← catalogue

Venäjän historia 1878-1918

by Alfred von Hedenström · Finnish · Gutenberg #19629 · 779,975 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Venäjän historia 1878-1918
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Venäjän historia 1878-1918

Author: Alfred von Hedenström

Translator: Alexander Verner Teodor Malinen


        
Release date: October 24, 2006 [eBook #19629]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/19629

Credits: Produced by Sami Sieranoja and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VENÄJÄN HISTORIA 1878-1918 ***




Produced by Sami Sieranoja and Tapio Riikonen






VENÄJÄN HISTORIA 1878-1918

Kirj.

Alfred von Hedenström


Tekijän luvalla suomeksi V. Malinen


Otava, Helsinki, 1922.




ALKULAUSE


_Venäjän viime vuosikymmenien historia on ennen kaikkea suuren kansan
tuloksetonta taistelua voittaakseen itsellensä valtiollisen vapauden ja
sen avulla itse valmistaakseen itsellensä suotuisammat taloudelliset ja
sivistykselliset olot ja yleensä järjestääkseen elämänolonsa omien
tarpeidensa mukaisiksi. Aleksanteri II, vapauttaja-tsaari, valtakunnan
uudistaja, aikoi, uudistustensa täydennyksenä, lahjoittaa kansallensa
myöskin valtiosäännön, jonka valmistuksena oli oleva hänen perustamansa
kunnallinen ja maakunnallinen itsehallinto, semstvo-laitos, kansan
kypsyttäjä valtiolliseen vapauteen. Keisarin murhan johdosta tämä
laajakantainen aloite ylhäältä päin raukesi, ja asia sai tämän jälkeen
sieltä käsin osakseen vain vastustusta, halveksimista ja, liian
myöhään, väkinäisiä, puolinaisia myönnytyksiä. Vain pintapuolinen
käsitystapa voi tuossa itsevaltiuden ja virkavallanvastannnassa
nähdä pelkästään itsekkyyttä ja umpisokeata vanhoillisuutta: vanhan
Venäjän kehittäminen länsimaiseksi, perustuslaillis-parlamentilliseksi
oikeusvaltioksi kohtasi todellakin mitä suurimpia vaikeuksia:
valtakunnan laajuus, sen kansallisuuksien kirjavuus, hallitsevan
kansan, isovenäläisten, alhainen sivistyskanta ja puuttuva
valtiota-muodostava kyky, sekä toiselta puolelta todella länsimaisen
valtiokäsityksen heikko kannatus kansassa ja sen naiivi, pintapuolinen
optimismi -- kuviteltiinhan vielä maailmansodan aikana, romahduksen jo
ollessa ovella, että parlamentillisen ministeristön asettaminen
kääntäisi kaikki, sekä sodan kulun että uhkaavan sisäisen tilanteen,
hyvään päin! -- nämä olivat todella varteenotettavia esteitä. Mutta
sittenkin! Venäjän vanha, sairas valtioelimistö kaipasi pelastuaksensa
vielä suuremmista vaaroista rohkeata leikkausta -- juuri sitä, mihin
länsimaisen valtioihanteen kannattajat tähtäsivät. Ettei sitä
leikkausta tehty, ilmenee varsinkin nyt perästäpäin valtakunnan ja
kansan onnettomuutena, ja pääsyyllisenä siihen, ettei ajoissa ja
ratkaisevasti astuttu valtiollisen uudistuksen tielle, astuu menneiden
vaiheiden esityksestä Pobedonostsev, kahden keisarin neuvonantaja,
Venäjän todellinen valtias lähes neljännesvuosisadan ajan. "Suuren,
pyhän Venäjän hän oli tahtonut luoda, ja hänestä tuli valtion
hävittäjä." Hänen politiikkansa oli sitä politiikkaa, jonka koko
tarkoitus näyttää olevan vastustaa vallankumousta ja joka juuri
siksi johtaa vallankumoukseen. Tämän teoksen nimenä voisi olla
Pobedonostsevista Leniniin, sillä he seurasivat toisiaan, ei vain niin,
että toinen kävi toisen edellä, vaan ennen kaikkea niin, että edellinen
johti jälkimmäiseen.

Meille suomalaisille, joiden omiin kohtaloihin Venäjällä tapahtuva
suuntataistelu niin määräävästi vaikutti, ja jotka yhä vielä, Suomen
päästyä itsenäiseksi, elämme kuin uhkaavan tulivuoren juurella, tämä
teos tarjoaa erittäin mielenkiintoista lukemista. Saamme siitä
yhtenäisen, seikkaperäisen esityksen siitä, mitä sanomalehtemme
vuosikymmenien kuluessa ovat sirpaleittain sisältäneet -- riveissä ja
rivien välissä. Tätä esitystä kannattaa syvä inhimillisen myötätunnon
pohjavirta, samalla kuin tekijällä on avoin silmä huomaamaan niitä
naurettavia puolia, esiintyjien turhamaisuutta, kunnianhimoa,
typeryyttä ja itserakkautta, mitkä jokainen suuri historiallinen
näytelmä traagillisen perussävynsä ohessa älykkäälle ja tasapuoliselle
tarkastajalle sisältää.

Heinäkuussa 1922.

Suomentaja._




SISÄLLYS.

1. luku: Maa ja asukkaat ........................................... 13

  Itä- ja Länsi-Europan välinen vastakohta. -- Aasiassa olevat
  siirtomaat. -- Valtakunnan alueen kasvaminen. -- Väestö.

2. luku: Venäjän valtakunta Aleksanteri II:n hallituksen lopussa ... 32

  I. Valtakunnan sisällinen tila: Hallitusjärjestelmä. --
  Valtakunnan virastot. -- Paikallishallinto. -- Aleksanteri II:n
  uudistukset. -- Slavofiilit ja sapadnikit.

  II. Venäläis-turkkilaisen sodan loppu: San Stefanon esirauha. --
  Englannin sekautuminen. -- Berliinin kongressi. -- Sen arvostelu
  Venäjällä.

3. luku: Vallankumouksellinen liike ja Aleksanteri II:n kuolema .... 46

  Nihilismi. -- Bakunin. -- Vera Sasulitsh. -- Terrori ja
  diktatuuri. -- Loris-Melikov ja hänen valtiosääntöhankkeensa.
  -- Sosialivallankumouksellinen puolue. -- Aleksanteri II:n
  murha. -- Aleksanteri III. -- Pobedonostsev.

4. luku: Kansantalous ja finanssipolitiikka 1881-1904 .............. 59

  Slavofiilinen talouspolitiikka. -- Bunge. -- Maataloudellisia
  pulmia. -- Talonpoikais- ja aatelispankki. -- Vyshnegradski.
  -- Tullisota. -- Nälänhätä. -- Witte. -- Kauppasopimuksia. --
  Kultakannan toimeenpano. -- Suurteollisuus. -- Työväenoloja ja
  työväen suojeluslainsäädäntö. -- Pääomien maahantuonti. --
  Verot, monopolit ja säästökassat. -- Valtakunnan tulo- ja
  menoarvio. -- Koululaitos. -- Nälänhätä. -- Teollisuuspula. --
  Kotiteollisuus. -- Maatalouden hätä.

5. luku. Virkavalta ja itsehallinto 1881-1904 ...................... 83

  Ignatiev. -- Epärehellisyys. -- Lain polkeminen. -- Lisätty ja
  ylimääräinen suojelustila. -- Poliisiosasto. -- Juutalaisvainoja.
  -- Semski Soborin suunnitelma. -- D. Tolstoi. -- Semstvo. --
  Sanomalehdistö ja kansanvalistus. -- Pobedonostsevin luonne.
  -- Maapäälliköt. -- I. Durnovo. -- Itsehallinnon uudistus.
  -- Kansanoikeuden puolue. -- Aleksanteri III:n kuolema. --
  Nikolai II. -- Varoitus mielettömistä haaveista.

6. luku: Vallankumouksellinen liike 1881-1914 ..................... 106

  Sosiaalivallankumouksellisen puolueen häviö. -- Poliisiosasto.
  -- Pyhä liiga ja vapaaehtoinen turva. -- Aleksanteri Uljanov.
  -- Borki. -- Sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen perustaminen.
  -- Sosiaalivallankumouksellisen puolueen uudistus. --
  Vallankumouksellisia puolueita rajamaissa. -- Virkavallan
  vallankumoukseen kiihoittava toiminta. -- Witten mietintö vuodelta
  1899. -- Ylioppilaslevottomuuksia. -- Koulunuudistushankkeita.
  -- Plehwe. -- Semstvojen vastustus. -- Komiteoja maatalouden
  hätätilan selvittämiseksi. -- Manifesti 11 p:ltä maalisk. 1903.
  -- "Vapautusliiton" perustaminen. -- Menshevismi ja bolshevismi.
  -- Plehwen taistelu vapautusliittoa ja sosiaalidemokratiaa
  vastaan. -- Ihmeidentekijä Serafina. -- Witten kukistuminen.

7. luku: Ulkopolitiikka 1879-1904 ................................. 127

  I. Läheinen Itä: Sotapäälliköitä. -- Vannovskin armeijauudistus.
  -- Giers. -- Kolmenkeisarinliitto. -- Bulgarian selkkaukset.
  -- Vuoden 1887 kriisi. -- Venäjän vaikutusvalta Serbiassa,
  Romaniassa ja Montenegrossa.

  II. Liitto Ranskan kanssa: Aleksanteri III:n vastahakoisuus.
  -- Saksan ulkopolitiikan käänne. -- Liitonteko Ranskan kanssa.
  -- Sodan lykkäytyminen.

  III. Länsi-Aasia: Afganistan. -- Kaspianmeren takaisen alueen
  valloitus. -- Marssi Heratia kohti. -- Rajasopimus Englannin
  kanssa. -- Pamir.

  IV. Itä-Aasia: Siperian rautatie. -- Japanin torjuminen. -- Ruhtinas
  Lobanov-Rostovski ja ruhtinas Hohenlohe. -- Li-Hung-Tshang. --
  Port Arthurin hankkiminen. -- Taistelu Koreasta. -- Besobrasovin
  Jalu-yritys. -- Ehdotus yleiseksi aseista-riisumiseksi. --
  Sotavarustuksia. -- Tsaarin suojelusherruus Tibetissä. --
  Mandshurian valtaus. -- Iton lähetys. -- Englantilais-japanilainen
  liitto. -- Paroni Rosen, Aleksejev, Besobrasov ja Kuropatkin. --
  Sota päätetty Tokiossa.

8. luku: Kirkko ................................................... 154

  I. Valtiokirkko: Sen järjestys. -- Musta ja valkoinen papisto.
  -- Pyhiä vanhuksia. -- Jumalanpalvelus.

  II. Vanhauskoiset: Niiden synty. -- Vainot.

  III. Mystillisiä lahkoja: Hlystit, duhobortsit, tolstoilaiset.

  IV. Protestanttisia lahkoja: Stundistit ja pashkovilaiset.

  V. Katolisen kirkon asema: Unionihankkeita. -- Vainoja. --
  Mariaviitit. -- Pobedonostsevin kanta.

  VI. Protestanttisen kirkon asema: Vainoja Itämerenmaakunnissa
  aina vuoteen 1905. -- Yleinen vaino 1914-1917.

  VII. Armenialaisen kirkon asema: Kirkon omaisuuden riistäminen.

  VIII. Oikeauskoinen lähetys muhamettilaisten ja pakanain
  keskuudessa: Kirgiisien lapsivero. -- Shamaaniuskonto Volgan
  varsilla. -- Baikalin lähetyssaarnaajien alttius lahjoille.
  -- Muuan ristiretki pakanoita vastaan vuonna 1914.

  IX. Kysymys omantunnonvapaudesta: Venäläinen käsitys. --
  Stahovitsh. -- Valtakunnanneuvosto ja bolshevismi vastustavat
  omantunnonvapautta.

9. luku: Rajamaiden venäläistyttämispolitiikka .................... 172

  I. Sen syyt: Natsionalismi. -- Virkavallan yhdenmukaisuuden-tarve.
  -- Sotilaalliset näkökohdat. -- Suomalaisten taistelu
  oikeudenloukkauksia ja venäläistyttämistä vastaan.

  II. Sen menetelmä: Katkov panettelun opetusmestarina. --
  Koulupolitiikka. -- Käännytys oikeauskoisuuteen. -- Kansallisvihan
  ja luokkataistelun lietsominen.

  III. Sen seuraukset: Sivistyksen taantuminen. -- Katkeroituminen
  ja viha. -- Valtiovallan arvon horjuttaminen. -- Epärehellisen
  virkamiehistön kasvattaminen. -- Separatismin luominen. --
  Pienten kansanheimojen venäläistyttämisen estäminen. --
  Valtakunnan häviön aikaansaaminen.

10. luku: Japanin sota ja vuosien 1904-1905 vallankumous .......... 187

  Sodan merkitys Venäjälle ja Japanille. -- Kuropatkinin sotataito.
  -- Kansan mieliala Venäjällä. -- Plehwen murha. -- Perintöruhtinaan
  syntymä. -- Ruhtinas Svjatopolk-Mirski. -- Vallankumouskongressi
  Pariisissa. -- Sosiaalidemokratian kanta. -- Shahon taistelu. --
  Pietarin semstvokongressi. -- Pobedonostsevin viimeinen voitto.
  -- Port Arthurin antautuminen. -- Vallankumouksen puhkeaminen.
  -- Suuriruhtinas Sergei politiikan johtajana. -- Hänen murhansa.
  -- Mukdenin taistelu. -- Kolme manifestia 3 p:ltä maaliskuuta 1905.
  -- Itämeren-laivaston lähtö. -- Vallankumouksen järjestely. --
  Suvaitsevaisuusedikti. -- Tsushiman taistelu. -- Moskovan
  semstvokongressi. -- Lähetystö ja vastalähetystö. -- Vallankumouksen
  jatkuminen. -- Portsmouthin rauha. -- Bulyginin vaalilaki. --
  Pietarhovin konferenssi. -- Moskovan semstvo- ja kaupunkikongressi.
  -- Yleinen lakko. -- Vapausmanifesti 30 p:ltä lokakuuta. -- Sen
  vaikutus. -- Puolueiden synty. -- Witten kabinetti. -- Pietarin
  työväenedustajien neuvosto. -- Moskovan semstvo- ja
  kaupunkikongressi. -- Vallankumouksen kohopiste. -- Lenin ja
  Durnovo tarttuvat asioihin. -- Moskovan kapinan kukistaminen.
  -- Rankaisuretkikuntia. -- Vaalioikeuden laajennus. --
  Vallankumouksen epäonnistumisen syy.

11. luku: Tsaari ja duuma 1906-1907 ............................... 228

  Raha-asiain tila. -- Suuri laina ja sen ehdot. -- Uusien
  valtakunnan perustuslakien valmistaminen. -- Duumavaalit.
  -- Puolueiden kanta. -- Witten ero. -- Aateliskongressi.
  -- Goremykin. -- I duuma. -- Viipurin julistus. -- Stolypin.
  -- Dubrovinin kosto. -- Murhayrityksiä ja kenttäsotaoikeuksia.
  -- Kadettien vainoaminen. -- Stolypinin agraariuudistus. --
  Vallankumouksellisen liikkeen jatkuminen. -- II duuma. --
  Pobedonostsevin kuolema. -- Hallituksen taistelu terrorin
  kanssa. -- Aateliskongressin päätökset. -- Ukrainan kysymys.
  -- Duuman hajoittaminen ja vallankaappaus. -- Uusi vaalilaki.

12. luku: Taantumus 1907-1914 ..................................... 258

  III duuma. -- Valtakunnanneuvosto ja aateliskongressi. --
  Taantumuksellisia virtauksia. -- Stolypinin vallankaappaus.
  -- Hänen murhansa. -- Kokovtsov. -- Senaattoritarkastukset.
  -- Kansanvalistus. -- Valistusministeri Kasso. -- IV duuma.

13. luku: Kansantalous ja finanssipolitiikka 1906-1914 ............ 273

  Ilmastovaihteluja ja satotuloksia. -- Agraariuudistuksen
  hyviä tuloksia. -- Talonpoikien maannälän tyydyttäminen. --
  Osuustoiminta. -- Suurteollisuuden uusi kukoistus. Syndikaatit.
  -- Rautatielaitos. -- Kauppatasaus. -- Kauppasopimus Saksan
  kanssa. -- Pankkilaitos. -- Työväestö ja lakkojen vastustaminen.
  -- Bodaibon lakko. -- Sisäministeri N. Maklakov. -- Valtakunnan
  raha-asiain loistava tila. -- Sotapuolue kukistaa Kokovtsovin.

14. luku: Ulkopolitiikka 1906-1914 ................................ 285

  I. Kaukainen Itä: Suhde Japaniin. -- Urjanhain hankkiminen. --
  Luoteis-Mongolian suojelusherruus. -- Ystävyys Japanin kanssa.

  II. Sopimus Englannin kanssa: Wallacen toiminta
  venäläis-englantilaisen liiton hyväksi. -- Pietarin sopimus
  31 p:ltä elok. 1907. -- Sen merkitys.

  III. Persia: Maan jakaminen venäläiseen ja brittiläiseen
  etupiiriin. -- Pohjois-Persian sotilaallinen miehitys.

  IV. Läheinen Itä: Balkanin-valtioiden suurvaltatuumia. --
  Uusslaavilaisuus. -- Balkanin kysymys astuu etualaan Turkin
  vallankumouksen johdosta 1908. -- Venäjän diplomaattinen tappio
  1909. -- Mieltenkuohua Saksaa vastaan. -- Venäjän politiikka
  vuosien 1912-1913 Balkanin-sodassa.

  V. Venäjä ja Länsi-Europpa: Suhde Saksaan. -- Berliinin
  ulkoasiainviraston kabinettipolitiikka. -- Nikolai II ja
  Vilhelm II. -- Bethmann Hollweg ja Poincaré 1912 Venäjällä.
  -- Venäjän pyrkimys Länsivuonoon.

  VI. Sotalaitos: Venäjän armeijan väärä arvioiminen
  Länsi-Europassa. -- Gutshkov ja vuosien 1909-1912
  armeijauudistus. -- Sotalaivastojen vahvistaminen.

13. luku: Venäjä maailmansodassa 1914-1916 ........................ 305

  Isänmaallinen mieliala sodan nopean ja voitokkaan loppumisen
  toivossa. -- Puolalaisen yhteiskunnan odotteleva puolueettomuus.
  -- Sotamiesten kiihoittaminen julmiksi ja raaoiksi. -- Syytöksiä
  sotaministeri Suhomlinovia vastaan. -- Duuman arvostelua
  tammikuussa 1915. -- Maan riistäminen. -- Galitsian
  venäläistyttäminen. -- Galitsian, Puolan, Liettuan ja Kuurinmaan
  tyhjentäminen. -- Sotateollisuuskomiteojen ja "semgoran"
  muodostaminen -- Saksalais-pogromi Moskovassa. -- Pysyväistä
  saksalaisvainoa Itämeren-maakunnissa. -- Ministerien eroja. --
  Isänmaallisia sotasaalistajia. -- Duuma elokuussa 1915 ja
  edistysmielisen blokin muodostaminen. -- Tsaari ottaa
  ylipäällikkyyden. -- Duuman toistaiseksi-lykkääminen. --
  Sisäministeri Hvostovin ohjelma. -- Erään uuden pyhimyksen
  laiton pyhäksi-julistaminen. -- Pakolaissurkeus. --Kansallisia
  apukomiteoja. -- Pohjoisapu. -- Duuman toistaiseksi-lykkääminen.
  -- Goremykinin eronpyyntö (2 p. helmik. 1916). -- Pääministeri
  Stürmer. -- Tsaari duumassa. -- Hvostovin ero. -- Kanne
  Suhomlinovia vastaan. -- Duuma vastustaa kansallisten ja
  uskonnollisten rajoitusten kumoamista. -- Brusilovin hyökkäys
  1916. -- Saksalaisten puolustusvoitto Kovelin luona. --
  Taloudellinen pula. -- Kuljetuslaitoksen rappio. -- Muuan
  duumalähetystö ulkomailla. -- Barkin lähetys Lontooseen ja
  Pariisiin. -- Venäläis-japanilainen ystävyys. -- Stürmer
  ulko- ja Protopopov sisäministerinä. -- Stürmerin kukistuminen.
  -- Duuma, valtakunnanneuvosto ja aateliskongressi varoittavat
  hallitusta. -- Tsaari ja hänen puolisonsa. -- Rasputinin murha.
  -- Galitsinin taantumuksellinen kabinetti. -- Vanhoillisten
  valtakunnanneuvoston-jäsenten sijaan nimitetään jyrkkiä
  taantumusmiehiä. -- Hurjisteluja uudenvuodenaattona 1916.

16. luku: Valtakunnan luhistuminen vuonna 1917 .................... 344

  Protopopovin politiikka. -- Lordi Milnerin lähetys. --
  Muonitusvaikeuksia Pietarissa. -- Duuma kokoutuu uudestaan.
  -- Kerenski vaatii rauhantekoa. -- Maaliskuunvallankumous ja
  Nikolai II:n luopuminen. -- Väliaikaisen hallituksen ja
  neuvostohallituksen muodostaminen. -- Kansan ja sotajoukon
  mieliala. -- Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin esiytyminen.
  -- Ent. tsaarin vangitseminen. -- Tsaarillisen perheen
  vangitseminen, sen karkoittaminen Siperiaan ja sen murhaaminen
  Jekaterinburgissa. -- Hallinto- ja oikeusuudistuksia. --
  Taloudellinen romahdus. -- Sotajoukon rappeutuminen. -- Vierasten
  kansojen vaatimukset. -- Agraarilevottomuuksia. -- Kadettien
  kongressi. -- Neuvostohallituksen järjestyminen ja sen suhde
  väliaikaiseen hallitukseen. -- Leninin ja Trotskin paluu. --
  Bolshevistinen kiihoitus. -- Molempien hallitusten ulkopolitiikka.
  -- Miljukovin kukistuminen. -- Kadettilais-sosialistisen kabinetin
  muodostaminen. -- Talonpoikaiskomiteat vallassa maaseuduilla. --
  Kerenskin sotasaarna. -- Heinäkuun hyökkäyksen raukeaminen. --
  Bolshevistinen kipinä Pietarissa. -- Leninin tappio ja pako.
  -- Ukrainan itsehallinto. -- Kerenskin toimenpiteet Suomen
  itsenäisyyttä vastaan. -- Moskovan valtiollinen neuvottelu.
  -- Huudetaan voimakasta miestä valtakunnan pelastajaksi. --
  Kornilovin välikohtaus. -- Oikeudenkäynti Suhomlinovia vastaan.
  -- Kansanvaltainen konferenssi Pietarissa. -- Bolshevikkien
  kiihoitusta. -- Esiparlamentti Pietarissa ja porvarillisten
  puolueiden konferenssi Moskovassa. -- Bolshevikkien kapina 6 p.
  marrask. 1917. -- Hallituksen puolustautuminen Talvipalatsissa.
  -- Leninin voitto. -- Moskovan valloitus.




1. LUKU.

Maa ja asukkaat.


Iso-Venäjä sijaitsee maanpinnan liikkumattomalla kohdalla, joka pitkien
geologisten aikakausien kuluessa on milloin hieman laskeutunut, milloin
taas huomaamattomasti kohonnut, laajalla, suurella tasankomaalla, missä
ei mikään poimuttuminen tai murto ole häirinnyt maakerrostumien
vaakasuoraa asemaa. Määrättyjä rajoja maantieteellisessä mielessä
puuttuu lännessä. Valtiomiehen ja maantieteilijän asiaksi jäi keksiä ne
Oderin tai Narovan rannoilta ja tehdä siitä johtopäätöksiä, esittäen
laajakantoisia valtiollisia vaatimuksia. Pohjoisessa ja etelässä meret
muodostavat luonnolliset rajat, idässä Ural-vuoret. Mutta niiden
eteläisten haarautumien ja Kaspianmeren pohjoisrannikon välillä ammotti
560 kilometrin levyinen aukko, jonka esihistoriallisena aikana oli
aiheuttanut tuon eristetyn sisämeren vedenpinnan laskeutuminen.
Huomaamatta Europpa tässä yhtyy Aasiaan, ja tällä asianlaidalla on
Venäjän kohtaloille määräävä vaikutus tänään niinkuin tuhat vuotta
takaperin.

Venäjän yksitoikkoiselta tasangolta alavine rämeisine vedenjakajineen
puuttuu Länsi-Europan maiden vaihtelevia pintasuhteita, ikäänkuin itse
luonto olisi määrännyt tämän laajan lakeuden suuren yhtenäisen
valtakunnan muodostamiseen. Yhtä jyrkkä on Länsi- ja Itä-Europan
välinen ero ilmastollisessa suhteessa. Talvien kylmyydessä ja kesien
kuumuudessa sekä sateenmäärän vähenemisessä itään päin ilmenee Venäjän
selvä mannerilmasto. Vain uloinna luoteessa, missä lämmittävä
Golf-virta huuhtoo Muurmannin-rannikkoa, jonne v. 1899 perustettiin
Aleksandrovskin kaupunki 69° 20' kohdalle pohjoista leveyttä, ei meri
tammikuussakaan jäädy, kun taas 2,535 kilometriä siitä etelään päin 46°
30' kohdalla sijaitsevat Nikolajevin ja Hersonin satamat joka talvi
jääesteiden johdosta ovat laivakululta suljetut. Venäjän pakkasia
kiihdyttävät koillisessa sijaitsevan Kaarianmeren valtavat jääröykkiöt,
jotka vasta elokuussa -- ei kuitenkaan joka vuonna -- tuulen kääntyessä
ajautuvat pohjoiseen päin. Itämereen asti tunkeutuu tuon kaarialaisen
jääkellarin kylmäaalto, sulkien Pietarin sataman 4-5 kuukaudeksi
vuodessa kokonaan merikaupalta, jota Tallinnassakin ja Riiassa voidaan
pitää käynnissä vain jäänmurtajien avulla. Samaa tietä myöten,
jota vuosisatojen kuluessa Europpaan hyökänneet aasialaiset
paimentolaisheimot ovat tulleet, tekee kesän polttava kuivuus vuonna
vuotuisnaan tulonsa Venäjälle. Ja Volgan varsilla, missä kerran
sotaiset paimentolaiskansat kauan ja sitkeästi ovat taistelleet
maataviljelevien talonpoikien kanssa, taistelee nykyään tuosta
ilmastoportista tunkeutuva kuiva erämaantuuli Atlantin valtamereltä
tulevan kostean ilmavirtauksen kanssa. Niinkuin kansojen välisessä
sodassa vaihtelevat tässäkin voitto ja tappio. Jos länsituuli voittaa,
niin Volgan alueen hedelmällinen maaperä huonostikin hoidettuna antaa
viljaa yllin kyllin ja tekee ihmiset tyytyväisiksi. Jos taas itätuuli
voittaa, niin nälkää-näkevä väestö syyttää Jumalaa tai hallitusta ja
tarttuu aseisiin tai, jos se on sallittu, vastustusmieliseen
äänestyslippuun. Vuodesta 1891 alkaen aasialainen ilmasto on päässyt
voitolle, ja aika ajoin sattuneet katovuodet ovat aiheuttaneet Pietarin
vallassa-olijoille odottamattomia vaikeuksia ja saattaneet monen
valtiollisen laskelman häpeään.

Ison-Venäjän taloudellinen elämä, sen omituisuus ja takapajulla-olo
johtuvat ilmastosta. Talven pituus on luonut Ison-Venäjän talonpojan
kotiteollisuuden, kova kylmyys kallistuttaa hänen elämänsä tekemällä
välttämättömäksi turkisvaatetuksen ja pakottaa hänet kokoamaan valtavia
varastoja polttopuita asuntonsa lämmittämiseksi ja rehua karjansa
ruoaksi. Laivaliike sekä talon- ja teidenrakennustyöt ovat
kuukausmääriä seisahduksissa; elinkeinoelämän täytyy mukautua
ilmaston mukaan. Työnteko ulkosalla paukkuvassa pakkasessa vaatii
vahvistuskeinon, jonka kansa on saanut paloviinasta, vaatii
ihonsuojelusta, jonka huokeimmalla antaa luonnollinen kerros
rasvaista lihaa. Tuvan ilmanpitävä umpinaisuus, sen asukasten
ahdas yhteensulloutuminen yön- ja päiväs-aikaan, kaikki nämä
suojelustoimenpiteet ulkona vallitsevaa peloittavaa pakkasta vastaan
synnyttävät tukahduttavan ilman sisällä sekä heikontavat häveliäisyyden
ja siveydentunnetta. Sukupolvesta toiseen Ison-Venäjän kansa on käynyt
kovaa taistelua maansa luonnon kanssa. Se on synnyttänyt kyvyn kärsiä,
jota länsieuroppalainen ihmettelee, tylsän alistumisen raskaaseen
kohtaloon, kehittänyt passiivista rohkeutta, mutta myöskin säälimätöntä
kovuutta, joka usein saa synnynnäisen hyväsydämisyyden muuttumaan
vastakohdakseen. Niinkuin Pohjois-Amerikassa, johon venäläiset
valtiomiehet usein ovat verranneet maatansa, kasvisto huomaamatta
muuttuu tuolla laajalla alueella Jäämeren rantamilta Meksikon lahden
rannoilla kasvaviin palmumetsiin, niin myöskin Venäjällä.
Länsimaalaisen mielestä, joka on tottunut ahtaaseen valtioalueeseen,
on äärettömän pitkä matka Arkangelin kuvernementin sammal- ja
jäkälätundroilta läpi havu- ja lehtipuuvyöhykkeen, yli aron
ruohikkokenttien aina Etelä-Krimin venäläisen rivieran myrtti- ja
öljypuulehtoihin. Jos venäläinen astuu Uralin loivasti kohoavan
selänteen yli, joka muodostaa rajan yhtä vähän kasvistolle ja
eläimistölle kuin ilmastollekaan, niin hän idässä kohtaa kotimaansa
tutunomaisen kuvan: mittaamattoman tasangon, tundrien, metsien, soiden
ja arojen peittämän, valtavien sisämaanjokien halkoman, jotka melkein
puoli vuotta paksun jääkuoren kahlehtimina hitaasti virtaavat pohjoista
kohti. Luonto määräsi hänelle täällä valloittavan sivistyksenlevittäjän
tehtävän, jonka hän jo aikaisemmin oli hyvällä menestyksellä
suorittanut Okan ja Uralin välisellä laajalla alueella. Asutushistoria
on venäläisen historiallisen käsityksen mukaan ollut isovenäläisen
kehityksen pääsisällyksenä. Vallan toisenlainen näky kohtaa venäläistä,
kun hän muhkeata, venäläisen valloituksen turvaksi vuosisadan
puolivälissä rakennettua grusialaista sotilastietä myöten nousee
korkealle-kohoavan, ikuisella lumella peittyneen Kaukasuksen muurin
yli. Sieltä aukeaa hänen eteensä maa, rikas metsistä, metalleista ja
vuoriöljystä, rehevine alppiniittyineen korkealla vuorilla ja
laakerilehtoineen laaksoissa, aroineen idässä, jossa keinotekoinen
kastelu nostaa maasta runsain määrin puuvillaa, riisiä, tupakkaa ja
viiniä, läpitunkemattomine metsineen lännessä, missä kuumankostea
ilmasto kasvattaa arvokkaita bambu-lajeja, magnolioita, korkkitammia
ja pähkinäpuita, joita köynnöskasvit kiertävät, missä tee- ja
kahvi-istutukset, manteli-, sitruuna- ja appelsiinipuut kaunistavat
lounaisia vuorten haarautumia Batumin luona. Tämän ihmeen rikkaan maan
venäläinen kyllä on osannut valloittaa, mutta ei sitä asuttaa eikä
vallita. Ja vieraaksi, niinkuin Etelä-Kaukasia, jäi venäläiselle
sielulle myöskin valloitettu Turkestan hedelmiä-uhkuvine kosteikkoineen
keskellä laajoja hieta-aavikoita.

