Gutenberg · e01.org
Cover of Marjapojat
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 14807

Marjapojat

by Theodolinda Hahnsson · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2005
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    Marjapojat by Theodolinda Hahnsson is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #14807). Ensimmäisen kerran julkaissut

    Voikaa hyvin kaikki ja muistakaa

    Joju Veitikkaa.

    • On se poika nyt saanut odottaa tietoja, täytyy heti hänelle

    kirjoittaa. New-Yorkiin siis meidän tulee kirjeemme osottaa...

    Rehtori ei ennättänyt puhua enempää, sillä etehisestä kuului Solmian ääni, kun hän huudahti: -- Voi miten hauskaa, ja minä kun en tietänyt odottaakkaan!

    • Kuka siellä? Hyvänen aika, tulevat tänne ja minulla on vain yötakki

    ylläni... Sisarenihan se oli, Amaalia!

    • Kuinka täällä voitte? Teki niin mieleni tulla teitä ja Solmiaa

    katsomaan.

    • Istuppas nyt. Olihan se kovin hauskaa, että tulit, -- sanoi Eriika.
    • Ja me kun emme voineet aavistaakkaan, kuka siellä etehisessä Solmiaa

    ilahutti.

    • Äiti oli tullut niin hiljaa, ettei kukaan huomannut, ja kun minä

    astuin etehiseen, niin hän jo oli siellä, ja siksi minä niin hämmästyksestä huusin.

    Pruustinna kertoi olleensa vävynsä, pastori Palosen luona. -- Se sopi hyvin matkaan, -- sanoi hän.

    • Helmillähän on tyttökin, sanoi Eriika.
    • Tulen juuri ristiäisistä.
    • Mikä tytön nimeksi pantiin?
    • Leila.
    • Niin soma nimi.

    Sakki tuli myöskin koulusta kotiin ja ihastui, nähdessään pruustinnan.

    • Onko täti Amaalia kuullut mitään kodistani?
    • Olen. Siellä voivat kaikki hyvin. Hannes on nyt, kuten tiedät, meillä

    voutina. Hän on niin kelpo poika. Sanoin juuri, että hänen olisi paras, ruveta jonkun suuremman kartanon voudiksi. Mutta tässähän minulla on sinulle kirjekkin.

    • No hyvä, että kirjeestä puhuit. Katsokaa, lapset, tässä on kirje

    Jojulta.

    • Ai, saammeko lukea?
    • Kyllä, tuossa on. Solmia saa sen ensin, koska Sakilla on toinen.
    • Voi, miten hauskaa!

    Sakki katsoi Solmiaan ja punastui vähän. -- Kylläpä tulitkin iloiseksi.

    • Tietysti, sanoi tyttö aivan levollisesti.
    • Kai maar sinä Jojua olet kaivannut? -- sanoi pruustinna veljelleen.
    • Sanomattomasti! Oli hänestä tosiaan usein vähän huoliakin, kun hän

    oli niin vilkas ja monesti teki ajattelemattomuudessa pieniä urhotöitä, jotka eivät koulupojalle sopineet; mutta jos hän olikin pieni pilvenhattarani, oli hän myöskin auringonsäteeni, ja häntä kaipaan kuten kadonnutta kevätpäivää.

    Sakki kysyi, saisiko hän mennä kertomaan Jojun vanhemmille, mitä kirjeessä oli.

    • Kyllä, mene vain.

    Sakin mentyä sanoi rehtori: -- Poika on pitänyt niin hellää huolta Jojun vanhemmista.

    • Vieläkö Marjaniemi tahtoo talonsa myydä? -- kysyi Eriika. -- Olen

    aina toivonut, että veljeni ostaisi sen talon. Siellä saisimme olla kesät teidän lähellänne, ja Jojun vanhemmat saisivat asua siellä. Matti on jotenkin kelpo mies, hän on vanhastaan tottunut maan työhön, ja kentiesi te antaisitte Hanneksen meille, niin panisimme hänen sinne vanhan ukon apulaiseksi.

    • No miksi ei, jos siksi tulisi.
    • Kas vain, kun ennätit ennen minua puhua asiasta.
    • Kyllä Marjaniemi aina taloonsa kaupittelee, mutta eipä ole vielä

    ostajaa tullut. Paras, että ryhdytte asiaan.

