← catalogue

Metodin esitys

by René Descartes · Finnish · Gutenberg #15085 · 533,155 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Metodin esitys
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Metodin esitys

Author: René Descartes


        
Release date: February 16, 2005 [eBook #15085]
                Most recently updated: December 14, 2020

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/15085

Credits: Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK METODIN ESITYS ***




Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders.








René Descartes.


METODIN ESITYS.
MIELENLIIKUTUKSIEN TUTKISTELU.

Johdantoineen selityksineen suomeksi toimittanut
Jalmari Hahl.


METAFYYSILLISIÄ MIETELMIÄ.

Latinankielisestä alkuteoksesta suomentanut
Ph. Suuronen.


Ensimmäisen kerran julkaissut
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1899.




JOHDANTO.

Katsaus René Descartes'n elämänvaiheisiin ja filosofiseen järjestelmään.




I.


René Descartes syntyi Maaliskuun 31 päivänä v. 1596 Touraine'n
maakunnassa sijaitsevassa pikkukaupungissa, Lahaye'ssa. Descartes'n
perhe oli vanhaa Touraine'n aatelia. Filosofin isoisä oli soturi, mutta
tämän poika, filosofin isä, valitsi rauhallisen ammatin, ja nimitettiin
v. 1586 Rennes'n parlamentin neuvokseksi. Descartes'n äiti kuoli
rintatautiin joku päivä senjälkeen kuin oli hänet synnyttänyt. Poika
peri äidiltä kuivan yskänsä ja kalpeutensa, jotka pysyivät hänessä hänen
kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka. Tämän johdosta lääkärit
luulivat, että hän kuolisi nuorena. Isä omisti sentähden kivuloiselle
pojalleen hellää huolta; imettäjä korvasi äidin hoitoa. Tämän
hoitajattarensa vaivoja Descartes ei unhottanut, vaan osotti vielä
täysi-ikäiseksi vartuttuaan kiitollisuuttaan häntä kohtaan antamalla
hänelle elinkautisen eläkkeen. Kahdeksanteen vuoteensa asti sai poika
vapaasti leikitellä; ei tahdottu opinnoilla eikä millään työllä
rasittaa hänen ruumiillisia ja henkisiä voimiaan. Nuori Descartes
osottautui kuitenkin jo tällä ijällään miettiväiseksi ja
tiedonhaluiseksi, kysellen selityksiä ja syitä kaikkeen, niin että hänen
isänsä kutsui häntä pieneksi filosofikseen.

Kahdeksanvuotiaana pantiin poika La Flèche'n kouluun, jossa hänen
runsaat hengenlahjansa alusta pitäen herättivät suurta huomiota. Monilla
kysymyksillään ja nerokkailla huomautuksillaan hän usein saattoi
filosofianopettajansa suuresti hämille, sillä poika vaati aina
perinpohjaista ja järkiperäistä selitystä. Vaikka filosofia oli nuoren
Renén lempiaine, ei siihen aikaan vallalla oleva filosofia, eikä sen
opettamistapa häntä tyydyttäneet. Sillä hänessä oli jo aikaiseen
herännyt kriitillinen henki. Jo myöhempinä kouluvuosinaan rupesi
Descartes itsenäisesti mietiskelemään sekä panemaan paperille
mietiskelynsä tuloksia. Kouluaikanaan hän luki kaikenlaisia teoksia,
mitkä suinkin joutuivat hänen käsiinsä. Myöhemmin, kun hän käytti miltei
kaiken työaikansa laajoihin tutkimuksiinsa, hän ei juuri lukenut
kirjoja, eikä hänen kirjastossaan ollut muita teoksia kuin ne, jotka
muut tekijät olivat hänelle lahjoittaneet. Filosofiassa siis
Descartes'lla jo kouluajalla rupesi olemaan omat mielipiteensä, koska
hän ei pannut suurta arvoa opettajiensa esittämään filosofiaan. Muista
aineista viehätti häntä runous ja ennen kaikkea matematiikki, koska sen
perusteet hänen mielestään olivat kaikista selvimmät.

Kuudentoistavuotiaana Descartes lopetti oppikurssinsa La Flèche'n
koulussa ja lähti isänsä luo Rennes'een, jossa hän viipyi vuoden ajan.
Seuraavana vuonna, siis v. 1613, lähetti isä hänet erään palvelijan
seurassa Pariisiin; ja täällä antautui nuori René vapaaseen ja iloiseen
elämään. Kuitenkin oli hänellä tähän aikaan muutamia vakaita ystäviä,
joiden joukossa teologi Mersenne. Eräät Descartes'n elämänkerran
kirjoittajista huomauttavat tämän johdosta, ett'ei hänen mielensä
tänäkään huolettomana huvien aikana ollut kokonaan vieras vakavammille
pyrinnöille ja kysymyksille. Vuonna 1615 Descartes jo kyllästyi tähän
elämään, rupesi kaipaamaan opintojen jatkamista ja katosi äkkiä
toveriensa näkyvistä. Useimmat Descartesin elämänkerran kirjoittajista,
niiden joukossa Baillet, kertovat hänen vuosina 1615 ja 1616 eläneen
salassa Saint-Germain'issa tai jossakin toisessa Pariisin
esikaupungissa. Viime aikoina eräs tutkija, nimeltä Beaussire, on
löytänyt Poitiers'n yliopiston matrikkeleistä, Marraskuun 9:ltä ja
10:ltä päiviltä 1616 latinalaisen lauseen, jossa on seuraava kohta:
"Nobilissimus dominus Renatius Descartes, ... creatus fuit baccalaureus
in utroque iure".

Tästä siis selviää, että Descartes mainittuina vuosina Poitiers'ssä
harjotti lainopillisia opintoja, ja että hän Poitiers'n yliopistossa
suoritti mainitussa tieteessä tutkinnon. Saavutettuaan tämän oppimäärän
kyllästyi Descartes aikansa tieteeseen ja kirjoihin ja päätti ruveta
tutkimaan elämän suurta kirjaa. Hän astui vapaaehtoisena prinssi Moritz
Nassaulaisen hollantilaiseen armeijaan. Descartes näet tunsi suurta
vastenmielisyyttä Concini'a, Maria di Medici'n suosikkia, vastaan, eikä
siis tahtonut antaa värvätä itseään hänen johtamaansa sotajoukkoon.
Matkavalmistuksia tehdessään sai Descartes kuulla, että Concini, joka
historiassa on tunnetumpi marsalkki d'Ancre'n nimellä, oli murhattu.
Tämä sanoma ei kuitenkaan enää muuttanut hänen päätöstään, vaan hän
lähti Hollantiin. Descartes ei suinkaan taipumuksesta antautunut
sotilasuralle; hän tahtoi matkustella, nähdä eri maita, tutkia ihmisiä
ja oloja ja koota kaikenlaisia eri kokemuksia.

Oleskellessaan Bredan kaupungissa, joka sijaitsee Brabantissa, näki
Descartes eräänä päivänä suuren ihmisjoukon kadulla lukemassa seinälle
kiinnitettyä flamandinkielistä ilmoitusta. Hän pyysi erästä vieressään
seisovaa mieshenkilöä latinaksi selittämään ilmoituksen sisällyksen.
Tämä mies virkkoi, että ilmoituspaperi sisälsi ratkaistavaksi julistetun
geometrisen tehtävän, ja lisäsi leikillisesti kääntävänsä sen latinaksi,
jos Descartes sitoutuisi ratkaisemaan sen ja seuraavana päivänä
ilmoittamaan hänelle saavuttamansa tuloksen. Descartes suostui tähän
ehtoon ja sai nyt kuulla geometrisen tehtävän latinaksi käännettynä.
Kääntäjä oli Dordrecht'in koulun johtaja, siihen aikaan kuuluisa
matematikko, Iisak Beeckman. Hän piti tuota tehtävää ylen vaikeana ja
tahtoi asettamalla mainitun ehdon tehdä pilaa nuoresta miehestä, joka
pieni ja vaatimattoman näköinen kun oli, ja lisäksi soturinpuvussa, ei
oppineessa herrassa herättänyt suuria ajatuksia. Mutta kovin Beeckman
hämmästyi, kun Descartes seuraavana päivänä ilmestyi hänen luoksensa
tuoden mukaansa tuon tehtävän oikein ratkaistuna. Sellainen matematinen
nero oli Beeckman'in mielestä tavaton, hän lausui sen johdosta
peittelemättä ihastustaan ja kunnioitustaan, ja varttuneesta
tiedemiehestä ja soturina palvelevasta tulevasta filosofista tuli tästä
hetkestä hartaat ystävät.

Kahden vuoden kuluttua lähti Descartes Hollannista ja asettui Saksaan,
jossa hän Baierin vaaliruhtinaan armeijoissa otti osaa
Kolmikymmenvuotisen sodan alkutaisteluihin. Itse sotahankkeista
Descartes kuitenkin enimmästi pysyi erillä. Talven alussa v. 1619 jäi
hän asumaan Baierissa olevaan Neuburg'in kaupunkiin. Olostaan ja
toimistaan täällä hän kertoo toisessa osassa teostaan "Discours de la
Méthode" (Metodin Esitys). Mainitussa pikkukaupungissa, jossa hän oli
vuokrannut itselleen mukavan lämpimän huoneen, saattoi hän häiritsemättä
antautua mietiskelyihin ja tutkimuksiin. Silloin hän muun muassa
vertaamalla ja sovittamalla yhteen algebraa ja geometriaa keksi niin
kutsutun yleisen matematiikin säännöt. Hänen mielikuvituksensa oli
tällöin vilkkaassa, melkein kuumeentapaisessa toiminnassa. Unissakin
työskenteli hänen ajatuksensa, ja eräänä yönä oli hänellä merkillinen
uni, jota hän piti jumalallisena ilmoituksena. Hän kertoi senjälkeen
keksineensä uuden tieteen ja metodin perustuksen. Tästä kertoo Descartes
itse seuraavasti: "Marraskuulla v. 1619 näin unen, jonka kestäessä
lausuin Ausonius'en runoa: "Quod vitae sectabor iter?" (Mitä elämäntietä
olen seuraava?)... Vuonna 1620 rupesin ymmärtämään ihmeellisen tieteen
perusteita... Ennen Marraskuun loppua aion kulkea jalan Veneziasta
Loretoon, jos tämä käy päinsä ja jos se on tapana; ell'ei, teen tämän
matkan osottamalla kaikkea tällaisissa tilaisuuksissa noudatettua
hartautta, ja olen päättävä tutkimukseni ennen pääsiäistä..." Tämän
pyhiinvaellusretken hän todella myöhemmin pani toimeen.

Descartes'n sotilasurasta tämänjälkeen on vain mainittava, että hän
voitollisen armeijan mukana marssi Praagiin. Sitten hän vielä otti osaa
kreivi Bucquoy'n johtamaan Unkarin-retkeen ja hylkäsi siltä palattuaan,
v. 1621, kokonaan sotilasammatin. Seuraavina vuosina hän enimmäkseen
matkusteli, kulkien aluksi Itävallan kautta Itämeren rannikoille ja
Holsteiniin sekä Hollantiin. Näillä matkoillaan hänellä kerran,
lähdettyään Embden'istä vesiteitse Länsi-Friislantiin, oli omituinen ja
vaarallinen seikkailu. Embden'istä oli Descartes itselleen ja
palvelijalleen vuokrannut veneen. Soutajat, joihin Descartes'n lyhyt
vartalo ja lempeä kasvojen ilme ei tehnyt suurta vaikutusta, päättivät
soutumatkalla tappaa hänet ja sitten anastaa hänen rahansa. He eivät
luulleet Descartes'n ymmärtävän hollannin kieltä ja neuvottelivat
ääneensä keskenään. Mutta Descartes, joka ymmärsikin heidän kieltänsä,
nousi äkkiä pystyyn veneessä, paljasti miekkansa ja huusi, että hän
lävistäisi ensimäisen, joka rohkenisi häntä lähestyä. Tämä uskalias
esiintyminen peljästytti rosvomaisia soutajia, jotka häveten ja
väkivaltaa yrittämättä soutivat edelleen ja, vastaiselle rannalle
saavuttua, nopeasti pakenivat.

Palattuaan Ranskaan v. 1622 ja vastaanotettuaan äidinpuolisen
perintönsä, johon muun muassa kuului Poitiers'ssä oleva kaupungintalo ja
muutamia pienempiä maataloja, aikoi Descartes hankkia itselleen viran;
useat virat näet siihen aikaan olivat ostettavissa. Hän hylkäsi
kuitenkin pian tämän tuuman, myi kiinteimistönsä ja päätti uudelleen
antautua tutkimuksiinsa sekä ruveta matkustelemaan. Syyskuulla v. 1623
hän lähti Italiaan, jossa hän seuraavana vuonna pani toimeen aiotun
pyhiinvaelluksensa. Palattuaan tältä matkalta hän asettui Pariisiin ja
tuumi taaskin viran ostamista. Mutta hänen tutkimuksensa fysiikin ja
geometrian alalla vetivät siihen määrään puoleensa hänen huomionsa ja
harrastuksensa, ett'ei hän ehtinyt perehtyä virkaansa vaadittuun
lakitieteelliseen taitoon, joten tuuma tälläkin kertaa raukesi. Hän
syventyi tämänjälkeen yhä enemmän tieteelliseen toimintaansa, jolle hän
nyt päätti kokonaan omistaa loppuikänsä.

Saadakseen häiritsemättä harjottaa tutkimuksiansa päätti Descartes
muuttaa pois Pariisista ja valitsi olopaikakseen Hollannin, jonka
lauhkea ilmanala häntä paljon enemmän miellytti kuin Pariisin ilmanala,
jonka kesäinen kuumuus häntä suuresti rasitti. Lisäksi filosofin
lukuisat pariisilaiset tuttavat seurustelullaan häntä häiritsivät.
Maaliskuulla v. 1629, siis kolmenkymmenen kolmen vuoden ikäisenä, muutti
Descartes mainittuun maahan ja viipyi siellä kaksikymmentä vuotta. Hän
muutti siellä usein asuinpaikkaa välttääkseen tuttaviensa häiritseviä
tervehdyksiä ja kysymyksiä. Oloonsa Hollannissa hän muuten oli hyvin
tyytyväinen, koska hän siellä saavutti toivomansa levollisen työpaikan.
Tämä tyytyväisyys ilmenee eräästä kirjeestä, jonka Descartes Toukokuun 5
p. v. 1631 Amsterdamista lähetti ystävälleen Balzac'ille, jota hän
kehotti tulemaan Hollantiin. Siinä hän antaa olostaan seuraavan
kuvauksen: "Kävelen joka päivä suuren väkijoukon keskellä yhtä vapaasti
ja levollisesti kuin ikinä Te puistossanne. En näet kiinnitä
ohikulkeviin sen suurempaa huomiota kuin puihin tai eläimiin, jotka
näkisin metsässänne. Väkijoukon melu ei keskeytä mietiskelyäni enempää
kuin jonkun puron lirinä. Ajatellessani tämän kansan tekoja, koen siitä
yhtä paljon mielihyvää kuin Te nähdessänne talonpoikien viljelevän
peltojanne. Sillä tämä väestö työskentelee kaikin puolin kaunistaakseen
asuinpaikkaani ja poistaakseen kaikki puutteellisuudet. Te iloiten
näette hedelmien kasvavan puutarhoissanne ja nautitte kaikesta runsain
määrin, mutta tietäkää myös, että meillä täällä on yhtä paljon
tyytyväisyyden aihetta nähdessämme tänne saapuvan laivoja, jotka tuovat
mukanaan mitä runsaimpia ja harvinaisimpia Intian ja Europan tuotteita.
Minkä toisen paikan maailmassa saattaisinkaan löytää, jossa kaikki
elämän mukavuudet ja mahdolliset harvinaisuudet niin helposti olisivat
saatavissa kuin täällä! Missä toisessa maassa saattaisikaan nukkua
turvallisemmin kuin täällä, missä on sotavoimia alati valmiina varta
vasten meitä suojelemaan, missä vangitsemiset, petokset ja parjaukset
ovat harvinaiset ja missä enimmin on säilynyt esi-isiemme viattomuutta!"

Näissä mieluisissa oloissa Descartes kokosi ja järjesti ne mietteet ja
tutkimukset, jotka ovat hänen filosofiansa perustuksena. Loppupuolella
vuotta 1633 hän viimeisteli teostaan "Traité du monde ou de la lumière"
(Tutkimus maailmasta tai valosta), jossa hän kannatti sitä mielipidettä,
että maa liikkuu. Hän aikoi lähettää tämän teoksen Pariisiin ystävälleen
Mersenne'lle, saadakseen sen hänen toimestaan painatetuksi, kun sai
kuulla, että Galilei saman väitteen takia oli tuomittu. Osottaen
arkuutta, jota huolimatta sen ajan papiston ylenmääräisestä
vainoomishalusta, on vaikea puolustaa, luopui Descartes heti teoksensa
julkaisemisesta, jopa hän oli vähällä polttaa sen käsikirjoituksen.
Onneksi hän ei kuitenkaan pannut viimeksimainittua aietta täytäntöön;
vasta kaksikymmentä seitsemän vuotta Descartes'n kuoleman jälkeen tämä
teos julkaistiin Pariisissa. Vuonna 1637 julkaisi Descartes Leyden'issä
teoksensa "Discours de la Méthode" (Metodin Esitys) samassa nidoksessa
kuin tutkimukset "La Dioptrique" (Dioptriikki), "Les Météores"
(Meteorit) ja "La Géométrie" (Geometria).

Vaikka Descartes varovaisuudellaan oli välttänyt katolilaisen kirkon
vainon, herättivät hänen julkaisemansa mainitut teokset kateutta ja
hyökkäyksiä toiselta taholta. Näiden alkuunpanija oli ministeri,
sittemmin Utrechtin yliopiston rehtori, Voetius, joka v. 1639 kirjoitti
ateismia koskevia väitteitä. Niissä ei oltu mainittu Descartes'n nimeä,
mutta kaikkia Descartes'n esittämiä aatteita esitettiin siinä
ateistisina. Seuraavana kolmena vuotena mainittu Voetius jatkoi
hyökkäyksiänsä, joita ei ainoastaan suunnattu Descartes'iin vaan myöskin
Descartes'n oppilaaseen, Regius'een. Vuonna 1643 Voetius otti
avustajakseen erään Schookius nimisen miehen. Tämä julkaisi erityisen
teoksen, jossa hän koetti osottaa, että Descartes'n filosofia suorastaan
johti skeptisismiin ja ateismiin. Nyt vasta Descartes ryhtyi
tehokkaammin julkisuudessa puolustautumaan. Hänen puolustautumisensa ei
kuitenkaan saavuttanut toivottua tulosta; yleisön mieli oli liiaksi
kiihottunut, ja Descartes'n vastustajat saivat hänen
puolustuskirjoituksensa johdosta vain uutta yllykettä vainoomiselleen.
He syyttivät Descartes'ia parjauksesta. Päätettiin panna toimeen
salainen oikeusjuttu Descartesia vastaan, tuomita hänet syyllisenä
ateismiin ja parjauksiin sekä poltattaa hänen teoksensa. Sattumalta
Descartes sai tiedon näistä hankkeista ja kääntyi Ranskan lähettilään
puoleen, jonka onnistui ehkäistä juonittelevien vainoojien tuumat.

Tällävälin, v. 1641, oli Descartes Pariisissa julkaissut teoksensa
"Meditationes de prima philosophiae, ubi de Dei existentia et animae
immortalitate" (Mietiskelyjä filosofian peruskysymyksistä, sekä Jumalan
olemassaolosta ja sielun kuolemattomuudesta). Vuonna 1644 julkaisi hän
Amsterdamissa luonnonfilosofisen teoksensa "Principia Philosophiae"
(Filosofian perukset).

Alankomaissa-olo kävi Descartes'lle mainittujen selkkauksien tähden
epämieluiseksi. Vuosina 1644, 1647 ja 1648 hän poikkesi lyhyille
tervehdyksille synnyinmaahansa. Silloin häntä kehotettiin asettumaan
Ranskaan, mutta La Fronde-kapinan levottomuudet näyttävät etupäässä
vaikuttaneen, ett'ei rauhaa rakastava filosofi noudattanut tätä
kehotusta. Eräällä näistä käynneistään Ranskassa tutustui Descartes de
Chanut-nimiseen mieheen, josta sittemmin tuli Ranskan lähettiläs
Ruotsissa. Tämä Chanut käänsi Kristiina kuningattaren huomion
Descartes'n teoksiin. Tieteitä suosiva ja harjottava kuningatar ihastui
niihin siihen määrään, että hän päätti kutsua Descartes'n hoviinsa.
Ennenkuin seuraamme filosofia tälle matkalle, koskettelemme hänen
suhdettansa toiseen tieteitä harrastavaan ruhtinattareen, nimittäin
prinsessa Elisabetiin. Hän oli onnettoman, maansa menettäneen Böhmin
kuninkaan, Fredrik V:n tytär. Puolan kuningas, Ladislaus IV, oli kosinut
Elisabetia; mutta prinsessa hylkäsi valtaistuimen, valiten vaatimattoman
aseman, syrjässä suuren ja loistavan maailman hyörinästä, voidakseen
kokonaan antautua henkensä viljelemiseen. Äidiltään oli tämä ruhtinatar
oppinut kuusi eri kieltä; sitäpaitsi hän oli perehtynyt kirjallisuuteen
ja tutki filosofiaa ja matematiikkia. Saatuaan käsiinsä Descartes'n
teokset ja luettuaan niitä, arveli hän, ett'ei hän sitä ennen ollut
mitään oppinut. Ja nyt heräsi hänessä harras toivo tutustua
Descartes'iin ja saada häneltä opetusta.

Prinsessa Elisabet pyysi siis Descartes'ia tulemaan luokseen. Filosofi
noudatti kutsuja ja rupesi, prinsessan asuinpaikalle saavuttuaan,
ammentamaan ruhtinaalliselle oppilaalleen tietovarastonsa aarteita.
Descartes huomasi oppilaassaan yhtä paljon tiedonhalua kuin kykyä ja oli
pian saattanut hänet omistamaan tieteensä johtavat aatteet. Prinsessa
Elisabetille Descartes omisti teoksensa "Principia Philosophiae", ja
hänen kanssaan filosofi ylläpiti kirjeenvaihtoa kuolemaansa saakka. Tätä
ruhtinatarta varten kirjoitti Descartes v. 1646 teoksensa "Traité des
Passions" (Mielenliikutuksien Tutkistelu) ja antoi hänen ensiksi lukea
sen käsikirjoituksena. Vuonna 1650 tämä teos painettiin Amsterdamissa.

Meillä on jälellä silmäyksen luominen Descartes'n Ruotsin matkaan ja
hänen elämänsä loppuaikaan.--Luettuaan v. 1647 Descartes'n teokset,
kirjoitti Kristiina kuningatar Descartes'lle kirjeen, jossa hän kysyi,
mikä on korkein hyvä. Descartes vastasi, että korkein inhimillinen hyvä
on luja tahto tehdä hyvää, sekä hyvän omantunnon tuottama mielenrauha.
Kristiina oli niin tyytyväinen tähän vastaukseen, että hän omakätisesti
kirjoitti filosofille kiitoksensa siitä. Vuonna 1649 Kristiina lähetti
Descartes'lle hyvin ystävälliset kutsut tulemaan Tukholmaan, Descartes
oli kauan kahden vaiheilla, mitä tekisi. Mutta lopulta se toivo, että
Ruotsin kuningatar valmistaisi hänelle tilaisuuden tieteellisten
kokeiden ja tutkimuksien jatkamiseen, lienee taivuttanut häntä kutsuja
noudattamaan. Lokakuun alussa, vuonna 1649 hän saapui Tukholmaan.
Kuningatar otti hänet vastaan suurilla kunnianosotuksilla ja myönsi
hänelle useita vapautuksia jäykistä ja väsyttävistä hovimenoista.

Tiedonhaluinen kuningatar rupesi heti filosofin oppilaaksi. Varsin
aikainen hetki valittiin oppituntia varten. Jo kello viisi aamuisin meni
Descartes linnaan ylhäisen oppilaansa opintoja ohjaamaan. Kristiina oli
niin huvitettu tästä opetuksesta, että hän päätti kokonaan kiinnittää
Descartes'n Ruotsin maahan. Hänen aikomuksensa oli lahjoittaa
filosofille avaroita maa-aloja Etelä-Ruotsissa. Mutta nämät tuumat
raukesivat tyhjiin. Descartes, jonka heikolle terveydelle pohjoismainen
kylmä ilmanala oli hyvin vahingollinen, sairastui oltuaan vain lyhyen
ajan Tukholmassa, vuoden 1650 alussa ja kuoli Helmikuun 11 päivänä
samana vuonna. Viimeisinä elinpäivinään oli hän lausunut tuntiessaan
loppunsa lähenevän: "Sieluni, olet kauan ollut vankina; nyt on tullut se
hetki, jolloin pääset vapaaksi vankeudesta ja ruumiin vastuksesta; tämä
ero on kestettävä iloiten ja rohkeasti."

Vuonna 1666 Descartes'n tomu siirrettiin Ranskaan ja kätkettiin Pariisin
Saint-Étienne-du-Mont kirkkoon. Kesäkuun 24 päivänä v. 1667 pantiin
mainitussa kirkossa toimeen juhlallinen jumalanpalvelus hänen
muistokseen. Senjälkeen piti yliopiston kanslerin, nimeltä Lallemand,
lausua muistopuhe Descartes'n kunniaksi, mutta hovista tuli kirkkoon
nimenomainen kielto. Eräs pappi, nimeltä Le Tellier, joka piti
Descartes'n mielipiteitä liian vapaina, oli erityisellä pyynnöllään
hovissa aiheuttanut tämän kiellon.

Luonteeltaan oli Descartes lempeä ja hiljainen. Pukunsa oli
yksinkertainen, mustasta kankaasta tehty; ruoan suhteen hän oli hyvin
kohtuullinen. Sekä luontaisesta taipumuksesta, että tutkimuksiensa
häiritsemättömän harjottamisen vuoksi vetäytyi hän kernaasti
yksinäisyyteen. Hän oli omistanut mielilauseekseen Ovidius'en sanat:
"Bene vixit qui bene latuit" (Se on hyvin elänyt, ken on elänyt hyvin
salassa). Toinen hänen omistamansa elämänohje oli seuraava Senecan
lause: "Illi mors gravis incubat, qui notus nimis omnibus, ignotus
moritur sibi" (Sitä kohtaa kova kuolo, joka eroaa elämästä ylen
tunnettuna muille, mutta tuntematta itse itseänsä).

Kuten kaikilla ihmisillä, etevimmilläkin, oli myös Descartes'lla
heikkoutensa, joita, luodessamme piirteitä hänen elämästään, emme
totuudellisuuden vuoksi saata jättää mainitsematta. Hänen
varovaisuutensa vakaumuksiensa ilmaisemisessa osotti miltei
pelkurimaisuutta. Mutta sen ajan sietämättömyys kaikkien dogmeista
eroavien aatteiden ja vakaumuksien suhteen, selittää, jollei puolusta,
hänen liiallista varovaisuuttaan. On myös syytä olettaa, että Descartes
yhtä paljon pelkäsi rauhallisen, tieteelle omistamansa elämän
häiritsemistä, kuin suoranaista vainoa, ja että hän senvuoksi kierrellen
mainitsi, tai vallan jätti mainitsematta sellaiset vakaumukset, joiden
hän luuli herättävän kiistelyä tai vastustusta. Toinen heikko
luonnepiirre oli ylenmääräinen itsetietoisuus ja ylpeys omasta
etevyydestä, joita havaitsemme paikoittain hänen teoksissaan ja
kirjeissään. Hänen harvinaisen runsaat henkiset lahjansa ja uudistuksia
tähtäävät pyrintönsä viekottelivat häntä väliin tarpeettomasti tuomaan
esille kykynsä ja aikaansaannoksiensa etevyyttä. Mutta nämät
epäedulliset puolet katosivat miltei kokonaan monien arvokkaiden
luonteenominaisuuksien rinnalla. Descartes oli syvästi
ihmisystävällinen. Vihamiehiänsäkin hän kohteli maltillisesti. Hänellä
oli tapana sanoa: "Jos joku minua loukkaa, koetan kohottaa mieleni niin
korkealle, ett'ei loukkaus siihen asti ylety". Palvelijoitaan hän
kohteli kuin olisivat olleet hänen köyhiä ystäviään, joita tuli
lohduttaa ja auttaa. Hän opetti heille hyviä tapoja, jopa tieteitäkin.
Eräs hänen palvelijoistaan hyötyi niin oppineen isäntänsä neuvoista ja
seurustelusta, että hänestä myöhemmin tuli matematiikin opettaja.
Ystävilleen tekemistään hyvistä teoista ei hän edes tahtonut mitään
kiitosta. "Olen velkapää tuntemaan kiitollisuutta niitä kohtaan,--
sanoi hän--jotka antavat minulle tilaisuuden palvella heitä."




II.


Tarkastaessamme Descartes'n filosofian yleistä luonnetta huomaamme siinä
johtavana evidenssin eli ilmeisen selvyyden aatteen. On luultavaa, että
hän sen nouti matematisista tutkimuksistaan. Todellisuus on Descartes'n
mukaan olemukseltaan ymmärrettävissä ja on kokoonpantu muutamista
yksinkertaisista ja absoluuttisista alkeista. Kaikki oliot johtuvat
näiden alkeiden eri yhtymisistä ja yhteensovittumisesta. Nämät alkeet
ovat senlaatuiset, että järki ne löytää itsestään intuitsionin eli
välittömän tajunnan avulla. Järjen tulee vain kiintyä käsitteisiin ja
aatteisiin, jotka todella ovat ilmeisen selvät, sekä pyrkiä niistä
muodostamaan äärimäisiä johtopäätöksiä, saavuttaakseen tiedon olioiden
yleisluonteesta.

Kolme aatetta on ennen muita evidenttistä eli ilmeisen selvää, nimittäin
aatteet: _ajatus_, _ulottuvaisuus_ ja _täydellisyys_. Ajatus on
Descartesin mukaan samaa kuin sielu; ulottuvaisuus taaskin yhtä kuin
aine ja täydellisyys samaa kuin Jumala. Kaiken muun saattaa selittää
näiden kolmen aatteen ja niiden suhteiden avulla. Descartes'n filosofia
näyttää siis olevan jonkunmoista yleistä matematiikkiä. Mutta lähemmin
tarkastettaessa huomataan, että se vain muodoltaan on matematinen, eikä
sisällykseltään. Ensiksikään ei sillä intuitsionilla, johon hän perustaa
filosofiansa, ole esineenään yksinomaan abstraktisia suureita, kuten
matematiikillä, vaan tosiolioita, kuten esim. ajatus ja täydellisyys.
Toiseksi olettaa Descartes näiden olioiden kätkevän vapauden, josta
matematinen välttämättömyys on seurauksena. Ja siinä kohdin hänen
filosofiansa eroaa Pytagoralaisten puhtaasti matematisesta idealismista
ja Spinozan sallimususkoisesta panteismista.