Venäjän tyhjentymättömät rikkaudet, jotka sen omien valtiomiesten sekä
ulkomaisten suur-rahamiesten mielipiteen mukaan ainiaaksi muodostavat
sen valtiollisen vallan taloudellisen selkärangan, jotka muodostavat
pääoman, minkä korot sivistyksen kohotessa muka voivat kasvaa
määrättömiin, ovat ensi sijassa tavattavissa Transkaukasiassa,
edelleen metalleista rikkaan Uralin itärinteillä, ne odottavat
käytäntöön-ottamista Altai- ja Sajan-vuoriston pohjoisilla haarautumilla
Länsi-Siperiassa, ne piileskelevät kuparista ja naftasta rikkaan
Turkestanin puuvillaistutuksissa ja hedelmätarhoissa, niitä on vihdoin
myöskin Europan Venäjällä etelässä. Pohjois- ja keskiosat ovat köyhät,
köyhät hiilestä ja metalleista geologisten kerrostumain häiritsemättömän
aseman tähden; ja vain laihan ruokamullan antavat jääkauden
sorakerrostumat. Uhkuvan hedelmällistä on sen sijaan mustanmullan
alue, joka leveänä vyöhykkeenä ulottuu läpi Etelä-Venäjän aina
Luoteis-Kaukasiaan ja Länsi-Siperiaan asti. Täällä etelässä,
Jekaterinoslavin, Harkovin ja Taurian kuvernementeissa sekä Donin
kasakkain maassa, maaperässä piilee aroruohon alla hiiltä sekä
tuottoisia kerroksia mangaani-, rauta-, hopea- ja lyijymalmeja,
fosfaatteja, elohopeata ja posliinisavea, jotka viime vuosisadan
60-luvulla englantilaiset keksivät ja joita he alkoivat käyttää
hyödykseen.

Mutta ei isovenäläinen valtio ole saanut alkuansa rikkaassa etelässä,
vaan köyhässä keskuksessa, siellä on Venäjän keisarikunta kehittynyt
Moskovan suuriruhtinaskunnasta ja laskenut yhä uusia maita valtikkansa
alle. Seuraava numerosarja osoittaa Venäjän valtioalueen nopean
laajenemisen:

  V. 1500 Venäjän valtakunta käsitti 2  milj. neliökm.
  "  1600    "        "         "    8,5  "       "
  "  1700    "        "         "   14,5  "       "
  "  1800    "        "         "   18,2  "       "
  "  1900    "        "         "   22,2  "       "

Vuosina 1812-1815 Venäjän valtakunta saavutti valtiollisen ja
alueellisen kehityksensä kohopisteen. Se ulottui silloin Preussin
rajalla olevasta Kalishista halki Itä-Europan, Pohjois-Aasian ja
Luoteis-Amerikan aina San Fransiskon lahteen, jonka rannalle kasakat v.
1812 perustivat stanitsan, kylän, ja pystyttivät rajapaalun, jonka oli
määrä erottaa toisistaan Venäjän ja Espanjan maa-alueet. Siihen aikaan
Venäjällä oli maailman toiseksi-vahvin laivasto ja suurin sotajoukko,
jonka sotilaita Saksassa tervehdittiin urhoollisina vapauttajina
ja Ranskassa pelättiin voittamattomina vastustajina. Ja tämän
jättiläisvaltakunnan ja tämän vallantäydellisyyden valtiasta ihailtiin
ja juhlittiin Europan pelastajana. Siitä vallanhurmiosta, minkä Venäjä
siihen aikaan herätti maailman yleisessä mielipiteessä, Venäjän
armeijan voittamattomuuden maineesta on venäläinen diplomatia sitten
vaivattomasti ja vaativaisesti elänyt vuosisadan ajan, niinkuin
loppumattoman pääoman koroista.

Vuonna 1816 alkoi valtakunnan taantuminen, ulkomaisten valtiomiesten
sitä huomaamatta ja venäläisten tahtomatta sitä uskoa. Huolimatta
Alaskan (1,5 miljoonaa neliökilometriä) myynnistä Pohjois-Amerikan
Yhdysvalloille v. 1867 suurensivat uudet valloitukset valtakunnan
aluetta niin, että se lopulta oli kuudes osa taivaankappaleemme
maanpintaa. Keskimäärin vallattiin vuodesta 1700 vuoteen 1900
_päivittäin_ 104 neliökilometriä sodalla tai sodanuhalla ja tehtiin
_päivittäin_ 300 vierasta alamaista venäläisiksi. Ei Krimin sodan
(1853-1856) onneton loppu eikä Japanin sodassa (1904-1905) kärsitty
tappio ole pysähdyttänyt valtakunnan alueen jatkuvaa kasvamista, joka
isovenäläisen mielestä on luonnollinen ja välttämätön ilmiö,
"luonnollisten rajojen takaa-ajoa". Vielä vuonna 1913 laskettiin
Luoteis-Mongoliassa ylisen Jenisein ja Selengan jokialueet Venäjän
vallan alle.

Niinkuin Venäjän asema, ilmasto ja kasvikunta, niin myöskin sen kirjava
kansainsekoitus osoittaa siirtymistä Europasta Aasiaan. Turhaan
kuitenkin talouspoliitikko, maantieteilijä ja historiantutkija etsii
_tarkkoja_ tietoja yksityisistä kansoista, niiden lukumäärästä,
elinkeinoista ja sivistyksestä venäläisistä tai länsieuroppalaisista
vuosikirjoista. Yleinen väenlaskenta on Venäjällä kahdesti pantu
toimeen. Edellisen toimittivat 13. vuosisadan puolivälissä tatarilaiset
virkamiehet verotusnäkökohtia silmälläpitäen, jälkimmäisen 9 p. helmik.
1897 hallitus länsimaisten periaatteiden mukaan. Edellisen tuloksesta
emme tiedä mitään; se oli aikanaan Sarain kultaisen lauman raha-asiain
hallinnon tärkeä valtiosalaisuus. Mutta jälkimmäisenkin laskennan
tulokset hallitus kauan aikaa valtiollisista syistä piti salassa ja
julkaisi vasta kun sen tiedot jo olivat vanhentuneet. Asukaslukua
koskevaan kysymykseen voidaan vuoden 1897 numeroiden mukaan vastata
niin, että 19. vuosisadan lopussa:

  Europan Venäjällä asui 105,5 milj. ihmistä 5.4 milj. neliökilometrin
  alalla;

  Kaukasiassa asui 9,3 milj. ihmistä 0,5 milj. neliökilometrin alalla;

  Siperiassa asui 5,7 milj. ihmistä 12,5 milj. neliökilometrin alalla;

  Keski-Aasiassa ynnä Kiivassa ja Bukaarassa asui 9,7 milj. ihmistä
  3,8 milj. neliökilometrin alalla.

  Koko valtakunnassa asui 130,2 milj. ihmistä 22,2 milj.
  neliökilometrin alalla.

Kuinka suuri valtakunnan asukasluku maailmansodan alkaessa oli, ja miten
se jakautui emämaan, Europassa olevien reunamaiden sekä aasialaisten
siirtomaiden osalle, on aina pysyvä salaisuutena, jonka verhoa eivät
sisäasiainministeriön julkaisemien vuosikirjojen numerotiedot (174
miljoonaa) eivätkä Hübnerin maantieteellis-tilastolliset taulut (169,4
miljoonaa) voi nostaa. Sota ja vallankumous, joukkosiirtyminen
Iso-Venäjästä ja Ukrainasta Siperiaan sekä kasvanut siirtolaisuus
läntisistä maakunnista Amerikkaan ovat 17 vuodessa enemmän muuttaneet
vuoden 1897 tulosta, kuin syntyneisyyden suuremmuudesta johtuva
luonnollinen väestön lisäännys on voinut sen tehdä.

Tämän kirjan tekijän arvion mukaan, joka poikkeaa tavallisista
tiedoista eikä väitä olevansa oikea, oli v. 1914

  Europan Venäjän väestö .................... 124 miljonaa
  Kaukasian          "   ...................... 12   "
  Siperian           "   ...................... 12   "
  Keski-Aasian ynnä
  Kiivan ja Bukaaran "   ...................... 12   "

Vuoden 1897 laskennan tuloksien mukaan muodosti vuosisadan lopussa
Puolan kuningaskunta läntisen asemansa, sivistyksensä ja maaperänsä
rikkauksien tähden Europan Venäjän tiheimmin asutun osan; siinä oli
näet 74 asukasta neliökilometriä kohti.[1] Sitten seurasi Ukraina ja
sen maakunnat Podolia, Kiova, Poltava, Harkova, Tshernigov, Volhynia,
Herson ja Jekaterinoslav, joissa oli 50 asukasta neliökilometriä kohti.
Isovenäläinen teollisuusalue, jossa kuvernementit Moskova, Tula,
Kaluga, Vladimir, Nisni Novgorod ja Jaroslav, tuli 40 asukkaineen
neliökilometriä kohti väentiheydessä lähelle noita lounaisia
mustanmullanseutuja. Jota kauemmaksi pohjoista ja itää kohti kulkee,
sitä harvemmaksi asutus käy. Se teki Permin ja Orenburgin
kuvernementeissa 9, Astrakanissa 4, Vologdassa 3 ja laski Arkangelin
metsissä ja tundroilla 0,4 henkeen neliökilometriä kohti. Yhtä suuri
oli 1897 Siperian väentiheys. Kaukasiassa oli huolimatta luonnollisista
rikkauksistaan ja lauhkeammasta ilmastostaan vain 20 asukasta
neliökilometriä kohti.

Jos vuoden 1897 väenlaskenta, mitä tulee valtakunnan ja sen osien
asukaslukuun, antoi tulokseksi likimääräisarvoja, joita ei hallituskaan
epäillyt julkaista, niin sen sijaan vasta 1905 julkaistut tiedot
kansallisuudesta ja uskontunnustuksesta eivät voi vaatia osakseen
mitään luottamusta. Väestö ei käsittänyt kyselykaavakkeita, pelkäsi
uusia uskon- ja kielivainoja ja osoitti oikeutettua epäluuloisuutta ja
uskonnollisia epäilyjä, laskijat taas sivistyksen puutetta ja
kansalliskiihkoa, ja näin saatiin uskoa ja kieltä koskeva tilastollinen
alkuaineisto, jonka arvo yhä väheni, kun sitä vuosikausia käsiteltiin
Pietarin virastoissa. Hallitus antoi hylkäävän päätöksen yksityisten
kaupunkien, esim. Riian, anomuksiin saada omalla kustannuksellaan
käsitellä ja julkaista paikkakunnalla koottua numeroainesta.
Merkilliset tiedot eräiden alueiden väestöstä ja siellä vallitsevasta
uskonnosta, tiedot, joissa oli liian selvä epätotuuden leima, saivat
Venäjän vapaamieliset lehdet ankarasti arvostelemaan valtakunnallista
tilastoa ja sen kiihkokansallista suuntaa.

Seuraava yleiskatsaus Venäjän valtakunnan kansoihin perustuu vuoden
1897 väenlaskennan virallisiin tietoihin, kun parempia ei ole
käytettävissä.


A. Europan Venäjä.

1. _Isovenäläisiä_: 48,6 miljoonaa = 46 % koko väestöstä.

Luvut lienevät ennen liian suuret kuin liian pienet. Sulattamalla
itseensä nykyisen Moskovan maan suomensukuisen alkuväestön,
valloittavalla uutisasutuksella ja itsevaltiaalla valtapolitiikalla
isovenäläiset ovat tulleet suurimmaksi ja vallitsevaksi
itäslaavilaiseksi kansaksi.

2. _Ukrainalaiset_: 20,8 miljoonaa = 20 %.

Todellisuudessa Europan Venäjällä v. 1897 asuneiden ukrainalaisten luku
lienee ollut suurempi. Kerran he olivat "venäläisen maan herroina" ja
heidän pääkaupunkinsa Kiova valtakunnan keskipiste. Tatarien
sivistystä-hävittävä hyökkäys 13. vuosisadalla on pitkäksi ajaksi
tuominnut ukrainalaiset valtiolliseen voimattomuuteen ja tehnyt heidän
maansa Moskovan ja Puolan välisen taistelun temmellyskentäksi. Heidän
kielensä voittaja julisti milloin puolan, milloin venäjän
kielimurteeksi.

3. _Puolalaiset_: 8 miljoonaa = 7,6 %.

He elävät tiheässä asuen Veikselin alueella ja sivistyksellisenä
yliluokkana kaikissa läntisissä kuvernementeissa, jotka kerran ovat
olleet Puolan valtakunnan maakuntia.

4. _Valkovenäläiset_: 5,9 miljoonaa = 5,6 %.

He muodostavat talonpoikaisen väestön enemmistön Vilnan, Vitebskin,
Grodnon, Minskin, Mohilevin ja Smolenskin kuvernementeissa. He ovat
puhtaimpana säilyttäneet alkuperäisen itäslaavilaisen tyypin. Heidän
kielensä ei vuoteen 1915 saakka ollut kohonnut talonpoikaismurteen
alhaista asemaa korkeammalle.

5. _Juutalaiset_: 5 miljoonaa.

He polveutuvat kaikkein suurimmaksi osaksi juutalaisista, jotka 14. ja
15. vuosisadalla ovat vaeltaneet maahan Saksasta ja Puolasta ja
suurimmaksi osaksi tähän päivään asti, samoin kuin heidän Espanjasta
Turkkiin karkoitetut uskonveljensä, säilyttäneet vieraalla maalla
kotimaansa kielen. Heidän murteensa eli juutalaiskieli on keskiaikaista
yläsaksankieltä heprealaisine ja slaavilaisine lainasanoineen, jonka
kirjallisuudella vasta vuoden 1905 jälkeen oli lupa kehittyä myöskin
julkisesti. Venäjän hallitus riisti heiltä muiden ihmisoikeuksien
mukana myöskin liikuntavapauden, niin että he vuoteen 1915 asti saivat
elää vain läntisten kuvernementtien niinsanotussa juutalaisessa
asutusalueessa ja siellä harjoittaa yksinomaan kauppaa ja käsityötä.

6. _Suomalaiset_: 2 miljoonaa.

Suomessa ja siihen rajoittuvissa Pietarin ja Aunuksen kuvernementeissa.
Kun Ruotsi aikanaan piti vallassaan Suomea, niin tämän, luonnon
karsaasti kohteleman maan asukkaat 12. vuosisadalta alkaen ovat
joutuneet germaanisen sivistyksen vaikutuksen alaisiksi, josta Venäjän
hallitus aina vuodesta 1899 turhaan koetti heitä "vapauttaa".

7. _Tatarit_: 2 miljoonaa.

Venäjän muinaisten valloittajien ja hallitsijain suuri enemmistö on
muuttunut vakinaiseksi talonpoikaiskansaksi keskisen ja alisen Volgan
varsilla, missä Kasan ja Astrakan muinoin ovat olleet heidän
kaanikuntiensa pääkaupunkeina. Vain kaspialaisen tasangon suola-aroilla
vanha paimentolaisuus on säilynyt. Syntyperäisen taipumuksen siihen
osoittaa tatarilaisten kulkukauppiasten suuri lukumäärä, joita tapaa
kaikissa Iso-Venäjän kaupungeissa. Vielä heitä asuu Rjasanin
kuvernementissa, Krimillä ja sen rajalla olevalla arolla, jossa heidän
lukumääränsä Turkkiin siirtymisen johdosta viime aikoina on suuresti
vähentynyt.

8. _Saksalaiset_: 1,8 miljoonaa.

He asuvat 13. vuosisadasta alkaen Saksan valtakunnan vanhimmassa
merentakaisessa siirtokunnassa, Itämerenmaakunnissa, missä he, senkin
jälkeen kuin ovat lakanneet kuulumasta Saksan valtioyhteyteen, Puolan,
Ruotsin, Tanskan ja Venäjän herruuden alla, ovat edelleen kehittäneet
maakunnan sivistystä ja osanneet säilyttää kansallisuutensa huolimatta
valtakunnan hallituksen vainoista ja talonpoikaisen väestön puutteesta.
Sen sijaan on lukuisia saksalaisia talonpoikaisasutuksia 18. vuosisadan
jälkipuoliskolta alkaen perustettu valtakunnan etelä- ja itäosiin
Volhynian, Podolian, Jekaterinoslavin, Hersonin, Bessarabian, Taurian,
Saratovin ja Samaran kuvernementteihin. Tsaarihallitus houkutteli
shvabilaisia uutisasukkaita asuttamaan Venäjän viljelemättömiä maita
suurilla lupauksilla, jotka myöhemmin rikottiin. Puolan vanhat
saksalaiset talonpoikaisasutukset ovat suurimmaksi osaksi kadonneet,
osaksi koska siirtolaiset ovat muuttaneet Volhyniaan, osaksi koska he
ovat siirtyneet kaupunkeihin, missä he ovat olleet mukana Puolan
teollisuuden luomisessa ja kovassa kilpailussa nousevan puolalaisen
porvariston kanssa ovat sitä edelleen kehittäneet.

9. _Liettualaiset_: 1,6 miljoonaa.

Kovnon, Suvalkin ja Vilnan kuvernementeissa vakinaisena
talonpoikaisväestönä, jota puolalainen sivistys vain vaillinaisesti on
kohottanut ja Venäjän hallitus kovasti sortanut.

10. _Lättiläiset_ (latvialaiset): 1,4 miljoonaa.

Asuvat Kuurinmaalla ja eteläisellä Liivinmaalla ja eroavat
liettualaisesta veljeskansastaan kielensä, sivistyksensä, uskontonsa ja
rotunsa puolesta, koska ovat sulattaneet itseensä suomensukuiset
kuurilaiset ja liiviläiset sekä olleet saksalaisen herruuden ja
vaikutusvallan alaisina. Ainoastaan Lettgalliassa, Vitebskin
kuvernementin länsiosassa, asuvat lättiläiset, jotka vuonna 1629
valtiollisesti erotettiin Ruotsin Liivinmaasta, ovat uskontonsa ja
sivistyksensä puolesta liettualaisia lähempänä.

11. _Bashkiirit_: 1,4 miljoonaa.

Ufan, Orenburgin, Permin ja Samaran kuvernementeissa.
Tatarilaisten vallan alaisena tämä alkuansa kai suomalais-ugrilainen
(? turkkilais-tatarilainen) kansa on muuttanut kieltä ja kääntynyt
islamin oppiin. 19. vuosisadalla se taloudellisten olojen
painostuksesta ja Venäjän hallituksen vaikutuksesta siirtyi
paimentolaisuudesta maanviljelykseen.

12. _Romanialaiset_: 1,1 miljoonaa.

He muodostavat Bessarabian väestön enemmistön, joka maakunta aina
vuoteen 1812 yhdessä nykyisen Romanian kanssa valtiollisesti kuului
Turkin vallan alle.

13. _Virolaiset_: 1 miljoona.

Pohjoisella Liivinmaalla ja Vironmaalla; niinkuin lättiläiset olleet
germaanisen sivistyksen vaikutuksen alaisina.

Paitsi mainittuja kolmeatoista kansaa luettelee vuoden 1897 laskenta
vielä kaksikymmentä muuta Europan Venäjällä asuvaa kansaa, joista ei
mikään silloin ollut miljoonan suuruinen. Nämä ovat:

_Pohjoisessa: ruotsalaisia_ Ahvenan saarilla sekä Pohjanmaan,
Varsinais-Suomen ja Uudenmaan rannikolla; lisäksi joku määrä Viron
saaristossa; suomalaisten läheiset sukulaiset _karjalaiset_ Aunuksen ja
Arkangelin kuvernementeissa; paimentolaisina elävät _lappalaiset_
Pohjois-Suomessa ja Muurmannin alueella ja samoin porolaumoineen
tundroilla vaeltavat _samojedit_ Europan koillisimmassa osassa
metsävyöhykkeen ja Jäämeren välillä.

_Lännessä: liiviläiset_ Kuurinmaan pohjoispäässä, joista suuri osa
vuonna 1915 sai surmansa merellä tai kotimaansa ulkopuolella,
paetessaan Venäjän hallituksen käskystä maahan marssivia saksalaisia
sotajoukkoja.

_Etelässä: bulgarialaisia_ ja _turkkilaisia_ Bessarabiassa,
_tshekkiläisiä_ Volhyniassa, _kreikkalaisia_ ja _armenialaisia_
varsinkin kaupungeissa, _mustalaisia_, jotka vaeltavat kauas pohjoiseen
päin.

_Idässä_. Volgan suomalaiset: _mordvalaiset_, noin miljoonan verran,
Okan alajuoksun ja Volgan välillä, sekä _tsheremissit_, Kaman
suomalaiset: _votjakit, permalaiset, syrjänit_ ja _vogulit_.
Nämä sivistyksellisesti sangen alhaisella kannalla olevat
suomalais-ugrilaiset kansat alkoivat jo sulautua isovenäläiseen
väestöön, mutta tämän luonnollisen kehityksen ehkäisi hallituksen
venäläistyttämispolitiikka. Kansallisen sorron johdosta herännyt
kansallistunne ilmeni vuosina 1905-1907 vapausliikkeen aikana siinä
vaatimuksessa, että valtion puolesta olisi pidettävä huolta näiden
kansojen talonpoikaismurteista, ja tsheremisseissä ja votjakeissa vielä
luopumisessa oikeauskoisesta kristinuskosta kansalliseen pakanuuteen.

Rotunsa puolesta kuuluvat Volgan suomalaisiin myöskin
Simbirskin, Samaran ja Ufan kuvernementeissa asuvat _tshuvassit_
(? turkkilaista kansaa), jotka kuitenkin kielensä ja uskontonsa
puolesta jo ovat tatarilaistuneet. Volgan ja Donin välillä elävät
karjaa-hoitavat _kalmukit_, jotka kielessään ja vielä selvemmin
ulkomuodossaan ilmaisevat väärentämättömän mongolisuutensa. He
tunnustavat yksinään Europan kansojen joukossa buddhalaisuutta.
Länsi-Mongoliasta käsin he 1640 kansainportin kautta olivat taistellen
vaeltaneet Europpaan, ja Venäjän hallitus oli ystävällisesti
vastaanottanut heidät liittolaisinaan tatareja ja bashkiireja vastaan.
Myöhemmin heitä kuitenkin siinä määrin sorrettiin, että he päättivät
vaeltaa takaisin Kiinaan. Talvella 1771 he 300,000 hengen suuruisena
joukkona karjalaumoineen menivät jäätyneen Volgan yli. Äkkiä syntyneen
suojailman johdosta osa erotettiin muista oikealle jokirannalle ja jäi
tämän sattuman takia Europpaan.

Kansainportissa elävät _kirgiisit_, paimentolaiskansa niinkuin heidän
heimoveljensä kahden maanosan välisen rajan toisella puolella.
Kansoihinkin nähden Europpa täällä huomaamatta muuttuu Aasiaksi.
Kielensä puolesta kirgiisit ovat sukua tatareille, mutta eroavat heistä
huomattavasti mongolisten rakosilmiensä, leveiden poskipäidensä,
litteän nenänsä ja keltaisenruskean ihonvärinsä puolesta. Erään
Pietarin virkamiesten väärinkäsityksen johdosta, jotka kirgiisien
jouduttua Venäjän vallan alle 18. vuosisadan jälkipuoliskolla
tahtoivat onnellistuttaa heidät uskonnon- ja maanviljelysopetuksella,
heidät valtion kustannuksella käännettiin loitsu-uskonnosta
muhamettilaisuuteen. Sataa vuotta myöhemmin hallitus koetti käännyttää
heidät takaisin muhamettilaisuudesta, mutta siinä onnistumatta.


B. Kaukasia.

Täällä asuu verraten ahtaalla alueella vanhastaan 24 kansaa ja heimoa
toistensa vieressä ja seassa, usein toisiansa kovasti sysien ja Venäjän
hallituksen eri määrin sortamina. Kun lisäksi maahan on muuttanut
iso-, vähä- ja valkovenäläisiä, saksalaisia, lättiläisiä, virolaisia,
kalmukkeja ja turkmeneja pohjoisesta ja idästä, sekä turkkilaisia,
persialaisia, kreikkalaisia ja juutalaisia etelästä ja lännestä, on
kielten sekamelska vielä kasvanut, kansallisuuksien välinen taistelu
vielä kiihtynyt. Lukumäärältään ovat seuraavat viisi kansaa voitolla:

_Isovenäläiset_, 1,7 miljoonaa, etenkin Terekin alueella, minne
heitä 18. vuosisadalla asutettiin rajan suojaamiseksi kasakkoina.
Etelä-Kaukasiassa venäläinen aines supistuu virkamiehiin ja
karkoitettuihin lahkolaisiin.

_Tatarit_, i,6 miljoonaa, hajallaan tämän rikkaan maan melkein kaikissa
maakunnissa. Heidän puhumansa tatarin kielen aserbeidshanin murre
muodostaa venäjän kielen ohessa eri kansojen keskusvälineen, heidän
muhamettilainen uskonsa taas sen yhdistyssiteen, joka valtiollisesti
liittää heidät useimpiin vuoristokansoihin sekä kurdilaisiin,
persialaisiin ja turkkilaisiin.

_Georgialaiset_ (grusialaiset, imeretinit, mingrelit, svaneetit,
gurit, lasit), 1,4 miljoonaa, Etelä-Kaukasian rikkaimmassa seudussa
Rionin ja ylisen Kuran laaksossa, Tiflis väestökeskuksena. Heidän
kreikkalais-katolinen uskontonsa ei ole voinut estää sitä, että Venäjän
valta, johon heidän valtakuntansa v. 1801 rauhallisesti oli liittynyt,
on sortanut heidän kirkkoansa samassa kuin heidän kieltänsä.

_Vähävenäläiset_, 1,3 miljoonaa, Kubanin alueen mustanmullanseudussa.
He ovat saporogien jälkeläisiä, joiden Dnjeprin rannoilla sijaitsevan
vapaan kasakkatasavallan Venäjän hallitus v. 1775 oli hävittänyt.

_Armenialaiset_, 1 miljoona lounaisessa Transkaukasiassa,
kirkollisvaltiollisena keskuksenaan Etshmiadsin Araratin juurella.
Armenialaiset ovat vuosisatoja saaneet kärsiä vihamielisen esivallan
sortoa: ulkomailla heitä vihataan ovelina kauppiaina ja rahamiehinä,
kotimaassa sekä Turkin että Venäjän hallitus uskonsa ja kielensä tähden
sortaa sikäläisiä talonpoikia ja paimenia.


C. Siperia.

16. vuosisadan lopulla alkanut Siperian asutus on kovin myllertänyt
maan alkuasukkaita. Hedelmällisestä keskivyöhykkeestä, jonka nyt
halkaisee rautatie, heidät on karkoitettu etelän kuiville aroille tai
pohjolan rämeisiin ikimetsiin. Paloviina, kuppatauti, rokko ja
lavantauti, jotka valloittaja toi tullessaan, edistivät hävitystyötä.
Niinkuin Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen intiaaneille on myöskin
Pohjois-Aasian metsästäjä- ja kalastajakansoille europpalaisen
sivistyksen kosketus näyttäytynyt kohtalokkaaksi. Kokonaiset heimot,
niinkuin omokit ja armit, ovat jo kuolleet kansojen kuoleman. Se uhkaa
edelleen ostjakkeja ja sojoteja lännessä, tunguuseja, tshuktseja,
korjakkeja, jukagiireja, giljakkeja ja kamtshadaaleja idässä. Tässä
taistelussa olemassaolosta ovat vain tatarit (152,000) Länsi- ja
burjatit (289,000) ja jakuutit (221,000) Itä-Siperiassa osoittaneet
kansallista vastustuskykyä. Heidän lukumääränsä on tuntematon, mutta
joka tapauksessa paljoa suurempi kuin miksi vuoden 1897 virallinen
tilasto sen ilmoittaa. Katsomattakaan niitä teknillisiä vaikeuksia,
jotka kohtaavat harvaan asutun maan väestön luvun määräämistä, joka maa
on noin 25 kertaa niin laaja kuin Suomi, on tässä otettava huomioon
siperialaisen syvälle juurtunut epäluulo hallituksen kaikkia
toimenpiteitä vastaan. Hänen mielestään väenlaskennan tarkoituksena oli
uusi verojen koroitus, jollei jokin vielä pahempi onnettomuus.
Turvakeinoina sitä vastaan pidettiin pakoa, vääriä ilmoituksia sekä
poliisin lahjomista.

Baikal-järven ympärillä asuvat _burjatit_, jotka ovat rodultaan
mongoleja ja uskonnoltaan buddhalaisia, ovat siirtymässä
paimentolaisuudesta maanviljelyskannalle. Kaikille paimentolaisille
ominaiseen ruumiilliseen vastustuskykyisyyteen liittyy heissä
mukautuvaisuus sivistykseen, joka yleensä puuttuu paimentolaiskansoilta.
Heidän joukossaan on useita, jotka ovat hankkineet itselleen venäläisen
yliopistosivistyksen. Venäjän sotajoukon parhaat ampujat olivat
burjateja.

_Jakuuteilla_ on käytettävissään 4 miljoonan neliökilometrin laajuinen
ala metsästystä, kalastusta ja maanviljelystä varten; itse kansa oli
vuoden 1897 virallisen tilaston mukaan vain 221,000 hengen suuruinen.
Kieleensä katsoen he kuuluvat turkkilais-tatarilaiseen kansanheimoon ja
pitävät kruunun lähetyssaarnaajien kaikista käännytysyrityksistä
huolimatta sitkeästi kiinni kansallisesta loitsu-uskonnostaan. Heidän
maansa laajuus ja kylmyys, johon he itse ovat tottuneet, suojelee heitä
venäläistyttämiseltä. Maahan tunkeutuneita siirtolaisia on jakutien
erämaassa kohdannut Venäjän sanomalehdistön haikeasti valittama kohtalo:
he ovat toisessa polvessa jakuuttilaistuneet. Jakutsk onkin Siperian
ainoa kaupunki, jossa, huolimatta siitä, että venäläiset kasakat jo 17.
vuosisadalla sen perustivat, paikalliskielenä ei ole venäjän vaan
jakuutin kieli. Muuten ovat kaikkialla kasakkoina, talonpoikina,
kauppiaina tai rangaistusvankeina maahan muuttaneet isovenäläiset
kansana voittaneet. He ovat kuitenkin siirtomaassa muuttuneet toisiksi
kuin he kotimaassaan olivat. Niinkuin Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa
17. vuosisadan köyhä ja rasitettu englantilainen talonpoika kohosi
itsetietoiseksi ja riippumattomaksi farmariksi, niin myöskin
isovenäläinen siirtolainen, päästyään pakoon Itä-Europan maaorjuutta ja
taloudellista kurjuutta, Aasiassa nousi pystypäiseksi ja varakkaaksi
mieheksi, joka ei enää kotimaansa puisella kuokalla, vaan
amerikkalaisella syväauralla kyntää uuden kotimaansa neitsyellistä
maaperää. Virallisten tietojen mukaan oli Siperian isovenäläinen väestö
v. 1897 4,5 miljoonaa. Siitä lukien on vuoteen 1914 vähintään 4
miljoonaa uutta siirtolaista kulkenut Uralin poikki. Parhaat sotilaat
sai Venäjän armeija maailmansodassa Siperian metsistä ja aroilta.

Suuri Siperian rata, joka yhdistää Itämeren Japaninmereen ja salli
Siperian isovenäläisen asutuksen tapahtua amerikkalaisella nopeudella,
toi idästä erään toisen rauhallisen asuttajan, jonka taloudelliselle
voimalle ei mikään kansa maan päällä vedä vertoja, nimittäin
_kiinalaisen_. Talonpoikana, kauppiaana, työmiehenä hän muutamassa
vuodessa tunkeutui aina Uraliin asti. Kauemmaksi Venäjän hallitus ei
häntä päästänyt. Maailmansodan puhkeaminen ja siitä aiheutunut
työvoimien puute Iso-Venäjällä antoi heille siihen saakka kielletyn
pääsyn Europpaan.

Meren takaa on 19. vuosisadan lopulta alkaen tullut toinen,
venäläiselle yhtä vaarallinen kilpailija, _japanilainen_, kalastaja,
kauppias ja -- sotilas.


