← catalogue

Yrjänä Kailanen ja hänen poikansa

by Gustaf Schröder · Finnish · Gutenberg #16652 · 603,750 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Yrjänä Kailanen ja hänen poikansa
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Yrjänä Kailanen ja hänen poikansa

Author: Gustaf Schröder


        
Release date: September 5, 2005 [eBook #16652]
                Most recently updated: December 12, 2020

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/16652

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YRJÄNÄ KAILANEN JA HÄNEN POIKANSA ***




Produced by Tapio Riikonen






YRJÄNÄ KAILANEN JA HÄNEN POIKANSA

Kuvauksia Ruotsin suomalaisten elämästä ja eränkäynnistä
Wermlannin ja Taalain metsäseuduilla


Kirj.

GUSTAF SCHRÖDER


Suomennos.


Werner Söderström, Porvoo, 1894.



SISÄLLYS:

Tekijän esipuhe
   Lukijalle
Historiallinen johdanto
    1. Maahanmuutto
    2. Vainon aika
    3. Suomalaiset Amerikassa
    4. Siirtyminen Norjaan
    5. Suomalaisten ystävä
    6. Siirtymistiet ja asunnot
Yrjänä Kailanen ja hänen potkansa
    1. Matkalle lähtö
    2. Antti ja Pekka matkalla Ruotsiin
    3. Ensimmäinen suuri metsästys
    4. Maanmiehiä tavataan
    5. Pekan seikkailu karhunajossa. Majavanpyynti
    6. Pekanhuhdassa. Ilveksenajo
    7. Näädänpyynti
    8. Malmivuorella
    9. Taas matkalla
   10. Autiotalo
   11. Erämaissa
   12. Karhunkaadanta
   13. Yrjänä matkalla herttuan luo
   14. Suomalaismökki Oren metsässä
   15. Hyökkäys ja ilkityö
   16. Onnellinen tapaaminen
   17. Lumituiskun peitossa
   18. Kuusivuoren suomalais-ukko
   19. Peuratunturi
   20. Majavanpyydystäjät
   21. Oikeudenkäynti erämaassa
   22. Jälleennäkeminen
   23. Bogen
   24. Kamala vieras
   25. Takaisin tuntureille
   26. Myötävirtaan koskia pitkin
   27. Surmanlaakson kahakka
   28. Viggenin tappelu
   29. Antti
   30. Pekka
   31. Henkipatto
   32. Taistelu Bysjön jäällä
   33. Hirmuinen kosto
   34. Nuori Pekka




TEKIJÄN ESIPUHE.


Lukijalle.

Jo lapsena kiintyi huomioni Wermlannin synkillä salomailla asuviin
suomalaisiin. Heidän ulkomuotonsa, tapansa, pukunsa ja kielensä eivät
voineet olla herättämättä sekä vanhojen että nuorten huomiota. Heidän
köyhyytensä, heidän ankara taistelunsa olemassaolosta ja ennen kaikkea
heidän eränkäyntinsä ja tarinansa vetivät puoleensa vastustamattomasti
ja herättivät mielessäni voimakkaan halun lähemmin tutustua noihin
erikoisiin ihmisiin.

Sitten toimeni veivät minut moneksi vuodeksi aivan heidän keskuuteen.
Mitä silloin jouduin näkemään, vain lisäsi tiedonhaluani ja
harrastustani tuota melkein unohduksiin joutunutta kansaa kohtaan, joka
19 vuosisadan keskivaiheilla eleli synkissä metsäseuduissa ja jota
tuskin nimeksikään tunsi sen maan väestö, jossa se oli raivannut korpia
ja elänyt aikojaan.

Tämä eloisa innostus antoi minulle aiheen sovittaa etupäässä nuorisoa
varten ja kertoa ne tarinat ja sadut, jotka olen kuullut ja säilyttänyt
muistissani. Niissä on paljon totta, siitä ei ole epäilystäkään, vaikka
kansa onkin taipuisa ihannoimaan ja kaunistamaan kaikenlaisilla hyvillä
ominaisuuksilla niitä henkilöitä, jotka ovat saavuttaneet sen
luottamuksen ja kunnioituksen, mutta sitä vastoin näkee ainoastaan
varjopuolia niissä, jotka ovat herättäneet siinä vastenmielisyyttä.

"Historiallisen johdannon" ainekset olen lainannut etupäässä tohtori
Petrus Nordmannin yliopistollisesta väitöskirjasta "Finnarne i
mellersta Sverige" (Helsingissä 1888), lehtori Gottlundin teoksesta
"Lukemisia suomalaisille" sekä Albrekt Segerstedtin käsinkirjoitetuista
muistiinpanoista.

Jos yksinkertaiset kertomukseni suomalaisten elämästä ja eränkäynnistä
voivat herättää harrastusta ja säilyttää muiston vieraasta kansasta,
joka uskomattomia vaivoja ja puutteita kärsien on raivannut korpia
viljelykselle ja on nyt saatettu yhdenvertaiseksi meidän,
ruotsalaisten, kanssa, tämä vähäinen teos on saavuttanut
tarkoituksensa.

Tukholmassa marraskuulla 1893.

GUSTAF SCHRÖDER.






HISTORIALLINEN JOHDANTO.




1. MAAHANMUUTTO.


Aika, jolloin suomalaiset muuttivat Ruotsiin, lienee tätä nykyä enää
vaikeasti määrättävissä. On tutkijoita, jotka arvelevat, että
suomalaisia on ollut Ruotsissa jo ennen svealaisten maahantuloa. Toiset
väittävät heidän tulleen Eerik Pyhän käskystä. Kumpaankaan
olettamukseen ei ole päteviä todistuksia. Sen verran vain näyttää
olevan historiallisesti todistettu, että heitä oli v:n 1520 tienoilla
ns. Wermlannin vuoren ympäristöllä, jossa heitä jo silloin asui sangen
suuri määrä.

Aivan varmaan on maahanmuuttoa jatkunut vielä mainitun ajan jälkeen,
vaikkei kenties sanottavassa määrin ennen kuin nuijasodan päätyttyä,
jolloin Kaarle-herttua lupasi suomalaisille suojeluksensa ja antoi
heille autioita metsäseutuja raivattaviksi ja asuttaviksi. Etupäässä
tämä lienee siihen aikaan koskenut Wermlantia, päättäen kertomuksesta,
jonka Eerik Yrjönpoika v. 1594 antoi herttualle.

Muutamia harvoja suomalaisia oli asettunut asumaan Ångermanlantiin ja
Medelpadiin, sen saamme tietää kirkon kymmenysten kantakirjasta
vuodelta 1600 ja Medelpadin tuomiokirjasta vuodelta 1610.

Samaan aikaan siirtyi suomalaisia Helsinglantiin ja Gestriklantiin.
V. 1609 antoi Geflen kuninkaallinen käskynhaltija turva- ja
veronvapautuskirjan kolmelle Järbossa ja Ofvansjössä asuvalle
suomalaiselle perheelle; ja Kaarle-kuningas antoi helmikuun 18 p:nä
1611 avoimen turvakirjan "suomalais-joukolle", joka oli asettunut
asumaan Ockelbohon.

Vaikk'eivät mitkään historialliset asiakirjat osoita, että tähän aikaan
olisi maahan muuttanut asukkaita yhä edelleen, voidaan kuitenkin,
nojautuen suomalaisten keskuudessa liikkuviin suullisiin kertomuksiin,
olettaa tämä varmaksi, koska suomalaisia näyttää kaikkina aikoina
olleen lukuisimmin tässä maakunnassa sekä sen rajaseuduilla Norjan
puolella. Tämän voi päättää jo siitäkin, että papiston v. 1606
laatimien henkikirjoitusluetteloiden mukaan jo silloin oli Dalbyn
suomalaismetsissä 131 16-20 vuoden ikäistä henkilöä ja että pappismies
Fernow, joka arvatenkin 1700-luvun keskivaiheilla tutki Wermlannin
maata ja kansaa, lausuu v. 1779 julkaisemassaan "Kertomuksessa
Wermlannista" suomalaisista, että heitä nuijasodan jälkeen tuli
laumoittain Ruotsiin, "jossa Kaarle-herttua vastaanotti heidät
armollisesti ja kehoitti heitä asettumaan metsäseutuihin asumaan".
Suuri joukko tuli Wermlantiin, jossa he asettuivat Bergslagenin,
Elfdalin, Fryksdalin, Jössen kihlakunnan, Nordmarkin ja Gillbergin
kihlakunnan salomaille eli aivan kuin puoliympyrään yli koko maan. On
luultavaa, että Fernow laati tämän kertomuksensa nojautuen suomalaisten
kertomuksiin ja että suomalaiset itse olivat ne kuulleet esi-isiltään;
ja kun tunnetaan suomalaisten viime aikoihin asti säilynyt
totuudenrakkaus, lienee Fernowin kertomus yhtä luotettava kuin sen ajan
historialliset muistiinpanotkin.

Että Fernow on kirjoittanut muistiinpanonsa suomalaisista
totuudenmukaisesti ja osoittaen ilmeistä harrastusta, näkyy siitäkin,
että hän saattaa mainita kokonaista 114 suomalaista sukunimeä yksistään
Elfdalin, Fryksdalin ja Jössen kihlakunnista. Kuningas Olavi Trätälja
tuskin vei mukanaan enemmän väkeä Wermlantiin kuin nämä suomalaiset.

Suomalaisten lukumäärä ei ennen nuijasotaakaan ollut varsin pieni; sen
todistaa sekin, että Kaarle-herttua lokak. 6 p:nä 1583 antoi julistaa
"Varman ohjekirjan suomalaisille" -- "Wisst concept för finnar" --,
jossa heille myönnetään oikeus asettua asumaan kruununmetsiin ja
viljelemään maata. Kuusi vuotta heidän piti saada olla vapaina
veroista. Tämä "ohjekirja" näyttää olleen voimassa koko
herttuakunnassa.

Samoin kuin isänsä edisti myös Kustaa II Aadolf maan raivaamista
viljelykselle vastaanottamalla ja suojelemalla niitä suomalaisia, jotka
jättivät isänmaansa asettuakseen Ruotsiin. Sen aikaiset suomalaiset
arvelivat tarvitsevansa tilavat alat asuakseen, ja kenties tämä olikin
syynä siihen, että useat maahanmuuttajat asettuivat kauemmaksi itään
päin, kulkivat niihin suuriin metsiin, joita Taalain maakunnassa oli
runsaasti, sillä jo v. 1626 oli tässä maakunnassa suomalaisia kaikissa
pohjoisimmissa ja läntisimmissä pitäjissä. Orsan pitäjään tiedetään
suomalaisia muuttaneen jo sata vuotta aikaisemmin, v. 1526, mutta
lukuisimmin lienee alettu maahan muuttaa Kustaa II Aadolfin hallituksen
alkuaikoina.

Kristiina-kuningattaren aikana levisi suomalaisia Ruotsin keskiosiin ja
yksityisiä ryhmiä tuli Suomesta ja kulkeutui Wermlantiin. Luultavasti
heitä myös tähän aikaan yleisemmin kuin ennen siirtyi rajan yli Norjan
puolelle.

Ensimmäisten suomalaisten siirtymistä Ruotsiin ei sikäläinen vakinainen
asujaimisto näytä juuri huomanneenkaan; mutta pian he alkoivat syyttää
suomalaisia muka vahingon tuottajiksi ja valittivat, että nämä olivat
asettuneet liian lähelle emäkyliä, kaatoivat metsät kaskiksi ja
laskivat kulovalkeita metsiin siten hävittäen niitä. Pian nämä
valitukset tulivat yleisiksi, ja tyytymättömyys sekä suomalaisiin että
kaskenpolttoon lisääntyi.

Kaskenpolttoa harjoitettiin esivallan suostumuksella, se näkyy
Kaarle-Herttuan avoimesta kirjeestä Wermlannin rahvaalle v. 1587, jossa
hän antaa käskyn "kaataa kaskeksi ja polttaa halmeeksi niin paljon
metsää, että oikealla ajallansa syksyllä siihen voitaisiin kylvää
tynnyri ruista".

Kun ruotsalaisiakin kehoitettiin kaskia viljelemään ja he oppivat tämän
maanviljelystavan suomalaisilta, he pitivät itseään ikään kuin
syrjäytettyinä ja katsoivat kärsivänsä vahinkoa maahantulijoiden
vuoksi. Siihen vaikutti lisäksi, että koko joukko suomalaisia oli
asettunut vuorikuntaan ja harjoitti sysienpolttoa ja vuorityötä. Tätä
katsottiin hyvin karsaasti.

Suomalaisten maanviljelys oli alkuaan kaskenpolttoa, kunnes he olivat
ehtineet raivata maata, ja tämäkin otettiin lukuun veron määräyksessä;
useimmat suomalaiset siis katsottiin maanomistajiksi, kun heidän
tiluksensa voitiin arvostella neljänneksi osaksi taloa eli manttaalia.
Kun talonpoika tarvitsi elääkseen koko talon, oli selvää, ettei
suomalainen voinut neljännesosalla elää muulla keinoin kuin
kaskenpoltolla. Se oli arviomiesten mielipide. Näin olivat asiat
edelleen herttua Kaarle Filipin kuolemaan asti.

Silloin oli suurin osa maata Wermlannissa kruunun omaa, olivatpa talot
suurempia tai pienempiä. Fernow kertoo: "Ja jollei ihan aina
tapahtunutkaan, että asukas ajettiin pois, kun talo soveltui toiselle,
joka paremmin soveltui voudin kukkarolle, rasitti ainakin taloja yksi
vaikeus, niin pian kuin sinne joko tuli asumaan laiskuri, tai jos
sattui katovuosi tai sota. Silloin talo jätettiin joko kokonaan tai
osittain autioksi, eikä kruunu saanut sotamiestä eikä veroa."

Kustaa II Aadolf havaitsi tällaisista oloista johtuvan epävarmuuden
tarvitessaan rahoja suunnittelemaansa Saksan sotaan. Hän huomasi
voivansa nopeasti hankkia rahoja rasittamatta kansaa. Talonpoikakin
tulisi huolellisemmaksi maanviljelyksessään, jos hän saisi ostaa
talonsa perintömaaksi. Huhtikuun 29 p:nä 1629 annettiin julistus, josta
oli tärkeät seuraukset, kun koko joukko taloja siirtyi kruunulta
yksityisten omiksi.

Suomalaisille nämä perinnöksiostot koituivat erittäin
merkityksellisiksi, sillä siihen saakka ei ollut pidetty kovin tarkkaa
lukua myönnettäessä heille lupaa asettua rakentamaan, kaskea
viljelemään ja polttamaan emäkylienkin metsiin. Nyt ruvettiin pitämään
tarkempaa lukua, ja pian syntyi eripuraisuutta. Ensimmäisiä
riitajuttuja, joita lykättiin oikeuden ratkaistavaksi, oli Uddeholmin
tehtaanomistajan Carlströmin ja Sandsjön suomalaisten välinen riita.
Suomalaisten täytyi kärsiä kovaa kohtelua, ja muudan suomalaisraukka
tuomittiin kujanjuoksuun Rådan kirkolla, vaikk'ei hän ollut tehnyt
mitään muuta rikosta kuin useina vuosina kierrellyt vuorikunnassa
kerjäämässä.

Nyt alkoi suomalaisille kova taistelu. Maahanmuuttoa ja asettumista
kruunun metsiin jatkui kuitenkin samalla tavoin kuin Kaarle IX:n
aikana. Mutta suomalaiset kävivät varovaisemmiksi, ja moni meni itse
Tukholmaan saadakseen ns. rakennuslupakirjan niihin paikkoihin, jotka
saisi viljelläkseen. Toiset taas välinpitämättömyydessään tämän
laiminlöivät ja painuivat heti metsiin ja oleskelivat siellä ilman
kirjoja ja passia, kunnes vapaaehtoisesti tai pakosta näkivät olevan
syytä anoa kirjoja. Sellaisia kuninkaallisia kiinnekirjoja antoi Kustaa
II Aadolf useita, sillä suomalaisten siirtymistä Ruotsiin jatkui tähän
aikaan säännöllisesti.

Kuitenkin ruotsalainen väestö yhä vain valitteli suomalaisten
lisääntymistä ja ilkivaltaisuutta, ja tämän johdosta Kustaa II Adolf
käski kirjuri Anders Erikssonin Helsinglannista tutkia asiaa, haastaa
oikeuteen ja sakottaa niitä suomalaisia, jotka olivat tehneet itsensä
syyllisiksi ilkivaltaisuuteen.

Maahan tulleiden suomalaisten joukossa oli useita, jotka osittain
olivat kykenemättömiä hankkimaan itselleen vakinaisia asumuksia, osaksi
taas olivat haluttomia työhön. Toiset lienevät kotiseuduillaan
kärsineet rangaistuksen lainrikkomisista ja kuljeksivat metsissä
elättäen henkeään metsästyksellä, kalastuksella ja, kun hätä käski,
satunnaisella työllä. Näistä oli kirjurille annettu käsky, että
sellaiset irtolaissuomalaiset, "dreffsefinnar" l. "strukfinnar", hänen
piti ottaa kaikki kiinni ja panna sotaväkeen sekä viimeinkin toimittaa
niin, etteivät he säästy korkeimmasta rangaistuksesta. Vielä liikkeessä
olevat kertomukset osoittavat, että ruotsalaiset talonpojat olivat
kärkkäitä auttamaan kirjuria tässä toimessa.

Tähän saakka olivat ainoastaan ruotsalaiset talonpojat valittaneet; nyt
tuli valituksia suomalaisia vastaan myöskin Norrlannin, Neriken ja
Wermlannin maaherroilta; "he haaskasivat tarpeettomasti metsiä, pitivät
luonaan ja antoivat asuntoa karkulaissotamiehille ja muille
kevytmielisille ihmisille". Näihin valituksiin holhoojahallitus
vastasi, että maaherrat koetelkoot, millä keinoin sellainen "konnuus"
saataisiin ehkäistyksi.

Ja näin alkoi suomalaisten vainoaminen. Vermlannissa maaherra Gustaf
Leijonhufvud ehdotti hallitukselle, että irtolaissuomalaisia
rangaistaisiin siten, että heidän täytyisi omassa ruoassaan tehdä
kuukausi tai pari työtä vuorikaivoksissa ja että heidät sitten
ajettaisiin maanpakoon.

Tähän myönnyttiin ja hallitus ilmaisi tyytyväisyytensä maaherran
intoon. Maaherroille myönnettiin muutamissa tapauksissa sangen laaja
valta. Niin he esim. saivat oikeuden tutkinnotta ja tuomiotta
mestauttaa metsissä kulkijat, rosvot ja törkeät pahantekijät, jotka
tavattiin verekseltä.[1] Vielä hallitus lisäsi, että "jos on
suomalaisia torppareita, jotka haluavat päästä vakinaisesti asuviksi ja
kykenevät torppaa parantamaan maan ja kruunun hyödyksi, niin ettei
kruunu menetä veroa muista torpista, joiden täytyisi ylläpitää
irtolaisväestöä, voitte ne liittää emäkylien talonpojille ja vaatia
ulosteot". Loppusanoissa hallitus ilmaisee vielä jyrkemmän mielipiteen.
"Koska suomalaiset eivät suostu menemään kaupunkiin, vaan tahtovat
pysyä metsissä, niin voitte antaa vanhojen ja ainoastaan yhden asua
talossa ja muuttaa kaikki muut kaupunkeihin siellä tekemään
käsitöitään. Ja joka sitä ei tahdo tai voi tehdä, se sotaväen otossa
otettakoon sotamieheksi, ja joka taloon jää asumaan, polttakoon sysiä
sille, joka kaupungissa käsityötä tekee."




2. VAINON AIKA.


Tästä ajasta alkaen kävi pitkäaikainen olo Ruotsissa suomalaisille
hyvin tukalaksi. Voidaanpa sanoa, että vuodesta 1637 alkaa vainon aika.
Ruotsalaiset talonpojat, joiden mielestä suomalaiset torpparit "olivat
liian lähellä heidän emäkyliään ja tekivät niille huomattavaa haittaa
ja vahinkoa" -- niin kuului tavallinen valitusvirsi, -- kokivat kaikin
mokomin saada heidät karkoitetuksi. Jos suomalaisella oli tallella
kuninkaallinen kiinnekirjansa, hän sai useimmissa tapauksissa jäädä
asumaan torppaansa; mutta jos se oli joutunut hukkaan tai jos torppa
oli perustettu ilman lupaa, hänet ajettiin armotta pois, jos nimittäin
lainpalvelijan onnistui saada hänet häädetyksi.

Mutta niin ei aina käynyt, sillä suomalainen puolusti itseään ja
maatilkkuaan. Hidasluontoinen, itsepäinen mies, joka eleli syrjäisellä,
autiolla saloseudulla ja johon uudet aatteet hyvin vähän pääsivät
vaikuttamaan, ei voinut niin pian käsittää muodostuneita uusia
olosuhteita eikä tajuta hallituksen muuttunutta mielipidettä hänen
kotipaikka-oikeudestaan. Hän tiesi, että hänen isänsä tai
isänisänsä oli Kaarle-herttua kutsunut maahan ja kehoittanut tätä
kaskenviljelykseen, ja nyt sanottiin että hänet, perillinen, oli
ajettava pois tai pakotettava toisenlaiseen elintapaan. Hän joutui
helposti arvelemaan, ettei paikallisten virkamiesten ankaruudella
enempää kuin kateellisten naapurienkaan puuhilla ollut mitään tukea
voimassa olevassa laissa. Sellaisissa oloissa ei hänellä ollut muuta
neuvoa kuin tarttua matkasauvaan mennäkseen valittamaan hallitukselle
Tukholmaan.

Valtion rekisterikirjassa on huhtikuun 14 p:ltä 1637 säilynyt seitsemän
Länsi-Norrlannin suomalaisen nimet, jotka tulivat pääkaupunkiin ja
ilmoittivat, etteivät he olleet metsänhaaskauksella eivätkä
metsästyssääntöäkään rikkomalla tehneet kruunulle eikä muille
asukkaille mitään vahinkoa, ja rukoilivat senvuoksi että saisivat
omistaa kotipaikkansa. Asiaa käskettiin tutkimaan ja maaherraa
kehoitettiin "niin toimimaan, että asetusta kaikkine väliehtoineen
tarkoin noudatetaan".

Erityisenä poikkeustapauksena on pidettävä, että ruotsalaisseutujen,
Hanebon, Arbrån ja Bergsjön tienoilla Helsinglandissa asuva rahvas,
alamaisesti anoo "saada nauttia ja pitää luonansa kolme suomalaista,
jotka ovat hyviä seppiä ja voivat hyvin hyödyttää maan asukkaita
työllänsä". Tähän hallitus ei voi vastata muuta, kuin ettei se
suomalaisia koskevalla asetuksella ollut tarkoittanut niitä, joista
maalle ja kruunulle voi olla jotakin hyötyä.

Suomalaisten itsepintaisesti jatkama kaskenviljelys antoi pari vuotta
myöhemmin aiheen uuteen asetukseen. Maaherra Kaarle Bondelta oli tullut
valituksia suomalaisten kaskenpoltosta ja metsänhaaskauksesta, minkä
jälkeen hallitus hyväksymällä hänen ehdotuksensa tämän vallattomuuden
ehkäisemiseksi antoi hänelle (kesäkuun 22 p:nä 1641) käskyn "polttaa
suomalaisten riihet ja asuinhuoneet, joita he ovat rakentaneet sinne
tänne metsiin, samoin kuin heidän viljansa, kun se on kypsynyt, joko
ottaa pois tai samalla tavoin polttaa, niin että he ruokavarojen
puutteessa lähtisivät pois metsistä".

Samanlaisia käskyjä annettiin monelle haaralle. Niinpä nähdään
Grythytten käräjäkunnan vanhimmasta säilyneestä tuomio-pöytäkirjasta
(heinäkuun 14 p:ltä 1641), että vuorimestari "ilmoitti rahvaalle
korkean esivallan tahdon ja käskyn, että kaikilta suomalaisilta tai
torppareilta, jotka eivät vuorityötä tee eivätkä viljele peltoa tai
niittyä, vaan kaatavat metsää, on heidän huoneensa ja rukiinsa
poltettava".

Seurauksena näistä epäinhimillisistä käskyistä oli, että suomalaisten
lähetyskuntia taas saapui Tukholmaan valittamaan heidän kärsimistään
vääryyksistä. Läntisen vuorikunnan Grängen lähettiläät sanoivat, että
he olivat kuningas Kustaa II Aadolfin ja maaherrojen luvalla
perustaneet uudistorppia, jotka oli pantu verolle, ja että he olivat
siihen työhön kuluttaneet paljon vaivaa, ja koska he eivät olleet
kaataneet metsää enempää kuin oli tarpeen pellon ja niityn
raivaamiseen, he pyysivät suojelusta. Asia lykättiin takaisin maaherran
tutkittavaksi ja hänen ratkaistavakseen. Tästä annettu välipäätös
loppuu käskyyn, että "katsanto ja silmälläpito pidetään jäljellä
olevista, etteivät he mahtaisi hakata enemmän metsää kuin minkä verran
he tarvitsevat tarpeellisiin rakennuksiinsa tai muutoin ehtivät raivata
pelloksi, niityksi ja muiksi viljelysmaiksi".

Luultavasti samalta ajalta on säilynyt anomuskirja, jossa ei ole
päivämäärää ja joka alkaa sanoilla: "Me köyhät veronalaiset Ljusnärin
Finnmarkin suomalaiset kansalaiset". Ljusnärin vaskitehtaan suomalaiset
kertoivat siinä kirjoituksessa, että kelpo herra Krister Bonde oli
muutamia vuosia takaperin heidän hyvän käytöksensä takia ja tehtaan
edistymisen vuoksi sallinut jokaisen talonpojan vuosittain kaataa
puolen tynnyrinalan laajuisen kasken, mutta sitten kuin armollinen
kuningatar oli antanut ankaria asetuksia suurien kaskien kaatamisesta,
oli heitä sakotettu viisivuotisista kaskenpoltoista. Mutta nämä oli
ilmoitettu kahta vertaa suuremmiksi kuin ne olivatkaan. Senvuoksi he
muutenkin suurien velkojen takia hätäytyneinä rukoilivat armahdusta
sakkojen maksusta. Mitä nöyrimmin sanoin laaditun kirjoituksensa he
lopettivat toivottamalla Hänen Kuninkaalliselle Majesteetilleen
henkistä ja ruumiillista hyvinvointia -- jota heiltä itseltään toden
totta puuttui!

Edellämainittu asetus (kesäkuun 22 piitä 1641) uudistettiin vielä, ensi
kerran maaliskuun 16 p:nä 1642 ja toisen kerran elokuun 29 p:nä 1644.
Viimein ilmestyi kuninkaallinen asetus maaliskuun 22 p:ltä 1647; siinä
sanotaan 3 §:ssä:

"Ne torpat ja talot, jotka ovat luvattomasti rakennetut yhteismaalle,
samoin kuin nekin, jotka ovat luvan saaneet, mutta ovat liian pienet,
jotta niille voitaisiin määrätä neljännestalon vero (huomaa, että
suomalaisten asunnot tavallisesti olivat verotetut kahdeksannesosiksi
taloa, eli kahdeksanneksi osaksi manttaalia), on jätettävä
asumattomiksi, saatettava autioiksi ja jälleen jätettävä metsää
kasvamaan."

Tämän jälkeen sanotaan 8 §:ssä: "Kaikkia muita, jotka siellä kaskea
viljelevät tai sinne asettuvat, koetettakoon esteettömästi ottaa kiinni
ja tehdä heistä loppu niinkuin muista vahingollisista elukoista;" ja 9
§:ssä sanotaan:

"Ne suomalaiset, jotka vuoriteollisuudelle ovat enemmän haitaksi kuin
hyödyiksi, heidän rakennuksensa ja torppansa revittäköön hajalle ja
hävitettäköön, heidän halmeensa viljoineen otettakoon heiltä pois, ja
missä vielä joku tavataan, hänet vangittakoon, hänen rakennuksensa
poltettakoon, ja hän on samalla menettänyt työnsä tuotteet, ja mitä
hänen luonansa ja hänen hallussaan on, jaettakoon kolmia, meille,
maalle (s.o. kihlakunnalle) ja syyttäjälle."

"Ei sovi kieltää", lausuu eräs ruotsalainen kirjoittaja, "että
ne rangaistusmääräykset, joilla heitä koetettiin pakottaa
lainkuuliaisuuteen, olivat liian ankarat, ja kenties juuri tämä seikka,
joka teki niiden toimeenpanemisen vaikeaksi ja aiheutti jäykkää
vastarintaa, oli yksi niitä syitä, joiden vuoksi ne eivät tuottaneet
tarkoitettua vaikutusta. Mutta niin ei asioita käsitetty siihen aikaan.
Kun säädetty rangaistus ei saanut aikaan lainkuuliaisuutta, pidettiin
siihen syynä sitä seikkaa, ettei se ollut kylliksi peloittavan ankara,
ja sitä kovennettiin ihan järjettömyyteen asti."

Uuteen metsäasetukseen -- maan oikeastaan vanhimpaan metsänhoitolakiin
--, joka oli annettu maaliskuun 22 p:nä 1647, lisättiin sen vuoksi
uusia ankaria määräyksiä suomalaisista. Muuan tämän lain pykälä
sisältää seuraavan määräyksen:

"Missä jotkut suomalaiset viimeksi kuluneina vuosina ovat asettuneet
suuriin metsiin läntisessä Norrlannissa, Taalain maakunnassa,
Bergslagenissa ja Vermlannissa ja rakentaneet sinne, siellä tulee
meidän maaherrojemme yhdessä laamannien ja lautakuntain kanssa
toimittaa siitä tarkka tutkimus, ja jos he huomaavat, että joku on
asettunut niihin metsiin ja maakuntiin, joihin voi rakentaa asuntoja
ilman vahinkoa maalle, ja suomalaiset ovat raivanneet itselleen peltoja
ja niittyjä tai vielä voivat sitä tehdä; missä myöskin on siihen
tilaisuutta ja jos he varmasti vakuuttavat kruunulle tahtovansa raivata
peltoa ja niittyä tai mennä vuoritöitä edistämään, siellä sallittakoon
heidän pitää torppansa, tai varmat miehet antakoot heille maata
asuttavaksi. -- -- -- Mutta jollei heillä ole sitä tarkoitusta eivätkä
teoillansa sitä osoita: Taikka myöskin, jos heidän asumisensa huomataan
maalle ja vuorityölle enemmän haitaksi kuin hyödyksi, joka asia
laamannien, kihlakunnantuomarien ja lautakunnan tulee tutkia ja
tuomita, silloin hänen rakennuksensa ja torppansa on revittävä ja
hävitettävä, heidän halmeensa viljoineen heiltä poistettava, ja missä
vielä joku on, joka luvattomasti taas rupeaa siinä työtä tekemään,
hänet on vangittava, hänen rakennuksensa poltettava, ja olkoon hän sen
ohessa menettänyt työnsä sekä mitä hänen luonaan ja hänen hallussaan
on, kolmijakoon, Meille, asianomaiselle maalle l. kihlakunnalle samoin
kuin syyttäjälle."

Kun uusi asetus oli annettu, kuului sen jälkeen harvoin enää valituksia
suomalaisten metsänhaaskauksista, sillä ruotsalaiset talonpojat ja
tehtaanomistajat, jotka yleisessä laissa olivat saaneet puolustusta
vaatimuksillensa, syyttivät suomalaisia kihlakunnanoikeuksissa ja
vapauttivat itsensä heistä, sitten kuin katselmusmiehet olivat antaneet
lausuntonsa ja oikeus tuomionsa. Eräässä toisessa pykälässä sanotaan:

"Jos joku talonpoika tämän jälkeen sallii jonkun suomalaisen tai jonkun
muun rakentaa ja asua sillä tavoin (s.o. maan ja vuorityön haitaksi)
omassa metsässään, niinkuin sanottu on, hän maksakoon sakkoa ensi
kerralla 40 taaleria hopearahaa; jos hän useamman kerran rikkoo,
silloin hänet on hirsipuussa rangaistava, jollemme Me tahdo häntä
armahtaa."

Tämä kohtuuttoman ankara laki ja sen häikäilemätön toimeenpano herätti
kansallisvihan vireille. Ruotsalaiset kokivat karkoittaa metsistään
veroa maksamattomat suomalaiset, mutta nämä tekivät sitkeää
vastarintaa. Tarinat ovat säilyttäneet muistissa monta veristä
kahakkaa, joissa molemmin puolin oli päätehtävä kirveellä ja
luodikolla. Mutta kun tappiolle jäänyt puoli tavallisesti kosti samalla
mitalla, ei kummallakaan kansakunnalla ollut syytä soimata toista.
Usein suomalaisten, jotka olivat olleet osallisina näihin kahakkoihin,
täytyi maanpakolaisina paeta Norjan puolelle, missä he saivat suojaa
heimolaistensa luona.

