harva n.k. vanha-aatelispuolueesen, vetää huomiotamme puoleensa kuningatar, joka läsnä olollansa oli kunnioittanut suosikkinsa häitä. Hän oli tarjoutunut maksamaan kustannuksetkin niihin, mutta rikas kenraali S----hjelm oli alammaisuudessa pyytänyt saada ne itse maksaa. Tähän pyyntöön olikin kuningatar antanut suostumuksensa, epäilemättä salaisella mielihyvällä, sillä Kristiinan raha-asiat olivat jo tähän aikaan jotensakin huonolla kannalla.
Kenraali puolestansa oli mielellänsä suostunut kuningattaren tekemään ehdoitukseen, että hää-iltana pantaisiin toimeen baletti, johonka hän itse oli laatinut kaavan ja jonka pää-ohjaajaksi hän itse tarjousi. Baletit olivat Kristiinan lempihuvituksia eikä hän milloinkaan ollut paremmalla tuulella, kuin niitä näytettäissä.
Baletin juoni oli nyt samoinkuin useimmiten muutenkin otettu kreikkalaisten muinoistaruista, tällä kertaa päivän merkitykseen erityistä huomiota laskemalla. Syyt Troijalaiseen sotaan olivat baletin juonen pääkohdat. Sentähden jakautuikin baletti kahteen osaan: edellisessä näytettiin Peleon ja Thetin häitä, jälkimäisessä ihanan Helenan ryöstämistä Spartan hovista. Tästä syystä oli useammalla balettiin osaa ottajalla kaksi osaa näytettävänä ja pukujen muuttamisen tähden oli määrätty tunnin loma-aika molempien osastojen välillä.
Kristiina itse esiintyi ensimäisessä osastossa metsästyksen jumalattarena, Dianana, jonka osaa hän hyvin usein ja erittäin mielellään näytteli, luultavasti siten osoittaaksensa vastenmielisyyttänsä avio-elämään, sillä Dianasta kerrottiin, ett'eivät Amor jumalan nuolet häneen ensinkään pystyneet; jälkimäisessä oli hän eräänä Helenan hovinaisena. Molemmissa osissa, joita hän muuten suurella menestyksellä näytteli, mutta erittäinkin Dianana, oli hänellä ylenmäärin kallis, kullalla ja hohto-kivillä koristettu puku.
Joku naisvaatteuksen ihailia vaatisi ehkä täydellistä selitystä näiden pukujen kuosista ja niihin kuuluvista kääreistä ja reunuksista, mutta meidän täytyy tunnustaa, ettemme ole tarpeeksi suuri naispukujen tuntija tullaksemme sellaisen kuvauksen kanssa laihin.
Se vaan on mainittava, että Kristiina kuningatar, vaikka hän vasta oli 23 vuoden vanha, jo tähän aikaan itse pukemisessa ja pukujen pitämisessä osoitti sitä huolimattomuutta, josta hän sittemmin tuli niin kuuluisaksi, ja joka sai aikaan sen, että hänen puvussansa, jos se muuten olikin maikka kuinka kallisarvoinen, puuttui hyvää naisellista aistia ja hienompaa kauneuden tuntoa.
Kuningattaren etevin ja mahtamin lemmikki, kreivi Maunu Gabriel de la Gardie, joka muutamia päiviä ennen häitä oli tullut Tukholmaan Liivinmaalta, jossa hän oli kenraalikuvernöörinä, näytti baletin ensimmäisessä osastossa erään metsähaltijan osaa. Tässä tehtävässään tuli hänen alituisesti olla metsästyksen jumalattaren, nuoren kuningattaren seurassa. Jälkimäisessä osastossa näytti hän erään kuningas Menelaon hoviherran osaa.
Sitäkin tehdessänsä pysyi hän alituisesti kuningattaren rinnalla, kuiskasi hänen korvaansa kaikellaisia imartelusanoja ja osoitti hänelle noita hienoja kohteliaisuuden temppuja, joita hienon hoviherran tietysti tulee osoittaa korkea-sukuiselle hovinaiselle. -- Jupiterin osaa näytti prinssi Kaarle Kustaa, Apollonin herttua Aadolf Juhana ja Aareen eli Mars'in Kustaa Aadolf Lewenhaupt.
Pait heitä, otti moni muukin sen ajan valtiollisessa ja hovihistoriassa hyvin tuttu mies leikkijumalana, taikka oikeammin, jonkun vanhan kreikkalaisjumalan sijaisena osaa tähän balettiin.
Noiden kolmen onnettomuutta tuottavan kultasen omenan omistamisesta ja kauneuden maineesta kiistelevien jumalatarten osat olivat annetut kolmelle hovin kauneimmalle nuorelle neidelle. Ihanin ja suloisin heistä oli Afroditen osan näyttäjätär, kauneudestaan kuuluisa Ebba Sparre.
Ylipäällikkö Tukholmassa, Herman Fleming, oli saanut osaksensa Menelaon osan ja hän osasi ihmetyttävällä todenmukaisuudella kuvata tämän onnettoman kuninkaan syvää mielenliikutusta sinä hetkenä kuin hänelle ilmoitettiin tuo uhkarohkea teko, että Troijalainen prinssi oli vienyt mukanansa hänen ihmeen-ihanan vaimonsa. Mitä Helenan kauneuteen tulee, niin oli nuori morsian, 20 vuotias Elvira S----hjelm aivan kuin luotu hänen osaansa näyttämään. Epäilemättä olisi moni läsnä olevista nuorista herroista ollut valmis rupeamaan kaksin taisteluun Paris prinssin kanssa, jos siten olisi voinut omakseen voittaa spartalaisen kuningattaren sinä sulo-olentona, jona hän tänä iltana esiintyi.
Paris prinssin osaa näytti ylkä, valtiokamariherra Gyllenström.
Elvira S----hjelm oli vaalea-verinen ja hänen tummansiniset silmänsä loistivat kirkkaammin kuin timantit siinä jalokivi-koristeessa, jolla hänen kastanjankarvaiset suortuvansa olivat kiinnitetyt hänen kiireellensä. Mutta näiden silmäin katse oli haaveksivainen ja surumielinen niinkuin hieno hymyilykin hänen huulillansa. Tämä astui sitä selvemmin näkyviin kuin hän tänä iltana oli tavallista vaaleampi ja alakuloisempi. Hänellä oli erittäin sorea ja kaunis vartalo, joka oli keskikokoinen.
Hänen olennossaan olivat suloisuus ja viattomuus niin harvinaisesti järjestyneet, että se vaikutti suloisuuden tunnetta niissäkin, jotka olivat hänen läheisyydessänsä, aivan niinkuin olisi joku salainen lumousvoima lähtenyt hänestä. -- Hänen morsiuspukunsa veti rikkautensa puolesta vertoja kuningattaren puvulle, mutta naisellisesti hienon miellyttävän käytöksen suhteen ei löytynyt koossa olevain joukossa ainoatakaan nuoren morsiamen vertaista.
Illan kuluessa oli kuningatar usein ja pitkään luonut silmänsä erääsen akkunan komeroon. Siinä seisoi, punasesta sametista tehtyjen akkunavarjostimien puoleksi peittämänä eräs nuori mies, silminnähtävästi kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Baletti ei ensinkään näyttänyt vetävän hänen huomiotansa puoleensa, niin uneksivaisena ja liikkumatonna seisoi hän siinä pitkään miekkaansa nojaten. Päättäen puvusta, johon hän on puettu, näkee heti että hän kuuluu "siniseen rykmenttiin", tuohon mainioon rykmenttiin, jota kutsuttiin "urhoollisista urhoollisimmaksi" ja joka rykmentti monessa kuumassa verileikissä loistavalla tavalla oli osoittanut tämän kunnianimen ansaitsevansa.
Nuorukaisen kummallinen hajamielisyys, joka ei soveltunut muiden vierasten iloon, oli saanut kuningattaren uteliaisuuden hereille. Tuon tuostakin kääntyivät hänen silmänsä akkunan komeroa kohti. Typerä nuorukainen! -- etkö jo huomaa kuinka korkean naisen silmäysten esineenä olet? -- Ei; -- hän seisoo yhä liikkumatonna kuin kiveen veistetty patsas.
Kun baletti vihdoin oli päättynyt, kääntyi kuningatar de la Gardien puoleen ja sanoi viitaten kädellänsä ajatuksiinsa vaipuneesen nuorukaiseen: "Voitteko sanoa minulle hyvä kreivi Maunu, kuka tuo nuori upseeri on?"
De la Gardie loi silmänsä kuningattaren osoittamaan suuntaan ja katseli ylpeästi hymyillen hetken aikaa nuorukaista. -- "Hän kantaa sinisen rykmentin värejä" -- vastasi hän sen jälkeen.
"Sen kyllä itsekin näen" -- säisti kuningatar malttamattomasti -- "Vaan ettekö tunne häntä lähemmin? Mikä on hänen nimensä?"
Kreivi Maunu katsoi pitkään kuningattareen. Olisko hän, kunnian korkeimmille kukkuloille kiivennyt mies, jota valtakunnan mahtavatkin kumarsivat, tuttu nuorten upseerien kanssa! Arvokkaasti kohotti tämä ylön varhain saavutetun mahtavuuden pilaama onnen helmalapsi olkapäitään vastatessaan: "En tunne tuota nuorta herraa enkä tiedä milloinkaan ennen häntä nähneeni. -- Sen vaan voin hänen ulkonäöstänsä päättää, että hän Saksan maalle on jättänyt rakkaan morsiamensa, jota hän kai nyt ikävöiden ajattelee!"
Huomattuansa, ett'ei tämä hänen leikkipuheensa ensinkään ollut Kristiinalle mieliksi, lisäsi hän: "Kuitenkin jos Teidän Majesteettinne haluaa lähempiä tietoja tuosta nuoresta upseerista, niin otan muutaman hetken kuluessa toimittaakseni kaikki ne tiedot hänestä, joita milloinkaan voitte toivoa."
"Tehkää siten, kreivi! -- sanoi Kristiina -- En tahdo kieltää, että tuon nuorukaisen kummallinen hajamielisyys on vetänyt huomiotani puoleensa. Olen pitkän ajan katsellut häntä, mutta en ole nähnyt hänen ainoatakaan jäsentänsä liikahduttavan. Tahtoisin saada selon siitä, mikä lienee syy tuohon hänen syvään miettiväisyyteensä."
Kun kreivi Maunu juuri oli lähtemäisillänsä tiedustelumatkalle, lähestyi kenraali Paikull kuningatarta ja häntä.
"Te tulette kuin kutsuttuna, herra kenraali!" -- huudahti Kristiina.
"Soisiko onneni todellakin minun voivani olla Teidän Majesteetillenne joksikuksi palvelukseksi?" kysyi kenraali Paikull.
"Voitte kuin voittekin! Te tunnette meidän armeijamme ja siinä palvelevat upseerit paremmin kuin kreivi Maunu; -- arvattavasti voitte sanoa minulle tuonkin upseerin nimen, joka seisoo tuolla akkunan komerossa? Tästäpä asiasta juuri onkin kysymys." --
"Teidän Majesteettinne! -- vastasi kenraali Paikull -- Harvat lienevät ne soturit teidän kunniarikkaassa armeijassanne, jotka eivät osaisi mainita hänen nimeänsä. Sillä vaikka hän vielä on nuorukainen -- 24 vuoden vanha, ellei muistoni minua petä -- niin on hän jo saavuttanut sellaisen maineen urhoollisuudestaan ja sotilaskunnostaan, että vanhempikin mies, kuin hän, saattaisi siihen olla tyyväinen. Hänen nimensä on Stålsköld. --
"Stålsköld -- toisti kuningatar -- Minä en muista sellaista nimeä Ruotsin aatelisten sukunimien joukossa."
"Aivan luonnollistahan se on, sillä tämän suvun nimi ei vielä olekkaan kirjoitettu ritarihuoneen kirjoihin. Kuitenkin on varma, että Teidän Majesteettinne isä, korkeasti autuas kuningas Kustaa Aadolf, Lech virran yli päästyämme koroitti silloisen everstiluutnantin suomalaisessa ratsuväessä Stål'in ja hänen jälkeisensä aatelis-arvoon nimellä Stålsköld, palkinnoksi hänen tässä taistelussa niinkuin useammissa edellisissäkin osoittamasta urhoollisuudestaan.
"Suku siis on Suomesta kotoisin? kysyi Kristiina.
"Sieltä, Teidän Majesteettinne!"
"Onko tämä nuori upseeri sen everstiluutnantin poika, josta puhuitte?"
"Kyllä hän on hänen poikansa -- vastasi kenraali Paikull ja lisäsi: -- Hänen isänsä, joka kieltämättä oli pelottomimpia sankareitamme, kaatui tuossa meidän aseillemme niin onnettomassa Nördlingen'in tappelussa enkä minä usko, että hän jättikään jälkeensä muita lapsia kuin tämän pojan, joka vuorostaan on kuulunut armeijaamme 14 ikävuodestansa asti.
Ensi alussa palveli hän samassa rykmentissä kuin isänsäkin, mutta muutettiin sittemmin sankarimaineen saatuansa kapteenina 'siniseen rykmenttiin,' johon hän tätä nykyä kuuluu."
Kristiina oli nuori, hänen povessansa tykytti, vaikk'ei hän itse tahtonut myöntää sitä, naisen sydän, -- näin lämpöiset kiitoslauseet niin vanhalta ja arvokkaalta sotilaalta vaikuttivat hänen sydämessänsä mielihyvää nuorta kapteenia kohtaan. Mutta hän salasi tämän tunteensa
- Kristiina kuningatar olikin teeskentelemis-taidossa täydellinen
mestari -- ja oli välinpitämätön olevinansa.
Armollisimmalla hymyllä kiitettyänsä vanhaa kenraalia hänen antamista tiedoistaan riensi hän taas de la Gardie'n käsivarteen nojaten tanssiin.
Mutta ei aikaakaan kuin hän kääntyi isännän, kenraali S----hjelmin puoleen, vakuutettuna siitä, että hän häneltä saisi lähempiä tietoja tuosta kummallisesta häävieraasta, joka yhä edelleen seisoi uneksivassa asemassaan.
"Tuo nuori kapteeni lienee teidän sukulaisianne, koska hän on tullut Tukholmaan teidän tyttärenne häihin, vaikka hänen rykmenttinsä on Pommerissa?" -- kysyi hän.
"Sukua ei hän ole, mutta kyllä hän minun tahdostani on tehnyt tämän matkan." --
"Teillä siis kuitenkin oli joku erityinen syy, jonka tähden tahdoitte, että hänen piti oleman läsnä tässä juhlallisessa tilaisuudessa?" --
"Olipa kyllä. Asian laita on sellainen, että saatan tuota nuorukaista kutsua ottopojakseni. Sota on lahjoittanut minulle tämän kasvatin.
Mutta en tohdi enkä tahdo väsyttää Teidän Majesteettinne pitkämielisyyttä kertomalla niitä tapauksia, joidenka johdosta tulin hänen kasvatus-isäksensä."
"Älkää sellaista peljätkö, herra kenraali! Päin vastoin suon mielelläni, että minulle kerrotaan tuosta Ruotsin kansalle niin suurta mainetta tuottavasta sodasta!" -- vakuutti kuningatar, jonka uteliaisuus yhä oli kiihtymässä.
"Teidän Majesteettinne tuntee ja tietää, että yksinomaisesti olen soturi. Sellaisena en ole ehtinyt puhetaitoa oppimaan enkä ensinkään osaa korulauseita käyttää. Syystä siis pelkään, että kertomukseni tulisi kaikin puolin niin onnistumattomaksi, ettei se täyttäisi Teidän Majesteettinne pienimpiäkään vaatimuksia."
"Olkaa huoletta siitä asiasta, kenraali! Minä rakastan sotilaan korutonta puhetta" -- sanoi kuningatar. -- Hyvällä omalla tunnolla voimme vakuuttaa, ett'ei tässä hänen viimeisessä lauseessansa ollut totuuden alkuakaan. Korkeasti oppinut Kristiina, jonka lempihuvituksena oli päivät pitkät keskustella viisaus- ja sielutieteen vaikeimmin ymmärrettävistä asioista sen aikakauden oppineimpien miesten kanssa, ei suinkaan rakastanut korutonta puhetta, vaan piti sitä raakamielisyyden ja tyhmyyden tunnusmerkkinä.
Kenraali ei kuitenkaan kauemmin estellyt, vaan alkoi kertoa: "Kun me Teidän Majesteettinne suuren isävainajan johdolla matkustimme ottamaan Franken nimistä maakuntaa haltuumme, täytyi meidän sitä ennen valloittaa Würzburg'in kaupunki. Tämä valloitus maksoi meille paljon vaivaa ja paljon kuolleita. Itse kaupunki tosin ei tehnyt mainittavaa vastarintaa, mutta sen vahva linna sitä ankarampaa. Kun ensikerran ryntäsimme sitä vastaan, heitettiin me suurella miestappiolla takaisin.
Uusi rynnäkkö oli tehtävä ja tehtiinkin paremmalla menestyksellä, sillä linna joutui meidän haltuumme, vaikka kyllä kalliista verihinnasta. Tässä tilaisuudessa, rynnäkölle käydessämme jouduin innossani liiaksi kauas meidän sotarinnastamme. Äkkiarvaamatta huomasin itseni viiden vihollisen piirittämäksi. Kasvomuodoltaan oikein pedon kaltaisia olivat nuo julmurit, joidenka kanssa minun nyt oli tekeminen. Pukimistaan ja aseistaan tunsin heidät Kroaateiksi.
Hyvien pistoolieni avulla pääsin kahdesta päällekarkaajastani vapaaksi, mutta kolmas oli jo antanut minulle iskun päähäni ja neljäs valmistihe keihäällään lävistämään rintani puhki, kuin auttajani äkkiarvaamatta saapui. Niinkuin noitumalla lensi kroaatin keihäs pirstaleina ilmaan, pistoolin laukaus pamahti ja hän kaatui selällensä maahan rinta lävistettynä. Jälkeenjääneet kroaatit heittivät nyt pelästyneinä aseensa maahan ja rukoilivat armoa, joka myöskin heille suotiin. Kaikki tämä tapahtui lyhyemmällä ajalla, kuin sitä kertoessa on kulunut.
Kun saadusta iskusta olin melkein tykkänään pyörryksissä ja kun veri haavasta päälle päätteeksi virtana valui alas pitkin kasvojani, en voinut heti tuntea pelastajaani, suomalaista kapteenia Stål'ia, sotilasta, jonka ruumis oli yhtä voimakas kuin mieli urhoollinen ja peloton. -- Mutta nuo tuollaiset veriset kuvaukset sodasta eivät ole Teidän Majesteettinne korvia varten!"
"Ajatelkaa toki, herra kenraali, että minä olen Kustaa Aadolf'in tytär!
Pitäisikö minun siis säikähtyä kertomuksista; koskisivatpa ne vaikka kuinka ankaria verilöylyjä?" sanoi Kristiina hymyillen.
Kun sankarikuninkaan tytär mainitsi isänsä nimen, kumarsi kenraali S----hjelm päänsä syvään kunnioituksesta ja kuningattaren herjettyä puhumasta, jatkoi hän kertomustansa: "Sittekuin minun haavani oli parantunut, tapasin sodan kuluessa henkeni pelastajan usein, mutta en milloinkaan päässyt tilaisuuteen vähimmälläkään työllä osoittamaan kiitollisuuttani häntä kohtaan, vaikka kyllä etsein sellaista tilaisuutta. Koitti niin Syyskuun 7 päivä kolmekymmentä ja neljä, jälkimäinen noista molemmista onnettomista päivistä Nördlingen'in luona.
Samoin kuin edellisenä päivänä seisoi entinen kapteeni Stål, samoin everstiluutnantti ja aatelissäätyyn koroitettu nimellä Stålsköld, väkinensä armeijan oikealla siivellä niinkuin minäkin.
Meille oli annettu käsky vastaan-ottaa ja pidättää Hispanialaisia, jotka tiheissä riveissä hyökkäsivät meitä vastaan. He eivät olleet ottaneet osaa edellisen päivän taisteluun, tulivat siis heikkonemattomilla voimilla ja olivat sitä paitsi monilukuisemmat kuin me. Ensin alussa torjuimme heidän hyökkäyksensä menestyksellä, mutta lopuksi täytyi meidän vetäytyä takaisin ylivoiman pakoittamina. Silloin näin mainitun Stålsköld'in, miehuullisesti taistellen, kaatuvan maahan.
Heti riensin tarjoomaan hänelle apuani, mutta hän ei ottanut tarjoomustani vastaan, vaan sanoi: 'Kiitän teitä, mutta te ette taida tehdä mitään hyväkseni. Minä tunnen, että olen saanut osani.' -- 'Tahdon viedä teidät pois taistelusta' -- väitin minä. -- 'Siitä ei olisi kenellekään hyötyä, mutta teille se vahinko, että joutuisitte vangiksi taikka surman omaksi; minulla ei ole monta hetkeä jäljellä enää,' vastasi hän ja painoi kätensä sydäntänsä vastaan, josta verensä kirkkaana suihkeena uhkui esiin. Hetken kuluttua lisäsi hän heikolla äänellä: 'Kuitenkin ... nyt muistan...
Te voitte todellakin tehdä minulle äärettömän kalliin hyvän työn, jos vaan tahdotte sen tehdä.' -- Minä kiiruhdin vakuuttamaan hänelle, että olin altis mihinkä uhraukseen hyvänsä, jos vaan siten vähimmälläkään tavalla voisin suorittaa sitä kiitollisuuden velkaa, joka tähän saakka oli suorittamatta jäänyt.
Tämän kuultuansa lausui hän hiljaan: 'Minulta jää vaimo ja ainoa poikani köyhyyteen. Pitäkää huolta siitä, että viimemainittu tulee isänmaallensa joksikuksi hyödyksi, ett'ei hän kasvatuksen ja isällisen johtajan puutteessa pilaannu.' Hän hohotti kätensä minulle. Kun siihen tartuin, oli se kylmä, hengen kipinä oli sammunut hänessä. Tämän ohessa olivat Hispanialaiset samonneet aivan lähelle, jotta virkku ratsuni töin tuskin sai minut pelastetuksi surman suusta."
"Sellainen taistelutantereella kuolevalle sotatoverille annettu lupaus on, jos muuten joku lupaus, pyhänä pidettävä!"
"Siinä asiassa olen aivan samaa mieltä kuin Teidän Majesteettinne! Myös teinkin sydämessäni pyhän valan vainajan viimeistä tahtoa tunnollisesti täyttääkseni. Ensi tilaisuuden sattuessa annoin kuulustella äitiä ja poikaa. He elivät todellakin köyhyydessä, sillä niitä kahta taloa, jotka korkeasti autuas kuningas Kustaa Aadolf oli luvannut everstiluutnantti Stålsköld'ille, eivät he olleet saaneet."
Kuningattaren kasvot synkistyivät.
"Tämä on sangen ikävä asia, että yksi isävainajani antama lupaus näin kauan on jäänyt lunastamatta ja minäkin olisin suonut varhemmin saavani tiedon siitä!" -- sanoi hän.
