Gutenberg · e01.org
Cover of Kuvauksia metsäelämästä sivistyksen äärimmäisellä rajalla
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 19176

Kuvauksia metsäelämästä sivistyksen äärimmäisellä rajalla

by James Fenimore Cooper · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2006
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    KUVAUKSIA METSÄELÄMÄSTÄ SIVISTYKSEN ÄÄRIMMÄISILLÄ RAJOILLA

    Eli Natty Bumpon elämänvaiheet

    Kirj.

    JAMES FENIMORE COOPER

    Ruotsin kielestä suomentanut K. E. S.

    G. W. Edlund, Helsinki, 1879.

    SISÄLTÖ:

    Ensimmäinen Luku.

    Hirventappajan muotokuva. -- Ensimmäinen sotajälki. -- Taistelu
    järven rannalla.
    Toinen Luku.
    Chingachgook ja Hirventappaja. -- Wah-ta-Wah'in vapauttaminen.
    Kolmas Luku.
    Hirventappaja joutuu vankeuteen.
    Neljäs Luku.
    Hirventappaja pakenee. -- Häntä ajetaan takaa. -- Hän otetaan
    jälleen kiinni.
    Viides Luku.
    Hirventappajaa kidutetaan. -- Pelastuminen.
    Kuudes Luku.
    Opas. -- Uusia tapauksia. -- Kosken laskeminen.
    Seitsemäs Luku.
    Vihollisten jälkiä. -- Piilopaikka.
    Kahdeksas Luku.
    Opas vaarassa. -- Vihollinen peijattu.
    Yhdeksäs Luku.
    Kohtaus koskessa. -- Chingachgook vihollisten joukossa -- Pelastus.
    Kymmenes Luku.
    Tuhannen saarta. -- Puulinnoitus. -- Varoitus.
    Yhdestoista Luku.
    Hyökkäys. -- Puulinnan piiritys. -- Indianialaista kavaluutta.
    Kahdestoista Luku.
    Oppaan tulo. -- Hyökkäys puuvarustusta vastaan. -- Vihollisten
    torjuminen.
    Kolmastoista Luku.
    Ystäviä tulee. -- Vihollisten täytyy tehdä pakko-sovinto.
    Neljästoista Luku.
    Uudisasukkaat. -- Riidanalainen metsävuohi. -- Ampumakilpailu
    joulukalkkunasta.
    Viidestoista Luku.
    Kyyhkysjahti. -- Kohtaus järvellä. -- Pelastus pantterin kynsistä.
    Kuudestoista Luku.
    Metsänpalo. -- Chingachgookin kuolema. -- Pelastus kauhistavasta
    tilasta. -- Nahkasukan elämänvaiheet.

    ENSIMMÄINEN LUKU.

    Hirventappajan muotokuva. -- Ensimmäinen sotajälki. -- Taistelu järven rannalla.

    Tuskinpa löytynee muita kertomuksia, jotka todella ansaitsisivat niin suurta huomiota kuin Cooperin romanit ja etenkin ne, joissa tuo kuuluisa kirjailija antaa lukijalle kuvauksen sen miehen vaiherikkaasta elämästä ja ihmeellisistä kohtaloista, joka on tunnettu nimillä Hirventappaja, Haukansilmä, Opas ja Nahkasukka.

    Hänen jalo, rikas elämänviisautensa, hänen suora rehellinen luonteensa, hänen karskiluontoisuutensa vaarassa, hänen älykkäisyytensä tappelusuunnitelmia tehtäissä, hänen urhoollisuutensa taistelussa, sanalla sanoen kaikki nämät hänen etevät omaisuutensa ihmisenä, metsästäjänä ja sotilaana, jotka kaikissa oloissa tuottivat hänelle kunnioitusta, ihmettelemistä ja menestystä, tekivät hänestä yhden etevimpiä ja enimmän suosituita uroja kaikista niistä metsämiehistä, jotka europalaisten etujoukkona samoilivat Pohjois-Amerikan avaroissa metsissä.

    Hirventappaja eli Natty Bumpo -- tämä, näet, oli hänen oikea nimensä -- ei kumminkaan juuri halunnut tulla valkeaihoisten maanmiestensä pariin; hän eleli mieluimmin noissa äärettömissä, jylhissä metsissä, noilla laajoilla ruohokkoaavoilla taikka noiden viehättävien yksinäisten järvien rannoilla, joita ei yhdenkään valkean miehen silmä vielä ollut nähnyt.

    Siellä menestyi hän parhaiten indianilaisten ystäviensä Delavarien tahi Mohikanien seurassa, ja hänen paras kumppalinsa metsästys- ja seikkailu-retkillä oli eräs mohikanilainen päällikkö, nimeltä Chingachgook, joka merkitsee Suuri Käärme -- mielistelevä lisänimi, osoittava hänen sukkeluutta ja viekkauttansa. Chingachgookin sukunimi oli Unkas, jota hän kuitenkin kantoi ainoastaan siksi, kunnes häntä ruvettiin kunnioittamaan semmoisella nimellä, joka osoitti jotakuta hänessä olevaa erityistä, etevämpää omaisuutta.

    Samasta syystä oli myöskin Natty Bumpo saanut monet eri nimensä -- nimen Hirventappaja, osoittamaan hänen erinomaista taitavuuttaan metsästäjänä, Haukansilmä, hänen tarkkaa näköänsä, Opas, sitä erinomaista kykyä millä hän osasi tiensä metsissä.

    Kun kertomuksemme alkaa, oli Hirventappaja nuori, kolmenkolmatta vuoden ikäinen mies. Hän oli noin kuuden jalan pituinen, mokkasiinit (indianilaiset jalkineet) siihen luettuina, mutta hänen vartensa oli verrattain hoikka ja soleva, ja jäntereet ilmoittivat tavatonta notkeutta, vaikka kohta ei tavatonta voimaa.

    Hänen kasvoissansa olisi tuskin ollut muuta miellyttävää kuin nuoruuden verevyys, jos niissä ei olisi ollut jotain semmoista, mikä harvoin oli vetämättä puoleensa sitä, joka maltti niitä tarkastaa ja antoi niiden herättämän luottamuksentunteen vaikuttaa. Hänen kasvoinsa juonteissa kuvautui nimittäin vilpitön suoruus, yhdistettynä lujan päätteliäisyyden ja lämpimän tunnollisuuden kanssa.

    Hänen pukunsa oli suurimmaksi osaksi valmistettu metsävuohen nahasta ja osoitti selvästi, että sen omistaja kuului niiden henkilöiden joukkoon, jotka elelevät aikansa sivistyneen yhteiskunnan ja äärettömien metsien rajamailla. Joku taipumus kauniisen ja ihantavaan huomattiin hänessä kumminkin, etenkin aseiden ja muiden varustus-kapineiden suhteen. Hänen pyssynsä oli erinomaista laatua, metsästyspuukon pää oli sirosti kuviin leikelty, ruutisarvi koristettu sopivilla, luonnikkaasti leikatuilla vertauskuvilla ja luotikukkaro kaunistettu vampumilla.

    [Niin kutsutaan muuanta nauhaan tahi eläimen suoneen pujotetuista monivärisistä näkinkengistä tehtyä koristusta, jota kannetaan joko helminauhana kaulassa tahi vyönä vyötäreellä.]

    Tämmöinen oli se mies, joka on sankarina tässä kertomuksessa, ja jonka kanssa nyt saatamme lukijan tekemään tuttavuutta Otsegojärven rannoilla noin keskipaikoilla viime vuosisataa. Sota oli hiljakkoin syttynyt ranskan Canadan ja englantilaisten uudisasukasten välillä.

    Maakappaletta Otsegojärven ympärillä oli pidetty Canadalaisten ja Delavarelais-indianien yhteisenä metsästysmaana ja Hirventappaja oli mennyt järven tienoille tapaamaan nuorta indianilaista ystäväänsä Chingachgookia. Keskelle järveä oli eräs uudisasukas, Tom Hutter, rakentanut itselleen asunnon paaluille, jotka oli lyöty pystyyn muutamaan pitkään, kaitaiseen, noin 8-10 jalan syvyydellä olevaan hiekkaluotoon. Tässä rakennuksessa, jota pilkalla kutsuttiin Bisamrotan-linnaksi, ja joka oli rakennettu turvapaikaksi indianeja vastaan, asui vanha Hutter kahden tyttärensä, Judithin ja Hetyn kanssa.

    Tämän linnan asukasten puolustukseksi taisteli Hirventappaja ensimmäisen taistelunsa elämästä ja kuolemasta muutaman indianin kanssa. Eräs vihollinen indianilais-heimo, tunnettu nimellä Mingot, oli nähty linnasen likitienoilla, ja sentähden oli Hutter Hirventappajan avulla kiirehtinyt korjaamaan turvapaikkaan muutamia ruuhia, joita hän tahtoi varjella indianien käsiin joutumasta.

    Kun ruuhet, toinen toisensa perästä oli vedetty esiin piilopaikoistansa ja lykätty veteen, missä ne vapaasti saivat kulkea vuolteen mukana, oli Hirventappaja, väsyneenä tästä työstä, joka oli kestänyt myöhään yöhön, astunut ruuheensa ja, sidottuaan toiset sen perään, soutanut järven selälle, jossa hän, nauttiaksensa muutaman tunnin lepoa, oli pannut maata ruuhensa pohjalle. Hänen herätessään oli jo selvä päivä, ja hän näki vuolteen vieneen ruuhet etemmäksi kuin olisi voinut luullakaan.

    Yksi niistä läheni lähenemistään rantaa, jossa se välttämättömästi tarttuisi kiinni ja kenties joutuisi indianien käsiin, jos ei pikainen apu ehtisi väliin. Hirventappaja käsitti kyllä sen vaaran, jolle hän rantaa lähestymällä antautui alttiiksi, mutta souti kuitenkin ensiksi tarkastettuaan pyssynsä vänkkiruutia hiljaa ja varovasti ruuhta kohden, kaartaen hieman, jott'ei joutuisi vihollisen hyökkäykselle alttiiksi, ainakaan useammalta kuin yhdeltä haaralta.

    Tuuliajolla oleva ruuhi tarttui pian kiinni vedenaliseen kallioon, kolmen tai neljän kyynärän päässä rannasta. Vaan ainoastaan hetkeksi, sillä pian irtaantui se siitä ja ajeli maalle. Vaikka nuorukainen tämän kyllä huomasi, ei hän kumminkaan ollenkaan kiiruhtanut soutoaan.

    Suurinta varovaisuutta oli noudattaminen, sillä jos joku vihollinen oli väijyksissä rannalla, oli erittäin vaarallinen suojatta joutua sen läheisyyteen; jos taas ei ollut ketään väijymässä, oli hätäileminen turhaa. Jota enemmän Hirventappaja läheni rantaa, sitä harvempaan hän souti ja sitä enemmän hän jännitti näköään ja kuuloaan huomataksensa josko joku vaara piileili läheisyydessä. Yhtä vähän vallaton kuin pelkäävä, osoitti hän jonkunlaista filosofillista varovaisuutta ja viisautta, jota voipi pitää tavattomana sille, joka, kuten nyt hän, vasta alkaa metsästäjä-elämänsä.

    Päästyään noin sadan kyynärän päähän rannasta, kohotti hän ruumistansa, vetäsi muutamia aironvetämiä, kyllin voimakkaita viemään ruuhen rantaan asti ja tarttui sitten pyssyynsä. Juuri kun hän oli sitä nostamaisillaan, kuului kova paukaus ja luoti vingahti niin likeltä hänen korvaansa, että hän säpsähtäen heilahti taaksepäin, horjahti samassa ja kaatui pitkälleen ruuheen. Ilohuuto kuului, indiani syöksi pensaikosta aukealle järvenrannalle ja juoksi suoraan venettä hohti.

    Tätä hetkeä oli nuorukainen odottanut. Hän nousi seisaalleen ja oikasi pyssynsä suojatta olevaa vihollistansa kohti, vaan ei kuitenkaan tahtonut ampua kuoliaaksi tuota aseetonta indiania, joka käytti tätä tilaisuutta syöstäkseen takaisin metsikköön, samassa kuin Hirventappajan ruuhen keula survasi maata vasten. Vaikka toinen ruuhi oli ainoastaan muutaman kyynärän päässä tästä paikasta ja indiani varmaankaan ei vielä ollut ennättänyt saada pyssyänsä uudelleen latinkiin, ei Hirventappajalla kuitenkaan ollut aikaa ottaa ruuhta haltuunsa. Nyt oli henkeä varjeleminen ja sentähden syöksi hänkin metsikköön suojaa etsimään.

    Niemen kärjessä oli pieni aukea paikka, joka osittain oli ruoholla, osittain hiekalla peitetty; sen korkeinta osaa sitä vastoin reunusti pensaat ja pieni metsä. Kulettuaan tämän soukan, kääpiökasvia kasvavan palstan läpi, saapui vaeltaja suuren metsän korkeain, jylhien lakien alle, jonka pitkät jättiläispuut olivat niin oksattomat korkealle maasta, että näyttivät mahtavilta pylväiltä, joita oli asetettu sinne tänne kannattamaan tuota valtavaa lehväkaarrosta.

    Hirventappaja arvasi vastustajansa olevan uudestaan pyssyänsä lataamassa, jos ei ollut kokonaan paennut. Edellinen arvelu näkyi olevan oikea, sillä tuskin oli hän ennättänyt etsiä suojaa erään puun takana, ennenkuin näki indianin käden painavan luotia pyssynpiippuun.

    Huokea olisi nyt ollut juosta esiin ja päättää asia äkkinäisellä hyökkäyksellä varallaanolematonta vihollista vastaan, mutta Hirventappajan oli mahdoton ryhtyä tällaiseen tekoon; hän oli liian hurskasmielinen tahtoakseen käyttää tätä etua varustamatonta vihollisiaan vastaan.

    "Ei, ei", jupisi hän, "olkoon tämä punanahkain sodankäyntitapaa, kristittyin lahjoihin se ei kuulu. Pankoon konna ensin latinkiin, sitten päätämme asian miesten tavalla. Venettä hän ei saa eikä tule saamaan. Ei, ei, mielelläni suon hänelle latinkiinpano-aikaa; Jumala on kyllä puolustava oikeutta".

    Indiani oli tällä aikaa ollut niin toimessaan, ett'ei edes tiennyt vihollisensa olevan metsässäkään. Heti kun oli saanut pyssynsä kuntoon, astui hän niin varamattomasti esiin, että joutui ihan alttiiksi Hirventappajan varmalle pyssylle.

    Samassa astui myöskin tämä piilopaikastaan esiin.

    "Tännepäin, punanahka", huusi hän, Jos haluatte tavata minua, olen kyllä sotaan tottumaton, vaan en kumminkaan sellainen pöllöpää, että jäisin aukealle rannalle ja antaisin ampua itseni kuin tarha-pöllö päivänvalossa. Muuten riippuu kokonaan teistä, onko sota tai rauha ratkaiseva välimme; minä puolestani en pidä minään kehuttavana asiana, että ihmiset ampuvat toisiansa kuoliaaksi, missä vaan tapaavat".

    Metsäläinen, jota tämä odottamaton puhutteleminen suuresti hämmästytti ja joka sen verran taisi englannin kieltä, että jokseenkin ymmärsi mitä puhuttiin, oli liian hyvin opetettu osoittaakseen mitään pelkoa. Miehen katseella, joka ei tahdo tunnustaa ketään itseänsä paremmaksi, laski hän, tyynesti malttaen mieltänsä, pyssynperän maahan ja tervehti ylpeällä kohteliaisuuden osoitteella.

    "Kaksi ruuhta," sanoi hän sillä syvällä kurkku-äänellä, joka on omituinen indianeille, ja kohotti kahta sormea välttääkseen kaikkea väärin ymmärtämistä; "yksi teille, yksi minulle".

    "Ei, ei, Mingo, se ei kelpaa. Ei kumpikaan ole teidän, ettekä saa kumpaakaan niinkauvan kuin minä voin sitä estää. Sota tosin on olemassa teidän ja minun kansani välillä, vaan en kuitenkaan voi käsittää että yksityisten henkilöin tarvitsisi yhteen sattuissa tappaa toisiansa.

    Menkää matkoihinne ja antakaa minun tehdä samoin; maailma on kyllin lavea meille kummallekin. Kun tapaamme toisemme taistelussa, niin ratkaiskoon Jumala kohtalomme".

    "Hyvä", huudahti indiani, "minun veljeni lähetyssaarnaaja -- mahtava puhuja -- kaikki manitou'sta". [Näin nimittävät indianit palvelemaansa korkeinta olentoa.]

    "Ei, ei niin, sotilas. Olen vaan metsästäjä yhä edelleen, vaikka kyllä voipi tapahtua, että tulen vaihtamaan laukauksia teidän kansanne kanssa; kuitenkin toivoisin tämän tapahtuvan julkisessa taistelussa, eikä riidassa kehnon ruuhen omistamisesta".

    "Hyvä, veljeni olemas hyvin nuori, mutta hyvin älykäs. Vähäpätöinen sotilas -- mahtava puhuja -- joskus päällikkö neuvotteluissa; veljelläni on kaksi päänahkaa -- harmaat hiukset tummien alla -- vanha äly -- nuori kieli".

    Indiani läheni luottamuksella, ojensi hymyillen kätensä, ja tarttuen Hirventappajan käteen puisti hän sitä innokkaasti. Molemmat näyttivät hartaasti vakuuttavan toisilleen ystävyyden osoitustensa ja rauhallisten aikomustensa vilpittömyyttä. "Jokaisella olemas omansa", sanoi metsäläinen, "minun ruuhi minun, teidän ruuhi teidän; mene katsomas perään; jos se olemas teidän, pitämäs se, jos se olemas minun, minä pitää sen".

    "Se on oikein ja kohtuullisesti, vaikka erehdytte, jos luulette ruuhen olevan teidän. Mutta minkä näkee, sen uskoo; käykäämme rantaan omin silmin katsomaan, sillä ette suinkaan ehdottomasti luota minuun".

    He kulkivat yhdessä rantaan, ja indiani käveli huolettomasti edellä, osoittaakseen ehdotonta luottamusta seuralaistaan kohtaan. Tultuaan niemen päässä olevalle aukealle paikalle, osoitti metsäläinen Hirventappajan ruuhta ja sanoi äänenkorolla: "Ei minun -- keltanaaman ruuhi. Tuo tuolla punasen miehen ruuhi -- ei tahtomas muiden -- tahtomas omansa".

    "Nyt olette, punanahka, kokonaan väärässä. Tämä ruuhi jätettiin Hutterin haltuun, ja se on kieltämättä hänen siksi, kunnes omistaja vaatii sen takaisin. Voitte jo koko sen rakennuksesta ja laadustakin huomata, ett'ei punanahka ole sitä tehnyt".

    "Hyvä -- veljeni ei vanha -- hyvin älykäs. Indiani ei ole tehnyt sitä

    • olemas valkean miehen työtä".

    "Minua ilahuttaa, että näin ajattelette, sillä jos olisitte pysynyt entisessä mielipiteessänne, niin olisi meistä tullut vihamiehet.

    Mielelläni tahdon vapauttaa meidät tästä riidanaineesta".

    Samassa survasi hän kepeää ruuhta niin voimakkaasti jalallaan, että se kiiti viisikymmentä kyynärää rannasta ja joutui virtaan, joka sen pian oli vievä niemen sivu ja estävä maalle joutumasta. Metsäläinen hämmästyi tästä aavistamattomasta menettelystä, ja se pikainen, julma silmäys, jonka hän viskasi Hirventappajan ruuheen päin, ilmoitti hänen sisimmät ajatuksensa. Mutta pian sai hän takaisin entisen ystävällisen katsantonsa ja tyytyväinen hymy pani hänen huulensa ryppyyn.

    "Hyvä", lisäsi hän kovemmalla painolla kuin ennen; "nuori pää, vanha järki. Tietää mitenkä riita on ratkaistava. Hyvästi, veli; te menemäs veden päällä olevaan huoneesen -- indiani leiriin. Sanomas päälliköille ei löytämäs ruuhta".

    Hirventappaja kuuli ilolla tämän ehdoituksen, ja puistettuaan indianin ojennettua kättä, meni hän ruuhen luo, samalla kuin indiani poistui metsään päin, pitäen pyssyään kainalossa ja heittämättä ainoatakaan levotonta tai epäilevää katsetta taaksensa. Alussa ei Hirventappaja voinut vapautua jonkunlaisesta epäluulosta metsäläistä kohtaan; mutta kun hän huomasi tämän aivan huoletonna ja väliä pitämättä poistuvan, rupesi hän valmistamaan poislähtöä ja lykkäämään ruuhta vesille. Tässä toimessa oli hän ollut minuutin tai pari, kun hänen nopea ja tarkka silmänsä, sattumalta vilaisten maalle päin, huomasi että häntä uhkasi mitä suurin vaara.

    Indianin mustat, julmat silmät kiiluivat häntä kohden erään pienen aukon läpi kuin väijyvän tiikerin silmät, ja pyssyn suu tähtäsi häneen päin.

    Hirventappaja ei kauan arvellut, ja hänen pitkä harjoituksensa pyssyn pitelemisessä oli hänelle nyt apuna. Ollen tottunut ampumaan metsävuohia juoksusta ja usein täytyen arvaamalla arvata eläimen ruumiin oikeata asemaa, käytti hän myöskin tällä erällä samaa keinoa.

    Silmänräpäyksessä jännitti hän hanan ja ampui melkeen tähtäämättä siihen suuntaan, missä otaksui metsäläisen ruumiin olevan. Niin sukkelat olivat hänen liikkeensä, että molemmat pyssyt laukesivat aivan samalla hetkellä ja vuoristakin kuului yksi ainoa kaiku. Hirventappaja laski pyssynperän maahan ja seisoi tyynesti odottaen pää pystössä, samalla kuin metsäläinen päästi tuon tunnetun ulvonnan, joka on tullut maineesen sen pelon tähden, minkä se herättää, juoksi metsiköstä ja heilutti tomahavkia (sotakirvestä) päänsä päällä.

    Hirventappaja ei liikahtanut paikalta, mutta hänen kätensä hapuilivat, vanhan metsästäjätavan mukaan, ruutisarvea ja pyssynrassia. Päästyään noin neljänkymmenen askeleen päähän hänestä viskasi indiani terävän aseensa, mutta niin epävakaisella kädellä, että hirventappaja kaappasi, sen sivutse suhistessa, varresta kiinni. Samalla hoipertui metsäläinen ja kaatui pitkälleen maahan.

    "Tiesinhän sen -- tiesinhän sen", huudahti Hirventappaja, joka jo työnsi uutta luotia pyssyynsä. "Tiesinhän jo silloin, kuin näin hänen silmänsä, että näin tulisi käymään. Kun henki on vaarassa, niin tähtää pian ja ampuu nopeasti. Olin sadannesosan sekuntia häntä ripeämpi liikkeissäni, muuten olisi minun käynyt huonosti. Tuon pedon luoti raapasi minua kylkeen, mutta, sanottakoon mitä hyvänsä, punanahka ei ammu niin hyvästi kuin valkea mies. Heillä ei näy olevan lahjoja siinä kohden".

    Kun Hirventappaja oli pannut pyssynsä latinkiin ja heittänyt tomahavkin ruuheen, meni hän uhrinsa luokse ja seisoi pyssynsä nojassa surullisesti katsellen häntä. Tämä oli ensimmäinen vihollinen, jonka hän oli taistelussa kaatanut, ja omantunnon-nuhteita sekoittui voittaja-ylpeyteen. Indiani eli vielä, vaikka luoti oli mennyt suoraan ruumiin läpi. Hän makasi liikkumatonna selällään, vaan silmät, jotka osoittivat täyttä tuntoa, tarkastivat voittajan kaikkia liikkeitä.

    Hän näytti selvästi odottavan sitä kuolettavaa iskua, joka tavallisesti isketään ennen päänahan riistämistä. [Indianeilla on tapana terävällä veitsellä viiltää ympäri vihollisen pään ja riistää pois päänahka, jota he pitävät kunniallisimpana voittosaaliina. Tätä kutsutaan päänahan riistämiseksi.] Hirventappaja aavisti mitä hän ajatteli ja tunsi surullista lohdutusta, kun sai poistaa saamattoman vihollisensa pelkoa tämän suhteen.

    "Ei, ei, punanahka", sanoi hän, "teidän ei enää tarvitse pelätä mitään minun puoleltani. Olen kristitty sukuperältäni ja minun lahjoihini ei kuulu päänahan riistäminen. Tahdon ottaa haltuuni pyssynne; sitten tulen takaisin ja autan teitä minkä voin. Tänne en voi pysähtyä kauaksi, sillä kolme pyssyn laukausta voipi houkutella tänne joitakuita teikäläisiä riiviöitä".

    Hirventappaja teki niinkuin oli sanonut, kävi noutamassa metsäläisen pyssyn, pani sen omansa kera ruuheen ja palasi sitten haavoitetun vihollisensa luokse.

    "Kaikki vihollisuus teidän, punanahka, ja minun välillä on nyt loppunut", sanoi hän; "voitte olla täydellisesti rauhoitettu päänahan riistämisen ja muun pahoin pitelemisen suhteen. Minun lahjani ovat valkean miehen, kuten jo olen sanonut, ja toivon että käytökseni myöskin tulee olemaan niiden mukainen".

    "Vettä", sammalsi onneton metsäläinen, "antamas indianiraukalle vettä"!

    "Vettä saatte, vaikka tahtoisitte juoda koko järvellisen. Minä kannan teidät tuonne alas, niin voitte tyydyttää tarpeenne. Taitaa olla kaikkein haavoitettuin laita sellainen, niin on minulle sanottu -- vesi on heidän paras virvoitusaineensa ja suurin nautintonsa."

    Hirventappaja otti indianin syliinsä ja kantoi hänet järvenrannalle.

    Annettuaan hänen juoda, istahti hän kivelle, pani indianin pään polvelleen ja koki vointinsa mukaan lohduttaa ja rauhoittaa häntä.

    "Väärin tekisin, sotilas, jos sanoisin, ett'ei teidän päivänne nyt ole päättyneet", alkoi hän, "ja sentähden en tahdo sitä teiltä salata.

    Olette jo elänyt sivu keski-ijän ja katsoen siihen elämänlaatuun, jota vietätte, olette elänyt kylliksi kauan. Sekä puna- että keltaihoiset kuvailevat, ett'eivät tule ikuisesti nukkumaan, vaan toivovat saavansa jatkaa elämää toisessa maailmassa. Jos olette ollut hurskasmielinen indiani, niin tulette löytämään autuaalliset metsästysmaanne, ja vaikka minulla on omat mielipiteeni tästä asiasta, niin olette luullakseni kylliksi vanha ja kokenut, ett'ette tarvitse tarkempia selityksiä näistä seikoista näin nuorelta mieheltä kuin minä olen."

    "Hyvä", sammalsi indiani, jonka äänellä vielä nytkin, kun elon viimmeiset kipinät olivat sammumaisillaan, oli tuo syvä sointu. "Nuori pää, vanha äly -- nuori sydän myöskin. Vanha sydän sitkeä -- ei kyynelöitse. Kuulemas indiania kun hän kuolee ja ei tarvitsemas valehdella. Mikä olemas nimenne?"

    "Hirventappaja on nykyinen nimeni, vaikka Delavarit ovat sanoneet, että kun palaan tältä sotaretkeltä, niin saan miehevämmän nimityksen, jos näet, tulen sellaisen ansaitsemaan."

    "Tämä nimi hyvä poikaselle -- huono nimi sotilaalle. Kohta saatte paremman, ei mitään pelkoa tuolla", virkkoi indiani, ja ponnistaen kaikki voimansa löi hän Hirventappajata rintaan, "silmä -- tarkka, sormi -- salaman nopea, tähtäminen -- kuolema, mahtava sotilas pian.

    Hirventappaja -- Haukansilmä, Haukansilmä -- puistamas kättä."

    Hirventappaja -- tai Haukansilmä, joksi häntä nyt ensi kerran kutsuttiin -- tarttui metsäläisen käteen, ja samassa veti indiani viimmeisen henkäyksensä, silmät kummastuksella kiintyneinä tämän muukalaisen kasvoihin, joka oli osoittanut niin suurta sukkeluutta, taitoa ja uskallusta näin koittelevan ja hänelle oudon kohtauksen sattuissa.

    "Hänen henkensä on mennyt", sanoi Hirventappaja surullisella, tukahutetulla äänellä. "No niin, näin käypi meille kaikille ennen tai myöhemmin, ja onnellisin se, oli sitten ihon väri mikä hyvään, joka on parhaiten valmis ottamaan sitä vastaan."

    Hirventappaja asetti kuolleen metsäläisen ruumiin istuilleea selkä kiveä vasten, katsoen tarkasti ett'ei se kaatuisi tai saisi sellaista asemaa, jota metsäläisen arka, vaikkapa eksynyt kuvailus voi katsoa sopimattomaksi. Kun tämä oli tehty, seisoi nuorukainen ja katseli kaatuneen vihollisensa ankaroita kasvoja jonkunlaisella surullisella hajamielisyydellä. Tämä haihtui yht'äkkiä, kun hän näki toisen indianin muutaman sadan kyynärän päässä järven rannalla.

    Tämän, joka selvään myöskin oli vakooja, olivat pyssyn laukaukset houkutelleet tänne, ja hän kiiruhti metsiköstä esiin niin vähällä varovaisuudella, että Hirventappaja huomasi hänet ennenkuin itse tuli huomatuksi. Samassa kuin tämä tapahtui, johon ei ollut kuin silmänräpäys, päästi hän kovan ulvonnan, johon tusina ääniä vuoren eri osista vastasi. Nyt ei enää ollut aikaa viipyä, ja seuraavassa tuokiossa kulkikin ruuhi kaukana rannasta, pitkäin ja voimakasten aironvetämäin eteenpäin kiidättämänä.

    Koska Hirventappajalla ei enään ollut mitään syytä viipyä niemen läheisyydessä, valmistautui hän kokoomaan ruuhia, viedäkseen ne linnan tykö. Lähin oli pian pantu hänen veneensä perässä kulkemaan, kun sitä vastoin toinen oli kulkenut loitommalle poispäin. Häntä kummastutti, että tämä vene oli lähempänä rantaa kuin se olisi ollut, jos ainoastaan tuo heikko tuuli olisi sitä kulettanut eteenpäin. Hän rupesi sentähden luulemaan, että joku näkymätön virta kuletti sitä, ja joudutti soutoansa saadakseen ruuhen kiinni, ennenkuin se tuli metsän vaaralliseen läheisyyteen.

    Hänen tultuaan ruuhta likemmäs, näytti se kulkevan huomattavasti eteenpäin, ja tämä liike näkyi vievän sitä maalle päin, koska se oli sivuttain tuulta vasten. Salaisuus selveni, sittenkuin pari vahvaa aironvetämää oli vienyt hänet vielä lähemmäksi.

    Jotain liikkui edes takaisin vedessä sillä puolen ruuhta, joka oli poispäin hänestä, ja Hirventappaja huomasi pian sen olevan paljaan ihmiskäsivarren. Indiani makasi ruuhen pohjalla ja kuletti sitä, käyttäen käsivarttansa airona, hiljaa mutta vakaasti rantaa kohti.

    Hirventappaja oivalsi heti, että metsäläinen, sill'aikaa kuin hänellä itsellään oli ollut tekemistä vihollisen kanssa niemellä, oli uinut ruuhen luokse, ottanut sen haltuunsa ja koetti nyt viedä sitä talteen.

    Varmana siitä, ett'ei ruuhessa olevalla indianilla ollut asetta, ei Hirventappaja epäillyt lähestyä ruuhta, jossa metsäläinen oli, eikä huolinut ottaa pyssyänsäkään käsille. Heti kuin metsäläinen veden loiskeesta huomasi toisen ruuhen olevan lähellä, hyppäsi hän pystöön, huudahtamisella ilmoittaen suuren hämmästyksensä. "Jos nyt olette kylliksi huvitellut siinä ruuhessa, punanahka, niin tehnette viisaimmin, jos suoriatte veteen takaisin," sanoi Hirventappaja, estäen ruuhtaan sattumasta yhteen sen ruuhen kanssa, jossa metsäläinen oli. "Tällaisissa tapauksissa olen kylliksi myöntyväinen, enkä tahdo vuodattaa vertanne, kun vaan paikalla lähdette tiehenne."

