
Gutenberg · ebook 15637
Härkmanin pojat
by Betty Elfving · Finnish · public domain in the US
Härkmanin pojat by Betty Elfving is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #15637). Ensimmäisen kerran julkaissut nimellä Härkmannin pojat.
Elina vapisi: »Onko tuo iloa ja onnea?»
Mutta Sakki jatkoi: »Aikaa, johon kukin on asetettu, täytyy jokaisen katsella, vaikkapa siinä olisikin kaiken maailman tuska. Vaikka tuhansilla rukouksilla ja kuinka voimakkailla käsillä koetettaisiin kääntää kohtalon tietä, niin ei kuitenkaan päästäisi hiukkaakaan poikkeamaan siltä uralta, joka kerran on meille määrätty. Täytyy kantaa kaikki sekä hyvä että paha, mitä meille on annettu.»
Elina tarttui peloissaan Miihkalin käteen. »Kuuletko, miten paljon surua hän meille ennustaa?»
Mutta Sakki jatkoi: »Älkää surko. Sill'aikaa, kun kovaa koette ja se pakottaa sydämmenne vuotamaan verta, kylvää tulevaisuus ilojansa.
Kolmihaaraisena on teidän kynttilänne seisova pöydällä ja ympäri tanssii iloinen piiri.»
»Haudan tuolla puolen», toisti Elina.
Maija Liisa seisoi peljästyneenä ja alkoi torua ennustajaa, mutta Elina sanoi ystävällisesti: »Älä toru häntä, eihän hän sille mitään voi, mitä minun oma raskas kohtaloni suo minulle.»
Sakki aikoi vastata, mutta Miihkali keskeytti reippaasti: »Jättäkää jo onnettomuuden puhelemiset!» ja viittasi vanhuksille, jotka kohta siirtyivät pois väkijoukkoon. Ottaen morsiantaan kädestä läksi hän taluttamaan häntä toiselle puolelle. Vaan samassa näkivät he kaksi ratsumiestä, jotka ajaa lennättivät taloa kohti. Miihkali pysähtyi. »Elina, ketähän nuo ovat?» Mutta jopa hän tunsikin heidät ja huusi: »Yrjö ja Elias!»
IV.
Huonoja uutisia.
Miihkali jätti Elinan ja riensi tulijoita vastaan, jotka hypähtivät hevosten seljästä maahan ja sitoivat ratsunsa portin patsaihin. Hän tervehti heitä vilkkaasti, melkeinpä maltittomasti, ja sill'aikaa lähestyivät myöskin kirkkoherra ja Elina ottamaan vastaan vieraita.
Kirkkoherra Härkmanin ääni kaikui puoleksi iloiselta, toiseksi vakavalta, kun hän sanoi: »Hyvää päivää, ystäväni Elias ja sinä poikani, olkaa tervetulleet, mitä sanomia tahansa kiireenne ennustaneekin.»
Elias oli seisonut synkän näköisenä. Väri vaihteli hänen kasvoillaan ja ääni melkein vapisi, kun hän vastasi: »Nyt me olemme tässä kuin surun lähettiläinä ja jouduimme häiritsemään hääiloa.»
»Sano vain suoraan äläkä tarhaan vääntele sanojasi!» keskeytti Miihkali vilkkaasti. »Mitä kerran saattaa sanoa, tottahan sitä kuullakin saattaa,»
»Meille tuli sana,» alkoi Elias, »että venäläisiä oli tulossa idästä päin vahvalla laivastolla Helsinkiin, ja silloin käskettiin Armfeltia rientämään sinne tuhannen viidensadan miehen kanssa suojelemaan kruunun makasiineja, joita siellä on sekä maaväkeä että laivastoa varten. Meitä käskettiin olemaan huoletta, sillä Ruotsista muka oli apua jo tulossa ja sen piti kohta aivan varmaan saapuman.
Me luotimme siihen, mutta sitä ei tullutkaan, vaan sen sijaan näkyi kohta koko joukko vihollislaivoja purjehtivan satamaan, ja kahden päivän kuluttua tuli tsaari itse kahdensadan laivan kanssa. Silloin alkoi sataa kaupunkiin tulta ja kuulia. Me annoimme vastaan, minkä jaksoimme, ja venäläisten täytyi peräytyä. Mutta silloin he kiersivät niemen toiselle puolelle ja nousivat maalle Hietalahden pohjaan, emmekä me sieltä enää jaksaneet torjua heitä pois. Heitähän oli kaksitoista tuhatta miestä Armfeltin viittätoista sataa vastaan! Niin olivat asiat alussa.
Urhoollinen översti neuvotteli pikimmiten Juhana Creutzin ja Henrik Tammelinin kanssa ja käski sitte asujamia pelastamaan, mitä voivat, ja pakenemaan.
Me sytytimme kaupungin ja peräydyimme Porvooseen, jossa armeija oli koossa Lybeckerin, sen kelvottoman elukan luona. Muutamien päivien kuluttua saapui venäläinen sinne, ja joka mies nuorimmasta vanhimpaan asti kiihkeästi halusi mennä vastaan ja kostaa, mitä olimme kärsineet, vaan Lybecker taas kielsi kaiken vastarinnan ja peräytyi Koskelle, Lammille ja sieltä yhä etemmäksi sekä antoi venäläisjoukon aivan rauhassa varustaa leirinsä Pernajan Forsbyssä.
Eikä siinä kyllä, sillä venäläiset saivat apua idästä, ja silloin tahtoi Armfelt lähteä Pyhtäälle torjumaan pois tätä uutta apuväkeä, joka kyllä olisi onnistunutkin, mutta meitä vain yhä kiellettiin taistelemasta, ja venäläisjoukot pääsivät yhtymään. Siitä päivästä asti oli kaikki meillä nurin päin. Sotamiehet rupesivat nurisemaan päällikköjä vastaan ja kuri oli kuolemaisillaan, Kohta jo miehiä karkasi joukottain armeijasta, saadakseen edes kotimäillä miekka kädessä puolustaa omaa tupaa.»
Kun Elias viimeinkin lopetti kertomuksensa, jäivät kaikki surumielin vaiti. Miihkali se ensinnä sai viimein sanotuksi: »Kyllähän jo sanoit itseäsi surusanomien tuojaksi, vaan niin katkeraa uutista emme kuitenkaan arvanneet odottaa. Mitä nyt on tehtävä? Sanopas, mitä apua meiltä toivot?»
»Siitä asti, kun viimeksi erosimme, on sinun valtasi kansaan levinnyt ja kuulunut kauas; nyt sinun pitää koettaa, mitä voit noille karkulaisille.
Innosta heitä ja anna heille uutta rohkeutta; pyydä heitä palaamaan takaisin armeijaan. Meidän pitää tehdä, mitä suinkin voimme, ja pelastaa, mitä on pelastettavissa.»
»Mistä minä heidät löydän, jotka jo ovat hajonneet ympäri maata, kukin omalle kotiseudulleen. Mitä semmoisista puheista, joita ei kukaan kuule.»
Mutta Elias vaati vaatimistaan, sanoen: »Muutaman tunnin kuluttua saapuu tänne osa niistä, joita Peldan-veljekset, Yrjö ja minä olemme kaikin tavoin koetelleet koota takaisin armeijaan. Peldanit haalivat pohjoisesta ja me kaksi etelästä. Yrjön ja minun on onnistunut taivuttaa täkäläiset niin pitkälle, että he päättivät kokoutua tänne kirkolle neuvottelemaan, ja nyt riippuu kaikki siitä mitä sinä voit heihin vaikuttaa.»
Miihkali kyllä ymmärsi, miten vaikeaa tehtävää hänelle tarjottiin, ja vastasi kierrellen: »Kun tämä hädän aika, joka seisoo niin mahtavana edessämme, toisessa kädessä tuomion pasuuna ja toisessa sodan vitsaus, kun sekään ei voi pitää meitä koossa, mitäpä sitte yksi kuolevainen ihminen voisi?»
Kirkkoherrakin rupesi häntä kehottamaan, vaan Miihkali vielä vastusti: »Vaikkapa minun onnistuisikin saada heidät palaamaan Lybeckerin luo, mutta jos hän ei kuitenkaan uskalla ryhtyä taisteluun vihollista vastaan, vaan yhä peloissaan harhailee ja estää meitä kaikkiakin maatamme suojelemasta, niin mitä olemme sitte voittaneet? Emme niin mitään, pelkään minä.»
Nyt nuorempikin veli Yrjö tarttui puheesen ja todisteli, ett'ei Lybecker suinkaan enää tohtinut peräytyä, vaan että Armfelt, joka oli urhoollinen mies, oli auttava heitä, ynnä muuta samanlaista. Mutta hän, jolle nyt puhuttiin, seisoi ääneti ja katsoa tuijotti avaruuteen, lieneekö sitte katsellut pilviä, jotka keveästi ja huolettomasti liitelivät taivaalla, vaiko kuunnellut kosken väsymätöntä pauhua, joka kuului iankaikkiselta taistelulta.
Vai ajatteliko hän omaa nuoruuden voimaansa taikka maansa vaaraa, koska hän ei mitään vastannut, ennenkuin Elina kehoittaen sanoi: »Miksipä et tekisi, mitä voit? ja sinähän voit paljon.» Miihkali katsahti häneen, kun hän sanoi nuo sanat, ja valo välähti hänen katseestaan, mutta se sammui jälleen, ja hän vastasi hiljaa: »No, saatanpahan koettaa.»
»Karkurit tulevat pian», jatkoi Yrjö, »ehkäpä jo jonkun tunnin kuluttua.
Me ratsastimme tänne täyttä laukkaa tapaamaan sinua ja ottamaan sinulta lupauksen, ennenkuin olisi ollut liian myöhä.»
Miihkali ei ollut iloinen eikä ollut enää pitkään aikaan tuntenut oikeaa iloa. Nyt hänellä oli pää täynnä uutta tehtäväänsä. Hän sanoi: »Minä lähden nyt vähäksi ajaksi kokoomaan ajatuksiani. Mutta ensin vielä hetkinen tervehdykseen. Tässä on minun morsiameni, sinun sisaresi, veli Yrjö. Hän tervehtii sinua, niin tervehdi sinäkin häntä.»
Elina meni Yrjön luo lapsellisesti, melkeinpä arasti ja sanoi: »Ota minut lempeästi vastaan ja anna minun rakkauteni Miihkaliin peittää viat, joita löydät hänen puolisostansa.»
»Miksi noin puhut, Elina?» kysyi Yrjö. »Eikö tämä päivä toteuta kaikkea sitä, josta olemme iloinneet jo edeltäpäin niin monta vuotta?»
»Kiitos, Yrjö», vastasi morsian ojentaen hänelle kätensä. »Minä tiedän, ett'et sinä puhu toisin, kuin ajattelet, vaikk'et enää olekaan lapsi meidän muiden lasten joukossa niinkuin ennen. Miten olet kasvanut suureksi ja muuttunut siitä asti, kun juoksentelimme kilpaa ja heitimme palloa yhdessä Keuruun pappilan nurmikoilla.»
Yrjö hymyili. Hänestä oli iloista muistella noita entisiä leikkejä, jotka olivat vielä niin elävinä hänen silmiensä edessä, ja hän sanoi: »Silloin sinä lainasit minulle korean huivisi kauniin ritarilinnani lipuksi, jonka yhdessä rakensimme pihlajan alle.»
Elinakin hymyili. »Niinhän se oli, mutta muistatkohan vielä, että lupasit hankkia minulle Tukholmasta vielä kauniimman kuin se, jonka annoin, oikein silkkisen ja kultakukkaisen?»
»Kyllä muistan,» vastasi Yrjö hymyillen, »mutta silloisella suurella laivallani en minä enää pääse purjehtimaan sen hakuun, sillä sen runkokin on turmeltuneena vinnillä eikä nuorista ja purjeista ole rahtuakaan enää tallella.»
Lapsuuden ajan iloiset muistot väikkyivät heidän ajatuksissaan, ja niin keveästi ja suruttomasti kuin tuomen kukat putoavat, livahti huokaus Elinan huulilta, kun hän sanoi: »Niin se oli silloin; nyt olet jo aika mies.»
»Pitkä mies ja vanhempi kyllä, mutta en niin vanha, ett'en enää muistaisi sinun sisarellista hyvyyttäsi minua kohtaan.»
Tämän keskustelun ajan seisoi toinen äsken tulleista nuorukaisista vaiti ja omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Pitkäpä aika oli kulunut siitä, kun hän viimeksi oli täällä nuorena vänrikkinä. Miten paljon hän olikin saanut kokea näinä vuosina! Hänen kulunut univormunsa oli todistuksena kapteenin arvoa seuranneista kaikenlaisista vastuksista ja vaivoista, mutta hänen nuoren otsansa rypyt puhuivat vielä selvemmin sisällisistä taisteluista ja kärsimyksistä. Vaan kelläpä parempi osa oli? Koko aikakausihan pyöri kuin huima ratas, joka teräviin hampaisiinsa tempoi kaikki elävät olennot.
Ei siinä auttanut rukous, ei valitus, ei vastustus; täytyi vain seisoa ja kantaa, mitä kerran oli kunkin kannettavaksi pantu. Elias antoi toisten puhua loppuun asti, mutta viimein hänkin kääntyi Elinan puoleen ja sanoi: »Minua ette varmaankaan enää tuntenut.»
»En heti», vastasi Elina. »Kaikki, mitä olette kokenut, on tehnyt teidät ihan toiseksi mieheksi kuin se Elias, joka nuorukaisena vei minut tanssiin ja joka kanteli minua vahvoilla käsivarsillaan kun jalkani oli kipeä ja minun täytyi istua vankina pienessä huoneessani.»
Ilo välähti sotilaan päivettyneistä kasvoista ja hänen sydämensä hymyili silmänräpäyksen ajan. »Muistatteko sitte, miten silloin oli?» kysyi hän.
»En minä koskaan unhota», vastasi Elina, »miten hyvä te olitte ja koetitte ilahuttaa minua sinä ikävänä aikana, joka ei näyttänyt koskaan loppuvan.»
Lempeitä, ystävällisiä kuvia liiteli sotilaan sielun ohi hänen muistellessaan tuota aikaa, jolloin hän, yksinäinen nuorukainen, sai täällä ensi kerran kokea kotielämän iloa. Siihen asti hän tuskin oli ymmärtänyt, mitä onneksi sanotaan, vaan täällä hän oli saanut sitä tuntea. Mutta sitte elämä hänelle taaskin opetti, miten harvoin onni antautuu kiinni.
Jo nuorena oli orpo Elias joutunut sotamieheksi.
Hän seurasi kuningastansa vaaroihin ja voittoihin, tuota kuningasta, joka näytti Euroopalle hallitsija-seikkailijan, joka ainiaaksi vaihtoi purpuraviitan sotilasnuttuun ja hävitti kansaltansa suurvallan aseman sillä mielettömällä kiihkollaan, että tahtoi mistä hinnasta hyvänsä siirtää Puolan kruunun kuningas Augustilta Stanislaille; joka itsepäisesti ja jäykästi halveksi yhteiskunnallista onnea ja inhosi kansalaisvapautta, joka piti valtakuntaa kasarmina ja arvosteli ihmistä sen mukaan, kelpasiko hän sotamieheksi vai eikö.
Eräs hänen etevimpiä miehiään, Arvid Horn, oli voittajana Varsovan luona. Siellä hänet kuitenkin muutamiksi päiviksi voitti August, valloittaen mahtavalla sotajoukolla kaupungin. Silloin Elias ynnä monta muuta Hornin miestä vietiin vangiksi Moskovaan, niin ett'ei hän saanut iloita kumppaniensa kanssa, kun Kaarle-kuningas pikamarssissa riensi Galitsiasta, voitti Augustin ja valloitti takaisin Varsovan.
Paljon saivat silloiset sotilaat kokea, ehkäpä enemmän kuin ne vangit, jotka vietiin Sisä-Venäjälle. Elias oli kokenut kumpaakin ja hänen kasvoissansa oli kyllä merkkejä tuhansista vaaroista, joiden läpi hän viimein pakolaisena pääsi Suomen rajalle sekä puolisokeana ja laihana kuin luuranko pääsi hyväntahtoisen majurinrouva Tavastin luo Nokian kartanoon.
Elina ei tajunnut, miten paljon hänen kotinsa oli antanut Eliakselle.
Toinen ei koskaan mittaa toisen onnea. Jonkun verran saattoi Elias ilmaista muille, vaan jotakin piti hän myöskin omana salaisuutenaan.
Paljon oli kätkössä nuorten sydämmissä, paljon oli heillä puhumista ja muistelemista; mutta kirkkoherra oli jo saanut kyllikseen niistä muistoista, hän mieluimmin pysyi tämänpäiväisissä iloisissa asioissa; palattiin pöytien luo. Haarikat laskettiin täyteen, olut vaahtosi ja ilo elpyi.
»Juokaamme morsiusparin onneksi, ja sitte laulua heidän kunniakseen!» lausui Yrjö, joi sarkkansa pohjaan asti ja otti huilun taskustaan, jossa se oli ollut palasiksi päästettynä. Hän kierteli sen kokoon, koetti ääntä ja alkoi soittaa, kuten sanoi, morsiusparin kunniaksi. Yrjön lakattua soittamasta sanoi Elina iloisesti:
»Kiitos, Yrjö! Onpa hauska nähdä sinua aina samanlaisena, kuin ennenkin olit. Yhtä raitis rohkeus ja yhtä iloinen laulu. Huilu vaan on, luulen minä, uusi ja parempi.» Ja niin sanoessaan hän otti huilun, sitä paremmin tarkastellakseen.
»Niin on, huilu on toinen», vastasi Yrjö. »Tämän perin minä äitini isältä ja häneltä sain myöskin monta iloista laulua.»
»Soittiko sinun äitisi isäkin?»
»Hän oli minun ensimäinen opettajani, vanhan Karhunmaan, aseveli ja Kustaa Aadolfin aikaisia miehiä kuten tämäkin. He soittivat molemmat kauniisti, niinkuin moni muukin niistä sankareista, jotka taistelivat Saksassa. Heidän mukanansa tuli tupakka ja paljo kaunista soittoa Suomeen.»
»Onnellinen sinä, kun olet saanut oppia soittoa.»
Mutta eipä se oppi kehua kannattanut. Yrjö ei ollut muuta oppia saanut, kuin mitä oli saanut Karhunmaan ja äitinsä isän huiluista. Pikku poikana oli hän kuunnellen istunut heidän jalkainsa juuressa taikka pistäytynyt pöydän alle, saadakseen olla rauhassa muilta pojilta. Ja soiton vaiettua kaikuivat sävelet vielä kauan hänen korvissansa, kunnes hän alkoi itse laulaa niitä. Ja miten ne laulut olivat vallanneet hänen mielensä!
Hän oli itsekseen itkenyt monta kyyneltä, hänen sydämmensä oli paisunut surusta ja ilosta, ja muun voimannäytteen puutteessa oli hän vieriskellyt lattialla ja huitonut käsillään ja jaloillaan. Sittemmin opettivat ukot häntä käyttämään näppäimiä, antoivat hänen koetteeksi soittaa sekä jättivät hänelle viimein perinnöksi sekä huilunsa että laulunsa. Muuta opetusta ei Yrjö ollut koskaan saanut eikä hän luullut sitä tarpeelliseksikaan. Hän antoi laulunsa ja soittonsa sujua itsestään, miten sattui, ja tuumaili nytkin:
»Soittoa ei taida juuri saada opituksi; ainakaan ei se ole koskaan tarttunut niihin, joita minä olen koettanut opettaa. Se asuu veressä, luulen, ja missä oikeata musiikkia on, siinä on helpompi soittaa kuin olla soittamatta.»
»Niinkö luulet?»
»Minä sen tiedänkin. Sävelet tulevat aivan itsestään, ja paljo on, jota osaan ainoastaan yhden kerran. Ei niitä saa pidätetyksi. Minusta on soitto elämää ja kerran soittoni pelastikin minut kuolemasta.»
»Millä tavalla sitte?» kysäsi Elina kummeksien.
»Översti Le Clair», alkoi Yrjö kertoa, »lähetti minut tiedustelemaan ja minä saavuin Anjalaan.»
Isän huomio kiintyi asiaan. »No, näitkö venäläisiä?» kysyi hän.
»Kyllä niitä näin. Heitä oli niin paljo, että muuta en mitään nähnytkään. Tuskin näkyi mitään koko maailmasta heidän tienoillansa.»
»Näkivätkö hekin sinut?»
»Tietysti, ja se tapahtui sukkelammin, kuin osasin aavistaakaan, mutta kun alkoi asiat sinne päin kallistua, rohkasin mieleni ja astuin heidän keskellensä, kiipesin jauhosäkkiröykkiön päälle ja aloin soittaa. Siinä oli lähellä heidän leivintupansa ja he varustautuivat juuri tekemään taikinaa. Mutta minä soitin iloisimmat säveleni, jotka osasin, ja kohta joka mies ihmetellen ja iloissaan katselemaan minua. He irvistelivät ilosta, niin että hampaat kiiluivat parran takaa, ja siinä soittaessani tuntui minusta, että he ehkä ennen auringon laskua vielä syövät minut.»
Kirkkoherraa kauhistutti, kun kuuli poikansa pulan; yksin ja turvattomana kun oli jauhosäkkikasan päällä vihollisleirissä, vieläpä sellaisten vihollisten kuin venäläisten. »Eikö sinua pelottanut, kun niin katselit kuolemaa silmiin?» kysyi hän.
»Ei minulla ollut siihen aikaa, eikä se olisi mitään auttanutkaan. Mutta kun siinä soittaessani mietin, mikähän olisi viisainta, nosti venäläinen ensin toista, sitte toista jalkaa, toinen toistensa jälkeen alkoivat he kumarrella ja viimein koko väki tanssi joka taholla.»
»Ja ehkä viimein sait maksun niinkuin muutkin rehelliset soittajat?» kysyi kirkkoherra hymyillen.
»Sain kyllä, vähän kutakin lajia.»
»No, mitä sitte?»
»Kun tanssijat alkoivat hengästyä, näytin leipämöykkyjä, joita oli kasassa uunin luona, ja pistin sormet suuhuni, ikäänkuin tavoitellen nälissäni omia käsiäni. Venäläiset ymmärsivät ja antoivat minulle suuren kimpaleen leipää.»
»Ja sinä söit kuin susi.»
»Minä yritin syödä, mutta silloin tuli eräs upseeri ja kysyi, mikä minä olin miehiäni. Herra ties, mitä kaikkea he valehtelivat teidän kunnon pojastanne, koskapa hän viimein rupesi tulkin kautta kyselemään kaikenlaista meidän leiristämme. Kun minä ehtimiseen vakuutin, ett'en tiennyt niin mitään, vannoi upseeri minun pääsevän jo kymmenen minuutin kuluessa riippumaan ja: oikeaan, mars! suoraa tietä kohti kuolemaa!»
»No mutta, tuhat kaikkiansa, etpä sinä kuollut kuitenkaan», sanoi Härkman iloisesti. »Eikö heillä ollut nuoraa?»
»Kyllä heillä nuoraa oli ja silmukkakin jo oli valmis, mutta kun he eivät tahtoneet surmata minua leivintuvassaan tai sen luona, veivät he minut harjulle ja siellä oli vanha puu riipuksissa joen yli, ihan kuin tehty hirsipuuksi. Sinne mentiin ja minulle pantiin silmukka kaulaan.»
»Silloin sinä kaiketi vähän sentään pelkäsit.»
»Mitäpä siitä olisi ollut apua? Mutta kyllä minusta vähän tuntui siltä, ett'en koskaan enää saisi soittaa. Minulla oli huilu kädessä ja minä näytin, että tahdoin vielä kerran sitä kaiuttaa. Ukot puhua räpättivät keskenänsä ja merkitsivät vähän aikaa odottavansa. Nuora kaulassa aloin minä puhaltaa, niin että soitto kaikui kauas kirkkaasti, kauniisti ja mahtavasti. Alussa olivat sävelet mustia ja valkoisia, sillä sieluni itki, kun ajattelin, että olin elämästä kohta jäävä vieraaksi.
Mutta minä en tahtonut kuolla; sentähden muuttui soittoni pian punaiseksi, siniseksi ja keltaiseksi ja liiteli tulisina leimuina varjostavien pilvien sekaan, jotka säkenöivät, ratisivat ja sihisivät, niin että venäläiset kalpenivat ja katselivat minua, niinkuin en olisi ollutkaan nälkäinen vanki Yrjö Härkman, vaan jokin voimakas ja väkevä haltija.
Väkevä minä olinkin sinä hetkenä. Elonkipinä paisui rinnassani; mielessäni kaikui: minä en voi kuolla! ja äkisti kuin myrsky löin lujalla nyrkillä ensin sen, joka piti nuorasta, ja sitte kaikki muut, vedin nuoran mukaani ja puikahdin kuin sorsa koskeen. Seuraavalla viikolla seisoin Le Clairin edessä ja osasin kertoa hänelle kaikki, mitä hän halusi tietää.»
Kirkkoherran sydän paisui ilosta ja ylpeydestä. Hänen poikansa oli suorittanut kunnialla vaikean tehtävänsä, sitä ei kukaan voinut kieltää, ja, mikä oli vielä iloisempaa, hän, Yrjö, seisoi tuossa ilmi elävänä, voimakkaana ja iloisena, valmiina vaikka vuorta murtamaan ja lähtemään uusiin vaaroihin.
Yrjö ei enää muistellut seikkailuansa, hän oli silmänräpäyksen lapsia.
Nyt hän tahtoi iloita ja huusi reippaasti: »Täksi päiväksi heitämme kaikki huolet sikseen!» Ja samalla hän jo juoksi tyttöjen luo alkamaan tanssia; mutta silloin johtui uusi ajatus mieleen: »Soittaja! Soittakaa minun omaa tanssiani! Ei se näin käy. Eikö täällä sitte ole ketään, joka osaisi puhaltaa huilua tai soittaa viulua?»
»On meillä yksi», vastasi Elina. »Jaakko-ukko soitteli mielellään ennen muinoin, milloin meillä oli iloa talossa. Ehkäpä hänellä vielä on vähän ääniä jäljellä vanhassa viulussaan.»
»Jaakko!» huusi Yrjö, ja taas elpyi uusi muisto hänessä. Olivathan hekin ennen olleet hyvät ystävät ja Yrjö muisteli olleensa Jaakon suosiossakin. Missä hän oli?
Niin, tuollahan hän istui niin suorana ja ylevänä, pää harmaana ja jäsenet kankeina, mutta kuitenkin puheliaana ja iloisena. Siellä pöydän alapäässäkin jo tiedettiin, mitä äsken tulleet herrat olivat kertoneet sodasta; oli myös kuultu Yrjön seikkailu, ja nämä uudet vaiheet olivat johtaneet mieleen vanhusten urhotyöt; leikin ja oluen ilostuttamana kertoeli sotavanhus ympärillään olijoille entisiä muistettavia aikoja.
Yrjö riensi ukon luo ja tervehti: »Hyvää päivää, Jaakko! Tokko enää tunnettekaan minua?»
Jaakko nousi iloissaan. »Miksi en tuntisi, herra Yrjö! Te olitte iloinen poika, ja minä aina ennustin, että teistä tulee urhoollinen mies. Ja että nyt olettekin urhoollinen, tiedän tuosta seikkailustanne venäläisleirissä.» Jaakko katseli entistä poikaa ja iloitsi mielessään.
»Minä olenkin yhtä iloinen kuin ennen», sanoi Yrjö, »ja haluaisin nyt tanssia. Ettekö te soittaisi meille? Olettehan soittanut ennenkin.»
»Olen montakin kertaa. Tuopas tänne viulu, Heikki! Tiedäthän, missä se on siellä kamarissa?» sanoi hän paimenpojalle. Poika läksi juoksemaan kuin orava ja Jaakko jatkoi: »Ei se ole mikään tavallinen viulu, sen saatte uskoa. Minä sain sen nuorena urhoolliselta ja muhkealta Henrik Flemmingiltä, joka sen oli ottanut eräästä Puolan luostarista.»
»Kuinka hän tuli antaneeksi sen teille?»
»Se tapahtui siihen aikaan, kun nykyisen nuoren kuninkaamme isoisä oli Puolassa Ruotsin armeijaa johtamassa. Etevimmät aateliset, sekä ruotsalaiset että suomalaiset, panivat toimeen tanssiaiset eräässä Varsovan palatsissa, ja erään Puolan kauniimman neitosen sanotaan kysyneen Henrik Flemmingiltä, mitä hänen isänmaassansa tanssittiin, johon kreivi Leijonhufvud oli nauraen vastannut, että suomalaisilla ei ole omia tansseja; kun molemmat herrat olivat kiistelleet kotvasen, oli puolalainen neiti pyytänyt Henrik Flemmingiä tanssimaan suomalaista tanssia, että neiti olisi saanut tunnustaa hänen voittaneen.
Herra Flemming suostui asiaan, mutta kuninkaallisten soittajien joukossa ei ollut yhtään, joka olisi osannut soittaa edes yhtään suomalaista lauluakaan; sentähden kysyttiin meiltä, jotka seisoimme ulkona vahdissa.
Minä olin usein soittanut kotikylässäni, eikä nyt auttanut muu kuin: mars suoraa päätä saliin!»
»Vai niin. Vaan mitenkä sitte kävi?»
»Eipä niin aivan hullusti. Henrik Flemming ja Aksel Horn olivat herroina, Otto Fincke ja Eerik Monikkala olivat olevinaan neitosia. He olivat kaikki muhkeita nuoria herroja ja tanssivat »Viikatteen luojaisia», niin että kannukset kilisivät. Tanssin loputtua paukutteli itse kuningaskin käsiään ja hänen mukaansa kaikki muut ylhäiset ja mahtavat.»
Heikki toi juosten viulun. Yrjö otti sen pojan kädestä ja vetäsi jousella koetteeksi kieliä. »Tämä on hyvä viulu; tämänkö te saitte Flemmingiltä?»
»Niin minä sain sen juuri sen illan muistoksi, kun autoin Flemmingin voitolle. Herra Henrik oli ylpeä herra eikä koskaan kärsinyt kenenkään halventaa Suomea, emmekä sitä mekään kärsi.»
Yrjö hymyili ja pudisti iloisesti vanhuksen kättä. He ymmärsivät toisiansa.
Jaakko istuutui ja veteli muutamia kertoja jousella viulunsa kieliä.
Elias meni sill'aikaa Elinan luo ja sanoi: »Yrjö antakoon anteeksi, että minä riennän ennen häntä pyytämään teitä tanssiin. Te, rouva Elina, ette suinkaan ole suomatta minulle sitä suosionosotusta, kun sitä sydämestäni pyydän.»
Elina hymyili. »Yrjö on minun veljeni, mutta te olette meidän kunniavieraamme ja ystävämme; sentähden hän kyllä ilolla antaa teille etuoikeuden.»
Ja Yrjö olikin siihen tyytyväinen. Hän valitsi kauniin tytön ja seisoi kohta parinsa kanssa Eliasta ja Elinaa vastapäätä.
Tanssin aikana palasi Miihkali ja istuutui vanhempien vierasten luo; mutta heti kun ensi tanssi loppui, huomasi Yrjö hänet ja huusi:
»Hei, Mikko, tanssimaan morsiamesi kanssa! Nyt ilo ylimmilleen, ei sitä sitte olekaan pitkään aikaan.»
Laulua ja iloa vain Yrjö halusi, ja Miihkalin täytyi lähteä iloiseen piiritanssiin:
Oi, seuraa minua matkalle
Ja ole kultaseni,
Sun näyttää koko mailmalle
Mä tahdon mielelläni.
Nyt sinä kuulut minulle
Ja minä kuulun sinulle;
Siis mennään omille tulille,
Siell' istut sa vieressäni.
Kirkkoherra ja Elias olivat erillään tanssista ja istuivat alussa ääneti, vaan viimein sanoi Elias:
»Miten Miihkali on tullut synkän ja kolkon näköiseksi; entinen sankarinvoima on kokonaan sammunut hänen silmistänsä.»
»Sisällinen sankarinvoima se juuri», vastasi isä, »hävittää hänen ilonsa ja haihduttaa häneltä levollisuuden. Hän ei vielä viihdy uskon kilven ja hengen miekan parissa.»
