← catalogue

Kootut teokset 3: Näytelmät

by J. H. Erkko · Finnish · Gutenberg #20089 · 491,876 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Kootut teokset 3: Näytelmät
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kootut teokset 3: Näytelmät

Author: J. H. Erkko


        
Release date: December 11, 2006 [eBook #20089]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/20089

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOOTUT TEOKSET 3: NÄYTELMÄT ***




Produced by Tapio Riikonen






KOOTUT TEOKSET III: NÄYTELMÄT

Kokkimajori -- Sotaiset veljekset -- Tietäjä -- Aino -- Kullervo --
Pohjolan häät


Kirj.

J. H. ERKKO


Otava, Helsinki, 1909



SISÄLLYS:

KOKKIMAJORI. Näytelmä yhdessä näytöksessä
SOTAISET VELJEKSET. Näytelmä yhdessä näytöksessä
TIETÄJÄ. Viisinäytöksinen runoelma
AINO. Runo viidessä näytöksessä
KULLERVO. Runomuotoinen murhenäytelmä viidessä näytöksessä
POHJOLAN HÄÄT. Kolminäytöksinen runo






KOKKIMAJORI

Näytelmä yhdessä näytöksessä



HENKILÖT:

HAUSSI.
SANNA.
SALLA, edellisten tytär.
SALMO, Sallan entinen koti-opettaja.
MEIJERHOFF, majori.
PAAVO, palvelija.
MUUTAMIA TYÖMIEHIÄ.

Tapaus eräässä Suomen kaupungissa.




Näkymö kuvaa Haussin kartanon esikäytävää, josta vasempaan katsojista
viepi ovi asumuksiin ja oikealla on puutarha; keskellä näkymöä seisoo
pyöreä pöytä ja sen ympärillä tuolia. Ilta-aurinko laskeumaisillaan
valaisee paikan.


ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

    MEIJERHOFF. Sitten PAAVO.

MEIJERHOFF.
Saa nähdä konsa kypsynee tää soppa.
Kuukautta kaksi on se kiehunut,
Nyt ropina jo kuuluu kaupunkihin.
En tulta lisää enkä sammuta,
Suon padan imeltyä, hautua.
Kun tulelta se kerta temmaistaan,
Hyvältä silloin mahtaa hajahtaa.
Se sallittu, kun kestää aikansa,
Suloinen tuoksu näissä huoneissa. --
Pikentit, passarit ja palvelijat!
Miss' ovat täältä? tänne joutukaat!
    Soittaa kelloa. Paavo tulee.
Iloinen herra tänne kutsu! Missä
On hellä rouva niinkuin hyacinthi?
Kas täällä suussa purppuraisen illan
Jutella hauska ois ja naurahdella.
Niin rakas mulle koko perhe on,
Ett'en voi löytää pöytää herkullista,
Johonka niin mä ihastua voin. --
Kas niin, no juokse! -- tuosta voidetta
Saat nivelilles hiukan, hupakko.
    Antaa Paavolle rahaa. Paavo kumartaa syvästi.
Vaan kuule! käännä vielä naamasi!
Miss' on nyt hellin, muista rakkahin
Tään jalon perheen kaikist' asujoista --
Suloinen Salla, missä hän nyt on
Sinervin silmin, kultakiharoin?

PAAVO.
Hän sairas on; hänessä yskää lie.

MEIJERHOFF.
Tuon yskän tuskan ehkä ymmärrän.
Vaan kerro, keit' on käynyt vieraita!

PAAVO.
Salassa eilen Sallaa lohdutti
Tääll' uljas Salmo.

MEIJERHOFF.
                    Uljas saakeli!
Vai uljas sanot!

PAAVO.
                 Silloin syleilivät
Niin hartahast' ett' oikein kadehdin.

MEIJERHOFF.
Voi-kirnuhun sä sotke kateutes
Ja juuston-heraan juttus hämmennä!
Mun katkeruutta tuota täytyy kuulla,
Jot' ikinä en todeksi voi luulla.

PAAVO.
Sen, luulen, todeks' uskoa jo voi,
Jost' ympäriinsä kielikellot soi. --
    Syrjään.
Ja sehän totuus mua miellyttää.

MEIJERHOFF.
Vai niin! kas sepä uutta on, kas se!
Vai niin on läsnä kypsymistä keitos.

PAAVO.
Vaan teitä rouva rakastaa ja herra,
Kuin lastansa, sen voitte uskoa.
    Syrjään ja koomillisesti surumielin.
On sokeutta sekin rakkaus.

MEIJERHOFF (erikseen).
Kyll' ymmärrän tuon rakkauden juuret.
Ne syvällä ei piile, vaikk' on suuret:
Mun tarakassani on herran toivot
Etäälle päästä, lentää korkealle
Ja ylemmäks' ei ylty rouvan aivot,
Kuin turhuuden ja loiston kukkulalle. --
    Paavolle.
Tuon ymmärtää voin sekä uskoa.

PAAVO.
Vaan Sallaa majori ei rakasta.

MEIJERHOFF.
Pois juokse tästä! Sin' et tyhmyyttä
Saa sekoitella järjen mietteihin!
Sanoinko etten Sallaa rakastais?

PAAVO.
Ei, majori, vaan -- -- --

MEIJERHOFF.
                           Pötki sanomaan,
Ett' täällä herraa, rouvaa vuotetaan!

PAAVO.
Mut Sallaa ei?

MEIJERHOFF.
               Hänt' ennen kaikkia! --
Vai, lurjus, pilkkaa tehdä uskallat?

PAAVO.
Ei, majori; vaan pilkka kaukana
Täst' olkohon, kuin totuus naurusta, --
    Syrjään
Tai itku murheesta, mä aattelin. -- --
Voi peijakas! nyt tempun keksin! Teen
Sinulle pienen konnan verukkeen.
Mua äköittää ja kiukku pistelee,
Kun tuommoiselle Salla työnnetään.

    Menee ovesta vasempaan.


TOINEN KOHTAUS.

MEIJERHOFF yksin.
Mist' on tuo koira saanut haistella
Mun atrioit', ei Sallaa suosivan?
Miks' en mä suosis? -- häntä rakastan
Viel' enemmän kuin omaa vaimoani. --
Ah! kamala pääs' sana huuliltani!
Minulla vaimo? Sit' en tunnusta,
En itselleni! -- täydyn, perhana.
Mut muille en, en vaikka poltettais
Mun sydämmeni -- sit' en tunnustais.
Suus kiinni, sydän! Miks' en outona
Voi täältä kotkan lailla kaapata
Sen linnun, josta lihavamp' on paisti --
Vaan kenraalimme! -- jos sen korville
Kajahtaa näistä. --

    Paavo syöksähtää neljän kontan ovesta vasemmalta
    susiturkit nurin hartioilla.


KOLMAS KOHTAUS.

    PAAVO. MEIJERHOFF.

PAAVO.
                     Herra majori!
Nyt rynnäkköön ja miekka peukalon
Varalle! Taisto kunniallinen
On tarjona!

    Möyrii pöydän alle.

MEIJERHOFF.
            Suolat ja pippurit!

PAAVO.
Ja rasvaiset lihaköntit, sanokaa, majori! kun tuo kyökkipiika mua alkoi
peitota ja pyntätä kuin verestä lammasnahkaa. Onneksi kietaisin tuosta
porstuasta nämä sudenvillat hartioilleni. Näittehän mitä kuperinpallia
ja häränpyllyä minä tulla linkosin. -- Ja tämä kaikki teidän tähtenne,
majori.

MEIJERHOFF.
Minunko tähteni? -- sinä suden ruoka! Miekat ja Sapelit!

    (Tarttuu miekkansa kahvaan).

PAAVO.
Teitä puolsin ja sanoin oikeaksi Sallan sulhoksi, mutta vastaan väitti
vaan piika, ylistäen teitä yhtä viisaaksi juonten keittäjäksi kuin
itseään taitavaksi kokiksi. -- Siitä tämä mylläkkä. (Syrjään) Itsepä
olet juuri se kyökkipiika, jolta nämät kuulin.

MEIJERHOFF (erikseen).
Soppa jo hajahtaa. Padan kansi on syrjähtynyt. (Paavolle)
Narritteletko, Paavo?

PAAVO.
Näettehän, etten ole lammasten, vaan sutten hallavissa nahoissa ja
puhun siis totuuden karkeata kieltä.

MEIJERHOFF.
Miekat ja sapelit!

PAAVO.
Voi, kauhat ja härkimet! kuinka hän mua lyödä sätkitteli! Näyttäkää,
majori, urhollisuuttanne ja höyhentäkää sitä piikaa. Onhan teillä
miekka ja tämä on kunnian asia.

MEIJERHOFF (erikseen).
Seikkani pakoittaa mun tuota kärsimään. (Paavolle) Hupsuttelethan mies!
Naistenko kanssa kävisin kahakoimaan?

PAAVO.
Niin, niin, tiedän majorin helläksi ja avosydämmiseksi naisille. Sen
sanotaan merkitsevän hyvää. Mutta suden nahoista en ole ennen ihmisten
hartioilla nähnyt karvain ulospäin purrittavan, kuten nyt. Ja sen
sanotaan merkitsevän pahaa.

MEIJERHOFF.
Ethän uskone, sinäkin miesparka, kyökkipiian jaarituksia?

PAAVO.
En tosin. Mutta surukseni tunnen mun herkän sydämmeni niitä uskovan. Ja
kauhistuksella aavistan majorin muuttuvan hienovillaisesta lampaasta
harjasselkäiseksi sudeksi, joka häveten ja korvat luimussa juosta
jolkottaa tiehensä. (Kuulee käynnin vasemmalta) Ahaa! jo tulee!

   (Hypähtää puistoon oikealle).


NELJÄS KOHTAUS.

    MEIJERHOFF. HAUSSI ja SANNA tulevat.

MEIJERHOFF (huomaamatta toisia).
Pahaa ennustava huuhkain on tuo mies. Äänettömäksi iski hän mun
sanoillaan; naulitsi kuin tarhapöllön tallin oven päälle. Vaan -- -- --
mitä tyhjää tuon tuhman narrin puheista; -- loppuun keitos -- --

HAUSSI.
                 Täällä majori --
Noin yksin vaan!

SANNA.
                 Oi terve, Meijerhoff!
    Kättelee.
Kuink' onkin hauska nähdä tuommoisia
Uljaita poikia kuin joutsenia.

HAUSSI (kättelee).
Ken rinnallanne lentää ylpeänä
Kakspäisen kotkan hartioille vois,
Se kunniassa loistavassa ois.
Näin vanha ei, vaan kelpo poikani --
Jos lup' on toivoa -- ne ehkä kohoais,
Kun siipiänsä taiten harjoittais. --
Majori, anteeks suokaa leikkini!

MEIJERHOFF (taputtaa Haussia olalle).
Te, jalo Haussi, ette kaukana
Olekkaan meidän kilpalennosta,
Ja poikanne par'aikaa harjoittaa,
Kuin haukanpojat siipivarsiaan:
Niin sukunne käy ylä-ilmoihin.

SANNA.
Iloist' on kuulla, nähdä ihanaa
Taas ystävämme seurass' ystäväinsä.

MEIJERHOFF.
Nimensä oman unhottaa se sais,
Näin arvoisan ken perheen unhottais.

SANNA.
Niin riemullist' en tiedä kuvaajata
Tulevain aikain ihanuudesta,
Kuin te, majori; harvoin huuliltanne
Kajahtaa ajat selän-takaiset.
Te nuorukaisen toivoll' uhkealla
Eteenpäin riennätte.

MEIJERHOFF.
                     Se luonnollista.
Mitäpä huolet mennehille vois,
Eik' eletyssä ole elämistä.
Vaan huolet päiväin tulevain jos tois
Nykyisell' ajall' onnen nauttimista.

SANNA.
Niin, nykyiselle sekä tulevalle
Nautinnon, riemun sekä kunnian. --
Se jaloa on!

HAUSSI.
             Mutta lapsemme,
Suloinen Salla -- missä viivähtää?
Sen toivon rouvan parhain tietävän.

    Katsoo käskevästi rouvaan.

MEIJERHOFF.
Ah, armas seura-enkelimme poissa!

    Karneoli,
    Ametisti,
    Krysoprasi
    Ja agati,
    Niinpä jaspis,
    Savutopasi,
    Opali ja
    Kalkedoni. --

Nää kiiltokivet lahjoittaisin,
Kun Sallan omakseni saisin.

SANNA.
Oi, rakas Meijerhoff, kuink' iloista
Hänelle teitä nähdä on!

    Menee.


VIIDES KOHTAUS.

    EDELLISET paitsi SANNAA.

MEIJERHOFF.
                       Vaan murheella
Sain äsken kuulla Sallan sairastavan.
Olisko niin? Sep' oisi raskasta.

HAUSSI.
Se osaksi on totta, Meijerhoff,
Vaan vaarallist' ei, sillä terveys
Piankin häntä kätteleepi taas.

MEIJERHOFF.
Mä uskon sen ja kauanpa ei lie
Siit' aikaa, kun se häntä syleilikin.


KUUDES KOHTAUS.

    EDELLISET. PAAVO tulee oikealta.

PAAVO.
Puistossa vuottaa nuori herrasmies,
Niin solakka kuin raita rannalla, --
Puheille herran pyrkii.

MEIJERHOFF (erikseen).
                        Perhana!

HAUSSI.
Sill' asioita tärkeit' on, kenties,
Niin tänne käske!

PAAVO alkaa lähteä, mutta korvallistaan kynsien kääntyy taas takaisin.
                  Mutta majori!
Te voitte ruokakammarihin käydä
Siks' aikaa; siell' on valmis teille pöytä.

MEIJERHOFF.
Se mukavast' on esitelty tuo;
Niin (syrjään) ehkä joudun suoraan Sallan luo.

    Menee ovesta vasempaan.


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    EDELLISET paitsi MEIJERHOFFIA.

HAUSSI.
Viivytteletkö vielä?

PAAVO.
En juuri viivyttele. Pyytäisin vaan pudottaa herralle pari raskasta
sanaa sydämmeltäni.

HAUSSI.
Ja ne sanat ovat?

PAAVO.
Kallista varoitusta, jos suvaitsette.

HAUSSI.
Ja sitten?

PAAVO.
Ja sitten kieltäisin teitä antamasta Sallaa tuolle vieraalle majorille.

HAUSSI.
Paavo, Paavo! Älä tuikkaa kieltäsi kuumaan rautaan!

PAAVO.
Pakkoonpa vaan kieleni, kun pelastuu suloinen Salla. Sillä
rehellisyyteni käskee mun tunnustamaan sydämmessäni olevan ilkeitä
irvikuvia tuosta majorista.

HAUSSI (suuttuneena).
Sinä irvikuva! mitä uskallat haastella ylevästä ja kunnian arvoisesta
herrasta? Hupsuutesi ja tuhmuutesi sua suojelee!

PAAVO.
Kirkasta totuutta vaan lausun! ja mun surku tulee Salla mamselia.

HAUSSI.
Lakkaatko? -- taikka tarttuu mun armottomuuteni sun selkä-pintilääsi!

PAAVO.
Päättyköönpä sitten tällä kertaa tähän. Vaan tahdonpa vielä näyttää,
etten ole puhunut niinkään tuhmasti; enkä ole tällä kertaa vaan tuulta
pieksänyt.

HAUSSI (viittaa kädellään).
Niin, ja mene! (Paavo menee. -- Yksin) -- Puhetta, jossa ei ole pohjaa
eikä laitoja. Tuuli tuon hupsun päähän on koonnut noita suuruksettomia
ruumenia, -- mutta tuuli ne hajoittaakin.


KAHDEKSAS KOHTAUS.

    HAUSSI. SALMO tulee.

SALMO.
Anteeksi, herra!

HAUSSI.
                 Salmo! Lastemme
Opettajana ennen. --

SALMO.
                     Asia
Nyt siitä ei mua käske hiiskumaan. --
Te tehtävääni varmaan aavistatte?

HAUSSI.
Vaikk' aatokseni kuinka aprikoi,
En rahtua, en kynnen vertaa voi
Nyt asiaanne arvata.

SALMO.
                     Kas tuo
Vast' ihmeellist' on muistin tautia!
Kun käytökseni suoran tunnette,
Niin suorastaan mun suotte lausua.
Kai Salla teille julkaissut on sen,
Ett' antoi mulle sydämmensä? -- Me
Ikuiset silloin valat vannoimme --
Te säikytte! No suokaa anteeksi! --
Me tuolla puiston iltakatvehessa,
Nähdessä tomun sekä korkeuden,
Sidoimme solmun, jot' ei ratkoa
Niin kauan voi, kun taivas liekkihin
Välähtää Ukon salamoissa, ja
Kun ihmissydämmissä rakkaus
Viel' onnen aurinkona kohouu.

HAUSSI.
Tuo hävytönt' on julkirohkeutta!
Soturin poika kurja uskaltaa
Mun tytärtäni vietellä kuin narri!
Te hävyn tunnost' ette tietävän
Näy neulan vertaa, sen nyt ymmärrän:
Syytönnä te ja viatonna vaan
Kehtaatte mulle tulla kertomaan
Työt' ilkeintä, jot' ihminen voi tehdä.

SALMO.
Noin suurta rikosta en tässä näe,
Enk' edessänne huoli hävetä
Soturin uljaan poikana, niin totta
Kuin miekka-käsin kaatui isäni,
Palvellen maamme köyhän kunniaa.

HAUSSI.
Niin totta tekin kuolkaa taistellen
Ja tuulta piesten, kuten isänne.
Pereeni rauhaan jättäkää, sen muisto
Teit' ikinä ei vaivatko. Kuin yö,
Auringon peite, tulkoon välillemme
Ijäti vieroittava sumupatsas!
Toivotte Sallaa turhaan! Teistä ei
Hän huoli! Taikka unhotti hän jo
Välinne.

SALMO.
         Valhetta! -- Ja häväistä
Isäni muistoa te ette saa!
Viel' elää poikansa -- se muistakaa!

HAUSSI.
Vaan valheeksi ei totuus muuttune.
Toisellen Salla kihlattu jo on,
Miehellen, johon mieltyy vanhemmat
Ja jonk' on arvon astin-lautakin
Tuommoisten päätä paljon ylempi.

SALMO.
Vaikk' astuiskin se herra päällänsä,
Te jota noin nyt ylistätte, en
Mä puhettanne uskois enemmän.

HAUSSI.
Mun puhettani?


YHDEKSÄS KOHTAUS.

    EDELLISET. SALLA tulee vasemmalta.

SALLA.
               Tänne käskettiin.

HAUSSI.
Pois, Sallani!

SALLA (huomaa Salmon ja tarttuu hänen käteensä).
               Ah, täält' en pakene!
Mä luulin silmät jäiset kohtaavani,
Vaan tulta säihkyi noista vastahani;
    Salmolle
Mä kammoin äänen kuulevani jylhän,
Vaan jalosti sun lämmin rintas soi;
Jääpatsaan eteen luulin jäähtyväni,
Sun rinnoillas nyt löydän lämpimäni.
Ken autuuden tänlaisen ryöstää voi?

HAUSSI (joka edellisen tapahtuessa on hätäisesti hyörinyt ympäri).
Avuksi miehet! Missä? Tänne!
Uhratkaa vaikka elämänne!
Tuo juoksuhurtta ryöstää Sallani.
Vaan revetköön maa ennen allani,
Kuin lastani mä annan rosvota
Isänsä huoneessa! Voi Jumala!
Hänt' ennen seinähirret ruhjokoon!


KYMMENES KOHTAUS.

    EDELLISET. TYÖMIEHIÄ tulee kirveitä ja seipäitä käsissä.

TYÖMIEHET (sisään tullessaan).
No piruko vie sielut turmioon?

SALLA (poistuen Salmosta).
Ah autuus hulluudessa! Kadotus
On tarjona kun siitä selviää.
Vaan minkä tein?

    Seisoo puoli horroksissa.

HAUSSI.
                 Teit, lapsi, hirmuista!

SALMO (ollen levollisena ja jäykkänä).
Puhdistaa tahtoi herra huonettaan,
Mut saastutti ja häväisi sen vaan.

HAUSSI.
Käy tiehes, narri!

SALMO.
                   Käyn, mut palajan.

    Menee. Haussi viittaa miehille, jotka menevät pois.

HAUSSI.
Kiiruusti heti, muista, lapseni,
Tää leikki loppuu! Tässä itsesi
Sun tulee säilyttää ja outella,
Kunnekka päätöksen tuo Meijerhoff,
Pois sulkien tuon kuokkavierahan.

    Menee ovesta vasempaan.


YHDESTOISTA KOHTAUS.

SALLA (yksin).
Tuo vieras musta, jylhä haamu taas
Mua lähestyy, se koht' on täällä jo.
Hän kristalleita mulle tukitsee,
Kuin talvinen yö tähtiä; mut' en
Voi rakastaa mä niitä. Kolkkona
Soip' äänensä kuin rautapakkanen,
Niin korvissani paukkuu. Sydämmen
Mä tahdon synnyin-maaltani ja sen
On armas Salmo mulle vannonut.
Oi kallis sydän, jonka loistona
Kansamme toivot on ja kunnia
Ja rakkaus sen jalo kaunistus! --
Oisitko täällä! Ah kuink' uskallan
Toivottaa! -- Toivon täytyy kuihtua.

    Istuu tuolille ja laulaa sitraa soittaen.

    Sielu, säästä huokaukses,
    Silmä, kätke kyyneleesi
    Taivas hylkää rukoukses,
    Maass' ei täyty toivotuksesi
    Sulje murheet sydämmees'!

    Enpäs, en! kas hopeiset
    Toivon aaltoset pois huuhtoo
    Murheet mutaiset!
    Enpäs, en! kas kultaiset
    Lemmen liekit polttaa, liehtoo
    Vaivat, vastukset! --
    Huokaus, siis ratko suojas,
    Taivahalta etsi Luojas,
    Huolten kyynel, juokse pois!
    Murheet kun jois multa musta,
    Taivas kun tois lohdutusta,
    Rakkaus näin rauhass' ois.

Nää värsyt suopi virvoittavan kasteen
Kukallen, jota halla uhkailee.
On säveleet kuin kesän lähettiläs,
Keväinen tuuli, talven surmaajaksi.
Nyt rakkauteni, kuin aurinko,
Säteilee rinnassani.
    Näkee Salmon lähestyvän.
                     Täälläkö!


KAHDESTOISTA KOHTAUS.

    SALLA. SALMO.

SALMO.
Sä keikut suvi-tuulten lainehissa,
Kuin kevään lapsi.

SALLA.
                   Kuinka uskallat?
Näethän tuossa pöydän vuottavan
Taas tänne Meijerhoffin haamua,
Ja isäni.

SALMO.
          Ja isäs ylpeys
Voi siittää kiukun mätähaavoja
Rumia nähdä hänen arvossansa. --
Äl' yhtään pelkää, Salla!

SALLA (kavahtaen taakse).
                          Miekkako!
Sun vyölläs murhan ase kamala!
Rakkausko voisi kasvaa julmuutta?

SALMO.
Ei, Sallani! Pois kauhus sammuta!
Tään rakkaus mun sitoi vyölleni
Sun rauhas valvojaksi.

SALLA.
                       Minunko?

SALMO.
Kysytkö? Eikö väijy sieluas
Tänään tuo piru maasta vierahasta,
Jok', ärsytellen mua, vanhempas
Sydämmet loihtii myrkkypaloilla,
Joit' antaa niellä kiiltokuorissa?
Niin kerrotaan.

SALLA.
                Mä tuosta kauhistun.

SALMO.
Vaan vastamyrkynkin he tuntevat
Viel' avuksi. Kun siitä maistaa sais,
Ulospa kaikki myrkyt oksentais
Silmille Meijerhoffin.

SALLA.
                       Hirmuista
On uutises! Vaikk'en sit' ymmärrä
Kuin haaveksien, niin jo vapisen.

SALMO.
Huoletti, Salla! Nääthän vyölläni
Isäni miekan, jonka pyhitti
Hän vihollisen verta juomahan.
Tää maamme onnen vartijana jo
Tyhjensi lähteit' uhkuvia monta,
Nyt Meijerhoffin kurja kohtalo
Myös tuntekoon sen voimaa verratonta:
Sill' isänmaa ja rakkaus, ne kaks
Miekallen parhaaks' olkoon kunniaks!

SALLA.
Ei! Rakkaus on rauhan lapsi; sen
Vereksi kyllin onpi kyyneleet
Aseilla kovan onnen isketyt.
Ja parahin lie puolus-asehemme
Tuskaimme ponnistama huokaus,
Jok' avun kättä kutsuu korkealta.
Maailma meiltä tahtois telkeä
Taivaamme ovet sekä akkunat
-- Sydänten soinnut, valot silmien, --
Vaan enkelit -- -- ah, muistan uneni!

SALMO (tarttuen Sallan käteen).
Unesi? Kerro! Oi sä, sydämmeni
Suloinen helmiruusu! Huuliltas
Totuutta taivaan valuu rintahani;
Oi kerro unes!

SALLA.
               Aamun ruskosta
Näin enkelin niin vakaan, juhlaisan
Eteeni laskeuvan, kuin Jumalan:
Sä kädessä sen istuit oikeassa
Ja Meijerhoff kuin yökkö, vasemmassa.
Kun puhalsi hän käteens' vasempaan,
Sumuksi silloin haihtui Meijerhoff;
Vaan hymyten kun katsoi oikeaan,
Sä edessäni loistit enkelinä,
Ja tosi enkel' ilmass' uikseli.
Täst', armas Salmo, virkois toivoni,
Kuin aamun kastehesta kukkavyöt
Puistossa tuolla.

SALMO.
                  Oi kuin ihana
Unelmas kaikuu sielus temppelistä!
Tunteitten saarnan kertaa kuvastin,
Kuin laaja kirkon kupu. Sointuisuus
Sun sielus' on. Ei epäsointua
Se suvaitse. Ah sua kuunnella
Mun sydämmeni tahtois' ijäti,
Kuin taivaan kannelta.

    Kuuluu jyminä.

SALLA.
                       Oi Salmoni!
Kuuletko jymyn? Kätkey puistohon,
Pois tästä lähde!

SALMO.
                  Jättäisinkö sun
Noin yksin tuulten pyörtehesen?

SALLA.
                                Mun
Nyt jäädä suo! Sä piile puistossa,
Siell' odota! Vaan vihas kahleita
Äl' irti päästä!

SALMO.
                 Vaikka joutuisit
Sä syötäväksi raivopetojen --
Kai arvelet -- mun piillä puistossa
Pitäisi vaan, ja siellä hävetä
Itseni edess' omaa itseäni?

SALLA (hätäisenä).
Oi väisty tieltä kiukun polttavan!
Jo riennä!

SALMO (likistää Sallaa vasten rintaansa).
           Ah! siis täydyn lähteä!

    Menee.


KOLMASTOISTA KOHTAUS.

    SANNA. SALLA tulee.

SANNA (imarrellen).
Kah täällä ruusu äsken puhjennut
Odottaa poimijaansa! Kaunista
On nähdäkin noin immen valmisna
Tullessa tiettynsä. Oi Meijerhoff!
    Salla vavahtaa.
Jos tietäisit, et rahtuakaan vois
Viivähtää kukkas kuuluvilta pois!

SALLA (selin).
Taas Meijerhoff!
    Päin rouvaan.
                 Oi äiti!

SANNA.
                          Lapseni!
Nimestä, josta riemun rintahas
Heräävän toivoin, siitä säikähdyt
Ja kavahdat kuin omaa kuoloas!

SALLA.
Hirveemmin vielä.

SANNA.
                  Kallis lapseni!
Tuo musta kaapu riisu sielustas,
Vanhempais neuvoon luota! onneas'
Et ymmärrä.

SALLA.
            Vaan ennen riisua
Voin sielultani halvan asuntonsa,
Kuin suosiolla nähdä -- rakastaa
Vähemmän vielä -- Meijerhoffia.

SANNA.
Rakastaa? Hurja tyttö hupakko!
Näethän sukusi ja itsesi
Kohoovan arvohon ja kunniaan,
Ja palmikkosi tiedät hohtavan
Juur Meijerhoffin avull' ylevistä
Helmistä.

SALLA.
          Kaikk' on vaan ne halpoja
Veskellosia, jotka pulppuaa
Rupaisen lähteen pintaan pohjasta, --
Mun sydäntäin ne ei voi hallita!

SANNA.
Sä uskallat noin vastoin vanhempais
Syvintä rakkautta kiistellä?
Sun Salmon kiihkot vaan on valtiaas,
Sydämmes raukan sai hän villitä.
Sukumme hän sun kannaksillas nyt
On onnettomaks' aivan vihkinyt.
Vaan muista, lapsi, koht' on majori
Taas täällä -- hän sun jalo ystäväs --
Hän kättäns' ennen sulle tarjosi:
Sä hylkäsit, en nyt suo hylkääväs.
Maailmass' ain' ei ole tarjona
Niin ihmissydämmiä jaloja.

SALLA.
Kah, totuus valheen takapajulla!

    Kuuluu honotusta.


NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

    EDELLISET. HAUSSI ja MEIJERHOFF tulevat.

HAUSSI.
No, mistä soi tuo julma hohotus?
Se ääni noitien tai varisten
On räkätys, mut' ei järk' ihmisten. --
Mun sielussan' on pahan aavistus! -- -- --

    Yht'äkkiä kajahtaa edempäältä voimakas musiiki,
    joka taukoo vienosti riutuen.

Ahaa! tuo iva karsashengisten
Tukehtui taas, kun riemu kajahti
Syvästi läpi luiden, ydinten.
Voimallaan peikot tieltä kunnian
Se puhalsi, kuin sauvun liekistä
Hajoittaa tuuli. -- Nytpä maljoille
On kunniaksi tyhjentyä taas
Onneksi Meijerhoffin, -- sinulle
Iloksi, lapsemme, ja terveiksi
Vanhempais suomaan rakkautehen!

    Jokainen ottaa pöydältä täytetyt maljat; Salla vastahakoisesti.

MEIJERHOFF.

    Karneoli,
    Ametisti,
    Krysoprasi
    Ja agati,
    Niinpä jaspis,
    Savutopasi,
    Opali ja
    Kalkedoni. --

Nää kiiltokivet lahjoittaisin,
Kun Sallan omakseni saisin.

SALLA.
Vaan sydäntäni kiiltokivistä
En teille myödä voi.

SANNA.
                     Hän lemmestä
Vaan teihin suostuu.

MEIJERHOFF.
                     Niinpä rakkaus
On lahjanikin syvin perustus.

HAUSSI.
Sen ymmärrämme. Sitä tarkoittaa
Sanoillaan Sallakin.


VIIDESTOISTA KOHTAUS.

    EDELLISET. PAAVO tulee oikealta.

HAUSSI.
                      Mit' asiaa?

PAAVO.
Olenpa vaan vähän tyytymätön ahtaasen vaikutus-alaani.

HAUSSI.
Ja tahtoisit?

PAAVO.
Tahtoisinpa nöyrimmästi jatkaa mitä olen alottanut ja lopettaa mitä
majori on alottanut.

HAUSSI.
Onko, Paavo parka, pääsi taaskin pyörällä? (Majorille) Ette huoli
pahastua hänen hupsuudestaan! Muutoin on hän uskollinen palvelija.

PAAVO.
Olkoonpa vaan pääni pyöreä kuin kukkupalli, mutta ajatuksia kiehuu
siellä kuin muuriaissaunassa.

HAUSSI.
Voi sua höyrypää! (Majorille) Huomaatte selvästi, että hän on vähän
löylyn lyömä.

MEIJERHOFF.
Niin, niin; sen huomaan. Sallikaa tuon mennä rauhassa!

HAUSSI.
No ajatuksesi, Paavo?

PAAVO.
Olenhan yht'aikaa puutarhurinne ja lakeijanne. Mutta puutarhassamme
kasvaa nyt pahanpäiväinen härkinmänty, joka vahingoksi laihduttaa
maata. Varsinkin surkastuttaa sen juuret ja sen musta varjo erään,
vierellään kasvavan korean kukan.

MEIJERHOFF (hätäisesti syrjään).
Tämä tarkoittaa minua.

PAAVO.
Kukka tahtoisi kiertyä sivullisensa solakan raidan vartalon ympäri;
vaan nytpä on raita, tuon ranaoksaisen härkinmännyn tieltä, painanut
päänsä pensaikkoon. Lymyssä lepää raita, kalvakkaana kuihtuu kukka.

SALLA (syrjään).
Ja minä juuri olen se kuihtuva kukka!

PAAVO.
Poisjuurittavaksi katsoisin siis tuon härkinmännyn. Niinpä nostaisi
raita päänsä ja sorjasti koristaisi kukka sen vartalon ympärillä
kukkatarhaa.

SANNA.
Kuuluupa kuin Paavon huulilta valuisi runonsäikeitä.

HAUSSI.
Sumua ja höyryä ovat vaan nuo ajatukset.

PAAVO.
Vaan voinpa tuosta höyrystä pusertaa herrasväelle selvää vettäkin, kun
suvaitsette.

SANNA.
No, puutarhan hoidosta voimme toiste keskustella.

HAUSSI.
Niin, toiste; -- kas nyt mene!

PAAVO.
Menenpä; vaan huomatkaa! (Osoittaa molemmin käsin Meijerhoffiin)
Tuossa, kas tuossa pönäkkänä seisoo se poisjuurittava rana-oksainen
härkinmänty! -- Mut tuossa (osoittaa Sallaan) taas se sorja,
murheen-kalpea kukka!

MEIJERHOFF.
Miekat ja sapelit, tätä häväistystä!

PAAVO.
Voi peukalot ja etusormet, kuinka mun kynteni himoitsee tuota mäntyä
juuriakseni!

HAUSSI (taluttaa Paavon tylysti oikealle).
Siekailetko matkoihisi? -- sinä hävyttömyyden syleksiä!

PAAVO.
Mutta olenhan palvelijanne, joka -- --

HAUSSI.
Joka häväiset haltijaväkesi sekä halvan itsesikin.

PAAVO.
Tämä on kirveltävä päästöseteli.

SANNA.
Mutta hyvin ansaittu, Paavo parka.

PAAVO (kaivaa kirjeen povestaan ja antaa Haussille).
Takaanpa tämän laastari-lapun puhkaisevan ja parantavan sen paiseen,
joka herrasväkeäni tekee äreäksi.

HAUSSI.
Kirjekö? Ja vasta jaariteltuasi annat? -- Sinä kiusan kappale!

PAAVO.
Ha ha ha! Ensinpä jyrsin männyn kuorta hampaillani ja sitten isken
kirveeni sen sydämmeen.

HAUSSI.
Suoriatko jo?

PAAVO.
Onhan tässä käpälät allani.

    Menee.


KUUDESTOISTA KOHTAUS.

    EDELLISET paitsi PAAVOA.

HAUSSI.
Suokaa toki, herra majori, meille anteeksi tuon ilkiön kujeet ja
hullutukset! Täst'edes emme tahdo suvaita häntä palveluksessamme.

MEIJERHOFF.
Olkaa huoleti, herra ja rouva Haussi! Hulluja täytyy kärsiä ja kujeensa
hän kuitenkin jo lopetti. (Erikseen) Muutoin olisikin hän mun
taluttanut kuumille kiville.

SANNA.
Jalosti lausui majori. Sillä viisaat nauravat tyhmäin hullutuksille.

SALLA (syrjään).
Ja tyhmät vihastuvat raivoon kuullessaan viisaita neuvoja.

