
Gutenberg · ebook 15314
Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki
by Joel Lehtonen · Finnish · public domain in the US
I
Tietä pitkin kulkee omituinen olento. Kulkee ... tai paremminkin liikkuu. Loikkii nelinkontin... Hän on niin kuin koira tai jänis.
Synkkäin kuusien reunustama tie hukkuu syksyiseen sumuun, niin ettei häntä kauempaa tarkasti erota. Huomaa ainoastaan, että jokin olento se on ... olento, joka hyppii kömpelösti. Sen päässä heilahtelee jotain pitkää ... ja seljässä keikkuu jokin esine.
Nyt hän on tullut lähemmäksi ja nousee pystyyn maasta... Ikään kuin pyrkien inhimilliseen asentoon. Hän ei enää loiki, vaan kävelee...
Tuossa hän tulee, selvenee yhä raskaassa sumussa. Tulee kuin neliskulmainen puulaatikko. Laatikon alla horjuu kaksi hyvin lyhyttä jalkaa, joiden polviin hän kävellessään nojautuu käsillään. Jaloissa on hänellä suuret nauhakengät; pohkeiden ympärille kääritty kapeat, repaleiset säärystimet. Hän ähkii ja huohottaa.
Miehen tukka on tavattoman pitkä, pellavankellertävä. Ellei se nyt olisi pistetty piiloon hänen lippahattunsa alle, lainehtisi se vyötäröille asti. Pari harvasuortuvaista hiustukkua riippuu kuitenkin esillä, sumusta märkinä ja maahan koskemisesta likaisina. Märkyyttä ja vesihelmiä on parroittuneissa poskissakin, joihin partaveitsi ei ole aivan äskettäin koskenut.
Rinta on surkeasti sisään painunut. Päällystakki, tavallisen alustakin kokoinen, roikkuu väljästi. Sekä päällystakin että alustakin kaulukset on napitettu umpeen ja nostettu pystyyn, suojaamaan vilulta olennon kaulaa ja jäykkää niskaa.
Jäykkää niskaa tosiaan!
Vastaantulija ehkä katsahtaa ihmeissään tätä parrakasta tonttua ... tätä kääpiötä, joka äsken loikki maata pitkin. Silloin saattaa tonttukin luoda häneen aran ja alakuloisen silmäyksen ... jopa viimein, jos häntä kauan töllistellään, iskeä katselijaan vihaisen luimauksen ... niin pitkän, että tonttu joutuu hetkiseksi kääntymään taaksepäin. Mutta silloin ei käänny ainoastaan hänen päänsä, vaan koko yläruumis! Hartiat ja olkapäät ovat hyvin koholla; seljässä törröttää suunnaton muhku ... kuin mikäkin vaatemytty. Hiustupsujen välistä se pullottaa korkealla ... terävänä, pelottavana ja säälittävänä.
Kaulassa, nuorasta tehdyssä silmukassa, riippuu miehellä halkosaha. Se esine se keikkui äsken hänen hartioittensa päällä. Kupeelleen on hän köyttänyt kirveen ... lujasti terän alta kiinni.
Kankeana hän kääntyy jälleen ja lähtee jatkamaan taivallustaan.
Hän kulkee tuokion sillä tavoin. Sitten hän pysähtyy. Pyörähtää hitaasti ja vilkaisee taakseen. Toista ihmistä ei enää näy ... mutta ehkäpä hän on seisahtunut johonkin tienmutkaan ... ehkä tuon ison kuusen taakse ... ja tähystelee sieltä rampaa? Kääpiö tirkistelee tuokion. Sitten pujottaa hän kouriinsa märät ja likaiset rukkaset, jotka kädessä hän taannoinkin loikki, ja heittäytyy jälleen käsiensä varaan ... alkaa sillä tavoin hypellä.
Vaikka tie onkin syrjäpolku eikä siinä määrin yhtenä ja upottavana savivellinä kuin pian tuleva maantie ... Helsingin ympäristön valtatie, jota sadat hevoset ja rattaat joka päivä sotkevat ... niin on tälläkin, melkein avaamatonta metsää muistuttavalla taipaleella tarpeeksi likaa.
Milloin hiekkaa, milloin multaa ja enimmäkseen savea, joka liukastuttaa ja tarttuu ilkeästi rukkasiin. Vesi ja kura roiskahtaakin vähän väliä kulkijan rinnoille ja kasvoille.
Vaivalloista on moinen taivallus ... niin kuin nykyään koko poloisen ramman elämä. Mutta hänen jalkansa ovat niin huonot ja väsyneet, että on helpotus auttaa joskus niiden toimintaa käsillä ... sellaisilla paikoilla, missä ei ole vieraita ihmisiä näkemässä. Oman asuinkylänsä pilkkaan hän on tottunut ... lasten ja eräiden aikaihmistenkin... Tai ovat enimmät siellä niin tottuneet häneen, etteivät häntä enää ihmettele.
Nyt on raajarikko menossa kyläänsä ... pieneen huvilakylään nimeltä Krokelby. Hän on ollut vähän syrjemmällä sieltä, etsimässä työtä yksinäisistä taloista ja huviloista. Parissa paikassa ennätti hän käydä sisällä ... mutta ei saanut siellä halonhakkuuta eikä räätälöimistä ... puhumattakaan sitten huvilain rakentamisesta ja korjaamisesta. Sillä hän: yhtä ja toista hän osaa.
Rampa uupui matkallaan suunnattomasti ... ja koettaa nyt päästä kotiinsa ... tyhjin toimin.
II
Krokelbyssä tunnetaan hänet tavallisesti nimellä Rampa ... joskus myöskin nimellä Sammakko tai Konnikainen tai Kapsäkki. Ne ovat tietysti pilkkanimiä eikä niitä paljoa käytetä hänen kuultensa ... eivätkä siivot ihmiset takanapäinkään. Hänen oikea nimensä on Sakris Kukkelman...
Nyt hän on joutunut Krokelbyn reunaan, sumusta häämöttävän lehmuksen juurelle, jonka kohdalla syrjäpolku yhtyy valtatiehen. Siinä hän nousee jälleen kävelemään... Riisuu rukkaset ja ripustaa ne toiseen ranteeseensa ... ja työntää viluiset kädet taskuihinsa. Seisoo paikallaan ... pää alakuloisesti painuksissa... Ja katselee huolestuneesti silmiään pyöräytellen ja ikävöiden ensin tuonne vanhaan herraskartanoon, joka kuultaa etempää, yksitoikkoisten niittyjen keskeltä, savisen ja leveän joen rannalta: tulvavettä lainehtivan Vantaan. Tuo samea Vantaa vierii nimittäin ohi melkoisen läheltä hänen kyläänsä.
Kartanon pihalla ei näy liikettä. Onhan talo vähän niin kuin hyljätty: sen maat jaettu huvilakylien tonteiksi ... ja ainoastaan vuokralaisia, työväkeä, asuu sen yläkerroksessa ... alemmassa ei ketään. Pari kolme koivua, jotka ovat jäljellä aikoja sitten istutetusta koivukujasta, koska ne ovat vielä rivissä, seisoo syvällä vedessä, sillä joki on nyt levinnyt sievoisen matkaa lakeudelle, ulottuen aina kartanokummun juurelle asti. Koivut ovat myrskyjen runtelemat ja talon vuokralaistenkin katkomat ... he kun näet tarvitsevat paljon polttopuuta hatarissa asumuksissaan: sattuuhan joskus tulemaan kylmäkin talvi.
Sadetta on nyt ollut monta, monta viikkoa ... sumujen lomassa.
Mitäpä Sakris Kukkelman tuonne katselee? Huviksensa vain ... ajankuluksi. Mitään erikoista ei hän ole toivonutkaan siellä näkevänsä... Ei mitään, mitään erikoista ... katselipa muuallekin! Ei mitään uutta.
Koivujen seisominen vedessä tuo Sakrikselle mieleen hänen märät jalkansa ... ja ponnistuksesta kuumennutta selkääkin alkaa jälleen vilustaa.
Silloin lähtee hän hoipertelevin askelin tallustelemaan kotiinsa ... kylmään, yksinäiseen ja tuskallisen kolkkoon asuntoonsa.
Maantie nousee töyrylle, jolle toinen puoli kylää on rakennettu. Toinen puoli sensijaan on levinnyt laaksoon: tuolla alhaalla niitä näkyy paljon pieniä huviloita ... niin kuin tulitikkulaatikoita... Alangon pinnasta kohoavat harvametsäiset mäet kuten luodot merenpoukamasta. Varakkaampien ja rikkaiden talot ovat täällä mäellä. Niin, täällä asuu enimmäkseen herrasväkeä ... huviloissaan, joita pilkistelee pitkien koivujen, synkkien kuusien ja harrottavien mäntyjen keskeltä. Eräissä näistä huviloista on omenapuitakin ... ja kesällä on ne kaunistettu kukkalavoilla.
Muutamissa komeilevat tornit: joskus valkealla pellillä taikka kuparilla päällystetyt, joskus punaisiksi maalatut ... muodoltaan kummalliset: milloin kuin kypäröitä, milloin taasen jonkinmoisten maustemyllyjen näköisiä. Tuimina nuo tornit kurkistelevat harmaan ilman alla...
Torneja ovat eräät työläisetkin koettaneet hommata ... ne onnelliset, joilla on omat huvilansa. Torneja ... sekä muuta kaunistusta. Tuossa on hoikka torni rakennettu ylhäälle mökin päätyyn: pikku katos neljän korkean pylvään varaan ... ikään kuin maalaiskartanoitten ruokakellotapuli. Mutta pylväitten kiinnitys on ollut huono, ne ovat kallistuneet vinoon, ja niiden keralla koko kattolaitos... Tuolla jälleen on torni perustettu vankemmin. Sen kannattimista pistäytyy kaksi maahan asti ... yli huvilan räystään kuin tikapuut.
Nämä kaksi ja vielä yksi kannatin lisää, mutta edellisiä lyhyempi, nojautuvat savupiippuun ja muodostavat kolmisin sateenvarjon tapaisen rungon, jonka ruoteiden päälle tornin musta huopakatto on vedetty. Sakris tarkastelee laitosta ... koska hän on rakennusmestarikin. Se torni pitää; ainoa vika siinä on, että savupiippu on jäänyt liiaksi tornin räystäitten alle. Muuten on pikku murju iloisen näköinen ... vihreäksi maalattu... Ja toisiakin maalattuja huviloita näkee täällä: joku punainen, joku valkea ... yksi sininen.
Enimmäkseen niissä on musta katto ... mutta parissa valkea niin kuin siihen olisi äsken satanut lunta. Muutamissa on hyvin suuret ikkunat, puolen seinän levyiset. Sellaisissa on valoisaa.
Rammalla ei ole huvilaa... Hänen täytyy asua vuokratalossa. Se näkyy jo tuolla alangolla, harmaana ja yksitoikkoisena. Kolmikerroksinen ... tai kolmas oikeastaan ullakkohuoneita, törröttäen tasakantisena laatikkona huvilan katolla. Muodoiltaan muistuttaa huvila matkalaukkua. Mutta paljon siihen mahtuu väkeä...
Huvilan päädyssä kuultaa vielä vanha, iso kirjoitus, entisen kaupan kyltti: Lihakauppa.
Ikävä siellä on Sakriksella, pohjakerroksen asukkaalla...
Jospa asuisi edes ylempänä, niin olisi kirkkaampaa..! Ja olisi lämmin lattia alla. Milloin on kirkas ilma ... kevättalvella ja kesällä ... näkisi yläkerroksista hyvin kauas. Söörnääsiin ... ja Helsingin tornitkin... Toiseen kerrokseen näkyy läheinen meri.
III
Kääpiö astuu huoneeseensa ja vääntää sähkön palamaan. Silloin valahtaa lampusta kamariin punainen hohde. Sakris on nimittäin ympäröinyt lampun värillisellä silkkipaperilla. Kylmänä ja lohduttomana se valo läikähtää ummehtuneelta haiskahtavaan ja lämmöttömään ilmaan. Tyhjät seinät.
Melkein autio kamari. Kehno keinutuoli... Tuossa ikkunan edessä matala räätälinpöytä... Nurkassa näkyy höylä ja naulassa riippuu pari kummallisia, polvista poikkileikattuja housuja...
Mutta onpa täällä koristuskin seinällä. Väripainos, joka esittää Romeota ja Juliaa: sellainen on kirjoitus kuvan alareunassa.
Eikä varsin ainoakaan koristus. Ikkunalla kasvaa Annansilmä ...
Sakriksen kukka, hänen nuori lemmikkinsä...
Niin ... kukka se ei tee koskaan kenellekään pahaa ... ei väittele vastaan, vaan palkitsee isäntänsä hoidon kiitollisuudella, antaen hänen nauttia ihanuudestaan keväällä ja lyhyen kesän aikana.
Sähkönappia vääntäessään tuskastuu rampa työn puutteesta aiheutuvan huolen lisäksi siitäkin ajatuksesta, että se yhtiö, joka omistaa tämän vuokrahuvilan, on taasen korottanut sähkömaksua. Kamarin kuukausivuokraa oli nostettu muutama viikko sitten. Milloin tuleekaan näistä korotuksista loppu?
Sellaiset seuraukset ne on maailmansodalla...
Sodilla yleensä... Nyt saadaan joka maassa vuosikausia maksaa viimeisen sodan kustannuksia!
Sakris ajattelee:
Niin, niin, sellaiset tulokset on sodilla! Se on selvä... Porvarillisen ja ilkeän maailman tekemillä sodilla...
Ääneensäkin supisten ja hartioitaan vakuuttavasti nyökäyttäen asettaa hän siinä märkiä rukkasiaan kuivamaan ... uunin viereen, jossa hän keittää ruokansa. Sitten ryhtyy hän kiskomaan seljästään halkosahaa ja päästämään kirvestä vyöltään.
Milloin hänen mieleensä johtuu viimeinen maailmansota, painaa se mieltä ... ja suorastaan ärsyttää häntä ... niin kuin melkein kaikkia työläisiä nykyaikaan. Tyytymättömyys siihen sotaan ja tuskastuminen etenkin sen luomiin elämänvaikeuksiin leijailee suorastaan ilmassa. Niin, ihmetellään ja aprikoidaan oloja, jotka saivat tuon sodan aikaan ja sotkivat hyvänlaisen maailman. Ja ollaan tyytymättömiä nykyisiin, muka yksinomaan porvarien kannattamiin maailmankäsityksiin...
Jos saisi ruokaa ... niin kuin ennen... Edes ruokaa! Ja työtä.
Mutta kuinka on Kukkelmanin laita? Nytkin on hän kuljeskellut kolme, neljä päivää kaikkialla ... eikä ole löytänyt työtä. Sitä muistelee hän saaneensa ennen sotaa aina helpommalla... Nykyään työttömiä yhä lisääntyy ... vaikka hänen mielestään Suomen vapaussodassa surmattiinkin kaikki parhaat työläiset..!
Ihme, että hän itse pelastui...
Maailmansota...
Vaikeaksi tullut aika...
Pettymys, että punakaarti joutui tappiolle...
Levoton odotus, mitä nyt maailmasta tulee, sillä jotain parempaa pitäisi tulla sellaisen mielettömyyden jälkeen kuin tuo suuri sota oli...
Kaikki nämä yleisesti ilmassa virtailevat, sekavasti ihanteelliset ja samalla kostonhaluiset ajatukset syrjäyttää kumminkin tällä hetkellä Sakriksen mielestä muudan aivan erikoinen ja henkilökohtainen kipu.
Tuokion seisoi hän ovensuussa kumarassa ... tuskin jaksaen nyökäyttää päätänsä taikka paremminkin hartioitaan sen verran kuin vaadittiin tuota sotaa halveksiakseen. Nyökäytti hartioitaan ... ja niskassa heilahtivat silloin hänen tahrautuneet hapsensa suurena aaltona. Sitten pitäisi hänen liikahtaa. Mutta paljosta konttaamisesta ja kävelystä vaivautuneet jalat tekevätkin tenän..! Tuntuvat sietämättömän kipeiltä. Kulkemisen rasitus antaa jo tämän lyhyen levähdyksen jälkeen hänen kokea seurauksiaan. Sakrista aivan pyörryttää.
Kalpea hän on kivusta... Ja siitäkin, että hän on tässä elänyt jo kuukauden päivät pelkästään perunapuurolla ja vedellä.
Mutta tällaisen ruuan olikin hän järjestänyt itselleen osittain ehdoin tahdoin. Hän on näet jonkinlainen vegetariaani...
Syömättömyydellä uskoo hän voivansa hävittää kerran muhkun seljästään ... ja saavansa jalkansa terveiksi...
Ei ollut helppo saada työtä. Silloin sopi ryhtyä paastoamaan. Ja sitten hän huomasi ... asiaa tarkoin pohtiessaan ... paaston terveelliseksi...
Vaivalla pääsee Kukkelman nyt keinutuoliin, omatekoiseen mielipaikkaansa, jossa on niin mukava keinutella ja miettiä ... tuumiskella kaikenlaisia maailman asioita ... pitkinä iltapuhteina.
Siihen hän kapuaa, auttaen itseään käsillään ylös, sillä jalat eivät yksinään jaksa. Märkä päällystakki on hänellä vielä yllään. Jalkoja pakottaa hirveästi ... ja kyttyrää ja koko selkärankaa. Hän huohottaa...
Hengitys käy rinnasta niin kuin koiran läähätys, hyvin hätäisenä ja lyhyesti...
Siinä alkaa hän riisua kenkiään ja sukkiaan... Ja punaiset jalkoterät, joista toinen on kääntynyt hiukan sivulle päin, paljastuvat vähitellen.
Menee hetki hiljaisuudessa. Ainoastaan seinän takaa ja ylemmästä kerroksesta kuuluu lasten parkumista.
Särkevää selkäänsä ja kipeitä jalkojaan Sakris ajattelee... Kaikkein vaivaavinta ajatustaan, joka herättää hänessä aina hänen elämänsä katkerimman muiston.
Miksi hän on ennen kaikkea rampa? Monet kerrat on hän pohtinut tämän asian selväksi ... mutta nyt täytyisi jälleen sitä pohtia...
Olisi pistettävä tuli uuniin ja lämmitettävä puuro... Vielä on jäljellä sitä toissapäivänä keitettyä ... ja ämpärissä on vähän vettä. Mutta kyttyrää ja sääriä täytyy lepuuttaa ... ja mietiskellä kohtaloita, jotka vioittivat hänen selkänsä ja jalkansa.
Kun hän niitä miettii, nykäisee hän pakostakin keinutuolin levottomaan ja vihaiseen liikkeeseen. Ja jälleen kohoaa hänen sisästään ikään kuin kirous ... vaikkei saisikaan kirota ... ei edes ajatuksissaan, sillä kiroushan kutsuu ihmisen ympärille pahojahenkiä! Ne tekevät onnettoman olon vielä pahemmaksi kuin se oikeastaan on...
Mutta aina ei jaksa vastustaa pahojahenkiä ... joita ilma liitelee täynnä... Salaperäistä henkimaailmaa ... nykyaikaiselle ihmiselle käsittämättömiä vaikutelmia.
Äiti-vainajan henkikö häntä muiden muassa kiusannee?
Minkälainen olento tuo äiti!
Paha ... kuin naiset kaikki.
- Jos menet naisen luokse, niin älä unohda ottaa ruoskaa mukaasi, sanoo
Nietseske-kirja, murisee Sakris yksinään, ja hänen huulensa vääntyvät katkeraan hymyyn.
Juuri äiti antoi hänelle elämän julmimman kuorman ... tuon kyttyrän selkään ja vääntyneet, kipeät jalat. Vioitti selkärangan...
Vielä eivät jalat ja selkä ole parantuneet ... vaikkei hän ole enää vuosiin syönyt lihaa eikä mitään saastaista... Ja vaikka hän nyt viimeksi on paastonnutkin.
Äiti se oli hänet tällaiseksi tehnyt! He asuivat silloin tuolla naapurikunnassa... Sakris, hänen isänsä, sisaruksensa ja äiti...
Hanabölen kylässä... Mäkituvan asukkaina.
Köyhää ja surkeaa oli siellä tosin elämä. Mutta silti: äidin olisi kuitenkin pitänyt ... rakastaa Sakrista..! Tietää, että hän oli äiti!
Laho oli tölli; isäntä, vaikka kartanonomistaja ja rikas, ei hennonut sitä parannella ... eikä antaa heille maata sen vertaa, että he olisivat voineet pitää edes lehmän... Siksi oli äidinkin ehkä pakko olla kaiket päivät isän kanssa poissa kotoa ... isännän töissä; maksamassa vuokransa monet viikot kestävällä omalla orjuudellaan. Eikä sekään riittänyt: täytyi vielä käydä muuallakin urakoissa. Lapset suljettiin silloin torppaan lukon taakse ... etteivät olisi päässeet ulos ... itseään vahingoittamaan. Niin kuin ne olisivatkaan voineet talvella ulkona liikkua! Eihän Sakriksella ja hänen veljellään ollut housujakaan ... vaikka veli, Sakrista vanhempi, oli jo seitsenvuotias...
Eikä siskolla ollut hametta... Paljain säärin koikkelehtivat he ahtaassa tuvassa.
Mutta joskin köyhyyttä oli, niin olisi äiti voinut olla lapsilleen hellempi!
Minkäs hän teki! Kun tuli kerran kotiin ... oli kesä, ja aurinko, Luonnon armelias ja kaikille hyvyyttään jakeleva silmä, säteili ikkunasta. Ikkunan olivat lapset saaneet vehkeillyksi kehistään irti ja auki. Sakris oli kiivennyt ikkunalaudalle, lämmittelemään ja ihailemaan luontoa. Silloin äiti: ryntää ovesta sisään, ja ärjäisee niin pahasti, kun näkee pojan ikkunalla, että Sakris peljästyy ja putoaa ikkunasta ulos: lyö selkänsä ikkunan alla olevaan hirteen... Ja taittaa selkärankansa!
Kahdentoista ikäiseksi täytyy Sakriksen maata paikallaan sängyssä...
Sitten vasta alkoi hän voida liikkua. Maata huonolla ruualla ... ja kitua engelskantaudissakin.
Sellainen kelvoton äiti! Minkämoisia ihmiset saattavatkaan olla. Mutta aina ne ... naiset!
IV
Jaloissa ja kyttyrässä on kipu siinä hiukan asettunut. Ja sikäli kuin se sattuu, suuntautuvat yksinäisen ajatukset jälleen yleisempiin asioihin.
Uunissa tihruaa tuli pienissä risuissa, joita Sakris keräsi aikaisemmin syksyllä metsästä ... milloin sairaudeltaan jaksoi. Kunnan metsästä...
Niinhän kaikkien varattomien on nyt melkein pakko tehdä. Halot ovat kalliita: sekin sodan tulos ... porvarillisen katsomuksen tulos!
Risuja täytyy säästää, lämmittää savupelti puolittain kiinni, ja niinpä suitsee savua kamariin, mustaten uunin otsikkoa ja kokoontuen kattoonkin. Mutta onko Sakris tähän syypää? Kyllä hän tahtoisi olla siisti ... ja hän on siisti! Asuntonsa soisi Sakris kauniiksi kuin nukkekaappi!
Mutta puut kallistuvat yhä. Metsien omistajat tahtovat itselleen satakertaisia voittoja. Tietysti. Jopa tuhatkertaisia! Tietysti!
Syyttävät rahtikustannuksia ja työpalkkoja. Mutta kohottavat voittonsa sadat kerrat korkeammiksi kuin palkkojen ja rahtien nousu. Minne köyhä väki joutuu, jos sattuu tulemaan kylmä talvi?
Ei, näin ei voi jatkua. Mahtavien täytyy oppia tyytymään pienempiin voittoihin...
Täytyy!
Millä tavalla täytyy? Siitä tuntuu Sakris olevan epätietoinen. Hän huokaisee ... ja katselee ajatuksissaan kattoon. Keinutuolinsa on hän kuljettanut uunin eteen ... ja istuu nyt siinä jalat allaan, käännettyinä jollakin tavoin suppuun kuin räpylät.
Hanabölen töllissä oli toki halkoja. Puita ei estetty kuljettamasta kartanon metsästä. Mutta nykyään alkavat kai metsätkin olla tyhjät.
Metsien omistajat kuljettaneet kaikki ulkomaille.
Hanabölessä tarkeni ainakin sängyssä ... ilman housujakin... Tarkeni suuri lapsiparvi: syntyihän näet Sakrista vanhemman veljen ja häntä nuoremman sisaren jälkeen vielä kaksi lasta. Sellaista se on, lapsia tehdään ... eikä jakseta niitä hyvin elättää...
Ja naiset sitä tahtovat ... järjettömät ja intohimossaan sokeutuvat.
Eikö olisi parempi, jos niitä olisi vähemmän..? Ja vähät vaalittaisiin oikein. Ei unohdettaisi jotakuta sairasta kitumaan töllin nurkassa, kuten Sakris unohdettiin. Ja puutteeseenpa ne nuoremmat sisaruksetkin varmaan kuolivat. Pieninä. Yhden heistä muistaa Sakris aina kuolleena: keltaisena, sinisenä, käpertyneenä ... kuin mitäkin lihaa ... haudattavaksi tehtyä lihaa.
Mutta papit ja opettajat ... porvarit ... eivät sallisi neuvoa ihmisille, ettei saisi olla lapsia enempää kuin jaksaa hoitaa. Se on muka pahaa ... sosialismia. Ja sosialisteja, jotka sen tietävät, ei suvaita... Sillä yhteiskunta tarvitsee paljon lapsia: sotamiehiä, tykinruokaa...
Köyhyytensä vuoksi oli Sakriksen isä sidottu orjuuteensa kartanossa taikka ahertelemaan kylissä päiväläisenä. Harvoin häntä näkyi kotona.
Kumma mies, posket puutteesta huolimatta punersivat..! Ei tietänyt mitään siitä, että maailmassa saattaisi olla parempaakin. Niin tyytyi ja eli. Ja niin kuoli. Oli marraskuu ... syksy kuin nytkin ... pimeä ja märkä ilta. Johonkin Hanabölen taloon oli kuultu huutoa vainiolta, vuoren juurelta. Oli menty katsomaan, siellä makasi isä ... tulossa oikotietä kotiin. Oli kulkiessaan pudonnut kalliolta, ja jalka poikki!
Siitä ei enää tointunut... Makasi ensin kuukausia sängyssä. Ei ollut lääkkeitä ... ja mitäpä niistä? Lääkärithän ainoastaan myrkyttävät kansaa, saadakseen rahaa rohdoilla, joilla tehdään ihmiset yhä kipeämmiksi. Sen totuuden oli Sakris kuullut siltä mieheltä, joka täällä Krokelbyssä aikoinaan piti esitelmiä ja jolta Sakriskin viimein oppi syömään kasviksia... Niin, isä ei päässyt liikkeelle ... ja siihen väsyi muutenkin. Kädet sylissä hän aina istui, pää riipuksissa ... kuulematta edes, mitä hänelle juteltiin.
Isään kuului koskeneen se, että Sakriksen vanhin veli siihen aikaan lähti pois kotoa. Teki mieli muualle köyhyydestä. Ja naimisiin hänen tietysti piti alkaa päästä! Jokin tyttö, nainen, houkutteli hänet hylkäämään isänsä. Veli meni Helsinkiin.
Siskokin karkasi sinne sitten palvelukseen ... ja lopulta Amerikkaan: hänestä ei ole koskaan mitään kuulunut.
Sillä välin oli Sakris joutunut räätälinoppiin. Isä eli vielä kotona ... äidin kanssa. Lieneekö äiti isästä välittänyt yhtään? Sakris kävi kuitenkin tylsyvää isäänsä joskus katsomassa ... ja muistaa kerran vieneensä hänelle rahaakin, sen verran mitä sai mestariltaan. Vei juuri vähää ennen isän kuolemaa ... ja siitä teostaan on Sakris aina iloinen.
Kun isä kuoli, muutti äiti toiseen kuntaan. Ei käynyt Sakrista katsomassa ... eikä Sakriskaan välittänyt hänestä.
Ei silloin. Eikä myöhemminkään. Sakris muistaa äitiään ainoastaan milloin hänen kyttyräänsä ja selkärankaansa oikein särkee ja vaivaiset jalat luopuvat hänen altaan. Silloin hän muistaa ... kelvotonta naista, joka teki hänet tällaiseksi.
Ainoa velikään ei tuntunut haluavan tietää Sakriksesta mitään ... vaikka kuului olevan Helsingissä hyvissä ansioissa. Tietysti veljen vaimo vaati miestään pysymään Sakriksesta erossa!
Mutta ellei äiti olisi kadonnut vieraihin kuntiin, niin olisi Sakriksen ehkä täytynyt häntä elätellä, antaa hänelle kaikki rahansa, mitä hän maalaisräätälin opissa ansaitsi! Eikä hän olisi siinä tapauksessa ehkä päässyt Hanabölestä sittenkään, kun oli jo melkein valmis kisälli ... tuon ilkeän räätälin kynsistä, joka häntä pieksikin. Nyt hän pääsi.
Maailma veti sentään häntä puoleensa ... lupasi antaa hänen nähdä omin silmin kaikkea sellaista, mistä hän oli oppipoikana itsekseen ja yksinään lukenut. Oli lukenut kaikkea ... mitä käsiinsä sai. Työväen lehtiä ja kalentereita ... ja muitakin kirjoja. Siihen oli tilaisuutta, vaikka mestari olikin ahnas. Oli aikaa ruokalomilla ... ja pyhäisin, kun muut pojat löivät maantiellä kiekkoa ... tai alkoivat kulkea naisten aitoissa. Sensijaan Sakris: opiskeli! Piti saada kaikesta selvää.
Nyt hänellä on hyllyllä yhtä ja toista ... Krapotkinia ... ja viimeksi tuo Nietseske-kirja, jonka hän osti menneenä syksynä Helsingissä ... silakkamarkkinain aikaan.
Olisivatpa muutkin ihmiset niinkin oppineita kuin hän..! Silloin voisi maailman varmaan jollakin tavalla järjestää.
Opettaa pitäisi heitä ... neuvoa ystävällisesti ... ja vetää heidän paheellisuutensa esille! Silloin ... maailma...
V
Siinäpä on Sakris lämmitellyt itselleen puuroa. Pienoinen hiillos lähettää häneen heikkoa, suloista hohdettaan. Sitten hän aterioi ... suoraan emalisesta kattilasta, jonka hän asettaa jalkainsa väliseen kuopperoon, keinutuoliin, sanomalehden päälle ... Helsingin työväenlehdistä jyrkemmän: sitä lainailee hän joskus naapureilta, koska hänellä ei ole nykyään rahaa tilata omaa lehteä...
Kahvikupista juo hän vettä vaatimattomien palainsa painimeksi.
Ei hän paljoa tarvitse. Elää kyllä näinkin... Jos hän saisi aina tällaistakin ... jos eivät viimeiset ansiorahat, pienellä räätälöimisellä saadut, ihan loppuisi, niin...
Kunpa kaikki ihmiset olisivat ruoka-asioissa yhtä tyytyväisiä kuin hän!
Ja muissakin ... itsekkäissä asioissa ... huolehtiessaan omasta mukavuudestaan. Silloin ei olisi rikkaudentavoittelua... Silloin eivät ne pirut tai pahathenget, jotka viettelevät ihmisen sielua rahalla, saavuttaisi kannatusta ... kun ei kukaan tahtoisi kultaa! Ei olisi rahaakaan! Ja kun rahaa ei olisi, niin ei koottaisi kapitaaleja ... eivätkä valtakunnat joutuisi sotiin, joihin kapitaalinhimoiset niitä viettelevät...
Tyytyväisyys ... sepä sentään jotain olisi!
Olisipa Sakriksella nyt vielä kahvijauhoja, joista voisi keittää itselleen iltakahvin..!
Mutta: pahaa on oikeastaan kahvikin ... myrkkyä ruumiille... Niin sanoi se vegetaaritohtori, joka piti täällä niitä esitelmiä. Myöskin kahvista pitäisi päästä! Mutta ihminen on niin huono. Ikään kuin pahahenki hänessä piilee ... jossakin syvällä... Jokin sellainen, joka tahtoo kahvia ... vaikka kahvi on pahaa... Se piilee kuin perisynti, kuten kristityt sitä nimittäisivät.
Perisynti?
Synti?
Syntiä ei ole mikään ... mutta vahingollinen on syntiä!
Sakriksen terveydelle on kahvi kyllä vahingollista.
Ja kuitenkin miettii Sakris nyt, että hänen täytyisi huomenna kavuta ylempiin kerroksiin lainaamaan tuttaviltaan vähäsen kahvia.