    • Jos hän sen myy sopivasta hinnasta, niin minä sen ostan, ennenkuin

    Joju kotia tulee. Se vasta ilosanoma hänelle, kun saa kuulla, että hänen vanhempansa saavat asua maalla. Joju on aina rakastanut entistä kotipaikkaansa, ja se torppa, joka hänen vanhemmillaan oli, sijaitsi aivan Marjaniemen rajalla.

    • Mutta mitä Matin-Miina maalle muuttamisesta pitäisi?
    • Luultavasti hän siellä sitten tyytyy, kun saa vanhan muorin päiviä

    pitää, -- sanoi Eriika. -- Hän on sitä paitsi paljon muuttunut entisestään, sillä hän oli kovin sairas viime talvena, ja se saatti hänen mielensä aivan muuttumaan. Hän on käynyt paljon sävyisemmäksi ja kiitollisemmaksi. Ehkä sekin on jotakin vaikuttanut, että Sakki ja Solmia tuon tuostakin käyvät heille lukemassa.

    Pari päivää pruustinnan oli aikaa viipyä Helsingissä ja se aika kului melkein liika pian, sillä täytyihän hänen käydä kuulemassa neiti Basilieriä, joka juuri siihen aikaan loisti kirkkaimpana tähtenä pääkaupungin taidemaailmassa, pistäytyä valokuvaajalle ikuistettavaksi j. n. e.

    Kun siis lähtö-aika tuli, matkusti rehtori sisarensa mukana, ostaaksensa itselleen kesä-asunnoksi Marjaniemen talon.

    XIV.

    Talvi kului erinomaisen pian rehtorin perheen mielestä, sillä heillä oli jokaisella paljo hommaa. Rehtori itse matkusti kaupungin ja Marjaniemen väliä. Hänellä oli paljo toimimista, asettaessaan asuinhuoneita kuntoon, vaikka ne sisustettiinkin mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Siellä oli vain valkoiseksi maalatuita pöytiä, sänkyjä ja tuoleja; mutta somaa ja siistiä oli kaikki. Matille oli rakennettu tupa, jossa hän vaimoineen sai olla itsevaltiaana. Eriika oli veljensä apulaisena kuten ainakin ja välihetkinä hän ahkeraan kutoi sukkia Jojulle, jotta pojan ei tarvitsisi jalkojansa pistää rikkinäisiin sukkiin.

    Sakki oli valmistautunut ylioppilastutkintoonsa, jonka hän jo oli kunnialla suorittanut, ja niin oli talvi liukunut pois pikemmin kuin saatettiin luullakkaan. Solmia oli myöskin jo päässyt koulusta ja lähtenyt kotiinsa.

    Kesä teki tuloaan suurin askelin. Lehdet puissa olivat melkein täysikasvuiset, aallot loiskivat vapaina, ja laivoja tuli satamaan.

    Marjaniemessä oli kaikki kesäkunnossa, Jojua vain odotettiin, jotta hänen tultuansa heti lähdettäisiin maalle.

    Sakki kulki joka päivä satamassa katselemassa; olihan hauska kävellä, kun oli tärkeä työ-askel kunnolla suoritettu ja kun päässään vielä alituisesti sai kantaa kaikkien nähtävänä merkkiä siitä, mitä oli toimeen saanut... Ei Sakki sitä aivan niin ajatellut, mutta erinomaisen hauskalta se lakki vain tuntui juuri nyt, kun se oli niin uuden uutukainen ja puhdas...

    Eräänä päivänä, kun hän rantaan tuli, kuuli hän huudettavan: "Suuri kolmimastoinen laiva laskee ankkuria satamassa".

    Se oli kapteeni Malmin laiva.

    Sakki ja Joju näkivät jo toisensa, ja hetkinen vielä, niin he jo olivat tervehtineet toisiansa.

    Nyt oli ilo suuri molemmin puolin, mutta Jojulle varsinkin, sillä kun pitkän poissa-olon perästä ensi kerran laskee jalkansa isänmaansa manterelle, niin silloin paremmin kuin milloinkaan tuntee, että "oma maa on mansikka".

    Joju palasi vielä laivaan ottamaan kapineitansa ja asetti ne rattaille, ja sitten lähtivät yhdessä Sakin kanssa kotiin.

    Rehtorilla oli oikein juhlahetki. Avosylin otettiin kasvattipoika vastaan. Ja Joju oli niin onnellinen, että olisi tahtonut syleillä koko maailmaa. Vanha Leenakin melkein kirkaisi, niin lujaa Joju hänen kättään puristi.