HAUSSI (avaa kirjettä).
Vaan mist' on kirje, jonka seurassa
Tää häiriömme astui?
    Avattuaan.
                     Katsopa!
Sinetti nimen alla!
    Meijerhoffille.
                    Nimeä
Salaamaan teiltä käsketään! --
Uteljas lienen, kun mä alotan
Näin lopusta, kuin nainen maltiton,
Vaikk' alku ain' on lopun perustus.

    Lukee kirjeen ääneen alusta loppuun.

"Herra Haussi!

"Totuuden ja rehellisyyden nimessä kehoitan teitä, arvoisa herra, oman
sekä lapsenne kunnian ja onnen tähden, vieroittamaan luotanne erään."
-- Mitä? Vieroittamaan luotani! -- (Lukee edelleen) "Vieroittamaan
luotanne erään teidän mielestänne tähän asti sangen arvoisan ja
kunniallisen herran." -- Kummallista! Arvoisan ja kunniallisen herranko
vieroittaisin luotani? Hän ehkä luulee vielä Salmon olevan lastemme
opettajana. -- (Lukee edelleen) "Tällä herralla, joka teille tohtii
uskotella olevansa nuori naimaton mies ja teeskelee tytärtänne
kosioivansa." -- Naimaton mies! Tytärtäni kosioivansa! -- Varmaankin
Salmo. -- "Tällä herralla onkin todella kotimaassaan nuori vihitty
vaimo." (Tuokion hämmästyttävä äänettömyys, jolloin Meijerhoffin silmät
hajamielisesti harhailevat ympäri. Lukee edelleen vapisevasti) "Tämän
totuuden vahvikkeeksi panttaan teille kunniani sekä vakuutan
tarvittaessa yhtä monella todistajalla, kuin tämän kirjeeni kirjaimet.
Te tiedätte minun tuolla petollisella herralla tarkoittavani erästä
rykmentin majoria -- herra Meijerhoffia."

    (Säikäyksestä kiljahtaen lyykistyvät Sanna ja Salla
    syletysten maahan. Meijerhoff nojaa vapisten erään
    tuolin selkää vastaan, tuijottaen alas).

HAUSSI (vihan vaaleana ikäänkuin itsekseen).
Totuus vai valhe hämmästyttävä?
Ei valhetta tuo nimi todista.
    Katsoo kirjeen alle.
Se todistust' ei enää tarvitse!
Hirmuinen totuus! -- Nytpä aukenee
Mun eteheni Paavon ennustus
Ja aavistukset. Irvikuvana,
Häijysti inhoittavana, nyt näen
Edessäni tuon julman Molokin.
Hänelle arvo-istuinten himosta
Mä viattoman oisin uhrannut,
Ja sitten, kauheasti pettyen
Turhuuden markkinoilla, nielaissut
Sisääni myrkyn, jok' ois hävittänyt
Mun sieluni ja ruumiini.

SANNA.
                         Ja mun
Sokaisi ahnas loistonhimo vaan:
Jaloa, ihanaa ja ylhäistä
Näin kuoressa, en sydänt' tutkinut.
Vaan nyt se puhkes' äkki arvaamatta
Eteemme haisevaisna.

HAUSSI.
                     Aika on
Lakaista huoneestamme saastaisuus
Pois elkineen.
    Kutsuu oikealta.
               No, Paavo, kiiruhda
Sä työstäs palkintoa nauttimaan!


SEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS.

    EDELLISET. PAAVO tulee.

HAUSSI (osoittaa Paavolle lasia).
Kallista täältä! Kiitos kunnia
Uskollisesta toimestas!

PAAVO.
                        "No Morjens!"
Mit' olin velkapää, ja sydämmeni
Mihinkä käski, sitä puuhasin.
Vaan majorimme susiturkillen
Voin onneksi tään maljan kallistaa.

    Ryyppää.

MEIJERHOFF (erikseen).
Ah, etten tästä paeta mä voi!

PAAVO (ryypättyään Haussille).
Suur kiitos teille!

HAUSSI.
                    Juokse kutsumaan
Nyt tänne Salmo!

PAAVO.
                 Sepä sukkela
On pyörähdys.

    Menee.


KAHDEKSASTOISTA KOHTAUS.

    EDELLISET, paitsi PAAVOA.

SALLA (tointuen).
Oi armas Salmoni!

SANNA.
Vahvistu, lapseni, ja anteeks suo
Vanhemmilles tää hirmu erhetys!

SALLA.
Huomattu erhetys ja parannettu
On anteeks suotu, rakas äitini!

HAUSSI.
Niin, anteeks suo!
    Meijerhoffille.
                   Vaan sulle taritsen
Sen kunnian, kuin koirallen, ett' astut
Pois portailtamme! Paljastettu on
Alastomaksi häijyytes'; ei voi
Sit' ihmisverhot enää peitellä.
Oh, inhoittaa noin ruma alaston! --
Siis juokse pois!

MEIJERHOFF (erikseen).
                  Ah jospa voisin vaan!
Mutt' olempa kuin tuomiolle nyt
Naulittu taikka juuritettu tähän. --
    Toisille.
Petytte, herrasväki!

SANNA.
                     Tuntuupa
Kuin liepeessäni kiskois entisyys
Mua rattaillensa.

HAUSSI.
                  Ällös taaksesi
Sä katsele, kuin Lothin emäntä.
Pelastus taritsee nyt kättänsä.

SANNA.
Mä siihen tartun, riistän itseni
Pois haaveksivain haluin vallasta.
Kaikk' unhotan ja toivon parempaa.
Tuolt' astuu Salmo!

    Salmo lähestyy. Salla kiiruhtaa vastaan, tarttuen Salmon käsiin.

HAUSSI.
                    Nytpä päättyköön;
Vaikk' onkin kiista raskas rinnassani.


YHDEKSÄSTOISTA KOHTAUS.

    EDELLISET. SALMO. PAAVO tulee.

PAAVO (tullessa).
Kas tuossa raita! Kas, sen ympäri
Sorea Salla-kukka kiertyköön!
    Osoittaen Meijerhoffiin.
Mut pois tuo räähkämänty siirtyköön!

MEIJERHOFF (erikseen).
Nyt karsii mua. Aivan tuntuu kuin
Vedellä kylmäll' oisin valettu.

SALMO.
Kuulinpa Paavolt' aivan ihmeitä,
Jos totta on?

SALLA (osoittaen Meijerhoffiin).
              Niin, tuosta ilkiöstä?

HAUSSI.
Se totta on.

SALMO (tulistuneena).
             Hän koston ansaitsee!
    Salmo vetää liepeensä alta miekan ja Meijerhoff samoin.
Voi tuhat tulta iskeväistä salamaa!
Sä harmaa hiisi, musta kyöpeli!
Puhtaasen taivaan liekkihin ei saa,
Sun häijy, himoliekkis leimahtaa!
Kiiruhda täältä!
    Ylenkatseella.
                 Ah! mun miekkani
Häpeekseen katsoo tuohon tarttua.
Oi, ettei ilma muutu liekiksi
Tuon polttamaan!

MEIJERHOFF.
                 On soppa kypsynyt!
Ei tulta tarvita, ei kokkia.

    Puuhaa lähtöä.

SALMO.
Hampaissa halvalla on halpaa.

MEIJERHOFF.
Nyt häijysti mä nauraa katkatan,
Kun nähdä sain, kuink' ihmissieluja
Voip' ostaa syöttämällä tarinaa
Vaan heille korkeist' arvo-istuimista
Ja loistost' ylpeästä. -- Hyvästi!

    Lähtee.

PAAVO (ojentaen ylpeästi oikeella kädellään nuuskarasian
Meijerhoff'ille, seuraa syrjittäin hänen lähtöään).

Vaan lähtönuuskaa, major, suvaitkaa
Viel' arvoisalle nenällenne!

    Meijerhoff menee.

HAUSSI.
                             En
Täst'edes ihmisyyttä halveksi,
En kunniaa mä etsi kerjäten.
Ja lapseni, ne maansa kunniaks
Edistykööt ja kansans' onneksi!
Siin' uskossa ja toivoss' yhdistämme
Nää kukat saman myrskyn kestäneet
Ja saman kukkatarhan kasvatit.

    Haussi ja Sanna liittävät Salmon ja Sallan käsi käteen.
    Paavo hypähtää ja lyöpi käsiään ilosta ja tulee suutelemaan
    Haussin kättä.

Esirippu lankee.






SOTAISET VELJEKSET

Näytelmä yhdessä näytöksessä



HENKILÖT:

HANNU, vanhaa köyhtynyttä ritarisukua.
LIISA, hänen vaimonsa.
ANTTI,  |  edellisten pojat
NIILO,  |
ELMA, Niilon vaimo.
KANSAA.

Näytelmä tapahtuu Suomessa Hannun talossa. Aika v. 1632, heti
jälkeen Gustav II Adolfin kuoleman.




Sali; sen perällä ja sivulla ovia. Salissa useampia tuolia, ja
seinällä riippuu vanha kiväri ja miekka. Muutoin kaikenlaisia
huonekapineita.


ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

    ELMA. Sitte LIISA.

ELMA (yksin hypistelevä jotakin käsityötä).
Oi, oisitko, mun armas Niiloseni;
Vuor' oisit vankka vasten vihollista
Ja kilpi vahva kunnon kuninkaamme,
Maan kunnia ja onni omiesi,
Mesmarja kallis mulle tultuasi!
    Liisa tulee sivu-ovesta.
Nyt sydämmeni, armas anoppini,
Nyt sydämmeni sortuu suruistani
Ja hetken vietto tuntuu tukalalta,
Kuin unettoman talvi-yösen vietto:
Ain' ajattelen nuorta Niiloani,
Hän kaatuneeko vaiko voittajana
Viel' astunee, kuin riemu, joukkohomme --
Nyt joudu armas Niiloni, jo joudu!

LIISA.
Ah! Suru synkkä kukat kaatelee
Ja paljot huolet riemun runtelee,
Vaan huolten helppo löytyy Luojallamme:
Hän voiton voipi tuoda taisteluissa
Myös Niilollemme kera kuninkaansa,
Siis hälle toivos, uskallukses anna!

ELMA.
Sen uskon, että teillä tuimemmillai
Ain' avun antaa korkein kaikkivalta;
Mut kaipaus on mulla murtumaton
Ja toivoni kuin kulo sammumaton.
Nyt joudu, armas Niiloni, jo joudu!


TOINEN KOHTAUS.

    EDELLISET. HANNU.

HANNU (tulee kammarista).
No mitä täältä murhepakinoita
Taas korvihini kaikuu kammioon?
Te urohosta varmaan vaikeroitte,
Se tapa vanha vaimoväell' onpi?

LIISA.
Hän miehestänsä kantaa murhemieltä,
Mä lohdutusta tarjoan kuin äiti.

HANNU (tuimasti).
Tuon lapsen pää on vailla viisautta,
Kun kadehtii hän urhon kuolemaa,
Vaik' kuolo viepi hänet kunniaan.
Mon' elämäss' on hetki katkerampi
Kuin kuolema, eik' anna tullessaan
Sen kalliimpaa kuin katoavaisuutta;
Kuolossa hetken karvas taistelo
Avaapi portit uuteen elohon.

ELMA (huoaten).
Jos Niilo kuolee, soisin kuolevani,
Jos Niilo elää, soisin eläväni.

    Peittää esiliinalla silmiään.

HANNU.
Äl' itke suotta! huoles haihduttele!
Sen tiedän, että kunnon kuninkaamme
Ain' onnen-tiellä johtaa joukkojaan,
Ja kuljettaapi pojat kunniaan;
Sen tiedän, että Suomen sotilailla
Viel' isäin veri soutaa suonissaan,
Niilonkin tunnen notkeaksi ja
Ripeeksi kuin on peura poikana.
Hän karhun voimin miekkaa mittelee!
Ja minkä tuli tekee tappuroissa,
Sen haaskaa, polttaa Niilo nuolillaan,
Sen hävittää hän sortain vihollista.
Siis murheen piikit revi rinnastasi;
On parahin ett' anot taivahalta
Myös pojallesi verta vanhempansa.

ELMA.
Sen totta lausuit, armas appeni.
On urhotöihin Niilo syntynyt.
Hän hyvästäissä toisti sanoillaan
Elonsa halvemmaksi kuoloaan,
Mi sankarmuiston tullessansa tuopi.

LIISA (Elmalle).
Mitenkä lausui? Vielä muistatko?

ELMA (raskaasti).
Kuin lähtö-syleilynsä, muistan sen;
Vaan ennen kuolon-tuomioni voisin
Mä lausua, kuin urhon värssyt ne.

HANNU.
Se lähtö-laulu mulle kyll' on tuttu,
Jost' ennenkin jo parkui vaimot, lapset,
Kun hyvästäissään urhot lauloivat,
Se kuuluu näin, se kuulkaa kyyneleittä.

    Lausuu.

    Ei korpikarhuin seurassa
    Voi loistaa maine sankarin,
    Kun hongat ei voi haastella
    Ja ihmiskieltä puuttuu linnutkin.

    Vaan siellä maine ansaitaan
    Ja kalvat välkkyy kunnian,
    Miss' urhoin verta mittaillaan
    Ja voitot säikyttävät maailman:

    Hyvästi hyrskyt lapsien!
    Hyvästi vaimon vaikerrus!
    Yks' kerta teitä syleilen,
    Niin sankar'-riviin rientää urhous.

        Elma peittää silmänsä ja itkee.

LIISA (ottaa Elmaa kädestä).
Äl' itke, Elma! Tulva kyynelten
Sun poskiltasi ruusut runtelee,
Ja rintas toivon loiste himmentyy,
Luo uskallukses' silmä taivahalle!

    Jymy kuuluu. Elma säikähtyy.

ELMA.
Aih! ryske, ryty!

HANNU.
                  Niinkun vauhko varsa
Sä säikähdyt, jos risu räisähtää,
Tai varis lentää lähi varvikkoon,
Vaikk' oven takan' olis' armahasi.

ELMA.
Mun armaani.

LIISA.
             Työt Luojan arvaatko?


KOLMAS KOHTAUS.

    EDELLISET. ANTTI.

HANNU (Antille).
Ahaa! sä poikani jo Turusta
Kotia ehdit. Mitkä sanomat
Sielt' tänne kuuluu?

ANTTI.
                     Kuuluu kummia.

ELMA.
Ah!

ANTTI.
    Sanomat on tuotu Saksasta:
On kuninkaamme tehnyt sankartöitä
Miesjoukkoineen juur ihmeteltäviä,
On saanut voittoja ja kunniaa!

HANNU (arvokkaasti).
On saanut voittoja ja kunniaa.

ELMA.
Vaan Niiloni on kätketty kuin helmi,
Jonk' kalleutta kaipaa rintani!
Hän taistelee, sen tiedän, voittaakin,
Ja ehkä kuolee henkens' uhraten
Edestä uskomme ja kuninkaan, --
Mut unhottanut on hän synnyinmaan.
Miks itseään ei sille säästää vois?

HANNU (viittaa kädellään Elmaa vaiti).
Unohda lapsi huolivirtes pois!

ANTTI (jatkaa).
Mun sydäntäni särkee, karvastaa,
Sanomat iski sieluun syvimpään,
Vereni riehuu, suonet repeää!
Ah! Olisko nyt tässä viholliset,
Ne surman ruoat, Tuonen tulitönkät!
He nielkööt liekkiväistä kirousta!

ELMA (raskaasti).
Ah, hirmuista! -- On varmaan onnetonta?

ANTTI.
On onnetonta eikä onnetonta:
He kaataneet on kunnon kuninkaamme,
Sen Gustavimme, suuren sankarimme,
Ja taistelijan, jalon Taavettimme,
Urhomme aimon voiton vehkehistä, --
Maan vieraan multaa huuhtoi hurmehensa,
Vieraassa maassa mahti-henkensä
Hän viimeiseen jo huokui voitollisna.

ELMA.
Mua pyörryttää!

LIISA.
                Mä pyörryn, enkä voi
Enempää kuulla sanaa hirmuista.

    Menee.


NELJÄS KOHTAUS.

    EDELLISET paitsi LIISAA.

HANNU.
Ah, sieluni, jo poistu ruumihista!
Vapise, hämmästy! Se mahdollista
Todella onko? Ei! en uskoa,
En uskoa voi Pohjan leijonan
Kukistuneen kuin viirin horjuvan
Etelän ärjystä. Voi! kadotus
Mua huimaisee, mun nielee kuolema,
Kuullessa sankar'rinnan sortuneen,
Kadonneen toivomme -- ah kirvelee! --
Kuoleeko totuuskin? Ei! Elämää
Himoitsee se ja valtaa maailman
Perinnökseen. Sen himo kunniaan
Hehkuilee vaan, ja voiton kruunuja
Totuuden enkel' antaa armailleen -- -- --
    Vaipuu ajatuksiinsa. -- Antille.
Puhutko totta? Kerro vieläkin!

ANTTI.
Sydäntä ahdistava totuus on
Ett' onpi kuollut kuningas.

HANNU.
                            Ja nyt
Lutherin-opin uskon-vapaus
Vajonnut on kuin päivä merehen.

    Vaipuu jälleen ajatuksiinsa.

ANTTI.
Jok' ylentyy taas kahta kirkkahammin,
Valaisten aina Libanonista,
Sen setripuista, hamaan Pohjolaan,
Hongikko-salojemme jylhistöön.

HANNU (ei kuullen edellistä).
Se oppi, joka sielut taluttaa
Pois synkäst' ahdistuksen alhosta,
Taas häväistään, ja tunnustajat sen
Taas poljettu on hengen-orjuuteen.

ANTTI.
Sä, vanhus, hourailet, kun tärttänyt
Et kuunnella kun sanoin: "voitollisna"
Kuningas kuoli -- voitti kuollessaan!

HANNU (arvokkaasti).
Ah, voitollisna, sepä suloisinta!
Kuink' autuas on elää sankarina,
Vaan autuaampi kuolla voittajana.
Hän kaksinkerroin sankar', voittaja,
Hän kaksinkerroin kuoli onnellisna!

    Astuu miettiväisnä lattialla.

ANTTI (innolla).
Oi oisinko sun kanssas kuolla saanut,
Sun kanssasi mun kuninkaani kallis!

ELMA (heräten unelmistansa nousee istualtaan).
Siis sodan surma Niilonikin nieli,
Siis eteläst' ei lämpö enään hehku,
Vaan kuolon kolkko, kammottava viima,
Mi Pohjan ruusut rikkoo, runtelee -- -- --
Niin, Niiloni? ah ihanasti hän
Kaatuikin kanssa kuninkaan. -- Mut maani,
Sun lapses orvoiks jää ja tyttäres
Sulhoitta kuolee taikka leskenä.
Tää kaikk' ois halpa vahinko! vaan jos --
Vihollinen nyt ryntää niskoillemme,
On maamme voimaton -- pois urhot on.

HANNU (ajatuksistaan heräten).
Haa, vaimo! Lapsettaako sua taas?

ELMA.
Jos lapsettais.

ANTTI (erikseen).
                Mä tunnen sääliä --
Ja enemmän -- mä tunnen kuumuutta
Ja tuskaa sanatonta rinnassani,
Nähdessäni tuon vaimon vaikeroivan --
Viel' enemmän! mun täytyy tunnustaa
Sen taivahalle -- tunnen lempeä,
Suloista rakkautta -- Ah! Mut kauaks jo
Uskalsin harpata.

HANNU (kuulematta edellistä).
                  Nuo haaveksii
Molemmat niinkuin toista maailmaa
Tavottaen. Mut edell' ehtiä
Mun täytyy suuren kuninkaani luo
Totuuden maahan.

    Kävelee yhä aatoksissaan.

ANTTI (syrjään ja kuulematta edellistä).
                 Sydän-pohjukkaani
Mun lempeni nyt täytyy nukahtaa.
Pois hento laakson tyyneys! Kas nyt
Mun rinnassani kantaa valtikkaa
Rautainen, jäykkä urhous, jok' etsii
Vaan autiota verikenttää, jossa
Raivoisat sodan myrskyt mellastaa --
Ja veljenikö vaimoon uskallan! --
Ah sydämmeni synnin polttama!
    Elmalle.
Sä kysyit taikka tahdoit kysyä
Jotakin Niilosta?

ELMA.
                  Jos tietoja
Sinulla hänen elostansa ois.

ANTTI.
Elääkö Niilo taikka kuollut lie,
Sen tietää yksin ylitaivahat.
Se tieto Suomeen ehtinyt on vaan,
Ett' urhot, jotka kärsii haavojaan
Kuljettaa laiva maansa rannikolle
Ja toiset terveet rautakourineen
Taas raajarikkoin kohlut palkitsee --
Ja minä.

    Ottaa vanhan miekan vaarnalta ja sitoo vyöllensä;
    sovittaa metsästyskivääriä olalleen.

ELMA.
         Ah, en jaksa kuunnella
Tät' ahdistavaa epätietoa.

    Menee.

HANNU (herää äkkiä aatoksistaan lausumaan Antin yhä aseita
ympärilleen ratustellessa).

Tulistu taivas, valaise ja -- polta
Totuuden tieltä väärät! Halki lyö
Vihollistemme rinnat! Pilstoa
Säleiksi, niinkuin myrsky-ilmalla
Lyöt pirstaleiksi hongan vartalon!
    Hoksaa Antin kujeet.
No metsästyksehenkö vammustat
Noin itseäs, taikk' olet hupsuna?

ANTTI.
Jos hupsuna en lie jo syntynytkin?

HANNU.
Kuin ihminen, sä synnyit lapseksi,
Mut' mieheks' aioin sua kasvattaa.

ANTTI.
Siis miehen aseita mun kantaa suo;
Suo täyttää, minkä ennen estelit.

HANNU.
No surma vieköön! Minkä isän sydän
Hyväksi voipi nähdä lapsilleen --
Sit' ikänän' en sulta kieltää voi.

ANTTI.
Mi kerta tehtiin, se on voitukin,
Vaan tekemätönt' ei viel' ole tehty.

HANNU.
Nuo hourehesi, lapsi, selvitä!


VIIDES KOHTAUS.

    EDELLISET. LIISA.

LIISA.
Mun täytyy tulla, vaikk'en kuulla vois,
Mut kuulemast' en voi myös olla pois.

HANNU.
Nyt tarkkaile tuon pojan jaaritusta.

ANTTI (Hannulle).
Mun sota-into rinnassani riehui,
Sä tiesit sen, vaan naiseltansa Niilon,
Kuin surman syötti-saalihiksi, syöksit.
Mun eloni ja kuoloni ois yksi,
Vaan Niilon kuolo, kuolo naisensakin,
Siis aika on jo munkin kamppaella,
Jo kyllin vaarnaa vaivannut lie miekkani,
Nyt kuninkaani veren koston-huuto
Mun viepi voittohon tai kuolohon.

HANNU.
Näen kyll', ett olet uljas poikani
Ja samat tunnot reuhtoo rinnassais,
Kuin nuoruudessa ennen isäsi.
Vaan vesa olet sodan surmatöihin,
Jon tuulenpuuska maahan tuivertaa:
Et vilua, et nälkää vielä kestä,
Et myrskyjä ja tulen tuiskinaa,
Viel' aika antaa sulle taisteloita,
Kun elämäsi siksi ennättää.

ANTTI.
Ei kotkaa estä malmisetkaan portit
Ei koston tulta meret sammuta!
Ei nuoruus ole miehuuteni surma
Ei urhotöille vanhat virkoa.

LIISA (tarttuu Antin käteen).
Oi lapseni, oi armas Anttiseni!
Tahdotko surman suuhun rynnätä?
Vaan säästä, säästä itseäs ja meitä,
Tok vältä vaarat, kestä kiusaukset
Ja onnettomuus estä oviltamme.

ANTTI (riistää kätensä. Laulaa).

    Pois elämästäni pelkojen peikot,
    Teitä en kammoa, en vapise!
    Teitä pelätköhön horjuvat, heikot,
    Elämän vaivoja en pakene.
    Tulkohon taistelo höyryävä,
    Nälkä ja kuolema kirvelevä:
    Jään minä elohon urhojen kanssa,
    Muistojen rihmaan loistelemaan,
    Kunnian kukkia kantavi kansa
    Hautani kumpua kaunistamaan.

HANNU.
Nä'en kyllä, ettei päätä, mutta sydän
On nuorukaisen elon ohjaksissa.
Se sydän on kuin hehkuvainen hiilos,
Johonka tuuli vienompikin voi
Puhaltaa puhtaan hehkuvaisen liekin,
Jok' ilkivallat murtaa ankarimmat, --
Vaan raivomuodon kerta saatuaan,
Eroittaa luonnon-voimat toisistaan; --
Iloitsen, poikani, sun innostasi,
Vaan murehdinpa mieles vähyydestä:
Sä Saksaan lentäisit kuin kotkan siivin,
Meristä, maista mitään huolimatta.
Sä Saksaan rientäisit kuin kulon-tuli,
Mi luonnon-voimat murtaa mennessään.
Et aseita ja kelpo kumppania
Enempää tarvitse kuin villi-varsa;
Nuo ruostunehet ramut kelpaa sulle,
Joit' oravat ei enään hämmästyisi.

ANTTI (ensin katsoa tuijottaa maahan).
Niin tyhjä ei lie lampahankaan kallo,
Ett' aivoillaan ei tuota ymmärtäisi,
Mihinkä kelpaa kolhut ruostuneet;
Vaan keikkailen tok siksi kehnommilla,
Kun Turusta saan uudet uhkeammat. --
On huomiseksi päätetty jo lähtö. --
Mä sotilaaksi olen ostettu. --
Älkäätte kiellä! -- käskee sydämmeni.

LIISA (tarttuu Antin kaulaan).
Oletko, lapseni, niin tyly, julma
Ett' isäs äänt' et kuule uupuvaa!
Vai eikö kieltons ole sulle kallis
Kun sanansa ei satu sydämmeesi?
Sun luontos, ennen hellä, mulle rakas,
Ei kiveksi nyt liene kovettunut.
Viholliselle näet koston-unta,
Vaan muista ett' on sekin kiivas kosto,
Mi vanhempainsa kohtaa kieltäjän!

ANTTI (heltyneenä).
Oi äitini, en voi nyt sua kieltää!
Siis täydyn noutaa isän vaatimusta.
Vaan kuinka intoni voin sammuttaa?
Ah, isä, suo tok mulle siunaukses,
Oi hellä äiti, anna suostumuksesi
En hillitä voi sydämmeni ääntä,
Kieltonne siteistä mun päästäkää!

HANNU (arvokkaasti).
Jo viet, jo kannat mua nuoruuteeni,
Asetat aikaan, jolloin itse itkin,
Samoista syistä kastoin kasvojani;
Sen muistan kuinka katkeralta maistui
Monetkin esteet urho-aikeilleni:
Ne kirvelteli niinkuin surman-nuolet.
Vaan myötätuulet tuntuivat kuin viina
Valunut oisi murheen voiteheksi --
En kiellä sua, vaikka vanhuuteni
Raskaampi mulle ois kuin rauta-kahle.
Kun kuuluu sanat: "miestä tarvitaan!"
Riviinpä riennä silloin ensimmäisnä
Ja elä, kuole kansas kunniaksi,
Sen siunauksen annan evääksesi.

LIISA (raskaasti).
Ja elä, kuole kansas kunniaksi!
En enempätä lisää evästäsi.


KUUDES KOHTAUS.

    EDELLISET. ELMA.

ELMA (tulee vasemmalta).
Tuol' ulkona käy ryske, pauhina
Ja hurraus.

ANTTI.
            Kas sinne riennämme!
Kenties on siellä urhojakin jo
Valmiina riveihimme astumaan.

    Menevät perältä.


SEITSEMÄS KOHTAUS.

ELMA.
Mun rinnassani kuumuus kiihtyy vaan.
Jotakin kummaa aavistusta tunnen
Se on kuin surmaa ennustais. -- Mut ei! --
Se tuntuu myös kuin ennen, koska Niilon
Sulhaisna tiesin luoksein tulevan.
Ah! vaan nyt pettynen. -- Mut ehkä en.
    Istuu tuolille.
Oi joudu, armas Niiloni, jo joudu!

    Laulaa kanteletta soittaen.

    Muistan sen hetken,
    Kun sotaretken
    Kaukaisen alkoi Niiloseni:
    Murheen ja vaivan
    Raskahan aivan
    Tuopi se minun rinnoilleni;
    Lempeni ruusu ryöstetty on,
    Syöstihin surman rannikkohon.
    Kaikk' on pois multa,
    Kun on pois kulta,
    Suru nyt kalvaa sydäntäni.

        Ulkoa kuuluu telmettä ja hurrausta. Elma taukoaa
        kuuntelemaan. Telme lakkaa.

    Söikö sun julma
    Sotainen surma,
    Silloinpa kuolen kyyneleihin.
    Jos elät vielä
    Urhojen tiellä,
    Niin jopa joudu kaulalleni!
    Silloinpa murhe pois katoais,
    Riemu ja rauha taas palajais.
    Kaikk' on pois multa,
    Kun on pois kulta,
    Suru nyt kalvaa sydäntäni.

        Ovi aukenee Niilo astuu upseerin puvussa sisään,
        vasen käsi ripustettu kaulalle; häntä seuraa
        Hannu, Liisa ja Antti, niiden jälestä kansaa.


KAHDEKSAS KOHTAUS.

    ELMA. NIILO. HANNU. LIISA. ANTTI. KANSAA.

KANSA.
Eläköön Gustavin sankari!

    Elma katsoo säikähtyneenä sisään tulijoita.

NIILO (kiiruhtaa Elman luo).
Ah Elmani ja enkelini!

    Syleilevät.

ELMA.
Oi Niiloni, ja taivaani!

    Tuokion äänettömyys.

KANSA.
Eläköön Gustavin sankari!

NIILO (kädet käsissä katsovat silmästä silmään).
Viel' elät hellä, rakas Elmani,
Sä mulle kalliimpi ja suloisempi,
Kuin Reinilaaksoin ihanimmat ruusut!
Siis terve, rauhan, riemun vartiani,
Taas urho-sydän lempeen liittyköön!

ELMA.
Ja sulakoon kuin kulta kultahan
Perheemme onnen-liekin lämpimässä.

    Syleilevät toisiansa.

NIILO (Hannulle).
Viel' elää isä, konnussaan kuin karhu,
Tuo sydämmeni urhouden alku!
    Liisalle.
Viel' äidin hellä sydän sykkäilee,
Sä rakkauden liehdoit rintahani!
Siis terve teille, onnen pylvähämme!
Nyt raitistukoon vanhat sydämmenne!

HANNU. LIISA.
Oi terve sulle, sankar'-lapsukainen.

NIILO (Antille).
Ja veljeni! -- sä rauhan rinta-lapsi,
Jok' iloitset vaan kodin kainalossa!
Jo kuohahtakoon veres hyytelöstä,
Kirotkoon rauhaa nuori sydämmesi,
Jos tahdot isäs poikaa veljestellä!

ANTTI.
On talvi-unen korsattuaan karhu
Viholliselle kahta kiukkuisempi.

NIILO (kansalle).
Te miehet myös, jo koston kirvehillä
Kuninkaan veren hintaa etsikäätte,
Ja rientäkäätte sota-tanterelle
Vihollisenne päitä pilstomahan;
On jalompaa se työ kuin jänis-jahti
Tai ilveksen ja karhu-äijän pyyntö!

KANSA.
Viholliselle kuolema ja kosto!

    Rytyyttävät jalkojaan.

NIILO (kääntyy Elmaan. Arvokkaasti).
Kuin Breitenfeld'in voiton taisteltua
Minua Main'in viinat virvoitteli
Ja urho-vertä valoi rintahani,
Niin Lytzin murhepäivän haavojakin
Nyt voitelee sun huules hunajaiset.
Nuo säteet, silmistäsi säihkyväiset,
On elämäni kirkkain kesäpäivä;
Sydämmes tunnot helkkyy huuliltasi
Mun sielulleni taivaan soitelmina.
On veri-haavat, sodan surkeudet,
Nyt telineitä onnen alttarille,
Ja voitonpäivät ovat kunniamme
Jaloimmat muisto-taulut, arvomerkit,
Joit' ei voi ryöstää ilkein vihollinen.

ELMA.
Sun kanssas löydän elämäni onnen,
Sinutta olen kurjin, onnettomin!

NIILO (raskaasti).
Vaan riemu kaikk' on murheell' ostettava,
On kaikki autuus tuskan hedelmänä!
Pisarat harvat, jotka huulillemme
Tipahtaa onnen punapilvistäkin,
On katkeruudella jo suolattuna:
Tää onnen-päivä kätkee povessaan
Raskaimman surun kiviroukkion.
Vaikk' eivät tyhjään raueta voi työmme,
Ei suotta välky sankartemme miekat,
Niin kuninkaamme, suurin sankarimme
On kuollut! Ah se raskas muiston-hurma
Himmentää kirkkaimmankin riemuhetken.

ELMA.
Pois paetkoon nyt murhe tuskallinen,
Kuin riemun helmet heryy rinnoilleni,
Myrkkyiset koston-sumut hälvetköön,
Kun rakkauden silmät säteilee;
Pois sodan myrsky, riemun telottaja,
Mi väristyttää ihmis-sydämmiä!
Oi Niiloni! Et millään enään voisi
Pelastaa Manan suusta sankaria,
Jon sodan surma nieli ruoakseen;
Nyt ylistä vaan hänen kunniaansa
Ja mainehensa kauas kaikukoon!

NIILO.
Kuin miekkain väike, kiilto kypärien,
Niin jalo kunniansa loistakoon!
Kuin sodan soitto, jyske joukkojemme,
Niin kuninkaamme maine kaikukoon!

ANTTI.
Vaan minä kannan murhan kiväriä,
Ja koston hirmumiekkaa paljastan,
Jos ne ei auta, tartun kiinni kourin
Ja muserran kuin karhun kämmenin. --
Sä, veljeni, jo kyllin taistelitkin,
Sun vertäs valui tantereelle jo!
Mä harjahirren nostan maineellemme
Sen edestä vaikk' ehtyis valtimoni
Ja sydämmeni nesteet purskahtaisi.

NIILO.
Kas nepä äänet sointuu miehen suusta,
Kun sanas täytät, synnyt veljekseni!
Siis riennä riviin! viel' ei vihollinen
Veressään ole kyllin kylvetetty.
Viel' auk' on sulle tanner taistellakses,
On kuninkaamme kuolo kostettava.
Lävistä niinkuin hauki ahraimella
Se totuuden ja meidän vihollinen,
Käy kynsin, hampain häijyn höyheniin
Kuin tarhapöllön niskaan tarttuu kotka,
Se villihengen käskyläinen syökse
Alimpaan Tuonen tulikirnuhun.

ANTTI (juhlallisesti).
Sen vannon. Tarkoin korvin kuunnelkaa!
    Nostaa oikean kätensä ylös.
Petänkö maani, hyljätköön mun taivas
Ja koston miekat nouskoon helvetistä!
Jos raiskaan, tahraan pyhää mainettamme,
Kirotkoon kansani mun hylkyläisnä!
Jos vihollista pakenen kuin kurja,
Mua kuninkaani sekä urhoin veret
Kiristäin, polttain syöskööt surman suuhun
Taikk' oma miekkani mun teurastakoon,
Jos henkeän' en uhraa totuudellen! --
Nyt lemmon korvat kuullen haljetkoon
Hän valmistakoon koston rikkojalle!
Avatkoon taivas tuhat akkunaansa
Ja katsokoon nyt köyhää uhriansa!

