← catalogue

Kuusten juurella: Romaani

by Heikki Meriläinen · Finnish · Gutenberg #16754 · 489,533 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Kuusten juurella: Romaani
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kuusten juurella: Romaani

Author: Heikki Meriläinen


        
Release date: September 26, 2005 [eBook #16754]
                Most recently updated: December 12, 2020

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/16754

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUUSTEN JUURELLA: ROMAANI ***




Produced by Tapio Riikonen






KUUSTEN JUURELLA

Romaani


Kirj.

HEIKKI MERILÄINEN


Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, 1922.




Ensimäinen luku.


Lumiräntää satoi koko päivän. Ilma oli sakea ja harmaa kuin piimävelli.
Näytti siltä, ettei siinä seiväs kaatuisi, jos pystyyn heittäisi.

Kivelän Mikko ei koko päivänä yrittänytkään ulkotöille, kiskoskeli vain
vasupäreitä ja teki vasuja talven tarpeiksi. Niitä hän vain teki ja oli
koko päivän vähäpuheisempi kuin tavallisesti, juuri kuin paha ilma
olisi häneen vaikuttanut ja painostanut. Kuitenkin teki hän töitään
tavallista roppelammin ja kun sai aina vasun valmiiksi, viskasi sen
loukkoon, ikäänkuin olisi sille tehtävälleen ollut hieman kyllissään.
Samalla hän kuitenkin tarttui toisiin päreisiin, ja vasu rupesi
syntymään entistä mukaa.

Ilta oli jo hämärtynyt niin pimeäksi, ettei päiväksi enää tiennyt.
Aunokin, Mikon vaimo, oli ulkoaskareensa lopettanut ja pirttiin
tultuaan riisui päällysvaatteensa päältään, pudisteli ja rapisteli
niistä enimmän märkyyden pois ja ripusteli ne uunin lähelle nauloihin
kuivumaan. Hän riipaisi päästäänkin harmaankirjavan päähuivinsa,
räpsäytti siitäkin irtonaisen märkyyden pois ja ripusti uunin
savupellin varteen, riisui kenkänsä ja sukkansa jaloistaan ja asetti ne
uunin kupeelle pystyssä olevien halkojen neniin kuivamaan. Sitten hän
istahti uunin luo tuolille kuin levähtämään päivän askareistaan. Mutta
kun Mikko roppelehti ahkerana tehtävässään, ei Auno malttanut siinä
istuallaan kauan olla, vaan hyppäsi siitä ja avojaloin mennä sipsutti
karsinaloukkoon rukkinsa luo, tarttui siihen kaksin käsin ja kantoi sen
pöydän sivulle, missä Mikon lamppu paloi, nähdäkseen kehrätä samalla
tulella, jolla Mikkokin teki töitään. Hän kävi karsinaloukosta
karttajaisvasunsa rukin luo, mutta ennenkuin istui rukkinsa taa,
katsahti karsinalasin edessä lattialla olevaan kehtoon, jossa vuoden
vanha pienokainen nukkua sihotti mitään tietämättömänä. Auno istui nyt
rukkinsa taa ja valkoraitaisella esiliinallaan kaksin käsin pyyhkäisi
kasvojaan, ikäänkuin olisi niistäkin tahtonut pyyhkiä pois ulkona
sataneen märkyyden. Mutta nyt hän ei tavalliseen tapaansa tarttunut
rukkiinsa, eikä pannut sitä pyörimään vaikka istuikin rukkinsa takana.
Kädet jäivät hervottomina helmaan, suu näpistyi visuun ja kurkku näytti
nielaisevan jotakin. Auno pyyhkäisi taas esiliinallaan silmiensä
aluksia ja sanoi alakuloisesti:

-- Milloin häntä saanee ja saaneeko koskaan mieltään irti sieltä
Mäkelästä. Ei koko päivänä ole silmäni alukset kuivuneet, niin
raskaalta on tuntunut syntymäkotini hävitys... Missä on lapsuutensa
elänyt omien vanhempien luona... Nyt menee kuin tuhka tuuleen.

-- Mitä vielä. Mitä tuosta surisi, virkkoi Mikko. -- En välitä koko
asiasta enempää kuin Jumala lehtikerpusta. En välitä vaikka
kääntäisivät nurin ja nuolisivat koko Mäkelän. Sen viimeisen tuomion
päivä kun tänäpäivänä on valjennut, niin sielläpä nyt erotelkoot
lampaat ja vuohet omiin karjoihinsa.

Aunon kurkusta näkyi taas menevän pala alas. Hän pyyhkäisi taas
esiliinallaan silmäinsä aluksia ja sanoi:

-- Älä puhu leikkiä, on työtä tosissakin.

Kun Mikko ei siihen jatkanut, niin Auno sanoi:

-- Sinua se ei niin läheltä koske kuin minua, kun minun silmäni ovat
Mäkelässä auenneet. Mäkelän pientareilla ja niityillä olen ensimäiset
elämäni askeleet teutaroinut. Lapsuudenkoti, jossa on huolettoman
nuoruuden päivät viettänyt, ei mene koskaan mielestä. Hyvä oli olla
vanhempien turvissa, ja jos isä ja äiti vielä olisivat elossa, niin ei
olisi ryöstöherran vasara paukkanut tänä päivänä Mäkelässä. Mutta eipä
tullut pojista pahaistakaan kalua: vajaassa neljässä vuodessa
menettivät ja tuhlasivat semmoisen talouden, maan ja mannun
ryöstömiehen vasaran alle.

-- Se meni ja menköön vaan. Eipä meille sieltä kypsät kärpäset suuhun
lentäisi, vaikka pojatkin olisivat pysyneet talona, sanoi Mikko hieman
lauhkeammin.

-- Eipä suinkaan, mutta sukea olisi kuitenkin sovinnon poski,
somemmalta kuitenkin tuntuisi, jos olisivat velipojat pysyneet talona,
kuin se, että ryöstömiehen vasaran kautta tulee siihen vieras omistaja.
Ja tuntuisihan veri vettä sakeammalta, kun tietäisi oman äidin lasten
synnyintannerta asuvan.

Samassa rupesi ulkoa kuulumaan kiireitä askelia. Ovi aukeni kuin
repäistynä, ja tupaan hulmahti Aunon nuorempi sisar Jertta,
hartioillaan harmaa, räntäinen saali ja päässä valkoristinen
suurikirjainen päähuivi.

Jertta ei malttanut enintäkään räntää puistella itsestään, vaan niine
märkineen syöksähti pöydän luo melkein Aunon ja Mikon väliin ja sanoi
ihastuneesti.

-- Teille tulee vieraita, hyviä vieraita. Ne ovat jo kartanolla.

-- Mitä tuhannen vieraita? virkkoi Auno säpsähtäen, ja Mikkokin
keskeytti vasunsa kutomisen.

-- Kauppias Lättenperi konttoristineen.

-- Kauppias Lättenperi! No mitä ne tänne?

Siihen katkesi keskustelut, kun ulkoa alkoi kuulua raskaita askelia ja
sitten oven kahvan hapuilua.

Kohta aukesikin ovi, ja sisään työntyi kaksi paksuihin pahtoihin
pukeutunutta, yltä päältä räntäistä miestä, joista edellinen
hyvän-illan virkettyään sanoi:

-- Suokaa anteeksi, meidän täytyy keventää vähän vaatteitamme.

Odottamatta vastausta alkoivat vieraat palttoitaan riisua ja enintä
hyydettä kopistella.

Mikkokin pani konttikirjaisen vasutekeleensä syrjään ja kiirehti
vieraiden avuksi. Hän otti pärelistakon ja toisella kädellään palttoota
kauluksesta riiputtaen sillä ruoski sitä, niin että räntäsokareet
lentelivät ympäri pirttiä.

Auno vei rukkinsa ja karttajaisvasunsa karsinan syvimpään ja pimeimpään
loukkoon, ja kun Jertta oli saalinsa ja päähuivinsa riisunut,
istahtivat Auno ja Jertta vierekkäin karsinaseinämällä olevalle sängyn
kannelle, jossa hiljaa puhelivat keskenään, eivätkä olleet vieraista
tietävinään mitään. Mutta Mikon kopistellessa vierasten palttoita oli
kauppias Ledenbergillä aikaa silmäillä huonetta, ja kun hän huomasi
Aunon ja Jertan, tekeytyi hän leikilliselle tuulelle ja tervehtimään
tullessaan sanoi:

-- No mitäs se emäntäväki meistä niin arkailee? Ei meidän matkassamme
ole isänne tappajaa! Taidatte olla talon emäntä, tämän toisen minä
tunnen: tämähän meille siellä Mäkelässä kahviakin keitti -- muuten emme
olisi saaneet sulaa suuhumme koko pitkänä päivänä. Te olitte ihminen,
mutta toista oli ne pojat. Voi niitä kelvottomia, miten kehtasivat
syyttömiä ihmisiä haukkua!

-- No, mistä ne niin? kysyi Auno alakuloisesti, vaikka arvasi syyn
haukkumisiin.

-- Tietysti siitä, että oli tultu huutokaupanpitoon. Tuskinpa
nimismieskään lienee ennen sattunut semmoisille markkinoille.

Naiset eivät jatkaneet puhetta. Ledenberg arvasi syyn: he eivät
halunneet kuulla vieraalta omista veljistään... Konttoristikin istui
pirtin sivupenkiltä niin elämäänkyllästyneen näköisenä, ettei talon
isäntä näkynyt saavan hänestä puhetoveria. Nyt Ledenberg kääntyi Mikon
puoleen ja sanoi iloisesti ja kovalla äänellä, ikäänkuin tahtoen
sanansa kaikkien talossa-olijain kuultaviksi:

-- Niin, meillä oli taloon sellaista asian nimeä, että siinä
tämänpäiväisessä huutokaupassa tuo Mäkelän talo lankesi minulle, vaikka
se on minulle tarpeeton. En olisi muuten tullut koko huutokauppaan,
mutta kun minulla oli tilaan kiinnitys ja täytyi se muitten velkojain
mukana hakea tuomioksi ja tuomiolla tila myytäväksi, niin asiain
pakosta täytyi tulla -- muuten en olisi tullut maille enkä halmeille,
en paremmallakaan ilmalla, sitä vähemmän tällaisella. Mutta tuolla
miesjoukossa kun aloin tiedustella ostajaa tälle Mäkelän tilalle, niin
joku virkahti, että kun menette Kivelän mökkiin niin haravatta löydätte
Kivelän Mikosta ostajan jo senkintähden, että Mäkelä on Mikon vaimon
syntymäkoti ja kun muutenkin Mikko haluaa päästä isommalle tilalle.
Sellaisella asialla me täällä olemme, että eiköhän sitä ruveta
hieromaan ei vähempää eikä pienempää kuin Mäkelän maan kauppaa.

Tämän kuultuaan Auno hyppäsi seisoalleen ja huudahti iloisesti: -- Voi,
voi, miten olette hyviä vieraita! Nyt pannaan kahvipannu tulelle. Mene
sinä Jertta laittamaan navettakotaan tulta, minä laitan muita kompeita.
Tuossa uunin takana on pieniä kuivia, pilkeitä tuohensiluja ja
tulitikkuaski on tuossa uunin rupussa.

Jertta ei odottanut toista käskyä, vaan hyppäsi neuvottuja kapineita
kokoilemaan syliinsä. Samassa hän jo mennä hulmusi ulos virkkaen
mennessään:

-- Tuli kyllä hetkessä syntyy, -- tässä on tuli ja halot. Mutta missä
siihen on lammas polttouhriksi.

-- Kyllä minä siitä huolen pidän, menehän vaan, sanoi Auno ja samassa
tempasi sängyn päässä olevan ison harmaan arkun kannen auki, nosti
sieltä kirkkaan pannun ja ruskeamaalisen neliskulmaisen kahvimyllyn,
jonka laatikosta kaasi pannuun huomenaamuksi varatut kahvijauhot ja
lähti pannuineen ulos. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin hän jo
tulla hurahti pirttiin ja melkein huutaen sanoi: -- No mutta teillähän
on matkassa Mäkelän ruunakin, sen kai te toki jätätte meille? Se
hirnahti ystävällisesti minun heiniä antaessa, ihan kuin olisi minut
vielä tuntenut.

-- Siitä ruuna-asiasta puhumme sitten, kun tässä isommat kaupat ensin
päätetään, sanoi Ledenberg ystävällisesti ja kääntyi Mikon puoleen, kun
Mikolta ei ollut ensimäiseen kauppapuheeseensa kerinnyt saada
vastausta.

Mikko ei tuntenut mitään ihastusta Ledenbergin tarjousta kuullessaan.
Koko asia jylähti oudosti mielessä ja tuntui vastahakoiselta. Mutta kun
oli kysymyksessä Aunon kotitalo, ei hän tahtonut asettua vastarintaan.
Tarjous oli Aunolle kuin taivaan lähettämä ilosanoma, ja siksi Mikkokin
koetti voittaa vastahakoisuutensa.

-- Ottaisihan koirakin leipää, kun olisi rahaa. Meikäläisillä on matti
taskussa, käsi melkein tyhjä eikä toisessa mitään, vanha sananlaskuhan
on, että kielletty on rahaton kaupasta.

-- Sana rahaksi, viimeinen velaksi. Nuori mieshän on rahaa, sanoi
Ledenberg iloisesti.

Mikko vähän ajatteli ja sanoi miettiväisenä:

-- Kuinka suuri on Mäkelän hinta ja kuinka paljon sitä kaupan aikana
pitäisi olla rahoja.

-- Mäkelän hinta on kuusituhatta kolmesataa, sanoi Ledenberg vakavasti.
-- Se oli sen tuomion sisältö, ja siitä ne sen minulle löivät, kun ei
kukaan tarjonnut enempää, ja siitä minä sen myyn. Kaupan aikana maksun
suuruus riippuu siitä, minkä verran te jaksatte ja haluatte maksaa,
mutta aivan rahatta en olisi hyvin halukas kauppaan.

-- Riittäisiköhän, jos minä nyt kaupan aikana keräilisin tuhannen
kolmesataa? Jäisi tasalleen viisi tuhatta kauppasummaksi.

-- Riittää. Se riittää yllinkyllin. Loput voitte maksaa suorittamalla
esim. tuhat markkaa vuodessa, huudahti Ledenberg ja voimakkaalla käden
hujauksella viittasi penkillä istuvaan konttoristiin ja sanoi
käskevästi:

-- No Niilo, alapas tehdä kauppakirjaa! Sinulla kai on laukussa paperia
ja kirjoituskompeet?

Konttoristi toi ulkoa pienen laukun, josta kaivoi pöydälle kaikki
asiaan tarvittavat kojeet ja istuessaan kirjoittamaan sanoi:

-- Minä luulin leikiksi tämän kauppahomman, mutta tosi tästä sittenkin
taitaa tulla.

-- Ei se jouda nyt leikiksi, sanoi Ledenberg vakavasti ja rupesi Mikon
kanssa hiljalleen puhua rupattelemaan jokapäiväisistä pikkuasioista.

Kun konttoristi oli muutaman rivin kirjoittanut, katsahti hän
Ledenbergiin ja Mikkoon ja alkoi lukea: »Minä allekirjoittanut myyn
Mäkelän tilan numero neljä, Kaislarannan kylässä, Sukevan läänissä,
Kalisten kihlakunnassa, ostajalle Mikko Mäntylälle ja hänen
vaimolleen...»

Konttoristi katkaisi siihen lukunsa ja kysyi:

-- Mikä se on emännän nimi?

-- Aunoksi sitä on kutsuttu, omaa sukua Turunen, sanoi Mikko tyynesti.

Konttoristi taas kirjoitti muutamia rivejä ja luki: »-- -- -- Mikko
Mäntylälle ja hänen vaimolleen Agnetta Mäntylälle, omaa sukua
Turuselle, välillämme sovitusta kuudentuhannen kolmensadan markan
kauppahinnasta, jota kaupan aikana maksetaan tuhat kolmesataa ja
loput...»

Siihen katkesi konttoristin luku, kun ovesta tulla syöksähti Auno
kirkkaine kahvipannuineen ja iloisesti huudahti:

-- Ja eivätkös jo kirjoita kauppakirjaa! Mutta tokkohan ne minusta ovat
tietävinäänkään, vaikka minähän sitä olisin oikea Mäkelän perillinen.
Minä olen siihen syntynyt ja siellä kasvanut, eivät ole jalkani sitten
jatkuneet.

-- On täällä kirjassa jo yksi Agnetta Turunen, sanoi konttoristi
ystävällisesti naurahtaen.

-- Eihän sitä toki emäntää unohdeta! »Emännästä ensin laulan», sanotaan
Paavo Korhosen runoissakin, mukautti Ledenbergkin mielissään hymyillen.

Auno toi nyt kahvipannun pöydälle, levitti siihen puhtaan liinan, jonka
päälle asetti kahvikupit ja leivoskorin. Kaasi kupit täyteen
tummanruskeaa kahvia ja kehoitti vieraita ottamaan pöydältä, kun ei ole
tarjottimia.

-- Kyllähän sitä näin täysissä voimissa olevat miehet pöydältä saavat,
kun pöydällä on, sanoi Ledenberg ja hyvillä mielin hymyillen alkoi
panna sokeripaloja kahvikuppiinsa ja kirkkaalla pienellä lusikalla
hämmennellä, jotta sokerit pikemmin sulaisivat.

Mikko oli vähäpuheisella tuulella eikä itsestään aloittanut puhetta.
Ledenberg oli sitä puheliaampi ja hän rupesi nyt kertomaan:

-- Se kuusi siinä Mäkelässä on mainio. Lieneeköhän sen vertaa koko
Suomessa? Yhdeksän syltä läpimitaten kattaa maata oksillaan, ja kun
kolme miestä sormen nenistä sormen neniin venyttää sylensä ympäri puun,
niin vielä jää kämmenen verran auki viimeisen ja ensimäisen miehen
sormien nenäin väli. En uskoisi, jos en näkisi, mutta tänä aamuna
nimismiestä odotellessaan miehet mittasivat, ja nyt on uskottava. Näin
senkin, että kahdeksantoista miehen pitkää askelta läpimitaten kattaa
oksillaan maata. Ja mikä vielä kummempaa: sille ei ole kukaan tehnyt
mitään pahaa, ei nekään pojat, jotka muuten ovat niin hävyttömiä. Ne
vasta värkkejä ovat.

-- Ei siihen kuuseen uskalla koskea kukaan, sanoi Mikko. -- Pienet
poikasetkin sen tietävät, että jos siitä pienimmän oksan rihvankaan
murtaa, niin silloin sen kuusen haltija rupeaa taittajaa viskelemään
seinästä seinään, heitteleepä siksi kunnes vanha henki on ruumiista
irti.

-- Onkohan tuo totta? sanoi Ledenberg ja konttoristi naurahti, mutta ei
virkkanut mitään.

-- Kyllä sitä totena ainakin kerrotaan, sanoi Mikko.

-- No olkoon totta tai valetta, mutta se temppu se kuitenkin on kuusen
varjellut ilkitöiltä... Aivan mainio temppu, sanoi Ledenberg.

-- On sen ruumiissa kuitenkin yksi keihään arpi vanhan vihan ajoilta.
Lienettekö sitä tarinaa kuulleet? sanoi Mikko oikein totisena.

-- En. Miten se kuuluisi? sanoi Ledenberg.

-- En minäkään ole kuullut, vakuutti konttoristi.

Mikko mietti hetkisen ja alkoi kertoilla:

-- Täällä kylällä on silloin vihan aikana tapahtunut monta kauheaa
tapausta, ja senpätähden täältä ne ihmiset, jotka ovat henkiin jääneet,
ovat paenneetkin kolmen peninkulman päähän Horjun erämaahan. Siellä nyt
vielä näkyy kymmeniä pakopirttien uunin raunioita. Mutta Mäkelässä on
asunut kaksi pelkäämätöntä veljestä, Jyrki ja Tommo eli Tuomas. Ne
eivät ole lähteneet pakoon, ne ovat eläneet kotonaan, vaikka eivät
liene kaikkia uniaan aivan levollisesti nukkuneet. Kerrankin oli
vihollisia pari miestä tullut Jyrin makuuhuoneeseen kostamaan Jyrille
entisiä tuhoja. Jyrki oli kerjennyt herätä ja tempaista ankaran
tuppivyönsä, johon oli kiinnitetty suuri visainen tupakanpoltto-piippu,
tupakkamassi ja suuri visapäinen puukko tuohituppineen. Sillä vyöllään
kun oli Jyrki alkanut kurautella vihollisiaan, niin palata oli pitänyt.
Olivat kiittäneet, kun henkiin olivat sillä kerralla jääneet, ja olivat
sittemmin kertoneet toisilleen, että sieltä oli leikki kaukana, kun
tuppi tuli, kukkaro lähti ja piippu kovimmin kolahti. -- Mutta kerran
eräänä kesänä ne veljekset olivat muutamana päivänä menneet tuonne
Lintuselän rinteelle parin virstan päähän kasken hakkuuseen koko
väkineen. Jyrin emäntä yksinään oli jäänyt kotiin leipomaan. Silloin
oli tullut kymmenen vihollista. Ne olivat syöneet talosta viilit ja
mitä parasta olivat löytäneet ja ruvenneet emännältä kovistamaan
tietoa, missä on talon rahat. Emäntää kun ei ollut saatu
minkäänmoisilla uhkauksilla sanomaan, niin olivat köytelleet hänet
kuuseen selin, kädet taaksepäin köysillä vedetty ympäri kuusta ja
uhattu tehdä kaikenlaista pahaa ja lopuksi keihäällä pistää kuusta
vasten, jollei vastausta tule. Tähän hätään oli Jyrki kerjennyt suurine
kaskikirveineen tulla. Vihollinen huomattuaan Jyrin oli hätäyksissään
koettanut keihäällään pistää emännän kuusta vasten, mutta keihäs oli
sattunut niin syrjään, että paita oli kainalosta mennyt läpi ja pieni
verinirhama vain tullut sydämen kohdalle kainaloon. Vihollinen oli
yrittänyt pakoon, mutta Jyrin kirves oli takaapäin tavannut vihollisen
hartioita, niin että selkäpuolelta olivat sisälmykset pudonneet
tantereelle. Toiset yhdeksän vihollista olivat hyökänneet Jyrin
kimppuun, mutta Jyrin kirves oli tehnyt työtä käskettyä. Tuonne
Raatosuohon ne oli kaikki yhteen kuoppaan huomenna toimitettu, ja siitä
on Raatosuo saanut nimensä. Niin oli silloin siihen kuuseen raudalla
lyöty, ja kauan se keihään haava kuuluu näkyneen kuusen kupeessa, mutta
nyt sitä ei enää näy.

-- No itsestäänköhän Jyrki niin tärkeänä hetkenä osasi kaskimaalta
lähteä kotiin? Eikö tarina tiedä kertoa, oliko kuka tuonut viestin vai
paljas sattumako miehen toi, kysyi Ledenberg.

-- Koiran kerrotaan tulleen Jyrin luo ja alkaneen hätäisesti vokista,
sanoi Mikko. Jyrki oli silloin ottanut pitkät askeleet ja juossut koko
matkan hurjemmin kuin tulensammutukseen.

-- No sen arvaa, mukautti konttoristi.

Nyt konttoristi oli saanut kauppakirjan valmiiksi, ja hän luki sen
kovalla äänellä alusta loppuun. Viimeiset sanat kuuluivat: »Ja tila
lankeaa ostajan omaksi tänäpäivänä.»

Sen sanottuaan hän työnsi kauppakirjan Ledenbergin eteen ja melkein
huudahtaen sanoi:

-- Ei muuta kuin nimiä alle.

Ledenberg ja Mikko olivat ja kirjoittaneet kauppakirjaan nimensä. Kun
Auno kuuli nimensä kauppakirjassa, tiesi hän nimikirjoitustaan
tarvittavan kirjaan ja tahtoi siksi aikaa jättää pienokaisen sylistään
Jertan syliin. Mutta kun oli vieraita talossa, ei pienokainen tahtonut
lähteä Jertalle eikä isälle. Se kääriysi vain syliksi äidin kaulaan ja
puristautui niin lujaan kuin suinkin jaksoi. Kun pienokainen ei
tahtonut äidistä erota, työntyi Auno pienokaisineen pöydän taa ja
sanoi:

-- No me yhdessä Matin kanssa kirjoittaa hurautetaan.

Mattikin rauhoittui kun Auno istui pöydän taa. Nojaten olkapäänsä äidin
rintaan se suurilla silmillään katsella remuutteli toisella puolen
pöytää olevia vieraita.

-- Jopa siinä on kaunis lapsi, huudahti Ledenberg. -- Katsohan sinäkin,
Niilo, eikö ole oikein harvinainen.

-- Kyllä siitä kasvaa Mäkelään oikein komea Matti, sanoi konttoristi.

-- Nytpä sitten muuttuu siinä Mäkelässä suku, mietiskeli Mikko. --
Siinä tiedetään Turusen suvun olleen siitä saakka kun ensimäiseen
kekäleeseen on tuli viritetty, ja siitä lienee jo lähes tuhat vuotta.
Sen ensimäisen tulen virittäjän tiedetään olleen kotoisin Turun
läänistä, ja siksi naapurit ovat alkaneet kutsua sitä Turuseksi, ja se
on itsekin henki- ja papinkirjoihin merkityttänyt nimensä Turuseksi.
Tähän päivään asti on siinä Mäkelässä Turusen suku lämmitellyt, mutta
huomenna ei enää, jos vain niiltä Turusen suvun jätteiltä saanee
rauhan.

-- Kyllä niiltä saatte hyvänkin rauhan, sanoi Ledenberg. -- Kyllä pojat
kiittävät käteistään, kun kiireimmän kautta pääsevät maailman toiseen
laitaan. Ne haukkuivat ja häiritsivät nimismiestä virkatoimessa ja
sitäpaitsi ovat hävittäneet pantattuja tavaroita. Ovat tappaneet kaikki
lampaat, härän ja lehmänuoren, joitten lihoja ja nahkoja ei löytynyt
mistään. Eikä jyviä yhtään kappaa, vaikka nekin olivat pantattuja.
Nimismies laittoi hakemaan Piiraalan lautamiestä niitä haastamaan
tulevalla viikolla alkaviin käräjiin, mutta heti pojatkin katosivat
kuin suola suureen mereen, vaikka ei siitä nimismiehen hommasta olisi
luullut poikain tietävän mitään.

-- Se Harakkaniemen Kustihan niillä oli korvana, sanoi Jertta. Siellä
Harakkaniemellähän niillä on kätkö. Siellä tapettiin lampaatkin ja
sinne vietiin sonnin ja Tiistikin lihat ja nahat. Jyviä ne lienevät
piilottaneet heinälatoihin ja mihin kaikkeen nuo lienevät panneet.

-- Mutta miksikä ette sitä siellä sanonut? kysyi Ledenberg.

-- Tappaneet olisivat minut, sanoi Jertta alakuloisesti.

-- Mutta mitä siinä sitten oli myytävää, sanoi Mikko arasti ja ääni
hieman värisi, sillä hän arvasi, että nimismies toimittaa ne pojat
käräjiin, ja silloin niistä on pääsemättömissä.

-- Olihan siinä tuo hevonen, neljä lehmää ja heinälatoja niitä kuinka
monta lienee ollutkaan. Yhden niistä minä sain, sanoi Ledenberg.

-- Mutta te saitte parhaan ladon, sanoi Jertta. Siinä alangon ison
aukean ladossa on tosi hyviä heiniä, ne tehtiin parhaalla
poutaviikolla, mutta muissa ladoissa, ainakin muutamissa, on valmista
lantaa, kun heinät sateella märkinä lätkistivät.

-- Sen heinäladon kai te annatte meille? kysyi Auno ystävällisesti
hymyillen.

-- Saattehan sen. Siitä ei tule kiistaa, sanoi Ledenberg reippaasti.

Tähän asti oli Auno kuunnellut puhetta, mutta nyt hän otti kynän ja
kirjoitti nimensä Mikon nimen jälkeen ja hetken silmäiltyään kirjaa
sanoi:

-- Letemper. Minkätähden teitä kutsutaan Lättenperiksi, vaikka nimenne
on Letemperi.

Ledenbergin partaiset kasvot hieman punastuivat, mutta hän virkkoi
kohta:

-- Se kai tulee siitä, että suomalainen talonpoika ei osaa sanoa nimeä,
joka vähänkin vivahtanee vieraaseen kieleen.

-- Kieli ei suju ääntämään pehmeitä kirjaimia, sanoi konttoristi, --
mutta ei se mitään ole jos Ledenbergistä tulee Lättenperi. Sen meidän
naapurin kauppiaan Belfastin nimen ovat muuttaneet Pölvästiksi ja
meidän viskaali Ståhlista on tehty Tollos. Ja eihän ne kaikki säästä
omiakaan nimiään. Mäkelän emännän on pappi ristinyt Agnetaksi, mutta se
taitaakin nyt olla Auno ja Mäkelän isännän on pappi ristinyt
Mikaeliksi, mutta nyt se on Mikko.

-- Eihän se suomalaisen kieli taida olla solmulle vedettävä, mutta
aikaan sillä kuitenkin tulla nujuutetaan, sanoi Mikko hieman kylmästi.

-- Kyllä silti suomalainen kielellään aikaan tulee, sanoi Ledenberg
ystävällisesti.

Mikko ei ollut kuulevinaan Ledenbergin puhetta, vaan aukaisi
pöytälaatikkonsa ja sanoi: --

-- Taitaa tässä pitää ruveta rahoiksi. Monet vuodet olen tähän kassaan
kitkettänyt siinä ajatuksessa, että kerran saisin pitemmän pöydän alle
jalkani ojentaa. Tämä torpparähjä on semmoisessa kallion kolossa, että
millään mahdilla ei saa tämän viljelyksiä suuremmiksi, ja sitä paitsi
talon isännät eivät anna palstatilaksikaan. Nyt ne puitteet sitten
pitänee särkeä.

Sen sanottuaan Mikko luki pöytään kolmetoista kuulakkaa satamarkkasta
ja sanoi:

-- Siinä se on se, mutta entäs tuo ruuna ja se heinälato.

-- Ruuna maksoi sata kolmekymmentä ja heinälato seitsemänkymmentäyksi
markkaa, yhteensä kaksisataayksi markkaa. Sillä ne saatte, en tahdo
penninkään voittoa, sanoi Ledenberg reippaasti. Sen kuultuaan Mikko
tempasi laatikostaan kaksi satamarkkasta ja niiden päälle yhden
kirkkaan hopeamarkan ja sanoi ylpeästi: -- Tässä on sekin.

Ledenberg kokosi hymyillen pöydältä rahoja ja sanoi iloisesti:

-- Tässä talossahan on rahaa ihan kuin vuoresta purkaisi.

-- Ei ne ole kassat vuorenlaiset, jotka tukkisavotasta kitkutetaan,
sanoi Mikko, -- ja paljon tarvittaisiin jos mieli päästä edes alkamaan,
kun on puussa pohjat, petäjässä liisteet.

-- Kun meillä on kerran Mäkelä, hevonen ja lehmä, niin ei meiltä
entisen akan sanaan puutu muuta kuin Jumalan armo ja rautakärryjä,
sanoi Auno iloisesti.

-- Kas, kas, miten Mäkelän emäntä on jo hyvällä tuulella, virkkoi
Jertta nauraen. -- Kyllä sinä saat koreasti silittää tuon kauppiaan
päätä, kun se yhdellä kynän piirroksella muutti matalan mökkitönön
emännän ison Mäkelän emännäksi. Mutta se nimismies pahuus, kun se
yhdellä vasaran paukauksella muutti minut, talon tytön, miksi lienee
muuttanutkaan.

-- Hahaa, eihän tämä suuri mutka ole, sanoi Ledenberg. -- Huomenna
emännän mukana palaatte takaisin Mäkelään, ja silloin ei Mäkelän pirtin
kynnys ole kortteliakaan korkeampi kuin tänäkään päivänä.

-- Mutta nythän tässä ei pidot parane, jollei vieraat vähene, sanoi
konttoristi ja alkoi tapailla palttootaan.

Mutta Mikko nousi seisoalleen ja sanoi: -- Eiköhän tässä sentään
tultaisi yötä toimeen, aamuhan on aina iltaa viisaampi.

-- Ei, ei, keskeytti Ledenberg. -- Meidän maatilalla Savelassa on
peruna nostamatta ja talvi näkyy kättä antavan. Täytyy joutua
huomiseksi hankkimaan Savelaan ainakin kolme tusinaa perunan nostajia.
Ja eihän se yö silmiä puhko.

-- Alkaahan nyt olla jo aikakin perunain nostoon, myönsi Mikkokin. --
Huomenna taitaa olla viimeinen päivä tätä syyskuuta. Sehän niillä on
vanhoilla ihmisillä määränä, että Mikon-päivänä pitää olla nauriskin
kuopassa, ja Mikon-päivä oli tänä päivänä.

