← catalogue

Pikku haltijoita

by Harriet Beecher Stowe · Finnish · Gutenberg #16944 · 407,027 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Pikku haltijoita
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Pikku haltijoita

Author: Harriet Beecher Stowe


        
Release date: October 25, 2005 [eBook #16944]
                Most recently updated: December 12, 2020

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/16944

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU HALTIJOITA ***




Produced by Tapio Riikonen






PIKKU HALTIJOITA

Kirj.

Harriet Beecher-Stowe


Englannin kielestä suomeksi Saimi Järnefelt


Werner Söderström, Porvoo, 1900.



SISÄLLYS.

Maton tuhotyöt
Koti ja talous
Mikä on koti
Kauneus ja säästäväisyys
Tulen kohentaminen
Nainen, joka suorittaa itse askareensa
Mitä Amerikka voi tuottaa
Säästäväisyys
Palvelijat
Keittotaito
Talomme
Uskonto kodissamme




I.

Maton tuhotyöt.


1.

"Voi, kultaseni, kuinka se on halpaa!"

Näihin sanoihin puhkesi vaimoni, istuessaan brysselimattokääröllä,
herrain Ketshem & C:on myymälässä. "Kuinka se on halpaa!"

Milton [englantilainen runoilija] sanoo, että maineen himo on viimeinen
synti, johon ylevä sielu lankee. Minäpä luulen hänen siinä erehtyneen.
Pelkäänpä melkein, että viimeinen synti on huokean tavaran himo. Käsitä
minut oikein. En tarkoita sellaista turhaa, prameilevaa korua, joka
jäljittelee hyvää ja arvokasta tavaraa. Ei, sellainen ei voi järkeviä
ihmisiä viehättää, vaan tarkoitan noita onnen sattumia, jotka tarjoavat
meille polkuhinnasta hyvän ja arvokkaan kapineen -- kuka kuolevainen
voi sellaista vastaan sotia?

Brown ystävälläni on oikea Murillo [kuuluisa espanjalainen maalari,
jonka taulusta tässä on puhe], joka on hänen sydämmensä riemu ja
silmiensä valo, mutta sitä näyttäessään kertoo hän taulun suurimpana
ansiona -- miten hän osti sen polkuhinnasta Etelä-Amerikassa, jossa se
riippui eräässä konttoorihuoneessa savuttuneena ja piilossa, miten
hän sai sen välitteenä eräässä kaupanteossa, ja kuinka hän sen
puhdistettuaan huomasikin sen oikeaksi Murilloksi. Ja sitten ottaa hän
sikarin hampaistaan ja näyttää sinulle kaikki pikkuseikat taulussa; hän
asettaa uutimet niin, että valo olisi hyvä ja tasainen; hän kulettaa
sinua edestakaisin huoneessa, ja koko ajan on sinun myönnettävä, että
taulun halpa hinta, kymmenen dollaria, suuresti enentää sen viehätystä.
Brownilla on tauluja, joista hän on maksanut tuhansia, ja jotka ovatkin
sen arvoisia, mutta tämä eksynyt karitsa, jonka hän sai miltei
ilmaiseksi, tuottaa hänelle salaisen arvon hänen omissa silmissään,
arvon, joka vastaa taulun oikeata hintaa.

Entäs rouva Croesus eilisillan kutsujaisissa, mitenkä hän vaimolleni
lateli kallisarvoisten pitsiensä uskomattoman halpaa hintaa. -- "Sain
ne melkein ilmaiseksi, kultaseni!" -- Ja hänelle vastasi ihailevain
kuulijain moniääninen kaiku: "Onko moista _kuultu_? Minä en ainakaan
eläessäni ole sellaista kuullut", ja rouva Croesus pöyhistelihe
kuin olisi hän kruunattu maailman kaikilla hyveillä, ja hänen
atlassikenkänsä tuskin koskettivat maton kukkasellista pintaa. Olenpa
itsekin hyvin ylpeä, omistaessani kappaleen "Kadotetun paratiisin"
[Miltonin teos] ensimmäistä painosta, jonka ostin yhdellä shillingillä
eräästä kirjakojusta Lontoossa, ja vakuutan usein, etten luopuisi siitä
sadastakaan dollarista. En ole siis minäkään tavallisia kuolevaisia
parempi.

Mutta vaimoni istuu yhä mattokääröllään, katsoen minua silmiin
suostumusta anoen, ja Maria ja Jenny kuiskaavat alituisesti korvaani:
"Kuinka kaunis! Kuinka aistikas! Aivan kuin rouva Teedleumin!"

"Ja hän maksoi kaksi dollaria seitsemänkymmentäviisi omastaan, jota
vastoin tämä --"

Vaimoni pani kätensä suunsa eteen ja kuiskasi tuon uskomattoman summan
pyhällä pelvolla, jota naiset aina tällaisina jännittävinä hetkinä
tuntevat. Herra Ketshem, joka seisoi siinä rakastettava hymy
huulillaan, lausui toivomuksenaan, ettei vaimoni kertoisi muille maton
hintaa, sillä se oli todellakin niin alhainen, että muut ostajat
voisivat siitä närkästyä; mutta tämä oli viimeinen tätä mallia, ja hän
möisi mielellään loppuun vanhan varastonsa. Sitäpaitsi olimme aina
tehneet siellä kauppaa, ja hän piti suuressa arvossa appeani, joka aina
oli ollut asioissa heidän kanssaan, ja kun nyt ilmestyi tilaisuus
osoittaa myötätuntoisuutta vanhoja ostajia kohtaan, hän tietysti --
herra Ketshem kumarsi miellyttävänä mittapuun ylitse vaimolleni, ja
minä suostuin.

Niin, suostuin; mutta aina kun jälestäpäin tätä hetkeä muistelen, olin
minä mielestäni kuin Adam, ottaessaan Evalta omenan, ja vaimoni
mattokääröllä muistuttaa klassillista Pandoraa aukaisemassa onnetonta
lipastaan.

Niin, toden totta, siitä asti kun olin myöntävästi vastannut herra
Ketshemin huomautuksiin ja sanonut vaimolleni ystävällisesti, joskin
arvokkaasti: "No niin, ystäväni, koska se on sinulle mieleen,
lienee parasta, että sen otat", -- tuntui sielussani raskas paino,
pahaa-aavistava tunne, jota ei tyttöjeni hyväilyt eikä vaimoni enemmän
hillitty mielihyvä kyennyt poistamaan. Ennustin surua ja kärsimyksiä,
ja kaikki ennustukseni kävivät toteen.

Luokaamme pieni katsaus siihen kotiin, johon matto ostettiin, jotta
lukijani oikein ymmärtäisi mitä tapahtui.

Vaimoni ja minä olimme kauan eläneet yhdessä, kotimme oli appeni meille
varustanut niinä hyvinä vanhoina aikoina, jolloin huonekalut
valmistettiin niin, että ne kestivät polvesta polveen. Kaikki oli
vahvaa ja mukavaa -- raskasta mahonkia, joka ei kaivannut uudenaikaista
vernissaa, yksinkertaista, vankkaa työtä, joka oli riippumaton muodin
oikuista. Taloutemme oli kalliolle perustettu, eikä hiedalle
juoksevalle. Ja niin asetuimme uuteen kotiimme sillä vakaumuksella,
että koti on asuttavaksi aijottu ja huonekalut käytettäviksi. Järkevä,
kunnon vaimoni oli samaa mieltä kuin minäkin -- hänestä, kuten
minustakin, koti oli meitä varten eikä vieraita varten, -- meillä ei
ollut mitään juhlahuoneita, joita käytettiin pari kertaa vuodessa,
asuessamme itse nurkissa ja sopukoissa -- ei mitään hienoa salia, jonne
pääsö oli kielletty, -- ei mitään pöytähopeaa pankinholveissa suuria
juhlia varten säilytettävänä, syödessämme itse halvoista
fajanssiastioista.

"Hankkikaamme kaikki yksinkertaista, hyvää ja kestävää", sanoin silloin
vaimolleni, tarjotkaamme ystävillemme mitä meillä itselläkin on, ei
parempaa eikä huonompaa; -- ja vaimoni hymyili minulle hyväksyväisesti.

Hymyili! Se oli enemmän kuin hymyä! Vaimoni muistuttaa noita kuperia
peilejä, joita joskus olen nähnyt. Kaikki ajatukset, jotka lausun julki
selvästi ja yksinkertaisesti, heijastuvat uudestaan hänestä tuhansissa
pienissä väreissä; hän muodostaa kömpelöt käsitteeni niin häikäisevän
hyviksi, että tuskin enää tunnen niitä omikseni. Sydämmeni lämpenee,
ajatellessani kuinka hauskalta kotimme tuntui jo hänen ensi kerran
sinne astuessaan. Suuri, laaja ja ilmakas huoneemme kaari-ikkunoineen
oli nyt niin lämmin ja valoisa, oikea auringon mielipaikka. Siellä ei
tuntunut sitä koleaa ja vieroittavaa uutuutta, joka tympäisee miehen
tovereita ja panee heidät ajattelemaan: "ei, Crowfieldille ei ole
menemistä arkivaatteissa, he voisivat loukkaantua." Ei, meidän
vierashuoneemme ei tehnyt sellaista vaikutusta; se kertoi siellä asuvan
iloista, luontevaa ja vieraanvaraista väkeä. Niin, vaikkapa Tuomas
Brown olisi tullut metsästyslaukkuineen ja koirineen, ei miehen eikä
koiran olisi tarvinnut tässä huoneessa arastella, sillä jokainen tunsi,
että täällä sitä ollaan kuin kotona.

Toisella puolella uunia oli kirjahyllyni ja kirjoituspöytäni sekavine
papereineen, toisella puolella vaimoni suuri, tilava sohva ja kodikas
työpöytä; siinä istuin ja kirjoitin artikkeleita aikakauskirjaani, ja
siinä hän käänteli, ratkoi ja paikkaili vaatteitaan, siinä oli
virkkaus, kudin ja koruompelu parsimakorin vieressä, sisarellisessa
sovussa kirjakauden viimeisen kirjan kanssa, jota vaimoni selaili,
levätessään päivällisen jälkeen sohvallaan. Kaari-ikkunalla visersivät
kanaarilintuset ja kukki alati raittiita kasveja, taulujen ympärillä
seinällä kiemurteli muratti. Mutta suloisin kaikista oli kumminkin
kodin alttari, leimuava liesi, jonka rattoisa räiske tekee majamme niin
lämpimän kodikkaaksi. Minä yhdyn täydellisesti erääseen amerikkalaiseen
kirjailijaan, joka pitää avonaista takkaa isänmaanrakkauden alttarina.
Olisivatko vallankumoukselliset esi-isämme verissään ja avojaloin
kahlanneet lumessa hiili- ja koksikamiineja puolustaakseen? Enpä luule.
Se oli muisto avonaisesta takasta, kuivine, pilkkomattomine puineen,
räiskyvine liekkineen, leimuavine tulikielineen, joka talven kinosten
läpi valoi heihin rohkeutta ja lämmitti heidän sydäntään tuhansilla
suloisilla muistoilla.

Ystävämme nauttivat istuessaan leimuavan takkamme ääressä -- itsellään
heillä ei ollut varaa, sanoivat he, sellaiseen ylellisyyteen, puut kun
olivat niin kamalan kalliita. Mutta varaa heillä kyllä oli perhearvon
ylläpitämiseksi sisustaa komeita vierashuoneita, joissa istuivat vain
kutsujaisissa, ja joissa tietysti avonainen takkavalkea ei ollut
paikallaan.

Kun lapsia alkoi ilmestyä kotiimme, järjesti vaimoni oivallisena
emäntänä heidän kamarinsa parhaimman mukaan: hän antoi heille
lämpöisen, valoisan ja ilmakkaan huoneen, jossa oli kaikkia mitä
nouseva polvi tarvitsee huvikseen ja hyödykseen, mutta kumma oli,
kuinka siitä huolimatta pikku jalat vastustamattomasti tassuttivat
vierashuoneeseemme.

"Voi, kultaseni, miksi kuletat palikkasi tänne yläkertaan?"

"Mamman lookke, mamman lookke", vastasi pienokainen huuli lerpallaan,
eikä muuta puolustusta tarvittu.

Sitäpaitsi oli tämä pikku väki saanut päähänsä, että heidän aarteensa
olivat paremmassa tallessa äidin sohvassa ja isän kirjoituspöydän alla
kuin salaisemmissakaan piilopaikoissa heidän omalla alueellaan. Minun
kirjoituspöytäni oli laivaveistämönä Artturin uudelle laivalle, tallina
Tommin kirjavalle hevoselle ja vaunuliiterinä Kaarlon uusille
ajopeleille, kokonaisen paperinukkearmeijan majaillessa äidin sohvan
nurkassa.

Vähitellen seurasi pienokaisia lauma kotieläimiä leimuavan takan
ääreen. Pojilla oli komea newfoundlandilainen koira, jota juhlallisesti
olimme kieltäneet tulemasta vierashuoneseen; mutta kuinka olikaan,
Artturin ja Tommin rukoukset ja Roverin säälittävä alakuloisuus, sen
katsellessa ikkunaruutujen läpi kylmältä, pimeältä verannalta lämpimään
huoneeseen, saivat sydämmemme sulamaan, ja Rover hankki itselleen
pysyväisen paikan leimuavan lieden ääressä, jossa se senjälkeen aina
sijaitsi perheen ollessa koossa. Sitten tuli vuorostaan tyttöjen pieni
ruskea rottakoira ja villainen puudeli, joka lekotti vaimoni
sohvankulmassa; jokaista eläintä puolusti joku lapsen ääni, ja pikku
sydämmet olivat pakahtua, jos niitä vähänkin ahdistettiin. Vaimoni ja
minä saimme alistua kohtaloomme ja elää tässä eläintarhassa, varsinkin
kun itse asiassa salaisesti olimme hyvin kiintyneet näihin
nelijalkaisiin lapsiin. Näin me siis kasvoimme ja vaurastuimme yhdessä,
-- lapset, koirat, linnut, kukat ja kaikki tyyni; ja vaikka vaimoni
usein emännyyden innossa, johon parhaimmatkin naiset joskus lankeavat,
vakuutti, että me näissä oloissa emme koskaan voi vieraita
vastaanottaa, lohdutin häntä aina kääntämällä hänen huomionsa siihen
vierasvirtaan, joka tulvaili vierashuoneeseemme, ja josta päättäen
ihmiset kovin mielellään kävivät luonamme. Tuttavamme tuntuivat
viihtyvän hyvin siellä; siellä oli hauskaa ja kodikasta, vapaata ja
lämmintä, ja keskustelu sujui hyvästi. Lasten kasvaessa oli meillä
kotona aina jotain hauskaa tekeillä. Artturi ja Tommi kulettivat meille
koulutovereitaan, jotka heti niin kotiutuivat, että pidimme heitä
perheeseen kuuluvina. Tytöillä ei ollut mitään omaa vierashuonetta,
missä vastaanottaa nuoria miestuttaviaan, vaan kaikki suosion -- ja
lemmenosoitukset tapahtuivat laajassa huoneessamme, joka sohvineen,
nojatuolineen ja kodikkaine pikku soppineen oli kodin lämpimänä
keskustana; ja tällä vapaalla ja luontevalla seurustelutavalla on ollut
mainiot seuraukset, sillä tätä kirjoittaessani, ovat jo kaksi
tyttäristäni naimisissa, kolmannen leikitellessä kissaa ja hiirtä hyvin
ihailevaisen, tuttavapiiriimme kuuluvan nuorukaisen kanssa.

Niin lujat kuin huonekalumme olivatkin, alkoi niissä jo näkyä ajan
merkkejä, muistuttaen, että kaikki maallinen on katoavaista. Omasta
puolestani täytyy minun sanoa, ettei minua sellaiset pikku viat
lainkaan häiritse. Laajassa, hauskassa ja vieraanvaraisessa huoneessa,
jossa kaikki esineet vähitellen ja huomaamatta ovat yhdessä vanhenneet,
on rauhallinen ja sopusointuinen leima, joka minua suuresti miellyttää.
Mitäpä siitä, jos suuri, mukava nojatuoli, jossa niin monta ystävää on
istua lekottanut, vähän ravistuukin liitoksissaan? Tai jos pienoinen
reikä ilmestyy mukavan sohvamme hauskassa päällisessä. Suvaitsenhan
hyväntahtoisesti onnellisen elämämme todistajain, vanhain
palvelijaimmekin puutteita. Sillä nämä puutteet ovat vain merkkejä,
joita onnen luode ja vuoksi ovat murtaneet kotirantamme kallioon. Yhtä
vastahakoisesti annan parannella vanhaa, kulunutta huonekalustoa, kuin
antaisin uudenaikaisen töhrijän uudistaa vanhaa, hienoa maalausta.

Näin me miehet -- mutta naiset eivät aina ole samaa mieltä.
Oivallisimmissakin naisissa asuu ilkeä hävityksen haltija, joka usein
puhkee esiin aivan odottamatta. Niinpä olivat Maria ja Jenny, jotka
yhdessä olivat valikoineet sisustuksen Marian uuteen kotiin, usein
moittineet vanhoja huonekalujamme, vertaillen niitä uudenaikaiseen
tyyliin, joka nykyisissä kodeissa vallitsee.

"Oikein hävettää meidän kotimme", kuulin kerran toisen heistä
selittävän äidilleen, "entäs tämä vanha mattoriepu!"

Minua tämä puhe loukkasi. Tiesin kyllä, että nukkainen vaate, joka
peitti laattian keskustan, oli ostettu ja naulittu siihen --
juhlallisen perhekokouksen jälkeen -- peittämään liian näkyviä
parsimia, joita onnellisten vuosien kuluessa oli karttunut vahvaan,
vanhaan, kodikkaaseen ystäväämme, kolmivartiseen mattoon, joka oli
kudottu silloin kun kolmivartiset vielä olivat muodissa.

Oli iloinen ja eloisa se päivä, kun brysselimatto viimein, tuuliaispään
jälkeen, jota naiset nimittävät suursiivoamiseksi -- tuotiin sisään ja
naulittiin laattialle. Ihastuksen hyminä kulki suusta suuhun. Vanhat
ystävämme tulivat sitä ihmettelemään, ja kaikki oli paikallaan, mutta
sisässäni vaan asui selvä ja epämääräinen aavistus tulevista
onnettomuuksista.

"Meidän pitää hankkia rullakartiinit", sanoi Maria, nuoruuden
avomielisyydellä, "matto pilaantuu tällaisessa auringonpaisteessa".

"Ja tämä siivoton, pikkuinen kanaarilintunen pitää muuttaa kyökkiin",
sanoi Jenny; "se laittaa sellaista siivoa ja levittää siemeniään
yltympäri, ja kylpiessään loiskuttaa se vettä matolle. Ja, tiedätkö,
äiti, ei minusta sovi pitää kasvia tässä huoneessa. Niistä vuotaa aina
vettä matolle, putoaa kukkia ja kuivia lehtiä, ja vahingosta saattaa
ruukku särkyä tuhansiksi kappaleiksi. Ei silloin hätää, kun vanha matto
vielä oli olemassa, mutta tätä täytyy varoa".

Äiti puolusti kukkiaan, -- monivuotisia sydänkäpyjään --, mutta rupesi
epäröimään ja keskustelemaan niistä tavalla, joka aiheutti uusiin
hyökkäyksiin.

Tunnustan että vapisin, sillä hurjista hurjimpia ovat naiset, jotka
ovat saaneet päähänsä uudistaa ja siivota kotia. Pyhä tuli,
jumalallinen vimma palaa heidän rinnassaan, he ovat kuin Pythiat, ja
jokainen tuoli, jolla he istuvat, muuttuu paikalla loihtivaksi
kolmijalaksi. Siksipä me miehet niin pelkäämmekin niitä tuhoatuottavia
kevät- ja syksymyrskyjä, joita kutsutaan suursiivoamiseksi. Ken tietää
minne nämä raivottaret karkoittavat ystävälliset kotihaltijamme, mitkä
synneistämme tulevat päivänvaloon, ja mitkä vapaudet ja myönnytykset,
jotka vaimomme tavallisena kuolevaisena ollessaan meille antoi, otetaan
meiltä pois? Jos olen saanut luvan pitää tohveliparkani salaisessa
nurkassa ja anastanut takan viereisen tuolin hajanaisille papereilleni
ja aikakauskirjoilleni, riistetään minulta nämä mainiot edut, paperit
sullotaan komeroihin ja tohvelit passitetaan "oikealle paikalleen",
saanpa vielä pisteliään muistutuksenkin siitä epäjärjestyksestä, jossa
miehet voivat viihtyä.

Samana iltana kun brysselimatto naulittiin vierashuoneen laattialle.
näin profeetallisen unen. Taideaarteittemme joukossa löytyi pieni
vaskipiirros, erään englantilaisen taiteilijaystäväni tekemä, joka
esitti kotihaltijain temmellystä kirjastohuoneessa, talon asujanten
vaivuttua uneen. Pikku väki on jos jommoisissakin hauskoissa
asennoissa. Muutamat ovat kiivenneet suuren nojatuolin selkänojalle ja
katselevat sieltä alas kuin vuoren huipulta, toiset valtaavat
hiilihangon, toiset taas käyvät noitapiiriin ja tanssivat
riemuiten vielä kiiluvalla liedellä. Käyskentelivätpä jotkut
kirjoituspöydälläkin. Yksi oli istuutunut mustepullolle puhellen jalat
ristissä kynänpyyhkimellä istuvan toverinsa kanssa, kolmannen
velikullan heihin katsellessa hiekkakupista. Se oli hauska pikku kuva,
ja herätti minussa ajatuksen, jonka usein kerroin vaimolleni. Rupesin
nimittäin kuvailemaan että se erityinen turvallisuuden, rauhan ja
viihtymisen tunne, joka vallitsee monessa huoneessa ja kodissa, syntyy
tämän haltijaväen aavistamattomasta läsnäolosta, tämä ajatus oli niin
juurtunut minuun, että se melkein tuli minulle uskonkappaleeksi,

Mutta nyt kerron uneni. Sinä iltana jolloin matto oli tullut kotiimme,
torkahdin vaimoni ja tyttäreni levolle käytyä, sammuneen hiiloksen
eteen nojatuolissani, ja katso! Omassa vierashuoneessani oli kovaa
liikettä ja hommaa. Pieniä harmaita olentoja liikkui siellä
edestakaisin, mutta peräti hämillään. Heille oli jotain pahaa
tapahtunut, sillä he touhusivat ja kuiskuttelivat keskenään, kuin
puuhaisivat jotain erinomaista. Kaari-ikkunalla oli niitä koko
joukkonen, käsissään reppuja ja pusseja kuin matkalle lähtiessä.
Kirjoituspöydälläni oli myöskin kokous mustepullon ympärillä, jossa
kiihkeästi keskusteltiin, toisten kootessa ja sullotessa pikku
säkkeihin kaikenmoista noitatavaraa. Kaikkialla huoneessa oli sama
sekamelska, vaimoni sohvalla ja työkorissa, kaikkialla suuri
tyytymättömyys ja hämminki. Se oli selvää, kotihaltijat puuhasivat
suurta, yhteistä muuttoa, he aikoivat jättää majamme. Minä huokailin,
ja ojentaen käteni rupesin juuri hieromaan sovintoa, kun koko näky
hävisi ja heräsin siihen, että vaimoni seisoi vieressäni, kysyen olenko
sairas, vai ahdistiko minua painajainen kun niin huokailin. Kerroin
hänelle uneni ja nauroimme sille yhdessä.

"Täytyyhän meidän vähän taipua tyttöjen mielen mukaan", sanoi hän.
"Onhan luonnollista, että he tahtovat vähän seurata uutta muotia. Ja
onhan meidän vierashuoneemme hyvin rappiolla, ajatteleppas, kuinka
kauan olemme täällä asuneet ilman minkäänlaista uudistusta."

"Vihaan uudistuksia", huomautin koko sieluni katkeruudella. "Vihaan
kaikkea uutta".

Vaimoni vastasi maltillisesti ja valtioviisaasti, myöntäen olevani
oikeassa. Hän kyllä oli samaa mieltä. Mutta eihän siltä tarvitse
suvaita reikiä sohvan ja nojatuolien päällisissä; eihän siinä mitään
pahaa, jos lähetämme ne verhoilijan luo päällystettäviksi, omasta
puolestaan hän mielellään antoi muuttaa kukkasensa pieneen
etelänpuolella olevaan suojaan, ja kanaarilinnulla oli aivan tarpeeksi
hyvä kyökissä, olinhan usein itse valittanut sen elämöimistä lukiessani
ääneen.

Siis sohvamme vietiin verhoilijalle, mutta verhoilija oli kauhuissaan,
nähdessään kömpelön ja vanhanaikaisen huonekalun ja neuvoi vaimoani
ennen ostamaan uuden, kuin parantelemaan tätä vanhaa, ja näytti toisen,
uutta kuosia, joka olisi meille soveltunut. Voisihan sitä vähän
korjaamalla vielä käyttää ruokasalissa -- mutta vierashuoneessa, -- hän
lausuu vain puoluettoman mielipiteensä -- hän ainakaan j.n.e. j.n.e.

Sanalla sanoen ostimme uuden sohvan; tuolit, kukkaset ja lintuset
karkoitettiin ja viheriäiset rullakartiinit hankittiin sulkemaan
aurinkoa vierashuoneesta, siunatut auringonsäteet pääsivät sinne vain
silloin kun perheeni poissaollessa voin kiertää rullakartiinit ylös ja
antaa päivän lämmittää ja valaista kotiani kuten entisinä aikoina.

Mutta pahin tuli viimeiseksi. Uudet huonekalut ja uusi matto vetivät
liian paljon huomiota puoleensa. Olen täysin vakuutettu siitä, että
jokaisen pienen kotihaltijan sijaan, joka poistui rakkaitten vanhojen
tavaroittemme mukana, tuli joukkonen pieniä ilkeitä tonttuja. Nämä
pienet olennot takertuivat aina vaimoni ja tyttöjeni vaatteisiin,
työnsivät heitä kyynäspäihin, istuttivat heihin tyytymättömyyttä ja
panivat heidät vertailemaan ostamiaan uusia, tyylikkäitä tavaroita
entispäivien jäännösparkoihin. He hylkäsivät kirjoituspöytäni ja
panivat sen nurkkaan häpeämään, he työnsivät syrjään vanhanaikaisen
lepotuolin, joka vuosikausia oli ollut äidin valtaistuimena;
karkoittivat työpöydän ja suuren parsimakorin, ja kaikki tapahtui siitä
syystä, ettei uusi ja vanha sulannut toisiinsa.

"Meillä ei ole mitään vierashuonetta", sanoi Jenny kerran. "Meidän
vierashuoneemme on aina ollut kaikkea sekaisin, työhuoneena,
kirjastona, lastenkamarina ja kasvihuoneena aivan kuin mikäkin
markkinapaikka. Ei missään muualla näe semmoista sekamelskaa kuin
meillä."

"Niin, ja tämä avonainen takka on aina niin tomuinen, ja jokainen
tomuhiude näkyy tällä matolla, sitä täytyy aina niin varoa."

"Miksihän ei isällä koskaan ole ollut omaa työhuonetta; ihan varmaan
hän viihtyisi paremmin omassa huoneessa, kuin meidän kanssamme, Suuri
huone ruokasalin vieressä olisi oivallinen, siellä saisi hän viskellä
papereitaan mielin määrin ja lämmitellä takkansa edessä, jota hän niin
rakastaa, ja viihtyisi mainiosti. Me taas puolestamme nostaisimme uunin
pois, panisimme nojatuolit nurkkaan, ja äiti voisi viedä tavaransa
lastenkamariin, ja niin meillä vihdoinkin olisi vierashuone, jota ei
tarvitsisi hävetä."

Kuulin kyllä tämän keskustelun, vaikka pienet villikissat luulivat
minun aivan vaipuneen saksalaiseen kirjaani, jota selailin.

Välistä tuntuu miehestä kuin naiselementti hänen talossaan olisi niin
vahva, että se uhkaa häntä sortaa. Nämä viehättävät olennot, jotka niin
monessa suhteessa luottavat sinuun, näkevät sinussa äkkiä avuttoman,
yksinkertaisen miehen, jota pitää hyväillen ja mairitellen johdattaa
luontaisesta sokeudesta heidän toiveittensa luvattuun maahan.

"Eiväthän miehet, äiti hyvä, ymmärrä tällaisia asioita", sanoivat
puuhaavat tyttäreni. "Mitä he tietävät talousasioista ja huoneiden
sisustuksesta? Eihän isä käy missään, hän ei tiedä eikä välitä muusta
maailmasta, eikä huomaa kuinka toisella tavalla me elämme, kuin kaikki
muut ihmiset."

"Ahaa, pikku naikkoseni, niin pitkälläkö sitä ollaan?" ajattelin; ja
sisässäni päätin voimaini takaa hajoittaa tämän salaliiton.

"Jos aijotte muuttaa kirjoituspöytäni tästä nurkasta, olkaa hyvät ja
ilmoittakaa minulle ensiksi."

Niin puhuin sokeudessani ja hulluudessani. Yhtähyvin olisi Jupiter
voinut pysyä valveilla Junon nukuttaessa häntä Venuksen vyöllä, kuin
voisi joku meistä kömpelöistä miehistä selvitä naisviekkauden
sokkeloisesta labyrintista.

No niin, ennen vuoden kuluttua oli kaikki käynyt heidän mielensä
mukaisesti, ilman kinaa, hälyä tai kiivautta, tuskin tiedän milloin ja
miten se kävi; he ottivat huomioon kaikki toiveeni, koettivat parhaansa
mukaan asettaa niin, etten häiriytyisi, ja jos vain toisin tahtoisin,
he kyllä muka alistuisivat.

Niinmuodoin tulin itse syypääksi tähän mullistukseen, "sattumain
oikkujen" kautta, kuten Napoleon niin sattuvasti kutsui sitä vanhaa,
tuttua logiikkaa, jonka mukaan sen, joka sanoo a, täytyy myös sanoa b,
ja sen joka sanoo b, täytyy sanoa koko kirjaimisto.

Vuoden sisässä siis meillä oli vierashuone, jossa oli hieno sohva ja
kuusi tuolia, nurkissa uudenaikaiset nojatuolit ja suuri seinäpeili
sekä kamiini, joka oli aina suljettu ja josta lämmin virtasi vain
luukun kautta. Ikkunoissa riippui suuret, raskaat uutimet, jotka
himmensivät senkin vähän valon, minkä viheriäiset rullakartiinit
päästivät huoneeseen.

Vierashuoneemme oli nyt yhtä hieno ja muodinmukainen kuin kenenkään
naapurin, ja tuttaviemme tullessa meitä tervehtimään, otimme heitä
hapuillen vastaan tässä pimeässä ja kolkossa suojassa, vedimme hiukan
vain uutimia syrjään, että näkisimme toisiamme, ja olimme parhaissa
vaatteissamme heitä vastaanottaessamme. Vanhat ystävämme kapinoitsivat
ja kysyivät, mitä olivat rikkoneet meitä vastaan, koska heitä niin
kohtelimme. He valittivat niin haikeasti, että vähitellen ilmaisimme
heille salaisuuden, että meillä oli suuri aurinkoinen huone minun
työhuoneenani, jossa kaikki istuimme, jossa vanha matto oli laattialla,
johon päivä paistoi sisään suuresta ikkunasta, jossa vaimoni kukat
rehoittivat ja kanaarilintunen lauloi; siellä oli vaimoni sohva
nurkassa ja avonaisessa takassa räiskyi leimuava tuli, -- lyhyesti
maja, jonne kaikki kotihaltijat olivat paenneet.

Kun ystävämme kerran saivat tästä vihiä, emme enää saaneet heitä
vierashuoneeseen istumaan. Olin varta vasten nimittänyt uuden huoneen
työhuoneekseni, saadakseni kaikki käskijän oikeudet siellä, vaikka
avosylin otin vastaan kaikki, jotka vain halusivat sinne tulla. Niinpä
tapahtui usein, että, istuessamme illalla tulen ympärillä huoneessani,
joku tytöistä sanoi:

"Miksi aina istumme täällä? Menkäämme vierashuoneeseen?"

Mutta silloin kaikki, koko perhe ja perheen ystävät näyttivät hyvin
vastahakoisilta.

"Armahda meitä!" sanoi Artturi; "vierashuoneella on puolensa, mutta
anna meidän olla täällä, jossa viihdymme ja voimme liikkua ja olla kuin
kotonamme", ja tähän yhtyivät myös Artturin ja Tommin toverit.