D. Keski-Aasian alueet.

Tämä yhteisnimitys, jota maantieteelliseltä kannalta ei saata puolustaa,
merkitsee sitä 3,8 miljoonan neliökilometrin suuruista aluetta, joka on
Kaspianmeren ja Kiinan valtakunnan länsirajan sekä pohjoisessa ja
etelässä Länsi-Siperian ja Persian ynnä Afganistanin välillä. Sen
pohjoisosan muodostaa kirgiisien aro, eteläosan Turkestan, Turkmenia
sekä Kiivan ja Bukaaran vasallivaltiot. Kaikista aasialaisista
siirtomaista tämä väestönsä puolesta heikoimmin liittyy Venäjään.
Isovenäläinen aines oli 1897 vain 600,000 hengen suuruinen, siihen
luettuna melkoinen sotavoima. Senjälkeen hallitus on yrittänyt
johtaa siirtolaisvirran tähänkin puhtaasti itämaiseen maahan, jonka
koko leima ja maataloudellinen viljelys aina tulee pysymään
vieraana venäläiselle talonpojalle. Arojen ja puolierämaiden
pääväestön muodostavat _kirgiisit_ (5 miljoonaa) ja _turkmeenit_,
kosteikoissa taas asuvat _usbekit_ (2 miljoonaa) ja _sartit_, kaksi
turkkilais-tatarilais-iranilaista sekakansaa. Turkestanin alkuväestö,
iranilaiset _tadshikit_, kulkee sulautumalla mongoliseen rotuun
vähitellen häviötänsä kohti. Moniheimoisen väestön yhdistävänä siteenä
on muhametin usko, jota, paitsi mainittuja kansoja, maan muut asukkaat
tunnustavat: kiinalaiset, persialaiset, tatarit, afganit, intialaiset ja
arabialaiset.

Isovenäläisten kokonaisluku koko valtakunnassa siirtomaat siihen
luettuina oli vuonna 1897 virallisen tilaston mukaan 55,667,469 =
42,7 % koko väestöstä. Muut 57,3 % ovat pirstautuneina yli sataan
kansaan ja heimoon, jotka monin paikoin vihaavat toisiaan, jota
kansallisvihaa historialliset perinnäismuistot, taloudellinen taistelu
ja hallituksen kavala politiikka vielä on kiihdyttänyt. Isovenäläinen
imperialismi näki niissä yksinomaan väestöllisen raaka-aineen,
"kansatieteellisiä aineksia", jotka olivat määrätyt päämäärästään
tietoisen ja häikäilemättömän venäläistyttämismenetelmän avulla jälkeä
jättämättä sulautumaan vallitsevaan kansaan.

Hahmoteltiin suuren tulevaisuuden kuvaa: syntyväisyysluvun ollessa
47,6 tuhatta kohti, joka on paljoa suurempi kuin vastaava
länsieuroppalainen, olisi Venäjän valtakunnalla vuonna 1950, uusia
maitakaan valloittamatta, 250 miljoonan suuruinen kansallisesti
yhtenäinen väestö, joka 20. vuosisadan loppuun voisi kasvaa 400
miljoonan suuruiseksi. Se merkitsisi Länsi-Europpaa ja Japania vastaan
kansanvoimaa, joka ikiajoiksi turvaisi Venäjän vallan Europassa ja
Aasiassa.




2. LUKU.

Venäjän valtakunta Aleksanteri II:n hallituksen lopussa.


I. Valtakunnan sisällinen tila.

    "Mongoleja saa Moskova kiittää suuruudestaan ja
    Venäjä itsevaltiudestaan."

                                      Kasamsin 1810.

Se itsevaltais-virkavaltainen hallitusjärjestelmä, jonka Moskovan
suuriruhtinaat tatarilaisen esikuvan mukaan 14. vuosisadalla olivat
perustaneet, oli perusolemukseltaan muuttumattomana ja vain
ulkonaisesti Pietari suuren ja hänen seuraajiensa uudistuksien
koskettamana jatkunut keskiajasta 19. vuosisadalle.

"_Kaikkien venäläisten keisari ja itsevaltias, Puolan tsaari, Suomen
suuriruhtinas_" j.n.e. j.n.e.[2] omisti rajattoman vallan hallinnon ja
lainsäädännön alalla. Vain hänen nimessään käyttivät hänen nimittämänsä
tuomarit oikeutta, ja hän itse oli tsaariperheen jäsenten tuomari.
Apostoli Paavalin kirjeessään roomalaisille (XIII, 5) lausuma kehoitus
olla alamaiset keisarille "ei ainoastaan rangaistuksen tähden, vaan
myöskin omantunnon tähden" oli "Jumalan käskynä" julistettu vuonaa 1832
julkaistujen valtakunnan perustuslakien 1. artiklassa ja on vuonna 1906
siirtynyt uudistettuihin "valtakunnan perustuslakeihin". Taivaaseen
asti tsaarin vallantäydellisyys ulottui, sillä hänen käskystään
vainajat julistettiin pyhimyksiksi.

Korkeimmat hallitusvirastot, joiden jäsenet kaikki hallitsija nimitti,
olivat seuraavat:

_Senaatti_. Pietari suuri oli sen 1711 perustanut "hallitsevaksi"
kollegiseksi keskusvirastoksi, ja siitä se aikojen kuluessa oli
muuttunut ylimmäksi kassatsionioikeudeksi, jolla oli valvontaoikeus
hallintoon nähden.

_Pyhä synodi_. Pietari I oli 1721 perustanut sen lakkauttamansa
patriarkanviran sijaan, ja se hoiti ja johti valtiokirkkoa, "taisteli
kerettiläisyyttä, taikauskoa ja jumalattomuutta vastaan", toimi
korkeimpana hengellisenä tuomioistuimena ja "piti huolta kansan
hengellisestä valistamisesta". Tällä kirkollisista arvohenkilöistä
kokoonpannulla virastolla, jonka puheenjohtajana toimi Pietarin
metropoliitta, oli kuitenkin vain neuvoa-antava valta. Ratkaisu oli
aina tsaarilla tahi "pyhän synodin yliprokuraattorilla", joka
hallitsijan luottamusmiehenä valvoi asiain käsittelyä ja jolla oli
rajaton veto-oikeus synodin kaikkiin päätöksiin nähden. Milloin
kenraalit, milloin lainoppineet ovat olleet tässä tärkeässä virassa.

_Valtakunnanneuvosto_. Sen oli perustanut Aleksanteri I antamaan
lausuntonsa lainehdotuksista ja tärkeistä valtiollisista kysymyksistä
sekä tarkastamaan valtiotaloutta, ja sillä oli vain _neuvotteleva_ ääni
eikä aloiteoikeutta lainsäädäntöön nähden. Nikolai I:n aikana
(1825-1855) siihen oli alettu nimittää loppuun-kuluneita byrokraatteja
ja ikäloppuja kenraaleja, niin että siitä oli tullut pelkkä ylempien
virkamiesten eläkelaitos. Monet luonnokset ovat sivuuttamalla
valtakunnanneuvoston tulleet laeiksi ja tärkeitä valtioasioita on _aina_
pohdittu ja ratkaistu vartavasten asetetuissa salaisissa komiteoissa.

_Ministeriöt_. Ne perustettiin Ranskan mallin mukaan 1801 ja johtivat
1878 seuraavia hallintohaaroja: hovia, ulkoasioita, sisäasioita,
raha-asioita, lainkäyttöä, kansanvalistusta, valtion tiluksia,
sotalaitosta ja sotalaivastoa. Laajimmat olivat sisäasiainministeriön
tehtävät, joka luonteeltaan oli keskuspoliisivirasto ja semmoisena
huolehti sisäisen järjestyksen voimassa-pitämisestä koko valtakunnassa.
Sitäpaitsi se johti valtion koko posti-, terveydenhoito-, muonitus-,
paino- ja vankilalaitosta, järjesti evankelis-luterilaisen,
roomalais-katolisen ja armenialais-gregoriolaisen kirkon asioita sekä
juutalaisten, muhamettilaisten, buddhalaisten, vanhauskoisten ynnä
muiden lahkolaisten oloja ja valvoi itsehallintoa kaupungeissa ja
maalla.

_Valtakunnan kontrolli_. Ylin laskukamari, jonka johtajalla oli
ministerin arvo.

Keisarillisen kanslian _III osasto_. Nikolai I oli 1826 perustanut sen
ylimmäiseksi poliisiministeriöksi tarmokkaasti taistelemaan valtiolle
vaarallisia pyrkimyksiä ja valtiollisia rikoksentekijöitä vastaan sekä
salaisesti valvomaan kaikkia virastoja ja niiden virkamiehiä. Pian
uudesta virastosta, johon koko valtakunnan salaisen poliisin langat
yhtyivät, oli tullut hallituksen keskus ja sen johtajasta valtakunnan
korkein virkamies, jonka virka-asema valtiolliseen merkitykseensä
nähden vastasi jonkin länsieuroppalaisen valtion ministeristön johtajaa.

_Paikallishallinnon_ tehtäviä varten valtakunta oli jaettuna
77 kuvernementtiin ja 18 alueeseen (1878). Jokaisen etupäässä oli
valtiovallan edustajana ja poliisin johtajana _kuvernööri_. Hänen tuli
huolehtia rauhasta ja turvallisuudesta, edistää hyvinvointia ja
sivistystä, valvoa kunnallishallinnon elimiä ja olla puheenjohtajana
lukuisissa komissioneissa. Vuosittain hän matkusti hallintoalueellaan
ja antoi sen tilasta kertomuksen tsaarille, jolle samaan aikaan III
osasto antoi salaisen kertomuksen asianomaisen kuvernöörin toiminnasta,
hänen vioistaan ja ansioistaan. Nikolai I oli mielellään uskonut
maakuntien hallinnon vanhoille kenraaleille, jotka pitivät tointansa
hyvin-ansaittuna laiskanvirkana, tarkasti välttivät kaikkea todellista
työtä ja yksinomaan koettivat valtiolle vaarallisena ehkäistä kaikki
yhteiskunnan puolelta tapahtuneet aloitteet ja siten turvata
kykenemättömän ja epärehellisen virkamiehistön kaikkivaltaa ja arvoa.

_Aleksanteri II_ (1855-1881) oli kruununperillisenä hänkin kuulunut
isänsä keskitetysti virkavaltaisen järjestelmän ihailijoihin. Niinkuin
monen muun, oli Krimin-sodan loppu avannut hänenkin silmänsä ja
kypsyttänyt hänen päätöksensä astua _uudistuksien_ tielle. Hänen
ensimmäinen suuri työnsä oli ollut maaorjuuden lakkauttaminen
(1861), jota sitten oli seurannut kokonainen sarja syvälle
venäläiseen elämään koskevia uudistuksia. Uusi yliopisto-ohjesääntö
vuodelta 1863 myönsi yliopistoille rajoitetun itsehallinnon
saksalaisen mallin mukaan. Kaikkien pilkaksi ja häpeäksi muuttunut
oikeuslaitos muodostettiin 1864 uudestaan ranskalaismallisella
tuomioistuinuudistuksella, joka parhaiten kaikista uudistuksista on
kestänyt koetuksen. Samana vuonna perustettiin "semstvo"-laitoksia
aatelisen ja porvarillisen suurmaanomistuksen sekä talonpoikaisen
yhteisomistuksen edustajista ja luotiin siten piiri- ja
kuvernementtimaapäiviä, joille uskottiin paikallinen itsehallinto.
Uusi painolaki vuodelta 1865 lakkautti pääkaupunkien sanomalehtien
ennakkosensuurin ja korvasi sen ranskalaisella järjestelmällä
kolmenkertaisine varoituksineen, jota silloin pidettiin
edistyksenä. 1870 kaupungitkin Preussin mallin mukaan valmistetulla
kaupunkijärjestyksellä saivat taloudellisen itsehallinnon. Sotalaitos
uudistettiin ensin ranskalaisen armeijajärjestelmän mukaan, sitten
saksalais-ranskalaisen sodan vaikutuksesta Preussin mallin mukaan, mikä
teki välttämättömäksi yleisen asevelvollisuuden voimaansaattamisen
1874. Rahalaitos järjestettiin uudestaan, tulleja alennettiin,
uudenaikaisia kulutusveroja otettiin käytäntöön, häpäiseviä
ruumiinrangaistuksia poistettiin. Kaikkien näiden 1860-luvun
uudistuksien seurauksena oli valtakunnan taloudellisen elämän
vilkastuminen. Tähän asti kokonaan laiminlyödyn rautatielaitoksen
kehitys ulkomaisen pääoman avulla kohotti kauppaa ja teollisuutta,
avasi viljasta rikkaille maakunnille pääsyn maailmanmarkkinoille ja
edisti maataloudellista viljelystä. Lukuisia osakeyhtiöitä syntyi maan
luonnollisten rikkauksien käyttämiseksi.

Uudistuksien valmistamisen ja toteuttamisen aikana taisteli toisiansa
vastaan kaksi puoluetta, jotka 1840-luvulla olivat lähteneet
kirjallisista piireistä ja nyt saattoivat harrastuksineen esiytyä
julkisuudessa: _slavofiilit_ ja _sapadnikit_ (lännen ihailijat).
Liittyen saksalaiseen romantiikkaan ja Hegelin oppiin jokaisen
kansan historiallisesta tehtävästä teologi Homjakov, filosofi
Kirejevski ja historioitsija Konstantin Aksakov olivat kehittäneet
historiallis-filosofisen teorian, joka 1860-luvulla kiteytyi
valtiolliseksi ja taloudelliseksi ohjelmaksi, mikä sai kaunopuheisimman
ilmaisunsa 1871 Danilevskin teoksessa "Venäjä ja Europpa". Slavofiilien
opin mukaan europpalainen maailma jakautui kreikkalais-slaavilaiseen
puoliskoon idässä ja romaanis-germaanilaiseen lännessä. Molempien osien
sivistyksen alkuperäisenä perustuksena on kristinusko, joka kuitenkin
lännessä muka on poikennut oikealta tieltä ja väärentänyt Jeesuksen opin
hengen. Rooman virheet ja rikokset synnyttivät protestanttisuuden,
joka muka hylkäämällä perintätiedon ja kieltämällä arvovallan vie
kirkolliseen anarkiaan. Venäjä sitävastoin ei ole saanut kristinuskoa
Roomasta eikä Wittenbergistä, vaan Konstantinopolista alkuperäisessä
puhtaudessaan ja totuudessaan ja on myöskin osannut sen siinä pysyttää.
Siitä syystä se on säilynyt paavilliselta tyranniudelta ja
protestanttiselta vapaa-ajattelulta. Mutta Venäjällä eivät elä
ainoastaan kristinuskon vanhat dogmit, vaan myöskin sen vanha henki,
hurskaan nöyryyden, kärsivällisyyden ja veljellisen rakkauden henki,
jota Kristus sanallaan ja esimerkillään opetti. Tämä idän ja lännen
välinen pääeroavaisuus muka selittää noiden Europan molempien
osien kokonaan erilaisen valtiollisen, yhteiskunnallisen ja
sivistyskehityksen.

Länsi-Europan historia näyttää ryöstö- ja kansalaissotien surullisen
kuvan. Väkivalta, orjuus ja viha muodostavat sen valtiojärjestyksen
perustuksen. Sen ulkonaisesti häikäisevä valekulttuuri perustuu muka
yksilölliseen kapitalismiin ja on sen mukana häviävä yleiseen
anarkiaan.

Vallan toisen kuvan, rauhallisen sopusointuisen, näyttää muka
Venäjän valtiollinen ja yhteiskunnallinen kehitys. Valtakunta ei ollut
syntynyt valloituksen kautta, vaan kutsumalla vapaaehtoisesti maahan
varjagi-ruhtinaat. Siinä ei muka ollut mitään riistäjien ja
riistettyjen välisiä luokkataisteluja, ei mitään valtion ja kirkon
välisiä riitoja, ei vallankumouksia eikä uskonsotia, ei sortoa eikä
kurittomuutta! Täällä vallitsi rauha ja vapaus! Valtion etupäässä oli
itsevaltias tsaari rajattomine valtoineen, vapaasti määräävänä, mutta
kuitenkin kansan ääntä kuullen, joka ensin tuli ilmoille kaupunkien
kansalaiskokouksissa, sitten maapäivillä, Semski Sobor'issa. Onni ja
tyytyväisyys vallitsi kansassa, kiitos olkoon talonpoikaisen
yhteisomistuksen, jossa ilmeni venäläisen talonpojan siveellinen
korkeus, idän auttava veljesrakkaus vastoin lännen säälimätöntä
kilpataistelua. Mutta tässä suuressa sopusointuisessa kuvassa oli eräs
ruma musta pilkku: tsaari Pietari, jota väärin sanotaan suureksi, ja
hänen niinsanotut uudistuksensa. Valesivistyksen ulkonaisen loiston
häikäisemänä hän Nevan rannoilla avasi ikkunan Europpaan päin, josta
lahoavan lännen taudinsiemenet tunkivat maahan ja myrkyttivät
venäläisen yhteiskunnan ylemmät kerrokset. Venäläinen talonpoika,
kansa, ei kuitenkaan ollut sille altis. Läpi vaihtelevien kohtaloiden
hän uskollisesti ja lujasti sydämessään säilytti "menneisyyden elävän
perinnön", Venäjän kansan olemuksen, "kirkkaan lähteen, joka pursui
elämän vettä, salaisen, tuntemattoman, mutta valtavan".[3] Nykyajan
tehtävä muka oli taas tehdä kirkossa, valtiossa ja sivistyksessä
eläväksi ja vaikuttavaksi tämä menneisyyden perintö ja siten korjata se
onnettomuus, minkä Pietarin uudistukset olivat Venäjälle tuottaneet.
Vain siten Venäjä on saava maailmanhistoriallisen merkityksen, on voiva
ihmiskunnalle julistaa uuden totuuden.

Tämän ohjelman toteuttamisen tietopuolinen kaavake oli:
"oikeauskoisuus, itsevaltius, kansallisuus". Yksi edellytti toisen.
Elimellisessä yhteydessään nämä kolme periaatetta kykenivät luomaan, ei
vain Venäjän ja muiden slaavilaiskansojen onnen, jotka kansat tämän
maan tuli vapauttaa, vaan koko maailman onnen. Niinkuin kerran
sivistyneen roomalaisen syvästi halveksiman, ulkonaisesti köyhän ja
sivistymättömän kristinuskon totuus on voittanut vanhan ajan
pakanallisen maailman ja sen valtiolliset voimakeinot, niin myöskin
slavofiilien opin sisäinen totuus on murtava länsimaisen itserakkaan
ylpeyden, sillä sen kulttuuri oli kuilun partaalla. Jos Länsi-Europpa
yleensä vielä voi pelastua lähenevältä anarkialta, niin se on
mahdollista vain hyväksymällä slavofiilien ohjelma. Tämän totuuden
tunnustamista eivät Länsi-Europan johtavat henget ajanpitkään voi
torjua luotaan.

Tätä mystillistä puolueohjelmaa vastaan, joka romantiikan harsolla
peitti kaiken, mitä Venäjän menneisyydessä oli surullista ja
rumaa, sapadnikit eli venäläiset vapaamieliset edustivat sitä
vallan vastakkaista kantaa, että Länsi-Europan kulttuuri oli
maailmankulttuuri, ja että sen levittäminen Venäjälle vain saattoi
koitua kansalle ja valtiolle onneksi. Aluksi sapadnikit määräsivät
suunnan seurapiireissä ja hallituksessa, toivoen voivansa kruunata
uudistustyön valtiosäännöllä, ja tämän ajatuksen puolelle he saivat
myöskin hallitsijan, joka semstvoissa näki vastaisten kansanedustajien
koulun. Vuonna 1863 tapahtui muutos, sen käänteen johdosta, minkä
Puolan kysymys, huolimatta hallituksen vapaamielisestä ohjelmasta, sai.
Puolalaisten kapina ja se seikka, että he toivoivat ulkomaiden
aseellista apua, kuohutti venäläisten kansallistunnetta ja sai ilmi
leimahtamaan isänmaallisen innostuksen, jota taantumuspuolue käytti
tarkoituksiinsa. Laajat piirit kääntyivät silloin slavofiilien
puolelle, joilla oli melkoinen kokoava voima johtavan lehtensä
Moskovskija Vjedomostin päätoimittajassa, professori Katkovissa. Hänen
vaikutuksensa ulottui pian korkeimpiin hallituspiireihin ja tsaarin
ympäristöön. Aleksanteri II oli pehmeä luonne, mieleltään
hyväntahtoinen ja ihmisystävällinen, mutta päätöksissään horjuva.
Luottamatta paljoakaan omaan arvosteluunsa hän kallisti korvansa
vastuuttomille neuvonantajille, sekä miehille että naisille. Hänen
puolisonsa, joka oli sairas ja katkeroitunut ja protestanttisesta
kasvatuksestaan huolimatta haki lohdutusta pyhimystenkuvilta, oli
tullut pappisvaltais-taantumuksellisen hovipuolueen keskukseksi, johon
kuului ovelia hengenmiehiä, tekohurskaita hovinaisia sekä räikeän
yksipuolinen perintöruhtinas. Tämän pienen, mutta vaikutusvaltaisen
piirin avulla Katkov kukisti vapaamielisen kansanvalistusministerin
Golovninin (1866) ja sisäasiainministerin Valujevin (1868) ja asetti
heidän sijaansa luottamusmiehiään. Vapaamielisiä uudistusehdotuksia
typistettiin taantumukselliseen suuntaan. Voitetussa Puolassa
slavofiiliset virkamiehet uutterasti tekivät työtä länsimaisen
sivistyksen tuhoamiseksi.

Sisäpolitiikasta slavofiilipuolue kääntyi ulkopolitiikkaan. Tässä
Danilevskin 1871 ilmestynyt teos, josta tuli slavofiilien opin
katkismus, näytti tien: Jumalan kaitselmus oli muka antanut
turkkilaisten tunkeutua Aasiasta Europpaan, varjellakseen
eteläslaavilaiset kansat länsieuroppalaiselta tartunnalta aikana,
jolloin Venäjä vielä oli heikko. Turkin herruus oli hyödyllinen niin
kauan kuin se oli vahva. Nyt, kun Osmanien valtakunta oli tullut
"sairaaksi mieheksi", Europan suurvaltojen kiistakapulaksi, uhkaa
serbialaisia ja bulgarialaisia europpalaistumisen vaara. Hetki on
tullut vapauttaa heimoveljet Turkin ikeestä!

Samana vuonna alkoi salainen kiihoitustyö Balkanin niemimaalla. Tässä
tarkoituksessa slavofiilinen Moskovassa oleva puoluejärjestö, joka
käytti viatonta nimitystä "slaavilainen hyväntekeväisyysyhdistys", oli
perustanut Pietariin salaisen "keskuskomitean", jonka puheenjohtajana
toimi perintöruhtinas ja joka oli läheisimmässä yhteydessä Venäjän
Konstantinopolissa olevan lähettilään, kenraali Ignatievin kanssa. Tämä
totuutta-karttava diplomaatti, jolle turkkilaiset olivat antaneet
kuvaavan nimen "valheen isä", johti lukuisain venäläisten konsulien
avulla vallankumouksellista kiihoitusta sulttaanin serbialaisten ja
bulgarialaisten alamaisten keskuudessa, salaisten asevarastojen
perustamista oikeauskoisiin luostareihin, sanomalehtien ja ihmisten
ostamista. Hän antoi merkin serbialaisten kapinaan Bosniassa ja
Herzegovinassa vuonna 1875, bulgarialaisten nousuun seuraavana vuonna,
Serbian ja Montenegron sodanjulistukseen Portille. Sillä oli tulipalo
Balkanilla sytytetty. Yleisen mielipiteen paino, jota slavofiilit
olivat johtaneet ja joka oli leimahtanut isänmaallis-sotaiseksi
innostukseksi, pakotti epäröivän hallituksen 24 p. huhtik. 1877
julistamaan sodan Turkille.


II. Venäläis-turkkilaisen sodan loppu.

    "Konstantinopoli on ollut Venäjän kansan kaikkien
    pyrkimysten päämääränä sen valtiomuodostuksen
    aamukoitosta alkaen."

                                      Danilevski 1871.

Slavofiilien sodassa asettama päämäärä, Konstantinopoli, oli vihdoinkin
kymmenkuukautisten taistelujen ja vaivojen jälkeen saavutettu.
Loistavien alkumenestyksien ja Plevnan luona tapahtuneen äkillisen
takaiskun jälkeen, josta Romanian aseellisella avustuksella oli
suoriuduttu, rohkeiden talvimarssien perästä lumisten Balkan-solien
läpi seisoi suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin johtama kenttäarmeija
24 p. helmik. 1878 San Stefanossa Marmara-meren rannalla 10 kilometrin
päässä Turkin pääkaupungin porteista. Käden ulottuvilla venäläinen
sotamies näki pyhän Sofiankirkon kultaisen kupukaton ja sen yllä
puolikuun sekä miljoonakaupungin maalaukselliset tornit ja palatsit
edessään. Vielä viimeinen ponnistus, vielä yksi isku -- turkkilaiset
eivät olisi voineet häntä vastustaa --, ja Venäjän joukot olisivat
voittajina ja "vapauttajina" marssineet Zargradiin (keisarikaupunkiin).
Päiväkauden Pietarissa punnittiin sellaista suunnitelmaa, että oli
miehitettävä Konstantinopoli huolimatta Adrianopolissa tehdystä
aselevosta, ilmoitettava Europan suurvalloille Turkin vallan Balkanilla
loppuneen ja kutsuttava niiden edustajat kongressiin ratkaisemaan
itämainen kysymys, mutta sillä aikaa pidettävä käsipanttina hallussaan
valloitettua kaupunkia. Mutta Englannin uhkaavan esiytymisen
pelko, jonka panssarilaivat taisteluun valmiina olivat ankkurissa
Marmara-meressä Prinssi-saarten luona, sekä aikaisempien virallisten
selitysten huomioon-ottaminen, että keisarillisen hallituksen aikomus
ei ollut miehittää Konstantinopolia, kehoittivat tekemään rauhan
luopumalla siitä sotilaallisesta ja valtiollisesta riemuvoitosta, mitä
marssiminen vihollisen pääkaupunkiin tiesi. Ivahymy huulillaan ja
voittajan ylpein elein kenraali Ignatiev San Stefanossa astui Turkin
valtuutettuja vastaan ja saneli 3 p. maaliskuuta rauhanehdot: Serbian
ja Montenegron riippumattomuuden tunnustaminen ja näiden valtioiden
alueiden laajennus, Bosnian ja Herzegovinan itsehallinto kristityn
kuvernöörin alaisina, vielä Bessarabian takaisin antaminen Romanialle
annettavaa, Venäjän määrättävää korvausta vastaan, Suur-Bulgarian
valtakunnan perustaminen, joka Venäjän yliherruuden alaisena ulottuisi
Mustasta merestä Egean mereen, Turkin Armeniassa olevien Karsin,
Batumin, Ardahanin ja Bajazetin piirien luovuttaminen sekä sotakorvaus.
Tahallaan Ignatiev ei maininnut mitään eräästä 15 p. tammik. 1877
tehdystä salaisesta liitosta, jossa Itävalta-Unkari oli vakuuttanut
ystävällisen puolueettomuutensa tiedossa-olevassa sodassa vastineeksi
siitä, että Venäjä salli sen miehittää Bosnian ja Herzegovinan. Tämä
painava virhe, jota Ignatiev sitten koetti puolustella sillä, ettei hän
muka tiennyt tuosta Pietarin ja Wienin välisestä salaisesta
sopimuksesta, saattoi heti Itävalta-Unkarin Englannin puolelle.
Molempien maiden hallitukset panivat vastalauseensa vuoden 1856
Pariisin kongressin määräysten yksipuolista kumoamista vastaan ja
antoivat sille painavaa pontta sotavarustuksilla sekä kuljettamalla
väkeä Intiasta Europpaan. Romaniassa yleinen mielipide joutui
kuohuksiin siitä, että vaadittiin sitä luovuttamaan Etelä-Bessarabia
kiitokseksi siitä, että tämä maa oli pulmallisena aikana Venäjän
pyynnöstä antanut sille aseellista apua. Uusi sota uhkasi puhjeta.
Venäjä ei sotilaallisesti eikä rahallisesti kyennyt sitä käymään.
Kenttäarmeija ynnä kaarti oli Etelä-Bulgariassa ja Trakiassa, vailla
rautatie- ja meriyhteyttä kotimaan kanssa, pohjoisessa Itävalta-Unkarin
ja Romanian, etelässä englantilaisten ja intialaisten sotavoimien
uhkaamana, jotka brittiläisen laivaston turvissa oli määrä viedä maihin
Dedeagatshissa ja Gallipolissa. Kauhea lavantautiepidemia harvensi
urhokasten venäläisten joukkojen rivejä, tuhannet saivat hengellään
maksaa surullisen veron niille häpeämättömille sotasaalistajille, jotka
lahjomalla suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin olivat saaneet
armeijan muonittamisen ja varustamisen tehtäväkseen ja antaneet
sotamiesten, paperianturat saappaissa, nälkäisinä ja viluisina
talvella marssia Balkan-vuorten poikki. Ja niinkuin Venäjän armeijan
sotakuntoisuus taistelukentillä, niin aleni Europan pörsseissä viikko
viikolta Venäjän ruplan kurssi. Sekä sotaministeri Miljutin että
myöskin rahaministeri v. Reutern selitti tsaarille kruununeuvostossa,
että toinen sota johtaisi tappioon -- ja vallankumoukseen. Se ratkaisi.
Kreivi Pietari Shuvalov, ennen III osaston johtaja, vuodesta 1874
lähettiläänä Lontoossa, sai keisarillisen käskyn koettaa saada aikaan
sopimuksen Englannin kanssa.

Englannin pääministeri lordi Beaconsfield piti kiinni siitä
brittiläisestä itämaan-politiikasta, joka 1830-luvulta asti
Urquhartin[4] paljastuksien johdosta Venäjän valloitusaikeista oli
syvästi juurtunut Englannin kansaan ja valtiomiehiin. Turkin
europpalaiset alueet olivat sille säilytettävät ja sitä oli autettava
Venäjän hyökkäystä vastaan. Lontoossa Shuvaloville 30 p. toukok. 1878
annettiin ne ehdot, joilla Englanti tahtoi luopua sodasta Venäjää
vastaan: turkkilaisen vasallivaltion Bulgarian supistaminen kolmanteen
osaan sille San Stefanossa määrätystä koosta, sekä Venäjälle, Serbialle
ja Montenegrolle luovutettavien alueiden vähentäminen. Viittä päivää
myöhemmin, kesäkuun 4 p:nä, Turkki maksoi brittiläisen avun
luovuttamalla 9,300 neliökilometrin suuruisen Kypros-saaren, jolla
tavoin Englanti sai kaipaamansa laivastotukikohdan Välimeren itäosassa.

Kun lordi Salisbury ja kreivi Shuvalov olivat allekirjoittaneet
Lontoon "memorandumin", niin Europpa taaskin kerran sai nähdä
suurvalta-kongressin, jossa muka oli ratkaistava mitä tärkeimpiä
kysymyksiä, jotka kaikissa pääkohdissa kuitenkin jo olivat ratkaistut.
Ranskan hallitus viisaasti kyllä ei halunnut kokouspaikaksi Pariisia, ja
ruhtinas Bismarck päätti raskaalla mielellä olla Venäjän hallitukselle
mieliksi ja suostua johtamaan puhetta kongressissa, joka pidettiin
Berliinissä. Aavistiko tuo silloin taudin vaivaama valtiomies, että
ystävyydenpalvelus, jonka hän "rehellisenä välittäjänä" tahtoi tehdä
tsaari Aleksanteri II:lle ja Venäjän valtakunnalle, oli saattava hänet
mitä ilkeimpien epäluulojen alaiseksi ja pakottava Saksan hakemaan uutta
valtiollista orienteerausta? Kongressissa Saksan valtiokansleri
vilpittömimmällä tavalla kannatti kaikkia venäläisiä vaatimuksia,
jotka kreivi Shuvalov sen ensimmäisenä ja hänen esimiehensä,
ulkoasiainministeri, valtiokansleri ruhtinas Gortshakov sen toisena
valtuutettuna esitti. Ne olivat vaatimattomat, koska ne eivät voineet
ylittää Englannin kanssa tehtyä salaista sopimusta. Kokonaisen
kuukauden, kesäkuun 13 p:stä heinäkuun 13 p:ään, kestivät diplomaattien
keskustelut, koska lordi Beaconsfield ja ruhtinas Gortshakov riitelivät
Lontoon "memorandumin" yksityiskohdista ja Balkanin-valtioiden
lähettiläillä oli suurvaltojen edustajille esitettävänä tavaton määrä
valituksia ja anomuksia.