       *       *       *       *       *

Metsäasetuksen ankaria määräyksiä kaskenpoltosta ei kuitenkaan voitu
kauankaan noudattaa. Joulukuun 13 p:nä 1673 annettiin asetus, jossa
rangaistusta lievennettiin; joka luvattomasti harjoitti
kaskenviljelystä, sai raippoja. "Ja 1600-luvun loppupuolella koko
valtakunnalle annettujen metsiä koskevien asetusten ohessa annettiin
useita päätöksiä ja selityksiä, jotka koskevat yksityisiä valtakunnan
osia ja sisältävät usein sangen tärkeitä poikkeuksia yleisesti voimassa
olevista määräyksistä. Myöskin maaherrat lienevät sen vallan nojalla,
joka heillä oli antaa taloudellisia määräyksiä läänissään, usein
antaneet tärkeitä metsänhoitoa koskevia kuulutuksia." Kaikki tämä antoi
metsälainsäädännölle paikallisoloja kuvastavan luonteen, ja sen
toimeenpaneminen tuli riippumaan asianomaisten virkamiesten suuremmasta
tai vähemmästä harrastuksesta.

Koko joukko erilaisia asetuksia ilmestyi sen ohessa, muun muassa eräs
v. 1650, jossa kielletään suomalaisia pitämästä tammaa, "koska oriit
eivät saaneet käydä rauhassa laitumella". Tämä kielto, joka oli
voimassa 40 vuotta, eli vuoteen 1690, vaikutti, etteivät suomalaiset
voineet kasvattaa vetojuhtia, vaan heidän täytyi ostaa hevosensa
Norjasta. Siten norjalaisten hevoskauppa pääsi alkuun, ja sitä on
kestänyt viime aikoihin asti.

V. 1671 kiellettiin 40 markan sakon uhalla metsästä ottamasta havuja
sekä lehtiä vuohien ja lampaiden ruoaksi, ja viimein 1735 kiellettiin
vuohia pitämästä.

Toisetkin asetukset sortivat suomalaisia ja talonpoikia ankarasti.
Niinpä määräsi Vermlannin maaherra G. Soop, etteivät suomalaiset 40
markan sakon uhalla saa myydä polttamiansa sysiä sinne missä he saivat
parhaan hinnan tai mihin oli lyhyin matka, vaan heidän oli kuljetettava
sydet erikseen määrättyihin tehtaisiin, missä heidän täytyi tyytyä
siihen hintaan, jonka tehtaanomistaja määräsi; siihen aikaan se oli 16
äyriä parmaalta eli kaksi penninkiä tynnyriltä. Kun suomalaiset tästä
valittivat, Vuorihallitus hyväksyi tämän hinnan ja sen vahvisti
kuningas Fredrik heinäkuun 27 p:nä 1726.

Samoin kiellettiin kaikki puutavarankauppa Norjan kanssa sillä uhalla,
että tavara menetettiin ja sekä ostaja ja myyjä että se, joka oli
avullisena puiden hakkauksessa ja kuljetuksessa, joutui 2 vuodeksi
linnaan pakkotyöhön. V. 1682 annettu asetus sääti, että ne suomalaiset,
jotka eivät oppineet ruotsia, oli karkoitettava maasta.

Voisi luulla, että edellämainitut lakimääräykset olisivat tehneet
suomalaisten olemassaolon ja lisääntymisen aivan mahdottomaksi; mutta
niin ei ollut asian laita. He edistyivät yhä vain. Arvattavasti lain
valvojat huomasivat, että käskyt olivat järjettömiä ja joskus
mahdottomia panna toimeen, sillä epäilemättä suomalaiset tekivät
itsepäistä, sitkeää ja urhoollista vastarintaa osittain väkivallalla,
osittain viekkaudella.

Eipä liene ollut aivan helppo panna toimeen rangaistusmääräyksiä
kaukana asuviin suomalaisiin nähden, vaikka tuomiokirjat todistavat,
että monen suomalaisen asumus oli poltettu ja moni suomalainen kaatunut
puolustaessaan kotia, jonka hän oli suurella vaivalla hätää ja puutetta
kärsien rakentanut. Ja kostoa pelättiin, sillä kodittomaksi jääneellä
suomalaisella ei ollut enää paljon menetettävää, eikä tarvitse
epäilläkään, etteikö kostonhalua olisi syntynyt, kun inhottava
väkivalta oli tapahtunut.

Että suomalaiset heikompana puolena turvautuivat kavaluuteen, sen
tiedämme; sillä osaksi suomalainen kävi vastustajansa kimppuun salaa,
kun hänelle paikallisolot tuntevana siihen tarjoutui tilaisuus, osaksi
hän vahingoitti tai hävitti vihamiestensä omaisuutta, Kaukana
talonpoikien kodista metsissä kuljeksiva karja tarjosi monta hyvää
kostontilaisuutta, ja tarinoissa kerrotaan, kuinka suomalaiset veivät
pois, pistivät kuoliaaksi tai myrkyttivät talonpoikien karjaa.

Ikivanhoista ajoista asti on suomalaisilla ollut maine, että he
osasivat taikakeinoja, ja tätä mainetta he käyttivät hyväkseen. Monen
talonpojan lehmän, joka kuoli itsestään, arveltiin kuolleen
noidannuolen kaatamana. Vielä minunkin muistini aikana tapahtui usein,
että monen talonpojan elukka suojassakin sai myrkytyksen tai muulla
tavalla surmansa hiipien kuljeksivan kostonhimoisen suomalaisen
toimesta.

Suomalaisten jäykkäluontoinen rohkeus ja urhoollisuus heidän
puolustaessaan kotiaan ja omaisuuttaan samoin kuin heidän kostonsa
pelko lienevät vaikuttaneet, että niin hyvin lain valvojat kuin
talonpojatkin jättivät heidät rauhaan ja ankarat käskyt jäivät
suurimmalta osalta tehottomiksi. Jos asia olisi ollut toisin,
suomalaiset olisivat hävinneet sukupuuttoon.

Wermlannin suomalaisia ruotsalaiset arvattavasti pahimmin ahdistivat,
mutta sittenkin nämä lisääntyivät, arveltiin, että heistä oli hyötyä
varsinkin sotien aikana. Sellaisissa tilaisuuksissa ei laiminlyöty
käyttää heidän apuaan varsinkin rajaseuduilla, missä he olivat
oivallisia vakoojia.

Fernowin kertomuksen mukaan otti muutamia satoja suomalaisia osaa ns.
Hannibalin kahakkaan v. 1644. Tappelussa jäällä lähellä Edan
linnoitusta olivat suomalaiset ja ratsuväki itäisellä sivustalla.
Heillä oli sivuillaan korkeat vuoret, niin ettei vihollinen voinut
päästä eteenpäin, ampuipa kuinka tuimasti tahansa. Taistelusta kertoo
Fernow edelleen: "Mutta vaikkei heillä ollut ampumavaroja kuin aivan
vähän, he eivät jättäneet solaa eikä maantietä, ennenkuin heidän
kapteeninsa Lorentz oli haavoittunut olkapäähän; silloin jokainen
vetäytyi pimeässä omalle taholleen niinkuin lampaat ilman paimenta, ja
oli varsin laiha lohdutus, etteivät he olleet koko päivänä menettäneet
enempää kuin 30 miestä, vaikka olivat surmanneet 300 norjalaista."

Monet kertomukset todistavat, että suomalaiset ovat kiitettävällä
tavalla ottaneet osaa Wermlannin taisteluihin; he olivat taistelleet
urhoollisesti ja myöskin kärsineet suurta mieshukkaa osittain jo
mainitussa Hannibalin kahakassa, osittain Krabben kahakassa 1657-1660
sekä Gyllenlövin sodassa 1675, jota myöskin sanotaan nelivuotiseksi
sodaksi, ja lopullisesti isonvihan aikana 1709-1720.




3. SUOMALAISET AMERIKASSA.


Muutamien suomalaisten mielestä oli elämä Ruotsin metsissä liian
tukalaa ja he siirtyivät Amerikkaan. Ensimmäiset, jotka tunnetaan,
karkoitettiin sinne siitä syystä, että olivat rikkoneet
kaskenpolttoasetusta. He olivat Sunnen pitäjästä Wermlannista, ja
jonkin aikaa sen jälkeen sai maaherra Stake käskyn taivuttaa hänen
läänissään asuvat suomalaiset siirtymään äsken perustettuun "Uuden
Ruotsin" siirtomaahan Delaware-virran rannoille.

Omien ilmoitustensa mukaan maaherra ei tässä onnistunut. Hän antoi
silloin ottaa kiinni koko joukon suomalaisia ja teljetä heidät
vankeuteen. Tämä tapahtui huhtikuussa 1641.

Kun hän sen jälkeen kysyi, miten vankien suhteen olisi meneteltävä,
hallitus vastasi, että "oli miellyttävä asia, että hänen oli onnistunut
saada sellaiset vahingolliset ja metsää turmelevat suomalaiset ja
irtolaiset vangituksi, ja jolleivät nämä mielisuosiossa menisi
siirtomaahan Amerikkaan, piti heidän hankkia takausmiehiä, jotka
menisivät takaukseen siitä, että he huolellisesti ottaisivat
viljelläksensä autioita tiloja tai uusia torppia. Jolleivät suomalaiset
saisi takauksia, ei heillä ollut muuta neuvoa jäljellä kuin lähteä
Amerikkaan, tai maaherra panettaisi heidät rautoihin ja pitäisi heitä
työssä kruunun linnoissa ja taloissa."

Muutamat suomalaiset lähtivät vapaaehtoisesti Amerikkaan, sen tiedämme
Thomas Campaniuksen kirjasta (Lyhyt kuvaus Uusi-Ruotsi-nimisestä
maakunnasta Amerikasta.). "Siellä asuivat suomalaiset ja siellä oli
rakennettu lujat huoneet, ei kuitenkaan linnoituksia. Se on Kristinan
linnoituksesta puolenkolmatta saksanpenikulman päässä meritietä itään
päin. Maantietä runsaasti puoliikolmatta ruotsinpenikulmaa." Muudan
tähän teokseen liitetty kartta osoittaa, että "Suomi" ("Finland") oli
Fort Kristinan ja Uuden Gööteporin välillä Delaware-virran
länsirannalla, lounaaseen nykyisestä Filadelfiasta.

Useimmat suomalaiset kuuluivat siihen väestön ryhmään, joita sanottiin
"vapaiksi miehiksi", jolla sanalla tarkoitettiin niitä uudisasukkaita,
jotka omasta tahdostaan olivat lähteneet Amerikkaan ja siellä nauttivat
erinäisiä vapauksia ja etuja. Muihin ryhmiin taas kuuluivat komppanian
virkamiehet, joilla oli vuotuinen palkka, sekä "irtolaiset ja
pahantekijät" (maanpakoon ajetut), jotka asuivat erillään ja joita
pidettiin orjina. Minkä verran suomalaisia siellä oli, sitä emme tiedä
mainita, emme myöskään tiedä, saivatko useammat tai harvemmat niistä
300 suomalaisesta, jotka v. 1649 olivat pyytäneet saada siirtyä
Amerikkaan, tilaisuuden täyttää aikomuksensa.

Mitä töitä suomalaiset tekivät, näkyy eräästä William Pennin v. 1683
kirjoittamasta kirjeestä, jossa hän sanoo: "Ensimmäiset kristityt
asukkaat tässä maassa ovat olleet hollantilaisia, sitä lähinnä
ruotsalaisia ja suomalaisia. Edelliset toimivat kaupan alalla,
jälkimmäiset viljelevät maata." Kymmenen vuotta myöhemmin lähetetyssä
kirjeessä kertoo eräs suomalainen maan hedelmällisyydestä ja
elinkeinoista: "Mitä meidän tilaamme ylipäänsä tulee tässä maassa,
olemme kaikki ylipäänsä talonpoikia, jotka kynnämme ja kylvämme,
viljelemme maata -- joka on arvokasta ja hedelmällistä, -- saamme hyvät
sadot ja runsaan toimeentulon, viemme maasta leipää, viljaa, jauhoja,
olutta jne. Vaimomme ja tyttäremme ovat ahkeria kehräämään ja kutomaan.
Asumme hyvässä sovussa intiaanien kanssa, jotka moneen vuoteen eivät
ole tehneet meille mitään vahinkoa."

Vapaat miehet eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä ylimpään
päällikköönsä, sillä v. 1653 he lähettivät hallitukselle Tukholmaan
kirjoituksen, jossa valittivat, että kuvernööri Printz oli
kuolemanrangaistuksen uhalla kieltänyt heiltä kaiken kaupankäynnin sekä
käyttämästä maata viljelyksiin ja vettä kalastukseen, "ja kuvernööri
on", kirjoittivat he, "uhkaillut meitä niin kohdella, että vaimomme ja
lapsemme saavat itkeä ia että me tulemme kaljupäisiksi, josta meillä on
esimerkkinä Suomalais-Antti samoin kuin muut 'Suomen' suomalaiset,
jotka on tutkinnotta ja tuomiotta ajettu taloistaan ja joiden vaimot
nyt sentähden ovat järjettömiksi ja mielettömiksi joutuneet, ja nyt
heidän täytyy köyhinä leskinä lapsinensa kulkea leipäänsä kerjäten."
Kymmenes kohta valituksessa sisälsi anomuksen, että Suomalais-Antti
saisi pitää rukiit, jotka kuvernööri oli tuominnut hänet menettämään.

Syksyllä 1653 Printz palasi takaisin Ruotsiin ja jätti silloin elokuun
3 pnä 1653 kirjoituksen vastaukseksi "kapinoitsijoiden" valituksiin,
joita hän väitti perättömäksi. Kidutusta kärsineestä suomalaisesta hän
lausuu: "Suomalais-Anttia tutkittiin laillisesti, mutta Suomalais-Lassi
ja Suomalais-Kaisa on noituuden ja muun levottomuuden takia meistä
erotettu, mutta on heille kuitenkin annettu parempia maita ja tiluksia
kuin heillä olikaan."

Pääsyynä Printzin paluuseen oli kuitenkin se, että hollantilaiset,
jotka Delaware-virran länsirannalle olivat rakentaneet Fort
Kasimir-nimisen linnoituksen, varustautuivat täydellä todella
hyökkäämään ruotsalaisten uudissiirtolan kimppuun. Elokuussa v. 1654
purjehti hollantilainen maaherra Stuyvesant seitsemän laivaa mukanaan
Uudesta Amsterdamista ja teki ruotsalaista siirtolaa vastaan niin
menestyksellisen hyökkäyksen, että koko siirtola oli syyskuussa hänen
vallassaan.

Antautumisehdoissa määrättiin, että siirtolaismaan virkamiehistä ja
alamaisista, ruotsalaisista ja suomalaisista saivat ne, jotka niin
halusivat, palata Ruotsiin; ne jotka mieluummin jäivät paikoilleen,
saivat pysyä augsburgilaisessa uskossaan ja palkata itselleen
saarnamiehen. Useimmat jäivät aloilleen, koska he kerran olivat
perehtyneet uuden kotimaansa olosuhteisiin.




4. SIIRTYMINEN NORJAAN.


Yhtenä keinona Ruotsin hallituksella päästä eroon metsää haaskaavista
suomalaisista oli sekin, että heitä karkoitettiin takaisin siihen
maahan, josta he olivat tulleet. Tämä keino oli kyllä helppo määrätä,
mutta miten se olisi toimeenpantava? Kuinka olisi mahdollista monta
vuotta jo vakinaisesti asumaan asettuneen suomalaisen torpparin jättää
kotinsa ja lapsineen vaimoineen lähteä takaisin meren poikki? Näitä
vaikeuksia ei otettu lukuun. Senpä vuoksi jäivätkin esim. maaliskuun
2 p:nä 1636 ja joulukuun 7 p:nä 1682 annetut käskyt melkein joka
tapauksessa aivan voimattomiksi.

Seuraavien viidenkymmenen vuoden ajalta ei meillä ole juuri mitään
kerrottavaa Suomeen takaisin muuttamisista. Joitakuita harvoja
suomalaisia siirtyi kuitenkin takaisin kotimaahansa.

Norjaan näkyy suomalaisia Wermlannista siirtyneen jo vuoden 1600
tienoilla, kun muutamia Mullikka, Räisänen ja Lehmoinen nimisiä oli
asettunut Röytäjärven (Rögden) ympäristölle nykyiselle Gruen
salomaalle. Tältä paikkakunnalta, joka vieläkin on Norjan suomalaisten
alueen keskus, he levisivät pohjoiseen Elverumin kautta Trysildiin,
etelään päin koko monen harjanteen yli Vingerin, Näsin ja Urskrugin
kautta Sitskoveniin Hölandiin. Toiset kulkivat Glommenin poikki ja
levisivät Odalin ulkoseutujen yli Stangeen asti Hedemarkiin ja aina
Mjöseniin saakka. Tästä he seurasivat sitä korkeaa harjannetta, joka
Tistedalin ja Askerin pohjoispuolella kääntyy Modumin harjuun, ja
länsipuolella Beina-Drammenin jokea kajahtelivat suomalaisten kirveiden
iskut Ådalissa ja Sigdalissa. Ne pitäjät, joihin he asettuivat asumaan,
olivat siis Meidskog, Vinger, Brandvold, Grue, Hoff, Aasnaes, Vaaler,
Elverum ja Trysild.

Elämältään ja tavoiltaan eivät Norjan suomalaiset vähääkään eronneet
rajan itäpuolella olevista maanmiehistään, jonka vuoksi heidän asemansa
norjalaisiin ja hallitukseensa nähden tuli samanlaiseksi kuin
Ruotsinkin puolella. Kuningas Fredrik III antoi elokuun 30 p:nä 1648
käskyn, että suomalaisten tuli ennen joulua samana vuonna joko lähteä
pois valtakunnasta tai sitten asettua asumaan vakinaisesti ja maksaa
veroa niinkuin muutkin Norjan asukkaat.

Helmikuun 7 p:nä 1685 annetussa ohjeessa velvoitettiin maaherrat
pitämään silmällä "salomaan suomalaisia, kerjäläisiä ja juutalaisia,
joita ei maassa saa kärsiä". Tästä seurasi, että suomalaiset v. 1686
haastettiin oikeuteen ja heitä tutkittiin. Muutamat perheet
hajoitettiin sitä seuraavien vainojen aikana ja yksityiset henkilöt
"lykättiin mustalaisten ja hylkyjen joukkoon". Ensimmäisinä
vuosikymmeninä Norjaan asettumisensa jälkeen suomalaisilla oli siellä
varsin hyvä olo; esim. Trysildissä oli useita oikein varakkaita
suomalaisia, jotka hyvinä vuosina myivät viljaa. Mutta kun metsien ja
viljavainioiden omistusoikeutta ruvettiin tutkimaan, syntyi siellä
samoin kuin Ruotsissakin maakysymys, jonka ratkaisu sai aikaan usean
perheen aineellisen häviön.

Useat suomalaiset olivat Kristianian (Oslon) kauppamiehiltä ottaneet
tavaroita velaksi ja pantanneet vakuudeksi metsälohkonsa, joita he
kuitenkin tarpeen mukaan saivat mielin määrin itse esteettömästi
käyttää; mutta kun lopputili tehtiin, eivät he enää olleetkaan maata
omistavia talonpoikia, vaan kristianialaisten kauppaliikkeiden
torppareita.

Tätä sekavaa vyyhteä koki Gottlund selvittää käydessään Norjassa v.
1821. Marraskuun 23 p:nä hän kutsui kaikkien ympäristön suomalaiskylien
isännät Räfhultet-nimiseen taloon Gruen pitäjään keskustellakseen
heidän kanssaan siitä, mihin keinoihin voitaisiin ryhtyä suomalaisten
aseman parantamiseksi. Ensin tuli puhe siitä, miten pahasti herrat
heitä kohtelivat ja miten heitä nyt huutokaupalla myytiin uusille
herroille. "Ei edes tiedetty, miten heidän omaisuutensa oli joutunut
kauppiasten käsiin", sanotaan Gottlundin päiväkirjassa.

Mutta vanhojen henkilöiden väitösten mukaan olivat suomalaiset ensin
asettuneet niihin metsiin, jotka silloin olivat kruunun omaisuutta.
Muutamat heistä olivat myöhempinä aikoina saaneet jonkinlaisen
kiinne- eli omistuskirjan, jonka antoi Kristian Knoff, jalkaväen
everstiluutnantti ja Norjan maanmittauslaitoksen virkamies. Hän oli
tullut Kööpenhaminasta, ja muutamille taloille hän oli mitannut maata,
jota he vapaasti saivat viljellä. Sitten hän oli Kristianiassa
kadonnut, ja pahasti epäiltiin, että hänet oli jollakin salaisella
tavalla raivattu tieltä pois (!).

"Viime aikoina heidät oli pakotettu ottamaan vastaan sellaisia
sopimuskirjoja, että heidät voitiin komentaa pois, milloin kauppias
vain tahtoi. Tähän heidät pakotti tyranni Johan Nilsen lyömällä ja
hosumalla, uhkaillen, että muuten ryöstetään heidän vanha velkansa.
Samalla heille sanottiin, ettei heille siitä seuraisi mitään pahaa,
vaan että päinvastoin he ja heidän lapsensa saisivat jäädä taloon ja
nauttia koko joukon muitakin etuja.

"Koska he tarvitsivat suolaa, viljaa ja rahaa, he antoivat taivuttaa
itsensä kirjoittamaan puumerkkinsä kontrahteihin, paitsi yksi,
nimittäin vaimo Marit Heikintytär Mullikka Furubergistä. Ensimmäisenä
vuonna he saivat apua, sekä jyviä että rahoja, mutta ei sen jälkeen.
Kuitenkin heidät komennettiin työhön useaksi kuukaudeksi talvella ja
kesällä lähelle Kristianiaa. Suurin työ käytettiin erään suon
kuivattamiseen; yritys ei onnistunut, Nilsen erotettiin ja hän muutti
suomalaismetsiin, jossa hän eleli kuin hirmuvaltias."




5. SUOMALAISTEN YSTÄVÄ.


Tähän mennessä kerrotusta näkyy, että suomalaisten oli taisteltava mitä
suurimpia vaikeuksia vastaan kaikissa suhteissa, ja vaikea on käsittää
hallitusten päätöksiä kumpaisessakin maassa olevista suomalaisista, ei
hallituksilla ollut tietoa suomalaisen väestön suuresta luvusta ja
siitä melkoisesta työkyvystä, mikä heillä oli, taikka arveltiin, ettei
heillä ollut kykyä eikä hengenlahjoja muodostaakseen vakavaa ja
uutteraa maata viljelevää väestöä. Nykyaika osoittaa, että tämä oli
erehdys.

Rauhallisempi olo oli suomalaisilla XVIII vuosisadalla. Oli joko
huomattu heidän ansionsa korpien raivaajina viljelykselle tai heihin
oli totuttu. Erityisiä säännöksiä, jotka koskivat vain suomalaisia, ei
aikakirjoissa huomaa; näyttää kuin heidät olisi unohdettu, ja
arvatenkaan ei siihen aikaan tapahtunut suomalaisten maahanmuuttoa
ainakaan suuressa määrin, tuskinpa ollenkaan.

Yhdessä suhteessa heidät oli kokonaan unohdettu: kristinopin
opettamisessa. Mitään jumalanpalvelusta ei ollut määrätty pidettäväksi
erityisesti suomalaisille; he kuuluivat siihen pitäjään, joka oli
lähinnä heidän talojansa, ja kirkoissa saarnattiin Jumalan sanaa
ruotsiksi, jota kieltä suomalaiset osittain eivät ollenkaan
ymmärtäneet, osittain vain vähän. Eivätkä he pitäneet kiirettä sen
oppimisellakaan, sillä tavalliseen suomalaiseen itsepäiseen tapaansa
he puhuivat omaa kieltään viime aikoihin asti. Vielä tänäkin päivänä
(n. v. 1890) puhutaan suomea perheissä, milloin he luulevat, etteivät
ruotsalaiset sitä kuule. Minkä vuoksi suomalaiset ikään kuin häpeävät
käyttää äidinkieltään ruotsalaisten läsnäollessa, on vaikea ymmärtää,
mutta varmaa on, että siten on asian laita. Samoin he väittävät,
etteivät osaa suomea, mutta joka käy heidän kotipaikoillaan
metsäseuduilla ja siellä tapaa heitä, tulee pian vakuuttuneeksi siitä,
ettei suomen kieli suinkaan ole heidän seastaan hävinnyt. Niinpä eräs
ystävä kirjoitti minulle Gruen pitäjästä Norjasta mainittuna vuonna:
"Suomen kieli on melkein kuollut: vanhat sitä puhuvat, mutta eivät
nuoret, vaikka he sitä ymmärtävät." Aivan samaa sanoivat suomalaiset
minulle viisikymmentä vuotta sitten.

Suomalaisten henkinen kehitys lienee ollut XVIII ja XIX vuosisadan
alkupuolella hyvin hidasta. Tosin kuuluu vähän heidän ilkitöistään,
vaikkei niitäkään puuttunut; mutta ruotsalaiset lienevät myöskin heitä
vähemmin ahdistaneet. He elelivät unohdettuina ja piiloutuneina
metsissä taistellen hätää ja puutetta vastaan. Kuullaan mainittavan
vuosia, jolloin nälänhätä, rokko ja punatauti olivat tehneet suuria
tuhoja sekä ruotsalaisten että suomalaisten keskuudessa ja varsinkin
sanotaan vuotta 1699 kauheaksi. Suomalaisista kerrotaan: "Vanhemmat
söivät lastensa ja lapset vanhempiensa ruumiita."

Suomalaiset ovat uljaasti taistelleet olemassaolostaan, siitä ei ole
epäilystäkään; senpätähden nähdään ja tiedetään ilomielin, että he nyt
kaikki ovat yhdenvertaisia Ruotsin muiden asukasten kanssa.

Että tällainen aika tuli paljon aikaisemmin kuin se muutoin olisi
tapahtunut, siitä heidän on suurimmaksi osaksi kiittäminen K. A.
Gottlundia.

Vuosina 1817-1821 tuo suomalainen ylioppilas etsi unohdetut
kansalaisensa heidän kodeistaan. Hänen mieltään liikutti hänen
näkemänsä. Vilkkaana ja tarmokkaana hän päätti parantaa heidän
asemaansa niin pitkälle kuin hänen kykynsä suinkin riitti, eikä tämä
tosiaankaan ollut vähäinen. Puhein ja kirjoituksin hän herätti sekä
silloisen perintöruhtinaan Oskarin että yleisön harrastuksen
suomalaisten asian puolelle ja seurauksena oli, että v. 1830
nimitettiin kunnollinen mies, pastori Emanuel Bransell, saarnamieheksi
suomalaisten salomaille ja valtio määräsi varoja kolmen kirkon
rakentamiseen pääasiallisesti suomalaista väestöä varten.

Itse Gottlund hankki suomenkielisiä kirjoja ja jakeli niitä runsaasti
samalla kuin hän opetti useita maanmiehiään lukemaan. Näiden joukossa
oli pari älykästä suomalaispoikaa, jotka hän otti mukaansa Tukholmaan
ja sieltä edelleen Upsalaan, jossa he tulivat ylioppilaaksi. Sen
jälkeen hän lähetti heidät suomalaismetsiin sekä Ruotsin että Norjan
puolelle opettamaan omia kansalaisiaan.

Gottlund tuumiskeli saada suomalaiset suomen kielen mukaan
järjestetyiksi kirkollisessa ja tavallaan oikeudellisessakin suhteessa
erityisiksi seurakunniksi. Oli luonnollista, etteivät ruotsalaiset tätä
tuumaa hyväksyneet, ja muutamat pitivät Gottlundia venäläisten
lähettämänä, jotta hän yhdistäisi silloin runsaslukuisen suomalaisen
väestön näiden emämaan kanssa. Monet sen vuoksi epäilivät Gottlundia;
toiset taas vastaanottivat hänen antamansa tiedot suomalaisista
suosiollisesti ja kiinnittivät niihin järkevää huomiota, ja
lukuunottamatta hänen nuorekasta intoiluaan suomalaisten erottamiseksi
muista, he hyväksyivät hänen tuumansa siinä määrässä, että
työskentelivät suomalaisten saattamiseksi samanarvoisiksi ruotsalaisten
kanssa. Näiden miesten joukossa olivat maaherra Wingård ja Arvikan
pastori Lindberg.

1840-luvun alusta alkaen, jolloin Pohjois- ja Etelä-Finnskogan,
Lekvattnetin ja Bogenin kirkot valmistuivat ja Jumalan sanaa
julistettiin köyhille suomalaisraukoille, on heidän edistymisensä
käynyt tavattoman nopeasti Ruotsinpuoleisilla salomailla, ja samaan
aikaan koitti Norjassakin asuville suomalaisille yhtä perinpohjainen
muutos parempaan päin. Sekä Norjassa että Ruotsissa asuvat suomalaiset
pitävät Gottlundia suurimpana hyväntekijänään ja apostolinaan.

Tohtori Petrus Nordmann julkaisi v. 1888 Helsingissä varsin ansiokkaan
teoksen Keski-Ruotsin Suomalaiset.[2] Tästä kirjasta saa täydellisen
tiedon suomalaisten elämästä Ruotsissa, ja tähän hra Nordmannin
teokseen olen pääasiallisesti nojautunut tätä vähäistä johdantoa
laatiessani.

Gottlundista hän lausuu: "Kielentutkija Gottlund, salomaan suomalaisten
apostoli ja lukemattomien kirjallisten taisteluiden sankari, kuoli
Helsingissä huhtikuun 20 p:nä 1875.[3] Vielä 78 vuoden iässä hän
osoitti vilkasta harrastusta suomalaisten asiaan."




6. SIIRTYMISTIET JA ASUNNOT.


Mitä teitä suomalaiset kulkivat siirtyessään Ruotsiin? Siitä ei
historia eivätkä suulliset tarinat anna mitään tietoa. Arvatenkin
muuttotien määräsi se seikka, mistä kotimaan osasta ja mihin
vuodenaikaan matkalle lähdettiin.

Näyttää selvältä, että yksi ja toinen on kuljettanut mukanaan
karjaakin, koska kaikilla niillä tienoilla, missä suomalaisia asuu,
tavataan karjarotua, jota jokapäiväisessä puheessa mainitaan
suomalaislehmiksi. Nämä lehmät eroavat huomattavasti tavallisesta
ruotsalaisesta rodusta siinä, että ne ovat pienempiä, sarvettomia ja
useimmiten aivan valkoisia.

Tarinat mainitsevat, että asuinseudullaan Fryksdalissa Vermlannissa
kuuluisa pahantekijä Häkkinen oli tuonut mukanaan seitsemän lehmää,
sonnin, vuohia ja lampaita.

Jos tässä jutussa on jotakin perää, on luultavaa, että Häkkinen oli
tullut Ruotsiin Pohjanlahden ympäri. Toiset kertovat usein perheiden
tehneen tuon pitkän kiertomatkan, ja siten lienee ollut asian laita,
kun muutamat suurehkot parvet, jotka kuljettivat mukanaan
talouskapineita, siirtyivät Ruotsin puolelle.

Sitävastoin lienevät pienemmät seurueet ja yksityiset henkilöt joko
purjehtineet veneillä Pohjanlahden poikki tai hiihtäneet talvella
osittain Ahvenanmeren, osittain Merenkurkun poikki, aina sen mukaan,
mihin maakuntaan uudisasukkaat aikoivat asettua asumaan.

Aivan varmaa on, ettei Ruotsiin jo asettuneiden ja kotimaassa asuvien
suomalaisten välinen yhteys ollut niin harvinaista kuin olisi voinut
päättää pitkistä matkoista, esim. Norjan rajalta Sisä-Suomeen,
Rautalammille, Savoon ja Karjalaan, joilta paikoilta muuttajat
enimmäkseen lähtivät, sillä pitkillä keveillä suksillaan hiihtävät
reippaat, sitkeät ja rohkeat suomalaiset eivät säikkyneet sellaisten
matkojen vaivoja eikä pituutta.

Samoin kuin Amerikasta palaavat siirtolaiset nykyaikaan lienevät
Ruotsin salomailta palaavat sanansaattajat myöskin kehoittaneet
jäljellä olevia sukulaisiaan ja tuttaviaan siirtymään Suomesta Ruotsiin
ja antaneet heille osviittoja, mille seudulle heidän piti mennä ja mitä
teitä kulkea.