    • Hyvä herra, onpa teidän käsiinne voimia karttunut, -- sanoi Leena.

    Sitten Joju aikoi mennä vanhempiansa katsomaan, mutta rehtori selitti, että vanhemmat olivat maalla. Joju kävi vakaaksi ja sanoi:

    • Ettekö vain salaa minulta jotakin?... Elävätkö he?
    • Kyllä he elävät ja ovat terveinä, mutta asian laita on se, että he

    ovat muuttaneet Marjaniemeen, joka nyt on minun taloni, -- sanoi rehtori. -- Tämän uutisen tahdoin sinulle säästää siksi, kuin kotiin palaisit.

    • No sepä ihmeen hauskaa! Emmekö lähde sinne kaikin kesää viettämään?
    • Kyllä. Siellä on jo aivan valmista meidän vastaan-otoksemme, --

    virkkoi Eriika, -- ja täällä myöskin on kaikki asetettu kuntoon, niin että olemme valmiit lähtemään. Sinua vain on odotettu.

    • Me tulemme siis olemaan aivan pappilan naapuruudessa. Solmia on

    kaiketi jo päässyt koulusta?

    • On niin.
    • Onko hän kasvanut?
    • On, hän on pitkä, solakka tyttö, tuskin tuntisit enään, -- sanoi

    Sakki.

    • Oohoh, kyllä vain tunnen, vaikka tytöt muuttuvatkin kovin pian. Kun

    minä lähdin, oli hän neljäntoistavuotias tyttö, ja nyt hän jo on täyttänyt seitsemäntoista, on siis jo nuori neito. Täti, koska lähdemme maalle?

    • Huomenna.

    Eriika teki vielä pieniä ostoksia, ja rehtori kävi tapaamassa kapteeni Malmia. Mutta seuraavana aamuna oltiin matkalla Marjaniemeen.

    Lauhajärvi, jonka monimutkaisia rantoja kevään nuori vihreys seppelöitsi, kimalteli kirkkaan auringon valossa, kun matkustajat saapuivat Marjaniemelle, joka sijaitsi Lauhajärveen pistäytyvällä niemellä.

    Pappilan herrasväki oli tullut tulokkaita vastaan Marjaniemeen. He istuivat mahtavan pihlajan varjossa pihalla odottamassa. Ilo oli suuri molemmin puolin, kun omaisia tavattiin, ja nuoret joutuivat toistensa tarkastuksen alaisiksi. He olivat kaikin muuttuneet aika-ihmisiksi, sillä välin kuin olivat erossa olleet. Provasti perheineen saattoi tulijoita sisälle. Siellä Jojun vanhemmat kumartaen tulivat heitä vastaan, ja sekä Hannes että Sakin nuorin sisar Nanni olivat kantamassa kapineita sisälle.

    Häikäisevän valkoinen liina oli asetettu pöydälle, ja sille oli asetettu kirkas kahvipannu ja vastaleivottuja nisusia, jotka kaikki pruustinna oli toimittanut. Jojulle, joka mereltä tuli eikä muutamaan vuoteen ollut tuntenut kodin suloa, oli tämä niin uutta, että se pani hänen vilkkaat, tuliset tunteensa kuohumaan, ja hän huudahti innostuneena: -- Isänmaa, isänkoti, oi, paljonpa sillä on, joka saa tuntea, että hän ne omistaa!

    Rehtori ja Eriika täti saivat niin kiitollisen katseen Jojulta, että hekin tunsivat jotakin kosteata silmissään.

    Pruustinna, joka oli koettanut asettaa kaikki niin kodikkaaksi ja hauskaksi kuin suinkin, siksi kuin hänen sisaruksensa ensi kerran asettuisivat asumaan uuteen taloonsa, pyysi heitä nyt istumaan pöydän ääreen. Maiju rupesi kahvia kaatamaan, ja Solmia istui entisten asuintovereittensa viereen. Kun kahvi oli juotu, poistuivat pappilaiset jälleen, jättäen talon omistajat rauhassa asettumaan kuntoon.

    Seuraavana päivänä, joka oli pyhä, saarnasi Sakki ensi kerran kirkossa.

    Hän tuntui silloin Solmian mielestä niin ymmärtäväiseltä ja miehekkäältä. Tähän asti hän oli ollut vain kuin veli, mutta nyt hän opetti ja osasi opettaa.

