← catalogue

David Copperfield II

by Charles Dickens · Finnish · Gutenberg #18201 · 1,055,549 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of David Copperfield II
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: David Copperfield II

Author: Charles Dickens

Translator: Waldemar Churberg


        
Release date: April 18, 2006 [eBook #18201]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/18201

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK DAVID COPPERFIELD II ***




Produced by Tapio Riikonen






DAVID COPPERFIELD II

David Copperfield nuoremman elämäkerta ja kokemukset


Kirj.

CHARLES DICKENS


Englannin kielestä suomentanut

Waldemar Churberg


Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1880.



SISÄLLYS:

 1. Pitkän matkan alku.
 2. Autuaana.
 3. Tätini kummastuttaa minua.
 4. Alakuloisuutta.
 5. Innostusta.
 6. Vähän kylmää vettä.
 7. Eräs kumppani-kunta hajoo.
 8. Wickfield ja Heep.
 9. Matkamies.
10. Doran tädit.
11. Ilkeyttä.
12. Toinen takaisinkatsaus.
13. Taloutemme.
14. Mr. Dick toteuttaa tätini ennustuksen.
15. Uutisia.
16. Martha.
17. Perheellisiä oloja.
18. Minä kietounnun salaisiin seikkoihin.
19. Mr. Peggotyn uni käy toteen.
20. Vielä pidemmän matkan alku.
21. Minä olen läsnä eräässä räjähdyksessä.
22. Vielä yksi takaisinkatsaus.
23. Mr. Micawber'in raha-asiat.
24. Myrsky.
25. Uusi ja vanha haava.
26. Siirtolaiset.
27. Poissa-olo.
28. Takaisintulo.
29. Agnes.
30. Minulle näytetään kaksi omituista katumuksen tekiää.
31. Valkeus loistaa tielleni.
32. Eräs vieras.
33. Viimeinen takaisinkatsaus.




ENSIMÄINEN LUKU.

Pitkän matkan alku.


Mikä on luonnollista minussa, on luonnollista monessa muussa ihmisessä,
arvaan minä, enkä niin muodoin pelkää kirjoittamasta, etten ollut
koskaan rakastanut Steerforth'ia enemmän, kuin nyt, jolloin ne siteet,
jotka yhdistivät minut häneen, katkaistiin. Haikeassa tuskassani, kun
huomasin hänen kunnottomuutensa, ajattelin enemmän kaikkia, mitä
hänessä oli loistavaa, miellyin enemmän kaikkiin, mitä hänessä oli
hyvää, tein enemmän oikeutta niille ominaisuuksille, jotka olisivat
voineet saattaa hänet jaloksi ja kuuluisaksi mieheksi, kuin mitä ikinä
olin tehnyt silloin, kuin ihastukseni häneen oli ylimmillään. Vaikka
syvästi tunsin, että olin tietämättäni ollut osallinen, kun hän häväisi
kunniallisen perheen, luulen, että, jos olisin kohdannut hänet
kasvoista kasvoihin, en olisi kyennyt lausumaan yhtäkään moitteen
sanaa. Minä olisin rakastanut häntä niin paljon vielä -- vaikka hän ei
enää lumonnut minua -- minä olisin niin hellästi muistanut rakkauttani
häneen, että olisin, luullakseni, ollut yhtä heikko, kuin
sairasmielinen lapsi, kaikissa, paitsi semmoisen ajatuksen pitämisessä,
että me vielä keskenämme yhdistyisimme. Semmoista ajatusta minulla ei
koskaan ollut. Minä tunsin, niinkuin hän oli tuntenut, että meidän
välimme ijäksi oli rikkountunut. Mitkä hänen muistonsa minusta olivat,
en ole koskaan saanut tietää -- ne olivat ehkä keveät kyllä ja helposti
haihdutetut -- mutta minun muistoni hänestä olivat niinkuin muisto
hartaasta ystävästä, joka oli kuollut.

Niin, Steerforth, sinä olet aikoja sitten kadonnut tämän surkean
kertomuksen näkymöiltä! Suruni todistanee tahtomatta sinua vastaan
suuren tuomarin valta-istuimen edessä; mutta vihaiset ajatukseni taikka
moitteeni eivät koskaan todista, minä tiedän sen!

Sanoma siitä, mitä oli tapahtunut, levisi niin pian kaupungissa, että
kun seuraavana aamuna kuljin pitkin katuja, kuulin ihmisten puhuvan
siitä porteillansa. Useat olivat tylyt Em'lylle, muutamat harvat
Steerforth'ille, mutta Em'lyn toisen isän ja hänen sulhonsa suhteen
pitivät kaikki yhtä mieltä. Kaikensäätyiset ihmiset osoittivat heille
heidän surussaan semmoista kunnioitusta, joka oli täynnä hyvänsuontia
ja hienotuntoisuutta. Merimiehet pysyivät syrjässä, kun näitten
molempien nähtiin varhain kävelevän hitaisilla askelilla rannalla, ja
seisoivat ryhmissä, puhuen sääliväisesti keskenänsä.

Rannalla aivan likellä merta minä tapasin heidät. Olisi voinut helposti
huomata, että he eivät olleet nukkuneet koko viime yönä, vaikk'ei
Peggotty olisi kertonutkaan minulle, että he vielä, kun oli iso päivä,
istuivat juuri niinkuin minä olin jättänyt heidät. He näyttivät
väsyneiltä; ja minusta tuntui kuin Mr. Peggotyn pää olisi yhtenä yönä
painunut enemmän alaspäin, kuin kaikkina niinä vuosina, joina olin
tuntenut hänet. Mutta he olivat molemmat yhtä totiset ja vakavat, kuin
meri itse, joka silloin makasi aallotonna mustan taivaan alla -- vaikka
se verkalleen kuohui, niinkuin se olisi levätessään hengittänyt -- ja
ilmanrannalla välkkyen näkymättömän auringon hopeasäteistä.

"Me olemme puhuneet paljon, Sir", lausui Mr. Peggotty minulle, kun
olimme kaikki kolme kävelleet vähän aikaa äänettöminä, "siitä, mitä
meidän tulee ja mitä meidän ei tule tehdä. Mutta me näemme tiemme nyt".

Minä satuin luomaan silmäni Ham'iin, joka silloin katseli tuota
kaukaista valoa ulkona merellä, ja se kauhea ajatus joutui mieleeni --
ei sen vuoksi, että hänen kasvonsa olisivat olleet vihaiset, sillä sitä
ne eivät olleet; muistaakseni ei niissä ilmestynyt, kuin luja päätös --
että, jos hän kohtaisi Steerforth'in, hän tappaisi tämän.

"Velvollisuuteni täällä, Sir", lausui Mr. Peggotty, "on täytetty. Minä
menen hakemaan" -- hän pysähtyi ja jatkoi vahvemmalla äänellä -- "minä
menen hakemaan häntä. Se on tästälähin minun velvollisuuteni".

Hän pudisti päätänsä, kun kysyin häneltä, mistä hän aikoi hakea
sisarentytärtänsä, ja tiedusteli, aioinko seuraavana päivänä matkustaa.
Minä sanoin hänelle, etten ollut lähtenyt tänään, koska pelkäsin, että
minulta menisi hukkaan joku tilaisuus olla hyödyksi hänelle; mutta että
olin valmis lähtemään, milloin hän vaan tahtoi.

"Minä tulen huomenna teidän kanssanne, Sir", vastasi hän, "jos
suvaitsette".

Me astuimme taas hetken mitään puhumatta.

"Ham", jatkoi hän vähän ajan perästä, "hän jää nykyiseen työhönsä ja
muuttaa asumaan sisareni luoksi. Tuo vanha vene tuolla --".

"Hylkäättekö tuon vanhan veneen, Mr. Peggotty?" keskeytin hiljalleen.

"Minun paikkani, Mas'r Davy", vastasi hän, "ei ole enää siinä; ja jos
koskaan mikään vene on siitä asti hukkunut, kuin pimeys asettui
syvyyden kasvoille, on tämä pohjaan mennyt. Mutta ei, Sir, ei; minä en
tarkoita, että se jätettäisiin autioksi. Kaukana siitä".

Me astuimme taas tuokion, niinkuin ennen, siksi kuin hän selitti
tarkemmin:

"Minun tahtoni on, Sir, että se yöt päivät, suvet talvet näyttää
samanlaiselta, kuin se aina näytti siitä asti, kuin Em'ly ensin tunsi
sen. Jos hän joskus tulisi kuljeksien takaisin, en tahtoisi, että tuo
vanha paikka näyttäisi sysäävän häntä pois, te ymmärrätte, vaan
houkuttelisi häntä tulemaan likemmäksi ja ehkä haamun tavalla tuulesta
ja sateesta vanhan akkunan lävitse katsahtamaan tuota vanhaa paikkaa
pesän vieressä. Silloin hän ehkä, Mas'r Davy, nähdessään, ettei siellä
ole ketään muuta, kuin Mrs. Gummidge, uskaltaa väristen hiipiä sisään,
ja laskeuu ehkä vanhaan vuoteesensa ja levähyttää väsynyttä päätänsä
siinä paikassa, jossa ennen oli niin iloista".

Minun oli mahdoton vastata hänelle mitään, vaikka koetin.

"Joka ilta", sanoi Mr. Peggotty, "yhtä säännöllisesti, kuin ilta tulee,
täytyy kynttilän seisoa vanhan akkunanruudun vieressä, että, jos hän
joskus näkisi sen, se näyttäisi sanovan: 'tule takaisin, lapseni, tule
takaisin!' Jos joskus pimeän tultua kuuluu koputus tätisi ovelta, Ham,
(varsinkin hiljainen koputus); älä sinä lähesty. Sovita, että se on
tätisi, -- etkä sinä -- joka näkee langenneen lapseni!"

Hän astui vähän eteenpäin meistä ja käveli sillä tapaa edellämme hetken
aikaa. Tällä välin minä taas loin silmäni Ham'iin ja havaitessani, että
hänellä oli sama katse kasvoissaan ja että hän yhä tähysteli tuota
kaukaista valoa, koskin hänen kättänsä.

Kaksi kertaa kutsuin häntä nimeltä semmoisella äänellä, jolla olisin
koettanut nukkuvaa herättää, ennenkuin hän huomasi. Kun vihdoin kysyin,
mitä hän ajatteli, vastasi hän:

"Sitä, mikä on edessäni, Mas'r Davy; ja tuota tuolla puolen".

"Tarkoitatteko sitä elämää, joka on edessänne?" Hän oli hämmentyneenä
viitannut merelle päin.

"Niin, Mas'r Davy. Minä en oikein tiedä, kuinka laita on, mutta tuolta
toiselta puolen näytti minusta tulevan -- niinkuin tämän loppu",
katsellen minua, niinkuin hän olisi herännyt, mutta kasvot osoittaen
samaa lujaa päätöstä.

"Mikä loppu?" kysyin minä edellisen pelkoni hallussa.

"En tiedä", sanoi hän miettiväisesti; "minä muistelin, että kaikki sai
alkunsa täällä -- ja sitten tulee loppu. Mutta se on mennyt! Mas'r
Davy", lisäsi hän; vastaten, niinkuin minusta näytti, katseeseni;
"teidän ei tarvitse pelätä minua; mutta minä olen niin huumeissani;
minä en ole siinä tilassa, että tuntisin mitään" -- joka tarkoitti,
ettei hän tietänyt omaa mieltänsä, vaan että hänen ajatuksensa olivat
aivan sekaisin.

Kun Mr. Peggotty pysähtyi odottamaan meitä, yhdyimme häneen emmekä
puhuneet sen enempää. Muisto tästä ynnä edellinen ajatukseni vaivasivat
minua kuitenkin silloin tällöin, siksi kuin leppymätön loppu tuli
määrätyllä ajallansa.

Me lähestyimme huomaamatta vanhaa venettä ja astuimme sisään. Mrs.
Gummidge, joka ei enää nuhaellut erityisessä nurkassaan, valmisteli
ahkerasti aamiaista. Hän otti Mr. Peggotyn hatun ja asetti tuolin
hänelle ja puhui niin lohdullisesti ja ystävällisesti, että tuskin
tunsin hänet.

"Rakas Dan'l", sanoi hän, "teidän täytyy syödä ja juoda ja ylläpitää
voimianne, sillä muutoin ei teistä ole mihinkään. Koettakaatpa, hyvä
toveri! Ja jos häiritsen teitä kalkutuksellani", hän tarkoitti
lavertamistansa, "sanokaat minulle, Dan'l, ja minä heitän sen".

Kun hän oli tuonut meille kaikille ruokamme, vetäytyi hän akkunan
luo, jossa hän uutterasti paikkasi muutamia Mr. Peggotyn paitoja ja
muita vaatteita, pani ne sievästi kokoon ja sovitti ne vanhaan
vaksitahti-laukkuun, jommoisia merimiehet käyttävät. Tällä välin puhui
hän yhä samalla levollisella tavalla:

"Joka hetki ja aika, tiedättekö, Dan'l", lausui Mrs. Gummidge, "olen
täällä ja pidän kaikki semmoisessa tilassa, kuin tahdotte. Minulla ei
ole suuri oppi, mutta minä kirjoitan teille silloin tällöin, kun olette
poissa, ja lähetän kirjeeni Mas'r Davy'lle. Ehkä tekin kirjoitatte
minulle, Dan'l, jolloin kulloin ja kerrotte minulle, kuinka teidän käy
yksinäisellä, kolkolla matkallanne".

"Minä varon, että olonne täällä käy kovin yksinäiseksi!" lausui Mr.
Peggotty.

"Ei, ei, Dan'l", vastasi hän, "ei se käy. Älkäät minusta huoliko.
Minulla on kyllin tekemistä, kun pidän tätä oltavaa (Mrs. Gummidge
tarkoitti asuntoa) kunnossa teille, siksi kuin palajatte -- kun pidän
tätä oltavaa kunnossa jokaiselle, joka sattuu tulemaan takaisin, Dan'l.
Kun on kaunis sää, menen istumaan ulkopuolelle ovea, niinkuin tapani on
ollut. Jos muutamat tulisivat likipaikoille, saavat he pitkän matkan
päästä nähdä, että vanha leski on heille uskollinen".

Mikä muutos Mrs. Gummidge'ssä lyhyellä ajalla! Hän oli ihan toinen
ihminen. Hän oli niin harras ystävyydessään, hän käsitti niin nopeasti,
mitä oli hyvä sanoa ja mitä oli hyvä jättää sanomatta, hän unhotti niin
itsensä ja muisti niin sitä surua, joka oli hänen ympärillänsä, että
minä oikein kunnioitin häntä. Sitä työtä, jonka hän sinä päivänä teki!
Oli paljon tavaraa, jota piti tuoda rannasta ja koota ulkohuoneesen --
niinkuin airoja, verkkoja, purjeita, köysiä, raakoja, hummeri-astioita,
ballasti-säkkejä ja semmoista; ja vaikka apua yltäkyllin annettiin,
kosk'ei koko sillä rannalla löytynyt yhtäkään paria työ-kättä, joka ei
olisi pannut liikkeelle voimiansa Mr. Peggotyn hyväksi ja katsonut sitä
kylläiseksi palkinnoksi, että heitä avuksi pyydettiin, puuhasi Mrs.
Gummidge kuitenkin koko päivän pitkän semmoisten taakkojen alla, joihin
hänen voimansa eivät riittäneet, ja hääri edestakaisin kaikenlaisissa
tarpeettomissa askareissa. Mitä siihen tuli, että hän olisi valittanut
onnettomuuttansa, näytti hän kokonaan unhottaneen, että hänellä koskaan
oli ollut mitään semmoista. Sääliväisyytensä ohessa osoitti hän
tasaista iloa, ja tämäkin kummastutti minua suuresti siinä muutoksessa,
joka hänessä oli tapahtunut. Päivitteleminen ei tullut kysymykseenkään.
Minä en edes havainnut, että hänen äänensä olisi värissyt taikka mikään
kyynel vierähtänyt hänen silmistänsä koko päivän kuluessa hämärään
asti; jolloin, kun hän ja minä ja Mr. Peggotty olimme kolmen kesken
yhdessä, ja Mr. Peggotty oli perin uupuneena mennyt nukuksiin, hän
purskahti puoleksi pidätettyyn itkuun ja nyyhkytykseen ja, taluttaen
minua oven luo, sanoi: "Jumala siunatkoon teitä aina, Mas'r Davy,
olkaat ystävä hänelle, mies paralle!" Sitten hän kohta juoksi ulos
huoneesta pesemään kasvojansa, että hän istuisi levollisesti Mr.
Peggotyn vieressä ja nähtäisiin työskentelevän siinä, kun tämä heräisi.
Lyhyeltä, illalla lähtiessäni jätin hänet tueksi ja turvaksi Mr.
Peggotylle hänen surussaan; enkä saattanut kyllin miettiä sitä
opetusta, jonka Mrs. Gummidge oli antanut minulle, ja sitä uutta
kokemusta, jonka hänen kauttansa olin saanut.

Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä, kun minä synkkämielisenä
kaupunkia kävellessäni seisahduin Mr. Omer'in ovelle. Asia oli niin
kovasti koskenut Mr. Omer'in sydäntä, kertoi hänen tyttärensä minulle,
että hän oli ollut kovin alakuloinen ja huono ja pannut maata
piippuansa polttamatta.

"Viekas, paha-sydäminen tyttö", sanoi Mrs. Joram. "Hänessä ei ollut
koskaan mitään hyvää!"

"Älkäät sanoko niin", vastasin minä. "Se ei ole teidän ajatuksenne".

"Ajattelen minä!" huudahti Mrs. Joram vihaisesti.

"Ette suinkaan", sanoin minä.

Mrs. Joram heitähytti päätänsä, koettaen olla kovin ankara ja
suuttunut; mutta hän ei voinut hillitä luonnollista leppeyttänsä, vaan
alkoi itkeä. Minä tosin olin nuori, mutta minä pidin paljon enemmän
hänestä tämän sääliväisyyden tähden ja arvelin, että se sopi hänelle,
siveälle vaimolle ja äidille, erittäin hyvin.

"Mitä hän nyt tehnee!" nyyhkytti Minnie. "Mihin hän menee! Mihin hän
joutuu! Voi, kuinka hän saatti olla niin julma itseänsä ja häntä
vastaan!"

Minä muistin sitä aikaa, jolloin Minnie oli nuori ja sievä tyttö; ja
minua ilahutti, että hänkin muisti sitä niin hellästi.

"Pikku Minnie'ni", lausui Mrs. Joram, "on vast'ikään mennyt nukuksiin.
Unissaankin nihkuttaa hän Em'lyä. Koko päivän on pikku Minnie itkenyt
häntä ja kysynyt minulta monta monituista kertaa: 'onko Em'ly ollut
häijy?' Mitä saatan sanoa hänelle, kun Em'ly viimeisenä iltana, jona
hän oli täällä, pani nauhan omasta kaulastaan pikku Minnie'n kaulaan ja
laski päänsä tyynylle lapsen pään viereen, siksi kuin tämä oli
sitkeästi nukkunut! Nauha on vielä pikku Minnie'ni kaulassa. Sen ehkä
ei pitäisi olla, mutta mikä neuvokseni tulee? Em'ly on kovin huono
ihminen, mutta he pitävät niin toisistaan. Eikä lapsi ymmärrä mitään!"

Mrs. Joram oli niin onneton, että hänen puolisonsa tuli ulos pitämään
huolta hänestä. Jättäen heidät yksikseen, lähdin kotiin Peggotyn luo,
enemmän synkkämielisenä, jos mahdollista, kuin olin tähän saakka ollut.

Tämä hyvä olento -- minä tarkoitan Peggottya -- oli nykyisistä
vaivoistansa ja onnettomista öistään uupumatta mennyt veljensä luo,
jonne hän aikoi jäädä aamuksi. Eräs vanha eukko, joka muutamia viikkoja
oli toimittanut talon askareita, sillä aikaa kuin Peggotty itse ei
ollut ehtinyt niihin, oli huoneen ainoa asukas, paitsi minua. Kosk'en
tarvinnut hänen palvelustansa, lähetin hänet levolle (ei millään lailla
vastoin hänen tahtoansa); ja istuin kyökin valkean eteen vähäksi aikaa
ajattelemaan näitä kaikkia.

Minä ajattelin vaihetellen näitä ja Mr. Barkis vainajan kuolinvuodetta
ja liuvuin vuoksen kanssa sitä kaukaisuutta kohden, jota Ham aamulla
oli niin kummallisella tavalla katsellut, kun koputus ovelle herätti
minut haaveksimisestani. Ovessa oli kolkutin, mutta se ei tätä ääntä
aikaan saanut. Koputus oli ihmiskäden ja kuului alhaalta ovesta,
niinkuin lapsi olisi naputtanut.

Tämä säpsäytti minua yhtä paljon, kuin jos se olisi ollut jonkun
ylhäisen miehen palvelian koputus. Minä avasin oven enkä ihmeekseni
ensi aluksi nähnyt mitään muuta kuin ison paraplyyn, joka näytti
kävelevän itsestänsä. Mutta melkein kohta huomasin Miss Mowcher'in sen
alla.

Kenties en olisi ollut taipuvainen erittäin ystävällisesti
vastaan-ottamaan tätä pikkuista olentoa, jos hän, paraplyytä sivulle
päin asettaessaan, jota hänen kovimmat ponnistuksensa eivät olleet
saaneet alas lasketuksi, olisi näyttänyt minulle tuota "liehun" muotoa,
joka oli niin suuresti vaikuttanut minuun meidän ensimäisessä ja
viimeisessä yhtymyksessämme. Mutta kun hän käänsi kasvonsa minuun päin,
olivat ne niin totiset, ja kun minä päästin hänet paraplyystä (joka
olisi ollut Irlannin jättiläisenkin hankala pidellä), väänteli hän
vähäisiä käsiänsä niin surullisella tavalla, että minä oikein miellyin
häneen.

"Miss Mowcher!" sanoin minä, tyhjää katua ylös- ja alaspäin
katsottuani, vaikk'en tarkoin tietänyt, mitä odotin saavani lisäksi
nähdä; "kuinka te tänne tulette? Mikä nyt on?"

Lyhyellä oikealla käsivarrellansa viittasi hän minua laskemaan alas
paraplyytä ja, astuen kiivaasti ohitseni, meni kyökkiin. Kun olin
sulkenut oven ja, paraplyy kädessäni, seurasin häntä, tapasin hänet
kaminin-ristikon kulmalta istumasta -- se oli matala rautakehä, jossa
oli kaksi litteätä poikki-pienaa, johon sopi asettaa talrikkeja --
kattilan varjosta, jossa hän huojutti ruumistansa edestakaisin ja
hieroi käsiänsä polviinsa, niinkuin tuskissaan oleva ihminen.

Aivan levotonna siitä, että olin ainoa, joka vastaanotin tämän
myöhäisen käviäimen, ja ainoa, joka näin tämän pahan-enteisen
käytöksen, huudahdin taas: "tehkäät hyvin ja sanokaat minulle, Miss
Mowcher, mikä nyt on! Oletteko kipeä?"

"Kallis nuori sieluni", vastasi Miss Mowcher, laskien molempia käsiänsä
toistensa päälle sydämensä kohdalle. "Minä olen kipeä täältä, olen
kovin kipeä. Kun ajattelee, että näihin jouduttaisiin, vaikka minun
olisi ollut mahdollista tietää ja ehkä estää se, jollen olisi ollut
ajattelematon houkkio!"

Taas hänen iso hattunsa (jossa ei ollut mitään suhtaa hänen vartaloonsa
katsoen) liikkui edestakaisin, kun hän huojutti vähäistä ruumistansa;
samalla kuin oikea jättiläishattu myöskin edestakaisin heilui seinällä.

"Minua kummastuttaa", aloitin minä, "nähdä teitä niin surullisena ja
totisena" -- mutta hän keskeytti minut.

"Niin, sillä tapaa on aina laita!" sanoi hän. "Heitä kummastuttaa
kaikkia noita huolettomia nuoria ihmisiä, hyvä- ja täysikasvuisia,
nähdä luonnollisia tunteita niin vähäisessä olennossa, kuin minussa! He
pitävät minua leikkikalunansa, käyttävät minua huviksensa, heittävät
minut pois, kun ovat väsyneet, ja ihmettelevät, että minussa on enemmän
tunteita, kuin lelu-hevosessa taikka puu-soturissa! Niin, niin, se on
heidän tapansa. Heidän vanha tapansa!"

"Kenties muitten on niin laita", vastasin minä, "mutta ei minun,
vakuutan teille. Kenties minun ei olisi tullut ollenkaan kummastella,
että näin teidät semmoisena, kuin nyt olette: minä tunnen teitä niin
vähän. Minä sanoin arvelematta, mitä ajattelin".

"Mikä minun on neuvona?" vastasi pikku nainen, nousten seisoalle ja
ojentaen käsivarsiaan näyttääksensä itseään. "Katsokaat! Mikä minä
olen, oli isäni, on sisareni ja on veljeni. Minä olen monta vuotta
työskennellyt sisartani ja veljeäni varten -- kovasti, Mr. Copperfield
-- päiväkaudet. Minun täytyy elää. Minä en tee mitään pahaa. Jos löytyy
niin ajattelemattomia taikka niin julmia ihmisiä, että he tekevät
pilkkaa minusta, mitä jää minulle muuta, kuin tehdä pilkkaa itsestäni,
heistä ja kaikista? Jos teen niin eri tiloissa, kenen vika lienee?
Minunko?"

Ei. Ei Miss Mowcher'in, huomasin minä.

"Jos olisin ilmestynyt tuntehikkaana kääpiönä petollisen ystävänne
edessä", jatkoi pikku nainen, pudistaen päätänsä minulle nuhtelevalla
vakavuudella, "kuinka paljon apua taikka hyvän-suontia luulette, että
_minä_ olisin häneltä saanut? Jos pikku Mowcher (joka ei ole, nuori
gentlemani, luonut itseänsä) olisi puhutellut häntä taikka hänen
vertaisiansa vastustensa johdosta, milloin luulette, että hänen heikkoa
ääntänsä olisi kuultu? Pikku Mowcher'in olisi yhtä suuri tarve elää,
vaikka hän olisi ärein ja ikävin kääpiö; mutta hänen olisi ollut
mahdoton tehdä sitä. Ei. Hän saisi vikistä leipäänsä ja voitansa, siksi
kuin hän kuolisi ilmasta!"

Miss Mowcher istui taas kaminin-ristikolle, veti esiin nenäliinansa ja
pyyhki silmiänsä.

"Kiittäkäät Jumalaa minun puolestani, jos teillä on hyvä sydän,
niinkuin teillä, luullakseni, on", sanoi hän, "siitä, että, vaikka
hyvin tiedän, mikä olen, minä voin olla iloinen ja kestää kaikkia.
Kaikissa tapauksissa kiitän itse puolestani Jumalaa, että pääsen
vähäistä tietäni eteenpäin mailman läpi kiitollisuuden velassa
kenellekään olematta; ja että palkinnoksi kaikesta siitä, mitä
hulluudesta tai turhamielisyydestä heitetään minulle, kun kuljen
matkaani, voin laskea pilapuheita takaisin. Jos en sureksi kaikkia,
mitä kaipaan, on se parempi minulle eikä pahempi kenellekään. Jos minä
olen leikkikalu teidän, jättiläisten, käsissänne, olkaat lempeät minua
kohtaan".

Miss Mowcher pani nenäliinansa takaisin plakkariinsa, katsellen minua
hyvin tarkasti koko ajan, ja pitkitti:

"Minä näin teidät vast'ikään kadulla. Teidän on helppo ymmärtää, etten
lyhyillä jaloillani ja lyhyellä hengitykselläni pysty astumaan yhtä
nopeasti, kuin te, jonka vuoksi en myöskään voinut saavuttaa teitä;
mutta minä arvasin, mihin menitte ja seurasin teitä. Minä olen käynyt
täällä ennen tänään, mutta tuo hyväntahtoinen nainen ei ollut kotona".

"Tunnetteko häntä?" kysyin minä.

"Minä tunnen hänet", vastasi hän, "Omer ja Joram'in kautta. Minä olin
siellä kello seitsemän tänä aamuna. Muistatteko, mitä Steerforth sanoi
minulle tuosta onnettomasta tytöstä sillä kertaa, kuin näin teidät
molemmat hotellissa?"

Iso hattu Miss Mowcher'in päässä ja tuo vielä isompi hattu seinällä
alkoivat uudestaan liikkua edestakaisin, kun hän teki tämän kysymyksen.

Minä muistin sangen hyvin, mitä hän tarkoitti, koska se oli ollut
mielessäni monta kertaa tänä päivänä. Minä sanoin sitä hänelle.

"Kadottakoon kaiken pahuuden isä hänet", lausui pikku nainen, pitäen
ylöspäin etusormeansa minun ja säkenöivien silmiensä välissä, "ja
kymmentä kertaa pahemmin kadottakoon tuon ilkeän palvelian; mutta minä
luulin, että te se olitte, joka olitte lapsellisesti rakastuneet
tyttöön!"

"Minäkö?" toistin minä.

"Lapsi, lapsi!" huudahti Miss Mowcher kärsimättömästi
käsiänsä väännellen, tuossa kun hän taas kiikkui edestakaisin
kaminin-ristikolla, "miksi sokean onnettomuuden nimessä kiititte häntä
niin paljon ja punehduitte ja näytitte hämmentyneeltä?"

Minä en saattanut salata itseltäni, että olin tehnyt niin, vaikka aivan
toisenlaisesta syystä, kuin hän luuli.

"Mitä minä tiesin?" lausui Miss Mowcher, taas vetäen esiin
nenäliinaansa ja polkien lattiata joka kerta, kuin hän vähän väliä pani
sen silmiensä eteen molemmilla käsillään yhtä haavaa. "Hän vastusteli
teitä ja lepytti teitä, näin minä; ja te olitte pehmeä vaha hänen
käsissään, näin minä. Minä tuskin ehdin huoneesta, kun tuo palvelia jo
jutteli minulle, että 'nuori viaton' (siksi hän teitä nimitti ja teidän
sopii nimittää häntä 'vanhaksi vialliseksi', niin kauan kuin elätte)
oli iskenyt silmänsä tyttöön ja että tyttö oli huima ja rakasti teitä,
mutta hänen isäntänsä oli päättänyt, ettei mitään vahinkoa saisi
tapahtua -- enemmän teidän tähtenne, kuin tytön -- ja että se oli
heidän toimensa täällä, Kuinka minä _muuta_ voin, kuin uskoa häntä?
Minä näin, että se tyydytti ja miellytti teitä, kun Steerforth kiitti
tyttöä! Te olitte ensimäinen, joka mainitsitte tytön nimeä. Te
myönsitte olleenne hänen vanha ihasteliansa. Te olitte kuuma ja kylmä,
punainen ja valkoinen, kaikki yhtä haavaa, kun puhuin teille hänestä.
Mitä minä muuta voin ajatella -- mitä ajattelin muuta -- kuin, että te
olitte nuori aituri kaikissa, paitsi kokemuksessa, ja olitte joutuneet
semmoisiin käsiin, joilla oli tarpeeksi kokemusta ja voimaa hillitä
teitä (koska se oli juolahtanut hänen mieleensä) omaksi hyväksenne?
Voi! voi! voi! He pelkäsivät, että minä huomaisin asian oikean laidan",
huudahti Miss Mowcher, laskeutuen alas kaminin-ristikolta ja astuen
edestakaisin kyökissä, tuskissaan nostaen ylös molempia käsinysiänsä,
"koska minä olen teräväsilmäinen pikku olento -- minun täytyy olla
niin, mailmassa toimeen tullakseni! -- ja he pettivät minut kokonaan,
ja minä annoin onnettomalle tyttö-raukalle yhden kirjeen, jota varmaan
luulen ensimäiseksi syyksi siihen, että hän joutui puheesen Littimer'in
kanssa, joka varta vasten jätettiin jälelle!"

Minä seisoin hämmästyneenä, kun koko tämä petollisuus paljastettiin,
ja katselin Miss Mowcher'ia, joka käveli edestakaisin kyökissä,
siksi kuin hän oli kokonaan hengästyneenä, jolloin hän taas istui
kaminin-ristikolle ja kasvojansa pyyhkien kauan aikaa pudisti päätänsä
muulla tavalla liikkumatta tai äänettömyyttä keskeyttämättä.

"Matkoillani maakunnassa", lisäsi hän viimein, "jouduin tois-iltana
Norwich'iin, Mr. Copperfield. Mitä siellä satuin näkemään siitä
salaisesta tavasta, jolla he tulivat ja menivät ilman teitä -- joka
minusta näytti kummalliselta -- saatti minut siihen ajatukseen, että
jotakin oli väärällä kannalla. Minä astuin London'in vaunuihin
eilis-iltana, kun ne kulkivat Norwich'in läpi, ja olin täällä tänä
aamuna. Voi, voi, voi! liian myöhään!"