Jotenkin varmaan voidaan otaksua, että nämä sanansaattajat suureksi
osaksi myöskin olivat tiedustelijoita, jotka jo edeltäkäsin olivat
päättäneet siirtyä maasta pois. Siinä tapauksessa he jo olivat pari
talvea aikaisemmin lähteneet matkaan, etsineet soveliaan paikan,
ensimmäisenä kesänä kaataneet kaskeksi niin suuren alan kuin saivat
metsää kumoon jonka jälkeen he talven elättivät henkeään metsästellen
salomailla tai satunnaisella työansiolla vuorikunnissa ja kaupungeissa.
Seuraavana vuonna he olivat palanneet kaskimaillensa ja silloin
polttaneet ne. Palo oli nyt valmis kylvettäväksi, ja ne uudisasukkaat,
jotka olivat saaneet hankituksi tarpeeksi siemenrukiita, kiittivät
onneansa.

Oli päivän selvää, että siemenrukiit olivat uudisviljelijälle ihan
välttämättömän tarpeellisia, ja kyllä uudisviljelijä siitä asiasta
pitikin hyvän huolen. Muudan tuollainen uudisasukas toi mukanaan
Suomesta rukiita vain sen verran mitä mahtui kuikannahkaan. Se seikka,
että uudisasukas jyväpussikseen valitsi juuri höyhenisen kuikannahan,
osoittaa suurta huolellisuutta ja käytännöllistä ymmärrystä, sillä
tuskinpa hän olisi voinut keksiä koteloa, jossa kallisarvoinen
siemenvilja olisi paremmin säilynyt kuin saloseutulaiselle jotenkin
helposti saatavissa olevassa kuikannahassa.

Kun nyt uudisasukas uudessa isänmaassaan oloaikansa toisena kesänä oli
suorittanut rukiinkylvön ja kaatanut kasken seuraavaksi vuodeksi, hän
alkoi rakentaa asumustaan, saunaa, jonka hän, jos hyvin kävi, sai
valmiiksi ennen talven tuloa.

Tämä rakennus, jota eri nimillä mainittiin pirtiksi, saunaksi tai
suomalaistuvaksi, rakennettiin kasken reunaan suorakaiteen muotoiseksi.
Ovi oli yleensä päivän eli etelän puolella: läntisellä pitkällä
seinällä päivänvalo laskettiin sisään kahdesta ikkuna-aukosta, joiden
edessä oli lykättävät luukut. Tuvan ympäristöllä maasta nostetuista
kivistä tehtiin uuni eli kiuas keskelle lattiaa. Veistetystä suuresta
hongasta tehtiin pitkin sivuseinää ikkunoiden alle leveä penkki.
Pälsimällä veistetyistä hirsistä salvettiin seinät tuskin kolme
kyynärää korkeiksi maasta tai niin korkeiksi kuin uudisasukas katsoi
tarpeelliseksi, ja niiden päälle pantiin poikkipäin muutamia sileiksi
veistettyjä orsia parhaiksi niin kauas toisistaan, että niiden päälle
ladotut ruislyhteet pysyivät vakavasti kuivamassa. Sitten päädyt
veistettiin korkeammiksi tai matalammiksi ja päätyhirret sidottiin
toisiinsa koko tuvan pituisilla vuoliaisilla, joskus kolmea kyynärää
pitemmilläkin, niin että vuoliaisten päät olivat tukena ns. kodalle,
joka tehtiin siten, että pienempiä halkaistuja hirsiä nostettiin
pystyyn niiden kapineiden suojaksi, joita siellä säilytettiin.

Kun seinät ja päädyt olivat valmiit, tehtiin katto hienoista
kuorituista näreistä tehtyjen ruoteiden päälle ja tilkittiin
lämpimänpitäväksi sammalilla, joiden päälle pantiin tuohia. Näiden
päälle pantiin paksumpia halkaistuja puita ja joskus nurkkien päälle
muutamia kiviä, ja niin rakennus oli valmis.

Että uudisasukas silloin tunsi itsensä onnelliseksi, sen ymmärtää
helposti, kun ajattelee, ettei hän kahtena viimeisenä vuonna ollut
maannut vuoteessa, harvoin oli riisunut vaatteitaan eikä ollut kattoa
pään päällä.

Paitsi sitä työtä, mikä meni puiden kaatamiseen, kasken polttamiseen,
kylvämiseen ja asumus pahasen rakentamiseen, oli vielä jokapäiväisen
elatuksen huolet. Metsästys sekä pyydysten pitäminen syksyllä ja
talvella tuottivat lihaa ja lisäksi karhun, suden, ilveksen ja hirven
taljoja, majavan, kärpän ja oravan nahkoja, sillä niihin aikoihin,
jolloin suomalaiset tulivat noihin loppumattomiin laajoihin metsiin,
niissä oli metsänriistaa runsaasti, ja varsinkin petoeläimiä oli
suorastaan peloittavan runsaasti, ja varmaankin moni harhaileva
suomalainen sai niitä vastaan taistellessaan surmansa häviten siten
jäljettömiin. Keväällä ja kesällä saatiin runsaasti kaloja, mutta
pyydyksistä oli puute, niin että kalaa tuskin riitti yli jokapäiväisen
tarpeen, ja suolojen hankinta oli niin vaikeaa ja hankalaa, etteivät
suomalaiset ainakaan ensi vuosina saaneet kootuksi sanottavia määriä
ruokaeineitä.

Samaan aikaan, eli niin pian kuin palo oli valmis rukiiseen
kylvettäväksi, suomalainen myöskin kylvi sylkemällä nauriita, jotka
syksyllä olivat tarpeellisena lisänä muonavarastossa. Nauriita
kylvettiin myöhempinäkin aikoina pieniin palaneisiin paikkoihin, missä
suomalaisilla oli metsässä ollut nuotio, ja muutamina vuosina ne
antoivat runsaan sadon, suuria, pyöreitä litteitä juurikkaita, joiden
suurin osa kasvoi maanpinnan yläpuolella.

Kun tupa oli valmis tai ainakin alulla ja heti keskikesän jälkeen
kylvetty ruis syyspuolella näytti, että siitä saattoi toivoa satoa
tulevana vuonna, suomalainen alkoi miettiä omaistensa tuomista
Suomesta, ja heti kun tuli suksikeli, hän ryhtyi tuumasta toimeen.

Sellaiseen yritykseen tarvittiin melkoinen määrä rohkeutta ja
päättäväisyyttä. Jos hänellä oli ruokatavaroita riittävästi viikoksi,
puoleksitoista, hän saattoi lähteä Vermlannista suoraa päätä
Taalainmaan halki Helsinglantiin, asutuille seuduille, ja silloin
hänellä oli taivallettavana runsaasti 30 penikulmaa metsäteitä. Hän
saattoi tosin jonkin verran kartuttaa eväitään ampumalla matkalla
metsänotuksia. Ja arvatenkin pidettiin matkaa rantamaalle koko
kuljettavan matkan helpoimpana osana, kun tarpeelliset eväät saattoi
kantaa mukanaan; mutta harvoilla sellaisia oli, ja kun oli päästy meren
rantaan, tarvittiin matkan jatkamiseen toisia apukeinoja.

Nämä apukeinot oli toimelias uudisasukas hankkinut jo ensimmäisenä
talvena erityisillä matkoilla kaupungista, vuorikunnista tai --
tavallisesti -- voudilta myymällä eläinten taljoja ja nahkoja.
Historiasta kyllä tiedämme, että nahoilla saadut rahat olivat verraten
vähäiset. Voimme pitää tiettynä asiana, että kun suomalainen oli
hankkinut suoloja, ruutia ja lyijyä, joita hän ehdottomasti tarvitsi
toimeentullakseen ja puolustautuakseen, ei hänellä ollut enää jäljellä
liikoja rahoja niihin kulunkeihin, joita kotimatka vaati.

Asian näin ollen täytyi toisena vuotena tapettujen metsäeläinten nahat
sälyttää kelkkaan ja kuljettaa sellaisille paikkakunnille, missä ne
saatiin myydyksi. Tähän kului aikaa, sillä matka kauppapaikoille oli
pitkä; mutta voidaan arvata, että siirtolainen joulun aikoihin tai pian
joulun jälkeen oli päässyt omaistensa luo kotimaahan.

Siellä hän ei voinut kauan viipyä, koska täytyi palata meren yli niin
kauan kuin jää kesti. Matkaeväiden lisäksi lienee suomalaisen
siirtolaisen perheellä ollut matkatavaroita ainoastaan kirves, pata,
tulukset ja joitakin kevyitä työkapineita sekä siemenrukiita, nauriin,
tupakan ja pellavan siemeniä. Sanotaanpa, että muudan nimeltäänkin
tunnettu suomalainen ei tuonut mukanaan rukiita enempää kuin
tuohirasiallisen. Matkakapineet kuljetettiin tavallisella kelkalla.
Koko perheen jäsenet kulkivat hiihtämällä, pikkulapset kannettiin
selässä. Ja niin matkattiin länttä kohti halki metsien, yli järvien.

Jos oikein hyvin kävi, uudisasukkaat saapuivat perille jo keväällä. Jos
heillä oli varoja, he olivat lähimmältä, asutulta seudulta ostaneet
muutaman vuohen, ehkäpä jonkin lampaankin. Sellaista suomalaisperhettä,
jolla oli mainitut taloustavarat ja joka saattoi muuttaa asumaan
vastavalmistuneeseen tupaan, pidettiin onnellisena ja hyvin
toimeentulevana.

Ainoastaan huolellinen ja ahkera mies saattoi näin järjestää muuttonsa
ja asuntonsa perustamisen. Toiset lähtivät matkaan perheineen
päättämättä edeltäpäin asuinpaikkaansa tai edes seutuakaan, mihin
aikoivat asettua, ja sellaiset siirtolaisraukat saivat joskus harhailla
pari vuotta tai enemmänkin laajoissa metsissä, ennen kuin kykenivät
raivaamaan kasken tai saamaan palonsa kylvöön.

Sellaisissa oloissa henkensä säilyttämiseen tarvitaan rohkeutta,
kestävyyttä, kärsivällisyyttä ja kekseliäisyyttä, ia juuri niitä
ominaisuuksia on suomalaisilla tänäkin päivänä; samoin he kykenevät
nurkumatta kärsimään puutetta ja alistua kestämään vastoinkäymisiä,
joita sattuu monesti. Kuinka nuo ihmiset voittivat kaikki vastukset ja
saattoivat tulla toimeen, se on metsäseutujen elämään tottumattoman
melkein mahdotonta käsittää samoin kuin senkin, jonka ei ole koskaan
tarvinnut ajatella, mistä hän saa, mitä tarvitsee huomenna elääkseen.

Siirtolaisten joukossa oli koko joukko irtolaisväkeä, sen tiedämme, ja
monet heistä ihan varmaan siirtyivät kotipaikoiltaan pois umpimähkään.
He seurasivat joskus perheiden mukana, toisia houkutteli
seikkailunhalu, eräiden oli pakko lähteä välttääkseen kotimaassa
joutumasta lain kouriin, jota vastaan he tavalla tai toisella olivat
rikkoneet, ja voidaanpa pitää tiettynä asiana, että yksi ja toinen
lempivä pariskunta, joka ei muuten päässyt yhteen, lähti
uudisasukkaiksi Ruotsin metsiin.

Valitettavasti on oikeudenpöytäkirjoissa pitkä luettelo suomalaisten
siirtolaisten tekemiä lainrikkomuksia. Kun heitä ahdisti vaino ja hätä,
he saattoivat tehdä tekoja, jotka osoittivat typeryyttä ja raakuutta,
mutta myöskin ahneutta ja röyhkeyttä.

Toimelias ja siivo suomalainen, joka oli huolellisesti varustautunut
muuttoon ja edeltäkäsin raivannut halmeen ja rakentanut asunnon,
saattoi perille päästyään luottamuksellisesti katsoa tulevaisuuteen,
vaikka vielä jäljellä oli pitkiä, kovia töitä, ennen kuin hän pääsi
jotakuinkin turvalliselle kannalle.

Kun oli asetuttu asumaan pirttiin tahi saunaan, oli uudisasukkaan
ensimmäisenä huolena ruoan hankkiminen siksi päiväksi, sillä on
itsestään selvää, ettei perhe ollut voinut kelkassa eikä selässään
tuoda mukanaan suurtakaan muonavarastoa.

Jos hän suunnitelman mukaan tuli perille keväällä, oli lintujen
soitimen aika, ja varmaankin olivat perheen miespuoliset henkilöt jo
ensimmäisenä aamuna soidin- ja kuherruspaikoilla, jossa ampuja teki
parastaan, olipa hänellä aseena luotipyssy tai jousi.

Kenellä ei ollut asetta, se rakensi loukkuja ja satimia.

Kun siihen aikaan oli metsänriistaa runsaasti, saatiin metsoja ja
teeriä helposti ensi tarpeisiin, ja sillä välin metsämies tähysteli
suurempia otuksia. Ketterä suksimies etsiskeli etupäässä hirviä ja
saavuttikin niitä jokseenkin helposti hiihtämällä. Ja lukemattomat
karhutkin menettivät henkensä, se näkyy siitä suomalaisten metsämiesten
tavasta, että he erityisen hongan kylkeen ripustivat karhun pääkallon.
Fernowin tietojen mukaan oli vielä 1700-luvun loppupuolella Fernebon ja
Skillingsmarkin pitäjissä Wermlannissa sellaisia honkia, joihin oli
naulattu satoja karhun pääkalloja.

Jos uudisasukkaan onnistui kaataa hirvi tai useampia, lihat
savustettiin ja toimeentulo yli kesän oli taattu, sillä miesten metsää
käydessä eivät naiset suinkaan olleet jouten. He repivät maasta männyn
juuria, kuorivat ne ja tekivät mertoja, ahvenenpyydyksiä. Pajuvitsoista
kyhättiin lohimertoja, joilla virroissa ja puroissa pyydettiin mulloja,
ja sitten alkoi petäjänkuoren kiskominen ja valmistaminen pettuleivän
aineksiksi.

Nuoria petäjiä kaadettiin, kuori nyljettiin ja ripustettiin kuivamaan
pitkien salkojen päälle; kun kuori oli puolikuiva, nyljettiin siitä
erilleen sisempi, pehmein osa ja kuivattiin kovaksi, minkä jälkeen se
rouhittiin pieniksi muruiksi ja oli nyt valmista jauhettavaksi. Tähän
työhön olivat miehet valikoineet pari pehmeänlaista litteää kiveä,
jotka hakattiin pyöreiksi. Ne asetettiin nyt sitä tarkoitusta varten
tehtyyn laatikkoon, ja päällimmäiseen kiveen kiinnitetyllä kammella
pantiin kivi pyörimään. Koko laitosta sanotaan käsikiviksi eli
käsimyllyksi ja sellaista käytetään vieläkin metsäseuduilla.

Tällainen jauhatuslaitos ei kuitenkaan ollut riittävä, kun vilja
saatiin halmeesta korjatuksi, jonka vuoksi uudistalokas rakensi, niin
pian kuin taisi, vesimyllyn, niin sanotun "jalkamyllyn", lähimmän joen
tai puron varrelle.

Kun pettujauhot olivat valmiit leivottaviksi, sekoitettiin niihin
luujauhoja, jotka oli jauhettu metsästämällä saatujen eläinten luista.
Pettujauhoista tehtiin kakkuja, jotka syötiin pehmeinä, tai ne
leivottiin ohuiksi leiviksi, jotka kypsennettiin kuumalla kiviarinalla.
Mutta tämä tapa lienee tullut vasta myöhempinä aikoina.

Vähän oli aikaa uudisasukkaalla käytettävänä jokapäiväisten tarpeiden
hankkimiseen. Kaskeksi oli kaadettava metsää, ja siihen työhön
käytettiinkin kaikki voimat, mitkä hän sai kokoon, kunnes edellisenä
vuonna kaadettu metsä oli kevät-ahavalla ja kesän paahteesta kuivanut
niin, että kaski voitiin polttaa ja kylvää paloon siemen.

Oli tärkeätä, että tämä toimi saatiin tehdyksi niin varhain kesällä
kuin suinkin, sillä arveltiin, että kuta aikaisemmin siemen kylvettiin
maahan, tai oikeammin tuhkaan, sitä varmemmin voitiin toivoa hyvää
satoa. Sateiset kesät olivat suomalaisille tukalat, sillä jollei kaski
kuivanut, vaan paloi huonosti, niin vuodentulo jäi huonoksi; joskus ei
saatu viljaa ollenkaan.

Näitä töitä tehdessä ruis halmeessa joutui joutumistaan, ja heti kun
tähkässä oli jotakin syötävää, aloitettiin viljankorjuu siten, että
leikattiin muutamia lyhteitä, jotka sitten kuivattiin uunilla,
leikattiin niistä tähkät poikki ja oljet sekaisin ja jauhettiin ne
jauhoiksi. Siitä tehtyä leipää pidettiin paljon parempana kuin
pettuleipää.

Kun ruis oli oikein joutunut, alkoi varsinainen viljankorjuu. Vilja
leikattiin sirpillä, sidottiin pieniksi lyhteiksi, jotka ripustettiin
salkojen päälle kuivamaan auringon paisteessa latva alaspäin, tyvi eli
olkipuoli ylöspäin. Jos ilma oli epävakaista, lyhteet pantiin orsille
tupaan kuivamaan.

Sillä välin oli tuvan toiselle sivuseinälle tehty lisäksi pitkä
laatikontapainen penkki. Kun ruislyhteet olivat kuivaneet, lyötiin
niitä seinää vasten, niin että jyvät rapisivat tähkistä ja putosivat
laatikkoon. Tämä oli viljan ensimmäistä valmistavaa puimista. Näin
puitu vilja pidettiin parhaimpana; sitä käytettiin sen vuoksi
siemenviljaksi, ja vaikka olisi kovakin hätä ollut käsissä, ei sitä
saanut käyttää syötäväksi.

Selvää ruisleipää ei uudisviljelijä arvellut varojensa sallivan syödä,
mahdollisesti joku ensimmäisistä, kun metsissä vielä vilisi riistaa ja
vesissä kaloja, mutta siihen aikaan kun minä ensin kuulin puhuttavan
suomalaisista, eli 1830-luvun alkupuolella, ei suomalaisilla koskaan
ollut selvää ruisleipää, vielä harvemmin selvää ohra- tai kauraleipää.
Leipään tavallisesti pantiin lisäksi ruumenia, olkia, jäkäliä,
halavapajun lehtiä, pettua, suolaheinää, nuorta kuivattua heinää ja
perunoita.

Tavallisesti valittiin ensimmäisen kasken ja aiotun asumuksen paikaksi
jokseenkin kivetön korkeahko paikka, sillä pidettiin silmällä tulevia
peltoja, jottei halla veisi viljaa. Mieluimmin valittiin päivän eli
etelän puoli.

Ylipäänsä voidaan sanoa, että siellä, minne suomalaiset ovat asettuneet
asumaan, on maa kiviperäistä, siinä on suurempia ja pienempiä kiviä ja
soraa. Pellon tekeminen sellaiseen maaperään ei ole kiitollista työtä,
mutta vaivalloista se on; senpätakia jokaisen, joka on nähnyt millaisen
työn suomalaiset vuosisatojen kuluessa ovat saaneet suoritetuksi,
täytyy ihmetellä sitä kestävyyttä ja voimaa, jota he ovat osoittaneet,
kun ajattelee, että kaikki nämä tuhannet tynnyrinalat peltoa, jonka he
ovat raivanneet, ovat ennen olleet täynnä tavattoman suuria kiviä,
jotka nyt on kasattu kokoihin muureiksi ja raunioiksi.

Kuusi verotonta vuotta oli kaikki, millä Ruotsin valtio on avustanut
niitä suurenmoisia töitä, jotka suomalaiset ovat suorittaneet, ja
tosiaan täytyy ajatella, että heillä on mahtanut olla hyvin tukalat
olot kotimaassaan, kun he ovat voineet sen jättää näin vähäisten etujen
vuoksi.

Kun tunnetaan ne lait ja olosuhteet, joiden vallitessa suomalaiset ovat
raataneet, tuskin voidaan käsittääkään, kuinka he ovat voineet säilyä
ja lisäytyäkin.

Mutta uuttera ja huolellinen uudisasukas, joka oli kokonaan oman
onnensa nojassa, oli kuitenkin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta
noiden kuuden vapaavuoden kuluessa ehtinyt saada toimeen jonkinlaisen
viljelyksen, koska juuri tämä ajanjakso oli siihen määrätty ia
annettiin verottomaksi.

Kun vielä otetaan huomioon, ettei hänellä uudistalolle tullessaan ollut
muita työaseita kuin kirves, täytyi hänen olla pystyvä ja taitava, ja
juuri sellaisia suomalaiset olivatkin.

Järvien pohjasta ja suosta hän nosti rautahölmää ja sulatti rautaa.
Itse hän poltti siihen tarpeelliset hiilet. Kaatamiensa petoeläinten
nahoista hän sai ainekset yksinkertaisiin palkeisiin. Raudasta hän
valmisti välttämättömät viljelyskapineet: tuuran, kuokan ja auran. Tämä
oli niin tehty, että se myllersi maan suurimpien kivien välistä, joita
hän ei voinut saada maastaan raivatuksi. Kaikki työkalut hänen täytyi
itse valmistaa; ruotsalaiset pitivät suomalaista taitavana seppänä, ja
moni suomalainen oli sellainen taituri, että valmisti pyssyjä sekä
itselleen että naapurillekin.

Eläinten nahoilla ja rukiilla hän vaihtoi kotieläimiä muilta
suomalaisilta, ja rehuja hän sai näille luonnon muodostamilta
heinämailta, joita oli metsissä vesien rannoilla, joskus pitkienkin
matkojen päässä kotoa.

Kun suomalainen uudisasukas oli päässyt niin pitkälle, että hänellä oli
peltoa, niittyä ja kotieläimiä, hän oli tilallinen.

Yksityisen perheen oli tukala tulla toimeen. Sen he itsekin huomasivat
ja sen vuoksi he ensi vuosina liittyivät yhteen, ja kun ensin oli saatu
yksi tila jotakuinkin kuntoon, he auttoivat toisiaan rakentamaan
toisenkin talon, joko saman kasken laitaan tai toiselle soveliaalle
paikalle jonkin matkan päähän siitä.

Näin tapahtui huolellisimpien suomalaisten siirtyessä Ruotsiin ja
asettuessa sinne asumaan.

Toiset, huolettomammat perheet kuljeksivat pitkät ajat metsissä, kunnes
löysivät soveliaita viljelyspaikkoja tai autioita taloja. He kyhäsivät
silloin tilapäisiä asuntoja, usein teltan tai kodan muotoisia.
Sellainen tehtiin pystyyn nostetuista riu'uista, ja keskelle jätettiin
aukko, josta savu meni ulos. Riukujen päälle pantiin risuja ja niiden
päälle turpeita, tuli tehtiin lattialle ja oviaukko peitettiin
tavallisesti hirvennahalla.

Sellainen oli uudisasukkaan ensimmäinen asunto ja sellaisessa hänen
täytyi asua ensimmäinen vuosi tai niin kauan, kunnes oli saanut
halmeensa raivatuksi ja pirttinsä valmiiksi.

Luultavaa on, ettei kodan muotoisia asuntoja kauan ollut suomalaisten
keskuudessa, sillä vaikka heillä oli loppumaton varasto kuivia puita ja
he saattoivat pitää tulta vireillä kaiken vuorokautta, olivat kodat
kuitenkin kylmät ja tulta täytyi hoitaa alituisesti. Myöskin tiedetään,
että turvemökkejä tehtiin ennen muita rakennuksia, ja päättäen siitä,
että Vermlannin ja Taalain metsissä vielä näkyy huoneiden ympäryskiviä,
suomalaiset lienevät sangen yleisesti käyttäneet vielä tavallista
pirttiasumusta, jota ruotsalaiset nimittivät _störhus_.

Tuollainen pirtti oli kömpelösti salvettu ja sammalilla tilkitty,
muodoltaan suorakaiteen tapainen; ovi oli päätyseinässä ja taitteisessa
katossa oli savutorvi. Seinä salvettiin pari hirttä kannattamaan niin
leveätä lava että ihminen saattoi maata pää seinään ja jalat tulisijaan
päin. Hirsien päälle pantiin veistettyjä lautoja ja niiden päälle
havuja. Tällainen oli makuusija. Puusta ja kivestä, yhtä korkeaksi kuin
makuusijakin, rakennettiin yhtäläisesti suorakaiteen muotoinen muuri.
Tämän päälle pantiin kaksi paksua ja kuivaa honkapölkkyä päällekkäin,
ja tämä metsäseuduilla vielä tavallinen nuotiovalkea paloi ja valaisi
usein kaiken vuorokautta, riippuen siitä, kuinka paksuja pölkyt olivat.

Tietysti tällaiset pirtit olivat lämpimämmät ja mukavammat kuin
kotarakennukset, ja kun valkea paloi tasaisesti ja kauan, ei sen
hoidossa ollut suurta vaivaa.

Tällaisia pirttejä tavataan kaikkialla metsissä ja niitä käyttävät
yleensä tukinhakkaajat, ainakin Vermlannin ja Taalain metsissä.

Kolmas siirtolaisten laji olivat irtolaissuomalaiset, joita
ruotsalaiset nimittivät "dreffenfinnar". Nämä liikkuivat sinne tänne
laajoilla aloilla ja elivät pitkät ajat ilman vakinaisia asumuksia,
elättäen henkeään ainoastaan metsästyksellä ja kalastuksella sekä
satunnaisilla töillä, kun sellaisia oli tarjona. Kun tämä heiltä
kiellettiin asetuksilla ja heitä alettiin vainota, he elelivät
itsekseen metsissä ja pysyttelivät sellaisilla seuduilla, missä
luulivat olevansa turvassa, kunnes hätä pakotti uudelleen muuttamaan
olopaikkaa. Nämä vainonalaiset raukat vetäytyivät rajaseuduille; jos
heitä ahdistettiin Ruotsin puolella, he menivät Norjan puolelle, ja
päinvastoin.

Itsestään on selvää, etteivät sellaiset henkilöt suotta kuluttaneet
aikaa eikä vaivaa asumuksen rakentamiseen. He asustivat
vuorenonkaloissa, pystyttivät puita tai kiviä sileitä äkkijyrkkiä
kallioseiniä vasten ja kyhäsivät mökkipahasen sen mukaan kuin
paikalliset asianhaarat myönsivät.

Niinpä olivat muutamat suomalaiset Viggen-nimisen järven rannalle
Vermlantiin rakentaneet asuinpaikat muutamien suurten kivien väliin,
josta heidät aavistamatta yllättivät ja surmasivat Fryksänden pitäjän
ruotsalaiset talonpojat. Tästä tapauksesta on hyvin tunnettu tarina,
joka kertoo, että nuo suomalaiset muka olivat rosvonneet talonpojilta
karjaa, josta syystä talonpojat kostivat niin, että telkesivät
suomalaiset kivien väliin, pinoivat puita ympärille ja sitten polttivat
nuo onnettomat elävältä. Niitä kiviä sanotaan vielä tänäkin päivänä
"Rosvokiviksi".

Asumus, jollaisessa nuo metsänkävijät enimmäkseen asustivat, oli
varmaankin yksinkertainen katos, joka oli vain pari hirsikerrosta
korkea, katto korkea ja kalteva ja toinen pitkäseinä eli sivuseinä
avoin. Lämmin saatiin sillä sivulla olevasta nuotiovalkeasta, joka oli
yhtä pitkä kuin seinäkin. Makuusija, joka oli tehty havuista ja
eläinten nahoista, oli maassa. Sellaisia katoksia käytetään vieläkin,
ja Ruotsin metsäseutulaiset nimittävät niitä "slogbodar", sillä niitä
tehdään ja käytetään tätä nykyä kaukaisten heinämaiden varsilla. Kun
vain katto on tehty huolellisesti ja vedenpitäväksi, tällaisissa
katoksissa kyllä hyvin tulee toimeen, ja talvella, kun niiden ympärille
voi luoda lunta, tarvitsee harvoin kärsiä vilua kovallakaan pakkasella.

Kalastus- ja metsästysmatkojaan varten tuollaiset metsänkävijät
perustivat mökkinsä vesien varsille, päinvastoin kuin
kaskenpolttajasuomalaiset, jotka tekivät asuntonsa korkeille mäille.

Tuollainen kulkurisuomalainen ei asuntonsa luo tehnyt mitään muita
mukavuuksia kuin lautan, jolla hän kävi kalastamassa, tai veneen, kun
hän luuli olevansa turvassa. Tämä oli koverrettu puupölkky, jollainen
saatiin jokseenkin helposti, kun kaadettiin sisältä laho ontto honka,
jonka pinta vain oli tervettä puuta. Kun puu oli katkaistu sopivan
pitkäksi, suljettiin päät soveliailla puukappaleilla ja tilkittiin
vedenpitäviksi kuusen pihkasta ja tuhkasta tehdyllä sekoituksella.
Airot kiinnitettiin pehmeillä ja sitkeillä koivuisilla vitsaksilla.
Tällainen vene eli ruuhi soveltui hyvin tarkoitukseensa.

Välttämättömiä kapineita kaikille suomalaisille olivat pata, kirves,
puukko ja tulukset. Ilman niitä ei metsänkävijä voinut tulla toimeen
pitkää aikaa; mutta kun hänellä oli nämä esineet, hän saattoi hankkia
muut pienemmät tarpeet, joista suola, ruuti ja pyssy olivat
halutuimpia.

Tosin oli sekä suomalaisia että ruotsalaisia laissa kielletty näitä
kulkunsuomalaisia majoittamasta, mutta kaupanteko heidän kanssaan ei
varmaankaan ollut kielletty. On sen vuoksi todennäköistä, etteivät
suomalaiset kauan olleet näitä tarvikkeita vailla, vaikka heidän piti
ne hakea monen päivämatkan päästä olopaikoiltaan.

Kun tuntee suomalaisten luonteen ja elämän, tulee helposti
ajatelleeksi, että suomalainen samoinkuin lappalainenkin niiden olojen
vaikutuksesta, joissa hän on kauan elänyt, on melkein muodostunut
metsäseutulaiseksi samoin kuin lappalainen tunturiasukkaaksi; varmaa
on, että suomalainen vastahakoisesti lähti pois metsistä muulloin kuin
hädän tai puutteen pakottaessa hänet etsimään asuttuja seutuja.

Nämä käynnit muiden luona vaikuttivat joskus hyvin turmiollisesti.
Metsäseudun asukas palasi kotipuoleensa saatuaan matkalla rokon tai
punataudin tartunta-aineita, ja usein siitä seurasi kuolema koko
perheelle. Myöhempien aikain kirous, viina, teki siihen tottumattoman
suomalaisen hurjaksi ja kostonhimoiseksi, ja usein hänet päihtyneenä
petettiin ja peijattiin kaupassa, niin että hänen täytyi palata
kotiinsa ilman niitä tarpeita, joita oli lähtenyt hankkimaan. Joskus
hän ei palannutkaan, vaan joutui päihtyneenä tekemistään rikoksista
lain valvojien käsiin ja kärsimään joko hengenrangaistuksen tai niin
ankaran kurituksen, että kului pitkät ajat, ennen kuin hän sai takaisin
terveytensä ja voimansa. Suulliset kertomukset mainitsevat, että moni,
joka oli kärsinyt hirveän kujanjuoksu-rangaistuksen, ei koskaan enää
parantunut entisiin voimiinsa.

On helposti ymmärrettävää, että sellaiset ihmiset kävivät
kostonhimoisiksi, ja sekä suulliset kertomukset että XVI ja XVII
vuosisadan tuomiokirjat kertovat, että he joskus kostivat julmalla ja
raa'alla tavalla.

Aivan varmaa on myöskin, että kuljeksivia mustalaisia välistä asettui
autioihin taloihin, koska heitä vieläkin on siellä täällä
metsäseuduilla suomalaisten alueella, esim. Östmarkin pitäjässä.
Yleensä on tunnettua, ettei tällä omituisella kansalla ole halua
mihinkään vakinaiseen työhön. Sen aikaiset ihmiset usein erehdyksestä
sekoittivat mustalaiset suomalaisiin, ja varmaankin saivat suomalaiset
usein kantaa syyn niistä rikoksista, joita kuljeksivat mustalaiset
tekivät. Vielä minunkin muistini aikaan tapahtui niin, eikä
talonpoikainen kansa vielä nytkään tunne noiden eri heimojen välillä
mitään muuta erotusta, kuin että ruotsalaiset nimittävät kulkureita
"skojare" ja norjalaiset "fanter".