"Teidän Majesteettinne! Minä tein kerran holhojahallitukselle kirjallisen muistutuksen tästä asiasta, mutta kun se sittekin joutui unhotuksiin, en katsonut soveliaaksi sittemmin puuhata siitä sen enemmän, vaan päätin jättää sen siksi kunnes kasvattini itse pitäisi siitä huolta. Minä olenkin kehoittanut häntä anomuskirjan kautta valvomaan oikeuksiansa Teidän Majesteettinne luona, mutta hän ei ole suostunut siihen."
"Minulla on oleva kunnian asiana, että tämä tietämättömyyteni tähden tähän asti laiminlyöty kysymys mitä kiireimmiten tulee oikeuden mukaisella tavalla ratkaistuksi, etenkin koska olen kuullut kerrottavan, että tämä poika sotilastoimessaan on osoittanut milt'ei yhtä suurta kuntoa kuin isänsäkin aikanansa."
Kenraali myönsi, ett'ei hänen kasvattinsa ollut aivan ansaitsematon siitä kiitoksesta, jolla hänestä oli puhuttu kuningattarelle.
"Lapsuudessa jo ilmaantui hänessä erittäin rikkaita luonnon lahjoja ja tavaton opinhalu -- lisäsi hän -- Yöt päivät istui hän kirjan ääressä.
Hänen terveytensä tähden täytyi meidän kovittamalla estää häntä lukemasta. Mutta yhtä innokas kuin hänen opinhimonsa, oli hänen isiltä peritty rakkautensa sotilas-elämään. Odottamalla odotti hän sitä päivää, jolloin hän olisi varttunut niin vahvaksi, että jaksaisi kantaa aseita. Eikä hänen tarvinnutkaan aivan kauan odottaa: neljäntoista vuotiaana tuli hän armeijaan. -- Minulla on aina ollut hänestä iloa eikä milloinkaan mielipahaa."
Leikillisesti hymyillen säisti tähän kuningatar: "Sitä en ensinkään epäile että teillä, hyvä kenraalini, on ollut hänestä iloa, mutta hän itse näyttää olevan sitä hyvää lahjaa kokonaan vailla!"
"Tuollainen alakuloisuus, jonka olen havainnut hänessä hänen Tukholmassa ollessansa, ei oikeastaan kuulu hänen luonteesensa. Minä pahoin pelkään, että joku salainen huoli raskauttaa hänen mieltänsä" -- vastasi kenraali.
Kristiina pyysi, että kenraali käskisi kapteeni Stålsköld'in nyt heti hänen puheillensa.
Kun kenraali ilmoitti tämän käskyn kasvatillensa, joutui tämä kovin hämille. Kaikkia sodan kovuuksia kestäneen, mutta hoviolojen temppuihin ihan tottumattoman nuorukaisen mielestä oli kuningatarta puhutteleminen hyvin vaikea toimi, milt'ei vaikein kaikista tehtävistä koko mailmassa.
Olihan tuo kuningatar päällepäätteeksi sen sankarikuninkaan tytär, jonka muistoa hän jumaloitsi! Ei, sellaiseen toimeen ei hän uskalla antautua! -- Vaan mitäpäs tehdä? Täytyihän kai mennä! Odottihan tuo korkea nainen häntä. Kooten kaiken mielipontevuutensa astui hän kuninkaallisen hallitsijansa luo, mutta keveämmällä mielellä ja keveimmillä askeleilla olisi hän komppaniansa etunenässä käynyt rynnäkköön vahvinta linnoitusta vastaan.
Kristiina katseli mielihyvällä nuorta pulskeaa sotilasta, jonka kauniissa kasvoissa kuvautui urhous ja miehuullinen päättäväisyys.
"Vieläkö teidän äitinne on elossa, kapteeni Stålsköld?" -- kysyi hän, saadaksensa keskustelun alkuun.
"Vielä on" -- kuului lyhyt vastaus, mutta miehellä, joka pelkäämättä oli katsellut verenhimoisia Kroaatteja ja Walloneja kasvoista kasvoihin, ei nyt ollut tarpeeksi rohkeutta nostamaan silmiänsä lattiasta.
Näytti siltä kuin ei kuningatar ensinkään olisi paheksinut tätä kainoutta; se kai pikemmin miellytti hänen naisellista itserakkauttaan.
"Sepä oli hauska kuulla! -- sanoi hän samalla ystävällisellä äänellä -- sitte pääsen tilaisuuteen suorittamaan velkani hänelle. Jo kauan olettekin tätä suorittamista saaneet odottaa; minä sanon te, sillä teitäkin tämä velka koskee, kapteeni Stålsköld." --
"Teidän Majesteettinne nyt puhumasta velasta en tunne enkä tiedä niin mitään" -- vastasi kapteeni, kuningattaren sanojen tarkoitusta ymmärtämättä.
"Kuinka? Ettekö ole kuullut puhuttavan siitä lupauksesta, jonka isävainajani antoi teidän isällenne?" --
"Kyllä siitä joskus on minulle kerrottu" -- sanoi kapteeni.
"Niin arvoisat miehet ovat todistaneet tämän lupauksen todenperäisyyden, ett'ei siitä ole vähintäkään epäilemistä. Ne kaksi taloa kuuluvat teille, mutta koska olette saaneet odottaa niitä näin kauan, niin kohtuus ja oikeus vaativat, että tuohon isäni määräämään läänitykseen omalta puoleltani lisään neljä saman-arvoista taloa."
"Teidän Majesteettinne; -- minä en ole ansainnut sellaista armoa!" -- änkkäsi kapteeni vastaukseksi, enemmän tyhmistyneenä kuin iloisena saadusta lahjasta.
"Te ette mitään ole saanut lahjaksi, kapteeni Stålsköld, vaan omanne olette nyt saaneet omaksenne. Tietänette sen, että raha ja kaikki mikä on rahan arvosta vuosien kuluessa kasvaa prosenttia? Sen verran talousoppia tulee nuoren sotilaankin tuntea!" -- säisti kuningatar iloisesti nauraen.
Samassa joukko hovin hienoimpia herroja lähestyi kuningatarta. He katsoivat kummastuksella ja vastenmielisesti tuota heille ihan tuntematonta kapteenia. Silminnähtävästi se pisti heitä vihaksi, että heidän korkea hallitsijattarensa niin pitkän ajan oli suonut hänen puhua kanssansa. Ei kenenkään ihmisen mieli ole kateudelle niin altis kuin hovimiehen.
"Lopullinen käskyni -- näin jatkoi Kristiina puhettansa -- nuorelle soturille -- on se, että toishuomenna kello 6 e.pp. tulette linnaan ottamaan vahvistuskirjat puheena oleviin taloihin." -- Tämän sanottuansa nyykähytti hän ystävällisesti päätänsä merkiksi siitä, ettei hänellä tällä kertaa ollut sen enemmän sanomista hänelle. Syvästi kumarrettuaan nuorelle hallitsijattarelle vetäytyi kapteeni syrjään.
Vielä mennessäänkin seurasi Kristiina häntä katseellaan. Kun hän sitte kääntyi häärivien hoviherrojen puoleen, vetäytyivät hänen huulensa eriskummalliseen hymyyn. Mistä syystä hän näin hymyili? Vertailiko hän nuorta rehevää sotilasta hoviherroihinsa? Jos hän sen teki, niin on varma, ett'ei tämä vertailu päättynyt viime mainittujen eduksi.
Kuitenkin unhotti hän pian kaikki vertailut, iloisten sävelten soidessa hehkuvalla nuoruuden innolla ottaen osaa tanssiin. Tanssia kesti lähemmän kello 3:een, jolloin häävieraat vetäytyivät palatsin vasemmassa siivessä löytyviin huoneisin, joissa herkullinen hääateria oli valmistettu heille.
Kapteeni Stålsköld yksin jäi suureen juhlasaliin. Puhuttuansa kuningattaren kanssa meni hän takaisin entiselle paikallensa akkunan komeroon, jossa hän itse erityistä huomiota nostamatta tarkasti saattoi seurata kaikkia tapahtumia salissa. Kapteeni ei kuitenkaan käyttänyt hyväksensä tätä asemansa etuisuutta.
Sen sijaan rupesi hän ajattelemaan syytä kuningattaren erinomaiseen ystävällisyyteen häntä kohtaan, sillä hän hyvin tajusi että Kristiina vähemmälläkin anteliaisuudella olisi voinut rehellisesti lunastaa Kustaa Aadolf'in hänen isällensä antaman lupauksen ja, niin vähän hovimiestä kuin hänessä olikin, oli hän ottanut havaitaksensa, että kuningattaren hänelle antama käskykin tulla linnaan oli lausuttu erinomattain herttaisella äänellä; sitä kummastuttavampi seikka, kun hän oli puhunut hoviherrojensa kuullen.
Mutta kun kapteenin ajatukset tätä miettiessä aina palasivat takaisin samaan kohtaan, hänen omaan mitättömyyteensä, niin päätti hän vihdoin tykkänään poistaa tämän asian mielestänsä. Sen jälkeen katseli hän salinsa häärivää joukkoa ja hänen silmäyksensä harhailivat sinne tänne siksi, että tapasivat morsiamen, jonka ihanaan kuvaan ne sanomattomalla surulla takertuivat pitkäksi ajaksi. Helposti saattoi hän huomata, että Elviran kasvoissa kuvautui suru ja tuska sekä että hän, vaikka huonolla menestyksellä, koki salata alakuloisuuttansa teeskennellyllä hymyllä.
Jumala tietää mitä nuori sotilas morsianta katsellessansa ajatteli, varma on, että hän uudestaan joutui entiseen uneksivaan mielentilaansa.
Niin muodoin ei hän ollut huomannutkaan, että vieraat toinen toisensa perästä olivat menneet pois juhla-salista.
Vasta kuin eräs palvelija kiireellisillä askeleilla, iloisesti hyräillen astui saliin, heräsi kapteeni unelmistansa, Palvelija säikähtyi huomattuansa ett'ei hän, niinkuin hän oli luullut, ollutkaan yksin salissa. Hän tirkisteli pitkään akkunan komeroon. Saatuansa selville, kuka siellä seisoja oli, sanoi hän: "Ettekö ai'o käydä atrioitsemaan herra kapteeni?"
"Tietysti ai'on" -- vastasi kapteeni Stålsköld ja läksi käymään samaan suuntaan, jonne muut vieraat ennen häntä olivat menneet.
3 LUKU.
Kapteeni Stålsköld oli käynyt kahden huoneen läpi, kun hän äkkiä pysähtyi. Siitä huoneesta, johon hänen nyt oli astuminen, luuli hän kuulleensa syvän huokauksen. Varovasti lähestyi hän ovea, astui hiljaisilla askeleilla kynnyksen yli ja jäi sitte liikkumatonna seisomaan. Hohtava puna lensi nuolen nopeudella hänen poskillensa.
Eräällä sohvalla istui Elvira, nojaten päätänsä käteensä. Syvä murhe ja epätoivo kuvautuivat hänen kasvoissansa. Hän ei huomannut sisään tullutta, vaan itki yhä katkerasti, mutta äänettä.
Nuorukainen seisoi niinkuin lattiaan naulattuna. Että syvät tunteet aaltoilivat hänen sydämessänsä, sen saattoi päättää hänen kasvoinsa vaihtelevista vuoleista. Tuo hehkuva puna katosi pian niistä ja hän muuttui tavattoman vaaleaksi niinkuin olisi kaikki hänen verensä vetäytynyt sydämeen, mutta tämäkään vaaleus ei ollut kestäväinen, vaan jätti uudelleen sijaa tuliselle punalle. Tälläistä vaihtelemista kesti pitkän ajan. Sen ohessa katseli hän hehkuvin silmin pitkään nuorta naista niinkuin olisi hän ikuisiksi ajoiksi pyytänyt piirtää hänen kuvansa sydämeensä.
Näytti siltä kuin olisi hän tahtonut astua eteenpäin, mutta hänen jalkansa eivät totelleet hänen tahtoansa, hän aikoi puhua, mutta hän ei voinut heikointakaan ääntä pusertaa huuliltansa. Vihdoin valtasi hurja, hulluuden rajoihin ulottuva tunne hänen mielensä, hän syöksi eteenpäin ja heittäytyi polvillensa Elviran eteen.
"Kautta Jumalan! -- huudahti hän sellaisella äänellä, jolla ainoastansa järjen ohjista irtaantunut intohimo ja mielenkiihko puhuvat -- sinä rakastat minua Elvira! Tunnusta minulle se, ja tämä tunnustuksesi on oleva ainoa elämäni ilo! Mahdollisesti teen väärin siinä, että pyydän sinulta tälläistä tunnustusta, mutta minä en jaksa elää yli tämän yön huomiseen saakka, ell'et sanallasi vahvista sitä, mitä jo kauan olen aavistanut ja tietänyt! Sinä tosin olet toisen oma, mutta edessä taivaan olet sinä ollut minun, sinun sydämes on ollut minun! Tämä on oleva viimeinen pyyntöni! Armosta, anna minulle vastaus!" --
Kuultuansa tämän äänen vavahti Elvira äkkiä. Viimeinen jäännös elämän karvasta katosi hänen kasvoiltansa ja koko hänen ruumiinsa vapisi värähdellen. Mutta sill'aikaa kuin nuorukainen puhui saavutti Elvira vallan mieliliikutuksensa yli ja kun kapteeni oli päättänyt kiihkoisan puheensa, heitti Elvira häneen ylenkatseellisen silmäyksen ja sanoi hieman vapisevalla äänellä: "Teidän rohkeutenne ja hävyttömyytenne ovat todella rajattomat, herra! Minä uskoin teitä kunnolliseksi mieheksi, mutta havaitsen nyt, että olen kovasti erhettynyt sen hyvän ajatuksen suhteen, jota pidin teistä.
Ei kukaan narri milloinkaan ole loukannut kunnian velvollisuuden pyhiä lakeja hurjemmalla tavalla kuin te nyt!"
Nuorukainen vaaleni. Hän yritti tarttua Elviran käteen, mutta Elvira veti nopeasti kätensä pois.
Kapteeni Stålsköld nojasi nyt kotvasen aikaa polttavan otsansa käteensä. Sitte nousi hän seisoallensa ja sanoi: "Niinhän se olkoon! Te olette langettaneet tuomionne ylitseni, kunnioitettava rouva, ja olette sen tehneet syystä, sillä minä huomaan nyt, vaikka valitettavasti liian myöhään, että olenkin menetellyt niinkuin narri. Teillä on todellakin syytä halveksia minua. Minulla tosin ei ole tapana loukata kunnian ja velvollisuuden pyhiä lakeja -- mutta tällä kertaa sen olen tehnyt. Että ihmisellä on tunteita, on jo synti, mutta jos hän antaa niiden hallita itseänsä, niin tekee hän kuolinsynnin.
Tähän hirveään kuolinsyntiin tein itseni vikapääksi!" Hän vaikeni hetkeksi vetääksensä henkeänsä.
Sen jälkeen jatkoi hän taas puhettansa: "Jos tämä ikävä tapaus vähimmälläkin tavalla synkistäisi teidän onneanne tulevaisuudessa, niin olisi murheeni siitä verrattoman suuri. Kuitenkin toivon, että tämä pahan mielen pilvihattara niinä ilon päivinä, joita nyt käytte nauttimaan, pian haihtuu muistostanne. Me eroamme nyt ainaiseksi.
Eläkää onnellisna rouva vapaaherratar!"
Kumarrettuansa syvään astui kapteeni muutaman askeleen ovea kohti, kun kimeä valitushuuto sai hänet katsomaan taaksensa.
Elvira oli hervotonna vaipunut sohvalle. Ajatuksen nopeudella riensi kapteeni Stålsköld erään pöydän luo, jolla oli taiteellisesti tehty hopeinen vesikarahvi. Tainnoksiin mennyt virkosi pian, kun kapteeni hänen ohimojansa kasteli vedellä, ja hän kuiskasi heikolla äänellä: "Nyt voin taas paremmin. Menkää, herra, menkää! Taivaan siunaus seuratkoon teitä!"
Kapteeni Stålsköld'in sydämessä anasti mielikiihkon paha enkeli uudestaan vallan hänen paremmilta tunteiltansa, ja hän huudahti: "Kaikki sen kiroukset sortakoot minua, mutta minä en voi elää saamatta vastausta sinun huuliltas!"
"Niin kuule siis hurja! Sinua olen lempinyt ja sinulle sykkii sydämeni!
Ainoastaan käteni he ovat voineet lahjoittaa pois. -- Mutta lähde, taivaan nimessä lähde!"
Nuoren sotilaan kasvot kirkastuivat merkillisellä tavalla, kuullessaan nämät sanat rakastettunsa huulilta, ja hänen silmissänsä paloi milt'ei ylenluonnollinen valo kun hän vastasi: "Nyt olen tyytyväinen ja vannon kärsivällisyydellä kovan kohtaloni kantavani! Antakoon taivas sinullekin voimia siihen, sitä olen alati rukouksissani anova. -- Jää nyt hyvästi sinä kirkkahin tähti elämässäni, sydämeni enkeli ja onneni kuolin-enkeli! Tämä ainoa muisto vielä vaan."
Hän painoi suudelman Elviran otsalle, katseli häntä sen jälkeen vielä hetkisen syvästi liikutettuna, pyyhki pois kyyneleet, jotka tunkeuivat esiin hänen silmistänsä ja oli menemäisillään huoneesta, kun voimakas käsi äkkiarvaamatta tarttui hänen olkapäähänsä.
"Voi taivaan herra, ole minulle armollinen!" -- huudahti Elvira ja peitti kasvonsa käsillänsä.
Kapteeni Stålsköld kääntyi ja seisoi nyt silmätysten valtiokamariherraa, paroni Gyllenström'iä vastaan. Tämä oli hiljaan hiipinyt huoneesen juuri sinä hetkenä, jolloin Elvira lausui onnettoman tunnustuksensa.
Kapteeni Stålsköld kavahti taaksepäin, kun hän näki paronin, ja vaaleni.
"Minun läsnäoloni näkyy säikähtävän teitä, herra kapteeni."
Nuori kapteeni muuttui, nämät sanat kuultuansa, entistä vaaleammaksi, mutta hän vastasi kuitenkin tyynellä äänellä, katsoen vakaasti vastustajansa silmiin: "Ei ainakaan siitä syystä, jota te tarkoittanette, herra paroni. Kun jättää hyvästi rakkaalle lapsuuden ystävälle, ei ole syytä säikähtymiseen, jos kohta kolmas henkilö tuleekin saapuville. Tuo pilkallinen katseenne ja ivallinen hymyily huulillanne eivät ole tässä tilaisuudessa paikallansa."
"Teidän hävyttömyytenne ja poikamaisuutenne ovat yhtämittaiset, kapteeni Stålsköld!" -- sanoi paroni ivaten, mutta jäädyttävän kylmällä äänellä.
"Herra valtiokamariherra! -- huudahti kapteeni, kiivastuneena tarttuen miekkansa kahvaan -- Te kovin erehdytte, jos luulette, että jätän tuollaiset solvaukset rankaisematta! Jos olette kunnon mies, niin määrätkää paikka, missä loukkaavan lauseenne todistatte todeksi; taikka minä sen julki-valheeksi."
"Mitä paikkaa tarkoittanettekaan -- eihän se tämä paikka ole."
"Ei olekkaan," myönsi kapteeni.
"Muuten -- jatkoi paroni samalla pilkkaavalla äänellä -- pitäisi teidän hurjaantuneissa aivoissanne löytymän sen verran tervettä järkeä, että tarkemmin mietittyänne tajuatte, mikä rajaton eroitus arvossa ja ansiossa on minun ja teidän välillänne. Kaksintaistelu meidän keskenämme ei voi tulla kysymykseenkään!"
"Minä olen aatelismies samoin kuin te, herra paroni!" --
"Teidän aatelisuutenne on niin epätietoista laatua, että teette viisaimmin, jos olette siitä kerskaamatta! Minä en muista milloinkaan nähneeni Stålsköld perheen vaakunakilpeä." --
"Olkoon niin, ett'ei se ole nähtävissä ritarihuoneessa, mutta kuitenkin on tämä kilpi yhtä puhdas ja kirkas kuin teidänkin ja te olette konna, ellette ota todistaaksenne tekemiä solvauksianne!" --
Paroni Gyllenström pysyi yhä edelleen tyynenä. "Teidän tulisi ajatella
- sanoi hän -- että minä olen loukattu ettekä te. -- Se seikka, että
te olette menetellyt konnamaisesti on päivää selvempi eikä kaipaa todistuksia. -- Vaan sitä se kaipaisi, että antaisin teille katkeran muistomarjan maistettavaksi ja soisin ihmisten tietää mikä millainen mies te oikeastaan olette, mutta minun perheeni arvo ja tämän naisen kunnia (hän viittasi kädellänsä Elviraan, joka puolikuolleena istui sohvassa) vaativat, että tämä asia huolellisesti pidetään salassa."
Kapteeni Stålsköld seisoi paronin edessä murtuneella mielellä. Nyt vasta esiintyi hänen ajattelematon menettelynsä hänelle oikeassa valossansa, kun hän näistä paronin sanoista selvästi ymmärsi, että tämä hänen ja Elviran keskinäisestä puheesta oli kuullut enemmän kuin hän tähän saakka oli uskonut ja toivonut. Myöskin tajusi hän sen pohjattoman onnettomuuden, johon hänen raivoisa mielikiihkonsa oli syössyt hänen kasvatussisarensa ja hänen mielessänsä syntyi niin suuri tuska, että se pusersi hien suurina pisarina valumaan alas hänen otsaltansa.
Syvästi katuvaisilla ja tuskaantuneilla silmäyksillä katseli hän Elviraa. Mielellänsä olisi hän nyt sydänverensä vuodattamalla ostanut takaisin hairauksensa! Olisipa hän heti paikalla ollut valmis omalla miekallansa lävistämään rintansa, jos hän tällä työllänsä olisi luullut voivansa korvata sen rikoksen, jonka hänen kiihkoisa rakkautensa oli saanut hänet tekemään! Mutta voisiko hän sellaisen itsekoston kautta saada aikaan vähintäkään lievitystä viattoman Elviran surkeasti surullisessa kohtalossa?
Eikö hän tietänyt, että paroni hänen kuolemansakin jälkeen olisi kostava nuorelle vaimollensa loukatun kunniansa ja hyljätyn rakkautensa? Eikö hän tuntenut paronia mieheksi, joka ei milloinkaan antanut anteeksi hänelle tehtyä solvausta ja jonka viha ja kostonhimo olivat yhtä sammumattomat? Kapteeni raukka oli hirveän tukalassa tilassa ja ne tuskat, joita hän kärsi, olivat sanomattoman katkerat.
"Kun tämä asia nyt on selvillä meidän välillämme -- sanoi paroni, vihasta hehkuvin silmin katseltuansa nuorukaista -- niin lienette hyvä ja lähdette pois tästä huoneesta!"
Tämä ylenkatseellinen ja halveksiva muistutus saattoi kapteenin päättämään mietiskelemisensä ja hän vastasi jälleen tyynenä: "Aikomukseni onkin lähteä niin pian kuin aikani tulee, vaan ei kuitenkaan teidän käskystänne."