Pikku Mowcher paran oli kaikesta tästä itkusta ja riehumisesta tullut
niin vilu, että hän kääntyi kaminin-ristikolla, pisti vähäiset, märät
jalka-raukkansa tuhkaan, lämmittääksensä niitä, ja istui katsellen
valkeata, niinkuin iso vauva. Minä istuin tuolilla toisella puolella
liettä surullisiin mietteisin vaipuneena ja katsellen myöskin valkeata
ja toisinaan häntä.

"Minun täytyy mennä", sanoi hän viimein ja nousi puhuessaan. "On
myöhäistä. Ette suinkaan epäile minua?"

Kun kohtasin hänen terävän katseensa, joka oli tavallista terävämpi,
kun hän kysyi minulta, en saattanut tähän äkilliseen kysymykseen
suorastaan vastata: en.

"No!" lausui hän, vastaan-ottaen kättäni, jota tarjosin, auttaakseni
häntä ristikolta, ja katsellen totisesti kasvoihini, "te tiedätte,
ettette epäilisi minua, jos olisin täysikokoinen nainen!"

Minä tunsin, että oli paljon perää näissä sanoissa; ja minä melkein
häpesin itseäni.

"Te olette nuori mies", lausui hän päätänsä nyykäyttäen. "Ottakaat yksi
varoituksen sana myöskin kolmen jalan tyhjiköltä. Älkäät ajatelko
ruumiillisia vikoja sielun vioista eroamattomiksi, hyvä ystäväni,
jollei teillä ole täyttä syytä".

Hän oli nyt päässyt ristikolta ja minä epäilyksestäni. Minä sanoin
hänelle, että luulin hänen antaneen todenperäisen kertomuksen
itsestänsä ja meidän molempien olleen onnettomia välikappaleita
kavaltajien käsissä. Hän kiitti minua ja sanoi, että minä olin hyvä
toveri.

"Muistakaat nyt!" huudahti hän, matkallansa oven luo kääntyen takaisin
ja viekkaasti katsellen minua, etusormi ylöspäin nostettuna. "Sen
johdosta, mitä olen kuullut -- minun korvani ovat aina auki; minun ei
käy niitä voimia säästäminen, joita minulla on -- on minulla syytä
luulla, että he ovat lähteneet ulkomaille. Mutta, jos he koskaan
palajavat, jos koskaan jompikumpi heistä palajaa minun eläessäni, on
luultava, että minä, joka aina liikun siellä täällä, pikemmin, kuin
kukaan muu, kuulen siitä. Mitä hyvänsä minä tiedän, saatte tekin
tietää. Jos koskaan voin tehdä jotakin auttaakseni petettyä tyttö
parkaa, teen sen, Jumala suo, rehellisesti! Ja Littimer'in olisi
parempi, jos verikoira ajaisi häntä takaa, kuin pikku Mowcher!"

Minä uskoin ehdottomasti tätä viimeistä väitettä, kun näin sen katseen,
joka yhtyi siihen.

"Älkäät luottako minuun enemmän, mutta älkäät luottako minuun
vähemmänkään, kuin luottaisitte täysikokoiseen naiseen", lausui pikku
olento, rukoilevaisesti koskien minua kalvoisimeeni. "Jos joskus näette
minut taas toisenlaisena, kuin nyt olen, ja semmoisena, kuin olin, kun
ensin näitte minut, huomatkaat, missä seurassa minä olen. Johdattakaat
mieleenne, että minä olen kovin avuton ja turvaton pikku olento.
Ajatelkaat minua kodissani minun kaltaisen veljeni ja minun kaltaisen
sisareni kanssa, kun päivällinen työni on tehty. Kenties te ette
silloin ole niin ankara minulle ettekä kummastele, että minäkin voin
olla surullinen ja totinen. Hyvää yötä!"

Minä annoin Miss Mowcher'in kättä aivan toisenlaisella ajatuksella
hänestä, kuin mitä minulla oli tähän saakka ollut, ja avasin oven
päästääkseni häntä ulos. Ei ollut mikään leikki-asia saada hänen isoa
paraplyytänsä viritetyksi ja asetetuksi tasapainoon hänen käteensä;
mutta viimein tämä onnistui minulta, ja minä näin sen sateessa
hytkyttävän katua alaspäin, ilman että vähintäkään näkyi, että ketään
oli sen alla, paitsi kuin joku tavallista raskaampi rästäskourun
roikkaus pani sen kupertumaan toiselle puolelle ja asetti näkyviin Miss
Mowcher'in, joka kaikin voimin koetti saada sitä pystyyn jälleen. Pari
kertaa hyökättyäni ulos hänen avuksensa, joka kuitenkin oli turhaa
työtä, koska paraplyy taas harpasti eteenpäin, niinkuin suunnattoman
suuri lintu, ennenkuin ehdin sen luo, menin sisään, panin maata ja
nukuin aamuun asti.

Aamulla tulivat Mr. Peggotty ja vanha hoitajattareni luokseni, ja me
lähdimme hyvin varhain vaunukonttoriin, jossa Mrs. Gummidge ja Ham
odottivat, saadaksensa jättää meitä hyvästi.

"Mas'r Davy", kuiskasi Ham, vetäen minua syrjäpuoleen, sillä välin kuin
Mr. Peggotty sovitti laukkuansa muitten matkatavarain joukkoon, "hänen
elämänsä on aivan pilaantunut. Hän ei tiedä, mihin hän menee; hän ei
tiedä, mikä hänen edessään on; hän lähtee semmoiselle retkelle, joka
kestää hänen elämänsä loppuun saakka, sen takaan sanallani, jollei hän
löydä, mitä hän hakee. Minä olen varma, että pysytte hänen ystävänänsä,
Mas'r Davy?"

"Luottakaat minuun, minä pysyn", sanoin minä, vakaasti Ham'in kättä
pudistaen.

"Kiitoksia. Kiitoksia, te olette kovin hyvä, Sir. Yksi asia vielä. Minä
olen edullisessa työssä, tiedättehän, Mas'r Davy, eikä minulla ole
mitään, johon käyttäisin, mitä ansaitsen. Raha ei ole enää miksikään
hyödyksi minulle, paitsi että elän sillä. Jos teidän sopisi maksaa
hänen puolestansa, teen minä työtäni paremmalla mielellä. Vaikka, mitä
tähän tulee, Sir", ja hän puhui hyvin vakavasti ja lempeästi, "te ette
saa ajatella muuta, kuin että aina teen työtä, niinkuin mies, ja koetan
parastani!"

Minä lausuin hänelle, että olin hyvin varma siitä; ja minä viittasin
siihen, että toivoin senkin ajan tulevan, jolloin hän herkeisi elämästä
sitä yksinäistä elämää, jota hän nyt luonnollisesti ajatteli.

"Ei, Sir", sanoi hän, päätänsä pudistaen, "kaikki nuot ovat menneet
minulta, Sir. Ei kukaan voi milloinkaan täyttää sitä paikkaa, joka on
tyhjä. Mutta älkäät unhottako tuota rahaa, sillä hänen varallansa tulee
aina olla jotakin".

Minä muistutin häntä, että Mr. Peggotty sai varman, vaikka tosin
vähäisen tulon, lanko vainajansa testamentteeraamasta omaisuudesta,
mutta lupasin pitää asiaa mielessäni. Me sanoimme sitten hyvästi
toisillemme. Minä en saata edes nyt jättää häntä, mielihaikealla
muistamatta yhtä haavaa hänen ujoa urhoollisuuttansa ja hänen suurta
suruansa. Mitä Mrs. Gummidge'en tulee, jos koettaisin kuvailla, kuinka
hän juoksi katua alaspäin vaunujen vieressä, näkemättä ketään, paitsi
Mr. Peggottya katolla, niitten kyynelten takaa, joita hän koetti
pidättää, ja törmäten kaikkiin ihmisiin, jotka tulivat vastaan,
ryhtyisin jokseenkin vaikeaan toimeen. Sentähden on parempi, että jätän
hänet istumaan erään leipurin portaille hengästyneenä, hattu aivan
lytistyneenä ja toinen kenkä jääneenä kadulle jokseenkin kauas hänestä.

Kun pääsimme matkamme päähän, oli ensimäinen tehtävämme etsiä jotakin
vähäistä asuntoa Peggotylle, jossa hänen veljensä saisi yö-sijaa.
Meidän onnistuikin löytää sangen puhdas ja helppo asuinpaikka jonkun
rihkamakauppiaan puodin päällä ainoastaan kaksi katua minusta. Kun
olimme hyyränneet tämän paikan, ostin vähän kylmää lihaa jostakin
ravintolasta ja vein matkakumppanini kotiin teetä juomaan; jota
menetystä, minä sanon sitä surulla, Mrs. Crupp ei hyväksynyt, vaan
päinvastoin paheksi. Minun täytyy kuitenkin tämän ladyn mieli-alan
selitykseksi muistuttaa, että hän loukkaantui kovasti siitä, että
Peggotty tuskin oli ollut kymmentä minuutia siellä, kun hän jo sonnusti
leskihameensa ja alkoi tomuttaa makuuhuonettani. Tätä katsoi Mrs. Crupp
sopimattomaksi rohkeudeksi, ja sopimaton rohkeus, arveli hän, oli
semmoinen asia, jota hän ei koskaan sallinut.

Mr. Peggotty oli London'in matkallamme ilmoittanut minulle jotakin,
jota tiesin odottaa. Hän sanoi aikovansa ensiksi käydä Mrs.
Steerforth'in luona. Koska katsoin itseni velvolliseksi auttamaan häntä
tässä, niinkuin myöskin rupeamaan heidän välittäjäkseen (siinä
toivossa, että sen kautta säästäisin äidin tunteita niin paljon, kuin
mahdollista), kirjoitin Mrs. Steerforth'ille samana iltana. Minä
kerroin hänelle niin taitavasti, kuin voin, mitä vääryyttä Mr. Peggotty
oli kärsinyt ja millä tapaa itse olin ollut siinä osallinen. Minä
sanoin, että hän oli aivan alhainen mies, mutta että hänellä oli
erittäin säyseä ja rehellinen luonto; sekä että minä uskalsin toivoa,
ettei Mrs. Steerforth kieltäytyisi vastaan-ottamasta häntä hänen
raskaassa surussansa. Minä mainitsin, että meidän oli aikomus tulla
kello kaksi jälkeen puolen päivän, ja lähetin itse kirjeen ensimäisillä
vaunuilla aamulla.

Määrätyllä ajalla seisoimme ovella -- sen asunnon ovella, jossa minä
muutamia päiviä takaperin olin ollut niin onnellinen; jossa olin niin
alttiisti antanut nuorekkaan luottamukseni ja sydämen hellyyteni; joka
tästälähin oli ijäksi suljettu minulta; joka nyt oli autiona, rauniona.

Ei mitään Littimer'iä näkynyt. Ne hauskemmat kasvot, jotka olivat
tulleet niitten sijaan, kun viimein kävin siellä, avasivat oven meille
ja kävivät edellämme vierashuoneesen. Mrs. Steerforth istui siellä. Kun
astuimme sisään, luikahti Rosa Dartle esiin toisesta huoneen osasta ja
asettui hänen tuolinsa taa.

Minä näin kohta Mrs. Steerforth'in kasvoista, että hän oli pojaltansa
kuullut, mitä tämä oli tehnyt. Ne olivat kovin vaaleat; ja niissä näkyi
syvemmän liikutuksen jälkiä, kuin mitä minun kirjeeni yksistänsä,
heikkountuneena niitten epäilysten kautta, joita hänen rakkautensa
olisi luonut sitä vastaan, olisi voinut synnyttää. Hän oli minusta
enemmän Steerforth'in näköinen, kuin koskaan ennen olin huomannut; ja
minä tunsin enemmän kuin näin, ettei tämä yhtäläisyys jäänyt
kumppaniltanikaan havaitsematta.

Hän istui suorana nojatuolissaan komealla, liikkumattomalla, tyvenellä
muodolla, jota ei mikään näyttänyt voivan häiritä. Hän katseli hyvin
vakaasti Mr. Peggottya, kun tämä seisoi hänen edessään; ja Mr. Peggotty
katseli aivan yhtä vakaasti häntä. Rosa Dartle'n terävä katse käsitti
meidät kaikki. Tuokioon aikaan ei puhuttu yhtään sanaa. Mrs. Steerforth
viittasi Mr. Peggottya istumaan. Tämä vastasi matalalla äänellä:
"minusta ei tuntuisi luonnolliselta, Ma'am, että tässä huoneessa
kävisin istumaan. Minä seison mieluisammin". Ja tätä seurasi taas
äänettömyys, jota Mrs. Steerforth keskeytti näin:

"Minä tiedän suurella surulla, mikä on tuottanut teidät tänne. Mitä
minulta tahdotte? Mitä vaaditte minut tekemään?"

Mr. Peggotty pani hattunsa kainaloonsa ja, tavoitellen povestansa
Em'lyn kirjettä, veti sen esiin, avasi sen ja antoi sen hänelle.

"Tehkäät hyvin ja lukekaat tämä, Ma'am. Se on sisarentyttäreni
käsi-alaa!"

Mrs. Steerforth luki sen samalla komealla ja tyvenellä tavalla -- sen
sisältö ei minun nähdäkseni ensinkään vaikuttanut häneen -- ja antoi
sen takaisin Mr. Peggotylle.

"'Jollei hän tuo minua takaisin vaimonaan'", lausui Mr. Peggotty,
osoittaen sitä paikkaa sormellansa. "Minä tulen tiedustelemaan, Ma'am,
pitääkö hän puhettansa, vai ei!"

"Ei", vastasi Mrs. Steerforth.

"Miks'ei?" lausui Mr. Peggotty.

"Se on mahdotonta. Poikani häväisisi itsensä. Te ette voi olla
tietämättä, että tyttö on kovasti alhainen hänen rinnallansa".

"Koroittakaat hänet!" sanoi Mr. Peggotty.

"Hänellä ei ole mitään kasvatusta; hän on taitamaton".

"Kenties hän ei ole, kenties onkin", lausui Mr. Peggotty. "_Minä_ en
luule, että hän on, Ma'am; mutta minä en voi tämmöisiä asioita
ratkaista. Antakaat hänelle parempi oppi!"

"Koska pakoitatte minua puhumaan selvemmin, jota sangen vastahakoisesti
teen, saattaisivat hänen alhaiset sukulaisensa asian mahdottomaksi, jos
ei mikään muu".

"Kuulkaat tämä, Ma'am", vastasi hän pitkäänsä ja tyvenesti. "Te
tiedätte, mitä rakkaus omaan lapseen on. Minäkin tiedän sen. Vaikka
tyttö olisi sata kertaa lapseni, en voisi rakastaa häntä enemmän. Te
ette tiedä, mitä lapsensa kadottaminen on. Minä tiedän. Kaikki mailman
aarteet olisivat vähäpätöiset minulle (jos ne olisivat minun), kun vaan
saisin ostaa hänet takaisin! Mutta pelastakaat hänet tästä häpeästä,
emmekä me koskaan häväise häntä. Ei kukaan meistä, joitten kesken hän
on kasvanut, ei kukaan meistä, jotka olemme eläneet hänen kanssaan ja
pitäneet häntä silmäteränämme näinä monena vuotena, tule koskaan
katsomaan hänen sieviä kasvojaan jälleen. Mielellään jätämme hänet
rauhaan; mielellään ajattelemme häntä kaukaiseksi, niinkuin hän olisi
toisen auringon ja taivaan alla; mielellään uskomme hänet hänen
puolisollensa -- hänen pienille lapsillensa ehkä -- ja odotamme sitä
aikaa, jolloin kaikki olemme yhtäläiset Jumalamme edessä!"

Se yksinkertainen kaunopuheliaisuus, jolla hän tämän lausui, ei ollut
kokonaan vaikutusta vailla. Mrs. Steerforth tosin ei luopunut ylpeästä
käytöksestänsä, mutta hänen äänensä oli lempeän-puolinen, kun hän
vastasi:

"Minä en puollusta mitään. Minä en tee mitään vastasyytöksiä. Mutta
mielipahakseni toistan, että se on mahdotonta. Semmoinen naiminen
tekisi ikipäiviksi lopun poikani tulevaisuudesta ja hävittäisi hänen
toiveensa sen suhteen. Ei mikään ole varmempi, kuin ettei se koskaan
voi eikä koskaan saa tapahtua. Jos sopisi muulla lailla palkita --".

"Minä näen nyt", keskeytti Mr. Peggotty vakavalla, mutta syttyvällä
silmällä, "niitten kasvojen kuvan, jotka ovat katselleet minua
kodissani, valkeani ääressä, veneessäni -- missä ei? -- ystävällisinä
ja hymyilevinä, vaikka ne olivat niin petolliset, että puoleksi
vimmastun, kun ajattelen sitä. Jollei noitten kasvojen kuva muutu
palavaksi tuleksi aikoessaan tarjota rahaa minulle lapseni turmiosta
ja perikadosta, on tämä kuva yhtä paha, kuin nuot kasvot, kenties
pahempikin, koska se on ladyn".

Mrs. Steerforth muuttui nyt silmänräpäyksellä. Vihan puna levisi hänen
kasvoihinsa; ja hän sanoi, kärsimättömästi molemmin käsin tarttuen
nojatuoliinsa:

"Mitä palkintoa te saatatte tarjota _minulle_ siitä, että avaatte
semmoisen juovan minun ja poikani välille? Mitä teidän rakkautenne
minun rakkauteni rinnalla on? Mitä teidän eronne meidän eromme
rinnalla?"

Miss Dartle kosketti häntä hiljalleen ja notkisti alas päätänsä,
kuiskataksensa jotakin, mutta Mrs. Steerforth ei tahtonut kuulla
sanaakaan.

"Ei, Rosa, ei sanaakaan! Tuo mies kuulkoon, mitä minä sanon! Kun
poikani, joka on ollut elämäni tarkoitus, jolle olen pyhittänyt kaikki
ajatukseni, jonka jokaista mielihalua olen täyttänyt hänen
lapsuudestaan asti, jota ei mikään ole eroittanut minusta hänen
syntymisestään saakka -- yht'äkkiä tyytyy kurjaan tyttöön ja karttaa
minua! Kun hän palkitsee luottamukseni varsinaisella petoksella tuon
tytön tähden ja tämän vuoksi jättää minut! Kun hän asettaa tämän
viheliäisen oikun niitä vaatimuksia vastaan, jotka minulla on hänen
velvollisuutensa, hänen rakkautensa, hänen kunnioituksensa, hänen
kiitollisuutensa suhteen -- vaatimuksia, joita jokaisen päivän ja
hetken hänen elämässään olisi pitänyt vahvistaa semmoisiksi siteiksi,
joita ei mikään olisi vastustanut! Eikö tässä ole mitään vääryyttä?"

Taas Rosa Dartle koetti rauhoittaa häntä; taas turhaan.

"Minä sanon, Rosa, ei sanaakaan! Jos hän voi panna kaikki alttiiksi
halvimman esineen tähden, voin minäkin panna kaikki alttiiksi suuremman
tarkoituksen tähden. Menköön hän, mihin hän tahtoo, niillä varoilla,
joita rakkauteni on hankkinut hänelle! Luuleeko hän saattavansa
kukistaa minua pitkän pois-olon kautta? Hyvin vähän hän äitinsä tuntee,
jos hän semmoisia luulee. Heittäköön hän oikkunsa, ja hän on
tervetullut takaisin. Olkoon hän tyttöä hylkäämättä, eikä hän koskaan
saa lähestyä minua, ei elävänä eikä kuolleena, niin kauan kuin jaksan
nostaa kättäni, viitatakseni häntä pois, jollei hän, tytöstä erottuaan,
palaja nöyränä luokseni ja pyydä anteeksi minulta. Se on minun
oikeuteni. Se on se myönnytys, jota minä _tahdon itselleni_. Tämä on se
ero, joka on meidän välillämme! Eikö tässä", lisäsi hän, katsellen
vierastansa sillä ylpeällä, suvaitsemattomalla muodolla, jolla hän oli
aloittanut, "ole mitään vääryyttä?"

Kun kuulin ja näin äidin tämän puheen kestäessä, oli minusta, kuin
olisin kuullut pojan vastustavan sitä. Mitä ikinänsä olin taipumatonta,
itsepintaista henkeä Steerforth'issa nähnyt, näin äidissä. Minkä verran
ymmärsin pojan harhaantunutta jäntevyyttä, sen verran ymmärsin nyt
äidin luonnetta ja havaitsin, että molemmat olivat pää-lähteistänsä
samat.

Mrs. Steerforth lausui nyt, palaten entiseen kylmäkiskoisuuteensa,
minulle ääneen, että oli turha kuulla enemmän taikka puhua enemmän, ja
että hän pyysi, että tämä kohtaus päättyisi. Hän nousi arvokkaalla
muodolla, jättääksensä huonetta, kun Mr. Peggotty ilmoitti, että se oli
tarpeetonta.

"Älkäät peljätkö, että aion rasittaa teitä. Minulla ei ole enään mitään
sanomista, Ma'am", muistutti hän, kun hän astui ovea kohden. "Minä en
tullut tänne milläkään toivolla enkä vie muassani mitään toivoa. Minä
olen tehnyt, mitä mielestäni oli tehtävä, mutta minä en koskaan
odottanut, että mitään hyvää tulisi siitä, että seison, missä seison.
Tämä on ollut liian paha huone minulle ja omaisilleni, että täydellä
järjellä odottaisin sitä".

Tällä puheella lähdimme pois, jättäen Mrs. Steerforth'in seisomaan
nojatuolinsa viereen jalon ryhdin ja kauniitten kasvojen esikuvaksi.

Meidän tuli meno-matkallamme käydä kivitetyn, lasiseinillä ja -katolla
varustetun eteisen poikki, jonka ylitse viiniköynnös oli kasvatettu.
Tämän lehdet ja vesat olivat silloin viheriöinä ja, koska aurinko
paisti sinä päivänä, oli pari lasi-ovea, joista pääsi puutarhaan, auki.
Juuri kuin lähestyimme niitä, astui Rosa Dartle sisään kuulumattomilla
askelilla ja puhutteli minua.

"Te teitte kai mielestänne hyvin", sanoi hän, "kun toitte tämän toverin
tänne!"

Semmoista vihan ja ylenkatseen määrää, kuin se, joka pimitti hänen
kasvonsa ja leimusi hänen pikimustista silmistään, en olisi luullut
mahtuvan edes näihin kasvoihin. Vasaran tekemä arpi oli, niinkuin
ainakin, kun hänen kasvonjuonteensa kiihtyivät, kovasti näkyvissä. Kun
se värähdys, jonka ennen olin nähnyt, nyt ilmestyi siinä, minun
katsellessani häntä, nosti hän nopeasti ylös kättänsä ja löi sitä.
"Tämä on juuri sovelias toveri", sanoi hän, "suojella ja tuoda tänne,
eikö ole? Te olette oikea mies!"

"Miss Dartle", vastasin minä, "te ette suinkaan tee niin väärin, että
moititte _minua_!"

"Miksi synnytätte eripuraisuutta näitten molempain mielettömäin
olentojen välillä?" vastasi hän. "Ettekö tiedä, että he ovat molemmat
mielettömät itsepäisyydestään ja ylpeydestään?"

"Synnytänkö minä eripuraisuutta?" vastasin minä.

"Synnytätte te eripuraisuutta!" vastasi hän. "Miksi tuotte tämän miehen
tänne?"

"Hän on kärsinyt kovaa vääryyttä, tämä mies, Miss Dartle", vastasin
minä. "Te ehkä ette tiedä sitä".

"Minä tiedän, että James Steerforth'illa", lausui hän, käsi povellansa,
ikäänkuin estääksensä sitä myrskyä kuulumasta, joka riehui siinä, "on
viekas, turmeltunut sydän, ja että hän on petturi. Mutta mitä minun
tarvitsee tietää taikka huolia tästä toverista ja hänen yhteisestä
sisarentyttärestään?"

"Miss Dartle", sanoin minä, "te suurennatte tuota vääryyttä. Se on jo
kylläksi suuri. Minä tahdon vaan jäähyväisiksi sanoa, että pahasti
solvaisette häntä".

"Minä en solvaise häntä ollenkaan", vastasi hän. "He ovat alhaista,
huonoa joukkoa. Minä soisin, että tyttö saisi raippoja!"

Mr. Peggotty astui eteenpäin sanaakaan lausumatta ja meni ulos ovesta.

"Hävetkäät, Miss Dartle! hävetkäät!" sanoin minä suuttuneena. "Kuinka
kehtaatte polkea jalkojenne alle tämmöistä ansaitsematonta surua!"

"Minä tahtoisin polkea heitä kaikkia jalkojeni alle", vastasi hän.
"Minä tahtoisin tämän miehen huoneen hajotetuksi, tahtoisin merkin
poltetuksi tytön otsaan, tahtoisin hänet ryysyihin puetuksi ja kaduille
heitetyksi nälkään nääntymään. Jos minulla olisi oikeus laskea hänen
tuomionsa, pitäisin huolta siitä, että nämät tehtäisiin. Pitäisin
huolta siitä, että nämät tehtäisiin? Minä tekisin itse! Minä inhoon
häntä. Jos saisin joskus soimata häntä hänen kelvottomasta
käytöksestään, menisin sitä varten mihin hyvänsä. Jos voisin vainota
häntä hänen hautaansa asti, vainoisin. Jos löytyisi joku lohdutuksen
sana, josta hän saisi lievitystä kuolinhetkellänsä, ja se olisi
ainoastaan minulla, en hellittäisi siitä, vaikka henkeni menisi".

Sanojen kiivaus yksistään ei synnytä, sen huomaan, muuta kuin heikon
kuvan siitä intohimosta, joka vallitsi hänessä ja joka ilmestyi koko
hänen ruumiissaan, vaikka hänen äänensä ei ollut kovempi, vaan
päinvastoin matalampi, kuin tavallisesti. Ei mikään minun kertomukseni
vastaisi muistoani hänestä eikä sitä vihaa, johon hän kokonaan
heittäysi. Minä olen nähnyt intohimon moninaisissa muodoissa, mutta en
ole koskaan nähnyt sitä semmoisessa muodossa, kuin tässä.

Kun yhdyin Mr. Peggottyyn, käveli hän hitaasti ja miettiväisesti mäkeä
alaspäin. Kun pääsin hänen viereensä, kertoi hän minulle, että, koska
hän nyt oli tehnyt, mitä hänen oli määrä Londonissa tehdä, hän aikoi
lähteä matkalleen tänä iltana. Minä kysyin häneltä, mihin hän aikoi?
Hän vastasi vaan: "minä menen, Sir, hakemaan sisarentytärtäni".

Me palasimme tuohon vähäisen asuntoon rihkamakauppiaan puodin päällä,
ja siellä minun oli tilaisuus kertoa Peggotylle, mitä Mr. Peggotty oli
minulle sanonut. Hän ilmoitti minulle vastaukseksi, että Mr. Peggotty
aamulla oli sanonut hänelle samaa. Hän ei tietänyt enemmän, kuin minä,
mihin hän aikoi mennä, mutta luuli, että hänellä oli joku tuuma
mielessään.

Minä en tahtonut tämmöisissä oloissa jättää Mr. Peggottya, vaan me
söimme kaikki kolme yhdessä päivällisiksi biffipasteijaa -- joka oli
yksi niistä monesta herkusta, joista Peggotty oli kuuluisa -- ja jota
tässä tilaisuudessa kummallisella tavalla mausti, sen muistan hyvin,
joku sekanainen, puodista herkeämättä nouseva haju teestä, kahvista,
silavasta, juustosta, tuoreesta leivästä, polttopuista, kynttilöistä ja
saksanpähkinä-kastimesta. Päivällisten jälkeen istuimme tunnin verran
akkunan vieressä, vaikk'emme puhuneet juuri mitään; ja sitten Mr.
Peggotty nousi ylös, toi vaksitahtilaukkunsa ja tukevan sauvansa ja
laski ne pöydälle.

Sisarensa rahavaroista otti hän vähäisen summan testamentin johdosta;
töintuskin niin paljon, että niitä minun mielestäni riitti kuukaudeksi.
Hän lupasi ilmoittaa minulle, jos jotakin tapahtui hänelle; sitten hän
heitti laukkunsa selkäänsä, tarttui hattuunsa ja sauvaansa ja sanoi
meille molemmille: "Jumalan haltuun!"

"Kaikenlainen onni seuratkoon sinua, rakas, vanha sisar", sanoi hän,
Peggottya syleillen, "ja teitä myöskin, Mas'r Davy!" pudistaen kättäni.
"Minä menen hakemaan häntä laajalta ja lavealta. Jos hän tulisi kotiin,
kun minä olen poissa -- mutta voi, ei ole luultavaa, että niin käy! --
taikka, jos minä toisin hänet takaisin, on minun aikomukseni, että hän
ja minä elämme ja kuolemme, missä ei kukaan voi soimata häntä. Jos joku
vahinko tapahtuisi minulle, muistakaat, että viimeiset sanani, jotka
jätin jälkeeni hänelle, olivat: 'muuttumaton rakkauteni on aina
lemmityn lapseni kanssa, ja minä annan hänelle anteeksi!'"

Hän sanoi tämän juhlallisella tavalla ja paljastetulla päällä; sitten
pani hän hattunsa päähän ja lähti portaita alas ja pois. Me seurasimme
häntä portille. Oli lämmin, tomuinen ilta, juuri siihen aikaan, jolloin
tuo ikuinen jalkojen astunta sillä suurella valtakadulla, josta tälle
sivukadulle poikettiin, oli hetkeksi herjennyt. Aurinko paisti väkevänä
ja punertavana. Hän kääntyi yksinään varjokkaan katumme kulmasta
hohtavaan valoon, johon hän silmistämme katosi.

Harvoin tuli tämä illan tunti, harvoin heräsin yöllä, harvoin
tähystelin kuuta taikka tähtiä taikka katselin lankeevaa sadetta taikka
kuuntelin tuulta, ajattelematta, kuinka hän, pilgrimi raukka, yksinään
pyrki eteenpäin matkallansa, ja muistamatta sanoja:

"Minä menen hakemaan häntä laajalta ja lavealta. Jos joku vahinko
tapahtuisi minulle, muistakaat, että viimeiset sanani, jotka jätin
jälkeeni hänelle, olivat: 'muuttumaton rakkauteni on aina lemmityn
lapseni kanssa, ja minä annan hänelle anteeksi!'"




TOINEN LUKU.

Autuaana.


Koko tämän ajan olin yhä rakastanut Doraa enemmän, kuin ennen.
Pettyneissä toiveissani ja suruissani oli minun turvani ajatella häntä,
ja tämä palkitsi vähän ystävänikin kadon. Mitä enemmän säälin itseäni
taikka säälin muita, sitä enemmän etsin lohdutusta Doran kuvasta. Mitä
sakeammalta petoksia ja huolia mailmassa, sitä kirkkaammin ja
puhtaammin loisti Doran tähti korkealla mailman ylitse. Minä en luule,
että minulla oli mikään selvä käsitys, mistä Dora tuli taikka missä
määrässä hän kuului johonkin korkeampaan olentojen luokkaan; mutta minä
olen varma, että olisin suuttumuksella ja ylenkatseella hyljännyt sen
ajatuksen, että hän oli vaan inhimillinen olento, niinkuin kaikki muut
nuoret ladyt.

Minä olin uppoontunut Doraan, jos minun sopii niin sanoa. Minä en ollut
ainoastaan korvia myöden rakastunut häneen, vaan kokonaan likoontunut
hänestä. Olisi voitu, verrannollisesti puhuen, vääntää rakkautta
minusta kylläksi kenen hukuttamiseen hyvänsä; vaan kuitenkin olisi sitä
jäänyt niin tarpeeksi sisä- ja ulkopuolelle minua, että se olisi
tunkenut läpi koko olentoni.

Ensi työksi minä kotiin tultuani otin hämärässä kävelläkseni
Norwood'iin, jossa minä, niinkuin esine eräässä vanhassa lapsuuteni
arvoituksessa, 'kiersin ehtimiseen huoneen ympäri, sisään koskaan
pääsemättä', Doraa ajatellen. Minä luulen, että tämän käsittämättömän
arvoituksen selitys oli kuu. Vähät siitä, mikä se oli, minä, Doran
kuu-houreinen orja, kiertelin huonetta ja puutarhaa kaksi tuntia,
kurkistellen säle-aidakkeen raoista, ankaralla ponnistuksella nostaen
leukaani sen ruosteisten päällis-naulojen yli, heittäen sormi-suukkosia
kynttilöille akkuniin ja tuon tuostakin romantillisesti vannottaen
yötä suojelemaan Doraani -- en tiedä tarkoin mistä, arvatakseni
valkean-vaarasta. Kenties hiiristä, joita hän suuresti kammosi.

