← catalogue

Syvistä riveistä

by Various · Finnish · Gutenberg #15515 · 725,735 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Syvistä riveistä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Syvistä riveistä

Author: Various


        
Release date: March 31, 2005 [eBook #15515]
                Most recently updated: December 14, 2020

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/15515

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SYVISTÄ RIVEISTÄ ***




Produced by Tapio Riikonen






SYVISTÄ RIVEISTÄ

Kansankirjailijaimme novellikokoelma


WSOY, Porvoo, 1890.



SISÄLLYS:

Liisa Tervo (Oulu): Uusi isä
Eero Sissala (Helsinki): Naavalan Taavetti
P. Päivärinta (Ylivieska): Pelastettu
N. Niemelä (Punkalaidun): Luisulan lapset
Alkio (Laihia): Salliman oikkuja
Kauppis-Heikki (Iisalmi):
   Härät
   Isäntä
Heikki Meriläinen (Sotkamo): Kotoa kotiin
Jakke Honka (Oulu): Perukkalaiset
Emil Vainio (Helsinki): Selman hääpäivänä




Jalon suomalaisen kirjallisuuden kartuttajan,
      lämpimän isänmaan rakastajan,
      hellän kirjailijain suosijan
                   ja
             ahkeran auttajan,
             kalliin ystävämme:
              Herra professori

              JULIUS KROHN'IN

                 muistolle,
    kunnian ja rakkauden osoitukseksi
        surun ja kaihon tunteella
          omistavat nämä heikot
                kynäpiirteet

                  Tekijät.





UUSI ISÄ.

Kirjoitti Liisa Tervo.


Setänsä luona maalla oli Elsalla hauska olla, ettei hän kaivannut
mitään. Koti-ikävä oli kerrassaan haihtunut eikä isäkään enään
muistunut mieleen. Siitä olikin kauvan jo kuin isä oli taivaasen mennyt
ja setä oli niin hyvä, aivan kuin isä.

Setä kuin kotosalla oli, niin sen kintereillä pyöri alinomaa, riekkui
sylissä ja kaulassa kilvan talon lasten kanssa. Ja kuin setä oli päivän
poissa, niin kuin metsässäkin, niin oli semmoinen kaipuu, ettei
tahtonut päivä kulua. Aina kujan suuhun menivät katsomaan että eikö jo
tule, aina vähän väliä. Ja kun näkyi niin silloin lähtivät
kolmikannassa juosta piristämään vastaan. Helli riepu se aina jälkiin
jäi kuin oli pienin, mutta Hilma ja Elsa tasaväkiset ollen jotenkin
yhteen aikaan sedän luo pääsivät. Heti käsistä kiinni tormusivat ja
siinä hyppivät lieskasivat iloissaan.

"Isä, isä!" hoki Hilma.

"Setä, setä!" Elsa hoki.

Setä naurusuin astui keskikujaa pallerehtava tyttö kummallakin sivulla.
Mutta kuin tulivat Hellin luo ja tyttö kädet ojennuksissa seisoi ja
hätäilemällä pyrki "itän tyliin", niin silloin saivat Elsa ja Hilma
tyytyä takin liepeestä kiinni pitämään. Mutta hyvähän tuo oli siinäkin
reppasta, mieluista hyvinkin.

Vaan kuin setää kaupunkimatkalta odotettiin, niin se tuskaa oli. Sitä
häärittiin sisältä ulos ja ulkoa sisään lakkaamatta ja kyseltiin
vuoroon äidiltä vuoroon Inka Pietalta, niin että ne olivat aivan
pahemmassa kuin pulassa.

Tänään odotettiin setää kaupungista. Lapset odottivat joka hetki
tulevaksi siitä saakka kuin silmänsä aamulla auki saivat. Ja juoksivat
keittiössä aina kysymässä, että tuleeko kohta. Kaikki kolme yhtaikaa
hulmausivat kysymään, Elsa etunenässä.

"Pysykää lapsi rukat siellä muissa huoneissa, täällä te särette astiat
ja kaadatte mitä eteen sattuu", sanoi äiti. "Menkää pirttiin
kuuropiilosille".

Mutta kauvanko sitä maltettiin olla kuuropiilosillakaan, siunaamahetki.
Juostiin taas keittiöön tulisessa touhussa ja akkunan ääreen
hulmauttiin katsomaan, että eikö tule.

"Inka Pieta notta Helli akkunaan, Helli kattoo, jot itä tulee", marisi
itkusuin Helli, joka ei omin voiminsa kyennyt kiipeämään akkunan
ääreen. "Notta, notta", kärisi hän ja hätäili ja nykki Inka Pietaa
hameesta.

Mutta Inka Pieta tuli ja leuhautti Elsan ja Hilmanki pois akkunasta.

"Niistähän on vastus", äsähteli Inka Pieta. "Vaivasella heitä on."

"Sittenhän minä vaivanen olisin, jos ei minulla lapsia olis", sanoi
äiti totisena.

"Mutta kuin lentävät joka paikkaan, ettei säily muu kuin, joka huutaa",
mutisi Inka Pieta vähän noloissaan. "Tuo Elsakin, iso tytön torvelo,
sehän se nuo toisetkin villitsee, eihän nuo ennen ole niin riekkuneet.
Kas niin! jopahan saivat kupin lattialle, siellä se nyt tuhannen
palasina... Ja tuon paraan kivikupin..."

Inka Pieta oli ihan haltioissaan ja pyöräytti Elsan käsipuolesta
toiseen huoneesen. Toiset lapset pujottivat jälestä ja vakavina
istuttiin sitten vahingon jälkeen vähän aikaa, eikä sanaakaan hiiskuttu
toisilleenkaan. Viimein kuin katsottiin toisiaan silmiin, alkoi
naurattaa ja pian rupesivat oikeen tyrskimään. Ja niin asia unehtui.
Siirryttiin pirttiin ja sieltä pistäyttiin ulos katsomaan, että eikö
näkyisi tulevaksi, tahi eikö kuuluisi kulkusen ääntä. Vaan ei kuulunut
eikä näkynyt. Kuin olivat mielestään kauan aikaa pirtissä istuneet,
niin piti jo lähteä kysymään.

"Tuleeko se isä sitte kuin pannaan pirtin lamppuun tuli?" kysyi Hilma
ja Heilikin alkoi:

"Tuleeko te titte itä?"

"Tulee, tulee", sanoi äiti päästäkseen.

Silloin kolmikannassa rymistettiin taas pirttiin, istuttiin penkille,
kädet helmoihin ja katsottiin myötään kattoon lamppua. Siinä sitten
tuumittiin mitä saavat tuliaisia. Hilmalle isä oli luvannut tuoda
aapisen, semmoisen punakantisen kuin Elsallakin oli ja jossa oli kukko
lopussa. Helli vain odotti "hirveän paljon" makeisia, "vittiinkin
kymmenen viititoitta paljon." Elsa ei tiennyt mitä hän saa, vain
jotakin hänkin arvasi saavansa. Äiti aina lähetti sieltä kotoa jos ei
muuta niin toista. Eikä hän juuri saamisistakaan, vaan tuntui ikävälle
kuin setä oli poissa ja pelotti että tulleneekohan koko päivänä.

"Milloinkaan se setä tulee?" huokasi hän melkeen itsekseen.

Siitä tarttui taas maltittomuus Hilmaan ja tietysti Helliinkin. Se
olisi pitänyt saada tuli lamppuun nyt heti, keskipäivällä ja sitä
juoksivat keittiöön pyytämään äidiltä, Hilma ja Helli. Ja siitä sen nyt
heitti äitille vastuksen. Jos hän sanoikin ettei tulta oteta lamppuun
ennen kuin tulee pimeä, niin kävivät he vähän väliä selittämässä että
nyt on jo pimeä.

Hiljan hitainkin tuli ilta ja tuli lamppuun pantiin. Silloin syttyi
ilon remakka lapsissa ja pörhässä korvin kuuntelivat pienintäkin
risausta ulkoa. Monta kertaa he olivat kuulevinaan kulkusen äänen ja
päästivät ilohuudon. Mutta vihdoin kuin aivan varmaan kuulivat, silloin
työntäysivät ovelle. Elsa pisin heistä varpailleen kohosi lukkoa
vääntämään ja toiset ryskyttivät ovea minkä jaksoivat ja häsäköivät
maltittomina. Joutui siihen Inka Pietakin.

"Taas Elsa on siinä intoilemassa, pysyppäs vähän aisoissasi", sanoi hän
ja pyöräytti keski lattialle.

"Odottakaa lapset toki vähäisen, tuossa paikassahan se isä on sisällä",
sanoi äiti.

"Joutaa nämä odottamaan, kun ovat niin villissä, että pahki lentävät
joka paikkaan", mutisi Inka Pieta.

Setä kuin oven raotti, niin heti käsiksi hyökättiin ja alettiin
kysellä.

"Toiko isä aapisen? Isä! Toiko isä?" Tiedusteli Hilma kädestä nyhtäen
isää.

"Voi itä,--voi itä", hoki Helli nuotilleen ja halaili molemmin käsin
isän toista jalkaa.

"Miksi setä oli niin kauan? Toiko setä minulle mitään?" kyseli Elsa ja
tunkeusi niin lähelle kuin suinkin.

Ei tiennyt setä, mihin hän vastaisi ensiksi. Eikä hän osannutkaan
vastata mitään, vaan nauru suin katsellen ympärillään hääriviä lapsia,
irroitteli vyön ja riisui turkin.

Matti kuin toi arkun tupaan, niin lapset keräytyivät sen ympärille ja
vähän väliä kävivät isää nykkimässä arkkua avaamaan ja viimein oikein
voiman väellä vetivät arkun luo.

Aika riemu siinä syntyi, kuin kukin sai saatavansa. Hilma sai aapisen
punakantisen ja heti alkoi hän kukkoa siitä hakea ja kuin kukon löysi,
niin nauru pääsi. Helli sai makeisia kääreen. Eikä hän raahtinut niitä
syödä, ei maistaakaan, katseli vaan ja näytteli muillekin. Elsa sai
punarantuiset sukat. Äiti ne oli lähettänyt. Elsan mieli oli hyvä. Hän
käänteli ja katseli sukkiaan, otti kengätkin pois ja koetti niitä
jalkaansa. Sievät ne olivat ja lysti astua sipsuttaa niillä.

Mutta sitten kuin setä oli tätin kanssa puhellut, kertonut kaupungin
kuulumisia ja mitä muuta lienevät hiljaan keskustelleet, otti hän Elsan
syliinsä ja sanoi.

"Nyt pääset Elsa kotia, sinne on tullut isäkin sinulle."

Elsa ei tahtonut tajuta asiaa, vuoroon katseli vain setää ja tätiä.
Vaan kuin nämät hymysuin katselivat häntä, niin hän rohkeasti sanoi:

"Setä nyt narraa."

"Enkä narraa, olet sinä saanut nyt isän", vakuutti setä yhä hymy suin.

"Vaikka narraatte", intti yhä Elsa ja veti hiljaan parrasta setää.

Mutta tätikin vakuutti että on kuulemma tullut isä sinulle sinne.

"Ja minä toin jo turkit, että tarkenet lähtemään", sanoi setä ja näytti
turkkeja naulassa.

Ne oli Elsan isän turkit, tunsi hän ne nyt itsekin. Ja hän alkoi jo
uskoa että on se isä tullut. Eikä hän sen enempi joutanut nyt
ajattelemaan, vain iloissaan taputteli käsiään ja puristi setää
kaulasta, juoksi tätinkin luo ja peitti päänsä hänen helmaansa. Täti
otti syliinsä hänet, puristi rintaansa ja sanoi:

"Elsa raukka."

"Mutta äiti sanoi, kuin isä oli mennyt taivaasen, ettei isä tule enään
milloinkaan meille", virkkoi Elsa äkkiä ja kysyvästi.

"Jos lie äiti silloin niin sanonut, vaan on siellä nyt isä teillä",
vakuutti setä.

"Sinne on tullut uusi isä", selitti täti.

Elsa ei tullut siitä sen selvemmälle, eikä hän nyt pitemmälle
ajatellutkaan, oli hyvillään vaan. Kyseli sedältä, että milloin hän
pääsee kotia lähtemään ja hän olisi halunnut jo heti lähteä ja tuntui
ikävältä kuin ei heti päässyt. Vaan hauskaa se oli ajatella, että isä
on tullut ja pääsi taas isän luo.

Yhtä ja toista siinä oli epätietoista tuossa isän tulossa, semmoista
epäselvää, johon ajatusta takertui, vaan ilon huumauksessa se ei
pysähtynyt kuitenkaan siihen sen pitemmältä, vaan solui irti ja
vapaasti taas kiiti ja kierteli. Muistossa elpyi kuva kuvan perästä,
syntyi ja selveni, yksi kohta sieltä, toinen täältä, niin että pian oli
suuri joukko kuvia, jotka kokoontuivat yhteen, lähestyivät toisiaan ja
muodostivat kokonaisuutta. Ja niin eläväksi ne muuttuivat, että Elsa
näki ne aivan kuin silmäinsä edessä.

Kun hän nyt pian pääsisi kotia! Nytkin siellä isä kotona leikkii Marin
kanssa ja ikävöipi häntä... Ja äiti siellä kutoo sukkia... Niinhän se
oli aina iltasilla, että äiti kutoi sukkia ja isä leikki heidän
kanssaan ja sitten soitteli kannelta ja lauloi. Vaan milläs se nyt
soittaa, kun kannel on täällä sedällä, tuossa sedän kaapin päällä.

"Viedäänkö setä tuo kannelkin kotia?"

"Mitä sillä siellä?"

"No että isä soittaa."

"Lie tuolla kannelta sen minkä soittaakin!"

Kun on uusi kannelkin, onkohan se hyvä. Mutta Elsasta tuntui, ettei
sitä parempaa voisi ollakaan kun se entinen.

Maata mennessä ei Elsan silmään uni tahtonut tulla, eikä hän ollut
muistanut siunatakaan. Ajatukset olivat vallanneet hänet ja nythän ne
vasta hiljaisuudessa kiertelivätkin, toivat mieleen kotoa ja isästä
muistoja.

Hän muisti kuinka isä makasi sairaana ja äiti laitteli hänelle päähän
kylmiä kääreitä. Ja hänkin aina kävi akkunanruudussa jäähdyttämässä
käsiään ja juoksi sitten panemaan kätensä isän otsalle. Isä katsoi ja
hymyili heikosti ja sanoi hiljaa:

"Isän oma tyllerö."

Eräänä iltana oli sitten kotona paljo vieraita, tätikin oli. Kaikki
seisoivat isän sängyn vieressä ja itkivät. Äiti makasi lattialla ja
voivotteli. Sitten äiti nousi ylös, vaan kaatui uudestaan. Isä huokui
hyvin raskaasti. Sitten kuin äiti taasen nousi ylös, katsoi isä äitiä,
häntä ja Maria, vaan sitte ei ketään katsonut. Kurkussa karahteli,
rinta kohoili korkealle ja kädet olivat ristissä rinnalla.--Huomenna
panivat isän mustaan arkkuun ja veivät kylmään ulkohuoneesen, vaikka
hän itki ja sanoi ettei saa isää sinne viedä, isälle tulee kylmä. Sen
jälkeen hän ei nähnyt isää, muuta kuin sen mustan arkun, kuin veivät
sen pois. Silloinkin oli paljon vieraita. Ja ne sanoivat, että isä on
mennyt taivaasen. Eikä se isä sitten enään tullut vaikka hän luuli ja
odotti ja Mari myös odotti, aina illalla. Ja äiti sanoi, ettei se
tulekaan. Mutta miksi se nyt on tullut...?

Ja siihen se nyt takertui Elsan ajatus ja takertui lujaan.

Niin kauan kuin on ollut poissa, siellä taivaassa... Eipähän sieltä ole
tullut Pekka enokaan, vaikka on ollut jo hyvin kauvan, eikä muitakaan,
Alma serkun äitikään...

Sekausi Elsan ajatuksiin nyt se tädin sanoma uusi isäkin ja asia kävi
yhä sekavammaksi. Ei tahtonut nyt päästä minnekään. Siihen hän viimein
kuitenkin tuli, että isä on tullut taivaasta uusissa vaatteissa ja uusi
kannel, vissiin kultavaatteet päällä ja kultakannel kädessä ja siihen
uskoon hän jäi. Sillä ei hän osannut mitenkään muuten ajatella sitä
uudeksi, sillä hänestä isä oli kaikkein paras semmoisenaan kuin se
silloin oli.

Elsalla painuivat silmät umpeen. Oli kuin isä olisi tirkistänyt oven
raosta ja huutanut:

"Missä isän piika?"

Ja isä otti hänet syliinsä ja hän kääri kätensä isän kaulaan ja tuuheat
tummat hiukset kutkuttivat käsivarsia ja musta pitkä parta tuntui
karkealle kuin siihen painoi poskensa tahi leukansa. Sisko Marikin
kiipesi isän polvelle. Ja pikku Elli nauroi kätkyessä kuin isä sille
liverteli. Sitten isä otti kanteleen ja alkoi soittaa, hän isän polvea
vasten nojausi ja lauloi:

    Lapsi olen laulavainen,
    Pieni vielä voimatoin.
    Huvitusta hakevainen.
    Huikennellen huoletoin.

    Aina löydän avoimena,
    Äidin helman hupaisen.
    Isän polven istuimena,
    Tunnen minä turvaisen.

Moneen kertaan oli Elsa kerennyt tavaransa laitella ennen kuin
lähtöpäivä tuli. Vaan siinähän se aina joku osa päivästä meni kuin
pieneen laatikkoonsa latoi sievästi paperinuket ja kiiltokuvat,
pudistaa räpsäytteli pyhähuivin ja laski sen sievästi, helmet nauhasta
purki ja taas pani, aukoi paperista ja taas kääri sen viisipennisen,
jonka pastorilta oli saanut "O hyvä Jumalan" veisaamisesta. Ja nyt kuin
lähtöpäivä vihdoin tuli, nousi hän varemmin kuin ennen ja taas laitteli
tavaransa.

"Pitää laittaa nämä hyvästi kuin pitää lähteä kotiin, sinne on tullut
isä", selitti hän nyt niin kuin joka kerta selitti kuin laittoi
tavaroitaan.

Kun tavaransa sai laitetuksi, puki hän jo nutun päälleen.

"Kohta sitä pitää lähteä."

Vaan vielä siihen oli pitkä aika ennenkuin lähdettiin, kuin muut eivät
olleet vielä puuhassakaan. Vasta eineen syötyä, lähempänä puolta päivää
sanoi setä lähdettävän. Niin pitkäksi kävi odotus Elsasta lopulla, että
hän paneusi penkille isänsä turkin alle ja itki. Vaan samalla kuin itki
sentähden ettei heti nyt päässyt, itki hän senkin tähden, että kohta
pääsee.--

Setä käski Matin hevosta valjastamaan ja täti kutsui Elsaa.

"No nyt Elsa", sanoi täti, "nyt pääset lähtemään. Vaan sanoppas
hyvästit."

Elsa kätteli Hilmaa ja Helliä ja selitti, että hänen pitää lähteä nyt
kotiin, kuin sinne on tullut isä.

"No Inka Pietallekin."

Elsa juoksi keittiöön.

"Nytkö se Elsa lähtee?"

"Nyt minun pitää mennä kotiin, sinne on tullut isä."

"Hyvästi, hyvästi. Muista lapsi vanhaa Inka Pietaakin."

Kun Elsa oli kääritty turkkeihin ettei näkynyt kuin kaksi kiiluvaa
silmää ja pantu sohvalle istumaan siksi aikaa kuin rekeen oli kaikki
laitettu valmiiksi, selitti hän vielä kerran Hilmalle ja Hellille että
isä on tullut kotia ja tuonut kultakanteleen, jolla soittaa...

Nyt oli kaikki valmiina ja setä kantoi hänet rekeen ja peitteli sinne
hyvästi vällyillä ja istua könähti itse viereen. Laukki tempasi rekeä
ja kulkuset remahtivat helisemään. Aittarakennukset näyttivät siirtyvän
siitä sivuitse ja menevän taakse näkymättömiin. Kujan varressa
aidanseipäät kiitivät jälekkää ja hanki reen kupeessa vilisi sinne
taakse päin vain. Riihet ja ladot ja metsät ja kaikki liikkuivat.
Laukki juosta hölkötteli jotta lautaset nuoran perään kohoilivat ja
laskivat, kulkuset helisivät ja setä hyräili.

Tuli vastaan taloja. Ihmisiä siellä liikkui, aikaihmisiä ja lapsia.

Miksikään ne ovat tulleet näin kauvas asumaan? Miksikään eivät asu
siellä kaupungissa, tahi aivan sedän vieressä? Onkaan noilla pienillä
tytöillä isä kotona, onkaan se käynyt taivaassa ja tullut takaisin?

Sinne jäivät talot ja ihmiset ja sinne taakse siirtyivät yhtä mittaa
aina uudet talot, pellot, niityt ja metsät. Ja Laukki se vain
hölkötteli ja kulkuset helisi ja setä hyräili.

Alkoi hämärtää. Tähtiä ilmestyi taivaalle ja kuukin pian alkoi näkyä.
Tähdet ja kuu ne kulkivat muassa. Muuttuivat ne välistä vähän eteenpäin
ja välistä taaksepäin, vaan eivät ne sen jälemmäksi jääneet, aina vaan
näkyivät yhtä kaukana olevan heistä.

Mitenkään ne niin? Siellä taitaisi hauska olla niitten luona. Miksikään
se isä tuli pois? Vissiin tuli niin ikävä äitiä ja minua ja Maria ja
pikku Elliä... Mutta olihan siellä Armas. Onkaan se isä tuonut
Armaankin mukanaan...? Mitenkään ne ovat päässeet...?

Ja se miellytti Elsaa. Hänen mielestään ei sieltä voinut hypätäkään
niin korkealta.

Vissiin siellä on tikapuut ... kultaiset tikapuut...

Elsa muisti kuulleensa Jaakopista, joka näki tikapuut taivaasta ja
enkeleitä kulkevan ylös ja alas... Mistähän kohti ne ovat, ovatkaan
kaukana tästä...?

Vissiinkin ne ovat hyvin kaukana, aivan tuolla taivaan rannassa asti...
Mutta sieltä kait pääsee ilmankin... Vaan jos ei siellä ole ovia...
Missään siellä on ovi...?

Mietityttämään se olisi ruvennut, vaan Elsa päätti että hän kotona
isältä kysyy, isähän sen tietää ja kohtahan hän pääsi kotia.

Nyt ne kotona ovat... Äiti laittaa ruokaa vissiin... Ja äitillä oli
Elsan mielestä harmaja hame ja röijy ja leveä vyöliina.

Mari siellä nukkien kanssa leikkii ja näyttelee Ellille... Onkohan Mari
ottanut minun Kerttuni, joka osaa itkeä kuin painaltaa rintaan? Sen isä
antoi... Kuin joutuisi kotia siksi kuin isä tulee työstä, niin huutaisi
ovelta että "missä isän piika!"

Elsasta tuntui niin hauskalta, että olisi käsiään taputtanut, jos olisi
voinut. Hän puristausi kokoon ja mielessään nauroi.

Kaukana näkyi tulia paljon, ja kuin tultiin lähemmäksi haamoitti
talojakin. Siinä se oli kaupunki... Mitenkähän setä osannee meille ajaa
kuin on noin paljon taloja ja hämärtääkin.

Vaan sieltä se talojen sivu setä pujotteli, kadulta kadulle käänsi. Ja
jo tuli tuttuja taloja.

Nyt käännyttiin kotiportista. Tässä se oli. Suuri kivi oli portin
pielessä ja hirsiläjä aitaa vasten. Portaan vieressä oli vesikelkka,
vain eri saavi oli kuin ennen. Porstuaan oli tehty uusi akkuna. Mutta
tämä se oli kuitenki Elsan koti, sillä setä pysäytti hevosen portaitten
eteen ja kantoi hänet sisään.

Siellä oli äiti, tuli vastaan ottamaan ja hyväillen alkoi riisua
turkkia. Ja siihen kuin turkista pääsi Elsa selviämään joutui Marikin
ääreen. Mutta eivät ne olleet oikeen entisen näköisiä, aivan tutun
näköisiä. Äidillä oli kyllä harmaja hame, vain oli eri röijy, semmoinen
jota ei ollut ennen Elsa hänellä nähnyt ja muodoltaankin oli muuttunut
äiti. Marilla oli aivan erilaiset vaatteet ja semmoinen vyöliina, jossa
oli pitkät nauhat ja takaa solmittuna ja isompi oli Mari entistään.
Pikku Elli se oli paljon muuttunut. Mutta missään se isä oli? Taisi
olla työssä vielä, koska ei näkynyt. Iso kaappi oli toisella seinällä
kuin ennen. Pieni sänky jossa Marin kanssa olivat maanneet oli poissa;
missään se oli? Kiikkutuoli oli vielä samassa paikassa kuin ennen, vaan
maalattu ruskeaksi, ennen oli harmaja ... ja maalattu oli kamarin
ovikin...

Elsasta tuntui oudolle ja pahalle. Ei hän osannut paikaltaan liikkua,
eikä puhunut luotua sanaa.

Äiti puheli liverteli ja kantoi perälle huonetta sohvan kannelle
istumaan, vaan ei Elsa siitäkään tullut rohkeammaksi. Sormi suussa
katseli nurkkasilmällä ympärilleen.

Mari kantoi sohvan kannelle siihen viereen leikkikalujaan,
paperinukkia, kuvakirjoja ja oikean ison nuken, jolla oli uudet sievät
vaatteet.

"Tämän nimi on Ursa ja se on hyvin kiltti", alkoi Mari selitellä hyvin
toimessa. "Ja täällä, katsopa tässä sinun Kerttusi. Se on itkenyt niin
paljon että, kuin sen mamma on ollut maalla."

Kerttuhan se oli, vaan sekin oli muuttunut. Kasvot olivat hankauneet
rosoisiksi ja toinen käsi repatti irti, ettei ollut kuin pikkuisen
pitämässä. Eikä se enään itkenytkään jos rintaankin painoi.

Elsa katseli Kerttua. Ei hän virkannut mitään, vain itku pyrki
kurkkuun. Hänen kävi sääliksi Kerttua, joka raukka oli niin ruhjauneen
näköinen ja samalla hänen kävi sääliksi keinutuolia, sänkyä, isoa
kaappia, kamarin ovia ja kaikkia:

Mari vaan näytteli uusia leikkikalujaan ja oli myötään äänessä.

"Äidiltä minä olen saanut tämän Emmin", ja Mari selitteli punaisten
nauhapalasten sisää sormen pituisen nuken. "Voi, ruvetaan pesemään
Emmiä."

Kahvikuppiin hommasi Mari vettä ja pesi Emmin ja kääri kapaloon ja
Ursaltakin pesi silmät.

"Pestään Kertultakin."

Hän pesi Kertultakin.

"Kertullekin pitää tehdä uudet vaatteet. Eikö pidä?"

"Pitää", vastasi Elsa hiljaan.

"Semmoiset oikeat ja sievät, semmoiset, jotka saattaa riisuakin,
niinkö?"

"Niin", myönsi taas Elsa hiljaan. Jo vähitellen sai Mari Elsan leikin
touhuun ja puhelemaan, niin että pian olivat molemmat täydessä
puuhassa. Elsa kuin pääsi tutustumaan kysyi hiljaan Marilta. "Missä se
isä on nyt?

"Työssä", vastasi Mari hyvin kovasti että Elsa säikähtyi. "Vaan ei se
vielä tule, kyllä me vielä saamme leikkiä. Isä aina nauraa kuin leikkii
nukkien kanssa ja sanoo Kerttuakin Tyyraksi ja nokiaa silmät Kertulta
ja Ursaltakin. Ei viitsitä sitte enään leikkiä, eikästään?"

"Ei", vastasi Elsa vaan hänestä oli kumma miksikä isä nyt oli
semmoinen, eihän se ennen niin tehnyt. "Milloinka se isä tulee?"

"Kuin äiti on laittanut ruuan pöydälle."

Elsa silmäsi että joko se äiti laittaa ruokaa. Vaan ei se vielä
laittanut. Siellä hellan ääressä hommasi, kohenteli tulta. Pata oli
tulella ja höyry pihisi kannen raosta. Se oli tuttua.

"Kohta se tulee isäkin, vaan kohta se joutuu ruokakin. Ja joutuahan sen
pitäisi, sillä eikö tällä minun tytön tyllerölläni ole nälkäkin jo",
sanoi äiti ja tuli hyväilemään Elsaa.

Nyt tuntui Elsasta mukavalta, oli kuin joku paha aavistus olisi
lievennyt. Hän saattoi jo hymyillä äidille. Ja hän seurasi äitiä sinne
hallan ääreen, sillä häntä hyvin halutti sinne. Ainahan hän ennenkin
oli ollut keittämisen puuhassa äidin kanssa, apuna muka, jos ei muuta
niin lastuja uuniin lisännyt.

"Pane Elsa muuan lastu lisäksi", sanoi äiti nytkin aivan entisen
totutun tavan mukaan.

Elsa pani lastuja uuniin. Siellä ne rupesivat palaa räsähtelemään.
Höyryä pursusi padasta kannen alta enemmän. Se oli se sama pata kuin
ennenkin: toinen korva oli lohennut ja muutenkin samanlainen joka
kohdasta. Samat olivat padan koukutkin ja muutkin kalut ja prässirauta
riippui ylhäällä koukussa, niinkuin ainakin.

Jo rupesi padassa kiehumaan, porisi aikalailla. Äiti nosti kantta niin
höyryä nousi lujasti ja porina kuului kovemmin ja kuin pani kannen
paikalleen niin höyry pihisi raosta ja porina kuului himmeämmin.

Elsasta tuntui nyt äiti aivan tutulta. Hän ojensi kätensä äitiä kohti
ja kuin äiti kumartui kääri Elsa kätensä hänen kaulaansa, puristi
tarmonsa takaa ja sanoi:

"Äiti!"

Ilo valtasi Elsan nyt kokonaan. Tuntui tutummalta nyt kaikki entiset
vanhat, vaikka olivatkin eri paikoissa. Riemuiten juoksi Elsa sedän
luo, joka tuli ulkoa hevostaan katsomasta ja selitti että kohta se isä
tulee.

Äiti alkoikin laitella jo ruokaa pöydälle ja Elsa oli mukana puuhassa.
Vaan kuin se oli tehty rupesi hän sykkivin sydämin odottamaan isää. Hän
tiesi miten hän tekee kuin isä tulee, hän tekee niin kuin aina
ennenkin: menee ovensuun nurkkaan seisomaan, niin isä pistää päänsä
oven raosta ja kysyy:

"Missä isän piika?"

"Täällä!" huutaa hän ja juoksee vastaan ja isä ottaa hänet syliinsä.

Rintaa ahdisti odotus. Jo kuului askeleet portailla. Elsalla
sydänalassa hytkähti ja hän naurusuin meni seisomaan nurkkaan.

Ovi aukeni ja muuan mies astui sisään.

"Hoh, vieraita. Terve, terve!" ja mies kätteli setää. Otti sitten
turkin päältään, pani naulaan ja meni pöydän päähän istumaan.

"Mitä kuuluu?" kysyi mies.

"No ei kummempia", vastasi setä.

Elsa seisoi loukossa ja kummaillen katseli, että mikä mies tuo on, joka
pöydänpäähän meni noin suoraan. Vähitellen siirtyi hän sedän luo, niin
hiljaan ettei se mies olisi häntä huomannut. Marikin oli kerennyt
korjata leikkinsä ja istui nyt setän sylissä kellonhäntää nyppimässä.

"Kuka se tuo on?" kysyi Elsa hiljaan Marilta.

"Se on isä", vastasi Mari lujalla äänellä.

Elsa säikähti, että ruumis vavahti.

"No, ka täällähän se on uusitulokaskin", sanoi se mies. "Tuleppas
paiskaamaan kättä."

Elsaa peloitti, polvet vapisi.

"Mene lapsi sanomaan terveisiä isälle", kehoitti äiti.

Isä ... eihän se ollut isä ... punanen parta ... isällä on musta ...
eikä tuo muutenkaan ollut isää...

"Mene paiskaamaan kättä isälle", kehoitti setäkin.

"Ei se ole isä, mies vaan", sanoi Elsa sedälle hiljaan ja tunkeusi niin
lähelle kuin pääsi.

Setä naurahti ja yhä kehoitti ja äitikin vielä käski. Elsa lähtikin,
vaan alla päin, tarjosi ujosti kätensä ja notkautti polviaan.

"Tule nyt isän syliin", sanoi mies hyvittelemällä.

Elsa kiskausi irti ja juoksi takaisin setän luo.

"Mari, tulepas sinä isän tykö kiikkumaan."

Mari meni. Mies nosti hänet jalkaterälleen, piti molemmista käsistä
kiinni ja huiskutti siinä ylös ja alas. Mari nauraa hekatti ja olisi
kiikkunut enemmänkin.

"No tule nyt sinäkin,--mikä sen nimi olikaan tämän pikisilmän?"

Kaikki rehahtivat nauramaan ja itse mieskin nauroi ja Marikin hihitti
muitten mukana. Elsa vaan oli vakaisena ja näpeillään peitti kasvonsa
sedän syliin. Ajatteli että onkaan hänellä pikiä silmässä ja koetti
kädellään hieroa pois.

