← catalogue

Aseet pois!

by Bertha von Suttner · Finnish · Gutenberg #17846 · 414,281 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Aseet pois!
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Aseet pois!

Author: Bertha von Suttner

Translator: Alli Nissinen


        
Release date: February 24, 2006 [eBook #17846]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/17846

Credits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ASEET POIS! ***




Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.









ASEET POIS!


Bertha von Suttner


Tekijän luvalla mukaellusta painoksesta suomentanut
Alli Nissinen


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1895.
Digitalisoitu kolmannesta painoksesta,
joka ilmestyi 1912.




Seitsentoista vuotiaana olin sangen haaveileva tyttö. Tämän olisin jo
varmaankin unhottanut, jollei minulla olisi tallella sen aikaisia
päiväkirja-muistoonpanojani. Mutta näissä muistoonpanoissa ovat entiset
haaveiluni, korkealle tähtäävät ajatukseni ja ylenpalttiset tunteeni
tulleet ikuistetuiksi, ja siten voin minä nyt lähemmin tarkastella sitä
kirjavaa ajatusten tulvaa, joka liikkui siinä tyhmässä, kauniissa
tytönpäässä. Tämän pään kauneuden kertovat minulle vanhat valokuvat,
vaikka kuvastimeni ei enää siitä mitään tiedä. Voin käsittää millainen
kadehdittava olento tuo nuori, ylistetty, kaiken komeuden ja loiston
pyörteessä elävä Martha Althaus lienee ollut. Punaiset
muistoonpanovihkoset kertovat kumminkin paljon runsaammin alakuloisia,
kuin rajatonta nuoruuden riemua ilmaisevia tunteita. Ja minä kysyn
itseltäni: olinko todellakin niin kiittämätön, että en huomannut onneani
ja mukavuuttani, joka oli osakseni tullut, tahi olinko niin typerä, että
luulin ainoastaan synkän alakuloisuuden olevan kyllin arvokasta
runollisin sanoin ilmaistavaksi ja ikuistutettavaksi vaikeneville
päiväkirjan lehdille.

Kohtaloni ei tyydyttänyt minua, sillä vihkoon olin kirjoittanut:

»Oi, Jeanne d'Arc, sinä taivaan suosima sankarinainen, jos minä olisin
sinun sijassasi! Saada heiluttaa valtioviiriä, saada kruunata kuninkaani
ja sitte -- kuolla -- kalliin isänmaan edestä! --»

Tilaisuutta näiden kainojen toiveiden täyttämiseen ei kuitenkaan,
valitettavasti kyllä, tarjoutunut. Ei minun myöskään sallittu
kristittynä marttyyrina tulla villien petojen raadeltavaksi ja siten
kuolla, toivomus, joka muistiin panojeni mukaan vuotena 1853 oli palavan
intoni korkeimpana päämääränä. Minun täytyi yhä edelleenkin huo'ata
tietäen, että ne työt, joita sieluni halasi, jäisivät tekemättä, ja että
elämäni pääpiirteissään olisi turhaan kulunut. Oi, miksi ei minusta
ollut tullut poika, silloin olisin voinut saada toimeen jotain suurta ja
ihanaa! Historia näyttää meille hyvin harvoja esimerkkejä naisten
urostöistä. Miten harvoin onkaan meillä Gracchoja poikina, miten harvoin
saammekaan kantaa miehiämme Weinsbergerporttien läpi, ja miten harvoin
huutavatkaan miekkoja-heiluttavat unkarilaiset meille: »Eläköön Maria
Teresia, meidän kuningattaremme!» Mutta kun on mies, niin ei tarvitse
muuta kuin tarttua miekkaansa ja rynnätä maailmaan saamaan kunniaa ja
laakereita, voittamaan maailmanvaltoja, niinkuin Bonaparte, tahi
valtaistuimia, niinkuin Cromvell. Muistan, että korkein ajatus, mikä
minulla oli inhimillisestä suuruudesta, oli sotaisa urhoollisuus.
Oppineita, runoilijoita ja muita suuria miehiä kohtaan oli minulla tosin
jonkun verran kunnioituksentunnetta, mutta varsinaista *ihailua*
herättivät minussa ainoastaan taistelukentän voittoisat sankarit. Ne
olivat historian etevimmät kannattajat, ne ohjasivat kansojen ja maiden
kohtalot, ne olivat merkityksen ja suuruuden puolesta yhtä korkealla
muiden ihmisten yli, kuin Alppien ja Himalajan huiput ovat yli laakson
ruohojen ja kukkaisten.

Tästä kaikesta en kuitenkaan tarvitse tehdä sitä johtopäätöstä, että
minulla olisi ollut erityinen sankariluonne. Asia oli yksinkertaisesti
sellainen, että minä olin haaveileva ja tulin hyvin helposti
hurmaantuneeksi, ja olihan silloin aivan luonnollista, että etupäässä
innostuin siitä, jota enimmän ylistettiin sekä oppikirjoissani että
ympäristössäni.

Isäni oli kenraali itävaltalaisessa armeijassa, ja hän oli ottanut osaa
taisteluun Custozzan luona »isä» Radetskyn johdolla, jota hän melkein
epäjumaloitsi. Millaisen joukon kertoelmia sotaretkestä sainkaan kuulla!
Minun rakas isäni oli niin ylväs sotaisista muisteloistaan ja puhui
sellaisella ihastuksella niistä sotaretkistä, joihin hän oli ottanut
osaa, että ehdottomasti tunsin sääliä niitä miehiä kohtaan, joilla ei
sellaisia muistelmia ollut. Ja miten alentavaa olikaan mielestäni
naissukupuolelle, ettei se saanut tuolla ylevimmällä tavalla tuoda
ilmoille isänmaanrakkauttaan ja kunniantunnettaan. Jos joskus kuulin
puhuttavan naisten pyrinnöistä päästä yhdenarvoisiksi miesten kanssa,
niin käsitin vapaudenaatteen vaan siten, että se tarkoitti naistenkin
pääsemistä aseilla varustettuna sotatantereelle. Miten kauniisti
kerrotaankaan historiassa Semiramiksesta tahi Katarina II:sta:

»Hän kävi sotaa sen ja sen naapurivallan kanssa -- -- -- hän voitti sen
tahi sen maan» --.

Ylipäänsä on historia, sellaisena kuin se nuorille esitetään, paras syy
siihen, että nuoriso ihailee sotaa. Historiallisissa oppikirjoissa
painetaan lasten mieleen, että sotajoukkojen päällikkö panee yhä toimeen
teurastuksia, että teurastukset niin sanoakseni ovat se vaikutin, jonka
nojalla kansojen historia vierii edelleen läpi aikojen; ne ovat
järkähtämättömän luonnonlain seurauksia ja niiden tulee aina uudistua
niinkuin myrskyjen ja maanjäristysten: niihin tosin yhtyy paljon kauhua
ja hirmua, mutta tämä tulee täydellisesti palkituksi yleisesti tärkeiden
seurausten ja sen kunnian ja kuuluisuuden kautta, jonka yksityiset sillä
tavoin voivat saavuttaa, ja vihdoin sen tietoisuuden kautta, että on
suuremmoisimmalla tavalla täyttänyt velvollisuutensa. Onko olemassa
mitään ihanampaa kuolemaa, kuin kuolo sotatantereella? Onko olemassa
kadehdittavampaa kuolemattomuutta, kuin se mikä tulee kaatuneen sankarin
osaksi? Tämä kaikki opetetaan selvästi ja varmasti kaikissa luku- ja
oppikirjoissa, jotka ovat kirjoitetut »koulua varten», ja joissa
varsinaisen historian rinnalla, joka ainoastaan kuvataan pitkänä
sotatapausten lankana, kerrotaan yksinomaan urhokkaista asetoimista.
Tämä kuuluu isänmaalliseen kasvatustapaan. Koska jokaisesta pojasta
aikaa myöten täytyy tulla isänmaan puolustaja, tulee lapsen ihastusta
tähän parhaimpaan kansallisvelvollisuuteen herättää ja muodostaa. Ja
voidaksensa karaista hänen aistiansa sitä luontaista inhoa vastaan, jota
sodan kauhut ehdottomasti herättävät, puhutaan niin huolettomasti kuin
mahdollista mitä hirveimmistä veritöistä, niinkuin jostain
välttämättömän tarpeellisesta, jostain aivan tavallisesta ja koetetaan
niin paljo kuin mahdollista tuoda esiin sodan ihanteellista puolta --
jos edes sellaisesta voipi puhua. Tällä tavoin onnistutaan kasvattamaan
taistelunhaluinen ja sotaisa suku.

Tytöt, joiden ei tarvitse »sotaan lähteä», saavat historialliset
tietonsa aivan samoista kirjoista kuin pojatkin. Siten muodostuu
naispuolisessa nuorisossa aivan sama käsitys, joka ilmenee sotilassäädyn
ihailuna ja kateellisena tunteena siitä, ettei voi taisteluihin osaa
ottaa. Mitä hirmuisia kuvauksia kaikenlaisista tappeluista, punilaisista
ja makedonialaisista, aina kolmekymmenvuotisiin ja napoleonilaisiin
sotiin asti meille kerrottiinkaan, meille pienille, helläsydämisille ja
hennoille neitosille, joita kaikessa muussa kehoitettiin hiljaisuuteen
ja lempeyteen. Kuinka saimmekaan nähdä kaupunkien palavan, asukkaiden
joutuvan hirmuisen murhan ja silpomisen uhriksi ja kuinka saimmekaan
tietää vankien julmasta rääkkäyksestä! Kun näin näkee julmuutta
julmuuden päälle, tylsistyy luonnollisesti tunne huomaamaan sitä
julmuudeksi. Kaikkea, mikä koskee sotaa, ei katsellakaan enää
inhimilliseltä näkökannalta, ja saapi se sen vuoksi jonkinlaisen
erikoisen salaperäis-historiallis-valtiollisen merkityksen. Sota täytyy
olla olemassa! Se on korkeimpien arvonimien ja korkeimman kunniansaannin
lähde. Sen käsittävät tytöt mainion hyvin, ja niin perustuu aikaisin se
käsitys, joka muinoin loi spartalaiset äidit ja meidän aikoinamme luo
mitä lapsellisimman miekkaa kantavien urhojen ihailun ja erikoislemmen.

       *       *       *       *       *

Minua ei ole, niinkuin monia minun säätyyni kuuluvia naisia kasvatettu
luostarissa, vaan olen tullut kasvatetuksi lapsuuteni kodissa, jossa
sitä varten pidettiin opettajattaria ja opettajia. Jo aikaisin jäin
äidittömäksi. Äidin sijassa oli minulla ja kolmella nuoremmalla
sisarellani eräs täti, muuan vanha aatelisneiti. Talvikuukaudet asuimme
Wienissä, mutta kesällä olimme sukukartanossamme Ala-Itävallassa.

Muistan tuottaneeni opettajilleni paljo iloa, sillä minulla oli hyvä
muisti ja minä olin ahkera sekä varsinkin kunnianhimoinen oppilas. Kun
minä en voinut tyydyttää kunnian himoani rientämällä Valkyrian tavoin
sotatantereelle, niin sain tyytyä siihen, että hankin itselleni hyviä
arvosanoja opinnoissani ja ahkeruudellani voitin ympäristöni ihailun.
Ranskan ja englannin kielen opin melkein täydellisesti; maantieteessä ja
tähtitieteessä omistin sellaiset tiedot, kuin ohjelman mukaan naisen
kasvatukselle oli tarpeellista, mutta historiassa opin paljo enempi kuin
minulta vaadittiin. Minä otin esille paksuja historiallisia teoksia
isäni kirjastosta ja luin niitä vapaahetkinä. Ja joka kerta kun painoin
mieleeni jonkun vuosiluvun tahi tapauksen, pidin itseäni kappaleen
viisaampana entistään.

Kasvatusaineisiini kuului myöskin pianonsoitto, mutta sitä vastustin
ankarasti. Minulla ei ollut taipumusta eikä halua soitantoon ja
sitäpaitsi tunsin, että en sillä alalla voisi voittaa laakereita. Minä
rukoilin ja pyysin niin kauvan, että saisin jättää joutavan
kilkuttamisen ja käyttää aikani muihin opinnoihin, että hyvä isäni
vihdoin vapautti minut soitannollisesta pakkotyöstä. Tämä oli kuitenkin
suureksi suruksi tädilleni, jonka mielestä nuorta tyttöä, joka ei
osannut soittaa pianoa, ei voinut pitää »sivistyneenä».

Maaliskuun 10 päivänä 1857 täytin seitsemäntoista vuotta. »Jo
seitsemäntoista vuotta!» ovat ensimmäiset sanat, jotka sinä päivänä
kirjoitin päiväkirjaani. Tuo sana »jo» on koko pieni runoelma. Siihen ei
tosin liity mitään selityksiä, mutta selvää on, että sillä tahdoin
sanoa: »Ja vielä ei ole mitään tehty kuolemattomuuttani varten.» Nuo
pienet punaiset vihkoset ovat minulle nyt, kun aijon kirjoittaa
muistojani, sanomattomasta arvosta. Niistä olen tilaisuudessa saamaan
tietoja entisistä tapahtumista pienimpiin yksityisseikkoihin asti ja
kertomaan kokonaisuudessaan kauan sitte unohdettuja ajatuksia ja
keskusteluja.

Seuraavana karnevaaliaikana tuli minun astua seuraelämään. Tämä ajatus
ei tarjonnut minulle, niinkuin nuorille tytöille tavallisesti, mitään
erityistä iloa. Henkeni pyrki johonkin parempaan kuin tanssisalin
voittoihin, mutta *mihin*, sitä en voinut sanoa.

Tänä kesänä määräsi lääkäri tätini Mariebadiin kylpemään, ja tätini näki
hyväksi ottaa minut mukaansa. Vaikka pääsemiseni suureen maailmaan
pitikin tapahtua vasta seuraavana talvena, sain kuitenkin luvan ottaa
osaa muutamiin pieniin iltamiin kylpylaitoksessa voidakseni edeltäpäin
tottua tanssiin ja keskusteluun, että en esiintyisi vallan ujona ja
kömpelönä ensimäisenä karnevaalikautena.

Mutta mitä tapahtuikaan ensimäisessä iltamassa, jossa olin. Niin, ei
mitään sen vähempää, kuin että rakastuin silmittömästi. Tietysti oli
rakkauteni esine eräs husaariluutnantti! Läsnäolevat siviiliherrat
näyttivät sotilasten rinnalla samanlaisilta kuin luusiivet perhosien
rinnalla. Sotilaspukuihin puettujen seassa olivat husaarit komeimpia ja
husaarien seassa oli kreivi Arno Dotsky kaikista komein. Yli kuusi
jalkaa pitkä, musta kihara tukka, ylöspäin taivutetut viikset, valkoiset
hampaat ja tummat silmät -- no siis, hänen kysyessään: »Onko teillä
kotiljonki vapaana, kreivitär?» tunsin, että on olemassa muitakin yhtä
yleviä voittoriemuja, kuin Orleansin Neitsyen miekan tai Katariina
II:sen valtikan pitely.

       *       *       *       *       *

Yhdeksäntenätoista syntymäpäivänäni olivat hääni kreivi Arno Dotskyn
kanssa. Sitä ennen olin jo astunut suureen maailmaan ja tullut
keisarinnalle esitellyksi kreivi Dotskyn morsiamena. Häittemme jälkeen
teimme matkan Italiaan, jota tarkoitusta varten Arno oli ottanut
pitemmän aikaa virkalomaa. Sotapalveluksesta eroamisesta ei ollut
koskaan ollut kysymystä. Olin ylpeä kauniista husaariupseeristani ja
toivoin ilolla sitä aikaa jolloin hän korkenisi ratsumestariksi --
everstiksi -- ja vihdoin kenraaliksi. Kukapa tiesi -- kenties oli hän
määrätty joksikin vielä korkeammaksi, kenties tulisi hänen nimensä
kerran loistamaan muiden suurien sotapäällikköjen nimien seassa isänmaan
historiassa. -- --

Se oli onnellinen aika, sillä me rakastimme toisiamme sanomattomasti.
Kuitenkaan ei minun punainen kirjani siitä mitään kerro. Suruilleni en
löytänyt kylliksi sanoja ja valitusvirsiä, ne täytyi säilyttää
jälkimaailmalle. Mutta minun uhkuvan nuoruuteni raitis onni ei saanut
sijaa päiväkirjani punaisien kansien sisällä. Se paikka jäi pitkäksi
aikaa unohduksiin.

Mutta odotas: täällähän löydän kuitenkin iloisen muistoonpanon.
Tammikuun 1 päivänä 1859 (sepä oli uudenvuoden lahja, joka kelpaa!)
syntyi ensimäinen poikamme. Tämä tapaus herätti meissä ylpeyttä ja
hämmästystä aivan kuin olisimme me olleet ensimäiset, joille jotain
sellaista tapahtui.

Siitä mahtoi olla seurauksena sekin, että minä taas rupesin muistamaan
päiväkirjaani. Tämä merkillinen tapaushan piti kaikella muotoa saada
jälkimaailman tiettäväksi. Meidän rakas, pieni Rurumme oli meidän
silmissämme merkillisin kaikista maailman ihmeistä. Me ajattelimme ja
toivoimme hänelle mitä suuremmoisinta tulevaisuutta. Mikä hänestä
tulisi? Tämä kysymys, joka tosin ei vielä tarvinnut olla hyvin
kiireellinen, lausuttiin kuitenkin usein Rurun kätkyen ääressä, ja
vastaus oli aina sama: sotilas. Joskus rohkeni hänen äitinsä panna
heikon vastalauseen: mutta ajatteles, jos hän kaatuisi sodassa! Tälle
arvelulle ei tietysti kukaan korvaansa kallistanut.

       *       *       *       *       *

Huhtikuun ensimäisenä päivänä, siis kolme kuukautta täytettyään, yleni
Ruru korpraaliksi. Mutta samana päivänä tapahtui jotain ikävätä, jotain,
joka teki sydämeni raskaaksi ja joka kehoitti minua uskomaan synkät
ajatukseni punaisten vihkojen huostaan.

Jo kauvan aikaa oli valtiollisella taivaalla näkynyt musta pilkku, jonka
johdosta keskusteltiin mitä vilkkaimmin sanomalehdissä ja seuroissa.
Tähän asti en ollut siihen paljo huomiotani kääntänyt; -- vaikkakin
mieheni tahi isäni usein olivat minun kuulleni sanoneet: »pian tulee
Italia näkemään toista», niin en kuitenkaan ollut sitä tullut
erityisesti huomanneeksi. Ja olisko minulla ollut aikaa valtiollisia
asioita ajattelemaan? Miten innokkaasti ympärilläni keskusteltiinkin
Sardinian asemasta Itävaltaan eli Napoleon III:een, jonka avun Cavour
oli hankkinut itselleen, ottamalla osaa Krimin sotaan, miten paljo
puhuttiinkin siitä jännityksestä, joka täten oli syntynyt meidän ja
italialaisten naapuriemme välille, -- en minä kuitenkaan ollut pannut
näihin keskusteluihin suurempaa arvoa. Mutta yllämainittuna huhtikuun 1
päivänä sanoi mieheni täydellä todella minulle:

-- Tiedätkös, aarteeni, pian se syttyy.

-- Mikä se on, joka syttyy? -- kysyin minä.

-- Sota Sardinian kanssa.

Minä säikähdin. -- Jumalan tähden -- sehän olisi hirmuista! Ja täytyykö
sinunkin mukaan?

-- Sitä varmasti toivon.

-- Kuinka voit sellaista sanoa? -- *Toivot*, että sinut otettaisiin
vaimoltasi ja lapseltasi?

-- Kun velvollisuus kutsuu -- --

-- Silloin voit sanoa, että sinun täytyy seurata velvollisuuden käskyä.
Mutta *toivoa* -- sehän on sama kuin haluta, että niin kova onni
kohtaisi sinua.

-- Kova onni? Sellainen raitis, iloinen sota täytyy olla jotain ihanaa!
Älä unohda, Martha, että olet sotilaan vaimo.

Vaivuin hänen kaulaansa.

-- Ole rauhallinen, Arno, minäkin voin olla urhokas. Kuinka usein
olenkaan kadehtinut historian sankareja ja sankarittaria, ja miten
ihanaa mahtaneekaan olla rientää taisteluun. Jos vaan saisin sinua
seurata ja voittaa tai kaatua sinun rinnallasi.

-- Hyvin puhuttu, rakkahani, mutta lapsellisesti! Sinun paikkasi on
poikamme luona, josta myös täytyy kasvaa isänmaan puolustaja. Sinun
paikkasi on kotilietemme luona. Suojellaksemme tätä kotiliettä
vihollisten hyökkäyksiltä, suojellaksemme kotejamme ja naisiamme, -- sen
vuoksi täytyy meidän miesten mennä sotimaan.

En tiedä, miksi nämät sanat, joita niin usein ennen olin kuullut ja
lukenut, tällä kertaa kuuluivat turhilta korulauseilta. Eihän ollut
mitään vaaran uhkaamaa liettä puolustettavana, eihän porttiemme
ulkopuolella seisonut mitään barbari-joukkioita. Tässä oli vaan
valtiollinen jännitys kahden hallituksen välillä. -- -- Jos siis mieheni
sellaisella innolla halusi sotaan, niin ei se ollut etupäässä sen
vuoksi, että hän tahtoi suojella vaimoaan, lapsiaan ja isänmaatansa,
vaan mieluummin sen vuoksi, että hän rakasti sotilaselämää, joka on niin
vaihteluista ja seikkailuista rikas, -- että hän toivoi mainetta, halusi
ylennystä. No niin, *kunnianhimoa* se on -- lopetin ajatukseni -- jaloa
ja oikeutettua kunnianhimoa ja halua näyttää urhoollisuuttansa ja
täyttää velvollisuutensa isänmaata kohtaan.

Se oli hänelle kunniaksi, että hän voi olla iloinen, koska hänen nyt
kerran täytyi lähteä sotaan, mutta vielä ei ollutkaan mitään varmasti
päätetty. Kenties ei sota lainkaan syttyisi, ja jos niinkin kävisi,
miksi juuri Arno tulisi sinne komennetuksi. Ei, tämä niin kokonainen ja
täydellinen onni, jonka kohtalo oli minulle suonut, ei varmaankaan
voinut niin täydellisesti murtua. -- --

Näitä ja samankaltaisia ajatuksia sisältää päiväkirjani näiltä päiviltä.

Mutta siitä lähtien muutamia aikoja eteenpäin sisälsivät punaiset
vihkoset joukon valtioviisastelua: Ludvig Napoleon on juonittelija -- --
Itävalta ei voi enää tyytyä päältä katsomaan -- -- sota tulee syttymään
-- -- Sardinian täytyy masentua ylivoiman alle -- -- rauha pysytetään --
--. Vaikka ihailinkin menneiden aikojen taisteluja, oli kuitenkin nyt
hartain toivomukseni, että rauha pysytettäisiin, mutta mieheni
toivomukset olivat selvästi päinvastaiset. Hän ei tosin sitä suoraan
sanonut, mutta kaikki tiedot, joita hän sai tuon mustan pilkun
kasvamisesta, kertoi hän minulle loistavin silmin, jota vastoin hän aina
jonkinlaisella tyytymättömyydellä huomasi silloin ja tällöin esiintyvät
rauhansanomat.

Isänikin oli tulisesti ihastuksissaan sodan syttymisestä.
Piemontilaisten voittaminenhan olisi vaan lastenleikkiä, ja tätä
todistaakseen antoi hän taas tulvailla Radetsky-historioita. Kuulin
uhkaavasta sotaretkestä puhuttavan vaan sodan johdannolliselta eli
strateegiselta kannalta, nimittäin miltä näkökannalta voitto oli
mahdollinen, missä ja miten vihollinen tulisi voitetuksi, ja ja mitä
etuja tämä sota meille tuottaisi. Mutta inhimilliseltä kannalta, siltä,
että jokainen taistelu, jos siinä saadaan voitto tai tappio, tuottaa
paljon veren ja kyynelten vuodatusta, ei asiaa koskaan katseltu. Nämä
kysymyksessä olevat harrastukset pantiin niin paljo ylemmäksi yksityisiä
harrastuksia, että oikein häpesin ahdasmielisyyttäni, kun mieleeni
tulivat tällaiset ajatukset: »voi, mitä hyödyttääkään voitto
kuollut-raukkoja, leskiä ja haavoittuneita, jotka kenties koko
elämäkseen jäävät vaivaisiksi». -- Vastaukseksi näille arkaileville
kysymyksille juolahti mieleeni sellaiset vanhat koulukirja-dityrambit
kuin »kunnia palkitsee kaikki». -- »Mutta kuinka silloin käy, jos
vihollinen saapi voiton?» -- kysyin kerran ääneen upseerituttavieni
seurassa. -- »Shh!» Minua kehotettiin kiihkeästi vaikenemaan. Jo
vähinkin epäilys meidän aseittemme voimattomuudesta pidettiin arkuutena
ja epäisänmaallisuutena. Sotamiehen velvollisuuksiin kuuluu, että täytyy
aina olla vakuutettu armeijansa voitosta. Kenties se kuuluu myöskin
lainkuuliaisen luutnantin rouvan velvollisuuksiin.

       *       *       *       *       *

Mieheni rykmentin olopaikka oli Wienissä. Näköala kodistamme oli
Praternille[1] päin, ja kun astuin avonaisen akkunan luo, hyväili
poskiani lempeä, lupauksista rikas kesäinen tuuli. Kevät oli ihmeellisen
ihana. Ilma oli leuto ja täynnä kukkien tuoksua, ja puut olivat
tavallista aikaisemmin pukeutuneet vaaleanviheriään verhoonsa. Iloitsin
sydämessäni ajatellessani kohta alkavia ajeluretkiä Praternilla. Sitä
tarkoitusta varten olimme hankkineet pienet, somat ajopelit, joihin
kuului sievät vaunut ja tulinen, unkarilainen nelivaljakko. Jo nytkin
huhtikuulla ajelimme joskus Praternin puistossa, mutta se oli vaan
esimakua niistä suurista nautinnoista, joita toukokuulla saisimme kokea.
Oi, jollei vaan sota jo silloin syttyisi! -- --

[1] Wienin komein puisto.

-- No, Jumalan kiitos, nyt vihdoinkin tulee loppu tästä ikävästä
epätiedosta, huudahti mieheni tultuaan kotia sotaharjoituksista
aamusella 19 päivä huhtikuuta. -- Loppuehdotus on annettu. --

-- Minä säikähdin. -- Mitä sinä tarkoitat -- loppuehdotus?

-- Niin, toisin sanoen, meidän valtiomiehemme ovat nyt vihdoinkin
sanoneet viimeisen sanan niissä keskusteluissa, jotka sodan julistuksen
edellä ovat tarpeelliset. Meidän loppuehdotuksessamme vaadimme, että
Sardinia riisuu aseet, jota se luonnollisesti ei tee, ja sitte marssimme
rajan yli.

-- Suuri Jumala, mutta kenties ne sentään riisuvat.

-- No, silloin peruutetaan sota, ja rauha tulee julistetuksi.

Minä lankesin polvilleni -- muuta en voinut.

Sanatonna ja kuitenkin huudon kaltaisena kiiti rukoukseni: rauha! rauha!
sydämestäni taivasta kohti.

Arno nosti minut ylös.

-- Mitäs teet, mieletön lapsi?

Kiersin käteni hänen kaulaansa ja aloin itkeä. Se ei ollut surun itkua,
sillä eihän asia vielä ollut ratkaistu, mutta hermoni olivat kauhean
uutisen vuoksi niin kiihoittuneet, että niiden täytyi saada tyyntyä
kyynelvirran avulla.

-- Martha, Martha, sinä saatat minut suuttumaan -- sanoi Arno nuhdellen.
-- Oletkos sinä sotilaan uljas vaimo? Unohdatko, että olet kenraalin
tytär, luutnantin vaimo ja -- lisäsi hän hymyillen -- korpraalin äiti?

-- En, Arno, en -- mutta minä en käsitä itseäni -- tulin vaan niin
liikutetuksi, mutta se on jo ohitse. Ihailen itse niin suuresti
sotilaskunniaa -- mutta en tiedä, miten se tuntui niin kummalliselta --
kun sinä äsken sanoit, että kaikki riippuu yhdestä sanasta, joka nyt
pian lausutaan -- myönnytys tahi kielto tuohon niin sanottuun
loppuehdotukseen tulee ratkaisemaan tuhansien kuoleman ja
verenvuodatukset, -- niin tuntui minusta kuin rauhansana *täytyisi*
tulla lausutuksi, ja minä en voinut muuta tehdä kuin langeta polvilleni
ja rukoilla -- --

-- Ilmoittaaksesi hyvälle Jumalalle asioiden tilasta, sinä pieni
hupakko.

Porstuvan kelloa soitettiin. Minä kuivasin nopeasti kyyneleeni. Kukahan
näin aikaisin mahtoikaan tulla? Se oli isäni.

-- No, lapseni -- huudahti hän hengästyneenä, heittäytyen nojatuoliin.
-- Oletteko jo kuulleet suuren uutisen -- loppuehdotus?

-- Kyllä, olen juuri kertonut kaikesta Marthalle.

-- Sano, isä, luuletko sodan siten tulevan ehkäistyksi? -- kysyin minä
vavisten.

-- En ole koskaan kuullut, että sota olisi tullut loppuehdotuksen kautta
ehkäistyksi -- sanoi isäni tyynnyttäen. -- Vaikka kyllähän kirottujen
italialaisten heittiöiden puolelta olisi viisainta myöntyä, eikä
antautua uudelleen Novaran -- -- -- Voi, kunhan ei isä Radetsky olisi
kuollut viime vuonna! Olen varma siitä, että hän, huolimatta
yhdeksästäkymmenestä ikävuodestaan, vielä olisi asettunut armeijansa
etunenään, ja totisesti olisin minäkin lähtenyt mukaan! Mehän olemme
molemmat jo kerran ennen näyttäneet miten italialaista roistoväkeä
kohdellaan, mutta ne eivät näy vielä saaneen kylliksi. Kernaasti minun
puolestani. Meidän lombardilais-venetialainen kuningaskuntamme tulee
saamaan sangen kauniin lisän piemontilaisesta alueesta. Jo näen
ajatuksissani, miten sotajoukkomme marssivat Turiniin.

-- Mutta, isä, sinä puhut aivan kuin sota olisi jo päätetty ja aivan
kuin iloitsisit siitä? Mutta ajattelepas jos Arnonkin täytyy lähteä
sotaan. -- Ja silmäni täyttyivät kyyneleillä.

-- Tietysti hänen täytyy, kadehdittavan miekkosen.

-- Mutta minun tuskani -- vaara --?

-- Loruja, vaara! Sodastakin tullaan takaisin, siitä olen minä
todistuksena. Minä olen ottanut osaa useampaan kuin yhteen taisteluun ja
tullut, Jumalan kiitos, haavoitetuksikin joskus, mutta tässä olen
kuitenkin hengissä, koska kerran oli määrätty, että saisin elää.

-- Mutta ajatteles, jos ei minun rykmenttiäni komennettaisikaan sotaan
-- sanoi Arno.

-- Oi, todellakin -- keskeytin häntä iloisesti -- siinähän on vielä
toivoa jälellä!

-- Silloin haen, jos mahdollista on, siirtoa.

-- Hyvä. Hess saapi ylipäällikkyyden, ja hän on hyvä ystäväni.

Sydämeni oli epätoivoa täynnä, enkä kuitenkaan voinut olla ihailematta
noita molempia miehiä. Millä ilolla he puhuivatkaan tulevasta
sotaretkestä, -- aivan kuin tavallisesta kävelymatkasta. Urhoollinen
Arnoni tahtoi vielä, jollei velvollisuus häntä kutsuisi, lähteä sotaan
vapaaehtoisena, ja minun ylevämielinen isäni piti tämän aivan
luonnollisena. Koetin rohkaista mieltäni. Täytyihän minun nyt näyttäytyä
rakkaitteni arvoisena eikä ajatella muuta kuin: mieheni on sankari.

Nousin reippaasti ja ojensin hänelle molemmat käteni:

-- Arno, olen ylpeä sinusta!

Hän painoi käteni huulillensa, sitte kääntyi hän isään päin ja huudahti
ilosilmin:

-- Sen tytön olet kasvattanut hyvin, appivaari!

       *       *       *       *       *

Loppuehdotus hyljätty! Se oli tapahtunut Turinissa huhtikuun 26 päivänä.
Arpa oli siis heitetty -- sota julistettu.