Rakkauteni oli niin paljon mielessäni ja minusta oli niin luonnollista
uskoa kaikki Peggotylle, että minä, kun hän taas iltaisin istui
vieressäni ja vanhoilla työkapineillansa ahkerasti paikkasi
vaatteitani, ilmoitin hänelle monen mutkan perästä suuren salaisuuteni.
Peggotty otti hartaasti osaa siihen, mutta minun oli mahdoton saada
häntä katsomaan asiaa minun kannaltani. Hän oli edeltäpäin rohkeasti
minun puolellani eikä voinut ensinkään ymmärtää, miksi minulla oli
mitään pahoja aavistuksia taikka olin alakuloinen sen asian tähden.
"Tuon nuoren ladyn sopi pitää itseänsä onnellisena", muistutti hän,
"kun hänellä oli semmoinen kosija. Ja mitä hänen isäänsä tulee", lausui
hän, "mitä Jumalan nimessä tämä gentlemani odotti!"

Minä huomasin kuitenkin, että Mr. Spenlow'in proktorin vaippa ja kankea
kaulahuivi vähän masensivat Peggottya ja vuodattivat häneen suurempaa
kunnioitusta sitä miestä kohtaan, joka vähitellen ja päivästä päivään
minun silmissäni muuttui yhä enemmän etherilliseksi ja jonka ympäri
kirkas sädekiehkura näytti hohtavan, kun hän suorana istui oikeustossa
paperien keskellä, niinkuin vähäinen tulitorni kirjoitustarpeitten
meressä. Ja sen ohessa oli minun, muistan, tavattoman kummallista
ajatella, oikeustossa itsekin istuessani, kuinka nuot vanhat, tylsät
tuomarit ja tohtorit eivät olisi huolineet Dorasta, jos olisivat
tunteneet hänet; kuinka he eivät olisi ihastuksesta menneet
järjeltänsä, jos heille olisi tarjottu avioliittoa Doran kanssa; kuinka
Dora olisi saanut laulaa ja soittaa tuolla taivaallisella gitarrilla,
siksi kuin hän olisi saattanut _minut_ hulluuden partaalle, eikä
kuitenkaan olisi houkutellut yhtäkään näistä hitureista tuumaakaan pois
heidän uraltaan!

Minä ylenkatsoin heitä jok'ikistä. Jäätyneet vanhat puutarhurit sydämen
kukkastarhoissa, te loukkasitte minua itseä! Tuomio-istuin oli minusta
täynnä tunnottomia houkkioita. Advokatin-aidakkeessa ei ollut enemmän
hellyyttä eikä runoutta, kuin ravintolan tiskissä.

Jommoisellakin ylpeydellä otin Peggotyn asiain hoidon omiin käsiini,
vein testamentin tutkittavaksi ja vahvistettavaksi, maksoin veron siitä
asian-omaisessa byroossa, saatin Peggotyn pankkiin ja laitin pian
kaikki seikat selville. Virvoitukseksi näissä lain-opillisissa puuhissa
menimme katsomaan muutamia hikoilevia vahakuvia Fleet-street'illä
(kuvat ovat luullakseni sulanneet jo parikymmentä vuotta takaperin);
kävimme Miss Linwood'in näyttelyssä, joka muistissani kangastaa
jonkunlaisena neuloma-töitten mausoleumina, varsin sovelias
itsetutkimusta ja katumusta synnyttämään; tarkastimme London'in
Tower'ia; ja nousimme St. Paul'in kirkon huippuun. Kaikki nämät ihmeet
tarjosivat Peggotylle niin paljon huvia, kuin hänen oli mahdollista
silloisissa oloissa nauttia; paitsi, luullakseni, St. Paulin kirkko,
joka sen vuoksi, että hän niin kauvan oli rakastanut työ-rasiaansa,
joutui kilpailemaan kannessa olevan kuvan kanssa eikä, arveli hän,
muutamissa kohden vetänyt vertoja tälle taideteokselle.

Kun Peggotyn asia, joka oli, mitä meidän Commons'issa oli tapa sanoa
"tavanmukaiseksi" (sangen helpot ja tuottavat nuot tavanmukaiset asiat
olivatkin), oli ratkaistu, vein hänet eräänä aamuna alas byroosen
rätinkiänsä maksamaan. Mr. Spenlow oli pistäynyt ulos, sanoi vanha
Tiffey, vannottaaksensa jotakuta gentlemania naimalupaa varten; mutta
kun tiesin, että hän pian palaisi, koska meidän paikkamme oli likellä
piispa-kanslerin edustajan ja generalivikariuksen virastoja, käskin
Peggotyn odottaa.

Testamentin tutkimisen ja vahvistamisen asioissa olimme Commons'issa
vähän niinkuin hautajaishankkijat, tavallisesti sääntönä pitäen, että
näytimme enemmän taikka vähemmän sortuneelta, kun meidän oli tekemistä
murehtivien kanssa. Samanlaisesta hienotuntoisuuden syystä olimme aina
iloiset ja hupaiset naimaluvan hakiain suhteen. Sentähden mainitsin
Peggotylle sitä mahdollisuutta, että hän havaitsisi Mr. Spenlow'in
suuresti tointuneeksi siitä surusta, jonka Mr. Barkis'in kuolema oli
tuottanut, ja tämä astuikin todella sisään hilpeänä kuin ylkämies.

Mutta ei Peggotyn eikä minun tehnyt mieli katsoa häntä, kun hänen
seurassaan näimme Mr. Murdstone'n. Tämä gentlemani oli hyvin vähän
muuttunut. Hänen hiuksensa näyttivät yhtä tuuhealta ja olivat varmaan
yhtä mustat, kuin koskaan; ja hänen katseensa oli yhtä vähän
luotettava, kuin ennen.

"Ah, Copperfield!" lausui Mr. Spenlow. "Te tunnette tämän gentlemanin,
luulen minä?"

Minä kumarsin kylmästi gentlemaniani ja Peggotty oli häntä tuskin
tuntevinaan. Mr. Murdstone oli ensin hiukan hämmennyksissään, kun näki
meidät molemmat yhdessä, mutta päätti nopeasti, mitä tehdä, ja tuli
minun luokseni.

"Minä toivon", lausui hän, "että teidän on hyvin laita?"

"Siitä te tuskin pidätte lukua", sanoin minä. "Hyvin. jos tahdotte
tietää".

Me katselimme toisiamme, ja hän puhutteli nyt Peggottya.

"Entä te", arveli hän. "Minä huomaan surulla, että teidän on miehenne
kuollut".

"Tämä ei ole ensimäinen, jonka kuolema on minulta eläessäni vienyt, Mr.
Murdstone", vastasi Peggotty, kiireestä kantapäähän vapisten. "Minä
toivon ilolla, ettei tarvitse soimata ketään tästä -- ettei kenenkään
tarvitse vastata siitä".

"Hoo!" lausui Mr. Murdstone; "se on lohduttava ajatus. Te olette siis
tehneet velvollisuutenne?"

"Minä en ole, kiitos Jumalan, vaivannut ketään kuoliaaksi", sanoi
Peggotty. "Ei, Mr. Murdstone, minä en ole pakoittanut ja peloittanut
mitään suloista olentoa ennenaikaiseen hautaan!"

Mr. Murdstone katseli hetken aikaa Peggottya synkästi -- katuvaisesti,
siltä minusta näytti -- ja sanoi sitten kääntäen päätänsä minua kohden,
mutta katsellen jalkojani eikä kasvojani:

"Ei ole luultavaa, että yhdymme pian jälleen; -- epäilemättä yksi ilon
lähde meille molemmille, sillä tämmöiset kohtaukset eivät koskaan voi
olla hupaiset. Minä en odota, että te, jotka aina kapinoitsitte minun
oikeata valtaani vastaan, jota harjoitin teidän eduksenne ja
parannukseksenne, nytkään osoittaisitte mitään hyvänsuontia minulle.
Meillä on molemmin-puolinen vastenmielisyys --".

"Vanha, luullakseni?" sanoin minä, keskeyttäen häntä. Hän hymyili ja
loi minuun niin vihaisen katseen, kuin ikinä saatti lähteä hänen
mustista silmistään.

"Se äityi rinnassanne jo lapsena", sanoi hän. "Se katkeroitti
äiti-raukkanne elämän. Te olette oikeassa. Minä toivon, että vielä
menettelette paremmin; minä toivon, että oikaisette käytöksenne".

Tähän hän päätti keskustelun, jota olimme matalalla äänellä pitäneet
yhdessä ulkopuolisen byroon nurkassa, sillä, että hän meni Mr.
Spenlow'in huoneesen ja ääneen sanoi lempeimmällä tavallansa:

"Mr. Spenlow'in ammatin gentlemanit ovat tottuneet perhe-riitoihin ja
tietävät, kuinka mutkikkaat ja vaikeat ne aina ovat!" Näin puhuen hän
maksoi rahat naimaluvasta, jonka Mr. Spenlow antoi hänelle sievästi
kokoon taitettuna, samalla pusertaen hänen kättänsä ja kohteliaasti
toivottaen hänelle ja morsiamelle onnea, ja lähti ulos byroosta.

Minun ehkä olisi ollut vaikeampi pidättää itseäni ja hänen puhuessaan
pysyä vaiti, jollei minun olisi ollut niin suuri vastus teroittaa
Peggottyyn (joka vaan minun puolestani oli vihoissaan, tuo
hyvänlaitainen olento!), ettemme olleet missään vastasyytösten
paikassa, jonka vuoksi pyysin häntä rauhoittumaan. Hän oli joutunut
niin tavattomaan mielenliikutukseen, että olin iloissani, kun pääsin
hellällä syleilyllä, johon tämä vanhojen vääryyksiemme muisto
houkutteli häntä ja jota koetin parhaan voimani mukaan pitää hyvänäni
Mr. Spenlow'in ja konttoristien läsnä ollessa.

Mr. Spenlow ei näyttänyt tietävän, minkälaisessa sukulaisuudessa Mr.
Murdstone ja minä olimme; josta olin iloinen, sillä minun oli mahdoton
tunnustaa häntä siksi, mikä hän oli, edes omassa rinnassani, niin kauan
kuin muistin, mitä muistin äiti raukkani kohtalosta. Mr. Spenlow näytti
ajattelevan, jos hän ollenkaan ajatteli asiaa, että tätini oli
hallituspuolueen johdattaja heimossamme ja että löytyi joku
vastustuspuolue, jota joku johdatti -- niin minä ainakin päätin siitä,
mitä hän sanoi, sillä aikaa kuin odotimme Mr. Tiffey'tä, joka kirjoitti
ulos Peggotyn rätinkiä.

"Miss Trotwood", muistutti hän, "on epäilemättä sangen luja, eikä ole
todenmukaista, että hän taipuisi minkään vastustuksen alle. Minä
ihmettelen hänen luonnettansa ja minun sopii toivottaa onnea teille,
Copperfield, että olette oikealla puolella. Sukulais-riidat ovat kovin
surkuteltavia -- mutta ne ovat hyvin tavallisia -- ja pää-asia on, että
on oikealla puolella", tarkoittaen, käsitän minä, rahallisella
puolella.

"Jotenkin edullinen naimakauppa tämä, luulen?" sanoi Mr. Spenlow.

Minä ilmoitin, etten tuntenut mitään siitä.

"Todella!" lausui hän. "Niistä muutamista sanoista päättäen, joita Mr.
Murdstone laski -- jotenka miehet usein tämmöisissä tiloissa tekevät --
ja sen johdosta, mitä Miss Murdstone tuli lausuneeksi, sanoisin, että
se on hyvänpuolinen naimakauppa".

"Tarkoitatteko, että hän saa rahaa, Sir?" kysyin minä.

"Tarkoitan", arveli Mr. Spenlow. "Minä ymmärsin, että hän saa rahaa.
Kauniin ladyn sen lisäksi, jutellaan minulle".

"Vai niin? Onko hänen morsiamensa nuori?"

"Äsken päässyt lailliseen ikään", lausui Mr. Spenlow. "Niin äsken
päässyt, että ovat, luullakseni, vaan odottaneet sitä".

"Jumala armahtakoon häntä!" sanoi Peggotty, niin pontevasti ja
äkki-arvaamatta, että kaikki kolme seisoimme hämmästyneenä; siksi kuin
Tiffey tuli sisään rätingin kanssa. Vanha Tiffey ilmestyi kuitenkin
pian ja ojensi sen Mr. Spenlowille katseltavaksi. Leukaansa
kaulahuiviinsa sovittaen ja hivuttaen sitä hiljalleen, luki Mr. Spenlow
eri kohdat anteeksi pyytävällä katsannolla -- niinkuin ne kaikki
olisivat olleet Jorkins'in tekoa -- ja antoi sitten lempeällä
huokauksella rätingin takaisin Tiffey'lle.

"Niin", hän sanoi. "Se on oikea. Aivan oikea. Minä olisin ollut
erittäin onnellinen, Copperfield, jos olisin voinut rajoittaa näitä
kulunkeja vaan niihin maksoihin, joita meillä on ollut hänen
puolestaan; mutta se on minun ammatillisessa elämässäni ikävä seikka,
etten ole oikeutettu noudattamaan omaa tahtoani. Minulla on
asiakumppani -- Mr. Jorkins".

Koska hän sanoi tätä semmoisella suopealla raskasmielisyydellä, joka
oli lähin askel ilmaiseksi antamiseen, lausuin kiitollisuuttani
Peggotyn puolesta ja maksoin Tiffey'n pankkiseteleissä. Peggotty lähti
nyt asuntoonsa, mutta Mr. Spenlow ja minä menimme oikeustoon, jossa
meillä oli käsiteltävänä joku avio-eron pyyntö, erään näppärän
asetuksen nojalle rakennettu (tämä asetus on, luullakseni, nyt
lakkautettu, mutta sen voimasta olen nähnyt monta avioliittoa
purettavan). Pyynnön perustukset olivat nämät. Mies, jonka nimi oli
Thomas Benjamin, oli ottanut ulos naimalupansa ainoastaan Thomaan
nimellään; jättäen pois Benjaminin nimensä sitä tapausta varten, ettei
hänen olonsa tulisi niin mukavaksi, kuin hän odotti. Koska hänen olonsa
_ei_ tullut niin mukavaksi, kuin hän oli odottanut, taikka hän oli
vähän kyllästynyt vaimoonsa, mies raukka, astui hän nyt vuoden parin
naimisissa oltuaan esiin erään ystävän kautta ja ilmoitti, että hänen
nimensä oli Thomas Benjamin ja ettei hän sentähden ollut naimisissa
ollenkaan. Jonka oikeusto hänen suureksi iloksensa vahvisti.

Minun täytyy sanoa, että minua epäilytti, oliko tämä aivan oikein, eikä
edes tuo vehnän busheli, joka suoritti kaikki säännöttömyydet, voinut
haihduttaa näitä epäilyksiäni. Mutta Mr. Spenlow puhui minun kanssani
tästä asiasta. Hän sanoi: "katsokaat mailmaa, siinä on hyvää ja pahaa;
katsokaat kirkollislakia, _siinäkin_ on hyvää ja pahaa; kaikki oli
saman järjestelmän osaa; hyvä; mitä muuta tarvitaan!"

Minulla ei ollut rohkeutta esitellä Doran isälle, että ehkä voisimme
parantaa mailmaakin vähän, jos nousisimme varhain aamuisin ja
heittäisimme takkimme yltämme työhön ryhtyessämme; mutta minä tunnustin
ajattelevani, että Commons'ia ehkä voisimme parantaa. Mr. Spenlow
vastasi, että hän tahtoi erittäin neuvoa minua karkoittamaan tuota
ajatusta aivoistani, kosk'ei se soveltunut minun gentlemanin luontooni;
mutta että hän tahtoisi ilolla kuulla minulta, mitä parannusta minä
arvelin Commons'issa mahdolliseksi.

Minä ryhdyin siihen Commons'in osaan, joka sattui olemaan lähinnä meitä
-- sillä puheen-alainen mies oli nyt vaimostansa eroitettu, ja me
olimme jättäneet tuomio-salin ja astuimme testamentin-oikeuston ohitse
-- ja arvelin, että testamentin-oikeusto oli jotenkin kummallisesti
hoidettu laitos. Mr. Spenlow kysyi, missä kohden? Minä vastasin
kaikella soveliaalla kunnioituksella hänen kokemuksensa suhteen (mutta
suuremmalla kunnioituksella, pelkään minä, sen asian vuoksi, että hän
oli Doran isä), että ehkä oli vähän järjetöntä, että tämän oikeuston
arkistoa, joka sisälsi kaikkien niitten ihmisten alkuperäiset
testamentit, jotka laveassa Canterbury'n maakunnassa kolmen kokonaisen
vuosisadan kuluessa olivat jättäneet jälkeensä omaisuutta, pidettiin
väliaikaisessa rakennuksessa, jota ei oltu koskaan aiottu tähän
tarkoitukseen, jota registratorit hyyräsivät ulos omaa, yksityistä
voittoansa varten, joka ei ollut turvallinen, joka ei ollut suojassa
valkean-vaaralta, joka oli läkähtymällänsä niistä tärkeistä
dokumenteista, joita siinä talletettiin, ja joka katosta lattiaan
suorastaan oli registratorien rahanhankkeen keinona, jotka
registratorit kiskoivat isoja palkkoja yleisöltä ja pistivät yleisön
testamentit pois millä tavalla hyvänsä ja mihin paikkaan hyvänsä ilman
mitään muuta tarkoitusta, kuin että he helposti pääsivät niistä; että
kenties oli vähän järjetöntä, etteivät nämät registratorit, joitten
tulot nousivat kahdeksaan taikka yhdeksään tuhanteen puntaan vuoteensa
(vararegistratorien ja ääntövaltaisten sihteerien tuloista puhumatta),
olleet velvolliset käyttämään edes osaa tästä rahasta ja etsimään
kohtuullisen turvallista paikkaa niitä kalliita dokumentteja varten,
joita kaikkien kansaluokkien täytyi uskoa heille, joko tahtoivat taikka
ei; että oli ehkä vähän väärin, että kaikki isot virat tässä suuressa
oikeustossa olivat uhkeita sinekyrejä, kun päinvastoin nuot onnettomat
työkonttoristit tuossa kylmässä, pimeässä huoneessa toisessa
kerroksessa olivat mitä huonoimmin palkittuja ja vähimmässä arvossa
pidettyjä ihmisiä kaikista niistä London'in virkamiehistä, joilla oli
tärkeä toimi; että ehkä oli vähän sopimatonta, että korkein
registratori, jonka velvollisuus oli katsoa, ettei se yleisö, joka
alinomaa kävi tässä paikassa, kaivannut mitään tarpeellista mukavuutta,
tämän virkansa kautta oli suunnattoman suuri sinekyristi (ja sai olla,
paitsi sitä, pappi, useitten kirkkoherranpaikkojen pitäjä, tuomiokirkon
penkkien vouraaja ja jos jotakin), -- sillä välin kuin yleisö kärsi
semmoista epämukavuutta, josta meillä oli esimerkki joka ilta, kun
byroo oli auki, ja jonka tiesimme kauhean isoksi; että, lyhyeltä
puhuen, tämä Canterbury'n hippakunnan testamentin-oikeusto ehkä oli
kokonaan semmoinen myrkyllinen laitos ja semmoinen turmiollinen
hulluus, että, jollei sitä olisi rutistettu kokoon St. Paul'in
kirkkotarhan nurkkaan, josta harvat ihmiset tiesivät, se varmaan kauan
aikaa sitten olisi täydellisesti käännetty nurin narin ja ylös alaisin.

Mr. Spenlow hymyili, kun ujosti innostuin tässä aineessa, ja keskusteli
sitten tästä kysymyksestä minun kanssani niinkuin hän oli keskustellut
toisestakin. Hän sanoi, mitä se viimeistä lukua oli? Se oli tunteen
kysymys. Jos yleisöstä tuntui siltä, kuin heidän testamenttinsa
olisivat turvallisessa paikassa, ja yleisö lisäksi piti varmana, ettei
oikeustoa voinut paremmaksi saattaa, kenellä siis siitä vahinkoa oli?
Ei kenelläkään? Kenellä hyötyä siitä? Kaikilla sinekyristeillä. No.
Niinmuodoin hyvä oli voittopuolella, Tässä kenties ei ollut mikään
täydellinen järjestelmä; _ei mikään_ maan päällä _ollut_ täydellistä;
mutta mitä hän kammoi, oli vaajan sisään-lyöminen. Niin kauan kuin
testamentin-oikeusto oli ollut olemassa, oli maa ollut kunniakas.
Lyötäköön vaaja testamentin-oikeustoon, ja maa lakkaa kunniakkaana
olemasta. Hän arveli gentlemanin perus-aatteen olevan sen, että hän
otti asiat semmoisina, kuin hän tapasi ne; eikä hän epäillyt, että
testamentin-oikeusto kestäisi meidän aikamme. Minä taivuin hänen
ajatukseensa, vaikka suuresti itse epäilin sitä. Minä huomaan
kuitenkin, että hän oli oikeassa; sillä se ei ole ainoastaan
kestänyt tähän aikaan saakka, vaan se on kestänyt erään suuren
parlamentinmietteen kiusallakin, joka miete laitettiin (ei erittäin
mielukkaasti) kahdeksantoista vuotta takaperin, jolloin kaikki nämät
minun muistutukseni esiteltiin perinpohjin ja jolloin senaikainen
testamenttien säilytyshuone ilmoitettiin riittävän vaan puoleksi
kolmatta vuotta siitä lähtien. Mitä he sen jälkeen ovat näitten
testamenttien tehneet, ovatko he hukanneet montakin vai myyvätkö he
niitä silloin tällöin voipuoteihin, sitä en tiedä. Minua ilahuttaa,
ettei minun testamenttini ole siellä, ja minä toivon myöskin, ettei se
vielä pitkään aikaan joudu sinne.

Minä olen kirjoittanut nämät kaikki tähän autuaalliseen lukuuni, koska
ne tässä joutuvat luonnolliseen paikkaansa. Kun Mr. Spenlow ja minä
rupesimme tähän keskusteluun, pitkitimme sitä ja kävelyämme
edestakaisin, siksi kuin haaraannuimme yleisiin puhe-aineisin. Ja niin
tapahtui lopulta, että Mr. Spenlow kertoi minulle, että tästä päivästä
viikko oli Doran syntymäpäivä ja että häntä ilahuttaisi, jos tulisin ja
ottaisin osaa vähäiseen piknikkiin sinä päivänä. Minun meni kohta
järkeni; minä kävin aivan houkkapäiseksi seuraavana päivänä, kun
vastaan-otin vähäisen koru-reunaisen kirjepaperi-arkin, jossa seisoi:
"Isä suosii. Älkäät unhottako"; ja vietin loma-ajan jonkunlaisessa
mielettömyyden tilassa.

Minä luulen, että rupesin kaikkiin mailmattomiin hullutuksiin,
valmistaessani itseäni tätä siunattua tilaisuutta varten. Minua
kuumottaa vielä, kun muistan sen kaulahuivin, jonka ostin. Saappaani
sopisi asettaa mihin kidutuskoneitten kokoelmaan hyvänsä. Iltaa ennen
hankin ja lähetin Norwood'in vaunuilla menemään sievän pikkuisen korin,
joka jo itsessänsä oli, arvelin, melkein koko rakkauden ilmoitus. Siinä
oli paukkukaramelleja mitä hellimmillä mielilauseilla vaan rahalla sai.
Kello kuusi aamulla olin Covent Garden'in torilla Doralle kukkakimppua
ostamassa. Kello kymmenen ratsastin (minä olin tätä tilaisuutta varten
hyyrännyt uljaan kimon) kukkakimppu hatussa, että se pysyisi tuoreena,
täyttä ravia Norwood'ia kohden.

Minä luulen, että, kun näin Doran puutarhassa, mutta en ollut häntä
näkevinäni, ja ratsastin rakennuksen ohitse, mutta en ollut millään
muotoa sitä tuntevinani, vaan tuskallisesti etsin sitä, minä tein kaksi
vähäistä narrin työtä, joita muut nuoret gentlemanit minun tilassani
ehkä myöskin olisivat tehneet -- koska ne minusta tuntuivat niin
luonnollisilta. Mutta voi! kun todella löysin rakennuksen ja astuin
maahan puutarhan portilla ja vaivalla vedin nuot kivisydämiset
saappaani nurmikon poikki Doran luo, joka istui puutarhan tuolilla
syrenipuun alla, mimmoiselta hän näytti tänä ihanana aamuna perhosten
keskellä valkoisella olkihatullaan ja taivaan-sinisellä hameellaan!

Hänen seurassaan oli eräs nuori lady -- häneen verraten vanhanpuolinen
-- melkein kahdenkymmenen vuotinen, sanoisin. Hänen nimensä oli Miss
Mills, ja Dora sanoi häntä Juliaksi. Hän oli Doran paras ystävä.
Onnellinen Miss Mills! Jip oli siellä, ja Jip yritti taas haukkumaan
minua. Kun tarjosin kukkakimppuani Doralle, kiristi se hampaitansa
mustasukkaisuudesta. Hyvällä syyllä. Hyvällä syyllä todellakin, jos se
olisi hiukankin aavistanut, kuinka minä jumaloitsin hänen emäntäänsä!

"Oh, kiitoksia, Mr. Copperfield! Mitkä kauniit kukat!" sanoi Dora.

Minun oli aikomus sanoa (ja minä olin kolme penikulmaa opiskellut
parasta lausetta sitä varten), että katsoin niitä kauniiksi, ennenkuin
näin ne niin likellä _häntä_. Mutta minä en saanut sitä tehdyksi. Hän
oli liian lumoava. Kun näin hänen panevan kukat vähäistä, kuoppaista
leukaansa vastaan, meni mieli ja kieli ja minä raukesin ihastukseen.
Minä kummastelen, etten sanonut: "tappakaat minut, jos teillä on mitään
sydäntä, Miss Mills. Sallikaat minun kuolla tähän!"

Sitten piti Dora kukkiani Jip'in edessä haistettavaksi. Mutta Jip
murisi eikä tahtonut haistaa niitä. Nyt Dora nauroi ja asetti ne hiukan
likemmäksi Jip'iä, pakoittaaksensa sitä. Mutta Jip tarttui johonkin
geraniumin varteen ja pureskeli sitä, niinkuin se olisi ollut kissa.
Silloin Dora löi sitä ja näytti nyreältä ja sanoi: "ihanat kukka
parkani!" yhtä sääliväisesti, ajattelin minä, kuin jos Jip olisi
iskenyt minuun. Minä toivoin, että se olisi!

"Te tulette hyvin iloiseksi, Mr. Copperfield, kun kuulette", lausui
Dora, "ettei tuo äreä Miss Murdstone ole täällä. Hän on lähtenyt
veljensä häihin ja jää pois ainakin kolmeksi viikoksi. Eikö se ole
hauskaa?"

Minä vastasin, että olin vakuutettu siitä, että se oli hauskaa hänelle,
ja että kaikki, mikä oli hauskaa hänelle, oli hauskaa minulle. Miss
Mills hymyili meille jonkunlaisella korkeamman viisauden ja
hyvänsuonnin katsannolla.

"Hän on mitä ikävin olento minä milloinkaan olen nähnyt", sanoi Dora.
"Sinä et saata uskoa, kuinka pahaluontoinen ja häijy hän on, Julia".

"Kyllä minä saatan, rakas ystäväni!" lausui Julia.

"_Sinä_ ehkä saatat, kultani", vastasi Dora, pitäen kättänsä Julian
käden päällä. "Anna minulle anteeksi, etten kohta eroittanut sinua
muista".

Minä opin tästä, että Miss Mills'illä oli ollut koetuksensa
vaiherikkaan elämän kuluessa; ja minun sopii ehkä lukea tätä syyksi
siihen viisaasen ja hyvänsuopaan käytökseen, jota jo olen maininnut.
Minä huomasin päivän kuluessa, että näin oli asian laita: Miss Mills
oli ollut onneton rakkaudessaan ja luultiin paenneen mailmasta
katkerasti kootulla kokemuksellansa, vaikka yhä ottavan tyvenesti osaa
nuoruuden eheään toivoon ja lempeen.

Mutta nyt tuli Mr. Spenlow ulos asunnosta, ja Dora meni hänen
luoksensa, sanoen: "katso, isä, niin ihania kukkia!" Ja Miss Mills
hymyili miettiväisesti, niinkuin hän olisi sanonut: "te päivänperhoset,
nauttikaat lyhyttä olemustanne elämän kirkkaana aamuna!" Ja nyt
astuimme kaikki nurmikolta vaunuja kohden, jotka seisoivat valmiina.
Minä en saa koskaan semmoista matkaa enää. Minulla ei ole koskaan ollut
toista semmoista. Vaunuissa ei ollut kuin nämät kolme, heidän korinsa,
minun korini ja gitarrikotelo; ja tietysti vaunut olivat avonaiset; ja
minä ratsastin niitten takana, ja Dora istui, selkä hevosia päin,
katsoen minua kohden. Hän piti kukkakimppua likellä itseänsä tyynyllä
eikä tahtonut sallia, että Jip ollenkaan istui sillä puolella häntä,
peläten, että se rusentaisi kukkia. Hän otti ne usein käteensä ja
virvoitti itseänsä usein niitten hajulla. Semmoisiin aikoihin meidän
silmämme usein kohtasivat toisensa, ja suuresti minua kummastuttaa,
etten lentänyt uljaan kimoni pään ylitse vaunuihin.

Tomutti, luullakseni. Tomutti kovin, luullakseni. Minulla on joku
heikko muisto, että Mr. Spenlow nuhteli minua siitä, että ratsastin
tomussa; mutta minä en tietänyt mistään tomusta. Minä näin jonkun
rakkauden ja ihanuuden pilven Doran ympäri, mutta ei mitään muuta
pilveä. Mr. Spenlow nousi välisti seisoalle ja kysyi minulta, mitä minä
näköalasta pidin. Minä sanoin, että se oli kaunis, ja niin se todella
olikin; mutta se oli kaikki Doraa minulle. Aurinko paisti Doraa, linnut
lauloivat Doraa. Etelätuuli puhalsi Doraa, ja metsäkukat pensastoissa
olivat kaikki Doria, joka umpu. Se on lohdutukseni, että Miss Mills
ymmärsi minut. Miss Mills yksin käsitti tunteeni kokonaan.

Minä en tiedä, kuinka kauas ajoimme; enkä tähän hetkeen saakka sen
paremmin tiedä, mihin ajoimme. Kenties olimme likellä Guildford'ia.
Kenties joku Tuhat-yhdenyön loihtija oli avannut paikan päiväksi ja
sulki sen ijäksi, kun olimme jättäneet sen. Se oli viheriäinen paikka
pehmeillä turpeilla peitetyllä kunnaalla. Siellä oli varjokkaita puita
ja kanervaa ja niin pitkältä, kuin silmä kannatti, viljavaa maisemaa.

Oli harmillista nähdä, että siellä oli ihmisiä, jotka odottivat meitä;
ja mustasukkaisuuteni ladyjenkin suhteen oli rajaton. Mutta kaikki oman
sukupuoleni jäsenet -- erittäin eräs ryökäle, kolme, neljä vuotta minua
vanhempi, punaisella poskiparralla, johon hän perusti niin paljon
röyhkeyttä, että oli mahdoton sitä kärsiä -- olivat veri-vihollisiani.

Kaikki purkasimme korimme ja puuhasimme päivällistemme valmistamisessa.
Punaparta kehui osaavansa laittaa erästä sallattia (jota minä en usko)
ja tungetteli yleisön huomioon. Muutamat nuoret ladyt pesivät kaalikset
hänelle ja leikkasivat ne palasiksi hänen johdollaan. Dora oli niitten
joukossa. Minä tunsin, että sallimus oli asettanut minut tätä miestä
vastaan ja että toisen meistä täytyi kuolla. Punaparta teki sallattinsa
(minä kummastelin, kuinka he saivat sitä syödyksi; vaikka mikä olisi
ollut, _minä_ en olisi siihen koskenut!) ja äänesti itsensä
viinikellarin päälliköksi. Viinikellarin oli hän, kekseliäs peto,
rakentanut ontelon puun tyveen. Vähän ajan perästä näin hänen, hummerin
enemmistö talrikillansa, syövän päivällistänsä Doran jalkojen juurella!