Ja tosi oli, ettei kukaan enää viihtynyt vierashuoneessa. Se oli kylmä,
säännöllinen ja täydellinen, mutta haltijat olivat sen hyljänneet, --
ja kun haltijat pakenevat huoneesta, ei siinä kukaan viihdy. Taulut,
esiriput, sohvat ja kaikki muu hienous eivät vastaa niitten läsnäoloa.
Ne ovat oikullista sukua; toisissa huoneissa ne viihtyvät mainiosti,
toisista taas pakenevat -- mutta missään emme viihdy ilman heitä.


2.

Kuten ehkä lukijani on huomannut, olen suora ja avosydämminen mies,
siksipä luinkin kirjoitukseni matosta vaimolleni ja tyttärilleni,
ennenkun lähetin sen aikakauskirjaani, ja nauroimme sillä makeasti
kaikki. Vaimoni ja tyttärieni kelpasi kyllä nauraa, sillä he olivat
päässeet tahtonsa perille, he olivat nyt muitten ihmisten kaltaiset.
Heillä oli synkkä ja suljettu vierashuone, hienoine mattoineen,
ikkunaverhoineen, nojatuolineen ja marmoripöytineen -- kaikki niin
hienoa, ettei sitä saanut arkena lähestyä, ja tästä rauhoittuneena,
olivat he vieraineen aina minun työhuoneessani, jatkaen entistä hauskaa
elämäntapaansa, sillä tiesihän jokainen vieras nyt, ettei tämä ollut
paras huone, että heillä oli vierashuone, jonne mennä, jos niin
tahtoivat.

"Entäs jos pitäisimme kutsut", sanoi Jenny, "eikö vierashuoneemme olisi
kaunis lampun valossa! Tosin meillä ei koskaan ole kutsuja, mutta jos
nyt sattuisi -- esimerkiksi häät, ymmärräthän."

Sehän kyllä oli pätevä syy ja siihen oli kyllä syytä uhrata ne neljä
tai viisisataa dollaria, jotka olin maksanut vierashuoneen kaikesta
ylellisyydestä.

"Tiedän kyllä, ettei isä hyväksy meitä", sanoi Maria, "ja hän keksii
kaikista tehdä hauskoja juttuja. Eikö siis koskaan saisi hankkia
itselleen uutta mattoa? Pitääkö vanha kuluttaa ihan repaleiksi ensin?"

Sellainen on se ajatuksenkulku, jolla kaunis sukupuolemme aina itseään
puolustelee. He unohtavat kaikki sivuseikat ja tuovat esiin alastoman
tosiasian, käyttäen sitä aseena meitä vastaan.

"Niin juuri, eikö koskaan saisi ostaa uutta mattoa?" säesti Jenny.

"Kultaseni", sanoin, "asia on nyt kerta niin, että uusi ja vanha
harvoin sulavat yhteen, ja se, joka ostaa uutta vanhaan, pyhään
perhesuojaan, jossa kaikki esineet ovat samalta aikakaudelta, saa
noudattaa yhtä paljon huolta ja älyä kuin arkkitehti, joka uudistaa
holvin tai kaaren jossain vanhassa, hienossa rauniossa. Teidän mattonne
oli eri tyyliä kuin kaikki muu huoneessa, ja esiintyi siinä niin
räikeänä vastakohtana, että kaikki muu teki rappeutuneen vaikutuksen.
Sen väri ja laatu oli aivan toisenlaista elintapaa varten ja vaatii
alituisia muutoksia. Olettehan nähneet, että se on karkoittanut ja
raivannut ulos koko huoneen sisustan, ja minussa asuu salainen pelko,
ettei se vieläkään ole rauhoittunut, vaan vaatii yhä uusia muutoksia,
kunnes koko talo on uudestaan sisustettu."

"Voi, rakkaani, elähän toki!" huudahti vaimoni nuhdellen; mutta Jenny
ja Maria punastuivat, joskin nauroivat makeasti.

"Tunnustakaa pois", sanoin, katsellen heitä, "ettekö ole salaliitossa
eteisen mattoa vastaan."

"Kuinka sen arvasit, isä? Minä vain sanoin Marialle, että eteisen
kömpelöt villamatot hyvin huonosti soveltuvat vierashuoneen
brysselimaton kanssa; ja muistathan, äiti, minkä kauniin mallin Ketshem
ja C:o näytti meille -- ihan samaa tyyliä kuin vierashuoneen matto".

"Kyllä muistan, tytöt", sanoi vaimoni; "mutta sanoinhan heti, ettei
sellaista ole ajattelemistakaan."

"Kuulkaappa tytöt", sanoin, "kerron teille jutun, jonka kerran kuulin
hyvin järkevästä papista Uudessa-Englannissa. Hän, kuten papit
tavallisesti, oli vähissä varoissa, mutta aina tyytyväinen. Siihen
aikaan käytettiin vielä polvipöksyjä ja pitkiä sukkia ja tälle kunnon
miehelle tarjottiin kerran lahjaksi komeat mustat silkkisukat. Mutta
hän kieltäytyi niitä käyttämästä, sanoen, ettei hänellä ole varaa
siihen.

"Mitä, ei ole varaa?" sanoi ystävä; "minä _annan_ ne sinulle."

"Niinpä kyllä; mutta se maksaa minulle ainakin kaksisataa dollaria,
enkä sitä voi."

"Kuinka niin?"

"Heti pantuani ne jalkaani, sanoo vaimoni minulle: 'Ystävä kultani,
sinun pitää ostaa uudet polvipöksyt', ja niin saan ne ostaa. Sitten
sanoo vaimoni: 'Mies parkani, miltä takkisi näyttää, sinun pitää ostaa
uusi', ja niin täytyy tehdä; ja sitten hän sanoo: 'Ei raukkani, tuo
hattu ei kelpaa, ja niin saan uuden hatun'."

"Ja sitten sanon minä vaimolleni: Vaimo kultani, miltäs nyt näyttää,
että minä olen näin hieno ja sinä olet vanhoissa vaatteissasi, ja niin
saa vaimonikin uuden hameen; uusi hame vaatii uuden hatun ja saalin.
Mutta ellen nyt vastaanota näitä hienoja silkkisukkia, emme kaikesta
tästä tarvitse mitään, sillä me olemme tyytyväiset, ja vanhat
vaatepartemme tulevat mainiosti toimeen keskenään."

Tytöt nauroivat tälle jutulle, ja minä lisäsin hyvin päättäväisesti:

"Ilmoitan teille edeltäpäin, tytöt, että olen päättänyt henkeni takaa
puolustaa vanhaa rappumattoa. En tahdo, että minua suljetaan
pääkäytävästä ja että päästäkseni makuuhuoneeseeni minun täytyy kiivetä
erityisiä tikapuita, sillä sitä tapaa tulen käyttämään niin pian kuin
ostatte uuden maton."

"Mutta isä kulta!"

"Vai eikö? Ettei matto haalistuisi, karkoitatte auringon
vierashuoneesta. Takkavalkeaa siellä ei saa sytyttää tomun pelosta,
eikä saa istua sohviin ja tuoliin niitä kuluttamaan. Jos te hankitte
uuden maton eteiseen ja rappusille, olen pakoitettu käyttämään
tikapuita mennessäni makuuhuoneeseen."

"Eihän toki, isä kulta", sanoi Jenny viattomasti, "voimmehan ostaa
käyntimattoja päälle, niin se ei kulu ollenkaan."

"Peittäkää sitten vanha matto niillä, niin kaikki tuttavamme luulevat
alla olevan uuden."

Koko naisvalta nauroi tälle ehdotukselleni ja sanoi sen olevan niin
miesten kaltaista.

"Entä jos olisikin", sanoin valmiina puolustamaan sukupuoltani, "miehen
mietteet naisaskareista ansaitsevat myöskin vähän huomiota. Älykäs,
sivistynyt mies, joka vuosikausia on ajatellut ja innolla tutkinut
jotain asiaa, on siinä myös niin selvillä, että kannattaa kuulla mitä
hänellä on sanomista. Olen kirjoittanut uuden artikkelin
aikakauskirjaani, jonka tahdon teille lukea."

"Isäkulta, odota hetkinen, niin otamme työmme", sanoivat tytöt, jotka,
totta puhuen, suureksi mielihyväkseni aina halukkaasti kuuntelivat isän
kirjoituksia, eivätkä koskaan keskeyttäneet niitä kuiskuttamalla
ristipisteistä ja silkkilangoista, kuten naisten yleinen tapa on.
Kaikki semmoiset asiat järjestävät minun naiseni edeltäpäin. Jane, tai
Jenny, kuten häntä kutsun hyvällä tuulella ollessani, lisäsi pesään
pulskan pähkinäpuun, joka leimusi niin kirkkaasti ja levitti niin
suloista lämmintä, etten vaihtaisi sitä kaneelipuuhun, jolla
upporikkaat huoneitaan lämmittävät.

Minun täytyy ilmoittaa sinulle, rakas lukijani, että minulla on
salainen noitavoima, jolla loihdin pölyä naisväkeni silmiin, etteivät
koskaan älyä niitä persoonallisia viittauksia, jotka kohdistuvat heihin
näissä artikkeleissani. Keskinäisen sopimuksemme kautta loihtivat
muste- ja kynähaltijat verhon heidän silmiinsä minun lukiessani ääneen;
muutoin voisi se tuttavallinen tapa, jolla kaikessa vapaudessani kerron
sinulle heidän sisimmät asiansa, suuresti loukata heidän naisellista
hienotunteisuuttaan.

Siis voin, rakas lukijani, kuiskata korvaasi, että pikku Jennyssäni,
joka niin uutterasti kohentaa tulta ja huolellisesti korjaa kaiken
tuhan takan edestä, että pikku Jennyssäni piilee emännyyden salainen
lahja. Se tuntuu hänen pienten kättensä jokaisessa liikkeessä,
päännytkähdyksessä ja silmien viisaassa katseessa -- koko hänen pieni
olentonsa henkii kodin tuoksua, joka on suloisempi koko maailman
ruusutuoksua. Hän on siisti, tarkka ja puhdas, soma ja hieno kuin
valkoinen kissa sekä aina vireä kuin mehiläinen, ja, jos sieluoppiin
voi luottaa, oli ajan, mitan ja suhteitten tajunta tarkasti merkittynä
hänen päähänsä. Sitäpaitsi oli pikku Jennylläni paljon tervettä järkeä,
joka usein voitti mielikuvitukseni ja runolliset käsitykseni, milloin
eivät olleet hyvillä perustuksilla.

Sellaisille naisille on ihanteellinen kasvatus tarpeellinen, muuten
muodostuvat he vanhoina oikeiksi kotifarisealaisiksi ja
kotityranneiksi. Mutta heitä pitää opettaa rakastamaan taidetta, sekä
kauneuden kaikkia muotoja, ja silloin ovat he viehättäviä. Nämä pikku
naikkoset ovat hyvin tarpeelliset ja välttämättömät, heissä asuu se
sentripetaalivoima, joka johtaa kaikki kodin kiertotähdet oikealle
radalleen -- ja oikealla kasvatuksella täyttävät he kodin järjestyksen
kauneudella ja sopusoinnulla. Jennyn kasvatus silmämääränäni olin siis
kirjoittanut artikkelin, jonka luin ja jonka nimeksi panin: _Koti ja
talous_.




II.

Koti ja talous.


Moni nainen osaa hoitaa talouttaan, mutta harva perustaa _kodin_.
Taloudenhoito tuntuu usein vaikealta, mutta sen voi helposti oppia,
sillä se on aineellista ja vaatii käytännöllistä toimintakykyä, jossa
mitta, paino ja värit ovat määrääviä vaikuttimia. Mutta kodin ylläpito
on yläpuolella kaikkea tätä, siinä tarvitaan älyä ja henkevyyttä.

Tällä kohdalla meni pähkinäpuu uunissa kahtia, palat pudota romahtivat
erilleen toisistaan, levittäen hiiliä ja tuhkaa ympärilleen. Jenny
kiiruhti avuksi harjoineen. Takkavalkealla on se paha puoli, että se on
aina hoidon tarpeessa, mutta mitäpä siitä, nämä pienet keskeytykset
eivät meitä lainkaan häiritse -- ne ovat kuin sukkelan ystävän
päähänpistoja hauskassa perhekeskuudessa.

Jenny laski maahan harjansa ja sanoi:

"Isä, sinä alat liikkua metafysiikassa."

"Koko ajatuksellinen puoli luodussa maailmassa on metafyysillistä",
huomautin, koettaen herättää hänen kunnioitustaan. "Jokaisella asialla
on kaksi puolta, subjektiivinen ja objektiivinen."

"Siinä sinä isä taas tuot esiin subjektiivisen ja objektiivisen. Minä
puolestani en koskaan tunne eroa niitten välillä."

"Nyt muistan", sanoi Jenny, "vanha lastenhoitajamme kutsui sitä
sisäpuoliseksi ja ulkopuoliseksi -- siitä minä olen päässyt niiden
perille."

"No, lapset", sanoi vaimoni, "antakaa isän lukea", ja minä luin kuten
seuraa:

Nuornamiesnä ollessani muistan, miten kerran kävin hyvän ystäväni Bill
Carberryn kanssa katselemassa hänen kotiaan, johon hän aikoi muutaman
viikon kuluttua tuoda morsiamensa. Bill oli hauska ja avosydämminen
poika, ystäväpiirimme ydin, ja meille ystäville oli hänen naimisensa
hyvin vastenmielinen, sillä pelkäsimme hänet kadottavamme. Sillä
tiesimmekö, mille kannalle hän oli asettuva meidän suhteemme kerran
purjehdittuaan avioliiton "tuntemattomaan maahan". Mutta Bill vain
nauroi epäluuloillemme.

"Tiedätkö Kristo", sanoi hän juosten iloisesti ylös rappusia ja avaten
tulevan asuntonsa oven, "miksi valitsin tämän talon? Siksi, että se on
niin kodikkaan ja lämpimän näköinen. Katsoppas vain", sanoi hän, vetäen
minut huoneeseen, -- "katsele noita suuria ikkunoita etelänpuolella,
joista aurinko loistaa koko päivän; katsoppas tuota mainiota nurkkaa
tuolla, minne nojatuolin voi asettaa; kuvaile meitä täällä, kirjat ja
paperit vapaasti ympärillämme ja Katri kulkien kuin päivänsäde suojia
lämmittämässä. Tulen oikein runolliseksi, kuten näet. Ja oletko koskaan
nähnyt parempaa ja avarampaa ruokahuonetta? Ajattele, kuinka täällä
juhlimme! Mitä ihania iltahetkiä täällä vietämmekään. Kaikki niin
avarata ja vapaata -- juuri sellaiseksi olen aina kotini haaveksinut.
Tiedätkö, Kristo, että yläkerrassa on pieni huone, ja sinä ja Tom Innis
saatte oman avaimen, niin että saatte tulla ja mennä, milloin vain
haluatte. Ja tässä on kirjasto -- siinä tulee olemaan kirjoja,
etsauksia ja puupiirroksia katosta laattiaan saakka. Tänne tulette,
milloin vain päähänne pälkähtää, ja olette aivan kuin kotonanne."

"Mutta mitä Katri ajattelee tästä kaikesta?"

"Katri on teidän paras ystävänne ja hän voi saada vieraansa viihtymään.
Oi, Katri valmistaa tästä niin pehmoisen pesän, senpä vielä näette!"

Parin päivän perästä kuletti Bill minut jälleen asuntoonsa, veti minua
pakkilaatikkojen, olkien ja paperien välitse katsomaan komeata
vierashuoneen sisustusta -- josta hän iloitsi kuin pieni lapsi uudesta
lelustaan.

"Katsoppas näitä tuolia", sanoi hän, "granaattipunaista, kukkasellista
silkkiä, sohvat ovat aivan samaa tyyliä, samoin uutimet ja matot. En
eläissäni ole näin kaunista nähnyt. Appi-isä sisustaa kotimme, ja
anoppi hyörii ketteränä kuin mehiläinen, saadakseen meidät
järjestykseen."

"Mutta Bill kulta", sanoin, "asuntosi on ruhtinaallinen. Pelkään, että
elämäsi tulee liian kalliiksi, sillä lakimiehen ura on pitkällinen,
vanha ystäväni."

"No, ymmärräthän, että kaikki olisi ollut toisenlaista, jos itse olisin
maksanut laskut; mutta kun Katrin suku kustantaa kaiken -- niin olkoon
menneeksi -- tyttö, joka menee naimisiin, tahtoo tietysti uudessa
kodissaan noudattaa sitä elintapaa, johon hän on tottunut."

Olin vaiti, mutta sisässäni tunsin masentavan aavistuksen, tunsin,
että tämä ylellisyys pian tukahduttaisi kotoisen vapauden, jota
ystäväparkani niin haaveksi.

Häät vietettiin oikealla ajallaan, ja häiden jälkeen oli nuorilla
kutsut, joihin kaikki menimme; me saimme nähdä Billin täydellisen kodin
suurenmoisesti valaistuna ja kuulimme kaikkein kadehtivan hänen
onneaan; mutta se oli miltei ainoa kerta, jolloin siellä kävimme.
Kotiutumisesta, jokapäiväisestä käynnistä ja omista avaimista ei
puhettakaan, me tunsimme olevamme heistä niin kaukana, kuin olisi nuori
pariskunta asunut Tuilleriessä.

Katri, joka aina oli ollut reipas ja vallaton tyttö, alkoi heti
kehittää emännyyslahjojaan ja osoittaa mielipiteitä, jotka niin
erisivät hänen entisyydestään, kuin vanha hiipivä kissa vallattomasta
kissanpojasta.

Katri oli itse asiassa hyvä tyttö. Hän oli hyväsydämminen, naisellinen,
ystävällinen ja avulias; mutta sen ohessa äärettömän tarkka ja niin
tunnollinen, että talouden huolet olivat hänet melkein näännyttää, ja
hänen perheessään pidettiin taloudenhoitoa korkeampana taidetta ja
tiedettä -- se oli heillä uskontona. Katrin äiti, tädit ja isoäidit
olivat kuulut mainiosta taloudenhoidostaan. Heitä olisi voinut luulla
niitten hollantilaisten jälkeläisiksi Broeckin kaupungissa, joita
Washington Irving kuvaa, ja jotka sitoivat lehmiensä häntään sinisiä
nauharuusuja ja maalailivat polttopuunsa päät valkoisiksi. Hän kertoo,
mitenkä eräs kuuluisa saarnaaja ei voinut poistaa naisväen huomiota
maallisista askareista, ennenkuin hän rupesi saarnaamaan taivaallisen
kaupungin puhtaudesta, sen muurien kirkkaasta kristallista ja katujen
kultaisista kivistä -- silloin heti kääntyi kaikkien emäntien mieli
Zioniin. Näin juhlallinen ja totinen katsantokanta on jo silloin
raskas, kun tyttörukalla ensi hoidettavanaan on vain yksinkertainen ja
halpa koti, saatikka sitten, kun hänen pitää huolehtia komeista
huonekaluista, kun kalliit kristallit painavat hänen mieltään, kun
peilit heijastavat hänen velvollisuuksiaan, ja koi ja ruoste saattavat
tunkeutua huoneisiin ja kaappeihin.

Äiti ja tädit varoittivat Katria juhlallisesti -- he varoittivat häntä
koista, torakoista, kärpäsistä ja pölystä; kaikki huonekalut verhottiin
kylmällä hollannin liinalla, joten ne muistuttivat liinoihin käärittyjä
ruumiita -- uutimien tupsutkin saivat oman pienen verhonsa -- ja
tyttörukan päähän sullottiin ohjeita ja määräyksiä kaiken tämän
komeuden hoitamisesta, kunnes se oli niin täynnä, ettei sinne paljon
muuta mahtunutkaan.

Bill rukka huomasi pian kotinsa liian täydelliseksi ja tarvitsevansa
asumista ja olemista varten toisen talon, sillä talon ja kodin välillä
on suuri eroitus. Parin vuoden perästä perustimme vaimoni ja minä
kotimme aivan toisten periaatteiden mukaan ja Bill pistäysi usein
meillä, venyttelihe mukavassa nojatuolissa kirjoituspöydän ia sohvan
välillä, huokaili ja nautti hauskasta ympäristöstämme, ihaili lämmintä
avotakkaamme, geraniumia, ruusuja ja lintuja. Mies poloinen oli oikein
hyvillään saadessaan ojentaa jalkojaan ja liikkua vapaasti, kotonaan
pelkäsi hän aina särkevänsä tai hävittävänsä jotain. "Katri on kunnon
tyttö", sanoi hän, "ja tahtoisi tehdä minun mieleni mukaan, mutta hän
ei saa seurata tahtoaan. He antavat hänelle niin paljon neuvoja ja
sälyttävät hänen päällensä niin raskaan taakan, että tyttö rukka on
nääntyä, hän onkin jo ihan laihtunut ja sairaan näköinen. Sitten asuu
Saara täti meillä ja vahtii koko taloa kuin poliisi; on siinä
ihmisparka ihan helisemässä. Huoneet ovat kyllä komeat, mutta niin
jylhät ja kolkot! -- ei auringonsädettä eikä valoa nimeksikään, vieraan
tullessa kohotetaan hiemasen rullakartiinia. He pelkäävät niin
sanomattomasti kärpäsiä, ja kaikki peilit ja taulunpuitteet ovat harson
peitossa maaliskuusta joulukuuhun. Kyllä meidän huoneissamme ei ole
paikkaa, mihin kärpänen iskisi!"

"Mutta," sanoin, "laittakaa itsellenne arkihuone, jossa saatte olla
mielin määrin vapaudessanne."

"Siitä ei tule mitään. Katri ja Saara täti ovat asettuneet
makuuhuoneeseemme ja siellä majailevat he kaiken päivää, kunnes joku
vieras tulee. Silloin Katri pukeutuu ja tulee alas. Saara täti väittää
sen olevan ainoan keinon järjestyksen ylläpidoksi, silloin voivat
rullakartiinit olla alhaalla, ja kaikki pysyy paikoillaan; siellä
kertoo hän tyttörukalle kaikenmoisia jonninjoutavia juttuja mummoista
ja tädeistä, joilla oli sellainen järjestys talossaan, että he
pilkkosten pimeässä olisivat löytäneet kaikki tavaransa ilman
tulenvaloa. Ja sen voisivat he meilläkin tehdä. Voisi luulla, että
olemme aikeessa lähteä Englantiin ja että koko talo on lukossa matkaa
varten -- ei näy kirjaa, ei paperia, eikä hansikasta, ei mitään jälkeä
ihmisolennosta. Piano on suljettu, kirjakaappi lukossa, piirrokset
piilossa -- kaikki, kaikki sileätä, kiintonaista, lukittua.

"Jos menen jonkun ystäväni kanssa kirjastoon, löyhkää siellä ensinnäkin
ihan kellarilta, sitten saan suurella vaivalla kiskoa ikkunat auki,
avata ja riuhtoa puolentunnin aikaa, ennenkuin löydän mitään, ja koko
ajan tiedän Saara tädin vahtivan oven takana valmiina järjestämään ja
sulkemaan kaikki jälkeeni. Kaikki halu seurusteluun ja kanssakäymiseen
sammuu sellaisissa oloissa. Entäs suuri, valoisa ruokahuoneemme suurine
ikkunoineen -- luuletko että saamme siitä iloita, -- ei, Saraa täti
ajaa meidät sieltä jo huhtikuun alussa, sillä kärpäset tahraisivat
seinämaalaukset ja porsliinit, ja niin saamme aterioida pienessä
pimeässä putkassa, jonka ikkunat ovat takapihalle päin, ja Saara täti
on siitä kovin innoissaan, hän sanoo Katrin pääsevän niin paljon
vähemmällä, että minun jo senkin tähden pitäisi suostua syömään
putkassa vaikka koko elinaikani. Siitä näet, Kristo, että tilani on
perin tukala, ja koko Katrin suku on siinä vahvassa luulossa, että mies
on tuhmin ja kauhein olento koko luomakunnassa; ja jos hän jotain saa
päähänsä, pitää sitä vastustaa minkä jaksaa. Kuulisit Saara tädin
tuomion meistä: me olemme kaikki härkiä porsliinipuodissa, valmiit
puskemaan, riistämään ja raastamaan kaikkia ja hävittäisimme koko
komeuden, ellei meitä kytkettäisi ulkohuoneeseen. Hän väsyttää tuiki
Katriparkaa, ja hänen lopetettuaan alkaa äiti. Joskus tuodessani oman
mielipiteeni esiin, purskahtaa Katri itkuun ja sanoo, ettei hän tiedä
mitä tehdä. Ketään ystävistäni en voi kutsua päivälliselle, sillä eihän
heitä sovi viedä pimeään putkaan. -- Oi! ei koskaan! Saara täti, anoppi
ja koko suku pitäisivät perheen kunnian ikuisesti häväistynä. Emme voi
kutsua heitä, ellemme avaa ruokahuonetta, käytä parasta porsliiniamme
ja tuota hopeatamme kotia pankista, ja jos niin teemme, valvoo Saara
täti yönsä koko viikon ajan ennen, valmistuksia tehden, ja jälestä
valvoisi hän toisen viikon saadakseen kaikki järjestykseen. 'Mutta',
selittäisi hän minulle, 'saattaa niin paljon vaivaa Katrille hänen
nykyisessä tilassaan, on kerrassaan inhottavaa.' Jos taas kutsun
tovereitani ravintolaan päivälliselle, itkee Katri, ja hänen äitinsä
sanoo, ettei naineen miehen sovi syödä julkisissa paikoissa; mutta,
hitto vieköön, pitäähän minulla jossain olla vapautta."

Vaimoni viihdytteli hänen kiihoittuneita hermojaan ja sanoi meidän
mukavan nojatuolimme aina häntä odottavan uunin ääressä. "Ja te
tiedätte", jatkoi hän, "huonekalumme ovat niin yksinkertaiset, ettei
meidän koskaan tarvitse niitä varjella; ja mattomme niin halvat, että
aurinko mielellään saa niille paistaa, ja niin elämme päivänsäteitten
ja kukkien keskessä."

"Niinpä niinkin", sanoi Bill katkerasti. "Mutta haalistuneet matot ovat
Saara tädin kauhu. Hän luulee, että ensimmäinen pykälä taloudenhoidossa
on auringon karkoittaminen. Mikä hupakko olinkaan, iloitessani
aurinkoisista ikkunoistamme! Miesparka, nämä ikkunat ovat
kolminkertaisesti teljetyt kaikilta päivän säteiltä. Ulkoapäin
markiisit, sisälläpäin ensin tiiviit luukut ja sitten raskaat, paksut,
vuoratut damastiuutimet, jotka ulettuvat syvissä poimuissa laattiaan
asti. Mitä varten on minulla tauluja? Ne riippuvat kyllä huoneessa,
mutta mikä häly ja touhu, ennenkuin saan niihin hiukankin valoa."

"Mutta illalla tulen valossa, silloin kai huoneesi ovat kirkkaat ja
valoisat."

"Illalla! Luuletko vaimoni viihtyvän siellä illalla. Hänellä on
sanainsa mukaan niin paljon ompelemista, että heidän täytyy Saara tädin
kanssa pysyytyä makuuhuoneessa, sillä eihän vierashuoneessa voi
työskennellä. Senhän arvannet. Ei mitään työnnäköistäkään saa sinne
kulettaa. Ajattele jos langanpätkiä sattuisi putoamaan matolle! Silloin
saisi Saara täti seuraavana aamuna murtaa ikkunavarustukset ja ryömiä
pitkin laattioita niitä etsimässä. Ei, illalla kaasu on puoliliekillä,
ja jos kierrän sen korkeammalle ja tuon ilmoille sanomalehteni tai otan
hyllyltä jonkun kirjan, tunnen laattian läpi missä kiihoitustilassa
Saara tädin hermot ovat. Hänen päänsä näkyy ovella kello kahdeksan,
neljänneksen yli, puoli yhdeksän, kello yhdeksän ja kymmenen,
katselemassa, joko olen lopettanut, saadakseen kaikki järjestykseen
tämän suuren rauhanrikkojan jälkeen. Ei kenenkään päähän pälkähtäisi
tulla meille iltaa viettämään. Naimisemme ensi aikoina tuttavamme kyllä
pistäysivät luonamme, mutta kotimme jylhyys heidät pian vieroitti.
Kaikki ovat huvenneet, ja Saara täti on siitä ikuisesti kiitollinen,
sillä nyt saavat huoneet olla rauhassa. 'En ymmärrä', on hänellä tapana
sanoa, 'mitenkä rouva Crowfield voi elää sellaisessa pyörteessä,
aamusta iltaan siellä juoksee ihmisiä. Katri ei kestäisi mokomata
elämää; mutta kaikki ihmiset eivät ole yhtä huolellisia. Katri on
kasvanut perheessä, jossa huolellinen taloudenhoito on naisen kunnia.'"

Vaimoni huulilla liikkui hymy, tuo tyven, lempeä ja leikillinen hymy,
joka oli valaissut hänen ympäristöään niin monen monituista vuotta.

Bill jatkoi katkerasti:

"Enhän voi -- kuten mielisin, -- heittää hiiteen kaikki nämä naiset
taloudenhoitoineen, silloin Katri itkisi viikkokauden ja joutuisi
epätoivon partaalle. Eihän se ole tyttöraukan syy; joskus koetan
puheillani saada hänet järkiinsä, mutta puhuppas nyt koko suvun kanssa
-- olen ihan varma, että hänen terveytensä pilaantuu -- he uuvuttavat
hänet tuiki. Katri, joka oli piirimme sielu! Ja nyt nääntyy hän
kotoisiin huoliinsa. Hän käy alituisessa tuskassa aamusta iltaan, talo
on niin täynnänsä kaikenlaista tavaraa, että aina saattaa joku vahinko
tapahtua ja palvelijamme ovat niin perin kömpelöitä. Istuessamme
yhdessä kuulen vain valitusvirsiä kyökkitytöistä. He vaihtuvat
alinomaan, särkevät ja hävittävät niin paljon, ettemme enää uskalla
käyttää tavaroitamme. Siinä ei vielä mitään, että syömme pimeässä
putkassa, mutta syömme rikkinäisistä lautasista ja laseista ja juomme
teetä korvattomista kupeista, jotka töintuskin ovat säilyneet tästä
hävityksen kauhistuksesta. Ilolla suostuisinkin näin vaatimattomasti
elämään, ellen tietäisi parempaa löytyvän, enkä ymmärrä, miksei
meidänkin pöytämme voisi näyttää herraspöydältä, mutta Saara täti
sanoo, että se maksaisi tuhansia, ja että on yhdentekevä, miten
eletään, kun ei sitä kumminkaan kukaan muu näe. Hänestä, näet, ei löydy
mitään välimuotoa hienon porsliinin ja särkyneitten astiain välillä.
Mitenkähän kaiken tämän käy. kun saamme lapsia? Toivon lasten
pehmittävän vanhukset ja saattavan kodin lämpimämmäksi."

Lapsia karttuikin vuosien kuluessa. Ensin syntyi Tom, harteva, vilkas,
palleroinen Tom, oikea isän kuva; sitten Kaarle, Jim, Lovisa, Katri ja
Frank -- kaikki hyviä, iloisia ja rakastettavia lapsia. Mutta koko
heidän lapsuutensa oli alituinen taistelu huonekalujen kanssa, jossa
taistelussa huonekalut aina pääsivät voitolle. Kotityrannit valitsivat
tietysti ikävimmän ja kolkoimman huoneen, mitä talossa oli,
lastenkamariksi ja sulloivat sen täyteen vanhaa pahanpäiväistä
huutokaupparomua, ja sinne sitten kasvava polvi teljettiin.

Itsekukin tietää kuinka paljon kurinpitoa, ohjeita ja neuvoja
lastenkasvatus vaatii, ennenkuin lapsista tulee vilpittömiä, suoria,
jalomielisiä ja uskonnollisia ihmisiä. Se vaatii enemmän ohjeita, kuin
mitä vanhemmat jaksavat antaa ja lapset voivat sulattaa. Tähän
kasvatustyöhön he eivät voi uhrata kaikkia voimiaan, siis on tarkasti
määrättävä mihin suuntaan se on johdettava.