    Pappilaiset olivat kutsutut Marjaniemelle päivälliselle, ja Jojun sekä Sakin vanhemmat myöskin. Mutta vanhukset eivät tahtoneet tulla syömään herrasväen pöytään, vaikka heitä kehoitettiin. Eriika antoi kattaa heille pöydän toiseen huoneeseen.

    Iltapäivällä, kun kasvattipoikien vanhemmat siirtyivät Matin tupaan, lähtivät nuoret kävelemään. Joju tahtoi nähdä entistä kotiansa. -- Kun olemme kaukana, oikein kaukana entisistä lapsuuden-seuduistamme, niin silloin vasta huomaamme, kuinka rakkaita ne meille ovat, sanoi Joju.

    • Lieneekö tämä paikka sinulle rakkaampi, kuin sedän koti Helsingissä?
    • sanoi Sakki.
    • No sitä en juuri tiedä...
    • Sepä se on, se on niin, että missä meidän osaksemme on tullut enimmän

    onnea maailmassa, se paikka meille kalleimmaksi jää. Tavallisesti lapsuuden aika on huolettomin ja onnellisin, ja siksi niin monelle juuri lapsuudenkodin seudut ovat kalleimmat.

    • Mutta tottahan on, että kaikki, jota rakastamme, käy meille

    kalliimmaksi, kun siitä olemme erotettuna, virkkoi Solmia.

    • Vai niin, sitten olisi hyvin edullista sille, joka sinua rakastaisi,

    lähteä hyvin kauas.

    • En minä niin tarkoittanut, ja sinä sen kyllä ymmärrät. En minä ketä

    hyvään rakastaisi, kun se vain kauas lähtisi, mutta jos minun omaiseni, joita minä tietysti rakastan, lähtevät pois luotani, niin selvenee minulle paremmin, kuinka kalliit he minulle ovat, koska minä heitä sanomattomasti kaipaan.

    Torpan väki oli kotona ja heille selitettiin, mitä varten tultiin.

    Pihalla kasvoi suuri koivu, jonka haaroilla Joju monta kertaa oli keinunut, ja siihen nyt päättivät leikata nimensä.

    Sakki ja Joju ottivat puukot tupestaan ja rupesivat puuta uurtamaan.

    • Totta teidänkin nimenne leikataan? -- kysyi Sakki tytöiltä.
    • Kyllä se on tarkoituksemme, -- vastasi Maiju.
    • Saatammehan sen itsekkin tehdä, ettemme teitä vaivaa, -- virkkoi

    Solmia.

    • Tässä sinun nimesi jo on, -- sanoi Joju.
    • Ja tässä myöskin, -- ilmoitti Sakki.
    • No sitä parempi. Sehän aina muistuttaa minulle, kuinka hyväntahtoisia

    te molemmat olette olleet minua kohtaan. Se oli sallimuksen oikku.

    • Mutta Joju on leikannut paremmin kuin minä; ne eivät sovi olemaan

    samassa puussa.

    • Aivan hyvin, ei tarvitse milloinkaan verrata, kumpi on paremmin

    leikattu.

    • No niin, nyt leikkaan Maijun nimen ja sitten omani.

    Kun nimet olivat valmiit, päätettiin mennä järvelle soutelemaan.

    • Kapteeni perään, -- sanoi Sakki.
    • Kunpa siksi ensin tulisinkin.
    • On sinussa kuitenkin alkua, mutta meissä muissa ei ole alkuakaan.

    Joju meni perää pitämään ja Sakki sousi. He soutelivat Marjaniemen rantoja pitkin, ja provasti ja pruustinna sekä rehtori ja Eriika, jotka istuivat pihlajan alla, kuuntelivat, kun nuoret lauloivat:

    "Lapsuuden ajan hellimmän
    Sä leikit kanssani,
    Ja olit paras ystävän',
    Ja ainoo iloni.

    Ja kaiku kertoi: ainoo iloni...

    Kun sitten jälleen tulivat sisälle, katosivat Joju ja Sakki yht'äkkiä.

    Maiju ja Solmia kertoivat, miten ihanaa järvellä souteleminen oli ollut ja miten he nimensä olivat saaneet koivuun piirretyiksi. Mutta hetken perästä he rupesivat kaipaamaan Jojua ja Sakkia.

    • Kyllä he tulevat, sanoi pruustinna, joka nähtävästi tiesi, mihinkä he

    olivat menneet. Kun sitten vähän aikaa olivat odottaneet, niin pojat tulivat ahosta esiin.