"Elsa, niin Elsahan se oli. Tulepas nyt sinäkin kiikkumaan", sanoi se
mies taas ja tuli ja sieppasi Elsan syliinsä ja koetti saada
kiikkumaan.

"En minä tahdo. Päästäkää pois, kuulkaa!" kirkui Elsa itku äänessä ja
riekkui päästäkseen irti. Päästyään juoksi äidin luo ja koetti
piiloutua helmaan.

"Ujostelee", sanoi äiti.

Elsa siellä pää hupussa, kummasteli minkätähden ne sanoivat tuota
isäksi, joka oli pnnapartainen eikä ollenkaan niin kuin isä. Varsinkaan
kiusaavat häntä? Vaan miten se äiti olisi varsin sanonut, narrannut,
eipähän ennen ollut koskaan. Mutta isää hän vielä odotti kuitenkin
tulevaksi ja kuunteli eikö kuuluisi askeleita portailta.

"Ruvetaanpas nyt illalliselle", sanoi äiti. "Lähtään syömään lapseni,
niin pääset sitten nukkumaan".

"Eikö se isä tulekaan?" kysyi Elsa hiljaa äidiltä.

"Johan se on tullut. Tuossahan se on isä, se on uusi isä. Ole kilttinä
isälle, se on hyvä lapsille."

Katkera tunne kohosi Elsan mieleen, nousi kuin synkkä pilvi, joka
heittää mustan varjon maahan. Mikä oudolta näytti, vieraalta, se mieltä
loukkasi ja tunnonomainen herätti syvää kaipauksen tunnetta, kaipauksen
ja säälin.

Elsa pantiin istumaan äidin ja Marin väliin. Ennen hän istui isän
vieressä, omalla korkealla tuolillaan, jonka isä oli ostanut
markkinoilta. Ja isä laitteli ruuan, riputteli valmiiksi. Nyt se
tuolikin oli nurkassa tuolla ja jalka poikki siitä... Mies istui
vastapäätä. Minkälaiset sormetkin sillä oli! Isällä oli toisessa
peukalossa erilainen kynsi, vaan tällä molemmissa samallaiset. Se
näytti rumalle, tuntui niin ilkeälle ettei Elsa saattanut syödä, ei
vaikka. Itku oli aivan ratkeamassa, tuon tuostakin syöksähti jo
kurkkuun. Vaan koetti pidättää voimansa perästä. Kuin olisi päässyt
tuonne loukkoon isän turkin taakse...

"Lapsi rukka on väsyksissä", puheli äiti syötyään ja kuletti Elsan
kamariin, johon tuli Marikin. Sinne laittoi äiti heidät nukkumaan
pieneen sänkyyn, jossa ennenkin aina olivat nukkuneet.

"Lukekaa siunaus", sanoi äiti ja lähti.

Elsa pistäysi huppukorviin ja peitteen laidatkin kääri tarkoin alleen
ettei rakoa jäisi. Tuntui niinkuin siellä peitteen ulkopuolella olisi
uusi isä ollut, tahi jotakin semmoista pahaa. Vaan hupussa kuin oli
niin ei peloittanut, tuntui vaan turvalliselta. Eikä nyt tuntunut niin
tuskalliselta olo kuin iltaspöydässä, pahalle ja tympeälle kuitenkin.
Hänen entinen oma sänkynsähän se oli, jossa hän nukkui, vaan se oli nyt
toisessa huoneessa ja eri peitekin oli.

Uni ei tahtonut tulla silmään. Puoli horroksiin vaipui, ja siitä aina
säpsähti hereilleen kuin yritti näkemään jotain pahaa unta.

Hän luki siunauksen ja painoi silmänsä umpeen.

Pikipallot oli hänellä olevinaan silmäin siassa ja Mari nauroi ja
ilvehti... Isäkin oli kotona ja korjasi tuolin jalkaa ja sitten tuli
hänen luokseen, vaan olikin parta punane... Tuli hyvin likelle ja
hieroi parralla hänen poskiaan...

Elsa parahti huutamaan ja heräsi. Häntä pelotti nyt niin että
valveillakin yhä itki. Ja äiti kuin tuli katsomaan, itki Elsa sedän
viereen päästäkseen. Uusi isäkin tuli siihen ja sanoi:

"Hyi, kuka se yöllä juonittelee? Iso tyttö! Nuku nyt vaan, että muutkin
saavat nukkua."

Elsaa peloitti, ei tohtinut puhua mitään. Vaan kuin uusi isä meni,
pyysi hän äidiltä yhä päästäkseen sedän viereen. Äiti veikin viimein.

"Tämäpä taitaa ollakin aika passattava," sanoi uusi isä. Vaan äiti
laski Elsan sedän viereen ja sanoi:

"Siunaa uudestaan lapseni ja nuku."

Elsa tunkeutui aivan sedän selkään kiinni ja luki rukouksensa. Tässä ei
tarvinnutkaan nyt hupussa maata, uskalsi muutenkin. Akkunasta sopi
näkemään ulos taivaalle. Ilma ulkona oli kirkas ja tähdet vilkkuivat
kauniisti.

Tuolla se on isä ja pikku Armas, katsovat tänne, ajatteli Elsa. Kuin
isä pyytäisi Jumalalta, että Jumala lähettäisi enkelin ajamaan tuon
miehen pois.

Sinne sinertävään etäisyyteen tähystellessään välkkyviä tähtiä ja isää
muistellessaan vierähti kyyneleet silmiinsä ja mieli purkaantui
hiljaiseen itkuun. Mutta joutui unikin rauhalliseen helmaansa ottamaan
tämän pienen ihmisen--ensikerran pettyneen--toivonsa.





NAAVALAN TAAVETTI.

Kirjoittanut Eero Sissala.



I. Maata viljelemään.

Vähämäen alangossa oli mökki. Siinä asui pitäjän satulamaakari Simo
Rahkonen, sokean vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa. Hänellä oli yksi
poika ja neljä tytärtä: Poika, Taavetti oli vanhin ja seitsenvuotinen,
kun hänen äitinsä tuli vähänäköiseksi, melkein sokeaksi. Samaan aikaan
tunsi mieskin ruumiissaan pahoja luunsäilöstyksiä, eikä sentähden aina
voinut työtä tehdä niin kuin tarve olisi vaatinut. Monta kertaa loppui
leipäkin mökistä, kun ei Simo itsekään oikein jaksanut työtä tehdä ja
maksettiin vielä liian pientä palkkaa satulamaakarille.

"Pitääkö minun mennä köyhäin apua pyytämään?" arveli Simo erään kerran.

"Mitä isä puhuu", aivotteko mennä köyhäin apua pyytämään? sitä älkää
tehkö, isä!"

"Mikäs minun hyvittää, kun leipä loppuu?"

"Kuulkaas, isä! minä voin alkaa tehdä työtä, teidän apunanne, ja luulen
että yhdessä ansaitsemme niin paljo kuin joukko syöpi."

"Sopisi tuotakin koettaa. Jos sinä nyt edes jaksaisit köykäisemmät työt
tehdä, niin joutuisi paljonkin pikemmin. Vaan olen minä ajatellut, että
kun vähän tästä pääsis siirrähtämään, täytyis ottaa uudet tuumat ja
ruveta maata viljelemään."

"Kyllä se olisikin paljo edullisempi", sanoi siihen vaimo.

"Me rupeamme maata viljelemään", sanoi Taavetti.

"No, sitten minä menen pyytämään maata Lassilan isännältä; kynnämmehän
sen vaikka kuokalla, kun vaan sen nurin saa."

"Tehkää niin, isä, pyytäkää maata", sanoi Taavetti, ja hypähti ilosta,

"Jätämme ne tuumat kumminkin tältä päivältä, ja menen vaikka huomenna."

Huomispäivänä menikin Simo Rahkonen Lassilan isännän pakinoille ja sai
luvan määrättyjä päivätöitä vastaan hyväkseen käyttää Vähämäen
alangossa olevia paikkoja, mitkä vaan jotakin kasvavan näyttäisi. Kun
Simo toi tuon vastauksen kotiin, iloitsi Taavetti, mutta pian hän kävi
hyvin miettiväiseksi.

Oli kevät, ja sopisiko enää saada sinä keväänä peltoa kylvöön, siinä
seikka. Sitä tuumivat Simo, hänen vaimonsa Esteri ja Taavetti.

"Ei suinkaan ensi kesänä vielä saa muuta kuin kuokituksi", sanoi Simo,
"ja mitä häntä saisi toimeen."

"Minä kun olen melkeen sokea", arveli Esteri, "niin en paljokaan voi
teitä auttaa. Mutta voisimmehan sen kuitenkin panna keto-perunaan."

"Ai, keto-perunaan me voimmekin panna," sanoi Simo.

"Ja me saamme perunoita monta tynnyriä," sanoi Taavetti, "ja syömme
niitä perunoita talvella, kun satulamaakarin työtä teemme."

"Vaikka niinkin", sanoi isä.

"Ja se onkin hyvä asia, kun perunoita saapi omasta pellosta; siitä on
hyvä apu leivälle", sanoi vaimo.



II. Kiitä poikaa.

Kun lumi suli ja kevät tuli, oli Vähämäen alangossa kiirettä; siinä
Simo ja Taavetti käänsivät kenttää nurin. Olipa Taavetin äitikin
vääntämässä, perunoita oli saatu kylästä velaksi vasta tehtävästä
satulamaakarin työstä, ja niitä, joissa jo ituset olivat pitkällä,
sijoitettiin kentälle, ja turpeet kaadettiin päälle. Iso ala oli pian
laitettu perunaan ja lopetettiin työ hyvässä toivossa.

Saattoihan tuota satulamaakarin työtä tehdä kesälläkin. Kun olivat
pitkät kauniit kesä-päivät, niin silloinhan tuo luunsärkykään ei niin
kovasti ukko Simon luita säilöstänyt, ja näkihän tuota vähän Esterikin
eteensä kirkkaalla päivällä, että saattoi edes lapsia hoitaa, ja ruokaa
laittaa. Siinä nyt vanhempien suureksi iloksi Taavetti poika pikilankaa
veteli, niin ettei se sivullista paljo naurattanut; enemmän se
ihmetytti, kun kahdeksanvuotinen poika neuloi kuin aikainen mies. Kovin
rupesi vanhempia peloittamaan, että kasvava poika voisi niin ahkeralla
työntekemisellä turmella terveytensä, ja käskivät häntä ulos toisten
lasten kanssa leikkimään, mutta Taavetti vastaeli:

"Ei ole leikillä väliä; ei kaikki lapset tarvitse leikkiä yhtä
vanhaksi."

Pian kuului maine Taavetin työtelijäisyydestä ylt'ympäri, ja kylän väki
alkoi katsella Simo Kähkösen perhettä toisilla silmillä. Aina enemmän
tuli tilauksia, kun saivat pian työnsä valmiiksi. Ja kun ukko Simo
vakuutti, että pojan työ on yhtä kestävää kuin hänenkin työnsä,
kantoivat isännät nahkoja nurkat täyteen, ja oli kiire ettei tahtonut
joutaa päätään sammuttamaan.

Simo Rahkonen oli hyvä satulamaakari. Sen tiesi jokaikinen mies sillä
paikkakunnalla että jos vaan nahka kesti, min työ kyllä kesti vaikka
minkälaisen oriin riuhtoa. Vaan hän oli aina ollut hiukan hiljainen
työssään; oliko se sitten siitä syystä, kun kaikki pistot niin lujaan
vedettiin; kenties vähän siitäkin. Pian kumminkin tuli työtä liikaa,
kun Rahkonen oli juuri nykyjään laskenut hiukan työpalkkansa, eikä hän
poikineenkaan, ei millään muotoa voinut kaikkia tilauksia suorittaa.
Vaan vähäpä siitä, saahan apua, jos tarvitsee, tilausta ei ole koskaan
liiaksi.

"Odottakaa, odottakaa hiukan! minä otan apulaisen", sanoi Simo
muutamille kiirehtijöille, ja niille, joilla ei ollut aikaa odottaa.
Hän tiesi toisessa seurakunnassa olevan välttävän satulamaakarin, jolla
oli useampia poikia, ja tiesi myöskin ettei hänellä ole mitään
polttavaa kiirettä. Hän matkusti sinne ja toi apulaisen tullessaan, ja
nyt sitä tehtiin työtä kolmissa miehin.

Nyt sujui asia aika vauhdilla, työt valmistuivat ja rahaa ja viljaa
karttui; ja perheellä oli riittävä toimeentulo, ja ukko Simo tuumaili,
että olisi hän ollut ilmeinen hassu, jos olisi mennyt köyhäin apua
pyytämään, kun noin hyvin ilmankin pääsi läpi asioissa.

"Kiitä poikaa siitä!" sanoi vaimo.

Pian rupesi sen verran ylikin kokoontumaan että Rahkonen voi ostaa
nahkoja karvarilta ja valmistaa omaa työtä kaupaksi. Olihan niitä
maallakin sellaisia, jotka mielellään valmista ostivat; eihän sitä
kaikilla nahkojakaan ollut ja täytyihän niitä kaupungista kumminkin
toimittaa. Niinpä ennen pitkää Simo Rahkosella oli täydellinen
satulamaakarin tehdasliike.

"Niin se näyttää, kuin minun maanviljelykseni jäisi sikseen
satulamaakarin työn tähden; näyttäähän tuota käsityölläkin leipänsä
saavan", arveli Rahkonen eräänä päivänä syksyllä.

"Otetaanhan nyt kumminkin perunat maasta ylös; näkeehän tuon sitten
mitä maanviljelys vaikuttaa", vastasi vaimo.

Perunoita kaivettiin maasta turpeen alta, ne olivat kovia, valkoisia,
puhdaskuorisia, mutta ei niitä ollut ylön paljon; kumminkin arveltiin
niiden talven yli riittävän. Permannon alla oli lämmin kuoppa, sinne
kaadettiin perunat säilöön.

Pian sen jälkeen tuli markkinat kaupungissa. Simolla oli nyt muutamia
hevosenkaluja sinne vietäväksi tehtyjä. Hän lähetti ne kaupunkiin erään
naapurin isännän rattailla. Itse käveli hän jalkaisin, ottipa
Taavetinkin mukaansa myödessä perään katsomaan.

Kun päästiin kaupunkiin, oli siellä jo väkeä kuin soipaa sotaa, ja
saihan tuota Simokin paikan kamuilleen torin laidassa, vaikkei kaikkein
edullisinta mielestään. Eihän ne kaupat juuri kiivaasti käyneet, kun
tavaraa oli kokoontunut kosolta idästä ja lännestä ja ostajia tahtoi
olla niukanpuoleisesti. Alenivathan ne kuitenkin vähät tavarat kaupaksi
kahden päivän kuluessa, ettei jäänyt kuin muutamia päitsiä, ja niin
lähti Simo poikineen pois torilta niine päitsineen, ja olikin sitä
rahaa kokoontunut koko joukko, hopeata ja vaskea semmoinen pieni,
villalangoista kudottu kukkaro melkein puolilleen.

Simo osti nyt kalanelikon, jauhomaton, vähän nahkaa, hiukan kahvia ja
sokeria, jotka sama isäntä sai kotiin kulettaa, joka hevosenkalutkin
oli tuonut. Simo Taavetin kanssa astua juppasi taas jalan, huolimatta
siitä että sai yhtenään kulkea ojan laitaa ja ehtimiseen väistyä
juopuneiden markkinamiesten edestä, jotka tahtoivat ojaan siimalleen
suistua.

"Nyt on rauha maassa!" tuumasi Simo Rahkonen, kun pääsi rauhaisaan
mökkiinsä markkinamelusta.

"Kyllä kai siellä elämää taas olikin", sanoi vaimo.

"No, sitä oli jäämäänkin asti, sitä tavaraa olisi piisannut ylikin
antaa. Mitähän ne ihmiset luulevat senkin rähinän hyödyttävän", arveli
Simo.

Tuskin kukaan iloisempi koskaan on, kuin Rahkosen vaimo oli kun
kaupunkituliaiset, jauhot, kalat, kahvit ja sokerit kotiin tuotiin.
Saattoipa nyt talvea hyvissä turvin odottaa.



III. Jokainen tekee, niin kuin hyväksi näkee.

Markkinain jälkeen meni apumies pois, sillä hänen kotiseurakunnassansa
alkoi kiire työ, niin kutsuttu syksykiire. Simo jäi Taavetin kanssa
kahden, ja nyt heidänkin täytyi mennä taloihin työhön, sillä ei
kaikista paikoista voinut työtä kotiin saada. Koko syksyn he talosta
toiseen muutellen työskentelivät, ja ansaitsivat koko joukon viljaa.
Ihmiset ihmettelivät Taavettia, kun hän niin nuorena oli voinut tulla
semmoiseksi satulamaakariksi. Taavetti olikin vilkas poika, ja
isokasvuinen.

Kun hän työskenteli talonpojan penkin ääressä oli hänellä tilaisuus
tutustua talonpojan elintapoihin, ja useassa talossa työskennellen sai
hän nähdä monen eri talon elämää.

Joulun pyhiksi menivät satulamaakarit kotiinsa, sillä Simo tahtoi oman
perheensä keskuudessa viettää korkeata juhlaa. Erittäin hauskaa oli
Taavetistakin nähdä noiden pienten siskojen leikkimistä ja iloa, joka
pienokaisten silmistä loisti joulukynttilöiden valossa. Hän tunsi
rinnassansa veljen iloa, kun oli voinut olla isällensä avullinen
perheen onnellisuuden ja koossa pysymisen tukemisessa, ja yhdistyi
vanhempainsa kanssa kiitoshuokaukseen Jumalalle, kaiken hyvän
antajalle.

Vähä jälkeen joulun pyhien tuli muudan varakas naapuritorppari Tahvo
Luntinen kaupittelemaan Simolle torppaansa, hän kun oli aikeessa
matkustaa Amerikkaan.

"En minä voi ostaa teidän torppaanne", vastasi Simo, "minä olen köyhä
mies, ja mitä maan omistajakaan siihen sanoisi?"

"Olen jo puhunut Pynnöläiselle ja hän on juuri yllyttänyt minua
tulemaan teidän kanssanne kauppoja hieromaan; sillä hän sanoo teidän
toivorikkaan poikanne tähden olevan juuri tarpeellista, että ajoissa
hankitte itsellenne laveampaa työskentely-alaa."

"Vaikka vaan; mutta mistä siihen rahat tulevat?"

"Lähtäänpä kuulustelemaan, eikö mahtaisi jostakin löytyä," sanoi Tahvo.

"Ja minä sulan suotta lähtisin laittamaan itseni velkaan; kuka siihen
voipi minua pakoittaa?"

Esteri oli tarkasti kuunnellut keskustelun menoa, ja kuultuansa että
asia alkoi saada epäedullisen käänteen, sekaantui hän puheesen.

"Minä kun olen vähänäköinen, niin minulla ei ole juuri tuohon asiaan
paljo puhumista; muussa tapauksessa olisin minä kova yllyttäjä torpan
hankkimiseen. Varsinkin minä noiden lasten vuoksi kehoittaisin Simoa
jotakin heidän eduksensa koettamaan."

Simo tiesi hyvin että vaimollansa oli hyvä tarkoitus ja että hän puhui
äidillisestä rakkaudesta; hän ei siis nyt enää hennonnut vastustaa
tarjousta, vaan pani vaatetta päälleen ja lähti Luhtisen kanssa
kylälle.

Koko päivän odottivat kotona äiti ja lapset isän kotiin tuloa.
Erittäinkin ikävöiden odotteli Taavetti tuon uuden tuuman päättymistä.
Isä tuli viimein myöhään illalla kotiin, hyvin väsyneenä, mutta muutoin
hyvillään.

"Kuinkas kävi?" kysyi Esteri.

"No, niin se kävi", vastasi Simo, "että minä nyt olen torpan omistaja
tämän kauppakirjan nojalla". Samalla hän veti povestansa paperi-arkin.
"Minä kuljin pitkin kylää rahan haussa, ja sain sitä vähän paikastaan
vastaisesta satulamaakarin työstä edeltä päin. Minä kävin kumminkin
kuudessatoista paikassa ja juuri yhtä monta eri velkamiestä on nyt
minulla. Mutta hyviä ihmisiä ne isännät tuntuvat olevan, ja jos he
eteenkin päin yhtä hyviä ovat, etteivät ajattomalla ajalla rupea
velkojansa hätyyttämään, niin meidän käypi auttavasti hyvin vielä.
Meillä on nyt torppa, yksi hevonen, kaksi lehmää, kymmenen lammasta ja
kaikenlaista muuta maanpäällistä. Tuo Amerikkaan-menon into pakoitti
hänen myymään kaikki melkoisella hinnan alennuksella minun edukseni."

"Vai on hevonenkin, sillä minä ajan!" sanoi Taavetti.

"Aja pois, kyllä sitä vielä saatkin ajaa tarpeeksesi asti", sanoi isä
naurahdellen.

"Oli onni että torppa saatiin", sanoi Esteri.

Seuraavalla viikolla tuli majan muutto. Elukkain hoitamisen tähden
täytyi Rahkosen joukon olla heti sijassa, kuta entiset asukkaat pois
menivät. Niin he jo muuttivatkin uuteen paikkaansa päivää ennen
entisten asukasten lähtöä.

Siitä sitä sitten torppaa asumaan ruvettiin, ja Simon täytyi ajaa
hevostakin, jota hän ei ollut tehnyt paitsi nuorena poikana. Vähän hän
sitä kumminkin tarvitsi tehdä, sillä Taavetti pian tottui hevosta
hoitamaan. Kumminkin ennen pitkää rupes ukkoa itseänsä huvittamaan
hevosen ajanta, hän kun ei luunsäryltänsä oikein voinut aina
istuntatyötä tehdä. Hän toimitti Taavetin tekemään satulamaakarin työtä
ja poika tekikin köykäsemmät työt niin, ettei isän osaksi jäänyt muuta
kuin kaikkein raskaimmat, joihin ei Taavetin voimat vielä riittäneet.
Töitten lomasta Taavetti myös selkää oikaistakseen juoksenteli pitkin
pellon hankea navetan takana, josta oli erittäin viehättävä katsella
järven jäälle ja kuunnella kuinka iki-hongat pihan laidassa humisivat
hauskasti ja kodikkaasti.

Äidin apuna voivat jo Mari ja Hanna kaikenlaista toimittaa ja ihmeeksi
äidinkin silmät paranemistaan paranivat, kun hän tuli suurempaan
huoneesen ja vapaampaan liikuntaan, niin että hän hyvin näki elukat
ruokkia ja kehrätä.



IV. Orpoja.

Entinen asukas oli kylvänyt ruista, jonka laiho kevään tultua erittäin
vihriänä pellolla virkisti uutten asukasten silmiä, samalla uusilla
toiveilla rohkaisten mieliä. Nyt se ken kynnelle kykeni, oli
pellon-työssä lantaa vetämässä, hajottamassa ja pöyhimässä, sillä oli
suvitoukojakin tehtävä. Simo se kynti hevosella ja tunsi että hän oli
käsityöläisenä täydellisesti maantyön unohtanut, vaikka nuoruudessaan
oli siihen jo joltisesti perehtyneenä ollut. Kylästä ei hän kumminkaan
lähtenyt apua hakemaan, itse hän tahtoi tehdä, vaikka kömpelöstikin
ja niin saatiin tuotahätää ohra tehdyksi. Samaa tietä saivat mennä
muutkin kesä-työt, omatakeisen väen kanssa. Siinä oli kumminkin
heinänteko-aikana pulma edessä, kun torpasta piti kaksi viikkoa
olla mies talossa niittämässä ja Simo ei kehdannut mennä huonoa
niitto-taitoansa kylän väelle näyttämään. Olisi hän vaihettanut
satulamaakarin työhön ne päivätyö-päivät, vaan isäntä ei siihen
myöntynyt. Senvuoksi Simo palkkasi edusmiehen edestään ja pääsi sillä
pälkähästä.

Kaikenlaisten kesätöiden aikana, erittäinkin heinän teossa, kunnosti
pieni Taavetti itseään niin, että isä ja äiti arvelivat: siitä pojasta
se kalu tulee, jos tullakseen! Isä oli pääsemättömissä siitä pienestä
viikatteesta, jota Taavetti tahtoi itsellensä toimitettavaksi; vaan kun
viikate saatiin, niitti hän, ettei aikamies paremmin.

Simo ja Taavetti kahden puivat riihen. Pellon leikkuussa teki äiti
täyden työn, vaan riiheen ei hän voinut mennä; sillä hänen silmiensä
kipeyteen oli suurena syynä entiset nuoruutensa aikuiset riihen
puimiset.

Viljaa tuli niin paljo kuin sitä tullakin piti; sillä siinä paikassa,
jossa tuo torppa oli järven rannassa, ei halla uskaltanut kynsiänsä
näyttää, vaikka sinä kesänä kyllä kävi talollistenkin pelloilla.

Nyt kun hän oli saanut kaiken viljansa korjatuksi, järjesti hän ja
laski kuinka paljon hän tarvitsisi perheen ylläpidoksi ja siemeneksi
ensi uutiseen; hän huomasi, että koko joukko viljaa liikeni
velkamiehille luovuttaa, ja niin hän maksoi pois viljalla viisi
velkojaansa, että jäi enään vaan jäljelle yksitoista. Syksyllä hän taas
kävi niissä hevosen kaluja tekemässä, jotka vielä saamista olivat, ja
niin hän maksoi torpan hintaa jättiläis-askeleilla, kotiväellä kun oli
murheeton leipä, ja kaiken työpalkan voi käyttää velan maksoksi. Että
pian vaan velasta päästäisiin, teki Taavettikin työtä niin kiivaasti,
että ihmiset rupesivat poikaa varoittamaan hiukan terveyttään
säästämään. Taavetti oli kumminkin saanut pieneen päähänsä innon, ja
kun taas kotiin palattiin talvea viettämään, tuumi hän, että isä tekisi
niin hyvin, panisi hevosen aisoihin, ja menisi kaupunkiin valkoista
lammas-nahkaa ja saphiania noutamaan. Isä täytti pojan pyynnön ja toi
kaupungista tarpeelliset aineet. Taavetti rupesi nyt tekemään kintaita
sekä tupakki- ja raha-kukkaroita. Mutta että työ joutuisi sukkelaan,
asetti hän apu-neulojaksi molemmat vanhemmat sisarensakin, ja oli itse
mestarina. Sillä tavoin valmistui niitä kintaita ja kukkaroita niin,
että tuli sen talven kululla koko kylään melkein joka miehelle.
Taavetti ansaitsi sillä tavalla vähän nopeammin rahaa kuin
satulamaakarin työllä ja isä kulki rahti-ajossa, ettei hevonen
joutavana syönyt.

Keväällä huomattiin, että Taavetin ansiolla voitiin maksaa pois kaksi
velkamiestä ja Simo taas maksoi kolme pois rahdin-veto rahoilla. Nyt
jäi enään vaan kuusi velkamiestä, eikä nekään olleet kaikista
suurimmat.

Taas tuli kesä ja ruvettiin kesätöitä toimittelemaan, mutta ennen kuin
ohra saatiin tehdyksi, tuli Simo kipeäksi ja viisi päivää
sairastettuansa kuoli. Se oli tuntuva suru vaimolle ja lapsille. Kun
pikkusen olivat alkuun päässeet, niin näin se nyt kävi, ja isä, jonka
olisi vielä kauvan aikaa tarvinnut työskennellä, korjattiin pois.

Esteri suri ja itki, niin että hänen entisestä huonot silmänsä tulivat
vielä huonommiksi, ja pelko että velkamiehet vievät torpan vielä enensi
hänen suruansa. Jumalaan Esteri tosin luotti lujasti, mutta ei hänen
päähänsä kuitenkaan se seikka tahtonut mahtua, että velkamiehillä olisi
jotain luottamusta hänen kymmenvuotiaasen poikaansa. Sen Taavetti
kumminkin vakuutti, että ne häneen täydellisesti luottavat.

Isä haudattiin, eikä kukaan velkamiehistä näyttänyt pitävän mitään
kiirettä; ei ääntäkään päästetty että Simo velkaakin olisi. Kumminkin
kun hautajaispuuhat olivat ohitse, meni Esteri kaikkien jäljellä
olevien velkamiesten luo, kysymään mitä he nyt aikovat tehdä.

Yksi sanoi yhtä toinen toista, mutta kaikki ne pääasiassa olivat sitä
mieltä että heillä kiireempi olisi velkaansa vaatimaan, jos poika olisi
kuollut isän sijasta, ja että Esterin ei tarvinnut hätäillä niin
kauvan, kuin hänellä oli Taavetti elävänä luonansa. Pitäköön huolta
asioistansa miten parhaiten taisi.

Kun äiti kotiin tultuansa hyvillä mielin kertoi Taavetille, mitä
isännät hänestä arvelivat, sanoi poika:

"Sanoinhan sen jo, että ne minuun luottavat, jos ei muuhun, niin minun
käsityöhöni."

Nyt täytyi ottaa apumies kylvöjä tekemään, sillä Taavetti ei toki vielä
siihen kyennyt, ja niin saatiin taas kylvöt tehdyksi ja pellot lainehti
kauniissa laihossa. Kun niityn aika tuli, niitti Taavetti torpan
niittämiset pikku viikatteellansa yksinään, vaikka se kävikin
hitaammasti ja huonommasti kuin perin aikaiselta.

Isäntä, kun tuli päivätyö-viikot, tyytyi siihen että Taavetti ne
suoritti, hän ei pitänyt väliä, kun torpasta vaan oli mies niityllä, ja
mieshän Taavettikin oli, vaikkei vielä henkirahaa maksava. Mutta vaikka
isäntä ei enempää vaatinut, niin ei Esteri kumminkaan isäntää jättänyt
ilman hyvitystä, vaan kävi lisäksi viikon peltoa leikkaamassa, josta
isäntä oli erittäin kiitollinen.

Sillä tavalla sitä sitten eteenpäin elettiin. Taavetti vahvistui vuosi
vuodelta, niinpä siskonsakin, ja velka tuli käsityöllä maksetuksi,
vaikka Taavetin täytyi apulaisena käyttää toisen kylän satulamaakaria
vaikeampien töiden tähden monena peräkkäisenä vuonna.



V. Uusia tuumia.

Vuodet ovat eteenpäin vierineet. Taavetti on jo käynyt rippikoulun, ja
on, vaikka kuudentoista vanha, jo täyden miehen kokoinen. Parina
viimeisenä vuonna ei ole enää tarvinnut käyttää vierasta apua maan
töissä; ne on Taavetti tehnyt äitinsä ja sisartensa kanssa. Äidin
silmät ovat kumminkin nyt lopullisesti pimenneet, ettei hän voi enään
nähdä omia kauniita lapsiansakaan. Lääkärikään ei voi enään niille
mitään, ja hän on täydellisesti lastensa ja Jumalan huostassa.
Päiväkaudet istuu hän nurkassa jotakin nypistellen, että saa vähänkin
hupaisemmasti aikansa kulumaan.

Taavetti se isännöitsee torpassa. Hän ei ole tähän asti vielä yrittänyt
muuta käsityötä kuin satulamaakarin työhön vivahtavaa, vaan hän nyt,
kun on velatoin, myös rupeaa tekemään kaikenlaista talouskalua.
Satulamaakarin työt on tehty niin tarkkaan, että tuskin koko kylässä
pistoakaan sellaista työtä olisi koko talvena. Puutyötä siis nyt on
torpassa ensimmäiseksi tehtävä. Hevonen on aikansa kuluksi jyrsinyt
seimen laidan. Vajassa on entisiltä ajoilta muutamia vanhoja lautoja,
tuvassa on kirves ja vanha saha. Sahan hampaat ovat tylsät, mutta
Taavetilla on viila, jolla hän on hevosen kaluja tehdessään naskaliaan
teroittanut. Nyt viilaa hän sahan hampaat teräviksi, ja vääntää niitä
siihen asemaan että ne tulevat tarkoituksensa mukaisiksi. Sitten
laittaa hän seimen laidan ja sanoo ruunalle:

"Syö muuta ruokaa äläkä pilaa seimen laitaa! Etpä luullakseni nälässä
ole ollut, koska lautasesi on niin tasainen."

Tallista lähtiessä näki Taavetti sisaren menevän navettaan ja muisti
hänen puhuneen, että sielläkin on jotain vikaa.

"Mari, onko se lehmän parsi kaatunut?"

"Kyllä se kallellaan vähä on."

"No, syntihän se on että parsi kallellaan on. Harmittaahan se
lehmääkin, kun seinät kallistuvat. Mitäpä sanoisimme, jos pirtin seinä
rupeaisi päällemme taipumaan emmekä pääsisi alta pois."

"No, eihän tuohon tarvitse muuta kuin kaksi hyvää kiilaa, siinä on vaan
jalat perään antaneet."

Silloin veisti Taavetti kiilat ja löi parren suoraksi.

"Tytöt, teidän pitää oppia kankaita kutomaan", virkkoi Taavetti taas
kerta sisarelleen; "kehrätä te jo vähän taidatte jokainen.--Onko meillä
kangaspuut kunnossa?"