Jo viikon ajan olin valmistautunut siihen, mitä nyt oli tapahtunut,
mutta kuitenkin kohtasi sanoma minua kuin kova isku. Kun Arno ilmoitti
sen minulle, heittäysin itkien sohvalle ja kätkin pääni tyynyihin.

Hän istahti vierelleni ja lohdutti minua lempeästi sekä lopetti
sanoilla: -- Ja ajattelepas, kuinka hauskaa, kun tulen takaisin kolmas
tähti kauluksessa -- ja kenties risti rinnassani.

Mutta minä itkin vaan yhäkin. Kuinka vähäpätöiseltä tuntuivat minusta
sekä tähdet että ristit tällä hetkellä! Ei edes kymmenenkään ristiä,
jotka peittäisivät tuota kallista rintaa, voisi palkita minulle sitä,
että kuula mahdollisesti sen lävistäisi!

Arno nousi ja suuteli minua lempeästi otsalle.

-- Nyt minun täytyy mennä everstini luo. Itke nyt kylliksi, lapseni,
niin olet rohkea ja iloinen, kun tulen takaisin. Ei suinkaan pieni
vaimoni nyt, kun vaara on silmien edessä, tahtone ottaa minulta pois
kaikkea rohkeutta ja taistelunhalua. Hyvästi aarteeni! -- Ja hän meni.

Koetin tyyntyä. Niin, olihan velvollisuuteni rohkaista häntä, niin hyvin
kuin voin. Tämähän on ainoa keino, jolla me, naiset, voimme osoittaa
isänmaanrakkauttamme, ainoa keino, jolla me voimme tulla osallisiksi
siitä kunniasta, jonka miehemme voittavat taistelutantereella -- eli
oikeammin »tappotantereella». Sillä tapettuina jäävät tantereelle sotaan
pakotetut ihmisraukat -- avonaisine, verisine haavoineen -- -- -- ja
niiden sekaan ehkä -- -- -- ääneen nyyhkyttäen ajattelin aatokseni
loppuun.

Kamarineitsyeni, Betty, riensi sisälle säikähtyneenä. Hän oli kuullut
minun huudahtavan.

-- Jumalan tähden, rouva kreivitär, mitä on tapahtunut?

Katsoin tyttöön. Hänenkin silmänsä olivat itkusta punaiset, ja minä
ymmärsin syyn. Hänkin oli kuullut kauhean uutisen ja hänen sulhasensa
oli sotilas. Tunsin hartaan halun painaa kovan kohtalon alaista
sisartani sydäntäni vastaan.

-- Ei se ole niin vaarallista, lapseni, -- sanoin lohduttaen. -- He
menevät taisteluun, mutta he tulevat jälleen takaisin.

-- Eivät kaikki, kreivitär, -- huudahti hän nyyhkyttäen.

Nyt saapui huoneeseen tätini ja Betty poistui.

-- Tulin sinua lohduttamaan, Martha, -- sanoi hän syleillen minua, -- ja
pyytämään sinua, että kantaisit koettelemuksesi nöyryydellä.

-- Sinä tiedät siis kaikki -- --

-- Koko kaupunki sen tietää ja kaikkialla on suuri ilo. Tämä sota on
hyvin yleisesti tunnettu.

-- Ilo, täti Maria?

-- Tietysti, niiden seassa, joilla ei ole ketään sukulaista armeijassa.
Mutta minä tiesin sinun surusi ja senvuoksi tulin tänne. Pian tulee
sinun isäsikin, mutta ei lohduttamaan, vaan onnittelemaan sinua. Hänen
mielestään on se suuri onni Arnolle, että hän saa seurata mukana. Ja
onhan hän oikeassa. Eihän sotamiehelle ole mikään parempi kuin sota.
Sinunkin täytyy ajatella asiata siltä kannalta, velvollisuushan on
täytettävä ennen kaikkea! Se, minkä täytyy tapahtua -- --

-- Niin, sinä olet oikeassa, täti. Se, minkä täytyy tapahtua, se mikä on
välttämätöntä -- --

-- Jonka Jumala tahtoo, -- oikaisi täti.

-- Täytyy kestää lujuudella ja nöyryydellä.

-- Oikein, Martha! Kaikkihan käy niinkuin sen on kohtalo määrännyt.
Mutta meidän tulee rukoilla paljo ja hartaasti rakkaitten sotilastemme
puolesta.

Niin, koko sillä ajalla kuin mieheni olisi poissa, tahdoin minä
hartaasti rukoilla Jumalaa kääntämään kaikki kuulat pois rakastetustani.
-- -- Kääntämään? Minä säpsähdin ehdottomasti. *Kehen ne sensijaan
sattuisivat?* Kentiesi johonkin toiseen, jonka hengen puolesta yhtä
hartaat rukoukset olivat ylös kohonneet? Ja mitä olin
fysiikkatunneillani oppinut luonnonlakien järkähtämättömistä säännöistä?

-- Niin, täti, -- sanoin minä ääneen, keskeyttäen nuo vastakkaiset
lausunnot, jotka ajatuksissani risteilivät, -- niin, rukoilkaamme
ahkerasti, ja Jumala on kuuleva rukouksemme, Arno on palaava
vahingoittumatta.

-- Niin, lapseni, -- jatkoi täti Maria, -- onnen ja myötäkäymisen
päivinä unohtaa ihminen helposti vapahtajansa, mutta kun sairaus ja
kuolema uhkaavat meitä ja rakkaitamme, silloin olemme levottomia ja
surullisia -- -- --

-- Tässä keskeytti häntä isäni, joka riensi sisään, huudahtaen:

-- He tahtovat selkäänsä, sen lurjukset! No, selkäänsä he saavatkin niin
paljo kuin sietävät.

       *       *       *       *       *

Nyt seurasi myrskyinen aika. Sota »on syttynyt». Unohdetaan, että kaksi
ihmisjoukkiota rientää toisiansa vastaan tappaaksensa toisensa, ja
käsitetään asia aivan kuin joku korkeampi voima pakoittaisi molempia
joukkoja taisteluun. Edesvastaus jää kokonaan tuon korkeamman voiman
osalle, joka jälleen puolestansa antaa ainoastaan kansoille määrätyn
kohtalon tapahtua. Tällainen epäselvä, kunnioittava käsitys on
useammilla sodasta, ja tällainen oli minullakin. Minulla ei ollut mitään
erityistä inhon tunnetta itse *sotaa* vastaan, kärsimykseni oli vaan
seurauksena siitä, että rakkaan puolisoni täytyi antautua vaaralle
alttiiksi ja minun jäädä kotia epätietoon ja pelkäämään. Koetin
lohduttaa itseäni ajatellen, että Arnon tuli mennä täyttämään ihmisen
korkeinta ja ylevintä velvollisuutta, ja että hän siten vaan saavuttaisi
kunniaa ja mainetta. -- Siinä ajatuksessa, että nyt elin jonkun
erinomaisemman historiallisen tapauksen aikana, oli jotain omituisen
ylentävää, ja minä kuvittelin mielessäni, että tästä piti seuraaman
jokin yleismaailmallinen tapaus, jota tulevaiset historian kirjoittajat
käyttäisivät jonkun historiallisen kertomuksen nimikirjoituksena.

Tämä intoileva mielentila olikin tähän aikaan hyvin yleinen. Muusta ei
puhuttu huoneissa eikä kaduilla, muusta ei puhuttu sanomalehdissä,
muusta ei rukoiltu kirkoissa. Minne ikinä tulikin, näki aina samallaiset
liikutetut kasvonilmeet, ja kuuli samat vilkkaat keskustelut
sotatoiveista. Kaikki, mikä muutoin vetää ihmisten huomiota puoleensa:
teatteri, asioimiset, taide -- oli nyt vaan sivuasioita. Tuntui siltä
kuin ei olisi ollut oikeutta ajatella mitään muuta nyt, kun sellainen
suuri maailmanhistoriallinen asia tapahtui. Voitoistansa varmat armeijan
päälliköt, helkkyvän soiton mukaan pois marssivat sotajoukot,
isänmaallista innostusta uhkuvat puheet, alituiset vetoamiset hyveeseen,
kunniaan, velvollisuuteen, uljuuteen ja alttiuteen, molemminpuoliset
vakuutukset siitä, että kuuluttiin urhokkaimpaan, voittamattomimpaan
kansaan maailmassa, tämä kaikki levitti sotaan lähdön yli omituisen
sankarillisen tunnelman, joka kohotti koko kansan ylpeyttä ja herätti
jokaisessa yksityisessä sen tunteen, että hän oli suuri kansalainen
suuressa ajassa.

Sellaiset rumat ominaisuudet kuin saaliinhimo, viha, julmuus ja petos
pidettiin kyllä myöskin sodan ominaisuutena, mutta aina ainoastaan
vihollisen puolella, jonka kehnous oli päivän selvä. Jos jättää
huomioonottamatta sen, että taistelu, jonka nyt piti alkaa,
valtiolliselta kannalta olikin aivan välttämätön, niin oli vastustajan
voittaminen siveellinen velvollisuus, kuritus, joka sivistyneiden tuli
antaa noille italialaisille, noille kevytmielisille, petollisille,
irstaille roistoille! -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- Ja tuo Ludvig
Napoleon -- mikä kamalan kunnianhimoinen ja juonitteleva olento! Kun
hänen huhtikuun 29 päivänä antama julistuskirjansa julkaistiin sanoilla:
»*Adrian mereen asti vapaa Italia*», herätti se oikean suuttumuksen
myrskyn. Uskalsin tuoda esiin sen vaatimattoman muistutuksen, että
tuohan oli jalomielinen ajatus, jonka täytyy Italian isänmaanystävissä
herättää ihastusta, mutta ankaruudella käskettiin minun olla vaiti. Sitä
uskonkappaletta, että Ludvig Napoleon oli aika »konna», ei saanut, niin
kauvan kun hän oli meidän vihollisemme, millään tavalla moittia, sillä
kaikki mitä hän teki, oli jo edeltäpäin kirottua. Taas heräsi minussa
hiljainen epäilys. Kaikissa historiallisissa kertomuksissa, joita olin
lukenut, olin aina huomannut, että kertojan ihailu ja myötätunto oli
aina sen puolueen puolella, joka oli tahtonut taistella vapautensa
edestä ja poistaa yltänsä vieraan ikeen. En tosin voinut itselleni
oikein selvittää, mitä tarkoitettiin käsitteellä »ies» ja mitä
runoilijan aina ylistämällä sanalla »vapaus», mutta sen verran toki
käsitin, että vapauteen pyrkimys ja ikeen poistaminen tällä kertaa ei
ollut itävaltalaisten puolella, vaan italialaisten. Mutta näittenkin
arasti lausuttujen epäilysteni vuoksi tulin minä tykkänään maahan
masennetuksi. Olin onnettomuudekseni taaskin koskettanut yhtä
uskonsääntöä, nimittäin sitä, että meidän hallituksemme, s. t. s. se
hallitus, jonka alueella on sattunut syntymään, ei koskaan voisi tehdä
mitään, joka on väärin, vaan ainoastaan levittää siunausta; että ne,
jotka tahtoivat erota »meistä», eivät ole vapauden sankareita, vaan
kapinoitsijoita, ja että »me» kaikissa tapauksissa olemme oikeassa.

Toukokuun ensimmäisinä päivinä läksi se rykmentti liikkeelle, johon Arno
oli siirtynyt. Kello kuusi aamusilla kolkutettiin meidän ovellemme, ja
minä hypähdin ylös lyhyestä, levottomasta unesta, johon olin vihdoinkin
valvotun yön jälkeen vaipunut.

-- Kello on kuusi, herra luutnantti, -- ilmoitti palvelija, jonka oli
käsketty ajoissa herättää.

Arno nousi ylös. Nyt oli siis eronhetki tullut.

-- Ole nyt uljas, Martha, -- sanoi hän rohkaisten, -- tämä matka kestää
korkeintaan kaksi kuukautta, ja sitten olen jälleen luonasi. Mitä
hittoa, tuhannesta kuulasta sattuu vaan yksi, eikä suinkaan sen tarvitse
juuri minua kohdata. Ovathan muutkin palanneet sodasta, katsopas
esimerkiksi isääsi! Ja kerranhan sen kuitenkin täytyy tapahtua! Et
suinkaan ole mennyt naimisiin husaariupseerin kanssa siinä luulossa,
että hänellä olisi vaan toimena kaduilla marssiminen ja komealta
näyttäminen. Kirjoitan usein sinulle ja kerron, miten raikasta ja
iloista sotaelämä on. Jos jotain surullista olisi tulossa, ei
varmaankaan mieleni tuntuisi niin iloiselta kuin nyt, -- menen vaan
hankkimaan itselleni kunniamerkin, näetkös. Hoida nyt vaan itseäsi ja
Ruruamme, -- -- jos minä saan ylennystä, saapi hänkin pienen arvon
koroituksen. Sano terveisiä pojalle minulta, en halua enää uudistaa
eilistä hyvästijättöä. Ajatteles, kuinka hauskaa, kun hänen isänsä sitte
saa kertoa hänelle suurista voitoista Italian sodassa vuonna 59 -- --
--.

Kuuntelin hartaasti hänen puhettansa. Nuo lohduttavat lauseet tekivät
minulle niin hyvää. Menihän hän niin mielellään ja niin iloisena
taisteluun, -- eikös siis tuskani ollut itsekäs ja oikeudeton?

Taaskin kolkutettiin ovelle.

-- Aika kiirehtii, herra luutnantti.

-- Olen heti valmis. -- Hän avasi sylinsä: -- Nyt, Martha, lemmittyni,
vaimoni, jää hyvästi!

En voinut puhua, sana »jää hyvästi» ei tahtonut tulla huulieni yli.
Tunsin, että en voisi hillitä itseäni, jos lausuisin nuo sanat, ja minä
en tahtonut häiritä hänen levollisuuttaan tällä viimeisellä hetkellä.
Tahdoin antaa tuskalleni valtaa vasta sitte, kun olin yksin.

-- Voi hyvin, rakkaani, voi hyvin!

Näin hänen huulensa vapisevan, näin hänen povensa kohoilevan kuin kovan
tuskan käsissä, -- ja painaen molemmat kätensä kasvojansa vastaan,
nyyhkytti hän ääneen.

Tämä oli minulle liiaksi, luulin, että kadottaisin järkeni. Kiertäen
käteni hänen kaulaansa, huusin epätoivon tuskalla:

-- Arno, Arno, jää kotiin, jää kotiin! -- Tiesin pyytäväni mahdottomia
ja kuitenkin rukoilin uudelleen ja yhä uudelleen: jää kotiin!

-- Herra luutnantti, -- kuului ääni etuhuoneesta, -- pelkään, että
myöhästytte!

Vielä suudelma, viimeinen suudelma, ja hän riensi ulos.

       *       *       *       *       *

Liinan-nukan nyppiminen, molempien armeijan liikkeitten tarkastaminen
kartalta, sotaa koskevien kysymysten ratkaiseminen sakkilaudalla,
esimerkiksi: Itävalta koettaa ja tulee voitetuksi neljännellä
liikkeellä; kirkossa käyminen ja harras rukoileminen rakastettujen ja
isänmaan aseitten puolesta; keskustelu sotapaikalta tulevista tiedoista,
-- tämä täytti minun ja omaisteni koko elämän näihin aikoihin. Kaikki
muut asiat elämässä olivat aivan arvottomia. Kaikki kysymykset paitsi:
kuinka ja koska on sota loppuva? olivat aivan merkityksettä ja arvotta.
Syötiin, juotiin, luettiin ja tehtiin askareita, mutta huolimatta
niistä. Ainoat, joilla oli jotain arvoa, olivat Italiasta tulevat
sähkösanomat.

Parhaimmat ilon lähteeni olivat luonnollisesti ne tiedot, joita sain
Arnolta itseltään. Ne olivat tosin hyvin vaillinaisia; -- kirjeiden
kirjoittaminen ei ollut koskaan ollut hänen vahvin puolensa, -- mutta ne
täyttivät kuitenkin sydämeni sillä iloisella tiedolla, että hän vielä
oli hengissä ja vahingoittumatta. Säännöllisesti eivät nämä kirjeet ja
tiedonannot voineet tulla, sillä usein olivat kaikki liikeneuvot
keskeytetyt, tahi -- kun sattui taistelu -- sotaposti estetty.

-- Kun luettelo kaatuneista julkaistiin, ja minä en ollut muutamiin
päiviin kuullut Arnosta mitään, kuinka suurella tuskalla luinkaan
kaatuneitten nimet! -- -- Se oli yhtä jännittävä kuin arpajaislistan
tarkastaminen toivossa että on voittanut, mutta päinvastaisessa
tarkoituksessa. Mitä tässä listassa etsii, -- on kiitollinen Jumalalle,
jos ei sitä löydä.

Kun ensi kerran luin sellaista listaa, en ollut silloin saanut mitään
tietoja neljääntoista päivään -- ja kun huomasin, ettei nimi »Arno
Dotsky» ollut luettelossa, panin käteni ristiin ja huokasin ääneen:
»Jumalani, minä kiitän sinua!» Mutta tuskin olin tämän sanonut,
ennenkuin tunsin ikäänkuin vihlovan epäsoinnun kiitoksessani. Otin
listan uudelleen käteeni ja luin jälleen siinä olevat nimet. Siis
senvuoksi, että Adolf Schmidt ja Karl Müller sekä moni muu, -- mutta
*ei* Arno Dotsky, -- oli jäänyt taistelutantereelle, olin minä kiittänyt
Jumalaa. Sama kiitos olisi samalla oikeudella kohonnut taivasta kohden
niiden sydämmistä, jotka olivat olleet levottomia Schmidtin ja Müllerin
tähden, jos ne olisivat näiden nimien sijasta lukeneet nimen Dotzky. Ja
miksi olisi juuri minun kiitokseni taivaalle miellyttävämpi kuin heidän?
Minun ylpeilevä uskoni, että Arno olisi tullut pelastetuksi minun
tähteni ja itsekkäisyyteni, että kiitin Jumalaa siitä, että en *minä*,
vaan Schmidtin ja Müllerin vaimot vuodattivat katkeroita kyyneliä
lukiessaan tätä listaa, -- niin, juuri tuo oli se epäsointu, jonka
tunsin vihlovan sydäntäni kiitosta lausuessani.

Samana päivänä sain jälleen kirjeen Arnolta.

»Eilen oli kiivas ottelu. Valitettavasti, valitettavasti jouduimme
tappiolle. Mutta ole huoletta, rakas Martha, ensi taistelussa me kyllä
voitamme. Tämä taistelu oli ensimmäinen suuri tulikoetukseni. Minä
seisoin keskellä tiheää kuulasadetta -- -- omituinen tunne -- -- kyllä
se kuitenkin on hirvittävää. Mies raukat, jotka kaatuilevat ympärillä,
ja joiden täytyy antaa maata siinä huolimatta heidän valituksistaan ja
voivotuksistaan -- -- *c'est la guerre!*[1] Mutta, voi hyvin niin
kauvan, lemmittyni! Kun me kerran Turinissa teemme rauhanehtoja, silloin
tulet sinä minua sieltä hakemaan. Täti Maria on varmaankin niin hyvä ja
hoitaa sillä aikaa meidän pientä korpraaliamme.»

[1] Tämä on sota! Suomentaja.

Jos sellaiset kirjeet tuottivatkin valon hetkiä elämääni, niin olivat
yöt elämäni mustia varjopaikkoja. Kun silloin heräsin suloisista
unelmista, jotka hetken lohduttivat minua surussani, muistin taaskin
kauhean todellisuuden kaikkine mahdollisuuksineen, ja minä jouduin niin
hirveään epätoivoon, etten voinut uudelleen nukkua useaan tuntiin. En
voinut saada mielestäni sitä ajatusta, että Arno kenties juuri tällä
hetkellä lepäsi valittaen ja kuolemaisillaan jossain haudassa, haluten
pisaran vettä ja kaipauksella huutaen minua. Ja ainoastaan siten, että
koetin kaikin ajatuksineni mietiskellä hänen takaisin tuloansa tyynnyin
vihdoinkin. Olihan paljo luultavampi, että hän tulisi takaisin, kuin
että hän kuolisi, ja minä kuvittelin mielessäni pienimpiin
yksityiskohtiin asti jälleennäkemisen onnen.

Isäni oli hyvin alakuloinen. Surusanoma saapui toisensa jälkeen. Ensin
Montebella, sitte Magenta. Mutta ei ainoastansa hän, koko Wien oli
alakuloinen. Oli toivottu niin varmasti, että saataisiin ainoastaan
voitonsanomia, joiden johdosta vietettäisiin juhlia lippujen
liehunnalla, ja laulettaisiin kirkoissa Te Deumia.[1] Ja sen sijaan
olikin Turin se paikka, jossa liput liehuivat ja papit lauloivat: Herra
Jumala, ylistämme sinua siitä, että olet auttanut meitä voittamaan
ilkeitä *Tedeschiä*.

[1] Kiitos- ja ylistysvirsiä. Suomentaja.

-- Etkö luule isä, että tehdään rauha, jos meikäläiset vielä joutuvat
tappiolle? -- kysyin minä. -- Siinä tapauksessa minä melkein toivoisin
että -- --

-- Etkö häpeä puhua sellaista! Mieluummin tulkoon seitsenvuotinen, niin,
kolmenkymmenvuotinen sota, kunhan me vaan lopuksi voitamme ja saamme
määrätä rauhan ehdot. Mitä varten sinä luulet sotaan mentävän, jos niin
pian kuin mahdollista tahtoisi sieltä palata? Silloinhan voisi yhtä
hyvin olla sotaan lähtemättä.

-- Se olisikin paras, -- sanoin minä huoaten.

-- Mitä pelkurimaisia olentoja te, naiset, kumminkin olette! Ja sinäkin,
joka olet kasvatettu sillä tavoin, että sinulla olisi hyvät käsitykset
isänmaanrakkaudesta, ja kunniantunnosta, olet nyt aivan allapäin ja
asetat yksityisen rauhasi korkeammalle, kuin maan kunnian ja
menestyksen. Rakkaus puolisoon ja perheeseen on tosin hyvin hyvä, mutta
sen täytyy tulla vasta toiseen sijaan.

-- Täytyykö sen!?

Kaatuneitten luettelossa oli jo ollut useitten minun tuttujeni upseerien
nimiä. Muiden muassa erään minulle rakkaan vanhan naisen poika -- ainoa
poika.

Eräänä päivänä tahdoin mennä rouva-parkaa tervehtimään, vaikka se
tuntuikin kiusalliselta ja vaikealta. Lohduttaa en häntä varmaankaan
voinut, mutta olihan se sentään rakkaudenvelvollisuus -- ja minä menin.

Kun saavuin rouva Ulsmannin asunnolle, epäilin kauvan ennenkuin soitin
ovikelloa. Kun viimeksi olin tässä paikassa, oli täällä pienet, hauskat
tanssiaiset. Rakastettava, vanha emäntä oli silloin itse ilo. Illan
kuluessa sanoi hän kerran minulle: »Martha, me molemmat olemme koko
Wienin kadehdittavimmat naiset: sinulla on komein mies, ja minulla on
ihanaisin poika!» Ja nyt? Olihan minulla tosin vielä mies -- -- kuka
tiesi sitäpaitsi? Lenteleehän siellä alituisesti tulipommeja ja
kranaatteja, olenhan voinut juuri nyt tällä viime hetkellä jäädä
leskeksi. -- -- Rupesin katkerasti itkemään vanhan rouvan oven takana --
-- nyt olin juuri oikeassa mielentilassa sinne mennäkseni. Soitin,
kukaan ei avannut. Soitin uudelleen. Ei vieläkään.

Silloin pisti eräs nainen päänsä toisesta ovesta samassa porstuassa:

-- Soitatte turhaan, neiti, asunto on tyhjä.

-- Mitä? Onko rouva von Ullsmann matkustanut pois?

-- Hänet vietiin hulluinhuoneeseen kolme päivää takaperin. -- Ja samassa
paukahti ovi kiinni.

Pari minuuttia seisoin siinä kuin kivettyneenä. Sisällisen silmäni
edessä näin ne kohtaukset, joita täällä oli taisteltu. Kuinka
äärettömästi vanhusparka on saanut kärsiä, ennenkuin hänen tuskansa
muuttui hulluudeksi.

Ja isäni tahtoi, että sota kestäisi kolmekymmentä vuotta -- maan
hyväksi! Kuinka monta sellaista epätoivoista äitiä silloin olisikaan
Itävallassa?

Kovin liikutettuna laskeusin portaita alas. Päätin samalla kertaa käydä
tervehtimässä erästä ystävätärtäni, jonka mies samoin kuin minunkin oli
sodassa.

Matkallani kuljin sen rakennuksen ohitse »Herrengassenilla», jossa
»isänmaallisen hyväntekeväisyysyhdistyksen» huoneusto oli. Siihen aikaan
ei ollut vielä olemassa »Genèver-liittoa» eikä »Punaista ristiä», mutta
näiden ihmisystävällisten yhdistysten edeltäjäksi oli perustettu tämä
yhdistys, jonka tehtävänä oli vastaanottaa ja sotatanterelle toimittaa
kaikki ne raha-, liinavaate-, liinannukka-, ja side-lahjat, jotka
haavoitetuille annettiin. Kaikilta haaroilta tulvasi sellaisia lahjoja,
joita varten suuria makasiineja täytyi vuokrata. Ja tuskin olivat vanhat
tavarat tulleet lähetetyiksi, ennenkuin uusia heti kokoontui
makasiineihin.

Astuin sisään. Tahdoin jättää toimikunnalle sen rahasumman, joka oli
kukkarossani. Kenties voisi se tuottaa jollekin sotamies-raukalle
huojennusta ja apua, ja varjella hänen äitiänsä tulemasta hulluksi.

Tunsin johtajan persoonallisesti. -- Onko ruhtinas C. täällä? -- kysyin
portinvartijalta. -- Ei tällä hetkellä, mutta varapuheenjohtaja, parooni
S. on tuolla ylhäällä. -- Hän näytti minulle tien siihen huoneeseen,
jossa rahalahjoja otettiin vastaan. Kuljin monen salin lävitse, jossa
pitkät pöydät olivat tavarain peitossa; siinä oli kokoja liinavaatteita,
sikaareja, tupakkaa, ja varsinkin suuria vuoria liinannukkaa. Minua
värisytti. Miten paljo verta täytyikään vuotaa taistelutanterella, että
kaikki tuo liinannukka tulisi käytetyksi! Ja minun isäni tahtoisi --
ajattelin minä jälleen -- että sota kestäisi kolmekymmentä vuotta. Maan
hyväksi? Kuinka monen, maan parhaan pojan, onkaan silloin täytynyt
kuolla haavoihinsa?

Parooni S. otti kiitollisuudella vastaan lahjani ja vastasi kysymyksiini
yhdistyksen vaikutuksesta. Juuri meidän keskustellessamme tuli eräs mies
sisään ilmoittaen, että maaseudulta oli juuri tulossa kaksi kuormaa
lähetyksiä. Istahdin odottamaan näiden tuloa.

Samassa astui huoneeseen eräs hyvin vanha herra ja pani pöydälle sadan
guldenin setelin. -- Sallikaa minunkin antaa vähäinen korteni jaloon
toimeenne, herra parooni. Olen itse vanha sotilas ja tiedän sen vuoksi
kuinka siunausta tuottava teidän apunne on noille mies-paroille. Otin
osaa sotaretkiin vuosina 9 ja 13; silloin ei ollut vielä olemassa mitään
isänmaallista hyväntekeväisyysyhdistystä, silloin ei lähetetty täysiä
kirstuja sidevaatetta ja liinannukkaa haavotetuille. Kuinka monen
täytyikään silloin, sittekuin välskärien varastot loppuivat,
verenvuodosta kuolla! Te ette itse tiedä, miten paljo hyvää teette. --
Ja kaksi suurta kyyneltä vierähti vanhuksen valkoiselle parralle.

Ääniä ja astuntaa kuului toisesta huoneesta, ovet avattiin, ja eräs
kaartilainen ilmoitti: hänen majesteettinsa keisarinna.

Varapresidentti riensi ulos, tavallisten juhlamenojen mukaan vastaan
ottamaan korkeata vierasta portaiden edessä. Syrjäisestä paikastani voin
nähdä tuon nuorekkaan vartalon, joka yksinkertaisessa kävelypuvussaan
näytti vieläkin suloisemmalta kuin loistavissa hovijuhlien puvuissa.

-- Olen tullut tänne, -- sanoi hän kääntyen parooni S:n päin, -- koska
keisari on minulle kertonut kuinka hyödyllisiä ja tervetulleita teidän
yhdistyksenne lahjat ovat olleet. Tahdoin itse saada tietoja yhdistyksen
toiminnasta sekä sitäpaitsi tuoda sille ilmi keisarin kiitollisuuden.

Sen jälkeen antoi hän presidentin selittää itselleen tarkoin yhdistyksen
toiminta-tavan, ja katseli sitte tavaraläjiä.

-- Katsokaapas vaan, kreivitär, -- sanoi hän ylihovimestarinnalle, joka
häntä seurasi, -- miten kunnollinen ja hyvin ommeltu tämä paita on. --
Hän puheli tyytyväisesti kaikesta, ja pois mennessä kuulin hänen
sanovan: Se on kaunis, isänmaallinen yritys, joka sotamiespoloisille --
-- --

Loppua en voinut kuulla. »Sotamies-poloisille», ne sanat kaikuivat kauan
korvissani, hän oli lausunut ne niin lämpöisellä osanotolla. Niin,
todellakin *poloiset*! Ja kuta enempi heidän kohtaloansa koeteltiin
huojentaa, sitä parempi. Mutta -- välähti päähäni ajatus -- jollei noita
teurastusuhri-poloisia ollenkaan lähetettäisi taisteluun, eikö *se*
olisi vielä parempi?

Karkoitin tämän ajatuksen mielestäni -- -- senhän täytyy niin olla.
Eihän ole olemassa mitään muuta puolustusta sodan kauhuja vastaan kuin
tuo pieni sana »täytyy».

Sanoin jäähyväiset ja menin. Sivumennen pistäysin yhteen kirja- ja
taidekauppaan ostaakseni itselleni uuden Pohjois-Italian kartan. Paitsi
minua oli puodissa paljo muita ostajia, jotka kaikki halusivat karttoja
ja kuvia sotakentältä ja muuta sellaista. Nyt tuli minun vuoroni.

-- Kenties tekin haluatte sota-alueen karttaa?

-- Olette arvannut oikein.

-- Eipä se olekaan vaikeata. Ihmiset eivät osta nykyään juuri mitään
muuta. -- Ja kääntyen erääseen herraan päin, joka seisoi minun
vieressäni, sanoi hän: -- Nyt on huonot ajat kaikilla kustantajilla ja
kaunokirjailijoilla, ei kukaan huoli tiedollisista toiminnoista. Nyt on
huonot ajat kirjailijoilla ja kirjakauppiailla.

-- Ja kansalla myös, -- lisäsi puhuteltu, -- jolle tuollainen
välinpitämättömyys tuottaa henkisen rappiotilan -- -- --

Ja minun isäni tahtoisi, -- ajattelin kolmannen kerran, että sota
kestäisi kolmekymmentä vuotta maan hyväksi!

-- Siis käypi liikkeenne huonosti? -- kysyin minä ääneen.

-- Oo, ei ainoastaan minun vaan kaikkien, melkein kaikkien, -- vastasi
kirjakauppias. -- Poikkeuksena ovat ne kauppiaat, jotka toimittavat
armeijalle tarpeelliset varat, mutta kaikille muille tuottaa sota
sanomattoman vahingon. Kaikki pysähtyy: työ tehtaissa, työ vainioilla,
lukematon joukko ihmisiä jää työttömäksi. Arvopaperit kadottavat
arvonsa, korko kasvaa, kaikki työnhalu veltostuu, lukuisat liikemiehet
tekevät vararikon -- -- lyhyesti, kaikkialla on kauhea kurjuus.

Ja minun isäni tahtoisi -- -- uudistin itsekseni jättäessäni
kirjakaupan.