Tämän sanottuansa kääntyi hän Elviraan, notkisti toisen polvensa hänelle ja tarttui hänen vapisevaan käteensä, jonka nosti huulillensa.
"Hyvästi Elvira! -- sanoi hän --- Tullos onnelliseksi niinkuin sinä ansaitset onnelliseksi tulla! Kauhistava olisi minun, lapsuutesi leikkikumppalin ajatella, että sinun elämäsi polku minun tähteni tulisi ohdakkeita kasvavaksi!"
Hän nousi taas seisaallensa ja iski paroniin uhkaavan, terävän silmäyksen. Sitte tarttui hän toisella kädellänsä miekkansa kahvaan sill'aikaa kuin hän uhaten ojensi toisen paronia kohti ja puhui äänellä sellaisella, joka todisti että jok'ainoa sanottu sana tuli hänen povensa pohjasta: "Jos joskus saan kuulla, että te pienimmälläkin tavalla olette kostaneet tälle jalolle naiselle tätä tapahtumaa -- niin lävistän rintanne puhki tällä miekallani!
Tämän vannon tekeväni kautta elävän Jumalan ja kautta kaiken, mitä pyhänä pidetään taivaassa ja maan päällä, eikä se silloin paljon auttaisi teitä, jos ansioonne olla kuningattaren lemmikki voisitte lisätä vaikka Ruotsin valtakunnan drotsetin arvon! Kalpani sittekin lävistäisi tien teidän sydämeenne!
Valallani vakuutan myös, että käytöstänne vaimoanne kohtaan olen pitävä silmällä. Älkää ajatelkokaan, että hetkeksikään voitte salata itsenne minulta: väijyvät silmäykseni tavoittavat teitä auringon säteissä ja kuun kumottavassa valossa! Pankaa nämät sanani tarkoin muistoonne, herra paroni, sillä minä en ai'o sanoa niitä toistamiseen! Mutta varman kadotuksen oma olette, jos minä joskus tulen muistuttamaan teitä tehdystä valastani! Jos te silloin pakenisittekin vaikka hornan syvyyteen, niin tapaa kostava käteni teidät siellä eikä mitkään helvetin voimat voi pelastan teitä kuolemasta!"
Hän vaikeni, mutta hänen silmänsä paloivat kuin kekäleet ja hehkuva puna paistoi hänen kasvoillaan. Tämä kauhea valo hänen silmissänsä ja se tulinen pontevuus, jolla hän oli valansa lausunut, säikähdyttivät paronia. Hän ymmärsi selvästi, että hänen edessänsä seisova valan tekijä oli mies, joka oli päättänyt pitää puheensa.
Kohteliaasti kumarrettuansa vetäytyi kapteeni nyt huoneesta pois.
Kynä ei voi kuvata sitä pohjatonta vihaa ja katkeraa kiukkua, joka kuvautui paronin turmiota ennustavissa katseissa, hänen luodessaan silmänsä nuoren sotilaan jälkeen. Kun viimeinen kaiku kapteenin askelista oli herjennyt kuulumasta kääntyi hän nuoren vaimonsa puoleen ja sanoi:
"Minä toivon Elvira, ettäs pian ilmaannut vieraitten joukkoon, jotka jo levottomuudella odottavat sinua. Muuten sinun tulee pitää perheellistä kunniaamme edes niin paljon muistossasi, ett'et kumminkaan häissämme pane toimeen julkista pahennusta!" Näillä sanoilla jätti paroni nuoren itkevän vaimonsa.
"Voi Kustaa! Kustaa! Mihinkä kauheaan onnettomuuteen sinä syöksit minun!" -- huudahti Elvira epätoivon vallassa yksin jäätyänsä.
4 LUKU.
Jotta lukija voisi oikein käsittää asian laidan edellisessä luvussa, täytyy meidän heittää lyhyt silmäys kapteeni Stålsköld'in lapsuuden ja nuoruuden päiviin. Yhtä ja toista on meille jo ennakolta tuttu tässä asiassa kenraali S----hjelm'in kuningattarelle tekemän kertomuksen kautta.
Kenraali kertoi ensinnäkin todenperäisesti, että hän oli antanut kuulustella Nördlingen'in taistelussa kaatuneen suomalaisen sankarin leskeä ja poikaa heti kuin hän sai tilaisuutta siihen sekä että nämät silloin elivät köyhyydessä. Tämä seikka näyttää kummalliselta, etenkin ottaessamme huomioon sen tosi-asian, että useimmat korkeammat upseerit Ruotsin armeijassa ensimmäisinä vuosina, joina ruotsalaiset ottivat osaa kolmenkymmenen vuotiseen sotaan, ymmärsivät sotasaalisten ja ryöstettyjen kalleuksien kautta rikastuttaa itseänsä.
Myöhemmin, kun suurin osa Saksan maata jo useammat kerrat oli ollut vihollisten hävitystyön alueena ja kun onnikaan ei aina ollut ruotsalaisille aseille altis, tuli tälläinen sotasaaliin kautta itsensä rikastuttaminen vaikeammaksi, milt'ei mahdottomaksi ja tunnettu onkin, että tämän saman armeijan upseerit toisinaan olivat niin suuressa pulassa, että heidän elämänsä ylläpitämiseksi täytyi myydä tarpeellisimmat tarvekapineensa, vieläpä aseensakin.
Mutta tuota tälläistä kovaa aikaa ei tarvinnut everstiluutnantti Stålsköld'in nähdä, sillä hän kaatui samana päivänä kuin Ruotsin sotajoukot kärsivät ensimmäisen huomiota ansaitsevan tappionsa. Mutta selitys hänen ja hänen perheensä köyhyyteen on haettava itse hänen mielenlaadussansa.
Everstiluutnantti Stålsköld oli, näet, yhtä hurskas kuin hän oli rohkea ja yhtä jalomielinen kuin urhoollinen; hän noudatti oikeuden vaatimuksia samalla jäykällä pontevuudella kuin hän halveksi vaaroja, ennen taistelua ja taistelun jälkeen oli hän yhtä sääliväinen ja ihmisystävällinen kuin hän taistelun aikana oli peloittava. Hänelle ei ollut sodan verinen ura urana rikkauteen, vaan pikemmin päin vastoin.
Ensiksikin ei hänen omatuntonsa milloinkaan myöntänyt, että hän itse olisi ottanut mitään sotasaaliista, ja toiseksi tuli hänen miestensä ryöstämä saalis hänelle itselle häviön lähteeksi. Everstiluutnantti Stålsköld ylläpiti ankaraa kuria miehistössänsä, mutta ett'ei hän kuitenkaan kaikilla ponnistuksillansa voinut estää heitä tekemästä lukemattomia vallattomuuksia, jotka ennen muinoin sodan aikoina olivat niin tavallisia, että sotilaat pitivät niitä milt'ei luvallisina ja kohtuullisina, saatamme helposti ymmärtää.
Tämä seikka huolestutti kuitenkin syvästi hänen mieltänsä ja hänen omantuntonsa velvollisuusluettelossa löytyi eräs pykälä, joka sisälsi sen käskyn, että hänen tuli mahdollisuuden mukaan korvata näitä hänen sotilaittensa tekemiä vallattomuuksia. Kun hänellä nyt ei ollut muita tuloja kuin palkkansa, niin oli se siihen tarkoitukseen käytettävä ja, totuuden tunnustaaksemme, hän käyttikin sen usein viimeiseen killinkiin asti, kuitenkaan saavuttamatta täydellistä omantunnon rauhaa.
Tämän tälläisen menettelynsä kautta saavutti hän suuressa määrässä asujanten mielisuosiota niillä seuduilla, joilla hänen väkensä majaili taikka joidenka kautta hänen joukkonsa matkusti, mutta hänen miehensä napisivat ääneen ja olivat yksimieliset siitä, että everstiluutnantin omatunto oli liian ahdas ja arka.
Niin suuressa kunniassa kuin he pitivätkin häntä hänen oikeudentuntonsa, hänen sotilaskuntonsa ja verrattoman urhoollisuutensa tähden, eivät he kuitenkaan voineet olla moittimatta hänen "liiallista hempeämielisyyttänsä" ja hänen "tarpeettomia pyhimystöitään", joiksi he hänen vahingon korvaamistöitänsä kutsuivat. Nämä viimemainitut erittäinkin suututtivat heitä, sillä sen verran oli heilläkin omaatuntoa, että heitä suututti nähdessään, että heidän perin rehellinen everstiluutnanttinsa heidän tähtensä joutui aineelliseen tappioon.
Mutta asia ei ollut parannettavissa ja everstiluutnantti _From_sköld [ruotsalainen sana "from" merkitsee hurskas eli hurskasmielinen] tämän haukkumanimen antoivat hänen miehensä kiukuissaan hänelle -- oli kerrassaan "parantamaton", eivätkä he itse ottaneet tullaksensa "peräti toisellaisiksi kuin muut sotamiehet".
Tälläinen oli everstiluutnantti Stålsköld sotilaana ja ihmisenä, eikä se siis ketään ihmetyttäne, että hän jäi köyhäksi.
Kenraali S----hjelm'in (Nördlingen'in tappelun aikaan oli hän kuitenkin vaan eversti) ensimmäinen toimi oli lähettää kaatuneen sankarin perheelle rahoja ja -- olkoon sanottu hänen kunniaksensa -- tässä asiassa hän ei osoittanut niukkuutta. -- Kapteeni Stålsköld oli silloin 9 vuotias poika.
Seuraavana vuonna pyysi kenraali kirjallisesti äitiä, joka asui Turussa, lähettämään pojan Tukholmaan. Syyksi veti hän pojan i'än, väittäen, että aika hyödyllisten tietojen ja taitojen oppimiseen jo oli koittanut hänelle. Tukholmassa oli hänelle ensin annettava yksityistä opetusta, ja opinto sitte jatkettava Upsalan yliopistossa. Yksin Ruotsin maalla voisi hän oppia sellaisia tapoja, jotka nuorelle aatelismiehelle olivat soveliaat j.n.e. Yhden pää-syistä, miksi hän tahtoi että poika kasvatettaisiin kaukana kodista, jätti kenraali peräti mainitsematta.
Hän pelkäsi nimittäin -- ja siihen olikin hänellä syytä -- että äidin liian suuri rakkaus poikaan olisi tuleva haitaksi tämän kasvatukselle. Hän piti sangen todellisena, että pojan luonto äitiin liiallisen lempeyden ja hyvyyden kautta pilaantuisi naisellisesti hempeäksi ja miehen urostöihin kykenemättömäksi. Eivätkö kuolevan everstiluutnantin viimeiset sanatkin todistaneet, että hänkin pelkäsi jotakin sellaista tapahtuvan? Pait sitä oli kenraali sitoutunut pitämään poikaa silmällä; mitenkä tuo voisi tapahtua, jos tämä edelleen jäisi asumaan Suomeen?
Mainittu kenraalin kirje pusersi lukemattomia katkeria kyyneleitä äiti-raukan silmistä, satoja kertoja hän sen luki taas uudestaan, sen ohessa tarkoin punniten, olivatko siinä mainitut syyt pojan matkaan tarpeeksi pontevat, vai eikö. Mutta kuinka hän luki ja lukikin ja kuinka tarkoin hän punnitsikin kenraalin esittämiä syitä, niin täytyi hänen myöntää, että ne kaikki olivat pontevia, että lähtö Ruotsin maalle oli pojan tulevaiselle onnelle hyödyllinen. Sitä siis ei voitu saada paremmaksi -- heidän täytyi erota toisistansa! Äiti parka oli nyt täydellisesti vakuutettu siitä, ett'ei hän voisi elää erillään lapsestansa, että eronhetki oli oleva hänen viimeinen elonhetkensä.
Mutta vähäpäs siitä jos poikansa tulevaisuus vaan tulisi turvatuksi, jos hän vaan tulisi onnelliseksi! Mutta kun tuli tuo jäähyväisjättämisen hetki, ja niin katkera kuin se olikin sekä äidille että pojalle, jäivät he kuitenkin molemmat elämään.
Nuori Kustaa saapui mainittavitta vastuksitta Tukholmaan. Kotiin jäänyt murehtiva äiti ei voinut tarpeeksi asti ihmetellä sitä kummaa, että hän jo seuraavana päivänä eronhetken jälkeen jaksoi maistella niitä herkkupaloja, joita hänen vanha palvelijattarensa rakkaalla huolella latoi hänen eteensä pöydälle.
Tukholmassa jäi Kustaa joksikuksi ajaksi asumaan kenraalin perheesen, jossa häntä sangen suurella ystävällisyydellä kohdeltiin. Tällöin näki hän ensi kerran Elviran, joka siihen aikaan oli pieni, kuusivuotias, herttainen lapsi, ja tutustui hänen kanssansa. Jo silloin syntyi lapsellinen hellyys ja mielisuosio molempien leikkikumppanien välille.
Pikku Elvira itki monta katkeraa kyyneltä, kun Kustaan täytyi lähteä Upsalaan opintoja harjoittamaan. Tämä lapsuudessa solmittu ystävyyden liitto muuttui sitte vuosi vuodelta yhä vahvemmaksi, kun Kustaa lupa-aikoina asusteli Tukholmassa kenraalin luona. Nuoresta Stålsköld'istä tuli vähitellen kenraalin tyttären unelmien ritari.
Elvira ei voinut mielikuvituksessaan luoda ainoatakaan kuvaelmaa tulevaisuudestansa, jossa Kustaa ei olisi ollut päähenkilönä. Tämä seikka oli hänen mielestänsä ihan luonnollinen, eikä hän voinut käsittääkään kuinka tuo olisi voinut olla toisin. Pitihän tuon armaan lapsuuden ystävän olla siellä missä hänkin. Hänettä ei voisi mitään tosi-iloa syntyä, niin ajatteli Elvira.
Nuoren Kustaa Stålsköld'in oli luonto varustanut erinomaisen rikkailla hengen lahjoilla ja hän vaurastui kaikissa tiedoissa niin pikaisesti ja niin runsaissa määrin, että se nostatti ihmettelemistä kaikissa hänen opettajissaan. Kukin heistä oli vakaasti vakuutettu siitä, että hänestä kerran oli tuleva perin oppinut, kansansa sivistyttämistoimissa ahkerasti puuhaava mies. Tähän toiveesen oli heillä sitä suurempi syy, koska hän jo varhain myös osoitti suurta ahkeruutta, harvinaista työkykyä ja sellaista pontevuutta, joka suurimmistakin vaikeuksista sai voiton.
Mutta kaikki nämät hyvät toiveet hänestä menivät hukkaan, kun hän opettajiensa ystävällisistä neuvoista huolimatta antautui sotapalvelukseen jo ennenkuin hän oli täyttänyt 15 ikävuotensa.
Hänen opettajansa erittäin, mutta myöskin muut ihmiset ja niiden joukossa kenraali S----hjelm joutuivat hämille, kun tuo vakava, toivorikas nuorukainen ilmoitti heille, että hän oli päättänyt luopua opin-uralta, johon hän niin juurella mielihalulla ja menestyksellä oli ryhtynyt. Heidän kysyessänsä syytä tähän heidän mielestänsä kummalliseen päätökseen, antoi hän vaan karttavia vastauksia taikka väitti, että syy siihen oli yksin-omaisesti haettava hänen suuresta mieltymyksessänsä isävainajansa ammattiin. Todelliset syyt tekemäänsä päätökseen ilmaisi hän ainoastaan äidillensä.
Jotta lukija oppisi ne tuntemaan, tahdomme tähän liittää muutamia otteita siitä kirjeestä, jonka hän vähän ennen lähtöänsä sotatantereelle kirjoitti äidillensä.
- * * * *
"Sitte pyydän kiittää sinua, rakas äitini, siitä ettäs soit minun itse valita elatus-ammattini, sillä ilman tätä sinun lupaustasi en olisi voinut tehdä nyt puheena olevaa päätöstä.
Sinun varmaankin tulee sääli, että näin varhain katkaisin opintoni, juuri silloin kuin olin päässyt hyvään alkuun, ja kyllä ensi alussa tuntuukin ikävältä jättää nuo rakkaat ystävät Ciceronin, Caesarin ja Terention, mutta ennen kaikkia Plutarchon, sillä minun taitoni Kreikan kielessä on vielä niin heikko, että minun kyllä olisi tarvinnut jatkaa työtäni tällä alalla, mutta nuo tuollaiset huolet ai'on väkisin poistaa mielestäni voidakseni sitä suuremmalla innolla antautua sotaharjoituksiin. Opettajilleni tehty päätökseni ei ollut mieliin.
He väittivät, että minun olisi pitänyt hakeman elatukseni opin tiellä, jota kulkemaan he pitivät minua kykenevänä, mutta se tie on niin pitkä eivätkä he ensinkään ajatelleet kuinka raskaalta tuntuu syödä toisten armoleipää. Minä tahdon nyt heti itse ansaita elatukseni, ja se ei voi tapahtua muulla tavoin kuin miekka kädessä! Jumalalle olkoon kiitos siitä, että viime vuoden kuluessa olen kasvanut niin pitkäksi, ett'ei minun tarvitse hävetä, kun seison joukkomme rintamassa.
Vahvaksi olen myös tullut kuin karhun pentu. -- Sinä ehkä kutsut tämän kerskaukseni ylpeydeksi ja pitänet sitä puuttuvan kristillisen nöyryyden todisteena, mutta mitä se muuten lieneekin -- ylpeyttä se ei ole.
Taikka olisiko tuokin ollut todistus ylpeydestä, että pari kuukautta sitte annoin eräälle vanhemmalle kumppanilleni, paroni P:lle sellaisen korvapuustin, että hänen korvansa siitä humisivat monta päivää jälestäpäin, syystä että hän pilkkasi vähävaraisuuttani ja muistutettuansa minua, kenraalilta nauttimastani raha-avusta monen kuullen, sanoi, että minä kuulun 'kerjäläismunkkien tiedekuntaan?' -- Ei, tämä ei voinut olla mikään todistus ylpeydestä eikä sekään, että tuonnoin annoin kelpo selkäsaunan eräälle nuorelle kreiville, joka kysyi minulta oliko minun aatelisvaakunaani, jota hän ei sanonut tuntevansa, kuvattu 'suomalainen kerjäläispoika tyhjä rahakukkaro kaulassa.' -- Ikävä on olla köyhä, sillä köyhällä ei ole muuta turvaa toisten pilkkaa vastaan, kuin omat käsivartensa." -- --
"Minä tekisin suuren ja anteeksi antamattoman vääryyden, ellen tunnustaisi, että monesta hyvästä olen suuressa kiitollisuuden velassa kenraalille. Hän on aina osoittanut hyväntahtoisuutta minua kohtaan ja äskettäin hän vakuutti, että panisi minut tilaisuuteen jatkamaan opintojani jossakussa kuuluisassa yliopistossa ulkomaalla, jos hän sen kautta voisi saada minua estetyksi opin tietä hylkäämästä.
Mutta minä tiedän, että kehoittavana syynä kaikkeen tähän hänen hyvyyteensä ei ole hellyys minua kohtaan, vaan hänen päätöksensä niin täydellisesti kuin mahdollista lunastaa isälleni antama lupauksensa. Jäisinkö kauemmin hänen vaivoiksensa nyt, kun jo olen päässyt siihen ikään, että itse voin itsestäni pitää huolta! -- Yhtenä yönä näin sellaista unta, että isävainajani miekka kädessä lähestyi vuodettani. Katsottuansa pitkään minuun antoi hän miekan minulle ja käski minun taistella sillä isänmaan ja oikean uskon vihollisia vastaan.
Eikö minun tule pitää tätä näköä todistuksena siitä, että isänikin hyväksyy tehdyn päätökseni? -- Mahdollista on, että kenraalin hyväntahtoisuus minua kohtaan olisi muuttunut hellemmäksi, ellei hänen puolisonsa alinomaa olisi työskennellyt sitä vastaan. Tämä ylpeä rouva, joka lukee sukuperänsä Folkungein kuninkaallisesta suvusta, vihaa minua, sen tiedän varmaan, sillä ollessani kenraalin perheessä Tukholmassa olin usein tilaisuudessa sen huomaamaan. Eikä toisin voinut ollakaan laita.
Hänen mielestänsä oli minun läsnä oloni kenraalin huoneessa häväistys koko hänen jalolle suvullensa. Sentähden kokee hän myös kaikin tavoin estää minua lähestymästä nuorta Elviraa, joka sydämellisesti pitää minusta." -- --
"Se seikka minua kovin huolettaa, etten ennen lähtöäni Saksan maalle ehdi tulemaan sinun luoksesi, rakas äitini, mutta sotamarski Torstensson, joka on nimitetty Ruotsin armeijan ylipäälliköksi, odottaa ainoastansa pohjalaisia heti kohta sen jälkeen lähteäksensä matkaan, eikä kulune monta päivää, ennenkuin he saapuvat. Ne suomalaiset ratsumiehet, joidenka joukossa minä tulen palvelemaan, ovat jo koossa täällä.
Pait suomalaisia tulee myös suuri joukko ruotsalaisia seuraamaan sotamarskia sotatantereelle, nimittäin neljä komppaniaa länsigööttejä, upplantilaisia ja vermanlantilaisia sekä viisi komppaniaa smålantilaisia ynnä kolme komppaniaa smålantilaisia ratsumiehiä, jotta meitä yhteenluettuina on koko vähäinen armeija.
Kaikista nyt sotaan lähtevistä olen minä luultavasti nuorin, mutta toivon pian voivani osoittaa ett'en sen vuoksi ole huonoin!" -- Näin paljon kirjeestä.
Ensimmäisinä aikoina, kuin Kustaa Stålsköld oleskeli Upsalassa, oli hän toisinaan tavannut sittemmin valtiokamariherran ja paronin Gyllenström'in, joka silloin oli päättämäisillänsä opintonsa yliopistossa, mutta pian sen jälkeen läksi vieraille maille vaurastuaksensa korkeasäätyisten hienoissa tavoissa. I'än suhteen oli paroni 7 taikka 8 vuotta Kustaata vanhempi. Rajattoman ylpeytensä ja vihan- ja kostonhimoisen mielenlaatunsa tähden vieroitti hän jo Upsalassa kumppaniensa sydämet itsestänsä eikä hänen onnistunut opettajiensakaan suosiota saavuttaa. Matkoiltansa palasi hän kotimaahan samaan aikaan kuin Kustaa mainion Torstensson'in seurassa läksi Saksan maalle.
Kaikista sankarikuninkaan Kustaa Aadolf'in oppilaista oli Torstensson nerokkain ja taitavin. Ruotsin armeijan hänen komennettavanansa ollessa kohosi ruotsalaisten aseiden maine korkeammalle kuin milloinkaan ennen.
Voitosta voittoon vei hän pelottomat joukkonsa. Näillä sotaretkillä pääsi nuori Stålsköld usein tilaisuuteen osoittamaan, että hän täysin määrin oli perinyt isänsä pelottomuuden ja kylmäverisyyden vaaroissa eikä kestänytkään kauan ennenkuin hänen nimeänsä mainittiin urhoollisimpien keralla. Esimiestensä luottamuksen ja kunnioituksen voitti hän täydellisesti sen tarkan huolen kautta, jolla hän toimitti kaikki tehtävänsä. Kunniaksi luettiin hänelle myös se seikka, ett'ei hän koskaan ottanut osaa niihin hurjiin juominkeihin ja muihin irstaisuuksiin, joista kaikki kolmenkymmenen vuotiseen sotaan osaa ottavat sotajoukot tämän sodan viimeisinä vuosina ovat niin surullisesti mainehikkaat.