    • Marjapojat! huudahti Solmia.

    Jojulla ja Sakilla oli pienet tuokkoset täynnä kauniita mansikoita, kesän esikoisia, ja he toivat ne pappilan nuorimmalle.

    • Muistatko, sanoi Joju, miten ensi kerran sinulle marjoja toin ja

    juoksin leskistä kanssasi?

    • Muistan. Sakki oli joka vuosi tuonut minulle ensimmäiset mansikat,

    mutta sinä kesänä oli teitä kaksi, ja kun ensi kerran marjoja toitte, kehoitin teitä tulemaan toverieni ja minun kanssani leikkimään. Sama rehellinen Joju olit jo silloinkin, vaikka sivistys sittemmin on painanut leimansa sinuun.

    • Suuressa kiitollisuuden velassa olemme sedälle ja tädille siitä, että

    olemme saaneet kehittyä taipumustemme mukaan, -- sanoi Sakki.

    • Ja kun nyt olette päässeet sivistyneiksi nuorukaisiksi, niin tulee

    teidän muistaa, kun omin neuvoin elämäänne jatkatte, -- virkkoi provasti, -- että pysytte kelpo ihmisinä, sellaisina, jotka tuottavat kunniaa kasvattajilleen ja isänmaallensa.

    Käki kukahteli rannan koivuissa ja koko luonto huokui ylistystä Luojalle, ja siihen yhtyi vanhusten kiitosvirsi Marjaniemen tuvasta.

    Tämä pieni pihlajan alla istuva seura kuunteli veisua, ja provasti virkkoi jälleen: -- Että nuoret kehittyvät, on luonnollista, mutta täällä on vielä tapahtunut toinenkin muutos, joka osottaa, kuinka paljon me voimme kanssa-ihmisiimme vaikuttaa. Minä tarkoitan vanhuksia tuolla.

    • Siitä minulla on moninkertainen syy kiittää setää ja tätiä, -- sanoi

    Joju vakavasti.

    • Teidän rakkautenne, lapset, -- lausui rehtori Mellilä, -- on kaikki

    palkinnut. Teistä on meillä ollut elämän iloa. Ja sitä paitsi, ei se ole mitään, joka kylvää, eikä se, joka kastaa, vaan Herra, joka kasvun antaa.

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Marjapojat
    Author
    Theodolinda Hahnsson
    Release date
    January 26, 2005 [eBook #14807]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe
    Most recently updated
    October 28, 2024
    Front matter as received (title page, contents)
    MARJAPOJAT.
    
    
    Kirjoittanut
    Th. Hahnsson.
    
    
    Ensimmäisen kerran julkaissut
    Werner Söderström 1894.
    
    
    
    
    I.
    
    
    Aurinko paistoi helteisesti aholle, jossa eräs kahdentoista-vuotias
    poika poimi marjoja tuohiseensa ja lauleli:
    
          Kankaalle karjan,
          Mättäälle marjan
          Lamponen toi.
          Hei heli hoi!
    
          Metsässä toimin,
          Marjoja poimin;
          Luoja ne loi,
          Köyhille soi,
    
          Kypsimmät annan
          Poijes, ja kannan,
          Minnekkä vie
          Suorana tie.
    
    Joku rapsahdus kuului, ja poika huusi:
    
    -- Kuka siellä kuukuelee, kettuko vai jänis?
    
    -- Oohoh, eikö suutarin Sakki miestä metsän elävästä erota?
    
    -- Noh, kun olisikin ollut mies, mutta olipa pieni muona-Matin Joju
    vain. Marjassako sinäkin olet?
    
    -- Marjassa niin. Mutta ne ovat niin hemmetin raakoja vielä, eikä niille
    herroille pahuuksille raakilat kelpaa.
    
    -- Hyi, Joju, kuinka tuolla tavalla kiroilet!
    
    -- Mitä kiroilen? Enhän minä ole kironnut.
    
    -- Olet hyvinkin, ja vieläpä kaksi kertaa.
    
    -- Enhän minä ole pahan nimeä maininnut. En ole milloinkaan tuollaisia
    sanoja kiroukseksi kuullut sanottavan. Kylän miehet ja isäkin sanovat
    paljon rumemmin, kun kiroilevat.
    
    -- Mutta kyllä se vain sitä on, ja se on paha tapa sinulla.
    Kansakoulussa sanoi opettaja, että kiroileminen on kova synti.
    