    Laskee kätensä alas. Veljekset syleilevät toisiaan.

KANSA (rytyyttäin jalkoja).
Eläkööt maamme sankar'-nuorukaiset!

HANNU (arvokkaasti).
Nyt meill' on riemun loistavainen juhla,
Jalosti onnen-taivas ruskottaa!
Lähestyn päivän iltaa iloisena,
Kun jalot ruusut jääpi haudalleni. --
Murheisen kyllä sanoman toit, poika;
Vaan aate, josta taistellahan siellä
On voitollinen taivaan helmalapsi.
Kyll' urhoin johtajan taas taivas nostaa. -- --
Te poikani, mun jalot poikueni,
Eloni illan kaunein kultakruunu,
Seuratkaa uutta uskon-sankaria! --
Niin teettekin, sen tiedän varmasti.
Siunattu siis on synnyin-hetkenne,
Tuhansin siunatuita urhotyönne,
Sukumme versoo, kukkii kunniaksi
Tään kalliin maan ja kansan urhokkaan.
Ain' yhtä köyttä kiskokaa kuin veljet,
Kuin sama sielu valvois rinnassanne,
Niin riemu nousee urhotöistänne
Kuin kylälle, kosk' uljas metsämies
Tuo saalihiksi karhun kotiinsa.

    Elma ja Liisa kantaa kammarista pöydän, jolla seisoo
    pullo ja sen ympärillä maljoja.

NIILO (osottaen, maljaa kädessään).
Kulauttakaamme vielä viinimalja
Muistoksi suuren sankar-kuninkaamme!

    Kukin ottaa pöydältä maljan.

HANNU.
Tää armas hetki urhon lempeen liittää
Ja toisen vihkii välkkyväiseen miekkaan,
Tää täyttää lemmen, urhouden toivot,
Asettain kiihkot, kaipauksen vaivat --
Näin siteet ratkoo, toisilla taas vyöttää,
Nää erohetken vaahtolaidat maljat,
Täynn' urhouuden ja lemmen pisaroita,
Nää vahvistakoon valat sekä liitot;
Vereksi joka helmi herahtakoon
Ja kiehahtakoon urhoin valtimoissa,
Ikuisen innon, voiman virtailuksi,
Jost' iki-kunnia karttuu kansallemme!

    Kansa hurraa; maljat kallistetaan. Niilo suutelee
    Elmaa ja Antti miekkaa.

Esirippu lankee.






TIETÄJÄ

Viisinäytöksinen runoelma


    SUOMEN RUNOTTAREN TIENRAIVAAJALLE HERRA PROFESSORI

               AUG. AHLQVISTILLE

    KIITOLLISUUDELLA JA KUNNIOITUKSELLA OMISTETTU.



ESILAUSE.

Ei mieleni saanut rauhaa ennen kuin sen monivuotisista hauteista
puhkesi ilmoille tämä teos. Niin täytyi tapahtua, ellen tahtonut tehdä
henkistä itsemurhaa. Tämä olkoon sanottu niille, jotka ehkä kysyvät,
miksi tekijä ryhtyi juuri tähän eikä muuhun aineesen. Elämäni sisällys
määräsi aineen. Ja mikä ylinnä mielessäni kuohui, se ensin esille
virtasi. Muodon -- senkin on sisällys luonut.

Olenko onnistunut tuomaan ilmi mitä olen tahtonut? Epäilemättä on aina
vielä tunnustettava, että "me profeteeraamme puolittain". Selvyyteen
olen kuitenkin pyrkinyt, ja ne, joille tämän teoksen nykyisessä
muodossaan olen lukenut, ovat sanoneet sitä käsittävänsä. Mutta -- he
ovat malttaneet ajatella sekä tuntevat kieltä.

Sekä virheistä, että niistä lukemattomista ominaisuuksista, jotka tältä
teokselta puuttuvat, pitänevät kirjallisuutemme ystävät kyllä aikanaan
murheen.



HENKILÖT:

BILEAM, tietäjä.
BAALAK, Moabin kuningas.
EGLON, hänen poikansa.
ZUUR   |
HUUR   |
REKEM  |  Midianin heimoruhtinaita.
REBA   |
EVI    |
KOSBI, Zuurin tytär.
NAHSEN, Juudan suvun päämies    |
ELISUR, Ruubenin suvun päämies  |  airueita.
SIMRI, Simeonin suvun päämies   |
SAALU, Simrin isä.
PINHOS, Aaronin pojanpoika.
SEEDEK, Baalin ylipappi.
NERGAL   |
OMRI     |
ORGON    |  Bileamin oppilaita.
ORNAN    |
LAORMER  |
PATROS   |
EBER    |  tutkijoita.
KOOSAM  |
ASSAR, Moabilainen sotaherra.
ENKELI Siinailta.

Baalin pappikuoro, naiskuoro, vaimolan naisia, eräs vaimo,
eräs maamies, sotilaita, vartioita, kansaa.

Tapaus Israelin valloittaessa Kaanaata.




ENSI NÄYTÖS.


    Avoin pylväskäytävä temppelin ja kuninkaan huoneen välillä.
    Kuninkaan istuin.

    VAHTISOTILAITA.

1:NEN SOTILAS.
Jumalat kuoli jok' ainoa,
On templit hautaholveja,
Nyt kelle uhrataan?
On suurin herra kuka ties
Nyt kuningas ja sotamies,
Siis heitä palvellaan.

2:NEN SOTILAS.
Päämiestä kuule, tottele,
Kun käsketään, niin ottele,
Siin' uskontosi on.
Ei uskalla, ei aikaa saa,
Täss' aatoksia harjoittaa --
Se luvatonta on.

1:NEN SOTILAS.
Juo, narri, nai, ei kieltoa,
Öin, päivin, milloin mieluista,
Se uhri parhainta.
Ei pappi eikä kuningas
Vihastu tuosta uhristas,
Jos kartat aatella.

2:NEN SOTILAS.
Vait, veikko! tuolta astuu miehiä.

    EBER JA KOOSAM.

EBER.
Siis tietää et voi, mit et näe.

KOOSAM.
                                En,
Jos tunne en.

EBER..
              Mut mistä tuntea?

KOOSAM.
Tuo Eufratin mies lausui, muistelen:
Ken omass' itsessään ei Jumalaan
Tutustu -- turhaan etsii muualta.
Mut luonansa ken hänet tuntee, se
Hänt' ympärillään näkee kaikkialla,
Kuin armahansa kuvaa rakastaja.
Niin Eufratin mies lausui, muistelen.

2:NEN SOTILAS.
Mist' olette ja ketä? Mihin matka?
Täss' asuu kuningas, se tietäkää!
Tiehenne koivetkaa tai sattuu koipeen,
Niin nuolen haavaa saatte nuoleskella.
Mist' olette ja ketä? Vastatkaa!

KOOSAM.
Me? -- Kiriath-Seferistä, tutkijoita.
Siell' on, jos tiedät, koulu viisasten.

2:NEN SOTILAS.
Mut minne nyt?

KOOSAM.
               Taas Kiriath-Seferiin.

2:NEN SOTILAS.
Ja millä asioilla? Täytyy tietää.
On aika paha. Kulkee vakoojoita.

KOOSAM.
Mies viisas tääll' on aamuruskon mailta,
Tuolt' Eufratilta -- oltiin kuulemassa.

2:NEN SOTILAS.
Siis viisait' olette tai veitikoita.
Niin sanokaa, tuleeko maahan sota?

KOOSAM.
Jos totta lausuu tähdet, tulee sota,
Mut totuuden jos sota maahan tuo,
Niin rauha tulee.

2:NEN SOTILAS.
                  Ota siitä selko!
Jos heitä ymmärrät, niin olet viisas.
Jos viisas olet, heit' et tarvitse.
Ei kostu kansa moisist' oppineista!
Hän näköjään on itse viisaus,
Mut itseviisaus hän toki on,
Kun omiaan hän haastaa itselleen.

1:NEN SOTILAS.
Mut jos nyt sota syttyis, kuulkaahan,
Niin puoltaisiko meitä jumalat? --
Jos jumalia on, jos elää ne.
Mit' uskotte?

KOOSAM.
              Sit' uskon, ett'et usko.
Mut onko taikk' ei mitä epäilet,
Niin siit' et hyödy, koska epäilet,
Kun siihen tartu et, mit' epäilet.
Siis jumalist' et hyödy, on niit' taikk' ei.

    Lähtevät.

2:NEN SOTILAS.
Jos ymmärsin, niin siipehesi sait.

1:NEN SOTILAS.
Vait, nokkaviisas!

2:NEN SOTILAS.
                   Otti nokkahansa. --
Tuost' astuu maamies, kysy häneltä.
Hän jumalille tutump' on kuin nuot.

1:NEN SOTILAS.
Sanohan, mies, jos luotat jumaliin,
Ne aikovatko auttaa sodassa,
Jos, tuot' noin, tästä syttyis tappelu?

MAAMIES (laulaa, astuen lapio olalla edelleen).
Yks kaikki mitä aikoo jumalat,
Kun viini kasvaa, laumat poikivat,
Kun lapseni ja vaimot rauhan saa
Ja viikunapuu varjon tarjoaa.

1:NEN SOTILAS.
Kaikk' yhtä pitkää on kuin leveää.

2:NEN SOTILAS.
Vait, tomppeli, kuningas tulee! Seis!

    BAALAK ja EGLON.

EGLON.
Isäni, kuningas!

BAALAK.
Kuulen, poikani.

EGLON.
Sin' olet alla päin ja mietit vaan.

BAALAK.
On syytä.

EGLON.
Mit' auttaa synkkyys? Kukistaa vaan mielen
Ja toimen tempaa käsistä kuin aseen
Vihollinen, jot' aiot sillä tappaa.
Iloinen mieli, reipas toimi neuvot
Ja keinot keksii parhaat.

BAALAK.
                          Nuoruuttas
Voit kiittää, kun voit toivoa ja mielen
Noin reippaan kantaa. Minun toivoni
On sinussa; en itse toivo mitään.

EGLON.
Kuningas päästäköön tok' ilon luokseen.
Jumalat -- paha pää kun heill' on joskus --
Kun heille aito nuoruutt' uhrataan,
Iloa, leikkiä ja juhlamieltä
Kun näkevät, niin jälleen leppyvät
Ja toimiin valmiit ovat. Kuningas!
Suo palvelijoittes tulla luoksesi,
Mukana soitto, laulu sekä hyppy,
Niin elämäsi katkuava ydin
Iloisen liekin ottaa.

BAALAK.
                      Vanha lainaa
Iloa nuorten tuohuksista, niinkö?
On neuvo luonnikas, mut outo kuulla.
Noin Baalin pappi, hovin temppumestar'
Vois ohjata, ei nuori, nouseva
Kuningas laskevalle kuninkaalle.
Tuon hedelmänkö kantaa pappein kylvö,
Ett' ohjat terveelt' ymmärrykselt' ottaa,
Kuningastahdon vaihtaa hentoon mieleen?
Ei väsyneen ja vanhan lääkkeitä
Verevä nuoruus etsi.

EGLON.
                     Sinun tähtes,
Kuningas, etsin mitä etsin. Itse
Vaan luonnettani seuraan. Jumalten
On lahja sekin.

BAALAK.
                Mik' on jumalten,
Mik' ihmisten ja mikä luonnon lahja,
Sen papit tutkikoot ja tietäjät.
Mut valtakunta kättä kaipaa miekkaan
Ja sota sopii kuninkaille. --
Kun olin nuori, kansat huusi: "Baalak
On voittaja ja kansain kukistaja!"
Sill' Eufratista Jordaniin
Ja Liibanonilt' asti Seiriin
Minua kansat kuuli vapisten.
Niin Hesbon ennen oli istuimeni
Ja Baasan astinlautani, kuin Aar nyt
Abarimvuorella on asuntoni.
Mut Gileadin lammaslaumaa nyt
Kuninkaat Og ja Siihon keritsee.
Ja Midianein heimoruhtinaat --
Nuo luopiot! mun orjiani ennen --
Veroa kantaa Amrin lapsille.
Ja missä jumalat? Nyt heitä tarvitsen,
En ennen kunniani kukkuloilla,
Kun nuoruus, voima, valta oli mun --
Ja jumaluuskin, sillä edessäni
Yleni kansain kiitossuitsutukset,
Ylistys-uhrit, lahjat, rukoukset.
Nyt tarvitsen, hei! käske tänne Seedek,
Pääpappi! Itse sotajoukkoon käy
Ja luotto ansaitse. Heit' innostuta,
Harjoita, että tarpeen hetkenä
Aseesen pystyvät ja että ase pystyy.

EGLON.
Mist' uhkaa miekka paljastettu taas?

BAALAK.
Kysytkö tuota? Poika Baalakin
Ei vihollist', ei vaaraa aavista,
Jok' uhkaa valtaistuintas? O aika! --
Mik' aatoksias kietoo? Papitko
Ja templin neitsyeitten kiimaukset --?

EGLON.
Puhua palvelias suo sana --!

BAALAK.
                             Vait!
Ja kuule, kerron sulle kaikki!
Kuninkaan armopaisteen pimetessä
Pakeni kerran Faaraoitten maasta
Egyptin viisas, salatietäjä,
Sukua kuninkaista, kerrotaan,
Ja Mooses nimeltään.
Hän Siinaill' asui kauan karkulaisna,
Kuin moni muukin valtain vainottu,
Jot' armo jumalain vaan lohduttaa.
Mut hänen ympärilleen joukottain
Muut paonlapset kiertyi. Johtajata
He etsivät. Hän kauan vastusteli.
Mut innostuksen liekin palossa
Hänelle näkyi Siinain Jumala.
Niin Siinain pyhilt' ihmeavaimen
Hän sai ja Israelin johtajaksi,
Pakolaiskansan pääksi vihittiin.
Vaelsi sitten kauan erämaassa
Ja kansa siellä kaitsi laumojaan,
Mut pysyi pyhäin ihmeliitossa
Ja heidän jumalaansa tunnustaa,
Tuot' yhtä, joka voittaa muka muut
Jumalat, kansat, maat ja kaupungit.

EGLON.
Niin onko ennustettu?

BAALAK.
                      Niinkuin ilmassa
Se huhu liikkuu; peljästystä kylvää
Se kansoihin ja miekkaan ruostetta.

EGLON.
Se mahtaa olla suuri jumala,
Jos kaikki muut hän voittaa.

BAALAK.
                             Senpä vuoks
Sun pappis tarvitsen, ne tomppelit,
Jotk' eivät aikaa seuraa, palkkojaan
Ja saataviaan muistelevat vaan
Ja huutavat: on meillä viisaus, valta!
Niin kansan unnuttavat hekkumaan
Ja velttouteen. Ja kun muilta mailta
Uus vaara uhkaa, ennen tuntematon,
Se nielee kansan sekä itse papit,
Jotk' eivät vastustaa voi kumpikaan. --
Siis Seedek tänne! Nyt hän näyttäköön
Mit' uhrit auttaa meitä, tokko Baal
Ja Sergal häntä vielä tottelee.
Hae Seedek, mene!
    Eglon menee.
Nyt vielä raitis vuorituuli huokuu
Ja viimein sato laulain korjataan.
Mut joka hetki vaihettaa voi tuulet
Ja joka tuuli kansan mielen muuttaa.
Viel' erämaa on aina myrskyn kohtu.
Sen puuskat vaatii valppautta. --
    Seedek tulee.
                                  Seedek!

SEEDEK.
Kuninkaan olkoon voima, kunnia
Ja siunaus!

BAALAK.
            Kai tiedät mitä mieltä
On jumalat näit' aikoja, o Seedek?
Vihoja näyttävätkö tietävän
Tai leppeit' ovat?

SEEDEK.
                   Leppeä on Baal,
Kuin aina viininkorjuun aikana.
Mut Sergal, sodan herra, aatoksiin
On vaipunut.

BAALAK.
             Sen poskistanne huomaan,
Ett' ovat teille juomauhrit mieleen.
Mut sodan jumalan, mun herrani,
Te unhotatte, veltot, hempeät
Kun olette. Hän valpas vaatii valppaat
Myös uhripapit. Hälle teuras tehkää!
Mit' uljast' on ja nuorta, voimakasta,
Sen vaatii sodan herra leppyäkseen.
Siis teurastakaa mulli mullin selkään,
Ett' ihastuu hän verta haistaessaan.
Syy teidän on, jos valtakunta kaatuu.
Ma silloin teidät teurastan kuin oinaat,
Jäsenet ratkon, niskat ruhjaisen
Ja tuuleen kylvän -- korpit syökööt!
    Viittaa kädellään menemään.
Odota, Seedek! Sano, vanhettuuko
Myös jumalat? Jos niin on, syy ei sinun.

SEEDEK.
Niin olla voi, vaikk' ain' ei ole niin.
Jumalat kyllästyä voivat yhteen,
Niin sille vanhettuvat, mieltyvät
Taas toiseen, nuortuvat ja auttavat,
Mut auttaessaan aina nuoret ovat.

BAALAK.
Siis mulle vanhenneetko, tarkoitat?

SEEDEK.
Jumalat tekevät kuin kuninkaat:
Sit' armastellen, joka miellyttää,
Sen hyljäten taas jok' ei miellytä
Ja uuteen mieltyen. -- Ei sukujaan
Kuninkaat muuten jumalista ois.

BAALAK.
Tuo pistopuhe heitä, Seedek, pois!
Vaan sano miksi ahmii jumalat
Niin paljon nuoruutta ja neitsyyttä.

SEEDEK.
Ei nuoruus kestäis ilman nuorten seuraa.
Miks' sotajoukkos nuorta on ja vaimos
Vaan neitseist' etsit? Rakastat siis mitä
Jumalat rakastavat: elämää.

BAALAK.
Niin, elämää!

SEEDEK.
              Maan elinmehua,
Sen viiniä ja nuoruutta, sen kukkaa.

BAALAK.
Siis päiviäni pilvessä en hukkaa,
Vaan tänne tuokaa juomauhria
Ja neitseet, tanssijat ja pasuna.
Sun pappis, Seedek, laita laulamaan,
Niin nuoruuteni elpyy uudestaan!
    Seedek menee.
Jumalat kotkaa nuorentakaa taas,
Ett' ylenee hän kostolentoon, karkaa
Viholliseen kuin taivaan salanuoli,
Jok' iskee korven rosvolaumaan, polttaa
Poroksi sissin, juonten hautojan!

    Kuninkaalle tuodaan viinipikari. Seedek, uhripikari
    kädessä, ja pappikuoro taustalta etenevät, laulaen
    harppujen ja sympalien soidessa. Sillaikaa asettuvat
    naiset puoliympyrään Baalakin istuimen luo.

PAPPIKUORO.
Kuin auringon paiste siunaa maan,
Valtasi, Baalak, siunataan:
Viiniä tiukkuvat askelees,
Vuotakoon riemu sydämmees,
Maaemon rinnass' on tuhat nisää,
Lypsettäviksi kai luotu ne lie.
Taivas tultansa viinihin lisää,
Rintas jäät se pois virtana vie.
Kuningas nouskoon voimassaan,
Elämän riemuun, kunniaan.

    Kuningas ja Seedek tyhjentävät pikarinsa. Huutoa:
    "Kunnia kuninkaalle!" Tanssijatarten hyppyä. Soittoa.

NAISKUORO.
On virran hekkuma kukkaset,
Kuninkaan ympäri neitsehet.
Maan virta lahjoo hedelmillä,
Kuningaslahjat on hellempiä.

    Kaksi sotamiestä taluttavat välissään Bileamia.
    Eglon ja Assar astuvat muun sotajoukon etupäässä.

EGLON.
Kas tässä mies! Hän hullu lie tai viisas,
Mut kansan villitsee hän kadulla,
Kun ennustuksillaan sit' uhkaa, huutaa --
Kuin huutaa hän?

SOTILAAT.
"Parantukaat! parantukaat!"

YKSI JOUKOSTA.
"Elämä tai kuolema! Valitkaa elämä!"

EGLON.
Kuningas häntä itse kuulustelkoon!

BAALAK.
Mies, sano mistä olet? mitä tahdot?

BILEAM.
Nimeni Bileam, sun kansas lapsia,
Vaikk' aamuruskon maalta Syyriasta.
Elämän airut sulle olen taikka
Myös kuoleman, jos tahdot.

BAALAK.
                           Kuoleman!
Niin, Bileam -- sun tunnen maineeltas.
Mut kuinka kansaa tohdit villitä?
Et pelkää! Jos sun syötän koirilla!
Mun valta tääll' on, tiedät, voima myös.

BILEAM.
Oi kuule, Baalak kuningas!
Sen valta on, ken valtaa sydämmet.
Sun kätes herpoaa ja vaipuu jo,
On tylsä nuoles, jousen jäntees veltto,
Ei sotaan pysty miekkas ruostunut,
Se särkyy, viikatteeksi taotaan
Ja lapses orjina saa sillä niittää.
On valtikkasi ontto ruokosauva,
Se katkeaa näin -- sisus puuttuu rautaa.
On lihavuuttaan raskas kansasi;
Kuin baasanhärkä villi, riihoton
Se kiimailee, syö, juo; ei aurallen
Se suostu -- teuraaks täytyy. Aikanaan
Ikeesen taivuttaa sen vieras valta.
Sun tyttäresi, tuoksuttomat ruusut
Ja tuhkatähkät, sittim-omenat --
Ne itätuuli riipoo jalkoihin.
Sill' ylenevä korvesta on myrsky
Ja liekin lieska paisuu Paaranista,
Kuin kulovalkea se kansat polttaa,
Kuin kasken kaataa, luhtoo linnat
Ja kostonkättä armotonta käyttää.
Vaan raunioille nousee vahva valta,
Elämä siement' uutta maahan kylvää,
Totuuden siement'.

SEEDEK.
                   Eikö elämä
Abarimvuorell' asu? Missä viini,
Hunaja, rieska vuotaa? Missä neitseet
Ja nuoruus kukoistaa kuin palmupuut?
Ja Baalin alttarit ja Astarteen --

BILEAM.
Ja hekkuma ja saastaisuus kuin loka --
Se elämää on niinkuin loka vettä.
Ihana maa kuin Herran yrttitarha,
Mut sydämmenne kolkko Suolalaakso,
Jok' ympärilleen huokuu kuolemaa.

SEEDEK.
Hän hullu on.

ERÄS PAPPI.
              Hän vangitkaa!

ASSAR.
                             Mut kansa
Hänt' ihmetellen kuulee, vaipuu pelkoon,
Ei luota jumaliin, ei ihmisiin.

EGLON.
Ja sotajoukko uskoo mitä kansa.

BAALAK.
Mut mitä tekee uskovaiset papit?

EGLON.
Jos julki lausun mit' on tiedossani:
He tunnustavat mitä eivät usko
Ja uskovat mit' eivät tunnusta.
Taikk' eivät mitään usko -- teeskelevät.

BAALAK.
Ja mitä neuvot, aamuruskon poika,
Mun tekemään?

BILEAM.
              Hävitä ruttokaivot,
Nuo Baalin alttarit ja Astarteen!

PAPIT.
Jumalat hautaanko?

BILEAM.
                   Mik' on jo kuollut,
Elämän tieltä pois se korjataan.

SEEDEK.
Oi kuningas! hän kieltää kansan uskon,
Isien jumalat hän häväisee
Ja kapinata lietsoo joukkohon,
Niin horjuttaa sun valtaas juuriltaan:
On sukus jumalista, jumaliin
Myös valtas juottuu.

BILEAM.
                     Jumalista et,
Vaan Jumalasta yhdest' alkus on.
Hänehen vaan voit valtas perustaa,
Hänehen, josta mailmat puhkeaa.
Hän hengestään kaikk' elämän loi ilmiin,
Tuon näkyvän ja mik' ei pistä silmiin.
Hän kalliosi --

SEEDEK.
                Hakkaa maahan puu,
Niin kotkan pesä puusta kukistuu.
Kun puuta suojelet, niin pesä säilyy,
Se myrskyssä ei kaadu, vaikka häilyy.

BILEAM.
Mut myrskystä jos taivaan liekki lentää,
Se särkee jumalat ja alttarit,
Puut, kotkanpesät --

SEEDEK.
                     Baalak, kuuletko?
Tuon suussa valtakuntas tuomio!
Hän tapa, karkoita tai vangitse,
Hän kansan villitsee, niin hukumme.
    Eglonille syrjässä.
Myös kuule, Eglon, toivo Moabin!
Jos mieltynyt liet uhrijuhlihin,
Joiss' autuutta juo nuoruus, joissa maa
Syliisi vuotaa sulaa hekkumaa:
Ihanat neitseet, viinit hehkuvat
Jumalat ruhtinaille sallivat. --
Jos mielessäs ne palaa, niin nyt muista
Pelastaa pyhät uhrit häviöstä.
    Jälleen Baalakille.
On Eglon silmäsi, oi kuningas,
Hän eikö tähtää vihollisias?
Aseesi Assar on, siis sillä hakkaa,
Pois ensi työksi eksyttäjät nakkaa!

BAALAK.
Vait, Seedek! Puhu, aamun mies!
Sun suusi neuvot soivat tuorehilta.

BILEAM.
Kun taivahasta vuotavat ne: lähteest'
Elämän, johon liittyy henkeni.

SEEDEK.
Jumalat kaipaa kättäsi, o Baalak!
Jok' auttaa heitä, häntä autetaan.

BAALAK.
Vait! käsken vanhan valtikkani kautta.
Tomua, koirat, nuolkaa ääneti.
Vaan neuvosi, oi aamuruskon poika!

BILEAM.
Mun Jumalani apuas ei kaipaa,
Vaan apunsa hän sulle tarjoaa.
Sun korkeudesta voimallaan hän vyöttää,
Kun kansasi vaan häneen uskaltaa.

BAALAK.
Tuo yleist' on, ei riitä käytäntöön.
Jotakin käsin tartuttavaa tuo,
Jotakin keksi äkkitenhoa,
Jok' istuintani tukee, kansan nostaa,
Nuo aasit veltot kiihkoon kannustaa,
Ett' Amrin lapsille voin kerran kostaa,
Vihollisteni joukot teurastaa.

BILEAM.
Siis ensin vanha kansast' irroita,
Jos tahdot uutehen sen syntymään:
Kotelo riko -- hyönteinen saa siivet.
Kukista ensin rietas pappikunta,
Jonk' orjuudessa kansan henki nääntyy,
Ajatus, tunnon matkasoihtu, riutuu
Ja tunne luopuu järjen aviosta,
Himona irstaillen.

    Seedek ja hänen pappikuntansa lankeavat polvilleen,
    kädet taivasta kohden.

SEEDEK.
                   Baal, auta meitä;
Vihasi nuoli vainojaamme heitä!
    Nousevat.
Nyt nouse, kansa, joutuin temppeliin,
On aika turvata jo jumaliin!

    Papit menevät, Seedek edellä, temppeliin.
    Heitä seuraa osa kansasta. Koko seuraavan
    keskustelun aikana kuuluu vienoa soittoa
    ja laulua.

BAALAK.
He menevät ja kansa seuraa.

BILEAM.
                            Se
On tapa, joka ihmisiä laahaa,
Kuin tahdotonta kortta muurahainen.
Ja tapaa seurataan, ei ajatusta,
Haluja palvellaan, ei jumalia.
Siis halut halvat riisu kansastasi
Ja jumalat -- yks omista.

BAALAK.
Jos hyljätään nuo, kuka tyhjän täyttää?
On usko kansan, papit uskonnon,
Jumalat kansan, papit jumalien.
Jos mielist' uskonnon poisjuuritat,
Niin papit olemasta taukoaa.
Tai eikö myöskin sinun jumalas
Puhele pappein kautta kansalle?
Tai suorastaanko, välittömäst' astuu
Maan päälle hän ja johtaa kansoja?

BILEAM.
Mun Jumalani saarnaa kaikkialla.
Hänelle papit puhkee luonnostaan.
Kuin kaikk' on linnut taivaan lintuja,
Niin Luojan lapsia kaikk' ihmiset.
Kuin kaikki linnut linnuiks elävät,
Mut laulun tarpeen tuntee muutamat,
Niin ihmisetkin kaikki ihmisiksi,
Jumalan ihmisiksi luotu on,
Mut muutamill' on liekki sisällään,
Se kuoren rikkoo, sanoiks singahtaa.
Jot' elämä ja henki käskee: puhu!
Hän pappi on; nyt minä, toiste muut.
Mut jokainen on pappi elämällään,
Kuin joka lintu taivaan lintunen.

BAALAK.
Näet unta kaunist', aamuruskon poika.
Elämä vaan ei toteuta untas.

BILEAM.
Elämä unet luo ja elämää
Taas unet luovat.

BAALAK.
                  Siirry Syyriaan!
Sun kansas tääll' ei kaipaa unias.
Vaan hyvän järjestyksen häiritset,
Kun järkyttelet uskot ihmisten
Ja tunnot säikytät ja mielet masennat,
Kaduilla huutelet kuin korvessa.
Mun apuni on vanhass' uskossa,
Kun vanha olen.

BILEAM.
                Siispä säiky nyt
Ja kuule, Baalak, aamuruskon poikaa!
Sun istuintasi kohden nousee myrsky,
Sen korpi kohdustansa synnyttää.
Ja silloin, niinkuin korven vainottu,
Mun apuani etsit Syyriasta,
Kun lanteitasi pelko horjuttaa.
Mut apu väistyy, turva pakenee
Ja siunaus tuo sulle kirousta.

    SANANTUOJA haastaa perällä jotakin Eglonille.

EGLON.
Isäni, kuningas!

BAALAK.
Kuulen poikani.

EGLON.
Puheilles pyrkii Midianin päät,
Sun liittolaises vanhat.

BAALAK.
                         Puheilleni!
Petoksen pojat, Amrin ystävät!

EGLON.
Viis mahtavinta heimoruhtinasta,
Sukujen uljaimmat.

BAALAK.
                   He tulkoot! Käske!

    Eglon viittaa sanantuojalle, joka lähtee.

    ZUUR, HUUR, REKEM, REBA JA EVI.

ZUUR.
Sun rauha, Baalak, jumalas eläköön!

BAALAK.
Te liiton rikkojatko rauhan tuotte?

ZUUR.
Sovinnon kättä sulle tarjoamme,
Vaan sotaa varten. Silloin rauha taattu,
Kun miekka piilee miesten manttelissa.

BAALAK.
Niin, tekö, vanhat riidankapulat,
Sopua tuotte? Lausu tarkemmin!

HUUR.
Mun lausua suo, kuningas! --

BAALAK.
                              Niin lausu!

HUUR.
Se huomaa, että usein veljekset
Menestyspäivinänsä kiistelevät
Ja käsikähmään käyvät keskenään,
Mut hätähetken, yhteistuskan tullen
Taas liittyvät he vihollista vastaan
Ja joka miekass' on kuin yksi käsi,
Kuin yksi tahto joka työtä johtaa
Ja sisäkiista ulkovaaraan sammuu.
Niin veljen kättä tarjoo Moabille
Nyt Midian; on valmis liittohon,
Kun yhteisvaara uhkaa.

BAALAK.
                       Liittohon! --
    Bileamille.
Saat mennä, aamun mies, nyt herras haltuun. --
Hän korpeen rajan yli saattakaa!

    Assarin viittauksesta tarttuu kaksi sotamiestä Bileamiin.

BILEAM (kätensä ylentäen).
Oi kansat nukkuneet! miks' ette nouse,
Vaikk' ylennettäis teitä taivaihin?
Vaan alhaisien tekojenne valtaan
Te sorrutte kuin pohjaan Sittimin.
Ja muistoanne kertoo maailma
Kuin autiota Suolalaaksoa.

BAALAK (tarttuu keihääsen, yrittää viskata sen Bileamin jälkeen).
Baal avita! jos suutasi et sulje,
Niin keihästän ja paistan sun.

EGLON.
                               Oi säästä,
Isäni, hänet kansan tähden!

    Bileam viedään.

BAALAK (ruhtinaille).
                            Siis
Tunnette vaaran?

ZUUR.
                 Kuka korven poika
Ei edelt' aavistaisi myrskyä
Tai kynnyksellään tuntis vihollista?

BAALAK.
Se vihollinen onko --

ZUUR.
                      Israel,
Tuo kansa, joka jumalastaan kerskaa,
Ett' yksin maailmat hän hallitsee
Ja yksin kansat valtaa. -- Huomaathan:
Jumalten neuvostossa monta päätä
Vaan häiriöitä synnyttää ja riitaa,
Kuin eripuraa vaimoparvessa.
Yks ainoa kuin on ja viisas hän,
Niin näyttää parhaat keinot keksivän.

BAALAK.
Niin olisko? Mut Siinain pyhistä
On Israelin voiman alkujuoni.
Mit' uskot heistä?

ZUUR.
                   Kummaa joukkoa,
Välillä henkien ja ihmisten.
He miekkavöin ja valkoviitassaan,
Kuin jumalina, maassa liikkuvat:
Kun näet kaukaa, tunnet vapistusta,
Kun lähenevät, maahan lankeat,
Et kestä tulta heidän silmistään.
Asuvat luolissa ja tutkivat
Jotakin syvää henkimaailmaa.
Niin taidon avaimia halliten
He kasvit tuntevat ja eläimet
Lumota voivat, taudit parantaa.
On moni vamma, vaiva, miekan jälki
Heilt' erämaassa saanut virvoitusta,
Kuin kastehelta aron orpo kukka.
Vait auttavat ja palkkaa pyytämättä,
Vait väistyvät taas, nimen tietämättä.

EGLON.
Zuur jumalista kertoo, kuulkaahan.
Jos niitä on, hän niitä nähnyt on.

ZUUR.
Niin armoss' alttihit, mut vihassakin julmat
Ja kostoss' ankarat.

EGLON.
                     Tuo jumalist' on.

ZUUR.
Myös kumma heill' on keskushallitus:
Päämies on Minä, Herran joukon pää,
Muut enkeleit' on, käskynhaltijoita.

BAALAK.
Niin, heidän liitossaan on Israel
Ja heidän jumalaansa tunnustaa.

ZUUR.
Ja voittaa, jollet yhdy liittohon --
Og tapettu ja Siihon kuollut on!

HUUR.
Ja Baasania mittaa Israel.

BAALAK.
Jumalten kiitos! kostaa korkeat
Vihollisteni Amrin lasten työt.

EVI.
Sun pääsi yli sama miekka välkkyy,
Tuon orjakansan julma rosvomiekka.
Erämaan heimoja se ensin sorti,
Nyt kaupunkeja alkaa ryöstämään,
Jos emme yhdy.

HUUR.
               Sukua kuin hiekkaa
Se kansa siittänyt on matkoillaan,
Siks asuinmaata etsii lapsilleen --
Ratsumme tallatkoon nuo heinäsirkat!

REKEM.
Siks ommelkaamme liiton vahva verkko,
Niin ryöstölinnut lentää silmukoihin.

REBA.
En sanoihin, vaan kyllä miekkaan pystyn.

ZUUR.
Et kiellä, Baalak, näen kasvoistasi.

BAALAK.
Siis liittoon oijetkoon nyt käteni
Ja miekkamme taas tehkööt veljeyttä,
Kuin veljeys on veressämmekin!
Zuur, Rekem, Evi, Huur ja Reba,
Teit' tervehtii mun vanha miekkani!
Mut sitten kääntykäämme jumaliin!
Kentiesi heitä uhrit taivuttaa
Ja voiton-arpa meille lankeaa.




TOINEN NÄYTÖS.


    Palmupuisto Bileamin asunnon edustalla Eufratin
    rannalla. Virta näkyy.

