Gutenberg · e01.org
Cover of Lukemisia lapsille 1
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 16223

Lukemisia lapsille 1

by Zacharias Topelius · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2005
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    Lukemisia lapsille 1 by Zacharias Topelius is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #16223). Tekijän luvalla suomennettu.

    RINALDO RINALDINI

    ELI

    ROSVOLIITTO.

    Kolmenäytöksinen seikkailu. Ensimmäisessä näytöksessä kaksi kuvaelmaa.

    Henkilöt:

    Maisteri Bas, opettaja.

    Rouva Streng, opettajatar, Koulupoikia, jotka päättävät ruveta rosvoiksi:

    Robert Friman...............Rinaldo Rinaldini.

    Kaarle Kronfelt.............Kaarle Moor.

    Frans Boström...............Mazarino.

    Frits Anckarström...........Gronzalov.

    Knut Seger..................Lassemaija.

    Josef Forsberg..............Musta Joonas.

    Koulutyttöjä, edellisten sisaria, jotka rupeavat mustalaistytöiksi:

    Augusta Friman..............Esmeralda.

    Sofia Kronfelt..............Preciosa.

    Maria Boström...............Terzerola.

    Lotta Anckarström...........Tintomara.

    Viktoria Seger..............Kanonada.

    Roosa Forsberg..............Mogrebina.

    Nimismies Black.

    Talonpoikais-ukko ja talonpoik.-mummo.

    Kerjäläispoika ja kerjäläistyttö.

    Poliisimies.

    Vanginkuljettaja.

    Rosvoja ja mustalaistyttöjä voi muuten olla kuinka monta hyvänsä, kunhan vain ottavat urheita ja merkillisiä nimiä, niin kuin Hirmu, Kerberos, Polyfemus, Xantippa, Viarda, Bobelina j. n. e. Seikkailut tapahtuvat ensin kaupungissa, sitte vähän matkan päässä maalla.

    Ensimmäinen näytös.

    Koulu.

    Ensimmäinen kuvaelma.

    Poikien kouluhuone.

    Lomahetki, maisterin poissa ollessa. Pojat meluavat. *Seger* ja *Kronfelt* vetävät sormikoukkua. *Boström* ja *Anckarström* lukevat ääneen Euklideesta läksyänsä. *Friman* lukee jotakin kirjaa, huomaamatta mitään muuta, ja *Forsberg* lukee hänen takaansa samaa kirjaa kovalla äänellä.

    *Forsberg* (lukien). "Sitte urhollinen Rinaldo Rinaldini meni Apenniini-vuorille, kutsui kokoon väkensä ja sanoi heille"... Oletteko hiljaa, pojat!

    *Boström*. Lukekaammepas läksyämme.

    *Anckarström*. Varo sormiasi, Josef. Muistatko, mitä maisteri lupasi, jos emme nyt osaa viidettä...

    *Forsberg*. Minä todistan Euklideesta sinulle, että sinä olet pelkuri raukka. Kuule nyt! Sitte sanoi Rinaldo Rinaldini... (Pojat meluavat.) Oletteko hiljaa!

    *Friman*. Mene tiehesi. Anna minun lukea.

    *Forsberg*. Näin se sanoi, se urhollinen Rinaldo: Pojat, sanoi hän, meitä maailma vainoaa, meidän täytyy vihata ihmisiä. Ruvetkaamme rosvoiksi!

    *Kronfelt* ja *Seger*. Oikein sanottu, ihan oikein!

    *Forsberg* (lukien). Mutta, sanoi Rinaldo, älkäämme ruvetko sellaisiksi rosvoiksi, jotka ryöstävät köyhiltä, ja tappavat viattomia.

    Se on halpamaista...

    *Kronfelt*, *Seger* ja *Boström*. Niin, se olisi halpamaista. Mutta kuinka sitte kävi? Mitä hän vielä sanoi?

    *Forsberg* (lukien edelleen). Ei, sanoi Rinaldo, me emme saa ryöstää muilta kuin rikkailta, jotka ovat anastaneet rikkautensa köyhiltä. Ja sitte me annamme saaliistamme osan köyhille. Sillä tavalla me jälleen tasoittelemme kaikki oikein maailmassa.

    *Kaikki pojat paitsi Friman*. Sepä oli hyvin sanottu. Olipa se kelpo mies. Mitenkä sitte kävi?

    *Forsberg*. No, hän sitte rupesi rosvoksi... Pojat (kuten äsken). No, se oli hyvä.

    *Forsberg* (Frimanille). Annas tänne kirja ja anna minun lukea. Sinä olet aina tuollainen jöröjukka, istut ja mietit vain yksinäsi. Mitä sinä mietit?

    *Friman*. Minä aion ruveta rosvoksi.

    *Forsberg* (halveksivasti). Sinäkö! Kyllä kai.

    *Friman* (ottaa häntä kiinni nutun kauluksesta). Nauratko sinä minua?

    *Kronfelt*. Heitä jo, Robert. Eihän hän kuitenkaan ole muuta kuin paikattu lapanen sinun käsissäsi. Tietäähän koko koulu, että sinä olet väkevin meistä kaikista.

    *Friman* (pudistelee Forsbergia). Vai niin, tekeekö mielesi vielä nauramaan?

    *Forsberg*. Anna minun olla. Nauroinko minä sinua?

    *Friman*. Sinä nauroit, ja sen tähden minä työnnän sinut penkin alle. (Kaataa hänet. Kaikki pojat Kokoutuvat ympärille. Samassa tulee maisteri.)

    *Bas*. Mitä nyt, veitikat? Mitä te tuolla lailla meluatte koulussa!

    Käykää paikoillenne. Friman, tule tänne. Löitkö sinä Forsbergia?

    *Friman*. Hän nauroi minua ja minä kaadoin hänet maahan.

    *Bas*. Forsberg! Ärsytitkö sinä Frimania lyömään itseäsi?

    *Forsberg* (itkien). Hyvä maisteri, viaton minä olen, ihan viaton, en minä tehnyt mitään.

    *Bas* (nipistää häntä korvasta). Niin, niin, kyllä minä sinut tunnen... Aina sinä olet viaton... Menkää paikoillenne. Olkaa toiste tappelematta koulussa. Tällä kertaa jääköön nyt sikseen. Ottakaas liitu käsille. Etteköhän nyt jo ole saaneet Euklidesta päähänne. Koko viikon on mennyt kaikki päin mäntyyn, eikä se kelpaa. Minä en suvaitse laiskistelemista. Anckarström, miten kuuluu viides väitelmä? (Anckarström lukea änkyttää ulkoa.) Piirusta se, Boström. (Boström piirustaa vallan nurin päin.) Se on väärin. Näin se on. (Piirustaa itse.) Todista, Forsberg.

    *Forsberg* (tavoitellen sanoja). Koska sivu AB on yhtä suuri kuin sivu BA ... ja sivu BA on yhtä suuri kuin AB...

    *Bas*. Mitä tyhmyyksiä se on! Kronfelt!

    *Kronfelt* (tavoitellen hänkin). Koska kulma ABC, ja kulma ABC on yhtä suuri...

    *Bas*. ...kuin ABC? Et sinä näy päässeen sen pitemmälle mittaustieteessäsi. Seger!

    *Seger* (yhtä tavoitellen). Koska ABC on yhtäkylkinen kolmio, ja kaikki sivut yhtäkylkisessä kolmiossa ovat yhtä suuret...

    *Bas*. Vai niin. Kyllä sinä itse olet yhtäkylkinen kolmio, ja samanlaisia te näytte olevan kaikki tyyni. Todista, Friman! Sinä olet aina ennen ollut sukkela poika, vaikka nyt viime aikoina olet saanut kaikenlaisia hullutuksia päähäsi.

    *Friman*. Minä en osaa läksyä.

    *Bas*. Mitä uskallat..? Oletko sairas?

    *Friman*. En. Minä en osaa läksyä, enkä huoli valehdella osaavani.

    *Bas*. No, olkoonpa sinussa muuten mitä vikoja hyvänsä, niin et ainakaan valehtele, sen minä tiedän. Mutta läksysi sinun pitää osata. Sinä olet luokan ensimmäinen, sinä kaikkein vähimmin saat laiskutella.

    *Friman*. Minä lupaan maanantaiksi lukea kaksinkertaisen läksyn ja osata kuin vettä.

    *Bas*. Ei, hyvä herra, ei käy tinkiä läksyjänsä. Sensori ... tuo vitsat! (Forsberg tuo vitsakimpun ja näyttää maisterin seljän takaa Frimanille pitkää nenää.) Sano nyt heti, mitä olet tehnyt koko aamupäivän.

    *Friman*. Lukenut minä olen ... mutta en läksyäni. (Ojentaa kätensä lyötäväksi.)

    *Bas* (panee pois vitsat). Sinusta tulee joko tavattoman hyvä mies, Friman, tai tavattoman suuri konna. Sinun itsesi se on valittava, ja suokoon Jumala, että valitsisit sen, joka parempi on. Tällä kertaa annan sinulle anteeksi suoran puheesi tähden. Käy istumaan ja lue maanantaiksi kaksi läksyä. Forsberg ... mikä se kirja oli, jonka pistit penkin taa?

    *Forsberg* (viattoman tavalla). Se oli kielioppi, herra maisteri. (Lähettää kirjan kulkemaan kädestä käteen.)

    *Bas*. Tuo tänne. Minä tahdon sen kirjan.

    *Forsberg* (tavoitellen). Se ... se taisi pudota penkin alle. Joku lienee sen ottanut sieltä.

    *Bas* (ankarasti). Tuokaa se tänne, sanon minä, olkoonpa se kellä hyvänsä. No? (Kaikki pojat, paitsi Friman, nousevat ja näyttävät tyhjiä käsiään. Kirja putoaa lattiaan Segerin polvilta.)

    *Bas* (tuimasti). Tuokaa se tänne! Kyllä minä opetan teitä ilvehtimään koulussa.

    *Friman* (ottaa kirjan ja vie maisterille). Herra maisteri, ei toisissa ole syytä. Minä se toin tämän kirjan kouluun ja siis minä yksin ansaitsen rangaistusta.

    *Bas* (avaa kirjan). "Rinaldo Rinaldini, kukistumaton, rosvojen päällikkö Apenniinein vuorilla." -- Pojat, mitä tämä on! Tämän tähden te siis olette koko viikon laimiin lyöneet läksyjänne -- änkytelleet -- vastanneet päin mäntyyn ja saaneet sormillenne, kaikki vain tuon vanhan kelvottoman ja tyhmän jutun tähden! Ennen minä olen saanut kunniaa kolmannesta luokasta; ei mikään muu luokka osannut niin hyvin. Nyt te tuotatte vain häpeää, sanon minä, ja mitenkähän vielä käyneekään kahden viikon päästä tutkinnossa? Laiskureja vetelyksiä teistä tulee; sitä ne romaanit opettavat. Ole vaiti, Friman; ei maksa vaivaa sinun ottaa syytä niskoillesi. Tänään on lauantai.

    Huomenna sunnuntaina iltapuolella on teidän kevätjuhlanne, jolloin koko koulu on lyömässä palloa Lukkarinmäellä.

    *Friman*. Niin, lupasittehan...

    *Bas*. Kyllä minä lupasin sinne teidätkin. Mutta kun tänään olette olleet sellaiset, ei siitä enää puhettakaan. Te ette pääse kevätjuhlaan, vaan sen sijaan koko kolmas luokka marssii tänne koululle arestiin.

    *Friman*. Minä pyydän, herra maisteri, määrätkää minut yksinäni arestiin, koska minä yksin olen syyllinen.

    *Bas*. Koko luokka arestiin. Saammepahan nähdä, eikö läksy sitte suju paremmin. (Menee.)

    *Kronfelt* (kuin on vähä aikaa oltu hämmästyksissään vaiti). Täytyykö olla menemättä kevätjuhlaan! Seger. Jossa on koko koulu leikkimässä!

    *Anckarström*. Ja kaikki tyttökoulun tytöt tulevat katsomaan meidän pallon lyöntiämme!

    *Boström*. Ja siellä on simaa ja piparkakkuja!

    *Kronfelt*. Sen sijaan astua arestiin!

    *Seger*. Koko koulu nauraa meille.

    *Anckarström*. Neljäs luokka, joka niin ylvästelee, pääsee näyttämään meille pitkää nenää.

    *Boström*. Kaikki tytöt pilkkaavat meitä.

    *Forsberg* (innoissaan). Pojat! Meitä ihmiskunta vainoo! (Avaa kirjan ja lukee.) Ihmiset ovat meitä kohtaan olleet julmemmat kuin tiikerit.

    Haa, urholliset ritarit, meidän täytyy kostaa noille pedoille, jotka sanovat itseään ihmisiksi... Mitä minä sanon? Ihmisiäkö? Ei, pyövelejä he ovat, tyranneja ihmishaamussa! Meidän pitää mennä Apenniini-vuorille...

    *Kronfelt*. Se on: Vasikkamäen kiviröykkiön luo, jonne on pari virstaa matkaa tai puoli kolmatta. Siellähän on kolo, jota sanotaan rosvoluolaksi.

    *Forsberg* (samalla äänellä). Niin, urholliset ritarit, ihmiskunnan puolustajat, siellä me rupeamme.

    *Kaikki muut*. Rosvoiksi! rosvoiksi!

    *Friman*. Kello kolme iltapuolella.

    *Kaikki muut*. Kello kolme, kello kolme.

    (Esirippu putoaa.)

    Toinen kuvaelma.

    Tyttökoulu.

    Lomahetki. Opettajatar on poissa. Augusta Friman syö riisiryynejä. Roosa Forsberg huvikseen pureksii ja syö rihveliä. Viktoria Seger leikkelee paperinukkeja. Fanny Boström piirustaa. Lotta Anckarström ompelee. Kaikki kuuntelevat ja katselevat Sofia Kronfeltiä, joka näyttelee erästä kohtaa Preciosasta.

    *Sofia* (sanellen).

    Sun toivos taivahasen kiinnä,
    Sä parhaan turvan saatkin siinä.

    Ja sitte hän menee Alonson luo ja sanoo hänelle: antakaas kätenne, armollinen herra; minä näen siitä, että teidän rakkahin toivonne tulee täytetyksi. -- Nuori ritari tietysti kiittää, ja katsoo häneen, niin hän katsoo häneen -- näin -- ja hän katsoo alas -- näin -- ja niiaa hyvin syvään -- näin -- ja sitte he riemuiten kantavat pois hänet, ja hän istuu kuin prinsessa valtaistuimella kukkaispuvussa.

    *Augusta*. Ah, miten kaunista, niin kaunista!

    *Sofia*. Ja sitte hän istuu yksinään kalliolla metsässä, ja kuu paistaa pitkäin puiden päällitse, ja silloin hän ajattelee nuorta ritaria ja näpähyttelee kitaraansa ja laulaa näin: Yksinäisyys eipä illoin...

    *Lotta*. Älä laula, hyvä Sofia; rouva Streng saattaisi kuulla.

    Tiedäthän, että hän ei ole hyvillään siitä, että usein käymme teaatterissa.

    *Sofia*. Ja sitte, kuin Preciosa tulee linnaan ja uhkaa ampua mustalaispäällikköä -- näin, puh! -- mutta ei hän sentään ampunutkaan!

    • ja koko puisto oli valaistu ja linna paistoi kuin aurinko, ja silloin

    hän tunsi vanhempansa...

    *Roosa*. Ah, miten kaunista, niin kaunista! Jospa olisin mustalaistyttö!

    *Augusta*. Ja saisin joka päivä kävellä vihreässä metsässä ja katsella kuuta.

    *Lotta*. Mitäpä siinä olisi huvia, siitä vain tulee nälkä.

    *Viktoria*. Mutta kun saisi katsoa kättä!

    *Fanny*. Ja soittaa kitaraa ja tanssia helistimien kanssa! Tottahan Preciosa osasi tanssia?

    *Sofia*. Tietysti, kyllä hän osasi. Näin... Mutta ei muut osaa tanssia niin kuin mustalaistytöt. Tiedättekö, että ne raukat ovat kärsineet paljon vääryyttä ihmisiltä tuolla Espanjassa.

    *Lotta*. En minä ole vielä kuullut, että sellaisista syistä tanssitaan.

    *Sofia*. Kyllä -- toivottomuuden pakosta. Ette usko, miten suloista on olla toivottomana. Mutta malttakaahan, nyt minä rupean viardaksi. Kas niin, nyt käykää lattialle piiriin istumaan. (Tytöt istuutuvat.) On pimeä yö. Pata on tässä tulella kiehumassa (panee ompelukorin lattialle). Minä hämmennän pataa (heilauttaa linjaalia). Ja minä sanon (karhealla äänellä): Preciosa, sokuriseni, sommitteletko taaskin runoja kuulle? (Tavallisella äänellään:) Sitte minä näen Alonson ratsastaen tulevan kuutamassa. (Taas karkealla äänellä:) Ah, teidän armonne, miten meitä peljästytitte!

    (Viime sanain aikana tulee rouva Streng huomaamatta ja jää hetkiseksi kuuntelemaan.)

    *Rouva Streng*. Niinpä tosiaankin. (Tytöt peljästyvät ja juoksevat paikoilleen.) Johan teillä taas on ne teaatterikujeenne mielessä. Hyvät lapset, joka asia ajallaan, leikki silloin, kuin sopii, ja vakavina ollaan, milloin sen aika on. Minä kuitenkin annan teille nyt tuon anteeksi, jos osaatte läksynne paremmin, kuin koko tällä viikolla olette osanneet. Ryhtykäämme nyt maantieteesen. Boström... Mikä tämä meri on? (Näyttää kartalta.)

    *Fanny* (havahtuen). Pohjois-tanssimeri.

    *Rouva Streng*. Houritko sinä! Pohjois-tanssimeri!

    *Fanny* (hämillään). Jäämeri, aioin minä sanoa.

    *Rouva Streng*. Ja tuo suuri saari tuolla ylhäällä.

    *Fanny*. Huippuvuoret.

    *Rouva Streng*. Ja mikä on tämä maa tässä alhaalla, Friman?

    *Augusta* (havahtuen). Preciosa.

    *Rouva Streng*. Missä sinun ajatuksesi ovat? -- No, Anckarström.

    *Lotta* (säikähtäen). En minä ole häntä nähnyt, kun en ole käynyt teaatterissa.

    *Rouva Streng*. Mitä sinä et ole nähnyt. (Lotta hieroo itkua.) Käy istumaan. Mikä sen maan nimi on, joka on Jäämeren eteläpuolella, Seger?

    *Viktoria* (hypähtäen). Espanja.

    *Rouva Streng*. Sepä kummallista! Mikä kansa siellä asuu? Puolivilli kansa, joka käyttää pukiminaan eläinten taljoja ja oleksii teltoissa.

    Tietääkö kukaan?

    *Roosa* (hyvin iloisesti). Siellä asuu mustalaisia.

    *Rouva Streng* (närkästyneesti). Hm!... Siellä asuu lappalaisia ja lännempänä on Norja. Mutta tässä on pitkä maa Norjaa itäpuolella. Sieltä tuli se kuningas, joka ensin valloitti Suomen. Mikä hänen nimensä oli, Kronfelt?

    *Sofia* (hämillään). Hänen nimensä oli ... Alonso.

    *Rouva Streng*. Tyttö, mitä sinä ajattelet? Voiko kukaan Suomen lapsi koskaan unhottaa Ruotsia? Se kuningas oli Erik Pyhä, ja minua oikein hävettää, hyvät lapset, että olette niin kokonaan laimiin lyöneet historiaa ja maatiedettä. Ehkä ette muista sitäkään, mikä maa se on tässä tämän merenlahden itäpuolella.

    *Kaikki yhteen ääneen*. Se on Suomi.

    *Rouva Streng*. No, olipa aika hyvä, että sain edes yhden järkevän vastauksen. Te tiedätte, että suomalaisilla ja ruotsalaisilla on vanhimmista ajoista asti ollut keskenään liikeyhteyttä. Kuka se suomalainen noita oli, joka ennusti Ynglinga-suvun kukistumisen.

    *Kaikki yhteen ääneen*. Viarda.

    *Rouva Streng*. Viardako? Kuka se on? Tiedättekö te mitään muuta Viardasta? (Kaikki ovat vaiti.) Eikö kukaan tiedä mitään hänestä?

    *Roosa* (hämillään). Kyllä, hän keitti puuroa...

    *Rouva Streng*. Itselleen kaiketi vai mitenkä?

    *Roosa* (itkien). Ei, vaan mustalaisille.

    *Fanny* (puolustautuen). Hän osasi katsoa kättä, ja sen tähden me luulimme...

    *Rouva Streng*. Hyvät tytöt, kyllä minulla on kärsivällisyys venyväinen kuin gummi, mutta katkeaa se sentään sekin viimein. Tässä te koko päivän vastaatte minulle vain tyhmyyksiä. Mitä hullutuksia te olettekaan saaneet päähänne? Jos tekisin oikein, pitäisi minun määrätä koko luokka istumaan laiskuudesta ja huomaamattomuudesta.

    *Sofia*. Minun syyni se on kaikki tyyni...

    *Rouva Streng*. Hyvä, hyvä, Kronfelt; kyllä se on oikein, että tunnustat vikasi, mutta kaikki te ansaitsette rangaistusta. Minä tiedän, että olette iloinneet huomisesta kevätjuhlasta ja poikien leikeistä. Nyt rangaistukseksi ei kukaan teistä saa mennä sinne. Huomatkaa tarkoin: ei kukaan teistä saa mennä sinne. Ja kuin olemme maanantaina täällä koossa, niin toivoakseni te silloin osaatte läksynne paremmin. Hyvästi nyt tällä kertaa! (Menee.)

    (Tytöt hämillään yksiksensä.)

    *Augusta*. Tässä nyt seisomme häpeissämme.

    *Viktoria*. Eikä päästä näkemään kevätjuhlaa! Se on tosiaan surkeata!

    *Fanny*. Puoli kaupunkia menee Lukkarinmäelle.

    *Roosa*. Ja siellä on simaa ja piparkakkuja, ja kolmas luokka aikoo tarjota meille simakakkuja, sen kertoi, minulle veljeni.

    *Sofia*. Enkä saa nähdä Robert Frimanin lyövän palloa. Minä kerran näin hänen lyövän niin korkealle, että palloa tuskin näkyikään enää.

    *Lotta*. Ja, kaikkeen siihen on syynä Preciosa. Olisipa parempi, ett' emme olisi koskaan kuulleet hänestä niin mitään.

    *Sofia*. Kuulkaapas, tytöt! Preciosaa myöskin ihmiset syyttömästi vainosivat. Hänethän varastettiin pois vanhempiensa luota.

    *Roosa* (viattomasti). Ah, jospa joku olisi niin hyvä, että varastaisi meidätkin pois.

    *Sofia*. Ei, hyvä lapsi, se on niin harvinaista meidän aikoinamme. Mutta meille on tehty hirveää vääryyttä.

    *Kaikki tytöt*. Niin juuri, vääryyttä meille on tehty.

    *Sofia*. Ja sen tähden mekin voisimme ruveta mustalaisiksi.

    *Viktoria*. Ah, se olisi erittäin hauskaa!

    *Lotta*. Mutta se ei käy päinsä. Rouva Streng ei suvaitse sellaista.

    *Sofia*. Olemmeko me orjia? Emmekö ole vapaita kuin ilman linnut silloin, kuin on lupa koulusta.

    *Roosa*. Mekö saisimme paljain jaloin juoksennella metsässä?

    *Fanny*. Paljainko jaloin? Ei, siitä me emme huoli. Mutta leveälaitaiset olkihatut päässä.

    *Augusta*. Ja laulelemme kuutamassa.

    *Roosa*. Ah, juuri niin. Ruvetkaamme mustalaisiksi. Onhan meillä lupa koko iltapäivän.

    *Sofia*. Rupeammeko? No niin, me rupeamme mustalaisiksi. Pukeudumme heti syötyämme. Sitte tulette minun luokseni ja sieltä menemme Vasikkamäelle.

    *Roosa*. Mutta, hyvä Sofia, tottahan se on vain leikkiä, sillä muuten isä ja äiti pahastuisivat.

    *Sofia*. Jos pahastuvat, niin saattavathan ryöstää pois meidät.

    *Viktoria*. Ah, miten hauskaa siitä tulee!

    *Kaikki tytöt*. Ah, miten hauskaa, miten hauskaa, nyt saa meidät viedä kuka hyvänsä!

    *Sofia*. Tulkaa pois nyt. Syötyä siis tulette meille.

    *Kaikki tytöt*. Ah, miten hauskaa, niin hauskaa!

    (Esirippu laskeutuu.)

    Toinen näytös.

    Rosvoluola.

    Metsämäki tien varrella, kaupungin ulkopuolella, ja kaupunki näkyy vähän matkan päässä. Vasemmalla on suuri kivi rosvoluolan ulkoseinänä. Katsoja tietää, että maantie käy oikean puolitse näyttämön seinän taitse.

    Kaikki pojat, rosvoiksi pukeutuneina tekevät kivistä muuria rosvoluolan suulle. Rinaldo on vielä poissa.

    *Musta Joonas*. Kas niin, rosvot, jo se saa riittää. Nyt levähdämme.

    *Mazarino*. Mutta kapteeni käski meidän tehdä muurin valmiiksi, että rosvoluola olisi turvattu.

    *Musta Joonas*. Kapteeniko? Mikä kapteeni hän on. Me olemme vapaita kansalaisia, eikä kellään ole täällä oikeutta käskeä meitä.

    *Kaarle Moor*. Kyllä Rinaldo on meidän kapteenimme ja hän on säätänyt lakeja rosvojoukolle. Varo itseäsi, jos rupeat kapinoimaan lakeja vastaan.

    *Musta Joonas*. Mitä lakia? Emme me suvaitse mitään sellaisia. Me teemme, mitä vain tahdomme. Me olemme rosvoja, pojat, ja sen tähden meillä on oikeus kapinoida. Eikö ole, sanokaa? Jokaisella on oikeus sanoa vapaasti ajatuksensa, mutta ken sanoo muuta kuin minä, hän saa selkäänsä.

    *Lassemaija*. Niin, kyllä se on niin, kuin Forsberg sanoo.

    *Musta Joonas*. En minä ole Forsberg, tolvana, vaan Musta Joonas. Sinä, Seger, olet Lassemaija sen tähden, että sinun oikeastaan pitäisi pitääkin hameita. Sinä, Kronfelt, olet Kaarle Moor sen tähden, että olet aatelismies, ja sinä, Boström, olet Mazarino sen tähden, että et ole aatelismies. Sinä, Anckarström, olet Gonzalov sen tähden, että joku nimihän sinullakin pitää olla, ja Friman olkoon vain Rinaldo Rinaldinina, koskapa hän ensin toi sen kirjan kouluun. Mutta minä se teille, pojat, annoin nimenne ja näytin teille tien kunnian kukkuloille, tänne Vasikkamäen rosvoluolaan. Sen tähden minun pitäisi ollakin teidän kapteeninne.

    *Kaarle Moor*. Sinäkö, pelkuri jänis! Jos vielä uskallat sanallakaan narrata joukkoamme kapinaan kapteenin poissa ollessa, niin minä nuoralla vedän sinut tuonne kuusen latvaan variksen pesän tasalle.

    *Musta Joonas* (peloissaan). No, no, enhän minä mitään sano. Minä sanon vain, että me olemme vapaita rosvoja, ja... (Kaarle Moor uhkaa häntä) enhän minä sano mitään, en.

    *Mazarino*. Älkää nyt siinä riidelkö, vaan ennemmin laulakaamme uusi sankarilaulumme. (Kaikki laulavat.)

    Rosvoliiton sankarilaulu.

    Sävel: "Kulnev."

    Nyt lähtään veikot retkellen!
    Maailma onkin urhojen.
    Edestä maineen, kunnian
    Me taistelemme ainian.
    Euklides jääköön ohjeineen,
    Kiel'oppi nurkkaan sääntöineen.
    Kornelius Nepos opettaa
    Jotakin parempaa.

    Me Roomaan, Roomaan kuljemme,
    Me Cæsaria haemme.
    Ja Hannibalin lailla me
    Voitamme vastustajamme.
    Leonidas on meidän mies,
    Epaminondas elää ties,
    Ja Aleksander Suureksi
    Rinaldo kelpavi.

    *Kaarle Moor*. Niin, taistella meidän täytyy, kumppanit, mutta ketä vastaan? Siinäpä se temppu onkin.

    *Gonzalov*. On melkein liian pitkä matka astua tallustella Roomaan.

    *Mazarino* (käy istumaan ja ottaa esiin voileivän). Minulle aina tulee nälkä tapellessa, ja sen tähden taitaa olla parempi syödä ensin vähän.

    *Lassemaija* (ottaa esiin maitopullon). Niin, onpa oikein merkillistä, miten rosvoilla aina on nälkä ja jano.

    *Gonzalov*. Hyvä Frans, annas minullekin pala.

    *Musta Joonas*. Tuopas tänne maitoasi, Lassemaija. Rosvoilla on kaikki yhteistä, tiedän minä.

    *Mazarino* (Gonzaloville). Tässä on sulle puoli voileivästä.

    *Lassemaija* (Mustalle Joonaalle.) Minä en aio panna maitoani yhteiseksi kenenkään kanssa. Jos sinulla on nälkä, niin ryöstä itsellesi syötävää.

    (Kerjäläispoika tulee hiljakseen.)

    *Kerjäläispoika*. Hyvät, armeliaat herrat, antakaa minulle roponen rahaa tai pala leipää.

    *Musta Joonas* (ottaen häneltä pussin.) Sinäpä tulit juuri paraiksi.

    Tiedä, että me olemme rosvoja.

    *Kerjäläispoika*. Hyvä, armelias herra, älä tee minulle pahaa. Minä kerään ruokaa sokealle isälleni.

    *Mazarino*. Anna, Joonas, pojan olla rauhassa.

    *Musta Joonas* (kaataa pussista leipäpalaset). Mitä sinä lörpöttelet?

    Rosvo ottaa, mitä vain saa. Kas, tuollaisia leivänkuoria vain!

    Uskallatko sinä tarjota tuollaista hiiren ruokaa kunniallisille rosvoille, hä?

    *Kaarle Moor*. Etkö anna olla pojan pussin rauhassa?

    *Lassemaija*. Joonas on oikeassa. Mitäpä muuta varten me olisimme rosvoja.

    *Mazarino*. Hyi, sitte minä en enää huoli olla rosvona teidän kanssanne.

    *Gonzalov*. En minäkään. Mutta tuossapa tulee Rinaldo.

    *Rinaldo* (rosvon puvussa, höyhentöyhtö hatussa). Mitä minä näen? Kuka minun väestäni uskaltaa ryöstää mitään kerjäläispojalta?

    *Kaarle Moor*. Musta Joonas se sitä tekee. Jos sinä sitä sallit, kapteeni, en minä enää huoli olla rosvojoukon palveluksessa.

    *Musta Joonas* (uhkamielisesti). Minä olen rosvo ja teen siis, mitä tahdon.

    *Rinaldo* (ankarasti). Mitä sinä uskallat puhua, mies? Etkö kuullut meidän lakejamme? Etkö tiedä, että on kuoleman rangaistus köyhän tai turvattoman ryöstämisestä? Millaisia konnia minulla on palveluksessani?

    Mutta kyllä minä karsin pois sellaisen rikkaruohon. Polvillesi heti, sinä Musta Joonas!

    *Musta Joonas* (polvillaan). Armoa, herra kapteeni, armoa!

    *Rinaldo*. Nouse ylös. Tällä kertaa saat armon, mutta en minä enää huoli sinusta meidän joukkoomme. Anna heti pojalle takaisin, mitä olet häneltä ottanut, ja mene sitte matkoihisi.

    *MustaJoonas* (kokoilee leipäpalaset.) Heti, herra kapteeni. (Mutisee itsekseen.) Maltahan, kyllä sen saat maksaa. Minä sanon maisterille... (Ääneen) Hyvästi, suuri Rinaldo -- suuri herra Aleksander Suuri! (Menee.)

    *Rinaldo*. Etkö jo joudu tiehesi... (Kerjäläispojalle) Älä ole pahoillasi. Tästä saat hopearahan, muuta minulla ei ole tällä kertaa.

    Mutta kuin tulen rikkaaksi, saat palata ja silloin saat lisää.

    *Kerjäläispoika*. Kiitoksia, hyvä, armollinen herra rosvo. Miten isä nyt tulee iloiseksi! Ja miten nämä rosvot ovat hyväntahtoisia! (Menee.)

    *Rinaldo*. Ei, pojat, me olemme ihmiskunnan vapauttajia. Meidän täytyy puolustaa, viattomia. Meidän pitää sotia kaikkea vääryyttä vastaan, kuin tapahtuu maailmassa.

    *Kaarle Moor*. Se on oikein, kapteeni. Neuvo vain meille, ketä vastaan saisimme taistella.

    *Rinaldo*. Kyllä minä neuvon. Tuolla maantietä myöten ajaa eräs hirmuvaltias.

    *Mazarino*. Haa, hirmuvaltias! Onpa hauska nähdä kerran sekin!

    *Lassemaija*. Onko se jättiläinen? Eihän vain liene jättiläinen?

    *Gonzalov*. Tai turkkilainen? Ihmissyöjä?

    *Rinaldo*. Ei, talonpoika se vain on, tyly ja häijy mies. Hän vie lanttuja kaupunkiin ja piiskaa hevostaan armottomasti. Äläpäs lyö hevostasi tuolla tavalla, sanoin minä; -- sillä nähkääs, pojat, kyllä minäkin osaan sivaltaa, milloin tarvitaan, mutta lyödä sellaista laihaa ja uupunutta konia, joka tuskin jaksaa nostella jalkojaan, se on minusta hirmuvaltaisuutta. Arvatkaapa, mitä hän vastasi. Mitä se sinuun koskee? sanoi hän. Se on minun hevoseni, ja koska hän on ruvennut hevoseksi, niin hevonen sen pitää ollakin. Miksipä hän on ruvennut hevoseksi?

    *Kaarle Moor*. Se on konnamaista. Häntä pitää rangaista rikoksestaan ihmiskuntaa kohtaan.

    *Rinaldo*. Niin minäkin ajattelen. Tulkaa, pojat. Hänellä on iso ruoska, ja kyllä hän pitää puoliansa. Mutta sitä kunniakkaampi on sitte voittomme.

    *Gonzalov*. Niin, tulkaa, ryöstäkäämme hänen lanttunsa. Meillä ei olekaan mitään ruokaa.

    *Lassemaija*. Kyllä minä osaltani syön lanttuja.