    Metsäläinen ei ymmärtänyt englannin kieltä, vaan ei hän kumminkaan voinut erehtyä puheen tarkoituksen suhteen. Kenties myöskin valkean miehen saatavissa olevan pyssyn havaitseminen joudutti hänen päätöstänsä. Hän vetäysi kokoon kuin hyppäämäisillään oleva tiikeri, päästi ulvonnan, ja tuossa tuokiossa oli hänen tumma ruumiinsa kadonnut aaltojen alle. Kun hän jälleen nousi veden pinnalle hengittämään, oli hän jo monen kyynärän päässä ruuhesta, ja se hätäinen silmäys, jonka hän vilkaisi taaksensa, ilmoitti kuinka paljon hän pelkäsi kuoloa tuottavaa tervehdystä vihollisen pyssystä.

    Mutta Hirventappaja ei ryhtynyt mihinkään vihollisuuksiin; hän kiinnitti ruuhen toisten perään ja rupesi soutamaan järven selälle päin niin kiiruusti, että hän, kun indiani nousi maalle, puistaen itseään kuin kastunut koira, ja riensi pyssyänsä ottamaan, jo oli kaukana pyssynkantaman ulkopuolella.

    Vanhan tavan mukaan rupesi nuorukaisemme puhelemaan itsekseen viimeisistä tapahtumista, samassa jatkaen soutoansa määrättyä matkansa määrä kohti.

    "Hyvä, hyvä", sanoi hän, "väärin olisin tehnyt, jos syyttä olisin surmannut ihmisen. Elämä on rakasta kaikille, eikä sitä pidä säälimättä riistää sen, jolla on valkean lahjat. Metsäläinen oli Mingo, se on tosi, enkä epäile ollenkaan, että hän on ja koko elinaikansa tulee olemaan kirottu matelija ja maankulkija, mutta tämä ei ole mikään syy, jonkatähden unhottaisin lahjani ja värini. Ei, ei, antaa hänen mennä; jos kerran vielä tapaamme toisemme pyssy kädessä, niin silloin saamme nähdä kummallako on rohkeampi sydän ja tarkempi silmä. -- Haukansilmä!

    Tämä ei ole mikään huono nimi sotilaalle ja kuuluu paljoa miehuullisemmalta ja urhokkaammalta kuin Hirventappaja. Aluksi tämä ei ole huono nimi ja on rehellisesti ansaittu. Jos Chingachgook olisi tämän tehnyt, menisi hän kotia ja kehuisi urotöillään, ja päälliköt kutsuisivat häntä paikalla Haukansilmäksi; mutta valkean miehen ei sovi kehua, vaikka on vaikea ymmärtää, kuinka tämä tapaus voi tulla tunnetuksi, jos en kerro sitä alusta loppuun saakka. Hyvä, Jumalassa on juoksun määrä, niin tässä kuin kaikissa muissakin tapauksissa; siihen luotan palkkani suhteen."

    Näin ilmoitettuaan heikon puolensa, jatkoi nuorukainen soutamista linnasta kohden, niin pikaisesti kuin perään otetut ruuhet sallivat.

    TOINEN LUKU.

    Chingachgook ja Hirventappaja. -- Wah-ta-Wah'in vapauttaminen.

    Wah-ta-Wah tai Hist-oh-Hist, niinkuin tämä nimi kuuluu englannin kielellä [Suomen kielellä: Ääneti-oi-Ääneti], oli eräs nuori delavarelais-tyttö, jonka Chingachgook oli kihlannut. Hänet olivat Irokesit tai Mingot, niinkuin Hirventappaja heitä nimitti, vähää ennen vanginneet, ja sen mukaan kuin Hetty Hutter, Bisamrotta-linnasen omistajan tytär tiesi kertoa, oleskeli hän vartioineen järven rannan läheisyydessä. Hetty oli, näet, myöskin ollut indianien vankina, mutta ollen heikkopäinen, oli hän päästetty vapaaksi ja palannut kotiinsa.

    Hist (näin kutsumme lyhyyden vuoksi indianitarta) oli häntä myöten laittanut sanan sulholleen, ilmoittaen koettavansa tavata häntä eräässä osoitetussa paikassa seuraavana yönä, silloin kuin eräs suuri, kirkas tähti ensi kerran näkyi kunnasten takaa. Chingachgookin ja Hirventappajan tärkeimpänä tarkoitusperänä oli nyt tavata Histiä ja jos mahdollista vapauttaa hänet vankeudesta.

    He ryhtyivät täyttämään tätä vaarallista ja vaikeata tehtävää sellaisella jäykkyydellä ja tyyneydellä, kuin se olisi ollut heidän kahdeskymmenes, eikä ensimmäinen sotaretkensä. Indiani asettui ruuhen kokan puolelle, ikäänkuin lähemmäksi sitä kaunista vankia, jonka aikoivat vapauttaa, ja Hirventappaja istui perää pitämään.

    Hirventappaja ei ohjannut ruuhta suoraan sitä nientä kohti, jonka yläpuolelle Hist oli määrännyt yhdyntäpaikan, vaan käänsi sen kokan viisto-suuntaan järven keskustaan päin, jonka kautta se paikka, missä vihollinen oli, joutui suoraan heidän eteensä ja he sitä paitse pääsivät soutamasta ympäriinsä rantaa pitkin. Vaikka ei oltu tiedusteltu Chingachgookin mieltä tämän suunnan suhteen, joka näytti vievän hänet päinvastaiselle taholle kuin tarkoitus oli, niin käsitti hän kuitenkin paikalla tämän kulkusuunnan välttämättömäksi ja jatkoi tyynesti soutamistansa.

    Muutamissa minuutissa kulki ruuhi tarpeellisen matkan päähän, jolloin molemmat nuorukaiset ikäänkuin luonnonvetoisesta sopimuksesta lopettivat soutamisen, ja ruuhi pysähtyi melkein paikalla.

    Pimeys pikemmin lisääntyi kuin väheni, vaan kumminkin voi vielä siitä paikasta, jossa seikkailijamme olivat, eroittaa vuorten haahmo-piirteet. Turhaan katseli kuitenkin Chingachgook itäänpäin nähdäkseen edes vilaukselta tuota merkiksi määrättyä tähteä, sillä vaikka pilvet olivat hieman hajonneet taivaan-ranteella, olivat ne kumminkin kylliksi paksut kätkemään kaikki niiden takana olevat esineet.

    Seikkailijat pitivät nyt hiljaisen keskustelun ajankulusta, ja Hirventappaja väitti, että muutamia minuutia vielä kuluisi ennenkuin tähti kohoisi taivaanranteelle, vaan Chingachgook malttamattomuudessaan selitti yön jo pitkälle kuluneen ja vakuutti kihlattunsa varmaankin jo odottavan häntä rannalla. Hän menettelikin oman mielipiteensä mukaan, ja suurimmalla taidolla ja varovaisuudella ohjattiin siis ruuhi määrättyä yhdyntäpaikkaa kohti. Airoja nostettiin ja laskettiin veteen ihan äänettömästi, ja kun oli päästy noin sadan kyynärän päähän rannasta, veti Chingachgook aironsa ruuheen ja tarttui pyssyynsä.

    Tultuansa lähemmäs rantaa, huomasivat miehet laskeneensa liian paljon pohjoista kohti, ja kun sentähden oli muutettu suuntaa, näytti ruuhi paljaan vainun voimalla liikkuvan eteenpäin; niin varovaiset olivat kaikki sen liikkeet.

    Kun sen pohja viimeinkin raappi rannan hiekkaa, astui Chingachgook maalle ja tutki varovaisesti rantaa ruuhen kummaltakin puolelta. Histiä tiedusteleminen oli kumminkin turhaa, ja takaisin palattuaan piti hän hiljaisen keskustelun Hirventappajan kanssa, joka myöskin oli noussut maalle. Indiani väitti heidän erehtyneen yhdyntäpaikan suhteen, jota vastoin hänen ystävänsä selitti, että olivat tainneet erehtyä ajan suhteen. Heidän tästä vielä keskustellessa, hajosivat pilvet hieman ja tuo odotettu tähti kimelti esiin erään männyn oksien välistä.

    Tämä oli kaikin puolin hyvä enne, ja nuorukaiset seisoivat pyssyjensä nojassa tarkasti kuunnellen lähenevien askelten rapinaa. Usein kuului ääniä, joihin sekaantui tukahutettuja lasten huutoja ja indianilais-naisten alhaista, mutta soinnukasta naurua. Koska metsäläiset ovat erittäin varovaisia ja harvoin tarinoivat kovalla äänellä, ymmärsivät seikkailijamme nyt kuuluvista äänistä, että leiri oli läheisyydessä.

    Mutta vaikka he valkean loisteesta, joka valaisi korkeampia puunoksia, voivat huomata tulen olevan viritetyn metsään, oli kumminkin heidän olopaikastaan mahdoton päättää kuinka likellä se oli.

    Neljänneksen tuntia kestäneen levottoman, mieltä jännittävän odotuksen perästä ehdoitti Hirventappaja, että soutaisivat niemen ympäri ja, jos mahdollista, koettaisivat silmätä leiriin, nähdäkseen minkätähden Hist ei tullutkaan. Indiani kieltäytyi kumminkin vakaasti lähtemästä paikaltaan, syystä osoittaen kuinka julmasti tyttö pettyisi, jos heidän poissa ollessaan saapuisi yhdyntäpaikalle. Hirventappaja hyväksyi ystävänsä mainitseman syyn, tarjoutui yksinänsä soutamaan niemen ympäri ja lykkäsi ruuhen veteen; mutta Chingachgook kätkihe rannalle oleviin pensaisiin odottamaan jotakuta myötäistä tapausta, joka voisi edistää hänen tuumiansa.

    Suurimmalla varovaisuudella ryhtyi Hirventappaja panemaan vaarallista hankettansa toimeen, ja äänetönnä kiiti ruuhi tyventä vedenpintaa myöten, niin nopeasti ja kepeästi kuin vesilintu. Hetken aikaa soudettuaan havaitsi hän niin äkkiä tulen, että rupesi pelkäämään varomattomasti uskaltaneensa sen valaisemaan piiriin. Mutta yksi ainoa silmäys kun oli vakuuttanut häntä siitä, ett'eivät indianit, niinkauan kuin pysyivät valaistun paikan keskessä, voineet huomata häntä, pysäytti hän ruuhen ja alkoi tehdä havaintoja tältä edulliselta asemapaikaltaan.

    Suuri nuotio, joka oli tehty sekä leirin valaisemista että tuon kohtalaisen ruu'an valmistamista varten, leimusi kirkkaasti tällä hetkellä, sillä kuivia puita oli juuri siihen viskattu. Se valaisi metsän lehväkaarrosta, ja leirin koko ala sai niin valoisaksi kuin siinä olisi palanut sadottain vahakynttilöitä. Useimmat työt olivat päättyneet, nälkäisimmätkin lapset olivat saaneet tarpeensa niistä yltäkylläisistä ravintoaineista, joita metsästäjät ja kalastajat olivat hankkineet -- sanalla sanoen, kaikki näyttivät olevan tuossa velttouden ja yleisen puutumisen tilassa, joka seuraa hyvää ateriaa ja hyvin lopetettua päivätyötä.

    Useita sotilaita oli poissa, mutta taaimpana perällä puoleksi makasi maassa tai istui selät puita vasten kahdeksan tai kymmenen metsäläistä, laiskeliaan levon uskollisina esikuvina. Jokaisella oli aseet likellä saatavina, joko nojattuina samaa puuta vasten kuin omistaja itsekin, taikka huolettomasti pantuina varalle omistajan ruumiin päälle. Mutta kaikkein enimmän herättivät Hirventappajan huomiota vaimot ja lapset, jotka yhteen ryhmään asettuneina, pysyivät toisiansa lähellä.

    Edelliset nauroivat ja juttelivat tavallisella hiljaisella, herttaisella tavallaan, vaikka se, joka tunsi indianien tavat, helposti voi huomata ett'ei kaikki asiat olleet aivan sillä kannalla, kuin niiden olisi pitänyt olla. Useimmat nuoret naiset näyttivät iloisilta ja suruttomilta, vaan muuan vanha akka istui erillään itsekseen, ja hänen valppaasta, tyytymättömästä katseestaan huomasi metsästäjä, että ämmä oli saanut päälliköiltä jonkun vähemmän hauskan tehtävän.

    Innolla ja levottomasti, vaikka turhaan, tirkisteli Hirventappaja Histiä nähdäkseen; häntä ei näkynyt missään. Väliin säpsähti hän, kun oli kuulevinaan Histin nauravan, mutta nuo suloiset, sointuvat sävelet, jotka ovat niin tavalliset intianilaisnaisten äänelle, pettivät hänen korviansa. Viimmein kuuli hän vanhan akan puhuvan kovasti ja vihaisesti, ja nyt huomasi hän taaempana puiden välissä pari mustaa hahmoa, jotka totellen kutsumusta tulivat lähemmäksi tulen valaisemaan piiriin.

    Ensin näkyi nuori sotilas ja sitten kaksi nuorta naista; toisen näistä tunsi Hirventappaja heti delavarilais-tytöksi. Nyt hän ymmärsi millä kannalla asiat olivat. Indianien epäluulo oli jostakin syystä herännyt ja he olivat niin tarkasti vahtineet tyttöä, ett'ei hän voinut tulla sovitulle yhdyntäpaikalle. Useita kertoja katsahti Hist taivasta kohti nähdäkseen edes vilaukselta sitä tähteä, jonka itse oli määrännyt aiotun kohtaamisen merkiksi, mutta turhaan.

    Huolettoman näköisenä käyskenneltyään leirissä vielä jonkun aikaa, istahti hän seuralaisensa kanssa muiden naisten joukkoon, jonka jälkeen vanha ämmäkin vaihtoi istumapaikkansa mieluisampaan sellaiseen -- varma todiste siitä, että hänen siihen asti oli täytynyt pitää tyttöä tarkalla silmällä.

    Hirventappaja ei oikeen tiennyt, mitä hänen nyt oli tekeminen. Hän tiesi kyllä, ett'ei hän millään mokomin voinut saada Chingachgookia palaamaan takaisin koettammatta miten kuten vapauttaa rakastettuansa, ja hänen oma jalomielinen luonteensa pakoitti häntä olemaan ystävänsä apuna tässä vaikeassa tehtävässä. Hänen oli välttämättömästi saatava selville minkä katoksen alla Hist tuli yötä majailemaan; mutta jos hän viipyisi liian kauan poissa, oli pelättävä että hänen ystävänsä, malttamaton kun oli, ryhtyisi johonkuhun varomattomaan yritykseen.

    Hän päätti sentähden palata takaisin tyyneydellään ja varovaisuudellaan laimentamaan Delavarilaisen tulista intoa, ja kymmenen tai viistoista minuutia sen jälkeen, kun oli lähtenyt maallenousu-paikasta, tuli hän siihen takaisin.

    Asiain laita ilmoitettiin nyt Chingachgookille, ja uusi tuuma, vaikutettuna idianien leiripaikan muuttamisesta ja heissä heränneestä epäluulosta, laadittiin hetimiten. Pantuaan ruuhen niin, että Hist sen havaitsisi, jos tulisi rantaan ennen heidän takasin palaamistansa, tarkastivat nuorukaiset aseitansa ja valmistausivat astumaan metsään.

    Koko tuo järveen pistävä kannas oli tuskin kahden tynnyrinalan suuruinen, ja itse niemeke, jossa leiri oli, oli tuskin puolen sen kokoinen. Siinä kasvoi enimmästä päästä tammia, joiden vasta korkealla ilmassa rungosta lähtevät oksat synnyttivät tuuhean lehväkaarroksen.

    Maa kohosi vähän kannaksen keskustaa kohti, jonka kautta niemi jakaantui pohjoiseen ja eteläiseen puoliskoon. Viimeksi mainitulle olivat Huronit tehneet tulen, luullen maan laadun salaavan heidät vihollisiltansa linnasessa, joka oli heistä pohjoiseen päin. Kaikkia näitä eri seikkoja oli Hirventappaja tutkinut, ja matalan maanselänteen kätkeminä, hiipivät ystävämme indianien huomaamatta aina tuon turvaavan rintasuojan tykö saakka.

    Tässä pysähtyivät he nyt asemaa tutkiaksensa. Tuli leimusi vielä kirkkaana; pimeys peitti leirin taustan -- mutta etupuoli, ollen kirkkaasti valaistuna, paljasti metsäläiset, vaan salasi heidän vihollisensa. Molemmat seikkailijamme hiipivät nyt suurimmalla varovaisuudella selänteen laidalle, tarkasti varoen etteivät tulen valolle paljastaneet kirkkaita pyssyn-piippujaan tai muuta ruumiinsa osaa kuin kasvot.

    Leiri oli nyt ihan toisennäköinen kuin se Hirventappajan järveltä katsellessa oli ollut. Ylt'ympäri leimuavaa tulta istui kaatuneiden puiden päällä kolmetoista sotilasta, hartaasti keskustellen keskenänsä.

    Naiset olivat tunkeuneet yhteen joukkoon ja olivat melkeen kohtisuorassa Hirventappajan ja tulen välillä, joka tuskin voi olla enemmän kuin kolmenkymmenen kyynärän päässä hänestä. Vaikka naiset puhelivat hiljaisella äänellä, olivat he kumminkin niin likellä seikkailijoitamme, että nämät voivat kuulla koko lauseitakin, ja Hirventappaja tunsi kuinka hiljaiset väreet vavahuttelivat hänen ystävätänsä, tämän kuullessa niitä suloisia sanoja, joita tuli Histin kauniilta huulilta.

    "Delavarilaiset ovat naisia," sanoi eräs Huroni-tyttö ylenkatseella Histille. "Metsävuohikaan ei peljästy kuullessansa metsästäjän astuntaa. Kuka on elämässään kuullut nuoren delavarilaisen sotilaan nimeä mainittavan."

    "Kuka on elämässään kuullut nuoren delavarilaisen sotilaan nimeä mainittavan," kertoi Histi vakaalla äänellä. "Vaikka Tamenund itse nyt on niin vanha kuin hongat vuorella tai kotkat ilmassa, niin on hän kumminkin kerran ollut nuorena; hänen nimensä tunnettiin suuresta valtamerestä aina läntisiin sisävesiin saakka. Entäs Unkasin suku?

    Missä löytyy toinen niin mahtava suku, vaikka keltanaamat ovat kyntäessään mullistelleet sen hautoja ja poleksineet sen luita?

    Lentävätkö kotkat niin korkealle, onko metsävuohi niin nopea tai pantteri niin rohkea? Eikö tässä suvussa löydy yhtään nuorta sotilasta?

    Huronilais-tytöt avatkoot vähän enemmän silmiänsä, niin saanevat nähdä erään, Chingachgook nimisen, joka on solakka kuin nuori saarni, notkea kuin hickori-puu.

    Kun tyttö vertailemalla puhuen, käski kumppaneitansa avaamaan silmänsä, niin saisivat nähdä Chingachgookin, survasi Hirventappaja ystävätään kylkeen nauraen tavallista hiljaista, hyvänsävyistä nauruaan. Toinen hymyili, mutta puhujattaren lauseet miellyttivät häntä niin suuresti ja hänen äänensä sävelet olivat niin suloiset, ett'ei mikään satunnainen tapaus olisi voinut vetää hänen huomiotansa toisaalle.

    Hän viittasi ystävätänsä kyykistymään sen verran, että täydellisesti piiloutuisi vihollisilta, ja matki sitten erään pienen amerikalaisen oravan ääntä niin hyvästi, että Hirventappajakin oli siitä pettyä.

    Huronit eivät ottaneet huomioonsa tätä metsissä niin tavallista ääntä, mutta Hist herkesi paikalla puhumasta ja istui liikkumattomana. Hän maltti kuitenkin mieltänsä eikä kääntynyt sinnepäin, vaikka tämä merkki, joka ilmoitti hänen sulhonsa olevan läheisyydessä, oli hänelle yhtä suloinen kuin serenadi sivistyneelle neitoselle.

    Hän oli tahtovinaan jatkaa sanasotaa, vaikk'ei tämä tapahtunut tavallisella elävyydellä ja sukkeluudella; mitä hän nyt puhui, sen lausui hän paremmin vaan syötiksi, jolla viekottelisi vastustajiansa huokeaan voittoon, tarkoittamatta itse päästä voittajaksi tarinassa. Vihdoin, kun kiistelijät olivat väsyneet ja nousivat istuiltaan mennäksensä levolle, uskalsi Hist ensi kerran kääntää päätään sinnepäin, mistä merkki oli annettu.

    Tämän teki hän mitä luonnollisemmalla tavalla; hän, näet, ojensi käsiään ja haukotteli, ikäänkuin häntä olisi hyvinkin nukuttanut. Oravan ääni kuului uudestaan, ja tyttö tiesi varmaan, missä paikassa sulho oli kätkössä, vaikk'ei voinut häntä nähdä.

    Se hetki oli nyt tullut, jolloin Histin täytyi ryhtyä toimiin. Hänelle oli osoitettu makuupaikaksi muuan pieni kota eli lehtimaja, joka oli ihan likellä hänen istumapaikkaansa, ja seurakumppalina oli hänellä tuo jo mainittu vanha akka. Jos hän kerran oli majan sisässä, ja vartijatar, kuten tavallista, makaamassa sisäänkäytävän suulla, niin oli kaikki pakenemisen toivo melkeen mahdoton, ja millä hetkellä hyvänsä voi hän saada käskyn mennä levolle. Onneksi huusi eräs sotilas tällä hetkellä vanhaa vaimoa luoksensa ja käski hänen mennä juomavettä noutamaan.

    Niemen pohjoispuolella oli oiva lähde, ja vaimo otti leilin puun oksalta, ja, käskien Histin seurata, ohjasi hän kulkunsa harjannetta kohti mennäkseen sen poikki niemen toiselle puolen. Kaiken tämän huomasivat ja käsittivät seikkailijamme, jotka sentähden vetäysivät taammas varjoon, kunnes molemmat naiset olivat menneet ohitse.

    Juuri heidän sivutse kulkiessansa, kuului taas oravan ääni, ja tuo vanha huronilais-vaimo kummeksi kun nämät pienet eläimet näin myöhään olivat valveella ja liikkeellä, johon Hist vastasi vähää ennen kuulleensa saman äänen pari kertaa ja arveli että tuo pieni raukka odotti myöhäisen iltasen jäännöksiä.

    Tyytyen tähän selitykseen, jatkoi akka matkaansa molempien nuorten miesten läheltä seuraamana. Kun leili oli vedellä täytetty, lähdettiin paluumatkalle, jolloin vanha vaimo, joka toisella kädellä kovasti piti kiinni Histin kalvosimesta, yht'äkkiä tunsi niin kovasti tartuttavan kurkkuunsa, että hänen täytyi päästää vanki vapaaksi ja hädin tuskin voi pusertaa rinnastaan rähisevän, tukahtuneen äänen. Chingachgook kietoi käsivartensa Histin vyötäreen ympäri ja syöksi hänen kanssaan metsään.

    Hirventappaja sormitteli edelleen akan kaulaa, kuin urkuin käsittimiä, antaen hänelle aika ajoin vähän hengähtämisen tilaisuutta, vaan sitten jälleen puristaen niin, että hän oli vähällä tukehtua. Vaimo käytti kuitenkin yhtä hengähdyksen hetkeä hyväkseen ja päästi huudon, joka paikalla herätti meteliä leirissä. Soturit hypähtivät heti nuotiolta juoksuun, ja lyhyen hetken perästä kolme tai neljä heistä ilmestyi harjanteelle, piirtyen himmeässä valossa kummituksen kaltaisiksi. Nyt oli jo korkea aika metsästäjän perääntyä.

    Kampittaen vankinsa, ja puristaen hänen kurkkuaan vielä jäähyväisiksi, tehden näin aivan yhtä paljon vangin lannistumattomien yritysten vuoksi saada aikaan hälytys kuin perusteltuna menettelytapana, hän jätti tämän selälleen ja siirtyi pensaikkoa kohti, kivääri valmiina, pää hartioiden yllä, kuten puolustautuva leijona.

    KOLMAS LUKU.

    Hirventappaja joutuu vankeuteen.

    Nuotio, ruuhi ja lähde, jonka lähellä Hirventappaja aloitti perääntymisensä, olisivat muodostaneet miltei tasasivuisen kolmion kulmat. Matka nuotiolta veneelle oli hieman vähemmän kuin matka nuotiolta lähteelle, kun taas lähteeltä veneelle oli suunnilleen yhtä pitkälti kuin nuotioltakin. Näin oli kuitenkin suorina viivoina laskien, mihin keinoon pakolaiset eivät voineet turvautua. Heidän tuli tehdä kaarros saadakseen suojaa pensaikosta ja seuratakseen kaareutuvaa rantaviivaa.

    Metsästäjä aloitti peräytymisensä tietoisena näistä haitoista, sillä hän tunsi hyvin kaikkien indianien tavat, tietäen, että nämä harvoin laiminlyövät äkillisissä hälytyksissä, erityisesti löytäessään suojaa, lähettää välittömästi sivustoille sotureita, kohdatakseen vihollisensa joka kohdasta ja mahdollisesti päästä tämän selustaan.

    Jotta jotain tällaista tehtiin nytkin, päätteli hän jalkojen töminästä, jota kuului ei ainoastaan mainittua rinnettä ylös, vaan aivan alusta alkaen loitontuvan kukkulan taakse sekä vastakkaiseen suuntaan sitä pistettä, johon hän oli suuntaamassa kulkuansa. Vikkelyys oli siis ensiarvoisen tärkeätä, koska osapuolet saattaisivat kohdata rannalla, ennenkuin pakolainen voisi päästä ruuhelle saakka.

    Hirventappaja epäröi vielä hetkisen, ennenkuin hän syöksyi rantapusikkoon. Neljä tummaa hahmoa näkyi harjanteella tulen loimoa vasten, ja vihollisen olisi voinut kaataa helposti. Onneksi hän oli järkevämpi ja katosi pensaikon suojaan. Hetkessä hän pääsi rantaan ja siihen paikkaan, missä Chingachgook Histin kanssa ruuhessa odottivat häntä levottomina. Hirventappaja laski kiväärin veneen pohjalle ja kumartui työntääkseen ruuhen vesille, kun voimakas indiani hypähti pensaikosta pantterin lailla suoraan hänen selkäänsä. Nyt riippui kaikki hiuskarvan varassa.

    Hirventappaja käytti kaikki voimansa epätoivoiseen yritykseen, lähetti ruuhen voimakkaalla sysäyksellä sata jalkaa rannasta, kaatuen itse järveen kasvot alaspäin, vainoojansa välittömästi seuraamana. Kaksintaistelu ei ehtinyt kunnolla alkaakaan, kun kuusi villiä syöksyi esiin, ja Hirventappajan oli antauduttava, minkä hän teki kaikella arvokkuudella.

    Indianit olivat niin keskittyneet vankinsa saattamiseen nuotiolle, että he eivät lainkaan huomanneet läheistä ruuhta ja Delavarea sekä tämän morsianta, jotka hiljaa meloivat karkuun järven keskellä olevaan linnaseen. Pian Hirventappajan lähes kuristama vastustaja tointui sen verran, että hän kertoi, miten tyttö oli päässyt vapaaksi. Tultuaan nuotiolle huomasi Hirventappaja siellä vanhan tuttavansa Rivenoakin, joka kertoi muille mielihyvällä, millaisen arvokkaan vangin nämä olivat saaneet.

    Hirventappajan käsivarret eivät olleet sidotut, ja hänelle oli jätetty puukon pois ottamisen jälkeen vapaus käyttää käsiään. Häntä tarkkailtiin ehtymättömän valppaasti, minkä lisäksi nilkasta nilkkaan kulki voimakas parkkinuora estäen äkillisen pakoon hypähtämisen.

    Hirventappaja huomasi tästä, että hänen nimensä alkoi olla tunnettu ja arvostettu indianien keskuudessa viimeaikaisten tapahtumien vuoksi.

    Nyt lähestyi metsästäjää englantia puhuva vanha vaimo, jonka nimi oli Naaraskarhu, nyrkit yhteen puristettuina ja silmät tulta iskien.

    Huudettuaan täyttä keuhkoa hälytystä, käänsi hän nyt huomionsa ottelussa kärsimiinsä vammoihin, vaikka nämä eivät olleetkaan suuria, ja haki kostoa myös jo kauan sitten kadotetusta viehätysvoimastaan kaikkien hänen valtaansa joutuneiden olioiden kautta.

    "Keltanaamainen skunkki", aloitti tämä vimmastunut ja puoli-runollinen raivotar, heiluttaen nyrkkiään metsästäjän nenän alla, "sinä et ole edes nainen. Ystäväsi Delavaret ovat vain naisia, ja sinä olet heidän lampaansa. Oma väkesi ei omista sinua, eikä yksikään punanahkojen heimo päästä sinua vigvamiinsa; sinä hiiviskelet hamesoturien keskuudessa.

    Sinäkö tapoit urhean ystävämme, joka on jättänyt meidät? -- Ei, hänen suuri sielunsa kaihti taistelua kanssasi ja jätti hänen ruumiinsa mieluummin kuin olisi kärsinyt sen häpeän, että olisi surmannut sinut.

    Mutta se veri, jonka vuodatit hengen katsoessa muualle, ei ole imeytynyt maahan. Se täytyy haudata valituksiisi. Mitä musiikkia kuulenkaan? Nuo eivät ole punaisen miehen voivotuksia -- ei mikään punanahka valita niin paljon kuin emäsika. Ne tulevat keltanaaman kurkusta -- jenkin rinnasta, ne kuulostavat yhtä miellyttäviltä kuin laulavat tytöt -- koira -- skunkki -- metsäkana -- minkki -- siili -- sika -- rupikonna -- hämähäkki -- Jengis-koira --"

    Tässä vanha nainen hengästyi ja piti pienen tauon epiteettien ehdyttyä, mutta nyrkkejään hän silti heristeli Hirventappajan edessä ulkonäön ilmaistessa raivoisaa kaunaa. Metsästäjä suhtautui naiseen yhtä välinpitämättömästi kuin nykyaikana kohdellaan pikku konnaa.

    Lisähyökkäyksiltä hänet pelasti Rivenoak, joka sysäsi eukon syrjään ja käski tämän häipyä, valmistautuen istuutumaan vankinsa viereen. Nainen poistui vastahakoisesti odottamaan seuraavaa tilaisuutta kaunansa ilmaisemiseen, ja hetken kuluttua Rivenoak aloitti vuoropuhelun, jonka annamme käännöksenä niiden lukijoiden huviksi, jotka eivät ole opiskelleet Pohjois-Amerikan alkuperäiskieliä.

    "Keltanaamainen ystäväni on tervetullut", sanoi indiani nyökäyttäen tuttavallisesti hymyillen niin salakavalasti, että sen keksimiseen tarvittiin koko Hirventappajan valppaus ja paljon filosofiaa tämän jälkeen pysymään rauhallisena; "hän on tervetullut. Huroneilla on kuuma tuli valmiina valkoisen miehen märkien vaatteiden kuivaamiseksi."

    "Minä kiitän teitä Huron -- tai Mingo, kuten eniten haluan nimittää teitä", sanoi Hirventappaja. "Minä kiitän teitä tervetulijaisistanne ja kiitän teitä tulen edestä. Molemmat ovat hyvät tavallaan ja viimeksi mainittu etenkin, kun on sattunut käymään Peilijärven kylmässä lähteessä".

    "Keltanaama -- mutta veljelläni lienee kuitenkin joku nimi? Niin suurelta sotilaalta ei voi puuttua nimeä?"

    "Mingo," sanoi metsästäjä, ja silmäin loiste sekä poskien puna ilmaisi hieman inhimillisen luonnon heikkoutta, "Mingo, teidän urhoollinen toverinne nimitti minua Haukansilmäksi, luultavasti sukkelan ja tarkan tähtämisen takia, ja päänsä levätessä polvellani antoi hän minulle tämän nimen, vähää ennen kuin hänen henkensä lähti autuille metsästysmaille."