       *       *       *       *       *

Tapasin ystävättäreni kotona. Kreivitär Lori Griesbach oli enempi kuin
yhdessä asiassa toverini onnettomuudessa. Kenraalin tytär, niinkuin
minäkin, upseerin vaimo, niinkuin minäkin, ja nyt »elävän miehen leski»,
niinkuin minäkin. Yhdessä suhteessa voitti Lori minut, hänellä ei ollut
sodassa ainoastaan miehensä, vaan myöskin kaksi veljeänsä. Mutta hän ei
ollut niin hätäinen luonteeltaan. Hän oli täydellisesti vakuutettu, että
hänen rakkaansa olivat erään, hänen hyvin kunnioittamansa pyhimyksen
suojeluksen alla, ja toivoi heitä siis varmasti takaisin.

Hän otti minun vastaan avoimin sylin.

-- No, Jumala siunatkoon sinua, Martha, olipa se kiltisti, että tulit
minua tervehtimään! Mutta sinä näytät niin kalpealta ja riutuneelta, et
suinkaan liene saanut ikäviä tietoja sodasta?

-- En, Jumalan kiitos, mutta onhan kaikki niin surullista.

-- Niin, minä ymmärrän, sinä tarkoitat tappioita. Mutta ei ole syytä
surra sitä aivan paljo, ensi sanoma voipi tuoda tiedon voitosta.

-- Voitto taikka tappio, -- onhan sota itsestänsä jo niin hirvittävä.
Eikös olisi parempi, jos ei sotia olisi lainkaan?

-- Mitävarten olisi sitte sotilaita?

Mietin hetkisen. -- Niin, silloin ei niitä varmaan olisikaan.

-- Miten lapsellisesti sinä puhut? Sepäs olisi suloista elämää. Vaan
siviiliä, hui, minua värisyttää, kun sitä ajattelen. Mutta se on onneksi
mahdotonta!

-- Mahdotonta? Niin, sinä olet varmaankin oikeassa, *tahdon* sen uskoa.
Muutoin en voisi käsittää, miksi se ei olisi tapahtunut jo kauan
takaperin.

-- Mikä olisi tapahtunut?

-- Sodan poistaminen. Mutta -- -- yhtä hyvin voisin puhua
maanjäristyksien poistamisesta.

-- En ymmärrä sinua. Mutta itse puolestani olen iloinen tämän sodan
syttymisestä, koska toivon Ludvigin saavan siellä tilaisuutta kunnostaa
itseänsä. Ja veljillenikin on se hyvä asia. Olen aivan tyyni heidän
puolestaan; heillä on kaikilla kolmella siunattu lumouskalu -- -- äiti
on itse ripustanut ne heidän kaulaansa.

-- Millaiseksi sinä sitte ajattelet tuollaista sotaa, Lori? Uskotko,
että, jos jokaisella miehellä on lumouskalu, kuulat, jotka molemmilta
puolin ammutaan, katoavat pilviin, tekemättä mitään vahinkoa?

-- En ymmärrä sinua. Sinä olet niin laimea uskossasi, sitäpä täti
Mariakin valittaa -- --

-- Miksi et vastaa kysymykseeni?

-- Siksi, että se sisältää ivaa sellaisista asioista, jotka ovat minulle
pyhiä.

-- Ivaa? Kaukana siitä. Tahdon vaan, että ottaisimme asian mietittäväksi
järkevästi.

-- Mutta sinä tiedät kyllä, että on synti antaa järjen tuomita
sellaisissa asioissa, jotka ovat niin paljoa ylempänä meitä.

-- Sinä voit olla oikeassa, Lori, ja minä vaikenen. Mitä auttaakaan
tuumaileminen ja miettiminen. Joku aika sitte on epäilyksiä entisten
vakaumusteni oikeudesta ruvennut tulemaan mieleeni ja ne ovat tuottaneet
minulle kärsimyksiä. Jos en enää voisi uskoa sitä, että tämän sodan
aloittaminen oli välttämättömän tarpeellista ja edullista, niin en voisi
koskaan antaa anteeksi niille, jotka -- -- --

-- Sinä tarkoitat Ludvig Napoleonia -- niin, hän on tosiaankin aika
vehkeilijä!

-- Hän, taikka joku muu, sehän on aivan yhden tekevä. Mutta minä
tahtoisin olla varmasti vakuutettu siitä, etteivät ylipäänsä ihmiset ole
alkaneet tätä sotaa, vaan että se on puhjennut itsestään -- -- niinkuin
lavantauti tahi tulirokko -- --

-- Kuinka kiihoittunut sinä olet, ystäväni. Puhelkaamme järkevästi, ja
kuuntele sinä nyt tyynesti minua. Sota on pian lopussa, ja silloin
tulevat meidän miehemme takaisin ratsumestareina. Ja minä aijon
houkutella Ludvigin tulemaan minun kanssani johonkin kylpylaitokseen, se
tekee hänelle hyvää kestettyjen vaivojen perästä ja minulle myös pitkän
ikävän ja epätoivon jälkeen. Sillä älä luulekaan, etten minä olisi
levoton ja epätoivossa. Voisihan Jumala tahtoa, että joku rakkaistani
kaatuisi, -- ja jos se onkin ihana ja kadehdittava kuolema -- kunnian
tanterella -- keisarin ja isänmaan edestä -- --

-- Sinähän puhut niinkuin paras armeijakäsky.

-- Niin olisi se kuitenkin hirmuista. Ajatteleppas vähän äiti-raukkaa,
jos Kustaalle tai Kaarlelle jotain tapahtuisi -- -- mutta älkäämme
puhuko enää siitä. Siis virkistyäksemme kaikista rasituksista, koetan
saada toimeen hauskan kylpyretken johonkin -- mieluimmin Karlsbadiin --
--

Tässä tulimme keskeytetyksi. Palvelija tuli sisään tuoden kirjeen.

-- Kustaalta! -- huudahti Lori iloisena, rikkoen sinetin.

Luettuaan muutaman rivin huudahti hän tuskan murtamana, kirje putosi
hänen kädestään, ja hän heittäysi itkien kaulaani.

-- Lori, ystäväni, mitä on tapahtunut? -- kysyin liikutettuna. --
Miehesi? --

-- Oi Jumalani, Oi Jumalani! -- valitti hän. -- Lue itse!

Otin ylös kirjeen ja aloin lukea. Voin aivan tarkalleen kertoa sen
sisällön, sillä joku aika myöhemmin pyysin Lorilta kirjeen lainaksi
saadakseni mukailla sen päiväkirjaani.

-- Lue ääneen -- pyysi Lori -- minä en ole vielä lukenut loppuun.

Tein niinkuin hän käski.

Kirje kuului:

»Rakas sisar! Eilen oli tulinen ottelu, siitä tulee pitkä tappiolista.
Mutta että äiti ja sinä ette vasta siitä saisi tietää, mikä vahinko
meitä on kohdannut, ja että sinä vähitellen voisit valmistaa äitiä
vastaan ottamaan sanomaa, tahdon heti sinulle ilmoittaa, että niiden
joukossa, jotka ovat kaatuneet isänmaan puolesta, on myöskin meidän
uljas veljemme Kaarle.» -- Keskeytin tässä syleilläkseni Lori-parkaa.

-- Siihen asti olin ehtinyt -- sanoi hän hiljaa.

Minä luin eteenpäin: »Miehesi on vahingoittumatta ja minä myöskin;
kadehdin Kaarlen sankarikuolemaa! Hän kaatui taistelun alussa ja ei siis
onneksi saanut tietoa siitä surullisesta asiasta, että olemme jälleen
joutuneet tappiolle. On se sangen katkeraa. Näin hänen kaatuvan, sillä
ratsastimme vieretyksin. Laskeusin heti alas hevosen seljästä
auttaakseni häntä. Yksi ainoa katse -- ja hän oli kuollut. Kuula oli
luultavasti lävistänyt sydämen tahi keuhkon -- hän kuoli äkkiä, ilman
tuskia. Kuinka monen täytyykään maata tuntikausia tuskissansa kauheassa
sotamelussa, ennenkuin kuolema heidät vapauttaa! Se oli kauhea päivä;
ystäviä ja vihollisia, enempi kuin tuhat ruumista lepäsi sotatanterella.
Kuolleitten seassa löysin monta tuttavaani, myöskin -- (tässä minun piti
kääntää lehteä) -- Arno Dotzkyn -- --» tainnuksissa vaivuin lattialle.

       *       *       *       *       *

-- Nyt on kaikki ohitse, Martha. Solferino on ratkaissut kohtalomme, me
olemme voitetut!

Näin sanoen riensi isäni eräänä aamuna siihen paikkaan puutarhassa,
jossa istuin työskennellen varjoisten lehmusten alla.

Olin palannut pikku Ruruni kanssa nuoruuteni kotiin, ja kahdeksan päivän
kuluttua siitä tapauksesta, joka oli kohdannut minua, muutti perheeni
Grunitziin, Ala-Itävallassa olevalle maatilallemme, ja minä seurasin
mukana. Yksinäisyydessä olisin vaipunut hirveään epätoivoon, mutta nyt
olivat he kaikki ympärilläni, samalla tavoin kuin ennen naimisiin
menoani, isä, täti Maria, pieni veljeni ja kaksi melkein täysikasvuista
sisartani. Kaikki koettivat he tehdä mitä voivat huojentaakseen suruani,
ja kaikki kohtelivat he minua jonkinlaisella kunnioituksella, joka teki
minulle hyvää.

Lähempiä tietoja Arnon kuolemasta ei minulla silloin ollut. Hänet oli
löydetty kuolleena, hänet oli tunnettu ja haudattu -- siinä oli kaikki,
mitä olin saanut tietää. Hänen viimeinen ajatuksensa lensi kyllä minun
ja hänen pienen poikansa luo, ja hänen lohdutuksensa viimeisellä
hetkellä oli varmaankin: olen tehnyt velvollisuuteni -- *enempi* kuin
velvollisuuteni.

-- Me olemme voitetut -- uudisti isäni synkästi, istuutuen vierelleni.

-- Siis ovat ihmiset uhratut turhaan -- keskeytin minä huoaten.

-- Kaatuneet ovat onnellisia, koska ne eivät tiedä siitä häpeästä, joka
meitä on kohdannut. Mutta me tulemme kyllä kostamaan, vaikka nyt onkin
tilapäisesti tehty rauha.

-- Oi, Jumalalle olkoon kiitos, -- huudahdin minä. -- Minulle se on
liian myöhään -- mutta tuleehan tuhat muuta säästetyksi.

-- Sinä ajattelet ainoastaan itseäsi ja yksityisiä henkilöitä. Mutta
tämä asia koskee Itävaltaa.

-- Ja eikös Itävalta ole muodostunut vaan yksityisistä?

-- Lapseni, katsos, valtakunnan, valtion elämä on pitempi ja
merkillisempi kuin yksilön. Nämä katoavat, polvi polvelta, mutta
valtakunta elää edelleen ja kehittyy, kasvaa voimassa ja arvossa, tahi
kutistuu ja menee takaperin, jos toiset valtakunnat saavat siitä voiton.
Siksi on valtakunnan menestys ja voima suurin ja pyhin tarkoitusperä,
mihin isänmaan ystävän tulee pyrkiä ja jonka edestä hänen milloin
hyvänsä tulee olla valmis uhraamaan henkensä.

Minä teroitin nämät sanat muistooni voidakseni myöhemmin kirjoittaa ne
päiväkirjaani. Sillä niissä tuli mielestäni niin voimakkaasti esiin
juuri ne aatteet, joita oppiajallani olin historian oppikirjoista
saanut, ja jotka nyt pitkällä tuskan ja surun ajalla olivat mielestäni
unohtuneet. Mutta nyt tahdoin uudelleen tarttua niihin kiinni saadakseni
lohdutusta siitä ajatuksesta, että puolisoni oli kaatunut taistelussa
hyvän asian puolesta, ja että oma onnettomuuteni oli osa samasta
suuresta asiasta.

Kuinka mieltä ylentävästi, joskin tuskallisesti, oli minuun vaikuttanut
se suuremmoinen surujuhla, joka päivää ennen pois matkustamistamme
vietettiin Stephanin tuomiokirkossa! Se oli sielumessu kaatuneille.
Keskellä kirkkoa oli korkea katafalkki, joka oli kaunistettu sodan
tunnusmerkeillä: lipuilla ja sota-aseilla. Urkulehteriltä tulvailivat
ihanan »reqviemin» sävelet, jota siellä laulettiin, ja melkein kaikki
läsnäolevat, suurimmaksi osaksi mustiinpuettuja naisia, itkivät ääneen.
Ja jokainen niistä ei itkenyt ainoastaan sitä ainoaa, jonka oli
kadottanut, vaan kaikkia muitakin, jotka olivat saaneet saman kuoleman.
Nehän olivat kaikki, nuo nuoret ihmisraukat, uhranneet henkensä meidän
edestämme, se tahtoo sanoa, isänmaan kunnian ja menestyksen edestä.
Eloon jääneet sotilaat, kaikki Wienissä olevat kenraalit ja upseerit,
olivat läsnä ja täyttivät koko kirkon peräalan, ja kaikki olivat he
valmiit seuraamaan kaatuneita tovereitansa epäilemättä, pelkäämättä.
Pyhänsavunhöyryjen, pauhaavien urun sävelten, yhteisen tuskan tuottamien
kyynelten mukana kohosi varmaankin mieluisa uhri taivaaseen, ja
sotajoukkojen herra oli varmaankin antava siunauksensa jokaiselle
niistä, joiden edestä tämä surujuhla vietettiin.

Niin ajattelin silloin, ainakin olen näillä sanoilla juhlallisuuden
päiväkirjaani kirjoittanut.

Noin pari viikkoa Solferinon tappion jälkeen tuli tieto siitä, että
rauhansopimus oli allekirjoitettu Villafrankassa. Isäni koetti kaikilla
tavoin selittää minulle, että tämä rauhanteko oli valtiollisessa
suhteessa aivan välttämätön, jonka jälkeen minä vakuutin, että minä
kaikissa tapauksissa olin iloinen, että taistelu ja murhaaminen nyt oli
loppunut. Mutta hyvä isäni ei tästä hämmästynyt, vaan jatkoi
puolustelevia selityksiään.

-- Älä luule, että me pelkäämme! -- Vaikka näyttääkin nyt siltä kuin
myöntyisimme, niin emme kuitenkaan unohda, mitä arvomme vaatii. Me
luovumme nyt tilapäisesti Lombardiasta, mutta pidämme Venedigin ja
varjelemme siten etelä-italialaiset valtiot ja pyhän istuimen. Aivan
valtiollisista syistä ja eurooppalaisen tasapainon vuoksi olemme me --
--

       *       *       *       *       *

Neljä vuotta on kulunut. Molempien nuorten sisarteni -- seitsenmäntoista
ja kahdeksantoista vuoden vanhojen -- oli vuoro tulla esitellyksi
hovissa, ja sen johdosta päätin minä jälleen näyttäytyä seuraelämässä.

Suuri lääkäri, aika, oli tehnyt tehtävänsä ja vähitellen huojentanut
tuskani ja kaipaukseni.

Epätoivo muuttui suruksi, suru vienontui, vieno suru muuttui
kärsivällisyydeksi ja tämä vaihtui jälleen uudistuvaan elämänhaluun.
Eräänä aamuna huomasin, että olinkin ylipäänsä hyvin kadehdittavassa
asemassa: kahdenkymmenkolmen vuoden vanha, kaunis, rikas, ylhäinen,
pienen soman pojan äiti, lemmekkään perheen jäsen -- eikös siinä
kaikessa vielä ollut syytä iloitsemaan elämässä.

Lyhyt avioelämäni oli takanani menneisyydessä niinkuin unelma. Olin
ollut hyvin onnellinen, puolisostani eroaminen oli tuottanut minulle
katkeraa surua, hänen kuolemansa raivoisaa tuskaa -- mutta tämä kaikki
oli nyt ohitse. Rakkauteni ei ollut niin kovin kiinni kasvanut
sisällisen ihmiseni kanssa, etten olisi voinut kestää vahinkoa, joka
minua oli kohdannut, sillä yhteiselämämme aika oli ollut niin lyhyt.
Enkä minä myöskään ollut hänelle ollut *kaikki*, sillä jos olisin sitä
ollut, ei hän olisi niin iloisella mielellä minua jättänyt ilman mitään
pakkoa -- hänen komppaniansa ei tullut lainkaan sotaan komennetuksi.
Sitä paitsi olin minä niiden neljän vuoden kuluessa paljo muuttunut,
henkinen näköpiiri oli laajentunut, olin saanut toisia mielipiteitä ja
hankkinut uusia tietoja. Ja siten olisi hän -- jos hän olisi voinut
jälleen eloon herätä -- monessa suhteessa ollut nykyiselle elämälleni
vieras.

-- Miten oli tämä muutos minussa tapahtunut? Niin, seuraavalla tavalla.

Vuosi oli kulunut Arnon kuolemasta. Epätoivo -- ensimäinen aste -- oli
muuttunut suruksi, syväksi sydäntä polttavaksi suruksi. En tahtonut
kuulla puhuttavankaan siitä, että haihduttaisin suruani seuraelämässä.
Ainoa, minkä tähden tahdoin elää, oli pieni poikani. Voidakseni kerran
olla hänelle hyvänä opettajana tahi ainakin seurata hänen opintojansa,
tahdoin hankkia itselleni tietoja niin paljo kuin mahdollista ja
senvuoksi antausin taas tarkastamaan niitä aarteita, joita löytyi linnan
kirjastossa. Varsinkin ikävöin saada jälleen alkaa vanhoja, rakkaita
historian-opintojani. Viime aikoina, jolloin sota oli vaatinut minulta
ja ystäviltäni niin suuria uhreja, oli entinen innostukseni sangen
suuressa määrässä laimentunut, ja nyt toivoin saavani sitä jälleen
virkistää sopivan kirjallisuuden avulla. Ja todellakin: kun olin lukenut
muutamia sivuja voittorikkaista taisteluista, urhollisuudesta ja
sankarikuolemasta ja muusta sellaisesta, oli minusta monta kertaa oikein
lohdullista ajatella, että Arnon kuolema ja minun oma suruni olivat osa
sellaisen suuren historiallisen tapauksen sisällöstä. Sanoin »monta
kertaa» -- ei aina. Sillä en voinut enää koskaan kokonaan antautua
sellaiseen tunnelmaan, jossa muinoin toivoin voivani olla Orleansin
neitsyen asemassa. Niissä kiihkeissä, kehuvissa kirjoituksissa sodan
urhotöistä oli minusta nyt paljo, paljo petollisuutta ja tyhjyyttä,
varsinkin kun samalla kertaa mieleeni muistuivat kaikki ne onnettomuudet
ja kauhut, jotka sotaa seurasivat.

Pian olin lukenut kaikki kirjastossamme löytyvät historialliset teokset.
Pyysin sen vuoksi kirjakauppiastamme lähettämään jotain uutta
historiallista teosta katsottavaksi. Hän lähetti minulle silloin
»History of Civilization in England»[1]. »Teos ei ole täydellisesti
valmis», kirjoitti kirjakauppias, »mutta tähän liitetyt kaksi nidosta,
jotka ovat sille johdantona, ovat itsessänsä kokonaisuus ja ovat koko
sivistyneessä maailmassa herättäneet suurta huomiota. Sanotaan, että
kirjoittaja on tässä laskenut peruskiven aivan uuteen historian
ymmärtämiseen.»

[1] Englannin sivistyshistoria. Suomentaja.

Niin, todellakin, kokonaan uuteen. Kun olin lukenut ja uudestaan lukenut
nämä kaksi nidosta, tuntui minusta kuin olisin ollut henkilö, joka on
elänyt koko elämänsä ahtaassa laaksossa ja tulee ensi kerran viedyksi
korkealle vuoren kukkulalle, josta hän voi vapaasti nähdä laajalle
maiden ja merien yli. En tahdo sanoa että minä, kolmenkolmatta vuotias,
joka olin ainoastaan saanut tavallisen, pintapuolisen tyttö-kasvatuksen,
ymmärsin kirjan kaikessa laajuudessaan, mutta sen viehätys valtasi
minut. Huomasin, että minun ahtaan laaksoni ulkopuolella oli suuri,
suuri maailma, josta en tähän asti ollut mitään aavistanut. Vasta sitte
kun viidentoista, kahdenkymmenen vuoden kuluttua jälleen luin tämän
kirjan, ja sitte kun olin tutkinut muutamia muita samassa hengessä
kirjoitettuja teoksia, voin ehken rohjeta sanoa, että olin sen
ymmärtänyt. Mutta *yksi* asia selveni minulle jo silloin: ihmiskunnan
historiaa eivät määrää, niinkuin ennen ajateltiin, kuninkaat ja
valtiomiehet, sodat ja valtioliitot, vaan ihmisälyn vähitellen tapahtuva
kehitys. Polvesta polveen kulkeva *ihailu*, jolla muut historian
kirjoittajat olivat tavallisesti kuvanneet mahtavien valloittajien ja
maanhävittäjien elämänvaiheita, puuttui kokonaan Bucklen historiasta,
päin vastoin näyttää hän toteen, että sotilassäädyn arvo on
päinvastaisessa asemassa jonkun kansan sivistyskantaan: kuta lähempänä
barbari- eli raakalaistilaa ollaan, sitä useammin tavataan
molemminpuolista taistelua, sitä ahtaammat ovat rauhan rajat: maakunta
maakuntaa, kaupunki kaupunkia, perhe perhettä vastaan. Hän panee
erityisesti painoa siihen, että ihmiskunnan edistyessä on *rakkaus*
sotaan enempi, kuin itse sota, vähentymässä. Olinhan minäkin lyhyellä
kehitysajallani ehtinyt huomata, miten tuo rakkaus ja ihailu yhä enempi
oli alkanut muuttua vastenmielisyydeksi. Ja jos olinkin usein koettanut
ehkäistä tätä vastenmielisyyttä, ajatellen että se on arkamaista ja
oikeudetonta, niin huomasin nyt, että se oli vaan kaiku ajan hengestä,
sekä että monella oppineella ja ajattelevalla oli sama käsitys kuin
minullakin.

Siis olin minä Bucklen *History of Civilization*'issa löytänyt juuri
päinvastaisia ajatuksia kuin mitä olin etsinyt, ja kuitenkin pidin tätä
löytöäni voittona. Tunsin että tämä minua jalostutti ja tyynnytti.
Kerran koetin isäni kanssa puhua tästä asiasta, mutta hän ei minua
lainkaan ymmärtänyt. Hän ei tahtonut tulla kanssani vuorelle -- se
tahtoo sanoa, hän ei tahtonut lukea kirjaa, ja olihan silloin turha
keskustella niistä mielipiteistä, joita siinä esille tuotiin.

Nyt seurasi toinen aste mielentilassani, jolloin suru alkoi muuttua
alakuloisuudeksi. Silloin luin ja tutkin vielä hartaammin. Bucklen
teoksesta olin saanut halua miettimiseen ja sitä lukiessani olin saanut
oppia tuntemaan ylevämpiä ajatuksia maailmasta ja siinä olevista
esineistä. Tahdoin yhäkin vielä tällaista nautintoa ja sen vuoksi annoin
monen samallaista henkeä sisältävän kirjan seurata tätä ensimäistä.
Hartaus, jolla antausin lukemiseeni, ja hupi, jonka se minulle tuotti,
vaikutti suuresti siihen, että alakuloisuus katosi ja neljäs aste
valloitti mielentilani. Mutta samalla kuin aloin jälleen saada takaisin
entisen elämänhaluni, tunsin, etteivät kirjat minua enää täysin
tyydyttäneet, ja että minun tulisi elämästä, todellisesta elämästä etsiä
ja löytää tukea uudelle katsantotavalleni ja saada vapaampi ala
edistyvälle kehitykselleni. Katsoen minun kasvatukseeni ja suku-asemaani
ei minulla ollut muuta tilaisuutta siihen kuin -- seuraelämä.

Siis talvella 1863 päätin minä jälleen ottaa siihen osaa ja samalla
saattaa sinne molemmat nuoret sisareni.

       *       *       *       *       *

Sisareni ja minä huvittelimme oikein sydämen pohjasta, minä en suinkaan
vähemmin kuin he. Olihan erinomainen nautinto että, sitte kun oli
viettänyt neljä vuotta mitä yksitoikkoisinta maailmasta eroitettua
elämää, yhtäkkiä tulla iloisten juhlien pyörteen keskukseen, saada
puhella etevien henkilöiden kanssa sekä saada vastaanottaa paljo -- niin
miksi en sanoisi sitä -- ihailua ja hellyyttä. Minun ympäristössäni oli
useamman kuin yhden kerran tehty viittauksia siihen suuntaan, että minun
pitäisi mennä naimisiin, mutta kaikissa niissä nuorissa herroissa, jotka
ympäröivät minua ja sisariani, ei ollut yhtäkään, joka olisi tehnyt
mitään syvällisempää vaikutusta minuun. Tunsin, että niiden ja minun
välillä oli aita, jonka opiskeluni ja miete-elämäni niinä neljänä
yksinäisenä vuotena oli muodostanut. Kaikilla noilla loistavilla
nuorilla herroilla, joiden suurin harrastus oli urheilu, peli, tanssi,
kurtiisi ja kunnianhimo, ei ollut vähintäkään käsitystä niistä asioista,
joihin minun ajatukseni olivat kiintyneet ja joista minun henkeni oli
saanut niin runsasta ravintoa. Tunsin, että jos sydämeni vielä kerran
tuntisi rakkautta, tulisi rakkauteni esineen täydellisesti vastata minun
vaatimuksiani.

Mutta minä työskentelin paljo pikku Rudolfini ja omien opintojeni
kanssa. Mihinkään erityisen laajoihin erikoistutkimuksiin en ryhtynyt,
mutta koetin aina pitää kehitystäni ajan henkisten virtausten tasalla.
Hankin itselleni etevimmät maailmankirjallisuuden tuotteet, ja luin
kaikki tieteellisetkin kirjoitukset »Revue des deux mondes»issa ja
muissa samanlaisissa aikakauskirjoissa. Näistä opinnoista oli tosin
seurauksena, että juopa samanikäisteni ja minun välilläni yhä kasvoi ja
suureni, mutta sitä ei voinut auttaa. Olisin mielelläni avannut oveni
muutamille kirjallisuuden ja tieteen etevimmille edustajoille, mutta se
ei voinut käydä päinsä; »porvarillisia» aineksia ei otettu vastaan
Itävallan hienoimmassa niin sanotussa »seuraelämässä». Tämä tapa on
sittemmin muuttunut, mutta siihen aikaan, josta minä nyt puhun, oltiin
vielä hyvin tarkkoja tässä suhteessa; se joka ei ollut tullut
esitellyksi hovissa tahi voinut esiintuoda vähintään kuuttatoista
sukupolvea, suljettiin ilman enempää pois seuraelämästä. Ja toiselta
puolen en tahtonutkaan tuoda älyn ja tiedon miehiä näiden kreivittärien,
kenraalien ja vanhojen aatelisneitien sekaan, jotka eivät puhuneet
muusta, kuin siitä missä eilen tanssittiin ja missä huomenna tultaisiin
tanssimaan, kuinka monta maatilaa ruhtinas Croy omistaa, josko rouva X:n
äiti on syntyjään Wenkheim tahi Khevenhüller ja niin edespäin. Myöskin
ajattelevat, tietorikkaat ja älykkäät miehet, joita oli sangen monta
meidän piirissämme, pitivät velvollisuutenansa puhella samallaisia
sisällyksettömiä ja mitättömiä puheita meidän, tanssivan nuorison
kanssa. Kuinka mielelläni olisinkaan päivällisen jälestä vetäytynyt
johonkin huoneen nurkkaan, jossa muutamat paljo matkustaneet tahi muuten
oppineet ja etevät miehet keskustelivat vakavia kysymyksiä, mutta tämä
olisi ollut rikos vallitsevaa tapaa vastaan, joka rautakourallansa
piteli meitä nuoria erillään kaikesta itsenäisyydestä, ja varoitti meitä
ettemme vapautuisi ennakkoluuloista. Ja jos olisinkin lähestynyt noita
herroja, olisi tuo mieltäkiinnittävä keskustelu Byron'ista, Strauss'ista
ja Renan'ista heti loppunut ja sen sijaan olisin heti kuullut: »Oi
kreivitär, kuinka ihana te olitte eilen», tahi »te tulette kai Venäjän
ministerin iltamaan?»

       *       *       *       *       *

-- Sallitko, Martha -- sanoi serkkuni, Konrad Althaus, tanssiaisissa
kreivitär L:n luona -- että esittelen sinulle everstiluutnantti, parooni
Tillingin.

Minä kumarsin. Serkkuni poistui, ja luullen että esitelty tahtoi tanssia
kanssani, nousin tuoliltani ja laskin käteni hänen käsivarrelleen.

-- Suokaa anteeksi, rouva kreivitär -- sanoi parooni hiukan hymyillen --
minä en osaa tanssia.

-- Ahaa, sitä parempi -- sanoin minä ja istahdin jälleen. -- Vetäysin
juuri tänne syrjään saadakseni levätä hiukkasen.

-- Ja minä pyysin saada tulla esitetyksi voidakseni ilmoittaa teille
tärkeän asian.

Katsoin ylös hämmästyneenä. Parooni näytti hyvin vakavalta. Hän ei ollut
enää nuori, noin nelikymmenvuotias; hänellä oli muutamia hopeahivuksia
ohimoilla, mutta ylipäänsä näytti hän sangen miellyttävältä.

Everstiluutnantti von Tilling ei istunut vierelleni, vaikka häntä siihen
kehoitin.

-- En tahdo vaivata teitä kauemmin, kreivitär. Asia, joka minulla on
teille ilmoitettava, ei sovellu puheaineeksi tanssiaisissa. Pyytäisin
vaan luvan tulla käymään luonanne; tahtoisitteko olla hyvä ja määrätä
päivän ja hetken, milloin saisin puhua kanssanne.

-- Otan vastaan joka lauantai kahden ja neljän välillä.

-- Silloin on luonanne luultavasti suuri joukko vieraita. Minun täytyy
saada puhua teidän kanssanne kahden kesken.

-- Te kiihoitatte uteliaisuuttani. Määrätkäämme huomenna, tiistaina,
samaan aikaan. Olen kotona teitä enkä ketään muita varten.

Hän kiitti kumartaen ja poistui.

Seuraavana päivänä annoin käskyn, että ei ketään muuta otettaisi vastaan
kuin parooni Tilling. Sisareni eivät olleet kotona, ja täti Maria,
heidän väsymätön *garde dame*'nsa[1], oli seurannut heitä
luistinradalle.

[1] Vanhempi seuralaisnainen. Suomentaja.

Kun määrähetki lähestyi, otin erään kirjan ja istuin odottamaan pieneen
salonkiini. En tarvinnut odottaa kauvan. Kello kymmenen minuuttia yli
kaksi saapui parooni Tilling.

-- Kuten näette, kreivitär, olen minä täsmällinen -- sanoi hän
tervehtien kunnioittavasti.

-- Onneksi -- sanoin minä hymyillen -- sillä muutoin olisin menehtynyt
uteliaisuudesta.

-- Siis sanon teille heti ilman pitkiä esipuheita sanottavani. Eilen en
sitä tehnyt, syystä, että en tahtonut synkentää iloista mielialaanne.

-- Te peljästytätte minua.

-- No niin: minä otin osaa Magentan taisteluun.

-- Ja te näitte Arnon kuolevan! -- huudahdin minä kiivaasti.

-- Se on totta. Voin kertoa teille hänen elämänsä viimeisistä
silmänräpäyksistä.

-- Puhukaa! -- sanoin minä vavisten.

-- Älkää peljätkö, kreivitär. Jos teidän puolisonne viimeiset
silmänräpäykset olisivat olleet niin hirmuiset, kuin monen muun
toverini, en olisi niistä koskaan teille kertonut; ei ole mitään
katkerampaa, kuin tietää jonkun meille rakkaan kuolleen tuskaisen
kuoleman.

-- Nostatte kiven sydämeltäni. Kertokaa.