-- Niin tosiaankin, huudahti Ledenberg. -- Onneksi olkoon! Toivotan
teille nyt vaan menestystä!

       *       *       *       *       *

Vieraat olivat menneet ja sysimustana näkyi ulkoa pilvinen syyskuun yö.
Suuria märkiä lumenrentaleita aina silloin tällöin näkyi akkunan edessä
viistoon sinne tai tänne putoilevan. Lampun valaiseman akkunan läpi ne
vilahtelivat, mutta maahan pudottuaan ne kuitenkin sulivat, joten maa
pysyi yhtä mustana kuin yökin. Mikko oli unohtanut vasunsa teon ja
äänetönnä katseli akkunasta mustaan yöhön eikä tarkoin seurannut Jertan
kertomusta, kun tämä teki Aunolle selkoa huutokaupan kulusta, miten
pojat olivat tahallaan tuhranneet kasvonsa likaisiksi, pukeutuneet
vanhoihin rikkinäisiin riihiryömiin ja jalkoihinsa panneet vanhoja
satavuotisia kenkäresuja, jotka tuskin jalassa pysyivät, vaikka niillä
joka mieheen pitkät saappaat, joita ne monta viikkoa olivat lähtöä
varten voidelleet ja tervailleet. Huutokauppaväkeä he haukkuivat,
etenkin niitä, joitten tuomioilla myytiin, ja se huutokauppa oli
pääasiassa pojista mieleen, he kun nyt pääsivät siihen toivottuun
tukkilaisten vapauteen. Talonpito oli heistä ollut paljasta orjuutta,
palkatonta riekkumista, jossa saa maksaa veroja ja pappien palkkoja,
mutta itse jää aivan palkattomaksi.

Jertan kertomuksista ei tuntunut ollenkaan tulevan loppua, kun Auno
kuunteli niitä mielellään ja itsekin väliin kertoi tietojaan poikain
käytöksestä jo isän ja äidin eläessä, mikä kaikki osoitti selvästi,
ettei heistä tule talonpitäjää, kun isästä aika jättää. Kuunnellessaan
Mikkokin ikäänkuin heräsi unelmistaan, otti loukosta konttikirjasen
vasutekeleensä, rupesi sitä kutomaan ja sanoi:

-- Minkähän korkuinen tästä vasusta pitäisi tulla.

-- Sillä ei väliä, sanoi Auno. -- Siitä näkyy karttajaisvasuksi tulevan
liian suuri, näkyy tulevan vasu, jossa minä voin pitää kasassa olevia
villoja, ja silloin on sitä parempi, mitä korkeampi se on. Ja kun
elettäneen, niin lienee toki kerran villoja korkeaankin vasuun, kun
lampaat siinnevät kuten ennen minun hoitaessani.

Jertalta oli nyt kertomus katkennut. Aloittaakseen uuden alan
kertomuksessaan velipojistaan hän sanoi hartaasti kuuntelevalle
Aunolle:

-- Sivolan Pentti se sai Onnenkukan. Sen te saatte ostetuksi toiseksi
lehmäksenne. Pentti sitä kuului kaupittelevan, kuului sanovan rehujaan
vähiksi eikä navetassakaan kuulunut olevan tilaa. Kuului kertovan
miehille, että hänellä ei ollut halua kauppaan, rupesi vain hintaa
kohottamaan, mutta niinpä loivatkin hänelle.

-- Voi, Onnenkukka, minun sormijuottoni! huudahti Auno. -- Ihan
huomenaamuna, kun silmäni aukeavat, lähden kysymään myyvätkö todellakin
ja millä hinnalla.

-- Muutaman markan voitolla minä kuulin Pentin sitä kaupittelevan,
sanoi Jertta.

-- En kahtakaan kieltäisi, kun saisimme Onnenkukan palautetuksi Mäkelän
navettaan, sanoi Auno. -- Minä muistan, miten soma se oli vasikkanakin.
Silloin minä aina sille maitoa juotin, ja se ikäänkuin kiitokseksi sen
saatuaan karsinassaan ihan tasakäpälässä hyppi ja telkkusi, ja sen
karva kiilteli kuin paras silkki. Mutta kuka se kuuluikaan saaneen ne
toiset lehmät?

-- Omenan sai Heikkisen Esa, Kestikin sai Vehmaan Rekke ja Yötikin sai
Karjalan Timo, ja siinähän ne neljä ovatkin. Tiistikin ja härän
tappoivat ja kätkivät. Kerta pari niitten lihoista keitettiin.

Mikkokin kuuli, että Jertan ja Aunon keskustelut kulkeutuivat taas
poikiin. Kuullakseen tarkemmin poikain aikeista hän sanoi:

-- Mutta jos ne pakanat kuitenkin varsin tahallaan asettuisivat meille
vastuksiksi, niin niitten kanssa sitä joutuu päin taivasta.

-- Ei... Ei ole pelkoa, nyt varsinkaan, kun lautamies on kintereillä,
sanoi Jertta varmasti. -- Ne olivat lähtönsä pohjolaan valmistaneet
niin valmiiksi, että pistää vain pillit pussiin ja soittaa suolla
mennessään. Jäivät vain piruuksissaan huutokauppaa häiritsemään. Sen
uskon, että matkalla pohjolaan ovat miehet tai kissan linnassa,
jossakin niittyladossa yötä. Taloon Harakkaniemellekään eivät ole
uskaltaneet yöksi jäädä.

-- Viisainta onkin, että pakenevat tämän nimismiehen piiristä. Silloin
ehkä nimismieskin jättää rauhaan, kun tietää, että niitten ajelusta saa
vain vaivat palkakseen, sanoi Mikko tyytyväisesti ja katseli
valmistunutta vasuaan kaikilta puolilta ja veitsellään leikkeli, jos
missä näki pienintäkään päreen sälöä sirhottamassa. Viimein hän laski
vasun penkille ja sanoi: -- Tuohon niitä sopii kolmisen kymmentä kiloa
villoja, -- sattuneeko saamaan täyttään koskaan.

Nähtyään Mikolta puhdetyön loppuneen Auno nousi laittamaan illallista
ja katsottuaan vasua huudahti:

-- Voi, voi, miten tuli komea vasu! Sitten kun meillä on kolmekymmentä
lammasta, niin kyllä vasu saa täytensä, ja eipähän se ääriään itke, jos
se ei aina ihan kukkurina olisikaan.

Kun illallinen oli syöty, vuoteet tehty ja seinällä riippuvan
valkotauluisen kellon viisarit osoittivat yhtätoista, köllistyi Mikko
vuoteelleen ja Mikon esimerkkiä seurasi Auno ja Jerttakin, vaikka uni
ja väsymys tuntuivat olevan kaukana ja koko nukkumaanmeno tuntui olevan
vain sen vuoksi, että on tapana joka ilta tehdä se sama temppu. Auno
siinä yön pimeydessä alkoi vielä puhella:

-- Mitähän se lienee merkinnyt, kun menneenä yönä unissani äitivainaa
laittoi minut leipomaan suurta leipätaikinusta ja ne leivät kohosivat
niin suuriksi, että ei ne ilmisissä olisi sopineet minkäänmoiseen
uuniin. Ne olivat suuren ammeen kokoisia, eikä se talokaan ollut
Mäkelänlainen, se oli semmoinen muutamanlainen talo. Huoneita oli
paljon ja ne sikin sokin, niin että minä niihin eksyin ja siten haihtui
käsistäni sekin leivontahomma. Minusta oli paha, kun en enää löytänyt
sitä leivontahuonetta. Siitä heräsin ja tuntui somalta, kun se oli
unta.

-- Minäkin viimeyönä unissani rähmästin semmoisessa vanhassa talossa,
jonka laista en ole ikinä nähnyt, sanoi Jertta. -- Semmoisia
pyhäpukuisia ihmisiä siinä oli, ja niillä oli kiirettä tointa, mutta en
minä saanut selville, mitä se oli, ja aurinkokin paistoi pohjoisesta.

-- Unikekkonen on vain kummitellut tämänpäiväistä huutokauppaa, sanoi
Auno.

Kukaan ei jatkanut enää puhetta. Aunokin jäi äänettömäksi, vaikka unta
ei kuulunut. Virkeinä vain silmät harreilivat mustaan yöhön ja
ajatukset askartelivat huomisessa majanmuutossa ja siinä, että
huomenillalla hän taas Onnenkukkaa illastaa ja hoitaa Mäkelän navetassa
ja saa puuhailla omalla synnyintantereellaan. Tulipa kuitenkin mieleen
ikäviäkin ajatuksia: veljien jumalattomuus. Hellän ja hurskaan äidin
lapsista oli tullut tuollaisia sukunsa häpäisijöitä. Palanneeko heistä
kukaan tuhlaajapoikana maailmalta?

Siinä selällään sängyssään maatessaan ja ajatellessaan veljiään ja
heidän kohtaloaan Auno tunsi silmiensä nurkkien kostuvan. Mutta silloin
tuli myös uni niin hiipien, ettei sitä huomannutkaan, ja hän nukkui
tietämättään.




Toinen luku.


Vaaleanpunertavana, raukeakasvoisena nousi aurinko kaukaisen metsän
latvojen välistä. Ruskealaitaiset pilvet hiljalleen vajuivat pohjoista
kohti. Niistä tuiskahteli muutamia kuivia lumen hetaleita, jotka
tyynessä ilmassa sinne tänne leijaillen laskeutuivat maahan, missä
ruohon latva oli hieman jään kohmeessa ja rapakkojen pinnalla näkyi
riitan hiutaleita. Tätä katseli Mikko Kivelän kartanolla ja navetasta
tulevalle Aunolle sanoi:

-- Kylmä on ilmassa, lunta näkyy pilvissä olevan, mutta etelässä se
kuitenkin näkyy tuuli olevan, kun pilvet ovat pohjoiseen matkassa. Jos
rupeaa etelästä tuulemaan, niin lauhtuu ilma. Viisasta kuitenkin oli,
että Lättenperi kiirehti perunoittensa ääreen.

-- Kyllähän on tämä Mikkelin-aika sellainen vuodenaika, että saa olla
perunat kuopassa, sanoi Aunokin ja lähti maitokiuluaan kantaen
pirttiin, jossa Jertta ja Matti ilakoivat ja nauraa rähisivät niin että
kartanolle kuului.

Mikko katseli vielä hetken noita pohjoiseen lipuvia pilviä. Paksuimpien
alla näkyi vaaleita usvamaisia juoluvia.

-- Saapa nähdä, syntyykö tuosta totinen tuisku vai sulavatko nuo ilman
suurempaa sadetta, sanoi hän itsekseen. Korkealla nuo vielä ovat, mutta
hetihän ne voivat laskeutuakin, kuten toissayönäkin. Toissapäivänä oli
niin kaunis ilma, ettei elokuussakaan ole kauniimpaa, mutta kerkisipäs
eiliseksi muuttua sellaiseksi räntäsateeksi. Niinhän sitä sanotaankin,
että viitenä, kuutena syksyinen yö, seitsennä kesäinen päivä.

Mikko meni sitten aittaan, toi sieltä suuren kontin, katseli sen
sisusta ja viilekkeitä, kopisteli sitä pirttiin kävellessään, jotta
siitä karisisi joutavat roskat. Pirttiin tultuaan hän sanoi:

-- Mitähän sitä tähän konttiin saataisiin sopimaan semmoista, mitä
ensiksi tarvitaan.

-- Tietysti ruokaneuvoja, sanoi Auno, -- mutta kunhan tässä saadaan
aamiainen suuhun, niin kerjetäänpähän sittenkin yksi kontti saada
täyteen. Ja mitäs me konttisillamme ruvettaisiin kantamaan, kun meillä
on hevonen!

-- Hevonen on, mutta rekeä ei lastuakaan, sanoi Mikko. -- Ja jos olisi
rekikin, niin häntäänkö sen sitoisi, kun ei ole länkiä eikä luokkia.

-- Niin tosiaankin! virkkoi Auno. -- Puussa on pohjat, petäjässä
liisteet! Mutta kylläpähän tästä tilasta saadaan ensihätään
kantamallakin. Hätä on hukassa, kun on mitä noutaa. Pannaan nyt vain
siihen konttiin tuosta pari leipää, pari rieskaa, ja sitten kun on
syöty, pannaan siihen pata ja tärkeimpiä ruoka-astioita. Niihin
saatamme panna kaloja ja voita. Lihaa ota sieltä aitasta minkä verran
haluat. Mitäpä senkään paljoudesta, kunhan siksi että päästään
keittämään. Perunoita emme sinne saa, mutta saamme me keiton lihasta
ilman perunoitakin.

-- Sopii tähän konttiin joku sangollinen perunoitakin, sanoi Mikko. Sen
sanottuaan hän heitti konttinsa lattialle selälleen ja lähti kuopasta
noutamaan perunoita.

Kun aamiainen oli syöty ja matkaan lähtevät laitteet saatu
lähtökuntoon, sitoi Auno suuren vaatteilla täytetyn lakananyytin
selkäänsä. Mikko taas otti selkäänsä raskaan kontin, ja kirveen
käteensä. Jerttakin sitoi lakananyytin selkäänsä, otti Matin syliinsä,
ja niin työnnyttiin ulos. Auno lähti viimeisenä. Ovea kiinni
painaessaan hän sanoi:

-- Hyvästi nyt vaan, hyvä koti, ja kiitos kaikesta!

Sitten Auno otti navetasta lehmän, jota lähti taluttamaan Mäkelään
päin. Jertta kantaen Mattia seurasi lehmän perässä ja Mikko taas
kuurusissaan raatustaen raskasta konttiaan talutti ruunaa. Mutta kun
ruunan sieraimiin tuoksahti kontista leivän ja rieskan haju, ei se
tahtonut malttaa olla konttiin käymättä hampain käsiksi, joten Mikon
piti myötään kirvesvarrellaan huitoa ruunaa pysymään erillään. Niin
matkue astua julppasi Mäkelää kohti. Ääntä ei matkueesta juuri
ollenkaan kuulunut, eilisen sateen synnyttämät rapakot vain elukkain
jaloissa porskivat, ja kun Matti näki puitten oksissa auringon
paisteessa kiiltäviä lumihiuteita, osoitteli hän niitä sormillaan ja
virkkoi: »Oo, oo, oo».

Jertta koetti Matille selittää, että ne ovat pakkasen silmiä, pakkanen
kun katselee tuhansin kirkkain silmin. Matti ei kuitenkaan Jertan
selityksiä ymmärtänyt, vaan aina kun tuli näkyviin uusia kirkkaita
tähtiä, hoki: »Oo, oo, oo».

Mäkelään tultua Jertta meni Matin kanssa suoraa päätä pirttiin, mutta
Auno vei lehmänsä navettaan ja tuli sitten taakkoineen pirttiin, missä
päästeli selästään raskaan kantamuksensa ja heitti sen pöydälle.
Väsymyksestä huohottaen hän sitten istui penkille, missä kuumuutta
hohtavista kasvoistaan pyyhki esiliinaansa hikeä ja hetken äänetönnä
kädet helmassaan katseli lattialla tepastelevaa Mattia, jota Jertta
varoi lattialla levällään oleviin roskiin kompastumasta, ja iloisesti
naureskellen sanoi:

-- Tässä se on nyt Mäkelän isäntä. Tämä ei korkealta katsele, mutta ei
se korkealta kaadukaan. Hei! Nythän se kupsahti, kun tuo risu tarttui
kenkään. No, eipä muuta kuin saman verran ylös!

Mikko oli alangolta ladosta hakenut heiniä ruunalle ja lehmälle ja tuli
sitten vasta pirttiin, kun elukat olivat saaneet syömistä. Ovesta
tultuaan ei Mikko astunut montakaan askelta, kun jo seisahtui ja
nähtyään pirtistä revityn kaikki orret oviseinästä, kahdesta hirrestä
puolihirteen lohkotun puuta ja lattian täynnä kaikenlaista pärtöä,
tunsi mielensä jäykistyvän. Hän muisti nyt toisenöisen unensa ja
ajatteli, alkaako nyt todella se unissa nähty pitkä matka, kun häntä
juuri samanlaisen raiskatun asumattoman huoneen läpi oli kuljetettu,
ennenkuin hän joutui kammottavalle veriselle tantereelle. Auno nauroi
hänelle: -- Mitä sinä nyt siihen jäit kuin Lootin emäntä
suolapatsaaksi?

-- Enpähän erikoisesti mitään. Näyttää vain niin kummalta, sanoi Mikko
alakuloisesti.

-- Kummalta tämä kyllä näyttää, mutta ei tässä muu auta, taloksi tässä
on ruvettava. Nyt on meillä lauantai. Iltaan mennessä täytyy pirtti
saada pyhäkuntoon, sanoi Auno.

Ovisopella oli vielä Jertan tekemä varpuluuta täydessä kunnossa. Sen
otti Auno ja alkoi lakaista lattiaa, Jertan käski hakemaan puita
uuniin, jos niitä on. Jertta toimittikin uunin lämpiämään, ja kun
uunissa rupesivat puut ja Aunon lattialta keräämät roskat humisten
palamaan, niin vertyi Mikonkin mieli. Oli sentään jotain hyvääkin
jälellä, kun uuni oli hyvä.

Siinä Aunon lattiata lakaista humutessa tuli Kejosen Malla pirttiin ja
iloisesti nauraen huudahti:

-- No herrainen aika! Johan täällä on ihmisiäkin! Minä läksin juuri
katsomaan, kun illalla kävi sanoma, että autioksi on talo jätetty,
minkä näköiseksi se nyt on mennyt.

-- No terve, hyvä ystävä! huudahti Auno. -- Sinähän tulit kuin käsketty
meidän avuksemme. Etkö joudakin, että ruvetaan ja pestään tämä pirtti?
Mutta mistä saadaan saavi, jolla saataisiin vettä?

-- Minä tiedän saavin, sanoi Jertta. Tuolla navetan päällä on talon
paras saavi, sitä eivät näkyneet eilen löytäneen, enkä minäkään
sanonut. Kesällä kun pesuja teimme, niin piika-Maikin kanssa nostimme
sen sinne talteen.

-- No silloin on hätä hukassa! Joudanhan minä avuksenne, sanoi Malla,
rupesi riisumaan nuttua päältään ruvetakseen asiaan ja sanoi:

-- No aivanko te olette tulleet ihan asumaan?

-- No aivan ja kotiin, sanoi Auno. -- Illalla ostimme kauppias
Lättenperiltä, joka oli tämän huutokaupassa saanut.

-- No onneapa olkoon! No ei olisi uskonut, kun pyörähditte takaisin
syntymämaallenne.

-- Olihan se todellakin pyöräys. En vielä eilen illalla illan pimetessä
tätä uskonut, itkin koko eilisen päivän ja itkin vielä illallakin tämän
syntymäkotini kohtaloa, kun velipojista ei tullut kalua eikä
syntymämaansa asujaa. Mutta kun illalla se räntäsateinen ilta oli
pimennyt pimeimmilleen, niin Lättenperi tuli konttoristeineen kuin
tuulen tuomana. Ja kun kuulin, mikä vierailla on asiana, niin ilosta
hyppäsi sydämeni. Sitä ei usko, jos ei ole kokenut, että niin voisi
maallisesta onnesta riemastua. Aivan yhdessä hengenvedossa minä
hyppäsin syvimmästä surusta ihan korkeimpaan iloisuuteen.

-- Eihän tuo mikään kumma, jos teillä on ollut surua velipojistanne,
niitten elämä ei viimeaikoina enää ollut oikeitten ihmisten elämää:
alituista kortinlyöntiä, juominkia, tappelua ja kaikenlaista
roistoutta. Mutta kyllä heidätkin maailmanranta opettaa, jos ei ennen
niin Kakolassa.

Jertta toi nyt sylyksensä kuusen oksia ja koivun varpuja, joista he
kaikki kolme, Auno, Malla ja Jertta rupesivat kilpaa tekemään luutia.
Malla se sai ensimäiseksi havu- ja varpusekaisen luutansa valmiiksi,
pani sen pitkään varteen ja alkoi voimansa takaa kahdakäsin husata
lakea ja sanoi ylpeästi:

-- Nyt kun on uudet asukkaat tulleet taloon, niin puhdistetaan kaikki
vanhat liat laesta ja lattiasta, kerta keskiseiniltäkin.

-- Se on oikein, että luut koirille, sanoi Jertta ja alkoi luudallaan
huhkia seiniä. Auno ripsui uunia ja uunin seutua. Jouduttuaan seinien
luutimisessa oviseinälle sanoi Jertta nauraen:

-- Silloin ei velipojilla ollut puumetsä kovinkaan kaukana, kun tuosta
hellapuuta ropottivat. Se tapahtui viime pyhänä parhaana kirkkoaikana.
Orret ne polttivat jo silloin, kun nimismies tämän talon panttasi.

-- Riettaan orjat, mitä ovat tehneet, sanoi Malla.

-- No, ei olla milläänkään, puulla ne puut paikataan, vaskilla hevosten
varsat, sanoi Auno reippaasti.

Mikko oli navetan päältä hakenut saavin, vanhasta aisasta tehnyt
korennon ja kun Malla oli laen ripsumisesta joutunut, rupesi nyt Mallan
kanssa kantamaan vettä, jolla roikuttivat lattian joka paikasta
huleisilleen, jotta lika alkaisi liota puusta irti sillaikaa kun
pestään akkunoita, pöytä, rahi ja penkit. Kun ne oli pesty, teki Malla
viimeisistä luuta-aineista luudan Mikollekin, ja silloin kaikki neljä
henkeä rupesivat luudillaan ihan voimainsa takaa lykkäämään lattiaa ja
väliin aina kylvivät hiekkaa yli lattian. Matti se sillaikaa istui
pöydällä ja käsiään räpittäen nauroi sille kummalle. Kun sen ensimäisen
märkyyden ja hiekan avulla oli joka paikasta niin paljon lykätty, että
puhdas puu alkoi luudan jälessä vilkkua, rupesivat Mikko ja Malla taas
kantamaan vettä, ja nukuttelivat lattialle Aunon ja Jertan husatessa
luudallaan. Hölisten meni likainen vesi sillan raosta sillan alla
olevaan syvään hautaan, mutta siitä ei kukaan huolinut, vaikka tulisi
vettä tulvilleen, kunhan vain puhdasta tuli. Ja puhdastapa tulikin! Ei
ollut päivä vielä laskenut, kun pirtti oli niin puhdas, että ihmisten
ääni rupesi helisemään kuin juhlasalissa. Malla oli vielä niin
toimekas, että kävi metsästä katajan lehviä, pienenteli niitä ja
ripotteli joka paikkaan lattialle ja hymyillen sanoi:

-- Laitetaan pirtti ihan kuin juhannukseksi tai helluntaiksi.

Mikonkin mieli tuntui lauhkealta, kun pirtti oli niin kodikkaan
näköinen. Kaikki seinät, laki ja lattia näyttivät ilmaisevan: huomenna
on pyhä! Juuri kuin sen muistutuksesta lähtivät kaikki ilta-askareille
hoitamaan karjaa ja jouduttamaan saunaa kylvettäväksi aikanaan ja
sitten aikanaan joutumaan lauantai-illan rauhaan.

Kun ensimäinen päivä Mäkelässä näin oli päästy iltaan, päivän touhu
sammunut, illallinen syöty ja alettiin laittautua yöteloilleen, rupesi
Malla kertoilemaan miten vanhat ihmiset ovat Mäkelän jättiläiskuusta
pitäneet ihan jumalanaan. He eivät ole lähteneet kalalle, ei metsälle
eikä millekään vesimatkoille käymättä kuuselta neuvoa kysymässä. Ihan
totisena totena on kerrottu, ettei ole matkalla myötäkäymistä, jos
lähtee vasten kuusen tahtoa.

Mikko köllötti jo vuoteellaan, veteli verkalleen pahsaisesta piipustaan
sinisenharmaita tupakansavuja ja kuunteli Mallan tarinoita. Hän oli
kuullut muiltakin samanlaisia kertomuksia.

Kaikki vähän hämmästyivät, kun Mikko hyppäsi vuoteeltaan ja sanoi:

-- Mutta minäpä lähden kuulemaan kuusen puhetta, virkkaako se minulle
mitään, vai pitääkö se vielä vieraana.

Sen sanottuaan hän pisti kengät jalkoihinsa, takin ylleen ja melkein
juosten meni ulos. Auno huusi hänen jälkeensä:

-- Muista vain ettet sen kuusen saarnoja kuuntele kauan! Kylpyihoosi
tarttuu vilu ja saat taudin. Siinä on sitten kylliksi tarinaa.

Mikko ei kuunnellut Aunon varoituksia, vaan meni mustaan yöhön. Tuokion
kuluttua hän jo palasi, kasvot mieluisessa hymyssä, kuin jotakin hyvää
olisi saanut, ja sanoi:

-- Saa nähdä mitä tuo kuusi ennustaa. Kun sen kylkeen painaa korvansa,
niin kuuluu hyvin kiinteätä tuulen tuhinata, ja kun kasvonsa painaa
kuusen kylkeen, niin tuntee sen hieman värisevän, vaikka nyt muuten on
aivan tyyni. Saunan savukin äsken nousi aivan pystyyn, korkeana kaarena
meni tuolla alangolla ja siellä vasta laskeutui siniseksi vaipaksi
alas, tuskin sylen korkeudelle. Kun savu tyynellä ilmalla laskeutuu
sellaiseen lavaan, niin se tavallisesti merkitsee pikaista ilman
muutosta, mutta mitä sitten kuusen tuhina ennustanee tai ennustaneeko
mitään.

Sen sanottuaan Mikko otti pöydältä piippunsa, kaivoi siitä porot
lieteen, täytti sen uusilla rouheilla ja sytytettyään laskeutui
vuoteensa laidalle vetelemään savuja.

Nähtyään, että isäntää ei vielä nukuta, sanoi Malla:

-- Missähän nyt tämän talon entinen Esko viuluaan vingutellee! Viime
lauantai-iltana se tässä vielä oli tanssittanut tämän kylän nuoria.

-- Soitolle sitä silloin tanssitaan, kun Eskon soitolle! Sama kuin
porsasta hännästä vetäisi, sanoi Mikko.

-- Elähän sano! virkkoi Mallan vieressä makaava Jertta. -- Eskon
viulusta kun pääsi aina: »Kaakkuri, kaakkuri, harmaja lintu, Hiltulan
toopissa sininen sintu», niin silloin me Tuovilan tyttöjen ja poikain
kanssa jouduttiin lattialle.

-- Sen »kaakkurin» tuo lienee jotenkuten osannut, sanoi Malla. -- Mutta
sen minäkin sanon, että eri sävelet lähtevät Mustalais-Jannen viulusta,
vaikka on mies musta ja vanha eikä ole viulukaan neljänkymmenen markan
maksava, kuten Eskolla. Mutta mitenhän sen maksun lienee käynyt,
velaksi se Esko oli sen Piiraalan Viljamilta saanut, viisi markkaa sitä
oli kaupan aikana maksettu.

-- Kyllä se taisi sen maksaa, sanoi Jertta. -- Jyviä ja perunoita möi
Esko varkain toisista, ja useinpahan se Viljami kävi täällä Eskoa
opettamassa soittamaan. Esko viime aikoina harjoittelikin uskolla. Se
lienee opetellut sitä taitoa pääelinkeinokseen, niin se kuulosti olevan
aie.

-- Siellä savottapaikoissa kai sitä sellaista taitoa tarvitaan, sanoi
Malla, -- jos tuota nykyaikana näkyy tarvittavan vaikka missäkin. Mutta
kaikista viheliäisintä elinkeinoa se soitto kuitenkin on. Sen ympärille
se kaikenlainen riettaus kokoontuu... Kun olisivat miehet olleet
miehiä, niin jo kelpaisi tämmöisessä talossa asua. Kolme miestä kuin
Viron sutta, ei kokoa eikä näköä vailla, ja juuri parhaassa iässä työtä
tekemään. Heittäydytään rentuiksi ja ruvetaan uneksimaan puuveitsellä
hopean vuolemista. Siinä on sentään ajatusta!

-- Eipä se ole maailma niin avara talossa-olijalle kuin savotassa,
sanoi Jertta ja painoi päätään tyynyä vasten syvempään. Malla tunsi,
että Jertta haluaa painautua nukkumaan, ja kun ei Mikon ja Aunon
vuoteeltakaan päin virketty mitään, niin Mallakin painoi kasvonsa
päänalusta vasten, vetäisi peitettä hartioilleen ja rupesi odottamaan
unta.

Kello oli kaksi aamusella, kun Mikko heräsi. Ulkoa kuului tuulen
jyrinää ja kuusi tohisi kuin koski. Mikko sytytti tulen lamppuun,
sytytti piippunsakin ja katseli akkunoista ulos. Mallakin valveutui,
hyppäsi kimpoamalla istualleen ja kysyi:

-- Mikä se on tuo jyrinä, tuuliko semmoinen?

-- Tuuli ja tuisku, ihan maankaato, sanoi Mikko ja piippuaan vedellen
meni kartanonpuoleisestakin akkunasta katsomaan.

Sitä se kuusi illalla ennusti.

Sitä vilua se värisi, vaikka oli aivan tyyni eikä edes kovin kylmä
ilmakaan.

-- Voi hyvänen sitä ilmaa! Kuusikin tohisee kuin Pankakoski ja nurkissa
jyrisee kuin ukkonen.

-- Sen näki jo eilen aamulla, sanoi Mikko, -- että lunta on ilmassa,
pilvet olivat valkean äljäkät ja lunta kasvoivat. Päivemmällä ne
katosivat ja ilmakin lämpeni, kun tuuli lienee ollut etelässä, koskapa
pilvet pohjoiseen pakenivat. Niinpä näkyy olevan kuin sanotaan:
syksyinen hyvä ilma pahaa ajattelee. Ei sitä kuitenkaan eilen osannut
uskoa, että nyt on tuommoinen ilma.

-- Ei olisi uskonut, mutta eihän sitä tiedä taivasta taata.

Mikon ja Mallan puheesta valveutui Aunokin. Säikähtäen kimposi hän
istualleen ja puolihätäisesti kysyi:

-- Mitä on tapahtunut? Mikä on tuo jyrinä ja tohina?

-- Tuisku ihan ponneton, sanoi Mikko ja rauhallisena veteli piippuaan
näyttääkseen Aunolle, jonka näki säikähtävän, ettei tässä ole mitään
hätää.

-- Minä olen nukkunut ihan kuin porsas, etten ole koko yönä herännyt
enkä kuullut mitään, ja kuinka pitkään olisin nukkunutkaan, jollen
olisi tulta huomannut ja kuullut teidän puhettanne, sanoi Auno.

-- En minäkään olisi tiennyt, vaikka olisivat pirtin päältä purkaneet,
sanoi Malla. -- Makeata unta tuntuvat vanhat asukkaat jättäneen tähän
taloon.

-- Eiväthän nuo aivan kaikkea unta tunnu lopettaneen, vaikka kyllä kai
ne sitä oman osansa viljelivät. Yhdeksän aikana aamusella on sanottu
veljesten vielä heinäaikanakin olleen yölevolla.

-- Olisiko nuo viime kesänä koskaan nousseet, jollei olisi ollut joku
repijä, sanoi Jertta, joka hänkin oli Mallan puheesta valveutunut. --
Minun kun piti nousta lehmiä hoitamaan kuutta käydessä. Minä lypsin
lehmät, siivitsin maidon, sitten vasta keitin kahvin ja sääristä
kiskomalla sain sitä juomaan. Sitten ne keitäntäaikana kävivät niittää
väikkäsemässä, mutta aamiaisen jälkeen ne pari ja kolmekin tuntia
nukkuivat ruokalepoa. Minä lähdin syötyäni niitten aamurupeamaiset
niitokset haravoimaan luo'olle ja luo'olle saatuani sitä minäkin
kerkisin vielä kolme kyllääni nukkua, ennenkuin heinikon rinteeseen
alkoi yksi ja toinenkin niittäjä ilmestyä. Mutta elähän malta, sillä
lailla niillä kolmella poutaviikolla saatiin tehdyksi tuo alangon ison
aukean latoala, joka nyt on meillä, ja siinä on heiniä kuin
sirkunrintoja.