    BILEAM. ORJA, soihtu kädessä.

BILEAM (huoneensa avoimessa kattosalissa).
Joll'ei maan kansat omass' itsessään
Varoitus-ääntä kuule -- hukkuvat.
Meiss' itsessämme asuu johtotähti,
Jumala, joka pyrkii valtahan.
Mut miksi voimatonna raukeaa
Yritykseni kuin tuo hanke lasna,
Kun veljissäni tahdoin toteuttaa
Mun tahtoani, muka oikeata,
Ja vastahangan kovan kohtasin
Niin että neuvotonna tuskastuin
Ja julma vimma paisui sisälläni,
Remahti itkuhun tai parkunaan
Tai salakirousten salamoihin,
Kunnekka sydämmeni kiukku uupui
Ja mieli häpes omaa katkeruuttaan.
Niin päivä kirkastui.
On kesympi nyt intohimoni
Ja kiihkojani johtaa pyhä liitto,
Pyhimmän kanssa tehty minussa.
Nyt eikö korkein minussa tee suurta
Ja täydellistä? Miks' en voita nyt
Totuuden vallan alle maailmaa?
Vähittäin, ankarasti taistellen,
Minussa totuus voitti valtikan
Ja tässä hallitsee. Mut tuolla
Maailmassa, mun kansassani, josta
Ajettiin minut tänne siirtolaan,
Miks' siell' en elämää voi luoda? Miksi
Totuuden siemen siellä hyljätään?
Ja Moab, ennen kansain valtias,
On hengenheikko, arka, neuvoton,
Lihava, liikasyöjä, henkipatto,
Sisältä ontto, ulkoeläjä.
Siit' olen levoton, en unta saa,
Näkyjä näen. Missä viipyvät
Vakoojani, mun uskolliseni?
Ma heitä varron. -- Tunnen, aavistan,
Ett' tääll' on kohta miehet Moabin,
Rukoillen apua taas toistamiseen.
Seuraanko heitä? Heidät hylkäänkö
Ja kansani, jok' on mun hyljännyt?
Ken kolkuttaa?

ORJA.
               Sun omat oppilaasi,
Vakoojat Moabista palanneet.

    NERGAL, OMRI, ORGON, ORNAN, LAOMER ja PATROS.

BILEAM.
O, tervetulleet! Sinne kiiruhdan.
On aamuhetki meille kullan kallis.

NERGAL.
Meit' ajoi rankka kiire kantapäillä.
On tänne tuloss' airut Moabin:
Kun ensi avunpyynnön hylkäsit,
Kuningas Midianin ruhtinaat
Nyt luokses lähettää ja poikansa.

BILEAM.
Sit' ennen matkastanne kertokaa.
Kai kokemuksestanne viisastuitte.
Viel' onko Moabista toivoa?

KAIKKI.
Me epäilemme!

BILEAM.
              Aivan järjestään.

ORNAN.
Jos meistä vanhint' ensin kuulustat,
Niin tunnustan, ett' itse Luojaakin
Jo epäilen. Hän liekö kunnon mies,
Kun noin hän nostaa yhden kainaloonsa,
Kuin Israelin, lellipoikansa,
Sit' auttelee ja kantaa kämmenillään,
Mut muita hylkii, luotaan lykkelee,
Vaikk' ovat kaikki hänest' alkujaan.

BILEAM.
Niin oikein: samaa suurta perhettä.
Mut edistyspä noutaa luontoa.
Yht'aikaa eivät kaikki valmistu,
Mäellä marjat, kukat kunnahalla,
Yks' ensin, sitten toinen, kolmas, neljäs,
Kuin saman isän lapset vuorottain,
Yks' ensin, sitten toinen, kolmas, neljäs.
Jokaista sentään armas silmä kaitsee
Ja edistystä myöten kutsuu töihin,
Nyt Israelin, toiste ehkä muut,
Nyt kenties muut, jos muutkin kypsyvät,
Kuin toimellisen miehen tarhassa
Valmistuu viini joskus ennen aikaa
Ja taatelitkin vasten varrontaa.
Jos meiss' on elämä, me valvokaamme
Ja Moab päivätyöhön nostakaamme!

PATROS.
Sen sanon, että toivos kuoleta!
Hajallaan kiilii heltehessä lauma,
Niin liekkumansa harhateillä Moab.
Siis' turhaan huudat: huomaa vihollista!
Kun vihollinen häness' asuu: pelko.
Jokaista paarmaa uskoo voittajakseen.

BILEAM.
Siis neuvosi on?

PATROS.
                 Hylkää pelkurit!
Suo kansajoukon mennä menojaan.
Sit' auttaessas kaadat itseäsi.
Lepoa viisas nauttii, rauhassa
Iloiten syvist' ajatuksistaan.
Tuo joukko menee niinkuin mennyt on,
Ja menköön! Taikka nähköön etehensä.
Teen huomioita, tutkin ihmistä,
Kun huvittaa. Mut tuost' en raskau
Jos huonot ovat. Mik' on huonoa,
Se jääpi huonoks, aivan luonnostaan.

BILEAM.
Jos Patros oisin, tekisin kuin hän,
Kun muu ei tarve tuntuis sisälläni.
Mut olen sekä elän itseäni.
Siks avosilmin, avosydämmin
Näen kansan puutteet, kärsin tuskaa niistä,
Takellun kiinni epäkohtihin,
Haluan kukistaa ja rakentaa,
Kumota väärän, nostaa oikean,
Ja joukon edistyksest' iloitsen.
Muu onni pientä, arvotonta on. --
Sun vuoros, Orgon, kerro kokemuksesi.

ORGON.
Ne paarmat, jotka Moabia kaahaa,
Himoja ovat. Kävin, kuulustelin
Useat juhlat, joissa kansan viisaat
Puhetta johti. Siellä saarnattiin,
Ett' oikeaa ja noudatettavaa
On kaikki mikä luonnollista on.
Kun himo -- olkoon huoruus, varkaus
Tai murhan, koston, ahneuden himo --
On luonnollista, on se oikeaa
Ja noudatettavaa kuin rakkauskin,
Kuin hyvänsuovat, kesyt mielihalut.
Niin kukin juoksee mielitekojaan
Ja kansa voimaton on yhteistyöhön,
Kun puuttuu vankkaa yhteisrunkoa.

BILEAM.
Siis neuvoisit?

ORGON.
                Kuin neuvoo kokemus:
Viisaille totuus säästä! Joukkoa
Vaan kiihkot, luonnonvietit nakkelee.
On taikatemput heille uskontoa
Tai uskonmenot taikatemppuja.
Jos selvää, kirkast', ymmärrettävää,
Jaloa, suurta, korkeaa jos lausut,
Ei heihin pysty se, on kaukaist', outoa,
Suu auki kuulevat ja kylminä.
Mut käytä ääntä mannun mahtavaa,
Salaista, synkkää kätke sanoihisi
Ja anna uhkausten leimahdella,
Lupaile jotain, joka aistit hurmaa --
Niin tekee viisas Baalin pappikunta --
Niin kansan mieli kuohuu vaahtonaan
Ja sokkona se johtoasi seuraa,
Kun pelkää se tai lupauksiin mieltyy.

BILEAM.
Tuo keinosi on myrkyn sekoitusta,
Jok' ohjaa Baalin orjapalvelusta.
Se hetken hurmaukseen juovuttaa,
Mut suonenvedot jättää jälkehensä
Ja terveet elinvoimat hervaisee.

OMRI.
Siin' oikein lausut, jalo mestari.
Nuo Baalin tunnustajat joukottain
Näkyihin vaipuvat ja jäykistyvät.
Ken haudantakaisesta hekkumasta
Hourailee, kuka liekkimerestä
Tulena palavasta. Toiset kuuntelevat
Ja kauhistuvat. Mut ei parannusta
Siit' orastele, sen kuin pelkoa
Ja kurjaa, velttomaista ruikutusta.

BILEAM.
Jalompi juuri puhkee parannuksen,
Sisäinen voima heristyttää sen.
Elämä on se voima. Jumala
Se elämä on. Hänet itsessäni
Kun tunsin näin myös ympärilläni.
Hän vuotaa minuhun ja minusta,
Itsensä toteuttaa kaikkialla,
Hän minussa kuin minä töissäni.
Tuon ainoan jos Moab omistais,
Sen voima kasvais, into puhkeais.

NERGAL.
On Jumalasi oman henkes lapsi.
Sit' itse hoitelet ja kasvatat,
Sen tappaa voit, kun kerran kyllästyt.

BILEAM.
Noin opettaa voi henkirikkoinen --
On moni sellainen jo syntyjään:
Sokeahenkinen tai mykkä, kuuro
Tai raajarikko, sisällisesti. --
Maapallon yltä riistä taivaskehä,
Jumalan henkipiiri ihmiseltä --
Pimeinä kuihtuu kumpikin.
Mut ruumihin, kuin hengen vammatkin,
Vaan säälittävät, eivät suututa.
Sinua säälin, Nergal poikani.

NERGAL.
En huoli säälistäsi. Olen mies,
Vereni jylhää, kaldealaist' on.

LAOMER.
Mut Israelin salavakoojat
Minussa suuttumusta nostavat:
Kuin ruton Moabiin he kylvävät
Sen uskon, että kaikki ihmiset
Vaan eläimiä ovat, niinkuin aasi,
Apina, nauta taikka koiranpentu,
Mut Herran kansaa yksin Israel,
Jehovan poikia -- ken nöyrtyy heille,
On onnellisin heidän orjanaan:
Saa armoleipää, vaaterepaleita. --
Noin kansa suvustaan kun halpaa uskoo,
Se vaipuu vaan, ei nouse, ylene:
Jumalan suku yksin jumalistuu.

BILEAM.
Siis neuvot, Laomer?

LAOMER.
                     Hylkää eläimet
Ja itse kasva jaloss' uskossasi:
Ei palmu orjantappuraa voi nostaa,
Molemmat seuraavat ne luontoaan.

OMRI.
En tuota ymmärrä, vaan ymmärrän,
Ett' yksimielisyyttä Moab puuttuu.
Jokainen siellä kiskoo nuottiaan
Ja rikkoo soinnun, kansan ehjyyden.
"Min' olen pää! Ei, minä! Minäpä!"
Jokainen soittaa omaa kunniaansa:
"Min' olen viisain! Eipä! Minäpä!"
Unohtaa työn ja itseuhrauksen.
He yhdistävää voimaa kaipaavat.
Pää heille nosta, mestar, yksi pää!
Jumala heille näytä!

BILEAM.
                     Tässä näette!
Hän minuss' asuu, meissä jokaisessa,
Totuuden valtahan kun antaumme,
Hän mieliteot ohjaa.

NERGAL.
                     Nouse, johda!
Luo itseluottamusta kansahan,
Siin' on sen tarmo, siinä --

BILEAM.
                              Pettymys.
Jos vanhat jumalat ei kukistu
Ja sorru Baalin synkkä pappeus,
Jok' etsii valtaa, nautinnoita, vaan
Ei totuutta ja hengen edistystä, --
Jos murru ei tuo laho pökkelö,
Ei elinvoimaa uutta nousta voi,
Vaan valheen taika kansaa hervaisee.

OMRI.
Sinua uskon, jalo mestari.

NERGAL.
Jos sallitte, niin puhun puhtaaks' suuni:
En usko yht', en monta jumalaa.
Sen Jumalaa on, minkä meissä voimaa,
Mink' oma tahto omaa kättä ohjaa;
Sen voimaa on, mink' itseluottamusta
Ja valtaa, minkä meiss' on vankka tarmo.
Valtamme ylttyis Eufratilta mereen
Ja Liibanonilt' asti Egyptiin,
Jos kansa luottais itseensä, ei muuhun --
Nyt valtaa raaka paimenjoukko maan!

BILEAM.
Kun luottavat he tuohon ainoaan.
Se mikä meiss' on suurta, voimakasta,
Jok' aina kestää -- se on Jumalasta.
Ja siihen itsehen kun luottaa ken,
Hän luottaa oikeahan itsehen
Ja voittaa. Tuolle ainoalle jos
Muut kansat nostamme, niin voittaa muut
Ja Israel vaan yks' on noista muista,
Laps' yhtä-arvoinen kuin muutkin lapset.
Niin kaikki kansat yhtä tunnustaa,
Kuin yhtä aurinkoa koko maa. --
    Orjalle.
Yösoihtu sammuta! --
    Auringon nousuun kääntyen.
                     Hän nousee Eufratista
Kuin vuoteheltaan Tyyron ruhtinatar,
Ja helmet hohtaa hänen purppurastaan.
Hän yksin hallitsee maan valtakunnat,
Elämä vuotaa hänen kasvoistaan,
Kuin öljyn runsaus se siunaa maan,
Kuin viinin runsaus se virvoittaa,
Siit' aallot iloitsee ja herää maa,
Myös taivaan tuulet tuntuu heräävän.
Elämä, alku kaiken elämän,
Yön kapaloista nosta kansamme!
Viritä elinvoima Moabiin,
Sisäinen henki, joka kansassa
Niin puhkeaa kuin kevät luonnossa!

    Aamu-auringon valossa näkyy Eufratilla lautalla väkeä, laulaen:

        On valkeus
        Maan vapahdus
        Yön hengist', ilkitöistä.
        Nouse siis aurinko korkealle,
        Neuvo tie oikea maailmalle!
        Terve, oi, maailman valkeus,
        Elämän soihtu, viisaus!
        Vie kansoja,
        Kuin haaksia
        Maailman myrskyöistä

    Baalakin airuet: EGLON, ZUUR, HUUR, EVI, REKEM ja REBA
    sekä KAKSI ORJAA kantaen lahjoja. ERÄS VAIMO, risutaakkaa
    kantaen, opastaa heitä

VAIMO.
Hän täällä on, tuo väärän uskon mies,
Jok' yllyttää ja kiehtoo nuorukaiset,
Jumalat hylkää, haastaa omiaan.
Hän monist' autuaista jumalista
Vaan yhden jättäis eloon -- yhden vaan!
Sit' aatelkaa! Jos yhteen omenaan
Ken vaihtaa kymmenen, on aika hupsu.
Ja kymmenen jos sikliä ken antaa
Voi yhdestä, on varmaan mieletön.
Ei hupsu toki eikä mieletön
Hän olla voi -- hän siks' on liian viisas,
Mut, tietäkää, hän liitoss' ilkeässä
On vuoripeikon kanssa -- tuoll' on vuoret!
Jos jumalat hän kukistaa, niin voittaa
Hän aimo palkan. Huh, kuin kamalaa!
Baal auta meitä uskoss' oikeassa!

    Menee.

EGLON.
Rauha huoneellesi, aamun mies!

BILEAM.
Siunaus sinulle, Baalakin poika! Istukaa, levähtäkää puun varjossa.
Päivä nousee.

EGLON.
Ensin asiamme. -- Jospa nousisi Moabille voiton päivä! -- Tuomme
sinulle kuninkaamme kunniaterveiset ja lahjan.

    Kaksi orjaa aikoo laskea lahjat Bileamin eteen.

BILEAM.
Pidättäkää! -- Teidän asianne! Enkö jo sanonut Baalakin ensi airueelle:
"Vaikka antaisi kuningas minulle huoneensa täynnä hopeaa ja kultaa, en
sittenkään voisi luopua Jumalani sanasta tekemään vähää tai paljoa".
Kieltäisinkö vakuutukseni? Kiroaisinko totuuden kansaa?

EGLON.
Kuningas Baalak katuu syvästi, että sinut karkoitti. Hän istuu säkissä
ja tuhassa ja hänen kansansa veisaa murhevirsiä. Öljypuut eivät vuoda
lohdutusta ja viinitarhojen riemu on ehtynyt.

BILEAM.
Jollei vaan myöhään vuotais kyyneleet,
Niin voisi niistä riemu versoa. --
Ken kansaa johtaa? Baalin papitko?

EGLON.
Kuninkaan viha on julmistunut Baalin pappeihin ja profeettoihin. Heidän
uhrinsa ja rukouksensa ovat voimattomat. Kansa on peljästynyt ja
vapisee. Sillä Israelin joukot ovat levinneet kuin heinäsirkat, jotka
nopeasti hävittävät maan.

EVI.
Tule ja tarkkaa heitä! Kiroa heitä niin että vuoret vavahtelevat ja
Moabin keto aukenee heidän allaan.

REKEM.
Tule, tulisen sanan mies, ja innostuta kansaa. Niin tappelemme silmies
edessä, että uusi verinen Kuolemanmeri syntyy ja voitto on meidän.

BILEAM.
Kenessä totuus syttyy elämään,
Hän voittaa.

EGLON.
             Astu kansaa johtamaan!
Sun jumalasi maata hallitkoon.
On liian pieni täällä laumasi,
Aloja suurempia henkes kaipaa.
Kuninkaat ansaita voit ystävikses
Ja kansat laumoinasi kaitsea.
Se, luulisin, on jumalasi mieleen.

BILEAM.
En etsi kuningasten armoja.

EGLON.
Et sitä -- ainoasti totuutta.
Mut sekin siemen kaipaa peltoa.
On Moab kansa, pelto muokattu,
Varakas kansa, viljanrunsas maa
Ja vankat kaupungit. Siell' eikö kylvö,
Jumalan touko, voisi versoa,
Levitä sitten kansa kansalta,
Kuin muuri muurilta tuo muratti
Tai viiniköynnös mäki mäeltä,
Sun henkesi ja valta Moabin?
Sit' eikö voisi, koska Israel,
Nuo orjat entiset, nuo paimenet --

EVI.
Nuo rosvot, sano, korven kulkijat!
Niin mit' ei Moab voi ja Midian
Ja kaikki Kaanaa, jos sun jumalas
Heit' innostuttaa!

BILEAM.
                   Näette kuorta vaan,
Mut silmänne ei pysty ytimeen.
Jos saarnaan heille, eivät kuuntele,
Kun totuuteen on heillä korvat tylsät.
Jos kuuntelevat, eivät ymmärrä,
Kun arki-askariin on heillä aatos.
Jos aattelevat, eivät toki tunne,
Kun sydän heillä himojen on orja.
Jos tuntevatkin, kestää tunne hetken,
Niin sammuu hempeään ja velttoon mieleen. --
On toista johtaa karaistua kansaa,
Työn, taistelun ja vaivan koulimaa,
Kuin Israel; se kestää ponnistusta,
Ei murru myrskyss', on kuin palmupuu:
Jos kuivast' erämaasta kiskot sen
Ja kosteikkohon istutat, se versoo
Ja kantaa virvoittavan hedelmän.

HUUR.
Tiedä, aamun mies, että Midian, Moabin veli, on liittynyt veljeensä.
Muista, että voimakas on Midianin käsivarsi ja terävä Keturan poikien
miekka.

Jos Moabin voit nostaa haltioihin,
Niin auttaessas autat kaksoiskansaa,
Jok' omaa sukuas ja vertäs on.
Eronneet pirstaleet voit yhdistää
Sanasi hengellä.

BILEAM.
                 Niin suuren työn
Tahtoisin tehdä: suvut sulattaa
Ja heille Jumalani lahjoittaa,
Puhaltaa heihin hengen hengestäni!
Tuo vahva aatos paisuu mielessäni,
Se valtaa mun ja tempaa taisteluun, --
Mut toista täytyy. Moab mahdoton
Pelastaa on: se hylkäs saarnani,
Ja minut -- minuss' oman henkensä
Elävän, uudistavan luomisvoiman.

ZUUR.
Jos palaa rakkautes kansoihin,
Kuin kerrotaan; jos sanot jumalasi
Ne kaikki maailmahan kutsuneen,
Kuin kerrotaan; niin rakkautes näytä,
Nuo kansat veljiksesi tunnusta,
Avuksi riennä jumalasi kautta.
Kuin korpitiellä vieras matkamies,
Jot' etsii pimeys ja rosvojoukot,
Peloissaan turvaa kylävalkeaan
Ja pettymättä löytää lämpimän
Ja ystävyyttä, hoivaa, suojelusta,
Vaikk' on hän vieras -- vielä hartahammin
Syliisi suljet veljen, sukulaisen.
Ei jumalasi toisin tehdä voi:
Hän kansain isä on, kuin kerrotaan,
Siis sinut soihduksemme lähettää,
Kuin Israelille Siinain enkelin,
Pelastaa Moabin ja Midianin
Vihollistemme sorrost', ahdingosta,
Jos maine sinust' ei lie valhetta.

BILEAM.
Se valhetta on -- minut jättäkää!
    Itsekseen.
Täm' onko kansan raskas syntikuorma,
Jok' ahdistaa ja painaa poveani?
Totellen kansaa kiellän totuutta,
Totuutta totellen taas kansaa kaadan.
Keveempi sokeus kuin näkö on,
Jos vaaraa väistyä on mahdoton;
Keveempi olla itse uhrina
Kuin joukon tuskaa nähden kitua,
Mut avuks' ei voi kättä ojentaa.

EGLON.
Hän jotain päättää, urhot, huomatkaa!

ZUUR.
Et vastaa, aamun mies?

BILEAM.
                       En -- poistukaa!
Totuuden voitto kalliimp' on kuin kansan.

EGLON.
Totuuden -- mikä sitten totuus on?

BILEAM.
Se mikä varmaa, olevaista on,
Ja mikä ajan virtaa kirkastuttaa
Ja ihmisiä nostaa, uudistaa
Ja elinvoimaa antaa -- se on totuus.

EGLON.
On totuus ilman kansaa joutava.
Niin vastaat lahjoja ja kunniaa
Ja kuninkaan ja kansan rukousta,
Kun pelkur' olet, rakkautt' et tunne,
Vaan teeskelet. Et etsi oikeutta
Ja kansan onnea, vaan pakopaikkaa,
Kuin myyrä. -- Lähettikö isäni
Sun luokses orjan? -- eikö poikaansa?

BILEAM.
Jo paisut! maltu, poika Baalakin!
Lähetti oikein isäs poikansa:
Kuninkaanpoikaa minussakin on.

EGLON.
Sit' osoita siis!

BILEAM.
                  Miss' on Baalin papit?

EGLON.
Kuningas julmistui, kuin kerroin jo:
Kun kansa pelkur' on ja uskoton,
Hän syytti hengetöntä pappeutta,
Suupyhiä ja seurahurskaita,
Matelijoita, vallan-orjia
Ja kansan hengen nälkääntappajoita --
Hän papit tapatti.

BILEAM.
                   Ja aikoo nyt?

EGLON.
Sinulle kansan uskoa, jos seuraat.

BILEAM.
Jos seuraan? Niin, jos! -- Onko mahdoton?
Kenties nyt kansa Herran oma on.
Se ehkä tainnoksistaan virkoaa
Ja sankarhenkehensä puhkeaa. --
Mut tietäkää: en hyvää enkä pahaa
Voi lausua, jos minussa ei _Hän_ --

EGLON.
Kun seuraat vaan,

MUUT RUHTINAAT.
                  Kun seuraat, riemuitsemme.

REBA.
En sanoihin, vaan kyllä miekkaan pystyn.

BILEAM.
Ken lähtee seuraan teistä, ystävät?
Ken epäilyst' ei tunne?

NERGAL ja OMRI.
                        Minä! Me!

BILEAM.
Te kaksi? Kaksi uskollistani!
Siis tulkaa. -- Helppo yksin hurskastella
Ja kansan jättää, itse viisastella.
    Näyttäen Eufratille.
Mut tuoll' on joukko valonjanoinen,
Se teille jääpi, sitä valmistelkaa,
Ikuisen päivän nousuun hoivaelkaa. --
Nyt nouskaamme! Ja meitä hallitkoon
Valoisa, uhri-altis hengenlämpö!

    Lähtevät. Lauttaväen laulua.

    On valkeus
    Maan vapaus
    Yön hengist', ilkitöistä.
    Nouse siis aurinko korkealle,
    Neuvo tie oikea maailmalle!
    Terve, oi, maailman valkeus,
    Elämän soihtu, viisaus!
    Vie kansoja,
    Kuin haaksia
    Maailman myrskyöistä.




KOLMAS NÄYTÖS.


    Abarim-vuoristo. Näkyy Moabin keto ja Jordan;
    etäämpänä Kuollutmeri.

    OMRI, NERGAL, ZUUR ja EGLON tulevat seurueineen.

OMRI.
Hän viipyy hetken. Yksin tutkia
Hän tahtoo vaikeata tehtäväänsä.
Niin lähtehestä, joka häness' elää,
Ammentaa voimaa elintehtäviinsä.

NERGAL.
Hän meidän käski kansaa kuulustella,
Se onko kylmä, penseä tai lämmin,
Terästä, vaskea tai tinaa vaan:
Jos terästä, niin miekka pelastaa,
Jos vaskea, niin kilpi suojelee;
Mut tinan pelastaa vaan viekkaus,
Sulava, liukas.

OMRI.
                Lasket omias!

NERGAL.
Kun kukin panee parhaan omansa,
Niin voitto meidän on.

EGLON.
                       Siis emme varro,
Vaan riennätämme ilosanomaa
Kuninkaan kuulla. -- Ystäväni, te
Rajoille joukkojen luo joutukaa
Ja sydämmien pätsiin tehkää tulta,
Ett' uskalluksen liekki lekottaisi,
Ja sanokaa: jo tietäjä on tullut.
Vaan viivy, Zuur! -- Siis vannot tyttäresi,
Ihanan Kosbin, mulle antaaksesi?

ZUUR.
Sun vaimoksesi? -- Niin kuin puhuttu.
Kas tuossa käsi.

EGLON.
                 Liittoon ikuiseen
Näin Moab yhdistyy ja Midian.

ZUUR.
Jos sallii Baalak sen.

EGLON.
                       Se varma on,
Ett' iloitsee hän siitä. Kaksoisriemu
Nyt etsii häntä. Joutukaamme siis!

ZUUR.
Mut tuolta, näetkö, tulee Kosbini,
Kuin kutsuttu.

EGLON.
               Hän tuokoon onnea
Ja menestystä kansoillemme.

KOSBI.
                            Terve,
Isäni! Missä viipyy tietäjä?
Tuleeko hän? Jo kansa odottaa.

EGLON.
Hän kohta tääll' on.
    Itsekseen
                     Mut hallitseva. --
Valtavasti kaunis.

ZUUR.
                   Toinen sanoma
Sinua koskee likemmin kuin se.
Mies valtakuntaa, nainen kotia
Ohjailee. Mutta yhteen liittyen
He vahvistavat koko rakennuksen,
Tuon kotivaltion ja valtakodin!
Sen vuoksi --

KOSBI.
              Isä, mitä tarkoitat!
Sinunko tyttäres ei aattelisi
Maan kohtaloa, kansan onnea?
Sun ainoasi olen, muistatko,
Ja valtasi on kerran perintöni.

ZUUR.
Sen vuoksi etuasi huoleksin
Ja valtion ja kansan etua.
Kun Midian ja Moab, kaksoiskansa,
Nyt vanhan sukuliiton uudistaa,
Niin liiton vahvisteeksi lupasin
Sun vaimoks' Eglon ruhtinaalle. --

KOSBI.
                                   Mitä!
Lupasit minut?
    Rukoilevasti.
               Ethän!

ZUUR.
                      Yhdistän
Kätenne nyt ja siunaan teitä, lapset:
Tuhannen tuhansihin lisääntykää!
Vihollistenne portit valloittakaa!

EGLON.
Nyt voimakas on Midian ja Moab.

KOSBI (itsekseen). Minäkö uhrilammas voimaton?
Ett' olen nainen!

ZUUR.
                  Baalak kuningas
On vahvistava vielä liittonne:
Sun jätän, lapsi, hänen haltuhunsa.

EGLON.
Palaamme sitten tietäjätä vastaan
Me laulukuoroin, kukkaseppelin.

    Lähtevät.

    BILEAM taantuen ENKELIN edellä.

BILEAM.
Ken olet, mies? Pois miekkas salama,
Ja leppyköhön silmiesi liekki!

ENKELI.
Seis! Itseäsi ensin tunnustele!
Miks' omaatuntoasi kannustat,
Kuin aasia? -- teet sille väkivaltaa.

BILEAM.
Eteesi lankean, -- suo anteeksi!
Ken olet? Sano! neuvo palvelijaas.
Tok' et voi olla Hän, tuo ainoa,
Jok' ohjaa kansat, maata tuomitsee?

ENKELI.
Se minä olen enkä sentään minä,
Kun minussa on korkeampi hän.
Mut' koska minä tahdon mitä hän,
Niin hän on minä, minä olen hän.

BILEAM.
Siis kannat oikeuden valtikkaa,
Totuutta maassa tahdot toteuttaa?

ENKELI.
Yks Siinain pyhist' enkeleistä olen --
Jumalan käskyläisnä ihminen: --
Pyhyyttä rakastan ja oikeutta.
On kädessäni Israelin soihtu
Ja miekan kahva. -- Nouse, aamun mies!
Sun herrasi on Israelin Herra.
Sanasi suista, kuule kutsumustas:
Sin' olet Tadmorlähde Syyriasta,
Erämaan pyhäin kirkastettu silmä.
Siis siunausta suihku Jaakopille.
Tää maa on luotu kosteikoksi sille,
Jok' aikanaan muut kansat viljavoittaa.
Täält' autuus kerran maailmalle koittaa,
Jumalan syli, kansain aurinko.

BILEAM.
Siis olet Kaanaan kansain turmio.
Tuot' yhtä autat, muille kostaakses,
Muut maahan sullot, yhtä nostaakses.

ENKELI.
On luonnon laki: kuolleet haudataan,
Ett' eläviltä säästyis inha löyhkä,
Ja terve kansa maata asustais.

BILEAM.
Jo katunut on Moab; uhrisauhu
Sen kukkuloilta Herralle on noussut.

ENKELI.
Jumalan silmää temput eivät petä.
Niill' ihminen vaan peijaa itseään.
Ei orjanpelko ole hurskautta
Ja parannust' ei hetken hätähuuto.
Ken totuudelle uhraa itsensä
Vapaasti, ilman pelkoa tai palkkaa,
Hän oikein uhraa: uhri semmoinen,
Jos uskollisesti se kestää,
On kerran tehty ainiaaksi tehty.

BILEAM.
Noin suurta saarnaat. Miks' et toteuta
Sit' Israelissa, sun kansassasi? --
Se pystyy kostoon vaan ja murhatöihin.

ENKELI.
Se vilja, joka tähkii minussa,
Orastaa kansassani: yksi Herra
Elämän siellä uhkuaa ja tässä.
Mut siellä raju kevät tulvehtii
Ja tässä kesä, johon kevät pyrkii.

BILEAM.
Niin julma kevät! Syöpi kansoja. --
Mun kansaniko surmaan tuomittais?

ENKELI.
Pois elinvoima silt' on: rakkaus,
Totuudenhalu. Ken ne kadottaa,
Hän kuolemata luokseen kiiruhtaa.

BILEAM.
Elääkö ilman kansaa taikka kuolla?
On Moab verta niin mun verestäni
Kuin Israelkin verta Mooseksen.
Jos kuolee kansani, elääkö pitäis mun
Sukuni raunioilla, riemuiten
Siit' että totuus tappoi sukuni?
Jos Herra kansani on hyljännyt,
Myös pyyhkiköön mun kirjastaan hän nyt.

ENKELI.
Ei tälle eikä tuolle kansalle,
Vaan totuudelle elä! Rakasta
Sit' enemmän kuin kultaa, kunniaa.
Et kysy päivää, miltä maalta nousi,
Siit' iloitset, kun vaan se noussut on.
Ja maahan, josta kukkain tuoksu leyhkää,
Jot' aurinko ja kaste elvyttää,
Ihastut mielemmin kuin erämaahan,
Jok' auringon ja kasteen nielee hukkaan,
Vaikk' oiskin hiekkakorpi kehtosi.
Myös kansas hengetön on erämaa:
Avujen touko siell' ei orasta,
Ja hyveen helmi on kuin hiekan jyvä,
Niin halpa.

BILEAM.
            Mutta erämaankin hiekka
On kallis erämaassa syntyneelle.

ENKELI (kiivaasti).
Mut hiekast' ei lie henkes alkujaan!
Elämän lähtehest' on elämäsi.
Tuo lähde kaiken totuuden on lähde:
Siis totuudelle henkes olet velkaa.
Jos uskollisna itsellesi pysyt,
Tuot' ääntä kuullen, joka totta lausuu,
Niin sortumatta kestät, kasvat yhä,
Ja kunnias on puhdas, kirkas, pyhä. --
Jää rauhaan, mutta siunaa Israel!

    Poistuu.

BILEAM.
Hän läksi. -- Aina totuus, totuus, totuus!
Jos lihaa myös en ois ja ihmisverta,
Niin kaikki kaikessa vois olla totuus. --
He tulevat! Taas uutta ahdistusta.
Tääll' elämä ja tuolla kuolema.
Miks' ei myös kuolla voisi elämäkseen,
Kun kuolee sille, joka aina elää.
Tuo totuus, pitkäin taistelujen löytö,
Se tahtoo lopulta mun kokonaan,
Kuin kade sulho, jok' ei morsiostaan
Suo sormen vertaa muiden omistaa,
Vaikk' isä, äiti, sisko, veikko kukin
Myös tahtois osan rakkaudelleen.

PARVI NAISIA, KOSBI etupäässä, tulee, kylväen Bileamin eteen
lehviä ja kukkia, ja laulaa:

        Terve, hengen voimakas miesi!
        Seppelöiköön suuruus, kunnia tiesi.
        Siunaa askeleillasi maa.
        Kiroa kansasi kukistajaa.

    EGLON tulee ja asettuu Kosbin rinnalle naisten joukkoon.
    Syvästi Bileamia kumartaen jäävät päälliköt ja sotaväki
    taemma. BAALAK tulee.

BAALAK.
Sylini sulle aukeaa, oi terve,
Pyhyyden, kunnian ja arvon mies!
Sinua odotin kuin uutta kuuta,
Kuin päivää Eufratilta nousevaa.

BILEAM.
Täss' olen, mutt' en puhua voi muuta
Kuin minkä henki kieleen kuohuttaa.

BAALAK.
Sun jumalallesi tein uhria
Jo seitsenkertaisesti seitsemän:
Lihavat oinaat, mullit muhkeat.
On kansa katunut ja paastonnut,
Sun sanas voimaa vaan nyt vartoo se;
Siks' seisoo täällä juhlavaatteissaan.
Ei pyhää suurempaa kuin juhla, jossa
Isänmaa sykkii kaikkein sydämmissä
Ja kansan mieli niinkuin suuri jousi -- --

BILEAM.
On veltto ilman jännittäjän kättä.

BAALAK.
Sun jännittäjäkättäs odottaa,
Niin suureen saaliiseensa kiitää nuoli.
Kun jännität, on tässä ampuja,
Ja yhteistyö vie meidät yhteisvoittoon.
Kas täällä Moab, tuolla Israel;
Kun kiroat nuo, nämä innostuvat
Ja vahvistuvat kymmenkertaisesti.
Täss' eikö uljas vuori? Sanasi
Täält' alas kedon yli kumahtaa,
Tuon kedon, jolla vaanii Israel,
Ne kumahtaa kuin vuorenlohkareet,
Kun huultes voima niitä alas paasaa.
Ne peljästyksell' Israelin ruhjoo,
Mut Moab säikkyneet, kuin ketut, kaahaa
Takaisin korpehen. Niin, taatto auta!
Niin eikö käy sun sanas voiman kautta?

BILEAM.
Suo nähdäni!