Uunin edessä alkaa raukaista. Vaatimaton ravintokin väsyttää kivulloista ja itseään melkein ruuattomuudella kiusannutta miestä.
Onko viimeisten viikkojen paasto häntä auttanut?
Se olisi auttanut ... niin Sakris uskoo... Olisi auttanut, jos hän olisi saanut maata vielä jonkin aikaa lisää rauhassa. Mutta sitten täytyi ruveta etsimään työtä.
Kipu ruumiista on sisällä ja uunin ääressä melkein hälventynyt...
Liian varhaista lienee mennä vielä nukkumaankin ... vaikkapa ulkona onkin jo pimeä.
Ikävystyen ja ikävöiden katselee Sakris vetisen harmailla silmillään, joiden alla kiertävät tummat vaot, milloin kattoon, milloin seinille ... milloin uunin vieressä olevalle makuulavalle ... ja tuuheat, punertavat kulmakarvat rypistyvät mietteissään ja tuskastuneina. Vernissalla voidellussa lautakatossa ei ole mitään muuta näkemistä kuin hämähäkin verkkoja nurkkauksissa. Eikä niissä verkoissa pörise nyt edes kärpästä... Kylmyys lopetti taistelun mustan hämähäkin ja kärpäsen välillä ... taistelun, jossa iso ja väkevä syö huonompansa ... imee sen verta.
Kummallista! Eikö Luontokaan, joka on niin kaunis ... kesällä, auringonpaisteessa ... eikö Luontokaan ole viaton? Uskovaiset sanovat, että ihmisen synti on luonnon turmellut... Pappien uskottelua! He saarnaavat synnistä ... väittävät synniksi sitä, että köyhä ehkä rupeaa pyytämään itselleen sellaista, mitä rikkaammilla on ... ja papeilla itsellään varsinkin. Köyhät uskovat ... ja silloin saavat papit ja rikkaat pitää rikkautensa ja mukavuutensa... Papit tukevat kapitaalia ... ja kapitaali tekee sotia.
Risti kädessä kulkevat papit armeijain riveissä ... yllyttämässä kansaa tappoon ... riistämään toiselta kansalta rahaa oman kansansa rikkaiden kukkaroon. Se ei ole muka syntiä... Papitko ... ja lukemattomat heidänlaisensa ihmiset ... lienevät pilanneet Luonnonkin ... niin että hämähäkki imee kärpästä?
Siitä pitäisi saada selvyys!
Mitähän Nietseske-kirja tästä sanoisi?
Pitäisi ... lukea se kirja viimein kokonaan. Sen tekijän nimi on Sara Husta... Naiselliselta ja naurettavalta tuntuva nimi ... niin naurettavalta, ettei Sakris ole sitä maininnut tutuilleenkaan, vaikka onkin itse kirjaa heille kiittänyt ja kehottanut heitä sitä lukemaan.
Sara Husta? Hm! Mutta ainakaan kristillinen ei se teos ole... Sakris ei tunne minkäänlaista kristillisyyden tarvetta. Ei ole ollut kristitty siitä saakka, kun hän alkoi lukea noita räätälimestarinsa lehtiä, joista näki, minkämoiseksi Kristuksen oppi on tehty. Mutta mistä puhuu Sara Husta, joka on varmasti mies, koskapa hän moittii naisia? Mies, vaikka paneekin puheensa naisen suuhun ... kai pilkallaan: ivan allekin voi kätkeä kitkeriä ja ankaria totuuksia.
Niin, mistä puhuu Sara Husta?
Vakavista asioista... Kaikenlaisesta...
Hartaasti oli Sakris käynyt kiinni tähän isoon kirjaan ... koska lehdissä oli kehuttu sen epäkristillisyyttä. Sakris osti sen ... ja leikkasi vaaleiden kansien suojaksi lisäkannet sanomalehdestä. Nyt ne kansipaperit ovat aivan kellastuneet ja kuluneetkin.
Mutta ehkäpä eivät Sakriksen silmät ole enää yhtä terävät kuin nuorempana, vai mistä se johtunee: aina, kun hän ottaa Nietseske-kirjan tutkiakseen ja etsii siitä totuuksia, on hänen melkoisen vaikeaa seurata noita syvämielisiä ajatuksia ... silmät vain tahtovat mennä umpeen...
Mutta jotakin hän on siitä jo oppinutkin... Sakriksen mielestä se olisi ei ainoastaan luettava, vaan osattava ulkoa, kannesta kanteen ... niin kuin katkismus, jota äiti pakotti hänet pienenä lukemaan: lapsen aivoille vielä vaikeampaa kuin tämä kirja aikuiselle. Jos ei räätälimestarilla olisi ollut työväen lehtiä, niin tuskin olisi Sakris koskaan oppinut oikein lukemaan ... niin hän luulee.
Tuolla on Sara Hustan Nietseske-kirja, pienellä hyllyllä makuulavan päässä ... kalenterien, unikirjan ja hänen muiden kirjojensa joukossa.
Sakris: hän rakastaa kirjoja ... kuten työväki yleensä ... ja halveksii talonpoikia, jotka eivät seuraa tällaisia vakavia asioita. Kuinkahan monella tilallisella siellä Hanabölessä on muita kirjoja kuin hartauskirjat? Sellaisia pöhköjä ovat maanjussit ... peltojaan vain ajattelevat, ja suurista asioista pysyvät tietämättöminä ja takapajulla kuin pässit!
Rupeaisikohan tässä lukemaan Nietseskeä ... vai soittamaan?
Kirjahyllyllä on myöskin Sakriksen harmonikka. Sen helat houkuttelevat... Ja sen kureiden nurkat ovat kaunistetut punaisella sahviaanilla... Suuri, kaksirivinen harmonikka...
Rupeaisi soittelemaan: vetäytyisi sänkyyn, peitoksi sovitetun säkin ja päällystakin alle, jossa pakotus seljästä ja sääristä asettuu. Siinä kyljellään vetelisi alakuloisia tunnelmia... Ja miettisi itsekseen.
Vai ajelisiko illan kuluksi partansa? Se on jälleen kovin törkeällä sängellä... Ja kampaisi hiukan tukkaansa ... jo valmiiksi huomiselle työnhakumatkalle ... niin että hän näyttäisi siistiltä. Näyttäisi komealta!
Kukkelman rupeaakin ajamaan partaansa. Huolellisesti ja tarkoin hän sen tekee. Siisti tuleekin ... ylähuuli ja leuka ihan puhtaaksi. Siinä menee aikaa, vettä kuumentaessa, veistä teroittaessa, leukaa sutiessa.
Sitten hän kampailee tukkansakin, hartioille asti ulottuvan tukkansa, tuon pienen kuvastimen edessä, joka riippuu Romeon ja Julian kuvan alla.
Ihastuneesti katselee hän itseään. Ja ajattelee siinä:
Olisipa tässä ... toverina ... nainen. Hilsu... Tai vaikkapa vaimo..!
Mutta naiset nyt ovat kaikki sellaisia ... sen hän on kokenut!
Kun hän löytäisi yhden ainoankin oikean naisen! Kunnollisen ... ja siistin... Ja nuoren!
Kesken kampaamistaan katselee Sakris tauluaan ... siniseen leninkiin puettua Juliaa. Ja punaiseen samettiin puettua Romeota... Julia kuultaa suloisena lamppupaperin varjosta...
Sellainen nainen jos Sakriksella olisi..! Nuori ja hento ... vetreä...
Vieno kuin ruusunkukka! Viaton ja koskematon.
Muista on hän saanut tarpeekseen.
On hänellä naisia ollut! Kukaan ei arvaa, kuinka paljon hänellä oikeastaan niitä onkaan ollut. Semmoinen hän on: veitikka!
Häneen rakastuvat aivan kaikki naiset ... jos hän tahtoo! Tahto: sitä vaatii ihmiseltä Sara Hustankin kirja. Yli tavallisen ihmisen tahdon kulkevaa tahtoa!
Jotkut nauravat, harmissaan, kun hän puhuu entisistä rakkausseikkailuistaan. He eivät tiedä, mikä Sakris sellaisissa saattaa olla..! Voimakas hän on, hirmuinen ja suloinen... Suloinen: sillä hän antaa toiselle sydämensä ... ja antaa kaikki ... jokaisen penninsä! Asia on hänelle syvä ja vakava; siksi hän lumoaa.
Naiset ovat rakastuneet häneen ... eräät karanneet hänen kimppuunsa kuin pedot ... vieneet häneltä sielun ja ruumiin.
Pelkkiä ämmiä eivät hänen hilsunsa suinkaan ole olleet ... kuten kivimies Bergman, täällä vinnitötterössä asuva, kerran väitti. On hänellä ollut nuoria ja kauniitakin. Kaikki tytöt hänet ottaisivat ... jos hän huolisi ... kaikista.
Mitä tulee siihen saunaemäntään, kurttuiseen ja likaiseenkin, joka hänet vietteli, räätälinsällin... Sekin ämmä! Sakris oli kaivannut naista, puhdasta ja uskollista... Kaivannut vakavasti ... koskapa hän ei siellä Hanabölessä tahtonut kävellä öillä aitoissa niin kuin toiset pojat ... raakamaiset... No niin, mitä siihen saunaemäntään tulee ... rumaan ... niin Sakrista ei hän sentään saanut aivan ryöstetyksi ... vaikkapa tahtoikin häntä välttämättä kanssaan naimisiin. Tahtoi, Sakriksen sulouden ja hänen rahojensa tähden. Rahaa ne entisetkin ovat halunneet ... jossakin määrin kaikki. Jospa hän löytäisi kerran sellaisen, jolle raha ei kelpaisi ollenkaan!
Joka pitäisi hänestä itsestään ... ei hänen tukkansa vuoksi eikä hänen silmiensä ... eikä yhtään rahan vuoksi, vaan ennen kaikkea hänen sielunsa tähden! Sellaisen, joka uhraisi hänelle aivan kaikkensa! Sille hänkin ... uhraisi.
Saunaämmän lumoista hän pääsi pian, kun huomasi, että nainen tyrkytteli muillekin rakkauttaan. Oli jo saanut osansa Sakriksesta: niin vähäinen hänelle riitti ... ei tahtonut sielua ... eikä paljon muuta kuin rahaa.
Se olikin Sakriksen viimeinen erehdys sitä lajia. Ja siinä hän oli ainoastaan oppinut, kuinka naisia on käsiteltävä. Turhaanpa hän ei ollut uhrannut ämmälle itseään ... ja antanut hänen sivellä kaunista tukkaansa.
Se tukka sitten!
Mistä hän oli tällaisen tukkakuosin saanut?
Sehän oli juuri sillä puhujalla ja vegetaarilla, joka piti Krokelbyssä esitelmiä ... ja paransi sairaita ihmeen avulla. Ihmeen, totisesti: kuhnimisella ja paastoamisella. Huokeaa on siten parantua ... eivätkä lääkkeet maksa juuri mitään... Kaunis ja jumalallinen mies se oli; salaperäiset hänen taitonsa. Miksi hänellä oli pitkä tukka ... niin kuin Simsonilla aikoinaan? Simsonin tukassa piili salainen voima ... niin suuri, että hän kaatoi kokonaiset kirkot. Tuolla punertavalla ja terveellä tiedemiehellä oli sellainen Simsonin tukka.
Hänet nähtyään Sakris Kukkelman alkoi kasvattaa itselleen pitkää tukkaa, koska saunaemäntä sanoi, että se tekisi hänen selkänsä vammankin melkein näkymättömäksi... Ja niin sanoivat ne tytötkin, jotka myöhemmin hänen tukkaansa ihailivat.
Mutta jospa he eivät riippuisi ainoastaan hänen tukassaan! Jospa he riippuisivat kiinni hänen sanoissaankin ... ottaisivat oppia häneltä ... eivätkä ainoastaan töllistellen ihailisi hänen tukkaansa! Silloin tulisi tyttöjen kanssa seurustelusta muutakin kuin pelkkää hauskuutta... Kuka tiesi, vaikkapa avioliitto. Kyllä Sakris heilistään tai vaimostaan pitäisi huolen ... jos saisi oikean tytön.
Tytöt tulivat hänen luokseen... Tai tulevat vieläkin... Rientävät parvessa, katselevat häntä ihailevin silmin, ja nauttivat kahvista, jota hän heille keittää ... tai keitti. Ja nauttivat hänen soitostaan ja laulustaan: hän näet osaa tavattoman joukon kuplettilauluja. Niitä hän oppi aikoinaan täällä Työväenyhdistyksen talolla... Ja harmonikkaa hän soittaa paremmin kuin kukaan muu: harva saisi siitä lähtemään niin pehmeitä ja sulavia ääniä kuin hän ... ehkä ainoastaan venäläiset sotamiehet, jotka nykyään on ajettu Suomesta pois. Nuo iloiset ja hyväsydämiset sirkkuset, heillä ei ollut oikeastaan muuta vikaa kuin että olivat sotamiehinä pilatut kasarmeissa: veivät mielellään naisia ja tyttöjä.
Sakrikselta eivät vieneet enää ... sitten kun parhaimmat tytöt tutustuivat häneen. Niille tarjosi hän kahvia ... vehnäsen kanssa ... ja tarjosi appelsiineja. Siihen aikaan sai vielä ostaa appelsiineja.
Mutta lopultakaan: hän ei välitä tytöistä. Eikä mistä hyvänsä naisista.
Miksi ei? Milloin olisi tullut vakava aika puhua jonkun kanssa heistä, minkämoisen avioliiton pitäisi olla ... omantunnonavioliittoa ja sellaista ... niin eivät naiset tietysti ymmärtäneet. Nauroivat ... pärskyivät. Jättivät kaiken sikseen ... juuri kaikkein parhainta lähestyttäessä. Yksi erehtyi menemään sotamiehen kanssa. Tietysti sellaiset miehet, joilla on kiiltävät napit ja koreat olkalaput ja jotka osaavat murhata ... tietysti he ovat mieleisiä naisista! Nainen on verenhimoinen. Ja ahnas pintakorealle ... kuin harakka.
Sotamiehen kanssa oli Sakriksen tytöistä mennyt yksi ... vaikka oli oikeastaan ihastunut Sakrikseen, hänen sanoihinsa, soittoonsa ja lauluunsa.
Muut tytöistä ... millaisia he olivat? Toiset kaksi, joille rampa oli lainannut rahaakin, kastelivat lähtiessään hänen kukkiaan suolavedellä, niin että ne kuolivat. Piruko naisia joskus näin riivaa? Ainoastaan kupletteja ja soittoa he tahtovat ... sitten hätääntyvät ... lentävät matkaansa, eivät malta odottaa. Siksi he hylkäävät rakkautensa.
Oman rakkautensa: sillä näkeehän Sakris jokaisen tytön ja naisen silmistä, että niissä palaa häntä kohtaan rakkauden tuli.
No, kaksi tyttöä Sakriksella kyllä oli ihan ominaan. Tupakkatehtaan tyttöjä Helsingistä. Mutta toiseen heistä Sakris lopulta kyllästyi: se tuli tuhlaavaiseksi. Ja toinen oli oikein ruma ... niin ettei rampa voinut käydä hänen kanssaan kahviloissakaan. Ja sekin puhui rakkautensa ohella vielä rahoista ... joten Sakris jätti hänetkin.
Todella uhrautuvaisia hän tahtoo, ei ahneita. Ja tahtoo valita samalla kauniin ja nuoren.
Hän on naisten hurmaaja.
Onpa hänellä ollut muutaman rautatieläisen vaimokin täältä Krokelbystä.
Mies oli jättänyt naisraukan: lähtenyt töihin jonnekin kauas, josta ei ilmoittanut vaimolleen mitään eikä lähettänyt rahaa hänelle ja lapsilleen. Vaimo joutui suureen puutteeseen. Ja lopulta hän keksi, missä on sydän ja mistä lähtee apu! Sakrikselta! Sakris antoi kohta hänelle kukkaronsa tyhjäksi. Se nainen vasta oli kaunis! Ja sille oli Sakris näyttänyt, mikä mies hän ... mitä varten hänellä on pitkä tukkansa... Simsonin salaperäinen tukka. Kuinka heillä oli ollut hauskaa. Mutta sitten tuli mies takaisin kotiin ... eikä tuo raaka vaimonsa hylkääjä hävennyt uhkailla Sakrista. Oli kuullut asiasta:
Krokelby oli alkanut siitä juoruta. Niin, kylä oli saanut vihiä ehkäpä vaimon omankin varomattomuuden tähden: itse ei Sakris asiasta hiiskunut mitään; ainoastaan harvoille, kenties Bergmanille ja eräille toisille.
Mutta vaimo oli ollut Sakrikseen niin rakastunut, että tahtoi hänellä kerskua!
Nyt ei rampa tohtinut kuukauteen liikkua kuin sellaisilla paikoilla, missä voi saada ihmisiltä apua. Ja sitten olikin kateellinen mies vienyt eukkonsa Krokelbystä pois... Sakris ei tiedä, minne pari muutti.
Ja kaikkein viimeisenä asui Sakriksen luona vielä eräs ... melkein tyttö. Kelvottomat miehet olivat hänet vietelleet. Sakris oli suostunut päästämään poloisen luokseen ... itse oli tyttö tullut, niin jalossa maineessa oli Sakris naisten piirissä. Sakris antoi kauniin tytön asua kamarissaan. Ja naimisiin menostakin puhui Sakris jo hänelle. Naimisiin ... tai mikä tietää mihin! Naimiskauppahan ei merkitse ajattelevalle ihmiselle sitä eikä tätä. Pelkkä muoto se on... Ei, Sakris tarkoitti vain sitä, että he olisivat elelleet yhdessä aina ... eroamatta.
Mutta silloin tämä tyttö, kehittynein, mitä Sakris oli naisissa nähnyt, ei tahtonut suostua. Miksi ei? Sanoi pelkäävänsä, että Sakris olisi herennyt silloin häntä rakastamasta ... jos he sillä tavoin lupautuisivat toisilleen. Ja sitten lähti tyttö pois Sakriksen luota ... lähti kaipuusta itkien, ei tahtonut enää palata. Halusi sillä tavalla säilyttää rakkautensa muiston kauniina. Onnellinen muistoissaan oli tuo onneton tyttö. Muutti rakkautensa tallettaakseen toiseen kaupunkiin.
Omituisia ovat naiset!
Tämä oli Sakriksen ihmeellisin rakkaus.
Eikä Sakriksella ... sitten muita naisia ole ollutkaan... Mutta niiden joukossa oli ainoastaan yksi varsin vanha.
VI
Nyt on takkuiset suortuvat selvitetty ja puhdistettu. Ne laskeutuvat vaaleina aaltoina Sakriksen hartioille. Hän liikuskelee kamarissaan, kävelee ... horjahtelee, löytää tasapainonsa... Hypistelee jotakin kosteudesta ruostunutta rautanaulaa, jonka huomaa seinässä... Kuuntelee ääniä: naisten riitelyä ... ovet paukahtelevat jossakin huvilan toisessa päässä ... ja tuo yksi pienokainen itkee alituiseen.
Menisikö hän kivimies Bergmanin tai peltiseppä Savolaisen murjuun?
Aivoissa tuntuu yhä vaativan ajattelemaan ... ja puhumaan...
Ikävä on näin ... ilman naista.
Ja puhua pitäisi maailman tapahtumista. Nyt kun hän on ollut yksinään sisällä viikkokausia, ainoastaan viimeisinä päivinä liikuskellut...
Sakris on väsynyt tämän päivän kävelystä ja kontimisesta. Ei jaksaisi kavuta enää jyrkkiä sisäportaita; niissä kompastuukin helposti pimeässä...
Ja huomenna täytyy lähteä hyvissä ajoin etsimään itselleen työtä.
Keinutuoliinsa hän jälleen kapuaa, käsillään itseään ylös auttaen. Istuu siinä, nyökkii... Niin menee hetki...
Sitten soluttautuu hän yhtäkkiä vatsalleen ja laskeutuu lattialle. Ottaa harmonikkansa ... josta purkautuu säriseviä ja vapisevia ääniä, kun hänen rystysensä sattuvat kosketusnappeihin. Harmonikka sylissä kiipeää Sakris sitten sänkyynsä eli makuulavalleen, tarttuen kynsillään kiinni lavan seinänpuoliseen reunaan ja nostaen ylös ensin toisen jalkateränsä ja sitten toisen. Arat ovat sääret ... kovin jäykät. Hän peittäytyy vuoteeseen ... ja soittopeli sylissä alkaa hän soitella jotakin alakuloista ... mitään laulua tavoittelematta ... verkalleen vain harmonikan kureita edestakaisin vedellen.
Huone on koko lailla lämmennyt...
Parta on ajettu... Ja tukka on kaunis.
Pitäisi ... pitäisipä olla jälleen ... nainen.
Odottakootpas, kun kyttyräkin hartioilta häviää..! Ja hän on notkea ja nuori: silloin tempaisee hän itselleen kaikkein pulskimman naisen!
Jumalan kiitos, että kyttyrä saattaa parantua...
Jumalanko kiitos? Hm ... kiitos Luonnolle ... tai ihmisille.
Eräät sanovat, että Kukkelman on tullut viimeisten vuosien kuluessa huonommaksi ... koskapa hänen on täytynyt syksyisin ja talvisin ruveta kontimaan. Mutta ihmiset ovat erehdyksessä! Itse sairas parhaiten itsensä tuntee...
Kiitos sille pitkätukkaiselle miehelle, sille vegetaarille ... teosofille! Häneltä Sakris sai valonvilkahduksen pimeyteensä.
Siitä on jo monta vuotta, kun hän näki täällä tuon tiedemiehen. Mutta ei ollut ensin uskonut hänen aatteisiinsa niin varmasti, että olisi alkanut noudattaa ainakaan kaikkia hänen neuvojaan.
Nyt hän niihin uskoo ... kokemuksesta. On ruvennut näinä viime aikoina uskomaan ... kaikkiin.
Niin: se mies oli sanonut, että lääkärit myrkyttävät sairaita ruumiillisesti ... ja sielullisestikin. Eivätkä osaa heitä kumminkaan yhtään auttaa.
Sakris tietää itsestään, etteivät he osaa: turhaan oli hän aikoinaan, kisällinä, etsinyt heiltä apua kyttyränsä tähden. Jotkut antoivat lääkkeitä; ne eivät tehonneet ... vaan olivat huumausaineita, jotka kasasivat yhä uutta myrkkyä Sakriksen ruumiiseen. Taikka pitivät he tarpeellisena, että Sakris olisi lähtenyt kesällä kylpylaitoksiin itseään hoitamaan. Tosiaan ... onpas sekin neuvoja apu! Mutta toiset tunnustivat suoraan, etteivät he mahda mitään hänen kyttyrälleen eivätkä jaloilleen ... ja ottivat rahat siitä tiedosta, että hänen vaivansa on auttamaton.
Mutta tämä mies sen sijaan, tämä pitkätukkainen: hänellä oli keino ja tieto! Kuinka hän varoitti, neuvoi jokaista ihmiseksi luotua olentoa karttamaan lihaa: sanattomien, neljällä jalalla juoksevien taikka kahdella siivellä lentävien veljiemme veristä lihaa. Ja kielsi käyttämästä väkijuomia ja tupakkaa.
Tämä mies, tämä Kristuksen näköinen ... jumalallinen niin kuin hän, sillä olihan Kristus oikeastaan maailman ensimmäinen sosialisti ... tämä tiedemies, joka tunsi jonkinlaiset itämaiden viisaudet, hän kielsi syömästä eläinten lihaa; sellaisesta tulee ihmiselle kosto ja kirous, syyttömien veren vuodattamisesta ... murhasta! Ja ennen kaikkea oli lakattava työntämästä ruumiiseensa väkeviä ja nikotiinia. Vielä oli istuttava vyötäröitä myöten vedessä... Niin kaikki taudit paraneisivat ... muhkut ja pahkat katoaisivat sellaisilta, joilla niitä oli... Ja uudet hampaatkin kasvaisivat niiden suuhun, joilta lääkärit ja väkevät juomat ja ruuat olivat ne repineet pois.
Esitelmä ja ohjeet maksoivat ainoastaan viisikymmentä penniä.
Työväenyhdistyksen talo oli tulvilleen asti täynnä väkeä.
Ja niin paljon Sakris jo silloin uskoi tähän pitkätukkaiseen mieheen, että hylkäsi heti viinan ja tupakoimisen ... ja alkoi kasvattaa itselleen pitkää tukkaa.
Ennen ... Hanabölestä tänne Krokelbyhyn tultuaan ... oli hän tupakoinut ... ja ryypännytkin. Työväen tansseissa hän silloin esiintyi soittajana; no, soittajalle tarjottiin joskus väkijuomia... Ja sitten hän itsekin niitä osti. Teki mieli maistella ... teki kiivaasti ... katsellessa tanssia. Ja välistä hankki hän punssia ja viiniä kestitäkseen niillä morsiamiaan.
Olipa hän, silloin kehittymätön raukka, muutaman kerran maistanut suutarinlakkaakin...
Mutta tämän miehen opetuksen johdosta jätti hän nyt ne ilkeät paheet iäksi pois.
Oltuaan pari vuotta tupakoimatta ja viinoja maistamatta ja tuntiessaan siten tulleensa terveemmäksi, hylkäsi hän lopulta lihankin. Sitten söi hän paitsi voileipää ja maitoa kernaimmin riisipuuroa ja rusinasoppaa ... ja milloin teki mieli jotain vaihtelevaa, osti omenoita ja namusia: silloin olivat ne hyvät ajat ... sodan alkuvuosina; palkat nousivat niin että tuntui, ja tavaraa oli ostaa. Puljonki oli hänestä kuitenkin parhainta, mutta lihaa sen liemessä ei hän kärsinyt nähdä.
Se kasvisruokien käytäntöön ottaminen auttoi häntä yhäti ... ja kahta kiivaammin uskoi hän tuohon mieheen. Iljettävältä alkoi Sakriksesta maistua kavalasti tai julkeasti tapettujen sikain ja porsaiden ja härkien liha. Jos hän milloin ... alussa ... hairahtui niitä syömään, antoi hän ne kohta ylön. Kala ja puljonki ja rusinasoppa ja riisipuuro, siinä oikeat ruuat... Silakoita täytyi vielä välistä syödä: ihminen ei näet voi yhtäkkiä tottua niin suuriin muutoksiin, sillä hänen puhdistumiseensa menee yhtä monta ajastaikaa kuin hän on itseään turmellutkin.
Mutta kun ne vuodet kestää, syntyy ihminen uudestaan: nuorena, terveenä, entistäkin kauniimpana... Ensin vammat tällaisesta parantumisesta suorastaan pahentuvat.
Senkö tähden lienevätkin Sakriksen jalat ja kyttyrä viime vuosina tuntuneet kipeämmiltä kuin ennen muinoin..?
Mutta jos hän jaksaa pysyä uskollisena, saa hän ihanan palkinnon! Se horjumaton tieto on hänessä yhäti vahvistunut... Sitä ei voi kaataa mikään! Se istuu nyt väkevänä hänen veressään; hän on siitä ylpeä kuin ainakin ylemmyydestään..! Puhukoon Bergman mitä tahtoo ... saastaisten aineiden välttämisellä Sakris uskoo tulevansa terveeksi. Ja paastolla.
Tämän paaston ... tai melkeinpä syömättömyyden ... keksi Kukkelman itse; hän ajoi teosofin ja kuhnetohtorin opin hiukan pitemmälle.
Jo aikaisemmin oli hän vähentänyt ruokiensa määrää ja laatua kasviksien syömisessä: kaupoista kun hävisivät riisiryynit, rusinat ja kaikki ... hävisivät gulashien ja rikkaiden maalaisrusthollarien varastoihin. Nyt tuskin näkee enää edes omenoita ... ja missä näkee, ovat ne kunnottoman kalliita. Perunat ja porkkanat ovat nykyään ainoaa oikeaa ruokaa...
Ruokiaan vähentämään ramman siis täytyi tottua. Ja, niin kuin sanottu, koska hän ei tässä syksyllä eräällä viikolla saanut mistään työtä ja koska hänen päässään oli virinnyt ajatus, että paraneminen kävisi kenties nopeammin, jos koettaisi olla melkeinpä syömättä, niin rupesi hän varta vasten sillä tavoin paastoamaan: loikomaan päivät päästänsä vuoteessa ja nauttimaan pelkkää perunapuuroa. Rahaa oli hänellä toki vuokraan ja puuroaineihin ... ja vähän kahviinkin.
Tällainen parantelu ... tuntui hyvältä. Kyttyränsä katoamista ja jalkojensa nopeaa oikenemista hän odotti. Ja oli iloinenkin tuloksesta: sillä kun hän katsoi illoin mustana kiiluvaan ikkunaan, josta hän näki itsensä kokonaan, luuli hän kyttyränsä pienentyneen.
Ja Sakris on varma, että kyttyrä olisi perunapuurolla ja kermattomalla kahvilla kokonaan kadonnut, jos hän olisi saanut jatkaa sellaista menettelyä esimerkiksi kaksitoista kuukautta yhtä mittaa. Mutta minkäs mahtoi: rahat loppuivat ... ja nyt täytyy työhön maksujen ja ruuankin vuoksi.
Niin, pienentynyt ja kadonnut olisi hänen seljästään tuo lihasäkki, johon on kerääntynyt myrkkyä ... eläinten lihaa: kidutetun luomakunnan kostoa... Päässyt kerääntymään, kun tiehyet seljästä keuhkoihin ja vatsaan menivät häneltä tukkoon ... selkäytimen katketessa.
Kesken terveydenhoitoa täytyy rasittaa itseään työllä.
Sellainen on tämä nykyinen yhteiskunta: ei ole sairaaloita, joissa voisi parannella itseään niin kuin tahtoo... Paastota, jos tahtoo. Siellä annettaisiin ainoastaan lämpö ja valo ja jotain sellaista ravintoa, minkä sairas tietää itselleen parhaaksi. Köyhäintalo kyllä on ... mutta makaapas siellä! Ja lihaa siellä syötettäisiin ... sanovat syötettävän valmiiksi mädännyttäkin.
Olisipa vallankumous Suomessa onnistunut ... niin miksi hän ei olisi saanut sellaistakin hoitoa? Kansa on hyvä, kansa on suvaitsevainen. Niin sanoo Krapotkin, joka on ... ruhtinas! Jos kansan tahto ja Sakriksenkin toivomukset olisivat päässeet kuuluville, niin... Mutta niiden ei annettu päästä...
Kukkelman ajattelee nyt kukistettua vallankumousta. Synkkä varjo lankeaa hänen sieluunsa...
Vapaussodaksi porvarilliset sitä vallankumousta sanovat. Mistä se on vapauttanut esimerkiksi hänet?
Se muisto tekee ramman hänen selkärankansa taittumisen jälkeen enemmän levottomaksi, ahdistuneeksi ja tuskalliseksi kuin mikään muu.
Työväellä oli ohjelmana, että sotienkin piti maailmasta loppua...
Mutta nyt ovat yhä vallalla porvarilliset ... joiden elämänkatsomus tahtoo sotaa, voittoja.
Siksi tuntuu niin kuin säteilevä aurinko olisi Sakrikselta laskenut ... eikä lupaisi maailmaan enää koskaan nousta. Tulevan, ihanan ajan aurinko..! Oikeuden, järjen ja hyvyyden aurinko ... kunnon rahvaan rauhallisten halujen pohjalle perustettu yhteiskunta!
Nykyinen aika on kuin syksyinen päivä, sumuinen ja raskas. Lyhyt päivä, joka ei silti tahdo milloinkaan loppua, vaan raottaa tuokioksi silmiään, ilottomana, yksitoikkoisena; se tuokio on kovin pitkä.
Mitään ei tapahdu ... ei mitään uutta, riemullista ... ei vapahdusta!
Eikö niiden ihmisten yhteiskuntaa, jotka tekevät maailmassa työtä toisten palkollisina ja toisten hyväksi ... eikö pelkän päiväansionsa varassa elävien tehtaalaisten ja mäkitupalaisten ... ja muiden sellaisten ... valtiota koskaan synny?
Sen pitäisi syntyä! Pitäisi ... sillä silloin voittaisi maailmassa kelpo ihmisten tahto... Ja katoaisi vääryys... Ja gulashaaminen ... ja rahojen palveleminen, tuo kristillisten valtakuntien epäjumaluus ... minkä hedelmänä viimeinen maailmansota kasvoi.