Minulla on vaan himmeä muisto siitä, mitä tapahtui jonkun ajan kuluessa
siitä, kuin tämä surkea esine ilmestyi silmieni eteen. Minä olin hyvin
iloinen, tiedän minä; mutta se oli onteva ilo. Minä lähestyin erästä
nuorta, pieni-silmäistä, vaalean-punaisiin puettua olentoa ja
mielittelin häntä hurjasti. Hän vastaan-otti kohteliaisuuteni
suosiolla; mutta oliko se ainoastaan minun tähteni, vai sentähden, että
hänellä oli jonkunlaisia tuumia Punaparran suhteen, en voi sanoa.
Juotiin Doran maljaa. Kun join sitä, olin siksi tarpeeksi
keskeyttävinäni puhettamme ja heti jälleen siihen ryhtyvinäni. Minä
kohtasin Doran silmää, kun kumarsin häntä, ja minusta tuntui, kuin se
olisi näyttänyt rukoilevalta. Mutta se katseli minua Punaparran pään
yli, ja minä olin kuin timantti.

Tuolla nuorella, vaalean-punaisiin puetulla olennolla oli viheriäisiin
puettu äiti; ja minä melkein luulen, että jälkimäinen valtiollisista
syistä eroitti meidät. Oli miten oli, koko seura hajosi, sillä välin
kuin päivällisten tähteet korjattiin pois; ja minä kävelin itsekseni
puitten välissä jonkunlaisessa riehuvassa ja katuvaisessa tilassa. Minä
mietin, pitikö minun sanoa syyksi, etten voinut hyvin, ja paeta -- en
tiedä mihin -- uljaalla kimollani, kun Dora ja Miss Mills kohtasivat
minut.

"Mr. Copperfield", sanoi Miss Mills, "te olette raskasmielinen".

Minä pyysin anteeksi. En ollenkaan.

"Ja Dora", sanoi Miss Mills, "_sinä_ olet raskasmielinen".

"En! En suinkaan!"

"Mr. Copperfield ja Dora", lausui Miss Mills melkein kunnian-arvoisalla
katsannolla. "Tässä on jo kylläksi. Älkäät salliko, että joutava
epä-ymmärrys kuihduttaa kevään kukat, joita, kun ne kerta ovat
puhjenneet ja lakastuneet, ei koskaan voi elvyttää. Minä puhun",
sanoi Miss Mills, "entisyyden -- kaukaisen, peräyttämättömän
entisyyden kokemuksesta. Niitä kuohuvia lähteitä, jotka kimaltelevat
päivänpaisteessa, ei saa pelkkä oikku seisauttaa; Saharan erämaan
kosteikkoa ei saa suotta autioksi muuttaa".

Minä tuskin tiesin, mitä tein; siinä määrässä kiehahti vereni kuumaksi;
mutta minä tartuin Doran pieneen käteen ja suutelin sitä -- ja hän
salli minun! Minä suutelin Miss Mills'in kättä; ja mielestäni tuntui,
kuin kaikki kolme olisimme suoraan menneet seitsemänteen taivaasen.

Me emme laskeneet alas takaisin. Me pysyimme siellä ylhäällä koko
illan. Ensiksi astuimme edestakaisin puitten välissä: minä, Doran ujo
käsivarsi kainalossani; ja sen Jumala tietää, että, vaikka tämä kaikki
oli hulluutta, se olisi ollut onnellinen kohtalo, jos kesken näitä
hullumaisia tunteita olisi muuttunut kuolemattomaksi ja ijäti saanut
astua puitten välissä!

Mutta liian pian kuulimme muitten nauravan ja haastelevan ja huutavan:
"missä Dora on?" Jonka vuoksi palasimme, ja he pyysivät Doraa
laulamaan. Punaparta olisi noutanut gitarrikotelon vaunuista, mutta
Dora sanoi hänelle, ettei kukaan tietänyt, missä se oli, paitsi minä.
Niin Punaparta silmänräpäyksellä sysättiin pois; ja minä sen toin, minä
sen avasin, minä gitarrin esiin otin, minä Doran viereen istuin, minä
hänen nenäliinaansa ja hansikkaitansa pidin, minä jokaisen sävelen
hänen suloisesta äänestään join, minulle hän lauloi, joka rakastin
häntä; ja taputtivat kaikki muut käsiänsä mitä taputtivat, heillä ei
ollut mitään tekemistä sen kanssa!

Minä olin päihtynyt ilosta. Minä pelkäsin, että tämä onni oli liian
suuri todellisena ollaksensa, ja että minä ennen pitkää heräisin
Buckingham Street'illä ja kuulisin Mrs. Crupp'in kilistelevän
tee-kuppeja, aamiaista valmistaessaan. Mutta Dora lauloi, ja muut
lauloivat, ja Miss Mills lauloi -- kuinka muistin onkaloissa kai'ut
nukkuvat; niinkuin hän olisi ollut sadan vuoden vanha -- ja ilta tuli;
ja me joimme teetä ja pidimme kattilaa kiehumassa mustalaisten tavalla;
ja minä olin yhä yhtä onnellinen, kuin ennen.

Minä olin onnellisempi, kuin koskaan, kun seura hajosi, ja toiset,
voitettu Punaparta ja kaikki, lähtivät kukin tahollensa, ja me lähdimme
meidän tahollemme. Ilta oli hiljainen, päivä alkoi himmetä ja suloiset
lemut nousivat maasta ympäriltämme. Koska Mr. Spenlow oli unissansa
champagnesta -- kunnia maalle, joka synnytti rypäleen, rypäleelle, joka
tuotti viinin, auringolle, joka kypsensi sen, ja kauppiaalle, joka
väärensi sen! -- ja nukkui sitkeästi yhdessä vaunun-nurkassa, ratsastin
minä vaunujen vieressä ja puhuttelin Doraa. Hän ihmetteli hevostani ja
taputti sitä -- voi kuinka kalliilta, pieneltä hänen kätensä näytti
hevosen kaulalla! eikä hänen shaalinsa tahtonut pysyä oikein
paikallansa, vaan minä sovitin sitä tuon tuostakin hänen ympärillensä
käsivarrellani; ja minusta tuntui vielä, kuin Jip olisi ruvennut
huomaamaan, kuinka asian laita oli, ja ymmärtämään, että sen täytyi
taipua ystävyyteen minun kanssani.

Tuo viisas Miss Mills myöskin; tuo rakastettava, vaikka mailmaan
kyllästynyt nunna; tuo pikkuinen, tuskin kahdenkymmenen täyttänyt
patriarkka, joka oli suorittanut välinsä mailman kanssa ja joka ei
millään lailla sallinut herättää nukkuvia kaikuja muistin onkaloissa;
minkä hyvän asian _hän_ teki!

"Mr. Copperfield", lausui Miss Mills, "tulkaat tälle puolelle vaunuja
hetkeksi -- jos teiltä liikenee yksi silmänräpäys. Minä tahtoisin puhua
teidän kanssanne".

Katsokaat minua uljaalla kimollani, kun nojaun Miss Mills'in puoleen,
käsi vaunujen ovella!

"Doran on määrä oleskella joku aika minun luonani. Hän lähtee
ylihuomenna kotiin minun kanssani. Jos teidän tekisi mieli käydä meitä
tervehtimässä, olen varma, että isä ilolla näkisi teidät".

Mitä minä muuta voin tehdä, kuin rukoilla hiljaista siunausta Miss
Mills'in pään päälle ja kätkeä Miss Mills'in adressin muistini
varmimpaan soppeen! Mitä minä muuta voin tehdä, kuin ilmoittaa Miss
Mills'ille kiitollisilla katseilla ja hehkuvilla sanoilla, kuinka
suuressa arvossa pidin hänen hyvänsuontiansa, ja kuinka sanomattoman
kallis hänen ystävyytensä oli minulle!

Silloin Miss Mills lempeästi laski minut pois sanoen: "menkäät takaisin
Doran luo!" ja minä menin; ja Dora kallistui ulos vaunuista,
puhutellaksensa minua, ja me haastelimme koko loppupuolen matkaa; ja
minä ratsastin uljaalla kimollani niin likellä pyörää, että hivutin sen
vasenta etujalkaa siihen ja "vein kuorta pois", niinkuin sen omistaja
sanoi minulle, "kolmen punnan ja seitsemän shillingin edestä" -- jotka
minä suoritin ja pidin erinomaisen halpaa maksona niin suuresta ilosta.
Jonka ajan kuluessa Miss Mills istui ja katseli kuuta, lausuen värssyjä
ja ajatellen, arvaan minä, niitä muinaisia päiviä, jolloin hänellä
vielä oli jotakin tekemistä mailman kanssa.

Norwood oli monta penikulmaa liian lähellä, ja me saavuimme siihen
monta tuntia liian pian; mutta Mr. Spenlow tointui vähän sitä ennen ja
sanoi: "teidän täytyy tulla sisään, Copperfield, ja levätä!" ja kun
minä suostuin, saimme voileipää, viiniä ja vettä. Valoisassa huoneessa
Dora punehtuessaan näytti niin armaalta, etten voinut riistää itseäni
pois, vaan istuin siinä tuijottaen unelmassani, siksi kuin Mr.
Spenlow'in kuorsaaminen sen verran herätti minua, että jätin hyvästi.
Niin erosimme toisistamme, minä ratsastaen London'iin, koko matkan
kädessäni tuntien Doran käden hienoa jäähyväis-koskemista,
kymmenen-tuhatta kertaa mieleeni johdattaen jokaista tapausta ja sanaa,
ja viimein laskeutuen omaan vuoteeseni yhtä ihastuneena, kuin mikä
nuori narri hyvänsä, jolta rakkaus ikinä vei kaikki viisi aistia.

Kun seuraavana aamuna heräsin, olin päättänyt ilmoittaa rakkauteni
Doralle ja saada tietoa kohtalostani. Onnesta tai onnettomuudesta oli
kysymys. Muuta kysymystä ei minun tietääkseni löytynyt mitään
mailmassa, ja ainoastaan Dora voi antaa vastausta siihen. Minä vietin
kolme päivää jonkunlaisessa uhkeassa kurjuudessa, kiduttaen itseäni
sillä, että selitin kaikenlaisella lannistuttavalla tavalla kaikki,
mitä oli tapahtunut Doran ja minun välilläni. Viimein suurilla
kustannuksilla yritykseeni hankittuani lähdin Miss Mills'in luo,
rakkauden ilmoituksen taakka hartioillani.

Kuinka monta kertaa kävelin katua edestakaisin ja neliskulmaisen
edustan ympäri -- tuskalla huomaten, että itse olin paljon parempi
selitys vanhaan arvoitukseen, kuin tuo alkuperäinen -- ennenkuin sain
astutuksi portaita ylös ja kolkutetuksi, on yhdentekevä asia nyt.
Silloinkin, kuin vihdoin olin kolkuttanut ja ovella odotin, aioin,
hädässäni vähän Barkis raukkaa ajatellen, kysyä Mr. Blackboy'ta, pyytää
anteeksi ja peräytyä. Mutta pysyin sentään paikallani.

Mr. Mills ei ollut kotona. Minä en odottanutkaan, että hän olisi. Häntä
ei kukaan kaivannut. Miss Mills oli kotona. Miss Mills'issä oli
kylläksi.

Minä saatettiin johonkin huoneesen toisessa kerroksessa, jossa Miss
Mills ja Dora olivat. Jip oli myöskin siellä. Miss Mills kopioitsi
nuotteja (minä muistan, että se oli uusi laulu nimeltä Rakkauden
ruumiinvirsi) ja Dora maalasi kukkia. Kuinka onnelliseksi kävin, kun
tunsin omat kukkani; juuri samat, jotka olin ostanut Covent Garden'in
torilta! Minun ei sovi sanoa, että ne olivat suuresti niitten näköiset
taikka ylimalkain muistuttivat mistäkään muista kukista, joita olin
nähnyt; mutta siitä paperista, joka ympäröitsi niitä ja joka oli
tarkasti kopioittu, tunsin, mitä tarkoitettiin.

Miss Mills'iä ilahutti suuresti nähdä minua ja hän oli kovin
pahoillansa, ettei hänen isänsä ollut kotona; vaikka minusta tuntui,
kuin kaikki olisimme mielilujuudella sitä kantaneet. Miss Mills
haasteli meidän kanssamme hetken aikaa, mutta laski sitten kynänsä alas
Rakkauden ruumiinvirren päälle, nousi ja jätti huoneen.

Minä rupesin ajattelemaan, että lykkäisin ilmoitukseni huomiseksi.

"Minä toivon, ettei teidän ratsu parkanne ollut väsynyt, kun se
tois-iltana tuli kotiin", lausui Dora, nostaen ylös ihania silmiänsä.
"Se oli pitkä matka sille".

Minä rupesin ajattelemaan, että suorittaisin sen tänään.

"Se oli pitkä matka _sille_", sanoin minä, "kosk'ei sillä ollut mitään,
joka voimistutti sitä matkalla".

"Eikö sitä ruokittu, luontokappale raukkaa?" kysyi Dora.

Minä rupesin ajattelemaan, että lykkäisin sen huomiseksi.

"Kyllä -- kyllä", vastasin minä, "siitä pidettiin hyvästi huolta. Minä
tarkoitan, ettei sillä ollut se sanomaton onni, joka minulla oli, kun
sain olla niin likellä teitä".

Dora painoi päätänsä maalauksensa puoleen ja sanoi tuokion perästä --
minä olin tällä välin istunut tulisessa kuumeessa, jalat kovasti
kankeassa asemassa --

"Te ette näyttäneet itsekään huomaavan tätä onnea yhteen aikaan
päivästä".

Minä näin nyt, että olin pahassa pulassa ja että minun täytyi suorittaa
se paikalla.

"Te ette huolineet vähintäkään siitä onnesta", lausui Dora, kohottaen
hiukan kulmakarvojansa ja pudistaen päätänsä, "kun istuitte Miss
Kitt'in vieressä".

Kitt, tulee minun muistuttaa, oli tuon pieni-silmäisen vaalean-punaisiin
puetun olennon nimi.

"Vaikk'en tosiaan tiedä, miksi te huolisitte siitä", sanoi Dora,
"taikka miksi te ensinkään sanoisitte sitä onneksi. Mutta tietysti te
ette tarkoita, mitä sanotte. Ja minä olen varma, ettei kukaan epäile,
että teillä on vapaus tehdä, mitä hyvänsä tahdotte. Jip, sinä häijy
poika, tule tänne!"

Minä en tiedä, kuinka suoritin sen. Minä suoritin sen; yhdellä
silmänräpäyksellä. Minä katkaisin Jip'in tien. Minä suljin Doran
syliini. Minä olin täynnä kaunopuheliaisuutta. Minä en hetkeksikään
pysähtynyt sanoja tavoittaakseni. Minä kerroin hänelle, kuinka rakastin
häntä. Kerroin hänelle, että kuolisin ilman häntä. Kerroin, että
jumaloitsin ja palvelin häntä. Jip haukkui, kuin hullu, koko ajan.

Kun Dora painoi alas päänsä, itki ja vapisi, karttui vaan
kaunopuheliaisuuteni. Jos hän tahtoi, että minä kuolisin hänen
jalkojensa eteen, ei hänen tarvinnut kuin sanoa sana, ja minä olin
valmis siihen. Elämä ilman Doran rakkautta oli jotakin, jota en millään
tavalla voinut elää. Minä en voinut kestää sitä enkä tahtonutkaan. Minä
olin rakastanut häntä joka hetki yöt päivät siitä saakka, kuin ensin
näin hänet. Minä rakastin häntä tänä hetkenä hulluuteen asti.
Rakastajat olivat ennen rakastaneet ja vasta rakastaisivat, mutta ei
yksikään rakastaja ollut koskaan rakastanut eikä vasta rakastaisi, ei
saattanut, taitanut, voinut ikinä rakastaa niin, kuin minä rakastin
Doraa. Mitä enemmän minä raivosin, sitä enemmän Jip haukkui. Me kävimme
kumpikin omalla tavallamme hetkestä hetkeen hullummaksi. Hyvä, hyvä!
Dora ja minä istuimme vähän ajan perästä sohvalla jotenkin
tyventyneinä, ja Jip makasi hänen sylissänsä, sovinnollisesti
vilkuttaen silmiänsä minulle. Taakka oli nyt poissa. Minä olin
jonkunlaisessa täydellisen hurmauksen tilassa. Dora ja minä olimme
kihloissa.

Minä arvaan, että meillä oli joku käsitys, että tämän tuli päättyä
naimisiin. Meillä oli epäilemättä joku semmoinen, koska Dora asetti sen
ehdon, ettemme koskaan menisi naimisiin ilman hänen isänsä suostumusta.
Mutta minä en luule, että me nuorekkaassa ihastuksessamme todella
katsoimme eteenpäin taikka taaksepäin taikka pyrimme mihinkään tuolle
puolen tiedotonta nykyisyyttä. Meidän oli määrä pitää asiamme salassa
Mr. Spenlow'ilta; mutta minä olen varma siitä, ettei se ajatus silloin
ensinkään tullut mieleeni, että tässä olisi jotakin kunniatonta.

Miss Mills oli tavallista miettiväisempi, kun Dora, joka oli lähtenyt
noutamaan häntä, toi hänet takaisin -- arvattavasti sen vuoksi, että
nykyinen tapahtuma oli omainen herättämään muistin onkaloissa nukkuvia
kaikuja. Mutta hän antoi meille siunauksensa ja vakuutti meitä
ijäisestä ystävyydestänsä ja puhutteli meitä yleensä, niinkuin sopi
luostarista lähtevälle äänelle.

Mikä joutava aika se oli! Mikä haaveellinen, onnellinen, narrimainen
aika se oli!

Kun otin mittaa Doran sormesta sormukseen, joka oli lemmikeistä
tehtävä, ja juvelikauppias, jolle vein mitan, huomasi asian ja nauroi
tilauskirjansa takana ja vaati minulta mielin määrin maksoa tuosta
sievästä, sinikivisestä, pienestä leikkikalusta -- joka muistissani on
niin likeisesti yhdistynyt Doran käteen, että eilen, kun sattumalta
näin toisen samanlaisen sormuksen oman tyttäreni sormessa, pikainen
liikutus tuntui sydämessäni, niinkuin tuskasta!

Kun kävelin ympäri, ylpeänä salaisuudestani ja omaa ettäni ajatellen,
ja tunsin, mikä arvokas asia se oli, että minä rakastin Doraa ja hän
minua, siinä määrässä, että, jos olisin kävellyt ylhäällä ilmassa, minä
en olisi saattanut olla enemmän koroitettu niitten ihmisten yli, jotka,
toisessa tilassa ollen, matelivat maan päällä!

Kun meidän oli tapa yhtyä neliskulmaisen talon-edustan puutarhassa ja
istuimme sen mustan-ruskeassa huvimajassa niin onnellisina, että minä
vaan tästä syystä vielä tänä hetkenä rakastan Londonin varpusia, ja
niitten savuttuneet höyhenet silmissäni muuttuvat tropikein kirjaviksi
suliksi!

Kun meillä oli ensimäinen suuri riitamme (ensi viikolla kihlauksen
jälkeen) ja Dora lähetti minulle takaisin sormuksen suljettuna
toivottomaan kolmikulmaiseen pilettiin, jossa hän käytti sitä kauheata
lausetta, että "rakkautemme oli alkanut narrimaisuudessa ja päättyi
hulluuteen!" jotka julmat sanat saivat minut repimään hiuksiani ja
itkien huutamaan, että kaikki oli ohitse!

Kun illan pimeässä pakenin Miss Mills'in luo, jonka varkain näin
takakyökissä, jossa mankeli oli, ja rukoilin Miss Mills'iä rupeamaan
välittäjäksemme ja estämään mieleni vikaantumista. Kun Miss Mills
ryhtyi tähän toimeen ja palasi Doran kanssa, oman katkeran nuoruutensa
saarnastuolista kehoittaen meitä keskinäisiin myönnytyksiin ja Saharan
erämaan karttamiseen!

Kun itkimme ja sovimme ja taas olimme niin autuaat, että takakyökki,
mankeli ja kaikki muuttuivat rakkauden omaksi temppeliksi, jossa
tuumimme Miss Mills'in kautta tapahtuvaa kirjeenvaihtoa, joka aina
käsittäisi vähintäänkin yhden kirjeen kummaltakin puolelta päiväänsä!

Mikä joutava aika! Mikä haaveellinen, onnellinen, narrimainen aika!
Kaikista niistä elämäni jaksoista, joita Aika pitää kourassansa, ei
löydy yhtäkään, jota, taaksepäin katsoessani, voin hymyillä
puoleksikaan niin paljon taikka ajatella puoleksikaan niin hellästi.




KOLMAS LUKU.

Tätini kummastuttaa minua.


Minä kirjoitin Agnes'ille heti kuin Dora ja minä olimme menneet
kihloihin. Minä kirjoitin hänelle pitkän kirjeen, jossa koetin saada
häntä ymmärtämään, kuinka onnellinen minä olin ja mikä suloinen
tyttö Dora oli. Minä pyysin, ettei hän pitäisi tätä minäkään
ajattelemattomana taipumuksena, joka kerta voisi peräytyä jonkun muun
edestä, taikka joka vähintäkään muistutti niistä poikamaisista
mielijohteista, joista meidän oli tapa laskea leikkiä. Minä vakuutin
hänelle, että sen syvyys oli aivan pohjaton, ja sanoin uskovani, ettei
mitään senkaltaista oltu ikinä mailmassa tiedetty.

Kun eräänä ihanana iltana avoimessa akkunassani kirjoitin Agnes'ille ja
hänen kirkkaitten, levollisten silmiensä ja lempeitten kasvojensa
muisto vähitellen virisi minussa, vuodatti se jollakin tapaa semmoista
rauhaa siihen hämmennykseen ja kiihtymykseen, jossa olin viime aikoina
elänyt ja joka jossakin määrässä vaikutti itse onnellisuuteenikin, että
sydämeni heltyi kyyneliin asti. Minä muistan, että, kun kirje oli
puoli-valmiina, istuin käsi poskellani ja että minusta tuntui, niinkuin
Agnes olisi välttämätön osa luonnollisesta kodistani. Niinkuin jos Dora
ja minä sen asunnon suojassa, jonka hänen läsnä-olonsa oli tehnyt
melkein pyhäksi minulle, olisimme onnellisemmat kuin missään muualla.
Niinkuin jos rakkaudessa, ilossa, surussa, toivon täyttyessä taikka
pettyessä, kaikissa mielenliikunnoissa sydämeni vaistomaisesti
kääntyisi häneen ja hänestä saisi turvansa ja parhaan ystävänsä.

Steerforth'ista minä en puhunut mitään. Minä kerroin hänelle vaan, että
oli ollut suuri suru Yarmouth'issa Emily'n pa'on tähden; ja että se
kaksinkertaisesti koski minuun siihen kuuluvien asianhaarojen vuoksi.
Minä tiesin, kuinka nopeasti hän aina arvasi totuuden ja ettei hän
suinkaan olisi ensimäinen, joka lausuisi Steerforth'in nimeä.

Tähän kirjeesen sain vastauksen ensi postilla. Kun luin sitä, tuntui
mielestäni, kuin Agnes olisi puhutellut minua. Oli niinkuin hänen
sydämellinen äänensä olisi soinut korvissani. Mitä minä muuta voin
sanoa!

Viime aikoina kun olin ollut poissa kotoa, oli Traddles pari kolme
kertaa käynyt minua hakemassa. Hän oli tavannut Peggotyn minun
asunnossani ja tältä saanut sen tiedon, että hän oli minun vanha
hoitajattareni (tämän tiedon oli Peggotty aina valmis antamaan kenelle
hyvänsä, joka vaan vastaan-otti sen), sekä ruvennut hyvänsävyiseen
tuttavuuteen hänen kanssansa ja jäänyt hetkeksi jaarittelemaan hänen
kanssaan minusta. Niin Peggotty sanoi, mutta minä varon, että jaaritus
oli kokonaan hänen omansa ja kohtuuttoman pitkä, koska häntä oli kovin
mahdoton hillitä, Jumala siunatkoon häntä! kun minä jouduin hänen
puheen-aineeksensa.

Tämä muistuttaa minua osittain siitä, että minä odotin Traddles'ia
eräänä iltana, jonka hän itse oli määrännyt ja joka nyt oli tullut,
osittain siitä, että Mrs. Crupp oli luopunut kaikista, mitä hänen
virkaansa kuului (paitsi palkasta), siksi kuin Peggotty lakkaisi
luonani käymästä. Mrs. Crupp oli kimeällä äänellä pitänyt useita
puheita portaissa -- ilmeisesti jonkun näkymättömän talon-tontun
kanssa, sillä, ruumiillisesti puhuen, oli hän aivan yksinään niissä
tiloissa -- ja lähetti sitten minulle kirjeen, jossa hän toi esiin
mielipiteitänsä. Aloittaen sitä sillä yhteiskäytöllisellä väitöksellä,
joka sopi jokaiseen kohtaukseen hänen elämässään, nimittäin, että hän
itse oli äiti, jatkoi hän ilmoittaen minulle, että hän oli kerta nähnyt
aivan toisenlaisia päiviä, mutta että hänellä oli koko elin-aikansa
ollut syntyperäinen viha urkkijoita, päälletunkioita ja ilmi-antajia
vastaan. Hän ei nimittänyt mitään nimeä, sanoi hän; se lakin pitäköön,
jolle se sopii; mutta urkkijoita, päälletunkioita ja ilmi-antajia,
erittäinkin leski-puvussa (näitten sanojen alle oli viiva vedetty), oli
hän aina tottunut ylenkatsomaan. Jos urkkijat, päälletunkiat ja
ilmi-antajat (mutta yhä nimiä nimittämättä) olivat saaneet jonkun
gentlemanin haltuunsa, olkoon se hänen oma huvinsa. Gentlemanin oli
oikeus huvittaa itseänsä; tehköön hän siis niin. Kaikki, mitä hän, Mrs.
Crupp, tahtoi, oli, ettei häntä "saatettaisi kontrahtiin" semmoisten
henkilöin kanssa. Sentähden pyysi hän, että hänelle annettaisiin
anteeksi, jollei hän enää tullut ylikerrokseen passaamaan, ennenkuin
kaikki oli niinkuin ennen ja niinkuin suotava oli; ja mainitsi lisäksi,
että hänen pikkuinen kirjansa löydettäisiin aamiaispöydältä joka
lauantai-aamu, jolloin hän heti vaati maksonsa siinä hyvänsuovassa
tarkoituksessa, että asianomaisilta säästettäisiin vaivaa ja
rettelöitä.

Tämän jälkeen rajoitti Mrs. Crupp toimensa siihen, että hän asetti
loukkaita portaisin, etupäässä vesi-ämpäreitä, ja koetti houkutella
Peggottya taittamaan poikki jalkansa. Minusta tuntui jotenkin ikävältä
elää tämmöisessä piiritystilassa, mutta minä pelkäsin liian paljon Mrs.
Crupp'ia, keksiäkseni mitään keinoa, millä siitä päästä.

"Rakas Copperfield'ini", huudahti Traddles, joka kaikista näistä
haitoista huolimatta säntilleen ilmestyi ovellani, "kuinka voit?"

"Rakas Traddles'ini", sanoin minä, "minua ilahuttaa saada viimeinkin
nähdä sinua ja minä olen kovin pahoillani, kun en ole ennen ollut
kotona. Mutta minulla on ollut niin paljon puuhaa --".

"Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän", lausui Traddles, "tietysti. Sinun
asuu kaiketi London'issa".

"Mitä tarkoitat?"

"Hän -- suo minulle anteeksi -- Miss D., tiedäthän", sanoi Traddles,
punehtuen suuressa hienotuntoisuudessaan, "asuu kaiketi London'issa?"

"Kyllä. Likellä London'ia".

"Minun, ehkä muistat", lausui Traddles totisella katsannolla, "asuu
alhaalla Devonshire'ssä -- yksi kymmenestä, minulla ei ole siis niin
paljon puuhaa, kuin sinulla -- tässä kohden".

"Minä ihmettelen, kuinka saat olluksi", vastasin minä, "häntä sen
useammin näkemättä".

"Oh!" sanoi Traddles miettiväisesti. "Se näyttää ihmeelliseltä. Minä
arvaan, että se tulee siitä, Copperfield, ettei voi auttaa sitä".

"Minä arvaan sen", vastasin minä hymyillen ja hiukan punehtuen. "Ja
myöskin siitä, että sinä olet niin kestäväinen ja kärsivällinen,
Traddles".

"Voi minua!" arveli Traddles, sitä ajatellen, "kummastuttaako sinua
tässä suhteessa, Copperfield? Minä en todella tietänyt, että olin
semmoinen. Mutta hän on itse niin erittäin suloinen tyttö, että hän
kenties on vähän istuttanut minuunkin näitä hyviä avuja. Kun nyt
mainitset sitä, Copperfield, en ihmettelisi sitä ollenkaan. Minä
vakuutan sinulle, että hän aina unhottaa itsensä ja pitää huolta noista
toisista yhdeksästä".

"Onko hän vanhin?" kysyin minä.

"Ei", sanoi Traddles. "Vanhin on oikea kaunotar".

Hän näki, luullakseni, etten minä voinut olla tämän vastauksen
suoruutta hymyilemättä; ja lisäsi, vähäinen hymy omilla avosydämisillä
kasvoillaan:

"Ei tietysti niin, ettei minun Sofiani -- sievä nimi, Copperfield, vai
kuinka?"

"Sangen sievä!" sanoin minä.

"Ei tietysti niin, ettei Sofia myöskin olisi kaunis minun silmissäni ja
jokaisen täytyisi, luullakseni, lukea häntä suloisinten tyttöjen
joukkoon, mitkä milloinkaan ovat eläneet. Mutta kun sanon, että vanhin
on oikea kaunotar, tarkoitan, että hän todella on --" hän näytti
kuvaavan pilviä ilmassa molemmilla käsillänsä -- "komea, näetkö",
lausui Traddles voimakkaasti.

"Todella!" sanoin minä.

"Niin, minä vakuutan sinulle", lausui Traddles, "todesti jotakin varsin
tavatonta! Koska hän, näetkö, on luotu seura-elämässä ihasteltavaksi,
mutta heidän vähien varojensa vuoksi ei paljon saa nauttia tätä iloa,
käy hän tietysti toisinaan hiukan närkkääksi ja vaativaiseksi. Sofia
saattaa hänet hyvälle tuulelle taas!"

"Onko Sofia nuorin?" kysyin minä koetteeksi.

"Ei!" sanoi Traddles, leukaansa sivellen. "Molemmat nuorimmat ovat vaan
yhdeksän ja kymmenen vuoden vanhat. Sofia kasvattaa heitä".

"Ehkä toinen järjestyksessä?" kysyin uudestaan.

"Ei", vastasi Traddles. "Sarah on toinen. Sarah on jollakin tapaa kipeä
selästänsä, tyttö parka. Tauti katoo vähitellen, sanovat lääkärit,
mutta sillä välin täytyy hänen maata vuoteen omana noin vuosi aikaa.
Sofia hoitaa häntä. Sofia on neljäs".

"Elääkö äiti?" kysyin minä.

"Kyllä", vastasi Traddles, "hän elää. Hän on hyvin etevä nainen, mutta
kostea paikkakunta ei ole sovelias hänen ruumiillensa ja -- totta
puhuen, hän ei voi enää käyttää jäseniänsä".

"Sepä onnetonta!" sanoin minä.

"Kovin surkeata, eikö ole?" vastasi Traddles. "Mutta, pelkältä
kodilliselta kannalta katsoen, se ei ole niin paha, kuin se voisi olla,
koska Sofia on astunut hänen sijaansa; Sofia on yhtä paljon äiti
äidillensä, kuin yhdeksälle sisarukselleen".

Minä ihmettelin suuresti tämän nuoren ladyn hyviä avuja; ja
rehellisesti tahtoen tehdä parastani estääkseni, että Traddles'in hyvää
luontoa käytettäisiin väärin ja heidän yhteisen tulevaisuutensa
vahingoksi, kysyin, kuinka Mr. Micawber jaksoi.

"Hän jaksaa varsin hyvin, Copperfield, kiitoksia paljon", lausui
Traddles. "Minä en asu hänen luonansa tätä nykyä".

"Etkö?"