Kiukusta kiehuen Venäjän yleinen mielipide seurasi Berliinissä
tapahtuvia keskusteluja ja kuuli Habsburgien monarkian kanssa 15 p.
tammik. 1877 tehdystä sopimuksesta, jonka mukaisesti kongressi
yksimielisesti Itävalta-Unkarille lupasi slaavilaiset maat Bosnian ja
Herzegovinan sekä Novi-basarin sandshakin miehitysoikeuden, joka alue
niinkuin kiila erotti toisistaan Serbian ja Montenegron. Se kiihtyi
Venäjän ja Turkin välisen rajan määräämisestä Aasiassa, joka ruhtinas
Gortshakovin hämmästyttävän maantieteellisen tietämättömyyden tähden
vedettiin Englannin tahdon mukaisesti ja antoi Turkille takaisin
Bajazetin alueen. Mitä suurinta suuttumusta synnytti lopputulos,
venäläisen Suur-Bulgarian muuttuminen turkkilaiseksi Pien-Bulgariaksi.
Kaksisataa tuhatta ihmishenkeä ja kaksi miljaardia ruplaa, niin
valitettiin, Venäjä tässä sodassa oli uhrannut, jotta siltä
europpalaisessa kongressissa riistettäisiin ne niukat voitonhedelmät,
jotka San Stefanon rauha sille oli tuottanut. Venäjän sanomalehdistö
etsi syyllistä ja löysi hänet pian valtiosensuurin avulla: Bismarck,
joka Venäjän avulla oli perustanut Saksan valtakunnan, ei Berliinin
kongressissa ollut ollut "rehellinen välittäjä", vaan kiittämätön
kavaltaja. Jota suuremmaksi salainen raivo oman hallituksen sisä- ja
ulkopolitiikkaa vastaan kasvoi, sitä enemmän yltyi julkinen kiihoitus
puheessa ja kirjoituksessa Saksaa ja sen kansleria vastaan, joka oli
Venäjältä sulkenut kohtalon sille määräämän tien Konstantinopoliin.
Venäjän sanomalehdistön Saksaa vastaan käymän sodan valtiolliset
seuraukset olivat sangen huomattavat, jopa kohtalokkaat. Perinnäinen
saksalais-venäläinen ystävyys lakkasi, kolmenkeisarin-liitto vuodelta
1872 raukesi, ja sen sijaan astui Saksan ja Itävalta-Unkarin välinen
liitto Venäjää vastaan. Vain vastahakoisesti kanslerinsa kehoituksiin
mukautuen keisari Vilhelm I 7 p. lokakuuta 1879 allekirjoitti sen
asiakirjan, joka ikiajoiksi repi rikki Venäjän kanssa solmitut langat.
Myöhemmin ei ole puuttunut yrityksiä sekä puolelta että toiselta solmia
ne uudestaan.

Kun 1904 sota Japanin kanssa alkoi, selitti yht'äkkiä koko Venäjän
sanomalehdistö -- ylhäältä saamansa viittauksen johdosta --, että
Bismarckin loukkaus vuonna 1878 johtui väärinkäsityksestä: ei Saksa
vaan Englanti oli silloin saanut aikaan nuo Venäjälle niin nöyryyttävät
Berliinin kongressin määräykset. Sodan päättymisen jälkeen hallitus
piti hyödyllisenä uudestaan aloittaa tuon vanhan tarinan Saksan ja
Bismarckin kurjasta kiittämättömyydestä. Rehevästi versoi satu edelleen
herkkäuskoisessa Venäjän kansassa ja antoi sille "siveellisen oikeuden"
saksalaisvihaan, joka 1914 antoi hallitukselle lujuutta ja arvoa, mutta
teki venäläisten sodankäynnin vihollismaassa siinä määrin villin
halpamaiseksi, ettei Venäjän armeija koskaan ennen taistellessaan
ranskalaisia, englantilaisia, italialaisia, turkkilaisia ja
japanilaisia vastaan ollut moista osoittanut.




3. LUKU.

Vallankumouksellinen liike ja Aleksanteri II:n kuolema.


    "Hävittämisen halu on luovaa halua,
    joka valmistaa uutta elämää."

                               Bakunin.

Kaikissa Venäjän vallankumousliikkeissä aina 17. vuosisadan alusta
alkaen on traagillista ja kohtalokasta etenkin se, että jokainen niistä
lopputuloksenaan aina lujitti taantumusta. Venäjän uudemman historian
köyhät uudistuksen ajat eivät ole aiheutuneet kansannousuista, vaan
Venäjän armeijan tappioista, ja lyhyen kukoistuksen jälkeen ne taas on
tukahduttanut joko sisäinen kapina tahi voittoisa valloitussota.

Ei mikään Venäjän hallitsija ole saanut niin paljon kärsiä
murhayrityksistä kuin Aleksanteri II, joka enemmän kuin mikään muu
tsaari oli talonpoikien vapauttamisella ansainnut kansansa
kiitollisuuden. Ensimmäinen hanke hänen henkeään vastaan lähti 1866
eräästä Moskovan anarkistiryhmästä, joka oli ottanut kuvaavan nimen
"Add" (Hades, helvetti). Muuan aatelinen ylioppilas ampui hallitsijaa
ja muuan talonpoika pelasti hänet. Katkov käytti rikosta
taitavasti omiin tarkoituksiinsa, saattaen epäluulonalaiseksi
kansanvalistusministeri Golovninin ja hänen lehtensä kanssa kilpailevan
vapaamielisen sanomalehdistön murhayrityksen aatteellisesta
aiheuttamisesta, ja vaati koululaitoksen perinpohjaista uudistamista.
Kreivi Dimitri Tolstoi, joka erään katolisuutta vastaan tähdätyn
kiistakirjoituksen johdosta vuoden oli ollut pyhän synodin
yliprokuraattorina, nimitettiin Katkovin suosituksesta, säilyttämällä
edellisen virkansa, kukistetun Golovninin seuraajaksi ja
sai suosijaltaan valmiin suunnitelman opiskelevan nuorison
vallankumouksellisen mielialan hävittämiseksi.

Tunnettu kirjailija Turgenjev oli 1862 romaanissaan "Isät ja pojat"
kuvannut venäläisen ylioppilaan tyypin: hän on pitkätukkainen ja puettu
mukailtuun talonpojan pukuun eikä tunnusta mitään arvovaltaa
ulkopuolella luonnontieteen lakeja ja tahtoo hävittämällä vallitsevan
järjestyksen luoda tyhjyyden (nihil) ja sitten tästä tyhjästä rakentaa
uuden maailman. Parannuskeinon tätä nihilismiä vastaan, joka oli saanut
yllykettä luonnontieteellisten oppiaineiden yksipuolisesta suosimisesta
Venäjän kymnaaseissa, Katkov näki humanistisen sivistyksen
valtaan-saattamisessa saksalaisen esikuvan mukaan. Kuolleiden kielten ja
muinaisajan kirjailijain lukemisen oli määrä nuorisossa synnyttää
valtiolle uskollinen aatteellinen mieliala. Koko venäläinen yhteiskunta
vastusti tätä koulu-uudistusta, joka pantiin toimeen tshekkiläisten
opettajien avulla. Se ei venäläisistä tehnyt mitään kreikkalaisia tai
roomalaisia, ja sen sijaan astui, koska se "suosi tasavaltaisia
mielipiteitä", yhden miespolven jälkeen uusi järjestelmä, joka taas
antoi etusijan luonnontieteille ja alensi isänmaan historian ja
maantiedon kiihkokansallisen isänmaanrakkauden kasvatuskeinoksi.

Paitsi klassillisuutta Tolstoi käytti taisteluvälineenä nuorison
vallankumouksellista mielenlaatua vastaan yliopistojen ankaraa
poliisivalvontaa sekä kaikkien epäiltävien ainesten häikäilemätöntä
poistamista. Monta sataa venäläistä ylioppilasta, jotka oli karkoitettu
kotimaan korkeakouluista, sai mahdollisuuden jatkaa opintojaan Zürichin
vapaassa sveitsiläisessä yliopistossa. Täällä he kohtasivat miehen,
jolla tuli olemaan ratkaiseva vaikutus heidän myöhempiin kohtaloihinsa
sekä Venäjän vallankumousliikkeen kehitykseen. Tämä mies oli Mihail
_Bakunin_ (1814-1876), joka polveutui vanhasta aatelisesta suvusta
Tveristä. Hegelin filosofia oli 1838 saanut nuoren kaartinupseerin
riisumaan yltänsä kirjavan sotilastakkinsa ja viettämään vapaana
ylioppilaana, kirjailijana ja kiihoittajana kulkurielämää ulkomailla.
Hänen hartain toivonsa oli olla mukana Europan monarkkisen
valtiojärjestyksen hävittämisessä. Ensin salanimellä J. Elisard Rugen
aikakauskirjassa "Deutsche Jahrbücher", sitten julkisesti eräässä
puolalaisjuhlassa Pariisissa 1847 hän kehoitti taisteluun
tsaarilaisuutta vastaan. Sen hävittäminen olisi Puolalle antanut
vapautuksen ja Venäjälle mahdollisuuden hämmästyneelle Europalle
ilmaista "henkensä tyhjentymättömät aarteet" ja liitossa muiden
slaavilaiskansojen kanssa aloittaa uuden historiallisen aikakauden.
Suuttunut Pietarin hallitus rankaisi häntä takavarikoimalla hänen
Venäjällä olevat tiluksensa. Kesäkuussa 1848 hän Pragin
slaavilaiskongressissa innostutti tshekkiläiset vallankumouksellisen
panslavismin aatteeseen, pakeni sitten Itävallan pistimiä Dresdeniin,
missä hän seuraavan vuoden toukokuussa oli yhtenä kapinan johtajana.
Preussin joukkojen kukistettua Saksin kapinan hän tuomittiin kuolemaan,
mutta kuningas lievensi tuomion elinkautiseksi vankeudeksi ja jätti
hänet seuraavana vuonna Itävallan haltuun. Täälläkin häntä ensin
kohtasi kuolemantuomio, sitten rangaistuksen lieventäminen vankeudeksi
ja luovuttaminen Venäjälle. Seitsemän vuotta hän kitui Pietari-Paavalin
linnoituksen ja Schlüsselburgin vankilaholveissa, kunnes Aleksanteri II
armahti hänet ja salli hänen asettua Itä-Siperian vankiensiirtolaan.
Täältä hänen onnistui paeta. Japanin ja Amerikan kautta hän palasi
Europpaan. 1863 hän Tukholmasta käsin koetti auttaa Puolan kapinaa,
kiihoittamalla Liivin- ja Kuurinmaan lättiläisiä talonpoikia. Yritys
raukesi surkeasti saksalaisen maakuntahallinnon toimesta. Hänen
saksalaisvihansa sai uutta yllykettä Lontoossa, missä Karl Marx johti
saksalaista työväenliittoa ja jyrkästi hylkäsi Bakuninin terroristisen
taktiikan. Turhaan hän koetti toteuttaa aatteitaan Sveitsissä, missä
hän 1869 perusti "Sosiaalidemokratian kansainvälisen liiton", joka vain
Espanjassa sai joitakin kannattajia. Silloin tulivat venäläiset
ylioppilaat kotimaasta, ja heistä hän sai kiitollisen kuulijakunnan.
Hän saarnasi heille eräänlaista sosialismin ja anarkismin yhdistelmää
sekä vallankumouksen välttämättömyyttä, joka hänen mielestään Venäjällä
jo oli alkanut. Talonpoika oli muka menettänyt uskonsa Jumalaan ja
tsaariin, hän vain odotti kapinan merkkiä. "Menkäämme kansan joukkoon",
valistakaamme sitä ja ravistakaamme se liikkeelle tsaarivallan
kukistamiseksi! Turhaan muuan toinen valtiollinen siirtolainen kohotti
varoittavan äänensä, Pietari Lavrov, ennen eversti ja Pietarin
pääesikunta-akatemian professori, sitten maasta karkoitettu pakolainen
ja Pariisin kommunardi. Hänellä ei ollut Bakuninin uskoa Venäjän
maailmanhistorialliseen tehtävään ja hän hylkäsi Venäjän talonpojan
mystillisen ihannoimisen "kaiken totuuden ja voiman lähteenä". Hänestä
tsaarivallan kukistuminen vielä oli kaukana ja saavutettavissa vain
siten, että kaupunkien tehdastyöväestö teki liiton vapaamielisen
porvariston kanssa. Nuorison enemmistö seurasi Bakuninia, ja hänen
sytyttävä huutonsa: "Menkää kansan joukkoon!" tuli olemaan Venäjän
vallankumouksen tunnuslause.

Venäjän hallitus oli pian saanut tiedon Bakuninin kiihoituksesta
Züricbissä oleskelevien venäläisten ylioppilaiden keskuudessa ja luuli
voivansa estää pahat seuraukset käskemällä heidän heti palata kotiin.
Enemmistö palasi 1873 takaisin ja -- meni kansan joukkoon. Väärällä
passilla ja nimellä he kansakoulunopettajina, kunnankirjureina,
haavureina tai tehtaantyömiehinä sekautuivat maaseudun harmaaseen
talonpoikaisväestöön ja kaupunkien mustaan tehtaantyömiesten joukkoon
eivätkä kammoneet mitään nöyryytyksiä, hätää ja vaaraa julistaessaan
"kansalle" anarkistisen sosialismin iloista sanomaa. Jos heidät
vangittiin, niin he vankilassa jatkoivat kiihoitustaan rikoksentekijäin
joukossa, jos heidät haastettiin oikeuteen, niin he puolustuksestaan
tekivät kapinanyllytyspuheen. Turgenjev romaanissaan "Uutismaata" ja
ruhtinas Krapotkin teoksessaan "Vallankumouksellisen muistelmia" ovat
liikuttavasti kuvanneet näiden vallankumouksen apostolien pettymyksiä.
Talonpoikien syvä epäluulo "herroja" vastaan, joilla oli niin
"valkoiset kätöset", ja jotka muka vallan turhaan tahtoivat heidän
parastaan, heidän abstraktisten teoriainsa täydellinen käsittämättömyys
sekä -- mikä oli ratkaisevaa -- usko tsaarin kaikkivaltaan, joka voi
tehdä ihmeitä, mutta myöskin poliisiensa ja sotamiestensä kautta
peloittavasti rangaista, sai koko liikkeen kokonaan raukeamaan tyhjiin.
Ne, jotka eivät, talonpoikien piekseminä, joutuneet poliisin käsiin,
pakenivat maalta kaupunkeihin. Täällä hengissä päässeet, keskenään
toraillen, riidellen ja omaa menettelyään arvostellen, suunnittelivat
uuden ohjelman: teon propagandan panemalla toimeen murhapolttoja,
ryöstöjä, kapinoita ja murhia.

Sen ajan pelätyimpiä, mutta myöskin enimmin halveksittuja
arvohenkilöitä oli pääkaupungin ylipoliisimestari, kenraali Trepov,
lahjoille altis, raaka, halpamielinen mies. Tarkastaessaan erästä
vankilaa hän huomasi, että muuan siellä istuva vanki ei hänen edessään
ottanut lakkia päästään. Syyllinen, eräs valtiollisesti
epäluulonalainen ylioppilas, piestiin hänen käskystään verille. Muuan
nuori tyttö, Vera Sasulitsh, rupesi kostajaksi ja ampui 5 p. helmik.
1878 Trepovia, joka haavoittui. Kauan epäröityään hallitus asetti hänet
valaoikeuden eteen, joka yleisön riemuksi ja todistajana läsnäolevan,
sillävälin parantuneen Trepovin harmiksi yksimielisesti vapautti
syyllisen. Joskin julmaa poliisipäällikköä vastaan vallitseva yleinen
viha sekä syytetyn kauneus, jota sanomalehdistö ylisti venäläiseksi
Charlotte Cordayksi, selittivät vapauttamisen, niin se kuitenkin oli
ajan merkki, ja sellaiseksi sen hallitus syvällä surulla ja
vallankumoukselliset äänekkäällä ilolla käsittivät. Se oli vettä heidän
myllyynsä: terroristiset teot päättyivät murhayrityksen-tekijän
vapauttamiseen ja hänen tekonsa ylistämiseen! Oikeusministeri kreivi
Pahlen, joka oli mennyt takuuseen siitä, että valamiehet antaisivat
langettavan päätöksen, sai eronsa, ja hallitus päätti vast'edes
tuomituttaa nihilistit vain sotaoikeuksissa. Murha seurasi murhaa.
Avoimella kadulla III osaston johtaja kenraali Mesentsev pistettiin
tikarilla kuoliaaksi, Harkovin kuvernööri ruhtinas Krapotkin ammuttiin
j.n.e. Vangittujen vallankumouksellisten julma kohtelu vankiloissa,
kuolema hirsipuussa sotaoikeuksien tuomion nojassa kiihoitti
nihilistien kostontunteita. Muuan karkoitettu ylioppilas Solovjov
vaaniskeli 15 p. huhtik. 1879 Aleksanteri II:ta Talvipalatsin edustalla
olevissa istutuksissa ja laukaisi revolveristaan tsaaria vastaan viisi
laukausta, jotka eivät kuitenkaan sattuneet. Se oli yksityisen teko.
Hirmumiesten salainen toimeenpaneva komitea ei ollut murhayritystä
järjestänyt. Monet vallankumoukselliset vastustivat tätä hyökkäävää
terrorismia, joka muka ei johtanut mihinkään kouraantuntuviin
tuloksiin. Eräässä Pietarissa elokuulla 1879 pidetyssä salaisessa
kongressissa syntyi hajaannus vallankumouksellisen puolueen
keskuudessa. Maltilliset erosivat jyrkistä ja katosivat lähiaikoina
julkisuudesta, koska toistaiseksi ei kuultu mitään heidän
hiljaisesta, sitkeästä kiihoituksestaan talonpoikaispirteissä ja
kasarmihuoneissa. Seljabovin, erään maaorjatalonpojan pojan, johtamat
terroristit päättivät murhata tsaarin siinä toivossa, että he siten
saattaisivat hallituksen sellaisen hirmun valtaan, että se täyttäisi
salaliittolaisten vaatimuksen ja kutsuisi kokoon perustuslakia-säätävän
kokouksen yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden
perustuksella.

Hallitus vastasi murhayritykseen sillä, että se alisti suurimman osan
Europan Venäjää kuuden kenraalikuvernöörin vallan alle. Varustettuina
rajattomilla valtuuksilla heidän oli määrä tarttua kiinni salassa
hiipivään vallankumouksen hirviöön ja ottaa se hengiltä. Tarmoa ei
noilta kuudelta kenraalilta puuttunut, mutta he käyttivät sitä väärässä
kohdassa. Sanomalehdistölle pantiin kapula suuhun, itsehallintoa
sorrettiin, vankilat täyttyivät miehistä, joilla ei ollut mitään
tekemistä vallankumouksen kanssa, mutta joita vapaamielisten
mielipiteidensä tähden pidettiin salaliittolaisina ja hallinnollista
tietä lähetettiin Siperiaan, kun ei heissä voitu löytää mitään
rikoksellista. Se mieletön tapa, millä nuo kuusi satraappia näin
raivosivat Venäjän yhteiskunnan edistysmielistä osaa vastaan, lisäsi
tyytymättömyyttä hallitusta vastaan ja edisti samalla hirmumiesten
asiaa, jotka, tuon valtavan, heitä vastaan liikkeellepannun
poliisikoneiston pääsemättä heihin käsiksi, kaikessa rauhassa
valmistivat murhayritystä tsaaria vastaan. Tuuma murhata keisari hänen
palatessaan Krimiltä räjähdyttämällä hajalle hovijuna ei onnistunut.
"Väärä" juna, jossa oli osa seuruetta, mutta ei itse hallitsijaa,
työnnettiin 1 p. jouluk. 1879 miinalla Moskovan lähellä raiteilta
korkealla rautatiepenkereellä. Yleinen oli silloin se käsitys, että
hirmumiehillä oli määrätön joukko kannattajia. Tänään tiedämme, että
heitä oli vain kourallinen miehiä, jotka olivat tehneet liiton kuoleman
kanssa ja vuosikausia pitivät maailman suurimman valtakunnan hallitusta
pelon vallassa. Lujalla keskityksellä sekä sillä salaperäisyydellä,
mikä verhosi toimeenpanovaliokuntaa, jonka 30 jäsentä olivat tunnetut
vain harvoille luottamusmiehille, saatiin sekä yhteiskunnassa ja
hallituspiireissä että itse vallankumouksellisten keskuudessa syntymään
sellainen harhaluulo, että puolue oli valtavan voimakas, mikä ei
ensinkään ollut asian laita.

Hallituksensa alussa Aleksanteri II oli antanut toiveita siitä, että
hän uudistustyönsä päätteeksi kutsuisi kokoon kansaneduskunnan. Siitä
oli vuosia kulunut, ja taantumus ja sen mukana vallankumous oli taas
tehnyt tulonsa Venäjälle. Entinen sisäasiainministeri Valujev, jolla
kukistuttuaankin oli hallitsijan luottamus, joka kallisti korvansa
hänen esityksilleen, sekä tsaarin oma veli, suuriruhtinas Konstantin,
esittivät hänelle tammikuussa 1880 valtiosääntöehdotuksen. Hänen tuli
tyydyttää yhteiskunnan intohimoiset uudistusvaatimukset vähentämättä
hallitsijan itsevaltiutta. Semstvojen ja suurten kaupunkien edustajista
muodostettavalla kansaneduskunnalla tuli olla vain _neuvoa-antava_
valta; sillä ei olisi lainsäädäntöaloitetta eikä oikeutta tehdä
välikysymyksiä. Aleksanteri II antoi ehdotuksen erään "erityisen
komitean" tutkittavaksi, johon paitsi molempia aloitteentekijöitä
kuuluivat perintöruhtinas, sisäasiainministeri Makov, III osaston
johtaja Drenteln ja ruhtinas Urusov. Perintöruhtinas vastusti vallan
slavofiilien ajatustavan mukaisesti parlamentin kokoonkutsumista. Se
olisi ristiriidassa Venäjän valtioaatteen kanssa ja olisi omansa
yhteiskunnassa vallitsevaa kiihtymystä vain yllyttämään eikä suinkaan
tyynnyttämään. Aleksanteri II oli vanha; kolme viimeksimainittua
arvohenkilöä yhtyi perintöruhtinaaseen. Tsaari päätti jättää
valtiosääntötuuman siksensä.

Muutamia päiviä myöhemmin, 17 p. tammik. 1880 illalla, tärisytti kauhea
räjähdys Talvipalatsia, ja tulipatsas nousi ilmaan. Haavoittuneita ja
kuolleita sotamiehiä kannettiin linnasta. Keisarillinen perhe ei,
illalliselle kutsutun Bulgarian ruhtinaan satunnaisen myöhästymisen
johdosta, vielä ollut astunut ruokailusaliin, kun sen alle kellariin
asetettu miina räjähti. Se oli erään talonpojan (Halturinin) työtä,
joka taitavana kirvesmiehenä oli saanut toimen linnan palveluskunnan
joukossa ja nyt katosi näkymättömiin. Seuraavana aamuna poliisi repi
seiniltä katuilmoituksia, joissa "sosiaalivallankumouksellisten
toimeenpaneva komitea" julisti, että murhayritys oli sen työtä ja että
taistelua itsevaltiutta vastaan oli niin kauan jatkettava, kunnes
vapaasti valittu perustuslakia-säätävä parlamentti kokoutuisi.

Aleksanteri II päätti astua uudistuksen tielle. Tämän tehtävän hän
uskoi kenraali _Loris-Melikoville_, joka oli synnyltään armenialainen
ja Turkin sodassa oli hankkinut itselleen mainetta Karsin
valloituksella. Rajattomilla valtuuksilla varustettuna sotilaallisena
diktaattorina hänen oli määrä lepyttää yleistä mielipidettä
vapaamielisellä hallituspolitiikalla ja samaan aikaan hävittää salassa
hiipivä, taisteleva nihilismi. Hänen allensa alistettiin välittömästi
sisäasiain ministeriön III osasto ja nuo kuusi kenraalikuvernööriä,
joista tähän asti kukin oman harkintansa mukaan oli menestymättä
vastustanut vallankumousta.

Diktaattorin ensimmäiset toimenpiteet olivat vihatun III osaston
lakkauttaminen sekä yhtä vihatun taantumuspuolueen johtajan, pyhän
synodin yliprokuraattorin ja kansanvalistusministerin, kreivi Dimitri
Tolstoin poistaminen paikaltaan. Mutta hänen seuraajakseen tuon
korkeimman kirkollisen viraston johtajana tuli valtakunnanneuvoston
jäsen Konstantin Pobedonostsev, jonka kiihkoisan slavofiiliset
mielipiteet kuitenkin olivat Loris-Melikoville tuntemattomat. Sitten
hallitseva kenraali koetti -- ja asiassa jossain määrin menestyenkin --
puhdistaa hallinnon, varsinkin poliisilaitoksen, huonoista aineksista
sekä lähettämällä tarkastavia senaattoreja etäisiin maakuntiin hillitä
paikallisten mahtimiesten mielivaltaista hallitusta. Karkoitettuja
palasi Siperiasta. Tähänastisen itsehallintoa vastaan noudatetun
neulanpistopolitiikan sijaan tuli rakastettava, myötämielinen
suhtautuminen ennen niin tylyjen ja käskevien kuvernöörien puolelta.
Alettiin rauhoittua. Semstvokokouksissa ja sanomalehdistössä,
sähkösanomissa ja adresseissa lausuttiin "sydämen diktatuurille"
yhteiskunnan luottamus.

Vuoden ajan menestyen virkaansa hoidettuaan Loris-Melikov katsoi ajan
tulleen neuvoa tsaaria kutsumaan kokoon kansaneduskunnan ja sai siihen
hänen suostumuksensa. Hänen valtiosääntöehdotuksensa 10 p:ltä helmik.
1881 ei mennyt pitemmälle kuin Valujevin ehdotus ja myönsi siis
semstvo- ja kaupunkiedustajista valittavalle tulevalle "Yleiselle
komissionille", niinkuin valtakunnanneuvostollakin oli, vain
neuvoa-antavan vallan kaikkiin hallituksen esityksiin nähden.
Sunnuntaina 13 p. maalisk. klo 1/2 1 ip. Aleksanteri II allekirjoitti
erään Loris-Melikovin sepittämän julistuksen, joka ilmoitti kansalle,
että pian kutsuttaisiin kokoon parlamentti, ja käski heti julkaista
sen.

Vallan salaa venäläisten hallitusmenetelmien mukaan oli valtiosääntöä
suunniteltu, ja syvimmässä salaisuudessa salaliittolaisten tapaan
sosiaalivallankumoukselliset samaan aikaan tekivät viimeiset
valmistuksensa uudeksi murhayritykseksi tsaaria vastaan.
Kohtalokkaimmalla tavalla hallituksen teko kävi ristiin sen vihollisten
hankkeen kanssa. Tosin oli vallankumouksellisten toimeenpanevan
valiokunnan esimies Seljabov 10 p. maaliskuuta joutunut poliisin
käsiin, mutta muuan nuori tyttö, Sofia Perovskaja, erään senaattorin
tytär, oli hänen sijastaan ottanut johdon ja tarmollaan pitänyt
pystyssä salaliittolaisten rohkeuden.

Talvikuukausina Aleksanteri II tavallisesti sunnuntaisin vastaanotti
paraadin Mikaelintorin ratsastuskoulussa. Eräs sieltä Talvipalatsiin
johtava katu oli miinoitettu, kahdella muulla kysymykseen tulevalla
kadulla oli käsigranaatinheittäjiä. Tsaari valitsi palatakseen
palatsiin Katariinankanavaa pitkin johtavan kadun, missä Sofia
Perovskaja nenäliinallaan antoi lähimmälle toimimiehelle, eräälle
Rysakov nimiselle ylioppilaalle, sovitun merkin. Hän heitti pomminsa,
joka särki palasiksi ajoneuvot ja tappoi monta henkivartioon kuuluvaa
kasakkaa. Keisari nousi haavoittumattomana pirstatuista vaunuista ja
aikoi jalan palata palatsiin. Mutta kaksi salaliittolaista seisoi vielä
vaanimassa samalla kadulla. Lähin oli nuori puolalainen ylioppilas,
Grinevitski, Puolan slavofiilisen venäläistyttämispolitiikan tuote.
Kansallisuutensa hän oli hylännyt ja liittynyt venäläiseen
"vapausliikkeeseen". Kolmannen asteen asiamiehenä, joka semmoisena ei
edes tuntenut salakomitean johtajia, mutta oli tullut heidän sokeaksi
välikappaleekseen, hän seisoi Katariinankanavan luona, valmiina
murhaan. Hän oli nyt vuorossa. Kalpea poikanen astui hallitsijaa
vastaan, otti viittansa taskusta vasuun verhotun räjähdyspommin ja
heitti sen katukivitykseen. Räjähdys repi hänet kappaleiksi ja
haavoitti kuolettavasti keisaria. Vähissä hengin Aleksanteri II vietiin
Talvipalatsiin, missä hän samana iltana kuoli.

_Aleksanteri III_ nousi valtaistuimelle. Kun hän,
nuorempana poikana, alkuaan ei ollut määrätty hallitsijaksi,
niin hän onnettomuudekseen oli saanut puhtaasti sotilaallisen
kasvatuksen niinkuin isänsä isä Nikolai I, jota hän monessa
suhteessa muistutti. Vanhemman veljensä Nikolain, paljon lupaavan
lahjakkaan miehen, kuoleman johdosta Aleksanteri 1865 sai
perintöoikeuden kruunuun ja otti puolisokseen tanskalaisen prinsessaan
Dagmarin, velivainajansa morsiamen. Isä riensi korjaamaan, mitä pojan
kasvatuksessa oli laiminlyöty, ja tutustuttamaan tulevaa hallitsijaa
valtio-oikeudellisiin kysymyksiin. Tämä tehtävä uskottiin Moskovan
yliopiston siviilioikeuden professorille, Konstantin Pobedonostseville.
Tämä papiston piiristä peräisin oleva oppinut oli kiihkoisa slavofiili,
joka osasi juurruttaa mielipiteensä oppilaaseensa ja voittaa hänen
täyden luottamuksensa. Hengenvoimaa luonto oli kieltänyt Aleksanteri
III:lta, mutta suoruus, velvollisuudentunto, rehellinen tahto tehdä
Venäjän hyväksi parhaansa Jumalan hänelle määräämällä paikalla olivat
uuden hallitsijan tunnusmerkkejä. Siihen tuli tosin, niinkuin usein
henkisesti vähäpätöisillä ihmisillä, tuskallinen epäluulo eteviä miehiä
kohtaan sekä itsepintainen kiinnipitäminen kerran omistetusta
mielipiteestä ja päähän päntätystä teoriasta.

Aleksanteri III aikoi aluksi täyttää isänsä valtiollisen testamentin.
Sen johdosta oli 20 p. maaliskuuta ministerineuvoston kokous, jossa
tsaari johti puhetta ja jossa olivat läsnä myöskin suuriruhtinaat
Konstantin ja Vladimir. Suuri enemmistö, siinä myöskin molemmat
suuriruhtinaat, kannatti Loris-Melikovin esittämää ohjelmaa. Ainoastaan
pyhän synodin uusi yliprokuraattori, Pobedonostsev, hylkäsi jyrkimmällä
tavalla ja kiihkoiselle kamariviisaalle ominaisella innolla aiotun
kansaneduskunnan kokoonkutsumisen, uuden "jaaritteluklubin", niinkuin
hän sanoi, joka vain oli tuottava Venäjälle hirvittävää onnettomuutta,
niinkuin muka Länsi-Europan esimerkki osoitti. Entisen opettajan
intohimoiset esitykset tekivät tsaariin tarkoitetun vaikutuksen. Hän
alkoi horjua ja jätti asian edelleen harkittavaksi eräälle "erityiselle
komitealle", jonka esimiehenä toimi Loris-Melikov. Ratkaisu oli siis
lykätty. Silloin sosiaalivallankumouksellinen puolue jälleen karkein
käsin tarttui Venäjän kohtaloihin. Peläten kansan kiihoittunutta
mielialaa pysyivät sen jäsenet viisaasti piilossa loukoissaan ja
tyytyivät vastaiseen valtiolliseen toimintaansa nähden keisarinmurhan
jälkeen sepittämään niinsanotun "toimeenpanevan komitean avoimen
kirjeen Aleksanteri III:lle". Maalisk. 23 p. se toimitettiin tsaarin
tietoon. Tämä Leo Tihomirovin sepittämä, sangen opettavaan äänilajiin
laadittu asiakirja, joka oli rikas analogiatodistuksista sekä
terästetty valheilla ja uhkauksilla, teki hallitsijaan sen vaikutuksen,
ikäänkuin kansaneduskunnan kokoonkutsuminen merkitsisi antautumista sen
puolueen tahtoon, joka oli murhannut hänen isänsä.