Se sota, melkein pelkästään porvarien tahtoma, oppineitten ja sivistyneitten järjestämä vääryys, se on sosialisteille moraalinen loukkaus, jota ei helpolla anneta anteeksi eikä unohdeta. Niinpä se saattaa Sakriksenkin sydämen yhä kuohumaan. Eivätkö sosialistit ole aina vastustaneet sotaa?
Lehdet sanovat, etteivät hekään ... Saksassa ja Ranskassa... Mutta ainakin bolshevikit sitä vastustavat!
No, nuo Venäjän bolshevikit: he sotivat Suomessa porvareita vastaan.
Aseilla ... mikä on Sakriksesta inhottavaa! Kummallinen sotku. Mutta he eivät muuta voineet ... kun porvarit eivät suostuneet ilman väkivaltaa päästämään uuden ajan aurinkoa pilvistä ... luopumaan eläimellisestä katsomuksestaan ... sellaisesta, että pitäisi valloittaa, pitäisi hankkia valtakunnille uusia maita. Mitä varten? Jotta eräät harvat saisivat kultaa ... tuota kaikkein pahimpien paholaisten keksimää ... enemmistön hiestä ja verestä tehtyä. Kitkeränä hedelmänä paisuu isänmaa-sanasta vieraiden kansojen sortoa...
Muutettaisiinpa armeijat hyödyllisiksi ihmisiksi... taottaisiin miekat vantaiksi, kiväärit kuokiksi ja kirveiksi..!
Itse kansathan eivät koskaan toisten kansojen kimppuun karkaisi ... eivät himoitseisi toisten omaisuutta!
Sellainen mallimaa piti Suomesta tulla.
Mutta vallankumous kukistettiin ... tuo mahtava ja peljättävä kuin kevätkesän ensimmäinen ukkonen! Vallankumoukselliset ammuttiin ... ne työläiset, jotka ajavat korkeimpien ihanteiden asiaa. Mitä? Olisivatko he myöskin rosvonneet, murhanneet ja kiduttaneet vankeja? Niin viholliset väittävät. Hm ... eipäs yksikään työväen oma lehti ole sellaista kertonut...
Ammuttiin aatteenkannattajat ... tutkimatta: sen näki Sakris itse täällä Krokelbyssä, kun saksalaiset tulivat.
Venäläiset toverit, jotka tahtovat hävittää sodan, ajettiin pois maasta...
Tyydyttiin taas kulkemaan kansojen entisiä harhapolkuja.
Sotaväki perustettiin Suomeenkin ... tappamaan ... ja houkuttelemaan kiiltävillä napeillaan naisia.
Iloista oli täällä ryssien aikana. Verotkin Venäjän vallitessa paljon pienemmät kuin nyt...
Krokelbyn Työväenyhdistyksen talolla kävi solttuja tanssimassa... Heiltä sai sokeria ostaa melkeinpä ilmaiseksi.
Nyt sokeri maksaa... Eikä ole iloa enää...! Silloin oli iloa ja leikkiä ja hulinaa. Oikein tuli halu pelurillekin soittaa... Ja vuoroin hän soitti sotamiesten kanssa, jotka osasivat hanurinvetelyn ... milteipä yhtä hyvin kuin hän.
Vapaussota vei viimeisetkin sokerit ja riisiryynit ... ja kaikki.
Appelsiineja näki Sakris viimeksi eräällä tilallisella Hanabölessä: ison vadillisen pöydällä ... niin kuin perunoita.
Noille tilallisille, manttaaliporhoille, kantaa sekatyöläinen Kukkelman pahimmin kaunaa. Tehtaitten työväki ja muut sellaiset, joilla ei ole omaa maata, mistä saada elatuksensa, joutuivat puutteeseen maailmansodan pitkittyessä. Mutta silloin juuri tilalliset heitä oikein nylkivät ... eivät suostuneet jakamaan ruokaansa tarvitseville edes rahasta... Ei, he keräsivät itselleen viljaa niin ettei aittoihinkaan mahtunut! Antoivat kassojensa mieluummin mädätä kuin niitä jakoivat: sellaisia ovat maalaispässit! Samalla matkalla, jolloin Sakris näki Hanabölessä appelsiineja pöydällä, höyrysi sillä pöydällä toinen vati kukkurallaan sokeroitua riisipuuroa ... pahimman sokeripulan aikana.
Kyllä tilallisilla ja maalaisilla olisi ollut antaa, jos he olisivat tahtoneet lähimmäisilleen antaa. Ja venäläiset olisivat osanneet maalaisilta ottaa ... mutta heidät karkotettiin!
Väittävät, että sotamiehet varastelivat. Mutta, haha, eikö sillä, joka on opetettu tappamaan oikein äkseeraamalla, pitäisi olla oikeus varastaakin? Onhan varkaus tappamisen rinnalla pieni synti.
Niin sen piti mennä.
Ja niin ihanasti se alkoi! Tuskin Suomen työväen johtajat, jotka olivat vieneet joukkonsa moneen voittoon, kutsuivat sitä viimeiseen taisteluun, niin melkein kaikki olivat ilolla valmiit ... leivän ja aatteiden puolesta. Suomen kansa oli luova uuden yhteiskunnan, missä ei sodittaisi ... missä ei tehtailijoilla, kauppiailla ja tilallisilla olisi sananvaltaa. Muutkin kansat löisivät sitten kätensä suomalaisen käteen ... ja koko maailma uudistuisi. Oli semmoista ennenkin tapahtunut ... oli jossakin hävitetty vallankumouksella yläluokka, ja siitä oli koitunut lopulta pelkkää hyvää.
Hartaalla innolla Sakris ompeli siihen aikaan nappeja sosialistisen armeijan housuihin... Ja sitten, kun Krokelbyn puusepät vietiin rintamalle, ryhtyi hän naulaamaan kokoon sairaslavoja. Niin, hän ompeli ja naulaili ... niin kauan kuin sai vähänkin maksua työstään. Lopulta hylkäsi neulat ja naulat, kun ei mitään enää maksettu ... tekeytyi sairaaksi ... ja olikin nälästä heikko. Uskoi kuitenkin uuteen aikaan kuten muutkin työväestä. Uskoi ... ja kesti kuin hekin. Kun porvarit pienensivät sokeriannosta, niin jo akat jonossa kirkuivat. Mutta nyt, kansan oman hallituksen hoitaessa sapuska-asioita, jonotettiin vaiti ja kärsivällisesti, vaikka ei saatu leipääkään edes sen vertaa kuin ennen.
Kansa osasi uhrautua ... se on hyväntahtoista ja siivoa... Uhrautua omien sotilaittensa puolesta... Ja kuitenkin ... kuitenkin aatteelliset voitettiin ... hienompi luokka oli taitavampi näissä asioissa ... joita ihmisen ei pitäisi koskaan oppiakaan, nimittäin sota-asioita. Ja saksmannit tulivat Krokelbyhyn. Kauhua kylvivät, surua kasvattivat.
Kukkelman itse näki, kuinka saksalaiset lapioillaan löivät pään halki eräältä hänen tuttaviaan, joka oli joutunut heidän vangikseen.
Saksalaiset oli kasvatettu pedoiksi sotamiehinä. Mitä tuokin uhri oli tehnyt? Seisonut kuukauden päivät joka vuorokausi kaksi vuoroa peräkkäin vahdissa ... seisonut seitsemän tuntia kerrallaan Vanhankaupungin portilla. Suojeluskunta, joukko nuoria poikiakin, kuljetti hänet saksalaisten tapettavaksi. Samoin surmattiin kymmeniä Krokelbyn työläisiä ... jotka eivät olleet tehneet pahaa: olivat ainoastaan hankkineet ympäryspitäjistä muonaa, ahnailta tilallisilta ... lehmiä ja sianporsaita, joita itse porvaritkin täällä söivät.
Tuomion paikka oli Työväentalon vieressä, jossa Sakris oli veistellyt sairaslavoja. Hän, rampa, könttyröi ulos Työväentalolta ja hiipi kiireesti kotiinsa ... mutta raskaammin jaloin kuin jos hänellä olisi ollut kannettavana kahta vertaa suurempi kyttyrä... Ja hän vapisi kauhusta, huokaili lavallaan nääntyäkseen, ei nukkunut moneen vuorokauteen ... ei edes koettanut hakea itselleen syömistä. Kuularuiskut ratisivat yhtämittaa. Tulipatsaat näkyivät Söörnääsistä ... siellä työläiset hautautuivat raunioihin.
Ja koko maassa höyrysi veri ... nälkäisten ... tai uuteen päivään uskoneitten veri...
Kirpeä kostonhimokin kipenöitsee yhä Sakriksen sydämessä.
Vallankumouksen johtajat pakenivat Venäjälle.
He ... tekivät oikein! Vetäytyivät uusiin asemiin ... kootakseen siellä uudestaan suomalaisten sosialistien ja venäläisten apuvoimien joukot ... ja tuodakseen Suomeen säteilevää aatteen voittoa. Ja kostoa kelvottomille.
Sakris on odottanut, eikö aurinko jo idästä nouse.
Oli kevät joku viikko suuren tappion jälkeen... Lämmin aurinko paistoi... Sakris puhui kalpeana niille tuttavilleen, jotka säästyivät kuolemasta, jopa eräille porvareillekin, että kuukauden kuluttua ovat asiat toisin: silloin venäläiset tulevat.
Niin, hän tiesi sen, tunsi sen!
Mutta niitä ei tullut.
Eikä ole vieläkään Venäjältä tullut mitään. Joka toinen kuukausi, joka kolmas, neljäs, ja aina puolen vuoden päästä on Sakris sitten jutellut tuttavilleen ja vakuuttanut, että nyt ne tulevat. Mutta niitä ei ole sittenkään tullut! Ei ole koittanut se onnen aika ... joka hävittäisi maailmansodan luoman katkeruuden. Ainoastaan porvarillinen maailma on riemuinnut, juhlinut. Viettänyt voittojuhlan toisensa jälkeen...
Kymmeniä, satoja juhlia, yhtä mittaa... Juhlia valkein lipuin, joissa on sininen risti. Hurrannut ... ja juonut myrkyllistä viiniä ... ja itse tuhlaten juhlissa antanut vankiensa kuolla kurjissa vankiloissa.
Sakriksen velikin kuului kuolleen vankilasta päästyään; itse ei Sakris ollut tavannut veljeään sen jälkeen kun he erosivat toisistaan Hanabölessä. Veljen vaimohan ei rammasta välittänyt ... eikä velikään.
Mitäpä siis myöskään Sakris? Joskus vain Sakris uteliaasti ajatteli, että hänellä oli jossakin veli ... Kotkaan muuttanut. Eräs kotkalainen kertoi nyt hänen kuolleen.
Se kotkalainen oli itsekin muuttunut vankilassa niin, ettei Sakris häntä ensin enää tuntenut; hänen ihonsakin oli nälästä kuin mitäkin valkeaa suomusta.
Veli oli kuollut, kun sai ihmisten ilmoille päästyään hyppysellisen oikeaa ruokaa.
Nyt ... sankaripatsaita toisensa jälkeen..! Häpeällisen veljesvainon kunniaksi.
Mutta Sakris odottaa vielä! On odottanut jaksoittain pari vuotta...
Niin, niin, Sakriksen on aprikoitava. Soitellessaankin hän sitä tekee ... soitellessaan alakuloisesti ... ja kuitenkin jonkinmoista marssia.
Odotus on pitkä.
Viimeiset keväätkin ovat hänestä olleet valottomia kuin pitkä ja sumuinen talvi...
Joskaan ei maailmalla, niin olisipa edes hänellä itsellään jotain!
Olisipa hänellä nainen ... uhrautuva ja suloinen...
Harmonikan kurinaa kuuluu pitkin iltaa huvilan pohjakerroksesta, Sammakon mörskästä. Ulkona on pimeää ... on alkanut sataa: kauan kestänyt sumu on tihentynyt, muuttunut vedeksi. Vesikourut soittavat yksitoikkoisesti.
Sakris kellottaa makuulavalla syrjällään, jalat puolittain koukussa allaan. Harmonikan toinen pää kulkee edestakaisin hänen litteällä rinnallaan. Lampun ruusunpunainen paperi luo lohdullista valoa. Käheällä ja katkeilevalla äänellä hyräilee hän siinä uuden kansalaulun villejä sanoja, joiden sävel on kaunis:
Oi teitä vankilan kurjat ja raukat,
muistakaa meitä ... ja armaitanne,
ettei mun kärsivä sydämeni halkeis ...
keskellä kukkivan nuoruuteni...
Sakris ei paljoa ymmärrä. Mutta hän ... uskoo!
VII
Niin menee syksy ja talvi Sakrikselta ... milloin haeskellessa työtä ... ja välistä sitä löytäen: räätälöimistä, halkojen pilkkomista taikka pieniä remontteja huviloissa.
Vapaussodan aikana sattui näet niin mukavasti, että kun ammattimiehet, niissä rakentajatkin, katosivat rintamalle, niin kysyttiin kerran Sakrikselta, joka nakutteli kokoon sairaslavoja haavoittuneille, eikö hän korjaisi vähän jotain hataraa ovea, joitakin lahonneita ja luhistuvia portaita. Miksipä ei!
Näin tuli räätälistä myöskin kirvesmies ... ja sitä ammattia hän on jatkanut. Keväällä ovat hänen säärensä toki tähän asti uudestaan norjistuneet ja hän on kapsahtanut kesäksi pystyyn. Ja veistellessä on hänen käsiinsä kasvanut voimaa.
Yhäti aprikoidessa maailmaakin menee Sakrikselta talvi, miettiessä suunnattoman sekavasti ja epämääräisesti ... alkeellisin aivoin, jotka eivät ole saaneet koulutusta. Mutta into ratkaista asiat on suuri...
Arvoitukset sen laatuiset, etteivät oppineimmatkaan usko pääsevänsä selville niiden syistä ja seurauksista, ne eivät viatonta miettijää pelota. Enemmän tietävä alistuu neuvottomuuteensa ... mutta Sakris, kuten monet muutkin rahvaanlapset, ei vaikeuksien laajuutta aavista; hän uskoo unelmiensa toteuttamiseen ... niin kuin toisetkin yksinkertaiset uskovat, yksinkertaiset, joissa nykyään palaa vielä vihakin: he kärsivät, ilkkuvat, rakastavat kiivaasti ... ja uhrautuvatkin joskus, ja haaveissaan aina.
Ja sen uskon voimalla saattaa maailma muuttua helposti ... ainakin pahemmaksi.
Mutta: ennen kaikkea, näinä pimeinä syksyiltoina ja hämärinä talvipäivinä ikävöi kääpiö itselleen ... naista... Ulkona vartioi ja saartaa pimeys ja sumu ja vesisade... Joskus hiukan lunta.
Nyt oikein pakkanen ... tähdet alkavat kiilua; huomenna jälleen suoja, joka sulattaa lumet lätäköiksi. Sellaista on talvi tavallisesti tällä seudulla.
Ja jos tulee tiukka talvi, sulkee se varattomat asumuksiinsa niin paljon kuin mahdollista: puut maksavat.
Ikäviä ovat päivät lyhyinäkin. Aurinko raottaa myöhään aamulla silmiään ... ja sulkee ne jälleen ... aikaiseen tulee pimeys. Sähköt ja öljylamput kylässä sytytetään ... kalseat ja kylmät sähköt, käryävät lamput.
Ihmiset aukaisevat silmänsä miltei yhtä lyhyeksi aikaa kuin päiväkin...
Tekevät jäykästi työnsä... Odottavat jotain... Ehkä odottavat kevättä ja kesää.
Mutta täällä Krokelbyssä ovat he mielestään onnellisempia kuin etäisempien kylien asukkaat, koska täällä on tilaisuus, jos pennosia riittää, käydä pääkaupungissa etsimässä vaihtelua ... rikkaammat teatterissa, elävissäkuvissa ... köyhemmät elävissäkuvissa ja kahviloissa. Jääpä silti tarpeeksi puhteita jäljelle kokouksiin ja seuroihin, jos kuka on yhteishyvää harrastava.
Ja siinä välillä miehet ryyppivät ... ja hiukan naisetkin ... Virosta salakuljetettua, raivonmyrkyllistä pirtua taikka Suomessa salakeitettyä viinaa, petroolilta ja jos jonkinlaiselta tuoksahtelevaa. Mutta toiset, jotka eivät tällaista elämäntapaa rakasta, ovat siitä vimmoissaan; niin, he uskovat, Suomen kansan yleiseen, fanaattiseen tapaan, jaksavansa pakottaa väkivaltaisilla keinoilla lähimmäisensä viisaiksi ja onnellisiksi... Kun sitten on juotu, pujahdetaan sänkyihin nukkumaan ... taikka tyhmemmät jatkavat riemua tappelulla. Kylän tölleissä tai tienhaaroissa nyt melutaan. Kas, tuolla teiskaa ryhmä miehiä, ympärillään naisväen siunaileva, jopa yllyttävä kehä.
Meteli muuttuu otteluksi ... ottelu rähisevästä sanattomaksi, läähättäväksi. Nyt isketään täydellä voimalla... Veitsi välkähtää ... kasvot valuvat verta.
Joku kaatuu: tuossa hän makaa ... ääntä päästämättä ... ruumiina. Tulee kylän poliisi... Murhamies kiinni.
Se mies saattaa olla aivan selvä: ei ole maistanut pisaraakaan pirtua.
Mistä syystä hän tappoi? Väittää tappaneensa ... muuten vain ... ilman syytä. Sanoi lähteneensä kotoaan aikomuksella tappaa sen, joka ensiksi vastaan tulee. Ja niin hän teki.
Kaksitoista vuotta kuristushuonetta.
Sumua, kylmyyttäkin ... sadetta, harmautta.
Odottamatta lähenee sumu tuolta saariston takaa ... sankkana kuin seinä, jota vastaan hievahtamattomat koivut, kerkkälatvaiset petäjät ja luuhottavat kuuset kuultavat hämärinä varjokuvina. Mustilta ja kosteilta näyttävät huvilat ... toiset nostaen itsepäisesti ja komeilua yrittelevinä harmaata ilmaa kohti oikullisen muotoisia tahi muodottomia päätyjään... Sellaista sumua on päivä, puolitoista ... jopa viikon. Nyt se muuttuu sateeksi, katot romisevat ja pitävät yksitoikkoista ropinaa... Varattomien laipiot tiputtavat permannoille vettä. Ikkunoihin oksiaan tunkevat koristepuut, männyt, koivut ja syreenit, sohisevat raskaasti...
Mutta joskus hyökkää mereltä myrsky... Sumu ja vesisade on loppunut...
Katoilla käy nyt ryske ... nurkissa vonkuu ... ja koteihinsa pujahtaneet ihmiset ajattelevat, että merimies-raukoilla on kova leikki: parempi on sittenkin elellä täällä omassa kylässä, painautua talvi-iltoina omiin pesiinsä nukkumaan.
Sitten riputtelee räntää. Riekaleisina, valkeina pilkkuina kuultavat katot ja kalliot metsien välistä.
Ja sitten tulee taas ehkä pakkasta ja lunta.
Nyt esille lasten ja huvia hakevien aikuisten sukset ... jos lumi kestää eikä sula sohjoksi.
Kuluu muutamia viikkoja. Aletaan entistä kiihkeämmin odottaa kevättä.
Kaiken talvea Sammakko on köntinyt käsillään. Siellä ja täällä nähdään hänet köntimässä, joskus ilveilevä lapsiliuta mukana. Kävelemisestä ei nyt puhettakaan, sellaiset ovat hänen jalkansa. Ei, lionneet rukkaset kädessä hän konttaa kalliopolkuja, viiputtaen tukkansa pellavaisia suortuvia milloin savivellissä, milloin lumessa: ne eivät pysy aina takin napitetun kauluksen alla, jonne hän ne tunkee ... niinkuin venäläinen pappi hiuksensa, milloin ei ole pakko esiintyä juhlallisimmassa asussa.
Tänään liikkuu Sakris halkoja hakkaamassa... Tänään taasen on hän käynyt tekemässä jossakin huvilassa pienen kattilahyllyn taikka pari kalalautaa.
Sellaisina iltoina, jolloin tulee sietämätön puhelemisen ja maailmanparantamisen halu, kiipeää rampa tuttaviensa ja naapuriensa luokse. Esimerkiksi kivimies Bergmanin murjuun ullakolle. Siellä on illalla lämmin, jopa kuuma ... sillä kivimiehellä hehkuu uuninsa edessä malminen kamiini, jonka kahdella reiällä ruuat keitetään... Yöllä se huone jäähtyy ... tuuli tunkee sisään hataroista seinistä, pullistuvien, repaleisten ja sadevedestä mustuneiden seinäpaperien alta. Bergmanin eukko tai rouva on tuikea ... mutta keittääpä hän vieraalle kuitenkin kahvia ... etenkin jos Sakris kiihtyy kovasti moittimaan yhteiskuntaa.
Itse Bergman hymyilee ... raapaisee silloin tällöin päätänsä, jos asiat ovat hänestä oikein tukalat ... mutta yleensä naurahtaa epäuskoisesti, ja sotkee viimein jutun: alkaa kuulustella Sakriksen rakkausseikkailuita. Silloin Sakris heti kertomaan niistä...
Elleivät Bergmanit ole kotona, pujahtaa rampa peltiseppä Savolaisen luokse, missä myöskin kivimies Bergman ja useita muita työläisiä joskus käy. Savolaisella on väljemmät tilat kuin muilla... Keskikerroksessa.
Hänellä on kaksi huonetta, melkoisen siistejäkin ... eikä lapsia enempää kuin neljä. Sakris ei oikein pidä lapsista, ne huutavat, ne sekautuvat aikuisten juttuihin ... taikka häiritsevät itkullaan niin ettei toinen saa ääntänsä kuuluville. Varsinkin lauantaina ja pyhäiltoina on Savolaisen luona naapureita. Ja vielä enemmän isännän ja rouvan syntymä- tai nimipäivinä...
Savolainen kuuluu nykyään ruvenneen gulashaamaan ... ahnehtimaan ja rikastumaan.
Tavallisesti ei hän tarjoa muuta kuin kahvia, mutta erikoisina juhlapäivinä on pöytä komeana. Siinä on rinkeli, ja kahdenlaista sokeria ... ja oikeinpa kukkia. Eräillä vieraista on korkeat kaulukset kaulassa... Eräillä tulipunaiset kaulanauhat ... sillä maltillista työväkeä, reiluihin sosiaalidemokraatteihin lukeutuvia, ei täällä käy: heitä onkin vähän, ja erillään muista he elävät ... jotkut ovat eronneet työväenyhdistyksistäkin. Heitä katsellaan siis karsain silmin.
Ei myöskään hartausseuralaisilla täällä ole tekemistä ... niillä kylän kansalaisilla, jotka kuuluvat hihhuleihin taikka joko Helluntaiseuraan tai Helluntainystäviin. Näillä kirkosta eronneilla ja omaa, pyhempää oppiaan hapuilevilla on jälleen toiset tapansa viettää iltojaan: he kuuntelevat jossakin huvilassa puheenpitäjää ... odottelevat tuhatvuotista valtakuntaansa ... ja maailmanloppua, joka tuo sen valtakunnan ja josta he yksinään pelastuvat kunnialla, valituita kun ovat... Ja omaan uskoonsa ja aprikoimisiinsa sulkeutuen he varaavat itselleen muonaa maailmanlopun tuokioiksi ... joita ei tulekaan ... ja elävät muuten melkeinpä niin kuin muutkin, tavallisinä heikkoina, itsekkäinä ihmisinä.
Ei, peltiseppä Savolaisen kekkereissä ei tapaa niitä, joita Savolainen sanoo uskon-narreiksi. Täällä istutaan punaiset nauhat kaulassa ... tai muutamalla valkea, pieni rusettikin ... jalassa kiiltävät kengät. Päät punoittavat ... sillä kahvinkeitosta kuumentunut keittiö ja vierasjoukosta lämminnyt sali hikoiluttavat.
Siinä sitä istutaan: juhlallisina ja niskat jäykkinä... Katsellaan uutta piironkia ... sen isoa peiliä ja paperikukkia. Savolaisen tyttöset ovat vaaleissa leningeissä, hajalle kammatuin hapsin. Muut lapset leikkivät, tappelevat tai kuuntelevat suu auki isojen juttuja.
Kovin arkoja ollaan arvoasteista, jos seurassa on ketä pomo- tai mestarimiehiä. Peltiseppä Savolainen, vaikka hän tekee työtä toisen verstaassa, on tietysti mestari. Samoin nuori poika, joka harjoittelee mekaanisessa pajassa, on monttööri. Lämmittäjä on konemestari. Hänen vaimonsa ei ole paljas rouva, vaan konemestarinrouva ... jos tässä tilaisuudessa on läsnä joku, ken voi kehua olevansa hänen tuttavansa: muuten hän on tavallinen akka. Tittelit ovat varsin korkeassa arvossa ... kunhan ne vain eivät ole arkkitehtien, insinöörien ja sen sellaisten titteleitä ... siis herrojen.
Sakrista ei suinkaan pilkata edessäpäin, ei varsinkaan, kun hän alkaa puhua yhteiskunnasta. Ja hän kyllä puhuu. Laususkelee muutamia lauseita Nietseske-kirjastaan. Sitten hänen nenänsä alkaa punoittaa. Sellainen ja sellainen pitäisi järjestys olla. Tylyjä on oltu työväelle kapinan aikana. Naiset huokailevat. Peltiseppämestari Savolainen on kaikkein ilkein ja pistelevin yhteiskuntaa vastaan ... ja samalla hän inttää Sakristakin vastaan. Sakris naputtelee rystysillään pöydänreunaan ... ja puhuu, puhuu... Kunnes joku sosiaalidemokraatteihin lukeutuvampi arvelee alakuloisesti, ettei sellainen köyhien vallankumous kuin Suomessa yritetty kuitenkaan mahtaisi onnistua.
Yksinkertaisten ihmisten yritys!
Ainoastaan verot yhä suurenisivat. Sitten ollaan tuokio vaiti.
Huokaillaan. Ja Sakris, syntyisin ruotsalainen, virkkaa sotkuisella suomenkielellään, mutta arvokkaasti:
- Jaa ... niin ... jaa ... ei liene tuhannesvuosivaltakunta vielä
mahtanut olla tullut. Ei vielä... Mutta...
Pikku juhlien jälkeen arki. Raskas talvi.
Vuoroin valkeat, vuoroin mustina ammottavat pellot, joiden tunkioilla varikset lentelevät ja raakkuvat suunnattomina laumoina. Vuoroin usvia ja sateita...
Ja sitten ... kevääntyy.
Myöskin Sakris alkaa ikään kuin kummastellen huomata, että päivät pitenevät...
Valo ei enää ole samea ja raukea ... vaan taivas hohtaa heikosti sinertävänä ... aivan kuin jokin vanha taivas, viime vuodesta tuttu...
Kun Sakris aamuisin hoippuilee työhön tai työtä etsimään, saattaa ilma olla pilvinen... Mutta jo visertelevät tiaiset aamun aikaisessa hämärässä vilkkaasti ... kilkattavalla äänellä...
Yöthän ne pysyvät vielä kylminä; mutta päivällä lämpiää, aurinko säteilee joskus täydeltä terältä...
Valtatietä pitkin valuvat päivän sulattamat lumet ruskeina ja kiiltävinä puroina ... kerääntyvät lampareiksi ... jotka ikään kuin tuntuvat lämpimiltä.
Ehtoolla tiet jälleen kovenevat ... ja on parempi loikkia, milloin tarvitsee.
Illan viileys on kuivaa ja lauhkeaa ... siinä liikkuu omituisia, mieleisiä tuntuja.
Ja Sakris huomaa, että äänet kylässä rupeavat ikään kuin soimaan, niin heleästi ne kaikuvat. Kas koirien haukuntaakin! Se oli talvella niin kumea, nyt telmähtelevä, levoton.
Vaaleassa iltahämärässä näyttävät Krokelbyn ikkunoista tuikkavat tulet kirkkaammilta... Jopa tuolta etäältäkin Vallilasta asti, pääkaupungin laidoilta, ne tuikkivat kuin tähdet ... sävähtelevät kirkkaasti.
Eikä ilmassa ole usvaa.
Sakris on menossa työväen osuuskauppaan... Entistä virkummalla silmällä vilkuu hän siellä puotineiteihin.
Kun hän tulee kaupasta takaisin, näyttää pitkä ja solakka koivu tuossa tienmutkassa hänestä niin merkilliseltä: ikään kuin se ojentaisi käsivarsiaan korkeuteen ... niin kuin se ... rukoilisi!
Kylästä kuuluu jostakin kimakkaa laulua.
Hanki on alkanut kantaa.
Onpa nyt poikasia suksimassa pitkin alankoja, tahi laskemassa kalliotöyryiltä mäkeä suksilla ja kelkoilla taikka särkyneiden suksien kappaleilla.
Ja kuu kiiltää. Se pukeutuu harsoon, kultaiseen kehään...
Mutta yön tullen vonkuvat kissat ... sekä kotien vaalimat että villeinä metsissä ja ullakoilla asuvat... Mistä niin paljon kissoja riittääkin?
Niitä kuljeskelee, juoksentelee ja kiipeää kaikkialla... Ne ryntäävät pinoille ja tähystelevät teille ... kapuavat katoilla ja kulkevat pitkin räystäitä, joista jääpiikit riippuvat suurina hetaleina.
Sakris menee kotiinsa. Aivan hänen ikkunansa edessä on jono halkoliitereitä. Niiden takana ja naapurin lankkuaidan välissä kasvaa väärä ja latvasta typistetty mänty. Sakris lähtee liiteriinsä, hän säpsähtää... Mitä kuuluikaan... Niin kuin etäistä väkijoukon hurraamista. Sitten yhtäkkiä huuto ... kuin jotakuta murhattaisiin!
Kissat ne siellä liiterissä! Penteleet! Ne huiskahtavat peljästyneinä pois. Yksi pysähtyy palstan reunaan ... ja alkaa siellä naukua ... itkee kuin pieni lapsi. Pahanilkinen lapsi, jolle tehdään kiusaa. Taikka molisee jotakin kuin humalainen. Kurrittaa, vonkuu. Ja rääkäisee yhtäkkiä kuin pahahenki ... karkaa toisten kissojen kimppuun. Ja on niin kuin paholaisten lauma nyt rähiseisi silmittömässä taistelussa.
Ne kissat eivät anna Sakrikselle yöllä unta... Ja päivällä vuokrahuvilan suuri lapsilauma mekastaa pihalla ... hoihkien äänillä, joita Sakris sanoo itsekseen metsänelukkain ääniksi. Ei saa ruokalepoaan enää ... eikä nähdä unia kauniista tytöistä.
VIII
Myöhemmin keväällä, kun kissat jo lepäsivät naamat naarmuisina, korvat raapimisesta pöhöttyneinä ja kurkut käheinä huvilain portailla ja aidoilla ... ja lapset kirkuivat yhä kovemmin ... ja koirat juoksivat kujilla, silmissä ihasteleva ja malttamaton hohde ... myöhemmin keväällä, kun alastomat koivut saivat punertavan värin ... silloin näki Sakris Kukkelman merkillisen unen...
Ihmeellisempi se oli kuin hän oli pitkiin aikoihin nähnyt.
Minkälainen uni!
Aurinko oli kaiken päivää paistanut hänen kamariinsa ... ulkorakennusten yli se pääsi sinne. Edellisenä iltana oli Sakris lukenut "Suomen Työmiehestä", jonka hän lainasi peltiseppä Savolaiselta, erään alakerran.
Suorastaan mahdotonta oli enää tutkia Nietseskeäkään... Kamarikin muuttui jo päivin ihan kuumaksi...
Siinä alakerrassa oli pitkä kuvaus jostakin vallankumouksesta ... kertomus, joka oli jatkoa ja johon luvattiin jatkoa. Siinä puhuttiin paitsi Venäjän kuuluisasta Rasputiinista ... häntä ei Sakris oikeastaan vihaa, vaan ihmettelee hänen taikavoimaansa ... myöskin Venäjän keisarinnasta ja jostakin toisesta tämän kelvottoman keisarinnan kaltaisesta hovinaisesta, joka oli ollut aikoinaan Ranskan kuninkaan hempukkana. Mikä tämän naisen nimi olikaan? Kultaa oli ollut kaikki hänen ympärillään, maaorjina elävältä kansalta kiskottua kultaa ... verta.
Sakris vimmastui lukiessaan, että kuninkaan, ja tietysti samalla myöskin tuon hempukan, aamukahvikin oli tullut maksamaan kaksisataatuhatta markkaa vuodessa! Kahden hengen aamukahvi! Mutta tietysti oli kymmenet pikentit varastamassa niitä aamukahvirahoja ... maakuopissa elävien talonpoikien ja työläisten rahoja. Kaunis oli se nainen ollut... Maidossa kylpenyt... Maidossa!