-- En tahdo uudistaa tuota sisällyksetöntä lausetta, jolla koetetaan
lohduttaa niitä, jotka ovat taistelussa kadottaneet jonkun rakkaan
sukulaisen: »hän kuoli kuin sankari», sillä minä en oikein käsitä mitä
sillä tarkoitetaan -- mutta todellisen lohdutuksen voin teille tarjota:
hän kuoli, ajattelematta kuolemaa. Hän oli alusta pitäen vakuutettu
siitä, ettei hänelle mitään pahaa tapahtuisi. Me olimme paljo yhdessä,
ja hän puhui usein minulle kodistansa ja rakkaistansa, näytti minulle
nuoren, kauniin vaimonsa ja lapsensa valokuvat, sekä pyysi minua sodan
loputtua käymään hänen kodissaan. Magentan taistelussa satuin sattumalta
olemaan hänen vierellään. Jätän kertomatta, mitä sitä ennen tapahtui --
sitä on mahdoton kertoa. Miehet, jotka jo luonteeltaan ovat sotaisia,
tulevat taistelun pauhinassa ja kuulasateessa sellaiseen kiihkoon,
etteivät he oikein tiedä mitä heidän ympärillänsä tapahtuu. Sellainen
mies oli Dotzky. Hänen silmänsä leimusivat, hän tähtäsi varmasti, hän
oli aivan kun juopunut sotainnosta, sen voin minä, joka olin selvä,
nähdä. Silloin tuli pommi suhisten ja putosi maahan vähän matkan päähän
meistä. Kun kummitus räjähti kaatui kymmenen miestä maahan, niiden
joukossa myöskin Dotzky. Kauhea epätoivon huuto kuului haavoitettujen
suusta, mutta Dotzky ei huutanut: hän oli kuollut. Minä ja pari toveria
koetimme auttaa haavoitettuja, mutta se oli mahdotonta, ne taistelivat
kaikki kuoleman kanssa, olivat hirveimmällä tavalla haavoittuneet ja
kärsivät kauheita tuskia -- -- --. Ainoastaan Dotzky, jonka vierelle
laskeusin polvilleni, oli jo herennyt hengittämästä; hänen sydämensä ei
sykkinyt ja hänen rikkiammutusta kyljestänsä pulppusi veri esiin
sellaisella voimalla, että jos hän olisikin ollut vaan tunnotonna ja ei
kuolleena, ei olisi tarvinnut peljätä, että hän virkoaisi --

-- Peljätä? -- keskeytin minä häntä itkien.

-- Niin, sillä meidän täytyi antaa heidän levätä siinä auttamatta:
edessämme kaikui taas murhaan käskevät »hurraa»-huudot ja meidän
takanamme riensi ratsuväki, joka armahtamatta kulkisi noitten kuolevien
ylitse -- onnellinen se joka jo oli kuollut! Hänen kasvoillansa lepäsi
tyyni, levollinen ilme, ja kun me taistelun jälkeen etsimme meidän
kuolleitamme ja haavoitettujamme, löysin minä hänen samasta paikasta
sama rauhallinen ilme kasvoillaan. Tämän asian olen tahtonut teille
ilmoittaa, kreivitär. Tosin olisin voinut tehdä sen jo monta vuotta
sitte -- ainakin kirjeellisesti -- mutta tulin ajatelleeksi sitä vasta
eilen, kun serkkuni sanoi, että hän muiden muassa odotti vieraakseen
Arno Dotzkyn leskeä. Suokaa anteeksi, jos olen mieleenne tuonut
surullisia muistoja, luulen kuitenkin täyttäneeni velvollisuuteni, koska
olen vapauttanut teidät kiusallisesta epätiedosta.

Hän nousi ja minä ojensin hänelle käteni.

-- Kiitän teitä, parooni Tilling -- sanoin minä vapisevin, huulin -- te
olette todellakin antanut minulle arvokkaan lahjan: tiedon, että mieheni
kuolema oli tuskaton ja kivuton. Mutta jääkää vielä hetkeksi --
tahtoisin kuulla teidän puhuvan enempi -- puhuessanne äsken lausuitte
sanasen, joka sai tunteen sielussani värisemään. Sanokaa minulle
kiertelemättä: inhoatteko sotaa?

Tillingin kasvot muuttuivat synkiksi.

-- Suokaa minulle anteeksi, rouva kreivitär, jos en voi lausua
mielipidettäni tässä asiassa. Sitäpaitsi en voi pysähtyä kauvemmin,
minua odotetaan toisaalla.

-- Silloin en tahdo pidättää teitä, parooni Tilling -- vastasin minä,
jonka jälkeen hän, pyytämättä saada uudistaa käyntiänsä, kumarsi ja
poistui.

       *       *       *       *       *

Karnevaali oli ohitse. Molemmilla nuorilla sisarillani oli ollut
tavattoman hauskaa, ja he olivatkin rientäneet huvista huviin nuoruuden
väsymättömällä huvitteluhalulla. Mitä minuun tulee, olin tehnyt
päiväkirjaani seuraavan muistoonpanon:

»Olen iloinen, että ikuinen tanssiminen on ohitse. Se alkoikin jo tulla
kovin sisällyksettömäksi. Ei yhtä ainoata hauskaa ihmistä koko tuossa
joukkiossa, aina samat kasvot, samat keskusteluaineet, samat imartelut
ja joutavat »kurtiisit». Ainoa, joka olisi voinut tehdä nämä seurat
vähän hauskemmiksi -- no niin, hänestä emme huoli puhua, hän ei tule
kenties koskaan enää tielleni --»

Laskiaisen aikaan pysyin poissa melkein kaikista iltamista ja
seurusteluista, sillä olin aivan äkkiä kadottanut halun niihin.
Mieluummin jäin montakin kertaa kotia Rudolfin kanssa, ja kun hän oli
pannut maata, otin minä jonkun kirjan ja rupesin lukemaan. Joskus tuli
isäni luokseni vieraaksi ja me puhelimme jonkun tunnin. Luonnollisesti
oli puheaineenamme parhaastaan sotaiset muistot. Olin kertonut hänelle
Tillingin kertomuksen Arnon kuolemasta, mutta se ei näyttänyt tekevän
häneen mitään vaikutusta. Jos joku oli kuollut tuskallisesti tai ilman
tuskia, oli hänelle aivan yhdentekevä. Hänen mielipiteensä mukaan oli
kuolema sotatantereella niin suuri kunnia, ettei siihen kuuluvia tuskia
saanut ollenkaan ottaa lukuun.

Se tapa, millä hän puhui ylpeydellä itsestään ja kunnioituksella muista,
jotka olivat siinä tahi siinä taistelussa haavoittuneet, saattoi
kuuntelijan unhoittamaan, että tuollainen kuolema ja sattumus
saattaisikaan tuottaa tuskaa. Kuinka toisenlaisen vaikutuksen Tillingin
kertomus oli tehnyt; kuinka syvää osanottoa osottikaan hänen
kertomuksensa niistä kymmenestä onnettomasta, jotka räjähtäneen pommin
runtelemina päästivät sydäntäsärkeviä valitushuutoja. En kertonut
Tillingin sanoja isälleni, sillä tunsin vaistomaisesti, että ne olisivat
hänen mielestään olleet sotilaalle sopimattomia ja vähentäneet hänen
kunnioitustansa niiden lausujaa kohtaan, ja se olisi minusta ollut
ikävätä. Sillä juuri se vastenmielisyys, jolla Tilling oli nähnyt ja
kertonut sotatoveriensa kuoleman ja joka kenties ei juuri sotilaalle
soveltunut, mutta aivan varmaan oli todistus siitä, että kertojalla oli
jalo ja ihmisrakas luonne -- juuri se oli tunkenut sydämeeni ja
herättänyt minussa mieltymystä häneen.

Kuinka mielelläni olisinkaan tahtonut puhua Tillingin kanssa enempi
tästä asiasta, mutta hän ei näkynyt olevan halukas tuttavuutemme
jatkamiseen. Hänen viimeisestä käynnistään oli kulunut neljätoista
päivää, jolla ajalla olin ainoastaan nähnyt häntä pari kertaa, etäällä
teaatterissa ja kadulla. Miksi oli sydämeni sykkinyt niin kiivaasti
silloin, miksi oli minun sitte niin vaikea saada ajatukseni hänestä
erilleen?

Eräänä päivänä tuli isäni luokseni.

-- Rakas lapsi, minulla on sinulle yksi pyyntö. -- Hän piti kädessään
erästä kääröä.

-- Tässä on minulla sinulle jotain, -- sanoi hän laskien käärön
pöydälle.

-- Pyyntö ja lahja! Sitähän voi sanoa lahjomiskoetukseksi! -- sanoin
minä nauraen.

-- Kuule nyt pyyntöni, ennenkuin avaat käärön, ja lahjan komeus sinut
häikäisee. Minulla on tänään hyvin ikävät päivälliset -- -- --

-- Tiedän, kolme vanhaa kenraalia rouvineen.

-- Ja kaksi ministeriä rouvineen, lyhyesti, juhlallinen, jäykkä,
unta-antava tilaisuus.

-- Sinä et suinkaan halunne, että -- -- --

-- Niin, sitä minä juuri haluan. Sillä koska naiset vielä kunnioittavat
minua käynnillään, täytyy minulla olla myös joku nainen, joka pitää
emännän virkaa.

-- Mutta täti Mariahan on luvannut tehdä sen.

-- Hänellä on tänään tavallinen, kova päänsärkynsä; minulla ei ole siis
muuta neuvoa -- -- --

-- Kuin uhrata tyttäresi, niinkuin monet muut isät muinais-aikaan
tekivät -- -- -- esimerkiksi Agamemnon Iphigenian. Olkoon menneeksi,
minä suostun kohtalooni.

-- Sitä paitsi on vierasten joukossa pari nuorempaakin: tohtori Bresser,
joka viimeisen sairauteni aikana hoiti minua niin mainiosti ja jolle
tahtoisin mielelläni olla vähän kohtelias. Vielä on everstiluutnantti
Tilling -- -- -- mutta sinähän tulet aivan punaiseksi, mikä sinua
vaivaa?

-- Minua? Oi, varmaankin vaan uteliaisuus, sillä nyt en voi enää
pidättää itseäni, nyt minun täytyy katsoa mitä olet tuonut minulle. --
Ja minä aloin avata kääröä.

-- Ei se ole sinulle -- -- -- älä odotakaan mitään helmikoristetta -- --
-- se on Rudille.

-- Vai niin, kyllä näen, leikkikaluja. Tinasotamiehiä! Mutta, isä, ei
suinkaan nelivuotias lapsi -- -- --

-- Minä aloin jo kolmivuotisena leikkiä sotamiehenä. Sitä ei voi kyllin
aikaisin alottaa. Ensimäiset havaintoni olivat rumpuja, sapeleja,
äkseeraus- ja komentosanoja. Sillä tavoin herää rakkaus sotilastoimeen
-- -- --

-- Minun Rudolfistani ei tulekaan sotilasta -- keskeytin minä häntä
kiivaasti.

-- Martha! Minä tiedän, että hänen isänsä toivoi -- -- --

-- Hänellä ei ole enää isää. Rudolf on yksin minun omani, ja minä en
tahdo -- -- --

-- Että hän antautuu ihanimpaan ja kunniakkaimpaan kaikista toimista?

-- Ainoan lapseni henkeä en pane sodalle alttiiksi, -- sanoin minä
päättäväisesti.

-- Minäkin olin vanhempieni ainoa lapsi, ja minusta on sentään tullut
sotilas. Arnolla ei ollut, ainakaan minun tietääkseni, sisaruksia, ja
veljesi Otto on samoin minun ainoa poikani. Ja siitä huolimatta olen
hänen pannut sotakouluun. Meidän sukujemme perintötapa vaatii, että
Dotzkyn ja Althausin perilliset antautuvat isänmaan palvelukseen.

-- Isänmaa tarvitsee häntä vähempi kuin minä.

-- Jos kaikki äidit ajattelisivat niin!

-- Silloinpa ei olisi mitään paraadeja ja sotakatselmuksia, eikä mitään
alas ammuttavia ihmismuureja. Ei mitään »kanuunanruokaa», niinkuin
sattuvasti sanotaan. Eikä se olisikaan mikään onnettomuus.

Isäni kasvot saivat hyvin tyytymättömän leiman.

-- Voi, teitä naisia! -- sanoi hän halveksien. -- Kaikeksi onneksi ei
pojan tarvitse pyytää sinulta lupaa saada tulla sotilaaksi, sillä
sotilaan verta virtailee hänen suonissaan. Ja sitäpaitsi ei hän
varmaankaan tule olemaan ainoa poikasi. Sinä menet kai uusiin naimisiin,
Martha?

-- Mihin aikaan ovat päivälliset, milloin pitää minun tulla? -- kysyin
minä vaihtaakseni keskusteluainetta.

-- Kello viisi. Mutta tule puoli tuntia aikaisemmin. Nyt minun täytyy
mennä, tervetultua jälestä. Ja tervehdi Rurua, Itävallan armeijan
tulevaa päällikköä!

Juhlallinen, jäykkä, unta-antava tilaisuus, -- niin oli isäni nimittänyt
tulevaa päivällistään. Ja sellainen olisi se varmaankin ollut minunkin
mielestäni, jollei vierasten joukossa olisi ollut eräs henkilö, joka
suuressa määrässä herätti mielenkiintoani.

Parooni Tilling tuli juuri ennen päivällisen alkua, ja minä olin siis
ollut tilaisuudessa vaihtamaan hänen kanssaan vaan pari välinpitämätöntä
sanaa, silloin kun hän tervehti minua. Ja pöydässä, jossa minut oli
asetettu kahden vanhan, harmaapäisen kenraalin väliin, istui Tilling
niin kaukana minusta, että minun oli mahdoton saada hänet ottamaan osaa
siihen keskusteluun, jota meidän pöydän päässämme pidettiin. Lohdutin
itseäni, ajatellen sitä hetkeä, jolloin jälleen palaisimme salonkiin.
Siellä pyytäisin Tillingin viereeni istumaan ja koettaisin saada hänet
vielä tarkemmin kertomaan tuosta tapauksesta taistelutanterella. Halusin
jälleen kuulla sitä äänenvärettä, joka ensi kerran oli minua niin
myötätuntoisesti liikuttanut.

Mutta, alussa en ollut lainkaan tilaisuudessa panna toimeen aikeitani.
Molemmat harmaapäät olivat ympärilläni, vielä päivällisenkin jälkeen, ja
asettuivat vierelleni istumaan, kun rupesin kahvia (»café noir»)
tarjoamaan. Seurueesemme yhtyi pian isäni, ministeri X., tohtori Bresser
-- ja myöskin Tilling, mutta keskustelu, joka nyt syntyi, oli yleinen.
Muut vieraat, muun muassa kaikki naiset, istuivat huoneen toiseen
nurkkaan, jossa ei poltettu, kuin sitävastoin meidän nurkassamme
polttaminen oli sallittu.

-- Saas nähdä, eiköpäs taaskin pian syttyne sota, sanoi eräs
kenraaleista.

-- Hm, -- arveli toinen, -- tuleva sota tulee olemaan Venäjää vastaan,
luullakseni.

-- Täytyykö sitte aina olla »tuleva sota?» -- keskeytin minä, mutta
kukaan ei sitä huomannut.

-- Mieluummin Italiata vastaan, -- arveli isäni. -- Meidän täytyy kai
saada Lombardia takaisin -- -- -- Sellaisen tulon Milanoon kuin oli
vuonna 49, vanha Radetzky etunenässä, -- sellaisen tahtoisin vielä
elämässäni nähdä. Oli kirkas aamupäivä -- -- --

-- Oi, kertomuksen Milanoon tulosta tunnemme kaikki, -- keskeytin minä
häntä.

-- Myöskin kertomuksen uljaasta Hupfaufista?

-- Tietysti, ja se on minun mielestäni hyvin inhoittava.

-- Mitä sinä siitä ymmärrät?

-- Kerro, Althaus, sitä historiaa emme ole kuulleet, -- kehoittivat
molemmat harmaapäiset.

Isäni ei antanut pyytää itseänsä kahdesti.

-- No niin, Hupfauf oli tyrorilainen ja mainio pyssymies. Jokaisessa
maaliin-ammunnassa satutti hän pilkkuun joka ainoa kerta. Mitä teki mies
nyt, kun milanolaiset nostivat kapinan. Niin, hän pyysi luvan saada
mennä neljän toverin kanssa tuomiokirkon katolle ja sieltä ampua
kapinoitsijoita. Hän sai luvan. Ne neljä toveria, joilla kullakin oli
pyssy muassaan, saivat koko ajan ladata kiväärejänsä ja ojentaa ne
Hupfaufille, ettei häneltä menisi yhtään aikaa hukkaan. Ja tällä tavalla
ampui hän yhdeksänkymmentä italialaista, toisen toisensa jälkeen.

-- Inhoittavaa! -- huudahdin minä. -- Jokaisella noilla
italialais-raukoilla oli kotona äiti tahi joku muu, jota hän rakasti ja
joka nyt kenties oli kadottanut ainoan tukensa.

-- Jokainen heistä oli vihollinen, lapseni, ja se muuttaa koko asian.

-- Aivan oikein, -- sanoi tohtori Bresser, -- niinkauvan kuin käsite
vihollinen hyväksytään ihmisten kesken, eivät ihmisrakkauden käskyt voi
saada suurempaa valtaa.

-- Mitä te sanotte, parooni Tilling? -- kysyin minä.

-- Olisin tahtonut antaa miehelle kunnian merkin, jolla hän olisi saanut
koristaa urhoollista rintaansa, mutta samalla olisin tahtonut ampua
kuulan hänen kovan sydämensä läpi. Molemmat oli hän yhtä hyvin
ansainnut.

Minä loin kiitollisen katseen puhujaan, mutta toiset, lukuun ottamatta
tohtoria, näyttivät tulevan lausutuista sanoista vastenmielisesti
liikutetuiksi. Siitä seurasi pieni, kylmä äänettömyys, jonka jälkeen
keskustelu siirtyi kirjallisille ja tieteellisille aloille.

Noin kello kahdeksan läksivät kaikki vieraat pois. Isäni ei tahtonut
heitä vielä päästää, ja minäkin mutisin pari vieraanvaraista lausetta,
että »eikö vielä joku kuppi teetä», mutta turhaan. Jokaisella oli jotain
syytä poistua.

Tilling ja tohtori Bresser, jotka olivat nousseet samalla kuin
toisetkin, jättivät viimeiseksi hyvästi.

-- Ja mitä tärkeää tehtävätä teillä molemmilla on? -- kysyi isäni.

-- Minulla ei suinkaan ole juuri mitään, -- vastasi Tilling hymyillen,
-- mutta kun kaikki muutkin lähtevät, niin olisi ehkä vähemmin sopivaa
-- -- --

-- Samaa minäkin tahdoin sanoa, -- keskeytti tohtori.

-- No, silloin en päästä teitä kumpaakaan.

Vähän ajan kuluttua oli isäni ja tohtori asettuneet peli-pöydän ääreen
ja antautuivat siinä pelaamaan, mutta parooni Tilling istui minun
vierelleni kamiinin kupeelle. »Juhlallinen, jäykkä, unta-antava
tilaisuus?» Ei, miellyttävämpää ja hauskempaa iltaa olin tuskin voinut
mielessäni kuvitella, tuli äkkiä mieleeni. Ääneen sanoin:

-- Oikeastaan pitäisi minun torua teitä, parooni Tilling, että olette
ensimäisen käyntinne jälkeen unohtanut tien minun luokseni.

-- Te ette kehoittanut minua tulemaan jälleen.

-- Kyllä varmaan, sanoinhan, että lauvantaisin --

-- Kahden ja neljän välillä! *Sitä* ei teidän pidä vaatia minulta,
kreivitär. En tiedä mitään ikävämpää kuin nuo yleiset vastaanotot. Tulla
huoneeseen, joka on täynnä aivan tuntemattomia henkilöitä, kumartaa
emännälle, istahtaa viideksi minuutiksi, kuulla syvämietteisiä
lausuntoja ilmasta ja, jos sattumalta sattuu istumaan jonkun tuttavan
vieressä, saada itsekin sanoa sanan tai pari tästä huvittavasta asiasta;
-- olla vihdoinkin niin onnellinen, että saada yksi kysymys emännältä,
jota vastaamaan heti rientää toivossa, että vihdoinkin saapi keskustelun
alkuun sen kanssa, jonka luokse on oikeastaan tullut, -- turhaan, --
juuri samassa silmänräpäyksessä astuu sisälle uusi vieras, jota
tervehditään ja joka istuu alas seuraavalle tyhjälle paikalle
puoliympyrässä, tehden jälleen uuden huomautuksen ilmanlaadusta. Ja niin
yhä uudelleen ja uudelleen. Ei, rouva kreivitär, tämä käy kokonansa
muutoinkin ei liian loistavien seurustelulahjojeni ylitse.

-- Te ette näy olevan huvitettu seuraelämästä, -- hymyilin minä. --
Teitähän ei näe juuri koskaan. Oletteko kenties ihmisvihaaja? Mutta ei,
sen kysymyksen otan takaisin. Kaikesta, mitä olen nähnyt ja kuullut
teistä, luulen huomaavani, että rakastatte kaikkia ihmisiä.

-- Rakastan *ihmiskuntaa* -- mutta kaikkia ihmisiä? En. Löytyy niin
monta mitätöntä, itsekästä, sydämetöntä, julmaa ihmistä -- niitä en voi
rakastaa, mutta minusta on valitettavaa, että huono kasvatus ja
epäsuotuisat olot ovat tehneet heidät sellaisiksi, ja ettei heistä ole
tullut hyviä ja rakastettavia ihmisiä.

Vähäisen äänettömyyden jälkeen sanoin minä:

-- Olen kiitollinen siitä, mitä äsken sanoitte Hupfaufista.

-- Oletteko? Te olette siis ainoa, joka mielipiteeni hyväksytte. Heidän
ylhäisyyksiänsä, herroja, tietysti sitävastoin loukkasin keisarilliselle
everstiluutnantille sopimattomalla puhetavallani. Sanoa sillä olevan
kovan sydämen, joka kylmäverisesti ampuu vihollisia -- mikä herjaus!
Kuta sydämettömämpi sotilas on, sitä »hyväntahtoisempana veitikkana»
häntä pidetään. Ei löydy mitään kummallisempaa olentoa sotanäyttämöllä,
kuin taisteluissa harmaantunut, helläsydäminen sotilas, jolla ei ole
rohkeutta loukata kärpäistäkään.

-- Miksi on teistä tullut sotilas?

-- Tämä kysymys osoittaa, että olette katsonut sydämeeni. En minä, ei
tämä kolmikymmenvuotias Fredrik Tilling, joka on ottanut osaa kolmeen
sotaretkeen, ole valinnut tätä tointa, vaan yhdeksän -- tai
kahdentoistavuotias pieni Fritz, joka oli kasvatettu tinasotilasten,
rumpujen, pajunettien ja muiden sotaisten lelujen seassa. Kun hänen
isänsä, tähdillä koristettu kenraali, ja hänen setänsä, uljas
luutnantti, häneltä kehoittavasti kysyivät: No, pikkuinen, miksikä
*sinä* aijot? vastasi hän tietysti yllytetyllä itseluottamuksella:
Oikeaksi sotilaaksi, jolla on oikea sapeli ja elävä hevonen.

-- Tänään sain minäkin laatikollisen tinasotamiehiä pientä poikaani
varten, mutta minä en aijo antaa niitä hänelle. Mutta -- minä kysyn
vieläkin -- kun pojasta oli tullut mies, miksi ette jättänyt tointa,
joka oli teille inhoittava?

-- Inhoittava on liiaksi sanottu. Minä inhoon olojen laatua, joka
tuottaa meille ihmisille niin julman velvollisuuden, kuin sodan käynti
on. Mutta kun nyt kerran olot ovat sellaiset, en voi vihata niitä, jotka
ottavat tehtäväkseen nämä olojen tuottamat velvollisuudet ja koettavat
niin tunnollisesti kuin mahdollista on ja parhaimpien voimiensa mukaan
niitä täyttää. Ja luuletteko, että sodat vähenisivät senvuoksi, että
minä jättäisin sotapalveluksen? Valitettavasti eivät. Mutta kenties voin
tällä paikalla vaikuttaa hiukan siihen suuntaan, että sydämettömän
päällikkökunnan julmuudet vähän lieventyvät.

-- Ettekö voisi enempi hyödyttää kanssaihmisiänne, jos kuuluisitte
johonkin muuhun säätyyn?

-- En tiedä. Olen saanut sellaisen kasvatuksen, joka tarkoittaa
yksinomaan sotapalvelusta, enkä ole oppinut mitään muuta perin pohjin.
Mutta mitä ikinä ihminen onkin, voipi hän aina tehdä jotain hyvää, ja
minä koetan keventää niiden taakkaa, joiden päällikkö olen. Mitä minuun
itseeni tulee, niin saan sen arvonannon, jonka asemani sotilaana minulle
tuottaa, olen sangen nopeasti ylentynyt virkaurallani, toverini pitävät
minusta, -- ja minulla ei sitäpaitsi ole yksityisomaisuutta, jolla
voisin kanssaihmisiäni hyödyttää. Miksi siis vaihtaisin
elämäntoimintani?

-- Siksi, että teistä on vastenmielistä ampua ja lyödä kuoliaaksi
ihmisiä.

-- Kun minun täytyy puolustaa henkeäni toista vastaan, joka ampuu ja lyö
kuoliaaksi, katoaa persoonallisen vastuunalaisuuden tunne. Sotaa on
usein sattuvasti sanottu joukkomurhaksi, mutta yksityinen ei pidä
senvuoksi itseään murhaajana. Että sota kumminkin on minulle
vastenmielinen, että taistelutantereen kauheat näytelmät tuottavat
minulle tuskaa ja vaikuttavat minussa inhoa, on kyllä totta. Minä kärsin
siitä, kärsin syvästi. Mutta samalla tavoin voipi myöskin merimies
kärsiä meritaudista; kuitenkin täytyy hänen, jos hän on jotakuinkin
rohkea mies, uskaltaa olla kannella ja vielä, jos niin täytyy, uudelleen
lähteä merelle.

-- Niin, jos niin täytyy! Mutta *täytyykö* sitte olla sotia?

-- Se on toinen kysymys. Mutta sotaan *täytyy* yksityisen mennä, jollei
hän pane omaa persoonaansa isänmaan edelle.

Tällä tavoin keskustelimme hyvän aikaa hiljaisella äänellä, etteivät
pelaajat keskusteluamme kuulisi. Tilling kertoi vielä muutamia tapauksia
sotatantereelta ja kuvasi inhoa, jota hän oli niitä nähdessään tuntenut.
Ja minä kerroin hänelle Bucklen opista; tämä ei sopinut sotaisten
kenraalien kuultavaksi. Ymmärsin, että Tilling osoitti suurta
luottamusta minulle, kun hän näin avonaisesti minulle kertoi
mielipiteistään, -- se oli myötätuntoisuuksien virta, joka kävi sielusta
toiseen.

-- Teidän keskustelunnepa näyttää vilkkaalta, -- huusi isä kerran
meille. -- Mitä vehkeitä teillä oikeastaan on?

-- Minä kerron kreivittärelle juttuja sotaretkiltä.

-- Vai niin. Niihin hän on lapsuudesta asti tottunut. Joskus kerron
minäkin niitä -- -- --

Isäni ja tohtori lopettivat pelinsä, ja me sanoimme kaikki hyvästi.
Tilling seurasi minua vaunuuni. Hän oli käärinyt takin huolellisesti
ympärilleni ja puristi kättäni hyvästiksi erityisellä sydämellisyydellä,
joka kohotti veren poskilleni. Koska saan tulla luoksenne? -- kysyi hän.

-- Olen kotona joka lauvantai --

-- Kotona? Ymmärrän, te ette siis lainkaan tahdo ottaa vastaan minua.

Hän kumarsi ja meni.

Olisin tahtonut huutaa hänelle vielä jonkun sanan, mutta palvelija
paiskasi samassa vaunun oven kiinni, ja me ajoimme pois.

Nojasin vaunun nurkkaan ja olisin mieluimmin tahtonut itkeä. Kuinka olin
voinut olla niin tyly ja ajattelematon sellaista ihmistä kohtaan, joka
herätti minussa niin suurta myötätuntoisuutta? Olikohan se vaan
myötätuntoisuutta? Eiköhän joku lämpimämpi tunne vetänyt minua tuon
miehen luo, joka oli niin jalo, niin ylevä, niin erilainen kuin
*kaikki*, joita tähän asti olin tavannut?

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä kirjoitin nämä sanat punaisiin vihkoihini:

»Se, mitä vaununpyörät ja kaasulyhdyt eilen illalla minulle sanoivat, ei
ole totta, tahi ainakin on se hyvin liioiteltua. Myötätuntoisuutta jaloa
ja etevää henkilöä kohtaan -- kyllä! Mutta rakkautta? ei! Hänkin tuntee
myötätuntoisuutta, me ymmärrämme toisiamme monessa asiassa. Kenties olen
minä ainoa, jolle hän on ilmaissut mielipiteensä sodasta, mutta siitä ei
suinkaan tarvitse olla seurauksena, että hän minua rakastaisi. Olin
varmaankin hänen mielestään hyvin ynseä, kun en kutsunut häntä luokseni
jonakin muuna päivänä kuin yleisinä lauvantaina -- mutta ehkenpä oli
parasta, että kävi kuten kävi. Kun muutamia viikkoja on kulunut,
kohtaamme kenties taas toisemme ja minä saan jälleen nautinnon
keskustella hänen kanssaan. Sillä onhan tosiaankin hyvin hauska olla
hänen seurassaan, hän on niin toisenlainen kuin kaikki muut. Olen
todellakin oikein iloinen, että tänä päivänä niin tyynesti ja kiihkotta
voin kaiken tämän tunnustaa; -- eilen pelkäsin melkein, että rauhani
olisi mennyt.»

Useita päiviä kului enkä Tillingiä kohdannut. Joka päivä menin ulos
tavatakseni häntä, kävin teaatterissa ja tanssiaisissa, mutta turhaan.
Luonnollisesti ei hän myöskään tullut vastaanottopäivinä luokseni; eihän
olisi ollut hänen kaltaistaan, että varmasti sanottuaan: *sitä* ei
teidän pidä odottaa minulta, kreivitär, -- kuitenkin tulla luokseni
sellaisena päivänä. Olin loukannut häntä, se oli varma, ja hän vältti
tavata minua. Mutta mitä minä sille voin? Minua kalvasi polttava kaipaus
saada häntä jälleen nähdä, saada palkita tylyyteni häntä kohtaan ja
saada taaskin viettää niin viehättävä hetki hänen seurassaan, kuin
äskettäin isäni luona.

Eräänä lauvantaina tapasin hänen serkkunsa, saman naisen, jonka luona
olin tullut tutuksi Tillingin kanssa. Kun hän astui huoneeseeni, rupesi
sydämeni kiivaasti sykkimään. Nyt voin ainakin saada kuulla jotain
siitä, joka niin yhä oli ajatuksissani. En voinut kuitenkaan suoralla
kysymyksellä johtaa puhetta häneen, sillä tunsin, että en voisi lausua
hänen nimeänsä punastumatta, ja senvuoksi puhuin sadasta eri asiasta,
toivossa, että ystävättäreni mahdollisesti itsestään antaisi minulle
tietoja serkustansa.

Tämä tapahtuikin. Kerran keskustelun pysähtyessä sanoi hän vilkkaasti:
-- Se on totta, Martha, minulla on asiaa sinulle, tervehdys serkultani
Fredrikiltä. Hän matkusti toispäivänä.

Tunsin kuinka veri poistui poskiltani.

-- Matkusti? Minne sitte? Onko hänen rykmenttinsä muutettu täältä?

-- Ei, hän on vaan pyytänyt lyhyen virkavapauden matkustaakseen
Berliniin, jossa hänen äitinsä lepää kuolinvuoteellaan. Fredrik-parka,
minulla on sääli häntä, sillä tiedän kuinka hän jumaloipi äitiänsä.

Kaksi päivää myöhemmin sain kirjeen, jonka kuorella oli tuntematonta
käsialaa ja Berlinin postileima. Jo ennen avaamistani tiesin, että kirje
oli Tillingiltä. Sen sisältö oli seuraava:

                                        Berlinissä 30 p. Maaliskuuta 1863.
                                                Kello 1 yöllä.

      Kallis kreivitär!

Minun täytyy avata sydämeni jollekin. -- Miksi juuri teille? Onko
minulla mitään oikeutta siihen? Ei -- mutta tunnen vastustamattoman
tarpeen puhua teidän kanssanne. Te olette ymmärtävä minua, sen tiedän.

Jos olisitte tuntenut kuolevan, niin olisitte rakastanut häntä. Tuo
hellä sydän, tuo selvä äly, tuo tyyni, iloinen luonto, tuo jalo ja hieno
mielenlaatu. Ja kaiken tuon täytyy nyt hautaan -- mitään pelastusta ei
löydy.

Olen viettänyt koko päivän hänen sänkynsä vieressä ja jään tänne
yöksikin -- hänen viimeiseksi yökseen.