Marin piti tehdä tili kangaspuista: hän haki ne esiin, vaan ei saanut
selkoa kelpasiko ne vai ei.

"Ka, niin mene hakemaan asian ymmärtävä ihminen, joka katselee
kangaspuut ja sanoo mitä niistä puuttuu. Kaikki pitää saataman kotona
tehdyksi."

"Minä en jouda menemään niin paikalla, vaan saa Hanna mennä käskemään
Mertalan Matleenaa", sanoi Mari.

Hanna meni käskemään.

Mertalan Matleena oli vanha piika, jolla oli omat huoneet, ei aivan
kaukana Rahkosen torpasta; hänellä ei ollut mitään maanviljelystä, hän
elätti itseänsä paljaalla kutomisella ja sitä hän tekikin sekä maalle
että kaupunkiin. Hän oli muuten hyvin sievä ihminen ja vaatetti itsensä
hyvin siististi, vaan muutoin sanottiin häntä hieman äkäiseksi, ja se
lieneekin ollut syynä, ettei hän ollut kenenkään kanssa
naimiskauppoihin joutunut.

Pian tulikin Hanna takaisin ja sanoi:

"Tulee vähän ajan päästä."

Pian tulikin Matleena, aivan kirkko-puvussaan. Kamarissa laitettiin
kaikki siistiin kuntoon, että olisi sopinut sinne vaikka herroja
käskeä. Sinne sai vieras luvan mennä.

Kun oli tavalliset tervehdystemput toimitettu ja hyvät päivät
suoritettu, alkoi Taavetti puhua:

"Minä olen kutsuttanut teidän luokseni. Olisitteko niin hyvä ja
katsoisitte ovatko meidän kangaspuumme kelpaavassa kunnossa. Jos ei,
niin olisitte hyvä ja sanoisitte mitä niihin on lisäksi hankkiminen, ja
jos tahtoisitte opettaa noita tyttöjä kangasta kutomaan, kyllä minä
vaivanne maksan."

"Kyllähän tuosta pian selko saadaan", sanoi Matleena.

Nyt tarkasti hän kangas-puut ja huomasi että niillä kyllä tavallista
kangasta kutoo, kun vaan hankkii kaksi uutta pirtaa ja yhdet uudet
niidet, ja pienemmän sukkulaisen. Mitä muuhun opettamiseen ja
harjoittamiseen tulee, niin saavat tytöt käydä opetusta hänen luonansa
saamassa.

Tätä keskustelua ja kangas-puiden tutkimista toimitettiin porstuassa.
Sinne hiipi vanha Esterikin, kun kuuli Matleenan äänen.

"Se on hyvä että Matleena ottaa opettaakseen tyttöjä kutomaan; minä kun
en ole koskaan ollut mikään kutoja, niin en ole voinut heitä opettaa.
Jotakin kumminkin olisin kutonut, jos en niin sokea olisi ollut puolta
elämäni ikää."

"Niin siinä on kutomisessa työtä näkevällekin, vaikka kuuluu niitä
jossain paikassa olevan sokeitakin kankureita. Lienee tuo se kumminkin
harvinainen poikkeus, ja erityinen luonnon lahja."

"Oh, vai on sokeitakin kankureita!" Esteri ihmetteli.

Nyt meni Matleena pois, ja tytöt lupasivat tulla ensi tilassa
kangaskutouksen oppiin ja olivat erittäin iloissaan.



VI. Omaa pajaa.

Seuraavana päivänä tuli kova kysymys, kuka tytöistä ensimmäiseksi
kutous-kouluun menee. Taavetti oli aamulla hevosen kanssa lähtenyt
metsään. Siinä siis tytöt neuvottelivat osaksi keskenään, osaksi
äitinsä kanssa.

Liisa, joka oli vasta kymmenvuotinen, sanoi:

"Minä menisin mielelläni."

"Sinä olet liian pieni; jos minä menisin, niin se toista olisi", sanoi
kaksitoistavuotinen Esteri.

"Johan nyt, nuoremmasta päästäkö niitä kankurin oppilaita
aloitetaankin", sanoi äiti.

"Kaikkein sopivin on siihen Hanna", sanoi Mari.

"Niin minunkin mielestäni", sanoi äiti. "Sillä Marin täytyy olla kotona
emännyyttä pitämässä, ja kun kerran oppi taloon saadaan, kyllä se siitä
leviää joka sisareen."

"Olkoon menneeksi", sanoi Hanna ja lähti astumaan Mertalan Matleenan
luo.

Vähä sen jälkeen tuli Taavetti kotiin metsästä.

"No, onkos kukaan mennyt kutomaan?" kysyi hän kohta sisään päästyänsä.

"Hanna meni", vastasi äiti.

"Se minunkin tarkoitukseni oli, että Hannan sinne olikin mentävä;
hänestä se kumminkin tulee kankuri, jos kenestäkään koskaan," sanoi
Taavetti, katsellen akkunasta ulos. "Ja minäkin aion opetella tekemään
joka sorttia työtä, että osaisin kaikkia."

"Jolla on viisi virkaa, sillä on kuusi nälkää", vastasi äiti
sananlaskulla.

"Eipä. Se sananlasku ei aina pidäkkään paikkaansa. Kaikkein vähimmän
sen tarvitsee nälkää nähdä, joka osaa monenlaista tehdä. Jos ei yksi
auta, auttaa toinen."

Mitä olikaan Taavetti metsästä tuonut, mitä puita hänellä oli kuormassa
pihalla, mihin tarkoitukseen hän niitä aikoi käyttää, siitä eivät tytöt
suoraa saaneet. Aikoisiko hän ruveta huonetta rakentamaan, vai mitä hän
niin suurilla puilla? Varmaankin hän on niitä luvattomasti varastanut,
josta hän ehken joutuu aika sakon saamaan. Mari se toisille pihalla
niin arveli ja Taavettikin siihen, samassa tullessaan, kuuli harmikseen
Marin viimeiset sanat "sakon saamaan".

"Minkä sakon saamaan? Enkö minä ole niitä isännältä rahalla ostanut? Ei
suinkaan mahtane ostamisesta olla mitään sakkoa."

"Enhän minä tiennyt sinun niitä ostanees", sanoi Mari hämillään.

"Milloin ennen olen mitään varastanut? Luuletko että minä varastamalla
rupean aikeitani panemaan käytäntöön?" Viimeisen lauseen sanoi hän
semmoisella painolla, että tytöt päättivät parhaaksi juosta navettaan.

"Vai varastanut minä olisin kimpi-kellekseni?" tuumi Taavetti, purkaen
kuormaansa; "ei noilla naisilla ole paljon päässä pidettävää."

Siitä sitten noita kelleksiä kuivailtiin, ja ennen pitkää Taavetilla
oli uusia kiuluja, saaveja, ämpäreitä, ja mitä vaan entiseltä ilman
oltiin, niitä Taavetti kotona teki.

Pian Hannakin asetti kangaspuut paikoilleen omassa tuvassa, ja
pirtojakin oli ostettu ruotsalaiselta pirran eli kaiteen-kauppiaalta.
Kun Hanna kutoa helskytti harmaata sarkaa, vilkaisi Taavetti usein
sinne päin veistellessään, ja tuumi väliin itsekseen: "pian ne tytötkin
oppii jos pojatkin."

"Mitä multaa sinä Taavetti nyt taas hämmennät?" sanoi Mari eräänä
päivänä.

"Milloin ennen olen multaa hämmentänyt?" kysyi Taavetti, kiivaammin
vaan hieroen ja hämmentäen.

"Et juuri ennen, vaan minusta näyttää kuin rupeaisit valamaan, ja minua
peloittaa että sinä laitat pahan käryn hajun, ja poltat permannon."

"Poltanko permannon! Missä olet nähnyt valaessa permantoa poltettavan?"

"Kerta satuin käymään Tuomolassa, kun isäntä oli parhaallaan valamisen
puuhassa, eikä aikaakaan, kun messinkiä sitten kaadettiin, niin meni se
permannolle ja tietysti hukkaan kaikki. Ai sitä katkeraa savua, mikä
siitä nousi! Kun vielä muistan, niin kurkkuani karvastelee."

"Kylläpä se oli katkeraa savua, kun vielä kurkkuasi karvastelee."

Sitten kun kaikki oli kunnossa ja metalli oli kiehuvan kuumaa, kaatoi
Taavetti sitä, mutta permannollehan se läpitse juoksi, ja savu ja käry
nousi kauhea.

"Johan se Mari sanoi että niin se käypi", sanoi sisar Liisa.

Samassa tuli Marikin tupaan, kuin kiehuva metalli pitkin permantoa
juoksi.

"Sanoinhan sen jo, että aivan Tuomolan isännän lailla sinä valat,
nimittäin pitkin permantoa."

Samassa sieppasi Mari tuvan toiselta puolelta saavin, joka oli
puolillaan vettä, ja heitti sen vaaran paikkaan. Pahasti kirisi, ja
sohisi nuot kaksi elementtiä, ennenkun taukosivat.

"Olisithan siihen vettä itsekin saanut kaataa", sanoi Mari.

"Mikäs mun kädessäni oli? Olisi kai pitänyt tämä heittää nurkkaan
tiedän mä."

"Ai, en huomannut! Mutta tulikohan yhtään tiukua?"

"Jahkahan jäähtyy, niin katsotaan."

Kun katsottiin, oli kaksi vähän sinne päin, vaan toiset ei nimeksikään.
Vikahan siinä oli, missä vika. Tiesi kait sen; ei suinkaan se
permannolle ilman.

"Kyllä minä nyt jo huomaan, aha! Oppia niissä kaikissa tarvitaan. Mutta
tekijäänsä näkyy neuvovan valmis työkin. Jahkama koetan toisen kerran!"

Eikä Taavetti heittänyt ennen kuin sai tiukunsa valetuksi ja itse hän
teki sorvaus-laitoksen ja sorvasi tiu'ut kirkkaiksi kuin mikäkin, ja
tuumasi sitten:

"Ei minunkaan hevoseni ole ilman tiukuja."

Kun tuli ensimmäinen sunnuntai tiukujen valamisesta, asetti Taavetti
tiu'ut hevosen kaulaan ja valjasti ruunan kirkko-reen eteen. Kaikki
sisaret rekeen ja itse kannaksilla seisoen ajoi hän kirkolle.

Kirkon mäelle tultua veti hän ihmisten huomion erittäin puoleensa.
Muutamat Taavetin tuttavat pojat tulivat tutkimaan asian laitaa,
olisiko siinä joku erityinen syy, jonka johdosta hän nyt noin sisariaan
kirkolle vedätti. Ja pian huomasivat he hevosen kaulassa uudet tiu'ut.

"Oletko itse valanut nuo tiu'ut?" kysyi eräs Taavetin
rippikoulu-kumppani, Hetiskan talon nuorempi poika Esa.

"Itsehän minä ne valoin, vaan eipä niistä hääviset tulleet."

"Älä mitään; kyllä ne vaan siinä tekevät täyttä virkaa."

"No, heliseehän vähän; välttäähän nuo mökin miehelle."

"Aivan täyttä päätä."

Vihdoin keräytyi siihen koko joukko nuoria miehiä, ja tuumivat tiukujen
olevan niin siistiä työtä, ettei kaupungin valureiltakaan olisi saanut
sen puhtaampaa.

"Tee minullekin tiu'ut!"--"Ja tee minullekin!" kuului joukosta useampia
ääniä.

"Saahan tehdä; aikaahan tätä mökin miehellä on", arveli Taavetti ja
meni kirkkoon.

Palausmatkalla Taavetti kehui kosolta saaneensa tiu'un tilauksia.

"Sitä vartenko sitä kirkossa käydäänkin, että tilauksia saamassa?"
kysyi äiti.

"No, täytyyhän köyhällä väliin olla yksi tie, kaksi asiaa", tuumi
Taavetti.

"Kylläpähän se välistä niinkin taitaa olla", sanoi muori. "Vaan täytyy
koettaa kirkossa käydä vapaalla mielellä kaikista maallisista puuhista."

Seuraavana päivänä rupesi Taavetti äitinsä kanssa neuvottelemaan, että
torppaan hankittaisiin paja.

"Paja? Mitä sillä tehdään meillä? Kuka siinä sepittäisi?" kysyi äiti.

"Minä siinä olen aikonut toisinaan sepittää", vastasi Taavetti.

"Kyllä minä sen huomaan, mutta pelkään, että sinä tulet liian
ylimieliseksi, eli miksikä kiihkoksi sitä kutsuisin. Se tulee
tuommoinen alituinen puuhaaminen jo melkein pelkäksi hullutukseksi, ja
sinä luulet, että kaikkia osaa tehdä, kun vaan alkaa. Mutta sepän työ
on semmoinen ammatti, että sitä ei osaa ilman oppia käymättä ja
oppiinmeno on tarpeeton, kun meillä on jo velatoin torppa."

"Niin, mutta minä en, äiti, aiokaan ikääni torpparina olla.

"Kyllä minä sen huomaan ja olenhan sen jo sanonutkin joskus, että jolla
on viisi virkaa, sillä on kuusi nälkää. Suustasihan se jo kukkuu, että
sinusta tulee vielä seurakunnan vaivainen. Ja mikäs siinä muu auttaa,
kun sinä työhön pystyvänä aikana rupeat kustantamaan semmoisia
laitoksia, jotka eivät tuota tään taivaallista! Mikäs muu siinä tulee
kuin miero eteen lopulta!"

"Te olette liian ahdasmielinen, äiti. Jos minä niin olisin ollut, niin
meillä ei olisi tätä torppaa."

Sen sanottua pani Taavetti turkin päälleen ja alkoi astua ulos pihasta.

"Minnekkä sinä nyt menet, Taavetti, kun niin alakuloiselta näytät?"
kysyi Mari pihalla.

"Menen kylään neuvottelemaan, kun ei kotona asiat selvene."

Oli kirkas päivä kevättalvella. Taavetti astui ja oli syviin
mietteisiin vaipuneena. Metsä, jonka läpi tie kulki, hajahti erittäin
hyvälle. Siinä astui hän ajatuksissaan ja tuli melkein huomaamattansa
Pynnölän pihalle. Isäntä seisoi pihalla.

"Hyvää päivää isäntä!" tervehti Taavetti.

"Jumal' antakoon! Mitäs Taavetti niin surulliselta tänään näyttää?"

"No, empä tiedä itsekään; mutta olis minulla vähän puhuttavaa teidän
kanssanne."

"Menemme kamariin", sanoi isäntä.

Menivät siis molemmat sisälle.

Kun olivat istahtaneet, kysyi isäntä, joka jo oli elähtänyt mies:

"Mikä asia se on, joka sinulla nyt on toimitettava?" Tätä sanoessaan
katsoi hän Taavettiin erittäin uteliaan näköisesti.

"Se asia itsessään ei ole paljo mitään, mutta----"

Siihen se jäi.

Isäntä tuli vielä enemmän uteliaaksi.

"Ethän vaan aikone pois matkustaa?"

"En, minä en matkusta mihinkään, minä vaan tuumin laittaa oman pajan."

"No, mitä kaikkea sinä vielä mahtanetkaan laittaa, ainahan sinä
puuhaat, niin kuin olisit koko poika paljasta tointa ja puuhaa!"
Isännän silmät kiilsivät sitä sanoessa.

"Niin, kyllähän minä puuhaan, vaan minun on vaikea puuhata. Se viepi
kaiken halunkin pois, kun äitini on aina vastaan, vaikka mitä
yrittäisin."

"Niin se nyt mummo parka luulee, kun sinä olet vielä niin nuori, että
jos siitä sitten ei tulisi mitään, olis siinä sekä ajan että rahan
hukka. Kyllä mummo siinä on tavallansa aivan oikeassa, että se
kieltelee, ja jos sinä olisit joku toinen poika, joka ei mitään aikoin
saisi, niin hänen kieltonsa olisi aivan oikeutettu. Sinua kumminkaan ei
hänen pitäisi kieltämän. Se on muuten aivan oikein, ettet rupea omin
neuvoisi äitisi kanssa väittelemään ja tekemään hänen tahtoansa
vastaan, vaan puhut muiden ihmisten kanssa, ja puhuen aina asiat
selvenevät. Minun neuvoni on: älä vielä laita pajaa. Sinä saat sepittää
minun pajassani ja harjoitella ja saat käyttää nuorempia sisariasi
lietsojina, ja jos sinusta seppä tulee, niin ei äitisikään sitten enää
kiellä sinua pajaa laittamasta.

"Istu, minä sanon Leenalle että tuopi kahvia", lopetti isäntä, ja meni
toiseen huoneesen.

Taavetti kuuli kuinka isäntä siellä hoputti tytärtään, ja sanoi siellä
olevan vieraan itsellään.

"Vieras", jupisi Taavetti itsekseen; "kyllähän niitä kuuluu tässä
maailmassa olevan vieraitakin. Se on vähän liikanaista kohteliaisuutta
minusta."

Isäntä tuli pian takaisin, ja arveli: "Kyllä se on kaikkein paras, kun
sepität meidän pajassa!"

Vähän ajan takaa toi Leena kahvia. Hän oli Pynnölän talon nuorin tytär
ja oikein sievän näköinen. Kaksi oli tytärtä Pynnölässä; vanhin, Elsa,
oli jo aikoja sitten naimisissa, ja johan tuo Leenakin näkyi olevan
aikaihminen.

Kahvin juotuaan suoriutui Taavetti kotimatkalle. Hän hyräili mennessään
ja oli iloinen, vaan eipä kuitenkaan oikein iloinen. Joku häntä
kumminkin vielä vaivasi.

"Minä saan sepittää Pynnölän pajassa", sanoi hän äidillensä kotiin
tultuansa.

"Vai niin, vai olit sinä Pynnölässä jo pajaa kysymässä. Mitä sinä
sepität--haravia vai viikatevarsia?"

"Jaha, vai puukaluja minä sepitän! Te luulette ettei siitä tule mitään,
mutta minä rautaa taon ja kalkutan."

Seuraavana päivänä meni Taavetti koettamaan sepittää, halunsa mukaan.
Hän vei Esteri sisarensa kanssaan lietsojaksi. Tarkoitus olikin vaan
koettaa, saisiko rautaa minkäänlaiseksi muodostumaan ja hän takoi
rautapalan, vasaran muotoiseksi.

"Jopa tuli vasara, vaan ei siinä ole vielä reikää, mihin varsi
pannaan", sanoi isäntä, kun tuli työtä katsomaan.

"Kyllä siihen silmäkin tehdään", sanoi Taavetti ja löi silmän siihen,
ensin rautaa vähän kuumennettuaan.

"Mutta merkillinen poikahan sinä olet ja vasara on valmis, että kun
varren panee, voi hevosta kengittää", ihmetteli isäntä.

Nyt vietiin tuo uusi vasara ulos pajasta ja sitä näyteltiin yhdelle ja
toiselle. Kaikki olivat kummissaan, kun Taavetti oli osannut sen tehdä.
Taavetti lähti sitten sisarensa kanssa kotiin ja antoi vasaran äitinsä
käteen.

"Onko tämä vasara sinun tekemäsi?" kysyi äiti koetellen sitä
hyppysissään.

"On."

"No, mitä sanoo Esteri? Onko se totta?"

"On."

"Laita pois paja! En minä tahdo enään sinua kiusata. Tee mitäs taidat,
kun vaan et tule ylpeäksi."

Taavetti tuli hyvin alakuloiseksi, äitinsä viimeisestä lauseesta.
"Kyllä se voipi pian niinkin käydä", ajatteli hän. "Siis en laita vielä
pajaa, ennen kun tiedän etten siitä tule ylpeäksi."

Pian tulikin siihen esteitä, ettei hän joutanutkaan pajapuuhiin.
Satulamaakarin työtä rupesi tulemaan; sillä talven ajalla oli särkynyt
hevosenkaluja useammissa paikoissa. Koko kevät meni kulkiessa niitä
korjaamassa, sillä hänen täytyi ehtiä käydä monessa talossa. Töin
tuskin ennätti hän valaa tilatut tiu'ut, että niiden ääni vielä vähän
ehti soida talvi-kelin aikana.

Kesällä sai Taavetti taas harrastaa torpan tilusten viljelyksessä.
Kaikki sisaret olivat myöskin uutterasti apuna ja pian tulikin työt
tehdyksi, sillä voimat lisääntyivät vuosi vuodelta kasvavissa
nuorukaisissa. Ennättivät siis jo tytöt käydä kylän työssäkin, niityllä
ja pellolla. Taavetti kävi päivätöissä Pynnölässä ja väli-aikoina hän
kyhäsi vanhoista laudoista pientä pajaa. Sinä kesänä tulikin
erinomainen vuosi ja jyvät suuria ja raskaita.

Kun sato oli korjattu, lausui äiti:

"Jumalaa saamme kiittää, siitä kaikenlaisesta hyvästä menestyksestä,
joka osaksemme on tullut. Mutta varmana saamme pitää sen että tulee
myöskin vastoinkäymisen aikoja."



VII. Sen puolesta tuo nyt on.

Vuosia on taas pari vierähtänyt mitään merkillisempää tapahtumatta.
Taavetti on vaan saanut valmiiksi uuden pajansa ja on yhtä ja toista
kappaletta siellä taoskellut. Kahtena viimeisenä kesänä on vuodentulo
ollut niukempi; kuitenkin on Taavetti säästänyt vähän rahaa ja jyviä.
Hän on kahdeksantoista vuotinen ja siihen asti aina ollut terve; hän ei
ole koskaan tuntenut kipeäksi itseänsä. Nyt hän tuntee päänsä
kummallisesti humisevan, maailma pyörii mustana silmissä ja hänen on
keskellä päivää paneuminen vuoteesen. Sisarilla ja äidillä on hätä
käsissä, sillä Taavetin ruumis on polttavan kuuma ja hän rupeaa
puhumaan epäselviä, katkonaisia sanoja. Sisaret koettavat häntä auttaa
parhaan ymmärryksensä mukaan, mutta sairas on sairas ja tarvitseisi
siis älykkäämpää apua. Turhaan odottavat he tointumista puolipäivästä
iltaan; pahemmaksi hän vaan tulee, nousee väliin ylös ja tahtoo mennä
ulos. Kaikki sisaret tarvitsevat kaiken voimansa, hillitessään tuota
jättiläisvoimaista, raivostunutta hourailijaa. Ei auta mikään nyt muu,
täytyy nuorin sisar Liisa lähettää kylästä apua hakemaan. Hän lähtee
juoksemaan syksyisen yön pimeyteen ja juoksee niin paljon kuin vaan
jalkansa kannattavat Pynnölään.

Kamalan mustaa on ollut nuoren arkamaisen tytön yksinään pimeässä
syys-yössä juosta tuo synkän metsän läpi kulkeva taival. Ja kyllä vielä
osaa pelkoa lisätä haukkumisellaan ja kiinnitapailemisellaan tuo
vahdissa seisova suuri Pynnölän koira, joka ei millään hinnalla tahdo
häntä laskea yöllä huoneesen eikä portaita ylös.

Koiran haukunnasta havahtui talon väki ja isäntä rientää porstuaan.

"Mikä siellä portailla on?" huusi hän että kartano kajahti.

"Minä täällä olen."

"Kuka minä?"

"Liisa Rahkonen. Taavetti on kipeänä kuolemaisillaan, tuppaa ulos, että
me saamme rynnistää hänen kanssaan hengen edestä."

"Ai! Taavetti! Voi minua!"

"Mitä sinä, Leena, puhut?"

"Minä vaan sanoin, että on onnetonta, jos hän kuo--

"Kuolee, kuka? Säikähditkö, pelästyitkö sinä?"

"Mene nyt sisälle, Leena, ja rauhoitu ja tule sisään, Liisa."

Nyt menivät kaikin kamariin ja Leena meni peräkamariin, jossa hän
kuului kiivaasti panevan vaatteita päälleen. Isäntä sytytti valkean
pöydällä olevaan kynttilään.

"Joko hän on kauankin ollut kipeänä?" kysyi hän, pannen myöskin
päälleen.

"Puolipäivästä asti."

"Mitäs minä siellä teen, kun en minä osaa mitään rohtoja hänelle
toimittaa? Jaa no, menenhän minä sinne kumminkin."

Leena tuli täydessä puvussa etukamariin.

"No, minne sinä olet menossa? Hyvä lapsi, minne sinä aiot?"

"Sinne, mihin isäkin."

"Sinne, no mutta miksikä se siitä tulee?"

"Onhan teidän hauskempi palata, kun minä olen mukananne."

"Sen puolestahan tuo on."

Silloin sitä lähdettiin.

Kiirein askelin astuttiin pimeässä ja monen haparoimisen perästä
päästiin vihdoin torppaan.

Sairas oli nukkunut ja huokui väliin hyvin raskaasti, väliin taas
tuskin kuuluvasti. Kaikki olivat hämmästyksissään ja tytöt olivat
vallan raukeat kovasta ottelusta sairaan kanssa.

"Saapa nähdä kuinka siinä vaan käy", tuumi isäntä, ja koetteli
sairasta.--"Kyllä se on kuumetta, mutta mitä lajia? Onko tuo nyt
lavantautia tähän vuoden aikaan?"

Leena läheni sairasta, painoi kätensä hiljaa Taavetin otsalle ja vedet
juoksivat pitkin poskia alas.

"Kyllä hän on kovin sairas", sanoi hän, koettaen la'ata itkemästä.

Isäntä katseli tytärtään, vaan ei puhunut mitään, pani vaan tupakkaa
piippuunsa ja oli yskivinään.

"Kyllä hän taitaa kuolla; hän on niin minusta----kuinka sitä sanoisin",
sanoi Leena.

"Joku meiltä kuolee, kukahan lienee, vaan ilman ei se mene tämä syksy.
Kyllä minun uneni ennen on toteen käyneet", tuumi Taavetin äiti, istuen
nurkassa ja nojaten päätänsä lämpöiseen uuniin.

"Enhän vaan minä", sanoi Mari.

"Enkä minä" sanoi Hanna.

"Kukaties minä", sanoi Esteri.

"Pikemmin se olen minä", Liisa, nuorin tytär hökäisi.

"Arvaahan sen, että tottahan se on Taavetti, joka on jo lähellä
kuolemaa ja te kaikki olette terveitä", arveli Leena.

Toiset tytöt kaikki vapisivat, vaan Leena istui vakaana.

"Se on kummallinen ihminen tuo Leena", virkkoi isäntä. "Se on pienestä
lapsesta asti ollut semmoinen, ettei se ole pelännyt mitään. Hän on
aivan äiti-vainajansa kaltainen. Miehet ei pelkääkään, minä luulen,
tuskin kukaan; mutta naisissa on sitä vastaan hyvin harvat, jotka eivät
pelkäisi."

Vähitellen tulivat kaikki uneliaiksi ja yksi toisensa perään vetäysivät
mihin saivat kallistua huokaamaan. Isäntä ja Leenakin kävivät
pitkäkseen penkille. Kynttilä paloi pöydällä ja hämärästi valaisi
isohkoa huonetta. Kun olivat kaikki nukkuneet, nousi sairas sängystään,
ja isäntä ensimmäiseksi kuuli, kun tuvan ovi kiinni lupsahti. Silloin
nousi hän ylös ja katsahti sänkyyn ja Taavetti oli poissa. Nyt hätkähti
isäntä pahanpäiväisesti ja äännähti:

"Johan se Taavetti on karannut!"

Silloin kavahtivat melkein kaikki pystyyn ja Leena oli ensimmäiseksi
ulkona. Pian hän jo taluttikin Taavettia toisia vastaan ja isäntä
paraiksi ennätti tukeamaan toiselta puolelta. Niin saivat he sairaan
sänkyyn, joka ei enään taas maailmasta mitään tiennyt. Leena selitti
löytäneensä hänen makaamassa rappujen edessä pihalla; vaan kun hän otti
kädestä kiinni, nousi se ylös ja alkoi astua rappuja ylös. Samassa se
kuitenkin tuli niin hervottomaksi, että tahtoi taluttajansa kaataa
maahan.

Nyt ei enään kenenkään silmään tullut uni, vaan valvoivat kaikki aamuun
asti. Silloin lähtivät isäntä ja Leena pois ja isäntä lupasi toimittaa
rohtoja.

Iltapäivällä tuli Leena, tuoden rohtopullon mukanaan. Sairas ei
ollutkaan enää päivällä hourinut. Hän oli saanut rohtoja pappilasta. Ja
kun hän nyt taas oli saanut Leenan tuomia rohtoja osasi hän jo vähän
päästä selällään maaten puhua selvästi yhtä ja toista. Vaan kun koetti
nousta istualle, musteni silmissä ja hän kaatui vuoteellensa.

"Rohto vaikuttaa", arveli Leena, nähtävästi hyvillään.

"Mikä sinun tänne on tuonut?" kysyi Taavetti.

"Arvelimpa jos jotenkin voisin lieventää vaivojasi."

"Se on harvinaista hyvyyttä", sanoi Taavetti kääntyen kyljelleen
sängyssä ja katsellen permantoa. "Sinun kaltaiseltasi sellainen hyvyys,
että tulet hoitamaan torpparia, on vieläkin sanoen harvinaista."

Leena mietti siihen jotakin vastausta, vaan ei ajatukset syntyneet
sanoiksi.

Sairas tuli taas kuumeen kouriin, niin ettei hänen kanssaan voinutkaan
keskustelua jatkaa. Selvään näkyi Leenan kasvoista että hän pelkäsi
Taavetin kuolevan.

Viikkoja vieri ennenkun Taavetti tointui taudistansa ja melkein
joka päivä kävi Leena häntä katsomassa. Kun Taavetti nousi ylös
sairas-vuoteelta, kääntyi Liisa, nuorin sisar, samanlaiseen tautiin.
Hän tuli verkalleen kipeäksi ja luultiin sen menevän pian ohitse; mutta
niin ei käynyt. Kolme viikkoa sairastettuaan kuoli hän.

Niin oli äidin uni toteutunut. Mutta syvän surun vaikutti Liisan
kuolema koko perheesen, sillä hän oli kaikkien toisten siskojensa
lempilapsi, niiden hoitama ja kasvattama. Oudon ja tyhjän jäljen jätti
hän, kun hän maan mustaan povehen vietiin, sievästi laitetussa
sinisessä arkussaan.

Ja siihen yhteen uhriin taukosi taudin raivo.



VIII. Arvaappas kuinka niiden rahojen kävi.

Oli eräs pikkutalon poika Olli Heinäniemi, joka oli sattunut
tutustumaan Taavetin sisaren Marin kanssa. Vähän aikaa Liisan
hautajaisten jälkeen vietettiin Marin ja Ollin häitä.

Koko lailla tämä väen vähennys tuntui Taavetin torpassa, kun ei
neljästä tyttärestä enään ollut kuin kaksi jäljellä. Mutta koko
laillapa tuo pieni yhden hengen lisäys myöskin tuntui Heinäniemessä,
jossa emännän kuoleman jälkeen ei ollut vaimoista hoitajaa. Pian siellä
kaikki paikat toisenlaiselta näkymään rupesivat Marin sinne tultua.

Mari oli mennyt uuteen kotiinsa vaatteineen; muuta ei hänellä sinne
ollut vietävää. Mutta Taavetti tuumi: "Antaahan mennä, kylläpähän vähän
ajan päästä Heinäniemen Olli saa ihmeen nähdä."

Eräänä päivänä keväällä sai Taavetti kuulla, että Olli oli ollut
johonkuhun tarpeesen rahaa lainaksi hakemassa kuitenkaan senlaista
saamatta. Seuraavana päivänä otti Taavetti esille rahasäiliönsä ja
laski lukua kuinka paljon hän voisi antaa Marin myötäjäisiksi. Hänellä
oli sata ruplaa rahaa. Kuinka sitä nyt jakaisi, että se tulisi
säntilleen?--"Voinhan toisille siskoille vielä jotain ansaitakin",
arveli hän ja loppupäätös laskussa oli seuraava: "Mari saapi
seitsemänkymmentäviisi ruplaa."

Tämä summa taskussa lähti Taavetti astumaan Heinäniemeen ja kohta sinne
päästyään pisti hän sen Marin käteen, käskien antaa Ollille, ei
lainaksi vaan lahjaksi. Olli oli työssä pellolla eikä tiennyt asiasta
mitään ja Taavetti lähti astumaan laulua hyräellen kotiinsa.

Erittäin iloisella mielellä tarttui hän taas auraansa, kun oli saanut
palkita sisarellensa sen, mitä apua hän oli saanut torpan hoitamisessa.
Nyt aloitti hän taas työtä toivossa, että saisi jotakin antaa
toisillekin siskoillensa. Siskotkin huomasivat pian, että Taavetti oli
sinä päivänä iloisempi kuin tavallisesti.

Kun hän oli juuri alkanut kyntää, näkyi mies tulevan tietä myöten
pitkin pellon aidanviertä ja lähenevän torppaa. Mies ei kuitenkaan
torppaan mennyt, vaan hyppäsi yli aidan pellolle. Se oli Heinäniemen
Olli. Hän tuli jnoksujalassa Taavetin luo pitkin pellon pientaretta.

"Mitähän Ollilla nyt on niin kiireistä asiaa Taavetille?" arveli Hanna
Esterille, seisuuttaen vähän työtänsä.

"Hyvää päivää lankoni!" sanoi Olli.