Ja Sakris lensi valkeaksi suuttumuksesta ... kun se hempukka oli muka tehnyt mielestään yhteiskunnallista hyötyä rakennuttamalla sellaisen porsliinitehtaan, jossa valmistettiin ruusuja... Koristuksia ylhäisten piirongeille ... sellaiset maksoivat tavattomasti kansan varoja ... nuo naisellisen turhamaisuuden keksinnöt... Mutta sittenpä tulikin toinen peli..! Vallankumous. Hempukan poikkileikattua päätä kannettiin piikin kärjessä katuja myöten.
Myöhään luki Sakris... Joku kissa vielä kulki ja vonkui ikkunan alla.
Sitten hän nukahti ... muistamatta edes nousta sammuttamaan sähköä.
Heittelehti lavallaan... Henki sirahteli epätasaisesti ... ja joskus aukesi hänen leveä suunsa ilkeään nauruun, paljastaen keltaiset hampaat.
Ja hän näki unta.
Kukkelman oli muka oikein komeassa salissa... Hänen ympärillään kaikki kultaa ... lamput, kukkaruukut ja kahvikupit.
Ja Kukkelmanilla oli toverina siellä oikein nuori ja kaunis ... joka sitten yhtäkkiä muuttui Venäjän keisarinnaksi ... tahi tuoksi maidossa kylpeneeksi hempukaksi. Ja heillä oli yhdessä hauskaa. Sakris istui maassa hänen jalkojensa juuressa ... ja puhui hänelle palavasti ... ja viisaita asioita. Pikentit kantoivat koko ajan heille kahvia ja omenoita ja päärynöitä ja appelsiineja ja marjahillolla siveltyjä vehnäsvoileipiä.
Mutta sitten näki Sakris jotakin merkillistä ja pelottavaa.
Näki oman päänsä irrallaan ruumiista! Arvokkaan ja kauniin, kiharaisen päänsä: kellertävistä hiuksista hän sen tunsi. Mutta se pää oli leikattu poikki: kaulasta valui vielä hyytynyttä verta ... valui niin kuin suonet olisivat kaulasta yhä riippuneet.
Ja kuitenkin: tuo pää oli elävä! Se puhui!
Sakris itse näki oman päänsä ... vaikkei hänellä ollut enää päätä eikä siis silmiäkään. Hän ihaili kasvojaan ... ei kuvastimesta, vaan omasta päästään ... katseli komeaa tukkaansa. Oli näkevinään edessään aivan kuin venäläisen papin ... taikka itse Rasputiinin.
Ja yhtäkkiä hymyili se irti leikattu pää ... naurahti hänelle iloisesti ja veitikkamaisesti. Sakris näki sinisten silmiensä vilkuttavan hänelle tuttavallisesti. Kohottaen sormeaan pää sanoi hänelle aivan selvästi:
- Sinun pitää ottaa se nainen, joka nyt tulee!
Ja vielä sanoi pää uudestaan ne sanat.
Silloin ilmestyi se nainen, joka oli ollut hänen seurassaan ja rakastanut häntä ... keisarinna taikka se hovihempukka.
Sakris heräsi. Sähkö paloi kalpeana... Kevään ensimmäinen kottarainen vihelteli ikkunan takana, ulkorakennusten päädyssä, karamellipurkista tehdyn pönttönsä puikolla.
Mikä uni!
Sakris ajatteli sitä tarkoin ... tällaista henkien ilmoitusta.
Kuta kauemmin hän sitä ajatteli, tunsi hän, että juuri sen näköistä naista oli hän aina halunnut. Vaaleaverinen ... niin kuin maidossa kylpenyt...
Ja Sakriksen oma pää, siis hänen omien ajatustensa lähde, oli sanonut hänelle, kummallisesti erotettuna hänen ruumiistaan ja sillä tavalla ikään kuin kirkastettuna, sanonut selvästi ja iloisesti:
- Sinun pitää ottaa se nainen, joka nyt tulee! Päivällä Sakris kulki
kujilla ja katseli, eikö tulisi jotakin naista. Pysähtyi polkujen varsilla ja kallioilla ... ja tähysteli ympärilleen innokkaasti.
Tällainen merkillinen uni! Milloinkaan hän ei ollut nähnyt moista ... vaikka hän yleensä näki paljon unia. Ja tosi unia! Että unet joskus olivat pettäneet, ei hän ajatellutkaan.
Viimein ei Kukkelman enää jaksanut hillitä itseään, vaan päätti tiedustella asiaa sellaisesta paikasta, jossa se tiedettiin.
Mistä?
Eräänä päivänä jätti hän työnsä kesken jo aamupuolella ... jonkin sikoläätin ikkunapuitteiden nikkaroimisen. Hän meni osuuskauppaan ... kiipesi puoleksi konttaamalla ylös korkeita portaita. Tervehti puotineitejä silmäänsä iskien:
- Terve, terve, flikuskit.
Mutta nyt hän ei ollut samanlaisilla asioilla kuin ennen ... nimittäin jauhoja tai kahviksia ostamassa.
Sitä, jonka hän oli nähnyt unessa, ei näissä tytöissä ollut...
Sakris oli tullut tänne ainoastaan hankkiakseen kolme paria kananmunia: kaksi munaa itselleen ... ja neljä povarirouvalle, joka asui täällä Krokelbyssä.
Niin, kaikkivaltiaaseen ja vanhurskaaseen Jumalaan ei Kukkelman uskonut enempää kuin suurin osa niistä muistakaan kansanmiehistä ja naisista, joita heidän sosialistiset lehtensä ja julkaisunsa ovat ennättäneet päästää entisistä erehdyksistä ja kasvattaa uuteen elämänkatsomukseen.
Kuinka olisi Sakris voinut uskoa kirkkoon ... ja Jumalaan? Nuo iankaikkiset papithan ... siunasivat esimerkiksi sotaan lähteviä sotamiehiä, vastoin sitä käskyä, ettei saa tappaa. Ja keskiaikaisten kirkkoruhtinaitten tavalla he kantoivat tarkasti veronsa ... eivätkä eläneet köyhistä köyhimpinä, vaikka Kristus käski luovuttamaan toisen hameensa lähimmäiselleen, jos kenellä on kaksi hametta... Samapa lienee, onko kysymyksessä hame taikka palttoo ... tahi muut vaateparsellit ja omaisuus...
Ei; Sakris uskoi pitkätukkaisiin miehiin ... tautien parantamiseen ilman lääkärin apua ... ja uniin ja ennustajarouviin.
Uskoivathan povareihin hienommatkin ... sellaiset, jotka uskoivat kyllä kristinoppiin.
Suorastaan pakko oli uskoa tällaiseen rouvaan. Hän oli ennustanut monta kertaa ihan totta ... salaperäisellä tavalla. Hänen luonaan käytiin paljon ... neidit ja rouvat aina Helsingistä asti ... niin tarkkaan osasi hän tulevat asiat ... sekä menneetkin. Mielellään hänelle kannettiin paitsi sokeria, kahvia ja kananmunia myöskin rahaa.
Ja siinä määrin oli povari rikastunut, että oli voinut hankkia itselleen täällä oman huvilan ... tuon punaisen, kaksikerroksisen talon. Työväen lehdissä hän enimmäkseen ilmoitti. Viimeksi oli Sakris nähnyt ilmoituksen:
- Elämällä ei ole raiteita, mutta joka tahtoo löytää raiteille, se
tulkoon Krokelbyhyn, ennustetaan unista ja kananmunista.
Punaiseksi maalattu, valkeilla ikkunanpielillä somistettu huvila on kalliolla, niin jyrkällä, että Kukkelmanin täytyy turvautua kouraansa ... kömpiessään kevätvettä hiljaa tihkuvan kallion juurelle ja sitten pihalle ... toisessa kädessä paperipussi ja siinä kananmunat. Pihalla, jossa ei ole aitaa eikä rajaa ... joka yhtyy ilman muuta lehdettömään koivikkoon, hän seisahtuu jännityksessä ja odottaen ihmettä.
Ennustaakohan rouva hänelle samaa kuin uni?
Mutta kesken kaiken vilkaisee hän julmasti ympärilleen. Tänne on kerääntynyt leikkimään ja kirkumaan lapsiparvi, josta muutamat pilkkaavat häntä ... ja uskaltavat nykäistäkin jo hänen paperipussiaan.
Sakris ärähtää: missään hän ei ole nähnyt näin kelvottomia lapsia... Ja vielä kerran uhkaavasti taaksepäin käännyttyään pääsee hän pakoon, huvilan portaille ja eteiseen. Paperiliuskasta tekaistu nimilappu on ovella. Tässä se rouva asuu.
Sakris pujottautuu hiljaa sisälle.
Noita-akka ei istu suinkaan tulikiven savussa suuren ja mustan padan ääressä ... taikka lentele luudanvarrella sisään ja ulos uunista.
Sellaiset kertomukset ennustajista ovatkin Sakriksen mielestä joutavaa satua, keskiajan taikuutta... Kirkko ... se juuri ... uskotteli muinoin ihmisille tällaisia hullutuksia ... saadakseen pitää heidät itsellään, veronkantajina. Siksi poltettiin muka noitia rovioilla ... useinkin naisia, jotka tiesivät paljon salatuimpia asioita kuin papit. Mutta papit sanoivat, että velhot paransivat ihmisiä paholaisten avulla.
Oikeastaan he tekivät sen ilmassa liitelevien ja kiemurtelevien voimien avulla, joita ainoastaan harvat vielä nykyäänkään ymmärtävät ... joskin sellaisia harvoja jo löytyy!
Povari ei istu, vaan loikoo lattialla... Sänky hänellä kyllä on, hyvä onkin, mutta nyt on kuuma ... tänne kalliolle paistaa aurinko ... ja hän on suunnattoman lihava. Niin lihava, että Sakris katselee häntä ällistyneenä ja ihastuneena ... sellaisia rintapieliä ei Sakris ole nähnyt missään. Jotakin yliluonnollista niissäkin on.
Tällaiselle lihavuudelle on helpotus loikoa viileällä lattialla.
Rouvan hiukset ovat sekaisin ... suortuvat riippuvat tukkuina siellä ja täällä kasvoilla. Iho ei ole punainen, vaan harmahtava.
Nyt rouva kohottautuu ähkien istumaan ja katsoo Sakrista ihmetellen ja kysyvästi... Raaviskelee päätänsä ja poveaan ... rinnat ovat kuin mitkäkin tavattoman suuret kumipallot, jollaisia lapset Helsingissä Esplanaadilla potkivat. Sitten kysyy rouva Sakriksen asiaa ... eikä rampa tiedä, kuinka alkaa. Ilmoista Kukkelman ensin puhuu ... ja nykyisen ajan mutkallisuudestakin. Sakris ei aavista, kuinka oikeastaan olisi elettävä ... hän kun on yksinäinen mies, ei ole koti kunnossa...
Kyllä hän voisi pitää emännänkin siellä ... ja varmasti hän kyllä sellaisen vielä saa... Sakris oli viime yönä nähnyt niin merkillisen unen. Koskaan hän ei ole nähnyt sellaista. Hän sanoo:
- Ja se oli vissiä unta: minun unet ja förebuudit eivät petkuta
milloinkaan.
Ja Sakris alkaa kertoa untaan, ovenpieleen nojautuen ... verkalleen ja vakavasti... Kertoo kaikki yksityiskohdat, kursailematta.
Mutta yhtäkkiä keskeyttää Sakris juttelunsa; keskeyttää vuorostaan ällistyneenä. Sillä rouva, joka ei vielä ole kysellyt häneltä mitään, mutta on jo päässyt pystyyn, ottaa nenänsä irti! Vetäisee nenänsä naamasta erilleen. Varmaankin se on tekonenä ... jostakin aineesta tehty. Ja rouva alkaa puhdistella, itse tuolille asettuen, nenäänsä käsissään ... nenäliinansa nurkalla, kovin likaisen. Kauheana ammottaa hänen nenänreikänsä ... niin kuin luurangon.
Sitten sovittelee hirvitystä ja kunnioitusta herättävä ennustaja tekonenänsä paikoilleen ... ja Sakris aloittaa unensa alusta.
Ihanan ja vielä ihanampaa lupaavan unensa.
Lopulta povari naurahtelee:
- Vai niin, vai oikein keisarinna! Missä sinä asut? Onko sinulla
kananmunia? No ... annahan tänne. Vai kaulasi katkaistu ... kylläpä oli merkillinen uni. Näin ihmeellistä unta en ole koskaan kuullut.
Koetellaan ... tutkitaan asia. Tällainen selvittää koko sinun tulevaisuutesi... Ja sinä tahtoisit yhtä kauniin naisen kuin unessa näit?
Tietysti Sakris sen ottaisi ... se näytti siistiltä ja hauskalta naiselta.
Rouva kaivaa esille nuuskarasiansa ... työntää tekonenäänsä nuuskaa...
Ja pärskii. Ja sitten ojentaa hän kätensä ... ja saa Sakrikselta paperipussin, jossa ne kananmunat ovat. Siitä latoo hän pöydälle kaikki kuusi munaa. Iloinen hän on. Sakris ei voi sanoa, että oli aikonut munista kaksi itselleen.
Rouvalla on kamarissaan jonkinlainen verho nurkassa. Hän menee sen taakse... Sakris ei tiedä, mitä hän siellä toimittaa ... mutta yhden munan ja ruokailulasin vei hän sinne mukaansa. Hän tuntuu naputtavan siellä munan rikki ... ja puhelee:
- Hyvää ... hyvää ... ja valoisaa tulevaisuutta. Ihan huntupää morsian
tuntuu tästä nousevan...
Nyt tuo hän lasin Sakriksen nähtäväksi:
- Katso itsekin, niin näet, että huntupää morsian tästä nousee.
Vielä nakuttelee ennustaja toisenkin munan rikki verhon takana ... ja istahtaa sitten pöydän ääreen miettiväisen näköisenä... Aprikoi, tekisikö hän tällä kertaa oikein sokerikakun, koska sai näin paljon munia. Sakris odottaa vakavana ja uskoo rouvan ajattelevan hänen untaan.
Sitten rouva sanoo:
- Sinun pääsi oli siinä unessa Rasputiinin pään näköinen, eikö niin?
Jaa, jaa ... niin. Tosiaan, kun minä nyt sinua katselen, niin sinun silmissäsi on jotain sellaista ... viehätystä... Ne lumoavat minkä tytön tahansa!
- Niin, vastaa Sakris Kukkelman, -- minulla onkin aina oikein vaikea
olla, kun kaikki flikat, jotka minut näkevät, rakastuvat minuun.
Rouva naurahtaa. Sitten hän ennustaa:
- No ... ennen kuin tämä vuosi on ummessa, joutuu se unessa nähty
kaunotar, viaton ja nuori ... sinun luoksesi, ja on sinuun kovin ihastunut. Joutuu piankin. Ja jos ei tämä asia mene, niin saat sylkeä minua vasten silmiä. Siinä se!
Sakris ihastuu. Kysyy kuitenkin:
- Mutta ... mitä se meenaa, että minulta oli pää poikkastu?
- Mitäkö? toistaa ennustaja. -- Eikö sitten mieheltä, kaikkein
parhaaltakin, ole ikään kuin oma päänsä poikki, kun häntä mieleinen nainen ohjailee? Ja sinun oma pääsi neuvoi sinut ottamaan tämän, joka sinulle tulee ... ja niinpä hän on sinulle mieleinen, ja ota.
Todellakin: Sakris antaisi koko oman itsensä, jos saisi oikean naisen ... sellaisen kuin toivoo.
Ja nyt ennustaja lupaa sen hänelle ... piankin.
Onni täyttää Kukkelmanin sydämen.
Kun hän lähtee povarin luota, katselee hän yhä voitokkaammin ja entistä innokkaammassa jännityksessä naisia, joita tulee tiellä vastaan. Mutta ei vielä: likaisia nämä ovat ... ja toiset vanhoja. Eivätkä nuoret ole läheskään sellaisia kuin se, jota hän... Täytyy odottaa.
IX
Sitten sattui Kukkelmanille vielä toinenkin omituinen tapaus.
Kevät kirkastui ... taivas siinti yhä useammin pilvettömänä, ilmanrannoilta vaaleana. Tuuli suhisi pehmeästi kuusissa ja koivujen punertavissa ritvoissa, tuoden mereltä kosteaa ja voimakasta viileyttä.
Peipposet olivat saapuneet; kurjet halkoivat ilmaa riemukkaasti laulaen, matkallaan pohjoista kohti ... ja kottaraiset visertivät vimmatusti viiritangoissa... Västäräkkejäkin oli nähty tuolla Vantaan rannoilla, jonka jäät olivat pauhaten vierineet mereen ja kutsuneet pitkät jonot helsinkiläisiä ihailemaan kuohuvaa putousta. Auringonpaisteessa häikäisten kimalteli nyt vihreä joki.
Krokelbyssä moni ajatteli jo pääskysiä.
Kevään edistyessä on Sakris melkoisesti menettänyt aatteellista kiihkoaan. Siitäkö se johtunee, että aika kuluttaa kaiken ... vaiko keväästä ja lämmöstä ja valosta?
Olisipa hänellä nyt vielä edes välttävästi töitä ja ansioita, niin tuskinpa hän muistaisi enää paljoa sitä ahdistusta, mikä on häntä vuosikausia kiusannut. Mutta töitä ei ole vieläkään juuri ... ei hänenlaiselleen varsinkaan. Niitä pitää pyytää ja anella.
Silti kevät saattaa hänet unohtamaan puutetta.
Tällä hetkellä etsii hän vimmatusti sitä, minkä omituinen uni ja ennustajarouva ovat hänelle luvanneet.
On iltapuoli. Sakris kulkee metsässä, jokseenkin etäällä Krokelbystä.
Hän on aamupäivällä viimeistellyt pari työpuseroa, jotka peltiseppä Savolainen häneltä tilasi. Nyt hän tahtoo ... nähdä naisia. Omassa kylässä ei ole hänen naistansa.
Tämä tie johtaa toiseen kylään.
Metsätie se on ... erään kartanon talvellinen halko-ja heinänvetotie.
Matala nummi ... siellä kasvaa kuusia ja petäjiä. Havuneulat kiiltävät ja kuormista maahan varisseet heinänkorret tuoksuvat. Koko metsä lemahtelee hyvältä.
Joskus tulee matkalla aho, keskellä louhista metsää; siinä on oikein kuuma. Sitten painuu mutkitteleva, korven läpi kuinka vain eteen sattuu oikaistu tie jälleen alemmaksi ... puiden varjoon... Tulee suota. Se huuruaa lämpöä. Polku haipuu ja hukkuu vesilätäkköihin, joista ainoastaan mättäät pistävät esille.
Eräässä paikassa on kahden ison kiven lomassa porraspuita, talvitien pohjaksi heitettyjä. Liukkaita porraspuita ... ja pitkältä.
Sakriksen jalat eivät vieläkään ole kehuttavat, vaikka hän jo yleensä kävelee. Mutta näitä portaita myöten täytyy hänen ryömiskellä.
Kova halu hänellä on päästä eteenpäin.
Ei hänellä ole tuonne kylään mitään oikeaa asiaa; työvehkeitäkään ei näy hänen vyöllään tai taskuissaan.
Parempaa kuin oman kylän tytöt, pöhköt, jotka nauravat kuin vähäjärkiset, tahtoo Sakris. Oikean, kauniin ja nuoren ... täydellisen hän tahtoo!
Sakris muistelee kottaraisia, jotka asuvat hänen ikkunansa edessä...
Kuinka ne räpyttelivät siipiään kuin vimmatut ... ja huusivat ... ja katselivat silmänsä sokeiksi aurinkoon. Pian ne hyörivät jo pesissään.
Ja kun pääskyset tulevat, niin ne munivat.
Eikä Kukkelmanilla ole vielä tyttöä.
Tuolla kylässä, jonne hän aikoo, saattaa olla tyttöjä.
Ehkäpä ... Sakriksen rakastettu on siellä.
Niin hän konttaa suoportaita myöten. Kiire on.
Silloin, kun Sakris on jo pääsemässä portaiden päähän ... rämähtää laukaus, hyvin läheltä. Sakris peljästyy, kohottaa päätänsä ... ja hänen mielessään välkähtää harmikin, että kenties täällä on suojeluskuntalaisia ... ampumassa: harjoittelemassa tai muuten kuljeksimassa. Jutellaan, että niiden into on mellastella työväenyhdistyksen taloilla ... humalaisina.
Krokelbyssä eivät tosin ole vielä mellastaneet ... mutta...
Enempää ei Sakris ehdi ajatella, sillä nyt rämähtää toinen laukaus.
Ramman korvissa vinkuu: hänkö ei tuntisi vallankumouksen ajoilta kuulan ääntä! Nopeasti painaa Kukkelman kohotetun ja takkuisen päänsä alas ... ja samassa hyppii eräiden yksinäisten mäntyjen takaa tielle ja Sakrista kohti valkea koira... Ja sitten tulee pitkänlainen mies.
Miehellä on suojeluskunnan puku. Pyssy kädessä. Koira pysähtyy, katselee vinkuen isäntäänsä. Vieläpä herra sitä usuttaakin! Mutta koira näyttää hölmöltä ... se ainoastaan hyppelee herraansa vasten, joka sadattelee ja lyö pentua pienellä ja sievällä koirapiiskalla. Sitten rientää hän hehkuvin poskin Kukkelmanin luokse. Sakris kyyröttää yhä vatsallaan kivien välissä ja katselee häneen säikähtyneesti, epäillen ja vihoissaan.
- Kas, mitä peijakasta! huudahtaa herra, ja hänen kasvonsa näyttävät
venyvän pitkiksi.
- Mikä spektaakli tämä on? puhkeaa myöskin Sakris puhumaan. -- Miksi te
tahdotte ammuta kävelijöitä? Missä teillä on siihen lupa?
- Anteeksi, se oli erehdys, vastaa herra. -- Minä luulin ... että
täällä oli kettu taikka jänis... Kaikenlaisia peijakkaan erehdyksiä!
Mutta hyvä, ettei paukku osunut.
- Minä ... kettu tai jänis! vastaa Sakris hiukan kalveten, ja
ärtyisesti pudistelee hän hiuksiaan. Nousee ylös jaloilleen, murisee jotakin hävyttömistä ihmisistä: ketuksi luullaan häntä ... jänikseksi.
Hän huudahtaa:
- Eikö teillä ole silmiä? Mutta ... kysymys ei olekaan siitä ... vaan
nykyään ei saa ihmisiä ... sillä tavalla kuin...
- Anteeksi, pyytää herra jälleen. -- Minä olin opettamassa koiraani.
Antakaa anteeksi ... unohdetaan tämä... Ollaan onnellisia, ettei paukku osunut. Minä voin korvata teille vahinkonne. Paljonko maksaa?
Niin sanoen työntää pyssymies käden povelleen ja vetää esille paksun lompakon.
- Pois kivääri, tiuskahtelee Sakris silloin. -- Jos minä stämmää teitä
lakituvalle, niin... Hahhah ... halu tappaa metsäneläimiä... Opettaa koirat, pedot, niitä ajamaan! Metsän syyttömiä eläimiä ... vuodattaa niistä verta... Oletteko te ajatellut tätä? En minä itsestäni niin välitä, mutta ... viattomat kreatyyrit...
Herra on aivan ihmeissään.
Siinä sitten istahdetaan kiville ... ja herra koettaa sovitella Sakrista. Sakris pitää hänelle opettavaista esitelmää.
Metsästäjä ei kuitenkaan näytä Kukkelmanista pahansisuiselta... Ei, päinvastoin hän kuuntelee Sakrista ... ja hymyilee hänelle iloisesti.
- Mikä te olette? Kuka te olette? kysyy Sakris.
- Minäkö? vastaa herra. -- Minä olen ... muudan Suomenvaara ...
liikemies. Mitä te tahdotte korvaukseksi? Ja kukas te sitten olette?
- Minäkö? kysyy puolestaan Kukkelman. -- Minä ... olen byggmestari.
Suomenvaara ällistelee. Tarjoaa kääpiölle viidenkymmenen markan seteliä, jonka Sakris viimein huoliikin, kauan vastusteltuaan ja selitellen, ettei tässä rahasta ole kysymys: hän halveksii rahaa ... on kehittynyt ihminen, sosialistikin. Sitten tarjoaa nuori liikemies Kukkelmanille sikaria, mutta nyt rampa jälleen puhuu tupakanpolton vahingollisuudesta... Suomenvaaran nauru kajahtaa hilpeästi.
Suomenvaara polttaa halukkaasti sikariaan.
He istuvat siinä melkoisen aikaa. Koira on asettunut isäntänsä jalkojen juureen ja pistänyt päänsä hänen polvelleen.
Sitten pitäisi Sakriksen ja nuoren liikemiehen erota. Sakris on noussut maasta ... katselee ylös herraan ja ojentaa sovinnoksi isoa ja kovettunutta kouraansa... Virkkaa narahtavalla äänellä:
- No, terve, terve. Näkemiin saakka. Minä ... lähden vähän tuonne
kylään ... tyttöjä katsomaan.
He jo eroavat; mutta vielä katsoo Suomenvaara taakseen:
- Mikä se olikaan ... se nimi? Kuk... kuk...
- Kukkelman, jatkaa Sakris.
Suomenvaara nauraa, ja painuu metsään. Sakris jatkaa tallusteluaan.
Mutta yhtäkkiä rientää herra takaisin ja huutaa:
- Kuulkaas, älkäähän menkö vielä pois. Tehän ... voisitte tehdä
jotakin... Osaatteko rakentaa... Pykmestari? Hyvä on. Te miellytätte minua ... niin, ihan totta! Minä olen Suomenvaara ... minä ... meidän Mikko! Onko teillä nykyään paljon tekemistä? Mitä? Eikö ole. Kuulkaas: minulla on juuri peijakkaan kiireellinen työ. Se tulisi teille ikään kuin ... kun sattui tällainen tutustuminen. Minä rakennutan itselleni koiratarhan. Rahaa on. Tukkeja on. Tuletteko? Kelpaako?
Sakris kuuntelee.
Koiratarhan..?
Mikko Suomenvaaran takissa kiiluvat napit, joissa jokaisessa on koiranpää. Suojeluskunnan takki se ei ollutkaan. Keltaiset nahkahousut ovat kiinteät. Ja pohkeet suljetut välkkyviin nahkasääryksiin.
Sakris katselee häntä, istahtaa jälleen kivelle, huokaisee... Ja sanoo ... ettei hänellä tätä nykyä ole oikeastaan kiireitä töitä.
Rakennustöitä hän on paljon tehnyt ... jopa osaisi tehdä piirustuksiakin. Huviloita hän on remontteerannut ... paljon...
- Viittätoista koiraa varten, huudahtaa Mikko Suomenvaara. -- Koirien
pitää kaikkien olla erilaisia. Rahaa on... Ja minä olen täällä tulokas; palstani on tuolla meren rannalla. En tunne paikkakuntalaisia ... eikä minun kannata hukata aikaa heitä etsimällä. Tulkaa luokseni...
Yritetään.
Sakris sanoi tulevansa aivan pian ... vaikkapa jo huomenna.
- Ei mitenkään, vastaa Mikko Suomenvaara. -- Minulla on huomenna
pörssissä asioita. Mutta tulkaa ... noin viikon päästä. Sanotaan: tulkaa ensi maanantaina.
Sakris lupaa. Ja sitten katoaa herra jälleen metsään.
Sakris seisoo tuokion paikallaan ... ja miettii asiaa, josta oli nuoren liikemiehen kanssa puhunut. Hän oli iloissaan. Pitäisi jatkaa menoa tuonne kylään, jonne hän oikeastaan oli matkalla. Mutta ehkäpä hän väsyisi liikaa: hänellä on jo muuta mielessä.
Rahakin olisi tarpeen ... viimeisestä puseroiden ompelemisesta ei paljoa kertynyt.
X
Jo seuraavana päivänä lähti Sakris Kukkelman tapaamaan Mikko Suomenvaaraa.
Edellisenä iltana oli hän hyvillään. Työtä hän oli saava. Kenties kauankin kestävää työtä... Voisi olla yhdellä paikalla ... ei tarvitseisi hapuilla siellä ja täällä.
Minkälainen sitten olisi koiratarha?
Minkälaiseksi hän sen suunnittelisi?
Suomenvaara ei tuntunut turhia kituuttavan.
Entä millä tavalla tämä herra oli häneen tutustunut? Harmillinen kohtaus se kyllä oli... Se, että Sakrista luultiin jänikseksi taikka ketuksi.
Mutta mitäpä siitä ... nyt enää! merkillistä vain, että tällä tavoin tultiin tuttaviksi.
Melkein yhtä merkillistä ... kuin se unikin.
Aikoi ampua häntä ja sitten...
Sakris istui ikkunansa ääressä ja tirkisteli ulos. Keväisenä iltana hohteli taivaanranta, minkä Sakris sitä liiterirakennusten ylitse näki, kauniisti punaisena ja kellertävänä. Rakennusten päässä nyyköttävän petäjän hienot havuset värisivät hiljaa ... ne muodostivat ikään kuin jonkinlaisia tähtiä: somia, neulassäteillä varustettuja nappuloita...
Luonnon kauniita ja ihmeellisiä muodostelmia. Mutta taivaalla alkoivat oikeat tähdet lempeästi ja salaperäisesti tuikkaa.
Mitähän tämäkin merkitsi ... että Suomenvaara oli ampunut häntä?
Tähdissä oli kaikki kirjoitettuna.
Ja Sakriksen nainen oli kyllä löytyvä. Sen Sakris tiesi. Sen hän uskoi...
Siinä katseli Sakris kukkiin puhjennutta Annansilmäänsä. Kummallisella liikutuksella täytti se hänen mielensä ... sen punertavien kukkalehtien pinta oli hänestä ikään kuin tyttösen hipiä, nuoren tytön.
Hän kasteli kukkansa ... ja kapusi sitten keinutuoliin ... uneksi siinä, kunnes tuli hyvin hämärä.
Sitten väänsi hän tulen lamppuun ja tirkisteli kuvatauluaan, punaposkista Juliaa.
Eipä hän halunnut lähteä tuttaviensa luokse kiivaillakseen nykyistä yhteiskuntaa vastaan ... hokeakseen kämmenellään pöydänreunaan lyöden aina yhtä ja samaa, päähän piintyneitä iskulauseita, niin kuin uskonkappaleita ... milloin pistelevänä ja uhkailevana, milloin taasen alakuloisena ... sikäli, tuntuiko Venäjän Neuvostovalta edistyvän vaiko kärsivän tappioita ja vahinkoja. Kuin jokin loittoneva kaiku supisi hän vielä kuitenkin itsekseen:
- Niin ... yhdestä vain ei voi koskaan tulla loppua: sosialismista.
Työväkeä on enemmän: sosialisteja. Ja koska se jotain tahtoo, niin täytyy sen mennä läpi ... ja sosialismi yhä voittaa...
Tänä kauniina kevätiltana Sakris soitteli harmonikkaansa melkein riemukkaasti. Ja lauleskeli.
Varis nuokkui tuolla tuon petäjän heikossa oksassa, raakkui. Sekin äänteli toisella tavalla kuin ennen talvella: pehmeämmin...
Sakris nuokkui keinutuolissaan ja lauloi omasta puolestaan:
Ai, ai, Kerenski,
turha on sun toivosi:
Suomi on nyt vapaana
ryssän vallasta...
Ryssänkö vallasta? Eikö hänen olisi nytkin laulettava värssyn loppu sillä tavalla kuin tulisimmat punaiset lauloivat kärsimänsä verilöylyn ja armottoman nälkävankeuden jälkeen:
Suomi on nyt täynnänsä
valko-rosvoja?
Eipä ... tällä kertaa...
Aamulla varhain hän tallusteli sinnepäin, missä liikemies Suomenvaara sanoi huvilansa olevan.
Tallusteli ... jo työpuvussa: sininen työpusero yllä, remmi vyöllä, talvellinen, tahrautunut lippalakki päässä. Mutta parta oli hänellä aivan puhtaaksi ajeltu ja tukka riippui kauniisti suittuna hartioilla.
Hänellä oli työkaluja mukana: kirves ja saha.
Puseron rynnästaskusta pisti esille käännettävän metrinmitan pää... Ja povitaskussa piili iso, vahakantinen muistivihko.
Tuuli puhalteli, niin kuin tällä rantaseudulla melkein aina... Se tuprutteli Sakriksen pellavaista tukkaa, heilautti sitä joskus hänen kasvoilleenkin ja lippahatun päälle.
