Veljekset
by Arvid Järnefelt · Finnish · Gutenberg #18115 · 685,613 chars · public domain (US)
The Project Gutenberg eBook of Veljekset
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Veljekset
Author: Arvid Järnefelt
Release date: April 3, 2006 [eBook #18115]
Language: Finnish
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/18115
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VELJEKSET ***
Produced by Tapio Riikonen
VELJEKSET
Kirj.
Arvid Järnefelt
Otava, Helsinki, 1900.
ENSIMÄINEN OSA
I LUKU.
Henrik asui pääkaupungin äärimmäisellä laidalla, missä kallioiden
vuoksi ei enää ollut säännöllisiä katuja tai oli vastasuunniteltuja
tulevaisuuden linjoja keskellä rikkiammuttujen kivien röykkiöitä; --
näiden takaa muutamien paljaiden aallon nuolemien karien perästä
avautui meri aavaksi ulapaksi maan näkymättä taivaanrannassa, ja
alituisesti pauhasi. Ikkunasta näkyi oikealle eräs turvalaitos
langenneita naisia varten ja suunnattoman korkea tiilitorni, josta aina
tuprusi paksu musta savupilvi, tuulen suuntaa osoittaen. Se oli
sähkövalaistuksen voimankeskus, jonka ansiosta kaupungin puodeissa,
julkisissa laitoksissa, juhlasaleissa, kaduilla kirkkaat valot
leimahtivat vaan pientä nappulaa siirtämällä. Vasemmalla näkyi lähinnä
lapsensynnytyslaitos, enemmän merelle päin kaivopuiston vallit,
maallepäin katolisen kirkon viheriäinen huippu ja sitten alkavan
kaupungin säännöllisemmät piirteet. Edessä, paitsi joitakin katujen
tekeleitä, oli, kuten mainittu, meri mataloine kalliorantoinensa,
joilla oli kumoon kaadettuja veneitä vielä talviteloillansa.
Talo, jossa Henrik, yksi tämän kertomuksen veljeksistä, asui, oli pieni
puurakennus. Sen piha oli siisti, eikä siinä paitsi ulkohuoneita ja
tallia ollut muita rakennuksia. Pihan ympärillä oli läpinäkymätön
lankkuaitaus, ja sen suljetussa kaksoisportissa oli pikku ovi, josta
mentiin kaupunkiin johtavalle tielle. Tämä oli ilman kivitystä ja vaan
siellä täällä joku kallellaan oleva, puoleksi maahan uponnut kiviliuska
osoitti katukäytävän paikkaa.
Eteiseen johti pihalta korkeat puurappuset kahdelta puolen. Se oli
pieni, pimeä kaiteinen kuutio, josta vei neljä ovea huoneihin:
vasemmalla oli ovi Henrikin huoneeseen, suoraan eteenpäin oli kaksi
ovea: toinen vei emännän ja hänen väkensä huoneihin, ja toinen
kyökkiin; oikealla oleva ovi johti talossa asuvan issikan huoneeseen.
Jo heti ensi päivästä, jonka Henrik kaupunkiin tultuansa tässä
asunnossa vietti, harmitti häntä tuo pieni eteinen, jossa aina joku
kävi ja ovet avatessa sattuivat toisiinsa. Sisällä ollessaan hän kuuli
että siellä muut melusivat ja vaivoin selvisivät ovista; ja ulos
tullessaan hän ei itse ihmeekseenkään voinut päästä tapaamasta jotakin
talon asukkaista. Joko liikkui siellä suuri lihava emäntä, punasen
ruskeassa, valkotäpläisessä puvussa, tai joku hänen punatukkaisista
vilkkaista tyttäristään, taikka tuli issikka ruskeine leukapartoinensa
kopsutellen raskaissa kengissään, tai sitten hänen vaimonsa tai
tyttärensä; tämä viimeinen kävi hatussa, oli saanut kasvatuksen ja
soitteli huonolla pianolla iankaikkisia skaaloja, joka kuului Henrikin
huoneeseen. Vielä muitakin ihmisiä siellä hääräili, eikä niistä saanut
selvää olivatko vieraita asioilla kävijöitä vai talonko asukkaita.
Nyt hän oli piinautunut täällä kaksi lukukautta, mutta hän oli
päättänyt muuttaa tämän lukukauden kuluttua siitä pois. Meri joka
alituisesti pauhasi, teki sitä paitsi hänen mielensä alakuloiseksi.
Syksyllä ei sen harmaa, saareton avaruus ollut antanut mitään
kiintymisen tilaisuutta. Ja nyt keväällä se herätti kahta kaihoisamman
ikävän vanhaan saariseen kotijärveen, joka auringonpaisteisena läikkyi
muistossa.
Henrikin oma huone oli pieni, neliönmuotoinen; siinä oli hyvin valkoset
seinäpaperit. Huonekaluja oli uusi tummanruskea sohva, niin pinkkana,
että vieterit eivät olleet tietääkseenkään kun istui. Oli vielä koviksi
täytettyjä tuoleja pyöreine puuselustimineen, ja kirkkaaksi
kiilloitettu pöytä, jonka jalat monenmoisilla koristuksilla
kaareutuivat kiehkuroina yhteen pienoisen alustan ympärille ja erosivat
sitten taas kiehkuroina maahan. Tämän tumman peilikirkkaan, liukkaan
puolipyöreän pöydän päällä oli käsinkudottu valkonen pitsialus ja sen
päällä yksinäinen pitkä korulamppu, ilman öljyä. Sekä liiaksi yhtyneet
pöydän jalat että lampun pituus vaikuttivat, ettei pöytä sietänyt
kosketusta, ja sen ympärillä piti liikkua suurella varovaisuudella.
Sentähden joka kerta kun emännän punatukkainen tytär illoin aamuin
ilmestyi suuren voileipä- ja maitotarjottimen kanssa syntyi juhlallinen
mielenjännitys sekä tuojassa että Henrikissä. Henrik seurasi
katseillaan menoa. Ensin oli tarjotin pantava pesukaapin päälle ja
tutiseva öljytön korulamppu ja valkonen pitsialus siirrettävät
kirjoituspöydälle, joka oli ikkunan luona. Sitten vasta asetettiin
tarjotin varovasti tuolle epävakaiselle pöydälle ja tuolit työnnettiin
tieltä, paitsi sitä tuolia, jolla Henrikin oli istuminen. Epämukavuus
oli syödessäkin suuri pöytäliinan ja sen seikan vuoksi, ettei tiennyt
minne jalat pistäisi.
Mutta vaikka tämä pöytä oli näin epämukava, oli se kuitenkin melkein
ainoa, mikä tähän kortteeriin kiinnitti Henrikiä. Syynä siihen oli se,
että heidän entisessä hävinneessä kodissaan oli ollut juuri tämmöinen
vanhanaikainen pöytä. Tämä tässä oli vaan vähän uudempi ja tuntui
jäykemmältä rakenteeltaan. Henrik oli siihen niin kiintynyt, että hän
melkein vaan sen vuoksi oli saattanut näin kauan pysyä tässä
kortteerissa.
Eräänä päivänä hän huomasi, että juuri sama pöytä oli tämänkin
isäntäväen ylpeys ja ihastus. Huoneen muut huonekalut olivat paljon
halvempia ja yksinkertaisempia: paitsi jo mainittuja, hyllykaappi
nurkassa, kokoonpantava sänky ja Henrikin suorajalkainen kirjoituspöytä.
Nähtävästi korupöytä oli täälläkin jäännös jostakin entisestä
rikkaammasta huonekalustosta, joka oli hävinnyt sittenkuin isä oli
kuollut ja leski ruvennut elättämään henkeänsä hyyryläisten
pitämisellä. Kerran kun punatukkainen Hilma, joka muuten kaikkein vähin
kiinnitti Henrikiä tähän kortteeriin, oli taas saanut tarjottimen
onnellisesti pöydälle, kysyi Henrik häneltä:
-- Mistä teillä onkaan tämä pöytä?
Silloin Hilma vastauksen asemesta ihan aiheettomasti sai loukkaantuneen
hymyn huulillensa, jonka piti ilmaista, että "kyllä he ovat parempiakin
päiviä nähneet kuin nämä nykyiset ovat." Hän melkein kyyneltyi, ja
olisi silminnähtävästi yhdellä purkauksella tahtonut syöstä sisästänsä
kaiken sen sanomattoman vääryyden, mitä he olivat saaneet elämässä
kokea. Löytämättä sopivia sanoja hän kuitenkin vaikeni, ja otaksuen
että Henrik oli ymmärtänyt, puki sanoihin vaan ajatuksensa jatkon:
-- Mutta jos maisteria tämä pöytä ei miellytä, niin kyllä meillä on
toisiakin. -- Hän punastui loukkaantumisesta ja oli heti valmis
toimeenpanemaan muutoksen.
-- Ei, ei, antaahan olla, -- sanoi Henrik.
-- Jaha, niinkuin tahdotte, -- vastasi hän, oikasihe ihan suoraksi ja
läksi ylpeänä aivan kuin syytetty, joka on saanut perättömäksi jonkun
kunniallekäyvän herjauksen.
Tämä punatukkaisen Hilman hehkuva aiheeton kiivaus ja tuo erityinen
jäykistymisen tapa, kun oli kysymys hänen oikeasta säädystään, oli
Henrikille ylen vastenmielinen. Se saattoi hänet semmoiseen inhoon,
että melkein raivostutti. Kaikki hänen vanhat vihansa plebeijejä
vastaan, s.o. ei alhaisia, vaan semmoisia ihmisiä vastaan, jotka
pyrkivät ylhäisiksi, kohdistuivat punatukkaiseen Hilmaan. Ja tämän
Hilman tähden oli hänen nykyinen kortteerinsa sitäkin ikävämpi ja
vieraampi hänelle -- pöydästä huolimatta.
Henrikin omalla pöydällä oli muuten kaikki, mitä hänen vanhasta
kodistaan oli enää tallella: kynttiläjalat punertavasta messingistä;
kivi, jota pappa oli käyttänyt paperiensa painona, kun hän kuumina
kesäpäivinä, istuen paitahihasillaan pöytänsä ääressä, kirjoitteli
saarnojansa kaikkialla avattujen ikkunain ristituulessa; taskukellon
alus, jossa oli tumman sininen, paikotellen harmaaksi kulunut
samettisisus. Sitten oli vielä muita muistoja. Oli suurikokoinen
valokuva pappilan rakennuksesta, otettuna rannan puolelta, niin että
puutarhan tuuheat, rakennuksen seinää ja verantaa vastaan olevat
ruusupehkot olivat mukana. Auringonpaisteella otettu valokuva teki
varjon ja valon erotuksen kaksitaitteisessa pärekatossa, räystäissä,
pystyynpäin kulkevien vuorilautojen reunoissa ja ikkunain laudoissa
erittäin kirkkaaksi. Jokainen lehti erottui ruusupensaissa, ja samoin
jokainen pyöreä sorakivi, sillä vähän ruohottuneella hiekkakäytävällä,
jonka he pojat olivat mamman iloksi kerran perustaneet. He olivat
peranneet lepikköihin ja pensaihin suoran aukon rannalle asti ja
hiekkakäytävän tarkoitus olisi nyt ollut ylettyä sinne, mutta se oli
takertunut jonnekin suurien leppäkantojen luo ja oli jäänyt
keskentekoiseksi, niin että se nyt, ryhdikkäästi alkaen ihan kuistin
rappusilta, selvään viittasi aijotun tarkoituksen suuntaa. Sen kauneus
oli kuitenkin ollut pienellä päänkallistuksella helposti mieleen
kuvailtu. Erittäin elävästi esiintyi valokuvassa myöskin tuo vanha
tuttu, syvä räystäs, jonka alle pääskyset kilvan pesivät. Huikeasti
huutaen: kivii -- kivii, ne piirtelivät edestakasin ryytimaasta yli
katon pihalle, ja koko heidän kehityksensä ensimäisistä tulopäivistä
asti, uusien pesien laitosta ja vanhoista pesäriidoista, varpusten
sekaantumisesta, poikasten syöttämisestä ja ulos katolle
houkuttelemisesta aina syksyn suuriin parveutumisiin ja lähtöön saakka
oli ollut kotiväen tarkastuksen ja keskustelujen alaisena. Katon
alemmassa, melkein pystyyn kulkevassa taitteessa oli pienoinen
ikkunakatos ja sisäpuolelta näkyi valkoset uutimet aivankuin missäkin
nukkikamarissa. Se oli sisaren kesähuone, sen raukan, joka sitten kuoli
parhaassa iässänsä, 18-vuotiaana. Ei ollut jäänyt mitään valokuvaa
hänestä. Mutta vaikka Henrik oli hämmästynyt, että sisaren kuva oli
ensi päivinä kuoleman jälkeen mielestä aivan kuin poissa, oli se
kuitenkin sittemmin itsestään tullut takaisin, ja selvennyt yhä
enemmän. Sisarella oli ollut valkonen polkkatukka, joka kiertyi
alhaalta sisäänpäin juuri sen verran ettei hiuksen päitä näkynyt. Kaula
oli hieno. Kasvot olivat heikon kalpeat ja silmän ympärykset aina
punaset. Kun häntä nyt muisteli, täytyi sanoa että hän oli ollut luotu
kuin kuolemaa varten: aina hiljainen ja sairasteleva, ei mitään koskaan
väittänyt, ei tehnyt tärkeäksi olentoansa, niinkuin semmoinen, joka
tietää, ettei hän ole elämää varten, ja sentähden ei koskaan puhu
tulevaisuudestansa. --
Isästä sitävastoin oli valokuva, suurempaa kokoa, ja se oli nyt
Henrikin pöydällä pienen takaapäin pitelevän messinkitelineen nojassa.
Isä oli siinä parraton, kuten oli aina ollut juhlallisemmissa
tilaisuuksissa. Tukka oli yksinkertaisesti, suoraan taaksepäin
kammattu. Hänellä oli ollut tapa kastaa se joka aamu ennen harjaamista
vedellä ja siten totuttaa ankaraan pysymiseen taaksepäin laossa. Jos
hän solmiessaan kapsäkkiä tai muuten jossakin liikkeessä sattui saamaan
tukkansa pörrölle, katosi hän kamariinsa ja vähän ajan kuluttua tuli
takaisin tukka märkänä ja jälleen taapäin silitettynä.
Kaikki pojat opetettiin samaan kampaustapaan ja Henrik yhä vieläkin
sitä tarkkaan noudatti ja piti sitä kaiken tukankampaamisen ylimpänä
sääntönä. Isällä oli korkea otsa ja hyvin ystävälliset, ohimoiden
kohdalla rypistyvät silmät, joka seikka ei mennyt yhteen kasvojen muun
ankaruuden kanssa. Leuka oli kuten sanottu, aina puhtaaksi ajeltu, ja
se, yhdessä tuon suoran harmaan tukan kanssa, antoi hänen kasvoillensa
omituisen, nuorekkaan näön. Kuollessaan hän ei ollutkaan vielä edes
kuuttakymmentä täyttänyt.
Mutta paitsi tätä valokuva-muistoa oli Henrikillä isästä vielä toinen,
henkinen kuva, jossa isän ulkonainen muoto oli paljon elävämpi ja
muuttelevampi kuin valokuvassa. Hiukset olivat siinä kuivuneet,
kiillottomat ja pehmeät niinkuin seuraavana päivänä saunan jälkeen. Ei
ollut juhlapukua eikä kirkkomieltä. Kaikki se hyvä, mitä isä oli
eläessään tarkoittanut sanoa ja tehdä, oli hänen kasvojensa leppeässä
ilmeessä eikä siinä ollut sijaa milleen muulle. Tätä kuvaa Henrik
säilytti mielessänsä niinkuin jotakin pyhää, ja vaipuessaan sisällisiin
tutkistelemuksiin, oli se siinä korkeimman rinnalla, neuvoi samaa,
osoitti samaa, oli yhtä sen kanssa. Vielä enemmän: kun kaikkein korkein
toisinaan tuntui kovalta suuressa oikeudenmukaisuudessaan, kääntyi
Henrik mieluummin isän kuvan puoleen, joka aina silloin olikin vastassa
rajattoman leppeine ryppyinensä ohimoissa ja kiillottomine harmaine
hiuksinensa, niinkuin saunan jälkeen. Hänpä ei ollut vaativainen, hän
koko ajan ikäänkuin selitti, ettei mistään vaatimuksista voinut olla
kysymystä, että kaikki ponnistukset ja vaikeudet olivat Henrikin omaksi
hyödyksi. Ja ilahutti mielen keskellä itkun halua, sillä järjellähän
Henrikin täytyi ymmärtää, että kaikkein korkein, joka oli rakkaus, ei
voinut puhua muuta kuin sitä samaa lohdutusta, mitä isäkin.
Äiti oli elossa. Hän asui nyt vanhimman poikansa Johanneksen luona.
Johannes oli kappalaisena eräässä kaukaisessa suupohjan pitäjässä;
toinen, Gabriel, oli -- ikävä mainita -- joutunut vähän huonoille
jäljille, ainakin harhaan, -- hän oli Turussa konetehtaalla jonakin
viilarina; kolmas oli tämä Henrik, hän oli yliopistossa lukemassa;
neljäs, Uuno, oli maamittarin oppilaana Viipurin läänissä
Säkkijärvellä.
Johannes piti oloansa pohjanmaalla ihan väliaikaisena. Hänen toivojensa
toivo oli päästä kerran entiseen kotipitäjään Savoon, jossa isä oli
kirkkoherrana ollut, ja aikaa myöten takaisin siihen pappilaan, jossa
he olivat syntyneet ja lapsuutensa viettäneet. Kirkkoherran kuoltua
olivat pitäjäläiset kovasti kehoittaneet Johannesta pyrkimään
kotiseurakuntaan ja luvanneet yksimielisesti pyytää häntä papiksensa,
jos vaan tulee kysymys.
Näin kirjoitti kerran Johannes veljellensä Henrikille:
"Jospa se aika kerran koittaisi (nimittäin että hän pääsee jälleen
kotipitäjään ja saa haltuunsa vanhan kotipappilan)! Ja miksi se ei
koittaisi, kun siihen koko elämä tähtäsi. Silloinpa kelpaisi äidin ja
kaikkien veljesten jälleen kokoontua yhteen ja jälleen he viettäisivät
omalla kotitantereellaan samallaisen kesän kuin oli ennenmuinoin,
pääskysten, pihamaan, aittojen, metsien, niittyjen, hevoshaan,
omenapuiden, keinun, venheiden, vesien, kahilikkojen kanssa. Eikä
tarvitsisi, niinkuin nyt kappalaispuustellin ahtaissa huoneissa,
sijoittaa vieraat saliin, jossa vuoteet laitettiin epämukavasti
permannolle joka kerta siirtämällä raskasta harmoniota, tunkemalla
syrjään helposti horjuvia kukkatelineitä ja muita arkoja
juhlahuonekaluja, joka kaikki tuotti suurta hankaluutta, -- vaan saisi
sijoittaa omaiset tilaviin suuriin vinttikamareihin, joissa saattoi
hengähtää ja hoilaistakin. Jos vaikka kaikki pojat silloin olisivat jo
naimisissa, riittäisi vanhassa kotipappilassa sijaa yllin kyllin.
Jokainen saisi siellä oman osastonsa ja saisi elää vaimoineen ja
lapsineen vaikkapa pientä erikoiselämääkin. Yhteisiä olisivat
ruoka-ajat, huviretket veneillä, harhailut metsissä, kalastukset,
heinänteot, leikkuu -- -- -- Voi, kuka ne kaikki luettelee ne entiset
ihanuudet! Jospa vaan saisi edes kerran, vaan kerrankin vielä elää
yhdessä niinkuin ennenmuinoin!"
Tämä palautuminen entiseen kotipappilaan oli sekä äidin että kaikkien
veljesten yhteinen elähyttävä lempiaate. Kaikki riippui siis
vanhimmasta veljestä, Johanneksesta ja hän ei kyllä näkynyt olevan
toiveissansa laimistunut.
Tämä aate oli heidän Elsas-Lotringinsa, -- niin, se ei ole mikään
sanaleikki. Henrik oli kerran kummaksensa huomannut tavattoman
yhtäläisyyden ja ymmärtänyt ranskalaiset, -- ymmärtänyt kuinka koko
tuon kansan elonvoima riippui siitä, että se toivoi kerran jälleen
omistavansa sen, mikä oli kadotettu. Ihmiset, jotka eivät ymmärtäneet,
sanoivat, että tämä kansa eli kostontunteissansa. Mikä väärinkäsitys!
Takaisinvoitto eikä kosto, sen takaisinvoitto, mikä oli menetetty, mikä
oli kallis, mikä oli niinkuin osa omasta itsestä! Jollei tätä
takaisinvoiton toivoa, niin miksi sitten koko elämääkään! Mutta jos se
on välttämättä kostoa, niin kostoa, jonka tarkoitus on jälleen yhdistää
erotetut, jälleen kokoonpanna särkynyt, lohdutuksen ja toivon hienoilla
kultalangoilla neuloa kiinni, mikä on haavalle repeytynyt.
Ja miksei kostokin! Kaihoisain tunteiden, tyynten kotiunelmain rinnalla
puhkesihan raivoisaan myrskyyn Henrikin mieli, kun hän vaan muisti
heidän kotipappilassaan pidetyn huutokaupan!
Siitä oli jo viisi vuotta.
Uuno veli, se maamittarin oppilas, oli silloin vasta lyseon viidennellä
luokalla. Hänestä ei sitten koskaan tullutkaan ylioppilasta. Henrik oli
juuri suorittamassa pääsytutkintoja koulusta, ja näiden ja
ylioppilastutkintojen väliajalla oleskeli kotona. Johannes oli myöskin
tullut kotiin, samaten Gabriel, se, joka nyt oli Turussa, mutta joka
silloin aijottiin maanviljelijäksi ja oli sentähden Mustialassa.
Hautajaismieli isän kuoleman jälkeen ei ollut vielä haihtunut,
armovuosi ei ollut vielä loppuun kulunut, -- silloin tuli kovin isku.
Kuolinpesän velkojat eivät suostuneet mihinkään lupauksiin eikä
tarjottuihin takuihin, vaan juonittelivat siksi, kunnes saivat
huutokauppakuulutuksen aikaan.
Määräpäivänä tulivat pappilaan jo aamulla pitäjän tavalliset
huutokaupanpitäjät: eräs jotenkin renttumaiseksi tunnettu, kaupungissa
asuva herrasmies, jolla ei ollut mitään vakituista tointa paitsi
tämmöisiä satunnaisuuksia, -- ja harmaapäinen, lihava ukko -- myöskin
jotenkin irtonainen olento, -- kasvot ruskeanharmaat, pöhötyksissä,
ilman kulmakarvoja ja mitään partaa, silmät lasisina töröttäen ulkona
kuopistansa. -- (Nyt saattoi Henrik näin arvostella heitä, -- silloin
oli hän täynnänsä kunnioitusta ja pelkoa.) -- Samaan aikaan kuin nämät
herrat tulivat, alkoi veräjillä ja portilla ja renkituvan nurkalla
näkyä kylän väkeä, ensin vaan piikoja, tuttuja muonamiehiä ja poikia,
yhä suurenevassa parvessa sitten pitäjän varakkaampia rusthollareita,
jotka tulivat piikaparven läpi ja arastelematta lähestyivät pappilan
päärakennusta, joka kerta tuoden perässänsä joukon rohkaistuneita
katsojia portilta. Pian oli piha täynnä ihmisiä, niitä istui aitan
rappusilla, renkituvan kuistilla, ja nuoria talonpoikia seisoskeli ihan
pääkuistin luona, nojaten sen pieliin, poltellen piippujansa ja
naureskellen leveästi, kasvot punaisina. Ja tuli olo semmoiseksi,
niinkuin ei kukaan olisi tiennyt onko talossa mitään hallitsijaa, ja
kaikki, ollen tuttuja keskenänsä tunsivat oikeudeksensa olla niinkuin
tahtoivat.
Äiti oli laittanut kahvipöydän herroille ulkomaiseen eteiseen, ja hänen
aikomuksensa oli, että sitten mentäisiin renkitupaan toimitusta
pitämään. Mutta herrat tulivat itsestään saliin, juotuaan kahvia aivan
kuin kotonansa, ja rupesivat kyselemään pesän irtaimistoa tahtoen mennä
sitä tarkastamaan. Ja äiti parkaan tuli vähitellen yhtäläinen pelko ja
kunnioitus näihin herroihin. Hän ei ollut ajatellutkaan, että
huutokauppa tulee kestämään kauan ja että oli tarpeen aamiaiset jopa
ehkä päivällisetkin. Mutta nyt kestivät alustavat toimetkin jo
niinkauan, että selvästi piti ajatella syöntiä. Joku tuttu, jonka
puoleen hän kääntyi neuvoa kysymään, arveli, että olisi käskettävä
ruualle ei ainoastaan näitä herroja vaan myöskin muutamia varakkaampia
rusthollareita, jotka olivat joko pesän velkojia tai mahdollisia
irtaimiston ostajia. Sitäpaitsi arveli sama neuvonantaja
välttämättömäksi tarjota ryyppyä ja sitten joko viinaa tai konjakkia
kahviin sekotettuna. Paitsi sitä, että se oli yleinen tapa tämmöisissä
huutokauppatilaisuuksissa, -- sanoi hän, -- oli se tarpeen paremman
ostohalunkin virittämiseksi.
Äiti hätääntyi. Hän ei ollut tämmöistä yhtään ajatellut. Kuten
tavallista, hänen silmänsä menivät hajalle ja posket alkoivat punottaa.
Kädet edellänsä, valmiina asiain järjestelemiseen hän, voimatta päättää
mikä olisi tärkein ja ensin tehtävä, rupesi hääräilemään yhtaikaa
kaikkialla. Sekä äidistä että heistä pojista näytti, että he olivat nyt
tietämättään yhtäkkiä joutuneet korkeimman esivallan eteen, joka heitä
piti kourissaan, vaati kuuliaisuutta ja ylhäältäpäin katseli kuinka he
suoriutuvat tehtävästänsä. Kysymys, kuinka he suoriutuvat, teki tämän
hetken elämän tärkeimmäksi ja ratkaisevimmaksi hetkeksi. Sen mukaan
kuin äidin pula ehti tulla tunnetuksi ilmestyi yhä useampia
neuvonantajia ja apulaisia, alkoivat kuiskutukset ja osaaottavat
päänpudistukset nurkissa; muutamat tulivat kyökkiin asti, vihkiytyivät
kaikkien erikoiskohtien perille, ottivat tärkeän ilmeen päällensä ja
alkoivat puuhata, antaen ylemmyytensä tuntua asiaan vihkimättömien
rinnalla. Ihmeellisellä tavalla, tarmokkaiden, kiihkeiden,
kekseliäisyydestä kilpailevien kyökkineuvottelujen jälkeen, kun
jokainen, aivan kuin kaikki olisi riippunut hänen päättäväisyydestään,
huolestunut ilme kasvoissansa, oli rientänyt omalle suunnallensa, --
ilmestyi vähän ajan perästä eri tahoilta sekä paistit, lohet, puuttuvat
eturuuat että tarpeelliset ryyppyviinat ja konjakki kahvia varten. Nämä
viime mainitut oli Gabriel jostain hankkinut. Hän oli tullut
hengästyneenä pihan yli, läiskyvät aineet puteleissa. Ja kyökissä nousi
vielä suurempi puhelemisen melu, kun jokainen nyt kertoi mistä oli
mitäkin saanut ja kuinka vähästä oli riippunut, ettei olisi saanut ja
mikäs sitten neuvoksi! Äiti määräsi nyt jokaiselle pojista mitä kunkin
oli tehtävä. Johanneksen ja Henrikin oli pitäminen seuraa ja
palveleminen tiedonannoilla molempia herroja, avaaminen voudin kanssa
aittoja ja ullakoita ja osoittaminen sisällä kaikkien kalleimpien
tavarain säilytyspaikkaa; isävainajan kirjastoa, äidin vanhoilla
tavaroilla täytettyjä kirstuja ja vierashuoneen ja makuuhuoneen
huonekaluja. Gabriel lähetettiin hankkimaan karafiinejä ja viinilaseja
ja ostamaan tupakkiaineita. Uuno oli yleisenä juoksupoikana.
Vihdoin kello 11 oli aamiainen onnellisesti katettuna, ruokasalin ovet
avautuivat ja mamma ilmestyi saliin, joka oli täynnä istuvaa miesväkeä,
naurua, puhelua ja tupakinsavua. -- Kuinka pienenä ja näkymättömänä oli
kellertävä koti-harmoonio heidän nojaavien käsivarsiensa ja ristiin
pantujen jalkojensa keskellä, sinisen tupakinsavun takana, mullin
mallin viskeltyjen lakkien alla. Jospa nyt olisi avautunut aurinkoisen
kanslian ovi, -- sali oli verannankaton vuoksi aina hämärä, -- ja pappa
tullut sieltä arvokkaana astuen. Hän olisi varmaan, joka suunnalle
kumartaen, ystävällisesti ja kummastellen tervehtinyt tätä suurta
vierasjoukkoa. Mutta vieraat olisivat kaikki kunnioituksesta hiljenneet
ja heidän olisi pitänyt nousta seisaallensa. He olisivat hävenneet
eivätkä olisi tienneet kuinka hiipiä pois, he olisivat, piiloutuen
toinen toisensa selän taakse, lähteneet ja jättäneet salin tyhjäksi, ja
sitten olisi taas pantu järjestykseen ja alettu elää entistä hiljaista
elämätä. Mutta ei mitään isää enää koskaan tullut kansliasta. Hän oli
poissa. Sen sijaan seisoi äiti hämillään, punottavana ruokasalin
avatussa ovessa, aivan kuin anteeksi pyytämässä siitä, että oli saanut
aamiaisen valmiiksi ja uskalsi nyt tarjota sitä vieraille!
Vasta sittenkuin molemmat herrat ja muut pöytävieraat olivat ottaneet
ryypyn ja tyytyväisinä alkaneet aamiaisen, tuli äitiin ja heihin
poikiin rauhallisempi tunne: vieraiden suosio tuntui vähän jo
voitetulta ja ne näyttivät rupeavan ikäänkuin kallistumaan talon
puolelle. Mitä enemmän toimitusmiehet ottivat ryyppyjä, sitä vähemmän
ankarilta ja pelottavilta he näyttivät. Ilomieli oli aamiaisen syötyä
kaikissa vieraissa niin vallalla, että olisi luullut heidän valmistuvan
tanssikemuihin. Nähtyään kuinka hämillään äiti ja pojat heidän tähtensä
olivat, asettuivat kaupunkilaiset herrat vielä enemmän niinkuin
kotiinsa ja koettivat alentuvalla tuttavallisuudella lieventää jäykkää
väliä. Vanha herra koetti saada erittäinkin Johannesta nauramaan
sukkeluuksillensa. Ja Johannes, kiitollisuudesta, nauroi! Kuitenkin oli
Johanneksen suu hyvin luonnottomasti viistoon väännyksissä, kun hän,
tutkien vanhan herran silmistä oman naurunsa vaikutusta, ääneensä
hahatti. Oli Henrikin sitten kaikin voimin koettanut osoittaa, että
häntä myöskin nauratti, -- ettei heissä kummassakaan suinkaan ollut
semmoisia helliä tunteita hajoavaa kotia kohtaan, jotka olisivat
estäneet heitä puhumasta pilaa, viheltelemästä ja nauramasta.
Aamiaisen jälkeen alkoi huutokauppa ylimmilleen nousseen iloisuuden,
pilapuheiden, sikarinsavun ja rähinän keskellä. Vanha herra rupesi
sihteeriksi pihalle tuodun pöydän ääreen. Nuorempi otti vasaran ja
rupesi huutavalla äänellä pitämään jotain pilasaarnaa, alkaen sanoilla:
"koska me nyt olemme kokoontuneet..." ja höystäen järjetöntä loruansa
jokaiselle tunnetuilla sanasutkauksilla. Kaikki nauroivat luonnottoman
kovalla äänellä, ja kehuivat hänen suurta kykyänsä huutokaupan pidossa,
hän kun ilveili vaan narratakseen ihmiset hyvälle ostotuulelle. Hän
huusi vähä väliä nimeltä milloin mitäkin ympärillä seisovista, teki
hänet ensin yleisen naurun alaiseksi ja asetti sitten niin, että tämän
ei auttanut muu kuin lunastaa itsensä häpeästä korottamalla viimeksi
tarjottua hintaa. Näin vähitellen muodostui kaksi puoluetta: ne, jotka
olivat hyvillä ostoksilla jo saavuttaneet herrain suosion, -- jotka
ylistelivät myytäviä tavaroita; ja ne, jotka koettivat pilkata ja
alentaa kaikkea, mikä oli vasaran alla. Ja näin pappilan kotoiset
esineet joutuivat kaikkien arvostelun, ivan, pilapuheiden ja
halveksivien kosketusten alaisiksi. Tämä henki pääsi erittäinkin
vallalle silloin kuin vinniltä tuotiin alas romutavarat. Ostajille ne
olivat romua, mutta mitä rakkaita kotoisia muistoja ne olivatkaan
mammalle ja pojille, koko tuo joukko tuttuja, pihalla nyt niin paljon
pienemmiltä näyttäviä kapineita! Siinä oli vanha lintuhäkki, papan
entinen viheriäkuuppainen pöytälamppu, sinileimaiset vehnäjauhosäkit
täytettyinä mamman höyhenkeräyksillä, vikaantuneita viheriällä veralla
peitettyjä nojatuoleja vanhasta huonekalustosta ja puhkimenneitä
ruokasalin viiniläisiä tuoleja, sisarvainajalle kuulunut, nyt jo
jalaton sohva, hirvensarvet, papan satula, jota hän oli nuorena
käyttänyt virkaretkillään erämaissa, kukkavaaseja, hyljätty keltaseksi
maalattu rautasänky -- se, johon sisarvainaja oli kuollut, kartiineja,
lattiamattoja, vikaantunut Runebergin kipsikuva, kylpyamme, jossa mamma
oli lapsia kylvettänyt. Tietysti tämä kaikki oli kulunutta, paikotellen
särkynyttäkin, mutta juuri tuo kulutus, tuo kotoinen värin
poishieroutuminen ja poleerauksen häviäminen olikin niin rakas.
