← catalogue

Vaarallista väkeä

by Kristian Elster · Finnish · Gutenberg #18568 · 420,867 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Vaarallista väkeä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Vaarallista väkeä

Author: Kristian Elster

Translator: O. Relander


        
Release date: June 12, 2006 [eBook #18568]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/18568

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAARALLISTA VÄKEÄ ***




Produced by Tapio Riikonen






VAARALLISTA VÄKEÄ

Kirjoitti

Kristian Elster


Norjan kielestä [»Farlige folk», 1881] suomensi O. Relander


Otava, Helsinki, 1891.




I.


Suuri höyrylaiva suuntaa kulkuaan norjalaista rannikkokaupunkia kohti.
Kankaan aikaan ei laivaan ole näkynyt muuta kuin vettä ja vuoria,
tuulen pieksämiä, päivän paahtamia vuoria. Vihdoin alkaa maisema
muuttua. Kallioita peittää paikka paikoin kahvinruskea kanerva ja
siellä täällä on yksinäinen petäjä, jonka kaikki oksat epätoivoisesti
ovat vääntyneet maihin päin. Kuin höyrylaiva on kulkenut monien
asumattomien ulkosaarien ohi, eroittaa harmaalla rannikolla muutamia
valkeita täpliä. Se on kaupunki. Höyrylaiva lähestyy sataman suuta.
Kallion takaa, jonka äärimmäisellä kärjellä majakka on, näkyy
laivanmastia ja höyrylaivantorvia. Kaupunki näkyy mastometsän läpi.
Äärimmäisenä meren rannalla rivi tilavia meriaittoja. Yläpuolella niitä
ovat muut rakennukset penkeittäin vuoren rinteillä, alempana rivittäin,
ylempänä säännöttömästi hajallaan. Toiset ikäänkuin uhalla ovat
sijoitetut tuulisimpiin kulmanteisiin, josta ne näyttävät tähystelevän
merelle, toiset ovat arasti ryhmittyneet notkoihin, jossa ovat tuulen
suojassa. Yli muitten talojen kohoavat kirkko ja latinakoulu.

Pienessä satamassa on elämä vilkasta. Äärimmäisenä on suuria valtameren
kulkijoita, joitten mastossa liehuu norjalainen tai vieras lippu,
sisempänä rannikkohöyrylaivoja ja vuonoveneitä; meriaittojen edessä
purjelaivoja ja laitureissa veneitä joukottain. Useimmat alukset
kulettavat kalaa. Kalaa tuovat jaalat, jotka juuri ovat tulleet
pyyntipaikoilta; kalaa lastataan sekä rannikkohöyrylaivoihin että
niihin, jotka välittävät liikettä kaupungin ja maailman markkinoiden
välillä, kalaa on veneissä, jotka ovat laitureissa. Enin osa siitä,
mitä kuljetetaan suunnattomien meriaittojen ovista, on kalaa; ja kaikki
ne tehtaat, jotka ovat kaupungin lähistössä ovat tavalla tai toisella
riippuvia kalasta. Kaupungin tulee kiittää kalaa olemassa olostaan.
Merestä ovat vähitellen kiivenneet nämä valoisat puutalot, jotka
näyttävät niin mukavilta ja varakkailta, -- merestä ovat nousseet nämä
leveät, komeat meriaitat, joihin omistajan nimet ovat maalatut suurilla
kirjaimilla, toiset hitaasti ja varmasti, toiset uhkarohkean nopeasti,
-- merestä ovat kohonneet kaikki nämä valkosiipiset purjehtijat ja
savuavat höyryt, -- merestä ylenneet kirkko välkkyvine ristineen ja
opinahjo, kaupungin ylpeys, latinakoulu. Elinehtonsa saapi kaupunki
muutamien peninkulmien päästä, merestä särkkien kohdalta, jossa
kiiltäviä kalaparvia eleskelee ja jossa joka vuosi kelluilee sadottain
kalaveneitä.

Me jätämme höyryn ja lähdemme astumaan kapeata pääkatua, joka
mutkittelee ja on jyrkkä kuin vuoripolku. Talot kadun yläpuolella ovat
parin sylen korkuiselle muurille siten rakennetut, että ikkunoiden
eteen on jätetty tilaa pienille puutarhoille. Näillä kaistaleilla,
joihin pääsee jyrkkiä portaita myöten, kasvaa köynnöskasvia, jotka
peittävät muurin ja ulottuvat katukiviin saakka. Kadun alapuolella ovat
talot niin alhaalla, että vaan ylimmät ikkunat pilkistävät sen reunan
yli. Niillä on takapuoli kadulle päin, talojen ja kadun välillä on syvä
kuilu, ja sen pohjalta kohoaa mahtavia puita, jotka vaan ylimmillä
oksillaan varjostavat katua.

Siellä täällä lähtee pääkadusta hämäriä solia, joihin aurinko ei
koskaan paista. Siellä eletään aivan ujostelematta. Pestään ja pesuvesi
kaadetaan maahan, josta se vuolaana purona juoksee kadulle. Vaatteita
ripustetaan kuivamaan ja sänkyvaatteita tomuutetaan. Haljenneita
kattotiiliä ja vanhaa raudan romua, lasisiruja ja rikkonaisia
huonekaluja ja astioita on kaikkialla näitten rotkojen pohjalla. Niissä
käyskentelee koiria, kanoja ja hanhia ja ne nuuskivat ja nokkivat ja
kaappivat ja ovat erinomaisen tyytyväisiä. Solien perällä on pimeitä
inhottavia kapakoita, joista kalastajia, kotimaisia ja vieraita
merimiehiä hoipertelee ulos ja sisään.

Tyynessä notkossa kaupungin yläosassa on puiston tapainen, jossa
palvelustytöt ajeluttavat pikkulapsia ja latinakoulun opettajat
välitunneilla kuljeskelevat edes takasin päivän kuulumia keskustellen.

Oli aikainen kevätpäivä; suuri höyry lähestyi rannikkokaupunkia. Ilma
oli tyyni; monista puutarhoista levisi raitista maan ja lehden
silmukkain tuoksua. Ovet olivat kaikkialla auki. Puutarhoissa tehtiin
työtä, haravoitiin pois keltasenruskeita, kerroksiin pusertuneita
lehtiä, edellisen vuoden kuivunutta kesäpukua, lapioitiin ja
kaivettiin, istutettiin ja kasteltiin. Alhaalla satamassa lähellä
tullihuonetta oli kauppias Vikin talo suurten puitten keskellä viheriän
aitauksen ympäröimänä. Puutarhan edusta oli suurilla kivillä peitetty
rantaan saakka. Aivan rannalle oli pystytetty lipputanko.

Puutarhassa haravoi nuori neito. Hänellä oli hienot kalpeat vähän
surumieliset kasvot. Hän oli hentorakenteinen, käsivarret olivat
laihoja ja olkapäät teräviä ja hän liikkui hiukan kumarassa. Kuin höyry
lähestyi, heitti hän haravan kädestään ja meni puiston portille. Siihen
hän jäi seisomaan ja katseli satamaan, hengitti syvään leutoa ilmaa ja
tunsi mielihyvällä sen vienoa hyväilyä kasvoissaan. Hienon hieno puna
levisi hänen poskilleen; hetkisen ajan välähti hänen silmissään
uteliaisuutta ja toivoa; verettömillä huulilla kuvastui tyytyväisyyttä.

Käytävästä kuului askelia. Talon omistaja tuli portaille ja ojensi
laivalle päin puoltatoista kyynärää pitkän kiikarin. Hän oli
lyhyenläntä mies, pää oli suuri, kulmakarvat tuuheat ja paksut, tukka
jäykkää, lyhyeksi leikattua, jotta saattoi nähdä paksun, lihaisen
niskan. Hän oli vääräsäärinen ja ahtaat housut liittyivät tiukasti
reisien ja pohkeitten jykeviin lihaksiin. Kädet olivat lyheitä, paksuja
ja kovia. Syvälle painuneet suupielet tekivät kasvot julmistuneen
näköisiksi.

Läheiseltä laiturilta, johon väkeä alkoi kokoontua, tuli kolme miestä
Vikin puutarhaan. Ensimmäinen tulijoista oli kookas mies, posket
sileäksi ajetut, harmaa tukka huolellisesti leikattu, hiukkasen kalju,
kaulus jäykkä ja kiiltävä ikäänkun suorastaan silitysraudan alta
tullut. Se oli laivanomistaja, kalakauppias, tehtaanomistaja,
pankinpäällikkö y.m.m. Klaus Hamre, kaupungin vanhin ja rikkain »talo».

Sitä, joka seurasi hyvin puettua ja siistiä rahamiestä, olisi saattanut
pitää rihkamakauppiaana, joka haki matkustavaisia heistä hyötyäkseen.
Musta nuttu oli kiiltäväksi kulunut, samoin musta kaulahuivi, joka oli
moneen kertaan kääritty kaulan ympäri. Hän tallusteli kengissä, jotka
olivat liian suuret. Tuhkanharmaa, tuuhea parta ympäröi paksua
neekerisuuta; hänellä oli melkein valkeat silmät ja pienet kuihtuneet
likaiset kädet. Puutarhaan astuessaan oli hän kompastua omiin
jalkoihinsa ja tuli siten tallanneeksi muutamia äsken istutettuja
kukkia, josta hän kuitenkaan ei ollut milläänkään. Tämä suurkauppiaan
vähäpätöisen näköinen seuralainen ei kuitenkaan ollut sen
vähäpätöisempi mies kuin kaupungin latinakoulun yliopettaja ja
paikkakunnan virallisen lehden toimittaja, Kristoffer Björnholt.

Björnholt oli sekä teologian ja filologian kandidaatti. Hän oli hyvin
oppinut mies. Kaikki, mikä tunki näihin omituisiin aivoihin, tarttui
kiinni ja jäi sinne ikuisiksi ajoiksi. Hänelle ennustettiin suurta
tulevaisuutta. Mies, jolla oli hänen ihmeellinen muistinsa ja
harvinainen järjestämiskykynsä ei saattanut välttää korkeimpia
arvonasteita.

Niinkuin sanottu oli hän kaupungin virallisen lehden toimittaja. Siinä
toimessaan oli hän tunnettu erinomaisesta aististaan, jolla hän jo
kaukaa vainusi kaikki yhteiskuntaa uhkaavat vaarat, ja siitä ankarasta
kurista, jossa hän piti puoluettaan. Ei missään lehdessä sitä paitse
ollut niin paljon »ankkoja» ja niin monta, useinkin hieman
kaksimielistä vanhaa pappistarinaa. Hänen lehtensä olikin yli maan
kuulu ja miestä itseään pelättiin pikku rannikkokaupungissa kuin
kuolemaa. Hän, kuten sanottiin, »pisti nokkansa jokaiseen pataan» koko
kylässä, ja käytti tietojaan hyväkseen taistellessaan niinkuin hän
sanoi »yhteiskunnan pyhimpien etujen puolesta». Rehtori pelkäsi häntä
yhtä hyvin kuin »tukkukauppias»: Hamre. Edellinen pelkäsi niitä
salaisia tietoja, joita Björnholtin arveltiin lähettävän mahtaville
ystäville pääkaupunkiin; jälkimmäinen pelkäsi hänen lehteään. Mutta ei
häntä yksin puollettu pelosta vaan myöskin sen vuoksi, että myönnettiin
hänen todellakin oivallisesti suojelevan mainituita pyhiä etuja
vastustuspuoluetta vastaan, joka oli pikku kylänkin niskoilla.

Viimeinen sisääntulijoista oli mies, jolla kaikki oli pyöreätä. Pää
hänellä oli pyöreä kuin pallo ja kalju, vatsa pyöreä, kädet pyöreät ja
korvat pyöreät ja niissä lyijyrenkaat. Se oli entinen laivuri, nykyinen
koroistaan eläjä Kurt Stubb.

»Te odotatte kai sisarenpoikaa?» Vik sanoi tukkukauppiaalle. Hänellä
oli syvä, kumea ääni. Hamre nyykäytti päätään ja istuutui viheriälle
penkille, joka oli portailla.

»Ja tiedättekö ketä muita me saamme odottaa?» yliopettaja kysyi poraten
keppiään syvälle äsken valmistettuun kukkapenkkiin.

Vik katsoi kysyväisesti häneen.

»Knut Holtia.»

»Vai niin --»

»Niin minä näin laivanisännän Holtin satamassa», sanoi entinen
laivankapteeni.

»Niinpä niin! Saamme taas valmistautua mellakkoihin», Björnholt jatkoi.
»Muistatteko häntä Vik? Työ väenkokouksessa? Ja asianajaja Höjsenin
lehdessä? Yllyttäjä, tulikekäle, rahvaan villitsijä parasta lajia.
Mutta sillä kertaa me teimme hänet mahdottomaksi. Minäpä melkein
luulen, että minä voin sanoa hänet sillä kertaa kunnolleen
nutistaneeni. Minä sain hänet äänestetyksi ulos työväenyhdistyksestä,
klubista, ateneumista -- niin, minä voin sanoa: äänestetyksi ulos
hyvistä piireistä tässä kaupungissa ja merkityksi kerrassaan koko maan
sivistyneen yleisön silmissä, Hän luupottikin tiehensä -- hän oli,
niinkuin sanoin, käynyt mahdottomaksi.»

»Niin, hän oli koko huimapää», kapteeni sanoi.

»Halpamainen mies», puuttui Hamre puheisiin ja nyrpisteli nenäänsä.

»Röyhkeä», Björnholt sanoi ratkaisevasti. »Muistatko, Hamre, vielä sitä
kertaa, kuin hän piti kuuluisan puheensa vapauden sankareista, noista
kotkista, jotka yläilmoista syöksyvät alas uinaileviin yhteiskuntiin,
iskevät kyntensä niitten kylläisiin, kunniamerkeillä koristettuihin
tyranneihin ja synnyttävät vähän terveellistä suuttumista ja
kauhistusta.»

»Perhanan hyvä muisti teillä on», Stubb huudahti oikein ihmetellen.
»Mutta leikkiä kai se kuitenkin oli?»

»Leikkiä? Leikkiäkö, ukko rukka? Hittoakin. Mutta kuulkaas jatkoa.
Huomaa se sinä Hamre; sillä sinua hän tarkoitti näillä kylläisillä
-- -- Noo, siinä hän oli muuten oikeassa; sinä näytät siltä kuin sinä
aina olisit niin kylläinen, ylen kylläinen -- ha, ha, ha!» --

Kurt nauroi täyttä kulkkua. Vik ei myhähtänytkään. Hamre vähän
naurahti, mutta näytti samalla siltä kuin hän olisi maistanut jotain
katkeraa.

Björnholt jatkoi, jäljitellen keskustelun alaisen käytöstapaa ja
liikkeitä: »minä tiedän, että tätä miestä peljätään ja vihataan. Kuin
hän taistelee kummittelevia ennakkoluuloja ja tapoja vastaan, joita
vallassa olijat ylläpitävät ainoastaan valtansa tueksi, silloin me
kaikki suljemme häneltä talomme ja sydämmemme, vieläpä me päästämme
yhteiskunnan poliisit, nämä koristuksiin ja uniformuihin puetut
vetelykset hänen kimppuunsa, ajamme hänet maanpakoon tai annamme hänen
nääntyä jossain niistä monista vankiloista, joita yhteiskunnat
ylläpitävät niitä varten, jotka ilmaisevat hallitsevien halpuuden.
Mutta minä rakastan semmoista oivallista, kapinoivaa luonnetta,
semmoista kaikkea tyranniutta hehkuvasti vihaavaa, uhkarohkeaa henkeä,
jota ei mikään yhteiskunnallinen poliisi saata peljästyttää -- minä
rakastan tätä ylpeätä ja rohkeata miestä, jolla on tulevaisuuden kuva
silmässään ja minä tahdon ajaa hänen asiataan!»

»Perhanan muisti --», Kurt Stubb taas alkoi, mutta joutui niin oman
ihastuksensa valtaan, ettei päässyt pitemmälle.

Kornelia oli lähestynyt portaita ja kuunteli hämmästynein silmin
Björnholtin puhetta. Hän ei oikeastaan ymmärtänyt, mitä nämä oudot
sanat merkitsivät; mutta hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi katsonut
sepän ahjoon ja hengittänyt tulikuumaa ilmaa. Hän tunsi omituista
pelkoa, jotain outoa, kiihkeätä, hänestä tuntui, että oli lähellä
jotain, joka uhkasi kukistaa jokapäiväisen elämän rauhan. Mutta ei hän
ainoastaan pelännyt, hän oli myös utelias. Hän oli muutamia vuosia
sitten usein kuullut isän ja Björnholtin puhuvan kauheasta Knut
Holtista, ja hän muisti, mihin kiihkoon tämä oli saattanut kaupungin,
viimeksi kotona käydessään. Ainoa tavallisuudesta poikkeava, joka
koskaan oli hänen lähelleen tullut, liittyi tähän mieheen; hänen
muotonsa kuvautui sen vuoksi kummallisen salaperäisenä ja uhkaavana
hänen katseensa eteen.

»Mutta muistatteko, mitä minä vastasin tähän suurisuiseen
yllyttäjälyriikkaan?» Björnholt kysyi.

»Tuolla tulee pastori Fonn», Hamre keskeytti nähtävästi kevennetyllä
mielellä. Hän ei yhtä suuresti ihaillut Björnholtin muistia kuin Stubb.

Björnholt kääntyi. »Ja hänen lähin alipäällikkönsä», hän lisäsi. Hän
lähestyi sitten Stubbia ja alkoi vähän hiljempaan: »Kuulkaas,
tiedättekö, mitä kerrotaan Fonnista ja hänen uudesta kilpailijastaan
pastori --»

Stubb rykäsi kovasti, veti sitten Björnholtin syrjään ja kuiskasi:
»Hiljaa -- ettekö te muista -- Vikhän on --»

Toinen vihelsi. »Samaa sorttia! Saakeli, sehän on totta.»

Molemmat uudet vieraat tulivat puutarhaan. Pappi oli nuorenpuoleinen
mies, joka näytti pitkältä varrelta, jonka päässä on suhteettoman
raskas kukka. Pitkät jalat olivat paljasta luuta ja nahkaa; kapeat
kädet olivat aina kylmiä ja kosteita. Tukka oli sileästi korvan taa
kammattu. Kasvojen väri oli harmahtavaa, iho sileätä kuin öljyllä
kiiloitettu. Poskia varjosti hieno, harva parta. Mutta kivuloisissa,
verettömissä kasvoissa oli kaksi kaunista, syvää, epäluuloista silmää,
jotka eivät koskaan katsoneet siihen, jonka kanssa hän puhui. Hän
näytti siltä kuin hän aina olisi »urkkinut ihmisten häjyjä ajatuksia»,
niinkuin Stubb kerran oli hänestä sanonut.

Papin »lähin alipäällikkö», kaikkien lähetysseurojen esimies,
kirkkoväärti, entinen maallikkosaarnaaja, nikkarimestari Vildhagen oli
lihava mies, jalat raskaat, leveät, vähän sisäänpäin kääntyneet, ja
kasvot pulleat, keltaisenkalpeat, tuuhean, tukanvärisen parran
ympäröimät. Imelä hymyily ja naisekas heikko ääni olivat suurelle
ruumiille vastakkaisia.

»Me puhuimme Knut Holtista», Björnholt sanoi, kuin oli tervehditty.
»Muistattehan häntä Fonn?»

»Muistan -- innokas kansan puhuja», pappi sanoi sävyisästi, mutta
äänenpainolla, joka aivan siivosti työnsi keskustelun alaisen
kunnioitettavan seurapiirin ulkopuolelle.

»Muutoin --», puuttui laivankapteeni puheeseen, »oli Knut Holtissa
hyvääkin. Hänellä oli rohkeutta. Kuin minä kuljetin hänen isänsä
laivaa, teki hän minun kanssani matkan Mustallemerelle. Silloin hyppäsi
hän mereen pelastamaan merimiestä, joka ei osannut uida ja oli
pudonnut. Aalto oli korkea ja piru vieköön jos minä olisin itse
uskaltanut sen tehdä. Mutta hän pelasti miehen.»

Laiva oli laskenut ankkurinsa. Veneet ympäröivät sitä ja alkoivat tulla
maihin saaliineen. Vikin puutarhaan kokoontuneet lähtivät satamaan.
Juuri heidän tullessa laski harmaaksi maalattu vene laituriin, ja
englantilaiseen matkapukuun puettu nuori mies juoksi portaita ylös. Se
oli Hamren sisarenpoika ja perillinen, konsuli Robert Gil. Hänellä oli
omituisen pitkät kasvot, hiukan riippuva alahuuli ja suuret, petomaiset
hampaat. Hän oli kaupungin ensimmäinen sporttimies. Joka kesä
matkusteli hän vuonoissa puettuna nahkahousuihin ja rauvoitettuihin
kenkiin -- ja koko joukko kalakärpäsiä Stanleyhatussa, sekä puoli
tusinaa koiria matkassa. Nimensä hän lausui »Djil» ja karttoi kaikkia
norjalaisia sanoja, joita hän ei voinut lausua kieli paksuna. Hän
halveksi kaikkia muita kieliä paitse englannin eikä sen vuoksi puhunut
oikeastaan mitään tunnettua kieltä, muuta kuin silloin kuin oli
englantilaisia kaupungissa -- jokapäiväisissä oloissa hän vaan
mörähteli, sehän kuitenkin vähän muistutti sitä ainoata kieltä, jota
hän kunnioitti.

»Rynt, rynt», hän sanoi antaessaan enolleen kättä ja nostaessaan muille
hattua. Hamre ei hievahtanutkaan. Toisella silmällään hän katsoa
sujautti pitkin täksi päiväksi lipuilla koristettuja meriaittojaan ja
tehtaitaan, toisella hän halveksi kansajoukkoa.

Tukkukauppias kutsui ystävät juomaan lasin viiniä »päivän johdosta»,
niinkuin hän sanoi. Kutsumukseen suostuttiin ja lähdettiin astumaan
pitkin maantietä, Kornelia jäi laiturille.

Ylhäällä maantiellä seisoi mies mustassa nutussa, joka höllästi verhosi
hänen laihaa ruumistaan. Hän nojautui keppiään vasten ja katsoi
jännitettynä laivaan. Kuin ystävät menivät hänen sivutseen, tervehtivät
he hitaasti. Päällysnuttuun puettu mies kääntyi kokonaan heihin päin,
nosti syvään hattua paljastaen terävän pään, jonka yli oli kammattu
ohutta tukkaa toisesta korvasta toiseen, saamatta kuitenkaan kaljua
päälakea peittoon. Tervehtiessään hän ojensi kaulaansa, pitkä, kapea
nenä käyristyi, ohuet huulet aukenivat ja paljastivat rivin hohtavan
valkeita hampaita. Se oli omituinen hymyily, siitä ikäänkuin tuikahti
valoa ja se oli samalla kohtelias ja ivallinen. Hän näytti haukalta
joka kohteliaasti tervehtii varmaa saalistaan.

Se oli laivanisäntä Arne Holt. Hän oli lähettänyt veneen laivaan, hän
odotti näet poikaansa kotiin monivuotiselta ulkomaan matkalta.

Äkkiä riensi hän laiturin portaille -- hän oli nähnyt veneen lähtevän
laivasta matkustaja muassaan. Hän astui alas portaita ja jäi seisomaan
viimeiselle. Kuin vene tuli niin lähelle, että hän saattoi tuntea
poikansa, loistivat hänen terävät haukankasvonsa, hänen silmänsä
kostuivat, ja hän nauroi pidätettyä suonenvedon tapaista naurua.

»Tervetulleeksi! Tervetulleeksi! Olitpaan sinä kuitenkin muassa», hän
sanoi ja pudisti kiihkeästi poikansa kättä, kuin tämä -- ijältään
hiukan yli kolmenkymmenen -- astui veneestä, »Minä en päässyt tulemaan
laivaan --.»

Knut Holt ei ollut isänsä näköinen. Hän ei ollut vaalean eikä tumman
värinen, keskikasvuinen, harteikas, mutta vähän litteärintainen.
Parrattomissa kasvoissa oli aivan suora nenä ja kaksi harmaata hiukan
himmeätä silmää. Hän näytti etusijassa vähän suuttuneelta, kuin hän
sikariaan pureskellen tervehti isäänsä ikäänkuin olisi ollut vain vähän
soutelemassa.

He astuivat ääneti laituria pitkin. Vikin talon kohdalla he kulkivat
Kornelian sivu. Knut näki kaksi uteliasta silmää, jotka katselivat
häntä ikäänkuin syvältä piilosta, kuin hän kasvot puoleksi heihin
käännettyinä meni puutarhan portista. Knut antoi sikarin pudota ja
pysähtyi. »Kuka se oli?» hän kysyi.

»Kornelia Vik.»

»Vai niin. Minä en olisi häntä enää tuntenut. Hänestähän on tullut --
hän on muuttunut.»

Holt ei vastannut.

He menivät edelleen. »Sinä voit hyvin?» isä kysyi hiukan hämillään.

»Ky-yllä.»

Kuin he tulivat kadulle, joka kulki Holtin talon sivu, pysähtyi Knut
taas ja katsoi ympärilleen. »Kummallista, kuinka kaikki on entisellään
täällä kotona», hän sanoi. »Minä esimerkiksi luulen, etten minä koskaan
ole noussut maihin mihinkään norjalaiseen kaupunkiin, jottei laivan
ankkuriin käydessä, olisi tullut laivaan muutamia lihavia, punakoita
ihmisiä, tervehtineet päällikköä tuttavallisella 'Morning', kiskasseet
tupakkahuoneen oven auki meluten niin kovasti kuin suinkin ja tilanneet
seltterivettä ja konjakkia. Minusta tuntui niin ihmeen kodikkaalta,
kuin tänään tapahtui juuri samalla tavalla. Ja katso sitten tuota
kulmassa olevaa kauppaa, ikkunassa korutavaroita, kivikaluja,
öljyvaatteita ja onkia! Ja tuolla -- kirjakaupassa -- myödään, Jumala
paratkoon, vieläkin etupäässä suklaatia ja hajuvettä ja siinä sivussa
blankettia.» Hän meni ikkunaan. »Aivan oikein! -- Vilockin
hunajarohtoja -- Israelin hajuvettä -- niin, niin! Ei pienintäkään
muutosta.»

»Eihän toki», vanha Holt nauroi. »Meidän mielilauseemme on: 'Me
tiedämme, mitä meillä on'.»

Holtin talo, »linnaksi» kutsuttu, oli korkealla mäellä, ja sitä ympäröi
puutarha, joka ulottui toiselta puolen katuun ja toiselta mereen. Kuin
he olivat tulleet puutarhaan, osoitti Knut erästä penkkiä ja kysyi: »No
-- vieläkö siellä pyydetään ihmisiä?»

»Vielä, vielä», laivaisäntä vastasi tyytyväisesti. »Se on oivallisessa
kunnossa. Niin todellakin -- ha, ha! -- sepä minun pitää kertoa
sinulle! Tiedäpäs, kuin tässä muuanna päivänä sain pyydykseeni --
ajatteleppa -- sain -- itseni!»

»No, silloin sinun pyydyksesi liekin hyvä.»

»Ha, ha, ha! Niin, näeppäs, -- minä kuljeskelin täällä puistossa lukien
sanomalehtiä. Kävellessäni tulin penkin luo, enkä muistanut että se ei
ollut oikea, istuuduin -- ja olin satimessa. Mutta minä olen pyytänyt
muitakin. Entäs sitten puiston veräjä! Se sinun sitten pitää nähdä. Se
on tehty siten, että kuka tahansa pääsee sisään, mutta ei kukaan ulos,
jollen minä auta -- ha, ha!»

»Ei, kuules nyt isä, eläkäämme sivistyneitten ihmisten tavalla. Etkö
sinä voi tyydyttää pyydystyshimoasi hiirillä ja rotilla tai muilla
eläimillä ja jättää ihmiset rauhaan.»

»Ei, juuri ihmistä, sitä vaarallista eläintä --»

»Minä en ymmärrä, miksi sinusta ei ole tullut orjakauppiasta tai
urkkijapoliisia tai muuta semmoista halpamaista rahjusta.»

»Ha, ha, ha! Sinä olet yhtä leikkisä kuin ennenkin, minä näen», Holt
nauroi ja hieroi käsiään.

He astuivat ylös maahan muuratulta portaita, jotka veivät talon
edustalle.

»Kuka nyt hoitaa sinun talouttasi?» Knut kysyi pysähtyen ylimmälle
portaalle.

»Hoitaa taloutta --?»

»Niin.»

»Hm -- se on Katriina», änkytti Holt ja kävi tulipunaiseksi.

»Katriina? Sekö paksu, sisäpiika?»

»Hm -- min. Erinomaisen sukkela», Holt mutisi ja alkoi astua taloa
kohti.




II.


Huone, johon Holt vei poikansa, oli melkein komeasti sisustettu, mutta
muistutti sittenkin kestikievaria maalla. Sohva oli ikkunan alla,
pöydät ja tuolit missä sattui, kartiinit riippuivat vinossa, muutamia
sipulikasvia oli tungettu kaulaa myöten kallisarvoisiin vaaseihin ja
näyttivät kuin olisivat tukehtumaisillaan. Seinällä oli mitättömiä
kuvia ja rumasti tehtyjä valokuvia kallisarvoisten taulujen rinnalla.
Kaikki pöydät ja kaapit olivat sekaisin täytetyt kukkuroilleen
joutavalla talonpoikaisrihkamalla ja oikeilla arvokkailla marmori- ja
alabasterikaluilla. Näytti siltä kuin kaikki, mitä talossa oli sekä
romua että taideteoksia, olisi asetettu näytteille tähän huoneeseen.
Ilma oli huoneessa ummehtunutta kuin romuhuoneessa.

Knut jäi seisomaan hetkeksi ja katseli ympärilleen. Sitten hän aukasi
ikkunan.

»Niin -- no nyt sinä taas olet kotona», vanha Holt alkoi, hieroi
käsiään ja katseli taas poikaansa puoleksi hämillään, puoleksi
hellästi. »Mitä minä saan tarjota sinulle? Lasin viiniä? Tai kahvia?
Tai --»

Ovi viereiseen huoneeseen aukesi ja sisään astui lihavanlainen nainen
viidennelläkymmenellä. Hän oli puettu puoleksi talonpoikais-, puoleksi
kaupunkilaistapaan, sormissa kultasormuksia ja korvissa pallukat. Hänen
kasvonsa punottivat, hiki helmeili hänen kiiltävällä otsallaan. Hän
näytti tulleen suorastaan kyökkitulen äärestä. Hänen käytöstavassaan ja
olennossaan oli sekä luottamusta, että ujoutta -- hän nähtävästi ei
tiennyt miten hänen piti ottaa vastaan kotiin palaavaa poikaa. Viimein
meni hän lattian poikki, ojensi Knutille kätensä ja sanoi koettaen
näyttää äidilliseltä: »Tervetulleeksi kotiin, Knut!»

Knut jäi seisomaan hänen lihava, kostea kätensä omassaan ja tuijotti
häneen vastaamatta. Hänestä hän katsoi kysyväisesti isäänsä. Syntyi
kiusallinen äänettömyys, jolla välin Knut päästi irti lihavan, kostean
käden. Viimein istuutui Holt sohvaan ja alkoi yskien ja tavoitellen:

»Etkö tahdo käydä istumaan, Knut. Matkasta väsyneenä --»

Lihava nainen seisoi hetkisen epäröiden keskellä lattiaa, punottaen yhä
enemmän. Sitten meni hän päättäväisesti istuutumaan Holtin viereen.
Tämä hypähti ylös kuin käärmeen pistämä, mutta malttoi kuitenkin heti
mielensä ja kääntyi Knutiin.

»Me -- puhuimme -- niin, mitä me saamme sinulle tarjota? Katriina, onko
sinulla --?»

»Minä olen keittänyt kahvia», vastasi Katriina, joka äkkiä oli
kalvennut. Holt katsoi kysyväisesti poikaansa.

»Tahdotko sinä --?»

Knut nyökäytti päätään ja Katriina katosi.

Knut sytytti hitaasti sikarin ja heittäytyi nojatuoliin, joka oli
ikkunan ääressä.

»Noo -- vai niin», hän sanoi. »Uskallanko minä kysyä, onko minulla
sisaria?»

Vanha Holt koitti nauraa, mutta se ei onnistunut.

»Tämä on sinulle odottamatonta -- --. Kas, näetkös -- hän on vanha
palvelija -- tullaan niin perhanan tuttaviksi --. Muuten -- minä
vakuutan sinulle --»

»Oli menneeksi. Sinullahan on oikeus valita seurustelupiirisi yhtä
hyvin kuin minullakin. Yksi seikka vaan: minä en tahdo kuulua
perheeseen -- tee se hänelle selväksi.»

»Minä vakuutan sinulle todellakin», alkoi Holt taas, mutta Knut
keskeytti hänet.