Kukkelman joutui siihen kuusinotkelmaan, jossa oli eilen vähällä tulla ammutuksi. Kömpi portaat ... ja tallusteli jälleen. Välistä hän pysähtyi, kääntyi koko ruumiillaan ... katselemaan puiden juurelta pilkisteleviä sinivuokkoja ... kuuntelemaan, piipittäisivätkö lintuset.
Tänään eivät piipittäneet: oli kylmä päivä.
Metsän takana alanko ... suuria vainioita kalliotöyryjen keskellä ... lakeita ja autioita. Ja sitten nousi tie mäelle, jonka takana sen herran piti asuskella.
Mikä lienee tuo harmaa rakennus koivikossa?
Rakennuksessa oli valtavan korkea, keltainen lankkuaita.
Tuli joku työläinen ... ja Sakris kysyi, mikä tämä talo oli. Mies vastasi:
- Pelastusarmeijan turvakoti.
Niin, nythän Sakris sen muisti: täälläpäin oli sekin.
Tämä tieto teki hänet ikään kuin iloiseksi ... ja uteliaaksi.
Vielä sai hän kuulla, missä herra Suomenvaara asui: juuri Pelastusarmeijan talon takana, pienessä huvilassa meren rannalla.
Hetken katseli Sakris turvakotia ... sen hirmuisen korkeaa aitaa ... niin korkeaa, että yläkerrankin kolkot ikkunat rupesivat pian häneltä piiloutumaan, kun hän käveli edelleen. Sitä paitsi oli aita varustettu yläreunasta kaksinkertaisella kehällä teräväokaista piikkilankaa.
Mutta Sakris, hän kapusi pienelle kummulle tien varrelle ... ja siihen näki hän ainakin yläkerran ikkunat. Olikohan niissä ikkunoissa naisia?
Muka muualle katsellen hän vilkaisi tuon tuostakin ikkunoihin, huomattaisiinko hänet sieltä ... hänet?
Semmoiset tytöt ovat usein kauniita lapsia.
Ei näkynyt siellä ketään. Sakris lähti edelleen.
Täytyy käydä vielä tuossa mökissä kysymässä, missä Suomenvaara oikein nyt asui. Ehkä olisi mökissä naisia...
Tuvassa oli ukko ja akka ... makasivat sängyssä aamiaislevolla... Voivat olla kalakauppiaita, koska täällä haisi niin silakoilta ja silliltä ... kalojen kuolleilta ruumiilta.
Muija kavahti ylös ... kasvoiltaan kellertävä kuin sillin suolavesi ... ja nenäkin hänellä oli suippo ja päästä pysty kuin kalalla. Hän katseli ällistyneenä Sakrista, kääntyi ukkoon päin, joka raotteli silmiään ... ja siinä purskahti akka kihisevään nauruun. Kysyi vilkkaasti, mitä tulija tahtoi ... ja purskahti taas nauruun, peitellen kädellä silmiään ja suutaan. Sakrista alkoi närkästyttää. Mutta asiastaan hän sai toki selvän. Eukko kääntyi ikkunaan päin ... tyrskyi siinä itsekseen ... ja osoitti etusormellaan jotain ulkoa näkyvää, sanoi:
- Tuolla ... tuo iso puu ... sen takana hän asuu tuossa keltaisessa
rakennuksessa.
Myöskin Sakris tirkisteli huopapaperilla paikatusta ruudusta ... kiitteli lyhyesti neuvosta ja lähti jälleen tallustamaan.
Liikemies Suomenvaaran huvilan hän löysi. Se oli rannalla, maantien alapuolella, rinteen eteläkupeella. Vanha, keltaiseksi maalattu ... nurkat ja ikkunanpielet valkeiksi. Jyrkät portaat kohosivat ylös ovelle, jonka sivuilla seisoi kaksi paksua pylvästä.
Entinen herraskartanon huvipaviljonki ... se oli Mikko Suomenvaaran asunto toistaiseksi. Täällä hänellä oli palstakin. Sekä rakennuksen että palstan hankki hän äskettäin eräältä yhtiöltä, joka taasen, takavuosina, osti koko täkäläisen herraskartanon sen entisiltä omistajilta. Yhtiö oli myönyt päärakennuksen Pelastusarmeijalle ... ja alkoi lohkoa tilaa huvilapalstoiksi. Mikko Suomenvaara tempaisi nyt miltei parhaan paikan koko tilasta: kappaleen kartanon entistä puistoa ... osaksi puutarhaa, osaksi villiä metsää.
Pitkin rantakaistaletta kasvaa jono valtavan korkeita tervaleppiä; niitä ylempänä koivuja, lehmuksia, mataloita tammia ... ja kaikenlaista, jota Sakris ei ymmärrä ja josta Mikko itsekään ei ole viitsinyt ottaa selvää.
Mikko on näet afäärimies; pitää huolen asuntokeinottelusta, ostaa hopea- ja kultarahoja, kauppaa messinkiromua ja kaikenlaista. Rahaa hänelle tulee kuin roskaa, eikä hän paljon siitäkään välitä. Hän pitää hauskaa ... ja antaa palttua liian vakaville asioille.
Nyt hän tahtoo koiratarhan... Tahtoo olla hieno, olla koiramies.
Palsta joutui hänelle vasta viime syksystä, joten hän ei ole vielä ehtinyt pystyttää itselleen komeaa ja kiiltävää huvilaa.
Mutta koiratarhan tahtoo hän kohta: se on hänen päähänpistonsa.
Juuri tuonnoittain, ilmojen lämmitessä, tuli hän tänne Helsingistä.
Asumaan täällä muutamia päiviä kerrallaan. Tänne syrjäiseen rantaan on hyvä tyhjentää meren saaristosta, tuolta oikealta, saapuvat moottorit, jotka tuovat pirtua.
Ja Helsinkiin pääsee täältä nopeasti ... läheisessä huvilassa on puhelin, sillä voi tilata kiitävän auton.
Mikolla on vasta kaksi huonetta... Isompi niistä jo varustettu uljailla huonekaluilla. Siellä on sohvia, joiden kyljissä ammottavat tyhjät hyllyt kirjoja varten, välkkyvä peili ja uusi gramofoni. Pienempi kamari on järjestetty tilapäiseksi keittiöksi, jossa emännöitsee Mikon vanha täti, sisämaasta äskettäin tänne tuotu, vakava leski.
Viisi vuotta sitten oli Mikko ahkera metsämies... Silloin oli hänellä talo maaseudulla... Sitten hän sen möi ... antoi rahojen hurrata... Ja hankki uutta rahaa. Nytkin rakastaa hän metsästystä... Ja koiria. Koirat ovat hauskoja. Ne ovat mielenkiintoisia... Niiden hoitaminen on jotakin erikoista.
Miksi ei Mikko voisi kerätä ja hoitaa koiria? Hän on kuullut mainittavan ihmisistä, jotka keräilevät maailmanmestarien maalauksia, jopa vähäpätöisempääkin: hankkivat innolla, hurmiolla, haltioitumisella ja kiihkolla esimerkiksi erilaisia tiukuja. Sellaista tekevät jotkut hassahtavat englantilaiset lordit. Vieläpä saattavat eräät heistä, jos eivät muuta lystikästä keksi, koota tulitikkulaatikoita ... kymmeniätuhansia kappaleita ... satojentuhansien markkojen arvosta, jokainen laatikko erilainen. Sellaista saavat englantilaiset aikaan!
Hauskaa on rahakkailla... Mutta Mikko on nuori ja elämänhaluinen: hän tahtoo liikkua ... metsästää..! Tahtoo itselleen koiria.
Nyt loikoo hän vielä eräällä sohvallaan ja nukkuu. Hänen uutimensa ovat vedetyt kaari-ikkunain eteen.
Vinttikoiranpentu alkoi äsken vinkua hänen sohvansa vieressä matollaan.
Silloin hiipi täti, joka jumaloitsee sisarenpoikaansa, hiljaa sisään ja houkutteli penikan keittiöön.
Mikko viipyi eilen myöhään jossakin tärkeässä liikemiesten kokouksessa.
Hänen päätänsä särkee. Antaa hänen levätä.
Keittiössä on tädillä jo kahvi valmiina, ja naapurimökin tyttö on tuonut vastalypsetyn maidonkin.
Täti odottelee, milloin poika heräisi.
Sakris Kukkelman tirkistelee portaiden juuressa ylös paviljonkiin.
Harvoin hän on nähnyt huvilaa moisella paikalla, kuin sokerikeilan kärjessä.
Hän on kovin väsynyt kävelystä ... ei tekisi mieli ryhtyä heti kiipeämään noin jyrkkiä portaita.
Ketään ei näy pihalla ja kartiinit ovat alhaalla...
Mutta kumminkin täällä valvotaan, koskapa savutorvesta nousee sauhua.
Olisikohan huvilassa toisetkin portaat kuin nämä korkeat?
Ja saattaapa täällä muutenkin vähän katsella ympärilleen...
Kukkelman jättää työvehkeensä portaitten juureen ja kiertelee verkalleen rakennusta...
Muita portaita ei ole...
Nyt katselee rampa pengermän reunalta maisemaa ... hän on siinä kuin mikäkin omituinen kanto, jonka päähän on pistetty tappurakuontalo...
Tuuli viuhtoo hänen pitkää tukkaansa.
Meri on ihan tuossa... Kuivia, viimekesäisiä lehtiä rapisee lähellä tammessa. Suurissa tervalepissä rannalla on vanhoja urpuja...
Suunnattoman leveät kaislikot saartavat lahtea ... törröttävät niin kuin kulonurmi maasta.
Sitä lahtea sulkee meren puolelta jono saaria ... toiset karuja, paljaslakisia ... toisilla kasvaa petäjiä.
Tuolla vasemmalla kuultaa punainen säleaita. Ja sitä ylempänä on vankkaa petäjämetsää ... niin pitkältä, ettei sen läpi näy enää aitaa.
Sakris Kukkelman kävelee palstalla ... köntii kuin karhu taikka jokin kummallinen metsänpeikko. Menee alavalle rannalle... Nousee jälleen ylemmäksi, vedellen käsillään itseään jostakin kallionpykälästä. Sitten asettuu hän pykälälle istumaan... Alkaa miettiä, mihin paikkaan se koiratarha olisi rakennettava ... ja minkälainen se olisi tehtävä.
Kuvittelee mielessään koirien elämää ... niiden vaatimuksia.
Välistä kääntää hän verkalleen ruumistaan ja katselee paviljonkiin päin.
Ei näy vieläkään ketään...
Koirien elämä?
Niille kartanoa..?
No ... kyllähän viattomia elukoita olisikin suojeltava...
Ja täytyyhän Sakriksenkin elää.
Sitten hän pääsee selville koiratarhan paikasta: tähän mäntymetsään se olisi tehtävä! Hän tarkastelee sitä paikkaa ... suunnittelee ja laskee.
Laudoista se hänen olisi mukavin tehdä. Mutta Suomenvaara oli puhunut, että se rakennettaisiin hirsistä, joita täällä on paljon...
Viimein nousee Sakris portaita ... ja kiipii ylös, jyskyttää ovea.
Mikko Suomenvaaran vanha täti tulee avaamaan. Hän hätkähtää hiukan, kun näkee Sakriksen. Mutta Sakris katselee häneen ylös viattomin silmin...
Hieman pettynyt on Sakris tästä vanhasta naisesta, jota hän muuten luulee palvelijattareksi: melkoisesti kumara ja vanha akka!
Täti jälleen luulee Sakrista kerjäläiseksi. Hän kysyy:
- Mitä te tahdotte? Kuka te olette?
- Minä olen se byggmestari, joka on tilattu tänne tekemään talo
koirille, vastaa Sakris.
Täti sanoo:
- Kuka tilannut? Mitä tekemään?
- Kartano koirille. Se herra, joka täällä asuu, tilasi eilen.
Täti on hämmästynyt. Ja sitten hän muistaa, että Mikko oli joskus puhunut aikovansa rakentaa itselleen koiratarhan. Mutta ... kuinka on hänen rakentajansa tuollainen?
Täytyy kuitenkin mennä Mikolta kysymään.
Mutta nythän Mikko vielä nukkuu.
- Odottakaa, kehoittaa muori Sakrista ja painaa ulko-oven kiinni.
Sakris jää portaille.
Täti menee sisarenpoikansa kamariin ... ja ravistelee varovasti Mikon valveille, sanoen:
- Siellä on sellainen mies ... kyttyräselkäinen ... kääpiö ... tahtoisi
puhella. Sanoo sinun kutsuneen hänet tänne tekemään koiratarhaa.
- Mitä..? Sekö..? Onko se jo täällä? huudahtaa Mikko.
Täti kysyy ihmetellen:
- Oletko sinä hänet kutsunut?
- No, suoraan sanoen ... olen, vastaa nuori gulashi. -- Se nyt ... oli
semmoinen hullutus. Tapahtui pieni sotku tuolla metsässä eilen. Mutta olkoon... Kuinka, joko hän nyt tuli? Sen veitikan piti tulla vasta viikon kuluttua. Hittoako hän nyt jo!
Täti katselee kummastellen sukulaiseensa ja kysyy:
- Onko hänet sitten pyydettävä sisään?
- Antaa tulla vaan, sanoo Mikko. -- Odottakoon keittiössä ... pian
tästä joudun.
Sakris lasketaan keittiöön... Siellä koiranpentu alkaa häntä hurjasti haukkua: ei asetu vanhan tädin torastakaan. Sakrista rupeaa se räyskytys jo suututtamaan...
Mutta sitten astuukin Mikko Suomenvaara toisten luo ... yllään pitkä ja komea aamunuttu ja kädessä koirapiiska. Sitä piiskaa on nyt penikan, jonka nimi on Heiluvei, totteleminen. Nöyrästi se istahtaa isäntänsä jalkain väliin.
- No ... te tulitte jo tänään? huudahtaa Mikko Suomenvaara.
- Minä tulin, vastaa Sakris. -- Mies ei koskaan petä lupaustaan! Ja
minä olen jo katsellut paikan päälle, johon koirakartano pykätään...
Tuonne kummulle...
- Niin, mutta ... olihan puhe, että tulisitte vasta viikon kuluttua!
Sakris ällistelee. Hän mutisee jotain sellaista kuin:
- Jaa, jaa... Mutta minulle ... se passasi juuri nyt. Ja niin kuin
sanottu, minä olen jo katsellut paikan päälle... Ja minä tiedän, millä tavalla se on timrattava...
Sakris alkaa pitkästi selittää, kuinka koiratarha tehdään.
- Hyvä, hyvä, vastaa Mikko. -- Mutta se ei käy nyt. Minun täytyy
iltapuolella lähteä kaupunkiin.
Silloin Sakriksen silmät välkähtävät. Hän melkein tiuskahtaa:
- Niin ... mutta minulla on jo työkalutkin mukana.
Hän lauhtuu vähän ja rohkaisee:
- Mitäs muuta kuin isketään kirves puihin. Niistä tulee pylväitä ja
pilareita. Ja sitten lautoja väliin... Ja sitten...
Mikkoa huvittaa Sakris. Hän raapaisee korvallistaan ... ja taipuu lopulta kuitenkin, sanoo:
- No ... minä olen Mikko! Yritetäänhän sitten. Mennään ulos asiaa
paikan päällä pohtimaan.
He lähtevät ulos ... Sakris, Mikko ja koiranpenikka. Siellä he kävelevät ja katselevat, harkitsevat suunnitelmaansa. Sakris puolustaa hartaasti laudoista rakentamista. Hän sanoo:
- Minä ... jos minä joskus pykätä, niin laudoista minä... Se on helppoa
... siitä tulee hyvä.
Sen kyllä Mikko uskoo, että se on helppoa. Mutta ei: hän tahtoo varmempaa, hirsistä hän tahtoo.
Viimein Sakriksen täytyy huokaisten taipua.
Eikä Mikko haluaisi rakennuttaa tänne kummullekaan, vaan rannalle.
Syntyy jälleen pieni väittely. Sakris huudahtaa:
- Minä kyllä, antakaa anteeksi, minä ymmärtä tämä asia! Minä olen
tehnyt tällaisia töitä. Jos pykää rannalle, niin tulee kostea... Ei, ei tule hyvä! Minä sanon: sillä tavalla ei tule hyvä! Mutta jos timrataan se ylös tänne, niin...
Mikko alkaa hiukan suuttua. Sitten hän nauraa, ja pysyy päätöksessään: koiratarha on tehtävä tuonne hänen omaan paikkaansa, kauniille rannalle...
Siinä väitellään sievoinen aika... Ja huokaisten alistuu Sakris.
Sitten sanoo Mikko aikovansa neuvotella, vaikkapa jo heti tänä iltana, eräiden koiraklubin jäsenten kanssa piirustuksista. Kukkelman ällistelee tätä tietoa ... ja kysyy:
- Kuinka? Mitä varten? Osaan minäkin riitingit... Jos tahdotte, teen
riitingit teille. Minä olen jo tuuminut asiaa...
Mikko naurahtaa ... ja arvelee, että sitä asiaa voidaan nyt oikeastaan pohtia myöhemminkin. Hän sanoo:
- No, kunhan nyt ensin kaadatte petäjät ja hommaatte ne rantaan!
Taitaapa sitä siinäkin jo olla tekemistä. Mitä arvelette, saatteko te puut täältä rantaan?
- Minäkö? ihmettelee Sakris, ja hänen suunsa menee iloiseen ja leveään
nauruun. Hän vakuuttaa:
- Se ei ole mikään konsti. Ei työssä niin paljon voimia tarvita, vaan
konstit ne auttaa. Ja minulla on sellaiset konstit, että ... niin kuin ei mitään vain...
Siis olkoon sekin asia selvä. Mutta vielä kysyy Mikko, milloin koiratarha tulisi valmiiksi.
Sakris pohtii ja arvelee. Hän lukee päiviä ja puita...
Ja lopultakin on Sakris varma, että kuuden viikon kuluttua voisi koiria pistää asumaan koirataloon.
Hyvä on sekin Mikosta. Mutta vieläkin yksi seikka: paljonko Kukkelman tahtoisi urakkasummaa ... tarkalleen niin pitkän ja niin leveän rakennuksen teosta ... kunnes laitos olisi vesikaton alla?
Sakris asettuu kivelle istumaan ja vetää povitaskustaan suuren muistikirjansa. Syventyy miettimään ja piirtelemään käyristyneille paperilehdille lyijykynällä viivoja, koukeroita, kirjaimia, numeroita ja omia merkkejään...
Sillä välin Mikko opettaa Heiluveitä kävelemään kauniisti rinnallaan.
Viimein lausuu Sakris vakavasti, että niin ja niin monta tuhatta pitäisi tällaisesta työstä saada. Eikä hän tahdo kiskoa: hän on näet semmoinen mies, kansanmies. Demokraattikin hän on mielipiteiltään ... sosialisti ... ja enemmänkin...
- Oho, huudahtaa Mikko Suomenvaara.
Summa on Mikosta liian suuri. Siksi ehdottaa Mikko, että he sopisivat aluksi ainoastaan puiden kaadosta, veistämisestä ja salvamisesta. Muusta rakentamisesta ennättäisivät myöhemmin. Mitä Kukkelman nyt tästä alkutyöstä tahtoisi?
Jälleen Sakris miettii: tekee kirjaansa koukeroita ja laskee. Hänen nyt esittämäänsä summaan Mikko suostuu.
Työn voisi Kukkelman aloittaa koska tahansa.
Mutta: missä Sakris sitten täällä asuisi ... ja missä hän aterioisi?
Sakris sanoo tyytyvänsä vaikka keittiöön.
Mutta siellähän on Mikon täti!
No, niin ... no ... onhan täällä vielä tuo eteinen. Sakris sanoo olevansa niin vaatimaton ... hän nukkuisi siellä.
Sekin kelpasi.
Ja mitä syömiseen tulee, tyytyisi Kukkelman vähään ... aivan mihin hyvänsä. Niin, hän ei huolisikaan esimerkiksi lihaa... Sitä hän inhosi ... oli vegetariaani. Hän ei tahtonut muuta kuin vähän puuroa tai velliä. Ja ruuasta, jos hän sen täältä saisi, voitaisiin alentaa urakkasummaa.
Sekin soveltui Mikolle.
Kuten sanottu, Kukkelman saisi aloittaa työnsä milloin huvitti ... vaikkapa jo tänään.
Ja sitten tuli Mikolle kiire kaupunkiin. Hän lähti.
Sakris oli tyytyväinen, koska oli saanut hiukan vakinaisempaa työtä.
Ja mielessään hän ajatteli, että tyttöjen koti, tuo Pelastusarmeijan ylläpitämä, oli lähellä tätä huvilapaikkaa.
XI
Samaa päivää jatkuu.
Sakris on saanut kahvinsa ja vellinsä. Vaivaista velliä vain; mutta minkäpä Mikon maalaistäti voi: liharuuan, jota hän Sakrikselle kantoi, lykkäsi Sakris päristellen edestään kauemmaksi ... ei hän sitä syönyt.
Oli tämäkin työmies!
Mikko on aikaa sitten mennyt kaupunkiin.
Täti katselee nyt Sakriksen hommia rakennuksen portailta, sillä Sakris on jo ryhtynyt kaatamaan petäjiä.
Muorilla on vastenmielisyys Kukkelmania kohtaan, vaikkapa hän sääliikin kyttyräselkää, jonka jalat ovat sellaiset ... ja toinen jalkateräkin syrjään vääntynyt.
Ensiksi sovittelee Sakris siihen kummulle, mistä rakennuspuut kaadetaan, taskukellonsa puun kupeeseen. Suuren, mustakuorisen ja harmaaksi kuluneen kellonsa. Täti tarkastelee häntä: tuopa näyttää olevan tärkeää hommaa ... niin valikoitsee Sakris mukavaa oksaa. Eikä sellaista oikein mukavaa tunnu löytyvän, koskapa hän nyt tulee ja pyytää muorilta rautanaulaa. Sen hän sitten saa ... ja takoo sen petäjän kylkeen, vähän toista metriä korkealle, kaulansa Kohdalle. Siihen naulaan hän viimein ripustaa, verkkaan ja huolellisesti, taskukellonsa.
Maalaisemännästä on tällainen menettely ilmeinen ihme... Eipä hän malta olla kysymättä, pelkääkö Kukkelman kellon menevän rikki? Sakris vastaa arvokkaasti ja merkitsevästi:
- Kuinka..? Minä olen jemtti ... aina jemtti mies... Kahdeksantunnin
työpäivä..!
Täti nostaa nenäänsä. Kahdeksantunnin työpäivä on jälleen seikka, jota hän ei saata ymmärtää ... ei varsinkaan, kun työ on urakka. Täti ajattelee:
- Mitähän tästä nyt tulee? Turhaanpa taitaa jälleen Mikko nakella
rahojaan.
Nyt tarttuu Kukkelman kirveeseensä. Alkaa tähystellä ylös puiden latvoihin ... ja täti tähystelee vuorostaan häneen. Siinä Kukkelman tähtää ja tirkistää. Ja sitten iskee hän ensimmäistä petäjää... Kirves näyttää melkein yhtä pitkältä kuin hän itse ... mutta kohosipas sen kapea ja ohueksi tahkottu terä kuitenkin Sakriksen pään yläpuolelle!
Polvet ovat hänellä koukussa ... niin kuin sellaiset lyhytvartiset viikatteet, joita tädin kotipuolessa käytetään. Kirves kohosi ... ja vanhan naisen on säälistään huolimatta pakko nauraa. Yhä kirves kohoaa, ja poloisen ramman ruumis keikahtaa kirveen painosta lantioita myöten taaksepäin ... ja sitten se heilahtaa eteen, nytkähtäen vasemmalle ... ja isku sattuu puuhun, kuuluu iskijän ähkäys. Ähä, lähtipäs lastu...
Ihan tosiaan lähti! Ja vielä erkani toinenkin lastu. Ja kolmas... Ja yhä singahteli pieniä, kellertäviä lastuja ... verkalleen, yhtäpäätä.
Täti ajattelee:
Kukapa tietää ... ehkäpä tästä jotakin tulee!
Yhä seisoo hän ovella.
Kun petäjä oli hakattu puoliväliin poikki, keskeytti Kukkelman hakkaamisensa, kääntyi katselemaan voitonriemuisesti tätiin ja äännähti, suuret ja keltaiset hampaansa paljastaen:
- Si-so-jaa! Niin se menee! Nyt on jo alku tehty ... ja kun alku on
tehty, niin on kuin kaikki olisi tehty! Mikään muu ei olekaan vaikea ... kuin alku!
Sitten Kukkelman taas hakkaa. Kauas kuuluu hänen rintansa pihinä ja ähinä... Petäjiä kaatuu silloin tällöin ... ryminällä ja ryskeellä, katkoen tuuheain latvainsa tieltä toisten puiden kuivia oksia ... suhisten, pohahdellen ... ja sitten runkonsa kallioon kumahduttaen.
Täti on sisässä. Hän tähystelee terävin silmin ikkunasta ulos ja sanoo itsekseen:
- Saipas tuonkin puun poikki. On sillä sittenkin ... käsivoimia..!
Siinä alkoi Sakris katkoa kaatamiensa mäntyjen oksia ja typistää latvoja.
Ja sen jälkeen kaatoi hän vielä toisia puita...
Kunnes tuli kello puoli viisi. Sakris oli pitänyt kelloaan tarkasti silmällä ... ja nyt yhtäkkiä, otti hän kellon taskuunsa, kirveen kainaloonsa ja alkoi tallustella rakennukseen...
Siellä pyysi hän jälleen saada vellinsä taikka puuronsa... Kiirettä ei oikeastaan olisi. Mutta hän aikoi vielä tänä iltana käydä Krokelbyssä, noutamassa joitakin työkaluja, jotka olivat sinne unohtuneet: veistohaka ja piilu ... ja jos jotakin.
Se olikin Sakriksen totinen aikomus.
Mutta sitä paitsi suunnitteli hän tällä matkalla pistäytyä turvakodin luona...
Aterialla, muoria vastapäätä istuen, oli hän vakava ja hiljainen. Ja kovin tyytyväinen: oikein kehuskeli velliä hyväksi.
Mutta tupsu hänen tappuraisia hiuksiaan pyrki syödessä valumaan lautaselle ja velliin. Se valuikin. Ilkeää sellainen oli tädistä nähdä.
Hm, minkäs Kukkelman sille ... kun hänen olkapäänsä olivat pöytälaudan tasalla...
Mutta syötyään ei pistänyt käsiään ristiin! Täti ajatteli:
Mokomakin ... jumalaton könttyrä...
Hulluhan se Mikko oli taas ollut!
Sitten Kukkelman lähti... Täti oli hänen poistumisestaan vähän niin kuin tyytyväinen.
Kukkelman lähti käymään Krokelbyssä.
Nyt seisoi hän Pelastusarmeijan turvakodin luona ... seisoi pitkän aikaa.
Jonkin vilahduksen hän huomasikin naisista ... mutta enempää ei hän heitä nähnyt... Oli pettynyt; häntä ei katseltu!
Merkillistä untaan hän ajatteli ... ja ihmetteli, eikö se sattuma, että hän oli joutunut liikemies Suomenvaaran urakkaan, edistäisi hänen unensakin toteutumista jollakin tavalla.
Lopulta jatkoi hän hidasta tallusteluaan Krokelbyhyn, joskus kämmenillään polviinsa nojaillen.
Seuraavana aamuna, melkoisen varhain, tuli hän takaisin Mikon huvilalle.
Mikko ei ollut kotona; lienee taas jonnekin matkustanut...
Sakris tervehti iloisesti ja ystävällisesti tätiä:
- Terve, terve, täti.
Täti antoi hänelle kahvia. Sakris vilkaisi sitten siinä kelloaan ... ja alkoi kiiruhtaa työpaikalleen. Pisti kellonsa eiliseen naulaan, puun kylkeen...
Ja sitten kuului kummulta hakkaamista ja rusketta aina ruokailuun asti.
Täti ei enää istunut, niin kuin eilen, poloisen kanssa samaan pöytään ... kun rammalla oli tuollaiset hampaat ... ja kaikki...
Keskellä ruokailuaan kysyi Sakris maalaismuorilta:
- Onko täällä kylässä paljon flikkoja?
- Mitä ... likkoja? toisti maalaismuori, ja ajatte ajatteli:
Tuumiiko tuokin tyttöjä! Sitten hän sanoi verkalleen:
- Onhan niitä... Tuokin talo tuolla ... turvakoti ... on likkoja
täynnä!
Sakris nauroi leveästi ja sanoi:
- Niin, mutta ne ovat niin kuin linnut häkissä. Eikö täällä ole muualla
... noissa torpissa?
- Onhan niitä ... ryssien jätteitä... Kai ne ryssät pattereita
täälläkin rakentelivat, vastasi muori.
Sakrista vastaus ärsytti. Siihen juttelu keskeytyi. Kukkelman palasi työhönsä.
Määrätuntinsa hän kummulla puuhaili...
Loikoi päivällisen jälkeen hetken vuoteella, jonka täti oli valmistanut hänelle eteiseen. Mutta syötyään alkoi hän pukeutua. Pyhäisiinsä hän pukeutui. Sitoi kaulaansa punajuovaisen liinan. Suki tukkansa kuvastimen edessä keittiössä, jonne hän pyysi päästä... Ajeli tuolilla seisten tarkoin parran ylähuulestaan ja leuastaan. Ja sanoi lopuksi, itsepäisesti ja ilkkuvasti, menevänsä nyt katselemaan tyttöjä: viihtyvänsä erikoisen hyvin naisväen parissa.
Tuonne hän meni vanhaan herraskartanoon päin.
Mutta koska hän ei siellä nytkään nähnyt mitään, lähti hän sieltä pieneen kylään, joka oli hiukan loitompana: muutamia mustia ja kyljelleen pyrkiviä tupia ... jäännökset entisen herraskartanon torpista...
Sakriksen oli koetettava näitäkin töllejä ... niin kuin kalastaja kokee verkkojaan.
Hiukan ikävältä hänestä tuntui tällä kulmakunnalla... Huvilassakin ainoastaan tuo vanha ja mustiin puettu täti.
Kunhan se täti ei vain luulisi, että Sakris kaunistaa tällä tavoin itseään häntä varten? Kunhan ei luulisi...
Kukkelman on saanut tarpeekseen vanhoista...
Ja hänellehän on luvattu nuori ja kaunis.
Nyt on Kukkelman tullut keskelle töllikylän vähiä rakennuksia. Siinä seisoo hän jollakin pihalla, keväisillä roska- ja lastukasoilla.
Jäykkänä ja juhlallisena ... pyhätamineissaan. Kädet syvälle taskuihin upotettuina. Katsoo oikealle ... kääntää ruhoaan katsoakseen vasemmalle ... käännähtelee vilkkaasti kuin viiri. Vilkaisee nyt sivulleen ... ja näkee jostakin töllistä tulevan ulos hameihmisen... Mutta vanha tämäkin oli.
Mereen aleneva aurinko lämmittää... Tuossa ovat kituvat syreenit jo nupulla ... ja tuossa torpan nurkalla nousee maan sisästä joitakin tulipunaisia ... niin kuin punaisia peukaloita. Rabarbereita ne ovat: niistä valmistetusta ruuasta pitää Sakris kovasti. Muudan hänen entinen heilansa keitti hänelle niistä usein himoruokaa.
Taas tuli eräästä ovesta ... tyttö! Sakris lähti kulkemaan häntä kohti ... ja huudahti:
- Tui, tui!
Tyttö katsoi Kukkelmaniin ... tirskahti nauruun... Juoksi sitten takaisin sisään ... ja palasi portaille tuoden kanssaan vanhahtavan naisen ja lapsia. Sakris tallusteli lähelle. Lapset nauroivat, ja pienemmät heistä alkoivat kirkua. Sakrista se kirkuminen harmitti. Mutta tyttöön hän oli tosiaan hiukan ihastunut, joten hän sanoi:
- Katsokaa, lapset ... tällaiset kellonketjut... Eivätkö ne ole
lapsista nätit? Kuulkaas, neiti ... minä olen byggmestari. Jos teillä on mitä remonteerata, niin minä tulen tänä iltana ja remonteeraan.
Ja Sakris nauroi veitikkamaisesti ja iski silmää.
Tyttö ei ensin ymmärtänyt. Mutta Kukkelmanin silmäniskusta aavisteli hän sitten jotain. Hän pyörähti ympäri ja juoksi sisälle.
Jätti Sakriksen...
Sakris rupesi puhelemaan emännän kanssa ilmoista. Lapset tirskuivat yhäti ... eräät peitellen kädellään suutansa.