Ennenkuin siirrymme tarkastamaan Descartes'n filosofian pääpiirteitä,
luomme silmäyksen hänen metodiinsa. Toisessa osassa teostaan "Discours
de la Méthode" (Metodin Esitys) selvittää hän metodinsa periaatteet
neljän pääsäännön muodossa. Ensimäinen näistä säännöistä osottaa, ett'ei
Descartes yksistään ole vapautunut vanhojen filosofien
auktoriteettiuskosta, vaan että hän samalla tavoittelee positivista
totuuden kriteriumia, jona hän pitää evidenssiä eli ilmeistä selvyyttä,
s. o. jonkun käsitteen tai aatteen täydellistä yksinkertaisuutta,
tarkkuutta ja ymmärrettäväisyyttä, joka välttämättömästi saattaa
käsitteen vastaamaan todellisuutta. Descartes'n metodin alkuperus on
siis välitön tajunta, jonka avulla järki saattaa omistaa periaatteita.
Toinen ja kolmas mainituista säännöistä osottavat, millä keinoin järki
saattaa löytää periaatteita ja sitten käyttää niitä kaikkien muiden
tietojen saavuttamiseksi. Nämät keinot ovat analysi, joka menee
himmeästä selvään, s. o. kokoopannusta yksinkertaiseen, ja syntesi, joka
päinvastoin menee selvästi himmeään eli yksinkertaisesta kokoonpantuun.

Mutta sekä analysi että syntesi ovat vastakkaisia toisiansa täydentäviä
ajatustoimituksia, jotka yhteensä muodostavat sen metodillisen
menetystavan, jota kutsutaan deduktsioniksi. Tämä deduktsioni ei ole
sekoitettava Aristoteles'n ja skolastikkojen mekaniseen syllogismiin,
vaan on se järjen toimiva pyrkimys siirtymään toisesta intuitsionista
toiseen. Neljäs sääntö täydentää edellisiä määräämällä analysin ja
syntesin yhteisen ehdon, joka on keskeymätön yksijaksoisuus. Tämä
toteutuu täydellisen kysymykseen kuuluvien aineksien ja näkökohtien
luettelemisen sekä yleiskatsauksien kautta. Tätä menetystapaa kutsuu
Descartes myöskin paikoittain induktsioniksi. Intuitsioni, deduktsioni
ja induktsioni ovat siis Descartes'n metodin päämenetystavat. Mutta
koska induktsioni vain on kahden edellisen täydentäjänä, saatamme pitää
intuitsionia ja deduktsionia hänen metodinsa varsinaisina peruksina.

Descartes'n vakaumukset metodin suhteen johtavat hänet suorastaan
metafysiikkinsä perustuksiin. Hänellä on ollut metodinsa ensimäinen
sääntö apuna metafysiikkinsä kulmakiven laskemisessa. Ilmeisen selvyyden
aate on päässyt kehittymään ja kantamaan hedelmiä. Se saattaa hänet
havaitsemaan, että kaikki hänen siihenastiset vakaumuksensa ovat
perustuneet auktoriteettiin tai tottumukseen, vaan eivät evidenssiin.
Hän päätti siis pitää niitä epäilyksenalaisina, jopa vastaiseksi
väärinä. Syitä tähän epäilykseen esittää hän useita; niitä on aistimien
pettäväisyys, väärä perustelu, unien harhakuvat ja se olettama, että
joku pahansuopa henki huviksensa meitä pettää. Mutta viitattuaan
kaikkiin näihin seikkoihin, jotka oikeuttavat häntä epäilemään
käsitteidensä ja vakaumuksiensa todenperäisyyttä, huomauttaa Descartes,
että hänen kaikkea epäillessään kuitenkin välttämättömästi on pitäminen
totena yhtä seikkaa, nimittäin sitä, että hän epäilee. Itse epäileminen,
ja senkautta tajunnalle välttämättömästi ilmenevä tosiseikka:
ajatteleminen, on hänen mielestään jotakin epäilemätöntä, varmaa.
_Cogito, ergo sum_--ajattelen, siis olen olemassa--on ensimäinen
Descartes'n saavuttama järkähtämätön totuus, on se pelastava luoto, joka
pistää esiin epävarmuuden valtamerestä. Descartes'n epäileminen eroaa
suuresti skeptikkojen epäilemisestä; sillä nämät epäilevät vain
epäilläksensä. Descartes taas epäilee, jotta hän lopulta saavuttaisi
varmuuden ja totuuden. Skeptikkojen epäilys on lopullinen, se on heidän
päämääränsä. Descartes'n epäilys on vain väliaikainen, on vain keino.

Lause _cogito, ergo sum_ sisältää Descartes'n mielestä yksinkertaisimman
ja selvimmän totuuden, joka on kaikkien muiden edellytyksenä, ja sille
hän perustaa filosofiansa. Siitä hän tekee kaksi johtopäätöstä.
Ensimäinen on sielun ja ruumiin erotus eli sielun henkisyys. Descartes'n
perustelu tässä kohdin on seuraava: Ajattelen, siis olen olemassa; mutta
mitä olen? olen ajatteleva olento, enkä muuta; sillä jos oletan, ett'ei
sitä, jota kutsun ruumiikseni, olekaan todellisuudessa olemassa, mutta
että ajatustoimintani jatkuu, niin olen kuitenkin olemassa. Mutta jos
sitävastoin lakkaisin ajattelemasta, lakkaisi myös olemassaoloni vaikka
ruumiini ja kaikki muut seikat olisivat olemassa. Koko olemukseni on
siis ajattelemista, ja minä, s. o. sielu, joka tekee ihmisen siksi kuin
hän on, on kokonaan erilainen kuin ruumis, jopa helpompikin ymmärtää
kuin se.

Toinen johtopäätös, johon Descartes tulee kuuluisan lauseensa johdosta,
on evidenssin kriteriumin oikeutus. Väitteessä _cogito, ergo sum_,--
niin selittää Descartes, se, joka saattaa minut varmaksi sen totuudesta
on vain se selvä tosiseikka, että olemassaolo edellyttää ajattelemista.
Tämän johdosta ottaa Descartes yleiseksi säännöksi, että kaikki ne
seikat, jotka käsitämme hyvin selvästi ja hyvin tarkasti, ovat vallan
todet.

Tehtyään nämät johtopäätökset Descartes siirtyy ulommaksi minää. Ajatus
näet oikeuttaa olettamaan, että ulkopuolella minää on olemassaoloa,
sillä ajatus eli sielu sisältää täydellisyyden aatteen. Tämä tajunnassa
piilevä täydellisyyden aate todistaa Descartes'n mielestä täydellisen
olennon olemassaolon; sillä, sanoo hän, tämä aate ei ole voinut tulla
minuun itsestäni, eikä mistään epätäydellisestä seikasta, ja kuitenkin
sillä täytyy olla syynsä ja alkuunpanijansa. Lisäksi minä, jossa on
täydellisyyden aate, ja joka kuitenkin olen epätäydellinen, en ole itse
voinut antaa itselleni olemassaoloa; sillä jos olisin voinut itse antaa
itselleni olemassaolon, olisin samalla antanut itselleni täydellisyyden.
Siis olen toiselta olennolta saanut sekä epätäydellisen olemassaoloni,
että täydellisyyden aatteen, ja tämä olento on Jumala. Sen, että Jumala,
ollen täydellinen olento, todella on olemassa, todistaa Descartes
huomauttamalla, että täydellisyyteen välttämättömästi kuuluu
olemassaolo, samoin kuin kolmio-käsitteeseen kuuluu, että sen kolme
kulmaa yhteensä vastaa kahta suoraa kulmaa.

Tämä n. k. ontologinen Jumalan olemassaolon todistus ei lähemmin
tarkastettuna ja arvosteltuna pidä paikkaansa. Sillä olkoon käsite mikä
tahansa, niin ei olemassaolo loogilliselta kannalta ollenkaan enennä sen
selvyyttä tai täydellisyyttä. Ei myöskään saata varmasti ja selvästi
määritellä täydellisen käsitettä, sillä emme ainoastaan itse ole
epätäydellisiä, vaan meitä ympäröivä maailma on myös suuressa määrin
epätäydellinen. Itse täydellisen käsite on siis meissä voinut syntyä
abstraktsionin kautta epätäydellisestä. Se käsite, jonka meidän oma ja
maailman puutteellisuus ymmärrettävänä meissä synnyttää, on ainoastaan
paremmuuden käsite. Kuitenkin Descartes katsoo täydellisen käsitettä
epäilemättömäksi aksiomiksi. Mutta vaikka mainittu käsite olisikin
ilmeisen selvä ja varma, ei se oikeuta päättämään, että sillä on
vastineensa todellisuudessa. Sillä samalla tavalla voisimme selvästi
kuvitella mitä tahansa ja väittää, että kuvittelemamme seikka on
olemassa.

Esitettyään Jumalan olemassaolon todistukset, Descartes määrää Jumalan
ominaisuudet. Niiden tajuamiseksi arvelee hän riittävän, että
tarkastamme kaikkia itsessämme havaittuja ominaisuuksia ja kysymme onko
niiden omistaminen täydellisyyttä vai ei. Itsessämme havaitsemme täten
epätäydellisiä ominaisuuksia, mutta kaikki ne ominaisuudet, joiden
saatamme kuvitella Jumalassa olevan, ovat täydellisiä. Jumalalla ei voi
olla kokoonpantua luontoa, eikä siis aineellisuutta. Jumala on vain
puhdasta ajattelemista.

Kolmea Jumalan ominaisuutta Descartes pitää ennen muita tärkeinä,
nimittäin kaikkivaltaa eli ehdotonta vapautta, muuttumattomuutta ja
totuudellisuutta.--Jumala on kaikkivaltias s. o. ehdottomasti vapaa.
Ei mikään vallitse eikä rajoita hänen tahtoansa, ei edes hänen oma
järkensä. Tosi ja väärä, hyvä ja paha ovat sellaiset, koska hän ne
sellaisiksi määrää. Samoin matematiikki, siveys, kaikki tieteet ja
yleensä kaikki seikat olisivat saattaneet olla toisin, jos Jumala vain
olisi tahtonut. Jokaisen olennon ja seikan olemassaolo riippuu
täydellisesti Jumalan vapaasta tahdosta; maailma pysyy yllä ainoastaan
sentähden, että Jumala sitä ylläpitää, ja tämä ylläpitäminen on jatkuvaa
luomista.

Paitsi ehdottomasti vapaata tahtoa eli kaikkivaltaa, on Jumalan
täydellisyyden tunnusmerkkejä vielä hänen aikeidensa ja päätöksiensä
muuttumattomuus. Samoin kuin Jumala, on myös totuus muuttumaton. Tämä
muuttumattomuus ilmenee maailmassa sitä hallitsevien luonnonlakien
pysyväisyytenä. Niinpä yleiset liikelait ovat aina samat.--Täydellinen
olento ei voi meitä pettää. Totuus tosin olisi voinut olla toisenlainen,
jos Jumala olisi niin tahtonut, mutta se totuus, jonka Jumala kerran on
säätänyt, on todella sellainen, kuin me sen käsitämme. Jumalan
totuudellisuus perustaa ja selittää evidenssin totuuden.

Mitä Descartes'n yleiseen fysiikkiin tulee, käsittää hän ulkomaailman
kokonaan ulottuvaisuuden muodostamaksi. Kaikki sen muut ominaisuudet,
kuten värit, äänet, hajut, y. m. eivät todella ole olemassa muualla kuin
meidän sielussamme, toisin sanoen, ovat pelkkiä aistimuksiamme. Tästä
seuraa, että maailman selittäminen vain on geometrinen ja mekaninen
tehtävä. Descartes'n fysiikissään noudattama metodi on apriorista
laatua, joka menee syistä seurauksiin. Hän ei tarkasta nykyistä
todellista maailmaa sellaisena kuin se on, vaan luo sen uudelleen
ajatuksellaan, ja kokemus ainoastaan vahvistaa hänen yksityiskohtia
tarkoittavia hypotesejään. Descartes'n käsityksen mukaan Jumala on
säätänyt liikkeen ja ulottuvaisuuden; ja tämän rajattomasti hajaantuvan
liikkeen pyörteistä ja värähdyksistä tähdet syntyvät, liikkuvat ja
pysyvät tasapainossa; eri aineet muodostuvat kappaleiksi ja taaskin
hajaantuvat; kasvit ja eläimet sikiävät, elävät ja ylläpitävät lajiaan.
Ei edes tarvitse olettaa loppusyitä. Ensimäinen alkuunpano, ynnä luontoa
hallitsevat ja ylläpitävät lait riittävät koko luonnon selittämiseksi.
Maailmankaikkeus on Descartes'n mielestä kone, jossa vain tarvitsee
tarkastaa sen osien muotoa ja liikkeitä. Elämä itse on mekaninen ilmiö.
Eläimet ovat vain automateja eli itsekseen liikkuvia koneita.
Viimeksimainitulla omituisella ja epäilemättä väärällä luulolla on
juurensa Descartes'n moralisissa vakaumuksissa. Hän näet arveli, että
ihmiset menettäisivät siveellisen edesvastuuntunteen, jos olettaisivat
eläimissä olevan sielun tai edes pienenkin määrän henkisiä kykyjä.

Lopuksi on meidän luominen silmäys Descartes'n psykologiaan ja moraliin.
--Sielu, niin opettaa Descartes, eroaa kokonaan ulottuvaisuudesta eli
aineesta. Mutta vaikka sielu onkin henkinen ja kokonaan erilainen kuin
ruumis, yhtyvät sielun toiminnat sangen usein ruumiin toimituksiin.
Sielun olemus on ajattelemista, joka siihen määrään yhtyy kaikkiin sen
ilmauksiin, että jos sielu lakkaisi ajattelemasta, se samalla lakkaisi
olemasta. Tästä Descartes tekee sen johtopäätöksen, että sielu alati
ajattelee.

Descartes jakaa sieluntilat kahteen pääryhmään, nimittäin sielun
toimivaan tilaan (actiones) ja kärsivään eli vastaanottavaan tilaan
(passiones). Edelliseen kuuluvat korkeammat sielunkyvyt, kuten ylempi
mieltäminen ja tahdontoiminnat. Sielun vastaanottavaan tilaan kuuluu
paitsi alempia mieltämistiloja, kuten aistimukset ja muisti, myöskin
vietit, halut ja mielenliikutukset. Viimeksimainittuja käsittelee
Descartes teoksessaan "Traité des Passions" (Mielenliikutuksien
Tutkistelu). Niiden esiintymisen ihmisessä Descartes selittää sen
nojalla, että ihminen on henki-ruumiillinen olento. Sielun ja ruumiin
vuorovaikutuksen välittäjäksi Descartes kuvittelee niin kutsuttuja
elonhengekkeitä, jotka, kuten hän itse kuvailee, ovat ohuen
ilmavirtauksen tai soihdusta nousevan liekin kaltaista nopeaan liikkuvaa
ainetta. Sielun kuvittelee Descartes sijaitsevan pienessä aivoissa
olevassa n. k. mäntyrauhasessa. Sinne vievät kevyet elonhengekkeet
viestinsä ruumiista; sieltä ne taaskin virtaavat eri ruumiinosiin
johtaen niihin eri sieluntiloja vastaavia vaikutuksia. Vaikka siis
mielenliikutuksilla Descartes'n käsityksen mukaan on mekaninen
perustuksensa, ja vaikka ne siis suureksi osaksi ovat ruumiista
riippuvaiset, saattaa kuitenkin vapaa tahto niitä melkoisesti lieventää
ja hillitä.--Descartes'n psykologiassa on paljon epäselvää ja
epävarmaa. Lukuunottamatta muutamia todellisuuden havaitsemiseen
perustuvia huomautuksia, täytyy myöntää, että Descartes'n psykologiset
tutkimukset ovat hänen järjestelmänsä heikoin osa.

Erityistä moralifilosofista teosta Descartes ei ole kirjoittanut; hänen
siveysoppia koskevia mielipiteitänsä tulee siis poimia esiin hänen eri
teoksistaan ja kirjeistään. Teoksessaan "Discours de la Méthode"
(Metodin Esitys) Descartes kertoo muodostaneensa itselleen väliaikaisen
siveysopin, jonka tarkoituksena oli se, että filosofi sitä noudattamalla
saavuttaisi kaipaamansa mielenrauhan, voidakseen levollisesti jatkaa
tutkimuksiansa. Kirjeissään oppilailleen, prinsessa Elisabetille ja
Kristiina kuningattarelle, selvittelee hän lähemmin vakaumuksiansa tässä
suhteessa. Siitä käy selville, että Descartes'n morali on suuressa
määrin stoalaisen siveysopin kaltaista. Tosihyvää on vain se, jonka
toteuttaminen riippuu meistä, omasta tahdostamme. Korkein hyvä on siinä,
että lujasti tahdomme tehdä hyvää, sekä hyvän omantunnon tuottamassa
sielunrauhassa. Saavuttaaksemme autuaallisen sielunrauhan ja
mielentyydytyksen, tulee meidän hankkia tieto siitä, mitä hyvä on, sekä
sitten päättää ryhtyä sitä toteuttamaan. Siveellisessä toiminnassa on
siis intellektin toiminnalla melkoinen osansa. Jos hyvin ymmärrämme mikä
on hyvää, ja jos arvostelukykymme on kehittynyt--niin väittää
Descartes--saatamme myöskin hyvin toimia.




RENÉ DESCARTES.


METODIN ESITYS


OHJAUKSEKSI OIKEAAN AJATTELEMISEEN JA TOTUUDEN ETSIMISEEN TIETEESTÄ.


Jos tämä esitys tuntuu olevan liian pitkä luettavaksi yhdessä jaksossa,
saattaa sen jakaa kuuteen osaan. Ensimäinen sisältää useita tiedettä
koskevia mietteitä; toinen tekijän etsimän metodin pääsäännöt; kolmas
muutamia tekijän mainitusta metodista johtamia moralisääntöjä; neljäs ne
perusteet, joiden nojalla tekijä todistaa Jumalan ja ihmissielun
olemassaolon ja jotka ovat hänen metafysiikkinsä perustuksena; viides
joukon tekijän tutkimia luonnontieteellisiä kysymyksiä, erityisesti
selityksen sydämen tykytyksestä ja muutamista muista vaikeista
lääketieteellisistä seikoista, sekä lisäksi selonteon ihmis- ja
eläinsielun erotuksesta; ja kuudes eli viimeinen sellaista, mitä tekijän
mielestä sen tulee tietää, joka tahtoo tunkea syvemmälle luonnon
tuntemiseen, sekä ne syyt, jotka ovat aiheuttaneet tekijän kirjallisen
toiminnan.




ENSIMÄINEN OSA.


Paraiten jaettuna maailmassa on terve järki, sillä jokainen luulee
saaneensa siitä niin riittävän osan ett'eivät tavallisesti nekään
henkilöt, joita kaikissa muissa seikoissa on vaikea tyydyttää, halua
että heillä olisi sitä enemmän kuin heillä on. Ei sovi olettaa kaikkien
tässä suhteessa erehtyvän; päinvastoin tämä seikka osottaa, että oikea
arvostelukyky ja toden ja väärän erottamistaito, jota nimenomaan
kutsutaan terveeksi järjeksi, luonnoltaan on samanlainen kaikissa
ihmisissä, sekä myös, ett'ei mielipiteiden erilaisuus johdu siitä, että
toisella on enemmän järkeä kuin toisella, vaan siitä, että ajatuksemme
kulkevat eri teitä ja ett'emme tarkasta samoja seikkoja. Sillä terve
järki ei yksinään riitä, pääasia on, että sitä osataan oikein käyttää.
Suurimmat henget saattavat yhtä hyvin harjottaa suurimpia paheita kuin
suurimpia hyveitä; ja vitkalleen astuvat saattavat edistyä paljoa
enemmän jos he yhä seuraavat suoraa tietä, kuin ne, jotka juoksevat ja
poikkeavat tieltä.

Minä puolestani en koskaan ole pitänyt järkeäni missään suhteessa
täydellisempänä muiden ihmisten järkeä; päinvastoin olen usein halunnut
yhtä nopeaa käsityskykyä, yhtä selvää ja varmaa kuvitusvoimaa tai yhtä
laajaa ja pettämätöntä muistia kuin olen tavannut muutamissa muissa
henkilöissä. Ainoastaan näiden ominaisuuksien perustuksella henki
mielestäni saattaa kehittyä täydellisemmäksi; sillä koska järki on ainoa
seikka, joka on ihmiselle olennoinen, ja joka erottaa hänet eläimestä,
luulen sen olevan täydellisenä kussakin ihmisessä ja yhdyn tässä
suhteessa niihin filosofeihin, jotka väittävät, että saman lajin
yksilöt eroavat toisistaan ainoastaan satunnaisten ominaisuuksien
enemmyyden tai vähemmyyden, eivätkä olemuksensa puolesta.

Mutta en pelkää mainita että onneksi ne olot, joissa nuoruudesta alkaen
olen elänyt, minussa ovat herättäneet mietteitä ja periaatteita, joiden
johdolla olen muodostanut metodin. Sen avulla toivon voivani vähitellen
lisätä tietojani ja kehittää ne niin korkealle, kuin henkeni
keskinkertaisuus ja elämäni lyhyys sallivat. Sillä minulla on siitä jo
ollut niin paljon hyötyä, että tarkatessani filosofin silmällä ihmisten
eri tekoja ja yrityksiä, huomaan niiden melkein kaikkien olevan
turhamielisiä ja tarpeettomia. Ja kuitenkin olen itseäni arvostellessani
taipuvampi epäilemään kykyäni kuin siitä kerskaamaan. Enkä senvuoksi
saata olla tuntematta vilpitöntä tyydytystä siitä edistyksestä, jonka jo
luulen saavuttaneeni totuuden etsimisessä, ja toivon tulevaisuuden
osottavan todeksi sen seikan, että minun kaikista puhtaasti
inhimillisistä toimista valitsemani tehtävä, kuten rohkenen luulla,
todella on hyvä ja arvokas.

Kuitenkin saatan erehtyä, ja kenties pidän pelkkää kuparia kultana ja
lasipalasia jalokivinä. Tiedänhän kuinka herkät olemme erehtymään
itsemme suhteen, sekä kuinka epäiltävinä ystäviemmekin arvostelut ovat
pidettävät, silloin kun ne ovat meille suotuisat. Mutta mielihyvällä
olen tässä esityksessä mainitseva noudattamani menetystavan sekä kuvaava
elämääni ikäänkuin maalauksessa, jotta jokainen itse siitä saattaisi
muodostaa mielipiteensä. Jos sittemmin kuulen näitä mielipiteitä, olen
niistä saava uuden oppimiskeinon entisten lisäksi.

Tarkoitukseni ei siis ole tässä opettaa sitä metodia, jota kunkin tulee
noudattaa ohjaukseksi oikeaan ajattelemiseen, vaan ainoastaan osottaa,
millä tavoin minä olen koettanut ohjata omaa järkeäni. Sen, joka rupeaa
muita neuvomaan, tulee pitää itseänsä opastettavaansa taitavampana,
sillä pieninkin erehdys neuvojan puolelta tuottaa hänelle moitetta.
Tarjoan siis tämän kirjoituksen ainoastaan kertomuksena tai tarinana,
jossa sellaisten esimerkkien ohella, joita sopii seurata ehkä on useita
toisia, joita syystä ei sovi seurata. Toivon että siitä on hyötyä
monelle, eikä vahinkoa kellekään, ja että kaikki tunnustavat
avomielisyyteni.

Minulle on lapsuudesta alkaen opetettu kirjallisuutta ja tieteitä, ja
koska minulle vakuutettiin, että niiden avulla saattaa saavuttaa selvän
ja varman tiedon kaikesta siitä, mikä on hyödyllistä elämälle, heräsi
minussa tavaton halu niitä oppia. Mutta niin pian kuin olin saavuttanut
sen oppimäärän, jonka omistaminen tavallisesti oikeuttaa oppineiden
lukuun pääsemisen, muuttui mielipiteeni kokonaan. Sillä minua rupesi
vaivaamaan niin moni epäilys ja erehdys, ett'en opinnoistani arvellut
saaneeni muuta etua kuin sen, että yhä enemmän huomasin
tiedottomuuttani. Ja kuitenkin kävin koulua, joka oli Europan
kuuluisimpia ja jossa oli opettajina niin oppineita miehiä kuin yleensä
saattaa olla. Olin siellä oppinut kaiken sen, minkä muutkin. Ja koska en
tyytynyt niihin tieteisiin, joita siellä opetettiin, olin lisäksi
lukenut kaikki mitä harvinaisimpia ja huomattavimpia seikkoja
sisältävät kirjat, jotka vain olivat joutuneet käsiini. Tämän ohella
sain tietää miten muut minua arvostelivat ja huomasin, ett'ei minua
suinkaan pidetty tovereitani huonompana, vaikka heidän joukossaan oli
muutamia, jotka oli määrätty täyttämään opettajiemme paikkoja, niiden
avoimiksi jouduttua. Päälle päätteeksi meidän vuosisadallamme oli
mielestäni yhtä suuria ja lukuisia neroja kuin kuluneillakin. Tämän
johdosta pidin itseäni oikeutettuna arvostelemaan muita ihmisiä itseni
mukaan sekä arvelemaan, ettei maailmassa ollut olemassa yhtään sellaista
oppia, jommoista minua aikaisemmin oli saatettu toivomaan.

En kuitenkaan halveksinut niitä opinharjotuksia, jotka koulussa ovat
käytännössä. Käsitin, että ne kielet, joita siellä opetetaan, ovat
välttämättömät vanhojen kirjojen ymmärtämiseksi, että miellyttävät tarut
vilkastuttavat kuvitusvoimaa, että historian huomattavat tapaukset
kohottavat mieltä ja että niiden punnitseva tarkastaminen kehittää
arvostelukykyä. Sillä kaikkien hyvien kirjojen lukeminen on kuin
keskustelua niiden tekijäin, s. o. kuluneiden vuosisatojen parasten
miesten kanssa, jopa lisäksi tarkoin punnittua keskustelua, jossa he
ilmaisevat meille vain paraat ajatuksensa. Niinpä on
kaunopuheliaisuudella verraton pontensa ja viehätyksensä; runoudella on
hienoutensa ja valtaava suloutensa; matematiikilla on hyvin tarkat
tuloksensa, jotka yhtä suuressa määrässä miellyttävät tiedonhaluisia
kuin ne helpottavat kaikkia taiteita ja vähentävät inhimillistä työtä.
Samoin siveellisyyttä käsittelevät kirjoitukset sisältävät paljon
opettavaista sekä useita hyödyllisiä kehotuksia hyveeseen; teologia
opastaa taivasta ansaitsemaan; filosofia opettaa puhumaan
todennäköisesti kaikista seikoista ja tuottaa sen harjottajalle
kunnioitusta vähemmän oppineiden puolelta; lakitiede, lääketiede ja muut
tieteet tuottavat kunniaa ja rikkautta niiden harjottajille. Sanalla
sanoen, on hyvä tutkia niitä kaikkia jopa mitä taikauskoisimpia ja
epäluotettavampia, jotta saattaisi tuntea niiden oikean arvon ja karttaa
niiden aikaansaamaa erehdystä.

Mutta arvelin jo käyttäneeni tarpeeksi aikaa kielien oppimiseen sekä
myös vanhojen kansojen, kirjojen, historian ja tarujen lukemiseen. Sillä
keskustelu kuluneiden vuosisatojen ihmisten kanssa on verrattava
matkustamiseen. Meidän on hyvä oppia tuntemaan eri kansojen tapoja, että
voisimme järkevästi arvostella oman maan tapoja ja ett'emme luulisi
kaikkea sitä, mikä poikkeaa oman maan tavoista, naurettavaksi ja
järjettömäksi, kuten niiden on tapa tehdä, jotka eivät ole mitään
nähneet. Mutta se, joka panee liian paljon aikaa matkustamiseen, käy
viimein vieraaksi omalle maalleen, ja siltä, joka on liian halukas
tuntemaan kuluneiden vuosisatojen tapahtumia, oman vuosisadan tapaukset
suuressa määrin jäävät tuntematta. Sitäpaitsi tarut saattavat
kuvittelemaan useita mahdottomia seikkoja mahdollisiksi; ja tarkimmatkin
historioitsijat, joll'eivät juuri muuta tai suurenna esittämiensä
seikkojen arvoa tehdäkseen ne huvittavammiksi, kumminkin melkein aina
jättävät syrjään vähäpätöisemmät ja vähemmän huomattavat asianhaarat.
Täten heidän esittämänsä seikat eivät ole todellisuuden mukaiset; ja ne,
jotka järjestävät elämänsä niistä noutamiensa esimerkkien mukaan,
saattavat helposti menetellä yhtä omituisesti kuin kuljeksivat
romaanisankarimme, sekä ryhtyä yrityksiin, jotka käyvät yli heidän
voimiensa.

Pidin suuressa kunniassa kaunopuheliaisuutta ja runoutta, mutta arvelin
molempia enemmän luonnonlahjoiksi kuin ahkeruuden hedelmiksi. Se, jolla
on erittäin etevä arvostelukyky ja joka sangen hyvin järjestää
ajatuksensa tehdäkseen ne selviksi ja ymmärrettäviksi, voi aina mitä
helpoimmin vakuuttaa muille väitöksiään, vaikka se tapahtuukin huonolla
murteella, ja vaikk'ei hän koskaan ole tutkinut kaunopuheliaisuutta.
Samoin ovat ne, joilla on mitä miellyttävimmät mielijohteet, joita
sangen sirosti ja vienosti osaavat esittää, paraat runoilijat, vaikkapa
runousoppi onkin heille tuntematon.

Pidin etupäässä matematiikistä sen todistuksien varmuuden ja selvyyden
tähden, mutta en vielä huomannut sen tuottamaa todellista hyötyä. Sillä
ajattelin, että se vain oli mekanisen taidon palveluksessa ja
ihmettelin, ett'ei sen vankalle ja varmalle perustalle oltu rakennettu
mitään korkeampaa. Päinvastaisesti vertasin vanhojen pakanallisten
kirjailijain siveysopillisia kirjoituksia hyvin muhkeisiin ja komeisiin
palatseihin, jotka on rakennettu pelkälle hiedalle ja loalle. He näet
suuresti ylistävät hyveitä ja esittävät niitä mitä kunnioitettavimmassa
valossa, mutta eivät tarpeeksi opasta niiden tuntemiseen. Usein se,
mille he antavat niin kauniin nimen, ei ole muuta kuin tunteettomuutta,
ylpeyttä, epätoivoa tai isänmurhaa.

Kunnioitin meidän teologiaamme ja toivoin yhtä hyvällä syyllä kuin
muutkin pääseväni taivaaseen. Mutta havaittuani varmaksi sen seikan,
että tie sinne on avoinna yhtä hyvin kaikkein oppimattomimmalle kuin
oppineimmalle ja että sinne johdattavat ilmoitetut totuudet käyvät yli
ymmärryksemme, en uskaltanut alistaa niitä heikon järkeni punnittavaksi,
vaan arvelin, että sen, joka tahtoisi ryhtyä niitä tutkimaan ja siinä
toivoisi onnistuvansa, täytyisi saada erityistä apua taivaasta ja olla
ihmistä etevämpi olento.

Filosofiasta sanon ainoastaan, ett'ei siinä, vaikka etevimmät nerot
vuosisatoja sitten ovat sitä viljelleet, vielä ole ainoatakaan seikkaa,
josta ei väiteltäisi ja joka ei olisi epäiltävä. En siis ollut niin
itserakas, että olisin toivonut onnistuvani siinä paremmin kuin muut.
Ajatellessani mitenkä paljon samaa seikkaa koskevia oppineiden
puolustamia erilaisia mielipiteitä saattaa olla, vaikka ei koskaan voi
olla muuta kuin yksi ainoa, joka vastaa todellisuutta, pidin melkein
vääränä kaikkea, mikä ainoastaan oli todennäköistä.