Sillävälin kuin Aleksanteri III päättämättömänä horjui sinne tänne,
alkoi kulissien takana ja julkisuudessa innokas taistelu valtiosäännön
puolesta ja sitä vastaan. Vapaamieliset aatelis- ja semstvokokoukset
anoivat "valtiosäännön antamista vallankumouksen vastustamiseksi",
slavofiilit taas pyysivät -- Aksakov eräässä 9 p. huhtik.
slaavilaisessa hyväntekeväisyysyhdistyksessä pitämässään puheessa ja
Katkov Moskovskija Vjedomostissaan -- "itsevaltiuden vahvistamista".
Sillävälin "erityinen komitea" tuloksiin pääsemättä piti kokouksiaan;
sen viimeinen istunto oli 10 p. toukokuuta Pietarissa. Samana päivänä
tapahtui ratkaisu Gatshinassa tsaarin kabinetissa. Pobedonostsev esitti
hänelle luonnoksen julistukseksi, jonka hän keisarin pyynnöstä muiden
ministerien tietämättä oli sepittänyt. Se sai Aleksanteri III:n täyden
hyväksymisen, joka yliprokuraattorin innokkaan vetoamisen johdosta
kirjoitti sen alle ja käski heti julkaista sen edeltäkäsin asiasta
ministerineuvostossa neuvottelematta. Tässä manifestissa hallitsija
julisti raskaana hetkenä ottaneensa vastaan hallituksen "uskoen
itsevaltiuden voimaan ja totuuteen, jonka hän lujasti oli päättänyt
säilyttää ja kaikkia hyökkäyksiä vastaan puolustaa". Aleksanteri III ei
ollut tietoinen siitä, että tämä selitys teki mahdottomaksi
kansaneduskunnan kokoonkutsumisen.

Niinkuin salama lensi tieto julistuskirjasta "erityisen komitean"
istuntoon saman päivän iltana. Kuka sen oli sepittänyt? Ivallisesti
hymyillen Pobedonostsev tunnusti sen tehneensä ja otti rauhallisena
vastaan virkaveljiensä vihaa-uhkuvat silmäykset ja sanan "konna", jonka
Loris-Melikov kiihdyksissään heitti hänen silmilleen.

Seuraavana päivänä sähkölennätin tiedotti koko Venäjälle, että
hallituksen suunta pysyisi ennallaan, itsevaltaisena. Loris-Melikov
jätti erohakemuksensa, josta Aleksanteri III kovin hämmästyi.

Pobedonostsev tarttui Venäjän valtakunnan hallitusohjiin.




4. LUKU.

Kansantalous ja finanssipolitiikka 1881-1904.


    "Maanviljelijän hätä antaa tehtaalle leivän."

                           Venäläinen sananlasku.

Toisiaan vastaan taistelevien sapadnikien ja slavofiilien valtiolliset
ja yhteiskunnalliset mielipiteet saivat ilmaisunsa myöskin valtion
elinkeinoelämässä. 1860-luvulla, jolloin edellinen puolue oli vallassa,
loi venäläisen katsomuskannan mukaan vapaamielinen tullipolitiikka
edulliset edellytykset valtakunnan taloudellisten voimien kehitykselle
Länsi-Europan mallin mukaan ja sen pääomia hyväkseen käyttäen.
Teollisuus ja kauppa alkoivat kukoistaa, ja maatalouden tuotto kasvoi,
jolle uudet rautatiet avasivat kannattavia markkinapaikkoja. 1870-luvun
vallankumousliike valmisti vähitellen tapahtuvaa siirtymistä
valtiolliseen taantumukseen, joka hyödyttömästi sitoi paljon voimia.
Turkin sodan kustannukset pakottivat hallituksen koroittamaan kaikkia
tullimääriä. Loris-Melikovin lyhyellä uudistuskaudella ei ollut
mitään merkitystä talouspolitiikalle. Aleksanteri III:n noustessa
valtaistuimelle sisäpolitiikan suunnan horjuminen lakkasi. Tällöin
valtaan päässyt taantumuspuolue muunsi slavofiilien romantiikan
liikemäisen-käytännölliseksi talouspolitiikaksi ja vaati yhä korkeampia
suojelustulleja Länsi-Europasta tapahtuvaa "turmiollista"
tavaraintuontia vastaan. Kansallisen oppineiston ylpeys, kemiantutkija
Mendelejev, kehitti sitä ajatusta, että Venäjä tyhjentymättömien
rikkauksiensa tähden voisi ja että sen tulisi kokonaan luopua
ulkomaantavarain tuonnista. Moskovan kauppa- ja teollisuuskongressissa
vuonna 1882 slavofiilisten kapitalistipiirien johtaja, Krestovnikov,
Moskovan pörssikomitean (kauppa- ja teollisuuskamarin) monivuotinen
esimies, selitti, että isänmaallisen elinkeinoelämän valtavaksi
kehittämiseksi ei mikään tullimuuri voinut olla kyllin korkea.
Puuttuvia raaka-aineita ja ylellisyystuotteita venäläinen Aasia
riittävässä määrässä tuottaisi. Tätä ajatusta kehittäessään
slavofiiliset poliitikot, sellaiset kuin ruhtinas Uhtomski,
hahmottelivat tulevan venäläisen maailmanvallan ihannekuvan, joka olisi
vailla vertaistaan suuruudessa. Harkovin professori Migulin, jolla oli
suuri arvovalta raha-asioissa, piti niitä korkeita vuoria, jotka
erottavat varsinaisen Kiinan sen vasallivaltioista, Altyn-tagia,
Kuen-lunia, Karakorumia sekä "suuren muurin" viereistä linjaa Venäjän
"luonnollisena" kaakkoisrajana. Siten sisäinen talouspolitiikka
mitä läheisimmin liitettiin äärettömyyksiä tavoittelevaan
laajennuspolitiikkaan, jonka toteuttamisen vain itsevaltias
hallitusmuoto voi taata.

Aleksanteri III:n ensimmäinen raha-asiain ministeri oli professori
_Nikolai Bunge_ (1881-1887). Loris-Melikov oli 1880 kutsunut hänet
raha-asiain ministerin apulaiseksi, hänen hoidettuaan 30 vuotta
menestyksellä opettajatointa Kiovan yliopistossa, ja ministerin erottua
hän oli tullut hänen seuraajakseen. Hän oli kaiken valloituspolitiikan
jyrkkä vastustaja. Slavofiilisten yrittäjäin vaatimuksiin hän vain
epäröiden mukautui koroittamalla tuontitulleja "turvataksensa
teollisuuden säännönmukaisen kasvun riittävällä suojeluksella".
Päätehtävänään Bunge piti maatalouden edistämistä, talonpoikaissäädyn
taloudellista ja yhteiskunnallista kohottamista. Vuoteen 1894
saakka ei Europan etevimmässä maanviljelysvaltiossa ollut mitään
maatalousministeriötä, niin että huolenpito siitä, samoin kuin kaupasta
ja teollisuudesta, virallisesti kuului raha-asiain ministerin
tehtäviin. Aina vuodesta 1861 agraarilainsäädäntö oli ollut kokonaan
pysähdyksissä, ja vasta Bunge alkoi sitä edelleen kehittää. Hän uudisti
maaveron, lakkautti henkiveron ja helpotti vapaaksilunastusmaksuja,
jotka 1881 tulivat pakollisiksi. Hänen yrityksensä lakkauttaa
tatarilaisajalta johtuva talonpoikien yhteisvastuu verorästeistä
raukesi valtakunnanneuvoston vastustukseen, joka 1885 hylkäsi hänen
ehdotuksensa. Vaikeinta oli täyttää isovenäläisten talonpoikien
toivomus saada maanomistuksensa laajennetuksi.

Luonnollisen väestönlisäännyksen johdosta oli vuodesta 1861
talonpoikaisen peltoalan paloittelu tullut yhä suuremmaksi, sarat yhä
kapeammiksi, jopa 3 1/2 jalan levyisiksi, ja yksityisten
talonpoikaisisäntien maaosuudet yhä pienemmiksi. Niityt ja laitumet oli
kynnetty pelloksi, mikä puolestaan vaikutti haitallisesti karjanpitoon
ja siten maaperän tuottokykyyn. Se tuotti keskimäärin vain 3-4 jyvää.
Agraarikysymyksen ainoa järkiperäinen ratkaisu olisi ollut se, minkä
Ivan IV:n itsevaltius jo 16. vuosisadalla oli löytänyt: siirtyminen
laajaperäisestä voimaperäiseen viljelystapaan, silloin kaskien
viljelyksestä kolmivuorojärjestelmään, nyt tästä vanhettuneesta
järjestelmästä vuorottaiseen vilja- ja apilaviljelykseen. Niin
yksinkertaiselta kuin tämä sääntö paperilla näytti, niin vaikea
oli kuitenkin sen toteuttaminen Venäjän silloisissa oloissa.
Voittamattomana esteenä oli "mir", isovenäläisen talonpoikaiskunnan
yhteisomistus maahan nähden. Saksalainen tutkimusmatkailija, vapaaherra
von Haxthausen, oli sen 1843 "keksinyt", ja senjälkeen mir oli
koroitettu kansalliseksi epäjumalaksi, jota slavofiilit ihailivat yhtä
paljon kuin sosialistit. Odottaessaan pian tapahtuvaa, yleistä
siirtymistä yksinomistuksesta valtion kaikkiomistukseen nämä mirissä
näkivät Venäjän valtavan etevämmyyden Länsi-Europan edellä. Vuoden 1861
agraariuudistuksessa ei olisi ollut vaikeata määrätä kullekin
yksityiselle talonpoikaisisännälle pyöristetty maakappale omaisuudeksi.
Mutta se hallituskomissioni, joka suoritti vapauttamistyön, oli
asettunut kannattamaan mir-laitoksen säilyttämistä verotus- ja ennen
kaikkea valtiollisista syistä. Se oli vakautunut siitä, että kaupunkiin
siirtyvä talonpoika tehtaantyömiehenäkin olisi ikäänkuin taiottu
sosiaalidemokraattista viettelystä vastaan, jos hänelle jäisi hänen
teoreettinen omistusoikeutensa kappaleeseen peltomaata kotikylässä.
Tämä mielipide, jota Bismarck'kin 9 p. toukok. 1884 Saksan
valtiopäivillä pitämässään puheessa edusti, näyttäytyi myöhemmin
yhdeksi niistä monista harhaluuloista, joilla venäläiset valtiomiehet
ovat itseänsä ja Länsi-Europan yleistä mielipidettä pettäneet. Jos
kohta yksityinen talonpoikaisisäntä oli halukas maaosuudellaan
ottamaan käytäntöön uudenaikaisen viljelystavan, niin osuuksien
sijaitseminen sekaisin ja siitä johtuva pakollinen yhteisviljelys
tekivät sen hänelle teknillisesti mahdottomaksi. Ainoastaan mir
kokonaisuutena saattoi sellaista päättää, mutta ei tehnyt sitä koskaan.
Vain yksityistapauksissa on Iso-Venäjällä 19. vuosisadan lopulla
kolmivuoroviljelyksen sijaan tullut nelivuoroviljelys, viljelemällä
juurikasveja ja apilaa osassa kesantoa, joka oli kolmas osa peltomaata.
Muuten isovenäläisellä talonpojalla kaikkialla oli sama vastaus
valmiina kaikkiin parannettua peltotaloutta tarkoittaviin ehdotuksiin:
ei meille sovi saksalainen tapa. Me tahdomme hoitaa maatamme isien
tapaan. Mutta kun sen antama sato ei riitä jokapäiväiseen leipään eikä
moninaisten verojen maksuun, niin antakoon tsaari omista tiluksistaan
sekä rikasten maanomistajain metsistä, pelloista ja niityistä meille
niin paljon maata kuin me elääksemme tarvitsemme.

Talonpoikien maannälän tyydyttämiseksi Bunge 1882 perusti
_Talonpoikais-maapankin_ maata myyvän suurtilallisen ja maata ostavan
talonpoikais-kunnan välittäjäksi. Korot kuoletusmaksuineen olivat 7
1/2:sta 8 1/2:een %:iin ostosummasta, ja talonpoika piti sitä uutena
verona. Kuoletus ja hypoteekkivelka olivat hänelle käsittämättömiä
sanoja. Hän toivoi yhä edelleen uutta maanjakoa. Aleksanteri III piti
sentähden tarpeellisena haihduttaa nämä toiveet. Kesäkuussa 1883 hän
Moskovassa vietetyissä kruunausjuhlallisuuksissa piti puheen
kokoutuneille talonpoikaisedustajille, jotka kuvernementinhallitukset
olivat valinneet: "seuratkaa aatelismarsalkkain määräyksiä älkääkä
uskoko mieletöntä huhua limaisesta maanjaosta, jota Venäjän viholliset
levittävät". Sitten hän viittasi maapankin edullisiin ostoehtoihin;
pankki muka tyydyttäisi kaikki maaosuuksien suurentamista tarkoittavat
toiveet.

Tarjouksia uusi pankki sai odottamattoman runsaassa määrin. Vuoden
1861 suuri uudistus oli tehnyt äkillisen lopun maalaisaateliston
leveän-venäläisestä, huolettomasta herraselämästä. Suuri enemmistö
huomasi, että vanha hyvä aika ja sen mukava laiskoittelu ja remuavat
juhlat oli ainiaaksi mennyt. Piti siis mukautua uuteen taloudelliseen
asemaansa. Tarpeellisen viljelysten parannuspääoman antoivat 5 %:n
valtio-obligatsionit, joilla valtio maksoi talonpoikaismaan
pakkoluovutuksen. 10-15 %:n kurssitappiolla voi helposti muuttaa
ne rahaksi. Sillä varustettuna lähdettiin toiminnanhaluisina
Länsi-Europpaan. Täällä osa jäi vetelehtimään Pariisiin ja tuhlasi
lyhyessä ajassa iloisessa humussa loppuun mukaan otetut sadattuhannet.
Kun taskut tyhjinä oli palattu takaisin, niin pantattiin maatila
"mirille" tai rikastuneelle kyläkoronkiskurille, kulakille, tai
otettiin rehelliseltä näyttävä talonpoika tilanhoitajaksi ja maksettiin
hänelle 30 ruplaa vuodessa, mikä merkitsi samaa kuin 300 ruplaa.
Talonpoikaisen käsityksen mukaan rehellisen taloudenhoitajan tuli
tiluksen tuotosta pistää omaan taskuunsa palkkansa kymmenkertainen
määrä. Mikä sen ylitti, oli syntiä. Tiluksen pellot, joilla
aikaisemmin jo oli ollut vähän apilan- ja perunanviljelystä, jaettiin
talonpoikaiseen tapaan talvivilja-, kesävilja- ja kesantomaahan,
tiluksen metsää hakattiin ahkerasti ja laitumet jätettiin rämettymään,
kun kohovesi keväällä oli vienyt mukanaan tulvaa vastaan rakennetun
suoja-aidan. Omistaja itse muutti kaupunkiin, missä hän aatelismiehenä
suhteillaan helposti sai tulokkaan valtioviran. Kesäloman aikana,
jollei raha riittänyt ulkomaanmatkaan, hän perheineen lähti
maatilalleen takaisin ja haaveili ränsistyneessä herraskartanossaan
vanhasta hyvästä ajasta, kunnes "palvelus" taas kutsui hänet
kaupunkiin. Toinen osa noita entisiä maaorjanomistajia oli
siveellisistä ja isänmaallisista syistä välttänyt tuota Seine-virran
synnillistä Baabelia ja matkustanut Lontooseen siellä jotakin
oppiakseen. Jonkun ajan perästä he palasivat laajalle Venäjän
tasankomaalle täyteen-ahdettuina englantilaista maataloudellista
viisautta ja mukanaan tavaton määrä englantilaisia maataloudellisia
koneita, vaikka täällä oli yhtä vähän Englannin ilmastoa kuin
brittiläistä yritteliäisyyttäkään. Mukaan-otetut työkalut, jotka
siihen aikaan vielä olivat jokseenkin monimutkaisesti rakennetut,
särkyivät pian. Kylän seppä ei saanut korjatuksi noita "saksalaisia
vehkeitä", jotka arvottomana romuna vietiin vajaan. Englantilaiset
maanviljelysmenetelmät taas eivät soveltuneet Venäjän pitkään talveen
ja lyhyeen kuivaan kesään; Lontoosta tuotu tilanhoitaja näyttäytyi
maalaiskapakoitsijaksi. Ja vihdoin tuo vilpittömällä mielellä aloitettu
uudistustyö päättyi muuttamalla kaupunkiin valtion palvelukseen, jonne
ei viety mukaan edes mitään kauniita muistoja Pariisin iloista, mutta
kyllä paljon harmia brittiläisestä "tyhmyydestä". Tässä luonnosteltu
kuva oli tyypillinen maalaisaatelin enemmistölle, joka ei niinkuin
länsieuroppalainen pysynyt isiltä perityssä turpeessa, vaan piti sitä
vain korkoa-tuottavana arvoesineenä, jonka kevyellä mielellä luovutti,
jos vain hyvin tarjottiin. Näin ei tuhansissa kylissä ollut esikuvaksi
sopivaa mallitilaa, jommoisen luominen yksin antaa olemisen oikeutusta
suuromistukselle. Talonpoikaista maataloudellista viljelystä on
Länsi-Venäjällä, nimenomaan Itämerenmaakunnissa, vallan toisella tavoin
kohottanut se seikka, että tilanomistaja varakkaana miehenä saattoi
uskaltaa uhrata jotakin uudistuksiinkin ja näin teknillisenä
uranuurtajana käydä vanhoillisten talonpoikien edellä. Tietysti ei
puuttunut poikkeuksia säännöstä. Mutta pikainenkin katsahdus osoittaa
jokaiselle matkustajalle, mikä ammottava vastakohta vallitsee Venäjän
maanviljelyksen alhaisen kannan ja Länsi-Europpaan rajoittuvien
reunavaltioiden suhteellisesti korkean kehitysasteen välillä.

Keski-Venäjän maata-omistava aatelisto köyhtyi, sen maanpako yltyi.
Tilus toisensa jälkeen joutui talonpoikais-maapankin välityksellä mirin
yhteisomistuksen tahi kyläkoronkiskurien, kauppiasten tai tehtailijain
käsiin. Iskusanat: takaisin maaseudulle, parannuksia, esikuvaksi ja
malliksi talonpojille kaikuivat pääoman puutteessa kuuroille korville.

Silloin sisäasiainministeri, kreivi Dimitri Tolstoi, tarttui asiaan
pelastaakseen vanhoillisen valtiojärjestyksen perusaineksen,
maata-omistavan aateliston, vähitellen tapahtuvasta häviöstä.
Kilpailevaksi yritykseksi valtion talonpoikaispankkia vastaan hallitus
1885 perusti _aatelis-maapankin_. Sen avulla aatelisto maksaisi
velkansa yksityisille hypoteekkipankeille ja saisi samaan aikaan
tarvittavan pääoman tiluksillaan toimeenpantaviin maataloudellisiin
uudistuksiin. Ei toista eikä toista tarkoitusta saavutettu. Syynä
siihen oli osaksi valtakunnanneuvostokin. Bunge oli saanut
lakiehdotukseen otetuksi sen määräyksen, että lainoja oli myönnettävä
vain sellaisille tilanomistajille, jotka itse hoitivat maatilaansa.
Valtakunnanneuvosto poisti tämän rajoituksen. Tietysti käytettiin heti
runsain määrin hyväkseen valtiorahaston hyväntekeväisyyttä
veronmaksajien kustannuksella. Jo toimintansa ensimmäisenä vuotena
aatelispankki myönsi yhteensä 68 3/4 miljoonaa ruplaa, jonka panttina
oli 2,135 maatilaa, ja myöhemmin monet sadat miljoonat seurasivat.
20 vuodessa 210,000 neliökilometriä kartanomaata myytiin, lainaehdot
olivat tavattoman edulliset: ensin 5 %, sitten 4 1/2 %. Ja vuodesta
1897 alkaen vain 4 % korkoa puhtaasta rahasta. Eipä ihme, että niin
moni rikas aatelismies käytti tilaisuutta tehdäksensä siirtokaupan:
panttaamalla maatilansa hän sai aatelispankilta miljoonan ruplaa
4 %:lla ja lainasi summan sitten jollekin pankille 7 %:n vuotuista
korkoa vastaan. Niinkuin Gogolin kuuluisan kertomuksen mukaan
maaorjuuden aikana ostettiin "kuolleita sieluja" ja sitten voitolla
pantattiin ne johonkin pankkiin, niin 19. vuosisadan lopussa ostettiin
"kuollutta maata", s.o. arvotonta suomaata, ja petkutettiin se sitten
lahjotun arviomiehen välityksellä aatelispankille hypoteekkivakuudeksi
siltä saadusta lainasta. Toinen uuden pankin etu oli sen sangen
pitkälle menevä kärsivällisyys velallista kohtaan. Bungen erottua
talonpoikaispankki säälimättömästi poliisin ruoskalla peri talonpoikien
maksamatta jääneet korot, mutta aatelispankki myönsi maksuajan
pidennystä, lisäsi maksamatta jääneet korot velkasummaan tahi antoi ne
anteeksi. Kahdesti vuodessa Novoje Vremja julkaisi monella sivulla
pitkän luettelon maatiloja, jotka, niinkuin laki vaati, oli määrätty
myytäväksi huutokaupalla, koska korot ja lainat oli jätetty
maksamatta. Tuhansine aatelisnimineen tämä luettelo oli eräänlainen
venäläinen "Gothan almanakka". Maksunsa laiminlyöneet velalliset
tiesivät, että hallitus valtiollisista syistä ei kuitenkaan
menettelisi lain ankaruuden mukaan, vaan kiitollisena tyytyisi
siihen, että maksettaisiin jokin pieni osa velasta. Jos oli tulossa
hallitsijanvaihdos, iloinen perhetapaus keisarihuoneessa tai suuri
sotavoitto, niin yksinkertaisesti ei maksettu mitään odotellessa
armomanifestia, joka rikoksentekijälle antoi anteeksi osan vielä
kärsittävästä rangaistuksesta, mutta maata-omistavalle aatelistolle
maksurästit. Huomattavan paksu oli "Gothan almanakka" heinäkuussa 1904,
kun odotettiin voittoa Japanista ja kruununperillisen syntymää. Eipä
puuttunut sotapäällikön, Kuropatkininkaan, nimeä niiden henkilöiden
luettelosta, jotka olivat lakkauttaneet velkojensa kuoletuksen
odotellessaan tulevaa armomanifestia.

Bunge ei Venäjän talonpoikaissäädyn taloudellista kohottamista
tarkoittavassa politiikassaan odottanut silmänräpäysmenestyksiä.
Vasta tulevaisuudessa hänen järjestelmänsä hedelmät näyttäytyisivät,
jollei sota tekisi tyhjäksi niiden hiljaista kypsymistä. Hän käytti
koko vaikutusvaltansa saadakseen aikaan sotilaallisten menojen
vähenemisen. Tämä pyrintö johti lopulta hänen kukistumiseensa.
Pysyväiset budjettivajaukset, jotka olivat aiheutuneet talonpoikien
verosuoritusten vähenemisestä, passiivinen kauppatasaus, joka oli
syntynyt kansanjoukkojen kohonneesta elämänkannasta, ruplan kurssin
huononeminen, joka johtui Venäjän sotajoukkojen kokoamisesta
länsirajalle, hänen saksalainen syntyperänsä, johon hänen vanhempansa
olivat vikapäät, kaikki tämä luettiin hänen syyksensä. Ilomielin
slavofiililehdistö v. 1887 tervehti tuon "oppineen kamariviisaan" eroa,
jonka seitsenvuotisesta toiminnasta myöhemmin venäläiset arvostelijat,
niinkuin Kovalevski, ovat lausuneet sangen suopean arvostelun.

Bungen seuraajaksi tuli _J. Vyshnegradski_ (1887-92). Katkov oli
suosinut tätä kauppataitoista miestä, joka ennen oli näytellyt johtavaa
osaa Pietarin kunnallishallinnossa, ja 1886 saanut aikaan hänen
nimityksensä valtakunnanneuvostoon. Pobedonostsev suostui hänen
nimitykseensä raha-asiainministeriksi, koska hänen papillinen
syntyperänsä ja se seikka, että hän oli käynyt läpi pappisseminaarin,
häntä suosittivat. Vyshnegradski oli taitava matemaatikko, mutta ei
mikään valtiomies. Tehtäväänsä Venäjän kansantalouden johtajana hän
katsoi suuren osakeyhtiön liikkeenjohtajan näkökannalta, jonka asiana
ensi sijassa on huolehtia runsaasta osinkojen jakamisesta.
Jälkimmäisten tuli olla raha-asiallisena valmistuksena hyökkäyssotaan,
jota sotilaalliset piirit vaativat. Päämäärä, joka uuden ministerin
mielessä väikkyi, oli valuuttauudistus; sen edellytyksenä valtiopankin
melkein tyhjän rahaston täyttäminen kullalla. Mendelejevin
mielipiteiden mukaisesti hän yhä edelleen koroitti tullisuojelusmuuria
ja ehkäisi tuontia. Häikäilemättömästi perien talonpoikien verorästejä,
jota Bunge tunnollisesti oli välttänyt, sekä huojistamalla viljan
rahtimaksuja vientisatamiin hän kasvatti vientikiihkon, joka
raha-asiallisessa suhteessa kypsytti loistavia tuloksia. Kauppatasaus
osoitti, vuosien 1887-1889 hyvien satojen johdosta, viennin arvon
melkein 1/2 miljaardia ruplaa tuonnin arvoa suuremmaksi; valtiotalous
näytti toisen vuoden lopussa melkoista ylijäämää, jonka uudet
verot olivat vaikuttaneet; ruplan kurssi kohosi, ja valtiopankin
kultavarasto saavutti 782 miljoonan määrän. Preussin mallin mukaan
Vyshnegradski alkoi valtiollistuttaa yksityisratoja, josta hän odotti
valtiotulojen yhä edelleen kohoavan. Näin ei sitten käynytkään,
koska valtion hallinto rautateillä näyttäytyi kalliimmaksi kuin
yksityisten. Käyttämällä hyväkseen maailmanmarkkinain silloista
raharunsautta hän 1888 konverttaamalla 5 %:n valtiolainat vähensi
Venäjän "ulkomaanveroa". Ranska antoi rahat tähän kauppaan,
mikä oli valtiollisesti tärkeätä ja tulevaisuudessa oli johtava
venäläis-ranskalaiseen liittoon. Slavofiililehdistön osoittaessa
meluavasti suosiotaan hän 1892 aloitti reippaan tullisodan Saksaa
vastaan, joka Venäjän 50 %:n tullinlisäykseen saksalaisille tavaroille
vastasi panemalla erikoistullit Venäjän viljalle. Se kiiltävä kulta,
minkä ministeri ahkerasti ostamalla Venäjän viljakauppiasten hallussa
olevia Lontoon vekseleitä oli kasannut valtakunnanpankin holveihin, oli
Venäjän talonpojan otsansa hiessä ja -- nälkää näkemällä maksamaa.
Vielä sanomalehdet johtavissa artikkeleissaan ylistivät nerokasta ja
kansallista ministeriä, mutta maaseutu-uutisissaan niillä oli ikäviä
tietoja: Iso-Venäjä, valtakunnan viljamaa, oli joutumassa kovaan
agraaripulaan, joukkoköyhtyminen levisi, taloudellinen elimistö oli
viljanviennin liika jännityksestä luhistumaisillaan kokoon. Pieni
ilmastoheilahdus saattoi hätätilan huippuunsa. Aasian kuiva
erämaantuuli puhalsi kansojen portista sisään ja synnytti vuosien 1891
ja 1892 kauhean nälänhädän. Vyshnegradski ei menettänyt malttiaan.
Ylpeästi hän julisti: itse me kyllä emme tule syömään, mutta me tulemme
viemään viljaa maasta. Mutta olosuhteet olivat voimakkaammat kuin tuon
raha-asiain mahtimiehen valoisakatseisuus siellä virastomaailman
korkeuksissa, minne talonpoikien suru ja surkeus ei ulottunut. Mitä
kolmena lihavana satovuotena oli luotu, se luhistui molempien
hätävuosien nälkäsurkeudessa kokoon. Budjettiylijäämät olivat
käytettävät nälänhädän lieventämiseksi. Vienti väheni, kauppatasaus
huononi ja ruplan kurssi aleni jälleen. Vyshnegradskin vastustajat
tahtoivat yleiselle mielipiteelle selvitellä ministerin turmiollista
politiikkaa. Mutta kaikki sanomalehdistössä tai julkisissa kokouksissa
lausuttu arvostelu oli ankarasti kielletty. Niinkuin muinoin
Byzantionissa oli vain sirkus käytettävissä. 80,000 ruplalla saatiin
kuuluisa klovni Durov -- muuten sivistynyt venäläinen aatelismies --
tekemään vastustusmielinen hyökkäys. Sirkuksen näyttämölle hän ilmestyi
opetetun sikansa kanssa, joka nostaa maasta kaikenlaatuisia esineitä;
vain paperiruplan se herransa hartaista pyynnöistä huolimatta jättää
nostamatta. Se ei ole mikään ihme, selittää Durov tarkasti
kuuntelevalle yleisölle, sillä Vyshnegradski ei myöskään jaksa nostaa
ruplaa. Kaikuva nauru ja remuavat suosiohuudot tärisyttävät
sirkusrakennusta. Politikoiva klovni karkoitetaan rangaistukseksi
Pietarista, raha-asiain ministeri saa "sairauden tähden" eron
virastaan. Sirkuksen ivanauru on hänet kukistanut.

Vyshnegradskin paikalle astui mies, joka on näytellyt huomattavaa ja
vastustajiensa arvostelun mukaan myöskin kohtalokasta osaa Venäjän
taloudellisessa ja valtiollisessa elämässä -- _Sergei Witte_
1892-1903. Hän oli syntyperältään saksalainen, opinnoiltaan
matemaatikko, virka-alaltaan rautatiemies, ja oli ensin Turkin sodassa,
sitten lounaisratojen johtajana osoittanut suurta järjestelykykyään ja
työtarmoaan sekä kirjallisella toiminnallaan vielä lisännyt mainettaan.
Valtionrautateiden palvelukseen hän astui v. 1886 ja kohosi 34
vuoden ikäisenä helmikuussa 1892 kulkulaitosministeriksi. Saman
vuoden syksyllä hänet nimitettiin raha-asiain sekä kauppa- ja
teollisuusministeriksi. Kaikille venäläisille yhteisellä uskolla
kansansa ja valtakuntansa loistavaan tulevaisuuteen, rohkealla
itseensäluottamuksella, jota hänen nopea kohoamisensa vähäpätöisestä
asemapäälliköstä ministeriksi oli lujittanut, tuo taitava,
lujatahtoinen mies tarttui tehtäväänsä.