BAALAK.
             Kas täält' on kaunis ala:
Siell' uljas Jordan hyrskii, tuolla meri,
Kuin vanhus, kantaa raskaast' aaltojaan.

BILEAM.
Niin Kuollutmeri raskaast' aaltoilee,
Mut tuoll' on Länsimeri aina nuori,
Kun ajan henkäyksistä se liikkuu,
Kuin Israelkin tuolla laaksossa,
Valittu valtahengen sankariksi:
Se nuortuu lennostaan kuin kotka,
Sodastaan vahvistuu kuin leijona.
Sen henki kansakunnat valtaa,
Maanpiirin yli nostaa valtikkansa,
Sen henki ihmissuvut uudistaa,
Kuin Eufrattulva viljavoittaa maan,
Kuin Niilin aallot höystää Egyptin.
Siks' ylenee kuin Taabor Israel,
Tuo vuorten helmi viinitarhoineen.
Sen viini hurmeuttaa kansoja,
Sen henki sankareita synnyttää.
Hän ajan syvyydestä sukeltaa
Ne helmet, joist' on riemuitseva maa.

    Hälinää ja levottomuutta kansassa.

BAALAK.
Jo taukoo, taukoo, taukoo!
Sun huules oman kansas hävittää!
Tuo kansa, halpa kullan kumartaja,
Maanpiirin kansojako kaunistais?
Mit' Israel on? Ahnas shakaali.

BILEAM.
Ei Israel, vaan henki suurta voi.

BAALAK.
Sun kutsuin tuomaan heille kirousta.

BILEAM.
Jo sanoin: minkä henki käskee, teen.
Haluni pyrkii puoleen Moabin, --
Miks' siunaan Israelin sittenkin?

BAALAK.
Asetu tänne; tarkkaa kuormastoa,
Niin näet heidän ryöstösaalistaan,
Jot' Egyptistä aikain pitkin matkaa
Tien varren kansoilt' ovat riistäneet.
Jehovan nimess' on tuo kaikki tehty.
Kas tähän nouse!

BILEAM.
                 Päivä kirkastuu!
Näen kansan kultajousineen.
Se kultanuoliansa laukoo,
Sen valtikka on kansain kullasta,
Sen käsiin kansain aarteet juoksevat,
Kuin purot vilisevät Jordaniin,
Ett' ehtyvät kuin suonet kuivuksiin.
Ei petä itseänsä Israel,
Vaan sille muut itsensä pettävät.
Hän eripuran kansat kukistaa,
Petoksen muurit hälle murtuvat,
Niin Jerikokin raukeaa,
Kun toitottaa hän torveansa.
Hän nostaa kultavaltikkansa,
Niin kuninkaatkin hälle nöyrtyy
Ja kansain orjaselkä köyrtyy.

BAALAK (vetää häntä takaisin).
Kirottu olkoon kurja siunauksesi
Jos tuot' et lopeta, sun lopetan.

BILEAM.
Jo sanoin: minkä henki käskee, teen.
Suu totuudelta tuki, tapa sana
Ja sulje ilmanhenki huoneestas,
Niin olet oiva itsemurhaajas.

BAALAK.
En tunne kostokansaa julmempaa
Kuin Israel, niin salakavalaa,
Kuin heinikossa käärme myrkkyhammas:
Hän ensin uikailee kuin leuto lammas,
Vakoilee maan ja kansan myrkyttää,
Petoksen mätähaavaa levittää
Ja kansain uskoon kylvää epäilystä.
Niin neuvot, aseet, rohkeuden riistää
Ja jääneet orjikseen kuin koirat kytkee
Tai armost' ehkä polkee jalkoihinsa
Kuin raajarikkoisen työmuuriaisen.
Sellaista kansaa kirottua siunaat!

BILEAM.
Minua säästä, Baalak, vaikene!
En kotkaa haaskan luona ylistä,
Vaan lennossaan sit' ihmetellen seuraan;
Ja kuitenkin niin katkeralta tuntuu
Omani nähdä maassa matavan.
Miks' en saa nähdä voimaa Moabin,
Siit' innostua niinkuin tahtoisin?

BAALAK.
Jos jotain lausut, ota huomioon
Tok', ett' on Moab kaupunkien kansa
Ja viljavainioin ja viinitarhain,
Ei, niinkuin nuot, vaan paimenjoukkio.
Kas tähän nouse, näe kansan ääriin,
Nuo rujot, rammat, kuurot, sokeat, --
Häpeä, jos nuo meidät voittavat.

BILEAM.
Näen Israelin kunnian ja voiman,
Kun armo, rakkaus ja suloisuus
Sielt' ihmiskunnan kurjuutehen vastaa.
Näen rammat riemukarkelossa,
Ja mykät laulaa, kuurot kuulevat,
On valkeuden soihtu sokeoilla.
Siell' elää kansa itseään,
Ei kulje varjona, ei apinoi.
Se valkeutta juo kuin virran laine,
Jok' auringossa kimmeltää,
Ja rientää, kiitää kohisten.
Elämän virta siunaa rantojaan,
Ne virvoittaa ja viljavoittaa.
Siks' ihana on Herran kansan maa,
Sen majat nousee mahtavina.
Siell' yrttitarhat vetten vierissä
Niin toivorikkahina rehoittaa,
Siell' asuu kunto, hyve siellä höystyy,
Kuin aloet ja jasmin tuoksuaa;
Ja viinin runsautta sangot läikkyy.
On armas asustella vetten maa.
Esikkotähkä sieltä puhkeaa,
Ja vihamiehiin rakkaus
Tuon kostokansan povest' aukee.

    Hälinää ja levottomuutta kansassa.

BAALAK (takoen käsiään).
Jo taukoa, mies kurja, kelvoton!
Sun silmissäsi Moab koira on.

BILEAM (huutoja tarkkaamatta).
Ken kirota voi kevättulvausta
Ja sadatella ajan virtausta,
Hän hukkuu tulvahan tai virtaan vaipuu.

BAALAK.
Se hukkuu, joka virran valtaan taipuu,
Mut Moab ei: se vallitsee kuin vuori
Tuon laakson yli. -- Sinut vannotan:
Jos kirota et tuota kansaa voi,
Niin lakkaa toki sitä siunaamasta.
Sinulle aioin suurta kunniaa,
Mut Herra sinult' on sen kieltänyt.
Siis mene mailles, -- jätä kansasi!

BILEAM.
Sisäinen sana palkkoja ei kysy,
Ei huoneen täysi kultaa, hopeaa
Totuuden kieltä voisi vaientaa.

BAALAK.
Tuon kielen suustas mielelläni kiskon,
Lyön paloiksi ja palat kansaan viskon,
Ett' unhotettu, hyljätty sais osan.

OMRI (syrjässä).
Jo väisty, mestari, ja karta surmaa!

NERGAL (samoin)
On houkko, jota yksin totuus hurmaa!
Myös kansaa tottele ja kuningasta
Ja mieti valtaasi ja vaikutustas.
Miks' et kuin Mooses voisi hallita
Ja kansaa johtaa, kasvattaa kuin hän?

BILEAM (kuulematta ketään).
Viel' avaa korvas, Baalak kuningas,
Ja kuule mitä lausuu aamun mies,
Mies, jonka silmä kauas tarkastaa
Ja korva kuulustelee korkeutta
Ja jonka suu syvyyttä tulkitsee, --
Hän sulle lausuu kansain kohtaloita.

BAALAK.
Kas tuolla isänmaasi nurmikoita
Vihollisjoukko polkee, -- sorra sitä!

BILEAM (yhä kiihkeämmästi innostuen).
Jo vuoret nouskaa, kohotkaa kukkulat,
Tasalle Taaborin ja Hermonin!
Jo kansat kasvakaa, yletkää ihmissuvut
Mitalle Israelin sankarin!
Hän, voiman Herra, lähtee linnastaan,
Kuin Siinain vuorest' aurinko.
Kointähti hällä airut on,
Hän tiellään kaikki tähdet vaalentaa.
Hän vihanvallat, kostokansat kukistaa.
Jo kuulen kohinan ja pauhinan,
Jo myrsky hyrskyy, vuoret vonkuvat,
Kuin meri, kansain meteli jo paisuu:
He purevat ja syövät toisiaan,
Kuin susilaumat, verest' iloitsevat,
Veljeinsä verest', ihmiskurjuudesta.

    Ilma synkistyy; myrsky nousee vonkuen ja kohisten;
    muut kumartuvat hämmästyneinä maahan, Bileam jatkaa:

Mut silloin sankar' astuu linnastaan,
Kuin vuorest' aurinko, ja taivas seestyy
Ja myrsky vaipuu hämmästyksissään.
Maa valoa ja lämmint' aaltoaa.
Niin kansa kansaan liittyy lempeästi,
Kuin sisar sisarehen, veli veljeen,
Ja pohjan kansa, niinkuin etelän,
Vapaana valkeutta tottelee --
Myös silloin särkyy kahlees, ahdistettu,
Ja murhan muurit valtaa rauhantyö,
Maan totuus perii, loppuu kansain yö!

    Sotatorvi raikahtaa ja Israelin airueet, NAHSEN, SIMRI,
    leijua kantaen, ja ELISUR astuvat esiin; ilma kirkastuu,
    aurinko valaisee kirkkaasti airueitten kasvot ja aseet.
    Kansa nousee kumarruksistaan ja taantuu, airueita hämmästyen.

ELISUR.
Näin lausuu Jehova, Israelin kuningas: Jylinässä minä kuljen, myrsky
on palvelijani ja tuulet tottelevat minua. -- Masentukoon Moab
palvelijakseni ja avatkoon porttinsa kansani edessä!

    Pelkoa ja levotonta keskustelua kansajoukossa.

ÄÄNIÄ.
Me hukumme!

EGLON.
Vait, halvat orjat!

BAALAK (Bileamille).
Tuon röyhkeyden kuulitko? Nuo sanat
Eivätkö halkaise sun sydäntäs
Ja riko pilvilinnojasi? Maahan
Jo astu, paina rinnoillesi Moab
Ja Israelihin tähtää henkes isku.

BILEAM.
Nyt minkä teen ja mikä auttaa nyt?

BAALAK.
Jos sinuss' ei jo syntyessään kuollut
Se neuvo, jonka aioit Moabille,
Niin nyt se tuo, nyt viime hetki on!

BILEAM.
Tuoll' into uljas, mieli rohkea,
Tääll' epätoivo, tuskallinen pelko.
Jalohon uhriliekkihin ei Moab
Voi syttyä.

BAALAK.
            Siis katku herätä
Ja sillä vihollinen myrkytä.

KOSBI (muille naisille).
Tää hävettää! Ei miestä joukossa,
Jok' uskaltaisi esiin astua
Ja näkyä kuin on ja olla mies.

BAALAK (Bileamille).
Et huomaa -- Kosbin, Zuurin tyttären
Povessa kiehuu vihoja!

BILEAM.
                       Sen huomaan,
Ja airutmiehen silmän palavan
Myös huomaan. -- Enkö voisi virittää
Tuot' yksityistä tulta yhteiseksi?
    Puolittain itsekseen.
Jotakin voisin. -- Miksi teeskelen
Lihaista sydäntäni kallioksi?
Vihaako pelkään? Kostoako kammon?
Kostaako oikeus rakkaudelle? Jos,
Niin kostakoon! Niin jäykkä oikeus
On rikollinen, hyljättävä pahe,
Totuuden varjo, särjettävä kuori,
Sisäisen elinvoiman kuihduttaja.
Ja eikö korkein uutta apuaan
Nyt tarjoakin: -- Midianin tytär
Ja Israelin mies jos lempeen syttyy?
He syttyvät! -- Nyt seuraa, kuningas!

BAALAK.
Teen käskyjäsi, käske mitä teen.

BILEAM.
Jos teet kuin neuvon, neuvon minkä teet.
Näetkö tuota uljaint' airutmiestä?

BAALAK.
Kuin Kosbihin hän tähtää; huomaan sen.
    (Kumppanilleen).
Tuo impi, joll' on hiukset korpin sulkaa,
Enemmän vaikuttaa kuin sotajoukko:
Hän hallitsee mua silmäyksillään.

ELISUR.
Vait Herrassa!

NAHSEN.
               Meit' auta, Jehova!

BILEAM (Baalakille).
Myös Kosbin huomasit?

BAALAK.
                      Hän kiimailee.
Ja poikani hän unhottanut on.

KOSBI (muille naisille).
Kas tuota keskimmäistä kuinka uljas:
Hän suuta ansaitsee tai tuimaa miekkaa!

BILEAM.
Täss' itsestään jo virrat yhteen juoksee,
Kuin Eufrat Tigriin, Tigris Eufratiin.
Nyt, kuningas, vaan auta luontoa,
Niin kaksi kansaa yhtyy toisihinsa.

BAALAK.
Siis tahdot?

BILEAM.
             Mitä tahtoo Jehova,
Kun herättää hän missä rakkauden:
Sen levittää hän tahtoo kansain vereen.

BAALAK.
Nuo kaksi, tarkoitat --

BILEAM.
                         Vaan välittävät
Ja palvelevat aavistamattaan
Suurt' aatetta ja suurta tarkoitusta.

BAALAK.
Selitä, aamun mies! En ymmärrä.

BILEAM.
Kuin itku, nauru, viha, himoisuus,
Niin rakkaus ja muutkin tunnevirrat,
Ne sydän sydämmeltä tarttuvat,
Etäältäkin -- sen herkemmin, jos veri
On vielä nuori, palava ja herkkä.

BAALAK.
Käsitän, että himo siittää himon.

BILEAM.
Ja lempi lemmen, siinä tarpeeksi.

KOSBI.
Kuningas, lähteä suo palvelijas
Vihollisemme julkeutta vastaan
Sun voitoksesi!

BILEAM (Baalakille).
                Kuuntele ja seuraa!

BAALAK.
Tuo urhoutt' on.

BILEAM.
                 Epäselvä lempi
Vihaksi uskoo itseään ja riehuu.

EGLON (on tällä välin häätänyt joukon pelkoa, mutta palajaa
Kosbin viimeisen lauseen kuultuaan).

Sin' olet sairas, Kosbi, hourailet.
Tää häiriö ja pelko sinut huumaa
Ja kuumeen tuottaa.

KOSBI.
                    Hourehtii jos kukka,
Kun puhkeaa se hurmauksissaan.
Tuo herätti sen mikä siellä polttaa.

EGLON.
Tuo rosvoko?

BILEAM (Baalakille).
             Nyt kuulet!

BAALAK.
                         Selvästi.

KOSBI.
Himoitsen miehen hurmetta tai miestä,
Jok' altis uhriks' on tai uhraamaan,
Kun maa on vaarassa tai vaara maassa.
Tuo tänne miekkas -- juotan sille verta!

EGLON (airueille).
Hänt' elkää uskoko, hän hourehtii!

SIMRI.
Näin lausuu Jehova, Israelin kuningas: Tomuhun nöyrtyköön Moab ja
vastatkoon kansalleni Israelille!

BILEAM.
Näe kiihkot, huomaa haluja ja ohjaa
Ne kansan voitoks' yhteishyötyhyn,
Niin näytät, että oikein hallitset!

BAALAK.
Siis toimeen neuvo!

BILEAM.
                    Kuule naisen ääntä!
Hän ilmoituksen tuntee sisällään
Ja toimeen pyrkii.

BAALAK.
                   Onko mahdollista,
Ett' onnistuttaa valtakuntaa nainen,
Tuo miehen kuva?

BILEAM.
                 Mahdollista on
Siin' apu naisen kautta, missä mies
On neuvoton tai pettää, vapisee.

BAALAK.
Mut poikani?

BILEAM.
             Hän luopuu naisestaan.
Jokainen voitto vaatii uhrausta.
Ken rakkaudella voittaa vihollisen,
Hän oikein voittaa -- nainen voipi sen.

BAALAK.
Siis Israelin ansaks' arvaat naisen?

BILEAM.
En arvaa, tunnen luonnon syvät: voimat
Ja suuren syntymisen hetken näen,
Ja henkisen ja lihallisen kansan
Mä yhteytehen tähtään sointuisaan.
Siis Baalak kuningas nyt tehköön juhlan
Ja sinne kutsukoon hän airueet.
Jos tottelevat, käyvät nuorten seuraan,
Se sulle hyvä, onni kansallesi:
He naisiin mieltyvät, kuin miehet mieltyy,
Jos totta lausuu aavistukseni.
Jos neittä pyytävät, kuin pyytää mies,
Niin suostu, anna: vaadi lupaus
Vaan Israelin ystävyydestä --
Valassaan on se kansa aina vankka.
Niin kansas autat liittoon Jehovan
Ja Israel on voimatonna luonas.
Niin Moab voittaa ja niin Herra voittaa:
Mun kauttani saa kansas jumalan,
Jost' uusi elinvoima vuotaa sille.

BAALAK.
Älykäs neuvo, äly neuvokas!
Sun palkkas olkoon yhtä arvokas!

NAHSEN.
Näin lausuu Jehova Israelin kuningas: Nöyrtyköön Moab kansani edessä ja
vastatkoon palvelijalleni Moosekselle!

KOSBI.
Nyt, siskot, miesten miekat temmatkaamme!
On aika meidän tässä taistella
Ja johtaa joukot.

ERÄS NAISISTA.
                  Kuule kuningasta!

BAALAK.
Nyt kuulkoon kansani ja Israel!
On tapa Moabin, ett' ystävyydet
Ja liitonsaumat tehdään temppelissä,
Menojen juhlallisten vallitessa.
Siis, koska pyhän neuvon ääntä seuraan
Ja ystävinä teitä tervehdän,
Niin vahvistaa tuon ystävyyden tahdon
Pyhällä uhrilla Baal-Peorissa.
Siis sinne tulkoot Israelin miehet!

SIMRI.
Jos vannoo Baalak meille turvausta
Ja suojelusta siellä.

BAALAK.
                      Vannon sen,
Kautt' ylhäisimmän, jota tottelen. --
Ja tekin, nuoret, tulkaa juhlahan!
    Kosbille erikseen.
Sin' olet, Kosbi, vapaa Eglonista;
Nyt lumoa siis Israelin airut,
Niin voita, että voittaa myöskin Moab.
    Eglonille.
Sinua neuvon, poikani: kun vaara
Nyt valtakunnan kannaksilla pyörii,
Niin näytä kuninkaista kuntoasi
Ja lemmen onnest' empimättä luovu.
Valtikka vaan on kuningasten onni.
Maukkain kala maivaks' uhrataan,
Se pyydyksen voi ansaan viekoitella;
Ja kallihill' on kallis ostettava.

EGLON.
Sen uhrin teen, jos vaatii valtasi,
Jos voitoks' on se. Mikä Moabia,
Se minuakin onnistuttaa, ei
Sen taikka tämän naisen suosio,
Tuo hetken laina. Mutta, isäni!
Jos Midian ja Moab irtauvat,
Jos kaksoiskansa särkyy -- silloin syy
Romahtaa sinun niskoilles, ei minun.

BAALAK.
Syyn kantaa voin, nyt seuraa neuvoani!
Sun joukkoon rajamaille lähetän.
Jos juoni temppeliss' ei onnistuis,
On varoill' oltava ja valmis sotaan.
Siis joukot lähtöön järjestä ja mene!
    Kansalle.
Täst' edes kansassani pappeutta
Saa johtaa ystäväni Bileam.
Hänelle kunnia! Hän eläköön!

KANSA.
Eläköön!

    Baalak lähtee Israelin airueiden kanssa.
    Kansa seuraa vähitellen.

NERGAL.
Me varrommeko häntä tuolla?

OMRI.
                            Emme.
Hän itseään nyt kaipaa. Lähtekäämme!

    Omri ja Nergal lähtevät.

BILEAM (ajatuksissaan).
Ne sydäntäni vihloivat nuo huudot.
Miks' eivät virvoitelleet? Enkö sinne
Vaan liiku minne tunto liikuttaa?




NELJÄS NÄYTÖS.


    Baal-Peorin vuoritemppeli, runsaasti valaistu. Perin osa
    verhon takana. Keskellä temppeliä uhrialttari. Ovia
    vasemmalla ja oikealla. OVENVARTIOITA. Esiripun auetessa
    liehuu nuorten tanssi alttarin ympärillä.

    OMRI ja NERGAL.

OMRI.
Kuin käypä viini kuohuu kuurnastaan,
Niin himot läikkyvät nyt yli laitain.

NERGAL.
Ja vehke kypsyy askel askeleelta.
Elämää himo, näetkös, synnyttää.
Sen kautta aatos puettuu ruumiiseen
Ja henki lihan ottaa asuakseen.
Himoa paitsi kaikk' on kuollutta.
Kun herää himo, syttyy elämä.
Näetkö tuossa kuinka piiri pyörii
Ja nuoret palaa rakkaudesta.
Se luonnollista on, siis oikeata,
Kun oikeaa on kaikki luonnollinen.

OMRI.
Vaan himo hillitön ja villi ei.

NERGAL.
Käy hiusta halkomaan ja vedä raja
Niin tarkka, ettei lempeen koske himo.

OMRI.
Sit' enin kummeksin, ett' itse mestar',
Niin ennen luja, mallivakava,
Tuoll' esiripun takana myös eksyi,
Ja viinin luona -- soisin pettyneeni --
Hyväili naista, tuota äärimmäistä.

NERGAL.
Nyt elää hän, on ihminen kuin muut,
Iloitsee, nauttii, nuortuu elämästä.

OMRI.
Tuo nuoruus, pelkään, hänet vanhetuttaa.
On melkein kammo häntä seurata.
Totuutta ennen totteli, nyt valtaa
Ja valtiasta. Jos en häntä seuraa,
Niin ketä? -- lumoaa hän vieläkin.

NERGAL.
Niin suuri henki tuskin mahtuukaan
Sun sydämmesi ahtautehen.
Jos jolloin, niin nyt ansaitsee hän seuraa:
Käsitä, ett'ei valtaa palvellen
Totella voikaan tunnon joka okaa.

OMRI.
Me suurta käsitämme puolittain,
Mut suuren erheet tarkoin omistamme.
Niin pieni virhi, hento synnin ora
Tuon joukon johtaa syntiin surmaaviin.
Yks itikka voi siittää tuhat toukkaa.

NERGAL.
He tuolta saapuvat -- nyt syrjempään.

    BAALAK, pikari kädessä, ja BILEAM tulevat esiripun takaa.

BAALAK.
Sinua kiitän, suuri tietäjä!
Nimitä ketä tahdot auttajaksi,
Sun kauttasi meit' auttaa kuka auttaa,
Siis sulle juon.

BILEAM.
                 Seis, Baalak kuningas!
Otuksen pyytäjällä peljätät.
Jos ansaa näytät, saalis säikähtää,
Tiehensä puikahtaen. Leikiltä
Nyt näyttää vehkehemme silkkiverkko,
Niin luontevasti on se punottu:
Elävä syötti himon sytyttää
Ja saalis hukkuu hekkumoidessaan.

BAALAK.
Yks airueista tuolla eksyi nuottaan.

BILEAM.
Se kylliksi; ei muuta tarvita.
Hän Simri on, tuo nuorin kolmesta. --
Sen saattoi arvata. -- Hän Kosbin kättä
Sinulta kohta anelee. Se anna,
Mut ehdoilla niin kallihilla kuin
Kuningaslahjan antaa kuningas.

BAALAK.
Niin laitamme, ett' Israelin voiman
Ja rohkeuden hervaisee tuo nainen
Ja jalopeurat muuttaa lampahiksi.

    NAHSEN ja ELISUR tulevat naisten keralla vasemmalta.

NERGAL (Bileamille).
Tuolt' Elisur ja Nahsen astelevat
Käsikkäin naisten kanssa kumpikin.

BILEAM (kuninkaalle).
Nuo kaks on himo pettänyt, sen näkee.
Ja langennut on heikko lankeemuksiin.
Nyt vaatia voit heiltä mitä mielit.
Mut ensin atria ja juomat siellä. --

BAALAK.
On iltaa kyllin kulunut, siis aika
Pyhälle uhri-atrialle käydä on.
Tien näyttää pappeus. Te muut
Mun jälkiäni pöytään seuratkaa.

BILEAM (itsekseen).
Nyt harhaan kuljenko? Vai oikein teen?
Mut kansani mun tempaa -- sitä seuraan.

    Astuvat esiripun taakse, edellä Bileam, Omrin ja
    Nergalin välissä, sitten kuningas, jota seuraa muu
    joukko sekä soihdunkantajat. EBER ja KOOSAM ovat
    seuranneet syrjästä juhlamenoja; astuvat esille.

EBER.
Jumalisuutta, kurko vie, en usko
Kuin tautina tai taikauskona,
Kun rehtinä se ilmestyy. Vaan pettuus
Sen alla luikkii kavaltajissa.
Mut ihminenpä tosi karvaan puhkee,
Kun oikeaa hän noutaa luontoaan.
Sen näet tuosta tietäjästä: tai'at
Hän hylkäsi, kun voitti mitä etsi.
Nyt maailmata tarjoaa ja nauttii
Ja on kuin muut, jos hullump' ei kuin muut.

KOOSAM.
Jaloa mieltä mittaat väärin kielin.
Mies, vaikka hurskas, on tok' ihminen
Ja heikko eksymystä välttämään,
Jos eksyikään -- se meistä näyttää niin,
Kun ymmärrämme pientä saivarrella,
Vaikk' emme näe suurta pohjavirtaa. --
Kenties hän nauttii kuin ei nauttiskaan.

EBER.
Tuo vanha heikkoudensaarna heitä.
Se heikontaa vaan meitä heikommiksi.
On paras tunnustaa, ett' ihmisestä
Vaan hoidolla ja kurill' ankaralla,
Kuin ratsustakin, tehdään kelpo kalu,
Tai myönnyttää, ett' oltakoon mit' ollaan,
On siivetönnä toki turha lentää. --
Nyt räpyttävät tuolla allikossa.

KOOSAM.
Sun kaltaisesi kylmä talvirinta
Ivalla kohtelee vaan innostusta,
Sen vastakohtaa, väsymystä, muistain.

EBER.
Niin ilmaun kuin luonnostani olen.
En noita höyryhattuja voi sietää.

KOOSAM.
Ja tätä paremmast' et tahdo tietää.
Et usko etkä toivo edistystä.

EBER.
En, muuta kuin maan luonnon viljelystä.
Jos valtiota juoni puoskaroi,
Se parantaa tok' ihmistä ei voi.
Sinunkin uskos hukkui tietäjään.

KOOSAM.
Jos hukkui -- kenties -- kenties ei. Mut jos,
Niin luontoani seurasin kun uskoin.
Sit' uskoa ja rakastaa vaan voi.
Mihinkä iskee mielen innostus.

EBER.
Nyt väistymme. Täält' emme opi uutta.
Vakoova silmä tuolla vartioi
Ja vierait' epäluulo täällä kohtaa.

    Menevät.

1:NEN VARTIA.
Nuo eivätkö lie jotain roistokansaa.

2:NEN VARTIA.
Kuin mekin, arvelet, joit' ei voi päästää
Iloihin ylhäisten ja taivahisten,
Kun meillä ylhäistä ei ystävää,
Jok' ostais pääsyluvan pitopöytään --
Me ulkonaisen pimeyden lapset!

1:NEN VARTIA.
Niin maalliset kuin taivaan ruhtinaat
Vaan valittunsa kestiin kutsuvat.
Ei meidän miehet sinne pääse, ei.
Kirottu olkoon taivas sekä maa!

2:NEN VARTIA.
Baal auta! Täällä tohdit kirota!
Jos tietäisit kuin vanha Baalin pappi
Kuvaili koston liekkijärveä,
Ikuista kuolon merta.

1:NEN VARTIA.
                     Kerro tuosta!

2:NEN VARTIA.
Hän kertoi -- mutta tääll' on pimeä. --

1:NEN VARTIA.
Mies, lausu mitä kertoi!

2:NEN VARTIA.
                         Kuulehan!
Tulinen järvi on kuin Kuollutmeri,
Niin jylhän kolkko, musta, kamala.
Siell' asuu kurko, loiskii liekkiä,
Niin lekioittain apupeikkoja
Hän tuuleen tuoksuttaa. Ne lentelee
Ja vinkuu, ulvoo, puskee, myrskyää.

1:NEN VARTIA.
Niin, puskeeko?

2:NEN VARTIA.
                Niin puskee.

1:NEN VARTIA.
                             Kurko vieköön!
Nyt ymmärrän, miks' iso baasanhärkä
Vihoissaan puski orjan kuperkeikkaa.

2:NEN VARTIA.
Ei siinä kaikki.

1:NEN VARTIA.
                 Jatka kamalaa!

2:NEN VARTIA.
Niin julmat koukojoukot lentelevät
Tai väijyksihin piilottuvat luoliin
Ja rotkoihin tai miss' on kolkkoa,
Kuin täällä. --

1:NEN VARTIA.
                Kerro oikein miehekkäästi!

2:NEN VARTIA.
Ja, ja -- mut siirry, veikko, lähemmä! --
Jos vasten valtoja ken kapinoi,
Jos vaikeroi ken orjansyntyään
Tai jumalien laitoksiin ei tyydy,
Vaan pakkokuorman alta ylös pyrkii,
Niin silloin --

1:NEN VARTIA.
                Mitä? Sano!

2:NEN VARTIA.
                            Ka-ka-karkaa
Tuo pahan valtajoukko ihmiseen,
Nujertaa niskat, tuottaa tautia
Tai muuta kurjaa eläimiin ja lapsiin. --
Niin kertoi Baalin pappi. -- Herrassaan
Nyt nukkuu hänkin, kiitos kuninkaan!

1:NEN VARTIA.
Niin, kiitos olkoon! päästiin pahasta,
Jos päästiin -- kyllä riittää valtoja!
Ja elämä on julmaa pakkoa.

2:NEN VARTIA.
Niin, pakko on jaa, pakko.

1:NEN VARTIA.
                           Tullaan, seis!

    SIMRI, NAHSEN ja ELISUR tulevat.

SIMRI.
Hän voitti mun, hän asuu minussa.

NAHSEN.
Tuo velhotyttö hylkää, Simri, jo!

ELISUR.
Jo kylliksesi häntä hyväilit.
Pakananaista käyttää Herran kansa,
Kuin erämaassa palkka-aasia:
Sen jättää tielle tarvittuansa
Tai tappaa säälistä ja hiekkaan hautaa.

SIMRI.
Noin rikkihurskas Elisurko haastaa,
Ett' ihmiskansa vaan ois Israel?
Elukka-avioonko yhtyi Mooses,
Kun Midianin tyttäreen hän yhtyi?

NAHSEN.
Hän uskoton ei ollut niinkuin nuot.
Jehovan kansaa vaan on uskonkansa
Ja uskovaisiin rakkauden lupa.
Muut noitia on Bileamist' alkain,
Sen todisti tuo viini, jota joimme:
Himoja siitä longerteli vatsaan
Kuin käärmeitä -- nyt siellä reutovat.

SIMRI.
Kun laki kieltää yhtymästä noitiin
Ja elukoihin -- mitä teitte tuolla
Te, pyhät miehet, syrjäkammioissa?
Lainoppiako teille noidat neuvoi?

NAHSEN.
Hän pilkkaaja on.

ELISUR.
                  Kivitettävä!

SIMRI.
Meit' eikö paina sama synninkuorma?
Te himon liiton tuokioksi teitte,
Minua kiehtoo -- tunnen jotain pyhää --
Se kuolemankin uhalla mun valtaa.

NAHSEN.
Lumous täällä vallitsee.

ELISUR.
                         Ja syy
On meidän niinkuin hänen.

NAHSEN.
                          Hyvällä
Yrittäkäämme häntä vieroittaa, --
Veljemme, Simri, muista Kooran surmaa!
Hän niskoitellessansa nurin niskoin,
Kuin hurtta, liekkikaivoksehen syöstiin
Ja omat veljensä vei mukanaan.

SIMRI.
Kun rakastan, en pelkää kadotusta.

NAHSEN.
Jos rakastaisit, kaikk' ois luvallista.
Mut tunnustele tuota noidan nuolta,
Siit' eikö syttynyt vaan himon liekki,
Niin saastainen ja halpa, että löyhkän,
Kuin spitalin viet Kosbin kanssa leiriin.

SIMRI.
Siit' auta, Jehova! en tahdo vaaraa.
On mulle kansani kuin teille kallis.
Mut eroittaa ken liekin liekistä?

NAHSEN.
Kun vieras liekki vieraalt' alttarilta
Jehovan silmissä on kirottu,
Ja naisen uskottoman sydän myöskin
On vieras alttari, niin lempesi,
Kun sieltä syttyi se, on kirottu.

ELISUR.
Jehovan suulla Nahsen haastelee.

SIMRI.
Tuo oisko minun uskoani!
    KOSBI tulee.
                         Hän!
Te väistykää! Tää taistelu on minun.

NAHSEN.
Mut valvo!

KOSBI (pysähtyen perälle).
           Täällä Simri ruhtinas!
Noin erikseen! Ja miksi alla päin,
Kuin voitettu, vaikk' olet voittaja?
Jo nousee pää, jo ryhti korkenee.
Mun intoani yllyttää tuo kotka.

SIMRI (itsekseen).
Noin ylväs kauneusko kirottu?
Ja uskotonko? Ei! Hän rakastaa --
Ja Israelin miestä! -- siis hän uskoo.

KOSBI.
Minua väistyitkö?

SIMRI.
                  Kuin väistyy
Väkevän virran juovaa heikko uija
Tai siipirikko lintu ampujaansa.

KOSBI.
Jok' ampui sua, hän myös hoivaa haavas
Ja rinnallasi lähtee lentohon.

SIMRI.
Mut molemmat jos nuoli yllättää?

KOSBI.
Ken tohtisi sen meihin lennättää?

SIMRI.
Sen tohtii peljättävä pelvoton,
Hän väijyy meitä, täälläkin hän on,
Tuo Israelin Herra.

KOSBI.
                    Säikytät!
Ne kumppanisi on nuo väijyjät.

ELISUR (erikseen Nahsenille).
Me tänne toimetkaamme kuningas
Niin häirimme tuon käärmekiimailun.

    Menevät.

KOSBI.
Jo poistuvat. -- Mut ethän rakasta!

SIMRI.
En? Minäkö en? Sinua rakastan,
Kuin kosto kuolemaa.

KOSBI.
                     Noin kamalasti!

SIMRI.
Niin ihanaa on koston uhrityö!
Kun miekan antaa suuri Jehova
Ja käskee: sorra, tapa, polta, ruhjo!
Niin kansat, kaupungit me kukistamme
Ja maa on meidän.

KOSBI.
                  Eikö rakasta
Rakastajoita sinun jumalas?

SIMRI.
Jos oisit, Kosbi, Israelin tytär!

KOSBI.
Maan kansoja hän eikö valloita
Sun kauttas omikseen, kuin minut nyt? --
Niin kerrottu on. -- Eikö omiaan
Hän rakasta kuin isä? -- Moisen isän
Edestä kanssas liekkiin juoksisin!

SIMRI.
Sin' olet minun. Painu rinnoilleni!
Sun kanssas kestän tuhat kostoa.
Noin olet kaunis täynnä rakkautta.

KOSBI.
Vait! -- hiljaa! -- Suo mun sieluus kurkistaa:
Näen onnestamme ihanata unta,
Niin kauheasti ihanaa:
Meit' untuvoipi vuoteet, pehmeät
Kuin haahkan höyhen, sypressien alla.
Verehen veri, liha lihaan yhtyy
Ja hekkumahan sielu sammuu tuikahtaa.