Mitä tulee muihin tieteisiin, mikäli ne lainaavat periaatteensa
filosofiasta, en arvellut niin löyhälle perustukselle voitavan rakentaa
mitään pysyväistä; eikä niiden tuottama kunnia ja raha-ansio voineet
houkutella minua niitä oppimaan. Sillä varallisuussuhteeni eivät,
Jumalan kiitos, pakottaneet minua tekemään tieteestä ammattia
elatuksekseni. En tosin kyynikon tavoin halveksinut kunniaa; mutta panin
hyvin vähän arvoa sellaiseen kunniaan, jota en luullut täydellä syyllä
ansaitsevani. Lisäksi tunsin tarpeeksi väärien oppien arvon, niin
ett'eivät alkemistien lupaukset, astrologien ennustukset, noitien
petokset, eivätkä muiden sellaisten henkilöiden vehkeet ja kerskaukset,
jotka ovat tietävinään enemmän kuin mitä tietävät, voineet viedä minua
harhaan.

Sentähden hylkäsin kokonaan tieteiden tutkimisen, niin pian kuin ikäni
vapautti minut opettajieni holhouksesta. Päätin yksinomaan etsiä sitä
tiedettä, jonka saattaisin löytää itsestäni tai maailman suuresta
kirjasta ja käytin lopun nuoruuttani matkustelemiseen. Näin hallitsijain
hoveja ja sotajoukkoja, seurustelin eri-säätyisten ja -luonteisten
henkilöiden kanssa, kokosin eri kokemuksia, koettelin itseäni onnen eri
vaiheissa ja punnitsin jokaista kohtaamaani seikkaa niin, että siitä
saisin jotakin hyötyä. Sillä arvelin voitavan löytää paljon enemmän
totuutta niistä mietteistä, joihin jokaisen itsensä kokemat tapahtumat
antavat aihetta, ja joita pian rangaistuksena seuraa huono tulos, jos on
tehty väärä johtopäätös, kuin oppineen tehottomasta mietiskelystä
työhuoneessaan. Tämän mietiskelyn tuloksista näet on vain se seuraus,
että oppinut niistä ehkä on sitä ylpeämpi, kuta enemmän ne poikkeavat
tavallisista mielipiteistä, sillä hänen on täytynyt osottaa kahta
suurempaa nerokkaisuutta ja keinotekoisuutta tehdäkseen ne
todennäköisiksi. Minä puolestani aina palavasti halusin oppia erottamaan
toden väärästä, voidakseni selvästi punnita tekojani ja varmasti kulkea
eteenpäin elämässä.

En tarkastaessani muiden ihmisten tapoja niistä löytänyt mitään
luotettavaa toiminnan ohjetta, sillä huomasin niissä melkein yhtä paljon
erilaisuutta kuin sitä ennen olin havainnut filosofien mielipiteissä.
Tästä sain ainoastaan sen hyödyllisen kokemuksen, että toiset suuret
kansat yleisesti omistavat ja hyväksyvät useita seikkoja, jotka meistä
näyttävät hyvin omituisilta ja naurettavilta, ja ett'en enää uskonut
varmasti mitään sellaista, jonka perustuksena ei ollut muu kuin
esimerkki ja tapa. Näin vähitellen vapauduin monesta erehdyksestä, joka
saattaa himmentää luonnollisen käsityskykymme selkeyttä ja tehdä meidät
vähemmän kykeneviksi kuuntelemaan järjen ääntä. Ja kulutettuani muutamia
vuosia näin tutkien maailman kirjaa ja tavoittaen kokemusta, päätin
eräänä päivänä myös ruveta tutkimaan omaa itseäni ja käyttämään kaikki
henkeni voimat oikean menetystavan löytämiseen. Tämä minulle onnistuikin
paljoa paremmin kuin jos en olisi poistunut omasta maasta ja kirjojeni
luota.




TOINEN OSA.


Oleskelin siihen aikaan Saksassa, jonne sota,[1] joka ei vielä ole
päättynyt, oli minut saattanut. Kun palasin keisarin kruunauksesta[2]
armeijaan, asetuin talven alussa kaupunginosaan, jossa minulla ei ollut
mitään seuraa ja jossa kaikeksi onneksi eivät huolet eivätkä
mielenliikutukset minua vaivanneet. Pysyin koko päivän yksin
sulkeutuneena lämpimään huoneeseen, jossa minulla oli hyvä aika syventyä
ajatuksiini.

[1] Kolmikymmenvuotinen sota. Suom. huom.

[2] Keisari Ferdinand II:n kruunauksesta, joka tapahtui Frankfurtissa v.
1619. Suom. huom.

Ensimäisiä ajatuksiani oli se, ett'eivät useinkaan sellaiset teokset,
jotka on kokoonpantu monesta osasta ja jotka ovat eri mestarien
valmistamat, ole yhtä täydelliset kuin yhden ainoan henkilön
aikaansaamat. Sellaiset rakennukset esimerkiksi, joita yksi ainoa
arkkitehti on alkanut rakennuttaa ja jotka hän on valmiiksi
rakennuttanut, tavallisesti ovat kauniimmat ja mukavammat kuin ne, joita
useammat ovat koettaneet parannella käyttämällä hyväkseen vanhoja
muureja, jotka alkuperäisesti oli rakennettu toista tarkoitusta varten.
Siten vanhat kaupungit, jotka alussa vain olivat pieniä kauppaloita,
mutta joista aikojen kuluessa on paisunut suuria kaupunkeja, ovat
tavallisesti sangen huonosti laaditut verrattuina niihin, jotka
insinööri mielensä mukaan piirustuksiensa johdolla sovittaa tasangolle.
Jos näet tarkastamme edellisten talojen rakennuksia erikseen, huomaamme
niissä usein yhtä paljon jopa enemmänkin taidetta kuin jälkimäisten
kaupunkien taloissa, mutta jos otamme huomioon miten edelliset on
järjestetty, kuinka on sekaisin pieniä taloja suurten vieressä sekä
kuinka kadut ovat väärät ja epätasaiset, niin pikemmin pidämme niitä
sattuman kuin järkevien ihmisten laatimina. Ja kuitenkin on ammoisista
ajoista ollut muutamia virkamiehiä, joiden on täytynyt pitää huolta
siitä että yksityisten talot kohottaisivat kaupungin yleistä kaunista
ulkomuotoa. Tästä huomaamme miten vaikeaa on aikaansaada mitään
täydellistä ainoastaan jatkamalla toisen työtä. Tämän johdosta tulin
ajatelleeksi ett'eivät ne muinoin puoleksi villit kansat, jotka vasta
vähitellen ovat sivistyneet, ja jotka sikäli ovat laatineet lakinsa,
mikäli rikokset ja riidat ovat heidät siihen pakottaneet, voi olla yhtä
korkealla kehityskannalla kuin ne kansat, jotka muodostettuaan
yhteiskuntansa heti ovat ottaneet huomioon jonkun viisaan lainlaatijan
asetukset. Varmaa myös on, että oikean uskonnon kanta, jonka Jumala
yksin on säätänyt, on verrattomasti etevämpi kuin kaikkien muiden. Mitä
inhimillisiin seikkoihin tulee, en luule Spartan muinaisen korkean
kukoistuksen johtuneen siitä, että jokainen sen yksityisistä laeista
olisi ollut hyvä, sillä usea niistä oli kovin omituinen ja ristiriidassa
siveellisyyden kanssa, vaan siitä, että yksi ainoa mies oli ne keksinyt
ja että niillä kaikilla siis oli sama tarkoitus. Samanlaiseen
johtopäätökseen tulin kirjoissa esitettyjen tieteiden suhteen, ainakin
niiden, joiden perusteet vain ovat luultavia, mutta jotka itse teossa
eivät todista mitään ja jotka ovat vähitellen syntyneet ja kasvaneet
useiden eri henkilöiden mielipiteistä. Ne eivät likimainkaan lähene
totuutta siinä määrin kuin selväjärkisen miehen yksinkertaiset
luonnolliset mietteet hänen omassa kokemuspiirissään esiintyneistä
seikoista. Vielä tulin ajatelleeksi, että me täysi-ikäiset kaikki olemme
olleet lapsia ennenkun tulimme aikaihmisiksi ja että kauan olemme olleet
mielihalumme ja opettajamme ohjattavina, jotka usein ovat olleet
ristiriitaiset keskenään, ja joita ehkä ei kumpikaan aina neuvonut
meille parasta. On siis mahdotonta, että arvostelukykymme olisi yhtä
selvä ja luotettava kuin jos syntymästämme alkaen olisimme täydellisesti
käyttäneet järkeämme ja olleet yksistään sen ohjaamat.

Tosin ei pureta kaupungin kaikkia taloja ainoastaan siinä
tarkoituksessa, että ne uudelleen paremmin rakennettaisiin ja että kadut
tulisivat kauniimmiksi; vaan näemme monenkin purkavan talonsa
rakentaakseen sen uudestaan, jopa talonomistajien joskus pakosta niin
tekevän, kun heidän talonsa ovat vähällä luhistua kokoon ja kun niiden
perustukset eivät ole tarpeeksi vahvat. Tämän esimerkin johdosta
arvelin, ett'ei luultavasti kukaan yksityinen ihminen rupea parantamaan
valtiota muuttamalla siinä kaikki perustuksia myöten ja kumoamalla
kaikki uudistusta varten, ja ett'ei täten liioin voi parantaa tieteitä
kokonaisuudessaan eikä niiden juurtunutta opettamistapaa kouluissa.
Mutta mitä siihen asti saavuttamiin vakaumuksiin tuli, pidin sopivimpana
syrjäyttää ne kerrassaan ja sitten asettaa sijaan parempia tai ehkä
samatkin, mutta järjellisesti punnittuina. Olin varma siitä, että näin
menettelemällä onnistuisin paljon paremmin järjestämään elämäni, kuin
jos ainoastaan olisin rakentanut vanhoille perustuksille ja nojautunut
yksistään niihin vakaumuksiin, joita minulle nuoruudessani oli
tyrkytetty, ilman että itse koskaan olin tutkinut niiden
todenperäisyyttä. Tosin huomasin tämän menetystavan tarjoavan paljon
vaikeuksia, mutta ne eivät kuitenkaan olleet voittamattomia, eivätkä
verrattavat niihin vaikeuksiin, jotka liittyvät vähimpienkin
yhteiskunnallisten olojen korjaamiseen. Näitä suuria rakennuksia on
hyvin vaikea uudelleen pystyttää jos ne kerta on revitty alas, jopa
niitä on vaikea pystyttää, pystyssäkin, jos ne kerran ovat ruvenneet
horjumaan; ja niiden kaatuminen aikaansaa suuria tuhoja. Niiden
puutteellisuuksia, jos niitä on olemassa--ja niissä havaittava
erilaisuus tarpeeksi todistaa että useissa on puutteellisuuksia--on
tottumus epäilemättä suuressa määrin lieventänyt, vieläpä välttänyt tai
vähitellen poistanut sellaisia, joita ei harkinnan avulla niin helposti
voitaisi korjata. Sanalla sanoen, olevat olot ovat melkein aina
siedettävämmät kuin niiden vaihdos, samoin kuin vuoren rinteitä
kiertelevät valtatiet liikkeestä vähitellen niin tasoittuvat ja tulevat
niin mukaviksi, että on paljon parempi kulkea niitä pitkin, kuin
oikaista kiipeämällä kallioiden yli ja laskeutua jyrkänteiden pohjaan.

En siis saata mitenkään hyväksyä niiden hätäisten ja levottomien
henkilöiden menettelyä, jotka, huolimatta siitä, ett'ei heidän
syntymänsä eivätkä olonsa ole kutsuneet heitä yhteiskunnallisia asioita
ohjaamaan, eivät saata olla yhäti keksimättä jotakin uutta parannusta.
Jos tämä kirjoitus vähimmässäkin määrässä saattaisi lukijoitani
epäilemään minussa moista turhamielisyyttä olevan, niin minua sen
julkaiseminen suuresti pahoittaisi. Tarkoitukseni ei suinkaan ole ollut
muu kuin se, että olen koettanut saattaa paremmalle tolalle oman
ajattelemiseni ja rakentaa perustalle, joka on kokonaan minun omani.
Vaikka tässä esitän työni kaavan, koska se minua on tyydyttänyt, en
kuitenkaan tahdo kehottaa ketään sitä jäljittelemään. Niillä, joille
Jumala on antanut suuremmat lahjat, on ehkä korkeammat tuumat; mutta
pelkään jo että minun tässä esittämäni tuuma monesta tuntuu liian
rohkealta. Yksistään päätös hyljätä kaikki ne mielipiteet, joita ennen
on pidetty tosina, on yritys, jota ei jokainen saata tehdä. Maailmassa
näet on olemassa melkein vain kahdenlaisia henkilöitä, joita ei
kumpiakaan mainittu yritys miellytä. Toiset näistä pitävät itseään
viisaampina kuin ovat, eivätkä saata olla tekemättä hätäisiä
arvosteluja, eivätkä malta ajatella säännöllisesti. Jos tällaiset
ihmiset kerran rupeaisivat epäilemään saavuttamiaan vakaumuksia ja
poikkeamaan yhteiseltä tieltä, eivät he koskaan voisi seurata sitä
polkua, joka johdattaa heitä suoraan, vaan harhailisivat koko
elinaikansa. Toiset taas ovat tarpeeksi järkevät ja vaatimattomat
ymmärtääkseen, että he huonommin kuin jotkut toiset erottavat toden
väärästä; he ottavat senvuoksi oppia näiltä ja noudattavat ennemmin
heidän mielipiteitään, luopuen tavoittelemasta itse parempia.

Minä puolestani olisin epäilemättä kuulunut jälkimäisten lukuun, jos
minulla vain olisi ollut yksi ainoa opettaja tai jos en olisi huomannut
erotusta, joka ammoisista ajoista on ollut olemassa kaikkein
oppineimpien mielipiteiden välillä. Olin jo koulussa huomannut, ett'emme
saata kuvitella mitään niin outoa ja uskomatonta seikkaa, jota ei joku
filosofi jo olisi lausunut. Huomasin sittemmin matkoillani lisäksi,
ett'eivät nekään, joiden mielipiteet suuresti poikkeavat meidän
mielipiteistämme, siltä ole raakalaisia tai villejä, vaan että he usein
käyttävät järkeänsä yhtä hyvin ja paremmin kuin me. Vielä ajattelin että
sama ihminen, samoine hengenlahjoineen kehittyy toisenlaiseksi eläessään
Ranskalaisten tai Saksalaisten parissa, kuin jos hän alati eläisi
Kiinalaisten tai ihmissyöjien keskuudessa, ja että mitä vain
vaatteidemme kuosiin tulee, sellainen kuosi, joka meitä miellytti
kymmenen vuotta sitten, ja joka ehkä taas miellyttää meitä ennenkuin
seuraavat kymmenen vuotta ovat kuluneet, nyt tuntuu meistä
huomiotaherättävältä ja naurettavalta. Meitä siis johtaa paljoa enemmän
tapa ja esimerkki kuin varma tieto; äänien enemmistö taas ei ole mikään
todistus vaikealöytöisen totuuden pätevyydestä, koska on
todenmukaisempaa, että yksi ainoa henkilö sen on keksinyt kuin koko
kansa. Mutta koska en tavannut ainoatakaan henkilöä, jonka mielipiteet
olisivat olleet muita etevämmät, oli minun melkein pakko omin voimin
pyrkiä eteenpäin ajatuksen tiellä.

Mutta miehen tavoin, joka kulkee yksin ja pimeässä, päätin astua niin
hitaasti ja olla joka suhteessa niin varovainen, että ainakin välttäisin
kompastumista, vaikka matkani siten edistyisikin hyvin hitaasti. Jopa
päätin, ett'en koskaan hylkäisi ainoatakaan niistä mielipiteistä, jotka
ennen ilman järjen johtoa olivat juurtuneet mieleeni, ennenkuin olisin
tarpeeksi punninnut aiottua yritystäni ja löytänyt oikean metodin, jonka
avulla oppisin tuntemaan kaiken sen, jota henkeni kykenisi tajuamaan.

Olin nuorempana filosofian alalla tutkinut vähän logiikkia ja
matematiikin alalla geometrista analyysiä, ja algebraa, ja näistä
kolmesta tieteestä näytti voivan olla tuumalleni hyötyä. Mutta
tutkiessani niitä tarkasti huomasin että logiikin päätelmät ja useimmat
sen säännöistä enimmästi selittävät toiselle niitä seikkoja, jotka jo
tunnetaan, tai, Lulluksen tieteen tavoin, puhuvat arvostelematta
seikoista, joita ei tunneta, sen sijaan että niitä opettaisivat.
Logiikki tosin sisältää, paljon tosia ja hyviä sääntöjä, mutta siihen on
myös sekoitettu paljon vahingollisia ja tarpeettomia, joita meidän on
melkein yhtä vaikea erottaa edellisistä, kuin Dianan tai Minervan
kuvapatsasta marmorilohkareesta, jota ei vielä ole veistelty. Mitä
vanhojen kansojen geometriseen analyysiin ja molempien kansojen
algebraan tulee, käsittelevät ne yksinomaan hyvin abstraktisia ja
hyödyttömiä tiedonesineitä. Edellinen on aina niin liittynyt kuvioiden
tarkastamiseen, ett'ei se voi kehittää ajatuskykyä suuresti väsyttämättä
kuvitusvoimaa. Jälkimäisessä on niin takerruttu muutamiin sääntöihin ja
merkkeihin, että siitä on syntynyt sekava ja himmeä taito, joka rasittaa
henkeä, eikä sitä kehitä oikean tieteen tavoin. Tämä seikka antoi
minulle aihetta etsimään toista metodia, joka tarjoaisi näiden kolmen
tieteen edut, mutta olisi vapaa niiden virheistä. Ja kuten lakien
paljous usein on paheiden verukkeena, ja se valtio on sangen hyvin
järjestetty, jossa vain on vähän, mutta ehdottomasti noudatettuja
lakeja, samoin luulin noiden lukuisien logiikin sääntöjen asemesta
neljän seuraavan säännön riittävän, kunhan vain varmasti ja
järkähtämättä päättäisin aina niitä noudattaa.

Ensimäinen sääntö oli se, ett'en koskaan pitäisi totena mitään seikkaa,
ennenkuin ilmeisen selvästi olisin huomannut sen todeksi; s. o. että
huolellisesti välttäisin hätäilemistä ja ennakkoluuloja ja että olisin
tekemättä johtopäätöksiä mistään muusta kuin sellaisesta seikasta, joka
esiintyisi hengelleni niin selvänä ja tarkkana, ett'ei minulla olisi
mitään syytä sitä epäillä.

Toinen sääntö oli se, että jakaisin jokaisen tutkittavaksi valitsemani
seikan niin moneen yksinkertaiseen osaan kuin suinkin olisi mahdollista
ja kuin olisi tarpeellista asian ratkaisun helpottamiseksi.

Kolmas, että ajattelemisessani noudattaisin sellaista järjestystä, että
alkaisin yksinkertaisimmista ja helpoimmin ymmärrettävistä seikoista ja
vasta vähitellen ikäänkuin asteittain kohoaisin tutkimaan kaikkein
vaikeimpia ja että olettaisin sellaisissakin seikoissa olevan
keskinäistä järjestystä, jotka eivät luonnosta seuraa toinen toistansa.

Neljäs vihdoin, että kaikkialla suorittaisin niin täydellisen
luettelemisen ja panisin toimeen niin yleisiä katsauksia, että varmaan
tietäisin, ett'ei minulta jäisi mitään lukuunottamatta.

Ne pitkät, vallan yksinkertaiset ja helpot perustesarjat, joita
geometrikot käyttävät laatiessaan vaikeimmat todistuksensa, antoivat
aihetta siihen olettamukseeni, että kaikki seikat, jotka voivat langeta
ihmisen tietopiiriin, samalla tavoin johtuvat toisistaan. Ja jos siis
vain kartamme pitämästä mitään sellaista totena, joka on väärää, ja jos
noudatamme sitä järjestystä, joka on tarpeellinen toisen seikan
johtamiseksi toisesta, ei saata olla niin etäistä tiedonesinettä,
ett'emme sitä saavuttaisi, eikä niin salaista, ett'emme sitä löytäisi.
En ollut neuvoton sen suhteen, mistä minun tuli alkaa. Sillä tiesin jo,
että oli alkaminen siitä, mikä on yksinkertaisinta ja helpointa
käsittää. Otin myös huomioon, että kaikista niistä, jotka tätä ennen
tieteistä ovat etsineet totuutta, ainoastaan matematikot ovat löytäneet
muutamia todisteita, s. o. muutamia varmoja ja ilmeisen selviä
perusteita, joiden avulla epäilemättä ovat suorittaneet tutkimuksensa.
Tosin en niistä odottanut mitään muuta hyötyä, kuin että totuttaisin
henkeäni hakemaan ravintoa totuudesta ja hylkäämään väärät perusteet.
Tätä varten en kuitenkaan aikonut oppia kaikkia niitä yksityisiä
tieteitä, joita yhteisesti kutsutaan matematiikiksi; sillä huomasin
niiden kaikkien, huolimatta siitä, että niillä on eri esineensä,
kuitenkin siinä pitävän yhtä, että ne tarkastavat ainoastaan suureidensa
eri suhteita. Pidin siis sopivana tutkia ainoastaan näitä suhteita
yleensä sekä etsiä niitä ainoastaan sellaisista suureista, joista ne
helpoimmin minulle selviäisivät, mutta kuitenkaan supistamatta niitä
yksinomaan mainittujen suureiden alaan kuuluviksi, jotta jälestäpäin
helpommin voisin sovittaa nämät suhteet kaikkiin muihin suureisiin,
joihin ne vain soveltuisivat?[1] Sitten huomasin, että minun, oppiakseni
hyvin tuntemaan ne, oli tarpeellista tarkastaa niitä kutakin erikseen,
jopa välistä muistaa ne ulkoa ja yhdistää useita yhteen. Luulin siis
sopivimmaksi keinoksi tarkastaa niitä kutakin erityisesti niiden
kuvaamisen viivoilla, koska tämä mielestäni oli mitä yksinkertaisinta ja
kuvitusvoimalle ja aistimille kaikkein havainnollisinta. Mutta
pysyttääkseni ne muistissani, tai yhdistääkseni useampia yhteen, tuli
minun selittää ne muutamilla mahdollisimman lyhyillä luvuilla. Täten
luulin lainaavani geometrisesta analyysistä ja algebrasta sen mikä
niissä on parasta ja korjaavani toisen puutteellisuuden toisen
eduilla.[2]

[1] Tämä yleisten suhteiden tarkastaminen abstraheeraamalla erityisistä
suureista, on Descartes'n keksimän n. k. yleisen matematiikin (la
mathématique universelle) esineenä. Suom. huom.

[2] Descartes viittaa tässä keksimäänsä analyytiseen geometriaan. Suom.
huom.

Rohkenen sanoa, että näiden muutamien valitsemieni sääntöjen tarkka
noudattaminen saattoi minulle helpoksi ratkaista kaikki ne kysymykset,
jotka kuuluvat kahden mainitun tieteen alaan. Koska olin alkanut
yksinkertaisimmasta ja yleisimmästä ja koska jokainen löytämäni totuus
oli sääntö, jonka johdolla myöhemmin löysin toisia totuuksia, onnistui
minun kaksi- tai kolmikuukautisen tutkimisen jälkeen ratkaista
sellaisia tehtäviä, joita ennen olin pitänyt hyvin vaikeina, ja luulin
lopulta ratkaisemattomienkin kysymysten suhteen voivani määrätä niiden
ratkaisun keinot ja mahdollisuuden. Toivottavasti minua ei tämän takia
pidetä turhamielisenä; otettakoon näet huomioon, että joka seikan
suhteen on olemassa vain yksi totuus, ja että jokainen, joka sen on
löytänyt, siitä tietää sen, mikä on tiedettävissä. Niin esimerkiksi
lapsi, jolle on opetettu laskuoppia, saattaa, suoritettuaan yhteenlaskun
sääntöjen mukaisesti, olla varma siitä, että hän hakemansa summan
suhteen tietää kaikki, mitä ihmishenki siitä voi tietää. Sillä se
metodi, joka opettaa noudattamaan oikeaa järjestystä ja tarkasti
ottamaan huomioon tehtävän kaikki eri puolet, sisältää edellytyksenä
kaiken sen, mikä muodostaa laskuopin sääntöjen varmuuden.

Enimmin tämä metodi miellytti minua sentähden, että sitä käyttäessäni
varmaan tiesin kaikessa noudattavani järkeäni, joll'en täydellisesti,
niin ainakin voimieni mukaisesti. Sen lisäksi huomasin, että
käsityskykyni vähitellen tottui tarkemmin ja selvemmin erottamaan
esineitänsä; ja vaikka en vielä ollut käyttänyt tätä metodia mitään
erityistä tieteellistä ainetta varten, toivoin siitä samaa hyötyä
koettaessani voittaa muiden tieteiden vaikeuksia kuin minulla siitä oli
ollut algebrassa. En siltä rohjennut tämän metodin avulla tutkia kaikkia
vaikeita seikkoja, jotka kohtasin, sillä se olisi ollut vastaista
metodini säännöille. Saatuani sen vakaumuksen, että muiden tieteiden
perustukset ovat lainattavat filosofiasta, jonka peruksia en vielä
pitänyt ollenkaan varmoina, katsoin ennen kaikkea tarpeelliseksi näiden
varmistamisen. Mutta koska juuri tämä on mitä tärkeintä ja hätäileminen
ja ennakkoluulot sitä suuresti vahingottaisivat, en luullut voivani
toteuttaa tätä yritystä ennenkuin olisin saavuttanut paljoa
varttuneemman iän. Olin näet silloin ainoastaan kahdenkymmenen kolmen
vuoden vanha; ja minun täytyi ensin käyttää paljon aikaa siihen
valmistautuakseni, osaksi juurta jaksain poistamalla hengestäni kaikki
aikaisemmin saavuttamani väärät mielipiteet, osaksi kokoamalla useita
kokemuksia, joita myöhemmin voisin käyttää tutkimuksieni aineksina.
Lisäksi tuli minun uutterasti harjottaa itseäni keksimäni metodin
käyttämisessä, saadakseni siinä yhä suurempaa varmuutta.




KOLMAS OSA.


Jos joku aikoo uudestaan rakennuttaa talonsa, ei ole riittävää, että se
puretaan, että hankitaan rakennusaineita ja arkkitehti, tai että itse
perehtyy rakennustaiteeseen ja että sitäpaitsi huolellisesti laaditaan
uuden rakennuksen piirustukset; tulee myös hankkia toinen asunto, jossa
mukavasti saattaa asua rakennustöiden kestäessä. Samalla tavoin minäkin,
voidakseni toimia varmasti ja elää niin onnellisena kuin mahdollista,
sillä aikaa kun järkeni pakotti minua olemaan epäilevällä kannalla
arvostelujeni suhteen, muodostin itselleni väliaikaisen siveysopin,
jossa vain oli kolme tai neljä periaatetta, jotka tässä tahdon esittää.

Ensimäinen periaate määräsi noudattamaan isänmaani lakeja ja tapoja
sekä pysyvästi pitämään kiinni siitä uskonnosta, jota minulle Jumalan
armosta lapsuudesta oli opetettu, sekä muuten noudattamaan maltillisia
ja kaikesta liioittelusta vapaita mielipiteitä, jotka ohjasivat
järkevimpiä seurustelutovereitani heidän toiminnassaan. Sillä tästä
hetkestä alkaen en pitänyt omia mielipiteitäni minkään arvoisina, koska
tahdoin arvostellen punnita niitä kaikkia, ja sentähden luulin tekeväni
viisaimmin siinä, että noudatin kaikista järkevimpien henkilöiden
mielipiteitä. Persialaisten ja Kiinalaisten joukossa saattaa olla yhtä
järkeviä ihmisiä kuin meillä; mutta siitä huolimatta pidin
hyödyllisimpänä noudattaa niiden henkilöiden esimerkkiä, joiden joukossa
minun tuli elää. Oppiakseni tuntemaan näiden varsinaiset mielipiteet,
luulin tarpeelliseksi tarkastaa enemmän heidän tekojaan kuin heidän
puheitaan. Sillä meidän aikojemme tapainturmeluksen vallitessa ihmiset
eivät kernaasti sano kaikkea, mitä oikeana pitävät; moni ei sitä edes
tiedäkään. Se sieluntoiminta näet, jota kutsutaan oikeanapitämiseksi on
erilainen kuin itsetietoisuus siitä, ja useinkaan ne eivät ole
yhdistyneinä. Useista samassa määrin tunnustetuista mielipiteistä
valitsin maltillisimmat, osaksi sentähden, että ne aina ovat kaikista
käytännöllisimmät ja todenmukaisesti paraat ja että jokainen liioittelu
tavallisesti on paha; osaksi sentähden, että mahdollisimman vähän
poikkeaisin oikealta tieltä jos olisin erehtynyt, koska näet siinä
tapauksessa, että väärin olisin valinnut jonkun äärimäisyyden, oikea
seikka olisi ollut vallan päinvastainen. Tällaisena äärimäisyytenä pidin
erityisesti jokaista lupausta, jonka kautta rajoitetaan omaa vapautta.
Näin tehden en tahtonut moittia niitä lakeja, jotka tukeaksensa
epäröivien henkilöiden heikkoa tahtoa, sallivat hyvää tarkoitusta varten
tai ainoastaan kanssakäynnin turvaamiseksi, joka on vähemmänarvoinen
tarkoitusperä, tehdä lupauksia ja sopimuksia, jotka ovat velvoittavaa
laatua.[1] Mutta koska en huomannut maailmassa mitään pysyvää ja koska
puolestani toivoin yhä enemmän kehittäväni arvostelukykyäni, enkä
suinkaan tahtonut sitä huonontaa, luulin, että olisin menetellyt vastoin
tervettä järkeä, jos olisin velvoittautunut myöhemminkin pitämään hyvänä
sellaista seikkaa, jonka silloin hyväksyin, mutta joka myöhemmin olisi
voinut lakata olemasta hyvä, tai jonka oivallisuudesta en enää olisi
ollut varma.

[1] Descartes arvatenkin tässä muistelee niitä hankaluuksia, joihin hän
joutui sen kautta, että hän oli luvannut muutamille ystävilleen oikeuden
julkaista jonkun teoksistaan. Suom. huom.

Siveysoppini toinen periaate sääsi, että pysyisin niin lujana ja
päättäväisenä toimissani kuin mahdollista ja että pitäisin yhtä vakaasti
kiinni mitä epäilyttävimmistäkin mielipiteistä, joita kerran olisin
ottanut seuratakseni, kuin jos ne olisivat olleet vallan varmat.
Noudatin tässä suhteessa niiden matkustajien esimerkkiä, jotka eksyneinä
metsään menettelevät viisaasti siinä, ett'eivät samoele sinne tänne,
eivätkä pysy samassa paikassa, vaan että kulkevat yhä suoraan yhteen
suuntaan, väistymättä ilman syytä toisaalle, vaikka aluksi olisivatkin
vain sattumalta valinneet tämän suunnan. Sillä joll'eivät he täten
saavukaan minne aikoivat, tulevat he kuitenkin johonkin paikkaan jossa
heidän todenmukaisesti on parempi olla kuin metsän keskellä.
Toimimisemme täällä elämässä näet useinkaan ei siedä mitään lykkäystä,
ja sentähden on varma totuus siinä ohjeessa, että meidän tulee noudattaa
todennäköisimpiä mielipiteitä silloin kun emme voi erottaa mitkä ovat
oikeat; vieläpä siinä, että, kun emme useammista mielipiteistä huomaa
enempää todennäköisyyttä toisessa kuin toisessakaan mielipiteessä,
meidän tulee hyväksyä vain yksi niistä ja sitten luopua pitämästä sitä
epäiltävänä toimintamme suhteen ja päinvastoin pitää sitä vallan oikeana
ja varmana, koska se järjellinen peruste, joka on saattanut meitä
toimeenpanemaan tuon valinnan, on oikea ja varma. Näin vapauduin
kaikesta siitä katumuksesta ja tunnonvaivasta, joka tavallisesti
rasittaa niitä heikkoja ja epäröiviä henkiä, jotka ryhtyvät hankkeisiin,
joita ensin pitävät hyvinä, mutta jälestäpäin huonoina.