»Puhukaamme jostain muusta», hän sanoi. »Sanopas --»

Kahvi tuotiin, mutta sen toi toinen palvelija. Katriina ei enää
näyttäytynyt. Kuin palvelija oli mennyt, Knut sanoi kahvia maistellen:
»Hän osaa laittaa kahvia -- se on hyvä. -- Sytytä piippu, isä, ja
sitten ala puhallella: Valmista pojallesi muutamia kaupungin lihavista
vasikoista.»

»Ha, ha, ha!» Holt nauroi, ja tällä kertaa oli se luontevaa naurua.
»Myöhemmin, sitten saat sinä sekä lihavat että laihat. Mutta ensin
sinä: kerro minulle matkoistasi.» Hän sytytti piipun, otti tuolin ja
istuutui lähelle poikaansa. »Muistatko kuin sinä viimein tulit kotiin
ulkomailta? Jumaliste, se oli -- se oli -- kuin olisi lukenut
Darwinia.»

»Sinun isänsydämmesi, isä --»

»Minun isänsydämmeni -- no niin -- enhän minä voi kieltää -- minähän
olen täällä istunut yksin kaikki nämä vuodet --.»

Hän rykäsi ja pureksi kiivaasti piipun hammasluuta. Knut katsoi ulos
ikkunasta ja oli hetkisen vaiti. »Minulla ei ole mitään kerrottavaa»,
hän sanoi sitten -- hänen äänensä oli aivan viehkeä ja hellä.

»Sinä lasket leikkiä! Sinulla, jolla on niin vilkas käsityskyky,
sinullako ei olisi --»

»Minä olen täydellisesti tyhjä, isä.»

Holt katseli hetkisen levottomasti poikaansa ja naputteli koukkuisilla
kynsillään edestakaisin suuria hampaitaan.

»No mutta kerro minulle edes, miten asian laita on: Sinähän aioit
asettua Lissaboniin --?»

»Niin.»

»Sinä luovuit siitä aikeesta?»

»Niin. -- -- Tapahtui jotain, joka -- --»

»Sinä muutit mieltä äkkiä?»

Knut katsoi tarkasti isään.

»Niin. Oletko sinä kuullut siitä mitään?»

Holt punastui. Hänhän oli pannut liikkeelle kaikki portugalilaiset
kauppaystävänsä saadakseen jotain tietää.

»Sinä olet kuullut, että minä aioin mennä naimisiin?» Knut kysyi
edelleen.

»Niin -- kieltämättä --»

»Se on totta.»

»Mutta --?»

»Hän kuoli.»

Holt katsoi sääliväisesti poikaansa. »Poika parka, sinulla siis on
surua. Nyt minä ymmärrän, että sinun mielesi --»

»Sinä erehdyt isä. Minä en häntä sure.»

Holt katsoi hämmästyneenä häneen.

»Kuka hän oli?» hän kysyi hetkisen kuluttua.

»Amerikkalainen nainen norjalaista alkuperää Buenos Ayresista.
Minä olin matkustanut edeltä käsin Lissaboniin järjestämään
välttämättömintä. Laiva, jolla hän lähti merelle muutamia kuukausia
sitten, ei ole tullut perille. Minä en ole vielä voinut saada mitään
tietoja sen vaiheista.»

Syntyi hetkeksi äänettömyys. Vanha Holt tunsi itsensä kiitolliseksi
mielessään. Tuo amerikkalainen nainen, josta hän muuten ei mitään
tiennyt, eikä nytkään tahtonut sen enempää tietää, oli tuottanut
hänelle monta unetonta yötä. Hän oli usein ajatuksissaan toivonut sen
vieraan naisen, joka uhkasi ottaa hänen poikansa häneltä, meren
pohjaan, jossa hän nyt hyväksi onneksi olikin.

Kolkutettiin. Holtin sanottua »sisään» tuli näkyviin nuorekkaat,
punakat kasvot, joita ympäröi oivallisin, vaalea, kihara tukka, mitä
nähdä voi.

Knut hypähti ylös. »Pietari! Hurraa! Hurraa!» Hän riensi tulijan luo,
veti hänet peremmä lattialle, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi:
»Minä iloitsen todellakin taas nähdessäni sinun hävyttömän kirkkaat
kasvosi! Juuri säntilleen samanlaisina kuin silloin, kuin minä läksin!
Tulee terveeksi kuin sinua katsoo!»

Nuori mies, kaupanhoitaja Pietari Ström, pudisti Knutin kättä ja katsoi
häneen uskollisilla sinisillä silmillään, jotka tällä hetkellä olivat
täpösen täynnä kyyneliä, saamatta ainoata ymmärrettävää sanaa
huuliltaan.

»Noo! Istu», Knut sanoi ja veti hänet sohvaan. »Isä», hän kääntyi
Holtiin, »sinun parasta viiniäsi minun paraalle ystävälleni! Nyt me
tahdomme viettää oikein hauskan illan yhdessä.»

Vanhalle Holtille tuli kiire. Hän riensi kyökkiin ja antoi käskyjä,
jotka saattoivat kaikki palvelijat hämmästyksiin. Sitten syöksyi hän
talon alle kamalan syvään kellariin ja tuli vähän ajan perästä ylös
muassaan korillinen kaiken värisiä ja muotoisia tomuisia pulloja. Siinä
oli valkeita läpikuultavia pulloja, joissa oli keltainen lakka, --
niitten synnyinmaa oli Ranska. Toisia oli solakoita, vihreitä Reiniltä,
leveitä, hopeapäisiä champagnepulloja ja lyheitä, melkein mustia
ukkosia Capista. Ja ylös ja alas juostessaan hän jupisi: »Jumalan
kiitos! Jumalan kiitos! No viiniä hän toden totta saa.» Eikö hän ollut
saanut Knutia iloiselle päälle, väsynyt, kyllästynyt katsehan oli kuin
tuulen pois pyyhkimä! »Noo, hän saa viiniä, jonka veroista monella ei
ole tässä kaupungissa, Jumalan kiitos!»

Kohta he jo kaikki istuivat pöydän ympärillä ja maistelivat Holtin
viiniä. Knut oli säteilevän iloinen. Ei hän kuitenkaan puhunut
matkoistaan, vaan yksistään omasta ja Pietarin yhteisestä elämästä
entisinä aikoina. »Muistatko sinä? Muistatko sinä?» sanottiin
lakkaamatta ja taisipa se niin olla, että Pietari muisti! Kaikki, mitä
he yhdessä olivat kokeneet, oli uskollisesti tallella hänen
sydämmessään. Ja kuinka ylpeä, kuinka onnellinen hän oli, että Knut
Holt, hänen koulukumppaninsa ja ystävänsä, paras, suurin ihminen, minkä
hän tunsi, todellakin huoli muistaa näitä menneitä aikoja.

Vanha Holt oli ääneti, hieroi alituisesti kynsiään vasten hampaitaan ja
ajatteli: »Minun poikani vertaista ei ole toista tässä maassa.»

Kuin oli syöty ja jälleen istuttiin sikarien ja viinin ääressä, sanoi
Pietari puoleksi ujosti: »Kansanyhdistyksessä me tietysti olemme
yksissä mielin vastustaneet Björnholtia ja Hamrea.»

»Kansanyhdistyksessä -- mikä se on?»

»No mutta, etkö sinä muista kansanyhdistystä, jonka sinä itse olet
perustanut?»

»Aah -- joutavia.»

Pietari kävi tulipunaiseksi.

»Niin no, eihän siitä nyt enää mihinkään ole», hän sanoi
vaatimattomasti. »Sen jälkeen kuin sinä läksit ei meillä ole ollut
ketään puhujaa. Mutta me olemme koittaneet parastamme. Minä luulen,
että me voimme sanoa sen jossain määrässä meidän ansioksemme, ettei
Björnholtia eikä Hamrea ole valittu tällä ajalla. Eikö ole totta,
Holt?»

Holt nyökäytti.

»Sepä on kauhean sitkeätä», huudahti Knut. »Täällä kotonahan kaikki
kestää ijankaikkisesti.»

»Mutta -- mutta --», änkytti Pietari, »eikös se ollut oikein?»

»Mene torille, osta ja myö, liho ja käytä korkeita kauluksia niinkuin
Hamre, hyvä Pietari. Oli paha, että te estitte valitsemasta häntä. Hän
voisi nyt olla ministeri.»

»Hamre? Mutta et suinkaan sinä voi tarkoittaa, että --?»

»Rakas ystävä, ollaan totisia. Oletko sinä nähnyt Hamren esittävän
maljaa? No hyvä. Oletko sinä semmoisissa juhlallisissa tilaisuuksissa
katsellut hänen nenäänsä? Et. Se on paha se, täytyy aina tehdä
havaintoja. Minä sanon, että semmoisessa maassa, kuin tämä meidän, on
ministerissä tärkeintä nenä. Sen täytyy olla juhlallisen; ministerillä
täytyy olla taipumusta viralliseen mimiikkiin. Hamren nenä on aivan
ministerin nenä. Ystäväiseni, anna hänen noudattaa kutsumustaan.»

»Sinä lasket leikkiä!»

»Niin, mitäs tässä muutakaan kannattaisi tehdä? Mitä hittoja te
tahdotte? Mihin esimerkiksi sinä Pietari voit päästä? Tahdotko sinä
kansanjohtajaksi tai ministeriksi?»

»Minäkö? Jumala varjelkoon!»

»No. Sitten minä sanon uudestaan: mene torille ja pörssiin ja lue
klassikoltasi: vehnää raskasta, siirappia maukasta, ja anna
liebhaberien yksin taistella keskenään laakeriseppeleistä ja
kunniamerkeistä.»

»Mutta suurissa yhteiskunnissa, siellähän taistelevat --»

»Kylläiset ja nälkäiset -- ja elämästä ja kuolemasta, ja se taistelu
tullee meillekin vielä kerran. Kullakin ajalla on surunsa. Mutta tänä
iltana me kuitenkin tahdomme unohtaa suuren sodan suurissa
yhteiskunnissa ja pienen pienissä. Sinun pyöreitten, terveitten
kasvojesi malja, Pietari. Pidä huolta, että sinun sukusi ei koskaan
lopu, ja meidän ei tarvitse peljätä kylläisiä eikä nälkäisiä!»

Aikaisempaan, hilpeään mielentilaan ei oikein enää päästy. »Hän on
muuttunut,» vanha Holt ajatteli itsekseen ja tämä havainto tuotti
hänelle paljon ajateltavaa. Pietari tunsi sanomattomasti pettyneensä.
Hän oli iloinnut ajatellessaan voivansa sanoa nämä sanat Knutille: »Me
olemme järkähtämättä pysyneet kiinni sinun ohjelmassasi,» -- ja nyt sai
hän kuulla, että se kaikki oli vaan joutavaa. Se kävi häneen niin
kipeästi, mutta Knut kai oli oikeassa, hän ajatteli; me luultavasti
emme ole oikein seuranneet muassa.

Knut huomasi, että hän oli loukannut ystäväänsä, ja hän löi häntä
olalle ja sanoi: »Älä huoli siitä, mitä minä sanon! Minä olen tällä
hetkellä kuollut kaikille yhteiskunnallisille kysymyksille; minä elän
asianhaarain vuoksi yksityisenä. Ja etenkin tänä iltana minä janoan
rauhaa, hauskuutta. Sen vuoksi -- laula meille vähän. Ethän sinä liene
herennyt laulamasta!»

»Ohoh! Hänhän on lauluseuran johtaja,» ilmoitti Holt.

»Laula sitten!»

»Mitä siitä olisi sinulle?»

»Minulle? Minä mieluummin kuuntelen sinun lauluasi kuin paraimpien
taidelaulajien, nyt sinä sen tiedät.»

»Sinua!» Pietari sanoi, mutta meni kuitenkin pianon ääreen ja lauloi
kauniilla, kaikuvalla äänellä vaikka vähän kiihtyneenä ja ujosti noita
vienoja, idyllimäisiä lauluja »meidän lapsuutemme vihannoista
laaksoista», »paimenen soitosta», »keijukaisten tanssista ja koskien
kohinasta,» vaatimattomia lauluja, täynnä haaveilua, kaihoa ja
surumielisyyttä. Knutin mieli niin oudosti heltyi niitä kuunnellessa.
Mistä muistuivat hänen mieleensä vanhan klaveerin sävelet kaukaisessa
pappilassa, jossa hän oli viettänyt muutamia vuosia lapsuutensa ajasta.
Ne olivat niin hienoja, niin viehkeitä ja niin haaveksivia. Niissä
kaikissa oli kuivien ruusunlehtien tuoksua. Hänen teki mieli sanoa:
»Että nämä laulut todellakin vielä elävät, ja että on ihmisiä, jotka
saattavat niitä laulaa niin hartaasti, niin sydämmellisesti ja
hellästi.» Hänestä se tuntui kummalliselta, hänen korvissaan vielä soi:

    On ääni kaukaa helkkänyt,
    Te puutteen lapset riviin nyt,
    Nyt ikeet lyökää pirstaleiksi
    Ja sortovalta sirpaleiksi,
    Punalippu jo uhaten liehuaa,
    Tuhatjoukkio vartoo sen suojassa
    Ja huutaa työtä tai kuolemaa.

Oli myöhään illalla kuin Pietari sanoi hyvää yötä ja Knut meni
huoneeseensa. Hän istuutui ikkunansa ääreen ja katseli kaupunkia.
Korkeimmalla olevien talojen katot, kirkontorni ja muutamat kukkulalla
olevat mustat puut kuvautuivat selvästi pilvetöntä taivasta vasten.
Merellä vilkkui majakka. Muutamissa taloissa näkyi tulta ikkunoissa.
Äärimmäisenä oli meri kuin musta ammottava kuilu.

Ikkunastaan saattoi Knut nähdä kauppias Vikin talon edustalla olevan
kivitetyn paikan. Hän muisti lapsena usein leikkineensä siinä, Niiltä
ajoilta oli hänen mielessään kuva talon asukkaista, joka ei koskaan
ollut häneltä hälvennyt. Vikin itsensä hän muisti lauhkeasta
talvipäivästä, se oli sunnuntai, lumi oli ollut märkää ja hän oli
yhdessä muutamien muitten poikien kanssa rakentanut oivallisia
vallituksia ja linnoja Vikin talon edustalle ja he olivat olleet
sotasilla. Knut ja hänen puolueensa kävivät juuri vihollisten
etuvarustusten kimppuun hurjasti hurraten, kuin Vik joka tuli kirkosta,
äkkiä seisoi heidän keskellään mustiin puettuna ja pyhäpäiväisen
juhlallisena, ja pelkällä läsnäolollaan sai kuolonhiljaisuuden aikaan.
Rohkeinkin tunsi polviensa horjuvan allaan, kuin hän tutkivaisesti
alkoi tarkastaa itsekutakin puoleksi ummistetuilla silmillään, ja kuin
hän äänellä, joka kuului kuin syvästä kellarista, huusi heille:
»Sitenkö teidän vanhempanne opettavat teitä lepopäivää pyhittämään?
Laittauttukaa kotiinne ja heittäytykää katuen rukouksessa Jumalan
kasvojen eteen!» silloin oli kuin hirmumyrsky olisi samassa
silmänräpäyksessä pyyhkinyt pois molemmat sotajoukot ja paikka oli
tyhjä.

Sen päivän jälkeen ei Knut koskaan enää mennyt sinne ja kauhistuneena
hän karttoi Vikiä, kuin tämä sattui tulemaan hänelle kadulla vastaan.
Hänen korvissaan kuuluivat aina sanat: »alas katuen ja rukouksessa» ja
hän oli näkevinään Vikin astuvan polvistuneen ihmisjoukon yli ja
tallaavan heitä jaloillaan. Vik pysyi salaperäisenä ja peloittavana
hänen mielessään siksi kuin hänestä tuli aika mies. Kuin hän luki tai
kuuli Israelin kostavasta Jumalasta, niin hän aina näki edessään
kauppias Vikin kivenkovat kasvot.

Toinenkin peloittava olento oli näyttäytynyt hänelle Vikin talon
kohdalla. Se oli Vikin sisar; suuri nainen, joka aina oli mustiin
puettu ja käsissä kiiltonahkamansetit. Hänellekin Knut määräsi paikan
vanhan testamentin profeettain ja patriarkkain seurassa.

Korneliaa näki Knut harvoin muualla kuin kirkossa. Siellä istui pieni
hento tyttö, jonka kasvot näyttivät niin harmailta ja vilustuneilta,
kokoon hykertyneenä kirkon nurkkaan ja katseli seurakuntaa jumalisen
huolestuneilla katseilla. Knutilla oli se käsitys, että hän oikeastaan
oli kuolleitten maasta kotoisin, ja että hän tuli tähän maailmaan
ainoastaan katsellakseen sitä vakavasti ja sääliväisesti. Se oli sen
vuoksi hämmästyttänyt häntä hyvin suuresti, kuin hän kerran tapasi
hänet Vikin talon edustalla leikkimässä »pataa» heidän naapurinsa,
sepän kevytmielisten tyttärien kanssa. Näky katosi kuitenkin heti.
»Kornelia!» kuului ankara miehen ääni talosta ja samassa Kornelia
riensi tiehensä, ja sepän tytönheitukat peljästyneinä pujahtivat
lähimpään solaan.

Mieheksi tultuaan oli hän nähnyt Korneliaa vain sivumennen, ja joka
kerran kuin hän kohtasi hänet, tunsi hän varmasti, ettei hän toista
kertaa ollut ryöstäytynyt kadulle leikkimään »pataa.»

Hän istui siinä kauvan katsellen kivitettyä paikkaa ja ajatteli niitä,
jotka asuivat vihreän aituuksen sisäpuolella.




III.


Myrskyisenä ja sateisena Marraskuun päivänä tuli kirjansitoja ja
kirjanpainaja Olsenin työhuoneeseen laiha mies, jolla oli kauniit,
mutta terävät ja laihat kasvot ja suuret, valkeat hampaat. Hän oli
juuri tullut ainoalla pienellä höyrylaivalla, joka siihen aikaan
kulki vuonoissa, ja kuljetti kaikki tavaransa muassaan pienessä
nahkalaukussa, joka riippui hänen hartioillaan. Hän haki työtä ja
antoi kirjanpainajalle kirjeen joltain virkamieheltä läheisestä
rannikkokylästä. Virkamies, joka oli asioissa kirjanpainajan kanssa,
kirjoitti:

»Hän on sukkela mies, mutta levoton luonnoltaan. Hänen isänsä oli
juonittelija ja juoppo. Te tekisitte minulle palveluksen, jos voisitte
hankkia miehelle työtä, jotta me pääsisimme hänestä.» Kirjanpainaja
kynsi korvallistaan. Hänestä ei suosittelu ollut oikein mieleinen.
Mutta hän oli velassa samalle virkamiehelle, joka myös vuosittain antoi
hänelle jotensakin paljon työtä. Ei käynyt päinsä muitta mutkitta ajaa
levoton mies ovesta ulos. Hän alkoi kuulustella vierasta.

»Teidän nimenne on?»

»Holt.»

»Te olette kirjansitojan sälli tai --»

»Minä olen mekaanikko.»

»Me --?» Kirjansitoja katsoi häneen hämmästyneenä.

»Ja seminaristi --»

»Se --?» kirjansitoja jäi seisomaan suu auki. Mitä hän tekisi
mekaanikoilla ja seminaristeillä työhuoneessaan.

»Ja sen ohella hiukan puuseppä ja puutarhuri,» lisäsi vieras ja näytti
suuria hampaitaan tavalla, joka ei laisinkaan miellyttänyt säädyllistä
käsityöläistä.

Hän luki taas kirjeen ja sylki.

»Hitto vieköön, jos minä tiedän, mitä minun pitää sanoa,» hän sanoa
tokasi.

»Minä ymmärrän myös vähän kirjanpainamista. Ehkä voisin minä olla
avullisena sanomalehden toimituksessa,» toinen sanoi.

Sanomalehden! Sehän on totta. Kirjansitoja toimitti kaupungin ainoata
sanomalehteä. Ei sen toimittaminen mikään taikakonsti ollut, mutta
kirjansitoja Olsen ei ollut mikään kirjallinen nero. Hänen lehtensä oli
aina ollut tunnettu omituisista painovirheistään. Hän tarvitsi sen
vuoksi korrektuurinlukijaa, ja koska vieras oli seminaristi, niin hän
lienee perehtynyt oikokirjoituksen salaisuuksiin. Tässä oli huokeata
apua saatavissa, ja kirjansitoja alkoi hieroa kauppaa. Muukalainen oli
taipuvainen ja he sopivat asioista. Siten tuli Arne Holtista pienen
rannikkokaupungin asukas.

»Isä oli juonittelija ja juoppo», oli lyhyt elämäkerta virkamiehen
kirjeessä. Ja se olikin oikea. Hän oli mies, jota ei onni ollut
seurannut. Hän oli oikeastaan puuseppä, mutta sen ohella pyssyseppä,
kelloseppä ja laivanrakentaja. Kaikissa näissä ammateissa hän oli
tehnyt keksintöjä, mutta aina hän oli myöhästynyt. Sällinä oli hän
vaeltanut halki Tanskat ja Saksat, jossa hän muun muassa oli lueskellut
valistusajan kirjailijoita, jotka hän jo tunsi vanhan papin
kirjastosta. Kotiin tultuaan hän alkoi innokkaasti levitellä saamiaan
mielipiteitä, mutta siinäkin hän myöhästyi. Vanha pappi oli kuollut,
vanha valistus oli harhaoppia, ja häntä itseään alettiin kohta pitää
vaarallisena miehenä. Hän ei saanut työtä, hänet työnnettiin pois
kaikista luottamustoimista, jotka hänellä kerran oli ollut, ja hän kävi
katkeraksi ja ihmisaraksi, hommaili lopulta vain koneenmallia, jotka
eivät koskaan valmistuneet, näki nälkää paljon, joi paljon ja kuoli
viimein köyhänä ja unhoitettuna.

Hänen poikansa Arne oli perinyt isänsä hyvän pään, ja hyvän aikaa
näytti siltä kuin hän olisi perinyt hänen kohtalonsakin. Hän oli ensin
konepajassa, sitten seminaarissa ja oli kaikkialla ensimmäinen. Mutta
kuin hän koetti saada vakinaista tointa tutkintojensa ja todistustensa
nojalla, joutui hän karille. Hän haki kaikella kunnioituksella ja
kaikkein nöyrimmästi, hän uskalsi puhua oikeudestaan, ja hän valitti
katkerasti, mutta aina turhaan. Hänen todistuksensa kyllä olivat hyviä,
mutta niitä seurasi asianomaisesta asianomaiseen pieni »hm», josta
saattoi arvata, että miehessä oli jotain nurin. Hänen onnettomuutensa
oli, ettei kukaan häntä suvainnut. Hänen komea ryhtinsä tuntui
esimiehistä vaateliaalta, hänen läpitunkeva katseensa röyhkeältä, hänen
äkillinen naurunsa, joka paljasti rivin lumivalkeita hampaita, kuin
joukon sotamiehiä, jotka kiiltävin asein astuvat auringonpaisteessa,
näytti heistä pilkalliselta, ja miehen suora puhe kapinalliselta ja
hävyttömältä. Hänen kykynsä -- Jumala paratkoon! mutta luonne -- hm.
Joka tapauksessa hän ainakin oli isänsä poika.

Isän kuollessa jäi hän maailmaan köyhänä ja työttömänä. Perinnöksi sai
hän keskentekoisia koneenmallia ja huonomaineisen nimen. Poika oli
kuitenkin toista ainetta kuin isä. Hän ei rohkeuttaan kadottanut.
Ensinnäkin kävi hän järjestään kaikkien paikkakunnan varakkaiden
miesten luona ja pyysi lainaa opiskellakseen. Häntä otettiin vastaan
kristillisesti mutta kylmästi. Hänelle kuvailtiin kunnianhimon
kiusausta ja nöyryyden suloisia hedelmiä ja neuvottiin menemään tienoon
kristillismieliselle sepälle oppiin. Koko saalis oli suosituskirja
kirjansitoja Olsenille, jolla hän sai työtä tämän sanomalehdessä ja
kirjansitomatehtaassa.

Hän sitoi kirjoja ja luki niitä, latoi ja korjasi sanomalehteä. Jonkun
ajan perästä häntä ylennettiin. Kirjanpainaja oli alkanut kunnioittaa
hänen hyvää päätään ja tietojaan ja uskoi hänen tehtäväkseen
vastuunalaisen toimen, niitten uutisten merkitsemisen punaliidulla,
jotka muista lehdistä olivat otettavat »Maakunnanlehteen». Holt teki
työtä kuin neljä miestä, kylmi, näki vähän nälkääkin, mutta säästi
rahoja. Muuanna päivänä hän pyrki osalliseksi kirjapainoon ja
sanomalehteen. Hänen isäntänsä ei ainoastaan hämmästynyt, vaan hän
alkoi siitä hetkestä aivan taikauskoisesti kunnioittaa sälliään.
Rahojen säästäminen, kuin oli semmoinen palkka, oli taikatemppu, jota
kirjansitoja ei saattanut selittää luonnollisella tavalla. Hän oli
siihen luuloon etenkin taipuvainen siksi, että hän itse aina oli
rahapulassa. Siitä alkaen Holtista tuli lehden ainoa toimittaja.
Toimittajana hän teki itsensä heti tunnetuksi kaupungissa ja tavalla,
ettei hänen nimensä sen jälkeen enää koskaan joutunut unhotuksiin.
Rauhallinen pikku lehti, jonka sinertävässä paperissa raaka-aineen
tuottamat tahrat suuresti häiritsivät painon selvyyttä, ei ollut siihen
saakka koskaan uskaltanut uutisten ja ilmoitusten puolueettomalta
alueelta. Mutta kuin Holt pääsi valtaan muuttui asian laita. Hän
kirjoitti kerran hyvin mieskohtaisen kirjoituksen siitä »syvästä
horrostilasta», johon kaupunki oli vaipunut. Se tarvitsi tuon tuostakin
pientä herätystä, pientä tulinuolta ja toimitus tahtoi vastaiseksi
pitää huolta sen puutteen poistamisesta. Ja sitten tulivat nuolet,
toinen toisensa jälkeen singahtaen vasten kaikkea melkein mitä
kaupungissa oli vanhaa, juurtunutta auktoriteettia. Enemmin ei olisi
kauhistuttu jos vuoren perusta olisi auennut ja niellyt kaupungin
varakkaimmat perheet. Että saattoikin panna nämä vanhat, korkeasti
kunnioitetut nimet kirjansitoja Olsenin sanomalehteen, jossa oli niin
vinot kirjaimet ja niin kurjaa painomustetta, ja joka tähän saakka
oli ollut kaikkein nöyrin ja kuuliaisin kauppailmoitusten ja
kunnallispäätösten edustaja, se oli verraton rikos, eikä mikään
rangaistus saattanut olla kyllin kova. Kävi niinkuin kukin saattaa
arvata. Kuin Holt jonkun aikaa oli herättänyt palokauhua kaikissa
taloissa, herkesivät lehteä pitämästä kaikki oikeamieliset, se on
kaikki, joilla oli varaa maksaa se. Siihen päättyi Holtin
sanomalehtitoimi. Hänen täytyi maksaa kirjoituksensa osuudellaan
lehteen, ja kirjansitoja tarttui taas hallitusohjiin, teki
synnintunnustuksen ja sai anteeksi.

Holt möi sen jälkeen osuutensa kirjapainoon ja pani toimeen
talonpoikaiskaupan eräässä kellarissa. Se menestyi. Tätä liikettä
pitäessään hän huomasi itsessään uusia voimia, hänellä oli myöskin
hyötyä tuttavuuksista maaseudulla. Hän ansaitsi rahaa, ja hän
huvittelihe. Siitä kellarista lenteli kaupungille purevia, naurua
herättäviä sanoja; hän jatkoi tavallaan toimittajatointaan, ja hän oli
nyt niin paljon vaarallisempi, kuin ei kukaan saattanut tukkia hänen
suutaan lakkaamalla tilaamasta. Oikein ihmisten mieliä kevensi, kuin
Holt muutamien vuosien kuluttua lakkasi talonpoikaiskaupastaan ja
muutti takaisin kotiseutuunsa. Siellä hän osti kaupan ja edistyi
nopeasti. Vuosittain hän lisäsi kalastusveneittensä ja alustensa lukua
ja hänestä tuli varakas mies.

Asuessaan pienessä rannikkokaupungissa meni hän naimisiin. Holtin
kihlaus- ja naimisjuttu oli pitkät ajat yleisenä keskusteluaineena
sikäläsissä perheissä. Hänen vaimonsa oli jo kuolleen piirilääkärin
tytär. Hänen äitinsä piti ruokavieraita ja hyyräsi huoneita. Ensi
aikoina kaupunkiin muutettuaan Holt asui ja söi lesken luona. Siten hän
tutustui tyttäreen, joka siihen aikaan oli kihloissa paikkakunnan
etevimmän kauppiaan, tukkukauppias Vikin pojan kanssa. Holt oli usein
sisässä lesken luona; häntä huvitti puhella hänen kanssaan; sillä hän
oli teräväpäinen ja oli lukenut koko joukon. Tytär istui tavallisesti
ompeluksensa ääressä eikä koskaan ottanut osaa keskusteluun. Holtin
huomiota ei hän pitkiin aikoihin vetänyt puoleensa, mutta kuin hän oli
taas pakinoinut mielin määrin ja muun muassa puhunut »meidän näppäristä
pikkuneitosistamme», jotka ihailevat luutnanttia, joilla on hyvin
kierretyt viikset, tukkukauppioita, joilla on hyvin hoidetut
poskiparrat, ja pappia, joilla on valkeat kaulahuivit, huomasi hän,
että tytön silmät, jotka aina olivat olleet kuin ompelukseen kiinni
naulatut, olivat häneen käännetyt ja että niissä oli outo katse. Tyttö
näytti kuin kivettyneeltä -- hänen henkensä näytti kokoontuneen
suuriin, tummiin ja syviin silmiin; ne eivät ainoastaan katsoneet
häneen, ne koskettivat häntä; hän tunsi niitten lämpimät säteet ja hän
käsitti äkkiä, että tämän kalpean, kauniin otsan sisälle oli kiintynyt
jokainen ajatus, jonka hän oli pakinoidessaan lausunut, ja että hän,
kuin hän ääneti istui työnsä yli kumartuneena, hiljaisuudessa oli
miettinyt hänen sanojaan. -- »Kuinka ihmeellistä!» sanoivat nämä
silmät. »Kuinka ihmeellistä kaikki, mitä sinä sanot, on.»

Siitä hetkestä tuli Holt vieläkin useimmin sisään lesken luo. Hän puhui
vastakin paljon, mutta hän ei pilkannut niin silmittömästi. Sen sijaan
kertoi hän enemmän siitä mitä hän oli lukenut ja mitä hän oli kokenut.
Mutta mistä hän useimmin puhui, oli nuorten naisten mausta. Hän käytti
koko sukkeluuttaan, tehdäkseen heidän »ihanteensa» naurettaviksi. --
»Minä en ole koskaan kuullut naisesta, joka ihailisi todellista
ajattelevaa miestä,» hän alituisesti toisti.

Samaan aikaan kuin Holtin huomio kiintyi äänettömän ompelijan silmiin,
teki myöskin hänen sulhasensa Jaakko Vik havaintoja hänen suhteensa.
Omituiset, suuret silmät, joihin hän niin usein oli katsonut,
alkoivat kätkeytyä häneltä. Ne kiintyivät aina niin itsepintaisesti
koruompelukseen ja kuin ne viimeinkin kohosivat, katsoivat ne häneen
niin oudon kylmästi ja tutkivaisesti. Sitten hänestä tuntui
omituiselta, että hänen morsiamensa niin usein täytyi olla kotona äitiä
auttamassa. Viimeinkin hän hämmästyi kuin salama olisi häneen iskenyt,
kuin hänen morsiamensa, joka oli kiljaisin ja rehellisin ihminen, minkä
hän tunsi kerran useiden läsnäollessa lausui kovin ankaria sanoja
muutamista jumalisista naisista, joita kunnioitettiin suuresti Vikin
perheessä.

Kihlauksen purkamista ei kauvan tarvinnut odottaa. Muuanna päivänä hän
sai morsiameltaan lyhyen ja jyrkän erokirjeen, ja muutamia päiviä sen
jälkeen tunsivat kaikki hänen onnettomuutensa ja tiesivät, että Holt
oli siihen syypää.