"Seis ruuna", sanoi Taavetti.

Hevonen pysähtyi ja Olli löi lujasti kättä Taavetille.

"Sinä olet jalo mies, annoit varmaankin ainoat rahasi minulle", sanoi
Olli.

"Jäi vielä kaksikymmentä viisi", arveli Taavetti.

"Koko seitikan annoit näin ahtaana aikana, se oli miehen työ, jota en
tule koskaan unhoittamaan. Arvaappas kuinka niiden rahojen kanssa on
käynyt, vaan sinä kun asut täällä metsässä, niin ethän sinä voi mailman
riennoista tietää. Minä kävin juuri maksamassa huutoni.

"Minkä huudon?" kysyi Taavetti hämillään.

"Se oli kokonainen iso talo, jonka huutokaupassa huusin kahdeksan
päivää sitten, kuudestakymmenestä viidestä ruplasta, kymmenen ruplaa
jäi vielä sinun rahoistasi.

"Ja minä en ole kuullut koko huutokaupastakaan, vaan mitäpä tuolla
tiedolla olisinkaan minä tehnyt, enhän ole vielä mikään myynti
mieskään."

Sitä sanoessaan näytti Taavetti olevan hieman nyreissään.

"Sinä pahastut, minä näen sen sinun päältäsi, en sitä ihmeeksi
panekaan, jos vähän tuskautkin, kun ostin itselleni talon sinun
rahoillasi.

"Älähän nyt Olli kovin hätäile, ei kuitenkaan vielä niin pitkällä olla,
minä kaikesta sydämestäni sen onnen sulle suon.

"Suotko? siitä olen sinulle sangen kiitollinen, hyvästi nyt."

Olli lähti pois samaa tietä kuin oli tullutkin ja Taavetti sisarineen
katseli hänen jälkeensä, siksi kunnes hän katosi metsän taa.



IX. Siinäpä se juuri olikin.

Kesä kului ja Taavetti teki työtä kuin olisi tuli ollut kantapäillä;
pyhinä hän kuitenkin kävi Heinäniemen talossa sisartaan ja lankoaan
puhuttelemassa. Olli muutti kesällä uuteen taloonsa Sampiahoon, jonka
hän oli Taavetin antamilla rahoilla ostanut. Niin näytti kuin Sampiahon
talon pelloista tulisi kunnon peltoja, jos vaan niiden päälle työtä
tehtäisiin. Olli tahtoi että Taavettikin muuttaisi heille; sopihan
taloon lankomieskin, varsinkin senlainen lanko kuin Taavetti.

"Asuhan pois vaan itse taloasi", arveli Taavetti, "kyllähän minä aina
itsestäni huolen pidän."

Kun syksy tuli, ja viljat korjattiin, tuli Taavetin äiti heikoksi
sairaaksi. Taavetin ensimmäinen tehtävä oli panna hevonen valjaihin ja
ajaa lääkärin hakuun kaupungista, pian hänen onnistuikin lääkärin
saada, jonka hän kyyditsi kotiin. Vaan eipä lähtenytkään lääkäristä
apua, mummo kuoli kumminkin Taavetin ja sisarten suureksi suruksi.

Nyt päätti Taavetti luopua torpasta ja tehdä perinnön jaon. Oikein lain
mukaan olisi hänen vielä muutama vuosi pitänyt olla holhun-alaisena,
vaan kun hän oli kaiken haltijana ja ansaitsijana ollut jo monta
vuotta, ei kukaan lukua pitänyt hänestä, ja hän sai tehdä niin kuin
halusi. Hän antoi sisarillensa kaiken omaisuuden ja torpan myynnistäkin
saadun rahan, vielä oman ansaitsemansakin säästön lisäksi, ettei
jättänyt itselleen kuin kymmenen ruplaa. Sitten hän kuulututti kirjansa
ulos siitä seurakunnasta, sisartensa ja lankonsa ja Pynnölän Leenan
suureksi mielipahaksi. Hanna sisar muutti asumaan entisiin
opettajattarensa huoneisin, jotka oston kautta hänelle joutuivat ja
Esteri meni sisar Marille palvelukseen.

Kirjojaan odotellessaan asuskeli Taavetti lankonsa luona Sampiahossa,
jossa häntä yhtenään kiellettiin minnekään matkustamasta, mutta
Taavetti ei vastannut mitään niihin asioihin. Kun vihdoin hänellä oli
kirjat ja passit taskussa meni hän rovastista palatessaan Pynnölään.
Leena seisoi pihalla, kun Taavetti siihen saapui.

"Hyvästi nyt, Leena", sanoi Taavetti, puristaen Leenaa kädestä.

"Niinkö sinä nyt lähdet ja jätät kaikki tänne, aivan sipo sillensä?"

"Niin, Leena, tämän päivän perästä et sinä näe minua. Kas minä näetkös
en tahdo olla isäsi harmina täällä. Onko isäsi kotona?"

"On, arvaten hän on kamarissa."

"Kiitos neuvostasi, minä menen hänen puheillensa; mene sinä jonnekin
muuanne."

Leena meni navettaan päin ja Taavetti isännän luo kamariin.

"Hyvää päivää, isäntä!" sanoi hän, astuttuansa huoneesen.

"Päivää, päivää", vastasi isäntä.

"Minä lähden tänä päivänä pois tästä seurakunnasta. Teidän ei nyt
tarvitse olla missään turhassa luulossa, että minä puolestani
vävyksenne tunkeun. Eikö se ole teistäkin hauskaa, kun pääsette
Taavetista?"

"Mistä sen käsityksen olet saanut että sinusta päästä haluan? Ja minä
aina olen pitänyt sinua miesten parhaana?"

"Näettekös, isäntä, minä olen aivan köyhä mies. Ei mulla ole nyt enään,
kun olen kaikki jakanut, muuta kuin kymmenen ruplaa."

"Eihän se minulle kuulu, kuinka paljon sinulla on rahaa."

"Kuinka niin."

"Niin se on, enhän minä rahaa tarvitse."

"Enkä minä taas teille antaisikaan rahojani vennon vieraalle ihmiselle.
Hyvästi nyt!"

"Hyvästikkö? Minne se semmoinen kiire on?"

Taavetti oli kumminkin silloin jo ulkona, eikä enempää odottanut eikä
kuunnellut, vaikka isäntä huuteli häntä palaamaan kahvia juomaan.

"Hyvästi nyt Taavetti!" huusi Leena navetan ovelta. "Käy nyt sentään
joskus vielä tässäkin kylässä!"

"Hyvästi Leenaseni", sanoi Taavetti, kuitenkin mennen ulkopuolelle
porttisolan. Siinä hän hetkeksi pysähtyi ja mietti mitä hänen
oikeastaan pitäisi tekemän; vähän aikaa siinä mietittyänsä kääntyi hän
takaisin Leenan luo.

"Kummallista kun en minä tahdo päästä eroon tästä talosta", tuumi
Taavetti Leenalle navetan edessä.

"Niin, ja minä en mitenkään tahdo voida laskea sinua pois, senkin
tähden kun sinä aiot ikipäiviksi mennä pois tästä seurakunnasta."

"Hyvästi nyt kumminkin", sanoi Taavetti, pitäen Leenan kättä omassaan.
"Täytyyhän minun kumminkin lähteä. Eihän sitä tiedä kuinka kauvan minä
pysyn poissa tästä seurakunnasta."

"No, niinhän se on", sanoi Leena, tullen vähän iloisemmaksi. "Hyvästi
nyt sitten!"

Isäntä seisoi portailla ja katseli asian menoa sanaakaan virkkamatta.
Taavetti ohjasi kulkunsa portaiden editse ja sanoi sivu mennessään:

"Hyvästi nyt isäntä! Menoa se on kaikki, mikä näkyy!" ja meni niin
enempää puhumatta ulos pihasta.

"Soma poika!" arveli isäntä Taavetin mentyä.

Taavetti asteli hyvin miettiväisenä Sampiahoon. Sinne päästyään istahti
hän penkille eikä puhunut mitään. Pian huomasi Olli isäntä Taavetin
äänettömyyden.

"Kävitkö Pynnölässä pappilamatkalla?"

"Kävinhän minä siellä", sanoi Taavetti pitkäveteisesti.

"Ja siellä mitä sanottiin?"

"Sitä en ymmärrä itsekään, mitä siellä sanottiin, mutta kummallista se
on tämä mailman meno."

"Miksi et tee jonkunlaista päätöstä asiassa? Olisi tuo minun asiani,
että rikkaan talon tyttö olisi morsiameni, niin empä minä sitä niin
veistokselle jättäisi."

"Niin se sinun asiasi ehkä olisi, vaan minun miehelleni ei se sovellu.
Minä en ole tottunut muuhun kuin työlläni elämään. Se tuntuisi niin
minusta, kun naisin rikkaan tytön, juuri kuin saisin köyhäin apua."

"Ole nyt jo höpisemättä, onko se köyhäin apua, kun naipi rikkaan tytön?
Johan sinun päähäsi on reikä ilmestynyt."

"Kyllä Pynnölän Leenasta hyvä emäntä tulee", sanoi siihen Mari,
tarttuen miesten puheesen. "Älä suinkaan Taavetti jätä Leenaa, vaikka
hän onkin hiukan vanhempi sinua."

"No, sen tulla, sen tietää kaikki mailma, enhän minä ole Pynnölän
Leenaa kosinut. Siinä kaikki, kun hän vaan kävi minua hoitamassa
sairauteni aikana."

"Siinäpä se juuri onkin asia", sanoi Mari.

Taavetti jäi puhumattomaksi.

Päivällisen jälkeen suoriutui Taavetti matkalle otettuaan sydämelliset
jäähyväiset langoltansa ja sisareltansa ja läksi niin astumaan
nahka-laukku selässä outoa tuntematointa tulevaisuutta kohti.



X. Oppiretki.

Yötä ja päivää astui Taavetti, melkein aina oli hän tien päällä, että
hän ehtisi paljon käydä ennen kuin kymmenen ruplaansa loppuisi. Melkein
koskematta saattoi sanoakin sen summan olevan, kun hän saapui
pääkaupunkiin.

"Onko täällä yhtään satulamaakaria tai seppää", kysyi Taavetti eräältä
kerjäläisakalta tullin luona.

"Kyllä kait niitä tässä kylässä on, missäs niitä sitten on, jos ei
täällä?" vastasi akka.

Sillä vastauksella oli Taavetti tyydytetty ja astui yhtä katua ylös,
toista alas. Vihdoin hänen silmänsä keksivät sepän pajan, sinne hän
pistiin sisälle.

"Otetaanko täällä työhön maalta tullutta miestä?" kysyi hän seisoen
pajan permannolla, laukku selässä.

"Ei, täällä pidetään vaan kaupungin seppiä", vastasi muudan nuori
irvileuka seppä.

"Eikö täällä oppiinkaan oteta?" kysyi Taavetti.

"Sekin on sattumaisiaan myöten", vastasi sama taas.

"Hyvästi sitten", sanoi Taavetti ja jatkoi matkaa edelleen. Kauvan
aikaa sinne ja tänne astuskeltuaan, meni hän muutamaan kauppapuotiin.
Siinä hän osteli yhtä ja toista pientä kalua ja samassa kun hän maksoi,
tuli kauppias itse sisälle. Kauppiasta huvitti ruveta kyselemään mistä
niin tanakka ja pulska nuori mies oli kotoisin. Taavetti kertoi
lyhyesti sukunsa ja siihen asti eletyn elämänsä.

"Te siis niinmuodoin olette seppä, satulamaakari ja maantyön tekijä.
Mitä te kaikista mieluummin tekisitte?" kysyi kauppias.

"Maantyötä tekisin, jos minulla olisi oma talo, vaan torppariksi en
ikinä rupea."

"Jaha, jaha", sanoi siihen kauppias. "Mutta tottahan kaupungin työtäkin
aiotte tehdä, kun kaupunkiin olette tullut."

"Kyllä, jos kunnon työtä saan, vaan mitättömiin en minä rupea."

"Aivan oikeen!" vastasi kauppias.

Taavetti kokoili ostoksensa kainaloonsa ja alkoi lähteä, mutta kauppias
sanoi:

"Odottakaas hiukan! Tahdotteko ruveta satulamaakarille, niin minulla on
hyvinvoipa satulamaakari tuttavana, hänen luonansa ehkä saatte paikan."

"Kiitoksia paljon! Kuinkahan sen löytäisin?"

"Voisinhan lähteä teitä viemäänkin, hän on aivan lähellä tässä."

"Jos siitä ei aivan suurta vaivaa olisi, niin pyytäisin herra patruunin
sitä tekemään; muutoin minun laatuni on, etten vaivaa ketään minua
auttamaan ennen kun voin sanoa että: nyt on hätä!"

"Ei se vaiva niin suuri ole. Kun se mestari on hyvä tuttavani, minä
useastikin siellä pistäyn noin vaan ilman asiaakin. Poltatteko
paperossin niin kauvan kuin menen vähän päälleni muuttamaan?"

"Kiitoksia paljon! En minä polta, eipä täällä oppipojat kaupungissa
kuulu saavankaan sauhuttaa."

"Ei suinkaan, ei suinkaan", sanoi kauppias ja meni toiseen huoneesen.

Hyvin pian tuli kauppias takaisin, puettuna sievään pikku turkkiin ja
karvalakkiin. Silloin lähdettiin puodista ulos ja astuttiin vähän
matkaa kapeata, väärää katua, kauppias edellä ja Taavetti perässä,
siksi kunnes tultiin erään talon portille, jonka päällä oli suuri
kyltti ja siinä erinomaisen suuri satulan kuva kaikkine hihnoineen ja
solkineen. Siitä portista he nyt sisään astuivat ja menivät matalaan
puurakennukseen pihan laidassa. He astuivat ovesta sisälle isonlaiseen
huoneesen.

Täällä seisoi leikkauspöydän ääressä vanha mies. Hänen
kokoonkyyristynyt vartalonsa ja harmaa, osaksi poiskarissut tukkansa
osoitti, että hänellä oli ollut kylliksi tehtävää ajan monivaiheisessa
taistelossa. Lähemmin miestä tarkastaen, pian selvisi että hänellä oli
nuoruutensa kukoistuksen päivinä ollut paljon voimaa.

Vieraiden sisään tullessa kääntyi ukko kohteliaasti tulijoihin päin ja
hymyillen odotti mitä he lausuisivat.

"Hyvää iltaa, mestari! Minä tuon teille uuden apulaisen", sanoi
kauppias, samalla puristaen mestaria kädestä.

"Jumala antakoon! Mistä patruuni sitä apulaista tuopi?"

"Hän on maalta, arvatenkin maan satulamaakarin poika, ja luulen että
hän haluaisi täällä oppiansa lisätä."

"Kiitoksia tarjouksestanne, herra patruuni! Mutta minulla ei ole tällä
hetkellä työ-sijaa, on näettekö kaikki istuinpaikat täydet."

"No, siitä vähän väliä on, tottahan nuorelle miehelle jossakin sen
verran sijaa on, ja hyvä sopuhan sitä toista antaa. Älkää nyt aivan
kieltävää vastausta antako."

"No, onhan se niinkin", sanoi mestari hymyillen ja katsellen Taavettia
päästä jalkoihin asti. Hän otti lasisilmät nenältään ja laski ne
pöydällensä, istahti ja sanoi toisillekin:

"Olkaa vieraat niin hyvät ja istukaa!"

Nyt istahtivat kaikki, odottamatta uutta käskyä. Istuvassa asemassa
alkoi mestari tuumimaan:

"Onpa tuores ja voimakkaan näköinen nuori mies, ja pelkään pahoin että
hän heikontuu ahkerassa istuntatyössä. Mutta jos sinulla on halu
käsitöihin, niin syytön olen siihen silloin minä, jos sinä heikkonet
satulamaakarina. Minkä verran olet ennen sitä työtä tehnyt?"

Taavetti mietiskeli vähän ja sitten virkkoi:

"Olen tehnyt sitä työtä kahdeksanvuotisesta pojasta talvisin, vaan
kesillä olen enimmäkseen maantyötä tehnyt ja minä olenkin kymmenen
vuoden vanhasta ollut torpparina isäni kuoltua."

"Oletko kymmenenvuotisesta torpparina ollut? Sepä on hauskaa, se on
oivallista tuo!"

"Kyllä kait mestari myöntyy ottamaan tämän nuoren miehen, niin minä
alan lähteä kotiin päin?" arveli kauppias.

"Kyllä, kyllä, jääköön poika tänne!"

"Hyvästi sitten!"

"Hyvästi, hyvästi!"

"Kas niin! Mikäs nimes onkaan? Nyt sinä olet meidän miehiä."

"Taavetti minun nimeni on."

"Vai Taavetti! Oletpa sinä oikein vanhan ajan miehiä! Niin tulepas
tänne työhuoneesen, minä osotan sinulle paikkasi."

Nyt astui ukko edellä pienestä mustuneesta ovesta ja talutti kädestä
Taavettia, täten tultiin hyvin suureen huoneesen, jossa istui työssä
toistakymmentä miestä.

"Täältä se tulee teille eräs uusi Taavetti!" sanoi mestari. "Kas niin,
sinä saat työskennellä, istu siinä, tänään ei kumminkaan tarvitse tehdä
mitään, huomenna vasta."

Silloin meni mestari takaisin leikkauskamariin, ja Taavetti istui
vanhalle pyöreälle puutuolille tiskin päässä. Siinä hän katseli vitkaan
ympärillensä ja näki että huoneessa työskenteli melkein vaan
oppipoikia, paitsi kolmea elähtäneempää sällis-miestä.

"Mistäs se semmoinen Taavetti nyt on tullut?" kysyi vanhin sälli.

"Olen äsken maalta tullut ja rouvan asialle lähetetty", sanoi Taavetti
hyvin totisena.

"Rouvanko asialle lähetetty? Taidatpa olla aika veitikka!"

"Ne ovat semmoisia moukkia ja jätkiä, kun ne ensin tulevat kaupunkiin,
ettei mihin panna, vaan vähitellen poistuu se moukka sisästä täällä
kaupungissa", arveli toisella puolen tiskiä istuva nuorempi sälli.

"Kyllä se on aivan paikallaan, kuten sanoitkin", arveli ensimmäinen ja
molemmat jatkoivat sitten äänetönnä työtänsä.

Vähät piti Taavetti sillä väliä, miksi häntä sanottiin. Se oli hänen
mielestänsä sama, olipa tuota jätkä vai moukka, kunhan vaan koetti
tehdä tehtävänsä kunnollisesti. Siinä tarkoituksessa hän katseli hyvin
tarkasti kuinka työtä tehtiin. Vähän ristiriidassa oli hänen
ajatuksensa siinä istuessa, oliko satulamaakarin työ yhtä etevää kuin
esimerkiksi sepän; siihen ei hän kumminkaan omista ajatuksistansa
saanut selvää vastausta. Viimein juolahti hänen mieleensä kysyä
mestarilta lupaa mennä ulos kävelemään. Hän meni mestarin luo ja pyysi
saada käydä vähän kaupungilla, vaikka hän oli matkustuksesta kyllin
väsynyt,

"Mene vaan, älä kumminkaan ole kauvan, illallisen aika tulee pian",
lausui mestari.

Taavetti meni ja käveli pitkin kapeata, mutkaista katua alas rantaan.
Täällä tunsi hän että oli tehnyt jotakin, jota ehkä lähimmässä
tulevaisuudessa tulisi katumaan. Hän tunsi tehneensä jotenkin
ajattelemattomasti, lähtiessään kodistansa, jossa olisi voinut kyllä
elää. "No", johdatti hän mieleensä, "teinhän sen sisarteni tähden. Enkö
heille kaikkia jakanut, mitä omistin?" Hän tunsi kovan koti-ikävän ja
Leena se erinomaisesti nyt tuossa jäätyneessä rannassa seisoessa
muistui hänen mieleensä. Melkeempä tunsi hän omantunnon soimausta, että
oli hänen niin vähin pakinoin jättänyt. Raitis koillistuuli hajoitti
kuitenkin hänen mielenliikutustansa ja vähän rauhallisempana kääntyi
hän mestarinsa asuntoon.

Täällä oltiin juuri rupeamassa illalliselle. Kisällit söivät kamarissa
ja pojat kyökissä. Taavetti sai ottaa sijansa poikien seurassa.
Näyttipä tuossa ruokaa olevan, vaikka ei aivan samanlaista kuin hänen
kotiseurakunnassansa. Mutta maassa maan tavalla, niin ajatteli
Taavettikin ja koetti syödä, vaikka ei yhtä aikaa tahtonut häneen
mahtua ruoka ja koti-ikävä. Ja niin hän vähän haukattuansa siirtyi pois
pöydän luota.

Illallisen jälkeen tehtiin vielä joku aika työtä, sillä välin kuin
pienin oppipoika valmisteli vuoteita. Työstä lakattua istuskelivat
sällit haikuja vedellen; muutamat oppipojat toistensa kanssa kisailivat
ja voimistelivat, muutamat kirjoittivat tai laskivat kivitaululle.
Taavettikin katseli tuota kirjoitusta ja luvunlaskua ja sanoi:

"Johan se tulee koko lailla sievää kirjoitusta! Saatteko täällä käydä
koulua?"

"Kyllähän täällä saapi sunnuntaikoulua käydä, vaan ei siellä paljon
opi, eikä siellä ole suuret vaatimukset", arveli poika, nimeltään
Jaakko.

Taavetin silmät kiilsivät ilosta, kun kuuli saavan kaupungissa
kouluakin käydä. Nyt hän mielessään päätti olla täällä kumminkin niin
kauvan, että edes oppisi hyvästi kirjoittamaan ja lukua laskemaan.

Vitkaan, mutta vihdoin viimeinkin pantiin levolle. Taavetti valvoi
kauvan vuoteellansa, ennen kuin uni hänen silmänsä sulki. Unessaan oli
hän kulkevinansa outoja tuntemattomia maita, kävipä hyvin hämärästi
kotiseurakunnassaankin ja uneksui jotakin sieltä kuin sumun seasta. Hän
heräsi aamulla hyvään aikaan, nousi vuoteeltaan, puki päällensä ja
istui tuolilleen. Pian sen jälkeen nousivat kaikki toisetkin ylös ja
asettuivat kukin paikallensa.

Kun kaikki oli työssä, tuli mestarikin sinne edessänsä esiliina
viheriästä verasta.

"Hyvää huomenta!" lausui hän sisään astuessaan.

"Huomenta, huomenta!" vastasivat kaikki yhteen suuhun, Taavettikin
muiden mukana.

"No, kuinkas tuntuu olo pääkaupungissa?" kysyi mestari Taavetilta.
"Joko minä alan työtä antaa?"

"Olkaa niin hyvä!" sanoi Taavetti vastaukseksi.

"Minä annan työtä, että näen mimmoinen satuloitsija sinä olet. Sitte
saamme muutaman viikon päästä nähdä, kummoisilla ehdoilla voin sinua
eteenpäin pitää. Minä annan ensin semmoista, jota arvaan sinun
parhaiten osaavan. Tee viidet päitset ja kaksi paria suitsia."

"Se paraiksi!" vastasi Taavetti.

Pian olikin aineet hänellä edessänsä.

Nyt aukasi Taavetti laukkunsa ja otti sieltä esille työkalunsa, joita
hän latoi tiskille. Pian hänen komeat työkalunsa vetivät kaikkein
huomion puoleensa.

"Ne ovat kaikki omia tekemiäni, paitsi terät naskaleissa", tuumi
Taavetti lankaa tehdessään.

"Hohtimet, vasara ja puukkokin?" kysyi vanhin sälli.

"Kaikki, paitsi terät naskalissa."

"Katsopas veli-hopea, mimmoinen Taavetti meille nyt on tullut! Sanotko
vielä moukaksi?" sanoi taas vanhin sälli toiselle.

"Niinpä on näenmä!" tuumi toinen.

Nyt alkoi Taavetti totuttuun tapaansa neuloa suristaa päitsiä ja
suitsia ja niin niitä tuli kuin turkin hiasta.

Sällit ja pojatkin kallistelivat päätään ja tuumivat: "Pahus sentään!
Voi toki kumminkin!"

Mestarikin tuli aika ajoin sisään ja katseli Taavetin neulomista.

"Kyllä minä näen, kyllä!" tuumi ukko aina sivumennessään.

Kun Taavetti oli saanut määrätyn työnsä valmiiksi, vei hän ne
mestarille ja kysyi:

"Mitä sanoo mestari näistä? Olkaa hyvä ja katsokaa!"

Mestari tutkisteli joka mutkan, melkein joka piston ja sanoi:
"Kiitoksella hyväksytään!"

"Mitä mestari aikoo nyt minuun nähden?" kysyi Taavetti.

"Olen asian valmiiksi tuuminut. Jos tahdot olla opissa puolen vuotta
ilman palkkaa, niin pääset keväällä sälliksi. Muutoin, jos et olisi
niin hyvä työmies, täytyisi sinun olla opissa viisi vuotta."

"Ei muuta?" tuumi Taavetti.

"Ei mitään muuta", vastasi mestari.

"Siihen olen hyvin tyytyväinen", virkkoi Taavetti.

Tehtiin siis kaupat ja Taavetti rupesi satulamaakarin oppiin puoleksi
vuodeksi. Mestari oli kirjoittavinaan asian kirjaansa; ei sen enempää
siinä puuhia käytetty.

Siitä lähtien Taavetti oli oppilainen ja teki kaikkea, mitä vaan
käskettiin. Kertaakaan ei hänen kuultu niskoittelevan eikä vastaan
murisevan, niin kuin moni pienempi ja nuorempi teki, vaikkeivät mitään
osanneet. Väli-aikoinaan hän sangen ahkerasti opetteli kirjoittamaan ja
lukua laskemaan ja erinomaisen ahkeruuden kautta hän edistyi niin, että
sai keväällä hyvät todistukset sunnuntaikoulusta.

Silloin päättyi oppi-aikakin. Nyt oli hän jo jokseenkin perehtynyt
kaupungin satulamaakarin monipuoliseen ammattiin ja oli myöskin nähnyt
että kaupungin käsityöläissällit enimmäkseen olivat suuria juoppoja.
Oppi-aikana oli juominen pojilta mitä jyrkimmästi niiltä kielletty;
mutta sälliksi päästyä oli melkein pakko juoda, jos vähänkään tahtoi
olla toisten sällien kaltainen. Nyt oli Taavetin pitäminen sälli-pidot.
Jo edellisellä viikolla oli sällejä kulkenut toisistakin työpaikoista
katsomassa, kun Taavetti teki näyte-satulaa. Tavan mukaan piti silloin
tuon näytteen tekijän tarita vieraille hyvät ryypyt; vaan Taavetti piti
eri tapaa, hän keitätti teetä ja kahvia. Muutamat sitä ottivat, toiset
eivät semmoista tarjousta maistaneetkaan. Vihdoin tuli tuo pito-aamu;
silloin lähetti Taavetti yhden pojan käskemään sällejä illaksi sinne.

Heitä saapuikin illalla jommoinenkin joukko ja luulivat he nyt saavansa
päänsä täyteen, mutta turhaa. Nytkin tarjottiin vaan ruokaa, teetä ja
kahvia. Se ei ollut kaikkien mieleen ja tyytymättömät huomauttivat
Taavettia edes ruokaryyppyä antamaan. Mutta hän tuumi vastaukseksi:
"Jolle ei ruoka kelpaa ilman viinaa, se saa olla syömättä!"

Muutamat juopoimmat suuttuivat siitä sanasta niin, että lähtivät pois
talosta kesken syönnin, pahaa muristen mennessään. Vaan Taavetti tuumi:
"Menkööt!"

Olipa joukossa semmoisiakin, jotka pitivät senlaisia pitoja hyvänä ja
tuumivat että niin aina pitäisi tehtämän!

Kaksi viikkoa työskenteli hän vielä oppi-paikassansa; sen ajan
kuluttua, otti hän puhuaksensa mestarille:

"Nyt taitaa olla minun vuoroni lähteä!"

"No, kuinka Taavetti semmoista nyt puhuu?" tuumaili mestari.

"Niinpähän tuo tuli mieleeni, että menen takaisin sinne, mistä
tulinkin!"

"Ei suinkaan sille mitään voida; saatte kirjanne vähän ajan päästä!"

Taavetti asetteli työkalunsa laukkuunsa, odotellen päästö-kirjaansa ja
toiset sällit kummikseen katselivat, kun Rahkonen muuttoa teki. Sen
huomasi Taavetti ja sanoi:

"Niin minusta tuntuu lähteneen moukka liian tarkkaan sisältäni; täytyy
lähteä maalle uutta saamaan!"

"Mitä niitä vanhoja leikkipuheita muistelee?" tuumivat toiset sällit.

"Kukapa heitä muistelee muun vuoksi, kuin sen ettei tarvitse tehdä
pilaa talonpoikaisesta miehestä. Millähän luulisitte elävänne, jos ei
maalainen maan povesta teille kovalla vaivalla ja työllä leipää
raatais?"

"Syötäis ulkomaan viljaa!" vastasi eräs, joka luuli olevansa muita
viisaampi.

Vaan ennen kuin Taavetti ennätti siihen mitään vastata ehätti vanhin
sälli sanomaan: "Eikö ulkomaan viljan kuokkija olekaan maalainen?"

Siihen se juttu pian loppui, kun toinen ei osannut mitään vastata.

Silloin toi mestari päästö-kirjan ja Taavetti katseltuansa sekä
oikealta että nurjalta puolelta, pisti sen povi-taskuunsa.

Sälli-kirjat ja päästö-passit taskussa ja laukku selässä jätteli hän
nyt hyvästi kaikkia ja alkoi astumaan kaupungista pois. Kun tulli oli
hänen selkänsä takana, tunsi hän itsensä erittäin onnelliseksi ja
rauhalliseksi tuolla leveällä maantiellä, sillä olipa hän kulkemassa
kotoansa kohden.

Nyt oli luonto toisenlaisessa puvussa kuin syksyllä hänen tullessaan.
Minne vaan katsoi, oli kaikki viheriätä ja viehättävän suloista.
Iloissaan astui Taavetti ja väliin istahti tieviereen huokaamaan,
taitteli keltakukkia huvikseen ja kuunteli lintujen laulua. Nyt huomasi
hän vasta siinä istuessaan, ettei muistanut käydä kauppiasta
kiittelemässä siitä, kun hänen niin oivalliseen oppipaikkaan oli
toimittanut.--"No--kissa kiitoksella elää", tuumi Taavetti itsekseen,
"jos ma joskus käyn kaupungissa, niin voinhan tuosta sittenkin puhua,
jos hän silloin vielä elää."

Näin hän kuljeksi melkein talossa käymättä, halki monen pitäjän,
kaunisten ilmojen vallitessa ja niin saapui hän Sampiahoon.



XI. Uudet tuumat.

Laukku selässä astui Taavetti Sampiahon isoon tupaan.

"Hyvää päivää! Terveisiä sieltä!" virkkoi hän sisään astuessaan ja
istahti penkille, johon hän myös laukkunsa irroitti.

Mari oli juuri leipomassa ja vastasi pöydän takaa:

"No hyvää päivää! Joko sinä tulet?"

"Johan tuota huojun tuolta: käytiinhän tuota jo tuolialakin.--Missä
Olli on?"

"Olli on Alavainion pellon aitaa korjaamassa."

"Minäpä lähden sinne!" arveli Taavetti, ja lähti astumaan Alavainion
perille.

Sinne päästyään ja Ollin nähtyään, huusi hän: "Terveisiä kaupungista,
lankoni!"

Olli hänen nähtyänsä tarttui syliksi Taavettia, ja puristi häntä
voimansa takaa ja sanoi: "No, terve tulemastasi tänne, hyvä Taavetti.
Saapas sinun viimeinkin taasen nähdä!"

"Hyyräätkö sinä minulle huonetta joksikin aikaa asuakseni?"

"Asu vaan talossani, missä parhain taidat?" vastasi Olli iloissaan.

Nyt jätti Olli aidan korjuun sikseen ja molemmat lähtivät astumaan
taloa kohti.

Täällä oli jo ruoka pöydällä odottamassa ja nyt rupesivat langokset
syömään. Siinä satoi Taavetille kysymyksiä pitkin syönti-aikaa ja Mari
tuumiskeli, milloinkas Taavetti menee Pynnölässä käymään.

"Onko siellä Pynnölässä sitten vielä paikat paikoillaan?" kysyi
Taavetti.

"Kyllä!" vastasi Mari, "Leena odottaa sinua kuin päivän nousua, kun
olit luvannut takaisin matkoiltasi tulla. Kyllä hän olisi saanut
rikkaampiakin jo aikoja sitten, vaan eipä se Leena muista taida huolia
kuin sinusta."

"Mutta mitä sanoo Leenan isä?"

"Mitä siihen Leenan isällä sanomista on? Eikö jokainen saa ottaa ketä
itse tahtoo?"

"Aivan niin se pitäis maailman sääntö olla", toisti Olli.

"Kyllähän niitä maailmassa sääntöjä paljokin on, vaikk'ei niitä aina
noudateta", sanoi Taavetti.

Hauskoissa keskusteluissa kului ilta ja Taavetti sai hyvässä saunan
lämpimässä virkistää itseänsä kylvyllä, joka olikin hänelle erittäin
tarpeellinen pitkän jalkamatkan jälkeen.