-- Kolmessa viikossa yksi latoala, vaikka teitä oli neljä henkeä!
huudahti Malla. -- Penttilässä, jossa minä olin haravamiehenä, tehtiin
niillä kolmella poutaviikolla kaikki heinä eikä ollut kuin kolme
niittäjää ja minä alituisena haravaihmisenä. Piikatuppelo siellä kävi
joskus muka minua auttamassa, mutta se ei merkinnyt mitään, ja emännän
apulaisenapa sen melkein piti ollakin, kun sillä oli pieni lapsi. Se
olikin eri tuohenlähtöä, kun kolmessa viikossa tehtiin koko talon
heinä, vaikka Penttilässä on kuusitoista lypsävää, erittäin kymmenkunta
päätä joutokarjaa, kaksi täysirahkeista hevosta, yksi varsa ja pari
tusinaa lampaita. Mutta Penttilän miehet ne eivät tuntikausia
ruokalepoa nukkuneetkaan. Isäntä kuului olevan raskasuninen, ja siksi
hän ei syötyään milloinkaan uskaltanut pitkäkseen heittäytyä, sytytti
vain piippunsa ja rupesi sitä kynkkämöisillään vetelemään. Ja kun siinä
uni tuli siksi, että piippu putosi hampaista, niin silloin se hyppäsi
ja silloin sitä lähdettiin. Ja sitä tulikin jälkeä: kolme ja neljäkin
latoa aina päivän osaksi täytettiin. Mutta kyllä olikin iltasella
juustomaljat ja viilihulikat pöydällä, kun tultiin niityltä kotiin.
Siinä talossa ei nälkä palele päätä. Niitylläkin kun aamiaiseksi puuroa
keitettiin, niin isäntä se asettui puuron silmän panijaksi ja sanoi:
»Yli puurosta sen pitää lusikkaan silmän mennä, se se viikatteelle
livun antaa».

Malla oli innokas juttelija eikä malttanut jättää heinäntekomuistojaan,
joihin oli joutunut näin keskellä yötä, vaan jatkoi:

-- Ja kaukaniityllä kun oltiin, josta ei päästy kotijuustoille eikä
viilille, niin isäntä se ei uskonut muita iltaskeiton höystön panoon,
vaan itse se hakkasi siihen lihaa ja sitä piti olla syödä tähteen
jättäen, ja usein sitä jäi Murrillekin ja joskus jäi siltäkin. Sekin
oppi syömään paljon. Ensi-iltana se mitenhän lienee ollut niin
ajattelematon, että söi vellintähteen kaikki, olipa siinä luisimpia
lihojakin. Sitä ukkoparkaa rupesi sitten janottamaan, se meni purosta
juomaan, lakki, lakki hyväsen aikaa ja lähti kävelemään majaanpäin,
mutta pääsi vain sylen verran matkaa, kun palasi uudelleen lakkimaan,
lakki taas tovin aikaa ja lähti majalle, mutta ei vieläkään päässyt
kuin sylen verran. Taas piti palata takaisin lakkimaan ja nyt sillä
rellotti maha kuin tiineellä sialla. Kun ei enää sopinut mahaan vettä,
niin se rupesi puron rannalle pitkäkseen, turpa ihan veden kielelle, ja
siitä se pitkällä kielellään aina lipsautti vettä suuhunsa. Sille
meidän piti nauraa puoli yötä, ei tullut nukunnasta tolkkua. Mutta
kyllä Murri osasi toisina iltoina syödä paraiksi, vaikka säälisilmillä
se katseli pataa, kun siinä olisi ollut vielä syömistä, ja hyvää
olisikin, mutta ei uskalla. Ensi-iltana sille se erehdys lie tullut,
kun kotona annettiin aina juuston tähteitä, jotka eivät olleet niin
suolaisia kuin lihakeitto... Mutta siinä miehessä oli sellainen
tavarain vahti niityllä, että ei ollut pelkoa rosvoista, jos jätti
eväät majalle. Kerran oli Tololan härkä tunkeutunut niittyyn, se kun
oli semmoinen möyrä, että ei kiertänyt aitaa vaikka olisi ollut
hirsistä tehty, pisti vain sarvensa alle, nosti aidan ylös, mujahti
aidan alitse sisään ja aita putosi paikalleen tai särkyi. Silloinkin
sen matka oli sattunut majaa kohti, josta tuoksahti ruokien haju, ja se
meinasi käydä niitä hieman maistelemassa. Murri pahakas oli ollut niin
viisas, että oli härän antanut tulla ihan majan eteen, mutta silloin
oli osannut härkää säikäyttää. Syvään olivat majan edessä härän käpälät
uponneet, kun se oli lähtenyt pakoon, eikä se ollut sittenkään päässyt
kuin pari pitkää laukkaa, kun oli pitänyt kääntyä päin. Sieltä kun
alkoi rätäkkä kuulua, niin isäntä juoksi katsomaan tapausta. Härällä ei
ollut muuta keinoa kuin pyöriä päin Murriin, heristellä sarviaan ja
puhista. Jos yritti pakoon, niin Murri housuja repimään, ja pahasti
olivat härän housut pölisseet sittenkin, kun isäntä oli seipäällä
ajanut sitä aidan taakse. Sitten Murri tulla lehvotti hyväntuulen
näköisenä niittymiesten luokse isännän matkassa ja hökisteli henkeen
menneitä härän villoja kurkustaan. Käytyään siellä niittymiesten luona,
jokaisen luona ikäänkuin ilmoittamassa tekonsa, se lähti juosta
leksottelemaan takaisin majalle.

Mallan kertoessa koirajuttuaan nousi Aunokin ylös, mutta kun näki, että
kello on vasta kolme, niin heittäytyi vuoteelleen Matin viereen, jossa
Matti nukkua sihotti henkihieverinä, ja sanoi:

-- Näkyisipä sitä vielä saavan parisen tuntia nukkua, kun saisi sen
äskeisen unenpään kiinni. Matti siitä kyllä näkyy pitävän, eikä
päästäkään niin sanomin käsistään.

Mikkokin pani piippunsa akkunalaudalle, puhalsi lampun sammuksiin ja
sanoi:

-- Antaapa hänen sitten jyristä, kun on ruvennut jyrisemään, tottapa
hän lopettaakin, kun on alkanut. Sen sanottuaan Mikko laskeutui
vuoteelleen.

-- Loppuuhan se hauskalta tavara, minkä tuiskultakin, sanoi Malla ja
painautui vuoteeseensa.

       *       *       *       *       *

Päivä oli jo valjennut harmaan hevosen näköiseksi, kun vasta
varsinaisesti noustiin, mutta tuisku ei ollut tauonnut. Aidat olivat
kaikkialla nietosten peitossa, sylen korkuisia nietoksia näkyi
huoneitten ympärillä. Tanhuan suullakin oli nietos räystään tasalla.
Navettaan ei päässyt lapiotta, mutta lapiota ei ollut. Mikko oli eilen
huomannut tallin nurkkaa vasten pystyssä laudanpalasen. Hän haki sen ja
teki siitä lapion tapaista ja rupesi sillä huhtomaan navettatieltä
lunta. Pienen tuokion perästä tuli Mikko pirttiin lumisena kuin
lumipallo, silmän reikiä vain näkyi, ja sanoi:

-- Ei siellä vedä henkeään, siellä on sellainen pöläkkä, että sokaisee
miehen. Mutta nyt täytyy rikeneen joutua navettaan. Se minun tekemäni
ura on kohtasilleen täysi.

Auno olikin jo varustautunut vaate päälle. Hän koppasi nyt
lypsykiulunsa ja lähti.

Mikko rapisteli itsestään lumihyydettä ja sanoi:

-- Vettähän sitä tarvittaisiin sekä lehmälle että hevoselle, mutta ei
ole pienempää astiaa kuin tuo saavi. Sillä on minun yksinäni mahdoton
saada ja teistä yksilahkeisista ei taida olla lähtijää.

-- Jo on käyty tuulessakin, tuiskussakin, oltu vastarannassakin. Sää ei
sääreen tartu, ei muuta kuin lähtö vaikeinta, sanoi Malla ylpeästi,
koppasi naulasta nuttunsa, suki sen päälleen, tempasi loukolta eilisen
korentonsa, pisti sen saavin korviin. -- Silloin sitä lähdetään. Menkää
te edellä, minä seuraan perässä syvin tai matalin.

Mikko veti lakkinsa puuhkat korvilleen, tarttui korennon nenään ja niin
työnnyttiin tuvasta ulos. Mutta kun he pääsivät eteisen ovelta ulos,
hulmahti Mallalta hameet korviin, ja siinä silmänräpäyksessä putosi
korento olalta. Mikko pyörähti taakseen katsomaan ja sanoi:

-- Mikä se tuli?

Malla riipoi hameensa korvistaan alas ja sanoi:

-- Ei mitään.

Kun Malla sitten sai hameensa oikealle paikalleen toisella kädellään,
hallitsi hän hameensa helmoja polviensa kohdalla ja kahlasi Mikon
jälessä kaivolle. Matalat kengät oli lunta täynnä ja lumen kylmentämät
paljaat pohkeet punottivat kuin aamurusko. Vaikka uusi lumi tarttui
pohkeisiin joka askeleella, ei Malla puistelehtanut eikä räpistellyt.
Ja vaikka tuisku tuprusi niin, etteivät kulkijat toisiaan nähneet,
pysyi Malla vain rauhallisena, kuin ei mitään kummaa olisi käsissä. Kun
Mikko sai vintatuksi saavin vettä täyteen, tuli Mallalle sama temppu
kerätä helmansa toiseen käteensä ja toisella hallita olkapäälle otettua
korentoa. Niin sitä päästiin tanhuan suulle asti, missä äskeinen Mikon
lapiointi oli peittynyt entistä korkeampaan nietokseen. Nyt eivät
kumpaisellakaan yltäneet jalat pohjaan. Vesisaavi täytyi heittää
nietokseen. Silloin Mikko puolihätäisesti sanoi:

-- Mene sinä poloinen pirttiin, minä koetan tavalla tai toisella saada
tämän navettaan.

-- Hei vaan! Mikäs tässä on hätänä, matalassa kaivossa! huudahti Malla
iloisesti. -- Otahan lapio ja madalla nietosta, niin viedään kaikella
kunnialla viemisemme perille.

Mikko haki lapionsa, jolla tupruutti pehmyttä nietosta syrjään sen
verran, että jalat rupesivat vastaamaan, Silloin Mikko ja Malla
tarttuivat taas saaviinsa ja haalasivat navettaan, missä Auno iloisesti
huudahti:

-- Vettäkö todellakin! Olin vasta ajattelemassa, miten sitä lehmän suu
märäksi saadaan.

-- Vettäkö tuo lienee vai lunta. Aivan tuo nyt täyttää lumella, mihin
hitunenkaan sopinee, sanoi Mikko ja katseli sitä saaviaan, jossa piti
olla vettä. Se oli kukkurina lunta. Siinä nietosta lapioidessa oli
tuisku täyttänyt saavin lumella.

Malla päähuivistaan kopisteli lunta ja sanoi:

-- Täksi olen elänyt, mutta enpä totta tosiaan ole kummempaan sattunut.
Kun ihan silmät ja korvat täyttää lumella! Sen sanottuaan hän lähti
pirttiin itseään täydellisemmästi selvittelemään lumen ryytteestä.

Mikko jäi navettaan odottamaan kunnes Auno joutuu, jotta saisi lapion
avulla saatetuksi hänet navetasta pirttiin. Sitten hän toimitti
ruunalle vettä ja heiniä ja tuli lopulta pirttiin lumen ympäröimänä,
valkeana kuin talvinen jänis. Nyt tuntui siltä kuin kaikki olisi
voitettu. Jertta vain ilossaan siitä, ettei hänen tarvinnut tuiskuun
lähteä, nauraa remusi ja sanoi:

-- Kaikki ne sentään nuo ihmiset osaavat tänne kuin kotiinsa ainakin!
Se on sitten ilmaa se! Tuokin navettarakennus tuossa parinkymmenen
askeleen päässä näkyy vain joskus kuin vilahtamalla.

-- Kyllähän tätä ilmaa kun lienee merelle asti, niin ihmeitä kuuluu,
sanoi Mikko vakavasti. -- Ei tätä kestä laivat eikä mikään muu kuin
kiintonainen kallio.

-- Mutta tuo kuusi se ei tyhjiä säiky, se vain veisaa vanhaa virttään,
sanoi Malla akkunasta katsoen, kun myrsky taivutti ja reutuutti sen
malanpaksuisia oksia.

-- Se ei liene ensikertalainen, se lienee iässään jo ennenkin sattunut
asiaan tuulen kanssa, sanoi Mikko turvallisesti.

-- Mutta kerran se on viimeinen päivä hänelläkin, virkkoi Malla
säälimielellä. -- Tässä matoisessa maailmassa kun kaikki kasvit,
hengelliset ja hengettömät, ovat kuoleman alamaisiksi vannoutuneet,
niin kerran se kuoleman viikate elämän langan katkaisee tuolta kuuselta
samoin kuin kaikelta muultakin.

-- Eiköhän se siinä viimeistä maailman aikaa seisone, sanoi Mikko. --
Jonkun tuhat vuotta lienee jo seisonut ja voipihan vielä toiset tuhat
vuotta seistä, ja siihen mennessä se tulee loppu maailmastakin, kun
vanhat kirjat totta puhunevat.

-- Niin... Kyllähän ne vanhat kirjat pohtinsa pitävät, mutta sitä aikaa
ja hetkeä, milloin maailma viimeisen värsynsä veisaa, ei tiedä muut
kuin taivaallinen isä yksinään, sanoi Malla huokaisten ja laskeutui
akkunan poskeen istumaan. Kun ei kukaan jatkanut puhetta, istui
Mallakin ääneti ja katseli, miten kuusi voimakkain liikkein taisteli
myrskyä vastaan.

Koko päivänä ei myrsky heikennyt, se näytti päinvastoin vaan yltyvän.
Aina kun tuimimman puuskan aikana pirtin nurkat roskivat ja koko
pirttirakennus tuntui vapisevan, tulivat talon uudet asukkaat aivan
vähäpuheisiksi pelosta. Malla ja Aunokin aina kädet ristissä
siunasivat, kun pirtin nurkat rupesivat rosahtelemaan. Mikko se
vähimmin hätäili, hän istuskeli ja veteli piippuaan. Mattikin oli
kummissaan siitä jyräkästä, ei tahtonut sylistä uskaltaa liikkua, aina
vain istui jonkun sylissä ja pyörein silmin katseli aikuisten ihmisten
meininkiä ja kuunteli ulkoa kuuluvaa jyrinää.

Mutta ilta kun kului yhtä pitkälle kuin eilenkin Mikon käydessä kuusta
kuulemassa, veti Mikko lakkinsa syvään päähänsä, nosti takkinsa
kauluksen pystyyn, puristi sitä kaulaansa visuun ja sanoi:

-- Mutta minäpä lähden oikein itseltään kuuselta kysymään, mitä se
tämmöisellä ilmalla puhuu.

Sen sanottuaan Mikko puikaisi ulos ja juoksi kuusen juurelle, jossa oli
lunta vain harmaana roskien seassa. Oksien alitse kulkeva yhäkin
tiukempi tuulivirta oli lumen vienyt sitä tietä kuin tuonutkin.

Pitkän tuokion perästä tuli Mikko lumisena takaisin ja sanoi:

-- Minä luulen kuusen puhuneen sitä, että tänä yönä lakkaa myrsky. Se
tohisee niinkuin ankarin koski, mutta se tohina on semmoista lauhkoisen
makuista ja väliin heikkenee. Se kohina ei ole niin yhtämittaista
kiinteää, miltei vinkumista, kuten illalla se vähäinen tuskin kuuluva
himinä oli. Tärisee se nytkin, kuten keppi virrassa, tuo kuusi.

-- Jospa se tuo tuisku, kun vuorokauden saa täyteen pelmutuksi,
lopettaa työnsä, mukautti Mallakin. -- Minäkin pääsisin tästä mökille,
jos tuo vielä jalka vastaisi pohjaan.

-- Viivytte siksi, kunnes alkavat hevosilla ajaa, sanoi Mikko
rauhallisesti.

-- Se lienee parasta, myönnytti Malla ja kallistui penkille pitkälleen.

       *       *       *       *       *

Huominen päivä valkeni poutaisen ja tyynen taivaan alla. Puunoksa ei
liikahtanut, ja talojen savutkin nousivat pillinä pystyyn. Aurinko
noustessaan puhalsi kerästään säteilevän valosoihdun, joka sitten
häipyi, kun aurinko itse tuli näkyviin. Kun Mikko nyt oli saanut
Aunolle navettatien lapioiduksi, meni hän kenellekään virkkamatta
kuusen juurelle, painoi kasvonsakin kuusen kylkeen ja kuunteli kauan.
Viimein hän tuli hymyillen pirttiin ja sanoi:

-- Mutta nyt ei kuusi puhu mitään eikä värise hitustakaan. Jos se nyt
ennustaa täksi päiväksi ja ehkä enemmäksikin tyyntä ja kaunista ilmaa,
niin minä rupean kuusen puheita ymmärtämään, ja meistä tuleekin hyvät
ystävykset.

-- Niin hyvät ystävykset kuin siitä isosta Jyristä, siitä hammas suussa
syntyneestä Jyristä. Kuinka kaukasukulainen se näille Aunolle ja
Jertalle lienee?

-- Minä ja Auno olemme neljännessä polvessa. Se Jyrki on ollut isän
isän isän isä, sanoi Jertta.

-- Se oli hammas suussa syntynyt, siksi oli annettu papin ristiä
Jyriksi, sen isonvihan aikuisen Jyrin muistoksi, joka on tässä pysynyt
kotonaan, vaikka muista taloista olivat kaikki menneet Horjuun. Sen
Jyrin juuri kerrotaan olleen niin hyvissä väleissä kuusen kanssa, että
se ei vahingossakaan ollut lähtenyt kalalle eikä metsälle kuuselta
kysymättä. Jos kuusessa ei kuulunut myötäisiä säveliä, -- minkälaisia
lienevät olleet ne hänen merkkisävelensä, -- niin Jyrki ei ollut
lähtenyt. Mutta sen kerrotaankin tehneen taikoja, uhrauksia. Sanotaan
joulu- ja pääsiäisyönä leikanneen vasemman kätensä nimetöntä sormea ja
siitä tiputtaneen verta tuon kuusen juurille, ja mitä kaikkea tuo
lienee tehnyt.

-- Sellaisia eväitä minulta ei tule saamaan, sanoi Mikko ylpeästi,
minkä vuoksi Mallakaan ei enää jatkanut juttujaan.

Mikko tunsi olonsa oudoksi, hän ei tiennyt mihin ryhtyä ja oli
avuttoman näköinen. Hän käveli vain akkunasta akkunaan ja katseli lumen
peittämää maisemaa ja aitojen tasalla olevia nietoksia. Muutamien
aitojen sivulla olivat nietokset tumman harmaita, kun myrsky oli
kynnöspelloista repinyt multaa ja lumen mukana vienyt nietoksiin.
Sitten hän virkkoi:

-- Olen kuin puulla päähän lyöty, en tiedä mihin asian laitaan tässä
ensiksi osannee tarttua. Rekeäkin näkyisi tarvittavan, mutta mistäpä
ottaisi, jalaksiakin tuuli heiluttaa. Ei ole länkiä, ei luokkia. Viittä
on vaivainen vailla, ei yhtä sian lihaa.

-- Tuolla riihen takana pientareella on rautapohja reki, kun vain
pajuttaa, sanoi Jertta. -- Niilon päyskä pani riiheen lyhteitä
vetäessään niin suuren kuorman, että reki meni ihan kahdeksi. Jalakset
linttasivat ihan syrjälleen. Riihen eteen se pääsi, mutta kun siinä
käännäytti hevosta, niin silloin ne pajut risahtivat. Ja Lehtoniemen
Teppana se näkyi huutokaupasta lähtiessään käärivän selkäänsä niitä
silanresuja, länkiä ja mäkivöitä ja otti luokin käteensä. Se kai toki
antaa niitä vehkeitä, jos ei iäksi, niin ensihätään lainaan.

-- No kun ne pojat kuitenkin riihet kehtasivat puida ja leikata elot!
keskeytti Malla.

-- Kehtasivathan ne toki, kun siitä oli rahan tulo, sanoi Jertta. --
Nehän olivat leikkuun ja riihien puinnin kanssa tolkussa kuin sika
loimessa ja myivät jyvät, kun oljista irti saivat. Ja mitä eivät
saaneet myydyksi, sen kätkivät niittylatoihin ja Harakkaniemelle ja
mihin kaikkeen nuo lienevät noita kaivaneet.

-- Mutta mitenhän sen reen raiskan mahtaisi löytää, sen on lumi nyt
peittänyt? kysäisi Mikko.

-- Kyllä sen löytää, sanoi Jertta. -- Se on riihestä Keskitaloon
menevän aidan vieressä Sirviölän puolella aitaa, noin pari tai
korkeintaan kolme syltä riihestä.

Sinne lähti nyt Mikko laudasta tehty lapio olallaan ja kirves kädessään
kahlailemaan ohuimpia paikkoja myöten kierrellen. Ei kestänytkään
kauan, kun hän jo toi sieltä pirttiin yhden rautapohjaisen jalaksen.
Hyväntuuleisen näköisenä hän laski sen olaitaan lattiaan ja sanoi:

-- Kalu on halpa haltijaton, sanotaan, ja niin onkin. Tuommoinen reki
joutuu rauniolle, kun pajut särkyvät.

Sen sanottuaan Mikko lähti noutamaan toista jalasta ja kun oli sen
tuonut pirttiin, niin otti kirveen käteensä ja katosi metsään.

Aunokin tuli navetasta maitokiuluineen, ja kun näki reen jalakset
lattialla, huudahti:

-- No, tuossa se on tuonoinen unesi! Mikko on huoletellut reen
puutetta, mutta tuossahan se on, ei muuta kuin sitoo kokoon. Aivanhan
noita tavaroita rupeaa satamaan kuin taivaasta.

Samassa tuli Mikkokin pirttiin, kantamus rekipajuja ja sidevitsoja
olallaan. Laskettuaan ne lattialle hän sanoi:

-- Käypäs, Jertta, tuolta navetan takaa pinon rähilöstä hakemassa
halkoja ja laita pirtti lämpiämään, jotta saadaan uunissa hautoa pajun
kauloja.

Samassa hän rupesi katselemaan jalaksia, olivatko kaplaat kiinni.
Terveethän ne olivat. Ruvetessaan laittamaan jalaksia hammaspuuhun
Mikko itsekseen sanoi: -- Siinä ei näy olleen sepipajuja, ja kun
hevonen on raskaan kuorman alla, vieläpä sulassa maassa, aisalla
vääntänyt syrjään, niin on pajuille käynyt työksi ja ne ovat
rusahtaneet. Jos olisi ollut sepipaju, niin reki olisi terve, mutta
eipä se silloin olisikaan tässä. Tämmöinen rautapohja reki olisi
kelvannut vaikka kenelle.

-- Vaikka se olisi ollut kullalla kirjailtu, niin sitä ei olisi tiennyt
kukaan, kun pojatkaan eivät neuvoneet minkäänmoisia kapineita
huutokauppamiehille, sanoi Jertta, joka halkoja uuniin työntäessään
kuuli Mikon arvelut. -- Jos ne mitä kysyivät, niin kirosivat ja
sanoivat: »Hakekaa, teillä on siihen aikaa». Huutokauppamiehet eivät
näkyneet etsivänkään, kun näkivät, että jyvät ja perunat oli hävitetty
-- he eivät uskoneet mitään muutakaan toiselle kelpaavaa tavaraa olevan
jälellä. Niinpä jäi saavikin navetan yliselle. Ei sekään niin kaiheessa
ollut, ettei olisi löytynyt jos vähänkään olisi syrjäpaikkoja
silmäillyt.

-- Siinäpä onni potkaisi meitä, sanoi Mikko hyvillään ja rupesi
roppelehtamaan rekeen pajuja. -- Mutta se on ihmeellistä, kun se tuuli
ei ole kattoja tainnut viedä mistään. Terveet näyttää olevan katot
tuolla kylällä joka talossa, ja tuolla pajuja hakiessani silmäilin
niittylatoja. Terveet näyttävät olevan katot tuollakin kyläläisten
isolla niityllä... Se etu lienee ollut siitä perjantaisesta
räntäsateesta. Se kun holvasi ne märiksi ja raskaiksi ja sitten
toissayönä oli vähän kylmännyt, niin lujia niistä näkyy tulleen.

-- Onnipa on, että niin on, sanoi Auno. -- Se ei olisikaan lantin
vahinko taloille, jos katot olisivat niittyladoilta menneet ja sitten
semmoinen lumenpaljous täyttänyt ladot.

-- Kyllä niissä lunta on sentään! Kyllä sitä ei isoa rakoa tarvitse,
josta se sellaisella ilmalla lumi pääsee, mutta moninkerroin pahempihan
olisi, jos katto puuttuisi.

Malla tuli ulkoa tunnustelemasta, jaksaako sitä lähteä kotiin, ja
sanoi:

-- Kävin tuota matkan suuntaa silmäilemässä, uskaltaisiko sitä lähteä
paatostamaan kotimökille, ja kyllähän sitä muualta menee kun lähtee,
mutta monissa nietoskohdissa se tulee nylä eteen. Niissä sitä joutuu
uimasillaan vetäytymään.

-- No elähän nyt kiirehdi, Malla, sanoi Mikko, kun tästä saadaan reki
ja minä pistäydyn tuolla kylällä, -- ehkäpä saan sieltä valjaita --
niin panemme ruunan reen eteen, ja kyllä siihen sitten rantu saadaan.
Vien perille asti.

-- Sehän tuo on sitä parempi, sanoi Malla hyvillään. -- Nämä kengät
ovatkin niin lyhytvartiset räppöset, ettei paljoa tarvitsekaan lunta
ennenkuin näihin yltä menee.

Malla näki nyt Aunon menevän navettaan ja hän lähti Aunon avuksi,
kunnes Mikko joutuisi lähtemään.

Päivä alkoi jo käydä puolen rintaan. Taivas oli ylt'yleensä hienossa
sileässä pilvenkihnassa. Aurinko näkyä ullotti kuin sumun läpi, ja koko
ilma näytti olevan hienoa untuvaa täynnä. Mikko oli saanut kylältä
hevoselleen valjaat ja kopperehti sitä kiireimmän kautta valjaisiin.
Malla tuli Aunon saattamana reen luokse ja istui rekeen. Mikkokin sai
ohjakset suoriksi, ohjasi hevosen tielle, istahti reen laidalle ja
sanoi:

-- Nyt näkyy ilma muuttuvan. Saattaa käydä niinkin, että tämä lumi
sulaa vielä pois. Pitää minunkin ruveta liikkumaan hevosella, jotta
saadaan ne elämisen vähät sieltä autiosta mökistä kotiin ja puitakin
kotiin. Ken tietää, jos vielä pitkäkin kelirikko tulee.

-- Eihän sitä tiedä. Eihän sitä tiedä muuta kuin sen minkä näkee, sanoi
Malla. -- Tässä Mäkelässä ja ylipäätään koko kylällä ei kelirikko saa
suurta kummaa, kun on niityt likellä ja kovat maat puumetsiin.

-- Saahan sitä kyllä sulallakin siksi että aikaan tulee, mutta
lumikelihän se parempi olisi kun ei ole niitä kärryteitä, sanoi Mikko,
kaivoi tupakkaneuvot taskustaan, sytytti piippunsa ja rauhallisena
veteli piippuaan ruunan kävellä kupsutellessa melkein polveen yltävässä
lumessa.

Pitkän äänettömyyden perästä Malla sanoi:

-- Minä sitä en oikein usko, että tämä lumi tänä syksynä enää sulaa
kaikki, kun tässä metsän sisässäkin, johon ei tuuli ole tuonut eikä
tästä vienyt, on melkein hevosella polveen.

-- Elähän sano, virkkoi Mikko katsellen taivaalle. -- Vettä tuntuu jo
vihmovan, puoleltapäivin näkyy lientyvän satamaan: ei näy aurinkoakaan
enää, ja koko ilma on niin raskaan näköinen. Kun näin tuuman takeesta
aloittaa sateen, niin sitä saattaa kestää kauankin, ja heti se
tuommoiseen hätylumeen toki tehoaakin, kun alla on sitäpaitsi vielä
sula ja kesän jäleltä lämmin maa. Jos rupeaa etelästä raskaasti
tuulemaan ja satamaan, niin siinä lumi joutuu kahden tulen väliin. Nyt
on toista kuin keväällä. Keväällä on lumen alla kylmä, routainen maa,
joka ei anna pienintäkään apua lumen sulamiselle altapäin. Sulamisen
täytyy tapahtua yksinomaan päältäpäin.

-- Mutta silloin on päivä pitempi ja auringon paiste voimakkaampi.

-- Auringonpaisteella se ei nyt sula, vaan se sulaa vesisateella ja
etelätuulella. Jos vettä rupeaa oikein lätisten satamaan, niin saatte
nähdä, että tulevana pyhänä ollaan sulajalassa.

-- Niin. Ihmeellisethän ne ovat Luojan työt. No nythän sitä päästään
kotimökille ihan tuossa tulleessa paikassa. Tuossa tuon kuusen takana
tienmutkassa on jo peltotilkun veräjä.

-- Eihän sinne kovin pitkältä enää liene. Niinhän tämä päästiin kuin
nauramalla, kun hevonen saatiin eteen. Mutta totta tosiaan, nythän
rupeaa satamaan ihan uskolla, sanoi Mikko, kun rupesi suuria vesiä
tulla lopistamaan alas ja taivas synkistyi mustaan, raskaaseen pilveen.




Kolmas luku.


Nyt oli sunnuntai. Ilma oli kaunis ja lämmin kuin elokuussa, lunta
näkyi vain aitojen sivuilla katkonaisia riutuvia kappaleita. Viikko oli
asuttu Mäkelässä. Mäkelä oli sillä viikolla paljon muuttunut. Pirtissä
entisten orsien sijalla oli uudet sileiksi höylätyt orret. Oviseinä oli
lujasti paikattu uusilla hirsillä, rosoinen, musta uuni oli rapattu
sileäksi ja valkaistu ihan liinavalkeaksi, tuohilla ja päreillä
paikattujen akkunaruutujen sijalla oli uudet kirkkaiksi puhdistetut
ruudut, olipa peräseinässä, pöydän kohdalla olevassa akkunassa
saranoilla aukeavakin osa, josta oli tarkoituksena talvellakin saada
puhdasta ilmaa, kun ilma alkaisi tuntua pilaantuneelta. Pöydällä oli
Kivelästä tuotu kirjavasu, jossa oli Nordborgin postilla, Wegeliuksen
postilla, Uskonharjoitus ja paljon muita pienempiä uskonnollisia
kirjoja.

Auno aukaisi akkunan. Kun hän näki Keskitalon lehmien olevan ulkona
kimmoissaan laukkailemassa sadan askeleen päässä olevan raja-aidan
toisella puolen, jätti hän Matin siihen aukiolevan akkunan puoliskon
kohdalle penkille seisomaan ja katsomaan lehmien hommia. Matti ne heti
huomasikin, alkoi sormillaan osoitella ja hoki: »Oo, oo, oo».

Auno otti nyt Nordborgin postillan ja rupesi lukemaan sen päivän
saarnaa.

Keskitalon härkä oli ruvennut puskemaan ja kuopimaan aitavierellä
olevaa nietosta, niin että suuret nätälumikokkareet sinkoilivat
korkealle ilmaan. Sen huomasi Matti ja alkoi iloissaan hyppien nauraa
rähistä ja sormillaan osoitellen hokea: »Oo, oo, oo». Huomatessaan,
että Auno halusi lukea, siirtyi Mikko nyt Matin luokse varomaan poikaa,
ettei tämä innoissaan hoipertuisi penkiltä alas.

Auno oli lukenut sen saarnan loppuun ja selaillessaan lehtiä sanoi: --
Kyllä se tuo Nordborg on tarkalleen ja vaikeimpienkin elämäntapausten
kautta osannut viitata tien iankaikkiseen elämään, kun ihminen vaan
seuraisi sitä rataa. -- Sen sanottuaan hän pyhällä kunnioituksella
painoi kiinni kirjansa, laski sen kirjavasuun, otti sieltä pienen
laulukirjan, josta heleällä äänellään lauloi: »Tie Jeesus on ja ovi
totta».

Kun Auno oli virtensä lopettanut ja katseli toista mieleistään, moukasi
korviin avoimesta akkunasta kirkonkellon laimea ääni. Auno heitti
kirjansa käsistään, kääntyi katsomaan kirkolle päin ja sanoi:

-- Nytkö ne jo kirkosta soittavat pois, vaikka kello on vasta
kaksitoista... Mitähän ilmaa se nyt tietää, kun niin selvästi kuuluu
kirkonkellojen ääni?

-- Olisiko tuulenhenki siellä, vai tietäisikö tuulta sinnepäin. Ja
mikäpäs kumma sen tuosta viiden kilometrin päästä on kuuluessa näin
kauniilla ilmalla!