    *Rinaldo*. Kas, tuossa hän juuri ajaa ohitse. Tulkaa, pojat. (Rosvot marssivat pois taistelujärjestyksessä, laulaen ensimmäistä värssyä sankarilaulusta.)

    (Musta Joonas hiipii esiin kiven takaa.)

    *Musta Joonas*. Olipa hyvä, että jäin tänne kivien taa piiloon ja kuulin kaikki tyyni. Taitavat ruveta ryöstämään talonpoikaa. Se heille käy kalliiksi. Nimismiehen asunnolle ei täältä ole pitkä matka. Minä juoksen sinne ja kerron hänelle, mitä he aikovat. Sitte minä menen ja kerron maisterille kaikki tyyni. Minä sanon, että he olivat äkeissään arestista ja että minä yksin olin maisterin puolella. Saavat sitte nähdä, mitä siitä tulee, että ajoivat minut pois seurastaan. Kuulehan! (Melua kuuluu tieltä.) Tuossa he jo palaavat. Minun pitää vielä vähän kuunnella, mitä he puhuvat. (Peittäytyy kiven taa.)

    (Toiset pojat palaavat, kantaen lanttuja ja taluttaen talonpoikaa, jonka silmät on sidottu nenäliinalla ja kädet köytetty seljän taa.)

    *Rinaldo*. Oikein, pojat, minä olen hyvin tyytyväinen teihin. Saimme tosin muutamia aimo sivalluksia, mutta me voitimme, vihollinen on vankina ja koko hänen leirinsä valloitettuna. Sotaneuvottelu nyt: mitä teemme vangille?

    *Lassemaija*. Hirtetään, se on minun neuvoni.

    *Kaarle Moor*. Ole sinä vaiti, Lassemaija, sinä menit ojaan piiloon siksi aikaa, kuin me muut hyökkäsimme viholliseen käsiksi. Me päästämme hänet vapaaksi, neuvon minä.

    *Gonzalov*. Vähän selkäänsä tarvitsisi hän kuitenkin. Hän löi minua piiskan varrella pitkin selkää.

    *Mazarino*. Vastaa, vanki: tahdotko selkääsi vai menetkö ennemmin hirteen?

    *Talonpoika*. Perhana teidät sitokoon, pojan veitikat. Ettekö yhtään häpeä? Hyi, hyökätä ihmisten päälle maantiellä ja sitoa minut, Matti Matinpoika Leppäkoski, vaikka olen kuudennus ja kylänvanhin, ja viemässä kaupunkiin ihan omatekoisia talvilanttujani! Mitä olette te, kaalimadot, tehneet minun lantuilleni?

    *Mazarino*. Tahdotko selkääsi vai menetkö hirteen?

    *Talonpoika*. Minä teidät hirtän, minä, kunhan vain pääsen nimismiehen luo, te pannukakun popsijat, puuromyyrät, lemmon livekalat!

    *Rinaldo*. Vaiti, vanki, äläkä ärsytä meitä. Sinua on rangaistu syystä kyllä, kun löit hevostasi kuin mikähän pahin julmuri. Mutta nyt olet vankina ja aseetonna; saat mennä nyt, olet vapaa. Emme me sodi voitettuja vihollisia vastaan. Mene nimismiehesi luo ja sano hänelle, että Rinaldo Rinaldini, ihmiskunnan vapauttaja, käy sotaa ainoastaan väkivaltaa ja vääryyttä vastaan. Kaarle Moor, taluta vanki maantielle ja anna hänelle takaisin kärrinsä, mutta hevonen päästä vapaaksi, menemään mihin tahtoo.

    *Talonpoika* (pois vietäessä.) Ahti teidät liistaroikoon, te kirjatoukat, sylttykoivet, nahkiaiset, vaapukkamadot, kotihiiret, leivospedot...

    *Kaarle Moor* (vetäen häntä pois.) Etkö lähde jo?

    *Talonpoika* (ponnistellen vastaan.) ...te herasilmät, variksenvarpaat, jänönkäpälät, ruusuntulimmaiset, perunannuput (näyttämön ulkopuolelta, kunnes ei enää kuulu), omenankuorijat, pöllöprinssit, lippujunkkarit, töhrystäjät, murjaanit...

    *Rinaldo*. Murjaanit! Hah hah, mies parka antaa meille nimen joka lantusta, kuin häneltä otimme. Ripustakaa hänen piiskansa voiton merkiksi rosvoluolan suulle. Tulkaa, pojat, meidän pitää olla valmiit kestämään piiritystä. Vahvistakaamme luolaa joka taholta. Onneksi meillä nyt on kylliksi muonaa. (Menevät rosvoluolaan.)

    *Musta Joonas* (hiipii esiin ja juoksee pois näyttämön poikki). Onneksi minulla nyt on aika joukko kertomista!

    (Kaikki tytöt tulevat mustalaispuvussa ja korit kädessä, laulaen:)

    Mustalaistyttöjen laulu.

    (Sävel: "On mennyt aika vielä.")

    Nyt lähtekäämme lehtoon,
    Siell' on niin vilpoinen;
    Varjoiseen viitakehtoon,
    Siimekseen koivujen.
    On mätäs istuimemme,
    Ja lähde peilimme,
    Ja pilvi purjehemme,
    Täht' aurinkoisemme.

    Iloisna vaellamme
    Vihreessä lehdossa.
    Meill' onhan kotinamme
    Avara maailma.
    Keveesti kiiruhdamme,
    Olemme riemuiset.
    On linnut veikkoinamme,
    Siskoina kukkaset.

    *Preciosa*. Hyvä, hyvä, reippaat mustalaistyttöseni. Nyt lepäämme vähän aikaa tällä romantillisella Vasikkamäellä. (Käyvät istumaan.)

    *Kanonada* (Mogrebinalle). Hyvä Roosa, anna minulle vähän marjoistasi; minua niin väsyttää ja minulla on niin nälkä.

    *Mogrebina*. En minä löytänyt muuta kuin kaksi vanhaa kurtistunutta karpaloa, mutta tässä saat nekin. Muuten minä sanon sinulle, Fanny, että minun nimeni ei nyt ole Roosa, vaan Mogrebina.

    *Kanonada*. Niin, tosiaankin. Sinä olet Murrebina ja minä olen Kanonada.

    Puh!

    *Esmeralda*. Sinä, Lotta, olet Tintomara...

    *Tintomara*. Hyi, en minä huoli sellaisesta nimestä.

    *Esmeralda*. Pidä sinä vain se, Tintoseni, niin jätämme pois tuon rumemman loppupuolen. Viktoria Seger on Terzerola, se kuuluu siltä kuin pih, pah, puh! Minä olen Esmeralda ja minulla pitäisi olla muassa vuohi.

    Minä olisin ottanutkin mukaan vanhan tallipässimme, mutta se on niin pahan halukas päkkäämään.

    *Tinto*. Sofia Kronfelt on Preciosa. Hänen pitää ruveta meidän apetissaksemme.

    *Preciosa*. Ei, ei apetissaksi...

    *Esmeralda*. No, miksi meidän sitte pitää sanoa sinua? Eihän sovi sinua kuitenkaan sanoa kapteeniksi eikä kapteenittareksi.

    *Preciosa*. Ei, ei se sovikaan, ei lainkaan. Olkoon sitte apetissa. No, lapset, mitä nyt teemme?

    *Kanonada*. Minun luullakseni me lähdemme takaisin kotiin. Minulla on niin nälkä.

    *Tinto*. Ja minua niin pelottaa täällä salolla. Varmaankin täällä asuskelee rosvoja.

    *Esmeralda*. Sepä olisi hauskaa, jos saisimme nähdä rosvoja! Ja jos ne sitte ryöstäisivät meidät ja veisivät pois! Sitähän usein tapahtuu mustalaistytöille.

    *Mogrebina*. Ei, nyt minä en enää uskalla olla täällä. Ne varmaan tappaisivat meidät ja paistaisivat meidän sydämmemme hehkuvilla hiilillä, kuten sadussa kerrotaan...

    *Kanonada*. Ja haukkaisivat meiltä pois nimettömän sormen, ja sitte lennettäisiin suuren vesikorvon taa.

    *Esmeralda*. Älä tuollaisia usko. He veisivät meidät kultalinnaan metsään. Siellä Preciosa korotettaisiin kuningattareksi, ja me muut pääsisimme prinsessoiksi.

    *Preciosa*. Ja kuivaneiden karpaloiden sijasta me söisimme kultaomenia hopeatalrikeilta. Sitte me katsoisimme heiltä kättä... Mutta tuossa tulee jokin olento...

    *Terzerola*. Täällä on olentoja metsässä!

    (Kerjäläistyttö tulee hitaasti.)

    *Kerjäläistyttö*. Hyvät, armeliaat pikku neitiset ja mamselit, antakaa minulle vähä rahaa, minä olen menossa kaupunkiin ostamaan itselleni katkismusta.

    *Preciosa*. Tules tänne. Etkö katsota kättäsi?

    *Tyttö*. En, minä tahtoisin vain rahaa.

    *Preciosa*. Me olemme mustalaistyttöjä ja sen tähden meidän pitää saada katsoa kättäsi ja ennustaa sinulle. Kas niin, anna nyt kätesi, se maksaa vain yhden kultakolikon.

    *Tyttö*. Hyvä, armelias neiti, ei minulla ole yhtäkään kolikkoa.

    *Preciosa*. Samapa se, kyllä minä köyhille teen sen maksuttakin.

    Katsotaanpas... Tässä on suuri viiva ja se piilottuu pienien keskeen. Se merkitsee, että sinä olet prinsessa, vaikka nyt oletkin kerjäläisen valepuvussa.

    *Tyttö*. Olenko minä prinsessa?

    *Esmeralda*. Niin, hyvä lapsi, tietysti sinä olet se. Etkö kuullut, että Preciosa niin sanoi?

    *Preciosa*. Ja tuo pitkä, pitkä viiva merkitsee, että prinssi tai kuningas rakastaa sinua ja kerran tekee sinut kuningattareksi...

    *Tinto*. Niin, ehkäpä keisarinnaksikin.

    *Tyttö*. Tuleeko minusta keisarinna? No, silloinpa tädin silmät suurenevat. Tuossapa täti tuleekin.

    *Talonpoikais-mummo* (tulee). Siinä sinä vetelehdit, laiska tyttö, etkä riennä kaupunkiin! Onko sinulla aikaa siinä seisoa laiskottelemassa keskellä päivää?

    *Tyttö*. Täti, täti, nuo sanovat, että minä olen prinsessa!

    *Mummo* (äkäisesti). Mitä sinä loruat?

    *Esmeralda*. Niin, Preciosa, meidän apetissamme, sanoi, että hän on prinsessa, vaikka hän nyt on kerjäläistytön valepuvussa.

    *Mogrebina*. Niin, ettekö ole lukenut Cendrillonia?

    *Tyttö*. Ja kun kuningas rakastaa minua, tekee hän minut keisarinnaksi.

    *Mummo*. Mitä nyt vielä? Keisarinnaksiko?

    *Kanonada*. Niin, kyllä sellaista on ennenkin nähty.

    *Preciosa*. Antakaapas tänne kätenne, hyvä mummo, niin minä ennustan teillekin.

    *Mummo*. Tämäpä hullua. Te muka olette olevinanne tattarilaisia, arvaan minä. Tuollaisia mieronkiertäjiä! Moista häijyä joukkiota! Ne juuri keväällä varastivat minun paraan kanani. Ja yksi siitä joukkiosta sai mustassa patsaassa selkäänsä kaksi viikkoa sitte. Ja tekö olisitte sellaisia tattarilaisia, te? (Tytöt katsovat peloissaan toinen toiseensa).

    *Terzerola*. No, hyvä mummo, mehän vain olemme olevinamme...

    *Tinto*. Niin, näet tehän, se on vain leikkiä.

    *Mummo*. Kaunista leikkiä tosiaankin! Eikö herraslapsilla ole mitään muuta tekemistä kuin pukeutua mustalaisiksi ja mieronkiertäjiksi ja uskotella köyhäin lapsille sellaisia hullutuksia prinsessoista ja keisarinnoista? Tiedättekö, mitä minä sanoisin teille, jos olisin teidän äitinne?

    *Preciosa* (uhkamielisesti). Kyllä, että te olette yksinkertainen vanha mummo, joka ette yhtään ymmärrä romantillisuutta...

    *Mummo*. Eipäs, vaan minä sanoisin: kas niin, pian takaisin kotiinne, ja sitte kouluun, te laiskat, tyhmät lapset! Lukekaa läksyjänne ja ommelkaa ompeluksianne, niin teistä tulee ihmisiä, älkääkä juoksennelko pitkin maanteitä ilvehtimässä sellaista, joka voisi tuottaa nimismiehen vastuksiksenne ja raudat käsiinne ja jalkoihinne. Niin minä sanoisin. Ja hyvästi nyt. Tule pois Stiina. (He menevät.)

    (Tytöt istuvat vähän aikaa hämillään ja vaiti.)

    *Tinto*. Nimismies! mutta sehän on hirmuista!

    *Kanonada*. Raudat! Se on kauheata!

    *Mogrebina*. Ei, minä lähden kotiin isän ja äidin luo.

    *Terzerola*. Minä myös.

    *Tinto* ja *Kanonada*. Me lähdemme myös.

    *Esmeralda*. Mitä sinä arvelet, Preciosa?

    *Preciosa*. No, voitteko ollakin niin tyhmiä, että annatte itseänne yksinkertaisen mummon säikyttää.

    *Kaikki muut*. Ei, me lähdemme kotiin. Nyt heti.

    (Täll' aikaa tulee rosvojoukko heidän taaksensa ja asettuu vartioimaan kaikkia poismenoteitä.)

    *Rinaldo*. Kuka siellä? Täältä ei kukaan pääse pois.

    *Kaikki tytöt* (peittäen käsillään kasvonsa.) Rosvoja! rosvoja!

    *Rinaldo*. Kuka uskaltaa passitta ja tunnussanatta tulla peljättävän Rinaldo Rinaldinin alueelle Apenniinein vuoristoon?

    *Tytöt* (kasvot peitossa.) Armoa, armoa, herra rosvo! Emme me koskaan enää toiste tule. Lähtekäämme nyt kotiin isän ja äidin luo!

    *Rinaldo*. Kaarle Moor, Gonzalov, Mazarino, Lassemaija, vartioikaa vankeja ja katsokaa, ett' ei kukaan pääse pois! Sotaoikeus tuomitsee heidät.

    (Näytös päättyy siten, että mustalaistytöt laskeutuvat polvilleen ja rosvot uhkaavat aseillaan heitä. Esirippu laskeutuu)

    Kolmas näytös.

    Laki ja vapaus.

    Sama metsämäki kuin toisessa näytöksessä. Mustalaiset istuvat piirissä padan ympärillä, jossa Esmeralda keittää lanttuja rosvoille. Preciosa vähän etäämpänä kalliolla laulaa, säestäen kitarallansa. Kaarle Moor ja Lassemaija vartioivat kumpikin puolellansa. Aurinko laskeutuu metsämäen taa, tehden kaikki punaiselta hohtavaksi.

    Kuutamolaulu.

    Yksinäisyys eipä illoin
    Mulle ikävyyttä tuo:
    Ukko kun mua katsoo silloin,
    Säteitänsä minuun luo.

    (Tämän värssyn aikana tulee kuu ukkoineen hiljaa esiin vuoren takaa.)

    *Kanonada*. Mitä hän nyt laulaa tuolla?

    *Mogrebina*. Hän laulaa, että kuun ukko katselee häntä. Eikö se ole hirmuisen kaunista?

    *Kanonada*. Mutta, hyvä Roosa, eihän nyt voi olla kuutamoa kirkkaalla päivällä. Ei aurinko vielä ole oikein laskeunut.

    *Mogrebina*. Niin, näetkös. Preciosa ei voi olla oikea Preciosa, jos ei laula kuulle. Ja kun me emme voineet odottaa kuun tuloa oikeaan aikaansa, käski Rinaldo sitä paistamaan pari tuntia aikaisemmin.

    *Kanonada*. Niin, nyt minä sen ymmärrän. Mutta hiljaa nyt, hän alkaa taas laulaa.

    *Preciosa* (laulaa).

    Kuu se kuiskaa: tyttö kulta,
    Tule luoksein tanssimaan!
    Hyvän hyppypaikan multa
    Saatkin, riennä joutuisaan!

    *Terzerola*. Kuulehan, Tinto, minulla on niin kova nälkä.

    *Tinto*. Olehan hiljaa, niin saat kuulla. Kuun ukko pyysi Preciosaa tanssimaan. Mitähän hän vastaa?

    *Preciosa* (laulaa).

    En voi tulla; tiedätkö sa,
    Mik' on huoli rinnassa:
    Vankina nyt Preciosa,
    On Rinaldon linnassa.

    (Kuu katoaa.)

    *Kanonada*. Niin, kyllä on kauheata vankina olla rosvojen luona.

    *Mogrebina*. Älä ole milläsikään, Fanny. Preciosa on vain olevinaan.

    Kyllä hän tietää, että Rinaldo on Robert Friman, ja tuossa seisoo hänen oma veljensä Kaarle Kronfelt, ja tuossa seisoo pelkuri Knut Seger, jota he nyt sanovat Lassemaijaksi. Aimo rosvoja, joita muka oikein pitää peljätäkin!

    *Tinto*. Niin, tiedäpäs, kyllä minä ensin peljästyinkin aika lailla; oikein sydämmeni hypähti. Mutta kuin sitte tunsimme omat veljemme...

    *Terzerola*. Silloin Preciosa ja Esmeralda tahtoivat leikkiä leikin loppuun asti.

    *Tinto*. Meidän olisi kuitenkin pitänyt pyytää lupa rouva Strengiltä.

    Minulta ei lähde mielestä tuo, mitä se mummo puhui nimismiehestä ja raudoista. Jospa olisimme kunnialla jälleen koulussa!

    *Esmeralda* (karhealla äänellä.) Preciosa, sokuriseni, sepitsetkö taaskin lauluja kuulle? Tule, lapseni! Lantut ovat jo valmiit.

    *Lassemaija* (tullen lähemmäksi.) Kas, se minuakin miellyttää.

    *Kaarle Moor*. Seiso paikoillasi, Lassemaija, jos henkeäsi rakastat.

    Etkö muista kapteenin käskyä?

    *Lassemaija*. Hyvät tytöt, antakaa vähä minullekin!

    *Preciosa* (tultuaan alas.) Malttakaas, tytöt. Minä lauloin kuulle, nyt on teidän vuoronne ja velvollisuutenne laulaa auringolle.

    *Tinto*. Niin, saatammepa laulaa sill' aikaa, kuin lantut jäähtyvät.

    *Lassemaija* (hiipii esiin, sieppaa muiden huomaamatta yhden lantun sapelinsa kärkeen ja polttaa kuumalla lantulla suunsa.) Oi-voi-vooi!

    *Kaarle Moor*. Varo itseäsi, kapteeni tulee! (Lassemaija pistää lantun nuttunsa alle, mutta se polttaa sielläkin.)

    (Rinaldo tulee ja jäljestä Gonzalov ja Mazarino.)

    *Rinaldo*. Mitä melua täällä on? Jos vangit rupeavat kapinoimaan, niin ampukaa heidät siihen paikkaan.

    *Preciosa*. Ei tarvista, kapteeni. Me vain laulamme laulun auringolle...

    *Tinto*. Sill' aikaa, kuin lantut jäähtyvät.

    *Rinaldo*. Olkoon menneeksi, minä sallin, ja me laulamme mukaan.

    Aurinkolaulu.

    (Sävel: "Preciosasta".)

    Aurinko nyt
    On ylennyt...

    *Tinto* (keskeyttäen). Ei, ei se nyt nouse, vaan laskeutuu.

    *Preciosa*. Oh, ole sinä vaiti, sama se ihan on, nouseeko se vaiko laskeutuu. Mutta nyt sotkeutui laulumme. Meidän pitää alkaa alusta uudestaan.

    Nyt aurinko
    Laskeepi jo
    Ja sammuvi pilvien taa.
    Ja vuori, maa
    Nyt ruskottaa,
    Yön tuloa ilmoittaa.

    Kun tähtönen
    Taas tuikkaen
    Jo taivaalle pilkuttaa,
    Niin metsähän
    Me lähtähän
    Ja seuraamme Preciosaa[1].

    [1] Huom.! Kaikki rosvot laulavat: Ja seuraamme Rinaldoa.

    *Preciosa*. Hyvää yötä, rosvot. Tulkaa, tytöt, nyt lähdemme kotiin.

    *Rinaldo*. Ah, unhotathan, kaunis Preciosa, että olet minun vankinani.

    Etkö tahtoisi syödä näitä lanttuherkkuja minun ja joukkoni kanssa?

    *Preciosa*. En, kiitoksia, Rinaldo. Aurinko jo laskeutuu, ja meidän pitää joutua kotiin.

    *Kanonada*. Tulkaa, rosvot, niin me mustalaistytöt seuraamme teitä. Ei kukaan saa sanoa meistä, että me olemme jättäneet reippaat mustalaistytöt suojeluksetta.

    *Kaarle Moor*. Varsinkaan, jos he tapaavat tiellä neljännen luokan.

    *Mazarino*. Tai talonpojan, jonka me ryöstimme.

    *Gonzalov*. Tai nimismiehen.

    *Esmeralda*. Oh, kyllä me pidämme huolen itsestämme. Hyvää yötä, hyvää yötä nyt.

    *Kanonada*. Ei, hyvät pojat, tulkaa te myös, minä niin hirveästi pelkään nimismiestä.

    *Preciosa*. Mitä me huolimme nimismiehestä! Tulkaa pois vain!

    (He asettuvat marssijärjestykseen lähtemään. Samassa astuu sisään nimismies Black, jäljessä talonpoika-ukko ja vanginkuljettaja, sekä asettuu pois lähtevien eteen.)

    *Nimismies*. Seis vähän. Minulla on myös jotain sanomista tästä asiasta.

    *Kanonada* (perin peloissaan.) Nimismies tulee!

    *Mogrebina*. Juoskaa, tytöt, pian pois!

    *Lassemaija*. Juoskaa, pojat! Nimismies tulee!

    *Rinaldo* (Kaarle Moorille.) Joudu nyt, vie pian kaikki väkemme rosvoluolaan, minä sen aikaa viivyttelen nimismiestä. Meidän pitää puolustautua viimeiseen veripisaraan asti. (Kaarle Moor työntää edellään kaikki luolaan, paitsi Lassemaijaa, joka piilottuu kiven taa.)

    *Rinaldo* (nimismiehelle). Kuka uskaltaa uhata Rinaldo Rinaldinia täällä hänen omalla alueellaan?

    *Nimismies*. Kyllä sitä minä teen, nimismies ja toimitusvouti Simo Black. Mitä sinä tässä toimittelet, hyvä herra? Kyllä minä opetan sinut hätyyttämään ihmisiä vallan-maantiellä! Tiedätkö, mitä minä nyt aion tehdä?

    *Rinaldo*. En, mutta olisipa tuota hauska kuulla.

    *Nimismies*. Niin, minä aion nyt viedä sinut ja muut vekkulit suoraa päätä putkaan. Totta totisesti yksi onkin tuossa kiven takana. (Vetää korvasta Lassemaijan esiin.) Tule pois, myyrä, niin näemme, minkä näköinen sinä oikeastaan olet.

    *Lassemaija*. Ai-ai ... päästäkää, ei minussa ole yhtään syytä; Rinaldo se on syy kaikkeen.

    *Nimismies*. Vanginkuljettaja, pistäppä tuo pojan naskali tyhjään lanttusäkkiin.

    *Rinaldo* (sivaltaa sapelinsa ja vapauttaa Lassemaijan.) Älkää koskeko minun väkeeni, sanon minä... Kas niin... Luolaan sinä, Lassemaija, ja lykkää sitte syy Rinaldon niskoille, jos sinua vielä haluttaa. Hyvästi, poliisi! (Peräytyy Lassemaijan jäljestä luolaan.)

    *Nimismies*. Ota kiinni! Ota kiinni!... Mihin hän hävisikään tähän kivien väliin?

    *Talonpoika* (huomaa piiskansa luolan suulta ja ottaa sen alas.) Katsohan vain, tästä minä löydän ihan omatekoisen ruoskani! Te palsternakat, porkkanat, kalalokit, männynkävyt, vekkulit, suppupaarmat, kivennuoliaiset, sopulit...

    *Kaarle Moor* (kalliolta). Mitkä vielä? Onko sinulla nälkä ukko? Etkö tahdo lanttua?

    *Talonpoika*. Muurahaisnielijät, vasikantanssit...

    *Nimismies*. Pitäkää pienempää suuta, hyvä isä. Ja te, siellä sisällä, antaudutteko hyvällä vai mitä?

    *Kaarle Moor*. Emme.

    *Nimismies*. Sittepä minun täytyy käyttää väkivaltaa.

    *Kaarle Moor* (jännittää jousensa.) Kuka hyvänsä tulee lähelle, sen minä ammun.

    *Nimismies* (peräytyy). Miten hurjia pahuksia! Vanginkuljettaja, tuo tänne suuri paloruisku ja komenna kuusi miestä pumppuamaan vettä noiden päälle!

    *Kanonada* (luolassa). Hyvä Robert, lähtekäämme kotiin, minua pelottaa niin hirveästi.

    *Tinto* (luolassa). Tämä on hirmuista. Tulkaa, niin menemme pyytämään armoa.

    *Lassemaija* (luolassa). Niin, tulkaa pyytämään armoa! (Hälinää ja kiistaa luolassa.)

    *Nimismies*. Minä annan armon teille kaikille, te saatte kaikki mennä kotiinne, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että luovutte johtajastanne ja annatte hänet minulle.

    *Rinaldo* (kalliolta). Kuuletteko, rosvot ja mustalaistytöt? Te saatte kaikki armon ja anteeksi ja saatte mennä kotiinne, jos vain luovutte minusta ja annatte minut viholliselle. (Hälinää luolassa. Kuuluu huutoja: ei, ei!)

    *Kaarle Moor* (kalliolta[1]). Me rosvot emme koskaan luovu johtajastamme. Me olemme vannoneet uskollisuutta hänen lipullensa ja me pysymme hänelle uskollisina viimeiseen veripisaraan asti.

    [1] Huom.! Kalliolle nousee vain yksi kerrassaan silloin, kuin toinen aina laskeutuu pois.

    *Preciosa* (kalliolta). Me mustalaistytöt emme koskaan hylkää ystävää hädässä. Kurjan kurjaa on kavaltaa toista itsensä pelastukseksi.

    *Nimismies*. Vai niin, vai niin, silläkö tavalla? Se on hyvin sanottu, lapset; tuosta minä pidän. Valaansa ja esivaltaansa ei saa koskaan pettää. Eikä koskaan saa pettää ystäväänsä hädässä. Uskollinen sydän on paljon parempi kuin mikään muu maailmassa.

    *Preciosa*. Rinaldon pitää päästä vapaaksi ensinnä meistä kaikista.

    *Nimismies*. Rinaldo pääsee vapaaksi ja te kaikki. Tulkaa nyt vain ulos ja olkaamme hyvät ystävät.

    *Preciosa*. Jospa te petätte meitä?

    *Rinaldo* (tulee ulos.) Ei, Preciosa, ei hän saata pettää meitä. Tässä minä olen. Nyt saatte ottaa minut, jos sydämmenne sallii sitä tehdä.

    *Nimismies*. En minä petä teitä. Kaikki olette vapaat. (Rosvot ja mustalaistytöt tulevat kaikki ulos.) Mutta yksi asia minun pitää sanoa teille, pojat, koska te sanotte itseänne rosvoiksi. Paljo vääryyttä voi tapahtua täällä maailmassa, mutta ei kellään ole lupaa ruveta tasoittelemaan sitä väkivallalla eikä oman päänsä mukaan. Se on jätettävä lain asiaksi, ja lakia on toteltava vapaasta tahdosta, sillä laki on oikea. Mutta laki sanoo, että kukaan ei saa ryöstää toiselta hänen omaisuuttansa. Sanokaas, oliko oikein, että otitte talonpojalta hänen lanttunsa?

    *Talonpoika* (mutisten). Te, sen retiisit...

    *Nimismies*. Ei, olkaa te vaiti, ukko, ja antakaa poikain vastata. Oliko oikein ottaa talonpojalta hänen omaisuuttansa?

    *Kaarle Moor* (hämillään). Kun hän piiskasi hevostaan...

    *Rinaldo*. Ei, pojat; hevonen on ihan eri asia. Kun oikein ajattelen, mitenkä olemme käyttäytyneet, niin emmepä ole olleet paljon paremmat oikeita varkaita.

    *Kaikki rosvot*. Varkaita! Hyi!

    *Rinaldo*. Niin se on, vaikka käytimme urhollisempaa nimeä. Tästä saatte minun kelloni, ukko. Tyydyttekö siihen maksuun lantuistanne?

    *Kaikki rosvot*. Niin tässä saatte kaikki kellomme ja kaikki rahamme.

    *Preciosa*. Ja tästä saatte minun sormukseni.

    *Kaikki tytöt*. Niin, saatte meidänkin sormuksemme.

    *Talonpoika*. Kiitos, kiitos. Enpä totisesti ole ennen nähnyt moisia rosvoja.

    *Nimismies*. Hyvä, hyvä, se on oikein, niin pitääkin aina sovittaa rikoksensa. Mutta pitäkää te vain kellonne ja sormuksenne. Ukko saa ne lantut, jotka vielä on jäljellä, ja loput saatte hänelle maksaa huomenna kaupungissa. Kuulkaas, lapset, mitähän luulette opettajanne sanovan tällaisista vehkeistä?

    *Kaarle Moor*. Meistä tuntui olevan väärin saada arestia huomenna kevätjuhlan ajaksi, ja siitä me uhalla rupesimme rosvoiksi. Vapaita me tahdoimme olla. Vapaus, se on sentään jotain, se.

    *Esmeralda*. Niin, meistä tuntui olevan väärin, että kiellettiin menemästä katsomaan kevätjuhlaa, sen tähden me uhalla rupesimme mustalaisiksi.

    *Nimismies*. Etteköhän ehkä ollut ansainneetkin rangaistustanne?

    *Rinaldo*. Kyllä me sen hyvinkin ansaitsimme. Olimmehan koko viikon olleet huolimattomat läksyistämme.

    *Preciosa*. Ihan samoin mekin.

    *Nimismies*. No, mitä te nyt aiotte tehdä? (Kaikki ovat vaiti.) Minun mielestäni ei kukaan ole todella vapaa muu kuin se, joka vapaasta tahdosta taipuu lain alaisuuteen.

    *Rinaldo*. Kyllähän se on niin, mutta...

    *Kaarle Moor* (huoaten). Mutta olla huomenna poissa kevätjuhlasta...

    Kas, tuossa tulee Musta Joonas.

    *Musta Joonas* (tulee hyvin hämillään.) Hyvää iltaa. Minä luulin rosvojutun olevan jo lopussa.

    *Mogrebina*. Missä sinä olet ollut niin kauan, Josef? (Nimismiehelle) Se on minun veljeni Josef, vaikka he nyt sanovat häntä Mustaksi Joonakseksi.

    *Musta Joonas*. Se on niin, että -- että -- että minä kävin maisteri Basin luona, ja hän käski minua tulemaan tänne.

    *Rinaldo* (katkerasti). Vai olit sinä maisterin luona?

    *Musta Joonas*. En minä sille mitään voi. Älä nyt rupea tappelemaan, Robert. Luuletko minun tulleen tänne vapaasta tahdosta?

    *Rinaldo*. Mitä sinulla oli asiaa maisterille?

    *Musta Joonas*. Se oli niin, että -- sinä et saa nyt suuttua, Robert! -- minä menin maisterin luo ja sanoin: nyt ne ovat Vasikkamäellä rosvosilla ja ryöstivät ohi ajavan talonpojan, sanoin minä...

    *Kaarle Moor*. Kavaltaja!

    *Rinaldo*. Vaiti siinä, anna hänen kertoa. No, mitä sanoi maisteri?

    *Musta Joonas*. Niin tuota -- silloin maisteri ajoi minut ulos ja sanoi: etkö häpeä kannella kumppaneistasi? Tiedäthän, että minä en koskaan kärsi kantelemista koulussa. Mene heti pyytämään kumppaneiltasi anteeksi, sanoi hän; muuten ole valmis ottamaan huomenna selkääsi.

    *Rinaldo*. Kuuletteko, pojat, eikö maisteri tehnyt oikein hyvästi! Ja me kun luulimme kärsineemme vääryyttä häneltä.

    *Kaarle Moor*. Me olemme käyttäytyneet oikein sopimattomasti ja tyhmästi. Jättää läksyt lukematta!

    *Mazarino*. Kun meillä on niin hyvä opettaja.

    *Gonzalov*. Ja siitä kiitokseksi olemme tuottaneet hänelle vain huolia.

    *Lassemaija*. Kyllä tuo oli tyhmää, että maisteri sai tietää mitään koko asiasta.

    *Rinaldo*. Ole vaiti. Me ansaitsisimme tulla ammutuksi jok' ainoa. Me olemme nousseet kapinaan oikeaa päällikköämme vastaan. Mutta sitä ei pidä enää vast' edes tapahtuman niin totta, kuin minä nyt olen Rinaldo ja teidän kapteeninne. Herra armahtakoon sitä, joka ei täst' edes osaa Euklidesta kuin vettä eikä tottele maisterin pienintäkin viittausta. Ken ei sitä tee, hänet minä Rinaldo kyllä opetan.

    *Kaikki rosvot*. Niin, niin!

    *Musta Joonas*. Sitte kävin minä myöskin rouva Strengin luona...

    *Preciosa*. Kävitkö sinä rouva Strengin luona?

    *Musta Joonas*. Kävin kyllä. Tytöt juoksentelevat pitkin maantietä ja ovat pukeutuneet mustalaisiksi, sanoin minä.

    *Mogrebina*. Hyi sinuasi, etkö häpeä, Josef.

    *Musta Joonas*. Minun pitää kertoa teille kaikki tyyni, muuten en tohdi huomenna tulla kouluun. Rouva Streng pahastui niin, että minä heti jouduttauduin likemmäksi ovea. Minä en huoli kuulla tytöistäni mitään kantelemisia, sanoi hän. Kyllä minä tiedän, että he saattavat välistä olla ymmärtämättömiä, sanoi hän, mutta kyllä he katuvat ja tulevat jälleen hyviksi.

    *Preciosa*. Kuuletteko, tytöt! Ja me kun saatoimme tehdä hyvälle opettajallemme sellaista kiusaa!

    *Esmeralda*. Jättää historiamme ja maantieteemme lukematta! Kyllä me olisimme ansainneet paljon kovemman rangaistuksen kuin olla huomenna kotona.