Saara tädin ja hänen hengenheimolaistensa mukaan lasten huomio on
etupäässä kiinnitettävä huonekaluihin ja niiden säilyttämiseen, ja
Billin lapset saivat siis kasvatuksen, joka oli yhtäpitävä näitten
periaatteitten kanssa. Se kasvatus oli pääasiassa seuraava: Pahat
lapset juoksentelevat paraatiportaissa, istuvat hienolla sohvalla,
koskettelevat kirjoja kirjastossa, ottavat kaapista hyviä kuppeja ja
laseja.

Ja miksi halusivat he sentään tehdä tätä kaikkea? Jos vain paratiisissa
olisi yksikin kielletty omena, eivätkö nuoret Adamimme ja Evamme
antaisi alttiiksi ruumistaan ja sieluaan, saadakseen sitä maistaa?
Pikku Tom oli urhea ja yritteleväinen, kuin itse Kolumbus ja käytti
kekseliäisyyttään kaikenmoisiin löytöretkiin luvattomilla alueilla. Hän
anasti Saara tädin avaimet, aukasi laatikot ja kaapit, katseli, koski
ja maisteli kaikkia ylvästellen synneistään.

"Tiedätkö Tom", sanoi lastenhoitaja hänelle kerran, "kun olet noin paha
ja vallaton, kiusotat äitiraukkaasi? Hän on sairas, ja kuolee varmaan,
ellet ole kiltti."

"Kuoleeko hän?" sanoi Tom miettivänä.

"Niin saattaa käydä."

"Silloin", sanoi Tom, kääntyen kantapäillään, -- "silloin saan
juoksennella paraatiportaissa."

Niinpian kuin tämä rasavilli oli kouluijässä, lähetettiin hän
täysihoitoon erääseen poikakouluun, ja kaikenmoiset esteet ehkäisivät
sittemmin hänen kotiintuloaan. Keväällä hän ei voinut tulla
suursiivoamisen tähden, ja syksyllä oli myös suursiivoaminen estämässä;
ja niin poikarukka vietti lupa-aikansakin koulussa, ellei joku kunnon
toveri, jolle onnetar oli antanut oikean kodin, säälistä kutsunut häntä
luokseen. Hänen äitinsä tiesi hänen tovereistaan, elämästään ja
ajatusmaailmastaan yhtä vähän, kuin olisi hän lähettänyt poikansa
Kiinaan, Saara täti nautti siitä rauhasta, joka nyt vallitsi kotona
pojan poistuttua, ja sanoi vain odottavansa sitä aikaa, jolloin Kaarle
ja Jimkin tulisivat siihen ikään, että heistäkin pääsisi; Kaarle ja Jim
taas, karkoitettuina äidin ja isän läheisyydestä, ja inhoten pimeätä
ja yksinäistä leikkihuonettaan, vetelehtivät pitkin katuja,
rautatieasemalla ja laivasilloilla. Jos ei koti sulje helmaansa
poikiaan, voivat vanhemmat olla varmat, että he hakevat muita
turvapaikkoja, jotka useimmiten ovat vahingollisia. Kyllä muualla on
lämpimiä, iloisia, hauskoja ja hilpeitä paikkoja turvana niille
pojille, jotka eivät kotona saa oleskella äidin hienoissa huoneissa.
Pahoja ihmisiä löytyy yllinkyllin kuiskuttelemassa heidän korviinsa
juttuja, jotka eivät ole aiotut äidin kuultaviksi, ja naureskelemassa
heille heidän kohottaessaan heikot äänensä häpeällisiä ja syntisiä
lauluja renkuttamaan.

Katriparka, joka tyttönä oli niin reipas, iloinen ja elokas, oli
keski-ikäisenä näivettynyt ja kuivunut teräväksi, luisevaksi naiseksi
-- joka murehti paljon, mutta unohti, että yksi on tärkein. Yksi
pojista karkasi merille, enkä luule, että he sittemmin ovat hänestä
mitään kuulleet. Tom esikoinen vietti ensin hurjaa elämää sekä koulussa
että yliopistossa, ja palatessaan kotia hän melkein mursi äitinsä
sydämmen julkealla ja vaativalla käytöksellään. Äiti, joka ei ymmärrä
vallata lapsensa sydäntä sen pienenä ollessa, saa usein sen kalliisti
maksaa. Jos hän lapsiaan laiminlyö heidän pieninä ja avuttomina
ollessaan, kostavat he tämän välinpitämättömyyden, tultuaan suuriksi ja
voimakkaiksi. Tom saattoi kaikki ympärillään epäjärjestykseen, loikoili
sohvilla, sylkäsi pitkin mattoja, viskeli kirjoja ja piirroksia sinne
tänne ja pani kaikki vanhat perhemuistot ylösalaisin. Kaikkea tätä ei
hän koskaan olisi tehnyt, ellei hänen lapsuutensa olisi ollut pelkkää
kieltäytymistä ja kurissapitoa. Hän oikein vihasi järjestystä,
hienoutta ja aistia -- ja oli oikea poroporvari.

Bill ystäväni taas oli iloisesta, hauskasta velikullasta muuttunut
äreäksi ja juroksi jöröpääksi. Kerrassaan oivallinen on Benjamin
Franklinin sananparsi: "Silkki ja sametti sammuttavat tulen takassa."
Silkki ja sametti -- ylellisyys kodissa -- sammuttaa usein muutakin
kuin tulen takassa, se sammuttaa pyhemmänkin liekin, kotoisen rakkauden
tulen. Miehen ja lasten suurin onnettomuus on _kodittomuus_; monella
miehellä on komea talo, mutta ei mitään _kotia_."

"Isä", sanoi Jenny, "sinun pitää kirjottaa meille kodinhoidosta."

"Lapsi", sanoin, "ajattele äitiäsi ja mitenkä hän on sinut
kasvattanut."

Onnellisena aviomiehenä tahdon saattaa selväksi vaimoni järjestelmän ja
ensi kirjoitukseni on:

Mikä on koti ja sen hoito.




III.

Mikä on koti?


Ikuisena salaisuutena keskenämme olkoon, rakas lukijani, että näillä
kirjoituksillani, paitsi julkista tarkoitustaan, on toinen,
yksityinenkin, koetan, näet, niillä vaikuttaa omaan perheeseeni.

Se ei rajoitu ainoastaan salahyökkäyksiin kuuluisaa mattoa ja
vierashuonetta vastaan, mutta se tähtää niitä uusia kotejakin, jotka
ehkä kohoavat ympärillämme.

Sillä kuten jo ennen näin meidän kesken olen maininnut, oli Mariamme
oman pesän valmistamisen hauskoissa puuhissa.

Olen huomannut, että kun perheessä sellaista on tekeillä, on jokainen
perheen naisolento kuumeentapaisessa jännityksessä, -- jokainen
naikkonen, vanha ja nuori, tuntee emännän vaistot heräävän itsessään;
ja silloin on meidän, toisen sukupuolen, liikuttava suurella
varovaisuudella ja lausuttava ajatuksemme hyvin arasti kunnioittaen
niitä salaisia voimia, jotka hallitsevat naiselementtiämme.

Vahingosta viisastuneena en koskaan mennyt suoranaisia neuvoja
antamaan, sillä suloiset äänet olisivat pian minut nolanneet ja
tukkineet minulta suun. Mutta olin vaimoni käytettäväksi antanut sen
pienen summan, jonka taisin uhrata Marian myötäjäisiin, ja siitäkös nyt
puuhaa -- Jenny ja Maria olivat peräti tottumattomat rahanhoitoon ja
neuvottelivat lakkaamatta väsymättömän äidin kanssa, kuinka rahat
parhaiten olivat käytettävät. Sanon Maria ja Jenny, sillä vaikka Marian
olisi pitänyt olla keskuspisteenä näissä hommissa, lankesi kumminkin
kaikki Jennyn päätettäväksi, hänen uutteruutensa ja intonsa tähden,
joka aina tuli näkyviin tällaisissa kotoisissa puuhissa.

Pikku Jenny on niin virkeä ja teräväpäinen ja keksii ja suunnittelee
kaikenmoista hauskaa ja hyödyllistä. Jos vieras sattuisi kuulemaan
näitä jokapäiväisiä keskusteluja, tulisi hän ihan varmaan siihen
päätökseen, että hän järjestää omaa kotiaan. Maria on lempeä,
ajattelevainen ja tyyni tyttö, joka ei tuhlaa sanoja; mutta, lähemmin
tutustuessasi häneen, huomaat pian, että hän, vaikka harvapuheinen, on
luonteeltaan luja ja taipumaton. Kaikissa perhekokouksissa antaa hän
puheenvuoron Jennylle ja äidille, mutta lyhyt, harkittu: "niin", tai
"ei", jonka Maria lausuu, tekee ratkaisevan päätöksen joka asiassa.

Tähän perhetauluun täytyy minun vielä liittää oivallisen Rob Stefensin,
tulevan aviomiehen, kuva, hänen, jonka hyväksi kaikki nämä neuvottelut
pidettiin.

Rahalliseen puoleen nähden oli hän niitä nuorukaisia, joista runoilija
laulaa:

    "Hällä viisautta, arvoa,
    Vaan muuta ei".

Mutta Rob oli lahjakas, hyväsydämminen poika, jolla oli monta
oivallista ominaisuutta. Hän oli mainio duettilaulaja -- tenoori --
taitava näyttelijä, ja keskustelussa oli hän sukkela ja vilkas sekä
hyvin perehtynyt kirjallisuuteen. Mutta eniten minua miellytti hänen
edistyksensä virka-uralla; hän oli nim. etevä lakimies, ja hänen
tulevaisuutensa oli hyvin lupaava verrattuna muihin pyrkijöihin tällä
samalla alalla.

Nuoret olivat tietysti korviaan myöten rakastuneet; mutta mitenkä he
taloutensa hoitaisivat, hankkisivat polttopuut ja ruoka-aineet,
maksaisivat hyyryn, valon ja verot, oli minulle oikea arvoitus, sillä
siinä suhteessa olivat he yhtä viisaat, kuin kaksi linnunpoikasta.

Mutta koska linnunpoikasetkin kaikesta huolimatta oppivat pesimään,
kuten vanhempansa, voimmehan jokaiselta ihmislapseltakin toivoa
samaa. Se on pahan onnen sattuma vaillinaisessa elämässämme, että
nuoret rakentavat pesänsä ja tulevaisen kotinsa siinä pyhässä
yksinkertaisuuden tilassa, joka ei todellisia tarpeita tunne.

Jos pariskunnalla on hyvät tulot ja varaa korjata erehdyksiään, ei
kodin järjestämisen tarvitse tuottaa heille paljon päänvaivaa; jos he
ovat järkeviä, puhdistavat he pian kotinsa niistä epäonnistuneista
laitoksista, joilla ensi innossaan koristelivat sitä ja sisustavat sen
kehittyneemmän aistinsa mukaisesti.

Mutta suurelle enemmistölle, joka ahtaissa oloissa ottaa tämän
ensimmäisen askeleen perhe-elämässä, ovat nämä erehdykset vakavampaa
laatua. Heidän täytyy vuosikausia nähdä kodissaan perin tarpeettomia
kapineita ja saavat turhaan haikaella monta välttämätöntä asiaa, vain
siitä syystä, että alusta järjestivät kaikki niin epäkäytännöllisesti
pyhässä yksinkertaisuudessaan.

Olin ollut sanattomana kuulijana monessa vilkkaassa keskustelussa
nuoren parimme välillä, joissa he tavallisesti neuvottelivat siitä,
mitä tarvitsisivat ja mitä voisivat ostaa, he keskustelivat
varovaisuudesta ja säästäväisyydestä ja toistelivat monta
hyväntahtoista neuvoa, joita meitä monin kerroin rikkaammat sukulaiset
ja tuttavat olivat heille antaneet. Ne, jotka itse ovat hyvillä
päivillä, ovat aina hyvin nopsat neuvomaan toisille säästäväisyyttä. Ja
miltä korkeudelta he antavat neuvojaan kokemattomille vasta-alkajille!
Jolla on kymmenentuhannen vuotuiset tulot, voi uhrata aikaa
mietteisiin; ja tämä hieno joutilaisuus sallii myös hänen tyynesti
arvostella taloudessa tarpeellista säästäväisyyttä; siitä saavat nämä
yläluokan tyttäret sen varmuuden, jolla rohkaisevat vähäosaisempia
kanssasisariaan.

"Usko pois, kultaseni", sanoi täti Sofia Suruton. "Suurin säästö on
aina kalliimman tavaran osto. Se maksaa alussa, mutta sitten se
kestääkin. Nämä samettimatot laattiallani ovat olleet siinä yhtämittaa
kymmenen vuotta, ja katso kuinka hyvät ne yhä ovat! En koskaan käytä
halpoja mattoja talossani -- en edes arkihuoneissakaan. Sametti, ja
brysselimatot ovat ensin tosin kalliimmat, mutta ne ovat niin vahvat.
Enkä voi käsittää kuinka voi käyttää uushopeata hopean asemesta.
Uushopea kuluu pian, ja sitten sitä pitää kiilloittaa, ja siten tulee
se yhtä kalliiksi kuin hopeakin. Jos minä olisin Marian sijassa,
eroittaisin myötäjäissummasta tuhat dollaria hopeaan, ja tyytyisin
muutoin yksinkertaisempaan. Huonekaluni ottaisin kaikki David ja
Saulilta. Sitä kauppaa sanotaan kalliiksi, mutta sen tavarat tulevat
ajan pitkään sittenkin halvimmiksi, ja ne ovat aina niin hienot ja
tyylikkäät. Tietysti ei pidä mennä äärimmäisyyksiin -- yksinkertaisuus
on suuri kaunistus."

Perheen rauha häiriytyi, kun Jenny, innosta hehkuen, kertoi tämän
keskustelun. Vaimoni vertaellessa kokeneena emäntänä yksinkertaisimpia
tädin ehdottamia korutavaroita siihen summaan, joka oli käytettävissä,
venähtyivät tyttöjen kasvot melkoisesti.

"Mutta kuinka ihmiset _saattavat_ pitää taloutta", sanoi Jenny, "jos
kaikki on niin kallista."

Vaimoni huomautti tyynesti, että olimme eläneet hyvin mukavasti omassa
kodissamme, -- olimme vastaanottaneet lukemattomia ystäviä, vaikka
meillä oli vain ihan halpoja mattoja arkihuoneissamme ja kolmivartinen
vierashuoneessa, eikä kukaan vieras ole siitä välittänyt eikä sitä
paheksinut; ja mitä kestävyyteen tulee, on täti Suruton useammin
uusinut mattojaan kuin me, sillä huolimatta halpuudestaan ovat meidän
kestäneet kauemmin kuin hänen.

"Mutta, äiti, kaikki on mennyt eteenpäin sinun nuoruudestasi lukien.
Täytyyhän sentään seurata aikaansa ja sisustaa huoneensa, kuin muutkin
ihmiset."

Vaimoni vastasi tavallisella tyynellä tavallaan ja puolusti
suhteellisuutta koko taloudessa. Huonekalujen, kyökkiastioitten,
porsliinien ja liinakaappien hintain tulee suhteellisesti vastata
toisiaan niin, ettei mistään makseta enemmän toisen kustannuksella, ja
niin laski hän tyynesti kuinka pitkälle Marialle myönnetty summa
riittäisi, ja missä ylipääsemätön raja kulki. Ei mikään ole niin omiaan
tukahuttamaan nuoruuden innokkaita aikeita, kuin numeroitten selvä ja
vakuuttava logiikka. Kuinka suloista ja lohduttavaa on kuvitella, että
juuri ne tavarat, joista _pidämme_, ovat halvimmat, ja että joku ankara
velvollisuus pakottaa meidät juuri niitä ostamaan, tuottakoot ne vaikka
suuriakin uhrauksia meille. Ainoastaan kertoma- ja yhteenlaskun avulla
voit päästä tästä harhaluulosta ja saada selville, mitä sinun on
ostettava ja mitä ei.

Vaimoni numerot kumosivat tuiki täti Suruttoman vakuutukset, ja
nuorisomme rauhoittui joksikin ajaksi, vaikka huomasin Jennyssä
salaisen levottomuuden. Kuulin heidän puuhaavan retkiä jos jonnekkin,
väliin hyvinkin kauas, katselemaan korutavaroita, joita myytiin
alennettuihin hintoihin. Milloin oli kullattu peili, milloin taas
samettimatto sattumalta niin halpa, että se miltei kosketti äidin
tekemiä rajoja. Ajattelin vierashuonettamme ja rukoilin hyviä
haltijoita estämään heitä erehdyksistä.

"Koeta saada vähän tervettä järkeä tyttöihin, jos voit", sanoin
vaimolleni, "eläkä anna pienen lemmittymme hukata rahojaan ja ostella
kaikenmoista turhaa, joka häntä sitten jälestäpäin vain harmittaa."

"Kyllä koetan", sanoi hän. "Mutta Maria on, kuten tiedät, kokematon, ja
Jenny taas niin innokas, toimelias ja herkkäuskoinen. Pelkäänpä, että
molemmat pitävät meitä vähän vanhanaikaisina. Mutta ystäväni, olen
huomannut, että sinun kirjoituksesi ovat paikallaan ja oivalliset
heidän silmiään avaamaan. Jenny jo kysyi eilen illalla, milloinka luet
ensi kirjoituksesi. Tyttö on järkevä ja teräväpäinen ja kätkee
sydämmeensä sen, minkä kuulee."

Näin mairiteltuna ryhdyin kirjoittamaan; ja samana iltana tulenvalolla
luin pienelle naismaailmalleni seuraavan kyhäelmän:

_Mikä on koti ja sen hoito_?

Olen jo osoittanut teille, että talo, jossa mies ja nainen asuvat ja
pitävät taloutta, ei aina ole koti. Mikä siis koti on? Sana koti
sisältää jokaiselle naiselle ja miehelle jotain sanomatonta -- jotain,
jota he haluavat ja kaipaavat.

"Koti," huokailee tyytymätön nuorimies, väsyneenä ravintolaelämään ja
napittomiin paitoihin. "Koti!" kuiskaa vaeltaja vieraalla maalla,
ajatellen äidin-, vaimon-, sisaren- ja lapsenrakkautta. Niin, sillä
sanalla on vielä korkeampi, uskonnon pyhittämä merkitys, ja
kristittyjen kuvaillessa toiveitaan paremmasta elämästä, puhuvat he
_kodista_ tuollapuolen hautaa. Sana koti käsittää rakkautta, lepoa,
pysyväisyyttä ja vapautta; mutta siinä sivussa koti kasvattaa meitä ja
kehittää meissä löytyvät puhtaat tunteet ylevämpiin muotoihin,
korkeampaa elämää varten. Mestari otti pienoisen lapsen kodin helmasta
polvelleen, tulkitessaan opetuslapsilleen kuningaskuntansa
salaisuuksia.

Koti on niin pyhä ja kallis asia, ja sen luominen kysyy niin suurta
kykyä, että se voittaa kaikki muut ominaisuudet. Kuvanveistäjää, joka
loihtii kylmästä marmorista elävän olennon, maalaria, joka kiinnittää
kankaalle kuolematonta kauneutta, arkkitehtiä, joka rakentaa
tuomiokirkkoja ja kohottaa Pyhän Pietarin kupoolin maan ja taivaan
välille, ei voi ansiossa ja pyhyydessä verrata vaatimattomaan
taiteilijaan, joka niistä köyhistä aineksista, joita tämä valheellinen,
oikullinen ja itsekäs maailma hänelle tarjoo, luo kodin turvallisen
Edenin.

Todellinen koti on ylevin taideteos, minkä ihmisolento voi luoda, sillä
se kuvaa sielun suurinta rauhaa ja onnea.

Vanha kristin kirkko vaatikin avioliittoon pyrkiviltä hyvin totista
ajatuskantaa menneestä elämästä, katumusta ja ajatuksissa, puheissa ja
töissä tehtyjen syntien tunnustamista sekä pyhän sakramentin
nauttimista; sillä siten mies ja vaimo, jotka lähestyvät ylevää tointa,
kodin perustamista, muistavat sen pyhyyttä ja kauneutta.

Tällaista kotia varten on minulla, kuten Euklideksellä, aksioomeja,
muutamia varsin tärkeitä periaatteita, ja ensimmäinen kuuluu: _Ilman
rakkautta ei synny kotia_.

Kaikki rahan, sovinnaisuuden ja puhtaasti ruumiillisen intohimon
vaikuttamat avioliitot tekevät oikean kodin perustamisen jo alusta
mahdottomaksi. Rakkaus on tämän uuden Jerusalemin perustus, rakkaus,
joka on taivaasta kotoisin ja vaihtelee monissa eri väreissä kuin
ihanimmat jalokivet. Rakkaudelle on kaikki mahdollista, mutta ilmaa
rakkautta emme mitään mahda.

Ulkomailla kuulemme usein puhuttavan sovinnais-avioliitoista, joita
mieluummin voisi nimittää yhtiöiksi. Rahat lasketaan kummallakin
puolella; molemmat asianomaiset panevat rahoja liikkeeseen, hoitaen
kukin omaansa. Rakkaus ei tule kysymykseen, mutta suuri kohtelijaisuus.
Kaikki on niin lainmukaisesti ja kauttaaltaan järjestettyä, ettei
tulevaisuudessakaan voi mitään selkkauksia syntyä. Herralla ja rouvalla
on kullakin omat huoneistonsa, ajoneuvonsa, palvelijansa,
sisääntulonsa, ystävänsä ja harrastuksensa -- ja he täyttävät
mielestään pyhän avioliittolupauksen kohtelemalla toisiaan hienosti ja
säädyllisesti niinä harvoina kertoina, jolloin heidän tiensä pakosta
yhtyvät.

Olisipa hyvin surullista, jos meidänkin maassa sellainen katsantokanta
avioliiton suhteen pääsisi vallalle. Se on hyvin epäjalo ja osoittaa
pakanallista käsitystä siitä suhteesta, jossa mies ja nainen yhtyvät
yhdeksi. Se on molemmin puolin kurja ja alhainen keksintö,
joka täydellisesti pudistaa pois kotisivistyksen suuren työn,
kotikasvatuksen ylevät surut ja urhoolliset vaivat -- kasvatus, jossa
vanhemmat oppivat enemmän kuin opettavat.

Omituisena seikkana mainittakoon, että niissä maissa, joissa tällainen
avioliitto on tavallinen, puuttuu kielestä meidän koti-käsitettämme
vastaava sana. Monelle Euroopan kielelle ei voisi tarkasti kääntää
lausetta, jolla alotin kyhäelmäni -- lausetta, että ihmisen _talo_ ei
aina ole hänen _kotinsa_.

Elämäntapa niissä maissa, joissa järki eikä rakkaus solmii avioliitot,
sulkee pois kotikäsitteen.

Mitenkä näissä maissa siis eletään? Tyttö saa käskyn palata luostarista
tai koulusta, sillä hänen isänsä on löytänyt hänelle miehen.
Vastustusta hänen puoleltaan ei otaksuta; ja harvoinpa sitä
tehdäänkään, sillä lapsi on innoissaan saadessaan kauniita vaatteita ja
vapautta, joita hänen käsityksensä mukaan ainoastaan naiminen antaa. Ja
nämä edut hän aina saa -- olkoon sitten mies kaunis tai ruma, viisas
tai tuhma.

Kuinka sietämätön mahtaa sellainen avioliitto olla! niin meistä tuntuu.
Mutta heistä se ei ole sietämätöntä, sillä se sallii heidän käydä
kunkin omaa tietään välittämättä toisistaan. Poika tai tytär, joka
ilmestyy tähän talouteen, viettää lapsuutensa hoitajan helmassa,
nuoruutensa täysihoitokoulussa ja kypsyneenä naitetaan hänet vuorostaan
samalla tavalla, ja niin jatketaan samaa elintapaa toista sukupolvea
varten. Sillä aikaa elävät isä ja äiti herran rauhassa ja hoitavat
kukin huvituksiaan. Sellainen on se järjestelmä.

Huoneistot, jotka rakennetaan tällaista elintapaa varten, muistuttavat
enemmän ravintolaa kuin yksityiskotia, ja jos meikäläinen asettuisi
pariisilaiseen huoneistoon asumaan, mahtuisi hän tuskin sinne lukuisine
lapsineen. Yksityisiä poikkeuksia tästä säännöstä tietysti löytyy. Sekä
Ranskassa että Italiassa löytyy viehättäviä koteja, joissa jalot
luonteet joko sattuman tai isän valinnan kautta yhtyneinä vuodattavat
valoa ja lämpöä siihen kylmään sovinnaisuuspiiriin, jossa elävät. Joka
kansankerroksessa löytyy luonteita, joilla on niin vahva kodin tarve,
että he missä oloissa elänevätkin, usein hyvinkin epäedullisissa,
tietävät luoda itselleen kodin. Ihmisluonne on niin lemmenhaluinen,
että rakkaus, jota ei häihin kutsuttu, usein hiipii jälestä
kuokkavieraaksi, ja minne se hiipii, seuraa koti kintereissä.

Seuraava aksioomi on: _Ilman vapautta ei synny todellista kotia_.

Kodin oikea käsite on: turvapaikka, jossa saamme vapaasti kehittää
persoonallisia halujamme ja taipumuksiamme. Siellä nautimme ateriamme,
milloin ja mitenkä tahdomme. Menemisemme ja tulemisemme on täysin
vapaa. Meillä on pieniä lepopaikkoja; kirjamme ja piirroksemme saamme
pitää, missä tahdomme, ja yleensä asettaa elämämme oman mielemme
mukaiseksi. Kultainen vapaus, sinä olet kodin suurin viehätys! "Tässä
on minun hyvä olla", huokaisee päivätyönsä päättänyt, astuessaan
kotikynnyksen yli. "Tässä odottavat minua tohvelini ja kotitakkini sekä
nojatuolini takan ääressä. Kaikki käsittävät minua täällä kotosalla ja
iloitsevat käyttäessäni vapauttani."

Sellainen on _ihannekoti_. Mutta jos muuten hyvässä kodissa ei aina
vallitse vapaus, on syy usein kodin sisustuksessa, sillä vapaus ei
viihdy _liian hienossa_ ympäristössä.

Amerikassa ei arvo eikä sääty määrää, mihin muotoon koti on asetettava.
Kaikki mikä Vanhassa Maailmassa on tunnustettu, käy täällä täydestä, ja
sitä käyttävät eroituksetta kaikki.

Nuori pariskunta, joiden varat sallivat heidän pitää korkeintaan kaksi
palvelijaa, asettuvat usein -- jos myötäjäisrahat riittävät -- asumaan
niin suurenmoisesti, etteivät palvelijat riitä. Englannissa olen
tavannut perheitä, joissa on kuusi palvelijaa, mutta joiden huoneisto
ja sen sisustus ei ole ollenkaan komeampi, kuin yksinkertaisen
amerikkalaisen perheen, joka töintuskin jaksaa pitää kolmea palvelijaa.

Tämä palvelijain puute Amerikassa tulee vielä paljon muuttamaan
elintapaa siellä; se on ja on kauan oleva edistysaskeleena uusiin
pyrintöihin; ja tämä kotoinen työ voi vielä kohottaa miestä ja naista
johonkin korkeampaankin.

Me amerikkalaiset olemme ankaria matkailijoita; olemme tunteellisia,
vastaanottavaisia ja uutuuden ihailijoita, valmiit omistamaan ja omaan
elämäämme sulattamaan kaikki, mikä meitä vieraissa kansoissa
miellyttää. Naistemme puvut jäljittelevät täysin ranskalaista kuosia --
ja kotimme ovat täyteensullotut kaikenmoista rihkamaa, jommoista
yksinkertaiset esi-isämme eivät edes unissaankaan nähneet. Kleopatra ei
purjehtinut Niilin virtaa komeampana, kuin nuoret tyttäremme astuvat
uuteen kotiinsa. Heidän vaatesäiliönsä ovat täynnään harsoa, silkkiä,
pitsiä, rintaröyhelöitä; talo kaikkine pikkutavaroineen on täydellinen
museo, mutta kaiken tämän hienon, heikon ja hennon keskessä on hän itse
ehkä kaikkein heikoin.

Mutta perästäpäin kuuluu. Nuori vaimo saa pienoisen, joka anastaa äidin
tykkönään viereensä, niin ettei hän saata valvoa huolimattoman Briitan
toimia. Briitta ruostuttaa silläaikaa hienot veitset ja liottaa
elfenluiset veitsenkahvat tulikuumassa vedessä -- hopeat huuhtoo hän
rasvaisessa suopavedessä antaen niille tuontuostakin aika kolauksen,
joka koukistaa teekannun nokan tai irroittaa kahvan jostain toisesta
hienosta astiasta. Hauras porsliini saa runsaasti naarmuja ja lentää
sinne tänne pesupäivän hyörinässä, Briitalla kun on kiire
kyökkipalvelijan apuun vaatteita kuivamaan. Maija lakaisee
vierashuonetta karkealla harjalla ja tyhjentää tuhan uunista
peittämättä silkkisiä sohvia ja tuolia, joten ne pian ovat niin harmaat
ja kuluneet, kuin olisivat huutokauppatavaraa. Kun nuori vaimo viimein
vapautuu lastenkamarista ja väsyneenä ja heikkona alkaa tarkastella
valtakuntaansa, huomaa hän surukseen ja mielipahakseen kaiken olevan
ylösalaisin, koko myötäjäiskomeuden rappiolla, lapsenvaatteet huiskin
haiskin. Voi pientä prinsessaparkaa! Hänellä on ruhtinaallinen
vaatevarasto, hänen lapsensa on pikku herttua, ja koko talo
sisustuksineen vastaa suurisukuisen loordin komeata asuntoa. Mutta tätä
kaikkea hoitamassa on vain kolme palvelijaa, jotka saavat toimittaa
kokin, lakeijan, viinurin, pesijän, lastentytön, sisäkön ja
kamarineitsyen tehtävät. Sillä näin suurilukuinen miehistö Vanhassa
Maailmassa palvelee moista taloa.

Siis tulemme siihen päätökseen, että kaikki tässä talossa on _liian
hienoa_, -- ei kauneuden kannalta -- mutta oloihin, vapauteen ja
mukavuuteen nähden.

Mikä on sellaisen kodin seuraus? Vaimon epätoivoissaan koettaessa saada
kaikki sujumaan, ovat hänen hermonsa alituisessa kiihoitustilassa.
Koti, jossa kaikki on kovin kallista ja hienoa, on jäykkä ja epämukava.
Elämä on täynnä huolia ja vastuksia, aina on jotain vinossa ja
väärässä, aina on pilvi kotia painamassa. Mies on raskaalla mielellä
kotilietensä ääressä, ja kaikki korukapineet hänen ympärillään tuntuvat
hänestä maanalaisilta miinoilta, valmiina räjähtämään millä hetkellä
tahansa.

Tosin en väitä kullattujen peilien ja samettimattojen karkoittavan
rauhaa ja kodintunnetta, en suinkaan, ne saattavat olla yhtä hauskat,
kotoiset ja lämpimät, kuin karkea hirsitalo kaukaisessa Lännessä; mutta
silloin on omistaja upporikas, hän uudistaa ja korvaa kaikki vahingot
helpommin, kuin meikäläinen hankkii vaatimattoman kotitarpeen
itselleen. Ei, jos tavaroitamme jätämme käyttämättä tai käytämme niitä
pelvolla ja vavistuksella, on parempi olla ilman moisia kalleuksia,
joskin onnen sattuma ne meille tuottaisi.

Mutta liika hienous ei ole ainoa, joka karkoittaa kotoisen vapauden. Se
voi livistää tiehensä muistakin syistä, nimittäin Martan liian
tunnollista ja tarkkaa täsmällisyyttä peljäten.

Voi teitä rakkaita, herttaisia olentoja, kuinka usein olen nähnyt
teidän nousevan ennen aamun koittoa kiilloittamaan ikkunaruutuja ja
huolellisesti pyyhkimään jokaista tomuhiudetta huoneissamme. Ja sitten
suljetaan tiiviisti ikkunaluukut ja rullakartiinit, ettei vaan aurinko
päästäisi kärpäsiä sisään pujahtamaan ja siivottomuutta tekemään. Rakas
Sofia täti! suokoon sinun varjosi minulle anteeksi julkeuteni! Mutta
kuinka monta kertaa nuoruudessani karkoititkaan minut sanomalehtineni
verannalle, kyökkiin, vieläpä latoonkin asti -- jonne auringonsäde
pääsi lämmittämään, koko talon ollessa suljettuna ja pimeänä.