    "Tämä on hyvä nimi; Haukka syöksee varmasti saaliinsa selkään.

    Haukansilmä ei ole mikään nainen; miksi elelee hän Delavarien parissa."

    "Minä ymmärrän ajatuksenne, Mingo, mutta me katsomme kaiken tämän muutamien teidän paholaistenne petokseksi ja kiellämme syytöksen.

    Luojan sallimuksesta jouduin jo nuorena Delavarien joukkoon, ja kaiken muun puolesta, kuin sen, mitä kristilliset tavat minun väriltäni ja lahjoiltani vaativat, toivon saavani elää ja kuolla kuin joku heistä.

    En kumminkaan kokonaan aio jättää syntyperäisiä oikeuksiani ja koetan täyttää keltanaaman velvollisuudet punanahkain seurassa."

    "Hyvä; Huroni on punanahka yhtä hyvin kuin Delavarikin. Haukansilmä saavuttaa enemmän Huronien kuin naisten parissa."

    "Minä arvaan että itse ymmärrätte mitä lausutte, Huroni. Jos toivotte minun avullani saavanne selkoa jostakin, niin on teidän puhuminen selvempää kieltä, sillä kauppaa ei voi sopia sidotuin silmin tai suletuin suin."

    "Hyvä; Haukansilmä ei ole kaksikielinen ja hän lausuu mieluimmin ajatuksensa suoraan ilmi. Hän tuntee Bisam-rotan, joksi nimitämme vesihuoneessa asuvata miestä, ja hän on asunut tämän vigvam'issa (majassa), mutta ei ole hänen ystävänsä. Haukansilmä ei huoli päänahoista, niinkuin indiani-raukka, vaan taistelee urhoollisen keltanaaman tavalla. Bisam-rotta ei ole valkea eikä punainen, ei eläin eikä kala. Hän on vesikäärme, väliin järvessä, väliin maalla.

    Haukansilmä voi palata takaisin ja kertoa hänelle kuinka petti Huronit ja pakeni vankeudesta, ja kun hän on peittänyt Bisam-rotan silmät, niin ett'ei tämä voi nähdä majasta metsään saakka, aukaisee Haukansilmä ovet Huroneille. Ja kuinka on saalis jaettava? Haukansilmä on ottava suurimman osan, ja Huronit ottavat mitä hän antaa heille. Päänahat voivat kaikki mennä Canadaan, koska keltanaama ei pidä niistä mitään lukua."

    "Hyvä, Rivenoak, tämä on suoraa ja selvää kieltä, vaikka lausuttu irokesilais-kielellä. Kyllä ymmärrän mitä tarkoitatte, ja minun täytyy tunnustaa, että tämä on Mingoinkin ilkeyttä ilkeämpää. Epäilemättä olisi aivan helppo uskotella Bisam-rotalle, että olen paennut luotanne, ja päälle päätteeksi saavuttaisin mainetta urotyöstä."

    "Hyvä; tämä juuri on se teko, jota tahdon keltanaaman toimittamaan.

    "Niin, niin, tämä on aivan selvää; minä tiedän mitä minulta toivotte, ja sentähden ette tarvitse turhaan pitää minulle puhetta. Kun olen saapunut linnaseen ja istun syömään Bisam-rotan leipää, juttelen ja nauran hänen tytärtensä kera, silloin pitää minun niin sokaista hänen silmänsä, ett'ei hän näe oveakaan, mitä sitten lähintä maata."

    "Hyvä; Haukansilmä olisi oleva Huroni. Hänen syntyperänsä on ainoastaan puoleksi valkea."

    "Tässä kohden erehdytte, Huroni, niin suuresti, kuin jos pitäisitte sutta metsäkissana. Minä olen valkeaihoinen syntyperän, sydämen, luonteen ja lahjain puolesta, vaikka hieman punanahka tunteilta ja tavoilta. Mutta kun vanhan Hutterin silmät ovat oikein utuiset ja hänen kauniit tyttärensä ehkä syvässä unessa ja kaikki pitävät Haukansilmää luotettavana vahtimiehenä, niin silloin minun pitää tehdä jonnekin päretuli merkiksi teille, aukaista ovi ja laskea sisään Huronit, jotka kohlivat kaikilta asukkailta päät puhki."

    "Varmaankin on veljeni erehtynyt; hän ei voi olla keltanaama. Hän ansaitsisi olla suurena päällikkönä Huronien joukossa."

    "Niin, siinä kohden olemme samaa mielipidettä, jos, näet, hän tekisi tällä tavoin. Kuulkaas nyt, Huroni, ja pankaa huomioonne muutamia totuutta rakastavan miehen rehellisiä sanoja. Olen syntyisin kristitty, ja ne, jotka kuuluvat siihen sukuun, joka tottelee niitä sanoja, joita lausuttiin heidän esi-isillensä ja lausutaan heidän lapsillensa niin kauan, kunnes maailma ja kaikki, mitä siinä on, häviää -- ne eivät milloinkaan ryhdy tällaisiin kirottuihin konnantöihin. Viekkaus sodassa olkoon menneeksi ja onkin myönnetty, mutta viekkaus, kavaluus, petos ystäviä kohtaan sopii ainoastaan heittiöille keltanaamain joukossa.

    Tiedän löytyvän yltä kyllin valkeita miehiä, jotka voivat saattaa teidät tällaiseen väärään käsitykseen luonteestamme, mutta nämät ovat luopuneet syntyperästään ja lahjoistaan ja, jos eivät vielä elä, niin ainakin ansaitsisivat elää maankulkijoina, pois-suljettuina rehellisten ihmisten seurasta. Mikään rehellinen keltanaama ei voisi tehdä mitä pyydätte, ja luullakseni ei kukaan Delavarikaan sitä tekisi -- tahdon, näet, puhua suuni puhtaaksi teille. Mingoin laita taitaa olla aivan toisellainen."

    Nähtävästi harmistuneena kuunteli Huroni tätä nuhdesaarnaa, vaan muistaen tarkoituksensa, oli hän liian viisas tahtoakseen äkillisen vihannäyttämisen kautta jäädä sitä saavuttamatta. Hän näytti hartaasti kuuntelevan, ollen hymyilevinään, ja sitten tutkivan mitä oli kuullut.

    "Pitääkö Haukansilmä paljon Bisam-rotasta tai rakastaako hän tämän tyttäriä?" kysäsi hän yht'äkkiä.

    "Ei kumpaakaan, Mingo. Vanha Tom ei ole mies semmoinen, joka voisi voittaa rakkauttani, ja mitä tyttäriin tulee, ovat he kyllin kauniita viehättämään ketä miestä hyvänsä; mutta syitä löytyy, jotka estävät rakkauden syttymistä kumpaankaan heistä. Hetty on hyvä olento, mutta luonto on laskenut kätensä raskaasti hänen ymmärryksensä päälle, tyttö raukka."

    "Entäs Metsän Ruusu!" huudahti Huroni, joka oli kuullut puhuttavan Judithin mainiosta kauneudesta. "Eikö hän ole kyllin kaunis sytyttämään rakkautta veljeni rintaan? Ystäväni on tullut tänne erään pienen "siteen" tautta, jolla hänet on kahlehtinut tyttö, joka voi vetää vahvimmankin sotilaan kanssaan."

    "Huroni, nyt olette totuutta lähempänä, kuin milloinkaan ennen tämän keskustelun aikana. Tämä on kyllä tosi, mutta tämän siteen toinen pää ei kahlehdi minua sydäntäni, eikä myöskään Metsän Ruusu pitänyt sen toisesta päästä kiinni."

    "Tämä on kummallista! Rakastaako veljeni päällä eikä sydämellä? Voiko tuo heikkomielinen vaikuttaa niin mahtavasti näin urhoolliseen soturiin?"

    "No nyt taas, väliin oikeen, väliin aivan päin seiniä! Side, jota tarkoitatte, sitoo erään mainion Delavarin sydäntä -- oikeastaan on hän Mohikani ja on oleksinut Delavarien parissa siitä asti kuin hänen oma kansansa hajosi; hän on Unkasin sukua ja nimensä on Chingachgook eli Suuri Käärme. Hän on tullut tänne talutusnuorassa, ja minä seurasin tahi oikeemmin kävin edellä, sillä minä tulin tänne ensiksi, enkä muun kuin ystävyyden tautta. Tämä ystävyys on kumminkin kyllin vahva niiden välillä, jotka eivät ole saituria tunteidensa suhteen ja tahtovat hieman elää muiden ihmisten, eikä ainoastaan itsensä tähden."

    "Mutta tällä siteellä on kaksi päätä -- toinen on kiinnitetty Mohikanin sydämeen, mutta toinen...?"

    "Niin, toinen oli täällä tulen luona puoli tuntia sitten. Wah-ta-Wah piti sitä kädessään, jos hän ei pitänyt sitä sydämessään."

    "Minä ymmärrän, veljeni," vastasi indiani vakaisesti; hän, näet, nyt vasta alkoi aavistaa tämän illan tapahtuman oikeata laitaa. "Koska Suuri Käärme oli vahvin, veti hän kovimmin, ja Histin täytyi jättää meidät."

    "En luule hänen tässä kohden tarvinneen suuresti vetää," vastasi metsästäjä, nauraen hiljaisella, herttaisella tavallaan, "sitä en todellakaan luule. Hän pitää tytöstä ja tämä taas hänestä, eikä Huronienkaan viekkaus voine pitää erillään kahta nuorta ihmistä, joita vahva tunne kiinnittää toisiinsa."

    "Ja Haukansilmä sekä Chingachgook tulivat leiriimme ainoastaan tästä syystä?"

    "Mingo, tämä on kysymys, joka ei vaatine selitystä. Missähän muussa tarkoituksessa olisimme tänne tulleet? Ja kuitenkaan ei ole asian laita aivan niinkään, sillä emme ensinkään tulleet leiriin, vaan ainoastaan tuon hongan luokse tuolla toisella puolen selänteen harjaa, ja siinä seisoimme ja tarkastimme liikuntojanne ja toimianne niin kauan kuin suinkin halusimme. Kun olimme valmiit, ilmoitti Käärme merkillään, ja sitten kävi kaikki kuin pitikin, siihen hetkeen asti, jolloin tuo kulkulainen hyppäsi selkääni. Niin oikein, siinä tarkoituksessa tulimme ja saimme mitä tahdoimme, eikä maksane vaivaa toisin väittää.

    Hist on poissa miehen kanssa, joka jo melkeen on hänen puolisonsa, ja käyköön minulle kuinka hyvänsä, on tämäkin jo jonkunlainen voitto."

    Huroni näytti suuttuneelta, vaan osasi kuitenkin hillitä väkivaltaisen vihan ilmipääsemistä. Hän meni pian vankinsa pakeilta muiden sotilasten luokse ja kertoi heille pääsisällön siitä, mitä oli saanut tietää.

    Niinkuin häntä, niin kummastutti ja suututti näitäkin seikkalijaimme rohkeus ja heidän asiansa menestyminen. Kolme neljä sotilasta meni tuolle matalalle harjanteelle, katselivat puuta, jonka suojassa ystävät olivat seisoneet, ja tarkastelivat ympärillä olevia jälkiä nähdäkseen oliko metsästäjä puhunut totta. Johtopäätös osoitti puheen todeksi, ja kaikki palasivat takaisin nuotion ääreen yhä enemmän ihmetellen ja kunnioittaen metsästäjäämme.

    Aina tähän saakka oli se nuori indiani, joka oli ollut Histin ja erään toisen nuoren tytön seurassa, pysynyt Hirventappajasta erillään.

    Ystävistänsäkin oli hän pysynyt erillään lähellä niitä nuoria naisia, jotka matalalla äänellä puhelivat kumppalinsa vapauttamisesta.

    Ylipäänsä eivät nämä näyttäneet olevan kovin vihoissaan siitä, ett'ei niin kaunis kilpakumppali kuin Hist enää saattanut varjoon heidän omaa suloisuuttaan, ja sitä paitsi pääsivät heidän paremmat tunteensa voitolle ja asettuivat kauniin pakolaisen ja hänen sulhonsa puolelle.

    Muuan tytöistä nauroikin nuoren sotilaan lohduttomalle silmäykselle, joka osoitti hänen tavallaan katsovan itsensä hyljätyksi. Tämä nauru näytti yht'äkkiä yllyttävän hänen mieltään, ja sai hänet menemään sen kaatuneen puun luokse, jonka päällä vanki vielä istui vaatteitaan kuivaamassa.

    "Tässä on Metsäkissa", sanoi hän ja löi kiivaasti paljasta rintaansa vasten, osoittaakseen kuinka suuren vaikutuksen hän luuli sanoillansa olevan.

    "Ja tässä on Haukansilmä", vastasi metsästäjä tyynesti, käyttäen sitä nimitystä, jolla hän vast'edes tuli tunnetuksi kaikissa Irokesien heimokunnissa. Näköni on tarkka; hyppääkö veljeni pitkältäkin?"

    "Täältä Delavarien kyliin saakka. Haukansilmä on varastanut vaimoni; hänen täytyy hankkia hänet takaisin, muuten tulee hänen päänahkansa paalussa riippuen kuivamaan vigvamissani."

    "Huroni, Haukansilmä ei ole varastanut mitään. Hän ei ole peräisin varkaan suvusta eikä hänellä ole varkaan lahjat. Vaimonne, joksi sanotte Wah-ta-Wahia, ei ikinä tule olemaan canadalaisen punanahan vaimona; hänen sydämensä on erään Delavarin majassa ja hän on mennyt tätä majaa etsimään. Metsäkissa on ketterä, mutta hänen jalkansa eivät kumminkaan voi seurata naisen toiveita."

    "Delavarien Käärme on koira, hän on vesikoira raukka, joka piileksen vedessä; hän ei uskalla urhoollisen indianin tavalla tulla kuivalle maalle.

    "No, no, Huroni, tämä on jo jotenkin hävytöntä, katsoen siihen että tuskin tunti on kulunut siitä, kuin Käärme seisoi viidenkymmenen kyynärän päässä teistä ja olisi voinut koetella nahkanne sitkeyttä pyssyn luodilla, jos en olisi pannut vähän miettimisen painoa hänen kätensä päälle. Voitte pettää herkkäuskoisia tyttöjä uudistaloissa metsäkissan lailla naukumalla, mutta miehen korva voi eroittaa toden valheesta."

    "Hist nauraa hänelle! Hän huomaa hänen olevan velton ja kehnon metsästäjän, joka ei milloinkaan ole ollut sotajälellä. Hän tahtoo miehen puolisokseen, vaan ei huoli narrista."

    "Mistä sen tiedätte, Metsäkissa?" vastasi metsästäjä nauraen. "Hän on mennyt järvelle, niinkuin näette, ja ehkä hän pitää lohenmullon apinakissaa parempana. Mitä sotajälkeen tulee, niin sekä Käärme että minä myönnämme kernaasti, että meillä ei ole paljon kokemusta siinä kohden; mutta jos ette kutsu tätä ensimmäiseksi sotajälen alkeeksi, niin täytyy teidän kutsua sitä kuninkaalliseksi avioretkeksi. Seuratkaa neuvoani, Metsäkissa, ja valitkaa vaimonne huronilais-tyttöin joukosta; ette ikinä, ainakaan vapaasta tahdosta, voi saada ketään delavarilais-tyttöä vaimoksenne."

    Metsäkissan käsi etsi tomahavkia, ja kun hänen sormensa olivat tarttuneet varren ympäri, liikkuivat ne vapisten, ikäänkuin niiden omistaja olisi epäillyt käyttäytyisikö viisaasti vai pitikö kostaa.

    Tällä päättävällä hetkellä lähestyi Rivenoak, ja käskevällä viittauksella ilmoittaen, että nuoren miehen oli poistuminen, istui hän entiselle paikalleen Hirventappajan viereen. Hetkisen äänettömyyden perästä, jolloin hän noudatti indianilaisen päällikön tyyntä arvollisuutta, alkoi hän keskustelun.

    "Haukansilmä on oikeassa," sanoi hän, "hänen silmänsä on niin tarkka, että hän voi nähdä totuuden pimeässä yössä, vaan meidän silmämme ovat olleet sokeat. Hän on huhkain, sillä pimeys ei salaa häneltä mitään.

    Hänen ei pidä pettää ystäviänsä, hän on oikeassa."

    "Minua ilahuttaa, Mingo että niin ajattelette, sillä pettäjä on minun mielestäni pelkuria kehnompi. Minä huolin yhtä vähän Bisam-rotasta, kuin joku keltanaama voipi huolia toisesta, vaan en kumminkaan voi pettää häntä, niinkuin tahdoitte. Minun käsitykseni mukaan sotii kaikki petos, paitsi viekkaus sodassa, sekä lakia että -- niinkuin me valkeaihoiset lausumme -- evankeliumia vastaan."

    "Keltanaama veljeni on oikeassa; hän ei unhota manitoutaan eikä väriään. Huronit tietävät itsellään olevan suuren sotilaan vankina, ja he tulevat sen mukaan käyttäytymään häntä kohtaan. Jos häntä tullaan kiduttamaan, niin hänen kipunsa eivät tule olemaan semmoisia, joita tavallinen ihminen voipi kestää, ja jos häntä tullaan kohtelemaan ystävänä, niin se tulee olemaan päällikköin ystävyyttä."

    Lausuessaan tämän kummallisen vakuutteen kunniotuksestansa, silmäsi Huroni salaisesti kuulijansa puoleen, nähdäkseen kuinka hän otti vastaan tämän kohteliaisuuden-osoitteen, vaikka hänen vakainen ulkomuotonsa ja näennäinen suoruutensa olisi estänyt jokaista, joka ei tuntenut indianein kavaluutta, huomaamasta missä tarkoituksessa hän lausui tämän. Hirventappaja oli tällainen luulematon olento, ja hyvin tietäen mitä indianit tarkoittavat kunnioituksella vangin kohtelemisen suhteen, tunsi hän, Huronin siitä puhuessa, verensä hyytyvän; vaan hän säilytti kuitenkin tyynen ja rohkean ulkomuodon, jott'ei tarkkanäköinen vihollinen havaitsisi näitä heikkouden merkkejä.

    "Jumala on antanut minut käsiinne, Huroni", sanoi hän viimein, "ja minä arvaan teidän aikovan menetellä sananne mukaan. En tahdo kerskata siitä, mitä tulen kipuin kestäessä tekemään, sillä en milloinkaan ole ollut tällaisessa koettelemuksessa, eikä kukaan voine edeltäkäsin sanoa mitenkä hän tulee käyttäytymään; mutta minä olen koettava parastani, jotta en häpäisisi sitä kansaa, jolta olen saanut kasvatukseni.

    Tulkoonpa käytökseni olemaan millainen hyvänsä, niin tahdon muistuttaa teitä siitä, että olen valkeaihoinen syntyperältäni ja sentähden on minulla valkeaihoisten lahjat, niin että, jos kivut valtaavat minut ja unhoitan itseni, toivon teidän lukevan tämän niiden viaksi, joihin se oikeastaan kuuluu, eikä laskevan mitään Delavarien syyksi, yhtä vähän kuin heidän liittolaistensa ja ystäväinsä, Mohikanienkaan. Kaikki olemme luodut suuremmilla tai pienemmillä heikkouksilla, ja pelkään olevan keltanaaman heikkoja puolia sen, että sortuu suuren ruumiillisen tuskan aikana, jolloin punanahka laulaa laulujaan ja kehuu urotöitään vihollisten kynsissä ollessaan."

    NELJÄS LUKU.

    Hirventappaja pakenee. -- Häntä ajetaan takaa. -- Hän otetaan jälleen kiinni.

    Muutamia päiviä edellä kerrotun tapauksen perästä tapaamme Hirventappajan taaskin kokoontuneiden indianein edessä. Juhlallinen ilmiö kuvaantui nyt hänen silmäinsä eteen. Kaikki vanhemmat sotilaat istuivat kaatuneen puun päällä ja odottivat hänen tuloansa jäykällä arvokkaisuudella; oikealla puolen seisoivat nuoret miehet täysissä aseissa ja vasemmalla naiset ja lapset. Keskessä oli avoin, jokseenkin laaja, lehväkaarrosten varjooma paikka, josta oli tarkasti poistettu kaikki pensaat, varvut, kuivat oksat y.m. Tätä paikkaa oli luultavasti usein pidetty leiripaikkana, sillä se näytti kovaksi poljetun kedon kaltaiselta.

    Niinkuin useimmiten oli tapana indianein heimokunnissa ja kuleksivissa indianijoukoissa, jakoi tässäkin kaksi päällikköä keskenänsä näiden metsänlasten hallitsemisvallan. Toinen oli vanhempi, tunnettu hyväksi puhelahjansa puolesta, viisaaksi keskusteluissa sekä älykkääksi toiminta-ohjelmia tehdessä, toinen taas oli mainio urhollisuutensa, julmuutensa ja viekkautensa tautta. Edellinen oli Rivenoak, toista nimitettiin Pantteriksi, joka nimi hyvin ilmaisi sotilaan, indianein käsityksen mukaan parhaita omaisuuksia -- julmuutta, kavaluutta ja petosta.

    Rivenoak ja Pantteri istuivat vieretysten, odottaen vangin tuloa, kun Hirventappajan ruuhi laski rantaan ja hän itse nousi maalle. Koska indianein tarkoitus saada hänet pettämään Hutterin ja linnasen muut asukkaat ei onnistunut, olivat he pakoittaneet metsästäjän, jonka piti antaa kunniasanansa takaisinpalaamisesta, käymään Hutterin luona houkuttelemassa häntä muuttamaan pois näiltä seuduilta. Hirventappaja kyllä vakuutti, ett'ei hänen lähetyksensä onnistuisi, vaan sitoutui kumminkin käymään siellä ja lupasi kaikissa tapauksissa palata takaisin määrätyllä hetkellä. Tämän lupauksen hän nyt täytti.

    "Tässä olen nyt, Mingot," sanoi hän astuessaan heidän piiriinsä; "tehkää minulle mitä tahdotte. Minun tilini ihmisten ja elämän kanssa on lopetettu; tehtäväni ei ole onnistunut, niinkuin jo edeltäkäsin sanoin, ja nyt ei minulla ole muuta tehtävänä, kuin valkeaihoisten Jumalan kohtaaminen valkean miehen velvollisuuksien ja lahjojen mukaan."

    Suostumuksen jupina kuului näitä sanoja lausuttaissa naistenkin joukosta, ja kotvasen aikaa toivoivat muutamat hartaasti saada heimoonsa näin urhoollisen ja jalon miehen. Mutta useat olivat sitä vastaan, etenkin Pantteri ja hänen sisarensa Sumach, joka oli Hirventappajan ampuman Ilveksen leski. Toista näistä vallitsi syntyperäinen julmuus, toista esti raivokas kostonhimo tottelemasta hellempiä tunteita. Niin ei ollut Rivenoakin laita. Tämä päällikkö nousi seisaalleen, ojensi kätensä kohteliaisuutta osoittavalla tavalla ja tervehti vankia sellaisella tyyneydellä ja arvokkaisuudella, joka olisi voinut herättää ruhtinaan kateutta.

    "Keltanaama," sanoi hän, "kansani on ollut niin onnellinen, että on saanut vangiksi miehen eikä arkaa kettua. Me tunnemme teidät, me tulemme kohtelemaan teitä kuin urhokasta soturia. Jos olette surmannut yhden meikäläisen soturin ja ollut apuna muita surmatessa, niin on teillä henki, jonka voitte antaa korvaukseksi. Muutamat nuorista miehistäni luulivat, että keltanaaman veri on liian vetelätä -- että se epäisi juoksemasta Huronin veitsentiestä. Näyttäkää heille, ett'ei niin ole laita; teidän sydämenne on voimakas niinkuin ruumiinnekin.

    Jos sotilaani sanovat, ett'ei Ilveksen kuolemaa saa unhoittaa ja että hän ei voi yksin matkustaa henkien maille, niin tulevat he muistamaan että hänet surmasi urhokas mies, ja laittavat teidät hänen perästään sellaisilla ystävyytemme todisteilla, ett'ei hän seuraanne häpeä. Olen puhunut; tiedätte, mitä olen sanonut."

    "Totta kyllä, Mingo, kaikki on totta kuin evankeliumi," vastasi teeskentelemätön metsästäjä. "Te olette puhunut, ja minä tiedän ei ainoastaan mitä olette sanonut, vaan vielä päälle päätteeksi mitä tarkoitatte. Uskallan väittää Ilveksen olleen urhollisen, jalon sotilaan ja ansainneen ystävyyttänne ja kunnioitustanne, mutta kumminkaan en luule itseäni kelvottomaksi seurustelemaan hänen kanssansa ilman teidän passittannekin. Kuitenkin olen nyt täällä, valmiina kuulemaan tuomiotani; tehkää minulle mitä tahdotte."

    Rivenoak ilmoitti suostumuksensa, ja sen jälkeen keskustelivat päälliköt syrjässä hetken aikaa. Tämän päätyttyä, erosi kolme, neljä nuorta sotilasta kumppaleistaan ja poistuivat leiristä. Nyt ilmoitettiin vangille, että hän sai vapaasti kuleksia niemellä, sill'aikaa kuin hänen tulevasta kohtalostaan keskusteltiin -- lupa tämmöinen ei paljoa maksanut, sillä yllämainitut nuoret sotilaat olivat asettuneet linjaan niemen kannasta vahtimaan ja järvelle pakeneminen oli mahdoton.

    Odotettuaan noin tunnin aikaa, joka hänestä tuntui tuskallisemmalta kuin itse välttämättömän kuoleman ajatus, kutsuttiin Hirventappaja uudestaan tuomariensa eteen, jotka jo olivat istuneet entisille paikoillensa.

    "Hirventappaja," alotti Rivenoak, kun vanki oli saapunut hänen eteensä, "vanhat mieheni ovat kuunnelleet viisaita sanoja; he ovat valmiit puhumaan. Teidän esi-isänne tulivat nousevan auringon maasta, me olemme laskevan auringon lapsia. Maa voipi kyllä olla rikasta, viisauden puolesta viljavata tuolla kaukana aamukoitteen alla, mutta ehtoon maa on suloisempaa. Me katselemme mieluisimmin sinnepäin.

    Kun katselemme itäänpäin, valtaa meidät pelko; ruuhi toisensa perästä kuljettaa kansaanne joukottain auringon jälkiä myöten, ikäänkuin sen maa olisi täpötäynnä ja tulvillaan ihmisiä. Punasia miehiä on jo aivan vähän, he tarvitsevat apua. Yksi paraista majoistamme on nykyään joutunut tyhjäksi omistajan kuoleman kautta; kauan tulee viipymään, ennenkuin hänen poikansa tulee kyllin vanhaksi täyttämään isän sijan.

    Tuolla on hänen leskensä; hän tarvitsee riistaa ruu'aksi itselleen ja lapsilleen, sillä hänen poikansa ovat vielä kuin haukan pojat ennen pesästään lähtemistä. Teidän kätenne kautta on tämä suuri onnettomuus kohdannut häntä. Hänellä on kaksi velvollisuutta, toinen kaatunutta puolisotansa ja toinen lapsiansa kohtaan. Päänahka päänahasta, henki hengestä, veri verestä, on yksi laki; ruu'an hankkiminen lapsillensa on toinen. Me tunnemme teidät, Hirventappaja. Te olette rehellinen mies, ja kun sanotte jotakin, niin on se niin.

    Ette ole kaksikielinen kuin käärme, päänne ei ole ruohoon peitetty; te näette kaikki. Te pysytte oikeudessa; kun olette pahoin tehnyt, toivotte saavanne korvata sen niin pian kuin voitte. Tässä on Sumach; hän on yksinään vigvamissaan ja hänen lapsensa kaipaavat ruokaa. Ottakaa tuosta pyssy, se on latingissa, ampukaa hirvi, antakaa lapsille ruokaa ja ottakaa Sumach vaimoksenne. Ruvetkaa Huroniksi; Sumach ei silloin ole miestä vailla, ja sotilaani lukumäärä on jälleen täysi."

    "Juuri tätä pelkäsin Rivenoak," sanoi metsästäjä, kun päällikkö oli lopettanut puheensa; "niin, pelkäsin näin käyvän. Totuus on pian lausuttu ja se on lopettava kaikki toiveet tässä kohden. Olen valkeaihoinen ja kristitty syntyisin; huonosti sopisi minulle vaimon ottaminen indianien tavalla ja pakanain seasta. Mitä en tahtoisi tehdä rauhallisina aikoina ja selkeän päivän paisteessa, sitä vielä vähemmin tahdon tehdä pilvisenä aikana henkeni pelastukseksi.

    Kenties en koskaan joudu naimisiin; aivan varmaan oli Luojan tarkoitus, kun Hän saattoi minut tänne metsiin, että eläisin yksinäni ja ilman omaa kattoa pääni päällä, vaan jos ei niin kävisi, niin tulee ainoastaan semmoinen nainen, joka kuuluu omaan väriini ja lahjoihini, pimentämään vigvamini ovea, eikä kukaan muu. Kuolleen sotilaanne lapsille kyllä mielelläni hankkisin ravinnon, jos se voisi tapahtua häpeättä, mutta sehän ei ole mahdollista, koska en voi asua huronien kylässä.

    Omien nuorten miestenne täytyy hankkia Sumachille riistaa, ja kun hän toisen kerran menee naimisiin, lienee paras, että hän ottaa miehen, jonka jalat eivät ole kylliksi pitkät kulkemaan sille alueelle, missä hänellä ei ole mitään tekemistä. Me taistelimme rehellistä taistelua ja hän kaatui; tässä ei ole mitään muuta, kuin mitä jokaisen urhoollisen miehen on odottaminen ja arvaaminen. Mingon sydäntä en ikinä voi saada, se on yhtä mahdotonta kuin jos ajattelisi harmaita hiuksia kasvavan pojan päähän tai karhunmarjoja mäntyyn.

    Ei, ei, Huroni; lahjani ovat vaimoa koskevissa seikoissa valkeaihoisen lahjat, delavarilaisia ovat ne kaikissa indiania koskevissa asioissa."

    Tuskin oli nämä sanat lausuttu, ennenkuin yleinen jupina ilmoitti niiden herättämää tyytymättömyyttä. Naiset etenkin lausuivat julki harminsa, ja Sumach, joka oli kyllin vanha ollakseen sankarimme äiti, ei suinkaan purkanut vihaansa sävyisimmillä lauseilla. Mutta kaikki muut pettymisen ja harmin osoitukset olivat aivan vähäpätöisiä Pantterin raivokkaan vihastumisen rinnalla. Hän oli luullut alentavan arvoansa, jos antaisi sisarensa ottaa keltanaaman miehekseen -- vaikka tämä oli indianeille jokseenkin tavallista -- ja oli ainoastaan sisaren hartaasta pyynnöstä antanut tähän suostumuksensa.

    Nyt harmitti häntä sydämen pohjasta, kun näki keltanaaman hylkäävän sen kunnian, jota hänelle oli osoitettu, ja hillitsemättömän raivokkaalla ja julmalla katseella hän katsoa tuijotti vankia; eikä hänen kätensä kauan epäillyt tyydyttää sitä kostonhimoa, joka poltti hänen rintaansa.

    "Sinä keltanaamain koira," huudahti hän irokesien kielellä, "mene ulvomaan rakkien kanssa omille onnettomille metsästysmaillesi!"

    Vielä hänen puhuessaan viskasi kohoitettu käsi tomahavkin. Onneksi oli puhujan kuuluva ääni vetänyt Hirventappajan huomion sinnepäin, muuten olisi tämä hetki varmaankin ollut hänen viimeinen hetkensä. Tuo vaarallinen ase olisi murtanut vangin pään, ellei hän olisi ojentanut kättänsä ja varren heilahtaessa tarttunut siihen kiinni niin nopeasti, että tämä sukkela liike kummastutti katsojaa yhtä paljon kuin se taitavuus, jolla ase oli viskattu. Sen vauhti oli kuitenkin niin voimallinen, että se Hirventappajan käden pysähtyessä joutui juuri siihen asemaan, joka tarvittiin viskuun vastaamiseksi. Ja tietymätöntä on eikö juuri tämä viekoitellut nuorukaista kostamaan.