»Miksikä sitte sitoa häntä niihin?» Eliaksen mielestä oli suurin vääryys kahlehtia sankari ja riistää isänmaalta niin voimakas käsi. Ja vähimmin kaikista olisi hän luullut kirkkoherra Härkmanin sitä tekevän. Mutta niinkuin pappi ei ymmärtänyt sotilasta, niin ei myöskään sotilas ymmärtänyt pappia. Kirkkoherra Härkman oli Gezeliuksen aikakauden miehiä.
Sen suunnan vaikutuksesta, jonka pani alulle Johan Gezelius vanhempi ja jota hänen poikansa Johan sitte jatkoi, oli Härkmanin voimakas luonne vakavasti kiintynyt näiden kuolemattomien piispojen pyrintöön, joka tarkotti Suomen papiston korottamista sekä siveellisesti että taidollisesti ja sitte kirkon vallan avulla kansan henkisen elämän virkistyttämistä ja vaurastuttamista. Ei kukaan enää kieltäne sitä laajaa merkitystä, joka kansansivistyksellä on meidän maallemme, mutta eipä moni näissä nykyajan pyrinnöissä muistele sen perustajoita.
Veriset ja myrskyiset ne ajat olivat, joina kolme Gezeliusta vaikutti.
Nälänhätä, rutto ja sota pimittivät kaikki ilopuolet, mitä elämässä muuten olisi ollut tarjona. Kalvan kalsketta ja valitushuutoja kaikui Pohjolassa, niin että ainoastaan harvat jaksoivat ajatella nykyhetkeä kauemmaksi. Mutta keskellä sitä levottomuuden ja hädän aikaa nousivat Gezeliukset kylvämään kuolematonta siementänsä. Monen kodin hyllyllä on vieläkin Gezeliusten aikainen raamattu, virsi- ja rukouskirja.
Lujissa mustissa kansissaan ovat ne vuosisadan toisensa jälkeen olleet ainoana sammumattomana valona, ainoana pettämättömänä toivona ja ainoana oppina, joka on näyttänyt kansallemme oikeaa tietä. Taistelukentillä käytetyt aseet ovat ruostuneet ja maatuneet mullaksi, vaakunat ovat kauhtuneet ja unhottuneet, sodan melskettä ei enää kuulu, mutta se, mitä Gezeliukset kylvivät, kukoistaa nyt alussaan ja kasvattaa, mitä ammoin sitte kuolleet piispat kaukaa tulevaisuudesta näkivät: kansakouluja ja kirjallisuutta.
Kirkkoherra Härkman oli Gezeliuksen miehiä; sentähden hän kysyvästi ja kummastelevasti katsoi Eliakseen sanoessaan:
»Eikö meillä sitte ole jo kylliksi surua ja raakuutta, hätähuutoja ja epätoivon kyyneliä? Missä on enää raitista naurua? Missä on enää toivoa, joka luottaisi iloon? Kaikki on hävitettynä, raastettuna ja alastomana.
Jumalaa eivät ihmiset usko enää olevan; hänen armonsa aurinko on heiltä sammunut ja he seisovat ainoastaan entisyytensä varjoina maan mullassa, tähystellen epätoivon hämärtämillä silmillä, eikö missään olisi heillekin hautaa. Nyt tarvitaan heille apua ja ohjausta. Jonkun pitää seisoa viittaamassa siihen voimaan, joka ei kukistu, vaikka kaikki muu kukistuisikin, ja opettamassa niille, joilla ei enää ole mitään toivoa, että se mitä he nyt tai vast'edes kärsivät, ei ole vain sattumusta.»
»Ja sekö opettaja Miihkali on?
»Jos Jumala tahtoo, pysyy hän sinä kuolinpäiväänsä asti.»
Elias ei siihen vastannut mitään, ja vaiti pysyi myös kirkkoherrakin.
Omiin ajatuksiinsa vaipuneena katseli kumpikin tanssia, mutta heti sen loputtua virkkoi kirkkoherra:
»Hyvä on vielä nähdä raitista iloa, kohta se kyllä monelta haihtuu ja kuolee. Mitä meillä on peljättävänä ja toivottavana?»
»Jumala yksin tietää», vastasi Elias. »Toivoa ei meillä ole paljoa, vaan pelkoa sitä enempi. Kolmetoista vuotta on meidän miehiämme alinomaa viety vieraille maille sinne, jossa kuningas taistelee, ja Suomi on turvattomana ja suojattomana; sotaväkeä on ainoastaan kourallinen ja senkin päällikkönä Lybecker.»
Synkältä todellakin näytti tulevaisuus silloin useimmista, mutta jokainen koetti pitää pahoja aavistuksia mahdollisimman kaukana, ett'ei hääilo olisi häiriytynyt.
V.
Karkulaiset.
Ilta oli jo tulossa, aurinko vaipui lähemmäksi taivaan rantaa. Punaisen hehkuva valo kultasi metsää, joka ääneti ja vakavana seisoi ikäänkuin kuunnellen raivoisasti pauhaavaa koskea. Virta kuitenkin kosken alla vähitellen hillitsi kuohunsa, kunnes ne kaikki tasoittuivat niin tyveneksi pinnaksi, että siitä loistavan kirkkaina kuvastuivat kaikki rannan jyrkät metsäiset mäet. Aurinko laskeutui yhä alemmaksi ja yhä punaisemmalta loisti taivas, iltarusko loi punertavaa loistoa yli koko luonnon ja Nokian kartanokin sai siitä osansa.
Vanha puutarha suhisi hiljaa, varjot pitenivät pitenemistään, siellä täällä näytti jo joku paikka pimeältä, mutta Kurjen hautakivi ikäänkuin ilosta punerti, siihen kun auringon viimeiset säteet vielä sattuivat. Hääjoukko iloitsi kartanon pihalla ja huoneissa; puutarhassa oli vain kaksi astuskelijaa, joilla ei alussa näyttänyt juuri paljon olevan puhelemista.
Elias oli ohimennen taittanut oksan pensaasta, ja kun Miihkali pysähtyi Kurjen haudalle, alkoi hän ajatuksissaan hieroa pois sammalta, joka oli aikojen kuluessa alkanut paikoittain kasvaa hautakivelle. Miihkali katsoi uneksien iltataivaan loistoa ja seurasi silmillään punertavaa valoa yhä pitemmälle, kunnes hänen katseensa viimein pysähtyi hautakumpuun.
»Luuletko tuon vanhuksen olevan kanssamme tänään?» kysyi hän hiljaa vieressään seisovalta kumppaniltaan.
»Kenen vanhuksen? Kurjenko? Häntäkö tarkotat?» sanoi Elias vähän hämmästyneenä.
»Ketäpä minä muuta tarkottaisin. Mutta luuletko hänen näkevän meitä?»
»En tiedä. Minä en ole tullut sitä ajatelleeksi. Mitä sinä luulet?»
»En minäkään tiedä», vastasi Miihkali hiljaa, ajattelevasti katsoen kauas eteensä. Mutta heti hän vilkkaasti lisäsi: »Mikä vahinko, ett'emme näillä maallisilla silmillä näe noita näkymättömiä asioita, mitä on ympärillämme!»
Elias oli vähällä oudostuksesta hypähtää etemmäksi. »Oletko hullu!» sanoi hän. »Kiitä ennemmin Luojaa, joka sinua niin paljon säälii, ett'ei anna sinun nähdä noita haudan kamalia olentoja! Sinä et ole koskaan ollut taistelukentällä etkä siis tiedä mitä kuolema on. Minä en ole liiaksi hemmoteltu enkä vaaraa pelkää, mutta semmoisten vastustajain edessä en tahtoisi mistään hinnasta seisoa.»
»Miksikä ne juuri olisivat vastustajia? Minä kuvailen mielessäni sankareita tämän elämän jälkeen niin kauniiksi ja ihaniksi, ett'ei kukaan kuolevainen ole lähimainkaan heidän vertaisensa. Haudasta lähtiessään on sankari sinne jättänyt itsestänsä kaikki, mitä on ollut huonoa.
Koko tuo syntinen haamu, joka seuraa ihmistä ja kätkee paremman puolemme, kaikki levottomuus, kaikki ikävöiminen ja kiihko on ainiaaksi poissa; puhdistettuna, levollisena ja kirkkaana on ihmisen kuolematon osa, se, joka on Jumalasta, ymmärräthän, ja katselee meitä, jotka vielä vaellamme täällä epätietoisuudessa ja heikkoudessa. Juuri tänne tullessamme välähti kuin lentotähti sieluuni, ja silloin minä ajattelin Kurkea, miten hän nuoruutensa voimassa meni kohtaamaan vihollistemme maasta tullutta Pohtoa.
Miksi emme eläneet silloin, Elias, että olisimme nähneet heidän taistelunsa? Hirvittävä hän lienee ollut katsella, tuo suuttunut jättiläinen, mutta Kurki ei säikkynyt, sankarillisuus loisti hänen silmistänsä, hän tiesi esi-isiensä henkien katselevan taistelua ja maan tulevaisen kunnian ja menestyksen riippuvan hänen voitostansa. Ah, Elias, jospa mekin olisimme silloin saaneet olla kansalaistemme kanssa riemuitsemassa sinä voiton päivänä!»
»Ennemmin tahdon minä nyt olla mukana ja voittaa itse», vastasi Elias hiljaisesti, vaan uskaltavasti.
»Niinhän se on. Sinun sijassasi puhuisin minäkin aivan kuin sinä. Jos milloin kuulen sinun kaatuneen, etsin minä sinun lepopaikkasi ja koristan sen yhtä korkealla ja kauniilla kivellä kuin tämä. Minä siunaan sinua ja sinun tekojasi. Sinun pitää levätä rauhassa ja herätä Jumalan iankaikkiseen iloon.»
»Entä sinä itse?»
»Oh, ei minusta maksa puhua, mutta eiväthän kaikki synny suuria urhotöitä tekemään. Honka kohottaa latvansa ylös pilviin sentähden, että se on honka, vaan sammal elää maassa sen juurella sentähden, että on sammal. Niin pitää ollakin. Mutta hyvä olisi maata sankarin unta ja herätä, niinkuin hän, joka ensin on voinut elää ja sitte voinut kuolla.»
Elias katseli häntä tutkien. »Mitenkä onkaan, Miihkali? Sinun silmäsi eivät näytä tänään iloisilta, päinvastoin, on käytöksesikin, juuri kuin huolet sinua painaisivat ennen aikojaan.»
»Jos sinusta näytän synkältä», vastasi toinen, »niin kaiketi vaan sentähden, että sinun oma mielesi on pimentynyt. Sinä olet paljon synkistynyt tänne tulostasi asti. Tullessasi oli poskillasi purppuran hehku, mutta se katosi ja sinä seisot kalpeana kuin kuolema. Huomasin sen ihan selvään.»
He olivat ystävät, nämä molemmat, vaikka ijässä ja elämänvaiheissa oli paljokin eroa. Kun he ensi kerran olivat yhdessä, oli Miihkali vielä melkein lapsi ja katseli ihmetyksissään vanhempaa ystävää, jota varusteltiin sotaan. Eliaksesta oli Miihkalin tulinen rakkaus arvokkaampi, kuin se olisi useimmista muista ollut, sillä hän oli yksikseen ja turvattomana lapsuutensa ajan. Hänellä ei ollut koskaan ollut ketään, joka olisi heitellyt kukkia hänen tiellensä. Vaatimukset ja velvollisuudet olivat hänen ainoat muistonsa lapsuuden ajoilta.
Miihkalille hän sentään ei huolinut yhtään teeskennellä, vaan vastasi vilpittömästi:
»Ehkäpä näitkin oikein, mutta älä siitä huoli; se oli vain lapsuuden unelma, joka kerrassaan haihtui.»
»Lapsuudenko unelma? Miksi et tullut ennen? Ehkäpä olisit sinä saanut omaksesi hänet, joka nyt on minun omani ainaisesti.»
Nyt vasta huomasi Elias, miten vähän Miihkali oli tiennyt. Hän melkein katui, että oli mitään sanonut, ja vastasi: »Unhota, mitä sanoin; älä anna sen himmentää kaunista valoa, joka kultaa maailmaa ympärilläsi.
Olkoon se, mitä äsken kuulit, niinkuin ei sitä koskaan olisi sanottu eikä edes ajateltukaan.»
»Miksipä sanomatta; ei se haittaa. Elina on nyt minun eikä sitä voi muuttaa, ja hän on tyytyväinen näin. Mutta sen ei pidä rikkoa meidän ystävyyttämme; mitä entiset ajat ovat rakentaneet, se pysyköön ainiaan.»
Elias vastasi luottavasti: »Kiitos, Miihkali! Kas, tässä on käteni pantiksi, että iloitsen siitä, mitä olet saanut. Mutta vielä sanon kerran: sinä et enää ole sama Miihkali kuin ennen.»
Elias oli heti huomannut muutoksen, mutta Miihkali ei tahtonut taikka oikeammin ei voinut itse sitä nähdä, ja rehellinen oli siis hänen vastauksensa. »Olisinhan minä koko ihme maailmassa, jos ajan levottomuus ei ulottuisi minun mieleeni, kun se kerran vaikuttaa kaikkeen muuhun.
Kun koko maailma on poissa tasapainostaan, niin olisihan aivan selittämätön arvoitus, jos minä voisin elää onnellisesti ja rauhassa ja olla tyytyväinen itseeni ja kohtalooni.»
Elias ei siihen vastannut mitään. He kääntyivät ja palasivat muiden luo, mutta samassa kuului vilkasta huutoa pihalta. Joukko sotilaita näkyi marssivan pitkin tietä; jo voitiin erottaa heidän välkkyvät aseensa.
Heidän saavuttuaan talon luo astui Miihkali heitä vastaan. Silloin tuli joukosta esiin sotamies, nosti kätensä kuluneeseen hatunrepaleeseen ja sanoi:
»Kysyisimme, sallitaanko tämän osan maan sotilaista asettua tähän levähtämään ja neuvottelemaan.»
»Neuvotella tässä kyllä saatte, ja mielelläni minä sanoisin tervetulleiksi armeijan miehiä, ell'ei teidän edellänne olisi levinnyt huhu, että te olette pettäneet esivaltanne ja unhottaneet velvollisuutenne.»
»Se huhu on valehdellut, herra!» vastasi sotamies. »Lybecker on pettänyt. Kuningas asetti hänet puolustamaan maata, mutta missä hyvänsä on vihollista nähty, on Lybecker aina käskenyt meitä luikkimaan pois tieltä, ja me olemme totelleet niin kauan kuin mahdollista, mutta eihän kukaan iänkaiken jaksa katsella, miten hän jättää toisen maanpaikan toisensa jälkeen vihollisten valtaan, edes koettamattakaan taistella.»
»Lybecker on kuninkaan ylin mies, ja ken hänestä luopuu, hän pettää maansa ja valtakunnan.»
Sotamiehen kasvot synkistyivät yhä enemmän. »Jos te olisitte seisonut meidän riveissämme», sanoi hän, »niin puhuisittepa aivan toisin.»
Sydämessään Miihkali kyllä myönsi sotamiehen olevan oikeassa, mutta pysyi kuitenkin jäykkänä ja sanoi: »Jos minä olisin ollut maan päällikkö ja nähnyt teidän karkaavan pois armeijasta, niin olisin ampunut kuoliaaksi jok'ainoan, sillä ken luopuu sotalipustaan, hän pettää maansa. Lybecker on Lybecker, mutta te olette suomalaisia sotamiehiä, ja niiden ei ole vielä koskaan kuultu pettäneen. Te olette tahranneet suomalaisten sotilasten nimen, mutta se tahra pitää pestä pois verellä.
Takaisin lippujen luo, pojat!»
»Emme koskaan Lybeckerin luo!» vastasi sotamies ja hänen takanansa toistelivat sadat äänet: »Emme koskaan!»
Miihkali oli hetkisen vaiti; hän hiukan mietti.
Silloin kuului sotilasten riveistä ääni: »Ruvetkaa te meidän päälliköksemme, herra! Me tiedämme, että te olette rohkea ja rehellinen mies.»
Valo leimahti papin silmistä, mutta hän vastasi hiljaa: »Ettehän te tunne minua enempää kuin minäkään teitä.»
Taaskin oltiin vaiti. Milloin mistäkin kurottui pää ylemmäksi muita.
Tiheä jono laajeni ja harveni, jokainen tahtoi nähdä häntä, johon nyt luotettiin ja jonka tähden he nyt olivat tänne kokoutuneet. Joukossa oli myöskin Keuruun asujamia ja heistä joku sanoi:
»Me tunnemme teidät jo pienestä asti ja tiedämme, että jos te rupeatte meidän päälliköksemme, niin ette suinkaan pane sotamiestä kuormaa vetämään, milloin itse ratsastatte; te ette elä hyvin pappiloissa sill'aikaa, kun väkenne kärsii kankaalla nälkää; te elätte, kärsitte ja kuolette meidän kanssamme, sen tiedämme me, jotka olemme teidän kotiseudultanne, ja semmoista miestä me juuri tarvitsemme.»
Nämä sanat tulivat niin äkisti ja odottamatta ja sävähtivät kuin sähkö sen miehen ruumiin lävitse, jolle ne sanottiin, mutta hän seisoi näennäisesti tyynenä ja vastasi hiljaa: »Minä en ole mikään sotilas, mutta vaikkapa olisin kaikkein paraskin sotilas, en minä kuitenkaan rupeaisi päälliköksi niin kauan, kun hän elää, joka on sen viran saanut kuninkaan kädestä. Palatkaa hänen luoksensa, hän johtaa teidät taisteluun!»
Mutta siitä ei maksanut vaivaa puhua, sillä koko joukko huusi hurjasti: »Ei koskaan, vaan ennemmin helvettiin!» ja lisäksi kuului kirouksia ja hillittyjä uhkauksia, kunnes eräs keski-ikäinen sotilas astui esiin.
Hänen kasvoissaan näkyi merkkejä entisistä taisteluista ja puoli vasemmasta kädestä oli poissa. Hän oli pitkävartaloinen, nuorena karaistunut taistelija. Tultuaan lähemmäksi hän sanoi:
»Te otatte kunnian ja arvon suomalaisten sotilasnimeltä ja käskette meitä pesemään verellä pois häpeämme, ja me vastaamme, että sitä me juuri pyydämmekin. Me emme ole paenneet taistelusta, vaan me läksimme pois armeijasta sentähden, että me emme saaneet taistella. Te istutte täällä rauhassa ja olette kaiketi istuneet kaiken aikanne; mutta jos olisitte niinkuin minä seurannut Lybeckeriä, silloin ehkä puhuisitte toisin. Minä olen ollut hänen johdettavanansa vuodesta 1704 asti ja tiedän, mikä mies hän on.
Me seurasimme häntä, 14,000 miestä urhoollista väkeä Suomesta, ja olimme jo valmiina Pietarin valloitukseen, mutta Lybecker ei uskaltanut taistella. Venäjän sisämaahan päin hän ei myöskään uskaltanut lähteä, sillä siellä olisi saattanut joutua taisteluun; niinpä me kaikista voitoistamme marssimme Inkeriin nälkää ja kurjuutta kärsimään. Siellä Apraksin meidät karkoitti väärillä kirjeillä ja uhkauksilla meren rantaan, jossa Lybecker käski Ankarstjernan viemään kaikki joukot kotiin Suomeen.
Amiraali vastusteli ja rukoili, mutta milloinkapas se viisaus mahtuu hullun päähän. Yhdeksänsataa miestä, jotka eivät ehtineet laivoihin, teki urhoollista vastarintaa venäläisille, kunnes heistä osa joutui vangiksi ja muut kaatuivat.
Semmoinen oli Lybeckerin sotaretki siellä kaukana. Ei se mikään tarina ole. Ei, 3,000 uhratun sotilaan haamut voivat meidän vielä elävien kanssa todistaa sen. Ja miten hän johtaa meitä täällä?»
»Niinkuin piru! Kuin kavaltaja!» huusi joukko takaa.
Surullinen ja liiankin oikea kertomus Lybeckerin retkestä Itämeren-maakunnissa oli vielä enemmän kiihdyttänyt vihaa, niin että sotilaat olivat melkein raivoissaan. Mutta olivatpa kaikki muutkin harmissaan, että maan kohtalo nyt oli semmoisen konnan käsissä. Miihkali vastasi viimein:
»Minä tiedän teidän sananne todeksi. Lybecker ei ole täyttänyt kuninkaan eikä valtakunnan luottamusta; mutta jos talossa joku patsas pettää, niin ei siltä pidä kaikkien pettää, koska muuten koko rakennus kukistuu.
Mädänneen, madonsyömän ja kelpaamattoman patsaan sijaan pannaan uusi, ja rakennusmestari, joka sen tekee, on laki. Se on rakentanut koko talon, se myös pitää kaikki koossa ja se tuomitsee, mikä on hyvää, mikä pahaa.
Se se myös on tuomitseva päälliköt ja teidät. Katsokaas siis eteenne, ett'ei teitä lueta niiden joukkoon, jotka ovat tuottaneet maalle häviön.»
Silmänräpäykseksi vaikeni äsken vielä niin jäykkä joukko; kiihkeästi odotellen ja ikäänkuin oudon vedon voimasta katseli se edessänsä seisovaan puhujaan, mutta ei kukaan virkannut sanaakaan. Kun vastausta ei kuulunut, jatkoi vielä Miihkali:
»Minä en vaadi silmänräpäyksessä teidän vastaustanne, sillä ei ole yhtä helppo korjata ajattelematonta tekoa kuin tehdä se. Miettikää siis tarkkaan, mitä omatunto ja kunnia vaativat. Saatatte asettua tähän pihaan ja tuohon metsänrantaan. Huomenna auringon noustessa saamme tarkemmin keskustella taikkapa jo ehkä iltayöstäkin, sillä aika kuluu ja meidän täytyy ottaa siitä vaari. Minä puolestani mietin, mitenkä paraiten saisin teitä puolustetuksi ja vapautetuksi teidät rangaistuksesta, kun palaatte leiriin, sillä tietysti te tarkemmin asiaa mietittyänne sinne palaatte.»
»Älkää sitä niin varmaksi uskoko!» kaikui ääniä joukosta.
VI.
Tuuliajolla.
Lähenevien ratasten ratina keskeytti kiistan, joka juuri oli alkamaisillaan uudestaan. Kaikki kääntyivät katsomaan portille päin, johon hevonen pysähtyi. Rattailla oli kaksi naista. Anteron äiti Iikka oli ajajana ja jäi vielä rattaille istumaan, jota vastoin nuori tyttö hypähti maahan ja katseli ympärilleen. Iikka viittasi häntä menemään asuinkartanoon, sanoen: »Mene vain tuonne, Alli, kyllä minä tulen perästä.»
Alli lähestyi ja tervehti ensinnä sotamiehiä. Hän katseli nopeasti ja tutkivasti heidän joukkoansa ja kysyi: »Missä on kuningas?»
Ja ikäänkuin kaiku kuului monesta suusta: »Kuningas!»
Tyttö viittasi portaikon päältä välkkyviä kilpiä ja katolla häilyvää lippua. »Hän on kaiketi tuolla?» sanoi hän. »Minun pitää päästä hänen luoksensa.» Ja hän koetti asiastansa varmana raivata itselleen tietä ihmisjoukon läpi. Kohtapa hänet kuitenkin pysäytti Miihkali, joka nyt oli häntä lähinnä:
»Kuinka voitte luullakaan kuninkaan olevan täällä?»
»Missäpä hän olisi, ell'ei omien miestensä luona? Ovathan nämä kuninkaan miehiä. Jospa olisin löytänyt teidät ennen! Mutta nyt minun pitää mennä kuninkaan luo.»
»Kuningas on kaukana täältä, poissa vieraassa maassa.»
Allista, joka oli tullut kaukaa pohjoisesta eikä pitänyt muusta lukua kuin maan hädästä, kuului tuo vastaus uskomattomalta, ihan käsittämättömältä. Eikö oma maa ja kansa nyt ollut suuressa hädässä, eikö kuninkaalla ollut täällä kyllin kyllä tehtävää, ja hänkö, tuo hyvä kuningas, oli nyt poissa, muiden kansojen luona, joilla ei ollut mitään tekemistä Suomen hädän kanssa!
»Poissako?» sanoi tyttö. »Se ei ole mahdollista! Missäpä häntä nyt paremmin tarvittaisiin kuin Suomessa? Mutta tosiaankin», lisäsi hän, toiseen suuntaan ajatellen, »ettehän te täkäläiset sitä tiedä. Te ette ole nähneet, miten paljo verta on vuotanut; te ette ole nähneet, miten paljo kyyneliä on tulvinut; te olette täällä lännen puolella, kaukana Venäjän rajoista, ja teillä on uskollinen ja urhoollinen sotajoukko turvananne, mutta meillä sitä ei ole. Meillä ei ole mitään apua. Kaikki on hukassa, ell'ei kuningas saa tietää kaikkea.»
»Mitä te sitte tahdotte häneltä, jalo neiti?» kysyi kirkkoherra.
»Apua! apua! Viholliset iskevät meihin kuin petolinnut. Monesta, monesta sadasta pääsin minä yksin pakoon.»
»Jos kaikki muut ovat surmatut, niin eihän kuningaskaan voi enää auttaa», vastasi kirkkoherra, enemmän vain jotakin edes sanoakseen kuin lohduttaakseen.
»Äitini vanhaa isää ei kukaan voi auttaa, hänet he hirttivät, mutta äitini, nuoret sisareni ja pikku veljeni sekä kaikki muut pitäjäläiset, jotka ovat elossa, vietiin orjuuteen. Voi, herra, orjuuteen, vieraaseen maahan. Sentähden minun pitää päästä kuninkaan luo.»
Niiden monien joukossa, jotka siinä seisoivat, oli tuskin yhtään, joka ei olisi säälinyt tätä tyttöä, jolla jo oli ollut niin paljon surua.
Eikä kenenkään tehnyt mieli sanoa hänelle, miten turha oli toivoa mitään apua kuninkaalta.
Ainoastaan Miihkali lausui uudestaan, mitä jo ennen oli sanonut: »Kuningasta ette tapaa täällä. Hän ei ole Suomessa, vaan käy sotaa vieraassa maassa.»
Se oli kova isku hänelle, joka oli tullut niin pitkän matkan päästä ja jonka ainoana toivona ja ainoana ilona oli koko ajan ollut, että täältä etelästä hän löytää kuninkaan ja että silloin korjautuu kaikki. Mutta täytyihän hänen viimein uskoa, mitä kaikki sanoivat. Surumielellä hän viimein kysyi: »Onko sitte missään kansaa, joka vielä enemmän tarvitsee hänen apuansa kuin me? Onko surulla vielä leveämmätkin siivet kuin täällä? No, kuka sitte pitää meidän onnettoman maamme puolta? Kuka on Suomessa kuninkaan sijassa?»
»Kelvoton piru! Kavaltaja!» kuului sotamiesjoukosta.
Alli kääntyi heihin päin ja vastasi vakavalla äänellä: »Se ei ole totta!
Kuninkaan ensimäinen mies ei voi olla muu kuin jalo sankari, ja hänen pitää kuulla minua.»
Silloin astui Yrjökin esiin ja sanoi: »Sanoa ajatuksensa sille miehelle tai rukoilla häneltä apua on turhempi vaiva kuin linnun repiä höyhenensä lämmittääkseen niillä ilman viileyttä.»
Alli katsoi häneen kummastellen: »Mitä te tarkotatte?»
»Te saatte puhua sielunne väsyksiin ja tyhjäksi, mutta ette saa häntä koskaan vakuutetuksi.»
»Kuinka te voitte sen niin varmaan tietää?»
»Siitä minä sen tiedän, kun hänen päähänsä ei mahdu enempää, kuin siellä jo on, ja se on perin vähän.»
Mutta Alli ei voinut uskoa hänen sanojaan, vaan jatkoi luottavasti: »Minun asiaani ei tarvita monia eikä suuria sanoja, se puhuu itse puolestaan ja lämmittää hänen kylmän mielensä, niin että hän toimii sen vallan mukaan, jonka on saanut Jumalalta ja kuninkaaltansa. Sanokaahan vain minulle, minne päin minun on mentävä, että löytäisin hänet.»
Hän katseli ympärilleen ja toivoi ehkä vieläkin, että joku oli hänelle neuvova tien ja lausuva jonkun sanan lohdutukseksi; mutta sitä sanaa ei kuulunut, päinvastoin eräs sotamieskin sanoi:
»Jos te, neiti, tahtoisitte totella hyvää neuvoa, niin palaisitte kotiin samaa tietä, kuin tulittekin, sillä Lybecker ei auta ketään, ja kuningas on poissa vieraassa maassa.»
Se oli jo liiaksi. Allin rohkeus horjui ja hän sanoi, sydän surusta pakahtumaisillaan: »Älkää puhuko niin kovia sanoja, minä en jaksa kestää niitä.»
Hän siirtyi pois tieltä ja meni syrjään, huomaamatta, miten säälivästi häntä katseltiin. Hän oli luonnostaan vahva, mutta nyt oli häneltä kerrassaan riistetty kaikki toivo, eikä ainoastaan häneltä itseltään, vaan myöskin kaikilta rakkailta omaisilta ja monelta muulta, jotka kaikki hän oli uskonut saavansa pelastetuksi. Siinä uskossaan hän oli ollut niin luja, niin varma, ett'ei hänelle ollut edes aavistuksenkaan tavoin tullut mieleen, että niin oikea pyyntö voitaisiin jättää täyttämättä. Päinvastoin, arveli hän, oli kuningas ilolla rientävä sorrettujen avuksi ja vähääkään arvelematta vievä sankarinsa sinne, jossa maa heitä paraiten tarvitsi. Ja miten vallan toisin nyt oli kaikki käynyt!
Maailma musteni Allin silmissä hänen istuessaan maassa, pää kättä ja penkkiä vasten, joka oli istuimena suuren pihlajan varjossa.
VII.
Huimapää.
Kaikki olivat äskeisestä keskustelusta vielä neuvottomina, kun Iikka riensi esille.
»Eikö kukaan ole nähnyt minun poikaani?» kysyi hän. »Ettekö tiedä, missä Antero on?»
»Antero?» virkkoivat miehet.
»Niin, juuri Antero. Huimapää Hämeenkyröstä, köyhä, vaan reipas, repaleinen, vaan pelottomampi kuin kukaan.»
Nuorukainen juoksi joukosta esiin. »Tässä minä olen, äiti!» vastasi hän.
»No hyvä toki, että vielä olet elossa!» riemuitsi Iikka. »Minä jo olen itkenyt monet kerrat ja luullut sinun kuolleen.»
»Jopa vähällä olinkin kuolla», vastasi Antero ja katseli niin huolettomasti ympärilleen, kuin ne vaarat, joita oli kokenut, eivät olisi lainkaan koskeneet häneen. Mutta nyt hän sai muuta ajattelemista, sillä aivan arvaamatta ja mitään sanomatta otti Elias häntä niskasta kiinni. Kapteeni oli kovakourainen mies eikä juuri hellävaroin pidellyt nyt Anteroa, kun pudistellen sanoi:
»Niin, mutta etpä kuitenkaan kuollut, lurjus!»
Antero ponnisteli ja pääsi viimein irti. »No, no, mitä nyt, herra, kun tuolla lailla alatte?» kysyi hän ja vältteli Eliaksen kouria, ett'ei uudestaan joutuisi kiinni.
»Vai etkö tiedä, mitä tarkotan?» kysyi Elias, aikoen uudestaan kouria Anteroa. »Et kaiketi myöskään muista, että minä lupasin sinulle selkään, ell'et ole ihmisiksi. Muistatko?»
»Miksipä en sitä muistaisi?» vastasi Antero huolettomasti.
»Hyvä, että edes sen muistat», jatkoi Elias; »sinä myöskin tiedät, että minä pidän sanani, ja mitä säästät, sen edestäsi löydät. Mitä kauemmin odotat, sitä suuremmaksi kasvavat korot. Valitse nyt itse, milloin selkääsi tahdot.»
Antero koetti kierrellä ja sanoi: »Koska minun pitää saada selkääni, niin olkoon menneeksi, mutta eipä kapteenin pitäisi kuitenkaan kuluttaa kruunun kalliita keppejä miehen selkään, joka ei sitä kunniaa ansaitse.»
Mutta Iikka ei ollut yhtä maltillinen. Puoli tukahtuneella äänellä kysyi hän: »Mitäs se poika sitte on tehnyt, koska häntä pitää niin kurittaa?»
»Niin, sanopas itse, mitä olet tehnyt, ja ilmoita äidillesi, millainen poika hänellä on!» käski Elias.