Witte oli Venäjän ensimmäinen valtiomies, joka ymmärsi nopeasti ja
menestyksellisesti käyttää maailmanmarkkinain ja maailmanpolitiikan
vaihtelevia tilanteita hyväkseen suunnitelmiensa toteuttamiseksi, jotka
menivät aivan ylettömiin. Venäjän keisarikunnan ei pitänyt ainoastaan
tulla riippumattomaksi Länsi-Europasta, vaan kohota sen vallitsevaksi
taloudelliseksi tekijäksi. Mendelejevin unelma oli toteutettava: koko
Europpa oli valaistava venäläisellä vuoriöljyllä ja lämmitettävä
venäläisillä hiilillä. Ensinnä Witte päätti edelläkävijänsä hänelle
jättämän tullisodan Saksan kanssa. Venäjä tarvitsi rauhaa sitä
kipeämmin kuin v. 1893 Ranskan kanssa tehty kauppasopimus huolimatta
tullien helpottamisesta molemmilta puolin ei täyttänyt sitä toivoa,
että liittoutuneiden valtojen välinen tavarainvaihto vilkastuisi.
Helmikuun 10 p. 1894 tehtiin kymmeneksi vuodeksi kauppasopimus Saksan
kanssa. Sillä kumottiin Bismarckin 1887 antama kielto lainata
venäläisten arvopaperien vakuutta vastaan sekä alennettiin Venäjän
tuontitulleja Saksan teollisuustuotteille samoinkuin Saksan
venäläiselle viljalle. Samat lehdet, jotka aikanaan ilomielin olivat
tervehtineet tullisotaa Saksan kanssa, ylistivät rauhaa "pelastavana
tekona" ja kiittivät Witten diplomaattista taitoa, kun taas Saksan
agraarilehdistö yltyi katkeriin soimauksiin "uuden suunnan"
talouspolitiikkaa vastaan. Tosin nyt vasta näyttäytyivät Vyshnegradskin
niin kevytmielisesti aloittaman tullisodan seuraukset, nimittäin
asiakaspiirin menettäminen. Amerikan kilpailu oli oivallisesti
käyttänyt hyväkseen sota-aikaa. Sen syrjäyttämiseksi oli tarjottava
halvemmalla. Witten ensimmäinen loistavasti toimeenpantu uudistus oli
_kultakannan käytäntöön-ottaminen_ 1893-1896, jolle jo hänen
edelläkävijänsä innokkaasti kokoamalla metallia oli laskenut
perustuksen. Mutta mikä jälkimmäiselle huolimatta epätoivoisista
ponnistuksista ei ollut onnistunut, sen Witte nopeasti sai kuntoon,
nimittäin ruplan kurssin vakauttamisen 2,66 Suomen markkaan (2,16
Saksan markkaan). Venäjän sateenkaarenvärinen sadan ruplan seteli oli
tähän asti ollut Berliinin ammattimaisten pörssihuijarien suosituin
keinottelupaperi, kunnes Witte asiamiestensä välityksellä sekä
Mendelssohnin pankkihuoneen kanssa tehdyn salaisen sopimuksen avulla
vuoden 1894 lokakuun 31 päivän ultimosuorituksessa antoi niille
tuntuvan iskun. Valuutan puutteessa -- sadanruplansetelit olivat äkkiä
kadonneet kaupasta -- baisse-keinottelijat eivät voineet täyttää moneen
miljoonaan ruplaan nousevia sitoumuksiaan, kun hausse-keinottelijat,
Witten asiamiehet, odotetun kurssierosuorituksen sijaan vaativat
tavaran luovutusta. Paperiruplalle määrätyn kurssin perustuksella
vanhalle kultaimperiaalille, jonka nimellisarvo oli 10 ruplaa (= 32
Saksan markkaa tahi 40 frangia tai Suomen markkaa) annettiin 15 ruplan
arvo, ja tämän suhteen perustuksella lyötiin uusia, pienempiä 10 ruplan
kultarahoja (= 21,6 Saksan markkaa tahi 26,6 frangia tai Suomen
markkaa) ja 5-ruplasia. Witten vastustajat, jotka hopeakannan
käytäntöön ottamisesta olivat toivoneet viljan hintojen kiristymistä
maailmanmarkkinoilla, sanoivat hänen uudistustaan peitetyksi
valtiovararikoksi, hänen ihailijansa devalvatsioniksi. Miljoonina
kappaleina tulvivat 1897 kiiltävät kultakolikot kansan sekaan, joka
tähän saakka oli nähnyt vain rypistettyjä likaisia paperirahoja. Nyt
saatiin kultaa ja tunnettiin Venäjän mahtavuus!

Toinen Witten suuri tai -- niinkuin hänen vastustajansa arvelivat --
kohtalokas teko oli Venäjän _suurteollisuuden_ luominen ulkomaisen
pääoman avulla. Maaorjuuden lakkauttamisesta alkaen teollisuus
suojelustullien turvissa oli kehittynyt yleensä suotuisasti.
Rautatierakennukset olivat hankkineet sille uusia myyntipaikkoja ja
englantilaisten keksimät suuret rauta- ja hiilikerrokset etelässä uusia
raaka-aineita. Mitä tulee teknilliseen liiketulokseen ja tuotteiden
laatuun, erosivat toisistaan melkoisesti Moskovan, Pietarin, Riian,
Varsovan, Uralin ja Donetsin seudun teollisuusalueet. Jota kauempana
idässä päin, sitä vähemmin vastasi järjestely, tekniikka ja työtulos
länsimaista mittapuuta. Teknillisesti korkeimmalla tasolla olevaa
Puolan teollisuutta vastaan Moskovan tehtailijat "isänmaallisista"
syistä olivat anoneet tullisuojelusmuuria, jommoisen Vyshnegradski oli
myöntänyt heille ylettömien rautatietariffien muodossa kaikille
Varsovasta itään päin meneville teollisuustavaroille.

Kova hätä ja toiveikas vaeltajamieli ajoi joka kevät 5-6 miljoonaa
isovenäläistä talonpoikaa kulkusalle. Hitaasti virran viemällä
lautalla, jalan ratapengertä pitkin, harvoin jokihöyryn lastiruumaan
tai rautatien rahtivaunuun ahdettuina he muuttolintujen tapaan pyrkivät
etelää kohti, missä kysyttiin maatyöläisiä, tai tulvivat niinkuin
heinäsirkkaparvet kaupunkeihin, missä ennen kaikkea tehdas tarjosi
toimeentulomahdollisuuksia. Ja pitemmän tai lyhyemmän ajan kuluttua
kävi kulku taas takaisin kotikylään, mukana jokin säästetty rupla
taikkapa taskut tyhjinä, aina sen mukaan, millaista luonteenlujuutta
oli kyetty osoittamaan iloa ja unohdusta antavan viinan nauttimisessa.
Niin oli Iso-Venäjän vaeltava tehtaantyömies puolittain talonpoika,
puolittain ammattilainen, molemmilla aloilla heikko taidoltaan ja
aikaansaannoksiltaan. Pieni oli 50 markan kuukausipalkka, mutta sen
sijaan oli 98 pyhäpäivää vuodessa, väsyttävä oli pitkä, 13-tuntinen
työpäivä, mutta sitä huojensi tyhjäntoimittaminen, niin että tuotto oli
vähäpätöinen länsimaisen mittapuun mukaan. Lakko oli rangaistava rikos,
jota oikeudellisesti kohtasi vankeus tai hallinnollisesti karkoitus
Siperiaan. Valtion _työväensuojeluslainsäädäntö_ oli vielä kapalossaan.
Bunge oli 1882 tahtonut panna sen toimeen, mutta oli kohdannut
vaikeasti voitettavaa vastarintaa. Kun Itämerenmaakuntien ja Pietarin
tehtailijat kannattivat valtion toimesta tapahtuvaa yhteiskunnallista
huoltoa, niin Moskovan kapitalistit niiden hallitukselle tehdyissä
anomuksissa näkivät vain kilpailijain juonia. Mitä edelliset
vapaaehtoisesti olivat tehneet työläistensä hyväksi, sen he muka nyt
lain voimalla tahtoivat tyrkyttää isovenäläisille tehtailijoille, jotka
patriarkallisella hyvänsävyisyydellä ja yksinkertaisuudella tähän asti
olivat hoitaneet liikettänsä ja pitäneet säännöllisenä 30-40 %:n
voitto-osinkoa. Myöskin slavofiilien oppi oli otettava avuksi
työväensuojeluslainsäädännön vastustamisessa: se vaati muka
patriarkallista suhdetta työnantajan, "isän", ja työntekijäin,
"lasten", välillä, joiden tulee osoittaa hänelle ehdotonta
kuuliaisuutta, mistä palkaksi hän heitä -- tavarapalkkajärjestelmän
muodossa -- ruokkii ja vaatettaa. Vasta 1885 hallitus vähitellen
lahjottavien ammattientarkastajien avulla alkoi panna toimeen
lastentyön sekä naisten yötyön kieltoa. Vuoden 1886 laki palkanmaksusta
tarkoitti työnantajien mielivallan ja tähän asti rajattomasti käytetyn
sakkorahojen muodossa tapahtuvan palkanvähennyksen ehkäisemistä.
Huolimatta Moskovan tehtailijain huudosta säädettiin 1897 erään
Pietarin työmiesten joukkolakon synnyttämän painostuksen alaisena
pisin työpäivä 11-tuntiseksi. Ammattientarkastus uudistettiin
1894. Se alistettiin paitsi raha-asiainministeriön, myöskin
sisäasiainministeriön alaiseksi, joka sille pääasiaksi määräsi
työmiesten mielialan nuuskimisen ja heidän valtiollisen valvontansa.
Siten tämä yhteiskunnallinen laitos muodostui vaivaksi sekä
työntekijöille että työnantajille.

Venäjän teollistamiseen tarvittavan pääoman Witte nopeasti
ja taitavasti hankki. Hän käytti mestarillisesti hyväkseen
venäläis-ranskalaista liittoa, jonka lujentamiseksi isänmaallinen
ranskalainen koroillaan-eläjä mielellään antoi osan säästöroposiaan,
europpalaisten markkinain raharunsautta, jotka halukkaasti tähystelivät
uusia edullisia rahansijoitustilaisuuksia, sekä satua Venäjän
valtakunnan, tuon rajattomien mahdollisuuksien maan, tyhjentymättömistä
rikkauksista houkutellakseen miljaardeja Länsi-Europasta Itään. Vuosina
1894-1899 perustettiin 927 osakeyhtiötä, joiden nimellispääoma oli
yhteensä 1,420,000,000 ruplaa. Samaan aikaan jo olemassa-olevat
laitokset koroittivat liikepääomansa antamalla uusia osakkeita ja
obligatsioneja. Kaikenlaiset arvohenkilöt ottivat mielellään hyvin
palkattuina hallintoneuvoksina uusien teollisuusyritysten hoidon ja
kruununhankinnat huolekseen. Tässä tanssissa kultaisen vasikan
ympärillä, mikä Venäjällä nyt alkoi, olivat mukana kaikkien Europan
maiden säästäjät, enimmin ranskalaiset ja belgialaiset. Etelä-Venäjän
laajan aron poikki, missä kerran tatarit ja kasakat olivat
keskenään taistelleet, missä sitten rauhallinen kuormankuljettaja
härkävaljakossaan uneliaana oli kulkenut tietään lainehtivien
viljapeltojen ja laitumella käyvien lammaslaumojen keskellä, siellä
risteilivät nyt rautatiet. Niinkuin sienet kasvoivat tehtaat ja
työläisparakit maasta. Jättiläiskokoiset sulatot valaisivat yön aikaan
leimahtavilla liekeillään maisemaa, jonka uudenaikainen kapitalismi
tuhatvuotisesta unesta oli herättänyt vallan uuteen elämään. Suuria
kaupunkeja syntyi, niinkuin Bahmut ja Lugansk. Viheliäiset
pikkukaupungit muutamine tuhansine asukkaineen kasvoivat nopeasti
päälle 100,000 asukkaan suuruisiksi suurkaupungeiksi. Vilnan, Kiovan,
Odessan, Riian, Tallinnan, Varsovan, Lodzin, Bjalostokin, Permin,
Slatoustin y.m. väkiluku kohosi kolmin-, jopa kymmenkertaiseksi.
Uusia esikaupunkeja syntyi korkeine tehtaanpiippuineen sekä
työläisväestöineen, joka vaistomaisesti alkoi aavistaa luokkaetujaan,
ennenkuin vielä mikään sosiaalidemokraattinen kiihoittaja oli koettanut
herättää heidät tylsästä välinpitämättömyydestään.

Kaikki teollisuudenhaarat lisäsivät tuotantoaan, enimmin
metalliteollisuus. Ne runsaat osingot, jotka rautatietarveaineiden
hankintojen kautta tulivat sen osakkaille, lähtivät tosin venäläisten
veronmaksajien taskuista. Erään professori K. Balodiksen laskelman
mukaan hallitus yksin kiskoista maksoi 250 miljoonaa markkaa enemmän
kuin ne olisivat maksaneet, jos ne olisi ostettu ulkomailta. Venäläiset
kansantalousmiehet kysyivät silloin syystä kylläkin, eikö tietön Venäjä
siihen aikaan kipeämmin tarvinnut viertoteitä kuin rautateitä. Mutta
niinkuin Witte Venäjän teollistamisessa tahtoi lyhyessä ajassa kulkea
kehitystaipaleen, jonka taivaltamiseen muut valtiot olivat tarvinneet
vuosisadan tai enemmän, niin hän teiden rakentamisessakin luuli
voivansa rankaisematta hypätä yli yhden luonnollisen kehitysasteen. Kun
Venäjän talonpoikaisväestö köyhtyi, niin nuo monet uudet laitokset
eivät voineet laskea saavansa joukkomenekkiä tuotteilleen, jollei
tilaajana ollut hallitus. Ulkomaat siis vain voivat olla tarjona, ja
kun Venäjällä oli korkeat suojelustullit ja sen teollisuus oli
teknillisessä suhteessa takapajulla, niin ulkomaana saattoi olla vain
Aasia. Siten tuo teollisuuskiihko lopulta päätyi vanha-venäläiseen
valloituspolitiikkaan.

Valtion tulojen suurentamiseksi Witte ei ainoastaan käyttänyt tuota
vanhaa keinoa, välillisten verojen aika ajoin tapahtuvaa koroittamista,
vaan hän otti myöskin käytäntöön erään välittömän veron, valtion
asuntoveron, jonka hän ajatteli länsimaisen tuloveron vastineeksi.
Edelleen hän pani kuntoon kaksi suurta imupumppua, joista toisen oli
määrä koko laajasta valtakunnasta johtaa Pietariin huolettoman juomarin
rahat, toisen taas raittiin säästäjän pääomat. Ensimmäinen suuri
imulaitos oli _paloviinamonopoli_, toinen laajalle haarautuva verkko
_valtion säästökassoja_, joille annettiin etuoikeutettu asema
kunnallisten edellä. Vuonna 1895 toimeenpantu valtion yksinomainen
anniskeluoikeus, jonka kautta kaikki yksityiset väkiviinatehtaat
armotta annettiin alttiiksi viralliselle hintasäännöstelylle,
kaunistettiin niin taitavasti ihmisystävällisillä korupuheilla
kansanterveydestä ja kansanraittiudesta, että monet ihailijat eivät
huomanneet raha-asiallista pukinsorkkaa, joka piili noiden
valtakunnallisten kuvernementti- ja piiriraittiuskomiteain takana
ehdottomasti raittiine lautamiehineen. Alkoholin väärinkäyttäminen
paheni entisestään.

Aina raikkaasti pursuava kultalähde oli Ranska, jonka rahamarkkinat
hämmästyttävän kärsivällisesti nielivät yhden venäläisen lainan
toisensa perästä. Vuosina 1888-1896 sijoitettiin A. Tardieun mukaan
Pariisin rahamarkkinoilla 13 lainaa, määrältään yhteensä 5,519
miljoonaa frangia. Tai toisin sanoen: Ranska suoritti liittolaiselleen
_joka päivä_ 1,890,000 frangia kultaa. Vuoden 1896 jälkeen Ranskan
pääoma kävi pidättyvämmäksi, mutta tarjoutui sitten taas Venäjälle,
joka 1901-1906 Pariisista sai 2,424 miljoonaa frangia. Isänmaallinen
pikkusäästäjä ei ainoastaan kostoajatuksen hyväksi ostanut venäläistä
4 %:n valtiokorkoa, vaan myöskin sen ehdottomaan varmuuteen luottaen.
Ranskalaiset pankit, eivätkä vähemmin ranskalaiset sanomalehdet
pienimpään maaseudun nurkkalehteen asti, ansaitsivat jokaisesta
venäläisestä lainasta suuria asiamies- ja lahjusrahoja, jommoisilla
Witte ei surkeillut. Mutta myöskin Berliinissä, Lontoossa ynnä muissa
Europan pörssikeskuksissa "venäläiset" usein olivat sangen haluttuja.
Ulkomaalta saatu kulta käytettiin valtiotalouden saamatta-jääneiden
tulojen peittämiseksi, minkä Witte, joka oli mestari lukuja
ryhmittämään, budjettikertomuksissaan taitavasti peitti. Virallisten
ilmoitusten mukaan valtion tulot niinä 11 vuotena, jolloin Witte hoiti
asioita, eli vuosina 1892-1903, olivat kohonneet 114 % ja hänen
erotessaan nousseet yli 2 miljaardin kultaruplan. Tahallaan
arvioimalla tulot alhaisiksi saatiin joka vuosi melkoisia ylijäämiä,
jotka "valtiopankin vapaina käyttövaroina" olivat käytettävissä
edeltä-arvaamattomiin tarpeisiin. Tämä kultareservi häikäisi useita, ja
sitä pidettiin Venäjän kansan kasvavan veronmaksukyvyn todistuksena.
Kauppatasaus oli suotuisampi kuin koskaan ennen. Eräällä vallan
toisellakin alalla Witten luomiskyky näyttäytyi. Vaikka hän oli
valtion kaikkivallan ja virkavaltaisen holhousjärjestelmän ehdoton
kannattaja, ei hän voinut sulkea silmiään siltä huomiolta, että
kansanvalistusministeriön tyhmistyttämisjärjestelmä merkitsi vaaraa
Venäjän taloudelliselle elämälle, joka kipeästi tarvitsi henkisiä
voimia kehittyäkseen. Hän kääntyi siis kauppiassäädyn puoleen,
kehoittaen sitä omalla kustannuksellaan perustamaan kauppa- ja
teknillisiä kouluja, jotka olivat alistettavat yksinomaan raha-asiain
ministeriön alle. Ja niinkuin sienet sateen jälkeen niitä kohosi
ilmoille, koska niiden perustajia ei ainoastaan velvoitettu niitä
kannattamaan, niinkuin oli laita kansanvalistusministeriön koulujen,
vaan heille sen lisäksi myönnettiin oikeus niitä johtaa, ministeriön
hyväntahtoisen tarkastuksen alaisina.

Raha-asiain ministerin itsenäinen koulupolitiikka oli vapaamielinen
teko, jota yhteiskunta ilomielin tervehti. Witten koko toiminta kuohui
länsimaista henkeä. Sentähden vapaamielinen sivistyneistö piti
häntä omana miehenään. Se ei hänessä nähnyt ainoastaan suurta
finanssitaituria, vaan myöskin vastaisen suuren valtiomiehen, joka
kerran oli kansan menestykseksi hankkiva sille sen kiihkeästi ikävöimän
valtiosäännön. Vuonna 1899 Witte oli kunniansa kukkuloilla. Hänen
kuvansa kaunisti kaikkien pörssikomiteain juhlasaleja. Hänen
ihailijansa koti- ja ulkomailla vertasivat häntä Colbertiin tai
Turgot'hon taikkapa molempiin samassa persoonassa. Ei mikään hallitus
maailmassa vetänyt silloin taloudellisessa vallantäydellisyydessä
vertoja Venäjän hallitukselle. Valtio omisti kaksi kolmannesta kaikista
rautateistä, kaksi kolmannesta kaikista metsistä. Sillä oli satoja
metallikerrostumia, vuorikaivoksia ja tehtaita. Venäjän valtio oli koko
maailman suurin maanomistaja, rautatienrakentaja ja yrittäjä. Tämän
jättiläisliikkeen johdossa, jommoista historia tähän asti ei ollut
nähnyt, seisoi _yksi_ mies, jonka valtaa ei rajoittanut mikään
tarkastava neuvosto. Silloin alkoi Venäjän talouselämän rakenne korvin
kuultavasti natista liitoksissaan. Venäjän maan ravitsija, talonpoika,
itse riittämättömästi ravittu, sortui maahan verorasitustensa painon
alla. Keski- ja Itä-Venäjän 16 kuvernementissa riehui vuoden 1899
keväällä kauhea _nälänhätä_ edellisen vuoden kadon johdosta, ja
syksyllä puhkesi _teollisuuspula_, joka syöksi nurin niskoin monta
uutisluomaa.

Jo 1897 kaikki teollisuusarvot hurjan pörssipelin johdosta, johon
intohimoisesti oli ottanut osaa jokainen pietarilainen, joka luuli
ymmärtävänsä jotakin kurssilistasta, olivat siinä määrin kohonneet,
että vastavaikutus oli välttämätön. Espanjan ja Amerikan välisen sodan,
Fasoda-kysymyksen ja buurisodan uhkaavan puhkeamisen johdosta Europan
rahamarkkinat olivat kiristyneet, mikä 1899 pakotti kaikki pankit
koroittamaan diskonttomääriään. Yleinen rahanniukkuus tuntui pian
Venäjälläkin. Syyskuussa 1899 julkaisemallaan virallisella
tiedonannolla Witte koetti rauhoittaa kiihtymystä. Sato oli muka hyvä
-- todellisuudessa se etelässä oli huono --, teollisuus muka yhä
kasvavan kysynnän ja korkeiden tullirajojen johdosta turvattu. Heti sen
jälkeen Pietarin arvopaperipörssillä oli musta päivänsä. Syyskuun 23 p.
1899 se kaikille Venäjän pörsseille antoi merkin kaikkien kysyttyjen
teollisuuspaperien hirvittävään hinnanlaskuun. Turhaan Witte koetti
pulaa lieventää: ostamalla laskevia osakkeita, nimittämällä
osakeyhtiöiden tarkastusneuvoksiksi virkamiehiä, jotka tekivät vain
haittaa, kun eivät tunteneet liikeasioita. Pula paheni seuraavana
vuonna. Tehtaita pantiin seisomaan, koska niillä ei ollut menekkiä eikä
liikepääomaa. Pankit, jotka olivat rahoittaneet mielikuvituksellisia
yrityksiä, romahtivat auttamattomasti. Seuraavana vuonna hallitus otti
uuden ulkomaisen lainan rautatierakennuksia varten voidakseen antaa
tilauksia kituvalle teollisuudelle. Vasta 1903 tapahtui hyvän sadon
johdosta käänne parempaan.

Witten arvovaltaista asemaa pidettiin siitä lähtien järkytettynä.
Monet, jotka tuossa hurjassa tanssissa kultaisen vasikan
ympärillä olivat menettäneet, muuttuivat hänen kerran niin
ihaillun järjestelmänsä ankariksi arvostelijoiksi. Isänmaalliset
kansantalousmiehet alkoivat lyödä hätärumpua sen johdosta, että Witte
oli suosinut saksalaistuttavan teollisuuden tunkeutumista Puolan
tsaarikuntaan. Monet saksalaiset teollisuuslaitokset olivat näet
perustamalla haaraliikkeitä Venäjän alueelle aivan Saksan rajalle
astuneet tullisuojamuurin yli. Saksalaisella pääomalla, saksalaisilla
työmiehillä, saksalaisella järjestelykyvyllä ja yritteliäisyydellä he
Venäjällä valmistivat tavaroita venäläisille markkinoille. Näissä
haarayhtiöissä, joiden puhdas voitto semmoisenaan meni Saksaan,
kansalliskiihkoiset kirjailijat eivät ainoastaan nähneet kansallisen
tullilainsäädännön salakähmäistä tyhjäksi-tekemistä, vaan vainusivat
niissä myöskin Preussin sotaministeriön "salaisia linnarakennuksia".

Painavampia olivat ne moitteet, joita vaikutusvaltaisen
maalaisaateliston piireistä tehtiin Witteä vastaan. Keinotekoisesti
luotu suurteollisuus oli muka kehittynyt maanviljelyksen kustannuksella
ja kotiteollisuuden vahingoksi. Maanviljelijän hätä antoi tehtaalle
leivän. Witten aate, että teollisuuden edistämisellä oli maaseudun
liikaväestölle luotava luonnollinen ja rauhallinen viemäri, oli
johtanut valtiollisesti sangen vaarallisen köyhälistön syntymiseen,
joka kaupungin ja kylän välisen läheisen yhteyden tähden jo oli
järkyttänyt hallituksen arvovaltaa talonpoikien keskuudessa. Bunge
oli muka ollut talonpoikien isä, mutta Wittestä oli tullut
"sosiaalidemokratian isä".

Venäjä oli Wittestä huolimatta pysynyt maanviljelysvaltiona. Vuoden
1897 väenlaskenta antoi tulokseksi, että 88 % kokonaisväestöstä asui
maalla ja vain 12 % kaupungeissa. Bungen erottua hallituksen huolenpito
lukuisasta talonpoikaisväestöstä oli kokonaan lakannut. Slavofiilien
periaatteen mukaisesti oli lainsäädäntö vain koettanut edelleen
lujittaa yhteisomistusta ja väkivaltaisesti panna sen toimeen
siellä, missä tämä kaikkea maataloudellista edistystä ehkäisevä
järjestelmä ei vielä ollut voimassa. Muuan laki vuodelta 1893
kumosi vuoden 1861 vapautusjulistuksen määräyksen, jonka mukaan
mir kahdenkolmanneksen enemmistöllä saattoi päättää siirtyä
yhteisomistuksesta yksityisomistukseen. Mutta virkavaltaisilla laeilla
ei voitu estää kapitalistisen talouden tunkeutumista talonpoikaiseen
maalais-sosialismiin. Isovenäläisen talonpoikaisväestön jakautuminen
maattomiin ja maanomistajiin tapahtui kiertoteitse. Köyhtynyt
talonpoika, jolla ei ollut edes ajojuhtaa, vuokrasi osuutensa kylän
koronkiskurille ja viljeli sitä hänen renkinään. Siten muodostui
kyläporvaristo, jolla ei ollut mitään inhimillisesti rakastettavia
piirteitä, ja jolle talonpoika on antanut kaksi kuvaavaa nimitystä:
kulak ja mirojed, s.o. nyrkki ja mirinsyöjä. Turmiolliseksi Witten
politiikka koitui talonpoikaiselle kotiteollisuudelle, joka 6-8
miljoonalle oli tulolähde pitkän talven aikana, monelle jo
päätoimena. Talonpoikaissäädystä itsestään lähtenyt pikkukapitalistinen
yrittäjäluokka riisti sitä säälimättömästi, kun taas teknillisesti
etevämpi suurteollisuus vei siltä menekin ja houkutteli siltä
sen parhaat työntekijät. Epäluuloisesti hallitus vastusti sitä
niukkaa apua, minkä semstvo koetti antaa kotiteollisuudelle
tuotanto-osuuskuntien, lamakassojen, mallivarastojen, myyntipaikkojen
ja teknillisten koulujen muodossa.

Suurempi kuin Länsi-Europassa, jossa yhtäläinen epätoivoinen taistelu
on suoritettu noiden molempien teollisuusmuotojen välillä, oli Venäjän
kotiteollisuuden elinvoima, koska se saattoi nojautua maatalouteen.
Hitaasti venäläinen talonpoika kurjistui. Nähden jatkuvasti puolittain
nälkää, hän määräajalla saattoi suorittaa vapaaksilunastusmaksut sekä
välittömät valtion- ja kunnallisverot. Kieltäytymällä jokaisesta,
pienimmästäkin mukavuudesta sekä kaikista nautintoaineista paitsi
teestä ja viinaryypystä hän koetti torjua luotansa välillisiä veroja.
Hän eli melkein täydellisessä luontaistaloudessa ja seisoi avuttomana
sellaista hallitusta vastassa, joka häneen sovellutti uudenaikaisen
rahatalouden tekniikkaa ja oppeja. Säälimättömällä, vuosisatoja
jatkuneella ryöstötaloudella maan tuottokyky mustanmullan-seudullakin
väheni, samaan aikaan kuin viljanhinnat maailmanmarkkinoilla Argentinan
ja Länsi-Kanadan asutuksen sekä merirahtien huojistumisen johdosta
alenivat. Myöskin venäläisten viljakauppiasten vanhanaikainen
epärehellisyys, jotka kuljettivat viljansa ulkomaille hiekalla
ja soralla sekoitettuna ja siitä saivat rangaistuksekseen
hinnanalennuksen, oli loppuseurauksiltaan talonpoika-raukan kärsittävä.
Siihen tulivat lisäksi ainaiset katovuodet, jotka aiheutuivat
aasialaisesta arotuulesta, metsänraiskauksesta ja jokavuotisen
sateenmäärän asteittaisesta vähenemisestä.

Volgan alueella oli vuoden 1901 katovuoden jälkeen kokonaisia kyliä,
joissa kansa liikkumattomana makasi pirteissään, alentaaksensa
eräänlaisella talviunella ruumiinsa aineenvaihdosta ja siten
totuttaakseen itsensä olemaan syömättä, kyliä, joissa ravinnonpuutteesta
ei ollut yhtään hiirtä, ei yhtään koiraa eikä kissaa, ei lehmää
lypsettäväksi, ei hevosta auraa vetämään.

Liian myöhään Witte huomasi järjestelmänsä virheet. Hän tahtoi
auttaa nopeasti ja hyvin. Hänen niin kauan lapsipuolena kohtelemansa
kotiteollisuus oli hänen välityksellään saava joukkotilauksia
armeijan tarpeisiin. Viljakaupan hän tahtoi uudistaa perustamalla
amerikkalaiseen malliin valtion elevaattoreja ynnä viljan laadun
todistuslaitoksia. Rautateiden liikkuvaa kalustoa oli heti
lisättävä, jotta asemille kasautuneen viljan ei kuukausmääriä
tarvitsisi, odottaessaan edelleen-kuljetusta, virua taivasalla.
Valtakunnanneuvostossa hän antoi selityksen, että välittömät ja
välilliset verot olivat saavuttaneet äärimmäisen rajansa, ja että hän
katsoi tehtäväksensä keksiä jonkin keinon verotaakan keventämiseksi.
Hänen ehdotuksestaan kutsuttiin 1902 erityisiä kuvernementin- ja
piirikomiteoja "maatalouden hätätilan selvittämiseksi" ja niiden
jäsenille luvattiin täysi puhevapaus.

Se oli liian myöhäistä. Talonpoika alkoi itse auttaa itseään sillä
tavalla kuin hänen esi-isänsä aina kovassa hädässä olivat tehneet: he
ryöstivät tilanomistajalta hänen maansa, viljansa ja karjansa ja
polttivat hänen kartanonsa poroksi. Vuonna 1902 puhkesi 11
kuvernementissa talonpoikaiskapinoita. Samaan aikaan todisti
järjestettyjen lakkojen lisäytyminen sekä milloin siellä milloin täällä
puhkeavat työväenlevottomuudet tehdaskaupungeissa, että teollisuuden
mukana Venäjän maanviljelysvaltioon oli astunut uusi voima, joka tahtoi
väkivaltaisesti muuttaa valtiollisen järjestyksen perustukset --
sosiaalidemokratia.




5. LUKU.

Virkavalta ja itsehallinto 1881-1904.


    "Suuri ja pyhä on esivallan merkitys."

                            Pobedonostsev.