SIMRI.
Mut syttyy taas, lekottaa liekissään
Iäti niinkuin temppelvalkeat
Pyhyyden alttarilta Jehovalle. --
Noin haaveksien olet hurmaava!
Mun sieluni kuin mustaan tähtiyöhön,
Sun pohjattomiin silmihisi hukkuu.

KOSBI.
Jotakin äärimmäistä himoitsen.
Vie minut kostamaan tai kärsimään,
Syvyyden kuiluhun tai korkeuksiin.
Vie kosteikkohon hedelmälliseen
Tai hiekka-erämaahan autioon,
Elämän hekkumaan tai kuolemaan --
Sinua seuraan.

SIMRI.
               Nouse! lähtekäämme!
En epäile sun lentokuntoas.

KOSBI.
Vaan muista -- antaa voi mun kuningas.
Nyt hän on isäni ja isäntäni.
Hän tulee.

    BAALAK ja BILEAM tulevat.

SIMRI.
           Tässä morsiameni!
Kuningas, suo hän palvelijallesi!

BAALAK.
Noin kallist' en sun luullut vaativasi.
Hän pojalleni kihlattu jo on.
Siis myöhään pyydät.

SIMRI.
                     Itse vannoi hän
Minua seuraavansa.

BAALAK.
                   Naisen itse
Vaan miehen minä on.

SIMRI.
                     Hän enempi
Tok' ansaitsee, noin kaunis, ylevä!

BAALAK.
Isännän vallass' orjan ansio.

BILEAM.
Kuningas kuunnelkoon nyt palvelijaansa.
Ja rakkaudelle voiton sallikoon!
Niin, kaksi nuorta yhteen liittäen,
Vihimme sovintoon myös kaksi kansaa.
Ja tuota yhtä, suurta ainoaa
Molemmat kansat kerran palvelee.
    Itsekseen.
Jos kuitenkin tää temppu meitä auttais,
Ja Hän, tuo korkein, hyväksyisi sen!
Niin Moab pelastuis ja Israel,
Niin voittais oikeus ja -- minäkin!

BAALAK.
Tuot painavia syitä, tietäjä.
Ja sovintohon altis Moab on.
Jos Israelin airut leirihinsä
Siis viedä tahtoo lahjan kallihin,
Niin luona alttarin nyt vannokaa
Kautt' ylimmäisen, jota palvelette,
Ett' ainiaksi rauha vallitsee
Välillä Moabin ja Israelin! --

SIMRI.
Sen vannon!

BAALAK.
            Mutta muutkin airuet!

NAHSEN (erikseen Elisurille).
Jos emme suostu, meidät perii paha.

ELISUR.
Jos suostumme, niin meit' ei peri hyvä.

NAHSEN.
Ken tänne suostuu, täällä suostukoon.

ELISUR.
Siis suostumme.

NAHSEN.
                Kun täytyy, suostumme.

BAALAK.
Sen vannotteko, Israelin miehet?

NAHSEN, ELISUR ja SIMRI (oikea käsi ylettynä).
Sen vannomme!

BAALAK.
              Nyt soikoon pasunat
Ja sympaleet ja rummut raikukoon!
Kirottu olkoon liiton rikkoja,
Vaan siunattu ken täyttää sanansa!

BILEAM (valaen alttarille juomauhria, joka lemahtaa tuleen).
Yletköön taivaalle kansamme kiitos
Ja vuotakoon siunaus meille!
    Ylentäen kätensä Simrin ja Kosbin yli.
Teit' yhdistäköön kansain sovittaja
Ja rakastaja kaiken ihmissuvun!

KOSBI.
Nyt, Simri, aikojen ja maitten ääriin
Sun kanssas hurjan ratsun seljässä!

SIMRI.
Nyt kiiruhdamme Israelin leiriin:
Mies tehtävästään ei voi väistyä.

NAHSEN.
Pois laske, Baalak, palvelijasi nyt:
Meilt' Israel jo vartoo vastausta!

BAALAK.
Valitse, Assar, miehet saattamaan
Näm' urhot kunnialla virran luo.
Te, neitseet, Arnonille seuratkaa
Ja seppelöikää morsian kukkasilla.

KOSBI.
Niin, tuoreill', uusilla -- ei kuolevilla!

BAALAK.
Nyt laita, Assar, Israelin leiriin
Vakooja tarkka, joka astaitsee,
Kuin Kosbia on siellä kohdeltu!
Jos häijysti, niin Midianin miekka
On valloillaan ja valmis kostohon.

BILEAM.
Jos rakkauden liitto rikotaan,
Mun käteni myös silloin irti on.
Ja silloin riennän Midianin leiriin.

OMRI.
Sinua seuraan.

NERGAL.
               Puolestas voin kuolla!

BAALAK.
Hääriemua nyt soitto ilmaiskoon!

    Lähtevät, soihdunkantajat seurassa.

BILEAM.
Nyt työnsin uuden voiman vyörymään.
Se minne vierii, mitä vaikuttaa,
En aavista nyt -- aika näyttäköön!

Väliverho.

       *       *       *       *       *

    Israelin leiri. Telttoja. NAHSEN, ELISUR.
    JOUKKO KANSAA heidän ympärillään.

1:NEN MIES.
Sovinnonko teitte? Hyvä. Missä lunnaat?

JOUKKO.
Kultaa! Kultaa! Missä kultaa?

2:NEN MIES.
Selitä, Juudan suvun päämies, sinuun luotamme!

1:NEN MIES.
Niin, me luotamme sinuun, kerro!

NAHSEN.
Siis vaietkaa ja kuulkaa kertomusta!
Kuin tunnette, on Moab voimakas,
Sotainen rosvokansa. Vaikeaa
Sen kanssa oli sovintoa tehdä
Ja kauan tingimmekin ehdoista.
Ei kullast' ollut kysymystäkään:
Se saastaista on heillä, tiedätte.

LEEVILÄINEN.
Se Herralle ois voitu pyhittää.

2:NEN LEEVILÄINEN.
Niin pyhittää.

NAHSEN.
               Kuin sanon, sovinto
Nyt tehty on ja kestää tehtynä,
Kun sanamme on Israelin sana.

LEEVILÄINEN
e kestää. Pyhä olkoon sanamme!

ELISUR.
Mut pahinta viel' ette kuulleetkaan!

RUUBENILAINEN.
Elisur, kerro sinäkin!

ELISUR.
                       Siis kuulkaa!
Jos ihmisiä siell' ois ollutkin!
Mut velhojen kanss' saimme taistella:
Niill' oli paulat senkin seitsemät,
Niin taiten viritetyt, juonikkaat,
Ett' itse enkelin ois eksytelleet.

RUUBENILAINEN.
His, kuulkaa miehet!

ELISUR.
Ja velhoin päämies itse belzebubi --
Sen nimi -- no, mut itse belzebubi
Hän oli, Eufratilta kotoisin.

ERÄS JOUKOSTA.
Hei, kuulkaa! Belzebubi!

ELISUR.
Niin julma, että ihmisluonnon muutti
Hän kuumaksi ja hourupäiseks' aivan --
Hän, näet, juotti jotain kiimajuomaa --
Niin langetti hän Simrin, veljemme!

ERÄS JOUKOSTA.
Hän miss' on? Simri!

ELISUR.
                     Kerron, kuunnelkaa!

SIMEONILAINEN.
Nuo roistot möivät Simrin, huomatkaa!
Heit' elkää uskoko!

ERÄS JOUKOSTA.
                    Mooseksen luo heti!

LEEVILÄINEN.
Ei, Elieserin luo!

NAHSEN.
                   Te rauhoittukaa,
Niin jatkan!

1:NEN MIES.
             Jatka, Juudan suvun pää!
Me luotamme.

NAHSEN.
             Jäi Simri virran luo.
Mut kohta tääll' on hän ja rinnalla
On Midianin tytär, ruhtinatar,
Hänellä vaimona.

LEEVILÄINEN.
                 Niin, vaimonako?
Sanoitko vaimona? O, itkekää,
Te Israelin tyttäret! -- Nyt joutuin
Elieserin luo!

ERÄS JOUKOSTA.
               Ei, Mooseksen luo!

2:NEN LEEVILÄINEN.
Hän kivitettävä on!

SIMEONILAINEN.
                    Itse olet!
Te Leevin pojat Israelin syötte
Ja hukutatte!

ERÄS JOUKOSTA.
              Iske häntä, iske!

    Koko joukko väistyy näkyvistä, toiset nyrkkisillä.
    Edellisten keskustellessa on JOUKKO NAISIA ilmestynyt
    näyttämölle. SIMRI ja KOSBI lähenevät.

1:NEN NAINEN.
Tuolt' astuvat! -- noin korskat käynniltään.
Se portto kantaa päässään kukkasia!

KOSBI.
Rauha teille, Israelin tyttäret! -- Eivät vastaa! -- Miksi itkevät? --
Mikä murhe heillä on? Sano, Simri! -- Miksi eivät tulostani iloitse? --
Halveksivatko minua? Sano heille, että isäni on ruhtinas kuin sinäkin!
Sano että ansaitsen sinut -- rakastan sinua!

SIMRI.
Nähkää morsiantani, Midianin helmeä! Ihana kuin Raakel, uljas ja älykäs
kuin Mirjam -- kaunistus Israelin! -- Nuo houkot riemuhetkell' itkevät.

1:NEN NAINEN.
Noin pöyhkeilevät Herran edessä.
Ei voi täst' olla kosto kaukana.

KOSBI.
Nuo jotain katkerata hautovat.

SIMRI.
He viihtynevät kyllä aikanaan.

KOSBI.
Niin kolkkoa! minua värisyttää!
Pois täältä vie, niin kauas, kauas, kauas!

SIMRI.
Ei Kosbi, ei: on täällä kansani. --
Syleilyni sun jälleen lämmittää.
Kas tuolta isä vanhukseni astuu.
Hän meit' ei hylkää.

SAALU.
                     Nuoret huimapäät
Vaan koston tuntevat, ei rakkautta.
Tuo käypä sakka vielä viinittyy.
Minulle ikä toisin opetti. --
He täällä ovat -- rauhan terveiset!
Syliini juokse, Simri poikani,
Ja tyttäreni myös, en teitä hylkää!
Olette mun, suon teille anteeksi.
Jo kuulin kaikki, elkää kertoko.
Majaani menkää, siellä hallitkaa.

SIMRI.
Oi, kiitos, kiitos, isäni! sun tunsin.

KOSBI.
Noin armas isä sinulla on, Simri.
On jumalasi varmaan yhtä hellä.

SAALU.
Käy, lapseni, hänt' opi tuntemaan.

    Menevät.

1:NEN NAINEN.
On siinä isä kultaa! muutenkos
Noin lapsi kasvais jumalattomaksi.

2:NEN NAINEN.
Mies velhon löysi -- noiduttu hän on.
Tuon naisen silmistä sen huomasi:
Niist' iski ilmaan jotain liekin moista.

3:AS NAINEN.
Ei mitään! Muistan silmät Mirjamin:
Paloivat nekin, kun hän innostui.

1:NEN NAINEN.
Se toista oli! sinä vanha naakka!
Jumala sinut korpeen tappakoon! --
Tuo velho Mirjamista muistuttaisi
Taas Saalu tuoss' on.

SAALU.
                      Tässä vartioin.
Mun harmaa pääni heitä suojelkoon. --
Mik' on tuo melu, julma karjuna?
He vyöryvät kuin myrsky vimmatusti
Ja vainon henkeä vaan puskuvat,
Kuin Siinain kurkku ruhkaa puhkuaa.
Näenkö? -- tuolla! -- Koston jumala!
On Pinhos siellä! Herra varjele
Mun huonettani, suojaa lapsiani.
Seis, Pinhos!

PINHOS.
              Kuka tohtii?

SAALU.
                           Harmaa vanhus,
Jok' armoasi kerjää rakkaudelle:
Sun kauttas syttyi kostonliekki leiriin.

PINHOS.
Se syttyi Herran alttarilta.

SAALU.
                             Seis!
Tuo himo polttaa Simeonin huoneen.

PINHOS.
Sen himo poltti jo, nyt hiilet korjaan.
Miss' ovat Herran vihan astiat?

2:NEN NAINEN.
Majaansa tuonne heidät Saalu vei.

PINHOS.
Pois väisty, kurja vanhus!

SAALU.
                           Armahda
Mun lapsiani, Pinhos, armahda!

PINHOS.
Noin Herraa kiusaat, tyydy, vaikene
Ja muista, että kieltää Jehova
Pakanakansain vaimot kansaltaan.

SAALU.
Kun täällä huudan, vuoret vastaavat,
Kovempi oisko nuori sydämmes?
Vie laumastani sata lammasta,
Sovintoverta niistä vuodata:
Vie kaikki virhittömät karjastani,
Mut säästä huonettani, lapsiani!

PINHOS.
Mä vannonut heill' olen kuoleman!

SIMEONILAINEN.
Oi Pinhos, tuolle korvas kallista!

ERÄÄT.
Armahda, Pinhos!

MUUT.
                 Ei! He kuolkoot!

ERÄÄT.
Te kuolkaa, rosvot!

MUUT.
                    Itse rosvoja!

SIMEONILAINEN.
Tuost' annan!

    (Tuuppaa nyrkillään erästä).

ERÄS.
Maksan takaisin! -- He kuolkoot!

MUUT.
He kuolkoot!

SAALU.
             Tässä vanha rintani!
Se verenjanoanne sammuttaa.
Tuo keihääs iske sydämmeeni! -- Lyö!
Mun vanhan kuolla, nuorten elää suo.

PINHOS.
Pois, kurja vanhus! Toista toinen ei
Voi sovittaa. Ken rikkoi lihassaan,
Hän lihassaan saa itse sovittaa.
Siis kuolkoot!

    Ryntää Simrin telttiin: Saalu sortuu jalkoihin.

MUUT.
               Kuolkoot!

    Menevät.

SIMEONILAINEN.
                         Simri eläköön!

ERÄS.
Vait, miehet! muuten kosto kimmahtaa
Miehestä mieheen.

SAALU.
                  Nouskaa, lapseni!
Kapina! Nouse, Simeonin huone!

PINHOS (palaa).
Kas tässä Herran keihäs! -- Herranko?
Niin, Herran! Herran oli kostotyö.
Nuo kaks yht'aikaa kuoli hekkumassaan:
Lävisti keihäs, veret yhteen juoksi.
Uh!

    Etempää teltistä törmää ulos SIMRI, miekka kädessä.
    KOSBI seuraa, mutta kaatuu teltin ovelle.

SIMRI.
    Auttakaa! ma kuolen!

    Kaatuu.

SAALU.
                         Poikani!
Mun armas poikani!

    Vaipuu Simrin ruumiille.

PINHOS.
                   Ken kapinoi,
Hän kuolkoon! Tulkaa, Herran sankarit!
On Kosbin kansa vielä kostamatta:
Valamme kautta Moab voitti rauhan,
Tok' ei sen kaksoissisar Midian.
Aseihin! Murhaa Midianille!

KANSA: "murhaa! murhaa!"

    Lähtevät.

SAALU.
Mun poikani! Oi armas poikani!




VIIDES NÄYTÖS.


    Midianilaisten leirin tienoo erämaassa.

    BILEAM ja ZUUR.

ZUUR.
Sanoitko kuollut? Kosbi murhattu!
Minulle tehty kaksoiskavallus:
Mun Moab petti, sorti Israel,
Möi surman suuhun Eglon lapseni,
Tuon ainoan. -- Hän oli tytär vaan,
Mut kallis mulle, liki sydäntäni.
Hänestä toivoin paljon voittavani,
Nyt menettänyt häness' olen kaikki.

BILEAM.
Ei Eglonin, vaan minun oli syy:
Minua Baalak totteli, kun Kosbin
Hän antoi Israelin miehelle.
En julmaa naisen murhaa toivonut,
Vaan rakkautta varroin rakkaudesta.
Niin Moabin ja Midianin uskoin
Pelastavani, mutta murhasin
Sun tyttäres ja rikoin kaksoiskansan.
Nyt palvelijasi olen -- vaadi kosto!
Sinua seuraan sotarintaan, mutta,
Jos annat, otan kädestäs myös surman.

ZUUR.
Sinäkö syypää? Sulle tytärtäni
En antanut, vaan Eglon ruhtinaalle.
Mut Israel jos tappoi lapseni,
Niin kuolkoon murhaaja, mut sulle rauha.
Vihaiset tuulet, tuokaa turmiota,
Aromaan myrskyt isää rankaiskaa,
Jos lapsensa ei kuolemaa hän kosta,
Jos Zuurin keihäs väistyy vihollistaan.
He kohta tääll' on, sanoit?

BILEAM.
                            Raju-ilma
Niin raivosti ei metsää tuiverra,
Ei rohkeammin ukkonen syö puuta
Kuin karkaa kimppuhusi Israel.

ZUUR.
Mut Moab rauhass' on?

BILEAM.
                      On rauhassa,
Kun Israelin liitto sitoo sen.
Se laiskehtii kuin aasi syötetty.

ZUUR.
Niin yksin heitetty on Midian,
Kuin vaimo, johon mies on kyllästynyt,
On korpeen ajettu ja rosvotaan.
Mut mies on toki Midian, ei vaimo.
Se tietänsä ei yksin käydä pelkää.
Ja meitä seuraat, tietäjä?

BILEAM.
                           Täss' annan
Sanani, käteni ja sydämmeni.

ZUUR.
Siis jumalasi meitä auttakoon.
Nyt kostonmiekka kohtaa rikkojat
Ja surmaan suistuu Israel, kun sinun
Sanasi kansaa haltioi. Nyt leiriin!
Hoi urhot! rohkeutta!

    Lähtee.

BILEAM.
                      Uljas mies!
Jos tahtosi vaan olis kansas tahto
Ja minäkin jos ehjä, sointuisa
Kuin ennen. Nouse voimanhenkeni,
Minussa Midianin vahvuudeksi,
Kukistaakseni kansain teurastajan
Ja veljet veljiin yhdistääkseni!
Minussa nouse!
    OMRI tulee.
               Tuolla Omrini!
Hän viel' ei hylkää mestariansa.

OMRI.
Sitäkö voisin?

BILEAM.
               Terve, poikani!
Mihinkä Nergal jäi? Hän vannoi
Minua seuraavansa kuolemaan,
Jos tarvitaan. Nyt missä viipyy?

OMRI.
                                 Oi!
Sanoa hävettää ja säälittää
Sinulle suoraa oppilaastasi
Niin kuin on totta.

BILEAM.
                    Kerro totta vaan!
Suun tahraa valhe, mielen eksyttää
Ja pahan muuttaa vielä pahemmaksi.
Siis totta kerro, luontees lainaa värit.

OMRI.
Baal-Peorista lähtiessä Nergal
Niin kauan näytti mieltä rohkeaa,
Kuin sodan entehist' ei totta kuultu.
Vaan kuultuaan, ett' Israelin uhka
Todella kääntyi rankaks' kostotyöksi,
Hän päätöksensä söi ja arveli:
Elämä maukkaampi on kuin kuolo,
Kun oma aatos taisteluun ei johda.
Niin voiton, jonka neuvojesi kautta
Sai Moab, päätti hyödykseen hän käyttää
Ja niinkuin kaarne myrskyn uhatessa
Pujahtaa torniin saalist' ahmimaan,
Niin Nergal pyysi Baalak kuninkaalta
Pyhillä alttareilla uhrit hoitaa
Ja palkan nostaa. -- Pappi on hän nyt
Ja palkkaa nauttii.

BILEAM.
                    Miks'et lähde myös?
Etuja sulle Baalak tarjoaa.
Miks' seuraat miestä, jota aate hurmaa?
Jok' etsi valtaa eikä tyydy valtaan,
Jok' etsi rauhaa, mutta voitti myrskyn,
Sisäisen liekkimyrskyn haikean,
Nyt etsii verta, ulkomyrskyä
Sisäisen sammutteeksi. -- Pakene!

OMRI.
En, kun en voi, ei salli luontoni.
Sinua vaan se vaatii seuraamaan.

BILEAM.
Mut kuolla saat kuin uskollinen koira,
Jok' isäntänsä kohtalost' ei luovu.

OMRI.
Isäni, isäntäni, kaikkeni,
Mun elämäni aatos olet sinä.

BILEAM.
Syleilen sinut omakseni, Omri.
Meit' auttakoon Hän, jonka liitoss' elin,
Jos hänkin ei lie lyhytkätinen,
Yrittelijä, keskenheittäjä
Ja keskeneräinen kuin ihminen,
Vuostuhansien kesytettävä --
Hän auttakoon tai taivas yllemme
Romahtakoon kuin raskas templin kaarros!
Noin uskollisna riennä tuonne leiriin,
Sytytä ilmi liekkiin Midian!
Nyt mene! (Omri lähtee) Varron liiton uudistusta,
Pyhyyttä kuulustelen povessani.
Ei vastaa hän, on vaiti. Hengen silmä
On sotkettu. Tuo silmä, ennen kirkas,
Totuuden ilmaisi kuin tyyni järvi
Kuvastaa selkeästi maan ja taivaan.
Pimeessä hoippuvat nyt askeleeni,
Niin ennen vakavat, nyt epävarmat.
Ja kesyttömät, raa'at luonnonvoimat,
Nuo synnit, joita ennen kuoletin,
Kun Ylimmäisen liitost' imin voimaa,
Nyt inhan uhkatyöni aukosta
Heräävät tainnoksistaan, sylkevät
Kuin käärmeet kuolettavaa myrkkyään,
Ett' entisyyden hedelmöivä hyve,
Jumalanvilja, hukkuu syntitulvaan.

    ENKELI näkyy.

BILEAM.
Vakooja tuolla.
    Ryntää enkeliä vastaan ojennetuin miekoin.
                Väisty kuolemaa!
Pois tieltä!

ENKELI.
             Tieltä hetken taikojen
Ei siirry suuret ajan rattahat,
Seis, harhan mies, ja huomaa tiesi pää!

BILEAM.
Mun tieni ylttyy läpi aikojen,
Niin pitkälle kuin ihmisyyden tie.
Vakooja lienet, riisu miekkasi
Ja vihas ilko alastomaksi!
Tapella tahdon, voittaa taikka kuolla.

ENKELI (lyöpi miekan Bileamin kädestä).
Masennu maahan rikostesi alla
Ja tunne Herran voiman puuskaus.

BILEAM (polvistuu taantuen).
Pyhyyden mies, suo kuulla palvelijas!

ENKELI.
Seis, mies, ja vastaa, kysyn sulta:
Tunnetko allas kallion?

BILEAM.
                        Sen tunnen.

ENKELI.
Mutta henkesi
On peruskallionsa hyljännyt.
Vakuutuksensa liittokirjan myönyt.

BILEAM.
Soraksi murtaa aika kalliotkin,
Uus ajan vaihe vanhat liitot ratkoo.

ENKELI.
Mut uskosi?

BILEAM.
            Myös Israelin usko,
Kuin ahdas juhlavaate hyljätään,
Kun oikea ja nurja puoli tyyten
On likainen ja nukkavieruna.

ENKELI.
Kun viisaudestasi ylpeänä
Sä muita tuomitsit, mut itses säästit,
Niin ryönän kynnyksestäs sisään päästit.

BILEAM.
Jos pantais yhteen kaikki tuhmuuteni,
Mit' olen elinpäivinäni tehnyt,
Ja syötettäis ne mulle yhtä aikaa,
Niin lopuks iäkseni hullu oisin.
Mut kuitenkaan -- en voinut tehdä toisin.

ENKELI.
Totuuden petit.

BILEAM.
                Totuus petti mun.
Miks antoi rakkauden, jota sortaa?
Oliko syyni, että rakastin
Omaani, kansaani kuin Mooseskin?
Oliko synti Kosbin rakkaus?
Miks sorrettiin hän? Miss' on oikeus?
Vihani soimaa korkeuden kättä:
Hän tielle taluttaa ja kesken jättää,
Haluja antaa, tarmon turmelee.

ENKELI.
Sun suusi itse Herraa kiroilee.
Hän näkee syvälle ja tähtää kauas,
Nykyiset tuomii tulevihin nähden.
Miks annoit vakuutustas tinkiä?
Sun kuolla täytyy eksymystes tähden.

BILEAM.
Mua väärin tuomit. Eikö hengestäni
Totuuden lähdesuoni vuotanut?

ENKELI.
Elämän valtameren sulkenut
On sulta väärä tekos.

BILEAM.
                     Tappavainen
Ja julma on tuo uhkatuomios.
Vuort' olinko ja vettä? Enkö lihaa
Ja verta ollut, joka tuntee, tahtoo?
Ja enkö ennen kansan syntein vuoks
Syvästi surren paljon kärsinyt,
Ett' usein itkin, tunsin tuskia
Ja uhrivalmis olin joka hetki,
Kun Herran voima asui lihassani.
Nyt sortuneena minut hyljättäis!

ENKELI.
Suur entisyys ei nykyisyyttä auta.
Sun kuolla täytyy taikka pakene
Ja Midianin leiri jätä!

BILEAM.
                        En
Voi pelkurina juosta, väistyä,
Tai elämätä sulta kerjätä,
Vaan uhkamiekan nostan miekkaa vastaan:
Voin kaiken kaikkeni ja henkeni
Vapaasti totuudelle uhrata.
Pahuutta, vääryyttä ja syntiä
Enempi kammoksun kuin kuolemaa.
Ja kuitenkin, jos hyve jäykistyy,
Sen kuort' en malta jättää murtamatta.
Jos totuus kahleelt' tuntuu, rikon sen.
Ja nuorteata, lämmint' elämää
Himolla etsin. Siksi luovuin
Ma viittatiestä.

ENKELI.
                 Siks' et kuolemaa
Voi välttää. Jollei armontarjous
Sinulle kelpaa -- ota kirous!

    Lähtee.

BILEAM.
Jos elämä näin loppuu, nauran sille.
Siis terve, kuolema! Jo pilvi nousee,
Jo myrsky uhkaa, läikkyy salamat.
Ihana myrsky! Kirkas ukkonen,
Poveeni iske! -- Kuoltuani jatkaa
Ma tahdon kesken katkaistua matkaa.

    Lähtee paljastettu miekka kädessä. Hätäisinä juoksee
    kantamuksineen vaimoja, lapsia ja vanhuksia, huutaen:
    "Vihollinen! Murhaaja! Kostoa! Auttakaa!" Israelin
    sotatorvi kuuluu. Myrskyä. Israelin sotajoukko,
    PINHOS etupäässä, astuu esille.

PINHOS.
Te säälimättä kaikki tappakaa,
Mut itse Jehovahan luottakaa!

JOUKKO.
Sen teemme.

PINHOS.
Te näitte kevättulvan Jordanissa:
Se paljon vanhaa murti mennessään.

JOUKKO.
Sen näimme.

PINHOS.
Niin tekin vanha maahan ruhjokaa,
Ett' Israelin kevät nousta saa.

JOUKKO.
Sen teemme.

PINHOS.
Te näitte kuinka Kosbin kavaluus
Langetti Israelin ruhtinaan.

JOUKKO.
Sen näimme.

PINHOS.
Jokainen Midianin ruhtinas
Langettakaatte miekan terällä.

JOUKKO.
Sen teemme.

PINHOS.
Te näitte kuinka Moab pelastui,
Kun Bileam keksi petollisen juonen.

JOUKKO.
Sen näimme.

PINHOS.
Siis eteheni Bileam laahatkaa,
Jos elää taikk' on kuollut. -- Vannokaa!

JOUKKO.
Sen vannomme.

PINHOS.
Nyt joukot kahtia! Te oikealta
Midianin leirin päälle rynnätkää,
Vasemman kyljen valloitamme me.
Kun torvi soi, niin huuto päästäkää,
Niin raikea, ett' itse taivas aukee,
Jehovan silmä joukkoamme kaitsee.
Kas niin, te sinne, tänne me!

    Lähtevät. -- BILEAM ja MIDIANIN PÄÄLLIKÖT joukkoineen.

BILEAM.
Pakolaisjoukon huomasitteko?
Se Israelin koston alta juoksi,
Apua huutaen, kuin lentohiekka
Tohisten vyöryy arotuulen alta.

ZUUR.
Tuon huomasimme. Kelpaahan sen voittaa
Kenelle luonto suostuu puoltajaksi.
Jos Israel ei kotkanvainullaan
Niin oivaltaisi luonnonvoimia,
Jos tulta, myrskyjä ja aaltoja
Se Siinain enkeleilt' ei oppinut
Edukseen käyttämään, ois voitto meidän.
Nyt pelko valtaa joukon, surmanpelko.

BILEAM.
Mik' aina tapahtuu, ei vahingoita.
Mies viisas urhollinen on, ei pelkää
Hän kuolemaa. Se jokahetkinen
Tapaus luonnossa on. Uuden jakson
Se kaiken olemisen vaiheiss' alkaa.
On edistystä siis. Ei kadottaa
Katoomatonta voi se. Itseään
Elämä ei käy tyhjäks tekemään.
Siis urhoutta, miehet! Elämää
Ei sota riistä -- voiton voipi riistää
Ja vapauden, kuulkaa: -- vapauden!
Pois orjuus! -- ennen kuolema.

ZUUR.
                               On paise
Pakottavainen rinnassani. Halpa
On mulle elämä. Jos Kosbini
Voin kostontiellä saavuttaa, niin terve,
Ihana kuolo, mulle noutajaksi!

HUUR.
Jokainen meist' on kuolemalle velkaa,
Mut tuonpa summan kyllä ehtii maksaa.
Niin kauan täytyy taistella kuin jaksaa.

EVI.
Siin' oikein lausut. Elää pitää koittaa
Ja elämästä nauttia ja voittaa.

REKEM.
Viis nautinnoista! Midianin kansa
Tarvitsee kyllä parhaat ruhtinaansa.

REBA.
Viis ruhtinaista! Kansa eläköön!

KAIKKI.
Kansa eläköön!

BILEAM.
Päämies kun kansan hengestä on henki,
Niin kansa häness' elää taikka kärsii.
Siis päänne tuntekaa ja seuratkaa
Hänt' uskollisna.

ENSIMÄINEN.
                  Evi eläköön!

TOINEN.
Huur eläköön!

KOLMAS.
              Ei, Rekem eläköön!

NELJÄS.
Zuur eläköön! Hän uljahin on mies.

VIIDES.
Vaan Reba reima mies on -- eläköön!

BILEAM.
Nyt kaikki ei, vaan yksi olkoon päämme.
Kuin yksi mies kaikk' yhtä seuratkoon,
Kun suuri yhteistyö on tehtävämme.
Hän valitkaa ken syvimmästi tuntee
Vihollisemme iskut rinnassaan.
Päämiehen arvo hänelle on lääke
Parantavainen. Hekkumoikseen hyökkää
Hän kostotyöhön -- häntä seuratkaa,
Zuur johtajamme olkoon!

JOUKKO.
Zuur eläköön!

ERÄS.
              Vie meitä taisteluun!

    Jotkut murisevat tyytymättöminä.

BILEAM.
Kun äsken leiriänne lähestyin,
Näin merkin, joka vaalin vahvistaa.
Sen kerronko?

JOUKKO.
              Se kerro, tietäjä!

BILEAM.
Eteeni nousi Kosbi morsian,
Verinen, valkovaippa kostotar,
Vihoja säihkyi hänen silmistään,
Kun verikeihään ojensi. Sit' ottaa
Kun aioin -- haipui hän kuin kangastus.

ZUUR.
Hän, tyttäreni sulle näkyi? nouskaa!
Verinen kostonkeihäs meitä johtaa,
Sit' ynnä seuratkaamme!

JOUKKO.
                        Seuratkaamme!

BILEAM.
Tuolt' astuu hän! O, koston enkeli!
Tuo keihäs isällesi! Ota, Zuur!

ZUUR.
En näe häntä. Missä?

BILEAM.
                     Tuolla, tuolla! --
Hän haipuu taas. -- Jo torven kuulette,
Vihollistemme sotahuuto raikuu.
Työ alkaa. Omri, seuraa taisteluun!

    Ryntää oikealle.

OMRI.
Kuin varjosi.

    Seuraa Bileamia.

ZUUR.
              Nyt sodan huima henki
Mun valtaa. Tuonne, urhot, rynnätkää!

    Oikealta ja vasemmalta ryntää esille Israelin joukkoja. Taistelua.

HUUR.
Ei, tänne! Tääll' on vastus. Väistykää!
Tai survon jalkoihini rosvot.

1:NEN ISRAELILAINEN.
                              Kuole,
Vihainen koira!

HUUR.
                Sorru, sortaja!

ISRAELILAINEN.
Tuoss' isku! -- toinen! Juokse Gehennaan!

    Huur kaatuu. Aseitten kalsketta kuuluu. NAHSEN ja
    ELISUR tulevat esille kiskoen mukanaan vanhaa maamiestä.

MAAMIES.
Ai, ai, ai! auttakaatte! Päästäkää!

NAHSEN.
Sen turpa paina hiekkaan.

MAAMIES.
                          Auttakaa!

NAHSEN.
Niin lakkaa huutamasta.

MAAMIES.
                        Päästäkää!
Poveni teille tyhjennän, jos hengen
Minulle, vaimoille ja lapsilleni
Vaan lahjoitatte.

ELISUR.
                  Mit' on povessasi?

    (Mies näyttää).

NAHSEN.
Ah, kultaa, Elisur!

ELISUR.
                    Ja hopeaa!

MAAMIES.
Perheeni, karjani jos päästätte!

ELISUR.
Maa Israelin on ja kaikki aarteet,
Mut hyvällä kun nöyrryt, päästän sun.

NAHSEN.
Pois päästä joutava!

ELISUR (sysäten niskasta).
                     Kas tuossa -- mene!

NAHSEN.
Pyhyyden tähden, tästä tuppeen suu!
On Pinhos kiivas lain vasara:
Me kultaa riistimme, hän meiltä hengen
Voi riistää.

ELISUR.
             Tämän syntitahrasen --
Jos sotaryöstö onkaan syntiä --
Sovinto-uhrilla on helppo pestä.

NAHSEN.
Nyt joukkoon taas! Työ uljas pesköön tahrat!

    Lähtevät.

BILEAM (haavoitettuna, nojaten Omriin).
Suo minun sortua, muut taistelee.
Ken tuossa? Huur! Jo hänkin kaatunut.
Käyn pian luokses, Midianin mies.
Väsyttää haavat, lepo tarpeen on.
    Istuu kivelle.
Tähystä, Omri, väijy vihollista,
Jos ryntää tänne, vielä koetellaan.
Voin kättä nostaa.

OMRI.
                   Siellä taistelee
Ja hurjast' iskee Rekem -- Reba kaatui,
Tuo reima mies! Ah, julman ankarat
On taivaan vallat!

BILEAM.
                   Taisteleeko Zuur?
Pää pystyss' onko?

OMRI.
                   Zuurin joukkoineen
Jo Pinhos kiertää.

BILEAM.
                   Missä Evi on?

OMRI.
Hän avuks rientää, huimast' ottelee,
Vihollisia niinkuin heinää kaataa.
Ah, varjele! -- Hän takaa iskun sai.

BILEAM.
Kirottu halpa salapurija!

OMRI.
Yrittää nousta -- kaatuu hurmeissaan.
Zuur väistyy tänne päin ja Pinhos seuraa.
Tääll' ovat kohta.