Kolmas periaatteeni sääsi, että aina ennemmin voittaisin itseni kuin
valittaisin kohtaloani sekä ennemmin muuttaisin omat haluni kuin
maailman järjestyksen, ja että yleensä totuttaisin itseäni siihen
vakaumukseen, että ainoa seikka, joka kokonaan on vallassamme, on omat
ajatuksemme. Jos siis olemme koettaneet parastamme tahdostamme
riippumattomien seikkojen suhteen, niin kaikki, mikä ei meiltä onnistu,
on sellaista, jota meidän on vallan mahdoton toteuttaa. Tämä näytti
minusta riittävältä estämään minua tulevaisuudessa toivomasta
saavuttamattomia sekä saattamaan minut tyytyväiseksi. Sillä tahtomme
tavoittelee vain sellaisia seikkoja, joita ymmärryksemme pitää jossakin
suhteessa mahdollisina saavuttaa; jos siis pidämme kaikkia hyviä
seikkoja, joita emme omista, yhtä etäisinä saavutuskyvyllemme, emme sure
enempää sellaistenkaan seikkojen puutetta, jotka näyttävät kuuluvan
meille syntymme nojalla, silloin kun ilman omaa syytämme olemme niitä
vailla, kuin sitä, ett'emme ole Kiinan tai Meksikon keisari. Ja jos
teemme hädästä hyveen, kuten sanotaan, niin yhtä vähän toivomme
terveyttä ollessamme sairaat tai vapautta ollessamme vankilassa, kuin
nyt haluamme ruumista, joka olisi tehty yhtä kulumattomasta aineesta
kuin timantti, tai siipiä lentääksemme lintujen tavoin.

Mutta tunnustan, että tarvitsemme pitkää harjaantumista ja usein
toistettua harkintaa, ennenkuin totumme tarkastamaan kaikkia asioita
tältä näkökannalta. Ja luulen etupäässä tässä piilleen niiden vanhojen
filosofien salaisuuden, jotka osasivat vapautua kohtalon vallasta ja
huolistaan ja köyhyydestään huolimatta kilpailla jumaliensa kanssa
onnessa. Sillä kun he alati tarkastivat luonnon heidän toiminnalleen
asettamia rajoja, saivat he sen vahvan vakaumuksen, ett'ei mikään muu
ollut heidän vallassaan kuin heidän omat ajatuksensa, ja tämä yksin
riitti kokonaan kääntämään heidän halunsa pois muista seikoista. Ja he
hallitsivat niitä niin täydellisesti, että syystä saattoivat pitää
itseään rikkaampina ja voimakkaampina kuin muut, jotka, vaikka
omistaisivatkin rikkaat luonnonlahjat ja onnen suosion, kuitenkin ollen
vailla tätä filosofiaa, kaipaavat täydellistä tahtonsa hallitsemiskykyä.

Lopuksi päätin täydentääkseni tämän siveysopin säännöt, tarkastaa
ihmisten eri toimia tässä elämässä, valitakseni niistä paraan. Ja
tahtomatta moittia muiden toimia, luulin tekeväni paraiten jatkamalla
minun valitsemaani tointa, että nimittäin käyttäisin koko elinaikani
järkeni kehittämiseen ja koettaisin edistyä niin paljon kuin mahdollista
totuuden etsimisessä keksimäni metodin mukaan. Olin tuntenut niin suurta
tyydytystä aina siitä asti kun rupesin käyttämään tätä metodia, ett'en
luullut tämän elämän voivan tarjota sen suloisempaa tyydytystä. Ja
löydettyäni joka päivä sen avulla muutamia totuuksia, jotka minusta
näyttivät sangen tärkeiltä, ja jotka olivat yleisesti muille ihmisille
tuntemattomat, täytti tämän seikan tuottama ilo niin mieleni, ett'ei
mikään maailmassa huomiotani kiinnittänyt.

Sitäpaitsi oli kolmen edellämainitun periaatteen tarkoitus tietojeni
laajentaminen. Sillä koska Jumala meille jokaiselle on antanut kykyä
erottamaan toden väärästä, en olisi luullut hetkeäkään voivani tyytyä
toisten mielipiteisiin, ell'en olisi päättänyt tutkia niitä oman järkeni
kannalta sopivan ajan tarjoutuessa. Enkä olisi voinut vapautua
omantunnon syytöksistä niitä noudattaessani, ell'en olisi aikonut
käyttää hyväkseni joka tilaisuutta löytääkseni parempia vakaumuksia, jos
niitä olisi olemassa. Lisäksi en olisi voinut rajoittaa toivomuksiani,
enkä olla tyytyväinen, ell'en olisi noudattanut menetystapaa, jonka
kautta tiesin saavuttavani kaikki ne tiedot, jotka minun oli mahdollista
saavuttaa ja siis kaiken mahdollisen tosihyvän. Sillä koska tahtomme ei
tavoittele eikä hylkää yhtään seikkaa, ilman että järkemme pitää sitä
hyvänä tai pahana, on riittävää, että hyvin arvostelemme asioita,
voidaksemme hyvin toimia. Ja jos arvostelukykymme on niin hyvä kuin
suinkin mahdollista, kykenemme myös toimimaan sangen hyvin, eli
saavuttamaan kaikki hyveet ja samalla kaikki saavutettavissa olevat
hyvät seikat. Kenellä on tämä vakaumus, se varmaankin on tyytyväinen.

Havaittuani nämät periaatteet hyviksi ja liitettyäni ne niihin uskon
totuuksiin, joita aina olen pitänyt tärkeimpinä, luulin arvelematta
voivani hyljätä kaikki muut vakaumukset. Ja koska arvelin paremmin
saavuttavani tarkoitukseni seurustelemalla ihmisten kanssa kuin
viipymällä siinä huoneessa, jossa kaikkea tätä olin ajatellut, lähdin jo
ennen talven loppua taaskin matkoille. Yhdeksänä seuraavana vuotena en
tehnyt muuta kuin matkustelin alituisesti eri maissa, ja koetin olla
etupäässä katselijana, enkä näyttelijänä kaikissa niissä komedioissa,
joita siellä näytellään. Tutkimalla erityisesti jokaisen seikan
epäilyttävää puolta sekä sitä, mikä siinä saattaa meitä erehdyttää,
karkotin mielestäni kaikki ne erehdykset, jotka siihen ennen olivat
pujahtaneet. En kuitenkaan menetellyt skeptikkojen tavoin, jotka
epäilevät vain epäilläksensä ja aina ovat olevinaan epäröivällä
kannalla. Päinvastoin pyrin kaikin tavoin saavuttamaan varmuutta sekä
hylkäämään notkuvan maaperän ja löysän hiedan löytääkseni vankan
kallioisen perustan. Ja tämä onnistuikin minulle, luulen ma, sangen
hyvin, sillä en suinkaan hakenut tutkittavaksi ottamissani tehtävissä
piilevää epätodellisuutta tai epävarmuutta heikkojen olettamuksien
nojalla, vaan selvien ja varmojen perusteiden avulla. En siis kohdanne
yhtään niin suuressa määrin epäilystä herättävää tehtävää, ett'en aina
voisi siitä tehdä jotakin varmaa johtopäätöstä, vaikkapa ainoastaan
sen, ett'ei kysymyksessä oleva seikka sisällä mitään varmaa. Samaten
kuin vanhaa rakennusta purettaessa pannaan talteen puretut
rakennusaineet siinä tarkoituksessa, että niitä käytettäisiin uuden
talon rakentamiseen, niin minäkin hyljätessäni kaikki ne vakaumukseni,
joita pidin löyhästi perustettuina, tein useita huomioita ja saavutin
monta kokemusta, joista minulla myöhemmin on ollut hyötyä muodostaessani
varmempia mielipiteitä.

Koetin yhä edelleen harjaantua siinä metodissa, jota olin ottanut
noudattaakseni. Pidin huolta etenkin siitä, että ajatukseni yleensä
noudattivat sääntöjä, ja käytin sen ohella erityisesti muutamia vapaita
tunteja vaikeiden matematisten kysymysten käsittelemiseen, jopa
sellaistenkin kysymysten, jotka saatoin matematisten kaltaisiksi,
erottamalla niistä kaikkien muiden tieteiden epävarmat perukset, kuten
saattaa huomata useista tässä nidoksessa käsittelemistäni
kysymyksistä.[1] Näin elin näennäisesti niiden tavoin, joilla ei ole muu
tarkoituksena kuin viettää hauskaa ja viatonta elämää ja senvuoksi
koettavat erottaa huvitukset paheista, ja jotka kuluttaakseen
joutoaikansa ilman ikävää, käyttävät kaikkia säädyllisiä huvituskeinoja.
En kuitenkaan lakannut tavoittelemasta päämäärääni ja edistyin totuuden
tuntemisessa ehkä enemmän kuin jos vain olisin lukenut kirjoja tai
seurustellut oppineiden kanssa.

[1] Descartes julkaisi ensin teokset »La Diotprique« (Dioptriikki), »Les
Météores« (Meteorit) ja »La Géometrie« (Geometria) samassa nidoksessa
kuin kysymyksessä olevan teoksen »Discours de la Méthode« (Metodin
Esitys). Suom. huom.

Tosin nämät yhdeksän vuotta kuluivat ilman että olin tullut mihinkään
ratkaisevaan päätökseen niiden vaikeiden kysymysten suhteen, joista
oppineet tavallisesti väittelevät, sekä ilman että olin alkanut etsiä
tavallista varmemman filosofian perusteita. Niiden monien etevien
miesten esimerkki, jotka ennen minua olivat tätä yrittäneet, eivätkä
siinä mielestäni olleet onnistuneet, saattoi minua arvelemaan yritystä
niin vaikeaksi, ett'en kenties olisi niinkään pian rohjennut siihen
ryhtyä, ell'en olisi saanut tietää muutamien levittelevän sellaisia
huhuja, että jo olin saavuttanut päämääräni. En tiedä mihin he
perustivat tämän luulonsa. Jos minun omat puheeni ovat jossakin määrin
antaneet siihen aihetta, niin se on saattanut tapahtua vain sen
johdosta, että avomielisemmin olen tunnustanut tietämättömyyttäni kuin
niiden on tapana tehdä, jotka ovat vähän tutkineet, ja ehkä myös sen
johdosta, että olen esittänyt ne syyt, jotka aiheuttivat minua
epäilemään monta sellaista seikkaa, joita muut pitävät varmoina; mutta
en koskaan ole kehunut keksineeni mitään oppisuuntaa. Omatuntoni ei
sallinut, että minua pidettiin etevämpänä kuin olin; sentähden pidin
välttämättömänä kaikin keinoin tehdä itseni mainettani ansaitsevaksi.
Tämän vuoksi päätin täsmälleen kahdeksan vuotta sitten vetäytyä pois
niiltä seuduilta, joissa minulla oli tuttavia, sekä siirtyä tähän
maahan,[1] jossa pitkällinen sota on aikaansaanut sellaisen
järjestyksen, että maan ylläpitämät sotajoukot turvaavat vain rauhan
tuottamien hedelmien nauttimista, ja jossa erittäin toimelias kansa
enemmän harrastaa omia asioitaan kuin utelee muiden asioita. Siten
saatoin, kaipaamatta ainoatakaan suurkaupungin mukavuutta, elää yhtä
yksinäni ja syrjässä kuin mitä syrjäisimmässä erämaassa.

[1] Hollantiin. Suom. huom.




NELJÄS OSA.


En tiedä tuleeko minun mainita lukijalle ensimäiset mietteeni niistä
seikoista, joita tässä aion kosketella, sillä ne ovat niin
metafysilliset ja niin tavattomat, ett'eivät ne kenties miellytä
kaikkia. Ja kuitenkin pidän itseäni jossakin määrin velvoitettuna
puhumaan niistä, jotta saatettaisiin päättää, ovatko perusteeni
tarpeeksi varmat. Olin aikoja sitten huomannut, että siveyttä koskevissa
seikoissa joskus täytyy seurata epävarmoja vakaumuksia aivan kuin ne
olisivat epäilemättömät, kuten yllä olen sanonut. Mutta koska nyt
tahdoin yksinomaan antautua totuuden etsimiseen, pidin päinvastaista
menettelyä välttämättömänä, nimittäin että hylkäisin vääränä kaiken sen,
joka minulle antaisi aihetta vähimpäänkin epäilykseen. Tämän tein
huomatakseni, olisiko sen jälkeen tietoisuudessani jälellä mitään, jota
olisi vallan mahdoton epäillä. Koska aistimemme meitä välistä pettävät,
oletin, ett'ei mikään seikka ole sellainen, jommoisena ne sen meille
näyttävät. Ja koska on ihmisiä, jotka erehtyvät geometrian
yksinkertaisimpienkin kysymyksien suhteen ja tekevät niistä vääriä
johtopäätöksiä, pidin itseäni tässä suhteessa yhtä mahdollisena
erehtymään kuin muita ja hylkäsin sentähden kaikki perusteet, joita
ennen olin pitänyt todistuksina. Lopuksi otin huomioon, että meillä
unissa voi olla kaikki samat ajatukset kuin hereillä ollessamme, ilman
että niistä yhdenkään tässä tapauksessa tarvitsee olla tosi, ja päätin
olettaa että kaikki seikat, joita olin valveilla ollessani ajatellut,
olivat yhtä vähäisessä määrässä todet kuin unieni harhakuvat. Mutta heti
jälestäpäin havaitsin, että olettaessani kaikkea vääräksi minä itse,
joka sitä ajattelin, välttämättömästi olin jotakin. Ja huomattuani tämän
totuuden: _Ajattelen, siis olen olemassa_ niin varmaksi ja
järkähtämättömäksi, ett'eivät skeptikkojen liioitelluimmatkaan
olettamukset voineet sitä järkyttää, luulin arvelematta voivani ottaa
sen hakemani filosofian alkuperukseksi.

Sitten tutkin tarkasti omaa olemustani ja huomasin voivani kuvitella,
ett'ei minulla ollenkaan ollut ruumista ja ett'ei ollut mitään maailmaa
eikä mitään paikkaa, jossa olin, mutta en voinut kuvitella omaa
olemattomuuttani. Päinvastoin juuri se, että epäilin muiden seikkojen
olemassaoloa, todisti selvästi ja vallan varmasti oman olemassaoloni.
Jos sitä vastoin vain olisin lakannut ajattelemasta ja jos kaikki muu,
jota olin kuvitellut olevaksi, olisi ollut todellista, ei minulla olisi
ollut mitään syytä olettaa, että minä olin olemassa. Tästä päätin, että
olen substanssi, jonka koko olemus ja luonto on pelkkää ajattelemista,
ja joka ei olemassaoloansa varten tarvitse mitään paikallisuutta eikä
mitään aineellista esinettä. Siis tämä minä, s. o. sielu, joka juuri
tekee minut siksi, mikä olen, on kokonaan erilainen kuin ruumis ja
lisäksi paljon helpommin käsitettävissä kuin se; vaikkapa ruumista ei
olisikaan, ei sielu lakkaisi olemasta se, mikä se on.

Tämän jälkeen tutkin millaisen väitteen täytyy olla, jotta se olisi
oikea ja varma. Sillä koska juuri olin keksinyt sellaisen, pidin
velvollisuutenani ottaa selville, missä tämä varmuus piilee.
Huomattuani, ett'ei lauseessa: Ajattelen, siis olen olemassa, ole muuta
joka takaisi sen totuuttaa kuin se, että selvästi käsitän ajatuksen
välttämättömästi edellyttävän olemassaoloa, luulin voivani ottaa
yleiseksi säännöksi sen, että kaikki ne seikat, jotka käsitämme hyvin
selvästi ja hyvin tarkasti, ovat todet, ja että vain on vaikeus havaita,
mitkä seikat selvästi käsitämme.

Sitten tulin epäilemiseni johdosta ajatelleeksi, ett'ei olemukseni ollut
täydellinen. Sillä huomasin selvästi, että tieto on jotakin
täydellisempää kuin epäilys. Aloin siis tutkia, minkä tähden olin
ruvennut ajattelemaan jotakin täydellisempää kuin minä itse ja huomasin
selvästi, että tämän ajatuksen oli täytynyt johtua jostakin todella
täydellisemmästä olennosta. Mitä tulee siihen käsitykseen, joka minulla
oli useasta minua itseä ulkopuolella olevasta seikasta, kuten taivaasta,
maasta, valosta, lämmöstä ja lukuisista muista seikoista, ei niiden
synnyn selvillesaaminen minussa herättänyt sanottavaa levottomuutta.
Sillä en huomannut niissä mitään, joka olisi tehnyt ne minua
etevämmiksi, ja saatoin siis olettaa että ne, jos olivat todellisia,
olivat luonnostani riippuvia ominaisuuksia, mikäli luonnossani oli
täydellisyyttä, ja että, ell'eivät olleet todellisia, olin saanut ne
tyhjästä, s. o. että ne olivat mielikuvituksessani, koska minä olin
puuteellinen. Mutta niin ei voinut olla sen käsitteen laita, joka
minulla oli minua täydellisemmästä olennosta; sillä on vallan ilmeisesti
mahdotonta, että olisin saanut mainitun käsitteen tyhjästä. Ja koska on
yhtä ristiriitaista olettaa täydellisemmän johtuvan vähemmän
täydellisestä tai olevan siitä riippuvaisen, en ollut voinut itsestäni
saada tuota täydellisemmän käsitettä. En siis mitenkään muuten ollut
voinut saada viimeksimainittua käsitettä kuin siten, että sen minulle
oli antanut joku olento, joka todella oli minua täydellisempi ja joka
omisti kaikki ne täydellisyydet, joita voin kuvitella, ja tämä olento
oli sanalla sanoen Jumala.

Tein lisäksi sen johtopäätöksen, ett'en minä, koska tunsin muutamia
täydellisiä ominaisuuksia, joita minulla itsellä ei ollut, voinut olla
ainoa olemassaoleva olento (käytän tässä lukijan suosiollisella luvalla
filosofisia oppisanoja), vaan että välttämättömästi oli joku
täydellisempi olento, josta olin riippuvainen ja jolta olin saanut
kaikki, mitä minulla oli. Sillä jos yksin olisin ollut olemassa ja
riippumaton kaikesta muusta, joten itseltäni olisin saanut omistamani
vähäisen määrän täydellisen olennon ominaisuuksia, niin yhtä hyvin
olisin voinut itseltäni saada kaikki ne ominaisuudet, joiden tiesin
itseltäni puuttuvan, ja olisin omasta voimastani voinut olla ääretön,
ijankaikkinen, muuttumaton, kaikkitietävä, kaikkivaltias, minulla olisi
sanalla sanoen voinut olla kaikki ne täydelliset ominaisuudet, joita
saatoin ajatella Jumalan omistavan. Noudattaen juuri esittämiäni
perusteita tarvitsi minun, oppiakseni tuntemaan Jumalan luontoa niin
suuressa määrin kuin kykyni sallisi, ainoastaan tarkata kaikkia niitä
seikkoja, joista minulla oli käsitystä, ja kysyä, oliko niiden
omistaminen jotakin täydellistä vai ei. Ja sain sen vakaumuksen, ett'ei
Jumalalla ole yhtään sellaista ominaisuutta, jossa voi huomata jotakin
epätäydellistä, vaan että hänellä on kaikki muut ominaisuudet. Niinpä
huomasin, ett'ei Jumalalla voi olla epäilystä, epävakaisuutta, surua,
eikä senkaltaisia, koska itse iloiten olisin vapautunut niistä. Minulla
oli sitäpaitsi useiden aisteilla havaittavien ja aineellisten esineiden
mielteitä. Sillä vaikka oletin, että näin unta ja että siis kaikki,
minkä näin ja mitä kuvittelin, oli epätodellista, en voinut kuitenkaan
kieltää, että minulla oli nuo mielteet. Koska omassa itsessäni selvästi
olin havainnut, että ajatteleva luonto on erilainen kuin aineellinen,
koska arvelin sen seikan, että joku esine on kokoonpantu, osottavan
tämän esineen riippuvaisuutta ja koska riippuvaisuus päivänselvästi on
puutteellisuus, tein sen johtopäätöksen, ett'ei se olisi mikään
täydellisyyden merkki, jos Jumala olisi kokoonpantu näistä kahdesta
luonnosta, ja ett'ei Jumala siis ole sellainen. Päinvastoin sain sen
vakaumuksen, että jos maailmassa on sellaisia esineitä, henkiä tai
muunluontoisia olioita, jotka eivät ole vallan täydellisiä, niiden
olemuksen täytyy siihen määrään riippua Jumalan vallasta, ett'eivät ne
hetkeäkään voisi pysyä ilman hänen apuansa.

Tämän jälkeen tahdoin etsiä muita totuuksia; rupesin punnitsemaan
geometrisen tutkimuksen esinettä ja käsitin sitä yksijaksoiseksi
kappaleeksi tai pituudeltaan, leveydeltään ja korkeudeltaan äärettömäksi
avaruudeksi, joka saattaa jakautua eri muotoisiin osiin sekä liikkua ja
siirtyä joka tavalla, kuten geometrian tutkijat olettavat. Tarkastin
sitten muutamia heidän yksinkertaisimpia todistuksiaan ja huomasin sen
suuren varmuuden, jonka kaikki tunnustavat niissä olevan, vain
perustuvan siihen, että ne käsitetään ilmeisen selvästi, mainitsemani
säännön mukaisesti; mutta huomasin myös, ett'ei niissä ollut mitään,
joka minulle olisi saattanut varmaksi noiden suureiden olemassaolon.
Sillä ajatellessani esimerkiksi kolmiota, olin kyllä varma siitä, että
sen kolme kulmaa yhteensä ovat yhtä suuret kuin kaksi suoraa kulmaa,
mutta siltä ei mikään tuottanut minulle varmuutta siitä, että kolmio
todella oli olemassa. Kun taaskin rupesin tarkastamaan sitä käsitystä,
joka minulla oli täydellisestä olennosta, huomasin, että olemassaolo
kuuluu sen käsitteeseen samoin kuin kolmio-käsitteeseen kuuluu se
totuus, että sen kolme kulmaa yhteensä vastaa kahta suoraa kulmaa, tai
kuin ympyrä-käsitteeseen kuuluu, että jokainen piste sen kehällä on yhtä
pitkän matkan päässä sen keskipisteestä, jopa tuo täydellisen olennon
olemassaolo oli selvempikin. Siis on ainakin yhtä varmaa, kuin mikään
geometrinen todistus, että Jumala, joka on tuo täydellinen olento, on
olemassa.

Se, että useiden mielestä on vaikeata tuntea Jumalan olemassaoloa sekä
oman sielun olemusta, johtuu siitä, ett'eivät he koskaan kohota
henkeänsä ylemmäksi aistimaailmaa ja että ovat tottuneet kuvittelemaan
kaikkea havainnollisena, joka on erityinen ajattelemistapa aineellisten
esineiden suhteen. Tämän tähden eivät he voi käsittää mitään, joka ei
ole kuviteltavissa. Tämä katsantotapa ilmenee vallan selvästi itse
filosofienkin kouluissa opettamasta periaatteesta, ett'ei käsityskyky
sisällä mitään, joka ei alkuperäisesti olisi ollut aistimus. Mutta
ainakin on varmaa ett'eivät Jumala- ja sielu-käsitteet ole olleet
aistimuksia; ja minusta tuntuu siltä kuin ne, jotka tahtovat tajuta
mainittuja käsitteitä kuvitusvoimallaan, menettelisivät niiden tavoin,
jotka silmillään tahtovat kuulla säveleitä tai tuntea tuoksuja. Ja tässä
on vielä otettava huomioon se erotus, että näköaisti antaa meille yhtä
oikeita esineiden mielteitä kuin haju- ja kuuloaisti, jota vastoin
kuvitusvoimamme ja aistimme eivät koskaan voisi hankkia meille
varmuutta, ell'ei ymmärryksemme tulisi avuksi.

Jos vielä on ihmisiä, jotka eivät esittämieni perusteiden nojalla ole
kyllin varmat Jumalan ja sielunsa olemassaolosta, niin soisin heidän
ajattelevan, että kaikki muut seikat, joita he pitävät varmempina kuten
esimerkiksi se, että heillä on ruumis, että on tähdet, maa ja
senkaltaisia, ovat vielä epävarmemmat. Sillä jos jollakulla onkin
moralinen varmuus[1] noista asioista, niin ett'ei voi epäillä niitä
ilman että on vailla järkevyyttä, ei järkevästi ajatteleva henkilö
myöskään voi kieltää, metafysillisen varmuuden ollessa kysymyksessä,
että mainittujen esineiden varmuutta itse teossa sopii yhtä paljon
epäillä kuin sitä unissa esiintyvää kuvitteluamme, että meillä on toinen
ruumis ja että näemme toisia tähtiä ja toisen maan, vaikka tämä on
vallan perätöntä. Sillä miten tiedämme, etteivät ajatuksemme unta
nähdessämme ole yhtä todelliset kuin hereillä olessamme, koska edelliset
useinkin ovat vallan yhtä vilkkaat ja selvät? Punnitkootpa vaikka
kaikista nerokkaimmat henkilöt tätä seikkaa niin kauan kuin haluavat;
minä puolestani en luule heidän voivan esittää kyllin pätevää perustetta
tämän epäilyksen poistamiseksi, elleivät edellytä Jumalan olemassaoloa.
Sillä ensiksikin äsken laatimani sääntö, että kaikki ne seikat, jotka
selvästi ja tarkasti käsitämme, ovat todet, on varma ainoastaan
sentähden, että Jumala on olemassa, että hän on täydellinen olento ja
että kaikki, mitä meissä on, on hänen antamaansa. Tästä seuraa, että
kaikki mielteemme ja käsitteemme ollen todellisia ja Jumalasta
lähteneitä, mikäli ovat selvät ja tarkat, myös ovat todet. Jos meillä
siis sangen usein onkin vääriä mielteitä ja käsitteitä, voivat ne olla
vain sellaisia, joissa on jotakin sekavaa ja epäselvää; tässä suhteessa
niissä on tyhjän luonnetta, s. o. ne ovat vain sentähden meissä sekavat,
ett'emme ole täydellisiä. Myöskin on ilmeisen selvästi yhtä
ristiriitaista olettaa, että todettomuus ja puutteellisuus johtuvat
Jumalasta, kuin että totuus ja täydellisyys syntyvät tyhjästä. Mutta
joll'emme tietäisi, että kaikki, mikä meissä on todellista ja totta,
johtuu täydellisestä ja äärettömästä olennosta, ei meillä, huolimatta
käsitteiden selvyydestä ja tarkkuudesta, olisi mitään takeita siitä,
että ne ovat todet ja siis täydelliset.

[1] Descartes erottaa moralisen varmuuden metafysillisestä varmuudesta.
Hän määrittelee itse ne seuraavasti: »Edellinen riittää meille tapojemme
järjestämiseen... Niinpä ne jotka eivät koskaan ole olleet Roomassa,
eivät ollenkaan epäile, että se on Italian kaupunki, vaikkapa voisi olla
mahdollista, että kaikki ne, joilta he sen ovat kuulleet, ovat heille
valehdelleet... Toisenlainen varmuus on se, kun ajattelemme, ett'ei asia
voi mitenkään olla toisin, kuin miksi sitä käsitämme.« (Descartes,
Principia Philosophiae, IV.) Suom. huom.

Kun siis Jumalasta ja sielusta saavuttamamme tieto näin on saattanut
tämän ohjeen varmaksi, on helppo huomata, ett'eivät unissamme
esiintyvät mielikuvitukset mitenkään voi meissä herättää epäilystä
niiden ajatuksien totuudesta, jotka meillä on hereillä ollessamme. Sillä
jos olisi sattunut niin, että jollakulla unissa olisi ollut tarkka
käsitys esimerkiksi jostakin geometrikon keksimästä uudesta
todistuksesta, niin ei unennäkö estäisi hänen käsitystään olemasta
oikea. Sillä mitä tulee uniemme tavallisimpaan erehdykseen, joka on
siinä, että ne osottavat meillä useita esineitä samalla tavoin kuin
ulkonaiset aistimme, ei haittaa, jos ne saattavat meitä epäilemään
sellaisten mielteiden ja käsitteiden todenperäisyyttä, sillä nämät
voivat varsin usein valveillakin ollessamme pettää meitä. Niinpä
keltatautiset näkevät kaikki keltaisessa valossa; ja tähdet tai muut
hyvin etäiset esineet näyttävät meistä paljon pienemmiltä kuin ne
todellisuudessa ovat. Sanalla sanoen, meidän täytyy joko sitten olemme
hereillä tai nukumme, perustaa totenapitämisemme yksinomaan järkemme
havaitsemaan ilmeiseen selvyyteen. On huomattava, että sanon järkemme,
enkä mielikuvituksemme ja aistimuksiemme. Sillä vaikka näemmekin
auringon hyvin selvästi, emme siitä saa päättää, että se on sen
suuruinen, jolta se näyttää; ja vaikka voimmekin varsin hyvin kuvitella
eläintä, jolla on jalopeuran pää ja vuohen ruumis ei siitä vielä seuraa,
että todella on olemassa tällaisia eläimiä, niin kutsuttuja kimeroita.
Sillä järki ei meille sano, että näkemämme ja kuvittelemamme seikka
todella on sellainen, vaan se sanoo, että kaikilla mielteillämme ja
käsitteillämme täytyy olla joku totuuden perusta. On näet mahdotonta,
että Jumala, joka on vallan täydellinen ja totuudellinen, muuten olisi
istuttanut ne meihin. Koska siis arvostelumme eivät koskaan ole niin
selvät ja täydelliset unissa kuin valveilla ollessamme, vaikkapa
mielikuvituksemme nukkuessamme välistä onkin yhtä vilkas ja selvä, jopa
vilkkaampi ja selvempikin kuin valvoessamme, niin järki vakuuttaa meille
toiselta puolen, ett'eivät ajatuksemme voi olla vallan todet, koska emme
ole täydellisiä, ja että ajatuksiemme sisältämä totuuden määrä
epäilemättä on tavattavissa valveilla ollessamme, eikä unta nähdessämme.




VIIDES OSA.


Kernaasti jatkaisin tässä esitystäni ja osottaisin koko niiden
totuuksien sarjan, jotka olen johtanut näistä ensimäisistä. Mutta sitä
varten minun tässä täytyisi kosketella useita kysymyksiä,[1] joista
oppineet ovat eri mieltä, ja siis riitaantua heidän kanssaan, jota en
tahdo. Sentähden luulen olevan parasta olla niitä koskettelematta, ja
vain yleisesti mainita mitkä ne ovat, jotta viisaimmat henkilöt
saattaisivat päättää, onko hyödyllistä, että yleisö saa tutustua niiden
yksityiskohtiin. Olen aina lujasti pysynyt kiinni siinä päätöksessäni,
ett'en hyväksyisi mitään muuta periaatetta kuin sen, jota juuri olen
käyttänyt todistaakseni Jumalan ja sielun olemassaolon, ja ett'en
pitäisi mitään seikkaa totena, joka ei näyttäisi minusta selvemmältä ja
varmemmalta kuin geometriset todistukset minusta ennen olivat
näyttäneet. Ja kuitenkin olen lyhyessä ajassa saavuttanut tyydyttäviä
tuloksia kaikista tärkeimmistä ja vaikeimmista kysymyksistä, joita
filosofiassa tavallisesti käsitellään; ja olen sen lisäksi havainnut
muutamia lakeja, jotka Jumala on niin sijoittanut luontoon ja joista hän
on painanut henkeemme sellaisen käsityksen, ett'emme, tarpeeksi
tutkittuamme niitä, voi epäillä, että ne vallitsevat kaikkea pysyväistä
ja kaikkea mikä tapahtuu maailmassa. Tarkastamalla näiden lakien sarjaa
luulen keksineeni useita hyödyllisempiä ja tärkeämpiä totuuksia kuin
kaikki se, mitä sitä ennen olin oppinut tai edes toivonut oppivani.