Antero ei hätäillyt, vaan vastasi levollisesti: »Tigerstedt käski minua menemään niiden kanssa, jotka läksivät Orimattilaan hankkimaan kruunulle uusia hevosia; minun piti näyttää heille tietä ja auttaa muutenkin, miten osasin. Mutta mitäs siellä Orimattilassa oli? Ei enempää kuin minun tyhjässä kädessäni, paitsi muutamia konia, joista ei mihinkään ollut.»
»Vain niin», keskeytti Elias, »suitset ehkä eivät myöskään kelvanneet mihinkään, arvaan minä. Sinä niitä veit muutamia, mutta jok'ainoasta saat riittävän palkan.»
»Poika, poika, oletko varastanut kruunun suitsia?»
Hätäilemättä vastasi Antero: »Meidänhän piti millä lailla hyvänsä hankkia hevosia armeijalle, vaan Orimattilassa ei ollut, ne kun oli sieltä jo ennen otettu niinkuin kaikkialta muualtakin. Venäläisillä yksin oli hevosia ja sinne minä läksin, mutta mitenkä minä olisin voinut taluttaa kasakkain rajuja hevosia paljaasta turvasta; tarvitsin minä suitsia yhtä hyvin kuin muutkin.»
Elias tunsi Anteroa ainoastaan tuosta Orimattilan matkasta sekä nuorukaisen yleensä huononlaisesta maineesta. Hän sentähden heti päätti, että koko tuo vaellus venäläisten leiriin oli vain turhaa jaaritusta, ja sanoi vihastuen: »Nyt valehtelet, vekkuli; mutta maltahan, kyllä me sinusta ajamme pois koiruuden!»
Antero astui muutaman askeleen taapäin, päästäksensä turvaan Eliaksen kourilta, avasi paitansa kauluksen ja veti poveltaan esiin hienotekoiset suitset, joissa riippui hopeakello. Ne olivat riippuneet hänellä kaulassa ikäänkuin kalliina muistomerkkinä; nyt hän otti vitjat ja kellon käteensä ja ojensi ne Eliakselle.
»Tämän minä otin kasakalta», sanoi hän. »Se oli heidän paraalla hevosellaan, joka oli kenraalin ratsu.»
Elias tutki suitsia ja pientä hopeakelloa, joka lakkaamatta kilisi. »Nämä ovat venäläiset suitset», sanoi hän. »Kellossa on venäläinen kirjoitus, luultavasti omistajan nimi. Mistä sinä nämä sait?»
Antero otti takaisin suitset ja alkoi kilistellä kelloa, iloiten kuin lapsi. »Kuulkaas, miten se helisee!» sanoi hän, huomaamatta mitään muuta.
»Mistä sinä ne sait?» kysyi taas Elias.
Antero katsahti ylös; hänenhän pitikin nyt vastata puolestansa, ja hän sanoi: »Samana yönä, kun karkasin teidän suitsinenne, menin suoraa tietä alas Pyhtäälle, jossa 2,000 venäläistä ratsumiestä majaili. Heidän hevosensa olivat syömässä niityillä ja valoisana kesäyönä oli niitä helppo pyydellä heittosilmukalla. Otettuani kiinni muutamia sain koko seitsemän yht'aikaa metsään, kun näet joitakuita tuli itsestäänkin toisten jäljestä, jos meitä olisi ollut useampia, olisivat ne kaikki nyt suomalaisten leirissä.»
»Saitko sinä siis hevosia?»
»Sainpa kuin sainkin ja olisin voinut saada vielä enemmänkin.»
»No, kuinkas sitte viimein kävi?»
Antero punoskeli suitsia, juurikuin ne olisivat olleet pääasia, mutta vastasi kuitenkin: »Kun seuraavana yönä palasin ottamaan vielä useampia, onnistui pyynti alussa hyvästi. Minä olin yhden selässä ja kolme oli minulla nuorassa; vaan yht'äkkiä alkoi joku leirissä viheltää ja vinguttaa, ja silloin kaikki hevoset palasivat sinne.»
»Ja sinäkö myös?»
»No, enpä niinkään vähällä. Minä heittäydyin maahan hevosen selästä ja aioin juosta matkoihini, vaan silloin jo venäläiset saivat minut kiinni.»
»Mutta pääsitpähän kuitenkin viimein pois», riemuitsi Iikka, kun rakas poika seisoi edessä ilmi elävänä.
»Äläpäs luule olevan niinkään helpon päästä, kun kerran joutuu venäläisten kynsiin», mutisi Antero ikäänkuin häpeissään, että oli antautunut kiinni. »He tarvitsivat minua ja sentähden minua ei heti hirtetty. Kolmekymmentä miestä läksi Pyhtäältä Ruotsin Pyhtäälle eivätkä he malttaneet kiertää ympäri maantietä myöten, vaan minun muka piti opastaa heidät koskien ohitse. Me olimme kaikki samassa lautassa, mutta niistä kolmestakymmenestä miehestä ei ole elossa muita kuin yksi. Minä vein heidät kosken kuohuihin ja sinne he jäivät. Hei pois tieltä kaikki, joita ei pidä olla olemassa!» huusi nuorukainen hurjasti ja viuhtoi käsillään, niinkuin olisi tahtonut taistella koko maailman kanssa.
Mutta kirkkoherra ei uskonut olevan luottamista Anteron sanoihin. Totuus on harvoin pyhä mieronkiertäjille. Sentähden hän epäillen kysyi: »Jos veit venäläiset koskeen, niin tottahan itsekin sinne jouduit, mutta mitenkä et sinä kuollut niinkuin muut?»
»Siinä, johon suvanto loppuu, on kiviä vedenpinnassa. Minä hyppäsin niille ja potkasin veneen edelleen koskeen. Pyörre sen tempasi ja nyt ovat kaikki pohjassa. Ei Antero ole muita huonompi, hän surmasi kolmekymmentä miestä yht'aikaa! Ken ei usko, saa mennä onkimaan venäläisten ruumiita. Eivät lohet vielä ole ehtineet kaikkia syödä.»
Tämän sanottuaan poika otti hatun päästään ja alkoi heitellä sitä ilmaan.
»Herranen aika, miten suuri reikä sinulla on päässä, poikaseni!» huusi Iikka, huomaten pojan päässä paikan, jossa verinen tukka törrötti avonaisen haavan ympärillä. »Kyllähän minä jo arvasin, että jotakin oli tapahtunut. Olipa hyvä, että tulit, niin saan minä auttaa sinua. Mutta täällä emme enää saa viipyä, sillä hevosta jo odotetaan. Tule pois minun kanssani.» Ja Iikka yritti lähteä, mutta Anterolla ei näyttänyt olevan halua lähteä hänen kanssansa.
»Vähäpä tästä naarmusta lukua. Eihän siitä enää verta juokse; kohtahan se jo paranee.»
»Mistä sait reiän päähäsi?» kysyi Elias.
»Sieltä se tuli kosken terävistä kivistä, kun hengen edestä ponnistelin maalle.»
»Entä hevoset, jotka otit ensi yönä, annoitko ne takaisin?»
»Sinnehän ne minulta jäivät Pyhtään metsään, mutta en tiedä, miten niille sitte on käynyt.»
»Hm», sanoi Elias, »vastoin sääntöä tosin on karata palveluksesta ja varastaa kruunun suitsia. Sinun olisi edes pitänyt sanoa, mihin aioit mennä; mutta kuin otit seitsemän hevosta ja sitä paitsi surmasit kolmekymmentä miestä yhdellä iskulla, niin pitäähän sinun siitä saada palkinto, ja sentähden voit päästä selkäsaunasta ja saada sen sijaan kiitosta. Mutta annapa nyt olla viimeinen kerta varastaa omalta väeltä.»
Antero leikki huolettomasti venäläisellä leikkikalullaan, mutta Iikka sieppasi häntä käsivarresta, sanoen: »Lähde nyt pois!»
»Annahan minun olla täällä muiden kanssa», pyyteli nuorukainen, hänen mielestään kun ei ollut yhtään kiirettä.
»Vai niin, vai et sinä huoli lähteä minun kanssani!» sanoi Iikka. »Minä olen etsinyt sinua puolen maailmaa, kysellyt sinua Jumalalta ja ihmisiltä, ja nyt et sinä lähde pois, vaikka tiedät, ett'en minä saa viipyä hevosen tähden.»
»Eihän teillä ole minulle tilaakaan kärrissä», sanoi Antero kierrellen, haluton kun oli lähtemään, vaikka kuitenkin mieli teki vanhan tavan mukaan vielä tottelemaan äitiä, häntä ainoata, joka vielä huoli hänestä ja jolle hän ainiaan oli ainoa poika. Iikka puolestaan olisi mielellään mennyt vaikka kuolemaan pojan edestä, vaan oli nyt taipumaton ja sanoi jyrkästi:
»Älä ollenkaan kiertele. Ikäänkuin et voisi istua pohjalla, kun vielä jäsenesi ovat niin pehmeät ja notkeat. Ei sinun tarvitsekaan seurata minua etemmäksi kuin Karkkuun. Sieltä saatat palata sotaväkeen, vaan nyt lähdet vain mukaan.»
Kaikki muut odottelivat vaieten tämän pikku riidan päätöstä, jota kesti äidin ja pojan välillä. Antero seisoi vielä epätietoisena, sillä sen lisäksi, että hän mielellään olisi viipynyt täällä toisten luona, häntä myöskin vähän harmitti antaa perää kuin pikku lapsi, vieläpä kaikkien miesten läsnäollessa. Rakkaus äitiin kuitenkin vaikutti ja näytti jo olevan aivan voittamassa, kun ääni kuului miesjoukosta sanovan:
»Katsotaanpas, eikö hamevalta vain voita!»
»Hamevalta!» tiuskasi Iikka, varsin hyvin ymmärtäen mitä sillä tarkotettiin. »Olisikohan ehkä vahingoksi pojalle totella ja seurata minua? Taikka olisitteko te liian hyvä tottelemaan äitiänne, vanha koni?
Ettekö luule minun tuntevan teitä, Ylikylän Arppi, tai tietävän, millainen mies te olette. Mutta samapa sekin; mutta kuka teidät synnytti ja kasvatti, ell'ei äitinne, kuka pesi teidän rääsyjänne ja opetti teille ihmistapoja, ell'ei äitinne, kuka vei teidät kirkkoon ja kuka hankki teille vaimon, ell'ei juuri oma äitinne?»
Iikan riitakumppani ilmestyi nyt miesten ensi riviin. Hänen lyhyt, kuivannäköinen vartalonsa oikasihe riemuiten suoremmaksi ja ajelemattomat kasvot, joissa oli selviä sekä tupakan että viinan merkkejä, irvistelivät tyytyväisesti, kun hän vastasi: »Vaimo olisi kyllä voinut olla saamattakin, hänet minä antaisin kelle hyvänsä.»
Miehet nauroivat, vaan Iikka kiivastui yhä enemmän. »Sen kyllä uskon», tiuskasi hän, »sillä silloin saisitte te vallita viinapulloa niinkuin kuningas valtakuntaansa. Mutta kukapa teidät sitte korjaisi kotiin maantieltä? Kuka pistäisi teidät salvan taakse markkinapäiviksi, niin ett'ei teidän tarvitse muiden juoppojen kanssa saada selkäänne raastuvan pihassa? Kuka tulisi väliin ja pelastaisi henkenne, kun tappelette Alikylän miesten kanssa ja ne ovat vähällä piestä teidät hengiltä?
Jokohan sen mies tekisi? Eipä suinkaan; miehet kyllä pysyvät kaukana, mutta vaimo se juuri on tehnyt ja tekee, että vielä olette edes semmoinenkaan, kuin nyt olette.»
Arppi seisoi aivan ällistyksissään tuosta saarnasta, jos he vain olisivat sattuneet olemaan kahden kesken, niin olisi Arppi kyllä selvittänyt asiat kerrassaan, mutta tässä nyt ei sopinut ruveta Iikkaa ojentelemaan. Sentähden hän kerran henkäsi syvään ja sanoi vieläkin huoahtaen: »Ohhoi, helpompi on tukkia korvansa räiskyvältä näreeltä kuin akan sähisevältä kieleltä.»
Mutta toiset miehet eivät näyttäneet aikovan niin vähällä päästää Iikkaa voitolle, sillä joku sanoi uhitellen:
»Luetelkaapa, Iikka, kymmenen miestä, joiden kanssa ette olisi ollut riidassa!»
Vaan Iikkakin oli jo saanut riidasta kylläkseen; hän vastasi kartellen ja lempeämmällä äänellä: »Te ette ainakaan tule niiden lukuun, jos ette jätä minua rauhaan.»
Herrat olivat seisoneet erillään neuvottelemassa, mutta kun riidasta ei ruvennut loppua tulemaankaan, astui kirkkoherra esiin ja huusi: »Hiljaa!
Ettekö häpeä riidellä täällä vieraassa talossa?
Väkijoukko oli vaiti, mutta Antero sanoi äidilleen: »Tulkaa pois, äiti, minä tulen teidän kanssanne. Ei täällä niin erinomaista ole, että kannattaisi itkeä erotessa.»
Nyt Miihkali sanoi kuuluvalla äänellä: »Ei ainoakaan saa lähteä pois joukosta eikä mitään muuta tietä ole lupa astua kuin sitä, joka vie armeijaan. Aikaa teillä kyllä on neuvotella.»
Vaan sitäpä juuri ei ollut, sen Iikka tiesi, kun oli luvannut paluuttaa heti hevosen isännälleen. Sentähden hän taipuvasti sanoi: »Minun täytyy lähteä, vaan jää sinä muiden luo.»
»Noidenko, jotka pilkkaavat teitä ja minua?»
»No, mene nyt vain, kyllä minä sinut aina löydän.»
Antero heilautti päätään, niin että tukka löyhähti, ja sanoi: »No niin, voipihan tuota olla miten hyvänsä aina aikanansa.» Ja hän juoksi pois ja toi pian hevosen. Iikka sill'aikaa meni matkakumppaninsa luo, joka yhä vielä istui maassa, pää käden nojassa. Iikka pudisteli häntä vähän, kunnes tyttö aukasi silmänsä.
Alli nousi ylös, vaan horjui. »Minä olen niin kipeä», sanoi hän, »Koko maailma pyörii silmissäni; en minä jaksa seisoa.»
Iikka neuvoi häntä jäämään, mutta viimeiset voimansa ponnistaen vastasi tyttö: »Tänne minä en huoli jäädä, täällä ei minulla ole mitään tekemistä.»
Molemmat naiset nousivat kärreihin ja läksivät ajaa rämistämään Karkkua kohti.
VIII.
Kirkkoherra.
Sotamiesjoukko seisoi vielä epäilevänä, toinen toistaan kysyvästi katsellen. Viimein sanoi Arppi: »En minä tiedä muuta kuin että olimme tyhmät, kun tulimmekaan tänne.»
»Minä sanoin samoin», vastasi toinen.
»Eihän tuo liene liian myöhä nytkään palata», sanoi kolmas.
Herrat kuulivat joka sanan ja käsittivät, että aika oli täpärällä.
Miihkali astui joukon eteen jäykkänä ja suorana.
»Mitä minä kuulen!» alkoi hän. »Ettäkö joillakuilla on vieläkin pahoja aikeita ja vehkeitä mielessä. Tiedättehän, että minä olen seurakunnan sielunpaimen, ja koska te minun mielestäni olette eksyneitä lampaita, niin on minun asiani ottaa selko teidän kristillisyyden taidostanne ja palauttaa teidät oikealle tielle. Onkohan teillä kaikilla selvänä, mitenkä huoneentaulussa sanotaan alamaisten velvollisuuksista esivaltaa kohtaan? Asettukaa riviin! Minä kyselen jok'ainoaa teistä ja tutkin sielun ja sydämen, sillä siitä kaikki riippuu. Asettukaa riviin, sanon minä.»
Joukko alkoi liikkua, mutta rivejä siitä ei syntynyt, sillä kukaan ei tahtonut jäädä ensi riviin. Väki aaltoili edestakaisin, vaan viimein työnnettiin Arppi esiin huutaen: »Te olkaa edessä, sillä kaikkihan onkin teidän vikanne!»
Arppi koetti väkisin työntäytyä taaksepäin, mutta Antero seisoi juuri takana, pitäen käsiään hänen olkapäillänsä, ja muuri oli kummallakin puolella tukeva. Arppi ei päässyt mihinkään ja hädässään hän ryhtyi pyytämään armoa: »Päästä minut, Antero, saat kolme ryyppyä, jos asetut ensimäiseksi.»
»En minä juo», vastasi Antero.
Arppi veti vanhan villahuivin kaulastaan ja kaivoi hajalliset lapaset taskusta. »Nämä saat, hyvä, kelpo Antero. Päästä minut, enhän minä voi seisoa tässä.»
»Seisokaa vain hiljaa, ukko. En minä uskalla tulla eturiviin.»
Arppi vääntelihe tuskissaan, mutta Antero piti voimakkain käsin häntä kiinni, ja ollen pitkä mies saikin hän ukon helposti hillityksi. Arpin hätä kasvoi kasvamistaan. »Minä sanon sinulle, Antero, sieluni autuuden kautta», vakuutteli hän, »että saat kapan rukiita, kun pääsemme sodasta kotiin, tai jos et huoli odottaa, niin käske äitisi mennä minun muijani luo ja ottakoon sen korean ryijyn, jonka saimme anopiltamme. Iikka ottakoon ryijyn ja sinä saat pitää sen kuolinpäivääsi asti.»
»Hiljaa ja vaiti, ettekö näe, että pappi jo tulee?» kuiskasi Antero, ja oikeassa hän olikin. Synkän ja vakavan näköisenä lähestyi Miihkali sekä seisattui Anteron ja hänen uhrinsa eteen.
Arpin polvet vapisivat; hän alkoi sovitella sormiansa ristiin. Ei ollut leikkiä tuo seisominen ensimäisenä papin edessä, kun tunnossaan tiesi joutuvansa niin toisessa kuin toisessakin asiassa häpeään koko joukon edessä; ehkäpä vielä jalkapuuhunkin, ell'ei kirkkoherra tahtonut käyttää armoa oikeuden sijasta, eikä hän nyt suinkaan näyttänyt lempeältä, sen voi kuka hyvänsä huomata. Tuskanhiki nousi Arpin otsalle ja hän huoahti kovaan: »Voi, voi, jospa edes muija olisi tässä! Hän seisoisi ensinnä.»
»No, mitenkä on?» kysyi Miihkali, turhaan odotettuaan rivien järjestymistä. »Mitenkä on huoneentaulussa? Ei ole esivalta muutoin kuin Jumalalta», ja hän luki koko kehoituksen tarkoilleen, pannen eri painoa sanoihin, että esivalta ei miekkaa hukkaan kanna, vaan on Jumalan palvelija ja kostaja rangaistukseksi sille, joka pahaa tekee. »Niin sanotaan huoneentaulussa.»
Ei sanaakaan vastattu siihen opetukseen. Voimalla lausutut sanat olivat nähtävästi vaikuttaneet vastahakoisimpiinkin. Puhujakin oli vaiti, mutta hänen katseensa tutkisteli edessä seisovaa miesjoukkoa. Koko hänen sielunsa voima leimusi tänä hetkenä tottelemattomia vastaan; ääni oli vahva ja sointuva, kun hän muutaman silmänräpäyksen jälkeen taas puhui:
»Samassa huoneentaulussa sanotaan: Muistakaa opettajianne, jotka teille ovat puhuneet Jumalan sanaa; heidän uskoansa te seuratkaa! Olkaa opettajillenne kuuliaiset ja seuratkaa heitä, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, joiden niistä pitää tekemän luku, että he sen ilolla tekisivät eikä huokauksella; sillä ei se ole teille hyödyllinen.
Koska minä nyt olen teidän opettajanne ja näen, että te ette tahdo kulkea sitä tietä, kuin minä teille näytän, vaan pidätte itseänne kaikista viisaimpina, vahvimpina ja mahtavimpina maassa, niin minä sanon teille, että tuo mahtavuutenne ei ole pysyvä.
Myrskyssä, joka nyt kulkee ajassa, murrutte te kuin ruo'ot ja Korkeimman ääni huutaa teille taivaan pilvistä: Minä Herra, se on minun nimeni, enkä minä anna kunniaani toiselle, en myöskään jumaluuteni ylistystä. Älköön viisas kerskatko viisaudestansa, älköön väkevä kerskatko väkevyydestänsä, älköön myös rikas kerskatko rikkaudestansa; vaan joka tahtoo kerskata, niin kerskatkoon siitä, että hän tietää ja tuntee minut, että minä olen Herra, joka teen laupeuden, oikeuden ja vanhurskauden maan päällä; sillä se minulle kelpaa, sanoo Herra.
Minä teidän opettajanne, neuvon nyt teitä parannukseen, sillä raskasta on ylpeän sydämen nöyrtyä, vaan parempi se kuitenkin on kuin musertuminen. Niinpä nyt nöyrtykää Jumalan väkevän käden alle, että hän teitä ajallansa korottaisi. Katuvaista sydäntä ei kenenkään tarvitse katua, sillä hänelle sanoo Jumala: Älä pelkää, sillä minä olen sinun Jumalasi, minä vahvistan sinua, minä autan sinua ja tuen myös sinua vanhurskauteni oikealla kädellä. Niin, huomatkaa tarkkaan, vanhurskaus ennen kaikkea, rehellisyys elämässä ja käytöksessä.
Nyt sen tiedätte; mutta nyt minä kysyn, aiotteko totella minua vai ettekö!»
Kaikki olivat ensin vaiti, mutta kohta alkoi kuulua kuiskauksia, ja viimein sanoi joku joukosta: »Kyllähän me mielellämme tahtoisimme totella teitä, herra kirkkoherra, jos vain tietäisimme, ett'emme itse saisi siitä häpeää ja vahinkoa.»
Ja kohta sen äänen jälkeen virkkoi toinen: »Ehkä se niin on, kuin te sanotte, herra kirkkoherra, että olisi paras palata.»
»Hm, vai niin», vastasi Miihkali, »teidän joukossanne on siis kunnon miehiäkin, mutta kuinka sinun asiasi on, Arppi? Mitä sanoo huoneentaulu alamaisille?»
Arppi oli painua maahan.
»Jokainen olkoon», alkoi Miihkali autella, »no? Jokainen olkoon -- esivallalle -- jolla valta on -- alamainen.»
Arpin tuska oli jo kasvanut korkeimmilleen; vapisevin käsin tarttui hän Miihkalin kaapun helmaan, suuteli sitä ja sanoi: »Herra kirkkoherra, olkaa niin hyvä ja armahtakaa; minä luulen että me palaamme.»
»Hyvä!» vastasi Miihkali.
Neljäs mies tuli nyt esiin, sanoen: »On meitä täällä montakin, jotka ajattelemme, että ehkä oli liian hätäistä lähteä pois armejasta, ja me palaisimme kyllä sinne, jos vain tietäisimme, ett'ei rangaistus tule suureksi ja ett'ei meidän tarvitsisi peräytyä.»
»Ne ampuvat meidät!» huusi toinen ja hänen kumppaninsa kohta lisäsi: »Meidän veremme tulee teidän päällenne, herra kirkkoherra!»
»Teidän verenne», vastasi Miihkali, »ei tule enempää minun päälleni kuin minunkaan vereni teidän päällenne. Lähtekäämme yhdessä armejaan; minä puhun siellä teidän puolestanne eikä mikään rangaistus ole kohtaava teitä, ennenkuin se ensin kohtaa minua. Mutta jos niin on, ett'ei täst'edes enempää etsitä taistelua kuin tähänkään asti, jos toiveet yhä enemmän synkistyvät, jos laki ei tee mitään, vaan Lybecker pysyy virassaan, niin minä lupaan hankkia teille päällikön taikka rupean siksi itse. Sitte me teemme mäillä ja laaksoissa, mitä voimme. Tyydyttekö tähän ehdotukseeni?»
»Tyydymme, kyllä me tyydymme!»
»Aluksi teidän kuitenkin täytyy lähteä palaamaan ilman minua, sillä on kuulutettu ruokavarain ja vaatteiden keräys nostoväelle, joka näinä päivinä tulee pohjoisesta päin. Pirkkalan kirkolla otetaan tavaroita vastaan laajalti naapuripitäjistä, ja minun pitää toimittaa kaikki aikanansa täältä edelleen armejaan. Muutamissa päivissä pitää kaikki olla tehtynä, ja silloin minä riennän teidän jälkeenne, niin että yhdessä saavumme Hämeenlinnaan. Onko se oikein ja hyvin?»
»On, on!»
»No hyvä. Minä vielä neuvottelen kanssanne, vaan jättäkäämme piha rauhaan.»
Tylyn joukon kasvot olivat jo kirkastuneet. Uusi toivo oli alkanut koittaa ja se teki myöskin kaikkien mielet virkeämmiksi. Monta suostumussanaa kuului puoliääneen lausuttavan; mutta nuori sielunpaimen ei siitä pitänyt lukua, vaan astui ajatuksissaan ja vaiti pois pihasta ja koko sotilasjoukko seurasi häntä. Nyt alkoi ystävällinen neuvottelu, ja ennen yön tuloa jo joka mies, niin nuorin kuin vanhinkin, oli luvannut palata leiriin.
IX.
Pappilassa.
Pirkkalan kirkko ei aina ole ollut siinä paikassa, jossa se nyt on kauniilla mäellään. Ennen muinoin oli se Pyhäjärven toisella puolen, »Hämeen puolella». Vuonna 1863 hankki seurakunta punaiseksi maalatun aidan sen paikan ympäri, jossa kirkko oli ennen ollut, ja alttarin entiselle paikalle päätettiin pystyttää valurautainen risti. Niinpä Pirkkalan vanha kirkko nyt on vain tarinana, unelmana; mutta 1713 ei ollut niin; silloin se, mikä nyt on mennyt ja unhottunut, oli paraillaan olemassa.
Pappilassa oli kaikki rauhallista; päivä oli kulunut tavallista hiljaista menoaan. Suuressa tuvassa joudutti Maija Liisa illallista.
Ilta lähestyi ja lehmät olivat jo tulossa, olihan hän jo kauan kuullut paimenpojan tutun äänen tuolta etäämpää. Tuli leimusi hiljaa padan alla ja vähitellen jouti se sammumaankin, sillä nauriit olivat melkein valmiit ja kypsät. Tuli väheni vähenemistään liedestä ja vähenipä savukin, joka tuprusi piipusta talon matalan turvekaton läpi, ja räystästen alla lirittelivät pääskyt iltalauluaan. Ryhmäke kukkasia kasvoi ikkunan alla ja ne jo alkoivat vetää lehtiään kokoon yöksi; pellavan sinikukat kallistivat päänsä lepoon.
Talon nuori emäntä yritteli myöskin lopettaa työtänsä. Hän oli koko päivän istunut auringonpaahteessa kitkemässä papumaata, joka oli liian kauan saanut hoidella itseään ja sentähden jäänyt korkean rikkaruohon peittoon. Vaan vielä kuitenkin päätti emäntä hetkisen jatkaa; eiväthän miehetkään olleet palanneet pajasta, joka oli vähän matkan päässä aivan pappilan ohi kulkevan maantien varrella. Kilkkis, kalkkis, kuuluivat vasarain iskut alasinta vasten, punaisen kellertävä valo paistoi yhä kirkkaammin pajan avonaisesta ovesta ja kipunoita lenteli joukottain savupiipusta ylös ilmaan. Tiki, taki, kuului taas vähän ajan perästä, mutta nyt heikommin ja toisella äänellä.
Elina kääntyi katsomaan pajaan päin. Takominen näytti jo loppuneen, mutta nyt pajamiehet kengittivät hevosta. Jaakko piti jalkaa ja kirkkoherra itse löi kenkää kiinni.
Sitte vaikeni kaikki työ, niin ett'ei mikään ääni häirinnyt rauhaa, joka vallitsi koko seudussa. Mutta eipä sitä kauan kestänyt; paimenpojan torvi kajahti uudestaan ja aivan läheltä, ja äänet kaikuivat moneen kertaan ympäristön metsistä. Hän soitti tervehdyslauluaan ja tuolla hän jo ajoikin pappilan neljää lehmää, jotka itsestään kääntyivät ennestään tutulle kujalle, joka vei hernepellon ja paloon tehdyn naurismaan välitse. Nyt Miihkalikin läksi pajalta kotiin käyden papumaan ohitse.
Elina nousi ja meni häntä vastaan; yhdessä astuivat he siitä aina esitupaan asti, josta eri ovet veivät perälle kahteen kammariin eli isäntäväen huoneihin. Tätä esihuonetta pidettiin sekä salina että ruokahuoneena. Porstuan toisella puolella oli väentupa sekä niin sanottu »matkakammari» vieraita varten, joita sattui käymään ja yöpymään pappilassa. Kesäiseen aikaan oli väentupa ainoastaan kokouspaikkana ja ruokahuoneena, sillä väki asuskeli mieluisimmin viileillä ylisillä ja luhdeissa.
Maija Liisa oli jo ulkona lehmien parissa. Miihkali ja Elina pesasivat työn lian käsistään, jonka jälkeen Elina toi vadillisen keitettyjä nauriita ja työnsi suolakalan lähemmäksi miehensä istuinpaikkaa.
Miihkali tuli nyt ja luki lyhyen ruokaluvun; molemmat kävivät istumaan, Miihkali leveälle, seinään kiinnitetylle penkille pöydän yläpäähän ja Elina tuolille pöydän sivulle. Hyvältä heidän välinsä näytti.
»Miten lämmin sinulla on», sanoi Miihkali, ystävällisesti katsellen vaimoansa.
»Ei nyt enää», vastasi Elina hymyillen. »Päivällä tuo oli kuumanlainen ulkona, sillä eipähän niistä pavuista liene siimestä ollut, mutta nyt onkin kaikki kitketty ja sitä paitsi on minulla nyt katsottuna hyvä paikka ruusupensaillemmekin, kun ne syksyllä tulevat Nokiasta.»
»Mistä sitte?»
»Sinun kammarisi ikkunan eteen, vähän viistoon, lähelle vanhaa vaahteraa me ne panemme. Siinä ne ovat etelän puolella ja sehän niille onkin hyvä, sillä ruusut tarvitsevat päivän paistetta, kuten tiedät.»
»Niin, ja lihavaa, hyvää maata, ja sitä ne myöskin saavat.»
Elina katsahti rukoilevasti mieheensä. »Ehkä sopii viedä vähän samaa maata haudallekin? Minä ajattelin, että jaamme sen valkoisen pensaan ja viemme siitä puolen hautausmaalle.»
»Miksikä juuri valkoisen? Etkö ennemmin vie sinne punaisia ruusuja?
Nehän ovat paljon kauniimmat; eikö sinustakin, vai mitä?»
»Ell'ei kauniimmat, niin ainakin yhtä kauniit, vaan toisella tavalla.
Minusta eivät kuitenkaan punaiset ruusut sovi vainajille.»
»Ehkäpä oletkin oikeassa. Mutta tuskinpa sentään. Riippuu näet siitä, ken on kuollut. Minä tahtoisin mielelläni ansaita haudalleni punaiset ruusut; se ajatus ilahuttaisi minua eläessäni, mutta eihän se niin käy.»
»Miksi ei? Jos minä jään eloon sinusta, niin istutan sinulle punaisen ruusupensaan.»
»Älä tee niin», vastasi Miihkali leikillisesti, »sillä silloin minun täytyy palata sanomaan, ett'en minä sitä ollenkaan ansaitse.»
»Huh, miten kamalasti sinä puhut!»
»No, jos minä elän kauemmin, niin enhän minä sitä silloinkaan saa», vastasi hän leikillä.
»Kyllä sinä sen kuitenkin saat! Annas kun sanon, miten minä uskon käyvän. Sinä elät vanhaksi mieheksi. Uuden ajan kansat kuuntelevat sinun viisauttasi, kun sinä pitkästä elämänkokemuksestasi opetat heille, että ihminen voi saada aikaan suuria asioita, jos vain tahtoo, ei kuitenkaan itsestään, sillä hän kulkee kuin sumu elämän läpi, ell'ei Iankaikkisen käsi häntä ohjaa eikä hän täytä sen tahtoa. Kun sitte vaivut kuoleman uneen, niin jälkeenjäävät istuttavat punaisia ruusuja haudallesi ja panevat pehmeää, vehreätä sammalta ympäri ja sanovat: Hyvästi maatkoon hän, joka on lohduttanut ja opettanut niinkuin hän.