Stålsköld'ille uskottiin hänen kuntonsa ja luotettavuutensa takia monta tärkeätä tointa. Jok'ainoa talvi, jolloin armeija sotaisiin yrityksiin puuttumatta joutilaana majaili talvi-asemillansa, lähetti päällikkökunta hänen Tukholmaan sellaisilla ilmoituksilla Ruotsin hallitukselle, joidenka saapuminen asianomaiseen paikkaan oli erittäin tärkeä. Sellaiset matkat, jolloin hänen usein täytyi kulkea vihollisten vallassa olevien maakuntien halki, olivat mitä vaarallisinta laatua ja vaativat matkustajain puolelta suurinta varovaisuutta ja tarkkuutta.
Mutta Kustaa Stålsköld, joka seuraajaksensa näille retkille tavallisesti otti yhden ainoan suomalaisen ratsumiehen, suoritti joka kerta vaikean lähettiläs-toimensa erinomaisella onnella ja menestyksellä.
Näihin hänen kuljettamiinsa ilmoituksiin lähetti hallitus sotapäällystölle vasta-ilmoituksia. Mutta kun nämät vastaus-ilmoitukset koskivat sodankäynnin tärkeimpiä kysymyksiä, niin kului usein pitkä aika ennenkuin hallitus lopullisesti oli tehnyt päätöksensä näissä kysymyksissä ja niin täytyi Kustaa Stålsköld'in toisinaan viikkokausia odottaa Tukholmassa ilmoituksien valmistumista.
Näinä loma-aikoina oli hän usein vieraana kenraalin perheessä ja sai niin omin silmin nähdä ja huomata kuinka Elvira vuosi vuodelta elpyi ja vaurastui, ei ainoastansa ulkonaisesti ruumiillisessa, vaan myöskin sisällisesti henkisessä suhteessa, kuinka hän kauniista herttaisesta lapsesta kasvoi nuoreksi ihanaksi neideksi. Heidän lapsuudessansa solmimansa ystävyyden liitto yhdisti heidät edelleen toinen toisiinsa. Monesti istuivat he pitkät ajat kahden kesken.
Kustaa kertoeli silloin nuorukaisen hehkuvalla innolla tapauksia sodasta, usein sellaisia, joihin hän itse oli ottanut osaa ja Elvira kuunteli näitä kertomuksia sykkivällä sydämellä, vavahtaen kuin pelästynyt lintu kuullessaan kuinka Kustaa suomalaisten toveriensa keralla kuulain vinkuessa ja luotien lentäessä ryntäsi itävaltalaisten pattereita valloittamaan. Kauheata! Olispa joku luoti voinut sattua häneenkin, lapsuuden ystävään! --
Tämän ohessa eivät he kumpikaan tulleet ajatelleeksi, tuskin huomanneeksikaan, että heidän tunteensa toinen toisiansa kohtaan vähitellen muuttuivat hellemmiksi, lämpöisemmiksi kuin tavallisen ystävyyden. Suuri muutos oli kuitenkin tapahtunut molempien sydämissä.
Kustaa ei enää ollut Elviralle paljas lapsuuden ystävä, vaan se jalo sankari, jonka rakkautta hän mielikuvituksessaan oli kuvannut onnen suloisimmaksi lahjaksi. Kustaalle oli Elvira se lemmetär, joka sodassa kiihoitti hänen mieltänsä urostöihin, jonka omaksensa omistamisen tähden hän toivoi saavuttavansa sankarimainetta ja kuuluisuutta.
Kenraalin luona tapasi Kustaa usein paroni Gyllenströmin. Niistä katseista, joita paroni loi häneen, ei ollut Kustaan vaikea päättää, että ankara viha häntä kohtaan hehkui paronin povessa. Mutta mikä oli syynä tähän vihaan, siinä kysymyksessä hän ei päässyt selville. Siitä oli hän kuitenkin vakuutettu, ett'ei hän sanoilla eikä töillä milloinkaan ollut loukannut paronia.
Kumma kyllä ei ollut kenraalilla aavistustakaan niiden tunteiden todellisesta luonteesta, jotka yhdistivät hänen tyttärensä ja ottopoikansa toisiinsa. Sentähden kummastuttikin häntä suuresti, että Elvira ensi alussa vastusteli ottaaksensa aviokseen sitä miestä, jonka hän, kenraali, oli hänelle valinnut ja sopivaksi katsonut. Kenraali oli silmittömästi suuttua tästä vastustelemisesta.
Vaan kun Elvira ei voinut mainita päteviä syitä epäykseensä ja kun ei hän uskaltanut tunnustaa totuutta, niin vaikenivat vastalauseet pian hänen huulillansa ja hän päätti kärsivällisesti antautua kuvan onnensa orjattareksi. Eikä vastusteleminen olisikaan häntä kauaksi auttanut, sillä kenraalilla oli isänvallasta sellaiset mielipiteet, että hänen kaikissa asioissa ehdottomasti tuli noudattaa isänsä tahtoa. Pait sitä oli hänellä tärkeitä syitä saada paroni Gyllenström vävyksensä.
Hän itse oli nimittäin tähän aikaan kuningattaren epäsuosiossa, mutta vävynsä välityksen kautta toivoi hän uudestaan pääsevänsä hänen mielisuosioonsa eikä hän tässä toivossaan pettynyt.
Kenraalin sukuylpeydessä me ehkä voimme löytää selityksen siihen hänen tietämättömyyteensä tyttärensä sydämen asioissa, joista edellisessä puhuimme. Saattoiko hän, jonka esi-isät pakanuuden ajoista asti olivat olleet valtioneuvoksia, marskeja ja drotseja, ajatella, että köyhän everstiluutnantin poika, jonka hän puoleksi armosta oli ottanut huoneesensa, rohkeni pitää hänen tytärtänsä kohtaan muita tunteita, kuin kiitollisuuden ja kunnioituksen?
Hän piti hellemmän suhteen näiden nuorten kesken niin mahdottomana, ettei hän hyväksynyt puolisonsa kokeita estää heitä seurustelemasta toinen toisensa kanssa, sillä hänen mielestänsä oli tälläinen varovaisuus kokonaan tarpeeton, milt'ei hänen tyttärensä arvoa loukkaava.
Mutta edellisessä sanottu riittää jo tarkoitukseensa, jonkatähden taas saatamme jatkaa varsinaista kertomustamme.
5 LUKU.
Sittekuin kapteeni Stålsköld oli jättänyt äsken vihityt, joidenka avioliittoon hän mielettömän, hillitsemättömän rakkautensa kautta oli kylvänyt kirouksen pian orastavan siemenen, läksi hän, kovien omantunnon-vaivojen kiusaamana, kiiruusti häätalosta pois. Ne palvelijat ja lakeijat, joita tungokseen asti vilisi etehisessä ja käytävissä, väistyivät hämmästyksellä syrjään, kun hän hurjaa vauhtia syöksyi salista ulos heidän joukkoonsa. Pihalla ja portilla seisoi joukko ratsuväkeä, mutta kapteeni tuskin heitä huomasi eikä hän ensinkään ruvennut miettimään syytä minkätähden sotaväkeä tähän oli asetettu. Juoksuaskelin kiiruhti hän eteenpäin.
Myrsky ja sade pieksivät hänen kasvojaan, mutta hän ei siitä vähintäkään huolinut.
Hän oli sellaisessa mielenkiihkossa, ett'eivät hänen ulkonaiset tuntoaistinsa voineet hänelle mitään.
Kauaksi oli Drottninggatan niminen katu jäänyt hänen taaksensa, kun hän eräällä kaitaisella poikkikadulla, jommoisia ahtaita sivukatuja Tukholmassa, suureksi haitaksi asianomaisten asukkaiden terveydelle ja mukavuudelle, vielä nykyjäänkin löytyy suuri joukko, sattui näkemään erään tapahtuman, joka veti hänen huomiotansa siihen määrään puoleensa, että hän pysähtyi sitä katselemaan.
Muuan pitkä, vartaloltaan jättiläisen muotoineen mies seisoi nojaten selkäänsä erästä kiviaitaa vastaan noin kahdenkymmenen askeleen päässä hänestä ja torjui suurella vasaralla pois päältänsä kolme poliisimiestä, jotka paljastetuilla miekoilla huutaen ja kiroillen ahdistivat häntä. Tämä taistelu oli niin omituista ja eriskummallista nähdä, että kapteeni Stålsköld, hymyillen sitä katsellessansa, hetkeksi unhotti ne murheet, jotka raskauttivat hänen sydäntänsä. Hän ei voinut olla ihmettelemättä ja ihastelematta sitä kylmäverisyyttä ja todellisesti ihmetyttävää taitoa, jota kiviaitaa vastaan nojautunut mies osoitti omituista asettansa käyttäessään.
Onnellisesti väisti hän hurjistuneiden vastustajainsa kaikki lyönnit ja iskut, niin ett'eivät nämä saaneet häntä haavoitetuksi.
Tähän saakka oli hän vaiti ollen kestänyt tuota epätasaista taistelua, mutta nyt huudahti hän äkki-arvaamatta: "Kautta Jumalan! Pyhästi vannon, ettei se teistä, jonka päähän sinkahutan tämän vasarani, tule näkemään huomispäivän aurinkoa taivaalle nousevan! Hei! Yhden miehen otsaluut se nyt mennessänsä ruhjoo!"
Hänen kolme vastustajaansa, joista kukin yhtä suurella syyllä saattoi ottaa osaa tästä uhkauksesta, väistyivät pelästyneinä muutamia askeleita taaksepäin.
Mutta huomattuansa, ett'ei mies aikonutkaan toteuttaa uhkaustansa, vaan pettämällä heitä oli pyytänyt toimittaa itsellensä aselevon muutamaksi hetkeksi taikka parhaimmassa tapauksessa tilaisuutta pakoon, ryntäsivät he kaikki hänen päällensä ja tuo omituinen taistelu alkoi uudestaan.
Helposti ymmärrettävä oli, ett'ei vasaralla varustettu mies ajan pitkään voisi kestää tätä epätasaista taistelua kolmikertaisesti monilukuisempaa vihollista vastaan. Vaikka hänellä näyttikin olevan jättiläisen voimat, näkyi kuitenkin selvästi, että hän jo aikoi väsyä.
Entistä heikommin väisti hän päällekarkaajain iskuja ja yksi näistä halkaisi miekallansa sen nahkasen esiliinan, jota hän seppänä kantoi.
Tässä arveluttavassa tilassa ollessaan sattui hän huomaamaan kapteeni Stålsköld'in ja jonkinmoinen avun toivo näytti syntyneen hänessä, sillä hän huudahti kapteenille: "Hyvä ystävä! Jos olet rehellinen ruotsalainen ja kansan ystävä, niin kiiruhda minua auttamaan tässä taistelussani noita koiria vastaan!"
Poliisimiehet huomasivat nyt myös kapteenin läsnäolon ja yksi heistä kääntyi häneen, sanoen: "Jos olette kuningattaren ja yleisen rauhallisuuden ystävä, niin älkää estäkö meitä kuolleena taikka elävänä tätä kirottua kapinoitsijaa kiinni ottamasta!"
"Hän valhettelee, tuo konna! -- kiljasi vasaralla varustettu mies -- Minä olen rehellinen sepänsälli, enkä ole milloinkaan häirinnyt yleistä enkä yksityistä rauhaa, vaikka nämät ilkiät kiukussansa väittävät sellaista!"
Kapteeni Stålsköld'in mieli nojautui tuon urhokkaan sepän puolelle ja hän päätti auttaa häntä, sillä hän ei voinut hyväksyä sitä, että kolme kelvollisilla miekoilla varustettua miestä ahdistivat yhtä, jolla puolustuksekseen ei ollut parempaa asetta varalla kuin kömpelö vasara, ja sitä paitsi oli hän pahalla ja äreällä tuulella, jotta hän kernaasti käytti tätä tilaisuutta saadaksensa joitakuita vastaan purkaa sen tyytymättömyyden itseensä ja koko mailmaan, joka rasitti hänen mieltänsä.
"Olkaa varoillanne ja puolustakaa itseänne! -- huudahti hän sentähden poliisimiehille -- Minä en ai'o kärsiä, että tätä luultavasti rehellistä seppämiestä loukataan. Synti ja häpeä on nähdä kolme aseellista miestä hätyyttävän yhtä piammiten aseetonta!"
Se poliisimiehistä, joka jo oli puhutellut kapteenia ja joka aseensa käyttämisessä osoitti suurinta taitoa, kääntyi uudestaan hänen puoleensa ja lausui.
"Minun nähdäkseni te olette upseeri Hänen Majesteettinsa armeijassa ja uhkaatte käyttää miekkaanne vihollis-mielisessä tarkoituksessa yleisen rauhallisuuden laillisia ylläpitäjiä vastaan! Tokko ensinkään olette miettineet, mihinkä rikokseen teette itsenne syylliseksi? Minä vangitsen teidät Hänen Majesteettinsa kuningattaren nimessä!"
"Mitä hulluuksia lörpötteletkään, houkkio! -- ärjäsi kapteeni Stålsköld suuttuneena. -- Ole varoillas, ett'en leikkaa hävytöntä kieltäsi kahtia!"
Poliisi muutti käytöstapaa kapteenia kohtaan ja sanoi nöyrästi: "Kunnioitettava herra! Meidän velvollisuutemme vaatii, että me saamme haltuumme tuon miehen joko elävänä taikka kuolleena, sillä hän on tehnyt julkisen kapina-yrityksen hallitusta vastaan. Antakoon hän itsensä vapaatahtoisesti meidän vangiksemme, niin emme pyydä häntä loukata eikä tehdä hänelle mitään pahaa."
"Ei mitään pahaa, sanot sinä kirottu konna! Kautta hevoskengittäjä-kunniani vannon, että seitsemän päivän kuluttua linnunpeloittimena roikkuisin hirsipuussa, jos vaikka olisinkin yhtä viaton kuin se lapsi, joka kuoli äitinsä kohdussa!" -- huudahti seppä, joka hyvällä menestyksellä puolusti itseään kahta vihollista vastaan, semminkin kun häntä nyt elähytti se toivo, että kapteeni kohta rupeaisi hänen auttajaksensa.
"Jättäkää seppä rauhaan nyt heti kohta taikka syyttäkää itseänne!" -- käski kapteeni Stålsköld.
"Siihen emme voi suostua -- vastasi se yleisen rauhan ylläpitäjistä, joka seisoi häntä lähinnä, lisäten: Muuten olisi sopivampi, että olette meille avullinen meidän laillisessa toimessamme, kun että vaaditte meiltä sellaista."
Kapteeni ymmärsi nyt, että puhujan tarkoitus oli väittelyjen kautta estää häntä seppä-raukkaa pelastamasta siksi, kunnes tämä olisi voitettu ja vangittu. Sentähden kosketti hän miekkansa kärjellä poliisin rintaa, siten vaatien häntä puolustamaan itseään.
Mutta tuskin olivat heidän aseensa sattuneet toisiinsa kuin poliisimies jäi aseettomaksi; hänen miekkansa, joka heltesi kädestä, lensi vinhaa yli kadun erästä kiviseinää vastaan, ponnahti siitä takaisin ja putosi kadulle. Se oli keskikohdalta taittunut ja puoleksi särkynyt, joka seikka selvään osoitti millä voimalla ja taidolla kapteeni käytti pitkää miekkaansa.
"Hyvin tehty, kunnon pelastajani! huudahti seppä. -- Kylläpä näkyy, että olet ennenkin mitellyt miekkaasi taitavampienkin vastustajien kanssa kuin näiden!"
Sepän tätä puhuessa oli kapteeni Stålsköld jo käynyt noita toisia aseilla vielä varustettuja poliisimiehiä vastaan, mutta nämät eivät jääneet odottamaan niin vaarallista vihollista, vaan läksivät, jättäen voiton toivon, tuota päätä käpälämäkeen, jonne heidän miekkansa menettänyt kumppalinsa mitä kiireimmiten seurasi heitä.
"Sinä suoritit tehtäväsi oikein miehen tavalla, hyvä sepposeni; en ole milloinkaan eläissäni nähnyt mokomaa taistelua, kuin tuo sinun taistelusi noiden poliisien kanssa!" -- lausui kapteeni Stålsköld leikillisesti, pistäen miekkansa tuppeen ja valmistautuen jatkamaan matkaansa.
Mutta seppä tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Jalomielinen pelastajani!
Suokaa minun ennen lähtöänne kiittää teitä ja sanoa teille, että teitte minulle suurimman hyvän työn, jonka toinen ihminen voipi toiselle tehdä! Teidän avuttanne olisin rauenneilla voimilla pian jäänyt noiden kirottujen koirien saaliiksi. Jos joskus sattuisi sopiva tilaisuus, niin olen valmis hengelläni maksamaan tämän hyvän työnne!"
"Sellaiset ajatukset tuottavat kunniaa sinulle, seppä, ja ystävät ovat aina hyvät olemassa!" -- vastasi kapteeni.
"Minä en ole mikä näytän olevan, -- väitti seppä -- mutta tällä kertaa en saata mainita teille säätyäni enkä nimeäni."
"Kuuleppas vaan! -- Milt'en jo rupea uskomaan väärin tehneeni siinä, että pelastin sinun ehkä hyvinkin ansaitusta rangaistuksesta!"
"Sellaista älkää uskoko; -- minä vakuutan olevani rehellinen mies!
Mutta pyhät valat sitovat kieleni. -- Vaan olkaa te, jalo pelastajani, avosydämisempi kuin minä ja sanokaa minulle nimenne! Tämä pyyntöni on ehkä liian rohkea, mutta minua kovin ilahuttaisi tuntea sen miehen nimi, jolle Jumalata lähinnä olen suurimmassa kiitollisuuden velassa."
"Olkoon menneeksi! Eihän se koske minuun, mikä mies sinä olet, seppä, eikä minun tarvitse hävetä sanoa, että olen Hänen Majesteettinsa sinisessä rykmentissä palveleva kapteeni Stålsköld."
"Kylläpä heti huomasin, että kerran ennen olette ollut taistelussa!
Ottakaa suosiollisesti sydämellisimmät kiitokseni vastaan, herra kapteeni! -- Kummallekin meistä lienee vaarallista viipyä tässä paikassa kauemmin."
"Jää hyvästi seppä! Pyydän varoittaa sinua vast'edes välttämään tälläisiä selkkauksia, sillä hyvin epätietoista on, josko vielä toisen kerran sattuisin saapumaan sinua pelastamaan."
"Kiitän teitä herra kapteeni neuvostanne, jota mahdollisuuden mukaan otan noudattaakseni."
"Siinä teet viisaasti seppä!" -- vakuutti kapteeni Stålsköld ja jatkoi äsken kerrottujen tapausten kautta katkaistua matkaansa samaan suuntaan, jonne yleisen rauhallisuuden pakenevat ylläpitäjätkin olivat menneet. Hän astui nyt keveämmillä askeleilla ja keveämmällä mielellä, sillä äskeiset tapahtumat olivat sysänneet syrjään hänen sydäntänsä raskauttavat katkerat tunteet. Mutta pian ne palasivat takaisin ja ahdistivat hänen mieltänsä uudistetuilla voimilla entistä ankarammin.
Jo oli hän tuskallisten ajatustensa takia epätoivoon lankeamaisillaan kun hän yht'äkkiä kuuli täyttä laukkaa ajavien ratsastajain hevosten kavioiden kopinaa. Kapteeni Stålsköld'ille oli tämä kavioiden kopina siksi hyödyllinen, että hän taas unhotti katkeran murheensa ruvetessaan arvelemaan mitä ja millaista tarkoitusta varten nämät ratsastajat tähän aikaan yötä mahtoivat olla liikkeellä?
Mutta pitkiin mietteisin ei hänelle suotu aikaa, sillä ratsujoukko läheni ja sen päällikkö huudahti jylhällä äänellä: "seis!"
"Hyvä ystävä!" -- vastasi kapteeni ja pysähtyi, sillä hän hyvin tajusi, että tämä päällikön antama käsky etupäässä koski häntä, jos kohta sen ohessa ratsujoukkoakin.
"Onko tuo jompikumpi niistä kahdesta?" -- kysyi päällikkö kääntyneenä häntä lähinnä ratsastavan ratsumiehen puoleen.
Viime mainittu kannusti hevostansa ja ratsasti aivan kapteenin eteen.
Kumartuen alas katsoi hän kapteenin silmiin, jonka tehtyänsä hän palasi takaisin päällikön luo ja sanoi: "Oikein -- tämä on tuo upseeri."
Vuorostaan ratsasti nyt joukon päällikkö kapteenin luo ja sanoi käskevällä äänellä: "Minä vangitsen teidät kuningattaren ja vallitsevien lakien nimessä! Antakaa minulle miekkanne!"
"Soo-o! Onpa minulla oikein pirullisen paha onni tänä yönä! -- vastasi kapteeni tyynesti -- Mutta minkätähden vangitsette minun, jos sallitaan minun kysyä?"
"Ensiksi sentähden, että olette tarttuneet aseesen järjestyksen ja yleisen rauhan laillisia ylläpitäjiä vastaan ja toiseksi siitä syystä, että olette auttaneet julkista kapinoitsijaa pakoon pääsemään ja siten tehneet itsenne velkapääksi majesteetti-rikokseen."
"Kautta hiiden! Olisinko todellakin tehnyt majesteetti-rikoksen!" -- huudahti kapteeni Stålsköld, joka oli tullut hyvälle tuulelle, leikillisesti.
"Niin on asian laita" -- huudahti ratsujoukon päällikkö äreällä äänellä.
"Mutta minkä oikeuden ja vallan nojalla te minun vangitsette, jos saanen sitäkin kysyä?" --
"Minä olen luutnantti Hänen Majesteettinsa henkivartijaväessä ja minulle on rauhallisuuden ylläpitäminen Tukholmassa uskottu täksi yöksi." --
"Ainoastaan täksi yöksi eikä pitemmäksi ajaksi?" -- kysyi kapteeni.
"Se seikka ei koske teihin!" -- ärjäsi luutnantti suuttuneena.
"Mutta ellen sittenkään ota totellakseni käskyjänne, hyvä herra luutnantti -- mitä siinä tapauksessa aikonette tehdä?" -- intti kapteeni Stålsköld.
"Siinä tapauksessa aion käyttää väkivaltaa."
"Olette kai sitä mielipidettä, ett'en ypö yksin voi kestää teitä kaikkia vastaan?" -- kyseli kapteeni yhä.
"Niinpä olen!" -- huudahti luutnantti vihan vimmassa, lisäten: "Mutta minä en ole tullut tänne vaihtamaan koukkusanoja teidän kanssanne, vaan viemään teitä vankilaan! Antakaa minulle sentähden pitkiä puheita pitämättä miekkanne ja sanokaa nimenne!"