Kuinka usein vapisimme vilusta, kun vierashuoneen uuni kevätsiivoamisen
jälkeen oli sisästä siististi peitetty silkkipaperilla. Niin, rakas,
hyvä sielu, kaikessa hellyydessäsi ja vieraanvaraisuudessasi teit
kodistamme kolkon haudan. Ihmeteltävä oli kärsivällisyytesi istuessasi
ompelemassa ikkunan ääressä, josta kapea valojuova virtasi sisään
rullakartiinin alapuolelta.

Koko tässä siistissä talossa ei tietysti löytynyt mitään, josta pieni
poikanen olisi saattanut riemuita. Kuinka vapisin lähestyessäni Sofia
tädin kiiltäviä tina-astioita niitten riippuessa kammoittavassa
kirkkaudessaan; ja millä pelvolla pyysin häntä antamaan minulle vasun
mansikoita poimiakseni! Jos sain piparikakun, täytyi minun piiloutua
salaisimpiin paikkoihin sitä syömään. Tunsin itseni oikeaksi tattariksi
ja merirosvoksi liikkuessani kotona; ja ihmettelin sitä suunnatonta
hävityksen henkeä, joka minussa asui ja joka aina sai minut särkemään
ja repimään jotain tai saattamaan siivottomuutta tällä järjestykselle
pyhitetyllä alueella. Välistä valtasi minut vakuuttava tunne siitä,
että huoneet sisustuksineen, pestyt laattiat, valkoiset uutimet,
kiiltävät tina- ja vaskiastiat ovat suuria, pelottavia, pysyväisiä
elämän tosiasioita -- ja että ihmiset, mutta erittäinkin lapset, ovat
tämän jumalallisen järjestyksen luvattomia häiritsijöitä, joiden jäljet
viipymättä ovat puhdistettavat ja haihdutettavat. Saatuani tämän
selväksi, selvisi minulle myöskin, että talot olisivat vieläkin
täydellisemmät, ellei niissä kukaan asuisi, mutta koska nyt niin
hullusti oli asiat, pitäisi niissä asua niin vähän kuin mahdollista.
Minun käsitykseni mukaan oli talo täynnänsä pauloja ja ansoja ja
syntisiä viettelyksiä, ja lukiessani merimiesten vapaasta elämästä
merellä, paloi mieleni sinne. Mutta jättäkäämme nämä muistot ja
palatkaamme kyhäelmääni.

Kodinvapaus virkistää miestä, mutta lapsille on se välttämätön.
Vapaudella emme tarkoita vallattomuutta. Pikku John ei saa kosketella
kalliita kuvateoksia rasvaisilla sormillaan, eikä pikku neiti rummuttaa
pianoa taikka piirreskellä nuppineulalla kuvioita vernissattuihin
huonekaluihin. Mutta perhehuoneet eivät saa olla liian hienot perheen
oleskeltaviksi, ei liian hienot niille pienille onnettomuuksille,
joihin hyvinkin kasvatetut lapset usein tekevät itseään syypäiksi.

Isän ja äidin vierashuoneen tulee vaikuttaa ystävällisesti, eikä
vihamielisesti pikku väkeen, sen tulee vähitellen kehittää heissä
järjestyksen ja kauneuden rakkautta ja huolenpitoa miellyttävästä
ympäristöstään. Lapsille on kovin vahingollista tulla suljetuiksi
huoneeseen, joka on heidän nimellään epäjärjestyksensä vuoksi -- ja
jossa otaksutaan heidän yhä edelleenkin pitävän pahaa siivoa. Kuinka
usein näemme näitten pikku uhrien kaiholla kurkistavan omalta
alueeltaan hienoon vierashuoneeseen, kunnes kotoinen poliisi kaappaa
heidät käsiinsä ja passittaa lastenkamarin sekamelskaan. Vaikka lapset
matkaansaattavatkin epäjärjestystä siistissä huoneessa, eivät he siltä
viihdy epäjärjestyksessä. Heille on kuten aikuisillekin kauneus ja
järjestys mieleinen ja epäjärjestys tuskallinen, mutta he eivät vielä
ymmärrä luoda järjestystä, eikä välttää pahaa siivoa; heidän elämänsä
on täynnä kokeita, ja usein juuri koettaessaan saavuttaa järjestystä,
loppuvat nämä kokeet pahimpaan siivoon. Vaikka näin puhunkin heidän
puolestaan, en suinkaan ole sitä mieltä, että koko perheen tulee
alistua lasten tahdon alaiseksi. En suinkaan, sillä nämä pikku tyrannit
voivat olla kauheat -- mutta joka talossa, jossa lapsia on, tulee
vanhempien, joskin lasten tietämättä, _kaikissa teoissaan visusti ottaa
huomioon heidän parastaan_.

Tässä, kuten kaikessa taidossa, pitää vanha latinalainen motto
paikkansa "_Ars est celare artem_" [taito on kätkeä taito]. Lapset,
jotka vanhempiensa levottomista katseista ja sanoista ja koko
perhekomennosta huomaavat kuinka tärkeänä heidän kasvatustaan
pidetään, kehittyvät pianaikaan oikullisiksi, teeskenteleviksi ja
itsetietoisiksi. Tähdet eivät voi poiketa radaltaan eikä seisahtua
meidän tähtemme, se olisi lasten ajoissa opittava. Lasten tulee voida
vapaasti ja itsenäisesti liikkua ja kehittyä kotonaan häiritsemättä
kodin sopusointua; ja vanhempain valvova silmä tehköön havaintojaan
niin salaisesti kuin mahdollista.

Aurinkoisin ja ilmakkain huone valittakoon heidän suojakseen ja
sisustettakoon miellyttävästi, joskin yksinkertaisesti, sillä onhan
luonnollista, että huoneen, jossa pienoiset vuosikausia oleskelevat ja
vastaanottavat vaikutuksiaan, tulee olla kodikkaamman ja lämpimämmän
kuin vierashuoneen, jossa joku matkustaja silloin tällöin majailee
päivän tai pari. Pienet matkat kehittävät suuresti lapsukaisia --
samoin on tärkeätä valita heille hyvää seurustelua. Mutta kaikki tämä
on puuhattava lasten tietämättä, sillä vahingollista on pienokaisten
kasvaa ympäristössä, jonka koko huomio on kiinnitettynä heihin, he
kehittyvät helposti siten itsekkäiksi. Näennäinen ja tahallinen
välinpitämättömyys on hyvin terveellinen lastenkasvatuksessa, kun sen
alla piilee todellinen huolenpito.

Kasvatus on kodin korkein silmämäärä -- niin vanhempain kuin lastenkin
kasvatus, ja todellisessa kodissa, jossa huolenpito, vieraanvaraisuus
ja rakkaus vallitsee, saavuttavat mies ja vaimo sen ylevän
täydellisyyden, johon täällä maan päällä voi kohota, sillä maailma ei
voi heille enempää opettaa.

Kotikasvatus ei ole täydellinen, ellei se opeta vieraanvaraisuutta ja
ihmisrakkautta. Vieraanvaraisuus on apostolinen hyve, jota jo Pyhä
Raamattukin meille opettaa, mutta Amerikassa on se laiminlyöty. Kaikki
hienouden ja sopivaisuuden käsitykset olemme saaneet Vanhasta
Maailmasta. Emme uskalla rehellisesti olla kunnon amerikkalaisia, emme
vielä ole oppineet, että päivällisiä ja muita pitoja ei pidetä parin
kolmen palvelijan avulla, niiden tuottamatta huolta ja vaivaa, jotka
miltei näännyttävät emäntäparan ja panevat hänet pelkäämään moisia
laitoksia. Amerikassa, jossa ihmiset yleensä ovat jotenkin samalla
varallisuuden asteella, pitäisi yhteiskunnallisen elämän olla paljoa
yksinkertaisempaa kuin Vanhassa Maailmassa.

Vähävaraiset perheet kyllä käsittävätkin tämän -- elävät hiljakseen.
huomaamattomina -- mutta he eivät rohkene jakaa jokapäiväistä leipäänsä
ystävänsä tai matkustavan vieraan kanssa, kuten arabialainen telttansa
ja intialainen maissikeitostaan.

"Ei meidän käy seurusteleminen kenenkään kanssa", sanovat he. Miksikä
ei? Mikä puuha ottaa esiin kaikki paraat astiat ja taas asettaa
ne paikoilleen? Mutta elä puuhaa suotta. Anna vieraasi tulla
jokapäiväiseen kotiisi, tarjoa hänelle sija pöytäsi ääressä ja pyydä
häntä istumaan kotilieden luo, ja vaikka teekupista puuttuukin korva
tai lautasessa on halkeama, ei hän siitä välitä, häneltä pääsee
helpoituksen huokaus, ja hän ajattelee: "Kas, muillekkin tapahtuu
vahinkoja, minä en ole ainoa", ja hän tuntee vain lähestyvänsä sinua ja
kutsuu sinut omaan pöytäänsä juomaan haljenneista teekupeistaan, ja
näin lohdutatte toisianne maallisen tavaran katoavaisuudesta. Jos
sellaisissa tuttavallisissa keskusteluissa käykin ilmi, että lapsesi
eivät aina ole siistejä, että paisti toisinaan palaa pohjaan ja että
sisäkkö on kömpelö sekä unohtaa veitset ja kahvelit pöydältä, ei
vieraasi sinua siitä tuomitse. Hän tuntee, että ymmärrätte toisianne,
ja että hän vapaasti voi avata kotinsa sinulle.

_Vieraiden vastaanotto_ lisää aina kustannuksia! mutta jokapäiväinen
vieraanvaraisuus -- sija ystävälle pöytäsi ääressä -- on meno, joka ei
paljonkaan tunnu talon tilikirjoissa, mutta tuottaa sinulle vain iloa
ja huvia.

Ottakaamme esimerkki. Englannista tulee matkustaja, joka haluaa
tutustua amerikkalaisiin oloihin. Hän tahtoisi perehtyä meikäläisten
kotitapoihin ja saada selville, mikä niissä on alkuperäistä
amerikkalaista. Smilax elää jotenkin ahtaissa oloissa, hän muistelee
sitä vieraanvaraisuutta, jota tämä sama matkustaja hänelle Englannissa
osoitti -- ja levottomuudella kiintyvät hänen ajatuksensa järjestettyyn
kotiin, moitteettomaan pöytään ja siisteihin, täsmällisiin
palvelijoihin. Smilaxilla on vain kaksi palvelijaa, jotka jakavat talon
työt keskenään. Mitä on hänen tekeminen? Sanokoon hän ujostelematta ja
miehekkäästi: "Hyvä ystävä, iloitsen tulostasi. Elän vaatimattomissa
oloissa, mutta parhaan kykymme mukaan pidämme sinua hyvänä, vaimoni ja
minä. Syö päivällistä luonamme muutamain ystäviemme seurassa." Ystävä
tuleekin. Rouva Smilax ja palvelijat panevat parhaat voimansa
liikkeelle, ja niin syntyy päivällinen, yksinkertainen, mutta hyvä. Se
ei jäljittele englantilaisia eikä ranskalaisia ruokia, eikä missään
suhteessa eroa siitä juhla-ateriasta, jolla rouva Smilax vastaanottaa
matkalta palaavan isänsä tai veljensä. Näytä hänelle avomielisesti
kotisi ja puhu siitä peittelemättä hänen kanssaan, aivan niinkuin
hänkin Englannissa näytti sinulle komean kotinsa ja kallisarvoiset
kapineensa. Jos ystäväsi on suora mies, on hän sinulle kiitollinen
näistä vaatimattomista ja vilpittömistä tervetuliaisista; jos hän taas
on pintapuolinen herrasmies, ei rouva Smilaxin kannata tuhlata voimiaan
hänen makuaan tyydyttääkseen. Mies, jolla on sydän paikallaan, antaa
suurempaa arvoa kotoisalle tunnelmalle perheessäsi kuin kaikille muille
varustuksillesi. Ranskalaisia ruokalajeja saa hän tarpeekseen
ravintoloissa, hienoja viinejä ensiluokan hotelleissa; mutta huolimatta
rikkaudestaan ja mukavasta kodistaan, on hän ihminen, kuten sinäkin,
ihminen, joka kaipaa todellista, oikeata perhe-elämää, johon ei kylmän
hotellielämän leimaa ole painettu. Kenties hänen haluttaisi näyttää
sinulle vaimonsa valokuvaa tai pienen kymmenvuotiaansa pyöreällä lapsen
käsialalla kirjoitettua kirjettä, jonka hän tänään sai. Hänen silmänsä
vettyvät vain niitä ajatellessaankin.

Tässä mielentilassa tulee hän luoksesi, haluten kodinlämpöä, mutta sinä
otatkin hänet vastaan jäykässä juhlahuoneessasi, jonka sisustuksessa on
tyystin seurattu verhoilijan aistia, ja joka yksityiskohtiin asti
muistuttaa kaikkia muita kaupungin vierashuoneita. Päivällisen
tarjoovat vuokratut vahtimestarit, ja tämän aterian valmistuksiin on
rouva Smilax parka uhrannut koko viikon vaivat -- ja vielä toinenkin
viikko kuluu, ennenkuin hän selviää tästä pyörteestä. Pikku vauva on
saanut toria ja on suurella melulla karkoitettu näkyvistä, ja pikku
nelivuotias on viety tätien luo.

Vieras syö päivällisen ja pitää sen ala-arvoisena ja epäonnistuneena
jäljennöksenä. Tuttavasi luona hän kenties vielä arvosteleekin
laitoksiasi; sinä satut sen kuulemaan ja katkeroittuneena päätät olla
kutsumatta ketään muukalaista luoksesi. Mutta jos olisit avannut
hänelle sydämmesi, jakanut hänen kanssaan kotisi lämpöä ja tunnelmaa --
näyttänyt hänelle vauvaa ja antanut hänen kiikuttaa pikku
nelivuotiasta, sekä syödä kanssasi arkiaterian -- tokko hän olisi
silloin ollut vilpillinen sinua kohtaan? Eipä suinkaan. Hän luuli
saavansa nauttia kotitunnelmaa -- mutta sinä tarjosit hänelle näytelmän
-- ja näytelmä kiihoittaa aina arvostelemiseen.

Paitsi vieraanvaraisuutta on kodilla toinenkin kutsumus s. o.
ihmisrakkaus. Vanhassa Maailmassa on olemassa oiva asetus, joka koskee
kaikkien suurten taideteosten omistusoikeutta, määräten ne kaikkien
niiden yhteiseksi omaisuudeksi, jotka haluavat niistä nauttia. Hienot
palatsit avaavat määrä-aikoina ovensa yleisölle -- maalaukset ja
kuvanveistokset ovat nähtävinä, ja tätä sanon ihmisrakkaudeksi. Niinpä
niittenkin onnellisten olentojen, jotka ovat päättäneet suurimman
inhimillisen taideluoman, tulisi käyttää sitä pyhää ihmisrakkauden
käskyä noudattaen. Kuinka monta henkisesti väsynyttä, eksynyttä,
kykenemätöntä raukkaa onkaan kodinlämpö lohduttanut ja lieventänyt!
Lähetettyään poikansa kaukaisen kaupungin kiusauksiin, on äidin niin
suloista ja rauhallista kuulla pojan tavanneen jonkun hyvän, tyynen
perheen, jossa hän on _kuin kotonaan_. Kuinka monta nuorta miestä
onkaan hyvä nainen pelastanut viettelyksistä ja haaksirikoista kodin
rauhaisaan satamaan! Köyhä taiteilija, harhaileva nero, joka on eksynyt
maailmassa ja haparoi lapsen tavalla elämän kylmässä todellisuudessa --
lukuisat miehet ja naiset, joilla on huoneet mutta ei kotia -- näkevät
kaukaa synkän ja kolkon matkansa varrelta turvallisen kotilieden valon,
ja sen lieden ääressä lämmiteltyään jähmettyneitä jäseniään, jatkavat
he vaellustaan uusilla voimilla. Antakoon hän, joka on tämän kauniin ja
täydellisen työn luonut, sen runsaasti vaikuttaa ympäristöönsä. Elköön
hän sulkeko oviaan, elköön peittäkö ikkunoitaan; sillä hän ei tiedä,
eikä tule tietämään, ennenkuin tulevassa elämässä, kuinka paljon hyvää
hän vaikuttaa harjoittamalla tätä suurta ihmisrakkautta kodin piirissä.

Paljon puhutaan naisen rajoitetusta toiminta-alasta, puhutaan monesta
voimakkaasta, siteistään vapautuneesta ja suurenmoisesta naishengestä,
joka ei sovellu talouden jokapäiväisiin askareihin. Moni nainen tosin
lienee liian viisas, ylevä ja suurihenkinen pelkkään taloudenpitoon,
mutta kuka on se nainen, joka olisi liian viisas, ylevä tai
suurihenkinen kodin luomiseen? Mikä tehtävä on tätä jumalallisempi,
korkeampi tai ylevämpi? Niistä kodeista lähtee uljuutta, innostusta ja
suuria tekoja. Sellaiset äidit ja kodit kasvattavat sankareja ja
marttiiroita.

Kodin taideteos on tykkönään naisen hengen luoma. Mies on _avuliaana_
tässä työssä, mutta nainen johtaa; jos _kuningatar_ puuttuu, on
mehiläispesä aina sekaisin. Mutta kuinka suuri onkaan se nainen, joka
tämän tehtävänsä täyttää oikein! Hänen vaikutuksensa ulottuu
kaikkialle, hän tasoittelee ja järjestelee kaikkea, rauhoittaa mielet
ja eri luonteet, yhdistäen vastakkaiset ainekset lämpimän hiilloksen
luona. Järjestys kulkee hänen kantapäillään, lempeyteen kätketty ja
verhottu järjestys, eikä tämä hänen järjestyksenrakkautensa loukkaa
eikä soimaa ketään, ei sorra kenenkään oikeuksia, sillä hän tietää,
että järjestys on olemassa perhettä varten eikä päinvastoin. Ääneti
ottaa hän korjatakseen muiden laiminlyömiset ja tasoittaa tyynesti
toisten tekemän epäjärjestyksen. Kaikki hänen ympärillään hengittävät
keveästi tuntiessaan vapauden suloista tunnetta. Kuivakin oksa alkaa
hänen lämmittämänään puhjeta nuppuihin ja kukkiin. Niin hiljaisesti
liikkuu hän töissään ja toimissaan, ettei kukaan huomaa kodin
sopusoinnun hänestä lähtevänkään; mutta kun hän on poissa, voi sitä
epäjärjestystä ja sekaannusta, joka kodissa vallitsee, ja silloin vasta
näyttäytyy, kuka se hymysuin heikolla kädellään kaikkea johti.

Voikohan kukaan nainen luoda sellaista kotia ilman rakkautta? Ei.
Luottakoon hänen sielunsa Jumalaan, oikean kodin, uuden Jerusalemin
lähde on Jumalassa. Mutta sellaisen kodin luominen on tehtävä, niin
korkea ja suuri, että sen tulisi tyydyttää _jokaista_ naista.

Vielä sananen. Täydellisyyttä saavuttaaksemme on meillä _risti_
kannettavana. Ristin yli ei kukaan pääse, kiertää sitä ei kukaan voi.
Ilman vaivaa ja kieltäytymystä eivät Rafael, Michel Angelo, eikä Newton
olisi maailman kuuluja neroja. Oikeata kotia ei koskaan synny, elleivät
mies ja vaimo alusta pitäen suostu uljaasti kamppailemaan elämän
kanssa, kärsimään vaivoja ja uhrauksia. Ainoastaan täten voimme
maailmassa luoda kodin, joka on heijastus taivaasta.




IV.

Kauneus ja säästäväisyys.


Näin kerran kuukaudessa kanssasi keskustellessani, rakas lukijani,
sattuu helposti, ettei pakinoimisemme aina jatku juuri siltä kohdalta,
jossa se katkesi. Salli minun siis huomauttaa sinulle, että istumme
tulen ääressä, luettuani perheelleni lukuni kodista ja sen hoidosta.

Tuli oli palanut loppuun, ja suuret, kokonaiset hiilet kiiluivat
uneksien vastaamme untuvaisesta, valkoisesta tuhasta -- aivan kuin
olisi joku kotoinen haltija vilkuttanut silmiään, katsellen meihin
puoliunissaan.

Kyhäelmäni loppupuoli, joka puhuu hyvästä perheenäidistä, näytti
liikuttaneen kuulijakuntaani. Maria oli hiipinyt lähelle äitiään ja
painanut päänsä hänen syliinsä, ja vaikkapa Jenny istui suorana kuin
sotamies, oli hänen työnsä solunut polvelle, ja näin kyyneleen
kimaltavan tytön vilkkaassa, eloisassa silmässä, -- niin toden totta,
kirkas pisara putosi sukkakutimelle; mutta hän hyökkäsi heti pystyyn,
sanoen tulen vaativan lisää puita; ja sitten alkoi hän liikutella
hiiliä ja kohennella puita sellaisella voimalla ja kiivaudella, että
kyllä huomattiin Jennyn mielessä jotain liikkuvan.

Kun kaikki oli valmista, istuutui hän jälleen, tuijottaen liekkiin,
joka iloisesti räiskyi ja leimusi, heitti valovivahduksia huoneeseen
sekä väreili tauluilla ja kirjoilla ynnä perheen vanhoilla
huonekaluilla, joihin se tuntui eloa ja liikettä panevan.

"Se oli hyvä kirjoitus", sanoi hän päättävästi. "Mitä asioita sietäisi
meidän tuumia."

Jenny oli nuorin lapsemme, siksipä vaimoni ja minä yhä pidimmekin häntä
"pikku tyttönä". Tämä lyhyt, päättävä, pikkuvanha tapa lausua
ajatuksiaan oli hänelle niin luonteenomaista, niin "Jennymäistä", kuten
minulla oli tapana sanoa, että me vain keskenämme hymyillen vaihdoimme
silmäyksiä hänen päänsä ylitse.

Yleensä halveksi Jenny suuresti kaikkia miehisiä mielipiteitä naisten
hommista; mutta isä sai usein kokea hänen puoleltaan suojelevaista
hyväntahtoisuutta, ja tämmöinen puuska oli varmaankin nyt kohonnut
korkeimmilleen, sillä hän jatkoi:

"Minusta isä on oikeassa, -- taloudenpito ja kodinhoito ovat vakavia
asioita, mutta ihmiset, jotka niihin ryhtyvät, ajattelevat hyvin vähän
niitä. Vaan minäpä luulen näiden seikkain miettimistä sietävän."

"Isä", sanoi Maria, "sanoppas suoraan, mitenkä _sinä_ käyttäisit
kodinsisustusta varten minulle antamasi rahat. Haluaisin kuulla
ajatuksesi."

"Niin juuri", huudahti Jenny kiihkoisasta; "sillä, kuten isä
kyhäelmässään sanoo, tekee älykäs, ajattelevainen ja kokenut mies,
tietysti naistenkin asioissa havaintoja, jotka ansaitsevat huomiota. Se
on ihan varma."

Vastaanotin kohteliaisuuden syvästi kumartaen. "Oi isä", sanoi Maria,
"en sille mitään mahda, mutta kyllä minä vaan tahtoisin olla niin
rikas, että saisin kotini kauniiksi. Ikävä, että se tulee niin
kalliiksi ja vaatii niin paljon huolenpitoa, sillä minä todellakin
kaipaan sitä. Rakastan kaunista ympärilläni. Ihailen pehmeitä mattoja
ja hienoja huonekaluja, hienoa porsliinia, kristallia ja hopeata. En
voi sietää keskinkertaisia ja jokapäiväisiä huoneita. Oi! kuinka
tahtoisin kotini kauniiksi!"

"Kotisi ei tarvitse tulla rumaksi ja keskinkertaiseksi, -- kotisi on
tuleva kauniiksi", vastasin. "Olisipa synti ja häpeä, ellei niin
kävisi. Kotia järjestäessä on aina seurattava kauneuden lakia kaikissa
suhteissa. Olisinpa kreikkalainen, tyhjentäisin ensimmäisen kotoisan
uhrijuoman kauneudelle; mutta koska olen kristitty, huomautan vain,
että se, joka sisustaa kodin, pitämättä kauneutta silmämääränään, ei
seuraa hyvän Isämme esimerkkiä, joka on varustanut maailman niin
paljolla ihanuudella."

"Mutta isä kulta, mistä rahat!" sanoi Jenny, ravistaen pikku päätään
viisaannäköisenä. "Sitä ette te miehet koskaan ajattele. Te vaaditte
esim. meiltä tytöiltä mallikelpoista säästäväisyyttä, mutta aina pitää
pukumme olla uusi ja kaunis; te inhootte likaisia hansikkaita ja
kuluneita kenkiä, mutta uusiin tarvitaan aina rahaa. Niin myös
taloudenhoidossa. Te istutte nojatuolissanne rakentaen kaikenmoisia
tuulentupia, mutta kun äiti tulee tilikirjoineen laskemaan hintoja,
minnekkä tuulentuvat silloin häviävät?"

"Sinä erehdyt, kultaseni, ja puhut kuin nainen ainakin", -- (tämä oli
ainoa tapani kostaa) -- "teet johtopäätöksiä olematta oikein asioitten
perillä. Minä puolestani väitän, että sekä huoneitten sisustuksessa
että naisten puvuissa noudatetaan suurinta säästäväisyyttä pitämällä
kauneutta silmällä."

"Siinä taas yksi isän paradokseja!" sanoi Jenny.

"Niin", sanoin, "tämän minun väitteeni olen naulitseva tuonne uunille,
kuten Luther naulitsi omansa kirkon ovelle. Jo on aika sammuttaa tuli;
mutta huomenillalla luen teille kyhäelmän, jonka nimenä on:

"Kauneus ja säästäväisyys."

       *       *       *       *       *

"Nyt saamme kuulla isän paradoksin", sanoi Jenny, lopetettuamme
teenjuonnin.

Meille oli tullut tavaksi juoda teetä minun huoneessani. Teenjuonti
itsessään ei ole mitään, mutta ne hauskat, runolliset seikat, jotka
siihen yhtyvät -- sen lämpö ja tuoksu sekä tuttavallinen seura sen
yhteydessä tekevät sen niin viehättäväksi. Mitä yksinkertaisemmin tee
nautitaan, sitä paremmin nämä kodikkaat ominaisuudet esiintyvät.

Piirissämme näkyivät tänä iltana Rob Stefensin iloiset kasvot; hän
istui luonnollisesti lähellä Marian työkoria.

"Niin, Rob", sanoi Jenny, "isä on luvannut meille todistaa, että kaunis
on aina halvinta."

"Sepä hauskaa", sanoi Rob, -- "olen iskenyt silmäni erääseen
vanhakuosiseen kirjakaappiin ja työpöytään, ja jos niitä vain jollain
tavalla käy todistaminen halpahintaisiksi --"

"Ei isä niin tarkoita", sanoi Jenny, istuutuen työnsä ääreen, "hän
tarkoittaa jossain epämääräisessä, runollisessa merkityksessä. Isä on
puoleksi runoilija, ja, jos sovitat hänen totuuksiaan tosioloihin,
huomaat ne vain kaunopuheisuuden luomiksi kuviksi."

"Maltappas pikku neitiseni", sanoin, "muistappas väitettäni, että
kaunis on halvinta; sen minä todistan kelle hyvänsä, enkä
kaunopuheisuudella, vaan laskuopilla. Tulen kokonaan pysymään
todellisissa ja jokapäiväisissä oloissa, sekä pitämään
yhteenlaskutaulua tarkasti silmällä. Väitteeni valaisemista varten
kerron esimerkin, joka on tosielämästä otettu."

_Kauneus ja säästäväisyys_.

Ystävykset Filip ja John ostivat kumpikin itselleen uuden talon
Bostonissa. Filip oli rikas, ja hän maksoi talonsa hinnan puhtaassa
rahassa tuntematta mitään vajausta kukkarossaan. John, joka oli uuttera
nuorukainen ja vast'ikään aloittanut lupaavan liikkeen, pani kaikki
monivuotiset säästönsä talon kauppaan. Loppusumman, mikä hinnasta
uupui, hankki hän talonsa kiinnityksellä ja toivoi voivansa suorittaa
tämän summan liikkeensä vaurastuttua ja tuottaessa voittoa. Filip
sisusti talonsa kuten rikkailla on tapana. Hän kulki puodista toiseen,
tilaten kaikkea, mitä hänen teki mieli ja mitä hänen seurapiirissään
pidettiin "asiaankuuluvana". Johnilla oli perin vähän rahaa. Hänellä
oli vaimo ja kaksi pienokaista, ja hän oivalsi, viisaasti kyllä, miten
tarpeellista mukava koti avonaisella, terveellisellä paikalla,
lämpöjohtoineen ja kylpylaitoksineen olisi, mutta niihin menisikin
kaikki hänen varansa.

Seuratkaamme askel askeleelta Filipiä, hänen vaeltaessaan tyytyväisenä
nuoren vaimonsa keralla puotiloissa ostamassa tarpeita uuteen kotiinsa.
Alkakaamme seinäpapereista. Heillä on kaksi suurta vierashuonetta
kaksoisovineen. Toisessa on kaksi ikkunaa kadulle ja toisessa kaksi
pihalle päin, kuten kaupunkitaloissa ainakin. Otaksukaamme näihin
huoneisiin tarvittavan kolmekymmentä rullaa seinäpaperia. Filip ostaa
paksua ranskalaista kultakukallista samettipaperia ja maksaa neljä
dollaria rullalta. Mutta, kun parhaat verhoilijat vihdoin ovat
paperoinneet huoneet ja varustaneet ne kultareunuksilla, kuten tapa
vaatii, kohoo niiden hinta aina kahteensataan dollariin.

Nyt jatkavat he retkeään mattomyymälään, jossa palvelevaiset
puotilaiset levittävät heidän eteensä mattoja niin kirjavia, kuin
olisivat tropiikan kukkatarhat liitäneet heidän ohitseen. Siinä oli
somia arabeskeja -- ruusuja, galloja, syreenejä -- kiehkuroissa,
kimpuissa, köynnöksissä, sinisine, tulipunasine ja kultaisine
reunoineen, häikäiseviä värinsä ja mallinsa puolesta. Hinnasta ei
puhettakaan, heistä oli aivan yhdentekevä, maksoiko kyynärä neljä vai
kuusi dollaria, ja niin siis viisisataa dollaria maksava satumainen
kukkatarha pian peittää heidän laattiansa. Jos tähän lisäämme vielä
kaksi komeata, viidenkymmenen dollarin sänkymattoa, niin on yksin
seinäpaperi- ja mattolaskumme kohonnut kahdeksaansataan dollariin.
Sitten ostetaan suuret peilit neljälläsadalla dollarilla, ja huoneemme
yhä edistyvät. Verhoilija ottaa mitan ikkunoista sulkeakseen ne, kuten
hänen ammattinsa vaatii, ilmalta ja päivänpaisteelta. Nämä varustukset
kaikkine lisätarpeineen, nyörineen, tupsuineen ja liistoineen maksavat
likimain kaksisataa dollaria ikkunaa kohti. Ne tosin synkistivät ja
pimittivät huoneet haudankaltaisiksi, mutta olivathan niin uhkeat.
Koettakoonpa vain joku päivänsäde heijastaa niihin, kyllä sille pian
selviää, mitä on taisteleminen ylivaltaa vastaan. Voiko löytyä mitään
plebeijimäisempää, kuin raitis ilma ja auringonpaiste!

Nyt on siis kahteen huoneeseen saatu paperit seinille, matot ja uutimet
kahdellatuhannella dollarilla; nyt ne ovat sisustettavat sohvilla,
nojatuoleilla, nurkkahyllyillä, pikkupöydillä, varjostimilla ja
kaikennäköisillä ja -kuosisilla istuimilla, joista täytyy lisätä
summaan ainakin tuhat dollaria. Kahden vierashuoneen sisustus on nyt
kohonnut kolmeentuhanteen dollariin, ilman yhtäkään taulua,
kuvanveistosta tai muuta taideteosta, ja ilman minkäänlaista
valaistusta. Meidän bostonilaisten verhoilijain ja huonekaluntekijäin
kunniaksi mainittakoon, että heillä yleensä on varsin hyvä aisti, ja
että huoneissa, jotka umpimähkään uskotaan heidän sisustettavikseen,
näkee yksityisiä esineitä, jotka ovat hyvinkin aistikkaat. Mutta
Filipin kotiin olivat kaikki tavarat ostetut toisistaan tai huoneista
riippumatta, ja koottuina yhteen eivät ne tehneet kokonaista eikä
sopusointuista vaikutusta. Jos kysyn sinulta, mitä pidät Filipin
vierashuoneista, vastaat:

"Kuten yleensä tämänkaltaisista vierashuoneista -- siellä oli tietysti
kaikkea, mitä sellaiseen kotiin kuuluu -- komeat matot, veistellyt
huonekalut, suuret kuvastimet, vaskiset uunikoristukset y.m." Mutta
vieras, odottaessaan näissä puolihämärissä huoneissa, ei niistä saa
muuta vaikutusta kuin sen, että omistaja on rikas ja kykenee ostamaan
itselleen hienoja, kauniita kapineita, kuten muutkin hänen varoissaan
olevat.