[1] Descartes viittaa tässä Galilein tuomioon, joka langetettiin sen
johdosta, että hän oli väittänyt maan liikkuvan. Suom. huom.

Koska olen koettanut esittää tärkeimmät niistä tutkimuksessa,[1] jota
muutamat asianhaarat estävät minua julkaisemasta, en saata ilmaista
niitä tässä muulla tavalla kuin mainitsemalla tuon tutkimuksen
pääsisällyksen. Minulla oli ensin aikomus käsitellä siinä kaikkea, mitä
tiesin aineellisista seikoista. Maalarit, jotka eivät tasapinnalle
laatimassaan kuvassa voi esittää esineen kaikkia puolia, valitsevat
huomattavimman puolen, jolle yksin antavat valaistuksen langeta, kuvaten
muut puolet tummemmiksi ja sallien niiden esiintyä vain sen verran, kuin
niitä havaitaan tuota tärkeintä puolta katseltaessa. Samoin minäkin,
peljäten, ett'en tutkimukseeni saattaisi ottaa kaikkea, mitä minulla oli
mielessä, ryhdyin siinä laajemmin esittämään ainoastaan sitä mitä tiesin
valosta. Tähän lisäsin tilaisuuden tarjoutuessa muutamia huomautuksia
auringosta ja kiintotähdistä, koska valo melkein yksinomaan lähtee
niistä; sitäpaitsi kiertotähdistä, pyrstötähdistä ja maasta, koska valo
niistä heijastuu takaisin; erityisesti kaikista kappaleista maan päällä,
koska ne ovat joko värilliset, läpikuultavat tai valoisat; ja lopuksi
ihmisestä, koska hän kaikkea tätä katselee.

[1] Descartes tarkoittaa tässä teostansa »Traité du monde ou de la
lumière« (Tutkimus maailmasta tai valosta). Tämä teos julkaistiin vasta
D:n kuoltua. Suom. huom.

Verhotakseni kevyesti kaikki nämät seikat ja voidakseni vapaammin lausua
mielipiteeni niistä, tarvitsematta hyväksyä tai hyljätä oppineiden
vakautuneita mielipiteitä, päätin jättää tämän todellisen maailman
kokonaan heidän väittelyjensä alaiseksi ja puhua ainoastaan siitä, mikä
tapahtuisi vallan uudessa maailmassa, jos Jumala jossakin paikassa
avaruutta loisi tarpeeksi ainetta muodostaakseen sellaisen, jos hän eri
tavalla ja ilman järjestystä panisi tämän aineen eri osat liikkeelle,
niin että siitä syntyisi niin sekava kaaos, kuin runoilijat suinkin
voivat kuvitella, ja jos hän vielä lisäksi tälle luonnolle soisi
ainoastaan tavallisen apunsa ja antaisi sen toimia määrättyjen lakiensa
mukaisesti. Ensiksi selitin tämän aineen laatua ja osotin sen olevan
selvintä maailmassa, lukuunottamatta sitä, mitä yllä sanoin Jumalasta ja
sielusta. Oletin ennen kaikkea, ett'ei aineella ole mitään sellaisia
muotoja eikä sellaisia ominaisuuksia, joista filosofiset oppisuunnat
väittelevät, eikä yleensä mitään sellaista, joka ei olisi niin
luonnollista ja meille tajuttavaa, ett'ei kukaan voisi edes teeskennellä
olevansa sitä ymmärtämättä. Lisäksi osotin luonnonlait, ja perustamatta
todistuksiani muuhun kuin Jumalan äärettömään täydellisyyteen, koetin
todistaa todeksi kaiken sen, mitä vain jotenkin saattoi epäillä, sekä
osottaa ett'ei, jos Jumala olisi luonnut useampia maailmoja, voisi olla
ainoatakaan, jossa nämät lait eivät olisi voimassa.

Sitten selitin, miten suurimman osan tämän kaaoksen ainetta näiden
lakien voimasta täytyisi asettua sekä järjestyä siten, että se
muodostuisi meidän taivaanavaruuden kaltaiseksi, kuinka osan tätä
ainetta täytyisi muodostaa maapallo, osan kierto- ja pyrstötähtejä ja
osan auringon kaltainen taivaankappale sekä kiintotähtejä. Ja
saavuttuani täten varsinaiseen aineeseeni, valoon, selitin perinpohjin
sen valon laadun, joka olisi tuossa auringossa ja noissa tähdissä, miten
se niistä lähtien silmänräpäyksessä kulkisi halki äärettömien
avaruuksien ja kuinka se heijastuisi kierto- ja pyrstötähdistä maahan.
Lisäsin tähän useita huomautuksia näiden avaruuksien ja näiden tähtien
laadusta, asemasta, liikkeistä ja eri ominaisuuksista, joten luulin
tarpeeksi osottaneeni, että kaikki tässä nykyisessä maailmassa
välttämättömästi on tai ainakin voi olla samanlaista kuin
kuvittelemassani maailmassa, jota selitin.

Tästä johduin puhumaan etenkin maasta ja osotin, kuinka sen muodostaneen
aineen eri osat välttämättömästi pyrkisivät suoraan keskipistettä kohti,
vaikkapa olisin olettanut, ett'ei Jumala olisi pannut niihin mitään
painoa. Lisäksi näytin, että taivaan ja tähtien, etenkin kuun, aseman
täytyisi vaikuttaa maan pinnalla olevaan veteen ja ilmaan aikaansaaden
luodetta ja vuosta, jotka kaikin puolin olisivat samojen ilmiöiden
kaltaiset, jotka havaitaan meidän merissä. Sitäpaitsi osotin, että
taivaan ja tähtien täytyisi aikaansaada idästä länteen kulkeva ilma- ja
merivirta, joka havaitaan kääntöpiirien sisällä; kuinka vuoret, meret,
lähteet ja virrat luonnollisesti syntyisivät; kuinka metallit
ilmestyisivät maan sisustaan; kuinka kasvit versoisivat kentillä ja
kuinka yleensä kaikki seka-aineiset eli kokoonpannut kappaleet
syntyisivät maan pinnalla. Koska paitsi tätä en tuntenut muuta valon
aikaansaajaa kuin tulen, koetin hyvin tarkasti saada selville kaikki,
mikä on sen luonnolle omituista, miten se syntyy, miten se pysyy yllä,
miten sillä välistä on vain lämpöä ilman valoa, ja välistä ainoastaan
valoa ilman lämpöä; kuinka se saattaa synnyttää esineissä eri värejä ja
eri ominaisuuksia, kuinka se sulattaa toiset, koventaa toiset esineet,
kuinka se voi kuluttaa melkein kaikki aineet tai muuttaa ne tuhaksi ja
savuksi, ja kuinka vihdoin yksistään sen oman voiman ankaruus tuhasta
muodostaa lasia. Tämä tuhan muuttaminen lasiksi oli mielestäni
ihmeellisimpiä luonnonilmiöitä, ja minua huvitti erityisesti sen
selittäminen.

Kuitenkaan en kaikista näistä seikoista tahtonut tehdä sitä
johtopäätöstä, että tämä maailma on luotu sillä tavoin kuin olen
esittänyt; sillä on paljon todenmukaisempaa, että Jumala alusta pitäen
on tehnyt sen sellaiseksi, kuin sen piti olla. On näet varmaa, ja on
teologien yleensä hyväksymä mielipide, että se toiminta, jonka avulla
Jumala nyt ylläpitää maailmaa, on vallan sama kuin se, jonka kautta hän
sen loi. Joll'ei hän alussa olisi antanut sille muuta muotoa kuin
kaaoksen, mutta kuitenkin asetettuaan luonnonlait olisi myöntänyt sille
apunsa, jotta se olisi saattanut kehittyä tavalliseen suuntaansa, voimme
kuitenkin vähentämättä luomisen ihmettä uskoa, että kaikki puhtaasti
aineelliset seikat yksistään sen kautta olisivat voineet aikojen
kuluessa muuttua sellaisiksi kuin ne nyt ovat. Ja niiden luontoa on
paljon helpompi ymmärtää, jos oletamme niiden vähitellen näin syntyneen,
kuin jos ajattelemme niiden olevan heti valmiina luodut.

Elottomien esineiden ja kasvien selittämisestä siirryin tarkastamaan
eläimiä ja erittäinkin ihmisiä. Mutta koska en tässä kohdin vielä
omistanut tarpeeksi tietoja voidakseni siitä puhua yhtä varmasti kuin
muista seikoista, s. o. koska en voinut osottaa ensin syitä ja sitten
seurauksia, enkä sanoa mistä iduista ja millä tavoin luonnon täytyy ne
synnyttää, tyydyin siihen olettamukseen, että Jumala olisi muodostanut
ihmisen ruumiin kokonaan nykyisten ihmisten ruumiin kaltaiseksi, sekä
mitä raajojen ulkonaiseen muotoon, että elinten sisäiseen muodostukseen
tulee. Oletin vielä, että Jumala olisi tehnyt ihmisruumiin juuri siitä
aineesta, jota olen kuvaillut, ja ett'ei hän alussa siihen olisi pannut
mitään järkevää sielua, eikä muuten mitään elävän ja tuntevan sielun
ominaisuuksia, vaan että hän olisi virittänyt ihmisen sydämeen
tuollaisen valottoman tulen, josta äsken puhuin. Tätä tulta kuvittelin
samanlaiseksi kuin sitä, joka kuumentaa märkinä latoon pantuja heiniä
tai sen voiman kaltaiseksi, joka panee käymään nuoret viinit, kun ne
rypälekuorineen pannaan astioihin. Sillä tutkiessani niitä toimituksia,
jotka edellämainitun johdosta saattaisivat olla tällaisessa ruumiissa,
huomasin juuri samanlaisia kuin meidänkin ruumiissamme on, ilman että
niitä havaitsemme ja ilman että siis sielumme, s. o. tuo ruumiista
tarkasti eroava osa, jonka luonto on pelkkää ajattelemista, kuten
aikaisemmin on ollut mainittu, ollenkaan niihin ottaa osaa. Nämät
ruumiin toimitukset ovat vallan samanlaiset kuin eläimillä, ja saatamme
sanoa että järjettömät eläimet tässä suhteessa ovat meidän kaltaisemme;
siltä en ruumiissa huomannut mitään sellaisia ominaisuuksia, jotka ovat
olennoiset ajatukselle ja jotka ovat yksinomaan meidän tunnusmerkkejämme
ihmisinä. Kun sitävastoin oletin Jumalan luoneen järjellisen sielun ja
yhdistäneen sen tällaiseen ruumiiseen erityisellä tavalla, jonka
selitin, havaitsin siinä myöskin kaikki nämä ominaisuudet.

Jotta saatettaisiin huomata millä lailla olen käsitellyt tätä ainetta,
tahdon tässä selittää sydämen ja valtimojen liikkeen. Koska tämä liike
on ensimäinen ja yleisimpiä, jotka huomataan eläimissä, saattaa siitä
helposti johtua käsittämään kaikkia muita. Jotta helpommin
ymmärrettäisiin sitä mikä seuraa, kehotan niitä, jotka eivät ole
perehtyneet anatomiaan, ensin leikkauttamaan jonkun suuren keuhkoilla
varustetun eläimen sydämen, sillä se on kaikin puolin jotenkin
ihmissydämen kaltainen, ja näytättämään itselleen sen molemmat kammiot
eli ontelot. Tarkastakoot ensin oikeanpuolista kammiota, joka ovat
kahden sangen paksun putken yhteydessä, nimittäin alemman onttolaskimon,
joka on veren pääsäiliö ja ikäänkuin puunrunko jonka oksia kaikki muut
laskimot ovat, ja keuhkovaltimon yhteydessä, joka alkaa sydämestä ja
sitten jakautuu useampiin ympäri keuhkoja leviäviin haaroihin. Tutkikoot
sitten vasemmanpuolista kammiota, joka niinikään on kahden putken
yhteydessä, jotka ovat yhtä paksut, jopa paksummatkin kuin edelliset.
Toinen näistä on keuhkolaskimo, joka lähtee keuhkoista, joissa se on
jakautuneena useampiin haaroihin, ja keuhkovaltimon haarojen sekä niiden
putkien yhteydessä, joiden kautta sisäänhengitetty ilma kulkee. Toinen
on iso valtimo eli aorta, joka lähtien sydämestä levittää haaransa
ympäri koko ruumista. Toivon myös, että huolellisesti tarkastetaan niitä
yhtätoista pientä iholämsää, jotka yhtämonen pienen oven tavoin avaavat
ja sulkevat molemmissa sydänkammioissa olevat neljä aukkoa. Kolme niistä
on alemman onttolaskimon suulla siten sijoittuneina, ett'eivät ne
mitenkään estä onttolaskimossa olevaa verta juoksemasta sydämen oikeaan
kammioon, vaan että estävät sitä virtaamasta sieltä takaisin; kolme
muuta on keuhkovaltimon sydämenpuolisella suulla ja päinvastoin
sijoittuneina kuin edelliset, nimittäin siten, että ne sallivat veren
sydämestä virrata keuhkoihin, mutta eivät salli keuhkoissa olevan veren
samaa tietä palata sydämeen. Lisäksi on keuhkolaskimon päässä kaksi
lämsää, jotka päästävät veren keuhkoista virtaamaan sydämeen, mutta
estävät sitä palaamasta keuhkoihin. Vihdoin on aortan suulla kolme
lämsää, jotka päästävät veren kulkemaan pois sydämestä, mutta estävät
sitä sinne palaamasta.

Syy siihen, että näiden iholämsien luku on yksitoista, on yksistään se,
että keuhkolaskimon pää on soikea ja sentähden tarpeeksi sulkeutuu
kahdella lämsällä, kun sitävastoin muut valtimojen ja laskimojen suut,
jotka ovat pyöreät, tätä varten tarvitsevat kolmea lämsää. Otettakoon
lisäksi huomioon, että aorta ja keuhkovaltimo ovat paljon kovempaa ja
tiiviimpää ainetta kuin keuhkolaskimo ja alempi onttolaskimo ja että
viimeksi mainitut laajenevat ennen yhtymistään sydämeen, muodostaen
ikäänkuin kaksi laukkua, n. k. sydänkorvat, joiden liha on sydänlihan
kaltaista.[1] Huomattakoon lisäksi, että sydämen lämpö aina on suurempi
kuin minkään muun ruumiinpaikan, ja että tällä lämmöllä on voima
nopeasti pullistaa ja laajentaa jokainen sydämeen tuleva veripisara;
samoin näet käy kaikkien nesteiden, jotka pisaroittain kaadetaan hyvin
kuumaan astiaan.

[1] Nykyään kutsutaan näitä Descartes'n mainitsemia »sydänkorvia»
»sydäneteisiksi«, jotka ovat itse sydämen osia. Suom. huom.

Tämän jälkeen on minun tarpeellista sydämen liikkeen selittämiseksi
ainoastaan sanoa, että kun sydämen kammiot eivät ole täynnä verta,
välttämättömästi virtaa verta alemmasta onttolaskimosta oikeaan
sydänkammioon ja keuhkolaskimosta vasempaan, sillä mainitut suonet ovat
aina täynnä verta, eivätkä niiden sydämenpuoliset päät voi estää verta
valumasta niistä pois. Mutta niinpian kuin kumpaankin sydänkammioon on
tullut pisara verta, nämät pisarat, jotka tietysti ovat sangen suuret,
koska ne aukot, joista ne tulevat, ovat laajat, ja ne suonet, joista ne
tipahtavat, ovat täynnä verta, harvenevat ja paisuvat sydämessä olevan
lämmön vaikutuksesta. Täten ne paisuttavat koko sydäntä ja saattavat
viisi niiden suonien suulla olevaa lämsäreikää, josta ovat tulleet
sydämeen, sulkeutumaan, siten estäen enempää verta virtaamasta sinne.
Harveten harvenemistaan nämät pisarat lykkäävät kuutta muuta valtimojen
päissä olevaa lämsää, aukaisevat ne ja paisuttavat siten kaikkia
keuhkovaltimon ja aortan haaroja melkein samana hetkenä kuin sydäntä.
Tämä supistuu heti sen jälkeen, kuten myös valtimot tekevät, koska
näihin tullut veri taas jäähtyy; niiden kuusi iholämsää sulkeutuu, ja
alemman onttolaskimon ja keuhkolaskimon viisi lämsää aukeaa uudelleen
päästäen sisään kaksi uutta veripisaraa, jotka taaskin paisuttavat
sydäntä ja valtimoja vallan kuin edelliset. Koska sydämeen täten tuleva
veri kulkee niiden kahden laukun kautta, joita kutsutaan sydänkorviksi,
on siitä seurauksena, että näiden korvien liike on päinvastainen kuin
sydämen; kun ne paisuvat, sydän supistuu. Jott'eivät ne, jotka eivät
tunne matematisten todistusten varmuutta, eivätkä ole tottuneet
erottamaan todellisia syitä todenmukaisista, hätäisesti ja tutkimatta
kieltäisi tätä, tahdon huomauttaa, että juuri selittämäni liike johtuu
yksistään niiden elinten asennosta, jotka paljaalla silmällä saatamme
nähdä sydämessä, joita sormilla saatamme tunnustella siinä oleviksi,
sekä veren laadusta, jota kokemuksesta voimme tuntea. Ja kaikki tämä
tapahtuu yhtä varmasti kuin kellon liike sen painojen ja rattaiden
voiman, asennon ja muodon johdosta.

Mutta jos kysytään miksi laskimoveri ei lopu näin taukoamatta
virratessaan sydämeen, ja miksi valtimot eivät liiaksi täyty, koska
sydämen kautta kulkeva veri joutuu niihin, ei minun tarvitse vastata
siihen muuta, kuin mitä eräs englantilainen lääkäri[1] siitä jo on
kirjoittanut. Häntä saamme kiittää siitä, että hän tässä kohdin on
raivannut tien. Tämä mies näet ensiksi opetti, että valtimojen päissä
on useampia hienoja suonia, joita myöten niiden sydämestä saama veri
virtaa laskimojen ohuisiin haaroihin, joista se taaskin kulkee sydämeen.
Veren liike on siis alituista kiertokulkua. Tuo englantilainen lääkäri
todistaa tämän hyvin viittaamalla haavalääkärien tavalliseen
menettelyyn, jotka panemalla höllän siteen käsivarteen sen paikan
yläpuolelle, jossa aukaisevat laskimon, saattavat veren vuotamaan
haavasta runsaammin kuin jos eivät olisi panneet tätä sidettä. Kävisi
vallan päinvastoin, jos he panisivat siteensä haavan alapuolelle käden
ja haavan välille, tai jos kiinnittäisivät sen hyvin lujasti haavan
yläpuolelle. Sillä on selvää, että höllästi köytetty side voi estää
käsivarressa olevaa verta palaamasta sydämeen laskimoja myöten, mutta
ett'ei se voi estää siihen yhä tulemasta uutta verta valtimoja pitkin,
koska nämät ovat laskimojen alla ja koska niiden seinämät ovat
sitkeämpää ainetta ja niitä siis on vaikeampi puristaa kokoon. Sydämestä
tuleva veri pyrkii myös valtimoja myöten voimakkaammin tunkeutumaan
kättä kohti kuin se palaa laskimoja pitkin sydämeen. Ja koska tämä veri
vuotaa pois käsivarresta laskimoon leikatusta aukosta, niin täytyy sen
välttämättömästi päästä liikkumaan siteen alapuolitse, s. o. läheltä
käsivarren äärimäistä osaa, jossa se saattaa lähteä valtimosta. Sama
englantilainen lääkäri todistaa myös sangen hyvin verenkiertokulun
osottamalla pieniä lämsiä, jotka ovat niin sijoittuneina eri paikkoihin
laskimojen seiniin, ett'eivät ne ollenkaan salli veren juosta
keskiruumiista raajoihin, vaan sallivat sen ainoastaan palata raajoista.
Lisäksi hän sen vielä todistaa sen kokemuksesta havaitun tosiseikan
avulla, joka osottaa, että kaikki ruumiissa oleva veri varsin lyhyessä
ajassa voi vuotaa kuiviin yhdestä ainoasta valtimosta, kun se on
aukaistu, vaikkapa siihen olisikin pantu hyvin kireä side vallan lähelle
sydäntä ja vaikka aukko olisi tehty sydämen ja siteen välille, joten ei
ollenkaan voisi olettaa siitä vuotavan veren tulevan muualta.

[1] Harvey, joka huomasi veren kiertokulun. Hän julkaisi siitä teoksen:
»De motu cordis et sanguinis in animalibus« v. 1629. Suom. huom.

Mutta on vielä monta muuta syytä, jotka todistavat, että
verenkiertokulun varsinainen syy on se, jonka olen maininnut. Ensiksi se
erotus, joka huomataan laskimo- ja valtimoveren välillä, ei saata johtua
muusta kuin siitä, että veri, tultuaan harvemmaksi ja ikäänkuin
suodatetuksi kulkiessaan sydämen läpi, on ohuempaa, nopeammin liikkuvaa
ja lämpimämpää juuri tultuaan sydämestä, kuin se on vähää ennen tuloansa
sydämeen, s. o. valuessaan laskimossa. Lähemmin tarkastettaessa
huomataan tämä erotus etupäässä sydämen läheisyydessä, eikä juuri
sellaisissa ruumiinosissa, jotka ovat siitä kauimpana. Tämän lisäksi
keuhkovaltimon ja aortan seinäkalvojen kovuus osottaa selvästi, että
veri pulppuilee niitä vastaan voimakkaammin kuin laskimojen seinämiä
vastaan. Ja vasen sydänkammio ja aorta ovat laajemmat ja leveämmät kuin
oikea sydänkammio ja keuhkovaltimo ainoastaan sentähden, että
keuhkolaskimon veri, joka lähdettyään sydämestä vain on ollut
keuhkoissa, on ohuempaa ja harvenee suuremmassa määrin ja helpommin kuin
alemmasta onttolaskimosta välittömästi tuleva veri. Mitä hyötyä
lääkäreillä olisi valtasuonen koskettelemisesta, ell'eivät siitä
huomaisi, että veren lämpö ja nopeus eri asianhaarojen mukaan sydämen
kuumuuden vaikutuksesta voi enetä tai vähetä? Jos tutkimme miten tämä
lämpö siirtyy toisiin ruumiinosiin, täytyy meidän myöntää sen tapahtuvan
veren avulla, joka kulkiessaan sydämen kautta lämpenee ja sitten leviää
ympäri ruumista. Miten selitämme sen, että, poistamalla veren jostakin
ruumiinosasta, samalla poistamme siitä lämmön? Vaikka sydän olisi yhtä
kuuma kuin sulatettu rauta, se ei saattaisi tarpeeksi lämmittää jalkoja
ja käsiä, ell'ei siitä lakkaamatta vuotaisi verta niihin. Tästä
huomaamme myös, että hengityksen varsinainen tehtävä on hankkia
tarpeellinen määrä raitista ilmaa keuhkoihin, jotta siellä se veri, joka
tulee oikeasta sydänkammiosta, missä se on tullut ohueksi ja muuttunut
höyrynkaltaiseksi, taaskin muuttuisi sakeammaksi ennenkuin se virtaa
vasempaan sydänkammioon. Sillä muuten se ei kelpaisi ravinnoksi siinä
olevalle lämmölle.

Tämän havaitsemme todeksi tarkastamalla sellaisia eläimiä, joilla ei ole
keuhkoja; niillä näet on vain yksi sydänkammio. Samoin äidinkohdussa
olevassa sikiössä, joka ei voi käyttää keuhkojaan, on aukko, jonka
kautta verta virtaa alemmasta onttolaskimosta vasempaan sydänkammioon,
sekä suoni, jota myöten veri juoksee keuhkovaltimosta aortaan,
kulkematta keuhkojen läpi. Mitenkä ruoansulatus tapahtuisi, ell'ei sydän
lähettäisi valtimoja pitkin vatsaan lämpöä ja samalla muutamia keveimmin
liikkuvia verenosasia, jotka sulattavat nautittuja ruoka-aineita?
Saatammehan helposti käsittää sen toimituksen, joka muuttaa näiden
ruoka-aineiden mehun vereksi, jos otamme huomioon, että se toistamiseen
puhdistuu kiertäessään päivässä sata jopa parisataa kertaa tai
useamminkin sydämen kautta.

Emme kaipaa muuta selittääksemme ruumiin eri nesteiden syntyä ja
ylläpitoa kuin että otamme huomioon sen voiman, jonka vaikutuksesta
veri, tullessaan ohuemmaksi, kulkee sydämestä valtimojen päihin, jolloin
muutamat verisolut pysähtyvät eri ruumiinosiin, karkottaen toisia siltä
paikalta, johon ne itse sijoittuvat, ja sen seikan, että toiset
verisolut sijoittuvat yhteen määrättyyn paikkaan eivätkä muualle,
riippuen niiden kohtaamien huokosien asemasta, muodosta ja ko'osta. Tämä
muistuttaa seuloja, joiden pohjareiät ovat erikokoisia ja jotka, kuten
jokainen on saattanut nähdä, erottavat erilaisia jyviä toisistaan.
Omituisinta tässä kaikessa on vihdoin elonhengekkeiden synty, jotka ovat
hyvin ohuen ilmavirtauksen tai pikemmin hyvin puhtaan ja nopeaan
leimuavan liekin kaltaisia ja joita lakkaamatta hyvin runsaasti kohoaa
sydämestä aivoihin sieltä kulkien hermoja myöten lihaksiin ja synnyttäen
kaikkien jäsenten liikkeen. Ei tarvitse hakea tähän muuta syytä kuin
sen, että keveimmät ja helpoimmin liikkuvat verisolut ovat sopivimmat
synnyttämään näitä elonhengekkeitä ja että ne ennemmin kulkevat aivoihin
kuin muualle. Sillä ne valtimot, jotka johtavat elonhengekkeitä
aivoihin, kulkevat sinne suorinta tietä sydämestä. Ja on olemassa
mekaniikin- ja samalla luonnonlaki, jonka voimasta useista samaan
suuntaan kulkevista aineosasista, joilla ei ole tarpeeksi tilaa,
vahvemmat syrjäyttävät ne osaset, jotka liikkuvat hitaammin. Samoin on
laita niiden verisolujen, jotka kulkevat vasemmasta sydänkammiosta
aivoihin, jonne vahvemmat solut, syrjäytettyään heikommat ja hitaammin
kulkevat, siis yksin saapuvat.

Olin erityisen tarkasti esittänyt tämän kaiken siinä tutkimuksessa,
jonka tätä ennen olin aikonut julkaista. Sitten olin osottanut millaisen
ihmisruumiin hermojen ja lihasten rakenteen täytyy olla, jotta niissä
olevat elonhengekkeet saattaisivat liikuttaa jäseniä. Nähdään
esimerkiksi ruumiista katkaistujen päiden vielä hetken sen jälkeen, kuin
ne on leikattu poikki, liikkuvan ja purevan maata, vaikka niissä ei enää
ole henkeä. Lisäksi olin tehnyt selkoa niistä aivoissa tapahtuvista
muutoksista, jotka aikaansaavat valvomistilan, nukkumisen ja unet; olin
vielä esittänyt miten valo, äänet, hajut, maut, lämpö ja kaikki muut
ulkoesineiden ominaisuudet saattavat aistimien välityksellä herättää
aivoissa eri mielteitä; miten nälkä, jano ja muut sisäiset aistimukset
myös vaikuttavat aivoihin. Vielä olin osottanut mitä tulee pitää sinä
yhteisenä aistina, joka vastaanottaa nämät mielteet; mitä niitä
säilyttävä muisti on, mitä mielikuvitus, joka saattaa muutella niitä eri
tavalla ja muodostaa niistä uusia ja joka levittäen elonhengekkeitä
lihaksiin, panee ruumiin jäsenet liikkumaan usealla eri tavalla, niin
että ne ulkonaisten aistimuksien ja sisäisten mielenliikutuksien
johdosta saattavat liikkua, ilman että tahto niitä johtaa. Tätä eivät
suinkaan ne pitäne omituisena, jotka tietävät, kuinka monenlaisia
automateja eli itsekseen liikkuvia koneita inhimillinen taitavuus osaa
laatia käyttämällä ainoastaan hyvin harvoja kappaleita. Vertaamalla
niitä niihin lukuisiin luihin, lihaksiin, hermoihin, valtimoihin,
laskimoihin ja kaikkiin muihin elimiin, jotka havaitaan jokaisessa
eläinruumiissa, pitävät he tätä ruumista koneena, joka ollen Jumalan
kätten tekoa, on verrattomasti paremmin laadittu ja liikkeiltään
ihmeellisempi kuin mikään ihmisten keksimä kone. Olin tässä kohdin
erityisesti osottanut, että jos olisi sellaisia koneita, joissa olisi
apinan, tai jonkun muun järkeä kaipaavan eläimen ulkoraajat ja muoto, ei
meillä olisi mitään mahdollisuutta huomata, ett'eivät nämät koneet joka
suhteessa olisi samanlaiset kuin mainitut eläimet. Jos sitävastoin olisi
sellaisia koneita jotka olisivat meidän ruumiimme kaltaiset ja
matkisivat toimintaamme niin paljon kuin siveelliseltä kannalta olisi
mahdollista, olisi meillä kaksi varmaa keinoa saadaksemme selville,
ett'eivät ne kuitenkaan olisi todellisia ihmisiä. Ensiksi näet
huomaisimme, ett'eivät nämät koneet koskaan voisi käyttää sanoja eivätkä
muita merkkejä kuten me teemme ilmaistaksemme muille ajatuksiamme. Tosin
saatamme kuvitella senkaltaista konetta, joka voi lausua sanoja jopa
lausua muutamia sanoja sellaisten ruumiinliikkeiden johdosta, jotka
aikaansaavat jonkun muutoksen sen elimissä; esimerkiksi kysyä, mitä
haluatte, jos koskettelemme siinä jotakin paikkaa, ja jos koskettelemme
jotakin toista paikkaa, huutaa, että siihen koskee, ja senkaltaisia.
Mutta se ei koskaan voi asettaa sanojansa niin, että se järkevästi
vastaisi kaikkeen siihen mitä sille sanotaan, jonka kaikkein
tylsämielisimmätkin ihmiset saattavat tehdä. Toiseksi nämät koneet,
vaikka toimittaisivatkin monta seikkaa yhtä hyvin tai paremmin kuin
kukaan meistä, välttämättömästi olisivat kykenemättömät toisiin toimiin,
josta saattaisi päättää, ett'eivät ne toimi itsetietoisesti, vaan
ainoastaan koneellisesti elintensä rakenteen mukaisesti. Sillä järki on
yleinen välikappale, jota voidaan käyttää kaikenlaisissa eri sattumissa,
jotavastoin mainitut elimet tarvitsevat erityistä edelläkäypää
sovittelua kutakin erityistä tekoa varten. Siis on henkiseltä kannalta
mahdotonta, että tällaista sovittelua olisi niin paljon yhdessä
koneessa, että se saattaisi sen toimimaan kaikissa elämän tiloissa
samoin kuin me järkeämme käyttämällä toimimme.