Suomalaisten suuressa huudossa oleva ja paljon puhuttu noituus
oikeastaan perustuu uskonnolliselle pohjalle ja sitä harjoitettiin
rukouksilla. Tämän huomion olen itse tehnyt ja olen sen voinut
vahvistaa monivuotisen seurusteluni ja oleskeluni aikana suomalaisten
parissa. Metsästäjänä minun onnistui saavuttaa suomalaisten
eränkävijöiden luottamus, sainpa myöskin oppia heidän ns.
taikakeinonsa. Tuo taika oli vain suora ja yksinkertainen rukous; mitä
rukoileva halusi, se tapahtuisi ehdottomasti kolmen pyhän, Isän, Pojan
ja Pyhän Hengen nimessä. Useimmiten oli rukoilija täydellisesti
vakuuttunut siitä, että hänen rukouksensa heti täyttyy, jos se
lausuttiin oikein sanoin. Rukous oli luettava johonkin esineeseen. Kun
esim. oli parannettava hammastauti, oli rukous luettava useihin
erilaisista puista tehtyihin teräviin puikkoihin, joilla hammastautisen
piti kaivella hampaitaan, kunnes tuli verta ikenistä, ja usein
tapahtui, että verenvuoto lievitti tuskaa; mutta sekä sairas että
parantaja olivat täydellisesti vakuuttuneet siitä, että lausuttujen
sanojen tai rukouksen voima oli sen saanut aikaan; he luottivat
kumpikin taikakeinon voimaan.

Yleiseen kipuun samoin kuin haavoihin käytettiin viinaa, jos vain sitä
oli saatavissa. Kun "taikuri" oli siihen lukenut, hän voiteli sillä
kipeää paikkaa. Sairas ei enää tuntenut kipua, eikä syynä siihen ollut
kipua lieventävä viina, vaan sanat ja se tieto, että sana, "luku", oli
voimakas vaikuttamaan, eli niinkuin suomalaiset sitä nimittivät,
"taika". Sellainen taito meni perintönä, tai kuoleva ilmoitti sen
kuolinvuoteellaan luotettavimmalle ystävälleen.

En ole ainoa, joka on tehnyt sen huomion, sillä suomalaisten
ensimmäinen saarnaaja, kappeliseurakunnan pappi Emanuel Bransell sanoo
konsistoriumille antamassaan "Kertomuksessa Karlstadin hiippakunnan
Pohjois- ja Etelä-Finnskogan uusista kappeliseurakunnista" suomalaisten
noituudesta eli taikakeinoista: "Todistukseksi sellaisten viisaiden
tiedosta, joka enimmäkseen on lukemista, mainitsen seuraavan, jonka
olen saanut oppia, vaikka heidän tietonsa pidetäänkin salassa:

"Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

"Pohjatuulesta ja suomalaisten noituudesta varjele meitä, armollinen
Herra Jumala, maasta ja auringosta ja kaikesta pahasta, mikä lentää
maan ja auringon välillä, kolmen pyhän nimen, Isän Jumalan, Pojan ja
Pyhän Hengen, kautta. Tämä ja Isämeidän-rukous piti kolmeen kertaan
hurskaasti luettaman polvillaan paljaan taivaan alla, kenenkään läsnä
olematta, kasvot itään päin kääntyneinä, ja tätä pidettiin, jollei
perinpohjaisena, niin kumminkin hyvin parantavana keinona kipua ja
muita vammoja vastaan."

Kun Bransell v. 1830 määrättiin suomalaisten papiksi, ei suomalainen
väestö ollut kolmeensataan vuoteen kuullut uskonnon opetusta omalla
kielellään, ja kun heillä ei ollut kirjoja eivätkä he osanneet
lukeakaan, jos heillä olisi niitä ollutkin, ei noilla muista erillään
elävillä ihmisillä ollut uskonnolleen mitään muuta tukea kuin
suullisesti suvusta sukuun perinteenä siirtyvä rukous. Että oppimaton
ja yksinäinen suomalainen uskoi jokapäiväisessä elämässä rukouksessa
piilevän suuren ja tehokkaan voiman, se on luettava hänelle ainoastaan
kunniaksi eikä sitä sovi kenenkään ihmetelläkään.

       *       *       *       *       *

Tuttavuuteni suomalaisten kanssa alkoi jo v. 1830:n paikkeilla.
Isälläni oli tehtaassaan vanha uskottu palvelija, joka oli syntyään
suomalainen. Miehen elämäkerta oli yksinkertainen. Hän oli
yhdeksän- tai kymmenvuotiaana seurannut äitiään "maailmalle", kuten
suomalaiset sanovat. Puute oli heidät ajanut pois heidän yksinäisestä
torpastaan, kun perheenisä oli kuollut. Tukholmassa äiti oli päässyt
erään värjärin palvelukseen, mutta oli itsekin pian sen jälkeen kuollut
jättäen poikansa orvoksi.

Värjäri armahti köyhää suomalaispoikaa, joka ei edes osannut selittää,
mistä oli kotoisin, ennen kuin oli oppinut ruotsia. Vuosien kuluessa
hän oppi värjärin ammatin ja pääsi mestarinsa kisälliksi. Siihen aikaan
isänikin tuli oppiin, ja Vikberg, joksi suomalainen itseään nimitti,
tuli hänen opettajakseen. Kun isäni sen ajan tapaan lähti matkoille
eli, kuten silloin sanotuin, kulki kisällinä, seurasi Vikberg hänen
mukanaan. He kulkivat laajalti, joutuivat Suomeenkin, jossa Vikberg
taas tapasi samaa kieltä, jota lapsuudessaan oli puhunut, ja oppi taas
sitä sujuvasti puhumaan.

Muutaman vuoden kuluttua isäni pääsi työnjohtajaksi suurehkoon
verkatehtaaseen, ja myöskin Vikberg seurasi häntä sinne. Kun sitten
isäni perusti oman tehtaan, tuli Vikbergistä työnjohtaja
nukanleikkausosastolle, mutta hän oli silloin jo vanha ja kivulloinen,
joten hän usein istui yksin huoneessaan. Siellä me pojat, s.o. minä,
veljeni ja koulutoverini, kävimme usein, sillä Vikberg oli hyvä
kertomaan satuja ja elämänsä varrella paljon kokenut. Kerran illalla
tapasimme Vikbergin huoneessa vanhan suomalaisen eukon. Tämä puhui
hänen kanssaan kieltä, jota me emme ymmärtäneet; mutta pian saimme
tietää, että se oli hänen nuorempi sisarensa, jonka äiti oli mökistä
lähdettyään jättänyt jälkeensä sukulaisten luo.

Kun Vikberg oli kivulloinen, päätettiin niin, että Dordi- (= Dorotea)
muori jäi hoitamaan raihnasta veljeään, ja pian huomasimme, että Dordi
oli yhtä hyvä satujen kertoja kuin hänen veljensäkin, ja lukemattomat
talvi-illat olen viettänyt pitkälläni lattialla lämpimän uunin edessä
milloin yksin milloin veljeni seurassa kuunnellen jännittyneen
tarkkaavaisena sisarusten tarinoita. Nuo unohtumattomat hetket tulevat
mieleeni jälleen ajatellessani iltoja, jolloin Vikberg imeskeli
piippuaan ja Dordi-muori kutoi sukkaa tai teki meille tuohesta virsuja
tai vakkasia.

Noin vuosi sen jälkeen kuin Dordi oli tullut meidän kotiimme, tulin
tuntemaan vanhan suomalaisen, ns. Seimi-Jannen. Hän oli
köyhäinhoitolaisena siinä tehtaassa, jossa veljeni ja minä asuimme
vuokralla kesäaikoina. Kun silloin tällöin lahjoitimme Janne-ukolle
tupakkaa ja viinaa, saavutimme hänen suosionsa, jota minä kiihkeästi
toivoin, koska hän oli yhtä hyvä, etevämpikin tarinan kertoja kuin
Dordi-muori. Sitä paitsi hän oli taitavampi metsästäjä ja kalastaja
kuin moni muu, vaikka oli jo koko joukon kahdeksannellakymmenellä.
Asioita sovittelemalla pääsin ukon "kultapojaksi" ja sain seurata hänen
mukanaan monella matkalla sekä metsässä että järvellä, tätä suosiota
oli moni kokenut saavuttaa, mutta ei kukaan ennen minua ollut
onnistunut yrityksissään. Jannen kertomukset esi-isistään ulottuivat
laajemmille aloille ja olivat paljon arvokkaampia kuin Dordi-muorin
tarinat. Hän tiesi kertoa sotatapauksista, metsästyksestä ja elämästä
salomailla. Janne kertoi tarinansa niin luonnonmukaisesti ja niin
tarkoin tuntien muinaissuomalaisten elämän, etten koskaan kyllästynyt
häntä kuulemaan, vaikkapa hän joskus kertoi saman tarinan uudelleen.

Nämä kertomukset ja tarinat herättivät mielessäni palavan halun käymään
niillä seuduilla, missä nuo tapahtumat olivat sattuneet, samalla kuin
ne herättivät vilkasta myötätuntoa suomalaismetsien väestöä ja koko
maata ja kansaa kohtaan, eikä tämä myötätunto ole tähän saakka
ollenkaan vähentynyt.

Sitä paitsi asetti sattuma niin, että jouduin toimimaan aivan
suomalaismetsien keskuspaikan läheisyyteen ja metsästäjänä sekä
hartaana suomalaisten ystävänä olen monena vuonna samonnut Vermlannin
ja Taalain suomalaismetsät ristiin rastiin, ja monta sataa suomalaista
on tukinuitossa Vermlannissa sekä metsänhakkuutöissä Taalain
maakunnassa ollut työssä minun johdossani.

Lepohetkinä ja nuotion ääressä sadepäivinä ja pitkinä syys- ja
talvi-iltoina olen mielihyvin kuunnellut suomalaisten tarinoita heidän
esi-isistään. Nämä tarinat ovat niin sanoakseni täydentäneet toisiaan,
ja vuosien kuluessa ne ovat liittyneet kokonaiseksi tarinasikermäksi,
joka on omansa antamaan elävän käsityksen unohdetusta ja syyttömästä
väärän arvostelun alaiseksi joutuneesta kansasta, joka kuitenkin
kestävyyttä osoittaen kieltäymyksiä kärsien on tarmokkaasti levittänyt
viljelystä noissa suurissa erämaissa ja viimein kärsivällisyydellään ja
suvaitsevaisuudellaan väkisinkin ansainnut maanmiestensä kunnioituksen.

Näitä tarinoita alan nyt kertoa yleisölle sovittaen yhteen ne
kertomukset, jotka elävät muistossani.

Minulta ei jäänyt huomaamatta, että suomalaiset tarinoitaan kertoessaan
osittain sivuuttivat koko joukon yksityisseikkoja niitä vain hiukan
koskettaen, osittain niihin lainkaan kajoamatta. Tästä sain aiheen
kysyä yhdeltä ja toiselta, tiesivätkö he, mihin ensimmäiset suomalaiset
tavallisesti hautasivat kuolleensa. Ei, sitä he eivät tienneet, vaan
arvelivat, että eivätköhän he liene kuljettaneet vainajien ruumiit
kirkolle.

Aiheen kysymykseeni olin saanut siitä, että olin kuullut kerrottavan
pojasta, joka muka olisi käyttänyt isänsä ruumista syöttinä
houkutellakseen sillä susia. Minusta tuo tuntui luonnottomalta ja
mahdottomalta uskoa, mutta se johti mieleeni ajatuksen, että kun
muutamina vuodenaikoina, erittäinkin kesällä, oli aivan mahdoton
kuljettaa ruumista monen penikulman päässä olevalle kirkolle, kun suuri
osa suomalaisista oli ilman vetoeläimiä eikä ollut teitä eikä siltoja,
piti koettaa saada selville, oliko ensimmäistenkään suomalaisten tapana
haudata vainajansa kodin läheisyyteen, ja jos niin oli asian laita,
oliko nämä paikat jollakin tavalla merkitty.

Huomasin, että yksi tai toinenkin kysymykseni tuntui suomalaisista
kiusalliselta, ja usein sain vastauksen, etteivät he olleet kuulleet
puhuttavan muuta kuin että kuolleet talven aikana, jollei jo sitä
ennen, kuljetettiin kirkolle; mutta ne suomalaiset, jotka ruotsalaiset
olivat tappaneet, "ne he hautasivat likelle sitä paikkaa, missä nämä
olivat kaatuneet", ja he saattoivat näyttääkin paikkoja, missä niin oli
tapahtunut.

Varmuutta en asiasta koskaan saanut, mutta pidän luultavana, että
suomalaisten oli välistä asianhaarojen pakosta haudattava vainajansa
maahan likelle sitä paikkaa, missä nämä olivat kuolleet.

Samoin kuin muutkin käytännölliset kansat pitivät suomalaiset kuolemaa
niin luonnollisena, kerran välttämättömästi tapahtuvana asiana, että
kun kuolemantapaus sattui, he pitivät siitä paljoa vähemmän lukua kuin
ihmiset taajemmin asutuilla seuduilla. Eikä kuultu puhuttavan mistään
suurista hautajaisista eikä kansankokouksista kenenkään suomalaisen
kuoltua.

Jotenkin tuore esimerkki tästä suomalaisten välinpitämättömyydestä
sattui Elfdalissa Taalain maakunnassa 1870-luvun loppupuolella, ja sen
kertoi minulle heti sen jälkeen kruunun metsänvartija Eerik, joka oli
leikillinen kunnon mies. Vaivalloisen virantoimituksen päätyttyä hän
otti vähän joutilasta aikaa ja lähti lännemmäksi saloseuduille
kalastamaan. Hän oli varustanut mukaansa runsaasti kalanpyydyksiä ja
eväitä; taakka oli raskas, matka pitkä ja tukala, mutta olihan
kumminkin runsaasti kaloja siinä kaukaisessa metsälammessa, jonne hän
oli aikeissa mennä. Päivä oli helteinen ja Eerik istahti lepäämään.
Silloin hän kuuli jotakin kolinaa, ja metsätietä tuli vastaan
suomalainen, joka kuljetti isänsä ruumista. Suomalaista pidettiin koko
paikkakunnan parhaana ja taitavimpana kalamiehenä, ja Eerik ryhtyi
hänen kanssaan pakinoihin, ja kuinka siinä juteltiinkaan, niin Eerik
ehdotteli suomalaiselle, että he vaihtaisivat työtä. Suomalainen
pyytäisi kaloja Eerikille ja Eerik toimittaisi hänen isänsä hautaan, ja
siihen suomalainen suostui. Eerik lähti viemään ruumista hautausmaahan
ja suomalainen lähti kalaisalle lammelle.

Eerik oli tyytyväinen, kun sai kantamuksensa kaloja, ja suomalainen
tyytyväinen, kun oli päässyt kirkolle kulkemasta ja kaikista puuhista
papin, lukkarin ja haudankaivajan kanssa. Kumpikin oli tyytyväinen
työn-vaihtoonsa.






YRJÄNÄ KAILANEN JA HÄNEN POIKANSA




1. MATKALLE LÄHTÖ.


Tuimana talvi-iltana vuonna 1597 kulki Konneveden rannalla ihmisjoukko
länttä kohti.

Joukon etunenässä hiihti kaksi puolikasvuista, noin viisi- tai
kuusitoistavuotiasta poikaa; molemmat olivat rotevia ikäisekseen,
toisella oli aseena oivallinen jousi, toisella kirves ja keihäs.

Hämärä oli tulossa, pilvinen taivas ennusti pyryilmaa. Pitempi ja
hoikempi nuorukainen taukosi hiihtämästä ja virkkoi kumppanilleen:
"Odotetaanpa enoa ja muita, sillä nyt on aika ajatella nuotiota, ennen
kuin tulee pimeämpi". Näin sanoessaan hän ravisti pakkasen kuuran
pitkästä hartioille riippuvasta mustasta tukastaan.

"Älä huoli, Pekka Huuskoinen, kylläpähän isä huutaa, kun näkee ajan
sopivaksi, ja arvelen, että hän aikoo päästä järven pohjoisrannalle,
ennen kuin sanoo mitään; mennään vain eteenpäin; pian se on tuli tehty,
ja tänään on sen verran nähty vaivaa, että nyt nukkuu tulettakin."

Jälkimmäisessä joukossa oli kaksi miestä, jotka vetivät raskaasti
kuormattua kelkkaa, jonka päällä istui kaksi pientä poikaa. Kelkan
jäljessä tuli vaimo, jolla oli selässään pikku tyttö. Kaikki tekivät
matkaa hiihtämällä ja vaelsivat äänettöminä eteenpäin.

Jonkin ajan kuluttua päästi toinen mies kimeän vihellyksen, joka kaikui
terävänä talvi-ilmassa, ja sen kuullessaan edellä hiihtävät pojat
seisahtuivat.

Pian matkamiehet olivat yhdyttäneet edellä hiihtäneet. Mies seisahtui
ja käski poikien vetää kelkkaa. Hän tahtoi mennä edeltä katsomaan
yöpymispaikkaa. "Heikki, ota Antin kirves", virkkoi hän ottaen kelkasta
toisen, ja "lähdetään nyt. Tarttukaa kiinni, pojat! Kyllä Mattu teitä
auttaa, kun väsytte."

Puhuja oli Yrjänä Kailanen, suomalainen talonpoika, joka oli nuijasodan
aikana menettänyt uudistalonsa ja oli nyt perheineen tekemässä muuttoa
Ruotsiin.

Hänen mukanaan oli hänen sukulaisensa Heikki Närkkiläinen, ja
kumpikin oli päättänyt hankkia itselleen kodin Wermlannissa, jossa
Kaarle-herttua oli luvannut suomalaisille suojeluksensa. Joulun aikaan
he olivat lähteneet kotipaikoiltaan Savosta mennäkseen Merenkurkun
kautta jään yli Ruotsin puolelle.

Kailasella oli mukanaan vaimonsa Mattu (Matleena), poikansa Antti ja
tämän kolme pientä sisarusta.

Mikkelistä he olivat tuoneet Matun sisarenpojan, viisitoistavuotiaan
Pekan, joka nuijasodassa oli seurannut isäänsä. Pekalta oli aikaisin
kuollut äiti. Samaan aikaan hän oli isänsä kanssa joutunut
kodittomaksi, ja he olivat sitten kuljeksineet sinne tänne. Isä oli
kaatunut verisessä tappelussa Mikkelin luona. Pekan oli silloin ottanut
hoiviinsa hyväntahtoinen, mutta köyhä Mikkelin pappi, jonka luona hän
sai oppia ruotsia sekä lukemaan ja kirjoittamaan. Nyt hänen
sukulaisensa olivat hänet ottaneet mukaansa matkalleen Ruotsin
rauhallisiin ja turvallisempiin metsäseutuihin.

Pian johtajat katosivat tuon pienen joukon näkyvistä, sillä Yrjänä ja
Heikki hiihtivät joutuisammin kuin pojat, jotka vetivät painavaa
kelkkaa.

Matkaa jatkettiin mitään puhumatta ja äänettömyyttä rikkoi ainoastaan
suksien kahina lumihangessa ja puiden rasahdukset metsässä. Pimeni
pimenemistään, ja yötuuli ajoi lunta liikkeelle. Tuisku oli tulossa, ja
pian susien ulvonta lisäsi kolkkoutta. Sen kuultuaan Antti taukosi
vetämästä ja sanoi: "Tulkaa te vain, ei täällä pelkoa ole! Minulla on
hyvät nuolet, ja sudennahkapeite olisi hyvä saada pikkupojille; eikä
tuo liiaksi lisäisi kuormaa."

"Ole vaiti, Antti!" virkkoi äiti. "Älä toivota meille onnettomuutta,
voi se tulla muutenkin; riennetään nyt vain, että tavoitamme miehet".

Kappaleen matkaa kuljettuaan he kuulivat hongan ryskyen kaatuvan ja
pian sen jälkeen reippaita kirveen iskuja. Pian heille huudettiin, että
heidän piti seisahtua ja jättää kelkka rantaan ja tulla metsään
auttamaan yöpymispaikkaa kuntoon.

Tällaiset reippaat ja tottuneet miehet eivät kauan viipyneet, ennen
kuin nuotio oli tehty, jonka jälkeen kelkka vedettiin tulen ääreen ja
lapset saivat lämmitellä. Sitten haalattiin havuja vuoteeksi ja
keitettiin ruokaa. Miehet hakkasivat havut ja Mattu keitti illallisen.

Kun oli syöty yksinkertainen ateria, johon kuului rasvanokareella
höystetty vesivelli, pantiin lapset mukana olevaan
lammasnahkapeitteeseen ja he nukkuivat pian. Miehet sytyttivät
piippunsa ja pojat oikaisivat pitkäkseen havuille. Pekka kyseli
enoltaan, mihin paikkaan Ruotsissa he oikeastaan asettuisivat asumaan,
kun sinne tulisivat.

"Vermlantiin", vastasi ukko.

"Mihin sinne?"

"Malmivuoren luoteispuolelle."

"Kuinka kauas sieltä?"

"En tiedä tarkkaan sanoa; se riippuu kelistä; parin viikon matkan
päähän, arvelen."

"Kuinka sinne osaamme?"

"Kylläpä jollakin tavoin tien löydämme."

"Nouskaa, pojat, teidän täytyy katkoa pieniä näreitä tulen ympärille,
sillä tulee tuisku; huomenna on raskas hiihtokeli. Tulkaa kaikki",
sanoi Yrjänä ottaen kirveen, meni vähän matkan päähän ja hakkasi poikki
tuuhean näreen toisensa jälkeen, jotka pojat raahasivat nuotion ääreen,
missä ne asetettiin puolikehään makuusijojen ympärille. Näreiden päälle
potkittiin lunta, kunnes syntyi kohtalaisen korkea valli yösijan ympäri
ja suojeli sen tuulelta ja tuiskulta.

Kun Yrjänä oli tarkastanut pyssynsä, laskivat miehet aseensa viereensä,
ja pian he nukkuivat ahkeran päivätyönsä jälkeen. Mattu vain istui
vielä ylhäällä ja laitteli pikkulasten vaatteita, ensin hyvin
peitettyään heidät omalla röijyllään. Väsymys päivän ponnistuksista sai
hänetkin vaipumaan kovalle vuoteelle ja väsyneillä käsivarsillaan
syleillen pientä lastaan hänkin nukkui pian. Unien maailmassa hän näki
tulevaisuuden valon koittavan vieraassa maassa, johon toivo häntä veti.
Ainoastaan tulen rätinä ja joskus suden ulvahdus rikkoi pimeän yön
hiljaisuutta; mutta tämä ei häirinnyt metsässä elämiseen tottuneita
ihmisiä, jotka huolettomina lepäsivät vaivoistaan.

Päivän koitteessa heräsivät Pekka ja Antti ja tapasivat Yrjänän ja
Heikin jo täydessä työssä valmistamassa lumianturoita. Tämän nähdessään
he menivät synkän näköisiksi, sillä he arvasivat mitä oli tulossa.
Yöllä oli satanut paljon lunta, jonka tähden oli tarpeen, että
nuorukaiset kulkivat edellä polkemassa tietä raskaalle kelkalle. Heitä
rohkaisi Mattu-eukon ystävällinen kehoitus: "Tulkaa syömään, pojat!
Velli on lämmintä, se teitä virkistää."

Pian olivat maastamuuttajat taas liikkeellä. Pojat kävelivät rinnakkain
ja polkivat lumianturoilla jonkinlaisen tien, jotta kelkan anturat
eivät painuisi niin syvälle lumeen kuin ne muuten olisivat vajonneet.
Pari tuntia kuljettua he tulivat suolle, jossa Pekka seisahtui ja
ojensi kätensä hongikkoa kohti, joka pisti niemekkeenä suohon. Honkien
latvoissa oli koko parvi metsoja. Miehet seisahtuivat myöskin, kun
Pekka kysyi: "Eno, saanko käyttää pyssyä?" -- "Et! En tiedä onko
sinussa miestä sitä käyttämään." -- "No, olenhan minä isän kanssa
kulkenut metsiä kahtena talvena ja ampunut monta elävää. Antakaa minun
mennä, niin saattepa nähdä, että Pekka kyllä tulee metsässä toimeen."

"No, koetahan sitten. Pyssyllä et saa ampua lintuja; sitä kyllä
tarvitaan suurempia eläviä vastaan, ennen kuin perille pääsemme; sinun
nuolesi kyllä välttävät metsoille, jotka tällaisella pyryilmalla eivät
ole arkoja. Antti seuraa sinua pyssy mukanaan, jos sitä tarvittaisiin.
Pankaa lumianturanne kelkkaan ja ottakaa sukset. Pitäkää vaari siitä,
että saavutatte meidät, jollei ennen niin ainakin illalla!"

Hiihtämällä pojat pääsivät joutuisammin eteenpäin, ja vaikka heidän
täytyi tehdä kierros, he tulivat pian metsikköön, missä metsot olivat.

Yönuotio oli jo sytytetty ja yösija valmiina, mutta metson pyydystäjät
eivät vielä olleet saavuttaneet matkamiehiä. Mattu alkoi käydä
levottomaksi eikä ollut vielä ryhtynyt illallista laittamaan. "Minä
odotan vielä jonkin aikaa", sanoi hän, "sillä toivon, että pojat ovat
saaneet muutaman linnun. Ihmeellistä, kun eivät ole meitä
saavuttaneet." -- "Kylläpähän vielä tavoittavatkin", arveli Yrjänä,
"ehkäpä eivät jätä koettamatta ennen kuin ovat jotakin saaneet." --
"Hyväpä kun saisivat", lisäsi Mattu, "jauhot jo alkavat käydä vähiin".

Nyt alkoi kuulua kohinaa lumihangesta, ja kaikkien silmät kääntyivät
siihen suuntaan, mistä ääni kuului. Pian tulivatkin pojat näkyviin
tulen ääreen. Heillä oli neljä metsoa kantamuksenaan. "Onpa teillä
ollut tänään hyvä onni", arveli Mattu. "Kiitos, pojat! Hyvä kun odotin.
Nyt saamme parempaa ruokaa kuin pelkkää velliä. Höyhentäkää nyt kukin
yksi lintu sillä välin kuin minä sulatan lunta ja lämmitän vettä." --
"Jussi tahtoo kanssa höyhentää linnun", kuului pikkupoikien ääni. --
"No niin, saa Jussikin höyhentää linnun", virkkoi Antti ja ojensi
hänelle pyyn. -- "Mitä, onko teillä vielä muitakin lintuja", riemastui
Mattu sanomaan. "Tepä olette reippaita poikia."

"Käytittekö pyssyä?" kysyi Yrjänä. -- "Emme; tulimme ilmankin toimeen",
vastasi Pekka. "Käyttelimme vuorotellen jousta ja ammuimme kumpikin
pari metsoa, ja pyyn otimme haukalta." -- "Kas sepä hyvin, pojat! Aina
hyvin käy, kun ollaan sovinnossa."

Kun linnut oli höyhennetty, pidettiin niitä tulen päällä korventumassa
ja sitten ne kirveellä paloiteltiin pienemmiksi, huuhdottiin vedessä ja
keitettiin kauan. Lihapalat nostettiin liemestä, johon sekoitettiin
muutama hyppysellinen jauhoja, ja makea keitto oli valmis.

Muutamaa viikkoa myöhemmin tapaamme siirtolaiset sillä vuori- ja
harjuselänteellä, joka erottaa toisistaan Pohjanmaan, Satakunnan ja
Hämeen. Tuiskut olivat estäneet heitä pari päivää pääsemästä eteenpäin.
Oli satanut lunta ja tuullut ankarasti, jonka vuoksi heidän oli ollut
pakko pysytellä yhdessä kohden, sillä raskasta kelkkaa he eivät
jaksaneet vetää syvässä, pehmeässä lumihangessa.

Lasten vuoksi oli yöpaikka tehty huolellisemmin, ja hätäpikaa kyhätty
katos, jossa katto oli seipäistä ja risuista ja seinät näreistä, soi
joltisestikin suojaa myrskyä vastaan. Oli jo kolmas päivä heidän
tulostaan tälle paikkakunnalle. Kaikki olivat ääneti ja alakuloisina,
kun tuisku äkkiä taukosi ja tuuli alkoi kiihtyä. Ikivanhat hongat
notkistuivat, oksat rasahtelivat ja maahan tullut lumi ryöppyi ympäri,
niin että ihan ilma pimeni. "Kas niin", sanoi Yrjänä, "tulkoon vain!
Sitä lujemmaksi hanki käy ja sitä helpommin pääsemme kulkemaan."

"Hyvinpä onkin tarpeen", arveli Mattu, "että paha ilma asettuu, sillä
ruokatavarat ovat lopussa. Jospa Luoja soisi, että saisitte jotain
metsänriistaa! Olemme olleet liikkeessä jo kauan siihen nähden mitä
luulimme, kun lähdimme matkaan."

"Jumalanilmaa ei voi kukaan edeltäkäsin arvata", lohdutteli Yrjänä,
"mutta pian saamme hyvän ilman, ja jotakin saalista täytyy saada
syötäväksi."

Seuraavana päivänä oli myrsky melkoisesti asettunut, mutta päätettiin
sentään olla lähtemättä eteenpäin; sen sijaan piti Yrjänän lähteä
poikien kanssa syötävän hankintaan. "Lähdemme takaisin samalle laajalle
suolle, jonka yli kuljimme tulomatkalla; sieltä löydämme ainakin
riekkoja. Antti, ota sinä Heikin jousi, niin teemme, minkä voimme",
virkkoi Yrjänä.

Suolle tultuaan metsästäjät kulkivat sen reunoja myöten etsien
riekkojen jälkiä. Metsäniemekkeeseen tultuaan Yrjänä, joka hiihti
edellä, seisahtui ja nosti kätensä pystyyn. Pojat ymmärsivät liikkeen
ja riensivät sinne; he tiesivät, että hän oli löytänyt jotakin. Kun he
olivat tulleet perille, hän osoitti maahan. Siitä oli kulkenut hirviä.
Tosin jäljet olivat tuiskusta menneet melkein umpeen, mutta ne eivät
olleet vanhoja. Eläimet olivat myrskyn aikana kulkeneet eteenpäin ja
jäljet veivät suoraan metsäiseen saarekkeeseen keskelle rahkasuota.
Yrjänä puhui kuiskaten: "Kiertäkää saarekkeen ympäri, jollette siellä
näe jälkiä, niin menkää erillenne ja koettakaa huutamalla ajaa eläimet
tänne minuun päin. Hirvien on tapana palata takaisin omia jälkiä
myöten, kun niitä vastaan tullaan. Tehkää nyt parastanne. Jos elukat
ovat menneet nevan poikki toiselle puolelle, niin toinen teistä
viitatkoon minulle; sitten etsimme metsänsaarekkeesta, sillä lintuja
siellä ainakin on."

"Hyvin käy, eno", sanoi Pekka, "hirvet ovat kyllä tuolla vielä;
useammin kuin kerran olen minä jo palauttanut isälle hirviä, niinä
vuosina, jolloin olimme kulkemassa; pitäkää vain huolta siitä, ettei
pyssy petä!"

Kun pojat olivat lähteneet, tarkasteli Yrjänä suksiaan, pyssyään ja
muita metsästysvehkeitään, että ne olivat kunnossa, sillä jos hirvet
tulisivat ampumamatkalle, hän odotti tiukkaa hirvenhiihtoa, jonka
onnistumista hän ei epäillyt, kun hanki oli niin syvä kuin nyt. Kun hän
oli nähnyt kaiken olevan hyvässä kunnossa, hän asettui piiloon lumisten
pensaiden taakse odottamaan. Hänen tarkastelevat silmänsä olivat
kääntyneet metsää ja tiheää viidakkoa kohti. Pian hänen sydämensä sykki
tavallista kiivaammin, sillä tuolla hirvet tulivat tasaista hölkkää
suoraan häntä kohti. Yrjänä seisoi hiljaa kuin ei hänessä olisi ollut
henkeäkään. Kun hirvet olivat tulleet kylliksi lähelle, seisahtui aina
epäluuloinen naarashirvi, nosti päänsä pystyyn ja vainusi vastatuuleen.
Vasikka juoksi emän kupeelle, ja nyt pamahti Yrjänän pyssystä hiljaa.
Vielä muutama silmänräpäys, niin koko hirvilauma, uros, naaras ja
vasikka, olivat kääntyneet ympäri ja porhalsivat täyttä laukkaa nevalle
päin, jossa molemmat pojatkin näkyivät tulevan metsän reunalle.