-- Kyllä minä muistan entisestään, että ei se aina kuulu yhtä hyvästi,
olkoon vaikka miten kaunis ilma, tuuliko häntä sitten pidättänee vai
muu luonnon vaikutus, sanoi Auno yhä katsellen pyhällä kunnioituksella
Salmenniemen kirkkoa ja alla olevaan pelityyneen Salmijärven pintaan
kuvastuvaa kymmenen sylen korkuisen, vaaleankeltaiseksi maalatun
kellotornin kuvaa.

Pienen väliajan perästä rupesi selvässä tahdissa soimaan kumpainenkin
kello.

Lumoavalta tuntui tuo avonaisesta akkunasta sisälle tunkeutuva
kirkonkellojen harras, tahdikas pyhä hyminä. Se tuntui ihanalta
juhlavirreltä pirtissä. Äänettöminä sitä kuunneltiin. Mattikin oli
laskeutunut penkille istumaan. Nojautuen äitinsä helmaa vasten hän
siinä raukeana loilotti ja silmät vierähtelivät uneen.

Kun kirkonkellot olivat lakanneet soimasta, tuntui kuin juhlamenot
olisivat loppuneet. Mikkokin sytytti piippunsa ja kynkkämäksillään
pöytää vasten alkoi sitä verkalleen vedellä, nähtävästi vain aikansa
kuluksi eikä varsinaisesta tupakan halusta.

Auno katseli Mikkoa ja näkyi hakevan sanoja, millä aloittaisi puheen.
Viimein hän hieman alakuloisesti sanoi:

-- Minkätähden sinä, Mikko, olet yhä niin hallanpanneen näköinen? En
koko täällä olomme aikana ole sinussa huomannut entistä iloista
reippautta. Mikä se sitten sinulla on vaivana; eihän nyt mitään syytä
maalliseen suruun ole.

-- Kyllä minä tunnen itsekin, että minulla on jokin painajainen
niskassa. Minun unenikin ovat niin katkonaisia ja aina kun herään,
tulee mieleen se Kivelässä nähty ilkeä uni. Ja sitä ilkeämmäksi tekee
mielen, kun toissa perjantaina astuessani tähän pirttiin huomasin tämän
samaksi huoneeksi, jonka unessani olin nähnyt -- nyt muistan, että
sitten jouduin käräjäpaikalle, jonne ilkeät olennot kuljettivat minut.

-- Lienee tuo toki niin, että unet ovat öitä myöten, näkijä unen
jälessä. Ei toki kaikkivaltias suuri Jumala salline sen unen meille
ennustaa mitään pahaa... Vai sellainen painajainen sinua painaa! Olen
luullut, että sinua tuskastuttaa velkataakka, kun on viisituhatta
markkaa velkaa.

-- Se velka minua ei paina. Kun meillä näkyy olevan vankka hevonen,
niin minä aion talveksi lähteä hevosella pohjolan savottoihin. Tässä
keliä odotellessa laitan sinulle talven tarpeet, laitan reet kuntoon,
jotta kelin tultua olen valmis lähtemään. Kun terveenä lienen, niin
tyhjin käsin en palaa.

-- Se on oikein että sinne lähdet. Minä täällä kotona koetan parastani
olla tarkkana ja kaikessa kotiinpäin. Mutta koeta nyt Jumalan avulla
vieroittaa mielestäsi se kamala unesi. Vaikka se ennustaisi pahaakin,
niin eihän siitä muuten kuin kohti käymällä sivu pääse. Jumalan avulla
voitamme kaikki, ja sitä paitsi pääsithän sinä sentään sen kamalan
tasangon yli lopulta. Jumalahan voi ihmeellisesti pelastaa pahastakin.

-- Eiköpähän tuo ajan pitkään kulumalla mene ja katoa, mutta vedellä
pesten se ei lähde. Olen äitivainaaltani perinyt sen tavan, se se aina
tunsi ruumiissaan ja näki unissaan niitä ennustuksia. Se on minullakin
ikäänkuin jokin näkymätön henkiolento olisi aina mukana ennustamassa,
välistä ihan vähäpätöisiäkin asioita. Jos lähden vaikka kuinka
mieluisella ilmalla metsälle tahi kalalle ja jos se tulee menemään
tyhjään, niin lähtiessä käy enne, että sieltä ei mitään saa. Se enne on
niin voimakas, että tekee mielen tylsäksi ja vastahakoiseksi ja tuntuu
kuin vetäisi jalkoja toisaalle. Mutta kun on ilma mieluinen, niin ei
malta olla lähtemättä. Enne ei kuitenkaan sillä eroa, vaan seuraa
mukana katkeamatta muistuttamassa, että tältä retkeltä ei mitään saada.
Ja kun ensimäisen linnun tai muun otuksen nähtyään rupeaa sitä
väijymään ampuakseen, niin näkee, että enne puhui totta. Ei usko
kuitenkaan vielä, vaan lähtee etsimään toista otusta, mutta sen saannin
käy samalla tavalla kuin ensimäisenkin. Ja samalla tavalla on
viimeisenkin saanti, ja vasta kotiin tultua harmimielellä näkee, että
se enne puhui totta. Kurjemmin vielä käy kalalle lähtiessä. Jos on
kaunis ilta, niin eipä malta olla lähtemättä heittämään verkkoja
järveen. Mutta jos tuntee enteen vastustavan, niin huomenna verkkoja
kokiessa näkee, mitä enne tiesi. Joko on yöllä syntynyt myrsky ja
repinyt ja kaikenlaiseen roskaan sekoittanut verkot tai kalat ovat
tienneet myrskyn tulon ja sentähden menneet jo ennakolta syvyyksiin,
joten verkot jäivät tyhjiksi. Mutta vaikka sen enteen tunteekin
metsälle tai kalalle lähtiessä, ei sitä tule totelleeksi, sitä lähtee
vain koettamaan.

-- Mitäs sitä silloin tuntee, kun lähtee pyyntiretkelle, jolta saa.

--- Ei tunnu mitään salaista, on mieli keveä ja kiire lähtemään ja jo
ensimäisen otuksen vilahtaessa näkee, että nyt on onni myötäinen.
Koiran edestä lintu rymähtää lentoon, lehahtaa oksalle tahi puun
latvaan, josta ei muuta kuin ojentaa alas. Jänis saattaa koiraa
säikähtäneenä laukata vastaan. Sattuupa niinkin, että kun kotiin
palatessa istahtaa mättäälle huoahtamaan matkan väsymyksestä, niin
metso lentää touhottaa metsän yli ja istuutuu likimmän kuusen latvaan,
mutta silloin se ei kerkiä laskea siipiään lukkoon ennenkuin luoti on
sen lävistänyt. Hieman vielä ylivoimaa vastaan taisteltuaan se sortuu
rymisten maahan. Samoin on laita kalastaessakin. Kun järvi on
antotuulella, niin kietoutuu suuria kaloja verkkoihin, niin suuria,
ettei niiden nokka ole ollenkaan sopinut verkon silmään, vaan ne ovat
myllertäneet verkon ympärilleen tai saaneet leukaviiksiinsä niin
lujaan, etteivät ole itse saaneet itseään selvitellyksi irti.

-- Se on kummallista. Sellaisesta en ole ikänä kuullut puhuttavan.
Kumma ettet sinäkään jo ennen ole siitä puhunut.

-- Ei ole tullut puheeksi ja tuskinpa nytkään olisi tullut, jollei tuon
unijuttu olisi tuonut sitä mieleen, sanoi Mikko ja rupesi kirjaillusta
nahkaisesta kukkarostaan täyttämään piippuaan.

Kun päiväkin oli jo kallistunut illan korvalle, niin otti Auno
helmaansa vasten nukkuvan Matin varovasti syliinsä ja kantoi kätkyeen
ja katsoi, heräsikö poika kätkyeen laskettaessa. Mutta ei ollut
herännyt. Auno poistui mennäkseen navettaan hoitamaan elukoita ja
mennessään itsekseen sanoi:

-- Sen Jertan aikapa kuluu kylässä. Aamiaiselta lähti eikä vieläkään
näy tulevaksi. Huima raukka hänkin vielä.




Neljäs luku.


Neljä kuukautta oli Mikko hevosineen ollut pohjolan tukkityössä, kun
Auno sai postista kirjoihin viedyn kirjeen, josta kotiin kävellessään
luki:

»Hyvä, aina muistossani pysyvä Aunoni. Kuulepas, kun minulla on täällä
kypsymässä uusi ajatus. Kirjeessäni lupasin, kuten muistat, tässä
huhtikuussa tulla hevosineni kotiin tekemään kesää varten
välttämättömimpiä tehtäviä. Mutta nyt tulee täällä kevätuiton aikana
luultavasti olemaan korkeat palkat, ja senvuoksi meinaan jäädä tänne.
Hevoseni saan sijoitetuksi erään pienen talon hyvään hakaan sillä
urakalla, että ne sillä tekevät vähäiset kevättyönsä. Sovi sinä
aikanaan Aholan könnien kanssa, että ne hevosineen ja kaikkine
kesäajokaluineen tekevät sinulle kevätkylvöt. Lupaa niille palkkaa niin
paljon kuin ne tahtovat. Ne eivät kyllä ole työssään hyvin kiireisiä ja
siitä syystäpä niitä könneiksi sanotaankin, mutta ne tekevät työn
tolkusti ja sepä se onkin pääasia. Tässä lähetän kolmesataa markkaa
niitä asioita varten. Mutta jos luulet niitten käyvän vähäksi, niin
kirjoita minulle entisellä osoitteella, niin lähetän lisää. Eihän sitä
merta pisaroitta soudeta. Eihän se vähä riitä, kun on siemenet suurin
osa ostossa ja työ teetettävä vieraalla. Mutta kyllä täällä raha
riittää. Kuten sanoin, olen täällä kevätuiton ajan ja sitten
viimeistään heinäkuun alussa ratsastan selkähevosella kotiin. Jään
odottamaan sinulta taas uusia tietoja. Oma aina muistava Mikkosi.»

Auno ilosta loistavin kasvoin pani rahat takaisin kirjekuoreen, kätki
sen sitten poveensa ja melkein juosten lähti mennä hynttyyttämään
kotiin päin. Kotimatkallaan hän poikkesi Aholaan, jossa teki isännän ja
tämän kolmen leveähartiaisen pojan kanssa toukojenteko-urakan. Nyt asia
oli sitä myöten valmis. Ilosta leimuten tuli Auno kotiin ja portilla jo
tullessaan huudahti porrasten eteen havunlehviä laittelevalle Jertalle:

-- Isä ei tulekaan kotiin ennenkuin kesällä. Me saamme täällä isännöidä
omin päimme, mutta onha rahaa. Kolme ihan rotisevaa satamarkkasta sain.

-- Onpa sitten rahaa, vaikka köyttä tekisi, kun ei tee pitkältä eikä
paksua, sanoi Jertta iloisesti ja meni Aunon jälessä pirttiin
katsomaan, kuinka komeat ne rotisevat satamarkkaset olivat.

       *       *       *       *       *

Aholan miehet olivat tehneet kevätkylvöt oikeana aikana ja
kasvuhaluisen näköisinä nousivatkin oraat ja perunantaimet maasta.
Aholan miehet olivat korjailleet niittyjenkin aidat sillä urakalla,
että saivat niittää yhden latoalan niittyä. Hyvin mielissään kasvoi
heinä niityssäkin ja mielissään sitä luonnon työtä katseli Auno,
povessa polttava kysymys: milloin isä kotiutuu laittamaan viikatteita
ja haravia kuntoon. Päivä päivältä se kysymys tiukkeni, ja kun juhannus
alkoi lähetä, alkoi silmät lakkaamatta kiintyä sille tien suunnalle,
mistä tiesi Mikon ruunan selässä ajaen tulla hypittelevän kotiin.

Juhannus oli nyt kolmen päivän takana, kun postitoimistosta tuli
ilmoituskortti, että siellä on kirjoihinviety kirje. Anna löi käsiään
yhteen ja huudahti:

-- Herra Jumala! Kyllä ei isä tule vieläkään kotiin. Sen sanottuaan hän
suki pyhävaatteita ylleen ja otti voileivän käteensä, kun ei ollut
vielä syönyt päivällistä, ja lähti juosta huristamaan postitoimistolle
päin. Väliin hän aina haukkasi voileivästään, povessa katkeamaton
pelko, että kyllä se ei isä tule koko kesänä, ja onko tervekään. Kun
Auno sai postitoimistossa kuitatuksi ja hänelle annettiin kirje, jossa
näkyi Mikon käsiala, sykähti hänen sydämensä omituisesti. Hän syöksähti
ulos, lähti juoksujalassa kotiin päin ja raposteli käsillään kirjeen
auki. Tiepuolessa oli aikoinaan maantien ojasta vyörytetty kivi. Sille
istui nyt Auno ja veti kirjeen sisukset helmaansa. Kirjeen sisään oli
nytkin taitettu kolme puhtaudesta kumaltelevaa satamarkkasta. Ne Auno
jätti helmaansa ja alkoi lukea:

»-- Rakas Aunoni. Nyt minä tämän kirjeen kautta lähestyn sinua
vaivaisena syntisenä tunnustaakseni, että olen syönyt sanani
kotiintulosta. Kuulehan sentään. Tänä kesänä on Lapin perillä
valtakunnan rajan aukaisu. Nimismiehelle on tullut sen työn teettorahat
ja määräys, että sen pitää hankkia työmiehet, mutta kun se työmaa on
niin kaukana ihmisistä, ei kukaan hyvänpäivän lapsi sinne uskalla
lähteä.

Eilen tuli nimismies tänne meidän savottaamme ja sanoi: »Eikö täällä
olisi niin vaivoja pelkäämättömiä miehiä, että sinne lähtisivät?»

Kun kuulimme, että se raja kulkee katkoen tänne Suomeen juoksevien
jokien latvoja, joten ruokia saa venheillä jokia myöten aivan rajalle
asti, niin meistä viisi miestä lupautui viidentoista markan
päiväpalkalla lähtemään. Sillä ei ole onnea, jolla ei ole kovaa
sydäntä. Nyt ei auta muu, enkä osaa sinulle antaa muuta neuvoa, kuin
että korjautat sepällä viikatteet ja Jertan kanssa tehdä nykerrät
heinää, minkä jaksat. Ne alat, joita ette jaksa itse tehdä, teetä
osaheinällä, kyllä silläkin lailla heiniä karttuu meidän karjalle. Elot
koeta aikanaan saada leikatuksi ja kootuksi kykäisiin. Eloja puimaan
tulen minä, puinnista ei tarvitse huolehtia. Lähetän tässä kolmesataa
markkaa sitä varten, että niillä suoritat leikkuumiesten palkat ynnä
muut, mitä tarvitset.

Kirjoittaa et minulle osaa. Se rajan aukaisutyö alkaa heinäkuun
ensimäisenä päivänä ja lähdemme täältä nimismiehen kotoa juhannuksena.
Tänä kesänä emme saa tietoa toisistamme, mutta meitä yhdistäköön tieto,
että syksyllä tapaamme toisemme yhtä onnellisina ja elämänhaluisina
kuin ennenkin. Oma aina muistava Mikkosi.»

Auno kokosi helmastaan rahat, pani ne kirjeen sisään ja kätki poveensa.
Sitten vasta hän huomasi, että kyyneleet olivat kihahtaneet hänen
silmiensä nurkkiin. Hän otti taskustaan nenäliinansa ja pyyhki
silmäinsä aluksia, pyyhkäisi yleensäkin kasvojaan ja sanoi:

-- No, Jumalan avulla!

Alakuloisena tuli nyt Auno kotiin. Oli kuin kotikaan ei oikein kodilta
tuntuisi. Hetken kädet helmassa istuttuaan ja Jertan kanssa puheltuaan
pääsivät ajatukset vähän irti kirjeen sisällyksestä. Auno meni aittaan,
otti sieltä viikatekimpun olalleen ja lähti seppälään. Sieltä tultuaan
tutki haravat, olisiko niissäkin korjaamista, jotta nekin veisi
aikanaan Aholaan korjattavaksi. Ne olivatkin hyvässä kunnossa.

Juhannuksesta oli kulunut viikko, kun kylältä kävi sanoma, että siellä
pyhältä lähdetään heinäniitylle. -- Mekään emme tahdo olla viimeisiä,
sanoi Auno. -- Me laitamme jo lauantaina viikatteet varsiin ja haravat
tikaportaaseen ja maanantaiaamuna ennen kukon heräämistä olemme tuolla
alangolla heilumassa.

Niinpä olivatkin Auno ja Jertta maanantaiaamuna ennen auringonnousua
alangolla paitahihaisillaan heilumassa viikatteineen, keveät
pumpulihameet yllään ja tukat käärittyinä niskaan pienelle nyttyrälle.
Mutta kohta veräjän taa ilmestyi nuori lihavanpuoleinen, terveen
näköinen miehen vöntsäke, joka aitaan nojaten hetken katseli niittäjiä.
Mutta kun niittäjät eivät olleet siitä tietävinään, vaan jatkoivat
työtään, hyppäsi mies aidan yli, tulla vökelti Jertan luo ja sanoi
iloisesti:

-- Sitä ei kuin niittää huiskitaan.

-- Niinhän tässä on huono meininki, sanoi Jertta ja rupesi liippaamaan
viikatettaan.

-- Enkö minä saisi neidin sijasta ruveta niittämään. Neiti poimeksisi
minulle marjoja. Näkyvät mustikkain kyljet jo ruskehtuvan ja kohta ne
lakatkin alkavat joutua.

-- Ei passaa pastihuivi köyhän tytön päähän, sanoi Jertta iloisesti ja
rupesi niittämään.

Mies tarttui Jertan viikatteeseen ja sanoi ystävällisesti:

-- Annahan kuitenkin, minä koetan sinun viikatettasi. -- Sitten hän
hujautti muutamia kertoja ja sanoi:

-- Hyvä viikate. Onko tuolla aukealla kiviä?

-- Ei ole. Tuolla metsän laidalla on joku, mutta se on niin suuri, että
siihen ei pöljäkään lyö viikatettaan.

Sen kuultuaan mies nakkasi harmaan lättälakkinsa maahan ja lähti noin
viidenkymmenen sylen päässä edessään olevan ladon editse laistansa
painamaan. Mentyään parisataa askelta ladon ohitse kääntyi hän
takaisin.

Nähtyään sen Auno iloisesti nauraen sanoi:

-- Tuostako se Jumala meille niittäjän viskasi?

-- Pudotti kuin pilvestä, ja kyllä tuo vaan sitä näkyy saattavan tehdä.

-- Kyllä, sanoi Auno, mutta ei ollut sen paremmin siitä niittäjästä
tietäkseen, niitteli vain järjestään.

Mies saapui Jertan luokse, paitansa hihalla pyyhkäisi hikeä otsastaan,
katsahti siten jälelleen, missä näkyi jo kolmen sylen levyinen suora
uoma, jonka keskellä oli valtainen aalto katkennutta heinää. Sitten hän
tarjosi viikatteen Jertalle ja sanoi: -- Hyvä viikate... Mutta eikös se
siltä näytä, että tämmöisen pojan matkaan saattaisit lähteä
keittäjäksi?

-- Ei passaa kaikki jauhot talkkunaksi, sanoi Jertta nauraen ja
liippaili viikatettaan.

Auno tuli nyt Jertan ja miehen luo ja sanoi:

-- Mistä ja kuka ja mihin olette matkalla?

-- Olenpahan tuolta Sankarilahden kylältä. Olen tuon Toivolan nuoren
emännän veli. Ne pääsiäisen aikana kulkivat siellä kylillä ja sanoivat,
että jos minä tulisin kesällä niittämään, niin arvelin käydä heille
hosumassa.

-- Mutta kun meillä ei toden teolla ole miestä minkäänlaista, niin
etköhän rupea meille niittämään.

-- No eihän tuota minulla ole pestiä Toivolastakaan eikä aivan varmaa
lupaakaan, sanoi mies. Sitten hän tekeytyi leikillisen näköiseksi ja
sanoi:

-- Kyllä te saisitte minun vanhemman veljeni niittäjäksenne, mutta
siitä ei olisi tämän neidin kanssa ajan ratoksi käsertelijäksi, sillä
on eukko ja kolme lapsen sommeloa.

-- Käsertelyn vuoksi me täällä kyllä tullaan toimeen, mutta muuten.
Etkö todellakin rupea niittämään? Palkkasi maksetaan puhtaana rahana,
vaikka joka ilta.

Mies punalti päätään, viskasi lakkinsa maahan ikäänkuin vihassa ja
sanoi:

-- No, samapa on! Mutta sinä, neitikäinen, kun heitetään leikki pois,
niin saat hankkia haravan avuksesi. Jos niittynne eivät liene hyvin
kivisiä, niin minä takaan, ettet tarvitse viikatetta tänä kesänä etkä
jouda kauas marjailemaankaan.

Sen sanottuaan hän lähti äskeisen laisiinsa sivua painamaan. Vihaisesti
äänsi viikate sakean heinän juuressa ja vankka suora aalto rupesi
syntymään jälelle.

Auno lähti kotiin lypsämään lehmiä ja sanoi Jertalle:

-- Lähde sinä keittämään kahvia, keitäkin rikeneen ja tuo tänne tuolle
niittäjälle. Minä en tänne enää jouda tulemaan, laitan siellä
aamiaista, kun ensin saan lehmät ohjatuksi metsään.

Jertta luuli nopeasti keittäneensä kahvin, mutta kun hän kahvineen tuli
niitylle, niin kuusi verestä heinäaaltoa oli sillaikaa ilmaantunut ja
koko latoala näytti olevan kannikkaina.

Jertta levitti nyt ladon lattialle oven eteen valkoisen liinan, jonka
päälle laittoi kahviastiat ja kutsui niittäjän kahville.

Niittäjällä oli hartiat märkinä, vesiliko paita lätkötti kiinni
hartioissa, kun hän käveli ladon luo. Mutta ei hän siitä hartiainsa
märkyydestä ollut tietävinään mitään, otsastaan pyyhkäisi vain hikeä
paitansa hihalla ja istahti ladon kynnykselle ruveten ryyppimään.
Tyhjän kuppinsa laskettuaan liinalle hän sanoi:

-- Kylläpä siinä on entinen hyvä makunsa kuin jättiläisen tervassa.

-- Mikä sinun on nimesi? Emmehän me sitäkään vielä tiedä, virkkoi
Jertta ystävällisesti.

-- Saathan sinä panna minulle nimen mielesi mukaan. Pane kultaiseksesi
tahi vaskiseksesi, sanoi vieras terävästi silmiin katsoen ja nauraen.

-- Ei, vaan miksikä muut sinua kutsuvat?

-- Enimmältä osalta olen kuullut sanottavan minua Juhaniksi, mutta äiti
minua piennä poikasena kutsui Junnuksi.

-- Se on sitten kuten Kerilän emännällä. Se kun oli kuullut Junnuaan
sanottavan Juhaniksi tai Jussiksi, niin oli virkkanut:

-- Jänis on Jussi, myllyssä pussi, meidän Junnu on Junnu.

Kun Juhani oli kolmannen kuppinsa tyhjentänyt, hyppäsi hän
tasakäpälässä seisoalleen ja sanoi:

-- Sinä moinen myllyn pussi, laita harava heilumaan, että heinät
joutuvat luo'olle, toisia alkaa kaatua kuin tuskassa. -- Sen sanottuaan
hän lähti pitkin askelin mennä vötkimään viikatteensa luo.

Pitkän tuokion perästä tuli Auno niitylle. Nähtyään, että latoalasta
oli vain laitaa pieni kaistale niittämättä, meni hän niittäjän luo ja
sanoi ihastuneena:

-- Täällähän heinikko kaatuu ihan kuin taikavoimalla.

-- Hetihän se näkyy kaatuvan, mikä juuresta poikki joutuu, sanoi Juhani
leikillisesti ja pitkillä käsillään hartiainsa voimasta hujautteli
leveätä laistiaan.

-- Mutta nyt lähdetään kuitenkin taloon aamiaiselle.

-- Niityllähän sitä on heinäaikana lysti syödä.

-- No lähdetäänhän tällä kerralla taloon, kun siellä olen laittanut jo
ruuat pöydälle ja kun ette ole vielä käyneet koko talon katoksissa.

-- No lähdetään sitten, sanoi Juhani, nakkasi viikatteensa ja liippansa
mättäälle ja lähti Aunon jäljessä raskain askelin astua junttailemaan.

Edellä kävelevä Auno huusi loittona olevalle Jertalle:

-- Jertta, arvaapa mihinkä me menemme!

-- Hän pysyköön täällä, hänellä on urkkona saada heinät luo'olle
ennenkuin annetaan murenaakaan ruokaa, sanoi Juhani siksi kovalla
äänellä, että Jerttakin sen kuuli.

-- Katsotaanpa, eikö siinä urakassa ole välipuheita! sanoi Jertta
nakaten haravansa käsistään ja lähti juosten mennä huurottamaan kotiin.

Auno siinä Juhanin edellä kävellessään puheli:

-- Jos tuota menoa ruvennee niitto menemään ja tätä ilmaa piisannee,
niin meillä ei heinäntekoa riitä kovinkaan moneksi viikoksi.

-- Kyllä minä sen sanon, virkkoi Juhani -- että kun menette Jertan
kanssa urakkaan, että hoidatte heinät, jotta minä saan vain niittää ja
niittää, ja jos niittynne eivät liene kovin kiviset, niin summassa
sanon, että teillä ei ole niin paljon niittyä, että kolmen viikon
perästä ei olisi joka ikinen karva poikki.

-- Ei niissä kivet haittaa.

-- Mutta onhan teillä noita vaaranrinneniittyjäkin. Mikä niistä olisi
kivet viennyt?

-- Ne entiset vanhat miehet kun ovat raivanneet niittyä, niin ne eivät
ole raivanneet ainoastaan metsää vaan kivetkin. Niillä oli mukana
hirveän suuret teräsmoukarit, joilla jylmäsivät kivet murskaksi ja
ajoivat maaemään. Ainoastaan semmoinen louhi, joka ei lainkaan peity
heinikkoon, sai jäädä paikoilleen, mutta siihenhän ei toki hupsukaan
lyö viikatettaan. Heinän juuresta, sen minä takaan, ei löydy
viikatteeseen yltävää kiveä, vaikka olenkin kolme kesää ollut niitä
näkemättä.

-- Eipähän ne sienien tavalla kasvane, kun ne kerran ovat hävitetyt,
sanoi Juhani tyytyväisesti.

Pirtin pöydällä oli pöydänpään puolessa kukkurillinen juustomalja,
piimähaarikka, kukkurilautanen hohtavaa kesävoita ja kolme paksua
leipää päällekkäin. Pirttiin tultua Auno kädellään viitaten sanoi: --
Menehän sinä -- sanon sinua sinuksi -- tuonne isännän paikalle syömään,
siihen ei toista isäntää ilmesty ennen syksyä.

Auno ja Jertta asettuivat toiseen päähän pöytää vastakkain. Matti pääsi
äitinsä syliin.

-- Kylläpä tämä näyttää nololta, heinäaikana syödä yksinään, sanoi
Juhani tuokion kuluttua. -- Ennenhän tuota ruokapaikan ympärillä
heinäaikana kihisi ihmisiä kuin muurahaisia. Tekin siellä erillänne
kuin eriuskolaiset Karjalassa.

-- Kyllähän sen sentään tämän toimituksen saattaa tehdä yksinäänkin,
sanoi Auno. -- Kolme kesää ja enimmät osat talviakin olen saanut syödä
yksinäni ja sama kohtalo olisi nytkin, jos ei olisi tämä talo joutunut
käsiimme.

-- Kyllähän se ruoka maistaa yksinäänkin, sanoi Juhani lauhkeasti. --
Kun hän tunsi, ettei Auno ottanut leikin kannalta hänen sanaansa, ei
hän jatkanut puhetta.

Kun Juhani oli päässyt syömästä, kantoi Auno pöydänpäähän suuren tyynyn
ja sanoi: -- Tässä on päänalusta levätäksesi. Me lähdemme Jertan ja
Matin kanssa haravoimaan.

-- En uskalla tänne jäädä yksin, kun te menette pois. Minä pelkään,
että minut uni pettää. Olin jo eilen aikeessa tulla tänne Toivolaan,
mutta satuin tuolla tullessani tanssikemuihin. Kun siellä meni yö
silmää ummistamatta, niin pelkään, että uni rupeaa velkaansa perimään.
Lähden sinne niitylle ja nukahdan siellä, ja jos en ala jonkun
viidentoista tai korkeintaan kahdenkymmenen minuutin perästä konkoa
pystyyn, niin käykää potkaisemassa.

Niitylle tultuaan Juhani meni viikatteensa luo, köllistyi mättään
kupeelle, pani lakkinsa silmilleen ja heittäytyi mitään
ajattelemattomaksi, jotta uni tulisi pikemmin. Samassa rupesivatkin
leveät hartiat nytjähtelemään hengityksen mukaan.

Oli kulunut aikaa ainakin puolentoista tunnin verran, kun haravoiminen
oli lopulla.

-- Minä lähden kiehauttamaan kahvia ja tuon sen tänne, sanoi Auno
Jertalle. -- Annamme niittäjän nukkua ja herätämme vasta kahville. Se
kun on viime yön valvonut, niin nukkukoon nyt sen sijaan, kylläpä hän
sen saattaa korvata sitten kun on hyväksi levännyt.

Oli kuin Juhani olisi kuullut sen puheen. Hän kimposi pystyyn ihan kuin
säikähtynyt, hieraisi kaksin käsin silmiään, tillisteli taivaalle, taas
hieraisi silmiään, tiiristeli aurinkoa ja viimein sanoi:

-- Aurinkohan on kiertänyt senkin seitsemän sormihaaraa ja ette
herättäneet. -- Hän punalti päätään, hieraisi vielä silmiään ja
vihaisesti koppasi mättäältä liippansa ja viikatteensa.

-- Kuulimme sinun yön valvoneen, niin annoimme nukahtaa pitempään.
Kyllä nyt on vielä päivää heiluakin, ei ole hetikään puolessa, sanoi
Auno ystävällisesti ja lähti kahvinkeittoon.

Kun Auno toi kahvia niitylle ja hoihkasi Juhania tulemaan latoon
kahville, oli Juhani sen alan viimeistä metsän väliin pujottautuvaa
lahdeketta niittämässä. Hän ei lähtenyt ennenkuin sai sen niitetyksi.
Sitten hän viikate olallaan tuli ladon luo ja sanoi:

-- Tuostako sitä järjestään niitetään? Se tämän alan osa taitaa olla
niitetty.

-- Siitä sitä niitetään, sanoi Auno, -- eikä siinä aivan paikalla laita
vastaakaan. Tässä aituuksessa on yhdeksän alaa yhteen rautaan ja
melkein kaikki laajempia kun tämä.

-- Ei ole kaikki isompia, sanoi Jertta. -- Sukastin ala, Suoperän ala
ja Pörönperän ala ovat paljon pienempiä kun tämä.

-- Niin, mutta siitä edestäpä tuo isonaukean ala on melkein kaksi
vertaa niin laaja kuin tämä Pellonaluksen ala, sanoi Auno ja kehoitti
Juhania istumaan kahvin lähelle.

Juhani ja Auno olivat istuneet ladon kynnykselle, jalat ulospäin, ja
Matti Aunon viereen, mutta Jertta seisoi vielä ulkona ladon edessä
katsellen, miten hän siihen istuisi, kun aukko oli Juhanin ja Aunon
välillä.

Juhani kiirehti sanomaan:

-- No, sovithan tähän sinäkin, moinen Pörönperä.

-- En minä ole mikään Pörönperä.

-- Niin todellakin, Herttahan sinun nimesi kuului olevan, kun minä
oikein muistan -- Hertta-rouva.

Jertalta pääsi nauru ja hän sanoi:

-- Sattui ihan kohti. Kyllä olisi kätilö saanut syntymälämminnä
puristella sitä sinun päätäsi visummaksi. Kovin on hatara.

-- Ei. Hatara on hyvä. Siihen ei vastaa elämän surut eikä murheet eikä
ilotkaan. Saattaa elää päivän semmoisena kuin se on käsissä, huominen
tulkoon tuumineen...

Kun kahvi oli juotu, nousi Juhani, otti viikatteensa ja liippansa ja
sanoi:

-- Onko tuolla toisella alalla mitään rajamerkkiä, mihin asti se yltää?

-- On. Tuolla tuo iso tasalatvainen koivu on sen alan pisimmässä
nurkassa. Siitä katkeaa näitten syrjissä olevain alain raja viistoon
puolelle ja toiselle, kyllä sen siellä näkee, sanoi Auno.

-- Ehkäpähän asia tekijänsä opettaa, sanoi Juhani ja lähti viikate
olalla verkalleen kävellä vätöstelemään heinikon laitaa kohti. Heinikon
laidassa hän seisahtui, liippasi viikatteensa ja lähti yhtä reippaasti
painumaan latoalan halki kuin tänäkin aamuna niittotaitoaan Jertalle
näyttäessään.




Viides luku.