Ystävämme John kuuluu samaan seurapiiriin kuin Filip, heillä on
yhteiset ystävät -- ja talot ovat saman mallin mukaan rakennetut; miten
nyt John viidelläsadalla dollarilla voi sisustaa kotinsa niin, ettei se
kovin paljon eroa Filipin komeasta ja hienosta asunnosta.

Nyt tulemme kauneuden säästäväisyyteen. Ystävämme saa turvautua
kauneuden jumalattariin -- sillä, elleivät he voi häntä pelastaa, ei
hän ole pelastettavissa. Johnilla oli arvaamaton aarre -- vaimo, jolla
on Venuksen vyö, ei vyötäisillään, vaan, jos niin saan sanoa,
sormenpäissään. Hän tuo rauhaa ja sopusointua kaikkeen, mihin hän
koskee. Hänellä on tarkka silmä väriin ja muotoon; hyvät haltijat ovat
hänelle lahjottaneet tuon kaunistamis- ja järjestämiskyvyn, joka
muutamia naisia seuraa, ja jonka aineellista arvoa voi miltei punnita
rahassa. Seuraa meitä, niin näet pariskunnan hyörivän kalustamattomissa
huoneissaan, puuhaavina ja onnellisina kuin lintupari, joka poimii
olkia ja korsia pikku pesäänsä.

"Tässä on meillä kaksi etelän ikkunaa", sanoo hyvä haltija
mielihyvällä. "Siinä viihtyvät kukat kaiken talvea."

"Niinpä kyllä", sanoo John. "En koskaan tahtoisi asua varjossa. Aurinko
on talon paras kaunistus, ja siitä kannattaisi maksaa vaikka tuhansia."

"Entäs seinäpaperit", sanoo haltija. "Joko olet niitä kysellyt, John?"

"Olen kyllä, voimme saada hyvin sievät kolmellakymmenelläseitsemällä
sentillä rullalta. Pääasiahan on, että ovat hyvänä taustana tauluille
ja piirroksille, ja että valo huoneessa on miellyttävä."

"Jaakko eno sanoo teräsharmaan soveltuvan hyvin, -- mutta minua ei tuo
kylmä, siniharmaa väri miellytä."

"Eikä minuakaan", sanoo John. "Jos otamme harmaata, pitää siinä ainakin
olla seassa kultaisia tai ruusuisia värivivahduksia, kuten iltaruskon
pilvissä."

"Se on minunkin mielipiteeni", vastasi vaimo; "mutta mieluimmin
haluaisin jotain kellertävää; -- sen lämpimät vivahtelut tekevät niin
aurinkoisen vaikutuksen, ja pilviselläkin ilmalla saattaa se meidät
luulemaan päivän paistavan; ja illalla tulen valossa on se niin iloista
ja kirkasta. Tiedätkö, John, sahraminkeltainen on juuri se väri, joka
meidän huoneisiimme soveltuu."

"Senväristä kyllä löytyy, hyvää amerikkalaista tavaraa, jonka hinta
vaihtelee kolmestakymmenestäseitsemästä sentistä neljäänkymmeneen.
Mutta tärkein kysymys on reunat, sillä niitten mukaan ovat matto,
tuolit y.m. määrättävät. Minkä valitsemme huoneittemme perusväriksi?"

"Meillä on vain kaksi valittavana", sanoo rouva, -- "viheriä ja
kastanjanruskea, mikä on edullisempi taulullemme?"

"Luulen", sanoo John, silmäillen seinää, kuin taulu jo riippuisi siinä,
-- "ruskean samettireunan ja ruskeitten huonekalujen parhaiten
soveltuvan tauluun."

"Kyllä varmaan", arvelee hyvä haltija; "ja sitten otamme tuon ihanan
ruskean- ja punasenkirjavan maton, jonka näin Lowesilla; -- se ei tosin
ole brysseliä, mutta se on samaa mallia, siinä on sammalviheriäistäkin,
ja väri on niin lämmin ja voimakas. Päällystettyäni sohvat ja vanhat
nojatuolimme kastanjanruskealla ripsivaatteella, tulee kokonaisvaikutus
olemaan kerrassaan kaunis."

"Entäs kun taulumme tulee paikoilleen", muistutti John, "se on niin
kaunis, että se soristaa koko huoneen. Kaikki riippuu taulusta."

Taululla on oma juttunsa, jonka nyt tahdon kertoa. John oli kaiken
ikänsä ollut kauneuden ihailija ja jumaloitsija, ja mennessään
työpaikkaansa pysähtyi hän aina taidemyymälän ikkunoihin katselemaan
sen aarteita.

Kerran valtasi hänet eräs syysmaisema kauneudellaan; punaisine
vaahteroineen, purppuran- ja karmosiinipunaisine tammineen oli se
utuiseen syysilmaan verhoutunut. Etäisellä kummulla seisoi suuri,
keltainen pähkinäpuu niin luonnollisena, että John vaistomaisesti tunsi
sormensa syhyyvän halusta päästä poimimaan sen ruskeankiiltäviä
pähkinöitä. Syksyinen tunnelma oli siinä niin elävä, purppuraiset
asterit ja tulipunaiset köynnöskasvit etualalla niin kirkkaan kauniit.

John meni myymälään tiedustelemaan. Taulun oli tehnyt tuntematon
ranskalainen taiteilija, joka hiljakkoin oli tullut Amerikkaan
tutkimaan maisemiamme, ja tämä oli ensimmäinen työ, jonka hän tarjosi
myytäväksi. John oli juuri nostanut palkkansa; hän muisti talous- ja
pesulaskuja, huokasi ja tarjosi siitä viisikymmentä dollaria.

Hänen hämmästyksekseen myöntyi kauppias heti ja taulu oli hänen. John
luuli uneksivansa. Hän tutki aarrettaan sivuseikkoihin asti ja
tuli siihen vakuutukseen, ettei se ollut minkään vasta-alkavan
taiteenharrastajan töhrimä, vaan harjaantuneen, totisen
taiteilijasielun luoma. Hän meni tapaamaan taiteilijaa hänen
atelieeriinsa ja pyysi anteeksi, että hän oli anastanut niin ylevän
helmen sellaisesta polkuhinnasta.

John tutustui taiteilijaan ja tutustutti ystäviäänkin, joiden kukkaro
oli paksumpi -- tähän muukalaiseen maalariin. Tämän jälkeen alkoivat
hänen taulunsa mennä hyvästi kaupaksi, hänellä oli enemmän tilauksia,
kuin jaksoi valmistaa. Hän kuvasi kankaalle amerikkalaisia maisemia
hienon, ranskalaisen taiteilijaluonteen käsityksellä, -- kesämaisemia,
syksyisiä, väririkkaita tunnelmakuvia, lumisen talven uinailevaa,
utuista hienoutta. Joka ei minua usko, kysyköön Morvillierin
vaatimatonta atelieeria Maldenissa, nuolenampuman päässä Bostonista.

Tämä taulu oli aina ollut ylin aarre Johnin kotona, kauniin koristus
hänen poikamiehen asunnossaan; ja nyt hänen varustaessa huoneitaan
elämänsä kumppania varten oli taulu aina kaiken keskuspisteenä. Sillä
tositaiteilijan teoksella, taiteilijan, joka tutkii luontoa tarkasti ja
tunnollisesti on jotain yhteistä hurmaavan maaemon kanssa, sama
tenhovoima luoda eri tunnelmia eri valaistuksissa. John vaimoineen oli
tutkinut taulua joka hetkellä päivässä; miten aurinko aamulla valaisi
tulipunaiset vaahterat ja kultasi siniset vuoret, miltä se näytti
iltapäivän viileässä varjossa, taas lämmeten ilta-auringon valossa,
kunnes se salaperäisesti hälveni hämärään. Nytkin näitä suurempia
huoneita sisustaessaan oli taulu koko ajan heidän puuhiensa ja
toiveittensa keskustana.

"Tiedätkö John", sanoi hänen vaimonsa epäillen. "Pelkäänpä tosiaankin
täytyvämme ostaa ainakin muutamia uusia tuoleja ynnä yhden sohvan
vierashuoneeseemme? Tuonne vastapäätä kannetaan niin komeata tavaraa,
että oikein häpeän puolestamme, sillä kyllä meidän huonekalumme
oikeastaan ovat hyvin rappiolla -- oikeata romutavaraa."

"Ovatpa niinkin", sanoi John nauraen, "huutokauppakamarissa saisimme
kaikista yhteensä tuskin viisikymmentä dollaria enempää, mutta meillä
täyttävät ne mainiosti paikkansa, ja, Mary kulta, lopullisen päätöksen
asiassa tekee se juttu, _ettei meillä enää ole rahaa_."

"No, ellei ole, koettakaamme saada nämä kuntoon hyvien haltijain
avulla", sanoi Mary. "Annamme puusepän tarkastella kalujamme ja
kiilloittaa niitä; tuolin käsinoja on liimattava paikoilleen ja kaikki
uudestaan vernissattava. Olen löytänyt niin kaunista lämpimän ruskeata
ripsivaatetta, vähän punaiseen vivahtavaa, ja kun kaikessa on uusi
päällys, sohvat, lepotuolit ja kaikki samannäköiset, tuntuvat ne hyvin
kodikkailta."

"Aivan varmaan, Mary! Olen tavannut erään kunnon naisen, joka on
perehtynyt verhoilijan työhön, ja joka työskentelee päiväpalkasta ja
tekee kaikki sinun aistisi mukaan."

"Kuinka mainiota! Olen melkein iloissani siitä, ettemme voi ostaa
mitään uutta. Ja kuinka hauskaa saada vanhat kuntoon!"

"Katsoppas, Mary kulta", sanoi John, istuutuen tyhjälle laatikolle ja
vetäen esiin muistiinpanokirjansa, "olen tarkoin laskenut kaikki
varamme ja keksinyt keinon, miten huoneemme tulevat kauniiksi ja
miellyttäviksi, vaikkemme tuhlaa ropoakaan uusiin huonekaluihin."

"Annappas kuulla."

"Keinoni on peräti yksinkertainen. Hankkikaamme kotiimme esineitä,
jotka kiinnittävät huomiota puoleensa, niin ystävämme unohtavat
silmäillä huonekalujamme, sillä ihmiset eivät koskaan katsele
huonekaluja, jos vain on muuta katsottavana. Napoleonista kerrotaan
seuraava kasku: Kun keisarille eräällä sotaretkellä ilmoitettiin kansan
olevan peräti tyytymättömän, kirjoitti hän seuraavan vastauksen:
'kullatkaa _invaliiditalon kupooli_'. Niin tapahtuikin, ja
katsellessaan sitä unohti kansa kaiken muun."

"En ollenkaan ymmärrä", sanoi Mary, "mitä tarkoitat tällä
kaunopuheisuudellasi."

"Niinpä selitän sen sinulle. Uudet, aistikkaat pähkinäpuu-huonekalut,
moitteettomat ja hienot tyyliltään, maksaisivat ainakin kolmesataa
dollaria, ja niitä minulla ei ole. Siis kuinka teemme? Meidän täytyy
pitää hyvänämme vanhat aarteemme ja tutkia varastomme. Sieltä löydämme
ihanan milolaisen Venuksen pään, nuo kuusi kaunista valokuvaa Roomasta,
jotka Brown meille toi, suuren saksalaisen kivipiirroksen
sikstiiniläisestä madonnasta ja kaksi ihanaa enkelinpäätä; onhan meillä
sitäpaitsi suloinen Headen hämäräkuva, Bradfordin merivalokuvat ynnä
Billingin kaunis kynäpiirros -- ja onhan meillä 'taulumme'. Turhaanko
olisimme kaiken ikämme vartioinneet kauneuden porttia. Heltyihän
jumalatar vähemmästäkin, raotti oveaan ja viskeli meille silloin
tällöin leipäkannikan ensimmäiseen hätäämme. Näetkös, Mary kulta,
meidän on nyt sisustettava huoneitamme aivan kuten kaunis, varaton
nainen hoitaa vaatevarastoaan. Hän suoristaa ja silittää vanhat
nauhansa, katsoo, soveltuvatko ne hänen silmiensä ja hiuksiensa väriin,
pistää nauharuusun somistavaan kohtaan ja tekee siellä täällä pieniä
muutoksia, kunnes hän aivan häikäisee meidät kaunistusvarastollaan,
jonka luulemme loppumattomaksi.

"Huoneemme ovat uudet ja itsessään kauniit; seinäpaperit reunoineen
sulautuvat niin hyvin mattojen ja huonekalujen kanssa, kohottaen
niitten vaikutusta. Suunnitelkaamme hiukan järjestämistapaa ja
aloittakaamme kadunpuoleisella huoneella. Kirjahyllyni asetamme
nurkkiin tulisijan kummallekin puolelle toista kyynärää korkealle
laattiasta, ovathan ne vain pelkkää petäjätä, mutta hyvin maalatut,
eikä luulisi kenenkään neulalla koettelevan, ovatko ruusupuuta.
Ylimmäinen hylly päällystetään samalla vaatteella kuin huonekalut, ja
reunustetaan karmosiinipunaisilla ripsuilla. Toiselle hyllylle asetamme
ylevän Venuksemme, toiselle ostan ihanan Klytemnestran. Sitten menen
Williams ja Everettiin ostamaan kaksi väripainosta, joissa ilmenee
parhaan englantilaisen suunnan tyyli ja viehätys. Amalfin lumoavan
merilahden ripustan Venuksen ja Komojärven Klytemnestran yläpuolelle.
Mutta keskellä, tulisijan yläpuolella, on 'meidän taulumme' paikka,
Kummankin oven päälle asetamme 'sikstiiniläisen' enkelinpään,
varjelemaan ulos- ja sisäänkäyntiämme. Kuulun madonnan lapsineen
sijoitamme vastapäätä Milon Venusta, osoittamaan, mitenkä kreikkalainen
ja kristitty yhtyvät ylevimmän naistyypin kuvaamisessa. Ja lyönpä
vetoa, että saatuamme kaikki kivipiirroksemme ja kuvamme puitteisiin,
kasvimme kukkimaan, murattisi sulavasti kiemurtelemaan ja kaarteilemaan
huoneen seinillä sekä pikku esineesi, näkinkenkäsi ja maljakkosi
asetetuiksi juuri sinun aistisi mukaisesti, tulevat huoneemme
hauskuutensa ohella oikein kauniiksikin. Ja ihmiset tulevat ovellamme
huudahtamaan: 'Oi, kuinka kaunis koti!' jota tuskin tekisivät, jos
olisimme tuhlanneet kolmikertaisen hinnan uusiin huonekaluihin."

Sinä vuonna kuulin usein puhuttavan John Mertonin kodista: "Kuinka
kauniit huoneet! -- ja aistikas sisustus, -- meneppäs katsomaan. Enkä
ymmärrä miksi ne ovat niin paljon miellyttävämmät, kuin Filipin,
vaikka siinä kodissa ei ole rahoja säästetty." Niin puhuivat
tuttavat keskenään -- sillä enimmät ihmiset tajuavat kyllä kauniin
kokonaisvaikutuksen, mutta eivät kykene arvostelemaan missä sen lähde
on. Toiset huoneet tuntuvat kyllä synkiltä, ikäviltä ja jylhiltä,
toiset taas iloisilta, ilmakkailta ja kauniilta, mutta he eivät näe
syytä tähän eroitukseen.

Johnin vierashuoneessa kuultiin niin usein huudahdus: "Oi kuinka
kaunista!", että se jo oli tullut sananparreksi perheessä. Rahallisessa
suhteessa olivat eri esineet hyvinkin ala-arvoisia, mutta näin
ryhmitettyinä ja asetettuina muodostivat ne viehättävän kokonaisuuden.
Vaikka kuvanveistokset olivatkin kipsiset ja valokuvat sekä
väripainokset hyvin helppohintaisia, oli jokaisella oma arvonsa, ollen
hyvä jäljennös jostain suuresta mestariteoksesta. Hyvä kipsivalaus,
vaikkapa se maksaakin vain kuusi dollaria, on hyvin tarkka kuva
alkuteoksesta, joka tuskin rahallakaan olisi saatavissa. Väripainos,
jonka ostat viidellä tai kymmenellä dollarilla, tulkitsee mainiosti
etevien, nykyaikaisten taiteilijaimme tyyliä ja värisuhteita,
alkuteoksen maksaessa tuhansia. Kivipiirrokset Rafaelin kuolemattomista
maalauksista tuovat esiin kokonaisen aikakauden taiteellisen
kulttuurin, ja ne voit hankkia itsellesi hyvin vaatimattomalla
hinnalla. Sellainen taulu lastenkamarin seinällä kehittää pienoisen
silmää lapsuudesta alkaen, mutta moni pitää itseään liian köyhänä
hankkimaan tällaisia taideteoksia lapsilleen, vaikka kyllä uhraa viisi
dollaria heidän koruvaatteisiinsa.

Johnin koti oli lapsille perin mukava, sillä he taisivat liikkua siellä
esteettömästi. Vaikka se olikin kaunis, ei siinä ollut tuskallisen
kallista komeutta, eikä hauraita pikku leluja. Taulut seinillä,
kuvanveistokset jalustoillaan puhuivat lapsille mykkää kieltään, mutta
eivät olleet heidän sormiensa saavutettavissa, eivätkä kaatuneet heidän
hyppäyksistään. Ne eivät porsliinin ja kristallin tavalla ole
palvelijain pahoinpitelemisen alaisina, ne eivät kulu, eivätkä
vahingoitu pölystä, eikä niitä koikaan syö. Se on pysyväistä kauneutta,
ja kun äiti on sairas ja suljettu huoneeseensa, ei häntä vaivaa pelko,
että sillä aikaa kaikki särjetään ja hävitetään. Tämänkaltainen kauneus
on kaikessa halpuudessaan kasvatuksen ja sivistyksen välikappaleena.

Onko koskaan kuultu brysselimaton tai sohvapöydän virittäneen lapsessa
lukemisen halua? Ei, mutta taulut, valokuvat ja hienot kuvanveistokset
synnyttävät tuhansia ajatuksia ja kysymyksiä, kiihoittaen silmiä ja
pikku käsiä. Lapsi istuu usein piirtämässä, pyytää kirjan, jossa
kerrotaan Venetsiasta tai haluaa kuulla kerrottavan Rooman Forumista.

Mutta kirjoitukseni venyy liian pitkäksi. Kirjoitan toisen, jossa puhun
kotisisustuksen siveellisistä ja henkisistä vaikutuksista.

"Olen todistanut väitteeni, Jenny neiti, vai kuinka? Taloa sisustaessa
on säästäväisintä ottaa lukuun kauneutta."

"Niin isä kulta", sanoi Jenny; "minun on alistuminen."




V.

Tulen kohentaminen.


Meillä on kotona hauska tapa, jota sanomme _tulen kohentamiseksi_.
Tuokio ennen maatapanoamme vetäydymme liki toisiamme viimeisten
hiilosten ja kekäleitten ympärille, joita liikutamme ja kohentelemme,
saadaksemme muutamia tulenkieliä ja leimuja jäähyvästiksi. Ja silloin
heltiää kielten side. Kerromme kutsujaisista, -- keskustelemme
kirjoista, joita olemme lukeneet, vaihdamme ajatuksia ihmisluonteista
-- lausumme mielipiteitämme kaikenlaisista eri aineista,
esteetillisistä, uskonnollisista, jopa tieteellisistäkin -- tilapäinen
kuulija varmaan ihmettelisi kuullessaan tätä iltapakinoimista. Väliin
innostumme niin keskustelemaan, että joka tulenkipuna kerkiää sammua
uunissa, ja vasta tuntiessamme olkapäittemme värisevän vilusta
muistamme maatapanoa.

Luettuani viimeisen kirjoitukseni, oli meillä taas "tulen
kohentaminen", -- Jennyllä, Marialla, Rob Stefensillä ja minulla, --
vaimoni istui yhä työskennellen pöydän ääressä takanamme.

Jenny tietysti aloitti puheen.

"Mutta sano, mitä sanonetkin, isä, minusta olisi hyvä aisti rahan
yhteydessä parempi kuin yksin. Ihailen suuresti aistikasta
kokonaisuutta, kirjoja ja taideteoksia, mutta luulen niiden esiintyvän
vielä edullisemmin hienossa ympäristössä."

"Kuka sitä vastaan väittää?" sanoin. "Olipa minulla kultatynnyri, josta
kolikoita ammentaa, kylläpä ei kävisi vaikeaksi huoneita sisustaa ja
somistaa. Sama aisti, joka senteillä ja hopearahoilla luo kodin
ihanaksi, saa tietysti vielä suurempia aikaan dollareilla ja
kultarahoilla. Puhuinkin vähävaraisista ja niistä, joilla ei ole
rikastumisen toivoa, mutta kumminkin kaipaavat kaunista kotia; ja
väitän, että kauneutta pitää kunnioittaa, rakastaa ja hellyydellä
hoitaa, -- _väitän, että kauneus on halpaa, halvin asia kodissasi_,
sillä monessa suhteessa se korvaa rahamenoja. Jos nainen, jolla on
kauneudenaistia, asettaa huoneeseen tuoksuavia kukkia, kauniita
kasveja, muutamia puupiirroksia hauskoissa kotitekoisissa puitteissa,
kuvanveistoksia ja hyvän valikoiman kirjoja, on vaikutus usein niin
lämmin ja viehkeä, että poistut huoneesta huomaamatta, että nojatuolin
tyyny oli kulunut ja sohvapöydän pinta täynnä naarmuja.

"Minulla on ystävänä koulunjohtajatar, joka eleskelee pienessä mökissä.
Ilman kauneudenjumalattaria olisi se hyvinkin kurja ja viheliäinen,
mutta hiukkanen kukkaissiemeniä sekä puhdistus ja kitkeminen keväällä
teki sen niin suloiseksi olinpaikaksi, että ohikulkijat
vastustamattomasti jäivät sitä katselemaan. Vesitynnyri räystään alla
vaivasi alussa hänen kauneutta rakastavaa sieluaan, mutta se oli
välttämätön paha, sillä siitä ammensi hän kaiken pehmeän veden, minkä
tarvitsi taloudenhoitoon. Mutta herättipä muuan sulotar hänessä oivan
ajatuksen. Hän istutti elämänlankoja tynnyrin pohjan ympärille,
naulitsi pikku nupeja sen ylireunaan ja pingoitti lankaa pitkin
tynnyrin sivuja alhaalta ylös. Jonkun viikon kuluttua pujotteleiksivat
pitkin lankaa kukkivat köynnökset. Joka aamu puhkesi niissä uusia
monivärisiä kukkia, joiden tuulessa huojuvat haarat kuvastuivat veteen.
Vesitynnyristä tuli niinmuodoin oivallinen puutarhan kaunistus
naapurien suureksi huviksi ja hauskuudeksi."

"Niin", sanoi Jenny, "mutta kaikilla ei ole äidin taitoa
kukkainhoidossa. Muutamille ne onnistuvat, toisille ei. Ei kukaan saa
selville, mitenkä äiti kukkiaan hoitaa, mutta aina ne ovat raittiit,
rehevät ja uhkeat, ne kukkivat hänen määräyksestään ja versovat aivan
hänen mielensä mukaan. Toiset ihmiset taas puuhaavat ihmeesti kukkiensa
vuoksi, sirottavat niihin tuhkaa ja pesevät niitä jos jonkinlaisilla
vesillä saamatta niitä viihtymään. Täti Suruton esim. ostaa alinomaa
kasveja kasvihuoneista, mutta ne kellastuvat, pudottavat lehtensä ja
ovat niin viheliäisen näköiset äidin kukkasten yhä rehottaessa."

"Minäpä selitän, miten äitinne saa kukat viihtymään", sanoin, "miten
hän saa lapsensa viihtymään ja koko kodin niin lämpimäksi -- hän antaa
niille -- sydämmensä. Hän rakastaa niitä; hän elää niissä ja tuntee
myötätuntoisuutta niitä kohtaan. Hän seuraa niiden elämää, kuin olisi
hän itse kasvi; hän muistaa niitä ja pitää niistä hellää huolta ilman
melua ja ponnistusta; tuskin hän itsekään muistaa milloin hän niitä
hoitaa, -- mutta sata kertaa päivässä uhraa hän niille tuokion. Hän
muuttaa ne lähemmäksi ikkunaa -- tai kauemmaksi, -- keksii jonkun madon
ja kaivaa juuria, tutkiakseen näivettymisen syytä, hän huuhtoo lehtiä
ja ripsuttaa vettä toisiin -- ja kaiken tekee hän rakkauden hellällä
huolella. Äitisi ei itsekään tiedä, miksi hänen kasvinsa versovat;
ainoastaan kirjailija ja filosoofi, kuten minä, voi sen selvittää."

Vaimoni hymyili työkorinsa ääressä, vastatessaan:

"Minunkin täytyy pian kirjoittaa aikakauskirjaan, isälle aina jää
viimeinen sana, vaikka kyllä luulen hänen osuneen naulan päähän."

"Tietysti", sanoi Maria. "Mutta tiedätkö, äiti, en uskaltaisi soristaa
kotiani yksinomaan kukilla, sillä pelkään, ettei minulla olekkaan sinun
taikavoimaasi, -- ja huonosti hoidetut, lakastuneet kasvit tekevät
kodissa perin surkean vaikutuksen."

"En neuvoisi ketään nuorta emäntää", sanoin, "hankkimaan kodin
kaunistukseksi liian paljon kukkia, ellei hän tunne rakkautta niitä
kohtaan ja kokemuksesta tiedä onnistuvansa niitten hoidossa; sillä
kasvit eivät viihdy unohtuneina ja laiminlyötyinä saaden vain
satunnaista hoitoa; sanon kuten Maria, lakastuneet kasvit tekevät
surkean vaikutuksen."

"Mutta, isä kulta", sanoi Maria, "Johnin mallikodissa luit suurimman
osan kodinsuloa kukkain ansioksi."

"Johnin kodin viehätyksen voi selvittää aivan kemiallisesti", vastasin.
"Ensinnäkin asuu siellä aurinko, joka aina vaikuttaa vahvistavasti
hermoihin. Kuinka iloinen onkaan ihminen nähdessään pitkällisen myrskyn
jälkeen taasen päivänsäteitä. Miksi on mielemme niin kevyt kirkkaina
aurinkoisina päivinä? Aurinko tuo taloon tuhansia ihania, vaihtelevia
valo- ja varjovivahduksia, -- heittää huoneeseen pehmeän, kimaltelevan
sädeloiston, joka heijastuu kaikkialla, kirjoilla, tauluilla,
kukkasilla ja huonekaluilla. Onneksi Johnilla ei ollut varaa ostaa
brokaadi-uutimia -- eikä hän olisi ostanutkaan niitä, vaikka olisikin
ollut rahoja, sillä hän rakasti aurinkoa ylinnä kaikkea muuta. Hän oli
seurustellut paljon taiteilijapiireissä ja tiesi hyvin, että raskaat
damastiuutimet pimentävät juuri ikkunan yläosaa, josta edullisin valo
tauluille ja kuvanveistoksille virtaa. Muodikkaat uutimet päästävät
päivän valaisemaan ainoastaan tuolinjalkoja ja mattoja, jättäen huoneen
yläosan varjoon. Johnin ikkunoissa oli uutimet, jotka hän mielensä
mukaan saattoi vetää ylös ja laskea alas, joten huoneissa aina oli hyvä
ja miellyttävä valo."

"No isä", sanoi Maria, "mikä on kemiallisen selvittelysi seuraava
pykälä, mikä seuraa aurinkoa?"

"Seuraava", sanoin, "on värien sopusointu. Seinäpaperien, huonekalujen
ja mattojen värien pitää sulautua toisiinsa. Sopusointu sulostuttaa
aina huoneen, mutta useimmiten se laiminlyödään.

"Usein olen nähnyt huoneita, joissa tuntuu siltä, kuin kaikki olisivat
riidassa keskenään, seinäpaperit riitelevät maton kanssa, matto
riitelee takasin, ja kaikki kapineet koko sisustuksessa riitelevät
keskenään. Sellaisen epäsovun vallitessa näyttää kaikki nololta ja
ikävältä, olkootpa eri esineet vaikkapa kuinkakin kallista alkuperää.
Toiselta puolen taas olen nähnyt hyvin halvasti, miltei köyhästi
sisustettuja huoneita, jossa vaistomaisen väriaistin kautta kaikki oli
sopusointuista ja vaikutti hienoudellaan.

"Kerran matkustaessani Lännessä läpi laajojen erämaisten seutujen,
asetuimme toverini ja minä yötä viettämään erääseen syrjäiseen
uudiskylään. Astuimme tavalliseen hirsitaloon, joka näytti olevan kylän
ainoa majatalo. Tullessamme vierashuoneeseen, hämmästytti meitä sen
somuus, vaikka emme heti voineet löytää syytä siihen. Mutta syynä
olikin aivan yksinkertaisesti ihme, minkä värien sopusoinnulla voi
aikaansaada aivan halvoista aineksista. Joku nainen oli siellä
hommatessaan jättänyt leimansa huoneeseen. Sohva, halvat puiset
kiikkutuolit ja muutamat lepotuolit (varmaan pakkilaatikoista tehdyt)
olivat kaikki halvalla, pehmeällä keltaisenruskealla hamppukankaalla
päällystetyt ja sinisellä kattuunilla reunustetut. Uutimet, pöytäliina
ja pinovaate olivat kaikki samanväriset. Halpa olkimatto peitti
laattian, kirjat pöydällä, kukat maljakoissa ja joku piirros seinällä
tekivät huoneen kodikkaan, jopa hienonkin näköiseksi, ja se erosi
jyrkästi toisista, tavallisesti huolimattomasti ja mauttomasti
sisustetuista majatalohuoneista. Kaikki ainekset tässäkin
kokonaisuudessa olivat mitä halvinta laatua -- siinä oli vain seurattu
sopusoinnun lakia, joka aina on yhteydessä kauneuden kanssa.
Erinomaisen väririkkaan vaikutuksen teki minuun kerran huone, jonka
koko sisustus oli turkinpunaista pumpulivaatetta ja jonka laattialla
oli samaan väriin vivahtava matto.

"Olen saanut siitä vihiä, tytöt, että puuhaatte samettimattoja Marian
kotiin ja siinä seuraatte ainoastaan sitä näkökohtaa, että matto on
samettia, että sen hinta on halvempi kuin samettimattojen tavallisesti,
ja että malli on hieno."

"Kas isä, kuinka tarkka korva sinulla onkin. Me kun luulimme sinun koko
ajan lukevan!"

"Kyllä tiedän, mitä aiot sanoa", sanoi Maria, "ettemme ota lainkaan
lukuun sitä seikkaa, jonka pitäisi etupäässä vaikuttaa maton valinnassa
-- mitenkä sen värisuhteet soveltuvat muihin esineihin. Mutta, näetkös,
isä, emme vielä ollenkaan tiedä, minkälaisia huonekaluja ostamme."

"Niin", sanoi Jenny, "täti Suruton sanoi, että hinta on kovin alhainen
samettimaton hinnaksi."

"Olkoon kuinka halpa tahansa, se on kumminkin toista puolta kalliimpi
muita mattoja."

"Onpa kyllä."

"Ettekä ollenkaan voi ta'ata, että sen vaikutus kodissanne on suurempi
kuin sopivan villamaton."

"Saattaa niinkin olla", sanoi Maria miettivänä.

"Mutta tiedätkö, isä", sanoi Jenny. "Täti Suruton sanoo, että niin
halpa hinta on ennen kuulumatonta, ajattele, kaksi dollaria kyynärältä
_samettimatosta_!"

"Miksi on se niin halpa? Onko kauppias persoonallinen ystävänne, joka
lahjoittaa teille dollarin kyynärää kohti, vai onko matossa joku vika?"
kysyin.