    Hänen silmänsä säihkyivät ja pieni punanen pilkku nousi molempiin poskiin, kun hän, kooten kaiken voimansa, viskasi aseen takaisin vihollistansa vastaan.

    Tämän viskuun odottamattomuus edisti sen onnistumista; Pantteri ei nostanut kättänsä eikä kumartanut päätään pois tomahavkin tieltä. Pieni terävä kirves sattui keskelle vihollisen otsaa ja suorastaan halkasi pään. Juosten esille, niinkuin käärme syöksee vihollisensa päälle vielä sittenkin, kun on saanut kuolemanhaavan, kaatui tuo vahva mies pitkälleen maahan, vapisten kuolemankamppauksessa. Kun kaikki juoksivat häntä auttamaan, jäi vanki hetkeksi vahtimatta, ja päättäen koettaa pelastaa henkeänsä, kävi kuinka kävi, syöksyi hän metsävuohen nopeudella sivulle päin.

    Silmänräpäyksen ällistys vaan -- ja koko joukko, vanhat ja nuoret, lapset ja naiset jättivät Pantterin hengettömän ruumiin, päästivät ulvonnan ja ryhtyivät vankia takaa-ajamaan.

    Vaikka se tapaus, joka vietteli Hirventappajan tähän hurjaan yritykseen, oli äkillinen, ei hän kumminkaan ollut ihan valmistumaton siihen. Viimeksi kuluneen tunnin ajalla oli hän näet tarkoin punninnut pakenemisen kaikkia mahdollisuuksia ja hänen pakoansa ohjasi sentähden ennen harkittu tuuma, jonka kautta kaikki epäileminen ja neuvottomuus päättävällä hetkellä oli kadonnut. Tämä seikka yksistään saattoi hänelle aluksi sen suuren edun, että hän pääsi ahdistamatta vahtien sivutse. Se keino, jolla hän tämän saavutti, oli aivan mutkaton, vaan ansaitsee sentään kertoa.

    Vaikk'ei metsikkö reunustanut kannaksen rantoja ihan veden rajaan saakka, alkoi tavallisen tiheä pensaikko kumminkin jo vähäistä ylempänä, sekä ulottui pohjoisesta etelään päin. -- Samaan suuntaan ohjasi Hirventappajakin kulkunsa ja oli jo ennättänyt pensaikon suojaan, ennenkuin vahdit, jotka olivat asetetut vähän sitä alemmaksi, ennättivät saada selkoa melun oikeasta syystä. Mahdotonta kuitenkin oli juosta pensaikkoa myöten, jonkatähden Hirventappaja kappaleen matkaa jatkoi juoksua rannassa, polviin ulottuvassa vedessä; mutta heti kuin sopiva tilaisuus tarjoontui, syöksi hän pensaikkoon ja siitä aukeaan metsään.

    Monta laukausta ammuttiin Hirventappajata kohti hänen juostessansa vesirannikkoa pitkin, ja vielä useampia kuului sitten, kuin hän oli päässyt aukeaan metsään, jossa hänellä oli verrattain vähemmän suojaa.

    Mutta vaikka kuulat vinkuivat hänen ympärillään, ei kumminkaan ainoakaan sattunut. Nämä turhat hänen pakonsa estämisen yritykset saattoivat hänelle sen edun, että hän pääsi enemmän kuin sata kyynärää lähimmän takaa-ajajan edelle, ennenkuin takaa-ajaminen ennätettiin saada jonkunlaiseen järjestykseen. Mahdoton oli seurata vankia pyssy kädessä, jonkatähden nopeimmat juoksijat, laukaistuaan pyssynsä siinä epävarmassa toivossa, että voisivat haavoittaa metsästäjää, viskasivat ne pois, käskivät naisten ja poikasten koota ja panna ne latinkiin niin pian kuin mahdollista, ja syöksivät pakenijan jälkeen.

    Hyvin tietäen kuinka hurjaan yritykseen oli ryhtynyt, koki Hirventappaja käyttää jok'ainoan kalliin minuutin hyväksensä. Hän tiesi myöskin että hänen oli juokseminen suoraan eteenpäin, jos mieli pelastaa itsensä, sillä jos hän olisi ruvennut kääntymään tai mutkiin kulkemaan, niin olisi tuo suuri takaa-ajajain paljous tehnyt kaiken pakenemisen mahdottomaksi. Sentähden juoksi hän viistoon tuota nähtävästi loivaa vuorenrinnettä ylöspäin, ja tultuaan sen harjalle, hiljensi hän vauhtia hengähtääksensä.

    Ulvoen seurasivat Huronit perästä, mutta siitä hän vähät huoli, sillä hän tiesi heillä olevan voitettavana samat vaikeudet, joista hän jo oli päässyt. Hän oli nyt likellä viimeistä vuorenhuippua ja huomasi että olisi kulkeminen syvän laakson poikki, ennenkuin pääsisi seuraavan mäen juurelle. Ainoa piilopaikka, jonka hän huomasi läheisyydessään, oli kaatunut puunrunko; ja epätoivon tilassa käytetään viimeisiä keinoja.

    Puu oli kaatunut pitkin harjanteen ylimmäistä vierrettä, ja silmänräpäyksessä hyppäsi hän sen yli ja painautui sen alle, jota ennen hän kuitenkin, erehdyttääkseen takaa-ajajiansa, huudahti kovalla äänellä, ikäänkuin iloissaan siitä, että pääsi alasmäkeä juoksemaan.

    Tuskin oli hän asettunut piilopaikkaansa ja makasi siinä kovasti tykyttävin sydämin, kuin jo vuorentörmän toiselta puolen alkoi kuulua astunta, ja kohta sen jälkeen ilmoittivat korkeat äänet ja taaja jalkain kopina, että takaa-ajajat olivat lähellä. Kovasti huudahtaen juoksi toinen toisensa perästä puunrungon yli ja syöksi alaspäin vierrettä myöten, toivoen saavansa pakenijan näkyviin, ennenkuin hän ennättäisi laakson pohjalle.

    Jo oli varmaankin neljäkymmentä miestä tällä tavoin hypännyt metsästäjän piilopaikan ylitse, ja etukynnessä olijat alkoivat juosta ylöspäin vastaista luisua myöten, kun heissä alkoi ilmaantua epäilys, ja he valmistautuivat lähemmin tutkimaan pakolaisen jälkiä. Tämä hetki oli päättävä; vähemmän karaistuilla hermoilla ja lujalla mielellä varustettu henkilö olisi karannut ylös ja paennut. Eipä niin Hirventappaja.

    Liikkumatonna makasi hän paikallaan, ahneilla silmäyksillä vartioiden jokaista liikuntoa alhaalla laaksossa ja syvään hengittäen voimia kootaksensa.

    Huronit näyttivät nyt koirajoukolta, joka on eksynyt otuksen jäljiltä.

    Tuskin mitään puhuttiin, mutta kaikki juoksivat ympäriinsä, tutkien jokaista maassa olevaa kuivaa lehteä, ihan kuin koirat, jotka vainustelevat kadonneita jälkiä. Hirventappaja katsoi nyt ajan tulleeksi, ja yht'äkkiä viskausi hän rungon toiselle puolen. Hetkisen kuunneltuaan oliko häntä huomattu, ryömi hän käsin jaloin vuoren harjulle -- noin kymmenen tai kaksitoista kyynärää -- kunnes sen takana luuli olevansa piilossa vihollisten katseilta. Mutta samassa kuin nousi ylös huomattiin hän, ja takaa-ajaminen alkoi uudelleen.

    Hirventappaja juoksi pitkin harjannetta, voidakseen käyttää hyväkseen tämän tasaista pintaa, jota vastoin Huronit, jotka maan laadusta ylipäänsä päättivät, että selänne pian tulisi laskeutumaan laaksoon, juoksivat sitä myöten päästäkseen oikotietä pakenijan eteen. Muutamat heistä kääntyivät samalla eteläänpäin, estääkseen hänen pakenemistaan tälle suunnalle, toiset taas juoksivat rantaan estämään pakoa järvelle.

    Hirventappajan asema oli nyt tukalampi kuin koskaan ennen, sillä kolmelta haaralta oli hän saarroksessa ja neljännellä oli järvi. Mutta hän oli punninnut kaikki sekä myötäiset että vastaiset asianhaarat, ja nopeasti paetessaan, mietti hän tyynellä mielellä yhtä ja toista pelastuskeinoa.

    Niinkuin kestävät raja-asukkaat ainakin, juoksi hän nopeammin kuin yksikään takaa-ajajista, jotka etenkin lukumääränsä ja etuisan asemansa tautta olivat hänelle vaaralliset, ja hän olisi sentähden yhä edelleen juossut suoraan eteenpäin, jos hän siten olisi voinut saada heidät kaikki taaksensa. Mutta se ei ollut mahdollista, ja kun hän vielä lisäksi selänteen vähitellen laskeutumisesta huomasi yhä enemmän lähenevänsä laaksoa, kääntyi hän yht'äkkiä suoraan sivullepäin entisestä suunnastaan ja juoksi tavatonta vauhtia vierteen rinnettä myöten rantaa kohti.

    Muutamat takaa-ajajista juoksivat läähättäen harjanteelle suoraan hänen perästään, mutta useimmat pysyivät laaksossa ollakseen häntä vastassa sen perukassa.

    Hirventappajalla oli nyt toinen vaikka huima tuuma mielessä. Luopuen kaikista metsään päin pääsemisen toiveista, riensi hän, sen kuin jalat kantoivat, ruuhta kohti. Oli se vaan kerran saavutettu, niin oli hänellä ainoastaan muutamia pyssynlaukauksia pelättävänä, ja sitten oli hän pelastettu. Kaikki sotilaat olivat viskanneet pois aseensa; hänen ei siis tarvinnut pelätä muuta kuin muutamia heikkoja naisia ja keski-ikäisiä poikia. Kaikki näytti lupaavan menestystä hänen tuumallensa, ja kun hän yhä juoksi alaspäin, oli hänen kulkunsa niin nopeaa, että hän pian oli pääsevä tarkoituksensa perille.

    Kun Hirventappaja riensi niemellä olevain naisten ja lasten sivutse, kokivat nämät estellä häntä viskaamalla kuivia risuja hänen jalkoihinsa; mutta se kauhu, jonka hän oli heissä nostanut rohkeasti kostamalla julmalle Pantterille, vaikutti, ett'ei kukaan uskaltanut häntä lähestyä. Hän juoksi ilkkuen heidän ohitse, murtihe metsikön läpi ja oli nyt järven rannalla viidenkymmenen askeleen päässä ruuhesta. Hän pysähtyi hengähtämään ja levähtämään, joka oli sangen tarpeen, ja joi vettä järvestä jäähdyttääkseen tulista suutansa.

    Mutta aika oli kallis ja hän kiiruhti ruuhen luokse. Yksi ainoa silmäys ilmoitti hänelle että airot oli viety pois. Tämä suuri pettyminen kaikkien ponnistusten perästä synnytti hänessä hetkeksi ajatuksen kääntyä takaisin ja vihollisten uhalla miehevästi palata leiripaikalle, mutta pirullinen ulvonta hänen takanaan ilmoitti takaa-ajajain nopeata lähestymistä, ja luonnonvetoinen rakkaus elämään sai voiton. Kooten kaikki voimansa ja taitonsa survasi hän ruuhen järveen ja viskausi itse siihen, sen kautta paljon vähentämättä sen vauhtia.

    Sen pohjalle pani hän selälleen maata, sekä saadakseen vapaasti hengittää että varjellakseen itseänsä pyssynluodeilta. Mutta ruuhen kepeys, joka oli niin edullinen soutamiselle, oli nyt haittana, painon puute vähenti, näet, sen liikuntavoimaa, muutoin olisi sysäys vienyt sen niin kauas rannasta tyynelle järvelle, että sitä vaaratta olisi voinut käsin soutaa eteenpäin.

    Hirventappaja ajatteli, että jos hän kerta pääsisi näin kauas, huomaisivat hänet kyllä hänen ystävänsä, jotka olivat järven toisella puolella, ja siinä tapauksessa kiiruhtaisivat he epäilemättä avuksi. Ruuhessa maatessaan tarkasti hän vuorella olevien puiden latvoja, jotta niiden avulla voisi päättää minnepäin se kulki. Lukuisia ääniä kuului rannalta, ja muun muassa kuuli hän kuinka jotkut tahtoivat miehittää lautan, joka onneksi kuitenkin oli jokseenkin kaukana niemen toisella puolen.

    Hirventappajan asema oli nyt todella tuskallinen. Hän makasi muutamia minuutia ihan liikkumatonna, luottaen ainoastaan kuuloonsa, ja varmana siitä, ettei veden loiske, jos joku koettaisi uida ruuhen luokse, voisi jäädä häneltä huomaamatta. Yht'äkkiä vaikenivat kaikki äänet ja hiljaisuus semmoinen tuli sijaan, että tuntui kuin kaikki olisi uupunut kuolemanhorroksiin. Ruuhi oli pian kulkenut niin kauvas järvelle, ett'ei Hirventappaja selällään maaten voinut nähdä muuta kuin sinisen taivaan. Mahdotonta oli kauemmin kestää tätä.

    Hyvin tietäen tämän syvän äänettömyyden ennustavan vaaraa, sillä metsäläiset eivät milloinkaan ole niin hiljaa, kuin silloin kuin ovat valmiit karkaamaan jonkun kimppuun, otti hän veitsensä ja rupesi leikkaamaan reikää ruuhen laitaan, mutta samassa kuului pyssyn pamaus ja luoti singahti ruuhen laitain läpi, muutaman tuuman päässä hänen päästään. Heti sen perästä alkoi muuan tammen latva verkalleen tulla näkyviin.

    Hirventappaja ei nyt enään voinut hillitä malttamattomuuttaan.

    Varovasti siirtyi hän hieman eteenpäin, tirkisti luodin tekemän reijän läpi ja onnistui siitä nähdä suuren osan nientä. Ruuhi, joka vahvan sysäyksen voimasta oli kulkenut niemen sivu, oli sitten kääntynyt etelä suuntaa järvellepäin, vaan oli kumminkin vielä niin lähellä rantaa, että väli tuskin saattoi olla sataa kyynärää pitempi.

    Hirventappaja huomasi välttämättömäksi koettaa poistua vihollisten läheisyydestä ja jos mahdollista antaa ystävilleen tiedon asemastaan.

    Ruuhen kumpaankin päähän oli pantu iso, pyöreä kivi sekä istumapaikaksi että painolastiksi. Suurilla ponnistuksilla ja vaivoilla sai hän toisen näistä siirretyksi perästä kokkaan, jotta molemmat yhteensä olivat vastapainona painolle perällä, jonne hän itse muuttihe. Ennen rannasta lähtöänsä oli hän, huomattuaan airot poisotetuiksi, viskannut kuivan puunoksan ruuheen. Tämän päähän asetti hän nyt lakkinsa ja pisti sen ruuhen laidasta ylös niin pitkälle kuin yletti. Tämä viekkaus ei kuitenkaan onnistunut; pyssyn luoti, joka lensi ruuhen vastaisen pään läpi ja oli raapaista hänen nahkaansa, vakuutti häntä siitä, että indianit halveksivat tätä sotajuonta, jonka tarkoituksen olivat käsittäneet.

    Hän otti pois lakkinsa ja asetti sen varjoksi lähelle päätään, mutta Huronit eivät näyttäneet huolivan siitä sen enempää, luultavasti sentähden että toivoivat saada hänet elävänä käsiinsä.

    Karkaaja oli nyt muutamia minuutia rauhassa, ja silmä luodin tekemän reijän suussa iloitsi hän nähdessään ruuhen hiljakseen etenevän yhä kauemmaksi rannasta. Kun hän katsoi ylöspäin, oli puunlatvat kadonneet näkyvistä, mutta pian huomasi hän ruuhen kääntyneen niin, että hän tirkistysreijästään näki ainoastaan järven kummankin pään. Oksan avulla, joka oli hieman väärä, alkoi hän nyt soutaa eteenpäin, koettaen ohjata ruuhta niin suoraan kuin mahdollista.

    Useat rannalta kuuluvat huudot ilmoittivat, että hänen hankkeensa huomattiin, ja luoti, puhkasten reijän ruuhen perään, vinkui sitä pitkin sankarimme käsien välitse ja meni ulos aivan hänen päänsä vierestä. Tämä joudutti hänen ponnistuksiansa, mutta samassa kuin hän veti tavallista voimallisemman aironvetämän, tuli toinen luoti rannasta, katkasi oksan ruuhen ulkopuolella ja riisti häneltä kerrassaan hänen kuljetusneuvonsa.

    Koska rannalta kuuluvat äänet tuntuivat jäävän yhä etemmäksi, päätti hän antaa ruuhen kulkea omin neuvoinsa, kunnes arvaisi olevansa pyssyn kantamattomissa -- viisain päätös, minkä hän tällä hetkellä voi tehdä, etenkin koska hän tunsi vilppaamman tuulen viilistelevän kasvojansa -- varma todistus siitä, että alkoi käydä tuuli.

    Hirventappaja oli nyt maannut ruuhessa noin kaksikymmentä minuutia ja alkoi levotonna ikävöidä avun merkkiä. Ruuhen asema esti häntä yhä näkemästä ympärilleen muualle kuin järven toiseen tai toiseen päähän päin, ja nyt vallitseva syvä äänettömyys herätti myöskin levottomuutta, koska hän ei tiennyt oliko tämä hänen ja vihollisten välisen yhäti pitenevän matkan vaikuttama vai oliko joku uusi viekkaus keksitty.

    Väsyneenä tästä mitään auttamattomasta valppaudesta, kääntyi hän viimmein selälleen, ummisti silmänsä ja odotti loppupäätöstä miehevällä tyynyydellä. Jos metsäläiset voivat niin täydellisesti hillitä kostonhimonsa, niin oli hän päättänyt olla yhtä tyynenä kuin he ja jättää onnensa virran ja tuulen huostaan.

    Noin kymmenen minuutin paikoille oli molemmin puolin oltu näin ääneti, kun Hirventappaja luuli kuulevansa hiljaista rapinaa, ikäänkuin jokin olisi raapaissut ruuhen laitaa. Hän aukaisi silmänsä, luullen saavansa nähdä indianin pään tahi käden kohoavan vedestä; mutta sen sijaan näki hän lehväkaarroksen levenevän päänsä päällä. Ensimmäinen esine, jonka hän ylösnoustuaan huomasi, oli Rivenoak, joka oli sen verran jouduttanut ruuhen hiljaista kulkua, että oli vetänyt sen rannalle, ja sen pohjan hankaaminen hiekkaa vastaan oli synnyttänyt sen äänen, joka herätti karkaajassa levottomuutta. Epätasaiset tuulen puuskat sekä virranveto olivat olleet syynä ruuhen muuttuneesen suuntaan.

    "Tule," sanoi Huroni, tyynesti käskien vangin nousta maalle; "nuori ystäväni on purjehtinut sinne tänne, kunnes on väsynyt; hän on unhottava juoksemisen, ell'ei käytä jalkojaan."

    "Teillä on ollut onni liittolaisena," vastasi Hirventappaja, astuen vakavin askelin ruuhesta ja välinpitämättömästi seuraten saattajaansa ennen mainitulle aukealle paikalle. "Sallimus on odottamattomalla tavalla ollut teille apuna. Minä olen uudestaan teidän vankinne."

    "Nuori ystäväni on hirvi. Hänen jalkansa ovat jokseenkin pitkät; ne ovat saattaneet paljon vaivaa nuorille miehilleni. Mutta kala hän ei ole; hän ei voi löytää tietä järvessä. Emme tahtoneet häntä ampua; kaloja pyydetään verkoilla, eikä ammuta luodeilla. Kun hän tulee hirveksi, tullaan häntä kohtelemaan kuin hirveä."

    "Kehukaa te hyvällä onnellanne Rivenoak; se on teidän oikeutenne, luulen minä, samaten kuin myöskin tiedän sen kuuluvan lahjoihinne.

    Siihen asiaan ei meidän kesken tarvitse tuhlata sanoja, sillä jokaisen täytyy ja tulee seurata lahjojansa. Kun naiset ryhtyvät minua pilkkaamaan ja herjaamaan, jonka piakkoin luulen tapahtuvan, niin muistakoot, että jos keltanaama taistelee henkensä edestä, niinkauan kuin hänen taistelunsa on laillista ja miehuullista, niin hän myöskin tietää arvokkaasti antaa sen mennä, kun huomaa aikansa tulleen. Olen vankinne; tehkää minulle mitä tahdotte."

    "Veljelläni on ollut pitkä vaellus vuorilla ja hupainen matka järvellä," jatkoi Rivenoak leppeämmin ja semmoisella hymyllä, jonka Hirventappaja luuli ennustavan rauhallisia aikeita. "Hän on nähnyt metsät, hän on nähnyt veden; kummastako hän enimmän pitää? Ehkä hän on nähnyt kyllin muuttaakseen mieltänsä ja kuunnellakseen järkevää puhetta?"

    "Puhukaa suunne puhtaaksi, Huroni. Teillä on jotakin mielessä, ja mitä ennen se lausutaan, sitä pikemmin saatte vastauksen."

    "Se on rehellistä ja suoraa puhetta! Veljeni puheessa ei ole mitään kavaluutta, vaikka hän juoksee kuin kettu. Tahdon puhua hänen kanssaan; hänen korvansa ovat nyt entistä herkemmät kuulemaan, eivätkä hänen silmänsä ole ummessa. Sumach on köyhempi kuin koskaan ennen. Hänellä oli kerran veli ja puoliso; lapsia oli hänellä myöskin. Aika tuli, ja puoliso läksi hyvästi-jättämättä pois autuille metsästysmaille; hän jätti Sumachin yksinään lastensa kera. Tätä ei hän olisi tehnyt, ell'ei häntä olisi siihen pakoitettu; Ilves oli hyvä puoliso.

    Iloista oli katsella sitä riistaa, niitä metsäsorsia, hanhia ja karhunlapoja, jotka talven aikana riippuivat hänen majassaan. Kuka nyt pitää huolta kaikesta tästä tulevina talvina? Muutamat arvelivat, ett'ei veli unhottaisi sisartaan, vaan että hän tulevana talvena pitäisi huolta siitä, ett'ei maja jäisi tyhjäksi. Niin luulimme mekin, mutta Pantteri ulvoi ja seurasi sisarensa puolisoa kuolon tiellä. Nyt he kilpailevat, kumpiko ennen ennättää autuille metsästysmaille.

    Muutamat luulevat Ilveksen juoksevan sukkelammin, toiset arvelevat Pantteria nopeammaksi.

    Sumach väittää molempien kulkevan niin nopeasti ja niin etäälle, ett'ei kumpikaan koskaan tule takaisin. Kuka on ravitseva häntä ja hänen lapsiansa? Se mies, joka käski hänen puolisonsa ja veljensä jättää hänen majansa; hän on mahtava metsästäjä, ja me uskomme ett'ei nainen koskaan tule hätää kärsimään."

    "Niin, Huroni, teidän katsantotapanne mukaan on tämä pian päätetty, mutta sotii kovasti valkean miehen tunteita vastaan. Olen kuullut että moni tällä tavoin on pelastanut henkensä, vaan olen tullut tuntemaan toisia, jotka olisivat pitäneet kuoleman tällaista vankeutta parempana.

    Minä puolestani en etsi kuolemata, vaan en myöskään etsi avioliittoa."

    "Keltanaama ajatelkoon tätä sillaikaa kuin kansani valmistaksen neuvoitteluun. Hän on saava tietää, mitä tulee tapahtumaan. Hän muistakoon, kuinka vaikea puolison ja veljen kadottaminen on. Menkää -- kun tarvitsemme Hirventappajaa, niin kutsumme häntä."

    Näin lausuttuaan, meni Rivenoak metsään ja katosi pian puiden taakse, jättäen Hirventappajan yksinänsä. Se joka ei tunne metsäläisten tapoja, olisi voinut luulla että vanki nyt jätettiin omaan valtaansa; mutta nuorukainen tunsi heidät ylen hyvin, jottei ruvennut kuvittelemaan mitään sellaista. Hän ei kumminkaan tiennyt kuinka pitkälle Huronit aikoivat harjoittaa kavaluuttaan, ja sentähden päätti hän mitä pikemmin koetella heitä.

    Teeskennellen välinpitämättömyyttä, joka tietysti oli kaukana hänestä, kulki hän eteenpäin, vähitellen läheten sitä paikkaa, missä oli tullut maalle, kunnes hän alkoi kiiruhtaa kulkuansa, kumminkin tarkasti varoen ett'ei näyttäisi pakenevan, ja tunki yht'äkkiä pensaikon läpi rantaan. Ruuhi oli poissa; siitä ei näkynyt jälkiäkään vaikka hän tarkkaan tutkien kulki sekä niemen pohjois- että etelärantaa pitkin.

    Se oli epäilemättä kätketty niin, ett'ei hän voinut saada sitä haltuunsa eikä edes selkoa missä se oli, ja selvästi näkyi, että metsäläiset olivat tehneet tämän jossakin tarkoituksessa.

    Hirventappaja käsitti nyt selvemmin todellisen asemansa. Hän oli vankina soukalla niemekkeellä, epäilemättä tarkkaan vartioituna ja kaikkein pakokeinoin puutteessa, paitsi uimista. Hän ajatteli todella ryhtyä tähän viimeiseen pelastuskeinoon, mutta varmana siitä, että ruuhta paikalla käytettäisiin takaa-ajamista varten ja ett'ei hänellä ollut paljon menestymisen toivoa, jätti hän tämän tuuman. Surumielin katseli hän linnaan päin, mutta kaikki näytti siellä hiljaiselta ja kolkolta, ja hän tunsi olevansa aivan yksinänsä ja hyljättynä, joka tietysti lisäsi hetken katkeruutta.

    "Tapahtukoon Luojan tahto," mutisi hän alakuloisena palaten rannasta; "tapahtukoon Luojan tahto niin maassa kuin taivaassa. Olen toivonut, ett'ei päiväni näin äkkiä päättyisi, mutta itse asiassa merkitsee se aivan vähän. Muutama talvi ja kesä vielä, ja elämä olisi ollut lopussa luonnon järjestyksen mukaan. Voi kuitenkin, nuoret ja voimakkaat ihmiset uskovat harvoin kuoleman mahdollisuutta, ennenkuin se yht'äkkiä irvistää heitä vastaan ja ilmoittaa että heidän aikansa on tullut!"

    VIIDES LUKU.

    Hirventappajaa kidutetaan. -- Pelastuminen.

    Lehtien kahina ja kuivien oksien ratiseminen ilmoitti Hirventappajalle että viholliset lähestyivät. Huronit asettuivat ympäri sitä paikkaa, jossa seuraava kohtaus oli tapahtuva; sen keskelle nyt vanki asetettiin, ja aseellisia miehiä sijoitettiin heimon heikompien jäsenten sekaan sillä tavalla, ett'ei vanki mitenkään voinut päästä piiristä pois. Eikä hän enää ajatellutkaan paeta, sillä viime yritys oli osoittanut, että hänen oli mahdoton karata näin suuren takaa-ajajajoukon käsistä.

    Päinvastoin kokosi hän nyt kaikki voimansa kohdatakseen onnettomuuttaan niin pontevasti, että siitä olisi kunniaa hänen värilleen ja miehuudelleen, ja että se eroaisi yhtä paljon arkamaisesta pelosta kuin kurjasta röyhkeydestä. Heti piiriin astuttuaan asettui Rivenoak paikalleen sen ylimmäisessä päässä.

    Useimmat vanhat soturit kokoontuivat hänen ympärilleen, mutta Sumachin veljen kuoltua, ei läsnäolevien joukossa löytynyt ketään tunnustettua päällikköä, jota hänen olisi tarvinnut pelätä vaarallisena kilpailijana vallasta.

    Likinnä aseiden käyttämistaitoa on hyvä puheenlahja varmin keino, jolla voittaa kansan suosion, yhtä hyvin sivistyneissä kuin metsäläis-yhteiskunnissakin, ja samoin kuin moni ennen häntä oli Rivenoakkin saanut arvoa yhtä paljon tekemällä vääriä johdelmia, joita hänen kuulijansa hyväksyivät, kuin perinpohjaisella ja oppineella totuuden esittelemisellä tai tarkasti logillisella todistamisella.

    Hänellä oli kuitenkin paljon valtaa heimokunnassaan, eikä häneltä suinkaan puuttunut perusteellisia ansioita siihen. Hän ei ollut ollenkaan taipuisa päästämään kansansa hurjimpia himoja valloilleen, ja siitä ajasta saakka, jolloin hän sai vallan, oli hän tavallisesti vaatinut lempeyttä kaikissa tapauksissa, jotka heimokuntalaisissa herättivät raivoa ja kostonhimoa. Tässäkin tapauksessa ryhtyi hän vastenmielisesti liiallisuuksiin, vaikka sitä vaadittiin niin yleisesti, ett'ei hän voinut keksiä mitään keinoa sen estämiseksi.

    Hylkääminen harmitti Sumachia pahemmin kuin miehen ja veljen kuolema, eikä ollut luultava, että hän, ollen nainen, antaisi anteeksi miehelle, joka oli hänet niin häpeällisesti hyljännyt. Kun hän ei antanut anteeksi, niin ei voinut toivoakaan että heimo unhottaisi tappionsa, ja vaikka Rivenoak olisi kuinka kernaasti suonut anteeksi, niin ei hän voinut olla huomaamatta, että sankarimme tila nyt oli melkein toivoton.

    Kun koko heimo oli keräytynyt vangin ympärille, syntyi äänettömyys, sitä uhkaavampi, kun se miltei ollut haudan hiljaisuutta. Hirventappaja huomasi, että naiset ja lapset olivat männyn juurista halkoneet puikkoja, jotka, niin kuin hän hyvin tiesi, pistettäisiin hänen ruumiisensa ja sytytettäisiin, ja muutamat nuoret miehet pitivät saatavilla niitä niiniköysiä, joilla hän oli kiinni sidottava. Vähän matkan päästä nouseva savu ilmoitti että tulisia kekäleitä hankittiin, ja muutamat vanhemmat sotilaat koettelivat sormillaan tomahavkiensa teriä, ikäänkuin hankkiakseen varmaa tietoa niiden terävyydestä ja voimasta. Puukotkin vedettiin tupistansa, hätäisinä alkamaan veristä ja armotonta työtään.

    "Hirventappaja," alkoi Rivenoak tyynesti ja arvokkaasti, mutta semmoisella äänellä, joka ei osoittanut mitään myötätuntoisuutta tai sääliväisyyttä, "on aika, että väkeni oppii tuntemaan oman tahtonsa.

    Aurinko ei ole enää päämme päällä; kauan odotettuaan Huroneja, on hän väsynyt ja alkanut laskeutua laakson tällä puolella olevia mäntyjä lähelle. Se kulkee nopeasti ranskalaisten isäimme maata kohti ilmoittamaan lapsilleen, että heidän majansa ovat tyhjät ja että heidän pitäisi olla kotona. Kuleksivalla sudella on pesänsä, ja hän palaa sen luo, kun tahtoo nähdä penikkansa. Irokesit eivät ole susia köyhempiä.

    Heillä on kyliä, majoja ja peltomaita; hyvät henget väsyvät niitä yksinään vahtiessansa. Kansani täytyy kääntyä kotiin asioitansa hoitamaan. Ilo on nouseva majoissa, kun huutomme kuuluu metsästä.

    Surullinen huuto on syntyvä, kun päästään tietämään että iloa seuraa suru. Tullaan vaatimaan päänahkaa, mutta ainoastaan yhtä.

    Hirventappajan on päättäminen, josko vielä yhden päänahan täytyy riippua paalullamme. Kaksi majaa on joutunut tyhjäksi; yksi päänahka, elävänä tai kuolleena tarvitaan kummankin ovelle."

    "Ota se sitten kuolleena," vastasi vanki vakaasti, mutta pöyhkeilemättä. "Aikani on luullakseni tullut, ja mikä on tapahtuva, sitä ei voi muuttaa. Jos olette päättäneet minua kiduttaa niin koetan kaikin voimin kestää tuskat, vaikk'ei kukaan, ennenkuin on koettanut, voi sanoa paljoko luontonsa tulee kestämään."