Pobedonostsevin koko hallitusajan virkavalta ja itsehallinto
seisoivat leppymättöminä vihollisina vastakkain. Ensimmäisessä
leirissä olivat paitsi lukemattomia opportunistisia kiipijöitä kaikki
isänmaanystävät, jotka itsevaltaisen valtiomuodon säilyttämisessä
näkivät isänmaansa onnen. Vuonna 1864 luoduissa maaseudun ja kaupunkien
itsehallintoelimissä olivat tulevan valtiosäännön alkuidut. Aleksanteri
II itse oli sanonut semstvokokouksia vastaisten venäläisten
kansanedustajien kouluiksi. Loris-Melikovin valtiosääntöehdotuksen
rauettua Pobedonostsev valitsi erään vakaumuksellisen slavofiilin
sisäasiainministeriksi, nimittäin kreivi _Nikolai Ignatievin_, entisen
Konstantinopolin-lähettilään. Luja tulee ennen kaikkea hallituksen
olla, vaati Katkov, slavofiilisen puolueen äänenkannattaja, lehdessään
Moskovskija Vjedomostissa, mutta myöskin rehellinen, lisäsi siihen
Aleksanteri III. Ja Ignatiev lupasi tsaarille mitä ankarimmin rangaista
jokaista virkavallan väärinkäyttämistä sekä puhdistaa virkamiehistön
kaikista huonoista aineksista muuttamatta itse virkavaltaista
järjestelmää. Tämä järjestelmä oli kehittynyt Moskovassa 14. ja 15.
vuosisadalla tatarilaisen despotismin ja byzantilaisen muodollisuuden
yhteisvaikutuksesta. Pietari I:n uudistukset olivat kyllä siihen
liittäneet moninaisia ulkonaisia koristuksia, mutta eivät olleet
muuttaneet sen perustuksia. Näin se oli omansa siveellisesti
turmelemaan sekä "tshinovnikin" itsensä että alamaisen, lujentamaan sen
tietoisuuden, että valta ja raha Venäjällä taivuttavat tieltään kaiken
oikeuden. Vain esimiestensä esityksestä virkamies voitiin haastaa
oikeuteen, ja jokainen virkakunta näki jonkin jäsenensä tuomitsemisessa
loukkauksen, joka virkatoveruuden kannalta mitä tarmokkaimmin oli
torjuttava. Vuohet lammasten joukossa, jotka olivat asiansa liian
huonosti tai liian avoimesti hoitaneet, joko siirrettiin
"palveluksen etujen" tähden kauas pois heidän siihenastisen
rikoksellisen toimintansa näyttämöltä tai asetettiin "sairauden
tähden" ennen aikojaan eläkkeelle ja oikeutettiin samalla käyttämään
virkapukua, jonka he olivat epärehellisyydellään tahrineet.
Lopullisesti jonkin virkamiehen oikeudellinen tuomitseminen ei vielä
merkinnyt hänen rankaisemistaan. Tyypillisen esimerkin alemman
virkamiehistön menettelystä antoi vuosisatain vaihteessa Saarenmaan
piiripäällikön (maaneuvoksen) _Josef Kasatskin_ tapaus. Hän
oli erään kansliakirjurin ja erään aikaisemmin maaorjana olleen
talonpoikaisnaisen poika, ja äiti oli miehensä ennenaikaisen
kuoleman jälkeen ottanut keittäjättären paikan ja puolisonsa
virka-arvon perustuksella koroitettu aatelissäätyyn. Nuori aatelismies,
joka varkaudesta oli erotettu Kovnon kymnaasin kuudennelta luokalta,
rupesi aluksi ajomieheksi ja talonpoikain petkuttajaksi, tuli
sitten väärennettyjen paperien perustuksella rajanmittaajaksi,
tuomariksi, insinööriksi, aksiisivirkamieheksi Kuurinmaalle,
talonpoikaiskomissaariksi Liivinmaalle ja 1896 piiripäälliköksi
Saarenmaahan. Eräs talonpoikaismellakka, joka 1897 syntyi saaressa
ankaran voudin rahankiskomisten ja raipparangaistusten johdosta,
ei aluksi vahingoittanut hänen virkauraansa. Vasta Saarenmaan
tilanomistajien huomautusten johdosta, jotka ottivat talonpoikien asian
omakseen, kuvernööri puolipakosta pani toimeen tutkimuksen.
Tämän toimekseen saanutta virkamiestä hämmästytti Kasatskin
sivistymättömyys; hän teki tutkimuksia ja huomasi, että hän oli
puijannut itselleen kaikki virkansa asiakirjoja väärentämällä.
Lokakuussa 1901 hänen tuli puolustautua erään Pietarin oikeushovin
osaston edessä. Valtionasianajaja huomautti syytetyn ansioita
Saarenmaan venäläistymiseen nähden hänen tarmokkaan viranhoitonsa
johdosta. Puolustusasianajaja esitti rahankiskomisten lieventävänä
asianhaarana ja samalla todistuksena Kasatskin lujaluonteisesta
mielenlaadusta, että hän eli kaksoisaviossa ja liikuttavalla tavalla
oli pitänyt huolta sekä laillisen että laittoman puolisonsa ja
kummastakin syntyneiden lastensa menestyksestä. Oikeus tuomitsi hänet
asiakirjain väärennyksestä, rahankiskomisesta ja virkavaltuuksiensa
ylittämisestä lievimpään laissa edellytettyyn rangaistukseen:
oikeuksiensa menettämiseen sekä puolentoista vuoden kuritushuoneeseen.
Todistajina kuulusteltujen talonpoikien kauhuksi rikoksentekijä
kuitenkin laskettiin vapaalle jalalle 3,800 ruplan takuuta vastaan,
joka oli vain pieni osa väärin hankituista rahoista. Senaatti hylkäsi
hänen vetoamisensa. Oikeusministeri Muravjevin ja sisäasiainministeri
Plehwen esityksestä Nikolai II 28 p. toukok. 1902 armahti Kasatskin ja
asetti hänet uudestaan valtion palvelukseen.

Virkavallan kunnianarvoinen perimäpahe, _lahjainotto_, oli muuttunut
hyväksi-teoksi uusien lakien keskeytymättömän säätämisen johdosta,
joiden epäselvä sanamuoto aiheutti kokonaisen ryöpyn selityksiä ja
toistensa kanssa ristiriitaisia virallisia järjestelyjä. Tätä mieltä
oli myöskin Pobedonostsev, joka siinä näki yhden Venäjän monia etuja
Länsi-Europan edellä. Lahjomaton virkamies, joka tarkasti pysyi
esimiehensä tai ehkäpä itse lain määräyksen sanamuodossa, oli vihattu,
sillä hänen menettelynsä muistutti italialaista lakkoa, joka tekee
mahdottomaksi kaiken säännöllisen elintoiminnan. Sentähden
saksalaissyntyiset virkamiehet, joiden oikeudentuntoa loukkasi
lahjusten otto, yleensä eivät olleet suositut. Säälivästi ja
halveksivasti hymyillen liikemies katseli sellaisia lystikkäitä hölmöjä
ja antoi oikeuden polkemiseen määrätyn summan korkeammalle virastolle,
joka sitten järjesti asian kaikinpuoliseksi tyytyväisyydeksi.
Lahjainoton muotoon nähden oli kehittynyt kirjoittamaton tapaoikeus,
jonka huolellisesta noudattamisesta virkamiehet tarkasti pitivät
kiinni. Jota korkeampi oli virkamiehen arvo, sitä korkeampi oli taksa
ja sitä hienompi lahjomisen muoto. Hyvin korkeat herrat ostivat
sangen halvalla arvokkaita osakkeita tai möivät sangen kalliilla
innokkaasta pyynnöstä jollekin "taidetta harrastavalle" anojalle
arvottoman öljymaalauksen, joka tässä tarkoituksessa koristi
"ottavan" arvohenkilön kabinettia. Samoin he armollisesti
suostuivat vastaanottamaan huomattavan summan johonkin isänmaalliseen
tai hyväntekeväisyyslaitokseen ja kirjoittivat sitä varten
vastaanottokuitin, jonka hajamielinen vieras sitten unohti ottaa
mukaansa. Vain yksi virkakunta oli lahjomattoman huudossa, nimittäin
_oikeuslaitos_. Oikeushovien presidentit ja jäsenet eivät
ottaneet rahaa oikeutta-hakevilta asianosaisilta, niinkuin ennen
vuoden 1864 oikeuslaitoksen uudistusta yleisesti oli ollut tapana.
Vasta 20. vuosisadalla oikeusministeri _Shtsheglovitovin_ monen
ponnistuksen perästä onnistui hävittää tämä lainkäyttövirkamiesten
ylväs erikoisasema, tehdä monet halukkaiksi lainsyrjäyttämiseen
virkaylennyksen muodossa saatavaa palkkiota vastaan. Rajamaakunnissa
sitävastoin oli lainpolkeminen lahjomisen kautta sääntönä sekä
rikos- että riita-asioissa. Joskaan useimmissa tapauksissa yksinäiset
tuomarit eivät antaneet lahjoa itseään, niin sen sijaan heidän huonosti
palkatut ja sivistymättömät tulkkinsa, joiden kääntämistaidosta
kielen- ja monesti myöskin oikeuden-taitamattomat tuomarit suorastaan
lapsellisella tavalla olivat riippuvaiset. Mutta piirioikeuksissakin on
usein tuomarikunta syytettyjen ja todistajien lausuntojen väärän
käännöksen johdosta tehnyt hullunkurisia päätöksiä, jotka ovat
vahingoittaneet oikeuslaitoksen arvoa. Murtaakseen tuomarien
riippumattomuuden, jotka lain mukaan olivat erottamattomat ja joita
vastoin heidän tahtoaan ei saanut siirtää toiselle paikkakunnalle,
hallitus Pobedonostsevin aikana tarttui siihen keinoon, että uskoi
tutkintotuomareille vain virkansa sijaisuuden. Tammikuussa 1904 oli
1,500 virassa olevasta tutkintotuomarista vain 10 todellista, s.o.
erottamatonta, kaikki muut "virkaatoimittavia", jotka milloin hyvänsä
voitiin erottaa virasta.

Aleksanteri III:lle antamaansa lupausta luoda rehellisen virkamieskunnan
Ignatiev ei täyttänyt, eikä hän suurimmallakaan tarmolla olisi
kyennytkään sitä täyttämään. Hän lisäsi lähinnä virkavallan
oikeudellisia valtuuksia, kun hän sai aikaan lain 28 p:ltä elok. 1881
"_lisätystä ja ylimääräisestä suojelustilasta_", jonka sisäministeri
tarpeen mukaan voi määrätä joka alueella. "Lisätty suojelustila"
(pienempi piiritystila) vapautti santarmiston ja poliisin hankalista
muodollisuuksista pannessaan toimeen kotitarkastuksia ja vangitsemisia.
"Ylimääräinen suojelustila" (suurempi piiritystila) antoi kuvernööreille
ylipäällikön valtuudet vihollismaassa. He voivat harkintansa mukaan
antaa paikallisia lakeja, rangaista niiden rikkomisesta hallinnollista
tietä, syytä ilmoittamatta vangita asukkaita sekä erottaa virkamiehiä.
Vaikka vuoden 1881 poikkeuslaki oli oleva vain "väliaikainen", pysyi se
maaliskuuhun 1917 jatkuvasti käytännössä. Loris-Melikovin lakkauttaman
III osaston sijaan hän perusti sisäasiain ministeriön _poliisiosaston_,
jonka tuhoisa toiminta niinikään kesti aina tsaarivallan kukistumiseen
asti, ja joka sitten, nimeltänsä "ylimääräinen komissioni
vastavallankumouksen ja keinottelun ehkäisemiseksi" -- lyhennettynä
"tsheka" -- bolshevismin aikana syntyi uudestaan. Kansanjoukkojen
tyytymättömyyden johtamiseksi toiseen suuntaan Ignatiev suositti
hyökkäävän Itämaan-politiikan uudistamista liitossa Ranskan kanssa
Berliinin kautta. Mutta kun tsaari silloin vielä vastusti liittoa
tasavaltaisen Ranskan kanssa, niin ministeri koetti kääntää kansan vihan
juutalaisiin. Useimmat _juutalaispogromit_ ryöstöineen ja murhineen,
poliisin järjestämät ja johtamat, tapahtuivat lounaisissa
kuvernementeissa. Sitten Ignatiev sai aikaan "väliaikaiset määräykset
juutalaisista", jotka, lakkauttamalla vapaan oleskeluoikeuden,
karkoitettiin läntisiin maakuntiin, joita yhä vielä pidettiin
"asutusalueena". Maan hankinta ja vuokraaminen kiellettiin heiltä
sielläkin ja heidän asuinoikeutensa rajoitettiin kaupunkeihin ja
kauppaloihin. Nämä väliaikaiset, mutta miespolven ajan oikeudellisesti
voimassa-olevat "määräykset" muodostivat runsaan tulolähteen
virkavallalle, kun juutalaiset liikemiehet ostivat itsensä vapaiksi
niiden sovelluttamisesta vuotuisilla, myöhemmin yhä kohoavilla
lahjuksilla.

Vaikka slavofiilinen oppi hylkäsi perustuslaillisen hallitusmuodon
lahoavan Länsi-Europan tuotteena, niin ei se kuitenkaan torjunut luotaan
ajatusta kansan osanotosta lainsäädäntöön "_semski soborin_", 16. ja 17.
vuosisadan neuvoa-antavan säätyparlamentin muodossa. Tammikuussa 1882
Aksakov, Moskovan "slaavilaisen hyväntekeväisyysseuran" esimies, vaati
sellaisen "semski soborin" kokoonkutsumista ja aiheutti siten
hajaannuksen puolueessa. Pobedonostsev selitti äänenkannattajassaan,
Katkovin "Moskovskija Vjedomostissa" sellaisen laitoksen
"epäajanmukaiseksi". Siitä huolimatta Ignatiev otti vaikutusta
hovipiirien mielialasta, joka oli Aksakovin suunnitelmaa kohtaan
suosiollinen, ja esitti maaliskuussa 1882 valmiin ehdotuksen. Sen mukaan
tuo varjoparlamentti oli kokoutuva Moskovaan ja koottava 1,200
nimitetystä ja valitusta virkakuntien ja säätyjen edustajasta. Vain
_yksi_ kysymys oli sille lausunnon antamista varten esitettävä: "mitkä
ovat parhaat keinot juomahimon vastustamiseksi Venäjällä?" Tsaarin
nimitettävän puhemiehen tuli tarkasti valvoa, ettei mikään puhuja
poikennut tästä asiasta. Mielipiteensä lausuttuaan kokous oli lykättävä
toistaiseksi, kunnes hallitus toista istuntoa varten oli keksinyt yhtä
tärkeän kysymyksen. Pobedonostsev piti tällaista raittiusparlamenttia
yhtä naurettavana kuin vaarallisena ja sai, niinkuin aina, tsaarin
hyväksymään mielipiteensä. Kreivi Ignatiev sai eronsa ja vetäytyi
syvästi loukkautuneena yksityiselämään. Aksakovin kuoleman jälkeen hän
1886 "slaavilaisen hyväntekeväisyysseuran" esimiehenä sai tilaisuuden
valtiolliseen toimintaan sota-ajatuksen lietsomisen merkeissä. Kun hänet
murhattiin v. 1908, niin hänen leskensä ryhtyi toteuttamaan hänen
valtiollista testamenttiaan. Aina vuoden 1917 maaliskuuhun kreivitär
Ignatievin salongilla oli vaikuttava asema kiihkokansallisen ja
kirkollisen taantumuksen hyväksi.

Pobedonostsev valitsi sisäministeriksi Katkovin hänelle suosittaman
kreivi _Dimitri Tolstoin_, entisen, Loris-Melikovin kukistaman pyhän
synodin yliprokuraattorin ja kansanvalistusministerin. Hänestä hän sai
häikäilemättömän ja taitavan apulaisen pitäessään yhä edelleen kurissa
itsehallintolaitoksia.

Vapaamielisten yhteiskuntapiirien kaikki toiveet liittyivät mitä
läheisimmin _semstvon_ edelleen kehittymiseen, jossa he näkivät
valtiosäännön luonnolliset alkuidut. Kuinka vaatimattomat silloin
vapaamielisen vastustuksen toiveet olivat, sen osoitti "venäläisten
perustuslaillisten julistus" vuodelta 1883, joka heidän valtiollisten
vaatimustensa suurimpana määränä sisälsi kansaneduskunnan
kokoonkutsumisen, jolla olisi vain neuvotteleva valta. Eräs "semski
sojus", kuvernementinsemstvojen edustajista muodostettu valiokunta,
piti yksityisiä kokouksia ja hoiti professori Dragomanovin ulkomailla
julkaiseman "Volnoje Slovon" (Vapaan sanan) raha-asioita. Kun kuitenkin
tämän aikakauskirjan salakuljetus Venäjälle tuotti liian suuria
vaikeuksia, niin se 1883 lakkasi. Samana vuonna myöskin "semski sojus"
poliisin väliintulon pelosta lakkautti puolittain julkisen toimintansa.
Semstvon ansioita Venäjän sivistyskehitykseen nähden on aina
arvostelijan valtiollisen kannan mukaan milloin suuresti ylistetty,
milloin katkerasti pilkattu. Se on tällä alalla, huolimatta virkavallan
järjestelmällisestä vastustuksesta, suorittanut paljon hyödyllistä.
Semstvo on hankkinut talonpojille lääkärinapua; rakentanut heille
sairaaloita ja mielenvikaisten hoitoloita; hankkinut monelle luku- ja
kirjoitustaidon perustamissaan ja kannattamissaan kouluissa; se on
pakollisella palovakuutuksella ja palosuojelustoimenpiteillä vähentänyt
tuhoisat kylätulipalot sekä voimakkaasti tukenut talonpoikaista
kotiteollisuutta sen vaikeassa taistelussa kaupunkilaista
suurteollisuutta vastaan; se on kohottanut talonpoikaista maataloutta
palkkaamalla maanviljelysneuvojia, halpaan hintaan hankkimalla
peltokalustoa ja siemenviljaa sekä parantamalla karjan- ja hevoshoitoa.
Vain teiden ja siltojen rakentamiseen nähden tiettömässä Venäjänmaassa
semstvon kunnianhimo on pysytellyt hyvin vaatimattomissa rajoissa,
jättäen luonnon tehtäväksi, talvella pakkasten, kesällä poudan
muodossa, laittaa jääpeitteet ja kahluupaikat puuttuvien siltojen
sijaan. Mutta vikojakaan siltä ei puuttunut. Pikkumaisuus ja joutava
muodollisuus rehoitti semstvoissa yhtä hyvin kuin valtion virastoissa.
Täällä niinkuin siellä kasattiin, kuluttamalla työtä ja varoja, valtava
tilastollinen aineisto, joka useimmissa tapauksissa jäi käyttämättä ja
enintään hyödytti historioitsijaa. Mutta moitteita laiminlyönneistä
semstvojohtajat kyllä voivat torjua: meillä ei ollut siihen varoja,
ja raha-asiain ministeri kielsi meiltä hakemamme lainan; sen me
kyllä olimme suunnitelleet, mutta kuvernööri kielsi meitä sitä
toimeenpanemasta. Kykeneville miehille oli isänmaallinen teko uhrata
voimansa semstvolle, vaikka heillä olisi ollut tarjona paljoa suurempi
palkka ja loistava ura valtion palveluksessa tai kauppa- ja
teollisuusyrityksissä. Semstvopalvelus tuotti vain huonon palkan,
harvoin eläkettä, ei koskaan kimaltelevaa ritarimerkkiä tai
kunnioitusta-herättävää arvonimeä, jommoisiin Venäjällä pantiin
niin suurta arvoa. Semstvo oli toimeenpantuna 35 Sisä-Venäjän
kuvernementissa 400 piireineen. Sitävastoin tämä vapaamielisenä pidetty
laitos puuttui kaikista rajamaista. Donin alueesta semstvo jälleen
poistettiin kasakkaesivallan pyynnöstä, koska se muka vain aiheutti
hyödyttömiä veroja ja vähensi karjakantaa.

Virkavallan mahtimiehet päättivät riistää kaupunkien ja maaseudun
itsehallinnolta sen oikeudet. Mutta ennenkuin Pobedonostsev ja Tolstoi
ryhtyivät antamaan musertavaa iskua semstvolle, he panivat toimeen
sarjan taantumuksellisia uudistuksia. "_Väliaikainen painolaki_"
vuodelta 1882 antoi pyhän synodin yliprokuraattorille yhdessä
sisäasiain-, oikeus- ja kansanvalistusministerin kanssa oikeuden ilman
edellä käynyttä varoitusta lakkauttaa jokaisen lehden. Maakuntalehdistö
vaiennettiin. Paikallisen sensuuriviranomaisen harkinnan mukaan siltä
kiellettiin pääkaupunkilehtien ja sensuroitujen kirjoitusten
painattaminen, samoin mitä ankarimmin jokainen esitys paikallisista
tapahtumista, joka paljastamalla epäkohtia saattoi vahingoittaa
virkavaltaa. Ei siis ollut mikään ihme, että tämän järjestelmän johdosta
korkeilla virkamiehillä oli sangen puutteelliset tiedot siitä, mitä
valtakunnan sisäosissa tapahtui, taikka että he siitä, ettei mitään
kuulunut, tekivät sen johtopäätöksen, että kaikki oli "hyvässä
järjestyksessä". Kuvernementin pääkaupungeissa, joissa oli
50,000 asukasta, kuten Kalugassa, ei ollut, paitsi virallisia
"Kuvernementinuutisia" ja konsistorin julkaisemia "Hiippakunnansanomia",
ainoatakaan paikallislehteä. Painoasiain ylihallituksen totuudenkammosta
kärsi myöskin _Keisarillinen Tiedeakatemia_, joka päätti julkaista
"_Valtiotieteiden käsikirjan_" tri J. Conradin y.m. saksalaisen
teoksen mallin mukaan. Yrityksen johtajat K. Veselovski, Venäjän
kansantaloustieteen nestor, ja N. Bunge, entinen raha-asiain ministeri,
ennättivät vain B-kirjaimeen, kun sensuuriviraston vastustus 1895
pakotti heidät jättämään sikseen työnsä.

Kansanvalistusministeriksi Pobedonostsev valitsi erään venäläistyneen
armenialaisen, _Ivan Deljanovin_, joka oli lakimies opinnoiltaan, mutta
koulumies ammatiltaan. Hänen tehtävänään oli estää kansan valistaminen,
josta palkaksi hänet 1888 koroitettiin kreivilliseen säätyyn. Kun hän
16-vuotisen viranhoidon jälkeen (1882-1898) kuoli, oli kansakoulujen ja
kyläkapakkain välinen suhde kuin yksi kolmeen; 41 % miehistä ja 87 %
naisista ei osannut lukea eikä kirjoittaa ja 17,800,000 lasta 7-14
vuoden iässä kasvoi opetusta saamatta. Kaiken tämän ohessa vallitsi
venäläisessä kylässä sivistysnälkä, jota semstvo kaikin voimin
koetti tyydyttää. Pobedonostsev näki siinä vaaran valtiolliselle
järjestykselle. Kun valtion kansakouluntarkastajat eivät
rettelöimisillään saaneet hävitetyiksi semstvokouluja, niin
Pobedonostsev 1884 alkoi perustaa kilpailevia laitoksia, niinsanottuja
kirkkoseurakuntakouluja. Ne olivat pyhän synodin hallinnon
alaisia, ja niiden opetussuunnitelmassa pantiin pääpaino rukousten
ulkoa-oppimiseen, kirkkoslavoniseen kieleen ja kirkkolauluun. Monta
kertaa palveluksenhaluiset kuvernöörit pakottivat semstvon
keskeyttämään koululaitoksensa kehittämisen ja antamaan siihen määrätyt
verosummat pyhän synodin käytettäviksi kirkkokoulujen perustamiseksi.
Monet näistä olivat vain näennäisesti olemassa budjettiehdotuksissa ja
pappien korupuheisissa kertomuksissa olemattomista laitoksista.
Edelleen Pobedonostsevin toimesta kaikki kansankirjastot ja lukusalit
alistettiin erityisen sensuurin alaisiksi, joka paraiten luuli
tyydyttävänsä taajojen rivien sivistystarpeet sillä, että sopimattomina
poisti enimmät venäläiset klassikot ja niiden sijaan hankki
uskonnollisia ja isänmaallisia kirjasia. Keskikoulussa Pobedonostsev
antoi vanhojen kielten säilyttää sen yksipuolisen etusijan, minkä
D. Tolstoi kansanvalistusministerinä oli niille hankkinut.
Koulunjohtajilta hän vaati abiturienteista salaista luonteenkuvausta,
helpottaakseen poliisille opiskelevan nuorison valvontaa. Tämä
poliisivalvonta näytti Pobedonostsevista siitä syystä tarpeelliselta,
että korkeampien virkamiesten ja rikasten pojat astuivat vain
etuoikeutettuihin korkeakouluihin, molempiin lyseoihin,
Pietarin sotakirurgiseen akatemiaan ja oikeusopistoon, kun
taas muu nuoriso, siinä myöskin Aleksanteri III:n sananparren
mukaan "keittäjättärenpoika", kirjoittautuivat varsinaisiin
valtionyliopistoihin. Monin paikoin vallitsi joukkokurjuus
ylioppilasten suuressa enemmistössä, jota houkutteli vähemmin tiede,
kuin diploomin saavuttaminen, joka avasi heille virkamiesuran. Kurjasti
he elättivät itseänsä teellä ja leivällä, huonosti maksetuilla
yksityistunneilla ja rikasten tieteensuosijain antamilla apurahoilla,
joita ei koskaan maksettu takaisin ja joilla nämä luulivat edistävänsä
Venäjän sivistyskehitystä. Lukemalla ulkoa hektografeerattuja
luentojen jäljennöksiä ylioppilaat valmistautuivat vuotuisiin
"kurssitutkintoihin". Se oli mieleen monelle professorille, joka pani
suuremman arvon "luentojensa" tarkkaan osaamiseen kuin itsenäiseen
tutkimukseen. Ylioppilaiden tavanmukainen ympäristö oli sellainen
maaperä, jossa rehevään kasvuun versoi valtiolle vihamielinen mieliala,
mihin myöskin venäläisen nuorison ajatustapa ja valtiolliset olot
olivat omansa viemään. Ylioppilasvuosien aatteellisuus, joka loi monta
valtiollista marttyyria, päättyi kuitenkin tavallisesti valtionvirkaan
viimeisen kurssin päättämisen jälkeen, antaen sijaa luonteettomalle
loistavan virkauran tavoittelulle tai ahdasmieliselle kiihkolle,
jotka molemmat ovat käyneet yhtä turmiollisiksi Venäjän
kehitykselle.

Pobedonostsev piti valtiollisista syistä vuoden 1864
korkeakouluasetuksen "uudistamista" välttämättömän tarpeellisena.
Hänen viittaustensa mukaan Deljanov 1884 valmisti uuden
_yliopistoasetuksen_. Hän lakkautti kokonaan korkeakoulujen
siihenastisen rajoitetun itsehallinnon, supisti opetus- ja
oppivapautta, kielsi siihen saakka suvaitut osakunnat sekä
ylioppilasten keskenäiset avustusrahastot, niinkuin yleensä kaikki
heidän yhdistyksensä, mitä ankarimmin ja alisti "kuuntelijat"
yliopistotarkastajien valvonnan alaisiksi, jotka olivat
poliisihenkilöitä, syyttäjiä ja tuomareita samalla kertaa. Ennenkuin
tsaari vahvisti tämän uuden suukapulalain, tapahtui ilvenäytelmä, jota
varten osat oli jaettu ministerien kesken. Muuan Pobedonostsevin
vastustaja oli tsaarin käsiin toimittanut erään "Le Figaron"
artikkelin, jossa pyhän synodin yliprokuraattori kuvattiin Venäjän
varsinaiseksi hallitsijaksi ja Aleksanteri III tämän sokeaksi
välikappaleeksi. Tämän paljastuksen vastustamiseksi, joka ei ollut
jäänyt vaille vaikutusta tsaariin, lausuivat ministerineuvoston kaikki
jäsenet mielipiteenään, että asetus oli vahvistettava. Vain yksi
vastusti -- Konstantin Pobedonostsev. Lämpimästi hän puolusti
professorinvaaleja, oppi- ja opetusvapautta, osakunnallista
ylioppilaselämää. Tsaari hämmästyi. Kauan aikaa mietittyään hän sanoi:
"Konstantin Petrovitsh, te näette, enemmistö on teitä vastaan, minun
_täytyy_ vahvistaa uusi asetus." Aleksanteri III oli päässyt siitä
painostavasta tunteesta, että muka hän ja kaikki ministerit tanssivat
pyhän synodin yliprokuraattorin pillin mukaan, ja Pobedonostsev oli
täydelleen saavuttanut kaksinaisen tarkoituksensa. Tämän jälkeen hän
nautti tsaarin järkähtämätöntä luottamusta, johon hänen entisen
opettajansa ja nykyisen neuvonantajansa syvästi uskonnollinen tunne
vaikutti vielä enemmän kuin hänen "valtioviisautensa". 19. vuosisadan
Torquemada, joksi Pietarissa asuvat englantilaiset häntä sanoivat,
vetäytyi joka vuosi muutamaksi ajaksi erilleen johonkin luostariin
ja eli siellä munkkina munkkien joukossa lihankidutuksessa ja
hartaudenharjoituksissa. Vallan ulkoloisto, joka hänellä oli tarjona,
ei ollut hänelle minkään arvoinen. Hovijuhlissa pisti keskellä
herrojen kullalla ommeltuja univormuja ja naisten jalokivillä
koristettuja komeita pukuja silmään muuan pitkä, laiha, huonosti
sopivaan, yksinkertaiseen univormufrakkiin puettu mies, joka suuret
sarvipuitteiset silmälasit nenällään, kasvot sileiksi ajeltuina, äreän
ylpeä hymy huulillaan katseli hoviseuran loistavaa menoa. Hän
keskusteli mielellään samanmielisten pienessä piirissä. Täällä hän
kehitteli ajatuksiaan ja tuumiaan, kuunteli sävyisästi vastaväitteitä
ja kumosi ne ihmistuntemuksellaan ja ihmishalveksunnallaan. Hänellä oli
hyvin voimakas, lujasti slavofiiliseen oppiin perustuva usko
järjestelmänsä oikeuteen, jota eivät voineet järkyttää mitkään, vaikka
kuinkakin totuudenmukaiset kertomukset kirkossa ja valtiossa
vallitsevista kurjista oloista.

Kun maaorjuus poistettiin, niin talonpojille myönnettiin jokseenkin
laaja itsehallinto. Jo 1870-luvulla sitä hallinnon mielivaltaisen
sekautumisen johdosta oli suuresti supistettu, ja 1889 se, luomalla
_Semskie natshalnikien_ (maapäällikköjen) virat, tehtiin
itsehallinnon irvikuvaksi. Voitaneen nykyään pitää varmana,
ettei mikään muu Aleksanteri III:n "uudistus" ole vaikuttanut
kansanjoukkoihin niin kiihoittavasti kuin tuomiovallan ja hallinnon
uskominen kaikissa talonpoikia koskevissa asioissa sisäasiainministerin
nimittämille aatelisille tilanomistajille ja palvelukseen
kelpaamattomille upseereille. Tämän järjestelmän luojat, Pobedonostsev
ja Tolstoi, ovat epäilemättä sillä tarkoittaneet vanhan maaorjuuden
palauttamista uudenaikaisessa, virkavaltaisessa muodossa. Senpätähden
valtakunnanneuvoston enemmistö olikin lakiehdotuksen hylännyt.
Mutta tsaari oli, niinkuin tavallisesti, yhtynyt tuon ylhäisen
kokouksen "vähemmistön mielipiteeseen" ja vahvistanut sen. Näissä
toimihenkilöissä, jotka olivat yht'aikaa tuomareita ja maaneuvoksia, ja
jotka seuraavina aikoina vallitsivat kuin satraapit, oli myöskin
kunniakkaita poikkeuksia, jotka koettivat talonpoikien hyväksi käyttää
heille uskottua, melkeinpä rajatonta valtaa. Mutta he eivät jääneet
pitkäikäisiksi, koska he viranhoitonsa tähden joutuivat pahaan
maineeseen vapaamielisestä ajatustavasta. Kun slavofiilinen mieliala ja
aatelinen syntyperä kävivät riittävästä pätevyystodistuksesta tuohon
kahtalaiseen virkatoimintaan, ovat monet tietämättömyydestä ja
laiskuudesta, pahaa tarkoittamatta, raskaasti rikkoneet kansaa vastaan.
He antoivat kirjuriensa opettaa itselleen lain sanamuotoa ja sen
selitystä sekä valitusasiain sisällystä, ja näiden enimmäkseen
sivistymättömien ja aina huonosti palkattujen alivirkamiesten alttius
lahjoille oli tunnettu jokaiselle maalaispojalle.