Hän on kärsinyt uskomattomasti, äiti raukkani, nyt on hän sangen tyyni
-- -- -- voimat loppuvat, suoni on melkein herennyt sykkimästä. -- -- --
Paitsi minua, valvoo hänen sisarensa ja yksi lääkäri sairashuoneessa!

Voi, tuota kauheata eroa, kuolemaa! Tiedämmehän, että se odottaa
kaikkia, ja kumminkaan emme koskaan voi oikein käsittää, että se
irroittaa meistä nekin, jotka ovat meille rakkaat. Mitä äitini on
minulle ollut, sitä en koskaan voi sanoin ilmoittaa.

Hän tietää, että kuolema on lähellä. Kun tulin tänä aamuna, otti hän
minut vastaan ilohuudolla:

-- Siis saan nähdä sinua vielä kerran, Fredrikini, rakas poikani!
Pelkäsin, että tulisit liian myöhään.

-- Tulethan jälleen terveeksi, äiti! -- huudahdin minä liikutettuna.

-- Ei, ei, älä puhu enää siitä, rakas poikani. Älä riistä tältä
viimeiseltä yhdessä-olon hetkeltä sen pyhyyttä puhumalla tavallisia
sairas vuoteen ääressä käytettyjä lohdutussanoja. Sanokaamme jäähyväiset
toisillemme.

Lankesin itkien polvilleni vuoteen viereen.

-- Itketkö, Fredrik? Niin, minäkään en tahdo sanoa sinulle tavallista:
älä itke. Se on minulle rakasta, että ero parhaasta vanhasta ystävästäsi
surettaa sinua. Tiedän, että olen kauan pysyvä muistossasi -- --

-- Niin kauan kuin elän, äiti!

-- Muista myös silloin, että minulla on ollut paljo iloa sinusta. Lukuun
ottamatta sitä levottomuutta, jota lapsuutesi aikaiset sairaudet minulle
tuottivat ja sitä epätoivoa, jossa olin, kun olit sodassa, olet sinä
tuottanut minulle ainoastaan iloa ja auttanut minua niitä koettelemuksia
kantamaan, joita kohtalo on pannut hartioilleni. Minä siunaan sinua
siitä, rakas lapseni!

Nyt sai hän taas yhden vaikeista kohtauksistaan. Oli sydäntäsärkevää
nähdä hänen kärsivän niin. Niin, kuolema on hirmuinen vihollinen, ja
kuolintaistelu muistutti mieleeni kaikki, mitä sellaista olin
taistelutantereella ja sairashuoneissa nähnyt. -- -- Kun ajattelen, että
me ihmiset joskus itsekkäästi ja kevytmielisesti kiihoitamme toisiamme
kuolemaan, että me kehoitamme elinvoimaista nuorisoa antautumaan
vapaasti surman suuhun, tuon vihollisen, jota vastaan heikoin ja
väsynein vanhuskin vielä epätoivoisesti taistelee -- niin -- niin se on
-- kurjaa!

-- Tämä yö on kauhean pitkä! Jos vaan rakastettu sairas saisi nukkua,
mutta hän makaa tuossa avoimin silmin. Puoli tuntia kerrallaan istun
hänen sänkynsä vieressä, sitte hiivin kirjoituspöydän luo
kirjoittaakseni muutamia rivejä tähän kirjeeseen -- ja sitte taas
jälleen hänen luokseen takaisin. Näin on kello vihdoinkin joutunut
neljään. Olen juuri kuullut nuo neljä kellonlyöntiä läheisistä
kirkoista.

Tuntuu niin kylmältä ja tunteettomalta, kuin ajattelee, miten
väsähtymättä aika rientää ijankaikkisesti edelleen, juuri samalla kuin
jonkun rakastetun olennon aika on pysähtymäisillään. Mutta kuta
kylmemmältä ja tunteettomammalta kaikki tuntuu tuskassamme, sitä
hartaammin pakenemme jonkun toisen ihmissydämen luo, jonka uskomme
sykkivän meille osanottavasti. Sen vuoksi olenkin käyttänyt sen
paperiarkin, jonka tohtori on unohtanut pöydälle ja lähetän teille nämä
rivit --

Kello on seitsemän. Se on ohitse.

»Voi hyvin, rakas poikani!» Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Sitte
sulki hän silmänsä ja nukkui. Nuku suloisesti, rakas vanha äitini!

Itkien suutelen teidän käsiänne. Teidän syvästi surullinen

      Fredrik Tilling.

Tämä kirje on minulla vielä tallella. Miten rutistunut ja muuttunut se
nyt onkaan! Tätä eivät ole ainoastaan 25 vuotta tehneet, vaan myöskin ne
kyyneleet ja suudelmat, joilla silloin tämän rakkaan käsialan peitin.
»Syvästi surullinen» -- niin, mutta äärettömän onnelliseksi tunsin minä
itseni, kun olin kirjeen lukenut, vaikka siinä ei ollut sanaakaan
rakkaudesta, en voinut kuitenkaan ajatella mitään parempaa todistusta
siitä, että hän rakasti minua eikä ketään muuta. Että hän tuollaisena
hetkenä, äitinsä kuolinvuoteen vieressä, tahtoi itkeä tuskansa minulle,
siitä sain varman ja suloisen tiedon, että minä olin hänelle enempi kuin
kaikki muut.

Lähetin samana päivänä seppeleen, joka oli sidottu sadasta suuresta
valkoisesta kameeliasta ja niiden seassa oli yksi puoleksi puhjennut
punainen ruusu. Käsittäisikö hän, että valkoiset, tuoksuttomat kukkaset
olivat poismenneelle surun vertauskuvana, mutta että punainen ruusu oli
häntä varten? --

       *       *       *       *       *

Kolme viikkoa oli kulunut.

Konrad Althaus oli kosinut sisartani Lilliä, mutta oli saanut rukkaset.
Hän ei kuitenkaan ottanut asiaa raskaammin, vaan kävi yhäkin meillä
samoin kuin ennen.

Lausuin kerran hänelle ihmettelyni hänen horjumattomasta
vasalli-uskollisuudestaan.

-- Minusta on hyvin hauska, -- sanoin minä, -- ettet tunne itseäsi
loukatuksi, mutta samalla osoittaa se, että tunteesi Lilliä kohtaan ei
ole ollut niin syvä, kuin olet vakuuttanut, sillä hyljätty rakkaus on
tavallisesti vihaava ja kostonhaluinen.

-- Sinä erehdyt, rouva serkku, minä pidän äärettömästi Lillistä. Ensin
luulin pitäväni sinusta, sitte haaveksin jonkun aikaa Rosasta, mutta
sitte huomasin lopuksi, että Lilli se olikin, jolle olin antanut
sydämeni. Ja hänelle olen oleva uskollinen kuolemaan asti.

-- Mutta kun hän nyt ei huoli sinusta, Konrad-parka?

-- Luuletko kenties, että minä olen ensimäinen, joka on kosinut kolme
kertaa samaa tyttöä ja saanut neljännellä kerralla myöntävän vastauksen;
-- jollei muun tähden, niin sen, että tunkeilevaisuus loppuisi? Lilli ei
tosin rakasta minua, -- ja se on minusta aivan selittämätöntä, mutta
vähitellen tulee rakkauteni liikuttamaan häntä ja herättää hänessä
vastarakkautta, ja silloin sinusta kerran tulee minun kälyni, suloinen
Martha. Ethän vaan aijo vastustaa aikeitani?

-- Minäkö? En, ole rauhallinen. Panen päinvastoin suurta arvoa
kärsivällisyydellesi ja toivon sinulle kaikkea menestystä, sinä
rehellinen veijari!

Olin kuullut kerrottavan, että Tilling oli palannut Wieniin jo
neljätoista päivää sitte, mutta minun luonani hän ei ollut vielä käynyt.
Seuraelämässä en häntä tietysti voinut tavata, mutta olin toivonut, että
hän tulisi käymään minun kodissani tahi ainakin kirjoittaisi minulle.

-- Oletko saanut pääsylippuja jalkojenpesemisjuhlaan? -- kysyi täti
Maria minulta eräänä päivänä.

-- Kyllä, isä hankki minulle muutamia, mutta en minä todellakaan tiedä,
jos menen.

-- Voi, kyllä sinun täytyy välttämättömästi mennä! Ei ole mitään
ihanampaa ja mieltä ylentävämpää kuin tämä seremoniia.[1] Nähdä keisarin
ja keisarinnan lattialla ryömien pesevän köyhäinkodin ukkojen ja akkojen
jalkoja, -- eikös se ole kaunis vertauskuva maallisen majesteetin
pienuudesta ja vähäpätöisyydestä jumalallisen edessä.

[1] Meno, tapa.

-- Voidakseen ihmisten eteen polvistumalla tahtoa näyttää nöyryyttä,
täytyy tuntea itsensä jokseenkin ylennetyksi. Minun mielestäni ei ajatus
tässä juhlamenossa ole erittäin nöyrä.

-- Sinulla on kummallisia mielipiteitä, Martha. Niinä kolmena vuotena,
jotka olet viettänyt yksinäisyydessä kirjojesi seassa, olet saanut
joukon ikäviä aatteita.

-- Niinkö? -- hymyilin minä. -- Mutta mitä me niistä asioista puhumme,
rakas pieni täti, salli minun mieluummin kertoa mitä pikku Rudolf teki
eilen. -- --

Ja siten olin johtanut puhelun onnellisesti kiitollisempaan
keskusteluaineeseen, jossa ei meillä ollut eroavia mielipiteitä. Sillä
että pikku Rudolf oli somin, omituisin ja ikäisekseen kehittynein lapsi
maailmassa -- siitä olimme molemmat yhtä mieltä.

Päätin kuitenkin seuraavana päivänä mennä jalkojenpesemis-juhlaan. Heti
kello kymmenen jälkeen menimme me, sisareni Rosa ja minä, mustiin
puettuina, linnan suureen juhlasaliin.

Yhdellä juhlalavalla oli paikkoja ylimyksille ja lähettiläskunnalle.
Myöskin gallerialla[1] oli paljo väkeä, mutta yleisö oli siellä
»sekavampaa», ei kuulunut aivan hienoimpaan »kermaan», niinkuin me
alhaalla estraadillamme. Tässä nöyryyden juhlassa oli säätyeroitus ja
sukuedut yhtä tarkasti huomioonotetut kuin muutoinkin.

[1] Yläparveke.

En tiedä, josko muut olivat uskonnollisessa mielentilassa, mutta minä
ainakin odotin mitä tuleman piti, yhtä uteliaasti, kuin teaatterissa
odotetaan esiripun alhaalla ollessa. Katsoin yhä sinne päin, mistä
esiintyvien henkilöiden piti tulla; kaikki teaatteri-koristukset olivat
jo kunnossa, s. t. s. se pitkä pöytä, jonka ääressä niiden kahdentoista
ukon ja akan tuli istua.

Olin melkein iloinen, että olin tullut tänne, sillä tämän näytöksen
odottaminen käänsi ajatukseni tavallisesta surullisesta kiertokulustaan,
ja minä istuin nyt ja odotin suurella jännityksellä keisariparin ja
köyhäin tuloa. Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin en yhtään ajatellut
Tillingiä, huomasin hänet äkkiä. Hän oli juuri tullut sisään
hovinvirkamiesten ja kenraalikunnan mukana -- annoin katseeni kulkea
välinpitämättömästi noiden loistaviin pukuihin puettujen vartalojen yli
-- eihän näiden pitänyt näytellä pääosia, vaan olla ainoastaan äänetönnä
jäsenenä eli statistina, -- kun yhtäkkiä huomasin Tillingin, joka oli
asettunut vastapäätä meidän parveamme. Tunsin omituisen piston, aivan
kuin sähkötäräyksen. Hän ei katsonut sinne päin, missä me olimme. Hänen
kasvoissaan näkyi jälkiä siitä murheesta, joka häntä oli kohdannut;
hänen kauniilla otsallaan oli syvän surun leima. Kuinka mielelläni
olisinkaan äänettömästi, hellästi puristanut hänen kättään osoittaakseni
hänelle osanottoani!

-- Ne tulevat, ne tulevat! -- huudahti Rosa nykäisten minua. -- Ei,
katsos miten kauniita -- aivan kuin joku taulu!

Ukot ja akat, puettuina muinais-saksalaisiin pukuihin, tuotiin nyt
sisälle. Sanottiin, että nuorin noista naisista oli kahdeksankymmentä
kahdeksan vuotta, ja nuorin miehistä kahdeksankymmentä viisi. Ryppyisiä,
hampaattomia, kumaroita, -- en tosiaankaan voinut pitää Rosan
huudahdusta: miten kaunista! oikeutettuna. Mutta hänestä olivat
varmaankin näyttäneet kauniilta puvut, jotka täydellisesti sopivat koko
tämän keskiajan-hengen mukaisen juhlallisen menon kanssa yhteen.
Anakronismia eli vääräaikaista olimme täällä vaan me muodikkaine
pukuinemme ja käsityksinemme, -- me emme soveltuneet tähän kuvaan.

Sitte kun nuo kaksikymmentäneljä vanhusta olivat istuneet paikoilleen
pöydän ääreen, astui saliin joukko kullalla ja kunniamerkeillä
koristettuja vanhoja herroja. Ne olivat salaneuvokset ja kamariherrat;
niiden seassa näin monet tutut kasvot. Viimeiseksi tulivat hengellisen
säädyn jäsenet, joiden piti tehdä virantoimitusta juhlatilaisuudessa.
Nyt olivat siis statistit tulleet kaikki sisään, ja yleisön odotus oli
hyvin kiihkeä.

Katseeni irtausivat sentään alituisesti tästä näytelmästä hiipiäksensä
Tillingin luo. Nyt oli hänkin huomannut minut ja tervehti.

Rosa pani jälleen kätensä käsivarrelleni.

-- Martha, voitko pahoin, koska olet niin kalpea? Katsos nyt, katsos. --

Ja todellakin. Ylimäinen juhlamenojen-ohjaaja antoi merkin, että
keisarilliset lähestyivät. Tästä näytti tulevan jotakin oikein kaunista,
sillä sekä keisari että keisarinna olivat kauniimpia ihmisiä, mitä nähdä
voi. Samalla astui myöskin sisään muutamia arkkiherttuoita ja
herttuattaria, ja nyt voi juhla alkaa. Juomanlaskijat ja hovipassarit
kantoivat esiin täysinäisiä lautasia, jotka keisaripari asetti
vanhuksien eteen. Mutta tuskin oli tämä tehty, ennenkuin pöytä jälleen
tyhjennettiin, jonka työn -- myöskin nöyryyden osoitukseksi -- tekivät
arkkiherttuat. Sitte kannettiin pöytä ulos, ja varsinainen
jalkojenpesemis-juhlallisuus alkoi. Tämä oli, samoin kuin
ruoka-ateriakin ainoastaan ilveilyä. Polvistuen lattialle kosketti
keisari yhdellä pyyhinliinalla aivan kevyesti ukkojen jalkoja, sitte kun
apuna oleva pappi oli ollut ensin kaatavinaan vettä niiden päälle. Ja
tällä tavalla teki hän kaikille kahdelletoista ukolle samalla kuin
keisarinna samanlaisessa nöyrässä asennossa, mutta jättämättä hituakaan
arvostansa, teki samat temput kahdelletoista muorille. Säestyksenä
kaikelle tälle oli päivän evankeliumi, jonka hovisaarnaaja luki
juhlamenojen aikana.

Olisin mielelläni tahtonut olla muutamia silmänräpäyksiä noiden vanhojen
sijassa, saadakseni tietää, mitä he ajattelivat istuessaan harvinaisissa
puvuissansa, majesteettien palvelemina ja loistavan seurueen
katselemina. Varmaankin tuntui se heistä ihmeelliseltä unelta, samalla
kuin se teki heihin kiusallisen ujouden vaikutuksen ja vaikutti
täydellisen seisauksen heidän muutoinkin jäykässä ja vanhuudenheikossa
ajatuskoneistossaan. Ainoa, minkä he selvästi käsittivät oli varmaankin
se pieni kolmekymmentä hopearahaa sisältävä silkkikukkaro, jonka
jokainen heistä sai heidän armollisten majesteettiensä kädestä
vastaanottaa, sekä se ruokatavaroilla täytetty kori, jonka he saivat
ottaa mukaansa kotia.

Koko juhlallisuus oli pian ohitse, ja heti sen jälkeen tyhjeni sali.
Ensin läksi sieltä hovi, sitte poistuivat muut osanottajat ja vihdoin
yleisö lavoilta ja parvekkeilta.

-- Kaunista se oli! -- kuiskasi Rosa ihastuneena.

Minä en vastannut mitään. Ajatukseni olivat jo kaukana poissa
juhlallisuudesta ja miettivät yksinomaan kysymystä: odottaakohan hän
minua ovella?

Mutta me emme ehtineet ovelle niin nopeasti kuin olisin toivonut. Joukko
tuttavia tunki luoksemme tervehtimään, ja kysymyksiä ja kohteliaisuuksia
sateli ympärillämme. Ei kukaan olisi voinut luulla, että me palasimme
uskonnollisesta juhlasta.

Vihdoin tulimme kuitenkin portille, jossa meidän vaunumme odottivat.
Paikan ympärillä seisoi joukko ihmisiä, jotka muun puutteessa tahtoivat
ainakin nähdä muutamia niistä onnellisista, jotka olivat saaneet olla
läsnä itse juhlallisuudessa.

Tuskin olimme ehtineet portista ulos, ennenkuin Tilling lähestyi meitä.
Hän kumarsi.

-- Pyydän saada kiittää teitä, kreivitär, siitä kauniista seppeleestä.

Ojensin hänelle käteni, mutta en saanut sanaakaan lausutuksi.

Vaunumme odottivat jo meitä, ja Rosa kiirehti minua, että joutuisimme
lähtemään.

Tilling nosti kätensä lakkiin ja aikoi poistua. Suurella ponnistuksella
sain lausutuksi äänellä, joka itsestänikin tuntui oudolle:

-- Olen kotona kahden ja kolmen välillä sunnuntaina.

Hän kumarsi ääneti ja me nousimme vaunuun.

-- Ethän vaan ole vilustanut itseäsi, Martha, -- arveli Rosa kotiin
ajaessamme; -- äänesi kuuluu niin omituisen käheältä. Ja miksi et
esitellyt minua tuolle surumieliselle upseerille? Olen harvoin nähnyt
jäykempiä kasvoja.

       *       *       *       *       *

Määrätyllä ajalla ilmoittautui Tilling luonani.

Kodissani, jossa hän viipyi noin puoli tuntia, oli hän koko ajan kylmä
ja vierastava. Hän pyysi minulta anteeksi, että oli kirjoittanut
minulle. Minun pitäisi lukea tuo tapaus niihin ajattelemattomuuksiin,
joita sellainen henkilö voi tehdä, joka juuri on kadottanut yhden
rakkaimmistaan. Sitte kertoi hän minulle yhtä ja toista äidistänsä ja
hänen viimeisistä hetkistään, mutta siitä, jota olin odottanut, ei hän
maininnut sanaakaan. Ja niin tulin minäkin kylmäksi ja jäykäksi. Kun hän
nousi pois lähteäkseen, en koettanutkaan häntä pidättää enkä pyytänyt
häntä tulemaan takaisin.

Ja kun hän oli mennyt, pakenin taas punaisten vihkojeni luo, jotka
olivat auki pöydällä, ja kirjoitin seuraavaa:

»Tunnen, että kaikki nyt on lopussa, että olen katkerasti pettynyt, että
hän ei rakasta minua ja luulee nyt vuorostaan, että minä en hänestä
välitä. Olen ollut melkein kylmäkiskoinen. Tunnen, ettei hän koskaan
enää palaja. Eikä kuitenkaan löydy koko maailmassa yhtään ihmistä, joka
on minulle niin kallis kuin hän. Eikä ketään niin hyvää, niin jaloa,
niin lempeätä kuin hän.

Tämän jälkeen en tahdo enää rakastaa yhtään miestä, ainoastaan
äidinrakkaus täyttäköön sydämeni. Rudolfini on oleva ainoa lohdutukseni
ja iloni. Jos minun onnistuu kerran kasvattaa hänestä niin jalo mies,
kuin Fredrik Tilling -- silloin olen saavuttanut elämäni päämäärän.»

Oikeastaan on hyvin hullua pitää päiväkirjaa. Tahtoa ikuistuttaa noita
vaihtelevia vaikutuksia, mielialoja, toivomuksia, jotka sieluelämässä
liikkuvat, on väärästä päästä alkamista, ja sellaisten muistiinpanojen
johdosta saapi myöhemmällä iällään hävetä omaa epävakaisuuttaan.

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä myöhemmin saapui Tilling luokseni puolenpäivän aikana.
Hän ei tavannut minua kuitenkaan yksin kotona. Isäni ja täti Maria
olivat tulleet luokseni vieraaksi, samoin Rosa ja Lilli, Konrad-serkku
ja yksi isän vanhoista ystävistä, ministeri »Totisesti», joksi häntä
nimitimme sen vuoksi, että hän aina käytti tuota sanaa.

Sain ponnistaa kaikki voimani hillitäkseni iloista huudahdusta, hän tuli
niin odottamatta ja se seikka herätti minussa raivoisan riemun. Mutta
iloni katosi pian, kun Tilling tervehdittyään läsnäolevia ja istuttuaan,
sanoi:

-- Olen tullut luoksenne hyvästijätölle, rouva kreivitär. -- Jätän
Wienin muutamien päivien kuluttua.

-- Kuinka kauaksi? -- Minne matkustatte? -- Ja miksi? -- kysyivät kaikki
vilkkaasti ja yhtä aikaa, mutta minä olin vaiti.

-- Kenties ainiaaksi. Unkariin. Tullakseni siirretyksi toiseen
rykmenttiin. Siksi, että minulla on erityinen rakkaus unkarilaisia
kohtaan -- vastaili Tilling eri kysymyksiin.

Sillä välin olin minä ehtinyt tointua.

-- Sepä oli nopea päätös, -- sanoin minä niin tyynesti kuin
mahdollisesta. -- Mitä on pääkaupunki teitä vastaan rikkonut, koska niin
äkkiä aijotte sen jättää?

-- Täällä on aivan liian iloista ja eloisaa minulle, ja minä olen
sellaisessa mielentilassa, että haluan tulla yksinäisille Unkarin
aroille.

-- Mitä joutavia! -- sanoi Konrad. -- Kuta synkemmäksi tuntee mielensä,
sitä enempi täytyy koettaa huvitella. Yksi ainoa ilta Casinoteaatterissa
on virkistävämpi kuin koko viikon mietiskelevä yksinäisyys.

-- Parhain keino alakuloisuuttanne poistamaan, paras Tillingini, --
sanoi isäni -- olisi varmaankin raikas ja iloinen sota. Mutta
valitettavasti ei nykyään ole sellaista toivottavissa. Rauha uhkaa vielä
kestää kauan.

-- Sellaisia omituisia ristiriitaisuuksia! -- täytyi minun muistuttaa:
sota ja »iloinen», rauha ja »uhkaa».

-- Totisesti -- vakuutti ministeri -- valtiollisella taivaalla ei näy
nykyään yhtään mustaa pilkkua. Mutta myrsky voipi siitä huolimatta äkkiä
nousta raivoamaan, ja ainahan voi löytyä mahdollisuuksia sodan
syttymiseen. Sen sanon lohduttaakseni teitä, everstiluutnantti.

-- Sallikaa minun, teidän ylhäisyytenne, -- keskeytti Tilling häntä,
puolestani panna vastalause sitä käsitystä vastaan, että toivoisin
sotaa. Me, sotilaat, olemme olemassa puolustaaksemme isänmaata, kun
vihollinen sitä uhkaa, samoin kuin palokunta on tulipalon sammuttamista
varten. Molemmat tapaukset ovat onnettomuuksia, suuria onnettomuuksia,
eikä kukaan ihminen saa iloita lähimmäisensä onnettomuudesta.

-- Sinä ylevä mies! -- ajattelin minä itsekseni. Tilling jatkoi:

-- Tosin tiedän, että tilaisuutta persoonallisen maineen saavuttamiseen
harvoin muuten tarjoutuu kuin sodissa ja tulipaloissa. Mutta miten
itsekäs ja ahdasmielinen sellaisen ihmisen täytyy olla, joka toivoo
persoonallista kunniaa tuhansien ihmisten surun ja kurjuuden
kustannuksella! Rauha on suurin onni, mitä maa voi toivoa, tahi,
niinkuin äsken sanoitte, ainoa tila, jolloin asukasten hyötyä katsotaan,
ja kuitenkin tahdotte antaa vähäiselle osalle näitä asukkaita,
armeijalle, oikeuden toivoa, että tämä onnellinen tila pian loppuisi, ja
kaikki sodan onnettomuudet tulisivat sijaan. Saada toimeen sota sitä
varten, että armeija saisi työtä ja tulisi tyydytetyksi, olisi
mielestäni aivan sama kuin sytyttää tuleen joku talo, että palokunta
saisi työtä.

-- Teidän vertauksenne ontuu, paras everstiluutnanttini -- keskeytti
isäni, käyttäen vastoin tavallista tapaansa Tillingin arvonimitystä,
kenties siten huomauttaaksensa, etteivät hänen mielipiteensä soveltuneet
hänen asemansa kanssa yhteen. -- Tulipalot tuottavat ainoastansa
onnettomuutta, kuin sitä vastoin sota voipi tuottaa maalle suurta voimaa
ja suuria etuja. Miten ovat valtakunnat muodostuneet ja kasvaneet,
jolleivät voittorikkaitten taistelujen kautta? Persoonallinen
kunnianhimo ei suinkaan ole ainoa, joka herättää sotilaan halua sotaan;
se on ennen kaikkea isänmaallinen ylpeys eli toisilla sanoilla
patriotismi.

-- Se tahtoo sanoa: kodin rakkaus, -- keskeytti Tilling. -- En ymmärrä,
miksi me sotilaat alituisesti tuomme esiin, että meissä, ennen muita, on
vallalla tuo tunne, joka kuitenkin on hyvin luonnollinen useimmille
ihmisille. Jokainen rakastaa sitä turvetta, jossa on kasvanut, jokainen
toivoo maallensa edistystä ja onnea, mutta sen voi saavuttaa aivan
toisella tavalla kuin sodan kautta. Muistakin asioista voi ylpeillä, ei
ainoastaan aseteoista. Minä esimerkiksi tunnen itseni paljoa ylpeämmäksi
Anastasius Grünin, kuin yhdenkään kenraalin tähden.

-- Kuinka voipi runoilijaa ja sotapäällikköä verrata toisiinsa? --
huudahti isäni harmistuneena.

-- Saman kysymyksen tahtoisin minäkin tehdä -- vastasi auttamaton
Tilling. -- Onhan veretön laakeri kaikista ihanin.

-- Mutta, paras parooni, -- keskeytti nyt täti Maria -- en ole koskaan
kuullut kenenkään sotilaan puhuvan teidän tavallanne, jos kaikki
ajattelisivat niinkuin te, kuinka sotilasinnon ja urhoollisuuden silloin
kävisi?

-- Ne eivät ole minulle outoja tunteita, teidän armonne. Niiden
hurmaamana riensin yhdeksäntoista vuotiaana nuorukaisena ensi kerran
taisteluun. Mutta kun omin silmin sain katsella verikylvyn kaikkia
kauhuja, kun sain nähdä siellä vapaasti raivoavan eläimellisen
raakuuden, silloin intoni loppui, ja seuraaviin taisteluihin en enää
mennyt halulla vaan alamaisuudella.

-- Kuulkaapas, Tilling, minä olen ottanut osaa useampaan taisteluun kuin
te ja myöskin nähnyt tarpeeksi monta hirmutapausta, mutta intoni ei ole
kuitenkaan laimennut. Kun minä vuonna 49 jo vanhempana miesnä marssin
Radetzkyn kanssa, tunsin samaa iloa kuin ensi kerrallakin.

-- Suokaa minulle anteeksi, teidän ylhäisyytenne, mutta te kuulutte
vanhempaan sukupolveen, sukupolveen, jossa sotaisa henki oli
voimakkaampi ja enemmin kehittynyt kuin meissä, ja jolle yleinen
ihmisyydentunne, joka vaatii kaiken muinaisen julmuuden, kaiken
kurjuuden poistamista, ja joka nyt yhä enempi saavuttaa alaa, on melkein
vieras.

-- Mitä varten sellaista vaaditaan? Kurjuutta tulee kaikkina aikoina
löytymään, sitä ei voi poistaa, enempi kuin sotaakaan.

-- Katsokaa, kreivi Althaus, noilla sanoilla tuotte te ilmi entisen,
nykyään paljo muuttuneen katsantotavan, jota aina ennen maailmassa
käytettiin kaikkia sosiaalisia epäkohtia vastaan, nimittäin altistumisen
katsantotavan, jonka kannalta tuota välttämätöntä, pakollista
katsellaan. Mutta jos jotain ääretöntä kurjuutta katsellessa tunkee
mieleen tuo epäilevä kysymys: täytyykö se niin olla? -- silloin ei voi
jäädä välinpitämättömäksi, vaan tuntee kummallista vaikutusta, jota
tahtoisin nimittää ajan omantunnon ääneksi.

-- Tuo on liian korkeaoppista minulle -- sanoi isäni ja nosti
olkapäitään. -- Voin vakuuttaa teille, että emme ainoastaan me vanhat
ajattele ylpeydellä ja ilolla niitä sotaretkiä, joihin olemme osaa
ottaneet, vaan että useimmat nuoremmista ja nuorimmistakin, jos heiltä
kysyisi tahtovatko lähteä sotaan, vastaisivat iloisesti: kyllä
mielellämme, mielellämme!

-- Niin, nuorimmat aivan varmaan, sillä niillä on vielä tallella niihin
istutettu innostus. Ja muilla on se käsitys, että se osoittaisi
arkuutta, jos vastaisi toisella tavalla, joskin ei tämä »mielellämme»
ole niin todenperäisesti tarkoitettu.

-- Huu, -- sanoi Lilli vähän vavahtaen -- minuakin pelottaisi. -- Kyllä
mahtaa olla hirveätä, kun kuulat suhisevat ympärillä, eikä tiedä, jos on
seuraavalla hetkellä enää hengissä.

-- Tuo tuntuu sangen luonnolliselta naisen suusta vastasi Tilling --
mutta meidän miesten täytyy hillitä itseylläpidon-vaisto, -- sotamies ei
saa näyttää mitään myötätuntoisuutta kaikelle tuolle kauhealle
kurjuudelle, jota sekä ystävät että viholliset saavat runsaasti tuntea,
sillä lähinnä pelkoa ei ole mitään, jota meissä niin paljo moititaan,
kuin juuri tunteellisuutta.

-- Sodassa, rakas Tilling, sodassa -- sanoi isäni. -- Rauhan aikana
voimme mekin olla helläsydämisiä.

-- Niin, sen tiedän. Mutta sodanjulistuksen jälkeen sanotaan kaikesta
julmuudesta: olkoon menneeksi kunnian tähden! Murhaaminen ei silloin ole
murha, ryöstö ei ole ryöstö, palavat kylät eivät ole murhapolttoja.
Mutta kun sotainto hetkiseksi laimentuu, kun sovinnainen käsitys joskus
katoaa mielestä ja tulee näkemään ja huomaamaan nuo hirveät tapaukset
täydellisessä todellisuudessaan, silloin löytyy ainoastaan yksi keino,
jonka avulla voi päästä siitä hirvittävästä tuskasta ja niistä
kalvaavista omantunnon vaivoista, joita tämä näkö tuottaa, ja se keino
on -- kuolema.

-- Se on totta -- sanoi täti Maria miettien, -- sellaiset käskyt kuin:
ei sinun pidä tappaman -- ei sinun pidä varastaman -- sinun pitää
rakastaman lähimmäistäsi, -- kaikilla näillä käskyillä --

-- Ei ole mitään merkitystä sodassa -- keskeytti häntä Tilling. -- Ja
ne, joiden velvollisuus on näiden käskyjen opettaminen ja valvominen,
että niiden mukaan eletään, ne ovat ensimäisinä siunaamassa meidän
aseitamme ja anovat taivaan siunausta meidän tappotyöllemme.