    *Tinto*. Meidän pitää pyytää rouva Strengiltä anteeksi.

    *Mogrebina*. Ja luvata, että emme koskaan enää tee niin.

    *Terzerola*. Minä luen, minä luen historiaa niin, että korvat surisevat.

    *Kanonada*. Ja minä luen valtameret niin, että nurkat vinkuvat. Minä sullon päähäni kaikki maanosat ja kansat, niin että osaan ne kuin vettä.

    *Nimismies*. Pitäkää sananne, rosvot ja mustalaistytöt! Tiedättekö mitä?

    Minä menen maisteri Basin ja rouva Strengin luo ja pyydän heitä päästämään teitä huomenna kevätjuhlaan. Ja kyllä he ihan varmaan antavat anteeksi koko rangaistuksen.

    *Lassemaija ja Kanonada*. Niin, hyvä herra nimismies...

    *Rinaldo*. Ei, kiitoksia tarjouksesta, me emme huoli siitä. Nyt on meidän vuoromme kärsiä vapaasta tahdosta rangaistus, jonka olemme ansainneet. Jos te, pojat, ajattelette kaikki samoin kuin minä, niin pyydämme arestia, vaikka emme sitä tarvitsisikaan. Lakia pitää totella.

    Laki on oikea.

    *Preciosa*. Niin ajattelemme mekin, mustalaistytöt. Me olemme ansainneet rangaistusta ja sen tähden me olemme vapaatahtoisesti poissa kevätjuhlasta.

    *Nimismies*. No, se on rehellistä ja oikeaa puhetta, te reippaat pojat ja tytöt! Ajatelkaa niin ja toimikaa niin koko elinaikanne, silloin ei laki koskaan tunnu pakolta eikä työ vaivalta. (Rinaldo pudistaa hänen kättänsä.)

    *Musta Joonas* (itkeä nyyhkyttäen.) Minä tahdon myöskin kärsiä rangaistukseni ja totella lakia.

    *Rinaldo*. Sinun rangaistuksesi, Musta Joonas, olkoon se, että me annamme sinulle anteeksi -- ja pääsethän sitä paitsi arestiin meidän kanssamme. Rinaldo Rinaldini, ihmiskunnan vapauttaja, antaa nyt pois rosvovaltikkansa. Teitä, urholliset rosvot, tulee minun kiittää kaikista voitoistani. Me olemme vapauttaneet hevosen, valloittaneet koko joukon lanttuja, jotka sitte saamme maksaa, ja sitte olemme vielä sankarillisesti puolustaneet rosvolinnaamme. On siinä kunniaa kyllä yhdeksi illaksi. Rinaldo on tyytyväinen. Meidän urhoutemme maine säilyy ainiaan.

    *Preciosa*. Meidän vaelluksemme on päättynyt, mustalaistytöt! Minä kiitän teitä, että autoitte minua hamettemme helmojen rikki poljeksimisessa täällä metsässä ja laulujen laulamisessa auringolle, kuulle ja tähdille. Vahinko, että saimme niin vähän harjoittaa kädenkatsontaa ja ennustusta. Mutta malttakaas (osoittaa katsojia), onhan tuolla vielä koko joukko rosvoja ja mustalaisia. Ja ne näyttävät niin anteliailta; ehkä tässä vielä voisi jotakin ansaita. Toivoakseni te, armollinen herrasväki, annatte meidän ennustaa tulevaisia kohtalojanne. Ei se paljoa maksa, (niiaten) pienen, iloisen nyykäytyksen vain merkiksi, että emme ole olleet ikäväksi teille.

    *Rinaldo*. Tulkaa, nyt palaamme kaupunkiin. Mutta ennen lähtöämme laulamme vielä kerran pikku laulumme uudestaan.

    *Esmeralda*. Ei, ei sitä, vaan laulamme uuden laulun Rinaldosta ja Preciosasta.

    Laulu Rinaldosta ja Preciosasta.

    On kuningas
    Mies urhokas
    Rinaldo taisteleva.
    Preciosakin
    Se seppelin
    Hänt' uljast' on kaunistava.

    Kun lehdikko
    Ja nurmikko
    Taas illalla tuoksuelee,
    Niin taivaskin
    Ja tähdetkin
    Lapsuuttamme onnittelee.

    (Esirippu laskeutuu.)

    [Kuva]

    [Kuva]

    PIENI RESSU ELI RYPPYINEN ESILIINA.

    Vähäinen köyhä tyttönen Käv' ahkerasti kouluansa;

    Ihana kirkassilmäinen, Uus röijy, huivi ruutuinen, Ja sukat omat kutomansa.

    On nöyrä hän myös tavoiltaan, On puku puhdas, siisti nenä, Mut Ressuks häntä sanotaan, Kun esiliina ainiaan Hänellä on niin ryppyisenä.

    Tavata sekä yhtehen Lukea "Luonnon kirjaa" kyllä Hän taitaa, oikein tarkaten.

    Mit' auttaa, kun tuo ryppyinen Es'liinansa on hällä yllä.

    Miks esiliinas semmoinen?

    Opettajatar puhutteli.

    Kannoitko tuhkaa liesien?

    Vai veitkö ruokaa porsaillen?

    Mik' esiliinas rypisteli?

    Ja pieni Ressu kuunteli Pahoilla mielin tämän nuhteen, Mut ensi kerran kuitenki Hän oli niinkuin ennenki Tuon esiliinasensa suhteen.

    Täm' ei käy laatuun, Ressunen, Opettajatar torui vähän.

    Huomenna, jos on semmoinen Sun esiliinas ryppynen, Niin nurkkaan joudut häpeemähän.

    Jo lyhyt juttu päättyi näin, Ja muutosta ei siihen tullut.

    Ja Ressu parka kotiin päin Ves'silmin astui nyhkyttäin, Ikäänkuin yskä olis ollut.

    Ens aamuna kuin rantahan Opettajatar varhain kävi, Niin näkee Ressun ahkeran Lastuja siellä poimivan, Ne äidilleen hän lennättävi.

    Niin teki Ressu muulloinkin, Ennenkuin kouluun oli tullut, Hän haki puita varahin, Niin ettei äiti armahin Vilussa toki olis ollut.

    Sen seikan siinä nähtyään Opettajatar meni lymyyn, Ei vihastunut ensinkään, Päin vastoin oli mielissään, Ja suunsa vetä'ysi hymyyn.

    Kuin Ressu tuli kouluhun, Peloissaan, punaisena nenä, Alkoivat lapset kuiskailun:

    Nyt Ressu nurkkaan joutuhun, Hävetä saa se ryppyisenä.

    Opettajatar virkkoi nyt:

    Tulepas tänne, lapsi kulta!

    On esiliinas ränstynyt, Mut syyn jo olen älynnyt, Ja nurkass' olo jääpi sulta.

    On puhdas puku arvoinen, Ja hyvä kaiken ikäisille:

    Paremp' on sydän semmoinen, Mi sopiva ja mieluinen On Jumalalle, ihmisille.

    Rypistyi esiliinasi, Kun puita kannoit äidillesi.

    Täss' uusi sulle parempi, Mut mieles olkoon alati Ennellään sekä sydämesi.

    Ett'ei se enään rypistyis, Niin äidilles mä puita laitan.

    Jos Ressu nimeks pysähtyis, Se kunniaks vaan ilmestyis.

    Kas täten poistan koko haitan.

    Niin virkkoi. Lapset joukossa Kaikk' olivat myös samaa mieltä.

    Ja siistinä ja puhdasna, Uus esiliina verhona, Jo Ressu kotiin meni sieltä.

    [Kuva: Räätäli, joka ompeli yhteen Suomen ja Ruotsin.]

    RÄÄTÄLI, JOKA OMPELI YHTEEN SUOMEN JA RUOTSIN.

    Se tapahtui noin 30 vuotta sitte, tahi ehkä enemmänkin, en muista niin varmaan, mutta hauska juttu se oli. Tikka oli räätälin nimi; hän oli, niinkuin tiedät, pieni, iloinen mies, joka asui Kartanonkylässä, muutamia peninkulmia Porin kaupungista. Vanha, rappeutunut tupa tuolla järven rannalla oli hänen omansa; -- niin, ai'oin sanoa, että se ennen oli variksenpesän näköinen, mutta nyt se on punaiseksi maalattu, siinä on suorat nurkat, pärekatto ja varjostimet ikkunassa. Kaikki muuttuu; se on hyvä, kun vaan muutos tapahtuu parempaan päin.

    Tikka oli kylän räätäli ja taitava räätäli olikin, joka osasi ommella napit niin, ett'eivät ratkenneet, kun rehellinen talonpoika oli syönyt kiiskiä sekä puuroa ja pannukakkua päivälliseksi lukukinkerillä. Tikka oli sitä paitsi siivo nuori mies, josta kaikki pitivät, ahkera ja iloinen, tarkka ja raitis: ei voinut parempaa räätäliä toivoakaan. Mutta yksi vika oli Tikka-paralla, ja siihen hän ei mitään voinut: hän oli pienin mies kylässä, vieläpä niin pieni, että tuskin ulottui pitkän Pietarin tuppivyöhön.

    Kerrottiin, että Anttilan rikas isäntä kerran oli punninnut Tikan puntarilla ja silloin oli Tikka painanut yhtä paljon kuin pihakoira. Oliko tuo totta, sitä en voi varmaan vakuuttaa, mutta pieni hän oli, pieni ja tuima; kyllä hän sentään miehenä meni. Ei hän metsässä sutta säikähtänyt, mutta ihmisten kesken oli hän suora ja hyvänluontoinen ja nauroi mukana, kuin laskettiin leikkiä hänen pienuudestaan. Mutta ilolla piti olla määränsä, sillä ei tuo kunnon Tikka kaikkea kärsinyt.

    Harjun Martti, joka oli harteva ja vahva mies, oli kerran syyttänyt Tikkaa siitä, että hän muka oli varastanut 2 kyynärää sarkaa palasta, josta oli tehtävä takki, ja hänet oli Tikka halolla ajanut ulos tuvasta sillä kyydillä, että Martti, ennenkuin arvasikaan, oli nelinkontin lumihangessa.

    Löytyipä vielä toinenkin, joka ei oikein voinut suvaita Tikkaa, ja se oli Niku, kylän soittoniekka, joka tahtoi olla koko kylän mestari musiikissa. Tikka sattui yhtä vikkelästi soittamaan harmonikkaa kuin Niku viulua vingutteli. Tikka oli ostanut soittonsa kaupungista kolmella markalla ja oppi tarkalla korvallaan lauluja ja tanssimusiikkia soittamaan.

    Kun sitte kylän pojat sunnuntai-iltapäivinä löivät kiekkoa maantiellä ja tytöt olivat leikkisillä nurmikolla Tikan tuvan läheisyydessä, istui Tikka petäjän kannolla rannalla ja soitti niin, että kaikui katajapensaissa. Harmonikassa oli 8 läpäkettä, sitä voi vetää ulos tai painaa kokoon ja Tikka veti sen milloin villasukan pituiseksi, milloin taas työnsi hän sen kokoon, niin että se oli kuin kinnas.

    Kyllä siitä soittoa tuli, ja tahtia myöskin, niin että kaikki jalat liikkuivat nuottien mukaan, kiekko mennä hurisi kuin komennettu ja Viitalan muorin punainen kukko levitti siipensä aivan, kuin olisi aikonut lentoon. Niku istui siinä, kateudesta punaisena, ja pihkasi joustaan, odottaessaan, että kaikkein nöyrimmästi häneltä pyydettäisiin kelpo polskaa. Vaan ei kukaan sitä häneltä pyytänyt, kaikki pitivät enemmän Tikan harmonikasta.

    Eräänä suvi-iltana istui Tikka näin soitellen kylän tytöille, kuin hänen juolahti mieleensä, että hän jo oli 30-vuotinen, että näppärällä neulallaan oli saanut säästäneeksi 500 markkaa ja että hyvin voisi elättää vaimon. Miksi hän olisi naimatta? Tytöt tosin tekivät vähän pilaa tuosta iloisesta räätälistä, mutta itse asiassahan kaikki hänestä pitivät. Nyt hänen vaan tuli valita viisaasti, eikä Tikka tuota kauvan arvellutkaan. Hänellä oli kaksi tyttöä ehdolla: joko pienin tai suurin kylän tytöistä; jommankumman hän ottaisi.

    Viitalan ruskeasilmäinen, kiltti Maiju oli pienin tyttö, hän ei ollut pitempi kuin Tikkakaan; he olivat olleet ystävyksiä siitä saakka, kuin Tikka ompeli pienelle seitsenvuotiselle Maijulle tilkkuvauvan, jolla oli kaunis punainen hame ja silkkimyssy päässä. Anttilan isännän pitkä, valkotukkainen Nilla oli taas pisin tyttö kylässä; Tikka ulottui, kuin oikein suorana seisoi, juuri hänen vyötäisiinsä, ja olivatpa hekin olleet hyviä ystäviä.

    Tikka valitsi ja valitsi, ja kävi niin kuin maailmassa usein käy. Pienet miehet pitävät pitkistä tytöistä, se hankkii heille enemmän arvoa. Tikka päätti kosia Nillaa: olisipa tuo jotakin, kun saisi noin ylpeän vaimon, ja rikas hän oli kaupan päälliseksi.

    Tikka pukeutui siis paraihin sunnuntaivaatteihinsa, pisti suuren auringonkukan napinläpeen, sai Leivonmäen torpparin puhemieheksi -- Leivonmäki oli Tikalle velkaa 30 markkaa uudesta sarkatakistaan -- ja meni kauniina pyhä-aamuna Anttilaan. Puhemies selitti asian pitkällä ylistyspuheella; jos voi luottaa häneen, niin ei löytynyt koko pitäjäässä muhkeampaa miestä kuin tuo pieni räätäli. Anttilan isäntä kuunteli hetken tuota pitkää puhetta, koputti tuhan piipustansa, purskahti sitte iloiseen nauruun ja vastasi, että Tikka voisi koettaa onneansa kysymällä Nillalta, sillä tämä oli kauvan toivonut pientä koiraa, joka osaisi hyppiä kepin yli, ja Tikka sopisi siihen yhtä hyvin kuin joku muukin.

    Tikka ei tuosta huolinut, meni yksin Nillan luo ja esitti asiansa. Nilla katsoi häneen niinkuin kirkontorni korkeudestaan katsoo alas heinäsuovaan, taputti häntä sitten ikäänkuin pientä poikaa olkapäälle ja kysyi hymyillen, mitä hän tahtoisi tehdä, ansaitakseen hänen suosiotansa. -- Kaikki! vastasi Tikka. -- No hyvä, sanoi Nilla, minä tarvitsen pehmeät nahkaset, kuin menen kirkkoon; tapa 14 kettua ja ompele minulle nahkaset, niin tahdon asiata ajatella.

    Tikka oli näppärä metsästäjä, hän viritteli ketun pyydyksiä metsään ja myrkytti kissoja. Muutaman ajan kuluessa oli hän saanut nuo 14 kettua, ompeli niistä nahkaset ja vei ne Nillalle. Kaikki hyvä, vastasi tämä, mutta nyt tarvitsen vielä ryijyn morsiuspeitteeksi; tahdon, että se olisi oikein hienon hieno ja valmistettu kauniista linnunhöyhenistä.

    Mene siis pyytämään 300 tikkaa, koska nimesikin on Tikka, ompele niiden pyrstöhöyhenistä minulle ryijy, niin tahdon asiata ajatella.

    Niin Tikka meni, hankki nuo 300 tikkaa, ompeli niiden pyrstöhöyhenistä mitä pehmeimmän ryijyn ja vei sen Nillalle. Se on todellakin kaunis, vastasi Nilla, mutta voithan ymmärtää, että minun tulee pukeutua hienoksi vihille vietäessä. Mene etsimään simpsukoita jo'ista ja tee minulle helminauha, joka ulottuu kahteen kertaan kaulani ympäri, niin tahdon asiata ajatella.

    Tikka katsoi Nillaan, niinkuin heinäsuova katsoo kirkontorniin, tuumaili hetken, sillä tämä tehtävä oli vaikeampi kuin molemmat edelliset, mutta sitte hän meni. Kahtena kauniina kesänä oli pieni räätäli poissa kylästä. Hän kaiveli kuin ankerias jokien mudassa, hän huuhtoili kuin kullankaivaja järvien hiekkaa, ja viimein oli hän koonnut helminauhan, joka ulottui kahteen kertaan kaulan ympäri. Tahdotko nyt asiaa ajatella? kysyi hän, viedessään sen Nillalle.

    Nilla punnitsi helminauhaa kädessään, koetti sitä kaulaansa ja vastasi viimein: "nyt menen kysymään isältä."

    Isä ja tytär pitivät neuvoa, kuinka paraiten pääsisivät tuosta pääsemättömästä räätälistä.

    Tikka, sanoi Anttilan isäntä, neuvoteltuaan tyttärensä kanssa, sinä et ole niinkään hullu mies, olet uuras ja voit vielä toimittaa suuria asioita. Nyt minulla, näet, sattuu olemaan sisar, joka on naituna Ruotsiin, ja tahtoisin mielelläni tietää, kuinka hän siellä menestyy, mutta matka sinne meren poikki on liian pitkä ja vaivaloinen. Koska olet niin näppärä räätäli, niin ompele kokoon Suomi ja Ruotsi Pohjanlahden yli, että voin pakinoida sisareni kanssa ilman tuota vaivaloista matkaa, sitte tahdon antaa Nillan vaimoksesi.

    Tikka tuumaili taas hetken, heinäsuova katsoi vielä kerran kirkontorniin, ja koska se ei ollut mikään tyhmä heinäsuova, niin se varsin hyvin ymmärsi, mitä tuommoisella pyynnöllä tarkoitettiin. Tikka tuumaili vielä kerran, puri hampaitansa ja vastasi tahtovansa koettaa.

    Eipä kauvan viipynyt, ennenkuin hänen tuumansa oli valmis. Hän meni kaikkein kylän akkojen luo tilaamaan koukun siimaa. Akat kehräsivät koko pitkän talven: viimein he olivat kehränneet niin monta ja niin suurta siimakimppua, ett'ei mikään vene niitä kaikkia kantanut, Tikan täytyi vourata kaljaasi. Kauniina kesä-aamuna oli hän sitonut pitkän siimansa toisen pään suureen petäjään Suomen rannalla ja päätti sitoa toisen pään Ruotsin rannalla kasvavaan petäjään. Mutta ollakseen näkemättä näin suurta vaivaa aivan turhaan, oli hän hankkinut viisitoista tuhatta lohen koukkua, joihin pantiin silakoita syötiksi: hän toivoi siimastansa suurta kalansaalista.

    No niin, Tikka lähti kaljaasillaan merelle laskemaan pitkää siimaansa.

    Hänellä sattui olemaan hyvä onni, tuo muuten niin myrskyinen meri oli koko viikon tyynenä kuin viilipytty, ja yritys onnistui niin hyvin, että Tikka muutaman päivän kuluttua oli sitonut siimansa toisen pään petäjään Ruotsin rannalla. Takaisin tullessa käytti hän tilaisuutta kokeaksensa koukkujaan ja sai niin paljon lohia, turskia, kampeloita, haukia, simppuja ja ahvenia, että Porissa pidettiin suuret kalamarkkinat ja Tikka sai siimansa maksetuksi.

    Nyt Tikka meni Anttilan isännän luo ja sanoi hänelle: "hyvää päivää, appivaari! nyt olen ommellut yhteen Suomen ja Ruotsin; antakaa nyt Nilla vaimokseni!"

    Anttilan isäntä kovin hämmästyi, mutta hän oli viekas mies, joka pian keinon keksi. "Voihan tuo olla varsin hyvä," vastasi hän, "että olet ommellut meidät kiinni Ruotsiin, mutta yksi asia vielä puuttuu: enhän saata kysyä siimaltasi, kuinka sisareni voi."

    "Missä hän asuu ja mikä hänen nimensä on?" kysyi Tikka.

    "Sisareni, matami Andersson, asuu Öregrundin kaupungissa tässä vastapäätä meren toisella puolella. Voithan laskea hänellekin koukun: ehkä hän tarttuu onkeen."

    "Ja jos nyt ompelen meidät kiinni Ruotsiin, niin että saatatte kysyä, kuinka sisarenne voi ja saada vastauksen kysymykseenne, saanko sitte Nillan vaimoksi?"

    "Se on varma asia, joka on tapahtuva tulevana Mikonpäivänä," sanoi Anttilan isäntä tyytyväisesti hymyillen, sillä nyt hän tiesi varmaan voivansa narrata räätäliä.

    Tikka arveli tahtovansa todistajia lupaukseen.

    "Vaikka kaksikymmentä, jos tahdot," sanoi Anttilan isäntä. Tupa on täynnä ihmisiä, jotka tulevat kirkosta. -- Ja nauraen kertoi hän koko kirkkoväelle, mitä hän oli Tikalle luvannut.

    Harjun Martti, joka vähän oli Nillaa mietiskellyt ja sattui olemaan kirkkoväen joukossa, sanoi Nikulle, soittoniekalle: pitäkäämme vaaria, kuin Tikka Mikonpäivänä tulee kosimaan. Silloin minä otan Nillan ja sinä soitat morsiusmarssilla Tikan ulos tuvasta. -- Tietysti Niku näin hauskaan kepposeen suostui, ja Tikan molemmat vihamiehet päättivät tavata toisiaan määrättynä päivänä.

    Tikka lähti synkeällä mielellä, ajatellen mitä nyt tuli tehdä. Ei hän voinut siimallaan pyytää matameja Öregrundista; ei hän voinut matkustaa sinne, sitoa ukon sisarta siimaansa ja vetää häntä Suomeen. Mutta Tikka oli kuullut puhuttavan eriskummallisesta, uudesta laitoksesta, jota sanottiin sananlennättimeksi ja jonka avulla ihmiset voivat puhutella toisiaan pitkäin matkain päästä lankaa myöten. Jos hän nyt voisi saada semmoisen langan meren yli Ruotsiin, niin hän olisi voittanut pelin.

    Eihän mikään saattanut olla mahdotonta niin uljaalle räätälille, joka jo oli parsinut kokoon kaksi maata liinanuorasella. Pistetäänpä vielä kerran! arveli Tikka.

    Hän päätti lähteä Turkuun, saadakseen tietää, kuinka hänen tuli tehdä.

    Enhän minä voi kysyä ja saada vastausta kalastuslangan kautta, ajatteli hän. Tuo, jota he lennätinlangaksi sanovat, mahtanee olla joku ontto putki.

    Tikka lähti, tuli Poriin, tuli Raumalle, ja kysyi kaikilta räätäleiltä, joita kohtasi matkallaan, mitä sananlennätin oli. Muutamat vastasivat: se on noitakalu. Toiset sanoivat: se on mustia nahkapalloja, joita nostetaan ylös riuun nenään. Sillä siihen aikaan, kuin Englantilaiset vihollisina tulivat tänne laivoillaan, oli ollut tapana nostaa mustia merkkejä riukujen neniin rannoille, vihollisten tulon ilmoittamiseksi.

    Tikka kulki edelleen, tuli Uuteen-kaupunkiin ja kyseli jälleen ystäviltään räätäleiltä. Yksi heistä vastasi: "mene satamaan, sieltä lähtee huomenna höyrylaiva sananlennätintä viemään."

    Tikka meni satamaan, löysi höyrylaivan ja näki suuria vaskilanka-kääryjä, joita valmistauttiin laskemaan mereen. "Saanko lähteä mukaan?" kysyi Tikka. Laivan katteini sattui olemaan leikkisellä tuulella, katseli hetken pientä, laihaa räätäliä ja vastasi: "sinäpä voisit kelvata kohoksi, sinä. Lyönpä vetoa, että kellut veden päällä kuin korkki."

    "Kellunhan yhtä hyvin kuin joku toinen veneessä," vastasi Tikka. "Minä olen räätäli ja olen kerran ennen harsinut yhteen Suomen ja Ruotsin."

    "Onpa sitä siinäkin!" arveli katteini. "Sinä olet miehekkään näköinen, lähde matkaan, niin saat tehdä sen urhotyön uudestaan."

    Tikka sai lähteä mukaan ja olla avullisena langan purkamisessa. Laiva kulki länttä kohti, milloin tyynellä milloin isojen aaltojen keinuttamana ja antoi sanomalangan juosta rullilta mereen sikäli kuin matka joutui. Se ei ollut mitään helppoa työtä, siihen tarvittiin taitava räätäli. Kuin laiva kulki hiljaa eteenpäin, meni kaikki helposti, mutta välistä sattui se ottamaan parempaa vauhtia, niin että rullat höyrysivät varista ja lanka uhkasi katketa. Tikka oli väsymätön: hän piti tarkkaa huolta toisesta suuresta räätälinpistoksestaan ja se meni kuin englantilainen silmäneula sertinkivuorin läpi.

    Kolmantena päivänä oli lanka laskettu ja Ruotsi niin lujasti ommeltu Suomeen kiinni, että sauma vielä tänäkin päivänä pitää.

    "Se oli siunattu asia, että meillä oli räätäli mukana," sanoi laivan katteini. "Reipas Tikka, sinä olet ansainnut palkinnon: mitä pyydät?"

    "Minä pyydän," sanoi Tikka, "saada olla ensimmäinen, joka lähettää lennätinsanoman Uudesta-kaupungista Öregrundiin."

    "Myönnetään," oli vastaus. "Niin kohtuullista vaatimusta ei voi kieltää."

    Höyrylaiva palasi jälleen Uuteen-kaupunkiin ja Tikka lähetti näin kuuluvan sähkösanoman: "Anttilan isäntä kysyy, kuinka hänen sisarensa, matami Andersson, voi Öregrundissa?"

    Hetken kuluttua tuli vastaus: "Matami Andersson kiittää ja lähettää terveisiä. Hän on saanut lohenruodan kurkkuunsa ja tulee lääkärin luota, mutta nyt hän voi hyvin ja on kutsunut Rörstrandin matamin luoksensa kahvia juomaan."

    "Antakaa minulle todistus tästä ja että minä olen ommellut sananlennättimen," pyysi Tikka.

    Todistus annettiin; Tikka lähti jälleen Kartanonkylään. Kun hän kulki Viitalan torpan ohi, seisoi Maiju puron reunalla maitoastioita pesemässä. Hän seisoi siinä niin ahkerana ja ilomielisenä, hän näytti niin somalta ja miellyttävältä halvassa puvussaan ja katsoi niin hellästi ja ystävällisesti Tikkaan, kuin tämä tomuisena ja hikisenä tuli, kulkien pitkin tietä.

    "Oi, kuinka näytät väsyneeltä," sanoi hän. "Etkö tahdo vähän kirnumaitoa virvoitukseksi?"

    Tikalla ei ollut mitään sitä vastaan sanottavaa, ja Maiju juoksi hakemaan tuopin hyvää, virvoittavaa kirnupiimää, sillä heillä oli lehmäkin torpassa. -- "Mistä tulet?" kysyi Maiju.

    "Tulen Uudesta-kaupungista, olen harsinut yhteen Suomen ja Ruotsin, ja nyt menen pyytämään kuulutusta Anttilan Nillan kanssa."

    "Minä tiedän sen," huokasi Maiju. "Onnea vaan, hyvä Tikka! Sinä saat rikkaan morsiamen."

    "Maiju", sanoi Tikka, "jos joku sinua kosisi, vaatisitko morsiuslahjaksi ketunnahkaisen rekipeitteen, linnun höyhenistä tehdyn ryijyn ja kallisarvoisen helminauhan?

    "Mitäpä minä niillä koristeilla tekisin?" kysyi Maiju kummastellen.

    "Mutta jos joku sinua kosisi, lähettäisikö äitisi hänet narrina ulos maailmaan, ompelemaan yhteen suuriruhtinaskunnan ja kuningaskunnan?"

    Maiju nauroi. Äitini lähettäisi hänen puhdistamaan saappaitaan ja harjaamaan tukkaansa, sanoi hän, leikillisesti viitaten Tikan ulkonäköön tuon pitkän matkan jälkeen.

    "Hyvästi, Maiju!"

    "Hyvästi, Tikka! Onnea vaan!"

    Tikka meni yksinäiseen tupaansa eikä sinä yönä ummistanutkaan silmiänsä vaan noitten kosimistuumien tähden. Seuraavana aamuna, joka oli Mikonpäivä, pukeutui hän hienoihin vaatteisin, pani todistuksensa taskuun ja meni Anttilaan. Harjun Martti ja Niku olivat jo siellä, viulu oli viritetty morsiusmarssia varten ja kaikki odottivat jotakin oikein hauskaa, kun Tikka soitettaisiin ulos tuvasta pitkillä, pilkallisilla rukkasilla. Nilla yksin ei ollut iloinen: isä tahtoi naittaa hänet Harjun Martille, jota hän ei voinut kärsiä, ja silloin Nilla arveli kuitenkin tulevansa onnellisemmaksi tuon pienen, hyvänluontoisen räätälin vaimona.

    Tikka tuli reippaasti tupaan ja pudisti Anttilan isännän kättä. -- "Hyvää huomenta, isäntä! Nyt olen täällä vaatimassa lupauksenne täyttämistä. Koko kirkkoväki on todistajanani, että Nillan täytyy tulla vaimokseni."

    "Vai niin," arveli Anttilan isäntä viekkaasti katsoen, samassa kuin Niku jo alkoi viulua, näpähytellä. -- "Vai niin, no sitte sisareni Öregrundissa on varmaankin tarttunut onkeen. Onpa oleva oikein hauska kuulla, kuinka tuo kunnon ihminen voi Öregrundissa."

    Tikka otti lennätinsanoman taskustansa ja luki: "Matami Andersson kiittää ja lähettää terveisiä. Hän on saanut lohenruodan kurkkuunsa ja tulee lääkärin luota, mutta nyt hän voi hyvin ja on kutsunut Rörstrandin matamin luoksensa kahvia juomaan."

    "Mitä tämä merkitsee?" huusi Anttilan isäntä, harmista punaisena, samassa kuin Niku huomaamatta viritti viuluansa niin että kvintti katkesi. -- "Etkö häpeä tehdä minusta pilaa?"

    "Tässä on todistukseni," vastasi Tikka, ojentaen paperinsa Anttilan isännälle. Kaikki tunkeusivat tämän ympärille, saadakseen tietoa tuosta merkillisestä asiakirjasta. Harjun Martin täytyi kysyä muilta, mitä siinä oli, sillä hän ei osannut lukea kirjoitusta. Siinä luettiin todellakin, että Tikka sillä ja sillä tavalla oli sanomalangalla ommellut yhteen nuo molemmat maat, että hän omakätisesti oli langan kautta kysynyt, kuinka matami Andersson voi, ja siihen saanut myötäseuraavan vastauksen.

    Siinä ei ollut sanan sijaa: tuo viekas Anttilan isäntä oli joutunut omaan ansaansa, hän ei voinut kieltää niin monen todistajan läsnäollessa tekemäänsä lupausta ja hänen täytyi siis myöntää räätälin vaatimukset oikeiksi. Niku pisti särkyneen viulun kainaloonsa ja hiipi pois; mutta Harjun Martti ilmoitti ylpeästi, että hän ei aikonut väistyä tuommoisen pienen tikan tähden, olihan Nillallakin jotain sanomista asiassa.

    Nilla tahtoi todellakin lausua sanasen, mutta räätälin eduksi.

    Kirkontorni katsoi nyt mitä lempeimmillä silmillä heinäsuovaan ja ojensi käsivartensa, pitkät kuin tangot, kaapsahtaaksensa Tikan kaulaan, kun tämä astui askeleen taaksepäin, sanoen:

    "Kiitoksia vaan, Anttilan isäntä, siitä, että nyt tahdotte antaa Nillan vaimokseni. Mutta nyt on asian laita niin, että en tahdo häntä. Olen jo kylliksi kauan juossut kuin narri hänen ja teidän tähtenne. Hän on kovin pitkä niin pienelle miehelle kuin minä olen, antakaa hänet jollekin, joka paremmin täyttää mitan ja paremmin osaa juosta maailmaa pitkin teidän asioillanne. Hyvästi, isäntä! Hyvästi Nilla! Eihän siltä hyvä sopu välillämme lopu?"

    Pian oli heinäsuova ikäänkuin tuulen kautta pois puhallettu ja kirkontorni seisoi siinä yksinäisessä suuruudessaan. Kirkkoväki supisi ja nauroi keskenään, ja tuopa niin harmitti Anttilan isäntää, että hän löi parhaan piippunsa rikki, koputtaessaan sitä pankkoon. Harvoinpa vahinko yksin tulee.

    Koko kylä tiesi, että Tikka oli kosinut, mutta eivätpä kaikki tietäneet, että hän oli antanut morsiamellensa rukkaset. Mikonpäivän jälkeisenä sunnuntaina heräsi paljon kummastelemista kirkossa, kun avioliittoon ilmoitettiin räätäli, kunniallinen ja hyvämaineinen Josua Tikka, sekä torpparintytär, kunniallinen ja siveä Maria Viitala. Se on hampunsiementä, arveli kirkkoväki hyväksyen: eihän hampunsiemen ja männynkäpy olisi sopineet samaan linnunpesään.

    Tikasta ja Maijusta tuli onnellinen pariskunta: he olivat yhtä pitkiä, toisen ei tarvinnut katsoa alas toiseen, yhtä rikkaita ja yhtä ahkeria olivat he sitä paitsi. Vanha, rappeutunut tupa korjattiin ja maalattiin, balsamiineja kukki ikkunassa, ja kolme lihavaa lehmää hankki perheelle voita ja maitoa.

    Nilla, kirkontorni, oli harmissaan mennyt naimisiin Harjun Martille, mutta eipä auttanut että Niku oli soittanut heille saman morsiusmarssin, jota hän ei saanut soittaa Tikalle: Martti tuhlasi vaimonsa perinnön Anttilan rikkaan isännän jälkeen, pani Nillan helminauhan Tikalle pantiksi sarkatakista; Nillan linnunryijyä käytettin variksenpelottimena ja koi söi hänen ketunnahkaisen rekipeitteensä. -- "Älä itke, Nillaseni," sanoi Maiju, "minä olen ommellut uuden hameen vanhemmalle tytöllesi ja tulevana sunnuntai-iltana sinun pitää ottaa lapset mukaasi meille; silloin saavat he hypätä polskaa Tikan soittaessa harmonikkaa."

    Mitä siitä sitte muuta sanottavaa, kuin että kirkontornista tuli heinäsuova, vaikk'ei heinäsuovasta koskaan tullut kirkontornia? Ja kun ihmiset näkivät Tikan ja Maijun, pieninä ja sievinä, kuin oikein silmillä varustetut nuket, tepsuttelevan kirkkokankaan poikki, sanoivat he toisilleen:

    "Vakka kantensa hakee."