"En. Asia on se", sanoi Traddles kuiskaten, "että hän satunnaisten
vastustensa vuoksi on muuttanut nimensä Mortimer'iksi eikä liiku ulkona
ennenkuin pimeän tultua -- ja silloin silmälaseilla. Kävivät
ryöstämässä meillä hyyryn tähden. Mrs. Micawber oli niin kauheassa
tilassa, etten todella juljennut olla nimeäni antamatta tuohon toiseen
vekseliin, josta täällä puhuimme. Sinun on helppo arvata, Copperfield,
kuinka hauskalta minusta tuntui, kun näin, että asia sen kautta
suoritettiin ja Mrs. Micawber jälleen tointui".

"Hm!" sanoin minä.

"Ei niin, että hänen onneansa kesti kauan", jatkoi Traddles, "sillä,
paha kyllä, kävivät viikon perästä uudestaan ryöstämässä. Se kukisti
koko laitoksen. Minun on siitä saakka asuntonani ollut kaluineen
hyyrätty huone, ja Mortimer'in on oltu hyvin piilossa. Minä toivon,
ettet katso sitä itsekkäisyydeksi, Copperfield, jos mainitsen, että
mäkläri vei pikkuisen, pyöreän, marmori-laikkaisen pöytäni ja Sofian
kukka-ruukun sekä alustan?"

"Mikä ikävä seikka!" huudahdin minä suuttuneena.

"Se oli kova kiusta", sanoi Traddles, ruumistansa rytkyttäen, niinkuin
ainakin, tätä lausetta käyttäessään. "Minä en kuitenkaan mainitse sitä
soimatakseni heitä, vaan eräässä tarkoituksessa. Asia on, Copperfield,
se, etten kyennyt ostamaan niitä takaisin siihen aikaan, kuin ne
vietiin; ensiksi, koska mäkläri, jota aavisti, että minä halasin saada
niitä, suunnattomasti koroitti niitten hintaa; ja toiseksi, koska
minulla -- ei ollut mitään rahaa. Nyt olen siitä asti pitänyt mäklärin
puotia silmällä", lausui Traddles, suuresti iloiten salaisuudestaan. --
"Se on Tottenham Court Road'in päässä, ja vihdoin olen tänään nähnyt,
että ne ovat asetetut esiin myytäväksi. Minä olen vaan katsellut niitä
kadun toiselta puolelta, sillä, jos hän näkisi _minut_, vaatisi hän
äärettömiä niistä! Minun on nyt johtunut mieleeni, että, koska minulla
tällä haavaa on rahaa, sinä ehkä suostuisit pyytämään, että sinun hyvä
hoitajattaresi lähtisi minun kanssani puotiin -- minun sopii näyttää se
hänelle toisen kadun kulman takaa -- ja ostaisi ne niin huokealla, kuin
mahdollista, ikäänkuin itseänsä varten!"

Se ilo, jolla Traddles esitteli tätä tuumaa minulle, ja se vakuutus,
joka hänellä oli sen tavattomasta sukkeluudesta, ovat mitä tuoreimpia
seikkoja muistissani.

Minä vastasin hänelle, että vanha hoitajattareni mielihyvällä auttaisi
häntä, ja että me kaikki kolme yhdessä astuisimme sotatanterelle, mutta
yhdellä ehdolla. Tämä ehto oli juhlallinen päätös hänen puoleltaan,
ettei hän enää lainaisi nimeänsä eikä mitään muuta Mr. Micawber'ille.

"Rakas Copperfield'ini", lausui Traddles, "minä olen jo tehnyt niin,
koska rupesin ymmärtämään, etten ole ainoastaan ollut varomaton, vaan
suorastaan tehnyt väärin Sofian suhteen. Jos kerta olen luvannut sen
itselleni, ei ole enää mitään pelkoa; mutta minä olen aivan taipuvainen
lupaamaan sitä sinullekin. Tuon ensimäisen onnettoman vekselin olen
maksanut. Minä en epäile, että Mr. Micawber olisi maksanut sen, jos hän
olisi voinut, mutta hän ei voinut. Yksi asia täytyy minun, Copperfield,
mainita, josta pidän hyvin paljon Mr. Micawber'issa. Se koskee tuota
toista vekseliä, joka ei vielä ole maksettavaksi langennut. Hän ei sano
minulle, että siitä _on_ pidetty huolta, vaan että hän _aikoo_ pitää
huolta siitä. Tuossa on mielestäni jotakin sangen rehellistä ja
kunnollista!"

Minä en tahtonut vähentää hyvän ystäväni luottamusta ja yhdyin
sentähden hänen ajatukseensa. Hiukan vielä keskusteltuamme lähdimme
rihkamakauppiaan puotia päin Peggottya pestaamaan, koska Traddles ei
suostunut viettämään iltaa minun kanssani osittain sentähden, että hän
suuresti pelkäsi, että joku muu ostaisi hänen omaisuutensa, ennenkuin
hän ehti ostaa sitä takaisin, ja osittain sentähden, että se oli se
ilta, jona hän aina kirjoitti suloisimmalle tytölle mailmassa.

Minä en koskaan unhota, kuinka hän kurkisteli kadun kulmasta Tottenham
Court Road'illa, sillä aikaa kuin Peggotty hieroi kauppaa noista
kalliista kaluista, eikä hänen levottomuuttansa, kun Peggotty jotakin
hintaa turhaan tarjottuaan verkalleen lähestyi meitä, mutta helpoittava
myymämies huusi häntä takaisin ja hän palasi. Kaupanteko päättyi niin,
että Peggotty osti tavaran jotenkin hyvillä ehdoilla, ja Traddles oli
sanomattomasti ihastunut.

"Minä olen todella hyvin kiitollinen teille", sanoi Traddles, kun hän
kuuli, että ne samana iltana lähetettäisiin hänen asuntoonsa. "Jos
lisäksi pyytäisin yhtä hyvää työtä sinulta, Copperfield, toivon, ettet
katsoisi sitä aivan narrimaiseksi?"

Minä sanoin edeltäpäin, etten suinkaan katsoisi.

"Jos siis tahtoisitte tehdä niin hyvin", lausui Traddles Peggotylle,
"ja hankkia minulle kukkaruukun, luulen, että minun tekisi mieli itse
(koska se oli Sofian, Copperfield) kantaa se kotiin!"

Peggotty hankki sen hänelle ilolla, ja hän lausui Peggotylle sulimmat
kiitoksensa sekä astui Tottenham Court Road'ia ylöspäin, hellästi
sylissään kantaen kukkaruukkua mitä iloisimmalla katsannolla minä
milloinkaan olen nähnyt.

Tuosta palasimme asuntooni. Koska puodit siinä määrässä viehättivät
Peggottya, etten koskaan ole moista nähnyt, kävelin verkalleen
eteenpäin, huvitettuna siitä, että hän tirkisteli sisään akkunoista, ja
odottaen häntä niin usein, kuin hän tahtoi. Meiltä meni niin muodoin
kappale aikaa, ennenkuin pääsimme Adelphi'in.

Portaita ylöspäin astuessamme, huomautin hänelle, että Mrs. Crupp'in
loukkaat äkkiä olivat kadonneet, niinkuin myöskin että näkyi jälkiä
äskeisistä askelista. Me olimme molemmat kovasti kummastuksissa, kun
korkeammalle tullessamme näimme, että ulko-ovi, jonka olin sulkenut,
oli auki ja kuulimme ääniä sisältäpäin.

Me katselimme toisiamme tietämättä, mitä tehdä, ja astuimme
arkihuoneesen. Kuinka suuresti hämmästyin, kun aivan odottamatta siellä
näin tätini ja Mr. Dick'in! Tätini istui niinkuin mikä naispuolinen
Robinson Crusoe tahansa ja joi teetä läjään kootulla matkatavarallaan,
molemmat lintunsa edessään ja kissa polvillansa. Mr. Dick nojautui
miettiväisesti isoon paperileijaan, jommoisia olimme usein yhdessä
laskeneet, Ja hänen ympärillänsä oli vielä enemmän kaluja kasattuna!

"Kallis täti!" huudahdin minä. "Mikä odottamaton ilo!"

Me syleilimme sydämellisesti toisiamme; Mr. Dick ja minä pudistimme
sydämellisesti kättä; ja Mrs. Crupp, joka ahkerasti jakeli teetä ja oli
ylenmäärin kohtelias, sanoi sydämellisesti, että hän hyvin tiesi, että
Mr. Copperfield'illä olisi sydän suussa, kun hän näkisi rakkaat
sukulaisensa.

"Halloo!" sanoi tätini Peggotylle, joka seisoi epäilevänä hänen
kammottavan olentonsa edessä. "Kuinka _te_ jaksatte?"

"Sinä muistat tätini, Peggotty?" sanoin minä.

"Älä Jumalan tähden, lapsi", huudahti tätini, "nimitä tätä naista
tuolla Etelämeren Saarien nimellä! Jos hän on mennyt naimisiin ja
päässyt siitä, joka oli mitä parasta hän voi tehdä, miks'et suo hänelle
voittoa tästä muutoksesta? Mikä nimenne nyt on, P.?" kysyi tätini,
lievittääksensä tuota vastenmielistä nimitystä.

"Barkis, Ma'am", lausui Peggotty niiaten.

"Hyvä! se on inhimillistä", sanoi tätini. "Se kuuluu vähemmän siltä,
kuin tarvitsisitte lähetys-saarnaajaa. Kuinka voitte, Barkis? Minä
toivon, että voitte hyvin?"

Näistä armollisista sanoista rohkaistuna sekä siitä, että tätini ojensi
kättänsä, tuli Barkis esiin, tarttui hänen käteensä ja niiasi
kiitokseksi.

"Me olemme, näen minä, vanhemmat, kuin olimme", sanoi tätini. "Me
olemme vaan kerran ennen kohdanneet toisemme, tiedättehän. Sievä toimi
meillä silloin oli! Rakas Trot, kupillinen lisäksi".

Minä ojensin sen nöyrästi tädilleni, jonka ryhti oli jäykkä, kuin
ainakin, ja uskalsin muistuttaa, että hän istui arkulla.

"Sallikaat minun vetää tänne sohva taikka nojatuoli, täti", sanoin
minä. "Miksi istutte niin epämukavasti?"

"Kiitoksia, Trot", vastasi tätini, "minä istun mieluisammin omaisuuteni
päällä". Tässä tätini terävästi katseli Mrs. Crupp'ia ja muistutti:
"meidän ei tarvitse enää vaivata teitä, Ma'am".

"Panenko hiukan enemmän teetä kannuun, ennenkuin menen, Ma'am", arveli
Mrs. Crupp.

"Ei, kiitoksia, Ma'am", vastasi tätini.

"Tahtoisitteko, että tuon kappaleen voita lisäksi, Ma'am?" kysyi Mrs.
Crupp. "Taikka suvaitsisitteko maistaa tuoreita munia? taikka paistanko
palasen silavaa? Eikö ole mitään, jota voisin tehdä rakkaan tätinne
hyväksi, Mr. Copperfull?"

"Ei mitään, Ma'am", vastasi tätini. "Minä tulen varsin hyvästi toimeen,
kiitoksia".

Mrs. Crupp, joka oli lakkaamatta hymyillyt, ilmoittaaksensa lempeätä
luontoansa, ja lakkaamatta pitänyt päätänsä kallella, ilmoittaaksensa
yleistä heikkoutta ruumiinrakennuksessaan, sekä lakkaamatta hieronut
käsiänsä, ilmoittaaksensa haluansa palvella kaikkia ansiollisia
olentoja, hymyili vähitellen itsensä, kallisti itsensä sekä hieroi
itsensä ulos huoneesta.

"Dick!" lausui tätini. "Te tiedätte, mitä sanoin teille
silmänpalvelioista ja kullankumartajista?"

Mr. Dick -- näyttäen jotenkin pelästyneeltä, niinkuin hän olisi
unhottanut sen -- vastasi nopeasti myöntämällä.

"Mrs. Crupp on yksi niistä", lausui tätini. "Barkis, tahdotteko nähdä
sitä vaivaa, että katsotte teetä ja annatte minulle kupillisen lisäksi,
sillä minun ei ole mieleeni, että tuo nainen kaataa sitä minulle!"

Minä tunsin tätini kylläksi hyvin, havaitakseni, että hänellä oli
jotakin tärkeätä sydämellänsä ja että hänen tulonsa tiesi paljon
enemmän, kuin mitä outo ehkä olisi ajatellut. Minä huomasin, kuinka
hänen silmänsä siirtyivät minun puoleeni, kun hän luuli minun
kääntäneen huomioni muuanne, ja kuinka joku omituinen epäneuvoisuus
näytti taistelevan hänessä, vaikka hän ulkonaisesti pysyi jäykkänä ja
tyvenenä. Minä rupesin miettimään, olinko tehnyt mitään, joka oli
loukannut häntä; ja omatuntoni kuiskasi minulle, etten ollut vielä
kertonut hänelle Dorasta. Lieneekö se tämä, ajattelin minä.

Koska tiesin, ettei hän ilmoittaisi mitään, ennenkuin hänen mielestään
aika oli tullut, istuin likelle häntä, puhuttelin lintuja, leikittelin
kissan kanssa ja olin niin levollinen, kuin suinkin mahdollista.
Mutta todella minä en likimainkaan ollut levollinen; enkä olisi
ollut levollinen, vaikka Mr. Dick, joka seisoi nojautuen isoon
paperileijaansa tätini takana, ei olisikaan käyttänyt jokaista salaista
tilaisuutta ja synkkämuotoisesti pudistanut päätänsä minulle, samalla
kuin hän osoitti tätiäni.

"Trot", lausui tätini viimein, kun hän oli juonut teensä, huolellisesti
silitellyt pukuansa ja pyhkinyt huuliansa -- "teidän ei tarvitse mennä,
Barkis! -- Trot, oletko sinä oppinut lujaksi ja itseesi luottavaksi?"

"Minä toivon sitä, täti".

"Mitä sinä pidät varmana?" kysyi miss Betsey.

"Sitä, mitä sanoin, täti".

"Miksi siis, lemmittyni", sanoi tätini, totisesti minua katsellen,
"miksi sinä luulet, että minä mieluisammin istun tänä iltana tämän
omaisuuteni päällä, kuin missään muualla?"

Minä pudistin päätäni kykenemätönnä arvaamaan.

"Koska", lausui tätini, "se on kaikki, mitä minulla on. Koska olen
kokonaan häviöön joutunut, rakas poikani!"

Jos rakennus ja me kaikki olisimme pyörähtäneet alas virtaan yhdessä,
olisin tuskin kovemmin säpsähtänyt.

"Dick tietää sen", sanoi tätini, laskien kättänsä levollisesti
olkapäälleni. "Minä olen kokonaan häviöön joutunut, rakas Trotini!
Kaikki, mitä minulla mailmassa on, löytyy tässä huoneessa, paitsi tuo
vähäinen taloni; ja sen olen käskenyt Janet'in hyyrätä muille. Barkis,
minä tarvitsisin vuodetta yöksi tälle gentlemanille. Kustannusten
karttamiseksi ehkä saatatte hankkia täällä vuoteen minulle itselle.
Kaikki kelpaa. Se on vaan täksi yöksi. Puhutaan tästä enemmän
huomenna".

Hämmästyksestäni ja huolestani hänen tähtensä -- todella hänen tähtensä
-- heräsin, kun hän hetkeksi lankesi kaulaani ja itkien sanoi, että
häntä suretti vaan minun puolestani. Seuraavana silmänräpäyksenä
tukahutti hän mielenliikutuksensa ja lausui pikemmin voittosalla, kuin
alakuloisella katsannolla:

"Meidän tulee kohdata vastuksia eikä sallia niitten peloittaa itseämme,
rakas poikani. Meidän tulee oppia näyttämään näytelmä loppuun asti.
Meidän tulee osoittaa, ettei onnettomuus voi kukistaa meitä, Trot!"




NELJÄS LUKU.

Alakuloisuutta.


Heti kuin jälleen saavutin mielenmalttini, joka kokonaan oli kadonnut
minusta, kun ensin kuulin tätini masentavan ilmoituksen, esittelin Mr.
Dick'ille, että hän tulisi rihkamakauppiaan puotiin ja ottaisi
haltuunsa sen vuoteen, jonka Mr. Peggotty tuonain oli jättänyt
tyhjäksi. Koska rihkamakauppiaan puoti oli Hungerford-torin vieressä ja
Hungerford-tori niihin aikoihin oli aivan toisenlainen paikka, kuin
nyt, oli oven edessä matala, puinen pylvästö (muistuttaen vähän siitä,
joka oli sen huoneen edessä, jossa pikku ukko ja akka elivät vanhassa
ilmapuntarissa), joka suuresti huvitti Mr. Dick'iä. Varmaan olisi se
kunnia, että hänen oli tilaisuus asua ylipuolella tämmöistä rakennusta,
saanut hänet unhottamaan monta ikävää asiaa; mutta koska niitä todella
oli vaan hyvin harva, paitsi tuo seka-haju, josta jo olen puhunut, ja
ehkä tilan puute, oli hän aivan mieltynyt asuntoonsa. Mrs. Crupp oli
suuttuneena vakuuttanut hänelle, ettei siellä ollut kylläksi tilaa
kissan hirttämiseenkään; mutta niinkuin Mr. Dick oikein huomautti
minulle, sänkynsä päähän istuen ja jalkaansa pidellen, "te tiedätte,
Trotwood, minä en tahdo hirttää mitään kissoja. Minä en koskaan hirtä
kissoja. Sentähden, mitä tämä _minun_ tekee!"

Minä koetin tutkia, tiesikö Mr. Dick ollenkaan syitä tähän äkkinäiseen
ja suureen muutokseen tätini asioissa. Niinkuin minun sopi odottaa, hän
ei tietänyt. Ainoa selitys, jonka hän voi antaa siihen, oli se, että
tätini toisena päivänä oli sanonut hänelle: "no, Dick, oletteko todella
ja totisesti se filosofi, jona pidän teitä?" että hän silloin oli
vastannut: "kyllä, minä toivon sitä"; että tätini silloin oli sanonut:
"Dick, minä olen häviöön joutunut"; että hän silloin oli sanonut: "vai
niin!" että tätini silloin oli kovasti kiittänyt häntä, josta hän oli
hyvin iloissaan; että he silloin olivat lähteneet minun luokseni ja
matkalla syöneet voileipää ja juoneet pullo-porteria.

Mr. Dick oli niin hyvillään, tuossa kun hän istui sängyn päässä,
pidellen jalkaansa ja kertoen minulle näitä, silmät pystyssä ja
kummastuksen hymy huulilla, että, minä sanon sitä mielipahalla, minä
suutuin ja selitin hänelle, että häviö oli sama kuin hätä, puute ja
nälkä; mutta minä rangaistiin pian tästä tylyydestä, kun näin, että
hänen kasvonsa kävivät vaaleiksi ja kyynelet juoksivat hänen
pidentyneille poskillensa, samalla kuin hän niin tuskastuneena katseli
minua, että paljon kovempi sydän, kuin minun, olisi heltynyt. Minulla
oli paljon enemmän vaivaa hänen reipastuttamisestaan, kuin hänen
surettamisestaan, ja minä huomasin pian (mitä minun kohta olisi pitänyt
huomata), että hän oli ollut niin levollinen vaan sen vuoksi, että hän
uskalsi kaikkein viisaimpaan ja ihmeellisimpään naiseen ja rajattomasti
luotti minun hengenvoimiini, joitten jälkimäisten hän, luullakseni,
arveli voittavan kaikenlaiset vaarat, jotka eivät suorastaan kuolemaa
tuottaneet.

"Mitä voimme tehdä, Trotwood?" kysyi Mr. Dick. "Ensiksi meillä on
memoriali --".

"On kyllä", sanoin minä. "Mutta kaikki, mitä tätä nykyä voimme tehdä,
Mr. Dick, on se, että näytämme iloisilta emmekä anna tätini huomata,
että ajattelemme asiaa".

Hän suostui tähän mitä vakavimmalla tavalla ja käski minun, jos näkisin
hänen poikkeevan vaan tuuman verran oikealta suunnalta, muistuttaa
häntä jollakin semmoisella oivallisella keinolla, joka aina oli minun
tarjonani. Mutta mielipahalla kerron, että se pelko, jonka olin hänessä
herättänyt, oli niin suuri, ettei hän pystynyt millään lailla sitä
salaamaan. Koko illan kääntyivät hänen silmänsä tätini kasvoja kohden
semmoisella kammolla, kuin hän olisi nähnyt tätini paikalla laihaksi
muuttuvan. Mr. Dick tiesi kyllä tämän ja koetti pidättää päätänsä,
mutta asia ei ensinkään parantunut siitä, että hän istui pää
liikkumatonna ja pyöritti silmiänsä niinkuin hengetön kone.
Illallisella näin hänen katsovan leipäänsä (joka sattui olemaan
vähäinen), niinkuin tämä olisi ollut ainoa, joka varjeli meitä
nälänhädästä; ja kun tätini kehoitti häntä syömään niinkuin
tavallisesti, tapasivat silmäni hänet, kun hän juuri pisti palasia
leivästänsä ja juustostansa plakkariinsa, epäilemättä siinä
tarkoituksessa, että hän näillä säästöillä virvoittaisi meitä, kun
olimme jommoisessakin määrässä hoikenneet.

Tätini päinvastoin oli aivan levollisella mielellä, joka oli
opetukseksi meille kaikille -- varsinkin minulle. Hän oli erittäin
armollinen Peggottya kohtaan, paitsi kun minä huomaamatta nimitin häntä
tällä nimellä; ja vaikka tiesin että hän tunsi olonsa Londonissa
oudoksi, näytti hän olevan aivan kuin kotona. Hänen oli määrä saada
minun vuoteeni, ja minun tuli maata arkihuoneessa, vartioitakseni
häntä. Hän pani paljon arvoa siihen, että hän oli niin likellä virtaa,
jos tulipalo sattuisi; ja minä todella luulen, että hän suuresti
rauhottui tämän seikan kautta.

"Ei, Trot, rakas poikani", lausui tätini, kun hän näki, että minä
hankin sekoittamaan hänelle hänen tavallista iltajuomaansa.

"Eikö mitään, täti?"

"Ei viiniä, poikani. Olutta".

"Mutta täällä on viiniä, täti. Ja se tehtiin teille aina viinistä".

"Säästä viini tautia varten", lausui tätini. "Me emme saa varottomasti
kuluttaa sitä, Trot. Olutta minulle. Puoli mittaa".

Minä pelkäsin, että Mr. Dick pyörtyisi. Kun täti ei ottanut
taipuaksensa, menin itse olutta ostamaan. Koska ilta oli joutunut,
käyttivät Peggotty ja Mr. Dick tätä tilaisuutta ja lähtivät yhdessä
asuntoonsa. Minä erosin hänestä, mies raukasta, kadun kulmassa, jossa
hän seisoi, paperi-leija selässä, täydellisenä inhimillisen
onnettomuuden kuvapatsaana.

Tätini käveli edestakaisin huoneessa, kun palasin, sormillansa
laskostellen yölakkinsa reunuksia. Minä lämmitin oluen ja leikkasin
paahdettua leipää tavallisten, tarkasti pidettävien sääntöjen mukaan.
Kun se oli valmiina hänelle, oli hän valmiina sille, yölakki päässä ja
hameen liepeet polven kohdalta sonnustettuina.

"Rakas poikani", sanoi tätini, lusikallisen siitä juotuaan, "se on
monin verroin parempaa, kuin viini. Se ei vaivaa päätä puoleksikaan
niin paljon".

Minä arvaan, että näytin epäilevältä, sillä hän lisäsi:

"Hyi, hyi, lapseni. Jollei mikään pahempi, kuin täytymys juoda olutta,
tapahtuisi meille, olisi meidän hyvin laita"

"Niin itsekin ajattelisin, täti", sanoin minä.

"No, miks'et siis ajattele niin?" lausui tätini.

"Koska teillä ja minulla on suuri eroitus", vastasin minä.

"Joutavia, Trot!" sanoi tätini.

Levollisella tyytyväisyydellä, jossa ilmestyi varsin vähän, jos
mitäkään, teeskentelemistä, särpi tätini sitten lämmintä oluttansa
tee-lusikalla ja kasti siihen leivän liuskojansa.

"Trot", arveli hän. "Yleensä oudot kasvot eivät miellytä minua, mutta
Barkis'ia, tiedätkö, melkein rakastan!"

"Teidän sananne maksavat enemmän, kuin sata puntaa!" lausuin minä.

"Mailma on aivan kummallinen", muistutti tätini, nenäänsä hivuttaen;
"kuinka tuo vaimo joutui siihen tuommoisella nimellä, on minun mahdoton
ymmärtää. Luulisi, että olisi paljon helpompi syntyä Jackson'iksi
taikka joksikin semmoiseksi".

"Kenties hänkin ajattelee niin; eihän nimi ole hänen vikansa", sanoin
minä.

"Arvattavasti ei", vastasi tätini, melkein paheksien myöntymistänsä;
"mutta ikävä seikka se on. Kuitenkin hän nyt on Barkis. Siinä on
jotakin lohdutusta. Barkis pitää tavattoman paljon sinusta, Trot".

"Ei löydy mitään, jota hän ei tekisi osoittaaksensa sitä", sanoin minä.

"Niin minäkin luulen", vastasi tätini. "Tässä huppelo raukka on
pyytänyt ja rukoillut, että hän saisi antaa minulle vähän rahoistansa
-- koska hän on saanut liian paljon niitä! Se houkkio!"

Tätini silmistä tiukkuivat ilon kyynelet suorastansa lämpimään olueen.

"Hän on mitä naurettavimpia olentoja milloinkaan on löytynyt", lausui
tätini. "Ensi hetkestä, jolloin näin hänet rakkaan äiti vainajasi
luona, tiesin, että hän oli kaikkein naurettavin kuolevaisten joukosta.
Mutta Barkis'issa on paljon hyvää!"

Hän oli nauravinansa ja sai sillä tapaa tilaisuutta nostaa kättänsä
silmilleen. Tämän tehtyä alkoi hän taas syödä paahdettua leipäänsä ja
samalla puhua.

"Niin! Jumala armahtakoon meitä!" huokaili tätini. "Minä tiedän kaikki,
Trot! Barkis ja minä haastelimme vähän sillä aikaa, kuin sinä olit
poissa Dick'in kanssa. Minä tiedän kaikki. Minä en puolestani ymmärrä,
mihin nuot viheliäiset tytöt toivovat pääsevänsä. Minua kummastuttaa,
että he eivät särje aivojansa -- kaminin-reunuksiin", lausui tätini;
joka ajatus arvattavasti joutui hänen mieleensä, kun hän katseli minun
kaminin-reunustani.

"Em'ly parka!" sanoin minä.

"Voi, älä puhu minulle paroista", vastasi tätini. "Hänen olisi sopinut
ajatella sitä, ennenkuin hän aikaan-saatti niin paljon onnettomuutta!
Suutele minua, Trot. Sinun varhainen kokemuksesi surettaa minua".

Kun kallistuin eteenpäin, pani hän lasinsa polvelleni, pysyttääkseni
minua lähellään ja sanoi:

"Oi, Trot, Trot! Vai luulet sinäkin itsesi rakastuneeksi! Luuletko?"

"Luulen, täti!" huudahdin minä niin punaisena, kuin minun oli
mahdollinen olla. "Minä jumaloitsen häntä kaikesta sydämestäni!"

"Doraa, se on tietty!" vastasi tätini. "Ja sinä aiot kai sanoa, että
tuo pikku olento on aivan lumoava?"

"Rakas tätini!" vastasin minä, "ei kukaan voi arvatakaan, mimmoinen hän
on!"

"Vai ei! Eikö hän ole typerä?" sanoi tätini.

"Typerä, täti!"

Minä luulen täyttä totta, etten ollut koskaan hetkeksikään joutunut
ajattelemaan, oliko hän semmoinen, vai ei. Minä paheksin tietysti koko
tuota ajatusta; mutta se iski mieltäni jollakin tapaa, niinkuin ihan
uusi miete.

"Eikä huikentelevainen?" lausui tätini.

"Huikentelevainen, täti!" Minä en voinut muuta kuin toistaa tätä
rohkeata arvelua samanlaisella tunteella, kuin millä olin toistanut
edellisen kysymyksen.

"No, no!" sanoi tätini. "Minä kysyn vaan. Minä en halvenna häntä. Pikku
pariskunta raukka! Ja te luulette kai, että olette luodut toisianne
varten ja saatte viettää jonkunlaista pitopöydän elämää, niinkuin kaksi
sievää konfektia, vai kuinka, Trot?"

Hän kysyi minulta tätä niin ystävällisesti ja niin lempeällä
katsannolla, puoleksi leikillisellä ja puoleksi surullisella, että se
oikein koski sydäntäni.

"Me olemme nuoret ja kokemattomat, sen tiedän kyllä, täti", vastasin
minä; "ja totta puhuen sanomme ja ajattelemme paljon, joka on jotenkin
lapsellista. Mutta me rakastamme toisiamme vilpittömästi, siitä olen
varma. Jos ajattelisin, että Dora voisi rakastua johonkuhun muuhun
taikka lakata minua rakastamasta, taikka että minä voisin rakastua
johonkuhun muuhun taikka lakata häntä rakastamasta, en tiedä, mitä
tekisin -- tulisin hulluksi, luulen minä!"

"Voi, Trot!" lausui tätini, päätänsä pudistaen ja totisesti hymyillen;
"sokea, sokea, sokea!"

"Joku, jonka minä tunnen, Trot", jatkoi tätini, hetken vaiti oltuansa,
"on, vaikka sangen taipuvainen luonnoltansa, kuitenkin tunteiltansa
niin vakava, että tuo lapsi parka muistuu mieleeni. Vakavuutta, sitä
juuri tämän jonkun tulee tavottaa tueksensa ja paranteeksensa, Trot.
Syvää, suoraa, puhdasta vakavuutta".

"Jospa vaan tietäisitte Doran vakavuuden, täti!" huudahdin minä.

"Voi, Trot!" sanoi hän taas; "sokea, sokea!" ja, vaikk'en tietänyt
mistä syystä, tunsin jonkun epämääräisen, onnettoman kadon taikka
kaipauksen pimittävän itseäni, niinkuin pilvi.

"Minä en kuitenkaan tahdo", lausui tätini, "kyllästyttää kahta nuorta
olentoa toisiinsa taikka saattaa heitä onnettomiksi; ja vaikka
se on pikku tytön ja pikku pojan rakkaus, ja semmoiset lasten
rakkauden-liitot sangen usein -- huomaa! minä en sano aina! --
raukeavat tyhjään, katsokaamme kuitenkin asiaa totiselta kannalta ja
toivokaamme onnellista päätöstä jonakin päivänä. Asialla on kyllä aikaa
kypsyä!"

Tämä ei ylimalkain ollut erittäin lohdullista innostuneelle
rakastajalle; mutta minua ilahutti, että tätini tiesi asiani, ja minä
muistin, että hän oli väsynyt. Minä kiitin häntä sen vuoksi hartaasti
tästä hänen rakkautensa osoituksesta ja kaikesta muusta hyvyydestä
minua kohtaan; ja hellästi hyvää yötä toivotettuaan hän meni
yö-lakkineen makuuhuoneeseni.

Kuinka onneton olin maata pannessani! Kuinka ajattelemistani ajattelin,
että olin köyhä Mr. Spenlow'in silmissä; etten ollut, mitä luulin
olevani, kun kosin Doraa; että minun tuli ritarillisesti ilmoittaa
Doralle, mimmoinen maallinen tilani oli, ja päästää hänet hänen
lupauksestansa, jos hän katsoi sitä tarpeelliseksi; että minun täytyi
keksiä, kuinka elää pitkän oppi-aikani kuluessa, jolloin en ansainnut
mitään; että minun tuli tehdä jotakin, auttaakseni tätiäni, vaikk'en
ensinkään ymmärtänyt, millä keinoin; että minun täytyisi nöyrtyä
olemaan ilman rahaa plakkarissani, pitämään kulunutta takkia, käymään
Doran luona ilman vähäisiä lahjoja, olemaan uljailla kimoilla
ratsastamatta ja miellyttävässä valossa itseäni näyttämättä! Vaikka
tiesin, että oli häpeällistä ja itsekästä ajatella omaa suruani niin
paljon, ja vaikka vaivasin itseäni sillä tiedolla, että näin oli laita,
rakastin kuitenkin Doraa niin, etten voinut sitä auttaa. Minä tiesin,
että tein huonosti, kun en enemmän ajatellut tätiäni ja vähemmin
itseäni; mutta itsekkäisyyteni oli siinä määrässä Dorasta eroamaton,
enkä minä voinut ajatuksissani syrjäyttää Doraa kenenkään kuolevaisen
tähden. Kuinka peräti onneton sinä yönä olin!