"Te tahdotte siis välttämättömästi saada tiedon nimestäni, herra luutnantti?" --
"Sanoinhan jo, että tahdon!" --
"No niin. Nimeni on Stålsköld, olen kapteeni Hänen Majesteettinsa sinisessä rykmentissä."
"Perhana! Oletteko kapteeni Stålsköld! Tämä hiton pimeä ja sade estävät tuntemasta vanhoja ystäviä ja tuttavia! Kuitenkin tuntui äänenne minusta tutulta."
"Kiitän onneani, että tapasin teidät, luutnantti von D----!" huudahti kapteeni Stålsköld. "Siitä on pitkä aika kun viimeksi kohtasimme toisemme, mutta toivoakseni olette voineet hyvin? Mutta ottakaa kuitenkin miekkani -- oli minulle mieluista saada antaa se vanhalle ystävälle!" Hän oli päästänyt irti miekkansa ja tarjosi sitä luutnantti von D----lle, joka ei sitä kuitenkaan ottanut vastaan, vaan sanoi kohteliaasti:
"Pitäkää miekkanne, kapteeni hyvä. En tahdo ottaa sitä teiltä, vaikka viran puolesta täytyykin vaatia, että seuraatte minua ja saatte tyytyä seuraani."
"Suostun mielelläni tarjoukseenne, ja ne hetket, jotka seurassanne olen viettänyt, pidän iloisimpina hetkinäni!" vakuutti kapteeni.
"Mutta ennenkuin lähdemme täältä, täytyy teidän sanoa, mihinkä kapinan-nostaja, jonka te, luultavasti tietämättä asian oikeata laitaa, pelastitte oikeuden rankaisevista käsistä, on joutunut?"
"Tarkoitatteko sitä kunnon seppää, joka vasarallansa teki kauniimpia urotöitä, kuin kukaan seppä koskaan tätä ennen on tehnyt? Hän oli todellakin erinomainen. Jospa olisitte olleet näkemässä, luutnantti, von D----! Niin mestarillista taistelua en luultavasti koskaan enään saa tilaisuutta katsella!"
"En epäile, että mies oli yhtä taitava kuin urhoollinenkin, mutta sitä suurempi oli vahinko, että hän pääsi käsistämme ja sitä suurempi syy on epäillä, ett'ei hän ollut se, jolta näytti. Tätä nykyä parveilee öisin kaupungin kaduilla koko joukko käsityöläisiä, joiden laadusta saattaa luulla yhtä ja toista."
"Semmoinen on minulle, joka olen vaan pari päivää oleskellut Tukholmassa, aivan tietämätöntä. Mutta luulettekohan, että kukaan muu kuin seppä olisi kyennyt käsittelemään niin muodotonta asetta sellaisella ihmetyttävällä taidolla?"
"Tämä seikka todistaa tosin hänen ammattinsa todellisuutta, myönsi luutnantti von D----, mutta kuinka hyvänsä, niin huomasitteko, minnepäin hän meni?"
"En kuolemakseni sitä huomannut! Tosin kuulin porttia aukaistavan ja pantavan kiinni perästäni ja sen vuoksi on mahdollista, että hän meni johonkin läheiseen taloon, mutta varmaan en saata mitään sanoa."
Kapteeni Stålsköld puhui tahallansa valhetta erehdyttääkseen luutnanttia ja hänen seuralaisiansa, sillä ei hän tahtonut turhaan seppää pelastaneensa. Myös oli hän ryhtynyt äsken kerrottuun laveaan keskusteluun ainoastaan antaakseen hänelle aikaa pakoon pääsemiseen ja hän piti varmana, että tämä tarkoitus nyt oli saavutettu.
"Siinä on siis kaikki, mitä asiasta tiedätte?" kysyi luutnantti epäilevästi.
"Saakeli, luutnantti von D----! Olen jo sanonut enemmän kuin tiedänkään, olenhan jo sanonut yksin arvelunikin!"
Luutnantti kääntyi siihen ratsumieheen, jota olemme nähneet hänen jo kerran ennenkin puhutelleen ja joka ei ollut kukaan muu kuin aseettomaksi tehty poliisimies. Matala-ääninen keskustelu syntyi heidän keskensä, jonka jälkeen viimeksimainittu neljän ratsumiehen seurassa nelisti täyttä laukkaa siihen suuntaan, jossa tuo järjestyksen ylläpitäjille häpeällinen taistelu oli ollut.
Luutnantti von D---- laskeusi senjälkeen hevosen selästä ja käski yhden ratsumiehen tehdä samoin. Oman ratsunsa tarjosi hän kohteliaasti kapteenille.
"Olkaa niin hyvä, kapteeni ja nouskaa satulaan. 'Ferm'illäni' ei tosin ole kaikkia niitä oivia ominaisuuksia kuin sillä kelpo ratsulla, jolla ratsastitte Jankovitz'in tappelussa, kun valloititte Hatzfeld'in patterit, vaan toivon kuitenkin että olette tyytyvä."
Mutta kapteeni Stålsköld'iä ei voitu taivuttaa ottamaan vastaan tätä luutnantin erittäin kohteliasta tarjousta, ja sittenkuin monta molemminpuolista sanaa oli vaihdettu, nousi luutnantti von D---- vihdoin oman hevosensa selkään ja kapteeni nyt hevosettoman ratsumiehen.
"P----nan ikävä seikka tämä!" -- sanoi luutnantti von D----, kun he hiljaista ravia ratsastivat eteenpäin.
"Mutta huuhtokaamme suuttumus alas takkavalkean ääressä lasilla vanhaa portviiniä. Ette luultavasti ensinkään tietäneet, että poliisien ahdistama seppä todellakin oli tehnyt itsensä syypääksi hyvin arveluttavaan rikokseen?"
"Sitä en saattanut likimainkaan aavistaa," vastasi kapteeni Stålsköld. "Näin vaan urhean miehen tukalan aseman, vihastuin kimppuun kävijöiden epäritarillisuudesta, sotia kolme yhtä vastaan ja tarjosin hänelle apuani, jota en luule että itse ylimaaherrakaan olisi häneltä kieltänyt, jos hän olisi minun asemassani ollut. Mutta mitä pahaa oli hän sitten oikeastaan tehnyt?"
"Hän oli kiihoittanut kerjäläisjoukon, muutamia humalaisia merimiehiä ja joukon muita kuljeksijoita hänen johdollansa koettamaan kaupunginvankilasta vapauttaa muutamia valtiollisia vankeja, joita siellä säilytetään. Hyökkäys ei kuitenkaan ensinkään onnistunut. Sillä kun kauvan oli pelätty jotakin sellaista, oli vartijoita lisätty moninkertaisiksi ja he olivat erittäin valppaita. Ryntääjät lähtivät sentähden heti pakoon, ja koko asia päättyi muutamien repaleisten roistojen haavoittamiseen, jotka todennäköisesti hirsipuussa saavat maksaa uhkarohkean yrityksensä. Mutta päämies pääsi pakoon, juuri teidän vuoksenne, kapteeni hyvä!
Oltiin sitä paitsi kuultu halventavia lauseita Hänen Majesteetistaan kuningattaresta ja valtakunnan hallituksesta. Häntä auttaaksenne sekaannuitte hyvin ikävään asiaan."
"Älkää olko levoton, luutnantti hyvä. Kyllä minä asiani selvitän.
Muuten en ensinkään tunne nykyajan valtiollisia selkkauksia, jonka vuoksi täytyy pyytääni, että hyväntahtoisesti lähemmin selittelisitte minulle niitä, sill'aikaa kuin me lämpimän takkavalkean ääressä, jota suuresti ikävöin, istumme ja nautimme hyvää portviiniänne."
"Vähine tietoineni antaudun teidän käytettäväksenne. Mutta tuo hiton sade pieksee ihmistä vasten kasvoja, niin että koskee. Hyvä, että pian olemme perillä."
He kannustivat hevosiansa ja laukkasivat tiehensä. Korkea-vahdin luona, jonne he pian saapuivat, laskeutuivat he selästä.
6 LUKU.
Meidän pitää nyt palaamaan pari tuntia taaksepäin ajassa, seurataksemme Jakobsson'ia ja Aake Berg'iä heidän vaarallisella matkustuksellansa ja huomataksemme, mitenkä he onnistuivat vaikeassa toimessa, jonka olivat ottaneet toimittaaksensa.
Saavuttuansa Drottninggatan nimiselle kadulle ja kulkiessansa sitä pitkin ihmetytti heitä suuresti, että täällä nyt oli niin hiljaista ja rauhallista. Ei mitään melua ja meteliä enää kuulunut eikä hurraahuutojakaan. Nopein askelin kiiruhtaen eteenpäin, ehtivät he pian kenraali S----hjelm'in palatsin edustalle, jossa kuitenkaan ei enää löytynyt ainoatakaan uteliasta ikkunoihin tirkistelijää. Ruokapöydät ja viina-astiatkin olivat poissa. Mutta portilla seisoi joukko ratsuväkeä, joidenka ratsut malttamattomasti polkivat maata.
Matkustajamme pysähtyivät ikäänkuin katselemaan komeasti valaistua palatsia.
"Yrityksemme ei menesty. Me olemme myöhästyneet!" -- kuiskasi Jakobsson Aake Berg'in korvaan -- Nuo hirtehiset tuolla (hän viittasi kädellänsä ikkunoihin) ovat, pahaa aavistaen, ryhtyneet varokeinoihin. Heidän toimestansa kai on meluava kansa ajettu matkaansa. P----le vieköön, mitenkä varoviksi nuo ylimykset ovat tulleet viime aikoina!"
"Mitä meidän nyt tulee tehdä? Paras kaiketi on, että heitämme koko tuumamme tällä kertaa siksensä?" -- kysäsi Aake Berg.
"Eihän tässä näy muuta tehtävää olevan, kuin että lähdemme kuljeksimaan pitkin katuja kuulustelemaan mitä toiset mahdollisesti ovat saaneet aikaan sekä ilmoittamaan heille yrityksemme huonon menestyksen" -- vastasi Jakobsson.
Tämän lyhyen neuvottelun päätyttyä lähtivät he astumaan eteenpäin, mutta lähinnä olevassa kadun kulmassa he erkanivat toinen toisistaan, kumpikin eri haaralla etsiäksensä toisia tämän pelastamis-yrityksen johtajia.
Jakobsson ei muuten ollut erehtynyt tarkoituksesta, jota varten äsken mainittu ratsujoukko oli asetettu kenraalin palatsin portille. Nämät hevois-kaartiin kuuluvat ratsastajat olivat todellakin kutsutut tänne ylläpitämään järjestystä ja karkoittamaan pois meluavaa kansa-joukkoa.
Sillä huomattuansa, että melske ulkona kadulla kiihtymistään kiihtyi, oli kenraali S----hjelm, välttääksensä tälläisiä meluavia kansan kokouksia sydämensä syvyydestä vihaavan kuningattaren suuttumusta, Tukholman ylipäällikön Fleming'in suostumuksella kutsuttanut heidät tänne.
Tätä keinoa piti hän jo siitäkin syystä tarpeellisena, että hän tiesi itsellänsä, mutta erittäinkin valtiokamariherralla olevan paljon kadehtijoita ja vihamiehiä, jotka -- sitä hän pelkäsi -- yllyttäisivät kansaa johonkuhun vallattomuuteen, jonka kautta hääjuhlallisuus tulisi häirityksi.
Kun muutamat hänen palvelijoistansa kertoivat hänelle noista suurenmoisista viina-astioista, joista ei kenkään tietänyt, kuka ne oli toimittanut sinne, kiihtyi tämä hänen pelkonsa yhä, sillä hän oli vakuutettu siitä, että joku hänen omista taikka hänen vävymiehensä vihamiehistä oli tehnyt hänelle nämät kepposet, siten saadaksensa rahvaan yltymään raivoon.
Näyttipä siltä kuin olisikin tuo tuntematon vihamies saavuttanut tarkoituksensa, sillä hetki hetkeltä paisui meteli ja entistä pahempia parjauksia ja kiivaampia uhkauksia kuului tuon tuostakin rahvaan keskeltä. Ketkä niitä lausuivat, sitä ei tietty, mutta arveltiin niitä palkattujen yllyttäjäin lausumiksi. Kenraalin mieli oli sangen levoton sill'aikaa kuin hän odotti ratsumiesten tuloa.
Kun nämät vihdoin saapuivat paikalle, sanottiin, että he olivat tulleet saattojoukoksi kuningattarelle hänen kotimatkallansa. Kuitenkin vaadittiin samalla rahvasta lähtemään pois. Ne, jotka eivät vapaatahtoisesti ottaneet lähteäksensä, karkoitti ratsujoukko väkisin.
Mitään varsinaista kapinaa sen ohessa ei syntynyt, vaan päättyi asia kovilla kirouksilla ja uhkauksilla kansan puolelta. Kuningatar ei tietänyt koko asiasta mitään.
Mutta seuratkaamme Jakobsson'ia.
Erottuansa matkakumppalistansa käveli Jakobsson sattumuksen ohjaamana katua ylös, toista alas. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Silloin tällöin tuli häntä vastaan joku yksinäinen matkustaja, joka rientävin askelin kiiruhti hänen ohitsensa, hätä hädin vastaten hänen ystävälliseen tervehdykseensä. Hän alkoi jo epäillä, tokko hän tapaisi ainoatakaan niistä, joita hän etsi, arvellen että kukin heistä, jättäen toimitettavansa toimittamatta, oli mennyt kotiansa rauhallisesti nukkumaan, kun hän yht'äkkiä etäällä kuuli melkoisen kovaa ihmis-äänten sohinaa. Jonkinmoinen toivo syttyi tämän ohessa hänen mielessänsä ja hän kiiruhti sitä katua kohti, josta tämä äänten sohina kuului.
Täällä tuli häntä vastaan suuri ihmisjoukko, niin omituisen ja kummallisen kaltainen, että hän päivästä aikaa sitä katsellessaan epäilemättä olisi purskahtanut täyttä kurkkua nauramaan, mutta nyt sai hän vallitsevan pimeyden tähden siitä ainoastansa yleisen haahmokuvan.
Siinä löytyi jos jotakuta lajia ihmisiä yhteiskunnan alimmaisesta kerroksesta: rääsyihin puetuita kerjäläisiä, juopuneita merimiehiä, samassa tilassa olevia porvarien renkejä, oppipoikia monesta eri ammattikunnasta, häviöön joutuneita nurkka-kaupustelijoita akkoinensa y.m. Useimmilla heistä oli aseina särkyneitä laudan palasia, joita he luultavasti olivat murtaneet jostakusta laudoista tehdystä aitauksesta.
Muuten näytti joukossa vallitseva yhteishenki olevan mitä veljellisintä laatua, sillä he astelivat, riveihin asettuneina, käsitysten eteenpäin.
Vieläpä näytti jonkinmoinen järjestyksen ja kurin henkikin olevan heissä olemassa, sillä jos joku rähisi ylenmäärin kovalla äänellä, niin saattoivat hänen kumppalinsa hänet heti ankarilla uhkauksillaan vaikenemaan. Tämän kirjavan joukon etunenässä kulki eräs mies, joka päättäen hänen kovin huonosta ja lahonneesta puvustansa, ei kuulunut tämän mailman onnenlapsien joukkoon.
Kun tämä omituinen joukko oli ehtinyt sille paikalle, johon Jakobsson oli pysähtynyt sitä odottamaan, laski viimemainittu henkilö kursailematta käsivartensa hänen käsivartensa alitse ja veti hänet mukanansa, lausuen: "Äläpäs kuhnaile, vaan lähde mukaan!"
"Ken sinä olet ja mitä p----lettä tämä merkitsee?" -- kysyi Jakobsson lähtien käymään rutkaleen näköisen miehen sivulla.
"Sinä et tunne minua Jakobsson! Olipa tuo oivallista! Minä olen voittanut sinun kavaluudessa!" vastasi rutkaleen näköinen mies.
Jakobsson pysähtyi hämmästyksen ja kummastuksen valtaamana, sillä nyt oli hän miehen äänestä tuntenut hänen -- hurskasmieliseksi ystäväkseen Pertti Månsson'iksi.
"Äläpäs pysähdy; -- eteenpäin; eteenpäin vaan!" -- kehoitti Pertti Månsson ja veti Jakobsson'ia kädestä.
"Enkö näe unta? Oletko sinä todellakin saanut tämän aikaan ja ruvennut tämän oivallisen joukon johtajaksi?" huudahti Jakobsson vielä milt'ei puoleksi hurmaantuneena kummastuksesta.
"Olen! Olen kuin olenkin!" -- riemuitsi Pertti Månsson, hyvillänsä tästä ystävänsä kummastuksesta, lisäten: "Tämä nyt on selvä todistus siitä, ett'en olekaan siihen määrään asioita aikaan-saamaton, kuin sinä väitit minun olevan!"
"Ellen omilla silmilläni olisi nähnyt tätä maine-työtäsi, niin helpommin uskoisin pirun vieneen kuningattaren ja koko aateliston kuin sinun tätä ihmettä saaneen aikaan! -- Niin ihmeenä, todellisena ihmetyönä tätä pidän, jos kuinka asiaa mietin! Mutta sanoppas Herran nimessä, mitenkä olet käyttäinnyt?"
"Minä olen ottanut rahan ja viinan paholaishenget avukseni -- sanoi Pertti Månsson -- Sitä paitsi on onni ollut minulle erittäin suosiollinen. Ensiksi tapasin suuren joukon sellaisia, jotka kovasti kirkuivat ja kiroilivat siitä syystä, että heidät väkivaltaisesti oli ajettu pois kenraali S----hjelmin palatsin edustalta, jonne olivat menneet hääjuhlaa katselemaan. Nämät tyytymättömät, joista useimmat olivat melkoisesti humalassa, olivat, kuultuansa mistä asiasta oli kysymys, heti kohta valmiit käymään käsiksi pelastamistoimeemme.
Sitte ei ollut niinkään vaikeata rahojen ja viinan avulla saada muita lisäksi ryhtymään sellaiseen yritykseen, johon jo ennakolta niin monet olivat ruvenneet osaa-ottajiksi. Myös olen omasta päästäni sepittänyt suuren joukon mitä kauhistavimpia juttuja.
Minä olen noille seuraajoilleni vakuuttanut, että hallitus on tehnyt sen päätöksen, että kaikki vangit huomispäivän kuluessa kaikessa hiljaisuudessa teilataan itse vankilassa, jotta kansa ei saisi tilaisuutta pelastamaan heitä sekä että heidän poikkileikatut päänsä, kaikille aateliston vihollisille varoitukseksi, pitkiin salkoihin pystytettyinä asetetaan ylt'ympäri toria y.m.s. ehkä vielä kauhistavampaakin. Lopulla saapuivat Bosberg ja Grå viinalekkereinensä minun avukseni".
"Missä he nyt ovat?"
"He ynnä muutamat toiset myöhemmin tulleet liittolaisistamme sekaantuivat rahvaan joukkoon mahdollisuuden mukaan ylläpitääksensä järjestystä ja kuria. Voit olla vakuutettu ett'ei se ole mikään helppo asia. Kun me kuljimme vanhan valtiokansleerin asunnon ohitse oli myrsky vähällä päästä raivoamaan. Yhdistetyillä ponnistuksillamme saimme töin tuskin estetyksi, ett'ei koko yrityksemme silloin mennyt hukkaan.
Sitä emme kuitenkaan saaneet estetyksi, että kiviä heitettiin ikkunoista huoneisin. -- Kuuleppas kuinka meikäläiset nytkin käskevät ja pyytävät joukkoa marssimaan eteenpäin hiljaisuudessa ja melua pitämättä ja huomaappas, kuinka kehnosti meidän soturimme tottelevat heitä."
"Kuka olisi uskonut sinun saavan tälläisiä urostöitä aikaan!" -- huudahti Jakobsson uudestaan. -- "Suo minulle anteeksi, hyvä Pertti Månsson, että olen pitänyt toimeliaisuuttasi ja pontevuuttasi liian huonossa arvossa! Tästä lähtien en kunnioita näitä omaisuuksia kenessäkään niin suuressa määrässä kuin sinussa. Terävän järkes kautta olet yksin toimittanut enemmän kuin me kaikki muut yhteensä."
"Mutta minä olenkin nyt tehnyt kaiken sen, mitä aion tehdä" -- sanoi Pertti Månsson.
"Mitäpä näillä sanoillas tarkoitat?" kysyi Jakobsson.
"Tarkoitan sitä, että sinä nyt saat ottaa haltuusi koko asian. Sinua vaan olen odottanutkin itse vetäytyäkseni pois koko leikistä. Me lähestymme kohdakkoin vankilaa, mutta sitä ennen asuntoani; siinä erkanen teistä ja jätän kaikki tyyni muiden huostaan."
"Sinun ei pitäisi jättää muille lopullista kunniaa tästä yrityksestä, jonka olet pannut noin hyvään alkuun. Sepä olisi suuri vahinko sinulle.
Eikä tämä yritys olekkaan, tyystin punniten, niinkään vaarallista laatua. Vankilaa vartioitsevat sotamiehet ovat harvalukuiset, heidät me vangitsemme ajatuksen nopeudella. Lopputehtävämme siellä ei myöskään vaatine aivan pitkää aikaa. Sitte lähteköön jokainen rauhassa kotiansa, sillä minä olen varma siitä, että Stensson lupauksensa mukaan tuo ne hevoset, joita vankien tulee käyttää sitä pikemmin päästäksensä turvaan, hyvissä ajoin ennen määrättyyn paikkaan, jotta ei meillä ole vangeista, päästettyämme heidät vankilasta irti, yhtään mitään rasitusta.
Koko tapaus tulee pidettäväksi tavallisena, katumelskeenä, jonka johtajista hallituksen on mahdoton saada mitään tietoa, he kun kaikki olivat valhepuvuissa ja roistoväelle peräti tuntemattomat."
"Jos vaara olisi vieläkin vähempi, kuin sen nyt kuvaat olevan, jos vankilassa ei löytyiskään parempaa vartiaa kuin yksi ainoa pieni hiiri, jonka suun me tukitsisimme pumpulilla sittenkuin ensin olisimme sitoneet sen jalat ja lävistäneet siltä silmät puhki, en sittenkään ottaisi mitään tämän enempää tässä asiassa tehdäkseni!" -- vakuutti Pertti Månsson vakaalla totisuudella.
"Sinä siis pelkäät?" -- kysyi Jakobsson.
"En saata kieltää että peliään."
"Mutta mistä ja minkä ihmeen kautta sait tuon rohkeuden, jota tähän asti olet osoittanut?"
"Niin, mistä sen sainkaan? Selvitäppäs se asia itse, jos kykeneet! -- sanoi Pertti Månsson sävyisästi -- Minä puolestani en jaksa käsittää sitä ja mitä likemmäksi tulen taloani sitä käsittämättömämmäksi käy asia itsellenikin."
Jakobsson purskahti nauruun.
"Ha! ha! ha! Kylläpä sinä vielä olet sama Pertti Månsson kuin ennenkin ja minä rupean uskomaan, että p----le meni sinuhun muutamaksi hetkeksi, mutta että hän nyt taas luopuu sinusta!" -- lausui hän pilkaten.