    Mutta Suomi ja Ruotsi ovat yhteen ommellut tunturien kautta pohjoisessa, Tikan langalla ja paljolla muullakin.

    AURINKOKUNINKAAN KRUUNU.

    Kohoa, kotka sä, päivään päin, Kun kunnon siipesi kantaa!

    Kas, myrsky riehuvi rynnistäin, Pilv' etsii taivahan rantaa.

    Vahv' ollos, kuin hän, ja tarmokas, Ja voita maailman matkallas Vastukset, jotk' elo antaa.

    Kas köyhä poikanen lehmiä Hän metsän helmassa johtaa, Hän kysyy koivuilta, männyiltä:

    Miss' oikein kunnian kohtaa?

    Ja koivut, männyt ne kuiski vaan:

    On kruunu aurinkokuninkaan, Mi kirkkahimpana hohtaa.

    Ja poika näin: kuningasta mä Sit' olen palvelevainen Kaks vuosikymmentä; sittenpä Hält' anon kruunua vainen, Jos ei hän suo mitä pyytelen, Mä häntä vastahan taistelen, Saan suuren kunnian maineen.

    Ja poika tornihin kiipes jo, Näk' kylät, kaupungit silloin, Tuoll' liikkui viljava vainio, Kuin tuuli hengitti milloin.

    Hän pyrki auringon uljaan luo, Mut halki taivahan kulki tuo Ja laski pilvehen illoin.

    Nous vuoren korkean huipullen, Siell' lunta, talvea kyllä, Ja kesän pilvi se kultainen Virvoitti maan hymyilyllä.

    Tult' iski pauhaten ukkonen, Täristi jalkoja poikasen, Vaan aurinko pysyi yllä.

    Näin poika: aurinko kultainen, On juoksu ylhäinen sulla, Sä kuljet tietäsi rientäen, En voi mä luoksesi tulla;

    Sun tiesi käy yli taivahan, Ah kuinka kruunusi saavutan?

    Ei mitään keinoa mulla.

    Hohoi! Nyt soi yli kaiken maan!

    Tuprahti tomu ja sauhu.

    Vihollisjoukot ne ryntäs vaan Ja kaikkiall' oli kauhu.

    Mut poika isänsä miekalla Löi, hakkaa urohon innolla, Ja voittoon päättyiki pauhu.

    Jo uupui poikanen verihin, Mi äsken taistella tohti;

    Ja auringon säde loistavin Kimmelsi kuollutta kohti.

    Ja päässä poikasen tosiaan Jo kruunu aurinkokuninkaan Nyt hellin kirkasna hohti.

    Se armas kruunu ol' auringon, Mi välkkyi päässä nyt tuolla.

    Se maineen seppele verraton, Sen vuoksi täytyvi kuolla.

    Oi, poika, olkohon intos vaan Taistella parhaaksi Suomen maan, Sen puolest' elää ja kuolla!

    TAIVAAN LAPSET.

    Hän, kirkas iltarusko;

    On enkelpoikanen.

    Punaisin perhosiivin Hän lentää ladellen.

    Illanpa hän Levittää yli meren, maan, Rauhoittaa myrskyn pauhun, Saa vaivat vaipumaan.

    Ihana aamurusko On enkeltyttönen.

    Jo varhain hällä yllä On hame punainen.

    Päivänpä hän Herättää työhön, toimehen, Hivukset pilven sukii Tuulessa läntisen.

    Molemmat taivaan lapset, Suloiset, pienoiset, Rakastaa toisiansa, Vaikk' ovat kaukaiset.

    Huntunsa yö Välille lapsukaisten luo, Ja kirkkaat illan tähdet Valonsa heille suo.

    Mut kun on kukkais-aika Ja viherjä on maa, Yö synkkä mereen silloin Huntunsa pudottaa.

    Lapsoset nuo Rientävät silloin yhtehen, Kaunonen enkelpoika Ja sulo tyttönen.

    CHARLES GORDON.

    Kuka hän oli, tuo merkillinen sankari, jolla ei ole vertaistaan meidän aikanamme ja joka on saanut osakseen maailman ihailemista, vaikka ei kukaan sitä vähemmin tavoitellut kuin hän?

    Hän oli Englantilainen, joka rakasti ja palveli isänmaatansa, rakasti ja palveli koko ihmiskuntaa, mutta ennen kaikkea rakasti ja palveli Jumalaa. Hän oli kristitty sankari, joka aina tunsi olevansa Jumalan kaikkivaltiaan käden suojassa eikä sentähden peljännyt mitään vaaraa.

    Varreltaan oli hän pieni ja hento; hänellä oli vaaleat hiukset, lempeät siniset silmät ja koko hänen olennostaan säteili hyvyys ja lempeys.

    Mutta tässä vähäpätöisessä ulkomuodossa, joka oli enemmän lapsen kuin sankarin, asui rautainen tahto, sotapäällikön nero ja pelkäämättömin uljuus. Hän, tuo lempeä mies, taisi olla peljättävä, ja hänen katseensa, joka usein näytti niin uneksivan lempeältä, taisi masentaa jalopeuroja.

    Charles Gordon, ollen syntyisin soturisuvusta, tuli itsekin soturiksi.

    Hän oli neljäs yhdestätoista sisaruksesta ja oli nuoruudessaan heikko ja kivuloinen. Sotaopistosta hän ei saanut loistavia todistuksia; siitä pojasta ei suuria toivottu. Hänen ollessaan 22-vuotias syttyi tuo suuri sota keisari Nikolain viimeisinä vuosina, jossa toisella puolella taisteli Venäjä, toisella Englanti, Ranska, Turkinmaa ja Italia. Tässä sodassa Gordon sai Sebastopolin juoksukaivannoissa osoittaa kuntonsa.

    Missä ei kukaan uskaltanut astua esiin pahimmassa luotituiskussa, siinä seisoi Gordon kiikarillaan vakoellen vihollisen liikkeitä. Hän oli insinööri-upseeri; hyvin mahdollista on, että joku Suomalainenkin häneen ampui, sillä monta suomalaista upseeria palveli Sebastopolissa olevassa venäläisessä armeijassa.

    Englannilla oli kaikkialla maailmassa jotakin tekemistä. Gordon, palveltuaan jonkun aikaa läntisessä Aasiassa, lähetettiin 1860 Kiinaan, joka siihen aikaan soti Englannin kanssa. Kiina voitettiin, mutta Gordon jäi sinne rauhanteonkin jälkeen ja sai hallitukseltaan luvan palvella Kiinan keisaria.

    Matkustettuaan läpi suurimman osan Kiinan mahdottoman suurta aluetta, nimitettiin hän 1863 tämän maan koko sotavoiman ylipäälliköksi, hillitsemään hirmuista kapinaa, joka oli levinnyt yli puolen valtakuntaa; 19:ssä kuukaudessa voitti hän nuo hirveät kapinoitsijat, Taipingit, joita ei kukaan voinut vastustaa, pelasti valtakunnan ja monta sataatuhatta ihmistä perikadosta. Kiinan keisari jakeli pelastajalleen ylenmäärin aarteita ja kunnianosoituksia.

    Hän tahtoi tehdä Gordonin lähemmäksi mandariinikseen, mutta tämä kieltäysi kaikista aarteista ja kunniaviroista ja palasi köyhänä katteinina Englantiin. Muistona Kiinasta vei hän ainoastaan kultaisen kunniarahan, joka siellä lyötiin hänen kunniaksensa sekä muutamia sotalippuja, jotka hän taistelussa oli kapinoitsijoilta valloittanut. Niihin hän ei pannut suurta arvoa, sillä hän halveksit voitonmerkkejä ja ihmiskiitosta.

    Kunniarahan hän myi eräänä päivänä, kuin hänellä ei ollut rahoja ja hän tahtoi auttaa erästä onnetonta; liput hän lahjoitti muutamille pojille, joita hän elätti ja itse opetti perustamassaan koulussa Thems'in varrella. Se oli hänen onnellisin aikansa; hän rakasti noita poikia ja lähetti heidät sitte merelle, jotta heistä tulisi kelpo merimiehiä.

    Sittemmin oli hän jonkun ajan Englannin konsulina Tonavan tienoilla; hän oli kohonnut everstin arvoon ja lähetettiin Ylä-Egyptiin hävittämään orjakauppaa. Tämä oli vaikea työ, sillä saaliinhimoiset Arabilaiset ajoivat Neekereitä takaa ikäänkuin kesyttömiä ja myivät heidät sitte suurella voitolla orjiksi. Kaksi vuotta Gordon oli Ylä-Niilin varrella olevan laajan Sudanin erämaan maaherrana; hän tekin lopun orjakaupasta ja vakautti rauhan ja oikeuden tämän onnettoman kansan keskellä, jota siihen asti Egyptiläiset, Arabialaiset ja Turkkilaiset olivat mitä hävyttömimmällä tavalla ryöstelleet.

    Mutta orjakauppaa suosivien turkkilaisten pashojen toimesta Gordon kutsuttiin pois 1879. Sen jälkeen hänet lähetettiin milloin Indiaan, milloin Kap-koloniiaan. Hän läksi ajaksi Jerusalemin läheisyyteen, saadakseen siellä hiljaisessa rauhassa tutkia Raamattuaan, tuota rakasta kirjaa, joka aina oli ollut hänen muassaan hänen pitkillä matkoillaan.

    Silloinpa nousi Egyptissä vaarallinen kapina, ja eräs väärä profeetta, joka nimitti itsensä Mahdiksi, Muhammedin seuraajaksi, valloitti suurimman osan onnetonta Sudania, joka Gordonin sieltä lähdettyä jälleen oli vajonnut entiseen kurjuuteensa. Englanti sai ylivallan Egyptissä, voitti kapinoitsijat ja lähetti Gordonin takaisin Sudaniin.

    Vastustelematta Gordon totteli, sillä hänen tuli sääli onnetonta maata,

    • hän totteli, ollen siitä vakuutettu, ett'ei hän milloinkaan sieltä

    palaisi. Helmikuussa 1884 hän tuli Sudanin pääkaupunkiin Khartumiin, jossa sininen ja valkoinen Niili yhtyvät. Asukkaat ottivat hänet vastaan pelastavana enkelinä. Rauha ja oikeus vakuutettiin jälleen; Gordon koetti kaikkea, mitä kunnia ja omatunto salli Mahdia lepyttääkseen. Tämä vastasi: rupea muhamettilaiseksi, niin minä, profeetta, säästän henkesi.

    Olkoon menneeksi, sanoi Gordon, jos olet profeetta, niin käske Niilin kuivettua, tule sen yli Khartumiin ja minä otan sinut vastaan!

    Mahdi ei voinut kuivata Niiliä, vaan hän piiritti Khartumin Arabialaisillaan ja Neekereillään, ja Arabialaiset ovat nyt, kuten ainakin, rohkeinta, enin kuolemaa halveksivaa ja enin uskonkiihkoista kansaa. He tekivät rynnäkön ja heidän riveistään kajahti sotahuuto: "Jumala on yksi ja Mahdi on hänen profeettansa!" Gordon otti heidät siten vastaan, että he joka kerta palasivat päät verissä. Pitkä ja ankara taistelu syttyi silloin ristin ja puolikuun välillä.

    Gordon oli pienen, uskollisen sotilasjoukkonsa ja kaupungin asukasten kanssa, jotka menivät vaikka kuolemaan hänen tähtensä, niin yksinään, siihen määrin koko maailman hylkäämä, että usein kului kuukausia, joina ei kukaan Egyptissä eikä Europassa tiennyt, elikö hän vai oliko hän kuollut.

    Siellä hän oli kolmen tai neljän Europpalaisen keralla, Mahdin puoluelaisia kaupungin sisässä ja sen ulkopuolella, ilman muita apukeinoja kuin ne, joita hän itse taisi hankkia. Mutta kaikkeen hän keksi keinoja: hän rakensi linnoja ja laivoja, valmisti ruutia ja aseita, kaivoi ruutihautoja, joilla räjähytti vihollisia ilmaan, retkeili pitkin virtaa hankkimassa elatusvaroja nälkää kärsivälle kaupungille. Öisin hän ei enää nukkunut; hän tarkasteli joka aamu kiikarillaan Niilin sinistä juovaa pohjoisessa, nähdäkseen savun englantilaisista laivoista, jotka tulisivat hänen avukseen. Turhaan; ei savua, ei apua; ainoastaan harmaat krokotiilit näyttivät rannan savesta julmia hampaitaan.

    Aina kuului kuitenkin Gordonin lähettämä lyhyt sanoma, jota salavihkaa kuljetettiin Mahdin leirin läpi postimerkin kokoisille paperipalasille kirjoitettuna: "Khartum, all right." (Khartum, kaikki hyvin).

    Vihdoin Tammikuun 28:na päivänä 1885 näkyi Khartumin edustalla kaksi englantilaista venettä, jotka lordi Volseleyn lähestyvät apujoukot olivat sinne lähettäneet. Niitä tervehti hurja tuli kanuunista ja käsikivääreistä. Khartumissa virtaili veri; vihollinen oli valloittanut sen. Muuan kavaltaja oli Tammikuun 26:na päivänä aamun koitteessa avannut erään portin Mahdin väijyville joukoille; kaikki Gordonin uskolliset seuraajat ynnä onnettoman kaupungin asukkaat, miehet, vaimot ja lapset oli surmattu ja sama kohtalo oli saavuttanut sankarin itsensäkin. Ei vielä varmuudella tiedetä, että hän kaatui kuolemattomalla kunnialla.

    Tuskin voi toivoa, että hän, niinkuin monet luulevat, joutui Mahdin vangiksi tahi taistellen raivasi tiensä Abyssiniaan päin.

    Englanti antaisi nyt miljoonia kultaa, jos se siten voisi ostaa takaisin edes ainoan niistä kuukausista, joita se ei käyttänyt Gordonin pelastukseen. Gordon itse ei pitänyt henkeään kallisarvoisena. Valmis hän oli palvelemaan ihmiskuntaa, niin kauan kuin Jumala katsoi sen tarpeelliseksi valtakunnalleen maan päällä, mutta hänen palveluksensa oli kova ja hän toivoi vapautustaan. Kentiesi juuri hänen kuolemansa on avannut laajan tien kristinuskolle ja sivistykselle Afrikan sydänmaihin.

    Mikä on ihmisille kelpaava suuruus? Itsensä-kieltäminen jalon tarkoituksen saavuttamiseksi. Mikä on Jumalalle kelpaava suuruus?

    Kristuksen vanhurskaus, sillä sen kautta ihminen oppii taivuttamaan tahtonsa Jumalan tahdon alaiseksi ja antamaan Hänelle kunnian. Charles Gordonissa olivat nämä molemmat suuruudet yhtyneet. Hänellä oli ollut onni nauttia jumalisen äidin kasvatusta ja hän ei peljännyt mitään vaaraa sentähden, että hän pelkäsi Jumalaa.

    Nuorukainen, sinä, joka uneksit sankarien mainetta, huomaa tämä! Ei löydy mitään todellista rohkeutta eikä mitään todellista kunniaa ilman todellista jumalanpelkoa. Ole siinä Charles Gordonin kaltainen, niin olet tuleva hänen vertaisekseen, joll'et maineessa, niin kuitenkin sisällisessä ja inhimillisessä suuruudessa!

    TOININ JOULUAATTO.

    Parahin Emmi!

    Äitini
    Kun äitilles nyt kirjoittaapi
    Lohista, juustoist', tietysti,
    Niin kirjoitanpa minäki,
    Yhdessä sekin mennä saapi.

    Mä toivon hyvin vointia, Hauskuutta sulle yhtä myötä.

    Meill' joululuvan saatua Toint' ollut monta laatua, On leikitty, on tehty työtä.

    Jo jouluaatton' aikaisin Silmissä meill' ei ollut unta, Huusimme: tul'pas joulukin, Ja päivä ol'kin ikävin, Ja sitten alkoi sataa lunta.

    Vaan vuoteelta me oitistaan Iloisna ylös keikahdimme.

    Ja äiti puuhas toimissaan, Ja renki Matti niskassaan Myttyä kantoi, huomasimme.

    Nyt kirkastettiin hopeat Ja pestiin posliinitkin kaikki.

    Tuvasta tuoksui suloisat Vehnäisten hajut ihanat, Ja tortut paistoi vanha Maikki.

    Ol' aamupuoli pitkä niin, Ja iltapäivä samanlainen.

    Yhäti juostiin, puuhattiin, Kuin milloin ovi aukaistiin, Niin ilo syntyi kaikuvainen.

    Mut ovi pantiin lukkohon, Avaimen reiäst' tirkistimme.

    Se tavattoman ahdas on, Ja selvän saanti mahdoton, Me kokeemme tok' uudistimme.

    Jo ovi aukes vihdoinkin, Salissa seisoi joulukuusi, Säteili valo ihanin, Oksissa loisti tähdetkin, Aiottiin alkaa leikki uusi.

    Vaan siellä seisoi lasta kuus, Ne tulleet oli jostain kaukaa, Niill' enkelin ol' ihanuus, Ja vienous ja iloisuus, Ne oli kuusi orpo raukkaa.

    Iloisna lapset lauloivat.

    Olimme kaikki riemuissamme, Betlehemistä kertoivat:

    Jos pieni Jeesus, sanoivat, Ois meidän jouluvieraanamme!

    Koht' ovi aukes naristen, Ja joulupukki astui tuosta, Mokoma suurisarvinen, Ja kookas, harmaaturkkinen, Taa äidin Roosa aikoi juosta.

    Hän kysyi niinkuin torvella Het' äreällä äänellänsä:

    Onk' olleet lapset siivoja?

    No niin ja näin, vaan vihdoinpa Hän mumis jotain mielissänsä.

    Hän meni, palas jällehen, Ja Roosaltakin loppui pelko.

    Se oli Matin kokoinen, Mut mikä pukiks teki sen, Siit' ei nyt vielä ollut selko.

    Ja nytkös mytyt, tukut jo Toisensa perään saliin kulki, Yks ensin, toinen, kolmas, no, Jo taas, jo taaskin, kummako Jos ilo oikein puhkes julki!

    Kuin peltokanat lensimme, Lu'imme kirjoitukset kaikin.

    Paketin tyhjän löysimme.

    Mut sormus oli minulle, Ja tanssipojan Roosa saikin.

    Nytp' oikein mytyt sinkuivat Helmasta vanhan joulupukin!

    Ne kaikki kovin mieluisat, Ja tavattoman arvoisat, Osamme niistä saimme kukin.

    Ol' ihmeen kaunis kuusikin Ja paljo myöskin jouluruokaa, Ja niistä puuro herkkuisin, Me lähetimme niillekin Puutteessa jotka raukat huokaa.

    Me kiittäkäämme Jumalaa Kaikista armolahjoistansa.

    On jouluaamu juhlivaa, Kun varhain kellot kaikuaa, Ja kirkkoon rientää harras kansa.

    Kauniisti siellä urut soi Ja juhlallinen kaikk' on toimi.

    Te maalla käsitätte, oi!

    Sen rauhan, minkä joulu toi, Paremmin kuin sun siskos Toini.

    [Kuva]

    MIKÄ METSÄSSÄ ON KAIKKEIN KAUNIINTA.

    Niin, sen saat uskoa, että aamu oli kaunis, ja varhainen oli myös; enpä luule, että kello oli enempää kuin viisi, sillä aurinko oli vielä alhaalla ja koivujen varjot olivat niin pitkät heinikossa.

    Isä ja äiti eivät sallineet meidän kanan maata aamusilla, ja oli vielä vanha kalastaja, joka aina huusi kello neljän aikana kammarimme ikkunan edustalla: "ylös reivaamaan, ylös reivaamaan!" sanoi hän, kuten merimiehet huutavat toisillensa, kuin yöllä tuulee, ja niin me nousimme nopeasti sängystä kuin nuoli sinkoaa jousipyssystä, ja alussa kyllä tuntui vaikealta, mutta viimein me ymmärsimme todeksi mitä vanhat ihmiset sanoivat että: "aamuhetki kullan kallis." No niin, sittepä pitääkin mennä koreasti: levolle jo kello yhdeksän aikaan illalla.

    Usein olen ajatellut, ett'ei ollenkaan pitäisi makaaman noina kauniina ihanoina valoisina kesäöinä, jotka loistavat valosta, kuin kaste päilyy nurmella ja linnut laulelevat. Sehän on monen tunnin makaamista ihanimmasta ajasta koko elämässänsä. Mutta niin se nyt on, eikä sitä saa muutetuksi. Maata jokaisen täytyy. Preussin kuningas toinen Freedrikki oli hyvin ahkera mies ja häntä harmitti, että hänen piti makaaman kolmas tai neljäs osa elämästänsä. Sentähden hän kerran päätti vierautua sellaisesta vahingollisesta pahasta tavasta.

    Ensimmäisen yön hän teki työtä ja se kyllä kävi päinsä. Toisena yönä hän myöskin teki työtä, makaamatta vähääkään, ja nyt hän luuli toimittaneensa jotakin varsin merkillistä. Mutta mitenkäs kävikään? Kuin hän sen jälkeisenä päivänä istui suuren hallituspöytänsä ääressä ja valtakunnan korkeimmat virkamiehet alkoivat puhua tärkeistä asioista, huomasivat he, että kuningas alkoi nyökkäellä -- -- ja siihen hän nukkui istualleen kuninkaallisessa arvokkaisuudessaan.

    Sentähden minä arvelen, että meidän pitää tehdä niinkuin luonto tahtoo.

    Ja onpa uni tosiaankin kallis lahja väsyneelle, sairaalle ja surevaiselle; mutta ei sen vaoksi saa laiskotella kauniina aamuna, vaan täytyy ajatella, että vanha kalastaja seisoo ikkunan ulkopuolella huutamassa: "ylös reivaamaan! ylös reivaamaan!"

    Mutta minun piti kertoman, miten oli aamulla metsässä. Niin, siellä oli viheriäistä ja raitista ja hyvin ihanaa. Siellä oli paljo monenlaisia puita aina pilviin ulottuvasta hongasta alkaen, joka vielä kerran tuumasi tulla mastopuuksi, pieneen nystyräiseen katajaan saakka, joka lohdutteli itseään sillä, että hänkin voisi tulla puuksi, kuin hänet karsittaisiin ja sidottaisiin paaluun; mutta siitäpä minä en pidä lukua, sanoi hän, minusta on hauskempi olla omassa vapaudessani. Ajatteleppas, jos olisin puu, niin eivät lapset ulottuisi minuun, kuin he tulevat katajan havuja riipimään, levittääksensä niitä tuvan lattialle sunnuntaiaamuina!

    No, sehän onkin ainoa, johon sovellut tässä maailmassa, sanoi kuusi, joka niin ylpeänä seisoi hänen rinnallansa. Sinä olet ihan omiasi tallattavaksi, pikku raukka, saneli kuusi.

    No mitäpä siitä? sanoi katajapensas; johan siinäkin on paljo, että ilahutan ihmisiä tuoreella tuoksullani metsästä. Sitä paitse minä kelpaan hyttyisten savustamiseen ja kelpaanhan minä jouseksi poikien nuolipyssyihin, ja keitetäänpä minun marjoistani keitevettä ja niistä valmistetaan myöskin siirappia ja sitte vielä -- -- --

    Ole nyt jo vaiti, sanoi pihlaja, sillä tuohan kuuluu hirveän itserakkaalta, kuin tuolla tavoin luettelee omia ansioitansa. Olisi maar minun hauska tietää, kuka täällä metsässä on kaunein. Mitäs siihen sanot? -- Ja samalla ravisteli pihlaja somasti tuuheita valkoisia oksiansa, sillä se oli paraillaan täydessä kukassa, kun nyt oli sydänkesä.

    No niin, on maar sekin kysymys! huusi tuomi, sillä se oli niin valkoisena, kuin jos se vastikään olisi ollut lumisilla; se kukki myöskin. Miettikäämme tarkoin, kuka meistä mahtaa olla kaunein, sanoi hän. Ja samalla sen lumivalkoisista kukista levisi mitä ihanin tuoksu.

    Koivun mielestä tämä oli varsin ymmärtäväisesti puhuttu, sillä se oli sykertänyt pitkät vihreät hiuksensa kähäriksi ja heilutteli nyt kiharia hiussuortuviansa hiljaisessa aamutuulessa. Minä olen varmaan kauniin, arveli hän salaa itsekseen.

    Mutta leppä, joka seisoi järven rannalla, katseli lakkaamatta kuvaansa vedessä ja arveli olevansa niin sinertävän vihreä ja viehättävä, ett'ei kukaan voinut olla häntä kauniimpi. Sentähden nyökkäsi se päätään ja sanoi: niin, olipa siinä tosiaankin arveluttava kysymys!

    Haapa seisoi hänen vieressään ja vapisi kauhistuksesta, että joku voisi olla sitä kauniimpi. Aina se haapa raukka vapisi, sillä vaikka se oli korkea ja iso, niin sillä oli pelkuri sydän ja hauraat oksat. Lehmus nyökkäsi; se ei myöskään ajatellut huonoa itsestään. Halava ja pajupensas seisoivat siinä vieressä, mutta olivat ääneti, sillä heillä oli omat ajatuksensa.

    Meidän pitäisi kysyä kukkasilta, sanoi vaahtera, joka levitti viileää ja tuuheaa lehtivarjoansa yli mättäiden, joissa kasvoi vuokkoja ja muuramen kukkia.

    Sitä ei ollenkaan tarvita, intti petäjä äreästi. Ollaksensa kaunis täytyy olla suuri ja vahva. Katsokaa minua; enkö minä ole komean näköinen? Kuin minä ravistelen itseäni, niin pudotan tuhansia neulasia maahan; ja muurahaiset poimivat ne, käyttääksensä niitä keihäinä; kuin marssivat sotaan. Olen maar minä komea vesa, sitä en luule kenenkään voivan kieltää. Ja sitte hän julmisti itsensä, saadaksensa toiset peljästymään.

    Tammi seisoi hyvin tyynenä kuunnellen pakinaa. Tyhmää on tuomita omassa asiassa, arveli hän. Minä olen varma siitä, että jokainen teistä arvelee itseänsä kaikista kauniimmaksi. Kysykäämmepä siis peipposelta, joka on tuolla koivun latvassa. Hän ei pidä kenenkään puolta; hän voi parhaiten sanoa kuka metsässä on kauniin.

    Siihen suostuttiin ja peipposen mieltä kysyttiin. Mutta tämä arveli ja mietti kauan eikä tahtonut visertää suoraa totuutta.

    Silloin tuli metsään kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat pienessä tuvassa. Kuin he menivät ulos varhain kauniina kesäaamuna, panivat he kätensä ristiin ja sanoivat: "Hyvä Jumala, kuinka sinun metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala, kuinka sinun maailmasi on ihana! Hyvä Jumala, anna meidän pienten köyhäin lasten kasvaa sinun viisaudessasi ja todistaa sinun voimastasi ja kiittää sinun armoasi kaikkina ikäpäivinämme!"

    Kuin puut metsässä kuulivat lasten rukouksen, jäivät ne ihmettelystä ja liikutuksesta äänettömiksi; niiden humina vaikeni hiljaiseksi kuiskaukseksi ja voitiin helposti kuulla peipposen liverrykset, kuin se lauleli koivun latvassa:

    Kaunis, kaunis on viheriäinen metsäni, ja koko Jumalan luonto on kaikki kaunista. Mutta minä sanon teille, te puut, jotka kyselette, mikä on kauniinta metsässä, että kaikesta kauniista ja ihanasta, minkä Jumala on antanut kasvaa tälle seudulle, ei ole mitään niin rakastettavaa ja hyvää eikä viattoman suloista kuin nuo kaksi lasta, jotka ylistävät Jumalan hyvyyttä kirkkaana kesäaamuna. Sillä kauneus ja voima ja viisaus ja suuruus, se on kaikki tyyni tyhjää, joll'ei siinä ole nöyrää sydäntä, joka unhottaa itsensä, antaaksensa kaiken kunnian ainoastaan Jumalalle.

    Katsokaa, puut ojentavat käsivartensa taivasta kohti, kukat saavat värinsä auringolta ja lintuset laulelevat luonnon ylistysvirttä. Sillä sama ikuinen henki elää ja puhuu meissä kaikissa. Me kasvamme kaikki Jumalan armosta kirkkaassa päivän paisteessa; mutta lasten rukous Jumalan tykö on parempi kuin lintujen laulu ja puiden vihannuus ja kukkaisten tuoksu. Jumala siunatkoon teitä, pienet kukkaset elämän suuressa metsässä, ja antakoon teidän kasvaa viisaudessa ja armossa ijankaikkisesti!

    LAULU PIKKU MAIJASTA.

    Oi äiti, tänään varahin Kuin kouluun käyskentelin, Mä pikku tytön kohtasin, Hänt' oikein ihantelin;

    Niin sievä, armas, suloinen, Niin hellä, ystävällinen.

    Tukassa hällä vuokkoja, Rinnassa neilikoita, Täys kori käsivarrella Kukkia ihanoita, Ja kukat hänen käydessään Korista tippui yhtenään.

    Hän sanoi: tule leikkimään, Nyt lehto vihannoipi, Ja puro rientää retkeään, Ja leivon sävel soipi.

    Mä sanoin: toisen kerran, oi!

    On pitkä läksy, en nyt voi.

    Mä kysyin: mikä nimesi?

    No Maija, niin hän vastas.

    Ken äitis? Lie hän rouvaki?

    Ei, hän on laulurastas.

    Ken isäs? -- Länsituulonen.

    Ken siskos? -- Poski ruusuinen.

    Oletko köyhä? -- Enpä, en, Mä elän päivän voimin.

    Koulua käytkö? -- Iloiten Mä kukkia vaan poimin.

    Miss' asut? -- Yli laajan maan.

    Ja menet? -- Kylmään pohjolaan.

    Hän niijas, lähti tiehensä Kirkkaalla katsannolla.

    Mä menin kouluun, mietinpä, Ken Maija mahtaa olla?

    Niin äiti, tänään läksyni Sentähden sujui huonosti.

    Se Maija multa levon vei, Se mua mielistytti.

    Vaan, äiti, jospa Maija lie Se kevään kaunis tytti!

    Oi tule pikku Maija vaan Minua kohta katsomaan!

    SATU NELJÄSTÄ, JOTKA YLISTIVÄT JUMALATA.

    Olipa kerran mökki pienenläntä, Siin' asui eräs vanha vaari.

    Hän oli rampa, köyryssä kuin kaari, Mut muutoin mieheks mainittihin häntä.

    Ja vanha eukko onnettomaks luultu Siin' asui umpisokeana aivan;

    Silmänsä nähneet valoja ei taivaan, Mut nurinaa ei koskaan hältä kuultu.

    Ja pieni, pieni tyttö oli heillä, Hän oli kuuro eikä voinut kuulla, Enin kevätlinnut lauloi sulosuulla, Ja lehto täyttyi riemusäveleillä.

    Ja pieni poika siinä myöskin eli, Hän oli mykkä, puheenlahjaa vailla;

    Hän Luojaa kiittää laululintuin lailla Ei voinut, vaiti aina oleskeli.

    Viel' oli koira, Halli nimeltänsä, Se nopsa, terve, kuuli sekä näki, Se haukkui milloin tuli vieras väki, Kuutakin joskus haukkui leikillänsä.

    Niitylle kerran kaikki käyskenteli Varaksi talven tekemähän heinää, Se rampa ukko, eukko myös, jok' ei nää, Ja kuuro tyttö ja sen mykkä veli.

    Iloisna Halli sinne tänne tuiski, Mut eukko sattui rotkoon lankeemahan, Myös ukko lankes, kuin men' auttamahan, Ja Halli raukan häntä vaan nyt huiski.

    Ei tyttö kuullut heidän huutoansa, Ei mykkä voinut avuks ketään huutaa, Nyt Halli parhaaks näki, mitäs muuta, Ruveta äänen heidän puolestansa.

    Ja Hallin äänen matkamies jo kuuli.

    Hält' avun saikin vanha kurja väki.

    Sokea! Rampa! -- Kuin hän heidät näki, Niin onnettomiks kovin heitä luuli.

    "Jumalaa täss' on varmaan moittiminen, Kun ihmiselle sallii tuskaa moista, Teist' ei voi toinen turvaella toista, Kurjuutta, hätää vaan on kärsiminen."

    "Jumal' on väärä, teidät jättää tuskaan, Noin ihmiseltä kieltää kaiken armon, Koiralle antaa terveyden, tarmon, Mit' auttaa usko, mitä rukouskaan?"

    Mut ukko virkkoi: "Siten mieti emme.

    Jumalan kiitos, jok' on kaikki luonut, Ja uskollisen koiran meille suonut, Se kutsui sinut hätään avuksemme."

    "Jos rasittaakin meitä moni puutos, Niin tiedän varmaan, jos on tahto Herran, Hätämme riemuks' hänpä kääntää kerran, On helppo hälle semmoinenkin muutos."

    Hellästi heihin katsoi matkustaja.

    Mut ukko, eukon, pojan tytön kanssa, Jo teki heinää siellä nurmellansa, Ja Hallin iloll' oli tuskin raja.

    Olihan kesä. Metsä vihantana, Ja puiden yllä oli juhlaverhot, Ja kukastoissa liipoitteli perhot, Ja vilja kellastui jo koreana.

    Niin eukko sanoi: "Lauluun yhtykäämme Ylistäin Herraa! Vaikk' on vaillinaista Näentä, kuulo, puhe puuttuvaista, Jumala kuulee, häntä kiittäkäämme!"

    He kaikki virttä veisaavansa luuli, Vaikk' ainoastaan vanhat sanoin kiitti, Ja nuoret sydämmensä tunteet liitti,

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Lukemisia lapsille 1
    Author
    Zacharias Topelius
    Release date
    July 6, 2005 [eBook #16223]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.
    Most recently updated
    December 11, 2020
    Transcriber and production notes
    Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.
    Front matter as received (title page, contents)
    LUKEMISIA LAPSILLE.
    
    
    Kirjoitti
    Z. Topelius.
    
    
    Tekijän luvalla suomennettu.
    
    
    Kuvilla varustettu painos.
    
    
    1:nen osa.
    
    
    Ensimmäisen kerran julkaissut
    Werner Söderström 1893.
    
    
    
    
    VANHEMMILLE.
    