Seuraavana aamuna lähti hän kylälle astuskelemaan ja kävi sisarensa
Hannankin luona, joka asui yksinään kuin eräkäs ainakin. Siellä viipyi
hän vähän aikaa niitä näitä vähän haastellen. Sitten käänsi hän tiensä
Pynnölään.

"Hyvää päivää!" sanoi hän, astuttuaan Pynnölän kamarin ovesta sisälle.

"Päivää, päivää! Mitä kuuluu?" kysyi isäntä.

"Eipä tuon kummempaa, entistä enempää, muuta, kuin että kävin
laittamassa itseni satulamaakarin sälliksi."

"Vai niin! No, pankaa tupakkia piippuun!"

"Kiitoksia! Ei vielä ole ruvettu savustamaan. Kyllä siihen vielä
kerkiää!"

"Leena, tuleppas tänne!" sanoi isäntä kamarin ovelta. "No, minne se nyt
on mennyt?--Odottakaas, minä menen hakemaan."

Vähän ajan takaa tuli hän Leenan kanssa sisään porstuanpuoleisesta
ovesta.

"Ai, Taavetti!" kiljaisi Leena. "Tulithan sinä!"

Taavetti seisoi hämillään eikä osannut puhua juuri mitään isoon aikaan.

Isäntä katkaisi viimein äänettömyyden ja sanoi: "Kyllä se on paras,
että teistä tehdään pari! Enkä minä olekaan sitä vastaan. Mistäpä
kunnollisempaa miestä Leenalleni hakisin?"

"Tämä on odottamatonta minulle!" tuumi Taavetti, sulkien syliinsä
isännän. Te olette kunnon vanhus!"

"Minä tiedän sen, että sinä pidät minun kunnollisena miehenä, sempä
tähden pidän minäkin sinua, enkä sentähden ainoasti, vaan siitäkin
syystä että sinä kaiken elinaikas olet tehnyt vähän ansaitsevalla
työlläs jaloja töitä! Lankosi on juuri sinun antamassas talossa
isäntänä, voipi hyvin; siinä tilassa ei olisi, jollet sinä olisi häntä
siihen nostanut!" Ja isännän pyöri vedet silmistä sitä sanoessaan.

Taavetti oli myöskin vähän murtuneena, vaan kumminkin hän seisoi
vakaana ja sanoi: "Minä en ole mitään ansiotöitä tehnyt! Olen vaan
täyttänyt vanhimman veljen velvollisuuden. Vaikeahan olisi minun sitä
nähdä, että kukaan minun tähteni köyhyyttä ja kurjuutta kärsisi."

"Kuulehan, Leena! Niin puhuu mies, se, joka on oikea mies!" sanoi
isäntä.

"Nyt saan sanoa", virkkoi Taavetti, "etten ikänäni olisi vävyksenne
tullut vastoin teidän tahtoanne; sillä vastahakoisuudessa ei tahdo olla
siunausta!"

"Niin se on, sovinto on aina paras leivän särvin! Menkää nyt ulos
kävelemään, nuoret!" tuumi isäntä.

Silloin lähtivät Taavetti ja Leena ulos ja astuskelivat pitkin joen
rantaa tuossa lumoavassa kevätilmassa.

"Voi, kuinka sinä Taavetti olit hyvä, kun tulit!"

"Oliko sinulla ikävä poissa ollessani?"

"Älä kysy! Eikö sinulla ollut yhtään ikävää?"

"Jos ei yhtään olisi ikävä ollut, niin tottahan siellä olisin pysynyt!"

"Jos olisit siellä pysynyt, niin ei minua olisi kauvan ollutkaan!"

Nyt he istahtivat raidan juurelle ja Taavetti käski Leenan kertomaan
hänelle tapahtumista poissa olonsa aikana.

"Ensin kun lähdit ulos portistamme", kertoi Leena, "itkin navetan
nurkassa kauvan aikaa. Vihdoin kuin olin kyllikseni itkenyt, menin
kamariin ja haudoin silmiäni kylmällä vedellä, ettei isäni huomaisi
minun itkeneeni. Niin kului se päivä ja kului toinen ja minä rupesin
luottamaan siihen, että sinä kyllä vielä tulet takaisin. Isältäni ei se
mitenkään pysynyt huomaamatta, sillä hän kuuli ja näki sen, että surin.
Hän kielsi minua joutavilla asioilla päätäni vaivaamasta, vaan
kuitenkin jahkaili hänkin ja tuumiskeli: 'Oli se Taavetti hyvä poika,
vaan mikä sen päähän nyt liene pistänyt?' Isäni oli sisar Elsallekin
kertonut että Leena se suree sulhoansa. Eräänä päivänä tulikin Elsa
meille ja haastatti minua ja kyseli ja kun hänelle kerroin mitä minä
mielessäni kuvittelin, arveli Elsakin, että parasta oli niin tehdä kuin
ajattelin. Talven kuluessa kävi kosijoita, niitä kävi useampiakin, vaan
minä aina sanoin, en mitään kaipaavani ja ennemmin jääväni vanhaksi
piiaksi. Töyryn Heikki oli ainoa, joka piikitteli ja sanoi: "Sitäkö
kerjäläistä, maankulkuria odotat?"

"Sanoiko Töyryn Heikki minua kerjäläiseksi?"

"Älä nyt suinkaan Taavetti hyvä, häneen suutu, vaikka hän niin
sanoikin!"

"Sanokoon melkeinsä, vaan en suinkaan häneltä ole mitään kerjännyt!"

Nyt taas jatkettiin hiukkasen kulkua ja käännyttiin taloon. Siellä
syötiin, juotiin kahvia ja sen perästä suoriutui Taavetti menemään
Sampiahoon.

Siellä odotettiin uteliaisuudella mitä Taavetti toimisi kylässä. Kun
hän nyt tuli takaisin, rupesivat Mari ja Olli kyselemään, kävikö
Taavetti Pynnölässä?

"Kävinhän minä jo Hannankin luona! Se tyttö raukka siellä asuu
yksinään; mahtanee hänellä olla oikein ikävä?"

"Hannastako sitä huolta pidetäänkin, eikö Leenasta?" kysyi Mari.

"Tottahan minä nyt sisarestani suuremman huolen pidän, kuin vieraasta
ihmisestä!"

"Minä luulen että sinä olet oppinut siellä kaupungissa valehtelemaan!"
sanoi Mari.

"Ehkä vähän sitäkin!"

"Arvasinhan minä sen!"

"No, mikä siitä nyt sitten tulee?"

"Jos totta puhut, niin tulee häät", tuumi Mari naurahdellen.

"Ja mikä häiden perästä?"

"Pynnölän vävy, jonka nimi on Taavetti!"

"Entäs vävyn perästä?"

"Tietysti Pynnölän isäntä, mikäs tuosta muuta on tulla?"

"Mitäs sinä, Olli, sanot, kun Mari aina vaan puhuu!"

"Minä myötään aina, kun kuulen totta puhuttavan!"

"Oletkos sinä, Olli, kuullut koskaan vasikan nahkoja saatavan?"

"Olenhan minä kuullut niitä viime talven ajallakin useampia saadun,
muun muassa Töyryn pohatta Heikinkin!"

"Etkös sinä luule vasikan nahkoja kesällä saatavankaan?"

"En, sillä vasikat tapetaan kaikki talvella ja niiden nahat makaavat
kesällä parkissa; ei niitä voi tähän aikaan saada!"

"Taitaahan sinussa olla totta, niin kumminkin kuuluu!" sanoi Taavetti
lopettaen jutun.

Vähän aikaa mietittyänsä jatkoi hän sitten: "Pitäishän minun ostaa
Leenalle jotakin, sormus edes!"

"Kyllä sinun se kumminkin täytyisi ostaa!" sanoi Olli.

"Lähteeköhän täältä kukaan kaupunkiin piakkoin?"

"Saattaisihan tuota mennä minä!"

"No, jos sinulla on muutakin asiaa, kuin sormuksen osto, niin mene vaan
kaupunkiin!"

"Voinhan viedä sinne voita."

"Niinpä ole niin hyvä ja mene!"

Silloin suostuttiin, että Olli huomen-aamulla lähtee kaupunkiin.
Taavetti tarjosi hänelle kaikki rahansa, kolmekymmentä kaksi ruplaa.
Hän oli oppi-aikanaan ylityöstä saanut vähän säästöön.

"Ei sinun tarvitse minulle rahaa antaa, kyllä minä kihlakalut omalla
rahallanikin tuon!" tuumi Olli eikä huolinut rahoista.

Ollin ollessa kaupunkiretkellä ei Taavetti mitenkään tahtonut saada
aikaansa kulumaan; hän koetti tehdä jotakin työtä, vaan sekään ei
maistanut. Hän päätti siis parhaaksi kävellä pitkin metsiä ja ihanoita
seutuja. Siellä hän monta kertaa jollakin kivellä istuskellen
mietiskeli. Mikä häntä nyt mahtoi vaivata, kun ei työkään enään sujunut
käsissä!

Kahden päivän perästä tuli Olli kaupungista. Hän toi sievän kulta
sormuksen ja komean silkin.

"Ohoh!" tuumi Taavetti silkin nähtyään, "no kyllä Leena sen sietääkin."

"Hyvin hyvästi!" sanoi Olli.

"Aivan ansaittu!" sanoi Mari.

"Herra-jesta!" sanoi Esteri, joka siihen myöskin oli saapunut.

"Kuules Olli, mitä olen sinulle velkaa?" kysyi Taavetti.

"Ei mitään!"

"Se on kerrassa valhe! Ei kenenkään pidä sanoman tään taivaan kannen
alla, että Taavetti Rahkonen on kihlakalunsa lahjaksi saanut!"

Sen sanoi Taavetti hieman siihen laatuun, että Olli uskoi hänen totta
puhuvan ja hän vastasi: "Kyllähän minä voin sanoa, että silkki maksaa
seitsemän ruplaa, ja sormus kymmenen! Vaan enkös minä ole itse paljon
enemmän sinulle velkaa?"

"Se ei tule nyt kysymykseen, kuinka paljon sinä olet velkaa; tässä on
seitsemäntoista ruplaa ja niin minä olen ne ostanut! Kiitos muuten
vaivastasi, kun kävit ne hakemassa!"

Taavetti oli niin sanoessaan laskenut rahat pöydälle, ja Ollin täytyi
korjata ne puoleensa.

"Pistä nuo talteen huomiseksi!" sanoi Taavetti, antaen silkin ja
sormuksen Marille.

Itse hän lähti ulos astelemaan. Oli lämmin kesä-ilta. Hän astui pitkin
pellon pientaretta joelle päin. Sinne päästyään alkoi hän kivillä
heitellä voileipiä pitkin hiljaa juoksevan veden puoli-tyyntä pintaa.

"Vieläpä käteni on tarkka kuten ennenkin!" jupisi hän itsekseen.
Siinä hänen leikitellessään näytti joen vastaiselta puolelta
laskevan ilta-auringon valossa niin somalta Naavalan uhkea talo,
kivi-navettoinensa--"Ollakko minulla tuommoinen talo!" Sitä
ajatellessaan muisti isänsä kertomuksia tuosta Naavalan talosta ja sen
asukkaista, kuinka he olivat vähitellen säästäväisyydellä rikkautensa
koonneet. Mitään pahaa ei hän ollut kuullut koskaan heistä puhuttavan.
--"Niin se on, kopeekasta on ruplan alku, yhdestä tuhannen alku,
töllistä talon alku! Mutta mitä pastori kerran sanoi? Uskosta autuuden
alku!"

Hän käänsi nyt silmänsä toisaalle; siellä ilta-ruskon siipien alla
sijaili Pynnölänkin talo, vaikka paljoa pienempi ja vähäpätöisempi kuin
Naavala. Vaan Taavetin mielestä oli sitä vielä hauskempi katsella.

"No, Taavetti, tänä päivänä se sitten pidetään se ratkaiseva tappelu!"
sanoi Olli aamulla suurusta syödessä.

"Mikäs sota tänään tulee?" vastasi Taavetti ja työnsi ruokaa suuhunsa.

"Niinpähän näemme!" sanoi Olli, tehden samoin.

"Mennäänkö hevosella?" jatkoi Olli sitten syömästä päästyänsä.

"Kaikkea muuta vielä, jaksaahan tuonne kävelläkin!"

"Niin marssitaan sitten Pynnölään!"

"Ei suinkaan sitä nyt lähdetä kuin puulla päähän lyöden. Tottahan sitä
nyt ensin arvellaan mitä siellä sanotaankin!"

"Sanat tulee itsestään kuin köyhän kuolema, asia sen painaa ja
pakottaa!"

"Niin, pidä sinä puhetta, kun olet puhemies!"



XII. Kysytään Leenalta.

Pynnölän talossa oli Leena noussut aamulla aikaiseen ylös, pessyt
kasvonsa ja kammannut päänsä, lypsänyt lehmät piian kanssa ja ajanut
niitä vähän matkaa laitumelle päin.

"Kuinka Leena näyttää niin surulliselta näinä päivinä?" kysyä hökäisi
piika-tyttö.

"Olenko minä entistä surullisempi?" oli Leena kysyvinään.

Itsekseen jäätyään tähysteli hän Sampiahoon päin, jupisi itsekseen:
"Saa nähdä mikä Taavetilla on mielessä! Ei moneen päivään käy meillä,
vaikka hänellä kyllä on aikaa, niin se on kuin karhu pesässään."

Hiljaa hiipien kulki hän kamariinsa ja rupesi neulomaan aloittamaansa
pitkää vyötä, jota hän valmisti Taavetille.

Minkä aikaa lienee siinä istunut, niin tuli isäntä ulkoa ja sanoi:
"Satelee nyt! No, ompa hyväkin, kyllä pelto kulta sen tarvitseekin! No,
ei Taavetista ole suinkaan kuulunut mitään?"

"Ei, sitten kuin viimeksi kävi!" vastasi Leena.

"Hm, hm!" murahti isäntä ja meni isoon tupaan.

Kun hän juuri oli päässyt sinne, veti itseänsä eräs vanha kulku-akka
sauvoineen ovesta sisään.

"Hyvää päivää isäntä!"

"Päivää!" vastasi isäntä; "mitä kuuluu maailmasta?"

"Olinpa mennyttä yötä Sampiahossa ja siellä oli Taavetti Rahkonenkin
taas tullut kotimailleen. No, siinä sitä sitten on pnlska miehen alku!
Mikähän siitä vielä tuleekaan! Talon isäntäpä tietystikin, kun kerkiää.
Tottahan tuo niin siivo ja pulska poika pääsee vaikka mimmoisen talon
vävyksi, kun ei ennen aikaansa hätäile ja hutiloi!"

Maija Stiinan viimeistä lausetta sanoessa tuli Leena tupaan ruokaa
pöydälle tuomaan. Hän katseli mummoa ihmeissään ja kysyi isältään:
"Mistä pojasta hän puhuu?"

"Taavetista vaan! Sanoo että semmoinen voi päästä mimmoisen talon
vävyksi hyvänsä, kun ei vaan hätäile."

Isäntä istahti rahille ja tuli hyvin totisen näköiseksi, melkeimpä
saattoi sanoa punakaksi kasvoiltansa. Mutta Leena, hän ei nähnyt paljon
eteensä, kun hän kiiruimmittain lähti huoneesta, meni kamariinsa,
painoi päänsä pään-alaiseensa ja itkeä nyyhkytti, hiljaa itsekseen
jupisten: "Silläpä se Taavetti ei meillä enään käykkään! Sitä
katsellaankin parempia! Niin, mitäs se näin pikku talosta tulisikaan
kosimaan! Hulluuttahan tuo olisikin, Taavetin kaltaiselle! Lulliinhan
minä kumminkin ettei hän talon suuruutta panisi kysymykseen, vaan eikös
niitä ole liehtareita. Hän kun on niin yksitoikkoinen, ettei hänestä
saa kukaan suoraa. Niin, Jumala sen tietää mitä hän ajattelee!"

Samassa saapui siihen isäntäkin.

"Arvasinhan minä sen! Minä näin sen kohta, että se teki tuon
vaikutuksen. Kuinka sinä niin niivityitkään siihen Taavettiin?"

"Se ei ole äsken tapahtunut asia, minä olen pitänyt hänestä aina!"

"Niin, niin, ja tuolla tavalla se sitten nyt menee! Vaikk'eihän tuota
vielä tiedä; voihan se käydä paremmin kuin luulemmekaan. Hän on niin
muutoin sukkela siitä, ettei hän tahdo mitään ilmaiseksi, se kun luulee
sen kaiken köyhäin apua olevan. Hänellä on ollut sellainen käsitys jo
pienestä pojasta ja minä luulen ettei hän juuri rikkaampia katsele,
vaan päin vastoin pitää meitäkin liian rikkaana!"

"En usko asian niin olevan; paljonhan niitä puhutaan joutavia!" intti
Leena.

"Tuossahan tuo tuleekin Taavetti ja Olli mukana! Leena laita nyt, ettei
sitä huomaa, että olet itkenyt!" sanoi isäntä, katsahtaessaan ulos
kamarin akkunasta. "Saa nähdä tulevatko tänne ensin, vai menevätkö
tupaan?--Niin, lupsis--tupaanpa tietenkin!"

"Menkää nyt sinne, isä, ettei se akka pääse siellä suutaan soittamaan!"

"Jako epäämään?" sanoi isäntä tupaan mennessään.

"Hyvää päivää, terveisiä meiltä!" sanoi Olli, kun tupaan astui.

"Päivää, isäntä!" sanoi Taavettikin.

"No, hyvää päivää! Tulkaa vieraat kamariin!"

Nyt menivät isäntä edellä ja Olli sekä Taavetti perästä. He pysähtyivät
kaikin etukamariin ja isäntä sanoi: "Istukaa vieraat! Pankaa tupakkia
piippuun!"

"Eipä kiireempää!" vastasi Olli.

Nyt he kaikin istuivat.

"Tuli siitä sade viimeinkin!" alkoi isäntä puhetta.

"Tulihan se, kylläpä sitä poutaa jo riittikin kerraksi!" arveli Olli.

Siinä sitten keskusteltiin pelloista ja pellon aidoista. Vihdoin Olli
rupesi tuumimaan:

"Olisi meillä vähän asiaakin isännälle, jos se vaan kävisi päinsä!"

"Mitähän asiaa se olisi, saiskohan kuulla tuota?"

"Se olisi semmoista, että tämä Taavetti Rahkonen, pyytäisi naida teidän
tyttärenne!"

"Ohoh! Vai Taavetti tulee vävyksi meille, minä en tiedä siihen mitään
sanoa, kysytään Leenalta! Leena, tulepas, tänne!"

Leena tuli hiljaa käydä sipsutellen peräkamarista, ja niiasi.

"Hyvää päivää!" sanoivat vieraat, melkein yht'aikaa.

"Päivää!" sanoi Leena.

"Nämä vieraat ovat tulleet nyt loppupäätöstä siinä asiassa tekemään,
joka ei sinulle liene niin aivan outoa. Mitäs sinä siihen sanot?"

"Minun vastaukseni on aivan lyhyt, se on, minä tahdon Taavetin!"

"Niin, se on tehty siis!" sanoi siihen isäntä.

Silloin veti Olli esille silkin ja sormuksen ja ojensi ne Leenalle.

"Kiitoksia!" sanoi Leena, "Ai kuinka kauniita! Niin ihmeen kauniita!"

"Mutta todellakin kauniita!" toisti isäntäkin.

"Kyllä ne ovatkin!" sanoi Olli naurahdellen.

Leena pani sormuksen sormeensa ja silkin päähänsä ja niin välähtelevä
oli tuo silkki. Ihmeesti se Leenaa sievisti.

Taavetti oli hiljaa katsellut ja kuunnellut, vaan kun Leena vei silkin
kamariin ja sormuksen jätti sormeensa, alkoi hänkin puhua: "Kaikesta
näkyy, että minä tulen tämän talon vävyksi, vaikka en sitä tähän asti
ole täytenä totena pitänyt, kun olen perin köyhä mies. Saan kumminkin
samalla huomauttaa, etten tahdo ajan varrella kuulla, että olen saanut
Leenan ja hänen perintönsä miksikään köyhäin avuksi. Sillä asia on
itsessään päivän selvä, että minä kyllä, jos terveenä olen tulen ilman
muiden apua toimeen ja vielä ehkä voisin ansaita työlläni vanhoiksi
päivikseni auttavan toimeentulon. Muutoin eihän tuo mahtane työ ja
työvoimat tässäkään talossa olla tarpeetonta tavaraa. Työlläni siis
voin teitä palvella ja sen teen sangen mielelläni Leena tyttärenne
tähden."

"Ole rauhassa, hyvä Taavetti! Ole sinä vaan kuin oma poikani! Minulle
ei olekaan ollut poikaa suotuna, olen kiitollinen että niin toimellisen
pojan saan omanani pitää!" lausui isäntä, sangen liikutettuna.

"Jos niin on", sanoi Taavetti, "niin ei sanaakaan siitä enempää."

"Aivan niin se on minun puolestani!" lisäsi isäntä.

"Ja minun puolestani!" toisti Leena.

Isäntä pidätti vieraat suurukselle ja panetti ruokaa pöydälle, mitä
parasta talosta saatiin. Olipa hänellä viina-ryyppykin tarita, vaan
vieraat eivät siitä huolineet; isäntä ei siis itsekään ottanut
ruokaryyppyä ja teki aivan vierastensa tavan mukaan.

Syötyänsä lähtivät vieraat pois, kiitellen sydämellisesti Leenaa ja
isäntää. Molemmat saattoivat vieraita portille asti, jossa vielä monta
hupaista sanaa vaihdettiin ja vihdoin menivät Taavetti ja Olli
Sampiahoon.

Matkalla yltyi sade tavattomaksi; vaikk'ei matka pitkä ollut, kasteli
se miehet läpimärjiksi. Olli vielä ilvehtikin sanoen: "Sulhasta
kastellaan!"

Nyt astuivat miehet läpimärkinä isoon tupaan. Vesi valui lattialle
kumpaisenkin vaatteista.

"No," sanoi Mari, "vesisadehan teidät saavutti."

"Se tietää hyvää!" sanoi Olli.

"Ehkä," sanoi Mari. "Asia kävi arvatenkin päinsä, vai kuinka?"

"Kuinkas muuten," sanoi Olli, puistellen vettä hatustaan.

"Kyllähän tuo kihlat otti, sinnehän tuo sormeen näkyi jäävän, vaan
eihän tuota vielä penätä tiedä. Voishan Lempo väliin tuot' hätää
mennä", sanoi Taavetti.

"Älä pelkää! Ei niistä mitään", sanoi Olli

"No, mitä se isäntä sanoi?" kysyi Mari.

"Isäntä, se taitaa olla aika puuhassa että vaan saa Taavetin sinne",
sanoi Olli.

"Kummallista! Niin rikas kuin hän on, eikä sen enemmin ole
arvo-sairas!"

Marin viimeistä sanaa sanoessa astui sisään vanhanlainen mies läpi
märkänä sateesta, hän puisteli vettä vaatteistansa ja istahti penkille.
Mies oli vähän matkan päässä Sampiahon talosta asuva mäkitupalainen
Lauri Tahvanainen.

"Mitäs Laurille kuuluu?" kysyi Olli.

"Kiitoksia kysymästänne! Huonouttahan sitä meille kuuluu, minä luulen
että Anna Kaisa pian pääsee pois mailman vaivoista. Olisin minä
rukoillut, jos emäntä olis niin hyvä ja antais minulle vähän maitoa ja
muutaman leivän, että saisin antaa sen sairaankin suuhun jotakin
lämmintä ja surkeatahan tuo on kuulla niiden lastenkin vaikeroimista
nälässään!"

"Kyllä", sanoi Mari ja meni suoraa päätä ulos.

"Kuulkaas!" sanoi Taavetti, joka asian juoksua oli siihen asti
sanatonna katsellut. "Onkos teillä ollut rohtoja sille vaimollenne?"

"Ei, Taavetti hyvä, ei ole ollut rohtoja, minulla kun ei ole ollut
rahaa niin kopekkatakaan viiteen viikkoon."

Samassa astui Pynnölän isäntä ovesta sisään.

"Hyvää päivää!", sanoi Pynnöläinen. "Minä tulin sanomaan, että kyllä
kait on parasta lähteä kohta pappilaan, että ennättää häät pitää ennen
kuin varsinainen heinänteko alkaa; sillä mitä se viivyttelemisestä
paranee."

"Ensin täytyy apua toimittaa Lauri Tahvanaisen akalle", sanoi Taavetti
kuivasti.

"Lauri Tahvanaisen akalle! Mitä yhteisyyttä sen akan auttamisen ja
sinun naimisesi välillä on?"

"Ei mitään muuta, kuin vaan se, että ensin tehdään mikä on tärkeintä ja
vähemmin tärkeät perästä päin."

"Kuinka sen akan laita sitten on?"

"Niin se on, että se on kuoleman kielissä."

Taavetti kaivoi kukkarostaan esille viiden ruplan setelin.

"Tässä", sanoi hän, kääntyen torpparin puoleen, "olisi teille ensi
aluksi kaikkein suurimpaan hätään!"

"Saanko minä tämän kaiken", virkkoi Tahvanainen, silmiään hieroellen,
niinkuin olisi luullut unta näkevänsä.

"Liika paljohan se on."

"Menkää nyt vaan joutuun toimittamaan ruokaa lapsillenne ja sitten
hankkikaa rohtoja sairaalle!"



XIII. Ei ollut lainalakki, eikä lainatakki.

"Kukahan lyhentäis vähän tuota mun tukkaani?" sanoi Taavetti aamulla,
kun piti pappilaan lähteä.

"Kyllä minä", sanoi Mari.

"Kukas muu kuin puhemies", sanoi Olli.

"Ole niin hyvä ja ota liika pois!"

"Annapas, Mari, sakset, niin mä karsallan pois siltä mökäpäältä tukan."

Mari toi sakset.

"Istupas tuohon tuolille, niin näet kohta, että minä olen aika
parturi."

Silloin se tukka lenteli pitkin laattiaa. "Älä suinkaan korvia
leikkaa!"

"Paremminhan kuulet mitä pappi sanoo, kun otetaan liiat pois."

"Kiitoksia! Hyvä siitä tulikin."

"Ajetaanko parta kanssa?"

"Mitäs siitä ajetaan, kun ei sitä vielä olekaan olemassa."

Silloin panivat miehet parasta päälleen ja astuivat Pynnölään. Täällä
isäntä jo oli vaate päällä vieraita odottamassa.

"Panin minäkin päälleni, vaikk'ei siellä minua juuri tarvita", sanoi
isäntä.

"Kyllä se parempi on että isäntäkin tulee."

"Niinhän tuota minäkin ajattelin. Jokos Taavetin kirjat ovat pappilassa
kaupunkimatkan jälkeen?"

"Täällä ne vielä ovat taskussani. Missä Leena on?"

"Täällä olen", vastasi Leena peräkamarista.

Taavetti raotti ovea.

"Kestääkö liitto? Ettei turhaa tarvitse mennä pappilaan."

"Kyllä, minun puolestani", vastasi Leena.

"No, ei sitte hätää", sanoi Taavetti ja painoi oven kiinni.

"Odottakaa vieraat! Pannaan vieterirattaat ja voikko laukkaamaan." Sen
sanottuaan, meni isäntä hevosta valjastamaan. Vieraat menivät myöskin
pihalle.

Pian oli voikko kääsyjen edessä, isäntä alkoi ajaa. Tie kulki Töyryn
pellon aita-viertä muutamassa paikassa ja Töyryn Heikki, joka Leenalta
oli rukkaset saanut, kynti siinä lähellä pellolla. Hän huusi heidät
nähtyänsä:

"Kerjäläiskuormako Pynnöläisellä on, vaiko Mustalaisjoukkio?"

"Molemmat!" vastasi Pynnöläinen, ja lyödä hotaisi vähän hevosta. Niin
jäi pian Töyryn pelto ja sen Heikki, ja tuot' hätään oltiin pappilassa.

"Voi kuinka minun pistää sapelleni se Töyryn Heikki," sanoi Taavetti,
kun laskeusi kääsyistä pappilan pihalla.

"Älä tuota miksikään pane," sanoi Olli.--"Mies nimeä kantaa, koira
nimen antaa." Tiedäthän sananlaskun.

"Niinhän tuo on," sanoi Taavetti, ja niin menivät kaikin pappilan
kamariin.

Täällä se istui uutta testamenttia lukemassa vanha valkea päinen
rovasti.

"Päivää! Mitäs Pynnölä nyt asioipi?" kysyi hän tulijoilta.

"Kuulutusta vaan, herra rovasti."

"Leenalleko?"

"Niin, tämän satulamaakarin kisällin Taavetti Rahkosen kanssa."

"Kuka siinä on puhemiessä."

Silloin läheni Olli pöytää, ja sanoi: "Olli Sampiaho."

"Jaha, lanko mies. Entä Taavetin kirjat, onko mukana?"

Taavetti veti kirjat taskustaan ja antoi rovastille papin kirjan,
kisälli-kirjat sekä päästöpassit. Rovasti silmäili ne läpi ja alkoi
kirjoittaa kuulutusta. Kun hän oli kirjoittanut, minkä kirjoittanut,
laski hän kynän läkki-tolppoon, nousi seisoalle, ja vähän nojaten
ronkkaansa pöytää vastaan virkkoi:

"Niin se on, Pynnölän isäntä on tehnyt miehen työn, antaessaan Taavetti
Rahkoselle tyttärensä, sillä tietääkseni tuskin koko pitäjäässä on
samanlaista poikaa. Te olette antanut työlle, taidolle ja toimelle
kunnian, ja arvaan minä rehelliselle, vilpittömälle rakkaudelle, eikä
tuolle useinkin vaan epävarmalle rikkaudelle. Siis, mitä minuun tulee,
saan minä toivottaa sydämellisintä onnea Rahkosen ja Leenan
avioliitolle!"

"Taavetti kait jää tänne, ette suinkaan muuta mihinkään?" jatkoi hän
vielä.

"Enpä suinkaan," vastasi Taavetti.

"Siis kirjanne jääpi sisään. Tässä on muut passinne."

Taavetti otti todistuksensa ja antoi rovastille kaksi ruplaa,

"Kiitoksia!" sanoi rovasti ja pisti rahat taskuunsa. "Milloinka häät
pidätte?"

"Kyllä ne pidetään kohta kun kuulutusaika on ohi mennyt," vastasi
Pynnöläinen.

"Niinpä vainen, mitä viivyttelystä viisastuu," sanoi rovasti.

Sitten miehet menivät, ja lähtivät ajamaan. Kun taas ajettiin Töyryn
pellon sivuitse, huusi Heikki:

"Lainatakki, lainalakki, lainakintahat kädessä lainakihlat kintahissa."

"Se on valhe!" huusi Taavetti, ja hyppäsi kuin nuoli kääsyistä tielle.

"Tukitko suusi? Muutoin tulet saamaan pehmeän seljän," huusi Taavetti
uudestaan aidan ylitse.

Pynnöläinen oli saanut hevosen pysäytetyksi ja Ollikin isännän kanssa
astuivat tielle.

"Johan se koko hävytöin on!" sanoi Pynnöläinen. "Oikein se olikin ettei
tuonlainen rakki tytärtäni saanut."

"Ei siinä tarvitse vahdata meidän aidan vieressä kenenkään kyntämistä;
menköön kukin tietänsä," sanoi olkapäitänsä nostellen Heikki.

"Mitäs sinä siinä puhut?" tiuskasi Taavetti hypäten yli aidan ja
juosten Heikin eteen.

Heikki potkaisi Taavettia polveen, ja sanoi: "Tiehes mun pelloltani,
kerjäläisen penikka!"

"Huonostihan sinä potkit, näinhän sinun olisi pitänyt tekemän," sanoi
Taavetti ja heitti Heikin lakin päästä pois, tarttui tukkaan, jolla hän
nosti Heikin ylös maasta ja huiskutti ympäri, samalla kysyen: "Minne
minä tämän näin rikkaan heitän?"

"Heitä ojaan, heitä ojaan!" sanoi Pynnöläinen.

Ropsis, samassa olikin Heikki vedellä täytetyssä viemäri-ojassa suin
päin silmillään.

"Kas niin, juo kuraa, ettäs opit ihmisiä puhuttelemaan!"

Heikki nousi ylös läpimärkänä ojasta ja vapisi kuin lanka-vyyhti
paljaasta pelosta.

"Tahdotko lisää rakki?" kysyi Taavetti.

Heikki ei vastannut.

Silloin Taavetti pudisti häntä tukasta että hampaat helisivät ja toinen
käsi oli ojennettuna korvalle pudottamaan.

"Vastaa, tai läiskähtää! Pidä itse huoli, jos samalla putoot ikitietä!"

"Anna anteeksi, Taavetti kulta!" sanoi Heikki.

"Anteeksi sinulle, ruoja! Kuka sinulle luvan on antanut haukkua tietä
kulkevia ihmisiä? Häpeä! Älä luota siihen että pellossa on aita--
näetkös uskalletaan sitä yli aidankin tulla, vielä tukastakin
pöllyttää!"

Töyryn rengit kyntivät ja nauroivat toisilla saroilla.