Näiden kahden seikan nojalla voimme myös huomata ihmisen ja eläimen
erotuksen. Sillä on sangen huomattava asia, ett'ei ole niin
tylsämielisiä ja tyhmiä ihmisiä, ei edes mielipuolia, ett'eivät kykenisi
sovittamaan yhteen eri sanoja ja niistä muodostamaan puhetta
ilmaistakseen ajatuksiansa, kun sitävastoin ei mikään eläin, kuinka
täydellinen ja onnellisesti siinnyt liekään, voi tehdä samoin. Tämä ei
ole seuraus elimien puutteesta, sillä saattavathan harakat ja papukaijat
lausua sanoja kuten mekin, mutta eivät siltä osaa puhua kuten me, s. o.
osottaen ajattelevansa sitä mitä puhuvat. Sitä vastoin kuuromykkinä
syntyneet ihmiset, jotka kaipaavat yhtä paljon tai enemmän puhe-elimiä
kuin eläimet, tavallisesti itse keksivät muutamia merkkejä, joiden
avulla ilmaisevat ajatuksensa niille, joilla on aikaa oppia tätä heidän
kieltänsä.

Tämä ei yksistään osota, että eläimillä on vähemmän järkeä kuin
ihmisellä, vaan että se kokonaan niiltä puuttuu. Sillä puhumiseen
tarvitaan varsin vähän järkeä. Koska saman lajin eläimissä huomataan
erilaisuuksia samoin kuin ihmisissä, ja koska toisia eläimiä saattaa
helpommin opettaa kuin toisia, niin sellainen apina tai papukaija, joka
olisi täydellisin lajiansa, varmaankin saattaisi tässä suhteessa kohota
yhtä järkevälle kannalle kuin tyhmin lapsi tai ainakin heikkomielinen
lapsi, ell'ei niiden sielu olisi kokonaan erilainen kuin meidän. Ei näet
pidä sekoittaa sanoja luonollisiin liikkeihin, jotka ilmaisevat
mielenliikutuksia ja joita niin hyvin koneet kuin eläimet saattavat
matkia, eikä myöskään pidä luulla, kuten muutamat ihmiset vanhoina
aikoina, että eläimet osaavat puhua, vaikk'emme me ymmärrä niiden
kieltä. Sillä jos niin olisi asianlaita, voisivat ne yhtä hyvin ilmaista
ajatuksensa meille kuin vertaisilleen, koska niillä on useita
samankaltaisia elimiä kuin meillä. On myöskin sangen huomattava seikka,
että, vaikka on useita eläimiä, jotka muutamissa teoissa osottavat
suurempaa taitavuutta kuin me, samat eläimet ovat vallan taitamattomat
useissa toisissa. Mutta siitä, että ne toimittavat jonkun seikan
paremmin kuin me, ei seuraa, että niillä on älyä, sillä siinä
tapauksessa niillä olisi enemmän älyä kuin kenelläkään meistä ja
menettelisivät kaikissa muissa seikoissa paremmin kuin me. Päinvastoin
ilmenee tästä, ett'ei niillä ole ollenkaan älyä ja että luonto niissä
toimii niiden elinten järjestyksen mukaisesti. Samoinhan kello, joka on
kokoonpantu ainoastaan rattaista ja pontimista, saattaa laskea tunnit ja
mitata aikaa paljon täsmällisemmin kuin ikinä me kaikessa
älykkäisyydessämme.

Tämän jälkeen olin kuvaillut järjellistä sielua ja osottanut, ett'ei se
mitenkään ole voinut syntyä aineen voimasta, kuten ne muut seikat,
joista olin puhunut, vaan että sen täytyy olla erityisesti luotu. Ja
koska ei riitä, että se vain asustaa ihmisruumiissa kuten perämies
laivassaan, yksistään liikuttaen sen jäseniä, on välttämätöntä, että se
on lähemmin liittynyt siihen, jotta sillä voisi olla sellaisia tunteita
ja haluja kuin meillä on ja että se niin muodostaisi todellisen
ihmisen. Muuten olen laveammin puhunut sielusta, koska tämä kysymys on
tärkeimpiä. Sillä lähinnä niiden erehdystä, jotka kieltävät Jumalan
olemassaolon, jonka erehdyksen luulen edellä kumonneeni, ei ole toista,
joka siinä määrin eksyttäisi heikkoja henkiä pois hyveen suoralta tieltä
kuin se luulo, että eläinten sielu on samanluontoinen kuin meidän, ja
että meillä siis tämän elämän jälkeen on yhtä vähän pelättävää ja
toivottavaa kuin kärpäsillä ja muurahaisilla. Mutta jos tiedämme, kuinka
erilaiset ne ovat, käsitämme paljon paremmin ne perusteet, jotka
todistavat että meidän sielumme olemukseltaan on ruumiista kokonaan
riippumatonta laatua, ja ett'ei sen siis ole pakko kuolla ruumiin
kanssa. Koska emme myöskään huomaa muita seikkoja, jotka voisivat
hävittää sielua, saatamme pikemmin päättää, että se on kuolematon.




KUUDES OSA.


Nyt on kolme vuotta kulunut siitä kun olin lopettanut sen tutkimuksen,
joka sisältää kaikki äsken mainitsemani seikat ja kun aloin tarkastaa
sitä antaakseni sen painettavaksi. Silloin kuulin, että muutamat
henkilöt, joita kunnioitan, ja joiden oikeaksi tunnustetut mielipiteet
vaikuttavat yhtä paljon toimintaani kuin oma järkeni ajatuksiini, olivat
paheksuneet erästä luonnontieteellistä mielipidettä, jonka toinen vähää
ennen oli tuonut esiin.[1] En tahdo sanoa että puolestani olisin
omaksunut sen, mutta en kuitenkaan ennen muiden oppineiden miesten
langettamaa arvostelua ollut siinä mielipiteessä huomannut mitään
uskonnolle tai valtiolle vahingollista, enkä siis mitään sellaista, joka
olisi estänyt minua siitä kirjoittamasta, jos järkeni olisi osottanut
minulle sen todeksi. Kuitenkin pelkäsin, että esittämieni mielipiteiden
joukossa olisi joku kohta, jossa olisin saattanut erehtyä, vaikka tosin
aina olen pitänyt tarkasti vaaria siitä, ett'en hyväksyisi mitään
sellaisia uusia vakaumuksia, joita en saattaisi varmasti todistaa ja
ett'en kirjoittaisi mitään sellaista, joka voisi vahingottaa jotakuta.
Tämä syy riittävästi taivutti minut hylkäämään päätökseni julkaista
tutkimukseni. Sillä vaikka varsin pätevät vaikuttimet sitä ennen
kehottivat minua ryhtymään sen julkaisuun, niin vastenmielisyys, joka
minulla aina on ollut kirjaintekijän ammattia vastaan, saattoi minut
heti puolustuksekseni löytämään tarpeeksi toisia syitä.

[1] Descartes viittaa tässä siihen Galilein esittämään väitökseen, että
maa liikkuu. Descartes itse oli samaa mieltä kuin mainittu italialainen
luonnontutkija. Kirjeessä ystävälleen, oppineelle Mersenne'lle,
Descartes kirjoittaa muun muassa: »Jos ei ole totta, että maa liikkuu,
niin kaikki filosofiani perustukset myös ovat väärät, sillä ne juuri
ilmeisesti todistavat maan liikunnon; ja tämä on siihen määrään
yhteydessä koko tutkimukseni kanssa, ett'en voi sitä siitä erottaa
saattamatta kaikkea muuta puutteelliseksi.» Suom. huom.

Nämät syyt ja vastasyyt ovat senlaatuiset, ett'en niitä ilmaisemalla
tyydytä ainoastaan omaa, vaan myöskin lukijoiden harrastusta. En ole
koskaan pannut suurta arvoa oman henkeni tuotteisiin. Ell'en olisi
noudattamastani metodista niittänyt muita hedelmiä kuin että se on
saattanut minut tyydyttäviin tuloksiin muutamien spekulatiivisiin
tieteisiin kuuluvien kysymysten suhteen sekä että olen koettanut sen
johdosta järjestää toimintaani, en olisi pitänyt itseäni velvoitettuna
kirjoittamaan siitä mitään. Sillä mitä siveelliseen toimintaan tulee, on
jokaisella siinä suhteessa runsaasti vakaumuksia, ja saattaisi olla yhtä
monta reformatoria kuin on päätä, jos muiden olisi sallittu ryhtyä
mitään parannuksia toimeenpanemaan kuin niiden, jotka Jumala on
määrännyt kansojensa johtajiksi tai niiden, joille hän on suonut
tarpeeksi armoaan sekä intoa, jotta saattaisivat olla profeettoja.
Vaikka siis filosofiset mietteeni minua suuresti tyydyttivät, arvelin,
että muillakin oli mietteensä, joihin olivat ehkä vielä tyytyväisemmät.
Mutta niinpian kuin olin saavuttanut muutamia fysiikkiä koskevia
yleiskäsitteitä, ja kun, noudatettuani niitä erityisiä vaikeita
kysymyksiä käsitellessäni, olin huomannut kuinka pitkälle ne saattavat
viedä ja kuinka suuressa määrin ne eroavat tähän asti vallalla olleista
periaatteista, en luullut voivani jättää niitä julkaisematta suuresti
rikkomatta sitä lakia vastaan, joka velvoittaa meitä voimiemme mukaan
edistämään kaikkien ihmisten yhteishyvää.

Sillä nämät yleiskäsitteet osottivat minulle, että on mahdollista
saavuttaa elämälle hyvin hyödyllisiä tietoja ja että kouluissa opetetun
spekulatiivisen filosofian asemesta saatamme löytää käytännöllisen
filosofian, jonka avulla, opittuamme tuntemaan tulen, veden, ilman,
tähtien, taivaan ja kaikkien muiden meitä ympäröivien esineiden voiman
ja vaikutukset yhtä tarkasti kuin tunnemme käsityöläisten eri ammatit,
saatamme yhtä hyvin käyttää mainittua voimaa ja mainittuja vaikutuksia
kaikkiin sopiviin tarkoituksiin ja siten tulla luonnon herroiksi ja
valtijaiksi. Tätä ei tule toivoa yksistään sentähden, että saatettaisiin
keksiä lukemattomia taidokkaita keinoja, jotka sallisivat meidän
vaivatta nauttia maan hedelmistä ja kaikista sen tarjoamista
mukavuuksista, vaan etupäässä terveyden säilyttämisen tähden, joka
epäilemättä on paras omaisuus ja kaiken muun hyvän perustus tässä
elämässä. Sillä henki on niin suuressa määrin riippuvainen ruumiin
elinten laadusta ja tilasta, että luulen meidän etupäässä täytyvän
turvautua lääketieteeseen, jos yleensä on mahdollista keksiä keino,
jonka avulla saatettaisiin ihmiset viisaammiksi ja taitavammiksi kuin he
ovat olleet tähän asti. On totta että nykyään käytännössä oleva
lääketiede sisältää vähän sellaista, joka tuottaisi niin huomattavaa
hyötyä, ja luulen varmasti, ollenkaan tahtomatta sitä halveksia, ett'ei
ole ketään, ei edes ammattilääkärien joukossa, joka ei tunnustaisi, että
kaikki, mitä siitä tiedetään on melkein mitätöntä siihen verrattuna,
mitä ei vielä tiedetä.

Saattaisimme välttää lukemattomia tauteja, sekä ruumiillisia että
henkisiä, jopa kenties vanhuuden heikkouden, jos tarpeeksi tuntisimme
niiden syyt ja kaikki ne parannuskeinot, jotka luonto on tarjonnut
käytettäväksemme. Päätin siis käyttää koko elämäni etsiäkseni sellaista
tiedettä ja löysin tien, jota seuraamalla luulin välttämättömästi sen
löytäväni, ell'ei elämän lyhyys tai riittävien kokeiden puute minua
siitä estäisi. En luullut olevan parempaa keinoa näiden kahden esteen
syrjäyttämiseksi, kuin että tarkoin ilmaisisin yleisölle sen vähän,
minkä olisin löytänyt ja että kehottaisin eteviä henkiä pyrkimään
etemmäksi, niin että jokainen taipumuksensa ja voimiensa mukaan lisäisi
tarpeellisia kokeita ja yleisölle ilmaisisi kaikki saavuttamansa
tulokset, jotta jälkeentulevat saattaisivat alkaa siitä, mihin
edelläkävijät päättivät. Täten yhdistämällä useiden elämäntyön
päästäisiin paljon pitemmälle kuin kukin yksinään saattaa päästä.

Huomasin lisäksi, että nämät kokeet ovat sitä tärkeämmät kuta kauemmaksi
on edistytty tiedoissa. Aluksi on parempi tyytyä niihin havaintoihin,
jotka itsestään tarjoutuvat aisteillemme, ja joita emme saata olla
tuntematta, jos niitä vähänkin tarkkaamme, kuin etsiä harvinaisempia ja
sellaisia, jotka tutkimisen kautta ovat selville saatavissa. Sillä
harvinaiset havainnon esineet pettävät usein silloin, kun emme vielä
tunne tavallisimpien syitä, ja ne seikat, joista edelliset riippuvat,
ovat melkein aina niin erityiset ja pienet, että on hyvin vaikea niitä
huomata.

Se järjestys, jota tässä kohdin noudatin, oli seuraava: ensiksi koetin
löytää kaiken sen yleiset perukset eli alkusyyt, mikä on tai voi olla
maailmassa. Oletin niitä aikaisemmaksi vain Jumalan, joka on luonut
maailman, ja johdin ne muuten ainoastaan muutamista totuuden iduista,
jotka luonto on istuttanut henkiimme. Tämän jälkeen tutkin, mitkä olivat
ensimäiset ja tavallisimmat seuraukset, jotka näistä syistä saattoivat
johtua. Täten luulen löytäneeni taivaan, tähdet, maan, ja lisäksi maan
päällä vettä, ilmaa, tulta, kivennäisiä ja muutamia muita kaikista
tavallisimpia ja yksinkertaisimpia ja siis helpoimmiten löydettävissä
olevia seikkoja. Kun sitten tahdoin siirtyä yksityisseikkoihin, kohtasi
minua niitä sellainen vaihteleva paljous, ett'en luullut mahdolliseksi
ihmishengelle erottaa maan päällä olevien kappaleiden muotoja ja lajeja
niistä, jotka siellä saattaisivat olla, jos Jumala olisi tahtonut
asettaa ne sinne. En siis pitänyt mahdollisena että voisimme käyttää
niitä hyväksemme muuten kuin menemällä seurauksista syihin ja tekemällä
useita eri kokeita. Kun tämän johdosta muistelin kaikkia seikkoja, joita
suinkin olin aistimillani havainnut, rohkenen sanoa, ett'en huomannut
ainoatakaan, jota en sangen helposti olisi voinut selittää löytämieni
peruksien nojalla. Mutta minun tulee myös tunnustaa, että luonnon voima
on niin avara ja laaja, ja että nämät perukset ovat niin yksinkertaiset
ja yleiset, ett'en huomannut yhtään ainoata erityistä seurausta, jota ei
monella eri tavalla saattaisi johtaa niistä, ja että suurin vaikeuteni
tavallisesti on löytää se tapa millä se on niistä riippuvainen. En tiedä
muuta keinoa tämän pulman välttämiseksi kuin että yhä uudestaan tehdään
sellaisia kokeita, joiden tulos on erilainen eri selittämistapoja
käytettäessä. Olen muuten jo päässyt niin pitkälle, että luulen
useimmissa kohdin sangen hyvin käsittäväni mille kannalle on
asettuminen, kun mielii tehdä tätä varten tarpeelliset kokeet, mutta
samassa huomaan näiden olevan senlaatuiset ja niin lukuisat, ett'eivät
käteni eivätkä varani, vaikka minulla niitä olisi tuhatta kertaa
enemmän, riittäisi niitä kaikkia suorittamaan. Saatan siis siinä määrin
edistyä luonnon tuntemisessa, kuin minulla tulevaisuudessa on sopivaa
tilaisuutta tehdä kokeita. Tämän aioin tehdä tunnetuksi mainitsemani
tutkimuksen kautta ja siinä tuoda esille yhteishyväksi koituvan hyödyn
niin selvästi, että velvoittaisin kaikkia niitä, jotka yleensä
harrastavat ihmisten parasta, s. o. kaikkia niitä, jotka todella ovat
hyveiset, eivätkä teeskentele hyvettä käytöksessään tai mielipiteissään,
ilmaisemaan minulle tekemiensä kokeiden tulokset sekä auttamaan minua
vielä tehtävien kokeiden suorittamisessa.

Mutta myöhemmin toiset perusteet ovat saattaneet minut muuttamaan
mielipiteeni ja jatkamaan kaikkien niiden seikkojen paperille panemista,
joita olen pitänyt tärkeinä, sen mukaan kuin olen havainnut ne tosiksi,
sekä tekemään tämän yhtä huolellisesti, kuin olisin aikonut painattaa
ne. Näin menettelin, jotta minulla olisi ollut parempi tilaisuus hyvin
tutkia ne, sillä epäilemättä tarkastamme aina huolellisemmin sellaista,
jonka luulemme joutuvan useampien muiden katsottavaksi, kuin sitä, jonka
teemme vain itseämme varten. Usein näet olen, ryhtyessäni asioita
punnitsemaan, pitänyt niitä tosina, mutta huomannutkin ne vääriksi,
ruvetessani panemaan niitä paperille. En myöskään tahtonut menettää
ainoatakaan tilaisuutta hyödyttääkseni yleisöä, sillä ajattelin, että
jos yleensä siihen kykenen ja jos kirjoitukseni ovat jonkunarvoiset, ne,
joiden huostaan ne joutuvat kuoltuani, voisivat käyttää niitä kuten
soveliaimmaksi katsoisivat. En näet mitenkään suostunut siihen, että ne
julkaistaisiin minun eläessäni, sillä pelkäsin, että niiden
mahdollisesti herättämä vastustus ja aiheuttamat riidat sekä niiden
minulle mahdollisesti tuottama maine saattaisivat minut menettämään sen
ajan, jota olin aikonut käyttää omiin opintoihini. Sillä vaikka onkin
totta, että jokaisen tulee voimiensa mukaan lisätä toisten menestystä,
ja ett'ei se ihminen todellakaan ole minkään arvoinen, joka ei hyödytä
ketään, on kuitenkin yhtä totta, että huolenpitomme tulee ulottua
nykyaikaa kauemmaksi, ja että on sopivaa jättää tekemättä sellaisia
seikkoja, jotka ehkä tuottaisivat jotakin hyötyä aikalaisille, jos on
mielessä muiden tehtävien toteuttaminen, jotka jälkeentuleville
tuottavat vielä suurempaa hyötyä.

Tiedettäköön näet, ett'ei se, jonka tähän asti olen oppinut, ole juuri
mitään siihen verraten, jota en vielä tiedä ja jonka oppimisen suhteen
en ole epätoivoisana. Sillä niiden henkilöiden laita, jotka vähitellen
löytävät totuuden tieteistä, on melkein sama kuin niiden, joiden
varallisuuden karttuessa on paljon helpompi saavuttaa suurempaa
rahallista voittoa kuin heidän oli köyhinä ollessaan saavuttaa pientä.
Tai heitä saattaa myös verrata sotapäällikköihin, joiden sotavoimat
kasvavat voittojen ohella ja joiden, kärsittyään tappion, on vaikeampi
pysyä pystyssä kuin heidän, saavutettuaan voiton, on valloittaa
kaupunkeja ja maakuntia. Se näet on ryhtynyt todelliseen taisteluun,
joka pyrkii voittamaan kaikki ne vaikeudet ja erehdykset, jotka estävät
meitä tuntemasta totuutta, ja se on todella kärsinyt tappion, joka saa
väärän käsityksen jostakin yleisemmästä ja tärkeämmästä asiasta.
Sellainen tarvitsee paljon suurempaa taitavuutta palatakseen entiselleen
kuin se, joka jo omistaen varmat periaatteet, tahtoo suuressa määrin
edistyä.

Jos minä puolestani tähän asti olen tieteestä löytänyt muutamia
totuuksia (ja toivon että tässä nidoksessa olevat seikat[1] osottavat
minun löytäneeni muutamia sellaisia), saatan sanoa että ne ovat vain
viiden tai kuuden syrjäyttämäni päävaikeuden seurauksia ja
johtopäätöksiä, joita pidän yhtä monena saavuttamanani voittona. Saatan
myös pelkäämättä tunnustaa, ett'en luule tarvitsevani voittaa kuin kaksi
tai kolme muuta samanlaista totuutta, saavuttaakseni tarkoitukseni
kokonaan. Minulle ei vielä ole niin paljon ikää karttunut, ett'en
tavallisen luonnon kulun mukaan ehtisi tätä toteuttaa. Mutta luulen,
että minun on välttämätöntä kahta enemmän säästää jälelläolevaa aikaani,
koska toivon sitä hyvin käyttäväni; ja menettäisin epäilemättä paljon
aikaa, jos julkaisisin fysiikkini perusteet. Tosin ne melkein kaikki
ovat niin ilmeisen selvät, että tarvitaan ne vain kuulla, jotta ne
ymmärrettäisiin; ja vaikk'ei ole ainoatakaan, jota en luulisi voivani
todistaa, aavistan, että niiden herättämä vastustus minua usein
häiritsisi, koska on mahdotonta, että perusteeni olisivat sopusoinnussa
muiden ihmisten kaikkien eri mielipiteiden kanssa.

[1] Sama nidos, jossa Descartes julkaisi tämän »Metodin Esityksen«,
sisälsi myös teokset »Dioptriikki« (La Dioptrique) ja »Meteorit« (Les
Météores). Suom. huom.

Saatetaan huomauttaa, että tämä vastustus olisi hyödyllinen osaksi
sentähden, että se saattaisi minut tuntemaan vikani, osaksi sentähden,
että se hyvä, jonka mahdollisesti olen saavuttanut, laajentaisi toisten
käsityspiiriä. Lisäksi saattaisivat toiset, koska useat tekevät enemmän
havaintoja kuin yksi ainoa ihminen, käyttäen hyväkseen tutkimuksieni
tuloksia, auttaa minua keksinnöillään. Tunnustan vielä voivani suuresti
erehtyä ja ett'en melkein koskaan luota ensiksi mieleeni johtuviin
ajatuksiin; mutta kuitenkin se kokemus, jonka olen saanut minua vastaan
suunnatusta vastustuksesta, estää minua toivomasta siitä vastedeskään
mitään hyötyä. Sillä olen jo tarpeeksi usein kuullut arvosteluja sekä
niiden puolelta, joita olen pitänyt ystävinäni, että myös muutamien
sellaisten puolelta, joita olen luullut minun suhteeni puolueettomiksi,
jopa sellaistenkin, joiden olen tietänyt ilkeydestä ja kateudesta
koettavan kajota seikkoihin, jotka ystäviltäni heidän kiintymyksensä
takia jäisivät huomaamatta. Mutta harvoin olen näistä arvosteluista
löytänyt sellaista, jota en ollenkaan olisi aavistanut, ja jos olenkin
löytänyt, on se ollut aineelleni vallan vierasta. Siis olen ani harvoin
kohdannut henkilön, joka olisi arvostellut mielipiteitäni ankarammin tai
tasapuolisemmin kuin minä itse. En liioin koskaan ole huomannut, että
kouluissa toimeenpantujen väittelyjen avulla olisi löydetty mitään ennen
tuntematonta totuutta; sillä jokaisen ajatellessa sitä, että pääsisi
väittelyssä voitolle, koetetaan ennemmin saada esille sitä, mikä on
todennäköistä, kuin punnita syitä ja vastasyitä. Ne näet, jotka kerran
ovat olleet hyviä asianajajia, eivät siltä jälestäpäin ole paraita
tuomareita.

Ei edes se hyöty, joka muilla olisi noiden ajatuksieni ilmaisemisesta,
saattaisi olla varsin suuri, koska en vielä ole kehittänyt niitä niin
pitkälle, ett'ei niihin tulisi lisätä paljoa, ennenkuin niitä ruvetaan
käyttämään. Ja luulen voivani sanoa ilman itserakkautta, että minä ennen
muita olen tähän kykenevä. Saattaahan maailmassa olla useita
verrattomasti etevämpiä henkilöitä kuin minä, mutta on otettava
huomioon, ett'emme voi yhtä hyvin käsittää ja omistaa sellaista seikkaa,
jonka opimme toiselta, kuin sellaista, jonka olemme itse keksineet. Tämä
on minun aineeni suhteen epäilemätön tosiseikka; olen näet usein
selvittänyt muutamia mielipiteitäni hyvin arvostelukykyisille
henkilöille, jotka puhuessani näyttivät ymmärtävän ne vallan selvästi;
mutta toistaessaan niitä olivat he melkein aina muuttaneet ne siihen
määrään, ett'en enää saattanut tunnustaa niitä omikseni.

Tämän vuoksi soisin kernaasti, ett'eivät jälkeenielävät koskaan uskoisi
minkään mielipiteen johtuvan minusta, ell'en itse ole sitä julkaissut.
En ollenkaan ihmettele niiden mielipiteiden omituisuuksia, joita
väitetään kaikkien noiden vanhanajan filosofien omiksi, joiden
kirjoitukset eivät ole meille säilyneet, enkä siis luule heidän
ajatuksiansa järjettömiksi, koska he olivat aikansa etevimpiä neroja ja
heidän mielipiteensä vain on meille huonosti kerrottu. Heidän oppilaansa
näet eivät melkein koskaan ole olleet heitä etevämmät. Minulla on se
vakaumus, että innokkaimmat Aristoteles'n suunnan nykyisistä
kannattajista pitäisivät itseään onnellisina, jos heillä olisi yhtä
paljon tietoja luonnosta kuin hänellä oli, vaikkapa eivät siitä koskaan
saavuttaisikaan enempiä tietoja. He ovat vallan kuin murattiköynnös,
joka ei pyri kasvamaan sitä puuta korkeammaksi, joka sitä kannattaa ja
joka usein rupeaa laskeutumaan alaspäin päästyään puun latvaan; samoin
filosofin oppilaat vajoavat huonommuuteen, s. o. tulevat vähemmän
oppineiksi kuin jos eivät ollenkaan jatkaisi opintojaan. Sillä he eivät
ainoastaan tyydy tietämään sitä, minkä heidän oppi-isänsä on
ymmärrettävästi selittänyt, vaan tahtovat sitäpaitsi hänen
kirjoituksistaan löytää useiden sellaistenkin vaikeiden kysymysten
ratkaisun, joista hän ei ole mitään sanonut, ja joita hän ei kenties
koskaan ole ajatellut. Kyllähän tällainen filosofeeraamistapa on hyvin
mukava niille, joilla vain on keskinkertainen kyky. Heidän tekemiensä
erotusten ja heidän periaatteidensa himmeys näet sallii heidän puhua
kaikista seikoista yhtä rohkeasti, kuin todella tuntisivat ne, sekä itse
puolustaa kantaansa väitellessään kehittyneimpien ja taitavimpien
henkilöiden kanssa, ilman että nämät voivat saattaa heitä muuttamaan
vakaumustaan. He ovat tässä suhteessa sokean kaltaiset, joka aikoo
voitokkaasti tapella näkevän kanssa ja siinä tarkoituksessa on
houkutellut hänet jonkun pimeän luolan pohjukkaan. Tämän kaltaisilla
varmaankin on hyötyä siitä, ett'en julkaise filosofiani periaatteita.
Nämät näet ovat hyvin yksinkertaiset ja ilmeisen selvät, ja
julkaisemalla ne ikäänkuin aukaisisin muutaman ikkunan ja päästäisin
valoa siihen luolaan, jonne he ovat menneet tappelemaan.

Mutta ei edes etevimmillä henkilöillä ole syytä haluta tutustuvansa
niihin. Sillä jos he tahtovat oppia puhumaan kaikesta ja käydä
oppineista, saavuttavat he tämän päämäärän paljon helpommin tyytymällä
todennäköisyyteen, joka vaivatta on löydettävissä kaikenlaisista
aineista, kuin etsimällä totuutta, joka vain vähitellen löydetään
muutamista kysymyksistä, ja joka puhuttaessa muista seikoista,
velvoittaa avomielisesti tunnustamaan oman tietämättömyyden niiden
suhteen. Jos he sitävastoin pitävät parempana tietää muutama totuus
kuin turhamielisesti kerskailla tietävänsä kaikki, ja onhan edellinen
tieto todella suurempiarvoinen, ja jos tahtovat noudattaa minun
menetystapaani, ei minun tätä varten heille tarvitse sanoa mitään muuta,
kuin mitä tässä esityksessä jo olen maininnut. Jos he näet kykenevät
edistymään pitemmälle kuin minä, on heillä sitä paremmat edellytykset
itsestään havaita kaikki se, minkä minä luulen löytäneeni. Enhän koskaan
ole suorittanut tutkimuksiani muuten kuin järjestyksessä, ja siis on
varmaa, että se, joka minulta vielä on jäänyt löytämättä, on vaikeampaa
ja enemmän salattua kuin se, minkä tähän asti olen saavuttanut, ja heitä
huvittaisi paljoa vähemmin oppia se minulta kuin omien tutkimuksien
kautta. Sitäpaitsi se totuus, jonka he saavuttavat tutkiessaan aluksi
helppoja seikkoja ja vähitellen ja asteittain siirtyessään toisiin
vaikeampiin, on hyödyttävä heitä enemmän kuin kaikki minun neuvoni. Jos
minulle nuoruudestani olisi opetettu kaikki ne totuudet, joiden
todistuksia myöhemmin olen etsinyt, ja jos minun olisi ollut vallan
helppo niitä oppia, en kenties koskaan olisi voinut löytää uusia
totuuksia; ainakaan en ikinä olisi saavuttanut sitä tottumusta ja
helppoutta, jotka minulla mielestäni nyt on ja joiden avulla luulen
löytäväni yhä uusia totuuksia, sen mukaan kuin niitä ahkerasti etsin.
Sanalla sanoen, jos maailmassa on teos, jota ei kukaan osaa päättää niin
hyvin kuin sen alottaja, niin on se minulla tekeillä oleva.

On totta, ett'ei yhden ihmisen voimat riitä kaikkiin tätä edistäviin
kokeisiin. Mutta tutkija ei myöskään hyvällä menestyksellä saata käyttää
sitä varten muita kuin omia käsiään, tai myöskin saattaa hän käyttää
taitureiden ja sellaisten käsiä, joille hän voisi maksaa ja jotka
toivoen raha-ansiota, joka on hyvin tehokas vaikutin, tarkasti
toimittaisivat kaiken sen, mikä heille määrättäisiin. Ne näet, jotka
uteliaisuudesta tai tiedonhalusta ehkä tarjoaisivat apuansa, lupaavat
tavallisesti enemmän kuin mitä voivat täyttää, ja monet panevat hyvälle
alulle yrityksen, josta ei sitten koskaan tule enempää. Sen lisäksi he
ehdottomasti vaativat palkinnokseen, että heille selitetään muutamia
vaikeita seikkoja, tai ainakin haluavat turhaa ylistelyä ja hyödyttömiä
keskusteluja, jotka saattavat tutkijan hukkaamaan ainakin osan aikaansa.

Joskin joku tahtoisi tutkijalle ilmaista tekemiensä kokeiden tulokset,
jota monikaan ei kernaasti tee, koska pitää niitä muka salaisuuksina, on
niihin useimmiten yhdistettynä niin paljon liikoja sivuseikkoja ja
lisiä, että tutkijan olisi hyvin vaikea niistä löytää totuutta.
Sitäpaitsi melkein kaikki tuollaiset kokeet selitetään niin huonosti,
jopa ne ovat niin väärät, koska niiden tekijät ovat koettaneet laatia ne
omien periaatteidensa mukaisiksi, että, jos muutamat niistä ovatkin
kelvolliset, ne eivät kuitenkaan korvaa sitä ajanhukkaa, joka syntyy
niiden valitsemisesta. Jos siis maailmassa olisi joku, joka varmasti
tiedettäisiin kykeneväksi keksimään mitä tärkeimpiä ja ihmisille
hyödyllisimpiä seikkoja, ja jos muut kaikin tavoin tahtoisivat häntä
auttaa hänen pyrinnöissään päämääränsä saavuttamiseksi, en luule että he
voisivat tehdä muuta hänen hyödykseen, kuin että maksaisivat hänen
tarpeellisten kokeidensa kulungit ja muuten estäisivät tungettelevia
ihmisiä häntä häiritsemästä. En puolestani suinkaan pidä itseäni niin
etevänä, että lupaisin jotakin erinomaista, enkä ole niin
turhamielinen, että pitäisin yleisöä velvollisena suuresti harrastamaan
tuumiani. Minulla ei myöskään ole niin alhainen mieli, että keneltäkään
vastaanottaisin kannatusta, jota ansaitsevana minua kenties ei
pidettäisi.