BILEAM.
                   Miekkas paljasta!
Tylyjen valtain kanss' on tässä työtä.
Jos vääryyttä ei taivas harjoita,
Elämän päivä seuraa kuolon yötä.
Tuo elinhalu oisko turhuutta?
Jos turhuutt' on se, mik' on vakava?
Jos elinhalu eläviss' on turha,
On vakavaa vaan hävitys ja murha.
    Ankara ukonjyry.
En pelkää jyrinääsi, ukkonen!
En lopu tähän. -- Jospa loppunen?
Niin taikka näin, en mitään mahda.

OMRI.
                                   Taas
Kavala Pinhos kaatoi sankarimme!
Zuur nousee, horjuu -- riennän avuksi.

    Lähtee.

BILEAM.
Paloiksi Pinhos! -- Varro Israel!
Sun tyly virkapappeutes loppuu:
Kun aikaihmistyvät kansat kerran,
Jokainen tuntee lähteen rinnassaan
Ja itse kuulee kuiskutukset Herran. --
Valoa välähti! -- Taas jyrisee. --
Yö peittää maan.

PINHOS.
                 Et väisty kauemmas:
Sisääsi työnnän keihään verisen.

    Zuur kaatuu. Pinhos pysähtyy hetkeksi käsi otsalla.

ZUUR.
Pakene, Bileam!

BILEAM.
                Kaatunutko Zuur!
Tuo Midianin pylväs ainoa.
Nyt nouse, miekkani!
    Omri taistelee suojellakseen Bileamia.
                     Noin taistellaan!
Teet oikein, Omri! Tuonpa apuni.
    Omri saapi erään Israelilaisen keihäästä syrjäpiston, kaatuu.
Ah! Hänkin sortuu! Uskollisin mies!
Täss' yksin seison minä, kansaton. --
On kansaton ken hengenheimoton. --
Näen loppuni. On kaikki raunioina.
Mit' etsin, toivoin -- kaikk' on rauennut.
Elämä, joka kuolemassa voitat,
Sun suuruutesi valtaan heittäyn!

ELISUR.
Kas tässä mies! Täm' on se noituri!
Hänellä juonten rihmarulla on.

NAHSEN.
Hänt' elä tapa! Pinhos tuomitkoon!
Tulehan, Pinhos!

PINHOS.
                 Irti päästäkää!
Hän puoltakoon, jos voi, mies miestä vastaan.

BILEAM.
Kavalanhurskas salamurhaaja!
Pyhyyden tahra, pappeuden ilka!
Jos kanssas taistelen, en taistele sun kanssas,
Jos minun voitat, sin' et mua voita:
On korkeampi, joka taistelee
Ja voittaa.

PINHOS.
            Iske, kurja mies!

BILEAM.
Sen kurja lausui. Tuossa huimaus!

PINHOS.
Takaisin maksan. Missä taikasi,
Kun horjut?

BILEAM.
            Tuossa!

    Ukon nuoli iskee.

PINHOS.
                    Näitkö ukkosen?
    Pistää miekallaan Bileamia, joka kaatuu.
Tuoss' on sen isku! Kuule jyrinää!
Jehovan tuomio on täytetty.
Puhaltakaatte voiton pasunaan
Ja riemun sympaleita soittakaa:
Sanoman viemme Moosekselle leiriin,
Ett' Israelin voitonpäivä on.






AINO

Runo viidessä näytöksessä


    _Jalojen isänmaanystävien ja Kalevalan työmiesten

         ELIAS LÖNNROTIN
               ja
         JULIUS KROHNIN

    muistolle omistaa tämän runonsa nöyrästi

    Tekijä._



Käsitän Suomen kansan lapsuudessaan eläneen erään teoista verrattain
rikkaan ja henkevän ajan, jonka muistot olivat se jalo siemen, josta
kansan mielessä sakoi Kalevalan sankarirunoelma. Sillä kaikki
kansallis-eepokset ovat puhjenneet kansojen lapsuuden ajan urostekoja
ylistämään. Siitä niiden luonteva tuoreus ja mehevyys, josta kansat
kehittyneemmänkin ikänsä taisteluissa etsivät virkistystä kuin
kotiseutunsa luonnosta. Siellä lapsuutensa muistoissa löytävät he
helpommin todellisen itsensä ja niin käsittävät paremmin elämänsä
tehtäviä nykyisyyteen ja tulevaisuuteen nähden. Mutta tuon
kukoistusajan toimivat henkilöt täytyivät luonteineen ja lahjoineen
olla korkeammalla kuin masentuneen jälkiajan tietomiehet ja
runonlaulajat, joissa vaan heikko haamu entisistä kajastaa. Sillä
ilman sankariluonteita ei voinut olla mitään sankariaikaa. Tuon ajan
valossa, kuitenkin pysytellen todenmukaisuudessa, on tekijä pyrkinyt
Aino-runossakin liikkuvia Kalevalan henkilöitä tässä teoksessaan
esittämään.



HENKILÖT:

VÄINÖ              |
PELLERVO           |
KOUKI              |  Väinöläisiä
SIIRA              |
KYLLI  |  tyttöjä  |
YLLI   |           |
VANHA JOUKO         |
TAINA               |
NUORI JOUKO         |
AINO                |
KIRRI               |
SORMO               | Joukolaisia
PURMO               |
MELLA, Kirrin äiti| |
AIRI                |
SINIKKA, orjatyttö  |
KYLÄNTYTTÖÄ KAKSI   |
Kansaa kaikenikäistä.

Tapaus Suomessa heimosotien sankariaikana.




ENSI NÄYTÖS.


    Suvantolassa. Suuri uhripuisto, jonka taustalta näkyy järvi
    venheineen, orastavaa kaskea ja keväistä metsää. Kaskimäen
    rinnasta siintää karkeista hongista kyhättyjä Väinölän
    huoneustoja. Keskipäivän valaistus.

    Simatynnyriä puitten alla. Keskellä etualaa suuri paasikivi,
    jolla uhriruokia ja simahaarikoita. Taempana puitten välittämä
    kisakenttä. Näytöksen alussa VÄINÖ istuu paasikiven peräpäässä,
    oikealla PELTOVÄKI, PELLERVO ylinnä, vasemmalla JOUSIMIEHET,
    KOUKI ylinnä. Loitompana seisoo JOUKOLAISIA.

VÄINÖ (seisten haarikka kädessä).
Kuule nyt Ukko poikoasi,
Luonnottaren laittamata!
Anna toukojen tohista
Maan sydämmen sykkiessä;
Paista päivä näille maille,
Vettä pilvistä pirota;
Kasvata kalaiset rannat
Kukkiviksi, viljaviksi;
Pakkanen aja pakohon,
Väsytä vihainen myrsky;
Laita koivuhun käkönen,
Satakieli salmen suuhun,
Kasvata Kalevalassa.

AINO.
Työn urohot uskolliset,
Valon sankarit väkevät,
Sana miekaksi teroita,
Laita laulut jousiksemme,
Niillä sullo sortajamme,
Karkoita pimeä kansa!
Niin nyt maljasi ylennän --
Ukon malja onnen malja!

    Kansa kertaa viimeisen säkeen.

VÄINÖ (kansalle).
Nyt kevät iloita suopi,
Sen on rinta toivon-täysi. --
Pellervo, tasainen urho,
Simakannun käydä anna
Kaskimiesten kallistella!
Vaivan nähnyt voip' iloita. --
Kouki, metsien kävijä,
Anna jousesi levätä,
Vartoa suo metsän viljan.
Itse metsänkin eläjät
Nyt levossa lempikööt. --
Riemuitkatte, nuori kansa!
Tila on tässä tanhuella.
Leikkikätte, lempikätte!
Viel' on aika työnkin aika.

PELLERVO (vakavasti).
On tätä iloa tässä. --

KOUKI (katkaisten tuimasti).
On iloa, On surua!

PELLERVO (jatkaa).
Paljolta metsän hyvyyttä,
Veden viljoja kosolta,
Maan ja karjankin parasta,
Suurta suuhun pantavata,
Kaikki rauhan siunausta.

VÄINÖ.
Kaikki on emoni anti,
Suuren Luonnottaren lahja.
Miksi tuijottelet, Kouki?

KOUKI.
Ei jouda lepohon jousi
Kauaksi Kalevalasta.
Vielä on pimeät vallat
Väijymässä Väinölätä. --
Tuoll' on Joukolan väkeä
Rikkomassa riemuamme. --
Missä keihäs?

VÄINÖ.
              Ei vihalla,
Ei verellä rauha synny!

PELLERVO.
Siinä on Lappi lahjoinensa
Emäntä etunenässä,

VÄINÖ.
Terve juhlavierahiksi,
Joukola emäntinesi!

TAINA.
Terve tervehyttäjälle,
Kalevalan kaunihille!
Toimme tullessa veroja
Tuhatkunnan turkiksia.

VÄINÖ.
Missä on Joukolan isäntä?
Missä nuori Joukahainen?

TAINA.
Isä on vanha, vaivaloinen,
Nuori Jouko jousen tiellä.
Mut on täällä Aino tyttö,
Armahin emonsa lapsi.
Kun oli kuullut laulustasi
Mainetta yli vesien,
Niin ihastui, ihmetteli,
Tahtoi nähdä laulajata.

KOUKI.
Tuoll' on Kirrikin takana,
Joukolaisten joukon jatko.

    Kirri näyttää julmistuneelta.

VÄINÖ (Ainolle).
Terve vieno metsän kukka,
Kevätnurmien esikko! --
Tule, istu polvelleni!

AINO (ujostellen).
Tohtisinko -- istuisinko --
Kun niin silmäsi palavat,
Leimuavat poskipääsi.
Outo voima on sinussa,
Lietkö nuori vaiko vanha.

VÄINÖ (vetäen Ainon polvelleen).
Kysyt, nuoriko vai vanha.
Kaikki on ajat minussa,
Koko vuosi vaiheinensa:
Kevätmieli herkkä, hellä,
Nuorukaisen kevät-into,
Kesän täysimiehen voima,
Rohkeus, roteva toimi,
Syksyn kypsi neuvonhenki,
Myrskytkin ja uupumukset, --
Toisinansa tuntuu talvi,
Lunt' on mieli, toimet jäätä. --
Nyt kevät on polvellani,
Kevät täällä rinnassani,
Kevät puussa, kevät maassa,
Kevät kansani povessa.
Jää, kevät, Kalevalahan
Ainaiseksi onneksemme,
Mieli nuori ja norea
Suomen soillakin elele!

KIRRI (kiihkeänä).
Riistä, Taina, tyttäresi
Ukko utran polven päältä.

TAINA.
Anna lapseni iloita,
Pyhä on polvi laulajalla.

AINO.
Kuulen kummaksi sinua,
Loitsijaksi, laulajaksi.
Mutta päästä polveltasi.
Tuoll' on toiset karkelossa.
Siellä vartovi minua
Kirrikin kulossa mielin.

VÄINÖ.
Kuka on Kirri kumppanisi?

AINO.
Veljeni sotatoveri.

VÄINÖ.
Tuliko sodan varalta,
Vaiko naisten vartiaksi?

AINO.
Tuli tuojaksi verojen,
Kevätjuhlan juoksijaksi.

VÄINÖ (päästäen Ainon).
Mene sitten! Leiki, tanssi! --
    Itsekseen.
Jollet veis sydäntä multa.
Heikonsitko miehen mielen.

    Jääpi erikseen miettimään; yhtyy sittemmin
    keskusteluun Tainan kanssa.

AINO (Kirrille).
Miksi noin pahalla päällä?
Mikä mieltäs painostavi?

KIRRI (nureasti).
Joko nyt leikkisi lopetit?
Istuit kuin ilokivellä
Mokoman ukon sylissä,
Vihollisen polven päällä,
Veron kiskojan katalan!

AINO.
Istuin syyttömän sylissä
Luvalla oman emoni.
Enkö muusta kuulla saisi
Kuin susista, karhuistasi
Tai sodista, tappeluista?
Sinä et leiki arvoitusta,
Et satuja, et runoja.
Lausut: lapsi leikkiköön.
Anna ollakseni lapsi! --
Kysyn joskus veikoltani
Laulun syntyjä syviä.
Tylysti hän lausahtavi:
Lyhyt on mieli tyttölapsen,
Et voi syntyjä tajuta!
Toisin on tämän urohon:
Suopi kuulla lapsienkin,
Ikä-ihmisten tajuta.

KIRRI.
Minun on pojan poloisen
Sydän syttä, pää savea,
Kuullessani Joukon siskon
Sotamieltä soimaavan.
Sota on surma sortajalle,
Se minun valani vahva!

TAINA.
Suotta haastat sortajasta!
Sortaisiko laulun mahti!
Villit vaan sana sitovi,
Hurskahat vapauttavi,
Suopi hyötyä hyvien. --
Kateus on kadottajamme,
Viha, vaino sortajamme.
Toki ei tultu nyt sotahan,
Tultihin ilonpitohon.

AINO.
Jätä jo riitojen rapina.
Käy keralla tanhusille!
Jo perhotkin pelmuavat,
Eikö nuoret --

KIRRI (viepi Ainon karkeloon).
               Käymme sitten!
Vaikka karhuna ärisen --

    Tanssivat kisakentällä toisten keralla. Välillä
    pysähtyvät keskusteluun, jonka ohella Kirri äkäisesti
    viittoo Väinöä ja Tainaa.

VÄINÖ (itsekseen).
Noin ne liikkuvat puroset,
Läikkyvät matalat lammet,
Kuin tuo nuori kevätkansa.
Minäpä merenä läikyn,
Ääretönnä, pohjatonna.

TAINA (Väinölle).
Olet suurin sulhasista,
Urohistakin ylevin.
Viisautesi kuin virta
Kalevalan kaunistavi, --
Miks olet tok' aina yksin,
Löytämättä vertaistasi?
Kuin pyhä Jumalan tammi,
Joka pilviä piteli.
Ottavat ne muut osansa,
Sinä et sydäntä löydä.

VÄINÖ.
Kipeästi koskettelet,
Taina Joukolan emäntä.
Kun olen poika suuren Luojan,
Esikoinen Luonnottaren,
Koko luonto on minussa
Etsinyt edustajansa.
Muissa löydän vaan muruja,
Osan siellä, toisen täällä,
Löydä en koko vastinetta
Näillä pitkillä pihoilla.
Muut osiksi oivaltavat,
Yksi ymmärtää minua
Kokonani, kaikkineni:
Se on Luonnotar emoni,
Jolle pulmani puhelen.
Siitä kärsin katkerasti,
Että en ilmoilta näiltä
Löydä tyyntä tyttölasta
Povelleni painaakseni.
Tuolla on kansa karkelossa,
Miehet naistensa keralla,
Luonnon murtuneet muruset
Toisihinsa tarttuneina.
Siell' on Ainosi sorea,
Kuin on aamu kultakutri,
Josta on metsä mielissänsä,
Metsän linnut liikutetut,
Aaltoset ihastuksissa,
Kalat karkelon halussa;
Josta on oras iloinen,
Tahtoen tähälle nousta
Käen kukkuma-ajalla.
Niin on tyttösi suloinen
Kevät ihmisen asussa,
Mutta ei kevät minulle --
Minulle suruinen syksy! --
Kevähäni on keikkumassa
Pätöisen Kirrin keralla.

TAINA.
Kuulenko sinulta tuota,
Suvantolan suurimmalta?

VÄINÖ.
Ei ole minulla tässä
Suuren suuria oloja:
Näet rantani rahaiset
Kaunihiksi, kukkiviksi,
Sinisen Suvannon rannat
Laivoinensa, lastinensa.
Niityn niemet, pellon pielet,
Metsän riistaisen, rehevän.
Näet aittani mäellä,
Talon vahvan vastapäätä,
Täynnä vanhoja eloja.
Tunnet karjan kiiltokarvan,
Utarilla uhkuvilla,
Tuhatkunta sarvipäätä.
Huoli en mainita hepoja,
Vetäjöitä, juoksijoita,
Väkeviä, välkkyviä --
Lie niitä satasen verran.
Mut olen parasta vailla:
Kotini valoa vailla,
Lieteni lämmittäjätä,
Jolle kaikesta jakaisin,
Lahjoistani, lauluistani.

TAINA.
Tuota on kumma kuullakseni!
Kun olet kuulu loitsijaksi,
Niin mikset kevättä kiehdo
Sylihisi, rinnoillesi
Iäksi ilonpitohon?
Miksi, nähtyäs ihanan,
Hellyt, pehmenet kuin lapsi?
Narri mies on naimatonna
Nuorten naisien keralla.
Ken lie urhoksi kyhätty,
Vasta on urho naituansa,
Viisas vaimon saatuansa.
Ota vaimo, Väinämöinen.
Ei ole tytöistä puute
Kalevalassa, Pohjolassa
Eikä Joukolan joella!

VÄINÖ.
Olisitko oikeassa,
Jalo Joukolan emäntä.
Tehkämme tukeva liitto,
Väinöläiset, Joukolaiset!
Ei veroja eikä verta,
Ei sortoa, ei sotia --
Rakkauden, rauhan liitto
Väinön ja Joukolan välillä!

TAINA.
Tässä tarjoan käteni.

VÄINÖ.
Käsi kättä vahvistavi.
    Ylentäen haarikan.
Kalevaiset, Joukolaiset!
Juokaamme sovintosarkka,
Ystävin elääksemme
Kuin saman emosen lapset!
Vieretysten viljelkämme
Näitä pohjolan periä!
Kylmän ja pimeän valta
Voittakamme yhteisvoimin!

    Kansa kertaa viimeisen säkeen. Väinö ja Taina
    käyvät keskustellen perälle.

PELLERVO (Koukille).
Tämä miellyttää minua;
Niin saloja valloitamme
Sutten, karhujen käsistä!

KOUKI.
Tätä liittoa epäilen --
Liittoa susien kanssa!

PELLERVO (osoittaen Ainoa).
Tuota lastako sudeksi --

KOUKI.
Mutta Kirrin? --

PELLERVO.
                 Kesytämme.

    Siirtyvät puhellen perälle.

KIRRI (syrjässä).
Kautta kosken vaahtoharjan!
Tämä liitto on kavala
Juoni vasten Joukolata!

AINO (lähestyen Kirriä).
Juo, Kirri, sovintosarkka!
Miksi paisut noin pahaksi?

KIRRI.
Minä juon käärmehen kähyjä
Kostoksi kohisevaksi!

AINO.
Olet julma, Kirri! -- Väistyn.

    Kirrikin väistyy erään puun varjoon, jossa seistä
    murjottaa nurjana.

AINO (itsekseen).
Mihin nyt tyttönen menisin?
Kaikki on niin kummallista.
Kirrikin pahalla päällä.
Väinö! -- hän on ihme aivan.
Niin vetävä, kiehtovainen.
Miksi kuitenkin vapisen?
Väinön riemu Kirrin tuska,
Väinön tuska Kirrin riemu.
Miksi? -- tuota en käsitä.
On kuin kiskoisi minua
Toinen sieltä, toinen täältä.
Tietäisinkö mitä tahdon,
Mitä toivon, mitä tunnen!

VÄINÖ (Tainalle).
Toit minulle turkiksia.
Annan sulle vastalahjan:
Helmyet merensiniset,
Vitjat kullan viipaleiset.
Ne jos annat Ainollesi,
Iloitsen ikäni kaiken.

TAINA.
Lahjasi on meille kallis,
Joukolan ylevin aarre.

VÄINÖ.
Aarre sulla on ylevin
Armas Aino tyttäresi.

TAINA.
Mutta on poikakin minulla,
Nuori, villi Joukahainen,
Jolla on veressä vaino.
Hän on Ainonkin isäntä.
Isä on vanha vaivaloinen,
Emon valta on vähäinen,
Jouko on nopsa ja utala.
Hänet voita laulullasi!
Nuoret voitti: kaikki voitti.

VÄINÖ (erikseen).
Jouko -- nuori kiihkomieli,
Salajuonien kutoja,
Salajousen jännittäjä,
Kerskuja, pönäkkä, narri --
Tuhma on oma tuhonsa!
    Tainalle:
Joudu, Taina, tyttöinesi!
Näytän teille puun parahan,
Jolla kukkuaa käkeni:
Se on tuskieni tulkki,
Ilonikin ilmoittaja.

TAINA.
Tule, Aino tyttiseni!
    Aino seuraa hajamielin.
Käki lie kesympi täällä
Väinön laulujen likellä:
Kukkuaa ihanan onnen.

    Väinö, Taina ja Aino väistyvät oikealle.

KIRRI (silmillään vakoillen Ainoa).
Tuonne se pakeni Aino. --
Voi minua mieletöntä!

    Tanssijoita siirtyy kisakentältä etualalle.

KYLLI.
Itke, Kirri, ja kiroa!
Aino on vene vierimässä.
Väinö ei vähällä heitä
Sydämmen sytyttäjäänsä.
Hän ajaa kuin aurinkoinen
Aamutähteä jälessä,
Kunne saapi sen syliinsä.

YLLI.
Taikka taivahan ulappa
Upottavi tähti raukan.
Niin voipi tytölle käydä
Paetessa partasuuta.

KIRRI.
Pois utalat ennustajat!
Itse joudatte jokehen.

KOUKI.
Mitä pullikka puhelet
Kalevalan kaunihille!

KIRRI.
Kaunis on kaskessa kanto!

KOUKI.
Olet mies pahan sisuinen.

KYLLI.
On sillä sakea sappi,
Joka kultansa kadotti.

KIRRI.
Ei ota mun kaunistani,
Ei hyvällä, ei pahalla --
Vanha Väinö ei ikinä!

PELLERVO.
Väinö on nuori vanhanakin:
Rautatammi ei rapistu.

SIIRA.
Tässä on sarja sulhasia:
Itko, Pitko, Tiira, Siira.
Reima miehiä jokainen.
Kaikilla on meillä naiset:
Airi, Mairi, Hemmi, Lemmi,
Kaikki Joukolan joelta,
Kevätjuhlan kukkasia.
Tänne jäätte, eikö totta?

AIRI.
Totta, jos hyvin pidätte.

SIIRA.
Ei se suistunut sudelle,
Joka suistui sulhaselle.

AIRI.
Jätä jo, Kirri, musta mieli!
Vieras vaimoksi parempi.
Lepytä Suvannon tyttö,
Vie se keikkuen kotihin.

KYLLI.
Se se joutuisi sudelle,
Joka Kirrin kumppaniksi!

KIRRI (viskaa simakannusta Joukolan tyttöjen päälle).
Tuossa tyttö turvakoille,
Jotka pettävät pesänsä --
Silmille rupainen sima!

    Suvantolan väki karkaa Kirrin kimppuun.

PELLERVO (välittäjänä).
Heretkätte, heittäkätte!
Paha ei ruoskien parane.
Ei sovi Suvannon miesten
Hosua humalapäistä.

KOUKI.
Tämäpä Remusen poika
Se ensin nujakan nosti.
Me kun muut sovuksi joimme,
Hän se viskeli vihoja. --
Kehno moista kärsiköön!

KIRRI.
Oma on mieleni minulla.
En punatulkkana turise
Enkä tee tiasen lailla,
Muiden tahtoa totellen:
Teen mitä hyväksi tunnen
Itse ilman neuvomatta.

KOUKI.
"Teetkö min hyväksi tunnet?"
Kysyi koira ilvekseltä.
Vastineeks' söi ilves koiran. --
Sanopa, äkäinen ilves,
Kenen on valta näillä mailla,
Metsänkö vai pellon valta? --
Koska noin pelmuat pahasti.

KIRRI.
Ei ole vapaitten valta,
Kosk' ei kestä keikkumista.

KOUKI.
On valon ja päivän valta,
Joka ei riitoja rakasta.
Kesyt kulkevat vapaina,
Villit kiinni kahlehissa.

KIRRI.
Vain et riitoja rakasta!
Tulin tänne, niin osoitit:
"Tuolla on takana Kirri,
Joukolaisten joukon jatko!"

KOUKI.
Se oli totta leikitellen.

KIRRI.
Vielä näyttelen tosia,
Toimitan tuhat susia
Karjanne kadottajaksi,
Sukunne surmaajaksi,
Valtanne vajottajaksi!

PELLERVO (tyynesti).
Jo lopeta loitsintasi.
Noita ei vapise Väinö.
Laulu on mahti näillä mailla,
Viisaus urosten miekka.
Ei yön, ei petojen uhka
Säikytä Suvantolaista.
Ukko on urosten turva,
Suoja kaiken viljelyksen.
Hän se julki julmurista
Tehdä voi tasaisen miehen,
Hänpä voi verenhimoisen
Maahan paiskata poroksi!

KOUKI.
Kuulitko, kopea kukko!

KIRRI (paiskaa Koukia poskelle).
Tuossa tillikka sinulle,
Jotta et nousisi nokalle!

KOUKI (tarttuen Kirrin kurkkuun).
Kurja mies -- sinut lopetan!
Pojat, karhunkeihäs tänne!

    Joukko metsämiehiä kokoontuu yhteen rytyyn.

PELLERVO (menee häätäen väliin).
Heretkätte, kun sanonkin,
Heretkätte joutavasta!

NUORI JOUKO (syöksähtäen äkkiä vasemmalta).
Väistykätte, Väinöläiset,
Kirriä kurittamasta!
    Rehennellen:
Tässä on tulinen miekka,
Jolla puollan poikiani,
Isketän joka ikistä,
Joka päälle pakkaupi
Halki pään, läpi sydämmen,
Että maksa maalle käypi.
On tässä urosten verta,
Kymmenenkin miehen verta!

KOUKI (kiihkossa).
Varjele, vakainen luoja,
Ettemme kurista kourin
Tuota tuhman röyhkeätä! --

PELLERVO.
Tuolta on tulossa Väinö! --

KIRRI (vetäen Joukoa syrjään).
Kuule, veikko, kun sanelen! --
Tuolta Väinö väänteleikse,
Käypi siskosi sivulla. --
Laululla hänet lumosi,
Hänet ja hyvän emosi,
Häpeäksi heimollesi.
Nyt varusta voittosille --
Lauluin taikka miekoin -- muista!

    Jouko ja Kirri jatkavat syrjässä keskustelua. Väinö,
    Taina ja Aino tulevat oikealta, Aino edellä. Väinö
    kääntyy keskustelemaan Koukin ja Pellervon kanssa.

AINO (juosten veljensä luo).
Jouko, viljon veljyeni!
Tulitkin kevätkisoihin.

NUORI JOUKO (jurona).
Tulin, sisko, turvaksesi.
Voi siskoni, voi emoni!

TAINA (läheten Joukoa).
Ei ole syytä voivotella.
Enemp' on ilohon syytä.

AINO.
Miksi näytät noin tylyltä?
Toitko myrskyn tullessasi?
On kevät, olethan nuori.
Miksi et iloita voisi?
Tunnetko tuon vienon tuoksun,
Jota tuuli lennättävi?
Se on kukkien rukous,
Että ei vihuri veisi
Luonnolta kevätiloja --
Minunkin rukoukseni.

NUORI JOUKO.
Olet lapsi neuvojaksi.
Anna huolia urosten.

    Alkaa käen yhtäjaksoinen kukunta.
    Väinö sekä kansa paljastavat päänsä.

AINO.
Veljyt, kuulehan käkeä!

VÄINÖ.
Kukkuos, kevätkäkeni,
Öin, päivin, illoin ja aamuin
Ihaniksi ilmojamme,
Mieluisiksi metsiämme,
Rahaisiksi rantojamme,
Viljaisiksi vainiomme!
Kukkuos vihaiset mielet
Rakkahiksi, rauhaisiksi
Suomen suurelle suvulle!

    Kaikki kattavat jälleen päänsä.

NUORI JOUKO (astuu röyhkeästi Väinön eteen).
Terve, vanha Väinö! -- Tässä
Näet nuoren Joukourhon!

VÄINÖ.
Terve, terve, nuori Jouko!
Sima ja iloinen seura
Tääll' on vierasten varalla.

NUORI JOUKO (kuin edellä).
En simoja, en iloja
Tullut täältä etsimään.
Vaadin Väinön suurisuisen
Laulusille, voittosille.
Kautta nuoleni sulitun,
Kautta miekan mieluisimman
Vannon Väinön laulavani
Suin sytehen, päin savehen,
Parrasta Puhurin suohon!

    Levottomuutta. Väinöläiset tarttuvat aseihin;
    Jouko ja Kirrikin tempaavat miekkansa.

VÄINÖ (tyyneesti).
Pankatte levolle miekka!
Käyttää rosvokin asetta,
Mieltä vaan on urhon päässä --
Lauluin nyt sotia käymme.




TOINEN NÄYTÖS.


ENSI KUVAUS.

    Joukolan suuri savupirtti. Perällä ovi. Oikealla avotakka,
    vasemmalla pitkä pöytä sekä kasinkivet, joilla SINIKKA jauhaa.
    NUORI JOUKO ja KIRRI varustelevat aseitaan. TAINA kehrää
    värttinällä, AINO pesee astioita.

KIRRI.
Jos jotakin unohtaisit,
Voisin syrjästä sysätä
Suuhusi sukevan mutkan,
Johon Väinö vierähtäisi
Kuin ovela Hiiden hirvi.

NUORI JOUKO.
Tulla voit todistajaksi,
Vaan et neuvonantajaksi:
On älyä itselläni
Vaikka Väinönkin varalta.

KIRRI.
Sanoin vaan sitä sanaksi;
"Jos" sanoin ja jos on jos.

SINIKKA (syrjässä).
Sen tuhannen venkaleita!
"Jos on jos!" Mut jospa hiisi
Toisi teille surmaa viisi.
Orja tässä kiertää, jauhaa,
Saapi tuskin öisin rauhaa.
Syöjätär jos oisin, söisin
Teistä lihan luista öisin!

NUORI JOUKO.
Orja ryökälekö siellä! --
Kirri, myrkytitkö nuolet?

KIRRI.
Tein sen.

NUORI JOUKO.
          Jos aseissa Kouki
Vastahamme rynnistäisi --

KIRRI.
Nuolen saisi, siihen jäisi.
Sivaltaisin sitte miekan,
Pään pahalta pirstoaisin.

SINIKKA (syrjässä).
Mut jos luutuisi kätesi,
Menettäisit itse pääsi!

NUORI JOUKO.
Jousi matkahan ja miekka,
Se on tietty, miehen merkit.
Mut paras ase on loitsu,
Jota kuulevat jumalat,
Vapisevat luonnon voimat.

SINIKKA.
Piimäparran viisautta!
Kavahda, kavala Jouko,
Ei sinua Väinö väisty.
Sun manaa hän maan omaksi,
Jottet nouse nostamatta
Kotias kohentamaan!

    Muut säikähtyvät.

NUORI JOUKO (tarttuen orjaan).
Sinut, sen kirottu orja,
Lyön liivaksi, maan mäsäksi,
Jollet suutasi tukitse!

    Orja valittaa.

KIRRI.
Kurista katala riepu!

AINO.
Ei sovi sinulle, veikko,
Käydä orjahan käsiksi.

KIRRI (syrjässä).
Se on tyttö -- aina armas!

NUORI JOUKO.
Olet, sisko, oikeassa.
Henkipattosen pelastit.
On sotia suurempia
Käydä nuoren Joukahaisen --
Ei orjan opettaminen.

TAINA.
On salossa saartamista
Pelloksi ja niittymaaksi,
Kirvehen ja kuokan työtä.
On susia, karhujakin,
Ne kukista kankahilta,
Että ei katoa karja
Eikä lapset laitumilta.
Niissä voimasi osoita
Kuin väkevä Suvannon urho --
Se on sankarin tekoa!

NUORI JOUKO.
Säästä jo, emo, sanasi
Väkevästä vääntäjästä!
Etkö aavista tuhoa?
Päivän matkan pääss' on Väinö
Peltoinensa, niittyinensä:
Kalat on katoamassa,
Otukset vähenemässä
Kaskitulten tuprutessa.
Vieläkö minun pitäisi
Riistametsät maahan lyödä?
Minunko ajaa orava
Oksalta iloitsemasta,
Rikkoa repojen rauha,
Kontion kotielämä,
Pyyt ja metsot pyörrytellä,
Puut tuhaksi polttamalla?
Niin itse Tapion valta
Kukistuisi kunniatta
Isien iki saloilta.

    VANHA JOUKO on edellisen puhuessa kalakontti selässä astunut
    sisään ja ripustanut kontin viilekkeistä ovenpieleen seinän
    koukkuun; istuu pitkän pintapöydän päähän.

VANHA JOUKO.
En kehoita kaskimaaksi
Saloja kukistamaan.
Kalanpyynti, metsänkäynti,
Ne minulle mieluisimmat,
Niillä ne eli isätkin,
Etköpä sinäi eläne. --
Mut elä sopua sorra
Väinön ja itsesi välillä.
Suloinen on rauhan riista,
Makea sovinnon malja.
Niist' on nouseva kotisi,
Vaan ei vainon pyörtehestä.

NUORI JOUKO.
Oi isoni, oi emoni!
Ei nyt verta vuodatella.
Väinön laulut, Väinön maine,
Ne minua ahdistavat,
Jott' on pääni pälkähässä --
Laulan öilläkin unissa.

VANHA JOUKO.
Väinön laulut -- Väinön maine!

TAINA.
Vedä et vertoja hänelle! --
Olet lapsi laulajaksi
Suuren laulajan keralla.

NUORI JOUKO.
Heikko on emoni usko.

AINO (harkiten itsekseen).
Veljenikö laulajaksi! --
Väinön kanssa voittosille? --
Iloksiko vai suruksi? --
Suruksi koko suvulle.

KIRRI.
Miksi, Aino, noin epäilet?
Miksi aavistat pahoja?
Etkö voisi nyt iloita
Tuumistamme urhokkaista?

AINO.
Suon teille suvisen ilman,
Vaan ei myrskyt vallassani.
Tuolla on ihana ranta,
Tyyni, kaunis lummepauni. --
Siell' olen istunut kivellä. --
Mutta mies sota-oritta
Viepi vettä sotkemaan: --
Vesi on samea, synkkä,
Siihen ei kuvastu kukka,
Lehto eikä päivän silmä --
Miksi ei vesi iloitse?

NUORI JOUKO.
Aika on veden iloita,
Kun on orhi uitettuna.
Aika naisten naureskella,
Kun on voitettuna Väinö.

AINO (jatkaa).
Taikka tuolla on ulappa,
Tyyni, kirkas; alli uipi
Siellä joutsenen keralla.
Soutelen minäkin siellä,
Vieno tyttö venhosessa,
Ihanuutta ihmettelen:
Taivas yllä, taivas alla,
Kummallakin kultakehrä,
Välillä ihana ilma,
Rannat kaikki rauhalliset,
Puu ei nuoku, leht' ei liiku,
Linnut vaan visertelevät;
Mieleni mesiherana
Lauluksi solahtelevi,
Rannan kaikua tavaten. --
Mutta äkkiä idästä
Ratkeaa raju vihuri,
Pilven tönkän työnnältävi
Päälle järven rauhallisen: --
Nyt sohina, nyt tohina
Yllä, alla ankarasti;
Ves'sihinä, ves'sähinä,
Aaltojen vihainen virta.
Minä lapsi tyynen lammen
Kalpeana kaarittelen
Kotirannan ruohikkoon --
Jollen vierähdä vetehen.
Miks'ei päivä maille pääse?
Miksi en ilosta laula?

NUORI JOUKO.
Aika on auringon näkyä,
Kun on myrsky mailta mennyt.
Aika tyttöjen iloita,
Vihollisen voitettua.

KIRRI.
Luota, Aino, veljyeesi!
Kuuletpa hänessä miehen,
Jok' on suustansa sulava
Eikä taidossa takellu.