"Näet nyt, omat isäsi rengitkin sinulle nauravat. Ja missä oikeastaan
olen sinulta kerjännyt, tahi keltään muulta ihmiseltä tässä
maailmassa?"

Pynnöläinen ja Ollikin olivat jo tulleet lähelle. Taavetti heitti irti
tukasta.

"Mitäs siinä on", sanoi Pynnöläinen, "hänen pitää saada ajaa siinä
Mustalaiskuormassa, joksi hän meitä nimitti. Ota kiinni, Taavetti,
jaloista, minä pidän päästä; kannata sinä Olli keskisen paikasta!"

Nyt he veivät Heikkiä kuin veivätkin, yli aidan, nostivat kääsyihin ja
sitten ajamaan niin paljon kuin kavioista pääsi.

"Kyllä minä opetan sinulle, poika, siveyttä!" sanoi Pynnöläinen
ajaessaan, "kyllä minä sun selkäsi suolaan". Heikki koetti piehtaroida,
vaan mikäs siinä auttoi. Pian oltiin Pynnölän pihalla ja Heikki
kannettiin kamariin.

"Mitäs tuota tänne tuodaan?" kysyi Leena, "ja vielä väen väkisten ja
ilman lakkia, läpi märkänä?"

"Sitä tuodaan Mustalaisten ja kerjäläisten kuulutus-pitoihin."

Heikki puri hammasta ja istui miesten välissä tuolilla, johon hän oli
istutettu ja katseli permannon rakoja.

Viimein Heikki vielä kerran pyysi nöyrästi anteeksi ilkeän käytöksensä
ja Pynnöläinen kyyditsi hänen saman paikan kohdalle, mistä ottanutkin
oli. Sen enempää ei puhuttu eikä pakistu Töyryn Heikistä. Ei pidetty
hänelle mitään sen pitempää vihaa, vaan päinvastoin sai hänkin kutsut
häihin.

       *       *       *       *       *

Tavan mukaan menivät sulhanen ja morsian kolmantena kuulutus-pyhänä
kirkkoon. Viidellä hevosella lähdettiin Pynnölän talosta, Taavetti
Leenoinensa ajoi ensimmäisenä. Leenalla oli kihlasilkki päässä ja uusi
leninki ja hän oli erinomaisen sievä siinä puvussa. Kun ajettiin
Naavalan sivuitse, sanoi Pynnöläinen, osoittain taloa kädellänsä:
"Tuostakin se vielä tulee myytävä talo. Kuka hänen saaneekin?"

"Mitä vasten se myytäväksi tulee?" kysyi Pynnöläisen veljen poika.

"Siinä ei ole muuta perillistä kuin yksi poika ja hän lukee papiksi;
luullakseni se ylioppilas saarnaakin tänä päivänä!" sanoi Pynnöläinen.

Kirkosta tultua alkoivat häät ja komeatkin. Vihkimisen jälkeen
kannettiin vieraille kahvia, sitten alkoi pieni tanssi isossa tuvassa
ja sitten tarjottiin ruokaa salissa.

Kun rovasti oli muutamalla sanalla siunannut ruoan alkoi syönti. Töyryn
Heikki oli joutunut istumaan Taavetin sisarta tuota mainioksi
kankuriksi tullutta Hannaa vastapäätä ja Hanna oli erinomaisen komean
kaunis, tuossa hää-pöydässä istuessansa. Heikki vilkasi joskus kuin
sivumennen Leenaakin; kyllä sekin oli herttaisen kaunis, vaan ei toki
hänen mielestänsä niin kuin Hanna ja sitä paitsi oli se jo toisen
vaimo. Toisetkin huomasivat pian, että Heikki tähysti Hannaa liian
tarkkaan. Muutamat rupesivat nauraa virnistelemään. Heikin äiti pukkasi
poikaansa kylkeen ja olihan se Heikki sitten syövinään.

Syönnin jälkeen alkoi taas isossa tuvassa vilkas tanssi. Töyryn Heikki
se vaan Hannaa tanssitti, väliin hän levähti, mutta aina taas uudesti
aloittaakseen. Taavetti, hän se vaan ei tanssinut, häntä kyllä
kehoitettiin, vaan hän sanoi: "Minulla ei ollut aikaa niin
turhanaikaiseen työhön opetella". Vihdoin, kun sitä alinomaa
pyydettiin, sieppasi hän Leenan kainaloonsa, pyöritti kerran ympäri
tupaa ja tuumi sitten: "Näyttikö sievältä?"

Ensimmäisiä toimiansa vävynä oli Taavetilla tutkia talon työkalut
perinpohjaisesti. Isäntä koetti kyllä kehua niiden olevan vähintäänkin
välttävässä asussa ja niinhän ne olivatkin, vaan Taavetti mieluummin
näki kaikki kiitettävässä kunnossa ja siinä tuli ensinkin
viikatevartten ja haravain kanssa rengeille tiukat paikat, sillä
Taavetti ensihetkestä huomautti, että nyt oli Pynnölästä leikki
työkomennossa loppunut ja totta tahdottiin. Toisiakin muutoksia tehtiin
kohta. Työaika lyhennettiin ja ruoka-ajat enennettiin kolmesta
neljäksi, mutta sitten pitikin työn sujua aika lailla. Eräänä päivänä
tuumivat keskenään kaksi renkiä suovaa tehdessään tuosta uudesta
olosta. He kyllä näkivät että Taavetti oli istahtanut mättäälle lähelle
heitä huokaamaan, vaan eivät olleet huomaavinansa ja toinen kysyi:

"Mikähän tästä talosta tulee?"

"Vippeli vippu tästä tulee, jos ei pehtoria muuteta!"

"Luuletteko niin?"

"En luule, minä tiedän, sillä sitä ajoa ei kestä ihminen, vaikka söis
viidesti päivässä. Minä kumminkin olen tässä vaan syksyyn asti."

"Niin minäkin."

"Sama se on kun isäntäkin niin mitättömäksi meni, että tuon tuommoisen
ruojan taloon otti, painajaiseksi väelle."

"Niin, sano, veli hopea, muuta kuin satua!"

Taavetti oli sillä välin noussut ylös ja seisoi jo viimeistä säettä
lausuttaissa puhujain vieressä.

"Hitaastihan se suovan teko käypi", sanoi hän rengeille.

"Eihän tuota enään jaksa mitenkään, johan tuosta luun särkykin tulee
tuommoisesta kiireestä. Tästä pian joutuu joka mies lasarettiin herra
pehtorin kustannuksella."

"Mistä paikasta särkee?"

"Käsistä, selästä, päästä ja jaloista."

"Minua särkee toisesta ronkastakin, yksi kerta jo puhuin isännällekin,
vaan mitäs siitä oli, kun hän antoi kaiken vallan Taavetille."

"Paha se on, että teitä niin särkee!" sanoi Taavetti. "Jos minun
kiirehtämiseni tähden olette säryn saaneet, niin minun täytyykin
kustantaa teille lääkäri. Heittäkää työ pois, en minä sairaita työhön
ahdista."

"Ei me toki niin sairaita olla, ettemme suovaa valmiiksi saa", tuumivat
rengit.

Taavetti ei puhunut mitään, vaan alkoi astua pitkin niittyä. Siellä hän
tapasi isännän jolle hän sanoi: "Niilo ja Juuso sairastavat
sydämentykytystä minua vastaan. Minun täytyy lähettää ne huomenna
lääkärin hoitoon."



XIV. Odottamaton onni.

Pynnölän talossa oli heinä tehty paljoa ennen kuin toisten talojen ja
väki olivat paljoa rivakamman näköiset kuin muina vuosina. Pidennetty
lepoaika oli ollut siunaukseksi, vaikka olikin työssä ollessa
kiireemmästi työtä tehty. Nuot niskoittelevat rengitkin olivat tulleet
siivo miehiksi, kun Taavetti seuraavana päivänä valjasti hevosen ja
aikoi viedä ruikuttajat lasarettiin. He löivät nyt leikiksi koko asian
ja tunnustivat valittaneensa aivan turhaa.

Taavetti ja Leena työskentelivät puinensa puutarhassa, jonka olivat
laittaneet akkunan alle.

"Ei tästä tänä kesänä tule mitään, vaan jos eletään, vasta ensi
kesänä!" sanoi Leena.

"Kunhan ollaan toimessa, kylläpä hänestä kerran hyvä tulee!" vastasi
Taavetti.

"Nääs mukulaa, ompa peruna kumminkin kasvanut!" sanoi Leena, pitäen
isonlaista, soikeaa uutta perunaa kädessänsä, jonka hän oli kaivanut
maasta. "Mutta kuules, Taavetti! Mitä minä eilen uusia kuulin kylässä
käydessäni!"

"Mitä nyt?" kysyi Taavetti, hyvin odottavaisesti.

"Minä kuulin, että sinä saat piakkoin uuden lankomiehen--kihlattu on!"

"Kuka on kihlannut ja kenen--ja missä?"

"Pidämpä suottakin puntarissa sinua vähän aikaa, arvaa jos arvaat!"

Taavetti mietti: "Jaa--mutta--jaha! Se on Töyryn Heikki ja Hanna! Oliko
oikein?"

"On oikeen!"

"No, paraiksi!"

"Kuinka niin? Kuinka sisarelles toivotat semmoista miestä?"

"Mikäs miestä vaivaa, varsinkin niin rikasta miestä?"

Heidän siinä jutellessa tulla lyyhäsi Taavetin kummimuori pihaan, hän
pysähtyi aidan tykö, jonka takana tuo pieni puutarhan alku oli.

"Kuulkaas Taavetti!" sanoi hän. "Kun minä olin rovastissa hieromassa,
niin sinne tuli kirje ja rovasti sanoi: 'Menkää nyt käskemään Taavettia
tänne'."

"Mikä kirje se sitten on?" kysyi Taavetti hyvän päiväisesti
hämmästyksissään.

"En tiedä, vaan kaukaa se tulee, mistä tullee."

Taavetti lähti työstään, puhdisti vähän itseään, muutti vaatteita ja
alkoi pamppailevin sydämin astua pappilaa kohden.

Ennen kuin kerkisi hyvää päivääkään sanoa, sanoi jo hänelle rovasti:
"No, sehän hyvä on että tulitte, minulla on täällä kirje, joka täytyy
kuitata. Rahaa siinä ei ole, muutoin se olisi jäänyt kaupunkiin." Näin
sanoen hän ojensi kirjeen ja lipun, johon Taavetti kirjoitti nimensä.

"Niitä tulee välistä minun laukussani tärkeitäkin kirjeitä", sanoi
rovasti.

"Kiitoksia!" sanoi Taavetti ja aukaisi kirjeen kuoren, siinä oli
suomenkielinen kirjoitus kirjoitettuna sinisen postiarkia kaikille
neljälle sivulle ja sen sisässä eri paperi, jota Taavetti ei ymmärtänyt
mitä sillä olisi virkana.

Rovastin silmät kiilsivät, hänen paperin nähtyään.

"Saanko minä katsoa?"

"No ihme ja kumma!" jatkoi hän sitten. "Kymmenen--arvatkaas te, paljoko
tässä lipussa on rahaa?"

"Lipussako rahaa!" sanoi Taavetti hämillään.

"Niin, koko kymmenentuhatta ruplaa! Sillä saatte pankista rahaa, juuri
te saatte ne rahat.--Kumpikohan nyt rikkaampi on, Pynnöläinen vaiko
vävy?"

"Mistä maailman äärestä se raha sitten tulee?"

Taavetti oli siihen määrään hämillään, ettei osannut ruveta kirjettä
lukemaan. Hän katseli vaan ja ojensi sen kohta rovastille.

"Olkaa niin hyvä ja lukekaa, herra rovasti!"

"Selväähän tämä on Suomea!" sanoi rovasti ja luki.


  Moskovassa, tänä vuonna 13 p. Heinäk.

  Satulamaakari Rahkosen vanhin poika Taavetti.

  Kauvan on siitä kulunut aikaa, kun minä lähdin pois sieltä ja
  monenlaisia mutkia on ollut elämässäni ja naimatoinna olen vieläkin.
  En ole saanut tietoa pienintäkään kotikylästäni, aina siitä saakka
  kuin sieltä lähdin, niin että melkein alan jo erityisellä ikävällä
  muistella kotiseurakuntaani. Ne ajat ovat minulla mielessä usein,
  joina minä siellä asuin ja niitä vaikka elävästikin muistelen, on ne
  kuin katsoisin synkän sumun läpi. Minulla oli maailmassa yksi sisar
  ja hän joutui naimisiin rehellisen käsityöläisen, satulamaakari
  Rahkosen kanssa. Sieltä lähteissäni oli hänellä kuuden kuukauden
  vanha Taavetti niminen poika, joka oli ristitty minun kaimakseni ja
  siitä olen ollut hyvilläni elämän ikäni. Minä olen ollut kauvan aikaa
  knltasepän kisälli ja olen palvellut täällä Moskovassa yhdellä
  mestarilla jo alun kuudettatoista vuotta. Täällä Venäjällä pidetään
  myöskin raha arpajaisia pankeissa ja minäkin muiden mukana olen usein
  niihin uhrannut monta kymmentä ruplaa, mitään saamatta. Kerta päätin
  vahvasti, oikein sielusta ja mielestä, että kun nyt otan arvan, niin
  puoleksi panen voiton sisareni vanhimman pojan Taavetin kanssa ja
  sitten ostin setelin. Mutta kuka arvaa hämmästyksenä? Minä kun
  arpomisen jälkeen luin sanomalehteä, niin aivan oikein minä
  numeroineni olin voittanut kaksikymmentätuhatta ruplaa. En ole ollut
  juuri aivan houkka eläessäni, vaan häpeäkseni täytyy tunnustaa, että
  pastierasin asunnossani koko sitä seuraavan yön. Aamulla olin
  ensimmäinen mies pankissa kuulemassa, oliko unelmani silmän häiriötä
  vaiko perusteellista totta ja näytin seteliäni. Aivan oikeen, minulle
  työnnettiin tuo mainittu summa käteen! Minä pistin rahat takkini
  sisätaskuun ja menin ulos pankista, pastierasin hiukka kadulla ja
  mietin. Ja niin menin uudestaan pankkiin ja otin tämän vekselin,
  jonka tässä sinulle lähetän. Jos kuollut olet, niin lähettäköön
  kirkkoherra takaisin sen ynnä tiedon kanssa kuinka siellä eletään ja
  voidaan. Tämän kirjoitti omalla kädellään:
                                              Taavetti Hietaniemi.


Taavetti seisoi kuin puusta pudonneena; vähän ajan takaa hän viimein
virkkoi: "Minä en ole halukas lahjoja saamaan!"

"Kyllä silloin saa ottaa, kun tuolla lailla tuleekin, se tapahtuu vaan
muutamille miljoonista ihmisistä", sanoi rovasti.

Taavetti pisti remissin ja kirjeen taskuunsa ja kiitettyään rovastia
alkoi astua kotiinsa.

"Mitä tämä oikeastaan kaikki merkitsee?" kyseli hän tallustellessaan
omilta ajatuksiltansa ja niin hän saapui Pynnölään, jossa väki paraikaa
söi päivällistä, Leena ja isäntäkin muiden mukana isossa tuvassa.
Taavetti istahti myöskin sanaakaan lausumatta pöytään ja alkoi syödä.

"Mitä siellä pappilassa oli?" kysyi Leena uteliaana.

"No, eipä erikoisia, sain vaan kirjeen Moskovasta."

"Moskovasta! Kuka sieltä kirjoittaa?" kysyi isäntä ällistellen.

"Tunnetteko Taavetti Hietaniemen? hän se on."

"Hietaniemen! Vartoohan hiukan, kyllä! Sehän meni kultasepän oppiin
Pietariin. Hänkö elää vielä?"

"Elää!" toisti Taavetti.

"Mitä hän sitten kirjoittaa?"

"Puhun sitten kun on syöty."

Syötiin tuota kaikessa rauhassa ja syönnin jälkeen meni Taavetti
kamariin, johon isäntä ja Leena häntä seurasivat uteliaisuutta
täynnä.

Taavetti istuutui pöydän päähän, isäntä toiseen ja Leena se seisahtui
pöydän eteen. Taavetti veti taskustansa kirjeen ja ojensi Leenalle,
joka kohta luki sisällön.

"Vekseli!" sanoi Leena.

"Siinä!" sanoi Taavetti, ojentaen sen Leenalle.

"Niin, semmoinen se olevan näkyy."

"Voi taivaan talikon pyörittäjä! Vai kymmenen tuhatta ruplaa!" sanoi
Pynnöläinen, istuen hyvin nolona. "Oletpa vävyni kappaleen rikkaampi
appeasi. Se on totta se!"

Leena piti vekseliä hyvin huolimattomasti kädessään. Isäntä sen
huomasi.

"Älä niin välinpitämättömästi pidä kymmentätuhatta ruplaa! Pankaa nyt,
hyvät lapset, joutuin korjuusen piirongin sisimpään sopukkaan ja älkää
millään muotoa hiiskuko sanaakaan kellekään kuolevaiselle koko
paikkakunnalla!"

"Niin, pistä vaan, Leena, piironkiisi se siihen asti, kuin kaupungissa
käydessä vaihdetaan oikeaksi rahaksi", sanoi Taavetti.

Leena vei sen kohta määräpaikkaan. Sen tehtyään meni hän ulos ja
Taavetti ja isäntä jäivät kahden kesken.

"Mitäs nyt mietit, vävyni?" sanoi isäntä, istuen käsi poskella. "Minä
luulin saavani sinun pitää tässä enemmän aikaa."

"Mihinkäs minä tästä menen nyt sitten? Näkyypä tuota sijaa tässäkin
olevan!" tuumi Taavetti.

"Tottahan toki rahoilla ostat oman talon!"

"Siihen aina ehditään."

Taavetin sitä sanoessa aukesi kamarin ovi ja Töyryn Heikki astui
sisään.

"Hyvää päivää!"

"Jumal' antakoon!" sanoi isäntä ja Taavetti toisti saman.

"Kuules Taavetti! Minulla on sinulle hiukan sanottavaa."

"Sano pois, vaan älä hauku!"

"Voi kun sinä, Taavetti, olet hirveän pitkävihainen! Enhän minä sinua
enään tässä maailmassa hauku. Johan minä silloin pyysin anteeksi. Etkö
muista?"

"Muistan! Vaan mistä minä tiedän mitä sun sydämmesi sopukassa piilee."

"Piilee! Siellä ei piile mitään. Minä olin ennen aina valmis käyttämään
tuota haukkujan virkaa, vaan tästä lähtien aivon ruveta oikeaksi
ihmiseksi ja mukautua naapurienikin tahdon mukaan. Minä aivon tulla
sinulle langoksi ja naida Hannan. Mitäs siihen sanot?"

"Nai pois!" sanoi Taavetti.

"Sinä et siis ole sitä vastaan. No, hyvä! Minä tiedän että sinä et ole
halukas puhe-varastoasi kuluttamaan, sentähden en sinua kiusaakaan,
ainoastaan tulin tietämään, ettet sinä suorastaan ole sitä vastaan."

Nyt puuttui Pynnöläinen puheesen ja sanoi: "Kyllä sinä teet siinä
vallan viisaasti, että puhut semmoisen asian Taavetin kanssa hyvän
sovun puolesta, vaikka kohta ihmisellä onkin valta naida kenen tahtoo.
Isäntä katsoi Taavettia ja kysyi: 'Saanko ma?'"

"Saman tekevä!"

"Niin, minä siis sanon, että Taavetti, jollen vallan erehdy on
kumminkin tämän kylän rikkain mies."

"Hei--mitä--kuinka--mistä?"

Nyt olivat kaikki ääneti vähän aikaa. Vihdoin jatkoi isäntä: "En juuri
tahtois olla mikään kieli-kello, vaan kun noin sattui tulemaan
puheeksi, niin saamma tuon sinulle sanoa.--Hän on voittanut Moskovasta
kymmenentuhatta ruplaa."

"Moskovasta, kymmenentuhatta ruplaa!"

Sitä sanoessaan kallisti Heikki päätään.

"Niin, ei meidän sovi häntä kerjäläiseksi kutsua."

"Älkää puhuko, isäntä, tuommoisia vanhoja", sanoi Heikki, katsellen
permannon rakoja.

"Niin, ei hänellä nyt tarvitse enään olla lainatakki eikä lainalakki."

"Voi, helpoittakaa jo, hyvä Pynnöläinen! Enhän minä häpeän tähdenkään
voi tästä karkuun juosta."

"Jaa, ei sinulla siis, Taavetti, ole mitään sitä vastaan?" kysyi Heikki
taas hetken päästä.

"Ei!" sanoi Taavetti, mutta katsoi samalla Heikin silmiin, juuri kuin
se, joka silmäin kautta tahtoo kurkistaa sielun sisimpään.

Heikki huomasi sen tavan katseessa jotakin merkitsevän ja hän huoaten
sanoi: "Luuletko, Taavetti, minun laittavan Hannan onnettomaksi?"

"Enhän minä nyt sitäkään juuri luule. Ei, päin vastoin minä toivon
sinusta vanhemmuuten hyvää miestä!"

"No, hyvä Taavetti, siinä mielessähän tuota itsekin olen.--Hyvästi!"

"Hyvästi! voi hyvin!"

"Hyvästi Heikki!" sanoi Pynnöläinen ja puristi häntä lujasti kädestä.
"Tule", jatkoi hän vielä, "onnelliseksi ja hyväksi heimolaiseksi ja
naapuriksi!"

Heikki lähti hyvin liikutettuna Pynnölästä ja ohjasi kulkunsa Hannan
mökille.

Leena tuli kamariin, kun Töyryn Heikki oli ulos mennyt ja sanoi: "Onko
isä kuullut sitä, kun Naavalan isäntä ja emäntä muuttavat pois täältä
ja myyvät talonsa?"

"En, no mihin he nyt menevät?"

"Kaupunkiin vaan."

Isäntä katsahti Taavettia silmiin ja tuli hyvin ajattelevan näköiseksi.

"Kuulepashan, Taavetti, tuota juttua, Leena, kuka kertoi sitä?"

"Renki Matti."

"Annas kun menen tuota juttua minäkin kuulemaan!"



XV. Eteen päin.

Taavetti ja Leena kahden kamariin jäätyään tuumivat vielä samaa asiaa:

"Saapa nähdä", sanoi Leena, "eikö isä osta Naavalaa!"

"Ja mitä hän sillä tekee?" kysyi Taavetti.

Samassa nähtiin akkunasta kuinka isäntä jo oli matkalla kylään päin.

Vähän ajan päästä tuli hän taas takaisin ja haki Taavetin, joka jo oli
ehtinyt mennä rukiin leikkuuta aloittamaan.

"Tules, Taavetti, minun pakinoilleni!"

Isäntä ja Taavetti menivät huoneesen.

"Se on nyt semmoista seikkaa, että se Naavalainen menee kun meneekin
pois meidän paikoilta."

"Niin aina!" sanoi Taavetti.

"Mutta pyytää liian paljo siitä talosta."

"Mitä pyytää?"

"Seitsemäntuhatta ja viisisataa ruplaa, niin kaikkineen kuin se käy ja
seisoo. Mitä sanot?"

"Maksetaan pois!"

"Sinunko rahoillasi?"

"Kenenkäs muun?"

"Niin, mene ja osta!"

"Vaikka vaan", sanoi Taavetti, lähti astumaan Naavalaan. Pian hän
olikin oikotietä taloon päässyt. Kaikki tulivat kättelemään ja käskivät
Taavetin istumaan. Kun siinä sitten yhtä ja toista puhua rupatettiin,
vaan kun ei talon myynnistä sivumennenkään mitään puhuttu, kysäisi
Taavetti vihdoin: "Isäntä käski minun tulla tänne talon kauppoja
hieromaan. Onko siinä mitään alkua koko asiassa?"

"Kyllä se on aivan totta!" vastasi isäntä. "Kyllä tämä talo myydään."

"Mitä se maksaa?"

"Kahdeksan tuhattahan minä olen aikonut siitä äyhkäistä."

"Ja sitä minä en maksa, vaikken eläissäni näkis taloa."

"Kuinka niin? Onhan talo paraita koko näillä seuduin."

"Vaikka, mutta Sampiaho ostettiin kuudellakymmenellä viidellä
ruplalla."

"Niin, ryöstö-huutokaupalla."

"Vaikka, onhan hinnassakin kouraan tuntuva eroitus."

"Eroitushan se nyt talossakin lienee ja kun minä myyn sen päällisineen
päivineen!"

"Viidessä tuhannessa on kyllä tän talon hintaa!"

Nyt katselivat isä, äiti ja poika toisiansa. Kauvan he
näyttivät miettivän, mutta vihdoin isäntä lausui: "Kyllä siinä
viidessätuhannessakin on rahaa, vaan tää talo ei ole sillä maksettu."

"Ei kopekkatakaan enempää ja käteenne luen rahat, jos myydä tahdotte.
Viisi tuhatta! ja sanassani pysyn."

Taavetti pani nyt lakin päähänsä ja alkoi astua ovea kohden; hän jo
seisoskeli pihalla.

Sillä välin kesti vilkasta neuvottelua kamarissa, jossa sommiteltiin
asiaa sinne ja tänne ja tultiin viimein siihen päätökseen, että kukaan
ei enempää maksa kuin Taavetin lupaaman summan. Sopisi kumminkin
koettaa edes viittäsataa lisään kysyä. Siinä toivossa meni isäntä
pihalle, jossa näki Taavetin seisovan.

"Viisi tuhatta viisi sataa! Tuoss' on käsi!" sanoi Naavalainen.

"Turha vaiva, hyvä isäntä, turha vaiva! Se on sanottu, mikä sanottu."

"Olkoon menneeksi!" Isäntä otti Taavettia kädestä ja talutti kamariin.

"Viisituhatta kaksi sataa", huusi isäntä. "Erota poika!"

"Eipä kuin neljä tuhatta yhdeksänsataa!" sanoi Taavetti."

"Mitä?" sanoi isäntä. "Tottahan nyt viisituhatta kumminkin pysynee."

"Olkoon sitten."

Maisteri löi kädet irti.

"Viisi tuhatta, halpa hinta, halpa hinta;" sanoi Naavalainen.

"Perin halpa kait se on!" sanoi maisteri.

Kun Taavetti tuli takaisin Pynnölään, olivat isäntä ja Leena uteliaat
kuulemaan kuinka kauppain meno edistyy.

"Viisituhatta, niinkuin nakutettu!" vastasi Taavetti. "Kättä päälle jo,
rahaa lähdin hakemaan."

"Vai niin, vai aleni niin paljon. No, ei viisituhatta ruplaa liikaa
ole, se on hyvin sievä hinta se", tuumi Pynnöläinen.

Taavetti pyysi isännältä lainaksi viisituhatta ruplaa ja Pynnöläinen
vastasi: "Luulet sinä minulla olevan niin paljon puhdasta rahaa?"

"Luulen! sillä muutoin en voi teitä rikkaaksi kutsua."

Tuo sana vävymieheltä sanottuna, veti naaman pitkäksi, Pynnöläinen
sanaakaan sanomatta aukaisi kaappinsa laatikon ja luki Taavetin eteen
pöydälle viisituhatta ruplaa.

"Vielä jäikin!" sanoi isäntä ja työnsi loput kaappiin takaisin.

Taavetti pisti rahat taskuunsa ja meni Naavalaan. Siellä ei ollut muuta
kuin kirjat tehtiin ja rahat luettiin vierasmiesten läsnä ollessa.
Taavetti oli nyt Naavalan Taavetti ja talonisäntä.

Naavalainen olisi tarjonnut ryyppyjäkin rahat saatuansa, vaan Taavetti
oli ilmankin tyytyväinen ja niin hän talonkirjat taskussa palasi
Pynnölään.

"Siinä on kirjat!" sanoi hän, heittäen ne Pynnölän kamarin pöydälle.

"Milloinka menevät pois?" kysyi Leena.

"Kahden kuukauden perästä saamme muuttaa sinne."

"Vai jo kahden kuukauden perästä!" sanoi Leena.

"Se oli onnen potkaus se, kun saatiin Naavala sopuhinnalla!" sanoi
Pynnöläinen.

Seuraavana päivänä meni Taavetti kaupunkiin ja vaihetti pankissa
kymmenentuhatta ruplaa. Kun hän oli kaupat ja asiat toimittanut mitä
hänellä oli toimitettavaa, suoriutui hän kotimatkalle läpi yön. Tuo
yöllinen kulku kymmenentuhatta ruplaa taskussa hieman peloitti, vaan
eipä kuulunut mitään vaaraa missään.

"On tämä sitä elämän rytinää meillä!" sanoi Pynnöläinen. "Mikä tästä
vielä mahtaa tullakaan?"

"Kunhan eteenpäin mennään!" sanoi Taavetti.



XVI. Katovuosia.

Syksy tuli ja samalla se aika, jolloin Taavetin ja Leenan oli
muuttaminen Naavalaan. Kuta lähemmä tuli eronpäivä, sen
alakuloisemmaksi tuli Pynnöläinen. Selvästi huomattiin, ettei hän
tahtonut jäädä yksin vieraan väen kanssa. Leena huomautti Taavettia:
"Kysy isältä, eikö se tahdo seurata meitä Naavalaan."

Taavetti oli kohta siihen valmis.

"Ettekö tahdo lähteä meidän kanssa Naavalaan?" kysyi hän päivää ennen
lähtöä, kun oli juuri päivällisiltä noustu.

"Tahdon!" oli suora vastaus ja niin päätettiin Pynnölä jättää
syrjämaaksi.

Kirkkaana koitti sen päivän aamu, jona Taavetti vaimoineen ja appineen
muutti Naavalaan. Leenalla oli järjestämistä ja puuhaa moneksi
päiväksi, vaan Pynnöläinen se arveli: "Tämmöinen talo se jotain on!"

Tuossa sitten ruvettiin asumaan Naavalassa ja aika se kului eteenpäin.
Usein alkoivat seudun etevimmät käydä vieraina, vaan ei se oikeen
tahtonut joutilaita huvittaa, kun saivat isäntää hakea milloin pajasta,
milloin tallista, milloin mistäkin työpaikasta, sillä Taavetti oli aina
työssä.

Halla tahtoi pahasti hätyytellä Naavalankin peltoja, vaikka
sijaitsivatkin pitkin joki-vartta. Muualla ne meni vallan mitättömiin.
Pynnölän jyvävarasto oli hyvänä apuna, niin että Naavalassa syötiin
selvää leipää katovuotten läpi. Suuret kerjäläislaumat majailivat
viikottaisin Naavalassa, jossa he saivat riittävän ravinnon, vaan kyllä
jyvät loppuivatkin ja rahaa täytyi ruveta käyttämään matto-jauhojen
ostamiseen. Kuitenkin lievitettiin hätää niin laajalti kuin mahdollista
Taavetin ja Leenan toimesta.

Nämä vuodet antoivat Taavetille paljon työtä. Valituksia tuli joka
puolelta ja hän tahtoi omin silmin käydä katsomassa hädän alaisissa
taloissa ja mökeissä oliko tarve todellinen vai teeskennelty. Kamaloita
näköjä sai hän monessa paikassa nähdä, kun ihmiset olivat kuolemassa
olki-puru suussa. Ei vähempää kuin 50 taloa huusi hän huutokaupassa,
jotka myytiin veloista ja maksamattomista veroista. Vaan sitten hän ne
taas jok'ikisen lahjoitti omistajillensa takaisin.

Vihdoin, kun ei hätä laannut häilyttämästä paikkakuntaa ja rahat
rupesivat loppumaan, otti Taavetti kynän käteensä ja kirjoitti
Moskovaan:


  Hyvä eno!

  Minä en juuri ole semmoinen, joka ruoan apua pyydän, mutta nyt minun
  täytyy se tehdä, sillä täällä on surkeat ajat. Minä rukoilen siis
  Teitä toisten tähden, jos voisitte auttaa.

  Teidän sisarenne poika Naavalan Taavetti.


Vastausta ei tähän tullut, kuukautta myöhemmin eräänä iltana ajettiin
kyytihevosella Naavalan pihaan. Taavetti sytytti lyhdyn ja riensi
tulijalle vastaan. Siinä nouseskeli reestä paksunlainen herrasmies,
puettuna uljaasen turkkiin ja karvalakkiin.

"Oletteko enoni?" kysyi Taavetti arvaten kuka vieras oli.

"Olen! Sinäkö olet Naavalan Taavetti?" sanoi eno, alkaen astua isännän
jäljessä lyhdyn valaisemaa tietä kamariin.--"Ompa tämä aikamoinen
talo!"

Leena otti sydämellisesti iloissaan vierasta vastaan ja auttoi turkkia
pois. Samassa astui Pynnöläinenkin kamariin hän oli huoneesensa kuullut
vieraan tulleen.

"Vielähän Pynnöläkin elää!" sanoi eno.

"Vielähän Hietaniemikin elää ja on tullut niin tanakaksi äijäksi!"

"Kyssänlimppu sitä tekee", tuumi Hietaniemi, ja istahti tuolille.

"Siellä Venäjällä sitä eletään kuin pellolla", sanoi Pynnöläinen

"Melkein!" vastasi Hietaniemi. "Täällä taitaakin nykyjään olla hyvin
huonot ajat."