Kaikki nämät seikat yhteensä vaikuttivat kolme vuotta sitten sen, ett'en
tahtonut julkaista tekeillä olevaa tutkimustani ja että lisäksi päätin
olla julkaisematta mitään toista yhtä yleistä tutkimusta, josta
saattaisi havaita fysiikkini perustukset. Sen jälkeen on kuitenkin
ilmestynyt kaksi muuta syytä, jotka ovat velvoittaneet minua tässä
ilmaisemaan muutamia yksityisiä koelmia ja tekemään yleisölle jotakin
selkoa toimistani ja tuumistani. Ensiksikin huomautan, että jos
jättäisin tämän tekemättä, niin useat, jotka tietävät entisen
aikomukseni julkaista muutamia kirjoituksia, saattaisivat kuvitella
minua tästä julkaisusta estävien syiden olevan minulle arveluttavampaa
laatua kuin ne todella ovat. Sillä vaikk'en ylen määrin rakasta kunniaa,
vaikka päinvastoin, jos näin saatan sanoa, vihaan sitä katsoen sitä
vahingolliseksi rauhalleni, jota pidän ylen suuressa arvossa, en
kuitenkaan koskaan ole koettanut peittää tekojani rikoksien tavoin, enkä
liioin ole käyttänyt suurta varovaisuutta pysyäkseni tuntemattomana,
sillä siten olisin luullut menetteleväni väärin itseäni kohtaan ja niin
tuottavani itselleni jonkunmoista levottomuutta, joka taaskin olisi
häirinnyt sitä täydellistä sielunrauhaa, jota tavoittelen. Vaikka aina
olen ollut yhtä välinpitämätön maineen tavoittelemisen kuin sen
karttamisen suhteen, olen kuitenkin saavuttanut jonkunmoista
kuuluisuutta, ja olen katsonut itseni velvolliseksi ainakin estämään
mainettani himmentymästä. Toinen syy, joka velvoitti minua laatimaan
tämän kirjoituksen, oli se seikka, että päivä päivältä yhä enemmän
huomasin, kuinka hitaasti tutkimukseni edistyivät senvuoksi, että
tarvitsen äärettömän monta koetta, joita minun on mahdoton tehdä ilman
muiden apua. Vaikka en toivokaan yleisön puolelta suurta osanottoa
tuumiini, en kuitenkaan tahdo menetellä väärin itseäni enkä
jälkeentulevia kohtaan antaen heille aihetta tulevaisuudessa moittien
mainitsemaan minusta, että olisin voinut heille jättää monta seikkaa
paljon paremmin tutkittuina, jos en olisi kokonaan ollut osottamatta
heille, miten olisivat voineet edistää tarkoituksiani.

Mielestäni oli helppo valita muutamia periaatteitani koskevia
kysymyksiä, jotka vähemmin antaisivat aihetta väittelyihin, ja jotka
eivät velvoittaisi minua ilmaisemaan enempää vakaumuksistani kuin mitä
haluan, mutta jotka kuitenkin selvästi osottaisivat, mihin tieteissä
kykenen, mihin olen kykenemätön. En tiedä, onko tämä minulle onnistunut,
enkä tahdo ennättää toisten arvostelujen edelle puhumalla itse
kirjoituksistani. Mutta olisin hyvin iloinen, jos niitä tutkittaisiin;
ja jotta tähän olisi parempi tilaisuus, pyydän että kaikki ne, joilla on
muistutuksia tehtävänä, suvaitsisivat lähettää ne kustantajalleni, joka
niistä on antava minulle tiedon. Koetan sitten heti liittää niihin
vastaukseni, ja täten lukijat, nähdessään molemmat, helpommin
havaitsevat totuuden. Lupaan aina liittää lyhyet vastaukset sekä suoraan
tunnustaa erehdykseni, jos niitä näen; tai ell'en saata niitä tunnustaa,
tahdon yksinkertaisesti mainita sen, mikä on tarpeellista esittämieni
seikkojen puolustukseksi, hyvin karttaen uusien kysymyksien
selittämistä, jotta en loppumattomasti johtuisi toisesta seikasta
toiseen.

Jos muutamat lauseet alkupuolella teoksia »Dioptriikki« ja »Meteorit«
ensin herättävät arveluja, koska kutsun niitä olettamuksiksi, enkä
nähtävästi niitä todista, maltettakoon vain tarkkaavaisesti lukea nämät
teokset loppuun asti, niin luulen, että ne tyydyttävät. Sillä niiden
todistusperusteet ovat sellaisessa keskinäisessä yhteydessä, että alussa
esiintyvät ovat myöhemmin esiintyvien todisteina, ollen näiden
alkusyitä; ja myöhemmin esiintyvät perusteet puolestaan todistavat
oikeiksi ensimäiset, ollen niiden seurauksia. Älköön luultako minun
tässä tekeväni itseäni syypääksi siihen, mitä logiikin tutkijat kutsuvat
kehäpäätelmäksi. Kokemus näet osottaa, että useammat näistä seurauksista
ovat sangen varmat, ja ne syyt joista ne johdan, eivät niin suuresti
todista kuin ne selittävät niitä; päinvastoin seuraukset todistavat
syiden totuuden. Kutsun niitä olettamuksiksi vain sentähden, että luulen
voivani johtaa ne ylläesittämistäni ensimäisistä totuuksista. Ja tämän
olen tehnyt vain senvuoksi, että on sellaisia henkilöitä, jotka
kuvittelevat yhdessä päivässä käsittävänsä kaiken sen, mitä toinen on
tuuminut kaksikymmentä vuotta, kun heille vain on sanottu pari kolme
sanaa, ja jotka helpommin saattavat erehtyä ja vaikeammin käsittää
totuutta, kuta terävämpi ja vilkkaampi järki heillä on. Tahtoisin näet
estää sellaisia henkilöitä perustamasta sille, mitä luulevat minun
periaatteikseni, nurinkurista filosofiaa, josta syy lankeaisi minulle.
Sillä mitä niihin mielipiteisiin tulee, jotka ovat vallan minun omani,
en pidä itseäni velvollisena puolustelemaan niitä sen johdosta, että ne
ovat uudet. Jos näet lähemmin tarkastetaan niiden perusteita, luulen
varmaan niitä pidettävän niin yksinkertaisina ja terveen järjen
mukaisina, että ne epäilemättä saattavat käydä luonnollisemmista ja
vähemmän omituisista kuin mitkään muut samasta aiheesta muodostetut
mielipiteet. En myöskään kerskaten väitä olevani yhdenkään ainoan
ensimäinen keksijä, vaikka tosin en ole kuullut muiden niitä ilmaisevan;
järki yksin on ne vakaumukseeni saattanut.

Ell'eivät mekanikot heti osaa käyttää sitä keksintöä, jonka olen
selittänyt teoksessani nimeltä »Dioptriikki«, ei saatettane siltä sanoa
sitä huonoksi. Sen tulee näet olla hyvin taitava, joka osaa tehdä ja
hoitaa minun selittämiäni koneita. Ja vaikk'en ole unhottanut
selityksestäni mitään seikkaa, olisin yhtä suuresti ihmeissäni, jos tuo
koneen laatiminen onnistuisi heti ensi yrityksellä, kuin jos joku
yhdessä päivässä oppisi mainion hyvin soittamaan kitaraa, kun hänen
eteensä vain olisi pantu oikeat nuotit.

Kirjoitan ranskaksi[1], joka on äidinkieleni, enkä latinaksi, joka on
opettajieni kieli, koska toivon että ne, jotka turvautuvat yksistään
luonnolliseen selvään järkeensä, paremmin osaavat arvostella
mielipiteitäni kuin ne, jotka vain luottavat vanhoihin kirjoihin. Ne,
joilla hyvä arvostelukyky yhtyy tieteelliseen sivistykseen, eivät niin
piintyneesti liene kiintyneet latinaan, että kieltäytyvät kuulemasta
perusteitani senvuoksi, että olen esittänyt ne kansan kielellä.

[1] Oli uutta ja rohkeata Descartes'n aikana kirjoittaa tieteellinen
teos ranskan kielellä. Suom. huom.

Lopuksi en tahdo tässä erityisesti puhua siitä edistyksestä, jonka
tulevaisuudessa toivon saavuttavani tieteiden alalla, enkä antaa
yleisölle mitään lupausta, jota en tiedä varmaan voivani täyttää. Mutta
mainitsen vain päättäneeni käyttää loppuikäni ainoastaan sellaiseen
luonnontutkimiseen, josta voidaan johtaa varmempia lääkeopillisia
ohjeita kuin tähän astiset. Taipumukseni näet vieroittaa minut siihen
määrään kaikista muista pyrinnöistä ja etenkin sellaisista, jotka
toisessa suhteessa ovat hyödylliset, mutta samalla vahingolliset
toisessa, ett'en luule saavuttavani mitään hyvää tulosta, vaikkapa joku
sopiva tilaisuus minua velvoittaisikin sellaisiin ryhtymään. Teen tässä
tämän tunnustuksen, joka ei ole tuottava minulle mainetta maailmassa;
mutta sitä en liioin tavoittele. Olen aina oleva kiitollisempi niille,
joiden suosion kautta häiritsemättä saan käyttää joutohetkeni
tutkimisiini, kuin niille, jotka tarjoaisivat minulle maailman kaikkein
kunniakkaimmat virat.




RENÉ DESCARTES.


MIELENLIIKUTUKSIEN TUTKISTELU.




ENSIMÄINEN OSA.


Mielenliikutuksista yleensä ja sen johdosta koko ihmisluonnosta.


1. _Sielun kärsivä tila[1] jossakin subjektissa on aina toiselta
näkökannalta katsottuna toimintaa._

Ei mistään niin käy selville vanhoilta kansoilta meille säilyneiden
tieteiden heikkous kuin siitä, mitä he ovat kirjoittaneet
mielenliikutuksista. Tämä aine on tosin aina ollut suuresti arvossa
pidetty, eikä se näytä olevan vaikeimpia, koska jokainen kokee tunteita
itsessään, eikä siis ole pakotettu lainaamaan muualta havaintoja
keksiäkseen niiden ominaisuuksia. Mutta kuitenkin ovat vanhojen kansojen
tutkimusten tulokset tällä alalla niin mitättömiä ja enimmästi niin
vähän luotettavia, että vain poikkeamalla heidän kannastaan saatan
toivoa läheneväni totuutta. Sentähden minun tulee käsitellä ainetta,
niinkuin ei kukaan ennen minua olisi sitä kosketellut, ja alan
huomauttamalla, että filosofit kutsuvat jokaista tapahtumaa siihen
subjektiin nähden, jolle se sattuu (sielun) kärsiväksi tilaksi, ja
siihen subjektiin nähden, joka sen aikaansaa, toimivaksi. Vaikka siis
toimiva ja kärsivä subjekti usein ovat hyvin erilaiset, ovat toiminta ja
kärsivä tila oikeastaan sama asia, jolle vain eri subjekteihin nähden,
joita se koskee, annetaan eri nimet.

[1] Alkuteoksen sana »passion» merkitsee sielutieteessä
»mielenliikutusta», mutta yleisemmässä merkityksessä ja alkuansa
kärsivää eli vastaanottavaa tilaa. Sitä on tavallisesti suomennettu
edellisellä tavalla, mutta välttämätöntä on ollut joskus käyttää
jälkimäistäkin suomennosta. Alla esitettyjen sielutieteellisten ja
varsinkin fysiologisten oppien suhteen huomautetaan, mitä on jo
yleisessä johdannossa lausuttu Descartes'n oppien puutteellisuuksista ja
vanhentuneesta kannasta. Suom. huom.

2. _Kärsivän sieluntilan ymmärtämistä varten on tarpeellista erottaa
sielun toimitukset ruumiin toimituksista._

Emme huomaa minkään niin välittömästi vaikuttavan sieluumme kuin
ruumiin, joka siihen on yhdistetty. Siis se, mikä sielussa on kärsivää
tilaa, on ruumiissa enimmästi toimintaa, ja paraiten opimme siis
käsittämään edellistä tutkimalla sielun ja ruumiin välistä erotusta.
Siten opimme tuntemaan kumpi niistä aikaansaa ihmisessä olevat
toimitukset.

3. _Mitä menetystapaa tässä suhteessa on noudatettava._

Se on helposti löydettävissä, jos otamme huomioon, että kaikki ne
ilmiöt, jotka havaitsemme itsessämme ja joiden huomaamme voivan
esiintyä vallan elottomissakin esineissä, ovat ruumiimme vaikuttamat; ja
että päinvastoin kaikki meissä havaittavissa olevat ilmiöt, joita ei
mitenkään voi ajatella ruumiin aikaansaamiksi, katsotaan sielun
synnyttämiksi.

4. _Lämpö ja jäsenten liikunto syntyvät ruumiista, ajatukset sielusta._

Koska emme ole havainneet, että ruumis voipi ajatella, on meillä oikeus
olettaa kaikkien ajatustemme johtuvan sielusta; ja koska varmaan
tiedämme, että on elottomia esineitä, jotka voivat liikkua yhtä
vaihtelevasti, jopa vaihtelevamminkin kuin meidän ruumiimme, ja joissa
on yhtä paljon ja enemmänkin lämpöä kuin ruumiissamme (kuten kokemus
osottaa liekistä, jossa on paljon enemmän lämpöä ja liikettä kuin
yhdessäkään jäsenessämme), niin on meidän olettaminen, että kaikki
meissä oleva lämpö ja liikkeet, koska ne eivät johdu sielusta,
yksinomaan ovat ruumiin aikaansaamat.

5. _Erehdytään, kun luullaan sielun antavan ruumiille liikunnon ja
lämmön._

Tämän huomion avulla vältämme melkoisen erehdyksen, johon useat ovat
joutuneet ja joka mielestäni on pääasiallinen syy siihen, ettei tähän
asti ole voitu selittää mielenliikutuksia eikä muita sielun
ominaisuuksia. Koska näet huomattiin kaikkien kuolleiden ruumisten
olevan vailla lämpöä ja siis myös liikettä, kuviteltiin sielun
poistumisen lakkauttaneen lämmön ja liikkeen. Ja niin on syyttä luultu
luonnollisen lämpömme ja ruumiimme liikkeiden johtuvan sielusta, vaikka
päinvastoin tulisi käsittää sielun ihmisen kuollessa poistuvan
ainoastaan sentähden, että ruumiin lämpö loppuu ja että liike-elimet
ovat kuluneet ja tulleet kelpaamattomiksi liikettä synnyttämään.

6. _Elävän ja kuolleen ruumiin erotuksesta._

Edellämainitun erehdyksen välttämiseksi on meidän ottaminen lukuun se
seikka, ett'ei sielu koskaan ole syynä kuolemaan, vaan että sen syynä on
jonkun ruumiin pääelimen turmeltuminen. Elävän ihmisen ruumis eroaa yhtä
paljon kuolleen ruumiista kuin kello tai muu itsekseen liikkuva
koneisto, joka on kunnossa ja jossa siis on niitä liikkeitä vaikuttava
voima, joita varten se on määrätty, sekä kaikki, mikä on tarpeellista
sen toimintaa varten, eroaa kellosta tai koneesta, joka on mennyt rikki,
ja jossa sen liikeperus on lakannut vaikuttamasta.

7. _Lyhyt selitys ruumiinosista ja muutamista ruumiintoimituksista._

Tehdäkseni kysymyksen helpommaksi ymmärtää mainitsen tässä muutamalla
sanalla, millä tavoin ruumiimme koneisto on kokoonpantu. Jokainen
tietää, että meillä on sydän, aivot, vatsa, lihakset, hermot, valtimot,
laskimot ja muita senkaltaisia. Tiedetään myös, että ne ravintoaineet,
jotka syömme, joutuvat vatsaan ja suoliin, joista niiden mehu valuu
maksaan ja laskimoihin ja sekaantuu niissä olevaan vereen, näin lisäten
sitä. Ne, jotka vähänkin ovat kuulleet puhuttavan lääketieteestä,
tietävät myös minkälaatuinen sydän on ja kuinka laskimoveri helposti
alemmasta onttolaskimosta juoksee oikeaan sydänkammioon ja sieltä
keuhkovaltimon kautta keuhkoihin sekä keuhkoista keuhkolaskimon kautta
vasempaan sydänkammioon ja sieltä aortaan, jonka haarat leviävät ympäri
koko ruumiin. Jokainen, jota vanhojen kansojen mielipiteet eivät ole
saattaneet kokonaan harhaan, ja joka on tutustunut Harveyn tutkimuksiin
verenkiertokulusta, ei epäilekään, että kaikki valtimot ja laskimot ovat
ikäänkuin puroja, joita pitkin veri lakkaamatta nopeasti juoksee. Se
alkaa juoksunsa oikeasta sydänkammiosta keuhkovaltimoa pitkin, jonka
haarat hajaantuvat ympäri keuhkoja ja sitten yhtyvät keuhkolaskimon
haaroihin, jotka johtavat veren keuhkoista vasempaan sydänkammioon;
siitä veri virtaa aortaan eli isoon valtimoon, jonka ympäri ruumista
hajaantuneet haarat ovat yhteydessä laskimohaarojen kanssa, jotka taas
palauttavat veren oikeaan sydänkammioon. Siis nämät kaksi kammiota ovat
kahden sulun kaltaiset, joiden kautta veri kullakin kiertovuorollaan
kulkee ruumiin ympäri. On myöskin tunnettua, että kaikki jäsenliikkeet
syntyvät lihaksien avulla, ja että nämät lihakset ovat niin laaditut,
että kahdesta vastakkaisesta lihaksesta toinen supistuessaan vetää
puoleensa sen osan ruumista, johon se on kiinnitetty, jolloin sen
vastakkainen lihas venyy pitemmäksi; toiste taas tapahtuu, että
jälkimäinen lihas supistuu vetäen luokseen itseensä kiinnitetyn
ruumiinosan, jolloin taaskin edellinen lihas laajenee. Lopuksi tiedetään
kaikkien lihasliikkeiden sekä aistimuksien riippuvan hermoista, jotka
ovat hienojen rihmojen tai hyvin ohuiden putkien kaltaisia, jotka kaikki
lähtevät aivoista ja sisältävät, kuten aivotkin, hyvin ohuen ilman tai
tuulen kaltaista ainetta, jota kutsutaan elonhengekkeiksi (esprits
animaux).

8. _Kaikkien näiden ruumiintoimitusten perus._

Yleensä ei tiedetä, millä lailla elonhengekkeet ja hermot synnyttävät
liikkeen ja aistimukset, eikä tunneta sitä ruumiillista perusta, joka
saattaa ne toimimaan. Senpätähden tahdon tässä uudelleen lyhyesti
mainita sen, mitä jo muissa kirjoituksissani olen ohimennen kosketellut,
nimittäin että sydämessämme on, niinkauan kuin elämme, jonkunlainen
tuli, jota laskimoveri ylläpitää, ja että tämä on kaikkien jäsentemme
liikkeiden ruumiillinen alkuperus.

9. _Miten sydämen liike tapahtuu._

Ensiksi se laajentaa sydämen kammioissa olevaa verta; sen johdosta tämä
veri, joka tarvitsee suurempaa tilaa, syöksyy oikeasta kammiosta
keuhkovaltimoon ja vasemmasta kammiosta aortaan. Niinpian kuin tämä
laajeneminen lakkaa, juoksee heti uutta verta alemmasta onttolaskimosta
oikeaan sydänkammioon ja keuhkolaskimosta vasempaan, sillä jokaisen
näiden neljän ontelon aukkojen laitaan on kiinnitettyinä iholämsät,
jotka sallivat veren virrata sisälle sydämeen ainoastaan kahdesta
aukosta ja virrata ulos ainoastaan toisesta kahdesta. Sydämeen virrannut
uusi veri harvenee heti, kuten edellinenkin, ja niin syntyy sydämen ja
suonien tykytys, joka toistuu yhtä usein kuin uutta verta virtaa
sydämeen. Se aikaansaa myös verenliikkeen ja panee veren lakkaamatta ja
nopeasti kiertämään kaikkia valtimoja ja laskimoja. Täten veri siirtää
sydämestä saamansa lämmön kaikkiin muihin ruumiinosiin ja ravitsee
niitä.

10. _Miten elonhengekkeet syntyvät aivoissa._

Edellämainittua tärkeämpää, on, että sydänlämmön harventaman veren
nopeimmin liikkuvat ja hienoimmat osaset lakkaamatta suurilukuisina
rientävät aivo-onteloihin. Ne kääntyvät juuri sinne, eivätkä muuanne,
koska kaikki sydämestä päävaltimoa pitkin lähtevä veri suoraa päätä
kulkee aivoja kohti; ja koska ei kaikki veri, väylien ahtauden takia,
pääse sinne, niin ne veren osat, jotka ovat keveimmin liikkuvat ja
hienoimmat, yksin pääsevät aivoihin perille, muun veren hajaantuessa
ruumiin eri osiin. Nämät veren hienoimmat osaset ovat juuri
elonhengekkeet, eikä niiden tarvitse ollenkaan muuttua aivoissa muuten,
kuin eroamalla veren karkeammista osista. Sillä vaikka kutsun veren
hienoimpia osasia hengekkeiksi, eivät ne kuitenkaan ole muuta kuin
pieniä kappaleita, joilla vain on se ominaisuus, että ne ovat hyvin
pieniä sekä liikkuvat hyvin nopeasti, kuten soihdusta lähtevät liekin
osaset. Ne eivät siis viivy missään paikassa, ja mikäli niitä joutuu
aivo-onteloihin, sikäli niitä poistuu aivohuokosista, joista ne joutuvat
hermoihin ja sieltä lihaksiin. Täten ne synnyttävät kaikki mahdolliset
ruumiinliikkeet.

11. _Miten lihaksien liikkeet tapahtuvat._

Kuten on mainittu, syntyy jäsenten liike siten, että toiset lihakset
supistuvat ja niiden vastalihakset laajenevat. Ja ainoa syy siihen, että
toinen lihas supistuu, eikä toinen, on se, että siihen aivoista tulee
vaikkapa hiukankin enemmän elonhengekkeitä kuin toiseen. Tosin eivät
aivoista välittömästi tulleet hengekkeet yksin jaksa panna lihaksia
liikkeelle, vaan ne vaikuttavat molemmissa lihaksissa ennestään oleviin
hengekkeisiin sen, että toisen lihaksen hengekkeet kaikki äkkiä
siirtyvät toiseen. Siten se lihas, josta hengekkeet ovat lähteneet,
laajenee ja muuttuu hervottomaksi, ja se, joka on täyttynyt
hengekkeillä, pullistuu nopeasti ja vetää luokseen sen jäsenen, jossa se
on kiinni. Tämän saatamme helposti käsittää, kun otamme huomioon, että
aivoista lakkaamatta lähtee ainoastaan varsin pieni joukko
elonhengekkeitä kuhunkin lihakseen, mutta että jokaisessa lihaksessa
itsessään alati on paljous muita hengekkeitä, jotka liikkuvat hyvin
nopeasti, välistä vain pyörien paikallaan samassa lihaksessa, kun eivät
kohtaa aukkoja, joista pääsisivät pois. Toiste ne taas siirtyvät
vastalihakseen, kun siihen johtavat pienet reiät aukeavat, joista
hengekkeet pääsevät kulkemaan. Nämät aukot ovat niin laaditut, että, jos
aivoista lähteneistä hengekkeistä toiseen lihakseen siirtyvät hengekkeet
ovat voimakkaammat kuin toiseen siirtyvät, vaikkapa vähässäkin määrässä,
nämät hengekkeet avaavat kaikki ne aukot, joista jälkimäisen lihaksen
hengekkeet pääsevät edelliseen, sekä sulkevat kaikki ne aukot, joista
edellisen lihaksen hengekkeet pääsevät jälkimäiseen. Täten kaikki
molemmissa lihaksissa olevat elonhengekkeet joutuvat hyvin nopeasti
toiseen lihakseen, jonka ne pullistavat ja lyhentävät, sillävälin kuin
vastalihas venyy ja herpoaa.

12. _Kuinka ulkoesineet vaikuttavat aistimiin._

Tässä on vielä otettava selville, miksi elonhengekkeet eivät aina
samalla tavalla virtaa aivoista lihaksiin ja miksi niitä välistä tulee
toiseen lihakseen enemmän kuin toiseen. Yksi syy on sielun toiminta,
kuten myöhemmin olen osottava. Sitäpaitsi on kaksi muuta syytä, jotka
yksistään johtuvat ruumiista, ja jotka tulee ottaa huomioon. Ensimäinen
niistä piilee niiden liikkeiden erilaisuudessa, jotka ulkoesineet
herättävät aistimissa, josta seikasta olen laajasti puhunut
_Dioptriikissä_. Mutta jotta niiden, jotka lukevat tätä teosta, ei
tarvitsisi tähän kohtaan perehtyäkseen lukea muita teoksia, tahdon tässä
toistaa, että hermoissa saattaa huomata kolme eri osaa, nimittäin
ensiksi ytimen eli sisäisen aineen, joka hienojen säikeiden muodossa
lähtee aivoista, joista se saa alkunsa, ulottuen jäsenten päihin saakka,
joihin nämät säikeet ovat kiinnittyneinä. Toiseksi niissä huomataan
kesi, joka ympäröi ydintä, ja joka on yhteydessä aivokeden kanssa sekä
muodostaa ohuita putkia, joiden sisällä hermosäikeet ovat; kolmanneksi
vihdoin elonhengekkeet, jotka, kulkien näitä putkia myöten aivoista
lihaksiin, vaikuttavat sen, että mainitut säikeet ovat vallan vapaina ja
jännitettyinä. Kun, näin ollen, pieninkin seikka panee sen ruumiinosan
liikkeelle, johon hermo päättyy, niin liikkuu myöskin se aivojen kohta,
josta mainittu hermo lähtee, samoin kuin nuoran toinen pää liikkuu,
toisesta vedettäessä.

13. _Ulkoesineiden vaikutus saattaa eri tavalla johtaa elonhengekkeitä
lihaksiin._

_Dioptriikissä_ olen myöskin osottanut, kuinka ainoastaan senkautta
voimme nähdä esineitä, että ne läpikuultavien kappaleiden avulla, jotka
ovat niiden ja meidän välillä, panevat väräjämään hienot silmiemme
pohjalla olevat näköhermot ja samalla ne aivojen kohdat, joista nämät
hermot lähtevät. Nämät värähtelevät eri tavoin ja sen mukaan näemme
erilaisuutta esineissä. Silmissä syntyvät hermosäikeet eivät
välittömästi kuvaile sielulle esineitä, vaan sen tekevät aivosolujen
liikkeet. Tämän esimerkin avulla käsitämme helposti, mitenkä äänet,
hajut, maut, lämpö, kipu, nälkä, jano ja yleensä kaikki aistimuksiemme
esineet kuin myös sisäiset halumme aikaansaavat hermojen liikettä, joka
niitä myöten siirtyy aivoihin. Paitsi että nämät aivosolujen eri
liikkeet herättävät sielussamme eri tunteita, saattavat ne ilman sielun
vaikutustakin aikaansaada sen, että elonhengekkeet pikemmin kulkevat
toiseen lihakseen kuin toiseen, ja täten liikuttaa jäseniämme, kuten
tässä aion esimerkillä osottaa. Jos joku nopeasti työntää kättänsä
silmiämme kohti, ikäänkuin aikoen lyödä, on meidän vaikea olla
sulkematta silmiä, vaikka tiedämme, että hän on ystävämme ja tekee tuon
vain pilalla, eikä suinkaan aio meitä vahingottaa. Tämä osottaa,
ett'eivät silmämme sulkeudu sielumme vaikutuksesta, koska tuo silmien
ummistaminen tapahtuu vasten tahtoamme, jonka ilmaukset ovat sielun
ainoa tai ainakin pääasiallinen toiminta, vaan että ne sulkeutuvat
sentähden, että ruumiimme koneisto on siten laadittu, että käden liike
silmiämme kohti herättää toisen kiihotuksen aivoissamme, jotka
lähettävät elonhengekkeitä silmäluomiamme sulkeviin lihaksiin.

14. _Elonhengekkeiden erilaisuus saattaa myös muuttaa niiden kulun._

Toinen seikka, joka vaikuttaa, että elonhengekkeet kulkevat eri tavalla
lihaksiin, on näiden hengekkeiden epätasainen liike ja niiden osasien
erimuotoisuus. Kun muutamat näistä osasista ovat suuremmat ja liikkuvat
nopeammin kuin toiset, kulkevat ne lyhintä tietä aivojen onteloissa ja
huokosissa ja siirtyvät sentähden muihin lihaksiin kuin ne siirtyisivät,
jos ne olisivat heikommat.

15. _Syyt elonhengekkeiden erilaisuuteen._

Tämä erilaisuus saattaa johtua niiden aineiden erilaatuisuudesta, joista
ne ovat muodostuneet, kuten huomataan niissä henkilöissä, jotka ovat
juoneet paljon viiniä. Tämän viinin höyryt siirtyvät nopeasti vereen ja
nousevat sydämestä aivoihin, joissa ne muuttuvat hengekkeiksi. Nämät
ovat tavallisia hengekkeitä voimakkaammat ja lukuisammat ja kykenevät
siis liikuttamaan ruumista monella omituisella tavalla. Elonhengekkeiden
erilaisuus voi myös johtua sydämen, maksan, vatsan, pernan ja kaikkien
elonhengekkeitä muodostavien ruumiinelinten tilasta. Etenkin on otettava
huomioon muutamat hienot, sydämen pohjalla olevat hermot, jotka
aikaansaavat sydänaukkojen laajenemisen ja supistumisen, joidenka
johdosta sydämessä oleva veri laajenee suuremmassa tai pienemmässä
määrin ja näin synnyttää erilaisia hengekkeitä. Vaikka sydämeen saapuva
veri tulee kaikista ruumiinosista, tapahtuu välistä, että se tulee
kovemmalla vauhdilla toisesta kuin toisesta ruumiinosasta senvuoksi,
että noissa osissa olevat hermot ja lihakset panevat veren kovempaan
liikkeesen. Tämän vuoksi näistä osista tuleva veri laajenee sydämessä
eri tavoin ja synnyttää erilaatuisia hengekkeitä. Niin esimerkiksi se
veri, joka tulee maksan alaosasta, jossa sappi sijaitsee, laajenee
sydämessä toisin kuin pernasta tuleva veri, ja tämä taaskin toisin kuin
laskimoista, käsivarsista ja sääristä tuleva, ja tämä vihdoin vallan
toisin kuin ruoka-aineiden mehu, joka juuri lähdettyään mahasta ja
suolista, nopeasti maksan kautta kulkee sydämeen.