"Katsoppas, isä, hän sanoo, etteivät suurimalliset nykyjään enää mene
hyvin kaupaksi."

"Totta puhuakseni", sanoi Maria, "ei se malli koskaan ole minua oikein
miellyttänyt; värien puolesta soveltuu se vaikka mihin huoneeseen,
sillä siinä on kaikki sateenkaaren värit."

"Se on tuota loistavata kukkaismallia", sanoi Jenny.

"No, Maria, kuinka monta kyynärää tätä ihmeellisen halpaa mattoa
tarvitsisit?"

"Tarvitsemme kuusikymmentä kyynärää kumpaankin huoneeseen", sanoi
Jenny, jolla jo oli laskut valmiina.

"Se tekee satakaksikymmentä dollaria", sanoin.

"Niin kyllä", myönsi Jenny; "olemme sen kyllä laskeneet yhdessä ja
tulleet siihen päätökseen, että säästämällä muissa kohdin, voimme ne
ostaa. Täti Suruton sanoo niiden somistavan huonetta niin, ettei paljon
muuta tarvitakkaan."

"Maria, jos haluat miehen mietteitä tässä asiassa, olen valmis
neuvomaan."

"Sitäpä juuri haluankin."

"Kuuleppas siis, kultaseni, valitse ensin seinäpaperit ja reunukset;
sen tehtyäsi valitse hyvä villamatto, joka on sopusoinnussa niihin, ja
samoin huonekalut. Niillä kuudellakymmenellä dollarilla, jotka siten
säästyvät mattohinnastasi, voit kaunistaa seinäsi piirroksilla,
väripainoksilla tai tosihyvien taideteoksien valokuvilla."

"Isä, niinpä teenkin", sanoi Maria.

"Sydänkäpyseni, isälläsi on kyllä silmät auki, vaikka luulette häntä
vanhaksi, uniseksi kirjatoukaksi. Luuletteko, etten tiedä, miksi teidän
pukujanne kehutaan aistikkaimmiksi koko kaupungissa?"

"Elähän nyt, isä!" huusivat molemmat tytöt yhteen ääneen.

"Se pitää paikkansa!" sanoi Rob pontevasti, suoristaen viiksiään.
"Kaikki puhuvat puvuistanne ja ihmettelevät kykyänne ja aistianne."

"No niin", jatkoin, "otaksun, ettette osta nauhanpätkää syystä, että
kauppias antaa sen teille puolesta hinnasta, ettekä pane sitä päällenne
koettelematta, soveltuuko se ihoonne, silmiinne, hiuksiinne ja pukunne
väreihin?"

"Tietysti emme!" vakuuttivat tytöt yhteen ääneen.

"Sitähän minäkin. Kuinka usein olenkaan nähnyt teidän tulla tipsuttavan
alas rappusia, puku täydellisessä sopusoinnussa, hansikkaihin ja
jalkineihin asti? Eikö koti siedä yhtä paljon huolenpitoa, kuin
naisenpuku?"

"Olen varma", sanoi Jenny, "että isän sisustama huone tulisi
kauniimmaksi, kuin täti Suruttoman; mutta täti sanoi tämän maton
tulevan niin _halvaksi_, se kun kestäisi kaksi sen vertaa, kuin
tavallinen villamatto."

"Se on käsittämätöntä", sanoin, "jos se kerran maksaa kahden maton
hinnan. Mieluummin minä puolestani kahdenkymmenen vuoden kuluessa otan
kaksi kaunista villamattoa, jotka soveltuvat värinsä ja mallinsa
puolesta huoneisiini, kuin kidutan itseäni kaiken ikäni räikeällä
samettimatolla, joka on toista maata kuin kaikki muut tavarat
talossani."

"Alistun", sanoi Jenny; "alistun, isä kulta."

"Käsittäkää minut vaan oikein, lapseni", sanoin; "en ollenkaan tuomitse
brysseli- ja samettimattoja. Myönnän kyllä, että ne usein kohottavat
vaikutusta huoneissa enemmän, kuin vaatimattomat villamatot. Olisin
hyvin onnellinen, jos voisin antaa Marialle rajattoman vallan
raha-asioissa, jotta hän saisi ratkaista väriongelman sametissa ja
silkissä. Tahdon vain huomauttaa, että oli aineet halpoja tai kalliita,
on vaikutus useissa väriyhdistyksissä likimain sama.

"Miellyttävä, sammalviheriäinen matto kirjaston laattialla, joka
soveltuu seinäpapereihin ja muuhun sisustukseen, voi melkein yhtä hyvin
olla villainen kuin samettinen, ero ei siinä paljonkaan tunnu.
Myymälöissä on kumpikin laji asetettu vierekkäin, malli niissä on aivan
sama, ja molemmat vastaavat yhtä hyvin tarkoitustaan. Eräs nainen,
jonka tunnen, pyysi moniaita vuosia sitten erästä taiteilijaa auttamaan
itseään kodin järjestämisessä. Lopetettuaan freskomaalaukset ja
saatuaan seiniin mielensä mukaisen värin, tuomitsi hän kalliit
samettimatot huutokauppakamariin ja vaati toisia seiniin soveltuvia.
Kun hän ei kyennyt löytämään senvärisiä ja -kuosisia, joita halusi,
tilasi hän ne viimein eräästä läheisestä tehtaasta, jossa kudottiin
ainoastaan villamattoja. Tässä tapauksessa ainakin noudatettiin
etupäässä sopusoinnun vaatimuksia.

"Sivumennen sanoen tapahtui tämä aikana, jolloin ei Bigelowin nero
vielä ollut paljastanut Amerikassa matonkutomisen salaisuuksia, mikä
seikka nykyään sallii jokaisen tilata itselleen mattoja mitä mallia ja
lajia hän suinkin halajaa.

"Mutta palatkaamme Johnin huoneisiin.

"Niitten kodikasta näköä lisäsivät suuresti kirjat. Monet ihmiset
kohtelevat kirjojaan samoin kuin lapsiaan, valitsevat huoneen, jonne ne
kaikki työnnetään. Mutta kirjat, jos mitkään, luovat huoneeseen
kotoisan, lämpimän ja hienon tunnelman. Ne poistavat vierashuoneesta
tavallisen kolkon leiman ja tekevät sen asutun, turvallisen ja
rauhallisen näköiseksi. Taulujen jälkeen ovat minusta kirjat
monivärisille siteineen ja kultauksineen kodin paras kaunistus."

"Mutta Maria", sanoi Rob, "sittenhän olemme rikkaat. Onhan minulla
klassikkoni ja englantilaiset runoilijani, onhan minulla Scott,
Thackeray, Macaulay, Prescott, Irving, Longfellow, Lowell, Hawthorne ja
koko joukko muita. Onpa siinäkin jo jotakin."

"Olet onnellinen, Maria", sanoin, "saadessasi lukea niin monta hyvää
kirjaa. Tyttö, joka on kasvanut kodissa, missä on yllin kyllin kirjoja
ja joka on tottunut selailemaan mielikkipaikkojaan milloin toisen,
milloin toisen kirjailijan teoksissa, ei arvaa, kuinka kylmä kirjaton
koti voi olla."

"Sen kyllä uskon", sanoi Maria, "äidin kanssa laskimme tässä
aarteitamme kerran. Tiedätkö, että minulla on hyvin hieno, vanha
puupiirros, jota Rob kehuu hyvin arvokkaaksi; sitten on minulla vielä
tuo kynäpiirros, jonka Schöne teki minulle kuukautta ennen kuolemaansa
-- se on todellinen taideteos."

"Ja minulla on muutamia Landseerin luonnoksia", sanoi Rob.

"Olen varma, että teidän huoneenne tulevat kauniiksi", sanoin, "sillä
te olette oikealla tolalla."

"Mutta isä", sanoi Maria, "yksi asia minua vaivaa. Minun kauneuden
rakkauteni ulettuu kaikkialle. Himoitsen kauniita pöytäastioita --
mutta, kuten sanoit, palvelijat ovat niin huolimattomia, ettemme voi
käyttää niitä kotitarpeissa."

"Minä puolestani", puhkesi vaimoni puhumaan, "puolustan aito
porsliinia, jos sitä vain huolellisesti säilytetään ja käytetään
ainoastaan juhlapäivinä; ehkäpä se on taikauskoa, mutta minä puolustan
sitä. Elköön sitä koskaan otettako esiin, ellei emäntä itse ole
valvomassa, että sitä varovaisesti käsitellään. Äitini pesi aina itse
porsliininsa, oli hauska nähdä hänen teenjuonnin jälkeen istuvan meidän
keskessämme pesemässä kauniita kuppejaan, pyyhkien niitä hienoon
damastipyyheeseen."

"Rakasta kaiken mokomin aito porsliiniasi", sanoin, "ja kunnioita sitä
-- sehän on varsin rakastettava, kodikas tunne, ellei se vain tympäse
vieraanvaraisuuttasi ja estä sinua kutsumasta ystäviäsi teelle, syystä,
että sinun täytyy kiivetä ottamaan astiat alas, pestä ne ja jälleen
asettaa ne paikoilleen.

"Mutta mitä pöydänkattamiseen tulee, toistan samaa, minkä sanoin
talonsisustuksestakin, että kauneus on välttämätöntä ja halpaa.
Kaunista voit hankkia itsellesi tavalla tai toisella. Jollei sinulla
ole varaa arkipäivinä käyttää haurasta porsliinia ja kristallia, jota
kömpelöt ja huolimattomat palvelijat pahoin pitelisivät, ei sinun siltä
tarvitse syödä rumista, mauttomista astiapahasista, komeitten
astioitten odottaessa juhlapäivällisiä.

"Jos valkoiset, siistit pöytäastiat sievästi asetetaan lumivalkealle
pöytäliinalle, jos lasit ovat kirkkaat, ja järjestys sekä aisti muuten
vallitsee, ei lainkaan kaipaa aito porsliinia. Eikö ole tärkeämpää,
että perhepöytä arkena on hauska ja kukilla koristettu, kuin että se
kerran kuukaudessa pyntätään vieraita varten."

"Minäpä tiedän kokemuksesta kertoa teille, tyttöni", sanoi vaimoni,
"että hienoa porsliinia ja muita kalliita pöytäkaluja saatatte hankkia
itsellenne, jos itse pidätte niistä huolen. Niin pian kun siihen
kyllästytte ja jätätte aarteenne muka luotettavien palvelijainne
käsiin, voitte olla varmat, että joku kiltti hyvänsuopainen sielu
pahottaa sekä teidän että oman mielensä murskaamalla kalliin
mielikkimaljanne, eikä tytön mieletön epätoivo suo teille edes
torumisen tuottamaa huojennusta."

"Luulen varmaan", sanoin, "että löytyy häijyjä pikku haltijoita, jotka
viettelevät hyviä naisia syntiin ja vartioivat porsliinikaappia. Jos
kuulet kyökin puolelta säräyksen ja huutoja, et koskaan epäile melun
syntyvän vanhan kivivadin tai hirveän, korvattoman soppamaljan tähden,
jonka olet vuosikausia toivonut särkyvän pirstaleiksi, ei, tiedät
paikalla, että ihana, maalattu porsliinivatisi elämänlanka- ja
hernekukkaköynnöksineen tai kaiverrettu lasimaljasi on sirpaleina.
Porsliiniuhrit varmaan suuresti auttavat naista pyhimysarvon
saavuttamiseen. Pope, muistaakseni, mainitsee naisen ylimpänä avuna
itsensähillitsemisen porsliinin särkyessä."

"Silloin olisin minäkin pyhimys", arveli äiti; "sillä elämäni aikana on
minulta särkynyt niin paljon lempikapineita tapaturmissa, jotka aina
kummallisen kohtalon oikun kautta kohdistuivat kauniimpiin aarteisiini,
että nykyjään katselen kaikkia kauniita, hauraita porsliiniesineitä
melkein pyhällä kunnioituksella."

"Ellei ole rikas", sanoi Maria, "ei tosiaankaan kannata kiinnittää
rahojaan niin hupenevaan tavaraan."

"Mutta", sanoin, "kauneus on kenties kaikkein kiehtovin ollessaan
pöytäkumppalinamme. Ruokasaliksi olisi valittava hauska ja aurinkoinen
suoja, jossa värit ovat iloiset ja jonka seiniä kaunistavat sievät
taulut. Inhoon huoneita, jotka ovat sisustetut ravintolatyyliin ja
ainoastaan syömistä varten. Ruokahuoneen pitää olla viihtyisän, että
voisimme siellä viettää joitakuita hetkiä päivässä. Pehmyt sohva,
nojatuoli ja pari kirjaa tekevät jo lämpimän vaikutuksen. Silloin
nautitte aterianne hauskassa ympäristössä. Ja jos vielä emäntä aterian
jälkeen itse pesee kauniit astiansa, käy tämä perheen koossaoleminen
kahta vertaa rattosammaksi.

"Pöydänkattamisen suhteen, Maria, annan sinulle neuvon. Osta kauniita
pöytäliinoja, somista pöytäsi aina vereksillä kukilla ja seuraa
jokapäiväisissäkin asioissa hyvää aistiasi; eläkä koskaan osta mitään
rumaa, jos vähällä vaivalla voit hankkia itsellesi kaunista. Joskus
kovasti himoitessasi kristallia ja hienoa porsliinia, joka on niin
katoavaista, mene taidemyymälään ja ilahuta sieluasi ripustamalla
seinällesi sitä kauneutta, joka ei muserru eikä haalistu, joka ympäröi
sinua vuosikausia. Siinä neuvoni, Maria.

"Sulkumerkkien sisässä tahdon mainita, eitä vaimoni, jonka heikkoutena
on hieno porsliini, samana iltana ilmaisi minulle, ollessamme kahden,
tilanneensa salaisesti Marialle morsiuslahjaksi teevehkeet, joiden
kuppeihin hänen määräyksensä mukaan oli tarkasti maalattu Amerikan
metsäkukkia. 'Ne kestävät koko hänen ikänsä', sanoi vaimoni, 'ne ovat
hänelle suurena ilona -- kaunis teepöytä on ihana näky!' Niin puhui
kyynelsilmin rouva Crowfield, jonka rakkautta aito porsliiniin monen
monituiset tapaturmat eivät olleet haihduttaneet. Kyllä on nainen
tosiaankin tuhatkielinen kannel!

"Mutta palatkaamme aineeseeni. --

"Kuvaillessani Johnin viehättäviä huoneita, mainitsen viimeiseksi
pääasian -- niitten _kodikkaisuuden_, sen sanomattoman tunteen, joka
ilmaisee huoneen _tosiaankin_ olevan kodin. Tätä viehätystä ei mikään
taitavuus voi esiin loihtia. Eräs Ranskan kuningas sanoi kerran
pojalleen:

"'Poikani, sinun tulee _näyttää_ rakkautta kansaasi kohtaan.'

"'Isäni, mitenkä voin _näyttää_ rakkautta sitä kohtaan?'

"'Poikani, sinun pitää rakastaa kansaasi.'

"Jotta huoneet näyttäisivät kodikkailta, pitää sinun itse olla niissä
kotiutuneena. Muutamista huoneista puuttuu peräti valo ja lämpö, niistä
heti näkyy, että ne ovat kylmillään, eikä niissä kenenkään ole hyvä
olla. Turhaan siirtelee sisäkkö sohvaa ja tuolia; turhaan emäntä
liikuttelee sohvapöydässä olevia kirjoja, saadakseen näennäistä
epäjärjestystä toimeen.

"Kirjoihin, joita käsitellään, luetaan ja selaillaan, ja tuoleihin,
joita vilkkaassa kanssapuhessa on liikuteltu sinne ja tänne huoneessa
-- jää jonkun verran ihmishenkeä; ja huone, jossa eletään ja
riemuitaan, eroaa yhtä paljon suljetusta, asumattomasta huoneesta kuin
elävä nainen vahakuvasta.

"Aistitonkin huone voi sinua joskus viehättää vain siksi, että jo
ovella tunnet olevasi kotipiirissä, perheen helmassa, eikä missään
asumattomassa 'esikartanossa'.

"Me seurustelemme vuosikausia ihmisten kanssa, tietämättä heidän
tunteistaan, tavoistaan ja mielihaluistaan enemmän, kuin jos he
asuisivat Kamtschatkassa! Ja mikä on siihen syynä? Luulenpa, että
niinkutsuttu vierashuone, jossa tapaamme toisemme, on niin omiaan sitä
meiltä salaamaan. Arkihuoneissaan he työskentelevät, juttelevat ja
lueskelevat. Kun palvelija on saattanut sinut vierashuoneeseen ja
nostanut hiukan ikkunaverhoja, odotat, kunnes he saavat pukua
muutetuksi ja voivat esiintyä, ja istut miettimässä mitenkähän he
elämänsä viettävät. Jostain kaukaa kuulet lapsen naurua, tai
kanaarilintusen viserrystä, sitten ovi pikaisesti suljetaan.
Rakastavatkohan kukkia? Kirjoittavatko kirjeitä? Ompelevatko,
virkkaavatko ja tekevätkö kauniita koruompeluksia? Ovatkohan he koskaan
iloisia ja leikillisiä? Mitä he lueskelevat? Tokkohan he piirustelevat
ja maalailevat? Kaikkiin näihin kysymyksiin mykkä ja verhottu huone ei
mitään vastaa. Sohva ja kuusi tuolia, kaksi äskettäin verhoilijan luota
palautettua lepotuolia, brysselimatto, sohvapöytä kullattuine
korukansikirjoineen, pariisilainen pöytäkello ja pronssiset
kukkamaljakot -- kaikki nämä vastaavat kysymyksiisi kolkolla äänellä:
'tämä on paras huoneemme', siinä kaikki. -- Pian tipsuttaa huoneeseen
emäntä parhaassa puvussaan, pyytää anteeksi viipymistään, kysyy äitisi
terveydentilaa ja huomauttaa lopuksi, että ilma on hyvin kaunis. Näin
jatkuu tätä tuttavuutta vuosikausia. Hetkinen arkihuoneessa kasvien,
kanaarilinnun ja lasten kanssa olisi ehkä tehnyt teistä elinaikuiset
ystävät, mutta nyt ette välitä toisistanne enemmän kuin tuosta
kullatusta pendyylistä peilipöydällä.

"Ja nyt, tytöt", sanoin, vetäen esiin paperin taskustani, "tietäkää,
että isänne alkaa saavuttaa mainetta näillä kyhäelmillään. Luen teille
kirjeen, jonka vasta sain":

"Korkeasti kunnioitettava herra Crowfield.

"Teidän aatteenne ovat tunkeutuneet perhepiiriimme ja herättäneet
vastakaikua sydämmissämme. Olemme vakuutetut niiden totuudesta ja
ihastuneet siihen tapaan, jolla käsittelette ainettanne. Te olette
ottanut puheeksi aineen, joka on lähellä sydäntämme, ja esitätte sen
nerokkaasti, maltillisesti ja vakuuttavasti. Kaikkein täytyy tunnustaa,
että mielipiteillänne on suuri vaikutus heidän mielikuvitukseensa --
jospa vain todellisessa elämässä voisimme luottaa niihin! Siinäpä juuri
pulma.

"Eräästä kirjoituksessanne löytyvästä seikasta tahtoisin keskustella
kanssanne. Olette tähän asti (tietysti en tiedä mihin suuntaan tulette
jatkamaan) puhunut ainoastaan kodeista, joiden johto riippuu
palvelijoiden avusta. Periaatteenne, kuten olemme käsittäneetkin,
soveltuvat kyllä kaikkiin kansankerroksiin; mutta useimmat ihmiset
tahtovat nähdä itsensä selvästi kuvattuina. Pyytäisimme siis, että
kääntäisitte huomionne meidän puoleemme, jotka emme viljele
palvelijoita, vapauttamalla _meitäkin_ muutamista taakoista, joita
terveestä järjestämme huolimatta, emme uskalla viskata luotamme. Jos
esim. meille tulee vieras kaukainen ystävä, (kenties rikaskin) pappi
tai joku muu hänen arvoisensa. Mitä silloin teemme? Otammeko vastaan
vieraamme kodikkaan vieraanvaraisesti ja vapaasti? Emme; me (talon
naiset) juoksemme edes takasin, järjestäen ja anteeksi pyytäen, ettemme
olleet valmistuneet hänen tuloonsa. Saatuamme hänet vierashuoneeseen
istumaan, rupeamme suuriin päivällis- tai illallispuuhiin, kuten olisi
taloon tullut suurikin herkkusuu. Näihin ruokahommiin sekä astiain
pesuun kulutamme suurimman osan siitä ajasta, jonka vieras meillä
viettää, sillä tahdomme näyttää hänelle, mitä voimme saada aikaan. Mikä
hyödytön ja turha työ! Hyvä herra Crowfield, sinä köyhien ja
epätoivoisten ystävä, astuos alas kiirastuleemme ja kerro maailmalle ne
surulliset muistot, jotka siellä mieleesi jäävät. Opeta meitä, joiden
on pakko kuten halukin itse suorittaa askareemme, miten kodissamme
harjoittaisimme yksinkertaista, lämmintä vieraanvaraisuutta, ja
kestitsisimme ystäviämme ilman puuhaa, touhua ja huolta, sillä eihän
syöminen ole ihmisen ylin ilo. _Tahdotteko_ tehdä tämän, herra
Crowfield?"

                                              Nöyrin palvelijanne.
                                                    R. H. A.
"Mikä oivallinen kirje", sanoi Jenny.

"Vastaatko siihen, isä?"

"Ensi numeroon tulee vastaus. Se kansanluokka, joka itse suorittaa
työnsä on voimakkain, suurilukuisin -- ja aivan yhtä sivistynyt, kuin
mikä muu luokka hyvänsä. Se on maamme omituisuus --, merkillinen piirre
siinä uudessa yhteiskunnassa, joka meillä on nousemassa, ja jos
seuraamme kansallista kutsumustamme, on tämä luokka enentyvä eikä
vähenevä. Koitan parastani, vastatessani näihin järkeviin ja tärkeihin
kysymyksiin."

Huomasin Marian värisevän ja kääriytyvän saaliinsa Jennyn
haukotellessa. Vaimoni kääri kokoon valmiin työnsä ja kello löi
kaksitoista.

Rob vihelsi hiljaa. "Joko niin myöhäinen?" huomautti hän.

"Nyt olemme puhuneet tulen sammuksiin", sanoi Jenny.




VI.

Nainen, joka suorittaa itse askareensa.


"Kristo kultani", sanoi vaimoni, "koska kirjoitat ensi kyhäelmäsi?"

Istuin mukavasti nojatuolissani, lueskellen Hawthornen "Sammalia
vanhasta kartanosta" tai "Tunnettuja taruja", ainakin sadatta kertaa,
-- nämä kirjat kulettivat minua aina satumaailmaan, jossa liitelin
utuisissa unelmissa ja jossa unohdin maailman touhun, jauhojen ja
hiilten hinnan, kurssit ja muut jokapäiväiset asiat. Kuinka pienen
pieniksi supistuvatkaan kaikki nämä seikat, vaeltaessani Paduan
lumotuissa yrttitarhoissa, jossa Rappaccini hoitelee lumottuja
kasvejaan, hänen upean tyttärensä kertoessa meille luonnottoman
kohtalonsa salamyhkäisyyttä.

Vaimoni taas edusti perheessämme ajan, paikan ja numeroitten voimaa,
niinpä hän nytkin oli selvillä kuukauden päivästä, muistuttaen minua
lempeästi ajan olevan käsissä valmistaa kirjoitusta kesäkuun numeroon.

"Olet oikeassa, ystäväni", sanoin, laskien vastahakoisesti kirjan
kädestäni. "Mistä olikaan taas minun kirjoittaminen?"

"Kuinka, etkö muista, että sinun piti vastata tuolle rouvalle, joka
itse suorittaa askareensa."

"Niinpä niinkin!" sanoin, tarttuen innokkaasti kynään; "löysit
vastaavan lauseen:

"_Nainen, joka suorittaa itse askareensa_."

Amerikka on ainoa maa, jossa sellaista tapahtuu -- ainoa maa, jossa
hienot naiset suorittavat itse askareensa. Hienolla naisella
tarkoitamme sivistynyttä, hienontunutta naista, aistiltaan ja
ajatuksiltaan kehittynyttä naista, jonka pelkkä olento ja esiintyminen
heti osoittaa hänet hienoksi naiseksi, liikkukoon hän missä
seurapiirissä tahansa.

Se luokka on aivan omituinen amerikkalaiselle yhteiskunnalle -- selvä
seuraus yleisen tasa-arvoisuuden periaatteesta.

Mihin eri kansanluokkiin siirtolaiset kuuluivatkaan ja mitä
ylimyksellisiä ennakkoluuloja heissä liikkuikaan, tullessaan tähän
maahan, erämaiden opetus pian istutti heihin kansanvaltaisia ajatuksia.
Herrasmies kaatoi hirtensä yhdessä talonpojan kanssa, ja lihasten sekä
jänteiden voima vei voiton kaikesta muusta. Se oli miesten mies, joka
kaasi korkeimman puun metsässä. Samoin kodin sisäisessä piirissäkin.
Emäntä ja palvelija ovat toverit keskenään, ja väliin katsotaan
rivakkaa palvelustyttöä emäntää enemmäksi. Luonnollisesti ryhtyvät
lapset työhön niin aikaisin, kuin vain siihen pystyvät. Tästä kasvoi
älykäs sukupolvi, jota välttämättömyys pakoitti ruumiilliseen työhön,
mutta joka myös kohdisti siihen kehittyneitten aivojen terävyyden.
Emäntä, joka jänteissä ja lihaksissa oli alakynnessä, oli taas
henkisesti palvelijaansa sukkelampi ja taitavampi. Ellei hän jaksanut
nostaa vesiämpäriä, keksi hän keinon, joka teki nostamisen
tarpeettomaksi, -- ellei hän jaksanut käydä sata askelta, tiesi hän
asettaa niin, että toimitti saman asian vähemmällä.

Orjuus tosin voitti jonkun verran alaa Uudessa Englannissakin, mutta se
ei koskaan ottanut siellä syviä juuria, ei sulannut kansan henkeen,
eikä päässyt tukahuttamaan oman työn hyvää kylvöä. Useat vastustivat
orjuutta omantuntonsa vaatimuksesta -- toiset taas taloudelliselta
kannalta sekä rakkaudesta perusteelliseen ja hyvään työhön, halveksien
orjan karkeata, taitamatonta raatamista. Kansa, joka oli tottunut
vapaan, kehittyneen ja ajattelevan hengen siistiin ja kauniiseen
työhön, ei voinut sietää orjan kömpelyyttä. Siksipä maalaiskansa
Uudessa Englannissa tavallisesti tekikin itse työnsä sekä ulkona että
sisällä. Jos talossa olikin musta mies tai nainen, olivat he vain
apulaisia, jotka nöyrästi seurasivat emännän ja isännän jälkiä,
keventäen heidän kuormaansa. Herra ja rouva lapsineen suorittivat
tärkeimmät tehtävät.

Vanhassa Maailmassa naurettiin makeasti, ensimmäisten englantilaisten
matkustajain kertoessa, että palvelijoita Amerikassa sanotaan
_apulaisiksi_. Mutta tämä nimitys tulkitsee mainiosti Amerikan
yhteiskunnallista tilaa. Siellä oli vähän palvelijoita sanan
eurooppalaisessa merkityksessä, siellä oli sivistyneitä työntekijöitä,
jotka kaikki olivat yhdenvertaisia, ja jos yhdessä perheessä puuttui
voimia, pestattiin _apulainen_, eikä palvelijoita. Rouva Browne, jolla
on kuusi poikaa, mutta ei yhtään tytärtä, tekee suostumuksen rouva
Jonesin kanssa, jolla taas on kuusi tytärtä mutta ei yhtään poikaa.
Rouva Browne pestaa yhden rouva Jonesin tyttäristä hyvästä palkasta
auttamaan itseään kotoisessa työssä ja lähettää Jonesille yhden
pojistaan auttamaan heitä. He tulevat kaikin puolin perheen jäseniksi,
ja täten tulee työ yhteiskunnassa tasaisesti jaetuksi. Tämän työnjaon
kautta syntyi yhteiskuntajärjestys, joka paremmin kuin mikään muu
seikka, on selittänyt korkeimman sielunsivistyksen ja korkeimman
ruumiinvoimain yhdistämisprobleemin.

Siihen aikaan nousivat perheen kauniit, vahvat tytöt ilolla ja riemulla
aikaisin aamulla sisätöihinsä -- mikä lakaisi laattioita, mikä sytytti
tulen, mikä valmisti aamiaista isälle ja veljille, heidän lähtiessään
ulkotöihinsä; koko aika puheltiin hartaasti kirjoista, luvuista ja
käsitöistä, keskusteltiin viimeisestä uudesta runosta tai jostain
historiallisesta aineesta, tai kenties maalaistanssijaisista, jotka
olivat tulossa viikon kuluessa. He kehräsivät, kirja värttinään
sidottuna, kutoivat kankaita, tekivät hienoja käsitöitä, nypläsivät
pitsejä ja maalailivat kukkia. Toimeliaina ja kekseliäinä ryhtyivät he
kukoistavalla terveydellään jokaiseen työhön, josta olivat lukeneet tai
kuulleet. Siihen aikaan toi morsian myötäjäisiksi itsekutomiaan
lakanoita ja pöytäliinoja, neulottuja peitteitä ja korutöitä, joita hän
yhdessä sisartensa kanssa oli valmistanut. Ne käsityöt, jotka joutilaat
tytöt meidän päivinämme tekevät, eivät likimainkaan vastaa niitä
määriä, joita tytöt vanhaan hyvään aikaan valmistivat muitten
karkeimpien askareittensa ohella.

Monta vuotta jatkui tätä uutteraa elämää useimmissa
pikkukaupungeissamme, ja se on vieläkin yleisenä tapana eräässä
kansanluokassa, joka ehkä ei kumminkaan ole yhtä onnellinen ja
tyytyväinen kohtaloonsa kuin ennen vanhaan. Ihmisluonto on ennen
kaikkia -- laiska. Jokainen kyllä tunnustaa, että sekä ruumiin että
sielun voimia kysyvä ponnistus on meille perin terveellinen, mutta
käytännössä teemme kaikki voitavamme päästäksemme siitä, ja ylipäänsä
teemme vain sen, johon olot meitä pakoittavat. En kyhäisi minäkään tätä
kirjoitusta, ellei sanomalehti minua ahdistaisi. Lukisin Hawthornea,
Emersonia ja Holmesia, haaveksien nojatuolissani ja sommitellen
pilventakaisia juttuja, jotka muuttelevat ja vaihtuvat kuin sumu
auringossa. Vaikka jokapäiväinen ruumiillinen työ olisi kuinkakin
kunnioitettava, vahvistava ja toivottava, kulkee vieressämme aina ilkeä
haltija viekoittelemassa meitä sitä välttämään tai kantamaan sen
kuormaa nyrpeällä, äreällä mielellä.

Otaksun, että niitten perheiden joukossa, jotka lukevat nämä
vaatimattomat rivini, löytyy ainakin joku satakunta, jossa
perheenemäntä itse tekee kaikki työt ilman palvelijaa. Uskallanpa
väittää, etteivät nämä perheet ole sivistyksessä eivätkä hienoudessa
rahtuakaan alapuolella niitä koteja, joissa palvelijat askaroivat.
Lisäänpä vielä senkin, että nämä samat naiset ennättävät lukea,
kirjoittaa, piirustaa ja tehdä korutöitä aivan yhtä paljon kuin
nuo toisetkin, ja että heidän terveytensä, elämänhalunsa ja
itseluottamuksensa on monta vertaa suurempi kuin palvelijoita pitävien
naisten. He voivat asettaa kaikki kodissaan aivan mielensä mukaan.
Ja kumminkaan _en_ uskalla väittää heidän olevan tyytyväisiä
elämäntapaansa, vaan pelkään, että he paikalla haluaisivat muuttaa
sitä, jos vain voisivat. He tuntevat salaisesti itsensä osattomiksi ja
tuomituiksi liialliseen työhön tässä maailmassa ja kadehtivat noita
toisia naisia, jotka vain käskyllään saavat kaikki sujumaan. Kun
tilaisuus tarjoutuu ja varat myöntävät, astuvat he rivistä jättäen
työnsä palkatulle palvelijalle. Itsetunto tekee kapinaa. Onkohan meidän
elämäntapamme oikein sopiva? Olemme tosin tottuneet siihen; olemme sen
hyvin järjestäneet ja saaneet sen hyvälle tolalle ja oma työmme
tyydyttää meitä enemmän kuin palkkapalvelijain. Kun otamme palvelijan,
käymme tyytymättömiksi ja pahoitamme mieltämme, -- sillä kukaan ei tee
töitämme, niinkuin me itse teemme. Mutta kun vieraita tulee! mikä puuha
ottaa esiin parhaat astiat ja panna ne jälleen paikoilleen -- keittää
ruokaa ja pestä astiat huomaamattomasti, ikäänkuin emme itse tekisikään
sitä, vaan meillä olisi palvelijoita, kuten muillakin.