"Perin huonot", sanoi Pynnöläinen.

Kun siinä sitten yhtä ja toista tuumittiin, illallista odotellessa,
kysäisi Hietaniemi Taavetilta muunmuassa: "Oletko kaikki rahat köyhille
jakanut, mitä talonkaupoista jälelle jäi?"

"Olen!" sanoi Taavetti, samalla katsahtaen hyvin tuimasti Hietaniemeen
ja lisäsi: "Mitä muuta minun niillä rahoilla piti tekemän?"

"Olisit säästänyt!"

"Vanhan päivänkö varaksi?"

"Vaikka niinkin."

"Onhan minulla talo!"

Hietaniemi ei osannut vastata.

Taavetti jatkoi: "En voi ymmärtää, minkätähden tuollaisia kysymyksiä
esitätte. Ettekö voittanut niitä rahoja arpajaisissa?"

"Voitin!"

"No, niin, maailmasta tulleet maailmaan menkööt; semmoinen niillä on
tarkoitus!"

Ja niin rupesivat he illalliselle.



XVII. Ijäti onnelliseksi.

Hietaniemi jäi asumaan Naavalaan ja kun hän sai Taavetin seurassa
kulkea puutteen-alaisten asunnoissa, vuodatti ukko usein kyyneleitä ja
antoi omin käsin apua. Hän ei enään kysellyt, miksi Taavetti ei
säästänyt. Enemmin kuin elävästi hän nyt tunsi sen johdon, miksi hän
oli ollut voittajain joukossa raha-arpajaisissa.

Pian kuolikin Hietaniemi ja jätti jälkeensä rahaa koko joukon, jotka
testamentin kautta jätti Taavetille. Samaan aikaan alkoi taas tulla
erinomaisen hyviä vuosia. Vihdoin kuoli myöskin Pynnöläinen ja näin
tuli Taavetti vaimoineen ja pienine poikineen sekä appensa että enonsa
tavaran herraksi. Hän oli nyt koko pitäjän rikkain mies ja yleisesti
arvossa pidetty.

Nyt kun oli taasen talonpojat vähän elpyneet ja päässeet virkoamaan
siitä horrostilasta, johon huonot ajat olivat heidät saattaneet. He
tuumivat että Naavalan Taavetille pitäisi kerätä joku kunnialahja siitä
jalomielisyydestä ja uhraavaisuudesta, jota hän oli osoittanut
seurakunnalle huonoina vuosina. Alkuunpanijoina olivat nuot
viisikymmentä talonisäntää, joiden maat Taavetti oli huutanut ja sitten
takaisin lahjoittanut. Ja niin ostettiin kallis-arvoinen kultakello
perineen. Kun kello juhlallisesti annettiin Taavetille, otti hän sen
käteensä katseli vähän aikaa ja kysyi, kääntyen joukkoon päin:
"Tiedättekö mitä ainetta tämä kello on?"

"Se on kultakello!" sanoi muudan.

"Ei suinkaan!" sanoi Taavetti. "On kait siinä muutakin kuin kultaa."

"No, tietysti siinä on terästäkin ja messinkiä tai mitä hänessä
lienee", sanoi sama.

"Tiedättekö käypikö tämä kello varmasti?"

"Emme tiedä."

"Ette tiedä. No, tiedättekö onko tämä sopiva jollekin kunnialahjaksi?"

Silloin nousi yksi isäntä ylös ja sanoi: "Minä tiedän! Se kello ei ole
sinun laiselle miehelle lainkaan sopiva lahjaksi; se on mitättömän
arvoinen sen hyvyyden ja jalomielisyyden rinnalla, jonka sinä olet
meillen osoittanut. Mutta se viaton hengetön naksuttaja kourassasi
puhuu vilpittömän rakkauden kieltä meidän kaikkien puolesta, joita sinä
olet holhonnut, ollen Jumalan aseena pelastamassa meitä nälkään ja
kurjuuteen nääntymästä. Me olemme sinulle velkaa koko talomme ja
omaisuutemme!"

"Olen liikutettuna puhettasi kuunnellut", vastasi Taavetti. "Ette tiedä
mitä ainetta kello on, ette tiedä käykö se varmasti, eikä sitä onko se
sopiva kunnialahjaksi ja sillä osoitatte ettette tiedä niin mitään.
Viimeinen puhuja on kumminkin huomauttanut, että se viaton naksuttaja
puhuu vilpittömän rakkauden kieltä. Sellaisena kielitaiturina otan sen
muistoksi teiltä ja nyt saan vastata.--Minä en omista itselleni mitään
kunnioitusta, kunnioittakaa Jumalaa, kaiken hyvän antajaa, joka
kaikille jakaa armostaan, yhdelle niin, toiselle näin. Niin
tietämättömiä kuin olemme siinä, ettemme edellepäin tiedä käykö kello
tarkalleen, samallaisia olemme tietämään Jumalan johdatusta kunakin
aikana mistä hän milloinkin aineen ja aseensa sieppaa, jota hän käyttää
tahtoo."

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä kokouksen jälkeen tuli Töyryn Heikki emäntineen
Naavalaan toivottamaan onnea kellon saamisen johdosta.

"Niin se on", sanoi Heikki, "minä kaikin puolin yhdyn siihen
kunnioitukseen, joka sinulle on tullut osaksi seurakunnan puolesta,
mutta vielä minä tahtoisin enemmänkin sinua kunnioittaa ja paremmalla
kunnioituksella kuin kulta-kellolla."

"Sinä olet siis itse tuon tien löytänyt?"

Heikki mietti vähän aikaa ja sitten vastasi: "Olen sen löytänyt ja
soisin että sen kaikki löytäisivät! Anna anteeksi, hyvä Taavetti,
entiset pahat tekoni!"

"Sydämestäni!" sanoi Taavetti, "ja pyydän sinun samoin minulle
tekemään."

"Anteeksi annettu!" sanoi Heikki.

Näin tulivat Heikki ja Taavetti ikuisiksi ystäviksi, ja kävivät usein
toisissaan sanan harjoituksissa, joihin keräytyi muitakin Jumalaa
pelkääväisiä, uskovaisia ihmisiä.

Samaan aikaan tuli seurakunnassa kappalaisen vaali, entinen Naavalan
maisteri haki sitä virkaa myöskin ja pääsi vaaliin, saipa vielä
virankin.

Hän tuli naimatoinna miehenä sinne. Sillä välin oli Taavetin sisar
Esteri kasvanut ja tullut kauniiksi neitoseksi, vieläpä Jumaliseksikin.
Nuori pastori, käydessään usein Naavalassa raamatun selityksiä
pitämässä, mieltyi siellä Taavetin sisareen ja tuot'hätää tuli
Esteristä papin rouva ja onnellinen aviovaimo.

Näin oli aika kulunut eteenpäin kuin hiljalleen juokseva virta. Sangen
ihanat olivat Naavalan ja hänen naapuriensa niityt ja pellot; suloinen
tuoksu tuoksui niistä kesäisin ohikulkevia vastaan. Vaan joka niiden
omistajat tunsi, tunsi hän sen lisäksi tuoksun totisesta
kristillisyydestä ja siveästä elämän menosta.

Tulipa senkin seurakunnan osaksi kerran valita valtiopäivämiestä. No,
Naavalan Taavettihan siihen virkaan katsottiin kaikkein sopivimmaksi.

Taavetti ei ollut Helsingissä käynyt sitten kuin oppireisullaan.
Pääkaupunki oli sillä välin tykkänään toisen näköiseksi muuttunut.
Pitkän kyselemisen perästä löysi hän vihdoin saman kauppiaan, joka
hänen oli oppipaikkaan osoittanut. Siinä sai hän yösijan ja siinä tuli
niin pitkät jutut, että se kesti melkein koko yön. Taavetin oppimestari
oli aikoja sitten kuollut, ja olipa kauppiaankin pää harmahtunut.

Raskaalla mielellä istui Taavetti valtiopäivillä ja otti harvoin osaa
keskusteluun, mutta jos hän joskus siihen puuttui puhui hän niin
selvästi ja pontevasti, että se teki toisiinkin valtavan vaikutuksen.
Sitä turhamielisyyttä ja joutavaa rahan kulutusta, joka on niin
tavallista valtiopäivillä ei hän mitenkään voinut kärsiä, eikä koskaan
ottanut osaa mihinkään pitoihin eikä juominkeihin, vaan kiirehti aina
aikansa kuluttamaan kodin hauskuudessa vaimonsa luona, jonka oli tuonut
mukaansa.

"Päästään toki vihdoinkin kotiin!" sanoi hän valtiopäiväin loputtua, ja
niin hän iloisen Leena-emäntänsä kanssa matkusti pois pääkaupungista.

Valtiopäivillä oli muun muassa rautatie tullut päätetyksi, joka oli
käyvä Taavetin kotipitäjän halki. Rakennus-aikanaan se jo tuotti
Naavalalle ja hänen naapureillensa melkoiset tulot, ja kun se oli
valmiiksi saatu, perusti Taavetti meijerin taloonsa ja rupesi voita
valmistamaan ulkomaalaisten herkuksi. Täytyi sen johdosta innolla
ruveta niittyjen ja karjanhoidon parantamiseen ja asia menestyi
oivallisesti, paremmin kuin luultiinkaan.

Kova työ, alituinen toimiminen sekä syvä suru, kun vuosien kuluttua
hänen rakas Leenansa kuoli, vaikuttivat sen, että Taavetti melkein
ennen aikaansa vanhentui, sairastui ja tuli sängyn omaksi. Pastori kävi
joka päivä hänen luonansa ja keväällä, kun kukkaset rupesivat
pnhkeemaan, ummisti hän silmänsä ja kuoli mennäkseen autuaitten
asuma-sijoihin, joissa ei mikään suru enään murra, eikä ikävä rasita.

Sen arvannee kuka hyvänsä, että siinä saattojoukkoa oli, kun Taavettia
haudattiin. Siinä sitä sitten oli köyhiä ja rikkaita seurakunnan
kaikilta ääriltä. Kirkkoherra, siksi oli sillä välin Taavetin lanko
tullut, piti ruumissaarnan ja saattoi kaikki itkemään, vielä nekin,
jotka Taavettia olivat eläissänsä kadehtineet. Ja niin Taavetti sai
leposijansa Leenansa vierellä. Kauvan muistetaan paikkakunnalla tuota
entistä köyhää torpan poikaa Vähämäen Alangosta.





PELASTETTU.

Kirjoittanut P. Päivärinta.


Erään ison maamme kaupungin syrjäisessä osassa on pienenläntä
yksikerroksinen puutalo. Se on päältä laudoitettu ja keltaiseksi
maalattu ja semmoisenaan näyttää se kaikessa pienuudessaan hyvin
miellyttävältä. Taloon ei ole kadulta muuta sisäänkäytävää kuin
toisessa päässä pytinkiä olevaan pieneen kauppapuotiin.

Talo oli merikapteeni Aaltosen oma. Hän oli monta kovaa kokenut, monta
myrskyä ja tuulta tuntenut, kyntäessään vuosikymmeniä meren aukeita
ulapoita. Aikoja sitten oli hän jo heittänyt merellä kulkemisen ja
siitä pitäin asunut talossaan, melkein niinkuin karhu pesässään, sillä
harvoin nähtiin hänen huoneestansa mihinkään liikkuvan. Pitkällinen
meri-elämä oli taivuttanut hänen luonteensa karkeaksi ja jyrkäksi, niin
ettei hän suvainnut ketään ihmistä käyvän hänen luonaan, eikäpä hän
itsekään muiden tykönä pistätellyt. Jos joku yritti tunkeentumaan hänen
huoneesensa, sai hän heti jyrkän kysymyksen: "mitä tahdot?" taikka:
"mitähaet?" Jos tulija ei siitä älynyt poistua, vaan yritti jotakin
sanomaan, seurasi kohta: "mene tiehesi, en tarvitse sinun
selityksiäsi."

Vuosikymmeniä oli hän elänyt tämmöistä yksinäistä elämää ja kertomuksen
ajalla oli hän jo vanha mies.

Siitä saakka kuin kapteeni merellä kulkemisen heitti, vuokrasi hän
talonsa huoneet niin tarkkaan, ettei hänen itsensä hallussa ollut muuta
kuin pikkanen kyökki ja jotenkin kookas kamari. Tarkka ja itara mies
kun oli, oli hän merillä ollessansa koonnut varoja ja niitä hän koki
huonetten vuokralla kartuttaa. Hän oli rahoilleen niin kitsas, että jos
hänen täytyi luopua jostakin markasta ja pennistä, oli ne sulata hänen
hyppysiinsä, ennenkuin hän ne käsistänsä päästi.

Minkä tähden kapteeni oli näin omituiseksi tullut, selkenee
seuraavasta:

Kapteeni oli ennen ollut perheellinen mies, mutta nyt oli hän
yksinäinen kuin tervaskanto. Noin kolmenkymmenen ikävuotensa paikoilla
oli hän nainut nuoruutensa rakastetun. Heidän avioliittonsa oli hyvin
onnellinen ja he rakastivat toisiaan sydäntensä pohjasta. Tämä uusi
elämän vaihdos loi lämpöä ja valoa kapteenin synkkään ja kovettuneesen
elämään, jommoiseksi poikaisesta pitäin harjoiteltu merillä kulkeminen
oli hänen luonteensa muodostanut. Hänen lempeä ja rakastava vaimonsa
vaikutti ikäänkuin jollakin tenhovoimalla kapteenin synkkään ja
karheaan mielenlaatuun. Hänestä katosi kaikki kärtyisyys ja
umpimielinen jurous ja hän lauhkeni lakeaksi kuin lammas. Sen siaan
kuin hän jo siihenkin asti kartteli muiden ihmisien seuraa, tuli
hänestä nyt iloinen seuramies ja hän oikein ikävöitsi muita ihmisiä.
Tässä uudessa valossa muodostuikin asiat pian semmoisiksi, että usein
käskettiin vieraita kotiin ja vuoronsa käytiin ystävien luona vieraina.

Niin. Kapteeni huomasi nyt, että elämässä löytyy valopuoliakin, eikä
ainoastaan synkkyyttä ja taistelua luonnon voimia vastaan. Iloisella
mielellä riensi hän tarvittaessa merille ja tyyneenä ja nurisematta
kärsi ja kesti hän kaikki kovimmatkin kohtaukset, mitä merillä kulkia
niin usein saa kokea. Hänellä oli aina mielessä lempeä ja ikävöivä
vaimonsa; se oli ikävää hänellekin ja usein kävi se niin ankaraksi,
ettei hän nukkuissaankaan muusta uneksinut kuin vaimostansa ja
kodistansa. Kun se aika alkoi lähestyä, jolloin hän sai laivan keulan
kääntää kotia kohden, ei hän voinut nukkua paljon laisinkaan, niin
kiihkeästi rakasti hän vaimoaan. Se olikin ilon ja riemun hetki,
jolloin kapteeni sai astua kotikynnyksen yli ja sulkea rakkaan vaimonsa
syliinsä.

Tämmöisessä onnellisuudessa kului joku aika. Toisiaan rakastavan
aviokumppanien iloa ja onnea lisäsi vielä paljon se seikka, kun heitä
suosiva sallimus lahjoitti heille kauniin ja terveen tyttären. Tätä
lastansa rakastivat he kaikella luonnollisella vanhemman rakkaudella.
Hän oli heille kaikki kaikessa ja he hoitivat ja hellivät häntä
niinkuin silmäteräänsä. Tuskin henno kapteeni lähteä ensinkään enään
merille, vaikka se oli hänen ainoa tulolähteensä, niin lujilla siteillä
oli hän kiintynyt vaimoonsa ja lapseensa. Asianhaarat pakottivat hänet
kuitenkin joksikuksi ajaksi luopumaan perheestään, mutta silloin
tuntuivat kuukaudet hänestä pitemmiltä kuin nälkävuodet.

Edelleenkin hymyili sallimus heille. Hyötyisänä ja terveenä kasvoi ja
vaurastui pikku Helmi. Hän ei ollut vielä täyteen elänyt ensimmäistä
ikävuottansa, kun hän jo kävellä tallusteli ympäri huoneita. Kahden
vuoden vanhana hän jo puhua nalkutteli ja kiipeili isän polvelle. Siinä
hän halaili ja suuteli isäänsä, soperrellen viattomia ja lapsellisia
hyväily-sanoja. Tämä kaikki teki isään niin syvän vaikutuksen, ettei
hänen ilollansa ollut rajoja.

Eräältä merimatkaltansa palattuansa, huomasi kapteeni vaimonsa olevan
raskaana. Tämä huomio sai hänet sanomattomasti ilostumaan, kun oli
toivo saada toinenkin perillinen. Tätä oli hän toivonut kiihkeästi,
sillä hän olisi mielellään tahtonut toisenkin lapsen ja vaikkapa
useammankin. Mutta kun pikku Helmi oli jo yli kolmen vuoden, alkoi hän
epäillä, tokko hän saakaan muita perillisiä kuin tuon yhden.

Kapteenin olisi taasenkin ollut mentävä merille, mutta sitä ei hän
hennonnut nyt tehdä. Hän ei raskinnut vaimoansa siinä tilassa jättää
onnensa nojaan, eikä ikävöimään miestänsä; päälliseksi tahtoi hän omin
silmin nähdä sen ilopäivän, jona hän saa toisen perillisen. Tämän
tähden haki hän toisen kapteenin sille laivalle, joka oli hänen
kuljetettavakseen uskottu ja jäi kun jäikin itse kotia.

Kaksinkertaisella rakkaudella rakasti kapteeni nyt vaimoansa. Hän helli
ja vaali häntä niinkuin pientä lasta ja koki kaikilla keinoilla
lievennellä hänen vaivojaan ja murheitaan. Iltasin istuivat he useinkin
kahden kesken lampun valossa, jolloin kapteeni kertoili meri-elämän
monipuolisia seikkailuja ja juttuja, kiikutellen polvillansa pikku
Helmiä. Tämä useinkin nukkui siihen, jolloin isä riisui hänet ja vei
vuoteesen nukkumaan; sitten he taas jatkoivat keskustelua ja jatkui se
enemmiten myöhäiseen yöhön.

Vaikka kapteeni koki näin huvittaa kaikin tavoin vaimoansa, ei vaan hän
ollut yhtä iloinen ja hilpeä kuin ennen. Synkkä raskasmielisyys vaivasi
häntä katkeamatta ja välistä kävi se sietämättömäksi. Hän päivitteli
kuinka perin toisenkaltaiselta hän nyt tuntuu kuin ennen, eikä sanonut
keksivänsä syytä siihen. Hän olisi tahtonut olla yhtä iloinen kuin
ennenkin, mutta ei voinut, ja se suretti häntä, kun hän tuottaa
rakkaalle miehelleen alakuloisuudellansa huolia ja murheellisia hetkiä.
Kapteenin koko tarkoitusperänä olikin vaimonsa alakuloisuuden
poistaminen ja kun hän huomasi, ettei hän sitä voinnut tehdä, kutsui
hän usein kotiinsa perheen tuttavia iltaa viettämään. Silloin joskus
haihtui hetkeksi vaimon suru, seuran iloisesti keskenänsä haastellessa,
mutta pitkälle eivät nuot helpot suruttomat hetket kestäneet.

Tuo toivottu ja peljätty hetki lähestyi. Varaselta jo neuvoteltiin
asiasta lääkärin kanssa ja kätilö oli talossa viikkoa ennen,
hoitelemassa alakuloista vaimoa. Kaikki toivoivat hyvää, mutta sallimus
oli toisin määrännyt. Lääkäri ja kätilö koettivat kaikkensa,
auttaakseksensa äitiä ja lasta tässä elämän ja kuoleman kysymyksessä,
vaan huonolla menestyksellä, sillä se välttämättömyys vei hengen sekä
äidiltä että lapselta. Päälliseksi oli tämä niin pikainen käännös
elämässä, ettei vaimo ennättänyt miehellensä lähteissään muuta sanoa
kuin että: "hyvästi Kalle! Pidä huoli pikku Helmistä, muuta ei ole
minulla sinulle uskottavaa."

Kapteenin surulla ei ollut rajoja tämän tapauksen jälkeen. Hänestä
tuntui siltä kuin paras osa maailmaa olisi hänen vaimonsa kanssa
sortunut haudan pimeyteen ja että hän olisi itsekin sinne vajonut. Hän
ei antanut minkään itseänsä lohduttaa, sulkeentui vaan kamariinsa, eikä
ottanut minkäänlaista ruokaa eikä juomaa moneen vuorokauteen. Erään
ystävän onnistui vihdoin tunkeentua kapteenin huoneesen. Hän ei puhunut
kapteenin vaimon ja lapsen kuolemasta ainuttakaan sanaa, sillä hän
älysi, että sillä tavoin hän lisäisi vaan kiviä kuorman päälle. Kun oli
puheltu merillä kulkemisista ja muista maailman asioista tovin-aikaa,
huomasi ystävä, että kapteeni elpyi ja unhotti surunsa toviksi aikaa.
Silloin pistäysi ystävä ulos ja kun hän sieltä palasi, oli hänellä
pikku Helmi käsivarrella.

"Sinulla on lapsi ja hänen tähtensä tarvitsee sinun elää; lapsi kovin
ikävöitsee sinua", sanoi ystävä ja laski lapsen kapteenin syliin.

Lapsi käpertyi turvallisesti isänsä kaulaan. Hän hyväli isäänsä miten
parhaiten taisi ja piti hänestä niin lujasti kiinni, että näytti siltä
kuin ei hän tahtoisi koskaan siitä asemasta luopua. Vihdoin pillahti
tyttö kauheasti itkemään. Isä havahtui ikään kuin unesta. Hän koetti
viihdyttää lasta kaikilla mahdollisilla keinoilla ja hyväili häntä
sillä tavalla, jolla ainoastaan vanhin voi lastansa hyväillä.--Vihdoin
viihtyi pikku Helmi.

"Niin, minulla on tosiaankin lapsi ja hän tarvitsee kaikki minun
lempeni ja huolenpitoni", sanoi kapteeni lapsen viihdyttyä ja oikaisi
itsensä suoraksi.

Tästä hetkestä pitäin voi kapteeni hillitä enimmän surunsa. Hän pesi
kasvonsa, ajoi partansa ja söi tavallisessa järjestyksessä. Hän otti
sekä talouden- että lapsenhoitajan kotiinsa ja molemmat koetti hän
hankkia niin kunnolliset kuin mahdollisesti voi saada. Itsekin ryhtyi
hän pontevasti talouden toimiin, järjestellen ja puuhaillen kaikkialla.
Näytti siltä kuin hän olisi kaikkenni unhottanut vaimonsa kuoleman,
mutta niin ei kuitenkaan ollut, sillä yöt ja päivät painoi se raskaana
taakkana hänen mielessään ja tämä teki hänet jurommaksi ja
vähäpuheisemmaksi entistänsä.

Kapteeni uhrasi nyt koko elämänsä pikku Helmille. Häntä hän rakasti
koko sydämestään ja kaikki hänen työnsä ja toimensa tarkoittivat hänen
parastansa. Hänestä hän sai valoa ja lohdutusta murheelliselle
elämällensä, sillä eipä synkinkään murheen hetki voinut voimaansa
säilyttää lapsen murheettoman, viattoman ja lapsellisen lepertelemisen,
soperruksen ja hyväilemisen ajalla.

Kun kapteeni oli saanut kaikki järjestetyksi ja taloutensa
mielenmukaiseen voimaan, lähti hän taasenkin merille. Kuitenkaan ei hän
ottanut laivaa kuljettaaksensa kaukaisille maille, vaan lyhemmille
matkoille, saadaksensa tiheämmin tavata armasta lastansa. Kun kapteeni
tuli matkoiltansa kotia, silloin oli sekä hänellä että pikku Helmillä
iloiset ajat. Vaikkei kapteeni ollutkaan kesää enempää poissa kotoa,
oli tyttö sillä välin kasvanut ja viisastunut hänen mielestänsä
sanomattoman paljon ja mitäpä muuta terve ja vöyre lapsi tekikään,
mutta isän mielestä tuntui siltä kuin Helmi olisi siinä ajassa
edistynyt enemmän kuin mikään muu lapsi. Isä toi lapselleen matkoilta
tullessaan kaikkein parhaat tuliaiset, mitä ikänä isä lapsellensa on
tuonut ja niiden valikoimisessa vaivasi hän paljon päätään, saadaksensa
ne oikein mieluisia. Pikku Helmi palkitsi isänsä hyvyyden ja rakkauden
lapsellisella yksinkertaisuudellansa ja rakkaudellansa, ja tuntuipa
kapteenistakin siltä kuin hänkin olisi tullut lapseksi.

Tällä tavalla kului aika niin, että pikku Helmi oli kahdeksannella
ikävuodellansa. Kapteeni oli merimatkallansa nytkin. Sillä välin oli
kaupunkiin levinnyt lasten paha vihollinen, punarupuli. Lääkärit
koettivat tehdä parastansa, estääksensä taudin levenemistä, mutta siitä
huolimatta tempasi se paljon lapsia tuonen tuville. Kuu kapteeni palasi
matkaltansa kotiin, oli Helmi sairastamassa tuota vaarallista tautia.
Tämä oli isälle odottamaton isku. Hän oli nytkin tuonut Helmille hyvät
tulijaiset ja iloitsi jo monta vuorokautta ennen kotiin tuloansa,
ajatellessansa sitä hetkeä, jolloin hän saa kohdata rakkaan lapsensa.
Tämä kamppailikin nyt toivottoman ja vaarallisen taudin kanssa, siihen
siaan kuin isä oli odottanut tapaavansa hänet terveenä ja raittiina.
Hän oli kuvitellut mielessään, kuinka Helmi nyt, kuten ennenkin,
juoksisi iloisena häntä vastaan ja hän saisi sulkea hänet syliinsä,
painaa häntä rintaansa ja suudella kauneille pyöreille poskille, mutta
sallimus oli toisin määrännyt.

Kapteenista tuntui siltä kuin maa olisi vajonnut hänen jalkaansa alla
ja hänen henkeänsä ahdisti. Kiireesti riisui hän päällysvaatteet
päältään ja meni horjuvin askelin sairashuoneesen. Pikku Helmi makasi
kuihtuneena horrostilassa, silmät puoleksi ummessa. Heleä tuskanpuna
oli noussut hänen laihtuneille kasvoillensa ja suuret hikipisarat
vyöryivät hänen otsaltansa. Kapteeni kumartui alas ja painoi suudelman
lapsensa polttavalle otsalle. Helmi avasi silmänsä ja katsoi isäänsä
suurilla kirkkailla silmillänsä.

"Isä", sanoi hän vihdoin ja kiersi laihtuneet kätensä isän kaulaan.
Sitten ummisti hän taasen silmänsä ja piti isänsä kaulasta kiinni.

"Pikku Helmi on kipeä", sanoi lapsi tovin päästä ja irroitti kätensä
irti.

"Kipeä on nyt armas Helmini, mutta kyllä Helmi paranee, kuu isä tuli
kotiin", sanoi isä.

"Ei Helmi enää parane koskaan", sanoi lapsi ja vaipui taasenkin
horrostilaan.

Samassa tuli Helmin hoitajatar huoneesen.

"Onko käytetty lääkärin apua?" kysyi kapteeni melkein nuhtelevasti ja
katsoi hoitajatarta terävästi silmiin.

"On ... kyllä on käytetty, herra kapteeni. Heti kun huomattiin pikku
Helmin sairastuneen, kutsuttiin lääkäri kotiin ja siitä saakka on hän
määräajoilla säännöllisesti käynyt antamassa neuvoja ja määräyksiä;
kohta luulen hänen olevan taaskin täällä", selitti hoitajatar.

Samassa aukeni ovi ja lääkäri astui huoneesen.

"Pelastakaa lapseni, herra tohtori!" sanoi kapteeni, heti kun lääkäri
oli huoneesen astunut.

"Tietysti minä koetan tehdä kaikki mitä voin, mutta elämä ja kuolema on
Herran kädessä", sanoi lääkäri.

Sitten tarkasteli hän sairasta, koetellen hänen valtimoansa, kuunnellen
hengitystä ja tutkien tarkasti kaulaa. Kaikkea tätä tehdessään,
pudisteli hän tuon tuostakin päätänsä.

"Ettekö te voi antaa mitään toivoa?" kysyi kapteeni.

"En mitään nykyään", vastasi lääkäri lyhyesti.

Sitten antoi hän muutamia määräyksiä; kun tämä oli tehty, poistui hän.

Vaikka sairas saikin kaikkea mahdollista lääkärin ja muuta apua, eivät
ne kuitenkaan voineet häntä kuolemasta pelastaa. Sairas huononi vaan
päivä päivältä ja muutaman vuorokauden kuluttua oli henki hänet
jättänyt.

Kyllä sen arvaa minkälaisen vaikutuksen tämä tapaus teki kapteeniin.
Hän oli kadottanut ainoan elämänsä toivon ja ilon, ja maailma tuntui
hänestä niin kolkolta, tyhjältä ja autiolta. Hänellä ei nyt ollut enään
ketään, kenelle hän olisi ilmoittanut surujaan ja kenen kanssa hän
olisi ilonsa jakanut, tyhjä haudan kolkkous oli vaan hänen ainoana
muistelmanaan.

Ihme kumma! Kapteeni ei näyttänyt niinkään kovin surevan lapsensa
kuolemaa kuin oli luuloiteltu. Hän söi, joi ja toimitti talouttaan
kuten ainakin, ja kuinka toisenlainen hän oli ollut silloin kuin hänen
vaimovainajansa kuoli. Kova tuska pakotti kuitenkin kapteenin rintaa,
vaikkei se suuresti päälle päin näkynyt. Hitaasti, mutta varmasti
rupesi entinen synkkämielisyys palaamaan takaisin ja se iloinen
lapsellisuus katoamaan, jonka hän oli perheellisenä miehenä
saavuttanut. Muisto rakkaasta vaimovainajastaan yhdistyi voimakkaana ja
eroamattomana kaihona tähän nykyiseen suruun ja niin oli se nyt
kaksinkertaisena kannettavana, ja tämä oli kyllin voimakas synkistämään
jo ennestäänkin synkkää elämää.

Kapteenin uskonnolliset käsitteet eivät ennenkään olleet seisoneet
juuri vakavalla pohjalla, mutta nyt ne horjuivat kaikenni. Kaikesta
nykyisestä murheestaan ja vastoinkäymisestään syytti hän Jumalaa, että
hän ei rakasta ihmisiä, vaan hakee heidän häviöänsä ja panee ihmisien
kannettavaksi suruja ja murheita enemmän kuin kantaakaan voivat. Jos
hän olisi rakkaus, niinkuin sanotaan, olisi hän antanut elää hänen
vaimonsa ja lapsensa.

Tämmöisiä mietti ja puhui kapteeni ja kuta enemmän hän mietti, sitä
pimeämmäksi kävi hänen sielunsa. Vihdoin meni hän niin pitkälle, että
kielsi kaikenni Jumalan olemassa olon. "Kaikki käy vaan luonnon lakien
mukaan, eikä ole mitään korkeampaa johtajaa, joka johtaisi ihmisien
elämää, onnea ja onnettomuutta," päätteli hän, eikä minkäänlaiset
vakuutukset eikä yritykset saaneet häntä siitä uskosta luopumaan.

Kapteeni ei enää viihtynyt olemaan kodin hiljaisessa ja rauhaisassa
elämässä, sillä se tuntui hänestä liian rauhaiselta, siellä kun ei
enään ollut mitään rakastettavaa, mitään kaivattavaa ja ikävöitävää.
Merille paloi hänen mielensä, sillä siellä luuli hän hurjassa vihurissa
saavansa lievitystä polttavaan murheesensa ja rauhattomalle
omalletunnollensa. Pian ilmestyikin tilaisuus siihen, sillä hänelle
tarjottiin laiva, jonka piti purjehtia Itä-Intiaan. Hän otti ilolla
vastaan tarjotun laivan ja pian keikkui hän meren ulapoilla seljillä.

Tästäpuoleen tuli meri kauvaksi aikaa kapteenin ainoaksi elementiksi.
Ikäänkuin suruaan paeten kiiti hän maan-osasta toiseen, eikä välittänyt
tuulista, ilmoista, myrskyistä eikä mistään mitään. Näytti siltä kuin
hän olisi aalloissa hakenut tahallansa surmaansa, mutta tuonipa ei
näyttänyt hänestä huolivan. Kun vihuri vinkui ja myrsky raivoten
pauhasi, silloin oli kapteenin paras olla. Niissä tilaisuuksissa seisoi
hän tyynempänä kuin muulloin komentosillalla, jaellen vakavasti ja
hätäilemättä käskyjä hätäilevälle miehistöllensä, ikäänkuin olisi ollut
kaikkein suotuisin purjehdusilma. Kylmä ja raju vihuri liehtoi ja
pieksi useinkin hänen ruumistansa komentosillalla seisoissansa, lyöden
kylmillä vesihöyryillä hänet välisti läpi marjaksi, mutta kapteeni ei
näkynyt niistä mitään piittaavan. Päinvastoin tuntuivat ne vaan
virvoittavan ja viilistävän hänen polttavaa otsaansa ja rintaansa, ja
tavasta hän siinä tarkoituksessa aukasi nuttunsa rinnan kohdalta. Usein
kävi niin, että myrskyn ollessa muut merelle sattuneet laivat joutuivat
surkeaan haaksirikkoon, mutta silloin juuri niitti kapteeni Aaltonen
parhaat voittonsa ja eheänä tuli hän vaan määräpaikkaansa. Kaikki
hänelle menestyi ja hän ansaitsi paljon omaisuutta isännälleen ja
itselleen.