Sakrikselle tuli lähtö töllikylästä, turhin toimin. Huokaillen hän palasi Suomenvaaran huvilaan.
Koetteli illallisen jälkeen ryhtyä lueskelemaan Nietseskeä, jonka hän oli viime käynnillä tuonut mukaansa Krokelbystä. Hän heilutti kämmenellään maalaismuorin edessä sitä kirjaa ... kehui sitä tarpeelliseksi ja hyväksi: siinä oli viisaita ajatuksia.
Tuokion hän luki portailla. Rupesi nukuttamaan. Sakris meni eteiseen, ratisevaan telttasänkyynsä.
Ja taasen näki hän unta samasta kauniista naisesta kuin silloin keväämmällä...
Ja kun hän seuraavana päivänä oksi petäjiä, oli hän yhtäkkiä kuulevinaan ... niin kuin sen naisen ääni olisi huutanut hänen korvaansa ja kutsunut häntä...
Kukkelman mietti uniaan ... sekä viimeistä että edellistä.
Ja iltahämärässä seisoi hän jälleen turvakodin seinävierellä. Tähtäili vuoroin eteensä maahan ja vuoroin ylös ikkunoihin, joista alapuoli oli himmennetty harmaaksi...
Missä olikaan hänen oma heilansa, hemestinsä ... hänen rakkaansa?
Tuleva se oli: sen tiesi Sakris varmasti. Hän tunsi sen rinnassaan, sielussaan, luissaan ... tunsi sen melkeinpä kuin vatsassaan. Tuleva se oli! Hän uskoi siihen: hänellä oli siitä sellainen tieto!
XII
Toukokuisten leppien oksissa riippuivat uudet, pehmeät urvut... Ja louhisten töyryjen välissä kierteleviä tasankoja juovittivat oraalla vihannoivat sarat ... niin kuin pitkät ja suorat matot.
Oli jälleen ilta... Vieläkään ei Sakris ollut saanut odottamaansa...
Mikko Suomenvaara, joka oli paljon matkustellut viime aikoina, milloin siellä ja milloin täällä pitkin Suomea, oli eilen kyllä palannut kotiin, mutta lähti jo täksi päiväksi Helsinkiin, Kennelklubin koiranäyttelyyn.
Sakris jäi tädin kanssa kahden kesken.
Paljon oli Kukkelman harmistuttanut maalaismuoria näinä viikon päivinä, vaikka Kukkelman nykyään olikin melkoisen lauhkea. Ärsyttänyt sellaisilla vihjauksillaan, että sota on porvarien ilkeyttä ... että kirkko on maailmallinen laitos ... että kansa, kun se saa vallan käsiinsä, hävittää viimein kirkon ja nykyisen valtion... Tänään Sakris ihan yltyi tällaista jaarittelemaan: hän oli yksin, raukka, ei ollut löytänyt naistaan.
Silloin muori kiivastui lopultakin pauhaamaan vastaan. Ennen maailmassa ei hän ollut kuullut mokomaa villitystä. Hänelle ei tarvinnut tulla semmoista puhumaankaan. Kiittäisi, vaivainen ihminen, Jumalaa, että sai edes palan suuhunsa ja vaatteet päälleen...
Kukkelman kuuli kerrankin suoraa puhetta. Kovin kiihtynyt ei hän ollut.
Hän ällistyi ... ja pysyi sitten vaiti.
Tuskinpa työnsi vanha nainen hänelle nyt velliäkään eteen ... ja teki senkin kiukkuisen näköisenä.
Niin, muorille tuli suorastaan halu ajaa Kukkelman ulos ... mutta antoi hänen kuitenkin olla. Ja sitten lähti Sakris itsekin ... tuskastuneena, väsyneenä ja pettyneenä siitä, että hän oli niin yksin...
Turvakodin luokse jälleen.
Ja sinä iltana tapahtuikin jotain!
Sakris näki siellä ikkunassa tytön!
Sakris hätkähti.
Tämä se oli aivan varmaan..! Juuri tämä. Ihan varmasti!
Sydän Sakriksen rinnassa lakkasi tuokioksi lyömästä. Tuossa se oli ... se oikea... Se luvattu!
Nyt se tuli!
Sakris seisoi korkean lankkuaidan takana, tähysteli hurmiossa...
Kaunis, nuori tyttö...
Se tyttö, josta hän oli nähnyt unta: aivan hiuskarvalleen samanlainen!
Sakriksen nainen istui toisen kerroksen ikkunassa. Ikkuna oli auki: olihan niin lämmin ilma, että hyttyset, vai mitä pieniä elukoita lienevät olleet, tanssivat ilta-auringon paisteessa vanhain koivujen alla.
Tyttö neuloskeli jotain... Suikale neuletta riippui ikkunalaudalta uloskin. Hänen poskensa punertivat hennosti ... mutta kasvot olivat muuten valkeat. Tukka kultainen, lyhyehkö ... kiharainen ... aivan niin kuin Sakris oli nähnyt unessa.
Sakriksesta tuntui kuin olisi aurinko noussut ... ja kuitenkin se juuri alkoi laskea. Hän seisoi siinä ja huokaili...
Tuli hämärä, Sakris katseli ikkunaan suuriksi auennein silmin, joiden autuaallinen hohde muuttui silloin tällöin kiivaaksi kiiltelyksi ... ja suu oli onnellisessa hymyssä.
Välistä hänen rintansa huohotti. Välistä teki hän pitkillä käsillään kurottelevia liikkeitä ja sitten taas kädet hervahtivat sivuille.
Tyttö ei häntä huomannut.
Sakris astui pari askelta eteenpäin ... ja kurkisteli kasvot ilmaa kohti.
Siinä se oli! Kuinka oli mahdollista, että se oli aivan samanlainen kuin hänen unessaan? Onni täytti hänen mielensä.
Yhtäkkiä ikkuna Sakriksen ihmeeksi suljettiin ... sähkö sytytettiin sisällä. Tyttö oli kadonnut. Nyt vasta muisti rampa huudahtaa hänelle alhaalta:
- Ahhah ... tui, tui!
Mutta tyttö ei enää tullut.
Toista tuntia seisoi ja istuskeli Kukkelman aitauksen juurella. Kierteli rakennusta niin kuin kettu pihlajapuuta.
Kuinka oli tyttö täällä ... hänen omansa ja kultansa?
Rakennuksen suuri, yläreunasta piikkilangalla varustettu portti oli lukittu ... niin kuin tavallisesti.
Viimein täytyi Kukkelmanin lähteä. Mutta mikä riemu hänellä oli!
Nykyiseen asuinpaikkaansa palasi hän myöhään. Tädin oli täytynyt odotella häntä ... tädin, joka aina meni hyvään aikaan levolle.
Loikoilla puolittain valveilla, saadakseen sulkea oven. Nyt hän oli Sakrikselle vihainen ja motkotteli. Mutta siitä Sakris välitti vähät.
Hän ei kuullutkaan muorin sanoja. Ei, sänkynsä reunalle asettui hän istumaan ... ja ajatteli, joko hän huomenna saisi tavata omaa kultaansa... Ajatteli uniaan ... ja kultansa kasvojen muotoja. Istui siinä hämärässä eteisessä. Kello oli kohta yksitoista illalla.
Nyt oli Sakrikselle alkanut elämä!
Nyt hänelle oli oikea nainen annettu!
Kuinka Sakris silittelisi häntä ... sivelisi pienen korvanlehden alta.
Ja hyväilisi tukkaakin, tuota hohtavaa ja kiharaista.
Käsillään Sakris häntä kantaisi...
Yhdessä he asuisivat...
Missä sitten? Kukkelmanin kamarissako Krokelbyssä? No, vaikkapa siellä ... jossakin ... yhdessä.
Ja se ... tämä viaton Julia ... tekisi Sakrikselle mieleisiä ruokia, hoitaisi häntä...
Ruokana saisi kyllä olla muutakin kuin puuroa ... kunhan ruoka vain tehtäisiin kasviksista. Ja milloin mistäkin kasvisaineista valmistetut ruuat olisivat vaihteluakin... Moinen hyvä kävisi päinsä ... kun olisi ruuantekijä.
Ja tämän kanssa asuen Sakris saisi sellaista intoa ja elämänvoimaa, että työ sujuisi hyvin. Ja kun työ sujuisi, niin kannattaisi hankkia vaihtelevia ruuaksia ... ja välistä levätä ja hoitaa terveyttään mielensä mukaan. Paastota saisi perinpohjin.
Ja Sakris muisti kuulleensa jossakin, että jos terve tyttö lepäilee kivulloisen miehen vieressä, niin mies saattaa parantua. Niin kuin esimerkiksi sellaiset reumatismia sairastavat, jotka makuuttavat jaloissaan koiraa ... pientä, mustaa villakoiraa. Silloin se koira kyllä saa reumatismin ... ja niin kovan, että se kuolee...
Kuolee..!
Mutta ... tämä nyt on toinen asia.
Sakriksen kyttyrä katoaisi lopultakin ... oman kanssa ollessa, kasviksilla ja paastolla. Katoaisi ... kuten hän on aina uskonutkin.
Nyt sen katoaminen oikein alkaa!
Millä tavalla voisi Sakris lähettää omalleen kirjelapun ... ellei tuo Julia pääsisi Sakriksen luo? Mutta ... mikähän tytön nimi oikeastaan on?
Sitä Sakris ei vielä tiedä.
Siinä Sakris vuoroin istuu tai loikoo, vuoroin hiukan kävelee edestakaisin. Pikkulinnut nukkuvat ulkona ... paritusten ... lämpöisissä pesissään... Sumua kohoaa merenlahdelta ja peittää ranta-alangon. Kun aurinko nousee, tuo se mukanaan päivän, jolloin Sakrikselle alkaa elämä...
Juuri tämä nainen se saisi kääntää Sakriksen pään miten tahtoi ... niin kuin ennustaja oli unen selittänyt. Unessa oli hänen katkaistu päänsä näyttänyt niin onnelliselta... Nauranut ja viitoittanut viisaasti silmää.
Sakris rupeaa hyräilemään. Hiljaa koettelee hän lauleskella:
Oi armaani, oi armaani,
oi kallis armaani...
Keittiöstä alkaa silloin kuulua liikettä: hm, se vanha ja koukkuleukainen akka..!
Hänelle pitäisi kertoa tästä tapahtumasta. Mutta jos Sakris nyt menisi kertomaan, niin se ... suuttuisi.
Mutta huomenna Sakris aikoo hänelle kertoa ... nuoresta ja viattomasta immestään. Sakris nukahtaa viimein.
Ja huomenna hän herää siihen, että muori jyskyttää keittiön ovea, raottaa sitä ja ärähtää:
- No ... mikäs nyt on ... kello käy jo yhdeksättä!
- Kuinka? Onko kello jo kahdeksan? ällistelee kääpiö myhkyisenä kasana
peittonsa alla, tukka riipuksissa lattialle asti.
- On se, vastaa muori. -- Vai lieneekö mies sairas..? Ettekö jaksakaan
tänään mennä työhön?
- Minäkö sairas? Minä olen terveempi kuin koskaan ennen! kehuu Sakris,
ja hän aikoo kertoa muorille eilisiltaista ihmettään. Mutta sillä välin on muori jo sulkenut oven, sanoen:
- Tulkaahan kahville. Mikko-herrakin on kotona.
Sakris pukeutuu työasuunsa.
Mutta Mikko Suomenvaaran luona, joka on vasta kiidättänyt autolla Helsingistä kotiin, sanoo muori:
- Pois se pitäisi täältä ... tuo tuollainen...
- Mikä? Kukkelmanko? kysyy Mikko nauraen; hän on aina iloinen: terve ja
reipas mies.
- Niinpä juuri, vastaa täti. -- Mokoma... Jumalaton se tuntuu olevan.
Räävää ja panettelee pappeja ... ja Jumalaa. Ei hänellä muka Jumalaa olekaan. Ja muutenkin... Mitenkäs hän on veistänyt nuo hirret! Kieroja ne ovat. Kaipa sinä sen tiedät? Katsoitko eilen?
- Ka, en katsonut! vastaa Mikko. -- En ennättänyt.
Muori arvelee:
- Pilalle ne nyt menevät... Kun oletkin aina poissa.
- Afääreitä, täti! huudahtaa Mikko. -- Afääreitä, afääreitä!
- Niin, mutta jospa sinä et saakaan koiratarhaasi syksyyn.
- Oho! pääsee silloin Mikko Suomenvaaralta levoton huudahdus. -- Sepä
olisi peijakasta... Sillä nyt minulla on koiria: eilen tilasin Helsingistä kaksi pientä pointteria, kaksi setteriä, yhden kanakoiran, yhden mäyräkoiran ... pentuja. Ja yhden dobermanin, täyskasvuisen.
- Mikä se on? kysyy täti.
- Sekö? Se on pinsheri! Hieno pinsheri ... maailman hienoin pinsheri!
vastaa Mikko.
- Niin ... entä sitten sen turkki, jatkaa täti. -- Joskus täynnä
petäjänkuoria, risunkappaleita ja lastuja. Sitä se putsaa ja sukii...
- Minun pinsherinikö? kysyy Mikko. -- Ahaa, tämä Kukkelman. Peijakas
vie. No antakaa hänen putsata!
- Niin, niin, mutta minä luulen ... että hän taitaa ajatella
tyttöjäkin! pahastelee muori.
Mikko purskahtaa nauruun. Hän on kyllä hiukan suuttunut siitä mahdollisuudesta, että hänen koiratarhansa valmistuminen viipyisi. Mutta nyt hänellä ei olisi tilaisuutta sitä asiaa järjestellä. Hän aikoo näet juuri ryhtyä isompiin puuhiin: lähteä ostamaan raavaita, viedä niitä Ruotsiin... Raavaita ... ja sikoja, lampaita.
- Antakaa te nyt Kukkelmanin olla, sanoo hän. Sittenpähän nähdään. Vai
pitää hän tyttäristäkin, hahaa!
Mikko se lyö kaikki leikiksi... Ja täti pitää hänestä kuin omasta pojastaan.
Sen päivän pysyi Mikko kotosalla. Opetteli ja komenteli Heiluveitä ... ja katseli, kuinka Sakris käsitteli puita. Nyt tuli oikein suuren petäjän vuoro. Saisikohan Kukkelman sen poikki? Meni puolen tuntia ... jo sai kuin saikin! Kääpiöllä oli omat temppunsa: iski puuhun lovia kaikkiin ilmansuuntiin ... niin että se lopulta seisoi yhdellä kannallaan kuin hyrrä. Sitten hän nytkytteli petäjää: eipä se kaatunut, vaan ainoastaan kallistui toisia puita vasten. Kukkelman ryömi silloin ylös runkoa pitkin, katkomaan kaatumista estäviä oksia ja latvuksia.
Taivaan isä, jos hän jäisi puun alle! Mutta eipäs jäänyt. Puu kaatui ...
Sakris sen mukana maahan, kellahtaen kuoppaan ... makasi siinä liikutellen jalkojaan ... ja naureskellen harmissaan:
- Kas kas ... onpas tässä! Mutta odottakoonpas ... tuo sturski.
Sakris kääntyi kuopassa vatsalleen, tavoitti kirveensä ... ja nousi ja alkoi raivoten katkoa petäjästä viimeisiä oksia...
Hennoisiko Mikko näin hauskaa miestä hoputella? Eikähän Mikolla nyt ollut aikaa.
Mikko tilasi auton, meni Helsinkiin.
Sakris aherteli monta tuntia... Katseli entistä useammin kelloaan.
Lopulta hän tuli huvilaan ja sanoi:
- Kuulkaas nyt, täti! Minun täytyy tänään lopettaa ennen kuin oikein
passaisikaan!
Sakris ei joutanut odottamaan edes päivällistä; ei, ainoastaan pariin voileipään hän tyytyi... Olisi tyytynyt lähtemään vaikkapa ilman ruokaakin. Hän vakuutteli vilpittömästi:
- Ei ihminen elä ainoastaan leivästä. Rakkauttakin hän tahtoo...
Nyt aikoi hän kertoa muorille, mitä kummaa ja ihanaa hänelle oli tapahtunut. Mutta muija näytti yhä niin tylyn näköiseltä, että Sakris virkkoi pelkästään:
- Minun pitää lähteä käymään taaskin ... Krokelbyssä. Siellä on
ankeleegiä asioita. Ei niitä voi lykätä.
Sitten hän pukeutui huolellisesti. Mutta joutuin se meni. Ja sitten hän katosi kylälle päin.
Krokelbyhyn ei Sakris kuitenkaan lähtenyt ... vaan tapaamaan omaa kultaansa.
XIII
Kesä on melkein tullut.
Vedet heruvat suurilta, alakuloisilta soilta ... kerääntyvät puroksi, joka ponnistaa synkkien kuusikkojen läpi ... ja pääsee sitten luikertamaan niittyalangon halki. Puro kohtaa jonkin esteen, kääntyy ja kiertää sen etäältä... Nyt, rautatien penkereen juuressa, se paisuu isoksi lammikoksi, jossa pajut kylpevät. Sitten löytyy hiekkapenkereen alitse viemäri: siitä pohisee vesi tulvanaan lävitse, ryöppyää savesta keltaisena ja mudasta harmaana. Puro luikertaa edelleen. Taas tulee jokin uusi este, ja puro nousee niin korkealle, että oikaisee lopulta yli oman tavallisen viivansa, ryntää sen poikki ... syleillen viidakoita, jotka jäävät silloin ikään kuin sen kainaloon ja hellivään syliin...
Aurinko paistaa levottomaksi tehden ja huumaten.
Pikku joeksi paisunut puro on päässyt yhtymään Vantaaseen, joka kimaltaa terävästi vilisevinä aaltosina...
Rentukat puhkeilevat kukkimaan Vantaan niityillä...
Mäenrinteen hiekka tuossa alkaa nurmena vihertää...
On nyt lapsilla hauska juosta pitkin rantaäyräitä ... juoksennella huutaen ... taikka polskia vedessä tai onkia parin tuuman pituisia rantapiikkejä... Eräät heistä ovat jo paljasjaloin...
Jopa on muutama poikanen hankkinut itselleen venheenkin: jonkin laatikon taikka vanhan sikoaltaan, jolla hän nyt toveriensa kanssa meloskelee taikka soutaa sievoisen matkaa alas putoukselle päin.
Sakris: hänkin kuljeskelee näillä main. Auringon ilo silmien edessä ja lapsuuden vähäiset huvit mielessä pysähtyy hän katselemaan villisti huutelevia lapsia ... niin kuin muutkin aikuiset.
Kiireesti kehittyy suvi... Kuusien synkkä väri saa uusien vivahteitten iloa, kuusien oksat tulevat täyteen kukkia: pieniä ja kirpeänpunaisia käpyjä... Koivut, joihin on puhjennut harsomainen ja utuinen silmuvaippa, Sakriksen mielestä ikään kuin morsiushuntu, pukeutuvat yhtäkkiä juhlaan, kiilteleviin lehtiin. Ne ikään kuin kasvavat korkeammiksi ... tuossa tuokiossa...
Kalliomäen välissä lepäävät tasaiset niityt peittyvät kukkiin...
Sakeasti versoaviin ja niin keltaisiin, että kaikki on yhtä ja pelkkää silmien häikäisyä... Oraat höystyvät viikossa puolen kyynärää...
Talitinttien iloisesti kilkattava laulu on siirtynyt metsiin ... kaikuu nyt heikosti ... jostain suhisevan koivun sisästä.
Ja pääskyset kiirivät ylhäällä illan punertavassa ilmassa. Ilta ennustaa kuumaa päivää...
Sakris oli löytänyt Mikko Suomenvaaran rannalla uuden, pienen linnunpesän, jota maalaismuori arveli leppälinnun tekemäksi. Sitten Sakris kuuli sen linnun arasti tirahtelevan äänenkin ... ja näki ääntelijän itsensä, harmaan ja koreilemattoman. Kohta kai se lintunen munisi pesäänsä munia, jotka kuuluivat olevan sieviä ja sinisiä.
Ja eräänä aamuna kajahti käen kukunta villistä korvesta, Mikko Suomenvaaran asuinkylän läheltä.
Sakris käveli yhä paremmin...
Matkallaan kultaansa tirkistelemään pistäysi hän myöskin Krokelbyssä ja nouti sieltä harmonikkansa. Sillä aikoi hän soitella rakkaalleen...
Krokelbyssä lemusi silloin kaikkialla suopalolta ja kydöltä: siellä poltettiin talvella pihoille karttuneita ruohoja, höysteeksi kaali- ja kukkamaille. Lapiot ja kuokat siellä heiluivat; varakkaiden tonteilla pitkin päivää, mutta työläisten huviloissa ja tölleissä, kenellä vain oma asumus oli, iltaisin, jolloin oli päästy toisten töistä: silloin kaivettiin, lapioitiin ja touhuttiin usein myöhälle yöhön, otsa hiessä, keväisellä vimmalla ... paitsi leivänhankinnan pakosta myöskin huviksi...
Krokelbystä tallusteli Sakris takaisin työpaikkaansa kaikkein suorinta tietä: kesätietä, jota hän ei ollut sattunut kulkemaan moniin vuosiin.
Ja tultuaan korpeen hän yhtäkkiä joutui ihmeisiinsä, sillä sinne oli kohonnut aivan uusi kylä, sinnekin. Tiettävästi jo ennen sotaa.
Sievoinen kylä, märkään ja pelottavaan kuusikkoon...
Jokunen sarka suon keskellä oli kullakin omistajalla ollut siellä ensin.
Pienoinen perunamaa. Sitten oli saran reunaan tehty ehkä lautainen koju ... kuten tuokin tuossa; siinä säilytettiin työkapineita ... ja siinä oleskeli palstan vuokraaja taikka omistaja, vakinaisesti kaupungissa taikka muissa kylissä asuva, milloin hän vietti puhteet ja pyhät täällä metsässä hoitelemassa sarkaansa. Sitten rakennettiin kojun viereen lisää: kamari, tupa... Koju jäi kuistiksi. Ja kun rakennus oli saatu kuntoon, asuttiin täällä jo aina... Kaivot uurtuivat maahan ... marjapensaat ja omenapuut juurtuivat kantojen väliin...
Nyt ne puut varmaan jo alkavat kukkia. Ja pensaat antavat makeuksiaan.
Tällaista oli tapahtunut muutamassa vuodessa ... ja olisi tietysti tullut enemmänkin, ellei sota olisi häirinnyt...
Niin oli käynyt ... kun ihmiset olivat saaneet hankituksi itselleen palstoja ... taikka ainoastaan voivat niitä vuokrata...
Kaikkein myöhimmin illalla puuhailtiin ja möyrittiin juuri täällä syrjässä, noiden punaisten, keltaisten, vihreäin ja sinisten huvilain edustalla. Ihmeellinen ponnistuksen näyte; niinhän ne edistyvät, joilla on jotain omaa, mitä muokata.
Mitä lieneekään herännyt Sakriksen mielessä tätä kylää katsellessa...
Välistä ennenkin hän oli sellaista ajatellut ... että hänellä olisi palsta ... taikka ainoastaan vuokrattu tontti.
Nyt se ajatus heräsi jälleen... Ja nyt liittyi siihen myöskin tuo tyttö, jota hän oli viikon päivät vartioinut...
Ei ollut vieläkään nähnyt häntä ikkunassa...
Pelastusarmeijan kartanon luokse oli kääpiöllä tälläkin hetkellä niin kiire, että hän kulki kaikkein suorinta tietä korven halki.
XIV
Kukkelman pyöriskelee turvakodin seinävierellä. Parhain liina on hänellä kaulassa. Korkea kaulus näyttää pönkittävän hänen päätänsä niskasta ja leuasta.
Parhain liina: kolme uutta kravattia on hän nykyään ostanut. Paljon muuhun ei hänen ole tarvinnut pyytää rahoja tädiltä; ainoastaan näiden koristeiden ostoon ja muutamiin limonadipulloihin, jotka hän on tyhjentänyt kylällä kuljeksiessaan.
Sakris liikkuu verkalleen, kädet liivien kainaloihin pistettyinä... Sitä seinäviertä, jonka puolella hänen kaipaamansa ennenkin on istuskellut.
Kömpii korkeita multakasoja myöten, välistä nojautuen kourillaan polviinsa ... nokkosten ja takkiaisten keskellä. Ne multavallit ovat syntyneet siten, että sille paikalle on vuosikausia vedetty kaikki roskat talon pihalta ja puutarhasta niinä aikoina, jolloin kartano joutui herrasomistajiltaan vuokrataloksi.
Komeaa ryhtiään näyttelee Kukkelman vallinsa harjalla... Silloin tällöin hän luo ikkunaan välkkyviä ja hymyileviä silmäyksiä.
Nyt taas ikkuna aukeaa: tyttö on siinä!
Nyt se on siinä taas.
Mutta ei katsahda Sakrikseen.
Sakris huokaa... Alkaa hyräillä ääneensä, tahallaan.
Viimein pysähtyy hän aivan ikkunan kohdalle, kääntää kasvojaan ylöspäin niin paljon kuin saattaa, naurahtaa pihisevästi ja sanoo:
- Kultu, kultu!
Tyttö rupeaa tekemään käsityötään.
Kukkelman alkaa kummullaan puhella kauniista ilmasta. Ja yhtäkkiä kehottaa hän:
- Tule kävelemään minun kanssa.
Tyttö ei huomaa.
Olisikohan se ... sokea?
Mutta kuinka hän sitten saattaisi neuloa?
Taikka kuuro? Se olisi ... onnetonta.
Mutta ei kuuroudesta kumminkaan olisi niin suurta vahinkoa kuin silmien valon menettämisestä.
Kukkelman kävelee, katselee, hymyilee, vilkuu. Hän ihmettelee ja huolestuu... Ja putoaa siinä kurkistellessaan kuoppaan roskakasojen väliin... Se oli harmillista...
Naurettiinko hänelle nyt ikkunasta?
Ei, tyttö katsoi yhä jonnekin muualle.
Sakriksella oli hänelle jo rakkauskirjekin taskussa, valmistettu edellisenä yönä ... istuen paviljongin ikkunan edessä, jonka laudalla hän kirjoitti. Ei täti ollut varustanut hänelle eteiseen edes pöytää.
Hitaasti ja itsepintaisesti Sakris tuon kirjeensä laati ... vaipuen ajattelun vaivasta usein pitkiksi tuokioiksi aprikoimaan. Pari tuntia se työ vei ... muutamat sanat, malttamattomat ja tuliset. Sakris vakuutteli kirjeessä, että tyttö, jonka nimeä hän nyt tahtoi tietää, oli hänen valittunsa, oli hänen omansa... Juuri hän, eikä kukaan muu: niin oli Sakrikselle varmasti ilmoitettu.
Tämän kirjeen tahtoi rampa nyt jollakin tavoin toimittaa heilinsä käteen.
Meni hetki ... ja tyttö katosi ikkunasta.
Ehkäpä olivat hoitolan johtajattaret vaatineet hänet muualle?
Tai ehkäpä he koettivat tehdä kiusaakin Sakrikselle: ajella tyttö-parkaa pois hänen näkyvistään.
Odottakootpas... Sakris pettäisi heidät! Hän mutisi itsekseen:
"Ah ... te ... armeijan taivaallinen sotajoukko! Kyllä minä näytän teille jöökiä flikkani tähden!"
Kukkelman mietti keinoja, kuinka hän puijaisi noita hoitajattaria.
Kuitenkin joutui hän alakuloisuuden valtaan ... kun ei tyttö kenties ollut huomannut häntä.
Olisikohan ennustaja sittenkin erehtynyt? Mutta sehän oli mahdotonta!
Sakriksen omat unetkin olivat näyttäneet ilmi elävästi tämän naisen.
Mahdottoman selvät unet. Juuri tämän naisen ... aivan kuin valokuvassa.
Ei, kaiken, mitä uneksii sillä tavalla, täytyy toteutua ... täytyy olla tosi!
Sinä iltana oli Sakriksen pakko jälleen mennä tyhjin toimin asumukseensa. Mutta kuinkas sitten kävi?
Kun hän seuraavana iltana oli jo samalla tavoin lähtemäisillään pois turvakodin luota ja köntysteli vallia pitkin maantielle päin, niin kuuli hän ikkunasta ääniä, ja kääntyi: siellä oli hänen impensä! Tällä kertaa jonkin toisen naisen seurassa. Naiset katselivat ulos.
Sakriksen rinta vavahti onnesta ja palavasta toivosta. Hän alkoi nopeasti kävellä takaisin ikkunan eteen. Ikkunaan suoraan hän katseli ... kiersi vartaloaan ja kasvojaan ikkunaa kohti.
Nyt toinen nainen huudahti:
- Mikä ihme tuolla on? Katso, Nelma! Sinä et katso... Älä huoli,
Nelma... Älä sure ... joutavaa strunttia!
Se toinen oli punainen ja hyvin lihava. Jos Sakris olisi tarkastellut häntä, olisi hän huomannut naisen oikeassa silmässä valkean viirun, kaihijuovan, joka piirsi silmän kahtia niin kuin rako näkyy särkyneissä silmälaseissa. Mutta Sakris huudahti itsekseen:
- Nelma ... kaunis nimi... Ihmeellinen nimi!
Nelma tuskin käänsi päätänsä... Hänen silmänsä olivat raukeat, sameat.
Sinertävät luomet pyrkivät painumaan kiinni ikään kuin ilta-auringon säteitten vaivaamina. Poskipäissä hehkui.
Lihava nainen jatkoi:
- Strunttia, Nelma! Ei tässä ole hätää. Olenhan minäkin tullut tänne
melkein tahallani. Ei ollut omaa asuntoa ... ja kesällä ovat askit huonot. Phyi ... mokomaakin siveää naista..! Ajaa minut lokaalistani ... kun en voinut maksaa kallista vuokraa. Se syöjätär korotti taas sitä melkein puolella. Kuka sellaista voi maksaa... Lähetti kyttärit kimppuuni... En olisi saanut antaa tyttöjen asua luonani, en pitää hauskaa kavaljeerien kanssa. Phyi, hän on muka rouva! Mikä oli aikoinaan hänen isänsä ... millä rahoilla osti hän itselleen miehen? Se pappa piti itse aikoinaan yöpaikkaa. Niin juuri, se on ihan totta!
Nyt on tytär fiini: sellaista on hieno kerma maailmassa. Vei kaikki mööpelini vuokrasta ... kaikki, kaikki. Entä erota pojastani ... rakkaasta Pojusta! Kun nyt täti hoitaisi hänet hyvin! Ah, Poju-kulta. Saisinpa itse häntä hoitaa. Mutta pysyisinkö täällä kauan? Tiedäthän: ilman miehiä en voi olla. En voi! Se on mahdotonta. Ja kun sitten täältä pääsen ja saan Pojun luokseni, niin ... frallaralla-rallaa...
Kavaljeereja ja makeaa suuhun: likööriä ... ja silloin, ah, ah, fralla-lal-la-frallaa! Ja sinä, Nelma, suret pienemmistä. Ei saa välittää, Nelma, pitää nauraa, pitää laulaa... Oi Vermlanti, sa kaunis, sa armahin maa! Pitää katsella ympärilleen. Katsopas tuotakin tuolla!
Mikä se on? Mikä kumma?
Mimmi osoitti Kukkelmania, joka seisoi lankkuaidan takana ja katseli Nelmaa. Mimmiä rampa tuskin huomasikaan; Mimmin läsnäolo harmitti häntä kuitenkin vaistomaisesti.
Sakris koetti päästä lähemmäksi ikkunaa... Ja yrittäessään siinä liikuttaa jalkojaan nopeasti ja pontevasti ei hän taas muistanut edessään olevaa vallinreunaa ja sen kuoppia. Yhteen sellaiseen kuoppaan hän putosi ... ja kellotti siinä takkiaisten seassa kuin mikäkin nurinkäännetty koppakuoriainen, heilutellen hiljaa raajojaan.
Mimmi nauroi ikkunassa:
- Tuo on lystikäs poika, katso, Nelma! Minunkin Pojuni on usein
sellainen veitikka: styyrää itsensä ulos minun vaatteillani ... tekeytyy joulupukiksi. Ja hän on vasta neljän vuoden vanha.
Sitten jatkoi Mimmi Sakrikselle:
- Tule tännemmäksi, poika! Näytä meille konstejasi! Mistä ihmeestä sinä
olet saanut tuollaisen peruukin? Kuule, poika, poika!
Sakris vastasi ärtyisesti ja vakavasti:
- Minä en puhu mitään teille ... vaan kyllä toiselle... Nelma, tule
minun mukana spaseeraan!