Mitä nukkumiseeni tulee, näin unta kaikenmuotoisesta köyhyydestä, mutta
tuntui siltä, kuin olisin nähnyt unta ennen nukuksiin mentyäni. Minä
milloin olin ryysyissä, tahtoen myydä tulitikkuja Doralle, kuusi
kimppua puolesta pennystä; milloin olin byroossani puettuna vaan
yö-nuttuun ja saappaisin, ja sain nuhteita Mr. Spenlow'ilta sen vuoksi,
että ilmestyin siellä-käviäin edessä tässä ilmaisessa puvussa; milloin
ahneesti noukin niitä muruja, jotka putosivat vanhan Tiffey'n
jokapäiväisestä korpusta, jonka hän säännöllisesti söi, kun St. Paul'in
kirkonkello löi yksi; milloin turhaan koetin hankkia Doralle ja minulle
naimalupaa eikä minulla ollut maksoksi tarjota mitään muuta, kuin
toinen Uriah Heep'in hansikkaista, jonka koko Commons hylkäsi; ja
enemmän taikka vähemmän omaa huonettani tuntien, heiluin lakkaamatta
sinne tänne, niinkuin hätääntynyt laiva sänkyvaatteitten merellä.

Tätini oli myöskin levoton, sillä minä kuulin hänen usein kävelevän
edestakaisin. Pari kolme kertaa hän yön kuluessa ilmestyi, niinkuin
häiritty haamu, huoneessani, puettuna pitkään flanelli-vaippaan, jossa
hän näytti seitsemän jalan pitkältä, ja tuli sen sohvan viereen, jossa
minä makasin. Ensi kerralla kavahdin ylös ja sain tietää, että hän
jostakin omituisesta valosta taivaalla päätti Westminster Abbey'n
olevan tulessa; jonka ohessa hän keskusteli minun kanssani, oliko
luultavaa, että se sytyttäisi Buckingham Street'in siinä tapauksessa,
että tuuli kääntyisi. Kun sitten makasin alallani, huomasin, että
tätini oli käynyt istumaan likelle minua ja itseksensä kuiskasi:
"poika parka!" Ja silloin minä kohta kymmenen kertaa kovemmin tunsin
onnettomuuteni, kun tiesin, kuinka hän unhotti itsensä minua
muistaakseen, mutta kuinka minä itsekkäästi ajattelin vaan omaa oloani.

Vaikea oli uskoa, että semmoinen yö, joka oli niin pitkä minulle, voi
kenellekään muulle olla lyhyt. Tämä miete pani minut itsekseni
kuvailemaan pitoja, joissa ihmiset tanssivat pois tuntinsa, siksi kuin
sekin muuttui unelmaksi ja minä kuulin samaa nuottia lakkaamatta
soitettavan ja näin Doran lakkaamatta tanssivan samaa tanssia, minua
vähintäkään huomaamatta. Se mies, joka koko yön oli soittanut harppua,
koetti turhaan peittää tätä konettaan jollakin yölakilla, joka ei ollut
tavallista suurempi, kun vihdoin heräsin taikka, pikemmin sanoen,
herkesin unta tavottamasta, ja viimein näin päivän paistavan sisään
akkunasta.

Jonkun Strand'in poikkikadun päässä löytyi siihen aikaan eräs vanha
romalainen kylpyhuone -- se ehkä on siellä vielä -- jossa monta kertaa
olin sukeltanut kylmään veteen. Minä puin itseni niin hiljalleen, kuin
voin, jätin Peggotyn katsomaan tätiäni, syöksin päätähavin kylpyyn ja
lähdin sitten kävelemään Hampstead'ia päin. Minä toivoin, että tämä
vilpas temppu vähän virvoittaisi aivojani; ja minä luulen, että se teki
niitten hyvää, sillä minä tulin pian siihen päätökseen, että minun
tarvitsi ensi työkseni koettaa, saisinko kontrahtini puretuksi ja
sisäänkirjoitus-rahani takaisin. Minä söin aamiaista Heath'in
ravintolassa ja astuin, matkallani ajatellen tätä ensimäistä koetta,
jolla aioin parantaa kohtaloamme, takaisin Doctors Commons'iin pitkin
kastettuja katuja, jossa tuntui suloinen haju kesäkukista, jotka
kasvoivat puutarhoissa taikka joita myyjättäret päänsä päällä kantoivat
kaupunkiin.

Minä ehdin kuitenkin niin varhain byroosen, että kuljeksin puolen
tunnin aikaa Commons'in ympäri ennenkuin vanha Tiffey, joka aina oli
ensimäinen, ilmestyi avaiminensa. Sitten kävin istumaan varjokkaasen
nurkkaan, katselin päivänpaistetta vastapäisillä takantorvilla ja
ajattelin Doraa, siksi kuin Mr. Spenlow tuli sisään kireävaatteisena ja
kiharaisena.

"Kuinka jaksatte, Copperfield?" sanoi hän. "Kaunis aamu!"

"Ihana aamu, Sir", vastasin minä. "Saisinko puhua teille sanan,
ennenkuin menette oikeustoon?"

"Hyvin mielelläni", lausui hän. "Tulkaat huoneeseni".

Minä seurasin häntä hänen huoneesensa, ja hän alkoi pukea päällensä
vaippaansa ja hankkia itseänsä vähäisen peilin edessä, joka riippui
jonkun kaapin oven sisäpuolella.

"Minua surettaa ilmoittaa", sanoin minä, "että olen saanut pahoja
sanomia tädiltäni".

"Voi minua!" lausui hän. "Ei suinkaan halvattu, toivon minä".

"Asia ei koske hänen terveyttänsä, Sir", vastasin minä. "Hänelle on
tullut kova rahallinen häviö. Hänelle on jäänyt sangen vähän".

"Te kummastutatte minua, Copperfield!" huudahti Mr. Spenlow.

Minä pudistin päätäni. "Hänen tilansa, Sir", sanoin minä, "on
todella niin muuttunut, että minä tahtoisin kysyä teiltä, olisiko
mahdollista -- me puolestamme uhraisimme tietysti jonkun osan
sisäänkirjoitus-rahoistani", tämän pistin väliin hetken kehoituksesta
ja varoitettuna hänen kasvojensa hämmästyneestä muodosta -- "peräyttää
kontrahtini?"

Mitä tämän ehdoituksen tekeminen maksoi minulle, sitä ei kukaan tiedä.
Tuntui siltä, kuin suosion osoitukseksi olisin pyytänyt päästä
maanpakolaisuuteen pois Doran tyköä.

"Peräyttää kontrahtinne, Copperfield? Peräyttää?"

Minä selitin jotenkin levollisesti, etten todella tietänyt, mistä saada
elatukseni, jollen itse voinut sitä ansaita. Minulla ei ollut mitään
pelkoa tulevaisuuden suhteen, arvelin minä -- ja minä lausuin sitä
erittäin pontevasti niinkuin viittaukseksi vaan, että minut sopisi
varsin hyvin vielä jonakin päivänä valita vävyksi -- mutta tätä nykyä
täytyi minun tulla omin voimin toimeen.

"Minua surettaa kovasti kuulla tätä, Copperfield", lausui Mr. Spenlow.
"Surettaa kovasti. Ei ole tavallista peräyttää kontrahteja mistään
semmoisesta syystä. Se ei ole mikään ammatin-mukainen menetys. Se ei
ole mikään sovelias esimerkki. Kaukana siitä. Mutta" --

"Te olette sangen hyvä, Sir", sopersin minä, odottaen jotakin
myöntymistä.

"En ollenkaan. Älkäät puhuko siitä", lausui Mr. Spenlow. "Mutta minä
aioin sanoa, jos minun olisi sallittu vapaasti liikkua -- jos minulla
ei olisi asiakumppania -- Mr. Jorkins" --

Toivoni raukesi silmänräpäyksellä, mutta minä yritin uudestansa.

"Luuletteko, Sir", sanoin minä, "että jos mainitsisin asiaa Mr.
Jorkins'ille --"

Mr. Spenlow pudisti päätänsä peloittavaisesti. "Jumala varjelkoon,
Copperfield", vastasi hän, "että arvostelisin väärin ketään ihmistä,
saatikka Mr. Jorkins'ia. Mutta minä tunnen asiakumppanini, Copperfield.
Mr. Jorkins _ei_ ole se mies, joka suostuu tämmöiseen omituiseen
ehdoitukseen. Mr. Jorkins on varsin vastahakoinen poikkeemaan totutulta
tieltä. Te tiedätte, mimmoinen hän on!"

Minä en totta puhuen tietänyt hänestä mitään, paitsi että hän alusta
oli yksinään hoitanut tätä tointa ja nyt eli itseksensä likellä Montagu
Square'ä semmoisessa asunnossa, joka kovasti kaipasi maalausta; että
hän tuli sangen myöhään päivällä ja meni pois sangen varhain; että
näytti siltä, kuin ei hänen kanssaan koskaan neuvoteltaisi mistään; ja
että hänellä toisessa kerroksessa oli pimeä, vähäinen koppi, jossa ei
mitään asioita koskaan ajettu ja jossa hänen pulpetillansa alustana oli
keltaista, vanhaa kartuusi-paperia, joka ei ollut tahraantunut läkistä
ja sanottiin olevan kahdenkymmenen vuoden vanha.

"Olisiko teillä mitään sitä vastaan, että mainitsen asiaa hänelle,
Sir?" kysyin minä.

"Ei mitään", vastasi Mr. Spenlow. "Mutta minä tunnen hiukan Mr.
Jorkins'in, Copperfield. Minä soisin, että olisi toisin laita, sillä
minä olisin onnellinen, jos voisin täyttää teidän tahtonne jossakin
suhteessa. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että puhuttelette Mr.
Jorkins'ia, Copperfield, jos luulette, että se maksaa vaivan".

Käyttäen tätä lupaa, joka annettiin hartaalla käden puserruksella,
istuin ajatellen Doraa ja katsellen auringonpaistetta, joka hiipi
takantorvilta vastapäisen rakennuksen seiniä alaspäin, siksi kuin Mr.
Jorkins tuli. Minä menin nyt ylös Mr. Jorkins'in huoneesen ja
kummastutin häntä silminnähtävästi sangen paljon ilmestymiselläni.

"Astukaat sisään, Mr. Copperfield", lausui Mr. Jorkins. "Astukaat
sisään!"

Minä menin sisään, kävin istumaan ja esittelin asiaani Mr. Jorkins'ille
melkein samalla tavalla, kuin olin esitellyt sitä Mr. Spenlow'ille. Mr.
Jorkins ei ollut millään lailla se kammottava olento, jota olisi
sopinut odottaa, vaan iso, lempeä, ystävällinen mies seitsemännellä
kymmenellä, joka pani niin vahvasti nuuskaa, että Commons'issa hoettiin
hänen etupäässä elävän tästä kiihdykkeestä, koska hänellä oli varsin
vähän tilaa ruumiissansa muille elatus-aineille.

"Te olette puhuneet tästä Mr. Spenlow'ille, arvaan minä?" lausui Mr.
Jorkins, kun hän kovin levottomana oli kuunnellut minua loppuun saakka.

Minä vastasin: olen, ja ilmoitin hänelle, että Mr. Spenlow oli
maininnut hänen nimeänsä.

"Hän sanoi kaiketi, että minä vastustaisin?" kysyi Mr. Jorkins.

Minun täytyi myöntää, että Mr. Spenlow oli arvellut sitä
todennäköiseksi.

"Minä tunnustan mielipahalla, Mr. Copperfield, etten voi auttaa teitä
tässä asiassa", lausui Mr. Jorkins maltittomasti. "Asia on se -- mutta
minun on määrä tavata joku pankissa, jos tahdotte tehdä hyvin ja antaa
minulle anteeksi".

Tällä puheella nousi hän kiireesti ja oli huoneesta lähtemäisillänsä,
kun minä rohkenin sanoa, että pelkäsin, ettei siis saatu tätä seikkaa
millään lailla suoritetuksi.

"Ei!" vastasi Mr. Jorkins, pysähtyen oven eteen päätänsä
pudistaaksensa. "Ei! Minä panen sitä vastaan, tiedättehän sen", jota
hän sanoi hyvin nopeasti ja meni ulos. "Teidän tulee huomata, Mr.
Copperfield", lisäsi hän, levottomasti katsoen sisään ovesta, "että jos
Mr. Spenlow vastustaa -- ".

"Itse kohdaltansa hän ei vastusta, Sir", sanoin minä.

"Itse kohdaltansa!" toisti Mr. Jorkins maltittomalla tavalla. "Minä
vakuutan teille, että tässä on esteitä, Mr. Copperfield. Turhaan
yritätte. Mitä tahdotte tehdyksi, sitä ei voi tehdä. Minun -- minun on
todella määrä tavata joku pankissa". Näin puhuen hän suorastaan juoksi
pois; ja minun muistaakseni meni kolme päivää, ennenkuin hän ilmestyi
Commons'issa jälleen.

Kosk'en tahtonut jättää mitään keinoa käyttämättä, odotin siksi, kuin
Mr. Spenlow tuli sisään, ja kerroin silloin, mitä oli tapahtunut,
viitaten siihen toivoon, että hän voisi lepyttää tuota kovasydämistä
Jorkins'ia, jos hän tahtoisi käydä asiaan käsin.

"Copperfield", vastasi Mr. Spenlow viekkaalla hymyllä, "te ette ole
tunteneet asiakumppaniani, Mr. Jorkins'ia, niin kauan kuin minä.
Ei mikään ole kauempana minusta kuin syyttää Mr. Jorkins'ia
mutkallisuudesta. Mutta Mr. Jorkins'illa on semmoinen tapa laatia
vastalauseitansa, joka usein pettää ihmisiä. Ei, Copperfield!"
pudistaen päätänsä, "Mr. Jorkins'ia ei voi järkähyttää, uskokaat
minua!"

Minä olin kokonaan epätiedossa, kumpiko, Mr. Spenlow vai Mr. Jorkins,
todella oli tuo vastustava asiakumppani; mutta minä näin kyllin
selvästi, että oli jäykkyyttä firmassa jossakin ja ettei tätini
tuhannen punnan takaisin saaminen tullut kysymykseenkään. Alakuloisessa
mielentilassa, jota en suinkaan tyytyväisyydellä muista, koska tiedän,
että se yhä liian paljon koski minua itseä (vaikka aina yhteydessä
Doran kanssa), jätin byroon ja lähdin kotiinpäin. Minä koetin totuttaa
ajatuksiani kaikkein pahimpiin ja mitä synkeimmässä muodossa itselleni
esittää niitä muutoksia, joita meidän tulevaisuudessa täytyi tehdä, kun
puolikatteiset hyyryvaunut, jotka ajoivat minun perässäni ja
pysähtyivät aivan jalkaini viereen, saivat minut katsahtamaan ylös.
Kaunis käsi ojennettiin minulle akkunasta, ja minua kohden hymyili ne
kasvot, joita en koskaan ollut nähnyt levollisuutta ja onnea tuntematta
siitä hetkestä saakka, kuin ne ensiksi vanhoilla, isolla, leveällä
rintanojalla varustetuilla tammi-portailla kääntyivät takaisin ja minä
sovitin niitten lempeätä kauneutta yhteen maalatun kirkon-akkunan
kanssa. "Agnes!" huudahdin minä iloisesti. "Rakas Agnes, kuinka hauska
nähdä sinua!"

"Todesti?" lausui hän sydämellisellä äänellänsä.

"Minulla on niin paljon puhumista sinun kanssasi!" sanoin minä.
"Sydämeni huojentuu jo siitä, että vaan näen sinut! Jos minulla olisi
ollut joku taikalakki, en olisi halannut nähdä ketään muuta, kuin
sinua!"

"Kuinka?" vastasi Agnes.

"No! ehkä Doraa ensiksi", myönsin punehtuen.

"Niin, Doraa ennen kaikkia, tietysti", lausui Agnes nauraen.

"Mutta sinua hänen jälkeensä!" sanoin minä. "Mihin sinä aiot?"

Hän aikoi minun asuntooni, tätiäni tavataksensa. Koska ilma oli sangen
kaunis, tuli hän mielellään ulos vaunuista, jotka haisivat (minä pidin
päätäni niitten sisäpuolella koko ajan) niinkuin talli kurkkulavan
alla. Minä lähetin pois vaunut; Agnes pisti kätensä kainalooni, ja me
astuimme eteenpäin yhdessä. Hän oli minusta niinkuin toivo itse. Kuinka
toisenlaiseksi mieleni muuttui lyhyellä aikaa, kun Agnes oli
vieressäni!

Tätini oli kirjoittanut hänelle yhden noista kummallisista, lyhyistä
kirjeistä -- ne olivat tuskin pankinseteliä pidemmät -- joihin hänen
kirjeelliset ponnistuksensa tavallisesti rajoittuivat. Hän oli siinä
ilmoittanut, että häntä oli kohdannut vastoinkäyminen ja että hän aikoi
jättää Dover'in ijäksi, mutta että hän oli kokonaan mieltynyt tähän
päätökseen ja voi niin hyvin, ettei kenenkään tarvinnut olla levoton
hänen tähtensä. Agnes oli tullut London'iin tätiäni tervehtimään, sillä
heidän välillään oli näinä monena vuonna syntynyt keskinäinen ystävyys,
niin, se alkoi siihen aikaan, jolloin minä muutin Mr. Wickfield'ille.
Hän ei ollut tullut yksinään, sanoi hän. Hänen isänsä oli hänen
kanssaan -- ja Uriah Heep.

"Ja nyt he ovat asiakumppanit", sanoin minä. "Hiiteen koko mies!"

"Niin", vastasi Agnes. "Heillä on joku asia täällä; ja minä käytin
heidän lähtöänsä tullakseni minäkin. Sinun ei tarvitse ajatella, että
minä käyn täällä vaan ystävyydestä ja ilman tarkoituksetta, Trotwood,
sillä -- minä pelkään kuitenkin, että tuomitsen kovasti väärin -- minä
en tahdo päästää isää matkustamaan yksinään hänen kanssaan".

"Onko hänellä yhä sama vaikutus Mr. Wickfield'in suhteen, Agnes?"

Agnes pudisti päätänsä. "Kotona on tapahtunut niin suuret muutokset",
lausui hän, "että sinä tuskin tuntisit rakasta, vanhaa kotiamme. He
asuvat nyt meillä".

"Kutka?" kysyin minä.

"Mr. Heep ja hänen äitinsä. Mr. Heep makaa sinun vanhassa huoneessasi",
sanoi Agnes, katsoen ylös kasvoihini.

"Minä soisin, että saisin määrätä hänen unelmansa", arvelin minä. "Hän
ei makaisi siellä kauan".

"Minä asun omassa vähäisessä huoneessani", lausui Agnes, "jossa minun
oli tapa lukea läksyjäni. Kuinka aika menee! Muistatko sitä? Tuo
vähäinen paneli-seinäinen kammio, johon päästään vierashuoneesta?"

"Muistanko minä sitä, Agnes? Sitä, jonka ovesta näin sinun ensi kerran
tulevan ulos, tuo omituinen pikku avainkori riippuen vyötäisiltäsi?"

"Juuri se", sanoi Agnes hymyillen. "Minua ilahuttaa, että muistat sitä
niin hupaisesti. Me olimme sangen onnelliset".

"Olimme tosiaan", vastasin minä.

"Minä pidän yhä tätä huonetta itseäni varten; mutta minä en voi aina
jättää Mrs. Heep'iä yksin, tiedätkö. Ja niin", sanoi Agnes
levollisesti, "olen mielestäni velvoitettu olemaan hänen kanssansa,
milloin ehkä mieluisammin olisin itsekseni. Mutta minulla ei ole mitään
muuta syytä valittaa häntä vastaan. Jos hän välisti väsyttää minua
poikaansa kiittämällä, on se vaan luonnollista äidissä. Uriah on sangen
hyvä poika häntä kohtaan".

Minä katselin Agnes'ia, kun hän lausui nämät sanat, mutta en mielestäni
havainnut, että hän olisi tietänyt Uriah'n tarkoituksesta. Hänen
lempeät, mutta vakavat silmänsä kohtasivat minua ihanalla suoruudellaan
eikä hänen leppeissä kasvoissaan ollut mitään muutosta.

"Suurin haitta siitä, että he asuvat meillä", jatkoi Agnes, "on se,
etten voi olla niin likellä isääni, kuin soisin -- koska Uriah aina on
välissämme -- enkä voi vartioita häntä, jollei tämä ole liian rohkeasti
sanottu, niin tarkasti, kuin tahtoisin. Mutta jos jotakin vilppiä eli
petosta harjoitetaan häntä vastaan, toivon, että yksinkertainen rakkaus
ja rehellisyys lopulta voittavat. Minä toivon, että todellinen rakkaus
ja rehellisyys lopulta vievät voiton mistä pahuudesta taikka
onnettomuudesta tahansa mailmassa".

Jonkunlainen kirkas hymy, jota en ole koskaan nähnyt missään muissa
kasvoissa, kuoli pois jo sillä aikaa, kuin minä ajattelin, kuinka
suloinen se oli ja kuinka hyvin minä sen ennen olin tuntenut; ja hän
kysyi minulta, äkkiä muodoltansa muuttuen (me lähestyimme nyt minun
katuani), tiesinkö minä, mistä tämä kommelus tätini asioissa oli
tullut. Kun vastasin: "en, hän ei ole kertonut sitä minulle", kävi
Agnes miettiväiseksi ja minusta tuntui, kuin hänen käsivarttansa olisi
värisyttänyt kainalossani.

Me tapasimme tätini yksinään ja jotenkin kiivastuneena. Hän ja Mrs.
Crupp olivat riitaantuneet yhden yleisen kysymyksen johdosta (oliko
soveliasta, että hempeämpi sukupuoli asui hyyryhuoneissa); ja tätini,
joka huoli viisi Mrs Crupp'in värveistä, oli katkaissut keskustelun
sillä, että hän ilmoitti tälle ladylle, että hän haisi minun
konjakiltani, ja käski hänen tehdä hyvin ja mennä tiehensä. Molemmat
nämät lauseet sopivat Mrs. Crupp'in mielestä kanteen alle pantavaksi,
ja hän oli uhannut saattaa asian "brittiläisen juryn" eteen --
tarkoittaen, niinkuin arvelimme, yhtä kansallisten oikeuksiemme
pääturvaa.

Koska tätini kuitenkin oli ehtinyt tyyntyä, sillä välin kuin Peggotty
oli ulkona Mr. Dick'ille hevoskaartin sotamiehiä näyttämässä -- ja
koska hän paitsi sitä suuresti ihastui Agnes'in nähdessänsä -- ylpeili
hän pikemmin tästä kahakasta, kuin paheksi sitä, ja vastaan-otti meidät
aivan hyvällä tuulella. Kun Agnes oli asettanut hattunsa pöydälle ja
käynyt istumaan tätini viereen, en saattanut hänen lempeitä silmiänsä
ja kirkasta otsaansa katsellessani olla ajattelematta, kuinka
luonnolliselta näytti, että hän oli täällä; kuinka luottavaisesti
tätini turvasi häneen, vaikka hän oli niin nuori ja kokematon; kuinka
voimakas hän todella oli yksinkertaisessa rakkaudessaan ja
rehellisyydessään.

Me rupesimme puhumaan tätini tappiosta, ja minä kerroin heille, mitä
tänä aamuna olin koettanut tehdä.

"Joka oli järjetöntä, Trot", lausui tätini, "vaikka hyvässä
tarkoituksessa tehty. Sinä olet jalomielinen poika -- minä arvaan, että
minun nyt täytyy sanoa nuori mies -- ja minä olen ylpeä sinun
puolestasi, ystäväni. Tämä on kaikki hyvä. Nyt, Trot ja Agnes,
katsokaamme Betsey Trotwood'in asiaa kasvoihin ja oppikaamme tietämään,
millä kannalla se on".

Minä huomasin, että Agnes vaaleni tätiäni tarkasti katsellessaan.
Tätini, joka taputti kissaansa, katseli puolestaan hyvin tarkasti
Agnes'ia.

"Betsey Trotwood'illa", lausui tätini, joka ei koskaan ollut
ilmoittanut raha-asioitansa kenellekään: "-- minä en tarkoita
sisartasi, Trot, rakas poikani, vaan itseäni -- oli jommoinenkin
omaisuus. Vähät siitä, kuinka suuri; kylläksi suuri elättämään häntä.
Suurempikin, sillä hän oli säästänyt vähän ja kartutti sitä. Betsey
pani ajaksi rahansa valtiopapereihin ja lainasi ne sitten asiamiehensä
neuvosta takuuta vastaan maatiloissa. Tämä kannatti sangen hyvin ja
tuotti varsin edullisen koron, siksi kuin Betsey maksettiin. Minä puhun
Betsey'stä niinkuin sotalaivasta. Hyvä! Silloin tuli Betsey'n etsiä
jotakin paikkaa, mihin nyt tiloittaa rahansa. Hän luuli jo olevansa
viisaampi, kuin hänen asiamiehensä, joka ei ollut niin hyvä asiamies
siihen aikaan, kuin hän ennen oli -- minä tarkoitan teidän isäänne,
Agnes -- ja sai päähänsä, että hän itse tiloittaisi niitä. Niin hän vei
porsaansa", lausui tätini, "muille markkinoille; ja kovin huonot
markkinat ne havaittiin olevan. Ensiksi hävisi hän vuorityön toimissa,
sitten hävisi hän sukellus-hankkeissa -- oli määrä onkia aarteita
taikka muuta Tom Tidler'in tavaraa", selitti tätini, nenäänsä
hivuttaen; "ja sitten hävisi hän taas vuorityön toimissa, ja päälle
päätteeksi hävisi hän pankkitoimissa. Minä en tiedä, mikä pankin
osakkeitten hinta kappaleen aikaa olikaan", lausui tätini; "sata
prosenttia luvattiin vähintäin, luulen minä; mutta pankki oli toisessa
päässä mailmaa ja meni kuperinkeikkaa, en tiedä mistä syystä; tavalla
taikka toisella se hajosi eikä koskaan tahdo eikä koskaan voi maksaa
kuutta pennyä; mutta Betsey'n kuuden pennyn kappaleet olivat siinä
kaikki, ja sinne ne menivät. Mitä vähemmin puhutaan siitä, sitä
parempi!" Tätini päätti tämän filosofillisen katsauksen sillä, että hän
jonkunlaisella voitonriemulla loi silmänsä Agnes'iin, jonka kasvoihin
puna vähitellen palasi.

"Rakas Miss Trotwood, onko tässä koko kertomus?" lausui Agnes.

"Minä toivon, että siinä on kyllin, lapseni", sanoi tätini. "Jos olisi
löytynyt enemmän rahoja hukata, ei suinkaan kertomus vielä olisi
loppunut. Betsey olisi osannut heittää nekin toisten perästä ja
epäilemättä aloittanut uutta pääkappaletta. Mutta rahaa ei löytynyt
enemmän, ja sen vuoksi loppuu juttukin".

Agnes oli ensin kuunnellut pidätetyllä hengellä. Hänen kasvojensa puna
tuli ja meni yhä, mutta hän hengitti alttiimmin. Minä luulin tietäväni,
minkä vuoksi. Minä luulin hänen pelkäävän, että hänen isä raukkansa oli
jollakin tapaa syypää siihen, mitä oli tapahtunut. Tätini otti hänen
kätensä omaan käteensä ja nauroi.

"Onko tämä koko kertomus?" toisti tätini. "No, kyllä se on koko,
paitsi: 'Ja hän eli aina onnellisena sen jälkeen'. Ehkä minä saan
lisätä tämän Betsey'stä vielä jonakin päivänä. Nyt on teillä, Agnes,
terävä pää. Niin myöskin sinulla, Trot, muutamissa asioissa, vaikk'en
aina saata kehua sitä sinusta"; ja tässä tätini omituisella
jäntevyydellä pudisti päätänsä minulle. "Mikä on tehtävä? Taloni
tuottaa keskimäärin seitsemänkymmentä puntaa vuoteensa. Minä luulen,
että saamme varmuudella laskea tulon siksi. Hyvä! -- Siinä on kaikki,
mitä meillä on", lausui tätini, joka, niinkuin muutamat hevoset, oli
erinomainen siitä, että hän aivan äkkiä pysähtyi, kun hän näytti olevan
parhaassa vauhdissansa.

"Sitten", arveli tätini levättyänsä, "on meillä Dick. Hänen kauttansa
tulee sata puntaa vuoteensa, mutta tietysti täytyy käyttää ne häntä
varten. Minä lähettäisin hänet mieluisammin pois, vaikka tiedän, että
olen ainoa, joka panee arvoa häneen, kuin pitäisin häntä luonani
käyttämättä hänen rahaansa häntä itseä varten. Kuinka nyt Trot ja minä
vast'edes parhaiten tulemme toimeen varoillamme? Mitä te, Agnes,
sanotte?"

"_Minä_ sanon, täti", keskeytin minä, "että minun täytyy ruveta
johonkin!"

"Ruveta sotamieheksi kaiketi?" vastasi tätini levottomasti; "taikka
mennä merelle? Minä en tahdo kuulla semmoisia. Sinusta täytyy tulla
proktori. Me emme tahdo mitään särjetyitä päitä meidän suvussamme, jos
suvaitsette, Sir".

Minä yritin selittämään, etten tahtonut aloittaa tuommoista
elatuskeinoa suvussamme, kun Agnes kysyi, olivatko huoneeni hyyrätyt
pitkäksi ajaksi.

"Te osasitte oksaan, rakas tyttöni", lausui tätini. "Niistä ei pääse
ainakaan puoleen vuoteen, jollei niitä saa vouratuksi pois vähempään
hyyryyn, enkä minä sitä usko. Viimeinen asukas kuoli tänne. Viisi
henkeä kuudesta tappaisi -- tietysti -- tuo nankini-nainen villaisella
alushameella. Minulla on vielä vähän puhdasta rahaa; ja minä arvelen,
niinkuin te, että paras asia, jonka voimme tehdä, on se, että asumme
täällä, siksi kuin hyyry-aika loppuu, ja hankimme Dick'ille
makuuhuoneen jossakin likellä".

Minä katsoin velvollisuudekseni viitata siihen vaivaan, jota tätini
saisi nähdä, kun hänen olisi täytymys elää lakkaamattomassa
guerilla-sodassa Mrs. Crupp'in kanssa; mutta hän suoritti tämän aineen
lyhyesti sillä selityksellä, että hän kohta vihollisuuden ilmestyessä
oli valmis kummastuttamaan Mrs. Crupp'ia koko hänen loppu-elämäkseen.

"Minä olen ajatellut, Trotwood", lausui Agnes epäillen, "että jos
sinulla olisi aikaa --".

"Minulla on paljon aikaa, Agnes. Minä olen aina vapaa kello neljän
taikka viiden jälkeen, ja minulla on aikaa varhain aamulla. Tavalla
taikka toisella on minulla yltäkyllin aikaa", sanoin minä, tietäen,
että punehduin vähän, kun ajattelin niitä tunteja, joita olin
menettänyt kuljeksiessani ympäri kaupunkia taikka Norwood'in tiellä.

"Minä tiedän, ettet halpelisi sihteerin virkaa", arveli Agnes luokseni
tullen ja puhuen matalalla äänellä, joka oli niin täynnä suloa ja
toivokasta huolenpitoa, että vielä nytkin kuulen sen.

"Halpelisin, rakas Agnes'ini?"

"Sillä", jatkoi Agnes, "tohtori Strong on pannut toimeen aikomuksensa
luopua virastaan ja tullut London'iin asumaan; ja hän kysyi isältäni,
tiedän minä, voiko hän neuvoa hänelle ketään. Etkö luule, että hän
mieluisammin valitsisi vanhan lempi-oppilaansa, kuin kenenkään muun?"

"Rakas Agnes!" sanoin minä. "Mitä minä tekisin ilman sinutta? Sinä olet
aina minun hyvä enkelini. Minä olen sanonut sitä sinulle ennen. Minä en
koskaan katso sinua miksikään muuksi".

Agnes vastasi hupaisella naurullansa, että yhdessä hyvässä enkelissä
(tarkoittaen Doraa) oli kylläksi; ja muistutti lisäksi minulle, että
tohtorin oli ollut tapa työskennellä lukuhuoneessansa aamuisin ja
iltaisin -- ja että minun joutoaikani luultavasti sangen hyvästi sopisi
yhteen hänen vaatimustensa kanssa. Se toivo, että voisin ansaita oman
leipäni, tuskin ilahutti minua enemmän, kuin se todennäköisyys, että
saisin ansaita sitä vanhan opettajani johdolla; lyhyeltä, Agnes'in
neuvoa noudattaen istuin alas ja kirjoitin kirjeen tohtorille,
esitellen asiaani ja ilmoittaen, että kävisin hänen luonansa seuraavana
aamuna kello kymmenen. Kirjeen adresseerasin Highgate'en -- sillä tässä
minulle niin merkillisessä paikassa hän asui -- menin ulos ja vein sen
itse postikonttoriin hetkeäkään hukkaamatta.