"Kuinka sen asian lieneekin laita, siitä en huoli päättää; se vaan on varma että jätän kaiken kunnian tästä yrityksestä sinulle. Mutta ole varoillasi, sen neuvon annan sinulle. Tässä kadun kulmassa erkanevat tiemme. Jää hyvästi ja onnea tuumillesi!"
Kuiskaavalla äänellä sanottuansa nämät sanat Jakobsson'ille pujahti Pertti Månsson äkkiä eräälle ahtaalle poikkikadulle, jonka varrella hänen talonsa sijaitsi.
Jakobsson jatkoi yhä matkaansa, astuen tuon omituisen joukon etunenässä. Iloksensa hän sattui huomaamaan, että rähinä ja älinä hänen johtamassansa armeijassa vaikenivat jota lähemmäksi tultiin vankilaa.
Mutta pimeän tähden ei hän voinut nähdä, että se myös mieslukunsa suhteen hetki hetkeltä harventui sen kautta, että useat noudattivat Pertti Månsson'in esimerkkiä ja hiipivät matkaansa.
Noin kahdensadan askeleen päässä vankilasta antoi Jakobsson sotilaillensa käskyn pysähtyä. Niitä oli silloin jäljellä ainoastansa viisikymmentä. Näille piti hän matalalla äänellä innokkaan kehoituspuheen ja määräsi sen jälkeen, mitenkä vankilaa valloittaissa oli meneteltävä. Hänen itse tuli muutamien urhokkaimpain kanssa hyökätä esiin vartioita vangitsemaan; muut saivat vankilan piirittämisen toimeksensa. Jokaisen piti tehdä tehtävänsä hiljaisuudessa ja melua nostamatta.
Mutta jos vartijoille vastoin luuloa saapuisi väkeä avuksi, niin karkoittakoot piirittäjät heidät urhoollisesti takaisin. Mutta jos auttajain luku oli niin suuri, ett'eivät kyenneet heitä voittamaan, niin pitäisi kunkin heistä, täyttä kurkkua huutaen että valkea oli valloillansa, ruveta juoksemaan ristiin rastiin, siten saadaksensa aikaan sellaista häirinkiä ja sekamelskettä, joidenka vertasta ei oltu kuultu eikä nähty. Vähäisen melskeen synnyttyä oli helppo asia päästä pakoon.
Kun tavasta, jolla käytäisiin vankilan valloittamiseen käsiksi ja sen ohessa mahdollisesti kysymykseen tulevista varokeinoista näin oli päätetty, marssittiin eteenpäin.
Jakobsson kulki nytkin toisten edellä ja häntä lähinnä seurasivat ne, jotka olivat tarjoutuneet yhdessä hänen kanssansa hyökkäämään vartioiden kimppuun. Useimmat viimemainituista kuuluivat "P.C.G. seuraan". Vähän jälestäpäin tulivat ne, jotka olivat saaneet vankilan saartamisen toimeksensa. Heidän johtajaksensa oli ruvennut sama valtioviisas porvarinrenki, jonka jo kerta ennen olemme tavanneet tässä kertomuksessa. Kaikki noudattivat syvintä äänettömyyttä.
Päihtyneidenkään ei kauemmin tehnyt mieli räyhätä. Ankaran tuulen suhina ja sade, joka raskaina pisareina tipahteli alas kadulle, estivät milt'ei kokonaan askeleiden äänenkin kuulumasta.
Kaikki näytti siis hyvää ennustavan, etenkin kun Jakobsson seuraajinensa huomiota nostamatta pääsi ihan lähelle vankilan porttia.
Ainoastansa kaksi vartioitsevaa sotamiestä oli näkyvissä ja nekin seisoa jököttivät välinpitämättöminä nojaten seinää vastaan, pää rinnan nojassa. Jakobsson antoi tovereillensa merkin hyökkäykseen ja ryntäsi lähinnä seisovaa sotamiestä vastaan, jolta pikaisesti riisti aseet pois. Melkein samaan aikaan tekivät muutamat hänen seuralaisistansa samoin toiselle sotamiehelle.
Hyvään alkuun oltiin siis nyt päästy.
Mutta aseettominakin tekivät sotamiehet niin paljon vastarintaa, että he pari kertaa olivat ehtineet korkealla äänellä huutamaan "hollah! hollah!" ennenkuin rynnäkön tekijät saivat suukapulat sidotuiksi heidän suuhunsa. Tämä heidän huutonsa kerrassaan teki vankien pelastamistoimessa puuhaajain kaikki toiveet ja toimet mitättömiksi.
Vankilan portti avattiin yht'äkkiä selki selällänsä ja erään upseerin komentamina astui siitä neljäkymmentä sotamiestä painetit tanassa ulos pihalle. Tämä kaikki tapahtui lyhyemmässä ajassa kuin sen kertomiseen on kulunut.
Jakobsson'in seuralaiset läksivät, hämmästyneinä vartiaväen paljoudesta, heti pakoon. Hän yksin jäi seisomaan paikallensa.
Tarkottaen enemmän pakenevia liittolaisiansa kuin portista tulleita vankilan vartioita huusi hän ankaralla äänellä: "Älkää paetko! Meidän pitää vaikka mihin hintaan kevytmielisen kuningattaren ja porvarein verta himoavain herrojen kynsistä pelastaa ne viattomat miehet, jotka he ovat määränneet teurastettaviksi!"
Hän oli tuskin saanut nämät sanat suustansa, kun muutamat sotamiehistä tarttuivat häneen, pitäen häntä kiinni käsistä ja niskasta. Jakobsson ponnisti kaikki jättiläisvoimansa päästäksensä irti. Ojentaen vahvat käsivartensa ja sivaltaen niillä taaksepäin onnistui hänen lyödä kumoon ne sotamiehet, jotka pitivät niistä kiinni. Kun hän sitte hyökkäsi eteenpäin, eivät voineet takaapäin hänen kauluksiinsa kiinni tarttuneet pidättää häntä. Rikkinäiset repaleet Jakobsson'in takista jäivät kuitenkin heidän saaliiksensa.
Onneksi hänelle ja hänen kumppaneillensa kielsi komentava upseeri sotamiehiänsä ampumasta. Tämän jalon herran sääliväisyyden tunne pelasti tässä tilaisuudessa monta ihmistä kuolemasta. Sen sijaan käski hän heitä ja paikalle kiiruhtavia poliiseja ajamaan pakenevia takaa ja vangitsemaan heistä niin monta kuin mahdollista. Mutta tämäpä oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä pakoon lähteneet olivat jo ennättäneet päästä melkoisen matkan edelle ja sitä paitsi oli pimeä.
Sentähden saatiinkin heistä kiinni ainoastansa neljä, jotka olivat kompastuneet ja kaatuessansa loukanneet itsensä. Kaksi näistä tulivat pahoin haavoitetuiksi, sillä kiiruussa löivät takaa-ajajat heitä aseillansa, tehdäksensä heitä pakoon kykenemättömiksi.
Jakobsson'in, joka kauvimmin oli viipynyt, oli myös vaikein päästä pakoon. Kolme reipasta poliisimiestä ajoi häntä takaa. Mutta Jakobsson oli yhtä ketterä ja nopea kuin vahvakin. Hän ei siis epäillytkään voittavansa takaa-ajajansa juoksussa, kun hän yht'äkkiä liukahti muutamilla katu-kivillä, jotka sateen kautta olivat tulleet niljakkaiksi ja liukkaiksi, ja kaatui.
Tämän tapaturman tähden saavuttivat poliisit Jakobsson'in, joka tässä huutavassa hädässä muisti, että hänellä oli pistooli muassansa ja päätti sitä nyt käyttää puolustuksekseen. Hän pisti kätensä poveen -- mutta pistooli oli poissa, se oli pudonnut, Jakobsson ei tietänyt mihin taikka koska. Tämän onnettomuuden lisäksi tuli vielä sekin ikävä seikka
- että vasarakin hänen kaatuessansa oli luiskahtanut hänen kädestänsä
ja lennähtänyt ties minne ja kuinka kauaksi. Hän tähysteli sitä silmillänsä ja haparoi käsillänsä, vaan ei nähnyt eikä löytänyt.
Samassa kuuli hän kolme miekkaa vedettävän tupesta ja karkealla äänellä huusi joku aivan läheltä häntä: "Sinä olet kuoleman oma, jos teet pienimmänkin pa'on yrityksen!"
Tuskan hiki kihoili Jakobsson'in otsalta -- mutta olkoon menneeksi, parempi kuolla nyt heti kuin vangittuna tulla hirtetyksi! Hän oli kaatunut suinpäin, mutta vaikka hän kovasti oli loukannut rintansa, niin oli kuitenkin hänelle onneksi että hän oli kaatunut sillä tavoin.
Sen kautta oli hän päässyt sellaiseen asemaan, että hän nelin ryömin saattoi pelästyneen jäniksen tapaan loikahtaa eteenpäin. Mitä, millaista hyötyä hänelle karttuisi tälläisestä loikahduksesta, sitä ei hän itsekään voinut arvata -- mutta hei vaan! -- tulkoon tuosta mikä hyöty tahansa, umpimähkää hän loikahti kun loikahtikin eteenpäin sellaisella vauhdilla, että hän taas kaatui suullensa ja löi nenänsä jotakin kovaa esinettä vastaan, luultavasti kiveä vastaan -- niin hän arveli. Mutta ei, se ei ollutkaan kivi. Mahdoton on kuvata hänen iloansa, kun hän huomasi, että hän oli lyönyt nenänsä -- omaa vasaraansa vastaan! Tuo siunattu vasara, -- hän tarttui siihen kuumeentapaisella innolla!
Jakobsson'in hätyyttäjät hämmästyivät niin suuresti hänen oudosta ja odottamattomasta matkustustavastansa, ett'eivät muistaneet aseitansa käyttää ennenkuin Jakobsson päästyänsä seisaallensa oli valmis puolustamaan itseänsä. Suureksi onneksensa oli Jakobsson nuoruudessansa oppinut miekkailutaitoa ja siinä saavuttanut niin suuren kätevyyden, että aatelismiehenkin olisi sopinut siitä kerskata. Hyödyksi oli hänelle sekin seikka, että hän pääsi seisomaan erästä muuria vastaan, saaden siten selkänsä vapaaksi.
Mitenkä hänelle sitte kävi, sen me ennakolta tunnemme, sillä lukijat ovat epäilemättä arvanneet, että kapteeni Stålsköld'in pulasta pelastama seppämies oli juuri ystävämme Jakobsson.
Erottuansa kapteenista alkoi Jakobsson juosta täyttä vauhtia eikä levähtänyt ennenkuin saapui kotiinsa, jonne onnellisesti ehdittyänsä oli niin hengästynyt ja väsynyt, että vaipui istumaan lähinnä seisovalle tuolille.
Aake Berg ei tavannut matkallansa ainoatakaan vankien pelastamis-yrityksen johtajista. Kauan harhailtuansa sinne tänne läksi hän kotiin siinä luulossa että koko yritys tällä kertaa oli rauennut tyhjään.
7 LUKU.
Aamulla tuli Jakobsson pulskasti puettuna päävahtiin ja astui vakavin askelin päiväkirjaa pitävän herran luo. Hän ilmoitti, että hänen kotonansa edellisenä päivänä, hänen itse poissa ollessansa, oli tehty murtovarkaus. Muiden kapineiden muassa oli varas vienyt mukanansa yhden kaksipiippuisen pistoolin, jonka varressa löytyvään, hopeaiseen koristeesen oli piirretty "A. B." (Aake Berg'in nimikirjaimet.)
Melkoisen summan rahaakin sanoi hän tässä tilaisuudessa kadottaneensa, mutta väitti, että hän ennen kaikkia halusi saada pistoolin takaisin, sen kun oli saanut eräältä rakkaalta ystävältänsä muistoksi.
Kunniallisen palkinnon lupasi hän sille, joka toimittaisi takaisin nämät varastetut kapineet, joista hän antoi täydellisen, kirjallisesti tehdyn luettelon. Kun kirjanpitäjä oli kirjoittanut kaikki muistoon, läksi Jakobsson pois.
Mutta ohimennessä aukeni sattumalta sen huoneen ovi, jossa kapteeni Stålsköld istui keskustellen luutnantti von D:n kanssa. Vaikka Jakobsson ainoastansa vilkaisemalla katsahti sinne sisään, tunsi hän heti pelastajansa. Kuitenkin hän kokonaan salasi mielenliikutuksen, joka tämän näön johdosta syntyi hänen povessaan. Vasta ulos kadulle ehdittyänsä jupisi hän itsekseen: "Kyllä nyt itse olen rehellisesti päässyt asiasta, mutta pelastajani näkyy olevan pahemmassa kiikissä.
Kautta kunniani vannon tavalla taikka toisella korvaavani tälle jalolle, uljaalle nuorukaiselle ne harmit ja vastukset, joita hänen täytyy kärsiä minun tähteni. Sydämmessäni aavistankin että kerta pääsen tilaisuuteen sitä tekemään." --
Vähän ajan päästä Jakobsson'in lähdettyä saapui Tukholmaan ylipäällikkö Fleming itse päävahtiin. Hän tuli lähemmin tiedustelemaan yöllä tapahtunutta kapinallista rettelöä ja kuulustamaan niitä, joita takaa ajettaissa oli saatu vangiksi.
Hänen muotonsa oli rauhallinen eikä koko tapaus näyttänyt tehneen häneen sanottavaa vaikutusta, joko että hän piti sitä vähäpätöisenä taikka että hän nykyisten myrskyisten valtiopäivien kuluessa, jolloin alinomaa levottomuuksia tapahtui, oli tottunut kylmällä verellä ja mieltänsä liiallisesti pahoittamatta vastaan-ottamaan tietoja öillisistä rettelöistä.
Sitä paitsi tiesi hän, että pääkaupunkiin oli kokoontunut lukematon joukko kerjäläisiä valtakunnan eri maakunnista, joita nälkäisiä raukkoja kuka rajupäinen, rahoilla varustettu seikkailija tahansa helposti saattoi vietellä jos johonkin hullunkuriseen yritykseen. Sen lisäksi luuli hän oman virka-arvonsa ja hallituksen etujen vaativan, että tälle tapaukselle annettaisiin niin vähän valtiollista merkitystä kuin mahdollista.
Saatuansa tiedon ylipäällikön tulosta kiiruhti luutnantti von D. häntä vastaan etehiseen. Tervehdittyänsä käski Fleming luutnantin heti seurata häntä siihen huoneesen, jossa vangit olivat. Harvoin saattaa tavata onnehensa tyytyväisempiä ihmisiä kuin nämät vangit, jotka levollisina venyivät olkivuoteillansa. Eikä tätä sovi ensinkään ihmetellä, sillä nämät raukat eivät olleet pitkään aikaan saaneet maata niin lämpöisessä huoneessa kuin päävahdin vankihuone oli eikä syödä niin hyvää ja terveellistä ruokaa, kuin heille täällä tarjottiin.
Nämät edut pitivät he niin suurina, että nekin molemmat, joita vartiat olivat lyöneet ja aseillansa haavoittaneet, saatuansa haavansa huolellisesti sidotuiksi osoittivat vaan mielihyvää nykyiseen tilaansa.
Ja ensimäisen silmäyksen heitettyänsä näihin rikkinäisiin rääsyillä puettuihin henkilöihin, joidenka kalpeat kasvot oli selvänä todisteena heidän pitkällisestä kärsimisestänsä, ymmärsi ylipäällikkö, ettei hän heiltä voisi saada öillistä kahakkaa valaisevia tietoja. Kuitenkin piti hän velvollisuutenansa kuulustella heitä, ensin kutakin eriksensä ja sitte kaikkia yhdessä. Mutta tämä kuulustelu todisti vaan hänen arvelunsa todeksi.
Ensimäiseksi tunnustuksensa tekevä lausui likimäärin seuraavat sanat: "Minä olen kotoisin Norrlannista, josta nälän-tuska pakoitti minun lähtemään etelään päin. Muutamia päiviä sitte saavuin Tukholmaan.
Toivoin täällä saavani työn-ansiota, mutta se ei ole onnistunut. Niukan ravintoni olen kerjännyt päivällä, yöni olen viettänyt joko taivas-alla taikka -- kun onni sattui olemaan minulle myötäinen -- jossakussa vajassa. Viime yönä, jolloin tälläinen suotuisa onni ei ollut sattunut osakseni, sain erästä katua myöten kulkiessani eräältä mieheltä, jolla näytti runsaasti olevan rahoja, yhden riksin sillä ehdolla, että seuraisin sitä joukkoa, jonka etunenässä hän kulki.
Kun lupasin tehdä kaikki, mitä hän vaan käskisi, niin antoi hän vielä lisäksi minulle pikarillisen viinaa voimieni virkistykseksi. Tätä sävyisää ja kohteliasta miestä en tuntenut enkä häntä vieläkään tuntisi, jos kohta hän astuisikin eteeni, sillä silloin oli pimeä. Paljon puhuttiin vangeista, joita hallitus oli päättänyt salaa antaa teilata, mutta tätä puhetta en liioin ottanut huomioon enkä paljon muuta ajatellut kuin riksiäni ja ryyppyä, jonka lämmittävän vaikutuksen tunsin ruumiissani.
Mitä vankilan luona tapahtui, sitä en nähnyt, mutta kun kaikki muut pakenivat niin pakenin minäkin eivätkä sotamiehet olisikkaan minua saavuttaneet ell'ei eräs pitkäläntä seppä olisi juossut minua kumoon."
Toisten vangittujen tekemät tunnustukset olivat sisältönsä puolesta pää-asiallisesti yllä olevan kanssa yhtä pitävät. Ainoa kohta, jossa ne toisistansa erosivat, koski asianomaisten kotiseutua.
Ylipäällikkö ei ollut uskovinansa näitä tunnustuksia ja vaati asiasta enemmän valaisevia tietoja, mutta vangit vakuuttivat yhteen ääneen kaikki sanoneensa, mitä tiesivätkin. Eikä heitä saatu mitään lisäämään näihin tunnustuksiinsa, vaikka uhattiin käyttää kiristys-penkkiä ja muita sen ajan hirvittäviä kidutuskoneita.
Sydämessään olikin Fleming täydellisesti vakuutettu siitä, että kukin heistä oli puhunut totta, sillä helppo oli ymmärtää, että nämät ihmisraukat, rahoilla ja viinalla vieteltyinä, olivat ruvenneet osallisiksi yritykseen, jonka vaarallisuutta he eivät kyenneet käsittämään.
Kun heiltä sen selvempiä tietoja ei voitu saada, läksi ylipäällikkö vankihuoneesta pois, annettuaan käskyn, että näitä toistaiseksi pidettäisiin vankeudessa. Tämä hänen käskynsä ilahutti suuresti vankiraukkoja, jotka olivat pelänneet, että heitä heti laskettaisiin leivättömään vapauteen. Höysteeksi tähän heidän iloonsa tuli vielä sekin seikka, että vartija, joka tähän asti kaiken ajan oli istunut huoneessa, myöskin läksi huoneesta pois. Nyt sallittiin heidän siis haastella ja juttua laskea toinen toisensa kanssa! Siihen saakka oli heitä ankarasti kielletty sanaakaan hiiskumasta toisillensa.
"Kestäköön näitä kultasia päiviä vielä pitkänkin ajan!" -- oli iloinen huokaus, joka tämän ohessa nousi heidän rinnastansa. -- Surullista on ajatella, että ihminen ruumiin ravinnon puutteen kautta voipi tulla niin kurjamaisen onnettomaksi, ettei hän enää laske arvoa kalliimpaan kaikista hyvän Jumalan antamista lahjoista -- vapauteen.
Nyt oli kapteeni Stålsköld'in vuoro tulla kuulusteltavaksi. Luutnantti von D----n saattamana astui ylipäällikkö tuiman näköisenä siihen huoneesen, jossa kapteeni oleskeli. Katsottuansa terävästi kapteeniin, sanoi Fleming ankaralla äänellä: "Teillä näyttää olevan sangen omituiset käsitykset, kapteeni Stålsköld, velvollisuuksistanne valtiota ja yhteiskuntaa vastaan, koska te, sen sijaan, että teidän tulisi koettaa ylläpitää järjestystä ja rauhaa, jonka tarkoituksen saavuttamiseksi kukin sotilas kantaa aseitansa, päin vastoin käytätte miekkaanne kapinoitsijain ja rauhallisuuden häiritsijäin hyväksi!" --
"Herra parooni -- vastasi kapteeni tyynesti, pelkäämättä katsoen ylipäällikköä silmiin -- minä en tiedä milloinkaan tahallani tehneeni itseäni velkapääksi sellaiseen rikokseen, josta minua syytätte."
"Te ette tahtone kieltää yöllistä tekoanne?" -- kysyi Fleming.
"En, enpä suinkaan. Minä tunnustan kuolemasta pelastaneeni erään sepänsällin, jota raukkaa kolme rajupäistä miestä ahdisti terävillä aseilla, siten tehden velvollisuuteni rehellisenä sotilaana ja upseerina. Pitäähän aina sorrettua auttaa."
"Mutta nuo miehet olivat järjestyksen laillisia ylläpitäjiä?"
"Mistä minä sen olisin tietänyt? Enkö yhtä suurella syyllä saattanut pitää heitä rosvoina, etenkin, kun sanotaan Tukholmassa tätä nykyä löytyvän sellaisia kosolta? Muuten heidän toimensa todistikin pikemmin julkeata verenhimoa kuin rakkautta lailliseen järjestykseen ja rauhaan."
"He eivät jättäneet teitä tietämättömiin siitä, mihin ammattiin he kuuluivat ja mitä tarkoitusta varten he ahdistivat seppää" -- väitti ylipäällikkö.
"Mutta seppä vakuutti myös, että hän oli rehellinen porvarimies, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa. Velvollisuuteni oli uskoa sitä, joka silminnähtävässä hengenvaarassa anoi apuani eikä niitä, jotka röyhkeästi tallasivat turvaksemme annetuita jumalallisia ja inhimillisiä sääntöjä".
"Upseerin ei sovi esiintyä koukuttelevana asian-ajajana".
"Miksi Teidän Ylhäisyytenne suvainneekin kutsua puolustustani, niin pysyy kuitenkin selvänä totuutena se asia, että mieluisammin annan miekkani pois, kuin että sitä kantaisin itselleni häpeäksi, ell'en saa sitä käyttää heikkojen turvaksi, vaan pitää tyvenesti katsella kuinka kolme aseellista miestä rauhan aikana kadulla pistävät kuoliaaksi aseettoman miehen, jonka en tiedä mitään rikosta tehneen!"
Fleming tuumaili kotvasen aikaa asiaa itseksensä eikä voinut olla sydämessänsä tunnustamatta, että kapteeni Stålsköld tavallansa oli oikeassa. "Jos itse olisin ollut tuollaisessa tilassa, niin luulen kautta Jumalan, että olisin tehnyt samoin kuin hän" -- jupisi hän. Sen jälkeen kysyi hän leppeämmällä äänellä, luulisiko kapteeni, tavatessansa miehen, tuntevansa häntä?
"Sitä en usko -- vastasi kapteeni. -- Ensinnäkin oli silloin niin pimeä, ett'en saattanut hänen nokimustia kasvonvuolteitansa tarkemmin selittää ja toiseksi peittivät hänen syvälle päähän painetun hattunsa leveät liepeet kokonansa hänen silmänsä."