    
    Viime jouluna oli 43 vuotta kulunut siitä, kuin ensimmäinen kokoelma
    näitä satuja ja lauluja päästettiin julkisuuteen. Nyt ne leviävät jo
    Suomen kolmannen lapsipolven käsiin. Niinkuin ne ovat lähteneet
    rakkaudesta, on ne rakkaudella myöskin otettu vastaan. Onpa jo aika
    tehdä tiliä niin kalliista perinnöstä, kuin lasten rakkaus ja vanhempain
    luottamus on. Kerron siis, millaisiksi näitä lasten kirjoja ajattelin.
    
    Ensimmäisillä saduilla ei ollut mitään muuta tarkoitusta kuin viaton
    huvittaminen. Ja sepä se on vielä tänäkin päivänä monen sadun tarkoitus.
    Minä en suosi siveysopillisia satukuvauksia. Pitää olla varoillaan eikä
    tiputtaa katkeraa lääkettä lasten maitokuppiin. Silloin saattaisivat
    lapset sylkeä pois sen sekamaidon. Mikä voidaan tehdä ja onkin tehtävä,
    on ainoastaan pitää kuppi puhtaana ja maito nuorena. Hyvä ravinto tulee
    silloin itsestään.
    
    Minä olen yhtä vähän kuin kukaan muu voinut välttää erhetyksiä ja tämän
    yksinkertaisen säännön rikkomisia. Minun lastenkirjoissani on kyllä
    paljo, joka ei kestä koetusta ankaramman tuomion edessä. Mutta olen
    koettanut oppia jotakin pitkästä ja likeisestä tuttavuudesta rakasten
    lasteni kanssa.
    
    Minä olen oppinut, että lapsen sydän on hedelmällisin kaikista
    vainioista, kasvamaan hyvää tai pahaa sen mukaan, mitä siihen milloinkin
    kylvetään.
    
    Minä olen oppinut, että lapsi elää siinä, mitä kukin hetki häneen
    vaikuttaa, ja että hyvän tai pahan esimerkki tulee näistä vaikutuksista,
    ei neuvoista eikä siveyssäännöistä, koska lapsen elämän kehitys onkin
    vain alinomainen luominen itselleen uusia mielikuvia.
    
    Ja koska se tapahtuu mielikuvaus-voiman kautta, olen minä oppinut, että
    sen terveellinen ravitseminen on ainakin yhtä tärkeä kuin ymmärryksen,
    tahdon ja tunteen kasvattaminen. Jos laiminlyöt lapsen vilkasta
    mielikuvitusta, joutuu koko lapsi arveluttaville harhateille.
    
    Täten olen johtunut satuun. Kaikki lapset rakastavat satuja, koska
    heillä niiden piirissä on täysi vapaus tehdä itselleen uusia mielikuvia.
    Satu ja leikki ovat vain kaksi eri puolta samasta luonnonvietistä.
    Leikissä sanoo lapsi: saattaahan tämä keppi olla minun hevosenani, tämä
    männyn käpy lehmänäni, tämä nukke neitisenä, tämä kaarnan pala laivana,
    tämä hieta kuoppa kaupunkina! Sadussa hän sanoo: saattaahan tämä vuori
    avautua, tämän meren tai järven kätkössä olla timanttilinna, tämä lintu
    puhua ja tästä köyhästä paimenpojasta tulla prinssi! Huomaa, että satu
    ja leikki eivät lapselle ole mikään sepitelmä, vaan elävä todellisuus.
    Siitä se riippuu niiden kasvattava vaikutus.
    
    Osan saduista olen muuttanut leikeiksi, joissa lapset saavat itse olla
    mukana toimivina henkilöinä. Silloin satu tulee ihka eläväksi. Ei vain
    pidä sellaista leikkiä laitella suuripuuhaiseksi eikä koota vieraita
    katsojia kuten teaatterissa. Leikittäköön niitä kotona tai koulun
    juhlissa niin vaatimattomasti kuin mahdollista. Pöytä voi olla vuorena,
    kuusen lehvä metsänä, puutuoli kuninkaan valtaistuimena ja paperikruunu
    hänen korkean arvonsa merkkinä.
    
    Sadun ja leikin esikuvien lisäksi tulevat sitte laulut kehittämään
    tunteen hartautta, korvan tarkkuutta ja kielen puhtautta.
    
    Esitystavasta olen oppinut, että aika ihmisten elämänviisaus ei kelpaa
    lapsille. Eihän sovi kevään vihreiltä orailta pyytääkään valmiita
    tähkiä. Jos tahdotaan puhua järkevästi lasten kanssa, niin puhuttakoon
    heidän ymmärryksensä, eikä omansa mukaan. Täytyy siirtyä heidän
    maailmaansa, jos tahdotaan, että he meitä ymmärtäisivät. Turmeltumaton
    lapsi ei katsele meidän silmillämme eikä käsitä samalla tavalla kuin me.
    Se kysyy, mutta ei pyydä ajatuksia, vaan tahtoo mielikuvia. Sillä
    hänellähän ei ole vielä mitään kokemusta asetella yhteen tai tehdä
    johtopäätöksiksi. On kyllä aikaisin kehittyneitä lapsia, joita aika
    ihmiset ovat opastuksella tehneet pikkuvanhoiksi. Sellaiset saattavat
    kyllä olla hyviä ja viisaita, mutta ei koskaan onnellisia, koska heidät
    on temmattu pois heidän oman ikänsä maasta.
    
    Sirkkalehdillä on oma, varrella oma, kukalla oma aikansa. Kyllä siitä
    kasvi aikanaan valmistuu. Mutta sirkkalehtien aika tarvitsee auringon
    paistetta ja aamukastetta. Sinitaivas ja iloista, raitista ilmaa pitää
    olla lapsuuden maailmassa, pian unhottuvia kyyneliä, paljo vaihtelua,
    merkillisiä seikkailuja ja varsinkin pojille välistä virkistävää
    pauhinaa.
    
    Mutta kaikessa tässä -- onko siinä sitte Jumalaa? Missä siinä on
    Vapahtajamme? Missä se elävä usko, jota on niin tarpeellinen perustaa jo
    aikaisin, että se voisi olla sitte turvanamme elämässä ja kuolemassa?
    Minä vastaan: etsi! Ja jos niitä et löydä tästä kirjasta, niin heitä
    pois koko kirja; ei se silloin kelpaa edes joutohetkien
    huvitukseksikaan! Mutta jos niitä löydät sieltä, vaikkapa et sanoista
    etkä itse seikkailuista, niin kuitenkin perusaatteesta,
    elämänkäsitys-tavasta, niin älä vaadi enempää satukirjalta! Rukoile
    lapsesi kanssa, tulkoot kodin rukous ja kodin usko elämän juuriksi;
    silloin kasvaa myöskin hyviä hedelmiä elämän puun monissa tuulen
    tuuditeltavissa oksissa. Hyvää tarkoittavat kristityt tahtovat tehdä
    lapsensa jo aikaisin täys'kasvuisiksi uskossa ja unhottavat silloin
    Jumalan ihan päinvastaisen kehoituksen heille itselleen: "olkaa niin
    kuin lapset." Jumalan valtakunta ei ole opissa, vaan sydänjuurissa. Itse
    kirkkokin lykkää rippikoulunsa kehittyneemmälle ijälle. Kuinka
    kokematonta lasta, joka kyllä tietää vian ja anteeksi annon, mutta ei
    yleisiä synnin ja armon käsitteitä, kuinka voitaisiin vaatia häntä
    käsittämään esim. sovitusoppia samoin, kuin aika ihminen kristitty
    kilvoitteluineen ja huolineen, kiusauksineen ja koetuksineen käsittää
    sitä? Koetahan selittää lapselle näitä uskon korkeimpia salaisuuksia,
    niin joko väsytät sitä tai teet sen teeskentelijäksi. Mutta opeta sille
    Jumalan rakkautta koko luomakunnassa ja Jesuksessa Kristuksessa, lasten
    ystävässä, joka itse kerran oli köyhänä lapsena; opeta sitä pelkäämään
    kaikkinäkevän Herran Jumalan vihaa jokaista syntiä, jokaista pahaa tai
    saastaista ajatusta kohtaan; opeta sitä itse puolestaan kiitollisuudesta
    rakastamaan Jumalaa ja hänen kättensä tekoja sekä kaikkia ihmisiä --
    niin siten olet opettanut lapsellesi kristillisyydestä melkein kaikki,
    kuin se voi käsittää ja -- joka on vielä tärkeämpää -- kuin se voi
    elämässään omistaa aikaisella ijällään.
    
    Enempää ei voi tämäkään kirja luvata puhuessaan Jumalasta. Sehän kertoo
    niin paljon muutakin, totta ja leikkiä lapsuuden maailmasta, mutta se
    tahtoo kuitenkin säilyttää Jumalan ja ihmisten rakkautta kaiken
    pohjalla. Jumalan, joka kaikki tutkii, tietää, että tämä on ollut
    tekijän tarkoituksena. Mutta toista on, onko hän sitä saanut aikaan. Se
    on Jumalan lahja. Kaikilla meillä on aarteemme heikoissa astioissa että
    voima olisi Hänen eikä meidän. Hänelle olkoon kunnia!
    
    Minä en sano, että minun käsitykseni tästä kaikesta on ainoa oikea;
    saatan kyllä olla erehtynyt; mutta olen tahtonut lausua oman
    kokemukseni, että ymmärtäisimme toisiamme. Täten minä pitkän elämän
    iltana vielä kerran kiitän vanhempia heidän luottamuksestaan ja Suomen
    lapsia heidän rakkaudestaan, jota ovat osoittaneet niin monta vuotta,
    polvi, toisensa perästä. Olen kirjoitellut vanhoille ja nuorille, mutta
    lapset ovat minun kansaani, he ovat olleet minun elämäni ilona; heille
    olen minä tahtonut antaa parasta, kuin olen saanut Jumalaltani. Ei se
    kuitenkaan ole muuta kuin vajavaista; lapset kerran antakoot puutteeni
    anteeksi rakkauteni tähden silloin, kuin saavat mittakepin
    arvostellaksensa niitä molempia. Pian tulee aika, jolloin he ovat tämän
    maan elämä ja voima, niin kuin he nyt ovat sen toivo. Olkoot he silloin
    vahvat taistelussa Jumalan ja isänmaan puolesta! Ja muistakoot silloin
    lapsuuden rakkaudella yhtä kylvymiestä, joka ei ole koskaan tavoitellut
    suurempaa kunniaa kuin olla
    
          heidän ystävänsä
          _Z. Topelius_.
    
          Koivuniemessä 23 p:nä Helmik. 1891.
    
    
    
    
    MEIDÄN MAAMME.
    
    
    [Kuva] Tuulen henki suhisee männikössä.
    
    "Mistäs tulet, sinä tuulen vilpoinen viuhka?"
    
    "Pohjosesta tulen, tuolta Lapin tuntureilta. Eilen synnyin synkässä
    rotkossa, ikuisen lumen rajoilla, ja tänään ensi kerran koettelen
    siipieni voimia tasamailla. Hei poika, pitkä oli matkani, sillä sinun
    maasi on suuri! Levähdänpä vähäisen tässä männyn latvassa."
    
    "Aivan niin, tuuloseni, maamme on suuri! Kerran seisoin tuolla korkealla
    vuorella järven toisella puolella ja näin' ympärilläni äärettömän alan
    kukkuloita ja laaksoja. Silloin sanoin itselleni: Kaikki tämä on meidän!
    Tämä on oma maamme!"
    
    "Niin onkin", humisi tuuli. "Mutta, poika parka, ei sinun silmäsi kauas
    kanna. Paljon laajempi on maasi kuin se ala, jonka taivaan ranta
    näköpiiriin sulkee. Eilen, ennen päivän nousua herättyäni, lainasin
    aamuruskon siivet. Niillä lentelin Lapin avaroilla, autioilla rämeillä,
    hajotin nevojen huurut ja tuiskutin lunta poron sarville, joka Inarin
    järven jäätä juosta rapsutteli. Siitä lensin eteenpäin ja tulin siihen
    maahan, jossa ohrat ensiksi itävät kuohuvien koskien reunoilla. Sitten
    lensin isojen metsien ja ihanien järvien yli mesimarjojen kotimaahan,
    niille seuduille, jossa ruis kasvaa. Siellä kuulin kirveen kalketta ja
    sahojen suhinaa, ja näin taloja rakennettavan vieretysten, vastatusten
    kaupungiksi, ja laivojen valkoiset purjeet satamoissa liehuvan."
    
    "Mutta vasta olin suuren maasi alkupäässä. Lensin, lensin yhä, sinne
    saakka, jossa pellavat kasvavat ja pähkinät tuleentuvat. Siinä oli maasi
    keskikohta. Siitä oli vielä pitkä matka lennettävä, ennenkuin jouduin
    etelämmille seuduille, jossa omenoita syksyllä puitten oksilla heiluu,
    ja matkustajat päivän helteestä uupuneina lepäilevät vaahterain ja
    niinipuitten vilpoisessa katveessa. Vihdoin tulin tänne, jossa tammi
    kasvaa ja kirsimarjat kypsyvät, jossa suuret höyrylaivat suitsuttavat
    savuansa, kulkiessaan rannasta rantaan, ja etelän lämmin hengähdys
    tuulee mereltä. Katso! niin suuri on maasi, että kevään pääskyset kolme
    viikkoa varhemmin tulevat sen etelimmille kuin sen pohjoisimmille
    kukkuloille, ja milloin Heinäkuun yö jo pimenee kirsimarjojen maassa,
    silloin öinen taivas vielä on valoisa kuin päivä mesimarjain maassa
    pohjan perillä."
    
    "Mutta nyt minulla ei ole aikaa viivytellä", jatkoi tuuli, "huomen
    iltana jo aion olla Etnan juurella. Hyvästi, hyvästi!" Ja levittäen
    suuret siipensä katosi hän pilviin.
    
    Mutta minä katselin sinertävää järveä ja metsää sen toisella rannalla,
    ja peltoa ja kylää ja kirkon tornia, joka kiilsi päivän koitteen
    valossa. Ja järvi oli levenevinään ja jakaantuvinaan moneen tuhanteen
    järveen ja lammikkoon, ja metsä muuttui moneksi metsäksi, ja minä olin
    näkevinäni monta sataa peltoa, kylää ja kirkkoa. Ja jälleen virkoin:
    "katso _meidän_ maamme! Mikähän lienee ollut Jumalan aikomus luodessaan
    maatamme niin suureksi ja niin ihanaksi? Jospa sen ymmärtäisin!"
    
    "Etkö sitä ymmärrä?" viserteli peipponen läheisellä puun oksalla.
    "Suuren maan asukkaat pyytäkööt Jumalalta jaloja ajatuksia. Ja ihanan
    maan asujamet olkoot hyviä ja nöyriä. Mutta totinen mielen ylevyys ja
    sydämmen nöyryys ovat aina yhdistettyinä."
    
    Nyt sen ymmärrän. Jos rupeisimme ylpeydessä, koreudessa ja turhassa
    kunnian himossa isottelemaan, niin maamme sanoisi meille: "katsokaa!
    minä olen nöyrä ja siviä; vihannat metsäni ovat kaikessa kauneudessaan
    niin totiset kuin olisivat sarkaan puettuina. Vuoreni ovat päältä
    harmaita ja sisältävät rautaa. Järveni heiastavat taivaan korkeutta
    paremmin kuin maan ihanuutta. Niittyni ja laaksoni todistavat joka kevät
    elämän voittoa kuoleman yli. Sellainen on totinen jalous. Olkaa minun
    kaltaisiani!"
    
    "Oikein, maani: minä tahdon olla sellainen kuin sinä olet."
    
    Muistan pienen tarinan, mutta sen kertojaa en tiedä. Ehkä se kesäisenä
    iltana lenteli puitten lehdissä, kuin meri nukkui ja tähdet taivaalla
    kirkkaasti kimaltelivat. Tahdotko kuulla sitä?
    
    Oli kerran jalo ja kaunis äiti, jolla oli monta pientä lasta. Hän kutsui
    ne kaikki luoksensa, ojensi kätensä, siunasi heitä ja sanoi: "rakkaat
    pienet lapseni, minä rakastan teitä sydämmestäni. Minä annan teille
    vaatteita ja ruokaa, ja pienille kehdon, isoille asunnon ja pois
    lähteville haudan. Pieninä ollessanne tuudittelin teitä, johdatin
    ensimmäiset askeleenne ja opetin teille hyödyllisiä tietoja. Välistä
    piditte minua kovana äitinä, ja se olikin tosi. En ole kasvattanut teitä
    hekumassa ja ylellisyydessä, vaan olen opettanut, teitä tekemään työtä
    ja kestämään vaivoja, ruumiinne ja sielunne puolesta voimallisiksi
    tullaksenne. Lapseni, nyt vaadin teitä minua rakastamaan, niinkuin minä
    olen teitä rakastanut. Auttakaa äitiänne, auttakaa häntä ja rukoilkaa
    hänen edestänsä kaikkena elin-aikananne. Äitinne on köyhä, tehkää hänet
    rikkaaksi; hän on murheellinen, ilahuttakaa häntä. Hänen on vilu,
    lämmittäkää häntä -- hän asuu pimeydessä, virittäkää hänen ikkunallensa
    kirkkaasti valaiseva kynttilä. Jos sen lupaatte tehdä, niin tahdon
    pyytää kaikkivaltiaan Jumalan tekemään teitä viisaiksi ja onnellisiksi,
    rakkautenne tähden."
    
    "Lupaamme", vastasivat kaikki ja menivät sitten kukin työhönsä. Vaan
    muutamat heistä olivat laiskoja, väsyivät ja uupuivat uneen. Toiset
    olivat kevytmielisiä, jättivät työnsä sikseen ja viettivät aikansa
    huvituksissa. Toiset häpesivät köyhää äitiänsä ja muuttivat pois
    kodistansa rikkaampiin naapuritaloihin. Olivatpa vielä muutamat niin
    kunnottomia, että vieraille kauppiaille tahtoivat myydä äitinsä talon,
    niinkuin Jaakobin pojat myivät veljensä Joosepin Egyptin kauppamiehille.
    
    Vaan toiset tekivät työtä aamusta iltaan ja kehdosta hautaan saakka
    äitinsä kunnian ja onnen lisäämiseksi, ja muutamat ilolla panivat
    henkensäkin alttiiksi, pelastaakseen häntä pahatekijäin käsistä.
    
    Hetken aikaa kuluttua äiti vielä kerran kutsui heitä kaikkia luoksensa
    ja sanoi heille: "Lapseni, nyt olen nähnyt työnne. Uskollisia lapsiani
    tahdon rakkaudella syleillä, vaan uskottomat tahdon hyljätä. Jos
    kaikille anteeksi antaen mielelläni unhottaisin rikoksianne, niin se ei
    ole minulle sallittu, sillä vanhurskas Jumala itse on teitä tuomitseva.
    Ja hänen tuomionsa on oikea. Katsokaa! tuossa hänen enkelinsä jo istuu
    taivaallisella istuimella!"
    
    Lapset katsahtivat kauhistuksella taivaasen, ja hyvätkin vapisivat
    nähdessään tuomion kirjat pilvissä avattuina ja loistavan enkelin lehtiä
    kääntelevän. Joka kerta, kuin enkeli lehden käänsi, valaisi kirkas
    leimaus taivaan kannen. Ja enkeli lausui tottelemattomille lapsille:
    "äitinne murhe on teitä tuomitseva. Te, jotka olitte laiskoja, tulette
    köyhiksi; kevytmieliset katkerasti katukoot; ylpeät kärsikööt
    ylenkatsetta; kavalat ja petturit tulkoot muille ihmisille kammoksi ja
    inhoksi." -- Mutta hyville lapsille sanoi enkeli: "rakkautenne
    palkinnoksi on teille suotu viisautta ja onnea eläissänne ja
    kunnioitusta kuoltuanne, sillä äitinne siunaus on hyödyttävä teitä
    kaikkena elinaikananne ja vielä kuolemankin jälkeen."
    
    Silloin kysyivät tottelemattomat lapset: "kuka on äitimme? Emme tunne
    häntä."
    
    Enkeli vastasi: "_Isänmaanne_ on teidän jalo äitinne, joka teitä
    kasvatti, rakasti ja paraat antimensa teille lahjoitti. Hänen mieltänsä
    te pahoititte, mutta nämä toiset olivat hänelle iloksi. Lapset!
    muistakaa, että Isänmaanne on todistava toimistanne nyt ja tulevinakin
    aikoina!"
    
    Tällainen se tarina oli. Mitä ajatuksia se meissä herättää? Päätämmekö
    olla jalon äitimme tottelemattomia lapsia ja palkita rakkauttansa
    kiittämättömyydellä? Vai tahdommeko olla hyviä, kuuliaisia lapsia, hänen
    sydämmensä riemuna ja onnensa lisääjinä?
    
    Ei, ei, hyvä äiti, oma maamme, isäimme maa, emme milloinkaan tahdo
    mieltäsi pahoittaa! Tahdomme palkita hellyyttäsi, emmekä uuvu hitauden
    uneen, kun sanot meille: "auttakaa minua!" Köyhyytesi tahdomme muuttaa
    rikkaudeksi, murheesi iloksi. Jos olet kylmä ja viluinen, niin
    lämmitämme sinua rakkaudellamme, ja pimeytesi tahdomme kirkkaalla
    valolla valaista. Sinä, äitimme, olet jalo, siis pyydämme Jumalalta
    jaloja ajatuksia. Sinä olet nöyrä, siis anomme Jumalalta nöyrää sydäntä.
    Ja kaikkivaltias Jumala on kuuleva rukouksemme ja antaa meille viisautta
    ja onnellisuutta rakkautemme tähden.
    
    Ainoasti hetken me laaksoissasi työskentelemme ja kukoistamme; sitten
    lakastumme, kuin kukkaset kedolla. Ja toiset kulkevat jälkiämme ja
    tekevät työtä niinkuin mekin. Mutta sinä, jalo äitimme, elät
    aikakaudesta aikakauteen. Ja sinä säilytät lastesi rakkauden kalliina
    aarteena ja vartut Kaikkivaltiaan suojassa kunnioitetuksi ja suureksi.
    
    Siis vartu, äitimme, vartu rakkaudessamme. Tule väkeväksi ja
    voimalliseksi, tule jaloksi ja sivistyneeksi, tule rikkaaksi Jumalan
    armosta!
    
    Niin tulevina aikoina taidat meistäkin sanoa: "ne olivat hyviä lapsiani,
    ne rakastivat isänmaatansa!"
    
    
    
    
    [Kuva]
    
    
    
    
    PIKKU VERNA.
    
    
    [Kuva]
    
    Hän oli kukka hieno
    Maailman tarhassa,
    Silmissä loiste vieno
    Ja ruusut poskilla.
    Kun keijui kukkamailla
    Hän kera siskojen,
    Niin siipiä vain vailla
    Hän oli, pienoinen.
    
    Kuin päivän säde hellä
    Käy, kukkaa suudellen,
    Niin taisi myhäellä
    Hän yksin, kaunoinen.
    Niin rauhaa kaikkialle
    Hän tullessansa toi,
    Surulle haikealle
    Hän lievitystä loi.
    
    Vaan nyt on Verna poissa,
    Yletty taivaasen,
    Siell' Luojan kukastoissa
    On lilja valkoinen.
    Ei siellä myrskyt pauhaa,
    Ei siellä huolta näy,
    Ei siellä puutu rauhaa,
    Ei silmä itkuun käy.
    
    Mutt' taivahalla illoin
    Kun loistaa tähti tuo,
    Niin siskosiinsa silloin
    Hän sinisilmät luo.
    Nyt onni taivahainen
    On hällä ihanin,
    Nyt saanut on hän vainen
    Jo hohtosiivetkin.
    
    
    
    
    [Kuva] SIITÄ KESÄSTÄ, JOKA EI KOSKAAN TULLUT.
    
    
    Tiedättekö, pienet lapset, mikä kesä oli, joka ei koskaan tullut? Minä
    kerron sen teille. Se on tosi satu, eikä se ole niin pitkäkään, kyllä
    sen jaksaa kuulla.
    
    Oli kerran Rafael niminen pieni poika. Hän oli terve, väkevä ja
    kukoistava niinkuin pienoinen pihlaja, joka kerran kasvaa suureksi ja
    jolla on valkoiset tuoksuvat kukat keväällä.
    
    Mutta Jumala näki, että pieni poika suureksi tultuaan saisi osakseen
    suuria murheita maailmassa ja joutuisi moneen viettelykseen, jotka
    voisivat turmella hänen sydämmensä ja johdattaa sen syntiin ja
    turhuuteen. Sentähden lähetti Jumala suuren, loistavan enkelinsä
    Rafaelin, jonka jälkeen pieni poika oli saanut nimensä, ja sanoi
    hänelle: "tuo poika minulle!"
    
    Silloin sattui niin, että voimakas ja terve poika sairastui ja rupesi
    kuihtumaan; ja tämä oli talvella. Mutta hänen vanhempansa ja pienet
    siskonsa sanoivat: "odota vähän, kyllä Rafael kesän tultua tulee
    terveeksi!"
    
    Sitten tuli pitkä, valoisa kevät, jolloin linnut alkoivat viserrellä
    puissa ja pensaissa. Ja lapsilla oli hamppulintu häkissä; sen kanssa
    menivät he eräänä aamuna puistoon, ja laskivat sen vapauteen lentämään
    toisten pikku lintujen luokse. Hamppulintu lensi; se oli niin iloinen,
    ja lentäessään visersi se yhden ainoan sävelen, ja se sävel oli niin
    täynnä iloa ja kiitollisuutta, ett'eivät lapset luulleet koskaan
    kuulleensa sen kauniimpaa.
    
    Kuin he tulivat kotiin, makasi pieni Rafael vielä sairaana vuoteellaan,
    eikä hän ollut voinut olla mukana puistossa. Pienet sisaret taputtivat
    hänen kalpeita poskiaan ja hänen kaunista ruskeata tukkaansa ja sanoivat
    hänelle: "älä ole ikävissäsi, Rafael; kun kesä tulee, niin saat tulla
    kanssamme: ja kuulla hamppulinnun laulavan. Sinulle tulee myös kesä ja
    silloin tulet terveeksi."
    
    Mutta Jumalan suuri loistava enkeli seisoi näkymättömänä pojan vuoteen
    vieressä ja ojensi kauniit lumivalkeat siipensä hänen ylitsensä,
    ikäänkuin varjellakseen häntä kaikesta pahasta maailmassa. Ja mitä
    kauemmaksi enkelin siivet ylettyivät hänen ylitsensä, sitä kalpeammaksi
    muuttui pienen poikasen poski ja sitä heikommaksi tuli hänen
    hengityksensä. Hänen kirkkaat, ruskeat silmänsä katsahtivat vielä kerran
    enkeliin, jonka hän yksin näki; -- sen jälkeen vaipuivat ne kiinni ja
    pieni Rafael oli tauonnut hengittämästä. Mutta hänen pienillä, kalpeilla
    huulillaan näkyi vielä rauhallinen ja onnellinen hymyily, jonka usein
    tapaa pienillä lapsilla, kun he huomaavat enkelin seisovan heidän
    vuoteensa vieressä.
    
    "Katsokaa," lausuivat pojan vanhemmat pikku siskoille, "nyt on Rafael
    onnellinen, hän on Jumalan luona. Niinkuin hamppulintu lensi häkistä
    vapauteen, niin lensi Rafaelinkin viaton henki ikuiseen vapauteen; ja me
    emme kuulleet hänen iloaan, niinkuin me kuulimme linnun viserryksen,
    mutta me huomaamme sen hyvin hänen lempeästä hymyilystään, että hän
    ylistää Jumalata, joka niin aikaseen on suonut hänelle autuuden
    kruunun."
    
    Silloin sanoi yksi sisarista: "mutta kesää ei tullutkaan, jolloin
    Rafaelin olisi pitänyt parantua."
    
    "Niin," sanoi toinen sisar, "Rafaelin kesä ei tullut koskaan."
    
    Mutta vanhemmat pyyhkivät kyyneleensä ja lausuivat: "kyllä se on tullut.
    Jos voisimme katsoa kauas sinitaivaasen, niin näkisimme nyt Rafaelin
    leikkivän pienien enkelien kanssa Jumalan paratiisissa. Siellä on oikea
    kesä, ja sen kesän jäljestä ei tule koskaan enää syksyä, eikä talvea."
    
    Sitten veivät he pienen Rafaelin kirkkomaalle ja panivat hänet pieneen
    hautaan, ja pappi luki ihania rukouksia hänelle ja lupasi hänelle
    ijankaikkisen elämän. Mutta pojan äiti, joka seisoi haudalla, sanoi:
    "nyt pitäisi meidän laulaa virsi, eikä täällä ole ketään, joka laulaisi
    virren Rafaelin haudalla."
    
    Samassa alkoi pieni lintu laulaa korkealta sinitaivaalta keväisen
    auringon paisteessa ja kaikki ymmärsivät linnun ylistävän Jumalata.
    Silloin sanoi kuolleen pojan isä: "kuulkaa, lintu tietää kyllä, kellenkä
    se laulaa! Hamppulintu laulaa virren Rafaelin haudalla."
    
    Mutta suuri loistava enkeli lentäen vie pikku Rafaelin sielun kauas
    haudan mullasta ikuisen kesän helmaan Jumalan paratiisissa.
    
    
    
    
    KUINKA METSÄN PIKKU LAPSET OPPIVAT LUKEMAAN.
    
    
    Oli kerran suuri salo; metsän palo oli siellä raivonnut ja polttanut
    kaikki vanhat puut niin, että oli jäljellä ainoastaan mustia, nokisia
    kantoja paljaassa maassa, rosoisten kivien keskellä, jossa ei mitään
    ruohoa enää kasvanut. Niin pitkälle, kuin nähdä saattoi, eli vähintään
    peninkulman alalla joka taholle, ei ollut mitään muuta kuin samoja
    rosoisia kiviä ja mustia kantoja. Maantie kulki siitä poikki, ja ken
    sitä tietä matkusti yöllä, hän ei saanut olla arka, sillä jos hän
    vähänkään pelkäsi pimeässä, näytti koko salo olevan täynnä kummallisia
    pikku aaveita, jotka ojensivat myhkyräisiä käsivarsiaan, ja muutamilla
    oli hevosen pää ja muutamilla sarvet ja muutamilla kuusi jalkaa kuten
    kärpäsillä; mutta ne olivat vain kantoja, ne ne näyttivät niin
    kummallisilta pimeässä.
    
    Yksi ainoa puu seisoi jäljellä säästyneenä tulelta. Se oli hyvin vanha
    mänty, ja juuri pitkän ikänsä tähden oli se niin korkea, että tuli ei
    jaksanut sitä voittaa, kärvensi vain vähän sen tyveä ja jätti siihen.
    Siinä se nyt seisoi yksinään kuin kansaton kuningas, ja hänen
    valtakuntaansa oli koko se suuri salo, mutta eipä se juuri kannattanut
    kehumista. Mitäpä hän teki kivillä ja kannoilla?
    
    Oli siellä myöskin tupa ihan tien varrella. Se oli rakennettu silloin,
    kuin vielä oli vihreätä metsässä sen ympärillä, mutta nyt se seisoi
    siinä yksinään ja katseli mäntyä ja mänty katseli tupaa, ja siten heitä
    olikin kaksi. Pitäähän olla jotakin seuraa tässä maailmassa.
    
    Tuvassa asui vanha mummo, jolla oli pikku tyttö, ja se tyttö oli hänen
    lapsenlapsensa, ja tytöllä oli raamatusta otettu nimi Ester. Koko
    avarassa maailmassa heillä ei ollut muita sukulaisia kuin he kahden.
    Harvoin oli Ester nähnyt muita ihmisiä kuin mummoansa ja
    talonpoikaisukkoa, joka aina ohi ajaessaan toi jauhoja ja suoloja ja
    pellavia mummolle. Sijaan sai hän kaikkein kauneinta valkoista rihmaa,
    jota mummo oli kehrännyt rukillaan. Oli Ester sentään nähnyt myöskin
    monta matkustavaista ajavan ohitse tietä myöten, mutta heillä kaikilla
    oli oikein tulinen kiire joutua pois rumasta erämaasta, he ajoivat
    täyttä kyytiä ohitse, paitsi milloin kesäkuumalla pikku lapsille tuli
    jano matkavaunuissa. Silloin vaunut pysähtyivät ja lapset hyppäsivät
    alas pyytämään raikasta vettä; se oli salon jaloa viiniä, niin kirkasta
    kuin kristalli, sillä se tuli vuoren kuninkaan lähteestä, joka oli ihan
    lähellä vanhaa mäntyä. Silloin pikku Ester toi vettä ja tavallisesti sai
    vaivastaan vaskirahan, vaikka hän ei koskaan mitään pyytänyt, sillä
    ilmaiseksihan Jumalakin antoi sitä kaunista vettä, ajatteli hän.
    
    Eräänä päivänä heinäkuussa pysähtyivät taas vaunut tuvan kohdalle; herra
    laskeutui maahan, nosti alas pikku pojan ja taluttaen häntä kädestä tuli
    ovelle. "Saisiko täältä mitään juotavaa?" kysyi hän; "Ahasverusta
    janottaa niin kovasti."
    
    "Ester, menes tuomaan vettä lähteestä", sanoi mummo pikku tytölleen, ja
    tyttö meni.
    
    "Onko hänen nimensä Ester?" kysyi matkustavainen herra.
    
    "On, herra, sen hurskaan Esterin mukaan, josta kerrotaan raamatussa",
    vastasi mummo. "Onko teidän poikanne nimi Ahasverus?"
    
    "On", vastasi herra, "saman kuningas Ahasveruksen mukaan, joka otti
    Esterin puolisoksensa. Minun pojastani voi myöskin tulla suuren
    valtakunnan kuningas." Ja samalla vieras herra löi ylpeästi vyötänsä,
    joka oli täynnä kirkkaita kultarahoja. Kuin Ester palasi, antoi herra
    hänelle vedestä sellaisen kultarahan, ja hän niiasi ihan yhtä syvään
    kuin muulloinkin saadessaan vain vaskirahan; hän ei ollut koskaan nähnyt
    kultaa eikä tiennyt, mitä se keltainen metalli merkitsi; se tuntui vain
    niin raskaalta, vaikka raha olikin pieni.
    
    "Sinä olet kiltti pikku tyttö", sanoi vieras herra; "tahdotko, pikku
    Ester, ottaa minun Ahasverukseni sulhoksesi?"
    
    Ester niiasi; hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan mitään sellaista.
    
    "Rupeatko sinä hänen morsiameksensa?" kysyi vieras herra vielä.
    
    "Kiitoksia paljon", sanoi Ester, niin kuin oli oppinut kiittämään
    rahasta, ja hän niiasi taas, vaikka ei ymmärtänyt sanaakaan tuosta
    puheesta.
    