Ja kun pienikasvuinen Häyrynen, jonka nuorempi herroista sai
pilapuheillansa kiihoitetuksi, tarjosi yhteensä kaikesta 10 markkaa
ja huutokaupanpitäjä pudotti mielissään kolmannen kerran vasaransa,
tuntui Henrikistä niinkuin osa hänen omasta olemuksestaan olisi
irtileikattu ja tehty pilakaupan esineeksi. Hänen täytyi kääntyä
poispäin salatakseen kasvoihin pyrkivää tuskaa ja sitä, ettei hän nyt
ainakaan olisi milleen asialle voinut nauraa.
Vinttitavarain jälkeen seurasi kaikki vähemmänarvoiset
maanviljelyskalut, sitten mentiin vaunuliiteriin ja ilveillen ja
väitellen ajokalujen arvosta, soimaten niitä ränsistyneiksi,
koputellen, kolistellen trillain pyöriä pysähtyivät rusthollarit
pitkiksi ajoiksi turisemaan joutavia ja kilpailemaan sukkeluuksillaan.
Isän vanhanaikaiset vaunut joutuivat erittäinkin pilan esineeksi. Neljä
hevosta muka piti olla niitä vetämässä, liikkeelle saadakseen. Ja
kuitenkin oli aina ajettu kahdella, kun oli käyty naapuripitäjissä
vieraisilla serkkujen luona. Huutokaupanpitäjä pani parastaan
nostaakseen hintaa, mutta se oli juuri hän, joka kaiken aikaa ylläpiti
tuota loukkaavaa ja haavoittavaa pilaa. Pelkästä pulisemisesta oli
hänellä vaahtoa suupielissä ja silmät hajalla punasten kasvojen
keskellä.
Iltapäivällä myytiin muunmuassa veneetkin, ja viimeiksi hevoset. Karja
oli myyty ennen päivällistä. Kun vanhan Pilpan varsaa alettiin tarjota,
tuli Uuno ihan vasarapöydän viereen. Ei kukaan huomannut sanomattoman
särjettyä ilmettä hänen kasvoissansa, ennenkuin hän, kolmannen
vasaranlyönnin perästä, puristi kädellään suutansa, mutta ei voinut
tukahuttaa kummallista ääntä sisästänsä: tr-tr-tr, siirsi äkkiä kätensä
silmilleen ja päästi nyyhkytykset valloillensa.
-- Mitä sinä nyt siinä --! sanoi vieressä seisova Johannes työntäen
Uunon taakseen; hän teki niin kuin olisi itseään nuhdellut siinä
tapauksessa että olisi itse ruvennut itkemään.
-- No, no, -- sanoi joku rusthollareista, -- pojan on ikävä varsaansa!
-- Ja kaikki huutokauppaväki alkoi kilvan sääliä poikaa, aivankuin se
olisi ollut Johanneksen syy, että hän itki, ja he sitävastoin olisivat
olleet armeliaita ja laupeita.
Viimeiseksi, jo hämärtäessä, alettiin myydä sisätavaroita: ensin isän
kirjastot ja huonekalut -- se keinutuolikin mattoineen, jossa hän,
piipun savujen keskellä, oli elämänsä parhaimmat saarnat sepittänyt; --
kulunut kirjoituspöytä, jonka kulmista oli irti kiertynyt vaalistuneen
viheriä verka, täynnä naarmuja, jotka olivat syntyneet siitä, ettei
pappa malttanut olla ottamatta pöytänsä ääreen pienoisia, kun joku
tämmöinen ryömi hänen kamariinsa ja nousi pystyyn hänen tuolinsa
varaan, syliin pyrkien. Ei malttanut kieltää kolistelemasta
imupaperi-painimella, repimästä vähänkin mahdollisia papereja tai
hakkaamasta teräväsärmäisellä linjaalilla lovia pöydän reunaan. Pöytä
katsottiin nyt niin kuluneeksi ja niin perinpohjaista sekä höyläämistä,
lakeerausta että uudestaan verhoittamista kaipaavaksi, että sen hinta
nousi vaan 12 markkaan.
Vasta salin huonekaluja myötäessä ehti mamma talousaskareiltansa
huutokaupan pitoa lähemmin seuraamaan. Kun pojat hänelle osoittivat
mitä jo oli myöty, -- kun hän näki sekamelskan pihalla ja aittain
tyhjennyksen, näki omat vuosikausien keräykset, onnentoivotuskortit,
kirjesalkut, pikkulasten kengät, koltut, vanhanaikasen silkkisaalin,
häähameeseen kuuluneet koristukset, luuvarsi-viuhkan, vanhan
kynttiläkruunun vitjat, nauhaset, rasiat, helmilangat säälimättömällä
kädellä vedetyiksi esiin suurista, punasista, rautahelyillä
varustetuista kirstuista, joissa nämä tavarat olivat vuosikausia
järjestyksessä maanneet, -- vavahti hänen kätensä, jolla hän piteli
Uunon kädestä. Mutta hän ei sanonut mitään. Johannes luetteli hänelle
myymähintoja. Hänestä olivat useat niin alhaiset, että hän vaikeni vaan
sentähden että sanat tuntuivat liian miedoilta ilmaisemaan loukkausta.
Hän katsoi pois tavaroista, niiden yli, metsään päin ja kyyneleet
täyttivät hänen silmänsä.
Ihan viime hetkessä sai äiti tietää, että kaikkein rakkaimpia tavaroita
saattoi huutaa omakseen tai ainakin siten nostaa niiden hintaa, ja että
paras oli kääntyä semmoisessa tarkoituksessa jonkun varakkaamman
ystävän puoleen, joka hänen puolestaan ja hänelle huutaisi halutut
esineet. Niin oli sitten tehtykin.
Kun ilta oli tullut ja vieraat jo lähteneet, istui äiti näin
pidätettyjen ja pelastettujen lempitavarainsa keskellä ruokasalissa,
kasvot itkusta punaisina, huokaillen ja toisella kokoon käärityllä
nenäliinalla pyyhkien kyyneleitä, toisella, avonaisella, turhaan
turistaen kovasta nuhasta tukkoon mennyttä nenää. Hänen tukkansa oli
päivän kuluessa joutunut vähän epäjärjestykseen, yksi hieno suortuva
roikkui päälaelta yli posken ja kiersi leuvan alle. Hänen silmänsä
vilkkuivat toisesta esineestä toiseen, väliin pysähtyivät, väliin
kääntyi pää äkkiä aivankuin muistaessa jotakin. Hänen ajatuksensa
harhailivat näin sanattomina päivän tapauksissa ja hänen mieleensä
muistui jokaisen erityisen esineen kohtalo.
He pojat olivat hänen ympärillään ja äitiä nähdessä heidän suurin
huolensa siirtyi myydyistä tavaroista ja hävitetystä kodosta siihen,
että -- äiti itki.
Gabriel toi sisälle kynttilän. Ei se ollut yhtään hänen tapaistansa, ja
hän itse vähän häpesikin tätä huolenpitäväisyyttänsä, ja oli sentähden
sihistävinään jotain laulunnuottia, asettaessaan kynttilän pelastetun,
nyt alastoman korupöydän lakeeratulle pinnalle.
-- Ei, ei, sammuttakaa kynttilä; näin on parempi, -- sanoi äiti jonkun
ajan kuluttua heräten ajutuksistaan ja jälleen vaipuen niihin.
Kauan aikaa ei puhuttu mitään. Kynttilävalon jälkeen näytti huone
pilkkopimeältä, mutta kun silmä alkoi tottua, tulivat esineet
vähitellen yhä selvempinä esille. Pimeään olikin jo tullut uutta valoa
kuusta.
-- Mutta eikö voisi ostaa takasin, sittenkuin me saamme rahaa? -- sanoi
vielä lapsellinen Uuno, nykien mammaa hameesta.
-- He, -- naurahti siihen Gabriel.
-- Niin, mutta kun Johannes taikka Henrik tulee virkamieheksi ja saa
palkkaa? -- selitti Uuno.
Kukaan ei vastannut mitään.
-- Mamma, mamma, -- alkoi hän taas herätellä äitiä hänen ajatuksistaan.
-- Eikö voisi? Sano nyt mamma, eikö voisi?
-- Mitä, lapseni? -- sanoi äiti hajamielisenä, irrottaen hetkeksi
päänsä kädestä, johon oli sitä nojannut.
-- Eikö me voida joskus ostaa takasin niitä tavaroita, niitä mamman
kirstuja? Mitä? Voidaanko?
-- Ah, lapsi, jätä minut hetkeksikin rauhaan.
Ja hän painoi pään takasin kättä vastaan, huokasi ja rupesi hiljaa
edestakasin kiikuttamaan ruumistansa. Hänen kasvonsa näkyivät jotenkin
selvään kuutamovalossa. Kyyneleet vierivät jälleen hänen poskiansa
myöten.
Lapsellinen Uuno rauhoittui vihdoin. Hetken ajan kuluttua hän lyykistyi
jonnekin lähelle lattiata ja sieltä alkoi kuulua hänen sihisevää
hengitystään. Hän nukkui.
Gabrielin puolelta ei kuulunut myöskään mitään. Hän oli pannut molemmat
käsivartensa pöydälle, jonka ääressä hän istui, painanut päänsä
mukavasti niiden päälle ja oli ihan hiljaa, silloin tällöin vaan
vetäisten yhtäkkiä henkeensä ja kavahtaen valveille. Luultavasti hän
häpesi, että häntä nukutti tämmöisenä surun ja onnettomuuden hetkenä,
ja hän teki niin suurta vastarintaa unelle kuin mahdollista. Mutta
luontonsa puolesta hän ei ollut altis millekään tunnelmille, niinkuin
Johannes ja Henrik.
Kuu oli noussut jo jotenkin korkealle. Sen ympärillä olivat etäiset,
liikkumattomat pilvet monenlaisissa valaistuksissa. Lähimpänä kuuta,
äärimmäisessä kaukaisuudessa, oli hienot, läpitsensä valaistut,
kellertävän valkoset höyhenutuset, pitkinä, ulospistävinä niemekkeinä
vaakasuorasti poispäin kuusta. Sitten oli kellertävämpiä ja
kokonaisempia muotopilviä, ei niin kaukana maasta, reunat hyvin
kirkkaasti valaistuina, ja vihdoin tummia varjopilviä, jotka näyttivät
olevan lähellä, ihan tuossa edessä, kun joku palanen niistä erkani ja
joltakin syrjältä kirkastui. Tähdet siristivät vaan heikosti voimakkaan
kuuvalon rinnalla tumman sinisellä taivaalla.
Haavanlehtikään ei värähtänyt pappilan ryytimaassa, niin oli tyyni.
Ja kun Henrik katsoi sinne ylös, sinne liikkumattomien höyhenpilvien
etäisyyksiin, rauhaisiin avaruuksiin, niin syntyi hänessä ajatus: ei
siellä ole mitään muuttunut, ei ole mitään rikottu, ei mitään
hävitetty, ei mitään muistoja herjattu, kaikki on entisellään, kaikki
tallessa, tallessa isä, tallessa keinutuoli mattoinensa, tallessa
kuhmuihin mennyt ja pohjasta ruostunut vanha rautainen kylpyamme,
tallessa kesä ja pääskyjen liverrykset ja suuri onnellinen, loppumaton
kotielämä. Niin valtaavasti tuli tämä ajatus häneen, että hän yhtäkkiä
käänsi silmänsä alas taivaan laelta iloisena äitiin, ja odotti, --
hänestä näytti, -- että äidin olisi pitänyt huokaista pois surunsa ja
sanoa rohkaisevasti: "nyt, pojat, riittää jo itkut, mennään kävelemään
tielle ja katsomaan kuutamoa, sillä onhan kaikki tallella." Mutta äiti
ei sanonut semmoista, vaan itki hiljaa, kuten ennenkin. Kuu valaisi
sisälle, ahtautuen epäjärjestyksessä seisovien huonekalujen välitse
permannolle. Lakeeratun pöydän jalkakiehkarassa sen valo helkkyi
kalpean sinertävänä ja teki surullisen, ikävän rajallisuuden
vaikutuksen. Henrik mietti millä sanoilla hän olisi äidille voinut
ilmaista oman iloisen lohdutuksen-tunteensa. Ensin hän oli jo
rupeamaisillaan puhumaan ihan miettimättä, mutta ei löytänyt sopivaa
alkusanaa ja sitten tuntui yhä vaikeammalta keksiä millä tavalla
sanoisi, ja vihdoin, mitä enemmän hän ajatteli, kokonaan mahdottomalta.
Mutta itse hän jälleen alkoi katsella ylös ja hänelle selvenemistääu
selveni, että hänen lohdutuksensa oli todella oikeutettu eikä vaan joku
hetken tunnelma. Se oli siinä ajatuksessa, että tuo sama kuu kumotti
juuri tähän aikaan yli suuren, avaran maailman, näki tuhansia muita
taloja, kyliä, kaupunkeja, pilkisti lukemattomien muiden ikkunaverhojen
lomitse sisälle, ja että olihan samallaista monessa muussakin
talossa, -- mutta kuupa pysyi kuitenkin aina samana, rauhallisena,
salaperäisesti lohduttavana. Tai toisin sanoin: se, mitä kuu nyt näki
heidän pienen pappilan-ikkunansa läpi, tuossa kun se surullisesti
hipasi lakeerattua pöydän jalkaa ja valaisi rajoitettua paikkaa
permannolla, ei ollut kuin aivan pienoinen osa siitä kaikesta, mitä se
tuolta ylhäältä juuri tällä samalla haavaa näki muualla, ja senvuoksi
myöskin kaikki se, mikä oli heille tänäpäivänä tapahtunut ja näytti
niin tärkeältä ja ratkaisevalta, ei ollut kuin aivan pienoinen osa
siitä suuresta, mikä yhtaikaa tapahtuu. Ja jos tuo kuu on kuollut, niin
on joku näkymätön, joka tätä kaikkea yhtaikaa näkee, -- semmoinen oli
olemassa yhtä varmaan kuin tuo kuu, -- joka ei ollenkaan muutu eikä
vähene eikä kadota suuruuttansa ja rauhaansa, vaikka mitä tapahtuisi.
Tätä juuri oli Henrikistä ihan mahdoton pukea sanoihin. Olisi pitänyt
saada äiti ensin huomaamaan kuutamon kauneutta ja rauhaa ja kokemaan
juuri samaa tunnelmaa. Mutta ehkä hän saattoi kiertoteitse selittää.
Hän aikoi nyt sanoa näin: "minusta näyttää että oikeastaan elämä on
jossain tuolla päin (hän olisi osoittanut kädellään kuuhun ja odottanut
kunnes äiti olisi katsonut), ja siis meidän ei oikeastaan tarvitse nyt
surra." Mutta nämä sanat eivät sentään ilmaisseet sitä, mitä hän
tarkoitti, vaan tuntuivat sopimattoman opettavilta. Toinen ehdotus oli
tämmöinen: "tuollapäin on kaikki hienous" --, ei: pitäisi sanoa
"ymmärrys", siis: "tuollapäin on kaikki ymmärrys" -- tai vielä
paremmin: "tuollapäin on se, mikä meitä ymmärtää;" voisi myöskin sanoa:
"ne, jotka meitä ymmärtävät" ja siten viitata siihen, että siellähän on
pappakin ja sisarvainaja. Mutta tämä lisäajatus, että isä ja sisar
katselevat paraikaa alas avaruuksista tähän heidän pieneen
huoneeseensa, hämmensi Henrikiltä itseltäänkin alkuperäisen ajatuksen,
joka oli siinä, että he ja kaikki heidän tapauksensa ja kotisuhteensa
olivat vaan pienen pieni osa siitä suuresta elämästä, joka yhtaikaa
eli, ja joka sisälsi ja talletti kaikki eikä antanut minkään hukkua. Ja
Henrik koetti ajatuksissaan uudestaan pukea tätä sanoihin: "Tuolla on
kaikki se hieno, joka meitä ymmärtää -- -- minä tarkoitan: jätetään
vaan tämä pappila, -- muutetaan vaan pois täältä, yhä kauemmas ja yhä
ylemmäs, ja vihdoin tuonne! -- Kaikki nuo raa'at talonpojat, jotka
kääntelivät meidän tyynyjämme ja arvailivat romun hintaa, ne jääkööt
tähän elämään, jääkööt syömään läskiänsä ja kuorimaan perunoitansa"...
-- Mutta tämä ajatus meni vielä enemmän harhaan. Tyynen rauhan sijaan
Henrik tunsi sen mukana päinvastoin alkavansa yhtäkkiä vihasta kuohua.
Ja sitten hän ei enää ollenkaan voinut keksiä mitään sanoja ajatuksensa
ilmaisemiseksi. Kuun eteen tuli samassa pieni pilvi ja muutti
näkötunnelman. Yhtäkkiä Henrik ikäänkuin kadotti itseltäänkin oman
lohduttavan ajatuksensa. Ja niinkuin rintalapsi tarttuu äitiinsä,
joka tahtoo häntä vieroittaa, niin haki Henrik takasin tuota
kuutamotunnelmaa, joka oli häntä lohduttanut, haki muistista, kun ei
sitä enää ollut taivaalla, ja kyyneltyi ilosta, kun luuli sen jälleen
löytäneensä. Vaikka hän ei voisi koskaan sitä sanoilla ilmaista, hän
kuitenkin tiesi sen: oli olemassa semmoinen lohduttava ajatus, joka
saattoi voittaa kaikkein hirmuisimman surun. Ja hän päätti itsekseen
näin: on vähän vaarallista koettaa sitä sanoihin pukea.
Silloin tapahtui jotain odottamatonta.
Hänen näin miettiessä Johannes, joka oli istunut sisään päin, selin
akkunaan, melkein kertaakaan liikahtamatta ja asentoansa muuttamatta,
nousi yhtäkkiä ylös, ja vähän juhlallisesti, nyykäyttäen päätään omien
sanojensa vahvistukseksi, sanoi:
-- Minä rupean papiksi!
Kumma oli se vaikutus, minkä nämä hiljaisella äänellä, sekasorron
keskellä lausutut sanat tekivät Henrikiin ja äitiin. Molemmat he ihan
hytkähtivät. Mutta Johannes lisäsi vielä:
-- Niin, se on päätetty.
Hyvään aikaan ei äiti puhunut mitään, vaan odotti että Johannes olisi
selittänyt. Johanneksen papiksi rupeaminen ei ollut koskaan ennen ollut
puheena, semmoista ei kukaan heistä koskaan tullut ajatelleeksikaan.
Isä oli ollut hyvin vapaamielinen uskonnollisissa mielipiteissään. Hän
oli köyhtyneen, maalaisen aatelisperheen lapsi ja oli ylioppilaana
ollessaan ottanut iloista osaa toverielämään, oli ollut kuuluisa tenori
laulukunnassa, lukenut maisteriarvoa varten, aikalailla velkaantunut,
kuten kaikki muutkin toverit, ja vasta ihan loppuaikoina yhtäkkiä
kääntynyt sisäänpäin. Hänen huolettomat ilopäivänsä olivat nimittäin
päättyneet siihen, että hän aivan mielettömiin asti rakastui ylhäiseen,
vapaudessa kasvatettuun pääkaupunkilaisneitiin, joka kaikkien suureksi
ihmeeksi nyt otti osaa sulhasensa kääntymiseen. He olivat molemmat
saaneet jonkinlaisen "herätyksen", kuten silloin sanottiin. Ja ennen
niin iloinen tenori erosi nyt yhtäkkiä kaikista laulukunnista ja
tovereista ja kummastutti maailman uutisella, että rupeaa papiksi.
Nuori morsian puolestaan -- vielä suuremmaksi kummastukseksi ihmisille,
-- oli valmis ikuisiksi jättämään kaikki kaupungin huvit ja
vaihtamaan ne hiljaiseen, vaatimattomaan ja hänelle ihan vieraaseen
maalaiselämään. Sukulaisten varoitukset eivät auttaneet mitään.
Rakastuneet kuvailivat vaan kuinka heidän pappilansa piipusta,
luminietosten keskeltä, tyynenä talvisaamuna kerran nousee punertava
savupatsas. Ja kaikki oli päätetty, voima vaikeuksia vastaan taattu.
Tosin, heidän sitten päästyä vihdoin oman pappilan katon alle, oli
huolia, velkasuruja ja todellista puutetta vielä niin paljon, että,
talvipyryjen hetkeksi vaijettua ja tuulten tauottua, jos savu pappilan
piipusta olisikin joskus patsaana punertanut, eivät he sitä olisi
tulleet edes huomanneeksi. Mutta heidän elämänsä vuosien ja
vuosikymmenien kuluessa tämän pappilan kotoisissa suojissa oli sitten
lasten hoidosta ja niistä luonnollisista, yhä enenevistä iloista,
joihin he alussa olivat tunteneet itsensä ikäänkuin pakoitetuiksi
tyytymään, löytänyt vähitellen hiljaisen rauhan. Ja sitä olisi todella
paraiten sopinut verrata juuri tuommoiseen tammikuun päivänpaisteisessa
pakkasessa punertavaan, sinistä taivaanlakea kohden liikkuvaan
savupatsaaseen. Heidän välillänsä oli aina ollut jotain sanatonta
ymmärrystä, josta eivät lapset täysikäisiksi tultuaankaan päässeet
oikein perille. Siinä ei ollut uskonnollisuudella tekemistä. Äiti ei
edes puhunut koskaan uskonnollisista asioista. Ja isä puolestaan,
vaikka oli mitä ankarimmin vaatinut lapsiltaan rehellisyyttä ja
rangaissut valehtelemisesta, oli kaikessa, mikä koski uskonnollisia
kysymyksiä, hyvin suvaitsevainen; muun muassa hän oli kerran
Johannekselle selittänyt pelkäksi ihmisheikkoudeksi sen, että oli
olemassa palkattuja ammattipappeja, semmoisia kuin hän, eikä sanonut
pitävänsä pappeuttaan minään Jumalan säätämänä luonnollisena olotilana.
Tämä hänen suvaitsevaisuutensa vaikutti, ettei lapsillekaan väkisin
tyrkytetty opinkappaleita, ja he kasvoivat iloisessa kotihengessä,
ominaistuneissa, sydämmellisissä kotitavoissa, melkein toveruussuhteissa
vanhempien kanssa. Koko kasvatus oli tarkoittanut vaan saada heitä
rehellisiksi, luotettaviksi ja sääliviksi toisiansa kohtaan, ja melkein
ainoa jumalinen tapa, mikä heiltä vaadittiin, oli käsien yhteenpaneminen
ennen päivällistä ja sen jälkeen. Kirkossa he tosin myöskin kävivät,
mutta enemmän vaan silloin kuin heistä ja mammasta näytti, että papan
olisi lystimpi, jos hän saarnansa aikana näki heidätkin siellä.
Kun sentähden Johannes nyt yhtäkkiä nousi seisaallensa ja sanoi: minä
rupean papiksi, hämmästytti tämä Henrikiä ja äitiä ennenkaikkea siitä
syystä, että se oli niinkuin hän olisi yhtäkkiä ruvennut puhumaan
Jumalasta, josta he eivät koskaan ääneen puhuneet. Mutta heti ensi
hämmästyksen jälkeen, nämät sanat avasivat heille Johanneksen sydämmen
selko selälleen, ja he olivat niinkuin äärettömän aukon edessä, jonne
oli pimeä katsoa vaan siksi, että se oli niin syvä ja rajaton.
Johannes ei koskaan arvostellut uskon asioita. Hänessä oli selvään
näkyvissä niinkuin kaksi ihan eri Johannesta: milloin saattoi hänen
käytöksestään, iloisuudestaan, satunnaisista sanoistaan ja niistä
kirjoista, joita hän luki, päättää, että hän tahtoi ajatella hyvin
vapaamielisesti, milloin taas hän kulki silmät rypistyksissä, oli hyvin
jyrkkä sekä itseänsä että muita kohtaan ja käytti sanoja, jotka selvään
ilmaisivat, että hän vaati uskomista johonkin ankaraan käskijään
taivaassa. Nuo sanat: "minä rupean papiksi", ne nyt yhdellä kertaa
ilmaisivat, että hän todella oli ajatellut kauas yli taivaan lakien ja
muodostanut itselleen varman käsityksen jumalasta. Ne ilmaisivat vielä,
että hän nyt tunnusti itsensä vaan jälkimäiseksi ja että se ilonen,
huolettomassa asennossa istuva, leikkiin valmis Johannes ei enää ollut
hän. Juuri tänä iltana, tässä huoneessa, kun äiti toivottomasti itki
eikä pitänyt mitään lohdutusta mahdollisena, oli hän siis asettanut
koko oman elämänsä vaa'alle, punninnut kaikki, mitä siellä oli
tärkeintä, tehdäkseen yhdessä hetkessä päätöksensä. Nopeata,
kiihoittunutta ja varmaan hyvin tuskallista sieluntaistelua oli
tarvittu, ennenkuin hän saattoi nousta ja lausua nuo ratkaisevat sanat.
Mutta kun ne nyt kerran olivat lausutut ja kun hän oli lisännyt: "niin,
se on päätetty", loisti hän tyytyväisyydestä, niinkuin kestetyn
tuskallisen leikkauksen jälkeen. Hän seisoi siinä niinkuin sankari,
joka on voittanut juuri silloin kuin tappiosta jo kaikki olivat varmat,
-- antanut itsensä voiton hinnaksi. Äiti nousi seisaallensa, tuli ihan
Johanneksen luo, pani yhtäkkiä kätensä hänen olalleen ja purskahti
hillittömään itkuun, ihan toisellaiseen kuin äsken, itkiessään myytyjä
huonekaluja. Heillä ei ollut koskaan ollut tapana ulkonaisesti osoittaa
tunteitansa, ja sentähden oli äidin kosketuksessa -- se tuli kömpelösti
ja niinkuin liian äkillisesti -- jotakin tavattoman liikuttavaa.
Johanneksen sanat saivat sen kautta vieläkin suuremman merkityksen, se
oli niinkuin sinetti niiden alle. Ja heidän edessänsä sinä
silmänräpäyksenä häämöitti uudet elämän mahdollisuudet ja uudet toivot.
Niin oli sitten käynytkin, että Johannes oli ruvennut papiksi.
Kahdessa vuodessa hän oli suorittanut kaikki tutkintonsa ja joutui
papin-apulaiseksi kauas Pohjanmaan pitäjään, ja puolen vuoden perästä
sieltä kuului, että hän oli mennyt kihloihin erään pohjalaisen neidin,
Alina Bäckin kanssa, joka oli naapuripitäjän vallesmannin tytär.
Johannes pääsi pian vakinaiseen apulaisen virkaan, mutta yhä vaan
pohjanmaalle, vähän vaan etelämmäksi ensimäistä paikkaa. Kun häät
olivat vietetyt, muutti äiti Johanneksen luo, elettyään siihen asti
siirtolaisena eri sukulaisten kodeissa.
Henrik ja muut veljet eivät olleet tavanneet Johannesta siitä saakka
kuin tämä oli lähtenyt pohjoiseen päin, mennyt naimisiin ja perustanut
siellä kodin, siis lähes neljään vuoteen.
Mutta nyt tänä kevännä olivat he Uunon kanssa sopineet tavata toisensa
lukukauden loputtua Helsingissä ja lähteä yhdessä pohjanmaalle
Johannesta ja mammaa katsomaan. Mutta Uunoa ei Henrik ollut nähnyt
viiteen vuoteen.
II LUKU.
Äsken vielä he juoksivat kaikki neljä, huristaen kuin peltopyyt,
pihamäeltä alas uimarantaan. Nyt he olivat viskatut maailmaan eri
tahoille, siroitetut erille toisistansa, ja ihan kuin tahallisesta
kohtalon oikusta he olivat päälliseksi joutuneet jokainen mitä
vieraampiin oloihin: Johannes aukealle pohjanmaalle, -- joka heistä
enin Savon metsäisiä mäkiä ja vilppaita vesiä rakasti; Gabriel
Turkuun konetehtaaseen, -- joka ei malttanut kahta viikkoa pysyä
naapuripitäjässä serkkujen luona, vaan jo ikävöi kotikujia, tallia ja
punaista renkitupaa; Uuno virkamieheksi Viipuriin, -- joka vasta ikään
vielä oli veljien kurin- ja käskynalainen, ja Henrik Helsinkiin
rikkiammuttujen kivimöhkäleiden, alituisesti pauhaavan meren ja
kalliosärkkien ääreen, issikan, hänen tyttärensä skaalojen ja
punatukkaisen Hilman seuraan.
Jos ei olisi ollut sitä elähyttävää toivoa ja päämäärää, että kerran
sitä vielä jälleen kokoonnutaan vanhaan kotiin, niin olisi ainakin
Henrikistä tuntunut hänen elämänsä olot, semmoisiksi kuin ne olivat
muodostuneet, jotenkin epätoivoisilta.
Omituisessa ristiriidassa hän oli elänyt nämä viisi vuotta. Ei hän
mitenkään voinut päättää miksi hän oli tuleva. Tämä kysymys, josta
kaikki muut näyttivät niin helposti selviytyvän, tuntui hänestä ihan
mahdottomalta ratkaista. Ja sitä mahdottomammalta mitä totisemmin hän
sitä ajatteli. Usein hän iloisena hetkenä toverien seurassa ja heidän
puheittensa vaikutuksesta oli jo päättävinään, mutta yksinäisyyteen
päästyä ilmestyi ihan odottamattomia vastasyitä, jotka kumosivat
päätöksen.
Hän oli alkanut filosofialla ja arvellut, että samalla kuin hän lukee
sitä omasta sisällisestä halustaan sattuu niin onnellisesti, että erään
kirjamäärän luettua voipi saada laudatuuri filosofiassa, ja sitten
tarvitsee lukea vaan muutamia lisäaineita saadakseen filosofian
kandidaatin arvon. Mutta sen saavutettua olisi avautunut tilaisuus
henkensä elättämiseen monella eri tavalla. Näin hän luuli ajatuksissaan
ratkaisseensa tuon vaikean "leipäkysymyksen". Alan valitseminen
leipäkysymyksen perustuksella tuntui nimittäin hänestä epärehelliseltä,
mutta eihän ollut hänen syynsä, että nyt filosofia, jota hän luuli
rakastavansa enemmän kuin mitään muita tieteitä, samalla valmisti
hänelle tilaisuuden henkensä elättämiseen.
Niinpä hän siis alkoi filosofian historialla:
Siellä oli ensin puhe siitä, mitä vanhat tietoviisaat pitivät
alkuaineena, -- mikä piti vettä, mikä tulta, mikä mitäkin. Henrik
ymmärsi hyvin, että kysymys oikeastaan oli kaiken alkuperästä, s.o.
jumalasta, ja häntä heti sykähytti ajatus, että filosofia siis oli
oikeastaan tutkistelu siitä, mitä jumala on, jumala ja ihmiselämä. Niin
että ensi rivit luettuaan hän tuli ihan haltioihinsa. "Jos minä saan
valita tehtäväksi tutkia näitä asioita ja elää siitä, niin voinko
mitään parempaa toivoa. En. Minä olen siinä löytänyt elämäni. Minulla
on tekemistä tässä maailmassa, kaikki minulle hymyilee, minulla on
tarmoa loppumattomasti." Näin ajatteli Henrik ja tässä ensi
huumauksessa hän kirjoitti kirjeen kotolaisille, jossa selitti millä
innolla hän oli filosofiaa ruvennut lukemaan, sekä mainitsi myöskin,
että hän maisteriksi päästyään antautuu luultavasti opettaja-uralle.
Tämän hän kirjoitti kotolaisten lohdutukseksi, sillä kokonaisen vuoden
hän oli horjunut eri tieteiden ja eri alojen välillä voimatta tehdä
mitään tiliä aikeistansa.