"Mutta uskotteko hänen todellakin olleen sepän?"
"Sitä en voi tietää, mutta varma on, että hän käytteli vasaraansa niin suurella taidolla ja näppäryydellä, että paraskin seppä koko valtakunnassa olisi voinut ylpeillä moisesta ammatti-kätevyydestä."
"Minun on vaikea uskoa, että hän oli seppä. Epäilemättä piili tuossa sepän puvussa joku mahtavampi mies, sillä monesta asianhaarasta päättäen pidän juuri häntä koko tämän kapinallisen rettelön pääjohtajana" -- sanoi ylipäällikkö.
Sen jälkeen ilmoitti hän, että kapteeni Stålsköld taas saisi nauttia vapauttansa ja kielsi häntä öisiä tapauksia kenellekään kertomasta, sillä kansan mieltä ei pitäisi kiihoittaa tuollaisilla kertomuksilla.
Sitä paitsi oli luultava, että koko asia heitettäisiin siksensä, jos sen tutkimuksen kautta, jota par'aikaa pidettiin kaupungin seppien luona, yöllistä meteliä valaisevia kohtia ei saataisi ilmi. Vieläpä lupasi Fleming kuningattaren luona puoltaa kapteenia selittämällä, että vaikuttimena hänen käytökseensä oli jalo, vaikka sattumuksen takia tällä kertaa väärin käytetty ritarillisuus.
Tämän ystävällisen lupauksen annettuansa läksi ylipäällikkö pois pää-vahdista. Molemmat upseerit seurasivat häntä kohteliaasti vaunuihin.
Luutnantti von D. onnitteli sitte kapteenia, että hänen miehuullisen ja teeskentelemättömän käytöksensä kautta oli onnistunut voittaa ylipäällikön mielisuosio ja toivotteli, ett'ei hänen tämän asian tähden tarvitsisi kärsiä tätä enempää harmia ja mielipahaa.
Mutta näyttipä siltä kuin ei olisikkaan takaisin saavuttamansa vapauden lahja vähimmälläkään tavalla ilahuttanut kapteeni Stålsköld'in mieltä.
Kohteliaimmasti kiitettyänsä luutnantti von D----tä hänen osoittamastansa hyväntahtoisuudesta ja ystävyydestä läksi hän sysimustalla mielellä pää-vahdista. Tähän asti oli tuo öinen tapaus vetänyt milt'ei kaikki hänen ajatuksensa puoleensa; nyt kun hän, ainakin toistaiseksi, oli suoriunut tästä asiasta, rupesivat nuo katkerat, tuskalliset muistit uudelleen ahdistamaan hänen sydäntänsä ja omaatuntoansa niin ankaralla voimalla ikäänkuin olisivat tahtoneet kostaa hänelle sen, että hän näin pitkäksi ajaksi oli irroittanut huomionsa niistä.
Kapteeni ajatteli Elviraa ja hänen riistettyä onneansa, omaa menetettyä omantunnonrauhaansa ja sitä valaa, jonka hän oli tehnyt, sekä niitä vaikeuksia, jotka ilmaantuivat hänelle tämän valan täyttämisessä.
Lukija helposti käsittänee, että nämät tälläiset ajatukset olivat omiansa synnyttämään nuoren sotilaan sydämessä tuskan ja epätoivon tunteita.
8 LUKU.
Seuraavana aamuna oli kapteeni Stålsköld jo ennen kello viittä täydessä juhlapukimessa. Vartoessansa aikaa, jolloin hänen tuli lähteä linnaan, käyskeli hän edestakaisin pitkin lattiaa. Hänen kalpeat kasvonsa ja pullistuneet silmänsä olivat todisteina siitä, ett'ei hän kuluneena yönä ollut saanut unta, samoin kuin hänen epävakaat, toisinaan vitkalliset, toisinaan hätäilevät askeleensa saattavat meitä siihen arveluun, että levottomia ja rajuja tunteita liikkuu hänen povessansa.
Täsmälleen puoli kuuden lyömällä läksi hän matkalle linnaan.
Ehdittyänsä sinne, oltiin siellä jo täydessä toimessa ja puuhassa.
Kaikkialla näki hän vilkasta liikettä ja kuuli melua ja hälinää pihalla, etehisissä ja käytävissä. Lukematon joukko vaunuja, joissa istui kunniaterveisille aikovia taikka linnasta jo paluumatkalla olevia hovi- ja virkamiehiä, ajoi ristin rastin. Kun kullakin näistä korkeista, loistaviin pukuihin puetuista herroista oli mukanansa vähintänsäkin kaksi palvelijaa, niin on helppo arvata, että väen tungos portaiden edustalla oli suuri. Eikä se sisällä linnassakaan ollut vähempi, sillä tulevien ja menevien vieraiden lisäksi vilisi siellä kaikenmoisia hovipalvelijoita ylikamariherroista torvensoittajiin asti.
Harvassa hovissa Euroopassa nähtiinkään tähän aikaan niin vilkasta elämää kuin Kristiina kuningattaren.
Kapteeni Stålsköld'iin teki tämä tavaton liike, tämä määrätön hälinä ja rähinä omituisen, milt'ei tuskallisen vaikutuksen. Hänen korvansa olivat lukkoon menemäisillään ja hänen rintansa kävi hänelle ahtaaksi hengittää. Sanomattomalla vaivalla onnistui hänen vihdoin tunkeutua aina etumaisen vastaan-otto-salin ovelle asti. Siinä tuli ylipäällikkö Herman Fleming häntä vastaan.
"Hyvää huomenta, kapteeni! -- tervehti Fleming -- Kun äsken kävin kuningattaren puheilla, kertoi hän minulle, että teidän tähän aikaan pitäisi saapuman noutamaan joitakuita kiinnekirjoja, en tiedä minkälaisiin taloihin. Nuo kirjat ovatkin valmiit, jotta ne heti voitte saada, mutta muuten ei teidän sovi odottaa liian armollista kohtelua, sillä minun onnistui hyvin kehnosti lepyttää Hänen Majesteettinsa mieltä teidän käytöksestänne tuota seppää kohtaan."
Kapteeni Stålsköld kumarsi ääneti ylipäällikölle, joka pari askelta käytyänsä kääntyi takaisin ja sanoi: "Vielä sananen, kapteeni! Minä luulen, että teillä Hänen Majesteettinsa neuvon-antajien joukossa on joku sangen mahtava vihollinen, sillä muuan heistä on pyytänyt uskotella häntä, että teillä jo edeltäpäin oli tieto tuosta rettelöstä ja että seppä, jonka pelastitte, oli salainen liittolaisenne."
"Minun tietääkseni ja ymmärtääkseni ei pitäisi kenenkään Hänen Majesteettinsa neuvon-antajista olemaan minun viholliseni, sillä en tiedä ketään heistä tavalla taikka toisella loukanneeni" -- vastasi kapteeni Stålsköld.
"Olkoon sen asian laita miten onkaan, varma on ett'en suonut Hänen Majesteettiansa luopumaan tuosta mielipiteestä, joka näyttää minusta niin mahdottomalta, kuin koskaan mikään. Mutta te saatte kohta itse tilaisuuden poistaa nuo epäluulot, joidenka alaiseksi te, epäilemättä ihan syyttömästi, olette joutuneet. Lopuksi saan ilmoittaa teille, ett'ei Tukholman seppien joukossa ole tavattu ketään, jota olisi voitu pitää sinä valeseppänä, jonka te kaappasitte lain rankaisevista kourista. Paras sentähden on, että pidätte tämän metelin salassa."
Ylimaaherran mentyä yhtyi kapteeni Stålsköld niiden joukkoon, jotka odottivat kutsumusta kuningattaren luo.
Pitkää aikaa ei hän vielä ollut odottanut, kun eräs sisään tullut kamariherra, kotvasen silmäiltyänsä läsnä olevia, astui hänen luoksensa lausuen: "Te kai olette kapteeni Stålsköld?" --
"Teidän palvelukseksenne, hyvä herra; -- minä olen kapteeni Stålsköld."
"Hyvä -- lisäsi kamariherra -- Seuratkaa minua! Hänen Majesteettinsa tahtoo puhutella teitä."
Vastustelematta läksi kapteeni astumaan hienon oppaansa jäljissä, seuraten häntä erääsen sisä-huoneesen. Heidän huoneesen astuessaan seisoi Kristiina selkä oveen päin, nojautuen erästä pöytää vastaan, joka oli täpö täynnä asiakirjoja ja kaikenmoisia kirjoitusneuvoja. Hän keskusteli par'aikaa vilkkaasti, mutta matalalla äänellä pöydän toisessa päässä seisovan valtiokamariherran Gyllenström'in kanssa, jolle hän nyt kädellänsä antoi poislähdön merkin.
Paroni ja kapteeni Stålsköld eivät olleet tavanneet toisiansa sen ikävän kohtauksen jälkeen, jonka edellä olemme kertoneet. Viime mainitulle ei siis tämän pahimman vihamiehensä tapaaminen täällä kuningattaren työhuoneessa suinkaan tuntunut hauskalta, mutta hän hillitsi itsensä ja kesti järkähtämättömällä vakavuudella sen vihasta hehkuvan, ivallisen katseen, jonka paroni, syvästi kumarrettuansa kuningattarelle, sivumennen loi häneen. Nyt sekin seikka, josta Fleming oli puhunut, äkkiä selkeni kapteenille, sillä hän ei enää epäillyt, että paroni Gyllenström juuri oli tuo kuningattaren mahtava neuvon-antaja, joka oli kokenut tehdä häntä hallitsijattarensa silmissä kapinoitsijain liittolaiseksi.
Kuningattaren viittauksesta lähti nyt kapteenin opaskin huoneesta pois.
Kristiina oli silminnähtävästi pahalla tuulella. Tänä aamuna oli hänelle allekirjoitettaviksi tuotu niin ääretön joukko hallitusta koskevia asiakirjoja, että hän niitä tarkastaissa ja allekirjoittaissa oli pannut kaiken kärsiväisyytensä alttiiksi.
Me emme tässä saa jättää huomaamatta, että Kristiina vielä tähän aikaan alkoi päivätyönsä kohta jälkeen kello neljän aamulla sekä että hän välttämättömästi vaati, jotta ainakin tärkeimmät hallituksen asiakirjoista näytettäisiin hänelle. Lähinnä seuraavien vuosien kuluessa muuttuivat nämät molemmat kohdat: edellinen aamutorkuksi, jälkimäinen inhoon kaikkeen, mikä vaan vähimmälläkin tavalla koski hallitustoimia.
Nurjamielisyyden tuiman katseen loi hän nyt rypistettyjen kulmakarvojen alta kapteeniin, joka nöyrästi vartoen seisoi ovella. Nuoren sotilaan kalpean kasvonmuodon olivat tieto kuningattaren suuttumuksesta ja siitä syntynyt mielipaha sekä ne katkerat tunteet, jotka parooni Gyllenström'in äskeinen läsnäolo oli saanut hereille hänen sydämessänsä, entistä enemmän kalventaneet. Nämät alakuloisuuden ja tuskan piirteet kapteenin kasvoissa huomasi nuori hallitsijatar heti.
Ainoaksi syyksi tähän arveli hän kapteenin mielessä syntynyttä pelkoa ja katumusta siitä, että hän auttamalla seppää tuossa yöllisessä kahakassa oli tehnyt itsensä hänen, kuningattaren, vihaan ja mielipahaan syypääksi. Mutta tuo tuollainen pelko ja nöyrä katumuksen tunne kutkutti Kristiinan itserakkautta ja lievensi hänen silmissänsä melkoisesti kapteenin tekemää rikosta. Sentähden valkenikin hänen synkkä muotonsa vähitellen ja ääni, jolla hän vihdoin kapteenia puhutteli oli paljoa suopeampi sitä, jota hän alkuansa oli pitänyt varalla häntä varten.
"Te olette tänään niin hämmästyneen näköinen, kapteeni Stålsköld. Mikä on syynä teidän mielenliikutukseenne?" -- kysyi hän.
"Teidän Majesteettinne!" -- vastasi kapteeni -- "Minä olen kuullut, että käytökseni eräässä tilaisuudessa on esitetty Teidän Majesteetillenne aivan vääristetyssä muodossa, jotta sen kautta onnettomuudekseni olen joutunut Teidän Majesteettinne vihoihin."
"Totta on, että kovasti olen moittinut käytöstänne silloin, -- mutta ehkäpä onkin syy liialliseen intoonne vetää miekkaanne haettava mieltymyksessänne sota-elämään ja sotaisiin menoihin, joka mieltymys teissä pitkällisen tottumuksen kautta kenties on muuttunut toiseksi luonnoksi?"
"Tietysti vaikutti tämä Teidän Majesteettinne nyt mainitsema seikkakin jossain määrin päätökseeni, mutta pääsyynä siihen oli kuitenkin silloinen vaikea asemani. Kunniantuntoni ei millään muotoa sallinut minun huoletonna katsella, mitenkä kolme aseellista miestä kylmäverisesti pistivät kuoliaaksi neljännen aseettoman. Syvimmässä alamaisuudessa pyydän, että Teidän Majesteettinne ottaa erittäin tämän kohdan asiassa huomataksensa, vedoten sen ohessa Teidän Majesteettinne tunnettuun mielen ylevyyteen."
Kokenein hovimieskään ei olisi voinut laskea sanojansa taitavammin eikä onnellisemmin, sillä Kristiinan mielen ylevyyteen ei kukaan milloinkaan menestyksettä vedonnut.
"Niinpä niin; olihan kai urhean soturin vaikea tuollaista katsella -- sanoi hän muutaman hetken mietittyänsä. -- Mutta kuitenkaan ei näytä aivan mahdottomalta, että te olisitte tunteneet tuon miehen, joka valhetteli olevansa seppä, sekä että teillä edeltäpäin olisi ollut tieto niistä tuumista, joita hän puuhaili. Te läksitte häistä ennenkuin muut vieraat ja huomioon on otettu, että te kaiken juhlan kuluessa olitte erittäin hajamielinen, jotta teidän ajatustenne arvellaan liikkuneen jossakussa kaukana häätalosta tapahtuneessa toimessa."
Katsottuaan terävästi ja tutkistellen kapteenin silmiin, jatkoi kuningatar puhettansa:
"Sitä paitsi on se katu, jolla tuo rettelö tapahtui, kaukana siitä tiestä, jota kuljetaan kenraalin palatsista teidän nykyiseen asuntoonne, jotta saattaisi arvella teidän tahallanne käyneen noille seuduille tiedustelemaan mitenkä kapinallisten rikolliset toimet olivat päättyneet."
Kapteenin kasvot olivat kuningattaren puhuessa lentäneet tulipunaisiksi ja harmi hänen loukatusta kunniastansa sai hänen silmänsä säteilemään. Kohottaen päätänsä korkeammalle sanoi hän: "Kaikki nämät asianhaarat ovat tosin sellaiset kuin Teidän Majesteettinne on suvainnut sanoa, mutta joku salainen vihamieheni on käyttänyt satunnaista hajamielisyyttäni -- johon oli syynä muuan, kokonaan minua itsekohtaisesti koskeva seikka, jota kuitenkin täytyy pitääni salassa -- sen kautta kavalasti sytyttääksensä Teidän Majesteettinne mielessä perättömiä epäluuloja minua kohtaan.
Että ne todellakin ovat aivan perusteettomat ja kaikkea todenperäisyyttä vailla, sen toivon Teidän Majesteettinne itsekin kohta havaitsevan.
Minä olen sotilas ja mieleni on ollut niin yksin-omaisesti kiinnitetty tähän ammattiini, että häpeäkseni täytyy tunnustaani, jotta kaikki sille vieraat, kotimaata koskevat kysymykset vieläpä nimeltäänkin ovat olleet minulle tuntemattomia. Teidän Majesteettinne valtakunnalle kunniarikkaan rauhan toimitettuakin, olen kaiken ajan oleskellut tämän rauhan kautta voitetuissa maakunnissa Saksan maalla. Täällä Tukholmassa, jonne saavuin päivää ennen valtiokamariherran häitä ei ole minulla muita tuttavia kuin muutamat entiset sotakumppanit, jotka kaikki sydämmestään ovat Teidän Majesteettinne hallitukselle alttiit.
Tuo typerä tuntemattomuuteni valtiollisissa asioissa juuri sai sen aikaan, että vastustelematta noudatin omantuntoni ääntä, joka käski minua auttamaan heikompaa. Jos minulla tavallisissa seikoissa olisi ollut edes niin paljon kokemusta, kuin nyt yhden vuorokauden kuluessa olen ehtinyt hankkimaan itselleni, niin olisin varmaan ollut kahdella päällä siitä, mitä tehdä tuon sepän asiassa. -- Joku häijy ihminen on käyttänyt tätä tietämättömyyttäni soaistaksensa hyvää mainettani ja saattaaksensa minua onnettomuuteen. Jos Teidän Majesteettinne suvaitsisi sanoa, kuka tämä salainen viholliseni on, niin vaatisin hänen julkisesti tunnustamaan kavalat aikeensa.
Mutta jos hän ei sitä tahtoisi tehdä, niin antaisin hänelle miekallani sellaisen löylytyksen, joka saattaisi kelvata muille kielitteleville konnille varoittavaksi esimerkiksi."
Kristiina kuningatar rakasti rohkeata puhetta, kun tämä puhe koski jotakuta muuta henkilöä eikä häntä itseä ja miehekästä uljuutta hän piti suuressa arvossa. Kapteeni Stålsköld'in tekemä uhkaus tuntematonta vihamiestänsä vastaan miellytti kuningatarta, etenkin kuin hän oli täydellisesti vakuutettu siitä, ett'ei tuo kapteenin puolelta ollut tyhjää kehumista ja suulla suurentelemista, vaan että hän todellakin oli mies toteuttamaan uhkauksensa.
Myös oli kapteenin käytös niin suora ja hän oli lausunut puolustus-puheensa niin avosydämisellä äänellä, että niin teräväjärkinen ihminen kuin Kristiina kuningatar helposti ymmärsi, ett'ei hän niistä salavehkeistä, joista häntä oli koitettu tehdä epäluulon alaiseksi, ennakolta ollut mitään tietänyt.
"Minä uskon puheenne todeksi, kapteeni Stålsköld -- lausui kuningatar
- ja annan teille tällä kertaa tämän miekkanne väärin-käyttämisen
anteeksi siitä syystä, että sitä maineella ja ansiollisesti olette käyttäneet sodanaikana. Tuo erhetyksenne, kerran tehtynä, muuten ei enää olekkaan korvattavissa. Mutta olkaa vast'edes varovainen!"
Kapteeni Stålsköld kumarsi syvään ja hänen sydämensä täyttyi kunnioituksella tuota nuorta hallitsijatarta kohtaan, joka tuomiossansa näin sopivalla tavalla oli ymmärtänyt yhdistää ankaruuden ja lempeyden sekä oikeuden ja kohtuuden.
"Mutta tullakseni toiseen asiaan," sanoi Kristiina, ja ojensi kätensä ottaaksensa muutamia pöydällä olevia asiakirjoja; -- "tilojenne lahjoituskirjeet ovat valmiina, ja minä olen omakätisesti kirjoittanut niiden alle". Hän antoi ne kapteenille, joka astui esiin niitä vastaanottamaan.
"Ota vaataan, oi kuningatar, alamaisin kiitollisuuteni siitä palkitsemistyöstä, joka Teidän Majesteettinne erin-omaisesta hyvyydestä tulee isäni muistolle, ja niille vähäpätöisille ansioille, joita hänen on onnistunut saavuttaa taistelussa oikean uskon puolesta ja Ruotsin vihollisia vastaan."
Kapteeni Stålsköld ei huomannut sitä pian katoavata hymyä, johon kuningattaren huulet vetäytyivät, kun hän puhui oikeasta uskosta.
"Sitä paitsi olen pitävä huolta siitä, että sukunne otetaan ritarihuoneesen, jotta te, kapteeni Stålsköld, senjälkeen vastaansanomatta pääsette nauttimaan niitä etuja, jotka teille vapaasukuisena tulevat".
"Kiitän Teidän Majesteettianne tästä lupauksesta", vastasi kapteeni, "ja se ilahuttaa minua sitä enemmin, koska itselläni on ollut aikomus alamaisuudessa nostaa kysymys siitä. Voi olla hyvään tarpeesen, että tämä asia on selvillä; sillä kun on kysymys itsensä puolustamisesta pilkkaajoita vastaan, niin tämä asianhaara ei ole merkitystä vailla".
"Te ajattelette ainoastaan taistelua ja puolustusta, kapteeni Stålsköld. Mutta muistakaa, että se joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Alanpa pelätä, että olette oikein torapussi, joka paljastatte miekkanne joka pikku-asiasta". -- Kuningatar lausui tämän leikillisellä äänellä, ikäänkuin hän ei olisi tarkoittanut mitään siitä. Tunnettu sitäpaitsi on, että Kristiina mielellään suosi sellaisia miehiä, jotka puolustivat kunniaansa, sekä että hän sangen armollisesti kuunteli ilmoituksia kaksintaisteluista, sillä hän katsoi niiden paraiten todistavan taistelevien uljuutta ja miehekästä urhoollisuutta.
Seurauksena tästä kuningattaren mieltymyksestä kaksintaisteluihin olikin, että nämät, jotka Kustaan aikana olivat jääneet milt'ei unohduksiin, taas Kristiina kuningattaren hallitus-ajalla tulivat yleisesti käytäntöön.
"Minä en halua tarpeettomasti mitellä miekkaa kenenkään kanssa, mutta toisinaan tapahtuu, että heikompi ainoastaan vetoamalla miekkaan voi hillitä parjaajan kielen ja saada oikeuden," väitti kapteeni ja asettui odottavaan asemaan, vartoen kuningattaren viittausta, että vastaan-otto oli loppunut. Mutta hän otti vielä yhden papereista, jotka olivat pöydällä, lausuen: "Vielä seikka, joka koskee tätä asiakirjaa.
Neuvosto on vaatinut, ja minun on myöskin aikomus hyväksyä tämä heidän ehdotuksensa, joka koskee sen mainion rykmentin hajoittamista, jossa te palvelette, kapteeni. Katsoen siihen, että nyt on rauha kaikkien naapurien kanssa, on mahdollista vähentää sotajoukon määrää. Koska miehistössä sinisessä rykmentissä suurimmaksi osaksi on ulkomaalaista palkkaväkeä, niin olemme katsoneet, että rauhan ajalla valtakunnalle hyödyllisempäänkin tarkoitukseen voimme käyttää tuota melkoista rahamäärää, joka nyt menee heidän palkkaamisekseen".
Kapteeni Stålsköld oli säpsähtänyt kuullessaan tämän. Hänen rakastettu sininen rykmenttinsä hajoitettaisiin, jonka kanssa hän oli ottanut osaa niin moniin vaaroihin ja saanut niin monta voiton seppelettä. Sanoma hänen äitinsä kuolemasta ei olisi kentiesi koskenut häneen kovemmin kuin tämä surusanoma.