TAINA (tarttuen Nuorta Joukoa käteen).
Sanon, kuule poikueni:
Jätä hurja kilpakiihko,
Sammuta vihainen mieli.
Kestä et Väinön viisautta,
Käypi kuin kevätlumelle:
Päivän kanssa taistellessa
Masentui se maan rakohon.
Talven puolesta sinäkin,
Kuin Puhurin julma poika
Taistelet kevättä vasten,
Viisautta, viljelystä,
Suvituulen mieltä vasten.

NUORI JOUKO.
Sepä on mies kovin ylevä,
Se Suvannon suurisuinen:
Naisen mieli on matala,
Senkin tyyten tyhjenteli
Viekkahilla virsillään.

AINO.
Jouko, veljyeni!

NUORI JOUKO.
                 Poistu,
Sisko! Sin' et tunne tuota,
Minkä loi kevät minuhun,
Mustan kiihkon.

AINO.
                Sit' en tunne.
Tunnen vaan oman tilani.
Ajattelehan orasta,
Hangen alla uinuvata.
Se kevättä vartoi, vartoi,
Toivoi putkelle puheta,
Kukkiakin päivän alla,
Nauttia kevät-iloja.
Niin tulikin keito kevät,
Päivin paistoi, öin pakasti,
Söi orahan onnen toivon,
Ilon kuihdutti kukalta.
Niin uneksin, niin odotin,
Niin olen pettynyt minäkin.

NUORI JOUKO.
Heitä jo lapsien tarinat!

AINO (jatkaa).
Ajattele aurinkoa,
Joka aamua odotti,
Päästäksensä päilymään
Maan vesille, viertomaille,
Maan saloille, sammalille,
Eläimille, ihmisille.
Tuota toivoi ja odotti.
Mut oli ylennyt maasta
Inha usva taivahalle.
Se pimitti päivän silmän,
Aurinko sumuhun nukkui. --
Niin on mieleni minunkin,
Unelmani usvan alla.

NUORI JOUKO.
Pelkosi on joutavata,
Turinata tuhman linnun.
Ei sovi tuot' urhon kuulla,
Vesi ei olvesta vetele.

AINO (jatkaa).
Ajattele kevätpääsky,
Tullut tänne muilta mailta,
Kuvannut vihantanurmen,
Lehtiä ja kukkasia,
Tuulta lemmen lämpimätä,
Pesän pehmoisen tekoa.
Mitä on tavannut täällä? --
Karkean lumivihurin,
Tuulen tuiman ja purevan.
Minäkin, poloinen pääsky,
Kevättäni kaipaelen --
Sinä valmistat vihurin.

KIRRI (heltyneenä).
Haastat silmäni vesille. --
Jouko, heitämmekö retken?
Rakennammeko sopua
Väinön ja Joukolan välille?

NUORI JOUKO (ärtyneenä).
Senkö on kevät sinussa
Herättänyt heikon mielen,
Jotta naisien narina
Sammutti sotahalusi?
Jää kotihin kurja, raukka,
Piile kannon juuren alle,
Tonki siellä mäyrän kanssa,
Multakärsä Kirri, tonki!
Lähden yksin.

KIRRI (raivostuen).
              Solvaisetko?
Julma Jouko, solvaisetko?
Tahdotko tapella ensin?
Nyrkillä tai tapparalla?

    Nostaa kätensä, vasen nyrkissä, oikea tapparassa.

NUORI JOUKO.
Vaikkapa tuliterällä.

    Sinikka nauraa kamalasti, mutta säpsähtää omaa
    nauruansa. Taina ja Aino välittävät riidan.

TAINA.
Taatto auta tappeluista!

KIRRI (hillittyneenä).
Jos ei siskoas olisi,
Näyttäisin mihinkä pystyn.

VANHA JOUKO (vakaisesti).
Kuulkatte, pojat, tarina! --
Riitelivät sorsanpojat
Kotirannan kaislikossa.
Niin tuli topakka kyttä,
Rantoja se hiipi, hiipi.
Mut sit' ei näe sorsanpojat,
Riidellä rapistellessa.
Kyttä jousensa viritti,
Sihtas, tähtäs -- laukaisi: --
Siihen sorsanpojat sortui.
Sopikatte, sorsanpojat!

KIRRI (Nuorelle Joukolle).
Kättä anna, veikko!

NUORI JOUKO.
                    Tässä.

KIRRI (vetäen Joukon syrjään).
Tietäisit mitä minussa
Herätti kytevä kevät:
Kaksi kiihkoista halua
Talven kaiken hautunutta
Niinkuin koski kohvan alla:
Raju rakkaus on toinen,
Taudin kuumeisen tapainen;
Toisen on nimi musta mieli,
Rakkauden synkkä varjo.
Ne nyt reutovat minussa,
Johtavat joka tekoa.
Milloin hellyn niinkuin tässä,
Aino kun satutti sanoilla.
Taikka kolkkona epäilen,
Toivotonna, vaikka lemmin --
Silloin kiihdyn katkeraksi,
Satelen vihasanoja
Niinkuin suolan järkäleitä,
Joita haavoihin hajotan
Suosimatta, säälimättä,
Vaikk' olis vamma vaivaisella,
Sitäkin kirvellyttäisin.

NUORI JOUKO.
Se minunkin mieleheni.
Säälisitkö, heltyisitkö,
Et ikinä naista saisi --
Saisit naurun, pitkän pilkan.
Sen sylihin suostuu nainen,
Ketä on pelätä pakko.
Kuka on ankara ja kumma,
Sen etehen antauvi
Hän kuin laakso vuoren alle,
Nöyrin, notkahtavin mielin.

KIRRI.
Oletpa kokenut koira,
Kun tunnet otuksen oikut.

NUORI JOUKO.
Tunnen vieläkin enemmän:
Kun tulet todistajaksi
Voimistani, voitostani,
Kun kukistan Väinämöisen,
Niin voit urhona palata
Keralla parahan urhon,
Olet yksi kummemmista,
Voitat tyttöjä tukulta,
Väistät rinnaltasi Väinön,
Mustan mielesi valostat.
Eikö totta?

KIRRI.
            Totta lausut.
Väinön, juuri Väinön soisin
Manan eukolle vävyksi. --
Kanssas lähden.

NUORI JOUKO.
                Kelpo Kirri.
Lähtekämme!

VANHA JOUKO.
            Kuule, poika!
Minuss' ei kevät herätä,
Ei haluja, ei himoja.
Herätti toki kipuja,
Tuskia unettomia
Ilmoja ennustamaan;
Muistoja herätti monta
Nuoria varoittamaan:
Menet kerskaten sotahan,
Silmäpuolena palajat.

NUORI JOUKO (halveksien).
Höpiset, isäni vanha!

    Keskustelee Kirrin kanssa.

SINIKKA (syrjässä)
Kevät! -- näytithän minulle,
Kuinka kahlehensa luonto
Katkoi, pursuten, poristen
Vapahasti, vallatonna. --
Miksi et minua, kevät,
Päästä orjan pälkähästä?
Ikävän herätit hurjan,
Tuskan toivottoman, kurjan.
    Epätoivoisesti.
Orja raukan on elämä
Kuin polulla ruohon silmän,
Poljettuna, sorrettuna.

NUORI JOUKO (äkisti).
Niinkuin nuoli päätös lensi.
Hyväst', äiti!

TAINA.
               Poikueni!
Kuulehan keväimen kieltä
Äitisi sydämen kautta!
Syvältä kuin talven alta
Toiveheni tulvehtivat:
Soisin vuotavan metenä
Lasteni perintömaitten,
Kukkivina, marjavina,
Viljoina vihottavina --
Itse unena unhottuisin.
Kuulisinko suut sulina
Rakkautta rallattavan,
Kuuluttavan kunniata
Lasteni kotipihoilla --
Itse kuin kaste katoaisin.
Joukoseni, poikueni!
Riistäisitkö nyt minulta
Toivoni toteumasta?
Äitisi suruilta säästä!
Jos menetkin Väinön maille,
Tee sopu, rakenna rauha.
Päätä se lujalla mielin!

NUORI JOUKO.
Oi, emoni, kantajani!
Tunne mieleni tukala,
Niin et vaadi vaikeinta.
Maan sydäntä routa särki,
Minun mieltäni pakotti
Kaiken talvea ajatus,
Outo, katkera ja kolkko.
Kevätlämmin hautoi roudan,
Vapautti luonnonvoimat,
Riihottomat, vallattomat
Tulvina tuhoamaan, --
Kirren alta kyyn herätti.
Niin minunkin mielessäni
Keväthelle, tuuli, kaste
Herätti himojen tulvan,
Hävityshaluisen parven,
Villimmän kuin metsän karja
Janoisena, nälkäisenä --
Herätti käteisen kyynkin:
Sen sihinä, sen sohina
On vereni vellotellut,
Etten voi levätä ennen
Kuin olen laulanut Väinön
Suin sytehen, päin savehen,
Parrasta Puhurin suohon.

VANHA JOUKO.
Kateus syö miehen mielen,
Että ei tuhoa tunne.
Luonto on luettavasi,
Elämä opittavasi.
Työtä tehden tyynin mielin
Viisastut iän keralla.
Työ, sovinto -- --

NUORI JOUKO (halveksien).
                    Tuota kuulen!
Tyyntä tuopi kerran hauta.
Viisautt' on itselläni,
On himoja kiihkoisia.

TAINA.
Sitä jo pelkäsin sinusta,
Kun olit piennä piimäsuuna:
Perho kun kukilla pelmi,
Silvoit sen ohuet siivet;
Rastahan pojat sokeat
Viskoit virtahan pesästä,
Et suonut emon iloita.
Nähtyäs iloisen lapsen,
Sitä viskelit vihalla,
Iloitsit kun näit sen itkun. --
Tuota jo varoitin silloin.

VANHA JOUKO (Tainalle).
Annahan pojan kokea,
Päästä lentohon lepakko.
Kylän ansat on opiksi.
Päästä, sanon.

TAINA (Joukolle).
               Mennös, mennös!

AINO.
Jouko, Jouko!

KIRRI.
              Rientäkämme!

NUORI JOUKO (ylpeästi).
Hyvä on isoni tieto,
Emoni sitäi parempi,
Oma tietoni ylinnä!

    Jouko ja Kirri lähtevät.

SINIKKA.
Vastahasi, julma Jouko,
Surmaksi susimeteli!


TOINEN KUVAUS

    Metsätie.

NUORI JOUKO.
Tässä on parahin paikka:
Siellä suo, vetelä täällä,
Keskellä tasainen tanner.
Tästä on tapa hänellä
Käydä Ilmarin talossa
Näissä päivin.

KIRRI.
               Mies keralla,
Kun hän käypi kukkumassa.

NUORI JOUKO.
Sano: ulvomassa! Kilvan
Huutavat saloja pitkin,
Jotta kansa kummastuisi,
Kertoisi ja kuuluttaisi
Mainetta mokoman miehen,
Vallanpyytäjän pahimman.

KIRRI.
Lausunut on laulavansa
Suloksi vesille, maille,
Ihmisten muka iloksi.

NUORI JOUKO.
Luota tuota!

KIRRI.
             Että mettä
Keittävät koskessa kuohut.
Minkä lie iloksi pyylle
Metsämiehen piipotukset.

NUORI JOUKO.
Hah, ha ha! sen lausuit totta.

KIRRI.
Mutta sillä on ukolla
Tietojakin, taitojakin.

NUORI JOUKO.
Tietojako, lausut?

KIRRI.
                   Enkä.
Tarkoitan: jokainen meistä
Tietomies on laatuansa.

NUORI JOUKO.
Jokainenko, lausut?

KIRRI.
                    Enkä.
Tarkoitan: kukin etevä
Mies, itse ajatteleva
Urho, sankari tai noita
Jotakin tajuta voipi
Uutta muille ja minulle,
Kun annaikse aatoksihin:
Niin miks'et sinäkin voisi,
Mies etevin näillä mailla?
Päästele sitä sanoiksi,
Mikä on aito joukolaista,
Mist' olet vakava, varma.

NUORI JOUKO.
Neuvotko minua?

KIRRI.
                Enkä.
Tarkoitan, ett' innostuisit,
Siksi ärsytän sinua.

NUORI JOUKO (huitoen ja reutoen).
Innostuisinko? -- -- -- se sattui!
Nyt olis paininta parahin.
Se veriä liikuttaisi. --
Käymmekö käsirysyhyn,
Kirri!

KIRRI.
       Niinkuin aika poika!
Vyöltä vaiko rinnuksista?

NUORI JOUKO (käyden käsiksi).
Rinnuspaini! -- Täm' ei tepsi.
Vyöltä! -- Täm' on vankempata. --
Heilauta!

KIRRI.
          Keikauta!

NUORI JOUKO.
Nuoremp' ensin!

KIRRI.
                Kopsis!

NUORI JOUKO.
                        Ropsis! --
Tuossa kinnerit sojossa.
Mihin pystyt?

KIRRI.
              Päästä! --
    (noustuaan)
                         Vielä!

NUORI JOUKO.
Koita!

KIRRI.
       Kopsis!

NUORI JOUKO.
               Ropsis!

KIRRI.
                       Eipä. --
Kapsis!

NUORI JOUKO.
        Rapsis! -- Toisen kerran!
Siin' on poika pempullansa.

KIRRI.
Kolmas kerta! Päästä!

NUORI JOUKO.
                      Nouse!

KIRRI (noustuaan).
Annahan hövellän hiukka.

NUORI JOUKO.
Läähätät kuin lahnan poika
Katiskassa.

KIRRI.
            Kolmas voitto
Miehen voitto.

NUORI JOUKO.
               Koita, koita!

KIRRI.
Nyt käsiksi!

NUORI JOUKO.
             Rimpuelet!

KIRRI.
Loiskis!

NUORI JOUKO.
         Roiskis! -- Tunnustatko,
Ett' olet kumottu karhu?

KIRRI.
Mies olet juukelin jämäkkä!
Salolta kuuluu säestettyä laulua.

NUORI JOUKO.
Nyt on kuumakin vereni.
Pelvotonna -- -- --

KIRRI.
                    Kuule! -- Kuule! --
Hoilotusta --

NUORI JOUKO.
              Tässä tiellä
Istun, varron enkä järky. --
Vastahani istu, Kirri!
Lyökämme käsi kätehen,
Laulakamme! Kirri, säestä!

KIRRI (istuu polulle Joukon vastapäätä).
Vetelehän! Kyllä koitan.

NUORI JOUKO (laulaa käsi kädessä Kirrin säestäessä).
Laulu on Lapista tuotu,
Kesäpeuran kielen alta,
Talvisen vasikan suusta,
Lapin lintujen nokasta.

VÄINÖ (tulee Koukin keralla oikealta).
Kenen soi kujerrus täällä?
Kuka on kurja tielle käynyt?

    Jouko ja Kirri kavahtavat seisaalleen.

NUORI JOUKO.
Mie olen nuori Joukahainen.
Mit' olet sukua itse
Kurjanlaista?

VÄINÖ.
              Kun liet nuori,
Niin väistäite vanhempata.

NUORI JOUKO (rehentelevästi).
Vähä on vuosista väliä.
Tietävämpi tielle jääpi.
Lienet vanha Väinämöinen,
Niin lähdemme laulusille.

VÄINÖ.
Mitäpä minusta liene.
Ain' olen elellyt näillä
Kotipellon pientarilla,
Kuunnellut kotikäkeä.
Vaan jos kuitenkin halajat,
Sano mit' ylintä tiedät.

NUORI JOUKO (yhä kiihtyvästi syytäen).
Tiedänpä minä jotakin:
Räppänä on liki lakea,
Kiuasta liki on lieska,

Hyvä on hylkehen eleä;
Luotansa lohia syöpi,
Sivultansa siikasia.
Siiall' on sileät pellot,
Lohella laki tasainen;
Hauki hallalla kutevi;
Ahven arka, kyrmyniska
Syys-ajat syvällä uipi,
Kesät rannalla kutevi.

Vielä tiedän muunkin tiedon:
Pohjola porolla kynti,
Etelä emähevolla,
Takalappi tarvahalla,
Pitkät on puut Pisan mäellä,
Hongat Hornan kalliolla.

Kolme on koskea kovoa,
Kolme järveä jaloa,
Kolme vuorta korkeata
Tämän ilman kannen alla:
Hämehess' on Hälläpyörä,
Katrakoski Karjalassa,
Ei ole Vuoksen voittanutta,
Yli käynyttä Imatran.

VÄINÖ.
Lapsen tieto, naisen muisti,
Ei ole partasuun urohon
Eikä miehen naisekkaan. --
Sano syntyjä syviä!

NUORI JOUKO (syytäen).
Tiedän mä tiasen synnyn,
Tiedän linnuksi tiasen,
Kyyn viherän käärmeheksi,
Kiiskisen veden kalaksi;
Raudan tiedän raukeaksi,
Mustan mullan muikeaksi,
Varin veen on vaikeaksi,
Tulen polttaman pahaksi.

Vesi on vanhin voitehista,
Kosken kuohu katsehista,
Itse luoja loitsijoista,
Jumala parantajista.

Vuoresta vetosen synty,
Tulen synty taivosesta,
Raudan alku ruostehesta,
Vasken kanta kalliosta.
Mätäs on märkä maita vanhin,
Paju puita ensimmäinen,
Hongan juuri huonehia,
Paatonen patarania.

VÄINÖ.
Muistatko mitä enemmin.
Vain jo loppuivat lorusi?

NUORI JOUKO.
Muistanpa ajan mokoman,
Kun olin merta kyntämässä,
Meren kolkat kuokkimassa,
Kalahaudat kaivamassa,
Sydänveet syventämässä,
Lampiveet on laskemassa,
Mäet mylleröittämässä,
Louhet luomassa kokohon.

Viel' olin miesnä kuuentena
Tätä maata saataessa
Ilmoa suettaessa,
Ilman pieltä pistämässä,
Taivon kaarta kantamassa,
Kuuhutta kulettamassa,
Aurinkoa auttamassa,
Otavaa ojentamassa,
Taivoa tähittämässä.

VÄINÖ.
Jo varsin valehtelitkin!
Ei sinua nähty, kuultu
Tätä maata tehtäessä,
Taivasta asettaessa.

NUORI JOUKO (röyhkeästi).
Kun ei lie minulla mieltä,
Kysyn mieltä miekaltani.
Laulaja laveasuinen,
Tartu kalpahan käsiksi.

    Vetää miekkansa; Kirri samoin.

VÄINÖ.
En noita pahoin pelänne
Miekkojasi, mieliäsi.
Toki en kanssasi katala
Lähde miekan mittelöön.

NUORI JOUKO (yltyen).
Ken ei käy kalpahan käsiksi,
Sen minä siaksi laulan,
Panen semmoisen urohon
Sen sikäli, tuon täkäli,
Läävän nurkkahan nutistan!

KOUKI (syrjästä).
Tuotako suvaitset, Väinö?
Ota miekka, lyö muruksi!

VÄINÖ (Joukolle, alussa tyynesti, sitte kiihtyen).
Tuota varroinkin sinulta:
Ylpeyttä yllin kyllin,
Itseluuloa isosti,
Raakuutta rajattomasti.
Vaaksan tietoja varalla,
Peninkulma kerskausta;
Kuntoa mättähän korko,
Vuoren korko röyhkeyttä;
Muistotietoja murunen,
Viisautt' ei viivan verran;
Pilvi kunnianhimoa,
Kateutta suon syvältä;
Koko hinkalo valetta,
Totta vain torajyväksi.
Ketun on sulla viisautta,
Alhaista eläimen mieltä,
Mutkikasta, juonikasta,
Ei ylevän ymmärrystä,
Suden on himo sinulla,
Raateleva, kurja, raukka,
Ei ylhäinen lemmen into.
Olet kuin kateinen koira,
Kiertelevä, kaarteleva,
Vaan et kunnon kilpaveikko.
Etkö nyt häpeä häijy?
Etkö vaivainen vajoa
Maan mutahan, suon sisähän?
Vaivu, vaivu!

NUORI JOUKO (hätäyneenä).
              Auta, Väinö!
Tietäjä iän-ikuinen,
Pyörrytä pyhät sanasi!
Annanpa parahan makson.

VÄINÖ.
Niin mitä minulle annat,
Jos pyörrän pyhät sanani?

KIRRI (puun takaa, johon on paennut Väinön loitsiessa).
Lupaisitko vanhan jousen!

NUORI JOUKO.
Annan jouseni parahan.

VÄINÖ.
Mene hurja jousinesi!
On aseita itselläni
Joka vaarnalla varattu. --
Painu maahan jo matonen,
Suon sisään salakavala!
Suuri on paasi painamassa,
Raskasten vikojen vuori.
Painu, painu!

NUORI JOUKO.
              Auta, Väinö!
Pyörrytä pyhät sanasi!

KIRRI (syrjästä).
Lupaisitko vanhan purren!

NUORI JOUKO.
Annan purteni parahan.

VÄINÖ.
Pursia on itselläni
Tuulen viedä, toisen tuoda.
Sorru sortaja hyvien,
Vainoja vapahan laulun,
Pimeähän piilotaite,
Syvemmälle kyyn kotihin,
Sorru, sorru!

NUORI JOUKO.
              Auta, Väinö!
Päästä tästä pälkähästä!

KIRRI (syrjästä).
Antaisit hänelle orhin!

NUORI JOUKO.
Annan orhini parahan.

VÄINÖ.
On hepoja itselläni!
Uppoa susi syvälle.
Syvä on paha sisusi,
Ilon- ja valon-vihainen.
Painu, katkuinen kekäle,
Ainiaksi painu, painu!

NUORI JOUKO.
Auta jo, Suvannon urho,
Nosta nuorta Joukahaista!

KIRRI (syrjästä).
Voisit kultia luvata!

NUORI JOUKO.
Annan kultia kypärin.

VÄINÖ.
Kysy en kurja kultiasi.
Iki kullat on itselläni.
Kutistu kokohon raukka,
Kuin lumi keväimen tieltä,
Yö keväisen päivän tieltä.
Putoa Puhurin suohon
Hallattaren vuotehelle,
Siell' uneksi yön kodissa
Jäisen puolison povella,
Sinne sorru!

NUORI JOUKO (yhä hätääntyneemmin).
             Päästä, päästä!
Vaka, viisas Väinämöinen.

KIRRI (hätäisesti).
Anna aumat, pellot, mullat!

NUORI JOUKO.
Annan aumani kotoiset,
Heitän hietapeltonikin
Itseni lunastimeksi.

VÄINÖ (jatkuessa yhä kiihtyen).
Omat peltoni paremmat,
Omat aumat armahammat.
Vaivu vieläkin syvemmä,
Mutahan Manalan virran!
Vie sinne matala mieli,
Luonto karvas ja katala.
Sorru jo lamassa siivin,
Haaskalintu hautahasi,
Jotta sointuisi somemmin
Saloilla keväiset kielet
Luonnon puhtahan povesta.
Sinne sorrutkin harakka.
Voi mätäskin maasta nousta,
Vaan ei öykkäri yletä;
Kohotti petäjä päänsä,
Oksat linnuille levitti --
Halpa mies hakona vaipui,
Mieli myrrin nyrrillänsä.

Pilvihin paneite päivä,
Välky taivas valkeoita,
Jyrise jumalan ilma,
Kalliot paloiksi pauku!
Tuuli, tuppuran tekijä,
Räiskyttele rannan hiekat
Silmille pahan sikiön,
Häijyn miehen häämenoissa!
Vinku tuuli vimmatusti
Irnuvirttä ilkeätä,
Nyt kun juopi nuori Jouko
Suossa sammakon olutta.
Sorru kuin somerovuori,
Sorru, sorru!

NUORI JOUKO (yhä hätääntyneemmin).
              Viisas Väinö!
Säästä vielä heikko henki!
Virta jo jalkoja vetävi,
Hiekka silmiä hijovi.

KIRRI (hädissään).
Anna jos mitäkin annat,
Mutta säästä siskoasi!

NUORI JOUKO.
Kun pyörrät pyhät sanasi,
Annan pirtin pyyhkijäksi,
Kutojaksi kultavaipan,
Mesileivän leipojaksi --
Annan Aino siskoseni.

KIRRI (hurjistuen, epätoivoisesti).
Voi katala kauppojasi!
Voi minua mies poloista!

    Poistuu.

KOUKI (hykertäen käsiään).
Se oli voittoa parempi!

VÄINÖ.
Säästäisinkö? -- Päästäisinkö? --
Jo säästänkin! -- Jo päästänkin!
Kun noin pyrkinet parata,
Suot suloimman lunnahasi,
Riemun rintani valoksi,
Niin pyörrän pyhät sanani,
Päästän linnun lentosalle --
Kun et liekin yölepakko. --
Lepy nyt, vihainen virta,
Vuolahana vuotamasta
Päälle syyllisen urohon.
Suistukoot syvälle syysi,
Viat virtojen mukana;
Sortukoon sakea sappi,
Mutta mies mudasta nouse
Vapahana vammoistasi.
Nouse kuin savesta saukko,
Läikkykarvainen, korea.
Puhdistuisitko pulassa,
Nousisitpa nuorempana
Kuin paju palon kylessä,
Survottuna, sorrettuna
Keikahtaa kevein mielin;
Niin sinäkin, nuori Jouko,
Nouse, keiku ketterämmin,
Pesi pääsky, liehu leivo,
Elä huuda huuhkajana.
Anna luonnon leikitellä,
Anna ihmisten iloita,
Itsekin ilosta nautti,
Se on tervehen tekoa.

Jollet sietäne iloja,
Päivän paistetta pakene --
Se ilon loi ihmisille --
Menekin susien maille,
Yön ja talven tunturille,
Kussa ei kuuta, aurinkoa
Eikä tähtien valoa.
Mutta nyt on nousuaika,
Kuulet lintujen lirinän --
Jäniskin jo tuosta juoksi.
Aurinko salon sisästä
Jo vesiä välkyttävi,
Herätellen heikommatkin.
    Tarttuen Joukoa käteen.
Nouse, Jouko, notkostasi
Päivän kirkkahan poluille!




KOLMAS NÄYTÖS.


    Joukolan pihamaalla pyhien puitten varjossa.
    Oikealta näkyy tupa, perältä aitta. Aamupäivä.

TAINA (koristaen Ainoa).
Ruusuposkisen otsalle
Seppele sopii somasti.
Nämäkin helakat helmet
Käyvät valko kaulallesi
Kuin sininen lemmenkukka
Lähtehelle reunustaksi.
Nämä kuulut kultavitjat
Riipustelen rinnoillesi
Kuin kevähän rintapäille
Maaemo mataran nosti.
Tämä päiv' on äidillesi
Muutoksien muistopäivä:
Kolmekymmentä on vuotta
Täsmälleen tänä kevänä,
Kuin isäsi intomielin
Toi tytön Kalevalasta,
Minut ryösti marjamaalta.

AINO.
Miksi jäitkin ryöstäjälle?

VANHA JOUKO.
Vie sinä, minä vikisen,
Olet vievinäs väkisin,
Tulen puolen mielelläni --
Niin tais' olla Tainan laita.

    Lähtee pirttiin oikealle.

TAINA.
Täsmälleen tänä kevänä,
Tämän kevätpäivän päälle
Täytät vuotta kuusitoista
Kukkana isäsi mailla.
Siksi nyt sua somistan,
Kultaseni, lintuseni.
Laitan kuin kevättä luonto
Soreaksi, sointuisaksi,
Mainioitten morsioksi,
En kotihin ryöstölinnun.

AINO.
Olen lapsi morsioksi,
Äiti.

TAINA.
      Tyynny, tyttiseni!
Jo olet tupelle tullut.
Pian päilyt tähkäpäänä.
Aavistan isosukuista
Ainolleni.

AINO.
           Voi kuin haastat,
Äiti!

TAINA.
      Kuin katolla pääsky,
Lauleskelen lapselleni,
Jonk' on lentovalmis siipi.

AINO.
Näetkö tuolla --!

TAINA.
                  Kirrin äiti!

MELLA (tulla tuoksuttaa oikealta).
Terve, Taina! Terve, Aino!

TAINA.
Terve tervehyttäjälle!

MELLA (Ainoa tarkastellen).
Siinäpä sileä lintu.
Vasta on pesästä päässyt,
Mut jo kuulu kullan solki.
Kertomus kylässä käypi
Kevätjuhlasta jalosta,
Kuinka istui Aino neiti
Polvella suvannon sulhon! --
Suurelliset suurten luona,
Lapsi vanhan vaalijaksi!
Hah, ha ha! -- poloinen Kirri!
Olisit sukua suurta!
Joukolata autellessa
Heimosi sodissa sortui. --
Aino ei sinusta huoli.
Taina möikin tyttärensä --
Hyvästi, hyväsukuiset!

    Poistuu vasemmalle.

TAINA.
Rutjan koskehen, rutale,
Kiroinesi, kiukkuinesi!

AINO.
Äiti, äiti! peitä tyttös,
Paina maahan marron alle!
Tuo ampui likaisen nuolen,
Polttavaisen myrkkypiston.
Se syöpi sydänvereni,
Imeksii iloni virran
Kuin lukki. Jo peitä, äiti! --
Mit' olen pahoja tehnyt?! -- --
Äiti!

TAINA.
      Viihdy, lintuseni!
Kerron kaskun. -- Heinikossa,
Kukkaniityll' istui lapsi,
Äidin polvelt' äsken päässyt,
Siin' iloitsi, nauroi, leikki.
Niin sihahti ruoho -- sieltä
Musta kyy läheni lasta --
Pisti pientä -- pois suhahti:
Lapsi parkaisi pahasti! --
Syytöntäkin pisti käärme.

AINO.
Miksi noin on tuhma luonto?

TAINA.
Liekö tuhma vaiko viisas,
Vaatinut on valvehille,
Aseihin, sotajalalle,
Voittosille luonnon kanssa.

AINO.
Ihmisten ilettävien. --
Minut peitä, äiti, noilta,
Niit' en kestä.

TAINA.
                Piilosilla
Et karaistu kestäväksi.
Voimia elämä luopi.

AINO.
On elämä nurja, julma
Ryöstövalta.

TAINA.
             Viihdy, lapsi!
Tyynny kuin tuo lähde tuossa.
Siit' annan sinulle vettä. --
Kas niin, rauhoitu! Nyt silmäs
Kirkastuu kuin lähde tuossa,
Täm' on, tiedät, uhrilähde.
Pyhä on voima sen vedellä.
Pyhä on tässä tuomilehto --
Tunnetko väkevän tuoksun?
Tuometarten hengitystä.
Tuolla pulska Pihlajatar
Kukkansa suvelle säästi. --
Käypi niin keveä tuuli,
Raitis, lämmin. Se sulosti
Poskias sukostelevi.
Näetkö kuvasi tuolla
Lähtehessä? Siit' iloitse,
Ett' olet verevä, nuori!
Iloitse ilon ajalla,
Vielä kukkuvi käkesi!
Nyt kevät on tuolla -- tässä.
Kuuletko? -- Kas siellä rastas!

AINO (ihastuksissa).
Äiti, äiti!

TAINA.
            Lintuseni!

AINO.
Pyhä on tämä uhrilehto!

TAINA.
Eikö totta! Nythän tunnet.

AINO.
Tunnen kuin keväinen tuuli
Toisi kaikki kaipauksen
Ristiaallot rintahani.
Tunnen kuin palava päivä,
Luojan suuri lemmen silmä,
Hautoisi unelmiani,
Aikois mieleni avata
Kuin puhtoisen kukkarinnan
Puhtahalle maailmalle:
Tuolle metsän tuuloselle,
Tuolle taivahan tulelle,
Vettenkin vesivalolle,
Aamun kiilto kastehelle,
Nuorille kevätkukille --
Sillekin, jota en tunne,
Jota aavistan ja etsin. --
Sano, äitini, mit' etsin?

TAINA.
Etsit etsit? -- Vastauksen
Tuop' elämä aikanansa.

AINO.
Äiti, äiti! Tuolla Jouko
Veljyeni -- aivan yksin! --
Ja verissä! Missä Kirri? --
Kaatunutko?

TAINA.
            Taikka Väinö
On tapettu, laulu laannut!
Väinönkö veressä Jouko?
Varjele vakainen Luoja!
Mitä hupsin! -- Arvaisinko!

AINO.
Lausu, äiti!

TAINA.
             Viihdy, lapsi!
Monesti tukala tuuli
Tuonut on iloisen ilman.

AINO.
Tuossa kierokulmaisena
Hän kivelle kyyristäypi,
Silmä maahan muljotellen. --
Minä en kysyä tohdi.

TAINA.
Miksi noin nolona istut?
Mikä on sulla, poikueni?

VANHA JOUKO (astunut Tainan kysyessä pirtistä esille).
Tuota jo ennustin sinulle.
Miksi loitolle noin istut,
Ventona, verissä otsin,
Pää käsissä kyyrysillä?
Sano, mist' olet veressä?

NUORI JOUKO.
Muistathan, isoni vanha,
Kuin kerran salolla ilves
Repi varsasi parahan;
Niin nyt karkasi kavala
Mies metsästä kasvoilleni,
Repi, raastoi --

    Tyrskii.

TAINA.
                 Kuka?

AINO.
                       Miksi?

VANHA JOUKO.
Vartokaa! -- Selitä, poika!

NUORI JOUKO (itkien).
Kostoksi kova-osainen
Nosti kyntensä koholle.

TAINA.
Kuka nosti?

AINO.
            Mistä kosti?

VANHA JOUKO.
Jatka, poika!

NUORI JOUKO.
              Tappelimme
Niinkuin metsot soitimella
Tärähteli hiekkatanner. --
Sinne se kupertui kurja.

TAINA.
Kuka nyt kupertui? lausu!

NUORI JOUKO.
Ensin hän yleni maasta,
Kuusen alta kurkkuhuni,
Siitä kasvoille kapusi, --
Silloinpa sipaisin miestä
Kupehilta luisin kourin.
Nostin, käänsin keikahutin,
Että tallukset livahti,
Maahan paiskasin -- parahti. --
Liekö jäänyt heikko henki.
Täss' on Jouko -- siellä Kirri.

AINO.
Murhasitko --?!

TAINA.
                Ja sit' itket?

NUORI JOUKO.
Tuot' en itke, muuta itken,
Surujani suurempia.

AINO.
Murhasitko, julma Jouko?
Teitkö vielä julmempia!

TAINA.
Tapoitko Suvannon urhon?

NUORI JOUKO.
Tein vielä tukalampata.

AINO.
Kerro, kurja!

TAINA.
              Haasta, haasta!

VANHA JOUKO.
Ei sovi tyrskiä miehen.
Haastele sulalla suulla!

NUORI JOUKO.
Sääli on sinua, sisko.

AINO (tyrmistyneenä).
Kerro kaikki!

NUORI JOUKO.
              Kertoisinko
Kestäisitkö?

AINO.
             Tuota lausut!
Muistatko tarusta kissan?
Hiirtä purren se murisi.
Kysyi: "Kestätkö enempi?" --
"Kestän kuolla", hiiskui hiiri.
Sinäkin puret minua,
Kysyt sitten.

NUORI JOUKO.
              Sisko rukka.
Oli se kamala laulukiista:
Kuin olis koskea kaksi
Vaahdonnehet vastatusten.
Minä kun päästelin sanoja,
Hyppi hongatkin ilosta,
Suossa sammalkin sakosi
Muuramiksi, maaramiksi. --
Mutta kun veteli Väinö,
Hongat sortuivat surusta,
Marjat vaihtuivat muraksi, --
Sorruinpa minäkin sorja
Pahan vallan vainotessa
Suun tasalta suomutahan.
Si

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/20089