Mimmi huudahti:
- Nelma, mitä hän sanoo? Se osaa laskea leikkiä, nallikka!
Kukkelman tiuskasi Mimmille:
- Minä en puhu teille mitään. Ja minä en ole nalli ... en poika. Ja
miksikä en voisi olla poika? Poika ... se ei ole mitään pahaa. Mutta minä tarkoitan puhua Nelmalle asioista ... tarkoitan vakavaa asiaa.
Mimmi katseli varsin kummastuen Sakrista ... hänen silmänsä oikein tutkivat tuota joulupukkia. Hän vastasi: -- Vakavaa asiaa? Ettekö te sitten ole poika..? Tyttökö sinä olet? Vai ... ämmä?
- Sinä itse olet hävytön ämmä, kiivastui Kukkelman. -- Mitä? Tahdotko
sinä kuulla ... sinä ... minkä arvon sinä tienaat ... mikä lintu ollenetkaan ... joka et voi elää muuta kuin plankningin ja piikkiaidan takana! Et huomaa ihmistä olevankaan siellä, mikä ei ole sellaista kuin yleinen narrillinen muoti. Mikä ihme se on, että minulla on pitempi hius kuin toisilla? Sinulle minä en puhu mitään! Tuollaisia kyllä on ... semmoisista olen saanut kylliksi. Juu, tämä poika on semmoisista syönyt itsensä metiksi, haha. Ne ovat maistuneet minusta niin kuin maassa yli talven maanneet potaatit. Niitä minulla on ollut ... kymmeniä. Mutta tälle toiselle minä tahdon puhua! Kuule, Nelma, kuule, kaksi sanaa!
- Herra Jösses, huudahti Mimmi. -- Hän ei siis olisikaan poika. Tuo
tukka olisi oikea? Herra Jösses, minkälainen mies!
Sakris oli niin lähellä aitaa, että hänen päänsä parahiksi näkyi sen ylitse. Hän äänteli:
- Nelma... Nelma... Niin kaunis nimi. Sellaista minä en ole kuullut
milloinkaan. Ja niin kaunis tyttö. Tule ... tule sieltä pois!
- Minkälainen mies, toisti Mimmi. -- Karvoja täynnä. Katso häntä,
Nelma!
Mimmi purskahti nauruun. Hän jatkoi:
- Entä minkälaiset hampaat, hahaha! Mutta mitä hän puhuu? Onko hän
stollinen vai..?
Nyt Nelma katsoi, samein ja sekavin silmin. Mutta nuo sinertävät ja avuttoman näköiset silmät leimauttivat Sakriksen ilmituleen.
Nelman katse ikään kuin koetti ponnistautua irti joistakin ajatuksista.
Sakris heilautti ja ojenteli käsiään...
Totisesti: aivan samanlaiset silmät kuin Nelmalla olivat sillä, jonka hän oli nähnyt unessa. Ihmeellistä! Kuinka tämä ollenkaan oli mahdollista?
Nelma katseli ... hän näki ainoastaan Sakriksen pään.
Sakris tuijotti häneen jäykistyneenä. Hoki itsekseen:
- Rakas, rakas, kultu! Tule minun tykö ... minä vien sinut pois..!
Nelma kuuli Sakriksen huudahtavan nimeään. Hän säpsähti: ajatteli jonkun tuttavan nähneen hänet täällä. Ei jaksanut oikein arvioida, mikä tuo huutelija ulkona oli.
Mimmi sanoi:
- Nelma, etkö kuule; sehän on rakastunut sinuun.
Nelma vetäytyi ikkunasta.
Rakastunut? Ja kuka?
Kukapa häneen rakastuisi ... kun hän oli tällaisessa paikassa? Sakrista hän ei ajatellut.
Nelma puhkesi itkuun kuvitellessaan, että joku muka häntä... Niin epätoivoista oli hänen elämänsä.
Mimmi lohdutteli Nelmaa:
- Taasko sinä! Joutavia! Mikäpä täällä on olla? Ja kyllä täältä
päästään: minä hommaudun pois, ja sitten otan sinut mukaani. Katso tuota hullua! Eikö tämä ole hauskaa?
Kukkelman huudahteli ihastuksissaan:
- Kas niin, Nelma kääntyi pois. Sellainen tyttö ... plyygi. Sellaisista
minä juuri tykkään. No, no ... naisen on oltava plyygi. Mutta tule nyt framille sieltä kardiinin takaa. Minulla on paljon sinulle puhumista. Ja jos tahdot, on hauskaakin: semmoisia juttuja, että tulee vatsassa kipeää, kun kuuntelee. Menkäämme tuonne metsään käveleen! Ja limonaadikioskille ... syömään baakelsia. Kyllä minulla rahaa löytyy.
Tottahan: milloinkaan, juuri milloinkaan minä en ole ollut ilman rahaa!
Minulla on työtä täällä lähellä ... siitä minä tienaan rahaa.
Mimmi huudahti:
- Ahaa ... teillä on rahaa? Mikä te olette?
Kukkelman vastasi:
- Mikä olen? Minä ... byggmestari! Minä ... osaan bykätä ... yhtä hyvin
kuin mikä mestari tahansa... Ja kaikkia minä osaan. Sellaisesta saan kyllä rahaa.
- Hän on rakennusmestari! huudahti Mimmi Nelmalle.
- Jaa-ah! vahvisti Sakris alhaalta. -- Joten ... tule vain tänne,
Nelma. Mennään soutelemaan. Minä saan lainata tuolta Vanhastakaupungista paatin. Ja jos tahdot, niin ... voit ottaa veninnasikin mukaan. Ostetaan pullaa ja limonaadia ... ja kaikkia. Ja minä otan harmonikan ... minulla se on täällä ... laulan kupletteja.
- Kuuletko? sanoi Mimmi Nelmalle.
- Minulla on paljon kupletteja, jatkoi Kukkelman. -- Oh, kaikki minä
muistan ... kun selvittelen pääni. Kaikki laulut. Tulkaa ... tulkaa molemmat!
- Meitä vahditaan. Ei me päästä! vastasi Mimmi kiukkuisena.
Kukkelman ällisteli:
- Hm ... tosiaankin. Sepä nyt on kanssa... Sulkea ihmiset tällä tavalla
... niin kuin vangit. Ja minkä tähden? Hm ... en tiedä. Tyttö-raukat.
Mutta ... mitäs nyt tehdään? Olisi keksittävä konsti... Sellaisia aina on ... konstit ne auttavat! Mitäs, jos minä toisin steegit...
- Steegit? Mitkä steegit? kysyi Mimmi.
- Tikapuut, suomensi Kukkelman. -- Mikäpä siinä... Oli kerran
Amerikassa mies ... sen nimi oli Romeo ... kiipesi balkongille kultansa luokse... Taikka: nyt se onkin keksitty... Jospa siellä olisi jotakin remonteeraa? Löisitte vaikka klasin rikki ... ja minä tulisin kysymään, onko klasinleikkaamista. Ja sitten olisin siellä teidän kamarissa!
Mimmi halveksivasti:
- Ja meidät pistettäisiin koppiin ... puh!
Kukkelman raapii päätänsä. Hän sanoi:
- Jaa ... sillä tavalla se mahtaisi ollakin..! Mutta mitä me keksimme?
Kyllä me aina jotakin keksimme. Kuulkaas, jos minä tulen sinne ja pyydän päästä hakkaamaan klapia. Niin sitten saan keskustella teidän kanssanne.
- Hakkaako rakennusmestari klapejakin? kysyi Mimmi.
Kukkelman nauroi leveästi:
- Miksikä ei? Ei se ole häpeä ... osata tehdä kaikkia. Kaikkia minä
osaan. Ja nyt ... minä tulen sinne hakkaamaan klapia ... huomenna...
Yhtäkkiä Mimmi viittasi kädellään Kukkelmania poistumaan, viittilöi kiivaasti. Sakris huomasi jotain vaaraa ja pujahti aivan lankkuaidan juureen.
Siinä hän nyt kyyröttää ... ja nostaa hiuksia korvansa edestä, kuuntelee. Siellä huoneessa on jo kolmaskin nainen ... joku kurkistelee ulos ikkunasta. Varmaankin joku vahti. On jo kovin hämärä, Sakrista ei näy. Se kolmas toruu tyttöjä: sanoo heidän puhelleen jonkun ulkopuolella olevan kanssa. Mimmi kieltää: ainoastaan keskenään hän ja Nelma ovat puhelleet. Toruja väittää Mimmin valehtelevan ... paasaa hänelle, uhkaa erottaa Byskatan Nelman seurasta. Byskata on siis Mimmin sukunimi! Ja toruja on varmaan noita johtajattaria. Mimmi pullikoi vastaan... Hän sanoo olevan itsellään ikävän ... mokomassa luostarissa.
Johtajatar tiuskii, että Byskata on pahennukseksi koko kodille; johtajatar oli muka erehtynyt päästäessään Mimmin käymään Nelman luona: Mimmi ei olekaan oikea lohduttaja Nelmalle ... joka kyllä muuten käyttäytyykin hyvin.
Mimmi sanoo olevansa Nelman vanha tuttava ... ja pilkkaa ja haukkuu johtajatarta. Silloin sanoo johtajatar, että ehkäpä Byskata viihtyy paremmin muualla kuin käsitöiden ääressä: huomenna hän panee Mimmin kitkemään hiekkakäytäviä. Sitten vedetään ikkuna kiinni ... ja sähkö syttyy kamarissa. Sakris ei kuule enää mitään.
Sakris säälittelee itsekseen:
- Nelma raukka, sellaisessa seurassa... Ja vangittuna.
Kauan pilkistelee rampa kummulta aidan takaa, olisiko Nelma kamarissa ... ja avaisi hänelle ikkunan. Ei avaa! Ei uskalla..!
Mutta merkillisen katseen oli hän luonut Sakrikseen ... kauniit, siniset silmänsä!
Muuallakin turvakodin huoneissa sytytetään valot. On tullut melkein pimeä. Mutta Nelman varjoakaan ei näy ruudun takana.
Lieneekö tytöt viety iltarukoukseen?
Yhä hiiviskelee Sakris Kukkelman lankkuaidan viertä. Hän ajattelee:
Nelma... Julia... Hänen silmistään, koko hänen kasvoistaan, jotka lensivät punaisiksi, huomasi, että hän on rakastunut minuun. Jumalan ja ihmisten edessä on Nelma minun. Jumalanko? Luonto, kaikkivaltias ja viaton Luonto, on hänet minulle antanut. Luontoa minä kiitän tästä lahjasta. Sen salaperäiset henget ilmoittivat unessa Nelmasta jo ennen kuin olin hänet nähnytkään. Kuinka arka hän on! Ei tohtinut edes katsoa minuun ... koska rakkaus palaa sydämessä. Nelma, kyllä minä pelastan sinut täältä ... oikeaan elämään...
Viimein lähti Kukkelman yöpaikkaansa.
XV
Sinä iltana ei Sakris välittänyt mitään maalaismuorin motkottelusta.
Ei, tuskin kuulikaan hän muorin toraa ... hymyili vain itsekseen.
Muori sanoi:
- Lieneekö niitä taas ollut kylällä niitä ... likkoja?
Sakris vastasi, että tietysti... Nuorella miehellä on muitakin asioita kuin istua vanhojen vaimojen parissa. Sitten hän meni ihan muorin eteen ja lauleskeli hänelle, työntäen sormensa melkein hänen nenänsä alle:
Tuli ihmeitä, tuli piruja,
tuli pojalle kullan-liruja...
Muori löi häntä kynsille.
Mutta Sakris nauroi.
Silti oli hän totinenkin ... yksin jäätyään. Totinen ja juhlallinen.
Sormet liivien kainaloaukoissa tallusteli hän eteisessä nurkasta toiseen. Makuulle ei hän mennyt.
Kukkelman ajatteli Nelmaansa...
Ja millä tavoin hän Nelman kanssa rupeaisi asumaan.
Tietysti Krokelbyssä ... omassa kamarissaan ... jonkin aikaa. Mutta sitten he muuttaisivat muualle. Vuokrakin oli Krokelbyssä yhä vain kohonnut. Raskaaksi sellainen kävi.
Ja siinä pälkähti Sakriksen päähän ajatus, jota hän oli jo kauan näinä kalliina aikoina ikään kuin aavistellut ja joka oli virkistynyt eloon juuri äskettäin, hänen kulkiessaan tuon uuden ja nopeasti nousseen työläisten kylän läpi.
Hänelläkin pitäisi olla oma huvila ... oma murju..!
Jospa hän saisi palstan..!
Itse hän tekisi huvilan...
Ensin ainoastaan yhden huoneen... Ja sitten lisää...
Ja nyt, kun hänellä oli Nelma, naisista herttaisin, syntyisi huvila aivanpa itsestään: sellaisen innon ja voiman, sellaisen terveydenkin hän saisi Nelman vaalimana.
Jotenkin hän rakentaisi huvilan ... sen hän oli velvollinen Nelmalle.
Mahtavia ajatuksia suhisi ja pohisi Kukkelmanin päässä...
Oi, kuinka laupias Luonto oli hänelle ollut! Ennustanut ja antanut hänelle Nelman.
Sakris joutui kiitollisuuden valtaan.
Hän oli niin liikuttunut, että heittäytyi viimein itsekseen polvilleen ja ... rukoili. Kiitosrukousta se oli. Rukoiliko Sakris? Kiitti Luontoa ... ja povarirouvaa ja toteutunutta untaan!
Seuraavana päivänä ei työstä paljoa tullut. Muori tarkasteli häntä, silmät terävinä koukkuisen nenän kahdenpuolen. Raajarikko sotki jalkoihinsa taikka hukkasi työkapineitaan. Hän näytti väsyvän helposti ... horjuilevan kelmeänä. Ihmekös se, kun hän oli taas kolunnut yöllä valveillaan ... juossut illalla kylillä, huolimatta kunnolleen edes heikkoa velliään.
Välistä näytti siltä kuin olisi Kukkelmanilla ollut tuli kaatioissa: niin hutiloi hän hirsiä piilutessaan ... ja katseli vähän väliä kelloaan.
Narraisikohan joku nainen tosiaan tuota rampaa?
Entistä aikaisemmin illalla lähti Kukkelman jälleen kotoa, ajettuaan partansa, joka tuskin oli vielä sängellä, ja kammattuaan päänsä kiiltäväksi kuin rasva.
Nelman ikkuna oli auki. Sakris heilautti syvään kumartaen hattuaan ja huudahti:
- Terve, terve, kultuni!
Nelma katsoi häneen kummastuen ... ja hajamielisesti ... niin kuin ei olisi häntä ymmärtänyt. Mutta sanoi sitten:
- Mimmi käski, ettei teidän pitäisi tulla tähän ikkunan alle... Eikä
pyytää halkojen pilkkomista. Mimmi on pihalla...
Rampa oli yskän ymmärtävinään; hän vetäytyi heti lankkuaidan kätköön.
Hänen mielestään oli Nelma niin kaino, että puhui ikään kuin Mimmin suun kautta.
Sitten puikki Kukkelman tirkistelemään pihalle portin raosta...
Ja siellä oli Mimmi erään toisen naisen seurassa. Se toinen kääntyi selin... Sakris huudahti hiljaa:
- Neiti ... neiti Byskata!
Mimmi kääntyi ja kuunteli.
Sakris huudahti jälleen:
- Neiti Byskata, tulkaa tänne portin tykö!
Mimmi tuli verkalleen, roskakori kädessä. Kukkelmanin käheän ja pihisevän äänen oli hän jo tuntenut. Hän supatti:
- Ahaa, tekö, pykmestari. Muuten, nimeni on Mimmi Rumfelt ...
aatelia..! Ja minäpä sanon teille jotain... Mutta ensin: missä te asutte? Onko se mukava paikka? Teillä on talo? Pytinki?
Sakris kysäisi:
- Kuka se tahtoo sitä tietää?
- Hahaa, se, joka tykkää kovasti teistä, vastasi Mimmi.
Sakris huudahti:
- Nelma!
- Niin, Nelma, Nelma, myönsi Mimmi.
Sakris sanoi riemuiten:
- Bygninki..? Ei ... ei vielä... Mutta minulla on oma kamari ... oma
lokaali... Siisti, sievä. Sinne minä Nelman vien kun pääsen täältä rakentamasta... Ja sitten ... kyllä tulee huvila. Se tulee! Ja sen minä sanon, että siitä ei saa sitten mitään puuttua. Ei kamari Nelmalta. Eikä muutakaan. Ja kanalan voi tehdä... Eikä sikala saa puuttua. Ahhah, mikä on sitten parempi elää kun on sikat ja kanat ... ja kukko, joka aamulla laulaa. Myöpi lihat ja munat, jos ei itse tahdo syödä... Mutta itse voipi ostaa niiden rahain edestä omenat ja kaalit ja... Taikka itse kasvattaa ylös kaalit ja porkkanat. Tuolla metsässä se huvila pitää olla rauhallisessa paikassa. Tuolla joen rannalla. Ja sen minä sanon, että Nelman ei tarvitse tehdä mitään, ei muuta kuin kaunistaa itsensä.
Kaikki teken minä ... työtä ulkona ja kotona. Työtä ... Minä kaikki... Ja hän rakastaa minut...
Mimmi tiukkasi uteliaana:
- Niin ... teillä on sitten niin paljon rahaa?
- Rahaa? Sitä ... sitä kyllä on ... kun Nelma tulee minun tykö.
Silloin..! Ja sellaisesta elämästä minä tykkään: olla parselli ja oma Nelma ... ja elää rauhallisesti, viljellä palstaa. Minähän olen kansanmies ... rehellinen mies ... ja tyytyväinen ... ja aina iloinen!
Ja minä ylöstimpraan huvilan...
Mimmi naurahti:
- No, ottakaa sitten Nelmanne. Menkää naimisiin hänen kanssaan! Mutta
... hyst, jo tulee tuo lasisilmäkäärme. Hiipikää pois. Minä ilmoitan sitten teille, mitä teemme. Huomenna ... samaan aikaan...
Kun Mimmi Byskata eli Rumfelt tapasi illalliselle mentäessä Nelman, jonka huoneessa hän ei enää saanut käydä ... hiljaiselle Nelmalle oli ystävällinen johtajatar näet antanut pienen erikoisen kopin ... supatti Mimmi:
- Juuri äsken juttelin sen pikku pykmestarin kanssa portin raosta. Hän
on sinuun rakastunut... Ja hänellä saattaa olla rahaakin! Ja sitten sinä saisit hienoja vaatteita... Minä koetan tulla myöhemmin illalla väkisinkin sinun koppiisi ... puhumaan, mitä me teemme.
Kukkelman ajatteli myöskin Mimmiä. Rumfelt oli siis Mimmin nimi ... ja aatelia! Se Byskata, jolle Sakris oli kuullut johtajattaren tiuskivan, oli kai joku toinen nainen...
Ja Rumfelt! Sakris kyllä vihasi ylimyksiä. Mutta olihan Mimmi nyt hänen tuttujaan ... aivan kuin läheinen hänelle. Ja se muutti asian: Sakris oli ylpeä tästä aatelistuttavuudestaan.
XVI
Minkälainen on Nelma?
Hän on tiedoton niin kuin linnunpoika, joka joutuu yksinään maailmaan...
Avuton ja typerä pikku lintu kummastuu, hätääntyy ... ja on kuolla kauhusta, jos ihmisen koura sitä tavoittelee: sellaista vaaraa ei se ole voinut aavistaa; koko maailmasta se ei tiedä mitään.
Onko Nelma hyvä vai paha? Vaiko molempia? Tahi ei kumpaakaan..?
Kaukaa täältä on hän kotoisin. Köyhästä pitäjästä ... pikkukaupungin etukylästä, joka on huonossa huudossa: sen asukkaat ovat rikollisia ja tietämättömiä.
Toista kuukautta on hän ollut täällä turvakodissa. Tuijottanut avuttomana eteensä...
Ei edes ompelemisesta, vaikka se on hänen mielityötään, ole tullut juuri mitään...
Väsynyt on Nelma. Keskellä päivääkin pyrkivät hänen luomensa, nuo melkein läpikuultavat luomet, painumaan umpeen. Ja välistä hehkuvat hänen poskensa kuumeisesti.
Harvoin hän nauraa: silloin hermostuneesti ja kimakasti.
Näin istuu hän ikkunansa ääressä, turvakodin sininen puuvillamekko yllään...
Hiljainen, siivo ja siisti hän on... Ja hänen yksinkertaiset, miltei viattomat silmänsä katselevat sillä tavoin, että johtajatar luulee saavansa piankin hänestä kelpo naisen... Saavansa nimenomaan hyvyydellä: siksi laski hän tuon parantumattoman Mimmi Byskatan, joka kuitenkin on Nelman vanha tuttava, joskus juttelemaan hänen kanssaan. Nelmahan on niin synkkä ... eikä tahtoisi puhella kenenkään kanssa.
Nelman äiti oli kauhea ihminen, hurja irtolaisnainen Pertta Kinnunen, joka ei pysynyt työssä erämaan torpassa, vaan alkoi villin ja kevytmielisen verensä vetämänä seikkailla pikkukaupungissa. Syytteli sitten kaupungin herroja pilaajikseen. Alkoi elää milloin minkinlaisten kanssa ... hylkäsi miehiään, joihin hän ei edes ollut vihitty ... sai lapsia ja jätti ne köyhäintaloon. Ainoastaan Sanelman piti luonansa. Yhä hurjemmaksi muuttui Pertta sikäli kuin ikää lisääntyi; kaikkea, mikä on säädyllistä ja siistiä, hän uhmasi. Puheet julkeat, laulut vielä julkeammat. Punainen vihaisinta ja järjettömintä lajia!
Nelma ei tiedä isästään oikein mitään. Ei ole tullut sitä ajatelleeksikaan, vaikkapa Pertta lienee joskus sen miehensä nimen maininnut; mutta Nelma oli unohtanut tuon nimen: mitäpä siitä.
Ajatukseton kuin jokin kasvi on Nelma.
Siellä kotona Pertta eli erään Mauno Kypenäisen kanssa, joka kalasteli, rokasi viinaa ... ja kävi joskus töissä tilallisilla. Äiti makasi sängyssä ... tappeli välistä Maunon kanssa ... ja alistui joskus hänkin työhön. Ainoakaan karkea sana, luvaton asia taikka teko ei Nelmalle lapsesta asti ole ollut tuntematon. Valehtelu taikka varkaus, joita Maunon töllissä tehtiin yhtä huolettomasti ja helposti kuin hengitettiin koko moisen etukylän unteloa ja velttoa ilmaa, eivät ole olleet Nelmalle koskaan mitään ihmeellistä. Ja sitten alkoi Pertta tyrkyttää tyttärelleen omia tapojaankin niin intohimoisesti kuin muut ihmiset opettavat lapsilleen jotain pyhää elämänkatsomusta.
Kumminkaan hän ei ennättänyt Nelmaa siinä määrin pilata, että tyttö olisi tehnyt omasta aloitteestaan pahaa. Tuli kapina, vallankumous ... ja vapaussota. Tuli Pertan loppu.
Myöhemmin on Nelma kyllä tehnyt sellaista, mitä ihmiset sanovat pahaksi.
Mutta tietääkö hän vieläkään, mikä on paha? Hän on henkisesti syönyt hyvän- ja pahantiedon puusta ennen aikaansa: sen hedelmillä ei ole häneen tavallista vaikutusta, hän ei niistä huumaudu. Ehkäpä ne heikontavat, riuduttavat häntä ... tekevät hänet kärsiväksi. Mutta silti hän ei ymmärrä, miksi se ja se olisi pahaa ... ja miksi jokin toinen hyvää. Nelman veressä on paha ja hyvä sekaisin.
Tuli tuo kapina. Pertta houkutteli Maunon Varkauden tehtaalle, johon työväki oli keskittynyt. Sanelma jätettiin erään Käkriäisen mökkiin, viisaan mökinemännän, Maunon sisaren, pyynnöstä; eikä ovela Juutas Käkriäinen itsekään olisi pistänyt nenäänsä siihen leikkiin ... johan nyt! Hän saattoi Pertan ja Maunon tammallaan lähelle tehdasta. Perttaan eivät varoitukset pystyneet...
Pertta Kinnunen riehui punakaartilaisten kanssa talonpoikaistaloissa.
Kävi ryöstämässä niistä elintarpeita. Talonpoikahan rikastui ja nylki tehtaalaista, jonka täytyi näinä kalliina aikoina elää kädestä suuhun ja jota ei maailmassa kiinnittänyt paljoa mikään muu kuin raha ja palkka.
Työläinen vihasi talonpoikaa ja talonpoika pelkäsi häntä; toisiaan eivät he ymmärtäneet yhtään, tuo maasta elävä ja tuo maaton, uusiin ajatuksiin kasvatettu.
Hurja Pertta oli miltei punikkien johtaja. Mieluimmin olisi hän tappanut kaikki tilalliset venäläisellä kiväärillään ... niin suuret kuin pienemmätkin ... puhkaistuaan ensin heiltä silmät, poltettuaan päät roviossa... Taikka haudannut elävältä heidät, kaulaa myöten maahan. Sitä eivät toki toiset täällä sallineet ... eivät ainakaan vielä. Ja sitten se oli myöhäistä.
Mutta kuitenkin sai Pertta tuntea jonkinlaista suloista veren tuoksua.
Hän näki muutamia ammuttuja porvareita, niiden veriset rinnat ja halkaistut kallot. Ja siinä iski hän ruumiita piiskalla.
Ja kirkossa sai Pertta tanssia! Rosvottu karja teurastettiin näet kirkossa. Pertta asetteli lehmien päät alttarinkehyksen reunalle...
Jotkut kirkonviinistä juopuneet sällit jakoivat verisille päille ehtoollista ... ja Pertta Kinnunen hyppi lattialla prissakkaa, ryssiltä oppimaansa.
Mutta vielä hurjemmankin tanssin hän suoritti, kun valkeat valloittivat tehtaan. Hän vaati piiritettyjä vastarintaan. Veripunaisina värisivät hänen sieraimensa, kun hän huiski kivääri kädessä ... ampui pihalle, lauloi vallankumouslauluja, pilkkasi halveksumista leiskuvin povin niitä pelkureita, jotka tahtoivat antautua ... ja antautuivatkin. Pertta näytti ikkunasta valkeaa riepua, muka antautumislippua; mutta kun porvariupseeri ilmestyi näkyville, ampui Pertta hänet. Niin keskellä kuulien vihellystä, kranaattien räjähtelyä, tulipalon loimua, hätääntyneitten huohotusta, haavoittuvien voihkinaa, naisten ja lasten itkua...
Tuli lyhyt tuomio. Talonpojilla ja varsinkin ilman maata elävillä työläisillä ei ole nykyään mitään yhteistä: he ovat kaksi toisilleen vihamielistä maailmaa. Armeija, talonpojista nopeasti luotu, oli törkeästi ärsytetty vihaan; ainoastaan siinä se oli yhtä vastustajansa kanssa, että se iski armotta ... se oli samaa rotua kuin lyötykin.
Kuulustelut ... miltei joutavia. Laukaukset rämähtelivät monta päivää ... ja monet teloittajat nauroivat sydäntä keventävästä ilosta: olihan taas päästy sadasta näitä kiusanhenkiä! Veri punersi hankea hiekkahaudassa. Ammuttujen kasassa makasi paitsi Maunoa myöskin Pertta.
Kolme päivää hän makasi hautaamatta, potkittuna, alastomana.
Mutta ... sitten hänestä vasta tuli punaisten sankaritar!
Sinne joukkohaudalle erämaassa on nyt ilmestynyt ristejä taikka keppejä punaisine nauhoineen... Ja varsinkin Pertalle tuodaan sinne salaa kukkia. Jokainen tiesi hänen eläessään, ettei hänen kanssaan juuri voinut tulla toimeen; nyt on se mielettömyys unohdettu: hän on marttyyri.
Onko hän Nelmastakin marttyyri ja sankaritar? Sitä ei Nelma ole liioin ajatellut. Kun Pertta ammuttiin, tunsi hän kyllä ihailevansa hänen hurjuuttaan; mutta samalla aavisteli hän, varsinkin eräiden porvarien puheiden johdosta, että äiti oli jollakin tavoin kohtalonsa ansainnut.
Inhottava oli äiti ollut hänestä joskus, eleineen ja lauluineen.
Kumminkin sai ikään kuin kätketty vaisto Nelman usein tuntemaan, ei ajattelemaan, että äiti oli ollut sellainen kuin hänen pitikin olla.
Kenellekään ei hän sitä tunnetta koskaan ilmaissut. Sen verran hän oli hyvä.
Sinä kesänä, jonka edellisenä keväänä Nelma jäi yksin maailmaan, täytyi hänen käydä tilallisten luona etsimässä ruokaa ja työtä. Siellä tehtiin hänelle sääliviä ja pilkallisia kysymyksiä, minkälainen hänen äitinsä oikeastaan oli ollut ... ja häntä itseään varoitettiin. Silloin painoi Nelma kasvonsa alas ... ja samalla hän sekä hyväksyi että hylkäsi sielussaan äitinsä. Tunteillaan hyväksyi ... enemmän kuin ajatuksillaan hylkäsi. Pertta Kinnusen häpeä kohdistui häneen. Äitinsä kuolemaa ei hän itkenyt.
Hän tunsi siihen aikaan, asuessaan toistaiseksi Käkriäisten mökissä, että hänen pitäisi päästä tältä seudulta pois... Jonnekin. Ikään kuin häväisty hän täällä oli. Ja hänen täytyisi elättää itse itsensä. Se ajatus heräsi Käkriäistenkin vaikutuksesta. Mökissä oli nyt kurjan köyhää, sinä kesänä; syötiin jäkälää ja pettua ... ja joskin Juutas olisi pitänyt Nelman luonaan, niin emäntä ajatteli toki ennen kaikkea omia lapsiaan. Hän neuvoi Sanelmaa lähtemään etemmäksi...
Kotipitäjän rikkaille ei hän hennonut yllyttää palvelukseen veljensä ystävättären lasta, näille tutuille rikkaille, joita hän vihasi enimmäkseen niin kuin kateudesta vihataan... Mutta ehkäpä Helsingissä olisikin parempi, siellä Ruotsin puolella? No, saatiin kuulla olevan Helsingissä toimistoja, jotka hankkivat työttömille paikkoja. Tiedusteltiin asiaa pikkukaupungissa poliiseilta. Ne kehottivat kääntymään Helsingin kunnan välitystoimiston puoleen ... antoivat osoitteenkin.
Passia varten oli Nelmalla valokuvia; oli toki kahtakin lajia ... nimikorttien ja kuvapostikorttien joukossa. Ja ne kortit, valokuvat ja vähän vaatetta ja evästä mukanaan lähetettiin Nelma Helsinkiin. Saikin palveluspaikan pienessä ja arvokkaassa perheessä. Herra oli tuomari. Kuului olevan tärkeä ruununhenkilökin: kaulassa kiilteli hänellä jokin tähti ... ja hän kävi kokouksissa ja piti juhlia kotonaan. Taikka oli illat teatterissa rouvansa ja tyttärensä kanssa ... hermostuneen rouvan ... ja tyttären, joka oli ylpeä ja kuhisi kauniissa vaatteissa.
Nelmaa neuvoili näihin hänen nykyisiin tehtäviinsä, joihin hän vielä oli tottumaton, toinen palvelija, vanha nainen. Ja Nelma oli taipuisa. Vanha ei käynyt koskaan missään muualla kuin kirkossa: joka toinen sunnuntai siellä. Muuten teki vain työtä... Ja Nelma myöskin; hän oppi nopeasti.
Mutta hänellä oli täällä ikävä. Vanhus ei puhunut hänen kanssaan paljon muusta kuin töistä, joita heidän oli tehtävä. Illat täytyi Nelman valvoa ja odottaa kotiin herrasväkeä, jolla ei ollut hänelle muuta sanomista kuin kehotella häntä olemaan ahkera.
Nelma tutustui saman kivimuurin toisiin palvelijoihin; ne kertoivat hänelle ammattiyhdistyksestä ... ja kehottivat lähtemään kanssaan iltamiin. Nelma ilmoitti rouvalle aikeensa, ja sai torat: hänen olisi sopinut paremmin käydä kirkossa. Hän ei siis mennyt iltamiin ... ja lähti vanhan palvelijan kanssa kirkkoon. Mitä pappi puhui? Ei Nelma sellaista jaksanut kuunnella ... ja vielä ikävämpi hänellä oli kotona.