    Rivenoak käski nyt muutamien nuorten miesten sitoa vangin. Tähän ei suinkaan ryhdytty pelosta, että hän pääsisi pakenemaan taikka siitä syystä, että luultiin hänen sitomatonna ei voivan kestää kidutusta, vaan siinä älykkäässä tarkoituksessa, että hän saatettaisiin tuntemaan oman avuttomuutensa ja että hänen rohkeutensa siten vähin erin askel askeleelta masentumalla lannistuisi. Hirventappaja ei tehnyt minkäänlaista vastarintaa. Vapaasti antoi hän sitoa kätensä ja jalkansa, ja kun hänen ruumiinsa oli kovasti kiedottu niiniköysiin, kannettiin hän erään puun luokse, johon hän sidottiin kiinni, jotta estyisi sekä liikkumasta että kaatumasta.

    Kädet ojennettiin ruumista pitkin, lakki otettiin pois ja hän jätettiin, puoleksi seisoen, puoleksi köysiin nojautuen, vointinsa mukaan kohtaamaan mitä nyt seurasi.

    Sitä että Hirventappaja oli kieltäytynyt ottamasta Sumachia vaimokseen, pidettiin solvauksena koko heimoa vastaan. Kunnianasiaksi katsottiin sentähden keltanaaman rankaiseminen, hän kun hylkäsi Huroninaisen ja ennen antautui kuolemaan, kuin vapautti heimon yhden lesken ja hänen lastensa elättämisen velvollisuudesta. Nuoret miehet odottivat kärsimättömästi leikin alkamista, ja kun Rivenoak huomasi sen, eikä vanhemmatkaan soturit näyttäneet haluavan myöntää pitempää viivykkiä, täytyi hänen pakosta antaa merkki tuon julman työn alkamiseen.

    Mettäläisillä oli tapana tällaisissa tilaisuuksissa mitä kovimmin koetella uhrinsa hermojen kestävyyttä. Toiselta puolen taas pitivät he kunnian asiana ei näyttää minkäänlaista heikkoutta vankina ollessaan, vaan kokivat kaikin tavoin yllyttää vihollisia sellaisiin väkivaltaisuuksiin, jotka pian tuottivat kuoleman. Moni soturi oli vihollisiansa pilkkaamalla ja uhoittelemalla osannut hankkia pikaisemman lopun tuskillensa, mutta Hirventappaja halveksi tätä keinoa ja oli päättänyt ennen miehuullisesti kestää kaikki, kuin saattaa värinsä häpeään.

    Heti kuin nuoret miehet huomasivat saavansa alottaa, juoksi muutamia rohkeimpia ja huimapäisimpiä tomahavki kädessä esiin. He valmistautuivat viskaamaan tuota vaarallista asetta; mutta tarkoitus oli uhria haavoittamatta osata puuhun niin likelle hänen päätänsä kuin mahdollista. Tämä oli niin rohkea koete että ainoastaan ne saivat ottaa kilpailuun osaa, jotka olivat erittäin taitavia aseiden käyttämisessä, sillä muutoin olisi uhrin liian aikainen kuolema tehnyt lopun odotetusta nautinnosta. Mutta vaikka näitäkin varokeinoja käytettiin, tapahtui harvoin että vanki pääsi vahingoittumatta, ja useen seurasi kuolema, vaikk'ei sitä oltu varta vasten tarkoitettu.

    Sitä nuorukaista, joka ensiksi astui esiin, kutsuttiin Korpiksi, koska hänen tähän asti ei ollut onnistunut saada sotaisempaa lisänimeä. Hän oli päässyt jonkunlaiseen maineesen pikemmin suurten vaatimustensa kuin taitavuuden ja loistavien tekojen kautta, jonka vuoksi ne, jotka tunsivat hänen luonteensa, luulivat vangin hengen olevan suurimmassa vaarassa, kun hän asettui paikallensa ja heilutti tomahavkia. Mutta nuori metsäläinen oli hyväluontoinen, ja ainoa hänessä vallitseva ajatus oli toivo voida viskata paremmin kuin kukaan muu. Vähän aikaa heilutettuaan tomahavkia ja tehtyään sopivan määrän liikkeitä, joista luuli suuriakin seuraavan, viskasi Korppi sotakirveensä.

    Se kiiti ilman halki, leikkasi muutaman tuuman päässä vangin poskesta kaarnapalasen puusta, johon hän oli sidottu kiinni, ja tarttui takana olevaan suureen tammeen.

    Tämä oli aivan selvään huono viskuu, sen osoittikin nuorukaisen suureksi harmiksi yleinen pilkkanauru. Toiselta puolen ilmoitti yleinen, vaikka tukahutettu jupina sitä kummastusta, minkä se tyyneys herätti, jolla vanki oli kestänyt tämän ensimmäisen koetuksen. Pää oli ainoa ruumiinosa, jota hän voi liikuttaa, ja sen oli metsäläiset tahallansa jättäneet irralleen, jotta saisivat huvikseen nähdä uhrin tempovan ja vääntelevän sitä sinne tänne koettaessaan karttaa vaarallisia iskuja. Mutta Hirventappaja petti heidän toivonsa mielenmaltilla semmoisella, joka teki koko hänen ruumiinsa yhtä liikkumattomaksi kuin se puu, johon hän oli sidottu kiinni.

    Ei hän myöskään käyttänyt tuota luonnollista ja tavallista silmäin ummistamisen keinoa -- helpoitus, jota ei vahvimmat ja vanhimmatkaan indianilaiset soturit koskaan ole kieltäneet itseltänsä suuremmalla ylönkatseella, kuin hän nyt.

    Tuskin oli Korppi ennättänyt tehdä onnistumattoman ja lapsellisen koetteensa, kun Hirvi astui hänen sijaansa. Tämä oli keski-ikäinen soturi, erittäin taitava tomahavkia käyttämään, jonka vuoksi katselijat odottivatkin suurta huvia hänen viskuustaan. Hänellä ei ollut Korpin hyvänluontoisuutta, ja hän olisi mielellään saattanut vangin uhriksi vihallensa keltanaamoja kohtaan, jos hän ei etupäässä olisi tahtonut vahvistaa mainettaan taitavana tomahavkinviskaajana. Hän astui tyynenä paikalleen, ollen itseensä luottavan näköisenä, heilutti pientä kirvestään ainoastaan tuokion, astui toisen jalkansa askeleen eteenpäin

    • ja viskasi. Hirventappaja näki terävän aseen vilisten tulevan

    itseänsä kohti ja luuli viimeisen hetkensä tulleen, vaan jäi kumminkin vioittumatta. Tomahavki vaan naulasi vangin pään puuhun kiinni, sivumennessään siepaten hiustukon mukaansa ja sen kanssa upoten syvälle pehmeään kaarnaan. Yleinen huuto ilmoitti katsojain ihastusta, ja Hirven sydämessä alkoi liikkua leppeämpiä tunteita vankia kohtaan, jonka erinomainen tyyneys oli suonut hänelle tilaisuuden näin loistavalla tavalla osoittaa taitavuuttaan.

    Hirveä seurasi hyppäävä poika, joka juoksi esille kuin koira tai leikillinen kili. Hän oli noita jänteviä nuorukaisia, joiden jäntereet näyttävät myötäänsä olevan liikkeessä ja jotka joko tottumuksesta tai täydestä tarkoituksesta, eivät milloinkaan pysy yhdessä kohden.

    Kuitenkin oli hän sekä urhoollinen että taitava ja oli saavuttanut mainetta heimokunnassa urotöittensä kautta sekä sodassa että metsästäessä. Hyppäävä poika loikahti suoraan vangin eteen, uhkasi häntä tomahavkillaan toisen vuoron toiselta, toisen toiselta puolen, siinä turhassa toivossa, että tällä teeskennellyllä uhkaamisella voisi pakoittaa häntä pelkoa osoittamaan. Hirventappaja väsyi viimein tähän ilveesen ja puhui nyt ensi kerran sen perästä kuin tämä kiduttaminen oli alkanut.

    "Viskaa, Huroni," huudahti hän, "muuten unhottaa tomahavkisi asiansa.

    Miksi tanssit siinä sinne tänne kuin hirven vasikka, joka emälleen tahtoo näyttää voivansa hyppiä, koska kuitenkin olet täysikasvuinen sotilas, ja sinulla on edessäsi täysikasvuinen sotilas, joka halveksii sekä sinua että yksinkertaisia koukkujasi? Viskaa, sillä muuten tulevat huronilais-tytöt nauramaan sinua vasten naamaa."

    Vaikka ei ollut tarkoitus, herätti tuo loppulause hyppäävän pojan vihan. Sama hermoin kiihko, joka teki hänet niin liikkuvaksi, vaikutti sen, että hänen oli vaikea hillitä tunteitansa, ja sanat olivat tuskin ennättäneet vangin huulilta, ennenkuin tomahavki lensi indianin kädestä julmalla surmaamisen tarkoituksella. Mutta juuri hänen kiivautensa teki tämän tarkoituksen tyhjäksi. Tähtääminen oli epävarma, ja ase viisti vangin kasvoja vähän haavoittaen häntä olkapäähän.

    Tämä oli ensi kerta, jolloin joku muu tarkoitus kuin vangin peloittaminen tahi taitavuuden osoittaminen oli näyttäytynyt, ja hyppäävä poika talutettiin paikalla pois, saaden ankarat nuhteet malttamattomuudestansa, joka niin vähällä oli tehdä tyhjäksi heimon toiveet.

    Hänen perästään seurasi muutamia nuoria miehiä, jotka huolettomalla välinpitämättömyydellä viskoilivat ei ainoastaan tomahavkeja, vaan vielä vaarallisempiakin aseita, nimittäin puukkoja. Kaikki osoittivat kuitenkin niin suurta taitavuutta, ett'ei vanki vaarallisemmin vahingoittunut, vaikka hänen nahkansa useita kertoja naarmoittui.

    Se lannistumaton lujuus, jota hän osoitti etenkin siinä kilpailulajissa, jolla tämä koettelu päättyi, vaikutti katselijoissa syvää kunnioitusta häntä kohtaan, ja kun päälliköt ilmoittivat hänen hyvästi kestäneen puukko- ja tomahavkikokeet, ei löytynyt koko heimossa ketään, paitsi Sumachia ja hyppäävää poikaa, joka todella olisi tuntenut vihan tunteita häntä vastaan.

    Rivenoak sanoi nyt kansallensa, että keltanaama oli näyttänyt olevansa mies. Jos kohta hän olikin elänyt Delavarien joukossa, niin ei hän kumminkaan ollut nainen, niinkuin muut niistä. Hän tahtoi nyt tietää toivoivatko Huronit jatkaa kiduttamista. Hellätuntoisimmatkin naiset olivat suureksi hauskuudekseen katselleet viime koetteita, eivätkä siis tahtoneet luopua jatkamisesta, jonka tähden ainoastaan yksi mieli vallitsi siitä, mikä vastaus oli annettava.

    Tuo älykäs päällikkö, joka yhtä halukkaasti toivoi saavansa liittää heimoonsa näin mainion metsästäjän, kuin joku europalainen ministeri toivoo löytävänsä sopivia tekosyitä uusiin veroittamistoimiin, koetti jos jollakin keinoin ajoissa tehdä lopun tästä koettelusta; sillä hän tiesi aivan hyvin, että jos kiusaajain julmemmat himot pääsisivät valloilleen, niin olisi yhtä vaikea hillitä heidän veristä menettelyänsä kuin estää hänen kotiseutuinsa suurten järvien veden aaltoilemasta.

    Sen tähden kutsui hän luoksensa neljä tai viisi parasta pilkkaan-ampujaa ja käski heidän pyssyillä koetella vangin lujuutta, vaan samalla muistutti hän kuinka tärkeätä oli, että he koettaisivat ylläpitää hyvää ampuja-mainettansa ottamalla ampuissaan mitä tarkimpaa vaaria itsestänsä.

    Kun Hirventappaja näki valittuin soturien aseet kädessä astuvan esiin, tunsi hän samanlaista huojennusta, kuin kauan kiusautunut potilas-parka tuntee varman kuoleman lähestyessä. Tämän vaarallisen aseen vähinkin kohottaminen tai laskeminen tuottaisi kuoleman, ja kun pää oli ainoa pilkkutaulu, johon oli koskettaminen, ilman vahingoittamatta, niin antaisihan yhden ainoan tuuman poikkeaminen oikeasta linjasta luodille kuolemaa tuottavan suunnan.

    Väli oli mitätön ja siis yhdessä suhteessa turvaava. Mutta sitä vielä enemmän lyhentämällä pantiin vangin hermot yhä kovempaan pinteesen.

    Töin tuskin olivat hänen kasvonsa niin kaukana pyssynsuista, ett'ei tuli niitä kärventänyt, ja vakaalla katseellaan voi hän odottaessaan kuolemansanomaa katsoa suoraan niiden sisään. Nuo älykkäät Huronit tiesivät tämän aivan hyvin, ja tuskin yksikään nosti pyssyä sillä ampuaksensa, ennenkuin oli tähtänyt vangin otsaa kohti niin likeltä kuin mahdollista, toivoen että hänen rohkeutensa täten lannistuisi ja heimo iloten ja riemuten saisi nähdä taidokkaan julmuutensa kukistavan uhrin.

    Kuitenkaan ei kukaan kilpailijoista tahtonut vahingoittaa vankia, sillä liian aikainen satuttaminen katsottiin miltei yhtä häpeälliseksi kuin tykkänään sivu ampuminen. Pyssy toisensa perästä laukaistiin, ja kaikki luodit sattuivat mitään vahinkoa tekemättä puuhun ihan likelle Hirventappajan päätä. Kumminkaan ei kukaan huomannut hänen liikahuttavan jänterettäkään eikä edes räpäyttävän silmiään. Tätä lannistumatonta lujuutta, jonka moista ei koskaan tätä ennen oltu nähty, voipi katsoa kolmen tietyn seikan ansioksi.

    Ensimmäinen oli antauminen kohtalon valtaan ynnä jäykkä luonne; toiseksi oli juuri tämä ase hänelle niin tuttu, jotta kaikki se kauhu, joka tavallisesti seuraa paljasta vaaran ajattelemista, sen kautta katosi; kolmanneksi oli hän oppinut käyttämään tätä asetta niin erinomaisen taitavasti, että hän jo edeltäpäin voi tuumalleen ilmoittaa sen paikan, mihin luoti oli sattuva. Niin tarkasti laski hän ampumajuonteen, että hänen ylpeytensä viimmein voitti nöyrän malttavaisuuden, ja kun viisi tai kuusi indiania oli ampunut luotinsa puuhun, ei hän enää voinut olla ilmoittamatta halveksivansa heidän huonoa sekä pyssyn käsittelijä- että tähtääjä-taitoansa.

    "Kutsukaa tätä ampumiseksi jos tahdotte, Mingot, sanoi hän," mutta meillä on sqvavsia (vaimoja) Delavarien joukossa ja minä tunnen Mohavkin seudulla hollantilaisia tyttöjä, jotka voittaisivat paraammankin teistä. Päästäkää käteni irti, antakaa minulle pyssy, niin minä naulitsen ohkaisimmankin käheränne mihin puuhun hyvänsä, ja sen teen puolentoista, jopa kahdenkin sadan kyynärän päästä, yhdeksäntoista kertaa kahdesta kymmenestä, tai oli menneeksi tasaisuuden vuoksi kaksikymmentä kertaa kahdesta kymmenestä, jos vaan esine on niin iso, että sen voi nähdä."

    Hiljainen, ivallinen mutina seurasi tätä pilkallista muistutusta, ja sotilasten viha kiihtyi kun kuulivat sellaista nuhdetta siltä, joka rohkeasti näytti tyhjäksi heidän kokeensa saada hänen silmänsä räpähtämään, vaikka pyssyt laukaistiin niin likellä hänen kasvojansa kuin vaan voitiin ilman niitä kärventämättä. Heidän toivonsa lannistaa hänen rohkeuttaan yltyi samassa määrässä kuin huomasivat mitenkä vaikea tämän tarkoituksen saavuttaminen oli. Heimon kunnia riippui nyt tämän toiveen toteutumisesta, ja heikompikin sukupuoli unhotti kaiken sääliväisyytensä kidutettavana olevaa vankia kohtaan toivoessaan saada heimon maine pelastetuksi.

    Tyttöin luonnostaan lempeät ja sointuisat äänet sekoittuivat miesten uhkaaviin huutoihin, ja loukkaus Sumachia kohtaan muuttui yht'äkkiä solvaukseksi jokaista Huroninaista vastaan.

    Väistyen yltyvän melskeen alta, vetäysivät miehet hieman syrjään, täten osoittaen naisille, että jättivät vangin heidän käsiinsä, joka oli tavallista tällaisissa tilaisuuksissa, jolloin naiset herjauksilla ja haukkumasanoillaan kokivat saattaa uhria vihan vimmaan ja sitten yht'äkkiä jättivät hänet miesten käsiin sellaisessa mielentilassa, jossa oli vaikea tyyneydellä kestää ruumiin tuskia. Eikä heimolta suinkaan puuttunut tällaisten vaikutusten aikaan-saamiseen sopivia henkilöitä.

    Turhaa lienee kertoa kaikkia, mitä julmuus ja tietämättömyys yhdessä keksi tämän tarkoituksen saavuttamista varten; ainoana eroituksena tämän naisellisen vihan ja samallaisen välillä meidän omassa keskuudessamme olivat puheen erilaiset kuvat ja sivusanat, sillä Huronilais-naiset käyttivät tuntemainsa alhaisimpain ja enimmän halveksittuin eläinten nimiä haukkumanimiksi vangilleen.

    Mutta Hirventappajan ajatukset olivat liian paljon kiinnitetyt muihin asioihin, jotta olisivat voineet joutua tasapainosta muutaman hurjistuneen noita-akan hävittömyyden tautta; ja kun näiden vimma tietysti yhä kiihtyi hänen jäykkyydestänsä, saattoivat raivottaret pian itsensä voimattomiksi oman liiallisen kiihkonsa kautta. Huomattuaan, että akkain yritys ei ollenkaan onnistunut, ryhtyivät sotilaat leikkiin tehdäkseen siitä lopun, ja nyt ruvettiin toden teolla valmistautumaan varsinaiseen kiduttamiseen tai siihen, joka kovimmin tulisi koettelemaan vangin rohkeutta.

    Rivenoak oli jo heittänyt kaiken toivon ja myöskin tahdon pelastaa vankia eikä halunnut pitemmälle lykätä kidutusta; Kuivia halkoja koottiin pikaisesti läjiin puun ympärille, ja niitä tikkuja, joita aiottiin pistellä vangin ruumiisen, pidettiin varalla. Kaikki tämä tapahtui syvässä äänettömyydessä, niin uutterasti työskenteli jokainen, samalla kuin Hirventappaja silmäili heidän liikkeitänsä, ulkonäöltään yhtä jäykkänä kuin vuoren petäjät. Puukasa sytytettiin ja kaikki odottivat loppupäätöstä piinteällä tarkkuudella.

    Huronien tarkoitus ei kumminkaan ollut tulella suorastaan tappaa uhriansa. He tahtoivat vaan mitä kovimmalla tavalla koetella hänen luonnollista lujuuttansa, kuitenkaan heti äärettömiin menemättä. Tosin oli heillä tarkoituksena viedä hänen päänahkansa mukanaan kotikyliinsä, vaan ensiksi toivoivat he kumminkin voivansa lannistaa hänen lujamielisyytensä ja saada hänet miehuuttomasti vaikeroitsevan raukan kaltaiseksi.

    Halkokasa oli tästä syystä asetettu sopivan matkan päähän hänestä, elikkä niin kauas että kuumuuden pian katsottiin käyvän mahdottomaksi sietää, vaikk'ei aivan heti tappavaksi. Niinkuin kuitenkin useen tapahtuu tämmöisissä kohden, oli väli väärin laskettu, ja liekit alkoivat ojennella halkinaisia kieliään niin likelle vangin kasvoja, että luultavasti olisivat muutamassa silmänräpäyksessä lopettaneet hänen elämänsä, jos ei muuan indianilais-nainen samassa olisi tunkeutunut katselijain välitse aina tulen luokse ja potkaissut palavia puita sinne tänne.

    Vihan ulvonta seurasi tätä tekoa, vaan kun tuo rohkea nainen kääntyi ja indianit näkivät Histin kasvot, muuttui ulvonta yleiseksi ilon- ja kummastuksen huudoksi. Minuutin aikana ei muistettu ajatellakaan aloitetun työn jatkamista, ja nuoret sekä vanhat keräytyivät tytön ympärille pyytämään selitystä, minkätähden hän näin äkkiä ja odottamatta oli tullut takaisin. Mutta heidän tiedustelemistansa keskeytti uusi, vielä odottamattomampi tapaus.

    Eräs nuori indiani tuli rynnäten Huronien rivien läpi ja juoksi piirin keskeen ryhdillä semmoisella, joka osoitti suurinta luottavaisuutta tahi julkeuteen vivahtavaa uskallusta. Viisi tai kuusi vahtia seisoi vielä eri paikoissa järven luona, jonka vuoksi Rivenoakin ensimmäinen ajatus oli, että joku niistä oli tullut tärkeitä sanomia tuomaan.

    Muukalaisen liikkeet olivat niin nopeita, ja hänen taistelupukunsa, joka tuskin suojeli häntä enemmän kuin poimunne suojelee muinaisaikaista kuvapatsasta, oli niin vähän silmiin pistävä, että ensi kiireessä oli mahdoton sanoa, oliko hän ystävä vai vihollinen. Kolme hyppäystä oli vienyt hänet Hirventappajan viereen, jonka köydet hän leikkasi poikki niin nopeasti ja taitavasti, että vanki silmänräpäyksessä pääsi vapaaksi.

    Muukalainen ei huolinut mistään muusta ennenkuin oli tämän toimittanut; vasta sen perästä kääntyi hän, ja hämmästyneet Huronit näkivät delavarilaisessa sota-asussa olevan nuoren soturin jalot kasvonjuonteet, rohkean katseen ja kauniin vartalon. Hän piti pyssyä kumpaisessakin kädessä, ja laski niiden perät maahan, jolloin toisesta riippui luotikukkaro ja ruutisarvi. Tämä oli Hirvensurma, vangin kuuluisa varmaan sattuva ja nopeasti ampuva ase, jonka hän nyt laski oikean omistajansa käsiin, rohkeasti ja uljaasti katsoen ympärillä seisovaa joukkoa.

    Kahden aseellisen miehen läsnäolo sai Huronit säpsähtämään, vaikkapa nämät seisoivatkin heidän keskellänsä. Heidän omat pyssynsä olivat asetetut sinne tänne puiden nojaan, ja veitset ja tomahavkit olivat siis ainoat käsillä olevat aseet. Kuitenkin oli heillä liian paljon mielenmalttia osoittaakseen minkäänlaista pelkoa. Ei ollut uskottava että niin vähälukuiset viholliset karkaisivat näin lukuisan heimon kimppuun, ja kaikki odottivat että jokin erinomainen ehdoitus seuraisi näin rohkeata käytöstä.

    Muukalainen näyttikin aikovan toteuttaa tämän arvelun ja valmistihe puhumaan.

    "Huronit", sanoi hän, "maanpiiri on hyvin avara; suuret järvet ovat myöskin avarat. Irokeseilla on tilaa niiden toisella puolen, Delavareilla taas tällä puolen. Minä olen Chingachgook, Unkasin poika, Tamenundin sukulainen. Tämä tyttö on morsiameni, tämä keltanaama ystäväni. Sydämessäni tuntui ikävältä kun kaipasin häntä; minä seurasin häntä leirillenne nähdäkseni, ett'ei hänelle mitään pahaa tehty. Kaikki Delavarien tytöt odottavat Wahia; he kummeksivat, miksi hän viipyy poissa niin kauan. Tulkaa, jättäkäämme jäähyväiset ja menkäämme tiehemme".

    "Huronit, tämä on teidän verivihollisenne, Suuri Käärme Delavarien seassa, joita vihaatte", huudahti paikalla eräs metsäläinen, jonka nimi oli Orjantappuranpiikki. "Jos hän pääsee pakoon, niin tulevat mokkasininne jälet tiukkumaan verta täältä Canadaan saakka. Minä olen kokonaan Huroni".

    Samassa viskasi hän veitsensä Delavarin paljasta rintaa vastaan.

    Nopealla liikkeellä sai Hist, joka seisoi hänen vieressään, vaarallisen aseen toiselle uralle, niin että sen kärki tarttui muutamaan mäntyyn.

    Paikalla vilahti samanlainen ase Käärmeen kädessä ja tarttui tutisten Huronin sydämeen. Minuuti oli tuskin kulunut siitä, kuin Chingachgook juoksi piiriin, siihen kuin Orjantappuranpiikki kaatui kuolleena maahan. Niin nopeasti olivat tapaukset seuranneet toisiaan, ett'ei Huronit ennättäneet toimia; mutta tämä tapaus ei suonut enempää viivykkiä. Yleinen huuto seurasi ja koko joukkio joutui liikkeelle.

    Mutta samassa kuului metsissä harvinainen ääni, ja kaikki Huronit, sekä miehet että naiset, pysähtyivät odottavin katsein tarkasti kuuntelemaan. Ääni oli säännöllinen ja raskas, ikäänkuin maata olisi moukareilla taottu. Eläviä olentoja vilkkui puiden välistä ja soturijoukko lähestyi mittelevin askelin. Se marssi esiin hyökätäkseen indianien päälle, ja tuo punanen asu kiilteli metsän raittiin vihannuuden välistä.

    Vaikea on kertoa sitä näytelmää, joka nyt seurasi. Hurja hämminki, epätoivo ja raivokkaat ponnistukset sekoittuivat niin toisiinsa, ett'ei tapauksissa voinut eroittaa mitään yhteyttä. Yleinen ulvonta kuului ympäröittyin Huronien joukosta ja sen perästä muutamia reippaita hurra-huutoja soturien puolelta. Ei vielä oltu laukaistu yhtään muskötiä tai pyssyä, vaikka tuo vakava, mittelevä astunta yhä kuului ja pajunetit kiiluivat, kun tuo melkein kuuskymmen-miehinen joukko riensi eteenpäin. Huronien asema oli sangen tukala.

    Vesi ympäröitsi heitä kolmelta haaralta, samalla kuin heidän pelättävät ja harjaantuneet vihollisensa estivät pakenemista neljännelle puolelle. Sotilaat syöksivät asettensa luo, ja muut, ukot, naiset ja lapset kiiruhtivat etsimään piilopaikkoja. Tämän hämmingin ja kauhistuksen ajalla ei mikään saattanut voittaa Hirventappajan tyyneyttä ja viisautta. Hän asettui peräytyvien Huronien sivulle, kun nämät vetäytyivät niemen etelärantaan päin toivoen, jos mahdollista, päästä järven yli pakenemaan.

    Hirventappaja etsi sopivaa tilaisuutta, ja kun hän näki kaksi entistä kiusaajaansa suorassa linjassa itsestään, rikkoi hänen pyssynsä ensiksi äänettömyyden tässä kamalassa kohtauksessa, ja yhdellä laukauksella kaatoi hän molemmat indianit maahan. Tämä vaikutti yleisen laukauksen Huronien puolelta, ja Käärmeen pyssyn ja sotahuudon voi eroittaa melskeestä. Säännöllinen sotajoukko ei vielä ollut laukaissut yhtään latinkia, ja ainoa, mitä sieltäpäin kuului, oli muutama lyhyt, vakava komentosana ja tuo raskas, mittelevä, uhkaava astunta.

    Pian kuului kumminkin voivotusta, tuskanhuutoja ja kirouksia, nyt kun murhaavat pajunetit ahmivat kostoa. Useimmat indianilaiset sotilaat surmattiin paikalle, harvat pääsivät pakoon ja vielä harvemmat otettiin vangiksi, niiden joukossa pahoin haavoitettu Rivenoak. Soturien saapuminen paikalle oikeaan aikaan oli seurauksena Hirventappajan ystävien toimista, jotka, niinkuin voi huomata, eivät olleet jääneet huolettomiksi ja välinpitämättömiksi hänen kohtalonsa suhteen.

    KUUDES LUKU.

    Opas. -- Uusia tapauksia. -- Kosken laskeminen.

    Monta vuotta on kulunut viimeksi kerroittuin tapausten perästä. Natty Bumpon menettely hänen ensimmäisellä sotaretkellään oli saattanut hänet suureen arvoon koko tällä seudulla, ja kaukaisissakin indianilais-heimoissa kutsuttiin häntä Haukansilmäksi ja kunnioitettiin kaikkien etevimpänä pyssymiehenä. Rajalinnoissa vahtina olevat soturit kutsuivat häntä keskenänsä Oppaaksi, ja tämä nimi on hänellä kaikissa niissä vaarallisissa tapauksissa, joita nyt ryhdymme kertomaan.

    Oswegojoki syntyy Oneidan ja Onondagan yhtymisen kautta ja jatkaa juoksuansa noin kahdeksankymmentä peninkulmaa matalamäkistä maata myöten, kunnes saapuu jonkunlaisen luonnollisen vietoksen reunalle, jota myöten se syöksee alas tehden 10-15 jalan korkuisen putouksen. Sen perästä saapuu joki tasangolle, jota myöten se syvävetisenä hiljaa kulkee eteenpäin, kunnes purkaa vetensä Ontarion laajaan altaasen.

    Noin kaksikymmentä vuotta ennen amerikalaisen vapaussodan syttymistä tapaamme tällä joella erään matkueen kulkemassa sen suussa olevaan linnaan. Matkueesen kuului seuraavat henkilöt: neiti Mabel Dunham, joka matkusti linnassa asuvan isänsä, kersantti Dunhamin luokse;

    Charles Cap, Mabelin eno, täydellinen merimies, jonka mielestä ei mitään auringon alla voinut edes verratakaan rakkaasen mereen; eräs Tuskarora-indiani, nimeltä Nuolenkärki, ja hänen vaimonsa Kesäkuu; ystävämme Natty eli Opas, hänen vanha toverinsa Chingachgook sekä Jasper Länsi, eräs maavesillä purjehtija, Myrskypilvi nimisen aluksen päällikkö, yleisimmin tunnettu nimellä Eau-douce eli maavesi, jonka liikanimen järven pohjoisrannalla asuvat ranskalaiset olivat hänelle antaneet.

    Mabel, jota enonsa tavallisesti nimitti mielinimellä Magneti, sekä Cap olivat matkustaneet Nuolenkärjen opastamina aina siihen asti kun kertomuksemme alkaa, jolloin vastikään olivat tavanneet Oppaan ja hänen seuralaisensa, jotka kersantti Dunham oli lähettänyt heitä vastaan. Opas oli taipuisa pitämään Nuolenkärkeä petollisena, ja seuraavat tapaukset osoittivat hänen luulonsa oikeaksi.

    Ruuhi, jossa matkue kulki, oli indianilaiseen tapaan rakennettu, ja sopi erinomaisen kepeytensä ja nopeakulkuisuutensa vuoksi sellaiselle vesimatkalle, jossa myötäänsä tapaa luotoja, nietoksia ynnä muita samanlaisia esteitä. Nyt puheina oleva ruuhi oli pitkä ja avara ja, vaikka näytti heikolta, niin luja, että luultavasti olisi kestänyt vielä lisäksi yhtä monta henkeä, kuin siinä nyt oli.

    Cap istui matalalla telalla ruuhen keskessä, Suuri Käärme oli polvillaan hänen vieressä. Nuolenkärki vaimoineen istui heidän edessänsä, Mabel puoleksi nojallaan muutamia enonsa takana olevia matkakapineita vasten; Opas ja Eau-douce taas seisoivat, toinen kokassa toinen perässä, kumpikin harvaan, voimakkaasti ja äänettömästi vetäen airollansa. Oswego oli juuri tällä kohdalla syvä ja musta, vaan ei leveä, ja kulki tyynenä, synkkänä varjoavien puiden välitse, jotka muutamin paikoin melkein sulkivat pois päivänvalon.