Kukapa tietää», jatkoi Elina surumielisesti hymyillen, »ehkä saan minä itse joskus istuttaa ne ruusut.» Hän kallisti otsansa miehensä käsivartta vasten ja Miihkali näki kyyneleen vierähtävän hänen poskeansa pitkin.
»En minä tahtoisi panna sitä työtä sinun tehtäväksesi, Elina, enkä mitään muutakaan, joka tuottaa sinulle surua. Ruusupensasta minä en tarvitsekaan, sillä niitä saavat ainoastaan sankarit, jotka kaatuvat taistelussa. Punaiset ruusut merkitsevät, että sankari, joka makaa niiden alla, on uhrannut sydänverensä isänmaan eteen, mutta minähän en ole tehnyt sitä.»
»Vaikka et kaadukaan sodassa, niin taistelethan kuitenkin niitä pimeyden voimia vastaan, jotka koettavat hävittää kaikkea hyvää maailmasta, ja minä luulen, että Jumalan sotamies on toki yhtä hyvä kuin sotilas, joka taistelee kuninkaan lipun turvissa.»
Miihkali oli vaiti ja näytti hajamieliseltä, niinkuin hän oli viime ajat enimmäkseen ollut. Se teki hänet Elinalle niin oudoksi ja vieraaksi, että häntä melkein pelottivat nuo Miihkalin tuntemattomat ajatukset.
Mutta ei hän kuitenkaan niitä häirinnyt kysymyksillä, ne kun ehkä olisivat vain tehneet hänet taakaksi Miihkalille.
Illallisen jälkeen rupesi Elina siivoamaan ja pyyhkimään pöytää.
Miihkali katseli nuottaa, joka oli tuotu sisään paikattavaksi.
»Laulammeko tänä iltana yhdessä?» kysyi Elina viimein.
»Lauluako?» toisteli Miihkali hajamielisesti.
»Niin, niinkuin ennen lauloimme. Minusta tuntuu niin oudolta ajatella, ett'emme ole vielä kertaakaan laulaneet täällä. Ennen kului tuskin yhtään iltaa, jona emme olisi itseämme sillä ilahuttaneet. Sinun suuri kanteleesi kaikuu niin kauniisti, tule laulamaan!»
»Tänä iltana minulla ei ole aikaa», vastasi Miihkali, laskien nuotan putoamaan. »Minun täytyy vielä mennä kirkkoon tekemään luetteloa kaikesta, mitä on tullut tänne nostoväelle. Huomenna tai ylihuomenna tulee kaiketi enin osa, ja kun ne sitte lähetetään edelleen, pitää luettelon olla valmiina. Mutta sitte talvella pitkinä iltoina, kun tuli räiskää liedessä ja tähdet loistavat, silloin me laulelemme yhdessä. Nyt minulla ei ole aikaa.» Hän suuteli puolisoansa jäähyväisiksi ja läksi.
Elina otti oman pikku kanteleensa ja alkoi soittaa sävelen toisensa jälkeen. Hän tahtoi mielellään löytää sopivan laulun ja laulaa pois nuo aina uudestaan kuuluvat sanat: minulla ei ole aikaa. Olihan Miihkalilla ennenkin ollut yltä kyllin työtä, mutta kuitenkin oli häneltä aina riittänyt joku hetki vaimollensakin; nyt se aina oli mahdotonta.
Elinalla oli niin paljo mielessä ja hän olisi mielellään lausunut kaikki laulussa ilmi, mutta oikeaa laulua ei sattunut löytymään. Sävelet hänestä enemmän tukeuttivat kuin helpottivat häntä.
Hän otti rukouskirjansa ja meni omaan pikku huoneeseensa istumaan ikkunan viereen ja katselemaan siitä ulos iltahämärään. Kaukana maanrannassa loisti taivas punaisenkellertävältä ja sitä vasten näytti metsä mustansiniseltä reunukselta. Kirkko ei ollut aivan lähellä, vaan kuitenkin niin likellä, että selvällä päivänvalolla voi erottaa hautausmaan ja ristit haudoilta. Elinan äiti makasi yhden sellaisen ristin alla, sillä kirkkoon hautaaminen olisi tullut liian kalliiksi.
Hänen mielensä rupesi äkisti ikävöimään sinne. Seppele, jonka hän oli uuteen kotiin tultuaan sinne vienyt, oli jo ammoin kuivunut ja auringonpaisteesta paahtunut Nythän hyvin sopi viedä sinne uusi, ja palata saattoi Elina sitte yhdessä hänen kanssansa, joka oli hänelle niin rakas. Hän nousi, mutta arkuuden tunne pidätti häntä. Eihän Miihkalilla nyt ollut aikaa eikä halua hänen seuraansa. Hän istuutui jälleen, avasi rukouskirjansa ja luki niin kauan, kun vielä näki yhä pimenevässä hämärässä. Sitte nosti hän rukin eteensä ja alkoi kehrätä villoja, jotka olivat valmiiksi kartattuna korissa penkillä oven suussa.
Mutta pikku kammarissa tuntui niin kuumalta, kun ilta-aurinko oli sinne kauan paahtanut. Elina avasi ikkunan ja pisti ulos päänsä. Samassa oli hän näkevinään mustan haamun avaavan kirkon oven; se oli Miihkali, joka nyt oli ehtinyt sinne ja astui kirkkoon.
Siellä oli vielä niin valoisaa, että voi selvästi erottaa kaikki. Hän, joka astui sisään ovesta, pysähtyi äkisti katselemaan noita vaakunoita ja voitonmerkkejä, joita hurskaat sotilaat olivat tuoneet sodasta vieraista maista ja asettaneet tänne, siten osoittaen nöyrtyvänsä Jumalan edessä ja antavansa hänelle kunnian.
Ylhäällä ikkunan vieressä lähellä alttaria piti kulunut 30-vuotisen sodan lippu uskollisesti vartijan virkaa kahden vaakunakilven välillä, joista oikean puolinen oli Böcklar- ja vasempi Ogelvie-suvun oma. Tämä vasemmanpuolinen vaakuna oli jaettu neljään eriväriseen osaan ja koristettu halkohäntäisellä mustalla leijonalla ja kypärällä, jolla istui punainen käki. Böcklar-suvun vaakuna oli yksivärinen; alalaidassa näkyi koukistettu käsivarsi ja sen päällä ylöspäin lentävä nuoli, tähti kummallakin puolella; nämä merkit olivat keltaiset valkoisella pohjalla.
Kilvissä oli seuraavat kirjoitukset: *Öfversteleutenant Patrik Ogelvie tili Woltis, Wruda, Teffvala, Ostrof och Saris 1651* ja *Catarina Böcklar till Woltis, Wruda, Teffvala, Ostrof och Saris 1651*. Etempänä oli paljo muita, niinkuin Kurki-, Lode-, Gripenberg-, Hastfer- y. m. m. suvun vaakunoita ja Hastferin vaakunan vieressä riippui miekka käärittynä suruharsoon, joka oli kauhtunut ja kulunut vanhuudesta.
Olikohan sankari, joka sitä ennen muinoin kantoi, kaatunut ja olikohan joku häntä sureva käärinyt harson miekan ympäri? Vai olikohan häneltä kuollut joku rakas ja hän sinä hädän aikana etsinyt lohdutusta siltä, jonka kädessä on sekä suru että ilo, ja silloin jättänyt miekkansa kirkkoon? Vai oliko hän ehkä sitä käyttänyt taistelussa ja kaatunut miekka kädessä, ja sitten muut ripustaneet miekan tänne hänen muistokseen? Kukaan ei vastannut niihin kysymyksiin.
Muistomerkki toisensa vieressä riippui siinä pitkin seiniä. Miihkali astui hitaasti kaikkien niiden ohi ja joutui siten viimein sakastiin.
Tuolla pohjoisnurkassa oli monta ruostunutta rauta-asetta ja varusta.
Parissa kypärässä oli vielä höyhentöyhdöt jäljellä; pitkä jousi ja kaksi vaskikärkistä nuolta olivat jäännöksinä nuijasodan ajoista. Sitä sanottiin siksi jouseksi, josta Klas Flemmingiin lennähti kuolettava noitalaukaus, ja nuoli, jonka se sinkahutti ampujasta ammuttuun, oli tässä olevien nuolten parissa kolmantena.
Taaskin pysähtyi hän, joka astuskeli näiden vanhain, puoleksi unhotettujen kalujen vieressä. Hänestä tuntui, kuin olisi katsellut suurta kirjaa, jonka kirjavat kuvat johtivat hänet kauas muinaisuuteen.
Hän kosketti keveästi kädellään punaista höyhentöyhtöä; se vielä häilyi, mutta sen aika oli jo ammoin mennyt. Poissa olivat jo kaikki, jotka olivat käyttäneet näitä miekkoja, poissa ne, joiden sydämet olivat sykkineet rautapaidan alla ja joiden päässä oli pyörinyt rohkeita ajatuksia kypärän suojassa. Poissa olivat heidän taistelunsakin, mutta kirkko oli yhä jäljellä ja mitä siinä oli opetettu ja vielä opetettiin, se oli ainiaan pysyvä, vaikka kaikki muu, mitä se oli nähnyt, oli ollut ja mennyt ja kaikki muuttunut.
Ei edes pyhä neitsytkään ollut samalla paikallaan kuin ennen; se oli siirretty pois ja sen sijalla riippui nyt jonkun tuntemattoman mestarin tekemä alttaritaulu, sekin saalis vieraasta maasta. Yksinäisen kävelijän huomaamatta kääntyi hänen katseensa siinä esitettyyn kuvaryhmään, häneen, joka rukoili yrttitarhassa. Parilla askeleella astui hän taulun eteen, joka olikin suuri, kauniisti esitetty kuva leveissä kullatuissa kehyksissä.
Vapahtajan valkoinen viitta teki koko taulun valoisaksi hämärässäkin ja hänen jumalalliset kasvonsa loistivat alkavan pimeänkin läpi, niin että vielä selvään näkyi värisevä verikyynel hänen poskellansa; mutta opetuslapset sitä eivät nähneet, he nukkuivat. Tässäkin oli sotilas, mutta ilman kilpeä ja miekkaa, ja millaisessa taistelussa! Kuka uskalsi täällä enää puhua surusta? Ja kuitenkin, kenenkä luo voitiin niin turvallisesti mennä kuin hänen luoksensa! Muinaisten aikojen kansat sen kyllä tiesivät; sentähden he olivatkin tänne tuoneet muisto- ja voitonmerkkinsä. Tuntui niin kummalliselta seisoa yksin noiden menneiden vuosisatojen keskellä ja uutena aikana yksin liikkua ja elää siinä.
Mutta eipä hän enää ollutkaan yksin kirkossa. Vaakunain alla seisoi kaksi muuta henkilöä, jotka olivat huomaamatta tulleet sisään. He olivat päästä jalkoihin asti verhotut harmaihin, tomunkarvaisiin viittoihin puhelivat hiljaa keskenänsä. Kaukaisia vieraita he näyttivät olevan, mutta mitään kummastusta kirkkoherra heissä ei huomannut tai ihmettelyä siitä, mitä täällä kirkossa oli nähtävänä. Päinvastoin tuntui kaikki tuo vanha olevan heille tuttua ja rakasta. Toinen vieras osoitti Jumalan äidin kuvaa, ja sitte molemmat kääntyivät alttaritaulua kohti.
Kummastelivatkohan he, ett'ei kaikki enää ollut niinkuin ennen? Miihkali liikahtamatta tarkasteli heitä. Pienemmän harmaan päähineen alla pilkisti nuoren naisen muoto ja muutamia loistavia hiuskutreja, pehmeitä kuin kehräämätön silkki. Toisen viitta oli edestä vähän auki ja raosta välähteli keltainen nahkapaita ja mustan nahkavyön solki. Oli kuitenkin jo niin hämärä, että kaikki näkyi kuin sumusta eikä ollenkaan selvästi.
Nyt vieraat taas puhelivat keskenään ja Miihkali oli erottavinaan heidän sanojansa.
»Jos ja taas jos, toinen toisensa päällä ja jälkeen», sanoi nahkapaitainen.
»Niin», sanoi nainen, »kaikkien täytyy joutua pois ja poissa ovat vanhat.»
Mies nyykäytti päätään ja vastasi: »Mutta jotakin ovat he kaikki tehneet, ennenkuin pois menivät.»
»He ovat taistelleet Jumalan oman asian hyväksi, pyhän uskon puolesta», sanoi nainen ja hymyillen katsahti alttaritauluun.
»Jotakin pitää hänenkin tekemän.»
»Niin, mutta se on tapahtuva hiljaisuudessa. Hän ei saa uhrata kuohuvaa vertansa taistelussa, ei lentää kostavana kotkana maan vihollista vastaan. Hänen tiensä on rauhan tie ja muut taistelevat hänen edestänsä.»
»Pitääkö sitte hänen itsensä tukeuttaa ihana unelmansa rohkeista urhotöistä?»
»Hän on elävä ja vanheneva kuin salon honka; hän tulee kunnioitetuksi ja rakastetuksi ja häntä kaikki tottelevat. Eikö se riitä?»
»Entä taistelukentän punaiset ruusut?»
»Ne eivät ole häntä varten. Eiväthän kaikki voikaan saada niitä. Miksi hän ei taipuisi? Onhan niin monen muunkin täytynyt taipua. Mitäpä hän surisi? Eikö hän hiljaisessa virassaan saa taistella saman jumalallisen asian hyväksi? Hänen asiansa pysyy aina samana kuin se, jonka puolesta muinaiset sankarit taistelivat Saksassa ja Nuijasodan verisillä tanterilla ja jonka puolesta vielä nytkin taistellaan. Kaikki manalle menneet sankarit tai ainakin monet niistä ovat sotineet Jeesuksen pyhän lipun turvissa. Jeesus ja hänen pyhä oppinsa olivat koko sen taistelun aiheena, ja entiset taistelut ovat olleet pyhä sota, joko siinä sitte on taisteltu hengellisillä tai maallisilla aseilla.»
»Hm», virkahti harmaaviittainen mies, »kaikki, jonka pitää päästä esiin, tulee myöskin esiin. Saammepahan nähdä. Minä puolustan punaisia ruusuja.»
Hän kääntyi vanhaa vaakunaa kohti, mutta Miihkalia vähän vavistutti.
Hänestäköhän he puhuivat. Hän laskeutui nopeasti polvilleen ja painoi päänsä alttarin reunaa vasten; muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän jälleen nousi ja astui reippaasti sakastiin, otti paperinsa ja läksi pois kirkosta. Vieraat olivat myöskin jo poistuneet.
Jo oli myöhä, kun hän lähestyi kotia, ja kaikki olivat jo levolla paitsi yksi, joka ei ollut väsynyt häntä odotellessaan. Elina näkyi jo kaukaa, kun hän siinä istui rappusilla, valkoinen huivi keveästi sidottuna päähän. Se näkö palautti tulijan jälleen tosielämään; hän kumartui ja poimi kaikki kukat, mitä kiireesti löysi, ja antoi ne odottelijalle.
Ilon välähdys loisti Elinan kasvoista. Hän seurasi Miihkalia hänen huoneeseensa, jossa tämä vielä alkoi työskennellä. Kotitekoinen kynttilä levitti himmeätä valoa kirjoituspöydälle, mutta loi myöskin pitkät, mustat varjot huoneen seinille. Vastapäätä ovea suuren sohvan yläpuolella riippui seinällä seurakunnan varsinaisen sielunpaimenen, 1671 syntyneen kirkkoherra Joonas Mennanderin öljykuva. Hän sairasti nyt Turussa, ja hyvin epätietoista oli, voiko hän enää koskaan paratakaan itse hoitamaan virkaansa.
Sen miehen muotokuva, joka sittemmin ripustettiin Pirkkalan kirkkoon, koristi nyt yksinkertaisen huoneen seinää, ja hämärässä näytti siltä, kuin olisi sekin tarkasti seurannut, mitä huoneessa tapahtui. »Näetkö, miten hänkin, joka tuossa riippuu seinällä, katselee meitä?» sanoi Elina hymyillen ja tauluun viitaten.
»Katselkoon hän vain, hän ei saa vast'edes sanoa, että minä olen istunut kädet ristissä», vastasi Miihkali, käyden istumaan kirjoituspöydän viereen.
Olipa tarpeen hyvät silmät näkemään mitään siinä niukassa valossa, mutta Miihkalia se ei haitannut; hän ei edes huomannut yön pimenemistäkään, ja kun aurinko nousi, oli hän vielä työssään. Eipä hän kuitenkaan ollut ainoa valvoja sinä yönä. Kuulutus, joka oli levitetty yli maan, kokosi tänne, niinkuin moneen muuhunkin paikkaan, mitä suinkin voitiin löytää nostoväelle kelpaavaa. Yön hiljaisuutta keskeytti usein kärrien räminä maantiellä, ja toinen ajaja toisensa jälkeen kääntyi hiljaa pappilaan ja pysähtyi kentälle, jonka laidassa paja oli.
Vielä ei siitä alkanut kuitenkaan suurempaa liikettä, sillä matkustavat talonpojat olivat väsyksissä, niin että he päästyään perille, kukin riisuivat hevosensa ja asettuivat levolle. Hyvää ja pitkää lepoa heille ei kuitenkaan tullut, sillä uusia ajajia tuli lakkaamatta ja joka kerran heräsi aina joku makaajista. Talonväkikin tunsi tuota levottomuutta. Aikaisin jo Elina oli jälleen miehensä vieressä, joka yhä vielä istui kirjoittamassa.
Hänen edessään pöydällä oli monta sekä kirjoitettua että kirjoittamatonta paperia ja avattu, jo luettu kirje, joka kauan harhailtuaan oli yöllä saapunut viimein perille jonkun tulleen kuormanvetäjän mukana.
Elina laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen.
»Sinä et ollenkaan lepää», sanoi hän. »Yöt päivät on sinulla aina yhtä kiire; et sinä saa ajatella ja miettiä niin paljoa.»
Miihkali katsahti ylös. »Ei sitä voi auttaa. Elämä on lyhyt, se vierii pois niinkuin pauhaava virta ja ell'emme kokoa minuutteja, haihtuvat ne ainiaaksi, ja kun sitte on tehtävä tili ja kysytään: mitä olet tehnyt? niin ei ole mitään näytettävänä, ei edes hyvää tahtoakaan, sillä jos kerran tahtoo, niin kyllä silloin aina voikin.»
»Mutta eiväthän sinun voimasi kestä, sinä kuolet ennen oikeaa aikaasi.
Johan kasvosi nyt ovat kalpeammat kuin ennen.»
Miihkali nousi, ojensihe suoraksi ja seisoessaan siinä voimakkaana sanoi: »Katso minua, näytänkö minä siltä, ett'en jaksa! Minä, joka olen ahdistanut sylipainissa metsolan karhun kuoliaaksi. Mutta vaikkapa olisinkin heikko kuin nainen, niin mitäpä siitä. Eihän tarkoituksemme olekaan viipyä täällä iankaiken. Ei tarvitsekaan pitää lukua, miten kauan elää, vaan mitä saa aikaan.»
»Saattaa olla niinkin», vastasi Elina, »enkä minä tahdokaan estää, vaan ainoastaan varjella sinua.»
Miihkali tarttui Elinan käteen ja veti hänet luokseen. »Minä ymmärrän rakkautesi ja suutelen käsiäsi kiitokseksi kaikesta hellyydestä, jota ne tuhlaavat minulle. Miten kadehdittava olenkin! Missäpä on koko Pohjolassa ketään, joka nyt saa rauhassa nojata päätänsä rakkaan puolison syliin? Minä vain istun rauhassa, kun kaikki muut ovat taistelemassa ja kuolemassa.»
»Mutta oletko sinä itse onnellinen?» kysyi Elina. »Ehkäpä sinä mielelläsikin vaihtaisit kohtalosi jonkun muun kanssa?»
»Jos sen tekisin, niin vaihtaisin ainoastaan sinun kanssasi, sillä sinun mielesi rauha on ylevämpi ajan levottomuutta. Minun sieluni lepää aina, milloin olen sinun lähelläsi.»
Tuntui ikäänkuin auringonpaistetta Elinan sydämessä, ja hän sanoi liikutettuna: »Miihkali, minä tunnen itseni niin voimakkaaksi ja kykeneväksi kaikkeen, kaikkeen muuhun paitsi sinua kadottamaan. Sinä et saa kuolla pois minulta. Me elämme yhdessä, kunnes vanhenemme ja harmaannumme, ja vasta sitte -- Mutta sinne on vielä pitkältä, älkäämme huoliko sitä ajatella.»
»Miksi ei? Mutta ajatelkaamme ensiksi, mitä meillä silloin pitää olla tehtynä.»
»Mitä sinä sitte tahtoisit saada tehdyksi, voidaksesi kuolla tyytyväisenä?»
Miihkali nojautui taapäin tuolia vasten. »Papin tulee johdattaa ihmisiä niin, että Jumala voisi viimein taivaastansa katsella alas ja sanoa:
Sinun maasi kansa on minulle rakas ja sitä pitää täst'edes aina sanottaman Ylimmäisen lapsiksi. Minä tahtoisin mielelläni nähdä sen päivän, mutta siihen on vielä pitkä, hyvin pitkä aika. Sitä paitsi pitää saada tämäkin valmiiksi ja painetuksi, ennen ei minulla ole aikaa kuolla.» Hän laski kätensä edessään olevalle kirjoitetulle paperipakalle ja selaili sitte siitä muutamia lehtiä.
»Mitäs sinä siinä kirjoitat?» kysyi Elina, joka ei vielä tiennyt hänen töitänsä.
Hän työnsi paperit vähän etemmäksi luotansa ja vastasi: »*Mitenkä Jumalan armahtava rakkaus on lohduttava ystävä niille, jotka kaatuvat isänmaan puolesta taistellessaan*.»
Elina katsoa tähysti kirjoituspakkaa ja sanoi epätietoisena: »Miten sydämesi vielä riippuu kiinni sodassa ja maallisissa toimissa! Minä en uskalla sinua neuvoa, mutta anna anteeksi taitamattoman pyyntö. Kirjoita Jumalan armahtavasta rakkaudesta kaikille, jotka ajallisen elämän syntien ja vaarojen keskellä koettavat tehdä hänen tahtonsa mukaan!»
»Olen itsekin sitä ajatellut ja se saa tulla toiseksi osaksi, mutta nyt on isänmaan vaara edessä ja minun pitää kirjoittaa sankareille, jotka menevät taisteluun. Mutta kas tässä», jatkoi hän viitaten avattuun kirjeeseen, »tämä on Gezeliukselta.»
»Mitä hän kirjoittaa?»
»Että meidän toivomme pikemmin synkistyy kuin kirkastuu, mutta hän pyytää minua kestämään ja lupaa vast'edes hankkia minulle hyvän paikan Ruotsista.»
»Ruotsistako?» toisteli Elina ihmetellen. »Tahtoisitko sinä muuttaa sinne?»
»Tietysti», vastasi Miihkali huolettomasti ja nousi. »Täällä olemme me ainoastaan köyhiä rajavartijoita. Me lähetämme rahamme Ruotsiin ja kykenevät miehemme vieraihin maihin turvaamaan Ruotsin valtaa ja kunniaa, vaikka viholliset raastavat isänmaatamme. Siellä meistä tulee oikeita herroja, täällä olemme vain köyhiä suomalaisraukkoja.»
»Miihkali, noin et ole koskaan ennen puhunut! Karvas on vieras leipä.
Ruotsinmaassa me ajelehdimme kuin tiellä lentävät lehdet, sillä kaikki, mitä siellä on, on heidän omaansa, eikä meidän, ja koti-ikävä kohta kuiskaa korvaamme: Sinä luovuit kansastasi hädän hetkenä.»
Miihkalin silmät loistivat ilosta ja hän ojensi hänelle nopeasti kätensä, niinkuin hän olisi ollut reipas aseveli. »Kiitos niistä sanoista, Elina!» puhui hän. »Ei sinun tarvitse nähdä minun panevan kapineitani kokoon täällä eikä seurata minua tuonne pois.»
X.
Arpa heitetty.
Kirkkoherran ja Elinan puhellessa sisällä puuhasi Maija Liisa ulkona karjan kanssa, ja paimenpoika oli jo saanut eväänsä ja varustautui lähtemään, mutta viivähti vielä sen verran, että Sakin pojanpoika ehti koetella hänen luikuriansa. Se oli tehty lepänkuoresta ja sen ääni kuului pitkät matkat, jos puhaltaja oli vahva ja taitava; mutta Paavo oli vielä liian pieni eikä saanut muuta kuin yksinäisiä töräyksiä. Hänen pikku sisarensa pysyttelihe sill'aikaa Maija Liisan luona, joka siivilöi maitoa, ja kun se oli tehty, sai tyttönen juoda viime pisarat kiulusta.
Ainoastaan töin tuskin oli hänet saatu hereille, kun he hämärissä tulivat. Hänet oli näet edellisenä iltana otettu tieltä eräihin kärreihin, joissa hän yönsä makasi rauhassa kahden heinäsäkin välissä, jotavastoin veli ja iso-isä vuorotellen astuivat vieressä ja ajoivat.
»Katsokaas! Kuka tuolla tulee?» huusi äkisti paimenpoika, osoittaen maantielle päin. Maija Liisa katsahti ylös, mutta vielä ei näkynyt muuta kuin musta tomupilvi, vaan kohta selvisi siitä ratsumies, joka täyttä laukkaa ajoi pihaan päin.
»Herra minua varjelkoon hänestä, joka noin tulee!» sanoi Maija Liisa ja riensi sisään ilmoittamaan tulijaa. Hän ei vielä ehtinyt takaisin, kun Yrjö vaahtoisella ratsullaan lennätti portista pihaan, hyppäsi satulasta maahan ja juoksi sisään. Hän oli hiessä kiivaasta ratsastuksesta ja harmaana tomusta, astunta kiireinen ja ääni melkein hätäinen, kun hän hätimmiten tervehdittyään sanoi:
»No, Mikko, heitä pois kynä ja paperit ja lähde meidän kanssamme tosi toimiin. Me ehdimme vasta Kangasalle, kun väki jo alkoi hidastella eikä sanonut lähtevänsä Lybeckerin komennettavaksi, jota tosiaankaan ei tarvitse ihmetellä. Lybecker onkin lemmon vetelys, mutta sinnehän meidän kuitenkin pitää mennä.»
»Mitä sitte on tapahtunut?» kysyi Miihkali hypähtäen seisomaan.
»Kaikki käy nurin päin», jatkoi Yrjö, »jos näin käy edelleenkin.
Nostoväki, kuusi tuhatta miestä, on matkalla armejaan; meidän pitää yhtyä heihin Pälkäneen kirkolla, ja jos nyt äsken tulleet huomaavat kapinan olevan tekeillä, niin enpä tiedä, mitä onkaan sitte tekeminen.»
Miihkali istuutui jälleen. »Mitä te sitte oikeastaan tahdotte minua tekemään? Saarnoilla emme pääse mihinkään. Armejan pitää saada parempi päällikkö.»
»Pitää, pitää!» todisti Yrjö kiivaasti. »Vaan väki on ennen kaikkea pidettävä koossa. Näin ei voi käydä päinsä pitemmälle; joko pitää Lybeckerin johtaa meitä taisteluun taikka erota päällikön toimesta.
Mutta vaikkapa viimein saisimme itse Beelsebubin päälliköksi, niin mitäpä siitä olisi hyötyä, ell'ei meillä ole armejaa. Kenenkähän luulet saavan rummutetuksi heidät kokoon, jos kerran ehtivät hajota ympäri maan?»
Miihkali huomasi Yrjön olevan oikeassa ja vastasi: »Jos se auttaa, että minä puhun heille, niin ei ole teiltä apua puuttuva; mutta minä luulen syyn olevan syvemmällä kuin että se saataisiin sanoilla korjatuksi.»
»Pitää tehdä, mitä suinkin tehdä voidaan», intti Yrjö kiivaasti.
»Varustaudummeko sitte heti?»
»Heti, jos vain on mahdollista. Pohjanmaan nostoväki kulkee tämän kautta ja saapuu tänne jo ehkä tänään, sillä, kuten kerrottiin, he olivat toispäivänä Ikaalisten kirkolla, ja ell'emme me ehdi pois ennen heitä, niin pitää meidän lähteä ainakin heidän kanssansa armejaan.»
Miihkali nousi. »Minua ei kenenkään tarvitse odottaa», sanoi hän, »mutta jos minä lähden heti, niin pitää sinun jäädä tänne ottamaan vastaan oman ja naapuripitäjien asukkaita, joita on kolme sunnuntaita peräkkäin kuulutettu kokoutumaan tänne pappilaan ja tuomaan, mitä aseita, ruokavaroja ja vaatteita heillä suinkin on vielä jäljellä. Hyväpä onkin, että nostoväki kulkee tätä tietä, niin saavat miehet itse viedäkin, mitä karttuu kokoon.»
Se oli Yrjöstä arvaamaton asiain käännös, mutta hän mietti ainoastaan hiukan ja lupasi jäädä pappilaan.
Elina oli vaiti kuunnellut miesten keskustelua. Hän oli kuin nuori puu, jonka oksat hiljaa taipuvat äkillisten tuulien mukaan, jotka siihen puhaltavat, myrskyä ennustaen. Hän tunsi itsensä voimattomaksi uhkaavaa kohtaloa vastaan, joka yhä likemmäksi hiipi häntä, ja hän vapisi.
Viimein hän sanoi hiljaa:
»Vinnillä on meillä vielä monta pyssyä ja miekkaa isäni ja isoisäni ajoista. Ne tuotiin tänne ja ne voivat ehkä vielä kerran kelvata palvelukseen, jos meillä vain olisi seppä, joka osaisi niitä korjata.» Hän katsahti kysyvästi mieheensä, ja tämä lupasi puhua vanhan Sakin kanssa, jota sanottiin kokeneeksi ja taitavaksi asesepäksi.
Elina läksi ulos, ja Miihkali kyseli tarkemmin, mitä oli tapahtunut Yrjön lähdettyä Nokiasta.
»Kaikki kävi alussa hyvin», sanoi Yrjö, »kunnes saavuimme Kangasalle, mutta siellä oli suuri hälinä, kun komisarjus oli pitänyt huutokaupan kahdessa talossa, vaikka ne jo olivat maksaneet maksunsa, ja kun kyläläiset nurisivat, syytti komisarjus Lybeckerin käskyä. Kenraalin syntiluettelo luettiin julki totta ja valetta sekaisin, ja heti kieltäytyi joka mies astumasta enää askeltakaan, jos hän vielä saisi olla päällikkönä. Eipä olisi siitäkään, että hidastelevaiset ammuttaisiin ja että alettaisiin pitää kovaa kuria, sillä silloin ei jäisi kymmentäkään miestä henkiin. Rauhoittaaksemme heitä päätimme antaa joukon levähtää pari päivää, sanoen muka odottavamme nostoväen tuloa.
Me marssimme Pälkäneen kirkonkylään, ja siellä he nyt odottavat minun palaamistani.»
Miihkalista asia kyllä oli arveluttava, vaan neuvottelua ei sentään syntynyt, sillä Elina juuri palasi sanomaan, että vanhat aseet jo oli tuotu alas, ja Yrjö riensi niitä tarkastamaan. Mutta Miihkali vielä viipyi. Hän istui, pää käteen nojattuna, eikä huomannut Elinaa, joka ääneti ja tarkastellen katseli häntä; hänen ajatuksensa olivat kaukana poissa, vaan viimein hän nousi ja sanoi vakavasti:
»Nyt minä lähden sinun luotasi, Elina, ehkä pitkäksikin ajaksi. Älä odota minua takaisin huomenna äläkä ylihuomenna.»
»Mitäs niin kauan teet poissa? Kun saat puhuneeksi väelle, niin onhan tehtäväsi tehty ja sinä saatat palata kotiin.»
»Eihän tiedä, mitä aika mukanaan tuopi, mutta missä minua paraiten tarvitaan, sieltä minut aina löydät.»
Elina katsoi mieheensä, ja oli huomaavinaan, että hän nyt oli toisenlainen kuin milloinkaan oli ollut, ja hänen mieleensä tuli outo aavistus.
»Muista, mitä lupasit isällesi!» sanoi hän. »Sitä et saa pettää.»
Miihkalin kasvot synkistyivät ja hän vastasi jäykästi: »Hän otti sen lupauksen minulta luullen, että minä täällä voisin paraiten palvella maata. Nyt viittaa kohtalo toiselle taholle ja minun täytyy niinkuin kaikkien muidenkin totella pakkoa.»