Mutta tämä kaikki oli vaan ensi innostusta.
Kuumeentapaisella kiireellä oli Henrik, seuraamatta yliopistoluentojen
menoa, lukea hotkaissut filosofian historian pääpiirteet.
Erikoisuuksiin hän ei voinut vajota, sillä hänen palava mielenkiintonsa
yhä piti esillä pääkysymystä: mitä on jumala ja mitä elämä? Hän vaan
riensi eteenpäin vanhasta ajasta uusimpaan aikaan asti ja pysähtyi
Kantiin.
Kant vastasi hänen kysymyksiinsä, että on ihan mahdotonta mitään tietää
jumalasta, ja todisti että se on mahdotonta. Ja Henrik ymmärsi tämän
todistuksen niin selvästi, ettei hän voinut lukea eteenpäin. "Mitä
varten lukea filosofiaa, jos on mahdoton saada mitään tietää siitä,
mitä jumala ja mitä ihmiselämä ovat?" Ne sivukysymykset hyveistä ynnä
muista eivät huvittaneet häntä pääkysymyksen rinnalla.
Yksi asia kehotti kovasti lukemaan sittenkin filosofiaa: Henrikille oli
Kantin lukemisesta niin suurella voimalla selviytynyt filosofian
probleemi, että oppia maisterintutkintoa varten vaadittu kurssi näytti
nyt ihan vähäpätöiseltä asialta, muutaman kuukauden työltä.
Mutta kun hän ryhtyi tähän työhön ja alotti jälleen alusta, pannakseen
mieleen kaikki Xenofoneet, Empedokleet ja Anaxagoraat, kadotti hän heti
sekä mielenkiintonsa että lukuhalunsa. Yhtäkkiä rupesi leipäkysymys
jälleen kummittelemaan ja vaivaamaan. Tämä työ alkoi hänestä näyttää
epärehelliseltä, koska sen tarkoitus silminnähtävästi ei enää ollut muu
kuin maisteritutkinnon suorittaminen.
Seuraavana vuonna hän, ilmaisematta omaisilleen muuttuneita
suunnitelmiaan, koetti lukea teologiaa, mutta ei löytänyt siitä mitään
vastausta sen lisäksi, minkä hän jo pääkysymykseensä nähden oli ennen
uskonnosta tiennyt. Se oli sitä samaa, mitä pappa oli joka sunnuntai
saarnannut ja pitänyt kansan vuoksi välttämättömänä, vaikkei omille
pojilleen tahtonut "tyrkyttää". Ei Henrikin juolahtanut mieleenkään,
että se Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin jumala, josta pappa oli
saarnannut, olisi ollut missään yhteydessä hänen sisällisen
kysymyksensä kanssa. Hän oli ruvennut teologiaa lukemaan ainoastaan
nähdäkseen oliko siinä jotain enempää kuin papan saarnoissa kansalle.
Ja hän näki aivan pian, ettei ollut. Hän päätti, että kaikki on
niinkuin olla pitää: teologia on lähdetiede papeille, joiden täytyy
opettaa kansaa. Ja hän pani sillä teologiset kirjat kiinni; niillä ei
ollut mitään yhteyttä hänen sisällisen kysymyksensä kanssa.
Mutta näissä tutkistelemisissa ja epäilyksissä oli mennyt taas yksi
vuosi. Se meni yhä vielä filosofian kontolla, sillä olihan teologiakin
vähän sinnepäin. Leipäkysymys vaan sukelsi esiin entistä uhkaavampana:
kaksi vuotta olet sinä antanut mennä omiin mietteihisi, etkä ole tullut
hituistakaan lähemmäksi Minua! -- Toisinaan tämä ajatus ihan vapisutti.
Sen edessä seisoi niinkuin rikoksellinen Majesteetin edessä. Uskallatko
elää ja ajatella Minun ohitseni!
Sitten seuraavana vuonna Henrik luki luonnontieteitä ja rupesi
ajattelemaan toiseen tiedekuntaan muuttamista. Hänellä ei ollut enää
sitä rauhaa, mikä oli filosofiaa lukiessa. Hän heittelihe sinne tänne
löytämättä perustaa. Mitä ikänä hän otti eteensä, siinä heti avaantui
ääretön pohjattomuus, että ainoastaan silmät kiinni olisi saattanut
kurssikirjoja eteenpäin lukea. Se kaikki tuli siitä, että hän tätäkin
ainetta luki taaskin oman kysymyksensä tarkoituksessa. Hän alotti
Darwinistä ja Haeckelistä, ja päästyään kehitysopin perille ei taaskaan
nähnyt minne mennä eteenpäin. Sinä vuonna hän tosin koetti luopua
tuosta haittaavasta "kysymyksestään", joka teki hänet niin erilaiseksi
kuin kaikki muut. Hän koetti tehdä niinkuin muut olivat tehneet: lukea
luonnontieteitä huolimatta siitä mihin ne vievät ja mitä ne selittävät.
Erittäinkin sai hänet tähän suuntaan se ajatus, että luonnontieteet
olivat välttämättömät lääkäriksi aikovalle, siis ainakin se, joka aikoo
lääkäriksi, saattaa niitä lukea hakematta vastausta mihinkään
kysymyksiin. Ja lääkärihän tekee työtä lähimmäisensä auttamiseksi eikä
välttämättä leipää saadakseen. Sovittaen tämän itseensä hän nyt
ajatteli: jospa minäkin rupeaisin lukemaan luonnontieteitä huolimatta
kysymyksestäni, vaan tullakseni luonnontieteen opettajaksi, olisiko se
työtä leivän vuoksi vai ei? Ja hän päätti, että hän epäilemättä
palvelisi sillä lähimmäisiä, sillä luonnontieteet ovat kieltämättä
hyödyllisiä kaikille ja lääkäreille välttämättömiäkin. Tyytyen tähän
hän nyt ensi kerran antautui erikoistyöhön ja alkoi tuntea jonkinlaista
tyytyväisyyttä. Toverilleen hän saattoi sanoa, kun illalla tapasi
Aleksanterinkadulla: olenpa tehnyt aikalailla työtä tänäpäivänä. Ja hän
tunsi omituista, suloista hengen yhteyttä kaikkien työtätekevien, koko
tuon kiehuvan, kuohuvan maailman kanssa. Hän myöskin, niinkuin kaikki
muut, rupesi leikkimään ateistia, alkoi käyttää hyväkseen tarjona
olevia nautintoja, teki sievoisen velan tulevan opettajatoimen varalle
ja uskoi toverejansa, jotka väittivät että nuoruuden pahe on
vaihdettava säännölliseen sukupuoli-elämään, vaikkakin ulkopuolella
avioliittoa.
Mutta ennenkuin hän ehti toteuttaa uutta vakaumustaan siihen määrään,
että olisi myöskin tottunut uusiin elämäntapoihin, ennenkuin hänelle
oli ehtinyt kasvaa vatsaa, kääntyi kaikki jälleen toisin päin.
Silloin hän oli jo viidettä vuotta yliopistossa. Hän istui silloisessa
suuressa huoneessaan pöytänsä ääressä ja ajatuksissaan katseli ulos
kattojen harjoja ja savupiippuja. Ilta-aurinko pyyhkäsi heikosti
kaikkia kattoja, ja koko maailma ja elämä tuntui yhtäkkiä niin perin
katoovaiselta.
Silloin tuli Henrikiin tämmöinen ajatus:
"Lukisinko minä luonnontieteitä ja aikoisinko ruveta niitä opettamaan,
jos olisin varoissa ja saisin tehdä mitä tahdon?"
Ensin hän oli valmis vastaamaan: miksen? Mutta sitten hänen piti
ihan itsekseen punastua, kun hän ei sen paremmin osannut mennä
sydämmensä pohjaan. Tietysti hän ei opettaisi siinä tapauksessa
luonnontiedettä, vaikka se kyllä saattoikin olla hyödyllistä
erittäinkin kaupunkilaislapsiin, jotka eivät osanneet erottaa varista
haukasta. Hän ihan varmaan tutkisi omaa pääkysymystään, jos hän voisi
tehdä todella mitä tahtoo. Mutta sen sijaan kuin tutkia oman sydämmensä
kysymystä hän oli tullut ateistiksi ja oli suinpäin kiinni leipätyössä,
oli tehnyt velan vastaisten tulojen toivossa. Ja uudestaan hänen piti
punastua, tällä kertaa siihen määrään, että hiki nousi otsalle. Hän
säikähti niin, että hänen piti turvautua vanhaan keinoonsa: panna kädet
ristiin ja ruveta puhuttelemaan näkymätöntä olentoa, -- sitä samaa,
jonka hän oli itse muodostanut itselleen tuona onnettomana kuutamoyönä
keskellä hävinneen kodin sekasortoa.
Ja hän lupautuikin takasin tälle jumalalle tuntematta mitään pelkoa,
vaikka tiesi, että kaikki oli sen johdosta jälleen muuttuva. Hän vaan
kysyi itseltään: mitä minun nyt siis on lukeminen, että voisin olla
rehellinen omalle itselleni ja kuitenkin tulla toimeen ja maksaa velka?
Mutta siitä korkeasta mielialasta, mihin rukous oli hänet nostanut, hän
ei löytänyt vastausta tähän kysymykseen. Mitä enemmän hän ajatteli
lukukysymystä, sitä suurempaan ristiriitaisuuteen ja epäselvyyteen hän
tunsi alenevansa. Ihan näytti jo siltä kuin jumala olisi ollut
väliäpitämätön siitä, mitä hän lukee. Silloin hän ihan epätoivoissaan
ja melkein ääneen sanoi: mutta enhän voi maksaa velkaa, jos luen omin
päin! Mutta ei hän saanut mitään vastausta tähän suoraan kysymykseen,
päinvastoin hänestä tuntui niinkuin hänelle olisi vaan sanottu:
ajattele itse.
Ja hän rupesikin ajattelemaan itse. Ensiksikin kävi nyt selville, että
ainoa keino velkaa vastaan oli menojen äärimmäinen supistaminen, se on:
tyytyminen vähimpään. Aina hän pikkuisilla syrjätoimillakin saattoi
ansaita hiukan enemmän kuin minkä kulutti, sillä hän tiesi, kuinka
äärettömän vähän hän tarvitsee, jos vaan niikseen tulee. Tuo
yritteleminen: kuluttaa äärimmäisen vähän, oli joskus häntä
huvittanutkin. Ja jos nyt velasta pääseminen todella olisi
kysymyksessä, niin saattoi hän sitä ihan vaan urheillakseen ruveta
lyhentelemään milloin markalla milloin kymmenellä. Niinpian kuin hän
oli tämän ajatellut, oli hänelle ihan selvä, että velasta pääseminen
täytyi heti tulla yhdeksi hänen tarkoituksistaan, ja koko tuo entinen
suunnitelma: tehdä vielä lisävelka, että pääsisi ensin tuottavaan
paikkaan, näytti hänestä jo ilmeisesti väärältä. Tämä tienhaara
oli sellainen, että toinen tie vei hänen sydämmensä halua,
yksinkertaisuutta ja kieltäytymistä kohden, toinen taas ajallista
tulevaisuudenkuvaa kohden ja lupaili nautintoa ja keveyttä elämässä. Ei
Henrik kuitenkaan epäillyt kumman valitsisi, heti kun hän vaan oli
selvyyteen päässyt, että siinä todellakin oli kaksi eri tietä. Hänelle
oli vielä epäselvänä ainoastaan seuraava seikka: Kun hän nyt velkansa
maksamiseksi ryhtyy syrjätöihin rahan ansaitsemista varten, niin
minkälaatuinen on oleva se päätyö, joka ei saa tarkoittaa
toimeentulokysymystä, vaan ainoastaan hänen sydämmensä kysymystä?
Henrik jätti tämän seikan tuonnemmaksi, arvellen että kyllä se
itsestään sitten selviää. Ja hän siis ryhtyi ensiksi hankkimaan
syrjätöitä, ja rupesi heti hommaamaan itselleen halvempaa kortteeria.
Kortteerin hän löysi syrjäisen merikadun varrella, juuri sen
kortteerin, missä hän nyt asui. Eikä kestänyt kauan ennenkuin hän oli
haalinut itselleen kaikellaisia syrjätöitä joka taholta: oli hänellä
käännöstöitä, oli korjauksia, oli yksityistunteja. Ja kaikki tämä puuha
innostutti ja huvitti häntä. Tuli kunnianasiaksi ehtiä jokapäivä kaikki
säntilleen ja vielä vähän lisäksi ja seuraavana päivänä vielä vähän
entisenkin lisäksi. Hän oli laskenut, että jos näin asiat menee, niin
velka pitäisi olla maksettu viidessä vuodessa. Mutta nyt hän joka päivä
ponnisti voimiaan, että tuli tehtyä hiukan ylimääräistä, ja häntä
huvitti ajatella että hän ikäänkuin salaa itseltänsä -- kummastuttaa
itsensä sillä, että suorittaakin velan ylimääräisten säästöjen avulla
ennen tätä aikaa. Hän oli niin innoissaan näistä monimutkaisista
ansio- ja säästöaikeistaan, että iltasin vielä sänkyyn tullessaan hän
kuherteli niiden kanssa ja usein ei tahtonut saada niiltä unta. Ja hän
kun oli pelännyt, että kenties hän oli laiska, ja että siinä muka
saattoi olla koko vika hänen saamattomuuteensa lukuasioissa! Nyt hän
toki näki selvästi, että hän oli ahkerampi kuin kukaan. Mutta taaskin
tuli odottamaton keskeytys. Kerran hän itse huomasi kuinka hänen
kaikki ajatuksensa olivat nyt kohdistuneet yksinomaan tämmöisiin
rahanansio-kysymyksiin. Hän oli nimittäin tullut ajatelleeksi, että
sittenkuin hän on velkansa näin maksanut, niin hän alkaa samalla
tavalla säästää itsellensä vielä pientä summaa --. Edemmäs ei tarvinnut
ajatella: Hän säpsähti, että tämä ajatus oli tullut hänelle niin
luonnollisena ja niin viattomassa muodossa, ja sehän sisälsi kumminkin
juuri sitä, mitä hän oli paennut. Panna kaikki ajatuksensa velan
maksamiseen tai panna kaikki ajatuksensa omaisuuksien keräämiseen, --
mikä eroitus oli näiden kahden asian välillä? Hän vihasi jälkimäistä
niinkuin myrkkyä, mutta edellinen ei ollut yhtään parempi, sillä sekin
anasti kaikki ajatukset. Ja Henrik näki nyt ihmeekseen, että hän oli
todella aivankuin tottunut olemaan ihan ajattelematta niitä sydämmen
asioita, joiden nimessä hän muka velastansa tahtoi päästä. Hänen ei
ollut koko tänä aikana kertaakaan edes mieleen juolahtanut kysymys:
mitä on jumala ja mitä tämä ihmiselämä. Taas oli mennä kaikki työhalu.
Hän tiesi hyvin, että hänen täytyy ottaa asia tarkan punnitsemisen
alaiseksi, sillä se ei ollut ajateltu loppuun, vaan jäänyt kesken.
Mutta peläten, että tämä punnitseminen tulee vaikeaksi ja ehkä viepi
vielä suurempiin mullistuksiin, hän jätti sen yhä tuonnemmaksi.
Monta päivää hän oli peräkkäin ihan työtönnä ja, välttäen ajatuksiinsa
vaipumista, vaan vihelteli, käveli kaduilla ja haki ulkonaista
mielenvirkistystä.
Näin eräänä iltana tultuaan kotiinsa hän heittäytyi pitkäkseen
sängylle, ja tahtoen yhä lykätä ratkaisevan ajattelemisen tuonnemmaksi
otti pöydältä ensimäisen käteen sattuneen kirjan. Se oli Flammarionin
"Bebodda verldar", jonka hän oli joskus lainannut tuttavaltaan, mutta
jättänyt tähän asti lukematta.
Tämän kirjan johdanto alkoi näin:
"Kun lähemmin tarkastaa ihmisten nykyistä mielialaa, näkee heti että he
ovat kadottaneet muinaisen uskonsa ja varmuutensa, -- että meidän
aikamme on taistelujen aikakausi, että ihmiskunta huolestuneena odottaa
semmoista uskonnonfilosofiaa, mihin se voi jälleen luottaa."
Tämä vähän vavahutti Henrikiä, sillä se saattoi olla ajatusten
johtolankana niihin ajatuksiin, joihin hän ei tahtonut vielä tulla.
Mutta samalla häntä viehätti tuossa lauseessa se, että siinä oli
sattuvasti juuri hänen oma monasti tuntemansa asia lausuttu: filosofian
ja uskonnon ykseys.
Ja nyt seurasi kirjassa mahtava kuvaus uusista aurinkokunnista,
kiertotähdistä, asutuista maailmoista, joissa elämän täytyi sykkiä
voimakkaammin ja rikkaammin kuin meidän pienellä maapallollamme. Koko
taivas tuntui aukeavan, ja oli aivan kun sieltä olisi tulvannut ihan
uutta uskon ainetta. Henrikin oma, unohdettu tähtitaivas! Taas tuli
eteen lapsuuden jumalankuva, ainoastaan äärettömän paljoa suurempana ja
mahtavampana.
Henrikin valloitti omituinen mieliala: "Sieltähän minä ennenkin löysin
jumalani, sinä onnettomana huutokauppa-yönä, ja sieltä se on löydettävä
eikä mistään muualta," ajatteli hän.
Ja kun hän luki myöhään yöhön tätä kaunopuheliasta kirjaa, oli vihdoin
niinkuin hän ei enää olisi mitään omia ajatuksia tarvinnutkaan, vaan
kaikki selvinnyt itsestään.
Hänessä heräsi yhtäkkiä aate, että hän rupeaa tähtitiedettä tutkimaan
tämmöisessä uskonnollisfilosoofisessa tarkoituksessa.
Sillä hetkellä sydän sykki melkein kuuluvasti. Hän antautuu niinkuin
Flammarion pimeän yötaivaan mittaamattomiin syvyyksiin, hän on tekevä
ahkeraan työtä, hän ei ole perääntyvä minkään vaikeuksien edestä, mutta
aina on hänen tähtitieteellisen työnsä pohjana oleva tuo suuri,
aatteellinen tarkoitus: kaikkivaltiaan tutkiminen.
Ja leipäkysymys, se järjestyi tällöin ihan itsestään. Joku pieni palkka
observatoorio-työstä, siinä kaikki, mitä Henrik tarvitsi, sillä hänhän
tyytyi niin tavattoman vähäiseen, kun vaan löysi oikean alansa ja
mieluisensa työn. Henki kasvakoon, liha vähetköön!
Heti kun Henrik oli näitä asioita ajatellut, tuntui hänestä kaikki muu
työ ihan sopimattomalta hänelle eikä häntä mikään muu olisi voinut enää
viehättääkään.
Hän hankki itselleen myöskin muut Flammarionin teokset ja luki niitä
innokkaasti. Niiden huutomerkeillä, tuhansilla superlatiivisilla
apusanoilla varustetut kaunopuheliaat lauseet eivät vaivanneet häntä,
sillä hän alusta asti innostui itsestään juuri siinä kohden missä
kirjoittajakin ja tuntuivat siis kaikki huutomerkit olevan ihan
paikallaan.
Tämä aika oli melkein onnellisin, mitä Henrik oli koko
yliopistossa-olonsa aikana viettänyt.
Tahtomatta antautua tutkimaan oliko hän saavuttanut ehdottoman
varmuuden hän luuli tuntevansa, että se hänellä oli, ja piti siis
lähempää ajattelemista tarpeettomana.
Kun tähän tulee lisäksi, että kevät oli ihan jo käsissä ja siis saattoi
minä päivänä tahansa odottaa Uunoa Viipurista heidän lähteäkseen
yhdessä pohjanmaalle äitiä ja Johannesta katsomaan, niin alkoi
Henrikistä näyttää ikäänkuin kaikki olisi nyt selvinnyt ja valennut, ja
kaikki vaikeat miettimiset ikuisiksi häipyneet hänen tieltään.
Ja oli vielä kolmaskin seikka, joka Henrikistä tuntui hauskalta. Se
oli, että hän nyt keväällä, koko vuoden kärsittyänsä, vihdoinkin pääsee
irti tästä hänen ikävästä kortteeristaan ja viimeisiä kertoja enää
näkee vastenmielistä, punatukkaista Hilmaa.
Hän melkein tahallaan haastoi pientä riitaa talonväen kanssa, "sanoi
ylös," ja vähää ennen Uunon tuloa muutti tavaransa väliaikaisesti
kesänajaksi yksikerroksiseen hienoon puurakennukseen Punanotkonkadun
varrella, josta kortteerista hänen toverinsa oli matkustanut pois.
III LUKU.
Uuno tuli Säkjärveltä päivettyneenä ja pulleana. Hänen silmäinsä
valkuaiset välähtelivät tummain silmäkulmain ja sinisten silmäkehäin
ohella, ja hänen raikas naurunsa pyöristi punasenruskean poskilihan ja
paljasti hänen hyvät hampaansa. Hän oli aivan miehistynyt ja puhui
Henrikille aikaihmisen asioita. Riemulla hän kertoi niistä monista
maamittarielämän yhteydessä olevista seikoista, joista he eivät
Henrikin kanssa koskaan ennen olleet puhuneet. Henrikiä vähän nauratti
tämä asia; nauratti se, että tuo lapsukainen, jota vielä ihan äskettäin
oli pitänyt torua ja käskeä, nyt näytti kokonaan unohtaneen vanhat
välit, puhui kovalla ja nauravalla äänellä kaikellaisista toverien
kepposista ja omista virkatoimistaan, naputteli niinkuin ainakin mies,
tupakin hiveniä pois paperossin kannasta, pisti paperossin hampaittensa
väliin, alkoi sitä silmät rypyssä sytytellä mutta jatkoi samassa
hampaat yhteen litistettyinä puhettansa niinkauan kunnes tulitikku ehti
sammua, raapaistakseen sitten muka hermostuneesti tulen toiseen
tulitikkuun.
Uunolla ei ollut "virkavapautta" muuta kuin kaksi viikkoa, -- mutta
tämäkin oli hänelle vaan lisäsyy puhua kovalla äänellä ja olla
tyytyväinen. Hän aikoi käyttää tuon lyhyen ajan sitä hupaisemmin, laski
tarkkaan (yhä samalla rähisevällä äänellä) kuinka monta päivää menee
menomatkaan, kuinka monta paluumatkaan ja kuinka monta päivää saa
siellä oleskella. Hän veti esiin matkailija-kirjasen, aikatauluvihon
junankulkuja varten, -- tietysti ne kaikki hänellä olivat, --
toimitteli, suunnitteli, ja kaikki oli hänellä kohta valmiina ja
selvänä.
-- Milloins myö sitt' männään? -- sanoi hän; tietysti hän oli jo
ehtinyt omistaa viipurilaisen murteenkin.
-- Perjantaina, -- sanoi Henrik ehdottelevasti ja epävarmasti. Uuno
sanoi: Jaha, jaha! -- Ja kohta oli Uunolla kaikki järjestettynä niin,
että juuri perjantaina eikä minään muuna päivänä olisi enää ollut
mahdollistakaan lähteä. Sormet tulivat avuksi: Kahdeksan päivää hänelle
jää siellä-oloa varten, lukien maanantaista, jolloin he saapuvat
perille. Ja hyräillen ja tavoitellen matalimpia basso-äänejä hän mennä
pyyhkäsi kaupungille asioilleen niin että ovet vaan paukahtelivat hänen
jäljessään.
Vasta perjantai-aamuna, kolmannen luokan vaunussa he varsinaisesti
tapasivat toisensa. Kun he istahtivat vastakkain veti Uuno viimeisessä
hetkessä entisellä nopealla ja meluavalla tavallaan Henrikiä mukaansa
ikkuna-aukkoon ja osoittaen asemasillalla kävelevää kevytmielisen
näköistä lettiniekka-neitiä sanoi:
-- Kasso tuota kui se on sorja, -- voi, voi, kui se on sorja!
-- Tycker du värkligen att den där är vacker? -- sanoi Henrik. Ja se,
että hän käytti heidän vanhaa äidinkieltänsä, jolla he vaan joskus
vaihtoivat kaikkein sisällisimpiä ja ihan kotoisia asioita, vaikutti
että Uuno heti paikalla herkesi kurottamasta ulos, jätti ikkunan, istui
Henrikiä vastapäätä ja junan lähtiessä liikkeelle he ensi kerran
katsahtivat toisiansa silmiin.
Juna alkoi vauhdin lisääntyessä meluta niin, ettei heidän tullut sillä
kertaa mitään sydämmellisempää puhuttua. Ja niin Uuno veti taskustansa
Suomettaren, jonka oli ostanut asemasillalta, pani tummareunaiset
rillit nenällensä -- sekin oli aivan uutta Henrikille -- ja alkoi
suustansa ruuan jätteitä mauskutellen lukea lehteä. Pian hän oli
löytänyt mieleisensä palasen ja jo nauroi niin että vatsa hytkyi.
Suomettaren Matti löylytteli Päivälehteä, joka silloin oli äskettäin
syntynyt, todistellen tämän viikinkiläisyyttä.
Kun Henrik ei nauranut sille paikalle, jota Uuno oli käskenyt hänen
lukea, puisti Uunokin naurun kasvoistansa, niinkuin olisi sanonut: "no,
leikit pois," ja rupesi äkkiä hyvin toimeliaan näköisenä ja junamelun
tähden sangen kovalla äänellä puhumaan aijotusta rannikkoradasta. Hän
osoitti Henrikin mielestä sangen suuria tietoja tämän rataehdotuksen
vaiheista eri valtiopäivillä, vieläpä osasi tehdä selkoa erityisistä
teknillisistä seikoista, jotka koskivat rautateiden rakentamista
yleensä. Mutta lopultakin hän kiertyi takasin fenomaniaan ja rupesi
taas puhumaan naurunsekaisesti. Sveesit olivat hänen mielestään
iskeneet kirveensä kiveen. He toivoivat rannikkorataa oman ruotsalaisen
väestönsä hyväksi "från Pyttisskär tili Hangöudd och två mil uppåt
land," -- sanoi Uuno tutkien Henrikin silmistä oliko tämä sukkeluus
hänelle ehkä uusi.
-- Kuules, -- sanoi hän: -- från Pyttisskär tili Hangö -- --
-- Kyllä minä olen sen kuullut, -- sanoi Henrik.
-- Mutta he erehtyvät suuresti, -- sanoi Uuno; -- kulkuneuvojen edistys
noilla seuduilla, joilla tähän asti ei ole ollut mitään erityistä
merkitystä tai vetovoimaa sisämaasta päin, vaikuttaa, että niihin nyt
rupeaa tulvaamaan suomalaista työväkeä ja liikemiehiä, se on: juna
viepi läpi sen maan suomalaisvirran, joka huhtoo viikinkien
viimeisetkin jäljet puhtaiksi, he -- he!
Henrik sanoi käyneensä kerran Kirkkonummella ja Siuntiossa ja että ne
paikat olivat hyvin häntä miellyttäneet, että siellä oli ollut hyvin
kauniita ja vaihtelevia kumpuja, mainiosti viljeltyjä maita ja
jokaisella mökilläkin oli oma pikku puutarhansa, pihalla suuret
vaahterat tai pihlajat, istutettuina aivan vaan kauneuden nimessä, --
mihin suomalaiset ani harvoin panivat mitään arvoa. Ja yleensä tuntui
kehittyneemmältä.
Silloin Uuno, aivan kuin olisi ollut vanha mies, naputtaen väitteensä
vakuudeksi etusormen kynnellä johonkin penkkipuuhun, sanoi:
Ja sinä saat nähdä, että vielä ne paikat kerran kaikki muuttuvat umpi
suomalaisiksi.
Henrik ei sanonut tähän mitään, mutta juuri sen vaitiolon Uuno ottikin
vastaväitteeksi. Hän muuttui totiseksi ja vihasen näköiseksi, lakkasi
käyttämästä viipurilaista murretta ja -- aivan kuin puolustaakseen
itseään -- alkoi kiivaasti soimata ruotsinmielisiä, päättäen siihen,
että parasta olisi kuin kaikki pantaisiin laivaan ja lähetettäisiin
meren yli, "sittepähän pääsisivät emämaansa helmaan". Hän sanoi
"emämaansa" erityisen suurella inholla.
Mutta Henrik ei sittenkään sanonut mitään, sillä hänen vaitiolemisensa
väitti juuri sitä, mitä hän tarkoitti, ja mikä olisi ollut epämukava
sanoihin pukea. Hän tarkoitti että mammahan oli ruotsalainen, että he,
-- ainakin Johannes ja Henrik, -- olivat lapsuudessaan käyttäneet vaan
ruotsia ja vieläkin sitä käyttivät läheisimmissä veljessuhteissaan.
Uuno tunsi, että Henrik vaitiolollaan tätä tarkoitti ja vetosi heidän
kotioloihinsa ja sisällisiin tunteihinsa. Ja kun nyt Uuno sittenkin
jatkoi ruotsalaisten murjomista, kiihtyi ja suuttui hän itse niin että
suupielet kalpenivat ja värähtelivät. Piti senvuoksi vaijeta ja jatkaa
sanomalehden lukemista.
Veljesten väliin tuli näin jotakin epäsointua, ja he olivat pitkän
aikaa puhumatta mitään toisilleen.
Ennen muinoin oli kotona joskus naurettu alaikäiselle Uunolle, kun tämä
oli selittänyt olevansa punanen fenomaani, ja todella osoittanut sen
sillä, ettei häneltä ollut kukaan pitkiin aikoihin saanut ruotsin sanaa
suusta. Olipa ne kotolaiset taikka vieraat, jotka häntä ruotsiksi
puhuttelivat, hän vastasi aina suomeksi. Ja siksi hänestä joskus
sanottiin "meidän fenomaani". -- Mutta kuka olisi luullut, että hän
jatkoi samaan suuntaan vielä nytkin päästyään itsenäiseksi ja
ruvettuaan elämään omaa elämäänsä!
Henrik tuli yhä enemmän uteliaaksi Uunon suhteen ja mietti hänen
elämäänsä, vaikka he ulkonaisesti olivatkin riitaantuneet. Muistellen
Uunon lapsuutta ja heidän leikkejänsä Henrikiä rupesi salaa
naurattamaan, että Uuno siinä oli hänelle suutuksissa. Ja saadakseen
välin entiselleen Henrik nyt teki hänelle myönnytyksen.
-- No, no, -- sanoi hän, kun Uuno pani sanomalehden penkille, -- voihan
sinulla sentään olla jotain oikeinkin. Onhan tämä Suomenmaa.
-- Laivaan ne pitäisi kaikki, ja Ruotsiin! -- jatkoi Uuno, mutta
myönnytyksen johdosta ihan jo leppyneellä äänellä. -- Mitä ihmeitä ne
täällä tekevät, jos ei heille suomi kelpaa! Mokomatkin herrat! Heh! --
Mutta huomattuaan vähitellen jälleen kiivastuvansa hän pysähtyi ja
rupesi puhumaan muusta.
-- Tiedätkös että minä olen talven kuluessa aika lailla lukenutkin, --
sanoi hän olkapäät koholla, kädet polvia vastaan ojona ja huulet
yhteenpuristettuina.
-- Mitä lukenut?
-- Matematiikkaa, algebraata, trigonometriaa --
-- Äläs nyt, mitä varten?
-- Historiaa, saksaa, venäjää --
-- No niin, niin, mutta mitä varten?
-- Noh, mitä varten! -- matki Uuno: -- mitä varten luetaan?
-- Se on totta, sinähän kerran aijoit vähän niinkuin polyteknikoon.
-- Niinkö polyteknikoon -- mitäpä siitä olisi? Ei kyllä minä aijon
ylioppilaaksi, jos totta puhutaan, sanoi Uuno terävästi ja vähän
ankarasti katsahtaen Henrikiin. Siinä katseessa oli jotakin vanhaa.
Henrikin silmät menivät selälleen, mutta hän ei sanonut mitään, jäi
vaan miettimään eikä kuunnellut enää Uunoa, joka rupesi pitemmältä
lukujansa ja aikeitansa selittämään.