    Siellä täällä makasi joku puoleksi kaatunut metsien jättiläs melkein poikkitellen jokea, ja sentähden oli suurinta varovaisuutta käyttäminen, jos mieli karttaa niiden oksia; melkein koko matkalla olivat matalampien puiden alimmat oksat ja lehdet vedessä. Kokonaisuudessaan kuvasti seutu rikasta ja anteliasta luontoa, semmoisena kuin se on, ennenkuin joutuu ihmisten nautinnon ja haluin orjaksi, rehoittavana, jylhänä, lupaavaisena, eikä raaimmassakaan tilassaan ihantavaa suloutta vailla.

    "Väliin haluan rauhaa jälleen", sanoi Opas, katkaisten tuon pitkällisen äänettömyyden, "jolloin voi kuljeksia metsissä etsimättä muita vihollisia kuin riistaa ja kaloja. Useita päiviä olemme Käärme ja minä onnellisina viettäneet jokiloilla, syöden metsänriistaa, lohta ja mulloja, Mingoista ja päänahoista vähääkään ajattelematta. Toisinaan toivon että nämät hyvät päivät jälleen koittaisivat, sillä toisten ihmisten surmaaminen ei ole minun lahjani. Olen varma siitä, ett'ei kersantin tytär pidä minua viheliäisenä heittiönä, joka hauskuudekseen surmaa ihmisiä."

    Tehdessään tämän muistutuksen joka oli puoleksi kysymys, katsoi Opas taakseen, ja vaikka hänen puoltavaisinkaan ystävänsä tuskin voi pitää hänen auringon polttamia ja karheita kasvonjuonteitaan kauniina, niin oli Mabelinkin mielestä hänen hymyilynsä miellyttävää sen järkevän suoruuden ja vilpittömyyden tautta, joka loisti hänen rehellisten kasvojensa joka piirteestä.

    "En usko, että isäni olisi laittanut teidän kertomuksenne mukaista henkilöä kuljettamaan tytärtänsä metsien läpi", vastasi nuori tyttö yhtä suorasti, mutta miellyttävämmin hymyillen.

    "Sitä hän ei olisi tehnyt. Kersantti oh tunnokas mies, ja moneen sotaretkeen, moneen taisteluun olemme yhdessä ottaneet osaa, seisoen, niinkuin hän sanoisi, olka olassa kiinni, vaikka minä puolestani tahdon pitää jäseneni vapaina, kun lähestyn ranskalaista tai Mingoa".

    Tällä hetkellä kuului puiden välitse kohina, jonka vieno, tuskin vedenkalvoa karehtimaan saava tuulenpuuska toi heidän korviinsa.

    "Tuo kuuluu hauskalta", sanoi Cap, huipistaen korvansa kuin koira, joka kuulee kaukaisen haukunnan; "se on aaltoin loisketta järven rantaa vastaan, luulen ma".

    "Ei, ei suinkaan", vastasi Opas, "se on ainoastaan virta, joka kuppuroitsee muutamien kallioiden yli puoli peninkulmaa meitä alempana".

    "Onko asian laita todellakin sellainen"? kysyi Mabel ja kirkas puna nousi hänen kasvoillensa.

    "Kuulkaapas herra Opas ja te herra Eau-douce" (sillä näin rupesi Cap nimettämään Jasperia, omistaen sen tavan, jota käytettiin tällä rajaseudulla), "eikö olisi paras että laskettaisiin likemmäksi rantaa?

    Virta on tavallisesti kova näiden koskien yläpuolella, ja olisi yhtä älykästä kerrassaan antautua Mal-virtaan kuin joutua näiden virranjuovaan".

    "Luottakaa meihin, ystävä Cap", vastasi Opas; "tosi kyllä, että olemme ainoastaan maavesissä purjehtijoita, ja minä puolestani en voi kehua kuuluvani edes näidenkään joukkoon, vaan kyllä ymmärrämme mitenkä virtapaikkain, koskien, ja putousten kanssa on meneteltävä, ja kun laskemme niitä alas, tulemme koettamaan parastamme, jott'ei kasvatuksemme joutuisi häpeään".

    "Laskea alas", huudahti Cap. "Mies uneksitteko todellakin kosken laskemista tällä munankuoren kaltaisella ruuhella?"

    "Miksei, matkamme kulkee putousten alapuolelle, ja paljon helpompi on laskea niitä alas, kuin purkaa ruuhi tyhjäksi ja kantaa sitä sekä kaikkia sen sisältöä neljänneksen peninkulmaa maata myöten.

    Mabel käänsi kalpeat kasvonsa ruuhen perässä olevaan nuorukaiseen päin, kun kosken valtava kohina vilppaamman tuulenpuuskan kanssa juuri nyt tuli hänen korviinsa ja kuului sitä peloittavammalta, koska nyt tiedettiin mitä se merkitsi.

    "Jos viemme naiset ja molemmat indianit maalle", huomautti Jasper tyynesti, "niin voimme me kolme valkeaa miestä, jotka olemme veteen tottuneet, viedä ruuhen alas sitä vahingoittamatta; olemme usein laskeneet näitä kuohuja alas".

    "Olemme toivoneet teistä, merimies ystävämme, parasta apumiestä", virkkoi Opas, viitaten olkansa yli Jasperille. "Te olette tottunut näkemään aaltojen kuppuroivan, ja jos ei kukaan olisi kuormaa pitelemässä niin kastuisivat ja pilaantusivat kaikki kersantin tyttären korukapineet".

    Cap hämmästyi. Se ajatus, että hän tulisi laskemaan putousta alas, tuntui hänestä huolettavammalta, kuin ehkä olisi tuntunut siitä, jolle merimiehen ammatti on aivan vierasta; sillä hän tunsi veden voiman ja ihmisen auttamattoman heikkouden, kun hän joutuu sen raivolle alttiiksi.

    Mutta hänen ylpeytensä ei sallinut hänen ajatellakaan ruuhesta pois lähtemistä, koska muut yhtä varmasti kuin tyynesti päättivät jäädä siihen. Jos tätä tunnetta ei olisi ollut, niin olisi hän vastoin sekä syntyperäistä että aikain kuluessa saavuttamaansa tyyneyttä vaaran sattuessa, luultavasti kuitenkin poistunut paikaltaan, ell'ei kuvitus murhaavista indianeista niin kokonaan olisi vallannut hänen ajatuksiaan, että hän miltei pitänyt ruuhta jonkunlaisena turvapaikkana.

    "Mitenkä on meidän meneteltävä Magnetin suhteen?" kysyi hän, sillä hellyys sisaren tytärtä kohtaan herätti uutta levottomuutta. "Emme voi päästää häntä maalle, jos vihollisia indiania löytyy läheisyydessä".

    "Ei yhtään Mingoa ole valkamamme läheisyydessä; siinä paikassa kulkee liian paljon ihmisiä, jotta se sopisi heidän ilkitöidensä asemaksi", vastasi Opas tyynesti. "Luonne on luonne, ja indianille luonteen mukaista on, että hän tavataan siellä, missä häntä vähimmin odotetaan.

    Häntä ei tarvitse pelätä yleisesti kuljetulla tiellä, sillä hän karkaa päälle silloin, kuin toinen on vähimmin varallansa, ja nuo kurjat heittiöt pitävät kunnianansa pettää ihmistä tavalla tai toisella.

    Laskekaa rantaanpäin, Eau-douce, annetaan kersantin tyttären astua tuon kaatuneen puun päälle, josta hän kuivin jaloin voi päästä maalle".

    Käskyä toteltiin, ja muutamia minuutia sen jälkeen olivat kaikki, paitsi Opas ja molemmat merimiehet, nousseet maalle.

    Ammatti-ylpeydestään huolimatta olisi Cap mielellään seurannut heitä maalle, jos olisi maavesissä purjehtijalle kehdannut näin julkisesti näyttää heikkouttansa.

    "Minä otan teidät kaikki todistajiksi", sanoi hän maallemenijäin poistuessa, "että katson kaiken tämän olevan melkein yhden vertaista kuin jos matkustaisi ruuhella metsissä. Putousta alas kuppuroiminen ei kuulu merimiehen toimiin, sillä sen voi suurin nahjuskin tehdä yhtä hyvin kuin vanhin merimies".

    "Ei, ei; älkää halveksiko Oswegon putouksia", vastasi Opas, "sillä vaikka niitä ei voi verrata Niagaraan tai muihin kuuluisiin putouksiin, saapi niissä vasta-alkavainen kumminkin kyllin ponnistella. Pyytäkää kersantin tytärtä pysähtymään tuolle kalliolle, niin hän saa nähdä, kuinka taitamattomat metsämiehet menevät vaikean paikan ylitse, jonka alitse eivät voi mennä. Nyt, Eau-douce, vakava käsi, ja tarkka silmä, sillä kaikki riippuu teistä, koska, kuten huomaan meidän täytyy pitää herra Capia ainoastaan matkustajana".

    Ruuhi läksi nyt rannasta, ja Mabel kiiruhti vapisten sille kalliolle, joka oli hänelle osoitettu. Hän puhui seuralaistensa kanssa siitä vaarasta, johonka enonsa suotta oli antautunut, mutta katse kiintyi Eau-doucen solevaan ja voimakkaasen vartaloon, kun hän, seisoen kepeän aluksen perässä, ohjasi sen liikkeitä. Saavuttuaan sille paikalle, josta voi nähdä koko putouksen, päästi hän vasten tahtoansa puoleksi tukahutetun huudon ja pani käden silmäinsä eteen.

    Pian otti hän sen pois jälleen, ja ikäänkuin taikavoiman lumoomana seisoi hän liikkumatta kuin kuvapatsas, pitäen niin tarkasti silmällä mitä virrassa tapahtui, että tuskin malttoi huokuakaan. Molemmat indianit istahtivat huolettomina kaatuneen puun päälle ja tuskin katsahtivatkaan joellepäin, mutta Nuolenkärjen vaimo hiipi Mabelia likemmäksi ja näytti katselevan ruuhen liikkeitä yhtä halukkaasti kuin lapsi katselee nuorantanssijan keikauksia.

    Kun ruuhi oli joutunut virranjuovaan, laskeutui Opas polvilleen, kuitenkin yhä hoitaen airoa, vaikka nyt veti enemmän verkalleen ja sillä tavalla, ett'ei tullut häiritsemään kumppalin liikkeitä. Tämä seisoi vielä pystössä ja silmäili jotakin putouksen alapuolella olevaa esinettä, selvään etsien laskemiselle sopivinta paikkaa.

    "Enemmän länteenpäin, poikani, enemmän länteenpäin", mutisi Opas, "tuonne, missä näemme veden kuohuvan. Asettakaa suunta niin, että tuon kuivuneen tammen latva tulee suoraan linjaan tuon lakastuneen katkon rungon kanssa".

    Eau-douce ei vastannut, sillä ruuhi oli nyt keskellä virtaa, kokka suoraan putousta kohden, ja kova virta alkoi yhä lisätä sen vauhtia.

    Tällä hetkellä olisi Cap mielellään luopunut kaikesta kunniasta, minkä tässä tilassa voi saavuttaa, jos vaan olisi eheänä päässyt rantaan. Hän kuuli veden pauhaavan kuin kaukaisen ukkosen, mutta yhä selvemmin ja voimakkaammin, ja edessään näki hän sen pinnan ikäänkuin katkaisevan alapuolella olevan metsän, jota pitkin tuo viheriä hurjistunut elementti näytti ikäänkuin haihtuvan tuhansiin kimelteleviin pisaroihin.

    "Peräsin pois, peräsin pois, mies"! huudahti hän ruuhen joutuessa putouksen reunalle, sillä hän ei voinut enää hillitä suurta levottomuuttaan.

    "Niin, niin, poissa se onkin olkaa varma siitä", vastasi Opas hiljaa herttaisesti nauraen ja katsoen äkisti taaksensa. "Alaspäin menemme, se on varma. Ylemmäs perä, poikani; ylemmäs perä".

    Loppumatka kuljettiin tuulen nopeudella. Eau-douce toimitti käsketyn liikkeen airolla, ruuhi liukui virranjuovaan, ja muutamia sekuntia luuli Cap olevansa kiehuvassa kattilassa. Hän tunsi ruuhen keulan laskeutuvan, näki hurjasti vahtoavan veden rajusti pauhaavan sen sivuilla, huomasi kepeän aluksen häilyvän sinne tänne kuin munankuoren ja havaitsi sitten, suureksi iloksi ja kummastuksekseen, että se kulki eteenpäin Jasperin vakavan airon voimalla tyyntä vettä myöten putouksen alapuolella.

    Opas nauroi yhä vielä, mutta nousi ylös polviltaan, urkki esiin erään tinamaljan sekä sarvilusikan ja alkoi tarkoin mitata matkalla ruuheen tullutta vettä.

    "Neljätoista täyttä lusikkaa Eau-douce, hyvinkin neljätoista lusikkaa.

    Tiedän kuitenkin, niinkuin teidän täytyy myöntää, että olemme laskeneet alas saaden ainoastaan kymmenen lusikkaa vettä".

    "Mr Cap nojautui niin paljon taaksepäin, että oli vaikea ohjata ruuhta", vastasi Jasper vakaasti.

    "Saattaa olla, saattaa olla mahdollista; epäilemättä täytyy niin olla, koska niin sanotte, mutta minä tiedän kuitenkin teidän laskeneen alas saaden ainoastaan kymmenen lusikallista."

    Capia ahdisti nyt kova yskänpuuska ja hän katsoi taakseen, saadaksensa selville sen vaaran, josta oli onnellisesti päässyt. Helppo on selittää millä tavalla tämä oli tapahtunut. Melkein kaikki joen vesi syöksi kymmenen tai kahdentoista jalan korkuista, pystysuoraa putousta alas, mutta läheltä sen keskipalkkaa oli kova virta syönyt pois osan kalliosta, niin että vesi siinä syöksi ahdasta juovaa myöten, tehden noin 40-45 asteisen kulman.

    Tätä vaarallista luisua oli ruuhi kiitänyt alas irtaantuneiden kallionlohkareiden, pyörretten ja kuohujen keskellä, jotka äkkinäisen silmissä epäilemättä näyttivät välttämättömällä häviöllä uhkaavan näin heikkoa esinettä. Mutta juuri aluksen kepeys oli helpoittanut alaslaskemista; kohollaan aaltoin päällä ja vakaan silmän ja voimakkaan käden ohjaamana oli se kuin höyhen tanssinut toisen vaahtokuohun päältä toiselle, jolloin sen sileät laidat tuskin kastuivatkaan. Ainoastaan muutamia kallioita oli väistäminen, niin hoiti väkevä virta loput.

    Sana hämmästys ei ilmoittaisi puoliakaan Capin tunteita. Hän tunsi itsensä kokonaan masennetuksi, vaan ei kumminkaan tahtonut lausua ilmi ajatuksiansa, koska hän silloin olisi suonut liian paljon kunniaa maavesissä ja saaristoissa purjehtimiselle. Kun hän yllämainitulla rykimisellä oli selvittänyt kurkkunsa, irroitti hän kielensä lukon tavallisella omaa paremmuuttaan osoittavalla lauseella.

    "En suinkaan kiellä teidän tuntevan virranjuovaa, mr Eau-douce", sanoi hän, "ja itse asiassa onkin juovan tunteminen tässä kahden pää-asia.

    Minulla on ollut pursimiehiä, jotka olisivat voineet laskea jopa tämmöistäkin putousta alas, jos vaan olisivat juovan tunteneet".

    "Ainoastaan juovan tietäminen ei riitä, merimies ystäväni", vastasi Opas, "tarvitaan myös hermoja, taitavuutta ruuhta oikeen ohjaamaan ja kallioita välttämään. Koko tällä seudulla ei löydy ketään muuta soutumiestä kuin Eau-douce, joka jollakin varmuudella on laskenut Oswegoa alas, vaikka yhdelle ja toiselle sattumalta on onnistunut luikahtaa juovan läpi. Luojan avutta en voi sitä itse tehdä, ja todella tarvitaankin Jasperin käsi ja silmä, jos mieli pysyä kuivana matkalla.

    Neljätoista täyttä lusikallista ei itse asiassa ole paljon, vaikka toivoisin että olisimme saaneet ainoastaan kymmenen, koska meillä oli kersantin tytär katselijana".

    "Minä piittaan aivan vähän koko asiasta, ja jos puhun suuni puhtaaksi, en ollenkaan", sanoi Cap, vakaasti päättäen olla myöntämättä maanmoukalle minkäänlaista kuntoa tai ansiota; "se on aivan vähäpätöinen sen suhteen, kuin matkustaminen Lontoon-sillan alitse, jota joka päivä tekee sadat henkilöt ja usein maan hienoimmat naisetkin. Hänen majesteetinsa oma korkea persoona on myöskin kulkenut sillan alitse".

    "Minä en suinkaan tahtoisi ruuheeni ylhäisiä naisia tai kuninkaallisia henkilöitä näitä putouksia alas laskiessani, sillä veneenleveyden erehdys jommallekummalle puolelle saattaisi koskenlaskijat hukkumisen vaaraan. Eau-douce, viekäämme tämä ystävämme Niagaraa alas, näyttääksemme hänelle mihin rajaseutulaiset pystyvät".

    "Saakeli olkoon, mr Opas, nyt taidatte laskea leikkiä! Aivan varmaan on mahdoton teidän kaarnaveneellänne laskea tuota mahtavaa putousta alas".

    "Ette elämässänne ole enemmän erehtynyt, mr Cap. Ei mikään ole huokeampaa, ja monen ruuhen olen omilla silmilläni nähnyt luistavaan Niagaraa alas; jos me molemmat saamme elää, niin toivon voivani saattaa teidät uskomaan, että se on mahdollista. Minä puolestani olen vakuutettu siitä, että suurin laiva, joka koskaan on merta kyntänyt, voisi laskea sitä alas, jos vaan tuntisi oikean virranjuovan".

    Cap ei huomannut Oppaan ja Jasperin salaisia silmäniskuja, ja istui hetkisen ääneti, sillä totta puhuen ei hän koskaan ollut ajatellut Niagara-kosken laskemista mahdolliseksi, vaikka sen tarkemmin ajatellen täytyy näyttää mahdolliselta kelle hyvänsä. Todellisesti mahdotonta on sitä ylös meneminen.

    Seurue oli nyt ehtinyt sille paikalle, jossa Jasperin pensaikkoon kätketty ruuhi oli, ja kaikki astuivat jälkeen ruuhiin, Jasper, Cap ja Mabel toiseen, toiseen taas Opas, Nuolenkärki ja hänen vaimonsa.

    Mohikani oli jo mennyt joen rannalle, varovasti ja indianien tavallisella älyllä tarkastelemaan olisiko vihollisten jälkiä lähistössä.

    Mabelin posket saivat entisen raittiin värinsä vasta sittenkuin ruuhi jälleen oli virrassa, jota alas se, silloin tällöin Jasperin airon jouduttamana kiireesti kulki eteenpäin. Hän oli katsellut kosken laskemista semmoisella hämmästyksellä, joka teki hänet äänettömäksi, vaan kauhistus ei kuitenkaan ollut niin suuri, että olisi estänyt häntä ihmettelemästä sitä voimaa ja tyyneyttä, millä Jasper ohjasi aluksen liikkeitä. Vähemmänkin hilpeää ja tunteellista tyttöä olisi miellyttänyt se uljuus ja sukkeluus, jota Eau-douce tässä osoitti.

    "Me tunnemme siksi hyvin naisen lahjat, ettemme ajatelleetkaan viedä kersantin tytärtä putouksesta alas", sanoi Opas, puhutellen Capia, mutta luoden katseen Mabeliin. "Kumminkin olen tullut tuntemaan muutamia hänen sukupuoleensa kuuluvia, jotka vähän huolehtisivat tällaisesta".

    "Mabel on arka luonnoltaan niinkuin äitinsäkin", sanoi Cap, "ja te teitte viisaasti, kun säälitte hänen heikkouttansa. Teidän on muistaminen ettei lapsi koskaan ole ollut vesillä".

    "No, no, omasta pelkäämättömyydestänne voi helposti huomata, kuinka vähän sitä itse aristelitte. Minä laskin kerran alas erään äkkinäisen kanssa, ja hän hyppäsi ruuhesta juuri kuin se kulki putousta alas, ja voittehan ymmärtää mikä siitä seurasi".

    "Miten kävi sille miesraukalle?" kysyi Cap, tuskin tietäen mitä ajattelisi toisen lauseesta, joka oli niin kuiva ja samalla niin mutkaton, että vähemmän hidasjärkinen henkilö, kuin tuo vanha merimies, syystä olisi epäillyt sen totuutta. Se joka on kulkenut samaa tietä voipi saada käsityksen hänen tunteistansa. "Hän oli, raukka mieheksi, niinkuin sanotte, ja raukka rajaseutulaiseksikin, vaikka tahtoi muka näyttää taitavuuttaan meille taitamattomille. Kuinka hänelle kävi? Hän kuppuroitsi nurinniskoin putousta alas, aivan kuin raatihuone tai linna olisi tehnyt..."

    "Jos ne, näet, olisivat hypänneet ruuhesta", keskeytti hänet Jasper hymyillen, vaikka hän epäilemättä mieluummin kuin ystävänsä olisi antanut kosken laskemisen jäädä unohduksiin.

    "Poika on oikeassa", alkoi Opas uudelleen ja kääntyi Mabeliin, kun ruuhet nyt olivat niin likellä toisiaan, että laita oli melkeen laidassa kiinni.

    "Vaan te ette vielä ole sanonut, mitä ajattelette loikkauksestamme".

    "Se oli vaarallinen ja rohkea hyppäys", vastasi Mabel. "Sitä katsellessani toivoin, ett'ei siihen ensinkään olisi ryhdytty; mutta nyt kun se on tehty, voin ihmetellä sitä rohkeutta ja uskallusta, jolla se toimitettiin".

    "Me teimme sen ainoastaan omaksi eduksemme. Jos olisimme päättäneet kulettaa ruuhen maata myöten, niin olisimme menettäneet aikaa, eikä mikään ole niin kallista kuin aika, silloin kuin luulee Mingoin olevan lähistössä".

    "Mutta eihän meillä nyt liene paljon pelättävää! Ruuhet kulkevat nopeasti eteenpäin, ja olettehan sanonut meidän kahden tunnin perästä olevan perillä"!

    "Se pitää olla kavala Irokesi, joka voi liikuttaa hiuskarvaakaan teidän kauniissa päässänne, sillä kaikki olemme kersantin ja luullakseni enimmän teidän itsenne tähden sitoutuneet viemään teidät eheänä linnaan. Kas Eau-douce, mikä on tuo tuolla alhaalla joenpolvekkeessa -- tuo tuolla loitompana kalliolla?"

    "Se on Suuri Käänne, Opas. Hän tekee meille merkin, jota en ymmärrä".

    "Se on todellakin Käärme, niin totta kuin olen valkea mies, ja hän viittaa meitä kulkemaan lähempänä sitä rantaa, jossa hän itse on. Joku vaara on tarjona, muuten ei näin vakaa ja tyyni mies tällä tavoin peloittaisi meitä. Rohkeutta kuitenkin; olemmehan miehiä ja meidän täytyy kohdata vastoinkäymistä värimme ja lahjaimme vaatimusten mukaan.

    Ah! tiesinhän ett'ei milloinkaan ole hyvä kerskata, ja juuri nyt, kun kerskasin turvallisuudestamme, tulee vaara ja saattaa minut valehtelijaksi".

    SEITSEMÄS LUKU.

    Vihollisten jälkiä, -- Piilopaikka.

    Putousten alapuolella on Oswegon juoksu kiivaampaa ja epätasaisempaa kuin niiden yläpuolella. Paikoittain kulkee virta syvän veden tyvenellä hiljaisuudella, mutta toisin paikoin tapaa siinä luotoja ja koskia.

    Aivan vähän tarvitsi siis niiden ponnistella voimiansa, jotka ohjasivat ruuhia, paitsi missä kiivas virta ja vaaralliset kalliot vaativat suurempaa varovaisuutta, jolloin ei ainoastaan varallaan-olo vaan myöskin tyyneys, hätäilemättömyys ja käsivoima oli tarpeen vaarain välttämiseksi. Kaiken tämän tunsi Mohikani aivan hyvin, ja hän oli sentähden viisaasti valinnut erään verrattain tyvenen paikan, jossa pysäyttäisi ruuhet ja vaaratta voisi lähestyä niitä, joita tahtoi puhutella.

    Heti kun Opas tunsi punasen ystävänsä, käänsi hän voimakkaalla aironvetämällä ruuhensa kokan rantaan päin, viitaten Jasperia seuraamaan perästä. Hetkistä myöhemmin kulkivat ruuhet jokea alaspäin niin likellä rannan pensaita, että niihin ylettyi koskemaan, ja kaikki olivat aivan ääneti, toiset pelon tuskasta, toiset tavaksi tulleesta varovaisuudesta. Kun tulivat lähemmäksi indiania, käski tämä heitä pysähtymään, ja piti sitten Delavarien kielellä lyhyen mutta totisen keskustelun Oppaan kanssa.

    "Päällikkö ei juuri pidä hengettömiä puunrunkoja vihollisina," sanoi viimeksi mainittu, "miksi käskee hän meitä pysähtymään?"

    "Mingoja on metsässä."

    "Sitä olemme luulleet jo pari päivää; tietääkö päällikkö sen?"

    Mohikani nosti näkyviin kivestä tehdyn piipunkopan.

    "Tämä oli tuoreella jälellä, joka kulki linnaan päin; tupakka savusi siinä vielä silloin kuin sen löysin."

    "Tuo ei ole leikin asia -- missä jälki oli?"

    Mohikani osoitti erästä paikkaa, joka tuskin oli puolentoista sadan kyynärän päässä heistä.

    Asia näytti tulevan arveluttavaksi, ja molemmat etevimmät johtajat keskustelivat muutamia minuutia kahden kesken sill'aikaa, kuin kävelivät osoitetulle paikalle ja suurimmalla tarkkuudella tutkivat jälkiä. Neljännestunnin kuluttua palasi Opas takaisin ja hänen ystävänsä katosi metsään.

    Oppaan kasvonjuonteet ilmoittivat tavallisesti suoruutta, rehellisyyttä, vilpittömyyttä sekä jonkunlaista itseensä luottavaisuutta, joka rohkasi niiden mieltä, jotka olivat hänen suojeltavinaan; tällä hetkellä varjoitti kuitenkin sellainen huoli hänen rehellisiä kasvojansa, että koko seurue sen huomasi.

    "Mikä on hätänä, mr Opas?" kysyi Cap, alentaen tavallisesti kovan ja vakavan äänensä melkein kuiskutukseksi, joka oli soveliaampi täällä jylhässä, vaarallisessa metsämaassa. "Onko vihollinen asettunut meidän ja satamamme välille."

    "Mitä sanotte?"

    "Onko jotkut noista maalatuista narreista laskeneet ankkurinsa sen sataman suuhun, johon aiomme mennä, ottaaksensa meidät saaliikseen, kun purjehdimme sisään?"

    "Asia kyllä on niinkuin sanotte, ystävä Cap, vaikka en minä sentähden paremmin sanojanne ymmärrä; sivumennen tahdon huomauttaa, että kuta selvemmin puhumme huolettavina hetkinä, sitä helpompi on muiden ymmärtää ajatuksemme. En tiedä mitään satamista ja ankkureista, mutta sen tiedän, että kirottu Mingonjälki on puolentoista sadan kyynärän päässä meistä ja niin tuore kuin suolaamaton riista. Varmaankin on tusina niitä viheliäisiä lurjuksia kulkenut siitä, ja se pahinta että ovat kulkeneet linnaan päin, niin että heidän vakoilevat silmänsä huomaavat jokaisen, joka tahtoo kulkea sen ulkopuolella olevan aukean paikan poikki, ja silloin tulee varmoja luotia satamaan."

    "Eikö tuossa linnassa ole kylkeä, joka voisi raivata puhtaaksi kaikki, mikä tulee tykinkantamiin."

    "Ei, linnat näillä seuduin ovat toisenlaisia kuin uudistalojen tienoilla; joensuuhun päin on niissä kaikkiaan kaksi tai kolme pientä tykkiä. Yksi linnankylki tusinaa väijyksissä olevaa Mingoa vastaan, jotka ovat asettuneet puunrunkoin taakse, olisi sitä paitsi turhaa ruudin haaskaamista. Meillä on ainoastaan yksi keino ja sekin arveluttava. Meidän täytyy toistaiseksi pysähtyä tähän, jossa korkea ranta ja pensaat jokseenkin hyvin kätkevät meidät, jos ei joku vakooja toiselta rannalta meitä huomaa. Mutta miten viekotella näitä verenhimoisia lurjuksia uudestaan jokea ylös? Ah, jo tiedän sen ... jo tiedän... Jos se ei hyödytä, niin ei se haittaakaan.

    Näettekö tuota tuuheata kastanjapuuta tuolla viimeisessä joenpolvekkeessa, Jasper?

    Tuolla loitompana meidän puolisella rannalla."

    "Tuolla, kaatunen männyn luona?"

    "Ihan siinä. Ottakaa pii ja tuluskuppi, hiipikää rantaa pitkin ja virittäkää tuli sinne; ehkä savu viettelee heidät meidän yläpuolelle.

    Sillä aikaa viemme varovasti ruuhet tuon niemekkeen alapuolelle ja etsimme toisen piilopaikan. Niistä ei liene puutetta näillä seuduin, jossa löytyy niin kosolta pensaita."

    "Sen olen tekevä, Opas", sanoi Jasper ja hyppäsi maalle. "Kymmenessä minuutissa on tuli viritetty."

    "Ottakaa tuoreita puita, Eau-douce. Kun tarvitsee savua, on vesi hyvänä apuna sitä paksuntamaan."

    Nuori mies, joka kyllä hyvin käsitti velvollisuutensa, jottei ruvennut turhaan aikaa kuluttamaan, kiiruhti osoitettuun paikkaan. Seurue valmistihe muuttamaan olopaikkaa, koska sen nyt voi nähdä sieltä, mihin Jasper oli mennyt tulta tekemään. Kovin kiirettä heidän ei kuitenkaan tarvinnut pitää ja sentähden ryhdyttiin suurimmalla tarkkuudella toimiin. Ruuhet soudettiin pensaikosta ja saivat sitten virran ajelemina kulkea jokea alas, kunnes tulivat semmoiseen paikkaan, mistä kastanjapuuta tuskin näki. Kaikkien silmät kääntyivät nyt sinnepäin.

    "Tuolta näkyy savu", huudahti Opas, kun tuulenpuuska ajoi pienen savupatsaan maalta ja kuletti sitä kiehkurana vedenpintaa myöten. Hyvä pii, pieni teräspalanen ja kasa kuivia lehtiä tekevät pian tulen.

    Toivon että Eau-douce ymmärtää käyttää tuoreita puita, koska juuri ne ovat nyt suurimmaksi hyödyksi."

    "Liian paljon savua -- liian paljon älyä," sanoi Nuolenkärki miettiväisesti.

    "Se olisi totta kuin evankeliumi, Tuskarora, jos Mingot eivät tietäisi sotamiehiä olevan läheisyydessä; sillä levähdyksen aikana on sotamiehillä ruoka enemmän mielessä kuin vaara. Ei, ei, annetaan pojan laittaa kokkonsa niin, että se savuaa aika lailla; kaiken tämän lukevat Mingot muutamien skotlantilaisten tai irlantilaisten nahjusten tuhmuudeksi, jotka enemmän pitävät huolta kauranjauhovellistään ja perunoistaan kuin varovat indianien kavaluutta ja punanahkain pyssyjä.

    Yhdellä ainoalla metsäläisellä on enemmän älyä kuin kokonaisella rykmentillä vesien tuolta puolen tulleita -- semmoista älyä, näet, jota kutsun metsäkavaluudeksi. Mutta tuolla on savua kylliksi, ja paras on että etsimme toisen piilopaikan."

    Opas pani ruuhensa jälleen liikkeelle, ja muutaman minuutin kuluttua saatti eräs joenpolveke sekä savun että kastanjapuun pois näkyvistä.

    Muutamain kyynäräin päässä siitä niemekkeestä, josta seurue vasta lähti liikkeelle, oli joki kaikeksi onneksi tehnyt pienen lahdelman rantaan, ja siihen kulkivat nyt molemmat ruuhet airoin ajelemina.