Elina tunsi noista sanoista piston rinnassansa, mutta hän kysyi näennäisesti rauhallisena: »Mitenkäs käy työsi täällä, kun viivyt poissa?»
»Se saa olla sinänsä, kunnes palaan. Ehkäpä palaan piankin, kenties en pitkäänkään aikaan, tai ehkä en koskaan. Kukapa sen tietää. Minä en huoli pettää sinua.»
He tunsivat molemmat olevansa ikäänkuin rajalla, josta jokin uusi ja tuntematon tie alkoi. Kaikki, johon he tähän asti olivat kiintyneet ja jossa olivat riippuneet, alkoi horjua jalkain alla, ja tuo uusi, tuntematon tie oli ihan kokonaan tulevaisuuden läpinäkymättömässä hämärässä.
»Sanopas minulle», pyysi Elina, »lähdetkö yhtä mielelläsi pois, kuin tännekin jäisit.»
»Jos olet puutarhassasi kastelemassa ja kylvämässä, mutta näet susien hiiviskelevän aidan toisella puolen, tietysti sinä silloin jätät työsi ja menet ajamaan ne pois.»
»Niin teen», vastasi Elina, mutta hänen äänensä ei enää ollut niin vakava kuin ennen.
Miihkali jatkoi: »No niin, minun isäni asetti minut kastelemaan ja kylvämään, mutta nyt sudet hiiviskelevät veräjällä ja sentähden minun täytyy ensin surmata tai karkoittaa ne pois taikkapa itse kuolla.»
Nyt hän oli sanonut niinkuin ajatteli, ja Elinan täytyi käsittää hänet ja hänen asiansa sellaiseksi, kuin se oli, mutta Elina näki muutakin, josta hän ei itse mitään tiennyt. Hän sanoi:
»Älä pahastu minuun siitä, että minä niin mielelläni tahtoisin pitää sinut täällä. Minusta tuntuu, kuin seisoisi kohtalo vieressäni sanomassa minulle, että sinä et koskaan enää palaja.»
Miihkali piti ajatuksensa ominaan ja vastasi levollisesti: »Se on Jumalan kädessä eikä kukaan sitä tiedä, mutta ei kukaan saa myöskään pois torjutuksi kohtaloansa eikä valituksi toista. Jos minä kuolen, niin muistele ilolla lapsuutemme aikaa ja sovita isäni minun muistoni kanssa.»
Nyt hän taaskin oli entisellänsä, nyt Elina tunsi hänen äänensä. Vaan Elina purskahti itkemään ja kumartui häntä vastaan. Miihkali otti häntä kädestä ja sanoi lohdutellen:
»Älä itke, Elina. Katselkaamme tyynesti, miten kaikki nyt on ja miten kaikki ehkä on vast'edes. Jos sinä joskus saisit kuulla minun menneen sitä tietä, jolta ei kukaan palaa, niin ota nämä paperit ja koeta lähettää ne luotettavan henkilön mukana Tukholmaan Gezeliukselle. Lähetä myöskin terveisiä piispalle, ett'ei minua enää ole elävien luvussa. Hän saa sitte muilla toimituttaa loppuun, mitä minä en ehtinyt.»
Elina pyyhki pois kyyneleensä ja autteli miestänsä sen verran kuin taisi, kun hän otti arkkusen ja pani paperit siihen.
»Toistaiseksi olkoot ne tässä», jatkoi Miihkali ja lukitsi arkkusen sekä antoi avaimen Elinalle, sanoen: »Säilytä tätä tarkkaan ja niin, että saat arkkusen helposti pelastetuksi, jos niiksi milloin tulisi.»
Sitten hän astui suuren kaapin luo, joka oli kirkkoherran yleinen talletuspaikka, otti sieltä nahkakukkaron täynnä rahaa, pani sen vaimonsa käteen ja sanoi: »Tässä on kaikki, mitä meillä on. Pitkälle se ei riitä, mutta toki sen verran, ett'ei sinun tarvitse ensi hetkenä joutua hätään.»
Elina kiersi itkien kätensä miehensä kaulaan.
»Älä itke, Elina», lohdutti Miihkali, »parempi on sinun nähdä minun menevän sinne, jossa minua tarvitaan, kuin istuvan täällä katuen, että olen jättänyt tekemättä, mitä pitäisi olla tehtynä.»
XI.
Varusteluja.
Yrjö tuli kiireisesti sisään ja sanoi: »Kansaa tulla tulvii joka taholta aina etäisistä ulkopitäjistäkin asti, vaan meillä ei ole ruutia eikä luoteja. Lyijyä kyllä ehkä löytynee lähitaloista. Ruuti on otettava venäläisten pusseista.»
Miihkali nousi. »Lyijyä ja tinaa kaiketi on vähä tallessa, vai mitä, Elina?» kysyi hän.
»On tietysti», vastasi Elina. »Tule, Yrjö, niin minä autan valitsemaan, mitä meiltä kelpaa.» Ja hän poistui Yrjön kanssa.
Piha oli jo täpö täynnä väkeä, vaikka olikin niin varhainen. Siinä astuskeltiin, toisia tuli, toisia läksi, vaikka oikea kokouspaikka oli vähän alempana tasangolla aidan ulkopuolella. Siellä oli paja, viistossa karjattoa vastapäätä, jonka takaa pappilan pieni vihottava tupakkamaa näkyi. Vähän ylempänä kasvoi rehoittava humalisto, jonka keveitä lehtiä nyt aamutuuli liikutteli. Saunakin oli sillä puolella ja sen vieressä uuspuitteinen kaivo. Sen ympärille oli joukko vieraita kokoutunut juottamaan hevosiansa, vaan rattaat oli jätetty alemmaksi kentälle.
Koko väkijoukko näytti omituisen kirjavalta, kun sitä oli kokoutunut eri seuduilta tuomaan, mitä kullakin oli annettavaa. Nuoria vaimoja ja lapsia oli joukossa, vaan enin tavara oli uskottu jo harmaapäisiksi vanhentuneille ukoille tai kesk'ikäisille naisille. Useimmat, melkeinpä kaikkikin olivat juhlapuvussa eivätkä pirkkalaisten puvut olleet vähemmin loistoväriset kuin muiden seutujen.
Miehillä oli yllään pitkät nutut mustasta tai valkoisesta sarasta ja päässä hattuja tai lakkeja, joista viimemainitut oli ommeltu erivärisistä kankaanpaloista tai kudottu kirjavista langoista. Naisilla oli punaiset tai mustat liivit, valkoiset hihat, mustat villahameet, vaaleat huivit ja enimmäkseen valkoiset esiliinat. Oli se kaikki kaunista, kun auringon ensimäinen purppuravalo levisi yli liikkuvaan väkijoukon. Vielä olivat kuitenkin enimmät yksikseen kukin omien rattaittensa luona.
Miehet sytyttelivät piippujansa ja tutkivat hevoskaluja ja kärrejä, naiset katselivat, mitä heille kullekin oli uskottu tuotavaksi, oliko kaikki tallella. Moni yksinäinen emäntä oli saanut lähteä tuomaan kuormaa, johon monta kyläkuntaa oli koonnut antimensa nostoväelle. Enimmät kasvot näyttivät vakavilta, melkeinpä surullisiltakin. Tuntui juuri siltä, kuin olisi kovan kohtalon synkkä varjo ollut rasittamassa tätä kirjavaa joukkoa.
Pajassa paloi kirkas liekki ahjossa ja keskenkasvuinen poika lietsoi palkeilla ahjoon, niin että hiilet ratisivat. Kenttä täyttyi täyttymistään kuormista ja viimein oli se täpö täynnä hevosia ja kärrejä, joiden välillä ihmisiä liikkui kuin täyteläisellä markkinatorilla. Tulijat olivat huomanneet pajassa tulta ja kantaneet sinne aseita; jokainen tahtoi nähdä, mitä siellä tehtiin; niinpä karttui pikku huone kohta täyteen sekä työntekijöitä että katsojia. Heti ensi silmäyksellä voitiin huomata, että Sakki oli kuninkaana siinä valtakunnassa. Hän tarkasti kaikkien työtä ja käytti itsekin vasaraa ja viilaa; kaikki kävi tottuneesti ja taitavasti.
Naisia ja lapsiakin tuli ja meni, moni ollen hetkisen työssä, mikäli osasi, moni myöskin katsellen, ja itsekseen kummastellen, mitähän lähin tulevaisuus oli mukanaan tuova.
Eräs näistä katsojanaisista oli tarkastellen seurannut Sakin työtä hänen pidellessään vasaraa alasimen luona ja viimein hän sanoi: »Ette te ensi kertaa pitele miekkaa.»
»Eihän tämä ole ensi kerta eikä viimeinenkään», vastasi Sakki ylös katsomatta.
»Oletteko sitte itsekin ollut muassa?»
»Ell'en olisi ennen pidellyt miekkaa, niin olisinpa sen taidon oppinut Viipurissa niinä kolmenatoista viikkona, kuin siellä taistelimme, ennenkuin kaupunki antautui, nyt tänä kesänä kolme vuotta sitte.»
»Miten silloin oli?»
»No, venäläisiä oli ympärillämme kuin tiheä metsä ja sadoista kanuunoista lenteli kuulia kaupungin muureja vasten. Mutta Stjernstråle astuskeli yöt päivät ja hänellä riitti voiman sana jokaiselle sekä taistelijalle että kaatujalle, eikä kukaan ajatellut antautua. Sana tuli toisensa jälkeen kertoen Lybeckerin olevan tulossa hyökkäämään venäläisten selkään ja pelastamaan meitä. Toiset vielä tiesivät Ruotsin lähettäneen mahtavan laivaston, joka muka oli heti saapuva meitä pelastamaan. Me toivoimme ja taistelimme, mutta apua ei kuulunut. Niin kauan kun muurit kestivät, kesti myöskin toivomme, mutta kukistuivathan ne muurit viimein maan tasalle ja Stjernstrålen täytyi antautua.»
»Eikä Lybecker tullutkaan?»
»Hän ei tullut silloin eikä koskaan. Stjernstråle kyllä tietää, mitä merkitsee häntä odottaa. Stjernstråle[1] oli sankari ja loistavana tähtenä hän liikkui. Ennen metsästä loppuvat puut ja maasta kivet, kuin Stjernstrålen ja Lybeckerin nimet unhottuvat Suomessa, toista niistä seuraa siunaus, toista kirous! Lybecker petti maan ja kuninkaan.»
[Footnote 1: Stjernstråle merkitsee tähden sädettä.]
Oltiin pitkä aika surumielellä vaiti. Viimein sanoi eräs nainen: »Se oli raskas päivä.»
Syrjempänä nurkassa huokasi toinen: »Jumala häntä armahtakoon viimeisenä päivänä!»
Katsottiin seppää niinkuin jotakin suurta ja ihmeteltävää. Kaikki olivat rohkeata ja paljon kokenutta kansaa, mutta heidänkin silmissään oli seppä kasvanut sankariksi, joka oli luettava etevimpien joukkoon.
Paavo, vanhuksen pojanpoika, oli sydämin ja silmin seurannut vanhempien keskustelua. Hänellä oli ikää vasta seitsemän vuotta, mutta hän tunsi itsensä jo täydeksi mieheksi ja sanoi luottavasti: »Jos te, ukko, lähdette sotaan, niin ei teidän tarvitse olla huolissanne minusta, sillä minä lähden mukaan, jos vain teette minulle miekan. Antakaa minulle se, jota nyt taotte.»
Sakki hymyili: »Paras tehdä miekka miestä myöten.»
»Luuletteko, ett'en minä uskalla?» kysyi poika punehtuen.
»Mitä et uskalla nyt, uskallat kyllä vast'edes. Parempi kuitenkin syödä vielä muutama leipä, ennenkun sinne menet.»
Kaikki katsoivat poikaa, joka siinä seisoi ja luuli itseään niin vahvaksi ja rohkeaksi, ja moni partasuu hymyili pojan reippautta; mutta kohtapa huomio kääntyi hänen vielä nuorempaan sisareensa, joka, ollen vasta nelivuotinen, paraiksi ymmärsi sen verran, että hän juuri oli menettämäisillään molemmat omaisensa. Pienet huulet hiukan vapisivat ja mitä rohkeammalta pikku Paavo näytti, sitä valmiimmaksi lähtemään taisteluun sisarensa häntä luuli ja tillahti viimein itkemään.
Elina tuli samassa ja kysyi ystävällisellä osanotolla: »Kuka itkee?» sekä kumartui lapsen puoleen lepytellen: »No, mitäs nyt itket, pikku Maiju? Sanopas, mitä itket?»
Lapsi ei voinut selittää suruansa, mutta eräs nainen vastasi hänen puolestansa: »Ukko uhkaa lähteä sotaan ja nyt sanoo veli lähtevänsä myöskin.»
»Aijotteko todellakin?» kysyi Elina, ja Sakki vastasi:
»Ennemmin mies ajoissa kaatukoon sankarin tavalla, kuin levossa lahoo ja viimein joutuu syrjään potkaistavaksi kuin kuivunut turve.»
»Entä lapset? Näettehän, miten ne itkevät.»
»Kylläpähän kesä kasteensa kuivaa.»
Elina veti pikku tytön luoksensa ja kuivasi häneltä kyyneleet, sanoen: »Jumala ei ole kutsunut minua suuriin töihin, mutta minä otan vaarin pienistä, joita sattuu eteeni.»
Hän nosti Maijun syliinsä ja silitteli hänen punakkaa poskeaan sekä kosketti myöskin kädellään keveästi pojankin päätä ja kysyi: »Tahdotteko jäädä lapset minun luokseni, kunnes ukko palaa sodasta?»
Poika katsoi Elinan silmiin ja vastasi luottavasti: »Oletteko sitte niin hyvä, että annatte minulle sen leivän, joka minun vielä pitää syödä, ennenkun pääsen ukon luo sotaan?»
»Saat leipää ja vaatteita, kunnes kasvat mieheksi.»
»Saanko minäkin uuden hameen? Tämä on jo niin hajallinen», sanoi pikku tyttö.
»Saat», vastasi Elina, »saat hameen ja leipää niin kauan kun minulla itselläni on palanenkaan teille antaa.»
Lapset hymyilivät iloisesti, vaikka tytön silmissä vielä kyyneleet kiiluivat.
»Näettekö, Sakki, me olemme jo hyvät ystävät?»
»Kyllähän lapset turvautuvat siihen, joka heitä hyväilee, ja te näytätte niin hyvältä, ett'ei heidän suinkaan tarvitse tuntea, miten katkera armoleipä usein on.»
»Ei koskaan», vastasi Elina, »niin kauan kun elän ja minulle itselläni on palanenkaan jakaa heidän kanssansa.» Hän otti pikku tyttöä kädestä ja kutsui poikaa tulemaan sisälle.
Vähän ajan päästä tuli Miihkali ja varustautui valamaan luoteja. Kaikki lyijy ja tina, joka oli löytynyt, oli koottu ja nyt hakattiin paloiksi sulamaan. Iisakki teki vaiti omaa työtänsä ja palkeet puhuivat ahjoon.
Heidän siinä puuhatessaan tuli Yrjö ja hänen kanssansa nuorukaisia, joista kellä oli mitäkin aseina, keihäitä, jousia ja nuolia, viikatteita, kirveitä ja puukkoja, vanhoja pyssyjä ja miekkoja, ja heidän jäljissään tuli muita uusia tulokkaita katsomaan työtä. Ei ollut aika tavallinen laatuaan, levottomuutta oli ilmassa ja levottomuutta myöskin ihmisten mielissä.
XII.
Äiti ja poika.
Tulevien rattaitten ratinaa kuului lakkaamatta ja tungos talon ympärillä kasvoi yhä suuremmaksi. Moni tapasi siellä aavistamatta tuttavia, monta iloista ja ikävää tervehdystä vaihdettiin. Vuorotellen näyteltiin myöskin, mitä kullakin oli rattailla ja monessa mytyssä, joiden täyteläinen sisällys oli tuojilla ilon aiheena.
Eräiden rattaiden luona seisoi Askolan emäntä, suuri, vahvaruumiinen vaimo, päässä suurikirjainen huivi, joka nyt kuitenkin oli valunut alas niskaan, jättäen näkymään leveät vaskirenkaat, jotka emännällä oli korvissa ja joista hän hyvin kopeili. Hän avasi täyteläisen nyyttinsä ja levitellen eri vaatekappaleita sanoi: »Kyllähän minä ajattelin säästää nämä Juhanille isänsä perinnöksi, mutta koska nostoväki niitä tarvitsee, niin menkööt sinne. Katsokaas tätä ja tätä. Eipä tiedä, saako poika elääkään niin kauan, että ne sopivat hänelle.»
Iikka oli myöskin tullut muiden kanssa ja koska hänelläkin oli jotakin tuotavaa, tahtoi hänkin näyttää tavaraansa ja veti esiin sukkaparin.
»Hyvää päivää, emäntä», sanoi hän. »Näettekös, eikö ole vahvat sukat?
Minä kerjäsin langat Siurosta ja kudoin niitä yöt ja päivät. Koko kylä teki työtä, enkä minäkään tahtonut olla muita huonompi. Katsokaa, miten käteni vielä vapisevat väsymyksestä.»
Kolmas vaimo, Hattulan Vappu, johon puute myöskin oli painanut merkkinsä, vastasi: »Niinhän käy, kun ihminen alkaa tulla vanhaksi.»
»Niin, niin», myönsi Iikka, »enpä tiedä, onko aina ollut niin, mutta nyt en tiedä enää lainkaan, miten tulla toimeen tässä maailmassa.»
Vappu huokasi: »Vaikea on aika. Ihmisellä ei kohta ole enää mitään neuvoa, ei ainakaan sillä, jolla on viisi lasta ja mies on poissa sodassa. Tiedättekö, minulta hävisi lehmä?»
Emäntä oudostui: »Kaunis Omenanneko?»
»Niin ja vasikoineen. Se vasikka oli jo niin suuri ja lapsista mieleinen. Monta kertaa kirveli sydäntäni, kun he niin kalpeina ja nälissään vieressä katselivat, miten se pikku elukka joi maidon kaikki tyyni, mitä he itse olisivat niin hyvin tarvinneet.» Se oli Vapulle ikävä muisto ja hän alkoi itkeä.
Jäykkä emäntäkin heltyi ja kysyi: »Kuolivatko ne elukat vai miten?»
»Vasikan ne ottivat minulta, ja 50 äyriä minä siitä sain.»
»Kuka otti?»
»Kruunun miehet», huokasi Vappu. »Minä olin Marjalan harjulla tekemässä kylpyvastaa, kun ne tulivat, ja kun näin heidän tulevan, juoksin palolle ajamaan lehmää niin kauas, ett'eivät he sitä näkisi, ja lehmä meni ja sillä tiellään se on.»
Emäntä mietti vähän aikaa. »Eikö se ollut punainen ja valkoinen pilkku otsassa?»
»Juuri niin. Kyllähän te olette useinkin nähneet minun Omenani.»
»Kyllä minä sen keväällä näin teillä, ja näin minä sen nytkin pari viikkoa sitte Harvilassa, jossa sanottiin sen oikeastaan olevan Hämy-Iikan lehmän, hän oli sen jättänyt sinne siksi aikaa, kun itse kuljeksi etsimässä poikaansa Anteroa.»
»Hyvänen aika!»
»Hiljaa! hiljaa! Ettekö näe, tuolla hän istuu?» sanoi emäntä, viitaten Iikkaa, joka oli siirtynyt etemmäksi ylpeästä emännästä, se kun ei huolinut hänen sukistaan eikä hänestä itsestänsäkään. Mutta eipä se semmoinen kohtelu nyt ensi kertaa tapahtunut Iikalle, Hän istui yksin ajatuksissaan ja nakerteli petäjänsekaista kuivaa leivänpalasta.
»Hiljaa, hiljaa!» jatkoi emäntä, »ei hänen asiansa ole aivan oikein, niinkuin ei pojankaan.»
»Minä tiedän, että hän asuu juuri Ikaalisten rajalla, mutta emme me tutut ole», vastasi Vappu.
»Niin», jatkoi emäntä, »eivät ne ole oikein pojan eikä äidin asiat. Minä kysyin Harvilan emännältä, mistä Iikka oli saanut lehmän, ja hän vastasi sen tulleen itsestään Iikan naurismaahan ja Isotalon rouvan sanoneen, että Iikka pitäköön lehmän, jolla ei ole omistajaa. Mutta sitä vain ei rouva olekaan sanonut.»
»Ei, sitä hän ei ole sanonut», vakuutti Vappukin, ja emäntä, tullen yhä enemmän vakuutetuksi Iikan syyllisyydestä, kehoitti Vappua lähtemään heti vähän tutkimaan Iikkaa.
Niin tehtiinkin. He menivät epäillen Iikan luo ja emäntä tervehti ystävällisemmin, kuin ennen koskaan oli tehnyt. »Hyvää päivää, Iikka, kuinkas nyt jaksatte?»
»Huonosti niinkuin märkä palaa.»
»Mitenkäs niin?» kysyi emäntä, ja Iikka alkoi tietämättänsä vähän epäillä hänen noin äkillistä osanottavaisuuttansa. Tähän asti oli ylpeä ja mahtava emäntä häntä ainoastaan halveksinut. Mutta olipa miten hyvänsä, niin Askolan emäntä nyt osoitti ystävyyttä, ja sitä tuli harvoin Iikan osaksi muilta kuin hänen vertaisiltaan, vaikka hän olikin vanhoillaan tullut avomieliseksi ja puheliaaksi ja tahtoi mielellään kertoella huolistansa. Emännän kysymykseen hän nyt vastasi heti:
»Köyhä herätköön kuinka aikaisin hyvänsä, niin on hänellä kuitenkin kova kohtalonsa edessään. Raskas on oma taakka, vaan raskaampi vielä, kun muut sitä lisäävät.»
Nyt arvasi emäntä sopivaksi alkaa tutkinnon ja sanoi samaan liitteesen: »Raskain kaikista on paha omatunto. Eihän vain se liene teitä rasittamassa?»
Silloinpa kaikki selvisi Iikalle. Saadaksensa vain moittia olikin emäntä siis ruvennut ystävälliseksi ja tervehtinyt häntä. Asia oli selvä ja arvelematta Iikka äreästi vastasi:
»Pyhinä sikakin silkissä, ja kun te tulette kirkonkylään, niin olette olevinanne niin pyhä, kuin omatuntonne olisi koko viikon ollut pyhän hengen taskussa.»
Mutta emäntä ei tuosta säikähtänyt, vaan vastasi ripeästi: »Te luulette ehkä, ett'ei tässä pitäjässä olekaan pappia, sentähden että entinen kirkkoherra makaa sairaana Turussa. Mutta täällä on nyt toinen, ja hänelle minä kerron, millainen te olette. Ei kaiketi syyttä sanota teidän oleskelevan noitien emän seurassa.»
Iikka kavahti ylös ja tiuskasi: »Sen vielä maksaa saatte!» ja hän näytti niin uhkaavalta, että Vappu rupesi välittämään ja sanoi sovittaen: »No, älkää nyt noin riidelkö. Kertokaapas minulle, mitä suruja ja huolia teillä on.»
Iikka itki katkerasti. »Niitä on yhtä paljo kuin lehtiä metsässä.
Marttilan emäntä lähetti sarkansa minua myöten tänne, kun lupasivat ottaa minut Siuron kärreihin. Minä otin saran, mutta nyt se on poissa, enkä minä tiedä, mihin se on joutunut.»
Emäntä nykäsi Vappua kylkeen, sanoen: »Vai niin, vai on sarka poissa!
Mihinkähän se olisi voinut joutua?»
»Minä makasin tuvassa viime yön. Kärrit olivat pihassa ja niissä oli myöskin viimeinen juustoni, jonka otin kotoa evääksi, ja Marttilan sarka ja Siuron lampaannahka ja lammas ja muuta, mitä ihmiset tänne lähettivät. Aamusilla oli kaikki muu paikoillaan, vaan sarkaa ei näkynyt missään eikä juustoa.»
»Vai olette te tehneet juustoa?» virkkoi emäntä. »Mistä te saitte maitoa? En minä luullut teillä olevan varaa ostaa lehmää.»
»En minä olekaan ostanut», vastasi Iikka hiljaisesti. »Mistäpähän ne minulle rahat tulisivat? Lehmä seisoi eräänä aamuna rappusten edessä, kun minä tulin ulos. Se raukka oli niin nälkäinen, että kyllä näkyi, miten se oli kärsinyt, ja ehtynyt se oli myöskin niin, ett'en ensin saanut muuta kuin kiulun pohjan märjäksi.»
Iikka kääntyi innostuneena emännän puoleen ja sanoi: »Se oli juuri se, jonka te näitte minulla, ja silloin minä teille kerroin kaikki.»
»Kyllä te siitä aina kerroitte», jatkoi emäntä, katsoen syrjään. Mutta Vappu tiesi nyt, mitä tahtoi tietää, ja sanoi: »Tiedättekö, minkä rangaistuksen se saa, joka lypsää toisen lehmää?»
Iikka tulistui uudestaan. »Olkoonpa rangaistus mikä hyvänsä», huusi hän, »niin Isotalon rouva sanoi, että minä saatan pitää elukan, koska sille ei kuulunut omistajaa, ja koska minä kerran olen saanut lehmän henkiin ja syöttänyt ja hoitanut sitä, niin aion minä sen pitääkin?»
»Ei, sen kyllä annatte olla tekemättä!» tiuskasi Vappu, »sillä se lehmä on minun Omenani, joka karkasi ja jota minä olen itkenyt monet ajat, eikä Isotalon rouva ole koskaan sanonut, että se on teidän. Luulenpa, ett'ei se rouva edes tunnekaan teitä.»
»Niin luulen minäkin!» sanoi emäntä. »Ainakaan ette ole siellä ollut niin äskettäin, että hän olisi voinut sen sanoa teille. Ei tässä valehdella syyttömille ihmisille.»
Iikka syöksähti esiin, nosti tulistuneena ylös paikatun leninkinsä helman, jonka alta sininen puolivillainen hame loisti, niin että olikin kyllä syytä ihmetellä, miksi hän ei sitä pitänyt päällimäisenä, ell'ei se olisi ollut niin lyhyt. Mutta se oli kuitenkin riittävä todistus, sillä kukapa ei olisi tuntenut Isotalon rouvan hametta, ja varmana asiastaan vastasi Iikka:
»Katsokaa hänen hamettansa, ell'ette usko, mitä minä sanon! Tämän antoi hän minulle, kun viimeksi siellä kävin, josta ei ole pitempää aikaa kuin kuusi viikkoa. Entinen hameeni oli niin repaleinen, että talonväki oikein itki minut nähdessään. Luuletteko olevan niin hauskaa ainiaan pitää muiden repaleita? Jos lehmä on teidän, niin ottakaa se, mutta älkää tehkö minua varkaaksi. Kyllä minä olen yhtä rehellinen kuin kuka hyvänsä teistä. Vai onko kuultu ett'eivät ihmiset uskaltaisi laskea minua kyökkiinsä tai antaa minulle yösijaa, sentähden että minä muka varastelisin muiden maatessa?
Enhän minä sille mitään voi, että lehmä eksyi ja tuli minun mökilleni, enkähän minä voinut antaa sen kuolla nälkään. Sitokaa toiste puumerkkinne häntään, niin tietää jokainen, kenen elukka on.»
Iikka itki, niin että vapisi, sillä vaikka häntä ei ollut koskaan kunnioitettu, niin ei häntä myöskään ollut koskaan häväisty niin pahasti, että olisi epäilty varkaaksi. Siihen aikaan, kun hän eli vanhassa kellotapulissa, jota koko maailma kammosi, koska monta ruttoon kuollutta oli siellä maannut ruumiina, silloin oli kyllä kammoksuttu häntäkin ja hänen Anteroansa, mutta ei sentähden, että he olivat varastaneet, vaan että peljättiin ruton tarttumista. Häneen se ei kuitenkaan ollut koskaan tarttunut eikä poikaankaan, ja nyt luuli hän yhtä hyvin kuin muutkin kunnialliset ihmiset saavansa olla rauhassa.
Vapun sydän heltyi yhä enemmän noista polttavista kyynelistä ja hän sanoi lohdutellen: »Älkäähän nyt noin itkekö. Enhän minä sano muuta kuin että teitte hyvin, kun ruokitte sitä elukka raukkaa; kiitosta teidän pitää siitä saada eikä häpeää.»
»Kun Herra paneekin niin paljon yhden ihmisen kannettavaksi, ett'ei enää tiedä mitään neuvoa. Köyhä ja kurja olen minä aina ollut ja vielä ottavat viimeisen kunniankin minulta.»
»Jos annatte lehmän takaisin, niin eihän kukaan koske teidän kunniaanne», sanoi nyt emäntäkin, alkaen jo huomata Iikan viattomaksi.
Mutta eipä se siinä pahin pula ollutkaan, sillä Iikka vastasi levottomasti ja kiivaasti. »Ikäänkuin sarkapakka siltä palaisi takaisin käsiini! Mistä minä nyt otan sen, joka kerran on viimeisellä tiellään?» Ja se todellakin oli hyvin arveluttava asia.
»Mitäs kangasta tuo mies kantaa?» sanoi Vappu. »Onhan se sarkapakka.» Hän viittasi Anteroa, joka hiljakseen astuskeli ihmisjoukossa, sarkapakka kainalossa. Vappu ei häntä tuntenut, mutta Iikka ei ollut uskoa silmiään. Viimein toki täytyi hänen tunnustaa mielessään todeksi, minkä selvin silmin näki. Hän juoksi pojan luo, sieppasi sarkapakan häneltä ja sanoi pahoitellen:
»No, suuri Jumala, taivaan Herra! Kangas! Tämähän on Marttilan sarka!
Mistä sinä sen sait? Sinä otit sen!» tiuskasi hän äkäisemmin, pudotti saran maahan ja alkoi huimia poikaa molemmilla nyrkeillään.
Antero koetti vain vähän torjua lyöntejä, sanoen: »Älkäähän lyökö, äiti.
Katsokaa minua! Enkö näytä tarvitsevan uusia vaatteita? Minähän tiesin sen olevan kruunun kangasta ja tiedän myöskin itse olevani kruunun mies, vieläpä aivan repaleisin. Älkää lyökö, äiti! Katsokaas, nykyaikaan on niin, että jos ken ei itse pidä huolta itsestään, niin jää ilman. Mutta yhtä hyvinhän minä voin saada puvun kankaasta kuin kuka hyvänsä muu.
Minä karkasin muiden joukosta, mutta aion nyt mennä armejaan nostoväen kanssa, joka joutuu tänne puolen tunnin kuluttua, sillä minä riensin heidän ohitsensa tiellä. Minä vien kankaan mennessäni, ja kun minä kannan sitä koko matkan perille asti, niin tottahan herrat minulle antavat siitä ainakin pikku mekon.»
Emäntä oli joutunut muiden tuttujen seuraan, mutta Vappu viipyi Iikan luona ja hänen säälinsä yhä kasvoi, kun Iikka sydämensä pohjasta valitti:
»Jumala minua kurjaa armahtakoon, sinä se kaiketi otit sitte juustonkin?»
»Niin, se on ollut ja mennyt, mutta sehän oli teidän omanne eikä teidän pidä sitä surra. Vaikka jo olen pitkä mies, niin olenhan kuitenkin teidän lapsenne, ja jos olisitte nähnyt minut eilisiltana, kun olin aivan huveta nälkääni, niin ettepä olisi voinut olla antamatta minulle sitä murusta. Mutta minä tiesin teidän makaavan levollisemmin, jos ette nähnyt minua, sentähden minä en huolinut herättää teitä, vaikka jo seisoin aivan penkin vieressä, jolla makasitte tuvassa.»
Ei Iikka niin helposti leppynyt. Hän ei ollut tarkka kenestäkään eikä mistään muusta kuin pojastaan, ja nyt hän sanoi niin vakavasti, kuin suinkin osasi:
»Surulla olet tullut maailmaan ja surua tuotat siinä vaeltaissasikin.»
Antero ei käsittänyt äitinsä sanoja. Hän vastasi vakavasti:
»Luja lujaa vaatii, ei hurskailla sanoilla eikä rukouksilla mihinkään päästä.»
Oli siinä rattaat, joiden edestä hevonen oli riisuttu. Niiden aisalle istui Iikka, peitti kasvonsa käsillään ja itki.