Jaakko Vikin ja Arne Holtin isien välillä oli vallinnut katkera
vihollisuus. Jälkimmäinen syytti vanhaa Vikiä etusijassa
onnettomuudestaan. Pojat olivat sitä vastoin olleet leikkikumppania, ja
sen mukaan mitä tiettiin, ei ollut heidän välillään koskaan ollut
mitään kaunaa. Viime aikoina eivät he kuitenkaan olleet seurustelleet,
jo monta vuotta oli siitä, kuin he viimmeksi olivat puhelleet, kuin
Jaakko Vik, sittenkuin oli tullut tunnetuksi, missä suhteessa hänen
entinen kihlattunsa oli Holtiin, tuli vanhan koulukumppaninsa luo ja
kysyi, mitä aikeita hänellä oli. Holt koetti päästä hänestä pilkalla,
mutta silloin pani Vik raskaan kätensä hänen olalleen ja sanoi: »sinä
tunnet minut Arne Holt ja tiedät, etten minä koskaan ole peljännyt.
Minä olen tänään tehnyt päätöksen: Jos sinä petät hänet, niin minä
surmaan sinut. Minä tiedän, mikä minua odottaa -- mutta vaikka minut
ijankaikkisesti tuomitaan, minä surmaan sinut sittenkin.»

Keväällä meni Holt naimisiin lesken tyttären kanssa, kesällä tuli Knut
maailmaan, kohta sen jälkeen kuoli äiti.

Vielä kerran muutti Holt asuinpaikkaa. Hän myi taas kauppansa ja muutti
takaisin kaupunkiin, jonne Jaakko Vik vähäistä ennen oli asettunut.
Siitä aikain alkoi Holtin »suuri» aika. Hän uskalsi taas jotain ennen
kuulematonta: hän alkoi kilpailla kaupungin etevimpien kalakauppiaitten
kanssa. Kaikki kalastuspaikat olivat »vanhojen talojen» omaisuutta.
Kalastajat olivat heidän kuuliaisia alamaisiaan. Kaupungin suuret
herrat saivat heidän kalansa ja vuotta myöhemmin saivat kalastajat
tietää mitä kalastuspaikkojen omistajat suvaitsivat maksaa heidän
saaliistaan. Holt sai varman jalansijan muutamilla kallisarvoisista
saarista ja sillä oli vanhain yksinvaltius saatettu horjumaan. Hän
lähetti myöskin sukkelia asiamiehiään pitkin rannikkoa tekemään
suurempia tarjouksia kuin hänen kilpailijansa. Muutamien vuosien
perästä oli hänen kalakauppansa lähinnä suurin kaupungissa -- Hamren
oli ja pysyi ensimmäisenä. Hän osti myös rahtilaivoja, perusti
guanotehtaan, tynnöritehtaan ja sahan muutamaan vuonon perukkaan --
sanalla sanoen, hän kilpaili vanhojen talojen kanssa kaikilla aloilla
ja menestyi. Alussa kaupungin väestö epäillen katseli hänen
uhkarohkeita yrityksiään ja ennusti, että kaikki oli loppuva kauheaan
räjähdykseen. Mutta kuin räjähdystä ei kuulunutkaan, alettiin ainakin
kunnioittaa Holtin toimeliaisuutta.

Enempää, kuin sen kylmän myönnytyksen, ei Holt voinut saavuttaa. Ja
kuitenkin koetti hän nähtävästi sovittaa mahtavia, joita hän kerran oli
niin säälimättömästi ahdistellut. Hän puhui nyt aina suurimmalla
kunnioituksella vallitsevista perheistä; joutuessaan yhteen jonkun
kaupungin »paremman ihmisen» kanssa, oli hän melkein nöyrä
käytöksessään, ja hän ahdisteli etenkin muutamia virkamiesperheitä
tarjoamalla palvelustaan. »Hän kosii meitä,» sanottiin toisilleen, ja
sitä pidettiin oikeana -- kaikki, jotka koskaan siinä kaupungissa
olivat yrittäneet panna vähänkään vastahankaan, olivat siten
lopettaneet. Mutta hänen annettiin huokailla. Suurten komeitten
huoneitten ovet avattiin vain raolleen, jotta hänen ikävänsä pysyisi
vireillä. Holt pääsi vain muutamiin virkamiesperheisiin, mutta eivät
nekään kutsuneet häntä suuriin iltamiinsa yhtä vähän kuin
tuttavallisiin korttiseuroihinsa. Ne hiljaiset, kuivat pidot, joihin
häntä kutsuttiin, olivat erittäin sitä varten toimeen pantuja; ne
olivat maksua niistä palveluksista, joita häneltä oli otettu vastaan,
ja vieraat eivät olleet tavalliset, vaan valikoima kaupungin nuorempia
kauppioita, jotka luettiin Holtin kanssa samaan luokkaan.

Holt ei voinut ymmärtää miksi hänen ei onnistunut päästä seurustelemaan
näissä perheissä. Mitä siinä oikeastaan oli tiellä? Rikkauttahan
hänellä oli. Oliko se syntyperä? Ei, Vikhän esimerkiksi myös oli
lähtenyt »huonommista ihmisistä» -- hänen isänsä oli talonpojan poika
-- ja hän kuitenkin kuului heidän seurustelupiiriinsä, Kornelia oli
ystävätär useille virkamiesten ja tukkukauppiaitten tyttärille. Ei
myöskään hänen käytöstapansa seuroissa saattanut loukata -- siinä
suhteessa hän oli yhtä moitteeton kuin Vik ja monet muut. Yhtä vähän
saattoi luonteen rehellisyys olla määrääjänä, -- niissä piireissähän
liikkui moraalisessa suhteessa aivan toisella tavalla epäiltäviä
henkilöitä kuin Holt, asianajajia, joista Jumala ja koko maailma tiesi,
että he olivat nylkemällä koonneet omaisuutensa, hyvissä varoissa
olevia konkurssin tehneitä, jotka olivat saattaneet satoja perikatoon,
kristillisiä petturia, jotka pysyttelivät pystyssä pitämällä jumalisia
puheita kaikissa hengellisissä kokouksissa, tukkukauppiaan poikia,
jotka olivat kuuluisia irstaasta elämästään j.n.e. Kaikkein vähimmin
huolittiin kirjallisesta sivistyksestä -- sen tapainen ylellisyys oli
hyvin harvinaista »vanhoissa taloissa».

Holt unohti, että hän oli tehnyt itsensä syypääksi semmoiseen tekoon,
jota ei läheskään niin helposti anneta anteeksi ja unohdeta, kuin
petollista konkurssia tai ylellistä elämää. Hän unohti sanomalehden ja
kellarin ja palonuolensa. Ja vaikka myönnettiinkin, että hän nöyrästi
kosiessaan ylhäisien suosiota, oli sovittanut osan vanhasta synnistään,
niin ei likimainkaan oltu vakuutettu, että hän nyt oli saavuttanut sen
syvän vakuutuksen kaiken olemassa olevan edullisuudesta, joka suurten
tukkukauppiaspäivällisten vieraalla tulee olla. Aavistettiin, että tämä
mies vielä saattoi käydä »vaaralliseksi», ja sen vuoksi hänen
seurassaan tuntui tukalalta.

Ja vanhat talot eivät erehtyneet. Kerran taas saatiin nähdä haukan
taisteluun valmiina kohoavan heidän ylitseen ja kaiken, mikä oli heidän
kanssaan yhteydessä.

Siihen aikaan hallitsi Hamre kaupunkia, eikä suinkaan kaikkien
mieliksi. Hamre oli johtaja kunnallishallituksessa ja puolittain
katkerasti sanottiin, ettei koskaan pienintäkään yritystä pantu
toimeen, ei kadun korjaustakaan, jottei siitä olisi ollut hyötyä
hänelle itselleen tai hänen ystävilleen. Holt rupesi tyytymättömien
puheenjohtajaksi. Hamre oli suuren rannikkohöyrylaiva-osakeyhtiön
ensimmäinen johtaja; hän määräsi kaikki kulkuvuorot ja palkkasi ja
eroitti miehistön, kuten sanottiin, aivan itsevaltiaasti. Hän oli
yhtiöstä tehnyt eläkelaitoksen johtokunnan perheitten rappiolle
joutuneille jäsenille. Holtin tulinuolet singahtelivat kohta ilkeästi
yhtiön johtokunnan yli. Hamre oli pankinjohtaja, ja kerrottiin, ettei
voitu mainita ainoatakaan esimerkkiä, että joku, joka oli hänelle
vastenmielinen, olisi saanut apua. Holt ahdisti säälimättä. Yleisen
luulon mukaan Hamre se oli, joka monena Herran vuonna oli kaupungin
kouluja hallinnut. Hän se oli aivan täyttä totta, joka opettajat
nimitti, sillä kuka olisi tahtonut riitaantua sen mahtavan miehen
kanssa, jonka vieraina käytiin ja jonka rahoja lainattiin. Holt puuttui
siihenkin. Sanalla sanoen tyytymättömät olivat saaneet päällikön, jonka
terävyys oli yleisesti tunnustettu, jonka rohkeus ei koskaan horjunut
ja jonka työkyky pani hänen vastustajiaankin ihmettelemään.

Ei kauvan kestänyt, ennen kuin Holt anasti Hamren paikan ja nyt hän
ryhtyi uudistuksiin. Uusia katuja kivettiin, kaupunkiin hankittiin
parempi valaistus, uusi vesijohto ja uudet likaviemärit, ja satamassa
tehtiin suuria töitä. Hän perusti uuden höyrylaivayhtiön vuonokulkua
varten ja uuden pankin, ja kaikki, mitä hän pani toimeen, menestyi.
Hänen kelvollisuutensa oli kestänyt koetuksensa.

Vihdoin kohtasi hän vastustajansa politillisella taistelukentällä.
Hamre oli tietysti vanha järkähtämätön tuki ja turva, ja Holt kuului
yhtä luonnollisesti vastustuspuolueeseen. Holtia kannattivat
käsityöläiset ja -- hänen työmiehensä. Nyt ihmiset viimeinkin
luulivat löytäneensä selityksen miksi Holt piti niin hellää huolta
työmiehistään, maksoi heille korkeat palkat, ja olipa vielä koettanut
antaa heille osan voitosta ja etenkin auttoi heitä saamaan oman talon
ja maatilkun: eihän saattanut epäilläkään, miten he äänestäisivät. Holt
saikin varman voiton. Vuosittain hänet valittiin vaalimieheksi ja
odotettiin vain, että hän antaisi valita itsensä kaupungin edustajaksi
valtiopäiville. Mutta kaikkein hämmästykseksi hän vetäytyi syrjään --
hän tyytyi estämään valitsemasta Hamrea ja hänen ystäviään.

Sillä välin oli Knutista tullut ylioppilas. Sen jälkeen hän jonkun
aikaa kävi kauppaopistoa, mutta kuin ei hänen mielensä tehnyt
kauppiaaksi, niin hän palasi yliopistoon ja suoritti lääketieteellisen
virkatutkinnon. Sitten seurasi hän erästä isänsä laivaa Venäjälle ja
oleskeli myöhemmin jonkun aikaa Pohjois-Amerikassa.

Näiltä matkoiltaan palasi Knut kotiin hehkuvana demokraattina, joka,
niinkuin hän julkisesti selitti, vain ikävöi taistelua elämästä ja
kuolemasta kaikkea tyranniutta vastaan, ruhtinaitten, pappien ja
hallitsevien kansanluokkien tyranniutta, vasten »koko herruutta Jumalan
armosta, jonka turvissa maailman suurinta ilkeyttä on harjoitettu ja
vieläkin harjoitetaan».

Pienessä kalanrasvalle haisevassa rannikkokaupungissa vallitsi
syntyperäinen rakkaus kaikkeen vanhaan -- vanhoihin ihmisiin ja
vanhoihin nimiin, joka onkin kiitettävää, vanhoihin katsantokantoihin
ja tapoihin, joka ei aina ole yhtä kiitettävää. Ja Knut, joka oli kuin
juovuksissa ylireunoin uhkuvista uusista aatteista, rakasti kaikkea
nuorta ja uutta ja tunsi, niinkuin on sanottu, kutsumuksekseen kaiken
perityn vastustamisen, joka ei hänestä tuntunut hyvältä ja oikealta.
Uudessa seurassa, jonka hän perusti, hän piti »yleishistoriallisia
esitelmiä», joissa hän kuvaili kaikkia noita valtaistuimen, sodan ja
kirkon sankaria, joista historia kertoo, ihmiskunnan vihollisiksi sen
valoon ja onneen edistyessä. Heidän teoistaan pitäisi puhua, hän
sanoi, samassa osastossa, kuin niistä suurista ruttotaudeista, jotka
aika-ajoittain rasittavat maailmaa ja ehkäisevät sen kehitystä
vuosisadoiksi. Siellä hän myöskin kertoi, mitä hän oli kokenut idässä:
Hän oli nähnyt jaloja sivistyneitä miehiä ja hienoja, jalomielisiä
naisia tuomituiksi ijäkseen viettämään elämäänsä pahantekijäin parissa,
miehet lannistumattoman vapaudenhalunsa vuoksi, naiset sentähden, että
heillä oli ollut kyyneliä puolisoittensa, isiensä ja poikiensa
onnettomuudelle. Siellä hän vielä puhui »vapauden miehestä
tulevaisuuden kuva silmissään.»

Saattaa käsittää, että pienen rannikkokaupungin hiljaiset, varovaiset
asukkaat, jotka -- sitä levottomuutta lukuun ottamatta, minkä vanha
Holt oli aikaan saanut -- olivat eläneet rauhassa kariensa takana ja
myöneet kalaansa ja hautoneet aarteitaan ja tapojaan, rukoilivat
Jumalaa armeliaisuudessaan vapauttamaan heitä tästä palokekäleestä ja
tähän saakka tuntemattomalla innolla liittyivät Björnholtiin, kuin hän
rohkeasti kohotti lipun taisteluun perityn uskon puolesta uutta
vastaan.

Valmistauduttiin pitkälliseen taisteluun, mutta kaikkein hämmästykseksi
astui Knut hyvin pian alas yleishistorialliselta puhujalavaltaan ja
lähti kaupungista ja maasta. Björnholt ojensi itse itselleen
sanomalehdessä laakeriseppeleen: hän oli kukistanut sen nuoren miehen.
Asian laita oli kuitenkin toinen. Se oli vanha Holt itse, joka kehoitti
Knutia luopumaan taistelusta. Hänen omat puoluelaisensa olivat alkaneet
peljätä nuorta idealistia, jota he eivät laisinkaan ymmärtäneet.
»Väärinajattelevat» yhtä hyvin kuin »oikeinajattelevat» eivät liioin
välittäneet »vapauden miehestä tulevaisuuden kuva silmissä». Vanha Holt
käsitti, että poika oli turmelemaisillaan hänenkin vaikutuksensa ja
että hänen täytyi lähteä pois, kunnes hän oli »asettunut». Hän sanoi
sen vuoksi pojalleen: »Älä sinä juurru tämmöiseen nurkkakaupunkiin,
kuin tämä on. Matkusta, lue, näe ja opi kaikkea, mitä minä olen
halunnut nähdä ja oppia saamatta siihen tilaisuutta.» Kuin samoihin
aikoihin kerrottiin suurista työväenliikkeistä useissa Euroopan
yhteiskunnissa, sai Knutin helposti taipumaan. Hän riensi suuremmalle
taistelukentälle.

Isä ei kuullut juuri mitään hänestä, hänen lähdettyään. Tuli kirje
Berlinistä, toinen Wienistä, kolmas Parisista, mutta niissä oli vähän
siitä, mitä poika toimitti. Sitten ei pitkiin aikoihin tullut kirjettä
ollenkaan. Viimein ilmoitti »Schwabe & Poika» Lissabonista, että Knutia
odotettiin Buenos Ayresista. Kohta sen jälkeen Holt sai kirjeen
Knutilta itseltään: hän sanoi lyhyesti tulevansa kotiin.

Kotona olivat olot sillä välin muuttuneet. Holtin vaikutusta uhkasi
uusi syntyvä mahti. Puuseppämestari Vildhagen, joka tähän saakka oli
ollut tunnettu erinomaisen huonoista huonekaluistaan, piti kerran
esitelmän »kuolleesta kristillisyydestä», ja siitä tapauksesta sai
alkunsa uskonnollinen liike, joka ensin valtasi keskisäädyn, mutta
sitten useampien nuorempien pappien kautta tuotiin vanhoihin
taloihinkin. Nyt alettiin huomata, ettei Holt koskaan käynyt kirkossa,
ei koskaan kuunnellut raamatun selityksiä rukoushuoneessa eikä koskaan
antanut mitään lähetyslaitokselle. Kaupungin vallitsevissa perheissä ei
tämä hänen käytöksensä koskaan ennen ollut herättänyt vastenmielisyyttä
-- niissä piireissä ei oltu kovin uskovaisia oltu. Nyt tätä hänen
»välinpitämättömyyttään kaikesta korkeammasta», niinkuin sanottiin,
käytettiin todistamaan hänen koko elämänsä ontevuutta, ja käytettiin
erinomaisella menestyksellä. Paras tuki oli Holtilla työmiehissään.
Mutta toivottiin, että sekin murtuisi. Kauppamaailmassa oli vaarallinen
seisaus. Kaikkien työnantajien oli täytynyt supistaa liikettään ja
alentaa työpalkkoja ja yhä suurempia rajoituksia oli odotettavissa.
Holt yksin vielä piti kaikkea täydessä voimassa.

Mutta tämän käsittämättömän uhkarohkeuden piti kostautua, ja taas
alettiin puhua räjähdyksestä.

Uusia vaalia oli toimitettava, ja molemmin puolin varustauduttiin
ratkaisevaan taisteluun. Vanhat edustajat olivat kieltäneet heitä
uudestaan valitsemasta, ja Holtin puolueelta puuttui ehdokasta. Holt
tunsi itsensä epävarmaksi vanhain talojen ja nuorten pappien liittoa
vastaan. Hän alkoi vanhettua ja tunsi tarvitsevansa huojennusta.
Silloin tuli kirje Knutin kotiintulosta. Se oli voitonsanoma. Knut oli
oikea mies, hän oli nyt yli kolmenkymmenen, oli talon- ja maanomistaja
ja vaalimiehille tunnettu: hänen ei arvattavasti tarvinnut
kunnallisvirkojen eikä juhlapäivällisten kautta kulkea politilliseen
valtaan. Kysymys oli vaan siitä, oliko hän pysynyt demokraattisissa
mielipiteissään ja tahtoiko hän uhrata aikaa ja voimia pieneen sotaan
pienessä kaupungissa. Knut oli nyt tullut, mutta vanha Holt oli
ensimmäisen illan yhdessäolon jälkeen hyvin levoton. Puolen yötä hän
käveli edestakasin makuuhuoneessaan ja mietti, mitä pojan muuttuminen
saattoi merkitä. Hän oli »asettunut», sitä ei tarvinnut epäillä. Mutta
vanha Holt miltei toivoi, ettei hän olisi tätä muutosta pannut alkuun,
lähettämällä hänet toiseen kertaan maailmalle.




IV.


Oli Knutin tulopäivän jälkeinen päivä. Holt istui ja kertoi pojalleen
kaupungin »sisällistä historiaa» kuluneina vuosina.

»Siinä sinulla on tapahtumien luuranko», hän päätti, »sinun täytyy
ruveta puolueen johtajaksi, Knut.»

»Sinunko äänilläsi, isä?»

»Ääniä? Sinä saat ääniä yllinkyllin! Sinä, joka olet niin lahjakas!»

»Miksi ihmeeksi sinä et anna valita itseäsi isä?»

Holt pureskeli piipunluuta.

»Minulla ei ole tietoja tarpeeksi --»

»Onko sinun kilpailijoillasi enemmän?»

»Ei, vaan vähemmän. Mutta minä olen ylpeä. Minä tahtoisin olla
päällikkö, mutta sitä minä en voi. Sitäpaitse -- nyt -- uusia
voimia vastaan -- ei, siitä ei tulisi mitään. Mutta sinä, sinä olet
varustettu --.»

»Minä! En, isä, jäntevyys minussa on murtunut; minulla ei ole enää
innostuttavaa sanan voimaa.»

Syntyi pitkä äänettömyys. Holt istui kädet pöydällä ja tuijotti
eteensä.

»Se on paha se», hän sanoi, »hyvin paha. Minä olin todellakin odottanut
-- minä olin luottanut --»

Knut nousi seisomaan.

»Minä olen pahoillani, isä, että minä en voi täyttää sinun toiveitasi.
Mutta minä en siihen voi mitään. Mennyt on mennyttä.»

Pietari pisti päätään ovesta. Hän selitti, ettei hän mitenkään
saattanut tehdä työtä, kuin oli niin kaunis keväinen sää, ja hän tuli
Knutilta kysymään, eivätkö he lähtisi tervehtimään yhteisiä ystäviä.

»Olkoon menneeksi», Knut vastasi ja sytytti sikarin. »Mutta älä vie
minua heti semmoisten pariin, jotka haisevat pukinkarvalle. Sinun pitää
muistaa, että minä tulen merimatkalta.»

»Mitä sinä tarkoitat?» Pietari kysyi. »Minä arvelin, että me menisimme
Aage Stormin luo; siellä sinä varmaankin tapaat monta tuttua.»

»Niinkuin tahdot. Minä olen valmis.»

He menivät. Holt jäi istumaan pitkäksi aikaa samaan asentoon. Hän puhui
puoliääneen itsekseen: »Niin -- mitäpä siihen voi? Supistaa --eroittaa
-- -- ja sitten sallia heidän voittaa!»

Hän hypähti kiivaasti pystyyn ja löi nyrkin pöytään.

»Hitto vieköön! Olen minä ennenkin myrskyssä selvinnyt, ja minä tahdon
uskaltaa vieläkin kerran!»

Pietari ja Knut kuljeskelivat yhdessä mutkikkaita katuja pitkin,
latinakoulun ohi ja kaupungin portista ulos. He pysähtyivät yksinäisen,
punaiseksi maalatun talon kohdalle. Siinä asui Aage Storm.

He astuivat pitkään kapeaan huoneeseen, jonka keskellä oli raskas
tammipöytä. Molemmin puolin sitä oli penkkiä. Kova tupakanhaju leimahti
tulijoita vastaan. Pöydän ympärillä istui kuusi herraa, jotka joivat
kotona pantua olutta suurista haarikoista. Isäntä Aage Storm astui
edestakaisin pitkillä, täsmällisillä, tekisipä mieli sanoa
syvämielisillä askelilla ja puhui. Toinen käsi oli hänellä pistetty
sarkatakin taskuun, toisessa oli tavattoman pitkä piippu, jossa oli
hyvin vanha pesä. Tuon tuostakin hän pysähtyi ikkunan ääreen ja katsoi
kauvan sinitaivaaseen. Silloin saattoi huomata hänen syvät, ajattelevat
silmänsä, jotka suunnattoman parran ja tuuhean ruskean tukan jälkeen
lähinnä vetivät huomiota puoleensa.

Pysähtymättä kävelyssään tai puheessaan tervehti hän tulijoita päätä
nyökäyttämällä. Hän paraillaan selitti vanhaa, »voimakasta» entisen
ajan runoa. Hän pysähtyi taas viimein ikkunan eteen, katsoi taivaalle
ja sanoi: »Se on todellakin merkillistä! Kaikki on niin syvää näillä
vanhoilla, niin syvää ja niin voimakasta, niin voimakasta. Niissä on
vain voimakkaita ijankaikkisuuden ajatuksia.»

Sitten oli hän kauvan vaiti, kääntyi hitaasti vieraisiinsa ja tervehti
kädestä ensin Pietaria ja sitten Knutia. Hän piti kauvan kädessä
Pietarin ja Knutin kättä ja katsoi heitä silmiin lempeästi hymyillen.
»Vain on se Knut Holt», hän sanoi.

Hitaasti hän sitten meni kaapin luo ja tuli takaisin pullo kainalossa
ja kaksi haarikkaa kädessä.

Hän täytti haarikat ja joi tulijain terveydeksi. Sitten hän taas alkoi
kulkuaan edestakaisin huolimatta, siltä ainakin näytti, siitä, mitä
muut puhuivat.

Yksi läsnäolijoista lähestyi Knutia. Kuka ei ole jossain maaseudulla
tavannut tätä olentoa? Hän on vanhanpuoleinen lihavanläntä herra,
kasvot lihavat ja turpeat, silmät veristyneet ja siirallaan. Hänellä on
sarvihankaset, suuret, pyöreät silmälasit, sotilaan kaulahuivi ja
kaulaan saakka napitettu västi, joka on rasvainen taskujen kohdalta,
nukkavieru musta takki ja leveät sarkahousut. Ja ken on tämän kerran
tavannut, se on heti käsittänyt, että hänen elinkeinonaan on pienten
epävarmojen saatavien hakeminen ja pienten epäiltävien oikeusasiain
ajaminen, joihin ei kukaan muu tahdo puuttua?

Toimittaja Höjsen -- sillä hän se oli -- oli kerran ollut sellaisessa
alhaisessa asemassa kaukaisessa tienoossa ja olisi ehkä vieläkin
viettänyt hiljaista elämäänsä, jollei hänellä olisi ollut järkähtämätön
vakuutus. Tämä ominaisuus ei ollut aina ollut hänelle hyödyksi. Hän oli
ollut kadetti, mutta oli tullut siihen vakuutukseen, että vapaalle
ihmiselle oli alentavaista alistua sotilaskurin alle. Sen tähden hän
joutui riitaan esimiestensä kanssa, joilla oli aivan liialliset
mielipiteet tässä asiassa. Sitten hän suoritti oikeustutkinnon ja tuli
asianajajaksi maalle. Hän oli elänyt siinä toimessa monta vuotta, kuin
hän äkkiä syvästi tuli vakuutetuksi alempien luokkien suuremmista
oikeuksista. Koska hänen elinkeinonsa ei oikein soveltunut tämän uuden
katsantokannan kanssa yhteen, niin hän muutti kaupunkiin ja perusti
demokraattisen lehden, joka levisi laajalti, ja hän eli nyt surutonta
elämää vakuutuksensa mukaisesti.

Hän tervehti tuttavallisesti Knutia ja veti hänet nurkkaan, jossa hän
alkoi kertoa hänelle vaaliskandaalia ja kaupunginjuoruja. Hänellä oli
kerran ollut aivohalvaus; toinen suupieli oli vielä hieman veltto, ja
sanat soluivat sen vuoksi omituisen löperösti. Se teki koko hänen
puheensa vastenmielisen tuttavaksi; aina vaan odotti tarinoita, jotka
eivät olleet aiotut siivoille korville. Hän puhui »henkisestä
tyranniudesta» kaupungissa. Hän tiesi kertoa Knutille aivan mahdottomia
asioita -- -- tunsiko Knut pastori Gröniä, joka muuten nyt oli
muuttanut kaupungista pois? Knutilla ei ollut sitä iloa. »Sillä nähkääs
-- ja niin sitä alettiin. -- Vildhagen oli ensimmäisen alun antanut,
mutta ei ollut osannut antaa liikkeelle oikeata kaunista muotoa. Se
pääsi vasta muotiin kuin Grön tuli. Nähkääs, hän nyt oli oikeastaan
iloinen sielu, joka kaikkein mieluimmin liikkui seuroissa ja puheli
itsestään. Mutta hän oli niitä, joihin kaikki ympäröivät olot
tarttuivat; hänessä oli kaikkien seinien väriä. Niin häneen myöskin
pyhyys tarttui. Mutta hän ei voinut elää iltaseuroittaan, ja silloin
keksittiin hengelliset iltamat. Niitä toimeenpanemalla kunnostivat
itseään etenkin kauppias- ja käsityöläisperheet. Grön sai kutsumuksia
kilvan. Mies raukka juoksi hengästyneenä seurasta seuraan, usein
monessa samana iltana. Sen minä sanon, että oikein häntä täytyi
ihmetellä. Mutta ei hän sittenkään voinut tyydyttää kaikkia
vaatimuksia. Elämä juhlapuvussa olisi hänet varmaan lopulta tappanut,
mutta silloin tapahtui jotain ilkeätä. Niihin aikoihin tapahtui koko
joukko konkurssia ja useita petollisia. Ja konkurssin tekijät olivat
innokkaimpia pitämään hengellisiä seuroja. Se oli uusi tapa hankkia
luottoa. Mutta voittehan käsittää, että kuin asianhaara kerran oli
herättänyt huomiota, täytyi tulla käänne. Äkkiä olikin vaarallista
kutsua luokseen pappia. Ahaa, joko hän on niin pitkälle joutunut,
sanottiin, ja luotto oli mennyt. Siihen hengelliset iltamat
kerrassaan loppuivat. Se oli kauhea isku Grönille, jonka muut paitse
seurustelulahjat olivat pieniä. -- Sitten tuli Telnäs. Hän oli
leskimies. Hän ei käynyt iltaseuroissa, vaan kävi naisyhdistyksissä,
joita hän perusti koko joukon. Mitään sen tapaista en ole koskaan
elämässäni kokenut. Kaikki kaupungin naiset, nuoret ja vanhat, aivan
yhdistysraivossa. Kotona he aamusta iltaan ompelivat koruompeluksia,
jotka olivat hänelle aiotut. Hänellä oli pieni huone täynnä
hartaushyllyjä, hartaustyynyjä ja hartausmattoja. Se on aivan totta,
sen minä takaan! Hän piti suuria naiskokouksia luonaan. Niihin
pääseminen oli naisellisen kunnianhimon korkein maali. Ja ne, jotka
eivät päässeet mukaan -- voi, kuinka he vihasivat toisia! Se oli
kristillistä leipäintoa oikein suureen malliin. Naiset muodostivat
itselleen niihin aikoihin oman kielen. Hän oli heille kaikki kaikessa,
heidän sanakirjansakin ja kielioppinsa. Ja kuitenkin -- kuitenkin
hänkin lankesi. Hän oli rakastanut vaimovainajaansa liian suuresti,
voidakseen olla kaipaamatta uutta. Ylemmät asianomaiset olivat myöskin
asian puolesta. Mutta se oli ajattelematon askel. Yhdellä iskulla oli
kaikki ohi. Hän lankesi, hän musertui, hän oli hyljätty ja unohdettu
samassa hetkessä. Penkit tyhjät, eikä enää hartaushyllyjä. Hän haki
muualle ensi tilassa.

»Me saimme Fonnin. Hän ei ole ollenkaan seuramies ja vain vähän
yhdistysten harrastaja. Hän on keksinyt hengelliset kävelyretket. Hän
on valinnut itselleen polun ulkopuolella kaupunkia -- siellä kuljeksii
hän heidän kanssaan yksitellen. Hän ei saa useita hartaustyynyjä, mutta
hänellä on kuitenkin tavaton valta. Minä vakuutan teille --»

Hänet keskeytettiin. Aage Storm alkoi taas puhua, ja kaikki vaikenivat.
Hän selitteli alkuaikoja ja niitten jumalaista valoa. Kansan poveen
kätkettyinä oli meidänkin aikoihimme säilynyt muutamia sen
ijankaikkisuuden ajatuksia.

Knut väitti vastaan. Hän ei uskonut mennyttä kulta-aikaa, jolloin
viattomuus ja voimakkaat ijankaikkisuuden ajatukset kukoistivat,
eikä siis myöskään taantuvaa kehitystä. Sen sijaan hän tunsi
luola-asukkaiden ja jätetunkioitten aikakauden ja edistyksen siitä ja
sen ajatuksista -- --

Kaikki katsoivat häneen hämmästyneinä ja vihastuneina. Eikö hän ollut
samaa mieltä kuin Aage Storm? Eikö hän uskonut kansan poveen kätkettyä
jumalaista valoa? Oliko se mahdollista?

Aage Storm pysähtyi kävelystään. Hänkin katsoi kysyväisesti Knutiin.
Etkö sinä olekaan meidän miehiämme, näytti hän sanovan.

Syntyi kohta vilkas väittely. Höjsen puhui »lujasta vakuutuksesta»,
Aage Storm kansan vaistosta, muut säestivät näitä kahta. Knut oli
pisteliäs, Aage Storm syvä, muut, paitse Pietari, kovaäänisiä.

Lopulta, kuin kaikki huusivat kilvan, lähtivät Knut ja Pietari pois.
Aage Storm piti heitä taas kauvan kädestä. Hän katsoi lempeästi
Pietariin, oudosti Knutiin. --

Knut ja Pietari palasivat takaisin kaupunkiin. Pietari oli levoton ja
hänen kasvonsa hehkuivat.

»Miksi sinä olit niin tyly Aage Stormia kohtaan?» hän kysyi.

»Minä en todellakaan tiedä -- ehkä se oli siksi, että hänen kimppuunsa
oli niin helppo käydä.»

»Hyi, Knut, se ei ole oikein.»

»Minä myönnän sen, ystävä kulta. Mutta ne ovatkin kauheita ihmisiä nuo
sinun ystäväsi. Kaikki nuo puhetavat, minä luulin ne jo kauvan sitten
olleiksi ja menneiksi.»

»Mutta etkö sinä enää usko --»

»Pyhään kansaan. En, yhtä vähän kuin pyhiä ruhtinaita.»

»Mutta isänmaa, isänmaa, etkö sinä enää rakasta isänmaatasi?» --

»En. Minä en siinä näe mitään, jota kannattaisi rakastaa. Voimakkaita
ijankaikkisuuden ajatuksia ja suuria näkyjä! Herra siunatkoon!
Rihkama-ajatuksia ja sillinäkyjä [sillinäyt ennustavat sillin tuloa],
ystävä kulta, eikä mitään muuta.»