Juhannuspäivänä ennen puoltapäivää ne pohjolan nimismiehen värväämät
miehet saapuivat nimismiehen asunnolle kysymään, lähdetäänkö matkalle
jo tänäpäivänä. Mutta nimismiehen luo oli saapunut valtion lähetti,
jonka pitikin toimittaa se rajankäynti eikä nimismiehen, joten
herroilla oli yhteistä toimenpidettä koko päiväksi, eikä kuulunut
lähdöstä mitään. Oli ilta jo likellä, aurinko suurena, punaisena ja
pyöreänä hiljalleen vieri lähellä metsän latvoja, kun nimismies sen
valtion herran kanssa tuli kartanolla istuskelevien ja keskenään
iloisesti tarinoivien miesten luo ja sanoi:

-- Kuulkaahan nyt, miehet rakkaat! Minä en tule lähtemäänkään sinne
rajalle, sinne lähtee tämä hallituksen sitä varten lähettämä herra.
Mutta kun minä en sinne itse tule, niin minä pyytäisin teitä
palvelukseeni. Kuulkaahan nyt! Siellä sen rajan seuduilla, jota te
tulette avaamaan, harjoitetaan ihan jumalattomasti porojen varkautta.
Tuhansittain vuodessa varastetaan takapuolen rajan poroja. Kymmeniä
perheitä tuolla puolen rajan elää aivan sillä, siellä on kymmeniä
miehiä, joitten syntejä on saatu niin paljon ilmi, että miehet voidaan
vangita, missä vain Suomen puolessa tavataan. Niin, jos te niitä
tapaisitte, niin minun vastuullani vangitsisitte ja lähettäisitte ne
minulle. Olen tämän valtion herran kanssa tuumannut siitä asiasta,
mutta hän sanoo, ettei hän voi uskoa ruokatarpeitten laittamista
muille, koska hän ei aina ole rajalla, vaan te tulette aina olemaan
rajalla. Täällä lähempänä rajaa Kurtinjoen kylässä ja Vaatimen-ojan
kylässä on miehiä, jotka tarkoin tuntevat ne miehet, jotka meidän on
valta vangita, jos ei sattuisi niitä uudelta rikokseltaan tapaamaan.
Tämän valtion herran kanssa olemme tuumanneet, että tämä ottaa niitä
miehiä työmiehikseen, ne kun juuri ovat innokkaita itsestään käymään
asiaan. Niille rajan lähellä asuville se varastus juuri onkin kovin
painajainen. Ovat monelta ja monesti vieneet koko karjan niin
puhtaaksi, että armeliasten ihmisten on pitänyt lahjoittaa poroja,
jotta on uudestaan päästy alkuun.

-- Minun kohdalleni ei tarvitse toista. Jos tapaan rosvon, joka
todistetaan varmasti rosvoksi, niin jo tarttuu ja pysyy myös, olkoon
hänellä vaikka syli silmien väliä, sanoi Mikko tulistunein kasvoin ja
kouriaan puristellen, juuri kuin koettaakseen, onko niissä vielä
entinen tarmo.

-- Se on hyvä, sanoi nimismies ystävällisesti, tuli Mikon luo ja
taputteli Mikkoa olalle.

Kurtinjoen kylästä saatiin miehiä ja Vaatimen-ojan kylästä saatiin
viimeiset tarvittavat miehet, vieläpä kaksi ikämiestä, jotka olivat
olleet mukana silloin, kun tunturien huippuihin oli rajamerkkejä lyöty.
Ne muistivat matkat ja niistä mihinkin paikkaan ruokatarpeita saa.

Nyt lähdettiin kahdenkymmenen miehen voimalla hyvin raskaat
kantamukset olalla kiirehtimään kymmenen peninkulman päässä olevaan
Orjanpää-tunturiin, jossa piti olla heinäkuun ensimäisenä päivänä. Kun
valtion herra tyhjänä, ilman mitään kantamusta, pitkillä säärillään
kävellä roikki, niin miehille, joille oli kantamuksia sälytetty, tuli
ensimäisellä peninkulmalla hätä, ja he sanoivat yhdestä suusta
palaavansa paikalla takaisin, jollei anneta levätä ja muuteta kulkua
hiljemmäksi, he kun muka eivät ole tehneet sitä pahaa, joka pakottaa
tänne erämaahan hengenrajoja myöten uupuneena kuolemaan.

Herra istui sammaloituneelle puunrungolle, pyyhki silkkiseen liinaansa
kasvojaan ja sanoi ystävällisesti:

-- Minun kyllä täytyy päästä sinne huomiseksi, mutta jääköön teille
näistä opasmiehistämme toinen, ja toinen lähtee minua opastamaan.
Tulette sitten kun jaksatte. Otamme parin päivän ruokatarpeet
mukaamme... Timo lähtee minulle oppaaksi ja Aaro jää tänne jälkijoukkoa
opastamaan.

Timo tukki nyt laukkuunsa ruokatarpeita pariksi päiväksi, kuten herra
oli sanonut, sitoi laukun selkäänsä ja sanoi:

-- Mitäpäs muuta kuin tie eteen ja keppi käteen.

Timo lähti työntymään metsään. Kun herra tiesi, mitä kohti oli
kuljettava, kiirehti hän Timon edelle ja lähti ikäänkun vihassa astua
heittelemään. Risut ruskivat vain menijäin jaloissa. Kun se ruskamisen
ääni kiireesti eteni ja kävi kuulumattomaksi, niin joku sanoi joukosta:

-- Kyllä siellä Timon pinta rupeaa höyryämään.

-- Hm. Kyllä siellä on semmoinen Timo matkassa, että sitä ei herra
vaahteen aja, sanoi Aaro.

-- Se onkin oikein, sanoi joukosta joku. -- Se onkin kirottua noilla
herroilla, että niillä on olevinaan aina kiire, niillä on aika ostossa.
Tuokin kun olisi viikon puoliskon lisäaikaa varustanut matkaansa, niin
ei olisi kenelläkään kiirettä.

-- Helsingin herrat eivät kykene arvostelemaan etukäteen, mitä
tällaisilla erämaantaipalilla tarvitaan. Ei tuokaan niin höperö ole,
että olisi määrännyt vajaassa kahdessa päivässä kuljettavaksi tämän
kymmenpeninkulmaisen taipaleen, jos olisi tiennyt ja osannut arvata
nämä matkat.

-- Sitten se pahinta vielä, että ne eivät ota lukuun sitä, että
toisilla on kuoleman kuorma kantamusta selässä ja itse roikkivat vain
tyhjänä.

-- Siitä ne tuskin älyävätkään mitään, sanoi Aaro ja nousi istumasta.

Nyt olivat miehet levänneet ja lähtivät painumaan metsään, Aaro edellä
ja toiset kynttä kantta perässä.

Kolmannen päivän aurinko alkoi painua laskulleen, kun miehet taas
istahtivat taakkoineen levähtämään. Aaro tiesi, että nyt kohta ruvetaan
nousemaan tunturille, jossa tämän taipaleen pää tavataan. Mutta
edestäpäin rupesi kuulumaan huhuiluja. Jokaisen korvat höristyivät ja
joku sanoi:

-- Ihmisen ääniäkö?

-- Ihan ihmisten, sanoi Aaro. -- Ne ovat asettuneet tunturin juurelle
meitä odottamaan. Eikä siellä tunturin laella juuri kauan viihdykään.
Paljas kallio tai hiekka ja kylmä viima käy aina. Ei koskaan ole
tyyntä.

-- Ei koskaan tyyntä! huudahti Mikko.

-- Ei siellä pilvien rajalla ole koskaan tyyntä, sanoi Aaro ja nousi
lähtemään.

Huhuilu alkoi kerta kerralta kuulua lähemmältä, ja kohta noin
kolmensadan askeleen päästä harveikkometsän läpi rupesi näkymään
raukeita sinisenharmaita savutuppaita, jotka nousivat erään kuusiryhmän
juurelta. Kohta rupesi näkymään korkealla puun telalla seisova Timo,
joka katsoi hieman toiselle suunnalle ja aina tuokion kuluttua huusi
täyttä kurkkua: »Huhuiuii». Tulijat olivat jo vähemmän kuin sadan
askeleen päässä, kun Timo taas huikasi: »Huhuuuuui». Lainehtien lähti
ääni leviämään erämaan äänettömään, raikkaaseen iltailmaan, mutta sitä
ei Timo nyt joutunut kuuntelemaan, kun Aaro etumaisena kumarruksissaan
taakkaansa kantaen tullessaan kiljaisi:

-- Sillä ei hätä, joka huutaa, vaan sillä, joka voivottelee.

-- Ka, tuoltapäinkö sen pahakkaat tulevat, sanoi Timo. Samassa valtion
herrakin nuotion takaa kimposi pystyyn ja ihastuneena sanoi:

-- Ja sieltähän te tulette kuin tulettekin kaikki terveinä ja iloisina,
kuten pitääkin.

Miehet riisuivat taakkansa ulommaksi nuotiosta ja tulivat nuotion
luokse, jonka toisella puolen oli kolme oksaista tunturikuusta, joitten
oksat olivat nuotion puolelta karsitut miehen korkeudelta. Siellä
kuusten juurella, pää kuuseen nojaten, puoliselällään rötkötti suuri
ruskeanuttuinen mies mustat, hankuroisiin yltävät saappaat jaloissa, ja
kellon vitjoissa oli senkin seitsemänlaisia hetaleita. Ne reklottivat
monitähtisinä kiiltäen tummien liivien rinnalla. Sitä kummaa otusta
miehet hieman katselivat senkintähden, että se heidän tullessaan ei
siitä hievahtanut edes sen vertaa, että olisi jotakin nähnyt, siinä
vain vätkötti. Hieman naurussa olevasta suuresta suusta näkyi ruskeat,
leveät kuin hevosen hampaat, ja työkirveellä tehdyltä näyttävän
tummanruskean nokan juurelta näkyä moljotti pari ruskeanharmaata
laiskaa silmää.

Sitä miehet katselivat kuin lehmä uutta konttia. Mutta valtion herra
katkaisi sen vaitiolon sanoen:

-- Nyt, miehet! Kumpi on ensimäinen, syöntikö vai nuotioitten teko?
Täällä tunturimaailmassa tuntuu olevan yö kylmä. Viime yönä oli meillä
työtä tuskaa tässä tarjetessa, vaikka nuotio paloi. Tähän ei sovita
kaikki yhdelle nuotiolle, ja uusi nuotio tähänkin täytyy tehdä.
Loppuvan tuo entinen näkyy, mutta onpa se vuorokauden kestänytkin.

-- Nuotiot ne ovat ensimäiset, kuului monen miehen suusta, ja kaikki
rupesivat kantamuksistaan päästelemään kirveitään.

Alempaa, noin sadan askeleen päästä, näkyi kuusikkometsää ja suuria
honkia. Sinne lähtivät nyt miehet kirveineen. Kohta rupesikin lätisevä
kaiku leviämään ilmaan ja hongat kipeästi räsähdellen kaatuivat maahan.
Kuusiryhmän keskelle tekivät miehet kaksi vankkaa nuotiota pääksekkäin
ja nuotioitten kumpaisellekin sivulle tehtiin kuusista ja kuusen
havuista noin neljän kyynärän etäälle nuotioista miehen korkuinen visu
seinä, jonka sivulle laitettiin näreitten lehvistä ja lehtioksista
pehmeät vuoteet. Sen tehtyään rupesivat miehet palavia tervassästyjä
tukkimaan nuotioiden rakoon, saadakseen ne syttymään.

Kuusikon keskeen ilmestyi nyt paksu savupatsas, joka kaaretellen
hiljalleen kallistui etelää kohti. Tämän nähtyään valtion herrakin tuli
nuotioitten luo, jossa miehet jo loikoivat, ikäänkuin nähdäkseen tuliko
tästä kalua. Timolta kyseltiin, mikä kumma elävä siellä nuotion sivulla
on. Timo ilmoitti, että se on valtion herra sekin, tuolta toiselta
puolen rajan. Tuli sekin pitkäsaappainen ja nauraa hörhötti kuin
hevosen varsa.

-- Tämmöinen se metsämiehen talo on ja olla pitää, alkoivat miehet
innoissaan kertoa nähtyään valtion herran. -- Tämmöisessä talossa sitä
tarkenee talvisenakin yönä. Katsokaas, kun tässä yhtämittainen
liekotteleva tuli tulee näin korkealta ylhäältäpäin maata vasten
lämmittämään ja tässä tämä visu seinä kuurtaa lämpöä, niin tarkenee
talviyönäkin ihan pöksyittä. Teillä oli viimeyönä kylmä, kun nuotio oli
alhaalla ihan maaperässä eikä ollut tätä seinää vastassa. Tuli veti
syrjästä tulevaa kylmää ilmaa teidän kauttanne tuleen, joten tulitte
olemaan katkeamattomassa viimassa.

-- Ei Timo tehnyt meille tämmöistä.

-- Minä en jaksanut, sanoi Timo hieman ärtyisesti ja kellahti
selkäpiilleen nuotion havuvuoteelle varsin näyttääkseen, että hän ei
enää välitä mistään mitään.

Aaro otti pienellä lastulla nuotiosta tulta piippuunsa ja sanoi:

-- Entäs pitääkö sitä nyt lähteä teille sinne tekemään tämmöinen
yömaja?

-- Kyllä, jos tässä ei tilaa liene minulle asti.

-- Kyllä tässä on tilaa vaikka viidellekymmenelle miehelle, sanoi Aaro.

-- Sopuhan se sijaa antaa, jos muuten rupeaa vähäksi käymään, kuului
joukosta mukauttava sana.

-- No, mitäpä siinä sitten muuta kuin tavarat tänne lähemmäksi ja
rymähdetään yhdeksi taloksi, sanoi valtion herra ja lähti noutamaan
käsilaukkuaan ja pieniä kapineitaan. Sekin toinen lähti jäykin askelin
astua väntsimään mukaan, ja raskaat kellonvitjat hilisten rötkyilivät
vyötäisten alapuolella.

Sinne jälkeen lähtivät kaikki miehet ja näyttivät ikäänkuin siitä
olevan iloissaan, että heidän joukossaan on niin ilvatun näköinen
olento kuin se toinen valtion herra. Kun miehet olivat Timolta
kuulleet, että se on aivan ummikko, eikä taida meidän kieltämme yhtään
sanaa, niin he jäljessä kävellessään ilvehtivät siitä yhtä ja toista.
Joku sanoi sitä kelpaamattomaksi ratapölkyksi, toinen mainioksi
hamppulion painoksi, kolmas kaivonvintin perän painoksi. Sanoipa joku
tahtovansa koko värkistä vain kellonvitjat; ne kun panisi talvella
ajoporon kaulaan, niin kenenkään muun poroilla ei olisi sellaista
kaulakoristetta.

Kaikki tavarat tuotiin nyt nuotioitten luo, ja kun valtion herrat
olivat valinneet paikkansa, niin joka mies otti palaset eväitään ja
asettui syömään nojaten havuseinustaa vasten. Toiset ottivat hatut
päästään, toiset taas söivät hattupäisinä. Hattu päässä syövät eivät
olleet tietävinään mitään, vaikka toiset olivat avopäin, eivätkä
avopäin syöjät olleet tietävinään mitään lakkipäisistä, hyvässä
ystävyydessä rupattelivat vain keskenään hyvällä ruokahalulla,
leikkasivat leipää ja lihaa ja suut pulluilivat täysinä. Mutta ei ollut
vielä syöty puolisyöntiinkään, kun Aaro sanoi melkein komentavalla
äänellä:

-- Syökää miehet siihen katsoen, että vettä ette saa ennenkuin tuolla
tunturin takana, vasta kun on kuljettu rajaa myöten enemmän kuin puoli
peninkulmaa. Siellä on sitten vettä, ihan hölisevä puro tulee vuoren
alta. Ja se ei iljetä, se on kirkasta kuin ilmeinen hopea.

Sen kuultuaan heitti joka mies syöntinsä ja joku heistä sanoi kaikkien
puolesta:

-- Hyvä, Aaro, kun sen sanoit! Kuollaksemme olisimme syöneet, niin
tuntui ruoka makealta. Nyt täytyy elää sydänrasvoillamme sinne
vesipaikalle asti. Mutta sitten me keitämme ja syömme ja syömme ja
keitämme ja elämme kuin herrain hevoset laihossa.

Muutamat joukossa murisivat, kun ei nyt menty sinne asti. Olisihan
sieltä pitäen voitu raja käydä noutamassa jäljestäpäin sinne. Mutta
Aaro puolusteli itseään sillä, että kun sinne on lähes peninkulma
matkaa, ei hän uskaltanut enää esittääkään. -- »Mutta jos teitä
haluttaa, niin lähdetään vain, kyllä sinne osataan», lisäsi hän.

Muutamat miehet sanoivat aivan innoissaan: »Lähdetään vain, ei muuta
kuin saapas laulamaan.» Mutta toiset vastustivat lähtöä, kun tähän
jäisi valmiiksi laitettu yöpaikka. Valtion herrakin sanoi:

-- Ollaan tässä nyt yösydän. Aamusella ennen auringon nousua kohoamme
tunturin lakeen, lyömme rajan ja sitten lähdemme hyvä toivo povissamme,
kuin rahtihevosella ruokataloon päin kulkiessaan.

Niinpä jäätiin siihen yöksi. Yksi ja toinen alkoi painua havuiselle
vuoteelleen, nuttunsa lievettä vetäen korvilleen, jotteivät uilottavat
sääsket tulisi puremaan kaulaa tai kasvoja ja siten häiritsemään unta.

Sanottuaan toisilleen jonkun sanan valtion herratkin seurasivat miesten
esimerkkiä, ja tuokion kuluttua ei koko joukosta kuulunut muuta kuin
sieltä täältä joku jyrisevä kuorsaus ja lieskottelevasta nuotiosta
silloin tällöin pieniä ripsauksia, jolloin lennähti pieni palava kipinä
syrjään, sammuen kuitenkin siihen.




Kuudes luku.


Huomisen päivän aurinko oli jo yli tunturin laen paistamassa, kun Aaro
heräsi ja varovasti nousi istualleen ja katseli, näkyisikö ketään
valveella aloittaakseen puhetta, jotta sen kuultuaan alkaisi yksi ja
toinenkin valveutua. Mutta kun jokainen reuotti hervotonna ja elämästä
tietämätönnä, niin Aaro kallistui entiselle paikalleen.

Aaroa ei kuitenkaan enää nukuttanut. Ajatukset askartelivat siinä
vuoren alta tulevassa kirkkaassa purossa ja milloin siellä ollaan.
Vähin hän katsoi kelloaan ja itsekseen hymähteli illalliselle miehisten
miesten päätökselle, että aamulla ennen auringon nousua jo lähdetään.

Viimein, kun kello kävi jo kahdeksatta, Aaro pukkasi vieressään olevaa
miestä kylkeen ja sanoi:

-- Ala nousta henkesi lähtöä katsomaan.

Mies hyppäsi ihan kimpoamalla istualleen ja tirkisti nuotion yli
kuusten lomasta paistavaa aurinkoa ja sanoi:

-- Voi saksan saakeli ja tuohitöppöset, kun tuolla on jo tuo
valonheittäjä!

Yksi ja toinen rupesi samalla valveutumaan, mutta valtion herrat
nukkuivat yhä makeaa unta, jonka nuotion yli paistava aurinko teki
vieläkin makeammaksi. Mutta kun kaikki miehet alkoivat konkoa ylös ja
pitkään haukotella lojautella, niin kuului se valtion herrain korviin
kaukaisen huudon tavoin.

Silloin valveutui Helsingin herra ja silmät harreillaan alkoi välhyillä
ympärilleen, tirkistellä aurinkoa ja kummastellen sanoi:

-- Tuolla astiko aurinko? Mutta kylläpä totta tosiaan tässä oli makeaa
unta, jo tulikin kuitatuksi kolmen yön univelka.

-- Mutta kuurassa onkin partanne, sanoi Aaro nauraen.

-- Elä hiidessä!

-- Katsokaa vaan kuvastimeen, niin näette.

Herra otti taskustaan pienen kuvastimen, johon katsottuaan näki
partansa ja tukkansa valkeassa kuurassa. Hän sukaisi kädellään
partaansa ja tukkaansa ja virkkoi:

-- Huh, mitä tämä on?

Miehet nauroivat mutta Aaro sanoi: -- Aamun tuuli hieman kallisti
nuotion savua teitä kohti. Siitä savusta on laskeutunut valkeita
hipeniä. Ei ne sen ihmeellisempää ainetta ole.

-- No, jopa tässä oli hyvä nukkua, vakuutteli valtion herra yhä. Minäpä
laitan Helsingin Esplanaadille uudenvuoden yöksi tällaisen laitoksen ja
kutsun kaikki Helsingin suurimmat herrat sinne yöksi, niin eivät
herääkään kahdentoista lyötyä uutta lukua kirjoittamaan, kun tällä on
tuollainen taikavoima nukuttamiseen. Ja nuotio siinä vain yhä palaa
liekuttelee. On se mainio keksintö tuo tuommoinen tuli, joka ei
tarvitse kokkia eikä kohentajaa, vaan palaa ja palaa yhtämittaisesti
saman suuruisena.

-- Se onkin laiskanpojan valkea vanhalta nimeltään, sanoi Aaro. --
Kerran oli ollut enemmän kuin puolitusinaa veljeksiä, yhden äidin
lapsia. Niistä oli yksi sattunut olemaan niin taatusti laiska, että se
ei koskaan ollut yhteiseen tuleen tuonut puuta. Kerran sitten olivat
toiset veljet sanoneet: »Mene sinä hyvin kauas tulesta, jotta osaat
tuoda puuta tuleen». Poika oli lähtenyt kirveineen metsään ja tehnyt
sinne tämmöisen tulen. Kun toiset veljet olivat aamulla nähneet puitten
välistä kitkahtelevan sinistä savua, olivat he menneet katsomaan miten
siellä jaksetaan, mutta siellä oli poika vain hiki päässä pöksyittä
maata sojottanut. Siitä sai nimensä laiskanpojan valkea.

-- Se onkin toden teolla laiskan valkea, sanoi valtion herra nousten
samassa seisoalleen ja jatkoi, kun näki, että kaikki miehet olivat jo
kengässä ja lähtöön valmiina: -- Nyt miehet tehkää noin sylenpituisia
keppejä, latvapäät valkoisiksi kuorittuja, viisi kappaletta mieheen.
Tunturi näkyy olevan paljas, sieltä emme saa keppejä, ja kepeittä emme
osaa minnekään.

Miehet eivät odottaneet toista käskyä, vaan katosivat tiheikköön, ja
tuokion perästä alkoi sieltä yksi ja toinen mies palata, viisi keppiä
olallaan. Kohta olivat kaikki tulleet ja heittäneet keppinsä maahan.
Nyt miehet saivat määräyksen ottaa kaikki tavarat ja kepit mukaan. Kun
kaikki saivat tavarataakat sidotuiksi selkäänsä ja kepit olalleen,
lähti valtion herra kävelemään tunturia kohti. Matka nousi joka
askeleella. Samalla rupesi vähenemään metsä ja maan pinta
koveni. Viimein ei ollut metsää, näkyi vain polvenkorkuisia
vaivaiskoivupensaita, mutta kohta loppuivat nekin, ja maassa oli vain
tuuman pituista harmaata jäkälää, kunnes sekin katosi: jaloissa oli nyt
vain helisevä kallio, jonka kolopaikoissa hiekkaa ja soraa. Mutta yhä
vain nousemistaan nousi ja rupesi tuntumaan siltä, että nyt ollaan
ilmassa eikä maassa. Edessä kävelevät ihmisetkin näyttivät pienemmiltä
kuin tavalliset ihmiset. Kerta kerralta rupesi eteen leviämään ääretön
avaruus, jossa pitempien ja lyhempien välimatkojen erottamina kohosi
ilmaan erimuotoisia lumesta kirjavia tunturinhuippuja ja -kärkiä, vain
valkoiset poutapilvet niitten tasalla ajelehtien. Viimein näkyi edessä
ruhjoutuneelta uuninrauniolta näyttävä kiviröykkiö. Sen luo nyt valtion
herrat seisahtuivat, siihen pudottivat seipäänsä olaltaan miehetkin ja
taakkoineen istuivat maahan pyyhkimään hikeä kasvoistaan ja kaulastaan.
Mutta heti katosi hiki, kun kylmä, ilkeältä tuntuva kiinteä viima
myötäänsä hiveli kasvoja ja hengityskin tuntui oudon keveältä.

Sen kiviröykkiön korkeimman kiven harjalle asetti nyt valtion herra
taulunsa ja kiikarinsa, ja kun Aaro tiesi, että tuolta taivaanrannalta
näkyvät pohjoiseen päin kaatuvalta näyttävän tunturin korkeimpaan
huippuun asetetut rajamerkit, niin sinne suuntasi nyt herra kiikarinsa
ja tarkasteli, näkyisikö mitään erityistä merkkipaikkaa. Mutta kun sitä
ei näkynyt, käski hän Aaroa ottamaan kolme keppiä käteensä ja menemään
tuonne noin sadan sylen päähän asettamaan tukevasti pystyyn ensimäisen
kepin siihen paikkaan, johon hän viittaa.

Aaro käveli nyt arviolta sata syltä ja asettui katsomaan, mihin herra
viittaa kepin pantavaksi.

Aaro riiputti nyt keppiä näppiensä välissä ja liikutteli sitä puoleen
ja toiseen sen mukaan kuin herra käsillään viittoi, ja kun herra
kädellään hujautti maata vasten ja kuului huuto »kiinni», pudotti Aaro
keppinsä maahan ja iski sitä siihen sijautumaan. Mutta kun maa oli
kova, ei puinen keppi siihen uponnut. Aaro kynsi maasta kiven liuskoja
ja niillä kuurtasi keppinsä pystyyn. Nyt sai Aaro palata viidenkymmenen
askeleen verran takaisin, minne pystytettiin toinen keppi. Kolmas
pystytettiin aivan kiviröykkiön lähelle. Nyt valtion herra lähti
kiikareineen kepittämään linjaa edelleen ja miehet saivat ottaa tavarat
mukaansa ja lähteä linjan osoittamaan suuntaan menemään, kunnes siellä
metsä vastaa. Sitten täytyy yksien miesten taivaltelemalla kuljettaa
tavaroita sitä mukaa kuin toiset saavat linjaa auki.

Mikko, joka oli ollut paljon maanmittarien apuna linjojakin
kepittämässä, jättäytyi kiviröykkiön luo viimeiseksi lähtijäksi ja
salaa tarkasteli, miltä lähtö näyttää. Hän huomasikin, etteivät kepit
seiso puhtaasti yhtenä keppinä.

Silmänkantaman päässä näkyi tavattoman suuri kaksihaarainen
aarniohonka, jonka toisen haaran latva oli kuiva. Se sattui juuri kuin
laitettu keskelle sitä silmän tietä, joka vei kalttopäisen tunturin
korkeimpaan kärkeen. Nyt Mikko näki, että jokainen uusi rajalle
ilmestyvä keppi kallistaa linjaa vasempaan ja että viimeinen keppi
osoittaa linjaa jo tunturin sivulle.

Mikko ei kuitenkaan aikonut virkkaa mitään ennenkuin sen hongan
kohdalla. Hän otti taakkansa ja kirveensä ja lähti mukaan jouduttamaan
asiaa, jotta päästään vesipaikalle keittämään ja syömään.

       *       *       *       *       *       *

Aurinko oli jo jättänyt puolenpäivän piirunsa, kun vasta päästiin
toivotulle, vuoren alta tulevalle purolle. Jok'ikinen mies joi nyt
ensityökseen ihan mahoissaan hölkkämään asti vettä, ennenkuin rupesi
tulien tekoon ja kattiloitaan laittamaan tulelle. Joi valtion herrakin
monta lipillistä, väliin ähki, kun vesi oli kylmää, ja joi. Viimein
heitti lippinsä maahan ja sanoi:

-- Veden puutteeseen tuntuisi ihminen ennemmin kuolevan kuin ruuan
puutteeseen. Kaksi vuorokautta olemme Timon kanssa olleet vedettä, ja
tuska tuntuikin olevan lähellä, kieli rupesi kuivumaan suulakeen ja
rintaa poltti kuolettava kuivuus.

Toinenkin valtion herra eri paikassaan juomalasin kokoisella,
hopeanvärisellä motilla ammensi vettä suuhunsa ja väliin aina ähkäisi,
kun se oli kylmää, mutta kauan kestikin tuo tahti, vuoroon ähkäiseminen
ja vesimotin kaataminen. Vihdoin vääntäytyi mies seisoalleen, puistalti
koko ruumistaan kuin vesiämpärin juonut hevonen, tuli sitten Helsingin
herran luo ja omalla kielellään sanoi jotakin.

Helsingin herra sanoi miehille: -- Tekaiskaa tuli tällekin kaverille,
hän kuuluisi keittävän teetä.

Mikko hyppäsi ennenkuin muut kerkisivät, koppoi kirveensä, rotasi
pienen honkasorvan maahan, pilkkoi sen sästyiksi, otti omasta tulestaan
kaksi palavaa honkakekälettä, asetti ne kannon juureen, niitten päälle
asetteli ne pilkkeet ja viittasi kädellään siihen vieraaseen herraan ja
toisella kädellään valkeaa savua tupruavaan tuleen. Se älysikin sen,
toi tavarakorinsa tulen luo, korinsa pohjalta kaivoi kirkkaan
messinkisen keittiönsä, haki ojasta vettä täyteen ja rupesi keittämään
kuin mies. Ja kun vesi oli tarpeeksi kiehunut, pani siihen teetä, minkä
tehtyään asetti korinsa kannelle kaksi noin kahden juomalasin vetoista
kirkasta teelasia, täytti ne ruskealla teellä ja kutsui Helsingin
herran vieraakseen. Helsingin herra tottelikin pyyntöä, ja kohta siitä
sakista rupesi kuulumaan iloinen naurunsekainen puheenläiskytys, jota
kuulosti kestävän aivan loppumattomiin.

Kaikilla miehillä oli keitot keitetty. He asettuivat nyt syömään.

-- Nyt täytyy syödä, kuten amerikkalaisen kasakan, aamiainen,
päivällinen ja iltainen samalla kertaa, sanoi Aaro. -- Nyt emme syö
ennenkuin on kuljettu yksi noin suden hännällä mitattu peninkulma.
Silloin tulee eteen joki, jossa on lohia, oikeita Valkeanmeren lohia,
ei kuitenkaan suurimpia. Suuria harreja saamme myös keittää.

-- Lohia, Valkeanmeren lohia! huudahti valtion herra. -- Jos niitä
saamme käsiimme, niin niitä keitämme.

-- Käsiimme kyllä saamme. Minulla ovat uistimet ja perhosonget mukana,
sanoi Aaro varmasti.

-- Mutta parasta lienee, sanoi valtion herra, että Aaro lähtee niitä jo
etukäteen pyytämään ja pyytää niitä niin ison läjän, että riittää
meille joka miehelle.

-- Ei tarvitse vielä lähteä, sanoi Aaro. -- Kyllä niitä saa sinä
aikana, kun toiset tekevät tulia.

-- Satua tuo lienee.

-- Ei ole satua, vakuutti Aaro. -- Siellä on kaloja paljon, eikä
yksikään ole nähnyt pettymystä. Kun sen eteen viskataan jokin kirkas
esine, niin se tokaisee kiinni. Se vetäistään maalle, uistin viskataan
uudelleen, nyt tokaisee toinen uhemmin kerjetäkseen ennen muita. Sama
temppu suoritetaan niin monta kertaa kuin tarvis vaatii.

-- Mutta sinne, juuri sen joen partaalle, minä laitan kesähuvilani,
sanoi valtion herra innoissaan.

-- No siellä ei ole puutetta puusta eikä kalasta, eikä naapurit
häiritse rauhaa, sanoi Aaro, mutta sanoista kuului hieno epäilys.

-- Rauhaa sitä kesällä juuri etsiikin, sanoi herra. -- Kun on talven
suuren kaupungin hyörinässä ja pyörinässä, niin sitä kesän tullen
rupeaa kaipaamaan rauhaa ja lepoa.

-- No sitä on täällä, ja vielä lohia, joita ei monen rauhan majan
seinävieressä loiskahtelekaan, sanoi Aaro varmasti.

-- Se lohijuttu minusta kuitenkin tuntuu sadulta, kunnes sen näen,
sanoi valtion herra ja nousi lähtevän näköisenä.

Kaikki miehet olivatkin jo syöneet, käyneet juomassa ja poltelleet
piippunsakin. Kirvesmiehet lähtivät käskyä odottamatta kirveineen rajan
päähän, ja tavaroitten kantajat rupesivat kokoilemaan neuvoja ja
viemään ensimäisiä kantamuksiaan jonkun matkaa eteenpäin.