Antero katsoi häntä ja sanoi muka lohdutellen: »Älkää itkekö äiti. Mitä niistä kyynelistä. Ne ovat vain vettä. Jos kerran pitää sydäntä juoksuttaa silmien kautta, niin juoskoon silloin sulana rautana, joka säkenöitsee ja liekehtii ja palaa tulena ja peittää savuun koko maailman paitsi omaa suruamme. Minä en vielä itke, mutta jos kerran itken, niin elävät silloin kuulkoot, että se on huuto, joka särkee sulkunsa, ja voima, jota ei enää mikään koko maailmassa voi pidättää. Mutta nyt tänä päivänä minä olen iloinen.» Hän hymyili ja alkoi laulaa:
»Oon asetettu maailmaan
Kuin lastu laineilla,
Vaan vaikka poikaa pilkataan,
Niin ui hän päivänpaisteessa.
Jos myrsky tahtoo apua
Ja sumu täytyy korjata,
Niin tässä mies on, joka voi
Ja siivill' lentelee;
Ah, sen sydämessä hiisi soi
Ja lempi myös hymyelee.»
»Tahdotteko nähdä?» jatkoi hän. »Minä pyörin rattaana kilpaa auringon kanssa. Mutta minä nousen ja laskeudun sukkelammin kuin se.» Hän nosti kätensä, kumartui äkisti sivulle, vastasi käsillään maata, heilautti jalkansa ilmaan ja kulki sivuttain käsillä ja jaloilla rattaanpyöränä.
Onneksi ei muita ollut lähellä kuin Vappu ja Iikka, sillä hän ei väistänyt ketään, niin että helposti olisivat hänen tukevat ja notkeat raajansa saattaneet kolahdella ihmisten päähän.
Nyt ei Iikka enää tiennyt, iloiseltako vaiko surulliselta hänen piti näyttää. Hän pyyhki silmänsä ja sanoi vähän tyynemmin: »Niin, semmoinen hän on; jos minä itken tai nauran, elän kuningattarena tai palan roviolla, hän vain reuhaa huolettomana kuin salon kuohuvin koski. Ei koskaan hiljaa, ei koskaan levossa niinkuin muut, hurja ja iloinen aina.
Kyllä minä olen häntä kurittanut ja puhunut hänelle hyviä sanoja. Hän on nähnyt nälkää ja kylmää ja kärsinyt paljon aina kätkyestä asti, mutta kuitenkin koko maailma tanssii hänen silmissään kuin vasikan hännällä.
Hän on kuin kuohuva, vaahtopää aalto.»
Antero seisoi taas hänen edessään. »No, vieläkö nyt sitä ihmettelette, äiti?» sanoi hän. »Missä teille silloin päivä valkeni, kun minä synnyin?
Eikö Kyrönkosken pauhuisella rannalla? Eikö sen jymisevä kuohulaulu ollut ensimmäinen ääni, jonka kuulin tässä maailmassa? Ettekö minua pistänyt sen vaahtolainehin, kun kastoitte minut omilla sanoillanne?
Enkö ensi askeleitani kävellyt sen rannalla? Missä olin ensi vaaroissa ell'en puissa, jotka riippuivat kaukana rannasta kuohuvan syvyyden päällä? Mitä ensin rakastin ell'en juuri niitä valkoisia kuohulaineita, jotka taistelevat ja tappelevat ja kuolevat niin voimakkaasti, kuin se yksin vain olisikin elämää eikä mikään muu? Kyrönkosken rannalla minä kasvoin, ja kuitenkin te ihmettelette, että minä olen tullut sen pyörteiden kaltaiseksi.»
Eräs etempänä seisova nainen oli kuullut nuo sanat ja virkkoi toiselle: »Onhan tuo mies ihan hullu.»
Antero ei tiennyt muusta mitään kuin omista ajatuksistaan. Huomaamatta mitään ympäriltänsä jatkoi hän:
»Siispä äiti, älkää itkekö. Jos tahdotte itse viedä saran herroille, niin viekää, mutta pyytäkää heitä kuitenkin muistamaan minua. Nyt minä lähden hankkimaan itselleni miekan.» Ja hän hävisi väkijoukkoon.
XIII.
Luotien valanta.
Ihmiset yhä lainehtivat edestakaisin, vaan nyt toiselle taholle, niitylle päin, jossa tavarat oli järjestettävä ja pantava kokoon. Yrjö johti työtä ja joukko toisensa jälkeen oli siellä katselemassa ja auttamassa. Viimein oli kaikki niin meneillään, että Miihkali saattoi poistua ja palata pajaan. Siellä oli vielä äsken ollut vilkas työn kalske, mutta nyt olivat poissa sekä vanhat että nuoret. Sakki seisoi aivan yksin. Miihkali etsiskeli silmillään jotakuta, joka olisi osannut auttaa, mutta ei huomannut ketään. Kaikki olivat menneet ihmisvirran mukana niitylle päin. Hän meni ulos ja katseli, ja viimein näkikin jonkun istuvan etempänä kivellä.
Hän astui lähemmä ja tunsi tytön, joka oli hänen hääpäivänänsä tullut taloon etsimään kuningasta. Oliko hän vaeltaessaan nyt taas eksynyt tänne vai oliko hän viimeinkin kotimatkalla vakuutettuna, että kaikki hänen puuhansa olivat turhat?
Miihkali meni tytön luo, katseli häntä hetkisen vaiti ja kysyi sitte äkisti: »Mikä teidän nimenne on?»
Tyttö katsahti ylös. »Pappi kastoi minut kirkossa Alliksi isäni lempilinnun mukaan, mutta äitini sanoi minua rakkaimman kukkansa mukaan Asmaloksi.»
»Koska te olette täällä vieras lintu, niin sanon minä teitä Alliksi.
Tahdotteko auttaa minua?»
»Tahdon.»
He menivät pajaan.
»Minä tarvitsisin jonkun valamaan luoteja. Rupeatteko te siihen työhön?
Täällä ei näy nyt ketään muuta. Mutta te olette niin kalpea, oletteko sairas?»
»En enää. Kun on lähdössä matkalle, niin kyllä aina näin vähän jaksaa.»
Hän oli todellakin maannut sairaana, mutta kuumeen levottomuudessa kaikuivat vangittujen rukoukset vielä selvemmin, heidän kalpeat haamunsa astuivat vielä elävämpinä esiin; ne karkottivat hänet pois sairasvuoteelta ulos maailmaan etsimään apua, jota piti mistä hyvänsä saada, koskapa kuningas vielä oli elossa ja maassa oli asemiehiä.
Lännestä päin ei apua ollut saatavissa, hänen täytyi siis lähteä etelään päin Hämeenlinnaan ja armejan leiriin. Mutta siitä aikeestaan hän ei virkkanut mitään. Hän astui vaiti pajaan, katsahti pikimmiten ympäri työhuonetta ja alkoi sitte hakata tinaa ja lyijyä palasiksi. Miihkali katsoi, osasiko tyttö tulla toimeen ilman johtoa ja neuvoa, mutta hyvin se työ näkyi sujuvan, ja hän sanoi:
»Teillä on vahva ja vakava käsi.»
»Salo tekee honkansa pitkiksi ja väkensä vahvoiksi.»
»Ehkä olette hyvinkin tottunut valamaan luoteja?»
»Auttelin minä isääni ja veljiäni, ennenkun läksivät sotaan.»
»Teidän miehet siis olivat hyviä metsästäjiä.»
»Niinkuin kaikki karjalaiset.»
»Hyvä, minä jätän teidät nyt, vaan palaan kohta ja sitte me valamme yhdessä kaikki valmiiksi.»
Miihkali läksi ja tyttö asettui hänen sijaansa tulen viereen. Sakki katseli hänen kalpeata muotoaan. »Te olette ollut sairaana, arvaan minä.
He, jotka toivat teidät tänään tänne, sanoivat, että te ette tuntenut heistä ketään ja ett'ei teillä ollut rauhaa. Te vain tahdotte päästä ulos maailmaan.»
»Minä kärsin ja näin paljon kurjuutta ennen tänne tuloani, ja kun täällä kaikki silloin sanoivat minun toivoni olevan turhan, niin minusta tuntui ett'en jaksaisi enää elää. Vaan nyt minä olen jälleen vahva.»
»Vieläkö vakavasti aiotte seurata meidän miehiämme armejaan? Sillä tiellä voi olla paljo vaaroja.»
»Eipä pahemmin käy, kuin Jumala tahtoo. Katsokaas, Sakki, tähän asti en ole koskaan peljännyt, en saloilla, en kylissä enkä teillä, mutta täällä minusta tuntuu, kuin onnettomuus minua vaaniskelisi. Tähän asti olen kulkenut aseettomana ja turvattomana kuin lapsi. Mutta nyt tulee mieleeni jokin epävarma pelko; sentähden minun pitää takoa itselleni turva.»
Hän otti pitkän veitsen, jonka kärki oli katkennut, ja pisti sen ahjoon.
Liekit peittivät mustan teräksen. Kun veitsi kuumeni punaiseksi, alkoi hän takoa siihen parempaa kärkeä. Hänen siinä seisoessaan alasimen vieressä palasi Miihkali ja pysähtyi katsomaan, mitenkä tyttö selvisi takomistyöstään. Viimein hän sanoi hymyillen:
»Eipä enää ole syytä valittaa puutetta, kun naisetkin takoa paukuttelevat. Kelle se veitsi tulee?»
»Itselleni minä sitä taoskelen.» Mutta samalla hän kuitenkin pisti veitsen pois ja rupesi jatkamaan entistä työtään.
»Oletteko sitte aivan lujasti päättänyt seurata miehiämme sotaan?»
»En sotaan, mutta leiriin, kuninkaan ensimäisen miehen luo. Tiedättehän, mitä ajattelen ja tahdon».
Miihkali heilautti halveksivasti päätään ja vastasi: »Se ei liene teiltä täyttä totta. Te ette saa lähteä meidän kanssamme. Teidän paikkanne ei ole sotilasten riveissä; te olette nainen ettekä siis saa lähteä kansamme.»
»Enkö saa?» sanoi tyttö, katsoen suruisesti häneen. »Tiehän on auki kaikille, minulle yhtä hyvin kuin teillekin, eikä teidän tahtonne ole niin korkea vuori, että se voisi minua estää.»
»Ei minun tahtoni ole teille mikään vuori, mutta kallioita kyllä löydätte; ottakaa vaari varotuksestani.»
Alli oli tuntenut voimansa palanneen. Hänen mielestään olivat Miihkalin sanat liian kopeat ja käskeväiset, mutta häneen niiden ei pitänyt vaikuttaa. Kumminkin tuntuivat Miihkalin viime sanat ystävällisemmiltä; sentähden oli nyt Allin vastauksessakin vähemmän uhkamielisyyttä kuin suruisuutta:
»Jos minä olisin lähtenyt iloisena ja ympärilläni olisi pelkkää iloa, silloin saattaisitte minua varottaa ja sanoa: istu, missä kerran olet istumassa, muuten menetät onnesi: mutta niin ei ole. Velvollisuus ja omatunto ajavat minua yöt päivät eteenpäin. Te olette ollut ainaisessa rauhassa, te ette ole sodan kautta menettänyt mitään, vaan minulta se on riistänyt kaikki; teidän on niin helppo käskeä minua, minä kun olen nainen ja turvaton. Te olette mies, voimakas ja onnellinen. Te ette ole koskaan kokenut, miltä tuntuu olla kohtalon ajeltavana aivan turvatta, ettekä ehkä myöskään ajatellut, että naisella on sydämessään yhtä suuri välttämättömyys kuin kellä miehellä hyvänsä.
Te ette varmaankaan käsitä, mitä suuri suru on, sillä silloinpa ette puhuisi niin kovia sanoja onnettomalle kärsiväiselle.»
»Kyllä minä tiedän onnettomuutenne, mutta tiedän myöskin sen voivan kasvaa vielä monta kertaa suuremmaksi. Ettekö pelkää tämän matkan vaaroja?»
»Kotimaani miesten turvissa ei vaara voi olla minua lähempänä kuin minun yksin ja turvatonna tänne tullessani.»
»Älkää toivoko apua tuolta ponnettomalta, urhotöihin kykenemättömältä päälliköltä.»
»En minä voi olla toivomatta.»
»Mitäpä luulette hänen uskaltavan tehdä teidän hyväksenne, hänen, joka ei uskalla nähdä vihollisen miekkaa, vaikka olisi puolustettava maata ja kuningasta? Jääkää te tänne ja antakaa minun puhua puolestanne.»
Alli katsoi Miihkalia suoraan silmiin ja vastasi vakavasti: »Te ette ole mikään sankari, vaikka siltä näytätte. Kun saatte puhutuksi väelle ja sanotuksi, mitä teillä on sanottavaa, niin palaatte tänne takaisin. Ken tahtoo sulkea naiselta tietä sentähden, ett'ei hänellä ole miestä matkassansa, hän ei myöskään kelpaa puhumaan naisen puolesta.»
»Eipä olekaan niin. Minä menen muiden kanssa perille asti, ja minä kyllä ajan asianne, jos tahdotte.»
»Ehkä tosiaan nyt ajattelettekin, niinkuin puhutte, mutta niin kauan kun sydämeni tykkii, en minä jätä elintehtävääni toisen käsiin.»
Miihkali loukkautui, vaan kysyi kuitenkin: »Jos lupaan ja vannon, ettekö sittekään usko minun sitä suorittavan, niinkuin se olisi oma asiani?»
Alli pudisti päätänsä. »Jos naisella on omia lapsia, hän ei pistä toisen lasta niin syvälle poveensa, ett'eivät jalat jäisi riippumaan; kun päällikkö tyytymättömänä kääntää pois korvansa, päästäkseen kuulemasta teidän sanojanne, niin te peräydytte ja luulette, ett'ei voida mitään tehdä, sillä teillä on muuta ajateltavana.»
»Älkää syöksykö näihin vaaroihin, jotka kasvavat sitä suuremmiksi, mitä etelämmäksi ehditte», sanoi Miihkali melkein rukoillen. »Teidän tahtonne on luja ja hyvä, mutta te olette kuitenkin ainoastaan nainen, niinkuin linnunpoika palavassa hongassa. Te ette saa, mitä uskotte ja toivotte.»
»Mitä nyt sanoitte, olen itsekin monesti sanonut», vastasi Alli, suruissaan kumartuen työhönsä, »mutta turhahan on ajatella vaaroja, joita ei vielä näe, mikä minun täytyy tehdä, se on tehtävä, eikä minun tieni tule synkemmäksi, kuin Hän tahtoo, joka on levittänyt ajan synkät varjot kaikkien meidän ylitsemme. Jospa minun voimani ei olisi niin vähäinen! Jospa olisin mies!
Miihkali hymyili. »Silloin te kaiketi olisitte myöskin sankari?» kysyi hän.
»Tämmöisenä aikana olisin. Iloisesti kokoaisin minä urhoolliset miehemme, ja kuin ukontuli jyrisevistä pilvistä rientäisimme me taisteluun. Ei kenenkään tarvitsisi silloin valittaa onnettomuuden kasvavan, taajenevan ja rampauttavan raskaalla siivellään meitä kaikkia.
Surkuteltava olisi silloin ainoastaan se mies, joka yrittäisi sulkemaan meiltä tietä, sillä mahtavasti kuin myrskyn kuohulaineet vyöryisimme me, niinkuin ainoastaan se rientää, jonka koko sydän on mukana taistelussa ja joka tietää, että tuhansien menestys riippuu iskuista, joita lyödään.»
»Ettekö sitte luulekaan venäläismiekan voivan musertaa? Jospa te olisittekin ensimäinen, jonka kuolema tempaisi pois?»
»Enkö silloin olisi onnellinen? onnellisempi vielä kuin muut? Nukkua voiton ensi hetkenä iloon! Hymyillen minä silloin kallistaisin kalpenevan poskeni rakasta isänmaan povea vasten, viittaisin iloisesti jäähyväiset elämälle ja kuiskaisin kuolemassa: Jumala, suojele kansaani ja maatani!»
Ihmetellen katseli Miihkali tyttöä ja sanoi: »Te olette onnellinen tuossa onnessa, jonka onnettomuus tuottaa. Ehkäpä se onkin onni.»
Mutta Alli ei kuunnellut hänen sanojansa, vaan seurasi omia ajatuksiaan ja puhui: »Te ette ulotu sankarin urhotöihin, mutta minun sieluni ei löydä minkäänlaista rauhaa jokapäiväisistä rauhallisista töistä.
Kiihottaen viittaa veljeni hento käsi, kun hän torjuen nosti sen kasakan veristä keihästä vastaan. Silmissäni kuvittelee äitini harmaa pää ja sisarteni kalpeat kasvot. Jospa olisitte nähnyt heidät kaikki ja niin monta, monta muuta vietävän sidottuina kuun valossa ja ajettavan, niinkuin karjalaumaa ajetaan teurastettavaksi.»
Kaikki tuo kurjuus kuvastui selvään tytön kasvoistakin; ne kyllä todistivat hänen puhuvan totta.
»Mikä ihme pelasti teidät yksin?» kysyi Miihkali viimein.
»Päivä oli loppunut ja kaikki makasivat jo unen helmoissa. Minä yksin olin kaivolla ulompana pihasta ja olin juuri ottamassa sankooni vettä, kun huutoa sekä hevosten ja ihmisten pauhinaa äkisti kuului ilmasta.
Vavisten pakenin minä ja kohta nuoleksivat tulikielet kaikkien huoneiden seiniä ja kattoja. Kauhusta minä en ensin ollut päästä liikkeelle, mutta sitte minä kuin siivillä lensin pellon poikki rantaan. Ah, te ette tiedä! ette tiedä! Minä matelin kuin sisilisko kallioiden koloon, joiden vieritse tie kulki, ja siitä minun ohitseni he viimein ratsastivat tiehensä. Voi sitä näkyä! Naiset nuorissa, kalpeina ja äänettöminä kuin kuolemassa ja lapset katkerasti itkemässä heidän sivullansa!»
Miihkali oli vahvaluontoinen mies, mutta nyt seisoi hän kalpeana ja äänikin kuului levottomalta, kun hän kysyi: »Luuletteko heidän vielä elävän?»
»Kyllä he elävät, heidät säästetään vietäväksi orjuuteen Venäjälle, ell'emme me heitä pelasta.»
»Minä mielelläni auttaisin teitä, mutta minä en lupaa suuria töitä.
Millaisena nyt seison edessänne, sellaiseksi olette minut ainiaan huomaava vast'edeskin. Teidän ei pidä koskaan sanoa: Suuret olivat sananne vaan vähänpä teitte. Nyt kuitenkin lupaan: Me koetamme.»
Sanoja oli syntymäisillään Allin huulille, mutta ne kuolivat pois, sillä iloisia torven ääniä kaikui kaukaa. Työ lakkasi pajassa, kaikki kuuntelivat.
»Nostoväki tulee!» virkkoi Miihkali iloisesti.
Nyt oli koko kylä liikkeessä; kaikki, jotka vain suinkin kykenivät, riensivät katsomaan tulijoita.
Miihkali astui joukkoa vastaan ja kysyi: »Mitä kuuluu?»
Israel Peldan, Ilmajoen kirkkoherran toinen poika ja äsken kootun joukon johtaja, tuli esiin ja vastasi kaikkein puolesta: »Ei mitään pahaa».
Peldanit ja Härkmanit olivat ylioppilas-kumppaneita ja hyviä ystäviä.
Nyt olivat he niinkuin kaikki muutkin lähteneet Turun yliopistosta taistelemaan ja maata puolustamaan. Pitkä aika oli jo kulunut heidän eroamisestaan ja nyt oli jälleennäkemisen ilo sitä suurempi. Yksityiseen puheluun ei nyt kuitenkaan ollut aikaa, suurempi yleinen asia sysäsi syrjään kaiken muun, ja Peldan ensiksi kertoi, miten mielellään miehet olivat seuranneet häntä.
»Hyvä, mutta mitenkä tulette toimeen aseiden puolesta?» kysyi Miihkali, tarkastaen katsellessaan äsken tulleita.
»Aseet ovat semmoiset kuin ovat, mutta jos kerran löydämme venäläiset, niin löydämme kyllä myöskin heidän aseensa», vastasi eräs reipas nostonuorukainen.
»Sinä olet viisas poika. Olemmepa sentään mekin muistelleet teitä ja parasta lienee heti ruveta antamaan, mitä meillä on.»
Nuoret sotilaat riemuitsivat ja Peldan huusi kaikkein kuullen: »Mehän pääsemme herroiksi taisteluun! Vetäkää mekot yllenne, pojat, ja varustautukaa, miehet! Hävetä saamme, ell'emme vapauta maata ja pelasta naisiamme, jotka ovat hankkineet meille kaikki nämä.»
»Hurratkaamme kaikille kauneille tytöille!» huusi Yrjö ja väki yhtyi iloiseen »eläköön!»-huutoon.
»Hurratkaa vaimoillekin!» jatkoi hän leikillisesti.
»Eläkööt ämmät!» riemuitsi väkijoukko.
»Eläköön kuningas!» Ja taas vastasi valtava kaiku: »Eläköön!»
»Kyllä he nyt seisovat tässä nuorina ja reippaina, mutta montakohan heistä kerran palaa?» huokasi eräs vanha talonpojan vaimo. Hänen vierestään vastasi harmaapartainen mies tyytymättömästi: »Se on huonoa luvunlaskua; kysykää ennemmin: kuinkahan monta vihollista te ehditte kaataa, ennenkuin seuraatte heitä hautaan? Taikka vielä paremmin: Kuinka kauan meidän pitää taistella, ennenkuin rauha tulee maahan?»
XIV.
Lähtö.
Naiset itkivät ja muuan vaimo nyyhkytti: »Minä en uskalla ajatellakaan kaikkia vaivoja ja vaaroja, joihin nämä miehet menevät. Kova on tuo sotilaan elämä».
»No, tepä olettekin ensimäinen, joka niin sanotte!» virkkoi Yrjö ilosta kummastellen. »Sotilaan elämä on juuri kaikkein hauskinta tässä maailmassa.»
»Meihin luottaa kuningas ja maa ja kaikki kauniit tytöt», jatkoi hän vähän ajan perästä. »Minä jo ammoin tekasin laulun, miten hauska on sotamiehenä olo, ja nyt minä laulan sen:
Me kruunatun kuninkaan käskyä vain kuulemme
Ja suuriksi herroiksi itseämme luulemme.
Meill' puku on korea ja kivääri kirkas,
Ei sotilas ikänä vaiheta virkaans',
Me marssimme eteen ja soitamme vaan
La la la la laa!
Jos sota ja vaara on uhkaamassa rajalle,
Niin ryntäämme vastaan ja lyömme kaikki hajalle.
Me kiitämme kunnialla sitä, joka kaatuu,
Ja juomme sen muistoksi, kun voitto on saatu,
Me käännymme kotiin ja laulamme vaan
La la la la laa!
Eikö kaikki ole yhtä totta kuin että seisomme tässä? Vai onko ainoatakaan miestä, joka ei mielellään seuraisi meitä sotaan?»
»Paras olla hiiren haukottelematta, kun kissa istuu vaanimassa», vastasi nauraen eräs nuorukainen nostoväen joukosta.
»Niinpä niin», sanoi Miihkali, »taisteluun me lähdemme eikä enää ole monta hetkeä jälellä. Käyttäkäämme siis tätä viime hetkeä pyytääksemme Jumalan siunausta sekä lähtijöille että tänne jääville.»
Ne sanat olivat tervetulleet kaikille ja lyhykäinen jumalanpalvelus alkoi. Ajan tukaluudesta ja surusta kaikki mielellään kääntyivät rukoillen voittojen Herran puoleen, ja lopuksi veisattiin virsi. Kun sekin loppui, jäivät kaikki hetkiseksi vaiti, pysyen liikkumatta paikoillaan.
Vaan äkisti kuului taaempaa kiivasta melua. Antero ja eräs Pitkä Pekka äsken tulleesta nostoväestä tappeli siellä kaikin voimin, ja lähimmät ihmiset keräytyivät kohta piiriin tappelijain ympärille, paremmin nähdäkseen, kumpiko heistä oli voittava. Vielä ei ollut voitosta vähintäkään tietoa. Pekka oli pitkä ja harteva mies ja seisoi siinä kuin jättiläishonka, Antero oli vähän lyhempi ja hoikka, vaan sukkela ja notkea kuin ankerias. Pekalla oli vasemmassa kädessä vanha miekka ja oikealla nyrkillään koetti hän torjua vastustajaansa pysymään etempänä, vaan Antero yhä kiivaammin työntäytyi päälle.
Pekka viimein viskasi miekan kauas pois ja tavoitteli molemmilla nyrkeillään kuin vahvoilla moukareilla Anteroa päähän ja rintaan, mutta nuorukainen kierteli aina pois tieltä ja syöksyi ehtimiseen päälle, saadakseen vastustajansa kaatumaan.
Viimein myöskin Peldan ja Härkman-veljekset tunkeutuivat katsomaan, mitä siellä meluttiin, ja Miihkali huusi:
»Oletteko hulluna, miehet? Ikäänkuin meillä ei nyt olisi muuta ajattelemista kuin tappaa toisiamme!»
Turha vaiva hänen puheensa.
»Kyllä minä opetan sinut huomaamaan, mikä on sinun, mikä minun!» huusi Pekka.
»Miekka ei ole paremmin teidän kuin minunkaan!» tiuskui Antero vastaan ja hyökkäsi maltittomasti päälle. Pekka horjahti, vaan ei kaatunut.
Lujasti otti hän Anteroa kiinni niskasta ja vasemmasta olkapäästä.
Kaikki katsojat huomasivat tappelun piankin loppuvan. Vaan silloin Miihkali riensi väliin ja erotti heidät.
»Oletteko hullut!» sanoi hän vielä kerran heille, kun he äkeissään ja kiukusta punaisina tuskin väkivoimallakaan pysyivät erillään.
»Antero se alkoi», sanoi viimein Pekka.
»Miksikä hän sitte varasti miekan?» vastusteli Antero puolestaan.
»Ei se ollut paremmin hänen kuin minunkaan. Se oli pajassa ja sieltä minä sen otin», vastasi Pekka.
»Pekalla on sekä viikate että puukko, vaan minulla ei ole mitään, ja niin kauan kun mies ei ole lupautunut paholaiselle, niin onpa toki mahdoton mennä sotaan paljain kynsin. Hän sanoo minua repalehtijaksi eikä kuitenkaan suo minulle edes tuota vanhaa miekkaakaan, että sen avulla saisin vähän ruutia ja viitan venäläiseltä.»
»Pitäköön Pekka miekkansa, sinä saat toisen», sanoi Miihkali lohduttaen.
Antero seisoi, kuin olisi puusta pudonnut, ja äänikin vapisi hänen vastatessaan: »Vai niin, vai niin». Masentuneena kävi hän istumaan ja peitti kasvonsa, vaan laski sitte kuitenkin kätensä painumaan alas ja sanoi murheissaan: »Niinpähän on, ett'ei köyhällä ole muuta puolustusta kuin Jumala, mutta tuskinpa hänkään kuullee, kun nyt huudan: anna minulle miekka!»
Ihmiset sanelivat kuka mitäkin. Eräs talonpoikavanhus sääli Anteron surua ja sanoi: »Eipä pitäisi köyhää pitää huonommin kuin sitäkään, jolla jotakin on. Sodassa kaikki tarvitsevat aseita.»
»Minun mielestäni me kaikki olemme köyhiä», virkkoi vieressä seisova mummo, »ja parempia on paremmin pidettäväkin.»
Antero katsoa tuijotti mummoon. »Kylläpähän kerran vielä tulen yhtä hyväksi kuin muutkin», sanoi hän, »ja silloin on teidän paras varoa itseänne.»
Herrat, Peldan ja Härkmanit, olivat tällä välin kuiskaillen neuvotelleet, ja nyt astui Peldan Anteron eteen, päästi miekkansa vyöstään ja ojensi sen Anterolle sanoen:
»Ken on surmannut kolmekymmentä vihollista yht'aikaa, hänen ei tarvitse mennä aseetonna taisteluun. Kas, tästä saat hyvän miekan, vaan käytäkin sitä kunnialla.»
Antero otti hitaasti aseen. Ponsi oli korea ja hyvä, se näytti herrasmiekalta. Mutta nuorukainen ei ollut uskoa silmiään. Hän veti terän puolitiehen pois tupesta; se oli kirkas ja terävä; häntä ei ollut petetty. Hän katsoi katsomistaan, hypähti sitte nopeasti Peldanin luo, nosti hänen nuttunsa helman huulilleen, heilutti ilosta huutaen asetta päänsä ympäri ja juoksi tiehensä.
Ihmiset katselivat ääneti hänen jälkeensä ja muuan sanoi naapurilleen: »Nyt hän niin ilostui, ett'ei osannut enää puhuakaan.»
Mutta aika kului ja Miihkalin ääni kuului taas kehottavan: »Asettakaa kuormat riviin ja hevoset liikkeelle, meidän pitää joutua matkaan!»
Väki totteli ja jokainen suoritti, mitä vielä oli tekemättä.
Miihkali ja Yrjö menivät yhdessä pajaan kokoomaan sieltä vielä viimeisetkin aseet. Siellä oli muiden muassa äsken hiottu, kirkas miekka. Yrjö vetäsi sen tupesta, käänteli sitä ja sanoi:
»Tämän miekan takaan minä tunkeutuvan vaikka seitsenkertaisen kilven läpi.»
Miihkali katseli sen välkyntää. »Annas se minulle, veljeni. Minä otan sen ainiaaksi.»
»Sinäkö, rauhan mies? Mitä sinä teet miekalla?»
»Minä aion lähteä taisteluun.»
»Mutta silloinhan teet vastoin isäsi tahtoa ja se on synti.»
»Eikö sitte ole synti jättää äitini auttamatta häntä hädässään?»
»Äitisikö?»
»Eikö Suomi ole minun äitini ja eikö se ole hädässä?»
»On todella.» Yrjö aikoi lähteä, mutta Miihkali pyysi:
»Odota vielä vähän, Yrjö, ja sano, onko synti mennä sotaan ja puolustaa isänmaatansa vastoin isänsä tahtoa?»
»Tehdä vastoin isänsä tahtoa on synti, vaan olla puolustamatta isänmaatansa on synti ja häpeä. Siispä et pääse mitenkään syntiä tekemättä, ja sinun on vain valittava joko kunnia tai häpeä.»
Tuli välähti Miihkalin silmistä. »Tuo ei ollut huonosti sanottu, Yrjö.»
»Niinpä on sinun paras tehdä sen mukaan», vastasi hän, ojentaen veljelleen miekan ja lähtien pois pajasta. Miihkali veti taas miekan tupesta katsellakseen sitä, ja monta ajatusta liikkui hänen mielessänsä.
Hänen siinä seisoessaan tuli Elina ja sanoi surun ja ilon sekaisella äänellä:
»No, täältähän sinut viimeinkin löydän.»
Miihkali katsahti ylös. »Niin, lyhyeksi hetkeksi», vastasi hän. Älä odota minua pian takaisin. Minun on vaikea luopua korkeimmasta pyrinnöstäni.»
»Taistelu ja sotilaan elämä ei ole korkein Miihkali.»
»Ei ole korkeampaa kuin vapauttaa isänmaansa tai kuolla sen edestä.»
Elina katsoi häntä kummastellen. Tosinhan Miihkali oli näinä päivinä monestikin näyttänyt hänestä hyvin muuttuneelta, mutta ei koskaan semmoiselta kuin nyt. Seisoihan hän tuossa aivan ilmi tulena.
»Miten silmäsi noin liekitsevät!» sanoi hän. »Miksi minua noin katselet?»
Miihkali seisoi aivan liikahtamatta, vaan kuitenkin näkyi niin selvästi hänessä elävä ja kuohuva voima, kun hän vastasi:
»Taistelun ikävä se tuo liekkiä sydämeeni ja silmiini, ja silmäni vain sanovat, mitä mieleni ajattelee.»
»Mitäs sinä sitte ajattelet?» kysyi Elina. »Minä en sinua ymmärrä.»
»Minä aion seurata muita taisteluun ja pysyä siellä niin kauan, kun sotaa kestää.»
Elinan ääni vapisi, kun hän sanoi: »Et sinä niin ajattele, Miihkali, sinä vain tahdot koetella minua.»
»En ollenkaan. Jos sinun sielusi olisi samanlaatuinen kuin minun, niin ymmärtäisit minua kyllä puhumattakin».