    -- Sanoi se niinkin, ettei saa siunata, mutta semmoinen puhe vasta
    hullua on.
    
    -- Ymmärsit opettajan aivan väärin. Hän sanoi, ettei saa turhaan siunata
    ja mainita Jumalan nimeä.
    
    -- Niin no, helkkarissa, enhän minä sitä "turhaan" sanaa kuullut, kun
    Liisan-Kallu neulalla selkääni pisti.
    
    -- Kuules, jos nyt lupaat olla kiroilematta, niin minä annan sinulle
    tuokkosellisen marjoja.
    
    -- Sinäkö?
    
    -- Niin minä.
    
    -- Mitä hyötyä sinulla siitä on, etten minä kiroile enkä siunaa?
    
    -- Ei mitään, mutta soisin vain, että oppisit pois pahasta tavasta.
    
    -- Paha minä olen aina ollut. Äiti tuuppii ja sanoo, että olen paha, ja
    isä sanoo: "älä ole vallaton" ja kylän väki sanoo, vaikka muut ovat
    kuria tehneet: "sen on muona-Matin paha poika-veitikka tehnyt". Mutta
    minä siitä viisi välitän. Voi Jestas kun nuot mäkäräisetkin purevat niin
    onnettomasti.
    
    -- Tuollaisesta siunaamisesta opettaja kielsi, se on Jumalan nimen
    turhaan lausumista.
    
    -- Totta minun täytyy jotakin sanoa, kun mäkäräiset purevat. En minä
    vain viitsi joka sanaani punnita. Mutta mihinkä sinä marjasi viet?
    
    Sakki rallatteli:
    
          Minnekä tie
          Suorana vie.
    
    -- Kyllä se kaupunkiin täältä suoraan menee.
    
    -- Ei maar menekkään.
    
    -- Kuules, sinusta varmaan tulisi opettaja, kun saisit koulua käydä.
    
    -- Ei, pappi minusta tulisi.
    
    -- Olisi se sentään kurjaa, kun täytyisi käydä koulua.
    
    -- Oi, minäpä vasta iloinen olisin, jos saisin oikein suuressa koulussa
    käydä ja tulla papiksi.
    
    -- Olet sinä kumma sentään! Sitä minä en vain viitsisi, en, vaikka
    sanottaisiinkin hyväksi, kuten kaikki sinua kiittävät. Minä en enään
    menekkään kouluun syksyllä; annettakoon vain tukkapörröä, mutta kouluun
    en mene.
    
    -- Mennään vain yhdessä ja ollaan hyvät ystävät.
    
    -- En mene. Nyt lähden kotia. Tule sinäkin, mennään yhdessä kaupunkiin.
    Ensimmäisistä marjoista maksetaan siellä aina enemmän kuin maalla.
    
    -- En tule, minä tahdon viedä ensimmäiset marjani pappilaan. Kun näkevät
    tuohiseni, niin kaikki ilostuvat, ja ensi kerralla saan kupillisen
    kahviakin, ja sitten ottavat minulta marjoja koko kesän, vaikka kuinka
    paljon veisin. Monen täytyy tuoda pois marjansa, kun niitä on runsaasti
    saatu, mutta minulta ottavat aina.
    
    -- Kai maar he sinulta ottaisivat, vaikka ensimmäiset kaupunkiin veisit.
    
    -- Ei, he ovat pyytäneet minua tuomaan heille varahimmat.
    
    -- Mistä hiidestä sen tietäisivät, että sinä minun kanssani kaupungissa
    olet ollut?
    
    -- Tiedänhän itse.
    
    -- Hm. Niin no, ehkä se olisikin paha, ettet sinä veisi, en sitte
    kehoitakaan sinua enään kanssani tulemaan mutta minä en ole milloinkaan
    pappilaan vienyt. Lähden pois jo, tuohiseni on vallan täynnä.
    
    Sakki kävi alakuloiseksi. Jojun puhe teki hänen miettiväiseksi. Hän
    tunsi, että toverin kodissa elettiin toisin kuin hänen kodissaan, hän
    tunsi ettei Joju kokonaan ollut itse syypää pahuuteensa, mutta hän ei
    tietänyt, miten asiaa voisi parantaa, ei mistä pahe tuli, hän tunsi vain
    hämärästi, että jotakin nurjaa oli olemassa. Hän huokasi ja sanoi
    ääneensä:
    
    -- Joju parka!
    