Kuningatar tarkasti hymy suin tuota suurta vaikutusta, jonka hänen sanansa tekivät nuoreen sotilaasen, ja hän milt'ei sääli hänen teeskentelemätöntä suruansa. Senpätähden ei hän myöskään pannut pahakseen, kun kapteeni uskalsi huomauttaa: "Mutta Teidän Majesteettinne! Sininen rykmenttihän on ruotsalaisen armeijan ydin.
Lukemattomissa taisteluissa on se pitänyt paikkansa urhoollisimpana urhoollisten joukossa ja se on yksinään tuottanut Ruotsille sotakunniaa yhtäpaljon kuin kymmenen muuta rykmenttiä yhteensä! Mihin kelpaa sotajoukkomme, jos sininen rykmentti hävitetään? Minä päivänä tahansa saattaa syntyä joku sodan syy, ja silloin olisi sangen hyvä lähettää tuleen sellaisia sotilaita, jotka eivät muuta kuin nimeltä tunne sitä tunnetta, jota muuan ihmislaji kutsuu peloksi."
"Ettehän moittine muita rykmenttejä voittoisassa sotajoukossamme pelkureiksi?" väitti kuningatar.
"Olkoon sellainen vääryys kaukana minusta, mutta ensimmäinen palkinto urhoudesta tulee kuitenkin 'siniselle'." --
"Mitä sitten sanotte maamiehistänne, suomalaisista? Olisivatkohan he tyytyväiset teidän palkinnon antoonne?"
"Ei kukaan voi urhoudessa olla heitä etevämpi, vaan kun he pää-asiallisesti ovat rakuunoita, niin ei heillä voi olla sitä erin-omaista sotataitoa, joka tekee sinisen rykmentin maailman etevimmäksi rykmentiksi!" vastasi kapteeni Stålsköld hehkuvalla innolla.
"Mutta mitä luulette ruotsalaisten ajattelevan sellaisesta arvostelusta, jossa he ovat kokonaan unohdetut?"
"Teidän Majesteettinne, he ovat maailman urhoollisinta kansaa, ja Europan täytyy vavista, kun he liikahtavat."
Kuningatar alkoi nauraa sydämellisesti.
"Te olette onnellinen palkinnon jakaja te, kapteeni Stålsköld", sanoi hän, "sillä ette osaa antaa muita kuin ensimmäisen palkinnon, ettekä niin tarkoin välitä, kuinka monelle sen annatte. Vaan kun te olette tulleet siihen päätökseen, että kaikki osastot armeijastamme oikeastaan ovat yhtä urhokkaita, koska ne kaikki ovat urhoollisimpia, niin lieneehän yhden tekevä, missä palvelette minua ja Ruotsia".
"Minä olen valmis uhraamaan henkeni Teidän Majesteettinne puolesta, mihin rykmenttiin tahansa Teidän Majesteettinne suvaitsee asettaa minut", vakuutti kapteeni innokkaasti.
"Tämän uhrin toivon tulevan poistetuksi niin pitkälle tulevaisuuteen kuin suinkin," lausui Kristiina leikillisesti, "ja minä aion pitää teidän hyväksi koetellun miekkanne itseni turvaksi, jonkatähden myös olen päättänyt muuttaa teidät kapteenina henkivartijakaartiini. Tässä on valtuuskirjanne." Hän ojensi paperin, joka oli hänen kädessään, ihmeen kummastuneelle kapteenille, joka ei voinut pusertaa suustansa sanaakaan kiitokseksi. Niin äkkiä ja odottamatta oli asia tullut kysymykseen, ett'ei hän voinut tointua hämmästyksestään, vaan seisoi, käyttääksemme vanhaa sananlaskua, niinkuin pilvistä pudonneena.
Lopulta sai hän kuitenkin vaivoin sanotuksi seuraavan kiitoslauseen: "Teidän Majesteettinne minulle osoittama hyvyys on paljoa suurempi tuen olisin ansainnutkaan, mutta koetan aina tästälähin tulla ansaitsemaan Teidän Majesteettinne osoittamaa luottamusta."
Kuningatar katseli häntä tarkoin, silla hän saattoi hänen käytöksestään päättää, ottiko hän vastaan tuon nimityksen ilolla vai ei. Hän luuli huomaavansa, ett'ei kapteeni ainakaan siitä iloinnut.
Eikä hän tässä pettynytkään, sillä kapteenin ensimmäinen ajatus, joka koski rakasta sinistä rykmenttiä, josta hänen täytyi erota, herätti hänessä katkeraa surua ja kaipausta, mutta kun hänen mielensä oli ehtinyt tyyntyä, alkoi hän ajatella toisin. Hän ajatteli Elviraa ja valaansa, ja silloin näytti tapahtunut muutos hänessä Luojan sallimukselta, joka antoi hänelle tilaisuuden pitää huolta siitä, jonka rauhaa oli vannonut puolustavansa.
"Kuinka tyydytte kohtaloonne?" kysyi kuningatar keskeyttäen molemminpuolisen vaiti-olon.
"Teidän Majesteettinne! Minä pidän sitä onnena, jota en ole voinut odottaakkaan ja sillä olen saavuttanut rohkeimpienkin toiveitteni päämäärän".
"Hyvä että olette tyytyväinen, kapteeni Stålsköld, sillä en olisi tahtonut tehdä tätä vastoin mieltänne."
Silloin tuli sisälle kamariherra ja ilmoitti että kreivi Magnus pyysi päästä kuningattaren puheille.
"Pyytäkää kreiviä astumaan sisälle", sanoi kuningatar ja sanottuaan kapteenille, että hänen virkatoimensa pian alkaisi, sekä kehoitettuaan häntä käymään asian-omaisten luona, antoi hän kapteenin lähteä pois.
Heti senjälkeen tuli sisälle tuo mahtava suosikki kuninkaallisella komeudella ja käytöksellä.
9 LUKU.
Lokakuun 20 p. vuonna 1650, jolloin Kristiina kuningattaren kruunaus tapahtui, oli sunnuntai. Jo aikaisesta aamulla olivat tukholmalaiset ja ne, jotka maaseuduilta olivat kruunauksen tähden matkustaneet Tukholmaan, liikkeessä. Äärettömän suuri kansajoukko tulvaili linnaan ja suureen kirkkoon, sekä niille kaduille, joita pitkin loistavan kruunausjoukon piti kulkeman. Ainoastaan harvalukuinen vähemmistö niistä monista tuhansista, jotka halusivat päästä kirkkoon, saattoi saada sijaa siellä. Muut ympäröivät temppelin elävällä muurilla. Tungos oli kaikkialla kauhea. Kun ylen määrin loistava ja komea juhlakulkue lopulta lähti liikkeelle, oli moni vaarassa likistyä kuoliaaksi.
Ei koskaan sitä ennen ja tuskin myöhemminkään ole Tukholmassa nähty niin mahtavan komeata kohtausta, eikä Ruotsissa niin loistavaa kruunausta. Kulkueen etupäässä oli eräs hevois-henkivartijakaartin osasto.
Kuningattaren kallis-arvoisia juhlavaunuja veti neljä lumivalkeata, hopeakenkäistä hevoista, ja niiden kummallakin puolella ratsasti valtakunnan etevimpiä kenraaleja, miehiä, jotka kolmenkymmenenvuotisessa sodassa olivat hankkineet katoamattomia ansioita itselleen Ruotsin suhteen ja kuolematonta kunniaa historiassa, niinkuin Königsmarck, Wittenherg ynnä moni muu.
Heidän kanssaan kilpaili tuhlaavassa komeudessa nuot viisi korkeata valtiovirkamiestä, joiden ajokalut eivät olleet kuningattaren ajokaluja paljoa huonompia, ja joiden joukkoon silloin luettiin miehiä semmoisia kuin Akseli Oxenstierna, Pietari Brahe, sekä i'äkäs sotamarski Jaakko de la Gardie, venäläisten ikimuistettava voittaja. Näitä lähimpänä ajoivat valtioneuvokset, jotka tässä tilaisuudessa osoittivat yhtä suurta loistoa, ja sitten valtakunnan muut mahtimiehet, aina säätynsä ja arvonsa mukaan.
Kuningattaren ent. opettaja, Juho Matthiaksenpoika, piti tavanmukaisen kruunaussaarnan, itse kruunauksen toimitti valtion ja kirkon-asioissa hyvin ansiokas Upsalan arkkipiispa, Juho Lenaeus.
Kun juhlallisuus kirkossa oli tapahtunut, palasi kruunaus-joukko samassa järjestyksessä linnaan, jossa juhla-ateria oli valmistettu osan-ottajille.
Mutta rahvaastakin, joka tiheissä joukoissa ympäröitsi kuninkaanlinnaa, oli pidetty huolta. Alhaalla torilla vuoti viiniä runsaasti monesta suihkukaivosta, ja moni söi maukkaasti sinne asetettua tavattoman suurta "kruunaus-härkää". Tungos ei täälläkään ollut vähempi kuin se, joka oli ollut suuren kirkon luona, ja niillä kaduilla, joita myöten kruunausjoukko oli kulkenut. Olipa melua ja temmellystä, jota ei mitenkään saata kuvata. Ei voinut kuulla lähimmän naapurin sanoja, joll'ei tämä puhunut erittäin kovaa. Ja mitä illemmäksi tultiin, sitä enemmän kasvoi melu, vieläpä samassa määrässä, kuin viinijumala ennätti tunnetulla tavallaan vaikuttaa läsnä oleviin.
Noin k:lo 9 aikana alkoi tulitus, joka sitten taukoamatta kesti puoli-yöhön saakka. Jo ensimmäisiä, verrattain vähäpätöisiä raketteja vastaan-otti kansa äänekkäillä hurraa-huudoilla. Hetki hetkeltä tuli mieli-ala yhä iloisemmaksi. Toiset nauroivat, toiset lauloivat, toiset taas huusivat voimiensa takaa. Mutta ne, jotka jo olivat väsyneet tahi kyllästyneet näihin toimiin, huvittelivat tappelulla. Usealla eri taholla ja muutamissa joukoissa oteltiin sydämmen pohjalta ja tehtiin monta urhoollisuuden näytettä, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä sota kunninkaan ja valtakunnan puolesta.
Haavoitetuista ja kaatuneista ei saanut näin juhlallisessa tilaisuudessa olla puutetta; monta kannettiin pois enemmän kuolleena kuin elävänä ja moni aivan hengetön oli saanut sankarikuolon.
Semmoinen oli elämä linnan ulkopuolella ja ympärillä, kun kapteeni Stålsköld lähti linnasta. Hän oli sinä päivänä ollut vahti-adjutanttina, mutta noin k:lo 10 aikana illalla oli eräs toinen kaartin-upseeri tullut hänen sijaansa. Niin päästyään vapaaksi päätti hän sekaantua kansajoukkoon ja kuluttaa aikaansa katselemalla kuinka kansa huvittelihe. Sitä paitsi oli hänellä yhtä toista miettimistä, ja sen luuli parhaiten saattavan tapahtua ulkona raittiissa ilmassa, sill'aikaa kuin käveli ympäri varsinaisetta päämäärättä, mihin hyvänsä sattumus hänen veikin.
Hän oli pari päivää sitten tavannut Elviran, ensimmäisen kerran tuon onnettoman tunnustuksen jälestä. Tätä kohtausta oli hän itse hakenut, sillä hänelle tuli tuiki mahdottomaksi saada rauhaa ennenkuin oli nähnyt hänet. Kertomuksista oli kuullut Elviran kohta häiden jälkeen sairastuneen, mutta taas vähin voimistuneen. Mikä oli ollut sairauden syynä? Ehkä suru ja epätoivo? Millä tavoin oli parooni käyttäinnyt häntä kohtaan, ja millaiseksi alkoi hänen kohtalonsa muodostua?
Oliko hänen koston-uhkauksensa millään tavalla vaikuttanut paroonin menettelytapaan, vai oliko tämä jo ehkä ansainnut sen verisen rangaistuksen, jolla hän, kapteeni, oli uhannut paroonia vähimmästäkin loukkauksesta Elviraa kohtaan? Näihin ja muihin samanlaisiin kysymyksiin halusi hän vastausta, ja siinä toivossa meni hän kenraalin luo, kun toivoi siellä tapaavansa Elviran, eikä hän tässä toivossaan pettynytkään. Tähän käyntiin oli hänellä sitäpaitsi toinen, kylläkin tärkeä syy.
Olipa jo aika ilmoittaa kenraalille, jonka tiesi edespäinkin itseänsä suosivan, siitä uudesta käänteestä, joka kuningattaren häntä kohtaan osoittaman hyvyyden kautta oli hänen kohtalossaan tapahtunut.
Hetken kuljeskeltuaan ympäri meluavassa kansajoukossa, päätti hän pyrkiä vähempiliikkeisille ja kauvempana oleville kaduille saadakseen häiritsemättä muistella tätä tapaamista ja uudestaan miettiä niitä huomioita, joihin sen johdosta luuli saaneensa syytä. Hän muisteli siis kenraali S----hjelm'in sydämmellistä vastaan-ottoa, ja muisti häpeällä, kuinka tyydyttämättömästi oli vastannut tämän kysymykseen, miksi niin pitkään aikaan ei ollut käynyt hänen luonansa, ja jättänyt hänen, kenraalin, tietämättömäksi tapahtuneesta nimityksestä. Sen muistutuksen huomaavaisuuden puutteesta, joka oli tässä kysymyksessä, piti kapteeni aivan oikeutettuna.
Elviran oli hän tavannut kalpeana ja kärsivänä, mutta hänelle ei ollut onnistunut saada selville tämän sisällistä mielentilaa eikä suhdetta parooniin. Häntä itseänsä kohtaan oli Elvira kartteleva ja näytti selvästi, että mieluimmin olisi tahtonut välttää puhelua niistä aineista, joista hän halusi saada selitystä.
Mutta kun hän siitä huolimatta otti puheeksi nämät aineet, antoi Elvira kierteleviä vastauksia, ja lopuksi oli hän lausunut melkein katkerasti: "On nimen-omainen tahtoni, kapteeni Stålsköld, ett'ette ensinkään koeta sekaantua minun arviosuhteisini, sillä siten ette saa tehdyksi mitään hyödykseni, vaan päinvastoin. Siitä saatatte olla vakuutettu, että parooni on kohdellut ja vastakin kohtelee minua niinkuin olen ansainnut tulla kohdelluksi, eikä ole hänen luonteensa mukaista antaa kenenkään sanojen tahi uhkausten vaikuttaa hänen menetystapaansa.
Mitä teidän valaanne tulee, niin pitää pitämänne sitä tekemättömänä!"
Arvoituksentapaisia sanoja kapteenille. Kuinka arveli Elvira paroonin pitävän itseänsä kohdella, ja kuinka oli tämä häntä kohdellut. Hän oli kokenut saada tarkempaa selkoa siitä, mutta turhaan, sillä Elvira oli päättävästi kieltänyt kaikki enemmät selitykset.
Hänelle ei jäänyt neuvoksi muuta kuin itse, niin hyvin kuin voi, koettaa päästä selville tästä asiasta. Hän tutki itsekseen sentähden tarkoin paroonin luonteen, asetti jokaisen hänen ominaisuutensa erikseen, ja tarkasteli niitä sitten hänessä yhtyneinä. Olipa hän havainnut paroonin muuttuneen nä'önkin ja sen kamalan kolkkouden, jota tämä ei silloinkaan voinut salata, kun näyttäytyi linnassa.
Saattoikohan tähän kolkkouteen olla syynä muu kuin rajaton luulevaisuus ja palava kostonhimo? Kapteeni vastasi tähän kysymykseen kieltävästi, ja hänen loppupäätöksekseen tuli, että Elviran kohtalo oli marttyyrin, ja paroonin suhde häneen oli kiusaajan kiusattuun.
Mutta miten saisi hän todistuksia tähän suhteesen, kun Elvira sulkemalla hänet luottamuksestansa oli selvästi näyttänyt, ett'ei hän koskaan rupeaisi ilmi-antajaksi, vaan oli päättänyt vai'eten kestää ja nurisematta kärsiä kovimmankin kohtalon? Vai noudattaisiko hän Elviran neuvoa, ja pitäisi valansa tekemättömän arvoisena? Ei, tuhat kertaa ei!
Elviran tahto ei saattanut päästää häntä niistä valoista, jotka oli tehnyt, eikä siitä edes-vastauksesta, joka tulisi hänelle, joll'ei niitä pitäisi. Salainen aavistus sanoi hänelle sitä paitsi, että parooni pelkäsi hänen kostoansa, ja hän toivoi tämän pelon tuottavan Elviran kohtalolle huojennusta. Mutta hän arvasi tämän pelon pian taukoavan vaikuttamasta paroonin menettelyyn, jos tämä huomaisi, ett'ei hän ai'okkaan pitää valaansa, tahi ett'ei hän tehnyt mitään tiedustellakseen sitä perhesuhdetta, jota oli sitoutunut pitämään silmällä.
Olisi sentähden varsin tärkeätä hänelle keksiä keino, joten semmoinen silmällä pito tulisi mahdolliseksi. Mutta mistäpä keksisi semmoisen keinon? Tämä asia oli tuottanut hänelle paljon tuumimista, ja hän oli mietiskellyt paljon sinne tänne, keksimättä mitään hyväksyttävää keinoa saadakseen selville paroonin perheellistä suhdetta. Ja kuitenkin täytyi hänen keksiä sellainen keino tahi tunnustaa tehneensä väärän valan!
Jo paljas tämän jälkimäisen ajatteleminenkin kauhistutti häntä sangen kovasti, ja hän päätti toden teolla pinnistää mietintäkykyänsä, kunnes se hänen väsymättömyytensä kautta tulisi pakoitetuksi keksimään keinon, joka saattaisi tarkoituksen perille, ja jonka hän sen vuoksi hyväksyisi.
Nytkin mietti hän tätä vaikeata asiaa, ja kulki lakkaamatta eteenpäin, siitä huolimatta minne. Eräässä kadunkulmassa seisahtui hän lopulta katsoakseen ympärilleen. Edessään oli hänellä pimeä ja ahdas poikkikatu, jota ei muistanut milloinkaan kulkeneensa, ja hän mietti parhaillaan minnekkä se veisi hänen, jos lähtisi sitä kulkemaan, kun mustaan väljään vaippaan kääriytynyt mies tulli hänen ohitsensa.
Tämä tapaus, niin vähäpätöiseltä kuin se näyttikin, herätti kapteenissa suurta kummastusta, sillä hän oli huomannut, että sama henkilö jo kolme kertaa oli kulkenut hänen ohitsensa. Ihmeellinen teiden yhteen-sattuminen. Mutta eipä siinä kyllä. Monena edellisenäkin iltana, kun hän oli liikkunut kaupungissa, oli hän tavannut saman miehen milloin tavaten milloin käyden hänen ohitsensa, ja niin oli hän tehnyt monta kertaa joka ilta. Miehellä ei aina ollut samaa pukua, mutta kapteeni Stålsköld oli kuitenkin tuntenut hänen vartalosta ja ryhdistä.
Tämän kasvoja ei hän kuitenkaan kertaakaan ollut päässyt näkemään, sillä mies näytti huolellisesti kätkevän ne. Sill'aikaa kuin kapteeni seisoi, mietiskellen mitä sellainen merkitsisi, kulki kolme henkilöä hänen sivutsensa, ja hekin menivät tuolle kapealle kujalle. He näkyivät kuuluvan työmiesten luokkaan, eikä, heidän horjuvasta käynnistään päättäen, torilla olevien suihkukaivojen viini näyttänyt, mitä heihin tulee, hukkaan juosseen.
Kapteenikin lähti taas liikkeelle, vieläpä samaan suuntaan kuin edelliset kulkijatkin, sillä hän oli päättänyt, että kuja oli jollakin tavoin yhteydessä Drottninggatan nimisen kadun kanssa jolle hän halusi päästä. Hän ei ollut käynyt pitkältä, kun eräässä kujan tekemässä mutkassa, jonka jälkeen kuja näytti hiukan leventyvän, huomasi tien itseltänsä suljetuksi. Sulkijana ei ollut aitaus, muuri eikä mikään muukaan eloton esine, vaan elävä salpa, jonka muodosti neljä keskenänsä tappelevaa henkilöä.
Kapteeni Stålsköld, jolla ei ollut vähääkään halua sekaantua otteluun, koetti päästä taistelevien sivutse, mutta huomasi sen pian mahdottomaksi, sillä nämät, otellen kaksi kahta vastaan, tulivat aina joko tahallaan tahi sattumalta kapteenin eteen ja sulkivat häneltä siten tien. Kun ei siis enää mitään muuta ollut tehtävänä kuin joko väkivallalla murtautua läpi tahi seisahtua, niin valitsi kapteeni Stålsköld jälkimäisen.
Jo alusta alkaen oli hän kummastellut sitä hiljaisuutta, joka vallitsi tappelun kestäessä, mutta kun hän nyt lähemmin tarkasteli sitä, huomasi hän pian, ettei hiljaisuus ollut ainoa omituisuus tässä tappelussa, sillä hän havaitsi siinä myöskin ihmeteltävän järjestyksen ja säännöllisyyden. Taistelijat löivät toisiansa vuorotellen, ja noudattivat tätä järjestystä niin johdonmukaisesti, että toinen aina odotti toisen vasta-lyöntiä, ennenkuin iski uudelleen.
Korkeimmilleen nousi kuitenkin kapteenin kummastus, kun hän tunsi neljä taistelijaa tuoksi musta- ja väljäviittaiseksi mieheksi ja niiksi kolmeksi, jotka hiukkaa ennen olivat kulmassa menneet hänen ohitsensa.
Ei hänelle kuitenkaan suotu pitkää aikaa mietteisin, sillä miehet taukosivat yht'äkkiä tappelemasta ja saarsivat hänen.
"Kuolkoon tuo kirottu vakoja!" -- huusi se heistä, joka oli viittaan puettu, ja sivalsi voimakkaasti kapteenia pitkällä puukolla, ennenkuin hän oli ehtinyt ajatellakaan puolustustansa. Lyöjä tähtäsi kapteenin rintaan, mutta onneksensa kerkesi tämä hyvään aikaan kääntämään vasemman kylkensä vihamiestänsä vastaan, jotta hänen aseensa tunkeui kapteenin vasempaan käsivarteen. Samassa hetkessä paljastivat muut kolmekin puukkonsa ja hyökkäsivät kapteenia vastaan.
Mutta ainoastaan ensimmäinen heistä kerkesi lyömään terävän aseensa kapteenin jo ennenkin pahasti haavoitettuun vasempaan käsivarteen, kohta alapuolelle olkapäätä, sillä kapteeni oli oikealla kädellänsä vetänyt miekkansa tupesta. Ei viipynyt hetkeäkään, ennenkuin häntä viimeksi haavoi
Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence
The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.
Transcriber and production notes
Produced by Tapio Riikonen
Front matter as received (title page, contents)
MUUAN SUOMALAINEN SOTURI KRISTIINA KUNINGATTAREN AIKANA Historiallinen romaani Kirj.
Header as received
The Project Gutenberg eBook of Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudella
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudella
Author: Evald Ferdinand Jahnsson
Release date: March 20, 2007 [eBook #20854]
Language: Finnish
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/20854
Credits: Produced by Tapio RiikonenFull Project Gutenberg licence
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.Source: Project Gutenberg ebook #20854. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.