»Muista lupauksesi, muista valasi. Älä luovu korkeasta virastasi.»
»Tämmöisinä aikoina on ainoastaan yksi virka ja minä näen ainoastaan yhden tehtävän. Kaikki muu liitelee sumuna ohitseni, ja tuntoni sanoo minulle, että minä osaan vain tehdä sitä yhtä. Kaikkeen muuhun olen aivan kykenemätön.»
Elina pyyteli: »Miihkali, maa ja taivas huutavat ajan surkeutta ja kirousta, avuttomina, horjuvina ja nääntyvinä kuljeksivat ihmiset hävitetyssä isäinsä maassa ja turhaan etsivät tukea uupuvalle uskollensa, jotakin sädettä sytyttämään sammuvaa toivoa. Korota äänesi näille apua tarvitseville ja anna sanojesi levittää lohdutusta ja virvoitusta heidän sydämiinsä. Yhtä miekkaa enempi tai vähempi taistelussa ei vaikuta mitään, mutta joka sana, jonka sinä puhut Jumalan laupeudesta, putoaa siunauksen siemeneksi ihmisten epätoivoisiin mieliin ja tuottaa hedelmiä ajassa ja vielä haudan toisellakin puolella.»
Elinan sanat putoilivat kuin hehkuvat lyijypisarat hänen päällensä, mutta hän ei kuitenkaan voinut sanoa muuta kuin: »Älä pyytele minua jäämään, minun täytyy lähteä pois.»
Eipä Elina vielä myöntynyt. Hän rukoili, niinkuin elämästä ja kuolemasta taistelija rukoilee: »Sinä olet ainoa, joka vielä voit opettaa meitä luottamaan Jumalan hyvyyteen, sinä olet ainoa viimeinen lehti rauhan palmua; älä hylkää meitä!»
»Älä enää pyytele!» sanoi uudestaan Miihkali. »Minä olen lujatahtoinen mies, ja suurin syntini juuri on, ett'en ole tähän asti ollut luja täydellisesti. Mutta kun sydämeni kerran laajenee ja sykkii jostakin ajatuksesta, silloin sen levottomuutta ei mikään muu voi hillitä kuin tosi toiminta. Minä en saa rauhaa, maa huokailee jalkaini alla, minä kuulen Suomen valitukset, ja minusta tuntuu, kuin kuumia verikyyneleitä putoilisi sydämelleni ja polttaisi sitä.»
»Jumala olkoon sinulle armollinen!»
»Minun isäni teki sinulle väärin silloin, kun liitti sinun kohtalosi minuun.»
»Ja sinä teit väärin silloin, kun vannoit rakastavasi minua, vaikka et ole koskaan rakastanut.» Nyt oli siis Elina saanut sanotuksi, mitä hän oli viime aikoina niin monesti ajatellut.
»Kukapa tämmöisinä aikoina ajattelee rakkautta?» vastasi Miihkali.
Elina katsahti häneen ja siinä silmäyksessä oli koko elämä. Hän sanoi: »Minä olen rakastanut, Miihkali. Minä olen rakastanut sinua enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa ja kauemmin kuin vuoden tai kaksi, niin kauan kuin suinkin muistan taapäin. Sinä olet aina ollut minusta korkeinta ja parasta, mitä olen tiennyt, paitsi Herramme Jumala.»
Miihkali veti liikutettuna hänet luoksensa. »Rakastanhan minäkin sinua suuresti. Sinä olet minulle rakas, niinkuin nuoruuteni morsian voi olla, mutta minä en voi jäädä tänne, älä pyydäkään. Jos elän, kunnes voitamme, silloin saat minut tänne jälleen. Toivokaamme sitä päivää. Minä rakastan sinua todella sydämestäni, mutta nyt minun täytyy lähteä. Jää hyvästi pitkäksi ajaksi! Anna anteeksi, Elina, anna anteeksi! minä en voi tehdä toisin.»
Hän irtautui vaimostansa ja riensi pois, mutta kääntyi vielä kerran ja sanoi: »Jos me emme voita, jos onnettomuus lähestyy tänne päin, niin koeta päästä isäni luo. Ota arkkunen kanssasi; siinä on myöskin kirje Gezeliukselle; minä jätän siinä sinut hänen huomaansa ja hän on sinua suojeleva.»
Mutta Elina ajatteli toisin. »Niin kauan kun vielä on kotimaa», sanoi hän, »en minä koskaan lähde vieraaseen maahan. Jos kerran minun kansani voi elää ja kuolla täällä, niin tottahan minäkin voin. Jää hyvästi:
Jumala sinua varjelkoon!»
Kaksi suurta kyyneltä valahti pitkin Miihkalin poskia. Hän otti Elinaa käsistä, suuteli niitä kiivaasti ja riensi pois.
Torvet kaiuttivat lähdönmerkkiä. Kuormajono järjestyi yhä pitemmäksi; jo lähdettiin liikkeelle. Jäähyväisiä tehtiin siinä ainiaaksi, moni suru alkoi, pysyäkseen ainiaan suruna, milloinkaan iloksi muuttumatta; mutta maa tarvitsi kaikkien voimaa ja kaikki antoivat sen ilolla.
Jäähyväisten ottajain joukossa oli myöskin Iikka. Hän kiersi ehtimiseen käsivartensa poikansa kaulaan ja tahtoi lakkaamatta suudella häntä, mutta poika viimein koetti jo päästä erilleen. Se liikutti tuskaista äitiä niin, että hän viimein kovasti nyyhkyttäen alkoi lyödä hosua rakkaintansa.
»Sinä kelvoton poika!» torui hän, »etkö häpeä lähteä sanomatta äidillesi jäähyväisiä?»
Liikutettu oli Anterokin, mutta tahtoi kuitenkin mielellään lohduttaa. »Älkää itkekö, äiti; kunhan minä palaan, ei teidän tarvitsekaan enää olla huonoin kaikista.»
»Ei se kohta tapahdu.»
Antero puristi vielä kerran äitinsä kättä ja riensi pois miesjoukkoon, joka jo oli valmiina marssimaan. Hetkinen oli kolkkoa hiljaisuutta, vaan kohtapa miehet alkoivat sotalaulunsa lievittääkseen eron tuskaa sekä itselleen että niille, jotka jäljelle jäivät.
Ylös te, hurskaat sankarit, nouskaa!
Huutaa meille synnyinmaa.
Taivas ja maa ovat veriruskeat!
Huokaavat perheet tuskissa.
Vihamiesten joukko päällemme karkaa,
Kelvoton sodasta pakenee arka,
Jättää aseens', saaliins', henkens',
Vihamies voittaa, viepi tiehens'.
Surkea suruttomuus, surkea suruttomuus!
Herätkää ylös, te isänmaan lapset,
Pukekaa yllenne sota-aseet!
Kuulkaa, nouskaa! Kuulkaa nouskaa!
Sotatorvi pauhaa ja soi, sotatorvi pauhaa ja soi!
Aika on tullut, päivä nyt koittaa,
Voiton päivä jo kimaltaa.
Kaikukoon riemu, kuningas voittaa!
Ah, kuinka taistelu himartaa!
Rohkealla mielellä astukaa eteen
Hengen voimassa, sota-aseet käteen.
Lyödään nyt voimalla vihamiehet pakoon,
Ajetaan vilkkaasti kaikki vaan lakoon!
Herra auttaa meitä, Herra auttaa meitä.
Herätkäät ylös, te isänmaan lapset,
Pukekaa yllenne sota-aseet!
Kuulkaa, nouskaa! Kuulkaa, nouskaa!
Sotatorvi pauhaa ja soi, sotatorvi pauhaa ja soi!
Jäljelle jäävät seisoivat kuunnellen ja katsoivat lähtevien jälkeen; mutta ennenkuin laulun viimeiset säveleet ehtivät kuolla etäisyyteen, huudahti Iikka äkisti: »Voi, voi, sarka!» ja läksi juoksemaan, minkä jaksoi, sotilasten jäljestä.
XV.
Lybeckerin päämaja.
Vielä elokuussa 1713 oli kenraalimajuri Yrjö Lybecker Suomen sotajoukkojen ylipäällikkönä, ja hänen käskystään oli armeja askel askeleelta peräytynyt ilman ainoatakaan miekansivallusta. Venäläisiä oli 20,000 miestä Helsingissä; tsaari itse oli siellä väkensä keskellä, tarkasteli varustuksia ja yhä vahvisteli niitä, järjesteli kaikki ja valmisteli koko Suomen valloitusta. Kamalan hiljaista oli kaikkialla, maan asujanten toivo hälveni hälvenemistään, tulevaisuus näytti yhä tukalammalta.
Ylipäällikkönsä kahlehtimana seisoi armeja epätoivoissaan ja koko maa tuskitellen odotti jokaisen uuden päivän valkenemista. Koko tämä vuosi oli kuultu ainoastaan surusanomia, vaara ja kauhu tunkeutuivat hetki hetkeltä yhä lähemmäksi, epävarmuus kasvoi yhä hirvittävämmäksi, mutta Ruotsista vain ei kuulunut mitään apua. Ilon välähdys tosin levisi siitä menestyksestä, jolla amiraali Lillje taisteli venäläislaivastoa vastaan Suursaaren seuduilla, mutta mitä hyötyä siitäkään tuli kun armeja ei tukenut laivastoa.
Lilljen täytyi kolmella laivallansa peräytyä takaisin Viron puolelle. Siten jäi koko sisäsaaristo avoimeksi vihollisille. Mutta Lybecker vain yhä peräytyi.
Nyt hän jo oli Hämeenlinnassa ja venäläisjoukko seurasi häntä pohjoiseen päin. Armfelt oli kyllä saanut käskyn ratsuväellä lyödä takaisin yksityisiä vihollisosastoja ja suojella kansaa ryöstelemisistä kaikkialla, missä vaara oli suurin, mutta hänenkin täytyi vähitellen peräytyä suuren vihollisvoiman jaloista. Koko Uusimaa oli täynnänsä vihollisia ja tie oli avoinna Suomen pääkaupunkiin.
Oli jo iltapuoli päivää, vaan vielä aurinko paistoi kirkkaasti Hämeenlinnan yli sekä suomalaisten leiriin, joka oli sen ulkopuolella.
Ilma oli tyyni ja kaunis, mutta vähäpä niitä oli, jotka näyttivät huomaavan luonnon kauneutta, vaikka elämä niin kaupungissa kuin leirissäkin oli hiljainen. Kaikki ihmiset, joita näkyi, olivat alla päin ja kolkot kasvoiltansa. Kenraalimajuri Yrjö Lybeckerin ja hänen esikuntansa päämaja oli kaupungissa, mutta itse leirissä oli sitä paitsi eri telttoja ylempien päälliköiden varalla.
Eräässä niistä istui hänen ylhäisyytensä Lybecker, palanen juustoa ja leipää kädessä, ja korkealla telttatuolilla vielä laihemmalta näytti hänen laiha vartalonsa, kun hän istui ja kapeat kasvot vielä kapeammilta siinä kuvassa, joka hänestä oli syntynyt teltan seinään. Lybecker ei enää ollut nuori, hänen paras ja ehkäpä onnellisinkin aikansa oli kulunut hiljaisuudessa, kenenkään sitä huomaamatta.
Historia tietää hyvin vähän taikkapa ei mitään hänen nuoruutensa vaiheista; se kuitenkin tiedetään, että hän oli kauan, noin 20 vuotta, palvellut ratsumestarina ensin Skoonen ratsurykmentissä ja sitte ratsuhenkivartija-rykmentissä, mutta 1703 tapahtui tärkeä käänne hänen elämässään. Silloin hän yleni majuriksi, pääsi 1704 överstiluutnantiksi, 1705 maaherraksi Viipuriin, 1706 kenraalimajuriksi ja 1707 vapaaherraksi. Mikä hänelle tuotti tuollaista menestystä, lienee nyt aivan tietämätöntä.
Tosinhan hän oli Puolan sodassa 1704 ja 1705 tehnyt muutamia pieniä partioretkiä jotenkin hyvällä menestyksellä, mutta mitään erinomaista ei hänen elämässään ole nähtävänä. On lausuttu luulo, että Lybeckerin menestys suuressa määrässä riippui mahtavasta Kasten Feifistä, jonka hyvässä suosiossa hän oli.
Jos Feif tuolla tavalla auttoi Lybeckeriä, niin epäillä ainakin sopii, oliko se oikeastaan mikään apu, sillä olipa Lybeckerillä mitä ja miten hyviä ominaisuuksia hyvänsä, niin sotilas hän ei ollut, vaan tuli Suomen joukkojen päällikkönä ainiaaksi onnettoman kuuluisaksi. Häntä moitittiin mahtavuutensa aikana mielivaltaisuudesta eikä se suinkaan vähentänyt yleistä vihaa maan pelkuria päällikköä kohtaan.
Hänen ylhäisyydellänsä oli nyt tekemistä kirjurinsa kanssa, joka pöydän ääressä selaili paperikasaa; mutta työ näytti jo valmistuneen, sillä kirjuri nousi sanoen:
»Nyt on kaikki valmis, teidän ylhäisyytenne.»
Lybecker katsahti ylös ja vastasi vähän hajamielisesti: »Jaha, vai niin, hyvä! Mutta vielä yksi asia. Kirjottakaa minun tervehdykseni kuninkaalliselle neuvoskunnalle Tukholmaan ja sanokaa minun toivovan, että jo vuosikausia luvattu apu sieltä Ruotsista viimeinkin tulee.
Sanokaa heille myöskin, että me siihen luottaen istumme täällä rauhassa toistaiseksi ja hätätilassa peräydymme pohjoista kohti. Sillä vaikka meidän armejamme, kun nostoväki tulee, kasvanee ehkä 13,000-miehiseksi, en minä kuitenkaan huoli lähteä venäläisiä vastaan ennen aikojaan, sillä heitä sanotaan olevan 20,000. Sanokaa heille minun sotatapani olevan, ett'en koskaan pane mitään vaaraan.»
Kirjuri pani asiat muistiin ja vastasi sitte: »Se on merkitty, teidän ylhäisyytenne.»
»Sanokaa heille», jatkoi Lybecker, »että köyhyys kasvaa täällä kasvamistaan.»
Kirjuri taaskin kirjotti. »Jo on merkitty.»
»Mitä luulette, Schreiber, onkohan heillä aavistusta, että minä olen pitänyt eri hintaa dukaatilla?»
Kirjuri mietti vähäsen. »Sanotaan sinne kirjotetun Suomesta valituksia, että teidän ylhäisyytenne olette vastaanottaessanne lukenut kruunun dukaatit 13 taaleriksi, vaan pois antaessanne pitäneet niillä hintana 15 taaleria.»
»Vai niin! Sanotaanko niin! No, se on ainakin vain epävarma huhu ja viisainta on olla koskematta siihen asiaan. Kirjottakaa siis vain, että me olemme ylenmäärin köyhät, niin että meillä tuskin on edes kruunun äyriäkään, ja että me melkein yksinomaan elämme sillä, mitä Frisius, se kunnon mies meille antaa. Tukholmassa tiedetään jo hänen koko vuoden ostaneen omilla rahoillaan kaikki, mitä laivastoon tarvitaan, ja nyt voitte niille herroille kertoa hänen myöskin luvanneen pitää huolta armejan tarpeista, ett'ei meidän tarvitsisi nähdä nälkää.
Kirjottakaa, että sotamiehet ovat tähän asti saaneet 50 leiviskää jauhoja kuukaudeksi kutakin komppaniaa kohti ei kuitenkaan pelkkiä ruisjauhoja, vaan ohran ja kauran sekaisia. Nyt minä kuitenkin aion muuttaa ruokajärjestystä ja vähentää annoksia.»
Tässä keskeytti kenraalin puheen pikku porsas, joka hypiskellen tuli sisään, yllä punainen puku ja kaulassa kultainen rengas. Porsasta seurasi vanhanpuolinen mies livrea-puvussa. Hän oli kenraalin kamaripalvelija Person ja piteli kiinni vitjoista, joiden toinen pää oli kiinnitetty porsaan kaularenkaaseen.
Lybeckerin silmät pyörivät ilosta, hän nauroi ja tervehti semmoisella äänellä, kuin olisi ollut hyvinkin virkistynyt: »Ah, nöyrin palvelijanne! Vai tulitte tänne! Kas niin, tulepas lähemmäksi, poikaseni! Kuinkas nyt jaksat tänään?»
Person kumarsi uudestaan. »Tottahan nyt hyvin voitaneen jos milloinkaan.
Ettekö huomaa mitään, teidän ylhäisyytenne?»
»Jaha, kyllä näen, kyllä näen.»
»On merkitty, teidän ylhäisyytenne», kuului väliin kirjurin ääni.
»Hyvä on, kunnon Schreiber. Vaan nyt on parasta meidän vähän levähtää.
Te saatte itseksenne sommitella kokoon kirjeen. Siihen tulee vielä minkä mitäkin, mutta minä ensin ajattelen asioita. Älkää unhottako kallista aikaa, kirjottakaa siitä laveasti. Mitenkä olivatkaan viimeiset tilimme?
Mitä maksoivat rukiit?»
»10 taaleria tynnyri.»
»Entä suolattu liha?»
»26 taaleria leiviskä.»
»Hyvä, hyvä. Kyllä kuulen, että teillä on asiat selvillä. Kirjottakaa kaikista heille tarkkaan, ja kun saatte kirjeen valmiiksi, tuokaa se minulle allekirjotettavaksi. Nyt saatte mennä.»
Kirjuri läksi, mutta Lybecker huusi hänet vielä takaisin.
»Kirjottakaa myöskin, että sotamiehillä on vain vanhoja univormun repaleita eikä meillä ole varaa hankkia uusia.»
Kenraali oli hypähtänyt ylös kirjuria takaisin kutsumaan. Nyt hän palasi ja kävi istumaan.
»Kuulkaas, hyvä Person», sanoi hän, »te luotatte liian paljon minun suosiooni, kun alinomaa juoksette tänne, niinkuin minulla ei koskaan olisikaan muuta tekemistä kuin ottaa vastaan teitä. Minkä tähden te nykyään kärkytte minun ympärilläni sekä sopivaan että sopimattomaan aikaan? Pitäisihän teidän ymmärtää, että minulla on muutakin tekemistä kuin leikkiä lapsen tavalla.»
Person käänsi katseensa maata kohti ja astui takaperin, ikäänkuin aikoen poistua, mutta porsas hypähti eteenpäin ja veti vitjoista. »Antakaa anteeksi, teidän armonne. En minä ollenkaan aikonut tulla tänne, mutta tämä viisas elukka ei minulle antanut rauhaa, ennenkuin poikkesimme telttaan.»
Lybeckerin kasvot kirkastuivat. »Hm, vai tahtoi hän itse tulla?»
»Niin toden totta, ei hän antanut minulle vähintäkään rauhaa. Ja muuten toivoin minä sen miellyttävän ja huvittavan teitä, kun sillä on uusi univormu, jonka juuri sain valmiiksi.»
»Ah tosiaankin! No, johan näenkin, että olette tehnyt uuden nutun kultapojallemme. Katsotaanpas! Eipä juuri huonoin. Mutta rengas? Eiköhän se purista kaulaa?»
Person kumartui ja näytti, ett'ei siinä ollut mitään vaaraa. »Ei suinkaan, näettehän itsekin, teidän armonne, että koko sormi mahtuu väliin. Kas vain, miten viisas elukka se on. Hän ihan ymmärtää, että teidän armollanne on huolia ja murhetta mieltä rasittamassa, ja nyt se tahtoo hyppimisellään ja reippailla äänillään ilahuttaa teidän ylhäisyyttänne.»
Lybecker hymyili kummastellen. »Mitä, luuletteko todellakin niin, hyvä Person?»
»Kyllä minä sen tiedän. Minä tiedän, että Bellario on viisain elukka auringon alla ja rakastaa teidän ylhäisyyttänne enemmän kuin kukaan muu paitsi minä, enemmän kuin kapteeni Yrjökin.»
»Niin, minä tiedän, että te olette minun uskollisin mieheni, kunnon Person.»
Person astui askelta likemmäksi. »Kyllä olenkin, teidän ylhäisyytenne; kyllä olen ja sentähden uskallan kaikessa nöyryydessä rukoilla teidän armoanne pitämään minua muistissa.»
»Muistan, muistan, kunhan vain oikea hetki tulee.»
»Ah, se hetki ei koskaan tuo mitään hyvää, teidän armonne. Tiedän minä monenkin sitä odotelleen, vaan kaikille heille on käynyt onnettomasti.»
Lybeckerin ajutantti astui telttaan ja antoi kenraalille kirjeen. »Sanan tuoja laivastosta», sanoi hän »toi tämän kirjeen amiraali Lilljeltä; hän odottaa pääsöä puheillenne.»
Kenraali mursi sinetin ja luki, heitti sitte kirjeen pöydälle ja sanoi vähän hajamielisesti: »Minä tahdon puhua kenraalien Armfeltin ja De la Barren kanssa.»
»Entä sanantuoja?» kysyi ajutantti.
»Hän odottakoon.»
Ajutantti poistui ja teltassa olijat pysyivät vaiti. Ainoastaan porsas häiritsi hiljaisuutta, iloisesti röhkimällä ja hyppimällä kenraalin polville. Person seisoi kuin tulisilla hiilillä; muutaman minuutin kuluttua piti hänen poistua toisten tieltä, ehkäpä ainiaaksi. Tämmöisinä aikoina ei mitään käynyt niin tarkkaan edeltäpäin arvaaminen. Epävarmuus teki hänet rohkeammaksi kuin milloinkaan ennen, niin että hän taas alkoi puhua:
»Niin on, kuin minä sanoin: viisaampaa elukkaa ei ole. Hän tietää teidän armollanne olevan taskussa sille jotakin hyvää ja pöydällä myöskin, eikä hän nyt ennen rauhoitu, kuin saa ne suuhunsa. Kas, miten kiire sillä on.
Hän tietää, että korkeain herrain tultua on liian myöhä.»
»Ei suinkaan, kelpo Person. Kyllä minulla aina on aikaa uskollisille ystävilleni.»
»Ah, teidän ylhäisyytenne, jospa tohtisin uskoa, että teidän armonne tahtoisitte kuulla minua nyt; minä en uskalla odottaa oikeaa hetkeä; saattaisihan minulle käydä, niinkuin kävi kauppias Bytingille sekä Lindille ja Varpuselle.»
Kenraalin silmät suurenivat. »Mitä tarkotatte?»
»Eikö kauppias Byting ollut liitossa teidän ylhäisyytenne kanssa, kun ne suuret viina-aamit tulivat Rostockista, ja eivätkö Lind ja Varpunen olleet tottuneimmat salapurjehtijat, kuin koskaan on kynnellyt Paraisten vesiä, mutta minä heitä kuitenkin varotin, sillä minä olen huomannut kaiken riippuvan siitä, miten kauan onni antaa toisten pidellä itseään kiinni. Niin, minä varotin heitä, mutta he luottivat siihen, että vaikkapa heidät nipistettäisiinkin kiinni, niin ei teidän armoanne kuitenkaan saada kiinni ettekä te jätä heitä pulaan.»
»No, älkäähän nyt huutako noin kovasti!»
»Minä vain tahdon sanoa,» jatkoi Person, »että kun suuret viina-aamit tulivat, otettiin kiinni kauppiaat, Lind ja Varpunen ja monta muuta, ja moni heistä istuu nyt kuritushuoneessa, ehkäpä ainiaaksi.»
Kenraali hypähti ylös tuoliltaan.
»Saatte mennä tiehenne! Ulos heti!»
Person astui nöyrästi muutaman askeleen takaperin, sanoen: »Raskaalta tuntuu, kun vanhaa, uskollista palvelijaa näin kohdellaan. Minä lähden, koska teidän armonne käskette, mutta kun joku toinen astuu minun sijaani, silloin näkyy paljo semmoista, joka nyt on kätkettynä maailmalta.»
»Mitä lempoa te sitte oikeastaan tahdotte? Eikö minulla ole muuta tekemistä kuin kuunnella lorua vanhoista salapurjehtijoista?»
»He olivat teidän armonne palvelijoita niinkuin minäkin ja minua ehkä odottaa sama kohtalo. Sentähden minä mielelläni nauttisin elämää niin kauan kun voin, mutta minun palkkani on vähäinen, se maksetaan 15 taalerin mukaan dukaatilta ja...»
»Hävytön!» tiuskasi kenraali niin voimakkaasti
Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence
The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.
Transcriber and production notes
Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed Proofreaders.