"Uuno privatistina ylioppilaaksi!" ajatteli Henrik. "Hän, joka oli
jätetty keskeneräiseksi siitä syystä ettei ollut varoja, -- oli
ajateltu, että kylläksi on kun Johannes ja Henrik saadaan
ylioppilaiksi. Uuno siis ottaa kuin ottaakin sen mikä häneltä
kiellettiin. Eikö tuossa hänen äskeisessä katseessaan ollutkin loukatun
ihmisen ilmettä, silloin kun hän sanoi: 'ei, kyllä minä aijon
ylioppilaaksi'. Omituista, omituista!" Henrik puolestaan ei olisi
ymmärtänyt panna semmoista arvoa ylioppilaana olemiseen: hän oli vaan
istunut koulunpenkillä kunnes tuli eteen tutkinnot, suorittanut ne ja
päässyt ylioppilaaksi. Mutta Uuno pyrki omin ehdoin sinne, omalla
tarmollansa, oli tehnyt itsekseen työtä koko talven. Ja kaikkea vaan
tuosta pienestä alkusyystä, mikä oli räpäyttämän verran välähtänyt
hänen silmäyksessään: "te luulitte muka että mitä siitä Uunosta, mutta
minäpä näytän teille!" Henrikiä säälitti ja liikutti Uuno, mutta ei hän
mitenkään tältä kannalta päässyt kovaäänisen Uunon kanssa puheisin. Se
oli välähtänyt ja mennyt. Koko tuo luukku hänen sieluunsa oli, kuten
sanottu, vaan hetkeksi auennut, ja se oli sitten niin sulkeutunut,
ettei siitä näkynyt vähintäkään jälkeä. Ja Uuno puhui nyt luvuistaan ja
töistään niinkuin olisi niihin ryhtynyt vaan iloisesta isänmaallisesta
velvollisuuden tunnosta.
Henrik alkoi nyt jostakin käsittämättömästä syystä käydä yhä enemmän
alakuloiseksi, niin että Uuno rupesi, seuraa hakien, tekemään
tuttavuuksia matkustajien kanssa, antautuen näiden kanssa kaikellaisiin
käytännöllisiin keskustelu-aineihin. Jonkun maanviljelijän kanssa
käytiin ensin läpi kaikki isonjaon järjestelyasiat. Mutta
maanviljelijän erottua Toijalassa hän vasta tapasikin oikein
mieleisensä otuksen. Se oli matkusteleva henkivakuutus-asiamies. Ja
senjälkeen Uunosta ei enää paljon tietänyt. Keskustelu heillä syntyi
tietysti henkivakuutus-asioista ja hän suorastaan nautti, hän ei
tiennyt kuinka kyllin kyykistää vartalonsa toisen puoleen
kuunnellakseen ja antaakseen vastauksia. Ei aikaakaan niin he jo
nousivat pystyyn ja esittelivät itsensä toisilleen. Ja nyt alkoi heidän
välillään ihan tuttavallinen keskustelu. He olivat sanalla sanoen
löytäneet toinen toisensa. Uuno kyseli tuon toimen palkkaetuja ja
"tantieemiä". Hänessä oli, kertoi hän naapurille -- jo kauan sitten
herännyt ajatus, että jokin semmoinen toimi voisi olla väliaikaisesti
hyvin sopiva hänelle, sittenkuin hän jättää maanmittarityön.
-- Vai niin, herra ---- on maanmittari?
-- Niin, olen vaan opikseni sitä vähin harjoitellut. Ei mikään toimi
niin opeta tuntemaan kaikkia maalaisoloja, erilaisimpia taloudellisia
kysymyksiä, kuin juuri maanmittaritoimi. Ja kyllä ne on sentään juuri
tiedot maalaisista oloista, jotka lopultakin ovat kaiken perustuksena,
-- sanoi Uuno.
-- Kyllä se niin on, kyllä se niin on, -- sanoi toinen ja vaikka näytti
Uunoa vanhemmalta, jotenkin Henrikin ikäiseltä, alkoi kuunnella häntä
niinkuin olisi ollut nuorempi.
Henrik ei voinut uskoa korviansa. "Maalaisolot", "taloudelliset
kysymykset," -- kuulla tämmöistä sanoja Uunon suusta, se oli sama
kuin ihan kokonaan kadottaa hänet käsistään. Hän harjoitteli
maanmittaustöitä vaan "opiksi!" Minne asti hän siis tavoittelikaan?
Siinä se istui aivan kuin joku tuntematon vilkas herra. Henrik nyt
vasta tuli ajatelleeksi kohdelleensa Uunoa ehkä liiaksi niinkuin lasta.
Hän aikoi tästälähin muuttua huomaavaisemmaksi Uunoa kohtaan. Muutenhan
menee kaikki heidän väliset suhteensa ihan pilalle.
Vasta Tampereelta erosi henkivakuutus-asiamies heistä.
Uuno istui tyhjälle penkille vastapäätä Henrikiä, haukotteli ja teki
istualtaan torkkumaan rupeamista, nojautuen selin ikkunanpuolista
seinää vastaan. Hän asetti pehmeän matkalakkinsa pään taakse ja nosti
toisen jalkansa ojoksi pitkin penkkiä.
Henrikin korvissa soivat vielä eronneen asiamiehen sanat: "minne
herra ---- matkustaa, jos saan luvan kysyä?" -- ja se matkan
tarkoituksen merkityksettömyyttä, vähäpätöisyyttä ja satunnaisuutta
ilmaiseva äänenpaino, jolla Uuno, toimimiehen tavoin otsaansa
rypistäen, vastasi: "sukulaisiani vaan tässä käyn katsomassa", -- sekä
heidän yhteinen ikäänkuin anteeksiantava naurahduksensa tälle asialle
hyvästijättösanojen ohella.
Henrik piti tätä matkaa tärkeimpänä, mitä hänelle voi tapahtua, -- ja
ainakin lukujensa ja toimiensa rinnalla. Mutta Uunosta se oli vaan
jotain pikku tapahtumaa hänen varsinaisen elämänsä rinnalla. Mamma,
Johannes, Henrik, entisyyden muistot, ne olivat hänelle vaan: --
"sukulaisiani katsomassa". Henrik tiesi, että niin ei ollut, mutta hän
vaan ei mitenkään ymmärtänyt kuinka saada esille tuota entistä
lapsuuden suhdetta, joka koko ajan tuntui pakenevan hänen käsistään.
Kaikkein omituisinta oli, että hänestä tuntui niinkuin pitäisi sovittaa
entisiä vääryyksiä osoittamalla entistä suurempaa hellyyttä Uunoa
kohtaan. Mutta tähän ei enää ollut aikaa eikä hän keksinyt mitään
keinoja siihen. Ja sentähden hän tuli yhä enemmän alakuloiseksi.
Hänestä näytti, että Uuno on eksymäisillään jonnekin raakaan,
röyhkeään, herjaavaan maailmaan, ja että voisi häntä siitä vieläkin
estää ja pidättää, jos oikein panisi siihen kaikki voimansa. Mutta kun
Henrik heräsi ajatuksistaan, näytti hänestä kummalta, että hän oli
saattanut noin ajatella Uunosta. Eikö juuri Uuno päinvastoin ollut
edellä häntä; Uuno oli tarmokas, toimelias, kiinni asioissa, eteenpäin
pyrkivä ja varmaan eteenpäin pääseväkin, Henrik sitävastoin epäilevä,
saamaton, ilman mitään varmoja aikeita. -- Henrikin tuli oikein hiki
päähän, kun hän rupesi vertaamaan itseänsä Uunoon ja näki taas oman
saamattomuutensa ja hataruutensa. Ja hän kun oli voinut ajatella että
Uuno on eksyksissä ja että häntä täytyy jostakin pelastaa!
Uuno ei torkkunut todella, -- ei tainnut saada ajatuksiltaan nukuttua.
Tai oliko hän niin hyvillään, että hyvämieli teki estettä ja aukoili
silmiä. Aivan kuin olisi muistanut jotakin tärkeätä, hän yhtäkkiä
kavahti, veti povitaskustaan nahkaisen lompakon, -- se oli hyvin
moniosainen ja sitä piti käännellä sinne tänne ennenkuin pääsi minne
tahtoi, -- ja sieltä hän otti esille muutamia papereita, selaili niitä,
mutta ei löytänyt mitä haki, ja rupesi tapailemaan muualta taskuista.
-- Minne ihmeeseen minä paninkaan, -- puhui hän itsekseen syventyen
povitaskuunsa ja tuijottaen eteensä.
Samassa putosi hänen lompakostaan, jonka hän oli jättänyt hajalleen
penkille, jotain taitettuja kirjeitä ja valokuva.
Henrik nosti ne ylös ja katsahti valokuvaan. Siinä oli nuoren naisen
pää, älykkäät, lapselliset, luultavasti hyvin vaalean siniset silmät
suoraaan ja toimessaan eteenpäin katsovina ja vaalea tukka ehkä
tahallisesti järjestetyissä mutta nähtävästi luonnollisissa pitkissä
kiharasuortuvissa, jotka tupruelivat joka suunnalle kasvojen ympärillä.
Henrikin vavahti sydän noihin kasvoihin katsahtaessa.
-- Kuka tämä on? -- kysyi hän pidellen valokuvaa kädessään.
-- Mitäs arvelet?
-- Onko sinun tuttujasi?
-- Niin, ajatteles, minäkin olen ollut opettajana. Olen tunkeutunut
sinun alallesi, ha-ha, käykö kunniallesi?
-- En minä enää aijo opettajaksi. --
-- Etkö, miksikäs sitten?
-- No puhutaan siitä sitten, mutta vastaa sinä ensin.
-- Niin, näes, minä olen siellä Viipurissa ollut suomenkielen
opettajana kolmelle impyelle, -- sanoi hän puoleksi piloilla, -- ja
yksi niistä on tämä. Olisitko uskonut: minä! -- Mutta sanoppas nyt
sinä, miksi aijot ruveta, kun et rupeekkaan opettajaksi?
Henrik katseli yhä valokuvaa ja ihmetteli, ettei Uuno siitä sen enempää
välittänyt.
-- Jo siitä on kauan kuin minä ne aikeet jätin, sanoi Henrik
välinpitämättömästi, mutta lisäsi lämpimästi: -- Kuinka sinä häneltä
sait valokuvan?
-- Hän antoi sen itse.
-- Sinä pyysit!
-- Enkä pyytänyt. Näes, jos nyt oikein tahdot tietää, niin meidän
välillämme syntyi kerran "mankemangi". Ja juuri viimeisellä tunnilla.
Tuli puhe suomenkielen sointuisuudesta, minä väitin, että se muistuttaa
italiankieltä, -- sanotaanhan niin?
-- Olen minäkin kuullut.
-- Niin nämäkös, fiinit ruotsikot, alkavat kaikki kolme kikatella ja
hakevat kilvan rumimpia sanoja mitä löytävät: "mitä se nyt on: rakkaus,
ush! tulitikku, yksimieli, yksikieli! ush, ush!" Minä sanoin, ettei
"kärlek" ja "tändsticka" ole ollenkaan kauniimpia. Mutta vieläkös mitä!
Näiden mielestä on "kärlek" jotakin aivan suurenmoista. Ja he matkivat:
kärlek! kärlek! Sanalla sanoen syntyi kova kahakka.
-- No kyllä sinä, Uuno, osaatkin kiivastua.
-- En minä kärsi semmoista joutavaa. Sanoin heille, etten ymmärrä mitä
varten opitaan kieltä, johon ei tunneta sympatiaa, ehkä sen oppiminen
olikin tullut vaan jotenkin "muotiin", -- ja nousin ylös, -- tosin oli
tuntikin jo lopussa.
-- Ja olit tietysti ihan vimmoissasi.
-- No, en juuri voi sanoa. Hanna -- se on tämä valokuvassa -- hän taisi
luulla että minä olin loukkaantunut, ainakin huomasin että hänellä oli
vedet silmissä, kun minä lopetin keskustelun ja rupesin tekemään
lähtöä.
Henrik katsahti ehdottomastikin taas valokuvaan.
-- Ja kun minä sitten seuraavana päivänä olin asemalla lähtemässä
Helsinkiin, tuli hän sinne ja pyysi ottamaan hänen valokuvansa
muistiksi.
-- Tiedätkös, se on jotenkin paljon sivistyneeltä naiselta, -- sanoi
Henrik.
-- Taitaa, -- naurahti Uuno. -- Kyllä hän on tunnetusta perheestä. Ne
on niitä T----ia, olet varmaan kuullut?
-- En ole koskaan kuullut.
-- Joilla vielä on nuo suuret maatilat juuri ennenkuin Viipuriin
tullaan. Jaa, mitäs sanot, Henrik, se on rikas tyttö! -- Mihin
ihmeeseen minä sen tuppasin, -- perhana! -- sanoi hän ja rupesi taas
hakemaan.
Uunon leikillinen ja perin tavallinen viittaus ei miellyttänyt
Henrikiä. Se näytti hänestä loukkaukselta tuota naista kohtaan, jonka
valokuva hänellä oli käsissään. Henrik olisi pitänyt itseänsä
onnellisena, jos hänellä olisi ollut tämmöinen suhde: jos joku olisi
tullut saattamaan, jos olisi antanut valokuvan ja pyytänyt muistamaan.
Mutta Uuno näytti tätäkin asiaa pitävän pikkuseikkana. Joku taskuihin
jäänyt paperilappu, johon oli asioita kirjoitettu, oli hänelle paljoa
tärkeämpi!
Henrik viivytteli antamasta valokuvaa pois, ja kun Uuno sen otti ja
tähtäillen sopivaa rakoa lompakossa, lennätti kahden kirjeen väliin,
pisti povitaskuunsa, ja kohta sen perään huusi pitkää haukotusta,
niin Henrikin tuli valokuvaa ikävä. Uuno oli nyt hänelle vielä
kiinnittävämpi sen toisen olennon vuoksi, jonka kuvaa Uuno piti
takkinsa alla.
Kun Henrik ei enää ymmärtänyt minkä syyn nojalla voisi kysellä
vieraasta neidistä, jätti hän asian. Mutta itsekseen hän ei voinut
unohtaa tuota tapausta: ensin kyyneleitä ja sitten tuloa junalle ja
valokuvan antamista.
-- Kuules Uuno, onko sillä vähän rokonarpiset kasvot? -- piti hänen
vielä kysyä.
-- Niin neiti T:lläkö? On, mutta ainoastaan hiukan, ei se häiritse, se
päinvastoin vähän sopii hänelle.
Juuri niin oli Henrikkin ajatellut.
Uuno asettui nyt todenteolla makuulle, pitkäkseen, ja hän nukkui
Seinäjoen yöasemalle asti, jonne juna saapui illalla. Henrik herätti
hänet.
-- Jasoo, jasoo, -- sanoi Uuno, hypähti pystyyn ja kulki Henrikin
kanssa lakki silmillä unen pöppörössä, mutta varmasti ja nopeasti
hotelliin, jossa oli yökortteereja matkustajille. Hän työntäytyi esille
tungeskelevien matkustajien välitse, jotka kiirehtivät vahtimestarilta
anastamaan kukin parhaimman huoneen numeron, ja esitti vaatimuksensa
niin rähisevällä äänellä, että vahtimestari heti merkitsi hänelle hyvän
numeron.
-- Mille puolelle tämä huone antaa? -- hän kysyi.
-- Kyllä se on tänne radalle päin.
-- Ei, ei, antakaa toiselle puolelle, aamusella ei saa unta kun junat
huutavat.
Henrik olisi tahtonut juuri sen huoneen, missä junain vihellykset ja
jyrinä kuuluvat. Hän rakasti kuulla ja tuntea unissaan olevansa jossain
erinomaisessa. Mutta Uuno -- hän tahtoi nukkua hyvin.
Ja heille osoitettiin toinen huone, poispäin monikiskoiselta radalta,
ja Uuno meni kapsäkin kanssa sinne.
Henrikiä ei unettanut ja hän tahtoi ensin nauttia vähän raitista ilmaa
vaunutomun jälkeen. Hän tuli ulos tasaisesti kivitetylle penkereelle,
joka eroitti hotellin radasta.
Oli jo pimennyt. Ei yksikään matkustaja liikkunut enää ulkona. Jossain
kauempana asemamies sulki tavarahuoneen ovea ja mennä kolisteli ensin
pitkin kivitettyä pengertä, laskeutui sitten kivettömälle maalle ja
hupeni kuulumattomiin. Kaikki oli hiljennyt. Kostean kevätilman vuoksi
kuului siellä täällä tipahduksia räystäistä ja tikapuilta. Ja jossain
ei aivan kaukana rääkkyi tyynessä hiljaisuudessa ruisrääkkä. Ilmassa
tuntui kytösavun hajua.
Hämärässä ei selvään enää eroittanut kauas. Mutta sen verran kuitenkin
näkyi, että edessä oli jokin suuri lakeus ja molemmille sivuille
myöskin hyvin avonaista. Taivaan vaalean viheriä kirkas rantahohde
ylettyi joka paikassa ihan kuin liian alhaalle. Tästä varmaan siis
alkoivat Pohjanmaan lakeudet, mutta ne olivat nyt kostean yösumun alla.
Omituinen vetovoima jonnekin tuonne kauas valtasi Henrikin, niinkuin
johonkin, jota hän ei vielä ollut nähnyt vaikka se olikin hänen omansa,
ja hän edeltäpäin sitä rakasti. Ja samassa hän muisti että tuonne
poispäinhän asuivat mamma ja Johanneskin, ja hänen tuli vielä selvempi
tunto, että tuo vieraan luontoinen hämärä, kosteassa sumussa salautuva
maisema oli hyvin, hyvin likellä hänen sydäntään, -- ja yhtä likellä
hänen sydäntään oli koko maailma, jonka ääriä ei näkynyt ja saattoi
vaan osoittaa: tuonnepäin ovat mamma ja Johannes, ja tuonnepäin --
Henrik ajatteli minnepäin Viipuri olisi hänestä katsoen, -- jonnekin
tuonnepäin on se vähän rokonarpinen, vaaleansinisilmäinen, joka tahtoi
pyytää anteeksi Uunolta ja tuli junalle.
-- Etkö tule jo maata, Henrik? -- kuului samassa Uunon ääni. Hän seisoi
paitahihasillaan hotellin ovessa.
Henrikin olisi tehnyt mieli vielä nauttia kevätyön viileyttä ja kuulla
ruisrääkkää, mutta hänen suhteensa Uunoon näytti väkisinkin muodostuvan
semmoiseksi niinkuin Uuno olisi häntä vanhempi ja johtaisi hänen
askeliaan. Tosin se Henrikiä vähän nauratti, mutta ei hän sentään
jäänyt ulos, vaan meni sisälle.
Uuno oli sytyttänyt molemmat kynttilät ja käveli takitta edestakaisin,
peukalot liiviaukoissa ja paperossi hampaissa. Hän oli jo saanut
huoneen täyteen savua. Nähtävästi hänellä oli jotakin sanomista
Henrikille, mutta hän odotti, että Henrik rupeaisi riisuutumaan.
Vasta kun Henrik oli vuoteessa, pysähtyi Uuno, heitti pois paperossin
pätkän, istui vuoteelle ja vetäen ahtaita kenkiä jaloistaan sanoi
ponnistuksesta pingoitetulla äänellä:
-- Niin, mitä se olikaan, mitä sinä puhuit, -- ettäkö et aijo
opettaja-uralle?
-- Niin olen ajatellut.
-- Se tahtoo sanoa, mihin siis olet ryhtynyt?
Henrik mietti ennenkuin vastasi.
-- Katsoppas, minä olen ruvennut harrastamaan astronomiaa, sanoi hän,
ja lisäsi sitten selitykseksi: tähtitiedettä.
-- Niin, niin, kyllä ymmärrän. Vai niin. Sinä aijot varmaan
geodeesiksi?
-- Niin -- onhan sitä monta tietä auki.
-- On, on, -- sanoi Uuno miettien jotain. -- Olet siis käynyt
observatoriolla?
-- Kävinhän minä siellä, -- sanoi Henrik epävarmasti.
-- Oletko professorin omalla johdolla tehnyt työtä?
-- Enhän minä, tarkoitan vaan että olen käynyt siellä katsomassa.
Oikeastaan en ole vielä niin pitkälle tullut.
-- Mutta siitähän vasta aletaan?
-- Aivan oikein, mutta katsos minä olen ottanut asian vähän toiselta
kannalta, se tahtoo sanoa, olen vasta ikään tehnyt lopullisen
päätöksen, enkä siis vielä ole ehtinyt -- --
-- Vai niin, sinä vasta olet tuuminut, minä ymmärsin väärin. -- Mutta
kuule, teetköhän vaan viisaasti, kun ryhdyt noin epävarmaan?
Henrik ei tiennyt mitä vastata.
-- Ja sitäpaitsi, -- aikoi Uuno jotain sanoa, mutta keskeytti ja
lisäsi, -- niin no, itsehän sen paraiten tiedät.
Henrik ymmärsi, että Uuno tarkoitti toimeentulokysymystä. Hän oli vähän
niinkuin kuumilla hiilillä. -- Uunon edessä! Hän ei ollut koskaan
ottanut asiata tältä kannalta. Tietysti hän ymmärsi, että kohta hänen
piti ruveta observatoriolla käymään ja valita joku käytännöllinen,
vastaista ansiota tarkoittava päämäärä. Mutta oikeastaan hän oli
valinnut tähtitieteen ihan toisellaisista syistä, joita hän ei olisi
mitenkään pystynyt Uunolle selittämään. Ehkä ne olivatkin epäselviä.
Oikeastaan niitä olikin vaan yksi ainoa syy: yleensä vaan se vetovoima,
minkä hän tunsi tähtiä kohtaan. Kun hän Uunon kysymysten johdosta nyt
selvästi tuli ajatelleeksi vaikuttimiaan, niin hän ensi kerran huomasi,
etteihän hänen vaikuttimillaan ollutkaan oikeastaan mitään yhteyttä
niiden kuivien matemaatillisten avaruuslaskujen kanssa, joita
astronomia tarkoitti. Hän oli tullut tähtitieteeseen vaan Flammarionin
kirjoista.
Olihan hänelle silloin asia ihan selvänä -- ja nyt: Uunon kysymys
kaikki tyyni sekoitti. Henrikistä tuntui yhtäkkiä niinkuin koko tuo
astronomiajuttu olisi ollut hullutusta hänen puoleltaan: niinkuin hän,
ratkaistessaan kysymystä elämänsä tehtävästä, ei olisi ottanut asioita
vakavalta täysikäisen kannalta, kuten jo Uunokin, vaikka oli häntä
nuorempi, osasi ottaa, vaan olisi ottanut joltakin perin lapsekkaalta
kannalta. Koko tuo ajatus kaikkivaltiaan tutkimisesta tähtitieteen
yhteydessä nyt myöskin tuntui lapsekkuudelta.
Geodeesiksiko, kuten Uuno ehdoitti? Se on: osata tähtien avulla määrätä
kiinnepisteitä maan pinnalla, että näiden mukaan sitten voitaisiin
piirtää oikeampia karttoja! Se kaikki oli kovin kaukana siitä, mitä
Henrik tarkoitti, mutta toiselta puolen: jos nyt Flammarion jo on
sanonut kaikki, mitä tähtitieteen perustuksella voi kaikkivaltiaasta
sanoa!
Henrikiä tällä hetkellä suoraan peloitti. Ja ne vuodet, jotka hän
tutkintoja suorittamatta oli yliopistossa ollut, kammottivat häntä.
Hänen oli nyt vuoteessaan pahempi kuin pillastuneen hevosen selässä.
-- A propos -- oletko lukenut Flammarionia? -- kysyi Henrik
äänettömyyden katkaistakseen.
-- Sehän kuuluu olevan tavaton fantasti, -- vastasi Uuno.
"Mikä onni, ettei toinen ihminen voi nähdä toisen sisällisiä
vaikuttimia!" ajatteli Henrik. Hän tunsi itsekseen punastuvansa ja sitä
Uunolta salatakseen hän veti peitteen silmiinsä asti.
Riisuttuaan ja heittäytyessään voimalla pitkäkseen Uuno sanoi ikäänkuin
lohdutukseksi:
-- Sinun pitäisi neuvotella professorin kanssa ja päästä hyviin
kirjoihin.
-- No katsoppas, minä olen ajatellut hankkia sivutyötä. Voinhan minä
suomentaa jotakin ja sitten olen ajatellut kirjoitella johonkin
sanomalehteen -- vaikkapa pienempiä tähtitieteellisiä sepustuksia à la
Flammarion.
Henrik venytti päänsä jälleen peitteen alta ja ihmetteli ettei Uuno
hyväksy hänen viimeisiä ehdotuksiaan.
-- Se on kaikki hyvä, -- sanoi Uuno, -- mutta minä olen ainakin
huomannut, että mihin kerran ryhtyy, siihen täytyy ottaa kiinni
täydellä höyryllä, -- ei mitään sivutöitä, kaikki aika siihen yhteen,
aina vaan täydentää tietojaan ja ottaa selvää ja päästä perille!
-- Hm, -- pani Henrik.
-- Aikaa ei saa piisata, saati että sitä vielä olisi sivutöihin panna.
-- Mutta näetkös kun meidän tähtösemme esimerkiksi näin kesällä eivät
paista, niin olen nyt ajatellut käyttää ainakin tätä aikaa sivutyöhön,
-- sanoi Henrik tyytyväisenä sukkeluuteensa.
-- No niin niin, miksei. Mitä olet ajatellut hommata?
Henrik luuli jo luetelleensa, mutta hän lisäsi nyt vielä yhden:
-- Esimerkiksi jotain kotiopettajan paikkaa, -- sanoi hän.
-- Vai niin, sanoi Uuno hyväksyvästi ja kehuvasti. -- Jaha, jaha. No,
puhutaan huomenna, vielähän meillä on pitkä taival edessämme.
Hän sammutti kynttilän.
-- Jaa no, hyvää yötä sitten, -- sanoi Henrik vähän ajan kuluttua ja
vähän oudostellen, sillä ei hän eläissään ollut vielä Uunolle sanonut
hyvää yötä.
-- Hyvää yötä, -- sanoi Uuno huolimattomasti ja kääntyi sängyssänsä.
Siinä he makasivat kaksi veljestä pimeässä ihankuin kaksi samaan
huoneeseen sattunutta vierasta matkustajaa, jotka olivat vasta vähän
tutustuneet keskenänsä. Ei kumpikaan tahtonut nukkua ensin eikä häiritä
toisen nukkumista. Henrikissä oli jonkinlainen ahdistus: olisi tehnyt
mieli sytyttää taas kynttilä, puhua jotain lapsellisempaa ja nauraa
ennenkuin nukkui, mutta sen sijaan hän hyvin varovasti kääntyi toiselle
kyljelleen ja rupesi teeskentelemään nukkuvan hengitystä. Hänen
suuhunsa kerääntyi tällöin kuitenkin sylkeä, ja siitä päästäkseen hänen
täytyi olla heräävinään, sitten hän taas oli nukkuvinaan, kunnes kuuli
Uunon hiljaa kuorsaavan.
Silloin hän vapautui ahdistuksestaan ja hänen ajatuksensa pääsivät
valloilleen. Hän jäi heittelemään itseään sängyssään voimatta saada
unta, kunnes lasketun rullakartiinin inhoittavan huonosti töhräisty
maisema lumivuorineen, puroineen ja myllärinmajoineen alkoi kuultaa
kirkastuvan päivän tähden, ja hän siihen katsoessa vihdoin nukkui.
Seuraavana päivänä Henrik ilokseen huomasi, että yölliset synkät
ajatukset saattoivat hyvin olla liioiteltuja: ei hän ehkä ollutkaan
niin tarmoton, kuin oli näyttänyt, ja ehkä siitä tähtitieteestäkin
vielä jotain tulee. Uuno on vaan toisenluontoinen ihminen, siinä
kaikki. Jos Henrik löytää niin varmasti oman alansa kuin oli nähtävästi
Uuno löytänyt, niin eikö hän muka voisi tarmokas olla! Kalliovuori ei
estä häntä, jos niikseen tulisi. Siis koko vika oli vaan siinä, ettei
hän vielä ollut varmaan löytänyt alaansa, -- tai ei ollut vielä
perehtynyt siihen, jonka oli vasta löytänyt.
Uunon oli hyvin vaikea nousta. Henrik sai häntä herätellä monta kertaa.
Hän oli jo pessyt itsensä, mutta Uuno yhä virui voimatta tehdä
päätöstä. Henrikin täytyi kiirehtiä ja torua häntä.
-- Minua vaivaa aamusin omituinen väsymys, -- sanoi hän
puolustuksekseen.
-- Sinä tupakoit liiaksi, -- sanoi Henrik.
Vasta aamukahvin jälkeen ja saatuaan tupakan suuhunsa tuli Uuno
tolkullensa, alkoi vilkastua entisekseen ja sortaa Henrikiä taas
tohvelin alle.
Ouluun päin menevä juna läksi yöasemalta jo 7:ltä aamua.
He ehtivät näpin rynnätä ulos hotellin ravintolasta, jossa kahvit
juotiin, ja hyppäsivät jo liikkeessä olevaan junaan.
-- Olipa vähällä ettemme jääneet, puhuivat he toisilleen, virkistyneinä
tästä liikeponnistuksesta ja tulivat pitkään, ihan uuteen ja ihan
tyhjään kolmannen luokan vaunuun.
Henrik asettui käytävän keskelle ja kävi käsin penkkien välisiin
rautatankoihin koettaen vetää itseään ylös. Mutta tangot olivat liian
kaukana toisistaan. Hän ei voinut.
-- Annas kun minä, -- sanoi Uuno ja koetti samaa. Mutta tuskin oli hän
saanut jalkansa vähän maasta, kuin kädet pettivät ja hän oli pudota
selälleen. Rilleistä vierähti toinen lasi permannolle.
-- Eikös perhanassa, -- sanoi hän, antoi Henrikin hakea lasia ja itse
teki uutta yritystä, kunnes todella riippui niinkuin tahtoi, vaikka
tosin punaisena kuin krapu ja suonet pullollaan.
-- Näätkös, näätkös, -- köhisi hän Henrikille, ja laskeutui vasta
sittenkuin tämä oli katsahtanut penkin alta, jonne lasi oli kiirinyt.
Tämä pieni tapaus oli yhtäkkiä tehnyt heidät taas tutuiksi keskenään.
He sovittelivat yhdessä lasia takaisin kehään ja haukkuivat leikillään
toistensa kykenemättömyyttä näin pienessä asiassa.
-- Etpäs voinut vetää itseäsi ylös! -- sanoi Uuno, kun lasi oli
paikoillaan ja rillit painetut nenälle.
-- Gabrielille se tietysti olisi ollut ihan kuin leikin tekoa, -- sanoi
Henrik, muistellen kuinka Gabriel, joka oli heistä kaikkein
suurikasvuisin, oli ennen muinoin kotona vetänyt 24 kertaa käsivoimilla
leukansa tankoon.
-- Minäpä voitin Gabrielin hypyssä, -- sanoi Uuno.
-- Oletko muuten saanut mitään tietoja hänestä, -- lisäsi hän vähän
ajan perästä muuttuneella, totisella äänellä.
Henrik huokasi syvään ja myöskin samassa muuttui totisen näköiseksi.
-- Ei muuta kuin että häntä ei hyväksytty koneenkäyttäjä-tutkinnossa.
-- Kas niin! -- sanoi Uuno harmistuneena. -- Ei nyt luulisi paljon
vaadittavan!
-- Älä viitsi hänestä noin --, minun on häntä hirveän sääli. Siinä
taitaa olla joku rakkausjuttukin vielä mukana.
-- Tietysti: où est la femme! Se nyt vielä puuttui, -- sanoi Uuno,
aivan kuin olisi ollut valmis antamaan Gabrielille vitsaa. --
Lopultakin siitä miehestä ei tule kuin tavallinen vetelys ja
laiskottelija.
-- Älä sano, ei sitä tiedä. Kun hän vaan kerran löytää oikean
alansa -- --
-- Alansa! Tuota sanaa en voi sietää. Mies on jokapaikassa alallaan.
Mutta vetelykset eivät koskaan pääse oikealle alalleen, sillä heidän
oikea alansa on laiskuus.
Henrik punastui, mutta peitti sen siihen, että rupesi molemmin käsin
hieromaan tomua kasvoistaan ja sanomaan, että hirveätä on istua näin
kauan junassa.
Hetken aikaa vaitioltuaan Uuno rupesi jälleen tiedustamaan Gabrielista.
-- Eikö hän jo suorittanut jotain pannututkintoa, vai mikä se oli? --
kysyi hän.
-- Niin niin, mutta katsos niitä on kaksi tutkintoa, ja toisessa hän ei
tainnut läpäistä.
Sitten he eivät taas pitkään aikaan puhuneet mitään, vaan miettivät
kumpikin itsekseen.
IV LUKU.
Gabriel oli perheen vanha suru.
Hänen historiansa kulki jo entisen kotonaolon aikana niinkuin erillään
muista veljeksistä. Mutta kotoa lähdettyä se erosi muista niinkuin
virran haara, joka on kääntynyt omille urilleen ja jättäen muut
laskenut ihan toiseen veteen. Sentähden, kun hänestä rupeaa kertomaan
muiden veljesten rinnalla, on niinkuin äkkiä tulisi laajalta niityltä
tiheään metsään, -- niityltä, josta on näkynyt taloja ja on ymmärtänyt
paikat ja suunnat, -- metsään, jossa ei näy kuin läheisimmät puut eikä
ole tietoa etelästä eikä pohjoisesta.
Ja kuitenkin hän oli yksi veljeksistä, oli saman isän ja saman äidin
poika, ja vaikka oli kookkaampi muita, muistutti kasvoiltaan äitiä
enemmän kuin kukaan heistä.