Pietarin pää painui alas. Itku oli hänellä kurkussa, Hän katseli
järvelle ja sinertävien tunturien välitse vihreisiin laaksoihin, ja hän
ajatteli kaikkia niitä rauhallisia kotia, jotka olivat niissä; ja hän
lämpeni ja heltyi ja tunsi, että näitten kotien puolesta hän saattoi
henkensä panna alttiiksi.

Kuin he olivat kukkuloilla sataman kohdalla, sanoi hän: »Muistatko sinä
sitä iltaa, kuin sinä ensi kerran puhuit työväen yhdistyksessä, kuin
kaikki lopulta nousivat seisomaan ja hurrasivat sinulle? Silloin me
myöskin astuimme tätä tietä ja katselimme laivoja ja merta. Muistatko,
mitä sinä silloin puhuit? Se oli meidän maastamme. Sen piti kerran
vielä tulla siksi, minä se oli muinoin ollut.»

»Herranen aika, kyllähän minä niin lienen sanonut. Minähän silloin elin
suloisimmassa tietämättömyydessä sekä siitä, mitä tämä armas maa oli
ollut, ja mitä se oli. Naurettavinta on, että minä mielelläni olisin
antanut vaikka tappaa itseni niitten puheparsien tähden.»

»Puheparsien? -- Tiedäpäs, Knut, että minä silloin ensi kerran tunsin,
että oli jotain suurta ja ihanaa, jonka puolesta kannatti elää.»

»Jumala sinua siunatkoon, Pietari, sinä olet sentään herttainen poika.»

»Mutta, Knut, miksi et sinä saattanut --»

»Jälleenkö ruveta runoilijaksi? En, minä en pyri niin korkealle. Jos
minä vaan voisin tulla tasaiseksi toivovaksi työmieheksi! Mutta
sitäkään -- Jääköön se tällä kertaa. Istutaan. Ja kerro minulle jotain.
Etkö sinä osaa jotain hauskaa kalastajan tarinaa? Sinähän ennen muinoin
osasit niitä niin paljon. Ne olivat niin hullunkurisia ja liikuttavia.»

Mutta Pietari ei ollut sillä päällä. Hän oli ja pysyi alakuloisena.

Pieni höyrylaiva käännälti satamaan. »Kas! Tuossa on vuonolaiva!»
Pietari huudahti. »Mennään laiturille.»

»Odotatko sinä ketä?»

»En -- se on -- minä en odota ketään -- erityisesti, -- mutta
saattaisihan siellä olla joku, -- sitä paitse -- ylimalkaan -- minä
olen aina siellä, kuin vuonolaiva tulee.»

»Sepä on omituinen huvitus.»

»Niin sinulle. Mutta minähän olen sieltä kotoisin.»

He menivät alas laiturille, johon höyrylaiva juuri oli laskenut.
Pietari meni laivaan ja tervehti laivan miehistöä, jonka hän näytti
tuntevan hyvin tarkkaan. Knut jäi laiturille seisomaan ja seurasi
ystävätään silmillään. Äkkiä näki hän hänen rientävän peräkannelle ja
lihavanlaisen miehen luo, jolla oli ahavoittuneet merimiehenkasvot, ja
jonka rinnalla seisoi ruskea-, kirkassilmäinen, pikkarainen, pullea
vaimo. Pietari puhui ja hymyili ja osoitteli milloin sinne ja milloin
tänne; pieni pullea vaimo teki samoin ja taputteli häntä olalle. Mies
seisoi piippunysä suussa ja mörähteli tuon tuostakin jonkun sanan
keskusteluun matalalla, hyväntahtoisella äänellä. Ryhmän ympärillä
hyörieli koko joukko pikkupoikia, jotka tahtoivat kantaa tavaroita ja
vuorotellen synnyttivät naurua ja harmistuneita huudahduksia. Äkkiä
Pietari heittäytyi hengenvaarallisella hypyllä laivan reunan yli
laiturille. »Tule ylös sinäkin, Knut! Ne ovat tuttavia kotipuolelta --
kauppias Brandt -- muistathan -- se, jonka luona minä olin ennen, kuin
minä tulin tänne. Ne ovat niin kunnon väkeä! Sinä et usko, kuinka
paljon vaimo lukee. Mieskin on oivallinen -- --» (hiukan epäröiden:)
»mutta hän on konservatiivi. Sinun täytyy tulla mukaan.» (Kuiskaten:)
»Vaimo on niin tavattomasti innostunut sinuun!»

Hän oli niin innoissaan, niin tavattoman sinisilmäinen ja viattoman
tyytyväinen.

»Hm,» Knut vastasi, »eiköhön minun pitäisi pysyä loitompana, jottei hän
pettyisi luulossaan.»

»Ei, ei, tule nyt vaan --»

»Oli menneeksi sitten.»

He tulivat laivaan, ja Knut esitettiin. Maakauppias mörähteli jotain,
josta ei voinut saada selvää, ja katsoi Knutia epäillen; hänen vaimonsa
sen sijaan otti Knutin käden molempiin käsiinsä ja vakuutti, että hän
kauvan oli halunnut tavata Pietarin parasta ystävää.

Maakauppias kutsui molemmat ystävykset heidän kanssaan päivällisille
ravintolaan. Päivällispöydässä maakauppiaan vaimo johti puhetta.
Hänellä oli niin loppumattoman paljon kerrottavaa Pietarille. Hän
kertoi kalastuksesta, ihmisistä, jotka olivat hukkuneet merelle,
toisista, jotka olivat menneet naimisiin, uudesta kirjasta, jonka hän
oli lukenut, että he olivat rakentaneet ja tuhansista muista seikoista.
Olisi voinut luulla, ettei mitään unohtunut, mutta kuin hän oli valmis,
kävi Pietari vasta oikein hänen kimppuunsa kysymyksillä. Hän tahtoi
saada paljon tarkempia tietoja ensinnäkin talon ihmisistä, sitten sen
eläimistä, jotka luonnollisesti kaikki olivat hänen hyviä ystäviään, ja
lopuksi kaikista huoneista, suurista ja pienistä, ja joka pöydästä,
joka sohvasta ja tuolista. Hän tahtoi tietää, oliko kaikki entisellä
paikallaan, oliko jotain uutta hankittu tai jotain vanhaa hävitetty ja
niin edespäin. Hän lopetti puutarhalla, ja silloin maakauppias hitaasti
kävi keskusteluun osalliseksi. He puhuivat jok'ikisestä puusta, minkä
näköinen se oli ollut silloin, kuin se istutettiin, sen käytöksestä eri
kesinä -- oliko se kukkinut ja kantanut hedelmiä vai jörötellyt -- ja
päättyivät arvailemaan sen tulevaisuutta.

»Sinä saat nähdä, että suuri vuodelta 18-- tallin takana jonkun ajan
perästä tulee numero ensimmäiseksi koko puistossa,» sanoi maakauppias
ja vilkutti toista silmää.

Pietari epäili.

»Minä luotan pieneen puiston portilla,» hän sanoi varmasti kuin mikäkin
tuntija.

»Hannanko?» puuttui rouva puheisiin.

»Se raukka,» maakauppias sanoi halveksivasti.

Sitten tuli rouvan vuoro kysellä. Knut sai silloin tietää, että hänen
ystävänsä aikoi syksyksi perustaa oman kaupan, ja että hän jo oli
vuokrannut pienen talon.

»Sinä saat huoneita tarpeeksi asti,» rouva sanoi.

»Niin,» Pietari sanoi ja kävi aivan syyttä tulipunaiseksi.

Kuin kahvi oli juotu, nousi Knut ylös pois lähteäkseen. Pietari otti
myöskin jäähyväiset, mutta lupasi tulla takaisin myöhemmällä seuraamaan
rouvaa hänen ostoksilleen.

Kuin Knut sanoi jäähyväiset rouvalle, tämä sanoi: »Muistakaa nyt, että
tulette meille käymään tänä kesänä Pietarin kanssa.»

»Niin todella!» Pietari huudahti ihastuneena ja katsoi kiitollisesti
pieneen, pulleaan vaimoon.

Kuin molemmat ystävykset olivat tulleet ulos, niin Knut kysyi:

»Onko täällä kahvilaa tai muuta sen tapaista? Minua kuitenkin
haluttaisi vielä kerran nähdä norjalaista sanomalehteä.»

Oli, oli semmoinen eräässä pimeässä solassa. He tulivat hämärään
huoneeseen, ikkunat olivat pölyisiä ja niitten alaosat olivat peitetyt
vihreillä varjostimilla. Vanha ränstynyt biljaardi oli keskellä
huonetta, likaisia pikkupöytiä seinivierustalla. Yhdellä pöydällä oli
»Börsenhalle» ja muutamia kotimaisia lehtiä. Tarkemmin katseltua
huomattiin, että ne olivat kaikki vanhoja. »Vieraat» -- se on
päivällisvieraat -- lukivat paraillaan uusia, selitti piian-vetelys,
jolla oli tohvelit jalassa ja suuren suuri shinjonki, ja se vinossa.

»Pelataanko hiukan biljaardia, kuin nyt kerran olemme täällä?» Knut
kysyi. Sekään ei käynyt päinsä. »Vierailla» oli tähän aikaan päivästä
etuoikeus biljaardiin. Knut purskahti piian sanomattomaksi
hämmästykseksi nauruun ja otti hattunsa, kuin samassa kuului askeleita
portailta. Ovi aukesi, ja sisään tuli Björnholt ja muut sen komppaniian
jäsenet, joiden hallussa biljaardi oli kolmen ja neljän välillä.
Björnholt katsoi vilautti Knutiin mennessään nurkkaan keppiä hakemaan.
Hän näytti äreältä koiralta, joka valmistautuu tekemään kavalan
hyökkäyksen sivulta. Toiset herrat katsoivat myös karsaasti Knutiin ja
vetäytyivät hekin nurkkaan. Äkkiä näykkäsi Björnholt saalistaan.

»No, Holt, uskaltaako kysyä, mihin te tällä kertaa aiotte tulen
sytyttää?»

»En mihinkään.»

»Todellako? Olisiko teistä tullut --?»

»Rauhan mies -- niin on. Minä täyttä totta aion hankkia itselleni
vatsan, viran ja yleistä kunnioitusta.»

»Te olette irvihammas, niinkuin ainakin. Mutta onko se totta? Ettekö te
todellakaan ole enää tulensytyttäjä?»

»Politillisessa pörssissä minut saa noteerata 'mieleiseksi'. Minä olen
ilmoittautunut jäseneksi välinpitämättömien yhdistykseen.»

Björnholt tuli hänen luokseen avoimin sylin. »Mutta sittenhän te
olettekin meidän miehiämme! Sallikaa minun syleillä teitä, nuori mies.
Pysykää vastakin parannuksen tiellä. -- Tahdotteko ottaa osaa yhteen
partiiaan?»

»Ei, kiitoksia. Minä tulin vaan tänne näkemään norjalaista
sanomalehteä.»

Björnholt otti häntä takista ja veti mutkaan. »No, helkkarissa, teidän
pitää lukea 'Maakunnan lehden' täänpäiväinen pääkirjoitus. Se on
oivallinen. Se on Fonnia vastaan. Hän sortaa meitä. Nyt hän saa
sätkäyksen -- mutta hienosti; hänhän on meikäläisiä.»

Sitten päästi hän Knutin ja huusi kovalla koulumestarin äänellä muille
herroille: »Aletaan!»

Pietari oli tämän kohtauksen aikana pureksinut alahuulensa melkein
poikki; hattunsa hän oli väännellyt yhteen sykkyrään. Kuin hän ja Knut
jälleen olivat kadulla, sanoi hän:

»Jotta sinä saatoit olla niin ystävällinen tuota -- tuota --. Minä
tuskin voin hillitä itseäni, kuin minä näen hänet. Ja sitten kaikki
häntä pelkäävät, kaikki paitse Aage Storm.»

»Vain on sinun ystäväsi --?»

»Hän on ainakin kerran julkisessa kokouksessa sanonut hänelle totuuden
vasten silmiä: 'Te olette synnyltänne pyöveli, herra Björnholt, pyöveli
suoraan sanoen'.»

»Hitto vieköön, hänen kanssaan ei ole leikkiminen, sinun ritarisi,
herra Aagen.»

He kulkivat äänettöminä eteenpäin. Äkkiä Knut pysähtyi: »Kuulehan, minä
luulen, että minä tahdon vielä mennä sinun ystäväsi luo.»

»Sinä tahdot --?»

»Pyytää häneltä anteeksi.»

Pietari jäi sanattomaksi. Hän oli mielessään vähäpätöinen, nöyrä,
kiitollinen piste armon valaisemassa maailmassa. Tämä päivä oli
rikkaimpia, mitä hän moniin aikoihin oli elänyt.

Samaan aikaan, kuin ystävät toiseen kertaan kävivät Aage Stormin luona,
oli pieni valittu seura koolla kauppias Vikin seurusteluhuoneessa.
Siellä oli ollut naisyhdistys. Jäsenet olivat jo kuitenkin poistuneet
paitse »puheenjohtaja» matami Tvet, joka oli suuri kulmikas nainen,
tukka kammattu suuriin kiemuroihin poskille ja torahampaat tavattoman
kehittyneet. Paitse häntä oli vielä saapuvilla Vildhagen, pappi Fonn ja
hänen virkaveljensä, kaupungin toinen äsken tullut pappi Strand. Tämä
oli roteva pieni mies, jonka käytös unohduksen hetkenä muistutti
milloin vallattoman ylioppilaan milloin hauskan, hiukan karkean
laivurin käytöstä. Hän oli, ennen iloiseksi ylioppilaaksi tulemistaan,
ollut merimies. Suoritettuaan virkatutkinnon hän rupesi ensin
merimiespapiksi ja sai sitten viran kaukana maaseudulla, josta hän nyt
tuli. Kuin hän muisti hengellisen asemansa, oli hän mahtava prelaatti
kiireestä kantapäähän. »Hän harjoittelihe piispaksi,» olivat hänen
toverinsa jo aikaisin sanoneet hänestä.

Sekä Fonnia että Strandia pidettiin suurina saarnamiehinä. Strand puhui
mahtavalla äänellä, hän vaikutti suurilla, valtaavilla käänteillä ja
koetteli masentaa. Fonn puhui hiljaan ja vähän laulavalla äänellä;
hänen voimansa oli hiljaisessa yhtämittaisessa itkussa. Molemmat olivat
väsymättömiä.

Istuttiin hauskasti yhdessä ja puheltiin hengellisistä asioista.

»Minä voin sanoa, että kyllä tässä kaupungissa työvoimia tarvitaan,»
Fonn sanoi nousten ylös ja alkaen käydä edestakaisin ja hieroen pitkiä
kapeita käsiään toisiinsa selkänsä takana. »Täällä todellakin tarvitaan
-- hm -- lahkolaisuus -- hm --.»

»Vai on eripuraisuuden henki päässyt tännekin,» Strand puuttui
puheisiin. »Mutta käydään vaan oikein työhön käsiksi, rakas virkaveli.
Minä olen jonkun verran harjaantunut semmoisia pitelemään, ja kuin minä
nyt pääsen tutustumaan; tähän työalaan --»

»Hm,» Fonn tuumi. »Julkisesti eroavat eivät taida olla pahimpia. On
toisia, jotka eivät tahdo kuulua kirkkoon --»

»Aivan oikein. Ne, jotka teeskentelevät ajan väärillä aatteilla. Oli
niitäkin minun entisessä seurakunnassani, ja kuin minä nyt pääsen
tutustumaan työalaan --»

»Sen pahempi on myöskin puhdas epäusko yhden ainoan miehen kautta --»

»Älä joudu epätoivoon, virkaveli! Kuinhan minä nyt vaan pääsen --»

»Suo anteeksi,» Fonn keskeytti häntä ja kääntyi sen jälkeen Vikiin.
»Onko baptistinainen sen jälkeen käynyt teidän luonanne?»

»On. Hän sanoi, että te itse olitte opettaneet häntä
opettajatarkoulussa ja antaneet paraimmat todistukset hänen
kelvollisuudestaan, kristillisestä mielialastaan ja moitteettomasta
elämästään. Mutta nyt, kuin hänestä oli tullut baptisti, olitte te
kaikkialla moittineet häntä. Hän ei enää voinut saada työtä tässä
kaupungissa.»

Fonn hykersi käsiään ja sanoi: »Ei.»

»Hän nykyjään vaan toivoo pääsevänsä pois, mutta hänellä ei ole
matkarahoja. Eikä kukaan ole tahtonut lainata hänelle, kuin te
kiellätte, ja nyt hän tuli minun luokseni.»

»Ja te vastasitte?»

»Etten minä lankeemukseen kehoita.»

Fonn katsoi nöyrästi virkaveljeensä.

»Hän on kuitenkin päässyt matkaan,» Vik huomautti.

Fonn kumisti korviaan.

»Hän meni laivanisäntä Holtin luo.»

»Hm. Sitä miestä minä äsken tarkoitin,» selitti Fonn virkaveljelleen.
-- -- »Niin kauvan kuin minä muistan,» hän jatkoi Vikiin kääntyneenä,
»Berg oli taas minun luonani ja pyysi apua meidän köyhäinkassastamme.
Minä neuvoin häntä teidän luoksenne.»

»Niin, hän kävi täällä.»

»Uskallanko minä kysyä --?»

»Minä vastasin, että minä olen samaa mieltä kuin te. Se, joka ei usko
ijankaikkista kadotusta, ei ole mikään kristitty.»

»Aivan oikein,» Fonn vastasi ja ryki vaatimattomasti.

»Hän on paatunut,» Vik sanoi.

»Minä kuitenkin luulen, että Herran käsi nyt on kohdannut häntä niin
kovasti, että --»

»Hän on autettu.»

Fonn säpsähti.

»Laivanisäntä Holt on ottanut hänet työhönsä.»

Fonn kääntyi virkaveljeensä.

»Te näette, että tämä mies tukee kaikkia, jotka vastustavat
kutsumusta.»

»Niin, tässä on käytävä voimakkaasti käsiksi», puuttui Strand puheisiin
ja pääsi viimeinkin puhumaan. Saatiin perinpohjainen selvitys siitä,
mitä hän oli toimittanut entisellä »työalallaan». Viimein puhui hän
laveasti pakanalähetyksestä. Hänen edellisessä seurakunnassaan oli
ollut viisikymmentä lähetyslammasta, joitten hoidosta oli puhuttu hyvin
ylösrakentavaisesti viimeisessä piirikokouksessa.

Kornelia lähti tämän selvityksen aikana huoneesta ja meni puutarhaan.
Hän välistä kävi niin kuolettavan väsyneeksi, kuin päivä päivältä sai
nähdä samoja ihmisiä ja kuulla samoja ajatuksia samoilla sanoilla.
Papit, raamatunlauseet, saarnailevat naiset, isä, täti -- kaikki he
toistivat vain yhtä ja samaa ja yhtä samaa. Aamusta iltaan
hengellisistä kirjoista, hengellisistä kokouksista, yhdistysmatoista ja
lähetyssukista. Joskus ei tämä puhe häntä ainoastaan väsyttänyt, se sai
hänet kiihtymäänkin. Niinkuin nyt se, mitä Fonn oli sanonut. Oliko se
sitten niin suurta ja kaunista ryöstää köyhältä baptistilta ja
nälistyneeltä työmieheltä heidän toimeentulonsa? Hän taisteli itsensä
kanssa, hän tahtoi pakoittaa itsensä kuuliaisuuteen, mutta joskus --
voi, kuinka sanomattoman vaikeata hänen usein oli uskoa, että kaikki se
oli totuutta, mitä Fonn ja ne muut julistivat.

Talvielämä oli kaikkiaan niin hiljaista, niin yksitoikkoista. Ainoa
tapaus oli uudenvuoden aikaan. Silloin tuli kaupunkiin muutamia
kauppamatkustajia, jotka haisivat sikareille ja pomadalle. He toivat
vanhoja sukkeluuksia ja uusia kaulahuivia -- siinä kaikki. Joskus
sattui hän saamaan käsiinsä uuden kirjan, ja siitä saattoi outoja kuvia
ilmestyä hänen näköpiiriinsä. Mutta ei ollut ketään, jonka kanssa hän
olisi saattanut puhella siitä, mitä hän oli lukenut, ja pian oli hän
unohtanut, mitä hän vain puolittain oli käsittänyt.

Keväillä etenkin halu elämään jotain uutta hänet valtasi. Lauhkea ilma,
sininen vesi, raitis maan, puhkeavan lehden ja heinän tuoksu, monet
valkeat purjeet ja savuavat höyrylaivat täyttivät hänet toivovalla
levottomuudella -- nyt, tuntui hänestä, _täytyy_ jotain tapahtua; jos
ei muuta, niin kuinhan edes sai nähdä uusia kasvoja ja kuulla uusia
ääniä. Hän saattoi, istuessaan sisässä ja torkkuessaan rouva Tvetin
lukiessa tai Fonnin ja isän keskustellessa, tavata itsensä toivomasta,
että saisi kuulla jonkun purskahtavan oikein kaikuvaan, nuorekkaaseen,
vallattomaan nauruun. Hän oikein pelästyi niitä ajatuksia, jotka
hänessä saattoivat herätä ja hän rankaisi itseään katumuksen teolla,
mutta ei siitä ollut mitään apua.

Kuin hän oli hetkisen aikaa kuljeksinut puutarhassa ja haistellut
puiden keltaisia ja ruskeita nuppuja ja esille pilkistäviä lehtiä, tuli
koko seurue portaille. Strand oli sytyttänyt piipun, Fonn sikarin.

Strand, joka oli kasvientutkija -- hän oli muuten vaikka mitä --
lausui muutamia huomioita eri puulajien lehdenpuhkeamisajasta ja
tuli sen kautta ajatelleeksi Madagaskarin kasvillisuussuhteita.
»Madagaskarissa», hän alkoi äänellä, joka ennusti noin kahden tunnin
esitelmää, kuin Björnholt samassa tuli näkyviin puutarhan portilla. Hän
tuli niinkuin tavallisesti kuuden peninkulman vauhdilla tunnissa,
kiskasi puutarhan portin auki, löi kepillään puita ja pensaita ja
tallusteli multaisilla saappaillaan neiti Vikin puhtaaksi pestyjä
portaita ylös.

»Hyvää iltaa, hyvää iltaa!» hän tervehti ja nosti keppinsä hatun
reunaan. Kääntyen Strandiin hän jatkoi: »Jo valjaissa? Minä kuulin, te
olitte Afrikassa. Minä pyydän, että te ette ainoastaan pitäisi huolta
mustista pakanoista, vaan myöskin punaisista.»

Strand hymyili. Hän piti, niinkuin hän sitä nimitti, »hengellisestä
leikkipuheesta.» Hän lupasi tehdä työtä »punaisen rodun»
käännyttämiseksi ja kysyi Björnholtilta, oliko hänellä jotain »yksilöä»,
joka tarvitsisi erityistä »hoitoa».

»Niin, juuri sitä minä aioin kertoa. Minä olen tavannut tohtori
Holtia.»

Fonn muuttui kahdeksi teräväksi, kuuntelevaksi korvaksi; Kornelia
lähestyi portaita.

»Jo Gil kertoi,» Björnholt jatkoi, »että se nuori mies höyrylaivalla
oli osoittanut suosivansa järkeviä mielipiteitä. Mutta Gil, niinkuin te
tiedätte, ei ole mikään erikoisen terävä mies. Nyt olen minä tavannut
häntä itseään. Hän pilkkasi kaikkea ja näyttää kauhean veltolta. Hän
luultavasti on elänyt hurjaa elämää. Muuan, joka oli ollut yht'aikaa
kuin hänkin Aage Stormin luona, kertoi myöskin, että hän aivan
hirmuisesti oli ahdistellut syvämielistä alkuajan ihailijaa. Kaikki
raudat siis tuleen, herra Strand!»

»Luottakaa meihin,» Strand sanoi. »Valtion ja kirkon täytyy olla yhtä.»

»Hm» -- Fonn arveli --, »minä en siihen voi täydellisesti yhtyä.»

»Mutta, rakas virkaveli,» toinen alkoi, ja kohta olivat molemmat
hengelliset herrat kiintyneet syvämieliseen keskusteluun valtion
suhteesta kirkkoon. Björnholt meni muitta mutkitta tiehensä -- hänen
piti vielä poiketa pariin kymmeneen paikkaan kertomaan Holtista ja
kokoamaan uutisia. Myös Kornelia lähti puutarhasta; Vik, hänen
sisarensa, Vildhagen ja rouva Tvet kuuntelivat sitä vastoin hartaasti
Strandin esitystä »pyhästä valtiokirkosta» ja »pyhästä virasta».

Kornelia seurasi polkua, joka vei merenpuoleisille kukkuloille. Aurinko
meni juuri mailleen. Alin punottava pilvivyöhyke muodosti tornia,
harjoja ja kattoja. Värien hehku kävi yhä voimakkaammaksi. Veripunainen
ja violetti, kullankeltainen ja kuparinruskea vaihtelivat.
Pilviröykkiöt joutuivat liikkeeseen. Tornit, harjat ja katot horjuivat,
sulivat yhteen ja muodostivat hetken ajaksi kaksi ääretöntä
tulikielekettä, joista huokui hehkua ylempänäkin oleviin pilviin,
mutta ensi hetkenä ne jo vaipuivat alas, paloivat suunnattomaan
tulikuiluun, josta alituisesti syttyi uusia pilviä palamaan ikäänkuin
tulikekäleitten sytyttäminä. Näytti siltä, kuin olisi verta tippunut
pilvien reunoista. Viimein muodostivat värit äärettömän viuhkan, joka
levisi salaman nopeudella yli taivaan. Vähitellen kaikki taas vaaleni.
Pilvet purjehtivat surumielisinä itäänpäin kuin suuret villaröykkiöt.

Kornelia oli tätä nähdessään aina ennen ajatellut samaa: hänen
mieleensä oli juohtunut Jehovan kuva sädekehyksessä, joka oli heidän
asuinhuoneessaan. Tänään oli toisin. Hänestä näytti siltä, kuin nämä
liekit olisivat kohonneet kaukaisista, suurista yhteiskunnista, joissa
kai aina oli kapinoita, murhaa, tulipaloa, ja hän ajatteli Knut Holtia,
jonka koti oikeastaan olikin siellä ulkona. Miten paljon pahaa hän oli
siitä miehestä kuullut! Nyt oli Björnholt kertonut, että hän oli
myöskin viettänyt hurjaa elämää -- --.

»Miten rumaa täällä on,» sanottiin hänen takanaan.

Hän säpsähti ja painalti rintaansa; hän oli ollut vähällä huudahtaa,
kuin hän huomasi, että se mies, jota hän juuri oli ajatellut, seisoi
hänen takanaan.

»Suokaa anteeksi, minä taisin säikyttää teitä,» hän sanoi hymyillen.

Kornelia liikutti huuliaan, mutta vastausta ei kuulunut.

Vähitellen hän toipui ja ajatteli vasta sitten, mitä Knut oli sanonut.
Rumaa! Hän katsoi hämmästyneenä häneen. Täälläkö rumaa? Kaikkihan
kerrassaan olivat yhtä mieltä vastakohdasta. Hän rohkasi itseään
huomauttamaan häntä siitä.

»Niin, minä kyllä tiedän sen -- mutta eihän sen senvuoksi tarvitse olla
totta. Täällä on rumaa; sillä täällä on hedelmätöntä, aivan kauhean
karua. Suvaitkaa katsoa nyt eteenne, kuin juhlavalaistus on poikessa.
Oletteko koskaan nähneet mitään niin surumielistä, kuin tämä
kivenharmaa taivas ja tämä erämaanautio meri! Ja sitten kaikki tämä
ylenpalttisuus paljasta vuorta! Siihen saattaa tottua, niinkuin aikaa
myöten saattaa taipua tähän sillin ja kalanrasvan ja merihauran ja
tervan hajuun. Mutta ihailla tätä kotoista köyhyyttä --!»

Kornelia tunsi mielensä kiihtyvän, mutta oli samalla epävarma, ja oli
senvuoksi vaiti. Äkkiä hän muisti, mikä mies hän oli, ja alkoi peljätä
sitä, että hän seisoi ja kuunteli hänen puhettaan. Hän alkoi sentähden
hiljalleen astua kotiinpäin. Knut seurasi ja jatkoi puhettaan
kotimaisista oloista. Kornelia käsitti häntä vain puoliksi, ja se,
minkä hän käsitti, oli hänestä uhkarohkeata eikä laisinkaan oikein.
Yhden ainoan kerran hän uskalsi sanoa pari sanaa. Hän kysyi, oliko
suurissa yhteiskunnissa niin paljoa parempi, -- hän ajatteli kapinoita,
murhia ja murhapolttoja, joista Björnholt puhui. Knut hämmästytti häntä
vastaamalla: »Parempi -- ei suinkaan.» Sitten hän kuitenkin sanoi:
»Yhdessä suhteessa on siellä ehkä kuitenkin parempi. Ihmisen elämä ei
siellä niin helposti muutu hiljaisiksi hautajaisiksi kaikelle
rohkealle, todelle ja suurelle, mitä hän on ajatellut ja tuntenut.»

Kornelia oli iloinen, kuin he tulivat pienelle puutarhan portille. Knut
tervehti ja jatkoi matkaansa, Kornelia kiiruhti puutarhan läpi ja
rauhottui vasta täydelleen, kuin hän oli sisässä.

Vieraat olivat poissa; isä ja täti istuivat yksin huoneessa.

»Sinä menit?» Vik sanoi, kuin tytär tuli sisään. »Sinä kadotit paljon.
Se oli hyvin opettavainen keskustelu.»

»Se on varmaa, se», täti yhtyi. »Herra Jumala, miten se Strand
ylösrakentaa!»

Kornelia tuskin kuuli, mitä he sanoivat. Hän vain ajatteli, mitä
hänelle oli tapahtunut. Koko illan hän istui ja sitä mietti, kuin
vaarallista salaisuutta, ja kuin hän meni maata, virui hän kauvan
valveilla. Hän oli todellakin puhellut, astunut rinnakkain Knut Holtin
kanssa, jonka nimeä hän ei koskaan ollut kuullut mainittavan
kauhistumatta. Knut oli katsellut häntä ja, kummallista kyllä, ei
ollenkaan niinkuin hän oli odottanut, ei ollenkaan röyhkeästi ja
häjysti, vaan vaatimattomasti ja lempeästi. Hän oli itsekseen
tarkastellut häntä. Hän oli esimerkiksi heti huomannut, että Knut oli
uudenaikaisessa puvussa, olematta kuitenkaan vaatteukseltaan niiden
kauppamatkustavaisten kaltainen, joita kävi heidän kotonaan. Hän oli
huomannut, että hänellä oli suurenlaiset kädet, että hän puristi ne
nyrkkiin, kuin hän puhui jostain, joka ei häntä miellyttänyt, että
hänen äänensä kävi jyrkäksi ja hänen isänsä äänen kaltaiseksi, kuin hän
pilkkasi, mutta oli lempeä ja sointuva, kuin hän innostui ja lämpeni,
ja paljon, paljon muuta -- --

Hän kätki kasvonsa tyynyihin. Hyvä Jumala, mitä hän teki! Siinä hän
virui ja ajatteli vierasta miestä, jota hänen ei ensinkään olisi
pitänyt huomata eikä kuunnella. Hän alkoi rukoilla iltarukoustaan hyvin
innokkaasti. Hän rukoili useita muitakin rukouksia -- hän tunsi
tarvitsevansa puhdistua tämän yhtymisen jälkeen.




V.


Knut oli muuttunut. Viime kerran kotona ollessaan oli hän aina jotain
puuhannut, puhellut, laulanut, purjehtinut, kalastellut, veistellyt,
saanut muutamia uskollisia ystäviä ja koko joukon leppymättömiä
vihamiehiä; nyt hän virui päivät pitkät sohvallaan, poltti sikaria ja
tuijotti tyhjään. Ei hän tosin ketään loukannut, mutta ei hän myöskään
huolinut entisistä ystävistään -- paitse Pietarista --, ja kaikkeen,
mitä tämä tai isä ehdottelivat, oli hänellä vain yksi ainoa vastaus:
»En minä huoli.»

Holt oli huolissaan. Jos hän vaan olisi uskaltanut sanoa pojalleen:
»Knut, sano minulle, mikä sinua vaivaa. Minä en vaadi mitään muuta;
minä en sinua häiritse, mutta salli minun vain tietää se.» Mutta
siinäpä se pulma oli; heidän suhteensa oli niin kummallisen vieras --.

Holt ajatteli niinä aikoina alituisesti, miten se oli semmoiseksi
muodostunut, mikä siihen oli syynä ja kenen syy oli. Mutta ei hän sitä
saanut selville.