Missä hyvänsä Agnes oli, näytti myöskin joku miellyttävä merkki hänen
hiljaisesta läsnä-olostaan ilmestyvän. Palatessani näin, että tätini
linnunhäkki riippui juuri niinkuin se oli riippunut niin kauan
vierashuoneen akkunassa hänen talossaan; että minun nojatuolini oli
asetettu avonaisen akkunan viereen samalla tapaa, kuin tätini paljon
mukavampi nojatuoli Dover'issa; ja että yksin tuo ympyriäinen, viheriä
varjostinkin, jonka tätini oli ottanut mukaansa, oli väännetty kiinni
akkunan lautaan. Minä tiesin, kuka kaikki nämät muutokset oli tehnyt,
siitä, että ne näyttivät hiljaisuudessa tapahtuneen itsestänsä; ja minä
olisin silmänräpäyksellä tietänyt, kuka oli asettanut laiminlyödyt
kirjani koulupäivieni vanhaan järjestykseen, vaikkapa olisin luullut
Agnes'in olevan penikulmien päässä sen sijaan, että näin hänen
puuhaavan niitten kanssa ja hymyilevän sitä epäjärjestystä, johon ne
olivat joutuneet.

Tätini oli hyvin mielissään Thems'in tähden (se näytti todella sangen
komealta, kun aurinko paisti siihen, vaikk'ei se ollut niinkuin meri
tätini talon edessä), mutta hän ei voinut sallia London'in savua, joka,
sanoi hän, "pippuroitsi kaikki". Täydellinen mullistus, jossa
Peggotylla oli etevä osa, tapahtui joka nurkassa huoneissani tämän
pippurin vuoksi; ja minä katselin sitä, ajatellen, kuinka vähän
Peggottykin näytti saavan aikaan häärinällänsä, ja kuinka paljon Agnes
sai aikaan ilman minkäänlaista häärinää, kun kuulimme ovea
koputettavan.

"Minä arvaan", lausui Agnes vaaleten, "että se on isä. Hän lupasi
tulla".

Minä avasin oven ja laskin sisään sekä Mr. Wickfield'in että Uriah
Heep'in. Minä en ollut moneen aikaan nähnyt Mr. Wickfield'iä. Sen
johdosta, mitä olin Agnes'ilta kuullut, tiesin odottaa suurta muutosta
hänessä, mutta kuitenkin hänen ulkomuotonsa säikäytti minua.

Se ei ollut se, että hän näytti monta vuotta vanhemmalta, vaikka hän
yhä oli puettu entisellä perin tarkalla puhtaudellaan; ei sekään, että
kivulloinen puna hehkui hänen kasvoissansa; ei sekään, että hänen
silmänsä olivat pullistuneet ja veristyneet; eikä sekään, että hänen
kätensä hermoja värisytti, johon tiesin syyn, koska olin muutamia
vuosia nähnyt sen vaikuttavan. Se ei ollut se, että hän oli kadottanut
komean katsantonsa ja vanhan gentlemanin ryhtinsä -- sillä hän ei ollut
kadottanut sitä -- vaan se minua kaikkein enimmän kummastutti, että,
vaikka hänen syntyperäisen etevyytensä todistukset vielä näkyivät
hänessä, hän antautui tuon huonouden matelevan perikuvan, Uriah Heep'in
alle. Noitten molempien luontojen keskinäisessä asemassa tapahtunut
muutos, Uriah'n valta ja Mr. Wickfield'in vallan-alaisuus, oli
tuskallisempi näky minulle, kuin voin ilmoittaa. Jos olisin nähnyt
apinan rupeavan ihmistä komentamaan, luulen tuskin, että se minusta
olisi näyttänyt häpeällisemmältä.

Mr. Wickfield näytti itse erittäin hyvin tietävän tämän. Sisään
tultuaan seisoi hän paikallansa ja painoi päänsä alaspäin, niinkuin hän
olisi tuntenut sen. Tätä kesti kuitenkin vaan silmänräpäys, sillä Agnes
sanoi lempeästi hänelle: "isä! tässä on Miss Trotwood -- ja Trotwood,
jota ette ole nähneet moneen aikaan!" Ja silloin hän lähestyi ja ojensi
kankeasti kättänsä tädilleni, mutta pudisti sydämellisesti minun
kättäni. Sen vähäisen seisahuksen aikana, jota mainitsin, näin Uriah'n
kasvojen kääntyvän mitä ilkeimpään hymyyn. Agnes näki sen myöskin,
luulen minä, sillä hän vetäytyi taaksepäin hänestä.

Mitä tätini näki taikka ei nähnyt, sitä ei mikään muodon tuntia olisi
voinut saada selville ilman hänen suostumustansa, rohkenen väittää.
Minä luulen, ettei koskaan ole löytynyt ketään, jolla oli semmoinen
järkähtämätön katsanto, kuin hänellä, kun hän tahtoi. Puheen-alaisessa
tilassa olisi hänen kasvojansa sopinut verrata akkunattomaan muuriin,
siihen vähäiseen valoon katsoen, joka niistä levisi hänen ajatuksiinsa,
siksi kuin hän tavallisella äkillisyydellään keskeytti äänettömyyden.

"No, Wickfield!" lausui tätini; ja Mr. Wickfield katsahti ylös häneen
ensi kerran. "Minä olen kertonut tyttärellenne, kuinka hyvin olen
käyttänyt rahani, kosk'en voinut uskoa niitä teille, joka rupeatte
ruostumaan raha-asioissa. Me olemme neuvotelleet yhdessä ja, kaikki
seikat lukuun otettuina, tulleet hyvään päätökseen. Agnes maksaa
mielestäni yhtä paljon kuin koko firma".

"Jos minä saisin nöyrästi tehdä yhden muistutuksen", sanoi Uriah Heep,
ruumistansa luikerruttaen, "pidän kaikin puolin Miss Betsey Trotwood'in
ajatusta ja olisin peräti onnellinen, jos Miss Agnes myöskin olisi
asiakumppani".

"Olettehan itse asiakumppani", vastasi tätini, "ja siinä on melkein
kylläksi teille, toivon minä. Kuinka voitte, Sir?"

Vastaukseksi tähän kysymykseen, joka asetettiin hänelle erinomaisen
lyhyesti, sanoi Mr. Heep, kömpelösti puserrellessaan sitä sinistä
laukkua, jota hän kantoi, että hän voi sangen hyvin, kiitti tätiäni ja
toivotti hänelle samaa.

"Ja te Master -- Mister Copperfield aioin sanoa", jatkoi Uriah, "minä
toivon, että tekin voitte hyvin! Minua ilahuttaa, että saan nähdä
teitä, Mister Copperfield, nykyisessäkin tilassa".

Tästä olin varma, sillä hän näytti olevan sydämestään mielissään siitä.
"Nykyinen tila ei ole semmoinen, kuin ystävänne soisivat teille, Mister
Copperfield, mutta raha se ei miestä tee; se on -- minä en todellakaan
halvoilla hengenlahjoillani pysty selittämään, mikä se on", lausui
Uriah imartelevasti väänneksien, "mutta raha se ei ole!"

Tässä hän pudisti kättäni; ei niinkuin tavallisesti, vaan seisoen
etäällä minusta ja nostaen kättäni ylös ja alas niinkuin pumpun tankoa,
jota hän hiukan pelkäsi.

"Ja miltä me mielestänne näytämme, Master Copperfield -- Mister aioin
sanoa?" liehitteli Uriah. "Eikö Mr. Wickfield ole mielestänne
kukoistava, Sir? Vuodet eivät vaikuta paljon meidän firmassamme, Master
Copperfield, paitsi että ne koroittavat halpoja, äitiäni ja itseäni --
ja kehittävät", lisäsi hän joksikin jälki-ajatukseksi, "kaunottaria,
nimittäin Miss Agnes'ia".

Tämän kohteliaisuuden lausuttuaan rytkytti hän ruumistansa niin
inhottavalla tavalla, että tädiltäni, joka oli istunut ja katsonut
häntä suorastansa kasvoihin, loppui kaikki kärsivällisyys.

"Hiisi vieköön miehen!" sanoi tätini vakavasti, "mikä häntä vaivaa?
Älkäät olko galvanillinen, Sir?"

"Minä pyydän anteeksi, Miss Trotwood", vastasi Uriah, "minä huomaan,
että olette heikkohermoinen".

"Menkäät järveen, Sir!" lausui tätini, joka ei suinkaan ollut leppynyt.
"Älkäät rohjetko laskea tuommoisia! Minä en ole ensinkään semmoinen.
Jos olette ankerias, Sir, käyttäkäät itseänne niinkuin ankerias. Jos
olette mies, hallitkaat jäseniänne, Sir! Hyvä Jumala!" huudahti tätini
kovasti suuttuneena, "minä en aio antaa tuommoisten kiemuroimisten ja
vääntelemisten saattaa itseäni järjeltä!"

Mr. Heep oli vähän häpeissänsä, niinkuin enimmät ihmiset olisivat
olleet, tästä räjähyksestä, jonka voima lisääntyi siitä suuttuneesta
tavasta, jolla tätini jälestäpäin liikahteli tuolillansa ja pudisti
päätänsä, niinkuin hän olisi hankkinut hypätä taikka karata Uriah'n
kimppuun. Mutta tämä sanoi minulle syrjään nöyrällä äänellä:

"Minä tiedän hyvin, Master Copperfield, että vaikka Miss Trotwood on
oivallinen lady, hän on äkkipikainen mielenlaadultaan (minä todella
luulen, että minun oli ilo halpana konttoristina tuntea hänet,
ennenkuin te, Master Copperfield), ja aivan luonnollista, totta puhuen,
on, että nykyiset asianhaarat ovat tehneet hänet vielä pikaisemmaksi.
Kummallista on, ettei hän ole käynyt paljon äreämmäksi! Minä tulin vaan
ilmoittamaan, että jos löytyi jotain, jota äiti ja minä itse, taikka
Wickfield ja Heep, voisimme tehdä nykyisessä tilassa, olisimme todella
iloiset. Minä saanen mennä niin pitkälle?" kysyi Uriah, kivulloisesti
hymyillen asiakumppanilleen."

"Uriah Heep", lausui Mr. Wickfield yksitoikkoisella, väkinäisellä
tavalla, "on se, joka toimii asiakumppanuudessamme, Trotwood. Siihen,
mitä hän sanoo, suostun täydellisesti. Te tiedätte, että minä ennen
pidin paljon väliä teillä. Mutta sitäkin katsomatta suostun
täydellisesti siihen, mitä Uriah sanoo!"

"Oh, mikä palkinto tämmöisen luottamuksen osoitus on", arveli Uriah,
nostaen ylös toista jalkaansa, että oli syy pelätä, että hän saisi
tätini uudestaan kimppuunsa, "mutta minä toivon voivani tehdä jotakin,
säästääkseni häneltä ammattimme vaivoja, Master Copperfield!"

"Uriah Heep'istä on minulla suuri helpoitus", lausui Mr. Wickfield
samalla unteloisella äänellä. "Minä olen päässyt raskaasta taakasta,
Trotwood, kun sain semmoisen asiakumppanin".

Tuo punainen kettu pani Mr. Wickfield'in sanomaan nämät kaikki, että
tämä ilmestyisi minun edessäni semmoisena, joksi hän oli kuvannut häntä
sinä iltana, jolloin hän myrkytti leponi. Minä näin taas saman ilkeän
hymyn hänen kasvoissansa ja huomasin, kuinka hän tarkasteli minua.

"Ettehän lähde vielä, isä?" kysyi Agnes tuskallisesti. "Ettekö tahdo
kävellä takaisin Trotwood'in ja minun kanssani?"

Hän olisi, luullakseni, katsonut Uriah'n puoleen, ennenkuin hän
vastasi, joll'ei tämä kunnon mies olisi ennättänyt häntä.

"Minulla on asioita ajettavana", lausui Uriah; "muutoin olisin ylen
mielelläni pysynyt ystävieni luona. Mutta minä jätän asiakumppanini
edustamaan firmaa. Miss Agnes, aina teidän palvelianne! Minä toivotan
teille hyvää päivää, Master Copperfield, ja lausun nöyrän
kunnioitukseni Miss Betsey Trotwood'ille".

Tällä puheella hän poistui, suudellen isoa kättänsä ja uskotellen
meitä, niinkuin naamarin takaa.

Me istuimme tuossa, puhuen tunnin taikka pari hupaisista, vanhoista
Canterbury'n ajoistamme. Agnes'in haltuun jätettynä kävi Mr. Wickfield
pian enemmän entisen itsensä näköiseksi, vaikka hänessä huomasi
jonkunlaista vakavaa alakuloisuutta, jota hän ei saanut luovutetuksi.
Kuitenkin hän kirkastui ja häntä huvitti silminnähtävästi kuulla meidän
johdattavan mieleemme pieniä tapauksia vanhasta elämästämme, joista hän
sangen hyvin muisti monta. Hän sanoi, että, kun hän taas oli kolmen
kesken Agnes'in ja minun kanssani, tuntui siltä, kuin entiset ajat
olisivat palanneet; ja hän soi Jumalan kautta, etteivät ne koskaan
olisi muuttuneet. Minä olen varma, että Agnes'in leppeissä kasvoissa ja
jo hänen kätensä herkässä kosketuksessa, kun se lepäsi isän
käsivarrella, oli joku voima, joka sai toimeen tämän ihmeen.

Tätini, joka melkein koko tämän ajan puuhasi Peggotyn kanssa
sisähuoneessa, ei tahtonut seurata meitä heidän asuntoonsa, vaan
kehoitti minua menemään; ja minä menin. Me söimme päivällistä yhdessä.
Päivällisen jälkeen istui Agnes Mr. Wickfield'in vieressä, niinkuin
ennen, ja kaatoi viiniä hänelle. Hän otti, mitä Agnes antoi hänelle,
eikä enempää -- niinkuin lapsi -- ja me istuimme kaikki kolme yhdessä
akkunan luona, siksi kuin ilta saapui. Kun oli melkein pimeä, laskeusi
Mr. Wickfield jollekin sohvalle. Agnes pani tyynyn hänen päänsä alle ja
kallistui hänen puoleensa vähäksi aikaa; ja kun hän palasi akkunan luo,
ei ollut niin pimeä, etten voinut nähdä, kuinka kyynelet kiilsivät
hänen silmissään.

Minä rukoilen Jumalaa, etten koskaan unhottaisi tätä kallista tyttöä
hänen rakkaudessaan ja vilpittömyydessään tähän elämäni aikaan; sillä,
jos sen tekisin, lähestyisin varmaan loppuani, ja silloin tahtoisin
muistaa häntä parhaiten! Hän täytti sydämeni semmoisilla hyvillä
päätöksillä, lujitti esimerkillänsä heikkouttani, johdatti -- en tiedä
kuinka; hän oli liian ujo ja hellä monilla sanoilla neuvomaan --
levotonta intoani ja epävakaisia aikomuksiani, että kaikki, mitä vähän
hyvää olen tehnyt, ja kaikki, mitä pahaa olen välttänyt, sai alkunsa
hänestä, siitä olen varma.

Ja kuinka hän puhui minulle Dorasta, akkunani luona pimeässä
istuessamme; kuunteli, kun minä ylistin tätä; ylisti itse; ja vuodatti
tämän feen-kaltaisen olennon ympäri muutamia säteitä omasta puhtaasta
valostansa, jotka saattivat sen vielä kalliimmaksi ja viattomammaksi
minun silmissäni! Voi, Agnes, lapsuuteni sisar, jos minä silloin olisin
tietänyt, mitä kauan aikaa perästäpäin tiesin! --

Ulos tullessani oli joku kerjäläinen kadulla; ja kun käänsin kasvojani
akkunaa kohden, ajatellen Agnes'in levollisia, serafin-kaltaisia
silmiä, sai hän minut hypähtämään sillä, että hän, niinkuin aamullisen
puheemme kaikku, hiljalleen lausui:

"Sokea! sokea! sokea!"




VIIDES LUKU.

Innostusta.


Minä aloitin seuraavan päivän toistamiseen romalaiseen kylpyyn
sukeltamalla ja lähdin sitten Highgate'en. Minä en ollut enää
alakuloinen. Minä en pelännyt kulunutta takkia enkä halannut uljaita
kimoja. Koko se tapa, jolla ajattelin viimeistä onnettomuuttamme, oli
muuttunut. Minun oli velvollisuus osoittaa tädilleni, ettei hänen
entinen hyvyytensä ollut tuhlattu pois mihinkään tunnottomaan,
kiittämättömään esineesen. Minun tuli hyödykseni käyttää nuorempien
päivieni kovaa opetusta ja ryhtyä työhön lujalla ja vakavalla
sydämellä. Minun tuli tarttua puunhakkaajan kirveesen ja raivata
itselleni tietä vastusten metsän läpi, kaataen puita, siksi kuin pääsin
Doran luo. Ja minä astuin kelpo vauhtia, niinkuin kaikki olisi saatu
aikaan vaan kävelemällä.

Kun havaitsin itseni olevan tutulla Highgate'n tiellä, vieläpä ihan
toisenlaisessa toimessa, kuin entisillä huviretkilläni, joista se
muistutti, tuntui siltä, kuin täydellinen muutos olisi tapahtunut koko
elämässäni. Mutta tämä ei lannistanut minua. Uusi elämä tuotti uuden
tarkoituksen, uuden aikomuksen. Suuri oli työ; palkinto arvaamattoman
kallis. Dora oli palkinto, ja Dora täytyi minun voittaa.

Minä jouduin semmoiseen intoon, että olin pahoillani, kun ei takkini jo
ollut vähän kulunut. Minä tahdoin päästä kaatamaan noita puita
vastusten metsässä semmoisilla oloilla, jotka osoittaisivat voimaani.
Minun teki suuresti mieli pyytää erästä vanhaa miestä, joka,
rautalankaiset silmälasit päässä, rouhensi kiviä tiellä, lainaamaan
itselleni vasaraansa hetkeksi ja antamaan minun rakentaa itselleni
kivinen silta Doran luo. Minä kiihoitin itseäni semmoiseen lämpimän
määrään ja tulin niin hengästyneeksi, että minusta tuntui, kuin olisin
ansainnut tiesi kuinka paljon rahaa. Tässä tilassa astuin vähäiseen
asuntoon, jonka näin olevan hyyrättävänä, ja tutkin sitä tarkasti --
sillä minä huomasin tarpeelliseksi, että olin käytöllinen. Se sopi
ihmeen hyvin Doralle ja minulle: siinä oli edustalla vähäinen puutarha,
jossa Jip'in kelpaisi juosta ympäri ja aidakkeen takaa haukkua
käsityöläisiä, ja oivallinen huone ylikerroksessa tätiäni varten. Minä
tulin ulos jälleen kuumempana ja hätäisempänä, kuin koskaan, ja riensin
Highgate'en semmoisella kiiruulla, että tulin sinne tuntia varemmin,
kuin tarvitsi; ja vaikk'en olisi tullutkaan, olisi minun täytynyt
kävellä jähdyttääkseni itseäni, ennenkuin olin ensinkään mahdollinen
ilmestymään. Tämän tarpeellisen valmistustyön suoritettuani, oli
ensimäinen huoleni etsiä tohtorin asuntoa. Se ei ollut siinä Highgate'n
osassa, jossa Mrs. Steerforth asui, vaan vastapäisellä puolella tässä
vähäisessä kaupungissa. Tämän havaittuani palasin minä jonkunlaisesta
viehätyksestä, jota en voinut vastustaa, eräälle syrjäkadulle lähelle
Mrs. Steerforth'in kartanoa ja tähystelin puutarhan muurin ylitse.
Steerforth'in huone oli tarkasti suljettu. Kasvihuoneen ovet olivat
auki, ja Rosa Dartle käveli avopäin nopeilla, kiivailla askelilla
edestakaisin somer-käytävällä nurmikon vieressä. Hän johdatti mieleeni
villi-eläintä, joka tallatulla tiellä laahaa kahleitansa ja näännyttää
sydäntänsä.

Minä poistuin hiljaisesti tähysteliän paikaltani ja karttaen
tämänpuolista seutua sekä suoden, etten olisi mennyt likelle sitä,
käyskelin siellä täällä, siksi kuin kello oli kymmenen. Hoikka-torninen
kirkko, joka nyt seisoo ylinnä mäellä, ei ollut silloin siellä
ilmoittamassa, mikä aika oli. Vanha, punatiilinen rakennus, jota
käytettiin kouluksi, oli sen asemalla; ja kaunis vanha kouluhuone se
lienee ollut, sitä myöden kuin minä muistan sitä.

Kun lähestyin tohtorin taloa -- sievää, vanhaa paikkaa, johon hän
näytti panneen vähän rahaa, niistä korjauksista ja koristuksista
päättäen, jotka näyttivät äskettäin valmistuneen -- näin hänen
säärystimineen kaikkineen jaloittelevan viereisessä puutarhassa,
niinkuin hän ei koskaan olisi laannut jaloittelemasta siitä ajasta,
kuin olin hänen oppilaansa. Hänellä oli myöskin vanhat kumppaninsa
ympärillään; sillä siellä oli paljon korkeita puita lähellä, ja pari
kolme peltovaresta astuskeli ruohossa häntä katsastellen, niinkuin
Canterbury'n peltovarekset olisivat kirjoittaneet heille hänestä ja he
sen johdosta tyystisti tarkastelleet häntä.

Koska tiesin, että oli mahdoton saada häntä mitään huomaamaan näin
kaukaa, uskalsin avata veräjän ja kävellä hänen jälkeensä, että
kohtaisin hänet, kun hän kääntäisi takaisin. Kun hän käänsi ja tuli
minua kohden, katseli hän minua tuokion miettiväisesti, ilmeisesti
minua ollenkaan ajattelematta; mutta sitten hänen hyvänsuovat kasvonsa
osoittivat erinomaista mieltymistä, ja hän tarttui minuun molemmin
käsin.

"No, rakas Copperfieldini", lausui tohtori; "olettehan nyt aika mies!
Kuinka voitte? Minua ilahuttaa nähdä teitä. Rakas Copperfieldini,
kuinka suuresti olette varttuneet! Te olette -- niin -- voi sentään!"

Minä toivoin, että hän voi hyvin, ja Mrs. Strong myöskin.

"Kyllä!" vastasi tohtori; "Annie voi varsin hyvin ja käy varmaan
iloiseksi, kun hän saa nähdä teidät. Te olitte aina hänen lemmittynsä.
Hän sanoi niin eilen illalla, kun näytin hänelle kirjeenne. Ja -- niin
tosiaan -- te muistatte Mr. Jack Maldon'in, Copperfield?"

"Täydellisesti, Sir".

"Tietysti", sanoi tohtori. "_Hänkin_ voi sangen hyvin".

"Onko hän tullut kotiin, Sir?" kysyin minä.

"Indiastako?" arveli tohtori. "On. Mr. Jack Maldon ei sietänyt
ilman-alaa siellä, ystäväni. Mrs. Markleham -- te ette ole unhottaneet
Mrs. Markleham'ia?"

"Unhottaneet 'vanhaa soturia!' Ja niin lyhyellä aikaa!"

"Mrs. Markleham raukka", lausui tohtori, "oli kovin pahoillansa hänen
tähtensä; sentähden toimitimme hänet takaisin jälleen ja ostimme
hänelle vähäisen patentti-paikan, joka soveltuu hänelle paljon
paremmin".

Minä tunsin kylläksi Mr. Jack Maldon'in, tästä kertomuksesta
arvatakseni, että se oli semmoinen paikka, jossa ei ollut paljon työtä,
mutta hyvä palkka. Tohtori, joka tällä välin käveli edestakaisin, käsi
olkapäälläni ja nuot lempeät kasvot rohkaisevaisesti minua kohden
käännettyinä, jatkoi:

"Mitä nyt, rakas Copperfieldini, teidän ehdoitukseenne tulee, se on,
totta puhuen, sangen ilahuttava ja mieluisa minulle; mutta ettekö luule
voivanne muulla lailla ansaita paremmin? Te pääsitte, tiedättehän,
hyvin eteväksi meillä ollessanne. Te pystytte moneen hyvään asiaan. Te
olette laskeneet semmoisen perustuksen, että siihen sopii asettaa mikä
rakennus hyvänsä; ja eikö ole vahinko, että panisitte elämänne kevään
niin halpaan toimeen, kuin minä voin tarjota?"

Minä hehkaannuin taas ja puhuen, niinkuin pelkään, jotenkin
katkonaisella tavalla, puollustin pyyntöäni lujasti; muistuttaen
tohtorille, että minulla jo oli virka.

"Hyvä, hyvä", vastasi tohtori, "se on totta. Tosin se asia, että teillä
on virka ja että ahkerasti opettelette sitä harjoittamaan, muuttaa
paljon. Mutta, hyvä, nuori ystäväni, mitä seitsemänkymmentä puntaa
vuoteensa on?"

"Se saattaa tulomme kahta suuremmaksi, tohtori Strong", sanoin minä.

"Hyvä Jumala!" vastasi tohtori. "Kun ajattelee sitä! Ei sen vuoksi,
että tahtoisin sanoa, että palkka välttämättömästi on rajoitettu
seitsemäänkymmeneen puntaan vuoteensa, koska aina olen aikonut antaa
sille nuorelle ystävälle, jota näin käyttäisin, lahjan lisäksi. Aivan
varmaan", lausui tohtori, yhä kuljettaen minua edestakaisin, käsi
olkapäälläni, "olen aina ottanut lukuun vuotuisen lahjan".

"Rakas opettajani", lausuin minä (tällä kertaa tyvenesti), "jolle jo
olen suuremmassa velassa, kuin mitä ikinä voin maksaa --".

"Ei, ei", keskeytti tohtori. "Älkäät millään muotoa!"

"Jos tahdotte hyväksyä sitä aikaa, joka minulta liikenee, nimittäin
aamu- ja iltakaudet, ja katsotte työtäni seitsemänkymmenen punnan
arvoiseksi vuoteensa, teette minulle niin suuren hyvän työn, etten voi
sitä sanoa".

"Voi minua!" lausui tohtori viattomasti. "Kun ajattelee, että näin
vähällä saa aikaan niin paljon! Voi, voi! Mutta jos saatatte ansaita
muualla paremmin, ettekö mene sinne? Lupaatteko sanallanne?" kysyi
tohtori -- tämä oli aina suuri vetoaminen meidän, poikien,
kunniantuntoomme.

"Sanallani, Sir!" vastasin minä, noudattaen vanhaa koulutapaamme.

"Olkoon siis menneeksi!" arveli tohtori, taputtaen minua olkapäälleni
ja yhä pitäen kättänsä siinä, kun vielä kävelimme edestakaisin.

"Ja minä tulen kahtakymmentä kertaa onnellisemmaksi, Sir", sanoin minä
vähäisellä -- minä toivon viattomalla -- imartelevaisuudella, "jos
minua käytetään sanakirjan työhön".

Tohtori pysähtyi, taputti hymyillen minua olkapäälleni jälleen ja
huudahti semmoisella voitonriemulla, joka oli erittäin hauska katsella
ja josta olisi sopinut päättää, että olin tunkenut inhimillisen
viisauden syvimpään pohjaan: "rakas, nuori ystäväni, te olette arvannut
oikein. Se _on_ sanakirjan työhön!"

Kuinka se saattikaan olla mitään muuta! Hänen plakkarinsa olivat yhtä
täynnä sanakirjaa, kuin hänen päänsäkin. Se pisti ulos hänestä joka
taholta. Hän kertoi minulle, että hän, koulu-elämästään luovuttuaan,
kummallisessa määrässä oli edistynyt siinä; sekä ettei mikään sopinut
hänelle paremmin, kuin esitetty aamu- ja iltatyön aika, sentähden, että
hänen oli tapa päivällä kävellä miete-lakki päässä. Hänen paperinsa
olivat vähän sekaannuksissa, koska Mr. Jack Maldon nykyisin oli
tarjounut toimittamaan hänelle amanuensin virkaa eikä ollut tottunut
tähän työhön; mutta pian me oikealle kannalle asettaisimme, mitä oli
väärin, ja menestyisimme mainiosti. Jälestäpäin, kun olimme ryhtyneet
työhömme, huomasin Mr. Jack Maldon'in kokeet itselleni vaikeammiksi,
kuin olin odottanut, sillä hän ei ollut tyytynyt siihen, että hän laski
summalta virheitä, vaan oli lisäksi piirtänyt niin monta sotamiestä ja
naispäätä tohtorin käsikirjoitukseen, että usein eksyin täydellisiin
epätiedon labyrinteihin.

Tohtori oli varsin onnellinen, kun hän ajatteli, että yhdessä
rupeisimme työskentelemään tässä ihmeellisessä teoksessa, ja me
päätimme ruveta seuraavana aamuna kello seitsemän. Meidän oli määrä
tehdä työtä kaksi tuntia joka aamu, ja kaksi, kolme tuntia joka ilta,
paitsi lauantaisin, jolloin minä saisin levätä. Sunnuntaisin saisin
tietysti myöskin olla jouten, ja minä katsoin näitä ehtoja sangen
helpoiksi.

Kun näin olimme keskinäiseksi mielihyväksi järjestäneet toimemme, vei
tohtori minut sisään, esitelläksensä minua Mrs. Strong'ille, jonka
tapasimme tohtorin uudesta lukuhuoneesta hänen kirjojansa tomuttamasta
-- jota vapautta noitten pyhien suosikkiensa suhteen hän ei koskaan
sallinut kenellekään muulle.

He olivat minun tähteni viivyttäneet aamiaistansa, ja me istuimme
pöytään yhdessä. Me emme olleet kauan istuneet, ennenkuin Mrs.
Strong'in kasvoista näin, että joku lähestyi taloa, vaikk'en kuullut
mitään ääntä. Joku ratsastava gentlemani tuli portille, talutti,
ohjakset käsivarrellaan, hevosensa vähäiseen pihaan, niinkuin hän olisi
ollut kokonaan kotona, sitoi sen renkaasen tyhjän vaunu-vajan seinään
ja astui aamiais-huoneesen, ratsu-vitsa kädessä. Se oli Mr. Jack
Maldon; eikä Mr. Jack Maldon ollut ensinkään parantunut Indiassa,
siltä minusta näytti. Mutta minä arvostelin silloin niin ankaran
siveellisesti nuoria miehiä, jotka eivät kaataneet puita vastusten
metsässä, että tulee soveliaalla varovaisuudella vastaan-ottaa minun
muistutukseni.

"Mr. Jack!" lausui tohtori, "Copperfield!"

Mr. Jack Maldon pudisti kättäni, mutta mielestäni jotenkin penseästi ja
jollakin välinpitämättömällä suojelian katsannolla, josta salaisesti
suutuin. Mutta hänen välinpitämättömyytensä oli kummallinen näky,
paitsi kun hän puhutteli serkkuansa Annie'ta.

"Oletteko syöneet aamiaista tänäpänä, Mr. Jack?" kysyi tohtori.

"Minä syön tuskin milloinkaan aamiaista, Sir", vastasi hän, heittäen
päätänsä taaksepäin nojatuolissaan. "Minä huomaan, että se haittaa
minua".

"Onko mitään uutisia tänään?" kysyi tohtori.

"Ei mitään, Sir", vastasi Mr. Maldon. "Puhutaan ihmisistä, jotka ovat
nälissään ja suutuksissaan Pohjois-Englannissa, mutta aina niitä on
nälkäisiä ja suuttuneita jossakin".

Tohtori näytti totiselta ja sanoi, niinkuin hän olisi tahtonut vaihtaa
puhe-ainetta, "ei ole siis mitään uutisia; joka on sama, sanotaan, kuin
hyvät uutiset".

"Sanomalehdissä on pitkä juttu, Sir, jostakin murhasta", jatkoi Mr.
Maldon. "Mutta aina joku murhataan, enkä minä lukenut sitä".

Siihen aikaan ei, luullakseni, katsottu penseyden osoitusta kaikkien
ihmiskunnan tekojen ja intohimojen suhteen niin erinomaiseksi
ominaisuudeksi, kuin olen huomannut sitä jälestäpäin katsottavan. Minä
olen havainnut tuommoisen penseyden hyvin muodinmukaiseksi. Minä olen
nähnyt sitä tuotavan esiin semmoisella menestyksellä, että olen
kohdannut muutamia hienoja ladyjä ja gentlemaneja, joitten olisi
sopinut yhtä hyvin syntyä kaalimadoiksi. Se ehkä vaikutti enemmän
minuun silloin, koska se oli jotakin uutta minulle, mutta ei se
suinkaan puolestansa koroittanut ajatustani Mr. Jack Maldon'ista eikä
lujittanut luottamustani häneen.