-- Ja siinä tekevät he oikein -- sanoi isäni. -- Jo raamatun Jumala oli
sodan Jumala, sotajoukkojen herra. -- Se on hän, joka käskee meidät
taisteluun, se on hän --

-- Jonka tahtoa ihmiset aina koettavat selittää omien toivomustensa
mukaan, -- keskeytti Tilling. -- Aivan yhtä raaka, epäjohdonmukainen ja
lapsellinen, kuin ihminenkin, on se Jumala, jonka ihminen on
asianhaarojen mukaan itselleen muodostanut. Ja nyt, kreivitär, -- sanoi
hän nousten ylös, suokaa anteeksi, että olen tuhlannut aikaa niin vähän
miellyttävään aineeseen, ja sallikaa minun sanoa jäähyväiset.

Sisälläni liikkui myrskyisiä tunteita. Kaikki, mitä hän nyt oli sanonut,
oli tehnyt hänet vielä kalliimmaksi sydämelleni. -- Ja nyt piti minun
erota hänestä kenties ikuisesti. Se ei ollut mahdollista; kun ovi hänen
jälkeensä olisi sulkeutunut, olisin minä puhjennut itkemään. Se ei
saanut tapahtua. Minä nousin, koettaen näyttää tyyneltä.

-- Vielä hetkinen, parooni Tilling -- sanoin minä niin tyynesti kuin
mahdollista. -- Minulla on pari sanaa sanottava teille »entre nous».[1]
Tahdotteko olla hyvä ja seurata minua.

[1] Meidän kesken. Suom.

Hän katsoi minuun hämmästyneenä, mutta seurasi minua sitte salin toiseen
nurkkaan, josta eivät muut voineet meitä kuulla.

-- Parooni Tilling -- sanoin minä kiirehtien ja vapisevin huulin --
tällä tavoin en voi antaa teidän matkustaa, minun täytyy saada vielä
puhua teidän kanssanne. Teidän täytyy tulla vielä luokseni -- huomenna
tähän aikaan.

Hän näytti epäilevän.

-- Pyydän teitä tulemaan, äitinne muiston tähden jonka vuoksi olen
teidän kanssanne itkenyt.

-- Oi, Martha!

Kuullessani tämän nimen, joka oli tahtomatta tullut hänen huuliensa
välistä, tunsin raivoisan, selittämättömän ilon täyttävän sydämeni.
Mutta minun täytyi hillitä itseni ja sanoin sen vuoksi tyynesti: -- siis
huomenna.

-- Tähän aikaan, niin.

Olimme yhtä mieltä. Minä palasin toisten luo, ja Tilling meni.

-- Kummallinen ihminen -- sanoi isäni, puistaen päätään. -- Mitä hän
täällä sanoi, sitä ei korkeammissa paikoin hyväksyttäisi.

       *       *       *       *       *

Kun määrätty hetki lähestyi seuraavana päivänä, annoin, samoin kuin
edelliselläkin kerralla käskyn, ettei ketään muuta päästettäisi sisään
kuin Tilling.

Mitä sanoisin hänelle? Oi, sitä en tiennyt, tiesin vaan, etten olisi
voinut nähdä hänen matkustavan sanomatta hänelle vielä yhtä sydämellistä
sanaa, saamatta vielä häiritsemättä jättää toisillemme jäähyväiset. Kun
vaan ajattelinkin hyvästijättöä, täyttyivät silmäni kyynelillä.

Juuri silloin astui odotettu sisään.

-- Kuuliaisena teidän toivomuksellenne, kreivitär, ja -- mutta mikä
teidän on -- keskeytti hän puheensa. -- Te olette itkenyt? Te itkette
vieläkin?

-- Minäkö? Oi en -- sanoin hämilläni. -- Mutta olkaa hyvä ja istukaa,
parooni; olen iloinen, että tulitte.

-- Ja minä olen onnellinen, että olette käskenyt minun tulla,
muistatteko, käskenyt minut äitini muiston tähden. Tällä perusteella
olen minäkin nyt päättänyt sanoa teille kaikki, mitä minulla on
sydämelläni.

-- No, miksi ette jatka?

-- Minun on vaikeampi sitä sanoa, kuin luulinkaan.

-- Te osotitte kumminkin niin suurta luottamusta minua kohtaan -- tuona
epätoivon yönä, kun valvoitte äitinne kuolinvuoteen ääressä. Miksi
olette nyt kadottanut kaiken luottamuksen?

-- Tuona juhlallisena hetkenä kuoleman läheisyydessä en ollut
kaltaiseni, mutta sitte olen jälleen tullut luontaiseen ujouden tilaani.
Huomasin, että olin silloin mennyt yli oikeuksieni, ja voidakseni
karttaa toiste samallaista tapahtumasta, olen teitä välttänyt --

-- Olen huomannut sen ja kummeksinut sitä.

-- Oletteko? Niin, minä olen välttänyt teitä, siksi että -- minä
rakastan teitä.

En vastannut mitään ja salatakseni liikutuksen käänsin pois pääni.
Myöskin Tilling oli ääneti.

Vihdoinkin toinnuin ja sanoin:

-- Ja miksi tahdotte jättää Wienin?

-- Samasta syystä.

-- Ja päätöksenne on peräytymätön?

-- Ei, siirtoni ei ole vielä ratkaistu.

-- Silloin jäätte.

Hän tarttui käteeni. -- Martha! Toisen kerran lausui hän nyt nimeni, ja
se äänen väre, jolla hän tuon ainoan sanan sanoi, hyväili korvaani ja
sydäntäni ihanammin kuin mikään, mitä ennen olin kuullut. Ilman että
ajattelinkaan, tuli hänen nimensä huulilleni värähtäen ja hellästi.

Samassa aukeni ovi ja isäni astui sisään.

-- Kas, täällähän sinä olet: palvelija vastasi juuri, ettet sinä ole
kotona, mutta minä sanoin, että odottaisin sinua. Hyvää päivää, Tilling.
Eilisen hyvästijättönne jälkeen hämmästyn nähdessäni teidät täällä.

-- Matkani on peruutettu ja siksi --

-- Tahdoitte ilmoittaa tyttärelleni tuon ilosanoman. Hyvä. Ja nyt saat
sinä, Martha, tietää miksi minä olen tullut. Käyntini koskee
perheasioita.

-- Silloin ehkä minä häiritsen -- sanoi Tilling ja nousi.

-- Oi, minun uutisellani ei ole niin kiirettä.

Toivoin, että isä olisi ollut perheasioineen toisella puolen maanpalloa,
sillä sopimattomampaan aikaan hän ei olisi voinut tulla. Tillingillä ei
ollut muuta neuvoa kuin poistua. Mutta sen jälkeen, mitä äsken oli
meidän välillämme sanottu, ei hänen lähtönsä merkinnyt eroamista.
Ajatuksemme, sydämemme olivat toistemme luona.

-- Koska saan nähdä teitä jälleen? -- kysyi hän hiljaa, kun hän puristi
kättäni hyvästiksi.

-- Praternilla huomisaamuna kello yhdeksän, -- vastasin minä yhtä
nopeasti.

Isäni sanoi sangen kylmäkiskoisesti jäähyväiset Tillingille.

Kun ovi oli suljettu hänen mentyään, kysyi hän ankaralla äänellä: --
Mitä tämä merkitsee, Martha? Sinä annat ilmoittaa, ettet ole kotona, ja
sitte löydän sinut kahden kesken tuon miehen kanssa.

Punastuin sekä harmista että ujoudesta.

-- Mikä perheasia se on, jota sinä...

-- Se on juuri tämä. Tahdoin vaan karkoittaa ihailijasi voidakseni sanoa
sinulle ajatukseni. Minun mielestäni on se hyvin tärkeä asia meidän
perheellemme, että sinä, kreivitär Dotzky, syntyisin Althaus, et pane
mainettasi alttiiksi.

-- Rakas isä, parhaimman kunniani ja maineeni vartijan olen saanut
pienessä Rudolf Dotzkyssä, ja mitä kreivi Althausin isälliseen valtaan
tulee, niin rohkenen kaikella kunnioituksella huomauttaa sinulle, että
olen jo kauan sitte siitä asemasta vapautunut. Tarkoitukseni ei ole
ollenkaan panna mainettani alttiiksi, mutta jos päättäisin mennä
naimisiin, niin tahdon vapaasti seurata sydämeni valintaa.

-- Mennä naimisiin Tillingin kanssa! Mitä ajattelet? Sehän olisi oikea
perheonnettomuus. Silloin tahtoisin melkein mieluimmin -- mutta,
totisesti puhuen, ei suinkaan sinulla ole sellaisia aikeita?

-- Mitä sinulla olisi sitä vastaan? Sinähän olet juuri ehdotellut
minulle yhtä luutnanttia, yhtä kapteenia ja yhtä majuria, Tilling on
everstiluutnantti.

-- Niin, sepä juuri pahin. Jos hän olisi muu virkamies, niin voisi
hänelle kenties antaa anteeksi sellaiset mielipiteet, joita hän eilen
täällä esille toi, ja jotka sotilaan suussa ovat melkein kuin petos. Hän
ottaisi kyllä kernaasti eron virastaan päästäkseen sotaretken vaaroista,
jonka rasituksia ja vastahakoisuuksia hän nähtävästi pelkää. Ja kun
hänellä ei ole mitään omaisuutta, niin onhan sangen viisaasti hänen
puoleltaan tehdä rikas naimiskauppa. Mutta minä toivon Jumalaan, ettei
vanhan sotamiehen tytär, sotamiehen, joka on taistellut neljässä
sodassa, ja joka vielä tänäänkin olisi valmis ilolla antamaan henkensä
isänmaansa puolesta, ja uljaan nuoren upseerin leski, upseerin, joka
sotatanterella on saanut kunnialla kuolla, ettei hän, sanon minä,
antaudu tuollaisiin kurjiin vehkeisiin.

Isäni oli tulipunainen mielenliikutuksesta, kävellessään suurin askelin
edes ja takaisin huoneessa. Minäkin olin hyvin kiihoittunut. Nuo ontot
sanat, nuo tyhjät lauseet olivat minulle vastenmielisiä, mutta en voinut
niihin vastata; tunsin, ettei minun puolustukseni millään tavoin voisi
puhdistaa Tillingiä tästä väärästä ja halventavasta syytöksestä, joka
juuri oli häntä vastaan lausuttu. Mutta seisoessani tuossa niin
äänetönnä, että isäni varmaan luuli saaneensa minut katumaan
aikomuksiani, tunsin vielä varmemmasti rakastavani tuota väärintunnettua
miestä ja lujemmaksi kehityin päätöksessäni tulla hänen omakseen.
Olinhan onneksi vapaa ja itsenäinen. Isäni tyytymättömyys voi tosin
osaksi surettaa minua, mutta se ei voisi koskaan estää minua
noudattamasta sydämeni kehoitusta. Enkä ollutkaan juuri todellisesti
surullinen: tuo onnen voimakas virta, joka oli vallannut sydämeni, oli
liian vuolas salliakseen vierellään sijaa vähäisellekään
surumielisyydelle.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna yhdyimme Tilling ja minä ratsastaen ihanassa
Pratern-puistossa. Oli tyyni, vieno pilvinen kevätaamu; ilma oli raitis
ja tuoksuva niinkuin tunteet ja toiveet, jotka nyt elpyivät onnellisissa
sydämissämme. Puisto oli täynnä ratsastavia ja käveleviä, niin ettei
meillä ollut tilaisuutta puheluun. Mutta ne harvat sanat, joita
vaihdoimme, ja katseittemme äänetön puhelu, oli kyllin luotettava osoite
siitä, että nyt olimme toistemme omat.

-- Mutta miksi rakastat minua oikeastaan? -- kysyi Fredrik leikillisesti
-- sinähän tunnet minut vasta niin pintapuolisesti.

-- Niin, miksi? Siksi, ettet sinä rakasta sotaa, ja siksi, että sinä
rohkenet sen vapaasti tunnustaa, ja siksi, että sinulla on niin ylevä
sydän ja että olet niin paljon jalompi kuin muut sinun säädyssäsi. Ja
siksi, että sinulla on niin rehelliset silmät ja niin miellyttävä
ulkomuoto, niin tuntehikas ja miehekäs ääni ja niin -- mutta, miksi sinä
sitte rakastat minua? -- keskeytin itseäni.

-- Tuhansista syistä.

-- No, kerropas.

-- Sinun jalo sydämesi -- ihanat silmäsi -- lahjakas henkesi -- suloinen
hymysi -- selvä ymmärryksesi -- vastenmielisyytesi sotaan -- ylevä,
arvokas käytöksesi --

-- Ei, pysähdy jo! Pian voit saada tuhannen täyteen. Sano minulle
mieluummin paras, todellinen syy.

-- Se on hyvin yksinkertainen, sillä se sisältää kaikki toiset. Rakastan
sinua, Martha, siksi että ... rakastan sinua -- niin, juuri sen vuoksi.

       *       *       *       *       *

-- Praternilta menin suoraan isäni luo. Se uutinen, jonka hänelle
toisin, antaisi luonnollisesti aihetta ikävään keskusteluun, sen tiesin
kyllä. Mutta minä tahdoin niin pian kuin mahdollista saada tuon ikävän
ohitse ja antausin siihen sen vuoksi mieluummin nyt, kun olin vielä
juuri voitetun onneni hurmauksessa.

Isäni istui vielä aamiaispöydässä lukien sanomalehtiään kun astuin
sisään. Täti Maria oli myös läsnä ja luki sanomalehtiään.

-- Martha? Näin varhain ulkona! Ja ratsastuspuvussa; mistä sinä tulet?

-- Tulen Praternilta, jossa on tapahtunut jotakin, jonka tahdoin heti
teille ilmoittaa, ja sen vuoksi en malttanut mennä kotia pukeutumaan.

-- Soo, -- onko se niin tärkeätä? -- kysyi isäni sytyttäen sikaarin. --
Kerro kaikella mokomin, me kuulemme hartaasti.

En huolinut käydä kiertoteitä, vaan heittäysin suoraapäätä asiaan,
niinkuin ponnahduslaudalta hypätään veteen.

-- Olen kihlautunut.

Täti Maria löi kätensä yhteen hämmästyksestä, ja isäni rypisti otsaansa.

-- Tahdon kuitenkin toivoa, alkoi hän.

Mutta minä en antanut hänen puhua loppuun. -- Olen mennyt kihloihin
sellaisen miehen kanssa, jota rakastan ja ihailen koko sydämestäni ja
jonka tiedän tekevän minut täysin onnelliseksi -- olen mennyt kihloihin
parooni Fredrik von Tillingin kanssa.

Isäni hyppäsi ylös tuoliltaan.

-- Enkös sitä luullutkin! Ja senkin jälkeen, mitä minä sinulle eilen
sanoin --

Täti Maria puisti päätänsä.

-- Olisin mieluummin tahtonut kuulla jonkun toisen nimen, Martha.
Ensiksi ei Tilling ole sinulle sovelias; hänellähän ei ole niin mitään,
ja toiseksi ovat minusta hänen ajatuksensa ja mielipiteensä --

-- Hänen ajatuksensa ja mielipiteensä soveltuvat aivan minun ajatuksieni
kanssa yhteen, ja varallisuuden tähden en ole koskaan aikonut naimisiin
mennä. Isä, rakas isä, älä näytä niin suuttuneelta, älä katkeroita sitä
onnea ja iloa, jota tällä hetkellä tunnen! -- Rakas, hyvä, vanha isäni!
--

-- Mutta, lapsi -- sanoi hän vähän lauhtuneemmin, sillä vähäinen hellyys
tyynnytti hänet heti -- sinun onneasihan juuri ajattelen. Minä en voisi
tulla onnelliseksi sellaisen sotamiehen kanssa, joka ei sekä ruumiiltaan
että sielultaan *ole* sotamies.

-- Sinunhan ei tarvitsekaan mennä naimisiin Tillingin kanssa, --
muistutti täti Maria sattuvasti. -- Jos hän on sotilas tahi ei, on
vähäpätöisempää, mutta minä en voisi koskaan olla onnellinen sellaisen
miehen kanssa, joka puhuu korkeimmista asioista niin arvottomalla
tavalla, kuin hän tuonnoin -- --

-- Salli minun, paras täti, muistuttaa sinua, ettei sinunkaan tarvitse
mennä naimisiin Tillingin kanssa.

Isäni huokasi istuen jälleen alas. -- Luonnollisesti tulee Tilling
ottamaan virkaeron, -- sanoi hän.

-- Sitä en tiedä, siitä emme vielä ole puhuneet. Kyllähän minä siitä
enemmin pitäisin, mutta pelkään, ettei hän aijo sitä tehdä.

-- Kun ajattelen, että olet antanut yhdelle ruhtinaalle rukkaset! -- --
huokasi täti Maria. -- Ja että sinä nyt, sen sijaan, että pääsisit
ylöspäin sosiaalisella portaalla, laskeudut alaspäin. --

-- Miten kylmiä te molemmat olette! Ja kuitenkin vakuutatte te pitävänne
minusta. Ensimäisen kerran Arnon kuoleman jälkeen tulen minä nyt
luoksenne ja kerron olevani täydellisesti ja sydämen pohjasta
onnellinen, ja sen sijaan, että iloitsisitte siitä, koetatte hakea
kaikenlaisia syitä katkeroittaaksenne onneani. -- Ja millaisia syitä?
Halpoja, pintapuolisia.

Noin puolen tunnin keskustelun perästä olin kuitenkin onnistunut saamaan
nuo molemmat vanhukset vähän lauhkeammalle tuulelle. Olin todellakin
luullut, että vastustus isäni puolelta tulisi olemaan kiivaampi kuin se
olikaan. Hän huomasi varmaankin, että se ei olisi mitään auttanut, koska
asia jo oli päätetty. Tahi mahtoiko se olla minun loistavien silmieni ja
minun onnesta väräjävän ääneni vuoksi kuin hänen tyytymättömyytensä
hälveni ja hän rupesi ottamaan osaa ilooni. Kuinka lienee ollutkaan,
mutta kun nousin lähteäkseni, suuteli hän minua sydämellisesti otsalle
ja lupasi jo samana iltana tulla luokseni tervehtiäkseen siellä tulevaa
vävyänsä.

Miten loppupuoli tästä päivästä ja sitä seuraava ilta kului -- vahinko,
etteivät punaiset vihkoni siitä mitään kerro. Yksityisseikat ovat pitkän
ajan kuluessa kadonneet muistostani, muistan vaan, että ne olivat
suloisia hetkiä.

Teenjuonnin aikaan olin koonnut ympärilleni koko perhepiirin ja
esittelin omaisilleni Fredrik von Tillingin sulhasenani.

Rosa ja Lilli olivat ihastuksissaan. Konrad Althaus huudahti: »Hyvä,
Martha! -- ja sinä Lilli, ota tästä hyvä esimerkki!» Isäni oli voittanut
vastenmielisyytensä, tahi onnistui hänen peittää se, ettei loukkaisi
minua. Täti Maria oli hellä ja hiukan liikutettu. Rudolfkin esiteltiin
tulevalle uudelle isälleen, ja minut valtasi omituinen, juhlallinen ilon
tunne, kun rakastettu mies otti poikani syliinsä ja sanoi: »Sinusta,
pienokainen, kasvatamme me molemmat kunnon miehen!»

Illan kuluessa sanoi isäni: -- Nyt kai jätätte virkanne, Tilling? Tehän
ette ole mikään sodan ystävä.

Fredrik katsahti äkkiä ylös hämmästyneen näköisenä.

-- Jätänkö virkani? Eihän minulla ole mitään muuta. Ja eihän tarvitse
olla sodan ystävä tehdäkseen sotapalvelusta, yhtä vähän kuin -- --

-- Niin, niin -- keskeytti isäni häntä, -- senhän sanoitte jo, yhtä
vähän kuin tarvitsee rakastaa tulipaloja tullakseen palosotilaaksi.

-- Mutta minun mielestäni voisitte säästää vaimonne kasarmielämän
ikävyydestä -- ja tuskasta, jonka uuden sodan syttyminen tuottaisi.

-- Esitetyt syyt ovat tosin hyvin painavia, ja tahtoisin mielelläni
pitää rakkaan vaimoni niin etäällä kuin mahdollista kaikista elämän
ikävyyksistä, mutta hänelle itselleen olisi vielä ikävämpi, jos hänellä
olisi viraton, toimeton mies, kuin että hän elää kasarmielämää. Ja
paljoa vaikeampi kuin sotaretki, olisi epäilys, että olisin
raukkamaisuudesta tahi mukavuuden vuoksi ottanut eron virastani.
Sellaista en tosiaankaan ole koskaan ajatellut. Ja toivon ettette
tekään, Martha.

-- Mutta jos asettaisin sen ehdon?

-- Älkää sitä tehkö. Siinä tapauksessa täytyisi minun luopua
korkeimmasta onnestani. Te olette rikas -- minulla ei ole mitään muuta
kuin sotilas-toimeni ja toivo ylentyä, ja tätä omaisuutta en tahdo
jättää. Se sotisi kunnian ja velvollisuuden käsitteitäni vastaan.

-- Hyvin puhuttu, poikani! -- huudahti isä ihastuneena. -- Nyt olen
sovitettu. Olisi suuri vahinko, jos jättäisitte uranne, koska teillä ei
ole enää pitkältä everstin arvoon päästäksenne ja varmaankin tulette
ylennetyksi kenraaliksi. Lopuksi voi teistä tulla kuvernööri tahi
sotaministeri, ja silloin tulee vaimollenne sangen miellyttävä asema.

Minä pysyin vaiti. Kuvernöörin vaimoksi pääseminen ei minua yhtään
miellyttänyt. Mieluimmin olisin tahtonut elää Fredrikin kanssa
yksinäisyydessä maalla, ja kuitenkin olin iloinen hänen päätöksestään.
Sillä tämä poistaisi ainakin epäilykset, joita isälläni ja monella
muulla oli häneen nähden.

-- Niin, -- jatkoi isäni, -- olen todellakin iloinen päätöksestänne,
sillä minä luulin totta puhuen, että tahdoitte erota virastanne vaan sen
-- -- että -- -- että -- -- no niin, ei teidän tarvitse sentään näyttää
niin vihaiselta -- tarkoitan vaan, että aijoitte tehdä sen
vetäytyäksenne takaisin yksityiselämään, mutta siinä olisitte tehnyt
väärin. Väärin Marthaakin kohtaan, joka nyt kerran on sotilaan lapsi,
sotilaan leski. Luulenpa tuskin, ettei hän voisi rakastaakaan edelleen
siviili-pukuista miestä.

Nyt täytyi Tillingin nauraa. Hän loi minuun katseen, joka selvästi
sanoi: tunnen sinut paremmin, ja vastasi ääneen:

-- Sen uskon minäkin; hän on varmaankin rakastunut ainoastaan minun
sotilaspukuuni!

       *       *       *       *       *

Samana vuonna syyskuussa vietettiin meidän häämme.

Fredrik oli ottanut kahden kuukauden virkavapauden hääretkeämme varten.
Ensin kävi tiemme Berliniin, jossa tahdoin laskea seppeleen Fredrikin
äidin haudalle. Ja sitte oli meillä siellä kuolleen sisar, Kornelia von
Tessow, lahjakas ja rakastettava nainen, jonka suosion olin onnellinen
saavuttamaan heti ensi tuttavuutemme ajalla. Hänen ja hänen nuoren,
yhdenkolmatta vuotisen, kauniin poikansa välillä, oli mitä parhain
myötätuntoisuus, jonka voi verrata ainoastaan siihen suhteeseen, mikä
oli ollut olemassa Fredrikin ja hänen äitinsä välillä. Minä en vaan
voinut ymmärtää, kuinka äiti, jolla oli vaan yksi ainoa, jumaloitu
poika, koskaan voi antaa hänen valita niin vaarallisen toimen kuin
sotilaan.

Berlinistä matkustimme saksalaisiin kylpylaitoksiin. Minä, joka en juuri
koskaan ollut ollut poissa kotoa, nautin äärettömästi kaikesta uudesta
mitä näin ja sain kokea, kaikki uudet tuttavat olivat minusta
miellyttäviä ja hauskoja, kaikki luonnon- ja taiteen kauneudet olivat
minusta kaksinkerroin kauniita, kuin sain nauttia niistä Fredrikin
seurassa, joka erittäin valppaalla kauneudenaistillaan oli kaikesta
tuollaisesta suuresti huvitettu.

Nuo kaksi kuukautta kuluivat siis aivan liian nopeasti. Fredrik anoi
pidennettyä virkavapautta, mutta ei saanut. Kun tuo ikävä, virallinen
kirje tuli ja määräsi meidät kääntymään takaisin, tunsin itseni ensi
kerran vähän tyytymättömäksi.

-- Tuota sanovat ihmiset *vapaudeksi*! -- huudahdin minä harmistuneena,
heittäen tuon katalan paperin pöydälle.

Kotia tultuamme asetuimme asumaan yhteen pieneen mähriläiseen kaupunkiin
-- Olmütsin linnoitukseen, jonne Fredrikin rykmentti oli sijoitettu.
Mistään seurustelusta ei voinut tulla kysymystäkään tässä pesässä, ja
siten elimme me parhaastaan vaan kodissamme kahden kesken. Rykmentin
upseerien rouvien luona kävin kuitenkin tavallisilla velvollisuuden
kyläilyillä, mutta lähempään tuttavuuteen en heidän kanssansa tullut.
Minulla ei ollut vähääkään halua ruveta heidän kahvikekkereissään
kuuntelemaan tavallista pienenkaupungin juoruilemista, ja Fredrik pysyi
yhtä etäällä upseerien peli- ja juomaseuroista. Se maailma, jossa me
elimme, kun iltaisin istuimme kiehuvan teekeittiön ääressä, oli
äärettömän kaukana Olmützin asukasten maailmasta, todellakin, niin
»äärettömän kaukana», sillä me luimme joukon tieteellisiä teoksia,
kuljeksimme maanpallon ja tähtikartan halki, tutkimme avaruuden
ääretöntä syvyyttä, tunkeusimme mikroskoopin salaisuuksiin ja
opiskelimme fyysillisiä ja kemiallisia lakia, jotka luonnon kulkua
ohjaavat. Ja kuta suurempi se maailma oli, joka leveni ihastuneitten
silmiemme eteen, sitä vähäpätöisemmältä näytti meistä vähäisen
linnoituskaupunkimme henkinen aatepiiri. Tutkimuksemme eivät ainoastaan
koskeneet luonnontietoa, vaan myöskin muita ajatusten ja tutkimuksen
haaroja. Minä tein Fredrikin tutuksi rakkaan Buckleni kanssa, jota hän
sitte ihaili yhtä paljo kuin minäkin. Sitä paitsi luimme muidenkin
kirjailijain ja runoilijaan teoksia, ja siten muuttuivat yksinäiset
iltamme puhtaan onnen todellisiksi juhlahetkiksi.

Fredrikistä ja Rudolfista tuli minun suureksi ilokseni parhaimmat
ystävykset maailmassa. Heidän leikkiessään oli Fredrik kenties
lapsellisin heistä molemmista, ja usein saivat he minutkin leikkeihinsä.
Tosin sanoi Fredrik, ettei hän luonnostaan ollut erityisesti lapsirakas,
mutta ensiksikin oli Rudolf hänen rakkaan Marthansa poika, ja toiseksi
oli poika itse niin soma ja kiltti, ja piti äärettömästi isintimästään.

Puhuimme usein siitä, mikä Rudolfista tulisi. Sotilas? Ei. Siihen hän ei
kelpaisi, sillä meidän kasvatustavassamme ei tuo vanha uskonkappale
sotilassäädyn kunniasta saisi sijaa. Valtiomies? Kenties. Mutta
luultavasti maanviljelijä. Dotzkyjen maatilojen tulevana perillisenä,
jotka kerran lankeaisivat hänen omakseen, kun Arnon enemmän kuin
kuudenkymmenenkuuden vuoden vanha setä kuolisi, olisi hänellä kylliksi
tehtävää, jos aikoi kunnollisesti näitä hoitaa. Sitte saisi hän omakseen
pienen vaimon ja tulisi onnelliseksi ihmiseksi.

Joulun aikaan kävimme Wienissä viettääksemme juhlapäivät sukulaisteni
luona. Isäni oli nyt kokonaan sopinut Fredrikin kanssa, kun hän huomasi,
että hänen entiset epäilyksensä olivat turhia; mutta sekä hänen että
täti Marian mielestä olin vielä yhäkin »huonoissa» naimisissa. Kuitenkin
huomasivat he, että mieheni teki minut täydellisesti onnelliseksi, ja
eivät siis voineet olla lukematta sitä hänen hyväkseen.

       *       *       *       *       *

Joulupäivänä kokoontui koko perhe isäni luo päivälliselle. Ainoat
vieraat, joita oli pyydetty, olivat hänen ylhäisyytensä »Totisesti» ja
tohtori Bresser. Kun nyt jälleen istuimme pöytään tuossa vanhassa
tutussa ruokasalissa, muistin niin elävästi ne päivälliset, jolloin me
molemmat ensi kerran tulimme selville molemminpuolisesta rakkaudestamme.
Tohtori Bresserin mieleen tulivat samat muistot.

-- Muistatteko vielä sitä kertaa, kun minä pelasin »pikettiä» isänne
kanssa, ja te istuitte ja puhelitte Tillingin kanssa uunin luona? --
kysyi hän minulta. -- Eikös silloin näyttänyt aivan siltä, kuin minä
olisin ollut innostunut pelaamiseen, ja kuitenkin pidin teitä silmällä
ja kuulin äänenne soinnun -- sanoja en voinut eroittaa. Ja jo silloin
sain sen käsityksen että: noista kahdesta tulee pari. Kun nyt näen
teidät yhdessä, tulen uudelleen vakuutetuksi yhdestä asiasta: nuo
molemmat ovat ja tulevat olemaan onnellinen pari.

-- Ihmettelen teidän tarkkanäköisyyttänne, tohtori. Niin, me *olemme*
onnelliset. Tulemmeko myös sitä olemaan? Se ei valitettavasti riipu
meistä, vaan kohtalosta. Jokaisen onnen ajalla on aina vaara tarjona, ja
kuta suurempi edellinen on, sitä kauheampi on jälkimäinen.

-- Mitä teidän sitte tarvitsee peljätä?

-- Kuolemaa.

-- Oi, se ajatus ei juolahtanut mieleenikään. Lääkärinä olen tosin
sangen usein tilaisuudessa tekemään tuttavuutta tuon vihollisemme
kanssa, mutta minä en sitä koskaan ajattele. Onhan hän vielä niin kovin
kaukana noin nuorten ja terveiden ihmisten luota, kuin te olette.

-- Mitä nuoruus ja terveys hyödyttävät sotilasta?

-- Antakaa tuollaisten synkkien ajatusten haihtua mielestänne,
paroonitar, eihän nyt ole sotaa kuuluvissakaan. Eikö totta, teidän
ylhäisyytenne, -- kääntyi hän ministerin puoleen, eihän valtiollisella
taivaalla nykyään näy mitään mustaa pilkkua.

-- Pilkku on liian vähän sanottu, vastasi hän. -- Siellä on suuri, musta
pilvi!

Minä säpsähdin. -- Mitä tarkoitatte? -- kysyin pelolla.

-- Tanska alkaa mennä liian pitkälle --

-- Vai niin, Tanska! -- huudahdin minä, mieli keventyneenä. -- Pilvi ei
siis uhkaa meitä. Kaikissa tapauksissa on minusta hyvin surullista kun
jossain kuulen sodan alkavan, mutta koska ne nyt ovat tanskalaiset
eivätkä itävaltalaiset, niin herättää se minussa osanottoa, mutta ei
pelkoa.

-- Ei sinun tarvitse peljätä, jos Itävaltakin ottaisi osaa sellaiseen
sotaan -- sanoi isäni vilkkaasti. -- Jos puolustamme
Schlesvig-Holsteinin oikeuksia Tanskan ylivoimaa vastaan, niin emmehän
pane mitään vaaralle alttiiksi. Eihän se silloin koske mitään Itävallan
aluetta, jonka kadottaminen voisi tuottaa onnettoman sotaretken -- --

-- Isä, luuletko, että minä, jos meidän joukkojemme täytyisi lähteä
taisteluun, ajattelisin sellaisia vähäpätöisyyksiä kuin Itävallan
alueita, Schlesvig-Holsteinin oikeuksia ja tanskalaista ylivoimaa! Minä
ajattelen silloin vaan yhtä asiaa: sitä hengen vaaraa, jossa meidän
rakkaamme olisivat. Ja tuo vaara on yhtä suuri, alettiinpa sota siitä
tahi siitä syystä.