Linjalta rupesikin kuulumaan entistä hurjempi kirveitten lätinä ja
yhtämittainen puitten kaatumisen ryske. Nopeasti kuin tuuli eteni
linjan pää. Mutta ilta oli jo aivan lähellä, kun vasta päästiin sen
Mikon merkkihongan kohdalle. Silloin linja oli jo lähes sata askelta
syrjässä. Nyt Mikko meni herran luokse, joka oli juuri keppiä lyömässä
maahan ja kiikarinsa avulla tähysti sitä suoraan, ja sanoi hiukan
arastellen: -- Hyvä herra! Saisinko minä sanoa, että tämä linja ei mene
siihen paikkaan, mihin te tarkoitatte.

-- Mistä tiedät, kivahti herra hieman ärtyisästi.

-- Tiedän ja olen varma tiedoistani. Tuon suuren hongan tuossa täytyy
tulla ihan keskeltä linjalle, jos mieli mennä oikein.

-- Onko se nyt totta?

-- On se totta, uskokaa jos tahdotte, sanoi Mikko varmasti. -- Mutta
mielestäni on teidän liian myöhä tulla uskomaan vasta sitten, kun on
päästy perille, vaikka meille se kyllä on yhden tekevä. Kuitenkin
tuntuisi kovin nololta yhtä erämaataivalta vahlata edestakaisin, ja
senvuoksi sanon, että voitte aikanaan oikaista jos tahdotte.

Herra punalteli päätään, korvanjuuret punastuivat. Viimein hän sanoi:

-- Pitääköhän minun uskoa? Olen niin huolellisesti kepittänyt.

-- No, ette kadu kauppojanne jos uskotte, vastasi Mikko varmalla
painolla.

-- No sen varmempi se on, sanoi herra. -- Lähdetään me yhdessä
katsomaan. Tunturin lakeen, lähtökohtaan, jos näkyy tämä linjan aukko,
silloin todellakin näkee, meneekö se oikeaan, ja voi ojentaa jos ei
mene.

-- Mekö kahden lähtisimme, ja toisetko jäisivät tänne hakkaamaan? kysyi
Mikko tyynesti.

-- Niin.

-- Mutta nythän tavoittaa yö. Ennenkuin olemme tunturin laessa ja jos
vielä tulee linjan uudestihakkaus, niin mitä silloin meillä kahdella
siellä valmistuu?

-- Sitä en vieläkään usko, että linja olisi uudestaan hakattava, sanoi
herra päätään punaltaen. -- Vähäisen lengon voimme muutenkin
oikaista. Mutta kun ei ole tiedossamme sellaista vesipaikkaa kuin
päivällispaikassamme oli, niin palattaneen sinne yöksi. Aamulla päivän
valjettua voimme käydä tunturin laessa tarkastamassa.

-- Se päätös minusta on oikein.

-- No, mitäpä siinä! Aurinko näkyy todellakin painuvan mailleen. Ilta
se tulee, kun aletaan lähteä yöpaikkoja laittamaan. Saat sanoa
miehille, että neuvot mukaan ja päivällispaikalle yöksi. Sen sanottuaan
herrat venäjänkieltä harvasteeseen läiskäytellen lähtivät kuin
metsittyneet sonnit paksusammalista rämettä jälekkäin kävellä
vöhlistämään tunturille päin. Ja kohta linjanaukon perältäkin lakkasi
kirveitten lätinä ja puitten kaatumisen räiske kuulumasta. Yksi ja
toinen taakkaselkäinen mies ilmestyi rajalle matkaten tunturia kohti.

Huomenaamuna aurinko paistoi tunturien lakiin ja punertavana valona
laskeutui alankoihinkin, kun miehet nousivat ja rupesivat keittämään
aamukahviaan. Timo se sai keittää valtion herran kahvista ja siitä sai
itsekin. Toinen herra keitti teetä omaan laskuunsa omilla neuvoillaan.
Kun sitten kaikki miehet olivat kahvinsa juoneet, saivat he heittää
neuvonsa siihen ja varmuuden vuoksi lähteä kaikki tunturille. Mikko
kiirehti sinne ennen muita juuri kuin saadakseen saaliin ennenkuin muut
kerkiävät. Ja salattu ilo loisti nyt Mikon kasvoista, kun hän toisten
tullessa seisoi kiviröykkiön takana katsellen aamuauringon valaisemia
lumenkirjavia tuntureita, jotka ulottivat raskaan näköisen hämäräisen
varjonsa kauas alangoille.

Tuli herrakin siihen kiviröykkiön taa ja tarkasti linjaansa, tarkasti
kiikarillaankin. Väliin punalteli päätään ja ähki kuin kylmää vettä
juodessa ja taas tarkasti linjan päätä ja kalttopäistä tunturia taivaan
rannalla. -- Minäpä en osaa itselleni selittää, miten se noin meni,
sanoi hän viimein hyvin kärsimättömänä. -- Olen minä tuhansia linjoja
lyönyt, mutta en ennen noin hullusti. Se näkyy pitävän lyödä uudestaan,
ei sitä matkalla saa ohjatuksi.

Sen sanottuaan hän alkoi asetella tauluaan korkeimman kiven harjalle.

Mikko tuli nyt siihen ja sanoi pyytävästi: -- Olen ollut paljon
maanmittarien kanssa, kepittänyt niille linjoja ja lyönyt uloskin. Enkö
saisi nyt koettaa tätä linjaa panna alkuun? Te katsoisitte valmista.

-- Aivan mielellään, sanoi valtion herra, ja toinen suupuoli nauroi.

Mikko otti nyt kolme suorinta keppiä, veisti niitten latvat hienoiksi
suoriksi puikoiksi ja asetti ne korkeimmalle tunturin laelle
vaakasuorasti ja yhteen linjaan pystyyn, niin että niitten hienot
latvat halkaisivat kalttopäisen tunturin korkeimman huipun, ja lähti
nyt yhtä hienolatvaisilla kepeillä kepittämään edelleen, sanoen valtion
herralle:

-- Pyytäisin teitä viipymään täällä siksi, että linja rupeaa tuolta
tunturin juurelta selvältä tänne näkymään. Vielä parempi jos
katsoisitte, kunnes kerkiämme tuon hongan luokse. Silloin minäkin
tiedän, että olemme oikeassa ja jatkan pelkäämättä työtäni vaikka
kauemminkin viipyisitte.

-- Aivan mielelläni, sanoi valtion herra. -- Mutta meidän on mentävä
evästen luokse ja syötävä aamiainen. Sitten te lähdette viemään linjaa,
minä nousen tänne tarkastelemaan ja kun näen mitä tulee, niin tulen
aikojani myöten luoksenne ja tuon hyvän tai huonon tai keskinkertaisen
sanoman.

-- Viisain temppu, sanoi Mikko ja uudella innolla rupesi keppejään
laittamaan suoriksi ja kiirehtimään kepitystään metsän laitaan, jotta
miehet pääsisivät työhön. Miehet odottivatkin metsän reunassa. Ja
kun alkoi tunturin rinteeltä näkyä keppirivi, rupesivat miehet
vaivaiskoivupensaitten latvoja huiskimaan poikki ja sitä tehden, kun
maan aletessa puut suurenivat, rupesi kymmenen metrin levyinen aukko
painumaan tunturin juurelle. Ja kerta kerralta rupesi kirveitten läiske
kovenemaan. Alkoipa silloin tällöin kuulua räiskähteleviäkin puun
kaatumisia.

Miehillä oli oma kiireensä joutua lohijoelle. Purolle päästyään he
pureksivat kuivaa poronpaistia ja leipää ja voita, ja ken ensimäiseksi
pääsi syömästä ja sai juoneeksi tuota ihmeellistä vuoren vettä, työntyi
kirveineen linjalle. Samalla tavalla mies toisensa perästä alkoi sinne
vetäytyä, ja viimeksi nähtiin kantomiestenkin kohta korpirämeen
katveikkoa raskaine taakkoineen lähtevän kahlaamaan eteenpäin.

Kun herrat olivat nousseet tunturille eivätkä olleet äänen kuuluvissa,
huudahti Mikko iloisesti miehille:

-- Nyt lyödään kuin vierasta sikaa. Nyt tiedetään mihin mennään.

-- Kuka sen on sinulle sanonut? murahti Kankaan Väinö, johon Mikko oli
jo tukkijoella tutustunut. Heistä oli tullut hyvät ystävät, jotka aina
leikillä aikaa hauskensivat.

-- Jokainen keppi, jokaisen kepin kärki, tuo hieno piikki sen sanoo
minulle. Saat uskoa.

-- Mutta jos ei menisi, niin entä sitten? Sinulla jäisi suu auki
töllöttämään kuin telkän uuttu.

-- Sen täytyy mennä siihen paikkaan, mihin olen määrännyt. Mutta jos
haluat, niin lyödään kymmenen markan veto.

-- En raski sinulta köyhältä mieheltä ottaa sitä ainoata rahan tilkkua.

-- No elä raski, tee tahtosi, mutta kyllähän sen kymmenmarkkasen sinä
kalttopään niskassa minulle päin suorittaisit.

-- Elä usko itsekään.

-- Uskon ja toivon ja rakastan.

-- Rakastat? Niitäkö lohia siellä vastaan tulevassa lohijoessa?

-- Elä puhu mitään lohista, vesi lorahtelee jo kielen selkään.

-- Minulla tuntuu jo sydänalassa rakkaus lohiin. Sydän pamppailee
sulasta rakkaudesta hänen puoleensa. Ah! Milloinkahan saan nähdä hänen
kasvonsa armaat.

Puhetta jatkui ja hartian voimasta loi Mikko keppejä maahan. Nyt oli
tultu sen Mikon merkkihongan luo ja kepitys ampui hongan kylkeen eikä
keskelle. Mikko tarkasteli nyt, seisooko honka sen verran kallellaan,
että latva tulisi kepityksen kohdalle, mutta honka seisoi suoraan
pystyssä. Nyt Mikko tiesi, että oli menty sen verran syrjään oikeasta.
Kun honka oli kaadettu, pisti Mikko keppinsä kannon sydänonteloon
keskelle kantoa ja löi toisen keppinsä niin, että kolmanneksi kepiksi
tuli tunturin laesta vielä silmään näkyvänä muhkurana häämöttävä
lähtökohta. Silloin Mikko innoissaan huudahti:

-- Lyön vaikka sadan markan vedon, että linja menee juuri kuin neulan
silmään oikeaan.

-- Hm. Kukapa sinulta miesparalta sitten raskisi sitä olematonta
satamarkkasta ottaa, murahti Väinö ja löi kirveellään tavallista
vihaisemmin linjan kohdalla seisovaan honkaan.

Kohta rupesi rajalla häämöttämään pari likenevää ja puoleen ja toiseen
turvelehtavaa liikkujaa, jotka aina ja aina lähemmäksi tullen rupesivat
näyttämään miehiltä. Mikko arvasi tulijat valtion herroiksi. Hän jäi
kannon päähän istumaan ja odotellessaan aikansa kuluksi veisteli
keppiään suoraksi.

Näkösen päästä jo Suomen herra huusi:

-- Hyvästi menee, hyvästi menee. -- Toinen herra pölisi innoissaan ja
kovalla äänellä, huitoi käsillään, pölisi ja pölisi, niin että korvat
heiluivat.

Mikon luo tultuaan herrat istuivat kaadetun puun rungolle ja
nenäliinoillaan pyyhkivät ihan norosiinsa juoksevaa hikeä kasvoistaan
ja kaulastaan. Sitten huoahdettuaan Suomen herra sanoi:

-- Olen ajatellut ruveta Aaroa opettamaan kepittämään ja muutenkin
johtamaan työtä, mutta nyt sen saat sinä. En voi jättää ruokatarpeitten
hankintaa tänne päin vaivaloiseen erämaahan yksistään miesten toimeksi.
Täytyy itseni olla mukana ja sitten aina kun tulen ruokatarpeita
tuomaan, tarkastan rajan. Lähtisin juuri nyt muutamien miesten kanssa
ruokavarain hankintaan, mutta kun Aaro ja Timo tietävät olevan edessä
-- ei hyvin kaukana liene enää -- joen, jossa on lohia, niin tahdon sen
nähdä, saako siitä yhtään pataansa. Se olisi herkkua täällä erämaassa.

-- Miehet aikovat juuri lyödä rajan syömättä sinne asti ja sentähdenhän
ne ovat tuolla aukon perällä noin hurjina. Metsä kaatuu kuin
taikavoimalla, sanoi Mikko. -- Äsken kuuluivat Aaro ja Timo arvelevan,
että ei pitäisi olla joelle kuin korkeintaan parisen kilometriä.

-- Ohoh. Se ei kestä kauan, sanoi herra, otti kiikarinsa tupesta ja
sillä kiikaroi pitkin linjaa tunturiin asti, missä valkeaksi veistetyt
kepit näkyivät kuin suoraksi vedetty valkea lanka. Mutta nyt rupesi maa
alenemaan, tunturi peittyi maasärkänteen suojaan. Ei ollut mitään
kaukamerkkiä, vain muutamat lähimmät kepit olivat apuna. Työ vaati nyt
Mikolta suurta tarkkuutta. Hän veisteli keppinsä pitkin pituuttaan
suoriksi ja joustavasti hienoneviksi tyvestä latvaan, löi ne sitten
vaakasuoraan maahan ja latvahipukan asetti keskeltä halkaisemaan
jäljelle päin jääneitä keppejä.

Maa aleni alenemistaan ja sitä mukaa yleni metsä. Alkoi olla
aarniohonkia, kuivia ja tuoreita, ja oikein keltakaarnaisia,
tuhatvuotisia kuusia ja visatyvisiä, naavakkaita koivuja, mutta niiden
oli nyt kaaduttava, ja kymmenen metrin levyinen aukko tunkeutui askel
askeleelta metsään. Metsän takaa rupesi kuulumaan hienoa yhtämittaista
tuhinaa, juuri kuin hieno tuuli tuhisi puissa. Mikko teroitti korviaan,
kuunteli ja kuunteli. Viimein hän kysyi toisilta:

-- Mitä se merkitsee tuo juhina tuolla metsässä? Miehet seisahtuivat
kuulemaan ja Aaro sanoi heti:

-- Ai! Sen lohijoen koski! Joki meillä ei nyt ole kaukana. Luulin, että
tämä raja tulisi menemään tuon kosken tienoilta poikki, mutta sivulle
tuntuu koski jäävän. Kun joki kulkee noin vitaan, niin kyllä se vielä
raja menee jonkin kilometrin ennenkuin tapaa joen. Tässä pitäisi tulla
vielä oikein paksukuntaista harveikkorämettäkin ja sitten vasta
joenvarsimetsää. Tämä ei vielä ole jokikorpea, jos oikein muistan.

-- No, oli mitä oli, lyödään vaan, että tavoitetaan joki, sanoi
miesjoukossa joku, mihin toiset vastasivat: -- Lyödään, lyödään! --
Samassa rupesivat märät hartiat heilumaan ja ryhmittäin räiskähteli
metsää maahan. Kuten Aaro oli sanonut, rupesi metsä harvenemaan ja
pienenemään, ja raja työntyi melkein aukealle rämeelle, missä ruskea
sammal upotti miestä polveen asti. Pienet vaivaismännyt heiluivat siinä
sammalessa juuri kuin juuria ei olisikaan. Pitkin joen vartta kulkevan
parinsadan askeleen levyisen rämeen poikki meni nyt vitaan raja ja kun
tuli vastaan lepänsekainen kuusikko, niin samalla rupesi puitten
lomista näkymään monenlaisten kukkien kirjavoima, korkea heinikko ja
sen yli näkyi kirkasvetinen joen uoma, jossa kosken synnyttämät valkeat
vaahtipallot pyörivät ja pyörteilivät sikäli kuin vesi kumpuili sinne
tänne.

Nyt saatiin rajalinja jokeen asti auki, mutta kun tunturilla
parhaillaan lumi suli ja sen takia vesi oli joessa niin korkealla, että
joenrantametsä oli vedessä, ja kun toisella puolen jokea nähtiin viiden
askeleen päässä joesta olevan kuiva maa, niin täytyi vielä ruveta
lautan tekoon, jotta pääsisi joen poikki, kun pitkäkään puu ei yltänyt
portaaksi. Miehet rupesivat joenrantametsästä hakkaamaan kuivia kuusia
ja kuivia honkia, ja toiset rupesivat vääntämään vitsoja. Heti oli nyt
vitsoilla nidottu viisipölkkyinen, noin neljän sylen pituinen lautta
valmis. Mutta täytyi vielä hankkia viiden sylen pituiset sauvoimet,
joilla voitiin joen pohjasta pitäen sauvoa lauttaa poikki joen. Jos
olisi melomalla lähdetty, olisi virta vienyt lautan noin viidenkymmenen
askeleen päässä olevaan koskeen.

Kahdella kerralla saatiin miehet kaikkine tavaroineen yli, ja nyt
oltiin kuivajuuristen aarniokuusten juurella, jotka tänä tyynenä
kesäpäivänä seisoivat totisina ja oksainsa lehvien pisimpiin kärkiin
odottivat pieniä vaalean vihreitä kesän lahjoja ja latvoihinsa pieniä
mansikan kokoisia tummanpunaisia nupukoita.

Kaikilla miehillä tuntui povessa pettymys lohien suhteen. Kenenkä lohet
viihtyisivät tuollaisessa aarniometsän pimittämässä jääkylmässä joessa?
Sitäpaitsi koski tuolla, koski täällä. Aaro yksin uskoi lohiin. Poikki
joen päästyään hän suoraa päätä juoksi rinteellä seisovaan hienoon
männikköön, toi sieltä noin neljän sylen pituisen notkean virven, jonka
latvaan sitoi kirkkaan uistimensa jättäen vain kolmisen sylen verran
lankaa virven ja uistimen välille, viskasi nyt uistimensa veteen ja
virvellään ulotti sen keskemmä jokea ja hiljalleen rantaa käyden
ylösvirtaan kuljetti uistinta keskusjoella. Mutta hän ei päässyt
kymmentä askelta, kun lohi tömähti uistimeen niin että vesi pärskähti
korkealle ilmaan ja alkoi täysillä voimillaan riidellä uistinta
mukaansa. Mutta Aaro tanakkana seisoen rannalla hallitsi notkeaa
virpeään, kunnes lohi hieman rauhoittui. Silloin Aaro kiireimmiten
lappoi virpensä maalle, otti nuorasta ja nopeasti sen lapettuaan,
kunnes oli vain kyynärän verta kalan ja käsien väliä, nykäisi hartian
voimasta, ennen kuin lohi kerkisi mitään ajatella, ja kiljahti:

-- Tuossa on yksi, sanoi suutari lauantaina.

Noin kymmenen kilon painoinen, hopealta välkkävä lohi lensi maalle niin
että kenttä jymähti. Kaikki miehet katsoivat henkeään pidättäen tätä
leikkiä, ja kun lohi loiskahti maalle, niin kaikkien suista samassa
silmänräpäyksessä pääsi huudahtava ihastuksen nauru. Venäjän herra
rupesi ihan suuntäydeltä nauramaan ja pölisi innoissaan. Väinö hyppäsi
samassa kentällä telmivän lohen kimppuun, jonka suussa uistin helisi.
Aaro ei kyennyt muuta tekemään kuin pitelemään langasta, jottei kala
pääsisi jokeen viettävältä maalta takaisin veteen. Mutta kun Väinö
kirveskulilla jämäytti niskaan, niin lohi jäi tärisemään paikolleen,
evät harreillaan. Väinö löi lohta niskaan Aaron päästellessä uistintaan
lohen suusta ja sanoi: -- Sinä meren neitonen, minun ihanaiseni, minun
sydämeni sytyke, tulit sinä kuitenkin, sinä minun kauan kaivattuni!
Kuinka ihana ja suloinen sinä oletkaan, minun armaani! Sinun pääsi on
niinkuin Karmeli. Sinun pääsi nahka niinkuin kuninkaan purppura,
poimuinen, kuten Korkiassa veisussa sanotaan.

Nyt Väinö heitti lohen siihen toisten ihailtavaksi, kiirehti metsään ja
toi sieltä laajan tuohilevyn. Mutta silloin jo miehet tappelivat
kentällä isommasta lohesta. Väinö ei siitä perustanut, tarttui vain
ensimäistä lohta kitusiin ja laskeutui tuohilevyineen ja lohineen joen
rantaan, missä halkaisi lohen selästä sekä mahasta ja paloitteli pataan
pantavaksi, viskaten sisälmykset ja kituset jokeen. Mutta heti kun ne
olivat joutuneet veteen, tömähti iso lohi niihin käsiksi, niin että
vesi pärskähti Väinön silmille. Sen nähtyään miehet ja Väinökin
sanoivat, että toisen lohen sisälmyksiä ei annetakaan raudatta; ne
kääritään uistimeen ja annetaan siinä. Sen miehet tekivätkin. Toisen
lohen sisälmykset käärittiin Aaron uistimeen, ja heti kun se joutui
veteen ja Aaro virvellään työnsi uistinta keskelle jokea, tömähti
entistä suurempi lohi uistimeen ja nieli vatsaansa asti. Kun uistin
saatiin kalan vatsasta, toimitti Aaro sen jokeen niine laitteineen ja
samassa veti ensimäiseksi saadun lohen kokoisen jässikän maalle.

Kun nyt oli neljä lohta maalla, sanoi Aaro: -- Miehet! Eiköhän tehtäisi
tulet ja maisteltaisi näitä? Kyllä niitä sitten tarpeen mukaan saadaan
lisää.

Miehet taipuivat siihen hommaan mielellään, ja kohta näkyi seitsemän
kullanhohtavilla lohen kappaleilla täytettyä kattilaa kiehumassa, eikä
puhuttu mistään muusta kuin lohista. Aaro tiesi kertoa oikein niitten
tarinan, miten niitä kesän tullen Valkeastamerestä nousee tänne
suunnattomat määrät. Tultuaan ne hävittävät kaikki pienet kalat ja
sammakotkin. Ne ovat niin tavattoman nälkäisiä, että ne nielevät vaikka
kirveen. Ja kun niitä ei koskaan pyydetä, niin ne eivät pettämisestä
tiedä mitään. Lohia eivät täällä pyydä lappalaisetkaan, ne pyytävät
vain siikoja, lohi on heidän mielestään liian rasvainen. Ja totta
onkin, ei sitä keitettyä lohta monesti syö vatsaansa täyteen, mutta
siikaa ja haukea ja harria syö kolmesti päivässä.

Mikolla ja Väinöllä oli yhteinen keitto. Kun se oli tullut kypsäksi,
sanoi Mikko: -- Malttaa köyhäkin keittää, mutta ei jäähdyttää. Sen
sanottuaan hän leipineen istui kattilan viereen. Siihen istui Väinökin,
nosti nyt kattilasta lohenpalasen tuohilevylle jäähtymään ja sanoi
naama vakavana: -- Sinä minun ihanaiseni! Oi kuinka kaunis ja suloinen
sinä olet! Sydämeni pohjasta sinua suutelen ja sylini syvimpään
syvyyteen kätken.

Väinön käsiä rupesi nyt vetämään lohen kämpäleeseen.

Pian pulluilivat kaikkien suut samassa toimessa niin hartaasti, ettei
mitään puhelua joukosta kuulunut. Väliin sentään Venäjän herra molautti
suurta kieltään ja nauraa hörhötti mielissään.

Aaro pääsi kaikkein ensimäiseksi syömästä, hyppäsi ylös ja sanoi:

-- Nyt on paras kalansyöntiaika, ei saa olla laiskana! Ne siinä kuuden
ja yhdeksän välillä ovat nälkäisimpiä.

Hän viskasi uistimensa veteen ja alkoi virvellään vedellä, mutta ei
kuulunut mitään. Aaro antoi virran viedä uistintansa uloskinpäin, mutta
menestys oli yhtä huono.

-- Minä pelkään, että ne kaipahtivat savuja ja tulia, sanoi Aaro
tuokion perästä, veti uistimensa maalle ja käveli rantaa myöten sadan
askeleen verran ylemmäksi. Kun hän viskasi sieltä uistimensa jokeen,
tarttui heti suurin kaikista lohista, joka oli viedä Aaron mukaansa
jokeen. Mies sai kuitenkin vieressään olevasta mättäästä kiinni. Ei
raukaissut toisiakaan miehiä. Sikäli kuin pääsivät syömästä siirtyivät
he Aaron onkimista katsomaan. Ja ennenkuin aurinko oli lakannut puitten
latvoihin paistamasta, oli joka miehellä oma lohi. Niitä kitusista
kantaen miehet tulivat tulille ja rupesivat tekemään yönuotioita.

Kun nuotiot oli tehty ja äskeisiä keiton tähteitä iltaisen nimellä
viimeistelty, asetuttiin yöteloille. Mutta Suomen herra otti puheeksi
kysymyksen, missä järjestyksessä ja miten tänne ruokavaroja saadaan.
Sen tiesi Aaro ja Timo, että vähintään yhdeksän tai kymmenen päivän
muona tarvitaan, ennenkuin ollaan Kemijoen latvan kohdalla
Korvapuolitunturissa, johon Kemijokea voi nousta venheellä niin
lähelle, että on vain neljä tai korkeintaan viisi peninkulmaa rajalle.
Ja kun nyt on mukana korkeintaan vain viiden päivän eväs, niin on
saatava viiden päivän eväs lisää.

Päätettiin jakaa miehet siten, että kuusi miestä lähtee Vaatimenojan
kylästä noutamaan tänne lisäeväitä, kuivia poronlihoja, leipää ja
voita, ja rajalle jäävät siksi aikaa vain toiset kuusi miestä.
Päätettiin myös, että herra suunnilleen kymmenen päivän kuluttua on
Kemijoen latvassa mukanaan vähintään neljän viikon muonavarat, joilla
päästään Paatsjoelle, minne saadaan Inarista ruokavaroja venheellä ihan
rajalle asti.

Oli vielä päätetty, että jos herra joutuu ruokavaroineen ennen Kemijoen
latvaan, niin hän kuljetuttaa miehillä eväitä rajalle ja itse tulee
oppaan kanssa auttamaan ja samalla näkee rajan. Jos taas rajan
aukaisijat kerkiävät ennen Korvapuolitunturiin, on heidän tultava
Kemijoen haaraan odottamaan.

-- Mitä sillä tuolla vieraalla herralla on täällä merkitystä? kysyi nyt
Mikko. -- Saahan se mennä teidän matkassanne täältä pois?

-- Olen sitä sille esittänyt, sanoi Suomen herra, mutta se ei sano
rajaa uskovansa teidän haltuunne, ja sitäpaitsi sanoo olevan hänelle
tulemassa työmiehiä, jotka tuovat ruokatarpeita.

-- Näkyy sietävänkin, sanoi Mikko kylmästi. -- Yksi leipäkiekura on
miehellä, suuruksen puolta palanen lihaa, teekojeita vähäisen, siinä
kaikki. Pelkään että joudumme sitä härkää vielä elättämään. Miehiä
hänelle ei tule, siitä toki osaamme olla varmoja.

-- En minäkään usko, sanoi valtion herra, -- mutta tottapahan elävä
tietää kuolevansa. Tottapahan pitää huolen syömisistään. Syyttömät kai
sitä te olette elättämään.

Aaro rykisteli ja sanoi: -- Kyllähän siitä meille senverran ristiä
koituu, että joudumme sitä taluttamaan tuonne lappalaiskylään. Tässä
noin peninkulman päässä on järvi, johon tämä joki laskee. Sen ympärillä
asuu kymmeniä perheitä oikeita lappalaisia ja oikeita porovarkaita,
jotka eivät tee mitään muuta kuin kesänsä talvensa varastavat poroja ja
ihan sillä elävät.

-- Ja tässäkö ne sitten asuvat ne, jotka nimismies pyysi vangitsemaan?
kysyi Mikko kuivasti ja kasvopäät punastuivat.

-- On niitä vielä muuallakin. Ei ne tuon järven ympärillä kaikki ole,
niitä on pitkin rajan vartta, sanoi Aaro kärsimättömästi.

Nyt kääntyivät puheet porojen varastamiseen ja niitten paimennukseen.
Vartioipa poroja miten hyvin tahansa, on niillä toisella aikaa kuusta
halu kohota tänne tunturimaailmaan, ja silloin ne nuo rajantakalaiset
ovat niitten niskassa: karja karjan perästä viedään, eikä niistä
yksikään palaa.

Mikolla kuohuivat veret näitä kertomuksia kuullessa. Kun yö oli jo
pimeimmillään eikä joukosta kuulunut muuta ääntä kuin väsyneitten
miesten kuorsaukset ja raskas hengitys, harreilivat Mikon silmät
unettomina ja korvalliset tuntuivat kuumilta. Hän tunsi pyhää vihaa
niitä kohtaan, jotka ovat tuollaisena maanvaivana muutenkin vaikeissa
oloissa eläville pohjolan asukkaille.




Seitsemäs luku.


Huomenaamuna oli Aaro hiipinyt ylös ennen auringonnousua ja mennyt
uistelemaan. Ja kun yli tunturien paistava aurinko rupesi punottamaan
kuusten ja honkain latvoja, kantoi Aaro kahta suurta lohta.

-- Nouskaapas katsomaan, minkälaisen kannen alla ovat lohet, sanoi hän
nuotion luo tultuaan.

Miehet hyppäsivät istualleen ja näkivät ihmeekseen, että joen yllä oli
parin sylen paksuinen kylmyyden synnyttämä harmaa usvakerros, niin
sakea, että sen läpi kolmen sylen päähän ei nähnyt mitään. Päältä se
oli tasainen kuin höylätty.

-- Tuollaista en ole ikinä nähnyt, huudahti valtion herra.

-- Kun tähän huvilanne rakennatte, niin näette toisenkin kerran, sanoi
Aaro naurahtaen.

-- Mutta miten se tuollainen voi syntyä.

-- Asia on luonnollinen, sanoi Aaro. -- Korvessa oleva taivaanikuinen
routa synnyttää yöllä kylmän ilman ja siitä tulee usva. Ylhäällä olevan
lämpimän ilman raja on niin jyrkkä, että usvan selkä jää noin
tasaiseksi. Näette, -- kun aurinko joutuu ilmaa enemmän lämmittämään --
että usvan täytyy tasaltaan painua alas ja hävitä, kunnes aurinko on
iltasella mennyt mailleen.

-- Mutta eipähän illalla nähty, vaikka yö oli jo pimeimmällään, kun
vielä valvottiin.

-- Ette sitä huomanneet. Kyynärän korkuinen usvan untuva peitti jo joen
meidän asettuessamme maata. Yön kuluessa se on kohonnut noin korkealle.

Aaro viittasi nyt kahteen kentällä makaavaan loheen ja sanoi: -- Tuossa
niitä on taas kaksi joessa yötään viettänyttä lohta. Meidän pitää
varata itsellemme lohia, niitä kun emme saa ennenkuin Paatsjoesta.
Harreja, rautuja, nieriäisiä ja tammakoita saamme monesta paikasta ja
erittäinkin Kemijoen latvasta.

-- Täytyy suolata, mutta mihin? Kattilatkaan eivät siihen joutane,
sanoi valtion herra miettien.

-- Säkkinä se on köyhä kaikki, sanoi Aaro ja lähti puukko kädessä
metsään ja mennessään mutisi: -- Kyllä tähän vuoden aikaan koivu
astioita antaa.

Sinne kuusikon- ja koivikonsekaiselle viitakummun rinteelle lähtivät
toisetkin miehet. Sieltä he tuokion kuluttua palasivat, kantamuksina
suuria tuohilevyjä ja hienoja pihlajan vesoja. Niistä tuohilevyistä,
jotka parhaiten sujuivat ropeeksi, rupesivat miehet yksituumaisesti
valmistamaan ropeita, ja kohta olikin jokaiselle miehelle,
herroillekin, pihlajaisilla ludilla nidottu nelisnurkkainen, enemmän
kuin korttelin syvyinen tuohinen valmis. Niihin meni jokaiseen enemmän
kuin kymmenen kiloa lohen kappaleita.

Nyt miehet rupesivat kilvassa paloittelemaan lohia ja suolaamaan
astioihinsa, ja kohta olivatkin ropeet tasalaitoina täynnä lohen
kappaleita peitettyinä tuohilevystä juuri sisään sopivalla
tuohikannella, ropeissa vitsoista tehdyt sangat kantamista varten.
Mutta saaduista lohista oli nyt vain päät ja purstot jäljellä. Kun oli
noloa ruveta niistä aamiaiskeittoa valmistamaan, lähti Aaro
juoksujalassa joelle. Sinne lähtivät pian muutkin miehet, ja pian Väinö
palasi sieltä ylempänä päätään kädessään riiputtaen isoa lohta, jota
hän haltioituneena ylisteli taas Korkeanveisun sanoilla.

Venäjän herra sen nähdessään viittoi käsillään ja riemuissaan nauraen
pölisi.