Joutoaikoina teki hän itselleen vaatteita. Niitä hän näpräili intohimoisesti ... käytti niihin koko palkkansa. Koetti sommitella itselleen sellaisia kauniita nauhoja kuin neidinkin leningeissä. Toinen palvelija varoitti häntä turhista koreuksista. Silloin ompeli Nelma niitä salaa, keittiössä, odotellessaan herrasväkeä iltaisin.
Kerran koetteli Nelma ullakolla rouvan ja neidin kesäpukuja... Ne olivat vielä hauskemman näköisiä kuin hänen omansa ... ja sopivat hänelle hyvin. Yhden hamosen ja yhden paidan pisti hän sitten omien kapineittensa joukkoon, pärekoppaansa. Niitä sopisi hänen näyttää maalla kesällä. Sillä lomaa aikoi hän toki pyytää ... ja viettää sen Käkriäisten mökillä. Neljä kuukautta oli hän nyt ollut täällä ... ikävässä, outojen ihmisten parissa. Teki mieli jo kuunnella toisenlaisia puheitakin ... ja oleskella järven rannalla...
Joskus hän kyhäsi kirjeen, jossa valitti Käkriäisille ikäväänsä.
Mutta hän lähtikin maalle jo aikaisemmin. Niin sietämätöntä oli täällä ... niin hän ikävöi. Olkoonpa kotipitäjä hänelle millainen tahansa, ovathan hänellä edes Käkriäiset!
Eräänä iltana, kun vanha palvelijakin oli kaupungilla jonkin tuttavansa luona, meni Nelma ullakolle ja otti koppansa ... siinä myöskin nuo herrasnaisten vaatteet. Pisti myöskin takaisin tavaroittensa joukkoon rakkaat kuvakorttinsa, joita hän oli kiinnitellyt palvelijain huoneen seinään. Olihan niissä korteissa Ananias Käkriäisenkin lähettämiä...
Jo kauan sitten oli Nelma tiennyt, mihin aikaan juna lähti kotipuoleen.
Matkarahoista puuttui häneltä vielä muutama markka. Hän meni rouvan kamariin ... ja katseli lipaston päällystää. Löysi jonkin rasian alta muutaman kymmenmarkkasen. Ne rahat sukaisi hän nyt taskuunsa ... ja lähti talosta. Pudotti porraskäytävässä avaimet isäntäväen kirjeluukusta sisään.
Namusia vei hän Käkriäisten lapsille tuomisiksi. Pienokaiset katselivat ihastellen Nelman koreita vaatteita...
Kysyttiin, kauanko hänellä oli lomaa. Nelma ei sanonut menevänsä enää entiseen paikkaansa ... hänellä oli jo toinen tiedossa.
Viikon kuluttua tulivat Käkriäisten mökille poliisit. Kuulustelivat Sanelmaa, joka itki ja tunnusti. Vaatteet olivat hänestä niin kauniit ... ja rahoja matkaa varten hän oli tarvinnut: ne olivat olleet piirongin päällä ... herrasväellä oli kyllä rahaa.
Se herra, jonka kodissa Nelma Helsingissä palveli, tiesi erinomaisesti, että rehellisyys on yhteiskunnallisen järjestyksen perusta. Aika oli villiintynyttä; kiihotuksella oli kansan käsitteet väännetty sekaisin.
Sellainen oli vienyt kapinaankin. Nyt erikoisesti täytyi sivistyneiden opettaa ankaralla kädellä kansa jälleen kulkemaan sitä ojennusnuoraa myöten, jonka nimi on laki.
Poliisit veivät Nelman mukaansa Helsinkiin. Siellä tuomittiin hänet neljäksi kuukaudeksi vankeuteen.
XVII
Tyly oli rangaistus Nelmasta ... liian tyly tällaisesta teosta.
Mikä siinä oli niin pahaa?
Miksi se oli pahaa ... ja häpeällistä?
Käkriäisen Ananiaskin oli Nelman lähtiessä ollut niin välttelevä.
Nelma ei tosiaan voisi enää mennä edes Käkriäisille ... kun täältä vankilasta pääsisi.
Miksi kohtalo häntä runteli?
Tyttö muisteli äitiään ja hänen teloittamistaan ... inhoten ja kumminkin hänet salaisesti hyväksyen. Ja suri, että hänen oman elämänsä näytti täytyvän kulkea samanlaista latua.
Ja jollakin tavoin Nelma turtui.
Istu tässä kesäsi ristikkojen takana ... kaupungissa, josta hän ei nähnyt muuta kuin kattoja ... ja pihalta tuskin vilahduksen järveä!
Kuinka hän yhä ikävöi kotijärvien rannoille ... kotoisiin lehtoihin!
Mutta nyt oli hänen kirjoissaan varkaan merkki.
Ja millä hän sitten eläisi? Ihmiset kysyivät entisen paikan todistuksiakin.
Työhuoneessa neuvoi eräs toveri häntä rupeamaan nuorten herrojen pariin, niin nätti tyttö kun hän oli. Mitenkä? Ne asiat Nelma kyllä tunsi. Mutta omassa itsessään hän ei ollut niitä kokenut ... joten niissä ei ollut hänen mielestään mitään pahaa oikeastaan. Kuitenkin: äiti oli joskus tuntunut hänestä niin iljettävältä...
Neljän kuukauden kuluttua Helsinkiin. Pääsi tarjoilijaksi johonkin kansanruokalaan Söörnääsin puolelle ... sellaiseen, joita mainitaan nimellä "Kuppila". Luojan kiitos: omistaja ... sosialisti ... ei kysynytkään häneltä todistuksia ... sanoi vain ottavansa erikoisen mielellään maalaistyttöjä.
Ruokalassa oli hirmuinen kalina ja meteli ... paitsi ainaista kiirettä.
Nelman hermot olivat tylsyneet ja ärtyneet. Täällä väsytti ... ja koski hermoihin.
Entä tämä ilkeä haju ... rasvan käry, ja satojen suoraan tehtaista taikka rakennuksilta tulevien työläisten vaatteet. Ilma hikeä ja ruokien löyhkää ... ruokien, joita Nelma tiesi valmistettavan usein pilaantuneistakin aineista. Äskettäin kuului isäntä ostaneen maalta itsekuolleen sian, niin juttelivat palvelustoverit. Merkilliset ajat: ruoka katosi maailmasta ... mihinkähän se joutui? Nelma saattoi tuskin syödä oman keittiön sotkuja...
Tällaista ei ollut ennen ... siellä maalla! Ei hajua ... eikä likaista sementtilattiaa. Äitikin piti mökin siistinä. Ja Nelma rakasti puhtautta... Ja hiljaisuutta!
Täällä paukkuivat ovet auki ja kiinni; niistä kävi märkä ja kylmä ilma...
Yhtä mittaa jäi Nelma tuijottamaan toimettomana eteensä, kädet helmassa ... nuo sirot ja melkeinpä valkeat kädet. Teki tehtäviään, jos häntä hoputettiin. Ei kuullut mehevimpiäkään sukkeluuksia. Oli väsynyt ... vetäytyi levolle heti, kun pääsi palvelijain huoneeseen ... korjaili ja somisteli vähiä vaatteitaan... Mietiskeli, kuinka saisi edes korinsa takaisin Käkriäisiltä. Ei voinut sinne kirjoittaa: häpesi. Sillä tavoin vietti miltei kaikki iltansa. Ani harvoin kävi toveriensa kanssa huveissa.
Kerran isäntä haukkui hänet pahanpäiväisesti. Uhkasi ajaa hänet pois.
Minne hän nyt täällä ... vieraassa, suuressa kaupungissa? Tovereiltaan ei hän kysynyt neuvoa; mutta joku heistä oli vihjannut, että Nelman sopisi ruveta vaikkapa ompelijattareksi, niin hän saisi istua ja tuumia.
Saattoihan sitä nyt ... koettaa. Nelma lähti pois ruokalasta. Löysi viimein itselleen kamarin kaupungin laitamalla: ikkuna synkälle, mukulakivillä peitetylle pihalle päin, jonka nurkassa värisi lehdettömänä yksi ainoa syksyinen syreeni. Huonekaluina pöytä, tuoli ja sänky.
Jo kotoaan maalta hän tiesi, että ompelukoneen voi saada vähittäismaksulla... Ja hän sai sen. Paperilappu ovelle, että tässä asui ompelijatar.
Talonmiehen rouva tilasi ensiksi puseron ... ja hänen tyttärensä hameen.
Sanelma koetti parastaan: hameesta tuli toiselta puolen liian lyhyt, toiselta liian pitkä. Neiti sanoi, että hänen täytyi nyt lähettää se talonpoikaisille omaisilleen maalle. Ja rouvan musliini oli muka pilattu.
Somistaa omat pukunsa ja pukeutua Nelma kyllä osasi: mutta pukujen tekeminen toisille oli vaikeampaa kuin hän luulikaan. Silti sai hän yhä hiukan työtä... Kylmä hänellä oli: halkoja myötiin täällä kiloittain.
Eikä rahaa riittänyt edes kunnolliseen ravintoon. Yhtiö korotti vuokria.
Nelma meni valittamaan talonmiehelle ... joka oli usein humalassa ja raaka ... niin nytkin ... lupasi auttaa Nelmaa vuokranmaksussa, mutta ... sellaisilla ehdoilla. Nelma oli hiukan katkeroitunut, mutta kuitenkaan hän ei hämmästynyt: sellaisia sanoja hän oli kuullut aina.
Hän lupasi kumminkin maksaa sen vuokran, mitä vaadittiin, ja poistui.
Ehkä hän jostakin saisi rahat...
Ompelukoneesta tultiin perimään maksua, joka oli jäänyt kahdelta kuukaudelta suorittamatta. Nelman oli nyt hankittava rahat ... taikka kone vietäisiin pois. Ei ollut rahaa, ei toivoa... Oli ilta. Taivas musta... Kadulla satoi lumiräntää... Teki mieli keskemmälle kaupunkia, jossa valot kiiltelivät sakeammassa. Nelma käveli ajatuksissaan ... pysähtyi jonkin liikkeen ikkunan eteen. Siihen tuli herrasmies, nuori, miellyttävä ja kohtelias. Hiukan päihtynyt hän oli, mutta ei suinkaan tungetellut. Puheli Nelmalle iloisesti nauraen.
Suuret, avoimet, mustat silmät. Pyysi saada hiukkasen kävellä Nelman seurassa. Nelma suostui. Se herra valitteli rumaa ilmaa ... sanoi, että hänen teki niin mieli pitää jotain hauskaa! Olisi mentävä jonnekin istumaan! He kävelivät melkoisen kauan. Nelma ei puhellut juuri mitään... Tuli kuitenkin ilmaisseeksi olevansa ompelijatar. Herra tarjosi hänelle iloisen ja rattoisen illan erään ystävättärensä luona. Siihen tyttö suostui. He menivät sivukadulle, sisään korkean kivimuurin porttikäytävästä.
Ovea tuli avaamaan kookas ja komea nainen, jonka helmoissa hääri pieni, lihava poika. Nainen kaulaili Nelman kävelytoveria. Hän oli Mimmi Byskata ... eli nykyään Mimmi Rumfelt. Mimmi-rouvaksi herra hänet esitteli. Rouva kysyi herralta:
- Mistä sinä olet tuollaisen pienen kaunottaren löytänyt?
Mutta vastausta ei hän odottanut. Mentiin kaikki saliin. Siellä oli pehmeä sohva, pari tuolia ja pöytä. Ikkunaa peittivät repeytyneet uutimet ... korkkimatto oli paikkailtu.
Rouva kantoi heti saliin teetä ja muutamia pulloja, joissa sanoi olevan oikeaa Ruotsin punssia. Itse hän joi sitä ahnaasti. Pikku poika ronkki leivoksia ja Mimmi hemmotteli häntä. Herra myöskin kulautteli, Mimmin vieressä sohvalla. Nelma istui hiljaa tuolilla. Mimmi kehotti häntä pitämään hauskaa ... ja alkoi sitten haukkua herraa siitä, ettei tuo ilkimys ollut viitsinyt ottaa nimiinsä hänen huonekalujaan, joten ulosmittaajat olivatkin ne vieneet: tällaista oli nyt täällä salissa!
Herra väitti silloin olevansa ainakin rehellinen: kun hän kerran oli niin itsekäs, ettei tahtonut Mimmiä auttaa, niin ei hän sitä salannutkaan! Mimmi myönsi hänet rehelliseksi ... ja kehui häntä Nelmalle, jonka nimeä hän viimein kysyi... Herra katseli Nelmaa iloisesti ... ja tiedusteli häneltä yhtä ja toista. Sanoi olevansa muka jotain sellaista kuin tutkija, itsekäs, jopa hieman venäläiseen vivahtava luonne: mikään ei ollut hänestä suloisempaa nautintoa kuin kärsiä esimerkiksi omista hairahduksistaan... Vierushuoneesta kuului iloisia ääniä ja rymyä...
Nelmasta tuntui kuin olisi hän hieman tätä herraa pelännyt. Mutta ei se mitään... Juomat loppuivat, herra saatteli Nelmaa kotiin ... ja tiedusteli yhä edelleen hänen kohtaloitaan. Nelma tuskin vihjaili puutteeseensa; mutta elämäntarinaansa hän ei kertonut. Nelman porttia lähestyttäessä antoi herra hänelle rahaa vuokraan ja ompelukonemaksuihin ja erosi sitten hänestä.
Mutta he tapasivat uudestaan kaupungilla. Ja sitten Nelman kamarissa.
Nelma alkoi enemmänkin kertoa hänelle elämänsä kohtaloita ... epämääräisin ja katkonaisin sanoin. Tuttava heltyi ja ihmetteli niitä.
Oli tuonut tullessaan juomia, joita Nelma ei juuri maistellut, mutta herra kyllä: puhuen elämästä ja rakkaudesta ... ja synnillisyyden ihanuudesta. Nelmasta tuntuivat sellaiset puheet vapauttavilta. Olivatko synnit sitten ihania? Mitä sellainen ihanuus oli? Ja mitä oli rakastaa?
Ja mikä synti? Jonkinlaista mieltymystä tätä miestä kohtaan Nelma tunsi.
Ystävä auttoi häntä usein rahallakin.
Niin jatkui seurustelua ... kunnes Nelma kirjoitti herrasystävälleen ja ilmoitti hänelle erään salaisuuden. Ystävä ei ollut käynyt pitkään aikaan hänen luonaan. Nyt ei hän vastannut kirjeeseen. Ja pakoili häntä kotonaan.
Jopa karkoitti hän ompelijattaren lopulta jyrkästi luotaan, kysyen häneltä, eikö hän ollut aina sanonut olevansa itsekäs mies? Itsekäs, mutta rehellinen. Siitä olisi Nelman pitänyt ymmärtää, että hänen oli vastattava itse teoistaan.
Nelma ei mennyt sen jälkeen häntä enää tavoittamaan.
Mutta kerran vielä tulivat he vastatusten kadulla, Nelma surkeana, rasittuneena ja hermostuneena ... toinen hienona, komeana ja iloisena: kiiltohattu päässä, mustat hansikkaat kädessä. Herra pysähtyi juttelemaan Nelman kanssa ... puhui haltioissaan, kuinka järisyttävän liikuttavaa on nähdä maan multaan kätkettävän se turhuus, mitä sanotaan ihmiseksi. Hän oli näet menossa hautajaisiin. Sitten oli hänellä hyvin kiire ... hän kätteli, huiskutti mustalla hansikkaallaan ja katosi.
Nelma joutui epätoivoon. Rakastunut ei hän ollut. Tosin joskus, iltoina ja öinä, kun tuo ystävä oli päihdyttänyt hänet juomilla ja sanoilla, oli tyttö kuvitellut tätä rakkaudeksi.
Mutta nyt: herra oli hänet pettänyt.
Puute jatkui. Vähän työtä ... eikä hän jaksanutkaan muuta kuin ajatella kohtaloaan. Kuljeksi kaduilla ... ja ajatteli. Antautui sekä katkeruudesta petturia kohtaan että rahapulassa hetkellisiin suhteisiin.
Entisestä asunnosta täytyi hänen muuttaa: raaka talonmies vainosi häntä siellä. Nyt sai hän kamarin jonkin eukon luona ... ilkeän ja ahnaan, joka vaani häntä aina: salli hänen olla, mutta muisti vuokranmaksut silmät säkenöiden.
Kesällä, jolloin kadut tuntuivat melkein autioilta ja oli tukehduttavaa ja kuumaa, huomasi tuo eukko, ettei tyttö liikkunut enää poissa kotoa: istui vain ikkunan ääressä, kuitenkaan ulos katsomatta ... istui syömättä ja juomatta. Ja hypisteli yhtämittaa tukkaansa. Nelman huonekin oli epäsiisti.
Eukko ajatteli Nelmasta voivan koitua aika harmia. Nyt tämä asukki jo naurahteli joskus kummallisesti.
Tytön vaatteetkin olisivat olleet kelpaavaa tavaraa. Ja hänen ompelukoneensa.
Eukko meni siis lääkärin luokse ja kuvaili Nelman hulluutta ... lisäillen omasta päästään kaikenlaisia merkkejä siitä.
Ja sitten vietiin tyttö yhtäkkiä poliisivoimalla hermosairaalaan maaseudulle ... sellaiseen, jossa pidetään parantumattomia.
Ei Nelma mielestään suinkaan hullu ollut. Mutta sen hän tiesi, että hänet tahdottiin täällä tehdä hulluksi! Väsynyt hän oli ... kipeä.
Välistä häntä pyörrytti hirveästi... Ja eikö hullujen joukossa ihan tosiaan voi tulla hulluksi?
Kun hän istui epätoivoissaan ja oli hermostunut siitä, että heikkopäiset ympärillä puhuivat ja tekivät ihan kauheita ... kun hän istui ja nauroi ja hypisteli tapansa mukaan hiuksiaan, niin tuli hoitajatar kerran ja huudahti:
- Jaha, vieläkö pitää ajatella sellaistakin! Otetaanpas neidiltä nämä
kiharat pois!
Nelmalta kerittiin tukka päästä.
Hulluksi hänet aiottiin tehdä!
Hän pelkäsi...
Ja siinä hän tuli niin kipeäksi, että hän tuskin muistaa, kun hänen tyttönsä tuli maailmaan. Tyttö se oli: hän kysyi sitä myöhemmin.
Sanottiin ensin, että se oli jossakin tuolla toisella puolella ... ja että se tuotaisiin hänelle. Ei tuotu. Viimein se ilmoitettiin viedyksi kunnalliskotiin. Nelma kaipasi sitä... Siinä hän alkoi selvitä. Mietti keinoja, kuinka hän pääsisi täältä pois.
Parani siinä määrin, että saattoi jo tehdä askareita ... niin kuin järjissään oleva ainakin.
Kauhea paikka tämä. Joku päivä sitten muudan väkevä hullu tarttui hoitajattaren tukkaan ... ja toisella kädellään ikkunaristikon ylimpään tankoon: riiputti siinä tuota isoa naista monta minuuttia ... kunnes vartijat ehtivät hätään...
Nelma karkasi pois. Oli pimeä ja sateinen syksyiltä. Hoitajattarella vieraita: istuivat sisällä, joivat kahvia, nauroivat, lauloivat ja soittivat kitaraa. Nelma kävi kaivolla noutamassa vettä. Ulko-ovi lukittiin kyllä hänen sieltä palattuaan, mutta Nelma huomasi, että hoitajatar unohti avaimet keittiön pöydälle ... unohti ja meni jälleen sisään. Nelma väänsi oven auki. Eteisestä otti hän johtajattaren päällystakin ... ja katosi pimeyteen. Piileksi halkopinojen takana ... kun kuuli askeleita. Pääsi ohitse vartijan ... juoksi, juoksi! Pelkäsi, että hänet saataisiin kiinni. Tuli rautatieasemalle. Aikoi Mimmi Byskatan luokse Helsinkiin. Mutta hänellä ei ollut rahaa.
Hän päätti kulkea jalkaisin tuon kauhean pitkän matkan. Kulki koko yön.
Saapui aamulla hämärissä perille.
Mimmi kätki hänet, syötti, juotti. Lähetti, varmuuden vuoksi, sairaalan johtajattaren päällystakin takaisin sen omistajalle. Kävipä vaatimassa Nelman tavaroitakin siltä akalta, jonka luona Nelma viimeksi asui.
Hävytön akka oli ne jo myönyt ... muka Nelman vuokrasta. Silloin antoi Mimmi pikku ystävättärelleen omia pukujaan. Mimmillä niitä oli, vaikka hänen asiansa alkoivatkin jo sekaantua. Hän joi ja remusi ... ja juoksi katuja.
Saadakseen parempia kavaljeereja oli Mimmi ruvennut käyttämään nimeä Mimmi Rumfelt. Hänellä oli ollut tuttavana eräs saksalainen upseeri, jonka nimi oli Strumpffelt ... aatelinen nimi. Saksalaisuus oli nykyään muodissa. Mutta Strumpffelt oli vaikea lausua ... eikä Mimmi sitä osannut kirjoittaakaan. Hän muutteli siis vähän tuota nimeä ... ja esiintyi nyt aatelisen saksalaisen leskenä. Sekin temppu hankki hänelle muutamia uusia ystäviä.
Mutta silti menivät Mimmin hommat nurin. Poliisi ahdisteli häntä metelin tähden, jota hänen huoneistossaan pidettiin. Ja talonomistajatar oli aina kimpussa. Jonkin aikaa Mimmi tuli toimeen: hän sai vuokransa maksetuksi. Mutta lopulta ei sekään auttanut.
Nelma kuljeksi Mimmin mukana. Muutakaan neuvoa ei hänellä ollut.
Lastaan olisi hänen välistä tehnyt mieli käydä katsomassa. Siitä varoitti Mimmi häntä: panisivat Nelman kunnalliskodissa työhön lapsen elatuksesta. Eikä Nelma tahtonut kunnalliskotiin ... niin pelkäsi hän jo hermosairaalaakin.
Ja kuitenkin joutui hän vielä näiden laitosten tapaiseen paikkaan.
Kun hän ja Mimmi eräänä iltana samosivat yhdessä, suojatti ja suojelija parittain, rappiolle joutuneitten naisten tavalla, ajelivat poliisit vimmatusti heitä. Mutta viime tingassa tuli silloin pelastaja: slummisisar.
Mimmi tarjosi heti hänelle itsensä ja Nelman.
He pääsivät tänne turvakotiin. Kiipelissään oli Mimmi jo aikaisemmin vienyt Pojun tätinsä luo, eroten hänestä satakin kertaa häntä suudellen.
Mutta niin kuin Mimmi Rumfelt oli kehunut, ei hän aikonut kovinkaan pitkäksi aikaa tänne jäädä.
XVIII
Sakris Kukkelman huudahtelee itsekseen:
- Minun Nelmani ... minun oma kuningattareni... Minun impeni... Minun
kullan-liruni! Minä teen sinulle ... huvilan.
Hän oli ottanut tänä aamuna kylän puodissa puheeksi, kuinka hän haluaisi itselleen tonttia. Ja silloin oli muudan mies siellä väittänyt ... kauppiaan päänpudistuksista huolimatta ... että maata alettaisiin kohdakkoin jakaa kaikille köyhille kymmenestä pennistä neliömetri.
Sellaista maansaantia Kukkelman nyt ajattelee ... yrittäessään veistää hirttä.
Muori katselee jälleen portailta. Ja hän ärähtelee itsekseen. Onko Kukkelman sokea? Hänen piilunsa iskee sinne tänne ... milloin syrjään, milloin puuhun! Haha, mikäs nyt tuli! Veistäjän tukkahan näytti tarttuvan kiinni hirteen... Sakris oli lyönyt haivenensa kaarnan repeämään. Siinä hän nyt pyristeli ja tempoi ... kurahteli harmistuneesti. Viimein väänsi toisella kädellään kirvestä irti puusta ja kiskoi toisella hiuksiaan. Muori naurahtaa, hohottaa. Yhden hiustupsunsa oli Kukkelman typistänyt piilulla poikki ... piteli kourassaan katkennutta tukkua, katseli toiselle olkapäälleen valuneita hiuksiaan, rypisteli kulmakarvojaan ja huudahti:
- Äsh, mitäpä nyt Nelma tämän päälle meinaa? Ja ... mitä tällainen
merkitseekään?
Muori kysyi:
- Minkä päälle?
- No ... kun minun kaunis tukka on poikkastu, vastasi Sakris.
- Poikkastu! Ja ... mikä se Nelma sitten on? jatkoi muori ivallisesti
ja uteliaasti.
Sakris Kukkelman oikaisi selkänsä pystyyn, nojautui piiluunsa ja vastasi:
- Nelmako? Ette te sitä tiedä! Minun heilini! Minun nuori ja nätti
heilini. Ja hän on minulle rakkaampi ... kuin mikään keisarinna olisi!
Niin, tuhannella markalla minä en antaisi mihinkään sellaista. Häntä minä olen ... tässä ajatellut.
Ja samassa alkoi Kukkelman jo köntiä pois työstä, turvakodille päin.
Tylsän piilunsa jätti hän hirsikasan viereen. Olikin jo iltapuoli hyvässä menossa.
Nyt kurkistelee Sakris Kukkelman jälleen turvakodin portilla. Mimmi Rumfelt on pihalla. Sakris huudahtelee kuiskaten:
- Mimmi von Rumpfelt!
Mimmi tuli, kysyi portin raosta, lehtevien puiden varjosta, salaperäisesti:
- Kuulkaas nyt: onko rakennusmestarissa miestä?
- Miestä... Minäkö? huudahti Sakris nopeasti.
- Naisten asioissako?
Ja hän päästi mukulaisesta kurkustaan iloisen naurun ... särähtävän ja kimeän ja ikään kuin hirnuvan naurun. Ojensi polvensa, joihin hän oli kämmenillään nojaillut, pisti peukalot liiviensä kainaloihin ja alkoi kävellä edestakaisin portilla ... poskissa hehku, mikä tulistui sikäli kuin hän nyt kehui ja kuvaili, kuinka paljon hänellä oli ollut naisia ... niin paljon, ettei hänellä ehkä ole sormiakaan niin monta, että heitä kaikkia luetella saattaisi... Ja kuinka ne kaikki olivat olleet rakastuneita häneen, tyytyväisiä häneen: olisivat antaneet vaikka sydänverensä hänen tähtensä ... syöneet hänet ... elävältä. Mutta hänelle ei ole kuka tahansa kelvannut.
Hänen oli täytynyt heitä hyljätä; he kyllä itkivät, mutta ei hän sille voinut mitään. Nyt vasta oli hänelle määrätty nainen löytynyt: Nelma!
Etteikö siis Kukkelmanissa olisi miestä! Hän nauroi itsetietoisesti; hänen keltaiset hampaansa kaikki näkyivät.
Tätä ei Mimmi Rumfelt kuitenkaan ollut tarkoittanut. Silti hän ällistyi ja huudahteli:
- Ah, ah, ihanko totta? Herre min Gud, minä itse melkein tahtoisin
tulla herra Kukkelmanin kanssa. Minä vapisen aina kun ajattelen...
Mutta: tehän olette mieltynyt Nelmaan. Hän onkin niin nuori ja kiltti.
Ah, te olette herkkunasse, rakennusmestari!
- Jaa, sitä minä olen, vastasi rampa.
Mimmi jatkoi:
- Mutta, kuulkaas, nyt minä tarkoitin sitä, onko teissä miestä ottamaan
kultasenne täältä?
Mitähän Sakris nyt?
Hän esittää jälleen heti tikapuitaan.
Sellainen ei Mimmille kuitenkaan kelpaa: karkureita ajettaisiin takaa ... ja saataisiin kiinni.
Mutta mitähän, jos rakennusmestari sanoisi olevansa Nelman sukulainen?
Ja pyytäisi häntä ... viisaasti ja viekkaasti ... itselleen emännöitsijäksi.
- Ahaa, niinhän se olikin! huudahti Kukkelman. -- Niinhän se oli! Se on
konsti, joka kävelee. Täältä jaetaan huushollerskat monille. Niin ... turhaa on piinata ihmiset ... tehdä väkivaltaa, jos voi käyttää rauhallista konstia. Minä ... huomenna sanon täällä ... tulen tänne puhumaan, että olen Nelmalle sukua. Ja oikeastaan: enkö minä sitten olekin? Paljon, paljon enempi minä olen hänen puolestaan. Olenhan pian niin kuin yksi ja sama hänen kanssaan. Mutta ... minkälaisella tavalla nyt tehtäisiin?
Siitä nyt neuvotellaan. Sakris esittää:
- Kuinkas, jos sanon, että olen saanut kirjeen hänen äidiltään? Missä
hänen äitinsä on? Niin, olen saanut kirjeen, että pitäisin silmäni hänen päällänsä. Ja minä pidän ... niin kuin omat silmäni! Missä hän on syntynyt?
- Bravo, huudahti Mimmi. -- Mutta Nelma-raukalla ei ole äitiä eikä
isää. Phyi, ne olivat punikkeja, ne tapettiin! Nelma ei toki ole punikki, ja sen saatte uskoa.
Sakris vastaa:
- Mitä te puhuitte? Punikki? Minun suojani alla saa hän olla punikki
... niin paljon kuin tahtoo. Hän on Nelma... Ja hän on kuitenkin ihminen. Mutta kuinka me nyt tekemme? Eikö hänellä sittenkin ole kukaan, joka on käskenyt minut hakemaan hänet täältä pois?
Mimmillä on sellainen henkilö tiedossa: eräs Sanelma Kinnusen äidin käly. Huomiseksi sanoo hän ottavansa hänestä tarkemman selvän.
Vielä pitäisi olla kirje, jossa tuo sukulainen pyytäisi Sakrista käymään ottamassa Sanelman hoitoonsa. Mutta sen kirjeen sanoo Mimmi osaavansa tehdä.
Vielä selittelee Mimmi Sakrikselle, että tämä johtajatar on sellainen ja sellainen ... ja kuinka hänen edessään on ovelinta käyttäytyä. Ja ellei tämä onnistuisikaan, niin se on Mimmistä jännittävää ... ja suututtaa aika tavalla lohikäärmettä.
- Miksipä se ei onnistuisi? ihmettelee Sakris.
- Miksi hän ei päästäisi Nelmaa täältä? Täytyyhän minun saada
huushollerska. Minä en voi muuten olla! Ja ... nyt juuri minä olen kuullut, että maata pitäisi saada kymmenen pennin edestä neliömetrin.
Ajattelen meille paikkaa tuolta Reckhalsista, Vantaan kosken partaalta.
Ja siellä minä ja Nelma ... siellä me..!
Yhä kiihtyvässä tahdissa alkaa Kukkelman sitten puhua taas omasta tuvastaan ... ja sikalasta, jonka hän rakentaa ... ja kanalasta, ja trekoorista, jossa on stikkelperipensaita ja muita marjoja ... niin paljon, että niiden kauppaamisella eletään. Kuvailee kamaria, jonka ikkunalla Annansilmät eli Ahkerat-Liisat kukkivat ... ja tyttöä, joka palvelee häntä ... taikka paremminkin Sakris tyttöään palvelee. Kalpea on Sakris innostuksesta ... mutta pitkässä ja kärjestä pystyssä nenässä palaa kaunis hehku.
- Johtajatar tulee! varoittaa jälleen Mimmi. Sakris vetäytyy aidan
taakse... Hän odottelee siellä... Ja piirtää aikansa kuluksi lyijykynällään keltaiseen lankkuaitaan ison sydämenkuvan, jonka sisässä on ankkuri ja kirjaimet S ja K.
Aika ilman hänen omaa impeään on kovin ikävä.
Kummallista: nämä kirjaimet sopisivat heidän molempien nimiin.
Sanelmahan oli Kinnunen ... ja Sakris Kukkelman.
Ihmeellisesti nuo yhteen soveltuvat kirjaimet tulivatkin siihen: aivan kuin itsestään ... ikään kuin sitoen Sakriksen ja Nelman toisiinsa. Niin kuin jo uni ja ennustuskin olivat sitoneet.
Kovin merkillistä ... ja uskottavaa!
Lopulta lähti Sakris turvakodin luota tomuista ja lämpöä huuruavaa tietä pitkin.
XIX
Sakris on
Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence
The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.
Transcriber and production notes
Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed Proofreaders.
Front matter as received (title page, contents)
Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki Joel Lehtonen Ensimmäisen kerran julkaissut Karisto 1922.
Header as received
The Project Gutenberg eBook of Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki
Author: Joel Lehtonen
Release date: March 10, 2005 [eBook #15314]
Most recently updated: December 14, 2020
Language: Finnish
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/15314
Credits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed ProofreadersFull Project Gutenberg licence
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.Source: Project Gutenberg ebook #15314. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.