"Minä tulin kysymään, tekeekö Annie'n mieli mennä operaan tänä iltana",
lausui Mr. Maldon, kääntyen Mrs. Strong'in puoleen. "Se on viimeinen
hyvä ilta tällä näytäntökaudella; ja siellä on eräs laulajatar, jota
hänen todella pitäisi kuulla. Hän on aivan erinomainen. Paitsi sitä
on hän niin viehättävän ruma", ja Mr. Maldon vaipui entiseen
välinpitämättömyyteensä.

Tohtori, jota aina kaikki huvitti, mikä, hänen luullaksensa, huvitti
hänen nuorta vaimoansa, kääntyi nyt tämän puoleen ja sanoi:

"Sinun tarvitsee mennä, Annie. Sinun tarvitsee mennä".

"Minä en juuri huolisi", sanoi tämä tohtorille. "Minä jään mieluisammin
kotiin. Minä jäisin paljon mieluisammin kotiin".

Serkkuunsa katsahtamatta puhutteli Mrs. Strong sitten minua ja kysyi
minulta Agnes'ista, saisiko hän nähdä tätä ja oliko luultavaa, että
Agnes tulisi tänään. Mrs. Strong oli niin hämmentynyt, että minua
kummastutti, kuinka tohtorikaan, joka levitti voita paahdetulle
leivällensä, saatti olla niin ilmeistä asiaa näkemättä.

Mutta tohtori ei nähnyt mitään. Hän sanoi hyvänsävyisesti vaimollensa,
että hän oli nuori, että hänen täytyi huvitella ja hauskutella eikä
saanut sallia, että hänen ikävä, vanha toverinsa ikävystytti hänen
elämänsä. Paitsi sitä, lausui hän, tahtoi hän kuulla vaimonsa laulavan
kaikkia tuon uuden laulajattaren lauluja; ja kuinka tämä siihen
pystyi, jollei hän mennyt? Niin tohtori yhä pyysi sopia asiasta
hänen puolestaan, ja Mr. Jack Maldon'in oli määrä tulla takaisin
päivällisiksi. Kun tämä oli päättynyt, lähti hän, arvaan minä,
patentti-paikkaansa; oli kuinka tahansa, hän lähti pois ratsullansa,
kovin joutilaalta näyttäen.

Seuraavana aamuna olin utelias tietämään, oliko Mrs. Strong käynyt
operassa. Hän ei ollut käynyt, vaan oli lähettänyt sanan London'iin ja
päästänyt serkkunsa hänen lupauksestaan. Hän oli illalla mennyt ulos
tapaamaan Agnes'ia ja oli saanut tohtorin seuraamaan itseänsä; ja he
olivat palanneet kotiin ketojen poikki, jutteli tohtori minulle, koska
ilta oli ollut kaunis. Minä tuumailin silloin, olisiko Mrs. Strong
mennyt operaan, jollei Agnes olisi ollut kaupungissa, ja vaikuttiko
Agnes hyvää hänenkin suhteensa!

Mrs. Strong ei näyttänyt erittäin onnelliselta, ajattelin minä; mutta
hänen kasvonsa olivat hyvät taikka kovin viekkaat. Minä katselin niitä
usein, sillä hän istui akkunan vieressä koko ajan, kuin teimme työtä,
ja laitti aamiaistamme, jota söimme palasittain, koska olimme
toimessamme kiinni. Kun kello yhdeksältä lähdin, oli hän polvillansa
lattialla tohtorin edessä, vetäen kenkiä ja säärystimiä tämän jalkaan.
Muutamat viheriät lehvät, jotka riippuivat matalan huoneen avonaisen
akkunan edessä, loivat jonkunlaista lientynyttä varjoa hänen
kasvoillensa; ja Doctors' Commons'iin mennessäni ajattelin koko matkan
sitä iltaa, jona olin nähnyt niitten katselevan tohtoria, tämän
lukiessa.

Minä olin nyt kovin ahkera: ylhäällä kello viisi aamuisin ja kotona
kello yhdeksän taikka kymmenen illalla. Mutta minä olin sanomattoman
tyytyväinen, kun minulla oli niin paljon työtä, enkä koskaan kävellyt
verkalleen mistään syystä, vaan tunsin innokkaasti, että mitä enemmän
väsytin itseäni, sitä enemmän ansaitsin Doraa. Minä en ollut vielä
Doralle ilmoittanut muuttunutta tilaani, koska hän muutamien päivien
perästä aikoi käydä Miss Mills'in luona, ja minä siksi lykkäsin kaikki,
mitä minulla oli hänelle puhuttavaa; minä kerroin vaan hänelle
kirjeissäni (kaikki meidän keskinäiset tiedon-antomme toimitti
salaisesti Miss Mills), että minulla oli paljon sanottavaa hänelle.
Tällä välin rupesin yhä vähemmin käyttämään karhun-ihraa, heitin
kokonaan hyvähajuisen saipuan ja lavendeli-veden sekä myin suurella
tappiolla pois kolme liiviä, koska ne olivat liian koreat nykyisellä,
vakavalla elämänradallani.

Minä en tyytynyt näihin ponnistuksiin, vaan hartaasti tahtoen tehdä
jotakin lisäksi, lähdin tapaamaan Traddles'ia, joka nyt asui
ylikerroksessa rintavarustimen takana jossakin rakennuksessa Castle
Street'illä, Holborn'issa. Minä otin mukaani Mr. Dick'in, joka jo oli
kahdesti ollut minun kanssani Highgate'ssa ja uudestaan aloittanut
tuttavuuttansa tohtorin kanssa.

Minä otin Mr. Dick'in mukaani, sillä kovasti pahaksensa pannen tätini
vastoinkäymisiä ja täyttä totta uskoen, ettei mikään kaleri-orja taikka
pahan-tekiä tehnyt työtä niinkuin minä, oli hän ruvennut kiusaamaan ja
vaivaamaan itseänsä alakuloiseksi ja nujoksi, kosk'ei hänellä ollut
mitään hyödyllistä tehtävää. Tässä tilassa hän vielä vähemmin, kuin
muutoin, kykeni päättämään memorialiansa; ja mitä kovemmin hän puuhasi
siinä, sitä useammin kuningas Kaarlo Ensimäisen onneton pää pujahti
siihen. Toden takaa pelätessäni, että hänen tautinsa pahentuisi,
jollemme jollakin viattomalla tavalla voisi viekoitella häntä uskomaan,
että hänestä oli hyötyä, taikka todella saisi häntä tekemään jotakin
hyötyä (joka olisi parempi), päätin koettaa, voisiko Traddles auttaa
meitä. Ennenkuin lähdimme, kirjoitin Traddles'ille ja kerroin
täydellisesti kaikki, mitä oli tapahtunut, ja Traddles kirjoitti
minulle takaisin oivallisen vastauksen, jossa hän ilmoitti
osan-ottoansa ja ystävyyttänsä.

Me tapasimme hänet ahkerassa työssä läkki-tolpponsa ja paperiensa
ääressä, jossa hän välisti virvoituksekseen katseli kukkaruukun alustaa
ja tuota pikkuista, pyöreätä pöytää, jotka seisoivat jossakin nurkassa
vähäisessä huoneessa. Hän vastaan-otti meidät sydämellisesti ja rupesi
kohta hyväksi ystäväksi Mr. Dick'in kanssa. Mr. Dick väitti varmaan
nähneensä häntä ennen, ja me sanoimme molemmat: "hyvin luultavaa".

Ensimäinen asia, josta aioin neuvotella Traddles'in kanssa, oli tämä:
-- minä olin kuullut, että moni eri toimissa mainio mies oli ensi
aluksi laatinut kertomuksia parlamentin keskusteluista. Koska Traddles
oli minulle maininnut sanomalehtiä yhdeksi toiveistansa, olin minä
sovittanut yhteen nämät molemmat asiat ja ilmoitin hänelle kirjeessäni,
että tahdoin tietää, kuinka minä pääsisin tämmöiseen virkaan. Traddles
esitteli nyt minulle, mitä hän oli kysymällä saanut tietää, nimittäin,
että, paitsi harvoissa tapauksissa, jo yksistään se mekanillinen taito,
jota vaadittiin, jos mieli tulla eteväksi siinä, se on, jos mieli
täydellisesti ja kokonaan oppia pikakirjoituksen keinon, oli yhtä
vaikea, kuin kuuden kielen oppiminen; ja että sitä voi saavuttaa, jos
oli kestäväinen, vaan muutamien vuosien kuluessa. Traddles tietysti
luuli, että tämä ratkaisi asian; mutta minä, jonka mielestä tässä vaan
oli muutamia pitkiä puita kaadettavana, päätin kohta kirves kädessä
avata itselleni tietä Doran luo tämän tiheikön lävitse.

"Minä olen kovasti kiitollinen sinulle, rakas Traddles'ini!" sanoin
minä. "Minä aloitan huomenna".

Traddles näytti kummastuneelta, niinkuin hänen hyvin sopi; mutta
hänellä ei ollut vielä mitään käsitystä innostuneesta tilastani.

"Minä ostan kirjan", lausuin minä, "joka sisältää hyvän opastuksen
tähän taitoon; minä tutkin sitä Commons'issa, jossa minulla ei ole
puoleksikaan kyllin työtä; harjoitukseksi kirjoitan ylös, mitä
oikeustossamme puhutaan -- Traddles, rakas toverini, minä opin sen!"

"No, voi", sanoi Traddles, silmät selällään, "minulla ei ollut mitään
aavistusta, että sinulla oli niin luja luonto, Copperfield!"

Minä en tiedä, kuinka hänellä olisi voinutkaan olla, sillä se oli
jotenkin uutta minullekin. Minä jätin tämän sikseen ja rupesin puhumaan
Mr. Dick'istä.

"Jos, näettekö, Mr. Traddles", lausui Mr. Dick miettiväisesti, "minä
voisin ryhtyä johonkin -- jos osaisin lyödä rumpua taikka puhaltaa!"

Mies raukka! Minä en epäile, että hän sydämessänsä olisi pitänyt
semmoista työtä kaikkein mieluisimpana. Traddles, joka ei olisi
tahtonut nauraa, vaikka mikä olisi ollut, vastasi tyvenesti:

"Mutta olettehan sangen hyvä kynämies, Sir. Sinä kerroit minulle siitä,
Copperfield?"

"Oivallinen!" sanoin minä. Ja hän olikin todella. Hän kirjoitti
erinomaisen sievästi.

"Ettekö luule", kysyi Traddles, "että voisitte kopioita asiakirjoja,
Sir, jos minä hankkisin niitä teille?"

Mr. Dick katseli minua epäileväisesti. "Kuinka teen, Trotvood?"

Minä pudistin päätäni. Mr. Dick pudisti myös päätänsä ja huokaili.
"Kertokaat hänelle memorialista", lausui Mr. Dick.

Minä selitin Traddles'ille, että oli vastus pitää kuningas Kaarlo
Ensimäistä poissa Mr. Dick'in käsikirjoituksista; jolla aikaa Mr. Dick
sangen kunnioittavaisesti ja vakavasti katseli Traddles'ia ja imi
peukaloansa.

"Mutta ne asiakirjat, joista minä puhun, ovat jo paperille piirretyt ja
päätetyt", lausui Traddles vähän mietittyänsä. "Mr. Dick'in ei tarvitse
lisätä mitään niihin. Eikö tämä muuttaisi asiaa, Copperfield? Eikö
kaikissa tapauksissa olisi hyvä koettaa?"

Tämä antoi meille uutta toivoa. Sillä aikaa kuin Mr. Dick huolestuneena
katseli meitä tuoliltansa, laskimme Traddles ja minä syrjässä päämme
yhteen ja sepitimme semmoisen tuuman, jonka johdosta saimme hänet
seuraavana päivänä suurella menestyksellä ryhtymään työhön.

Yhdelle pöydälle akkunani viereen Buckingham Streett'illä asetimme sen
työn, jonka Traddles hankki hänelle -- joka oli semmoinen, että hän
tekisi en muista kuinka monta kopiaa eräästä oikeudenkirjasta, joka
koski jotakin tietä -- ja toiselle pöydälle levitimme viimeisen suuren
memorialin keskentekoisen alkukirjoituksen. Me teroitimme Mr. Dick'iin,
että hän kopioitsisi tarkkaan sitä, joka oli hänen edessään,
originalista vähintäkään poikkeamatta; ja että, kun hän katsoi
tarpeelliseksi hiukankin viitata kuningas Kaarlo Ensimäiseen, hän
turvaisi memorialiin. Me kehoitimme häntä olemaan lujana tässä kohden
ja jätimme hänet tätini valvottavaksi. Tätini kertoi meille
jälestäpäin, että Mr. Dick ensiksi menetteli niinkuin mies, joka lyö
vaskirumpuja, ja ehtimiseen jakoi huomiotansa molempain asiakirjain
välille, mutta että hän, huomattuansa, että se hämmensi ja vaivasi
häntä sekä että hänen kopiansa oli suoraan hänen silmiensä edessä, pian
kävi siihen säännöllisellä asiamiehen tavalla käsiksi ja lykkäsi
memorialinsa soveliaammaksi ajaksi. Sanalla sanoen, vaikka me tarkasti
katsoimme, ettei hänellä olisi enemmän työtä, kuin oli hyvä hänelle,
ja vaikk'ei hän aloittanut viikon alusta, oli hän seuraavana
lauvantai-iltana ansainnut kymmenen shillingiä ja yhdeksän pennyä; enkä
minä eläissäni unhota, kuinka hän kävi kaikissa puodeissa naapuristossa
vaihtamassa tätä aarrettansa kuuden pennyn kappaleiksi, taikka kuinka
hän ilon ja ylpeyden kyynelet silmissä toi ne tädilleni tarjottimella,
johon hän oli järjestänyt ne sydämen muotoon. Oli niinkuin joku
hyvänsuopa henki tenhovoimallaan olisi vaikuttanut häneen siitä
hetkestä saakka, kuin häntä hyödyksi käytettiin; ja jos mailmassa
ketään onnellista sinä lauvantai-iltana löytyi, oli se se kiitollinen
olento, joka ajatteli tätiäni ihmeellisimmäksi naiseksi ja minua
ihmeellisimmäksi nuoreksi mieheksi koko maan päällä.

"Nyt ei enää kuolla nälkään, Trotwood", lausui Mr. Dick, pudistaen
kättäni jossakin nurkassa. "Minä pidän huolta hänestä, Sir!" ja hän
heilutti kymmentä sormeansa ilmassa, niinkuin ne olisivat olleet
kymmenen pankkia.

Minä tuskin tiedän, kumpi oli iloisempi, Traddles vai minä. "Se on,
totta puhuen", sanoi Traddles samalla kuin hän veti esiin yhden kirjeen
plakkaristansa ja ojensi sen minulle, "kokonaan karkoittanut Mr.
Micawber'in päästäni!"

Kirje (Mr. Micawber ei laiminlyönyt mitään tilaisuutta kirjeitten
kirjoittamiseen) oli adresseerattu minulle "Inner Temple'n jäsenen
T. Traddles'in, Esquire'n, hyvyyden kautta". Se kuului näin:

"_Rakas Copperfieldini_!"

"Luultavasti se tieto, että jotakin on ilmaantunut, ei äkki-arvaamatta
kohtaa teitä. Minä olen ehkä maininnut teille jossakin edellisessä
tilaisuudessa, että olen odottanut jotakin semmoista tapausta".

"Minä olen asettumallani erääsen siunatun saaremme maaseutu-kaupunkiin
(jonka vallasväessä sopii sanoa maanviljeliäin ja pappien onnellisesti
sulanneen toisiinsa) suoraan yhteyteen erään oppineen ammatin kanssa.
Mrs. Micawber ja lapsemme seuraavat minua. Jonakin tulevana aikana
löydetään varmaan meidän kaikkien tuhkamme sen kunnianarvoisen
rakennuksen hautausmaassa, josta se paikka, jota tarkoitan, on
saavuttanut mainetta, sanonko Kiinasta Peruun saakka?"

"Kun jätämme hyvästi tämän uuden-aikaisen Babelin, jossa olemme nähneet
niin monta muutosta, minä toivon aivan kunniallista, emme, Mrs.
Micawber ja minä, voi salata itseltämme, että eroamme kenties vuosiksi
ja kenties ijäksi eräästä henkilöstä, joka on lujilla siteillä liitetty
kodillisen elämämme alttariin. Jos te semmoisen lähdön aattona tahdotte
seurata yhteistä ystäväämme, Mr. Thomas Traddles'ia, nykyiseen
asuntoomme ja siellä vaihtaa toivotuksia, jotka ovat luonnollisia
semmoisessa tilaisuudessa, osoitatte paljon

                                 hyvyyttä
                                   yhdelle,
                                     joka
                                       aina
                                         on
                                           teidän
                                             _Wilkins Micawber_".

Minua ilahutti kuulla, että Mr. Micawber oli päässyt tomustaan ja
tuhastaan, ja että jotakin todella viimein oli ilmaantunut. Kun sain
Traddles'ilta kuulla, että kutsumus tarkoitti paraikaa kuluvaa iltaa,
sanoin olevani valmis noudattamaan sitä; ja me lähdimme pois yhdessä
siihen taloon, jossa Mr. Micawber asui Mr. Mortimer'ina ja joka oli
likellä Gray's Inn Road'in päätä.

Tässä asunnossa oli niin vähän tilaa, että tapasimme kaksoiset, jotka
nyt olivat noin kahdeksan taikka yhdeksän vuoden vanhat, makaavina
kokoon lykättävässä sängyssä perheen arkihuoneessa, jossa Mr. Micawber
oli pesukannuun laittanut, niinkuin hän sanoi, "panoksen" sitä
miellyttävää juomaa, josta hän oli mainio. Minulla oli ilo tässä
tilaisuudessa uudistaa tuttavuuteni Master Micawber'in kanssa, joka oli
hyvätoiveinen poika kahden- tai kolmentoista vuoden ijällä ja hyvin
taipusa siihen jäsenten levottomuuteen, joka on jotenkin tavallinen
ilmauma hänen ikäisissä nuorukaisissa. Minä tulin myöskin kerran vielä
tuttavaksi hänen sisarensa, Miss Micawber'in kanssa, jossa, niinkuin Mr.
Micawber sanoi meille, "hänen äitinsä uudisti nuoruutensa, niinkuin
Phoenix".

"Rakas Copperfieldini", lausui Mr. Micawber, "te ja Mr. Traddles
tapaatte meidät lähdön liepeillä ja antanette anteeksi ne vähäiset
hankaluuden kohdat, jotka kuuluvat semmoiseen tilaan".

Soveliaalla tavalla vastattuani katselin ympärilleni ja huomasin, että
perheen kalut jo olivat kokoon säälityt sekä ettei tavaraa ollut
erittäin kauhistavassa määrässä. Minä onnittelin Mrs. Micawber'ia
lähestyvän muutoksen suhteen.

"Rakas Copperfieldini", sanoi Mrs. Micawber, "teidän ystävällisestä
osan-otostanne kaikkiin meidän asioihimme olen hyvin varma. Heimoni
katsokoon tätä maanpakolaisuudeksi, jos heitä haluttaa; mutta minä olen
vaimo ja äiti enkä minä koskaan jätä Mr. Micawber'ia".

Traddles, johon Mrs. Micawber'in silmä vetosi, myönsi hellätunteisesti.

"Tämä", lausui Mrs. Micawber, "tämä on ainakin minun käsitykseni, rakas
Mr. Copperfieldini ja Mr. Traddles, siitä velvollisuudesta, johon
sitouduin, kun toistin nuot peräyttämättömät sanat: 'minä, Emma, otan
sinut, Wilkins'in'. Minä luin eilen illalla yökynttilän ääressä
vihkisanat ja se päätös, johon siitä tulin, oli se, etten koskaan voisi
jättää Mr. Micawber'ia. Ja", jatkoi Mrs. Micawber, "vaikka on
mahdollista, että käsitykseni vihkisanoista on väärä, en minä ikänä
sitä tee!"

"Rakas ystäväni", arveli Mr. Micawber vähän maltittomasti, "minä en
tiedä, että kukaan luulee sinun tekevän mitään semmoista".

"Minä näen, rakas Mr. Copperfield", jatkoi Mrs. Micawber, "että nyt
lähden koettamaan onneani vieraitten joukossa, ja näen myöskin,
etteivät ne erinäiset heimoni jäsenet, joille Mr. Micawber on mitä
gentlemanin-kaltaisimmilla lauseilla kirjoittanut ja ilmoittanut tämän,
ole pitänyt vähintäkään väliä Mr. Micawber'in sanomalla. Minä ehkä olen
taika-uskoinen", lausui Mrs. Micawber, "mutta minusta näyttää, kuin Mr.
Micawber'in ei olisi suotu koskaan saada minkäänlaista vastausta
useimpiin niihin kirjeisin, joita hän kirjoittaa. Heimoni vaiti-olosta
saan ehkä ennustaa, että he moittivat sitä päätöstä, jonka olen tehnyt;
mutta minä en sallisi, Mr. Copperfield, kenenkään, ei edes isäni ja
äitini, jos he vielä eläisivät, työntää itseäni velvollisuuden tieltä".

Minä lausuin ajattelevani, että tämä kävi oikeaa suuntaa.

"Monesta edusta luopuu", sanoi Mrs. Micawber, "kun menee sulkeumaan
vähäiseen tuomiokirkko-kaupunkiin; mutta totta puhuen, Mr. Copperfield,
jos minä eduista luovun, luopuu Mr. Micawber'in lahjainen mies paljon
suuremmista".

"Vai niin! Te lähdette siis johonkin tuomiokirkkokaupunkiin?" arvelin
minä.

Mr. Micawber, joka oli jaellut meille kaikille pesu-kannusta, vastasi;

"Canterbury'yn. Minä olen todella, rakas Copperfieldini, suostunut
semmoiseen sopimukseen, jonka johdosta olen velvoitettu ja kontrahdilla
sidottu auttamaan ja palvelemaan ystäväämme Heep'iä hänen uskottuna
konttoristinaan".

Minä tuijotin Mr. Micawber'iin, jota hämmästykseni suuresti miellytti.

"Minun tulee kertoa teille", sanoi Mr. Micawber varsinaisella
virkamiehen katsannolla, "että Mrs. Micawber'in asioitsian kokemus ja
viisaat tuumat suureksi osaksi ovat aikaan saaneet tämän seikan. Sen
haastokintaan, johon Mrs. Micawber eräässä edellisessä tilaisuudessa
viittasi ja joka heitettiin ulos sanomalehti-ilmoituksen muodossa, otti
ystävämme Heep ylös, ja me tunsimme toisemme jälleen. Ystävästäni
Heep'istä", lausui Mr. Micawber, "joka on erinomaisen terävä mies,
tahdon puhua kaikenlaisella kunnioituksella. Ystäväni Heep ei ole
määrännyt oikeata palkkaani erittäin korkean laskun mukaan, mutta hän
on pääasiallisesti luvannut auttaa minua rahallisten vastusteni
kuormasta sitä myöden kuin palveluksellani on arvoa; ja juuri tämän
palveluksen arvoon perustan minä toivoni! Mitä sukevuutta ja tietoa
minulla sattuu olemaan", sanoi Mr. Micawber vanhalla gentilillä
katsannollansa kehuvaisesti alentaen itseänsä, "pannaan ystävälleni
Heep'ille alttiiksi. Minä tunnen jo vähän lakia -- vastaajana
sivili-asioissa -- ja minä aion heti ryhtyä yhden mitä etevimmän ja
mainioimman englantilaisen lakimiehemme kommentareihin. Minä katson
tarpeettomaksi lisätä, että tarkoitan tuomaria Mr. Blackstonea".

Näitä selityksiä niinkuin useimpia niistä selityksistä, joita tuotiin
esiin tänä iltana, keskeytti Mrs. Micawber, kun hän huomasi, että
Master Micawber milloin istui saappaillansa, milloin tuki päätänsä
molemmilla käsivarsillansa, niinkuin hän olisi pelännyt, että se oli
irti, milloin vahingossa potkaisi Traddles'ia pöydän alla, milloin
viskeli jalkojansa toinen toisensa päälle, milloin siirsi niitä
luonnottoman kauas luotansa, milloin kallisteli itseänsä, että hiukset
menivät viini-laseihin, milloin osoitti jäsentensä levottomuutta
jollakin muulla lailla, joka ei soveltunut yhteen seuran yleisen edun
kanssa; samoin ikään Master Micawber, joka suuttumuksella vastaan-otti
nämät muistutukset. Minä istuin koko ajan kummastellen Mr. Micawber'in
ilmoitusta ja ihmetellen, mitä se tiesi; siksi kuin Mrs. Micawber taas
jatkoi keskustelua ja kiinnitti huomiotani.

"Mitä minä erittäin käsken Mr. Micawber'in varoa, on se", lausui Mrs.
Micawber, "ettei hän, rakas Mr. Copperfieldini, tähän alhaiseen
lain-opin haaraan ruvetessaan saata itseänsä kykenemättömäksi
lopullisesti nousemaan puun latvaan. Minä olen vakuutettu, että, jos
Mr. Micawber kääntyy tämmöiseen ammattiin, joka niin soveltuu hänen
uhkeihin taidonlahjoihinsa ja sujuvaan kieleensä, hän _varmaan_
tulee eteväksi. Pannaan nyt, Mr. Traddles", sanoi Mrs. Micawber,
syvämietteiseltä näyttäen, "esimerkiksi tuomari taikka vaikka
kanslerikin. Asettuuko joku ulkopuolelle näitä ylhäisiä paikkoja,
jos rupeaa semmoiseen virkaan, johon Mr. Micawber on suostunut?"

"Rakas ystäväni", muistutti Mr. Micawber -- mutta samalla myöskin
kysyväisesti katsellen Traddles'ia; "meillä on kylläksi aikaa vast'edes
ajatella näitä kysymyksiä".

"Ei, Micawber!" vastasi hän. "Sinun erehdyksesi elämässä on se, ettet
katso kyllin kauas eteenpäin. Sinä olet velvollinen perheesi tähden,
jollet itsesi tähden, luomaan silmäsi kaukaisimpaan kohtaan
ilman-rannalla, johon luonnonlahjasi ehkä johdattavat sinua".

Mr. Micawber yski ja joi punssiansa erinomaisen tyytyväisellä muodolla
-- yhä katsellen Traddles'ia, niinkuin hän tahtoisi kuulla hänen
ajatustansa.

"No, asian laita, Mrs. Micawber", sanoi Traddles, lempeästi ilmoittaen
totuutta hänelle, "minä tarkoitan oikeata, prosallista tosi-asiaa,
tiedättekö --".

"Juuri niin", lausui Mrs. Micawber, "rakas Mr. Traddles'ini, minä
tahdon olla niin prosallinen ja kirjaimenmukainen, kuin mahdollista
näin tärkeässä seikassa".

"-- on yksinkertaisesti se", sanoi Traddles, "että tällä lain-opin
haaralla, vaikkapa Mr. Micawber olisi oikea asianajaja", --

"Aivan niin", vastasi Mrs. Micawber ("Wilkins, sinä karsastelet etkä
saa silmiäsi kohdalleen jälleen".)

"-- ei ole mitään", jatkoi Traddles, "tekemistä tämän kanssa.
Ainoastaan advokati kelpaa valittavaksi semmoisiin virkoihin; eikä Mr.
Micawber'ista voi tulla advokatia, jollei hän ole viisi vuotta ollut
oppilaana jossakin lakitieteellisessä kollegiumissa".

"Ymmärränkö teitä?" kysyi Mrs. Micawber ystävällisimmällä asiamiehen
katsannollansa. "Saanko päättää, rakas Mr. Traddles'ini, että Mr.
Micawber tämän ajan kuluttua kelpaisi tuomarin tai kanslerin virkaan
valittavaksi?"

"Hän _kelpaisi valittavaksi_", vastasi Traddles, pannen suurta painoa
näihin sanoihin.

"Kiitoksia", lausui Mrs. Micawber. "Tässä on aivan kylläksi. Jos asia
on semmoinen eikä Mr. Micawber kadota mitään etu-oikeuksia, vaikka hän
rupeaa tähän ammattiin, ovat huoleni menneet. Minä puhun", sanoi Mrs.
Micawber, "tietysti niinkuin nainen; mutta minulla on aina ollut se
ajatus, että Mr. Micawber'illa on, miksi kuulin isäni sitä sanovan, kun
asuin kotona, lakimiehen äly; ja minä toivon, että Mr. Micawber nyt
astuu semmoiselle kentälle, jossa tämä äly saa kehittyä ja pääsee
valtavaan asemaan".

Minä olen ihan varma, että Mr. Micawber lakimiehen älynsä silmällä jo
näki itsensä istuvan villasäkillä. [Villasäkiksi nimitetään suurta,
neliskulmaista, punaisella veralla päällistettyä tyynyä, jolla
lordkansleri istuu Englannin parlamentin ylihuoneessa.] Hän siveli
tyytyväisesti kaljua päätänsä kädellään ja sanoi kerskaavalla
nöyryydellä:

"Rakas ystäväni, meidän ei tule pyrkiä sallimuksen ennalle. Jos olen
määrätty kantamaan perukia, olen ainakin ulkonaisesti valmis",
paljaspäisyyttänsä tarkoittaen, "tähän kunniaan. Minä en", lausui Mr.
Micawber, "sure hiuksiani, ja ehkä ne vietiin minulta jossakin
erityisessä tarkoituksessa. Sitä on vaikea sanoa. Minun on aikomus,
rakas Copperfieldini, kasvattaa poikani kirkon palvelukseen; minä en
kiellä, että minua hänen tähtensä ilahuttaisi, jos pääsisin eteväksi".

"Kirkon palvelukseen?" sanoin minä, vielä vähän väliä muistellen Uriah
Heep'iä.

"Niin", lausui Mr. Micawber. "Hänellä on mainio tenori-ääni,
ja hän saa alkaa kuorilaulajana. Canterbury'ssä olomme ja
paikkakunnallinen tuttavuutemme tuottavat epäilemättä hänelle
tilaisuutta hyödyksi käyttää jokaista avointa paikkaa, joka ehkä
ilmestyy tuomiokirkollisessa virkamiehistössä".

Kun taas katselin Master Micawber'ia, huomasin, että hänen kasvonsa
jollakin lailla näyttivät siltä, kuin hänen äänensä olisi ollut hänen
kulmakarvojensa takana; jossa se heti havaittiinkin olevan, kun hän
lauloi meille (hänen oli toinen ehdolla, laulaminen tai maatapano)
"Nokkivan tikan". Useita kertoja kiitettyämme sitä tapaa, jolla hän
tehtävänsä toimitti, ryhdyimme yleiseen keskusteluun; ja koska hurjat
tuumani siinä määrässä pyörivät päässäni, etten voinut salata
muuttunutta tilaani, annoin siitä tiedon Mr. ja Mrs. Micawber'ille.
Minun on mahdoton kuvata, kuinka se ajatus, että tätini oli joutunut
pahaan pulaan, erinomaisesti huvitti heitä molempia, ja kuinka
hauskaksi ja ystävälliseksi se teki heidät.

Kun lähestyimme sitä aikaa, jolloin punssi viimeisen kerran kiertelisi,
käännyin Traddles'in puoleen ja muistutin hänelle, ettemme saisi
erota ystävillemme terveyttä, onnea ja menestystä heidän uudella
elämänradallaan toivottamatta. Minä käskin Mr. Micawber'in täyttää
lasimme ja esittelin maljan asianmukaisella tavalla: pudistaen hänen
kättänsä pöydän poikki ja suudellen Mrs. Micawber'ia tämän tärkeän
kohtauksen muistoksi. Traddles teki niinkuin minä ensimäisen tempun
suhteen, mutta hän ei katsonut itseänsä kyllin vanhaksi ystäväksi
uskaltamaan ruveta toiseen.

"Rakas Copperfieldini", lausui Mr. Micawber nousten, peukalot
liivinplakkareissaan, "nuoruuteni kumppani -- jos minun sallitaan
käyttää tätä lausetta -- ja kunnioitettu ystäväni Traddles -- jos minun
sallitaan nimittää häntä siksi -- suvainnevat minun Mrs. Micawber'in,
omasta ja lastemme puolesta hartaimmilla ja vakavimmilla sanoilla
kiittää heitä heidän hyvistä toivotuksistaan. Sopii odottaa, että minä
semmoiselle matkalle hankkiessani, joka saattaa meidät aivan uuteen
elämään", Mr. Micawber puhui, niinkuin olisivat

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/18201