    Parempaa piilopaikkaa eivät matkalaisemme olisi voineet löytää. Pensaat olivat tiheät ja jokeen päin kallellansa, muodostaen siten täydellisen lehväkaarroksen. Lahdelman pohjukassa oli soukka hietikkö-ranta, johon useimmat matkalaisista mukavuuden vuoksi nousivat maalle; ainoa paikka, josta heidät voi huomata, oli heitä aivan vastapäätä oleva kohta toisella rannalla. Kuitenkaan ei tarvinnut pelätä että heidät siltä suunnalta huomattaisiin, sillä senpuolinen metsikkö oli tavallista vielä tiheämpää ja maa sen takapuolella niin rämeistä ja suoperäistä, että siellä ainoastaan suurella vaivalla voi kulkea.

    "Tämä on varma piilopaikka," sanoi Opas tarkasti katseltuaan ympärillensä; "mutta meidän täytyy tehdä se vielä varmemmaksi. Mr. Cap, teiltä en vaadi muuta kuin äänettömyyttä ja että jätätte pois sellaiset tavat, joihin olette merellä tottunut. Tuskarora ystävämme ja minä teemme valmistuksia vaarallista aikaa varten."

    Indianin kanssa meni Opas metsikköön, jossa katkoivat muutamia vahvempia leppiä ja muita pensaita, tarkasti välttäen kaiken ryskeen.

    Puiden tyvet -- sillä puita ne itse asiassa olivatkin -- pistettiin liejuun ruuhten eteen, jossa vesi oli jokseenkin matalaa, ja kymmenen minuutin kuluessa oli viheriöitsevä varjos kohonnut heidän ja sen puolen välille, mistä vaara uhkasi. Suurta taitavuutta ja tottumusta osoitettiin näitä yksinkertaisia valmistuksia tehdessä, mutta työmiehillemme oli myöskin suurena apuna rannan muoto, lahdelman pitkä pohjukka, veden mataluus ja metsikön tiheys.

    Opas valitsi tahallansa vääriä pensaita, joita täällä oli yllin kyllin, leikkasi ne poikki vähää alapuolelta koukkupaikkaa ja asetti ne niin että koskivat vedenpintaan, jonka kautta tuo pieni pensasaita ei tullut näyttämään vedessä kasvavalta, joka olisi voinut herättää epäluuloa, vaan näytti vaakasuoraan pistävän rannasta, ennenkuin kääntyi ylöspäin. Ainoastaan tavattoman epäluuloinen henkilö olisi voinut hetkeksi kääntyä sinnepäin, luullen sen takaa löytävänsä kätköpaikan.

    "Paremmassa kätkössä en ikään ole ollut", sanoi Opas nauraen tyynellä tavallaan, ensiksi käytyään ulkopuolta tarkastamassa; "näiden pensasten lehdet melkeen koskevat päämme yllä olevaan metsikköön, eikä maalarikaan, joka hiljan kävi linnassa, voisi eroittaa Luojan kasvattamia pensaita meidän asettamistamme. Hiljaa -- tuolla tulee Eau-douce, kahlaten kuin älykäs poika ainakin, joka ei tahdo jättää jälkiä taakseen; kohta saamme nähdä kelpaako kätköpaikkamme vai ei."

    Jasper, joka palasi tehtävätänsä toimittamasta, oli, paikalla kun huomasi ruuhet kadonneiksi, arvannut että ne oli viety lähimmän jokipolvekkeen taakse, jott'ei niitä siitä paikasta keksittäisi, mihin tuli oli viritetty. Hän kahlasi nyt verkalleen pitkin joenrantaa ja etsi tarkasti katsellen sitä paikkaa, jossa ruuhet olivat kätkössä.

    Panemalla silmänsä lehtiä likelle voivat pensasaidan sisässä olijat täydellisesti nähdä mitä ulkopuolella tapahtui, joutumatta muiden näkyviin. Nyt he huomasivat selvästi, ett'ei Jasperilla ollut vähintäkään aavistusta siitä, mihin Opas sekä muut olivat kätkeytyneet.

    Kun hän oli mennyt lahdelman sivu eikä enää nähnyt tulta, jonka oli virittänyt sen yläpuolelle, pysähtyi hän ja rupesi tarkkaan ja huolellisesti tutkimaan rannikkoa. Hän astui kymmenen, kaksitoista askelta ikäänkuin umpimähkään ja pysähtyi sitten jälleen uudistamaan tutkimistaan. Koska vesi oli tavallista vähempänä astui hän muutamia askeleita sivullepäin ja tuli siten niin likelle tuota keinotekoista istutusta, että voi siihen kädellään koskea. Vaikka niinkin oli, ei hän kuitenkaan huomannut mitään ja oli jo lähtemäisillään eteenpäin kulkemaan, kun Opas teki aukon pensasaitaan ja hiljaisella äänellä kutsui häntä sisään.

    "Tämä on aivan oivallista", nauroi Opas, "vaikka keltanaaman ja punanahan silmät ovat yhtä erilaiset kuin kiikarit. Jos Mingot menevät jokeen kuin Jasper, niin saa piilopaikkamme minut vapisemaan. Se on kumminkin pettävä heidän silmänsä joen vastaiselta puolelta ja siis ei kokonaan ole meille hyödytön."

    "Ettekö luule, mr Opas", sanoi Cap, "kuitenkin olevan viisainta että kerrassaan kaikin purjein lähdemme virtaa alas kulkemaan, niin pian kuin olemme varmat siitä, että nuo konnat ovat joutuneet peränpuolelle meistä? Meillä merimiehillä on tapana sanoa, että myötätuuleen takaa-ajaminen on pitkää ajoa."

    "Vaikka saisin tuon tuolla alhaalla olevan linnan koko ruutivaraston, niin en jättäisi tätä paikkaa, ennenkuin olemme saaneet tietoa Käärmeestä. Vankeus tahi kuolema olisi varma seuraus siitä. Jos hento hirvenvasikka, sellainen kuin tuo tyttö tuossa, jonka olemme saaneet suojeltavaksemme, voisi kuin vanha hirvi vaeltaa metsässä, silloin ehkä kävisi laatuun jättää ruuhet; sillä kaaretellen kulkemalla voisimme ennen päivänkoittoa ennättää linnaan."

    "Antaa mennä sitten", sanoi Mabel ja kavahti ylös yht'äkkiä tuntien saaneensa uutta voimaa, "minä olen nuori, voimakas, vaivoihin tottunut ja voisin kävellä enoni uuvuksiin. Minua ette saa katsoa miksikään vastukseksi. En voi kärsiä sitä ajatusta, että te kaikki panisitte henkenne alttiiksi minun tähteni."

    "Ette suinkaan kestä sitä, ette suinkaan kestä sitä. Tulisi enemmän kuin kolmen peninkulman matka ja päälle päätteeksi risuin, puunjuurien ja rämeiden yli pilkkopimeässä. Näin suuren ihmisjoukon jälet voitaisiin nähdä ja lopuksi olisi meidän kenties pakko rynnätä indianien rivin läpi linnaan. Ei, paras on, että odotamme Mohikania."

    Koska tämä oli sen mielipide, johon kaikki nykyisissä oloissa loivat silmänsä kuin esimieheen ja johdattajaan ainakin, niin ei tästä puhuttu sen enempää. Seurue hajaantui nyt pienempiin joukkoihin; Nuolenkärki vaimoinensa istahti syrjään pensaikkoon ja alkoi hiljaisella äänellä keskustelun, jossa mies näytti lausuvan ajatuksensa jonkummoisella ankaruudella, kun sitä vastoin vaimo vastasi tuolla nöyrällä lempeydellä, joka on seuraus indianien vaimoin alhaisesta asemasta.

    Opas ja Cap asettuivat toiseen ruuheen, jutellen erilaisista vaiheistaan maalla ja merellä, Jasper ja Mabel taas istuivat toiseen.

    Täten oli lähes tunti kulunut, kun Mohikani tuli näkyviin samalta suunnalta, mistä Jasper oli tullut. Mutta sen sijaan kuin hänen olisi ollut kulkeminen suoraan eteenpäin, vetäytyi hän, tuskin päästyään sen joenpolvekkeen sivu, joka piilotti hänet kaikilta sen yläpuolella kenties olevilta, ihan likelle rantaa ja valitsi itselleen varovaisesti semmoisen paikan, josta voi katsoa taakseen, ollen kylliksi pensaiden suojassa, jott'ei tarvinnut pelätä että hänet nähtäisiin.

    "Käärme näkee ne konnat", kuiskasi Opas; "niin totta kuin olen kristitty, ovat he tarttuneet onkeen ja hiipineet savun luokse."

    Herttaisella, mutta äänettömällä naurulla keskeytti hän itsensä, ja tyrkkäsi Capia kylkeen; ääneti katseltiin sitten Chingachgookin liikkeitä. Mohikani oli täyteen kymmenen minuutia yhtä liikkumatonna kuin se kivi, jonka päällä hän seisoi; sitten huomasi selvästi, että joku erinäinen seikka oli vetänyt hänen huomion puoleensa, sillä hän kiiruhti takaisin, katseli levottomana tarkasti rantaa pitkin ja kulki kiireesti sitä alaspäin, huolellisesti hävittäen jälkensä matalan veden peittämästä liejusta. Nähtävästi oli hänellä kiire ja levotonna katseli hän usein taakseen ja tutki rantaa tarkoin joka kohdalta, missä voi luulla ruuhten olevan kätkössä.

    "Kutsukaa hänet tänne", kuiskasi Jasper, joka tuskin voi malttaa mieltänsä, "kutsukaa hänet tänne, muutoin on liian myöhäistä. Katsokaa, hän menee ohitsemme."

    "Ehei, poikani, ei ole kiirettä, ole varma siitä, muutoin rupeisi Käärme ryömimään. Jumala auttakoon meitä ja suokoon meille viisautta!

    Luulenpa ettei Chingachgookkaan, jonka näkö on yhtä varma kuin koiran vainu, huomaa meitä eikä löydä piilopaikkaamme."

    Tämä riemu oli liian aikainen, sillä tuskin ennätti hän lopettaa lauseensa, ennenkuin indiani, joka todella oli astunut muutaman askeleen piilopaikan ohitse yht'äkkiä pysähtyi, loi terävän, läpitunkevan katseen rantaan pistettyihin pensaisiin, astui nopeasti muutaman askeleen eteenpäin ja seisoi vähän kumarruttuaan ja varovasti siirrettyään oksia tieltä pois yht'äkkiä heidän joukossansa.

    "Nuo kirotut Mingot", sanoi Opas heti kun hänen ystävänsä oli niin likellä, että häntä voi varovasti puhutella.

    "Irokeseja", vastasi indiani lyhyesti.

    "Yhden tekevä, yhden tekevä! -- Irokeseja -- konnia -- Mingoja -- Mengvesiä -- hornanhenkiä, kaikki ovat melkein saman veroisia. Minä kutsun kaikkia konnia Mingoiksi. Päällikkö, tulkaa tänne, puhukaamme muutamia järjen sanoja."

    Molemmat ystävät väistyivät syrjään ja rupesivat vakaasti keskustelemaan Delavarien kielellä. Tämän yksityisen keskustelun päätyttyä ilmoitti Opas muille matkalaisille kaikki mitä oli saanut tietää.

    Mohikani oli seurannut vihollisten jälkiä hyvän matkaa linnalle päin, kunnes ne olivat huomanneet Jasperin virittämän tulen ja paikalla kääntyneet takaisin. Silloin täytyi Chingachgookin, joka oli suuressa vaarassa joutua vihollisten näkyviin, etsiä itselleen kätköpaikka siksi kunnes joukko oli kulkenut ohitse. Oli ehkä onneksi hänelle, että metsäläiset olivat niin mieltyneet vasta tekemäänsä keksintöön, etteivät ottaneet edes tavallisen tarkkaan huomioon mitä metsässä tapahtui.

    He kulkivat, viisitoista miestä luvultaan, kiivaasti hänen sivutsensa, tarkoin astuen toistensa jälkiin, ja hän voi sitten uudelleen seurata heitä. Tultuaan sille paikalle, missä Oppaan ja Mohikanin jälet yhtyivät pääpolkuun, olivat Irokesit kääntyneet joellepäin, jonka rantaan olivat saapuneet juuri kuin Jasper oli kadonnut alempana olevan polvekkeen taakse. Koska tuli oli nyt täydellisesti näkyvissä, menivät metsäläiset metsään ja koettivat salaa lähestyä sitä.

    Chingachgook käytti tätä tilaisuutta hiipiäkseen joen rantaan ja ennättääkseen niemen ympäri, jonka hän toivoi tehneensä vihollisten huomaamatta. Siinä pysähtyi hän, niinkuin jo olemme maininnut, kunnes huomasi viholliset tulen luona, missä ne kumminkaan eivät kauan viipyneet.

    Irokesien aikeet voi Mohikani ainoastaan heidän toimistansa päättää.

    Hän luuli heidän käsittäneen tulella tarkoitetun viekkauden ja ymmärtäneen, että se oli viritetty heitä eksyttämään; sillä kiireesti tarkastettuaan paikan olivat he eronneet siten, että muutamat menivät takaisin metsään ja toiset, kuusi tahi kahdeksan luvultaan, seurasivat Jasperin jälkiä pitkin rantaa aina siihen paikkaan asti, missä ruuhet oli laskettu maalle. Mitä he sitten aikoivat tehdä, voitiin ainoastaan arvaamalla arvata, sillä Käärme ei ollut enää malttanut pysyä paikallaan ja tarkastella heidän hankkeitaan, vaan kiirehtinyt ystäviensä luokse.

    Muutamista heidän viittauksista ja liikkeistänsä päättäen oli hän kumminkin sitä mieltä, että he aikoivat seurata jokirantaa alaspäin, vaan sitä hän tietysti ei voinut varmaan sanoa.

    Kun Opas oli lopettanut kertomuksensa, kavahti Jasper vilkkaasti pystyyn.

    "Astukaamme paikalla ruuhiin," sanoi hän; "virta on kova, ja jos voimakkaasti käytämme airoja, niin pääsemme pian pyssynkantamattomiin noista konnista."

    "Kyllä olette reipas käyttämään airoa, Eau-douce, sen myönnän, mutta kirottu Mingo on ripeämpi toimittamaan perikatoa; ruuhet ovat nopeat, mutta pyssynluodit ovat kuitenkin nopeammat."

    Hiljainen lyönti olkapäälle keskeytti puhujan. Mabel oli seisallaan ruuhessa; hänen hoikka mutta täyteläinen vartalonsa oli kumartunut eteenpäin miellyttävän vakaiseen asemaan; sormi huulilla ja pää puoleksi poispäin käännettynä katseli hän vilkkailla silmillään oksien välistä joellepäin ja löi samalla toisessa kädessä olevalla ongenvavalla Opasta hiljaa olkapäähän. Opas kumarsi päänsä alas sen lehviin tehdyn tirkistys-reijän suulle, jonka luokse hän varta vasten oli asettunut, ja kuiskasi sitten pikaa Jasperille:

    "Kirotut Mingot! Olkaa varallanne aseiden kanssa, mutta liikkumattomina kuin puunkannot."

    Jasper riensi pikaisesti mutta hiiskaustakaan kuulumatta ruuhen viereen ja vaati hellällä pakolla Mabelia kumartumaan sen verran alas, että hänen ruumistansa ei näkyisi; vaan luultavasti ei hänen kykynsä olisi riittänyt pakoittamaan tyttöä niin paljon päätään kumartamaan, jott'ei olisi voinut katsella vihollisten hankkeita. Hän asettui sitten Mabelin läheisyyteen, pyssynhana vireellä ja milloin hyvään valmisna ampumaan.

    Nuolenkärki ja Chingachgook ryömivät pensaikkoon ja makasivat väijyksissä kuin käärmeet, aseet valmiina tehtäväänsä toimittamaan. Cap otti molemmat pistoolit vyöltään, mutta näytti olevan kahdella päällä siitä, mitä hänen oli tekeminen. Opas ei liikahtanut paikaltaan. Tämä oli tosiaankin tuskallinen hetki. Juuri kun Mabel kosketti Oppaan olkapäätä, oli kolme vedessä kahlaavata Irokesia ilmaantunut joenpolvekkeesen, noin puolentoista sadan kyynärän päähän piilopaikasta, ja pysähtyneet siihen tutkimaan sen alapuolella olevaa virtaa. Kaikki olivat vyötäreesen saakka alastomat, täysissä aseissa ja taistelu-asuun maalattuina.

    Selvästi huomasi heidän epäilevän mihinkä suuntaan oli mentävä, jotta pakenijat tavattaisiin. Yksi viittaili jokea alaspäin, toinen taas ylöspäin ja kolmas vastaista rantaa kohti.

    Pakenijain asema oli todella hankala. Ainoana ohjeena, jonka avulla he voivat arvata vihollisten aikomuksia, oli niiden viittaukset ja ne huudahdukset, jotka pääsivät heidän suustaan, kun näkivät toiveensa pettyneen, Aivan selvä oli, että muutamat heistä jo olivat palanneet maalle, ja se hyöty, minkä tulella tarkoitetun viekkauden toivottiin tuottavan, oli siis mennyt hukkaan. Mutta tämän huomaaminen oli vähästä arvosta juuri nyt, kun pakolaisia uhkasi kohtipäinen keksiminen joenrantaa alaspäin kulkevien vihollisten puolelta. Kaikki tämä oli selvää Oppaalle, joka käsitti sekä kiireen päätöksen että sen yhtä joutuisan toimeen-panemisen tarpeellisuuden.

    Sentähden viittasi hän hiljaa molemmat indianit ja Jasperin luokseen ja ilmoitti heille kuiskuttaen mielipiteensä.

    "Meidän täytyy olla varoillamme", sanoi hän. "Tuolla on ainoastaan kolme päänahkoja riistävää konnaa ja meitä on viisi, joista neljää voi pitää miehevinä sotilaina tällaisessa taistelussa. Te Eau-douce, otatte osaksenne tuon veijarin tuolla, joka on maalattu kuoleman haahmoon, Chingachgook saa päällikön hoidettavakseen ja Nuolenkärjen täytyy pitää tarkalla silmällä tuota nuorta sotilasta. Minkäänlaista erehdystä ei saa tapahtua; kaksi luotia yhteen ruumiiseen olisi syntistä haaskaamista, kun semmoinen neito kuin kersantin tytär on vaarassa.

    Minä olen varallani kaikkia tapauksia varten, jos neljäs sotakonna ilmaantuu näkyviin tai joku teistä ampuu sivu. Ei millään ehdolla saa kukaan ampua ennenkuin annan merkin; ainoastaan pahimmassa hätätilassa saa pyssyn-laukaus kuulua, niin kauan kuin kaikki muut paholaiset ovat korvan kuuluvissa. Jasper, poikani, jos joku liike syntyy rannalla takanamme, niin toivon että lykkäätte vesille ruuhen, jossa kersantin tytär on ja soudatte linnaväen luokse."

    Tuskin oli Opas määrännyt nämä ohjaelmat, ennenkuin vihollisten lähestyminen teki syvimmän äänettömyyden tarpeelliseksi. Joessa olevat Irokesit kulkivat verkalleen sitä alaspäin, täytymyksestä pysyen lähellä pensaikkoa, joka pistihen rannasta kappaleen matkaa veteen, kun samassa lehtien kohina ja oksien ruske pakenijain kauhistukseksi ilmoitti että toinen joukkokunta oli kulkemassa rantaa pitkin ja tarkoin pysyttelihe melkein edellisten kohdalla.

    Pakenijain asettamani pensasten ja todellisen rannan välin takia tulivat molemmat joukkokunnat toistensa näkyviin juuri kuin ennättivät tämän paikan kohdalle. Kumpikin pysähtyi, ja nyt alkoi keskustelu, jonka voipi sanoa pidetyksi pakenijain korvain juuressa. Keskustelussa, joka pidettiin vakaalla, vaikka tukahutetulla äänellä, ikäänkuin puhujat olisivat tahtoneet tehdä kaiken kuuntelemisen mahdottomaksi, käytettiin murretta, jota sekä Opas että molemmat indianit taisivat. Myöskin Jasper ymmärsi osan siitä mitä puhuttiin.

    "Vesi on pyyhkinyt pois jälen", sanoi yksi joessa oleva metsäläinen, joka seisoi niin likellä pakenijain keinotekoista suojaa, että hänen olisi voinut tavoittaa Jasperin lohikeihäällä. "Vesi on pessyt sen niin puhtaaksi, ett'ei Jengis-koirakaan voisi sitä seurata."

    "Keltanaamat ovat ruuhissaan lähteneet rannasta," vastasi eräs ääni rannalta.

    "Se on mahdotonta. Tuolla alempana olevien sotilastemme pyssyt ovat tarkat."

    Opas katsoi miettivän näköisenä Jasperin puoleen ja puri yhteen hampaitaan jott'ei huokumisensa kuuluisi.

    "Antaa nuorten sotilasteni näyttää, onko heidän näkönsä kotkan näön kaltainen", sanoi vanhin joessa olevista sotilaista. "Olemme jo olleet kokonaisen kuukauden sotaretkellä emmekä ole saaneet kuin yhden ainoan päänahan. Heidän joukossaan on yksi tyttö, ja muutama nuorista sotureistani on vaimon puutteessa."

    Onneksi ei Mabel ymmärtänyt näitä sanoja, mutta Jasperin otsa rypistyi ja vahva puna lensi hänen poskillensa.

    Metsäläisten keskustelu päättyi nyt, ja pakenijat kuulivat rannalla kulkevien hiljaiset, varovaiset liikunnot, kun he kääntivät pensaita tieltä pois varuisan etenemisen kestäessä. He ennättivät piilopaikan ohitse, mutta heidän joessa olevat kumppalinsa seisoivat vielä samassa paikassa ja katselivat rantaa, silmät sotamaalauksen alta kiiluvina kuin tuliset hiilet. Muutaman minuutin kuluttua alkoivat myöskin nämät kolme kulkea jokea alaspäin, mutta verkalleen askel askeleelta, niinkuin semmoiset, jotka etsivät jotakin hukkaan joutunutta kapinetta.

    Tällä tavoin olivat he kulkeneet tuon keinotekoisen lehvävarjoksen ohitse, ja Opas pani jo suunsa tavalliseen hiljaiseen, herttaiseen nauruun, jonka luonto ja tottumus oli tehnyt hänen ominaisuudekseen.

    Mutta hänen riemunsa oli liian aikainen; juuri tällä hetkellä katsoi jälkimmäinen heistä taakseen ja pysähtyi, jolloin hänen liikkumaton olentonsa ja vakainen katseensa osoitti, että joku huolettomasti pantu pensas herätti hänessä epäluuloa

    Oli ehkä onneksi kätkössä olijoille, että se sotilas, joka osoitti näitä levottomuutta herättäviä epäluulon merkkejä, oli nuori ja tarvitsi hankkia nimen itselleen. Hän tiesi erittäin tärkeätä olevan, että tällä ijällä osoitti varovaisuutta ja vaatimattomuutta, ja kaikkein enimmän pelkäsi hän sitä pilkkaa ja ylenkatsetta, joka häntä kohtaisi, jos suotta herättäisi meteliä. Paluuttamatta seuralaisiaan kääntyi hän takaisin, ja näiden kulkiessa jokea alas, lähestyi hän varovasti pensaikkoa, johon hänen katseensa olivat ikäänkuin lumouksesta kiintyneet.

    Muutamat auringon paisteelle enimmän alttiit lehdet olivat hieman lakastuneet, ja tämän vähäpätöisen poikkeuksen luonnon tavallisesta muodosta oli indianin tarkka silmä huomannut. Ja itse tämän vähäpätöisyys oli hänelle uutena syynä, jonkatähden ei ilmoittanut kumppaleilleen tekemäänsä huomiota.

    Jos tämä todellakin oli jonkin arvoinen, niin saavuttaisi hän siitä sitä suuremman kunnian, koska se lankiaisi hänelle yksistään, ja jos taas hänen epäluulonsa oli perätön, niin voi hän toivoa välttävänsä sen häpeän ja pilkan, jota nuori indiani niin kovin pelkäsi.

    Se pelko, että joku voi olla väijymässä tai äkkiarvaamatta hyökätä päälle, jota sotilaan metsissä aina on varominen, vaikutti että hän lähestyi verkalleen ja varovasti. Sen viipymisen tautta, joka täten syntyi, olivat molemmat joukkokunnat ennättäneet noin kahdeksankymmenen tai sadan kyynärän päähän, silloin kuin nuori metsäläinen oli niin likellä Oppaan asettamia pensaita, että voi kädellään koskea niihin..

    Vaikka pakenijain asema oli tuskallinen, katselivat he kuitenkin nuoren Irokesin kasvonpiirteitä, jotka yhä muuttuivat mitä ristiriitaisimpain tunnetten vaikutuksesta.

    Ensiksi heräsi hänessä toivo onnistua siinä missä hänen heimonsa harjaantuneimmatkin sotilaat olivat erehtyneet, jolloin hän myöskin voi saavuttaa kunnian, joka harvoin on langennut hänen ikäiselleen tai ensimmäisellä sotaretkellä olevalle sotilaalle; hänen kasvoinjuonteissaan ilmaantui sitten arvelua ja epäilystä, kun nuo lakastuneet lehdet näyttivät kohoavan ja heräävän uuteen eloon raitisten tuulenpuuskien vaikutuksesta, ja päälle päätteeksi lisäsi salaisen vaaran pelko elävyyttä ja vilkkautta hänen merkikkäisiin kasvonpiirteisinsä.

    Auringon paiste oli niin vähän muuttanut lehtien muotoa, jotta Irokesi, kun kosketti niihin, luuli erehtyneensä niiden suhteen. Mutta koska jokainen tietysti tahtoo käyttää kaikkia keinoja poistaakseen itsessään herännyttä epäluuloa, sivuutti nuori sotilas oksat varovasti ja astui piilopaikkaan, jossa hänen katseensa kohtasi pakenijat seisomassa kuin elottomat kuvapatsaat.

    Tuo tukahtunut huuto, tuo äkillinen hämmästys, nuo kiiluvat silmät oli tuskin huomattu, ennenkuin Chingachgookin käsi kohosi ja tomahavki putosi vihollisen paljaaksi ajetulle päälaelle. Irokesi nosti hurjasti kätensä ylöspäin, horjahti ja kaatui takaperin veteen, jonka väkevä virta vei pois ruumiin, sen elinten vielä kuoleman tuskista nykiessä ja vääntyessä.

    Delavari koetti äkkiä, vaikka turhaan, tarttua uhrin käteen kiinni saadakseen hänen päänahkansa, mutta veren punaama vesi vieri alaspäin ja vei vavahtelevan taakkansa mukanaan.

    Kaikki tämä tapahtui vähemmän kuin minuutin kuluessa, ja tapaukset seurasivat toisiansa niin pikaa ja aavistamatta, että metsässä käytettyyn taistelutapaan vähemmän tottuneet henkilöt, kuin Opas ja hänen seuralaisensa, olisivat epäilleet mitä nyt oli tekeminen.

    "Ei silmänräpäystäkään saa menettää," sanoi Jasper hiljaa mutta painolla, riistäessään irti maahan pistettyjä pensaita. "Tehkää kuin minä, mr. Cap, jos tahdotte pelastaa sisarentyttärenne, ja te, Mabel, laskeutukaa pitkällenne ruuhen pohjalle."

    Sanat olivat tuskin lausutut, kun hän tarttui ruuhen laitaan ja veti sitä rantaa pitkin. Lykkäämällä auttoi Cap häntä tässä toimessa, ja molemmat pysyttelivät niin likellä rantaa kuin mahdollista, jott'ei viholliset havaitsisi heitä, sekä kokivat mitä pikemmin ennättää ylempänä olevan niemen toiselle puolen, joka sitten täydellisesti salaisi heidät vihollisten silmistä. Oppaan ruuhi oli maata lähinnä ja joutui sentähden jälkimmäiseksi.

    Mohikani kiiruhti metsään, sillä hänellä oli toimena pitää silmällä vihollisia siltä haaralta, ja Nuolenkärki viittasi valkea-ihoiselle kumppalilleen, että hän tarttuisi ruuhen laitaan ja seuraisi Jasperin perästä. Tämä kaikki oli silmänräpäyksen työ. Mutta kun Opas ennätti virtaan, joka niemen kärjessä oli kovin, huomasi hän sen painon, jota veti perässään, yht'äkkiä muuttuvan, ja katsoen taakseen, näki hän, että sekä Tuskarora indiani että hänen vaimonsa oli kadonnut.

    Ajatus, että petos oli tapahtunut, juohtui hänelle mieleen, vaan ei ollut aikaa pysähtyä, sillä metsäläisten valitusporu alempana joessa ilmoitti, että nuoren Irokesin hengetön ruumis oli kulkenut heidän luoksensa. Pyssyn paukaus kuului tämän perästä, ja Opas näki kuinka Jasper, joka nyt oli kiertänyt niemen, seisoen pystössä ruuhen perässä, ohjasi sitä suoraan joen toiselle puolelle, ja Cap istui kokan puolella vahvoilla aironvetämillä auttaen kepeän ruuhen eteenpäin kulkemista.

    Silmäys, ajatus ja toimi seurasivat toisiaan nopeasti semmoisen miehen puolelta, joka oli niin tottunut rajataistelun kaikkiin vaiheisin. Juosten ruuhensa perään työnsi hän sen vahvalla aironlykkäyksellä virtaan ja alkoi soutaa kohtisuoraan joen poikki erääsen paikkaan toisella rannalla, joka oli niin paljon alempana sitä paikkaa, mihin toinen vene ohjasi kulkuansa, että hän omasta tahdosta joutui pilkkutauluksi vihollisten pyssyille, hyvin tietäen että heidän kiihkeä päänahan halunsa valtaisi kaikki muut tunteet.

    "Ohjaa tarpeeksi virtaa vastaan, Jasper," huusi tuo kunnon Opas, kiitäessään vettä myöten pitkillä, vakailla, voimakkailla airon vetämillä; "ohjaa tarpeeksi virtaa vastaan ja souda tuon lepikön luokse tuolla toisella rannalla."

    Jasper viittasi airolla, merkiksi että oli ymmärtänyt, ja pyssy toisensa perästä laukaistiin nopeasti lähimmäisessä ruuhessa olevaa yksinäistä miestä kohti.

    "Niin, tyhjentäkää te vaan pyssynne, pöllöpäät," sanoi Opas, joka alituisen oleksimisen kautta autioissa metsissä oli tottunut puhumaan itsekseen; "tyhjentäkää vaan hätäisesti tähtäen pyssynne ja antakaa minulle aikaa saattaa kyynärä kyynärältä jokea väliimme. En tahdo pilkata teitä, niinkuin joku Delavari tai Mohikani tekisi, sillä minun lahjani ovat valkean miehen eikä indianin lahjat, ja kehuminen taistelussa ei sovi kristitylle sotilaalle; mutta saanenhan tässä ihan yksinäni ollen sanoa, että tuskin olette parempia kuin yhtä lukuinen joukko kaupunkilaisia, jotka ampuvat varpusia puutarhoissa.

    Tuo oli hyvin ai'ottu," sanoi hän ja nykäsi päätään taaksepäin, kun muuan luoti otti pois kiharan hänen ohimoltaan; "mutta lyijy, joka hairahtuu puolen tuumaa pilkasta, on yhtä hyödytön kuin se, joka ei koskaan lähde pyssynpiipusta."

    KAHDEKSAS LUKU.

    Opas vaarassa. -- Vihollinen peijattu.

    Opas oli nyt keskellä jokea ja melkeen suoraan vihollisen kohdalla, mutta toinen ruuhi, jota Capin ja Jasperin vahva käsi kuletti eteenpäin, oli jo ennättänyt melkein toiselle rannalle juuri sen paikan luo, joka sille oli osoitettu. Tuo vanha merimies täytti nyt tehtävänsä miehen tavalla; hän oli nyt oikein omalla pohjallaan, hän piti paljon sisarentyttärestänsä, piti erinäisessä arvossa omaa persoonaansa ja oli jotenkin taitava pyssymies, vaikka hän aivan varmaan oli saanut kokemuksensa kokonaan toisenlaisessa sodassa. Muutama aironvetämä kuletti nyt ruuhen pensaikkoon; Jasper vei Mabelin pikaisesti maalle, ja kaikki kolme olivat ainakin sillä hetkellä turvassa.