Front matter as received (title page, contents)
HÄRKMANIN POJAT HISTORIALLINEN NOVELLI ISONVIHAN AJOILTA Kirjoittanut Aura [Betty Elfving] Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström 1887 nimellä Härkmannin pojat. Tämä teos perustuu vuoden 1908 painokseen. I. Häiden valmistelut. Kauneimpia mäkirikkaan Pirkkalan maisemista on Nokia ympäristöineen. Tuoreen vehreänä, vaan jylhänä seisoo havumetsä kapealla harjulla, kuunnellen tuolla etempänä Kuloveteen laskevan virran pauhua. Laajanojalta asti alkavat Nokian kauniit, jyrkät, päivärinteiset rannat, joilla kasvaa kaikenlaista lehtipuuta. Jyränmaan mäelle näkyy kosken niska, josta vesi kuohuen syöksyy alas, sekä Pyhäjärven laaja selkä aina Pyynikille asti. Kosken vierellä kulkee toinen harju, jolta aukenee silmäin eteen virran suuremmoinen pääuoma ja sen päätyttyä Haaviston kauniit rannat, tosin jyrkät, vaan kuitenkin suloiset ja viehättävät, kunnes niistä toinen taas rohkeana kohoaa korkeuteen suunnattomaksi kiviseinäksi, jonka juurta pauhaava koski huuhtelee väsymättä rientäessään alas Kuloveden tasaiseen, vehreään rantaan. Keskikesällä 1713, lämpöisessä päivänpaisteessa, loisti Nokian kartano täysintä kauneuttaan. Yöllä oli satanut ja vesipisarat vieläkin kiiluivat metsän puissa, niityn kukilla ja kaikessa ruohokossa, joka vihannimmillaan rehotti Nokian muhkean herraskartanon ympärillä. Keveitä, puuvillan kaltaisia pilviä liiteli hiljakseen valoisalla kesätaivaalla ja tuuhean metsän humina levisi yli seudun. Luonnon elämässä oli iloa ja rauhaa, mutta eipä sitä onnea kuitenkaan ollut kaikkialla. Ei yksikään hellä käsi enää näyttänyt joutavan talon hoitoon. Hoitamatta, muokkaamatta olivat pellot, enimmäkseen rikkaruohon vallassa taikkapa oli ainoastaan siellä täällä matalaista viljaa, jonka hennoissa korsissa huononpäiväisiä tähkiä nuokkui. Kaikki ojat olivat umpeen menneet ja monesta paikasta olivat aidatkin pitkältä kaatuneet maahan asti. Karjaa ei ollut kuitenkaan eksynyt niittämättömille niityille ja vainioille, jotka olivat turvattomina ja avoinna sekä ihmisille että eläimille. Korkeana ja kolkkona katseli suuri herraskartano tuota autiutta. Se oli kuitenkin koristettu kuin juhlaan nuorilla koivuilla, liehuvilla lipuilla ja kukkaköynnöksillä ja pääoven päältä, kukkien ja riippuvain köynnösten keskeltä loisti Tavastsuvun vaakuna. Pihamaalla seisoi kotikutoisilla valkeilla liinoilla peitettyjä pöytiä. Yhden vieressä puuhaili vanha vaimo, ja vielä vanhempi mies pukeutuneena kuluneeseen Savon rakuunain univormuun vieritti esiin pientä oluttynnyriä, nostaen sen sitte ylimmän pöydän viereen vartavasten laitetulle alustalle. Molemmat olivat pyhäpuvussa, ja päättäen tottumuksesta, jolla he suorittivat tehtäviään, näyttivät he harmautuneen tämän talon palveluksessa. Sotilasvanhus pyyhki otsaansa ja sanoi läähättäen: »Eipä ollut vähällä nousta tuo lekkeri, raskaalta se tuntui kuin kanuuna. Kyllä minun nyt pitäisi saada suuhunkin pisarainen, Maija Liisa.» Ja niin sanoen hän otti pöydältä puutuopin ja läksi menemään tynnyrin luo. Mutta vaimovanhus uhaten viittasi ja torui: »Mitä nyt ajattelettekaan, Jaakko? Koskeako siihen, mitä herrasväki on jättänyt uskottujen palvelijainsa haltuun?» Ukko vei tuopin takaisin pöydälle: »No, no, enhän minä juo, minä vain arvelin maistaa huvikseni, ja ell'ei nyt olisi niin köyhät ajat ja puute kaikesta, niin ei suinkaan tuo koko maailmaa maksaisi.» Maija Liisa ojensihe suoremmaksi. »Tokkopahan tiedätte, ketä varten tämä olut pantiin?» Jaakko mietti vähän aikaa. »En, en tosiaankaan minä tiedä.» »Mutta minä tiedän», vastasi Maija Liisa. »Herran palvelijaa Gezeliusta varten juuri, kun hän oli viimein vieraana tässä talossa. Siitäpä jo on aikaa, mutta mitähän luulisitte hänen sanovan palvelijoista, jotka juovat emäntänsä tuopista sill'aikaa, kun emäntä itse on kamarissaan valmiina menemään vihille sen miehen kanssa, jonka on valinnut. Jalkapuuhun siitä joutuisitte ettekä siitä ennen pääsisi, kuin jalkanne kuivaisivat ja te oppisitte huoneentaulun alusta loppuun ja lopusta alkuun takaperin.» Jaakko tunsi kiivastuvansa ja pahastuvansa. Semmoista saarnaa ei hän mielestään ansainnut, ja mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä kovempaa kuohumista alkoi tuntua hänen vanhassa sydämessään. Päivän suuren merkityksen tähden hän kuitenkin koetti vastata niin lempeästi, kuin suinkin taisi, ja sanoi: »Ei teidän tarvitse melua noin vähästä nostaa. Vaikka kieleni satakin kertaa puhuisi hääolut-pisaran maistamisesta ja se katsottaisiin uskottomuudeksi, niin olenhan minä kuitenkin lähes kolmekymmentä vuotta palvellut taloa rehellisesti ja uutterasti, eikä sitäkään ennen ollut ketään, joka olisi uskaltanut viskata moitetta kunniatani vastaan, sen kyllä tämä vanha univormu todistaa. Tämä minulla oli ylläni Varsovassa ja Krakovassa, se oli Saun varrella, jossa Kaarle-kuningas, nykyisen nuoren kuninkaamme iso-isä, näki hädän hetkenä minut sivullansa taistelemassa ja sanoi: 'Jos olisi aikaa, kohottaisin hattuani sinulle ja sinun suomalaisille veljillesi'. Niin sanoi Kaarle-kuningas minulle, enkä minä sen jälkeenkään ole huonontunut enkä ruvennut välinpitämättömämmäksi kunniastani, vaikka olenkin jo vanha ja harmaa.» Maija Liisa vähän hätäytyi. Hän katui sanojansa ja tahtoi tavalla millä hyvänsä saada ne sovitetuksi. »Herranen aika», sanoi hän, »en minä luullut teidän tuosta noin suuttuvan. Älkäämme toki riidelkö tänään, jolloin turvaton nuori emäntämme saa itselleen tuen ja talo taas joutuu hallitsevan isännän käsiin. Latokaa te, Jaakko, tuopit, te olette siihen työhön tottuneempi kuin minä, ja olkaa taas iloinen. Minä sillaikaa sitelen morsiuskukkia, että joutuvat valmiiksi ennen vihkimistä.» Maija Liisalla oli koko tänä aikana ja tänä aamuna ollut paljo ajattelemista. Hän olikin yksin pitänyt huolta kaikesta aina siitä asti, kun majurinleski Tavast kuoli keväällä ja jätti nuoren tyttärensä yksin. Apuna hänellä ei ollut talossa ketään muuta kuin Jaakko. Maanviljelystä hoiti pari kovakouraista, piikaa niin hyvin kuin taisivat, ja paimenpoika varjeli talon kahta lehmää ja lampaita susilta, joita viime vuonna oli alkanut liikkua hyvin kosolta, vieläpä talojen lähelläkin. Ei täällä siltä huonommin eletty kuin koko maassa muuallakaan. Oikein onneksi ja iloksi oli nyt kuitenkin kaunis ilma, vaikka yöllinen sade oli Maija Liisalle uhannut suurta tuhoa, se kun oli vähällä turmella kaikki hänen varustuksensa. Päivän noustua oli ilma kirkastunut, ja ripeillä, työhön tottuneilla käsillä saivat talon molemmat vanhat palvelijat kaikki pian valmiiksi, kun Jaakkokin näet leppyneenä ryhtyi jälleen työhönsä. II. Kutsumattomat vieraat. Molempien vanhusten ahkeraan puuhatessa pöytäin luona näkyi tulevan vieraita. Ne tulivat kuin linnut salosta, tuntemattomina ja odottamattomina, huononlaisessa puvussa ja matkasta väsyneinä. Vanha ukko kahden lapsen kanssa astui hitaasti tietä myöten taloa kohti ja vähän nuorempi vaimo riensi edeltä. Kuluneen tappurahameen siekalehtavat helmat pieksivät vaimon paljaita sääriä, jotka näyttivät kovettuneilta ja tunnottomilta kuin kengännahka. Hän viittaili ahkerasti kauniiseen taloon ja Maija Liisaan päin ikäänkuin kehottaen toisia tulemaan yhdessä perille asti, mutta ukko lapsineen kuitenkin epäileväisenä pysähtyi portille. Hän oli liian halpa kaikkeen tuohon komeuteen. Vaimo sitä vastoin astui reippaasti talonväen luo ja tervehti: »Hyvää päivää, Maija Liisa! Ettekö enää tunnekaan minua? Minä asun niinkuin ennenkin Hämeenkyrössä. Ettekö enää tunne Hämy-Iikkaa?» Se nimi oli hänellä ollut jo pitkät ajat, koska, niinkuin muutamat sanoivat, hän toisin ajoin ainoastaan hämärissä tuli muiden ihmisten pariin taikka koska, kuten toiset arvelivat, hän oli koko nuoruutensa ajan näyttänyt semmoiselta, kuin aina olisi harmaa pilvi häntä verhonnut. Hän oli semmoinen onneton, joita on paljokin tässä maailmassa. Iikka ei tiennyt synnynpaikkaansa, ei isänsä eikä äitinsä nimeä, eipä edes sitäkään, oliko kukaan hänet siunannut tai ristinyt; hän tiesi vain sen, että häntä oli aina sanottu Iikaksi ja että kaikilla näytti olevan lupa häntä parjata ja pahoin kohdella. Maija Liisa katsahti kummastuen häneen. »Iikkako? Vai Iikka! Mitä ihmettä! Vai olet sinä nyt täällä!» Iikka koetti päivän paahtamilla, kyhmyisillä käsillään työntää karheata tukkaansa huivin alle. »No niin, johonkinhan tuota pitää ryhtyä hädässään. Tottahan muistatte Anteron, minun poikani? No, hän on ollut poissa aina siitä asti, kun räystäät alkoivat tippua keväällä, ja nyt on jo kohta leikkuuaika. Minä pelkään, että hänelle on jotakin onnettomuutta tapahtunut, ja sentähden olen nyt kuulustelemassa häntä vieraista pitäjistä. Ettekö ole kuulleet mitään hänestä?» Maija Liisa katseli kummastellen. Hän ei ollut moniin vuosiin nähnyt äitiä eikä poikaa, ja siihen aikaan oli Antero vasta kolmen vuoden ijässä. »Kylläpä teillä on tekemistä», sanoi hän, »jos teidän pitää etsiä poikaa, joka on sillä tavalla jättänyt teidät; mutta arvattavasti hän on sodassa niinkuin muutkin. Tuskinpa on koko maassa kymmentäkään miestä, joiden ei tarvitse pitää kruunun nuttua, jos vain siihen kykenevät.» Iikka huokasi ja tunsi itsensä vielä murheellisemmaksi, sillä mielessään oli hän jo kauan pelännyt, että se verinen, kaikki nielevä kummitus oli saanut kitaansa myöskin hänen lemmikkinsä, hänen ainoan lapsensa. »No», virkkoi Jaakko, »pitäisikö sitte teidän Anteronne yksin kävellä vapaana ja joutilaana, kun koko maa on kutsuttu sotaan ja kaikki taistelevat henkensä edestä?» »Ei toki; onhan maa hänen niinkuin muidenkin, enkä minä olekaan koskaan kieltänyt häntä menemästä muiden kanssa; mutta katsokaas, hän ei huoli totella päällikköjä, vaan ainoastaan omaa päätänsä.» »Kyllä ne hänet saavat tottelemaan», arveli Jaakko. »Jos pajun ja koivun vitsoista ei lähde apua, niin nuora kaulaan tai luoti otsaan! Hm, luuletteko te heillä olevan aikaa kursailuihin, varsinkaan sota-aikoina?» Iikka itki ja vastasi suruisesti: »Anteroon ei maksa vaivaa kenenkään luottaa. Ei hän ole niinkuin muut ihmiset, hän ratsastaa kuin tuulen selässä ja etsii mitä ei ole koko maailmassa.» Levottomuus kiirehti köyhää vaimoa, niin että hän läksi, vaikka Maija Liisa kuinka olisi pidätellyt häntä. Hän riensi ulos portista ja kehotti vielä kerran kerjäläistä lapsineen menemään taloon. Ukko vihdoin tulikin likemmäksi pihaa ja tervehti jo kaukaa, mutta ihmiset olivat hänelle ystävällisiä, niin että hän viimein laski kontin pois selästään. Molemmat palvelijat tervehtivät vieraita ja samalla katselivat heitä kummastellen; sillä eipä näkynyt täällä usein niin outoa väkeä. »Te olette varmaankin kaukaa», sanoi emännöitsijä ystävällisesti. Puvustanne näkyy, ettette ole näiltä seuduilta.» »Outoja olemmekin ja tulemme tuolta idästä aina Saimaan tuonpuolisilta rannoilta; mutta onpa jo aikoja kulunut, kun viimeksi näimme sen rantoja ja siniselkiä.» »Niin,» virkkoi Jaakko, »kyllä näen, että sieltä päin olette ja että olette asuneet Saimaan rannoilla. Siellähän minäkin nuorena asuskelin, mutta eivätpä ne kauniit rannat enää kaualleen ole minun silmiäni ilahuttaneet. Usein olen ikävöinyt kuulla jotakin sieltä päin ja nähdä edes jonkunkin, joka on astuskellut Itä-Suomen maita; mutta en sitä enää luullut mahdolliseksi.» Vieras ukko vastasi vakavasti: »Paljon myrsky kuohuttaa, enemmän kohtalo muuttaa. Vai olette tekin idästä päin. Mistä sieltä?» »Hiitolasta», sanoi sotilasvanhus. »Siellä isäni eli ja hänen isänsä ennen häntä, ja siellä minäkin olen syntynyt. Me olemme kolme polvea perättäin palvelleet Suomen ratsuväessä milloin missäkin. Minun isäni joutui Puolaan, jossa sai kärsiä paljon, ja viimeksi oli hän siinä suomalaisjoukossa, joka räjäytti itsensä yhdessä ryntäävän vihollisen kanssa ilmaan Tykoczinin luona. Isoisäni oli Stålhandsken ratsujoukossa ja kaatui Lytzenin taistelussa, ja itsekin olen ollut jos jossakin, sen näette rammasta ja kelvottomasta jalastani, josta jäi sekä veri että jäntereet Varsovan edustalle, kun olin siellä toista kertaa vuonna 1656. Mutta mitäpä siitä puhumista, mikä on ollut ja mennyt. Te ette kai ole koskaan olleet mukana semmoisissa leikeissä ettekä siis myöskään tiedä, mitä se merkitsee.» Sotilasvanhus tunsi itsensä arvokkaammaksi kaikkia muita läsnäolijoita, sillä eihän hän ollut suotta kruunua palvellut. Kerjäläiseen hänen suuruutensa kuitenkin hyvin vähän vaikutti; hän vastasi tyynesti: »Tokihan aina sen verran että tiedän, miltä ruuti haisee, ja jos te ette olisi niin kauan harjoitellut urhouttanne ulkomailla, niin kyllä tietäisitte yhtä hyvin kuin minäkin, että samaan aikaan oli täällä kiivasta kahakkaa kotonakin. Lähes 20,000 miestä koottiin ja vietiin Puolan sotaan, ja kun venäläinen hyökkäsi Suomeen, ei meillä ollut täällä enempää turvaa kuin kärpäsellä paljaalla pöydällä. Mutta Burmeister, joka silloin oli pormestarina Viipurissa, ei antautunut ensi hädässä. Hän sai vanhat ja nuoret liikkeelle. Me kokoonnuimme joka mies laajalti, pitkiltä matkoilta, ja moni parraton, punaposkinen koulupoika taisteli silloin Viipurin muureilla kuin ärsytetty karhu. Moni kalpeni myöskin ainiaaksi, mutta yhtään vihollista ei päässyt kaupunkiin, sen voin todistaa. Olin minä mukana myöskin Raudun kirkolla. Burmeister meitä johti. Meitä oli 150 ratsumiestä, 200 rakunaa ja 500 talonpoikaa, ja vihollisia oli monen monta tuhatta, mutta ei siinä ollut aikaa niitä lukea, tapella siinä piti, ja kyllä me tappelimmekin. Lagerkranz oli olevinaan suuri herra ja tiuskasi minulle, kun kiireimmiten teroittaa sipasin miekkaani: Mitä laiskuttelet, Sakki? tekisipä mieleni vetää sinut sotaoikeuteen! Burmeister kääntyi ja kysäsi, mikä hätänä. Minä katsahdin ylös ja sanoin: Teroitanpahan miekkaani kuninkaani hyväksi, armollinen pormestari. Ihan oikein, vastasi se urhoollinen herra; minä kyllä tiedän, että sitä käytät kunnialla. Lagerkranz ällistyi, sen arvaatte, mutta minä en viitsinyt katsoakaan häneen.» Jaakon silmistä loisti riemu ja hän sanoi iloisesti: »Minä teen teille kunniaa, kumppani! Jos minä olisin isäntänä talossa, panisin teidät tänään kunniasijalle.» »Mikä teidät on pakottanut vanhoillanne lähtemään pois kodin suloisesta rauhasta?» kysyi Maija Liisa. »Mikäkö?» kertasi Sakki kysymystä. »Ah, kylläpä kuuluu, ettei hätä ole vielä ehtinyt tänne, muuten ette niin kysyisi.» Maija Liisan muoto synkistyi. »Vai ei hätä ja puute ole ehtinyt tänne? Onpa liiaksikin! Ensin suuret katovuodet ja niiden jälkeen rutto.» Ketäpä silloin lienee Suomessa ollut, joka ei olisi tiennyt noista surun vuosista. Vieras kerjäläinen ne ainakin tunsi, sillä nehän ne olivat riistäneet häneltä kaiken, mikä oli rakasta, kaiken, mikä oli säästynyt sodalta, niin että hänellä nyt ei ollut kotia eikä leipää, vaan ainoastaan kaksi turvatonta lapsenlasta, jotka ilman häntä olisivat olleet aivan hukassa. Sillä kertaa hän kuitenkin unhotti kaikki huolensa ja iloisesti kummastellen katseli koristeltua kartanoa torneineen ja pihaa ynnä kaikkia varustuksia. Unhottuivatpa ne surun ajat myöskin Jaakolta ja Maija Liisalta, sillä hehän nyt saivat kertoa vieraalle, mitenkä talon nuori emäntä, neiti Elina Tavast, oli jäänyt aivan yksin, kun isä ja kaksi veljeä olivat kaatuneet kaukana vieraassa maassa, jossa kuningas kävi sotaa, ja nyt viime keväänä oli äitikin monivuotisen sairauden jälkeen kuollut. Itse he olivat ainoastaan halpoja palvelijoita, mutta Elina neiti rakasti heitä kuitenkin, sillä he olivat palvelleet hänen isänsä talossa jo neljättäkymmentä vuotta. Ei kukaan tiennyt paremmin kuin he, mikä ilon päivä tänään oli, kun nyt oli Elina neidin ja Keuruun kirkkoherran vanhimman pojan Miihkali Härkmanin häät. Sulhasen isä itse oli vihkivä heidät ja sitte oli morsian saava pienen kukkakimpun, joka oli nyt valmiina pöydällä. »Olipa hyvä,» jatkoi Maija Liisa, »että se tuli puheeksi. Minä itse sidoin morsiuskukat, ne yhdeksän, jotka tarvitaan tuomaan onnea nuorelle parille, ja nyt saa teidän pikku poikasenne antaa ne morsiamelle, kun hän vihkimisen jälkeen tulee ulos.» Sakki otti kukat ja tarkasteli niitä. »Jos», hän sanoi, »pappi tahtoo tehdä nuoren parin onnen pysyväiseksi, niin on parasta lukea vihkimäsanat kahteen kertaan, sillä tämä aika ei ole niinkuin muut, ja kun onnettomuus pyrkii taloon, niin sokasee se isän silmät, niin ettei hän näe, kelle antaa tyttärensä.» »Mitä te sanotte? Ennustatteko pahaa?» tiuskasi Jaakko. »Ellei teillä ole parempaa ennustamista, niin saatte mennä matkaanne. Menkää tiehenne!» sanoi hän vielä kerran hyvin kiivaasti. Sakki pani kukat pöydälle ja vastasi hiljaisesti: »Koska te rupeatte syyttämään minua siitä, mitä tulee, niin helpostihan se on autettu. Kyllä on tietä kulkijalla, vaan pitäkää varanne, ei onnettomuus tule kello kaulassa.» Hän viskasi kontin selkäänsä, tempasi sauvansa, otti toisella kädellään tyttöä kädestä ja kääntyi pois menemään, mutta Maija Liisa kiiruhti sovittamaan ja välittämään. »Älkää tuosta nyt pahastuko, vieras», sanoi hän. »Kukapa teitä syyttäisi siitä, mitä kerran tulee. Mitä siihen tulee, ettei Elina neiti tietäisi, kelle hän kätensä antaa, niin voinpa sanoa, että siinä vallan erehdytte, sillä morsiamen äiti ja sulhasen isä olivat lapsuuden ystävät ja näkivät usein toisensa rouva Tavastin äidinisän, mahtavan Juhana Kurjen pojan luona ja samoin ovat nämä nuoret usein olleet yhdessä Keuruulla Elina neidin isänäidin luona, niin että jos nämä molemmat suvut eivät tunne toinen toistansa, niin enpä todella tiedä, kutka sitte ovat tutut. En minä myöskään tiedä, mitä onnettomuuden merkkejä te näette; minusta näyttää kaikki vain pelkältä ilolta.» »Ettekö sitte näe tuota ruumiinkukkasta noiden morsianta odottelevien joukossa?» Jaakkokin ensin kauhistui siitä todistuksesta, mutta pian hän karkotti kaiken pelon ja vastasi: »Mikä on tuleva, tulkoon vain; suruitta ei kukaan säily elämässä, mutta tänään me vietämme ilon juhlaa emmekä huoli mietiskellä, mitä tuleva on. Sinä, poikanen, seiso portaitten vieressä, ja kun morsian tulee, anna kukat hänelle. Asetu tuohon.» Jaakko pani kukat pojan käteen ja vei hänet portaitten viereen. III. Nuorikot. Uhkaavan näköinen pilvi väistyi pois ja iloiten ja ihmetellen katseli Sakki ympärillensä. Vieraan kysymyksistä johtui Maija Liisa mieluisimpaan puheenaineeseensa ja kertoeli innokkaasti: »Kun ajat olivat onnellisemmat ja paremmat, asui Tavast-suku linnassa, ja sillä oli monta rikasta taloa; silloin oli myöskin suvussa monta suurta ja mahtavaa miestä. Katsokaas, meillä on vielä perintönä tämä, joka oli mitä jaloimman miehen omana.» Hän otti pöydältä korkean, välkkyvän vaskituopin pienempien tina- ja puutuoppien keskeltä, nosti kannen auki ja käänteli sitä ylpeästi. Oli se korea kansi. Kupuran keskellä seisoi ritari täydessä asussa, miekka ojennettuna, ja hänen päänsä päällä häilyi kultainen sotalippu. Itse tuopin ympärillä oli pyhimysten kuvia kahden vaakunakilven keskellä, jotka olivat kultaisen renkaan alapuolella ja joita koossa pitämässä oli kaksi kultakättä, ja niiden päällä oli kultaiset kirjaimet: K. K. ja I. T. Maija Liisa näytteli sitä kaikkea ylpeästi ja jatkoi sitte: »Näettekö, se on kullattu sisältä ja ulkoreunasta ja nämä kirjaimet merkitsevät antajan ja saajan nimiä.» Sakki katseli katselemistaan. »Todellakin kaunis kappale!» sanoi hän. Maija Liisa oikein säteili tyytyväisyydestä ja jatkoi: »Nämä kirjaimet K. K. merkitsevät Knut Kurkea ja nämä I. T. Iivar Tavastia. Ne herrat olivat asekumppanit ja hyvät ystävät, ja kun herra Tavastin poika nai Knut Kurjen tyttären, antoi herra Knut tämän tuopin morsiusparille ja pyysi heitä pitämään sitä Kurkien muistona. Niin sitä on pidettykin, se on nyt toista sataa vuotta kulkenut suvusta sukuun.» Näin kesti keskustelua, kunnes sisähuoneista kuului virren veisuuta. Maija Liisa silloin viittasi toisia tulemaan ylös leveitä portaita myöten. Molemmat palvelijavanhukset astuivat saliin liikutettuina katsomaan jo alkanutta vihkimistä, mutta Sakki seisahti oven ulkopuolelle ja pani hartaasti ristiin laihat, päivettyneet kätensä. Siitä hän näki sekä morsiusparin että kaiken komeuden, joka heitä ympäröi. Kauniilta loisti sali korkeine katonalaisineen ja kultanahkaisine seinäverhoineen, loistavat olivat myöskin taulut, joita kullatuissa kehyksissä riippui pitkin salin seiniä. Kukahan niistä kaikista oli ylhäisin ja arvokkain? Lämpöinen päivänsäde valaisi juuri Kustaa II Aadolfin kuvaa, joka luonnollisen kokoisena, yllä keltainen nahkavarus ja kaulassa hieno pitsikaulus, seisoi kuin kuningas muiden muinaisten ylhäisten ja mahtavien herrain keskellä. Kustaa Aadolfin oikealla puolella riippui Luteruksen kuva ja sen alla Mikael Agrikolan pienoiskuva. Kuninkaan vasemmalla puolella oli piispa Maunu Olavinpoika Tavast täydessä virkapuvussaan ja hänen vieressään piispa Kurki. Niiden jälkeen seurasi koko joukko talon entisiä isäntiä sekä joitakuita heidän sukulaisiansa. Siinä oli Kurkia, Tavasteja, Wredejä, Uggla-, De la Val- ja von Vor-sukujen jäseniä y. m. Salin viereisestä vierashuoneesta katseli kauniin naisenpään kuva morsiuspariin ja pappiin päin, joka ylevänä ja vakavana nyt Jumalan ja ihmisten edessä yhteen vihki vanhimman poikansa Miihkalin ja nuoruutensa ystävän ainoan tyttären Elina Tavastin. Sakki oli huomaavinaan vierashuoneessa riippuvalla maalatulla naisen päällä olevan samat nuorekkaat kasvonpiirteet kuin morsiamella. Olivatkohan he ehkä äiti ja tytär? Ehkä, sillä miksipä olisi muuten tämä yksinkertainen taulu yksin ollut tänään seppelöitynä? Ehkä juuri sen seppeleen kukat tekivät taulun niin elävän näköiseksi. Se näytti hymyilevän ja välistä tuntui aivan kuin hämärä loisto olisi välähdellyt sen suurista, kauniista silmistä, kun ne katselivat saliin niitä kolmea, jotka tänään olivat juhlan ja pitojen päähenkilöt. »Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä!» sanoi kirkkoherra Härkman voimakkaalla ja sointuvalla äänellä, nuorten edessä seisoen. Toivon säde loisti hänen silmistään ja vähäsen vienoa levottomuutta näkyi hänen leveältä otsaltaan, jonka yläpuolelta tukka jo alkoi harmautua. Hän näytti voimakkaalta kuin tukeva nurkkakivi myrskyssä; hän oli niitä harvoja, jotka eivät olleet kukistuneet ajan levottomuuksissa. Kevyinen kesäpilvi lievensi auringon paisteen muutamiksi minuuteiksi, mutta kun se jälleen pistäysi pilvenraosta, levisi sen loiste sulhasen päähän ja morsiamen vehreään seppeleeseen. Vanhat kultanahkaiset seinäverhot näyttivät vielä kerran entistä loistoaan ja vanhat muotokuvat ikäänkuin nuorentuivat tässä lämpöisessä, siunatussa valossa. Niillä oli kaikilla aivan kuin elävät katseet, ja ne ikäänkuin tahtoivat lähteä mukaan, kun hääväki viimein poistui salista. Morsian astui alas portaita, ja ne kolme, jotka olivat keskustelleet morsiuskukista, katselivat nyt vähän levottomina, miten poika oli selviävä asiastaan. Mutta hänpä ryhtyi toimeen, astui morsiamen luo, kun tämä ehti maahan, ja antoi hänelle kukat. Elina hymyili ja taputti poikaa poskelle, mutta huomasi samassa hänet vieraaksi ja kysyi: »Mikäs tuntematon pikku poika sinä olet?» Lapsi katsahti ylös ja vastasi levollisesti: »Vahalan Paavo minä olen.» Hääväki oli jo kaikki tullut ulos pihalle, mutta ei se mikään loistava joukko ollut. Paitsi sulhasta ja hänen isäänsä oli siinä ainoastaan nuoria tyttöjä, jotkut morsiamen samanikäiset ystävät, muutamia vanhempia vaimoja ja talon oma väki. Maija Liisa kantoi olutta, ja kun kukin sai maljasensa, nousi kirkkoherra puhumaan. »Tämmöinen päivä», sanoi hän, »olisi vanhan tavan mukaan vietettävä leikeillä ja tanssilla, mutta näinä aikoina se ei käy päinsä. Soittaja on poissa ja nuorukaiset samoin kaukana. Sodan pauhu on vienyt heidät mukanaan. Ah, mitä kaikkea onkaan se pauhu ja myrsky tehnyt! Se on riistänyt kuninkaan pois valtakunnasta, talonpojan auraltansa, herrat viroistaan ja Herran palvelijat kirkosta ja seurakunnista. Ilo ja riemu ovat poissa, ne ovat paenneet kuin kotkat ylös pilvien taa. Raskasten ja synkkien sadepilvien tavalla ovat nälänhätä, rutto, sota ja kuolema pimittäneet kauniin auringon, Jumalan armeliaisuuden, niin että moni luulee sen jo lakanneen olemasta. Mutta minä sanon, että Herran käsi ei ole lyhyempi tänään kuin ennenkään; rukoilkaa vain, että niinkuin israelilaiset muinoin karkottivat filistealaiset, mekin saisimme karkotetuksi moskovalaiset. Rukoilkaa myöskin tämän nuoren pariskunnan puolesta, että he rauhassa hallitsisivat taloa, johon he nyt teidän päämieheksenne asettuvat, sillä koska teidän kirkkonne on koko vuoden ollut suljettuna, on tämä minun poikani Miihkali sekä minulle että piispallekin luvannut ruveta teidän sielunpaimeneksenne. Mutta koska nuoren miehen mieli ei voi sodan raivotessa kotimaassamme kokonaan pysyä rauhallisissa toimissa, olen minä antanut hänelle avun, ja se on tämä hänen lapsuutensa ystävä Elina Tavast. Kirkkaan lähteen tavalla on Elina kääntävä poikani mielen pois maallisesta taistelusta ja tuottava hänelle sitä mielen levollisuutta, jota ilman ei kukaan voi tehdä rauhan töitä. Olkaa onnelliset! Minä juon morsiusparin menestykseksi!» Niin sanoen kohotti kirkkoherra maljasensa äsken vihittyjä kohti ja joi yhdessä vierasten kanssa. Ilo ja tyytyväisyys loisti kaikkien kasvoista. Mutta Miihkali otti morsiantaan kädestä ja vei hänet syrjemmäksi suuren pihlajan alle, joka seisoi kuin vuosisatojen ikäinen muisto muiden keskellä pihamaalla. Sinne he kävivät istumaan. »Eikö totta, Elina,» sanoi Miihkali, »me koetamme olla onnelliset, vaikka ilo kätkeytyy piiloon koko muulta maailmalta?» Elina yritti hymyillä, mutta se ei onnistunut. Hän vastasi vakavasti: »Minun ei tarvitse etsiä onnea, sillä minä rakastan sinua, mutta ellet sinä olisi tänään Herramme edessä vannonut rakastavasi minua myötä-ja vastoinkäymisessä, niin minä nyt, niinkuin monesti ennenkin viime aikoina, pelkäisin sinun ajattelevan jotakuta toista tai ainakin tahtovan mieluummin olla vapaa.» Miihkali hymyili; Elina näytti hänestä niin lapselliselta, ja hän sanoi ystävällisesti: »Ah, sitä levotonta naisen mieltä, joka pelkää olevan pimeyttä yksin auringossakin. Etkö sinä ole minun lapsuuteni ystävä, nuoruuteni morsian? Oletko sinä ajatellut itseäsi toisen puolisoksi, minusta erotetuksi? Jos olet, niin olet todella ajatellut paljon enemmän kuin minä ja paljon enemmän, kuin mitä nytkään osaan käsittää, sillä vaikka ajatukseni olisivat kuinka kaukana hyvänsä lennelleet, niin muihin naisiin ne eivät ole koskaan ehtineet.» Elina katsoi melkein rukoilevasti häneen. »Ah», sanoi hän, »sano se vielä kerran uudestaan!» Ja hän ojensi hänelle kätensä. »Kas, minä rakastan sinua niin suuresti ja uskon mielelläni, että minäkin olen rakas sinulle.» »Niin, usko vain, Elina, äläkä tuomitse minua näiden silmänräpäysten mukaan, jotka nyt olemme olleet yhdessä. Sinä et tiedä, mitä nämä viime ajat ovat maksaneet minulle.» »Minä tiedän sinun jättäneen sankarin uran, ruvetaksesi papiksi.» »Ja se on niin helppo sanoa», sanoi Miihkali vähän suruisesti hymyillen, »mutta minunhan piti juurtua aivan vieraasen maaperään ja alkaa elämä alusta, ohjata elämäni laiva aivan toista paikkaa kohti, kuin olin uneksinut koko nuoruuteni ajan; eikä se ole yhtä helppoa kuin vanhain kenkäin vaihtaminen uusiin.» »Jumala auttaa sinua.» »Niin, hän, ja sitte minä itsekin puolestani autan itseäni kuin mies.» »Tuleekohan se sinulle raskaaksikin?» »Ken astuu etupäässä opettamaan, ylentämään ja tietä näyttämään, hänen pitää osata uhrata ja kieltää itsensä. Lupaus luopua kaikesta, mitä olin uneksinut, oli minut vähällä kokonaan tukeuttaa, mutta nythän se jo on tehty.» »Sinä lupasit paljon.» »Jospa vain ei tarvitsisi elää niin hiljaa, niin ääneti, niin kärsivällisesti! Sinä, Elina siten osaisit paremmin elää. Sinun pitää auttaa minua.» He olivat vielä hyvin nuoret ja nauroivat nyt niin iloisesti, kuin ei olisi ollutkaan niitä uhkaavia pilviä, joista itse puhuivat. Miihkali oli pitkä, vahvavartaloinen mies, ja sen voimakkuutensa takia moni luuli häntä paljon vanhemmaksi, kuin hän todella olikaan: mutta tänä hetkenä kyllä jokainen voi huomata, että hän nyt vasta alkoi elämän; ja Elina oli paljon nuorempi häntä. Maija Liisa, jolla kaikki päivän huolet oli niskoillaan, lähestyi ystävällisessä toimeliaisuudessaan ja kysyi; »Vieras vanha ukko pyytää kiittää maljasta, jonka annoimme hänelle. Saako hän tulla?» Morsiuspari antoi luvan, ja kerjäläinen, yleisimmin tuttu Sakin nimellä, tuli lakki kädessä. Hitaasti ja nöyrästi tervehti hän viimein ja sanoi: »Rakastavien aika kuluu kyllä toistensa sivulla ilman lintujen lauluakin, ja vielä vähemmin he kaipaavat vanhan huuhkajan ääntä; mutta hyvän onnen toivotus ja kiitokset köyhänkin suusta ovat siksi arvokkaat, että niitä kannattaa kuulla.» »Kiitoksia, vieras», sanoi Elina, ojentaen hänelle kätensä. »Te toivotatte siis meille onnea?» »Minä toivotan, että Onnetar kirjaisi teidän kankaanne ja koti kiittäisi hyvää emäntää.» »Se oli kaunis toivotus», vastasi Elina. »Suokoon Jumala, mitä te toivotatte.» »Kyllä Jumala kuulee kuuntelemattakin ja näkee näyttämättä. Hän kyllä pitää huolen tehtävistään.» »Teidän kanssanneko nämä lapset kulkevat?» kysyi Miihkali. »Nehän ne ovat minun ainoa rikkauteni.» »Eikö teillä sitte ole pirttipahastakaan, joka teitä odottelisi kotiseudullanne?» Kerjäläinen siveli keveästi pikku tytön tukkaa. »Salo se on meidän asuntonamme, aukea metsä saunamme ja ainoana leposijanamme laaja kangas.» »Ehkä olette sotaa paossa?» kysyivät äsken vihityt edelleen. »Me pakenimme, saadaksemme edes henki-kurjan säilymään, sillä talo leimusi ilmi tulessa. Eikä ainoastaan meidän kylämme, vaan koko pitäjä paloi, ja moni kiittelee nyt niitä naisia onnelliseksi, jotka pääsivät tulen kautta iankaikkisuuteen, sillä siihenhän ne heidän tuskansa loppuivat. Onnellisia nekin ovat, jotka kaatuivat kotikynnyksellä veriseen miekkaan.» Kyynel kiilsi vanhuksen silmissä hänen noita aikoja muistellessaan, kun hänen kotiseutunsa ja koko Itä-Suomi oli turvattomaksi jätettynä ja alttiina viholliselle. »Viipuri oli kukistunut, Käkisalmen valloittivat viholliset kevättalvella kaksi vuotta sitte, ja silloin olivat kaikki portit auki Venäjän sotajoukoille.» »Siitäkö asti te jo olette olleet kodittomana?» kysyi Elina sääliväisesti. »Kun kasakat hävittivät koko pitäjän», vastasi kerjäläinen, »ja kaikki, jotka kykenivät pakenemaan, pyrkivät metsään, menimme mekin sinne ja riensimme puolen päivää pysähtymättä, kunnes viimein löysimme luolia korkeiden kallioiden välistä, joita tiheät vesakot suojelivat. Siellä pysyimme piilossa neljä pitkää päivää. Kun aurinko laskeutui neljännen päivän iltana, läksin minä kyselemään korkeammilta voimilta, oliko parempi palata kotiin vai mennä muuanne, mutta sain vastaukseksi, että kaikki oli siellä hävitettynä ainiaaksi, vaan että meidän piti pyrkiä länteen päin.» Elina katsoi kummastellen kerjäläistä ja kysyi: »Kuka te olette, vieras, koska voitte hämärällä silmällänne nähdä enemmän, kuin uusi aika näkee kirkkaalla silmällään?» Sakki nyykäytti päätään. »Kunhan elätte niin pitkälle kuin minä, niin tiedätte myöskin enemmän kuin nyt.» Taaskin katseli morsian häntä tutkivasti. »Jos olette yhtä viisas kuin vanhakin ja jos elämänne on opettanut teitä näkemään eteenpäin ja huomaamaan iloa tulevan surun päivien perästä, niin sanokaapa, milloin saamme toivoa parempia aikoja?» Vanhus otti hänen kätensä, tutki sitä ja sanoi: »Teidän onnenne syntyy viimein, kun ilonne kuolee ja kuihtuu, ja se ilo, jota tulevaisuus lupaa, on käyvä ensin haudan ylitse, kukoistava sen toisella puolella ja temmattava kuoleman käsistä.»
Header as received
The Project Gutenberg eBook of Härkmanin pojat
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Härkmanin pojat
Author: Betty Elfving
Release date: April 17, 2005 [eBook #15637]
Most recently updated: December 14, 2020
Language: Finnish
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/15637
Credits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed ProofreadersFull Project Gutenberg licence
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.Source: Project Gutenberg ebook #15637. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.