Hirvet väistivät heitä, mutta samalla he huomasivat vuoden vanhan
hirvenvasikan jääneen pitkän matkaa emähirvistä jälkeen. Kun pojat
huudahtivat, niin Yrjänä, joka uudestaan panosti pyssyänsä, katsahti
ylös ja näki poikien täyttä vauhtia ajavan takaa haavoittunutta
eläintä. Iloinen hymy levisi Yrjänän kasvoille hänen huomatessaan
poikien ponnistukset ja hirvenvasikan uupumisen, ja yht'äkkiä
syöksyivät poikien piikkipäiset suksensauvat elukan lapaan.
Hirvenvasikka kuoli heti, sillä sydän oli lävistetty kahdelta eri
puolelta.

Pojilta pääsi ilohuuto. Olipa iloon syytäkin, sillä niin lyhyt ja
tuottava metsästysretki oli siihenkin aikaan harvinainen.

Nyt oli Yrjänän perhe läpiajoiksi turvattu puutteelta.

Metsästysretken onnistuminen herätti yöpaikalle jääneissäkin mitä
vilkkainta iloa. Kaikki olivat hyvillään, ja Heikki riensi noutamaan,
mitä metsämiehet eivät olleet jaksaneet tuoda hirvenvasikan lihoista.

Sinä iltana sai jokainen syödä kylläkseen ja enemmänkin, ja lapset
saivat maata tiheäkarvaisella hirventaljalla.

Tyytyväisyys oli yleinen, ja Mattu kehuskeli poikain reippautta. Heidän
avullaan he pian pääsisivät hyviin varoihin tuolla vieraassa maassa,
jossa vallitsi rauha, jossa maanlaatu oli hedelmällistä ja metsissä
vilisi otuksia.

"Täti, onko siellä paljon karhujakin?" kysyi Pekka innostuneena. --
"Kuuluuhan niitäkin olevan, mutta ne ovat vaarallisia." -- "Ohoh!"
arveli Pekka; "jahka Antti ja minä saamme pyssyt, niin saattepa nähdä."
-- "Niin, kunhan kykenette sellaiset itsellenne hankkimaan, mutta
siihen kyllä taitaa kulua aikaa", tuumiskeli Mattu. -- "Älkäähän
huoliko", virkahti Antti, joka oli Pekkaa vuotta vanhempi, vaikka tätä
lyhyempi, "me teemme itse pyssyt itsellemme, kun aika joutuu."

Näin juteltiin edelleen, ja tulevaisuus näytti valoisalta.

Seuraavana aamuna lähdettiin eteenpäin. Lumi oli nyt pakkautunut
tiiviiksi, niin että oli helpompi kulkea, ja joulun aikana olivat
maastamuuttajat saapuneet Lapuan tienoille. He rohkenivat asettua
autioon taloon ja oleskelivat siellä jonkun aikaa korjaillen
tavaroitaan ja valmistelivat joitakin puukapineita, kauhoja, lusikoita
ym. toivoen saavansa ne myydyksi asutuilla seuduilla merenrannikolle
matkatessaan.

Kauniina, kirkkaana talvipäivänä tapaamme matkalaiset Isonkyrön
tienoilla. Nyt he hiihtivät hyvää tietä ja tunsivat itsensä
onnellisiksi, kun matkanteko oli niin helppoa, ja ihmettelivät laajoja
viljeltyjä maita. Siellä täällä tuli ihmisiä vastaan, ja nämä
ihmisseuraan tottumattomat metsäläiset töllistelivät näitä ihmeissään.
Pitkän matkan päässä he näkivät suuren joukon hevosmiehiä tulevan heitä
vastaan. He seisahtuivat sen vuoksi epätietoisina, pitikö heidän paeta,
mutta arvelivat viimein, ettei siitä olisi hyötyä, sillä jos tulijat
tahtoivat tehdä heille jotakin pahaa, nämä hevosineen heidät pian
kuitenkin saavuttaisivat. He vetivät kelkkansa tien sivuun odottaen
levottomina mitä tapahtuisi. Etumaisessa reessä istuvat ajoivat ohitse,
samoin näitä seuraavat kuusi tai kahdeksan ratsumiestä, ja
maastamuuttajamme jo olivat rauhallisemmalla mielellä, kun jäljestä
tuleva reki seisahtui ja ajaja kysyi, mistä te tulivat. -- "Idästä
päin", vastasivat he. -- "Mihin olette matkalla?" -- "Lännemmäksi,
työansiota etsimään." -- "Vai niin! No joutuin tänne, te pojat; te
saatte työtä." -- "Emme huoli", vastasi Pekka rohkeasti. -- "Mutta minä
tahdon teidät mukaani hoitamaan joutilaita hevosia, jotka tässä
tulevat. Joutuin rekeen nyt! Ensi syöttöpaikassa saatte tarkemmat
tiedot." -- "Emme tahdo teidän mukaanne." -- "Vai ette tahdo!" tiuskasi
mies, nousten seisomaan ja tarttuen Pekan niskasta viskasi hänet rekeen
kumppaninsa luo. "Pidä kiinni tuota!" huusi hän, samassa siepaten
Antinkin kiinni, raahasi hänetkin rekeen, hyppäsi itse siihen ja ajoi
kiireesti pois.

Nyt viimeinkin kohosi Yrjänän pyssy poskelle, mutta Mattu painoi sen
alas. "Älä Jumalan nimessä ammu, Yrjänä; silloin olemme kaikki hukassa.
Kyllä Jumala pojista murheen pitää ja Hänen avullaan heidät vielä
tapaamme. Pysykää hiljaa, kunnes koko joukko on mennyt ohi!" Nyt tuli
joukko irtonaisia hevosia ja niiden jäljessä muutamia ratsumiehiä,
jotka pitivät vaarin, ettei yksikään hevonen saanut joukosta erota.

Kun koko joukko oli ehtinyt ohi, päästivät molemmat suomalaiset
voimattomassa kiukussaan raivoisan huudon sadatellen rosvoa, joka oli
ryöstänyt heidän poikansa. Mihin nyt pojat joutuivat? Mattu väänteli
käsiään ja hänen kyyneleensä vuotivat viljanaan; hän ei voinut tehdä
mitään poikien pelastukseksi.

Asiasta neuvoteltiin ja sitten sovittiin, että viivyttäisiin muutamia
päiviä tällä paikkakunnalla siltä varalta, että pojat ehkä olisivat
päässeet karkaamaan.

Aika kului, mutta poikia ei kuulunut. Viimein täytyi lähteä jatkamaan
matkaa länteen päin. Korsholmassa he vielä viipyivät niin kauan kuin
uskalsivat jäiden vuoksi; mutta viimein pojat täytyi jättää oman
onnensa nojaan; mitään muuta he eivät voineet tehdä kuin jättää
terveisiä ja kehoittaa heitä pyrkimään Ruotsiin Malmivuoren tienoille.




2. ANTTI JA PEKKA MATKALLA RUOTSIIN.


Poikien matka etelään päin kävi nopeasti. Hevosia vaihdettiin ja
ajettiin kiireesti. Jonkin tunnin kuluttua tultiin luvattuun
syöttöpaikkaan ja pojille annettiin käsky auttaa ratsumiehiä hevosten
syöttämisessä ja juottamisessa.

"Jos yritätte lähteä pakoon, teidät ammutaan; jos olette reippaita ja
huolellisia, niin saatte ruokaa", sanoi mies, joka oli ottanut heidät
kiinni, "ja jos nahjustelette ja itkette, niin saatte selkäänne;
kuulkaa se nyt kerralla!" Ratsumiehille hän huusi: "Pitäkää poikia
silmällä, ja lähettäkää heidät minun luokseni, kun hevoset on
syötetty".

Niin tapahtui. Kun pojat tulivat päällikön majapaikkaan, he saivat
ruokaa ja käskyn palvella ratsumiehiä, jotka asuivat samassa talossa.
Antti, joka lähetettiin vettä hakemaan, arveli heti lähteä vanhempiensa
jälkeen, mutta peräytyi pian huomatessaan, että monta ratsumiestä oli
taloa vartioimassa. Heti kun pojat saattoivat jutella keskenään,
puhelivat he karkaamisesta. Täällä se ei käynyt päinsä, mutta se oli
selvä juttu, että se tapahtuisi heti kun tilaisuus siihen tarjoutuisi.

Mutta sellaista tilaisuutta he saivat kauan odottaa, ja yhä kauemmas he
joutuivat matkasuunnastaan. Kuljettiin aina vain etelään päin, ja nyt
he saivat tietää, että hevoset oli vietävä Turkuun, jonne Stålarm
keräsi sotaväkeä kuningas Sigismundille, Kaarle-herttuata vastaan,
kuten arveltiin. Turkuun tultuaan he kuulivat, mikä siellä ei enää
ollutkaan salaisuus, että suomalaiset joukot vietäisiin Ruotsin
puolelle. Tämä tieto oli pojille mieleinen uutinen, ja he jättivät
kaikki karkaamisyritykset sikseen. He toivoivat saavansa seurata mukana
meren yli, ja kun he kerran olisivat päässeet Ruotsin puolelle, ei
mikään estäisi heitä kulkemasta Malmivuoren tienoille, ehkäpä ehtisivät
sinne jo ennen kuin heidän omaisensa.

Tästä ajatuksesta iloissaan he kokivat uutterasti täyttää kaikki, mitä
heidän isäntänsä, ratsumiehet, antoivat heidän tehtäväkseen. Turussa
nämä eivät näyttäneet paljoakaan piittaavan poikien vartioimisesta. Jos
he nyt lähtisivät karkuun, se ei olisi suurikaan vahinko, kun matka
kerran oli onnellisesti tehty; ja jonkin ajan kuluttua pojat saivat
täydellisen vapauden, mutta kun ei heillä ollut muutakaan tehtävää, he
edelleen hoitivat heille annettuja toimia.

Kuljetettavat hevoset jaettiin nyt kahteen osaan. Parhaat oli määrä
viedä jään yli Ahvenanmaalle, jossa Akseli Kurki kokosi Ruotsiin
lähetettävää sotaväkeä. Toinen osa väestä oli määrätty nuoren Eerik
Hannunpojan, Prinkkalan herran, komentoon ja pojat seurasivat sitä.

Nuori Eerik-herra oli Sigismundin marskin Stålarmin lanko ja innokas
kuninkaan puoluelainen; niin hän oli saanut komennettavakseen
lipullisen ratsuväkeä.

Eerik-herra oli iloinen ja leikkisä mies ja piti suuresti seurustelusta
ja iloisista tovereista. Senpä takia hänen kasvonsa synkistyivät ja
mieli kävi alakuloiseksi kun hän sai käskyn majoittua monen penikulman
päähän päämajasta yksinäiseen saareen, jossa oli vain muutamia taloja.
Muutamia miehiä ja pojat sekä kaikki hevoset mukanaan hän otti
haltuunsa tarkoitukseen määrätyn talonpoikaistalon. Kun vuodenaika sen
salli, oli hevoset laskettava laitumelle, ja pojat pantiin niitä
paimentamaan.

Kaikeksi onneksi Eerik-herraa huvitti metsästäminen, johon hänellä oli
tilaisuutta asumattomalla saarellaan, ja kun hänellä oli mukanaan
metsästyspyssyjä ja oivallinen puolalaisrotuinen koira "Rakki", niin
hän saattoi huvikseen metsästellä mielin määrin. Metsästysmatkallaan
hän kerran tapasi pojat ja sai siten tietää, kuinka he olivat sinne
joutuneet.

Luultavasti heidän kohtalonsa ja ulkoasunsa herättivät hänessä
sääliä, sillä poikien vaatteet olivat repaleina ja itse he olivat
laihoja ja riutuneita. Hän antoi vaatettaa heidät ja tehdä heidät
kaikin puolin siistimmäksi asultaan. Nyt pojat olivat pulskan näköisiä
ja Eerik-herran päähän pisti kirjoituttaa heidät sotamiehiksi omaan
lipulliseensa. Sillä tavoin he tulivat muiden ratsumiesten vertaisiksi,
saivat aseet ja heitä harjoitettiin samoin kuin muitakin. He saivat
säännöllisen ruoan ja heillä oli ylipäänsä niin hyvä olo kuin
asianhaarat sallivat.

Kun Eerik-herra kävi metsästämässä, saivat nuorukaiset usein seurata
häntä, samoin kuin silloinkin, kun hän joskus kävi toisilla saarilla ja
luodoilla ampumassa vesilintuja, joita vielä tähänkin aikaan on
runsaasti Ahvenanmaan saaristossa.

Tällaisen muutoksen jälkeen nuorukaiset olisivat tunteneet itsensä
tyytyväisiksi, jollei halu päästä omaisten luo ja metsäelämään olisi
ollut niin suuri; sillä vaikka he olivatkin kiitollisia Eerik-herralle
tämän hyväntahtoisuudesta, heillä oli kuitenkin aina mielessä päästä
Ruotsin puolelle ja omaisten seuraan. Nyt heidän olisi ollut helppo
lähteä karkuun saarestaan takaisin Suomen manterelle, mutta meren
taakse, toivottuun maahan, he eivät uskaltaneet lähteä. He toivoivat
parempaa tilaisuutta, ja sellainen ilmestyikin pian.

Kesäkuun puolivälissä Eerik-herran joukko sijoitettiin Ahvenanmaalle ja
pian sen jälkeen se laivoilla vietiin Ruotsiin.

Juhannuspäivänä v. 1598 laivasto laski ankkurin Grönborgin satamassa
Roslagenissa, muutamia penikulmia Tukholman pohjoispuolella. Nyt tuossa
pienessä satamassa syntyi vilkas liikenne, kun veneillä vietiin
laivoista maalle sotajoukkoja, jotka asettuivat leiriin rannalle.

Eerik-herra joukkoineen sai jäädä laivoihin ja kaikessa rauhassa
odottaa tapausten kulkua. Pian tuli myöskin virolaisten laivasto, ja
nytkös satamassa syntyi hyörinä ja liike. Veneitä tuli ja meni täynnä
väkeä, ja poikiakin elähdytti sodan into. Odotettiin vain kuninkaan
tuloa, että olisi käyty herttuan kimppuun.

Pari päivää myöhemmin tuli Eerik-herran laivan sivulle pikapurjehtija,
ja sillä hän lähti etelään päin tiedustelemaan kuningasta ja hänen
laivastoansa. Vielä kului pari päivää, jolloin tuli sana, että poikien
oli saavuttava pienellä laivaveneellä, metsästyspyssyt, ampumavaroja,
eväitä ja koira mukanaan määrättyyn saareen, johon sanantuoja näyttäisi
tien purjehtiessaan etelään päin.

Iloissaan pojat varustautuivat niinkuin oli käsketty ja ottivat
mukaansa keihäänsäkin, ja iloisina he purjehtivat sisäsaaristoon,
uskollisesti seuraten edellä kulkevaa purjevenettä. Hämärän tullessa he
saapuivat määrätylle saarelle, ja sanantuoja osoitti pientä lahtea,
missä he olivat suojassa kaikilta tuulilta ja missä ohikulkijat eivät
venettä nähneet.

Siellä nuorukaiset tunsivat itsensä onnellisiksi saadessaan olla
metsässä, sillä elämä laivassa, merellä ja suuressa ihmisjoukossa ei
ole metsäseutulaisten suomalaisten mielen mukaista. Reippain mielin ja
iloisina he panivat kuntoon yösijansa, ja laskeutuessaan pitkäkseen
tuoreista havuista tehdylle vuoteelle leimuavan nuotion valossa ja
lämpimässä he olivat taas kuin kotonaan. Silloin juolahti taas mieleen
ajatus: eikö heidän pitäisi paeta, paeta pois sotamelskeistä
ja taisteluista, paeta takaisin omaistensa luo metsiin ja
metsästyselämään?

Tämä ajatus oli kuin salamana välähtänyt yhtaikaa kummankin mieleen, ja
äkkiä he hypähtivät pystyyn katsoen toisiaan silmiin. He tiesivät, että
kummallekin oli selvinnyt ajatus, että nyt oli tullut hyvä tilaisuus.

Antti ensimmäisenä keskeytti äänettömyyden ja huudahti: "Koetetaan!"
Pekan silmät välähtivät. Hän astui ensin askelen venettä kohden, mutta
heittäysi heti sen jälkeen takaisin havuvuoteelle, peitti kasvonsa
käsillään ja oli kauan ääneti. -- "Miten arvelet, Pekka?" kysyi Antti
viimein.

"'Älä koskaan petä hyväntekijääsi!' sanoi minulle aina Mikkelin pappi
Niko", vastasi Pekka ottamatta pois käsiään kasvojensa edestä.

"Olivatko ne meidän ystäviämme, jotka meidät ryöstivät isän ja äidin
seurasta ja pakottivat meidät lähtemään mukaansa?" vastasi Antti.

"Eivät, mutta Eerik-herra on." -- Tähän ei Antti vastannut mitään,
mutta hetkisen kuluttua hänkin laskeusi vuoteelle, kutsui koiran
luokseen ja hyväili sitä. Pekka nousi ja virkkoi: "Ruvetaan nyt maata!
Minä aion pyytää Eerik-herraa laskemaan meidät omaistemme luo; jos hän
kieltää, menemme sittenkin."

Pian koitti aamu, ja Antin keittäessä velliä meni Pekka saaren
korkeimmalle kukkulalle tähystelemään Eerik-herran tuloa. Tätä ei
näkynyt, minkä vuoksi Pekka kutsui Anttia ja koiraa ja palasi
vartiopaikalleen, johon hän asettui voidakseen jo matkan päästä huomata
odotetun tulijan.

He näkivät kyllä useita laivoja ja veneitä purjehtivan eri tahoille
kaiken päivää, mutta yksikään ei lähestynyt saarta. Kaikki ne
suuntasivat matkansa kauemmaksi länteen, lähemmäksi mannermaata, ja
tumman, totisen metsän taakse vaipui viimein aurinkokin kauas länteen,
näkymättömiin.

Miten oli käynyt Eerik-herralle? Sitä kysymystä pojat olivat toisenkin
kerran aprikoineet. He olivat toivoneet herransa saapuvan valoisan ja
lauhkean kesäyön kuluessa, mutta niin ei tapahtunut. Jo aamunkoitteessa
olivat he vartiopaikallaan, mutta ei näkynyt ainoaakaan purjetta.
Aamurusko leimahti idässä, ja pian kohosi säteilevä auringon kehrä
sinisenä lainehtivasta merestä. Kaukana idässä näkyi lukemattomia
purjeita kulkevan ulkosaaristoon päin. Tuo ei voinut olla kuninkaan
laivasto. Lännessä näkyi vain joitakin vähäisempiä purjeita kiitävän
pohjoista kohti lauhkean länsituulen kuljettaessa sitä kiireesti
eteenpäin.

"Mitäs tästä on ajatteleminen?" kysäisi Antti. "Sanoihan ratsumiesten
päällikkö montakin kertaa, että sellaiset kuin me eivät saa ollenkaan
ajatella", vastasi Pekka, "ja Eerik-herra sanoo, että meidän tulee
ainoastaan totella. Älähän hätäile, Antti! Jollemme pian saa nähdä
jotakin, meidän täytyy ruveta katselemaan, mitä pataan pannaan. Mene
sinä veneellä koettamaan, saisitko kaloja. Ota Rakki mukaasi; minä
koetan vaania vesinlintua ampuakseni."

"Sinullapa on aina monet temput", tuumi Antti. "Parempi on heti laskea
koira irti ja ampua jokin metsän otus, sillä kaiketi niitä on täällä
kyllin Eerik-herrallekin." -- "No niin luulen minäkin, mutta tehdään
nyt kuitenkin, niinkuin minä sanon." -- "Tehdään vain, koska sinä aina
tahdot pitää omat tuumasi kaikessa", virkkoi Antti nyreän näköisenä.

Puolenpäivän aikaan pojat palasivat nuotiopaikalleen hyvillä mielin,
kun heillä oli sekä kaloja että lintuja.

Kun he olivat syöneet, alkoi Antti taas puhua ja tuumi, että
Eerik-herralle oli ihan varmaan tapahtunut jotakin, ja jollei tämä
palaisi heidän luokseen ennen huomisaamua, ei Antti huolisi odottaa
kauempaa, vaan palaisi Grönborgin satamaan laivaston luo, ja nyt hän
rupesi levolle. Pekka meni taas vartiopaikalle, jossa hän viipyi iltaan
asti. Hänen palatessaan nuotion ja veneen luo Antti taas nukkui.

Aikaisin aamulla Antti herätti Pekan ja ehdotti, että he laskevat
koiran irti hakemaan otuksia. Olisihan kovin merkillinen
metsästysretki, jos he nyt purjehtisivat takaisin laivaston luo
tuomatta mitään saalista mukanaan. Heille naurettaisiin
pahanpäiväisesti, sitäpaitsi Eerik-herra kyllä mielellään näkisi, että
heillä olisi jokin jänis mukanaan. Varmaankin hän oli palannut ennen
heitä.

Pekka suostui Antin tuumaan, sillä hänkin älysi, ettei Eerik-herraa nyt
kannattanut odottaa. Koira laskettiin irti, ja sen iloisesti haukkuessa
suomalaispojat unohtivat sekä Eerik-herran että laivaston ja koko
maailman.

Aurinko paahtoi kuumasti, länsituuli oli tyyntynyt ja ilma tuntui
hiostavalta metsästäjien palatessa veneelleen. Heillä oli muutamia
jäniksiä ja koirasmetso. Saalis ei ollut varsin kehuttava. Olivatpa
ampuneet muutamia laukauksia aivan hukkaankin. Tämä ei heitä kuitenkaan
suuresti surettanut, mutta ei kumpikaan ollut halukas soutamaan venettä
tyynellä näin hiostavassa ilmassa. He päättivät sen vuoksi odottaa
viileämpää iltaa ja laskeusivat makuulle. Antti arveli, eikö olisi yhtä
hyvä odottaa täällä kunnes Eerik-herra heidät noutaisi. "Vai niin",
naurahti Pekka, "joko on kadonnut halusi päästä laivoihin! Saapa nähdä
mitä sanot, jahka olet levännyt ja tuuli puhaltaa." -- "No sen minä
sanon, että meidän pitää nyt käyttää tilaisuutta etsiäksemme isää ja
äitiä." Tähän ei Pekka vastannut mitään, ja pian pojat nukkuivat.

He heräsivät ukkosen jyristessä ja sateen valuessa virtanaan, kuohuvat
laineet pauhasivat vasten rantaa, jossa heidän pikku veneensä hyppeli
aaltojen harjalla ylös, alas. Unen toreissa pojat riensivät paremmin
kiinnittämään venettä ja pelastamaan kapineensa sateesta. Pian he
kastuivat sateessa likomäriksi ja vetäysivät puiden suojaan. "Olipa
hyvä, ettemme nyt ole merellä", tuumi Antti, "ja arvelenpa, miten
niiden nyt käy, jotka ovat kaukana maasta." -- "Hyvin kaiketi,
luulisin, he eivät ole maanneet niinkuin me, vaan nähneet jo kaukaa
pahan sään tulevan ja menneet ajoissa maihin." -- "Hyväpä niin",
vastasi kumppani; "kyllähän täällä on hyvä olla, mutta kun nyt ilma
asettuu, niin lähdemme kaiketi matkaan, vai kuinka?" -- "Lähdetään
vain."

Seuraavan aamun koitteessa tapaamme pojat Gronborgin ulkosatamassa.
Heidän kalpeista kasvoistaan kuvastui mitä suurin hämmästys, ja pian
tämä hämmästys ilmeni heidän puheessaankin. Sillä kertaa avasi Pekka
ensin suunsa.

"Tunnetkos, Antti, paikkoja, missä nyt olemme?

"Ihan varmaan, tässähän laivat olivat. Etkö näe tuota tasaista
raivattua mäkeä, missä teltat olivat, ja etkö tunne noita neljää
petäjää tuon harjanteen laella?"

"Kyllä tunnen kaikki, mutta missä ovat alukset, koko laivasto?" --
"Niin, sitä en minäkään voi ymmärtää; mutta mitäs väkeä tuolla liikkuu?
Eivät he ole suomalaisia; heillä on säkki selässä ja keihäs kädessä. He
ovat ruotsalaisia, jotka ovat ajaneet meikäläiset pois."

Tämä arvelu oli oikea, sillä kun kuningas Sigismund ei -- tapansa
mukaan pitänyt sanaansa eikä tullut sovittuun aikaan liittyäkseen
hänelle uskollisiin suomalaisiin, peräytyi Stålarm, kuultuaan Uplannin
talonpoikien kokoontuneen käydäkseen hänen kimppuunsa, nopeasti
laivastoineen ja purjehti takaisin Ahvenanmaalle.

Suomalaispojat olivat pikaisen lähdön kiireessä unohtuneet ja jääneet
oman onnensa nojaan.

Nähdessään ruotsalaisten heidät huomanneen he kiireen kaupalla
levittivät purjeensa ja purjehtivat pohjoiseen päin toivoen löytävänsä
omat maanmiehensä.

Päivän mittaan he purjehtivat monen suuremman ja pienemmän saaren ohi
Ruotsin matalilla rannikoilla ja salmissa, ja illalla levisi meri
aavana heidän edessään. Kaukana vain häämötti matalia niemiä ja
luotoja: ne olivat tuota kaivattua Ruotsin mannerta.

Tähän asti eivät oman onnensa nojaan jätetyt nuorukaiset olleet
puhelleet mitään tulevaisuudestaan ja aikeistaan, he kun yhä luulivat
vielä tapaavansa maanmiehensä. Mutta kun nyt meri oli aavana edessä
eikä yhtään laivaa näkynyt, he päästivät yht'aikaa raikkaan huudon:
"Olemme vapaat! Tuolla on Ruotsi, tuolla menee tie omaistemme luo!
Jumalalle olkoon kiitos!" Iloissaan he juttelivat tulevaisuudestaan,
miten he pian tapaavat Yrjänän, Heikin, Matun ja pikkuveljet, niin että
he riemuissaan unohtivat nykyhetken huolet. Hämärän tulo herätti heidät
miettimään nykyistä asemaa, ja nyt nousi kysymys: "Mitä nyt on tehtävä?
Mihin päin nyt käännymme?" Pekka lopetti pitkän äänettömyyden.
"Kuljimme kauan etelään päin miesten ja hevosten mukana. Eno sanoi,
että meidän oli mentävä länteen; sielläpäin piti Ruotsin ja
Malmivuorten olla; nyt me menemme pohjoista kohti!" -- "Olet oikeassa",
vastasi Antti, "tuolla on Ruotsi, tuolla on länsi, mutta Malmivuori on
pohjoisempana, annetaan mennä vain!"

Vaistomaisesti suomalaispojat varoivat kohtaamasta ruotsalaisia, koska
oli laajalle levinnyt tieto, että suomalaiset olivat tulleet
vihamielisissä aikeissa. He päättivät siis purjehtia edelleen
pohjoiseen päin. Vuorotellen he pitivät perää, ja kun yö oli kulunut,
he jo olivat ehtineet tuon kauas mereen pistävän niemen ohitse ja
heidän edessään oli pitkä, matala rantamaa.

He jatkoivat matkaansa seuraten rantoja, ja yöksi he menivät maihin
pieneen saareen, tekivät tulen keittääkseen jäniksensä, mutta
sammuttivat sen sitten, ettei savu ilmaisisi heitä, jos läheisyydessä
olisi ihmisiä.

Yö kului rauhallisesti ja hiljaisesti, mutta aamulla oli tuuli
kiihtynyt ja heidän pikku veneensä kiiti eteenpäin kuin paras juoksija.
Ei näkynyt taloja eikä veneitä ja pojat olivat aina puolille päivin
turvallisella mielellä. Mutta sitten alkoi näkyä useita veneitä, jotka
olivat menossa maalle päin, ja pian sen jälkeen suurehko kyläkunta.

Vaikka pojat kävivät levottomiksi, he jatkoivat kuitenkin matkaa.
Kaikki sujui sentään hyvin eikä kukaan hätyyttänyt heitä.

Pari päivää myöhemmin he laskivat veneensä isoon lahteen levätäkseen ja
katsellakseen ympäristöä, sillä he olivat huomanneet maan kohoavan ja
näkivät kaukaa korkeita metsäisiä vaaroja. Pian he huomasivat suuren
laakson, ja sitä kohti he suuntasivat veneensä. Lähemmäksi tullessaan
he kuulivat kaukaisen kosken pauhua. Koirakin näkyi vilkastuvan.
Päiväkausia kestänyt merimatka oli siitä tuntunut pitkältä ja se oli
ikävöiden katsellut maalle päin. He poikkesivat pieneen lahdelmaan,
vetivät veneen maalle ja Pekka lähti tarkastamaan ympäristöä. Hän
käveli kosken kohinaa kohti, mutta pian hän näkyi heittäytyvän maahan
ja sitten varovasti ryömivän muutamien suurten kivien taakse. Pekka oli
leveän, vuolaan joen toisella rannalla huomannut neljä miestä
kalastamassa. Hän tahtoi saada selville, oliko muita samalla puolen
kuin hän itse, mutta tarkastelipa hän kuinka huolellisesti hyvänsä, hän
ei nähnyt ketään. Kauempana toisella rannalla hän huomasi kohoavan
ohuen savukiemuran, ja kaksi venettä oli vedetty rannalle. Hetkisen
kuluttua hän nousi, vetäytyi metsään ja kulki jonkin matkaa vuoren
harjua myöten virran vartta ylöspäin. Hän ryömi taas eteenpäin
vakoillen ja tähyillen, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin suuren
pauhaavan kosken.

Ripeästi hän palasi takaisin veneelle Antin luo. Hänen kerrottuaan,
mitä oli nähnyt, päätettiin vetäytyä takaisin lahden toiselle puolelle,
josta saattoi huomata, soutaisivatko kalastajat lahden poikki, ja
sitten menetellä sen mukaan.

Tänä yönä pojat eivät tehneet tulta, vaan nukkuivat veneen purjeisiin
kääriytyneinä, pyssyt vieressä ja Rakki vahtimassa. Yö kului
hiljaisesti ja rauhallisesti, ja aamupuolella pojat iloksensa
huomasivat kalamiesten soutavan pois pohjoiseen päin.

Nyt neuvoteltiin. Pojat arvelivat nyt tulleensa niin kauaksi
pohjoiseen, että Malmivuoren pitäisi olla suoraan lännessä. Pitikö
heidän nyt jättää vene rantaan ja seurata tuon suuren virran vartta? He
joutuisivat siten sisämaahan, vuoriseudulle päin, jossa heidän pitäisi
tavata joku maanmiehistään tai vaikka joku ystävällinen ruotsalainen,
joka osaisi neuvoa heitä oikeaan suuntaan.

Näin päätettiin tehdä; pojat kantoivat kapineensa maalle. Vene oli
piilotettava ja säilytettävä mahdollisesti vastedes tulevaan
tarpeeseen. Veneen alle he asettivat karsittuja ja kolottuja puita
teloiksi ja saivat sen suurin ponnistuksin kiskotuksi vesakkoon, jossa
se käännettiin kumolleen ja peitettiin paksuilla kuusenkuorilla, joiden
päälle he panivat pieniä näreitä.

Sillä keinoin he arvelivat saavansa veneen säilymään pitkän aikaa.
Vanha ontto tammi, jonka he huomasivat läheisyydessä, oli oivallinen
piilopaikka, johon kätkettiin veneen masto, purjeet, airot ja muut
tarpeet. Tammen onton aukko tukittiin huolellisesti sammalilla, ja
pojat arvelivat varmaan löytävänsä kätketyt kapineensa, jos he niitä
vastedes tarvitsisivat.

Nyt tuli kysymys, mitä he ottaisivat mukaansa. Eväitä ei ollut paljoa
jäljellä, mutta kuitenkin riittävästi muutamaksi päiväksi. Ne otettiin
esille, samoin kirveet, pata ja pyssyt. Vielä oli jäljellä Eerik-herran
pyssy, metsästyslaukku, kengät ja ampumatarpeet. Ampumatarpeet olivat
laatikossa, jota he tähän saakka eivät olleet ottaneet huomioon. Miten
nyt oli tehtävä Eerik-herran tavaroille? Niitä ei voitu ottaa mukaan,
ja pojat seisoivat ääneti asiaa aprikoiden.

Antti virkkoi viimein: "Eerik-herralle emme voi koskaan viedä näitä
tavaroita takaisin, ja mitäpä hyötyä olisi niiden jättämisestä tänne?
Ota sinä, Pekka, joka paremmin osaat ampua, hänen pyssynsä; se on
kymmentä vertaa parempi kuin meidän pyssymme, ja laatikon me avaamme
nähdäksemme, mitä siinä on."