    Vieras herra nauroi ja taputti ystävällisesti tyttösen pitkätukkaista
    pellavapäätä.
    
    "Kuinka te näin yksinänne asutte tällaisella rumalla salolla?" kysyi hän
    Esterin vanhalta mummolta.
    
    "Ah, hyvä herra," sanoi mummo, "täällä oli suuri ja vihreä metsä, kuin
    muutimme tänne, ja täällä minä tein oikein sieviä vastoja koivunoksista
    ja koreja juurista ja pajun vesoista. Mutta eräänä kesäyönä matkusti
    talonpoikia tätä tietä ja he tekivät meidän maatessamme tien varrelle
    tulen. Silloin se levisi suureen metsään, niin että siitä tuli hirveä
    savun tulva ja metsän palo, jota ei kukaan voinut sammuttaa, ja kuin
    metsä paloi kolme viikkoa, silloin oli kaikki niin mustana ja tyhjänä,
    kuin nyt näette. Minä jäin köyhäksi, mutta mihinpä olisin muuttanut?
    Olihan minulla täällä ainakin katto pääni päällä."
    
    "Mutta miten jäi teidän pikku tupanne palamatta, kuin metsä paloi sen
    ympäriltä?" kysyi herra.
    
    "Sen minä sanon teille", sanoi mummo. "Tässä seisoi neljä valkoista
    Jumalan enkeliä, yksi kussakin nurkassa vartioimassa sitä, niin että ei
    ainoatakaan kipunaa pudonnut katolle. Minä niitä en nähnyt, mutta Ester
    ne näki, ja minä olen varma, että ne suojelivat tupaa hänen tähtensä,
    sillä minähän olen viheliäinen syntinen, mutta pikku Ester on viaton
    kuin itse enkelit."
    
    Vieras herra tuli nyt ihan vakavaksi ja seisoi hyvän aikaa syvissä
    aatteissa. Viimein hän sanoi: "Kuulkaas, hyvä mummo, ettekö ottaisi
    minun Ahasverustani luoksenne yhdeksi vuodeksi? Hän on rikkaan miehen
    poika ja vähän turmeltunut ylellisyydestä; hänelle tekisi hyvää olla
    jonkun aikaa köyhäin ja Jumalaa pelkääväisten ihmisten tykönä. Minä
    lähden nyt ulkomaille ja vaikea minun on kuljetella poikaa kanssani.
    Mutta ensi kesänä palaan minä noutamaan häntä ja tässä minä annan kasan
    kultarahoja maksuksi hänen hoidostaan."
    
    "Voi, voi!" sanoi mummo, sillä niin hän hämmästyi tästä ehdotuksesta.
    Mutta vieras herra taputti häntä olkapäälle ja sanoi: "Hoitakaa poikaa
    hyvin ja katsokaa, että hänen ei tarvitse kärsiä puutetta, mutta älkää
    lellitelkö häntä älkääkä antako hänelle muuta, kuin pikku Esterillenne
    annatte. Kas niin, Jumala olkoon kanssanne. Hyvästi, poikaseni; tottele
    kiltisti tätä hyvää mummoa ja laita niin, että hän on tyytyväinen
    sinuun, kuin tulen ensi kesänä!"
    
    Niin sanottuaan nousi hän vaunuihinsa ja ajoi pois.
    
    Voidaan kyllä arvata, että siitä tuli iso ihmettely salolla ja yksin
    vanha mäntykin näytti miettiväiseltä seisoessaan kannokossa. Pikku
    Ahasverus oli ensin niin kummastuksissaan, että ei saanut sanaakaan
    suustansa, mutta kuin vaunut vierivät pois ja hän jäi yksin vierasten
    ihmisten luo, alkoi hän parkua ja juosta vaunujen jäljestä; ja kuin
    mummo ja Ester juoksivat myöskin ja koettivat viedä häntä takaisin, löi
    hän heitä, puri ja potki. Viimein hän väsyi ja nukkui istualleen
    mättäälle tien varrelle. Silloin mummo ilman mitään vaivaa kantoi hänet
    tupaan, ja Ahasverus makasi kuin porsas seuraavaan aamuun.
    
    Ne teistä, hyvät ystävät, jotka olette lukeneet tai nähneet pienen
    leikki näytelmän "Ole hyvä köyhille", muistatte ehkä vielä, miten vaikea
    köyhän mummon on hyvästi kasvattaa sellaisia lapsia, jotka ennen ovat
    turmeltuneet rikkaudesta ja ylellisyydestä. Esterin mummolla oli myöskin
    ensi aikoina yllin kyllä tekemistä tästä pikku pojasta, joka heti ensi
    aamuna herättyään kiljui sokurileipää ja tiuskuen pyysi kullattua
    piiskaansa, lyödäkseen sillä hevosia. Ja kun ei saanut, mitä tahtoi,
    kiljui ja parkui hän yhtä päätä, kunnes taas nukkui.
    
    Mutta tulipa siitä muutos vähitellen. Ennen kolmannen viikon loppua oli
    Ahasverus jo unhottanut vaunut, hevoset, piiskan, sokurileivät ja ruman
    parkumistapansa; ja kolmen viikon päästä oli hän tottelevainen pikku
    poika, joka viihtyi hyvästi köyhässä tuvassa.
    
    Siihen vaikutti paljon myöskin pikku Ester. Hän oli neljän vuoden ja
    pikku Ahasverus viiden vuoden ikäisen; he siis sopivat oikein hyvin
    leikkimään yhdessä. Ester vei kumppaninsa vanhan männyn luo, jota hän
    sanoi Viheröksi, koskapa se yksin koko salolla oli vihreänä kesät
    talvet. Sieltä ottivat lapset vettä vuorenkuninkaan lähteestä ja siellä
    he rakentelivat linnoja ja taloja kivistä, sillä niitä oli siellä yllin
    kyllä. He kantoivat palaneita, mustia risuja ja puita tupaan
    polttopuiksi, ja kuin nokesivat itseään, saivat itse myöskin pestä
    vaatteensa puhtaiksi. Se alkoi huvittaa Ahasverusta aikaa myöten yhä
    enemmän. Kuin kesä oli loppumaisillaan, kasvoi siellä täällä sentään
    vähä puolukoita kivien välissä, ja syksyllä saivat lapset nauriita
    talonpoika-ukolta, joka toi jauhoja. Ja talven tultua rakensivat he
    lumesta linnoja, ja Ahasverus oppi vuolemaan jousia ja kiskomaan päreitä
    ja antamaan ruokaa vuohille; sillä mummolla oli kaksi vuohtakin, jotka
    eivät ollenkaan pahastuneet, kuin Ahasverus niitä hiljaa nyki parrasta
    ja sanoi: "kili kili, älä päkkää, niin saat sokuria."
    
    Kevään tultua ja lumen sulettua rosoisilta kallioilta, mustilta
    kannoilta ja Viherön tummilta oksilta, ja vuoren kuninkaan lähteen
    alettua porista kivien välissä, alkoi myöskin nousta vihreitä ruohon
    taimia autiolle salolle, ja tuuli kuljetteli sinne koivun, haavan ja
    pihlajan siemeniä, jotka itivät ja juurtuivat palaneesen maan pintaan.
    Lapsista nyt salo näytti paljon vihreämmältä kuin edellisenä kesänä, ja
    niin tosiaan olikin. Silloin he keksivät uuden leikin: kantoivat puita
    yhteen paikkaan ja rakensivat linnan ja sen viereen navetan ja männyn
    kävyt olivat lehminä ja lampaina, joilla oli oikeat jalatkin neljästä
    puikosta ja sarvet kahdesta.
    
    Kesä tuli, ja mummo alkoi odottaa vierasta herraa takaisin. Mutta
    viikkoja ja kuukausia kului, eikä vieras herra tullutkaan. Kesä loppui,
    syksy tuli, tuli talvi ja kevätkin; mutta vieras herra yhä oli poissa.
    Vuosi kului toisensa perästä, mummo yhä vanheni, lapset yhä kasvoivat,
    mutta herra ei palanut. Viimein mummo lakkasi häntä enää
    odottamastakaan. Onneksi hänellä vielä oli jäljellä enin osa herran
    antamista kirkkaista kultarahoista, sillä hän kehräsi yhä edelleen ja
    osti vain silloin tällöin uusia vaatteita Ahasverukselle. Itse hän
    opetti lapsia lukemaan raamatusta ja he kasvoivat kuin kaksi tuoretta
    kaunista kukkaa salolla.
    
    Mutta salolla tapahtui näinä vuosina suuri muutos. Jumalan siunaus
    valisti sitä päiväpaisteen tavalla. Missä ennen oli kaikki ollut mustaa,
    autiota ja hävinnyttä, siellä nyt vähitellen kaikki muuttui vihreäksi,
    ja pikku puut, jotka olivat taimineet tuulen tuomista siemenistä,
    kasvoivat yhä pitemmiksi, tulivat pikku metsäksi, joka tasalatvaisena
    ulottui niin kauas, kuin silmä kantoi. Nyt oli siellä hyvä ja hauska
    oleskella vanhan Viherön luona. Tuulen suhistessa sen tummassa latvassa
    kuultiin sen sanovan pikku puille: "se on oikein, lapset, kasvakaa
    Jumalan lempeän auringon valossa! Kasvakaa suoriksi ja pitkiksi;
    näyttäkääpäs, että vanha kumminne saa teistä kunniaa!" Sen kuulivat
    pikku puut ja kasvoivat hyvää vauhtia iloissaan; ja linnut alkoivat
    laulaa niiden hennoissa latvoissa.
    
    Silloin Ester ja Ahasverus ryhtyivät pitämään koulua puille ja
    opettamaan niitä lukemaan. He kävivät istumaan keskelle nuorta metsää,
    asettivat raamatun syliinsä ja tavailivat puille Jumalan pyhää sanaa. Ja
    metsä kuunteli vakavasti, alkoi suhista ympärillä lehtien tuhansilla
    kielillä, ja mitä enemmän lapset lukivat, sitä enemmän humisi metsä. Se
    huvitti Esteriä ja Ahasverusta; polvillaan oli heillä raamattu ja
    edessään Jumalan toinen suuri kirja, luonto, ja he opettivat suurta
    luontoa lukemaan Jumalan sanaa. Ei ole koskaan nähty kauniimpaa koulua.
    Puut olivat niin ahkerat, pikku kukat nyykyttivät niin iloisesti, linnut
    lauloivat kauniita virsiä aamuin ja illoin, vanha Viherö kuunteli
    miettivästi ja yksin nokiset kalliotkin näyttivät hartaasti kuuntelevan
    uutta opetusta.
    
    Vieras herra ei palannut. Ahasverus, joka jo oli suuri poika,
    lähetettiin kaupunkiin kouluun, mutta ei hän mielellään lähtenyt Esterin
    luota eikä pois salolta; kesiksi hän aina palasikin sinne takaisin.
    Vuosia kului, Ahasverus tuli ylioppilaaksi ja sanoi itseään Saloseksi,
    koska hän oli kasvanut salolla. Hän oli nyt kahdenkymmenen vuoden
    ikäinen, ja silloin tapahtui jotakin merkillistä.
    
    Kauniina kesäpäivänä, juuri viidentoista vuoden kuluttua tämän
    kertomuksen alusta, ajoi vanha herra taas entistä saloa ja katseli
    kummastellen ympärilleen, sillä kaikki oli nyt toisin ja paljon
    kauniimpaa kuin ennen. Nuori metsä oli kasvanut, vihantana oli koko
    seutu, ja matkustavainen töin tuskin tunsi tupaa metsikön sisältä.
    Vaunut pysähtyivät, herra laskeutui maahan ja astui vapisevin askelin
    kysymään tuvan mummoa. Pitkä, kaunis tyttö tuli hänelle vastaan; se oli
    Ester, mutta herra ei tuntenut häntä. Hän vei herran sisään mummon luo,
    joka nyt istui uunin vieressä vanhana ja harmaana ja melkein sokeana
    vanhuudesta. Vieras alkoi kysellä pikku poikaa, Ahasverusta, oliko hän
    vielä elossa. Hänen äänensä silloin vapisi, ja hän otti taskustaan
    suuren silkkisen nenäliinan ja pyyhki sillä hikeä otsastaan.
    
    Mummo ymmärsi vieraan herran nyt tulleen viemään pois hänen rakasta
    poikaansa ja alkoi itkeä niin, että ei voinut vastata. Ester itki
    myöskin, sillä hän tiesi, mitenkä nyt asiat olivat; mutta hän kuitenkin
    heti vastasi, että Ahasverus oli vain lähtenyt metsästämään ja että hän
    kyllä pian tulee. Silloin vieras herra suuteli häntä otsaan ja syleili
    mummoa ja kiitti heitä kyynelsilmin. Hän oli kauppias ja oli matkustanut
    kauas pois vieraihin maihin, maapallon toiselle puolelle asti, ja oli
    joutunut merirosvojen käsiin eikä ennen päässyt palaamaan, kuin
    viimeinkin sai vapautensa. Mutta nyt hän aikoi vanhuutensa ajaksi
    asettua rauhaan suurine rikkauksineen. Kohta sitte palasi Ahasverus
    metsältä, laukku täpö täynnä teyrejä ja jäniksiä. Onhan helppo arvata,
    että siitä tuli ilo ja ihmetteleminen, kun hän niin odottamatta sai
    takaisin isänsä, jota ei ollut enää koskaan toivonut näkevänsä.
    
    Vieras herra viipyi tuvassa kolme päivää, ja pitkät neuvottelut siinä
    oli, mitä nyt olisi tehtävä. Ahasveruksella oli suunnitelma heti
    valmiina, ja vähän arveltuaan suostui siihen hänen isänsäkin. Ja
    tällainen se oli:
    
    Jo samana kesänä osti vieras herra koko sen entisen salon ja toi sinne
    monta sataa työmiestä louhimaan kiviä, kaivamaan perustusta ja
    rakentamaan kartanoita. Vuoden päästä oli siinä suuri, kaunis rakennus,
    jota kyllä kävi verrata ruhtinaalliseen linnaan, ja ympärillä pieniä,
    punaisiksi maalattuja tupia, jossa ahkerat työmiehet asuivat vaimoineen
    ja lapsineen. Suureen kartanoon muutti ensin se vanha herra ja sitte
    Ahasverus ja Ester, joista nyt oli tullut herra ja rouva; mutta mummo ei
    tahtonut muuttaa, hän mieluisemmin asui vanhassa tuvassaan, jossa nyt
    olikin paljon lämpimämpää, parempaa ja mukavampaa kuin ennen. Siellä he
    kaikki elivät hyvin onnellisina ja elävät vielä tänäkin päivänä.
    Ahasveruksesta on tosiaankin tullut suuren valtakunnan kuningas,
    nimittäin koko sen avaran salon, mutta se salo on nyt kukoistavana
    maana, jossa pellot, niityt ja kylät ihastuttavat matkamiehen silmää.
    Vanha Viherö seisoo siellä vielä yhtä jäykkänä, viheriänä ja vakavana,
    kuin aina oli ollut, ja sen juurelta kuohuu vuoren kuninkaan lähde, joka
    nyt on kauniina suihkukaivona, ja ympärillä seisoo nuori, kaunis metsä,
    joka oli kasvanut yhdessä Esterin ja Ahasveruksen kanssa.
    
    Äskettäin ajoin minä siitä ohitse, ja olisipa teidän pitänyt olla
    mukana. Mummo istui ihan valkopäänä auringonpaisteessa vanhan tuvan
    edessä, ja vieras herra istui ruohopenkillä hänen vieressään ja luki
    raamattua. Ahasverus juuri tuli suurelta suolta, joka nyt oli kaikkein
    kauneimpana viljavainiona, ja Ester istui kahden pikku lapsen kanssa
    niin iloisena ja levollisena talon rappusilla. "Katsokaas, lapset,"
    sanoi hän, "tämä on se suuri metsä, jota me ennen lapsina opetimme
    lukemaan Jumalan sanaa. Jumalan suuri kirja on edessämme avoinna kesän
    vihreydessä; hänen pyhä sanansa on kirjoitettuna sekä raamatussa että
    myöskin puiden lehdillä, lähteen kirkkaassa vedessä, järven pikku
    laineissa ja taivaan purjehtivissa pilvissä. Kas, nyt kumartelee ja
    humisee taas nuori metsä aamutuulessa. Ymmärrättekö sen tarkoitusta? Se
    kiittää ja ylistää Jumalaa."
    
    
    
    
    KAKSI PUROA, TOINEN KOVAAN KOHISEE, TOINEN SIEVÄÄN SOHISEE.
    
    
    "Puro on niin kummallinen", sanoi Juhani; "näyttää ihan kuin hänellä
    olisi jotain minulle sanomista. Joka kerta kuin teen salpauksen häneen
    pienillä kivillä, saadakseni laivani syvempään kulkuväylään, räiskyttää
    hän vettä silmilleni, lorisee, ihan kuin hän tahtoisi sanoa: kuule
    minua! kuule, mitä minulla on sanomista! Niin, hyvä on haastella, kun
    puhuu kieltä, jota ei kukaan ymmärrä."
    
    "Tiedätkö", sanoi Hilja, "juuri niin on minunkin puroni laita. Kuin minä
    pasikoin siinä ja pesen nukkeni vaatteita, niin näkyy minusta niinkuin
    joku kurkistaisi vedestä minulle vastaan, nyykähyttäisi päätään ja
    sanoisi: "minä tiedän jotain, jota sinä et tiedä!"
    
    "Sinä näet oman kuvasi vedestä", sanoi Juhani.
    
    "Niinkuin en minä sitä tietäisi", vastasi Hilja närkästyneenä. "Mutta
    sen sanon sinulle, että purossa on ihan eri tyttö, ja minusta tuntuu
    niinkuin olisimme sisaria. Kuin minä avaan suuni, niin tekee hän samoin,
    mutta kuin minä sanon jotain, on hän vaiti."
    
    "Se on Ahdin pieni tytär", sanoi Juhani. "Varo itseäsi. Jos hän on
    isäänsä, ottaa hän sinua jalasta kiinni ja vetää sinun veteen."
    
    Hilja ei tähän vastannut mitään; hän oli pahoillaan.
    
    "Elä toki ole pahoillasi, Hilja", sanoi Juhani. "Meidän puromme ovat
    niin lähellä toisiansa, että ne varmaan tulevat samasta lähteestä. Ne
    ovat kenties sisaruksia. Minun puroni on isompi ja voimakkaampi kuin
    sinun, ja kohisee välistä rajusti; sentähden annan minä sille nimen:
    _Kohiseva_."
    
    "Minun puroni on pienempi ja sävyisempi", sanoi Hilja. "Se sohisee niin
    lempeästi, kuin ilta on tyyni ja hiljainen, ja sentähden olkoon nimensä:
    _Sohiseva_."
    
    "Se on hyvä!" sanoi Juhani. "Kohiseva on minun veljeni ja Sohiseva sinun
    sisaresi. Lysti on, kun molemmilla on nimet."
    
    "Tiedätkö", sanoi Hilja, "Kohiseva ja Sohiseva ovat ihan kuin kaksi
    pientä lasta. Mihinhän ne sentään joutuvat, kuin täältä lähtevät!"
    
    "Ne menevät avaraan maailmaan", sanoi Juhani. "Tule, niin seuraamme
    heitä matkallansa. Sinä käyt pitkin Sohisevan rantaa ja minä taas
    seuraan Kohisevan rantaa, ja kuin niitten tiet loppuvat, palajamme
    takaisin."
    
    "Mennään, mennään! Odota vain, jahka minä hyppään kotia ja noudan
    voileivän", sanoi Hilja.
    
    "Tuo minulle sitte myöskin!" sanoi Juhani.
    
    Hetken kuluttua tuli Hilja takaisin voileivät muassaan. "Hyvästi nyt",
    sanoi hän. "Hyvästi, hyvästi", sanoi Juhani. Ja niin he läksivät
    matkalle kumpikin seuraten oman puronsa vartta, Juhani Kohisevan ja
    Hilja Sohisevan rantaa.
    
    Mutta nyt jakaantuu satu kahteen kertomukseen, toinen Sohisevasta ja
    toinen Kohisevasta. Minkä näistä ensin kerromme? Kenties Hiljasta ja
    Sohisevasta?
    
    Hilja meni ja puhui purolle: "sinä pieni lapsi, joka vielä makaat
    kehdossasi, mitä sinustakin maailmassa tulee? Kulje hiljaan ja kiltisti,
    rakas puroni, ja anna minun tietää kohtalosi, kuin kasvat isoksi."
    
    Hilja kulki yhä eteenpäin ja puro juoksi hiljaan räiskyttäen kirkasta
    vettänsä rantojen kukkasille. Sill'aikaa joi se niittyjen nesteitä ja
    söi kukkasten juuria ja kasvoi niin yhä isommaksi. Ja mitä isommaksi se
    tuli, sitä kirkkaampi ja tyynempi sen vesi, sitä kauniimpi sohinansa ja
    sitä vihreämmät rantansa. Viimein laski se tyyneen ja kirkkaasen
    järveen. Siellä rehotti koivuja ja pihlajoita pitkin rantoja, ja taivaan
    aurinko katseli syvälle tyyneen järveen, ja lumivalkoiset joutsenet
    uiskentelivat iltaruskon säteilevässä valossa.
    
    Silloin pani Hilja kätensä ristiin ja sanoi purolle: "Onnellinen sinä,
    pieni, rakas puroseni! Koko tielläsi olet levitellyt siunausta ja
    vihreyttä ympärillesi, ja kuin vaelluksesi on loppunut, antaa hyvä
    Jumala sinun niin ihanasti vaipua kirkkaan järven helmaan iltaruskon
    valossa. Hyvä Jumala, anna minunkin elää ja kuolla, niinkuin pieni
    puroseni!"
    
    Sitten palasi Hilja takaisin kiitollisena ja iloisena, ja ennen yön
    tuloa, oli hän taas kotona. Mutta Juhani ei ollut vielä kotona. Hän
    tulee kai, ajatteli Hilja.
    
    Mutta Juhania ei kuulunut. Hän ei tullut sinä iltana, eikä seuravana
    päivänä; hän ei tullut moneen vuoteen. Juhani parkaa, ajatteli Hilja;
    hänellä ei ollut enempää kuin yksi voileipä eväänä!
    
    Vihdoin luulivat kaikki, että Juhani oli kadonnut ikuiseksi, ja surivat
    sitä kovasti. Ainoastaan Kohiseva ja Sohiseva kohisi ja sohisi ihan
    selvään kesäiltoina: odottakaa, odottakaa, kyllä hän vielä tulee! Mutta
    heitä ei uskonut kukaan.
    
    Niin kuluivat ajat. Hilja kasvoi isoksi ja unohti pestä nukkien
    vaatteita Sohisevan purossa, ja unohti myöskin nyykähyyttää päätänsä
    puron pienelle tytölle, joka ennen muinoin oli hänen paras kumppaninsa.
    Vihdoin unohti hän melkein surra Juhania; paljo muita ajatuksia tuli ja
    peitti unohduksen verholla entiset muistot. Mutta Sohiseva ja Kohiseva
    yhä lorisivat: kyllä hän vielä tulee; odottakaa vaan, kyllä hän tulee!
    
    Eräänä päivänä tuli vieras herra, jolla oli pitkä musta parta, ja
    tiedusteli nuorelta tytöltä puutarhassa erästä lasta, nimeltä Hilja.
    Mutta tyttö, jolta tätä tiedusteli, oli juuri Hilja itse. Hän ei
    vastannut mitään, vaan kainosteli ja oli hämillään, kun ei voinut
    ymmärtää, mitä vieras herra täällä tahtoi.
    
    Silloin kävi vieras hyvin murheelliseksi ja sanoi: "ei kukaan tunne
    minua enään täällä, ja Hilja, minun sisareni, on poissa nyt. Tahdonpa
    mennä Kohisevan ja Sohisevan luo kysymään heiltä, missä sisareni Hilja
    on."
    
    Tästä Hilja kohta huomasi, että vieras olikin oma kaivattu veljensä
    Juhani, ja eipä paljon puuttunut, että hän kohta olisi lentänyt veljensä
    kaulaan ja sanonut: älä sure, Juhani, tässähän minä olen, oma rakas
    sisaresi, ja nyt me emme koskaan enään eroa! Mutta hän malttoi mieltänsä
    ja sanoi: "tulkaa, niin menemme purojen luo!"
    
    Ja niin he menivät. Purot olivatkin lähellä toisiansa; oli ainoastaan
    pieni vihreä kukkula niitten välillä. "Minä tunnen puroni", sanoi
    vieras. "Nuori tyttö, tahdotko kuulla puroni historian?"
    
    "Niin, kerro se", sanoi Hilja sykkivällä sydämmellä. Ja Juhani alkoi:
    
    "Hyvin pieni olin, kuin läksin kotoa ja sisareni luota katsomaan, miten
    puron kävisi, kuin se tulee isoksi. Kohiseva oli alussa kiivas ja raju,
    niinkuin vallaton poika, eikä kärsinyt esteitä tiellänsä. Kuin se
    kohtasi kiven, meni se kuohuen vihasta ja vieritti kiven pois tieltään;
    mutta kuin tuli kallio eteen, taistelivat kumpainenkin ylivallasta, ja
    usein voitti kallio. Mutta mitä kauemmalle Kohiseva ehti, sitä isommaksi
    se kasvoi; pienempiä puroja ja ojia laski vetensä siihen, ja niin tuli
    siitä joki.
    
    Minä seurasin sen tietä yhä; kuin tuli nälkä, pyysin ruokaa taloista
    joen rannalta, ja kuin janotti, join vettä joesta, ja kuin väsytti,
    panin levolle rannan pehmeälle nurmikolle. Mutta Kohiseva kävi yhä
    isommaksi ja hurjemmaksi. Se ei enää välttänyt kallioita, vaan karkasi
    niitten yli kohisevana koskena, ja lepäsi sitten taas tyynemmässä
    vedessä, hakien voimia uusiin taisteluihin. Sen rannikolla oli myllyjä;
    se teki ahkerasti työtä, käytti myllyjen pyöriä ja jauhoi jauhoja
    monelle kylälle. Sahoja rakennettiin sen varsille. Kohiseva sahasi
    lankkuja ja lautoja yöt sekä päivät. Suuria tukkilauttoja ui sen
    hartioilla ja purjeveneitä piirsi nopeasti sen pintaa. Se kasvoi
    kasvamistaan ja vihdoin tuli siitä hyvin iso joki, isoimpia kuin
    maailmassa löytyy. Minä seurasin sen rantaa vuosia ja kuukausia, ja näin
    suuria virtoja ja jokia tuon tuostakin laskevan vetensä siihen. Siitä
    tuli Kohiseva yhä voimakkaammaksi. Minä näin sen kantavan hartioillansa
    suuria laivoja, ja näin sen virtaavan rikkaitten kaupunkien läpi, joissa
    asui tuhansia ihmisiä. Usein kysyttiin minulta: "oletko nähnyt niin
    mahtavaa jokea?" "En ole", sanoin minä, "mutta minä olen sen nähnyt
    pienenä lapsena, minä olen tehnyt pienillä kivillä salpauksia siihen sen
    alkulähteen luona, ja ensimmäinen laiva, jota se kantoi, oli minun
    herneenpalosta tehty pikku veneeni."
    
    Mitä isommaksi Kohiseva kasvoi, sitä tarpeellisemmaksi, mutta samalla
    vaarallisemmaksi tuli se ihmisille. He rakensivat mahdottoman isoja
    salpauksia sen rannoille, voidaksensa hillitä sen pahaa luontoa, joka
    välistä ajoi sen karkaamaan yli laitojensa ulos oikeasta väylästään.
    Kerran keväällä paistoi aurinko kuumasti, niin että paljon lunta suli
    vuorilla ja juoksi voimakkaissa puroissa isoon jokeen. Siitä tuli
    Kohiseva mielivaltaiseksi ja rajuksi. Minä näin sen paisuvan kovin,
    hyökkäävän salpausten yli ja murtavan ne sekä tulvallansa peittävän
    monen peninkulman alan hedelmällistä ja tiheästi asuttua maata.
    
    Mutta kerran kohtasi se vuoren joka esti häneltä tien: ja mitä Kohiseva
    silloin teki? Se kokosi vetensä suureksi järveksi vuoren eteen ja
    taisteli sen kanssa, mutta vuori ei väistynyt paikaltaan. Järvi nousi
    nousemistaan, tuli vihdoin vuoren huipun tasalle ja rupesi tulvaamaan
    sen yli, muodostaen suurimman ja kauniimman köngäksen, kuin koskaan on
    nähty. Jyrinä kävi, vesi kuohui ja nousevassa höyryssä kuvastuivat
    taivaankaareen kaikki värit, ja niin vyöryi Kohiseva enemmän kuin sadan
    kyynärän korkeudelta alas, pyrkien matkansa perille, joka oli kaukainen
    maailman valtameri.
    
    Sinne sillä vielä oli pitkä matka, ja vihdoin se uupui omaan
    suuruuteensa ja jakaantui kolmeen haaraan, joissa matala vesi hitaasti
    virtasi liejuisen maan läpi. Nyt oli Kohiseva vanha; sen elämä oli
    kulkenut liian nopeasti ja sentähden kävi se vanhoilla päivillään
    raihnaaksi. Ihmiset ottivat taas valtoihinsa jakaantuneen virran ja
    tekivät salpauksia täällä siellä, miten tahtoivat. Ja kuin vihdoin aika
    lähestyi, jolloin sen piti katoaman valtamereen, hiipi Kohiseva hiljaan
    ja väsyneenä monen pienen lasku-ojan kautta ijankaikkiseen kuoleman
    syvyyteen.
    
    Mutta minä sanoin itsekseni: Hyvä Jumala, nyt olen Kohisevan kohtalossa
    nähnyt kuvan ihmiselämästä sen jaloudessa, kauneudessa,
    hyödyllisyydessä, uhkamielisyydessä ja vihdoin sen raihnaisuudessa. Ja
    nyt tiedän, ett'ei mikään voima, ei mikään suuruus maan päällä ole
    ijankaikkista laatua, vaan suuri valtameri odottaa meitä kaikkia. Anna
    meidän sentähden hakea jalouttamme ja ijankaikkista tarkoitustamme
    ainoastaan sinussa, meidän Herrassamme ja Jumalassamme! Opeta meitä jo
    ajoissa taivuttamaan uhkeata mieltämme nöyryyteen, niin että meistä
    tulisi hyvät lapset sinun sekä taivaissa että maan päällä olevaan
    valtakuntaasi!"
    
    "Nyt", sanoi Juhani, "on kertomus Kohisevasta loppunut. Minä olen tullut
    takaisin viisaampana kuin läksin, mutta Hilja sisartani en löydä, ja
    niin muodoin olen yksin maailmassa kaiken viisauteni kanssa."
    
    "Et olekaan", sanoi Hilja; "sinä et ole yksin enää, sillä nyt lepäävät
    sisaresi käsivarret kaulasi ympärillä, sinä tunnet sisaresi suudelman
    huulillasi ja sisaresi kyynelet pyrkivät sinun lämpimäin kyyneliesi
    parveen. Nyt rakennamme itsellemme asunnon tähän niitylle Kohisevan ja
    Sohisevan välille, niin että yhä näemme kumpaisetkin ja muistamme
    kumpaisenkin eri vaiheet. Tahdotko niin, Juhani? Sano, tahdotko?"
    
    "Tahdon", sanoi Juhani, suudellen Hiljan poskea. Ja sitte he rakensivat
    itselleen tuvan Kohisevan ja Sohisevan välille ja muistelivat aina
    Jumalan hyvää tarkoitusta, kun hän on ihmisen silmäin eteen levittänyt
    ihanan luonnon rikkaat kuvat.
    
    Hilja ja Juhani vanhentuivat vähitellen, mutta purot olivat aina yhtä
    nuorina. Ne olivat yhä samat pienet lapset, joitten kirkkaassa pinnassa
    Hilja ennen muinoin oli nähnyt Ahdin tyttären nyökkäävän päätään, ja
    joitten virtaa myöten Juhani pani herneenpalko-veneensä uimaan. Sohiseva
    sohisi yhä hiljaan kesäilloin; Kohiseva kohisi yhä yhtä vallattomasti
    hiekan ja kivien yli. Niistä ei kumpainenkaan tiennyt tulevata
    kohtaloansa, mutta Hilja ja Juhani ne kyllä tiesivät, ja heillä oli
    oppia siitä koko elin ajaksensa.
    
    
    [Kuva]
    
    
    
    
    MITÄ EMMA AJATTELI SYKSYLLÄ.
    
    
    Olethan syksy kalju
    Ja harmaa, sokea!
    On hengitykses valju
    Ja raskas huo'unta.
    Nyt kyynelehtii kukka
    Ja päivä peitäksen,
    Mut en sua syksy rukka
    Mä sentään moiti, en.
    
    Mä muistan äitin armaan,
    Hän harmaantuu, kuin sä,
    Vaan mieleltänsä varmaan
    Hän ain' on lempeä.
    Ol' isoisän' hänkin
    Sokea vanhana,
    Mut voitti näkevänkin
    Sielunsa valolla.
    
    Oot omaisteni lainen,
    Se mieltän' iloittaa,
    Kun valo armahainen
    Kesk'yöllä pilkuttaa.
    Kas tähtein valon esti
    Kesäinen aurinko,
    Sä tulit, leppyisesti
    Katselee tähdet jo.
    
    Mä ajattelen illoin:
    Ei valo sammukaan;
    On syksy, mietin silloin,
    Kuihtunut kevät vaan.
    Niin, äiti, tahdon antaa
    Mä arvon vanhallen,
    Kun povessaan se kantaa
    Nuoruuden keväimen.
    
    
    
    
    VUOKKO.
    
    
    Oli kerran vuokko puistossa. Se ei ollut kalpeampi eikä rumempi kuin
    muut vuokot, ja koska kaikki vuokot ovat kauniit keväällä, niin oli
    sekin valkoinen ja kaunis kuin kaikki muut. Kenties oli se hiukan
    kauniimpikin, en osaa sitä niin tarkkaan sanoa.
    
    Missä kukkia kasvaa, siellä lentelee perhosia; missäpä ne muuten
    lentelisivät? Se on vanha historia ja siitä on niin paljo lauluja, että
    kyllä niitä riittää.
    
    Apollo oli suurimman perhosen nimi. Sillä oli valkoiset siivet ja niissä
    keltaisia kunniarahoja. Perhoset ovat, kuten tietty, vähän turhamaisia;
    ne mielellään käyttävät kaikenlaisia koristeita. Ei se kuitenkaan ole
    heidän vikansa, että ovat niin kauniit; he eivät ole näet itse
    teettäneet vaatteitansa räätälillä. He ovat luonnostaan sellaiset kuin
    ovat.
    