Muut veljekset häntä ikäänkuin eivät huomanneet, tai eivät ottaneet
lukuun, sillä vaikka hän oli kaikkia heitä väkevämpi, hänellä ikäänkuin
ei ollut omaa tahtoa, vaan hän leikki aina sitä mitä muut keksivät, ja
totteli muita. Uunoakin, vaikka tämä oli nuorin.
Hänellä ei ollut koskaan ollut halua lukuihin. Kesäisin hän oli
kiiriskellyt haoissa, laitellut kaaripyssyjä ja tavoitellut käsiinsä
kaikellaisia lintuja, hiiriä ja oravia, siirrellyt muurahaispesiä
paikasta toiseen, pannut niitä tappelemaan keskenään. Talvisin hän taas
mieluimmin oleskeli tallissa ja renkien mukana töissä. Ja saattoi olla
ulkona aamusta iltaan. Ei hän tiennyt sen parempaa kuin istua
multakuorman kuskina. Ja hänen hartain toivonsa oli muuttaa kokonaan
renkitupaan, jossa ei joka kerta sisäänastuttua saanut toria siitä,
että toi mukanaan tallin hajua, kuten nyt ruokasaliin ja saliin
tullessa. Mamma ei voinut käsittää, mikä ihme sitä poikaa veti renkien
luo, pappa ei ottanut asiaa ajatellakseen, vaan torui Gabrielia mamman
pyynnöstä, kun ei mamman omista sanoista enää ruvennut olemaan apua.
Gabriel lähetettiin kouluun niinkuin muutkin pojat. Mutta vuosi
vuodelta kävi luku häneltä yhä huonommin. Toiselle luokalle hän oli
jäädä kolmanneksi vuodeksi, pääsi kuitenkin armosta kolmannelle, mutta
täällä hän peräti jätti lukemisen. Sitäpaitsi hän oppi yhä enemmän
kujeilemaan, ikävää karkoittaakseen, ja vihdoin alkoi kuulua opettajien
puolelta ehdotuksia, että poika otettaisiin kokonaan koulusta. Niin
tapahtuikin. Pappa koetti alussa itse lukea hänen kanssaan, mutta
hermostui tästä siihen määrään, ettei tuntenut lopulta itseänsä: hän
näki, että rupeisi suoraan vihaamaan omaa poikaansa, jos vielä jatkoi
opetusta. Ja niin jäi sekin asia. Gabriel oli jo kasvanut yli
nuorukaisijän. Hän oli ehtinyt tottua pois renkien töistä ja osasi
laiskotella. Eikäpä niistä töistä muuten kukaan kiittänytkään. Häntä
huvitti sen sijaan kaikellaisten keksintöjen toimeenpaneminen. Siinä
kaukaisessa toivossa että hän vielä saisi halua luonnontieteihin, kuten
Linné muinoin, salli mamma hänen käyttää yhtä huonetta renkituvan
vieressä jonkinlaiseksi lintutarhaksi. Gabriel asetti sinne kuusen
näreitä ja keräsi punatulkkuja, tilhiä, ristinokkia ja muita
talvilintuja, joita hän onkivavan päähän kiinnitetyn jouhiansan avulla
osasi pyydystää elävinä käsiinsä. Mamma olisi kärsinyt huoneen
hirmuista siivoa ja hajua, mutta se osoittautui muuten sopimattomaksi:
linnut kuolivat savuun, joka kärysi huonosta uunista, ja kun ei
parempaa huonetta voinut saada, jäi koko asia sikseen. -- Perpetuum
mobilea hän myöskin koetteli laittaa, ja sai pienten sähköpatterien
avulla kaksi pyörää käymään. Mutta heti kun ne kävivät, ei asia enää
huvittanut häntä.
Hänellä oli sitten aika hyvä käsiharmonikka. Sillä hän taisi soittaa
koko pitkän iltapäivän jossain tallin vinnillä, kun isä oli poissa
kotoa eikä voinut kuulla. Myöskin oli hän ottanut tavakseen käydä
harmonikkansa kanssa jossain tuttavien poikien luona ja oli joskus jo
renttuillutkin näiden kanssa. Vähitellen hän ei enää välittänyt siitä,
että pappakin kuuli pihan perältä hänen harmonikkansa jankutuksia.
Mutta kerran hän soitteli jo vintikamarissa, ja silloin se tuli hänen
asioilleen ratkaisu.
-- Käske Gabriel alas, hetipaikalla! -- sanoi pappa Uunolle. Uuno
säikähti papan terävästi tuijottavaa silmää ja kalvenneita suupieliä.
Hän meni nopein askelin, sydän kurkussa vinninrappusia ylös.
-- Pappa käski sinun tulla alas, -- sanoi hän vintikamarin ovesta
Gabrielille, joka virui vuoteessa, ja huoletonna soitteli liimalta
haisevaa harmonikkaansa.
Gabriel, ihan kuin olisi aavistanut jotain, nousi nopeasti, ja meni
Uunon edellä alas, harmonikka kainalossa. Uunosta näytti, että
Gabrielkin oli kalvennut.
Pappa odotti alhaalla, vintikäytävän oven luona. Kun Gabriel oli tullut
alas ja sulkenut oven jälkeensä, aikoi hän mennä pari askelta
eteenpäin, mutta pappa seisoi ihan liikahtamatonna hänen edessään,
niin että Gabrielin oli perääntyminen ja hän painoi silmänsä alas.
-- Jo kauan olen minä katsellut sinun elämätäsi. Sinä näyt pitävän tätä
kotia paikkana, jossa on mukava vetelehtiä ja renttuilla. Anna tänne
tuo kapineesi!
Pappa tavoitteli käsiinsä harmonikkaa silminnähtävällä tarkoituksella
viskata se säpäleiksi. Mutta Gabriel väisti ylpeästi.
Samassa mamma tuli hätääntyneenä kyökistä ja pysähtyi kynnykselle.
Pappa huusi:
-- Panet tuon luotasi, taikka menet ulos!
Uuno vapisi papan julmistunutta ääntä. Hän oli jäänyt heidän väliinsä,
eikä hämmästyksissään tiennyt kuinka pujahtaa pois. Mutta Gabriel nosti
päänsä ja sanoi yhtä kovalla äänellä kuin pappakin:
-- Lähden minä tästä vähemmälläkin huutamisella.
Ja Uunoon tuli kauhea ajatus: voittaisikohan Gabriel papan, jos he
rupeisivat tappelemaan? Hän pujahti nyt pois ja siirtyi mamman luo.
Pappa sanoi Gabrielille:
-- Minun puoleltani ei ole esteitä.
Ja Gabriel meni harmonikka kainalossa tampuriin, lähteäkseen talosta,
ja rupesi ottamaan palttoota naulasta. Ulkona oli syksyinen sadesää.
Pappa tuli jo vähän lauhtuneena hänen jälessään tampuriin ja
väittääkseen Gabrielin äkkinäistä lähtöä mahdottomaksi, sanoi
palttoosta, jota Gabriel haki:
-- Onkohan sekään sinun?
Silloin Gabriel loukkaantui vielä enemmän ja tahtoi mennä ulos ilman
palttoota. Mutta mamma ei voinut enää hillitä itseään, vaan kapsahti
hänen kaulaansa ja rupesi estelemään ja sanomaan että pappa oli vaan
kiivastunut.
Pappa jätti nyt asiat mamman huostaan ja meni pois omaan kamariinsa
sanomatta sanaakaan.
Mutta Gabrielin mieli oli kuohuksissa, ja mamman estelyt vaan
yllyttivät häntä.
Vihdoin mamma toi kuitenkin hänelle hänen palttoonsa ja hän meni ulos
ilmaistuaan lohdutukseksi mammalle, missä hän aikoi olla yötä ja missä
mamma saisi häntä huomenna tavata.
Suuri suru oli sinä yönä pappilassa, eikä lamppuja sammutettu koko
yönä. Pappa ja mamma kuiskuttelivat keskenään papan kamarissa ja mamma
nyyhkytti. Pappa puhui sortuneella äänellä ja yski usein. Uuno makasi
yksin poikain kamarissa, valvoen, kylmä hiki säärissä. Johannes ja
Henrik olivat siihen aikaan kaupungissa koulussa.
Seuraavana päivänä, ennenkuin mamma oli lähtenyt Gabrielia tapaamaan,
tuli Gabriel poikain kamariin ja kysyi hiljaa Uunolta: missä pappa on?
Pappa oli lähtenyt ulos pitkävartisissa saappaissa, luultavasti
ojatöitä katsomaan suoniitylle.
Gabriel istui poikain kamarin vahavaate-sohvalle odottamaan. Uuno
jatkoi läksyjen lukemista, vaikkei ajatellut mitään mitä luki.
Vihdoin, kun pappa ei tullut, Gabriel laski päänsä alas sohvanpäädylle,
nosti vähän ajan perästä jalkansakin, venyttäytyi pitkäkseen ja nukkui
siihen.
Pappa tuli kotiin, kulki oman kamarin läpi poikain kamariin, katsahti
sohvalle, tuli kaapin luo, otti sieltä sisä-takkinsa ja meni jälleen
omaan kamariinsa.
Silloin Gabriel heräsi ja kavahti ylös. Hän meni suoraa päätä papan luo
ja Uuno kuuli kuinka hän sanoi: anna minulle anteeksi, -- ja pappa
siihen vastasi: anna sinäkin minulle anteeksi liiallinen kiivauteni, ja
kuului kuinka pappa taputti häntä syleillen selkään.
Sitten suljettiin ovi eikä kuulunut muuta kuin että he keskustelivat.
Ja he keskustelivat kahden tunnin ajan.
Sillä välin Uuno meni mamman luo ja kertoi mitä oli tapahtunut ja he
yhdessä eivät tienneet kuinka kyllin riemuita pitkän suruyön perästä.
Vihdoin pappa ja Gabriel tulivat pois papan huoneesta. He näyttivät
onnellisilta. Gabrielin kasvot olivat punaiset, papalla oli punaiset
täplät ohimoissa. He puhuivat jo vähäpätöisistä asioista ja pysähtyivät
salissa muka ihmettelemään jonkun ruukkukasvin lehtien omituista
kääntymistä ikkunaan päin.
Myöhemmin, kun pappa meni päivällisunelle, kertoi Gabriel mammalle mitä
he olivat keskustelleet. Oli tullut päätetyksi, että Gabriel lähtee
maanviljelyskouluun, koska hänellä kenties oli juuri siihen enin
taipumusta. Ja Gabriel oli luvannut koettaa parastansa.
Kauas hän tulikin kotoa. Erityisten puuhien ja suositusten avulla hän
vielä samana syksynä otettiin vastaan Mustialan maanviljelyskouluun. Ja
sieltä ei hän päässyt seuraavana kesänäkään kotona käymään.
Tosin kuului pian, ettei hän tässäkään koulussa menestynyt ja olisi
tahtonut lukuja välttääkseen siirtyä voutiosastolle. Niinkauan kuin isä
vielä eli, suoriutui hän kumminkin jotenkin hyvin. Mutta isän kuoltua,
kun hän pappilan huutokaupan aikana oli käynyt kotonaan ja piti jälleen
matkustaa Mustialaan, löyheni hänen vähäinen tarmonsa taas kokonaan.
Johanneksen täytyi tehdä hänelle semmoinen viittaus, että jollei hän
nyt suorita päästötutkintoa, niin voi käydä niin, että hän vielä jääpi
köyhän mamman elätettäväksi. Ja mamma puolestaan sanoi, että jo
kunnioitus papan muistoakin kohtaan vaatii Gabrielia lopettamaan
määräkurssi. Näillä puheilla hän saatiin silloin lähtemään.
Mutta ei ollut kulunut kuin pari kuukautta kuin tuli sana, että hän oli
yhtäkkiä jättänyt Mustialan ja ruvennut -- konepuhdistajaksi
veturitalliin Turussa. Kirjeessä hän mainitsi, että hänelle oli luvattu
lämmittäjän paikka verrattain lyhyen harjoitusajan kuluttua ja pyysi
vielä jonkun ajan kuluessa lähettämään rahoja niinkuin ennenkin, mutta
että pian hän toivoi pääsevänsä omille jaloilleen. Ja kun hän sitten
pääsi veturinlämmittäjäksi Turun radalle, lakkasi mamma lähettämästä
hänelle niukkoja eläkevarojaan.
Tässä virassa Gabriel sitten pysyi kaksi vuotta ja olisi tyytynyt
pysymään kauemminkin, ellei olisi rakastunut erään tullivahtimestarin
tyttäreen, Ingrid Vestlundiin Turussa.
Neiti Vestlund rakastui myöskin, mutta ei suinkaan niin, että olisi
hellittänyt vaatimuksiaan tavallisen lämmittäjän suhteen. Ei. Hän
vaati yhdessä isänsä kanssa tiukkaan, että Gabrielin pitää päästä
veturinkuljettajaksi ennenkuin avioliitosta voi tulla kysymystä. Heidän
tutustumisensa tapahtui asemasillalla. Neiti Vestlundin oli tapana
kävellä iltajunan tuloaikana siellä, ja ensimäinen, jonka hän näki
junan tullessa halliin, oli Gabriel, joka pidellen tenderi-bromsista
kallistui koko ruumiillaan ulos veturista antaakseen seisahdusmerkkiä
masinistille. Neiti Vestlund oli kerran vaan vilkasemalla katsahtanut
häneen. Gabriel hyppäsi vallattomasti asemasillalle, ja
veturinkuljettajan nauraessa hyökkäsi tekemään tuttavuutta neiti
Vestlundin kanssa, tehden kurillaan kaikellaisia herrasharppauksia
tämän edessä. Ei hän silloin vielä itsekään tiennyt, että hän sitten
kiintyy tähän ihmiseen. Hän vaan kujeili masinistin huviksi. Mutta
ennenkuin hän oli ehtinyt poistua neiti Vestlundin vihasilta
torjumisilta, hän oli yhtäkkiä nähnyt tämän kasvoissa sen, mihin hän
sitten rakastui, ja silloin hän samassa heitti kujeet. Näkikö neiti
Vestlund myöskin hänen kasvoissaan jotakin, sitä neiti Vestlund ei
kyllä mitenkään osoittanut. Mutta vaikka neiti Vestlund ei yhtenäkään
iltana junan tullessa katsahtanut enää ylös, niin Gabrielin ja hänen
välillään kuitenkin oli niinkuin kummaltakin puolelta puhuttu lämmin
sana, joka merkitsi: sinua, yksinäinen ihminen, minä suojelen ja
hoidan, älä ole milläsikään, sinulla on ainainen turva minussa.
Sentähden kun Gabriel vihdoin eräänä iltana junan tultua esitteli
itsensä neiti Vestlundille ja tämä käytti mitä kylmimpiä ja vaativimpia
sanoja, ei Gabriel uskonut häntä eikä pelästynyt, vaan pyysi seurata
häntä kotiin.
-- Ettekö ole saanut mitään sivistystä, kun ette ymmärrä, ettei sovi
noin vaan tulla itseään esittelemään, -- ja sitten hän vielä pyrkii
saattamaan!
-- No, edes tuonne kulmaan, -- sanoi Gabriel, pannen liikkeelle ylimmän
myhäilytaitonsa.
-- Ei tule kysymykseen, ei koskaan! Hyvästi, -- sanoi neiti Vestlund
venyttäen ja korottaen viimeistä tavua ja päällään kumartaen.
Gabriel ei uskonut mitään näistä.
Kun neiti Vestlund ei saapunut enää asemasillalle, rupesi Gabriel häntä
muualta hakemaan, tapasi pari kertaa iltamassa, mutta aina oli hän yhtä
ynseä ja karkoitti yhä Gabrielia luotaan. Gabriel ei sittenkään
uskonut, vaan seuraavana päivänä erään pahan kohtauksen jälkeen meni
suoraa päätä hänen kotiinsa.
Neiti Vestlundia ei ollut kotona. Joku mies tuli häntä vastaan takitta,
kaulassa musta sotamiesten kaulalappu.
-- Mitä asiaa herralla on, -- kysyi tämä, kun Gabriel astui sisälle.
-- Onko neiti Vestlund kotona?
-- Ei ole, mutta minä olen hänen isänsä, jos on asiaa --
-- Ehkä voin häntä odottaa täällä?
-- Miksei, herra on niin hyvä ja tulee sisälle. Ja tullivahtimestari
Vestlund vei Gabrielin pieneen huoneeseen, joka oli olevinaan sali.
Siinä oli kuitenkin piironki ja sen päällä peili ja pieniä
posliinitavaroita. Myöskin oli kokoonpantu sänky, siististi peitettynä
valkoisella päällyksellä. Toisella puolella oli pieni, hyvin tiukoilla
vietereillä pyöreäksi pullistuva sohva, pöytä ja lamppu, sekä uunisermi
pronssatuilla puupuitteilla.
Tämä oli silminnähtävästi yhtaikaa sekä sali että neiti Vestlundin
huone. Gabriel huomasi sen, istuttuaan tuolille pöydän viereen, ja hän
tuli hyvin hämilleen ajatellessaan, että oli näin tunkeutunut
ventovieraan neidin kaikkein pyhimpään.
-- Täällä alkaa olla vähän pimeä, -- sanoi tullivahtimestari,
noudettuaan sillävälin virkatakin yllensä ja tuoden sisälle
valkokuuppaista palavaa lamppua.
Gabriel huomasi nyt, ettei huoneessa ollut kaikki semmoisessa
järjestyksessä kuin sen haltiatar varmaan vaati ennenkuin päästi ketään
sisälle. Ja hänen tuli vielä tukalampi olla.
Kaksi tietä näytti hänestä olevan edessä: joko paeta pois tai sanoa
tullivahtimestarille kaikki ja pyytää hänen suostumustaan. Gabriel
muisteli jossain lukeneensa, että tyttäriä voi kosia suoraan heidän
isiltänsä. Ja hän päätti tehdä sen heti.
-- Minä olisin samalla kysynyt sopiiko teille, että minä menen
naimisiin hänen kanssaan.
Säikähdys ilmausi tullivahtimestarin kasvoilla. Hän rupesi änkyttämään
ja hymyilemään.
-- Vai niin -- juu, juu, -- he, he, -- kyllä hän tulee kohta kotiin, --
herra on vaan niin hyvä ja odottaa.
Gabriel huomasi nyt vasta, ettei hän ollut vielä edes esitellyt
itseänsä.
-- Nimeni on Gabriel ----, sanoi hän nousten seisaalleen.
Tullivahtimestari ei ymmärtänyt esitystä.
-- Herra on niin hyvä ja istuu vaan, -- sanoi hän niinkuin
vaaralliselle mielisairaalle. -- Joko herra on kauankin Turussa ollut?
-- Minä olen veturinlämmittäjä.
-- Vai niin, lämmittäjä -- jassoo, -- sanoi tullivahtimestari
rauhoittuen ja hitaasti, ja kiersi hänet hirmuiseksi muuttuvalla
katseella kiireestä kantapäähän: -- Vai lämmittäjä, juu, juu! -- Eikä
siitä katseesta osannut päättää valmistuiko tullivahtimestari ajamaan
häntä ulos vai kepittämään.
Samassa kuului avain käyvän ulko-oven lukossa ja neiti Vestlund tuli
kotiin.
-- Mitä -- mitä tämä nyt taas on! -- sanoi hän niinkuin olisi jatkanut
eilistä toraa ja huomaamatta isäänsä.
Tullivahtimestari oli todellakin siepannut jostakin kepin ja tuli nyt
uhkaavasti esille.
-- Niin. poika, mitä sinä täältä oikein haetkaan, alatko laputtaa --
Mutta silloin neiti Vestlund purskahti itkemään ja otti Gabrielia
kädestä.
-- Kyllä se on niin, pappa, kyllä se on niin, -- puhui hän nyyhkyttäen.
Gabriel loisti.
-- No, olisit kohta sanonut, jos se niin on, minä luulin, että mikä
mies se on --
Neiti Vestlund esitti nyt Gabrielin papalleen, sanoi täydellisesti
hänen etu- ja sukunimensä ja minkä pitäjän papin poika hän oli. Gabriel
ei voinut kyllin ihmetellä, mistä hänen morsiamensa oli nämä tiedot
saanut. Mutta tullivahtimestari rupesi häntä jälleen herraksi
karahteeraamaan; sitten he joivat kolmisin teetä, hyvin juhlallisina ja
harvapuheisina.
Neiti Vestlund, vaikka oli sillä kerralla antanut valtaa
tunteellisuudelle, noudatti sen perästä sitä tiukemmin ankaruutta
käytöksessään Gabrielia kohtaan. Jos Gabriel vähänkin koetti panna
käytäntöön hellempiä suhteita ja siinä tarkoituksessa nykäsi häntä
hihasta tai vaati käymään käsikynkässä, niin neiti Vestlund kiivastui
ja närkästyi.
-- Älkää luulko että mitään on vielä päätetty, -- hän sanoi, ja lisäsi
huokaisten: -- Kyllä sitä vielä saamme odottaa, jumalaparatkoon.
-- Mutta sinähän puhut aivan niinkuin minä tahtoisin viivyttää asiata.
Ingrid, kultaseni, miksi me oikeastaan viivyttelemme. -- Mitä sanot
siihen että menisimme naimisiin jo huomenna?
-- Niin, ehkä aivan ilman kuulutuksia!
-- No, kolmen viikon perästä sitten. Mehän olemme vapaita kuin linnut.
-- Kyllä kai ei teillä olisi mitään sitä vastaan, ei yhtään mitään,
arvaan minä.
-- Olisiko sinulla sitten? -- Ja Gabriel retuutti häntä kyynäspäästä.
Silloin neiti Vestlund yhtäkkiä taas tulistui.
-- Tuommoiset temput saatte jättää sikseen. Ei sormellakaan, sanon
minä!
-- Anna anteeksi, -- sanoi Gabriel nöyränä kuin vuona, huomattuaan,
että Ingridin silmiin oli tullut kyyneleitä. -- Enhän minä, --
leikillähän minä vaan. -- Mutta sano nyt, onko niin, että sinä itse
tahdot viivytellä?
-- Ja minusta on sama vaikka herra jäisi suutariksi. En tuon vertaa
minä siitä välitä. -- Hän näytti etusormella peukalonsa päätä ja
kääntyi hänestä ylenkatseellisesti, pannen: pyh, tuommoinen!
Mutta Gabriel ei uskonut. Hän vaan erottuaan siksi kertaa Ingridistä
mietti itsekseen ja muisteli Johannesta, joka oli aina niin halveksinut
"epäjohdonmukaisia" ihmisiä. Mitäpä hän nyt sanoisi Ingridistä! Eihän
tällä ollut yhtään mitään järkeä, ei järjestystä sanoissaan. Ensiksi
Ingrid moitti siitä, että heidän avioliittonsa toteutuu jumalaties
milloin, sitten hän suuttui, että Gabriel tahtoi kohta viettää häitä,
sitten hän sanoi, että vaikka jäisit suutariksi, ei ole yhtään väliä!
Mutta kurjan lämmittäjän ei auttanut ruveta hakemaan viisaita ja
johdonmukaisia. Ja olihan Gabriel jo katkaissut muutenkin pään
häpeältä. Hän sai siis kaikessa rauhassa olla rakastunut tuohon
epäjohdonmukaiseen. Ja hänen oli taas lämmin olla, niin kuin tullessa
pakkasesta höyryävään veturiin.
Gabrielin suurena huolena oli päästä selville, oliko se
tullivahtimestarin juonia, ettei Ingrid tahtonut ottaa ratkaisevaa
askelta. Hän kysyi Vestlundilta suoraan asiata ja huomasi silloin tämän
puheista, että isä oli ainoastaan yhtä mieltä tyttärensä kanssa, joka
vaati, että Gabrielin täytyi päästä ensin veturinkuljettajaksi. He
vaativat sitä yhteisesti.
Siinä sitä sitten oltiin.
Taas oli siis Gabrielilla edessä pakkotyö. Hänen oli ensin palveltava
vähintäin kaksi vuotta jossain koneverstaassa ja sitäpaitsi
suoritettava tutkinto Helsingissä.
Ingrid ei hellittänyt vaatimuksiaan tuumankaan vertaa: ylin
koneenkäyttäjätutkinto oli suoritettava. Hän tuli tässä suhteessa niin
ankaraksi, ettei ruvennut ollenkaan sinnepäinkään puhumaan avioliitosta
eikä mistään, mikä vähänkään oli sen yhteydessä. Hän yhä teititteli
Gabrielia merkiksi, ettei asia ollut vielä päätetty. Ja vasta
sittenkuin Gabriel oli todellakin mennyt koneverstaaseen päällelyöjäksi
ja eräänä päivänä aivan nokisena ja häpeissään hymyillen tuli kadulla
Ingridiä vastaan, sinutteli tämä häntä ensi kerran ja Gabrielin
suureksi kummastukseksi saattoi häntä läpi kaupungin hänen
kortteeriinsa asti. Ja silloin Ingrid myöskin ensi kerran kosketti sitä
tulevaisuuden asiaa. Hyvästiä jättäessään hän vähän viivähti ja sanoi:
"voi, voi, kuinka se aika sentään lentää pian: pari kolme vuotta, mitä
se on!" -- ja hymähti tosin vähän, mutta hyvin ystävällisesti. Jos
Gabriel oli ennen sidottu Ingridiin, niin nyt hän oli kahlittu.
Mutta samalla alkoi Gabrielille kovan koetuksen aika.
Työnjohtaja ehdotti, että hän olisi vuoden pajassa, toisen osaksi
viilariverstaassa ja osaksi varvi- ja muiden koneiden ääressä.
Ensimäinen vuosi oli kovin. Hän joutui kiukkuisen ja hermostuneen
vanhan sepän apulaiseksi. Tämä seppä oli ollut hyvin vihoissaan siitä,
että hänelle annettiin Gabriel päällelyöjäksi, sillä hän varoi, ettei
olisi lupa haukkua ja komentaa herrasväen poikaa. Mutta pian hän
huomasi, ettei ollut mitään pelkäämistä tältä puolelta ja
karkoittaakseen apulaisestaan kaikki vaatimukset yhdellä kertaa, hän
pani Gabrielin hyvin lujalle. Kiusalla pyöritytti selän takaa moukaria
jäähtyneen raudan päällä ja muuta semmoista.
Ei mennyt viikko umpeen, niin Gabriel jo kyllääntyi. Kun seppä ei
saanut hitsiä onnistumaan ja alkoi haukkua Gabrielia, ettei tämä ollut
ehtinyt karistaa kuonaa raudastaan, menetti Gabriel malttinsa.
-- Saatana tässä sinua palvelkoon! -- huusi Gabriel kalveten, ja
nakkasi moukarin päänsä yli kauas luotaan. -- Perkele -- lisäsi hän
vielä mennessään pajan ovelle päin.
Seppä katseli hymyillen hänen jälkeensä. Muut sepät molemmin puolin ja
päällelyöjät kääntyivät ahjoiltaan ja alasimiltaan häntä kohti ja
alkoivat nauraa virnistää.
-- Kas osaa se poika kiroillakin, en mää sit tiennykkä, -- sanoi joku
heistä.
-- Mihkäs ny' menet, älä me, älä me, et pääse takaasin, -- ilkkuivat
he.
-- Pojan tarttee saara lämmint maitoo mammaltaas välill -- pani joku.
Mutta Gabriel kulki sivuilleen katsahtamatta kiroillen pois. Ja vasta
kun hän oli päässyt ulos pihalle ja kirkas päivänvalo tuli hänen
silmiinsä, huomasi hän mitä oli tapahtunut.
"Niin, niin, Ingrid", -- huokasi hän ja istui pajan suuren ränniammeen
laidalle. -- "Menenkö konttoriin vaatimaan takasin työkirjaani, vai
mitä pitää minun tehdä?" -- Hän päätti kuitenkin parhaaksi olla mitään
tekemättä, ennenkuin oli kysynyt Ingridin mieltä.
"Mustialaan minun olisi sittenkin pitänyt jäädä", ajatteli hän. "Mutta
sitten en olisi tavannut Ingridiä. siis minun piti tulla tänne." Ja
samassa heräsi hänessä mainio tuuma: jospa olisi palata Mustialaan,
eiköhän Ingrid siihen tyytyisi yhtähyvin kuin veturinkuljettajan
paikkaan. Paljon korkeammalle hän siten pääsisi. Inspehtoreja sanotaan
ainakin herroiksi. Hän hyppäsi ammeen laidalta ja alkoi pitkin askelin
harpata kaupunkiin päin, ja hän myhäili hienostaan jo edeltäpäin
ajatellessaan minkä vaikutuksen hänen uusi ehdotuksensa tekee neiti
Vestlundiin.
Hän pistäytyi hätimmiten kotonaan, peseytyi, pani toisen takin yllensä
ja läksi Ingridiä tapaamaan.
Juuri kun Gabriel oli menemässä tullivahtimestarin asunnon portista
sisälle, huomasi hän Ingridin kääntyvän kulmasta ja tulevan kotiin
päin. Gabriel meni häntä vastaan ja he kääntyivät yhdessä poispäin
kävelemään. Ingrid näytti ihmettelevän, mutta ei kysynyt ensiksi
mitään.
-- Ja minulla on sinulle hyvin tärkeitä asioita puhuttavaa, -- sanoi
Gabriel, kun he olivat istuneet puistikon penkille.
Ingrid katsahti häneen epäilevästi.
-- Niin, niin, eikö minulla voi ollakaan mitään tärkeitä asioita, --
sanoi Gabriel koettaen lyödä leikkiä ja edeltäpäin voittaa Ingrid
puolelleen. -- Katsos nyt, ja kuuntele tarkkaan, mitä sinulle sanon.
Koko tämä minun nykyinen tuumani koneenkäyttäjätutkinnon kanssa on --
pelkkää hullutusta.
-- Vai niin, -- sanoi neiti Vestlund lyhyesti, oikasihe ja jäykisti
kaulansa. Ne oli kaikki pahoja merkkejä.
-- Kuulehan ensin mitä sanon, -- hyvitteli häntä Gabriel.
-- En ole kuuro, -- vastasi Ingrid yhtä lyhyesti.
-- No niinpä niin, kosket ole kuuro, niin sanon sinulle, että minun on
paljon viisaampaa jatkaa Mustialassa, jossa jo olen yli vuoden ollut ja
varmaan pääsisin toisen vuoden kurssille takasin. Minulla olisi tie
auki sieltä inspehtorin paikkoihin suurilla maatiloilla ja ehkä joskus
voisin päästä omankin maatilan isännäksi, -- kuka sen tietää! -- Mitä?
-- Teidänhän on valta tehdä niinkuin tahdotte, aivan niinkuin tahdotte.
-- Niin, mutta mitä sinä sanot asiaan?
-- Mitäkö minä sanon asiaan, ha-ha, sepä kysymys! Mitä ihmeen asiata
minulla on? Ei minulla ole mitään asiata teille. Jos te menette
Mustialaan tai vaikka johonkin insinöörikouluun tai tulette miksi
suureksi herraksi tahansa -- mitä minulla on siihen sanomista! Jag har
äran gratulera! -- venytti hän ja matki onnentoivotuskumarrusta.
Silloin Gabriel huokasi ja hänen tarmonsa katkesi. Hän tiesi, että kun
Ingrid kerran pääsee tuohon epäjohdonmukaisuuden kuiluun, niin ei häntä
sieltä mikään uita selville vesille. Hän ei tehnyt edes yritystäkään.
Sen sijaan hän kertoi kaikki mitä oli pajassa tapahtunut.
-- Hävyttömät vielä nauroivat minulle, kun minä tifileerasin heidän
ohitsensa, kyllä minä niille perkeleille näytän! -- sanoi hän.
-- Herra ----, tuo puhe on sopimatonta teille, -- sanoi neiti Vestlund
totisesti.
Gabriel katsahti hämmästyneenä Ingridiin, sillä siinä oli jotakin muuta
kuin epäjohdonmukaisuutta. Se sana kävi Gabrieliin kipeästi, ja
yhtäkkiä hänen äskeinen pajassa liikkeelle päässyt raivomielensä alkoi
jälleen kokoon kuohua.
-- Minä tiedän itse mikä minulle sopii, mikä ei, -- sanoi hän ja hänen
huulensa vapisivat ja hän meni ihan kalpeaksi. Hän muisti hämärästi,
että juuri noin tuntui kerran ennen, silloin kuin hän nousi pappaa
vastaan, ja että nytkin ehkä kaikki täytyy loppua anteeksipyyntöön.
Neiti Vestlund nousi ylös.
-- Niin no, minä olen siis tarpeeton, -- sanoi hän.
Mutta kun Gabriel huomasi, että Ingrid teki näillä sanoilla lähtöä,
nousi hän ja ennätti edelle ja teki niin että hän jätti Ingridin, eikä
Ingrid häntä, -- tuli mitä tuli.