Odottamatta vastausta hän sieppasi kirveen, mursi laatikon auki ja otti
esille sen sisällyksen. "Jumalan kiitos! Täällä on paljon ruutia, ja
enemmän kuin sata luotia, ruuvitaltta, kaksi viilaa, pihdit ja vielä,
annas kun katson, parikymmentä piikiveä. Kas tämähän on koko aarre,
juuri sellaisia tarpeita, joita me tarvitsemme. Entäs tässä vielä,
rahakukkaro! Yksi, kaksi -- kokonaista neljä kiiltävää hopeariksiä ja
vielä seitsemän, kahdeksan taaleria. Kiitoksia Eerik-herra! Kaiketi
tämä oli aiottu meille palkaksi; eihän tuo varsin paljon ole puolen
vuoden työstä, mutta hyväpä näinkin. Voi miten iloissaan isä ja äiti
olisivat, jos tietäisivät, kuinka hyvät varusteet meillä on! Hei vain!
Nyt ei ole mitään hätää. Huuda, Pekka! Etkös ole iloissasi?"

"En tiedä, mitä Mikkelin isä Niko sanoisi, jos otamme Eerik-herran
tavarat", vastasi Pekka miettivästi.

"Joko taas puhut isä Nikosta! Siitä minä viisi, mitä Niko isä sanoisi.
Me tarvitsemme näitä tavaroita emmekä voi niitä nyt antaa takaisin. Jos
vastedes tapaamme Eerik-herran, niin voithan antaa hänelle pyssyn
takaisin. Emme me voi sitä kuljettaa mukanamme, jollemme jätä sinun
pyssyäsi tänne. Se on omansa täällä metsässä pilalle ruostumaan."

Tämä vastaväite tehosi Pekkaan. Hän otti pyssyn, katseli tuota kaunista
uutta kivääriä ihailevin silmin, nojasi siihen ja sanoi: "Niin, tämä
käsissäni voisin uskaltaa paljon. Se ei koskaan vie luotia väärään eikä
petä laukaistessa. Voi, jos uskaltaisin sen ottaa!" -- "Uskallat kyllä,
sanon minä. Se on selvä asia. Eikä siitä sen pitempiä puheita! Nyt
meidän pitää hankkia tuohta ja tehdä kontit, eihän meillä ole mitään,
missä kantaisimme tavaroitamme. Tule nyt!"

Ihailemansa pyssy vielä käsissään Pekka seurasi päättäväistä
toveriansa, ja pian he olivat kiskomassa tuohta. Päivä kului tässä
puuhassa, ja kun he aamulla ryhtyivät konttien tekoon, virkkoi Antti:
"Tuohia ei ole tarpeeksi, minä teen konttia sillä välin kuin sinä
kiskot lisää. Tarvitsemme myöskin tuohivirsut, sillä nahkakengät meidän
täytyy säästää talven varalle, ja raskaathan ne ovatkin pitää nyt
lämpimällä."

Antin puhe todisti hyvää käytännöllistä ymmärrystä, ja kun Pekka heti
huomasi toverinsa olevan oikeassa, hän lähti lisää tuohia hakemaan.

Kun tuohikontit olivat valmiit, ne sullottiin tavaroita täyteen.
Kantamukset jaettiin tasan. Ainoa, mikä vielä oli tekemättä, oli
Eerik-herran tavaralaatikon tallettaminen, ja siihenkin keksittiin
keino. Pojat kaivoivat tammen juurelle kuopan ja sisustivat sen
tunnettuun suomalaisten tapaan kuusenkuorilla ja peittivät sen tuohilla
ja mullalla. Nyt tuli Pekan pyssyn ja metsästysvehkeiden vuoro. Sarvi
sullottiin luoteja täyteen, pii pantiin kukkaroon, ja kaiken tämän
ympärille käärittiin tuohta ja vitsaksia. Pyssy ja ampumavehkeet
kätkettiin ontelon petäjän sisään, hyvän matkan päähän tammesta. Aukko
tukittiin, ja lähimpään terveeseen puuhun hakattiin Yrjänä Kailasen
puumerkki Y.

Nyt pojat olivat valmiit lähtemään pitkälle, epävarmalle matkalleen.
Reippain mielin he ottivat kontit selkäänsä, pyssyt käteen, Rakki
seurasi talutushihnassa, sitten eteenpäin! He olivat päättäneet kävellä
valoisina viileinä kesäöinä ja pysytellä virran läheisyydessä niin
kauan kuin se kulki länsi-itäsuuntaa. Sitten he aikoivat etsiä jonkin
ruotsalaiskylän, joka olisi niin kaukana sisämaassa, etteivät sen
asukkaat tietäisi mitään suomalaisten Ruotsiin tekemästä sotaretkestä.
Hyvää tahtia matkamiehemme samosivat eteenpäin pyrkien mieluimmin
kulkemaan harjujen selänteitä, missä heillä oli avara näköala ja luja
maa jalkojen alla.

Viikkoa myöhemmin he olivat asettuneet yötiloille lahden rannalle tuon
suuren joen varrelle, joka virtasi hitaasti ja tyynenä halki tasaisen,
suuria metsiä kasvavan seudun. He olivat nähneet pitkän matkan päästä
useita taloja, toisia taas sivuuttaneet läheltä. Nyt viime päivinä he
eivät olleet nähneet ihmisistä jälkiäkään. He arvelivat olevansa
turvassa ja päättivät levähtää, sillä tuohikontit olivat hanganneet
selän nilelle ja olkapäitä särki.

Illallista syödessä virkkoi Pekka, joka oli ruoan valmistanut: "Nyt ei
ole enää jauhon pölähtävää; täytyy hankkia jotakin syötävää. Jospa
minulla vain olisi jousipyssyni, niin kyllä pian saisimme sorsia, sillä
niitä täällä on paljon; mutta meidän pitää pyytää kaloja ja kuivata
ne." Puhumatta sen enempää he riisuivat vaatteensa ja menivät jokeen
hiekkamatalikolle ja rupesivat kumpikin omalla tavallaan kaivelemaan ja
polskuttamaan. Hetken kuluttua he tapasivat lepopaikalla ja kysyivät
yht'aikaa kumpikin: "Oletko saanut mitään?" -- "Olen kyllä." -- Pojat
olivat näet pyydystäneet nahkiaisia, ja pian sen jälkeen he menivät
ongelle. Ahvenia he saivat runsaasti. Ne halkaistiin selkäpuolelta,
levitettiin ja niiden päälle pantiin suoloja, minkä jälkeen ne pantiin
lämpimälle hiekalle kuivamaan. Näiden piti päteä yht'aikaa leiväksi ja
särpimeksi.

Sitten loikoiltiin tulen ääressä pakinoiden, ja Pekka tuumi, etteivät
he ole kaukana jäljessä Yrjänästä ja toisista, ehkäpä näiden edellä!
Tätä ajatellessaan pojat rupesivat arvelemaan, pitikö heidän jouduttaa
matkaansa Malmivuoren luo niin kiireesti kuin tähän asti. Mitä he
tekisivät siellä, jolleivät vanhemmat olisi sinne ehtineet? Asia oli
arveluttava, mutta pitihän matkaa jatkaa, jos mieli päästä kaikesta
selville.




3. ENSIMMÄINEN SUURI METSÄSTYS.


Niin pojat kulkivat kulkemistaan, kun Rakki kerran alkoi levottomana
kiskoa talutushihnasta. Oli selvää, että koira vainusi otusta; sen
metsänkävijät varsin hyvin ymmärsivät. He antoivat koiran mennä
vapaasti oman tahtonsa mukaan ja seurasivat sitä uskollisesti. Vähän
matkaa kuljettuaan he tulivat suuren rahkasuon reunaan ja löysivät
siellä kuolleen hirven, jonka peto oli raadellut. Suossa näkyvät jäljet
ilmaisivat pahantekijän. Metsän elämään tottuneet pojat ymmärsivät
oitis, että karhu oli edellisenä päivänä kaatanut hirven ja ettei se
voi olla kaukana lujasti hirven lihaa syötyään. He menivät vähän matkan
päähän haaskasta ja neuvottelivat, pitikö heidän laskea koira irti
karhua etsimään ampuakseen tämän sitten, vai piiloutuisivatko he
läheisyyteen ja odottaisivat karhua, kun se tulisi syömään loppuja
tappamastaan hirvestä.

Vähän mietittyään he havaitsivat jälkimmäisen keinon turvallisemmaksi;
ja jollei karhu tulisi, he voisivat sen sitten koiran avulla löytää.

Vaaraa, mitä karhun ahdistaminen tiesi, he eivät lainkaan ottaneet
huomioon, ja Pekkahan oli isänsä kanssa jo ollut sellaisessa leikissä
ennenkin. Varovaisuus vaati heitä vetäytymään etemmäksi odottamaan
iltaa tai yötä, jolloin karhun saattoi luulla tulevan. Ison
lihakappaleen he ottivat hirvestä tervetulleena saaliinaan itselleen ja
koiralle.

Sillä välin kuin näin helposti saatu paisti pantiin kiehumaan,
mietittiin, miten karhu pyydystettäisiin. Pekan oli asetuttava
lähimpään honkaan ja sieltä ammuttava karhua. Antin oli koiran kanssa
piilouduttava lähimpään tiheikköön ja heti pyssyn pamauksen kuultuaan
laskettava koira irti ja sitten hyökättävä itsekin esiin, ja sitten he
yhdessä ottaisivat karhun hengiltä.

Tuuma oli viisas ja olisi tuottanut kunniaa vanhemmillekin
metsämiehille; mutta ovathan äly ja kekseliäisyys suomalaisen
synnynnäisiä ominaisuuksia, vaikka hän välistä tarvitseekin aikaa
keksiäkseen oikean keinon. Pojat olivat metsästäjäsukua ja heillä oli
opetuksena ja ohjeena kuulemansa monet monituiset kertomukset
metsäseikkailuista.

Hyvissä ajoin ennen auringon laskua pojat jo olivat vahtipaikoillaan.
Pekka istui korkeassa hongassa hajareisin suurella oksalla, Antti taas
oli koiran kanssa visusti piilossa tiheässä kuusikossa.

Istuminen hajareisin koko yön hongan oksalla vaatii suurta
kärsivällisyyttä. Vaikkapa saattaakin nojata selkänsä vakavasti puun
runkoon ja vähitellen sovittautua istumaan vuoroin toisella, vuoroin
toisella reidellä, aika kuitenkin käy pitkäksi ja tunnit tuntuvat
viikon pituisilta. Tuntuu oikein miellyttävältä vaihtelulta, kun oksa
rasahtaa tai kun tuuli alkaa puhaltaa lopettaen äänettömyyden ja
pohjolan metsän kolkon autiuden; mieli jännittyy ja toivo tuntuu
virkistyvän ajatellessa, että nyt tapahtuu jotakin. Mutta pian
vallitsee taas äänettömyys, toivo katoaa ja ikävystyminen tulee sijaan.

Pekka oli suomalainen, siis itse kärsivällisyys, ja kun hän aamulla
päivän valjettua kapusi alas korkealta tukalalta vahtipaikaltaan ja
meni kumppaninsa Antin luo, hän sanoi vain: "Koetetaan, kumpi tässä
voittaa." Antti nyökkäsi, ja niin pojat lähtivät edellisen päivän
nuotiopaikalle. He olivat lujasti päättäneet valvoa seuraavankin yön.

Yön valvottuaan pojat nukkuivat makeasti, ja virkistynein voimin he
illalla taas asettuivat entisille paikoilleen. Pekan silmät vilkuivat
yli koko suon, ennen kuin hän kiipesi puuhun. Ei näkynyt mitään
epäiltävää, mutta tuskin he olivat istuneet tuntiakaan, kun jotakin
näkyi liikkuvan suon toisella reunalla; vesakko taipui ja liikkui, ja
siinä oli nyt karhu suolla.

Kontio seisahtui, kohotti päätään ja vainusi nuuskien ilmaa joka
suunnalle. Lienee jo pahoin haisevan hirven raadon löyhkä sattunut sen
sieraimiin, sillä nyt se ohjasi askelensa suoraa tietä nevan poikki
Pekkaa kohti, jonka sydän sykki kovasti. Taivaan rannalta tulevat
auringon säteet valaisivat autiota maata ja nyt karhu näkyi koko
majesteetillisessa suuruudessaan kulkiessaan lyhyin varovaisin askelin
pehmeän nevan yli kolmen kirkkaan silmäparin sitä tähystellessä.
"Hiljaa, hiljaa, Rakki! So, so poika! Älä liiku nyt!" kuiskasi Antti
viidakossa, Pekan siirtyessä ketteränä kuin orava oksalta oksalle, niin
että hongan runko tuli hänen ja karhun välille. Sitten hän tarkasti,
että pii ja ruuti pyssyn sankissa olivat kunnossa, nojasi pyssyn hongan
runkoon ja seurasi tähtäimellä karhun kaikkia liikkeitä, kunnes se tuli
hirven haaskan jätteille. Varmaan jokin oli herättänyt karhun huomiota,
sillä se nousi puoleksi pystyyn takajaloilleen ja nuuhki epäluuloisena
sinne päin, mistä pojat olivat tulleet. Pekka, joka näki kaikki tyynni,
uskalsi tuskin hengittääkään. Tyhmää olisi ollut enää viivytellä.
Tähdäten karhun lapaan hän laukaisi pyssynsä.

Kauhea karjunta seurasi heti pyssyn pamausta, ja samassa
silmänräpäyksessä Rakki syöksyi vimmatusti haukkuen karhun kimppuun.
Hämmästyneenä jymähtävästä paukauksesta, haavasta ja koiran rähisevästä
hyökkäyksestä karhu turhaan tähyili muita vihollisiaan, mutta silloin
kuului viidakosta napsahdus ja heti sen jälkeen kohosi maasta pieni
sinertävä savu. Hirveästi karjuen syöksyi karhu sinnepäin, ja Pekka
huusi: "Kiipeä pian kuuseen, Antti, joutuin, joutuin, se tulee
päällesi!" -- "Antaapa tulla vain", vastasi Antti, ja kun Pekka oli
ehtinyt kääntyä oksallaan, hän näki Antin kuusessa yhtä korkealla kuin
hän itsekin. Karhu, joka ei löytänyt vihollistaan, jatkoi juoksuaan
metsään päin ja ylämäkeen harjulle päin koiran ärhäkästi ahdistaessa,
ja nyt metsästäjät laskeusivat joutuisasti maahan jälleen.

Tavatessaan toisensa he olivat kumpikin hengästyksissään ja
kiihkoissaan. Antti harmitteli pyssyänsä, joka oli hänet pettänyt, eikä
Pekka ollut vähemmin harmissaan. "Riennetään karhun jälkeen", sanoi
hän, samalla panostaen pyssyänsä, "eikä enää erota toisistamme. Sinun
pitää ampua nyt ensiksi, jos pyssy vielä kerran pettää, ja nyt
eteenpäin!" Ja eteenpäin he riensivät, yli kivien ja kantojen, mäkien
ja nevojen ja yhä lähemmäksi he tulivat karhua ja koiraa, kunnes olivat
näitä niin lähellä, että heidän täytyi kävellä hiljaa, jotta hurjasti
sykkivä sydän rauhoittuisi. Vähään aikaan ei karhu ollut liikkunut
ollenkaan, vaan jurottanut yhdessä kohden, ja koiran haukunta oli
käynyt kovemmaksi ja harvemmaksi. Oli selvää, että karhu olisi pian
näkyvissä. Pyssyt valmiina pojat hiipivät eteenpäin, henkeänsä
pidätellen, kunnes äkkiä huomasivat karhun makaavan maassa kallion
juurella aukealla paikalla. Antti valmistausi ampumaan, mutta Pekka
kuiskasi: "Älähän huoli, se on kuollut!" Niin olikin. Poikain ilo oli
suuri, ja Pekka sanoi tyytyväisenä: "Minä tunsin sen jo luonnossani,
että Eerik-herran pyssy ei pettänyt; ja katsopas, juuri tuohon, johon
minä tähtäsin, on luoti käynyt!"

"Niin, jos minun pyssyni olisi lauennut", virkkoi Antti, "ei meidän
olisi tarvinnut juosta tätä puolta tuntia. Niin totta kuin tässä
seison, luotini olisi puhkaissut karhun kallon. Nyt meidän on kiireen
vilkkaa riisuttava siltä turkki ja sitten palattava yöpaikallemme."

Karhun nylkeminen ja teurastaminen ei ole kovinkaan pian tehty. Oli jo
hämärä, kun pojat mukanansa nahka ja aimo kimpale karhun lihaa
palasivat sammuneen nuotionsa ääreen, johon he tyytyväisinä levittivät
kaatuneen vihollisensa taljan yövuoteekseen. Kun he sitten olivat
aamulla hakeneet sen verran lihaa, kuin arvelivat jaksavansa kantaa, he
ryhtyivät sitä savustamaan ja kuivaamaan. Siinä hommassa meni monta
päivää, jonka ajan he samoin kuin koirakin herkuttelivat oikein
kyllältään karhun paistilla.

Kelpo lailla varustautuneina karhunlihalla he jatkoivat matkaansa
länteen päin toivoen pian tapaavansa ystävällisiä ihmisiä, joilta
voisivat karhunnahalla vaihtaa jauhoja ja suoloja.

Jokseenkin väsyneinä he ilokseen osuivat kolmantena päivänä viimeiseltä
leiripaikalta lähdettyään tielle ja pian sen jälkeen yksinäiseen
taloon, joka oli tuon suuren virran rannalla.

Jotteivät herättäisi levottomuutta, he päättivät panna pois tavaransa,
ja vain toinen meni taloon. Antti, joka oli vanhempi, suostui tähän,
koska hän puhui ruotsia yhtä hyvin kuin Pekkakin, ja koira mukanaan hän
meni taloon.

Kului toista tuntia, ennen kuin hän palasi takaisin ja ilmoitti
tavanneensa hyväntahtoista väkeä ja että talon asujamet olivat
luvanneet pojille, että nämä saisivat olla rauhassa heidän luonansa.

Jauhoja ja suoloja he eivät kuitenkaan voineet täältä saada, mutta
vanha ruotsalainen talonpoika oli luvannut seuraavana päivänä opastaa
heidät paikkaan, josta hän varmasti tiesi saatavan kumpiakin, ja hän
pitikin lupauksensa. Karhunnahalla pojat vaihtoivat sen verran
ruokatavaroita kuin jaksoivat kantaa. Kun he kysyivät, kuinka pitkä
matka oli Wermlantiin tai Malmivuorelle, he saivat vastaukseksi, että
oli paras seurata virran vartta. Tämä virta, jota he olivat tähän asti
seuranneet, oli Daal-joki, ja nyt he ensi kerran kuulivat sen nimen.
Pohjoisempana he tapaisivat asuttuja seutuja, jossa voisivat saada
tarkempia tietoja matkasta.

Kun pojat kyselivät, oliko muita suomalaisia liikkunut tällä seudulla,
vastattiin, että joskus sellaisia sattui näkymään, mutta tänä vuonna ei
ollut näkynyt ketään suomalaista.

Pojat jatkoivat tyytyväisinä matkaansa. Kaikkialla, missä he
levähtivät, kohdeltiin heitä ystävällisesti, vaikka heidän pyssynsä
joskus herättivät levottomuutta, koska tuliaseet olivat harvinaista
siinä osassa maata.




4. MAANMIEHIÄ TAVATAAN.


Muutaman viikon kuluttua tapaamme pojat metsäseuduilla. Kesäyöt olivat
alkaneet pimetä ja päivät muuttua viileiksi. Viimeisessä majapaikassa
heitä oli neuvottu kulkemaan suoraan länteen halki metsien ja yli
vuorten, niin he tulisivat Wermlantiin, ja jos onni suosisi, he ehkä
löytäisivät jonkin torpan, mistä saisivat tarkempia tietoja
Malmivuoresta.

Nämä summittaiset neuvot saatuaan nuorukaiset olivat jällen painuneet
loppumattomiin metsiin. He olivat reippaalla mielellä ja hyvissä
voimissa, sillä jonkin aikaa oli heillä ollut suotuisa onni. Metsissä
vilisi lintuja ja kaikissa pienissäkin vesissä oli kaloja, joista
puroissa polskivat lohenmullot olivat helpoimmat pyydystää. Kumminkin
he kovasti ikävöivät heimolaisiaan, ja joka päivä he toivoivat
tapaavansa omia kansalaisiaan.

Niin he olivat eräänä päivänä kiivenneet loivasti kohoavaa rinnettä,
jonka laelta he turhaan olivat odottaneet saavansa nähdä laajan
näköalan, kun metsä äkkiä harveni ja he kuulivat lapsen äänen hädissään
huutavan suomeksi: "Auttakaa, auttakaa! Susi tulee!" Pojat riensivät
ilostuneina ääntä kohti ja tapasivat puolikasvuisen tytön ja
viisivuotiaan pojan, jotka olivat kiivenneet kivelle ja Rakki oli kiven
juurella. Lapset luulivat koiraa sudeksi ja olivat kovin
pelästyksissään. Kun pojat tulivat ja puhelivat heille, niin lapset
rauhoittuivat, ja poikien kysyttyä he selittivät, että kotimökki oli
ihan lähellä, ja näyttivät sinne tien.

Äkkiä ilmestyi viljahalmeelle mies pyssy ja kirves kädessä. Mies oli
lasten isä, joka hätähuudon kuultuaan oli rientänyt avuksi. Kun hän
näki pojat ja lapset, hän seisahtui katselemaan heitä tarkkaan. Pojat
kertoivat heti muutamin sanoin, miten he olivat tulleet omaisiaan
etsimään, ja kyselivät tiesikö hän, oliko ketään siirtolaista saapunut
paikkakunnalle. Mies ei ollut sinä kesänä tavannut ainoaakaan naapuria,
mutta lännempänä asui paljon suomalaisia; kenties nämä tietäisivät,
oliko näillä mailla nähty niitä, joita pojat kyselivät. "Voittehan
tulla minun mukanani ja levähtää meillä. Täällä Pekanhuhdassa Taneli
Poilasen luona ei paljon kuule ulkomaailmasta, ja pitkä on matka
naapuriin."

Taneli oli keski-ikäinen, roteva, harteva mies. Hän oli vaimonsa kanssa
asettunut tänne autioon taloon, johon kuului ainoastaan vanha kaskimaa.
Sille oli annettu nimi Pekanhuhta sen suomalaisen mukaan, jolla oli
ollut siinä ensimmäinen halme, mutta joka oli sen hylännyt. Viisitoista
vuotta Taneli oli tässä asunut, mutta vasta tänä vuonna hän oli saanut
hankituksi lehmän. Nyt hän eukkonsa kanssa paraikaa puuhasi navetan
tekoa.

Tanelin vaimo Liisu otti pojat ystävällisesti vastaan ja kehoitti heitä
viipymään talossa kunnes olivat kyllikseen levänneet. Illalla puhuttiin
Yrjänästä, Mattu-äidistä ja heidän seurastaan. Pekanhuhdan vanhukset
arvelivat, että viimeksimainitut tuskin vielä olisivat voineet sinne
ehtiä. Taneli oli Liisunsa kanssa kulkenut samaa tietä, eikä heillä
ollut silloin lapsia mukana. He tiesivät, miten pitkä aika heiltä oli
kulunut tänne tullessa, ja ehdottivat pojille, että nämä jäisivät
joksikin aikaa auttamaan heitä navetan teossa ja viljankorjuussa, jonka
pitäisi nyt heti alkaa. Sillä välin kuin ruis kuivaisi, he voisivat
Tanelin kanssa käydä lähitienoilla olevissa suomalaismökeissä
kuulustelemassa omaisiaan ja jättämässä sanan, että pojat oleskelivat
Pekanhuhdassa. Pojat päättivät suostua Taneli-ukon tarjoukseen; siten
oli heistäkin tullut talonväkeä.

Ruis oli jo puitu, sato oli tullut runsas ja talvea odotettiin tyynen
luottavasti, kun lehmäkin oli saatu suojaan. Taneli oli kulkenut
penikulmain matkat ylt'ympäri, ja joka haaralle oli lähetetty sana,
missä pojat oleskelivat. He olivat kuitenkin jo ruvenneet ikävöimään
metsäelämäänsä ja alkoivat puhua lähdöstään itään päin mahdollisesti
yhdyttääkseen vanhempansa.

Taneli ei hyväksynyt sitä tuumaa, koska se oli hänen mielestään kovin
epävarma. Hän kehoitti poikia metsästelemään paikkakunnalla
hankkiaksensa talvenvaraa sekä metsänelävien nahkoja vaatteiksi. Hän
olisi itse halukkaasti tullut heidän mukaansa, mutta hänellä ei ollut
ruutia, lyijyä eikä suoloja, jonka vuoksi hänen täytyi lähteä
Malmivuorelle (= äsken perustettu Filipstad) päin noita tarpeita
hankkimaan. Liisu-muori, joka oli kuullut puheen, arveli että Taneli
varmaan voisi saada lainaksi ruutia ja lyijyä pojilta, jotka olivat
maininneet, että heillä oli liikenemään asti. Liisu itse aikoi käydä
vaihtamassa Sundsjössä asuvalta suomalaiselta suoloja niillä nahoilla,
joita heillä oli vielä viime talvesta asti, sillä kun kaikki kolme
kulkisivat yhdessä, heidän kai onnistuisi kaataa jokin hirvi.
Pikkupojan hän aikoi ottaa mukaansa ja tyttö kyllä tulisi yksin toimeen
kotona lehmää ruokkimassa. Heiniä oli tarpeeksi eikä lehmää tarvinnut
laskea ulos.

Vähän aikaa arveltua Liisun ehdotukseen suostuttiin. Käsinkivet ja
rukiita tuotiin tupaan ja vuorotellen jauhettiin jauhoja kaikkien
yhteiseksi tarpeeksi. Pari päivää sen jälkeen metsästäjät lähtivät
liikkeelle. He suuntasivat itään päin. "Nyt menemme Mustallejoelle",
sanoi Taneli, "sieltä löydämme hirviä ja muuta metsänriistaa sekä
lohenmulloja. Siellä minulla on myöskin loukkuja korjattavina, sillä
majavannahat kyllä menevät kaupaksi; niitä esivallan miehet haluavat.
Ja nyt, pojat liikutaan hiljaa; lintuja emme tänään huoli ampua, vaan
kuljemme nevojen reunoja myöten etsien jälkiä. Ohoh!" sanoi hän,
"tuossa on jo yksi: mesikämmen näkyy tästä kulkeneen pari päivää
sitten, antaapa Rakin nuuskia jälkiä!"

Pekka vei koiran karhun jäljille, mutta koira ei niistä välittänyt, ne
olivat liian vanhoja. "Kylläpähän niitä tavataan vielä tuonnempanakin"
ennusteli Taneli, mutta ennen kuin niin tapahtui, he päätyivät
paikalle, missä hirvet olivat kauan oleskelleet ja maa oli täynnä
jälkiä. Jo näytti Rakki innostuvan ja elostuvan. "Laskemmeko sen irti?"
kysyi Pekka. "Ei huolita laskea, on jo niin myöhä ja tahtoisin katsoa,
menevätkö jäljet laaksoon ja sitten virran vartta. Meidän pitää
kiiruhtaa saadaksemme sen selville, jotta sitten tiedämme, miten
huomenna on aloitettava."

Niin metsämiehet lähtivät liikkeelle peräkkäin, hiipien äänettömästi
niinkuin suomalaisten on tapana, sillä askelten kapseen vaimentaa
pehmeä, kostea tuohivirsu kuulumattomaksi ja sellaisia suomalaiset
käyttivät yleisesti niin kauan kuin maa oli lumeton. Aurinko hipoi jo
puiden latvoja heidän saapuessa virralle.

Kun he olivat hieman hengähtäneet, sovittiin niin, että Antti jäi
koirineen paikalle ja valmistaa yöpymispaikan. Pekan piti lähteä virtaa
ylöspäin, Tanelin alaspäin tutkimaan, oliko hirvillä kahluuparkka sen
yli; sellaisiin paikkoihin pantaisiin vartiot seuraavana aamuna,
jolloin koira laskettaisiin irti ajamaan otuksia metsästäjän luo.

Kukin tahtoi saada tehtävänsä kunnollisesti toimitetuksi. Antin nuotio
paloi kirkkaasti, kun vakoilevat metsämiehet melkein samaan aikaan
saapuivat yöpymispaikalle. Pekka oli yhdyttänyt pienen sarvasparven,
niiden tullessa virralle juomaan, ja yhden niistä hän toi mukanaan.
Sarvaan nähtyään hänen kumppaninsa vetivät suunsa tyytyväiseen hymyyn,
ja Taneli lupasi siitä keittää keiton, jonka vertaista pojat eivät
ennen olleet maistaneet. Pekka kertoi nähneensä kaksi paikkaa, mistä
hirvillä oli kulkupaikka virran poikki ja monta majavien poikkijyrsimää
puuta. "Olin varma siitä, että saisit sellaisia nähdä", virkkoi Taneli,
"sillä ei ole kuin tunnin matka täältä niiden pesille ja sinne lähdemme
sitten. Olen minäkin nähnyt useat hirvien jäljet ja tiet. Yksi parvi on
tullut idästä päin ja se on takanamme, mutta näin myöskin paikan, mistä
naaraskarhu on kulkenut kahden pennun kanssa, jotka ovat enemmän kuin
vuoden vanhat. Ne ovat joen toisella puolella, ja toivonpa, että
jonakin päivänä pääsemme niiden kimppuun. Nyt pojat, sarvasta
nylkemään; kyllä minä keittämisestä pidän huolen."

Tuntia myöhemmin metsästäjät istuivat nuotion ääressä juttelemassa
padan kiehuessa tulella. Antti ihmetteli, minkänäköinen otus majava
mahtoi olla ja kuinka majavat voivat rakentaa huoneita. Pekka kertoi
siinä asiasta mitä oli isältään kuullut, olipa hän kerran itsekin
nähnyt vanhan majavanpesän. Majavat olivat noidan eläimiksi muutamia
petollisia orjia, jotka nyt metsissä asuivat joissa ja puroissa ja
olivat siltä ajalta, jolloin olivat olleet ihmisiä, säilyttäneet talon
rakentamisen taidon, vaikkei niillä ollut puiden kaatamiseen muita
aseita kuin hampaat. Ne pysyivät aina parvissa ja vartioivat toistensa
turvallisuutta eivätkä tehneet ihmisille mitään pahaa.

Pojat kehuivat sarvaskeittoa, ja heidän arvosteluunsa yhtyi häntäänsä
heiluttaen ja iloissaan piehtaroiden Rakki, joka oli saanut osakseen
otuksen sisälmykset. Tyytyväisyys ja hyvänolontunne vallitsi pienessä
metsämiesten seurassa; oltiin iloisia ja toivottiin onnea
metsänkäynnissä.

Kun miehet seuraavana aamuna lähtivät liikkeelle, oli
metsästyssuunnitelma jo valmis. Poikien piti olla vahdissa edellisenä
päivänä löydetyillä hirvien kulkupaikoilla, Tanelin oli kierrettävä
hirvet ja laskettava koira niitä ajamaan. Hirvet varmaan joko
kääntyisivät puolustautumaan tai sitten lähtisivät pakoon. Edellisessä
tapauksessa Taneli hiipisi niitä lähelle ja ampuisi, minkä saisi
ammutuksi. Jälkimmäisessä tapauksessa toivottiin hirven kulkevan
tuttuja teitänsä, ja silloin saisi toinen pojista ampua. Tuuma oli
kyllä hyvä ja todisti, että Taneli tunsi hirvien tavat.

Tämän päätöksen jälkeen erottiin. Pojat menivät paikoilleen ja Taneli
jäi siihen missä oli, kunnes arvasi poikien jo ehtineen hirvien
polulle.

Kun aika oli tullut, lähti Taneli, koira mukanansa, sinnepäin, mistä he
olivat tulleet, etsien hirviä nevoilta, notkoista ja mäentöyräiltä
löytämättä moneen tuntiin tuoretta jälkeäkään, kunnes koira viimein
äkkiä osoitti vainuavan hirviä. Se kiskoi talutushihnaansa, heilutti
häntäänsä ja katseli Taneliin vilkkailla silmillään. Koiran tuumat oli
helppo ymmärtää, jonka vuoksi Taneli päästi sen irti ja seisahtui
kuuntelemaan, mitä nyt tapahtuisi.

Kauan hänen ei tarvinnut odottaa, sillä pian kuului koiran voimakas ja
karkeaääninen haukunta lähimmältä mäen nyppylältä. Saattoi kuulla, että
hirvet olivat pysähtyneet puolustautumaan, ja ripeästi ja äänettömästi
Taneli riensi paikalle. Hän näki hirvilauman, joka kummastuneena katsoa
töllisteli niitä kiihkeästi kiertelevää koiraa.