    Kerran Apollo tuli vuokon luo ja sanoi hänelle: "jos sinä rakastat
    minua, niin rakastan minä sinua."
    
    "Kyllä minä sinua rakastan", sanoi vuokko, sillä hän tosiaankin rakasti
    Apolloa eikä osannut teeskennellä.
    
    "Onko se oikein tosi?" sanoi perho.
    
    "Mitäpä se muuta olisi?" vastasi vuokko.
    
    "Se on hyvä, se", sanoi perho ja imi pois kaiken hunajan vuokon kukasta.
    Perhoset rakastavat hunajaa, mutta eivät osaa sitä säästää kuten
    mehiläiset. Niin se tapahtui ja Apollo lensi tiehensä.
    
    "Kyllä hän palaa", ajatteli vuokko. Mutta siinä hän pettyi, sillä Apollo
    pysyi poissa, hänellä kun näet oli muuta ajattelemista.
    
    Eräänä päivänä hän kuitenkin sattui liitelemään toisen kukan ympärillä
    ihan lähellä. "Nyt minä pidän varani", ajatteli vuokko. Hän nosti vähän
    kukkalehtiänsä, jotka jo olivat hiukan kalvenneet, ja huusi niin kovaan,
    kuin vuokko voi huutaa: "jos sinä rakastat minua, niin minä rakastan
    sinua."
    
    "En, en minä suinkaan", vastasi perho, eikä ollut siitä niin
    millänsäkään.
    
    "Mutta minä rakastan sinua", sanoi vuokko.
    
    "Se on kyllä mahdollista", vastasi perho ja lensi taas pois. Nyt hän
    pysyikin kauan poissa. Vuokko seisoi siinä yksinään ruohokossa, aika
    alkoi tuntua pitkältä ja vuokko rupesi lakastumaan.
    
    Viimein tuli Apollo taas sattumalta sinne vielä kauniimpana kuin ennen
    ja vuokko taas kysyi: "rakastatko sinä minua?"
    
    "En, en vähintäkään", vastasi perho.
    
    "Mutta minä rakastan sinua", sanoi vuokko.
    
    "Mitä se minuun koskee!" sanoi perho. "Sehän on tuo vanha juttu, jota
    olen kuullut kyllä satakin kertaa jo ennen." Ja samaa tietään lensi hän
    pois.
    
    "Kuulepas, vuokko", sanoi kyhmyräinen kataja, joka seisoi siinä lähellä,
    "onko tuo nyt sopivaa, puhua tuolla tavalla ilmi sydämmensä tunteita?
    Täytyy pitää nokkansa pystyssä, jos on mitään nokkaa. Kun saa kuulla
    ylpeää puhetta, pitää puhua samalla tavalla takaisin, ja kun sinua
    halveksitaan, niin näytä, kuka olet. Katsopas minua, uskaltakootpahan
    varpuset tehdä pilaa minusta! Ei, vuokko, täytyy olla itsetuntoa; ei nyt
    enää ole tapana palkita halveksimista rakkaudella."
    
    "Mutta en minä sille mitään voi", vastasi vuokko. "Minunhan täytyy
    rakastaa häntä niin kauan kuin elän."
    
    "Sinä olet sieni", sanoi kataja, ja se oli pahinta, kuin hän tiesi,
    sillä sienet ovat siinä huudossa, että eivät pidä varsin tarkkaa lukua
    mistään, ja kataja oli ylpeä suuresta maailman tuntemisestaan.
    
    Aurinko paahtoi ja vuokko tuli hetki hetkeltä yhä valkoisemmaksi ja
    kalpeammaksi. Sitte tuli sinne poikia puistoon leikkimään. Eräällä
    heistä oli haavi pyytää perhosia, ja hän huomasi kauniin Apollon. "Tuopa
    on kaunis pistää neulaan hyönteislaatikkoon", sanoi poika ja alkoi
    juosta pitkin nurmikkoa.
    
    Nyt tuli Apollolle hätä. Miten hän lensi, koettaen paeta! Huh! haavi
    heilahti ja tapasi häntä siipeen, ja perho putosi suin päin ruohokkoon
    juuri vuokon viereen.
    
    "Tässä se lensi", sanoi poika ja kumartui etsimään perhoa. Mutta kun ei
    häntä löytänyt, juoksi hän tiehensä ajelemaan toisia.
    
    Eipä ollutkaan helppo löytää Apolloa, sillä vuokko oli kätkenyt hänet
    lehtiensä alle, ja siinä oli hyvä piilopaikka. Mutta vuokkoa itseään oli
    poljettu varrelle, ja nyt hän makasi taittuneena muiden vihreäin korsien
    seassa.
    
    "Olipa hyvä, että kuitenkin pääsin", sanoi Apollo ja kömpi ylös tiheäin
    lehtien alta.
    
    "Rakastatko minua?" kysyi vuokko, kuoliaaksi lakastumaisillaan, kun
    varsi oli poikki.
    
    "Vai niin, sinäkö se olit!" sanoi perho. "Katsohan, miten kaikki
    kunniamerkkini hirveästi turmeltuivat! Mitenkä nyt enää voin
    näyttäytyäkään hienoissa seuroissa."
    
    "Rakastatko minua?" kysyi kuoleva vuokko.
    
    "Ja miten pölyssä ovat frakkini liepeet", puhui Apollo omiansa. "Hyvä
    vuokko, jos sinulla on pisaraakaan kastetta lehtiesi välissä, niin anna
    minulle vähä pesuvettä; aivanhan minä olen myyrän näköinen."
    
    "Rakastatko minua?" kysyi vuokko kolmannen kerran.
    
    "No, hyvä ystävä, ei minulla nyt ole aikaa sellaisiin joutaviin
    asioihin", vastasi perho. "Niin, sitä juuri luulinkin, kaulusröyhyni on
    ihan rypyssä! Mitähän minusta nyt sanotaankaan ruusujen hovissa?"
    
    "Mutta minä rakastan sinua", sanoi vuokko ja siihen hän kuoli, sillä
    kaikki lehdet putosivat hänen terästään.
    
    "Kas tuota raukkaa", sanoi perho, sillä häijy hän ei ollut, vaan
    ainoastaan kevytluontoinen kuten kaikki muutkin perhot. "Nyt en
    varmaankaan saa mitään pesuvettä ennen, kuin iltasella tulee kastetta.
    Totisesti olen minä oikein onneton perho! Frakkini on turmiolla,
    kaulukseni rypyssä ja kunniamerkkini näyttävät vanhoilta vaskirahoilta.
    Mikä hirveä tapaus! Mutta se herättää suunnatonta huomiota maailmassa,
    kaikki rupeavat minua säälimään, ja onpa sekin sentään jotakin. Minä
    ainakin tulen yleisen huomion esineeksi. Mitähän minusta nyt
    sanotaankaan ruusujen hovissa?"
    
    Niin sanoen lensi Apollo tiehensä, mutta eipä hän pitkälle ehtinyt, kuin
    joutui varpusen nokkaan, joka oli kauan lähimmällä aidalla väijynyt
    häntä. Naks vain, niin kaunis Apollo oli varpusen suussa ja yhtenä
    suupalana nieltynäkin, vaikka hän koettikin herättää niin suurta
    huomiota.
    
    Kataja näki tuon kaiken ja ajatteli omaan tapaansa. "Syy oli se", sanoi
    hän, "että vuokko oli kerrassaan liian ponneton. Täytyy pitää puolensa
    ja vastata ylpeästi, niin saavutetaan arvoa ja kunnioitusta tässä
    maailmassa. Kuten minä esimerkiksi."
    
    Mutta eivät kaikki ajatelleet samoin. Kuin iltatuuli liiteli pitkin
    ruohokkoa, kuului vielä kauan kuiskaileva puhe muiden vuokkojen kesken.
    He sanoivat toinen toiselleen: "jos sinä rakastat minua, niin rakastan
    minä sinua." Taikka sanoivat he: "jos sinä et minua enää rakasta, niin
    minä kuitenkin rakastan sinua."
    
    Se oli hyvin vanha ja tavallinen historia, mutta vuokot arvelivat, että
    sitä kyllä sentään kannatti kertoa vielä jonkun kerran.
    
    
    
    
    HÖYTIÄINEN.
    
    
    Perillä laajan Karjalan,
    Vesistä Saimaan pohjoiseen,
    Näit Höytiäisen kirkkahan
    Sataisin saarineen.
    Rannoilla koivut, pihlajat
    Ja tummat hongat nuokkuivat
    Katsellen järven syvyyteen,
    Ja niitty, kumpu vihannoi,
    Lehdossa karjan kellot soi,
    Ja töllin savu verkalleen
    Kohosi kohden pilviä
    Metsikön rinteessä.
    
    Koetti kerran ihminen
    Vedeltä alaa anastaa
    Ja etuansa etsien
    Laineita laskettaa.
    Ja pieni ura kaivettiin,
    Ja varustukset laitettiin,
    Mut Iki-Turso ilkkuen
    Se mursi patosen.
    
    Kun kala-ukko purressaan
    Eräänä päivän' istuen
    Taas Höytiäisen lapsillen
    Viritti siimojaan;
    Hän silloin huomas ihmehen;
    Tuo järvi äsken hiljainen
    Nyt vieree, juoksee virtanaan.
    Ei suinkaan! Tää lie unta vaan!
    Vaan kuin hän katsoi, kuin hän sous,
    Niin rajummaks se virta nous,
    Ja aallot näkyi hyökyvän
    Päin rantaa metsähän.
    
    Kiiruusti sousi kalamies
    Selältä kotilahdelmaan,
    Vaan sitä tuskin tuns ja ties,
    Kun laht' ei ollutkaan.
    Miss' äsken selkä loistava
    Kuvasti hänen kotinsa,
    Siin' näkee lietetasangon,
    Mi sillä aikaa tullut on,
    Ja ranta kaunis entinen
    On kovin kolkko, liejuinen.
    Ja loitoks oli jäänytki
    Se laitur, johon kiinnitti
    Hän ilomielin purtensa
    Viel' eilisiltana.
    
    Se syvä virta vierien,
    Ukkosen lailla pauhaten,
    Nyt metsän poveen kaukaiseen
    Rynnisti kuohuineen.
    Ja loitos etelähän päin
    Sen hyökyaallot ryski näin,
    Ne Pyhäselkään ryntäili,
    Vimmassaan rajusti
    Temmaisten hongat juureltaan
    Ja pyörtehensä pauhinaan,
    Ja pelloillen ja niityillen
    Soraa ja hietaa työntäen.
    
    Ja kalastaja ylös päin
    Katsahti sekä virkkoi näin:
    Suo Herra, kaikkivaltias,
    Taas meille apuas?
    Sä sääsit rajat vesillen.
    Siis anna tulvan vaieten
    Tuhoisen tiensä sulkea,
    Ja kunnialla kulkea!
    Kun taas ne kedot vihannoi,
    Nyt joille tulva tuhon toi,
    Uus Höytiäisen rantamaa
    Maatamme kaunistaa.
    
    
    
    
    [Kuva: Wadelma-mato.]
    
    
    
    
    VADELMAMATO.
    
    
    "Hyi! huusi Teresia.
    
    "Hyi! parkasi Aina.
    
    "Mikä nyt?" huudahti iso sisar.
    
    "Mato!" kirkasi Teresia.
    
    "Vadelmassa!" huusi Aina.
    
    "Lyö se kuolijaaksi!" kiljasi Lauri.
    
    "Ja tuommoinen meteli pikkusen matoparan tähden!" sanoi iso sisar
    harmistuneena.
    
    "Niin kun me puhdistimme vadelmia", sanoi Teresia.
    
    "Silloin se kömpi esiin kaikkein suurimmasta", jatkoi Aina.
    
    "Ja jos joku olisi syönyt sen marjan", pitkitti Teresia.
    
    "Niin olisi hän syönyt madonkin", vastasi Aina.
    
    "No entä sitte?" kysyi Lauri.
    
    "Syödä mato!" huudahti Teresia.
    
    "Ja purra se kuolijaaksi!" huokasi Aina.
    
    "No mitäpä siitä", nauroi Lauri.
    
    "Nyt se matelee pöydällä", parkasi Teresia jälleen.
    
    "Puhalla se pois!" sanoi iso sisar.
    
    "Polje kuolijaaksi!" ivasi Lauri.
    
    Mutta Teresia otti vadelman lehden, lakasi varovasti madon lehdelle ja
    kantoi sen pihalle. Silloin huomasi Aina varpusen istuvan aidalla ja
    ahneena väijyvän matoa. Heti otti hän lehden matoineen, vei sen metsään
    ja kätki sen vadelmapensaiden alle, niin ett'ei ilkeä varpunen voinut
    löytää madon piilopaikkaa.
    
    Niin, mitäs muuta olisi kerrottavaa vadelmamadosta? Kuka tahtoo panna
    tikkua ristiin tuommoisen pienen madon tähden? Jospa vaan saisi asua
    niin kauniisti kuin hän sellaisessa tuoreelta tuoksuvassa
    tummanpunaisessa tupasessa, kaukana hiljaisessa metsässä kukkien ja
    viheriäisten lehtien keskessä!
    
    Oli päivällisen aika ja silloin söivät he kaikki vadelmia maidon kanssa.
    "Sirota sokeria kohtalaisesti, Lauri", sanoi iso sisar. Mutta Laurin
    talrikki oli kuin luminietos talvella, josta kuumotti vähän punaista.
    
    Heti päivällisen jälkeen sanoi iso sisar: "Nyt olemme syöneet vadelmat,
    emmekä ole keittäneet ollenkaan talven varaksi. Olisi hyvä, jos nyt
    olisi kaksi korillista tuoreita marjoja; ne puhdistaisimme kaikki
    illalla, ja huomenna keittäisimme ne suuressa malmipadassa, ja sitte
    söisimme vohvelia ja vadelmahilloa!"
    
    "Tule, niin menemme metsään poimimaan", sanoi Teresia. "Sen teemme",
    vastasi Aina. "Ota sinä keltainen kori; minä otan viheriäisen."
    
    "Älkää eksykö, ja tulkaa kauniisti kotiin illalla", sanoi iso sisar.
    
    "Tervehtikää vadelmamatoa", sanoi Lauri pilkaten. "Ensi kerran kuin
    tapaan hänet, saan kunnian syödä hänet suuhuni."
    
    Nyt menivät Aina ja Teresia metsään. Voi, sepä oli niin kaunis, niin
    ihana! Tosin oli välistä vaikea kiivetä kaatuneiden puiden yli ja
    tarttua kiinni oksiin, sekä riidellä katajien kanssa ja tapella hyttysiä
    vastaan, mutta mitäs se teki? Tytöt astuivat rivakasti kohottaen
    helmansa, ja niin he joutuivat kauas metsään.
    
    Täällä oli paljo harakanmarjoja, mustikoita ja kornelimarjoja, mutta
    aivan vähä vadelmia. Tytöt kulkivat yhä kauemmaksi ja vihdoin he tulivat
    ... ei, tuota ei voi kukaan uskoa ... he tulivat suureen
    vadelmapensastoon. Täällä oli ennen ollut kulovalkea ja nyt oli kasvanut
    vadelmapensas toisensa viereen, niin pitkältä kuin silmä kantoi.
    Jokainen pensas oli notkistunut maahan suurien tummanpunaisten ja mitä
    kypsimpien vadelmain painosta, niin että sellaista marjojen paljoutta ei
    vielä koskaan ollut kaksi marjanpoimijatyttöä nähnytkään.
    
    Teresia noukki, Aina noukki; Teresia söi, Aina söi. Hetken perästä oli
    heidän korinsa täynnä. "Nyt lähdemme kotiin," virkkoi Aina. "Ei,
    noukkikaamme vielä vähän enemmän", sanoi Teresia. Sitte panivat he
    korinsa maahan ja alkoivat noukkia esiliinoihinsa, eikä kauan
    viipynytkään, niin oli esiliinatkin täynnä.
    
    "Nyt lähdemme kotiin", lausui Teresia. "Niin nyt menemme", vastasi Aina.
    Molemmat tytöt ottivat korinsa toiseen käteen; ja toisella he
    kannattivat esiliinojaan. Ja niin alkoivat he kulkea kotiinsa.
    
    Vaan tuo oli helpommin sanottu kuin tehty. He eivät koskaan olleet
    kulkeneet niin kauas suureen metsään, siellä ei löytynyt teitä eikä
    polkuja ja pian älysivät tytöt eksyneensä. Pahinta oli se, että puiden
    varjot pitenivät pitenemistään ilta-auringon paisteessa, linnut
    rupesivat lentelemään kotia pesiinsä, ja kaste laskeutui. Vihdoin laski
    aurinko petäjäin latvojen taakse, ja isossa metsässä tuli hämärä ja
    viileä.
    
    Tytöt tulivat pahoillensa, mutta kävivät yhä eteenpäin ja odottivat,
    että metsä loppuisi ja savu heidän kodistaan näkyisi.
    
    Kun he niin olivat käyneet ison aikaa, tuli pimeä. He tulivat nyt isolle
    tasangolle, jossa kasvoi pensaita, ja kun he katsoivat ympärilleen, niin
    paljon kuin taisivat pimeässä, huomasivat he, että he olivat kulkeneet
    ympäri ja että he jälleen olivat joutuneet noiden monien, ihanien
    vadelmapensaiden keskeen, josta he olivat noukkineet korit ja esiliinat
    täyteen. Täällä he istahtivat väsyneinä kivelle ja rupesivat itkemään.
    
    "Minulla on niin nälkä", virkkoi Teresia.
    
    "Voi", sanoi Aina, "oi, jospa meillä nyt olisi suuret voileivät, ja
    lihaa päällä."
    
    Sen sanottuaan tunsi hän jotakin helmassaan, ja kun hän siihen koski,
    oli se suuri näkkileivästä tehty voileipä ja lintupaistia sen päällä.
    Samassa sanoi Teresia: "olipa kummallista: minulla on voileipä
    kädessäni."
    
    "Minulla on myöskin", lausui Aina. "Tohditko syödä?"
    
    "Tohdin kyllä", vastasi Teresia. "Voi kun nyt olisi lasillinen hyvää
    maitoa!"
    
    Kun hän sen oli sanonut, tunsi hän, että suuri maitolasi oli hänen
    sormiensa välissä. Heti sen jälkeen huusi Aina: "Teresia! Teresia!
    Minulla on lasi maitoa kädessäni! Tämäpä on varsin kummallista."
    
    Mutta kun tytöillä oli nälkä, niin he söivät ja joivat erittäin
    halukkaasti. Sen tehtyään haukotteli Aina, ojensi käsiään ja lausui:
    "voi, jospa olisi pehmeä vuode maatakseni!"
    
    Tuskin oli hän sen lausunut, niin hän tunsi vieressään hienon, pehmoisen
    sängyn, ja saman huomasi myös Teresia. Tytöistä oli tämä hyvin
    kummallista, mutta kun heitä nukutti ja he olivat väsyksissä, niin eivät
    he ajatelleet enempää, vaan kömpivät vuoteille, lukivat iltarukouksensa
    ja vetivät peitteet yllensä. Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin kumpikin
    oli unen helmassa.
    
    Kun he heräsivät, oli aurinko jo korkealla taivaalla, oli ihana kesäaamu
    metsässä ja linnut lensivät iloisina puiden oksilla ja latvoissa. Nyt
    vasta tuli tyttöjen kummastus sanomattoman suureksi, kun he huomasivat
    maanneensa metsässä, vadelmapensaiden keskellä. He katselivat toisiansa,
    he katselivat vuoteitaan, jotka olivat hienointa pellavavaatetta,
    levitettynä pehmeiden lehtien ja karhunsammalien päälle. Vihdoin sanoi
    Teresia: "oletko valveilla, Aina?"
    
    "Olen", vastasi Aina.
    
    "Mutta minä näen unta vielä", lausui Teresia.
    
    "Ei", vastasi Aina. "Mutta täällä asuu varmaankin hyvä henki näiden
    vadelmapensaiden seassa. Oi, jos meillä nyt olisi lämpöinen kuppi kahvia
    hyvän sämpylän kanssa, kahviin kastaaksemme!"
    
    Tuskin oli se lausuttu, niin heidän vieressään oli pieni hopeainen
    tarjotin, ja sen päällä kullattu kannu, kaksi kuppia parasta posliinia,
    hieno kristallinen sokuriastia, hopeainen kerma-astia ja muutamia
    erittäin hyviä, vielä lämpöisiä vehnäleipiä. Tytöt kaasivat kuppeihin
    oivallista kahvia, siihen sitte panivat sokuria ja kermaa ja joivat
    hyvillä mielin. He eivät olleet koskaan juoneet niin hyvää kahvia.
    
    "Nyt tahtoisin kernaasti tietää, kuka meille on kaikkea tätä antanut",
    sanoi Teresia kiitollisen näköisenä.
    
    "Sen olen minä tehnyt, pikku tyttöseni", lausui samassa ääni pensaista.
    
    Tytöt katsoivat sinne jotenkin hämmästyneinä, ja huomasivat pienen
    ystävällisen valkeatakkisen ukon, jolla oli punainen lakki päässä ja
    joka tuli ontuen esiin pensaiden takaa, sillä hän arasteli vähäsen
    vasenta jalkaansa. Ei Teresia eikä Ainakaan voineet hämmästyksestä
    virkkaa sanaakaan.
    
    "Älkää peljästykö, pikku tytöt", sanoi ukko ja irvisti ystävällisesti
    heille, sillä nauraa ei hän oikein taitanut, hänen suunsa oli vinossa.
    "Terve tultuanne valtakuntaani! Oletteko maanneet hyvästi ja syöneet ja
    juoneet hyvästi?" kysyi hän.
    
    "Olemme, hyvin olemmekin", vastasivat molemmat tytöt, "mutta sanos
    meille..." ja sitten tahtoivat he kysyä, kuka ukko oli, mutta eivät
    uskaltaneet.
    
    "Minä kerron teille kuka minä olen", sanoi ukko. "Minä olen
    vadelmakuningas, joka vallitsen koko tätä vadelmapensas-valtakuntaa, ja
    täällä olen asunut jo monta tuhatta vuotta. Mutta suuri henki, joka on
    metsän, meren ja taivaan hallitsija, ei ole tahtonut, että ylpeilisin
    kuninkaallisesta vallastani ja pitkästä elinajastani. Sentähden on hän
    määrännyt, että minun pitää muuttua yhtenä päivänä, aina sadan vuoden
    kuluessa, pieneksi vadelmamadoksi ja elää sellaisena heikkona ja
    turvattomana olentona, auringon noususta sen laskuun saakka. Sen
    muutoksen kestäessä on elämäni riippuvainen pienen madon elämästä, niin
    että lintu voi syödä minut suuhunsa, lapsi voi poimia minut marjoissa ja
    tallata jalallaan tuhatvuotisen elämäni. Nyt oli eilen juuri yksi
    muutospäiviäni ja tulin poimituksi vadelmassa ja olin lähellä tulla
    kuolleeksi poljetuksi, joll'ette te, hyvät lapset, olisi minua
    pelastaneet. Auringon laskuun saakka makasin turvatonna ruohossa, ja
    silloin, kun tulin puhalletuksi teidän pöydältänne, nyrjähti jalkani
    sijaltansa ja suuni on mennyt säikähdyksestä vinoon. Mutta kun ilta
    tuli, ja minä sain oikean muotoni takaisin, haeskelin teitä,
    kiittääkseni ja palkitakseni teitä. Ja silloin löysin teidät täällä
    valtakunnassani ja otin teidät vastaan niin hyvin kuin taisin, teitä
    kovin säikähdyttämättä. Nyt tahdon lähettää linnun metsästäni,
    osoittamaan teille tietä kotiinne. Hyvästi, rakkaat lapset, kiitos
    lempeästä sydämmestänne, vadelmakuningas tahtoo näyttää, ett'ei hän ole
    kiittämätön."
    
    Tytöt ojensivat nyt ukolle kätensä ja kiittivät häntä, sydämmellisesti
    iloisina, että he eilen olivat armahtaneet pientä vadelmamatoa. Nyt
    tahtoivat he mennä, mutta samassa kääntyi ukko vielä kerran, irvisti
    pilkallisesti vinolla suullaan ja sanoi: "tervehtikää Lauria ja sanokaa
    hänelle, että kun ensi kerran tapaamme toisemme, niin on minulla kunnia
    syödä hänet suuhuni."
    
    "Voi, älkää sitä tehkö, herra vadelmamato", huudahtivat molemmat tytöt
    yht'aikaa, kovasti säikähtyneinä.
    
    "No teidän tähtenne olkoon se anteeksi annettu", vastasi ukko; "en ole
    kostonhimoinen. Tervehtikää Lauria ja sanokaa, että hän myös saa odottaa
    lahjaa minulta. Voikaa hyvin!"
    
    Nyt ottivat tytöt marjansa ja kiiruhtivat eteenpäin metsässä iloisilla
    sydämmillä, sitä tietä kuin lintu lensi. Niin näkivät he vähäsen hetken
    perästä metsän harvenevan ja ihmettelivät kovin, että eilen taisivat
    käydä niin pitkiä kierroksia. Ja sen saatte uskoa, että kotona syntyi
    ilo, kuin he kumpikin tulivat takaisin. Siellä olivat kaikki odottaneet,
    kaikki hakeneet heitä, iso sisar ei ollut saanut unen rahtuistakaan
    silmiinsä, hän luuli niin varmaan, että sudet olivat syöneet hänen
    rakkaat pikku siskonsa. Mutta Lauri tuli heitä vastaan kantaen koria ja
    huusi: "tulkaa katsomaan, tässä on jotakin teille, jonka tänne äsken toi
    eräs vanha ukko!"
    
    Kun tytöt avasivat korin, katso, siellä oli kaksi paria mitä kauniimpia
    rannerenkaita, tummanpunaisista kypsän vadelman näköisistä
    kiiltokivistä, ja niissä oli päällekirjoitukset: Teresialle ja Ainalle;
    ja niiden vieressä oli timanttinen rintaneula, joka oli tehty
    vadelmamadon muotoiseksi, päällekirjoituksella: "Lauri, älä tapa koskaan
    turvatonta!" Lauri tuli jotenkin hämillensä: hän käsitti kyllä
    tarkoituksen, mutta kuitenkin oli ukko hänen mielestään kostanut niin,
    kuin ainoastaan hyvät henget kostavat. Ja vadelmakuningas oli myös
    muistanut isoa sisarta, sillä kuin hän meni päivällispöytää kattamaan,
    löysi hän kaksitoista suurta korillista mitä punaisimpia ja makeimpia
    vadelmia, kuin koskaan on metsästä noukittu, eikä kukaan tietänyt,
    mitenkä ne sinne olivat tulleet, mutta kaikki arvasivat sen. Ja sitten
    tehtiin hilloa ja keitettiin sokerissa, ja syötiin maidon kanssa, jonka
    vertaista ei ole koskaan nähty, ja jos tahdot, niin menemme sinne
    auttamaan heitä hillon keittämisessä, jolloin voi tapahtua, että mekin
    saamme osamme, sillä he keittävät luultavasti vielä tänäänkin.
    
    
    
    
    KOULUPOJAN KESÄLAULU.
    
    
    Talvella läksyt osasin,
    Kiel'opin, kertotaulunkin,
    Sen kaikki kuuli, näki.
    Vaan silloin pääni tyhmistyy,
    Kun koivut, lepät lehdittyy,
    Ja kukkiin metsän käki.
    
    Ja läksyt käy päin seiniä,
    Mä höpsin puita heiniä,
    Voi kummallista seikkaa!
    Jokainen rivi visertää,
    Jokainen kirjain myllertää
    Iloisna kuperkeikkaa!
    
    Maantiedettä on läksynäs!
    Arhangel? Pariis? Näytäpäs!
    Kiivaasti maister huutaa.
    Ken Pariisia muistelis,
    Arhangelia aattelis,
    Kun miel' on täynnä muuta!
    
    Mut kuink' on, poika, laskentos?
    Sä lurjus, tuskin tiedät, jos
    Kaks kertaa kaks on neljä!
    Ah armoo, herra maisteri,
    Paraikaa ajatukseni
    Ne leikki pallopeliä!
    
    Vai armoo! Tänne kämmenes,
    Saat parannusta muistilles,
    Ja nurkkaan laiska lotka!
    Ah maister, älkää hutkiko,
    Uneksin lentäväni jo
    Korkeella niinkuin kotka.
    
    Niin silloin. Vaan nyt riemuitsen,
    Kuin lintu laulan, leikitsen,
    Niin että rannat raikaa.
    Oi kirkas ilma, kaunis sää,
    Järv' välkkyy, taivas sinertää!
    Oi kesän armast' aikaa!
    
    
    [Kuva]
    
    
    
    
    KOULUPOJAN TALVILAULU.
    
    
    Nyt talvella muistaa
    Taas poikaset luistaa,
    Ja suksilla suistaa
    Sievästi näin.
    Ja hanki se nauskaa,
    Ja jäätikkö rauskaa,
    Ja kulku on hauskaa,
    Heh, edespäin!
    
    Lum'hiukehet välkkää,
    Ja kulkuset helkkää,
    On riemua pelkkää,
    Nyt hulmutaan!
    Mä valjastan varmaan
    Nyt varsani harmaan,
    Vien siskoni armaan
    Kanss' ajamaan.
    
    Taas kirkkaalla säällä
    Me luistinten päällä
    Niin lennämme jäällä
    Kuin tuulispää.
    Nyt uljahin alkaa
    Jo syöstellä jalkaa,
    Nyt kaikk' ylimalkaan
    Jo ennättää?
    
    On koululla lupa,
    Nyt lumesta tupa,
    Siin' istua hupa
    On muutamain.
    Vaan toiset ne ryskää
    Ja viskaa ja jyskää,
    Siit' ei tule yskää,
    Miehuutta vain.
    
    Nyt taas sota suuri
    Jo alkavi juuri,
    Kuin lumesta muuri
    On valmisna.
    Nyt palloset tuiskaa,
    Ne tuiskaa ja luiskaa,
    Ja poikaset huiskaa
    Niin nopsana.
    
    Hei uljahat veikot!
    Nuo kömpelöt peikot,
    Nuo hölmöt ja heikot
    Kiin' ottakaa!
    Te säästäkö elkää
    Sen kuhnurin selkää,
    Ken sodassa pelkää,
    Se löylyn saa.
    
    Sill' into ja kunto,
    Ja tahto ja tunto,
    Ja rohkea luonto
    Tarvitahan,
    Kun puolesta valon.
    Ja oikean, jalon,
    Ja myös kotitalon,
    Taistellahan.
    
    Kun maan lumi peittää,
    Ja tuisku kun heittää
    Jo kasvoihin meitä
    Niin hauska on.
    Kun joutuvi joulu,
    Ja loppuvi koulu,
    Niin kaikuvi laulu
    Taas suruton.
    
    
    [Kuva]
    
    
    
    [Kuva]
    
    
    
    
    ARMELIAS ON RIKAS.
    
    
    Järven rannalla on iso kylä, ja toisella puolella järveä pieni torppa.
    Järvi oli tätä nykyä jäässä ja lumi pyrysi valkeana pilvenä sen yli,
    sillä nyt oli talvi ja joulun aika.
    
    "Vaari", sanoi rikkaamman talon emäntä ukollensa, "emmekö aseta muutamia
    lyhteitä puimatonta otraa varpusille jouluksi?"
    
    "Ei kannata", vastasi isäntä.
    
    "Mutta niinhän olemme tehneet joka vuosi, ja siitä on siunausta."
    
    "Ei ole varaa", ärjäsi ukko.
    
    "Mutta tuolla torpassa näen lyhteen katolla, ja torppari kylvää
    peltoonsa kuusi kappaa, kun sinä kylvät kuusitoista tynnyriä."
    
    "Lorua!" sanoi ukko. "Minulla on väkeä kylläksi elättää, enkä rupee
    heittämään Jumalan viljaa kaikenmoisten elukkojen eteen."
    
    "Niin on", huokaili vaimo. "Jumalan viljahan se on, mutta varpuset
    kuuluvat myöskin Jumalan luomakuntaan."
    
    "Leivo sinä joulukakkusi, ja pidä huolta siitä, että joulukinkku on
    kelvollinen; mitä me varpusista huolimme", tuumaili ukko.
    
    Niin päätettiin. Rikkaassa talossa valmistettiin kaikenlaista ruokaa ja
    juomaa komeita joulupitoja varten, mutta varpuset lentelivät ulkona
    nälkäisinä pyryilmassa.
    
    Torpassa oli samaan aikaan köyhyys. Katon päällä on ainoastaan rikkaus;
    sillä siellä liehuivat taivaan linnut iloisina otralyhteen ympärillä, ja
    lapsetkin iloitsivat katsellen varpusten pieniä jälkiä lumessa ja
    kuunnellen niitten iloista viserrystä katon harjalta.
    
    "Jos olisimme puineet tuon otralyhteen, jonka heitimme varpusille, olisi
    meillä nyt tuores kakku lapsille jouluksi", huokaili torpparin vaimo.
    
    "Etkö tiedä, että armelias on rikas?" sanoi hurskas vanha torppari,
    hyväntahtoisesti silmäillen huolestunutta vaimoansa.
    
    "Mutta taivaan linnut syövät meidän leivän!" sanoi vaimo.
    
    "Mitäpä siitä, vaikka olisi metsän pedot", tuumaili torppari. "Sitä
    paitsi olen säästänyt niin paljon, että voimme ostaa neljä tuoresta
    joulukakkua ja yhden kannun maitoa. Me lähetämme lapset kelkan kanssa
    kylään poikki jään; iltaan ne kyllä ennättävät takaisin."
    
    "Kunhan vaan ei olisi susia jäällä!" arveli vaimo.
    
    "Minä annan Tanelille hyvän sauvan", sanoi ukko. "Kyllä hän pitää
    puolensa."
    
    Niin kävikin; pikku Taneli läksi siskonsa Annin kanssa kylään ostamaan
    leipää ja maitoa. Mutta lumi oli pyrynnyt jäällä kinoksiin ja lapsilla
    oli sangen vaivaloinen paluumatka, kun piti vielä vetää kelkkaa
    perässään. Tämä esti matkaa, niin että alkoi jo tulla pimeä
    jouluaatto-ehtoolla. Kumpaisetkin astuivat reippaasti eteenpäin paksussa
    lumessa, mutta yhä pimeämmäksi tuli, ja vielä oli hyvän matkaa jäljellä.
    
    Silloin liikkui jotain pimeässä. Se tuli yhä lähemmäksi, ja lapset
    huomasivat vastaansa suden tulevan.
    