-- Mitähän tuokin tönissee. Suu puhuu, nokka tohajaa, eipähän äly
haitanne, sanoi Väinö heittäen kalansa nuotion luo.

-- Se puhuu sitä, että hän ei ole ikänään nähnyt näin komeita lohia,
sanoi valtion herra. -- Volgan lohien sanoo olevan harmaampia ja
pitempirunkoisia. Niissä ei ole ollenkaan tuota hopealle välkähtelevää
kauneutta.

Kun aamiainen oli syöty, lähti Suomen herra illallisen päätöksen mukaan
kuuden miehen kanssa Vaatimenojan kylää kohti. Viiden tuli ruokavaroja
tuoden palata rajalle, ainoastaan Timon piti jäädä herran matkaan tämän
kapineita kantamaan ja seuraamaan, kunnes viimeistään kymmenentenä
päivänä saavutaan Kemijoen latvaan siihen paikkaan, jossa kolme pientä
jokea yhtyy ja jota sentäbden kutsutaan Jokihaaraksi. Toiset kuusi
miestä lähtivät nyt lyömään rajaa. Kappaleen matkaa kuljettuaan
aikoivat he joukolla käydä hakemassa tavaransa matkan varrelle.

Rajalinja kulki nyt pitkän matkaa alavia maita väliin nousten kummulle
ja väliin laskeutuen taas rotkoon, mutta viimein kohosi linja niin
korkealle selänteelle, että linjan päästä näkyi lähtötunturi ja edestä
paljon likempää Kalttopäätunturi. Nyt Mikko palasi puolenkymmentä
keppiväliä takaisin katsomaan, tähtäävätkö ne Kalttopään korkeimpaan
kuljuun. Jos ne eivät siihen ampuisi, pitäisi nyt osoittaa siihen
ampuviksi. Mutta kun kepit eivät tarvinneet korjausta, palasi Mikko
jatkamaan kepitystään sitä mukaa kuin kirvesmiehet saivat linjaa auki.
Selänteen takaa näkyi suuri aukea suo, jolle linja rupesi painumaan, ja
suon takana näytti maa rupeavan kohoamaan tunturiin. Sitä katseli nyt
Mikko ja mielessään mitteli, päästäänköhän tänä päivänä tuon
Kalttopäätunturin alle, siinä luultavasti on hyvä vesipaikka yötä
ollaksemme. Sitä katsellessaan ja miettiessään hän huomasi, että suon
takaa kuusen- ja männynsekaisen harveikkokummun liepeestä kitkahteli
sininen savu, jota mieto tuuli yksikantaisina tuppaina hiljalleen ajoi
suolle, missä miehenkorkuisia kitumäntysiä piikotti pystyssä. Mikon
rinnassa tuntui voimakas sysäys, mutta hän koetti sen salata ja sanoi
rauhallisesti;

-- Mutta mikähän savu tuolta suon takaa näkyy?

Joka mies rupesi nyt katsomaan Mikon osoittamaan suuntaan. Aaron ja
Aron Pentin kaula ja korvalliset rupesivat muuttumaan tummanpunakoiksi,
ja mustat silmätkin alkoivat kiilua outoa valoa. Vihasta turtuneena
Aaro viimein sanoi:

-- Se helvetin joukko on taas meidän porojamme teurastamassa! Tuossa
suon laidassa on suuri hete, sen luokse ovat asettuneet taas lihan
tekoon.

-- Mutta loukussa nyt ovat, koska meillä on vangitsemisoikeus, sanoi
Aron Pentti jäykästi.

-- Meidän täytyy olla viisaita, etteivät pääse livistämään omalle
puolelleen, sanoi Mikko tyynesti. Meidän täytyy nyt lähteä sinne,
ennenkuin tietävät rajan suunnasta. Meidän täytyy mennä hyvinä ystävinä
niitten puheille, ja kun rajasta tulee puhe, niin täytyy kaikkien
muistaa se, että sanoo rajan menevän monta sataa syltä päivän puolitse.
Kukaan ei saa siinä tempussa erehtyä.

-- Entäs jos se Venäjän moloska sanoo toisin? huomautti joku.

-- Venäjän moloska on evästen luona, sanoi Mikko. -- Se täytyy taluttaa
tuolta kiertotietä tuonne tulille, niin se ei tiedä rajansuunnasta
tuolla tulien kohdalla mitään. Ja nyt te neljä miestä lähdette tuomaan
tuolta tavaroita. Me Aaron kanssa lähdemme tuonne tulille edeltä.

Tulille tultuaan Aaro ja Mikko näkivät, että kolme vastateurastetulla
poronlihalla täytettyä kattilaa oli tulella kiehumassa. Mikon ja Aaron
nähtyään hyppäsi siitä yksitoista karvaista miehen tallukkaa pystyyn
kuin säikähtyneet metsäeläimet ja seisoivat arkoina ja lenkojalkaisina,
jaloissa suuret karvaiset poronkallokengät, pyörein silmin katsellen
tulijoihin.

Aaro alkoi ystävällisesti kertoa ennenkuin tulijoilta oli mitään
kysytty, että he ovat valtakunnan rajaa avaamassa. Tuli jano, ja kun he
eivät tuolta suon päästä löytäneet vettä ja huomasivat tämän savun,
niin arvasivat täällä olevan hetteen, läksivät tänne saamaan vettä.

-- On täällä hete, mutta juo sie tuosta kattilasta, siinä on vasta
hetteestä tuotua vettä, kiirehti joku joukosta sanomaan juuri kuin hän
olisi tahtonut sillä tarjouksellaan saada estetyksi menon hetteelle.

Aaro oli juovinaan oikein ähkäen ja sanoi viimein laskiessaan kattilan
maahan:

-- Kylläpä se tuntui hyvältä! Kun tämmöisellä helteellä on päivän suu
kuivana, niin kyllä vesi silloin maistuu.

Mikkokin oli juovinaan, vaan ei kuitenkaan siitä likaisesta kattilasta
hernettäkään ottanut suuhunsa, nieli vain tyhjää, ja tuokion perästä
kattilan maahan laskettuaan sanoi:

-- Eipä uskoisi, että vesi maistuu noin hyvältä.

Lappalaiset rupesivat nyt Aarolta kyselemään, onko heitä miehiä kuinka
monta, missä ne ovat ja mistä se raja tulee tällä kohdalla kulkemaan.
Ja kun he saivat Aarolta kuulla, että raja tulee kulkemaan monta sataa
syltä tuolta päivän puolitse, kaukaa vielä tuon kummun taitse, ja että
miehiä on kaikkiaan vain kuusi ja herraa ei ole heillä suomalaisilla
ollenkaan, Venäjän herra on heillä päänä, mutta sillä ei ole miehiä,
rauhoittuivat kaikkien silmät. Hyvämielinen tyytyväisyys palasi
jokaisen kasvoihin ja iloisesti naureskellen rupesivat he katsomaan
suon sivua harveikkokangasta myöten tulevia taakkaselkäisiä tulijoita.

Venäjän herra jo kolmenkymmenen askeleen päässä alkoi hohottaen nauraa
ja pölisi. Lappalaiset alkoivat iloisesti vastata venäjänkielellä.

Kun Venäjän herra kuuli venäjänkielen, huudahti hän riemuissaan omalla
kielellään ja lähti puolijuosten mennä vöntöstämään miesten luo, jossa
tulisesti käsiä puristaen tervehti kaikkia ja sanoi niille nimensäkin.

Kun lappalaiset nyt näkivät, ettei Aaron kertomuksessa ollut mitään
petosta, häipyi povista viimeinenkin pelko ja he rupesivat rauhallisina
keittojaan valmistamaan syötäväksi. Toiset myötään mälisivät Venäjän
herran kanssa.

Suomalaiset tekivät tulensa rajan puolelle, noin neljänkymmenen
askeleen päähän lappalaisten tulesta. Aaro ja Pentti kiertelivät
ulkokausteella. Lappalaisetkin näkivät, että miehet nuuskivat heidän
tekojaan, mutta kun tiesivät ja näkivät kaikin puolin olevansa
turvassa, niin eivät olleet tietävinään, elivät vain omaa elämäänsä.

Aaro ja Pentti tulivat nyt kauhistunein kasvoin tulelle ja Aaro sanoi
vihasta ja harmista vapisten:

-- Kolme poroa on tapettu. Minun on yksi, Kenttä-Jaakon Kurtinjoen
kylästä on toinen ja Vataniemen Esan Vaatimenojan kylästä on kolmas.
Tuolla ovat päät kuusen juuressa ja lihat hetteessä.

Mikon ruskeanharmaat silmät painuivat tavallista syvempään ja
hampaitaan yhteen kiristäen hän sanoi:

-- Köyteen sen tulen omat panemme nyt!

-- Herra Jumala! Miten me tämän vertaiset miehet. Olisipas kaikki
miehemme tässä, sanoi Aaro katkerasti.

-- Nuo kentaleet eivät vastaa enempää kuin tyhjät töppöset miehen
käsissä, sanoi Mikko varmasti. -- Se on meille voitoksi, että meitä on
näin vähän. Jos meitä olisi kaksitoista miestä heille näyttäytynyt,
silloin ne olisivat hyökänneet yksi yhtäälle, toinen toisaalle ja
hävinneet metsän uumeneen kuin säikähtyneet jänikset. Olisimme ehkä
saaneet yhden tai kaksi juoksemalla kiinni. Mutta nyt nuo yksitoista
roistoa ovat meidän paulassamme.

-- Miten se on mahdollista?

-- En sitä teille osaa sanoa edeltäpäin, mitä on tehtävä, sanoi Mikko.
-- Olkaa vain miehinä ja tehkää, mitä minä käsken tai minkä näette
ensimäiseksi tehtäväksi. Se on tiettävissä, että ne tekevät tappelun
meitä näin vähiä vastaan, mutta minä en sitä pelkää. Minä olen koko
asiassa sydämenä ja käyn rintimaisena asiaan. Te vain auttakaa minua,
jos näette, että minulle hätä tulee.

-- Herra Jumala, te tapatatte itsenne, se on varma, sanoi Aaro arasti.

-- No meinaatteko te sitten tämän ainoan sattuman, jolloin nuo rosvot
ovat käsissämme, jättää paljaan tyhjän pelon takia sikseen?

Siihen kiirehti Pentti sanomaan: -- Ei, sitä emme tee, kun meillä on
esimies keskellä tulta. Me koetamme parastamme. -- Kaikki sanoivat nyt
samat sanat.

Miehet olivat niin kiihdyksissä, ettei syönti muistunut kenenkään
mieleen. Varma päätös povissa he kuitenkin odottivat, kunnes
lappalaiset olivat päässeet syömästä.

Mikolla oli iso moniteräinen linkkuveitsi taskussaan. Hän otti sen ja
puristi kouraansa, ikäänkuin näyttääkseen voimansa, ja sanoi:

-- Tuo tekee käden raskaaksi. Jälki näkyy mihin se hujahtaa, vaikka sen
teräkin on lukossa. Sitten Mikko pani revolverinsa täyteen latinkiin.

Hetki oli tullut. Mikko ilmoitti, että tuolla puolen tulen näkyi olevan
kaksi pyssyä petäjää vasten ja lisäsi: -- Ottakaa te ne pois, kun minä
aloitan tehtävämme!

Nyt Mikon jälessä lähtivät kaikki miehet lappalaisten leiriin, jossa
nämä iloisesti nauraen Venäjän herran kanssa kovalla äänellä puhuivat.
Mutta miesten tulennasta huomasivat lappalaiset, että jotakin outoa on
tekeillä. Pyörein silmin hyppäsivät he pystyyn.

-- Te olette tappaneet näitten miesten porot, sanoi Mikko tuimasti ja
samalla päättävästi. -- Siksi me vangitsemme teidät ja lähetämme
nimismies Nyströmin haltuun. Sanokaa heti, aiotteko vastustaa vai
antaudutteko sovinnossa.

Eräs lappalaisista oli puolta päätään pitempi toisia. Tämän veret
näkyivät kiihtyvän. Hän kääntyi Venäjän herran puoleen ja
venäjänkielellä nähtävästi sanoi mistä oli kysymys.

Venäjän herra käänsi päänsä niskoilleen, nauroi suurella suullaan kohti
kurkkuaan niin ivallisesti kuin suinkin osasi ja sanoi sitten
käskevästi jotakin. Silloin sen suurimman lappalaisen hampaat
kirahtivat ja samassa hän hyökkäsi Mikkoon käsiksi. Kuin muurahaiset
seurasivat toiset nyt esimerkkiä, mutta Mikko riuhtaisi kätensä irti ja
sivalsi isointa lappalaista korvalliseen. Mies lytkähti maahan kuin
ammuttu pyy. Mikko sipaisi toista ja kolmatta, joilla oli sama kohtalo,
mutta silloin suomalaisten suusta kuului kirkaisevan hätäiset: »Ampuu,
Herra Jumala, ampuu.» Silloin Mikko huomasi, että sylen päässä hänestä
oli häntä kohti tähdätty pyssy. Mikko hyppäsi täyden voimansa takaa
syrjään ja löi kädellään pyssyyn, joka samassa laukesi ilmaan, tempasi
pyssyn, rätsäytti sitä petäjään niin että kaikki muut osat putosivat
maahan, ainoastaan rauta jäi käsiin. Pyssyn rauta käsissään hän sitten
pyörähti, ja samassa oli jokainen lappalainen irti Mikosta ja puolet
maassa pökerryksissä.

Silloin Venäjän herra sai maasta honkaisen halon. Halko korkealla
ilmassa hän ränkyen kuin ahdistettu karhu hyökkäsi Mikkoa vastaan
lyödäkseen sillä halolla Mikkoa. Mikko hyökkäsi vastaan aikoen sillä
pyssyn piipulla lyödä käsille, mutta isku sattuikin halkoon käsien
rajalle. Halko kuitenkin tärähti niin paljon, että se pyörien lensi
kuin ammuttu nuoli käsistä. Mikko uudisti lyöntinsä, tahtoi saada
lyödyksi Venäjän herraa kasille, mutta hujauttaessa sattui pyssynpiippu
koskettamaan hänen päänsä päällä olevaa petäjän oksaa, ja se hairautti
niin paljon iskua, että lyönti sattui niskaan olkapään rajaan. Silloin
Venäjän herra kamalasti älähtäen kaksin käsin tarttui niskaansa,
pyörähti pois ja lähti pakenemaan. Mutta jo ensimäisen askeleen päässä
hän ryömähti otsa edellä pyörtyneenä maahan.

Koko joukosta rupesi kuulumaan hätäisiä ääniä.

-- Vieläkö vastustatte? ävähti nyt Mikko. Kaikkien suista kuului
rukoileva sana: -- Emme vastusta, elkää meitä tappako!

Siinä parhaan tuoksinan aikana oli yksi lappalainen päässyt livistämään
pakoon. Nyt se näkösen päässä lenkojalkaisena juosta vekelti
hengentulleen edestä pakoon. Kun hän juostessaan suurien kenkäinsä
tavattoman korkeista nokista tarttui risuun, tuprahti hän päälaelleen
maahan. Samassa hän kuitenkin kimposi pystyyn ja lähti juoksemaan,
kunnes taas suistui pää edellä sammaleeseen.

Kun Mikko pelkäsi, että toisetkin seuraavat sen esimerkkiä, otti hän
revolverin käteensä ja ärjäisi: -- Jos askeleenkaan yritätte
pakenemaan, niin siinä silmänräpäyksessä olette läpi!

Nyt jäivät kaikki vapisten seisomaan ja niitten joka jäsen värisi kuin
virrassa. He rupesivat kohti kurkkuaan itkemään ja rukoilemaan, ettei
lasten ja vaimojen tähden heitä vangittaisi. Mikko ei sitä kuullut,
vaan sanoi käskevästi tovereilleen:

-- Noitten säkeistä ottakaa nuoria, joilla sidotaan kädet selän taakse
ja puuhun kiinni.

Mikon toverit eivät tähän asti olleet kättä puuttaneet asiaan, mutta
nyt sen verran selvisivät hölmistyksistään, että alkoivat kilpaa purkaa
nuoria lappalaisten säkeistä, ja kun alkuun oli päästy, oli työ
miehistä mitä mieluisinta. Toiset purkivat nuoria ja toiset sitoivat
käsiä selän taakse ja vänäsivät puuhun selin kiinni. Kaikki kävi kuin
tulen sammutuksessa, ja kohta olivatkin ne kymmenen kappaletta kukin
omassa puussaan selkä puuta vasten seisomassa. Venäjän herra oli tällä
aikaa tointunut. Hän istui verta sylkien kaatuneen puun rungolla ja
itki kuin pieni lapsi.

Lappalaisilla oli hienoista nuorista harvoille verkonsilmille kudotut
suuret säkit kantamuksia varten. Niistä purettiin vangitsemissiteet ja
niistä täytyi vielä purkaa ja laittaa jukkoja kuljetusta varten. Toiset
miehet rupesivat nyt purkamaan säkkejä, toiset taas laittoivat lohia
kiehumaan päivälliseksi. Suuret läjät sykkyräisiä nuoria olikin
valmiina, kun kaksi kattilallista lohta oli tuhalla kypsynyt.

Syömään asettuivat nyt miehet ja iloitsivat kuin ainakin suuresta
saaliista eivätkä olleet kuulevinaan korvia särkevää, katkeamatonta
itkun ulinaa. Herrakin itki turskien ja niskaansa pidellen voivotteli
sydämensä pohjasta.

Mikolla ei syönti luistanut, palat pyrkivät vain pyörimään suussa. Hän
oli miettivän näköinen ja melkein puhumaton.

-- Mustelma on kaulassanne tuolla niskan puolella ja laajajuurinen
ajettuma näyttää syntyvän, sanoi Aaro.

-- Saihan tuota joku takaapäin, nyrkilläänkö lienee iskenyt niskaani
vai millä. Mustia verkon silmiä rupesi ilmestymään silmieni eteen ja
luulin tuhon tulevan, kun lisäksi eräs sylineen jämeysi jalkaani ja
rupesi kaatamaan. Se on tuo, jonka ohimosta veri tihkuu. Lienee tuo
veitsen pää sattunut kourassa olemaan sen verran pitkällä, että särki
pääkuoren. Ja kun tuo herra tuupertui kumoon, rupesi minunkin
selkäpiitäni kuuma virta karmimaan: taitaa tässä haudan kaivanta tulla
ensimäiseksi työksi. Mutta vanha henki siinä oli vielä sentään luita
lämmittämässä.

Kun syömästä oli päästy, saivat Pentti ja Teppo määräyksen laittaa
eväitä niin paljon mukaansa, että pääsevät ensimaiseen kylään ja
voivat, joskin vain niukasti, ruokkia kuljetettavansa sinne asti.
Toiset rupesivat laittamaan nuorilla lappalaisia toisiinsa kiinni. Sen
verran jätettiin väliä, että miehet sopivat hyvästi kävelemään ja
jälkimäinen edelliseltään näkemään jalkoihinsa. Kohta seisoikin yhdessä
jonossa kymmenen voivottelevaa ja sydämensä pohjasta rukoilevaa
karvaista ihmisolentoa, kädet selän taakse sidottuina toisissaan
kiinni.

Mikko antoi nyt Pentille revolverinsa ja sanoi kovalla äänellä ja
määräävästi:

-- Jos matkalla rupeavat vastustelemaan, niin käyttäkää omaa lakianne.
Tämä auttaa lopussa, jos ei vähemmästä ole apua.

Joukosta kuului rukoilevia pyyntöjä: -- Älkää rakas herra toki määrätkö
meitä tapettaviksi, armahtakaa edes lastemme tähden.

-- Ei teitä tapeta, vaan annetaan tietää mikä on pahantekijän palkka,
sanoi Mikko jäykästi.

Jono lähti liikkeelle. Pentti raskas eväslaukku selässään noin
sylenpituisesta jukosta talutti etumaista, ja kantaen vieläkin
raskaampaa evästarakkaa lähti Teppo kävelemään jälkimäisen takana.
Kymmenen lenkojalkaista, suurikenkäistä, matalaa miestä neljäntuulen
lakit päissään takaraivolle kallistettuina lähti hajalla säärin kahden
ison miehen välillä astua vemmeltämään. Matkue katosi heti kuusikon- ja
männikönsekaiselle rinteelle, mutta kauan kuului vankijonon valitus.
Hiljalleen loittoni sekin, vain metsän rinteistä saapui hienoa kaiun
hyminää, joka vaimeni tyyneksi, auringon kultaamaksi illan rauhaksi.

Saadakseen aikaan sovinnon meni Mikko Venäjän herran luo ja
ystävällisin kasvoin työnsi kätensä herran käteen, puristi sitä
lämpimästi ja toisella kädellään taputti olkapäähän. Venäjän herra
hyppäsi seisaalleen, rupesi iloisesti pölisemään ja tahtoi kaksin käsin
Mikon sulkea syliinsä ja suudella häntä, mutta Mikko esti sen, taputti
vain toistamiseen olkapäähän ja hymyilyllään näytti, että hän ei ole
vihassa. Nyt rupesi Venäjän herra viittilöimään käsillään ja
osoittamaan liikkeillään, että Mikon pitäisi häntä lähteä viemään
sinne, mihin lappalaiset viedään, mutta Mikko ilmaisi merkkikielellä,
että hänen oli lähdettävä rajalle. Venäjän herra otti eväskorinsa,
jossa oli vain leivän kannikka, näytti kannikkaa Mikolle, heitti sitten
koriin ja surullisen näköisin kasvoin kallellapäin näytti Mikolle
tyhjiä käsiään ja taas viittilöi ja pölisi sinne päin, mihin
lappalaisia vietiin.

Mikko nouti silloin eväistään kaksi leipää, ojensi ne Venäjän herralle
ja viittasi rajan suuntaan, kallisti sitten päänsä käteensä, ummisti
silmänsä ja nukkuvan hengityksellä ilmaisi, että tässä ollaan yötä.
Sitten päänsä oikaistuaan viittasi rajan suuntaan, jotta Venäjän herra
ymmärtäisi tässä oltavan yötä ja aamulla lähdettävän rajaa käymään.

Nyt rupesivatkin miehet tekemään yömajoja ja nuotioita. Olisi kyllä
ollut iltaa käydä raja hakemassa sille kohdalle, mutta Mikko tunsi
kaulansa kipeäksi eikä tahtonut sitä enää vaivata. Haettuaan
taistelupaikalta sinne pudonneen hyvän linkkuveitsensä hän istuutui
kaulaansa hieroskellen kaatuneen puun jäkäläiselle rungolle ja antoi
miesten laittaa yön tarpeita.




Kahdeksas luku.


Kolmas päivä oli jo puolen korvilla, kun saapuivat evääntuojamiehet
rajalle ja heidän mukanaan Risto Tervakka, hänkin ruokataakkaa kantaen.
Riston oli Suomen herra toimittanut työmieheksi ja samalla tulkiksi
Venäjän herralle, kun Risto pienenä poikasena Venäjällä kerjuulla
ollessaan oli oppinut venäjän aivan selväksi.

Kun Risto nyt sanoi Suomen herralta terveiset, pääsi Venäjän herran
suusta huutava ihastus. Kaksin käsin hän sulki Riston syliinsä ja
tahtoi suudella, koko mies näytti olevan täynnä sydämellistä iloa.

Kun päivä ei ollut päivällisen kohdalla, niin lähtivät miehet
joukollaan viemään rajaa eteenpäin, kunnes tulisi vastaan vesipaikka.
Mutta Venäjän herra pidätti Riston puhetoverinaan ja tahtoi saada
hetimiten kerrotuksi kaiken, mitä on tapahtunut sen jälkeen, kun Suomen
herra täältä lähti.

Päivällistulella sai Risto kuulla asian oikean laidan ja hän ilmoitti
silloin Venäjän herralle, että tämä oli asettunut rosvoja puolustamaan
ja että Mikko oli nimismiehen palvelija ja saattoi hänen puolestaan
vangita paitsi rosvot myös heidän auttajansa, jonka hän saattaisi
vieläkin antaa Suomen viranomaisten käsiin, jos tahtoo.

Nyt Venäjän herran ruskeat silmät muuttuivat hätäisiksi, hän ymmärsi
olevansa verkossa. Mikko oli hänelle hyvänä vain saadakseen hänet
seuraamaan itseään, kunnes voi jättää hänet viranomaisten käsiin. Nyt
hän antoi Riston kertoa Mikolle, että hänet oli petetty, lappalaiset
olivat muka hänelle kertoneet, että porot olivat omia, suomalaisilta
ostettuja, ja sen vuoksi niillä oli korvissa suomalaisten merkit.
Sitten Venäjän herra kättä puristaen Riston avulla pyysi Mikolta
anteeksi erehdystään, ja kun Mikko oli luvannut olla asiasta
kantelematta, pyysi Venäjän herra saada kirjoittaa taskukirjaansa Mikon
ja Mikon vaimon nimen ja osoitteen, jolla saa postilähetyksen Mikolle
lähetetyksi. Hän muka aikoi lähettää Mikolle ja Mikon vaimolle
kallisarvoiset joululahjat, joihin antaa piirtää kumpaisenkin koko
nimet. Mikko kiitti nyt kättä puristaen Venäjän herraa ja taputti
olkapäähän.

Neljäntenä päivänä saapui rajalle Pentti ja Teppo tuoden lämpimät
terveiset nimismieheltä. Pentti kaivoi taskustaan rotisevan
satamarkkasen, ojensi sen Mikolle ja sanoi:

-- Tämän lähetti teille nimismies vaivastanne palkkioksi, ja sitä
pahoili, kun ette sitä Venäjän herraa tuoneet samalla tänne. Olisi
opetettu tuntemaan Suomen lakia.

Venäjän herra tahtoi tietää mitä merkitsi satamarkkasen lähetys
Mikolle. Risto selitti nyt sen juurta jaksain Venäjän herralle. Sitä
kuullessa herran silmät taas tulivat hätäisiksi ja ennestään ruskeat
korvalliset kävivät vieläkin ruskeammiksi. Hän puhui melkein hätäisesti
muutamia sanoja Riston kanssa. Sitten Risto kääntyi Mikon puoleen ja
sanoi:

-- Herra pyytää kysymään, onko nimismies käskenyt vangita hänet ja
vangitseeko Mikko hänet.

Mikko tarttui Venäjän herran käteen ja sitä lämpimästi puristaen sanoi
kovalla äänellä:

-- Minä kun olen luvannut olla kantelematta, niin minä en vangitse
teitä, ja kun minä en teitä vangitse enkä vaadi vangitsemista, niin
kukaan ei teitä Suomessa vangitse, ellette tee uutta rikosta.

Kun Risto tulkitsi Mikon sanat Venäjän herralle, niin herralta
hyrskähti sydämen pohjasta kohoava ilon sysäys ja silmien nurkkiin
ilmestyi kirkkaat kyyneleet. Oikein kaksin käsin hän nyt taputti Mikkoa
olkapäihin ja sanoi ystävällisesti jotain, minkä Risto suomensi: »Sinä
jalomielinen herra, pidän teidät muistossani». Sen jälkeen oli Venäjän
herra aina hyvällä tuulella ja iloisena. Hän ei näyttänyt muistavankaan
niskassaan kannettavaa nyrkinkokoista veripahkaa.

Kun kaikki miehet nyt olivat kotiutuneet rajalle, rupesivat he
yhteisellä kiireellä jouduttamaan rajaa Kemijoen latvan jokihaaraan,
ollakseen siellä ennenkuin Suomen herra tulee sinne levähtelemään
uutta, kaikkein vaikeinta taivalta varten, minkä tiedettiin olevan
Paatsjoelle mennessä, ja onkimaan jokihaaran harreja, rautuja,
nieriäisiä ja tammakoita. Yhdeksäntenä päivänä Suomen herran lähdöstä
olivat jo miehet jokihaarassa. Aamusella ennen auringon nousua oli
taivas ruvennut hikeytymään, koko ilma hämärtyi kuin auringon pimetessä
ja kävi yhä raskaamman näköiseksi. Juuri kun miehet saapuivat
jokihaaraan, rupesi tuulemaan raskaasti, satamaan taivaan täydeltä ja
ukkonen siellä täällä laimeasti jyrähteli.

Vettä tuli taivaalta aivan kaatamalla. Tuuli kuljetti sitä harmaana
tuiskuna metsän lomia myöten, eikä minkäänlainen metsä voinut suojata
tältä vesiryöpyltä. Siitä huolimatta miehet kuitenkin laittoivat
sankkaan aarniokuusikkoon vankan nuotion palamaan. Tuulen puolelle
tehtiin syltä paksu seinä kuusia vasten pystytetyistä parin sylen
korkuisista kuusista. Nyt tämä seinä suojasi tuulen, ja rintimaisia
kuusia myöten valui satanut vesi alas, joten majaan ei tullut yhtään
vettä. Siihen kuusten sammaleiselle juurelle, missä ei muuta roskaa
näkynyt kuin kuusista karisseita suuria pörhistyneitä käpyjä,
asettuivat miehet nuotion paisteessa kuivailemaan itseään. Siihen
ystävällisesti naurua hörhöttäen iloisin naamoin ja pölisten tuli
Venäjän herrakin joukkoon. Hän oli iloissaan siitä, että jouduttiin
tänne sateen ajaksi ja päästiin näin hyvään suojaan, jossa ollaan kuin
Novgorodin parhaassa hotellissa.

Lappalaisten teurastamia parhaimpia lihoja oli otettu mukaan, ja vaikka
oltiin kalaveden rannalla, laittoivat miehet kolme kattilallista lihaa
tulelle. Tätä lihavelliä Venäjän herrakin särpi ja ihastuksissaan
pölisi, ettei Novgorodin parhaassa hotellissakaan ollut saanut parempaa
lientä.

Koko yön satoi vettä. Sateen ja tuulen kohina milloin hurjemmin,
milloin hieman laimeammin kuohui metsässä. Mutta majan asukkaille ei
satanut pisaraakaan, ainoastaan kuusien juuret nutjahtelivat nukkujain
alla ja nuotion liekki hulmahteli puolelle ja toiselle, juuri kuin
olisi tahtonut kaiottaa sääsket pois kumpaiseltakin puolen. Aamusella,
kun aurinko alkoi nousta, taukosi sade, pilvet ohenivat ja tuuli
kuoleutui aivan tyyneksi. Suurena, ihanana kultapyöränä kohosi vuorien
takainen aurinko, jonka kellahtavan kultaista lämpöä nyt myrskyn ja
sateen puhdistama luonto ahmien näkyi hengittävän keuhkoihinsa. Luonnon
valmistamaa juhlapöytää eivät nauttimatta sivuuttaneet joen harrit,
taimenet, raudut, nieriäiset eivätkä tammakotkaan, vaan kilpaa molskien
ja mäiskähdellen nokkivat joen pinnalla lehvottavia tai horisevia
perhosia ja muita hyönteisiä. »Noille nälkäisille täytyy tarjota
terästä», sanoi Väinö aamukahvinsa juotuaan, ja kohtapa olikin joka
mies joen rannalla vapa kädessä viskelemässä ja vetämässä onkeaan. Yksi
ja toinen harrin känttyrä, raudun sirkka, nieriäisen palko, taimenen
kämpäle ja tammakon penikka lensi rannan mättäikköiselle penkereelle.
Venäjän herrakin oli saanut ongen; hänkin rannan mättäällä seista
kamotti ja toisten esimerkin mukaan viskeli ja sinne tänne kuljetti
onkeaan. Vetäessään silloin tällöin harrin tai tammakon penikan
rannalle hän pölisi ihastuksissaan, juuri kuin lehmän olisi saanut.

Se toimi oli kaikista niin mieluista, että unohtivat syöntinsäkin, eikä
kukaan pitänyt mielessään, mitä kaloja ja montako oli saanut. Päivä oli
jo puolen rinnassa, kun Mikko näki, ettei siitä tästä hommasta toista
päätä tule. Hän nousi korkealle mättäälle ja tukkilaisen tapaan kovalla
äänellä huusi: »Kello s-o-o-i.» Silloin miehet kokoilemaan kaloja,
minkä käsissään saattoivat tuoda, ja laittamaan kalakeittoja tulelle.
Venäjän herrallakin oli suuri kyhmyniskainen harrin känttyrä, taimen ja
tammakko kourissa, kun hän nauraa hohottaen tuli jälempää muita
tulille. Hän pyysi Ristoa keittämään hänelle erityisen kalakeiton. Pian
Venäjän herra jo katkeamaton naurun hymy kasvoissaan hoiteli kattilan
alla palavaa tulta tuntien povessaan kutsumusta keiton jouduttamiseen.