Tosin hän oli kuulevinaan niinkuin joku olisi hänen jälkeensä sanonut:
"Gabriel!" Mutta vaikka se tuntui hänestä hyvältä, sillä se oli
hellyyden ilmaus, hän ei katsahtanut taaksensa. Penkillä vielä
istuessaan hän oli jo ehtinyt päättää mennä kostoksi kapakkaan ja juoda
itsensä juovuksiin, ja vaikka Ingridin hätäinen huudahdus ja entiset
muistot nöyrtymisen välttämättömyydestä kehoittivat muuttamaan tätä
päätöstä, ei hän enää malttanut hillitä jalkojaan, jotka jo nopeasti ja
ylpeästi astelivat kapakkaan päin. Ja sitäpaitsi hän ajatteli, että
ehkä pieni levottomuus hänen tähtensä tekee hyvää Ingridille ja saa
häneltä esille vielä samallaisia odottamattomia hellyyden ilmauksia,
jahka se vaan oikein ehtii pelästyä.
Heti humalaan päästyään rupesi hän kuitenkin tekemään tyhmyyksiä. Hän
meni pajaan jatkamaan. Siellä hän piti hyvin kovaa ääntä, haukkui
kaikkia yhteisesti ja heitti kousulla vettä ahjoihin, kunnes sai pomon
niskaansa ja vietiin pois. Illalla hän toisen kapakan edustalla, jonne
pyrki sisään, joutui tekemisiin kolmen juopuneen herran kanssa, joita
hän koetti kummastuttaa ja nolata tiedoillaan, mutta kyllästyi heihin
ja survasi luotaan niin että ne menivät läjään päällekkäin ja
rupesivat huutamaan polisia. Kaikki vietiin polisikonttoriin, nimet
kirjoitettiin, mutta laskettiin menemään ja käskettiin tulemaan
seuraavana aamuna kello 8.
Kun Gabriel seuraavan päivän aamuna avasi silmänsä ja muistojen
esirippu juhlallisesti kohosi, oli siinä yhtaikaa edessä melkein
enemmän kuin Gabriel jaksoi kantaa. Mustimpana kaikesta oli väli
Ingridin kanssa, ahjojen sammuttaminen ja käsky tulla polisikonttoriin
kello 8.
Hän kopasi tuolilta taskukellonsa. Se oli jo 1/2 8. Viime hetkenä
hänessä syntyi semmoinen pelastava ajatus, että hän pukeutuu herraksi!
Epätoivoisella kiireellä hän, päänsärystä huolimatta, pesi kasvonsa,
tempasi kaapinlaatikosta jotenkin kiiltävät patinakengät ja monta
kertaa pantattuna olleen pitkän verkatakin. Oli hänellä myöskin
olemassa kaulus ja kaulustin. Ja yhtäkkiä hän oli jälleen
herraspuvussa. Ei puuttunut kuin toinen mansettinappi, jonka sijaan hän
pujotti tulitikunpuolikkaan. Peilissä hän kiireimmän kautta viimeisteli
itseänsä. Kampasi tukkansa pystyyn ja harjoitteli vähän herrasryhtiä
päänliikkeillä. Ja sitten issikalla polisikonttoriin!
Hän tuli polisikonttoriin juuri kello 8.
Odotushuoneessa oli paljon kummallista väkeä: muutamalla oli posket
sidottuina, toiset seista jomottivat mietteissään, oli epäillyttäviä
naisia, passittomia kulkijamia, likasia, kohmeloisia rantajätkiä, jotka
olivat saaneet täällä viettää yönsä. -- Gabriel ei voinut mennä sisälle
istumapaikkaa hakemaan, vaan jäi häpeissään ovensuulle, ikäänkuin ei
olisi kuulunut tähän joukkoon. Veri nousi hänen päähänsä, kun hän tuli
ajatelleeksi, kuinka pitkälle hän alentumistilassaan jo oli tullut. Ja
hän päätti lujasti itsekseen, että jos hän vaan tästä jutusta nyt
suoriutuu, niin kyllä hän vielä osaa kohota: hän menee kuin meneekin
Mustialaan ja lopettaa tilanomistajana, vielä uhkeammassa verkatakissa
ja istuvammassa kauluksessa. Ja jääkööt ikuisiksi kaikki sepät ja
rantajätkät!
Samassa tuli komisarjus sisäovesta ja kulki odotushuoneen läpi sitä
ovea kohden, missä Gabriel seisoi.
-- Mitäs herralla onkaan asiata? -- kääntyi hän ruotsiksi Gabrielin
puoleen.
Gabriel pisti karkeat kätensä selän taakse, ettei ne näkyisi, ja
puoleksi nauraen puoleksi ikäänkuin nuhdellen itseänsä sanoi niinkuin
vertaiselleen herrastoverille:
-- Sattui tässä vähän ikävyyksiä eilen. --
-- No jaa, no jaa, -- pani komisarjus ottaen heti samallaisen
herrasmiinin kasvoihinsa. -- Nimenne, -- jos saan luvan kysyä? -- sanoi
hän kohteliaasti ja anteeksianovasti.
-- Gabriel ----.
-- Gabriel ----, -- toisti komisarjus venyttäen, -- selaillessaan
kirjastaan tätä nimeä. -- Mutta tässähän seisoo: lämmittäjä. Se on
tietysti erehdys, -- lisäsi hän ennenkuin Gabriel ennätti sotkeentua,
ja huusi sitten kirjastaan, kääntyen huoneeseen päin, peräkkäin noiden
kolmen herran nimet, jotka Gabriel oli eilen läjään viskannut.
-- Eivät näy olevan vielä täällä, -- sanoi hän, kun ei kuulunut
vastausta. -- Kello on jo 1/2 9. No jaa, hm, herra on niin hyvä
vaan --, hän teki päällään viittauksen, että Gabriel saa lähteä ja
silmää iskien ja nauraen sanoi hiljaa: sattuuhan semmoista, sattuuhan
semmoista. -- Ja he nauroivat molemmat kumartaessaan toisilleen:
he-he-he, he-he-he, he-he-he.
Juuri kun he olivat eroamaisillaan lähestyi heitä huoneesta kurjan
näköinen, punanaamainen ja puoleksi kaljupäinen mies pitkässä
kellastuneessa palttoossa, joka teki takin virkaa, punanen huivi
sidottuna rusetiksi paljaan kaulan ympärille. Joku kunniamerkki oli
hänellä rinnassa. Hän tuli ihan Gabrielin luo pitäen vaalistunutta
hattuaan toisessa kädessään ja toisella antaen jotakin likaista,
kokoontaitettua paperia.
Komisarjus nauroi.
-- Siinä saatte kohta kundin, kyllä niitä täällä on neuvonkysyjiä! --
Mitä sinä tahdot, -- ärjäsi hän kaljupäiselle juopolle.
Tämä alkoi änkyttää esille p:llä alkavaa lausetta ja pöpöttikin jotain
hyvän aikaa komisarjuksen ymmärtämättä mitään.
-- Jaa, jos herra hyväntahtoisesti rupee sinua kuuntelemaan. Minun
kanssani puhutaan tuolla toisessa huoneessa, -- sanoi hän, uhkaavasti
viitaten päällään polisioikeuden istuntohuoneen ovelle. Ja iskien taas
keskinäisen ymmärryksen silmää Gabrielille läksi omalle puolelleen.
Hänen mentyään tuli ilmi, että kaljupäinen olento osasikin mainiosti
puhua ja selittää. Niinkuin iilimato hän tarttui Gabrieliin. Hänellä
oli nyt kädessään kaksimarkkainen, jota hän näytti aikovan tarjota
Gabrielille, päästyään puheensa päähän.
Ja yhtäkkiä melkein kaikki huoneen yleisö ympäröitsi hänet. Jokaisella
oli pyyntöjä esitettävänä, kunhan vaan pääsisi vuorolle. Jotkut eivät
vuoroa odottaneet vaan löpisivät yhtaikaa. Erittäin tiukasti takertui
häneen eräs viheriä-hameinen, hammastautia sairastava sidottu mummo,
joka sysäili kaljupäistä tieltään ja väkisin työnteli viismarkkaista
Gabrielin käteen, kunhan tämä vaan olisi ottanut häntä ensin
kuullakseen.
"Noin sitä vaan viisimarkkasia satelisi, jos olisi herrana", --
ajatteli Gabriel, -- "se on toista kuin päällelyöjänä tienata
hikipäässä 2 markkaa päivässä."
Ja puoleksi väkisin irtauduttuaan rahantarjoojista hän riensi
polisikonttorista ja läksi melkein juosten Ingridiä tapaamaan.
Vaikka tuntui niinkuin kokonainen vuori olisi omaatuntoa painanut, näki
Gabriel nyt kuitenkin edessään omituisen pääsyn siitä. Oli tullut
jotakin, joka painoi yhtäpaljon toisessa vaa'assa ja näin voitti kaikki
pahat muistot ja niiden muuten välttämättömät seuraukset. Tämä toinen
oli hänen äskeinen uudistunut herraksi-tulemisen aatteensa. Hänestä oli
nyt selvää, että hän oli hullu kun ei käyttänyt hyväkseen niitä suuria
etuja, joita hänen syntyperänsä ja hänen verrattain hyvät tietonsa ja
taitonsa tarjosivat. Miksi hän rupeaisi päällelyöjäksi, kun hän kerran
osasi lukea, kirjoittaa, laskea murtolukuja, korkolaskua, panna kokoon
velkakirja ja mikä hyvänsä kiinteimistön kauppakirjakin! Ja miksi hän
antaisi immen odottaa vuosikausia, kun hän kuitenkin saattoi yhdellä
nykäsyllä kohottautua melkein miksi tahansa! Etteikö hän muka pysty
lukuihin! -- Gabriel naurahti itsekseen kaikille, jotka sitä luulivat?
-- Hän vaan ei ollut tahtonut! Mutta nyt oli tullut jotain, joka sai
aikaan, että hän tahtoi. -- Vaikka ylioppilaaksi hän vielä lukee, jos
niikseen tulee. Ja se on menevä niinkuin leikki vaan.
Yksi seikka sai kuitenkin hänen vauhtinsa vähenemään. Jos hän kertoo
Ingridille kuinka tämä ajatus syntyi, niin tulee ilmi että hän oli
polisikonttorissa. -- Mistä syystä? -- kysyy Ingrid. Gabriel koetti
mielessään vastata niinkuin oli vastannut komisarjukselle: "sattui
pieniä ikävyyksiä!" Mutta se ei käynyt ollenkaan päinsä Ingridiin
nähden. Pitäisi sanoa asia niinkuin se oli: kävin uudelleen pajassa,
priiskoitin vettä ahjoihin, minut ajettiin ulos, menin jälleen
kapakkaan, sitten toiseen, mälläsin kolme herrasmiestä pitkäkseen, --
huuh! Veri nousi Gabrielin päähän ja hän pysähtyi kokonaan.
"Tämä asia on salattava tyystin Ingridiltä", -- ajatteli hän, ja
saadakseen kauemmin miettiä, valitsi kiertotien torin ympäri. -- "Missä
olit?" kysyy Ingrid. -- "Kotona minä olin koko illan," -- hänen pitää
vastata. Se olkoon hänen ensimäinen ja viimeinen valheensa.
Ennenkuin Gabriel ehti neiti Vestlundin asunnolle, tapasi hän tämän,
ihme kyllä, juuri samassa puistikossa, missä oli hänestä eronnut, Hän
tuli kauppatorilta, kori kainalossa.
Gabriel hypähti hänen luoksensa ja niinkuin kohtelias herra sieppasi
korin hänen käsistään.
Toinen ensin vähän hätkähti ja punehtui, mutta pian voitti malttinsa
takasin ja tervehti hyvin kohteliaasti, ainoastaan vähän vieraasti.
-- Nyt alkaa tälle pojalle toinen elämä, tiedätkös Ingrid, -- sanoi
Gabriel vilkkuen joka sanalla neiti Vestlundiin, joka ainoastaan
yhdellä pitkällä katseella mittasi hänet kiireestä kantapäähän ja
sitten nytkähytti tuikeasti päänsä pois.
-- Niinkuin sanoin, toinen elämä tästä nyt alkaa, -- alotteli Gabriel
uudestaan.
-- Minä aijon, -- no, se on sama mitä aijon, -- pääasia vaan, että saat
nähdä, että ihan toista tästä nyt rupee tulemaan.
Neiti Vestlund oli katselevinaan pilviä tai puunlatvoja, joissa hän
arvattavasti huomasi jotain tavatonta.
-- Kolme vuotta olet antanut minulle valmistumisen aikaa, -- niin,
niin, Ingrid, itse olet määrännyt tämän ajan. Hyvä. Minä en pyydäkään
enempää. Mutta tietysti saan tehdä sillä ajalla vähän enemmän kuin mitä
minulta vaaditaan, -- sanoi Gabriel koettaen taas lyödä leikiksi.
Samallainen uudistettu mittaus kiireestä kantapäähän.
-- Sanalla sanoen, minä näytän sinulle. Aikomukseni on jatkaa lukujani
ja suorittaa ylioppilastutkinto. Ja mitä toimeentuloon tulee, niin eipä
se mitään vaikeata ole, kun kerran osaa kirjoittaa ja muutenkin --
-- Tästä minun täytyy mennä, -- sanoi nyt neiti Vestlund ja ojensi
kätensä koria ottaakseen.
Gabriel näki nyt, että leikit olivat kaukana. Neiti Vestlundin
silmäluomet olivat paisuksissa ja silmät pyöreinä ja pieninä. Hän oli
nähtävästi itkenyt. Mikä ihme siinä oli: kaikki Gabrielin suuret
ehdotukset lyötiin yhtä kylmästi takaisin. Ainoastaan veturinkuljettaja
kelpasi!
-- Ingrid, et suinkaan ole minulle suutuksissasi? -- sanoi Gabriel
anteeksi anovasti.
-- Minulla ei ole oikeutta siihen, ettehän ole minua mitenkään
loukannut.
Tämä kohtelias vastaus oli pahin kaikista. Jos Ingrid olisi suinpäin
töytäissyt hänen kimppuunsa ei se olisi ollut niin pahasti
selitettävissä kuin tuo kolkon vieras ja kylmä kohteliaisuus.
-- Minä pyydän korini.
-- Ingrid, onko kaikki lopussa, -- sanoi Gabriel vapisevalla ja
hiljaisella äänellä.
-- Itsehän niin tahdotte.
-- Minäkö, sanotko että minä niin tahdon!
-- Niin, jos tuommoista olette miettinyt eilen, niin siitä kyllä näkyy
-- Ja mitä tässä puhunkaan. Saanko korini.
-- Ingrid, istutaan tähän penkille niinkuin eilenkin.
Yhtäkkiä Gabriel lyyhistyi vartaloltaan ja syvään huokaistuaan sanoi:
-- En minä mitään miettinyt eilen. Menin kapakkaan. Niin. Join itseni
juovuksiin, renttuilin, kävin uudestaan pajassa, tein siellä
tyhmyyksiä, niin että tulin ajetuksi ulos, sitten jouduin polisin
kynsiin ja tänä aamuna olen käynyt polisikonttorissa, -- sieltä juuri
tulen. Semmoista minä olen miettinyt eilen. Anna minulle anteeksi, jos
voit!
Sillaikaa kuin Gabriel epätoivoisella äänellä tätä puhui, kääntyi
Ingrid penkkiin päin ja he todella istuivat siihen. Ingridin kasvot
olivat Gabrielin puhuessa ihan muuttuneet ja hänen silmänsä
kirkastuivat, kun Gabriel pääsi loppuun.
-- Ai, ai, Gabriel, kuinka olet saattanut? -- nuhteli hän, voimatta
salata onneansa.
Gabriel katsahti kummastuneena ylös. Tuo sinutteleminen soi hänelle
niinkuin suloinen lohdutuksen ja sovituksen sävel.
-- Niin, mutta mitä minun siis nyt on tehtävä? -- kysyi hän.
Ingrid pani kätensä hellästi hänen polvelleen ja sanoi:
-- Eihän siinä ole muuta kuin pyytää anteeksi Viléniltä. (Vilén oli se
seppä, jonka päällelyöjänä Gabriel oli.)
"Anteeksiko?" -- ajatteli Gabriel iloissaan. "Silläkö vaan taaskin
pääsee kaikista ikävyyksistä ja suhde Ingridiin tulee entiselleen.
Hän oli taas ilonen ja onnellinen. Kuinka elämä oli sentään helppoa
ja miellyttävää, kun vaan pyysi anteeksi ja koetti aina tehdä
niinkuin joku oikein hyvä ystävä tahtoi. Veturinkuljettajaksi,
veturinkuljettajaksi, veturinkuljettajaksi!" -- ajatteli hän ja löi
itseään nyrkillä otsaan varmemmaksi vakuudeksi. Ainoa pilvi tällä
hetkellä oli se ajatus, joka Gabrielissa ihan itsestään heräsi:
"Mitähän äiti ja veljet sanoisivat, jos saisivat tietää että hän,
Gabriel, on pakotettu pyytämään anteeksi -- sepiltä!"
Ja kuitenkin, ei ollut mitään muuta pelastusta. Sillä Ingridistä hän
ei koskaan voi luopua ja Ingrid ei myöskään koskaan voi luopua
veturinkuljettaja-aatteestaan. Ja eikö sepätkin ole ihmisiä! --
ajatteli hän, hakien pönkitystä horjumisilleen.
Gabriel meni koreasti kotiinsa, riisui herraspukunsa, pani ylleen
entiset pajavaatteet: polvista kiiltävät housut ja lyhyen työtakin
tamperelaisen ruskean, tomuttuneen paidan päälle. Ja näin tehtyään ja
kerran huoaistuaan alkoi astua pajalle päin.
-- "Jag är nu hvad jag är," sanoi hän itsekseen vanhalla kotikielellä
vastaukseksi niihin nuhteihin ja ihmettelyihin, joihin entiset
kotolaiset hänen ajatuksissaan puhkesivat nähdessään hänen jättävän
taas kaikki hyvät lukuaikeet ja kulkevan entistä alentumisen tietään.
"Olen mikä olen. Menkööt he sielläpäin, minä menen täälläpäin.
Eronneethan olemme kumminkin, ja eivät he minusta tarvitse mitään
tietää. Minä olen Ingridin."
Konetehtaalle päästyään hän ensiksi meni pajan värkmestarin luo, joka
asui yläpuolella varastohuonetta, toisessa kerroksessa. Siellä oli
värkmestarilla kaitojen puurappusten ylimmässä päässä eksyttävien
ullakko-ovien keskellä pienoinen huone ja kyökki. Hänellä oli vaimo,
mutta ei lapsia. Itse hän oli keuhkotautinen ja käytti kaikki
lepohetket maatakseen selällään sohvalla, kukilla täytetyssä huoneessa,
missä ei kuulunut mitään koneiden eikä vasarain melua ja vaimokin kävi
tohveleissa, häiritsemättä häntä. Sepät vihasivat häntä niinkuin
paholaista, sanoivat, ettei sen ilkeämpää miestä löydy taivaan alla.
Hän oli ollut hyvä niinkauan kuin oli tavallisena seppänä, mutta
värkiksi päästyään oli ihan muuttunut ja pelkästä kiukusta saanut
keuhkotaudin.
Nytkin kun Gabriel tuli, hän makasi selällään sohvallansa.
-- Tässä minä olisin, -- sanoi Gabriel tervehdittyänsä. -- Vieläkö
minua otetaan työhön, jos pyytäisin?
-- Miksei, miksei, jos vaan Vilén huolii. Eihän nyt ensi kerrasta pois
panna, kun et vaan juopottelemaan rupee, -- puhui värkmästari
noustessaan ja sohvatyynyä korjaillessaan. -- Vai tulit takaisin, minä
luulin, että olet viisaampi, etkä tule enää. Pakkokos sinun on näihin
koiran virkoihin, huhhuu, -- ei mitään pakkoa yhtään, taitamattomuutta
ainoastaan, huhhuu. -- Minä tulen mukaan, mennään pajaan, kysytään
Viléniltä, jos se "suuri herra Vilén" huolii sinusta -- --
Värkmestari puheli näin puoleksi itseksensä. Vilén oli ennen ollut
hänen toverinsa ja ystävänsä. Nyt he vihasivat toisiaan kuin kissa ja
koira. Hän pani lakin päähänsä ja he menivät alas.
Kalisten nousi oviluoti ylös rullaansa kohden, kun värkmestari piloilla
lennätti pajaoven selko selälleen Gabrielin edestä.
Sepät ensin tavan mukaan tarttuivat työhönsä, kun kuulivat oven käyvän,
mutta sitten vilkasivat kaikki tulijoihin.
Värkmestari kulki edellä, Gabriel tuli perässä. Mutta sepät kääntyivät
selin heihin, niinkuin eivät olisi mitään huomanneet. Ja ainoastaan
pieni ja laiha Heikkilä -- jolla oli aina suuri vilttihattu päässä --
näytti nauravan. Sen ilmaisi hänen pyöristyneet poskipäänsä, joita
punainen ahjotuli valaisi. Joku tuntui myöskin rykäisevän, vaikkei
yskittänyt.
Vilénin luo päästyä Gabriel heti sanoi:
-- Ei suinkaan Viléni pahaa tykkää siitä eilisestä.
-- Jaa, jaa, sleka käteen vaan! Mitä täss' on enää puhumista! -- ärjäsi
hän katsahtaen kulmiensa alta.
Se poika, jolla oli moukari, kun he tulivat, antoi sen Gabrielille ja
läksi pois. Värkmestari läksi myöskin, suu naurussa.
Mutta Viléni veti puolikuuman pultin ahjosta ja alkoi lyöttää sitä
moukarilla, aivan kuin olisi jatkanut eilistä keskenjäänyttä peliä.
Gabriel aavisti pahaa ja säästi voimiansa, mutta ne alkoivat sittenkin
jo pettää, kun seppä vihdoin napautti vasarallaan alasimeen taukoomisen
merkiksi. Huohottaen kuin sonni Gabriel istui moukarinsa varaan.
-- Kyllä minä pojat opetan, -- sanoi Vilén heittäen pultin ahjoon ja
aukaisten tuulikraanan.
-- Koksi on lopussa! -- tiuskasi hän. Gabriel otti suuren nokisen kopan
niskaansa ja meni pihalle kivihiiliä hakemaan.
Siellä hän pyhki likasella hihalla hikeä otsastaan. Mutta sydämmessään
hän iloitsi suuresti, sillä kaikki oli taas entisellään ja Ingridin
omistaminen tuntui varmemmalta kuin jos kultainen rinki olisi hänen
sormessaan kiiltänyt. Hän olisi laulanut, jos olisi ilennyt, ja
silmäluomia kutkutti niinkuin itkettäissä.
Tämän koetuksen perästä Vilén muutti käytöksensä Gabrielia kohtaan.
Entisen ylenkatseellisen röyhkeyden sijaan oli tullut tutunomainen
luottamus. Eivät muutkaan sepät, kun he kaikki päivällistunnilla
poikkesivat ruokapaikkaan, enää puhuneet entisistä, vaan ensi kerran he
kohtelivat häntä niinkuin toveria.
Ja Gabriel ajatteli taas: "jag är hvad jag är", ja hän oli
ajatuksissaan panevinaan lukon taakse koko entisyytensä, veljensä ja
muistonsa. Ja puolustaessaan itseään sillä, että "olisinhan minä voinut
syntyä työmiehen perheessä", hän saattoi tuntea sitä turvallista iloa,
jota hän oli rakastanut jo silloin kuin oli tahtonut pappilassa muuttaa
renkitupaan.
Illalla kun hän läksi työstään oli Ingrid konetehtaan portilla häntä
odottamassa ja tuli saattamaan niinkuin kerran ennenkin, pait että hän
nyt oli vieläkin ystävällisempi ja viehkeämpi, ja koko ajan sinutteli.
Ja nyt hän ensi kerran myöskin rupesi puhumaan omista kotiasioistaan,
joista hän ei ennen koskaan tahtonut puhua.
Hänen äitinsä oli kuollut viisi vuotta sitten, -- sanoi hän, -- ihan
vaan surusta. Heitä painoi suuri perheonnettomuus, sillä yksi
sisaruksista, Heddi, oli joutunut ihan hunningolle. Se oli juuri äidin
lempilapsi. Se sai ensin steederskan paikan eräässä konditorissa, jossa
myytiin limonaadia, torttuja, liköörejä ja viinejä. Kun hän oli hyvin
nätti kasvoiltaan, niin ne herrat, jotka kävivät siellä, huomasivat
hänet ja rupesivat kujeilemaan. Konditorin emäntä tahtoi nyt Heddiä
bufettineidiksi yhdessä sen pitkän ruotsikon kanssa, joka jo ennestään
siellä oli. Konditorissa rupesi silloin käymään kaksi kertaa enemmän
herroja, joilta Heddi ei saanut rauhaa päivällä eikä yöllä. Ja ne
saivat sen tytön ihan suunnilta pois. Kahdesti koetti isä ja äiti ottaa
hänet kotiin ja pitää silmällä, mutta ne kulkivat yöllä hänen huoneensa
ympärillä, ja kerran hän karkasi ikkunan kautta heidän kanssaan
keskellä yötä. Vielä olisi ollut toivoa, sillä eräs nuori käsityöläinen
olisi ottanut hänet vaimokseen ja hän alkoi jo suostua. Mutta juuri kun
hän piti viimeisiä läksiäisiä konditorin emännän luona, joutui hän
yöllä polisin käsiin, ja sen jälkeen ei hän enää parannuksesta mitään
tahtonut tietää, antoi rukkaset Lehtoselle -- se oli käsityöläisen
nimi, -- ja jatkoi vielä hurjempaa elämää kuin ennen. Äiti kuoli
suruun. Isä heitti kaikki toivonsa eikä enää koskaan hae häntä eikä
tahdo tietää hänestä.
-- Ja minä kun niin rakastin Heddiä, Heddi raukkaa, -- sanoi Ingrid
purskahtaen itkuun.
-- Onko hän vielä täällä Turussa? -- kysyi Gabriel.
-- Helsingissä, taitaa olla jo polisin kirjoissa, -- itki Ingrid.
-- Mutta ei ne herrat sentään kaikki semmoisia sikoja ole, -- sanoi
Gabriel.
Ingrid tempasi päänsä ylös nenäliinasta.
-- Kaikki kaupungin hienoimmat herrat, kaikki, niin monta kuin niitä
on, joka -- joka ikinen!
-- Kyllä niitä sentään on toisenlaisia. Esimerkiksi minun veljeni eivät
ole semmoisia.
Ingrid ei sanonut mitään.
-- Ei ne ole semmoisia, -- toisti Gabriel.
Mutta Ingrid itsepäisesti oli vaiti, joka merkitsi yhtäkuin: en tahdo
sinua loukata, mutta kyllä sinun veljesikin ovat yhtä sukua, sitä
sukua jota minä inhoon ylitse kaiken, joka on minun ja minun isäni
ja äitivainajani ja merillä olevan veljeni ja koko meidän
yhteiskuntaluokkamme verivihollisia, ovat ja ovat iankaikkisesti
olevat!
Gabriel huokasi.
Iltatähti oli juuri heitä vastapäätä, kun he tulivat pitkin katua ja
Gabrielin tyhjän läkkikannun sanka vinkui hiljaa kannun heiluessa.
Hänelle selvisi niin moni asia sillä kertaa, selvisi erittäinkin tuo
Ingridin omituinen inho Mustialaa ja yliopistoa kohtaan. Siinä oli
hänestä jotain surullista: ikäänkuin jokin juopa olisi tahtonut aueta
Ingridin ja hänen väliin sentähden vaan, että hänessä ei ollut sitä
inhoa kaikkia herroja vastaan, joka oli Ingridissä, ja joka nähtävästi
oli suureksi osaksi tehnyt Ingridin siksi, mikä hän oli; ainakin oli
alkusyynä tuohon Ingridille omituiseen sähähtämiseen ja kiivastumiseen
ilman ymmärrettävää syytä. Kun olisi saanut Ingridille selväksi sen,
että muutamat kyllä olivat semmoisia, joita saattoi vihata ja joita
Gabrielkin vihasi, mutta ettei kaikki -- että löytyi herrassäädyssäkin
sentään hienoja, hyvin hienoja, semmoisia esimerkiksi kuin hänen
veljensä Henrik. Mutta eihän Ingrid tuntenut yhtään semmoista, ja
turhaa oli koettaa häntä vakuuttaa -- sen Gabriel tiesi hyvin. Jos
Ingrid olisi yhdenkin poikkeuksen myöntänyt, olisi hänen täytynyt
luopua vihastaan koko herrassäätyä vastaan.
Kun Gabriel pistäytyi heillä sisällä, otti Ingrid piirongin laatikosta
valokuvan ja näytti Gabrielille.
Siinä oli nuori, ylen määrin koristettu neitonen puoleksi loikovassa
laiskan asennossa sohvalla, toinen käsi posken alla, toisessa sohvan
tupsu. Tuuhea, kihara tukka oli kammattuna alas silmäkulmien tasalle,
silmistä kiilui teeskentely.
-- Se on Heddi se, -- sanoi Ingrid ja taas rupesi itkemään.
Silloin Gabrielin tuli niin sääli häntä, että hän melkein oli mennä
hänen puolelleen ja tunnustaa vihaavansa hänkin kaikkia järjestään,
mutta hän muisti veljensä Henrikin, eikä voinut olla ihan Ingridin
puolella, ja vaan huokasi uudestaan.
Tämä asia oli ainoa varjo Ingridin ja Gabrielin välillä. Joskus se
näytti Gabrielista tavattoman vähäpätöiseltä, mutta toisen kerran taas
se omituisesti eroitti heitä toisistaan, teki niinkuin vieraiksi
toisilleen. Ingrid rupesi puhumaan hänelle niinkuin hän, Gabriel, olisi
vietellyt Heddin, ja Gabrielista tuntui niinkuin Ingrid olisi vihannut
juuri häntä ja hänen sukuansa. He erkanivat tunteissaan silloin niin
kauas toisistaan, ettei kaksi ihmistä voi toisistaan sen kauempana
olla, eivätkä voineet puhua mitään keskenään. Mutta kun he kuitenkin
olivat samassa huoneessa ja katselivat toisiansa, tuli heidän toisiaan
sääli ja he kapsahtivat itkien toistensa kaulaan sekä rupesivat sitten
puhumaan muista asioista, jotka eivät heitä eroittaneet. Gabriel
ymmärsi nyt selvästi miksi hänen piti päällelyöjästä, sepästä,
viilarista, varvarista, tulla vähitellen veturinkuljettajaksi, joka oli
oleva hänen korkein huippunsa. Hän ei tosin olisi sitä syytä voinut
kellekään sanoin selittää, mutta itsekseen hän sen tunsi ja ymmärsi
täydellisesti. Ja itsekseen hän vielä tunnusti, että tämä oli ainoa
tie, jolla hänestä saattaa tulla mies, ja piti sentähden sydämmessään
Ingridiä tältäkin kannalta johtavana tähtenään.
Gabrielin heikkoudeksi jäi ainoastaan se, ettei hän voinut luopua
esiintymästä herrana silloin kuin häntä joku semmoisena piti. Oli
muutamia herraspiirejä, joihin hän kuului ja joissa hän oli ihan toinen
kuin tavallisuudessa, puhui varomattomasti, oli valmis pilkkaamaan ja
keksimään hävyttömiä sukkeluuksia. Tämä piiri oli eräs metsästysseura,
jossa hän hyvänä ampujana oli jäsenenä. Salaisuudessa hän olisi
välttänytkin tätä seuraa, sillä hän ei itsekään ollenkaan rakastanut
itseänsä tuona reippaana, jokseenkin tunnottomana ja aina pilkkaan
valmiina herrasrenttuna, jommoisena hän siinä pakostakin esiintyi.
Mutta kun he vaan hänet tapasivat ja ehdottivat jotakin yhteistä
hommaa, oli hän olevinaan heti valmis kaikkeen ja ryhtyi itse panemaan
toimeenkin metsästysretkiä. Ingridille hän ei olisi ikinä näyttäytynyt
semmoisena kuin hän siellä oli. Sillä ne olivat kaikki ja hän heidän
mukanansa sekä puheissaan että käytöksessään juuri niitä, joita Ingrid
vihasi ja joita Gabrielkin oli Ingridille sanonut vihaavansa ja
vihasikin, kun vaan ei ollut heidän seurassaan. Mutta kerran tultuaan
heidän seuraansa hän antoi kaikki anteeksi ja hänestä olivat heidän
puheensa ja pilkkansa hyvin sukkelia, samoinkuin ne vallattomuudet,
joihin he juovuspäissään ryhtyivät. Ingridinkin vuoksi oli Gabrielilla
sentähden vielä pahempi omatunto siitä, että hän ei irroittunut tästä
metsästysseurasta.
Mutta irrottautumisen sijaan hän yhä useammin joutui siihen seuraan. Se
tuli hänelle ensin jonkinlaiseksi vastapainoksi raskaalle pajatyölle ja
sitten varsinaiseksi keinoksi, jolla hän haki vapautusta tästä työstä
muka seuran asiain vuoksi. Metsästysseura tuli näin vähitellen
pääasiaksi ja pajatyö semmoiseksi ikäväksi velvollisuudeksi, josta aina
teki mieli päästä. Seuraavana vuonna perustettiin vielä purjehdusseura,
johon kaikki metsästysseuran jäsenet olivat itseoikeutetut kuulumaan.