Niin, siinäpä se on se pulma. Meillä ei ole kylläksi oman arvon tuntoa
-- emme tahdo tarkastaa asematamme sellaisena kuin se on, ja tämä on
asian pahin ja vaarallisin puoli. Se on sitä samaa ylpeyttä, joka pani
Smilaxin palkkaamaan itselleen valkohansikkaisen vahtimestarin ja
puuhaamaan komeata päivällistä ulkomaiseen malliin englantilaisen
ystävänsä kunniaksi. Matkiakseen ystävänsä elintapaa, koittaa Smilax
sen päivän elää yhtä hienosti, hirmumyrskyn raivotessa hänen kotonaan;
se muistuttaa muuttoa tai tulipaloa ja uhkaa näännyttää rouva Smilaxin.
Kahta vieraanvaraisuuteen kuuluvaa seikkaa ihmiset harvoin ottavat
huomioonsa. Ensimmäinen on, että vieraat tahtovat olla kuin kotonaan,
tahtovat tulla luottamuksella kohdelluiksi, ja toinen, että
elämän pikkuseikat, joita he eivät tunne, aina huvittavat heitä.
Englantilainen tuli Amerikkaan väsyneenä yksitoikkoiseen arkielämäänsä,
kuten sinäkin välistä olet; hän haluaa nähdä jotain uutta auringon alla
-- jotain amerikkalaista, ja paikalla kiiruhdat tarjoamaan hänelle
jotain, joka on niin hyvä jäljennös kuin mahdollista siitä hänen
omastaan, johon hän jo on väsynyt. Eihän kaupungin yleisö matkusta
maalle istuakseen hienoissa huoneissa, jotka mikäli mahdollista
jäljittelevät kaupunkilaishuoneita; ei, se tahtoo piehtaroida heinässä,
keikkua ladossa ja seurustella porsaitten, kananpoikaisten ja ankkojen
kanssa ja syödä paistikkaita juuri niitä uunista otettaessa -- eikä,
sivumennen sanoen, ole oikeata paistikasta maistanut se, joka ei juuri
sillä hetkellä ole sitä syönyt.

Kuvailen teidät edessäni, te onnelliset naiset, joille tätä kirjoitan.
Te olette niin hyvänvointisia, ettette kipuakaan tunne. Te nousette
aikaisin aamulla, ja vaikka teillä olisi aikaakin, ette loikoisi
toimetoinna vuoteissanne. Monivuotinen kokemus on opettanut teitä niin
nopeasti, yksinkertaisesti ja sievästi suorittamaan eri talouden
tehtävät, että syrjästä katsojasta tuntuu, kuin ei teillä päivällä
olisikaan paljon mitään tehtävää.

Aamulla nousette laittamaan aamiaista miehellenne, isällenne tai
veljellenne ennen heidän lähtöään ulkotöihinsä; juttelette iloisesti
maitoa kuoriessanne, kirnutessanne tai juustoa paistaessanne. Aamupäivä
on pitkä; lopetettuanne aamuaskareenne jää teille vielä tunnin verran
aikaa lukemiseen tai ompelemiseen, ennenkuin on päivällispuuhiin
ryhdyttävä. Kello kahden tienoilla olette talouden hommista vapaat ja
koko pitkän iltapäivän saatte käyttää lukemiseen, käsitöihin ja
piirustamiseen -- sillä joku teistä lienee hieman kynätaiteilijakin;
yksi lukee ääneen toisten ommellessa, joten olette kirjallisuuteenkin
hyvin perehtyneet. Keveämpien runokokoelmien ja novellien joukossa,
näen hyllyllänne Prescottin, Macaulayn ja Irvingin teokset, ja ellen
vallan erehdy, pilkoittaa sieltä minunkin aikakauskirjani tuttu
kansilehti. Vieraitten saapuessa, kutsutte heidät kerallanne teetä
juomaan; he eivät tuota teille mitään häiriötä; he tulevat hyvissä
ajoin käsitöineen, katselevat, miten te siistissä uunissanne paistatte
kuuluisia teekakkujanne, tai keskustelevat sisarenne kanssa, joka
toisessa huoneessa asettaa teepöydälle hienot porsliinikupit.
Teenjuonnin päätyttyä tarjoutuu koko joukko vapaaehtoisia auttamaan
teitä kauniitten intialaisten teekuppienne pesussa. Näissä puuhissa
ette lainkaan väsy, ettekä rasitu, vaikka otittekin esiin parhaat
kuppinne ja asetitte ne jälleen paikoilleen, sillä teitte sen ilman
huolta ja vaivaa ystävien kesken, jotka olisivat menetelleet aivan
samoin, jos olisitte olleet heidän luonaan.

Mutta nyt ilmestyy komea rouva Simmons tyttärineen viettämään luonanne
viikkokauden, ja nyt on rauhanne häiriytynyt. Nuorin tyttärenne Fanny
vieraili heidän luonaan New-Yorkissa viime syksynä ja on kertonut
heidän keittäjästään, sisäköstään ja valkeahansikkaisesta
pöytäpassaristaan. Ja nytkös olette hämillänne.

"Mitä on meidän tekeminen; he eivät suostu elämään meidän tavallamme.
Mikä meille tulee neuvoksi?" Ja nyt kaipaatte palvelijoita.

Mutta rouva Simmons on perin kyllästynyt komeaan huoneistoonsa ja
väsynyt rauhanpitoon palvelijainsa kesken. Hän on luonteeltaan tyyni ja
rauhaa rakastavainen ja pelkää kaikkea kinaa; mutta viime viikolla
täytyi hänen sovittaa viisi riitaa verrattoman keittäjänsä ja muitten
palvelijainsa välillä, sillä tämä verraton kyökkipalvelija,
perehtyneenä keittotaidon kaikkiin salaisuuksiin, joissa hänen
emäntänsä oli aivan ymmällä, tunsi olevansa talossa välttämätön ja
käytti hemmoteltujen suosikkien tavallista oikeutta, halliten koko
taloa rautaisella valtikalla. Uusi elämä, joka ei missään suhteessa
muistuta hänen kotiolojaan, on siitä syystä paras virkistys ja
huojennus rouva Simmonsille. Siisti, rauhaisa talonne, maukas ruokanne,
hilpeät aamuaskareenne, joissa hän mielellään seuraa teitä, puhellen
kanssanne -- kaikki tuntuu hänestä miellyttävältä vastakohdalta hänen
omalle elämälleen. Jos hän todellakin saisi vaihtaa kohtaloa kanssanne,
ei hän tahtoisi; mutta hän _luulee_ tahtovansa, huokailee ja valittaa
osansa kovuutta, kadehtien onneanne, tyyntä ja hauskaa elämäänne, ja
toivoo itseään yhtä vapaaksi ja itsenäiseksi. Ja oikeassa hän on;
sillä avuttomassa tilassaan, kerrassaan taitamattomana talouden
yksinkertaisimmassakin hoidossa, on hän täydellisesti alustalaistensa
uhri ja orja.

Kuvailkaamme mielessämme muutamia tavallisimpia perhekohtauksia. Monen
vastuksen perästä on rouva Simmons vihdoin saanut mieleisensä sisäkön,
oikean aarteen -- sievän, siistin, sukkelan ja taitavan. Rouva on
seitsemännessä taivaassa. Mutta kaikki on katoavaista maan päällä!
Vastatullut ei voita armollisen keittäjän suosiota, ja pilviä kokoontuu
kodin taivaalle. Ensin kuuluu kyökistä hiljainen humu kuin etäinen
ukkosen jyrinä; sitä seuraa parin päivän juro äänettömyys, ilman
ollessa painostava, kuin lähestyvän rajuilman edellä -- ja lopullisesti
puhkeaa pilvi. Ovi avautuu pauhulla perheen syödessä aamiaista. Sisäkkö
ryntää itkien sisään kyökki-tyrannin seuraamana, joka vavisten, kasvot
vihasta hehkuvina, huutaa vapisevalla äänellä:

"Rouva on hyvä ja hankkii itselleen toisen palvelijan. Minä muutan ensi
viikolla."

"Miksi niin, Briitta, mikä teitä vaivaa?"

"Mikäkö minua vaivaa. En koskaan ole kärsinyt tuollaisia suupaltteja
talossa, enkä tee sitä vastakaan. Joka niitä suosii, pitäköön hyvänään,
minä en rupea elämään heidän kanssaan, kyökissä on sellainen
sekamelska, se kun tuppautuu silitysrautoineen kaikkialle."

Nyt puhkee sisäkkö sanoihin, väittäen valheeksi kaikki syytökset, ja
syntyy ankara ja raivokas riita, jonka kestäessä pieni, hento rouva
Simmons parka on kuin kissanpoika keskellä ukkosilmaa.

Keittäjä on varma voitostaan. Hän tietää suurten päivällisten olevan
tulossa keskiviikkona, tietää emäntänsä aivan kykenemättömäksi niitä
toimittamaan, ja että, olkoot asiat miten tahansa, täytyy heidän hänet
lepyttää.

Vavisten salaisesta harmista, eroittaa rouva Simmons parka kaiholla
oivan sisäkkönsä. Emännälle oli hän mieleinen, mutta ei keittäjälle!

Jos rouva Simmons nuoruudessaan olisi saanut sitä kokemusta, joka
_teillä_ on, olisi hän nyt huoneensa haltija. Hän sanoisi tyynesti:
"Elleivät palkkaamani palvelijat teitä miellytä, voitte muuttaa pois.
Päivällisen otan omille hoteilleni." Ja hän _kykenisi_ siihen,
rasittumatta tästä lisätyöstä. Taidollaan ja taloudentoimiin
perehtyneenä pystyisi hän pian kasvattamaan jonkun reippaan älykkään
palvelijan keittäjäksi, ja ennen kaikkia hän olisi valtijana omassa
talossaan. Se emäntä, joka aikaisin tottuneella kädellään voi ohjata
taloudenkoneistoa, missä ja milloin vain tarvitaan, ei koskaan joudu
karkean, raakamaisen kyökkipiian komennettavaksi.

Rouva Simmons ei lainkaan aavistanut mitä palvelijoilta saattaa vaatia
määräajan tehtäväksi, ja ruoka-aineitten menekin suhteen on hän peräti
tietämätön. Olisipa hän vain kuusi kuukautta elämässään johtanut
talouttaan ja itse hoitanut ruokakomeroitaan, eipä häntä, kuten nyt,
vaivaisi alituinen pelko rajattomasta tuhlauksesta ja ruoka-aineitten
katoamisesta salaisia kanavia myöten kyökkipiian sukulaisille ja
tuttaville. Hänen ei olisi pakko sokeasti uskoa niin ja niin monen
sokurikilon, maitolitran ja munatiuvin talon välttämättömäksi menoksi,
puhumattakaan maustimista ja viineistä, joita kotityranni päivittäin
vaatii laitoksiinsa. Emäntä saa ainoastaan epäillä ja aavistaa, mutta
puhua hän ei uskalla. Hän ei voi sanoa: "kyllä minä olen valmistanut
tämän ruuan, tiedän tarkoin, mitä aineita se vaatii. Olen itse
suorittanut tämän tehtävän, tiedän varsin hyvin, miten paljon aikaa
siihen kuluu."

Sanotaan, että siitä naisesta, joka on tottunut itse toimittamaan
askareensa, tulee ankara emäntä. Hänellä on luja maa jalkainsa alla --
häntä ei petetä helposti -- hän puhuu ja toimii suuremmalla varmuudella
kuin emäntä, joka luottaa ainoastaan valtaansa; hän vaatii ankarasti
sitä, mikä on hänelle tuleva, sietämättä epärehellisyyttä ja
nenäkkäisyyttä. Näitten emäntien pääasiallinen vika on se, että
vaativat palvelijoiltaan saman, minkä itsekin tekevät; ja sivistymätön
ihminen, näet, ei talouden toimissa eikä missään muussakaan työssä, voi
saavuttaa sivistyneen ja älykkään henkilön taitavuutta ja
täydellisyyttä.

Sotaretkillä on tehty huomio, että sivistyneet miehet, huolimatta
hemmotellusta kasvatuksestaan, kestävät leirielämän vaikeuksia paremmin
kuin karkeat työmiehet. Kehittynyt järki tietää miten on suojeltava ja
varjeltava ruumista; miten työtä on tehtävä ja voimia säästettävä,
mutta sitä ei kansan mies ymmärrä. Oppikoulua käynyt nuorukainen
läpäisee niin muodoin terveenä vaivat, jotka tappavat ajattelemattoman
työmiehen.

Samoin sivistyneet, älykkäät, kotityössä kasvatetut naiset ymmärtävät
säästää voimiaan käyttämällä niitä viisaasti. Pää säästää jänteitä, ja
huolellisesti sekä viisaasti sovittelemalla suorittavat he ruumiillisen
työnsä vähemmässä ajassa ja vähemmillä voimilla kuin muuten.
Uusienglantilainen sananparsi sanoo: _Suorita työsi aamupäivällä_. Ja
se työ, mihin tässä viitataan, veisi tavalliselta palvelijalta koko
päivän aamunvalkenemisesta päivänlaskuun.

Syrjäisessä pikkukaupungissa, jossa ei palvelijoita ollut saatavissa,
asui muuan nainen. Hänen onnistui vihdoin toisesta kaupungista hankkia
karkea maalaistyttö, suuriluinen koljo, vahvajänteinen, mutta
aivoiltaan raskas ja tylsä. Parissa viikossa oli talo niin ylösalasin,
että emäntä, joka oli heikko nainen ja lapsien ympäröimänä, huomasi
hänen tuottavan enemmän vaivaa kuin hyötyä, ja eroitti hänet. Mikä nyt
neuvoksi?

Naapurin tytär oli onneksi naimisiin menossa ja tarvitsi rahaa
myötäjäisiinsä. Rouvallemme ilmoitettiin, että neiti Muutama olisi
suostuvainen tulemaan hänen luokseen -- ei palvelijana -- vaan
palkattuna "apulaisena". Rouva oli kovin mielissään; ja heti ilmestyi
perheeseen hoikka, sievästi vaatetettu nuori nainen, vakava, arvokas,
mutta ei ollenkaan vaativainen. Sekä ruokapöydässä että kaikissa
muissakin suhteissa oli hänen käytöksensä hienon naisen. Neiti Muutama
ryhtyi heti työhön tässä kymmenhenkisessä perheessä, jossa oli
lapsiakin neljä tai viisi kappaletta. Hän teki heti työsuunnitelman,
asetti määräajat pesua, silitystä, leipomista ja siistimistä varten.
Hän nousi aikasin, liikkui sukkelana askareissaan ja yhdessä päivässä
oli likainen ja sekava keittiö saanut sen siistin ja soman leiman, joka
on yleinen Uuden Englannin maataloissa.

Kaikki oli puhdasta, kiiltävää ja paikoillaan, ja työ suoritettiin
ajallaan. Iltapäivisin nuori apulainen aina istui somassa puvussa
omassa huoneessaan, joko kirjoittamassa kirjeitä sulholleen, taikka
ompelemassa myötäjäisiään. Näin näppärästi käy taloudenhoito, kun apuna
on sivistynyt nainen, joka on tottunut itse askaroimaan. Tämä solakka,
sievärakenteinen nainen tulee vielä hienon talon rouvaksi, ja Briitta
saa hänestä vaativan emännän; mutta _häntä_ ei sisäkkö eikä kyökkipiika
uskallakkaan uhata, tehtyään kerran yrityksen siihen suuntaan.

       *       *       *       *       *

Päästyäni näin pitkälle kirjoituksessani, panin sen syrjään illaksi,
jolloin tyttäreni tapansa mukaan kysyivät minulta:

"Onko isä kirjoittanut mitään tänäpäivänä?" Ja sitten seurasi harras
pyyntö, että lukisin kyhäelmäni; ja minä luin heille tämän saman, jonka
sinä, lukijani, juuri olet lopettanut.

"No niin, isä", sanoi Jenny, "mutta mitä sinä oikeastaan tarkoitat.
Luuletko tosiaankin, että olisi parasta meidän palata tähän vanhaan
elintapaan, jonka olet meille selittänyt? Sinä osoitat meille pelkkiä
varjopuolia toisaalla, ja näet vain valopuolia toisaalla. Eiväthän
äidin palvelijat koskaan tuota sellaista puuhaa; kaikki sujuu niin
hyvin meillä; ja ellemme olekkaan tuollaisia ihmeellisiä mallityttöjä,
joita sinä kuvailet, tulee meistä kumminkin kelpo emäntiä uudemman ajan
käsityksen mukaan."

"Etpä tiedä mitä vastuksia äidilläsi oli voitettavina sinun ijälläsi",
sanoi vaimoni. "Olen usein eläessäni toivonut omaavani mummovainajani
tarmoa ja kykyä taloudenhoidossa. Mutta pelkäänpä, että nuo vanhanajan
merkilliset naiset ovat kuin muinaiset lasimaalaukset -- joita ei
kukaan enää osaa luoda. Äitini oli huonompi äitiään, ja minä taas
äitiäni."

"Ja Maria ja minä tulemme olemaan aivan takapajulla", sanoi Jenny
nauraen. "Kumminkin pesen aina aamiaisastiat ja pyyhin joka päivä pölyt
vierashuoneesta; olen aina pitänyt itseäni perin hyvänä emännän
alkuna."

"Sitäpä juuri väitänkin", sanoin. "Ihmisluonto on aina sama. Jokainen
tekee vain sen, minkä olot pakoittavat häntä tekemään. Nuo vanhanajan
esikuvalliset naiset olivat olojen kasvattamat. Yleensä vallitsi heidän
piirissään palvelijain puute, ja siksipä kasvatettiin lapset pienestä
pitäen työhön ja toimiin, ja jokaisessa taloudenaskareessa säästettiin
aikaa mikäli mahdollista. Joka askel punnittiin, joka liike laskettiin;
ja se, joka yhden askeleen sijaan otti kymmenen, menetti tykkönään
'arvonsa'. Niin aikainen harjoitus oli tietysti omiaan karkaisemaan
terveyttä ja kehittämään käytännöllisiä sielunvoimia. Taloudellinen
puoli oli tarkoin järjestetty. Tottunut emäntä tiesi, kuinka monta
puuta tarvittiin uunin kuumentamiseen, mikä ruokalaji vaatii vähimmin
aineita, milloin leivokset olivat uuniin pantavat, milloin taas uunista
otettavat. Hänellä oli kaikki niin selvillä, että hän saattoi omasta
huoneestaan johtaa näitä toimiaan aivan matemaatillisella tarkkuudella.
Ainoastaan aikainen harjaantuminen ja pitkällinen kokemus voi tuottaa
sellaisia tuloksia. Jospa mummomme olisivat piirtäneet paperille
kokemuksiaan lapsilleen ja lastensalapsilleen, olisi siinä meillä ollut
perintö, joka olisi voittanut kaikki muut esi-isiemme perinnöt."

"Sen vain tiedän", sanoi Maria, -- "että soisin saaneeni sellaisen
kasvatuksen, soisin tietäväni kaikki, mitä taloudessa tarvitaan, ja
olevani niin vahva ja taitava kuin nuo merkilliset naiset. Silloin ei
minua niin peloittaisi aloittaa omaa taloutta. Olisin itsenäinen,
ymmärtäisin johtaa palvelijoitani ja tietäisin mitä niiltä saa vaatia;
ja, kuten itse sanoit, isä, en olisi riippuvainen heidän oikuistaan ja
päähänpistoistaan."

Tuumien näitä tyttäreni huolestuneita sanoja, tartuin kynään
lopettaakseni kirjoitukseni.

       *       *       *       *       *

Tässä maassa on kansanvaltainen yhteiskunta-laitos poistanut sen
masentavan painon, joka Vanhassa Maailmassa pakottaa palvelijat aina
kulkemaan määrättyä uraa. He tulevat tänne kuvaillen maatamme
jonkinmoiseksi vapauden maaksi, ja heidän käsityksensä vapaudesta ovat
hyvin hämärät ja sekavat. He ovat suurimmaksi osaksi raakaa,
oppimatonta irlantilaiskansaa; mutta peräti omituista on, että
huolimatta tietämättömyydestään ja raakuudestaan he sittenkin ovat
saavuttaneet kodissamme jonkinmoista menestystä. Mutta niin kauan kuin
olemme heistä riippuvaiset, on joka kodissa alituisia palvelijain
muutoksia ja vastuksia, alituisia väliaikoja, jolloin emännän täytyy
itse tarttua ohjaksiin, olkoon hän siihen harjaantunut tai ei.

Nykyjään alkaa nuori emäntämme uransa perin vaikeissa olosuhteissa.
Ruumiinvoimiltaan on hän tavallisesti heikko -- eikä hänellä ole
minkäänlaista kokemusta voimien säästämisessä. Hänellä ei ole
aavistustakaan perheen ravintoa ja vaatteita koskevista asioista, ja
hän ajattelee näitä töitä niin vastenmielisesti, että ne tulevat vain
kahta vertaa ikävämmiksi. Hän ei voi niitä tykkönään välttää, sillä
väliaikoina on hän pakoitettu niitä suorittamaan, mutta hän tekee ne
laimeasti, huolimattomasti ja haluttomasti, enentäen siten työn
raskautta.

Jos jokainen nuori nainen opettelisi taloudenhoitoa ja kehittäisi
ajoissa käytännöllisiä lahjojaan, pystyisi hän paremmin hallitsemaan
palvelijoita, ja, heidän muuttaessaan, pääsisi hän kaikesta siitä
kuluttavasta hermojen kidutuksesta, jota alituiset vastoinkäymiset
taloudessa matkaansaattavat ja joka niin turmiollisesti vaikuttaa
perheen terveyteen ja mieleen. Tämä on puoli elämässämme, joka kaipaa
erityistä huomiota. Miksi emme voi punnita asiaa järkevästi?

Meillä on tapana suurta maksua vastaan lähettää naisväkemme
voimistelulaitoksiin harjoittamaan ja ojentelemaan toimettomia
jäseniään. Tuntikausia voivat he loikoa pitkällään palkatun hierojan
muokkaillessa heidän jalkojaan sekä taivutellessa heidän velttoja ja
hervottomia käsivarsiaan ja muita jäseniään.

Olisihan toki paljon miellyttävämpää ja huokeampaa, että nuoret tytöt
lapsuudestaan alkaen kehittäisivät jänteitään lakaisemisella,
tomuttamisella, silityksellä ja muilla kotoisilla askareilla, joita
isoäitimme niin suurella menestyksellä harjoittivat. Naisen, joka ei
näitä töitä halveksi, vaan väliaikoina pyöräyttäisi vielä rukkiakin, ei
koskaan tarvitsisi turvautua voimisteluun, joka nykyjään on niin
muodissa. Tuhlaustahan on palkata palvelijoita, jotta jänteemme
veltostuisivat, ja sitten kääntyä voimistelijain puoleen saadaksemme ne
uudelleen voimistumaan. Uskallanpa väittää, että mummomme viikossa
harjoittivat kaikki liikkeet, jotka voimistelija suinkin saattaa
keksiä, vieläpä he ne tekivät hyvillä tuloksillakin.

Tämä kirjoitus on saavuttanut tarkoituksensa, jos ne naiset, jotka ovat
oppineet ja harjaantuneet itse hoitamaan askareensa, tulisivat oman
onnensa ja arvonsa tuntemiseen, ja oikein ymmärtäisivät asemansa suuren
edun, vaikka se olisikin olojen pakoittama.




VII.

Mitä Amerikka voi tuottaa.


Istuessani kirjoittamaan, ryntäsi ystävämme Rob Steffens sisään
henkihieverissä, sanomalehti kädessä. "Tytöt hoi, teidän aikanne on
käsissä! Te, naikkoset, saarnaatte meille aina uljuutta ja uhrautumista
-- 'kuinka ihanata olisi kärsiä ja kuolla maansa edestä', -- nyt,
tytöt, nyt pannaan isänmaanrakkautenne koetukselle."

"Mitä kummaa nyt on tapahtunut?" sanoi Jenny, silmäillen uteliaana
hänen olkapäänsä ylitse sanomalehteen.

"Hyvästi, ulkomaiset tavarat", huusi Rob heiluttaen lehteä ilmassa --
"hyvästi, eurooppalaiset silkit, pitsit, jalokivet, hansikkaat ja
kaikki muut. Näin tässä on luettavana: -- 'On perustettu yhdistys, jota
etupäässä senaattorien ja kenraalien vaimot kannattavat, kuten rouvat
Butler, John P. Hale, Henry Wilson ynnä suuri joukko muita, yhdistys,
jonka jäsenet sitoutuvat ostamaan ja käyttämään ainoastaan sisämaista
tavaraa sodan kestäessä'."

"Mitenkä se on mahdollista", sanoi Jenny.

"Kuinka niin", sanoin, "pelkäätkö, ettet voi esiintyä kadulla kotimaan
tuotteissa?"

"Mutta hyvä herra Crowfield", sanoi neiti Featherstone, soma tyttö,
joka parhaillaan oli meillä vieraisilla, "onhan se amerikkalainen
tavara, jota voimme ostaa ja käyttää, peräti vähäpätöistä, eikö totta?
Ajatelkaappas vain, voisiko Maria sisustaa huoneensa ilman ranskalaisia
seinäpapereita ja englantilaisia mattoja? Amerikkalaiset seinäpaperit
ovat niin perin tavallisia, ja mitä kotimaisiin mattoihin tulee, tietää
jokainen, että ne väriltään ovat perin huonot. Ja eikö hienon naisen
tule käyttää hansikkaita? Mutta sen lapsikin tietää, ettei niitä meillä
valmisteta."

"Muistelen usein kuulleeni", aloitin, "muutamien kaunottarien toivoneen
olevansa miehiä, osoittaakseen millä innolla he uhraisivat kaikki
isänmaansa alttarille; elämänsä ja terveytensä, kaiken uhraisivat he,
ylvästellen haavoistaan ja mustelmistaan; riemulla kadottaisivat he
oikean kätensä ja ontuisivat lopun ikäänsä raajarikkoisina. Niin,
kaiken tämän he tekisivät, jos olisivat _Pekka tai Paavo_, ja voisivat
palvella armasta isänmaataan."

"Niin", sanoi Rob, "tämä se on sitä naisellista isänmaanrakkautta!
Tytöt eivät koskaan siekaile hypätä alas jyrkänteiltä tai heittäytyä
kuiluihin, mutta käydä vanhanmuotisessa hatussa ja pumpulikäsineissä,
siihen he eivät suostu -- ei edes armaan isänmaansa hyväksi. Olkoonpa
sotakassassa rahaa tai ei, rakkaat sielut tarvitsevat kaksikymmentä
kyynärää silkkiä pukuunsa -- sen vaatii muoti, näet."

"Kylläpä sinä, Rob, osaat laverrella", sanoi Maria. "Onko meitä koskaan
kehoitettu moisia uhrauksia tekemään ja olemmeko niistä kieltäytyneet?
Ja löytyyhän esimerkkejä siitä, että naiset ovat suostuneet luopumaan
puvuistaan, muodista ja monesta muustakin seikasta hyvän asian vuoksi."

"Löytyy kyllä", sanoin, "onhan historia kaikkina aikoina kertonut
naisista, jotka vaaran hetkellä ovat uhranneet kaikkensa maansa eteen.
Karthagon naiset eivät ainoastaan antaneet jalokivensä ja koristuksensa
kaupungin piiritystilassa ollessa, vaan viime hädässä leikkasivat he
vielä hiuksensakin joustenjänteiksi. Unkarin ja Puolan naiset möivät
maansa ahdistustilan aikana jalokivensä ja hopeansa kantaen rauta- ja
lyijykoristeita. Oman vapautussotamme aikana käyttivät naisemme
karkeita kotikutoisia vaatteita sekä joivat apilateetä -- ja
kuitenkin on teekuppi naiselle niin rakas. Nyt tämänkin sodan aikana
['Pikku haltijain' amerikkalainen alkuteos painettiin vuonna 1864
pohjoisamerikan sisällisen sodan raivotessa] ovat eteläisten valtioiden
naiset ratkoneet mattonsa sotilaille peitteiksi ja alistuneet
nurkumatta kaikenmoisiin nöyryyttäviin kieltäytymyksiin."

"Niin he ovat tehneet", myönsi vaimoni, "ja pohjoisvaltioiden naiset
eivät ole samoin menetelleet syystä, etteivät ole käsittäneet sitä
tarpeen vaatimaksi. Pohjoisvaltiot ovat aina tehneet kukoistavan ja
varakkaan vaikutuksen, rahaa on ollut niin viljalta, että meidän on
ollut hyvin vaikea käsittää kauhean ja hävittävän sodan raivoavan.
Ainoastaan silloin, kun suurten taistelujen jälestä luettelo kuolleista
ja kaatuneista on ollut maata kiertämässä, olemme ymmärtäneet sodan
rasittavan maata. Naiset, jotka ovat tuhlanneet summia pitseihin,
jalokiviin ja silkkiin, eivät ole älynneet tekevänsä väärin. Heillä on
ollut rahoja yllinkyllin ja kiusauksia silmäinsä edessä."

"Olen aivan varma", sanoi Jenny, "että monet naiset, jotka ostavat
ulkomaan tuotteita, olisivat jättäneet sen tekemättä, jos vain olisivat
luulleet sillä auttavansa maataan. Mutta ostaessani hansikkaita, haluan
tietysti paraimpia, kestävimpiä ja hienoimmannäköisiä, ja ne ovat aina
ranskalaisia."

"Mutta", sanoi neiti Featherstone, "en koskaan ole ymmärtänyt, miksi
ihmiset kohdistavat harrastuksensa ainoastaan oman maan tuotteisiin.
Tiedän, että Englannin tehtailijat ovat osoittaneet suurta suosiota
meidän maamme tuotteille, samoin ranskalaiset silkkitehtailijat ja
käsityöläiset -- niin olen ainakin kuullut; miksi emme mekin osoittaisi
pitävämme arvossa heidän tavaroitaan, varsinkin, kuin he usein
valmistavat tuotteita, joita täällä ei tehdä."

"Nuo ovat järkeviä mietteitä", arvelin minä, "ja ansaitsevat rehellisen
vastauksen. Jospa maamme aineellinen tila olisi kukoistava ja
hyvinvoipa, en suinkaan pitäisi pahana, että käyttäisimme rikkauttamme
harrastamalla etevää teollisuushaaraa muissa maissa; tässä suhteessa
meidän on pitäminen koko maailmaa isänmaanamme, ja ilolla katseleminen
ja auttaminen sen toimeentulon ja varojen kasvamista. Mutta maamme on
nykyjään samassa tilassa kuin perhe, jonka tuki on kuolemansairaana, ja
joka tähän sairauteen on uhrannut kaikki varansa. Viisainta, minkä nyt
taidamme tehdä, on pysyytyä yhdessä. Kaikki tulomme ovat käytettävät
omiin tarpeisiimme, emme saata luovuttaa mitään toisille perheille,
meidän on itsemme eläminen, on päästävä pälkähästä ja pysyminen
pystyssä. Mutta voidaksemme niin tehdä ovat kaikki varat, mikäli
mahdollista, pidätettävät rajain sisällä.

"Jos annamme oman kullan virtailla Eurooppaan, rohkaisemme sen kunnon
käsityöläisiä, mutta aikaansaamme oman väkemme piirissä ahdinkoa ja
kalliita hintoja, ja vähennämme siten varoja, joita tarvitsemme suureen
taisteluun kansallisen olemuksemme puolesta. Jos sama summa, jonka
uhraamme ulkomaisiin tuotteisiin, joutuisi omien tehtailijaimme käsiin,
olisi kasvavien sotakulunkien peittämiseksi tarvittava summa
saatavissa."

"Mutta isä", sanoi Jenny, "olen aina käsittänyt, että suuri osa
valtiovaroistamme saadaan ulkomaan tuotteiden tullista, ja siksi
luulin, että mitä enemmän ulkomaan tavaraa tuodaan maahan, sitä
parempi."