16. _Miten aistimuksemme ja elonhengekkeet sielun avutta voivat
liikuttaa kaikkia ruumiin jäseniä._

Ruumiimme koneisto on niin laadittu, että kaikki elonhengekkeiden
liikkuessa tapahtuvat muutokset saattavat avata muutamia aivosoluja
enemmän kuin toisia. Kun taas joku näistä soluista tavallista vähänkin
enemmän avautuu tai sulkeutuu aistihermojen vaikutuksesta, muuttuu
hengekkeiden liike jossakin määrin, ja ne siirtyvät ruumiin
liikelihaksiin, jotka aikaansaavat ruumiissa sellaisen liikkeen, kuin
tällaisten olosuhteiden vallitessa tavallisesti havaitaan. Sentähden
kaikki ne ruumiinliikkeet, jotka tapahtuvat ilman tahdon välitystä,
kuten usein hengittäessämme, astuessamme, syödessämme ja sanalla sanoen
kaikissa niissä toimituksissamme, jotka meillä ovat yhtäläiset kuin
eläimillä, johtuvat yksistään jäsentemme muodostuksesta ja
elonhengekkeiden kulusta, jotka viimeksimainitut sydänlämmön
liikuttamina yhtä luonnollisesti ilmestyvät aivoihin, hermoihin ja
lihaksiin, kuin kellon liike syntyy yksistään sen pontimen voiman ja sen
rattaiden muodon vaikutuksesta.

17. _Sielun toimitukset._

Tarkastettuamme kaikkia niitä toimituksia, jotka ovat yksistään
ruumiiseen kuuluvat, huomaamme helposti, ett'ei meissä ole mitään muuta
toimitusta, jota saattaisimme pitää sieluun kuuluvana, kuin ajatuksemme,
jotka ovat kahta laatua, nimittäin ne, jotka muodostavat sielun toimivan
tilan, ja ne, jotka muodostavat sielun vastaanottavan eli kärsivän
tilan. Edellisellä tarkoitan kaikkea tahtomista, koska kokemuksesta
tiedämme kaikkien tahdonilmaustemme suorastaan johtuvan sielustamme ja
yksinomaan riippuvan siitä. Päinvastoin saatamme yleensä kutsua sielun
kärsiväksi tilaksi kaikkia meissä olevia mietteitä ja tajunnantiloja,
koska sielu ei niitä useinkaan synnytä sellaisina kuin ne ovat, vaan
vastaanottaa ne aina mielikuvituksen kautta muista esineistä.

18. _Tahdosta._

Tahtomisemme on kahdenlainen. Toinen rajoittuu sieluun ja ilmenee esim.
silloin kun haluamme rakastaa Jumalaa tai yleensä kiinnittää ajatuksemme
johonkin aineettomaan seikkaan. Toinen päättyy ruumiiseemme; jos näet
esim. päätämme lähteä kävelemään, seuraa siitä, että jalkamme liikkuvat
ja me astumme.

19. _Mielteistä._

Mielteemme ovat myöskin kahta eri laatua; toiset ovat sielun, toiset
ruumiin synnyttämät. Edelliset ovat tahtomisemme ja kaikkien siitä
riippuvien mielikuvien tai ajatuksien tietoisuutta. Sillä emme voi
tahtoa mitään seikkaa tietämättä että sitä tahdomme. Ja vaikka
tahtominen, sieluumme nähden, on toimintaa, voimme sanoa, että tämän
tahtomisen tietoisuus on kärsivä sieluntila. Mutta koska tahtominen ja
sen tietoisuus itse teossa on sama seikka, muodostetaan, kuten aina,
nimitys arvokkaamman ominaisuuden mukaan, ja senvuoksi tahtomista
tavallisesti ei kutsuta kärsiväksi, vaan toimivaksi sieluntilaksi.

20. _Mielikuvituksista ja muista sielun synnyttämistä ajatuksista._

Kun sielumme koettaa kuvitella jotakin olematonta seikkaa, kuten esim.
taikalinnaa tai kimeraa,[1] tai kun se kiinnittää huomionsa sellaiseen
seikkaan, jota ei voi aistimilla havaita eikä havainnollisesti kuvata,
kun esim. ruvetaan tarkastamaan omaa olemusta, niin tällöin syntyvät
mielteet johtuvat etupäässä tahdosta, joka ne saattaa tajuntaan. Tämän
vuoksi niitä tavallisesti pidetään toimivina eikä kärsivinä
sieluntiloina.

[1] Kimera: Kreikkalaisessa tarustossa esiintyvä hirviö, jolla
kuviteltiin olevan jalopeuran pää, vuohen ruumis ja lohikäärmeen pyrstö.
Suom. huom.

21. _Ruumiin aiheuttamista mielikuvista._

Useimmat ruumiin aiheuttamista mielteistä ovat hermoista riippuvaiset;
mutta on myöskin sellaisia, jotka eivät niistä riipu, ja näitä kutsutaan
mielikuviksi, vallan kuin edellämainittuja, joista ne eroavat ainoastaan
siinä, ett'ei tahto ole osallisena niiden synnyttämisessä. Niitä ei siis
saata lukea sielun toimintoihin kuuluviksi; ne näet syntyvät vain siitä,
että elonhengekkeet liikkuvat eri lailla ja, kohdattuaan aivoissa
aikaisempien mielteiden jälkiä, satunnaisesti kulkevat erityisten
huokosten kautta. Senlaatuiset ovat unennäkömme ja usein haavekuvamme
hereillä ollessamme, kun ajatuksemme vapaasti harhailevat, kiintymättä
mihinkään itselleen olennoiseen seikkaan. Muutamat näistä mielikuvista
kuuluvat sielun kärsivään tilaan, jos käsitämme tämän nimityksen sen
varsinaisessa ja täydellisessä merkityksessä, ja niitä saattaa kaikkia
pitää sinä, jos tuo nimitys käsitetään yleisemmässä merkityksessä. Mutta
niiden vaikuttava syy ei ole yhtä selvä ja tarkka kuin niiden
mielteiden, jotka sielu vastaanottaa hermojen välityksellä; ne ovat vain
kuin näiden jälkimäisten varjoja tai kuvia, ja ennenkuin voimme niitä
käsittää, täytyy meidän tuntea noiden hermojen välittämien mielteiden
ominaisuudet.

22. _Muiden mielteiden ominaisuuksista._

Kaikki muut mielteet, joita en vielä ole selittänyt, tulevat sieluun
hermojen välityksellä; toisille on omituista se, että ne kohdistuvat
ulkoesineisiin, jotka panevat aistimemme toimimaan, toisille taas se,
että ne kohdistuvat sieluumme.

23. _Ulkoesineiden synnyttämistä mielteistä._

Ulkoesineiden, s. o. aistimuksiemme esineiden aiheuttamat mielteet
syntyvät, ainakin silloin kun käsityksemme ovat oikeat, näiden esineiden
vaikutuksesta, jotka aikaansaamalla kiihotusta ulkonaisissa
aistielimissä, siirtävät tämän kiihotuksen hermojen avulla myöskin
aivoihin ja saattavat sen aivoille havaituksi. Kun siis näemme liekin
valon tai kuulemme kellon äänen, ovat tämä valo ja tämä ääni kaksi eri
toimintaa, jotka, herättämällä kaksi eri kiihotusta joissakin
hermoissamme, myöskin aikaansaavat kiihotusta aivoissa ja aiheuttavat
sielussa kahden eri mielteen syntymisen, jotka siihen määrään
kohdistamme niihin esineisiin, joiden oletamme olevan näiden mielteiden
syinä, että luulemme näkevämme itse liekin ja kuulevamme itse kellon,
emmekä ajattele kokevamme vain näiden seikkojen aiheuttamaa
aivokiihotusta.

24. _Ruumiimme aiheuttamista mielteistä._

Ruumiimme tai jonkun sen osan synnyttämät mielteet ovat nälkä, jano ja
luonnolliset halut, joihin voimme liittää kivun, lämmön sekä
ruumiilliset vietit, joiden tunnemme sijaitsevan ikäänkuin jäsenissämme,
emmekä ulkoesineissä. Saatamme näet samaan aikaan ja samojen hermojen
välityksellä tuntea, että kätemme on kylmä ja että liekki, jota se
lähestyy, on kuuma, tai päinvastoin, että käsi on lämmin ja sitä
ympäröivä ilma kylmä. Tässä ei ole mitään erotusta sen mielteen välillä,
joka saattaa meidät tuntemaan kädessämme olevaa lämpöä tai kylmyyttä, ja
sen, joka saattaa meidät tuntemaan ulkopuolelta tulevaa lämmintä ja
kylmää. Ainoastaan siksi, että toinen näistä mielteistä seuraa toista,
luulemme, että edellinen jo on meissä, ja että se, joka seuraa, ei vielä
ole meissä, vaan on siinä esineessä, joka sen on aiheuttanut.

25. _Sieluumme kuuluvista mielteistä._

Ne mielteet, jotka käsitämme yksistään sieluun kuuluviksi, ovat
senlaatuiset, että havaitsemme niiden vaikutukset sielussa itsessä, ja
ettemme yleensä tunne mitään läheisiä syytä, joista saattaisimme ne
johtaa. Sellaisia ovat ilon ja vihan tunteet, ja muut senkaltaiset,
jotka syntyvät meissä välistä hermoja kiihottavien esineiden, välistä
myös muiden syiden vaikutuksesta. Jos kohta kaikki mielteemme
ulkoesineistä sekä myös ruumiimme eri toimituksista sieluumme nähden,
ovat varsinaisesti kärsiviä sieluntiloja, kun asia katsotaan
yleisemmältä kannalta, niin tarkoitetaan niillä tavallisesti kuitenkin
sellaisia mielteitä, jotka rajoittuvat yksinomaan sieluun, ja näitä
viimeksimainittuja, eli mielenliikutuksia, olen tässä aikonut selittää.

26. _Ne mielikuvat, jotka vain ovat riippuvaiset elonhengekkeiden
satunnaisesta liikunnosta, voivat yhtä hyvin olla todellisia
mielenliikutuksia kuin hermoista riippuvat mielteet._

Tulee huomata, että sielu voi tajuta kaikki ne seikat, jotka se
havaitsee hermojen välityksellä, myöskin elonhengekkeiden satunnaisen
liikkeen avulla. Ero on vain siinä, että hermojen aivoihin johtamat
mielikuvat tavallisesti ovat vilkkaammat ja selvemmät kuin
elonhengekkeiden johtamat. Tämän tähden olen pykälässä 21 kutsunut
jälkimäisiä edellisten varjoiksi tai kuviksi. Välistä nämät kuvat ovat
niin esittämiensä esineiden kaltaiset, että voimme erehtyen luulla niitä
näiksi esineiksi, joko ulkoesineiksi tai joksikin ruumiimme osaksi. Mitä
mielenliikutuksiin tulee, ei niiden laita ole sama, koska ne ovat niin
läheisesti ja sisäisesti sielun yhteydessä, että sielun on mahdoton
tuntea niitä muunlaisina kuin ne todella ovat. Niinpä usein
nukkuessamme, jopa välistä hereillä ollessamme, kuvittelemme jotakin
seikkaa niin elävästi, että luulemme näkevämme sen edessämme tai
tuntevamme sen ruumiissamme, vaikka se ei ollenkaan ole siinä. Mutta
emme edes nukkuessamme ja unta nähdessämme saata tuntea itseämme
surullisiksi tai muun mielenliikutuksen valtaamiksi, ellei sielussa
todella ole tällaista mielenliikutusta.

27. _Mielenliikutuksien määritys._

Tarkastettuamme missä suhteessa mielenliikutukset eroavat kaikista
muista sielun mielteistä, saatamme yleensä määritellä niitä mielteiksi,
tunteiksi tai sielun kiihotustiloiksi, jotka rajoittuvat yksistään
sieluun, ja joita elonhengekkeiden erityiset liikkeet synnyttävät,
ylläpitävät ja vahvistavat.

28. _Tämän määrityksen alkuosan selitys._

Mielenliikutuksia voimme sanoa mielteiksi, koska tällä sanalla yleensä
tarkoitetaan sellaista sieluntilaa, joka ei ole toimintaa eikä
tahtomista, eikä selvää tietämistä. Sillä kokemus opettaa, etteivät ne,
jotka ovat enimmin mielenliikutuksiensa valloissa, tunne niitä paraiten.
Mielenliikutukset ovat näet sellaisia mielteitä, jotka sielun ja ruumiin
läheinen yhteys saattaa sekaviksi ja himmeiksi. Niitä saatamme myöskin
kutsua tunteiksi, koska sielu vastaanottaa tajunnan niistä samalla
tavoin kuin tajunnan ulkoesineistä. Mutta paremmin vielä saatamme kutsua
niitä sielun kiihotuksiksi, ei ainoastaan senvuoksi, että voimme antaa
tämän nimityksen kaikille sielunelämässä tapahtuville muutoksille s. o.
kaikille siinä syntyville ajatuksille, vaan pääasiallisesti senvuoksi,
että mielenliikutukset kaikista ajatuksista enimmin kiihottavat ja
järkyttävät sielua.

29. _Ylläolevan määrityksen jälkimäisen osan selitys._

Toistan vielä, että mielenliikutukset rajoittuvat yksinomaan sieluun,
erottaakseni ne muista mielteistä, jotka ovat osaksi ulkoesineiden
aiheuttamat, kuten hajut, äänet, värit, osaksi ruumiimme aikaansaamat,
kuten nälkä, jano ja kipu. Toistan edelleen, että mielenliikutukset ovat
elonhengekkeiden erityisten liikkeiden synnyttämät, ylläpitämät ja
vahvistamat, erottaakseni ne tahdon toimituksista, jotka tosin myös ovat
sielumme kiihotustiloja, mutta jotka ovat sielumme itsensä synnyttämät.
Vielä tahdon osottaa niiden viimeisen ja lähimmän syyn, joka erottaa ne
muista tunteista.

30. _Sielu on yhteydessä kaikkien ruumiinosien kanssa._

Käsittääksemme paremmin kaikki nämät seikat, tulee meidän tietää, että
sielu todella on yhteydessä koko ruumiin kanssa, sekä ottaa huomioon,
ett'ei se sijaitse erityisesti missään ruumiinosassa, sillä ruumis on
yksijaksoinen ja jossakin suhteessa jakamaton, koska sen elimet ovat
sellaisessa keskinäisessä yhteydessä, että koko ruumis tulee
puutteelliseksi, jos joku sen osista poistetaan. Sielu taas on
senluontoinen, ett'ei sillä ollenkaan ole ulottuvaisuutta eikä muita
aineen ominaisuuksia, josta ruumis on kokoonpantu; se on vain yhteydessä
kaikkien ruumiin elinten kanssa. Emme näet voi kuvitella olevaksi puolta
tai kolmannesta sielua, emmekä sellaista rajoitettua avaruutta, johon se
sisältyisi; se ei liioin pienene, jos joku ruumiinosa poistetaan, mutta
se eroaa kokonaan ruumiista, jos ruumiin elinten kokonaisuuden yhteys
hajoitetaan.

31. _Aivoissa on pieni rauhanen, jossa sielu toimii tehokkaammin kuin
muissa ruumiinosissa._

Vaikka sielu on yhteydessä koko ruumiin kanssa, on ruumiissa kuitenkin
kohta, jossa sielu toimii tehokkaammin kuin muissa ruumiinosissa. Sinä
pidetään tavallisesti aivoja tai sydäntä; aivoja, koska aistielimet
päättyvät niihin, sydäntä, koska siinä luulemme tuntevamme
mielenliikutuksiemme sijaitsevan. Mutta asiaa huolellisesti tutkittuani
luulen selvästi huomanneeni, ett'ei se paikka missä sielun välitön
toiminta tapahtuu, suinkaan ole sydän, eikä myöskään aivot
kokonaisuudessaan, vaan ainoastaan aivojen sisin osa, jossa on hyvin
pieni rauhanen keskellä aivoainesta. Tämä rauhanen riippuu sen suonen
yläpuolella, jonka kautta etumaisten aivolokerojen elonhengekkeet ovat
yhteydessä taaempien lokeroiden hengekkeiden kanssa, sillä tavoin, että
tämän rauhasen pienimmätkit liikkeet melkoisesti muuttavat
elonhengekkeiden kulun ja että pienimmätkin muutokset näiden
hengekkeiden kulussa puolestaan voivat suuressa määrin muuttaa tämän
rauhasen liikkeitä.

32. _Mitenkä huomaamme tämän rauhasen olevan sielun pääolopaikan._

Perusteeni, jonka nojalla sain sen vakaumuksen, ett'ei sielulla
ruumiissamme voi olla mitään muuta paikkaa, jossa se harjottaa välitöntä
toimintaansa, kuin tämä rauhanen, on se, että kaikki muut aivojen osat
ovat kaksinkertaiset, kuten myöskin silmämme, kätemme, korvamme ja
kaikki ulkoaistimemme. Ja koska meillä samasta seikasta samalla hetkellä
saattaa olla vain yksi ja yksinkertainen ajatus, on välttämätöntä, että
ruumiissa on paikka, jossa silmistä tulevat kaksoiskuvat ja muiden
kaksinkertaisten aistimien yhdestä ainoasta esineestä vastaanottamat
kaksoismielteet voivat sulautua yhdeksi ennenkuin ne saapuvat sieluun,
jotta ei sielu havaitsisi kahta esinettä yhden asemesta. Helposti
havaitsemme, että yllämainittu rauhanen on sopiva paikka, jossa mielteet
yhdistyvät aivolokeroita täyttävien elonhengekkeiden välityksellä. Ei
näet ole yhtään toista paikkaa koko ruumiissa, missä tämä yhdistyminen
näin saattaisi tapahtua.

33. _Mielenliikutuksien paikka ei ole sydän._

Se mielipide, että mielenliikutukset sijaitsevat sydämessä, ei ole
minkään arvoinen, sillä se perustuu vain siihen kokemukseen, että
mielenliikutukset sydämessä synnyttävät jonkunmoista kiihotusta. On
myöskin helppo havaita, että tunnemme tämän kiihotuksen sydämessä
ainoastaan ohuen hermon välityksellä, joka kulkee aivoista sydämeen,
samoin kuin tunnemme kivun jalassa jalkahermojen välityksellä ja
havaitsemme tähtiä taivaalla niiden valon ja näköhermojemme avulla. On
siis yhtä vähän tarpeellista, että sielu välittömästi vaikuttaa
sydämessä havaitakseen siinä mielenliikutuksia, kuin että sen tulee olla
taivaalla nähdäkseen tähtiä.

34. _Sielun ja ruumiin vuorovaikutuksesta._

Sielun pääolopaikka on siis aivojen keskiosassa sijaitseva pieni
rauhanen, josta sielu säteilee koko ruumiiseen elonhengekkeiden,
hermojen, jopa verenkin avulla, joka vastaanottaa hengekkeiden
vaikutuksia ja voi viedä ne pitkin valtimoja kaikkiin jäseniin.
Muistakaamme lisäksi siitä, mitä edellä on sanottu ruumiin koneistosta,
että hienot hermosäikeet ovat niin jakautuneina koko ruumiissa, että ne
aistimuksien vaikuttamien erilaisten liikkeiden johdosta eri lailla
aukaisevat aivohuokosia. Siitä on seurauksena, että aivoissa olevat
elonhengekkeet kulkevat eri tavoin lihaksiin ja liikuttavat näin
lihaksia kaikilla mahdollisilla tavoilla. Myöskin muut syyt, joiden
seurauksena elonhengekkeiden eri liikkeet ovat, saattavat johtaa näitä
eri lihaksiin, ja lisäksi tuo pieni rauhanen, sielun pääolopaikka,
riippuu hengekkeitä sisältävien lokeroiden välillä siten, että se
hengekkeiden vaikutuksesta voi liikkua yhtä monella eri tavalla, kuin
esineissä on havaittavissa erilaisuuksia. Mutta sielu voi myöskin
liikuttaa tätä rauhasta monella eri tavalla, sillä sielu on
senlaatuinen, että se vastaanottaa yhtä monta eri miellettä kuin tässä
rauhasessa on erilaisia liikkeitä. Ruumiin koneistokin on siten
laadittu, että sielun tai muun syyn vaikuttamat aivorauhasen liikkeet
syöksevät sen lähellä olevat elonhengekkeet aivohuokosiin, josta hermot
johtavat ne lihaksiin näin synnyttäen jäsenten liikkeet.

35. _Esimerkki siitä, kuinka esineiden vaikuttamat mielteet yhdistyvät
aivojen keskellä olevaan rauhaseen._

Jos esim. näemme eläimen tulevan meitä kohti, niin sen ruumiista
heijastuva valo luo siitä kaksi kuvaa, yhden kumpaankin silmäämme, ja
näistä kahdesta kuvasta syntyy näköhermojen avulla toista kaksi kuvaa
silmäkuoppien kohdalla olevan aivokuoren sisäpuolelle. Siitä nämät kuvat
elonhengekkeiden avulla, jotka täyttävät nämät lokerot, säteilevät
hengekkeiden ympäröimää rauhasta kohti siten, että jokaista toisen kuvan
pistettä muodostava liike kulkee samaan rauhasen pisteeseen, johon
vastaava toisen kuvan pistettä muodostava liike kulkee. Tämän rauhasen
piste vaikuttaa välittömästi sieluun, ja näin havaitsee sielu eläimen
kuvan.

36. _Tavasta, jolla mielenliikutukset syntyvät sielussa._

Jos äskenmainitun eläimen muoto on hyvin omituinen ja kauhistuttava,
s. o. jos se paljon muistuttaa niitä seikkoja, jotka ennen ovat
vahingottaneet ruumistamme, niin sielussa syntyy pelon mielenliikutus ja
sitten joko rohkeuden tai tuskan ja kauhistuksen mielenliikutukset,
riippuen ruumiin laadusta ja sielun voimakkaisuudesta sekä siitä,
olemmeko ennen puolustuksen tai paon kautta pelastuneet siitä uhkaavasta
vaarasta, jota mainittu eläimen ilmestyminen muistuttaa. Tämän johdosta
näet tapahtuu muutamien ihmisten aivoissa sellainen kiihotus, että
rauhasessa muodostuneen kuvan liikuttamat elonhengekkeet osaksi kulkevat
niihin hermoihin, jotka kääntävät selän ja panevat jalat liikkeelle
pakoa varten. Osa näitä hengekkeitä taas kulkee niihin hermoihin, jotka
laajentavat ja supistavat sydämen aukkoja, tai niihin, jotka siten
liikuttavat niitä ruumiinosia, joista veri virtaa sydämeen, että tämä
veri sydämessä harvenee toisin kuin tavallisesti ja sentähden lähettää
aivoihin sellaisia elonhengekkeitä, jotka ylläpitävät ja vahvistavat
pelon tunnetta, s. o. sellaisia hengekkeitä, jotka pysyttävät auki tai
aukaisevat ne aivohuokoset, jotka johtavat mainittuihin hermoihin. Sillä
yksistään senkautta, että nämät hengekkeet siirtyvät mainittuihin
huokosiin, synnyttävät ne tässä rauhasessa erityisen liikkeen, jonka
luonto on niin laatinut, että se ilmaisee sielulle tämänlaisen
mielenliikutuksen. Koska nämät aivohuokoset ovat etupäässä yhteydessä
niiden ohuiden hermojen kanssa, jotka laajentavat tai supistavat
sydänaukkoja, tuntee sielu mielenliikutuksen etenkin sydämessä.

37. _Kaikki mielenliikutukset näyttävät olevan jonkun elonhengekkeiden
liikkeen synnyttämät._

Kaikki muutkin mielenliikutukset syntyvät samoin etupäässä niiden
elonhengekkeiden vaikutuksesta, jotka sijaitsevat aivoissa, mikäli ne
sieltä kulkevat niihin hermoihin, jotka laajentavat ja supistavat
sydänaukkoja, tai jotka eri tavoin syöksevät sinne verta muista
ruumiinosista tai millä muulla tavalla tahansa ylläpitävät samaa
mielenliikutusta. Näin selviää, miksi äskeisessä määrityksessäni
mainitsin mielenliikutuksien syntyvän jonkun erityisen hengekkeiden
liikkeen kautta.

38. _Esimerkki sellaisista ruumiinliikkeistä, jotka ovat
mielenliikutuksien seurauksena ja jotka eivät ole riippuvaisia
sielusta._

Elonhengekkeiden sydänhermoihin kulkeva virta on riittävä antamaan
rauhaselle sen liikkeen, joka herättää sielussa pelon tunteen; samoin
aikaansaavat elonhengekkeet myös yksistään senkautta, että ne
samanaikaisesti virtaavat niihin hermoihin, jotka panevat jalat
pakenevaan liikkeeseen, toisen liikkeen rauhasessa. Tämän liikkeen
johdosta sielu havaitsee paon, ja näin siis pako voi syntyä ruumiissa
yksistään sen elinten vaikutuksesta, ilman sielun osanottoa.

39. _Kuinka sama syy eri ihmisissä saattaa synnyttää eri
mielenliikutuksia._

Sama mielle, jonka hirvittävän seikan läheisyys synnyttää rauhasessa ja
joka toisissa henkilöissä herättää pelkoa, saattaa toisissa synnyttää
rohkeutta ja uskaliaisuutta. Kaikkien aivot näet eivät ole samoin
laaditut; sama rauhasen liike, joka toisissa välittää pelon tunteen
syntymistä, vaikuttaa toisissa sen, että elonhengekkeet siirtyvät
aivohuokosiin, joista ne kulkevat osaksi niihin hermoihin, jotka panevat
kädet puolustavaan liikkeeseen, osaksi niihin, jotka syöksevät veren
sydäntä kohti, synnyttäen sellaisia elonhengekkeitä, jotka ovat omiaan
jatkamaan puolustusta ja kiinnittämään siihen tahtoa.

40. _Mielenliikutuksien päävaikutus._

Huomattakoon, että kaikkien inhimillisten mielenliikutuksien päävaikutus
on se, että ne kiihottavat sielua tahtomaan niitä seikkoja, joita
vastaanottamaan ne valmistavat ruumiin. Siten pelon tunne herättää
pakenemisen tahdon, rohkeus taistelemisen tahdon, j. n. e.

41. _Sielun vaikutusvoimasta ruumiiseen nähden._

Tahto on luonnostaan niin vapaa, ett'ei sitä koskaan voida pakottaa.
Olen ennen sielussa erottanut kaksi tilaa, nimittäin toimivan tilan, eli
tahdonilmaukset, ja kärsivän tilan, tämän nimityksen laajimmassa
merkityksessä, joka käsittää kaikenlaisia mielteitä. Edelliset näistä
ovat ehdottomasti sielun vallassa ja ruumis saattaa ainoastaan
välillisesti muuttaa niitä. Jälkimäiset päinvastoin riippuvat kokonaan
niitä määräävistä toiminnoista, ja sielu voi ainoastaan välillisesti
muuttaa ne, lukuunottamatta sitä tapausta, kun se itse on niiden syynä.
Ja koko sielun toiminta on siinä, että se tahtoessaan jotakin, panee
rauhasen, johon se on läheisesti yhdistynyt, liikkumaan tavalla, joka
aikaansaa sielun tahtoman vaikutuksen.

42. _Mitenkä palautamme muistiimme mielteen jostakin seikasta._

Kun sielu tahtoo palauttaa muistiin jonkun seikan, panee tahto rauhasen
heilumaan eri tahoille ja se syöksee elonhengekkeitä aivojen eri osiin,
kunnes ne tapaavat ne jäljet, jotka muistiin palautettava seikka on
jättänyt aivoihin. Nämät jäljet näet ovat aivohuokosia, joiden kautta
elonhengekkeet aikaisemmin ovat kulkeneet kysymyksessä olevan seikan
mielikuvaa kohti, ja nämät huokoset avautuvat senvuoksi helpommin
toistamiseen niille elonhengekkeille, jotka siirtyvät niitä kohti.
Saapuessaan näiden huokosten luo, mainitut elonhengekkeet siis siirtyvät
helpommin niihin kuin muihin ja aikaansaavat siten rauhasessa liikkeen,
joka herättää sielussa mielteen samasta esineestä, jonka se tahtoi
palauttaa muistiin.

43. _Miten sielun kuvitteleminen tapahtuu, miten se voi olla
tarkkaavainen ja liikuttaa ruumista._

Kun tahdomme kuvitella jotakin, jota emme koskaan ole nähneet, panee
tahto rauhasen heilumaan niin, että elonhengekkeet siirtyvät niihin
aivosoluihin, joiden aukoista kysymyksessä oleva mielle ilmestyy. Kun
tahdomme pysäyttää tarkkaavaisuutemme kohdistaaksemme sen joksikin aikaa
johonkin esineeseen, pidättää tahto rauhasta sen ajan samassa paikassa;
ja jos tahdomme astua tai muuten liikuttaa ruumistamme, panee tahto
rauhasen siirtämään elonhengekkeitä tätä aikaansaaviin lihaksiin.

44. _Jokainen tahdonilmaus on yhdistynyt johonkin rauhasen liikkeeseen,
mutta taitavuuden ja tottumuksen avulla saattavat tahdonilmaukset
liittyä muihinkin liikkeisiin._

Tahto ei aina ole liikkeidemme alkuvaikutin eikä yleensä sellaisen
seikan vaikuttaja, josta liike seuraa. Tässä näet on vaihtelevaisuutta
sen mukaan kuin luonto tai tottumus eri tavalla on yhdistänyt jokaisen
rauhasen liikkeen jokaiseen ajatukseen. Jos esim. tahdomme asettaa
silmämme tarkastamaan kaukaista esinettä, niin tahto laajentaa
silmäterää, ja jos rupeamme katselemaan läheistä esinettä, niin tahto
supistaa silmäterää. Mutta jos vain tahdomme laajentaa silmäterää, emme
voi sitä tehdä, vaikka kuinka tahtoisimme, koska luonto ei ole
yhdistänyt sitä rauhasen liikettä, joka siirtää elonhengekkeitä
näköhermoihin silmäterän laajentamista tai supistamista varten,
sellaiseen tahdontoimintaan, joka yksistään aikaansaisi nämät muutokset
silmäterän ko'ossa, vaan siihen tahdontoimintaan, jonka seurauksena on
kaukaisen tai läheisen esineen tarkastaminen. Ja jos me puhuessamme
ajattelemme ainoastaan sitä, mitä aiomme sanoa, liikkuvat kielemme ja
huulemme paljoa nopeammin ja paremmin, kuin jos tuumisimme, miten
liikuttaisimme niitä kaikilla niillä eri tavoilla, jotka ovat
välttämättömät sanojen synnyttämiseksi. Sillä oppiessamme puhumaan on se
sielun toiminta, joka rauhasen välityksellä voi liikuttaa kieltä ja
huulia, tottumuksen kautta yhdistynyt niiden sanojen merkitykseen, jotka
ovat näiden liikkeiden seurauksena, eikä itse liikkeisiin.

45. _Sielun vaikutusvoimasta eri mielenliikutuksien suhteen._

Tahtomme voima ei voi välittömästi herättää eikä lakkauttaa
mielenliikutuksiamme; mutta tahto voi tehdä sen välillisesti kiintyen
mielteisiin niistä esineistä, jotka tavallisesti liittyvät
tavoittelemiimme mielenliikutuksiin ja jotka ovat vastakkaiset niille
mielenliikutuksille, jotka haluamme poistaa. Ei siis uskaliaisuuden
herättämiseksi ja pelon poistamiseksi pelkkä tahtominen riitä, vaan
meidän tulee kiinnittää tarkkaavaisuutemme niihin perusteihin,
seikkoihin tai esimerkkeihin, jotka osottavat, ett'ei vaara ole suuri;
tai siihen, että puolustus on parempi kuin pako, tai myöskin siihen
seikkaan, että voitosta seuraa mainetta ja iloa, kun sitävastoin pako
tuottaa pelkkää harmia ja häpeää, tai muuhun senkaltaiseen.

46. _Miksi sielu ei täydellisesti hallitse mielenliikutuksia._

Erityinen syy estää sielua nopeasti muuttamasta tai ehkäisemästä
mielenliikutuksia, jonka tähden ylläolevassa määrityksessä sanoi

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/15085