Gabriel oli silloin juuri tullut koneosastolle, ja sen vuoden kuluessa
täytyi ruveta valmistumaan tutkintoihin.
Näihin metsästys- ja purjehdusseuroihin kuului myöskin sen konetehtaan
konttoristi, jossa Gabriel oli työssä. He eivät tosin tehtaassa paljon
tavanneet toisiansa, mutta sitä enemmän seuroissa. Tämä konttoristi oli
tunnettu "hulivili". Juomasyntejään hän hyvitti sillä, että oli sitä
hienompi selvänä ollessaan. Hänellä oli silloin kaulassa aina
tavattoman fiini valkonen silkkihuivi, jota hän pöyhisti esille
palttoonsa alta ja maltillisilla päänliikkeillä varjeli rutistumasta.
-- Hänellä oli tapa jättää konttori vähää ennen kuin Gabriel pääsi
työstä, ja sentähden hän oli usein sattunut näkemään neiti Vestlundia,
joka odotteli portilla Gabrielia. Joskus Gabriel sattui tapaamaan tuon
puhtosen konttoristin portissa eikä häneltä jäänyt silloin huomaamatta,
että tämä herra lähetti kevytmielisiä silmäyksiä Ingridille, -- tosin
kääntämättä kaulahuivin vuoksi paljonkaan päätänsä, mutta sitä
imelämmin silmiänsä pyöritellen ja itserakkaasti hymyillen.
Gabrielin mielestä Ingrid ei osoittanut kyllin selvää inhoa näiden
katseiden johdosta, mutta hän ei kuitenkaan sanonut vielä silloin
mitään.
Seuraava uutinen tässä asiassa oli Gabrielille se, että hän eräänä
päivänä huomasi konttoristin tervehtivän Ingridiä. Tämä tervehdys
tapahtui niin, että konttoristi sitävarten melkein pysähtyi ja
Gabrielin mielestä inhoittavan sulavalla, hitaalla kädenliikkeellä
kohotti hattuansa jääden semmoiseen asentoon niin kauan kuin Ingrid
kulki ohitse ja koko ajan seuraten häntä silmillään. Ja -- Ingrid
vastasi hänen tervehdykseensä, ja vasta sitten huomasi Gabrielin
portissa, ja punehtui.
-- Mikäs katututtavuus se on? -- kysyi Gabriel tuntien että hänen
suupielensä kalpenivat ja sydäntä huimasi.
-- Eikö hän ole sinun ystäväsi? -- kysyi Ingrid viattomasti ja
tottelevaisesti katsoen Gabrieliin.
-- Mutta sinä et ole esitetty hänelle.
-- Niin, ajatteles, kuinka omituista, tutustuin hänen kanssaan juuri
niinkuin sinunkin kanssasi: hän itse esitteli itsensä ja pyysi tulla
saattamaan minua.
Nyt Gabriel vuorostaan punastui. Hän katsoi syrjästä Ingridiä eikä
voinut päättää tahallaanko tämä näin sanoi vai viattomasti. Ja
kuitenkin juuri tämä asia olisi ollut hirmuisen tärkeä ratkaista. Sillä
jos hän sanoi tahallaan, niin kenties koko juttu oli vaan aijottu
Gabrielille jonkinlaiseksi opetukseksi, ja silloin olisi kaikki huoli
lähtenyt hänen sydämmeltään. Mutta jos se oli sanottu vaan ilman sen
suurempaa merkitystä, niin saattoi luulla, että Ingrid piti imelää
konttoristia jotenkin yhtä suuressa arvossa kuin Gabrielia. Näin
tärkeätä olisi ollut saada selville Ingridin oikea tarkoitus; mutta
vaikka Gabriel kuinka katseli ja tutki, ei hän voinut vähimmässäkään
määrässä ratkaista kysymystä eikä keksiä mitä kysyä tai kuinka urkkia
päästäkseen totuuden perille. Ingridin kasvoilla leikki mitä viattomin
ja hilpein mieliala.
Gabriel lakkasi tervehtimästä konttoristia, jonka aikeiden
vilpillisyydestä hän ei hetkeksikään ollut kahden vaiheilla.
Mutta konttoristi ei ollut siitä millänsäkään, myhäili vaan
ylenkatseellisesti kun tuli Gabrielia vastaan. Silminnähtävästi hän ei
paljon välittänyt jonkun viilarin lakin-nostoista. Ingridiä hän sen
sijaan hakkasi kahta sitkeämmin ja vahti häntä kaikissa mahdollisissa
tilaisuuksissa.
Eräänä iltana myöhään Ingrid kulki Gabrielin kanssa kadulla ja ennen
eroamista sanoi salamyhkäisellä, paljon merkitsevällä hymyllä:
-- Ja nyt saat kuulla vielä suuren uutisen: ystäväsi herra konttoristi
on kosinut minua papalta -- jaapas!
Gabriel, joka ei ollut yhtenäkään hetkenä uskonut konttoristin
aikomusten rehellisyyteen, seisoi siinä kuin salaman lyömänä. Hänelle
oli heti ihan selvänä, että tuon kosimisen tarkoitus oli vaan päästä
Ingridiä niin lähelle kuin mahdollista, eikä sitten mitään muuta. Jos
hän ei olisi satoja kertoja kuullut metsästysherrain puheita tytöistä
ja keinoista näiden taivuttamiseen, niin hän olisi voinut ajatella,
että konttoristilla oli tosi mielessä, ja olisi voinut antaa hänelle
anteeksi tämä teko. Mutta nyt hän ei ollut ainoastaan kuullut, vaan
itsekin ottanut osaa noihin juominkipuheihin; hän oli omin korvin
kuullut heidän luettelevan, kuinka talonpoikaistyttö on otettavissa,
kuinka piika, kuinka tehtaalainen, kuinka puotineiti, ja oli silloin
nimenomaan ollut puhe siitä, että mestarien ja pikkuporvarien tyttäriä
piti kosia heidän vanhemmiltaan, jotta vaan kaikki sopivaisuuden
vaatimukset tulivat noudatetuiksi -- ja sitten vaan purkaa kihlaus
niinkuin yleinen tapa vaatii.
-- Ja mitä sinun isäsi vastasi hänelle? -- sanoi Gabriel vaivalla
hilliten itseänsä.
-- Pappa tuli vähän hämilleen, tienmä, eikä antanut mitään varmaa
vastausta.
Gabriel muisti oman kosimisensa ja näki nyt herra Vestlundin ihka
elävänä edessään vastaamassa konttoristille samoilla hämmästyneillä
sanoilla, kuin ensin hänellekin.
-- Tietysti, tietysti, -- sanoi Gabriel, -- mitä syytä hänen olisi ajaa
sitä ulos.
Nyt purskahti Ingrid nauramaan, kun muisti kuinka pappa oli keppi
kädessä uhannut ajaa ulos Gabrielia.
-- Ylihuomenna meillä on metsästysretki, silloin kysyn itse
konttoristilta mikä hänen meininkinsä oikein on.
Näillä sanoilla kääntyi Gabriel lähteäkseen omalle suunnalleen ja jo
ottikin pari askelta, mutta sitten kuitenkin pysähtyi, kääntyi takaisin
ja sanoi vähän liian juhlallisesti.
-- Hyvästi, Ingrid. -- Mutta hän itse huomasi, että se oli liian
juhlallista, ja lisäsi: -- Tarkoitan, että voithan tämän lyhyen matkan
yksinkin mennä kotiin.
-- Kyllä, kyllä, -- sanoi Ingrid, ja Gabriel läksi.
Puolikuu valaisi heikosti toista puolta katua, toinen, missä Gabriel
kulki, oli varjossa, ja Ingrid näki hänen rotevan vartalonsa vähitellen
katoavan hämärään. Ei hän kertaakaan katsahtanut taaksensa.
Ingrid seisoi vähän aikaa kahden vaiheilla paikallaan, pani oikein
kätensä sydänalalle pelkästä epävarmuudesta, mutta sitten läksi kiirein
askelin kotiinsa päin.
Seuraavana päivänä Gabriel vaihtoi vanhan revolverinsa uuteen, niin
hyvään, että piti antaa 4 markkaa väliä. Hänen piti vielä hankkia
koiria jostakin ulkopuolelta kaupunkia, mutta hän kieltäysi siitä
puuhasta eikä ottanut mitään toimia vastaan. Rihlapyssyänsä hän rupesi
illalla puhdistamaan, otti kaikki auki, katseli piipun läpi, veti
parikertaa laastikulla edestakasin, katsoi taas, mutta silminnähtävästi
ei ollenkaan ajatellut mitä teki, jätti pyssynpiipun polvelleen
pitkäksi ajaksi ja tuijotti nurkkaan. Sitten ei hänellä ollut tahdon
voimaa kootakseen pyssyn eri osat yhteen, vaan hän otti taskustaan
paperia ja aikoi pyyhkäistä kaikki ruuvit ja rautaset toistaiseksi
siihen. Mutta sitäkään hän ei tehnyt. Hän vaan jotenkin varomattomasti
pudotti tukin ja piipun nurkkaa vasten, jätti kaikki semmoisekseen ja
meni ulos. Hän kulki torille asti ja kiersi sen ihan ympäri; sitten hän
pysähtyi siihen katukulmaan, mistä Ingrid tavallisesti tuli kotoansa,
ja katsoi kelloonsa. Kymmenen minuuttia hän seisoi siinä kello kädessä.
Kun ne oli kuluneet, hän pisti päättäväisesti kellon taskuunsa ja,
viimeisen kerran katsahdettuaan Ingridin katua pitkin, kääntyi ja meni
jälleen kotiinsa. Nyt hän todella otti paperin, rutisti siihen kaikki
pyssyn pikku-osat ja heitti samaan nurkkaan, missä piippukin jo oli.
Revolverin hän sitävastoin otti varovasti kotelosta ja tarkasteli.
Sitten otti kaapin alalaatikosta, vanhojen saappaiden ja sinne
eksyneiden, pyykkiin aijottujen alusvaatteiden seasta patruunarasian,
ja latasi revolverin kuudella patruunalla. Tämän hän teki hyvin pian ja
pani sitten revolverin kiireesti luotansa, ensin pöydälle, mutta
sitten, kun hän heittäytyi vuoteelle ja se näkyi hänen silmäänsä, nousi
ja vei sen piirongille, mutta siitäkin hän sen vielä siirsi samaan
alalaatikkoon.
Gabriel ei voinut sietää revolveria, se on, hän sitä aina vähän
pelkäsi. Kerran pienenä poikasena hän oli saanut jonkun hyvin kalliin
ja kauan halutun pikku kapineen käteensä ja sen kanssa hän oli kulkenut
pitkin uimahuoneen siltaa. Yhtäkkiä hän otti tämän kapineen -- ei hän
nyt enää muistanut mikä kapine se oikein oli, vaan ainoastaan, että se
oli hyvin rakas hänelle, -- otti sen taskustaan, pysähtyi ja nojautui
kaidepuita vasten katsellen alas veteen, joka oli korkeimmillaan ja
siinä kohden sylen syvyinen. Hän otti tuon esineen peukalon ja
etusormen väliin ja piteli sitä ulkopuolella kaidepuita veden
yläpuolella. Ja ajatteli: kuinka omituista, sen kuin vaan aukaisi nuo
sormet, niin esine putoo veteen eikä minulla enää sitä ole. Hän piteli
ja piteli eikä voinut irtautua siitä ajatuksesta. Nyt jos päästäisi,
nyt, nyt! Mutta sormet pitelivät hänen puolestaan. Ja vakuuttuakseen,
että asia todella riippui hänestä itsestä eikä sormista, hän aukasikin
ne ja esine pulahti veteen. Kauan hän katseli alas, kuunteli veden
lotinaa uimahuoneen vihertynyttä pohjaa vastaan, ei tiennyt juuri
surrakaan, oli vaan hyvin totinen, eikä koskaan kertonut tätä
tapausta kellekään. -- Mutta sitten jo täysikäisenä, kun hän tuli
ensimäisen revolverinsa omistajaksi -- hänellä oli silloin jo välit
selvänä Ingridin kanssa ja hän vaan aiko ruveta harjoittamaan
pilkkaan-ampumista revolverilla -- istui hän kerran kotona, ladattu
revolveri kädessä, käänsi sen piipun piloilla kasvojansa kohden,
lähensi, lähensi, avasi suunsa niin, että luoti olisi suoraan kitaan
lentänyt, jos hän olisi painanut liipasinta. Ja ihan samallainen ajatus
syntyi hänessä, kuin hänen poikana pidellessä rakasta esinettä veden
päällä: ei muuta kuin vähän painaa sormella tuota liipasinta, niin on
kaikki lopussa. Sormi ei painanut. Ja hän tunsi kuinka hänen sydämmensä
kouristui, sillä hän oli juuri painamaisillaan, osoittaakseen itselleen
että asia todella riippui vaan hänestä itsestään.
Sen jälkeen hän pelkäsi revolveria.
Ei kukaan ihminen voinut aavistaa kuinka lähellä hän silloin oli
itsemurhaa. Ja häntä kummastutti ja pelotti tämän tapauksen muisto
erittäin siksi, että silloin kaikki hänen asiansa olivat mitä
loistavimmalla kannalla: hän oli juuri päässyt varmuuteen Ingridin
suhteen, elämä hymyili hänelle ja oli nyt jos koskaan hänelle "rakas
esine". Juuri siksi se myöskin niin muistutti tuota tapausta
poikavuosilta.
Gabriel heittäytyi vuoteellensa puolipukeissa. Ei hän nyt mitään
osannut tehdä loppuun asti. Ei hän myöskään osannut nukkua, kun kuu
kumotti huoneeseen ja valaisi hämärästi kaikki esineet, joita hän ei
malttanut olla tarkastamatta.
Harvoin Gabriel antautui miettimään pilventakaisia asioita, mutta nyt,
kun hän saamatta unta makasi selällään ja nosti toisen säärensä
koukistetun polven päälle, hän katsahti tähän sääreensä ja hänen tuli
perin kumma olla: tuoko nyt olen minä, ajatteli hän. Hänen täytyi
katsella myöskin käsiänsä, ja se oli yhtä kummaa. Toisen käden sormella
hän paineli toisen käden selkäpuolta ja toisti ajatuksissaan: minä,
minä! -- "Ihmeellistä! Ja tämä minä jostakin syystä takoo ja viilailee.
Mitä varten? Elääksensä onnellisena Ingridin kanssa. -- Mutta jos nyt
ei tätä tarkoitusta olisikaan, mitä varten hän sitten eläisi? Ei mitään
varten. Siksi vaan että sydän itsestään tykkii ja pulpattaa verta
suoniin, tai että sormi ei uskaltanut painaa revolverin liipasinta,
että hän pelkäsi revolveria ja oli piilottanut sen laatikkoon. Vaan
siksi."
Ja Gabriel nousi ylös, meni ja otti revolverin laatikosta, asetti sen
tuolille viereensä ja heittäytyi jälleen pitkäkseen. Hän ei olisi
voinut ajatella vapaasti eteenpäin, jos revolveri ei olisi ollut nyt
siinä hänen käytettävänään.
Kannattiko hänen oikeastaan elää, kun oli tullut eteen semmoisia suuria
sekaannuksia? Hänen täytyi -- sen hän oli päättänyt -- kysyä huomenna
konttoristilta, mikä tämän aikomus oikein oli. Ja revolverin hän oli
hankkinut sitä varten, että hän ampuu konttoristin, jos tämä ei voi
tyydyttävästi vastata. Ei hän hetkeksikään epäillyt että hänen on näin
menetteleminen, mutta se tuntui ainoastaan hyvin vaikealta, ja
senvuoksi hän kysyi itseltään: eikö olisi parempi ampua itsensä, niin
pääsisi kaikista sekaannuksista, eikä tarvitsisi mihinkään ryhtyä. Hän
ottikin todella revolverin käteensä, koettaakseen miltä tällä kertaa
tuntui tähdätä vasten kasvoja, mutta mitään ampumisen kiusausta ei
tullut. Hän ei tahtonutkaan tappaa itseänsä, vaikka sormi puolestaan
olisi nyt kyllä ollut valmis painamaan liipasinta, kun ei ollut mitään
kallista menetettävänä.
"Minun siis täytyy kuin täytyykin kysyä siltä perhanan konttoristilta.
Voi sitä mies parkaa, jos se aavistaisi, kyllä se vapisisi!" --
Pelkäämättä enää revolveria hän asetti sen jälleen tuolille, veti
peitteen ylitsensä ja nukkui sikeästi.
Aamulla hän heräsi niin myöhään, ettei olisi enää ennättänyt muiden
seuraan. -- "Mutta se ei tee mitään, -- hän ajatteli, -- minä menen
jälkeenpäin yksinäni ja tapaan hänet jossain jänistä väijymässä."
Gabriel pukeutui kiireesti, otti revolverin vyölle takkinsa alle ja
meni rantakadulle, missä saaristolaiva jo teki lähtöä ja oli eronnut
laiturista. Hän hyppäsi rohkealla harppauksella höyryvenheeseen, joka
läksi ensin jokea pitkin ja sitten rupesi kiertelemään sisäisen
merisaariston ahtaita väyliä. Pannun edessä seisova perämies kertoi
pyöränsä takaa, että hän oli ensi reissulla vienyt koko metsästysseuran
koirineen ja eväineen -- "de va fina varor me', skall jag säga", sanoi
hän silmää iskien Gabrielille, tarkoittaen juomatavaroita. Gabriel
tapasi itsensä nauramasta entiseen herrasmalliin, mutta tämä nauru
tympäsi häntä, hän tuli yhtäkkiä totiseksi ja siirtyi peräpuolelle
laivaa. Siellä taas oli paikat täynnänsä huvilayleisöä ja Gabriel tunsi
täällä vielä enemmän vieraisuutta pitkävartisissa saappaissaan ilman
pyssyä, joka edes olisi ilmaissut hänet metsästäjäksi. Hän meni
etummaiseen kokkaan, missä oli pieni kokkakaappi ja halkoja. Siihen hän
seisahtui vasten vinhaa aamutuulta, niin ettei laivan tukutusta
kuulunut, ja katseli saarien välistä siintävää avomerta.
"Minä en ole mikään, -- ei missään ole minulla pohjaa. Saisin edes olla
tuona tiirana ja liidellä noiden punasten kallioiden kohdalla ja tuolla
tuulessa merenhajussa huutaa alakuloisesti niinkuin sekin: ti-rääy!
"Ei olisi seppiä, ei Ingridiä, ei minun mustaa mieltäni, eikä ketään
tarvitsisi tappaa."
Ja Gabriel säpsähti. Oliko hän todella matkalla tappamaan? Mistä
kummasta tuo ajatus oli häneen niin syöpynyt. Kysyähän hänen vaan
pitää, mikä konttoristin tarkoitus on, eikä ampua muussa tapauksessa
kuin että tämä vastaa pahasti. Sitäpaitsi hän ei ammu kaikkia
patruunia, vaan säästää pari viimeistä itseänsä varten, ja sittenhän on
hänen ollakseen jotenkin yhtä hyvä kuin tuon tiiran: surullinen, mutta
huoleton.
Höyryvene tuli vihdoin sille sillalle, missä Gabrielin piti nousta
maihin.
Se ei ollut saari, vaan mannermaa ja sieltä pääsi kaupunkiin myöskin
maanteitse.
Sillan yläpuolella oli pieni torppa, josta oli tie taloon. Mutta
Gabriel läksi metsäpolkua myöten tiheän havumetsän läpi sille
metsästysmaalle, jossa hän tiesi seuran olevan.
Mitään ajoa ei kuulunut miltään suunnalta. Arvattavasti metsästyksen
ensimäinen jakso oli lopussa, koirat ketjuissa ja aamiainen katettuna
toisen metsätorpan tuvassa, -- kuten tavallisesti ennen.
Gabriel lähestyi hiljaa ja haluttomasti tätä paikkaa. Ja jo alkoi
kuulua torpalta päin iloisia ääniä. Aamiaista todella syötiin, mutta ei
tuvassa, vaan nurmikolla, torpan pihan edessä. Hän tunsi leppien takaa
vänrikin lakin, näki myöskin kaljupäisen kamreerin seisovan polvillaan
maahan katettujen aamiaisruokien ja pullojen edessä ja konjakkilasi
kädessä pitävän leikillistä puhetta nauraville syöjille ja juojille,
näki hänen nostavan takajaloista jänistä ja kuuli samassa naurun
remahtavan ylimmilleen, muutamat hurrasivat, ja kaikki joivat jonkin
maljaa. Sitten rupesivat jotkut sanomaan, että metsästys alkaa
uudestaan, joku näkyi nousevan, joku pujottavan pyssyä olallensa, joku
alkoi laulaa glunttia, ja vähitellen kaikki olivat seisaallaan,
lähtemässä.
Gabriel perääntyi väijyksistään peläten että häntä huomataan.
Koirat päästettiin irti ja vinkuen ja ulisten ne heti alkoivat
kierrellä metsässä. Yksi tuli ihan hänen ohitsensa, katsahti häneen,
heilahutti häntää ja jatkoi matkaansa.
Ei kulunut kuin joku minuutti, niin alkoi ajo käydä, ja tuntien
tarkalleen sekä maat että metsästäjät Gabriel läksi sinne, missä koirat
kuuluivat kiertelevän.
Tultuaan ahon reunaan, missä metsä alkoi harveta, hän kuuli takaansa
huohotusta ja näki kuinka konttoristi juoksi punasena läähättäen yli
näreiden ja risujen, haulikko ilmassa. Hänen kintereillään tuli toinen
herra, jota Gabriel ei ollut ennen nähnyt. Tämä oli ihan kömpelö
näreiden seassa, rillit yhtä mittaa putosivat hänen nenältään, niin
ettei hän ennättänyt nostaa lakkia silmiltään, ja hän huohotti
sentähden vielä tulisemmin kuin hänen johdattajansa. Molemmat herrat
juoksivat Gabrielia huomaamatta hänen edelleen ja pysähtyivät siihen,
missä metsä loppui. Jäljessä juossut herra rupesi heti järjestämään
itseänsä, pyyhki vaalenneita suupieliään ja niskaansa ja tuskin tuli
toimeen valloille päässeen hengästyksen kanssa. Hän oli nähtävästi
ensikertalainen, sillä konttoristi piti kovaa huolta hänestä, määräsi
hänelle seisontapaikan siirreltyään häntä sinne tänne, neuvoi hänelle
mistä jänis arvattavasti tulee, käski vetää hanan auki ja pitää pyssyä
ampumiseen valmiina. Ensikertalainen asettui ryntäävään asentoon, yhä
vielä huohottaen.
Gabriel katseli semmoisella nautinnolla heidän vehkeitänsä, että
melkein unohti mitä hänen oli puolestaan tässä tehtävä. Hänen tuli
jostakin syystä sääli tuota toista herraa, joka oli nähtävästi aika
mammanpoika ja nyt oli ensikerran antautunut sotaan jänistä vastaan, --
tuli sääli senkin vuoksi, että se muistutti vähän Johannesta, tai
ainakin olisi Johannes tämmöisessä tilaisuudessa juuri tuolla tavalla
pannut suunsa irveen, jos jänis millä hetkellä tahansa olisi ollut
odotettavissa ja Gabriel olisi käskenyt hänen vahtia. Ja jonkinlainen
anteeksi-anto levisi tästä syystä myöskin konttoristin osalle. Mutta
samassa Gabriel muisti, että konttoristi oli pahoissa aikeissa kosinut
Ingridiä, ja veri kuohahti taas hänen päähänsä.
Konttoristi oli jättänyt toverinsa ja kiertänyt ahon syrjää polkua
myöten tuonnemmaksi.
"Antaa niiden sitten saada se jäniksensä ensin", ajatteli hän, ja jäi
paikalleen, mistä näkyi ensikertalainen ja osa ahoa.
Koirat lähenivät hyvin kaukana vielä, ainoastaan yksi kuului lähempää.
Mutta jänis tuli jo hiljakseen toiselle puolelle ahoa, nuuski maata,
harppasi pari askelta, pysähtyi, istui takajaloilleen, haisteli ilmaa,
pörhisti korviaan, taas nuuski maata ja tuli pehmosesti koikaten
sopivalle ampumavälille. -- Ensikertalainen oli yhä entisessä
jännittyneessä hyökkäysasennossa, valmiina ampumaan jos vaan
näyttäytyy, mutta hän ei huomannut jänistä ja katsoi tiukkaan toiselle
suunnalle.
Gabrielin metsämiesvaisto otti nyt voiton kaikista muista asioista,
olipa ne mitä tahansa, ja hän veti esiin revolverinsa ampuakseen edes
sillä jäniksen, kun se kohta juoksee ohitse.
Jänis lähestyikin samassa, mutta kiersi kauempaa Gabrielista. Ja nyt
sen huomasi myöskin väijyvä pyssymies, kun se oli jo melkein ohitse.
Hätääntyneenä hän hyppäsi ympäri koko käänteen ja rupesi taisteluun
edessä olevan kuusenoksan kanssa, johon pyssy ja rillinauha kaikeksi
onnettomuudeksi takertui. Kun hän vihdoin olisi ollut selvä tähtäämään,
ei jänistä näkynyt.
-- Den kommer! -- hän huusi neuvotonna konttoristille.
Samassa jo kuului pamaus tämän pyssystä ja vähän ajan kuluttua
konttoristi tuli kiroillen ja kovin kiukuissaan selittämään toverilleen
kuinka tyhmästi tämä oli menetellyt.
Gabriel ajatteli, että nyt on paras hetki, muuten ne lähtevät
matkaansa. Veri jätti hänen päänsä ja hän meni heitä kohden.
Konttoristi huomasi hänet ensiksi. Hänen silmänsä pyöristyivät ja
hänkin kalpeni, mutta kadottamatta hetkeäkään hän sieppasi toverinsa
pyssyn.
-- Si på den fan, -- hän sanoi ja ikäänkuin henkensä pelastukseksi
nosti pyssyn ja pamahutti suoraan Gabrielia vastaan.
Haulit pösähtivät Gabrielin pään yli. Gabriel ei tiennyt sattuiko
häneen vai ei, ei myöskään tiennyt aikooko toinen ampua uudestaan, hän
vaan tiesi, että nyt hänen täytyy ampua, muutoin hän ei tee sitä mitä
pitää.
Ja hän ojensi revolverinsa konttoristia kohden ennenkuin savu oli
ehtinyt äskeisestä pamauksesta hälvetä. Konttoristin jalat jo näkyivät
savun alta, mutta Gabriel odotti, että savu poistuisi päänkin kohdalta.
Tämä odotus oli kaikille onneksi, sillä Gabrielin ehti taas tulla sääli
ja hän muutti aikomuksensa ja tähtäsi jalkoihin.
Laukaus sattui konttoristin vasempaan jalkaan, riipaisten pienen haavan
pohelihaan.
-- Hjälp, hjälp, -- alkoivat molemmat herrat huutaa, ja vastaukseksi
kuului metsästyksen keskeyttävä torventörähdys jotenkin läheltä ja
sitten halloo-huutoja miehestä mieheen.
Gabriel kääntyi silloin skandaalin välttämiseksi pois ja läksi polkua
myöten nopeasti taloon päin, josta maantie kulki kaupunkiin.
Mitä kauemmas hän tuli sitä nopeammin hän kulki, kunnes lopulta juoksi.
Yksi ainoa ajatus hänellä oli: nähdä Ingridiä ennenkuin tapahtuu
jotain, joka panee sille esteen. Ja hänen mieleensä kuvautui
polisikonttorin odotushuone ja lähestyvä komisarjus ja mahdottomuus
puolustaa itseänsä sanomalla: "sattui pieni ikävyys," kuten kerran
ennen.
Kun hän nääntyneenä pääsi tullivahtimestarin asunnolle, oli tämä
onneksi poissa kotoa, luultavasti sunnuntaikävelyllä uudessa
virkapuvussa. Ingrid sitävastoin haki paraikaa lankarullaa, joka oli
pudonnut ompelukoneen taa, ja oli kyykkysillään maassa.
-- Sieltäkö se metsästäjä tulee, -- sanoi hän nousten ylös ja tyrkkien
näkyvistä ompeluksia, jotka ilmaisivat hänen olleen työssä sunnuntaina.
-- Ei mitään hyviä, Ingrid, -- sanoi Gabriel ja istui tuolille
väsyneenä.
-- No? -- sanoi Ingrid, pisti langan hampaihinsa ja sujutti sitä
sormiensa välissä odottaen mitä Gabriel sanoo.
-- Minä ammuin häntä.
-- Ammuit? -- kiljahti Ingrid, mutta hänen kasvoilleen levisi samalla
myöskin voitonriemu. Kaikki säikähdys katosi, kun hän sanoi ylpeästi ja
hitaasti.
-- No, Gabriel, ymmärrätkö nyt, että ne ovat kaikki sellaisia, kaikki,
joiden kanssa sinä metsästät ja purjehdit!
-- Mitä sinä tarkoitat, Ingrid?
-- Tarkoitan vaan, että mitä hän aikoi tehdä minulle, sen he ovat jo
tehneet Heddille, mutta sinä et suuttunut, kun minä silloin kerroin
Heddistä.
-- Silloin en ajatellut enkä ymmärtänyt, mutta nyt rupean ymmärtämään.
Ingrid, en ikipäivinä mene enää heidän seuroihinsa.
-- En minäkään menisi sinun sijassasi. Niidenkö seuraan, jotka eivät
pidä meitä ihmisinä!
-- Niin, niin -- sanoi Gabriel -- he halveksivat meitä.
Ja sanoessaan tuon sanan meitä Gabrielista tuntui, että hän sanoi
jotakin ihan uutta omalle itselleen, niinkuin hän olisi antanut
lupauksen ainiaaksi siirtyä sieltä, missä hän oli ollut ennen, tähän
uuteen, missä hän ei ollut vielä ihan kotona. Ja hän olisi mielellään
selittänyt tarkemmin, mitä hän tarkoitti.
Mutta yhtäkkiä Ingridin kasvoihin tuli taas entinen säikähdys ja hän
juoksi Gabrielin kaulaan.
-- Oma Gabriel, sanoitko että olet ampunut häntä? Herra jumala,
Gabriel!
-- Sattui jalkaan, muuta en tiedä.
-- Anna anteeksi minulle, Gabriel, -- sanoi Ingrid vapisten ja itkuun
valmiina. -- Olisinhan minä voinut heti karkoittaa hänet luotani -- --
-- Olisit.
-- Mutta minä tahdoin opettaa sinua, että sinä ymmärtäisit mitä ne ovat
Heddille tehneet.
Ja Ingrid ei voinut enää hillitä itseään, vaan purskahti itkuun.
-- En ikipäivinä mene enää heidän seuraansa -- toisti Gabriel
Ingridille lohdutukseksi, mutta tunsi heti vielä tärkeämmäksi selittää
yhtä asiaa, sanoa ainakin se, että niiden joukossa saattoi olla
sittenkin joku poikkeus, kuten esimerkiksi hänen veljensä, erittäinkin
Henrik. Mutta katsoen siihen, että hänen lauseensa niin lohdutti
itkevää Ingridiä, hän sentään jätti tällä kertaa mitään selityksiä
tekemättä ja antoi Ingridin luulla, että hän oli nyt muuttanut rotua ja
piti kaikkia vallassäätyisiä luonnollisina vihollisinaan, kuten
Ingridkin.
-- Mitä ne nyt sinulle tekevät, rakas, oma Gabriel! -- sanoi Ingrid
puristautuen häneen kiinni.
Mutta Gabriel ei nyt ajatellut sitä. Hän tunsi, ettei Ingrid vielä
koskaan ollut niin lähellä häntä ollut ja niin selvästi ja
peittelemättä ilmaissut rakkauttansa häneen. Ja tämä tunto teki
Gabrielin onnelliseksi. Se oli tullut hänelle ihan odottamatta, juuri
silloin kuin hän oli menetellyt tyhmästi. Ja kun hän nyt painoi
Ingridin päätä hiljaa rintaansa vasten, ajatteli hän itsekseen sitä
tietä, joka oli hänet tuonut Ingridin luo, ajatteli, että hänen täytyy
ruveta yhä enemmän tuntemaan sitä, mitä Heddille oli tehty,
loukkaukseksi häntä itseänsä vastaan. Ja koko kysymys näytti hänestä
olevan siinä, miten kulkea tätä tietä Ingridin luo ja kuitenkin olla
kiroomatta omia veljiänsä ja niitä muita poikkeuksia, joita ihan
varmaan oli. Mutta tämä ristiriita ei tuntunut ihan mahdottomalta
selvittää, vaikka siihen aikaa tarvittiin. Ja sentähden Gabriel koetti
rauhallisena katsoa alas Ingridin tummatukkaiseen päähän, joka oli
hänen käsiensä välissä.
-- Jospa ne vievät sinut oikeuteen! -- sanoi Ingrid ja nosti
pelokkaasti päänsä ylös katsoakseen häntä silmiin.