-- Yksityisen kohtaloa ei voi ottaa lukuun, lapseni, kun on kysymys
maailmanhistoriallisista tapauksista. Kun sota syttyy, niin katoaa
kysymys yksityisen elämästä tuon paljoa tärkeämmän kysymyksen vuoksi:
voittaako meidän maamme tahi joutuuko tappiolle. Ja niinkuin sanoin, jos
joudummekin riitaan tanskalaisten kanssa, niin emmehän kadota mitään,
mutta saamme vaan tilaisuuden laajentaa valtiovoimaamme
saksalaisliitossa. Minun lempiunelmani on, että Habsburgilaiset kerran
saisivat takaisin saksalaisen keisariarvon, joka oikeastaan kuuluu
heille. Minun mielestäni ei sota Tanskan kanssa ole ainoastaan sopiva
tilaisuus poistaa vuoden 1859 häpeää, vaan myöskin vahvistaa meidän
asemaamme saksalaisliitossa ja saattaa meitä tilaisuuteen saavuttaa
korvausta Lombardian menettämisestä -- ja -- kuka tietää, antaa meille
sellaisen vallan, että on pieni asia valloittaa jälleen takaisin tuo
alusmaa. --

Fredrik ei ollut ottanut osaa tähän keskusteluun, vaan puheli iloisesti
Lillin kanssa. Katsoin häneen, ja hirveä tuska vihloi sydäntäni. Sota!
-- Ja hänen, joka oli minulle kaikki, täytyi myös mennä mukaan.
Ajattelin hänet haavoitettuna, rikki-ammuttuna -- ja meidän lyhyen
onnemme raunioina, ennenkuin se oli ehtinyt kukoistaa. -- Pieni
lapsemme, joka pian tulisi maailmaan, -- syntyisikö se isätönnä? -- Ja
kaikki tuo vaan voidakseen vahvistaa »Itävallan asemaa
saksalaisliitossa», puolustaa »Schlesvig-Holsteinin oikeuksia», ja saada
»tuores laakeri Itävallan sotajoukon kunniaseppeleeseen». Asia joka ei
ollut ollenkaan varma, sillä mehän voisimme yhtä hyvin joutua tappiolle
kuin voittaa. Eikä ainoastaan minulle toisi tuo isänmaan luuloiteltu
kunnia kauheata kärsimystä, vaan tuhannet ja jälleen tuhannet niin hyvin
meidän omassa, kuin vihollisenkin maassa saisivat kärsiä samaa tuskaa
mikä nyt vapisutti minua. Eikö olisi sitte mahdollista estää tahi
poistaa tätä sotaa? Jos kaikki yhtyisivät, kaikki hyvät, oikein
ajattelevat, ymmärtäväiset ihmiset -- ja koettaisivat estää tuota
uhkaavaa onnettomuutta --

-- Sanokaa minulle -- lausuin, kääntyen ministeri »totisesti'n» puoleen,
-- ollaanko jo niin pitkällä, että sodan syttymistä ei enää voisi estää?
Oletteko te, valtiomiehet ja valtioviisaat, tehneet mitä olette voineet
estääksenne levottomuutta tuottavia ristiriitoja?

-- Luuletteko te, paroonitar, että meidän tehtävänämme on ihmisten
rauhan ylläpitäminen? Se olisi totisesti ihana tehtävä, mutta aivan
mahdoton täyttää. Meidän tehtävämme on valtioittemme ja
hallitsijasukujemme hyödyn valvominen, maan kunnian suojeleminen,
jokaisen häpeän kostaminen, joka sitä kohtaa --

-- Lyhyesti -- keskeytin minä häntä, -- niiden sotaisten periaatteitten
toteuttaminen, että, niin paljo kuin mahdollista, vahingoittaa
vihollistansa sekä kivenkovaan väittää olevansa oikeassa, vaikka
huomaisikin olevansa väärässä?

-- Totisesti. --

-- Ja tuolla tavoin viekoitella kaksi kansaa sotimaan toisiansa vastaan?
Se on inhoittavaa.

-- Se on kuitenkin ainoa keino.

-- No, mutta kuinka ratkaistaan kahden yksityisen, säädyllisen ihmisen
riidat?

-- Antamalla ne tuomioistuimen ratkaistavaksi. Mutta tähän eivät valtiot
alistu.

-- Enempi kuin raakalaisetkaan, -- keskeytti tohtori Bresser. -- Kestää
varmaankin vielä kauan, ennenkuin kansat tulevat niin sivistyneiksi,
että muodostavat kansainvälisen sovinto-oikeuden.

-- Se ei tule koskaan tapahtumaani -- huudahti isäni. -- On olemassa
eräänlaisia riitoja, jotka täytyy miekoin ratkaista. Jos
tahdottaisiinkin saada toimeen tuollainen tuomioistuin, eivät
voimakkaammat valtiot alistuisi sen alle, enempi kuin kaksi
aatelismiestäkään antaisi välillään tapahtunutta kunnianloukkausta
minkään tuomioistuimen ratkaistavaksi. He valitsevat aivan
yksinkertaisesti varamiehet ja taistelevat sitte urhokkaasti.

-- Mutta kaksintaistelukin on raaka, sivistymätön tapa.

-- Niin, vaan te ette voi muuttaa sitä, tohtori.

-- Minä en ainakaan koskaan sitä *hyväksy*, teidän ylhäisyytenne.

       *       *       *       *       *

Jäimme vielä Wieniin neljäksitoista päiväksi, mutta se ei ollut minulle
hauska aika. Uhkaavat sotahuhut, jotka täyttivät kaikki sanomalehdet ja
olivat kaikkialla keskustelun aineena, poistivat minulta melkein kaiken
elämän ilon. Joka kerta kun tulin ajatelleeksi, miten onnellinen olin,
oli minun myöskin pakko muistaa, kuinka hauras tämä onni oli. Mitä
liikutti meitä Schlesvig-Holstein ja tanskalaiset asetukset? Mitä se
koski meitä, jos »protokolla-prinssi» peräytti tahi vahvisti vuoden 1863
perustuslain? Ainoa, mikä minusta oli järjellistä koko tässä syiden ja
todisteitten sekasorrossa oli, että meidän tuli taistella ahdistettujen
saksalaisten »veljiemme» oikeuksien puolesta. Jos olisin voinut aavistaa
miten tuo »veljellisyys» kaksi vuotta myöhemmin muuttuisi katkerimmaksi
vihollisuudeksi, miten viha Preussiä vastaan silloin olisi vielä
kiivaampi kuin nyt Tanskaa vastaan, silloin olisin huomannut, että
kaikki syyt, joilla sodan syttymistä koetettiin selittää oikeutetuiksi,
eivät olleet muuta kuin turhia juttuja, verukkeita ja juttuja.

Uudenvuoden iltana olimme taas isäni luona. Kun illallista syödessä
kello löi kaksitoista, kohotti isä lasinsa aseittemme kunniakkaalle
menestykselle. Laskin lasini pöydälle koskematta.

-- Ja säilyköön rakkaittemme henki! -- lopetti hän.

Nyt vasta kilistin lasiani.

-- Miksi et kilistänyt lasiasi puheeni ensi puoliskolle, Martha? --
kysyi hän.

-- Siksi, ettei minulla ole muuta toivomusta sotaretken suhteen, kuin
ettei siitä mitään tulisi.

Kun olimme myöhemmin kahden kesken hotellissa, kiedoin käteni Fredrikin
kaulaan ja puhkesin itkuun.

-- Mitä nyt, Martha, miksi itket? Älä aloita uutta vuotta 1864
kyyneleillä, armaani! Etkö ole onnellinen? Olenko jollain tavoin
pahoittanut mielesi?

-- Sinäkö? Oi, ei, ei! Sinä teet minut vaan liian onnelliseksi, liian
onnelliseksi -- ja juuri siksi olenkin niin levoton.

-- Oletko taikauskoinen, Martha? Kuvitteletko mielessäsi, että on
olemassa kadehtivia jumalia, jotka haluavat hävittää kovin suuren
ihmisonnen?

-- Ei, jumalat eivät sitä tee, vaan ajattelemattomat ihmiset tuottavat
itse onnettomuutensa.

-- Sinä ajattelet uhkaavaa sotaa. Eihän ole vielä mitään päätetty, ja
onhan turha liian aikaisin huolehtia. Kuka tietää, tuleeko sotaa
ollenkaan, ja tarvitseeko minun lainkaan mennä mukaan. Tule tänne,
ystäväni, istukaamme tähän, -- hän veti minut viereensä sohvalle, -- älä
tuhlaa kyyneleitäsi ainoastaan mahdollisuuden vuoksi.

-- Jo mahdollisuus minua peloittaa, Fredrik. Jos se olisikin varmaa, en
itkisi näin tyynesti ja hiljaa vaan huutaisin epätoivosta. Mutta jo tuo
mahdollisuus, että sinut tulevana vuonna riistetään minun sylistäni ja
viedään mitä suurimpiin vaaroihin, herättää minussa surua ja epätoivoa.

-- Mutta ajatteles, Martha, sinähän käyt itsekin vaaraa kohden, emmekä
kumminkaan ajattele sitä hirveätä »mahdollisuutta», joka siten meitä
uhkaa. Iloitkaamme elämästä, ja älkäämme ajatelko kaikkien päiden yli
väijyvää kuolemaa.

-- Sinähän puhut kuin täti Maria -- hymyilin minä läpi kyynelten. --
Aivan kuin ei kohtalomme riippuisi omasta tyhmyydestämme,
lyhytnäköisyydestämme, varomattomuudestamme ja julmuudestamme. Miksi on
nyt tämä sota Tanskan kanssa niin välttämättömän tärkeä?

-- Sehän ei ole vielä päätetty, vielähän...

-- Niin, minä tiedän, -- vielähän voi joku sattumus estää onnettomuuden.
Tuollaisessa kauheassa kysymyksessä ei minun mielestäni pitäisi sattuman
saada ratkaista, vaan ihmisten lujan, todellisen *tahdon*. Mutta mitä
auttaa puhua »pitämisestä» ja »ei pitämisestä» -- minähän en kuitenkaan
voi mitään muuttaa, ainoastaan surra olojen järjestystä. Auta minua
siinä, Fredrik! Älä koetakaan lohduttaa minua noilla tavallisilla
turhilla lauseilla! Sinä et itsekään niitä usko -- sinä itsekin vapiset
jalosta harmista. Ainoa lohdutukseni on, että sinäkin kanssani tuomitset
tuon pahan, joka on tekevä minut ja tuhannet muut niin sanomattoman
onnettomiksi.

-- Niin, ystäväni, jos tuo onnettomuus todellakin tapahtuu, en ole
salaava sitä inhoa ja vastenmielisyyttä, jonka tunnen tuollaista
joukkomurhaa vastaan. Mutta siihen asti iloitkaamme elämästä, onhan
meillä toisemme -- mikään ei meitä eroita, ei ole pienintäkään juopaa
sielujemme välillä. Nauttikaamme onneamme, niin kauan kuin voimme,
älkäämme ajatelko niitä mahdollisuuksia, jotka voivat sen turmella.
Vielä ei voi ikuinen rauha maailmassa olla vallalla. Sadan vuoden
kuluttua on aivan sama, olemmeko eläneet kauan tahi emme. Älkäämme panko
niin suurta arvoa onnellisten päivien lukuun, kuin niiden sulouden
äärettömyyteen. Kätkeköön tulevaisuus helmassaan mitä hyvänsä, rakas
vaimoni, -- nykyisyys on niin ihana ja onnellinen, etten voi tuntea
muuta kuin ääretöntä kiitollisuutta.

Puhuessaan veti hän minut hellästi luoksensa ja suuteli päätäni, joka
lepäsi hänen rintaansa vasten. Ja hetkeksi katosivat mielestäni
tulevaisuuden ajatukset, ja minä antausin kokonaan kestävän hetken
suureen ja syvään onnellisuuteen.

       *       *       *       *       *

Sen ajan kuluessa, joka nyt seurasi, elin alituisessa epätoivossa.
Tammikuun 16 päivänä asettivat liittovallat sen vaatimuksen, että
Tanskan tuli kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa poistaa eräs asetus,
jota vastaan Holsteinin säätykokous ja ritaristo pyysi
saksalais-liitolta suojelusta. Tanska kieltäysi. Ja kuka antaisikaan
*käskeä* itseään sellaiseen? Tämä kielto oli tietysti edeltäpäin
aavistettu, sillä preussiläisiä ja itävaltalaisia sotajoukkoja oli
edeltäpäin asetettu rajan luo, ja Helmikuun 1 päivänä menivät ne Eiderin
ylitse.

Verinen arpa oli siis heitetty ja sota alkanut. Tämän johdosta sai
isämme syytä lähettää meille onnittelukirjeen. Mutta hänen ja koko
upseerikunnan suureksi pettymykseksi ei sitä rykmenttiä, johon Fredrik
kuului, vielä komennettu taisteluun. Tämä taaskin tuotti kohta sen
jälkeen valittavan kirjeen isältäni.

-- Onko sinusta, Fredrik, niin kovaa jäädä tänne kotia minun luokseni?
-- kysyin, luettuamme kirjeen. Hän painoi minut sydäntään vastaan, ja
tuo äänetön vastaus oli kylliksi.

Mutta rauhani oli kuitenkin lopussa. Tehdäkseni jotakin, rupesin
tutkimaan Holsteinin historiaa, voidakseni mahdollisesti muodostaa
itselleni mielipiteen siitä »historiallisesta oikeudesta», jonka
hyödyksi nykyinen sota oli julistettu.

Huomasin silloin, että kysymyksessä oleva maa-alue jo vuonna 1027
luovutettiin Tanskalle. Siis on oikeus tanskalaisten puolella, he ovat
maan laillisia herroja.

Mutta kaksisataa vuotta myöhemmin jätetään maa eräälle kuningassuvun
nuoremmalle haaralle ja sitä pidetään silloin Tanskan vasallivaltana.
Vuonna 1326 luovutetaan Schlesvig kreivi Gerhard af Holsteinille ja
juhlallinen asiakirja vahvistaa »ettei sitä koskaan enää sillä tavoin
yhdistetä Tanskaan, että sama mies hallitsee molempia valtioita». Vai
niin, silloinhan on oikeus saksalaisten liittovaltioitten puolella!

Vuonna 1448 vahvistaa luovuttamisen vielä kerran kuningas Kristian I.

Kaksitoista vuotta myöhemmin kuolee Schlesvigin hallitsija lapsetonna,
ja maansäädyt julistavat Tanskan kuninkaan Schlesvigin herttuaksi, ja
hän lupaa heille, että molemmat maat tulevat olemaan ikuisesti
yhdistetyt ja jakamattomat. Tästä tulen minä jälleen pyörälle. Ainoa,
josta nyt voin kiinni pitää on, että »ne tulevat olemaan ikuisesti
yhdistetyt».

Mutta kuta pitemmälle luen, sitä sekavammaksi muuttuu tietoni näistä
historiallisista asioista. Sillä vaikka oli sanottu »ikuisesti
yhdistetyt», alkaa nyt maan ikuinen hajoitus ja jakaminen kuninkaan
poikien välillä. Seuraava kuningas yhdistää jälleen eroitetut osat, ja
lopuksi tulee uusia haaroja: Holstein--Gottorp ja Schlesvig--Sonderburg,
jotka uusien lahjoitusten ja luovutusten kautta jälleen jakautuvat
haaroihin: Sonderburg--Augustenburg, Beck--Glücksburg,
Sonderburg--Glücksburg, Holstein--Glückstadt. Se siinä vaan on, etten
voi tulla selville kaikista noista »burgeista».

Mutta minä jatkan. Kenties löydän tuonnempana sen »historiallisen
oikeuden», jonka tähden meidän maamme poikien nyt täytyy verensä
vuodattaa.

Tanskan kuningas Kristian IV:s sekoitettiin kolmekymmenvuotiseen sotaan,
jonka jälkeen ruotsalaiset ja keisarilliset syöksevät herttuakuntiin.
Nyt tehdään jälleen liitto Köpenhaminassa 1658, jonka mukaan Schlesvigin
herruus annetaan Holstein--Gottorpin suvulle, ja nyt on vihdoinkin
Tanskalaisten herruus, Jumalan kiitos, loppunut.

Mutta mitä tapahtuu jälleen elokuun 22 päivänä 1721? Niin,
gottorpilainen Schlesvigin osa yhdistetään jälleen Tanskan
kuningaskuntaan. Ja kesäkuun 1 päivänä 1773 jätetään myöskin Holstein
Tanskan kuninkaan hallittavaksi -- kokonaisuudessaan pidetään nyt maita
Tanskan maakuntina.

Tämä muuttaa asian. Nyt näen, että tanskalaiset ovat oikeassa.

Mutta eivät täydellisesti. Sillä Wienin kongressissa vuonna 1815
julistetaan Holstein yhdeksi saksalais-liiton osaksi. Tämä suututtaa
tanskalaisia. He keksivät lauseen: »Tanska Eideriin asti» ja koettavat
saada Schlesvigin omakseen, jota he nimittävät »Söndergyllanniksi».
Kaksi vuotta myöhemmin julistaa Tanska, että tämä yhdistys on saatu
toimeen, ja nyt on saksalaisten vuoro vihastua. Nyt alkaa taistelu
todellisesti; joskus voittavat tanskalaiset, joskus saksalaiset.
Preussiläiset voittavat Dybbölin kukkulat, mutta sota ei tästä lopu.
Preussi ja Tanska tekevät rauhan; Schlesvig-Holsteinin täytyy nyt yksin
taistella Tanskaa vastaan ja tulee voitetuksi Istedissä.

Saksalais-liitto vaatii nyt kapinallisia sotaa lopettamaan, jonka he
tekevätkin. Itävallan sotajoukot miehittävät Holsteinin, ja molemmat
herttuakunnat eroitetaan. Kuinka on nyt käynyt tuon »ikuista yhteyttä»
lupaavan kirjallisen vakuutuksen?

Mutta vieläkään ei asia ole ratkaistu. Eräässä Lontoolaisessa toukokuun
8 päivänä 1852 tehdyssä pöytäkirjassa määrätään Schlesvig
perinnölliseksi ruhtinas Kristianille Glücksburgista. Nyt tiedän
myöskin, mistä nimitys »protokollaprinssi» tulee.

Vuonna 1854 saavat molemmat herttuakunnat omat asetuksensa ja tulevat
»tanskalaistutetuiksi». Mutta jo vuonna 1858 täytyy Holsteinin
tanskalaistuttaminen lopettaa.

Nyt olen tullut sangen lähelle nykyistä aikaa, mutta vieläkään en ole
saanut selville kumpaiselleko nuo molemmat maat oikeastaan kuuluvat, ja
mistä parhaallaan kestävä sota oikeastaan on seurauksena.

1863 hyväksyy valtioneuvosto kuuluisan »perustuslain Tanskan ja
Schlesvigin yhteisiä asioita varten». Kaksi päivää myöhemmin kuolee
kuningas. Hänen kanssansa loppuu jälleen yksi suku,
Holstein-Glückstadtilainen, jonka jälkeen Fredrik Augustenburgilainen
esiintyy valtioistuimen tavoittelijana ja pyytää saksalaisliitolta apua.

Tämä antaa heti miehittää Holsteinin saksalaisilla ja hannoverilaisilla
ja julistaa augustenburgilaisen herttuaksi. Miksi?

Mutta Preussi ja Itävalta eivät siihen suostu. Miksi? Sitä en vielä
tänäänkään käsitä.

Sanotaan, että Lontoolaista pöytäkirjaa tulee pitää arvossa. Miksikä
niin? Ovatko sellaisia asioita koskevat pöytäkirjat, jotka eivät
ollenkaan liikuta meitä, niin pyhiä, että niitä täytyy puolustaa omien
poikiemme verellä? -- Uskonsääntönä täytyy pitää että: mitä herrat
viheriän diplomaattipöydän ääressä päättävät, on korkeinta viisautta, ja
että sen päämääränä on vaan isänmaan kunnia ja menestys. Lontoolainen
pöytäkirja täytyy pitää voimassa, mutta tanskalainen perustuslaki
vuodelta 1863 täytyy lakkauttaa, ja sen tulee tapahtua
kahdessakymmenessä neljässä tunnissa. Siitä riippui Itävallan menestys
ja kunnia! Ja kun miekka kerran on paljastettu, ei ole muuta tehtävää
kuin pyytää Jumalan siunausta taistelulle. Sillä täytyyhän sen
epäilemättä olla hyvälle Jumalalle hyvin tärkeää, että toukokuun 8:n
päivän pöytäkirja pidetään voimassa ja marraskuun 18:n päivän laki
lakkautetaan. Hänen tulee pitää huolta siitä, että juuri niin ja niin
moni henkilö vuodattaa verensä, ja niin ja niin moni kylä poltetaan, --
joka tarvitaan siihen, että Glückstadtin suku tahi Augustenburgin suku
saa hallita jotain määrättyä maapalukkaa.

-- Oi, sinä mieletön, nuorasta talutettava, ajattelematon maailma! --
*Se* oli historiallisten tutkimusteni tulos.

       *       *       *       *       *

Sotatantereelta tuli hyviä tietoja, meikäläiset voittivat kerta kerran
perästä. Jo ensimäisen kohtaamisen jälkeen täytyi tanskalaisten jättää
koko Dannevirke; Schlesvigin ja Juutinmaan miehittivät meikäläiset aina
Limvuonoon asti, ja tanskalaiset voivat pysytellä vaan Dybbölin ja Alsin
kukkuloiden ympäristöllä.

Tästä oli minulla hyvä selko, sillä minä olin jälleen hankkinut
itselleni karttoja, joihin nuppineuloilla merkitsin sotajoukkojen
liikuntoja ja asentoja tulevien tietojen mukaan.

Korkein toivoni oli, että meikäläiset niin pian kuin mahdollista
ryntäisivät Dybböliin ja siten lopettaisivat surmaamisen, ennenkuin
Fredrikin rykmentti ehdittäisiin taisteluun käskeä.

Oi, tuota Damokleenmiekkaa! Joka aamu kun heräsin, odotin saavani
kuulla: tänään täytyy meidän lähteä marssimaan. Fredrik oli siihen
valmistautunut, hän luuli, että niin tulisi käymään.

-- Totuta itseäsi niin ajattelemaan, lapseni, -- sanoi hän, -- eihän
vastustaminen auta. Enkä luule sodan loppuvan, vaikka Dybböl
valloitettaisiinkin. Sinne lähetetty armeija on liian pieni voidakseen
pakoittaa tanskalaiset ratkaisevaan päätökseen. Me tulemme lähettämään
sinne useita joukkoja, eikä minunkaan rykmenttiäni siinä tapauksessa
säästetä.

Sotaretki oli jo kestänyt yli kaksi kuukautta, ilman mitään tulosta.
Vihdoinkin huhtikuun 14 päivänä valloitettiin Dybbölin linnoitus.

Tämä tieto otettiin vastaan sellaisella riemulla, kuin jos itse
paratiisi olisi valloitettu. Ihmiset syleilivät toisiansa kadulla:
»Tiedättehän jo, Dybböl?» Kirkoissa laulettiin tedeumia, ja musiikin
harrastajat sävelsivät Dybbölin marsseja ja Dybbölin galopaadeja. Enempi
kuin itse voitosta, iloitsin minä aselevosta, joka vähän aikaa sen
jälkeen Lontoossa välitettiin. Kuinka vapaasti minä hengitin, kuinka
vapaasti mahtoi koko maailma hengittää, ajattelin kirjoittaessani
punaisiin vihkoihini nämä iloiset toiveet. Mutta myöhemmin olen siihen
vierelle sulkumerkkien väliin kirjoittanut: »Tuulentupia!»

En epäillyt hetkeäkään, ettei Lontoon rauhankongressi tekisi loppua
sodasta. Sitä kauheampi oli pettymykseni, kun kahden kuukauden
keskustelujen jälkeen tuli se tieto, ettei kongressi ole saanut mitään
toimeen, vaan on jälleen hajonnut.

Ja kaksi päivää myöhemmin sai Fredrik käskyn lähteä sotaan!

Hän sai kaksikymmentäneljä tuntia valmistuakseen ja jättääkseen
jäähyväisiä.

Syvin sydämen suru täytti nämä kaksikymmentäneljä tuntia. En tiedä,
kumpiko meistä molemmista enempi kärsi, mutta molemmat ansaitsimme yhtä
suurta sääliä. Tiesin, että puolisoni meni veriseen työhönsä inholla, ja
että mahdollinen arvonkorotus oli hänelle hyvin vähäpätöinen palkinto
siitä tuskasta, että hänen *nyt* täytyi minut jättää. Ja hän tiesi että
olisin antanut vuosia elämästäni voidakseni saada onnen pitää hänet
luonani sinä vaikeana aikana, joka nyt oli minulle tulossa -- ja hän ei
voinut jäädä. Oi, miksi, miksi pakoitetaan sotamiestä, paitsi oman maan
puolustukseen, -- sillä sehän olisi vielä oikeutettua ja luonnollista,
-- vielä hyökkäämään toiseen maahan ja panemaan *kaikki* alttiiksi,
elämän, terveyden, kodin, vaimon ja lapset vaan muutamien ulkovaltojen
välillä olevien riitojen tähden? Miksi täytyi nyt esimerkiksi Itävallan
sotajoukon mennä otteluun asettaakseen augustenburgilaisen vieraalle
hallitusistuimelle? Niin, miksi, miksi -- siinäpä kysymys, jota yhdeltä
puolelta pidetään synnyinmaan kavalluksena ja toiselta puolelta Jumalan
pilkkaamisena, ja johon ei senvuoksi koskaan tarvitse vastata...

Kello kymmenen aamulla piti rykmentin lähteä. Me olimme valvoneet koko
yön. Emme olleet tahtoneet kadottaa minuuttiakaan siitä lyhyestä ajasta,
joka meillä oli jälellä. Meillä oli niin paljo toisillemme sanottavaa,
ja kuitenkin puhuimme tuskin ollenkaan. Oli niinkuin varma aavistus
siitä, ettemme koskaan tulisi enää näkemään toisiamme, olisi
vastustamattomasti hiipinyt meidän mieliimme ja estänyt meitä puhumasta
sanaakaan uudelleen näkemisestä. Useimmin puhui Fredrik siitä, mitä
silloin pitäisi tehdä, jos ei hän tulisi takaisin.

-- Pieni lapseni, jota en kenties koskaan saa sydäntäni vasten painaa,
minkä nimen se on saava?

-- Fredrik tahi Fredrika. --

-- Ei, Martha on kauniimpi. Jos se on tyttö, niin anna hänelle se nimi,
joka oli hänen kuolevan isänsä huulilla viimeisellä -- --

-- Fredrik, miksi puhut aina kuolemastasi? Kun tulet takaisin --

-- Niin, *kun* -- kertoi hän hiljaa.

       *       *       *       *       *

Monta viikkoa sairastin elämän ja kuoleman vaiheella. Lapseni oli
kuollut heti synnyttyään. Tuska, jonka ero rakkaasta puolisostani tuotti
minulle juuri siihen aikaan, kun olisin tarvinnut kaiken voimani
kestääkseni taistelussa ruumiillista kipua vastaan, oli tykkänään
heikontanut minut ja melkein ottanut hengen minulta. Lääkärin oli
täytynyt luvata miehelleni antaa hänelle tietoja tapauksesta, ja hänen
täytyi nyt lähettää tuo ikävä sähkösanoma, että lapsi oli kuollut heti
synnyttyään ja että äiti oli hengenvaarassa.

Minä sitävastoin en saanut pitkään aikaan mitään tietää Fredrikistä. En
tuntenut ketään ja hourailin yöt ja päivät. Olin keskellä tulisinta
taistelua, näin luotien lennon ja tunsin pajunetin pistot rinnassani.
Näin sotamiesten kaatuvan ympärilläni, näin heidän ruumiinsa tulevan
silvotuksi ja kuulin heidän kauheat valitushuutonsa. Heidän kohtalonsa
säälitti minua sanomattomasti, ja niidenkin kohtalo, joiden täytyi
heidän tähtensä kärsiä ja surra. -- Varmaankin löytynee joku, joka voisi
auttaa ja tehdä lopun tästä kaikesta, joku, joka voimallisella sanallaan
voisi vierittää tuon painon minun ja koko ihmiskunnan sydämeltä, ja minä
halasin hartaasti heittäytyä tuon tuntemattoman jalkoihin ja rukoilla:
Auta tästä kurjuudesta -- armollinen, vanhurskas, auta! Aseet pois, --
aseet pois!

Tuo huuto huulillani heräsin eräänä päivänä tiedottomuudesta. Isäni ja
täti Maria seisoivat sänkyni vieressä, ja edellinen sanoi minulle
tyynnyttäen:

-- Niin, lapseni, ole rauhallinen, pian pannaan kaikki aseet pois.

Tunsin kummallisen tunteen herätessäni tuosta kauan aikaa kestäneestä
tiedottomuudesta. Ensin tuo iloinen, omituinen havainto, että on vielä
elossa, ja sitte tuo jännittävä kysymys: kuka minä sitte oikeastaan
olen?

Vastaus tähän kysymykseen, joka äkkiä selvästi tuli mieleeni, muutti
tuon juuri heränneen elämän ilon katkerimmaksi tuskaksi. Oi, minähän
olin sairas Martha Tilling, jonka pieni lapsi oli äsken kuollut, ja
jonka mies oli sodassa. -- Kuinka kauan oli hän ollut poissa? Sitä en
tiennyt.

-- Elääkö hän? Onko häneltä tullut kirjeitä ja sähkösanomia? -- olivat
ensimäiset kysymykseni.

Kyllä. Kirjoituspöydälläni oli kokonainen pieni kasa molempia, jotka
olivat tulleet sairauteni aikana. Suurimmaksi osaksi vaan kysymyksiä
*minun* voinnistani, pyyntöjä, että joka päivä, ja jos mahdollista joka
tunti saada tietoja terveyteni tilasta. Tätä luonnollisesti ainoastaan
niin kauan kuin Fredrik oli sellaisissa paikoin, jossa hän voi saada
sähkösanomat.

En saanut heti lukea Fredrikin kirjeitä, koska ne olisivat voineet
liiaksi liikuttaa mieltäni. Mutta niin paljo sain tietää, että hän vielä
oli vahingoittumatta ja oli ottanut osaa useihin onnellisiin
taisteluihin. Sota loppuisi varmaankin pian. Vihollinen pysytteli Als'in
ympäristöllä, ja jos se vaan voitaisiin valloittaa, niin palajaisivat
sotajoukkomme voittoisina.

Nämät tyynnyttävät tiedot sain isältäni, ja täti Maria kertoi minulle
sairaudestani. Hän oli nyt ollut luonani useita viikkoja, aina siitä
päivästä, jolloin lapseni syntyi ja kuoli. Tämän voin vielä muistaa,
mutta mitä sitte seurasi, isäni tulo, tiedot Fredrikiltä, sairauteni eri
tilat, -- kaikesta tuosta en mitään tiennyt. Nyt vasta sain tietää, että
tilani oli ollut niin arveluttava, että lääkäri oli jo jättänyt kaiken
toivon ja isäni oli kutsuttu »näkemään minua viimeisen kerran».
Fredrikille oli tarkasti lähetetty kaikki nuo surulliset tiedot, mutta
myöskin hyvät. Muutamia päiviä takaperin oli lääkäri jälleen ruvennut
toivomaan, ja otaksuttiin Fredrikin jo saaneen tuon iloisen uutisen.

-- Lieneeköhän hän itse vielä elossa -- sanoin minä huoaten.

-- Älä epäile, Martha, kehoitti täti Maria. -- Hyvä Jumala ja hänen
pyhänsä eivät olisi säästäneet häntä tähän asti meidän esirukoustemme
vuoksi, sitte heti koetellaksensa sinua niin ankarasti. Miehesi pelastuu
kyllä sinulle, sillä minä olen rukoillut yhtä lämpimästi hänen kuin
sinunkin puolestasi -- olenpa vielä lähettänyt hänelle siunatun
lumouskalun. -- Niin, niin, puista sinä vaan päätäsi, -- sinä et yhtään
luota tuollaisiin, mutta ne nyt eivät ainakaan vahingoita. Ja kuinka
usein on nähtykään, että ne todellakin ovat auttaneet. Sinä itsekin olet
todisteena siitä, mitä pyhien esirukoukset vaikuttavat, sillä sinä olit
jo kuolemaisillasi, kun minä käännyin sinun suojelijasi, pyhän Marthan
puoleen...