    "Älä pelkää", sanoi Taneli siskollensa. "Minulla on hyvä sauva." Näin
    lausuen kohotti hän uhkaavasti sauvaansa.
    
    Susi lähestyi, mutta ei tehnyt lapsille mitään pahaa. Se ainoastaan
    ulvoi. Se ulvoi niin kummallisesti, että oli ihan kuin olisi lausunut
    sanoja, joita lapset ymmärsivät. "On niin pakkanen, kovasti pakkanen",
    sanoi susi, "ja minun pienillä pojillani ei ole mitään syötävää. Antakaa
    minulle Jumalan tähden vähän leipää!"
    
    "Koska niin on", sanoi Anni, "annamme sinulle kaksi kakkua ja syömme
    itse kovaa leipää tänä iltana. Isän ja äidin pitää kumminkin saada
    joululeipänsä."
    
    "Paljon kiitoksia", sanoi susi ja läksi tiehensä saatuansa kaksi
    tuoresta joulukakkua. Lapset astuivat eteenpäin, mutta vähän ajan
    perästä kuulivat he taas jotain sipsutusta takanansa. Kun kääntyivät
    katsomaan, huomasivat karhun.
    
    Karhu mörisi jotain omalla kielellänsä, jota eivät lapset oikein
    ymmärtäneet; vihdoin he käsittivät, että sekin pyysi jouluapua. "Nyt on
    pakkanen", sanoi se, "ja kaikki lähteet ja järvet ovat jäässä; minun
    poika paroillani ei ole mitään juotavaa. Antakaa minulle Jumalan tähden
    vähän maitoa!"
    
    "Kuinka?" sanoi Taneli. "Minkätähden sinä et makaa pesässäsi niinkuin
    muut karhut talvisaikaa? Mutta olkoon se oma asiasi. Me annamme sinulle
    puolet maidostamme. Anni ja minä voimme tän' iltana juoda vettä, kunhan
    isä ja äiti vaan saa jotain parempaa jouluksi."
    
    "Paljon kiitoksia", sanoi karhu ja vastaanotti maidon tuohiseen, jota se
    kantoi etukäpälillänsä. Sen jälkeen astua lönkytteli se tiehensä
    pimeässä. Lapset rupesivat nyt tiukkaamin astumaan, sillä kodin
    ikkunasta huomasivat jo valkean siellä iloisesti leimuavan; äkkiä
    rapisteli ilkeä huuhkain siipiänsä heidän ympärillään.
    
    "Minä tahdon leipää, minä tahdon maitoa! Leipää ja maitoa!" huusi
    huuhkain, uhaten lapsia terävillä kynsillänsä.
    
    "Vai niin", sanoi Taneli, "sinä olet sitä laatua, kyllä minä sinun
    kohteliaaksi opetan." Ja samalla sivalsi hän huuhkainta aika tavalla
    kepillänsä, niin että se kirkuen lensi tiehensä.
    
    Lapset olivat nyt paluumatkansa perillä ja iloisina tömistelivät lunta
    jaloistansa ja vaatteistansa pienessä porstuassa.
    
    "Me olemme antaneet ruokaa sudelle!" huudahti Anni.
    
    "Ja maidolla juottaneet karhua", lisäsi Taneli.
    
    "Mutta huuhkain sai maistaa sauvaa!" sanoi Anni iloisesti.
    
    Sitten he kertoivat koko tapauksen. Heidän vanhempansa katsoivat
    kummastuneena toisiansa. Mitähän tämä merkitsee, ajattelivat he, kun
    lapsemme ovat olleet armeliaita metsän petoja kohtaan?
    
    Ilta oli; torpan väki asettui hiljaisuudessa raamattua lukemaan,
    raamattua, jossa sanotaan, että armeliaisuutta täytyy osoittaa halvinta
    ja pienintäkin kohtaan, vieläpä vihollisiansa ja eläimiäkin kohtaan,
    sekä että antajan sydän määrää lahjan arvon. Mutta joka antaa, hänen
    täytyy antaa köyhille, jotka tarvitsevat hänen lahjaansa eikä tuhlata
    sitä laiskoille ja vähemmän tarvitseville.
    
    Kun lukeminen oli loppunut, asettui torpanväki ruoalle. He lausuivat
    rukouksen ja söivät tyytyväisinä yksinkertaista kestitystä, jonka lapset
    olivat kylästä tuoneet. Lapset eivät tahtoneet muuta kuin kovaa leipää
    ja vettä, sillä he soivat niin mielellänsä vanhemmille paremman ruoan.
    Mutta vanhemmat eivät sitä tahtoneet, vaan jakoivat ilomielin lapsille
    niistä kahdesta tuoreesta leipäkakusta ja maidosta.
    
    Mutta syödessään huomasivat he jotain ihmeellistä. He taittoivat
    taittamistaan leipää ja söivät, mutta kakut eivät vähentyneet ollenkaan,
    ja vaikka vähän väliin kaatoivat maitoa vatiin, eipä se näkynyt leilistä
    yhtään vähenevän. Kun tätä juuri ihmettelivät, kuului jotakin rapinaa
    pienen ikkunan takana, ja sielläpä seisoi sekä susi että karhu,
    etukäpälät ikkunata vastaan. Molemmat näkyivät hymyilevän ja nyykyttivät
    päätään osoittaen sillä sydämmellistä kiitollisuuttaan; mutta niitten
    takana kuului huuhkain rapistelevan siipiänsä pimeässä ja huutavan
    käheällä äänellänsä: uhuu, vitsa viisaan kasvattaapi, uhuu! uhuu!
    
    Silloin ymmärsi ukko, akka ja lapsetkin, että heidän pienelle
    ruokavarallensa oli siunaus suotu. He panivat sentähden kätensä ristiin
    ja kiittivät Jumalata siitä.
    
    Mutta joulupäivänä, kuin palasivat kirkosta kotiin, eivätkä tienneet
    itsellensä olevan muuta ruokaa, kuin mitä edellisestä päivästä oli
    jäänyt, huomasivat he ihmeekseen että molemmat leipäkakut olivat
    samankokoisia ja leili ihan yhtä täynnä maitoa kuin aattoiltana. Ja niin
    jäikin olemaan yhä eteenpäin. Niin kauan kuin mökki seisoi ja nuo hyvät
    ihmiset siinä elivät, löytyi heillä aina sama joululeipä ja maito
    vähentymättä. Mutta varpusten iloinen viserrys houkutteli joka vuosi
    päivän paistetta torpan pienelle pellolle, niin että otra tuotti siellä
    viidennentoista ja kahdennenkymmenennen jyvän, vaikka katovuosi oli
    monen muun sadon hävittänyt. Menestys ja siunaus asui torpparin
    matalassa majassa, samalla kuin rukous, ahkeruus, armeliaisuus ja
    tyytyväisyys siellä vallitsi.
    
    Mutta rikas isäntä söi jouluaattona liian paljon lihavata kinkkua ja
    rupesi siitä voimaan pahoin. Ilahuttaaksensa mieltään joi hän sitä
    enemmän olutta, mutta tuli yhä pahemmalle päälle. Aurinko ei siitä lähin
    lämmittänytkään niin iloisesti hänen isoja peltojansa kuin ennen, sadot
    kävivät huononpuoleisiksi, ja hinkalot sekä heinäladot alkoivat
    tyhjentyä. "Se tulee siitä, että liian paljon autamme köyhiä", sanoi
    hän. "Meillä ei ole siihen varaa, akkaseni; ei ole varaa; aja pois
    kaikki kerjäläiset!"
    
    Niin tehtiin, mutta sittenkin kävivät hinkalot ja ladot yhä tyhjemmiksi.
    Me syömme liian paljon, tuumasi ukko, ja niin päätti hän jättää yhden
    ruoka-atrian syömättä. Mutta ei siitäkään ollut apua. Sudet ja karhut
    raatelivat hänen hevosensa, lehmänsä ja lampaansa; köyhyys seisoi
    ovella, mutta ukko ei voinut ymmärtää kuinka tämä oli mahdollista, kun
    taloutta niin hyvin ja tarkasti hoidettiin.
    
    "Ei, me syömme varmaan liian paljon", arveli hän. "Seoittakaa leipään
    survotuita männynkäpyjä ja keittäkää lientä puolan varsista. Mutta
    kaikin mokomin, akkaseni, älä anna mitään elukoille eikä kerjäläisille.
    Meillä ei ole varaa olla armeliaita."
    
    "Minä menen torpan väen luo tuonne järven toiselle puolen, kysymään
    heiltä, kuinka heillä aina riittää leipää, kun muut kärsivät nälkää",
    arveli akka.
    
    "Mene vaan", vastasi ukko. "Minä olen varma siitä, että ne ovat
    tarkemmat taloudenhoidossaan kuin me."
    
    Akka meni ja palattuaan kertoi hän ukolle, että torpanväki usein
    lahjoittaa viimeisenkin leipänsä köyhille, eikä kumminkaan kärsi nälän
    hätää, sillä Jumalan siunaus antoi sen heille kymmenkertaisesti
    takaisin.
    
    "Sepä olisi merkillistä", tuumasi ukko. "Ota, tuossa on viimeinen
    leipämme, heitä se ulos kerjäläisroistoille tuonne maantielle ja käske
    niitä sitten menemään hiiteen!"
    
    "Ukkoseni", sanoi emäntä, "tähän vaaditaan vielä jotain muuta, se
    nimittäin, että annat hyvästä sydämmestä."
    
    "Mitä vielä?" vastasi ukko. "Noh, anna sitten hyvästä sydämmestä, mutta
    sillä ehdolla, että Jumala antaa, meille kymmenkertaisesti takaisin.
    Meillä ei ole varaa lahjoittaa mitään ilmaiseksi."
    
    "Mutta täytyy antaa ilman mitään ehtoa", sanoi emäntä.
    
    "Kuinka? Eikö siitä saisi kiitostakaan?"
    
    "Usein saadaan kaikkia muuta kuin kiitosta, vaan annetaan kumminkin."
    
    "Sepä on kummallista", arveli ukko ja pudisteli päätään. "Kuinka
    semmoinen kannattaisi?"
    
    Emäntä sanoi: "kuningas Taavetti sanoo 37 virressään: Minä olin nuori ja
    vanhennuin, enkä ole koskaan nähnyt vanhurskasta hyljätyksi, enkä nähnyt
    hänen lapsiansa olevan ilman leipää."
    
    "Kuule, vaimoseni", sanoi ukko, "riihessä on vielä yksi lyhde puimatonta
    otraa. Sen me säästämme ensi jouluksi varpusille. Olkoon se alku uuteen
    elämään."
    
    
    
    
    VILHON MIETTEET VAPUNPÄIVÄNÄ.
    
    
    Nyt kirkkaast' aurinko armas loistaa,
    Nyt säteet lämpimät hangen poistaa,
    Nyt leivo hellästi laulelee,
    Nyt kevät luoksemme rientelee.
    Viel' äsken pilvinen taivas, ilma,
    Nyt sininen on kuin siskon silmä
    Niin hellä kuin emon rukous
    On taivaan juhliva kauneus.
    
    Mä läksin portille suotta luulen,
    Ja tunsin vilposen aamutuulen,
    Ja kuulin laulavan leivosen,
    Ah kuinka siit' olin riemuinen!
    Mä keikuin, unhotin kaiken kurin,
    Mä toimin ukot ja ämmät nurin,
    Mä kumoon porsaat ja miehet sain,
    Ja kansa virkkoi: kas tuota vain!
    
    Mä kiihdyn totta, en sitä salaa,
    Ken jäätyis silloin, kuin sydän palaa?
    Ken silloin suojassa viihtynee,
    Kun maa ja taivaskin hymyilee?
    Mä juoksin siis yli vuorten, laksoin,
    Ja niittyin, kunnasten, minkä jaksoin,
    Ja raikui huutoni rajaton:
    Nyt kevät on jo, nyt kevät on!
    
    Ja vanha Stiina, mi kevään tullen
    Keritsi lampaita, virkkoi mullen:
    Kyll' aika villoja kasvattaa,
    Ja huimat pojatki parran saa.
    Hups, syöksin villoihin kuperkeikkaa,
    Ja Stiina siunaili mointa seikkaa,
    Mä nousin pörröisnä maailmaan,
    Mut leuass' ollut ei karvaakaan.
    
    Saan paljon puuroa vielä syödä,
    Saan läksyt lukea, tehdä työtä,
    Kunnekka partani orastaa,
    Sentähden tahdon nyt mellastaa.
    Nyt mikä estäisi riehumasta,
    Olenhan rikkaampi kuningasta,
    Miel' uljas, raitis ja riemuinen,
    Mä tiedän maailman omaksen'.
    
    Mut aikaa ei tule koskaan toista,
    Ei koskaan aurinko silleen loista,
    Ei linnun laulu niin hellin soi,
    Se riemuun kivenki saada voi!
    Ei simaa sellaista kukaan maista,
    Sellaist' ei kakkua kukaan paista,
    Ei nälkää sellaista tunne kai,
    Kuin Vapunpäivänä Vilho sai.
    
    
    
    
    ELISA.
    
    
    Oli kerran lapsi pyhässä maassa, siinä seudussa, jota sanotaan
    Galileaksi, jossa Jesus itse oli asunut ja elänyt lapsuutensa ajan.
    
    Se oli pieni lapsi, mutta ei kukaan tiedä, kuinka vanha se oli, ehkä
    kolme tai neljä vuotta. Eikä kukaan tiedä, oliko se poika vaiko tyttö,
    ei myöskään, mikä sen nimi oli. Mutta uskokaamme me, että se oli
    _Elisa_, joka merkitsee _Jumalan autuus_. Sillä totisesti tämä lapsi oli
    autuas Jumalan lapsi jo maan päällä, ja vielä enemmin taivaassa.
    
    Elisa oli _köyhä_ lapsi. Ei hänellä ollut kauniita vaatteita eikä hän
    ollut kastanut vehnäleipää maitoon, ei kiukutellut rusinoita, torttuja
    eikä piparkakkuja. Elisa oli _nöyrä_ lapsi; hän ei koskaan luullut
    olevansa parempi eikä viisaampi muita lapsia. Elisa ajatteli aina: minä
    olen vain pieni lapsi parka, jolla on paljo vikoja ja joka ei tiedä niin
    mitään; miksipä minä siis olisin itserakas ja murhetuttaisin Jumalaa?
    Elisa oli myöskin _tottelevainen_ lapsi; hän mielellään meni, minne
    vapahtaja häntä käski; ja tietty se, että Elisa oli tottelevainen
    isälleen ja äidilleen muutenhan ei olisi koskaan tapahtunutkaan, mitä
    nyt tapahtui.
    
    Eräänä päivänä astui Herramme ja vapahtajamme tietä myöten Kapernaumin
    luona. Silloin hänen opetuslapsensa tulivat hänen luoksensa ja olivat
    vielä niin ymmärtämättömät, että kiistelivät keskenänsä, kuka heistä
    olisi suurempi ja parempi kuin toiset Jumalan valtakunnassa. Sen tähden
    he nyt tulivat ja kysyivät Jesukselta; "Mestari, sanos meille, kuka on
    suurin taivaan valtakunnassa!"
    
    Silloin Jesus kutsui tykönsä lapsen ja asetti sen heidän keskellensä. Ja
    otettuaan sitte lapsen syliinsä sanoi hän heille: "_Totisesti minä sanon
    teille: ell' ette käänny ja tule niin kuin lapset, niin ette suinkaan
    tule sisälle taivaan valtakuntaan. Sen tähden joka itsensä alentaa niin
    kuin tämä lapsi, se on suurin taivaan valtakunnassa._"
    
    Olipa se hyvin kummallisesti sanottu pienestä lapsesta. Kukapa kuningas
    tai keisari on koko avaran maan päällä koskaan päässyt niin suureen
    kunniaan, että Jesus itse olisi sanonut hänestä: Katso, tuollainen on
    se, joka on suurin taivaan valtakunnassa! Kaikkein viisain, paras ja
    pyhin ihminen ei koskaan ansaitsisi niin suurta armoa; mutta Herramme ja
    vapahtajamme valitsi siksi pienen, köyhän lapsen. Miksi teki hän niin?
    Minkä tähden korotti hän tämän lapsen ylemmäksi kaikkein rikkaimpia ja
    mahtavimpia, jopa myöskin kaikkein viisaimpia ja pyhimpiä ihmisiä?
    
    Syyn hän itse sanoo meille: sen tähden, että tämä lapsi oli niin
    kerrassaan nöyrä sydämmestä, että se tiesi olevansa niin köyhä ja
    taitamaton ja täynnä vikoja hyvän ja täydellisen Jumalan edessä ja että
    ei lainkaan ajatellut omaa kiitosta, vaan kiitollisella mielellä otti
    Jumalan armon vastaan suurena ja ansaitsemattomana lahjana. Katso, sen
    tähden Jesus otti sen lapsen taivaalliseen syliinsä, ja silloin se lapsi
    oli onnellinen ajassa ja ijankaikkisuudessa.
    
    Kukapa tietää? Ehkä Elisalla ei ollut isää eikä äitiä, ei veljeä eikä
    sisarta, ei leipää syödä eikä sänkyä missä maata, ei kotoa eikä
    vaatteita suojelemassa auringon paahteen kuumuudelta eikä sateen
    kylmyydeltä. Ehkä kovasydämmisiä ihmisiä ja turmeltuneita lapsia astui
    ohitse tietä myöten ja katseli halveksien pikku Elisaa. Mutta hän oli
    onnellinen, hän oli rikas, sillä hyvä Herra Jesus oli ottanut Elisan
    syliinsä ja Elisa tuli siitä vain yhä nöyremmäksi. Elisa ajatteli:
    kuinka ihmeellisen hyvä onkaan meidän Herramme ja vapahtajamme, enkä
    minä, köyhä lapsi, ole koskaan ansainnut niin suurta hyvyyttä!
    
    Katsos, sellaisia ne ovat suurimmat taivaan valtakunnassa. Joka kerran,
    kuin luulet olevasi parempi ja viisaampi muita, ajattele pikku Elisaa,
    joka omasta mielestänsä oli kaikkein pienin, köyhin ja taitamattomin
    lapsi koko avarassa maailmassa, ja kuitenkin sai hän olla Jesuksen
    sylissä, levätä hänen kaunista, pyhää ja viatonta sydäntänsä vasten.
    Siinähän sinäkin tahtoisit mielelläsi olla; ja jos se ei tapahdu täällä
    maan päällä, niin voi se tapahtua taivaassa. Ole vain nöyrä, niin kuin
    pikku Elisa oli.
    
    Ehkä olet myöskin lukenut, kuinka äidit pyhässä maassa kerran toivat
    lapsiansa Jesuksen tykö, että hän panisi kätensä heidän päällensä ja
    rukoilisi. Mutta se oli opetuslasten mielestä vaivalloista heidän
    mestarillensa ja he tahtoivat estää lapsia tulemasta hänen tykönsä.
    
    Silloin sanoi Jesus: "_Sallikaa lasten tulla minun tyköni älkääkä
    kieltäkö heitä, sillä sen kaltaisten on Jumalan valtakunta._"
    
    Ja hän otti heitä syliinsä ja pani kätensä heidän päällensä ja siunasi
    heitä.
    
    Katsos, silloin sinä varmaan olisit tahtonut olla niiden lasten
    joukossa, että hyvä Herramme ja vapahtajamme olisi pannut kätensä
    sinunkin pääsi päälle ja rukoillut sinun kanssasi ja siunannut sinua.
    Mutta kyllä hän tekee sitä vielä nytkin, hän näkymättömänä tekee sitä
    joka päivä, jos sinä vain tulet hänen tykönsä niin nöyränä sydämmesi
    syvyydestä saakka, kuin pikku Elisa oli. Sinä et kyllä nyt näe hänen
    käsiänsä etkä kuule hänen ääntänsä, mutta sinä tunnet, miten hän kantaa
    sinua pyhässä sylissänsä ja panee kätensä sinun päällesi ja siunaa
    sinua. Silloin sinäkin sanot samoin, kuin pikku Elisa sanoi: o, miten
    hyvä on Herramme Jesus minua köyhää lasta kohtaan!
    
    Vapahtajan opetuslapset olivat hyviä ja hurskaita ihmisiä eivätkä he
    suinkaan tarkoittaneet mitään pahaa lapsille. He vain ajattelivat
    itsekseen näin: lapset eivät ymmärrä mitään, he ovat vain muiden tiellä
    ja haittana mestarilla.
    
    Mutta Jesus tiesi paremmin kuin opetuslapset. Hän tiesi, että Jumalan
    valtakunta ei ole sellainen, että meidän ymmärryksemme voisi sen
    käsittää; vaan Jumalan valtakunta on ihmisessä sisällisesti, se on
    ihmisen rakkaus ja usko. Pikku lapset ymmärsivät niin vähän maailmassa;
    tuskinpa he osasivat lukea edes kahteenkymmeneen. Mutta he ymmärsivät
    sitä, joka oli parempaa: että Jesus rakasti heitä ja he puolestaan niin
    sydämmestänsä rakastivat häntä. He tulivat niin sydämmestänsä iloisiksi,
    kuin hän kauneilla, hyvillä silmillään katsoi heihin: se tuntui ihan
    siltä, kuin Jumala itse olisi taivaastaan katsellut heitä, ja niin se
    kaiketi olikin. Kuin he kuulivat hänen ystävällisen äänensä, tiesivät he
    varsin hyvin, vaikka ei kukaan ollut sitä heille sanonut, että se, jota
    hän puhui, oli Jumalan omaa sanaa, joka on täynnä armoa ja ijankaikkista
    totuutta. Ei kukaan pikku lapsi kysynyt Jesukselta niin, kuin
    ijäkkäämmät ihmiset useinkin kysyivät: kuka sinä olet? mistä sinä tulet?
    kuka sinut lähetti? Kuin Jesus sanoi: "Minä olen tie, totuus ja elämä;
    joka minuun uskoo, hän elää, ehkä hän olis kuollut!" silloin lapset
    sukeutuivat yhä likemmäksi häntä ja ajattelivat itseksensä ainoastaan:
    niin, niin, herra Jesus! Ja kuin he kuulivat hänen sanovan: "sen
    kaltaisten on Jumalan valtakunta", silloinkin ajattelivat he ainoastaan:
    niin, niin, herra Jesus!
    
    He eivät ajatelleet itseänsä; he uskoivat ihan varmaksi, että Jesus oli
    Jumalan poika ja maailman vapahtaja ja että hänen sanansa oli
    ijankaikkisen elämän sana. Tuotahan luulisi olevan helppo uskoa, ja
    kuitenkin siinä on enempi, kuin maailman viisas ja oppinut tietää. Usko
    vain se koko sydämmestäsi, niin sinulla on kaikki, kuin tarvitset,
    kuuluaksesi Jumalan valtakuntaan.
    
    Mutta moni muuten hyvä ihminen tekee samoin, kuin opetuslapset tekivät,
    ja estää lapsia tulemasta vapahtajan Jesuksen tykö. He ajattelevat: mitä
    ne lapset ymmärtävät? Vaurastukoot ensin vähän vanhemmiksi ja lukekoot
    katkismusta.
    
    Katso, siitä sanoo Jesus vielä tänäkin päivänä raamatun sanoilla:
    "sallikaa lasten tulla minun tyköni älkääkä kieltäkö heitä, sillä sen
    kaltaisten on Jumalan valtakunta!" -- Ja niin se on. Jumalaa
    vapahtajaasi pitää sinun rakastaa aina siitä asti, kuin voit sopertaa
    hänen nimeänsä, jopa ihan siitä päivästä asti, jona tulit maailmaan. Ei
    pikku lapsi tiedä, minkä tähden pappi kasteessa panee vettä sen päähän,
    ja kuitenkin on Jumalan valtakunta jo sen oma.
    
    Kuin, kasvat suureksi, tulee niin helposti paljo syntisiä ajatuksia
    sydämmeesi. Silloin on hyvä, jos Jesus on ollut lapsuutesi ystävä, sillä
    lapsuutensa ystäviä ei vähällä, eipä koskaan unhoteta.
    
    Tapahtuu usein niinkin, että Jesus ottaa lapsia pois maan päältä, heidän
    vielä ollessaan pieniä. Silloin hän heitä ottaa taivaalliseen syliinsä,
    ja he saavat nojata hänen pyhää sydäntänsä vasten ijankaikkisesti.
    Onnelliset pikku lapset! Pitäisihän meidän, jotka jäämme tänne, iloita
    siitä eikä surra. Mutta ah, eipä ole niinkään helppo, kuin luulisi,
    antaa rakastansa Jesukselle. Silloin tuntuu usein siltä, kuin pakahtuisi
    koko sydämmemme. Mutta meidän ei pitäisi katsella alas pimeään hautaan,
    vaan pikemmin ylös Jumalan valoisaan taivaasen. Miksipä tekisimme
    opetuslasten tavalla ja estäisimme lapsia pääsemästä Jesuksen syliin?
    
    Mutta muistelkaamme nyt pikku Elisaa Olisipa merkillistä nähdä se lapsi.
    Me kysyisimme: Elisa, sanopas, miltä tuntui päästä Jesuksen syliin.
    
    Ja silloin Elisa vastaisi: Etkö sitä tiedä? Eikö Jesus ole sinua
    ottanutkaan syliinsä silloin, kuin vielä olit pieni maan päällä?
    
    Ei, Elisa, sanoisimme me. Onhan siitä jo hyvin pitkä aika, kuin Jesus
    eli ihmisten seassa.
    
    Silloin Elisa hymyilisi enkelin tavalla ja sanoisi: Etkö tiedä, että
    Herramme ja vapahtajamme sanoi: "missä kaksi tai kolme teistä kokoutuu
    minun nimeeni, siellä olen minä teidän keskellänne!" -- Niin hän vielä
    tänäkin päivänä näkymättömänä liikkuu ihmisten keskellä ja puhuu heille
    pyhää sanaansa ja tarjoaa heille avointa syliänsä. Ja pikku lapsille
    sanoo hän vielä joka päivä: Tulkaa minun tyköni! Tulkaa Jumalan
    valtakuntaan!
    
    Kyllä me tulemme, herra Jesus, me tulemme mielellämme, kun sinä otat
    meitä sinne vastaan!
    
    
    
    
    LASTEN RUKOUS ISÄNMAAN EDESTÄ.
    
    
    Ota suojahas, Luoja laupias,
    Tämä kallis synnyinmaa!
    Ain' turvaa, varjele voimallas
    Kotirantoa rauhaisaa!
    Isän, äidin maa sekä meidänkin,
    Täss' synnyimme, tässä kasvammekin.
    Maan Luoja ja taivasten,
    Ole Suomelle armoinen!
    
    Sodan pauhut ja surmat suistele
    Ja nälkä ja hallayöt,
    Pois taudit ja turmiot poistele,
    Pois vihan ja vainon työt!
    Suo, Luoja, voimasi vahvistaa
    Ain' Suomen kansaa, hallitsijaa!
    Sä suojahas, armohos
    Meit' aina sulkeos!
    
    Olemme hennot kukkaset juur' --
    Mitä muuta me voimmekaan
    Kuin etehes langeta, Luoja suur',
    Ja rukoilla Sua vaan?
    Olet aina heikkojen uskallus;
    Ole meille voima ja lohdutus,
    Tuki, turva myös tiellämme!
    Oi siunaa maatamme!
    
    Ja suo meidän kasvaa, vahvistua
    Aina suojaksi synnyinmaan!
    Meit' opeta hädäss' ja onnessa
    Isänmaatamme rakastamaan!
    Isän, äidin maa sekä, meidänkin,
    Täss' synnyimme, tässä kasvammekin.
    Meit' auta, oi Taivainen,
    Kautta poikasi Jesuksen!
    
    
    
    
    [Kuva]
    
    
    
    
    MUSTI.
    
    
    Tuoll' liepeess' suuren hongikon
    Lähellä kylää mökki on.
    Kaks hyvää lasta armaineen
    Siell' asui äitineen.
    
    Nuo Kaarlo, Hilma olivat
    Maan päällä lapset parhaimmat.
    Ne köyhät oli pienoiset
    Ja orvoiks' jäänehet.
    
    Näkyipä hovi kaunoinen
    Tuolt' yli metsäin, järven.
    Siell' oli lapset kasvaneet
    Ja suurest' eläneet.
    
    Mut Jumal', isä ihmisten,
    Tät' ei näe hyväks' lapsillen;
    Hän antoi heidän koitella
    Kurjuutta, puutetta.
    
    Heilt' isä kuoli. Talokin
    Veloista pian myytihin,
    Ja äiti vihdoin torppaseen
    Sai muuttaa lapsineen.
    
    Tuo hurskas äiti, hyvillään
    Hän lausui kesken köyhyyttään:
    "Vaikk' isän meiltä kuolo vei,
    Ei Luoja hylkää, ei!"
    
    Hovissa suurest' elettiin,
    Nyt puutett', tuskaa kärsittiin;
    Tuo rikas naapur' armoton
    Ja tyly heille on.
    
    Kuin kallis sentään verrattain
    On mökin tunnon rauha vain,
    Ja luja, harras usko sen
    Rikkauteen verraten!
    
    Viel' yhden näät sä toverin,
    Nälkäinen vatsa silläkin,
    Ja hampaat suussa välkähtää, --
    On villakoira tää.
    
    Tää vanha Musti hyvänen
    On peru aikain entisten;
    Hän kotoisin on Spanjasta,
    Ties' äiti kertoa.
    
    Sen näkikin jo turkistaan,
    Kuin mörisi hän nurkassaan;
    Mut miten Pohjolaan hän sai,
    Ei kenkään tiennyt kai.
    
    Kyll' oli vainen hänkin vaan
    Voileipää syönyt aikoinaan,
    Mut nyt hän tyytyi vähempään,
    Mörisi näljissään.
    
    Niin kauan, kuin sen voimat soi,
    Hän metsämailta usein toi
    Muassaan kotiin jäniksen
    Tai teiren-poikasen.
    
    Ja huiski häntää hyvillään,
    Ja suutaan nuoli mielissään;
    Kuin paisti valmiiks' saatihin,
    Ties' saavans' Mustikin.
    
    Mut vanhapa on Musti nyt
    Ja jalat sen on jäykennyt,
    Hämillä suutaan nuolla saa,
    Kuin paistit katoaa.
    
    Sen sijaan susi vihainen
    Käy salaa häntä väijyillen,
    Mut paistiks' tulla Musti hän
    Ei näytä kärsivän.
    
    Se loukkaa hänen arvoaan,
    Ja liki jos käy susi vaan,
    Sen kyllä pörhöiseks' saa pää,
    Kuin Musti höyhentää.
    
    Nyt Mustin ruoka niukall' on,
    Mut tover' on hän verraton;
    Hän seurass' ain' on lapsien
    Näljissään möristen.
    
    He nyppii hänen turkkiaan,
    Hän silloin kättä nuolee vaan;
    Sit' armahda, ken ilkeissään
    Käy mökkiin pyrkimään.
    
    Ja jos ties' Musti, että ken
    On ollut paha lapsillen,
    Hän kursaamatta niskahan
    Käy häijyn veitikan.
    
    Mut äiti park' on lohduton,
    Kun itse leivän puutteess' on
    Ja näkee Mustin näljissään
    Vanhoilla päivillään.
    
    Ja vaikka kauan arvelee,
    Ja vaikka sydän kirvelee,
    Hän ottaa Mustin mukanaan
    Ja lähtee kulkemaan.
    
    Ja hoviin tultiin: "herrasen',
    Mun koiraniko tahdotten?
    Hän viisas on, mut leipäähän
    Ei oo', mill' elätän."
    
    Ja rikas herra hymähtää:
    "No, koiran voin kyll' elättää,
    Tuoss' saatte rahaa; tiehenne!
    Muut' asiaako, he?"
    
    Äit' itkein läksi kotiin nyt,
    Ja lapset, yksin jätetyt,
    Ovella tuvan nyyhkyttää,
    On sija Mustin tää.
    
    "Itkusta, lapset, tau'otkaa,
    Nyt Musti herran' elää saa,
    Sen maito, puuro ruokan' on
    Ja leipä hapaton."
    
    Ja äiti vielä jatkoikin,
    Kuin rapsutusta kuultihin
    Ja tuttavata mörinää,
    Ett' ... onko totta tää?
    
    Se Musti on, jok' ilmaantuu,
    Hän itse, eikä kukaan muu!
    Voit, maidot jätti, päästäkseen
    Kotihin vaivaiseen.
    
    Niin, runsaat ruuat heitti hän
    Ja herkut, hyvän elämän.
    Ja palas' nälkään, puutteesen,
    Köyhyyteen jällehen.
    
    Uskollisuutens' tähden vaan
    Hän laihaks' saattoi ruumistaan,
    Ja ennen kärsi nälkää hän
    Kuin jätti ystävän.
    
    Ja lapset hyppi riemuissaan,
    Ja Musti möris' iloissaan;
    Mut silmäst' äiti kyynelen
    Nyt pyyhkäs' lausuen:
    
    "Pois, Musti, jälleen talohon
    Sen luo, ken ostanut sun on.
    Ei auta; hoviin jälleen vaan
    Taas Musti saatetaan."
    
    Mut Musti palas', takaisin
    Hän kolme kertaa vietihin,
    Sai leipää, selkääns' vuorottain;
    Mut -- _siell'_ ei pysy vain.
    
    Ja kuin hän kerran kolmannen
    Taas raapi tuvan ovehen,
    Koir' uskollinen tupahan
    Toi leivän suussahan.
    
    Ja lasten eteen vei sen, näin
    Mielt' äidin niinkuin lepyttäin,
    Ja lausuin: huolet' olkaa vaan!
    Kyll' leipää hankitaan.
    
    Nyt veet tul' äidin silmihin.
    Hän heti läksi hovihin
    Ja sanoi: "sekää rahat nää,
    Mut meille Musti jää."
    
    Mut kunpa rikas kuuli tän,
    Niin heltyen näin lausui hän:
    "Uskollisuutt' ei voita vain
    Ei kullat maailmain."
    
    Ja lausui vielä lisäksi:
    "Nyt tulen teille hyväksi,
    Nyt teille kultaa, ruokaa suon
    Vaan Mustin tähden tuon."
    
    Ja koissakos nyt riemuitaan,
    Ja Musti möris' iloissaan;
    Ja nyt on Musti päättänyt,
    Ja satu loppui nyt.
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Lukemisia lapsille 1
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Lukemisia lapsille 1
    
    Author: Zacharias Topelius
    
    
            
    Release date: July 6, 2005 [eBook #16223]
                    Most recently updated: December 11, 2020
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/16223
    
    Credits: Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #16223. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 16223
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-21
    Completeness
    First 200,000 characters rendered.