Kuin Holtin vaimo kuoli, oli hän ollut suuressa pulassa pikku herran
tähden, joka vielä makasi kätkyessä. Hän ei olisi tahtonut uskoa häntä
vieraalle, mutta itse ei hän ollenkaan tuntenut lastenkasvatuksen
salaisuuksia. Hän teki rohkean päätöksen: hän päätti oppia. Hän kääntyi
kokeneen naapurivaimon puoleen, joka auttoi häntä yli ensimmäisten
viikkojen vaikeuksien. Häneltä hän oppi taidon, ja niin pian kuin hän
oli perehtynyt kaikkiin temppuihin, toimitti hän itse kaikki: hän
valvoi lapsen kanssa yöllä, hän puki sen päälle ja pesi sen, syötti
sitä ja leikki sen kanssa joka joutohetkellä. Hän oli sanomattoman
kärsivällinen ja hellä hoidellessaan pikku olentoa. Eikä hän kuitenkaan
yleensä lapsista pitänyt; lapset olivat päinvastoin olleet hänestä
jotain käsittämätöntä ja ikävää.

Kuin lapsi kasvoi, tuli uusia vaikeuksia. Niinkauvan kuin Holt
saattoi yksistään miimillisillä keinoilla tulla toimeen pienokaisen
kanssa, kävi kaikki jotensakin hyvin. Mutta kuin lapsesta tuli puhuva
olento, kuin se tahtoi saada tiedonhalunsa tyydytetyksi, kuin se
vaihoksen vuoksi tahtoi, että sen kanssa puheltiin hauskalla,
leikkisällä tavalla, ja vieläpä vaati omille päähänpistoksilleen ja
sukkeluuksilleen huomiota, silloin Holt joutui suureen pulaan. Hänen
oli mahdotonta muuttaa käsitys- ja puhetapaansa lapsen mukaiseksi,
niinkuin pikku itsevaltias vaati. Hän teki todellakin parhaansa. Hän
osti kirjoja, erittäin perinpohjaisia saksalaisia teoksia ja
käytännöllisiä neuvoja englantilaista alkujuurta ja virui monta yötä
valveilla oppiakseen salaisuuden. Hän kävi useissa perheissä, joissa
oli pikkulapsia, ja kuunteli hartaasti äitien ja lastenlikkain
keskusteluja pienokaisten kanssa; mutta turhaan. Kuin hän koetti sitä
itse panna käytäntöön, ei siitä tullut mitään. Hän puhui pienokaiselle,
joka kieriskeli lattialla, ikäänkuin professori kuulijakunnalleen, ja
loppupäätös oli aina sama: molemmat tuskastuivat yhtä suuresti
toistensa huonoon käsityskykyyn. Pienokainen osoitti mielentilaansa
jaloillaan, ja Holt huusi: »Mutta etkö sinä ymmärrä!» Ja sitten hän
selitteli niin, että hiki otsasta tippui, mutta lopulta hänen kuitenkin
vaikka hyvin vastenmielisesti täytyi turvata lapsenpiian apuun.

Hän tahtoi itse olla poikansa opettaja. Pojan piti oppia aakkoset uuden
ja paljoa järjellisemmän metoodin mukaan, kuin vanha oli. Koko
opetustapa oli niin perinpohjin mietittyä, niin selvää, niin
loogillista -- lukemisen taidon salaisuuden piti Holtin mielestä tätä
metoodia käyttämällä selvitä pojalle muutamassa tunnissa. Mutta
siinäkin Holt pettyi toiveessaan. He eivät laisinkaan päässeet
yksimielisyyteen. Pienokainen väitti ankarasti vastaan, hän ei voinut
hyväksyä, että b--a oli ba; hänen mielestä se yhtä hyvin saattoi olla
mitä tahansa muuta.

Holt meni pientenlasten kouluun kuulemaan, miten siellä meneteltiin.
Suureksi mielihyväkseen hän huomasi, että siellä opetettiin juuri hänen
metoodinsa mukaan. Mutta tulokset olivat silmäänpistävästi erilaisia.
Ei kellään näistä lapsista ollut mitään sitä mielipidettä vastaan, että
b--a oli ba -- heidän mielestä asian laita oli aivan oikea.

»Kummallisen itsepäinen lapsi,» murahteli Holt kotiin mennessään.
»Perinnöllisiä taipumuksia!»

Hän hankki opettajan sillä seurauksella, että Knut kohta suostui
yleiseen käsitykseen siitä, mikä tulos oli b ja a kirjainten
yhtymisestä.

Sen jälkeen uskoi Holt pojan opetuksen muille, mutta hän seurusteli
kuitenkin yhtä paljon hänen kanssaan. Hän keskusteli pitkät ajat hänen
kanssaan tutkiakseen hänen edistymistään. Hän piti myös huolta
kasvatuksesta, mutta omituisella tavalla. Hän ei häntä nuhdellut, eikä
torunut eikä kurittanut, hän teki hänestä pilkkaa. Hän antoi hänen
tuntea, kuinka järjetöntä, kuinka naurettavaa hänen menettelynsä oli
ollut. Knutiin ei koskaan jäänyt sattumatta isän ivallinen ruoska,
silloin kuin hän oli käyttäytynyt lapsellisesti tai sopimattomasti, ja
hän pelkäsi pientä ruoskan läimäystä ilmassa enemmän kuin mitään muuta.
Tämä kasvatustapa vei tuloksiin, joita Holt ei ollenkaan ollut
odottanut: poika pelkäsi isäänsä. Ei se auttanut, että Holt kohteli
häntä niinkuin aikaihmistä ja myönsi hänelle kaikki aikaihmisen
oikeudet: Knut piti itsekseen ajatuksensa ja tunteensa mieluummin, kuin
hän ne paljasti isän pilkalle.

»Äidin hiljainen luonne,» Holt ajatteli eikä käsittänyt, kuinka hän
voisi voittaa poikansa luottamuksen. Se häntä vaivasi suuresti, mutta
ei tiennyt, kuinka hän saisi sen muutetuksi, ja tottui siihen
vähitellen.

Holtista alkoi tuntua, että hänen pojalleen olisi hyvä päästä
sivistyneeseen kotiin. Hän lähetti hänet maalle erään papin luo. Hänen
oli sanomattoman vaikea olla pojasta erillään. Ensi aikoina hän kulki
levottomana koko päivän ja istui illalla tuntikausia pojan huoneessa.
Joka seitsemäntenä päivänä hän kävi poikaa tervehtimässä. Tämä näytti
yhä enemmän vieraantuvan hänestä. Etenkin senjälkeen, kuin hänessä oli
herännyt uskonnollisia arveluja, arasti hän isää. Isä tahtoi saada
hänet taas kotiin, mutta ei uskaltanut ottaa sitä edesvastausta
päälleen. Silloin hän päätti muuttaa kaupunkiin, ja Knut pantiin
latinakouluun. Holt sai nyt pitää häntä luonaan, mutta heidän suhteensa
ei siitä parantunut; Knutilta itseltään ei isä koskaan saanut kuulla,
mitä hän koulussa koki; hän sai aina muilta tiedustella pojastaan,
etenkin Pietari Strömiltä, joka oli yksi Knutin harvoja ystäviä.
Sitten, kuin Knut kasvoi, olivat he tavallaan kuin toveria; he
puhelivat siitä, mitä olivat lukeneet, laskivat leikkiä ja nauroivat
toisilleen; mutta muuten he kumpikin elivät omaa elämäänsä. Niinpä
nytkin: Knut oli vaiti eikä isä uskaltanut kysyä. -- -- --

Kesä oli tullut; viikko toisensa perästä oli sateista ja kylmää.
Kerran, kolakkaa ilmaa vielä kestäessä, kuljeskeli Knut aamulla aikasin
kaupungin syrjäkatuja, ollen matkalla Pietari Strömin luo. Kulkiessaan
talon sivu, joka oli kadun vähäpätöisimpiä, syöksyi sieltä ulos mies
paljain päin ja huusi: »se kuolee, se kuolee -- lapsi kuolee, Jumala
minua auttakoon!»

Hän töytäsi Knutia kohti. Se oli Kurt Stubb.

»Mikä on hätänä?» Knut kysyi.

Toinen tarttui häntä käteen. »Jumalan kiitos! Sehän on Knut Holt.
Herran nimessä juoskaa -- lapsi tuolla, nähkääs -- se on toden totta
aivan musta -- -- minä olin kipparin luona, joka asuu alakerrassa --
kuin se huusi -- ja -- kuulkaa, herra kulta, hakekaa -- -- ei, tehän
olette itse tohtori! Herra teitä siunatkoon, käykää sisään -- minä haen
nais-apua! Äiti raukka on yksin ja aivan suunniltaan. Joutukaa! se on
ylhäällä ullakossa.»

Ja sitten riensi lyhytjalkainen ja jotensakin suurivatsainen mies
kaupungille paljain päin, niinkuin hän oli.

Knut meni huoneeseen ja ylös jyrkkiä narisevia portaita, jotka jokainen
olivat ontoksi kuluneita ja joitten käsipuut kiilsivät likaisten käsien
monivuotisesta hieromisesta. Ylhäällä käytävässä oli yksi ainoa ovi,
jonka hän avasi, kuin ei kukaan vastannut hänen kolkutukseensa.

Pienessä vinokattoisessa huoneessa, jonka harmaa seinusta oli monesta
kohden paikattu ja jonka ainoasta ikkunasta näki vain naapurin katon,
oli vaimo polvillaan kätkyen ääressä. Hän nojasi kasvojaan kätkyen
reunaa vastaan ja katsoa tuijotti veristyneillä, itkettyneillä silmillä
kuoleman tuskissa kamppailevaa, kätkyessä makaavaa, puolen vuoden
vanhaa lasta.

Hän ei huomannut, että joku tuli huoneeseen. Knut jäi seisomaan oven
suuhun ja katseli ympärilleen. Huone oli sekä makuu- että asuinhuone.
Pienellä pöydällä oli ompelukone, ikkunassa oli kasvia, nuoralla uunin
edessä lapsen vaatteita. Luultavasti oli lapsi sairastunut aivan äkkiä.
Sänky kätkyen vieressä oli levällään, peite ja ryppyiset lakanat olivat
valuneet lattialle. Äiti, joka nähtävästi oli porvariluokkaa, oli
alushameessa ja yöröijyssä; paljaissa jaloissa oli matalat kengät;
tukka oli hajallaan harteilla.

Äkkiä hän hypähti ylös huutaen: »Nyt se tulee taas! Oi, hyvä Jumala,
nyt se kuolee!»

Knut riensi kätkyen luo. Äiti ei näkynyt häntä huomaavan; hän seisoi
siinä vavisten kalpein huulin ja hengitti lyhyeen ja kovasti eikä
nähnyt muuta kuin lapsen kätkyessä. Se ei enää virunut kalpeana ja
liikkumatta niinkuin ensin Knutin huoneeseen tullessa. Sen silmäluomet
aukenivat hitaasti, silmät vääntyivät ensin ylöspäin ja sitten
alaspäin, se veti jalat alleen koukkuun, kädet puristuivat nyrkkiin,
suu vääristyi ilkeästi, koko naama kävi ensin punaiseksi ja sitten
siniseksi, ja raskaasti kohoilevasta rinnasta tuli puoleksi sihisevä,
puoleksi ähkyvä ääni.

Knut tempasi sen nopeasti kätkyestä, aukasi ikkunan ja piti sitä
raittiissa ilmanvedossa.

»Kylmää vettä ja riepu!»

Äiti riensi ja tuli takaisin vaaditun kanssa. Hän vapisi, niin että
vesi läikkyi lattialle.

»Pitäkää lasta, minä panen kääreet sen ympärille.»

Muutaman minuutin perästä oli kaikki hiljaa; ei kuulunut muuta kuin
äidin hengittäminen ja veden valuminen, joka kerran kuin Knut pisti
rievun veteen.

Vähitellen päättyi suonenveto. Ainoastaan silloin tällöin värähtelivät
huulet, ja toinen silmäluomi kohosi hiukan ja sulkeutui taas. Kasvot
olivat kalman kalpeat, huulilla ja silmillä oli sinertävä varjo.

»No, nyt se täksi kertaa on mennyt ohi,» Knut sanoi. »Pankaa se
kätkyeseen!»

Äiti heittäytyi jälleen polvilleen ja purskahti hurjasti itkemään;
kyynelten tulviessa hän puhui lapselle hellin sanoin, rukoili sitä,
ettei se vielä häntä jättäisi, lupasi sille leikkikaluja ja muistutti
sitä siitä, kuinka hauska heillä oli ollut yhdessä -- aivan kuin se
olisi voinut kuulla ja ymmärtää häntä. Tuon tuostakin hän keskeytti
itseään huudahtamalla: »Rakas, taivaallinen Isä, miksi tuon viattoman
raukan täytyy tätä kaikkea kärsiä!» tai: »Voi, Herra Jumala, varmaankin
se kuolee.» Sitten hän kuunteli sen hengitystä ja alkoi taas puhua
sille samalla hellällä, rukoilevalla, kehoittavalla äänellä. Hän oli
aivan unohtanut, että oli joku läsnä.

Vasta kuin Knut kysyi, miten se oli tullut, näytti hän huomaavan hänet.
Hän katsoi häneen puoleksi hämmästyneenä, ikäänkuin hän olisi
ajatellut, kuka hän oli ja miten hän oli tullut. Äiti kertoi
heränneensä siitä, että lapsi ähkyi niin kummallisesti. Kuin hän katsoi
sitä, virui se aivan jäykkänä kätkyessä ja tuijotti kattoon. Hän oli
hypähtänyt ylös lähteäkseen lääkäriä hakemaan, mutta ei ollut
uskaltanut jättää lasta. Sitten oli toinen kohtaus seurannut toista.
Epätoivoissaan hän oli huutanut alas kippariin, joka asui alakerrassa
ja paitse häntä oli ainoa talossa asuva; mutta hän makasi. Viimeinkin
oli Stubb tullut ja kuullut hänen huutonsa.

Portailta kuului askelia. Stubb astui sisään Kornelia Vikin seurassa.
Tehtyään tarpeelliset määräykset ja luvattuaan hankkia valvojanaisen,
joka saattaisi auttaa äitiä, sekä tulla itse illalla uudestaan, lähti
Knut pois Stubbin kanssa.

»Kuka hän on?» Knut kysyi, kuin he kulkivat yhdessä katua pitkin.

»Maria Hansen! Onneton raukka hän on. Hän on jostain etelästä päin ja
tuli tänne Hamren palvelustyttönä. Hän oli hiljaisin ja siivoin
ihminen, mitä ajatella voi. Pahaksi onneksi oli hän myöskin kaunis,
jonka muitten muassa myöskin Gil huomasi. Minä luulen, että hän oli
syypää siihen, että tyttö luopui paikastaan ja alkoi ommella ihmisille.
Mutta Gil ei jättänyt häntä rauhaan. Sitten lähti tyttö kaupungista ja
matkusti pohjoiseen päin. Gil teki niihin aikoihin monta Nordlandin
matkaa, ja kuin hän palasi kaupunkiin, olivat he kihloissa.

»No, Hamrella ei ollut mitään sitä vastaan, että sisarenpojastakin
kerran tuli hiukan kavaljeeria, niinkuin hän sitä kutsui. Mutta,
nähkääs, Hamren talolla on aina ollut huolellisesti kalkilla sivelty
ulkopuoli -- te ette siinä löydä mitään vikaa, ette pienintäkään
halkeamaa, -- ja tämähän oli skandaali. Sitten tyttö sai pienen
poikasensa, jota hän nyt niin pelkää kadottavansa, ja taitava
sporttimies meni enonsa luo ja sanoi: 'Minä menen naimisiin.' Oli ollut
kiivaita kohtauksia vanhuksen ja Gilin välillä, mutta tämä ei luopunut
tuumastaan. Silloin keksi vanhus hyvän ajatuksen. Hän lähetti Fonnin
sisarenpojan luo. Minä en tahdo sanoa mitään pahaa papista, mutta --
noo, hän puheli ja käveli Gilin kanssa, ja sai sen hylkiön käymään
kokouksissa ja pää kallellaan. Niin no, Jumala paratkoon, enhän minä
tarkoita, että siinä mitään pahaa olisi -- päinvastoin. Mutta kuulkaas
vielä. Fonn selitti hänelle, että Hamre oli hänelle isän sijainen, ja
että Jumalan sana sanoo: sinun pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi.
Hän selitti hänelle myös, että Maria Hansen, jos hän naisi hänet, ei
enää käsittäisi, minkä kauhean rikoksen hän oli tehnyt. Noo -- Gil teki
pitkän ulkomaanmatkan, ja Maria on siinä pienokaisineen. Hyi perhana!»

»Sehän on halpaa!»

»Sen minäkin sanoin Fonnille. Se on korkeampaa armeliaisuutta, jota
maailmanlapset eivät ymmärrä, hän sanoi. Hitto vieköön teidän
korkeamman armeliaisuutenne, minä sanoin. Tehän suorastaan yllytätte
viekoittelemaan naisia ja hylkäämään heidät. Mutta, voi sun perhana --
sitten hän alkoi ladella raamatunlauseita ja teki asian niin hiton
monimutkaiseksi, että minun täytyi myöntyä. En minä sitä ymmärrä --
hänhän on Jumalan mies ja oppinut mies.»

»Mistä Maria nyt elää?»

»Ompelemisesta, niinkuin ennenkin; hän ei tahdo mitään lapsen isältä.
Hän elää hyvin niukasti. Ensinnäkin on hänellä lapsi, ja sitten eivät
ihmiset uskalla julkisesti antaa hänelle ommeltavaa nyt, kuin Fonn on
julistanut hänet paatuneeksi. Jollei hän olisi niin taitava ja jollei
hän ompelisi niin huokeasta, ei hän saisi ollenkaan työtä. Nyt
kaupungin naiset syrjäteitä myöten hiipivät hänen luokseen
ompeluksineen.»

»Se minusta on kummallista, että Kornelia Vik --»

»Kornelia on hyvä tyttö ja viisas tyttö, ja huolimatta kaikesta siitä,
mitä nämä -- nämä --» hän katsoi varovaisesti ympärilleen -- »niin,
ymmärrättehän te?»

»Mitä te tarkoitatte?»

Stubb kohotti olkapäitään. »Nämä jumaliset, nähkääs -- niin, Jumala
varjelkoon, en minä sano heistä mitään pahaa! Mutta he hallitsevat
tässä kaupungissa -- niin!»

»Minä olen siitä kuullut.»

»Ja Kornelia -- niin, Jumala häntä siunatkoon, hän on kaiken ikänsä
elänyt kymmenkertaisen lukon takana. Ja kuitenkin -- minä olen pari
kertaa ollut läsnä, kuin hän tahtoo jotain muuta kuin isä ja kaikki
profeetat, ja silloin se hento olento on luja: eivät mitkään maailman
voimat saa häntä horjumaan.»

He erosivat linnan edustalla. Knut meni ylös puhumaan isän kanssa
valvoja-naisesta. Sen jälkeen hän meni Pietari Strömin luo, joka,
niinkuin hän sanoi, oli säteilevän iloinen, kuin Knut oli ottanut
turviinsa Maria Hansenin. Kuin Knut päivällisaikaan tuli kotiin,
ilmoitti isä, että Katriina itse tahtoi valvoa sairaan lapsen luona.

Illalla Knut meni taas pikku holhottinsa luo. Sekä Kornelia että
Katriina olivat siellä. Kohtauksia oli ollut tiheään ja pitkällisiä;
pienokainen ei ollut toipunut niitten väliajaksi.

Kornelia otti hattunsa ja sadenuttunsa mennäkseen kotiin kertomaan
isälleen ja tädilleen, että hän oli päättänyt valvoa vuorotellen
molempien toisten naisten kanssa.

Knut ja Kornelia lähtivät yht'aikaa talosta ja kulkivat yhdessä märkää,
melkein tyhjää katua.

»Luuletteko te, että hän kadottaa pienokaisensa?» Kornelia kysyi.

»Minä pelkään niin käyvän.»

»Siitä tulee kova vitsaus äidille», Kornelia sanoi tavalla, jossa
kuvautui sitä säännönmukaista jumalisuutta, mikä on omituinen nuorille
tytöille, jotka ovat eläneet moninkertaisen varuksen takana elämän
puutteista ja kiusauksista. Hän muuten näin sanoessaan ajatteli
vähemmän onnetonta äitiä kuin seuralaistaan, joka myös oli tämän
maailman kevytmielisiä. Hän tahtoi saada Knutin ymmärtämään, että hän
tiesi sen, ja hän oli odottanut, että se Knutia huolestuttaisi. Hänen
hämmästyksensä oli senvuoksi aivan ääretön, kuin Knut jyrkästi ja
suuttuneena puhkesi sanomaan: »Kuinka mieltä liikuttava se ajatus on,
jonka te nyt lausuitte! Mitä te ensinnäkin tiedätte sen onnettoman
naisen rikoksesta? Ehkä on hän ainoastaan rakastanut lämpimämmin ja
ollut uskollisempi, kuin useammat ollenkaan saattavat olla. Mutta
olkoonpa niin, että hän on rikkonut. Ettekö te häpeä tunnustaa
palvelevanne semmoista julmaa Jumalaa, joka rangaistessaan äitiä,
kiduttaa hänen viatonta lastaan?»

Kornelia vetäytyi arasti ja kauhistuneena toiselle puolelle katua.
Sieltä tuli tuskin kuuluvasti hänen seuralaiselleen:

»Mutta mehän opetamme --»

»Minä tiedän sen», keskeytti Knut hänet terävästi ja jatkoi
suuttuneella ja nuhtelevalla äänellä puhettaan siitä, mitä me opetamme
tästä Jumalasta, jota meidän täytyy rakastaa ja palvella, muun muassa,
että hän luopi miljoonittain onnettomia olentoja, joista hän edeltäpäin
tietää, että he saavat kärsiä kaikkea mahdollista puutetta tässä
maailmassa ja joutua ijankaikkiseen kadotukseen tulevassa.

Kornelia tunsi itsensä aivan kauhistuksen ja pelon valtaamaksi. Hän
vapisi eikä tuntenut, että hänen jalkansa koskettivat maata. Hän ei
ollut koskaan kuullut mitään niin jumalatonta. Hän käsitti samassa
tämän miehen vaarallisuuden.

Niin oli Knut kiintynyt puhumaan ja Kornelia kuuntelemaan, ettei
kumpikaan huomannut, että he olivat kulkeneet Vikin talon sivu,
ennenkuin he olivat kaupungin ulkoreunassa.

He pysähtyivät kumpikin, kuin he sen huomasivat, ja palasivat takaisin
äänettöminä.

Kornelia tapasi isän ja tädin illallista syömässä. Hänkin istui
pöytään. Vik sanoi, että hän tahtoi palkata naisen valvomaan lapsen
luona. »Ei tarvita; meitä on jo kaksi, Holtin Katriina ja minä»,
Kornelia vastasi.

Vik kohotti kulmakarvojaan hiukan.

»Aiotko sinä --?»

»Aion, minä menen sinne, kuin olen syönyt.»

Vik ei sanonut mitään, ennenkuin ateria oli päättynyt. Sitten hän
sanoi: »Ei minusta ole mieleen, että sinä menet sinne.»

Kornelia ei vastannut.

Vik kulki muutamia kertoja edestakasin lattialla. Sitten hän meni
käytävään, lukitsi ulko-oven ja pisti avaimen taskuunsa. Kuin hän tuli
sisään, seisoi Kornelia keskellä lattiata; hänellä oli taas hattu ja
sadetakki yllä.

»Saanko minä avaimen?» hän kysyi.

»Sinä siis todellakin aiot mennä sinne?»

»Niin.»

Sanat eivät kummaltakaan puolelta olleet kovia eivätkä kiukkuisia.
Mutta joka lauseen välillä oli paussi, joka koko keskustelun teki
hillityn riitaisaksi. Vik katseli häntä hetkisen synkällä, tutkivalla
katseella; sitten hän sanaakaan sanomatta antoi hänelle avaimen ja
lähti huoneesta.

Kuin Kornelia tuli takaisin pieneen taloon, löysi hän tilan tehtynä
uusilla lakanoilla. Molemmat toiset tahtoivat valvoa ensi osan yötä.
Hän heittäytyi vaatteet päällä sänkyyn, mutta ei voinut maata.
Hiljaisuudessa tulivat Knutin sanat takaisin yksitellen ja ahdistivat
häntä. Mikä häntä liikutti enemmän kuin sanat, oli ääni, jolla ne
lausuttiin. Tämä paathos oli Kornelialle outo. Se ei ollut papin
kirkossa, ei Björnholtin, kuin hän riehui kansanyllyttäjiä vastaan, ei
isän, kuin hän nuhteli talonväkeään. Hänen puheessaan oli samalla
jotain intohimoisenärtynyttä ja syvänsurullista, joka pakoitti häntä
uudestaan ja uudestaan tutkimaan, mitä Knut oli sanonut.

Molemmat toiset naiset istuivat ääneti kummallakin puolella kehtoa,
joka oli nurkassa, ja jota valaisi himmeä yölamppu. Hehän tiesivät,
miten Vikin ankara tytär heitä tuomitsi, ja se tieto heitä painoi.
Mutta kuin he luulivat hänen nukkuneen, alkoivat he kuiskaillen
puhella, aluksi niin hiljaan, että he itse vain kuulivat, mutta sitten
niin, että Korneliakin kuuli.

Maria Hansen puhui.

»-- -- Hän kävi täällä joka päivä ja selitti, kuinka kauhea synti se
oli. Tiedänhän minäkin, ettei se ole oikein, mutta -- -- ja mehän
aioimme mennä naimisiin. Minä olen sitä ajatellut niin, että minä
luulin tulevani hulluksi -- -- -- Gil sanoo myös, että muissa maissa ei
ole niinkuin meillä. Heitä ei vihitä -- kuin he ovat pantu kirjoihin
virastossa, ovat he oikeita aviopuolisoja.»

»Mutta nehän lienevät pakanoita, Maria?»

»Ei, hän sanoo, että ne ovat kristittyjä niinkuin mekin.»

»Saattaako se olla mahdollista?»

»Tottahan hän sen tiennee.»

Syntyi äänettömyys. Sitten sanoi Maria, ikäänkuin uskoen jotain
salaisuutta:

»Katriina, raamatussa ei seiso mitään vihkimisestä.»

»Jumala sinua varjelkoon, Maria, kuka on sinulle semmoisia uskotellut?»

»Gil on minulle senkin sanonut.»

»Voi, kuinka sinä saatoitkin antaa uskotella itseäsi!»

»Minä kysyin papilta.»

»No? Mitä hän sanoi?»

Hän vaan sanoi: »Minä tahdon rukoilla sinun paatuneen sielusi edestä.»

Katriina pani kädet ristiin: »Näethän!»

»Mutta nyt olen minä itse lukenut; siitä ei seiso, Katriina.»

Katriina oli vaiti hetkisen ja mietti. Sitten hän sanoi: »Mutta onhan
sitten vielä muita oppikirjoja.»

»Sitä minä en tiedä. Mutta _siinä_ siitä ei seiso. Ja miksi on se
synti, ettei ole vihitty?»

Katriina pudisti päätä ja huokaili.

Maria katseli pienoista kätkyessä. »Oi, jos saisin pitää hänet,» hän
sanoi. »Sinä et tiedä, miltä tuntuu, kuin on tuommoinen. Kuin minä olen
ollut ulkona työtä hankkimassa, ja kuin on onnistunut, olen minä
kahdesti iloinen, sillä minä ajattelen, että minä saatan hankkia
tuollekin, mitä hän tarvitsee. Kuin hänellä on lämmin ja hän viruu
tuossa tyytyväisenä ja kylläisenä -- niin, sinä ehkä et usko minua,
mutta silloin tuntuu, kuin minä itsekin olisin lämmin ja kylläinen. Ja
jos minun on käynyt huonosti ulkona, niin minä ajattelen häntä, joka on
kotona -- minä en voi tulla täydelleen onnettomaksi, niin kauvan kuin
hän on minulla. Niin, jos kaikki voisi tulla olemattomaksi minun
tahtomalla -- -- ei, Katriina, minä luulen, ett'en minä tahtois.»

Katriina ei raaskinut tehdä toista surullisemmaksi, kuin hän jo oli,
mutta hän rukoili hiljaisuudessa Jumalaa valistamaan häntä.

Maria hypähti ylös -- lapselle tuli kohtaus. Kornelia kuuli vähään
aikaan ainoastaan hiipiviä askeleita, kuin joku heistä meni noutamaan
jotakin, ja lyheitä, katkonaisia sanoja, joita he puhuivat
huolestuneina seuratessaan pienokaisen kamppailua. Vihdoinkin se
päättyi. He istuivat jälleen kehdon ääressä. Maria puhui ensiksi.

»Mutta sinä itse, Katriina -- etkö sinä koskaan ole joutunut
kiusaukseen?»

»En, Maria, minä en tahtonut -- minä en uskaltanut sieluni autuuden
tähden.»

Toisen katseessa mahtoi olla vähän epäilystä; sillä kohta sen jälkeen
Katriina jatkoi:

»Niin, sinä katsot minua. Niin tekevät kaikki. Mutta Jumala on minun
todistajani, minä olen vapaa.»

»Mutta ettekö te ole kihloissa?»

»Olemme.»

»Miksi te ette mene naimisiin?»

»On olemassa este; mutta minä en uskalla puhua siitä.»

Kornelia tunsi sydäntään ahdistavan. Hänen oli täytynyt pakoittaa
itseään voidakseen lähestyä näitä naisia, joista hän aina oli kuullut
puhuttavan äänellä, jolla kunnianarvoiset ihmiset puhuvat langenneista.
Kuinka hän häpesi. Mitä oli hän itse kokenut? Tiesikö _hän_, miltä
tuntui kulkea elämän turvatonta tietä koditta, suvutta ja ystävittä?
Oliko _hän_ rakastanut, tiesikö _hän_, miltä tuntui ero siitä, jota
rakasti? Ehkä olisi hän näitten naisten asemessa langennut paljon
syvemmälle!

Knut tuli aikaisin seuraavana aamuna. Kornelia valvoi; toiset
makasivat. Hänen täytyi kertoa, kuinka lapsi oli voinut yön kuluessa.
Hän tunsi sen kautta väkisin joutuvansa läheiseen suhteeseen Knutiin,
mikä häntä vaivasi. Hän jo hetkisen ajan aikoi herättää äitiä, mutta
luopui siitä. Hyväksi onneksi oli Knut lyhyt ja kuiva, hän ei
kertaakaan katsonut Korneliaa. Kuin hän oli tutkinut pienokaista, hän
sanoi: »On toivoa.»

»Hyvä Jumala!» Kornelia huudahti, ja kyyneleet herahtivat silmiin.
Unohtuneet olivat kaikki epäilykset, poissa kaikki ujous. Knut oli
vanha, rakas ystävä, jolle hän oli sanomattomassa kiitollisuuden
velassa. Hän tarttui muitta mutkitta Knutin käteen ja katsoi häneen
melkein nöyrästi kosteilla, ilosta säteilevillä silmillään. Sitten hän
heittäytyi kätkyen viereen, suuteli pienokaista, jonka posket alkoivat
punoittaa, ja nousi taas ylös ja kiitti häntä.

»On toivoa», Knut toisti, »mutta ei kukaan voi vielä sanoa, tuleeko
lapsesta se, mikä hän oli. Sinä päivänä, jona se hymyilee äidilleen,
niinkuin ennenkin, saattaa hän olla levollinen.»

Knut meni pois, ja nyt ei Kornelia enää voinut odottaa. Hän herätti
molemmat toiset naiset, jotka peljästyneinä hypähtivät pystyyn siinä
luulossa, että oli jokin paha edessä. »Ei, ei!» Kornelia sanoi, »mutta
tohtori on ollut täällä, ja hän sanoo, että on toivoa.»

Hilliten itseään, mutta riemusta huudahtaen, äiti heittäytyi kätkyen
ääreen, purskahti itkuun ja suuteli lastaan suutelemistaan ja puhui
sille helliä sanoja.

Kornelia oli tarttunut Katriinan käsiin, ja kuin Maria taas nousi ylös,
syleili hän häntä ja suuteli häntä otsalle. Kolmesta naisesta oli sinä
hetkenä tullut hyviä ystäviä.