Viimein loppui vanhan koirashirven kärsivällisyys, se näytti päättävän
ajaa pois pahaa meteliä pitävän koiran. Se syöksyi eteenpäin ja pieksi
maata etukavioillaan selvästi aikoen musertaa rauhanhäiritsijän; mutta
koira oli vikkelä ja vältti hirven iskut. Yhä kiihkeämmäksi kävi
temmellys, kunnes sen keskeytti Tanelin pyssyn pamaus. Tuli hetkiseksi
äänettömyys: ei kuulunut muuta kuin pakenevien hirvien jalkojen
töminää.

Vanha koirashirvi seisoi hiljaa kuulostellen ja ikään kuin miettien,
mitä tällainen keskeytys merkitsi äänettömässä ja hiljaisessa salossa;
mutta pian se rupesi värisemään, verta valui lavasta ja pitkin kylkeä;
se nosti päänsä pystyyn katsoen muita hirviä ja lähti pikaisesti
samalle suunnalle kuin nekin olivat juosseet. Nyt kuului koiran
haukunta kiukkuiselta sen lähtiessä hirveä takaa ajamaan, ja Taneli
nousi piilostaan kaatuneen hongan takaa ja katseli autiota paikkaa.

Tanelikin oli kummastuneen ja miettiväisen näköinen seisoessaan
innokkaasti panostaen pyssyään ja meni sitten sille paikalle, missä
hirvi oli seisonut, kun hän ampui. Tyytyväinen hymy tuli hänen
ahavoituneisiin kasvoihinsa, kun hän pyyhkäisi pitkän hartioille
riippuvan tukkansa silmiltään ja jupisi itsekseen: "Verta on maassa,
verta pensaissa! Nyt se on taas seisahtunut; Rakki kuuluu sitä
pidättävän." Ja sitten hän lähti juosta loikkimaan pitkin, voimakkain
harppauksin.

Niin oli kuin Taneli oli sanonutkin. Hirvi oli seisahtunut. Pää roikkui
maata kohti, ruumis värisi ja muutoin uhkaavat silmät tuijottivat
liikkumatta. Se ei edes yritellyt puolustautua turpaan kiinni käyvää
koiraa vastaan. Salomaan jättiläinen tunsi nyt kohdanneensa voittajansa
ja että sen hetki oli nyt tullut, ja pian viidakossa rasahtelevat oksat
ilmaisivat, että se oli kaatunut. Pari kertaa purtuaan hirveä kinttuun
vaikeni koirakin.

Tummaihoinen suomalainen seisoi nyt hiljaa katsellen saalistaan. Hän
ajatteli ilomielin, miten arvokas tämä saalis oli hänelle ja torpassa
oleville, ja hänen suustaan pääsi harras sana: "Jumalan kiitos!"

Näistä iloisista mietteistään hän heräsi kuullessaan kaukaisen
pyssynpamauksen. Se kuului alhaalta virran varrelta: Pekankin pyssy oli
sanonut sanottavansa. Mitä se sana ilmoitti? Usuttaisiko hän koiran
pakenevia hirviä takaa ajamaan? Ei! Hän sen sijaan kytki koiran kiinni
hirven jalkaan ja meni sitten mäen kukkulalle, jossa hän kädet suun
ympärillä päästi pitkän kimeän, vihlaisevan vihellyksen. Vastaukseksi
kuului heikko vihellys, ja tyytyväisenä hän palasi hirven luo, avasi
sen, jolloin Rakki sai runsaan osansa otuksen sisälmyksistä. Hän ryhtyi
nyt hirveä nylkemään, mutta huomasi pian tarvitsevansa apua raskaan
elukan kääntämisessä. Vielä kerran hän nousi kummulle ja päästi
vihellyksen. Nyt hän sai vastauksen kahdelta eri taholta: toinen tuntui
kuuluvan kyllä läheltä, mutta toinen niiltä tienoin, missä Pekka oli
ampunut.

Tämä merkitsi jotakin. Olikohan Pekka ampunut hirven vai pyysikö hän
apua? Mitä nyt oli tehtävä? Odottaako Antin tuloa ja neuvotella hänen
kanssaan?

Niin. se oli parasta. Hyvän ajan kuluttua Antti tuli. Hän juosta
porhalsi ja näytti kalpealta ja kiihtyneeltä. Heti perille tultuaan hän
sanoi hengästyneenä: "Tulkaa, Taneli, lähdetään kiireesti! Minä
kohtasin karhun poikasineen, laskekaamme Rakki niitä ajamaan."

"Onko pitkäkin matka sinne, missä ne näit?" -- "Onhan noin puolen
tunnin matka." -- "Vai niin, puolen tunnin matka tänne, toinen matka
takaisin! Ei se neuvo kelpaa, Antti. Ne ovat päässeet liian pitkälle
meidän edellemme, ovat kuulleet pyssyn paukaukset ja nähneet sinut.
Emme niitä nyt enää tavoita, mutta kyllä ne vielä nitistämme; luota
minun sanaani, ja tulepas katsomaan mitä minulla on." Nähdessään
ammutun hirven Antti ihastui kovin. "No onpas siinä aika köllikkä;
katsokaas vain! Yksitoista haaraa toisessa Ja kaksitoista toisessa
sarvessa, ja niin on lihava kuin porsas! Noh, Rakki, ei meillä nyt ole
ruoan puutetta!"

"Hakkaapas, Antti, meille pari kankea, kun sinulla on kirves, ja auta
minua sitten nahan nylkemisessä ja lihojen paloittelussa. Meidän täytyy
kiiruhtaa, sillä Pekka on myöskin ampunut ja on joko saanut tapetuksi
jonkin elävän tai tahtoo apua, sillä muuten hän olisi nyt täällä."

"Ohoh, vai on Pekkakin ampunut? No sitten on saaliimme vielä suurempi,
sillä Eerik-herran pyssy ei koskaan petä. Kuoleman se ilmoittaa, kun se
pamahtaa ja Pekka on sen perässä kiinni, olkaa siitä varma. Jospa edes
olisin ehtinyt ampua karhuja! Mutta kyllä minä juoksin ja juoksivatpa
karhutkin. Metsä oli tiheää. Ajatelkaas, jos meillä olisi vielä karhun
ihraakin; olisipa se hauskaa, ja kun sitten vielä olisivat äiti ja isä
ja Heikki täällä näillä metsämailla, jossa on näin runsaasti riistaa!
Jahka he tulevat, niin saattepa nähdä sellaisia miehiä, jotka johonkin
kelpaavat metsässä!" -- "No, tartupas nyt kiinni, niin käännämme
otuksemme vielä kerran ja saamme nahan irti! Oohoi, kas noin! Nosta nyt
kirves ylös rintaluuta myöten ja iske vankasti, kas niin!"

Pari tuntia myöhemmin hirvi oli paloiteltu ja lihat ripustettu
läheisten honkain oksille, nahka pingotettu parin yhteen taivutetun
nuoren näreen väliin ja reippaat metsämiehemme matkalla Pekan luo.

He tapasivat tämän Mustanjoen rannalla nylkemässä kolmen tai neljän
vuoden vanhaa naarashirveä. Poika näytti olevan hyvin iloissaan
saalistaan ja ihastui vielä enemmän, kun kumppanit hänelle kertoivat
oman metsästyksensä hyvän menestymisen. Kun Antti kertoi tavanneensa
karhut, Pekka innostui suuresti ja olisi tahtonut samoin kuin Anttikin
heti päästä niiden kimppuun, mutta kun Taneli oli ilmoittanut
ajatuksensa tästä asiasta, hän antoi myöten, ja sitten autettiin
yksissä neuvoin toistaan Pekankin hirveä paloiteltaessa ja lihoja
oksiin ripustettaessa.

Niin oli päivä päättynyt. Metsämiehet olivat palanneet edelliselle
yöpymispaikalleen, jossa taas ryhdyttiin sarvaankeittoa syömään niin
halukkaasti kuin ainakin metsämiehet päivän paastottuaan.

"Syökää lujasti, pojat, sillä huomenna meillä on kova urakka." -- "Mitä
silloin teemme, Taneli? Totta kai lähdemme karhuja takaa ajamaan, sillä
eihän meillä liene varsin kiire kantamaan kotiin hirvenlihoja."

"Emme tee huomenna kumpaakaan. Kuulkaapas nyt! Karhut meidän täytyy
saada, mutta kuluttamatta aikaa takaa-ajoon, joka on epävarmaa.
Huomenna rakennamme karhunpyydyksen, ja niiden päivien kuluessa,
jolloin kannamme hirvenlihoja kotiin, toivon karhujen palaavan takaisin
näille seuduille ja menevän pyydykseemme."

"Sepä hyvä tuuma", virkkoi Antti. "Tuleepa hauska nähdä karhut
pyydyksessä, vai mitä, Pekka?" -- "Hyvä vain, jos ne saamme, en aio
niitä kuitenkaan laskea menemään. Hyvinhän meiltä onnistui karhunajo
viime kerrallakin, eikä Rakki vähällä jätä ajoa kesken." -- "Nukkukaa
pois pojat nyt", sanoi Taneli; "hyvää yötä vain!"




5.

PEKAN SEIKKAILU KARHUNAJOSSA. MAJAVANPYYNTI.


Seuraavana päivänä suomalaiset puuhasivat karhunloukun teossa. Taneli
oli valinnut paikan, missä kasvoi neljä nuorta kylliksi paksua puuta.
Niiden läheisyyteen hän teki Antin kanssa paksuista pölkyistä
nelikulmaisen loukun kannen. Sitä mukaa kuin pölkyt valmistuivat, Pekka
kantoi ne puiden luo, jossa ne liitettiin toisiinsa, ja sillä välin hän
väänsi maasta irti kiviä, jotka hän myös kantoi sinne. Kun kaikki
pölkyt olivat valmiit ja kuljetettu paikoilleen, ne liitettiin
toisiinsa ja kiristettiin yhteen nauloilla ja pienoilla, ja sitten
nostettiin niiden päälle kiviä. Itse loukku kannatti kantta parin
kyynärän korkeudella maasta, ja sinne vietiin tuota pikaa tehdyillä
paareilla molempien hirvien sisälmykset, jotka vitsaksilla sidottiin
pyydykseen kiinni. Kaikki jäljet hävitettiin, jottei mistään näkyisi,
että paikalla oli ollut ihmisiä työssä, ja viimeksi peitettiin loukun
kansi ja kivet havuilla.

Karhunpyydys oli valmis ja kaikki oli selvää, kun Taneli oli vielä
ripustanut hirvenlihakimpaleen läheiseen puuhun. Sen hän pojille
ilmoitti tekevänsä sitä varten, että karhut pitkän matkan päästä
tuntisivat hajun ja se houkuttelisi ne loukun luo. "Saattepa nähdä,
että ne ovat meillä muutaman päivän kuluttua." Sitten he ottivat
kantamuksen hirvenlihaa ja palasivat kotiin. Ainoastaan tyttö oli
kotona. Hän oli iloissaan miesten kotiintulosta, koska oli edellisenä
päivänä nähnyt karhun, joka oli istuskellut halmeessa päivää
paistattamassa. -- "Se tietää, että meillä on lehmä", virkkoi Taneli,
"ja nyt on se aika, jolloin karhu syö paljon. Pojat, meidän täytyy
nostaa enemmän kiviä navetan katolle, sillä on mahdollista, että se
kokee päästä sitä kautta lehmän viemään; uusia seiniä se ei kykene
repimään."

Päätettiin, että Pekan piti jäädä kotiin siksi aikaa, kun toiset
kantaisivat jäljellä olevat hirven lihat kotiin. Jos karhu tulisi,
Pekan piti koettaa saada se ammutuksi. Pekka oli kyllä tähän tuumaan
ihastunut, mutta eipä karhua kuulunutkaan sinä päivänä. Sen sijaan
Liisu-eukko ja pikku poika palasivat kotiin. He olivat saaneet suoloja
sekä rukiita ja lyijyä. Mutta Sundsjön ylpeä isäntä oli lähettänyt
Tanelille sellaiset terveiset, että jos Taneli uskaltaa metsästää
Rämmen-järvien länsipuolella, hän saa odottaa Pitkän Riston ja tämän
poikien siellä käyntiä, mikä merkitsee kuolemaa ja hävitystä.[4]

Kun Liisu Tanelin kotiin tultua toimitti hänelle nämä terveiset, sanoi
Taneli olevansa varma siitä, että Sundsjön suomalainen kyllä täyttäisi
uhkauksensa. Pojille hän sanoi, että he metsästäessään kulkisivat
niinkuin tähänkin asti itäisissä metsissä. Sillä puolen he kyllä
mahdollisesti tapaisivat taalalaisia, jotka voisivat olla tukalia
naapureita, mutta Sundsjön suomalainen olisi vielä tukalampi.
Taalalaiset tyytyisivät siihen, että ottaisivat suomalaiselta hänen
saaliinsa, mikäli siihen kykenisivät, mutta Sundsjön suomalainen
riistäisi hengen.

Liisu oli varsin iloissaan miesten metsästyssaaliista, kehui poikia ja
lupasi parsia ja korjata heidän vaatteitaan. Mutta nyt piti kaikkien
olla avullisia lihan talteen laittamisessa, sen vuoksi se nyt
hätimmiten suolattiin ja savustettiin sitten tuvassa.

Viikkoa myöhemmin metsämiehemme lähtivät uudelle retkelle. Ensin heidän
piti käydä katsomassa karhunloukkua ja sitten tehdä majavanpyydyksiä.
Liisu pyysi, etteivät he viipyisi varsin kauan, mutta siihen ei Taneli
vastannut mitään. Miehet lähtivät nyt karhunloukulle päin. Sen
läheisyydessä he näkivät hirvien jälkiä, ja sillä välin kuin Taneli ja
Antti tarkastelivat niitä, kulki Pekka eteenpäin. Tultuaan pyydyksen
lähelle hän kuuli siellä jotakin liikkuvan. Pian hän huomasi, että
loukku oli lauennut ja karhunpenikka jäänyt kiinni toisesta
takakäpälästään, jota se kiskoi ja reuhtoi irti. Heti Pekka ampui, ja
pentu kuoli; mutta samassa hän kuuli kovan karjahduksen ja tuossa
tuokiossa syöksyi naaraskarhu pitkin loikkauksin suoraan hänen
päällensä ja paiskasi hänet kumoon. Hän tunsi, miten karhun hampaat
painuivat hänen vasempaan käsivarteensa ja sen jälkeen reiteen. Samalla
hän kuuli kaksi pyssynpamausta ja Rakin haukkuvan ja tunsi heti samassa
hirveän painon päällään. Sitten hän ei tiennyt mitään, kunnes huomasi
makaavansa varvuilla katetuilla paareilla ja Antti kyynelet silmissä
seisoi kumartuneena hänen puoleensa. "Pysy hiljaa, Pekka", virkkoi hän,
"karhu puri sinua, ja sinusta on vuotanut paljon verta. Pysyttele nyt
vain hiljaa, sanon minä! Kaikki karhut on tapettu, Jumalan kiitos! Ei
meitä uhkaa mikään vaara. Makaa nyt vain alallasi, sanon vieläkin", ja
märillä sammalilla hän pyyhki Pekan kasvoja ja päätä, josta vuoti vähän
verta. "Kuinka laitasi nyt on?" -- "En tiedä, tuntuu niin
kummalliselta; käteeni koskee kipeästi." -- "Älä siitä huoli, kyllä se
pian paranee. Kyllä me vielä vastakin käymme karhujen kimppuun. Hoi,
Taneli! Pekka on herännyt; tulkaa tänne."

Taneli tuli heti heidän luokseen. "Kuinka sinun laitasi nyt on, Pekka?
Onko sinun vilu?" -- "On! Antakaa juotavaa." -- "Antti, siirrä hänet
lähemmäksi tulta." Niin he ottivat paarit ja kantoivat ne leimuavan
nuotion ääreen, ja hiljaa, varovaisesti siirrettiin Pekka havusista
tehdylle vuoteelle, joka oli peitetty karhunnahalla. "Pysy nyt hiljaa!"
virkkoi Taneli, ja Antti ojensi Pekalle tuohilipin, joka oli vettä
täynnä. Pian Pekka taas nukkui, toverien ja Rakin häntä uskollisesti
vartioidessa.

Kun Taneli ja Antti myöhemmin illalla lihapata välillään istuivat
syöden kumpikin karhunlihan kappaletta, virkkoi Taneli: "Olipa paha,
kun Pekka erkani meidän seurastamme. Jos olisimme olleet kaikki
yhdessä, ei olisi varmaankaan mitään onnettomuutta tapahtunut. Mutta
naaraskarhu oli kiukkuinen; se oli varmaankin kuullut penikkansa
kiljuvan ja riensi sitä auttamaan heti kun Pekka ampui, ja silloin se
näki hänet. Olipa onni, että saimme sen tapetuksi, muuten olisi Pekan
käynyt pahasti; mutta kyllä hän nyt sentään pian paranee. Minä menen
nyt tänä yönä kotiin, huomenna varhain olen täällä taas ja tuon Liisun
mukanani; hän osaa hyvin hoitaa haavoja. Hoida hyvin Pekkaa; hyvästi
nyt!"

Sinä yönä ei Antti saanut ollenkaan rauhaa. Välistä Pekka valitteli,
mutta ei herännyt unestaan; kerran vain hän pyysi vettä ja nukkui sen
jälkeen.

Auringonsäteet tunkeutuivat satavuotisten kuusten oksien välitse,
joiden suojaan metsämiehet olivat virittäneet nuotionsa; ilma lämpeni
ja hyttyset tanssivat nukkuvan Pekan ympärillä. Antti oli
rauhallisempi, sillä hänen ystävänsä ei enää vaikeroinut, vaan nukkui
hiljaa. Itse hän oli uuvuksissa ja vaipumaisillaan unen valtaan, mutta
silloin kuului viidakosta rapinaa, puiden oksia taivutettiin syrjään,
ja siinä nyt seisoivat Taneli ja Liisu. Virtanaan valui hiki
kumpaisenkin kasvoilta. Liisun silmät etsivät Pekkaa, mutta hänen
kasvonsa kirkastuivat heti. "Älä ole levoton, Antti, ei tässä ole
hätääkään", virkkoi Liisu iloisesti. "Tässä on kivunvoidetta! Maitoa
tässä", sanoi hän ja näytti tuohista astiaa; "rohtoa tässä", ja otti
esille kuusen pihkasta ja hirvenrasvasta tehtyä taikinan tapaista
sekoitusta. Sillä laastarilla kyllä kävi paikkaaminen suomalaisen ihoa,
nauroi Liisu. "Pois kaikki levottomuus! Antaa pojan nukkua rauhassa, ja
nyt pata tulelle, sillä olemme tänne juosseet kilpaa syömättä
einettäkään."

Olipa Jumalan viljaa eiliseltä tarpeeksi asti padassa ja raikasta vettä
läheisessä purossa. Sellaiset päivät ovat suomalaiselle makeanleivän
päiviä. Ja mieliala olikin mitä hilpein, kun miehet Liisun avulla
virittivät karhunloukun uudelleen. He pakinoivat hilpeästi toivoen,
että jokin karhu entisten lisäksi joutuisi pyydykseen ennenkuin
rupeaisi talvilevolle.

Kun he palasivat tulen ääreen, oli Pekka valveilla ja sanoi kykenevänsä
kävelemään torppaan. Hän antoi kernaasti Liisun katsoa haavoja.

Kukaan ei vastustanut, mutta kun Liisu oli pessyt haavat ja pannut
niiden päälle laastariansa, Pekka nukkui jälleen, ja hänet siirrettiin
aivan hiljaa paareille. "Hänestä on vuotanut enemmän verta kuin
luulinkaan", sanoi Liisu; "kantakaa häntä varovaisesti ja joutukaa,
että pääsemme kotiin." Itse Liisu otti kantaakseen miesten pyssyt ja
karhujen nahat lisäksi. Kotimatkankin Pekka oli nukuksissa ja valitteli
vain hiukan, vaikka kyllä näkyi, että hän kärsi tuskia. Kotiin tultua
järjestettiin sairaan olo niin mukavaksi kuin voitiin ja hänet
jätettiin Liisun hoitoon, minkä jälkeen miehet ryhtyivät taas työhön
metsässä. Kun karhujen lihat oli tuotu kotiin, he varustautuivat taas
lähtemään metsään. Nyt oli matka majavia pyytämään. Taneli tunsi niiden
oleskelu- ja pesimäpaikat. Metsämiehet asettuivat läheisyyteen ja
alkoivat pitkin virran rantoja etsiä, missä majavat olivat sinä vuonna
kaataneet puita. Viimein he löysivät sen paikan hyvän matkan päässä
ylempää virran varrelta.

Puiden kaatamispaikka oli melkoisen leveässä laakson notkossa, joka
vietti virtaan päin ja jonka halki juoksi vähäinen puro. Maa kasvoi
täällä lehtimetsää, etupäässä haapoja ja pihlajia, mutta se oli täynnä
murrokkoa, louhikkoa, pensaita ja majavien jo aikoja sitten kaatamien
puiden latvuksia. Noiden eläinten tavat tarkoin tunteva Taneli keksi
helposti polut, joita myöten majavat olivat kuljettaneet
rakennusaineensa ja joiden varsilta ne olivat kaataneet puita
syödäkseen niiden kuoren. Vaivalloista ja aikaa kysyvää oli
tunkeutuminen ryteikön läpi ja sellaisten paikkojen etsiminen, joihin
parhaiten sopi asettaa pyydykset.

Työnsä valmiiksi saatuaan Taneli virkkoi: "Ei ole niin paljon majavia
kuin kaksi vuotta sitten täällä käydessäni. Ovat joko muuttaneet
muuanne sen jälkeen tai täällä on käynyt muita metsästäjiä. Koetetaan
vartioida niitä öisin. Parin päivän perästä on täysikuu, silloin näemme
hyvin ampua."

Lakkaamatta tehtiin nyt työtä, että saataisiin pyydykset kuntoon, ja
metsämiehet panivat kaiken älynsä liikkeelle, sillä majava on viisas,
epäluuloinen ja hyvin varovainen eläin, jolla on tarkat aistit.

Kun pyydykset olivat kunnossa, piti odottaa oikeata aikaa. Pari yötä
kului metsämiesten saamatta näkyviinsä ainoaakaan majavaa. He päättivät
silloin valvoa ja ampua, vaikka Taneli piti sitä tapaa hätäkeinona,
sillä sellainen pyydystäminen säikytti ja teki muut otukset
levottomiksi.

Tuuhea pajupensas valittiin soveliaaksi piilopaikaksi Antille. Pensas
oli virran reunalla, paikassa, missä vesi laski tyyneen lampeen, jonka
reunaan majavat olivat tehneet pesänsä. Siellä hänen piti vahtia,
nousisiko sieltä majavia matalaan vesiputoukseen. Tuosta koskesta hänen
tuli ampua kuoliaaksi ja mahdollisimman äänettömästi korjata talteen
otus ja sitten palata takaisin tulille. Taneli vahti suvannon
alapuolella virrassa liikkuvia majavia.

Auringonlaskun aikaan metsästäjät asettuivat paikoilleen.
Yöpymispaikalla oli Rakki vahtina. Tulta oli vähennetty niin ettei
lainkaan savua noussut puunlatvojen yli; salometsässä oli hiljaista,
eikä mikään ilmaissut ihmisen läsnäoloa. Aurinko painui mailleen
lännessä, ja pohjolan hämärä levitti salaperäiset varjonsa tyynen
majavalammikon ylle, jossa ei mikään muu ääni kuin veden solina kivien
välissä matalassa putouksessa rikkonut syysillan hiljaisuutta eikä
näkynyt mitään muuta liikettä kuin pieniä vesikuplia, joita virta
hiljaa kuljetti lampeen päin. Kuu nousi ja valaisi kalpealla valollaan
pikku laineita, jotka putouksesta levisivät kimallellen kuoleutuen ja
kadoten peilikirkkaaseen lampareeseen.

Kaikkea tätä Antti katseli kyyröttäessään kärsivällisenä kuin
perisuomalainen ainakin hiljaa kosteassa pajupensaassa inisevien
hyttysten keskellä tähystellen tyyntä vedenpintaa. Mikä häntä veti
tällaiseen vaivalloiseen elämään? Metsästyksen tuottama huvike?
Tuskinpa. Kunniako? Eipä niinkään. Taistelu toimeentulosta? Niin kyllä.
Suomalaisen lapsen taistelu toimeentulosta alkaa samalla kuin hänen
elämänsäkin. Kun hän on varttunut nuorukaiseksi, taistelu on jo
kehittynyt melkoisesti. Kas nyt kiiluvat hänen pienet tummat silmänsä;
tuolla näkyy pieni viri, nyt jo useampia, ja vedestä sukeltaa esiin
musta pää. Kaikki on hiljaa aivan kuin itse yön hiljaisuus.

Tuo on tiedustelija, joka tutkii, onko vaara uhkaamassa. Ei, ei näy
mitään vaaraa. Eläin liikkuu, sen ilmaisevat kimaltelevat,
renkaanmuotoisina leviävät laineet. Kas tuossa näkyy useampia päitä ja
useampia viriä, ne liikkuvat ja lähestyvät toisiaan. Päät katoavat
veden alle, toisia sukeltaa esiin. Pienet ruumiit hypähtävät ylös,
etukäpälät ojentuvat ikään kuin syleilyyn. Siinä on elämää, siinä on
leikkiä, eläimiksi noiduttujen orjien aamu.

Leikkiä ei kestä kauan: ruokahuolet hajoittavat lauman eri haaroille;
kukin perhe eroaa omalle suunnalleen. Kunkin täytyy lähteä puolestaan
etsimään toimeentuloaan, mikä menee pohjoiseen päin, mikä etelään;
mutta ensiksi näyttäytynyt väkevä yksilö lähtee uhmaamaan kosken pauhua
ja laineiden kuohuja. Siellä se tahtoo taistella, siellä se saa
vaivojensa palkan; mutta ei ole päässyt kunnolla pyörteisiin, ennen
kuin sen kohtaa tulinen säde, joka tuottaa kuoleman.

Se tuli vihreästä pajupensaasta. Kuolema oli helppo: Antin luoti oli
hyvin sattunut. Tiedustelijamajavan ruumis kieri kiveltä kivelle,
kunnes suomalainen äänetönnä haki sen rantatyvenestä.

Antti oli tehnyt työnsä ja nukkui saaliinsa vieressä, kun hänet
aamunkoitteessa herätti Taneli, jolla myöskin oli ollut hyvä onni.
"Nouse, nyt lähdemme pyydyksiä katsomaan ja panemme majavien ruumiit
syötiksi karhuille, ja sitten menemme kotiin."

Metsämiehet veivät saaliina kotiin kolme majavan- ja yhden näädän
nahan. Viimeksimainitun he olivat saaneet koiran avulla. Nahat olivat
kallisarvoisia, mutta kenties kalliimpia vielä "lääkepussit" eli
majavanhajurauhaset.




6. PEKANHUHDASSA. ILVEKSENAJO.


Liisu-eukko oli varsin iloissaan miesten metsänkäynnin menestymisestä,
joka oli melkoisesti lisännyt perheen varoja. Pekka kykeni jo istumaan
pitkät ajat ylhäällä ja opetti lapsia lukemaan kirjaimia ja sanoja,
joita hän oli kirjoittanut tuohipalasiin, sillä minkäänlaista kirjaa ei
mökissä ollut. Kaikki ihmettelivät Pekan lukutaitoa, sillä hän yksin
osasi lukea. Liisu jauhoi käsikivellä päiväkaudet. Taneli ja Antti
valmistelivat linnunpyydyksiä, sillä nyt oli syyspäiväntasauksen aika,
lintujen pyyntiaika lähellä ja ilmat sateiset, niin että oleskeltiin
sisällä. Orsilta riippui suuri joukko hirvenlihoja ja karhunlapoja,
joita siellä savustettiin. Pekanhuhdan torpassa näytti vallitsevan
varallisuus.

Mutta se herätti myös huolta ja levottomuutta; varallisuutta ei saanut
näyttää kenellekään, se herättäisi kateutta. Varat täytyi kätkeä
vieraiden silmiltä. Taneli sanoikin tarttuen kirveeseensä: "Tulepas
Antti mukaan!" He kyhäsivät tiheän petäjän oksan varaan pienen
huoneentapaisen, joka peitettiin tarkoin, ja sinne kannettiin
savustetut lihat, siellä ne olivat hyvässä kätkössä kateellisten
silmiltä sekä turvassa tuhoeläimiltä ja tulen vaaralta.

Suomalaiset puuhasivat nyt muutaman päivän viritellen pyydyksiä
metsälinnuille; kun se oli tehty, he rupesivat raivaamaan peltoa ja
siinä työssä Liisu-eukko oli innokkaasti ja voimakkaasti mukana.
Neliösyli maata toisensa jälkeen raivattiin ja kivet kasattiin
raunioihin. Pekanhuhtalaisia suosi onni, lintukimppu toisensa jälkeen
saatiin satimista, ja Liisu sanoi jo: "Nyt teidän täytyy lähteä
kyläkuntaan myymään saaliinne, ennenkuin linnut pahenevat, ja niitä
onkin täysi kantamus teille kummallekin."

Taneli ja Antti päättivät lähteä Malmivuorelle. Selässä taakat, joissa
oli isojen eläinten taljoja, turkiseläinten nahkoja ja lintuja, he
lähtivät taivaltamaan etelään päin kotiin jäävien toivottaessa onnea
matkalle. "Pitäkää nyt huoli, että saatte hyvää kangasta paidoiksi ja
muiksi vaatteiksi pojille", varoitti Liisu-eukko, "ja tulkaa pian
takaisin!" Antin kanssa Pekka jutteli vähän kahden kesken, ennen kuin
he erosivat; se keskustelu koski sukulaisten tiedustelemista.

Antti lupasi olla säästämättä jalkavaivojaan ja tiedustella joka
talosta, jonka lähitse he joutuivat kulkemaan. Mutta eipä niitä taloja
monta ollut, sillä Taneli pysytteli aina vain metsäteillä selittäen
Antille, että niin oli paras tehdä. Malmivuoren tienoilla he kyllä
tapasivat väkeä niin paljon kuin halusivat. Jos Yrjänä joukkoineen
olisi tullut, niin kyllä hän siellä olisi näyttäytynyt.

Miesten ollessa poissa aika kului syrjäisessä suomalaismökissä
hiljaista menoaan. Liisu ja lapset kävivät kokemassa pyydyksiä ja
toivat kotiin lintuja aika joukot. Sillä välin he työskentelivät
uudispellolla. Pekka käveli jo kepin varassa ja hänen parantumisensa
edistyi edistymistään. Hänen teki kovin mieli lähteä käymään
karhunpyydyksellä, mutta Liisu vastusti sitä, ja päivä meni toisensa
jälkeen, kunnes sitten päivänä muutamana ilmestyi halmeen reunassa
näkyviin kaksi miestä kummallakin raskas taakka selässä.

Lapset päästivät ison äänen tuntiessaan Tanelin ja Antin. Matka oli
onnistunut hyvin ja toivottuja tavaroita oli saatu hankituksi.
Matkamiehet olivat terveinä ja reippaina ja heillä oli paljon
kerrottavaa. Yrjänästä heillä ei ollut mitään tietoa; mutta he
olivat kuulleet, että talven kuluessa oli työansiota saatavana
vuorikaivannoissa ja Herrhultissa. Siellä kuului herttua rakennuttavan
suuria rautatehtaita, joihin suomalaiset olisivat tervetulleita. Oli
julkaistu asetus, että suomalaisten piti vähintään kerran kuukaudessa
käydä kirkolla; mutta Taneli arveli, että se asetus ei varmaankaan
koskenut Pekanhuhdan asukkaita, jotka asuivat niin kaukana, minkä
vuoksi hän ei virkkanut mitään koko asetuksesta.

Muutaman päivän kuluttua käytiin katsomassa karhunloukkua. Se oli
koskematta paikallaan: ei ollut ainoaakaan mesikämmentä siellä
liikkunut. Sen vuoksi se laukaistiin, sillä Taneli arveli, että
vuodenaika oli nyt liian myöhäinen pitää sitä vireillä.

Poikien metsästys -- Pekkakin kykeni jo mukaan -- rajoittui mökin
lähimpään ympäristöön, ja enimmäkseen nyt pyydettiin vain lintuja.
Taneli raatoi viljelyksillään ja Liisu ompeli vaatteita pojille.