Tällä tavalla vietti kapteeni elämäänsä. Useat vuodet viipyi hän aina
yhdellä matkalla, sillä ei hänellä tuntunut kotikaupungissa olevan
ketään, jonka luo hän olisi ikävöinyt; pakosta, vaan ei omasta halusta,
kävi hän nekin kerrat kotona, jotka hän kävi, sillä hän tunsi murheen
ja ikävän vaan lisäyvän siellä käydessään.

Aika kului, vuodet vierivät, mutta kapteenin suru ei haihtunut. Tähän
saakka ei kapteeni ollut ensinkään maistellut väkeviä juomia, mutta nyt
rupesi hän hakemaan surullensa lievitystä tuosta väärästä lähteestä.
Kauvan ei hänen tarvinnut siihen harjoitella, sillä huomattuansa
saavansa siitä surullensa hetkeksi hoivaa, tuli hän aivan pian
semmoiseksi, että oli myötäänsä pöhnässä. Asiat rupesivat käymään
huonosti. Tämä kaikki ei voinut kauvan pysyä salassa laivan isänniltä
ja he ottivat häneltä laivan pois.

Näin tavoin tuli kapteeni pakotetuksi tulemaan kotiinsa. Hänen
ryyppimisensä tuli pian tunnetuksi laajoissa piireissä ja kukaan ei
uskaltanut enään antaa hänelle laivaa. Niin olivat hänen meriretkensä
loppuneet ja hän jäi vakinaiseksi asukkaaksi kotiinsa.

Tarkka ja säästävä mies kun oli, kokosi kapteeni tuolla pitkällä ja
onnistuneella merillä kulkemisen ajalla melkoisen omaisuuden. Tämä tuli
nyt hänen epäjumalaksensa. Siitä ei olisi saanut kulua ainuttakaan
penniä, mutta lisää siihen olisi pitänyt tulla; tuskin raski hän
syödäkään. Tämän tähden vuokrasi hän huoneensakin niin tarkkaan, että
itse kärsi suurinta ahtautta. Ken ei määräpäivälleen voinut joka penniä
maksaa huoneen vuokraa, hänelle oli armotta matkapassit valmiina, oli
asiat miten oli.

Eräässä asiassa ei kapteeni kuitenkaan ollut kitsas. Viinaa hänellä
piti vaan olla ja aina vaan viinaa, eikä hän sen hankkimisessa
kipuillut rahanmenoa, kului mitä kului, sama se, mutta olla sitä vaan
piti. Sitä hän litki aamusta varhain, illasta myöhään, viikot,
kuukaudet ja vuodet läpeensä. Seuraus siitä oli se, ettei hänellä ollut
selvää päivää vuosikausiin.

Hänellä ei ollut muuta väkeä kuin Tiina niminen lapseton leski
emännöitsijänä. Hän oli jo ijäkäs ihminen, palvellut kauvan kapteenin
talossa. Hän sai kokea kaikki juopuneen koukut, sillä kapteeni ei
suinkaan ollut mikään hauska seurakumppani. Myötäänsä hän pöpötti
emännöitsiälleen, kuinka hän hävittää ja tuhlaa kaikki mitä hän on
ankaralla työllä ja säästäväisyydellä saanut kokoon haalituksi. Kun
Tiina tarvitsi kapteenilta saada jonkun pennin välttämättömimpiin,
niukkoihin talouden tarpeisin, oli kapteeni silloin niin kitsas ja
pahalla päällä että Tiinalta pääsi viimein itku. Silloin tavallisesti
helti rahat ja kapteeni sanoi usein:

"No, no! Älähän nyt tuossa ... tuossa on, ja nyt taas olen sitä
köyhempi."

Kun Tiina huomasi, että itku autti, oli hänellä itku paljon löyhemmässä
kuin ensiaikoina.

Monta kertaa mietti Tiina lähteäkseen pois tuosta kolkosta kodista,
mutta siihen se aina jäi. Hän oli jo kapteenin vaimovainajan aikana
palvellut talossa ja kapteenin nykyinen tila tuntui hänestä niin
surettavalta, ettei hän hennonnut häntä jättää; lieneepä sekin hänen
muuttohaluaan hillinnyt, kun hänellä ei, köyhänä leskenä, ollut mihinkä
hän olisi turvaantunut ja tässä oli hänellä kuitenkin jokapäiväinen,
jos kohtakin ristin-alainen leipä.

Kapteeni ei antanut siivota huonettaan ensinkään ja siitä oli hänen ja
Tiinan välillä alinomainen kiista. Tiina oli puhtautta ja järjestystä
noudattava ihminen ja sentähden häntä harmitti kovin tuo kapteenin
itsepintaisuus. Välisti koetti hän väkirynnäköllä siivota kapteenin
huonetta, mutta silloin nosti kapteeni semmoisen metakan, että Tiinan
täytyi tappiolla luopua yrityksestään. Tiina koetti häntä viekoitella
joskus ulos ja ensimmältä se jonkun kerran onnistuikin, mutta kun
kapteeni huomasi, että hänen huoneensa oli sillä aikaa puhdistettu, ei
ollut Tiinalla enää niitä neuvoja, että hän olisi saanut hänet
huoneestansa lähtemään ja tämän perästä ei kapteeni käynyt enään
koskaan siihen käpyyn.

Kaiken tämän tähden oli kapteenin huone sangen kurjassa tilassa. Tomua
oli jokapaikassa jalkaiskua vahvasti ja hämmähäkin verkkoja riippui
täynnä kaikki katot, nurkat, akkunain ja ovien pielet. Kun niihin
laskeentui paljon tomua, tuli niihin niin runsaasti painoa, että ne
pääsivät toisesta päästä irti. Nämät mustuneet isot levyt heiluivat
sinne tänne pienimmästäkin huoneessa tapahtuneesta liikkeestä, ja näitä
piti kapteeni töpperöpäissään laivan purjeina.--Pöydällä oli paksut
kerrokset piipunporoja ja kynttilänkarsia, joiden seassa ajelehti sikin
sokin heitettyjä kellastuneita ja likautuneita paperin palasia.

Tämmöinen asunto se oli, jossa kapteeni parhaiten viihtyi. Siellä hän
pöpisi yöt ja päivät, pitäen omia tuumiaan, omaa menoaan. Siellä hän
mässäsi tyhjien tomusten pullojen seassa, joita oli sinne tänne ympäri
huonetta viskattu, niin että niitä oli lattia ja kaikki nurkkapielet
täynnä. Vuorokausien vaiheista ei hän piitannut yhtään mitään ja sen
tähden piti hän yöt ja päivät likaantuneet, savustuneet, tomuttuneet ja
näiden tähden mustuneet akkunakaihtimet kiinni. Kun hän jaksoi ja
kykeni, oli hän ylhäällä, mutta jos niin ei ollut, nakkausi hän maata
likaiselle vuoteellensa, jota ei ihmiskäsi ollut saanut vuosikausiin
konhottaa, eikä huolinut siitä mitään, oliko yö tai päivä.

Vaikka huoneessa oli niin paljon tyhjiä pulloja, ettei siellä luullut
täysinäisiä olevankaan, piti kapteeni siitä erinomaista huolta, ettei
niitä puuttunut. Tiina sai pitää huolen tästä talouden tarpeesta,
niinkuin muistakin, sillä eroituksella kuitenkin, ettei hänen tarvinnut
siihen tarpeesen teko-itkulla kapteenilta rahaa vuovata.

Kun kapteenilta loppui ryyppiminen, rupesi hän huutamaan Tiinaa,
huolimatta siitä, oliko yö tahi päivä.

"Tiina! Tiina, Tiina, Tiina!----Tiina, Tiina, Tiina, Tiina, Tiina,
Tiiiiiina", huutaa mölisi kapteeni silloin niin kovalla äänellä, että
se kuului kauvas kadulle. Tavallisesti riensi Tiina heti saapuville
kuulemaan kapteenin määräyksiä.

"Tiina, tuo viinaa!" äyhkäsi kapteeni käskevästi ja lyhyesti, hänen
nähtyänsä.

Tiina koetti kaikin tavoin hillitä kapteenin juoma-intoa. Ainoana
kapteenin seuralaisena koki hän hänelle usein puhella, kuinka
turmiollista ja vaarallista tuommoinen ankara juominen on, mutta
silloin kapteeni suuttui, tömisti jalkojaan ja sanoi:

"Se on asia, joka ei koske sinuun."

Usein koetti Tiina itkemälläkin kapteenia luovuttaa väkevien
nauttimisesta, mutta tässä asiassa ei se auttanut vähääkään, vaikka
muulloin sai hän sillä tempulla kapteenin heltymään. Yrittipä hän
joskus kapteenia hillitsemään silläkin lailla, ettei hän hankkinutkaan
kasahan viinaa ja intti kivenkovaan, kapteenin sitä tahtoessa, ettei
hänellä ole enään mitään antamista. Mutta kapteeni suuttui sen
kuultuansa niin että hän nosti aika metakan, uhaten ajaa paikalla hänet
pois talostansa. Seuraus koko yrityksestä oli se, että Tiina sai
laputtaa aikakyytiä viinan hakuun, olipa se yö tahi päivä.

Tämmöisissä oloissa eli kapteeni omaa yksinäistä ja kurjaa elämäänsä.
Siellä pienessä likaisessa huoneessa möyhäsi ja mässäsi hän pullojensa
seurassa, puhua möristen itseksensä. Ehtimiseen kiroili hän
kaitselemusta, kun se oli häneltä ryöstänyt hänen vaimonsa ja lapsensa.
Toisinaan hän taasen oli olevinaan merellä ja silloin komenteli hän
verkoissaan kiipuavia hämmähäkkejä, pitäen niitä merimiehinä.

"Öyh--oh--huh! Raa'at ja märssyt! Iso purje kokoon ja raakapurjeet
levälleen!--Tiedättekö te että myrsky tulee?----Kuuletteko te
siellä?... öyh!" meuhusi kapteeni ja napsi sormellaan hämähäkkejä.

Semmoista elämää vietti kapteeni ja jokainen sanoi, että hän on
auttamaton ja mennyt mies.

       *       *       *       *       *

Kapteenin huoneissa asui vuokralla kauppias Lenkis-vainajan leski.
Lenkinen oli ollut alkava kauppias ja melkein heti kauppansa
perustamisen jälkeen oli hän nainnut. Heillä oli hyvä toivo päästä
elämän alkuun, sillä Lenkinen oli ryyppäämätön, toimellinen ja säästävä
mies. Hekin rakastivat toinen toistansa ja toimivat yksistä tuumin
alkavan taloutensa eduksi. Kaikki kävi hyvin; he iloitsivat ja olivat
tyytyväisiä. Usein he päivän töistänsä päästyään istuivat iltahämyssä,
keskustellen tulevista toimista ja tehtävistä, ja mieli tuntui niin
rauhaisalta ja toivovalta.

Sananlasku sanoo: "Ihminen aikoo, Jumala säätää" ja niinpä kävi
tässäkin. He eivät olleet kerinneet olla vielä yhdessä täyttä viittä
vuottakaan, kun mies sairastui vaaralliseen tautiin. Lääkärin apua
haettiin ja kaikkia apukeinoja käytettiin, mutta mikään ei auttanut, ja
tuonen kylmä käsi tempasi miehen keskeltä elämän toivovaa hyörinää
tuonen tuville.

Tämän tapauksen aikana makasi vaimo toista lapsivuodettansa. Näin
heikossa tilassa ollessansa, olisi luullut vaimon sortuvan suruhunsa,
mutta niin ei käynyt, sillä korkeampi voima tuki häntä. Hän ei kironnut
sallimusta, niinkuin kapteeni, vaan kristittynä ihmisenä oli hän
oppinut ottamaan Jumalan kädestä niin pahat kuin hyvätkin päivät.
Vaikka sydäntä suru kirveli ja kova murhe mieltä rasitti, voi hän
kuitenkin kantaa tämän katkeran ristin maljan. Vähitellen voimistui ja
parani hän niin, että voi jättää vuoteensa ja ruveta toimimaan
hiljaisuudessa ja kärsivällisesti itsensä ja lastensa eduksi.

Ensimmäinen tehtävänsä toipumisensa jälkeen oli taloudellisten asiain
selvittäminen. Kun heidän taloutensa oli melkein tyhjästä perustettu ja
kun se oli vielä vasta alkavainen, meni omaisuus velkojen maksuksi niin
tarkkaan, että leski joutui lapsineen puille paljahille.

Vaikka niin oli, ei leski kuitenkaan joutunut nytkään epätoivoon. Hän
vuokrasi syrjäisestä kaupungin-osasta, missä vuokrat olivat helpoimmat,
pienen kauppapuodin ja pari pientä huonetta. Siinä hän rupesi
ruokatavarain ja muulla rihkamain kaupalla elättelemään omaansa ja
lastensa henkeä, turvaten niin entiseen elinkeinoonsa.

Vähäiset olivat tulot, mutta vähäiset olivat vaatimuksetkin. Itse
seisoi hän tiskin takana aamusta varhain, illasta myöhään, vartoen
niitä harvoja pennejä, jotka hänelle päivänpitkään karttuivat. Hänellä
ei ollut muuta palvelijaa kuin kesken kasvuinen tyttönen, joka
väliaikoina hoiteli lapsia. Itse leski kauppatoimiensa välistä hoiti
pientä talouttaan, laitti ruoan, piti puhtauden ja pääasiallisesti
hoiti lapsensa.

Tämä uusi koti, jonka leski oli vuokrannut, oli juuri kapteeni Aaltosen
talossa. Hän oli tehnyt ensimmäisen vuokraliiton silloin kuin kapteeni
palasi viimeiseltä merimatkaltaan. Leski oli siinä asunut jo useat
vuodet ja ankaraa ahkeruutta ja säästäväisyyttä harjoittaen, oli hän
voinut vuosittain määrällensä kitsaalle kapteenille suorittaa
vuokransa. Muutoin oli kapteenin ja lesken väli aivan vieras, sillä
tuskinpa kapteeni kaikesti muistikaan ketä kaikkia hänen huoneissaan
asui; kun hän vaan vuokrat sai ajallaan, siinä oli kylläksi. Paitsi
sitä ei kapteeni pistätellyt vuokramiestensä luona koskaan tuttavuuksia
tekemässä, eikäpä näidenkään haluttanut käydä kapteenia tervehtimässä.

Kuudes vuosi oli jo kulumassa siitä kun leski muutti kapteenin
huoneisin asumaan. Hänen makuukamarinsa oli aivan kapteenin kamarin
vieressä, niin ettei ollut kuin seinä välissä. Tämän tähden kuului
kapteenin jyllästäminen myötäänsä makuuhuoneesen. Ensimmältä teki tämä
suurta häiriötä leskelle, sillä kun lapset olivat vielä pieniä, eivät
he kapteenin öykymisien vuoksi saaneet lepoa ja sentähden sai äitikin
yökaudet valvoa ja puuhata lastensa kanssa. Useasti ajatteli leski
hankkia rauhallisempaa paikkaa, mutta vaikka kuinka hän olisi päätänsä
vaivannut, ei hän löytänyt missään muualla semmoista, jossa hän vähillä
varoillansa olisi saanut rauhallisemman kodin. Olihan siitä kuitenkin
hyvä, ettei kapteeni tullut koskaan paukkaamaan heidän huoneesensa,
jonka vuoksi he sen puolesta saivat viettää vapaasti rauhallista ja
hiljaista elämäänsä. Kun lapset kasvoivat isommiksi ja tottuivat
oloonsa, ei kapteenin mässääminen enään heitä niin paljon häirinnyt.

Leski oli järjestystä ja hyvää siivoa harrastava ihminen. Vaikka
hänellä oli niin paljon työtä ja huolta, riitti hänellä kuitenkin aikaa
hyvän siivon ja puhtauden pitoon. Tämän pitikin hän välttämättömänä,
eikä säästänyt vaivojansa sitä saavuttaakseen. Kaiken tämän hedelmänä
olikin hänen huoneissaan semmoinen puhtaus ja siisteys, että ne
näyttivät puhtailta posliiniastioilta. Missään paikassa ei näkynyt
likapilkkua eikä tomuhiukkaa ja akkunalla kasvoi hyvästi hoidetuita
monenlaisia ruukkukasveja ja kukkia; tämä lisäsi paljo somuutta
huoneille.

Lesken vanhimman lapsen nimi oli Aina ja nuorimman Helmi. Äiti rakasti
hengestä näitä lapsiansa. Ollen itse Jumalaa pelkäävä ihminen, istutti
hän jo aikaisin lapsiinsa Jumalallisia totuuksia. Tätä teki hän niin
lapsitajuisesti, että lasten pikku ymmärrykset voivat niitä ymmärtää.
Ja kun heidän käsityksensä kehkenivät, opetti äiti heitä väkevämmin,
aina sen mukaan kuin hän huomasi heidän käsittävän. Näin tavoin
käsittivät lapset jo aikaisin kristinopin päätotuudet.

Leski opetti jo nuorena lapsensa lukemaan. Heillä oli luontainen
taipumus siihen ja semmoinen halu, että äidin täytyi opettaa heitä,
vaikkei olisi kaikesti joutunutkaan.

Aina oli nyt yhdeksän vuoden ijässä ja kävi jo koulua; Helmi oli
seitsemännellä ikävuodellaan. Vaikka Helmi oli vielä niin nuori, osasi
hänkin selvästi lukea kirjaa. Virsikirja oli hänen mielikirjansa, sillä
äiti usein luki sitä lastensa kanssa.

Eräänä kertana kysyi Helmi äidiltänsä:

"Kuka tuolla toisessa huoneessa asuu ... tuolla, tuolla meidän
makuukamarin sivulla?"

"Siellä asuu herra Aaltonen", vastasi äiti.

"Joko hän on kauvankin siinä asunut?"

"Hän on asunut siinä aina. Tämä on herra Aaltosen talo: hän asuu
kotonaan ja me muut olemme vaan vuokralla asuvia hänen talossaan."

"Miksikä hän huutelee ja paukkaa useinkin yökaudet?"

"Setä Aaltosella on paljon murhetta, silti ei hän voi kaikesti nukkua."

"Minkätähden setä Aaltonen tavasta huutaa: märsyt ja purjeet?"

"Hän on merikapteeni ja paljon kulkenut merillä. Laivassa on sen
nimellisiä osia ja hän murheissaan muistelee entisiä merillä
kulkemisiaan."

"Mitä murehia hänellä on ja mitä hän murehtii?"

"Häneltä on kuollut vaimo ja lapset ja niitä hän kovin suree."

"Etpä sinä, äiti, niin kovin sure, vaikka isä on kuollut; makaathan
sinä kuitenkin yöllä", sanoi lapsi ja katsoi äitiänsä silmiin.

"Jumala on vahvistanut minut tyynemmästi suruani kantamaan kuin
kapteenin", sanoi äiti ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

Helmi kiepsahti äitinsä syliin, pyyhki pienellä kätösellään kyynelet
hänen silmistänsä ja tarttui hänen kaulaansa.

"Älä itke, äiti. Onhan Jumala niin hyvä ja pitää kyllä huolen meistä",
sanoi Helmi sitten luottavasti.

"Oikeassa olet, lapseni. Hän kyllä pitää huolen meistä, kun vaan
turvaamme häneen", sanoi äiti ja suuteli lastaan poskelle.

"Miks'et sitä, äiti, kutsu setä Aaltosta usein tänne? Täällä meidän
luonamme hän ei joutaisi suremaan", sanoi pikku Helmi.

"Hän ei käy kenenkään luona, hän suree yksinään", selitti äiti.

"Sen tarpeellisempi on hänet tänne kutsua; hänenhän on kovin vaikea
yksin surra, eikö niin, äiti?"

"Hän ei tulisi kuitenkaan, vaikka kutsuisimmekin", intteli äiti,
koettaen salata kapteenin todellista laitaa.

"Mutta jos koettais; minä menen häntä käskemään tänne", kiilasi vaan
pikku Helmi.

"Ei herran tähden, hyvä lapsi! Älä semmoisia puhu.--Setä Aaltonen ei
suvaitse ketään tykönänsä eikä tykönsä tulevan, häntä ei voi kukaan
auttaa", sanoi äiti.

Pikku Helmi kävi totiseksi. Tovin päästä sanoi hän:

"Oletko sinä, äiti, rukoillut setä Aaltosen puolesta?"

"Valitettavasti olen unhottanut niin tehdä", sanoi äiti murtunein
mielin ja hän häpesi kovasti lapsensa edessä.

"Nyt rukoilemme aina setä Aaltosenkin puolesta. Eikö niin, rakas äiti?
Olethan itse sanonut, että rukous voi paljon", sanoi Helmi ja katsoi
luottavasti äitiinsä.

"Tehdään niin, rakas lapseni; tästäpuoleen rukoilemme aina setä
Aaltosenkin puolesta", sanoi äiti.

       *       *       *       *       *

Se oli eräänä pyhänä edellä puolen päivän, kun pikku Helmi, ensin
kartanolla juoksenneltuaan ikänsä ja aikansa, kapusi Aaltosen portaita
ylös. Päästyänsä eteiseen, rupesi hän kolkuttamaan suljettua ovea minkä
voi, samassa hokien: "Setä Aaltonen! Avaa Helmille ovi!"

Äiti kuuli tuon jyrinän, mitä Helmi Aaltosen eteisessä piti. Niinkuin
hengen hädässä olisi ollut, hyppäsi hän sinne, ottamaan lastansa pois.
Kun lapsi huomasi äitinsä kiireisen tulon, rupesi hän kiireemmästi
ryskyttämään ovea ja hätäisesti vääntelemään kiinni salvatun lukon
messinkistä kamppia.

Samassa ehti äiti perille.

"Mitä, herrantähden, sinä täällä...? Tule heti pois. Setä Aaltonen ei
pidä hyvänä sitä, kun sinä täällä semmoista melua pidät", sanoi äiti
hätääntyneenä ja tarttui tyttöön kiinni, viedäkseen hänet pois.

Ensikerran elämässään teki pikku Helmi äidillensä vastusta. Hän
kimmerteli ja kiemuroitsi vastaan niin paljon kuin voi, pyytäen, ettei
hän häntä veisi pois.

"Ei, ei, äiti, anna minun olla, minä tahdon käydä setä Aaltosen
tykönä ... minä tahdon katsoa setä Aaltosta ... päästä, äiti, minut
sinne, hänellä on niin ikävä siellä", koki Helmi hädissään sanoa.

Kapteeni oli pöhnässä kuten ennenkin. Vaikka päivä oli jo puolessa, ei
ollut hän vielä pukenutkaan. Aamutakki yllä, housut ja kengät jalassa,
istui hän keinutuolissa puolihorroksiin vaipuneena. Vihdoin tointui hän
sen verran, että huomasi porstuassa pidettävän melua. Hän kuuli heleän
lapsen äänen useasti mainitsevan nimeänsä ja äänteliän olevan ikäänkuin
jonkunlaisessa hädässä.

Hitaasti ja vastahakoisesti nousi hän tuolilta ylös, mennäkseen
katsomaan, mikä siellä eteisessä on hätänä. Oven luo päästyänsä rupesi
hän kiertämään auki lukon salpaa, mutta eksyi sitä sinne tänne
väännellessään ja ovi ei vaan auvennut. Onneksi sattui Tiina tulemaan
huoneesen ja hän aukasi oven. Tomu pölähti oven auvettua eteiseen ja
katkera viinan löyhkä virtasi kapteenin huoneesta. Likaisine
tuhkanharmaine naamoineen ja pörröisine päineen ilmestyi kapteeni
aamupuvussaan ovelle.

"Mikä täällä on hätänä?" kysyi hän odottamattoman sävyisästi.

"Antakaa anteeksi, herra kapteeni ... tuo lapsi on semmoinen,
semmoinen--että--että..." yritti äiti hätäyksissään puhumaan.

"Mitä hän tahtoo?" kysyi kapteeni, katsoen pikku Helmiä.

"Eihän hänellä sen vähemmät tahtomiset ole kuin että päästä teidän
huoneesenne, mutta hän häiritseisi vaan teidän rauhaanne", sanoi äiti.

Kapteeni ei sanonut toviin aikaan mitään, seisoi vaan ovenraossa,
pitäen toisella kädellänsä kiinni ovenlaidasta ja toisella pieluksesta;
näytti siltä kuin hän olisi taistellut jotakin sisällistä taistelua.

"Oletko sinä setä Aaltonen?" kysyi pikku Helmi yht'äkkiä

"Olen, lapsi", sanoi kapteeni, ikäänkuin havahtuen.

"Päästäthän sinä minut luoksesi käymään?" sanoi Helmi ja katsoi
kysyvästi ja rukoilevasti kapteenia silmiin.

"Tulkoon lapsi tänne", sanoi kapteeni ja poistui ovelta.

Iloisesti ja hilpeästi juoksahti Helmi kapteenin jäljessä huoneesen ja
kapteeni veti oven kiinni.

Kovin pelvollaan vetäysi äiti huoneesensa. "Mitä vaaroja ja vahingoita
voisikaan lapsi saada tuon aina pöhnässä olevan ja ketään sietämättömän
kapteenin luona ollessaan", ajatteli hän. Hän olisi niin mielellään
mennyt noutamaan lapsensa pois, mutta sitä ei hän uskaltanut tehdä.
Omaa huolimattomuuttaan ja velttouttaan piti hän onnettomuuden syynä,
ja kovasti katui hän, kun ei ollut katsonut lapsen perään, ettei hän
olisi päässyt juoksemaan tuohon kovan-onnen porstuaan.----

"Täälläpä sinun huoneessasi, setä Aaltonen, nyt vasta pimeä on", sanoi
Helmi heti huoneesen tultuansa.

Samassa meni hän akkunan luo, kiipesi varovasti sen alla olevalle
pöydälle ja keinotteli auki akkunakaihtimet.

"Miksi täällä kaikki on niin likaista ja siivotonta? Tomua ja hämähäkin
verkkoja noin paljon! Sinulla, setä, on ruma asunto", sanoi Helmi
ympärilleen katsottuaan, kiiveten samassa kapteenin polvelle.

"Kenen lapsi sinä olet?" kysyi kapteeni, pysytellen lasta polvellansa,
sillä ei hän hennonut häntä pois työntää.

"Etkö sinä minua tunne? Jopa kummaa! Minähän olen tuon lesken tyttö",
sanoi Helmi kummastellen.

"Hänenkö, joka tässä meillä asuu?"

"Juuri hänen."

"Lenkisen lesken?"

"Aivan niin. Voi, voi tuota setää! Minä ensin luulin, että sinä narraat
minua, kun et sanonut tuntevasi minua, mutta nyt tiedän ettet narraa.
Mutta kuinka sinä niin vähän tunnet ihmisiä? Olemmehan asuneet tässä
monta vuotta," sanoi tyttö.

"Minä en käy missään, eikä muut käy meillä", koki kapteeni selittää.

"Se on pahasti tehty sinulta, setä. Sinun pitää ruveta käymään muiden
ihmisien luona, muutoinhan sinä kuolet ikävään tämmöisessä likaisessa
hökkelissä", selitti Helmi.

"Missäpä minä kävisin ja kukapa tänne tulisi", sanoi kapteeni.

"Vaikkapa vaan käyt meillä; et usko kuinka toisenlaista siellä on kuin
täällä. Siellä on niin, niin valoisaa, puhdasta, siistiä kaikki;
käythän, setä, meillä?" tinki Helmi.

"Enpä tiedä."

"No miks'et tiedä?--Ja jos eivät muut ensialuksi käy täällä, niin käyn
minä, kyllä sitten muitakin käypi, jos vaan annat käydä."

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi kapteeni, jota lapsen viaton ja
yksinkertainen suora puhe alkoi huvittaa.

"Ihi, ihi, ihi tuota setää, kun ei tiedä minun nimeänikään!" sanoi
tyttö.

Samassa kapusi hän seisomaan kapteenin polville, tarttui hänen
kaulaansa ja pannen suunsa likelle kapteenin korvaa, sanoi hän hyvin
isolla äänellä: "Minun nimeni on Helmi."

"Helmi", sanoi kapteeni ikäänkuin ääneensä ajatellen ja vaipui
ajatuksiinsa.

Hän muisteli omaa Helmivainajaansa.

"Onko sinulla murhetta, setä?" kysyi Helmi.

"Häh--mitä...? Kuka on sanonut minulla murhetta olevan?" sanoi kapteeni
havahtuen.

"Äiti. Hän sanoi sinulla olevan paljon murhetta."

"Niin, kyllä minulla on paljon murhetta", sanoi kapteeni murtuneella
äänellä.

Ensi kerran kuuli hän nyt, että löytyi jokukaan ihminen, joka ymmärsi
hänellä murhetta olevan ja se tieto teki häneen niin kummallisen
vaikutuksen.

"Minkälaista murhetta sinulla on?"

"Minulta on kuollut vaimo ja lapsi ihan saman kokoinen ja niminen tyttö
kuin sinäkin olet; hänenkin nimensä oli Helmi", selitti kapteeni.

"Kylläpä sinulla onkin surua, mutta se ei ole kaikki oikeaa surua."

"Miksikä niin?"

"Siksikä, kun sinä asut näin pimeässä ja likaisessa huoneessa ja valvot
yökaudet, etkä käy muiden ihmisien parissa ja etkä päästä ketään
luoksesi. Sillä tavalla lisäät vaan surujasi. On meilläkin surua, sillä
minulta on kuollut isä, mutta voi kuinka paljon puhtaampi ja parempi
meillä on sentään; yömmekin me nukumme rauhassa."

"Mistä sinä tiedät, että minä valvon yöllä?"

"Niin! Miks'en minä tiedä; kuulenhan minä, kun sinä yökaudet välistä
huutelet märsyjä, mastoja, purjeita ja raakoja."

"Tiedätkös sinä, missä sen nimellisiä kaluja on?"

"Ettäkö minä en tietäisi? Mutta minä vaan tiedän."

"Sanopas!"

"Ne ovat laivassa, semmoisessa, joka merellä veden päällä kulkee; ja
sinä olet herra kapteeni Aaltonen."

"Kuka sinulle näitä on sanonut?

"Kukas muu kuin äiti."

"Mitäs äiti muuta minusta sanoo?"

"Hän sanoo, että sinulla on paljon murhetta ja että sinä sen vuoksi
yölläkin huutelet."

Kapteeni vaikeni ja kävi miettivän näköiseksi, eikä Helmikään toviin
aikaan häirinnyt hänen mietteitään.

"Mutta kuule, setä! Miksi sinä asut näin likaisessa huoneessa? Onko
Tiina paha sinulle, ettei viitsi siivota sinun huonettasi?" kysyi Helmi
totisena kappaleen ajan päästä.

"Ei Tiina ole paha. Hän kyllä siivoaisi huoneen, mutta minä aina estän
hänet sitä tekemästä."

"No sittenhän sinä olet itse paha. Mutta nyt siivotaan huone vielä
tämän päivän illalla, eikö niin, setä? Tämmöisessä siivottomuudessa
tulee sinulle kovin ikävä surressasi, ja sitte minä tuon, tuon..."
esitteli Helmi ja sanoi tuon viimeisen "tuonsa" hyvin liki kapteenin
suuta, kiekkuen hänen polvellansa ja kallistaen päätään kapteenin
puoleen.

"Hyi kun sinä haiset pahalta!" jatkoi Helmi ja käänsi päänsä poispäin
kapteenista.

"Sanopas minkä sinä tuot?" sanoi kapteeni, ikäänkuin ei hän olisi
kuullutkaan Helmin viimeistä moitetta.

"Enpä sano, koska haiset niin pahalta."

"Joko Helmikin on minuun suuttunut? Kaikki ihmiset suuttuvat minuun",
sanoi kapteeni puoli tosissaan.

"En minä ole suuttunut sinulle, en, en, en mutta sinun pitää pestä
silmäsi ja ajella partasi, ettet olisi noin julma ja ettet haisisi noin
pahalta", sanoi Helmi komentavaisesti.

Kapteeni ei voinut vastustaa lapsen viatonta ja oikeutettua viittausta.
Itsekin huomasi hän olevansa likaisessa aamu-puvussa ja pesemättömin
käsin ja kasvoin. Hän rupesi heti touhuun: pesi kasvonsa, ajeli
partansa ja sen tehtyänsä puki hän vaatteet yllensä.

Sillä välin leikitteli Helmi tyhjien pullojen kanssa lattialla,
vyörytellen niitä pitkin lattiaa ja rakennellen niitä suuriin
roukkioihin. Tähän työhönsä oli lapsi niin perehtynyt, ettei hän
huomannut ensinkään kapteenin pesemis- ja pukemispuuhia.

"Miltäs minä nyt mielestäsi näytän?" kysyi kapteeni äkkiä, seisahtuen
Helmin eteen.

Kapteenissa itsessäänkin oli jo tietämättään hiukan lapsellisuutta.

"Ohhoh! Olethan nyt jo oike

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/15515