Äidin täytyi taas mennä kätkyen luo. Oli toivoa, toivoa. Hän katseli
ympärilleen huoneessa. Se oli tullut niin valoisaksi ja kauniiksi, ja
siinä oli silmiä, jotka katsoivat häneen tuttavasti ja ystävällisesti.
Hän katseli pienokaisen vaatteita, jotka riippuivat uunin edessä.
Kuinka kauhea se ajatus oli ollut, että hän kohta istuisi ehkä yksin
kaikkien näiden vaatekappalten kanssa, jotka hän oli ommellut yön
hiljaisina hetkinä, ja jotka muistuttivat häntä tuhansista rakkaista
onnellisista hetkistä, jotka eivät koskaan palaisi. Joka kappale tuli
ikäänkuin eläväksi hänen käsissään; hän otti ne käsiinsä yksitellen,
silitteli niitä, suuteli niitä, näytteli niitä ylpeänä toisille ja
kertoi sanomattomalla innolla, vuoroin itkien ja nauraen, niitten
syntymystarinan. Hänelle kävi melkein ahtaaksi huoneessa; hän olisi
voinut juosta kadulle ja riemuita ympäri kaupunkia: »On toivoa! On
toivoa!» -- -- --

Maria Hansenin lapsi toipui; mutta tauti oli vienyt sitä kuukausia
taaksepäin. Sen katse oli tylsä ja epävarma, eikä se osoittanut ilon
merkkiä, kuin äiti leikitteli sen kanssa. Mutta muuanna päivänä, kuin
Knut lähestyi taloa tavanmukaisella käynnillään, tuli Kurt Stubb
juosten häntä vastaan läähättäen kuin valaskala. Huolimatta
kadullaolijoista huusi hän hattuaan heiluttaen: »Hurraa! Se on
hymyillyt! Hitto vieköön, se on hymyillyt! Minä olin juuri tulossa
teidän luoksenne. Ajatelkaas, se hymyili aivan niinkuin ennen, noin
aivan tyytyväisesti ja veitikkamaisesti. Se on merkillinen lapsi!»

Knut meni sisään; Kurt Stubb riensi eteenpäin pitkin katua ja puhutteli
toista ventovierasta toisensa perästä ja julisti sen uskomattoman
uutisen, että »lapsi on hymyillyt».

Siten levisi yli kaupungin, että Maria Hansenin lapsi oli hymyillyt.
Niin tuli Kurt myöskin Hamren suljetulle talolle ja tunkeutui sisään
korkeakattoiseen, tummaseinäiseen huoneeseen, jossa konsuli, se on Gil,
piti konttoria. Hän syöksyi sisään koputtamatta ja tuli hyvin
päättäväisen näkösenä istumaan tyhjälle paikalle kaksoispenkkiä,
jossa Gil teki työtä. Hän katseli ensiksi hetkisen ääneti ja
kokoonpuristetuin huulin konsulia, jonka pitkä naama virui vieläkin
pitemmäksi rahamiehen omituisen käytöksen johdosta; sitten tämä sanoi
lyhyesti ja jyrkästi:

»Se on hymyillyt.»

Gilin naama yhä vaan venyi; hän mörähteli levottomasti.

»Minä sanon, se on hymyillyt.»

Mörähtelevä ääni kuului toisesta. Se merkitsi: »Kuka?»

»Kuka?» tiuskasi pieni, lihava mies. »Sitä _sinä_ kysyt? Minä kuitenkin
-- perhana soikoon -- luulisin, ettei sinun pitäisi olla tietämättä,
mitä koko kaupunki tietää, ja josta se iloitsee.»

Konsulin silmät kävivät hyvin suuriksi, ja hänen alahuulensa painui
lerpalleen.

»Se on nimittäin sinun oma lapsesi, joka on ollut kuoleman kourissa, ja
jota nuori Holt on hoitanut ja Kornelia Vik ja Holtin Katriina
vaalineet ja valvoneet,» Kurt jatkoi, -- »se lapsi se on, joka tänään
on hymyillyt ensi kerran tautinsa jälkeen ja sillä ilahuttanut äitiään
ja jokaista, jolla on sydäntä rinnassa, sekä osoittanut, että se on
perhanan moinen purjehtija. Ja sitten sinä seisot tässä ja huolit viis
koko asiasta! Minä kysyn sinulta, konsuli, tätäkö sinä kutsut
'djentelmanina' olemiseksi?»

Konsuli oli käynyt tulipunaiseksi ja alkoi astua edestakaisin. Tuon
tuostakin mörähteli hän jotain, jonka Kurt, joka ymmärsi hänen
kieltään, käänsi seuraavasti: »Hiton juttu -- eihän se ole minun syyni
-- vanhus tiedäthän -- -- sitä paitse kirkollisia syitä --»

Tässä puuttui Kurt puheeseen lyödä jyrähyttäen pöytään.

»Ei, kuules nyt, hyvä konsuli! Minä en kehu olevani erikoisen likeinen
tuttava Herran kanssa. Minä tahdon tunnustaa sinulle, etten minä ole
mikään oppinut mies, ja että minä olen syypää paljoon, joka olisi
voinut jäädä tekemättä. Mutta minullakin on jumalisuuteni, luullakseni
yhtä hyvin kuin muilla kunnon ihmisillä, ja sen minä uskallan sanoa
Fonnille ja kaikille muille vasten silmiä: se Jumala, jota minä tahdon
palvella, ei saa olla mikään ilkiö. Niin sinunkin, konsuli, pitäisi
sanoa ja muuten käyttäytyä rehellisesti eikä huolia kirkollisista
syistä.»

»Mutta eno -- enhän minä saata --» väitti konsuli vastaan.

»Hyvä! Minä tunnen hänet. Hän on laivan isäntä, se on totta. Mutta tämä
kuuluu komantoon laivassa. Minäkin olen kuljettanut vieraan omistajan
laivaa. Mutta laivassa olin minä herra, ja minä olisin, Jumal' avita,
antanut paiskata itse kapteenin lastiruumaan, jos hän olisi pistänyt
nenänsä minun kajutta-asioihini. Mutta sinulla ei ole rohkeutta,
konsuli, siinä se pulma on.»

Konsuli mietti. Viimein hän sanoi omalla kielellään: »Hiton
monimutkainen asia! -- -- Minulla on vielä paljon tytön varalta --
tuhmia perhejuonia! -- -- Minä ajattelin aikoinani -- matkustaa
ulkomaille -- vapaammat olot -- -- perhanan ummehtunutta täällä --
rettelöitä joka taholla. Minä tahdon kuitenkin koettaa --»

Kurt vihelsi. »Saakeli soikoon! Minullapa on hyvä tuuma.»

Hän hypähti alas penkiltä ja alkoi juosta edestakaisin huoneessa
lyhyillä, hyppivillä askelilla. Hän oli juuri rupeamaisillaan lähemmin
selittämään tuumaansa, kuin ovelle koputettiin.

Se oli Knut.

»Siinä hän on!» Stubb huudahti. »Kiitä häntä, konsuli. Hänettä sinä nyt
ehkä olisit pojatta.»

Muutamat Gilillekin tavattoman matalat kurkkuäänet ilmaisivat samalla
hänen hämmästystään ja kiitollisuuttaan.

»Jos minä joskus voin osoittaa teille jonkun vastapalveluksen --,» hän
lopetti.

Knut puuttui puheeseen:

»Minä pidän kiinni teidän sanoistanne. Minä juuri tulin tänne luoksenne
siksi, että minulla on jotain teiltä pyydettävää.»

Kurt löi näppiä. »Minä lyön vetoa, että te tulette tänne samoissa
asioissa kuin minäkin. Lapsen äiti -- niinhän?»

Knut nyökäytti päätään.

Konsuli kävi taas levottomaksi. »Kurt, mitä sinä tarkoitat? -- Käydään
peremmälle --»

Hän aukasi oven sisempään huoneeseen.

»Aivan oikein,» Kurt sanoi. »Siellä me kolme yhdessä pohdimme minun
tuumaani.»

Konsulin huoneessa veti huomiota puoleensa ensinnä toalettipöytä, joka
oli täpötäynnä pulloja, harjoja, saippuita y.m., ja sitten seinät,
jotka olivat peitetyt kaikenlaisilla metsästyskaluilla ja
kalastuskärpäsillä ja -neuvoilla.

Hän painoi kelloa ja konsulin »oma palvelija» tuli sisään. Kohta sen
jälkeen hän toi portviiniä ja sikaria. Kurt esitti sitten tuumansa,
joka hyväksyttiin. Kuin se asia oli selvitetty ja Knut alkoi kiitellä
pyssyjä ja kalakärpäsiä, innostui konsuli suuresti ja puhui omaa
äidinkieltään jotensakin ymmärrettävästi, vaikka ainakin hiukan
paksulla kielellä.

Seuraavana iltana tuli pikku laivuri Knutin luo käymään. Hän oli
erinomaisen hyvällä tuulella, pyysi piippua, mutta suurta, ja lasin
grogia, mutta väkevää, ja kuin kaikki oli järjestyksessä, alkoi hän
kertoa, miten hän oli tuumansa toteuttanut.

»Minä menin konsulin luota suoraan hänen kunnianarvoisuutensa luo.
Kuin minä seisoin hänen konttoriovensa edessä, jossa paksulla
posliinilevyllä on ainoastaan F. N. Strand ja sen alla tyhjä paikka
vastaisille arvonimille, silloin minä olin vähän levoton. Mutta minä en
antanut itselleni aikaa arvelemiseen -- jos maailmassa tahtoo saada
jotain aikaan, ei koskaan saa ruveta arvelemaan. Minä asettelin naamani
sennäköiseksi, kuin sen tulee olla hautajaisissa ja muissa sellaisissa
tilaisuuksissa, astuin sisään ja kerroin hänelle suoraan tarinan
laivuri viisaudestani. Alussa hän vaan nyökäytti päätään ja sanoi
'oikein' -- 'aivan niin' -- 'niinkuin minä olisin sen sanonut'
j.n.e. Se on, niin kauvan kuin minä puhuin konsulista ja hänen
velvollisuudestaan. Mutta sitten tuli vakinainen vedenalainen este,
nimittäin Hamre. Silloin enteet muuttuivat. Hän kävi ensin niin
huolestuttavan ankaraksi suupielistään -- mutta ei kuitenkaan enemmän
kuin aivan papillisesti --, ja hänen silmänsä alkoivat katsoa kauvaksi
minun ylitseni. Nyt se alkaa, minä sanoin itsekseni, mutta jatkoin. Hän
paisui, hänen rintansa leveni, hän sai ikäänkuin rautatangon selkäänsä,
ja leuka kohosi ilmaan. Hän katsoi kierosti alas minuun. Nyt on
asianlaita arveluttava, siinä on rovasti jo. Mutta mikäs minun auttoi,
minä jatkoin täyttä vauhtia. Kuin minä viimeinkin olin valmis, oli
hänenkin muuttumisensa täydellinen. Mahtavalla rinnalla oli kiiltävä,
kylmä, piispan kultaristi. Hän näytti siltä, kuin hän ei enää ensinkään
tuntisi minua. Nyt minä käyn karille, minä ajattelin, ja menen mäsäksi
samalla.

»Aivan oikein. 'Suokaa anteeksi, herra Stubb; mutta kuin mies, joka on
niin rehellinen ja kristillinen, joksi Hamre yleisesti tunnustetaan,
vastustaa tätä avioliittoa, niin minä elävästi tunnen olevani
vakuutettu, että siinä on jotain kieroa, ja että ainoastaan
todellisesti siveelliset syyt --'

»Herran tähden, siitä olin minäkin elävästi vakuutettu. Minä tunsin
kyllä syyt, minä, sekä Hamren että papin, pitääkseni niitä syvästi
siveellisinä. Sitten aloin risteillä. Annoin Hamren pienetä sopivalla
tavalla ja viimein kadota pastori Fonnin ohuen olennon taa, joka
itseäni kehumatta oli erinomaisen kunnioitettava temppu. Ei se ollut
niin paljon tukkukauppias, joka vastusti avioliittoa, kuin Fonn.

»Hän kohotti kulmakarvojaan hiukkasen, mutta minulla on nopea silmä,
näettekös, ja minä ajattelin: tänne pitää sinun pujahtaa sisään.

»Hänen rakkaalla virkaveljellään oli tietysti mitä riittävimmät syyt --

»Herran tähden, Herran tähden! Minä suostuin kaikkeen. Eihän se ollut
oikein, että Gil rupesi vastustamaan Fonnia -- niin arvokasta
pappismiestä. Konsulin olisi pitänyt vastustaa vastenmielisyyttään
Fonnin uudistusintoa ja koko hänen kirkollista suuntaansa vastaan,
eikä hänen mitenkään pitäisi vaikuttaa Maria Hanseniin niin ettei
Fonnin puhe häneen pysty. Minä puhuin kauvan konsulin kirkollisesta
suhteesta, jota, näin meidän kesken sanoen, ei ollenkaan ole olemassa,
ja Fonnin ponnistuksista kääntää häntä oikeaan käsitykseen kirkon
suhteesta valtioon. Minä en tarkoittanut tietysti, että Fonnilla oli
personallisesti jotain konsulia vastaan -- Jumala paratkoon! Niin
arvokas pappismies! ymmärrettäväähän se oli, että hänestä ei tällä
liitolla ollut oikeata perustusta. Minä olin, hitto vieköön, oikein
kaunopuhelias, siihen nähden, että se oli pelkkää sepittelyä. Kuitenkin
tuntui minusta koko juttu äitelältä; Hamressa hän ehkä saisi
vastenmielisiä tietoja. Sen vuoksi tarvittiin jotain lisää. Minä aloin
taas puhua molemmista asianomaisista. Sehän oli surkeata! Heidän täytyi
elää kirkon siunauksetta -- ei koskaan saattanut olla kyllin varovainen
-- me elämme vaarallisena aikana -- saattaisihan herätä ajatus, että
voi tulla toimeen ilmankin sitä -- (tässä kohdassa minä käytin hänen
omia sanojaan; hänen viimeinen saarnansa juohtui minulle erinomaisen
sopivasti mieleen) -- ja viimein: seikkaa oli yleisesti paheksittu
kaupungissa; minä tunsin ihmisiä, vaikuttavia ihmisiä, jotka eivät enää
huolineet Fonnista; sehän oli aivan pahennuksen synnyttämistä, ja voi
niitä j.n.e. Minä vakuutan, se oli taitavin purjehdus, jonka minä
eläissäni olen suorittanut.

»Viimeinen, opinioonista, ratkaisi. Minä näin, että minä olin
selvittänyt vaikeudet, jo ennenkuin minä olin sanonut viimeisen sanan.
Ensiksi kuivui piispa kokoon aivan hiljalleen; kiiltävä, kylmä risti
katosi nutun alle taas. Rovastia kesti kauvemmin, minä tunsin vielä
jonkun aikaa virallisen arvon hajua, tarkkaa punnitsemista ja muita
hautajaiskeinoja, mutta minun ilokseni katosi sekin konttori kummitus,
ja kuin minä olin lopettanut, istuin minä vastapäätä F. N. Strandia
vaan, oli ainoastaan tyhjä sija vastaisille arvonimille.

»Hän sanoi aikovansa puhua Hamren kanssa; olihan se asia, joka koski
koko seurakuntaa, kirkkoa j.n.e.

»Minä tartuin hänen käteensä. Minä kiitin häntä sydämmellisesti ja
vakuutin vielä kerran, että tässä asiassa hän saisi koko kaupungin
puolelleen.

»Ja sitten minä riensin kuin salama konsulin luo ilmoittamaan hänelle,
että hänellä on kirkollinen asema.

»Katsokaas, tätä kutsutaan diplomatiaksi, veikkoseni,» lopetti
pikkuinen mies ja otti aimo siemauksen lasistaan.




VI.


Maata ja merta peittävään, harmaaseen pilvikerrokseen alkoi muodostua
aukkoja. Sinisiä silmiä katseli alas harson läpi, viistoja
auringonsäteitä oli kuin kultaisia kieliä taivaan ja maan välillä.

Vihdoinkin eräänä aamuna pienen kaupungin herätessä oli koko taivas
sininen ja kirkas, pilvettömät tunturinhuiput katselivat kauvaksi
aurinkoa. Valkea, aaltoileva usva peitti vielä suuren osan järvestä,
rannoista ja laaksoista ja riippui myös ylhäällä tunturin kupeilla.
Tuolla ne vyön tavoin jakoivat keilanmuotoisen huipun kahtia. Täällä ne
taas muodostivat riippuvan sillan salmen yli, jonka molemmilla puolilla
oli korkeita tunturia. Tasaisesti viettävällä harjulla näyttivät puut
laskeutuvan sumun läpi siltä, kuin olisivat marssineet ylös huippua
kohti.

Aurinko pääsi voitolle, ja sumu katosi. Meri aaltoili sinisempänä kuin
koskaan, vihannat laaksot näyttivät märiltä ja raittiilta, ja valkeat
pikkutalot pitkin rannikkoa katselivat tyytyväisinä toisiaan kaikilla
ikkunoillaan. Kaikkialla, merellä, tuntureilla, taloilla, näytti olevan
miljoonittain kipinöitä, jotka alituisesti sammuivat ja taas syttyivät.
Tuntui siltä, kuin kaikki olisi juhlinut, kuin sumuaika oli ohi.

Pietari, Knut ja Kornelia olivat pienellä laivalla, joka kulki vuonoa
eteläänpäin. He aikoivat kaikki kolme maakauppias Brandtin luo.

Oli aikalailla matkustavaisia välikannen purjekaton alla. Siinä oli
kaupunkilaisia, jotka matkustivat maatiloilleen, kauppiaita, jotka
olivat tehneet vuosittaisen kaupungin matkansa, ylioppilaita, jotka
palasivat lupa-ajaksi kotiinsa, ulkomaalaisia turistia kaikista
kansallisuuksista ja kotimaisia tunturinnousijoita polvihousuissa,
raudoitetuissa kengissä, hatuissa harsoa, kiikari olalla remmissä ja
käsissä pitkät sauvat.

Tyynesti liiti laiva harmaankiiltävää vettä, joka aaltoili pehmeästi
molemmin puolin keulaa. Toisella puolen oli rannikon tummat tunturit,
toisella puolen näki matalain saarien ja karien välitse aavan meren.

Pietari oli ihastuksissa. Jokainen kalastajavene, joka viilti sivu,
jokainen talonpoikaistalo, jonka vilaukselta näki ahtaasta laaksosta,
sai hänet yli reunojen uhkumaan isänmaallisia lauluja ja kotiseudun
ihastusta.

Knut oli nyreillään. Pietari ei voinut saada häntä näkemään sitä
kauneuden verhoa, johon kaikki hänen silmissään peittyi, ja hän
jättikin hänet sen vuoksi ja turvautui Korneliaan, joka istui savuhytin
seinämällä ja luki mustiin hartauskirjakansiin sidottua kirjaa. _Hän_
käsitti Pietaria. Hän oli äskettäin Knutista näyttänyt niin
poroporvarillisen kuivalta; mutta nyt hehkui hän, nyt hän hymyili ja
oli onnellisen näköinen niinkuin Pietari.

Knut kuuli katkelmia heidän keskustelustaan. He puhuivat kesämatkoista
maitse ja vesitse. Knutissa heräsi muistoja jalkamatkoista, joita hän
oli tehnyt ylioppilaana. Hän muisteli yksinäisiä tunturijärviä,
autioita kankaita, ahtaita, kivisiä laaksoja ja sitten siellä täällä
jossain sopukassa olevaa virkamiehen taloa, jonka puutarhasta ruusujen
ja neilikkojen tuoksu tunki aina maantielle asti. Hän ajatteli
yksinäistä elämää näissä syrjäisissä taloissa. Kornelia oli hänen
mielestään hieno, varjossa kasvanut taimi tällaisesta yksinäisestä
kodista. Ihmekös sitten, Knut ajatteli, että hän rakastaa kaikkea
vaaleata ja hiljaista.

Laiva kääntyi kulkuväylästä vuonoon. Siellä oli useampia
pysäyspaikkoja. Kaikkialla oli laivasiltoja lipputankoineen, kaikkialta
tuli veneitä, joissa oli kesäpukuihin puettuja ihmisiä. Kohdattiin
tuttuja ja erottiin tutuista. Pietari nyykäytti päätään, puristi käsiä
ja heilutti hattua ja nenäliinaa ja oli tulipunainen ponnistuksista ja
liikutuksesta.

Matkailijat kuljeskelivat edes takaisin kannella. Muutamat pikkulapset
olivat piilosilla ja karskuttivat karamellia; muutamat naiset, jotka
eräästä pysäyspaikasta olivat tulleet laivaan, kantaen toisessa kädessä
kukka-, toisessa kirsikkakoria, alkoivat syödä kirsikoitaan ja puhua
jumaluusopin ylioppilaista ja kihlauksista.

Knut istuutui Kornelian viereen. Hän teki hänelle muutamia kysymyksiä
sen perheen suhteen, jonka luo he kumpikin olivat matkalla. Pitkään
aikaan hän sai vain mitä niukimpia vastauksia kaikkein kuivimmassa
muodossa. Mutta kuin hän kysyi, oliko kauppiaan tytär Hanna yhtä
miellyttävä kuin hänen äitinsä, vilkastui Kornelia äkkiä.

Knut katseli häntä hämmästyneenä, hänen puhuessaan. Hän vertaili
mielessään niitä säteitä, jotka välkkyivät hänen silmissään, niihin,
jotka auringosta säteilevät, ja joita saa nähdä ainoastaan erityisissä
tapauksissa.

He olivat hetkisen ääneti. Katkonaisia sanoja muitten matkustavaisten
puheesta kuului heidän paikalleen. Ylioppilas, joka haisi grogille ja
huonolle tupakalle, näytteli ruotsalaiselle papille historiallisesti
tunnettuja seutuja. Järkähtämättömällä varmuudella hän tarjoili hurjia
taruja matkakumppanilleen, joka otti kaikki vastaan somalla
kohteliaalla hymyllä. Kirsikkamarjanaiset söivät marjojaan, nakkelivat
luut järveen ja alkoivat puhua uudesta kihlauksesta.

Knut oli ottanut Kornelian kirjan ja selaili sitä. Se oli nimeltä
»Lähetyskuvia». Hän katsoi Korneliaan.

»Jaksatteko te todellakin lukea tätä?»

Kaksi sanomattomasti säikähtänyttä silmää katseli häntä. Hän pakeni
samassa metsän syvyyteen. Puitten takaa hän pilkisti arasti ja kysyi:

»Jaksanko?»

»Minä tarkoitan, huvittaako se teitä.»

Hän tuli esille piilostaan, ja kasvojen piirteet olivat ankaran kylmät.

»Eikö meille kaikille tee hyvää semmoinen lukeminen?» hän kysyi.

Knut hymyili. Hän ei voinut olla sitä tekemättä. Nuorekas olento,
nuhteleva ääni ja tuhatvuotinen suunpito -- siinä oli semmoinen
vastakohta, että se tuntui hänestä vastustamattoman naurettavalta.

Kornelia kävi tulipunaiseksi. Lähetysinto valtasi hänet. Hän alkoi
puhua kaukaisista neekerimaista, ikäänkuin ne olisivat olleet maailman
keskusta, ja tapahtumisista siellä, kuin historian suurimmista.
Outoja, kummallisia nimiä sateli, oli päälliköitä, joitten kanssa
keskusteltiin, tai käännetyitä tai »paatuneita», jotka hehkuvalla
uskolla riippuivat kiinni vanhoista jumalistaan ja olivat valmiit
uhraamaan kaikki heidän tähtensä. Näitä oli Herra aina rangaissut.

»Siksikö, että he tekevät, mitä heidän jumalansa heiltä vaativat?»

»Nehän ovat vääriä jumalia.»

»Aivan niin. Mitä sitten uskollisuus ja itsensäkieltämys merkitsevät?»

Hän katsoi kysyväisesti Knutiin: »Teillä -- teillähän -- ei ole mitään
uskontoa?» hän tavotteli.

»Tiedättekö, mitä kiinalaiset sanovat? Uskontoja on monta, ja ne ovat
kaikki erilaisia; mutta järki on yksi ja ainoa. Me olemme kaikki
veljiä.» -- --

Tällä hetkellä kulki laiva muutamien siniharmaitten lumitunturien ohi.

Matkustavaiset katselivat ja ihmettelivät. Siinä oli saksalaista,
englantilaista, ruotsalaista ja norjalaista innostusta. Vuorenkiipeäjät
alkoivat kovaäänisesti väitellä, oliko mikään näistä huipuista
»ensimmäisen luokan», jota vastaan muuan hyvin kiivaasti väitti,
lopettaen sillä, ettei mitään näistä mainittaisi historiassa.

Pietari liittyi niihin, jotka ihailivat. Nämä vuoret olivat _hänen_
kotiseutuaan; hän ainakin oli järkähtämättömästi vakuutettu siitä, että
ne olivat kaikkein ensimmäistä luokkaa joka tapauksessa.

Kornelia pani kätensä ristiin.

»Te ihmettelette, kuinka mahtava kaikkivaltias on?» Knut kysyi.

»Teidän mielestähän ei mikään tämmöinen ole kaunista?» hän vastasi
harmistuneena.

Knut koetteli selittää hänelle, mitä hän näki noissa vanhuksissa,
jotka olivat eläneet tuntemattomia aurinkokausia ja jääkausia,
ja jotka miljoonain vuosien kokemuksellaan katselevat jääkylmän
välinpitämättömästi alas laaksoon, jossa ihmiset ovat häärineet muutamia
lyheitä vuosituhansia.

Kornelia katseli epäillen Knutia -- hän ei toistaiseksi uskonut mitään.

»Tuossa on jotain kaunista», Knut sanoi ja osoitti innostunutta
ystäväänsä. »Se on kunnon mies -- eikös ole?»

»Oo -- on -- on niin», hän sanoi varovaisesti.

»Te epäilette?»

»En -- minä en tiedä -- minä vaan ajattelin -- Björnholt sanoo, että
hänellä on vaarallisia periaatteita», hän tavotteli.

Knut hymyili. Kornelia naurahti hämillään, mutta ei näyttänyt
suuttuvan.

»Politiikka näyttää huvittavan teitä?» Knut alkoi jälleen.

Kornelia pudisti päätään.

»Isä ja Björnholt puhuvat niin paljon --»

»Meidän vaarallisista ihmisistämme. Sitten minäkin voin mielitellä
itseäni, että te olette kuulleet puhuttavan kansanvillitsijästä,
nuoresta Holtista.»

Kornelia hymyili. »Olen -- kerran.»

»Niin todellakin. Minä olin unohtanut, että minä olin käynyt
mieleiseksi.»

»Niin, miten te olette siksi tulleet?» hän kysyi.

»Mieleiseksikö? Niin -- kuin minä en enää ole etuluuloinen.»

»Etuluuloinen?»

»Tai kauniimmin sanoen: siksi, että minä olen jo elänyt haaveiluaikani.
Kullakin on semmoinen. Minun oli suurenmoisen yleishistoriallinen ja
sangen kummallinen.»

»Minä en luullakseni käsitä teitä oikein.»

»Niin minä luulenkin. Pahaksi onneksi en minä voi sitä teille
selittääkään, uskomatta teille nuoruudenunelmiani, ja sitä --»

»Te ette tahdo?»

»Ei mielellään kaiva ylös ruumiita.»

Tällä hetkellä syöksähti Pietari heidän luokseen.

»Nyt me olemme kohta perillä, Knut. Nyt sinun täytyy katsella!»

»Hyvä, veli kulta, minä olen valmis hämmästymään», Knut sanoi ja nousi
seisomaan.

Käsky annettiin komantosillalta alas koneistoon. Laiva kulki
kalliokielekkeen ohi, ja nähtiin -- ensin niinkuin kaikkialla laituri
lipputankoineen, laiturin takana joukko hökkeliä, jotka muodostivat
kadun, ja taampana tasainen laakso, jossa oli lehtimetsää ja valkeaksi
maalattuja taloja.

»Noo?» Pietari sanoi ja katsoi kiihkeästi Knutiin.

»Myönnetään», tämä vastasi; »tämä on suloinen paikka.»

Laiturilla oli runsaasti ihmisiä ja hevosia. Talonpoikia keltaisissa
nahkahousuissa ja ruoska kädessä seisoi, jo ennenkuin laiva oli
pysähtynyt, keskellä matkustavaisia kyytiä tarjoillen.

»Tuossa he ovat! Tuossa he ovat!» Pietari huusi ja heilutti hattuaan.
Niin olikin: maakauppias piipunnysä hampaissa, hänen vaimonsa ruskeassa
olkihatussa, leukanauhat auki lämmön vuoksi, ja nuori, valkoverinen
tyttö vaaleassa kesäpuvussa ja sinistä harsoa hatussa. Nuori nainen
antoi Kornelialle kättä käsipuiden yli, nyykäytteli päätään ja sanoi
yhä uudestaan: »Tervetulleeksi» ja »Kuinka hauskaa, että te tulitte!»
Hän tervehti ystävällisesti myös Pietaria ja hiukan oudonuteliaasti
Knutia.

Jalkasilta pantiin ulos, kaikki laiturilla olijat syöksyivät laivaan.
Toisiaan työkittiin, tingittiin kyydistä ja etsittiin tavaroitaan.

Pietari hyökkäsi tavarakasan kimppuun ja levitteli välinpitämättömästi
kaiken vieraan tavaran pitkin kantta, etsiessään Kornelian kapineita.
Hän työkki ja häntä työkittiin, ja samassa hän jo oli maalla auttamassa
renkiä kuorman teossa, ja sitten taas laivassa uudestaan pahoin
pitelemässä toisten matkustavaisten tavaroita.

Viimein pääsi pieni seurue liikkeelle. Toinen kärri saksaa tai
englanninkieltä puhuvan herran kanssa kiiti heidän sivutseen toisensa
perästä. Sen jälkeen tuli vuoren nousijoita jalkaisin pitkillä
askelilla.

Laakson yli vievä tie ei ollut uudenaikainen. Se oli aivan kapea ja
siinä oli syvät pyöränjäljet, jotka sadesäällä olivat täynnä vettä.

Heinä kasvoi ujostelematta kaikkialla, missä hevosenkaviot ja
kärrinpyörät sen sallivat. Sillä tiellä oli kaikkein joutavimpia mutkia
ja mäkiä. Milloin se poikkesi suorasta suunnasta kätkeytyäkseen sakeaan
lepikköön tai juomaan joesta, jonka tähden se joka kevät oli melkein
mahdoton ajaa. Milloin se taas kiipesi jollekin etäiselle kukkulalle,
ainoastaan saadakseen luoda katseen yli kaukaisten vuonojen ja laakson
ja sitten täyttä vauhtia syöksyäkseen toiselle puolelle. Se oli hauska,
idyllinen tie, joka otaksui, että kaikilla oli aikaa runsaasti ja hyvät
jalat, ja että kaikki rakastivat odottamattomia päähänpistoksia.

Pietari pysyttelihe koko ajan jälkimmäisenä eikä ottanut osaa
keskusteluun. »Mikä häntä vaivannee?» Knut ajatteli. »Onhan hän
toivojensa perillä. Onko hänestäkin saavutettu onni vähempiarvoinen
kuin odotettu?»

Brandtin talo oli joen varrella -- tavara-aitat ja puoti vähän
asuinrakennuksesta syrjässä, jota ympäröi suuri puisto. Täälläkin
liehuivat liput.

Asuinhuone, johon vieraat vietiin, oli kulmahuone, josta oli näköala
järvelle. Toisella seinällä oli sohva, johon mahtui kokonainen
rykmentti; sen edessä ulosvedettävä ruokapöytä, Vanhanaikainen
nojatuoli, jossa oli kultanahkainen päällys, oli ikkunan ääressä; siinä
oli talon isännällä tapa istua iltapiippuaan poltellen. Seinällä aivan
hänen paikkansa vieressä riippui pitkä kiikari, jolla hän tähysteli
purjehtijoita. Uunin luona oli pöytä täynnä kömpelöjä piippuja.

Pöytä oli katettu valkealla liinalla. Vehnäleipää maalaisissa,
tanakoissa paloissa hohti kahdessa leipäkorissa. Messinkikannu, joka
oli niin kirkas, että se häikäisi silmiä, kiehua porisi hiiliastian
päällä.

Perheen nuoremmat jäsenet, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, päivettyneitä,
valkopäisiä olentoja, tulivat sisään ja katselivat nurkastaan
uteliaasti vieraita.

Juotiin kahvia ja syötiin tanakkaa vehnäleipää. Sitten katosivat
molemmat ystävykset; Knut näki heidän sitten kävelevän käsitysten
milloin puistossa, milloin joen rannalla, milloin maantiellä, jossa he
pysähtyivät ja puhelivat ohikulkijain kanssa.

Maakauppias tarjosi vieraalleen sikarin. Mutta Knut, joka ei muuten
koskaan polttanut piippua, oli salaisesti rakastunut uunin kulmassa
oleviin kömpelöihin möhkäleihin -- sikari muistutti häntä
ravintolaelämästä ja rautatiematkoista eikä soveltunut hänen
mielentilaansa.

»Pietari», sanoi maakauppias äkkiä, »minä luulen, että sinä voitat!
Hannan puusta tulee sittenkin paras.»

Pietari hypähti ylös.

»Tiesinhän minä sen. Ha, ha, ha! -- Mutta emmekö me lähde ulos?»

»Lähdetään -- jos passaa --?» Hän katsoi Knutiin.

»Erittäin mielellään.»