Miehillä oli nyt kaloja valtainen koko. He eivät tienneet itsekään,
mitä niillä tehdä. Entistä suolattua lohta oli enemmäksi kun yhdeksi
viikoksi, ja Aaro tiesi, että matkalla Paatsjoelle tulee melkein joka
päivä vastaan pieniä jokia, joista saa rautuja ja tammakon penikoita
niin paljon kuin haluaa. Vain taimenien parhaat kohdat suolattiin
matkaan otettavaksi, muut kalat jäivät rannalle läjään odottamaan
Suomen herran määräystä. Herran piti aikomuksensa mukaan viimeistään
tänään tulla. Yksi ja toinen kävi joen rannalla kuuntelemassa, eikö
alkaisi kuulua tulijain ääniä, mutta sieltä ei kuulunut mitään sinä
päivänä eikä vielä huomennakaan. Vasta ylihuomenna puolenpäivän
rinnassa alkoi joelta kuulua kolinaa ja puheen pälinää. Kohta joen
mutkan takaa ilmestyi ruskea venhe ja kohta toinenkin, joita miehet
sauvoimilla joen pohjasta työntelivät. Nauraen ja kovalla äänellä
pölisten Venäjän herra nyt etumaisena vökelti rantaan, missä Suomen
herra olikivuoteeltaan konkoi pystyyn ja alkoi kömpiä rannalle.

-- Tässä on matkan pää, ei juokse pituuttaankaan eteenpäin, sanottiin
kun keula oli tärähtänyt rantaan. -- Mikko sai nyt Suomen herralta
kuulla niiden lappalaisten kohtalosta, jotka tämä oli nähnyt
nimismiehen kotona. Oikein oli sääli raukkoja, kun oikeitten ihmisten
vaatetta ei ole rihmankiertämää päällä muuta kuin niissä neljäntuulen
lakeissa vähäisiä viilekkeitä. Karvaiset poronnahkapukineet
kesähelteelläkin ja mitten poimuissa kitisee syöpäläisiä niin paljon
kuin sopii. Venäjän herrakin sai nyt kuulla, että lappalaisia oli
lähdetty kuljettamaan Merikosken kaupungin linnaan, kunnes virkateitse
saadaan niitten papinkirjat ynnä muut asiaan kuuluvat tiedot, jolloin
ne sitten haetaan oikeuden tutkintoon.

Venäjän herra alkoi taas peloissaan kertoa, miten hänet oli petetty, ja
pyysi päästä matkustamaan Suomen herran mukana täältä pois, kun hänelle
ei tullut miehiä.

Tuliaiskahvia odotellessaan Suomen herra kyseli, miten raja on mennyt
vanhoihin merkkeihin tuntureissa ja missä se on menossa. Kun hän sai
kuulla, että raja on hyvästi kohdannut merkkipaikat ja että se on hyvän
matkaa Korvapuolitunturista Huurupäätunturiin menossa, sanoi hän
palaavansa takaisin venetietä ja sieltä aikojaan myöten matkustelevansa
Inarin kirkonkylään, josta toimittaa venheet Paatsjoelle. Niillä on
kaikkien miesten tultava kirkonkylään kylpemään ja puhdistelemaan
itseään, kun ei täällä jääkylmässä joen vedessä voi uidakaan.
Kuullessaan, että herra lähtee takaisin ihmisten ilmoihin ja lupaa
viedä kirjeen postiin, Mikko kaivoi laukustaan kirjoitusneuvot ja
taskukirjansa kannella kirjoitti kirjeen kotiin sillaikaa kun Timo
toimitti kahvia juotavaksi ja venhemiehet kalakeittojaan syötäväksi.

Suomen herra oli tuliaiskekkeriksi varustanut matkaansa monenlaisia
sokeri- ja vehnäleivoksia. Kun kahvi oli kaadettu kattilasta pannuun ja
pannusta kuppiin, alkoivat miehet juoda sitä herran käskystä
vehnäleipäkimpaleitten ja monenlaisten kompiaisten kanssa. Ja vinhasti
nyt miesten suut pulluilivatkin kahvia ryyppiessä. »Yhdeksän ei yhtä
odota», huomautettiin Mikolle, kun tämä yhä viipyi kirjoittamassa,
vaikka kaikki muut olivat jo saaneet juoduksi. Mutta Mikko ei heittänyt
kirjettään kesken, vaan sanoi: »Viipyneen eväät parahat.» Saatuaan
kirjeensä valmiiksi ja annettuaan sen herralle vietäväksi postiin pääsi
Mikko yksinään juomaan viimeksi ja sai loput leivoksista panna
matkaevääkseen.

Aaro sai arvioida, milloin olisi Paatsjoelle toimitettava venheet ja
opas. Viimeistään neljän viikon päästä arveli hän oltavan siellä. Mutta
opas saa venheineen olla jo puolen neljättä viikon päästä paikoilla.
Hän yksinään on joutilaampi odottamaan. Asettukoon hän noin kahdensadan
sylen päähän Paatsjoen niskasta jokea alas. Sillä Olostunturista
Kallopäähän katsoen näyttää raja niiltä paikoin menevän poikki joen.

Suomen herra kiirehti lähtöään joutuakseen huomenillalla Martinkylään
yöksi. Miehet saivat nyt ottaa venheistä ruokatavaransa: kolme
sadankilon säkkiä leipiä, kolme takkaa kuivia poronlihoja, kolmen kapan
pussin suoloja, kolme kymmenen kilon pyttyä voita, viiden kilon pussin
kahvia, kaksi isoa toppaa sokeria ja Mikolle erittäin kymmenen kilon
pussi parhaita riisiryynejä.

Kun tavarat oli otettu venheestä, käski Suomen herra venhemiesten ottaa
toiset puolet hänen vuodeoljistaan ja laittaa toiseen venheeseen
Venäjän herralle samanlaisen vuoteen kuin hänellä itsellään oli.

Oltiin lähtöä varten jo seisovillaan, kun Venäjän herra tarttui Mikkoa
käteen ja sitä lämpimästi puristaen ja ystävällisesti pölisten vakuutti
lähettävänsä lupaamansa joululahjat ja oman ja vaimonsa valokuvan ja
erittäin kellonvitjoissa kannettavan kalliin koristeen, johon on
piirretty Mikon nimikirjaimet.

Mikko sen kuultuaan kumarsi kiitokseksi, mutta samalla sanoi:

-- 'Lupa ei taloa hävitä', sanotaan. Nuo kauniit lupaukset ovat vain
sitä, että niitten varjossa pääsee livistämään rauhassa omaan maahansa.

Kun Suomen herrakin oli hyvästellyt kaikki miehet ja toivottanut
terveyttä näkemiin, lähtivät herrat ja venhemiehet rantaan, kaikki
miehet saattoivat lähtijöitä rantaan ja kun venheet olivat kääntyneet
matkalle, alkoi joka mies huiskuttaa mikä hattuaan, mikä nenäliinaansa,
mihin vastaukseksi herratkin heiluttivat nenäliinojaan, kunnes venheet
kiertyivät niemen taa. Silloin miehetkin lähtivät tulille valmistamaan
rajalle lähtöä. Kohtapa nähtiinkin kolmetoista raskastaakkaista miestä,
Aaro etumaisena, lähtevän Huurupäätunturia kohti ja katoavan metsään.

Huurupäätunturin juurelle pääsivät miehet vasta huomenna, matkalla
täytyi olla yötä. Mutta sillä tempulla, että mentiin suoraan Huurupään
juurelle, lyheni eväänkantomatkaa enemmän kun kolme peninkulmaa. Nyt he
saattoivat tyhjinä miehinä hakea rajan sinne, kaikki miehet
kirvesmiehinä.

Siitä yöpaikasta lähtiessä miehet tekivät sopimuksen, ettei pidetä
pyhää eikä arkea, vaan lyödään rajaa hengentulleen edestä päivät
päästänsä. Lyötäisiin yötkin, mutta Mikko ei voi antaa tietä, minkä
vuoksi se aika nukutaan ja päivän valjetessa ollaan valjaissa.

Kävikin niin, että ennenkuin näkyi yhtään venhemiestä rajansuun
seudulla, oltiin Paatsjoella onkimassa Paatsjoen lohia. Vasta kolmen
päivän perästä tulivat venheitten tuojat. Miehistä olivat silloin
muutamat ihan hämmennyksissä viikonpäivistä. Venheitten tuojilta täytyi
Mikonkin kysyä, mikä viikonpäivä siellä Inarin kirkon kylässä on
tänään. Mies naurahti ja sanoi:

-- Siellä on tänään perjantai ja huomenna on lauantai, mutta mikä
teillä täällä lienee?

-- Me otamme sen Inarin ajanlaskun käytäntöön. Olkoon meilläkin tänään
perjantai, sanoi Mikko.

-- Perjantai? Päästäänkö huomenillaksi kirkonkylään? kuului
miesjoukosta ääni.

-- Päästään, kun ollaan ahneina, sanoi venhemies. -- Nyt auttaa tuuli,
on ihan peräntakainen, kun vain pysyisi tuolla.

Miehet olivat jo ennakolta laittaneet eväittensä tähteet, kirveet ja
kattilat metsän sisään tehtyyn majaan. Laukuissa oli vain parin päivän
eväs. Nyt miehet eivät käskyä odottaneet. Kiireimmän kautta he
kantoivat rannalta kuusen oksilla peitetystä läjästä kolmekymmentä
suurta lohta venheeseen ja peittivät kuusen lehvillä, sitten
toimittautuivat laukkuineen venheisiin ja niin työnnyttiin matkalle.
Parisataa syltä täytyi virtaista joen rantavettä mennä sauvomalla,
mutta kun oli päästy joen niskaan, nostettiin purjeet. Silloin kaksi
suurta selkävenhettä lähti rinnakkain pakenemaan ensimäistä saaren
salmea kohti.

Kiihtyvä itätuuli pilvisen taivaan alla ikäänkuin lennätti venheitä
salmesta salmeen, mistä aukeni näkymään korkeita paljaspäitä
tuntureita, jotka kuin taikavoimalla siirtyivät sivulle ja uusia aukeni
eteen. Matka näytti eksyksissä kulkemiselta, mutta perämiesten
kasvoissa ei näkynyt vähintäkään arkuutta. Melan ponnesta pidellen
hallitsivat he venheitä. Keltainen vaahto kohosi venheitten vierissä.
Mikko viimein kysyi perämieheltään: -- Onko tämä nyt sitä kuuluisaa
kaksitoista peninkulmaa pitkää ja kahdeksan leveää Inaria?

-- On, tämä on juuri sitä. Tämä on täynnä saaria, sanoi perämies
tyynesti ja silmät rävähtämättä katsoi venheensä käyräkokkaisen nokan
yli matkan suuntaa.

-- Kuinka kauan luulette kestävän, ennenkuin ollaan kirkonkylässä?

-- Jos tätä menoa kestää ja tuuli pysyy tuolla eikä tyynny, niin
huomenaamuna ennen ihmisten ylösnousua ollaan kirkkorannassa.

-- Silloinko on kaksitoista peninkulmaa kuljettu?

-- Eikö tätä liene viisikintoista, vielä suden hännällä mitattua, sanoi
perämies tyynesti.

Taivas hämärtyi paksunevaan sileään pilveen ja tuuli kylmeni. Näytti
tulevan illaksi oikein kylmä itäsade. Mutta vasta puolen yön aikaan
rupesi hienosti tihuttelemaan vettä, joka hiljalleen muuttui
raskaammaksi sateeksi. Viluaan ilmaisevat miehet kyyristyivät
nuttuihinsa, missä venheen laita suojasi tuulelta, ja vaikka vilu
yhtämittaa hienosti värisytti ruumista, niin somalta vain tuntui, kun
venhe aaltojen keinuttamana sihisten ja kohisten halkaisi vettä. Ja
kuten perämies oli sanonut, oli aamulla tuskin aurinko vielä ylhäällä,
kun edestä ilmestyi pappilan maalattu kartano ja harmaa, matala
kirkontorni näkymään. Ne rupesivat juuri kuin rautatiejunan vauhdilla
tulemaan vastaan. -- Kun tultiin rantaan ja noustiin venheistä, rupesi
jokainen mies värisemään vilusta niin että äänikin värisi. Alettiin
kiirehtiä talojen suojiin. Perämies tiesi, että Suomen herra asuu
pappilassa. Siksi Mikko meni pappilaan päästäkseen siellä perheen
pirttiin sisälle. Mutta pappilan suuri jäniskoira puhalti portaan alta
esiin ja nähdessään nuotion savusta mustuneen oudon miehen se nosti
niin tavattoman haukunnan, että siitä melusta valveutui koko talon väki
ja samalla Suomen herrakin. Hän katsoi akkunasta ja näki Mikon koiran
ahdistamana kartanolla. Herra kun huomasi Mikon värisevän vilusta, niin
haki palvelijan käsiinsä, toimitti sen kahvinkeittoon niin kiireesti
kuin mahdollista. Pian palvelija höyryävät kahvikupit tarjottimella
tulla sipsutti huoneeseen, jolloin herra viittasi ensiksi tarjoamaan
Mikolle. Kun herra kahvia juodessa kuuli, että miehet olivat pyhänsä
arkensa työtä tekemällä voittaneet aikaa niin paljon, että enemmän kuin
kaksi vuorokautta ennen venheitten tuloa oli jouduttu joelle, sanoi
hän:

-- Nyt saatte levähtää ainakin tulevaan keskiviikkoon ja kylpeä joka
päivä. Sen näytte sietävänkin, kovin on kaulanne ja korvanne nokisen
näköiset.

-- Sitä kun aina väliin täytyy sääskien ahdistamisen takia hipua
pikiöljyä, ja aurinko paahtaa siihen, niin täytyyhän sitä mustua, sanoi
Mikko hieman nureksien.

Mikko vei sitten herran rantaan katsomaan venheessä olevaa lohien
paljoutta. Herra ihmetteli tavatonta saalista. -- Lohiako ne ovat
kaikki? kysyi hän.

-- Lohia ja niitä oikeita Valkeanmeren lohia. Niitä on kolmekymmentä
kappaletta, ne saatte te käyttää mihin tahdotte. Me olemme syöneet
lohia niin kylläksemme, että enemmän peloittaa kun haluttaa, sanoi
Mikko päättävästi.

-- Mutta mitä sanovat toiset miehet?

-- Eivät sano mitään, kyllä näille minä saan olla isäntä.

-- Kun asia niin on, niin minä annan majatalooni, pappilaan, noista
puolet ja loput kahtia nimismiehelle ja metsäherralle. Ja suuhan se
olisi lukkarillakin, mutta pappilasta saakoon hän osansa.

Kylmässä sateessa vastarannassa eivät Mikko ja herra viipyneet kauan,
vaan lähtivät taloon.

Kirkkoherrakin oli jo sillä välin noussut ja ensi töikseen kuultuaan
odottamattomasta lahjasta lähti heti rantaan katsomaan lohiaan.




Yhdeksäs luku.


Mäkelässä oli heinänteko ollut nyt kaksi kokonaista viikkoa aivan
seisauksissa, kun oli vain satamistaan satanut. Väliin oli yrittänyt
ilma kuivamaan, mutta samalla tupsahtunut uuteen pilveen ja lientynyt
sateeseen. Alituinen sade ja töitten edistymättömyys tekivät Aunon
mielen raskaaksi, mitä lisäsi katkeamaton, eroamaton kysymys, missä on
Mikko, ja Mikon viime kirjeen sanat: »Et osaa minulle kirjoittaa.»
Usein herahti silmiin kyyneleet huomaamatta, juuri kuin omia teitään.
Nyt oli pyhä ja naapurin kirkkomiehet toivat postista kirjeen, jonka
kuoressa näkyi Mikon käsiala.

Henkeään pidättäen Auno avasi kirjeen ja alkoi ahmien lukea ja kun sai
loppuun lukeneeksi, alkoi uudestaan. Mitä useammin hän luki, sitä
enemmän yleni mieli, ja juuri kuin sen kirjeen tuomana yleni ilmakin.
Ilta-aurinko laskeutui kirkkaaseen poutaan, eikä huomenaamuna auringon
noustessa näkynyt pienintäkään pilveä. Auno joudutti nyt entistä
aikaisemmin aamukahvin, jota juomaan ei Juhaniakaan tarvinnut
herätellä. Kenkäjalassa ja lähtöön valmiina tämä odotteli kahvin
joutumista ja ilmaa katsellen tuumaili:

-- Näyttää siltä kuin tänäpäivänä saisi niiton halunkin itsestään pois.

-- Niinpä näyttää, sanoi Auno kopperehtaessaan kahvinjuontikompeita
pöydälle.

Pouta oli huomennakin, ja nyt pantiin pukaten pakaten lato täyteen
Juhanin eilisiä niitoksia. Tyytyväisenä istui Auno mättäälle ja sanoi
tovereilleen:

-- Jospa olisi Luojalta se armo, että tämä viikko olisi poutaa, niin
meidän heinäntekomme menisi kuitiksi.

-- Mistä meillä koko viikoksi olisi heinäntekoa? sanoi Juhani. -- Kun
tuo ala tuolla lahdenperässä lienee aholaisten, niin eihän tässä ole
kuin kaksi kokonaista alaa. Tämän alan tähteen pyyhiskelen tässä tänä
iltana, tuo menee huomenna, tuo viimeinen ylihuomenna ja silloin ollaan
selvät tervaksista.

-- Tuota perkkiöalaa et, kuule, pyyhkäisekään päivässä, sanoi Jertta,
-- siinä on kantoja, kun se on isävainaan perkkaama.

-- Isämeidän perkkaama. Enhän minä kantoja niitä, älä luulekaan. Minä
niitän vain heiniä, kannot jätän sinun isämeidällesi, jatusti Juhani
virnistellen ja lähti niittämään.

Auno istui vielä Jertan kanssa ja he katsoivat varsin tahallaan, kun
Juhani rupesi niittämään ja niitti kuin kilvassa.

-- Se kunniakseen koettaa, kun tietää ettei yhdessäkään talossa tällä
viikolla lopu heinänteko, päästä ensiksi irti, vaikka on yksinään
varsinaisena niittäjänä, sanoi Jertta.

-- Hm! Uskonpa, ettei Juhani paljaasta rahapalkasta olisi noin ahne ja
kaikessa kotiinpäin. Tässäkin sadeviikolla paikkasi latojen kattoja
ihan itsestään. En älynnyt esittääkään. Luulenpa, että Juhani toivoo
sinusta parempaa palkan lisäystä kuin rahaa.

-- Minusta? Hui, hai! Jo on mies mieltä vailla, kun siinä toivossa
puskenee.

-- Niin, mutta luuletko Niemelän Erkistä saavasi paremman miehen?
Uneksit pääseväsi rikkaaseen taloon miniäksi, mutta muistahan
sananlasku: »Niin on miniä miehelässä, kuin on koira kahlehissa». Kaksi
köyhää on paljon onnellisemmat kuin rikas ja köyhä yhdessä. Kyllä
Jumalalla on rikkautta, kun kahdella köyhällä on rakkautta.

-- Heitä jo höpinäsi! Akkaiselle puhemiehelle pannaan halko häntään.

-- Elähän sano! Minä olen kuitenkin yötä vanhempi ja askelta etempänä.

-- Pianhan minä sen tavoitan ja joudun edellesi.

-- Hyvä kun jäljessä pysyisit!

-- Tokihan tuossa kiireessä. Yhdestä aisasta on reki perässäsi tänäkin
kesänä, toisen aisan vetäjä kiipeilee Lapin tuntureilla revontulia
haistellen. Semmoinen se on sen kahden köyhän kohtalo, osa ja arpa.
Mutta köyhä kun pääsee rikkaan kainaloon, niin on kuin herran
kukkarossa.

-- Sinä puhut niinkuin sinulla ei olisi poskiluitakaan. Minullako olisi
reki yhdestä aisasta perässä. Etkö tiedä, että meillä on kumpaistakin
aisaa vetämässä mieheni lähettämät satamarkkaset. Minä vain työnnän
rekeä sitä mukaa kuin jaksan, ja maa on kasvamassa leipää vetäjälle ja
työntäjille. Mutta sinulle ei Niemelän pellot kasva muuta kuin kuivan,
kaunaisen, kyynelillä kasteltavan kannikan.

-- Tiedätkö varmaan vai sanotko summassa? sanoi Jertta ja lähti
haravoimaan Juhanin niitoksia.

Perjantaina ei Auno tullut niitylle, vaikka Juhani ja Jertta olivat
manailleetkin, että saataisiin haravat ja viikatteet tuoda iltasella
kotiin. Auno leipoi tänään kotona rieskaa ja vehnästä ja keitti illaksi
oikein juhannusjuustoa. Nyt Auno näki jo ennen tavallista
kotiintuloaikaa Juhanin ja Jertan viikatteet, hangot ja haravat
olallaan hiljalleen astuskellen kohoilevan alangolta kotiin.

Silloin hän toimitti pirtin pöydälle kuuman teekannun, kahvikupit,
sokeriastian kukkurillaan sokeripaloja ja vakaisen koon isoiksi
paloiksi leikeltyjä pehmeitä vehnäpaloja. Pantuaan tikaportaaseen
viikatteensa ja haravansa Juhani ja Jertta tulivat pirttiin.

-- Menehän sinä Juhani pöydän taa, Jertta olkoon ylimmäisenä
juomanlaskijana, ja pitäkää siinä juhlaa oikein jalkatenästä sen
muistoksi, että meillä on heinänteko lopussa, eikä kenelläkään muulla.

Auno lähti itse lypsylle ja sieltä palattuaan näki, että Jertta ja
Juhani olivat lopettaneet teen juonnin. Hän siirsi nyt teekojeet
latvapäähän pöytää ja toiseen päähän kantoi kaksi kukkurikuppia
ruskeakokkaista juustoa, kaksi viilihulikkaa, neljä rieskaa ja kaksi
kukkurilautasta hohtavaa kesävoita ja kehoitti niittymiehiä käymään
pöytään, istuen siihen itsekin.

Juhani istui entiselle paikalleen ja sanoi:

-- Sietäisipä nyt olla kolme mahaa, mutta ei ole kuin yksi ja sekin
enemmällä puoliaan entistä panosta. En totta tosiaan tässä elämässäni
ole saanut tuommoisen heinänteon loppiaispöydän alle jalkojani ojentaa.

-- Niinkö on mennyt?

-- Niin on mennyt. Ei ne tuolla isoissa taloissa pidä päivää kummempana
heinänteon paremmin kuin leikkuun loppiaispäivääkään. Juurikkalahdessa
kuulutaan juhlittavan kumpaakin -- lieneekö taian vuoksi vai muuten,
mutta siinä talossa en ole ollut.

-- Onhan tuo toki niin tärkeän työn kuin heinänteon ja leikkuunkin
loppuminen kunnialla siksi mieltä ylentävä seikka, että mielellään tuon
erikoisemmalla ruokaverolla tahtoo merkitä elämänsä muistikirjaan.
Tuntuu siltä kuin se tekisi uuden lehden mieluisemman näköiseksi, olipa
siinä vaikka miten paljon vaivoja.

-- Niin on, mukautti Juhani. -- Somasti se vaikuttaa olentoon, kun
joskus aina saa jokapäiväisyydestä eroavan ruokaveronkin, vaikka se on
vain ruokavero. -- Minulla on niin paha elämän laatu, että
yksitoikkoinen muutteeton elämä tummentaa ja tylsentää ajatuksenkin, on
kuin aurinkokaan ei paistaisi täydeltä terää.

-- Kenelläpä tuo ei niin liene. Niin minullakin on ja näyttääpä
muutteeton elämä painavan rahtikoninkin mielen alas.

Jertta ei ollut keskusteluun ottanut ollenkaan osaa. Hän pääsi
ensimäiseksi syömästä ja sanoi:

-- Kunpa olisi soittaja, niin tanssiksi pantaisiin ja paikalla. Siinä
olisi vaihtelua ja valoa elämän pimeään yöhön.

-- Sehän se sinun valosi on, poloinen henki, sanoi Auno hieman
huokaisten, oikaisi selkänsä seinää vasten ja maahan luoduin silmin
näkyi miettivän. Juhanikin nousi pöydästä ja äänettömänä alkoi riisua
kenkiään nähtävästi laittautuakseen nukkumaan.

       *       *       *       *       *

Juhani jäi vielä leikkuuajaksikin Mäkelään, ja Auno käski häntä
ryhtymään joutuneimpia kohtia ohrasta leikkaamaan, siinäpähän toisetkin
kohdat joutuvat. Näin Mäkelässä leikattiin kokonainen viikko, kun
toisissa taloissa tehtiin heinää, tehtiinpä muutamissa taloissa
kaksikin viikkoa jälemmäksi heinää, joten silloin Mäkelässä oli kaikki
elot kuhilaalla ja osa jo kykäissä. Kun nyt oli kuumat poutailmat, niin
kyläläisten touot muutamissa päivissä joutuivat kariseviksi. Sen vuoksi
kyläläiset rupesivat pitämään leikkuutalkoita. Talkoot pidettiin siinä
talossa ensiksi, jonka touot parhaiten olivat joutuneet. Huomenna oli
samanlaiset talkoot toisessa talossa, kunnes koko kylän joka talon
vuoro oli tullut. Jokaisessa talkoopaikassa oli iltasella
tanssikekkerit, Mustilais-Janne, kuuluisa viulunsoittaja soittajana.
Jertasta ja Juhanista oli tavattoman mieluista niissä talkoissa
kulkeminen, eikä Jerttaa pitänyt pitäväkään niihin menemästä. Ja kun
Mikko oli keväällä kirjoittanut tulevansa puimaan riihet, ei Auno
tahtonut kieltää Juhaniakaan taikoihin menemästä: eihän riihienkään
puinnista olisi tullut tolkkua Juhanilta yksinään, kun Jertta oli
poissa. Auno itse kotona vain kokoili eloja kykäisiin ja aumoihin
sikäli kuin kuhilaat kuivuivat. Kun Jertta oli kaunis ja norja ja koko
seudun paras tanssija, -- päivällä hän sitäpaitsi leikkuupellolla
kykeni näyttämään etevintä sirpinkäyttöä -- niin hän sai jokaisessa
tanssikekkerissä uusia kosijoita, ja juorumuijat alkoivat kertoa ikäviä
juttuja. Auno huomautti niistä Jertalle, mutta Jertta vastasi ylpeästi:

-- Kyllä kuiva rikka pian hännästä putoaa.

Talkoot loppuivat. Jertta ja Juhani rupesivat puimaan riihiä.

Kun Mustilais-Janne yhäkin viipyi kylällä, niin nuoret melkein joka
illaksi panivat toimeen tanssit, joihin Jertta ja Juhani iltaisensa
syötyään lähtivät. Usein he palasivat vasta aamupuoleen yötä.
Tanssipaikasta erotessa tahtoivat Jertan kosijat monesti pakottaa
Jerttaa jäämään sinne yöksi. Tappelun tapaisella meiningillä sai Juhani
Jertan niitten käsistä pois, joten Jertan ja Juhanin välit pakosta
muodostuivat semmoisiksi, että Jertta ei milloinkaan lähtenyt tanssiin,
jollei Juhani lähtenyt. Kerran Juhani ei lähtenyt, aamulla varhain kun
oli oltava riihellä. Mutta huomenaamuna Jertta nousikin aikaisin
herättämään Juhania lähtemään riihelle, jotta he saisivat aikanaan
riihen puhtaaksi, toisen sisään ja elot puhdistetuksi niin varhain,
että ehtisivät päivännäköä kylpemään ja iltaisen syötyään lähtemään.
Kaikki näkyi käyvän Jertalla ja Juhanilla yksituumaisesti. Aunosta
näytti, että Juhani ja Jertta vähitellen likenevät toisiaan, kuten Auno
oli toivonutkin. Näkipä Auno Juhanin joskus Jertan vuoteen liepeelläkin
leikkiään laskien venyskelevän, mutta siitä hän ei ollut millänsäkään,
kun toivoi vain näiden perinpohjaista likenemistä.

Auno oli saanut Mikolta Inarissa kirjoitetun kirjeen, josta näki, että
Mikko joutuu vasta lokakuun loppupuolella kotiin. Hän rupesi
ahnehtimaan perunannostoa samalla kuin riihiäkin puitiin, joten ennen
syyskuun loppua oli riihet puitu ja perunat ja nauriit kuopassa. Nyt
Auno laski Juhanin pois talonsa toimista ja he elää kyhnerehtivät
Jertan ja Matin kanssa kolmen ilman mitään lisäväkeä. Jertankin täytyi
pysyä tanssista poissa, mutta hänen mielensä painui ikäväksi. Niemelän
Erkin uusien ja vanhojen kirjeiden lueskeleminen oli ainoa huvi. Mutta
vaikka Jertta pysyikin poissa tanssista, eivät ilkeät juorut silti
loppuneet. Päinvastoin oli kolme miestä, Komulan Taavetti, Tuokkilan
Eetu ja Kinnulan Matakka, jotka olivat saaneet tuntea Juhanin nyrkin
voimaa, sepittänyt juorun, että he ovat maanneet Jertan kanssa, joka on
ollut valmis mihin tahansa. Tämä juoru kulki ämmäin avulla Niemelän
Erkinkin tietoon ja koko Niemelän talonväellä nosti karvat pystyyn. Nyt
Erkki oli kirjoittanut Jertalle ankaran erokirjeen, jossa muunmuassa
oli sanottu: »Sinä inhoittavista innoittavin olento et saa lähestyä
minua kolmea syltä likemmäksi. Ja parempi olisi, kun pysyisit niin
kaukana, etten ikänä näkisi niitä sinun roistojen tahraamia kasvojasi.»

Nyt oli eräs lokakuun päivä. Taivas oli pilvessä, vinha itätuuli juhisi
nurkissa kylmää lumi- tai räntäsadetta ennustavana ja kohisi kuusessa,
kun eräs muija pistäytyi pirttiin ja niiltä seisoviltaan pisti Jertan
käteen kirjeen ja kaikista pyytämisistä huolimatta työntyi ulos kiirein
askelin. Jertta repi pahaa aavistaen kirjeen auki ja ensimäistä riviä
lukiessa rupesivat korvalliset ja hiusmarto käymään kuuman näköisiksi,
ja koko ruumis värisi ennenkuin kirje oli loppuun luettu. Kun Jertta
oli saanut kirjeen loppuun luetuksi, tunsi hän olevansa kuin tulisilla
hiilillä. Hammasta purren hän koetti jäykistää itseään ja väliin aina
kirjettä lukien kävellä lattialla. Viimein hän kuitenkin repäisi
kirjeen pieniksi paloiksi ja viskasi lattialle, jolloin puhkesi
voittamaton itku. Jertta paiskautui karsinapenkille vatsalleen. Siinä
hän itki kiemuroiden ja ruumistaan tuskaisesti heitellen. Lattialla
kipelehtävä Mattikin oudostui tätä ja juoksi sivupenkillä istuvan
äitinsä syliin ja siinä pyörein silmin, sormi suussaan, katseli Jerttaa
ja väliin vilkaisi äitinsä silmiin.

Samassa aukeni ovi, ja Mikko parrakkaana, punaposkisena ja ilon hymystä
loistavin kasvoin työntyi sisään. Mutta ennenkuin Mikko kerkisi virkkaa
mitään, hyppäsi Jertta ylös ja kasvojaan näyttämättä kiirehti ulos ja
juoksi navettaan.

Mikko katsahti hämmästyneenä jälkeen, mutta se hämmästys hälveni heti,
kun Auno iloisesti alkoi:

-- Ja sinä tulit kuin varis puheillesi. Ja niin terveen näköisenä ja
lihoneena kuin mikähän patruuna.

-- Etkö sinä ole nähnyt kirjeistäni, että saattaa sillä hoidolla terve
ihminen lihoakin? sanoi Mikko päällysvaatteita riisuessaan.

Saatuaan naulaan päällysvaatteensa lähti Mikko ojennetuin käsin
tulemaan Aunon luokse ottaakseen Matin syliinsä ja sanoi:

-- Lihonutpa tuo on Mattikin, ja ethän tuota ole karvakato sinäkään.

Matti kääriytyi kuitenkin syliksi äitiinsä ja hätäisin silmin rupesi
nyhkimään itkua. -- Sehän on isä, jota me yhdessä olemme niin usein
muistelleet ja ikävöineet, sanoi Auno Matille. -- Nythän se tuli. Tuon
parran tähdenkö sinä et tunne. Menehän nyt isälle tahi tuonne lattialle
juoksentelemaan. Matti jo saattaa juoksennellakin, niin että minä
pääsen kahvin keittoon.

Sen kuultuaan rupesi Matti hymyilemään ja ojensi kätensä Mikkoa kohti.

Mikko ottikin Matin äidiltä ja istuttuaan penkille istutti Matin
polvelleen, jossa Matti pyörein silmin rupesi silittelemään Mikon
tummanruskeata partaa ja hoki: »Palta, palta, palta». Mikko kysyi
partaa yhä silittelevältä Matilta: »Onko sinulla ollut minua ikävä?»
»On», sanoi 

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/16754