-- Ja minä -- keskeytti häntä isäni, joka ei juuri ollut yhtä mieltä
sisarensa kanssa, minä annoin kutsua tänne tohtori Braunin Wienistä ja
hän pelasti sinut.

Seuraavana päivänä sain hartaasta pyynnöstäni lukea Fredrikin kirjeet,
jotka suurimmaksi osaksi olivat ainoastaan lyhyitä kysymyksiä tahi
lakoonisia tietoja, niinkuin: »Eilen taistelu, vahingoittumatta». --
»Marssimme tänään eteenpäin. Lähettäkää sähkösanomat ***n.» Yhdellä
kirjekuorella, joka sisälsi pitemmän kirjeen, seisoi: »Ei saa antaa,
ennenkuin kaikki vaara on ohitse.» Tämän kirjeen luin ensiksi.

»Marthani. Saanetko koskaan lukea näitä rivejä? Viimeinen tieto, jonka
sinusta sain, kuului: »Sairaalla kova kuume, tila arveluttava.» *Jos*
tämä kirje tulee käsiisi, niin tiedät tosin, että olen pelastunut
vaarasta, mutta tiedä myös minun tilani, kun minä -- taistelun
edellisenä iltana -- kuvittelin mielessäni, että rakastettu vaimoni
lepäsi kuolemaisillaan. Että hän huusi minua, ojensi käsivartensa
kaivaten puoleeni! -- Emmehän olleet edes oikein saaneet sanoa hyvästiä
toisillemme. Ja lapsemme kuollut, ja minä itse kenties kuollut huomenna
-- jos joku luoti minuun sattuu. Jos tietäisin edeltäpäin, ettei sinua
enää ole, olisi kuolettava luoti minulle onnellisin sattuma. Mutta jos
sinä olet pelastunut -- ei, silloin en vielä tahdo ajatella kuolemaa.

»Tänään on meillä ensimmäinen taistelu. Tähän asti oli tiemme kulkenut
voitettujen alueitten läpi, joista tanskalaiset olivat vetäytyneet pois.
Palavia kyliä, tallattuja vainioita, ympäri heiteltyjä aseita ja
päähineitä, kranaatinpalaisten repimiä maakokoja, verilätäköitä,
kuolleita hevosia, joukkohautoja; sellaisilta näyttivät ne maisemat,
joiden läpi riensimme voittajien jäljessä, saavuttamaan, jos
mahdollista, yhä uusia voittoja, se tahtoo sanoa, sytyttämään uusia
kyliä ja niin edelleen. Niin olemme tehneet tänäänkin. Asema on meidän.
Takanamme seisoo yksi kylä tulessa, mutta kaikeksi onneksi olivat
asukkaat siitä paenneet. Erääseen talliin oli kuitenkin unohdettu yksi
hevonen. Kuulin miten hevosraukka hyppi ja hirnui. Tiedätkö, mitä minä
tein -- siitä en varmaankaan saisi kunniamerkkiä, jos se tulisi
asianomaisten korviin -- niin, sen sijaan, että olisin tappanut pari
tanskalaista, tunkeusin talliin päästääkseni hevosraukan irti.
Mahdotonta! Tuli oli tarttunut jo seimeen, kavioiden alla oleviin
olkiin, hevosen harjaan. -- Silloin ammuin kaksi revolverin laukausta
sen päähän; se kaatui heti ja pelastui siten tuskallisesta kuolemasta
liekkeihin. Sen jälkeen takaisin taisteluun, ruudin ja veren
murhanhajuun, räiskyvien kanuunain hirveään meteliin, kaatuneihin
hirsikasoihin, raivokkaisiin sotahuutoihin. Useimmat minun ympärilläni,
sekä ystävät että viholliset, näyttivät olevan raivoisassa sotainnossa,
minä yksin olin tavattoman tyyni. Minä en voinut kiihoittaa itseäni
minkäänlaiseen tanskalaisvihaan -- mitä ihmettä tekivätkään urhokkaat
tanskalaiset, kun he taistelivat meitä vastaan? Ei mitään muuta kuin
velvollisuutensa. Ajatukseni olivat sinun luonasi, Martha. -- Näin sinut
kuolinvuoteellasi, ja ainoa toivoni oli, että luoti minua kohtaisi.
Mutta näitten synkkien ajatusten väliltä pilkoitti kuitenkin joskus
esiin toivon ja kaipauksen säde: Ajatteles, jos hän elää! Ajatteles, jos
minä tulisin takaisin!

»Ottelu kesti kaksi tuntia, ja me tulimme voittajiksi. Vihollinen pakeni
ja me emme häntä seuranneet, meillä oli kylliksi työtä
taistelutanterella. -- Muutamia satoja askeleita kylästä ja tulipalon
säästämänä on eräs suuri talonpoikaistalo, jossa on suuri joukko tyhjiä
asuinhuoneita ja talleja. Täällä tulemme viettämään yömme ja tänne
olemme tuoneet haavoitettumme. Huomisaamuna hautaamme kuolleet.
Varmaankin silloin tavallisuuden mukaan pannaan hautaan useita
eläviäkin, sillä harvinaista ei suinkaan ole, että haavakuume muuttuu
jäykistäväksi suonenvedoksi. Monet, jotka ovat unohtuneet
taistelutanterelle, kuolleina, haavoitettuina, jopa
haavoittumattominakin, täytyi meidän jättää oman onnensa nojaan,
nimittäin sellaiset, jotka ovat tulleet haudatuiksi kaatuneitten
huoneiden raunioihin. Siellä voivat ne, jotka ovat kuolleet, hitaasti
maatua; haavoitetut voivat vähitellen vuotaa kuiviin ja
haavoittumattomat hitaasti kuolla nälkään. Ja me voimme -- hurrata! --
rientää eteenpäin »raittiissa, iloisessa sodassa».

»Kun ensi kerran vihollisten kanssa yhdytään, syntyy varmaankin oikea
taistelu. Kaikesta päättäen tulee silloin kaksi suurta armeijaa
seisomaan toisiansa vastaan, ja kuolleitten ja haavoitettujen luku
saattaa kohota kymmeneentuhanteen ja enempäänkin. Sillä kun kanuunat
alkavat hävittävän työnsä, silloin katoavat ensimäiset rivit molemmilta
puolin niinkuin akanat. Eikö se ole suurenmoinen keksintö! Mutta vielä
paremmin tulee käymään, kun on tultu niin pitkälle ampumatekniikissä,
että kumpaisenkin armeijan tarvitsee ampua vaan yksi laukaus, joka heti
kukistaa koko vihollisen armeijan. Kenties silloin kokonaan heretään
sodan käynnistä, kun ei sodan voitto enää riipu ylivallasta, vaan edut
ovat taistelevien välillä tasan jaetut. Miksi kirjoitan kaiken tämän
sinulle? Miksi en, niinkuin sotilaan tulee, puhkea ylistysvirsiin
verisen toimeni ihanuudesta? Siksi, että janoan totuutta, että
peittelemättä haluan lausua minkä pidän totena. Siksi, että aina olen
vihannut valheellisia korupuheita, ja varsinkin nyt, kun seison kasvot
kasvoja vastaan kuoleman kanssa. Ja kun puhun sinulle, joka kenties
myöskin olet kuolemaisillasi, tunnen vielä syvempää tarvetta puhua
avonaisesti kaikki, joka on sydämelläni. Muut ajatelkoot toisella
tavalla ja puhukoot toisella tavalla kuin ajattelevat, mutta minun
täytyy, minä *tahdon* sanoa vielä kerran, ennenkuin joudun sodan
uhriksi: *minä vihaan sotaa!* Jos jokainen, joka tuntee samoin kuin
minä, uskaltaisi lausua sen ääneen -- mikä kauhea vastalause
kaikuisikaan taivasta kohden! Kaikki ne hurraahuudot, jotka nyt kaikuvat
taistelutanterilla, ja kaikki se kanuunanjyrinä, joka säestää noita
huutoja, tulisi voitetuksi, kun armoa janoava ihmiskunta huutaisi:
»*Aseet pois!*»

»Kello puoli neljä aamulla.»

»Yllä olevan kirjoitin viime yönä ja sitte heittäysin heinäsäkille ja
nukuin pari tuntia. Puolen tunnin perästä lähdemme jälleen liikkeelle,
ja tämä kirje täytyy minun sitä ennen jättää sotapostiin. Kaikki ovat jo
valveilla ja varustautuvat lähtemään. Mies raukat! Hyvin vähä ovat he
saaneet levätä eilisen kovan työn jälkeen. Kuinka he voinevat jaksaa
tänään.»

»Äsken kävin katselemassa tilapäistä sairaalaamme, jonka jätämme tänne
jälkeemme. Haavoitettujen ja kuolevien joukossa näin pari, joille olisin
tahtonut tehdä saman ystävyydentyön, kuin olin tehnyt hevosraukalle:
antaa heille kumpaisellekin vapauttavan luodin. Siellä lepää yksi, jonka
koko alaleuka on pois ammuttu, ja toinen, joka -- mutta kylliksi jo...
Minä en voi heitä auttaa, kukaan muu kuin kuolema ei voi heitä auttaa.
Mutta kuolema tulee valitettavasti usein niin hitaasti. Kun joku
epätoivossa huutaa häntä, on hän tavallisesti kuuro. Hänellä on niin
paljo työtä toisaalla. Hän poimii pois niitä, jotka niin hartaasti
haluaisivat parantua, jotka rukoillen häneltä anovat: »Oi, säästä minua,
säästä minua!»

»Hevoseni on satuloitu, minun täytyy lopettaa nämä rivit. Elä terveenä,
Martha! -- *Jos* vielä elät.»

       *       *       *       *       *

Kirjeiden seassa löytyi myöhäisempiäkin kuin tämä edellinen. Tuon suuren
taistelun jälkeen, johon Fredrik edellisessä kirjeessään viittasi,
kirjoitti hän seuraavaa:

»Päivä on meidän. Olen vahingoittumatta. Siinä kaksi hyvää uutista,
ensimäinen isällesi, toinen sinulle. Että sama päivä on tuottanut
tuhannelle muulle sanomatonta surua ja tuskaa, sitä en *minä* voi olla
ajattelematta.»

Eräässä toisessa kirjeessä kertoi Fredrik, että hän oli kohdannut
serkkunsa Gottfriedin.

»Kuvittelepas, millainen hämmästys! Kenen näen ratsastavan ohitseni
yhden osaston etunenässä? Täti Cornelian ainoan pojan. Ajatteles, missä
epätoivossa hänen äitiraukkansa lienee. Reipas poika itse oli sangen
iloinen ja ihastunut saadessaan olla mukana. Hän sanoi minulle: Kuinka
suloista on taistella saman asian puolesta, serkku, ja rinnatuksin. Eikö
sitä voi kutsua onneksi, että sattuu olemaan sota samana vuonna, kuin
minä saan luutnantti-valtakirjani? Olen nyt tilaisuudessa hankkimaan
itselleni kunniamerkin urhoollisuudesta. -- Ja äitisi, -- kysyin minä,
-- miltä hänestä tuntui sotaan lähtösi? -- Samalta kuin kaikista
muistakin äideistä; hänkin vuodatti katkeria kyyneleitä, joita hän
kuitenkin koetti peittää, ettei häiritsisi minun iloani. -- Ja miltä
sinusta itsestäsi tuntui, kun ensi kerran otit osaa tappeluun? -- Oi
ihanalta, minä olin aivan hurmautunut! -- Sinun ei tarvitse sanoa muuta
kuin mitä ajattelet, poikani, -- sanoin minä, -- kysymystä ei nyt tee
sinulle päällikkösi, vaan ihminen ja ystäväsi. -- En voi sanoa muuta,
kuin että olin ihastunut ja hurmautunut. Olihan se tosin hirmuista
joskus, mutta samalla suurenmoista. Tieto siitä, että täytän ihmisen
parhainta velvollisuutta: taistelen kuninkaan ja synnyinmaan puolesta,
ja sitte se että kuolema, jota niin paljo peljätään, täällä on niin
lähellä minua ja mitä tuhansia ympärilläni -- niin, heiluttaa
viikatettaan minunkin pääni ylitse -- kaikki tuo panee minut niin
omituisen ylevään ja eepilliseen mielialaan. -- Tunnen, kuinka historian
hengetär liikkuu ylitsemme ja antaa miekoillemme voittoihin voimaa.
Sydämeni täyttää jalo vihastus noita hävyttömiä vihollisia kohtaan,
jotka tahtovat jalkojensa alle tallata Saksan kansan oikeuksia, ja minä
tyydytän kostonhimoani melkein juhlallisella tunteella.» --

»Näin puhui nuorukainen ja minä annoin hänen puhua. Olinhan minäkin
jotain senkaltaista tuntenut, kun sodan pauhu ensi kerran jyrisi
ympärilläni. »Eepillinen» oli juuri oikea sana, sillä koulussahan meidät
kasvatetaan sotilaiksi sen hengen avulla, jonka imemme historiallisista
oppikirjoista. Mutta minä opin jo kyllin aikaisin huomaamaan, ettei
sodanhalu ole mitään kaunista ja jaloa, vaan on ihmisen arvoa alentavaa,
muinaisen eläimellisyyden uudelleen heräämistä. Ainoastaan se, joka
voipi tulla raivoisan murhanhalun hurmaukseen, ainoastaan se, joka --
niinkuin olen nähnyt monen tekevän -- voimakkaalla lyönnillä halkaisee
aseettoman vihollisen pään, ainoastaan se, joka on alentunut
verenhimoisen tiikerin asemaan, ainoastaan se voipi nauttia »sodan
hurmauksesta». Mutta minä en koskaan. -- Marthani, usko minua, -- minä
en koskaan.»

»Gottfried on ihastuksissaan siitä, että me itävaltalaiset taistelemme
saman oikean asian puolesta kuin preussiläisetkin. (Aivan kuin ei
*jokaista* asiaa armeijakäskyissä esitettäisi oikeaksi!) -- Niin, me
saksalaiset olemme kaikki yksimielistä veljeskansaa, -- huudahti hän.
Kyllä, kyllä, se näkyi kolmekymmenvuotisessa sodassa ja myöskin
seitsenvuotisessa, -- sanoin minä puoliääneen. Mutta Gottfried ei
kuunnellut minua, vaan jatkoi: -- Toistemme tähden ja toistemme kanssa
voitamme jokaisen vihollisen. -- Mutta ajatteles, poikaseni, jos
preussiläiset ja itävaltalaiset joutuisivat riitaan keskenänsä ja
seisoisivat vihollisina toisiansa vastaan. -- Sitä ei voi ajatella. Nyt,
kun veremme on vuotanut saman asian tähden, ei mitään sellaista voi enää
koskaan tapahtua. -- Varoitan sinua käyttämästä sanoja »ei koskaan» ja
»ikuisesti» sellaisissa kysymyksissä, jotka koskevat valtiollisia
asioita. Samanlainen kuin päivänkorento on elävien olentojen maailmassa,
on myös ystävyys tahi vihollisuus kahden kansan välillä.»

»Minä en kirjoita tätä, Martha, senvuoksi että luulen sen huvittavan
sinua sairaana ollessasi, mutta minua aavistuttaa, että tulen kaatumaan
ja silloin en tahdo, että ajatukseni menevät kanssani hautaan
lausumatta. Kirjeenihän voipi löytyä, ja sen voi lukea joku muukin
paitsi sinä. Ja mikä liikkuu ilman ennakkoluuloja ajattelevain ja
inhimillisesti tuntevain sotilasten sydämen syvyydessä, sitä ei saa
ikuisesti kätkeä ja vaitioloon peittää.»

Viimeinen saapuneista kirjeistä oli lähetetty viisi päivää takaperin.
Mitä kaikkea oli voinutkaan tapahtua näinä viitenä päivänä, -- viitenä
päivänä sodassa! Minut valtasi kauhea epätoivo. Miksi en ollut eilen
enkä tänäänkään saanut mitään tietoja. En luule kuumesairaan kiihkeämmin
haluavan vettä, kuin minä halusin kirjettä tahi sähkösanomaa.

Isäni täytyi matkustaa Grumitziin ja hän voikin jo nyt jättää minut,
sillä kaikki vaara oli ohitse. Niin pian kuin olin koonnut vähä voimia,
matkustaisin minäkin sinne pikku Rudolfin kanssa. Raittiissa maaseudun
ilmassa oleminen virkistäisi minut vasta perinpohjin, ja olisi hyvä
pojallekin. Täti Maria jäi vielä luokseni ja hänen piti seurata minua
Grumitziin, jonne myös Rosa ja Lilli olivat edeltäpäin menneet. Minä
annoin heidän määräillä miten tahtoivat, mutta kaikessa hiljaisuudessa
päätin itsekseni, että niin pian kuin suinkin voin, matkustan
Schleswig-Holsteiniin.

Missä Fredrikin rykmentti nykyään oli, emme tienneet! Se oli minulle
kova koetus, sillä minä olisin mielelläni tahtonut joka tunti lähettää
sähkösanoman kysymyksellä: Elätkö vielä?

-- Koeta vähä hillitä levottomuuttasi -- sanoi isäni eräänä päivänä, --
muutoin voit helposti uudelleen sairastua. Mitä merkitseekään kaksi
päivää ilman tietoja -- turhia! Sodassa ei kaikkialla löydä
kirjelaatikoita ja sähkösanomatoimistoja. Sotaposti ei kulje
säännöllisesti ja helposti voipi tapahtua, ettei saa neljääntoista
päivään mitään tietoja, eikä se kuitenkaan tarvitse merkitä mitään
ikävää. Minun aikanani oli kirjeiden kulku joskus hitaampaakin, eikä
minun tähteni sentään oltu levottomia.

-- Kuinka sinä sen tiedät, isä? Olen varma siitä, että sinun omasi
pelkäsivät yhtä paljo sinun henkesi tähden, kuin minä nyt mieheni. Tahi
kuinka, täti Maria!

-- Me luotimme enempi Jumalaan, kuin sinä, -- vastasi täti. -- Me
tiesimme, että jos Luoja oli niin määrännyt, tulisi isäsi kyllä
takaisin, saimmepa tietoja tahi emme.

-- Ja jos en olisi tullutkaan takaisin, niin olisitte te kyllä
rakastaneet tarpeeksi isänmaatanne havaitaksenne, ettei yksityisen
henkilön elämä merkitse mitään verrattuna siihen suureen asiaan, jonka
edestä hän on henkensä uhrannut. Sinä, Martha, et ole oikea isänmaan
ystävä. Mutta en tahdo nyt riidellä sinulle. Pääasia on, että jälleen
paranet ja säästyt pojallesi, että voit kasvattaa hänestä kunnon miehen
ja innokkaan isänmaan puolustajan.

       *       *       *       *       *

En parantunut niin nopeasti kuin ensin oli toivottu. Kun ei tietoja
vieläkään kuulunut, tulin niin kiihkeään mielentilaan, etten päässyt
vapautumaan kuumeesta, joka minua ahdisteli. Yöllä näin kauheita unia ja
päivällä vaivasi minua levoton kaipaus ja synkät mietelmät. Asiain näin
ollen, ei ollut ihmeellistä, jos eivät voimat palanneet.

Kerran, yhden yön jälkeen, jolloin hirveät näyt enemmän kuin tavallista
minua vaivasivat -- näin Fredrikin elävältä haudattuna suuren ihmis- ja
hevosjoukon alle -- tulin todellakin uudelleen sairaaksi ja aivan
hengenvaarallisesti. Täti Maria-raukalla ei ollut helppo tehtävä. Hän
piti velvollisuutenaan alituisesti lohduttaa minua ja kehoittaa minua
nöyryyteen, mutta hänen lohdutuksensa, varsinkin hänen vakuutuksensa,
että se ja se oli ennalta »määrätty», herätti minussa vaan suurta
harmia. Ja sen sijaan, että olisin antanut hänen tyynesti saarnata,
kiihoituin häntä vastustamaan, vakuuttaen, että hänen puheensa oli vaan
tuhmuuksia! Kaikki tämä luonnollisesti loukkasi hyvää täti Mariaa, jota
vielä huolestutti kapinoitseva sieluntilani ja tämän kiihoituksen
tuottamat huonot seuraukset.

Oli ainoastaan yksi keino, jolla vähän tyynnyin: kun pikku Rudolf sai
tulla luokseni. Mutta hän ei viihtynyt hyvin synkässä, pimeässä
sairashuoneessa, ja hänestä oli varmaankin surullista nähdä muutoin niin
iloinen äitinsä alituisesti vuoteen omana, itkenein silmin ja kalpeana.
Hän tuli itsekin alakuloiseksi, ja senvuoksi en koskaan hennonut pitää
häntä kauan luonani.

Isäni lähetti usein kirjeitä ja kyselyjä. Hän oli kirjoittanut sekä
Fredrikin everstille että muutamille upseereille, mutta ei ollut saanut
vielä vastausta. Kun luettelo kaatuneista julaistiin, lähetti hän aina
minulle sähkösanoman: »Fredrik ei ole kaatuneitten joukossa.»

-- Mutta jos te petätte minua, -- sanoin eräänä päivänä täti Marialle:
-- Jos hän on jo kauan ollut kuollut, ja te vaan koetatte sitä minulta
salata.

-- Minä vannon sinulle. --

-- Uskosi, -- sielusi autuuden kautta?

-- Sieluni autuuden kautta.

Sellainen vakuutus teki minulle sanomattoman hyvää, ja nyt toivoin
jälleen hartaasti. Joka tunti, joka minuutti odotin sähkösanoman tuloa.
Jokaista liikettä huoneessa luulin kirjeenkantajan tai sähkösanoman
tuojan askeleiksi. Oi, kun luon katsahdukseni niihin päiviin, ovat ne
minusta kuin pitkiä, tuskallisia vuosia.

Seuraava valonsäde surullisessa tilassani oli tieto, että jälleen oli
saatu toimeen aselepo -- tällä kertaa se kaiketi oli rauha. Kun tämä
iloinen uutinen oli saapunut, sain heti toisena päivänä olla ensi kerran
vähän aikaa jalkeilla. Rauha! Mikä suloinen, tyyneyttä tuova ajatus!
Kenties liian myöhäiseen minulle -- mutta sama se, tunsin nyt ensi
kerran pitkään aikaan itseni jälleen tyynemmäksi. Ainakaan en tarvinnut
enää joka hetki ajatella sitä kauheata taistelua, joka kenties juuri
parhaallaan Fredrikin ympärillä raivosi.

-- Jumalalle olkoon kiitos, nyt sinä alat jo parantua, -- sanoi täti
Maria eräänä päivänä autettuaan minua ikkunan vieressä olevaan
nojatuoliin istumaan. -- Ja sitte me matkustamme Grumitziin.

-- Niin pian kuin olen saanut vähä enempi voimia, matkustan minä --
Alsiin.

-- Alsiin! Mutta, lapseni, mitä sinä ajattelet?

-- Tahdon siellä hakea sen paikan, jossa Fredrik on tullut haavoitetuksi
tahi -- -- minä en voinut lopettaa lausetta.

-- Tuonko pikku Rudolfin tänne? -- kysyi täti Maria hetken kuluttua. Hän
tiesi tämän keinon parhaaksi poistaakseen minulta hetkeksi synkät
ajatukseni.

-- Ei, ei nyt, tarvitsen levätä ja olla yksin. Teet minulle hyvän työn,
täti, jos menet vähäksi aikaa sivuhuoneeseen -- koetan nukahtaa
hiukkasen -- olen niin väsynyt.

-- Hyvä ystäväni, jätän sinut rauhaan. Tässä pöydällä vieressäsi on
soittokello, jos minua tarvitaan.

-- Joko kirjeenkantaja on käynyt täällä?

-- Ei. Ei ole vielä postin aika.

-- Kun hän tulee, niin herätä minut.

Nojausin tuolin selkää vastaan ja suljin silmäni. Täti läksi hiljaa
huoneesta. Kaikki liikkuivat ympärilläni varpaillaan, etteivät minua
häiritsisi.

En tahtonut nukkua, vaan halusin olla yksin ajatuksineni. Olin samassa
huoneessa ja samalla paikalla kuin sinäkin päivänä, jolloin Fredrik tuli
ja sanoi minulle: »Nyt meidänkin täytyy lähteä sotaan!» Niinkuin
silloinkin, tuntui nytkin ilma tukehduttavalta ja ruusut levittivät
voimakasta tuoksuaan, ja minä luulin kuulevani sotatorven ääntä, joka
kiirehti matkaan joutumaan. Minä voin kuvitella täydellisesti mielessäni
sen mielentilan, jossa silloin olin -- uneksin, että ovi aukeni ja
Fredrik hiipi sisään sanoakseen minulle jäähyväisiä. Vähitellen tunsin
kadottavani tietoisuuden nykyisyydestä, ja elin vaan tuota tuskallista
eronhetkeä: -- Kaikki, mitä sen jälkeen oli tapahtunut unohtui ja tuo
päähänpisto, joka oli minut vallannut, tuli yhä voimakkaammaksi. Odotin
vaan, että ovi avautuisi ja rakastettuni astuisi sisälle. Mutta
voidakseni sitä nähdä, täytyi minun uneksia, että pidin silmäni auki.
Tämä oli tosin vähä rasittavaa, mutta onnistui kuitenkin -- avasin
hiuskarvan verran silmänluomiani, ja... Ja tuossa oli suloinen
näköhairahdukseni, kaivattuni. Ääneen nyyhkyttäen peitin kasvoni
käsilläni.

-- Oi, Fredrik, Fredrik, kadotettuni! -- nyyhkytin minä, voimatta
hillitä epätoivoista itkuani.

-- Martha, vaimoni!

Mitä se oli? Todellinen ääni -- hänen -- ja todelliset käsivarret, jotka
syleilivät minua myrskyisesti. --

Unelma se ei ollut, lepäsin puolisoni sylissä.

       *       *       *       *       *

Silloin kuin viimeisen eromme hetkellä tuskamme ilmeni vaiti-olona ja
kyyneleinä, enempi kuin sanoina, samoin nytkin ilmeni ilomme tänä
jälleennäkemisen hetkenä. Tunsin selvästi, että voisin tulla hulluksi
ilosta, kun jälleen suljin syliini tuon niin kauan kaivatun, kuolleeksi
luullun.

Kuultuaan ensimäisen riemuhuutoni riensi täti Maria huoneeseen.
Hänelläkään ei ollut vähintäkään aavistusta Fredrikin takaisin tulosta,
ja kun hän sai nähdä hänet heittäysi hän tuolille huutaen: -- Jesus,
Maria ja Josef!

Kauan kesti ennenkuin ensimäinen ilon-huumaus oli senverran asettunut,
että molemminpuoliset kysymykset, ilmoitukset ja kertomukset voivat
alkaa. Silloin saimme tietää, että Fredrik oli haavoitettuna jäänyt
makaamaan yhteen talonpoikaistupaan, mutta hänen rykmenttinsä oli
rientänyt eteenpäin. Hänen haavansa ei ollut vaarallinen, mutta
kuitenkin oli hän saanut useita päiviä maata tunnotonna kuumeessa.
Kirjeitä ei hän ollut saanut pitkään aikaan, eikä hän ollut myöskään
voinut sellaisia lähettää. Hänen parannuttuaan oli jo aselepo tehty, ja
sota oli melkein lopetettu! Mikään ei pidättänyt häntä rientämästä
kotiin, ja hän matkusti yöt ja päivät joutuakseen perille niin pian kuin
mahdollista. Jos minä olin hengissä, jos minä olin pelastettu, sitä ei
hän tiennyt. Hän ei edes koettanutkaan saada sitä tietää, hän tahtoi
vaan rientää kaivattua päämäärää kohti.

Pian matkustimme kaikki isäni maatilalle. Fredrik oli pyytänyt ja saanut
pitemmän aikaa virkavapautta hoitaakseen terveyttänsä. Ja missä voisi
hän tehdä sen paremmin kuin raittiissa, puhtaassa maan-ilmassa
Grumitzissa.

Se oli onnellinen jälkikesä, en muista yhtään aikaa elämässäni, joka
olisi ollut ihanampi. Me olimme kaikki Grumitzissa, viisitoista vuotias
veljeni Ottokin vietti lupa-aikansa siellä. Hän oli iloinen ja eloisa,
samoin kuin Rosa ja Lillikin. Nuo kolme täyttivät koko talon nuoruuden
ilolla. Konrad serkku, jonka rykmentti oli sijoitettu Grumitzin lähellä
olevaan linnoitukseen, tuli usein luoksemme ja otti kaikin voimin osaa
vallattomain nuorten ilveilyihin ja leikkeihin. Vanhoilla, joihin kuului
isä, täti Maria ja muutamia isäni vanhoja ystäviä, oli peliseuransa ja
valtiolliset keskustelunsa. Fredrik ja minä elimme tämän ajan
parhaastansa kahden kesken, me luimme, kävelimme, puhelimme kaikesta,
mitä olimme kokeneet. Ja Fredrik kertoi usein, äänessä inhon ja tuskan
väritys, niistä sotatapauksista, joita hän oli nähnyt, kertoi niin
elävästi, että minun kauhulla täytyi pyytää häntä lopettamaan.

Olin vihdoinkin onnistunut taivuttaa Fredrikin ottamaan eron
sotapalveluksesta. Se seikka, että hän vielä naimisiin menonsa jälkeen
oli ollut sotapalveluksessa yhden vuoden ja kunnialla ottanut osaa
yhteen sotaretkeen, suojeli häntä nyt niistä epäilyksistä, että hän
olisi mennyt naimisiin minun kanssani ainoastaan päästäkseen irti
sotapalveluksesta. Tosin tuntui Fredrikistä johonkin määrin
vastenmieliseltä erota sotapalveluksestaan ja tuloistaan sellaista
tarkoitusta varten, »ettei mitään tehdä, eikä mitään omistaa» niin kuin
hän sanoi, mutta hänen rakkautensa minuun oli kuitenkin voimakkaampi
kuin hänen ylpeytensä, eikä hän tahtonut vielä kerta saattaa meitä
molempia sellaiseen tuskaan, jota vasta olimme kärsineet. Niinpä hän
siis lupasi minulle ensi syksynä -- siksi pitäisi rauhankeskustelujen
ainakin olla lopussa -- anoa eroa virastaan.

Me aijoimme ostaa maatilan, jonka hoitamisessa Fredrikillä olisi työtä.
Toistaiseksi emme näistä aikeistamme puhuneet kenellekään, pidimme sen
vaan omana rakkaana salaisuutenamme. Ja tulevaisuus, joka meille oli
äsken näyttänyt niin uhkaavalta, loisti nyt kuin rusoisin päivä. Niin,
uudistan sen vielä: se oli herttainen aika!

Meidän pieni Rudolfimme oli nyt seitsenvuotias nuorukainen ja hänen tuli
oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Hänen opettajansa olin minä. En olisi
hennonut antaa minkään kotiopettajattaren nähdä tuon pienen sielun
alkavaa kehitystä ja neuvoa sille tiedon ensimäisiä salaisuuksia. Meillä
oli poika usein mukanamme kävelyretkillä ja emme väsyneet kykymme mukaan
vastaamasta kaikkiin niihin kysymyksiin, joita hänen heräävä
tiedonhalunsa eteemme asetti. Emme koskaan antaneet hänelle muita kuin
tosi vastauksia, emmekä epäilleet suoraan vastata »en tiedä», sellaisiin
kysymyksiin, joihin ylipäänsä ei kukaan ihminen voinut vastata. Silloin
tapahtui usein, ettei Rudolf siihen tyytynyt, vaan kysyi äidinisältään,
täti Marialta, tahi hoitajaltaan, ja silloin sai hän tietysti
erinomaisen valaisevia selityksiä. Sitte tuli hän loistavana luoksemme:
-- Te ette tiedä kuinka vanha kuu on, mutta minäpä tiedän: kuusi tuhatta
vuotta. -- Fredrik ja minä vaihdoimme katseen, joka enempi kuin sanat
lausui kaikki ne kasvatusopilliset huolet, joita meille jo alkoi tulla.

Varsinkin oli minusta ikävätä, kun isäni ja veljeni aina pojan kanssa
leikkiessään yksinomaan leikkivät sotilasta. Käsitteet »vihollinen» ja
»sota» istutettiin jo aikaisin häneen, en käsitä miten. Eräänä päivänä
näimme Fredrik ja minä miten Rudolf ratsastuspiiskalla armahtamatta löi
kahta ulvovaa koiranpenikkaa.

-- Tuo on kavala italialainen, -- sanoi hän, lyöden yhtä eläinraukk

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/17846