Mentiin puistoon ja katseltiin Hannan puuta ja monta muuta puuta.
Sitten käytiin tavara-aitoissa. Pietari juoksi kaikkia portaita ylös ja
alas ja tarkasteli joka paikkaa.

Hän arvaili varastoja ja koetteli hinauskoneita. Viimeksi näytti hän
Knutille sitä pientä huonetta, jossa hän itse oli asunut, kuin hän
palveli Brandtia.

Laitureilta läksivät he vainioille kävelemään, jossa rukoihin ja
haasioille pantu heinä levitti raitista, kesäistä tuoksua. Vaalea
vuonohevonen söi nuorassa, etempänä raudikko, jota Pietari ei ollut
nähnyt. Sen hyviä ja pahoja puolia pohdittiin.

Knut oli vaiti ja poltti rohkeasti mustaa piippua. Hän voi sanomattoman
hyvin. Hän tunsi haluavansa tehdä työtä, hyödyttää. Pitkiin aikoihin
hän ei ollut tuntenut tätä terveyden tunnetta ja halua voimiaan
käyttämään.

Pikkutytöt tulivat juosten nurmea pitkin, ikäänkuin henkensä kaupalla.
He nauroivat ja läähättivät niin, että he töin tuskin saivat
toimitetuksi sen tärkeän sanoman, että herrain oli tultava sisään.
Pietari alkoi taloon palatessa juosta heidän kanssaan kilpaa yli
rukojen ja leikkiä hippasilla.

Sisällä rouva tarjosi herroille grogia, viinamarjaviiniä naisille.
Illalla istuutui Hanna pianon ääreen. Hän lauloi pieniä, sieviä
lauluja, jotka olivat täynnä veitikkamaista rakkautta, hän lauloi niitä
raittiisti ja hauskasti. Nämä lämpöisät, vienot laulut ikäänkuin
huokuivat illan mielentilaa. Ne tuntuivat syntyneen semmoisena
kesäisenä hetkenä heinän tuoksutessa kiiltävän vuonon reunalla.

Pietari lauloi isänmaallisia lauluja. Laulun jälkeen hän jäi seisomaan
pianon ääreen ja puheli hiljaa Hannan kanssa. Joka kerran kuin hän
uskalsi lausua jonkun arvelun, punastui hän korvia myöten -- teki mieli
sanoa kaulustakin myöten, ja herttaisin tuhmuus kuvastui hänen
kasvoihinsa.

»Aha,» Knut ajatteli, »tästähän selviää hänen käsittämätön rakkautensa
vuonohöyryyn.»

Kuin ystävykset illalla olivat tulleet makuuhuoneeseensa, pudisteli
Knut Pietaria hartioista. »Sinä sen veitikka, sinä sen viekoittelija.»

Pietari sekä kalpeni että punastui.

»Knut, et suinkaan sinä luule --- et suinkaan sinä tarkoita, että --,»
hän änkytti.

»Että sinä olet sukkela viekoittelija. Veitikka! Älä turhia toivo! Etkö
sinä ole koskaan katsonut peiliin? Luuletko sinä, että ihminen, jolla
on sinun kasvot, voisi pettää yksinkertaisintakaan lasta?»

»Jumala paratkoon, Knut, et suinkaan sinä luule, että hän koskaan,
sanallakaan, silmäykselläkään -- -- taikka että minä uskaltaisin toivon
-- että --»

Knut nauroi, mutta Pietari oli synkän totinen.

»Sinä et _saa_ laskea leikkiä tästä asiasta, minä en sitä siedä.»

»Anna anteeksi, veli kulta. Minä mieluummin antaisin elävältä haudata
itseni, kuin tahdon loukata sinua tai häntä.»

Pietari leppyi, ja kuin Knut alkoi ylistää paikkaa ja ihmisiä ja Hannan
laulua -- kaikkea; pientä makuuhuonetta myöten, jossa oli valkea uudin
pesupöydän edessä ja vasta silitettyjä liinoja kaikilla pöydillä,
hieroi hän käsiään kuin raivoissaan ja sanoi lakkaamatta: »Katsopas,
katsopas!»




VII.


»Huh, tätä kuumuutta!» maakauppias Brandt sanoi, seistessään
paitahihasillaan ikkunassa katsellen yli järven ja ajatellen, kuinka
hyvältä uinti tuntuisi.

»Maa oikein haisee palaneelta,» yhtyi siihen hänen vaimonsa kulkiessaan
edestakaisin avonaisesta ovesta, käsissä silitettäviä vaatteita.

Nuoret alkoivat sittenkin krokettipelin auringon paahtamalla kentällä
talon edustalla. Hetken aikaa pelattua, kävi ilma heillekin liian
kuumaksi.

»Emmeköhän heitä tätä,» Hanna ehdotteli.

»Tuskinpa sitä kestää,» sanoi Pietari, joka hikoili kauheasti,
leppymättömällä vihalla ahdistellessaan jokaista palloa, joka uhkasi
Hannaa.

Molemmat neitoset menivät sisään; Pietari kuljeskeli aitoille päin;
Knut otti kirjan ja heittäytyi heinikkoon.

Ei hän kuitenkaan saanut lukeneeksi. Hän virui ja ihmetteli, että
hän oli elänyt tätä elämää, joka ei suinkaan ollut tapauksista
rikas, maakauppias Brandtin vieraana kokonaisen kuukauden, vielä
ajattelemattakaan kotiinlähtöä. Mitä kaikkia maaelämän huvia hän olikin
tällä ajalla sulattanut. Hän oli purjehtinut, kalastanut ja kiivennyt
vuorenhuipuille, pelannut krokettia ja juossut leskeä. Joka päivä oli
hän juonut suuret määrät viinamarjaviiniä, oli ollut läsnä
iltahartauksissa ja käynyt vieraissa aamupäivävisiiteillä, joissa
tavattoman pitkät ja kamalat paussit olivat keskustelua keskeyttäneet.
Merkillisin oli kuitenkin se, että hän oli kestänyt tavattoman suuren
lähetyskokouksen, jonka aikana seudun ja etenkin Brandtin talon olivat
täyttäneet suuret joukot herroja mustissa plyssihatuissa ja naisia
ruskeissa olkihatuissa, -- maalaisia, jotka kaikki olivat hyvin
samanlaisia, mutta lausuivat hyvin eri lailla zululaisia nimiä. Hän oli
sillä ajalla tutustunut pastori Gregerseniin Emzinjatissa ja pastori
Pederseniin Ekjowassa ja päällikkö Userojeen, eikä kuitenkaan ollut
paennut. Ja nyt oli hän päälle päätteeksi saanut kutsumuksen suurille
juhlapäivällisille Hamren maatalolle sen päivän iltapuoleksi k:lo
5:een, eikä se häntä edes huolestuttanut, vaikka hän tiesi, että hän
siellä joutuisi yhteen kauppias Vikin kanssa, joka Brandtin perheen
hämmästykseksi ei ollut tullut heille asumaan, vaan Hamreen.

Kaikki tämä oli todellakin hyvin kummallista. Ensinnä hän teki sen
arvelun, että ilma maalla tekee mukavaksi ja lähetysystävälliseksi,
mutta luopui taas siitä selityksestä. Mahtoi olla jotain muuta sen
takana. Hän tarkasteli itsekseen niitä ihmisiä, joitten parissa hän
eli. Talonväki oli kaikin puolin kunnioitettavaa. Hyväntahtoinen
maakauppias suurine kiikarineen, hänen pieni, vilkas vaimonsa, jonka
seurassa elämä tuntui tyyneltä ja hauskalta, ja heidän vaaleaverinen
tyttärensä, joka vihasi kaikkea surumielistä ja rakasti kaikkea
uhkarohkeata, niinkuin »ensimmäisen luokan» huipuille kiipeämistä,
myrskyssä purjehtimista ja hurjaa ajoa äkkijyrkkiä mäkiä alas, he
olivat kaikki kunnon ihmisiä. Pietari, joka toimitti talon tyttärelle
hiljaista ritaripalvelusta, ja joka kerran kuin tytöllä oli jokin
sukkela tuuma, katsoi toisiin, ikäänkuin hän olisi vaatinut heitä
mainitsemaan naista, jolla olisi semmoiset lahjat -- oli entinen perin
hyvä toveri. Ja kuitenkin tunsi Knut, etteivät nämä kunnon ihmiset ja
tämä hauska koti häntä yksin viehättäneet. Se oli -- niin omituiselta
kuin se tuntuikin hänestä -- kalpea kirkossakävijä, laiha, ujo neito,
joka oli niin varovainen, niin kylmä ja kuiva. Todellisuudessa oli
hyvin naurettavaa, kuinka paljon hän oli ollut hänen kanssaan. Ja
kuinka tavattoman vakavia keskusteluja he olivat pitäneet! Niinkuin
juuri tänä samaisena päivänpaisteisena päivänä, jolloin kaikki oikeat
ihmiset iloitsivat oivallista heinänkuivuusäätä ja kiittivät Jumalaa,
että maailmassa oli kylmää vettä! Eikö hän ollut tässä siunatussa
kuumuudessa, selvällä, pölyisellä maantiellä kuljeskellut Kornelian
kanssa ja täyttä totta kertonut hänelle yhtä »unelmaansa». Hän oli
»kaivanut ylös ruumiita» keskipäivällä ja vielä semmoisena päivänä
päällepäätteeksi, jolloin hikoili erikoisitta ponnistuksittakin.
Häneltä oikein selkää karmi, kuin nyt perästäpäin sitä ajatteli.

Se oli likainen köyhäinkylä rannalla, joka oli syynä kaikkeen. Pietari
oli saanut hänet käymään muutamien sairaitten luona. Hän oli käynyt
tuvissa ja tavannut ihmisiä kaikilla lankeemuksen ja lian asteilla ja
oli joka talossa saanut kuulla saman surullisen, yksitoikkoisen hädän
ja kurjuuden tarinan, jonka hän oli sitä ennen nähnyt tuhansissa
työväenkodissa. Tullessaan ulos eräästä tämmöisestä pesästä, oli hän
tavannut Kornelian. Hän odotteli Hannaa, joka oli mennyt sisään
erääseen tilaamaan kalaa huomiseksi. Ollen kokonaan näkemiensä ja
kuulemiensa ja entisten, vielä kurjempien olojen muistojen vaikutuksen
alaisena, ei hän ollut voinut puhua muuta kuin siitä ainoasta, kaikkien
näiden tietämättömien, juoppojen, petollisten, nälistyneitten kurjasta
elämästä. »Tässä ei ole toivoa», oli hän lopettanut.

»Tässä elämänsä», oli Kornelia hiljaa lisännyt.

Hän oli silloin kysynyt, tasoittuuko epäkohta toisessa, tulevatko
köyhät autuaammiksi kuin rikkaat. Kornelia oli hiukan loukkaantunut
hänen huomautuksestaan ja oli muistuttanut häntä, mitä Jumalan sanassa
sanotaan rikkaista. Köyhyys oli vitsaus Jumalan pelkoon, joka rikkaalta
puuttui. Tämä oli taas kiihoittanut häntä vastustamaan. Hän oli kysynyt
Kornelialta, uskoiko hän todellakin, että niin erikoisesti edisti
uskonnollista elämää koditta tai huonossa kodissa kasvaminen, tiedoitta
ja kasvatuksetta, ylenmääräinen ponnisteleminen ja sittenkin
nälännäkeminen, ahtaissa huoneissa, liassa ja kylmässä eläminen,
keskellä kaikkia saastaisuutta, muutta huvituksetta kuin: pullo, pullo,
pullo.

Kornelia oli sitten kysynyt: »Mitä meidän sitten pitää sanoa kaikille
näille sairaille, köyhille ja surullisille?» ja hän oli vastannut:
»Kysykää ennen: mitä meidän pitää tehdä heitä auttaaksemme. Se on se
suuri kysymys, jonka kaikki ajattelevat ja lämminsydämmiset ihmiset
tekevät. Toiset huutavat sitä hurjan epätoivoisesti ulos maailmaan,
toiset kuiskaavat sitä hiljaa itsekseen miettien; mutta se kysymys
huulilla vaipuu toinen ihminen toisensa perästä kuolemaan saakka
uupuneena käytettyään koko elämänsä sen arvoituksen selvittämiseen.»

Ja kuin he olivat tulleet niin pitkälle, oli hän alkanut kertoa
unelmiaan. Edestakaisin kuljeskellen tulikuumilla kivillä oli hän
uskonut hänelle, kuinka neitseellisen vienoilla käsitteillä suuresta
maailmantaistelusta hän kerran oli lähtenyt maailmalle. Oli vaan
saatettava etuoikeutetut, varakkaat tuntemaan miljoonain köyhyyden ja
tietämättömyyden kurjuuden niin katkerasti, niin kalvavasti, että elämä
niillä ehdoilla kävisi sietämättömäksi, ettei omatunto enää koskaan
antaisi heille rauhaa! Ja nämä kurjuuden lapset -- -- voi, heidänhän
vaan tarvitsisi tuntea ihmisrakkauden lämmintä henkäystä elämäänsä,
muuttuakseen hyviksi, kiitollisiksi työmiehiksi! -- -- Ja mitä hän
oli löytänyt? Jotain kamalaa, taipumatonta, säälimätöntä, jotain,
jota kutsutaan kapitaaliksi, ja jotain muuta, jota kutsutaan
proletariaatiksi, ja joka ei hituistakaan ollut niitten jalojen köyhien
kaltainen, joista hän oli uneksinut. Hän oli löytänyt epätoivoisen,
säälimättömän taistelun kylläisten ja nälkäisten välillä. Ylhäällä
hekumallista, kevytmielistä ylellisyyttä ja alhaalla petomaisten
nälkäisten riehuntaa, jotka eivät muuta tiedä eivätkä muuta huoli
tietää, kuin että on muita, jotka ovat kylläisiä, eivätkä mitään muuta
toivo kuin hävittää ne, tyydyttääkseen oma nälkänsä. Kurjuus oli
auttamatonta, viha kuluttavaa! Siinä hän seisoi, missä tuhannet ovat
seisseet: kauneimmat illusiooninsa kadottaneena, kuolemanjäätämän
epätoivoisena inhimillisten ponnistusten voimattomuuden tähden. Mitä
hyötyä oli ollut kaikesta siitä, mitä suuret, jalot henget olivat
ajatelleet ennakkoluuloja tuhoavia ajatuksia, kaikesta, mitä hehkuvat
runoilijat olivat maailmalle runoilleet jaloja tunteita! Mitä on
lähtenyt kaikesta siitä sankariudesta, jota ihmisrakkauden apostolit
ovat osoittaneet, missä on se paikka maailmaa, joka on käynyt
hedelmälliseksi kaikesta siitä verestä, joka on vuodatettu
masennettujen asian puolesta taistellessa? -- -- Voi, kaikki, mitä hän
oli lukenut näistä suurista miehistä, tuntui hänestä surumieliseltä
sadulta muutamista auttamattomista haaveksijoista, joitten kauniit
sanat soivat hetkisen, kadotakseen sen ikuisen taistelun räyhinään,
jota taistelevat ihmispedot, jotka maailman täyttävät. -- -- --

Niin hän oli astunut ja puhunut ja lämmennyt ja kiihtynyt, ja Kornelia?
Hän oli katsellut Knutia, niinkuin katsotaan rangaistuslaitoksesta
päästettyä. Knutista tuntui, kuin he olisivat astuneet ja puhelleet
kumpikin omalla puolellaan muuria, joka oli sinistä, kirkasta jäätä.

Se harmitti häntä suuresti, kuin hän nyt perästäpäin johdatti mieleensä
nämä keskustelut, mutta ei hän kuitenkaan aikonut tehdä siitä loppua
matkustamalla pois. -- --

Kello puoli viisi olivat Brandtin vaunut oven edessä molemmat lihavat
vuonohevoset valjaissa. Kaikki oli erinomaisessa kunnossa, vaunut
kirkkaan kiiltävät, hevoset hyvin harjatut, valjaat äsken voidellut,
joka tuotti vaunuissa olijoille yhtämittaisen nautinnon.

Oli vielä hyvin lämmin. Tiet pölysivät ja kietoivat ajajat harmaisiin
pilviin.

Höyrylaiva, josta lauastiin kunnialaukauksia, oli tuonut vieraita
kaupungista. Niitä kuljetettiin nyt perille Hamren vaunuilla ja
hevosilla. Sikäläiset perheet tulivat vaatimattomasti trilloilla,
kärryillä ja kiesseillä. Muutamat yksinäiset herrat tulivat jalan.

Hamren maatalo oli rakennettu sveitsiläiseen malliin verandain ja
altaanein kanssa: Se oli yhtä hyvin hoidettu kuin sen omistaja. Kaikki
kukkapenkit muodostivat niin säännöllisiä kuvioita, että ne oikein
vaivasivat. Heinikot ja pensasaidat olivat leikatut niin samallaisiksi,
että turhaan olisi etsinyt kortta tai oksaa, joka nenäkkäästi pisti
esiin muitten yli. Joka puu oli tuumalleen yhtä kaukana tiestä ja
toisistaan. Käytävät olivat niin oivallisesti hiekoitetut, että oikein
peloitti jalkaansa niille asettaa. Suihkulähde kiiltävine palloineen
lorisi suurella kentällä keskellä puistoa. Se oli kaunis ja peloittavan
hyvin hoidettu puisto. Kuin Brandtin vaunut ajaa karauttivat
pihamaahan, olivat useimmat vieraat jo tulleet. Ainoastaan muutamia
jalkamiehiä -- konttoristia, kauppapalvelijoita ja samanlaisia
vaatimattomia olentoja -- seisoi vielä ovella innokkaasti tomuutellen
kenkiään ja housujaan.

Vieraat oleskelivat puistossa. Tukkukauppiaan rouvia sähisevässä
silkissä käveli lähetyssisarten rinnalla, jotka olivat sysimustia
kaulaa myöten. Papillisia hattuja ja pitkäliepeisiä, väljiä takkia
nähtiin rinnakkain parisilaisten muotilehtien viimeisten ilmiöitten
kanssa.

Hamre esiintyi suorana, sileänä ja hymyilevänä ja tervehti Brandtin
perhettä ja sen seuruetta. Knut oli ensi kertaa Hamren talossa. Hamre
oli jo kauvan halunnut kutsua häntä luokseen. Nythän kuultiin vaan
hyvää nuoresta miehestä. Kuin hän oli herennyt olemasta vaarallinen,
oli hänestä tullut hauska. Kaikki häntä kiittivät niin miellyttäväksi,
niin viehättäväksi. Muuan erinomaisen hieno herra, jota ei vielä
ainoakaan sielu ollut nähnyt harjaamattomana tai päivän vanhassa
paidassa, mies, joka ei koskaan ollut kielelleen päästänyt sanaa, jota
ei Molbechin sanakirjassa tunnustettu kirjakieleen kuuluvaksi, tai
koskaan hyväksynyt mielipidettä, jota ei kannatettu kaikkein
hienoimmissa piireissä, kaiken halvan ja liioittelevan leppymätön
vastustaja, vakava mies, joka kuunteli aina kaikkein oikeauskoisimpia
pappia, ja joka ei koskaan lainannut rahaa alle 8:n prosentin,
semmoinen mies oli sanonut Knutista sen suuren sanan, että hän oli
comme il faut. Ei siis ollut mitenkään vaarallista tuoda Knutia
hienoon seuraan, etenkin kuin Björnholt oli taannut, että hän oli
»täydellisesti kuivunut». Tosin kerrottiin hänen joskus puhuneen
pilkallisesti meidän kotoisista oloistamme; mutta eihän se koskenut
näitä ihmisiä, jotka tiesivät »ottavansa kaikki tarpeensa suoraan
ulkomailta». Knut oli huudossa, ja Hamre, joka rakasti harvinaisuuksia,
oli halunnut nähdä häntä luonaan. Vasta nyt oli hänelle tarjoutunut
sopiva tilaisuus. Hän otti vastaan Knutia ylpeän kohteliaasti ja
esitti hänet vierailleen tavallaan kopeillen, melkein niinkuin hän
olisi näyttänyt heille harvinaista eläintä, jonka joku hänen
merikapteeneistaan oli tuonut vieraista maista.

Vieraat kävivät vähitellen sisään ja kokoontuivat suureen saliin,
joka oli ruokahuoneen vieressä, jonne kaksoisovet olivat auki.
Näki taistelukentän edessään. Suuret katetut pöydät loistivat
koskemattomassa viattomuudessaan. Kukat tuoksuivat suurissa vaasseissa;
lasia kimalteli lukematon joukko, valkeita ja vihreitä, leveitä ja
kapeita. Takimmaisesta nurkasta hohti hopeisia viininjäähdyttäjiä.

Ei koskaan keskustella joutavampia asioita kuin vähää ennen suurta
päivällistä. Kaikki halavoivat toimeen ryhtyä tai on heillä kuolettavan
ikävä, mutta ei kukaan sitä ilmaise. Kaikki koettavat näyttää siltä,
kuin heillä ei olisi aavistustakaan siitä, mikä on odotettavissa, tai
etteivät he laisinkaan välitä tämän maailman hyvyyksistä. Joutavimpia
seikkoja lausutaan ja niihin vastataan, äänellä ja katseella, joka
saattaa luulemaan maailman syvimmän viisauden siinä paljastuvan, ja
ihastutaan ja hämmästytään tiedonannoista, joita ei ole käsitetty ja
jotka eivät ansaitse käsittämistä. Se, joka ei kykene puristamaan
itsestään senkään vertaista, että sää luultavasti vielä hyvän aikaa
pysyy entisellään, se vaipuu katselemaan jotain albumia, piirustusta
tai maalausta, jota hän todellisuudessa ei katsele, tutkiskelee
tapettia, katon koristeita tai ihailee näköalaa.

Yksi vieraista ei ollenkaan yrittänyt peitellä. Se oli Björnholt. Hän
seisoi jäykkänä ja tylynä eräässä nurkassa ja loi silloin tällöin
nopean silmäyksen ruokasaliin. Jos joku puhutteli häntä, mörähteli hän
vaan ja kääntyi pois. Hän oli levoton niinkuin ennen taistelua, tuima
ja synkkä. Hänelle olivat suuret päivälliset jännittävä taistelu
halujen ja päätösten välillä. Häntä vaivasi nimittäin luuvalo.

Hän oli juuri huomannut, että pöydällä oli sampanjalasia ja niiden
vieressä toisia, hyvin epäiltäviä. Hän tuumi, voisivatko ne todellakin
olla --? Oliko se mahdollista, että Hamrella vielä oli sitä vanhaa
madeiraa, sitä oikeata rypäleenmehua, sitä keltaista jumalainjuomaa,
sitä ainoata, sanomatonta, jonka makua hän vielä tunsi kielellään -- --
»Nuo hiton sampanjatukkukauppiaat! Kaikki on kehumista, halpaa
kehumista mokomilla! Aina heillä on jotain aivan erityistä, jotain
suoraan itselleen hankittua kerskaillakseen!» hän sanoi itsekseen.
Mutta ei, tänään ei mikään saa häntä viekoitella, ei sampanja eikä
madeira -- hän tahtoi olla kohtuullinen kuin munkki!

Emäntä tuli näkyviin ja Hamre kuultiin sanovan: »Varustakaa itsenne
naisilla, hyvät herrat.» Itse hän tarjosi käsivartensa jollekin
rouvalle ja alkoi pitkän jonon.

Sijoituttiin. Isäntä pani huomattavalla tavalla kätensä ristiin ja
vieraat kumartuivat kuin käskystä. Sitten alkoi hiljaista ratinaa ja
kuiskaavaa keskustelua, josta kuului hillittyä tyytyväisyyttä.

Palvelijoita, jotka eivät olleet aivan vapaat tallin hajusta, tuli
sisään täysinäisiä vatia kantaen, ja taistelu alkoi.

Hummerilientä ja jääpunssia. -- Björnholt oli levollinen. Hän ei
pitänyt punssista. Keskustelu lakkasi. Syötiin. Isäntä joi vieraittensa
maljan. -- Kalaa -- piirakkaa -- Bordeaux -- Chateau d'Yquem --
Falernes. -- Hm. Björnholt teki lujan päätöksen. Pieni, aivan pieni
lasillinen tätä keveätä viiniä, myöhemmin lasi sampanjaa, mutta ei
ollenkaan tulisia viiniä. -- Kinkkua ja herneitä ja muita esiruokia --
yliopettaja kesti, kesti oivallisesti: hän antoi kaiken sen haihtua
sivutseen. -- Kanaa. -- Hän rakasti kanaa. Sehän olikin aivan viatonta
ruokaa. Hän tahtoi antautua sen syöntiin, mutta muuten olla
maistamatta. -- Reininviiniä. -- Yksi ainoa pikkunen lasillinen. --
Paistettuja liharuokia -- muutamat hyvin viekottelevia, mutta
vaarallisia. Hän ei niitä koskenut.

Keskustelu oli päässyt täyteen vauhtiin. Puhuttiin hyvin kovasti,
juotiin toistensa terveydeksi; miesten kasvot alkoivat hiukan
punoittaa. Pidettiin puheita. Oltiin tultu siihen suopeuden, syvän
ihmisrakkauden mielentilaan, jota jokainen suuriin päivällisiin
osaaottanut on tuntenut. Ei koskaan tunnusteta lähimmäisen hyviä puolia
niin mielellään kuin semmoisissa tilaisuuksissa. Suurten päivällisten
runous on todellista, katoamatonta, sovinnollista laatua. Kaikki on
suvaitsevaisuutta ja sopusointua. Elämän kätketty ihanteellisuus tulee
näkyviin. Mies on aina suuri kansalainen, uskollinen ystävä, verraton
perheenisä. Nainen -- voi, tarvitseeko meidän sanoakaan, mitä nainen on
suurilla päivällisillä? Kuka on koskaan sitä epäillyt, joka on kuullut,
mihin maljan esityksiin hän on innostuttanut? -- Vik esitti isännän
maljan. Hänen ansionsa kaupan, laivakulun, kaupunginkunnan, pitäjän
suhteen, hänen tosikristilliset j.n.e. -- onnea ja siunausta! -- Hamre
puhui lähetyksestä. Hän kuvaili hehkuvilla väreillä niitä vaaroja,
joihin nämä rohkeat uskon miehet antautuvat, kaikkia niitä puutteita,
joita he saivat nähdä, ja hän nosti korkealle lasinsa täynnä
helmeilevää sampanjaa heidän kunniakseen. Strand kiitti liikutettuna ja
puhui lähes puoli tuntia itsestään. Onnea ja menestystä!

Björnholt oli taas poikkeuksena. Eivät mitkään päivälliset olleet
koskaan saaneet häntä osoittamaan hyväntahtoisuutta, jota hän ei
tuntenut. Kuin hän oli voittanut itsensä vaarallisten ruokien suhteen,
tuli hän hyvälle mielelle, mutta ei hän sen tautta ollut taipuvainen
säästämään lähimäistään. Hän kävi puheliaaksi, sukkelaksi, teki
häiritseviä syrjähuomautuksia puheisiin, kertoi juttuja, tuli viimein
mielituumiinsa ja puhui kovemmin kuin kukaan muu.

Hänestä ei enää tuntunut niin vaaralliselta, vaikka hän vielä joisikin
lasin sitä helmeilevää sampanjaa sen lisäksi, mitä hän alkujaan oli
aikonut. Mutta sen kautta koko hänen asemansa alkoi huomaamattomasti
horjua. Pahaksi onneksi hänen mielipuddinkiaan, joka oli hyvin
vaarallista ruokaa, tuotiin juuri vaarallisimmalla hetkellä, jolloin
muisto kaikesta siitä, mitä hän oli kärsinyt, yhdessä viimeisten
sampanjalasillisten kanssa pehmitti hänet. Hänestä tuntui siltä, että
hän ansaitsi palkinnon. Jälkiruokaan kuuluu tulisia viiniä -- ei kukaan
oikeauskoinen kansalainen luovu koskaan siitä ohjelmasta. Siis sherryä.
-- Voi hitto! Tuossa se todellakin tuli se madeira -- hän tunsi ne
pirulliset pullot! Hän kävi polttavan lämpimäksi, hänen sydämmensä
sykki! -- Palvelija, joka kulki ympäri kaataen laseihin, ei ollut vielä
ehtinyt hänen luokseen. -- -- Jos onnellinen sattuma antaisi hänen
mennä ohitse! -- -- Ei, siinä hän oli! Björnholtin käsi vapisi, kuin
hän asetti lasin paikalleen -- voi sitä keltaista väriä ja sitä
verratonta tuoksua! Ei, oli liiaksi, kävi yli inhimillisten voimien!
Hän taipui, hän heittäytyi suin päin avonaiseen mereen! Hän lyöttäytyi
valloilleen sydämmensä halusta, hän koetti palkita, mitä oli
laiminlyönyt, joi sen ja senkin kanssa, tuli taas oivalliselle tuulelle
ja kertoi toisen remahtelevan jutun toisensa perästä. Silloin tunsi hän
äkkiä keskellä konfektiä kuuman verivirran pyrkivän ylöspäin, sydän
hänestä tuntui nousevan kaulaan, ja se tykki ilkeän säännöttömästi.
Ohimoissa tuntui sietämätön paino -- --. Hän vaikeni aivan äkkiä, hänen
huuliltaan ei tullut hiiskaustakaan, hän ei liikuttanutkaan enää lasia,
hän istui nöyränä, odottavana, vavisten kiihtyvästä tuskasta. --
Vähitellen hän tunsi voivansa paremmin, kohtaus oli voitettu täksi
kertaa -- ja silloin heräsi hänessä äkillinen tulva kirouksia, hän
kirosi näitä pulloja, näitä ruokia, näitä päivällisiä ja pohattoja,
jotka niitä pitivät, ja itseään, joka saattoi olla niin sanomattoman
kevytmielinen! -- --

Iloisuus oli käynyt meluavaksi, kasvot tulipunaisiksi. Väiteltiin ja
pidettiin leikkisiä puheita. Makeiset kahisivat, palvelijat
juoksentelivat edestakaisin, pöytä oli kadottanut viattoman muotonsa.
Kukkien tuoksun oli voittanut ruoan ja viinin haju.

Vihdoinkin alkoi laimeus vallata mielet. Yhä useammat vieraista
alkoivat näyttää miettiväisiltä, ja kuin keskustelu oli aivan
sammumaisillaan, nousi Strand ylös ja kiitti vieraitten puolesta
isäntää ja emäntää runsaista Jumalan lahjoista, joita oli
nautittu. -- --

Joukko tupakoivia herroja valtasi huvihuoneen; toiset asettuivat
verandalle; muutamat nuorisosta alkoivat pelata krokettia suurella
ruohokentällä.

Knut oli tupakoivien joukossa. Huvihuoneessa hän tapasi Björnholtin
suunnattomaan nojatuoliin vaipuneena. Yliopettaja näytti siinä melkein
viattomalta; vieno, surullinen mielentila näytti hänet vallanneen.

»Holt,» hän kuiskasi laimeasti, »onko teillä luuvaloa?»

»Ei.»

»Te lienette onnellinen! Ettekö te koskaan syö liiaksi?»

»En.»

»Siis aivan viattomuuden tilassa. Minä en voi olla sitä tekemättä.
Minä lupaan joka kerran itselleni, että se on oleva viimeinen kerta;
mutta minä, niinkuin sanoin, en voi vastustaa. Minä elätän omaa
verivihollistani. -- Kuinka erilaiset lahjat sentään ovat tässä
maailmassa. Näittekö Strandia? Mitä se mies söi! Ja koko ajan hän
näytti niin kärsivältä, niinkuin hän uhraisi itsensä ihmiskunnan
hyväksi. Minä olisin kuollut siihen paikkaan. Mutta hän! Sitä
ruuansulatuskykyä!»

Kadehdittava pappi ei suinkaan näyttänyt rasittuneelta; hän oli
nähtävästi oivallisessa mielentilassa ja poltti tyytyväisenä sikaria.

Fonn seisoi hoikkana ja totisena nurkassa ja imeskeli neitsyellisesti
paperossia. Vildhagen tallusteli leveillä norsunjaloillaan silmät
siirallaan ja tyytyväisenä -- hän näytti siltä, kuin olisi hänellä
ollut kokonainen varasto kaksimielisiä tarinoita, joita hänen teki
mieli panna kiertelemään.

Fonn lähestyi Knutia ja alkoi puhua »uudenaikaisista aatteista». Häntä
kauhistutti se, miten ne käärmeen tavalla luikertelivat mieliin --
niitä oli kaikkialla, meidän kirjallisuudessamme, meidän taiteessamme,
meidän musiikissamme, meidän kouluissamme, meidän keskusteluissamme.
Näiden aatteiden läsnäolon voi kuulla kielen soinnustakin -- sillä ei
enää ollut sitä uskon ja vakuutuksen syvää malmisointua kuin muinaisina
aikoina.