    Toisin oli Oppaan laita. Hänen rohkea itsensä alttiiksi antaminen oli saattanut hänet vaaralliseen asemaan, joka tuli yhä vaarallisemmaksi sen kautta, että metsässä olleet metsäläiset juuri kun hän oli vihollista lähinnä, syöksivät rantaan ja yhtyivät vedessä seisovien kanssa. Oswego oli tältä kohdalta kaapelinpituuden levyinen, ja koska ruuhi oli keskellä jokea, oli se ainoastaan puolentoista sadan kyynärän päässä pyssyistä, joita myötäänsä laukaistiin soutajaa kohti.

    Oppaan tyyneys ja taitavuus oli hänelle hyvänä apuna tässä tukalassa tilassa. Hän tiesi pelastuksensa riippuvan ruuhen alituisessa liikkeessä pitämisestä, ja sillä tavoin että liikunto myötäänsä muutteli, niin että kevyt ruuhi väliin kiiti nuolen nopeudella virtaa alas, väliin pysähtyi yht'äkkiä, kokka kääntyneenä toista rantaa kohden. Onneksi eivät Irokesit voineet vedessä panna pyssyjään latinkiin, ja pensaat, jotka rantaa reunustivat, tekivät vaikeaksi maalta pitää pakenijaa silmällä.

    Näiden seikkain tähden ja sittenkuin metsäläiset olivat laukaisseet pyssynsä, oli Oppaan onnistunut lisätä heidän ja hänen välistä matkaa siten, että oli sekä kulkenut jokea alaspäin että likemmäs toista, rantaa, kun uusi vaara yht'äkkiä, vaikk'ei kokonaan odottamatta, ilmaantui niiden metsäläisten tulon kautta, jotka oli jätetty väijyksiin alempana vartioimaan jokea.

    Käsittäen asemansa tarjoomat suuret edut, olivat nämä metsäläiset, lukumäärältään kymmenen kappaletta, asettuneet erääsen paikkaan, jossa joki, kuohuen kallioin ja luotoin yli, synnytti kovan kosken. Opas ymmärsi, että jos hän antautuisi tähän soukkaan, vaaralliseen kulkuväylään, niin tulisi hän kulkemaan likeltä sitä paikkaa, johon Irokesit olivat asettuneet; sillä virran voima oli vastustamaton ja kallioiden välissä ei ollut muuta turvallista kulkupaikkaa, jonka vuoksi kuolema tai vankeus tulisi olemaan todennäköinen seuraus tästä yrityksestä.

    Hän koetti sentähden kaikin mokomin päästä läntiselle rannalle, koska kaikki viholliset olivat itäisellä. Mutta tähän yritykseen ei ihmisen voima näkynyt riittävän, ja vastavirtaa soutaminen olisi hiljentämällä ruuhen kulkua vaan tehnyt sen varmaksi pilkuksi vihollisten luodeille. Tässä pulassa teki Opas tavallisella uljaalla ripeydellään päätöksen, jonka paikalla pani toimeen.

    Hän ei koettanutkaan päästä tuohon ahtaasen, kuohuvaan kulkuväylään, vaan ohjasi sen sijaan ruuhensa joen matalimmalle paikalle, hyppäsi siinä veteen pyssyineen pussineen ja alkoi kahlata kiveltä toiselle läntistä rantaa kohti. Ruuhi pyörieli ympäri tuossa kiivaassa koskessa, väliin vierien liukkaiden kivien yli, väliin vettä täynnä, väliin taas tyhjänä, kunnes viimen viskautui rannalle muutaman kyynärän päässä Irokeseista.

    Kuitenkaan ei Opas vielä hetikään ollut pelastunut. Ihmetellen hänen reippauttaan ja rohkeuttaan, joita omaisuuksia indianit pitävät suuressa arvossa, olivat he ensi aluksi pysyneet liikkumattomina, mutta koston himo ja tuon kalliin voittomerkin halu sai pian voiton tästä häälyvästä tunteesta ja herätti heidät puutumis-tilasta. Pyssy toisensa perästä laukaistiin ja luodit vinkuivat pakenijan pään ympärillä keskellä veden kohinaa. Hän jatkoi kuitenkin matkaansa, ikäänkuin hän lumouksen kautta olisi tehty luodin tapaamattomaksi, sillä vaikka ne useita kertoja lävistivät hänen karkeat vaatteensa, ei ne kuitenkaan raapaisseetkaan ihoa.

    Koska Oppaan täytyi monet kerrat kahlata aina kainaloihin saakka vedessä sekä kantaa pyssyä ja ampumavarojaan korkealla vaahtoavan veden päällä, väsyi hän pian ponnistuksista ja oli iloinen kun sai levähtää erään litteän kiven vieressä, joka kohosi ylös vedenpinnasta. Sen päälle pani hän ruutisarvensa ja kumartui itse sen taakse ollakseen edes joksikaan osaksi suojassa. Länsiranta oli ainoastaan viidenkymmenen jalan päässä siitä, mutta tuo tyyni, tumma vesi, joka siinä välillä viereksi eteenpäin, osoitti selvään että hän voi päästä sen yli ainoastaan uimalla.

    Ampuminen lakkasi vähäksi aikaa, ja indianit kokoontuivat ruuhen ympärille ja valmistautuivat sillä kulkemaan joen yli.

    "Opas," kuului ääni länsi rannalla olevasta pensaikosta lähinnä sitä paikkaa, missä puhuteltu oli.

    "Mitä tahdotte, Jasper?"

    "Olkaa huoleti -- ystäviä on lähellä, ja jokainen Mingo, joka pyrkii joen yli, saa kärsiä rohkeudestansa. Eikö olisi paras, että jättäisitte pyssynne kalliolle ja uisitte meidän luoksemme, ennenkuin nuot konnat ennättävät lykätä ruuhen vesille?"

    "Oikea metsämies ei koskaan luovu pyssystänsä niin kauan kuin hänellä on ruutia sarvessa tai luoti kukkarossa. Vähän vettä ei haittaa jalkojani; minä näen tuon Nuolenkärki konnan toisten joukossa ja tahtoisin antaa hänelle hyvin ansaitun palkkansa. Ette suinkaan liene tuoneet kersantin tytärtä tänne heidän pyssyjensä kantopiiriin, toivon minä?"

    "Hän on suojassa, ainakin tällä hetkellä, vaikka kaikki riippuu siitä, että pidämme joen vihollisten ja itsemme välillä. He tuntevat nyt vähälukuisuutemme, ja jos lähtevät tälle rannalle, niin jättävät he epäilemättä muutamia roistoja toiselle puolen."

    "Meidän täytyy estää heidät ylitulemasta tunnin tai kaksi, ja sitten pimeän tultua tehdä parastamme. Enpä usko punanahkain lahjain riittävän joen poikki kulkemiseen kahden sellaisen pyssyn läsnäollessa kuin teidän ja minun ovat. En tahdo kerskata, Jasper, mutta yleisesti tunnettu on pitkin koko rajaa, että Hirvensurma harvoin syrjähtää pilkastaan."

    "Teidän taitavuutenne, Opas, tunnustavat kaikki sekä lähellä että kaukana, mutta pyssy tarvitsee lataamisen aikaa; ette myöskään ole maalla sopivan suojan varjossa. Ettekö voisi tulla tälle puolelle pyssyn kastumatta, jos teillä olis meidän ruuhemme?"

    "Osaako kotka lentää, Jasper?" vastasi Opas nauraen tavallista hiljaista nauruaan, ja katsoi samassa taaksensa. "Mutta ei olisi viisasta että panisitte itsenne alttiiksi; ne konnat alkavat uudestaan kääntää huomionsa luoteihin ja ruutiin päin."

    "Se voi tapahtua ilman semmoista vaaraa. Mr. Cap on mennyt ruuhen tykö ja hän on viskaava oksan veteen tutkiakseen virtaa, joka kulkee niemestä teidän kiviänne kohti. Kas tuolla se jo tulee; jos se kulkee oikeata suuntaa, pitää teidän nostaa ylös kätenne ja sitten on ruuhi tuleva. Jos ruuhi kulkisi sivutsenne, niin on tuo pyörre tuolla alempana kulettava sen maalle, ja siinä tapauksessa voin minä ottaa sen haltuuni."

    Jasperin vielä puhuessa, tuli veden päällä kelluva oksa näkyviin, ja sen mukaan kuin virta koveni yhä lisääntyvällä vauhdilla, kiiti se nopeasti Oppaan ohitse, joka samassa tarttui siihen kiinni ja nosti sen voittomerkiksi ylös. Cap käsitti viittauksen, ja paikalla lykkäsi hän ruuhen virtaan sillä varovaisuudella ja tarkalla kulkusuunnan laskemisella, johonka hän merimiehenä ollessaan oli tottunut. Se kulki samaa suuntaa kuin oksakin, ja minuutin kuluttua oli se Oppaan hallussa.

    "Tämä on tehty rajalaisen taitavuudella, Jasper," sanoi nauraen Opas, "mutta teillä on lahjanne, jotka enimmän kallistuvat veteen, samaten kuin minun metsään päin. Tähtäkööt Mingot nyt tarkasti, sillä luultavasti on tämä viimeinen kerta kuin saavat tilaisuuden ampua suojatonta miestä."

    "Ei niin, lykätkää ruuhi tulemaan viistoon rantaa kohti ja, syöskää itsenne samassa siihen; tarpeetonta on turhanpäite antautua vaaraan."

    "Luuletteko voivanne tarttua kiinni ruuheen, kun se pysähtyy?"

    "Aivan varmaan, jos annatte sille aika vauhdin."

    Opas teki niin, kepeä ruuhi kiiti virran yli, ja Jasper tarttui siihen kiinni, kun se saapui toiselle rannalle. Silmänräpäyksessä oli ruuhi saatu suojaan ja miehet etsineet turvapaikan; ystävät puistivat sitten kättä ikäänkuin eivät kaukaan aikaan olisi tavanneet toisiaan.

    "Nyt Jasper, saamme nähdä uskaltaako kukaan Mingo tulla joen yli.

    Katsoppas vaan, kolme heistä todellakin lähtee ruuhella matkalle.

    Varmaan he luulevat meidän paenneen, muuten eivät voisi olla niin rohkeita ihan Hirvensurman suussa."

    Irokesit näkyivät todellakin aikovan uskaltaa joen yli, arvattavasti siinä luulossa, että Opas ja Jasper, jotka pitäysivät piilossa, olivat paenneet. Tähän pelastuskeinoon olisivatkin useimmat valkea-ihoiset turvautuneet, mutta ne miehet, joiden huostaan Mabel oli uskottu, olivat ylen tottuneet metsissä tavalliseen sodankäynti-tapaan jättääkseen suojelematta mitään paikkaa, joka todella tarjosi jonkunlaista pelastuksen mahdollisuutta.

    Kolme sotilasta oli todellakin ruuhessa; kaksi polvellaan, pyssyt varalla ampumista varten, ja kolmas seisoi perässä airoa hoitamassa. He olivat vetäneet ruuhen, ennenkuin laskivat sen vesille, niin kauas kosken niskan yläpuolelle, että se nyt kulki verrattain tyvenessä vedessä ja se, joka hoiti airoa, näytti olevan tottunut soutaja, siitä nopeudesta päättäen, millä vene mennä vilisti tyyntä virrankalvoa myöten.

    "Ammunko?" kuiskasi Jasper, innosta vapisten.

    "Älä vielä, poikani. Heitä on ainoastaan kolme, ja jos mr. Cap ymmärtää käyttää noita pieniä kapineita, joita hän kantaa vyöllänsä, niin voimme antaa heidän nousta maallekin; sillä tavoin saamme ruuhemme takaisin."

    "Mutta Mabel?..."

    "Ei pelkoa kersantin tyttärestä. Onhan hän turvassa ontossa puussa, jonka aukon orjantappurapensaat tyystin peittävät. Jos on totta mitä olette sanonut minulle jälkien peittämistavasta, niin voi hän huoleti maata siinä vaikka kokonaisen kuukauden ja nauraa Mingoille."

    Samassa kuului kimakka pyssyn laukaus; ruuhen perällä oleva indiani hypähti korkealle ja kaatui sitten airo kädessä veteen. Pieni savupyörre kohosi itärannan pensaikosta ja haihtui pian ilmaan.

    "Se on Käärmeen sähinää," huudahti Opas riemuiten. "Minua harmittaa, että hän sekaantui tähän leikkiin, vaan hän ei voinut tuntea asemaamme."

    Ruuhi oli tuskin kadottanut soutajansa, niin virta jo alkoi viedä sitä kosken juovaan. Ihan avuttomina katsoa tuijottivat jäljelle jääneet kaksi villiä ympärilleen, mutta he eivät voineet mitenkään vastustaa virran voimaa. Chingachgookille olikin ehkä onneksi se, että useimpien Irokesien huomio oli kokonaan suunnattuna veneessä olevien tilanteeseen, sillä muutoin olisi hänen pakonsa ollut äärimmäisen vaarallinen, ellei täysin mahdoton.

    Mutta nyt ei yksikään vihollinen liikahtanut muutoin kuin hakeakseen itselleen suojaa; jokainen silmä oli naulittuna kahteen jäljelle jääneeseen seikkailijaan. Vähemmässä ajassa kuin mitä on kulunut näiden tapahtumien kertomiseen, ruuhi pyöri ja keikkui virrassa, ja molemmat villit olivat pitkällään sen pohjalla, sillä tämä oli ainut keino tasapainon säilyttämiseksi. Mutta tämä luonnollinen keino petti heidät kohta, sillä iskeytyen kiveen kevyt vene pyörähti ympäri ja heitti molemmat soturit virtaan.

    Vesi on harvoin syvää kosken juovassa, paitsi erityisissä paikoissa, jonne se on uurtanut kanavia; niinpä ei ollut paljonkaan pelkoa hukkumisesta, vaikkakin heidän aseensa olivat mennyttä kalua, ja molemmat villit tekivät parhaansa uidakseen ja kahlatakseen tilanteen mukaan ystäviensä rannalle. Itse ruuhi juuttui kiveen kiinni keskellä virtaa, missä se oli toistaiseksi hyödytön kummallekin osapuolelle.

    "Nyt on aikamme koittanut, Opas", huudahti Jasper, kun kaksi Irokesia paljastivat suurimman osan itsestään kahlatessaan putouksen matalimmassa kohdassa; "vintiö ylävirtaan päin on minun, sinä voit ottaa alemman."

    Niin kiihtynyt oli nuori mies kaiken jännittävän tapahtuman vuoksi, että luoti lähti kivääristä vielä hänen puhuessaan, mutta ilmeisesti osumatta, sillä molemmat pakolaiset heiluttivat käsivarsiaan ylenkatseen merkiksi. Opas ei laukaissut asettaan.

    "Ei, ei, Eau-douce", hän vastasi, "minä en hae verta ilman syytä; ja minun luotini on hyvin kääritty ja paikoilleen huolellisesti painettu siltä varalta, että sitä tarvitaan. En pidä Mingoista, mikä onkin oikein, ottaen huomioon, kuinka paljon olen ollut Delavarien kanssa tekemisissä, nämähän ovat heidän luonnollisia verivihollisiaan; mutta en kuitenkaan koskaan paina liipasinta noita paholaisia vastaan, ennenkuin on aivan selvää, että surmaaminen tuottaa jotain todellista hyötyä. Yksikään hirvi ei ole kaatunut käteni kautta turhaan. Elämällä yksin Jumalan kanssa erämaassa voi oppia tuntemaan tuollaisen mielipiteen oikeutuksen.

    Yksi menetetty elämä riittää tämänhetkisiin tarpeisiimme; sitä paitsi Hirvensurmaa vielä ehkä tarvitaan auttamaan Käärmettä, joka on tehnyt rohkean teon salliessaan noiden vaeltavien paholaisten tietää selvästi, että hän on heidän läheisyydessään.

    Taivahan vallat, juuri tällä hetkellä yksi niistä vaaniskelee pitkin rantaa, aivankuin joku linnakkeen pojista väijyy kaatuneen puunrungon takana ampuakseen oravaa!"

    Kun Opas osoitti sormellaan puhuessaan, Jasperin terävä silmä tavoitti pian kohteen, jota se tarkoitti. Yksi vihollisen nuorista sotureista, palaen halusta kunnostautua, oli hiipinyt tovereittensa luota kohti sitä suojapaikkaa, mihin Chingachgook oli kätkeytynyt; ja koska jälkimmäinen harhautui vihollisen näennäisestä rauhallisuudesta ja oli lisäksi keskittynyt joihinkin omiin valmisteluihinsa, oli hän ilmeisesti joutunut Mingon näkökenttään.

    Tämä oli ilmeistä siitä, että Irokesi valmistautui ampumaan, sillä Chingachgook itse ei ollut näkyvissä joen läntiseltä rannalta. Kosken juova oli Oswegon mutkassa, ja itäinen rantaviiva muodosti niin laajan kaaren, että Chingachgook oli aivan lähellä vihollista suorassa linjassa, vaikkakin maan puolella väliä oli useita satoja jalkoja; tämän johdosta Opas ja Jasper olivat miltei yhtä etäällä kummastakin osapuolesta. Joen keskimääräinen leveys oli vähän alle 200 kyynärää, joten sama matka oli kahden tarkkailijan ja vaanivan Irokesin välillä.

    "Käärmeen täytyy olla jossain tuolla", totesi Opas, joka ei päästänyt nuorta soturia hetkeksikään silmistään, "ja kuitenkaan ei hän ole jostain syystä varuillaan päästäessään Mingo paholaisen niin lähelle itseään selvissä verenvuodatuksen aikeissa."

    "Katso!" keskeytti Jasper, -- tuolla on Delavaren ampuman indianin ruumis! Se on ajautunut kalliolle, ja virta on pakottanut pään ja kasvot veden yläpuolelle."

    "Hyvin mahdollista, poika, hyvin mahdollista. Ihmisen luonto ei ole paljoa parempi ajopuun runkoa, kun sen sieraimiin puhallettu henki on lähtenyt. Tuo Irokesi ei enää tee pahaa kenellekään, mutta tämä väijyvä villi on aikeissa ottaa parhaan ja koetelluimman ystäväni skalpin."

    Opas keskeytti yht'äkkiä itsensä ja kohotti kiväärinsä, harvinaisen pitkän aseen, tähtäsi ihailtavan tarkasti ja laukaisi nopeasti. Irokesi vastaisella rannalla oli juuri tähtäämässä, kun Hirvensurman kuolettava viesti saapui. Hänen kiväärinsä tosin laukesi, mutta piippu oli silloin taivasta kohti, kun taas mies itse syöksyi pusikkoon aivan selvästi haavoittuneena, ehkä kuolettavastikin.

    "Vaaniva paholainen aiheutti tuon itse", mutisi Opas ankarasti, samalla kun, pudottaen kiväärin tukin maahan, hän alkoi ladata uudelleen. "Chingachgook ja minä olemme olleet kavereita siitä asti, kun olimme poikasia, ja olemme taistelleet yhdessä useissa verisissä kahakoissa ranskalaisia vastaan. Ei kai tuo typerä viholainen kuvitellut, että seisoisin vieressä toimettomana ja katselisin päältä, miten paras ystäväni tuhottaisiin väijytyksessä?"

    "Olemme olleet Käärmeelle yhtä suureksi hyödyksi kuin hän oli meille.

    Nuo kelmit ovat huolissaan, Opas, ja vetäytyvät suojapaikkoihinsa havaittuaan, että pääsemme heihin käsiksi vielä joen ylikin."

    "Tuo laukaus ei paljon merkitse, Jasper, ei paljonkaan. Kysy keltä vain

    1. rykmentistä ja he voivat kertoa sinulle, mitä Hirvensurma pystyy

    tekemään ja on tehnyt, kaiken lisäksi vielä silloin, kun luodit lentelivät päämme ympärillä kuin rakeet myrskysäällä. Ei, ei! tämä ei paljon merkkaa, ja ajattelematon väijyjä aiheutti kaiken itse."

    "Onko tuo koira vai hirvi, joka ui tätä rantaa kohti?" Opas hätkähti, sillä todellakin jokin hahmo oli ylittämässä jokea yläpuolelta kosken juovaa, jota kohti se kuitenkin hiljakseen siirtyi virtauksen voiman pakottamana. Uudistettu tarkastelu vakuutti molemmat katselijat, että kyseessä oli mies, vieläpä indiani, vaikka niin naamioitunut, ett'ei siitä voinut aluksi olla varma. Pelättiin jotain sotajuonta, minkä vuoksi muukalaisen liikkeitä tarkkailtiin mitä huolellisimmin.

    "Hän työntää jotain edessään uidessaan, ja hänen päänsä muistuttaa ajelehtivia lehtioksia", sanoi Jasper.

    "Tuo on indianein konsteja, poika, mutta kristillinen rehellisyys paljastaa heidän juonensa."

    Kun mies lähestyi hitaasti, alkoivat tarkkailijat epäillä ensivaikutelmiensa tarkkuutta, ja vasta kun kaksi kolmannesta virran leveydestä oli ylitetty, alkoi totuus heille selvitä.

    "Suuri Käärme, kautta partani!" huudahti Opas, vilkaisten kumppaniinsa ja nauraen niin, että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä pelkästä ihastuksesta siitä, että sotajuoni oli onnistunut. "Hän on sitonut lehtipuun oksia päähänsä naamioksi, pannut ruutisarven niitten päälle, sitonut kiväärin tuohon tukkipalaseen, jota hän työntää edellään, ja on uinut joen yli ystäviensä luokse. Hyvänen aika! Kuinka monta kertaa olemmekaan tehneet saman tempun verenhimoisten Mingojen nenän edessä Ty-joen kulkuväylillä!"

    "Ehk'ei se sittenkään ole Käärme, Opas, en voi nähdä mitään tuttuja piirteitä."

    "Piirteitä! Kuka etsii piirteitä indianista? Ei, ei, poika, maalaushan se ratkaisee, eikä kellään muulla kuin Delavarella ole tuollaista maalausta; nuo ovat hänen värinsä, Jasper, samoinkuin veneesi järvellä kantaa Pyhän Yrjön ristiä ja kuin ranskalaiset ripustavat pöytäliinansa lepattamaan tuuleen kaikki kalanruotojen ja hirvipaistin tahrat näkyvissä. Nyt näet silmän, poikaseni, ja se on päällikön silmä. Mutta, Eau-douce, niin hurja kuin se on taistelussa ja niin lasiselta kuin se näyttää lehtien joukossa" -- tässä Opas painoi sormensa kevyesti mutta vaikuttavasti kumppalinsa käsivarrelle -- "olen nähnyt sen vuodattavan kyyneleitä kuin sadetta.

    Tuon punanahan alla on sielu ja sydän, sen voit uskoa; tosin ne ovat sielu ja sydän varustettuna erilaisilla lahjoilla kuin meidän."

    "Ei kukaan, joka on tuntenut päällikön, voi sitä epäillä."

    "Minä tiedän sen", vastasi toinen ylpeästi, "sillä minä olen ollut hänen kumppalinsa surussa ja ilossa; toisessa olen huomannut hänen olevan mies, vaikka kuinkakin suuri suru olisi häntä kohdannut, toisessa päällikkö, joka tietää, että hänen heimonsa naiset ovat hempeimmillään kevyessä ilonpidossa. Mutta hiljaa! On liian paljon uudisasutusten ihmisten kaltaista vuodattaa pehmeitä puheita toisen korvaan, ja Käärmeellä on terävät aistit. Hän tietää, että pidän hänestä ja että puhun hänestä hyvää hänen selkänsä takana, mutta Delavarella on vaatimattomuus olemuksensa ytimessä, vaikkakin hän kerskuu kuin syntinen paaluun sidottuna."

    Käärme nousi nyt rannalle suoraan kahden kumppalinsa edessä, minkä täsmällisen paikan hän lienee tuntenut ennenkuin jätti itärannan.

    Nousten vedestä, puisti hän itseään kuin koira ja päästi huuliltaan tuon ystävällisen äänen "hugh!"

    "Oliko viisaasti tehty, Chingachgook," sanoi Opas nuhdellen, "oliko viisasta yksinään mennä vakoilemaan tusinoita Mingoja? Tosi on ett'ei Hirvensurma petä milloinkaan, mutta Oswego on leveä, ja tuo metsäläinen nosti tuskin muuta kuin pään ja olkapäät pensaita korkeammalle; harjaantumaton käsi ja tottumaton silmä olisi helposti voinut ampua sivu. Teidän olisi pitänyt ajatella tätä asiaa, päällikkö, teidän olisi pitänyt se tehdä."

    "Suuri Käärme on mohikanilainen soturi -- hän näkee ainoastaan vihollisensa, kun hän on sotaretkellä, ja hänen esi-isänsä ovat lyöneet Mingot takaapäin, aina siitä saakka kuin vedet alkoivat juosta."

    "Minä tunnen lahjanne ja kunnioitan niitä myös. Ei kukaan koskaan ole kuuleva minun valittavan sitä, että punanahka seuraa punanahan luonnetta, mutta varovaisuus sopii sotilaalle yhtä hyvin kuin urhoollisuuskin. Menkää mr. Capin luo ja käskekää hänen tulla tänne.

    Meillä on aivan vähän keskustelemisen aikaa, ja kuitenkin ovat tuumamme pian toimeenpantavat, sillä kauan ei viivy, ennenkuin nuo Mingot taas yrittävät meille turmiota virittää." Nuorukainen totteli, ja muutaman minuutin kuluttua olivat kaikki neljä kokoontuneet eräälle vihollisilta täydellisesti piilossa olevalle paikalle, jossa he, tarkasti pitäen silmällä niiden liikkeitä, keskustelivat siitä mitä nyt oli tehtävä.

    Päivä oli jo päättymäisillään, niin että ainoastaan muutamia minuutia tarvitsi kulua, kunnes päivänvalo sammuisi ja tavallista synkempi pimeys näytti astuvan sijaan. Aurinko oli jo laskenut, ja hämärä tämän leveysasteen vaiheilla oli pian muuttuva synkäksi yön pimeydeksi.

    Matkalaisten toiveet perustuivat nyt pää-asiallisesti tähän etuisaan seikkaan, vaikka se tuotti vaaroja, koska juuri sama pimeys, joka edistäisi heidän pakenemistaan, samalla yhtähyvin tulisi salaamaan heidän viekkaiden vihollistensa liikkeitä.

    "Se hetki on tullut", sanoi Opas, "jolloin meidän tuumamme ovat tyynesti tehtävät, jotta voisimme toimia yksimielisesti ja täydellä käsityksellä tehtävästämme ja lahjoistamme. Tunnin kuluttua ovat nämä metsät niin pimeät kuin pikimustin yö, ja jos milloinkaan tahdomme saapua linnaseen, niin täytyy meidän käyttää hyväksemme tätä etuisaa tilaisuutta. Mitä sanotte te, mr. Cap, sillä vaikka teillä ei ole juuri paljon kokemusta metsätaisteluista ja peräytymis-retkistä, niin oikeuttavat ikävuotenne teidät keskustelussa ensimmäisenä puhumaan, kun asiain laita on semmoinen kuin nyt."

    "Kaikki mikä meidän on tehtävä on minun ajatukseni mukaan se, että astumme ruuheen, heti kuin tulee niin pimeä, ett'eivät vihollisten vakoojat voi meitä nähdä, ja sitten kiiruhdamme satamaan, niin joutuin kuin tuuli ja virran vienti myöntävät."

    "Se on helposti sanottu, vaan ei niin helposti tehty," vastasi Opas. "Me tulemme enemmän alttiiksi vaaralle joella kuin jos kuljemme metsätietä myöten; sitä paitsi on tuolla alhaalla putous, enkä ole laisinkaan vakuutettu, voiko itse Jasperkaan pilkko pimeässä kulettaa veneen eheänä siitä alas. Mitä sanotte, poika, omasta taitavuudestanne ja kyvystänne."

    "Minun mielipiteeni on sama kuin mr. Capin mitä ruuhen käyttämiseen tulee; Mabel on liian hento kulkemaan rämetten ja puunjuurien yli semmoisena yönä, kuin nyt näkyy olevan tulossa, ja muutenkin tunnen itseni rohkeammaksi ja varmemmaksi vesillä kuin maalla."

    "Rohkea olette aina, poikani, ja jotenkin tarkka silmä on teillä luullakseni myöskin, katsoen siihen että olette oleskellut niin paljon kirkkaassa auringonpaisteessa ja niin vähän metsissä. Vesi ei jätä mitään jälkeä; ruuhi on sekä nopsa että kepeä kulkiessaan myötä virtaa, eikä kersantin tyttären hennot jäsenet tule kärsimään sen liikkeistä.

    Mutta toiselta puolen ei joella ole mitään muuta suojaa kuin taivaan pilvet; vaarallista on antautua koskeen selvällä päivälläkin ja meillä on hyvä peninkulma vesitietä tästä majoitukselle. Maalla olevasta jälestä ei myöskään ole niin huokea saada selkoa yön pimeydessä.

    Epäilen itsekin, Jasper, mitä tietä meidän on päättäminen kulkea."

    "Jos Käärme ja minä voisimme uida koskessa olevan toisen ruuhemme luokse ja tuoda sen takaisin, niin katsoisin vesitietä meille varmimmaksi."

    "Niin, jos se olisi mahdollista; ja kuitenkin olisi se helposti tehty, niin pian kuin tulee vähän pimeämpi. No niin, kun ajattelen kersantin tytärtä ja hänen lahjojansa, niin luulenpa kuitenkin tätä melkein paraaksi. Jos olisimme ainoastaan miehenpuolia, niin olisi hauska saada olla piilosilla tuolla toisella puolen jokea olevien metsäläisten kanssa. Tahdotteko koettaa hankkia ruuhi tänne, Jasper?"

    "Opas, minä tahdon koettaa kaikki, mikä voi edistää Mabelin pelastusta."

    "Se on jalo tunne, ja minä arvaan sen olevan luonnossa. Käärme voi auttaa teitä; te riistätte noilta konnilta ainakin yhden keinon, jolla voisivat pahennusta aikaansaada."

    YHDEKSÄS LUKU.

    Kohtaus koskessa. -- Chingachgook vihollisten joukossa. -- Pelastus.

    Ratkaistuaan tämän tärkeän kysymyksen, valmistautuivat seurueen eri jäsenet tuumaa toimeenpanemaan. Illan varjot laskeusivat nopeasti metsän päälle, ja kun kaikki oli valmiina yritykseen, huomattiin olevan mahdoton eroittaa esineitä toisella rannalla. Aika kiiruhti, sillä voihan indianien viekkaus keksiä senkin seitsemän keinoa näin kapean virran poikki kulkemiseen, jonkatähden Opas rauhattomana odotti saavansa jättää paikan.

    Samassa kuin Jasper ja hänen seuralaisensa, varustettuina ainoastaan puukoilla ja Delavarin tomahavkilla, astuivat jokeen ja kokivat suurimmalla varovaisuudella salata liikkeitään, toi Opas Mabelin piilopaikasta, ja käskien hänen ja Capin kulkea rantaa pitkin kosken alapuolelle, astui hän itse ruuheen, kulkeakseen samalle paikalle.

    Tämä oli helposti tehty. Ruuhi asetettiin rantaa vasten. Mabel ja hänen setänsä astuivat siihen ja asettuivat tavallisille paikolleen; Opas seisoi perässä ja piti pensaasta kiinni estääkseen virtaa heit

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Kuvauksia metsäelämästä sivistyksen äärimmäisellä rajalla
    Author
    James Fenimore Cooper
    Release date
    September 4, 2006 [eBook #19176]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Tapio Riikonen
    Transcriber and production notes
    Produced by Tapio Riikonen
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Kuvauksia metsäelämästä sivistyksen äärimmäisellä rajalla
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Kuvauksia metsäelämästä sivistyksen äärimmäisellä rajalla
    
    Author: James Fenimore Cooper
    
    Translator: K. E. Sonck
    
    
            
    Release date: September 4, 2006 [eBook #19176]
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/19176
    
    Credits: Produced by Tapio Riikonen
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #19176. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 19176
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-21
    Completeness
    First 200,000 characters rendered.