Sitten satoi ensimmäisen lumen. Pakkanen oli sitä ennen jäätänyt vedet
ja kovettanut vetelät suot ja nevat, niin että ne kestivät kulkea. "No
nyt, pojat, meidän pitää lähteä metsälle", virkkoi Taneli nähdessään,
että maa oli ylejään lumen peitossa. "Tänään varustetaan kaikki
valmiiksi ja huomenna lähdetään liikkeelle." Suomalaisen pirtissä
syntyi vilkas hyörinä ja puuha: pyssyt puhdistettiin, luoteja
valettiin, karhukeihäs ja kirves teroitettiin. Liisu-eukko paisteli
päiväkauden rieskoja, ja kontteihin sullottiin lihaa, suoloja ja
jauhopusseja. Kaikki oli illalla valmista. Rakki sai paksun nahkaisen
kaulahihnan, johon oli lyöty nauloja ja rautapiikkejä turvaksi susilta,
jos nämä sitä ahdistaisivat.

Näin varustautuneina metsämiehet lähtivät seuraavana päivänä metsälle.
Nyt suunnattiin kulku suuriin metsämaihin pohjoiseen päin. Sinä päivänä
metsämiehet eivät vielä löytäneet suurten otusten jälkiä, mutta illan
suussa juuri kun he olivat rupeamassa yötiloille, yhdytettiin kolmen
ilveksen, emän ja kahden pennun, jäljet. Sillä hetkellä ei käynyt enää
ryhtyminen ajopuuhiin, vaan tehtiin nuotio tavalliseen tapaan. Monta
tuntia ennen päivännousua Taneli herätti pojat, hän oli jo kiskonut
koko joukon päreitä tervaksista tulisoihtuja tehdäkseen. "Pojat,
lähdetään nyt liikkeelle, sillä meidän pitää ennen päivän tuloa kulkea
se matka, minkä ilvekset ovat juosseet yöllä, jotta voimme ne tavoittaa
päivällä." Pian pojat haukkasivat aamiaista, minkä jälkeen heti
lähdettiin seuraamaan ilveksen jälkiä. Kuljettiin poikki rämeiden ja
kankaiden, yli kivien ja kantojen, halki vuorien ja laaksojen, kunnes
tuli selvä päivä. Silloin otusten jäljet näkyivät menevän pienen lammen
poikki, jonka toisella rannalla kohosi jyrkkä, lehtorinteinen vuori.
"Kyllä ne ovat tuolla", arveli Taneli; "tuolla lehtimetsässä on kyllä
jäniksiä; arvatenkin ne ovat saaneet pitkäkorvan saaliikseen ja
asettuneet sitten levolle. Tehkää, pojat, pieni tuli ja paistakaa vähän
karhunlihaa; minä menen tuonne lammen pohjoispäähän katsomaan,
olisivatko ne mahdollisesti siirtyneet läntiseltä mäeltä idän
puoleiselle."

Pian leimusi iloinen valkea, ja teroitettujen vartaiden kärjissä pojat
paistoivat aimo kappaleet rasvaista karhunlihaa. Liisu-eukon leipomat
rieskatkin lämmitettiin, ja samassa he näkivät Tanelin tulevan
takaisin.

"Siellä ovat", sanoi hän, "idänpuoleisella mäenrinteellä; jäljet ovat
viimeyölliset, ja pensaikossa lammen rannalla ovat saaneet jäniksen,
jonka ovat kaivaneet lumihankeen. Ne siis ovat kylläisiä eivätkä
kaukana täältä. Joudutaan nyt; päivä on jo pitkälle kulunut."
Metsästäjät menivät joutuisasti lammen yli ja löysivät jäniksen, jonka
ilves oli kaivanut lumen alle rannalle. Sitä oli vain vähän purtu, niin
että he korjasivat sen saaliikseen.

Kuljettuaan vähän matkaa he huomasivat että ilvekset olivat levänneet
korkealla kivellä, josta olivat hitaasti kiivenneet vuoren rinnettä
ylös. Kiven luona Taneli nyökkäsi pojille kehoittavasti päätään ja
kuiskasi: "Pian me ne saavutamme. Pekka, mene sinä edeltä, koira
mukana, ja laske Rakki irti heti kun se käy levottomaksi."

Rakki rupesi heti nuuskimaan jälkiä ja kiskomaan lujasti
talutushihnasta. Metsämiehet kävelivät yhä reippaammin. Pian koira kävi
levottomaksi ja rupesi vinkumaan. "Laske se irti!" kehoitti Taneli
aivan ääneen, "nyt otukset ovat juoksussa". Koira tavoitti pian
ilvekset ja alkoi haukkua äkäisesti. Ilvekset pakenivat suoraan
metsästäjistä poispäin, ja nämä juoksivat jäljessä seuraten koiran
haukkua.

Äkkiä haukunta taukosi; mutta pian Rakki taas kuului ääntelevän,
karkealla äänellä hitaasti, melkein juhlallisesti.

"Joutukaa nyt, pojat", kehoitti Taneli; "nyt otukset ovat nousseet
puuhun; pitäkää vaari, ettette niitä säikytä!"

Pian metsämiehet olivat saavuttaneet koiran. He olivat tulleet
korkealle harjulle, jossa kasvoi vanhoja honkia. Miesten saapuessa
paikalle Rakki kierteli keskikokoista petäjää, vinkui ja katseli puun
latvaan. Pekka, joka oli muutamia askelia toisten edellä, ymmärsi
koiran tarkoituksen ja tarkkaili puun latvusta.

Samassa hän nosti pyssynsä; ilves loikoi pitkänään hongan oksalla ja
katsoa tuijotti koiraan. Seuraavassa silmänräpäyksessä pyssy pamahti ja
ilves putosi maahan. Se oli jo hengetönnä, kun koira syöksyi sen
kimppuun. Nyt Taneli tuli Pekan luo ja sanoi hänelle vakavasti:
"Muista, että viet koiran pois ja sidot sen kiinni ennen kuin ammut
puusta ilvestä. Jos pedossa on henkeä jäljellä, se repisi koirasi
pahanpäiväiseksi, ja siihen metsänkäyntisi sillä kertaa loppuu. Hiljaa,
pojat! Pidättäkää koiraa! Katsastan, mihin toiset otukset menivät."
Sitten hän kiersi ympäri paikan ja sanoi takaisin tullessaan: "Emä on
mennyt itään päin, mutta toinen pentu on kiivennyt puuhun jossakin
lähistössä; etsimään siis!"

Vain muutaman askelen metsästäjät olivat kulkeneet, kun tarkkasilmäinen
Pekka nosti kätensä ja osoitti myrskyn katkaisemaa puuta. Siellä
ilveksenpoikanen istui. "Älkää vielä ampuko," kuiskasi Taneli, "mutta
olkaa varuillanne, minä koetan viskata sitä keihäällä. Jos se onnistuu,
säästämme yhden panoksen, mutta tähdätkää petoa kaiken varalta; jollei
keihäs satu, niin ampukaa!"

Samalla hän hiipi lähemmäksi puuta, johon otus oli kavunnut, ja kun se
osoitti rauhattomuutta, hän lennätti keihään oitis.

Heitto onnistui: keihäs lävisti ilveksen. Sitkeähenkisenä kuin ilvekset
ainakin se koki pysytellä kiinni puussa, mutta putosi pian maahan,
josta metsämiehet sen ilomielin korjasivat. "Ja nyt, pojat, eteenpäin,
emää ajamaan! Seuratkaa koiraa; minä otan pennun ja tulen jäljessä."

Hei Rakki! Usus! Ot' kiinn'! Ja niin pojat lähtivät riuskasti
eteenpäin. Kohta koira kuului haukkuvan kiukkuisesti ja tasaisesti.
Vähän ajan perästä ilves juoksi rinnettä alas lammelle, ja jäällä
syntyi tulinen tappelu ilveksen ja Rakin välillä; mutta poikien
lähestyessä peto lähti pakoon ja kääntyi takaisin vuorelle päin.

Sen tapaista Taneli oli odottanutkin, joten hän olikin jäänyt vuoren
kukkulalle ollakseen siellä ilvestä vastassa.

Tanelin pyssyn heikko pamaus ilmoitti pojille, jotka seurasivat otuksen
kintereillä, että ajo oli päättynyt. Ilo loisti heidän silmistään, kun
he tulivat paikalle, johon Taneli oli asettanut koko ilvespesyeen
vierekkäin.

Ja olipa syytäkin iloita köyhien metsämiesten, sillä ilveksennahat
olivat kallisarvoisia. Päivä oli loppumaisillaan, nyt piti katsoa
sopiva yöpymispaikka. Sellaisten tottuneiden metsämiesten kuin nämä
suomalaiset ei tarvinnut sellaista kauan etsiä, sillä lähimmästä
notkosta he löysivät vettä ja kuivan hongan, eivätkä he sen enempää
kaivanneetkaan. Nuotiovalkean tasaisen lämpimän ääressä, tuoksuvalla
havuvuoteella he saivat suloisen levon päivän vaivoista.

Ennen kuin harmaa talvipäivä oli valjennut, metsästäjät olivat jo
nylkeneet ilveksen ja keittäneet suurimman osan niiden lihoista, sillä
metsäsuomalaiset eivät suinkaan inhonneet ilveksen lihaa. Että ilves on
hyvin samanlainen kuin tavallinen kotikissa ja elää yksinomaan
eläinkunnasta pyydystetystä saaliista, sitä ei suomalainen ajattele.




7. NÄÄDÄNPYYNTI.


Päivän valjettua metsästäjät yhä edelleen etsivät metsänriistaa, ja kun
he löysivät näädän jälkiä, niin he päättivät ajaa niitä takaa. Parin
tunnin kuluttua he huomasivat jäljistä, etteivät otukset voineet olla
kaukana, minkä vuoksi koira laskettiin jälkiä juoksemaan; mutta se
palasi hetken kuluttua takaisin löytämättä näätiä.

Metsästäjien täytyi itsensä koettaa löytää otukset, ja he huomasivat
vähän ajan päästä, että näädät olivat kiivenneet kuivaan honkaan, jonka
latvassa näkyi olevan siksi iso reikä, että näätä mahtui siitä
pujahtamaan. "Pidäpäs Pekka varasi", sanoi Taneli, "ja tähtää tuohon
reikään; jos näätä pistää ulos päänsä, niin ammu nopeasti." Samalla hän
otti kirveen ja kolahdutti kovasti puuhun muutaman kerran, ja näätä
pilkistikin kolosta, mutta veti päänsä yhtä sukkelaan takaisin.

Se oli Pekalle liian sukkela temppu: hän ei ehtinyt ampua, vaan seisoi
nolona. "Nyt sinä Pekka olit liian hidas", virkkoi Taneli, ja Anttikin
nauroi makeasti. "Koetetaanpas vielä kerran." Pekka oli vähän
nyreissään ja käski Antin ampua vuorostaan. No mikäs siinä.
"Kolahduttakaa nyt puun kylkeen, Taneli!" pyysi Antti ja ensi iskulla
oli näädän pää taas näkyvissä, mutta vetäyisi nytkin yhtä nopeasti
takaisin, eikä Anttikaan ehtinyt ampua, vaan seisoi siinä naama yhtä
nolona kuin Pekalla äsken. Nytkös naurettiin hetkinen, ja Taneli
arveli, että olisi paras molempien tähdätä yht'aikaa koloon ja
laukaista pyssynsä heti kun näätä tulisi näkyviin.

No nyt pojat kyllä pitäisivät varansa. Taneli lyödä kolisutti puun
kylkeä, mutta eipä tullutkaan näätää näkyviin. Elukat aavistivat vaaran
ja pysyivät onton puun sisällä: hongan ontelossa ne luulivat olevansa
turvassa.

Taneli, joka tunsi näätien tavat, alkoi hakata honkaa poikki ja käski
poikia pitämään tarkasti varansa, jos näätä tulisi näkyviin. Muutaman
kerran lyötyään hän huomasi, että honka oli juuresta asti laho, jolloin
hän taukosi hakkaamasta ja sen sijaan otti esille tuluksistaan
tulusraudan, piin ja taulaa. Kun tulusrauta sattui piihin, lenteli
säkeniä ylt'ympäri, ja pian osoitti heikko savun käry taulan syttyneen
tuleen. Nyt kasattiin koloon lahon hongan sisuksesta jauhon hienoista
lahoa puuta ja sytytetty taula pantiin siihen, jolloin tuo lahopuun
jauho syttyi ja paksu savu solui hongan sisään. Tanelikin tartti
pyssyynsä, ja kaikki kolme metsämiestä tähystivät koloa, missä näädän
pää oli näkynyt. Pian nousi siitäkin savutupru, ja kohta sen jälkeen
tuli näätä esille, jolloin laukaus pamahti ja näätä putosi takaisin.
"Joutuin nyt pojat, kirveet käteen! Honka täytyy saada kaadetuksi,
ennen kuin tuli on ehtinyt kohota ylös asti ja kärventää näädän nahan
pilalle." Pojat hakkasivat innokkaasti molemmin puolin puuta. Pian sen
runko alkoi vavahdella; vielä muutamia iskuja, niin se kaatui maahan
ryskyen ja paukkuen kuin satavuotisen jättiläisen sopii. "Syytäkää
lunta hongan sisään ja koettakaa sammuttaa tuli", huusi Taneli juosten
hongan runkoa pitkin ja tukkien entisen palokärjenreiän, josta näätä
oli kurkistanut. "Kas niin", sanoi hän pojille, "tulkaa nyt tänne
lakkia pitelemään! Nyt me ne saamme!" Kun Antti oli ottanut vahtiakseen
reikää, Taneli ryömi maassa pitkänään lojuvan hongan runkoa myöten
painaen korvansa puuhun kiinni ja kuunnellen. Pari kertaa muutettuaan
paikkaa hän pysähtyi kuuntelemaan tarkemmin ja virkkoi sitten: "Tässä
kuuluu vielä rapisevan; näätä on vielä hengissä, mutta pian se
tukehtuu; hiljaa! No nyt siitä on tainnut henki lähteä; tuokaa tänne
kirveet! Hakkaa sinä Pekka tuosta, minä hakkaan tästä!" Sitten metsä
kajahteli reippaista kirveeniskuista, kunnes kumpikin hakkaaja oli
saanut ison pykälän hongan kylkeen, "Kas niin, nyt puu halkaistaan!"
Kirveet iskettiin puuhun kummallekin puolen pykälien väliin ja sitten
väännettiin. Räiskis! Puusta lohkesi suuri sälö ja hongan kylkeen
avautui ammottava reikä. Siinä olivat molemmat näädät vieretysten
savuun tukehtuneina. "Hei!" huudahti Taneli, "tänään pojat olemme
ansainneet melkoisen hyvän päiväpalkan. Käytetään nyt tulta nuotiona ja
syödään päivällinen."

Levätessään matkamiehet päättivät, etteivät onnistuneesta pyynnistä
innostuneina muutamaan päivään välitä muista otuksista kuin näädistä.
Niiden turkista sai hyvät rahat, pyynti ei ollut sanottavan raskasta ja
nahat olivat helpot kantaa mukana. He päättivät sen vuoksi asettua
joksikin aikaa tälle seudulle, jossa nyt parhaillaan olivat, jättää
ison tavarakonttinsa siihen paikkaan ja lähteä kukin eri haaralle
jälkiä etsimään, sillä tähän vuodenaikaan, niin Taneli selitti, eivät
näädät kulkeneet laajalti, vaan oleskelivat viikkokaudet samoilla
seuduin, missä ne oli nähty talven alusta.

Hilpeällä mielellä ja iloisin toivein metsämiehet erosivat taas
yhtyäksensä yhteen pimeän tullessa. Kun Rakki sai vallan seurata, ketä
tahtoi, se lyöttäytyi aina Pekan mukaan, ja kun Pokka saapui
yönuotiolle vähän myöhemmin kuin toiset, hänellä oli näätä, jonka hän
oli kaivannut esiin kolostaan kannon juurelta ja koira purrut hengiltä.
Toisetkin olivat löytäneet näädänjälkiä, Taneli yhdyttänyt hirviparven
jäljet. Miehet olivat kuitenkin päättäneet pyydystää ainoastaan näätiä.

Noin viikon päivät poissa oltuaan reippaat metsänkävijät palasivat
torppaan, tosin vähän väsyneinä, mutta iloisina saaliistaan, sillä
heillä oli Liisulle näytettävänä kolme ilveksen ja yhdeksän näädän
nahkaa ja sitä paitsi neljä jänistä, jotka he matkalla olivat saaneet
ansoista. Pimeässä ja savuisessa suomalaismökissä vallitsi yleinen
tyytyväisyys.




8. MALMIVUORELLA.


Kylliksi levättyään metsämiehet alkoivat varustautua talven varalle.
Pojat tarvitsivat suksia, ja Tanelin piti saada uusi kelkka. Siihen oli
tarvepuut tuotava metsästä. Sitä paitsi tarvittiin polttopuita, ja
Taneli tahtoi kotiin runsaasti halkoja.

Melkein joka päivä näkyi susien jälkiä, ja kuta ankarammaksi pakkanen
kiristyi, sitä useammin kuului niiden ulvontaa huhdan läheisyydessä.
"Ne ovat nyt kulussa vuorilta tasankomaalle", sanoi Taneli. "Tähän
vuodenaikaan niillä on niukalti ruokaa; kun on näin vähän lunta, ne
eivät saavuta hirviä; linnut istuvat ylhäällä puissa, ja jänikset
pitävät kyllä varansa. Tällä paikkakunnalla niitä ei vielä ole paljon,
mutta jonkin ajan kuluttua tulee suurempia parvia; silloin vahdimme
niitä; luulisin, että Rakki auttaa meitä houkuttelemaan pedot tänne."

Tämä innosti poikia suuresti. He tekivät seipäistä lujan häkin
korkeiden pylväiden nenään. Sinne koira pantiin iltaisin haukunnallaan
vastaamaan susien ulvontaan. Pojat toivoivat, että pedot tulisivat
tavoittamaan koiraa, jolloin pyssymies istuisi luukulla vahtimassa.
"Juuri niin on tehtävä", myönsi Taneli, "ja saattepa nähdä, ettemme
valvo suotta; täytyy kuitenkin odottaa kuutamoa".

Kun kuutamoaika tuli, pantiin koira häkkiin ja pojat ärsyttivät sitä
haukkumaan. Niin tehtiin monena iltana peräkkäin, mutta ei saatu
näkyviin ainoatakaan sutta, kunnes eräänä iltana koira heti tuvasta
ulos tultuaan alkoi itsestään haukkua ja murista. Heti samassa
silmänräpäyksessä ilmestyi aholle yht'aikaa näkyviin monta sutta;
selvästikin ne koettivat tavoittaa koiraa kiinni. Hädin tuskin pojat
ennättivät hakea pyssynsä, kun sudet jo olivat pihassa; jos he olisivat
viipyneet silmänräpäyksenkään kauemmin he eivät olisi saaneet
pelastetuksi Rakkia joutumasta nälkäisten petojen raadeltavaksi. Kaksi
sutta vääntelehti tanterella kuoleman tuskissa, kun Taneli kirveellä
iski ne kuoliaaksi.

Se sudenpyynti päättyi siis onnellisesti, mutta pojat päättivät,
etteivät toiste vie koiraa ulos ottamatta pyssyjä mukaansa.

Jouluun mennessä Pekanhuhdan metsästäjät olivat rannaneet monta sutta,
ja heillä oli jo hyvä joukko metsäneläinten nahkoja. Taneli ehdotti
nyt, että lähdettäisiin kylään; hän neuvoi poikia lähtemään mukaan
tiedustelemaan työnansiota Malmivuoren tienoilta, jolloin he saattoivat
toivoa saavansa siellä tietoa omaisistaan, kenties tapaisivatkin heidät
siellä.

Tämä ehdotus oli poikien mieleen; päätettiin siis lähteä niin pian kuin
mahdollista. Poikien kaikki omaisuus pantiin kelkkaan ja sitten
lähdettiin matkaan. Rakki jätettiin Liisun hoiviin. Jolleivät pojat nyt
palaisi, he saisivat toiste noutaa Rakin.

Kun oli tultu lähemmäksi asuttuja seutuja, Taneli neuvoi poikia
piilottamaan metsään pyssyt ja ampumatarpeet. Riittäisi, kun he
työpaikalle veisivät kirveensä; pyssyt herättäisivät toisten miesten
kateutta, ja jos he niitä tarvitsivat, ne eivät olisi kaukana;
sitäpaitsi voisi tulla kysymys siitä, mistä pojat olivat pyssynsä
saaneet. Suomalaisten tapaan he valitsivat piilopaikaksi onton puun
sellaiselta paikalta, että sen saattoi helposti jälleen löytää.

Malmivuorelle tultuaan suomalaiset kuljeksivat muutamia päiviä,
katselemassa paikkoja, ennen kuin rupesivat työtä kyselemään, osittain
myöskin kuulustellakseen Yrjänä Kailasta sekä myydäkseen nahat, sekä
linnut, jotka he olivat ampuneet viime aikoina.

Taneli vei nuorukaiset työnjohtajan luo, esitti heidän asiansa, selitti
poikain syntyperän ja tarkoituksen saada jäädä johonkin työpaikkaan
tälle paikkakunnalle, kunnes heidän omaisensa tulisivat.

Katseltuaan poikia ankara vouti sanoi miettivänsä asiaa ja käski heidän
tulla takaisin seuraavana päivänä.

Kun pojat tulivat seuraavana aamuna, oli paljon kansaa koolla
vuorikaivoksen päällikön pihalla, ja itse hän siellä käveli
miesparvesta toiseen antaen käskyjä ja ohjeita työväelle. Huomattuaan
pojat hän huusi heidät luokseen ja määräsi vanhemman ja rotevamman,
Antin, menemään sepän oppiin sekä käski muudatta vanhempaa työmiestä
ottamaan pojan huostaansa, mutta pitämään samalla huolta, ettei hän
saisi laiskotella. Samoin hän sanoi Pekasta eräälle toiselle miehelle:
"Ota tämä pitkä hojo hoiviisi ja tee hänestä puuseppä. Mars!"

Siinä ei ollut aikaa jäähyväisten sanomiseen Tanelille. Poikien täytyi
seurata uusia isäntiään sen pitemmittä puheitta. Töin tuskin Taneli
ehti heille huudahtaa: "Hyvästi nyt!" kun pojat jo marssivat pois.

Alakuloisina pojat seurasivat uusia isäntiänsä. He olivat toivoneet
pääsevänsä samaan työhön saadakseen olla yhdessä, mutta ei johtunut
mieleenkään siitä valittaa. He lohduttelivat sillä, että jos olo kävisi
kovin vaikeaksi, he lähtisivät taas metsiä samoilemaan.

Pyhäisin heillä oli tilaisuus tavata toisiaan kirkolla, jossa heidän
oli pakko käydä. Sen he tekivätkin mielellään, sillä siellähän olikin
paras paikka, missä he saattoivat tavata omaisensa tai ainakin heistä
kuulla. Pahimmassa tapauksessa he olivat päättäneet lähteä pois koko
Malmivuoren tienoilta sukulaisiaan etsimään.

Sallima oli kuitenkin päättänyt toisin, sillä keväällä he saivat käskyn
saapua muiden samanikäisten mukana papin luo. Kysyttäessä he tekivät
selkoa entisestä elämästään. Lukutaitonsa ansiosta Pekka heti pääsi
papin suosioon. Toisin oli Antin laita: tämä ei edes tiennyt, oliko hän
kastettu, vaikka Pekka kyllä niin luuli; mutta varmuuden vuoksi hänet
kastettiin vielä uudelleen.

Suomalaisten lasten opetus kävi siihen aikaan ja vielä pari sataa
vuotta myöhemminkin siten, että suomea ja ruotsia taitava henkilö
tulkitsi papin kysymykset suomeksi sellaisille lapsille, jotka eivät
ymmärtäneet ruotsia, ja selitti sitten heidän vastauksensa papille,
joka ei ymmärtänyt suomea. Niin tapahtui kristinopin selitys
suomalaisille, ja luultavaa on, että kaikki heidän tietonsa supistui
muutamiin rukouksiin, ja kun heille tehtiin ymmärrystä koettelevia
kysymyksiä, niin tulkin omat ajatukset jäivät vastaukseksi. Sinä vuonna
Pekka oli usein tulkkina, ja niin molemmat pojat laskettiin ripille ja
he saivat siitä todistuksen.

Kun oli kulunut jo puolikolmatta vuotta, eikä mitään ollut kuulunut
Yrjänä Kailasesta eikä hänen seurastaan, päättivät pojat, jotka olivat
kuulleet useita suomalaisperheitä tulleen metsien halki ja vetäytyneen
Klar-joen länsipuolelle poikkeamatta ollenkaan Malmivuoren tienoille,
lähteä noita suomalaisperheitä tavoittamaan ja heiltä kuulustella
omaisiaan. Kenties nämä olisivat juuri niiden joukossa, joista huhu
tiesi kertoa.

Tämän päätöksen tehtyään pojat tunsivat taas heräävän synnynnäisen
halun ja mieltymyksen metsään ja metsässä elämiseen ja he olisivat heti
lähteneet matkaan, jos vain olisivat voineet hankkia välttämättömän
tarpeellista ruutia. Sitä ei ollut aina Malmivuorilla saatavissa; sitä
myivät kiertävät kauppamiehet eivätkä nämäkään kaikille. Sellaisten
kuin Pekan ja Antin oli vaikeata saada sitä rahallakaan. "No, sitten
meidän täytyy aluksi tulla toimeen jousipyssyillä", ehdotti Antti; "tee
sinä, Pekka puutyö, niin minä kyllä pidän huolen teräksisistä, kaarista
ja muista siihen kuuluvista tarpeista". Vaikka siinäkin oli aika
urakka, siitä suoriuduttiin sentään. Teräsjouset saatiin valmiiksi ja
sovitettiin varsiin. Antti oli sitäpaitsi tehnyt nuolenkärkiä ja uudet
kirveet.

Sillä välin lähestyivät syysmarkkinat, ja pojat toivoivat niille
tulevan jonkun kauppiaan, jolla olisi myytävänä ruutia.

Tämä toive kävi toteen. Useillakin kauppiailla oli ruutia, mutta pojat
epäilivät, uskaltaisivatko he ruveta kauppaa hieromaan. He pääsivät
epätietoisuudestaan, kun Taneli ilmestyi markkinoille. Hän oli tullut
hankkimaan vuohia, sillä sudet olivat syöneet entiset. Tanelilla ei
ollut varoja ruudin ostoon, mutta siihen pojat kyllä tiesivät
neuvon. Tarkoitukseen he päättivät käyttää yhden Eerik-herran
spesie-taalereista.

Taneli ällistyi suuresti, kun pojat kertoivat heillä olevan rahoja,
mutta ei estellyt, kun nämä pyysivät häntä hankkimaan heille ruutia.
Syysmarkkinoilla koetettiin vieläkin tiedustella Yrjänä Kailasen
olinpaikkaa, mutta menestyksettä.

Hyvillä mielin pojat kuitenkin olivat ja tunsivat itsensä onnellisiksi
päästessään lähtemään Malmivuorelta ja palatessaan Tanelin mukana
salomaille. He olivat yhtä köyhiä kuin ennenkin, sillä työ ei ollut
heille tuottanut muuta kuin niukan toimeentulon; mutta he olivat
melkoisesti kasvaneet ja olivat nyt pitkiä, voimakkaita nuoria miehiä;
Pekka varsinkin oli tavattoman pitkä. Ja olivatpa he saaneet nähdä
paljon ja olivat ammatissaan taitavia. Sitä he eivät paljoakaan
ajatelleet; nyt heidän piti etsiä käsiinsä omaisensa; sen he olivat
lujasti päättäneet.

He olivat erittäin hyvillään löytäessään kätköpaikasta pyssynsä ja muut
metsästyskapineensa tosin hiukan ruostuneina, mutta ne vammat he
saattoivat korjata Tanelin luona, joka oli pyytänyt ja neuvonut heitä
jäämään hänen luokseen, kunnes tulisi suksenkeli.

Pekanhuhta oli entisellään. Pelto ei ollut suuresti laajentunut
entisestään, halme sitä vastoin oli suurentunut, kun hyyänpuoleinen
metsäkappale oli palanut kulovalkean ryöstäydyttyä valloilleen.

Tänä vuonna ei Tanelilla ollut oikein menestystä, eikä hän ollut
ehtinyt paljoa metsästellä. Halme oli iso, ja viljan korjuuseen oli
mennyt pitkä aika. Yhden karhun hän oli kuitenkin saanut pyydykseensä,
mutta nyt oli tehtävä metsästyksestä täysi tosi.

Liisu-emännän mielestä olivat hirvet parasta saalista, siksi hän
kehoitti miehiä lähtemään nyt onneaan koettamaan. Siihen olivat Taneli
ja nuoret miehet kyllä halukkaita, iloisella mielellä he lähtivät
yrittämään.

Metsästystä kesti nyt muutamia viikkoja, ja Liisu-eukolla oli täysi syy
olla tyytyväinen metsämiehiin. Kun lumi tuli maahan, oli lihavaroja
riittävästi koko vuoden ajaksi ja Tanelilla tarpeeksi nahkoja
vaihtaakseen itselleen niillä muita tarpeita. Tulevaisuutta odotettiin
toiveikkain mielin.




9. TAAS MATKALLA.


Metsästysajan lopulla alkoivat Antti ja Pekka täyttä totta varustautua
pitkälle, epävarmalle matkalleen halki erämaiden. He tekivät itselleen
uudet sukset, tuohikontit, kelkan, hirvennahkaiset kengät ja rukkaset,
ja Liisu kutoi heille sukat vuohenkarvoista. Taneli teki heille housut
hirvennahasta, jonka hän itse oli Liisun kanssa parkinnut; takit
pojilla oli entisestään Malmivuorella oloajaltaan, ja uudet lakit
tehtiin suden päänahoista, jotka oli muodostettu pään mukaan.

Nyt ei tarvinnut pakkasta pelätä.

Hirvien koipinahoista tehtiin pyssyille huotrat, sitten tavarat
sälytettiin kelkkaan ja sidottiin ohuilla, hienoista koivunvitsaksista
tehdyillä köysillä. Ainoastaan keihäänkärjillä varustettu sauva oli
metsämiehillä käsissä. Muuten kädet olivat vapaina, sillä pyssyt ja
kaaret olivat kelkassa, kumminkin niin, että ne helposti sai siitä
käsille.

Kauniina talviaamuna seikkailijat lähtivät matkaan, saattajinaan
Pekanhuhdan ystävällisten asukkaiden onnentoivotukset. Taneli oli
neuvonut nuorukaisia suuntaamaan matkansa suoraan länttä kohti, kunnes
tapaisivat Yrjänän, sillä jos tämä oli mennyt Klar-joen länsipuolelle,
hän oli kyllä näyttäytynyt jossakin laaksossa ja antanut siellä tietoja
itsestään. Taneli oli sitä paitsi kuullut, että suomalaisia oli
asettunut asumaan pitkin joen vartta kauas pohjoiseen päin.

Nuoret suomalaiset noudattivat Tanelin neuvoa, ja parin päivän kuluttua
he tulivat Klar-joen varrelle lähelle paikkaa, jota mainittiin nimellä
"Hökes hara" ja nykyisin nimitetään Ekshäradin kirkonkyläksi; täällä he
alkoivat heti kuulustella omaisiaan. He saivat kuulla, että siitä kyllä
kulki silloin tällöin suomalaisia ohi, mutta ei kukaan ollut nähnyt
sellaista perhettä, johon näiden nuorten miesten kuvaus omaisistaan
olisi sopinut.

Samanlaisen selon ja vastauksen kysymyksiinsä nuorukaiset saivat joka
paikassa, missä he matkallaan tiedustelivat omaisiaan. He vaelsivat yhä
virran vartta pohjoiseen päin. Tähän saakka he eivät olleet tavanneet
ainoatakaan suomalaista, ainoastaan ruotsalaisia, jotka olivat enemmän
tai vähemmän ystävällisiä. Senpä vuoksi heille oli miellyttävä yllätys,
kun kerran myöhäisenä iltana Dalbyn seurakunnan kirkon pohjoispuolella
heitä puhutteli hiihtävä suomalainen. Pian he saivat tietää, että
miehen nimi oli Taneli Huuskonen ja että hänellä oli pirttinsä vähän
matkan päässä. He olivat tervetulleita, jos tahtoivat lähteä sinne.
Ystävälliseen tarjoukseen nuorukaiset suostuivat mielihyvin, ja pian he
saapuivat suomalaisen pirttiin.

Poikien omaisista ei Huuskonen tiennyt mitään, mutta hyväksyi
täydelleen nuorukaisten suunnitelman ja kehoitti heitä jatkamaan,
niinkuin olivat aloittaneetkin. Suomalaisia he tapaisivat tästä lähin
joko virran varrella tai lähitienoilla jonkin matkaa virrasta, ja
saivat luottaa siihen, että jos Yrjänä seuralaisineen kerran oli
kulkenut Klar-joen poikki, niin he löytäisivät hänestä 

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/16652