Silloin Gabriel vähän säpsähti. Ja yhtäkkiä hänestä taas tuntui
alakuloisesti huutavan tiiran elämä paremmalta kuin hänen. Oikeuteen!
Verkatakissako vai viilarinpuvussä? Tulla julkisen huomion alaiseksi,
sanomalehtiin! Ei, ennen kuula otsaan!
Irroittuen Ingridistä hän huokasi, ja istui tuolille.
-- Se ei saa milloinkaan tapahtua, -- sanoi hän: -- ei milloinkaan!
Eihän mitään vaikeutta olisi tässä asiassa ollut, jos Gabriel olisi
vielä ajatellut niinkuin ennen: että konttoristi on ammuttava. Hän
olisi mennyt ja ampunut sen. Mutta Gabriel ei ajatellut enää niin.
Siitä saakka kuin hän, odottaen savun nousemista ylemmäs, alkoi sääliä
sitä perhanaa ja laski sitä jalkoihin, näki hän sydämessään, ettei hän
voi vihata herrasmiehiä, niinkuin hän oli kuvaillut hankkiessaan
itselleen revolveria. Ingrid ei ymmärtänyt sitä, että jos ne olivat
vihattavat, niin ne myöskin olivat ammuttavat.
"Mitähän tästä vielä tulee tästä asiasta", -- ajatteli Gabriel
kauhuissaan tultuaan omaan huoneeseensa, kun aika kului kulumistaan
eikä hän ampunut itseänsä.
Sekaannuksia hän vihasi enemmän kuin kuolemaa, mutta nyt näytti kaikki
menevän sekasin.
Yhtäkkiä välähti hänelle aate. Anteeksi pyytämään! Sehän oli aina
ennenkin auttanut, -- auttanut varmasti ja ehdottomasti. Ingrid ehkä
voisi ihmetellä, mutta Ingridille ei tarvitse mitään sanoa. Eikä
tarkoitus ole pyytää anteeksi mistään muusta kuin itse ampumisesta.
Mitä jos silloin kaikki selviää ja Gabriel taas on vapaa, taas saa
hengittää. --
Hän tuskin malttoi odottaa huomista päivää, vaan jo aamulla varhain
pukeutui siistiksi, kampasi tukkansa ja läksi konttoristin asunnolle.
Konttoristi oli vielä aluhousuissa ja ilokseen huomasi Gabriel, ettei
haava -- jos sitä paljon olikaan -- tehnyt mitään estettä
liikkumiselle.
Konttoristi oli ensin hyvin ylpeä, huusi ja uhkasi oikeudenkäyntiä,
niin että Gabrielin oli hyvin vaikea olla lentämättä hänen niskaansa,
ja hän jo läksi paiskaten oven jälkeensä ja aikoen siis elää ainoastaan
oikeuden päivään asti.
Mutta konttoristi aukasi oven hänen jälkeensä ja huusi:
-- Maksa 300, niin sovitaan.
Sillä kertaa ei Gabriel siihen mitään vastannut, ei edes kääntynyt
takasin, vaikka ensin aikoi. Mutta kotiin päästyään ja mietittyään
asiata kaikilta puolin, sekä keskusteltuaan tullivahtimestarin,
Ingridin, värkmestarin ja Vilénin kanssa, hän tuli siihen päätökseen,
että paras oli maksaa vaaditut 300, ja päästä hyvällä eroon koko
asiasta.
Hän vei konttoristille tullivahtimestarin ja värkmestarin takauksen,
että summa tulee maksetuksi vuoden kuluessa, ja konttoristi lupasi
odottaa.
Tämä tapaus pani uuden pakon Gabrielin hartioille. Hänen piti ruveta
säästelemään palkastansa, piti ruveta toden teolla lukemaan tutkintoa
varten, ja ennenkuin hän ehti päätänsä kääntää, oli hän jälleen
kaikellaisten semmoisten velvollisuuksien ympäröimänä, joita hän aina
oli kammoen paennut. Ingridin tähden hän vielä olisi lukenutkin, mutta
kun siihen tuli lisäksi nuo 300 markkaa, oli se aivan sietämätöntä
hänelle, -- näytti niinkuin hän olisi viilaillut ja varvaillut vaan
konttoristin käskystä, ja kaikki vapaus tuntui olevan poissa.
Talvi kului Gabrielin saamatta mitään säästetyksi. Säästäminen oli
hänelle aina ollut hyvin vaikea asia, mutta nyt konttoristin hyväksi se
oli ihan mahdotonta. Kevätpuolella. kun lumet alkoivat sulaa ja
Gabrielin lempiaika olisi muutoin ollut käsissä, hän päinvastoin alkoi
yhä enemmän riutua. Hän oli kauhukseen huomannut, että vaikka hän
puolet palkastaan säästäisi, ei hän enää ennättäisi määräajaksi koko
summaa saada. Tosin hän olisi ehkä saanut jostain lainankin samoilla
takuilla, mutta juuri tuo riippuvaisuus, jota takasinmaksamisen pakko
synnytti, tappoikin hänen tarmoansa. Ei kukaan ihminen voinut sitä
ymmärtää, eikä hän sitä siis kellekään voinut valittaa.
"Merkillistä!" -- ajatteli hän sentähden itsekseen. "Merkillistä, ettei
ihminen saa elää hiljakseen ja tehdä mitä tahtoo, vaan aina pitää
sekaantua! Vaikka kuinka koettaisi välttää, aina lopultakin sekaantuu."
"Tunnustaakseni sekaannus alkoi jo silloin kuin minä rakastuin ja
rupesin ajattelemaan naimista ja häitä ja muuta semmoista, mihin sen
johdosta pitää ryhtyä. Siitähän se veturinkuljettaja-historiakin on
alkunsa saanut. Mutta veturinkuljettaja tai lämmittäjä on sentään
melkein yhtä. Tämä ampumishistoria sitävastoin -- se se vasta on
pirullisten sekaannuksien alku!"
"En ikipäivinäni ammu enää ketään, annan kaikkien olla rauhassa, en
suutu kehenkään, panen silmät ja korvat kiinni, puhukoot mitä tahansa.
Tästedes ei mikään asia maailmansa kuulu minuun, ei ikinä mikään!" --
Näin vannoskeli Gabriel itsekseen, mutta ajatteli vielä: "Vaikka mihin
se minut auttaisi?"
"Vaikka panenkin silmät ja korvat kiinni, en pääse leikistä sillä,
vaan korkoa koron päälle kasvavat nyt sekaannukset, niinkuin se
300-markkanen."
"Kaikista entisistä sekaannuksista olen päässyt puhtaaksi sillä, että
olen pyytänyt anteeksi. Niin oli papan kanssa, niin seppien ja niin
Ingridin kanssa. Kaikki oli ensin näyttänyt menevän nurin, mutta kun
pyysin anteeksi, selvisi asiat vielä paremmiksi kuin ennen olivatkaan.
Mutta tässä asiassa ei auta anteeksi pyytäminen. Hän tahtoo itse 300
markkaa ennemmin. Ja niin minä olen kuin olenkin joutunut satimeen,
josta en pääse milloinkaan irti."
V LUKU.
Tämmöiset olivat Gabrielin asiat siihen aikaan kuin Henrik ja Uuno
matkustivat pohjanmaalle Johannesta tervehtimään. He eivät paljon
Gabrielista tienneet. Henrik oli kuullut muka epäonnistuneesta
koneenkäyttäjä-tutkinnosta ja jostakin "rakkaushistoriasta." Edellinen
tieto oli väärä, sillä Gabriel ei ollut vielä alkanutkaan suorittaa
tutkintojaan, jotka sitäpait olivat suoritettavat Helsingissä.
Kun Henrik ja Uuno itsekin tunsivat tietonsa Gabrielista kovin
vaillinaisiksi, eivät he sen kauemmin panetelleet häntä, vaan
lakkasivat puhumasta siitä asiasta.
Ei kestänytkään kauan ennenkuin juna saapui sille pienelle asemalle,
missä heidän oli nouseminen.
Puolen minutin kuluttua juna vihelsi ja jätti heidät yksinäisyyteen ja
hiljaisuuteen.
Pieni asema oli suuren suokanervakankaan keskellä, vasta rakennettu
tavanmukaisine ulkohuoneineen ja pienine asemasiltoineen, jonka kiville
oli siististi ripotettu punasta hiekkaa. Suora maantie alkoi toiselta
puolen ja vei ensin erääseen uutistaloon, jota asemamies sanoi
keskievariksi ja jossa oli osaksi vanhoja punasia hirsiä ja osaksi
uusia vastapiiluttuja. Siitä tie näytti jatkuvan suorana linjana
eteenpäin jotakin tasaista tyhjyyttä kohden.
Ei missään näkynyt ihmisiä, ei elukoita eikä mitään liikettä.
Asemapäällikkö katosi heti junan lähdettyä huoneihinsa.
Mutta Uunolla oli tietysti selvänä mitä piti tehdä.
-- Jaha, sanoi hän. -- Mene sinä, Henrik nyt tuonne keskievariin
hevosta tilaamaan, niin minä käyn sisällä vähän sähköittämässä.
-- Mitä ihmeen sähköittämistä sinulla on?
-- No katsoppas, niillä siellä Viipurin puolessa, joista oli puhe, on
juuri kotiopettajasta puute.
-- Entä sitten? -- kysyi Henrik ja hänen silmänsä pyöristyivät.
-- Kysyn heiltä sähköteitse vieläkö ovat tarpeessa ja ehdotan sinua, --
sanoi Uuno mennessään.
-- Älä nyt hulluja, mitä sinä ajattelet? -- Henrik tuskin sai häntä
takinliepeestä kiinni.
-- No? -- pani Uuno, ja sen hän teki niin kummastuneena että Henrikin
piti heti ruveta keksimään, mistä syystä hän on sitä vastaan. Mutta hän
ei voinut keksiä. Sillä hän oli koko tuon kotiopettaja-aatteen saanut
ensi kerran päähänsä ja kielellensä vasta eilen, puhuessaan Uunon
kanssa, ja vaan tätä rauhoittaakseen.
-- Enhän minä, -- mitä sitä nyt noin äkkiä --. Siinä kaikki mitä hän
sai sanotuksi ensi hätään.
-- Äkkiä! Eihän voi päästää käsistään hyvää tilaisuutta. Ne maksavat
vähintäin sata markkaa kuussa sinulle ja sitäpaitsi vapaa ylöspito! --
Uuno oli taas irti hänen käsistään ja jo puolimatkassa asemahuoneen
ovelle.
-- Mutta minä nyt en voi noin äkkiä päättää semmoisia asioita. Älä
mene, sanon minä?
-- Minähän vaan aijon kysyä, ei päättämisestä ole puhettakaan, -- sanoi
Uuno, hänkin jo vähän kiivastuen, mutta yhä edeten.
Henrik aikoi vielä jotain huutaa, mutta nähden sen turhaksi, pani vaan:
tjah! kääntyi ja meni vihoissaan istumaan sillan reunalla olevan
pakkilaatikon päälle.
Uuno meni kuin menikin sisälle.
Henrik ei voinut pitkään aikaan tyyntyä. Kerran hän jo nousi jälleen
ylös mennäkseen vieläkin estämään, mutta istui kumminkin taas
ymmärtämättä mihin purkaa kiukkuansa. "Tuolla lailla mennä toisen
asioita järjestelemään!" kiukutteli hän. Mutta samalla hän ei voinut
olla ihmettelemättä, että hän oli niin tavattomasti suuttunut, ja kysyi
vihdoin itseltänsä syytä siihen. Tietysti syy oli se, että hän itse
sydämmensä syvimmässä myönsi, että tämmöinen sivutoimi oli hänelle ei
ainoastaan hyvä, mutta ihan välttämätön nykyisissä oloissa.
Hänelläkö olisi varaa ja oikeutta viettää koko kesä vapaudessa ja
tyhjäntoimittamisessa. Ja mitä hän uhrasi tähtitieteelle, jos hän ensi
työkseen matkusti kesää viettämään! Uuno oli siis vaan huomauttanut
hänelle hänen kevytmielisyytensä.
Niin että kun Uuno oli asiansa toimittanut ja tuli pois, oli Henrik jo
lauhtunut. Hän sanoi vaan:
-- Enhän minä muuten, mutta mitä ne ajattelevat kun sinä suositat
heille ihan vento vierasta.
-- Älä huoli yhtään. He ottavat sinut avosylin vastaan. Minulla on
vissiä takeita siihen, -- sanoi Uuno merkitsevästi korottaen ääntänsä.
Samassa Henrik tuli ajatelleeksi, että silloinhan hän saa nähdä senkin,
jonka valokuva oli ollut hänen kädessään ja hänen sydäntänsä hiipasi
omituisesti.
-- Etkö luule, että he kummastuvat suuresti tätä sinun hommaasi?
-- Mitä ihmeitä he sitä kummastuisivat. He tarvitsevat kotiopettajaa ja
minä ehdotan heille, asia on hyvin yksinkertainen. No lähtään nyt.
Ja he tarttuivat molemmat kapsäkkiin toinen toisesta ja toinen toisesta
pitimestä ja läksivät epätasaisessa tahdissa koikkelehtien keskievariin
päin.
He saivat suuren, kömpelöluisen hevosen linjaalirattaiden eteen ja
vanhanpuoleisen miehen kyytiin. Hän alkoi kiivetä taka-istuimelle,
mutta Uuno käski tulemaan eteen.
-- Istu sie tähän miun sylliin, -- sanoi Uuno unohtaen ettei
pohjanmaalla viipurinmurretta puhuta.
-- Tästä minä plaan ajaa, -- vastasi kyytimies ja nousi
taka-istuimelle.
-- Plaan? -- sanoi Uuno. -- Sehän on ruotsia: plägar, älä sinä niin
sano, sano: tässä on minun tapani ajaa. -- Hirveätä murretta! -- sanoi
hän sitten Henrikille: plaan! Tunnustaakseni kuohuu minussa savolainen
vastenmielisyys pohjalaisiin.
Maantie kulki ihan suorana peninkulman verran, niin että saattoi
yhtaikaa erottaa miltei kolme virstantolppaa.
-- Tämähän on jotain kauhean yksitoikkoista, -- sanoi Uuno syventäen
rillejään nenäänsä ja katseli arvostelevasti molemmille puolen tietä.
Näinkö suorat teidän tienne aina "plaavat" olla? -- kysyi hän
taaksepäin kyytimieheltä.
-- Ei tämä ole meirän kylän.
-- Pitkäkö tästä on vielä ihmisasunnoille?
-- O'.
Silloin Uuno jätti kyytimiehen ja alkoi koettaa saada Henrikiä
puhelutuulelle, mutta Henrik oli vajonnut horroksiin rattaiden
tärinästä, nyökytti päätään ja säpsähteli tuon tuostakin
puolivalveille. Hän korvaili näin viimeöistä unettomuuttaan.
Vihdoinkin rupesi maa kohoamaan ja lupaili jotakin vaihtelevaisuutta.
Tie katkesi taivaanrannassa eikä sen takaa näkynyt mitään muuta kuin
valkea pilvi. Mutta ei siitä kohoamisesta tahtonut milloinkaan loppua
tulla, tie oli yhtä tasaista ja se, mikä oli näyttänyt harjalta pakeni
edestä. Viisi virstaa näin oli ajettu, silloin vasta rupesi etäinen
metsänsini pistämään esiin maantien katkeaman takaa, -- ajettiin vielä,
jo häämöitti kaukana-kaukana niittyjen latoja, aivan kuin olisi ääretön
kylä ollut nousemassa. Etäisyyden väräjävässä autereessa ne häipyivät
näkyvistä yhteen metsäsinen kanssa, mutta tännemmäs ja tännemmäs ne yhä
suurenivat, -- niitä oli satoja, tuhansia, minne vaan katsoi.
Uuno katsahti taaksensa ja ihmetteli, että kyytimies siellä vaan pani
käppyrässä tulta valkopesäiseen piippuunsa, niinkuin ei mitään outoa
olisi auennutkaan eteen. Silminnähtävästi tämä oli hänelle
jokapäiväistä. Se oli siis jotain mikä ehkä kuului pohjanmaan
ominaisuuksiin.
Nyt noustiin jo mäen harjalle, ja silloin aivankuin loihtimalla, aukesi
eteen mahtava näky.
Uuno nykäsi kyynäspäällään Henrikin hereille.
-- Katso! sanoi hän.
-- Merkillisen kaunista. Mainiota, -- sanoi nopeasti Henrik, havahtaen,
ikäänkuin todistaakseen ettei hän ollutkaan nukkunut.
-- Ei mutta katso sinä!
-- Juu, juu, johan minä sanoin, että se on erinomaista. Kylläpä tämä
lakeus on asuttua!
-- Ne on veikkonen pelkkiä latoja.
-- Latoja?
-- Mutta katso tuonne! -- Uuno näytti kädellään vasemmalle. He olivat
todella kohonneet ylängölle, sillä joka suunnalle näkyi maailmata
vaikka kuinka pitkälle. Mutta vasemmalla laskeutui mäki kaikkein
jyrkemmin.
-- Oo! -- pani Henrik katsahdettuaan sinne ja nyt todellakin heräsi.
Leveä virta kierteli siellä lakeutta, yhä pieneten etäisyydessä,
milloin häipyen näkyvistä, milloin taas tullen esiin kaukaisten
koivikkojen takaa. Kaikki sen äyräät olivat asutut, iloisessa ja
loppumattomassa sekasotkussa, alkaen töyräistä kauas lakeudelle päin
levisi punasia ja keltasia taloja valkosine ikkunalautoineen,
maalaamattomia riihiä, aittoja, kaivojen vintejä, pieneten ja kadoten
nekin etäisyyteen, silmän kantamattomiin niinkuin kaikki muu:
viljavainiot, tummat kesannot, vihanoivat heinäpellot ja kirkkaan
viheriät touot. Ihan kuin olisi joku soittanut ja helistänyt ilmoille
elämän iloa, vaikka kaikki oli tyyntä.
-- Ja sitten sanotaan Suomesta että se on köyhä maa! -- virkkoi Uuno.
-- Mitä kyliä ne on nämä? -- kysyi hän kyytimieheltä.
-- Nämä kuuluu Alaklemettilän kappeliseurakuntaan, ja mihnä kirkko
näkyy, se on Frantsila.
-- Frantsila! -- sanoi Uuno hiljaa Henrikille. Hänen halveksimisensa
tarkoitti tuota F:ää, joka ei ollut suomenkielen mukainen.
-- Odotappas, eikö se Johanneksen Alina ole juuri "Frantsilasta?" --
muisteli Henrik.
-- Mikä se onkaan Frantsilan nimismies? -- kysyi Uuno kyytimieheltä.
-- Niinkö mikä?
-- Mikä nimeltään?
-- Pekki.
Henrik ja Uuno katsahtivat yhtaikaa toisiinsa ja sanoivat nyykäyttäen
päätä: -- Se se on.
Ja samassa he ajoivat suureen kylään.
Talot olivat vieri vieressä, toinen toisensa jäljessä. Maantielle näkyi
tavallisimmasti karjapihat, navetat ja tarhat. Päärakennukset olivat
joko samassa ryhmässä, aitauksen eroittamina tai olivat tuonnempana
joen varrella. Toiselle puolelle maantietä näkyi talojen takaa
loppumattomat viljavainiot.
Paraikaa toimitettiin sonnan ajoa kesannoille, niin että näkyi väkeä
paljon, piikoja kirjavissa alushameissa ja pitkäkasvuisia renkiä
luomamiehinä sekä poikia ja tyttöjä ajomiehinä.
-- Kyllähän se on hyvin rakennettua ja komeata, mutta jos ajattelen
että pitäisi asua täällä, -- ilman järveä, ilman mitään mäkeä ja
metsiköitä, niin en vaikka mikä olisi --! sanoi Henrik. -- Millä
ihmeellä ne täällä itseään huvittelevat?
-- No, onhan niitä muissakin maissa tasankoja, esimerkiksi Saksassa, --
sanoi Uuno, ottaen asian yleisisänmaalliselta kannalta. Hän katseli
ympärilleen aivan kuin hänen omaisuutensa olisi vaan odottamatta
suurentunut. Ja ainoa, mikä häntä vihoitti ja kiihoitti, oli se, että
ruotsalaiset F:t olivat tänne eksyneet tehden hänen omistusoikeuttaan
epäilyttäväksi.
Kun oli ajettu joen poikki punakaiteisen, sirotekoisen puusillan yli,
tultiin Frantsilaan. Se oli kirkonkylä, ja komeus oli vieläkin
suurempi. Täällä oli myöskin keskievari, jossa kyytihevonen oli
vaihdettava, ja juuri sitä ennen osoitti kyytimies pitkää valkeaksi
maalattua taloa, jonka edessä oli ryytimaa ja hyvin säännölliset
hiekkakäytävät, ja sanoi että siinä asui vallesmanni Bäck. Jo silloin
tulivat Henrik ja Uuno ajatelleeksi, ettei oikein sovi matkustaa ohi
käymättä tervehtimässä, mutta vasta keskievariin tultuaan ja
kirjoitettuaan nimensä päiväkirjaan he mainitsivat asiasta toisilleen.
-- Olisit ennen sanonut, kyllä minäkin sitä ajattelin kun ohi ajettiin,
mitäs sitä nyt enää.
-- Mutta se näkee nimemme päiväkirjassa ja loukkaantuu.
-- Onkohan tuo niin vaarallista, eihän hän oikeastaan ole meille sukua.
-- Oho, ajatteles, että esimerkiksi Alinan veljet ajaisivat sen talon
ohi, missä mamma asuisi!
-- Saakeli sentään. Ettäs kirjotitkin kirjaan. Nyt se näkee.
-- Ja ajatteles Johannesta sitten, ehkä se loukkaa häntäkin, ellemme
käy.
-- Niin, se on totta, no mennään sitten.
Vähän siivottuaan itseänsä maantien pölystä he läksivät keskievarista
valkoselle rakennukselle ja tasaisille hiekkakäytäville, jonne
he pääsivät pienen pyörivän porttiristikon kautta. Suuri koira
nousi sirenien takaa heitä haukkumaan ja samassa ilmestyi
ryytimaanpuoleiselle verannalle joku rouvantapainen, avaimet
vyötäryksillä ja uteliaalla kohteliaisuudella hitaasti kumarrellen
tulijoille.
Henrik ja Uuno nostivat lakkiansa.
-- Voisiko saada tavata herra nimismiestä?
Rouvantapainen vähän nolostui, etteivät tulijat ensin esitelleet
itseänsä hänelle.
-- Herrat ovat hyvät ja astuvat sisälle, -- sanoi hän ja vetäytyi pois.
-- Olipa siinä lihavata! -- sanoi Uuno rouvasta.
-- Se taisi olla emännöitsijä. Katsos kun Alina on poissa, niin ei
täällä olisi ketään naisihmistä. Hänen on täytynyt ottaa emännöitsijä.
Mamma kerran kirjoitti siitä.
-- Hyvän on valinnut, -- ennätti Uuno sanoa, kun syrjäkamarin
ovenkynnykselle ilmaantui pitkä ja roteva vanhus, piippu kädessä, savun
seuratessa häntä pitkänä kiemurana huoneesta eteiseen. Hänellä oli
tuuhea, joka suunnalle pyrkivä harmaa parta ja ruskean punertavat,
vähän pöhöttyneet kasvot. Lapsekkaan siniset, pienet silmät pitivät
itselleen vaivalla aukkoa löksöttävien silmälihojen välissä. Käynnissä
ja kaikissa jäsenissä tuntui, ruumiin koosta huolimatta, pehmeä
höllyys.
Uuno esitti heidät.
Nimismies ei ensin aluksi erottanut oikein nimeä eikä ymmärtänyt
esityksen tarkoitusta. Hän katseli heitä jotensakin epäkohteliaasti.
Mutta sen sijaan, kun hän hoksasi asian, ei hän voinut kyllin suurella
lämmöllä, hämmästyksellä ja painolla huudahtaa:
-- Jassoo!
Hänen kasvonsa muuttuivat kokonaan ja hän tarjosi molemmat kätensä
tulijoille, nosti heidän palttoonsa naulaan, vei työhuoneeseensa ja,
kokonaan unohtaen vanhuutensa, palveli heitä kuin kuninkaan poikia.
Ensimäisen pikku äänettömyyden synnyttyä, sittenkuin kaikki lähimmät
kysymykset olivat tehdyt, hän jo nousi ja kurkki ovesta emännöitsijätä
antaakseen tälle määräyksiä. Ja vähän ajan perästä kuului, kuinka hän
toisessa huoneessa todellakin järjesteli asioita, puhui vuoteiden
laittamisesta vintikamariin, ja totin tuomisesta sisälle.
-- Hän luulee, että me jäämme yöksi! -- sanoi kauhuissaan Uuno.
-- Sitä emme missään tapauksessa tee, -- sanoi Henrik.
-- Tuo äkkinäinen ystävyys ei miellyttänyt minua.
Nimismies tuli samassa sisälle.
-- No, siis sinä olet Henrik ja sinä olet Uuno, jaha, jaha. No, minun
rakkaat ystäväni, nyt saatte yhden illan viettää ukko Bäckin seurassa
ja hän on oleva ylen iloinen siitä, -- ylen iloinen.
-- Suokaa anteeksi, hyvä setä, mutta kyllä meidän on aikomus vielä tänä
iltana päästä määräpaikkaan, -- sanoi Henrik.
-- Älkää, älkää veikkoseni, älkää tehkö vääryyttä vanhalle sedälle.
Eihän teitä odoteta siellä, muuten olisivat vastassa, mutta minulta
viette suuren ilon, jos nyt jätätte minut, kun juuri sain teidät tänne.
-- Ei, ei, se ei mitenkään sovi, -- koetti sekä Henrik että Uuno
selittää, mutta nimismies ei ottanut kuuleviin korviinsa.
-- Minne te yön selkään menisitte, -- sanoi hän, ja kun emännöitsijä
toi totitarjottimen:
-- No, pankaa lasiin, tehkää niin hyvin. Jaha, vai että olette nyt
täällä, no, no, laittakaahan totit. Vai eikö nuori sukupolvi osaakaan?
Ja hän näytti esimerkkiä viskaten kolme suurta sokeripalaa lasiin.
Uuno teki samoin.
-- No, entä sinä, Henrik?
-- Minä en juo.
-- Raittiusmiehiä? No, no, eläköön vapaus. Ja kyllähän täytyy
tunnustaa, että paljon, hyvin paljon ovat raittiusmiehet hyvääkin
vaikuttaneet. Mutta me täällä pohjoismaissa olemme semmoisia jöröjä,
ettei ilman pientä totilasia tahdo suu aueta. -- Mutta, niinkuin
sanottu paljon ovat raittiuspyrinnöt hyvää vaikuttaneet, erittäinkin
yksinkertaisen kansan seassa. Minä olen vanha mies, minä tiedän entiset
ajat ja tiedän nykyiset.
Uuno oli jo pari kertaa puhaltanut ilmaa suustansa noille ikuisille,
aina ja jokapaikassa uudistuville lauseille raittiudesta. Ja ainoastaan
jotain sanoakseen hän sanoi:
-- Vai on juoppous vähentynyt pohjanmaalla?
-- Kuinkas sitten? Ei voi verratakaan entiseen.
-- Ja herra nim... ja setä arvelee, että kiellot ovat sen vaikuttaneet.
-- Ei laki yksin, vaan kaikki riippuu siitä kuinka sitä pannaan
toimeen. Minä olen vanhan kansan mies, minulla on ollut vielä
pamppumetoodikin käytännössä.
-- Setä katsoo siis, että virkamies, joka ei ole mitään muuta kuin
kansan palvelija, saa myöskin pamputtamisella palvella kansaa.
-- Kuinka muuten? -- jos pamputtaminen vie hyvään? Kyllä sitä sanotaan
ja kirjoitetaan nykyjään paljon kaikellaista roskaa, käräjöimään,
edesvastuuseen, sakottamaan käsketään, mutta se on kaikki lorua. Minä
annan selkään; ja annan oikeen porvoon mitalla, jos tarvitaan.
Uuno puhalsi taas ilmaa ja osoitti suurta kärsimättömyyttä, aivan kuin
olisi tahtonut nousta ja lähteä tiehensä. Tämä pykälä, joka koski
suomalaisen kansan ja sen vanhojen ruotsalaisten virkamiesten väliä,
oli hänen arimpiansa. -- Mutta lähtemisen sijaan hänen piti jotain
sanoa, ja hän sanoi:
-- Taitaa olla niin ja näin tämän ylpeäksi kehutun pohjolaisrodun
kanssa. Itäsuomessa ei pamputtaminen kävisi päinsä.
-- Ei, nuori mies, syy on se, että pamppu on hetken työ, mutta käräjät
puolen vuoden. On sattunut, että olen pannut ehdolle: pamppu tai
käräjät, ja aina on pamppua ennen otettu.
-- En voi ymmärtää, kuinka sivistyneessä maassa saattaa toinen lyödä
toista, täysikäistä! -- sanoi Uuno kärsimättömästi.
-- Et sitte tunnekaan oikeita rakkareja. Juu, juu, -- sanoi nimismies
miettien toista puheen ainetta. Ja syntyi pitkä äänettömyys, jota Uuno
ei aikonutkaan lopettaa, vaan päinvastoin näytti ikäänkuin nauttivan
siitä.
Henrikiin oli tämä pamppuhistoria myöskin tehnyt hyvin pahan
vaikutuksen, ja kun hänen oli muutenkin vaikea sulattaa vallesmanneja
niinkuin muitakin sentapaisia virkamiehiä, -- ne olivat hänelle olleet
vastenmieliset muinaisista pappilan huutokaupoista asti, -- niin hänkin
olisi mielellään epäsoinnun osoittamiseksi antanut äänettömyyden
jatkua. Mutta hänen tuli vähän sääli tätä vanhusta, joka semmoisella
gaudiumilla oli heidät vastaanottanut ja niin paljon heistä odottanut,
ja nyt niin äkkiä joutunut harhatielle keskustelussaan. Sentähden
Henrik sanoi:
-- Olette jäänyt ihan yksin sittenkuin Alina muutti pois.
Ukko katsahti kiitollisesti Henrikiin ja sanoi ensin ajattelematta mitä
sanoi:
-- Niin, niin, kyllä minä jäin ihan yksin, -- eihän minulla ole muita
lapsia. Nyt on minulla emännöitsijä täällä.
Ja vähitellen hän rupesi itse ajattelemaan mitä puhui ja tuli yhä
enemmän liikutetuksi omista sanoistaan.
-- Ihan yksinhän minä olen. -- Niin, mitä minun pitikään sanoa, sen
pampun suhteen saatatte olla ihan oikeassa, eihän ole hyvä lyödä
ihmisiä. -- Juu, juu, yksin minä olen jäänyt. Hääiltana hän tuli minun
luokseni, ihan luo, ja sanoi: pappa, pappa, annathan minulle anteeksi,
että lähden sinun luotasi! -- Itsehän asiasi tiedät, sanoin minä, sinua
varten tämä kaikki on, nämä permannot, sinua varten pihamaa, navetat,
lehmät, pellot, aitat, yliset, sinua varten rengit, piiat -- sinun
tahtoasi täällä kaikki palvelee, sinun mieliksesi kaikki tehdä
pyrkivät. Sinä tahdoit jättää kaikki: Hyvä. Mitä meillä siihen on
sanomista muutakuin: tee niinkuin tahdot.
Samassa tuli sisälle joku mies, suuri avain kädessä.
-- Kas tässä, Kuhna, tässä on Alina neidin lankoja.
Mies katsahti Henrikiin ja Uunoon.
-- Päivää, -- sanoi hän pitkään, totisena. Enempää hän ei puhunut, vaan
kääntyi asioissa isännän puoleen.
Kun hän oli mennyt, sanoi nimismies:
-- Tämä sama vouti rakenteli kaksi vuotta rattaita Alinalle. Niiden
piti tulla maailman parhaat. Mutta eipäs saanut valmiiksi ennenkuin
neiti vietiin. -- Ja mitä minäkin, vanha mies, enää tässä teen, -- ei
koskaan enää Alina kulje ovissa...
Hän veti äkkiä henkeensä liikutusta hillitäkseen.
Uuno nousi ylös.
-- No, joko todellakin? -- sanoi nimismies kummissaan. Tämä lähtö
riisti häneltä harvinaisen tilaisuuden purkaa sydäntään. Henrik ja Uuno
olivat hänelle sukulaisuuden tähden niinkuin näkyvä muisto tyttärestä.
Alina oli ikäänkuin lähempänä häntä, kun hän sai heitä katsella ja
puhutella.
Mutta Henrik ja Uuno puolestaan tunsivat, että he olivat vaan Alinan
tähden jotakin tuolle "pehmeä-lihaiselle" vieraalle ukolle. Ja ukon
suru tuntui heistä vähän epäkohteliaalta.
-- Minä säälin Johannesta, mutta minun täytyy sanoa että jotakin niin
epämiellyttävää kuin
Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/18115