Lausuttuaan sen toivomuksen, että hänen sallittaisiin olla yhden niistä
pienemmistä kallioista, jotka ovat määrätyt ehkäisemään kapinoivaa
merta, alkoi hän varovaisesti urkkia Knutia, joka, kuten saattoi sanoa,
»oli elänyt suurten euroopalaisten mätäpesien partaalla». Knut oli
odottamattoman yksimielinen. Hän myönsi, että vaara oli uhkaava.
Mutta miksi oli kristillinen yhteiskunta koskaan suvainnut näitä
perustukseltaan pakanallisia kapinoitsijoita, tiedettä ja taidetta? Se
oli myönnytys, joka lopulta oli kukistava tai uudistava sen. Tiede oli
aina epäuskoinen, ja taide on kehittynyt nautinnontunteesta ja vieläkin
kehittää sitä, vaikka kristityn ensimmäinen velvollisuus olisi kukistaa
se.

Se oli jo liikaa Fonnista. Hän sanoi jotain kristillisestä tieteestä ja
kristillisestä taiteesta, mutta ei päässyt selittämään mielipiteitään
siitä. Sillä kohdalla nimittäin Strand puuttui puheeseen. Hän ei
virkaveljensä tavalla arastanut lausua suoraan mielipiteitään. Hän
tiesi kaikki, osasi kaikki ja lausui tuomionsa sujuvalla kielellä. Hän
muutti keskustelun sosialismiin, jota hän merimiespappina ollessaan oli
tutkinut. Hän kuoritti ilmiötä, niinkuin, omenaa kuoritaan, leikkeli
sen palasiksi, näytti, mitä siinä oli sisässä, poimi liikkeen
perusajatukset ja nakkasi ne halveksien pois.

»Hyvä, hyvä!» Björnholt mörähteli heikosti; »se on kaikki yhteiskuntaa
hävitä -- tä --.»

Myös Vik lausui hyväksymisensä. Hän istui jäykkänä ja tanakkana
suoraselkäisissä nojatuolissa käsi kummallakin tuolinsivulla ja näytti
jonkin julman kansallisjumalan kivikuvalta. Hänelläkin oli tuomio
valmiina, hän tahtoi vain hävittää, polttaa kaiken poikkeavan suurella
oikeauskoisuuden roviolla.

Tuotiin kahvia ja likööriä. Björnholt heräsi. Hän täytti piipun ja pani
jalat tuolille. Sitten hän joi äänettömänä ensimmäisen kuppinsa.
Alkaessaan toista tunsi hän itsensä melkein normaaliksi, ja hänen
metsästäjävaistonsa heräsivät horroksistaan. Hän ikävöi pientä,
rauhallista keskustelua, ja kuin useammat herroista olivat lähteneet
huvimajasta, viittasi hän Knutia luokseen.

»Istukaa, tohtori», hän sanoi. Kuin Knut oli totellut, alkoi hän:
»Kuulkaas kuin minä luulen, että Strand voittaa -- Fonnin, minä
tarkoitan. Minä tunnen hänet -- me olemme saman vuoden ylioppilaita.
Hänellä on mahtava työkyky. Aina maalia kohti uhkarohkeasti. Hän
rakastaa voimakkaita keinoja. Jo ylioppilaana hän piti kauhistavia
puheita eräässä uskonnollisessa seurassa. 'Nyt minä lähden heitä oikein
lämmittämään', hän sanoi. Hänellä oli aina joku 'työnalaisena',
niinkuin hän sanoi. Hän käänsi pikku tyttöjä tusinoittain. Kaikki siinä
miehessä on suurta. Hän on jo alkanut taistelun Fonnia vastaan
silminnähtävästi menestyksellä. Hän heti laski, kuinka monta 'taloa'
Fonnilla oli. Hän on jo valloittanut puolet ja kaikkein paraimmat -- se
on rikkaimmat, jotka enimmän tarvitsevat hengellistä kuritusta. Hän on
erinomaisen käytännöllinen mies.

»Tunnettehan te meidän kunnon Vildhagenin? No -- häntä vaivaa tämä
kilpailu molempien pappien välillä sanomattomasti. Hän näet henkilön
arvoon katsomatta etsii köyhiä ja rikkaita. Hän ei valitse, hän on
ihmisystävä. Hän on nyt pitkiin aikoihin tehnyt suurimpia töitä
kristillisyyden alalla tällä paikkakunnalla. Hänen erityinen taitonsa
on ollut palvella useita herroja ja menestyä sen kautta. Mutta Strand
on itsepäinen, hän tahtoo saada Vildhagenin alleen. Saadaanpa nähdä.
Vildhagen on vanha veitikka. Hän liittäytyy vielä Fonniin. Jos te
kuulisitte hänen puhuvan Strandista. Se on todellinen taidenautinto.
Sen minä sanon, ettei kukaan saata nylkeä lähimmäistään niin
aistikkaasti pelkillä lempeillä, kristillisillä puhetavoilla, kuin
meidän vanha kunnon Vildhagenimme. Hän liittäytyy Fonniin; sillä
nähkääs -- niin, se on minun viimeinen keksintöni -- hän pyrkii
politikoksi, johtavaksi mieheksi valtiopäiville, ja Fonn tekee työtä
hänen hyväkseen. Mutta siihen panen vastaan _minä_. Se on
juonittelemista! Se on vasten sopimusta. Koettakoonpas vain. Minä
tunnen sen vanhan veitikan enkä pelkää mitään. Minä kerron, hitto
vieköön, sanomalehdessä, kuinka hän käyttäytyi, kuin hän möi myllyn
yhdelle veljelle herrassa ja käytti sitä hyväkseen, ettei ostaja
muistanut vaatia itselleen vesioikeutta. Taikka kuin hän varasti
myllyveden toiselta veljeltä herrassa. Tai kuin hänen oppipoikansa oli
kuolla huonoon hoitoon! Minä voin siihen myöntyä, että se roisto
esiintyy hengellisissä kokouksissa ja puhuu hehkuvalla paatoksella,
että hän tahtoo taistella suuren asian vuoksi, niinkauvan kuin hänessä
on verentilkkaakaan, -- minä en sekaannu siihen, että hänen sallitaan
päästä parempiin seuroihin ja on hyvä tuttava kaikkien pappien kanssa.
Mutta jos he tahtovat saada sen heittiön politiikkiin, silloin minä,
Jumala paratkoon, näytän hampaita, niin totta kuin minä olen Kristoffer
Björnholt!»

Yliopettaja oli tyydytetty. Hän oli keventänyt sydäntään. Hän tyhjensi
kahvikuppinsa ja vaipui raskaasti takaisin tuoliinsa. Hänen piippunsa
sammui ja putoisi lattialle. Hänen silmänsä kävivät himmeiksi, hänen
päänsä painui hiukan kallelleen -- kohta hän kuorsasi hiljaan. --

Knut lähti huvihuoneesta ja meni verandalle, jonne useimmat vanhoista
herroista olivat asettuneet ja muodostivat pieniä ryhmiä. Yhdessä
niistä puhuttiin politiikista kuin mistäkin pahasta, joka oli riivannut
muutamat yhteiskunnan jäsenet; toisessa puhuttiin työnpuutteesta.
Strand sanoi, että se oli vitsaus; Fonn lausui rauhoittavana
asianhaarana sen, että kaikki tämä oli kestävä vain vähän aikaa, johon
muuan vastustukseen taipuvainen herra huomautti, että aika ehkä saattoi
käydä nälkää näkeville liian pitkäksi. Kolmas ryhmä oli muodostunut
Stubbin ympärille, joka kertoi merimiesjuttuja. Kuin lihava diplomaatti
huomasi Knutin, tuli hän hänen luokseen ja uskoi hänelle, että
hänen ponnistuksensa Maria Hansenin puolesta olivat onnistuneet
täydellisesti: Hamre oli suostunut; konsuli ja Maria vihittäisiin
kaikessa hiljaisuudessa ensi viikolla.

Knut katseli Korneliaa -- hän tiesi, että se sanoma ilahuttaisi häntä.
Hän löysi hänet penkillä istumassa suuren ruohokentän luona ja meni
hänen tykönsä.

»Stubb teki siinä kauniisti», hän sanoi, kuin Knut oli kertonut hänelle
laivurin puuhasta. »Siitä minun pitää kiittää häntä.» Hän riensi ylös
verandalle. Kuin hän tuli takaisin, hän sanoi: »Minä kiitän teitäkin;
Stubb sanoo, että te olette olleet osallisena, niinkuin hän sanoo,
vehkeessä.»

He istuutuivat penkille. Kentällä alettiin leikkiä. Hanna ja Pietari
olivat leikin keskustana. Knut seurasi heitä silmillään. Tänä iltana
oli Hannassa jotain omituista; lämpöä, elämänintoa ja onnea sateli koko
hänen olennostaan. Helliä lemmen sanoja näytti värähtelevän hänen
raittiilla huulillaan; ylpeät iloiset silmät, hiljainen nauru, hilpeät
huudahdukset, joita hän ei voinut hillitä, kuin hän leikissä jostain
vaikeudesta selvesi -- kaikki, mitä hän sanoi tahi teki, koko hänen
terve notkea olentonsa riemuitsi hänen salaisuuttaan: »Minä tiedän,
että on yksi, jolle minä olen kaikki, kukkain tuoksu, soitto, lämpö
ja väri, koko elämän ihanuus. Ilta on vieno, sulotuoksuinen,
ruskotaivainen, se henkii vain rakkautta, rakkautta, ja minua
rakastetaan, rakastetaan, minä tunnen sen ja minusta tuntuu se
sanomattoman ihanalta ja suloiselta.»

»Kuinka kaunis teidän ystävänne on tänään», Knut sanoi.

»Niin Hanna? On.»

»Itsekin tulee iloiseksi, kuin näkee kaksi semmoista kuin hän ja
Pietari», Knut jatkoi. »He saavat ihmisen uskomaan onnea. Jollei se ole
siinä, missä kaksi tuommoista ihmistä yhtyvät, niin ei sitä ollenkaan
ole olemassa, suurta, syvää onnea, joka sovittaa ihmisen syntymisensä
kanssa.»

»Onko meillä lupa olla tyytymättömiä syntymiseemme?»

»Olemmeko me sitten syypäät olemassa oloomme?»

»Emme, mutta mehän opetamme, että --»

»Täytyykö sen sen vuoksi olla totta?»

»Ehkä ei. Niin minä kuitenkin joskus olen luullut.»

Kornelialle tuli kiire kiertää kahta kortta, joilla hän leikitteli.
Hänen näytti tekevän mieli sanoa jotain, mutta jätti aina sanat
lausumatta oikealla hetkellä. Viimein hän teki lujan päätöksen: »Minä
luulen, että teillä oli oikein siinä, mitä te sanoitte minulle sinä
iltana, kuin me menimme Maria Hansenin luota.»

»Todellakin? Ei taida olla usein, kuin minulla teidän mielestänne on
oikein?» --

»On niin --», hän sanoi ja katsoi Knutia suoraan silmiin.

Knut katsoi häneen hämmästyneenä. Sitten hän yltyi puhumaan.

»Mutta miksi Herran tähden te sitten vainootte minua tuolla masentavan
halveksivalla katseellanne? Mitä te tiedätte minusta, joka oikeuttaa
teidät siihen?»

Kornelia kävi tulipunaiseksi ja puri huultaan, hänen rintansa aaltoili
kiihkeästi. Hän katsoi kuitenkin Knutia yhä vielä ylpeästi suoraan
silmiin ja voitettuaan ensimmäisen mielenliikutuksensa hän vastasi:

»Miksi te olette toinen puhuessanne minun kanssa kuin muiden kanssa?
Niinkuin nyt, kuin Strand ja muut tuolla huvihuoneessa pilkkasivat
kaikkea, mitä te pidätte oikeana ja totena? Miksi te kumarratte ja
hymyilette niille, joita te sydämmessänne halveksitte? Minulle te
olette sanoneet -- monet monituiset kerrat olette te sen sanoneet --,
että me kuihdumme kaikkien niiden ennakkoluulojen kautta, joihin meitä
kasvatetaan, ja kuitenkaan te ette vastusta ainoatakaan. Te luulette,
että tuhannet kärsivät vääryyttä, ja sittenkään te ette uskalla
taistella yhdenkään puolesta näistä tuhansista!»

Knut hämmästyi niin tästä äkillisestä purkauksesta, ettei hän heti
löytänyt sanoja.

»Kuulenko minä oikein», hän viimein sanoi. »Tehän suorastaan yllytätte
minua kapinaan?»

»Niin, tuhat kertaa ennen kapinoitsija kuin semmoinen, joka vain osaa
-- kumartaa ja hymyillä.»

»Mutta eikö ole velvollisuus uskoa, että kaikki, mitä tapahtuu, on
parasta, ja nöyrästi alistua sen alle?»

»Minä en pane arvoa sen kaltaiselle nöyryydelle.»

»En minäkään, siitä voitte olla vakuutettu. Mutta te teette minulle
todellakin väärin, kuin te syytätte minua pelkurimaisuudesta. Minä vain
olen pettynyt, masennettu. Minä olen sanonut teille miksi. Ja te voitte
uskoa minua, jos te olisitte olleet minun sijassani, olisitte tekin
joutuneet epätoivoon. Ainakin te voisitte ymmärtää, että kaiken
tämän joutavan kinailemisen täällä kotona, joka ei vie suuria
yhteiskunnallisia kysymyksiä hiuskarvaakaan lähemmäksi ratkaisuaan,
täytyy olla minulle aivan välinpitämätöntä. Hyvä Jumala, mistä sitä
saapi kärsivällisyyttä kylläksi, kuin maailman myrsky siellä ulkona
mustenemistaan mustenee, väittelemään meidän vakavain miestemme kanssa
seikoista, jotka jo vuosikymmeniä sitten ovat muualla ratkaistut?
Saattaako olla hymyilemättä sille naurettavalle vakavuudelle, sille
verrattomalle raivolle, jolla täällä kotona taistellaan kaikenlaisista
kauvan sitten kuolleista kysymyksistä? -- Mitä hyötyä siitä lähtisi,
jos täällä rupeaisi väittelemään? Meidän kohtalomme on järkähtämätön:
meidän maamme on niitä hiljaisia paikkoja, joissa elähtäneet aatteet
kuolevat hidasta kuolemaa.»

»Tätä kaikkea minä en ymmärrä», hän vastasi yhä kiihtyen. »Mutta sen
minä tiedän, että minä teidän sijassanne en kumartaisi enkä hymyileisi,
en istuisi jouten ainoatakaan hetkeä. Kuinka te vakuutuksinenne
saatatte sitä sietää? Vaikka minä tietäisinkin, että minun tämän päivän
työni ja sanani huomenna olisi unohdettu, niin minun sittenkin pitäisi
huutaa kaikin voimin, tehdä työtä, niin kauvan kuin jaksaisin kättäni
liikuttaa. Vaikka minä epäilisin koko maailmaa voitavan parantaa ja
miljoonia auttaa, niin minun kuitenkin täytyisi taistella kuolemaan
saakka, saadakseni edes yhden ainoan ennakkoluulon hävitetyksi, yhden
ainoan epäkohdan korjatuksi, yhden ainoan puutteellisen pelastetuksi.
Minä menehtyisin häpeästä, surusta ja tuskasta, jollen niin tekisi. Se,
joka kysyy: mitä hyötyä siitä olisi, se ei _tahdo_ auttaa.»

Hänen sanansa tulivat yhtenä tulvana, hän lennätti suuttumuksesta
hehkuvat sanansa hänelle suoraan vasten silmiä, hänen äänensä oli
katketa, hänen katseensa poltti ja syytti vielä ankarammin kuin hänen
sanansa. Mitään niin salamoivaa totuutta ei Knut ollut koskaan kuullut.
Hän oli aavistanut, että Kornelia oli hieno ja vakava luonne, mutta
tätä tulta, tätä rohkeutta ei hän ollut uskonut hänessä olevan.

Hän oli niin hurmautunut, ettei hän ajatellutkaan vastata. Nuoret
olivat herenneet leikkimästä ja hajaantuivat puistoon. Hanna oli
huomannut Kornelian ja tuli juosten aika vauhtia hänen luokseen,
tarttui häntä vyötäisiin ja vei hänet muassaan poispäin käytävää
myöten.

Alkoi hämärtää. Sisässä sytytettiin tulia. Muutamat ikkunat olivat
auki. Kuului lasien ja kuppien helinää. Palvelijat tarjoilivat punssia,
limonaadia ja teetä. Muutamassa huoneessa pelattiin korttia, toisesta
kuului kovaäänistä puhetta -- yli kaikkien muitten kuului Björnholtin
ääni. Verandalla näkyi muutamia kiiltäviä pilkkuja; joukko tupakoivia
herroja oli asettautunut sinne. Knut jäi pitkäksi aikaa istumaan samaan
paikkaan. Hän ei niin paljon ajatellut sitä, mitä Kornelia oli sanonut,
kuin häntä itseään. Hän oli hänestä aina liikkunut hämärässä; hän oli
vain epäselvästi nähnyt hänen piirteensä; se oli hänen mielenkiintoaan
vetänyt luokseen, se oli häntä viehättänyt, ja hän oli koettanut
kuvitella sitä itselleen. -- Nyt hän äkkiä oli selvässä päivän valossa
hänen edessään, ei säteilevänä ja hurmaavana, vaan selvänä, lujana ja
lämpimänä. -- --

Poltettiin ilotulitusta. Sähisi ja säihkyi jossain heinikossa, kaikki
ihmiset, jotka olivat kokoontuneet ympäristölle, tulivat tulipunaisina
näkyviin. Sitten singahti tulipatsas ilmaan, muutamat oksat ja talon
kulmaus välähtivät muutamaksi silmänräpäykseksi esille pimeästä ja
katosivat jälleen; raketti teki ylimmillään kaaren ja hajosi. Sinisiä
ja punaisia tulia tuikahteli sulavasti perästä ja sammuivat hiljaa
huoaten. Muuan aurinko pauhasi, ja puiston pensaat loistivat sinisinä,
punaisina ja vihreinä. Sitten katosi kaikki syvään pimeyteen. Juhla oli
päättynyt. Vieraat alkoivat sanoa jäähyväisiä; vaunut ajoivat portin
eteen.

Brandtin ajopelit vierivät kotiinpäin. Pietari ajoi. Hän tunsi molemmat
pienet hevoset ja antoi niiden ravata. Ne olivat odottaneet kauvan ja
olivat kärsimättömiä. Ne olivat aivan suorina, kuin menivät mäistä
ylös, ja iskivät kavionsa maahan kuin kynnet. Ne eivät puhaltaneet
ylöstultuaan, mutta lähtivät heti juoksemaan täyttä vauhtia ohjat
höllinä, pyörien kuin kerät tietä myöten.

Ei kukaan puhunut, ei kuulunut muuta ääntä, kuin hevosten kavioin
kopsetta ja hengitystä ja pyörien rätinää hiekassa.

Kuin vaunut pyörähtivät Brandtin talon edustalle, alkoi päivä jo
sarastaa. Vanhukset menivät makaamaan, nuoret tahtoivat nähdä auringon
nousevan ja asettuivat lautatapulille, joka oli lähellä tavara-aittaa
ja levitti ympärilleen raitista tuoreen puun hajua.

Nähtyään ensimmäisten auringonsäteitten hiipivän itäisten vuorien yli,
kuljeksivat he vielä vähän aikaa edestakaisin tiellä. Kuin Hanna ja
Pietari hetkeksi sattuivat etemmäksi, sanoi Knut Kornelialle:

»Kunnia totuudelle, neiti. Te olette oikeassa. Minä olen tässä
lohdutellut itseäni sillä, että minä olen tahtonut. Minä en olisi
luullut, että minä vielä kaunistelein omissa ja muitten silmissä.
Minä olen ollut sokea sillä silmällä, jolla näkee itsensä. Te olette
tehneet sen pienen leikkauksen, jota minä tarvitsin nähdäkseni.
Kiitoksia. -- --»

Kornelia punastui vähän, mutta ei sanonut mitään. Toiset tulivat
siihen, ja sanottiin hyvää yötä.

Kuin Knut ja Pietari tulivat makuuhuoneeseensa, aukasi jälkimmäinen
ikkunan ja nojautui ulos. Aamurusko valaisi hänen kasvojaan. Hänen
silmänsä olivat puoleksi ummessa, hän hymyili omituisen hiljaisella
sisäänpäin kääntyneellä tavalla. Hän eli taas mielessään ensimmäisen
yhtymisen onnen, tunsi ensimmäisen suutelon huulillaan, pehmeän
käsivarren kaulallaan ja kuuli ensimmäisen epävarman sinuttelemisen.

Äkkiä hypähti hän ylös ja syleili Knutia. »No, no!» tämä sanoi. »Minä
toivotan onnea sinulle, sinä onnen suosikki.»

Pietari päästi hänet irti ja hymyili. Sitten alkoi hän kuljeksia
edestakaisin ja huuhtoa käsillään, tuli taas ja tarttui Knutia
harteista ja pudisteli häntä. Viimein istuutui hän alas ja sanoi aivan
tyynesti: »Se on aivan käsittämätöntä.»

Hän meni taas ikkunaan. »Minä en saata maata», hän sanoi; »minä luulen,
että minä lähden ulos kävelemään -- tai kuule: lähdetään purjehtimaan!»

»Lähdetään!» Knut huudahti ja otti hattunsa.

He menivät venevajaan kasteista heinikkoa myöten, johon heidän
askelistaan jäi tummempi juova. Hieno merituuli toi meren ja merihauran
tuoksua.

He soutivat leveää välkkyvää virtaa alas, joka milloin virtasi tehden
pieniä loiskivia aaltoja, milloin pysyi sijoillaan ja vaipui syviin
ajatuksiin jossain polvekkeessa, jossa se hyväili janoisia leppiä,
kohta taas valuen pitkissä harmaanhohtavissa juovissa eteenpäin,
ikävöiden mereen, kertoakseen sille kokemuksiaan pitkällä matkallaan
tunturijärvestä lämpimään, kesäiseen laaksoon.

Vuonossa he nostivat purjeet ja risteilivät ulospäin. Kohta he olivat
kulkuväylällä, lelluivat meren mainingilla. Lännessä oli matala muuri
harmaita pilviä. Siellä täällä oli pieni aukko, joka hohti kuin himmeän
keltainen ikkuna.

Etelästäpäin tuli laiva ja lellui aivan lähellä venettä sen ohi,
nousten ja laskien kiiltävässä mainingissa. Kannella näkyi vaan luotsi,
perämies ja vartija. Ilma oli harmaa, tuskin tuulenhenkäystäkään
liikkui, meri aaltoili äänettömästi; kaikkialla oli tyhjää ja
hiljaista. Laiva kulki unisesti pitkin autiota rannikkoa. Äkkiä
kuulivat he laulua; se mahtoi tulla jostakusta, joka istui kajuutan
kojun takana. Se oli outo laulu, ja sitä laulettiin pitkäveteisellä
tavalla, joka on omituinen kuljeksiville katulaulajille.

Knut oli noussut seisomaan. Hän kuunteli jännitettynä ja katseli
puoleksi huolestunein katsein laivan jälkeen. Se kellui eteenpäin ja
oli jo kohta kaukana.

»Käännytään takaisin, Pietari», hän sanoi.

Pietari käänsi. Knut värisi.

»On aamukylmä», Pietari sanoi ja pani nutun napit kiinni.

Se ei ollut aamukylmä, joka sai Knutin värisemään. Se oli laulu
laivasta. Hän tunsi sen hyvin; se herätti hänessä muiston, joka sai
jokaisen iloisen tunteen, joka hänessä äskettäin oli herännyt,
putoamaan kokoon, kuin märät purjeet tyynellä.

Epätoivoissaan paettuaan Euroopan sivistyneitä yhteiskuntia oli hän
jonkun aikaa harhaillut Eteläamerikan Pampaalla gauchojen ja indiaanien
seurassa. Hän koetti huumata itseään hurjilla metsästysretkille näissä
suurissa, hiljaisissa erämaissa. Tämmöisellä retkellä hän kerran tuli
estanciaan, jossa asui syntyperäinen norjalainen, joka ensin oli
koettanut onneaan Pohjoisamerikassa ja, oltuaan hirrenhakkuussa,
kullankaivajana ja jokilaivurina, viimein oli häipynyt La Platan
rantamille kaksikymmenvuotisen tyttärensä kanssa. Knut otettiin
ystävällisesti vastaan ja hän viipyi siellä useita viikkoja. Samahan
hänestä oli, missä hän oli; hän etsi vaan unhotusta ja antoi
tahdottomasti kuljetella itseään olemuksen merta pitkin minne tahansa.
Hän ratsasti puolivilleillä hevosilla yhdessä tyttären kanssa ja
metsästi isän kanssa. Hurjassa, hillittömässä elämässä oli jotain, joka
hetkeksi juovutti hänen tuskansa. Nuori, levoton, sekaverinen,
rohkeasilmäinen tyttö sai jonkinlaisen vallan hänen ylitseen; hän oli
hänelle jotain uutta, tuo ruskea, kesyttämätön puolimetsäläinen
Pampaalta. Hän ei tehnyt vastarintaa, hän vaan solui, ja kuin he kerran
istuivat estancian edustalla, auringon laskiessa äärettömien
heinäaavikkojen taa, polttivat äkkiä tytön ruskeat posket hänen
poskiaan, ja liitto solmittiin, joka oli tuottava hänelle katkerinta
katumusta, mitä hän koskaan oli tuntenut. Seuraavana päivänä hän oli
peninkulmien päässä -- äkillinen inho sitä naista kohtaan, joka oli
hänelle antautunut, oli vallannut hänet ja ajoi hänet pakosalle. Hän
palasi kuitenkin takaisin, ja hänestä, naisesta, jota hän ei koskaan
ollut rakastanut, piti tulla hänen vaimonsa. Sen laivan haaksirikko,
jolla tyttö kulki, lopetti hänen Pampasseikkailunsa. Mutta se oli hänen
mielensä painanut raskaaksi, josta hän ei voinut vapautua. Ei koskaan,
ei koskaan ollut sen muisto niin masentanut häntä häpeään ja suruun
kuin tällä hetkellä, jolloin uusia elämän toiveita oli alkanut hänessä
herätä. Hän tunsi itsensä saastutetuksi, tahratuksi -- riemuiten hän
olisi pilkkaa kärsien kulkenut pyhissävaeltajana halki maailman, jos
hän sillä olisi saanut sen taakan elämästään, jos hän olisi voinut
pestä itsestään jokaisen hyväilyn jäljet, jota he olivat vaihtaneet.

»Voi, miksi meitä ei kasvateta ainoaksi, miksi me kelpaamme,
resigneeratuiksi työntekijöiksi, jotka eivät saa toivoa mitään
palkkaa,» Sanoi hän itsekseen. »Miksi meissä elätetään toivoja, joiden
täytyy murtua, miksi meitä viihdytetään kaikkiin näihin illusiooneihin,
jotka vaikuttavat, että me, ensi kerran selvään nähdessämme ja
rehellisesti ajatellessamme, olemme tulla hulluksi, joutua epätoivoon
tai moraaliseen rappiotilaan?»

Kesken heidän äänetöntä kulkuaan sanoi Pietari äkkiä: »Knut -- sinun
pitäisi mennä kihloihin.»

Knut säpsähti kuullessaan nämä odottamattomat sanat, mutta malttoi
mielensä heti ja sanoi leikkiä laskien:

»Sinä olet rakastunut ja ihmisystävällinen, Pietari.»

»Sinun pitäisi mennä kihloihin Kornelia Vikin kanssa.»

Knut tunsi ikäänkuin lämpimän virtauksen rinnassaan. Sana oli lausuttu.
Tiesihän hän itsekin, että hän rakasti häntä; vaikka se sitten vasta
tuntui tulevan todelliseksi, kuin Pietari sen sanoi.

Knut ei vastannut. He purjehtivat edelleen aivan ääneti.

Kuin he jälleen olivat makuuhuoneessaan, alkoi Knut täyttää
matkalaukkuaan.

»Mitä kummia tämä merkitsee?» Pietari kysyi.

»Minä matkustan,» Knut vastasi.

»Mutta Knut --! Matkustat --! Tänä yönä! Jäähyväisiä sanomatta!»

»Niin; minun täytyy. Sano minulta terveisiä talonväelle ja kiitä heitä.
Minulla on ollut hyvä olla täällä, sanomattoman hyvä.»

Pietari väitti vieläkin vastaan, mutta Knut ei kuunnellutkaan. Kuin hän
sai laukkunsa valmiiksi, otti hän hattunsa ja antoi Pietarille kättä:

»Hyvästi Pietari.» Hän jäi hetkeksi seisomaan, ikäänkuin olisi
miettinyt jotain. »Sano terveisiä -- sano terveisiä -- morsiamellesi.»

Hän meni alas höyrylaivalaiturille. Oli jo kirkas aamu, mutta kaikki
vielä makasivat --. Päivä yksin valvoi. Knut astui nopeasti eteenpäin
eikä katsonut ympärilleen; hän pelkäsi rupeavansa horjumaan
päätöksessään. Vasta laiturille tultuaan katsoi hän taakseen nukkuvaan
seutuun jossa hän oli viihtynyt niin hyvin, ja josta hänen entisyytensä
muisto nyt oli karkoittanut hänet.




VIII.


Seuraavana päivänä -- sunnuntaina -- iltasaarnan aikaan istui Knut
huoneessaan linnassa ja katseli rakennusten kattoja. Näköala ei ollut
sama, valoisa, yli vesien ja metsien kuin Brandtin talosta. Hän näki
ahtaita, pahanhajuisia pihamaita ja solia, jossa likainen siipikarja
räpytteli metallinkiiltävässä nesteessä, joka täytti kaikki katuojat.
Muutamissa pölyisissä pikkupuutarhoissa talojen välissä istui ihmisiä
kahvia juomassa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kuullut heidän joutavaa
pakinaansa. Porstuanikkunassa vastapäätä linnaa seisoi muuan
puotipalvelija ikkunan pielessä riippuvan peilin edessä ja solmisi
kaulahuiviaan. Hän koristautui surulliselle iltapäiväkävelylleen pitkin
katuja, mikä oli hänen sunnuntaihuvinsa. Kadut olivat tyhjiä, siellä
täällä vaan joku kirkkomies katukäytävillä. Kaupunki näytti hänestä
vielä surullisemmalta kuin koskaan ennen.

Hän meni ulos. Hän tapasi Strandin ja Björnholtin, jotka olivat tulleet
samalla laivalla. Strand oli virkapuvussa ja näytti tavallista
piispallisemmalta; Björnholt astui, niinkuin hänellä oli tapana,
keppiään heilutellen ja laihoja näppiään lyöden.

Knut kulki Vikin talon ohi, sen pienen porstuahuoneen ohi, jonka
ikkunassa hän niin usein oli nähnyt Kornelian lukevan käsi posken alla,
ja pitkin puistoa, josta ruusut ja neilikat tuoksuivat. Tässä hän tiesi
Kornelian tavallisesti illoilla kävelevän. Hän seurasi häntä
ajatuksissaan. Hän luuli tietävänsä, mitä hän ajatteli näillä
kävelyillään. Hän ajatteli kaikkea sitä, mitä me emme saa tehdä,
kiusauksia, jotka viekoittelevat ijankaikkisesta elämästä, jonne vain
usko ja kuuliaisuus saattavat. Tälle hiljaiselle immelle ei ollut
olemassa suuren ajattelemisen ja tutkistelemisen maailmantyötä, kaikkea
sitä epäilystä, etsimistä, taistelua, joka on meidän yhteiskuntamme
muodostanut. Hän tiesi vain yhden suuren totuudesta lankeamisen ja
yhden pitkän kirouksen tien, jolle tuhannet eksyvät ja sitä myöten
syöksyvät perikatoon. Kerran oli hänkin siten kuljeksinut ahtaalla
maaseudulla ja oli luullut itseään ja muutamia harvoja valituiksi,
joita Jumala katseli ja lukemattomat muut eksyneiksi, jotka hapuilevat
yhä syvemmälle pimeyteen. Kuinka yksinkertaista ja turvallista elämä
oli ollut! Ei epäilystä siitä, mikä oli totuus! Ei mitään kauheata
tunnetta järkähtämättömistä luonnonlaista! Ei mitään tuskaa tämän
maailman salaperäisyyden tähden, joka niin säälimättömästi katselee
meidän kurjuuttamme! Ei epätoivoa ihmiselämän hirmuisten epäkohtien
tähden! Hiljainen itseensä vaipuminen, hiljainen keskustelu Jumalan
kanssa, joka on katuvain syntisten armelias ystävä, lempeät,
rauhoittavat hartaushetket toisten uskovaisten kanssa kirkossa ja
rauhallisessa kodissa! Semmoinen oli elämä, jota Kornelia muistutti.

Hän tuli takaisin kaupunkiin ja kulki kirkon ohi. Soitettiin kirkkoon.
Hän seurasi ihmistulvaa sisään. Strand saarnasi. Hän puhui Jumalan
hyvyydestä. Mistä kaikesta meidä

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/18568