"No niin", virkoin, "jokaisesta sadastatuhannesta dollarista, jonka
lähetämme ulkomaille, suoritamme valtiolle kymmenentuhatta; siinä
maamme voitto; -- annamme kultamme valua laajana virtana muille maille
ja kaivamme valtiolle vain pienen sivuojan."

"Olettepa kyllä oikeassa", lausui neiti Featherstone, "_mutta mitä
Amerikka voi tuottaa_? Tuskin mitään muuta, kuin tavallista kattuunia."

"Pyydän tuhannesti anteeksi, pikku neitiseni", sanoin, "siinäpä juuri
erehdytte, te ja monet muut. Teidän vanha rakkautenne ulkomaan tavaraan
on sokaissut teidät niin, ettette enää tiedäkkään mitä kotosalla on
saatavissa. En ollenkaan soimaa ihastustanne ulkomaisiin tuotteisiin.
Se ei suinkaan ole mikään erityisesti amerikkalainen ominaisuus; se on
yhteinen kaikille kansoille. Luonteemme runollinen puoli suosii sitä,
joka tulee luoksemme etäältä, muistuttaen niistä kaukaisista maista,
joissa olot ovat toisenlaiset kuin meikäläisten olot. Englantilaiset
kaunottaret himoitsevat ranskalaisia pitsejä ja ranskattaret taas
päinvastoin, ja ranskalainen keikailija ylvästelee englantilaisella
räätälillään.

"Me amerikkalaiset matkustamme paljon, ja epäilen, nauttiiko mikään muu
kansa matkoillaan kuten me. Verrattuna Vanhan Maailman koteihin, ovat
meikäläisten yksinkertaisemmat; rahamme ovat helposti saatavissa, ja
matkoillamme olemme hyvin runsaskätiset.

"Joka maassa vietämme niin hauskoja ja iloisia hetkiä, että kiinnymme
seutuihin siellä. Tilatessamme Pariisista pukumme, jalkineemme ja
hansikkaamme, emme tee sitä pelkästä turhamaisuudesta, vaan
muistellaksemme mielessämme ihania, hauskoja hetkiä tässä
suihkulähteitten ja bulevaardien kaupungissa. Siksipä ovat ihmiset niin
innostuneet ulkomaan tuotteista, etteivät muistakkaan kotimaan
teollisuutta. Useimmat ovat siinä varmassa luulossa, ettei oivallista
taskukelloa saa muualta kuin Genevestä tai Lontoosta, että hyvien
mattojen tulee olla englantilaista ja aistikkaiden seinäpaperien
ranskalaista työtä, sekä että flanellia ja hienoa verkaa saadaan vain
Ranskasta, Suur-Britanniasta tai Saksasta."

"Niin on tosiankin asian laita", sanoi neiti Featherstone, "ainakin
minä olen ollut siinä luulossa; en ole koskaan kuullut amerikkalaisista
taskukelloista puhuttavan; se on ihan varma."

"Siis", virkoin, "ette ole lukenut ystävämme George W. Curtisin
kirjoittamaa kirjoitusta Walthamin taskukelloista, viimevuotisen
'Atlannin' tammikuun numerossa. Vakuutan teille, että meillä Amerikassa
valmistetaan taskukelloja, jotka työn hienouden ja täsmällisyytensä
puolesta vievät voiton Sveitsin ja Englannin tehtaista. Teidän tulee
lukea se kirjoitus ja joskus tehdä pieni matka Walthamiin, niin
muutatte kokonaan ajatuksenne."

"Mitä taas miestenpukuihin tulee", sanoi Rob, "tiedän hienoimpien ja
paraimpien pukujen usein olevan amerikkalaista työtä, vaikka käyvät
ulkomaisista, että menekki olisi suurempi."

"Tämä todistaa", virkoin, "miten tärkeä yleinen kannatus on
amerikkalaisille tuotteille. Tavaran menekki edistää teollisuutta.
Muotikuninkaan alkaessa kysellä kotimaan tuotteita ranskalaisten ja
englantilaisten sijaan, hämmästyy hän, nähdessään mikä kaunis varasto
amerikkalaisia tuotteita jo on kaupassa. Oman käden työn ei enää
tarvitse lymytä ulkomaisten nimien turviin, ja saamme nähdä, ettei
amerikkalaisen _gentlemannin_ tarvitse luoda silmänsä vieraaseen maahan
pukeutuakseen arvonsa mukaisesti. Olen aivan vakuutettu, ettei meidän
tarvitse tilata verkaa eikä muitakaan hienoja villakankaita ulkomailta
-- ja että hattumme ja jalkineemme vievät voiton Euroopan tuotteista.
Tekisipä mieleni lähettää johonkin maailmannäyttelyyn amerikkalaisen
_gentlemannin_ kiireestä kantapäähän oman maansa tuotteisiin puettuna
ja taskussa amerikkalainen kello -- silloin näkisimme eiköpä hän vain
vetäisi vertoja mille muukalaiselle herrasmiehelle hyvänsä."

"Huoneiden sisustuksessa taas", puhui vaimoni, "alkavat amerikkalaiset
matot kaikissa suhteissa olla englantilaisten veroiset."

"Niin", sanoin, "ja päälle päätteeksi kudotaan englantilaiset
brysselimatot amerikkalaisilla kangaspuilla. Maamiehemme Bigelow
matkusti Englantiin tutkimaan matonkutomistaitoa, otaksuen oppilaana
saavansa vapaasti tutkia sen salaisuuksia. Mutta kun hänet
pikkumaisesta kateudesta suljettiin tehtaista, otti hän kyynärän verran
mattokangasta, purki sen kärsivällisesti lanka langalta, punnitsi,
laski ja sovitteli, kunnes hän keksi ne kutomakoneet, joiden avulla
parhaat matot koko maailmassa nykyjään valmistetaan. Tehtailijamme
eivät säästele vaivojaan pysyytyäksensä brittiläisten virkaveljiensä
rinnalla; meidän on vain vapautuminen vanhoista ennakkoluuloista,
yhdyttävä isänmaalliseen liikkeeseen ja opittava tuntemaan oma kykymme.
Tehtaamme edistyvät vuosi vuodelta. Käsityöläisemme ja tehtailijamme
työskentelevät innolla, uutteruudella ja taidolla ja ovat tehneet
äärettömiä edistyksiä näinä viimeisinä viitenä vuotena."

"Mutta ranskalaiset seinäpaperit", sanoi neiti Featherstone, "vievät
voiton kaikista muista."

"Siihen en ollenkaan myönny", sanoin varmasti, "kukkaismalleissa tosin
ranskalainen piirustus ja työ vie voiton kaikista muista -- kukkain
muodot, köynnökset ja lehdet ovat hienon ja varman taiteen luomat ja
tuloksia tarkoista kasvitieteellisistä tutkimuksista, emmekä me
Amerikassa vielä semmoisiin pysty. Mutta mitä värien moninaisuuteen
sekä vivahduksiin tulee, ovat meidän seinäpaperimme ainoat laatuaan, ja
kultauksemme on sekä värinsä että kiiltonsa puolesta parempaa kuin
ulkomaisissa papereissa; samoin ovat samettipaperimme loistavat.
Tiedustelkoot vain ne, jotka kotiaan sisustavat, amerikkalaisia
tuotteita ja heidän hämmästyksensä on oleva suuri. Aloittakaamme
Cambridgen lasitehtaasta. Onhan meillä hienoja hiottuja laseja ja
kristalleja, kaikenvärisiä ja -muotoisia, aivan yhtä hyviä kuin
eurooppalaisetkin ja paljoa halpahintaisempia. Sekä Bostonissa että
New-Yorkissa harjoitetaan porsliinimaalausta niin suurella
menestyksellä, että tuskin voi eroittaa niitä hienoimmista
ranskalaisista ja englantilaisista alkuteoksista; pistäytykää vain
kunnon naapurimme Briggsin luo, täällä vastapäätä. Porsliinia ei tosin
vielä valmisteta Amerikassa, mutta maalauksia tehdään Euroopasta
tuotuihin tavaroihin. Pöytäastiamme tulevat vielä vuosikausia olemaan
eurooppalaisia, mutta niitä lukuunottamatta vaatii huoneittemme
paperoiminen ja sisustaminen kotimaan tuotteilla hyvin vähän
kieltäytymistä. Tässä täytyy minun vielä lausua sananen bostonilaisten
taidenikkarien hyväksi. Parhaat bostonilaiset huonekalut ovat niin
aistikkaat, niin puhdastyyliset, että ne tosiaankin ovat miltei
taidetta. Käsityöläisemme ovat perinpohjaisesti tutkineet ulkomaisia
malleja ja omistaneet niistä sen, mikä paraiten soveltuu meikäläisiin
oloihin. Emme siis ollenkaan tarvitse eurooppalaisia huonekaluja."

"Mutta", sanoi neiti Featherstone, "yksi asia on varma -- ranskalaiset
hansikkaat ovat ehdottomasti parhaat kaupassa, vai kuinka."

"En tahdo vahingoittaa asiatani liiallisella innostuksella", sanoin,
"olen seurustellut kyllin kauan siropukuisten naisten kanssa,
puhuakseni asianomaisella kunnioituksella ranskalaisista hansikkaista
-- ja täytyy tunnustaa, että jos niistä luovutte, kannatte suuren ja
todellisen uhrin isänmaan alttarille. Mutta Amerikassakin on jo kauan
valmistettu hansikkaita ja myyty kaupassa ranskalaisina. Kuulin
hiljakkoin hyvin kauniita glaseehansikkaita valmistettavan
Watertownissa ja Filadelfiassa. Kasvava menekki laajentaisi ja
kehittäisi pian tätäkin teollisuushaaraa. Jos amerikkalaiset
naiset päättäisivät käyttää ainoastaan kotimaisia hansikkaita,
alkaisi tehtaita nousta kuin sieniä sateella. Miten syntyivät
krinoliinitehtaat? Naiset tahtoivat krinoliineja -- krinoliineja tai
kuolemaa -- ja tuota pikaa syntyi tehtaita, ja krinoliineja oli kuin
hiekkaa meren rannalla."

"Niin", virkkoi neiti Featherstone, "ja jos totta puhun, ovat
amerikkalaiset krinoliinit ainoat kunnolliset. Asuessamme Pariisissa,
haimme pitkin ja poikki saadaksemme niiden kaltaisia, ja viimein
kirjoitimme kotiin, että lähettäisivät meille muutamia."

"Niin, niin", sanoin, "annas kun jotain kauppatavaraa vain hyvin
kysytään, kyllä sitä ilmestyy."

"Mutta nauhoja ei Amerikassa valmisteta", muistutti neiti Featherstone.

"Pyydän anteeksi, neiti kulta, Bostonissa on jo olemassa nauhatehdas,
samoin New-Yorkissa. Sitäpaitsi valmistetaan Bostonin läheisyydessä
roomalaisia silkkisaaleja. Siinä näette, ettei nauhateollisuus ole
niinkään takapajulla Amerikassa; olisipa se kukoistavassakin tilassa,
jos se vain yleisön puolelta saisi enemmän kannatusta.

"Tuhansittain pikkuisia naistarpeita voisivat omat tehtailijamme
hankkia. Meidän valkoiset lankamme ovat yhtä hyvät kuin Englanninkin,
ja värillinen parempi kuin ulkomaan. Nuppineuloja, nappeja ja hakasia
on meillä viljalta. Amerikkalaisia olkihattuja on runsaasti kaupassa,
ja ne ovat aivan yhtä kauniit, mutta halvemmat kuin ulkomailta tuodut.

"Sen kyllä myönnän, ettei kotimaisia silkkikankaita juuri vielä ole
saatavissa. Mutta Connecticutissa valmistetaan sangen kaunista
foulardisilkkiä ynnä silkkilankaa. Ei siis silkkiteollisuuskaan ole
näyttäytynyt mahdottomaksi maassamme ja suotuisissa suhteissa
kehittyisi sekin suuresti, vaikka emme vielä voisikaan lukea silkkiä
eikä pitsejä oman maamme tuotteisiin.

"Mutta mitäpä siitä. Eihän se ole mikään elämänkysymys. Ja saattaahan
naispuku olla aistikas, olematta silkkiä. Onhan meillä niin kosolta
kauniita kotimaisia pukukankaita; kelpaisipa meidän muodin määrääjäimme
niitä käyttää. Ja ylevämpää tarkoitusta varten, kuin maataan
auttaakseen sen suuressa hädässä, voi tuskin pukeutuakaan. Eihän
naisten tarvitse sitoutua elinkautisiin lupauksiin -- kysymys on vaan
tilapäisestä hätäavusta pahimmassa pulassa. Soisimme naisten antavan
etusijan kotimaan tavaroille, milloin niitä on saatavissa. Naiset,
jotka sairaanhoito-toimessa ja monessa muussa tehtävässä ovat uhranneet
niin paljon, eivät toki kieltäytyne niin pienestä uhrauksesta niin
suurelle asialle.

"Tässä voi jokainen nainen olla avullisena. Mennessään myymälään
kyselemään amerikkalaista tavaraa auttaa hän jo meidän asiamme
menestystä. Hän tuo ilmi mielipiteensä ja isänmaalliset tunteensa,
yhtyen täten siihen liikkeeseen, jonka silmämääränä on kehittää ja
kohottaa oman maan varoja. Niin opimme tuntemaan omaa maatamme. Opimme
antamaan arvoa omille voimillemme -- ja jokainen hyödyllinen työ on
kantava hedelmänsä ja kukoistava. Emmekä ole tässä suuressa taistelussa
köyhtyneet, nolostuneet, emmekä rikkiraastetut, vaan kehittyneet ja
vaurastuneet. Ilolla voimme sitten uudelleen aloittaa yhteyttä toisten
kansojen kanssa ja tyydytämme aistiamme ulkomaisilla tuotteilla,
voidessamme mekin vuorostamme lähettää heille omia tuotteitamme."

"Kunniani kautta", sanoi neiti Featherstone, "puhuttehan kuin olisi
Heinäkuun neljäs päivä! [Yhdysvallat julistettiin itsenäisiksi Heinäk.
4 p. 1776.] Minä alistun. Olen kääntynyt oppiinne ja tästälähin olen
liittolaisistanne ankarin".

"Oikein!" huudahdin.

Ja sinä, suloinen naislukijani, toivon sinunkin tähän yhtyvän. Voit
hyödyttää maatasi -- se on vallassasi. Mene myymälään varustamaan
itseäsi ja perhettäsi kotimaisilla tarpeilla. Vaadi itsepintaisesti
niitä, ja tiedustele kaiken alkuperää, mitä sinulle näytetään.
Vallankumouksen aikana Uuden Englannin johtavat naiset pitivät iltamia,
joissa naiset esiintyivät kotikutoisissa vaatteissa ja joivat
apilateetä. Muodikas on kaunista, ja sinä suloinen, viehkeä ystäväni,
voit luoda jotain kaunista keksimällä uusia muoteja.

Miksi ovat kasimirisaalit niin suuressa arvossa? Eivätkö ne väriltään
usein ole sekavia ja liiaksi koreita? Ovat, mutta ne ovat viimeistä
muotia. Suloinen lukijani, saata oman maasi tuotteet muodikkaiksi;
määrää, että raha kädessäsi on käytettävä uljaitten veljiesi,
amerikkalaistemme hyväksi, jännitä kaikki voimasi ylläpitääksesi ja
kohottaaksesi kansaasi. Mitä olet sinä ilman maatasi? Amerikkalaisena
on ainoa arvo, minkä saavutat, syntymämaasi arvo. Ainoa kunniamerkkisi
on oleva sen loistava tähti. Tämä taistelu ratkaisee, tulevatko nämä
tähdet olemaan kunniamerkkinä sinulle ja lapsillesi. Amerikan naiset,
maamme toivoo kaikkein naisten täyttävän velvollisuutensa!




VIII.

Säästäväisyys.


"Meidän naisten", alkoi Jenny pyörittäessään kädessään pientä hattua,
johon hän juuri oli kiinnittänyt kaikenmoisia nauharuusuja, sulkia,
solmuja ja muita tarpeita, joita naiset nimittävät niin ihmeellisillä
nimillä -- "meidän naisten täytyy oppia säästäväisyyttä. Siinä ei
kyllin, että tyydymme vaan oman maan tuotteisiin, meidän täytyy
muutenkin olla säästäväisiä. Katsoppas tätä hattua -- olen maksanut
siitä vain kolme dollaria kaikkineen; ja Sofia Page osti tänä aamuna
rouva Meyeriltä englantilaisen hatun viidellätoista dollarilla. Eikä se
minusta ole rahtuakaan tätä hienompi. Tämän minä olen sommitellut
kotona olevista aineista, nauhoista olen vain maksanut vähän, samoin
muodon uudistamisesta, -- mutta näettekö mitenkä tyylikäs hattu minulla
on!"

"Ihastuttava! Suloinen!" huudahti neiti Featherstone. "Jenny kulta,
sinun pitäisi mennä naimisiin köyhän pastorin kanssa; jos saisit
rikkaan miehen, menisivät aivan hukkaan hyvät humalat."

"Annappas minun nähdä", virkoin. "Tahdon ihaella järkeni avulla. Eihän
tämä ole sama, jota eilen käytit?"

"Eihän toki, isä! Tämä tuli juuri valmiiksi. Eilinen viheriäsulkainen
oli baretti; tämä on kapottihattu."

"Mikä?"

"Kapotti. Isä, elä luulekkaan ymmärtäväsi näitä asioita."

"Entäs se pieni musta hattu, tulipunaisine pystyhöyhenineen."

"Se on ratsastushattuni sotilastöyhtöineen."

"Maksaako se mitään?"

"Se oli hyvin halpa, isä kulta. Neiti Featherstone muistaa kyllä, että
sain baretin polkuhinnasta, ja sulka on viimevuotinen. Ratsastushattuni
on vanha valkoiseni, jonka olen värjännyt. Tiedäthän, isä, että aina
säästän tavaroitani vuodesta toiseen."

"Vakuutan teille, herra Crowfield", sanoi neiti Featherstone, "etten
eläissäni ole nähnyt niin säästäväisiä tyttöjä kuin teidän tyttärenne;
on ihan ihmeellistä, kuinka kekseliäitä he ovat puvussaan. Mitähän
ihmettä he tekevätkään? Minä en ikinä tule toimeen niin vähällä."

"Niin", sanoi Jenny, "olen ostanut vain yhden uuden hatun. Isä,
soisinpa sinun istuvan meidän paikallamme kirkossa, että näkisit
Fieldersin neidet. Olemme laskeneet heillä olevan kuusi uutta hattua
henkeä kohti -- uusia, kuuletko, suoraapäätä muotikaupasta; ja viime
sunnuntaina oli heillä viehättävät harsohatut! Eivätkö ne olleet
viehättävät, Maria? Ensi sunnuntaina heillä ihan varmaan taas on
toiset."

"Niin", sanoi neiti Featherstone, "heidän isänsä on hiljakkoin
voittanut miljoonan pörssikeinotteluilla."

"Minusta", puheli Jenny, "minusta sellainen ylellisyys näinä aikoina on
häpeällistä."

"Niinkö luulet", sanoin, "minä puolestani olen aivan varma siitä, että
Fieldersin neidet pitävät itseään mallikelpoisen säästäväisinä."

"Isä kulta! siinä sinä taas olet paradoksinesi! Kuinka voit semmoista
sanoa?"

"Olisin valmis lyömään vetoa hansikkaparista", sanoin, "että Fieldersin
neidet pitävät vaatevarastoansa varsin epäkuntoisena, syystä, että he
ovat ostaneet ainoastaan kuusi hattua. Ellei isänmaa olisi hädässä,
olisi heillä, kuten Sibthorpen neideillä kolmekymmentäkuusi
varastossaan. Jos saisimme olla läsnä Fieldersien salaisissa
keskusteluissa, voisimme epäilemättä todistaa, että heillä joka päivä
on suuria kiusauksia voitettavina ja että heidän pukunsa heidän
mielestään ovat ala-arvoiset ja kauheat, ja että he nykyhetken
ahtaitten olojen pakosta elävät säästäväisesti. He moittivat neitejä
Sibthorpea, jotka esiintyvät joka päivä uusissa hatuissa, käyttäen yhtä
hattua vain pari kolme kertaa. He osoittavat mielestään suurtakin
kieltäytymistä käyttäessään ainoastaan kahdeksantoista dollaria
maksavia harsohattuja, vaikka muotikauppias houkutteli heitä noilla
suloisilla neljänkymmenenviiden dollaria maksavilla. He käyskentelevät
ylvästellen neitseellisestä vaatimattomuudestaan, lujasti päättäneinä
pysyä erillään ylellisyyden pyörteestä, menetelkööt muut ihmiset miten
hyvänsä."

"Tiedätkö, Jenny", sanoi neiti Featherstone, "luulenpa isäsi olevan
oikeassa. Olin vanhemman neiti Fieldersin luona tässä hiljakkoin, ja
hän selitti minulle oikein häpeävänsä pukuaan, mutta sanoi tulleensa
huomanneeksi, että säästäväisyys on välttämätöntä. 'Voisimme ehkä kyllä
uhrata pukuumme enemmän kuin moni muu', hän sanoi, 'mutta annan
ennemmin rahani sairaanhoito-yhdistykselle'."

"Sitäpaitsi", sanoin minä, "tuon esiin toisenkin epäväitteen; otaksun
nim. ihan varmaan, että löytyy ihmisiä, jotka tyttäreni nähtyään
päivittelevät heidän komeita hattujaan, vaikka ne ovat uudestaan
muovaellut viimevuotisista."

"Silloin he eivät ymmärrä tuon taivaallista", sanoi Jenny päättävästi,
"sillä muotiasioissa ei voi kukaan olla Mariaa ja minua
kohtuullisempi."

"Minun nuorena ollessani", sanoi vaimoni, "sai hyvästi vaatetettu tyttö
uuden hatun keväällä ja toisen syksyllä; -- siinä hänen varastonsa.
Arkipäivisin, vaihtelun vuoksi ja uuden säästämiseksi, käytettiin
vanhoja hattuja. Isäni oli hyvissä varoissa, mutta minulla ei ollut
enempää, enkä halunnutkaan. Keväällä ostin itselleni kaksi paria
hansikkaita, tummat ja vaaleat ja käytin niitä kaiken kesää. Samoin oli
minulla talvella kahdet, niihin vielä luettuna kaksi paria valkoisia
glaseehansikkaita, jotka huolellisesti hoidettuina, kestivät kaikissa
kutsujaisissa. Ei juolahtanut päähänikään vaatia kolmea hattua joka
kevät, ja kumminkin pidettiin minua sirona tyttönä, joka pukeutui
sievästi. Mutta nykyaikaan on nuorella naisella, vaikka hänellä onkin
lieri-, kapotti- ja ratsastushattu, suuri huoli kevät-, kesä- ja
talvipäähineistään. Hansikkaita ostetaan tusinoittain, ja mitä
pukuihin tulee, ei niihin tuhlattavien kankaiden paljoudessa ja
koristuksissa ole mittaa eikä määrää. Siihen aikaan pitivät vanhemmat
seitsemänkymmentäviisi dollaria vuodessa reimana summana tyttäriensä
pukuja varten. Minulla oli satanen, ja minut laskettiin rikkaaksi,
autoinkin parasta ystävääni Saara Evansia, joka sai isältään vain
viisikymmentä dollaria. Meistä kaikista tämä summa oli kovin vähäinen,
mutta hän oli aina hyvin soman näköinen, hyvät ystävät kun häntä
auttoivat."

"Kuinka voi tyttö pukeutua siististi viidelläkymmenellä dollarilla?"
kysyi Maria.

"Hänellä oli kaksi valkoista hametta, toinen musliinia, toinen
batistia, jotka erivärillisine nauhoineen käytettiin kaikissa
juhlatilaisuuksissa. Silkkihame tehtiin siihen aikaan kymmenestä
kyynärästä, ja musta silkkihame kohotti melkoisesti naisen
vaatevaraston arvoa. Kun semmoinen kerran oli saatu, varottiin sitä
tarkasti ja se kesti vuosikausia. Vielä kuului pukuvarastoon pari
kattuunista aamupukua ja mirinokankainen talvihame. Kaulukset,
peleriinit ja kalvostimet olivat kaikki omaa työtämme, useimmiten hyvin
kaunista reikäompelua. Tytöt olivat yhtä sievät kuin nytkin, jolloin
neljä- ja viisisataa dollaria vuosittain ei riitä heidän tarpeisiinsa."

"Mutta, äiti kulta, emmehän me kuluta läheskään niin paljoa --, meidän
vaatetussummamme on jotenkin vaatimaton, ellei juuri niin pieni kuin
sinun oli", sanoi Maria. "Mutta ymmärräthän, että seuraelämän
vaatimukset ovat erilaiset. Luuletko tosiaankin meidän nykyaikana
voivamme pukeutua niin huokeasti kuin sinä nuoruudessasi."

"En, sitä en luule, ainakin tuottaisi se teille suurempia uhrauksia,
kuin soisin teidän tekevän. Minusta muodin vaatimukset, ainakin mitä
naisten pukuihin tulee, ovat tarpeettoman ylelliset, vaikka en tiedä,
missä suhteessa niitä käy supistaminen. Ne kallistavat perheen
ylläpitoa niin, että nuoret miehet karttavat naimista. Nuori mies,
jolla on kohtuullisen hyvät sisääntulot voisi epäilemättä solmia
ikuisen liiton naisen kanssa, joka pukeutuisi siistinnäköiseksi
seitsemälläkymmenelläviidellä dollarilla vuodessa, mutta hänen
lemmityllänsä on ainakin neljänsadan dollarin vuotuiset menot, eikä
siis voi avioliitosta olla puhettakaan. Naiset alkavat niin takertua
koruihin ja elämän pikkutarpeisiin, ettei heidän ole ajatteleminenkaan
naimista muiden kuin hyvin varakkaiden kanssa."

"Te laskette naisten pukuihin hyvin vähän rahaa", sanoi neiti
Featherstone, "vakuutan, että monet naiset vuotuisesti kuluttavat
tuhannen dollaria, olematta hienomman näköiset kuin teidän tyttärenne."

"Siitä olen ihan vakuutettu", sanoin. "Aseta itsellesi määrätty ohje,
seuraa muodin vaatimuksia, siinä se on. Niinpä, tytöt, äitinne
nuoruudessa puhuttiin hansikkaparista, nyt puhutaan tukuista -- silloin
puhuttiin kevät- ja syksypäähineistä -- nyt pitää olla yksi joka
vuodenaikaa varten. -- Heidän hattunsa ovat kuin kuukausruusut, jotka
puhkeevat joka viikko uuteen nuppuun."

"Niin", sanoi vaimoni, "ja kaikki muotikeksinnöt omistetaan heti,
muutetaan ja parannetaan, joten melkein joka kuukausi on jotain
uudistettavaa. Kesäkuun nutut himmentävät toukokuun vaipan, kesäkuun
napit ovat heinäkuussa aivan vanhankuosiset ja heinäkuun koristukset ja
reunukset eivät enää syyskuussa käy päinsä. Kaikki etumukset, rimssut,
nauhat ja tupsut ovat alituisessa nousussa ja laskussa, kaikki
pikkuseikat naispuvussa pyrkivät kohti täydellisyyttä. Joka vähänkään
tahtoo muotia seurata, saa minun luuloni mukaan tuhlata äärettömiä
näihin jonninjoutaviin."

"Niin, isä", sanoi Jenny, "sillä kannalla ovat asiat olleet maailman
alusta. Raamatussa sanotaan: 'Voiko neitsyt unhottaa kauneuksiaan?' Ei,
sitä hän ei voi. Näethän, isä, että se on luonnon laki; ja muistatko
tuon luvun raamatussa, jonka luimme kirkossa viime sunnuntaina,
hiuskiharoista, hunnuista, kilisevistä koristuksista ja korvarenkaista,
joita Zionin paatuneet tyttäret ennen maailmassa käyttivät. Naiset ovat
aina ihailleet kauniita pukuja, eivätkä he niistä koskaan luovu."

"Mutta kuinka tietää nainen, esim. minä, missä kohtuus on?" sanoi
Maria. "Äidin nuoruudessa taisi tyttö esiintyä seuraelämässä, vaikka
hän oli perin säästäväinen ja käytti vain viisikymmentä dollaria
pukuunsa. Äidistä oli sata dollaria reima summa. Minulla on enemmän, ja
kuitenkin tulen töin tuskin toimeen. En tahdo elää pukuja varten, en
uhrata kaikkea aikaani ja ajatuksiani niihin, enkä tahdo mennä
liiallisuuksiin, mutta tahdon olla hienon naisen näköinen; minua vaivaa
ja olen onneton, ellen ole soma, siisti ja puhtonen; koreat
rääsyvaatteet ovat minun kauhuni. En tiedä missä syy lienee. Voiko yksi
henkilö nousta koko yhteiskuntaa vastaan?

"Myönnän kyllä, ettemme oikeastaan tarvitsisi puoliakaan kaikesta, mitä
meillä on, voisimme elää paljon vähemmällä, ja kuitenkin, kuten äiti
sanoo, olla yhtä somannäköiset kuin tytöt entisaikoina, ennenkuin
kaikki nämät turhuudet keksittiin. Tunnustaakseni totuuden, minä
yleensä kuvailen olevani mallikelpoinen säästäväisyydessä ja rahan
hoidossa, syystä, että tuhlaan pukuuni niin paljoa vähemmän kuin muut
tyttötuttuni. Jospa olisitte nähneet esim. neiti Thornen syyspukuja,
jotka hän viime vuonna minulle näytti meillä vieraillessaan. Hänellä
oli kuusi pukua, joista jokainen oli maksanut ainakin seitsemänkymmentä
tai kahdeksankymmentä dollaria, mutta jotkut vielä sitäkin enemmän.
Olen vakuutettu, että hän katsoo tarpeelliseksi tilata ensi syksynä
uudelleen saman määrän. Hän hankaa ja hivuttaa näitä kalliita pukuja
sametti- ja pitsikaunistuksineen kuin minä arkihameitani; ja syyskauden
lopussa ovat ne mennyttä kalua -- solkkuiset, kuluneet, kiiltävät, ja
pitsit repaleina -- ei mitään jälellä korjaamista tai parantelemista
varten. Nähdessäni tällaista tuhlaavaisuutta, tuntuu minusta, kun
olisimme Jenny ja minä oikeita säästäväisyyden neroja. Mutta en
ollenkaan käsitä mikä oikeastaan on säästäväisyys. Sanoppas mikä se
on."

"Saman kysymyksen teen minäkin taloudenhoidossani", sanoi vaimoni.
"Luulen olevani säästäväinen, ainakin koitan parastani. Kaikki menomme
ovat hyvin vaatimattomat, ja kumminkin on semmoisiakin menoja, jotka
eivät ole aivan välttämättömiä; mutta vertaillessani itseäni
naapureihin, huomaan ansaitsevani suurta kunnioitusta. Kun
säästäväisyys joutuu puheeksi, ovat ihmiset aina nopsat toisiaan
soimaamaan. Kaikki pitävät naapuriaan asiassa tai toisessa perin
runsaskätisenä, mutta itseään säästäväisenä."

"Niin, uskallanpa väittää", yhdyin minä, "ettei tuttavapiirissäni ole
ainoatakaan naista, joka ei pitäisi itseään säästäväisenä."

"Isä asettuu aina meitä naisia vastaan, kuten miehet ainakin", sanoi
Jenny. "Ikäänkuin eivät miehet olisi aivan samanlaisia tässä ja monessa
muussakin asiassa."

"Niin juuri", sanoi Maria, "ikäänkuin kaikki tuhlaavaisuus maassa
lähtisi vain naisista. Minunpa mielestäni ovat nuoret miehet aivan yhtä
tuhlaavaisia. Ajatelkaapas, mitä summia he tuhlaavat sikaareihin ja
merenvahapiippuihin -- meno, joka tuottaa vain itsekästä, mitätöntä
nautintoa eikä ole kellekään hyödyksi. Tytön kuluttaessa rahaa
kaunistukseensa, enentää hän ainakin hauskuutta ympäristössään, mutta
miesten piiput ja sikaarit eivät ole kauniita, eivätkä liioin
hyödyllisiä.

"Puvuissaan ovat miehet aivan yhtä tarkat ja pikkumaiset kuin
naisetkin, heillä on aivan yhtä paljo

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/16944