Kreivi Dimitri Tolstoi oli juuri saanut valmiiksi taantumuksellisen
lakiehdotuksen semstvon "uudistamiseksi", kun 7 p. toukokuuta kuolema
hänet kohtasi. Hänen seuraajaksensa tuli hänen siihenastinen
apulaisensa _Ivan Durnovo_ (1889-1895), aina ilomielinen, rakastettava
mies, jolla oli pitkä poskiparta viekkaissa mongolikasvoissaan.
Ulkonaisesti uusi sisäministeri jyrkästi erosi synkästä, aina äreästä
vanhasta kreivistä, jonka politiikkaa hän Pobedonostsevin valvonnan
alaisena jatkoi. Vuoden 1890 laki, joka antoi semstvolle sen muodon,
missä se pysyi aina vuoteen 1917, nojautui säätylaitokseen perustuvaan
vaalijärjestykseen ja takasi enemmistön aateliselle valitsijakunnalle.
Talonpojilta otettiin heidän edustajiensa vapaa valintaoikeus. Kaikki
semstvokokousten päätökset oli siitä pitäen kuvernöörin vahvistettava.
Tämä muodostui käytännössä usein hallintopäällikön ratkaisu- ja
nimitysoikeudeksi, jos jälkimmäinen rettelöimällä itsehallinnon kanssa
tahtoi ylhäälle päin suosittaa itseänsä "tarmokkaana ja lujaluontoisena
valtiomiehenä". Johdonmukaisesti tämä maaseudun itsehallinnon
typistäminen kahta vuotta myöhemmin, 1892, ulotettiin kaupunkeihin.
Vuoden 1870 kaupunkijärjestys oli voimassa valtakunnan kaikissa
maakunnissa paitsi Puolassa, jossa hallinto oli uskottu maalle
vieraille venäläisille virkamiehille. Senaikuisten käsitysten mukaan
vapaamielisellä lailla oli se vika, että se pani toimeen saman
järjestyksen _kaikissa_ kaupungeissa. Mutta kuinka "kaupungit", joilla
oli 300 ruplan vuositulot, voivat palkata kaupunginpäänsä,
kaupunkineuvoksensa ja virkamiehensä ja lisäksi suorittaa menot
kaikista menestyslaitoksista? Mutta suuremmissakin kaupungeissa
rahakysymys usein tuotti melkoisia vaikeuksia, koska hallitus oli
lykännyt kunnan niskoille erinäisten valtiolaitosten kannatuksen, ja
kaupunkien talouden oli pakko turvautua vain kiinteimen omaisuuden sekä
kaupan ja käsityön verottamiseen, joiden samaan aikaan täytyi suorittaa
maksunsa myöskin kruunulle. Enimpien kuntien ensimmäisenä huolena oli
ollut suurten ja kalliiden kaupungintalojen rakennuttaminen, jolla ne
tietysti eivät olleet päässeet velkautumisesta. Vain harvoilla
kaupungeilla oli suurehko maaomaisuus, joka, taloudellisen kehityksen
ollessa suotuisa, voi antaa runsaita tuloja. Isovenäläisen
talonpoikaisväestön köyhtyminen vaikutti epäedullisesti moniin pieniin
maakaupunkeihin, joissa elettiin, ajateltiin ja tunnettiin niinkuin
pyhän Vladimirin aikaan, joissa ei ollut mitään käsityötä eikä
suurkauppaa, jotka itse mitään tuottamatta viettivät viheliäistä
elämäänsä vain virkamiesten asemapaikkoina ja piirikunnan aateliston
kokouspaikkoina ja hädin tuskin jaksoivat maksaa muutamien poliisien
palkan ja katulyhdyn, mutta muuten eivät kyenneet tekemään mitään
menestyksensä hyväksi.[5] Pahinta Sisä-Venäjän kaupunkilaitoksen
kehitykselle oli kuitenkin se, että puuttui yhteishenkeä. Määrääviä
kauppiaita eivät haluttaneet palkattomat kunniavirat eivätkä yhteiset
neuvottelut kunnan eikä oman kukkaron hyväksi. Saadakseen toimeen
päätösvaltaisia istuntoja oli Pietarissa ja muissa kaupungeissa vihdoin
pakko palkata valiokuntien jäseniksi valittuja kaupunginvaltuutettuja.
Tätä käytettiin sittemmin väärin. Jokaista uutta kysymystä varten
asetettiin uusi valiokunta ja sillä lykättiin puheena-olevan asian
ratkaisu toistaiseksi. Monet kaupunginisät osasivat kunniatoimestaan
tehdä tuottavan tulolähteen, valituttaa itsensä erilaisiin toimikuntiin
ja luottamustoimessaan hankkia itselleen etuja kaupungin
hankintoja myönnettäessä. Kaupunkien itsehallinto antoi sentähden
taantumuksellisen hallituspuolueen sanomalehdille paljoa enemmän
aihetta oikeutettuihin muistutuksiin kuin semstvo, jossa politiikan
harrastus varsinaisten itsehallintotehtävien sivussa oli hyvänä
yllykkeenä, joka herätti ja piti voimassa uudenaikaista yleisten asiain
ymmärtämistä.

Vuoden 1892 "uudistus" asetti kaupunkien itsehallinnon kuvernöörin
ankaran holhouksen alaiseksi; hänen tuli kieltää suostumuksensa
jokaiselta kaupunki-edustajien päätökseltä, joka "oli yleisten
valtioetujen vastainen tai ilmeisesti vahingoitti paikallisen väestön
etuja". Semstvossa talonpoikien määräysvaltaa oli supistettu,
kaupungeissa vapaiden ammattien harjoittajilta, joille annettiin
yhteinen nimi "intelligenssi", sivistyneistö, riistettiin
vaalioikeus. Tämä oli oleva vain talonomistajilla, kauppiailla
ja käsityöläisliikkeen harjoittajilla, siis juuri sillä
yhteiskuntakerroksella, joka kaikenlaisella keinottelulla oli saattanut
kaupunkien itsehallinnon huonoon valoon hallituksen silmissä.
Kansantaloustieteen professori, yhteiskuntapoliittinen kirjailija,
lääkäri voi saada aktiivisen ja passiivisen kunnallisen vaalioikeuden,
josta hänen ammattinsa sulki hänet pois, vain ostamalla talon. Edelleen
kaikki Mooseksen uskoa olevat asukkaat menettivät vaalioikeutensa,
myöskin juutalaisen asutuspiirin kaupungeissa, missä heidän
lukumääränsä usein oli 75 % koko väestöstä. Täällä kuvernööri nimitti
muutamia juutalaisia kaupunginvaltuutettuja, tavallisesti sellaisia,
jotka eivät nauttineet uskonveljiensä luottamusta. "Uudistuksen" ainoa
järkevä kohta oli yksinkertaistutetun kunnallishallinnon toimeenpano
pikkukaupungeissa, "kaupunginvanhin" johdossa. Tosi virkavaltainen oli
uusi määräys, että jokainen "kaupunginpää" (pormestari) oli katsottava
valtion virassa olevaksi ja sen mukaan sai oikeuden virka-arvoon ja
univormuun, kolmikolkkahattuun ja miekkaan ja sen kanssa myöskin
velvoituksen virkamiehenomaiseen kuuliaisuuteen kuvernööriä kohtaan.

Taantumuksellisten lakien valmistelu virkavallan toimesta tapahtui
suhteellisen nopeasti, usein yllättävän ripeästi, kiertämällä
valtakunnanneuvoston, jos kysymyksessä-olevalla ministeriöllä oli
kaikkea syytä pelätä tämän arvostelua. Vallan toisin oli laita
edistysmielisten uudistusten valmistamisen ja niiden toteuttamisen
venäläisessä elämässä. Kuvaavaa virkavaltaisen työn hitaudelle
sellaisissa tapauksissa on "uuden venäläisen rikosoikeuden" historia.
Jo 1860-luvulla oli huomautettu, että oli välttämätöntä uudistaa vuoden
1845 vanhentunut rikoslakikirja, mutta vasta 4 p. toukok. 1881
asetettiin hallituskomissioni valmistamaan uutta rikoslakia
uudenaikaisten periaatteiden mukaan. 14 vuotta työskenneltyään se
toukokuussa 1895 oli valmistanut luonnoksen ja lähetti sen kaikille
ministeriöille tiedoksi, jota selon-ottoa kesti kolme vuotta. Sitten
eräs "erityinen komitea" taas kolmen vuoden ajan tutki sitä, jonka
jälkeen valtakunnanneuvosto hautoi sitä kaksi vuotta. Vihdoin 4 p.
hubtik. 1903 Nikolai II allekirjoitti valmiin ehdotuksen ja koroitti
sen sillä laiksi. Se julkaistiin, mutta sen toimeenpano lykättiin
senaatille osoitetulla kaikkeinkorkeimmalla käskykirjeellä
määräämättömään aikaan. Vasta syyskuussa 1915 uutta venäläistä
rikoslakikirjaa ensi kerran oikeushoveissa käytettiin, mutta ei
Venäjällä, vaan Puolassa, Liettuassa ja Kuurinmaalla saksalaisen
miehityshallituksen toimesta.

Vapaamielistä semstvopuoluetta on sekä virkavallan että
vallankumouksellistenkin taholta moitittu siitä, että se muka edusti
vain mitätöntä vähemmistöä, että sen muodostivat vain muutamat huutajat,
joiden vapausharrastuksia talonpoikaisen väestön suuri enemmistö ei
ensinkään käsittänyt. Tämä puolue oli kuin joukko päälliköitä ilman
sotamiehiä, sen muodostivat vain harvat käytännölliseen valtiotaitoon
vallan perehtymättömät miehet, eikä sitä siis tarvinnut ottaa vakavalta
kannalta. Vuoden 1890 semstvo-uudistus ei ainoastaan tahtonut muuttaa
sitä kuuliaiseksi virkavaltaiseksi laitokseksi, vaan samaan aikaan sen
säätyyn perustuvan vaalijärjestyksen kautta ajaa uuden kiilan siihen
salassa piilevään yhteiskunnalliseen vastakohtaan, mikä vallitsi
vapaamielisen aateliston ja talonpoikien välillä. Tämä isku oh
torjuttava! Mutta miten? Siten, että otettiin ohjelmaksi sen vastakohta,
mitä hallitus teki! Sentähden semstvopuolue asetti ensimmäiseksi
vaatimuksekseen kansaneduskunnan kokoonkutsumisen yleisen, yhtäläisen,
välittömän ja salaisen vaalioikeuden perustuksella. Siihen asti kaikki
vapaamieliset semstvomiehet olivat sitä vastustaneet, koska he
talonpoikaisväestön sivistymättömyyden tähden pelkäsivät, että
sellaisella perustuksella valittu parlamentti agraarikysymyksessä olisi
hyvin jyrkkä, mutta kaikissa muissa kysymyksissä niin vanhoillinen, että
se voisi olla sangen vaarallinen, jopa kohtalokas Venäjän
sivistyskehitykselle. Tahdottiin kuitenkin, maksoi mitä maksoi, voittaa
taajat kansanjoukot puolelleen ja uskottiin, jyrkästä vaalioikeudesta
huolimatta, voitavan niitä johtaakin, koska siihen aikaan ei ollut
mitään muutakaan järjestettyä kansanpuoluetta. Edelleen semstvopuolue,
jyrkässä ristiriidassa hallituksen venäläistyttämispölitiikan kanssa,
otti ohjelmaansa vaatimuksen, että kaikille rajamaille oli myönnettävä
mitä laajin itsehallinto ja vapaus kehittää kansallista sivistystään.
Sillä se tahtoi hankkia tukea pyrinnöilleen jättiläisvaltakunnan
sadankahdenkymmenen "vieraan heimon" puolelta. Näihin kahteen uuteen
päävaatimukseen tuli sitten vielä lisäksi jo ennen lausuttu vaatimus,
että oli myönnettävä länsimaiset vapaudet kirkollisessa, valtiollisessa
ja yhteiskunnallisessa suhteessa. Tämän ohjelman perustuksella
_kansanoikeuden puolue_, joksi se itseään nimitti, valmisti
valtiosääntöehdotuksen, jota 1894 monena kappaleena levitettiin
kaikkialla Venäjällä. Jotta sille saataisiin hallitsevan virkavallan
kannatus, ei ainoakaan virasto, yksin sensuuria lukuunottamatta, ollut
lakkautettava. Valtakunnanneuvosto oli entisessä kokoonpanossaan
muodostava ylihuoneen, alihuone oli kokoonpantava välittömästi
valituista kansanedustajista. Sen ohessa maakuntapäivät hoitaisivat
paikallisen lainsäädännön, mikä oli edellytettynä jo siinä
valtiosääntöehdotuksessa, jonka Novosiltsev 1819 Aleksanteri I:n
toimesta oli valmistanut. Tsaarille oli myönnetty vain väliaikainen
veto-oikeus. Koko ehdotus oli sangen keinotekoinen, koska se tahtoi
sovittaa kaikki vallitsevat vastakohdat: rajattoman virkavallan
ja sen toimintaa tarkastavan parlamentin, keskitysjärjestelmän
ja rajamaakuntien venäläistyttämisen johdosta syntyneet
liittovaltiopyrkimykset ja vihdoin itsevaltaisen ja kansanvaltaisen
aatteen.

Valtiolliseksi keskuselimekseen semstvo vastustus teki Katariina II:n
perustaman "keisarillisen vapaan taloudellisen seuran" Pietarissa,
jonka esimiehenä vuodesta 1895 oli _kreivi Pietari Heyden_,
Pinkovan aatelismarsalkka. Muuan toinen vastustusmielinen
tieteellinen seura, professori I. Muromtsevin johtama "juridinen
yhdistys" Moskovassa lakkautettiin 1899 kansanvalistusministeri
Bogoljepovin toimesta. Maataloudelliset ja tieteelliset kongressit,
nautakarjanäyttelyt, osakkaiden kokoukset osinkojen jakamiseksi ja muut
sellaiset tilanomistajien, oppineiden, tehtailijain ja vapaamielisen
intelligenssin tapaamistilaisuudet tarjosivat toivotun keinon perästä
päin keskustella politiikasta ahtaammassa piirissä.

Tämän puolueen toivomukset liittyivät _hallitsijavaihdokseen_, jonka
tapahtuminen ennemmin tai myöhemmin kuitenkin jätettiin ajan ja
vallankumouksellisen puolueen asiaksi. Borkin onnettomuuden jälkeen,
jossa v. 1888 keisarillinen juna dynamiitilla suistettiin kiskoilta,
murhayritysten aiheuttama kauhu Aleksanteri III:ssa yltyi
sairaalloiseksi ihmiskammoksi. "Hatsinan vanki" vavahti joka risahdusta
ja rukoili joka kerta kun lähti ulos hartaasti pyhimystenkuvien edessä
pelastusta kuolemanvaarasta. Tuon jättiläisen vahvuisen miehen terveys
oli Borkissa kumoon-syöksyvän salonkivaunun antamasta iskusta
järkkynyt. Hän sai tuskallisen munuaistaudin, johon hän 1 p. marrask.
1894 Livadiassa sortui. Ne kiitosvirret, jotka hallitusmielinen
sanomalehdistö "suuren keisarin" ruumisarkun ääressä viritti, saivat
vastakaikua ulkomaisissa muistosanoissa "rauhantsaarista". Sekä mies
että hänen työnsä arvioitiin silloin melkoisesti yli arvonsa, varsinkin
hänen työnsä, jonka hän oli suorittanut Pobedonostsevin johdossa.

Uusi tsaari _Nikolai II_ (synt. 18 p. toukok. 1868, kuoli 17 p. heinäk.
1918) oli perintöruhtinaana rakastettava upseeri, jonka esiytyminen oli
korutonta, mutta jolta puuttui velvollisuudentuntoa ja tahdonvoimaa
sekä harrastusta sotilaallisiin ja valtiollisiin asioihin. Niinkuin
kaikki arvohenkilöt hän pelkäsi tsaaria ja isänsä raskasta kättä;
hän käytti hänestä aina nimitystä "gasudarj" (hallitsija),
ja isä otti häneltä kuolinvuoteellaan lupauksen pitää kiinni
itsevaltiudesta. Tämä täydellinen riippuvaisuus isän tahdosta jäi siis
vallitsemaan tämän kuolemankin jälkeen, ja Pobedonostsev otti
tehtäväkseen kaikkina ratkaisevina hetkinä vaikuttavasti ja
mahtipontisesti julistaa hänelle tsaarivainajan tahdon. Ei henkinen
ahtaus, minkä hän niinkuin luultiin oli perinyt isältään, vaan
tahdonheikkous ja kylläkin hämmästyttävä välinpitämättömyys kaikista
valtiollisista kysymyksistä sekä siitä johtuva tietämättömyys piti
hänet täydellisessä riippuvaisuudessa "suuren isänsä suuresta
neuvonantajasta". Tässä mielessä vaikutti häneen myöskin hänen äitinsä,
joka yksin kunnioituksesta hänen muistoansa kohtaan kammoi jokaista
poikkeusta puoliso-vainajansa "koetellusta hallitusjärjestelmästä" ja
pyhän synodin yliprokuraattorissa näki elävän ja varman takeen sen
jatkumisesta. Vasta myöhemmin ilmaisi mieheksi kypsynyt tsaari muitakin
ominaisuuksia: taipumusta mystillisyyteen, salattua viekkautta,
hiljaista ja jäykkää itsepintaisuutta, epäluuloisuutta, tekopyhyyttä ja
ennen kaikkea rajatonta itsekkyyttä. Tästä itserakkaudesta oli
lähtöisin hänen valtio-oikeudellinen käsityksensä, että Venäjän
maailmanvalta oli Romanovin perheen perinnöllinen omaisuus, sen
sukukartano, ja että hänellä, Jumalan voitelemalla kartanonherralla,
oli rajaton valta, joka hänen supistamattomana tuli jättää
perilliselleen. Nikolai I oli, toistaen Fredrik suuren tunnetun
lauseen, ylpeästi sanonut olevansa valtakunnan ensimmäinen virkamies,
mutta hänen poikansa pojanpoika käänsi koko hallitustavassaan Ludvig
XIV:n mielilauseen "L'état c'est moi" venäjäksi "Rossija moja votshina"
-- Venäjä on perintötilani!

Uuden hallitsijan ensimmäiset toimet näyttivät vahvistavan
vapaamielisten toiveita, että järjestelmänmuutos oli tulossa. Muutamat
korkeassa asemassa olevat vihatut virkavaltiaat saivat huomautuksia;
eräässä Varsovan kenraalikuvernöörin Gurkon ja puolalaisen yhteiskunnan
välisessä riidassa tsaari asettui jälkimmäisen puolelle. Suomen
perustuslait vahvistettiin erityisellä manifestilla, mikä slavofiilisen
puolueen pää-äänenkannattajassa Moskovskija Vjedomostissa aiheutti
raivokkaan kirjoituksen, joka kääntyi suoraan hallitsijan persoonaa
vastaan. Vaikka hovipiireistä lähtevät huhut kertoivat, ettei ollut
luottamista järjestelmänmuutokseen perustuslailliseen suuntaan, niin
vapaamieliset yksityisten semstvojen keskuudessa aloittivat vilkkaan
toiminnan, jolla osaksi oli menestystä. Yhdeksän kuvernementin
semstvokokousta, nimittäin Tverin, Tulan, Ufan, Poltavan, Saratovin,
Tambovin, Kurskin, Orjolin ja Tshernigovin, lähettivät sangen
kunnioittavasti ja varovaisesti laadittuja adresseja tsaarille.
Loukkaava sana valtiosääntö oli vältetty Tverinkin semstvon adressissa,
jonka valtiollinen toiminta Petrunkevitshin ja Roditshevin johdossa
vanhastaan oli ollut virkavallalle vihattu, ja jonka sisäministeri
Durnovo sentähden käytännöllisistä syistä valitsi ainoaksi syntipukiksi
noista "sopimattomista hyökkäyksistä". Ministerin esitettyä Tverin
adressin sisällyksen tsaari lausui epäsuopean päätöksen, jonka
julkaiseminen riitti, jotta Pihkovan, Novgorodin ja Smolenskin
semstvokokoukset peruuttivat jo tekemänsä päätökset vapaamielisten
adressien lähettämisestä.

Marraskuun 26 p. 1894 Nikolai II vietti häänsä Hessenin prinsessan
Alicen kanssa, ja tämä antoi aiheen aatelistolle, semstvoille,
pääkaupungeille, yliopistoille ynnä muille yhdyskunnille isänmaallisten
onnentoivotuslähetystöjen lähettämiseen. Vastaanotto-ohjelman luonnosti
Durnovo. Hän kielsi Venäjänmaan edustajia antamasta minkäänlaisia
uskollisuusadresseja ja määräsi heille, että heidän venäläiseen tapaan
tuli ilmaista isänmaalliset tunteensa antamalla _ääneti_ suolaa ja
leipää. Vastaanotto tapahtui 29 p. tammik. 1895 Talvipalatsissa.
Taajaan sullottuina seisoi toista tuhatta laajan valtakunnan eri
seutujen edustajaa suuressa linnansalissa, pitäen kädessään hopeisia
tai puisia maljoja, joissa oli suolaa ja leipäviipaleita. Näiden
enemmän tai vähemmin aistikkaasti valmistettujen maljojen joukossa,
jotka myöhemmin käytettiin tuon jättiläissalin seinien koristamiseksi,
herätti Tverin semstvon antama arveluttavaa huomiota. Se esitti kuvan
Moskovan säätyparlamentista vuodelta 1613. Kärsivällisesti kokous
odotti tsaarin ilmestymistä, joka kohtuuttoman kauan viipyi.
Viereisessä huoneessa Pobedonostsev vielä kerran teroitti hänen
mieleensä hänen puhettaan ja esiytymistään. Vihdoin Nikolai II ilmestyi
kalpeana ja kiihtyneenä. Nopeasti hän syöksi suustansa opettajansa
sepittämän tervehdyksen hämmästyneille edustajille: "Minulle on
tunnettua, että äskettäin eräissä semstvokokouksissa henkilöt, jotka
ovat antaneet mielettömien haaveiden vallata itsensä, ovat lausuneet
julki ääniä semstvoedustajien osanotosta sisäiseen valtionhallintaan.
Tietäkööt sen kaikki, että aion omistaa kaikki voimani kansan
menestykselle, mutta että myöskin tulen säilyttämään itsevaltiuden
periaatteet yhtä lujina ja järkähtämättöminä kuin unohtumaton isäni."

Pitkä painostava äänettömyys oli ällistyneen kokouksen vastaus. Ei
kukaan saanut rohkeutta eikä sanaa suustaan vastatakseen. Vihdoin,
hovimarsalkan annettua rohkaisevan merkin, karjahtivat viimeisessä
rivissä seisovat kasakkaedustajat "uraa!", minkä jälkeen maljojen
antaminen tapahtui säädetyssä järjestyksessä.

Nikolai II:n merkillinen puhe antoi selvän ja suoran vastauksen Venäjän
yhteiskunnan toivomuksiin, jotka olivat saaneet laillisen ilmaisunsa
noiden yhdeksän maakuntakokouksen alamaisuusadresseissa. Valtiolaivan
suunta pysyi vanhoillaan.

Semstvopuolueen ja vapaamielisen sivistyneistön taistelu kuristavaa
virkavaltaa vastaan ei enää tapahtunut jyrkästi erotettuna
kapinallisista hankkeista, vaan suureksi osaksi kosketuksessa tai
liitossa vallankumouksellisen liikkeen kanssa.




6. LUKU.

Vallankumouksellinen liike 1881-1904.


    "Todellisen edistyksen pääesteenä Venäjällä ei nykyään esiydy
    valtiomuoto, vaan ajatuksen villiytyminen ja julkisen siveyden
    aleneminen. Sentähden lähin tulevaisuus tulee Venäjälle
    tuottamaan sellaisia koettelemuksia, jommoisia historia ei
    tähän asti ole tuntenut."

                                           Vladimir Solovjov 1889.

Tsaarin murhassa sosiaalivallankumouksellinen puolue 13 p. maalisk.
1881 oli saavuttanut terroristisen taktiikkansa kohopisteen, mutta
toivotun vapauden sijaan saanut aikaan mitä jyrkimmän taantumuksen, ja
julkinen mielipide tuomitsi vääriksi vallankumoukselliset pyrinnöt.
Pettymys ja epätoivo heidän tekonsa seurauksista, kina ja riita
menettelytavasta ja ohjelmasta hajoittivat pian sen pienen parven
nihilistejä, joka oli päässyt pakoon santarmiston toimeenpanemassa
ajojahdissa. Muutamat käänsivät politiikalle kokonaan selkänsä, toiset
tarjosivat palveluksiaan hallitukselle, osaksi halpamielisyydestä,
osaksi, niinkuin Lev Tihomirov, vakaumuksesta. Tämä, joka on
sepittänyt "Kirjeen Aleksanteri III:lle", teki julkisesti eräässä
lentokirjasessa "Miksi lakkasin olemasta vallankumouksellinen"
katumusta erehdyksistään, kääntyi slavofiiliseen oppiin ja sai
toimen valtion palveluksessa. Painohallituksen jäsenenä, sitten
vuodesta 1909 Moskovskija Vjedomostin päätoimittajana, hän kiihkoisasti
vastustamalla kaikkia edistyspyrintöjä koetti "sovittaa" nuoruutensa
erehdyksiä. Hän kuoli 1913 Pietarissa painoylihallituksen johtajana,
keisarillis-venäläisenä ylhäisyytenä ja korkeiden ritarikuntien
jäsenenä.

Vain pieni joukko pysyi uskollisena vallankumouksen lipulle ja
koetti, riideltyään loppumattomiin "oikeasta menettelytavasta ja
järjestelystä", jotakin yrittää. Toistaiseksi jätettiin sikseen kaikki
uudet murhayritykset ja sen sijaan aloitettiin salainen kiihoitustyö
laivaston ja armeijan upseerien keskuudessa. Mutta sotilaskapinan toivo
raukesi surkeasti petoksen johdosta. Kolmatta sataa upseeria, paroni
Strömberg etupäässä, vangittiin 1883. Seuraavana vuonna muuan Marxin
ystävä, Lopatin, otti johtaakseen Pariisissa olevaa järjestelykomiteaa.
Vuoden 1884 lopussa hän lähti Venäjälle, mutta joutui 500 toverinsa
kanssa santarmien käsiin. Tämä isku teki sosiaalivallankumouksellisesta
puolueesta kerrassaan lopun. Pariisiin jäänyt järjestelykomitean
jäännös hajautui.

Vallankumouksellisia vastaan käytyä taistelua johti Ignatievin
perustama _poliisiosasto_, jonka johtajana 1881-1884 oli _Vjatsheslav
Plehwe_ ja senjälkeen vuoteen 1893 _Pietari Durnovo_. Molemmat olivat
huomattavat teknillisestä taitavuudesta ja häikäilemättömästä
julmuudesta. Durnovo käytti vaikutusvaltaista asemaansa
rahankiskomiseenkin. Kun asiasta ilmoitettiin Aleksanteri III:lle, niin
tämä epärehellisyyden katkera vihaaja kuohahti rajuun vihanpurkaukseen
ja sanoi: "toimittakaa se roisto tiehensä". Epärehellinen
poliisipäällikkö alennettiin senaattoriksi. Vasta Aleksanteri III:n
kuoleman jälkeen hän suosijansa Plehwen toimesta sai tuottavan virkansa
takaisin ja tuli 1905 sisäasiainministeriksi.

Tsaarinmurhan vaikutuksen vielä ollessa voimakkaana heräsi
yhteiskunnassa halu voida kunniatoimen-tapaisesti olla mukana
nihilismin vastustamisessa. Ylimystön ja hovipiirien jäsenistä
muodostui salainen liitto, "pyhä liiga", jonka hallitus hajoitti 1883,
sittenkuin se itse oli aiheuttanut joukon väärinkäsityksiä ja hulluja
kepposia. Muuan toinen liitto, "vapaaehtoinen turva", oli muodostettu
nuhteettomista ihmisistä, jotka kuuluivat eri säätyihin ja tsaarin
esiytyessä julkisuudessa "kansana" marssivat esiin, huusivat hurraata
ja pitivät silmällä, ettei kukaan tuntematon päässyt murtautumaan
heidän suljettujen riviensä läpi.

Pietarin ylioppilasten joukossa muodostui 1886 muuan terroristinen
ryhmä _Aleksanteri Uljanovin_ johdossa. Maaliskuun 13 p. 1887
vaaniskeli viisi ylioppilasta Nevski-Prospektilla tsaaria, kädessään
luentovihkot, joihin oli kätketty räjähdyspommeja. He tiesivät, että
hän vuosittain isänsä kuolinpäivänä lähti Hatsinasta rukoillakseen
Pietari-Paavalin linnoituksessa murhatun arkun ääressä. Poliisi
vangitsi epäluuloa herättävät ylioppilaat ja paljasti salaliiton.
Neljän toverinsa kanssa Aleksanteri Uljanov 20 p. toukok. 1887 kuoli
hirsipuussa. Hänen veljensä Vladimir, joka silloin oli Simbirskin
kymnaasin seitsemännellä luokalla, vannoi kostavansa. Hän on sen tehnyt
ja hallitsee nykyään Venäjää Lenin nimisenä.

Vuonna 1888 koko Venäjä vietti keisarillisen perheen ihmeellistä
pelastumista Borkin rautatieonnettomuudesta rakentamalla toista sataa
kappelia ja kirkkoa. Vuonna 1889 lensi Zürichissä muuan pommitehdas
ilmaan. Venäläiset ylioppilaat olivat sen perustaneet. Muuten
varsin hyvänsävyinen Sveitsin poliisi sekautui matkailijaliikkeen
vähenemisen pelosta sangen tarmokkaasti asiaan ja pakotti venäläiset
vallankumoukselliset siirtämään kemiallisen laboratorionsa Pariisiin.
Häiritsemättä he siellä valmistivat muutamia pommeja ja uskoivat 1890
erään naisen tehtäväksi salaa kuljettaa nuo vaaralliset esineet pukunsa
alla Venäjälle. Mutta Ranskan tasavalta eli silloin Venäjän kanssa
tehtävän liiton merkeissä, ja tämä seikka vaikutti myöskin Pariisin
poliisiin, joka salaa oli pitänyt silmällä tuota pommitehdasta.
Wirballenin (Venäjän ja Saksan välisen raja-aseman) santarmistolle
annettiin tieto asiasta, ja se vangitsi tuon vaarallisen
salakuljettajattaren hänen pyrkiessään rajan poikki. Samaan aikaan
Ranskan poliisi vangitsi nuo venäläiset kemistit Pariisissa ja asetti
heidät "isänmaallisen" valamiesoikeuden eteen, joka anarkistisesta
toiminnasta tuomitsi heidät monivuotisiin vankeusrangaistuksiin.
Aleksanteri III:n kuollessa Venäjällä kyllä oli vallankumousmielisiä,
mutta ei enää mitään terroristista järjestöä. Nihilismi oli kuollut,
sen sijaan astui sosiaalidemokratia. Marx ryhtyi jatkamaan Bakuninin
työtä.

Sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen perustaja Venäjällä on
_Georgij Plehanov_, erään Tambovin aatelismiehen poika.
19-vuotiaana ylioppilaana hän liittyi sosiaalivallan kumoukselliseen
puolueeseen, pakeni 1880 ulkomaille, missä hän tutki Marxin
"Kapitaalia" ja tuli tämän innostuneeksi kannattajaksi. Monissa entistä
puoluettansa vastaan julkaisemissaan riitakirjoituksissa hän kehitteli
sitä mielipidettä, että siihen asti nihilistien ihailema venäläinen
talonpoika, hän kun uskoi Jumalaan ja tsaariin, ei voinut olla
tietoisen luokkataistelun kannattaja, mutta sen sijaan kyllä
tehtaantyömies. Vallankumouksellisen puolueen tehtävänä oli sen mukaan
harjoittaa kiihoitusta kaupunkilais-köyhälistön keskuudessa ja koota se
mahtavaksi, määrätietoiseksi puolueeksi. Vasta 1890 alkoi pieni joukko
hänen kannattajiaan, joka sanoi itseään "työn vapauttamisen ryhmäksi",
hitaasti ja epäröiden levittää vallankumouksellisia aatteita Pietarin
tehdaskortteleissa. Vasta kuusivuotisen hiljaisen työn jälkeen se
uskalsi ryhtyä ensimmäiseen julkiseen voimannäytteeseensä: toukokuussa
1896 Moskovassa vietettyjen kruunausjuhlallisuuksien aikana Nevan
varrella olevassa pääkaupungissa 42,000 työmiestä teki vastalauselakon.
Säikähtynyt hallitus lupasi täyttää työväen päävaatimuksen, lyhentää
työajan 12:sta 10:een tuntiin, jonka jälkeen liike lakkasi. Muuan
hallituskomissioni kokoutui ja totesi, että erään Katariina II:n
antaman ja vielä voimassa olevan lain mukaan pisin sallittu työaika
Venäjällä oli 10 tuntia. Kuitenkin se ehdotti 11 1/2 -tuntisen pisimmän
työajan määräämistä, mikä sitten 1897 vahvistettiin laiksi.

Vuonna 1898 "työn vapautuksen ryhmä" piti ensimmäisen kongressinsa
Minskissä, jossa se otti nimen _Venäjän sosiaalidemokraattinen
työväenpuolue_. Mutta Plehanovin toivo voida Genevestä käsin,
minne hän asettui asumaan, "Venäjän Bebelinä" yhtenäisesti ja
määrätietoisesti johtaa koko Itä-Europan vallankumousliikettä
marxilaisuuden hengessä häiriytyi pian. Hänen kuolleeksi julistamansa
sosiaalivallankumouksellinen puolue oli herännyt uuteen eloon sen
tervehdyksen johdosta, minkä uusi tsaari oli lausunut m

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/19629