    Hän kulki kuitenkin yhä eteenpäin metsässä ja löysi taas hyvän
    marjapaikan, jossa mansikoita oli punaisenaan. Sakki riemastui ja
    ajatteli ensi hetkessä, että kunpa Jojukin nyt olisi poimimassa. Mutta
    pian unhotti hän toverinsa ja kaikki, mitä häneen koski, sekä otti
    puukon tupestaan ja rupesi valmistamaan tuokkosia. Yhden pienen
    tuokkosen hän laittoi oikein sieväksi ja poimi siihen suurimmat marjat,
    ja kun sitten kaikki tuokkoset olivat täynnä, laski hän ne riviin
    kahvakoppaan kantaaksensa ne sillä kotia.
    
    Metsä oli vilpoinen, taivas sininen ja Sakin mieli niin onnellinen kuin
    sen, jolla on hyvä omatunto eikä huolta huomisesta. Hän kulki kotia päin
    ja rallatteli:
    
          Pappilan lapset
          Kiehkurahapset
          Marjani saa.
          Hei heli laa!
    
    Joju myöskin läheni kotiansa, ja katseli tavan takaa marjojansa.
    Kauniimmat hän nyyppäsi suuhunsa: "saatanhan syödä muutaman marjan,
    mitäpä sillä väliä on", tuumi hän. Mutta marjat vähenivät vähenemistään.
    
    Tuossa oli muona-Matin mökki. Joju meni tupaan. Siellä oli silakkaa ja
    leipää pöydällä sekä piimää läkkituopissa. Poika laski marjatuokkosensa
    rahille ja meni ruokapöydän ääreen, johon istui syömään, mitä siinä
    tarjolla oli.
    
    Äiti tuli samassa sisälle. -- No, johan sinäkin olet kotona; missä
    marjasi ovat? Ehkä et taas löytänytkään mitään?
    
    -- Mitäpä nuot tuolla rahilla ovat?
    
    -- No onhan siellä vähän marjoja sinulla, -- puhui äiti leppeämmällä
    äänellä. -- Mene oitis syötyäsi viemään ne kaupunkiin, etteivät litisty.
    
    -- En tiedä, viitsinkö.
    
    -- Kyllä viitsimään saadaan.
    
    Jojun huuli meni vähän lerpalleen, mutta hän ei puhunut mitään, nousi
    vain ruualta, otti tuohisensa, läksi sanaakaan sanomatta ulos ovesta ja
    paiskasi sen lujasti kiinni.
    
    -- Sitä sisua, selkääsi tarvitsisit, -- huusi äiti, hypäten hänen
    jälkeensä. -- Muista, että pyydät markka kolmekymmentä kannusta.
    
    Poika meni ja oli harmissaan. Hän oli ynseä melkein aina, koska kaikki
    häntäkin ynseydellä kohtelivat. Mutta kulkiessaan muistui Sakki hänen
    mieleensä, tuo kummallinen poika, joka hänelle osotti hyvyyttä, ilman
    että itse sai siitä pienintäkään hyötyä.
    
    Samassa hän näki edessään erään kotikylänsä akan, joka tavallisesti
    torui kylän lapsia ja jolle lapset tekivät tepposia juuri siksi, että
    tämä aina oli valmis suuttumaan. Nyt Joju unhotti kaiken harminsa,
    unhotti Sakin hyvyyden, ja rupesi vain tuumimaan, miten voisi tehdä
    jonkunlaista kuria akalle.
    
    Maantien varrella sijaitsevan kartanon puutarha-aidan rakosista pistäysi
    ulos sireeninvesoja, ja Joju sieppasi muutamia suuria lehtiä taskuunsa
    sekä kulki hiljakseen akan perässä. Vähän matkaa kartanosta kasvoi
    maantien molemmilla puolin tiheä kuusimetsä. Joju juoksi metsään, ja
    jouduttuaan aivan akan kohdalle, hän asetti lehden suunsa eteen ja
    pamahutti sitä niin, että akka hätkähtäen katseli ympärilleen, mutta
    läksi, kun ei mitään näkynyt, jälleen kulkemaan. Joju hiipi yhä metsässä
    maantien varrella ja paukahutteli tuon tuostakin sireenin lehtiä, siksi
    että kaikki olivat lopussa. Nyt hän läähättäen juoksi muijan perässä ja
    huusi: -- Odottakaa, Reetta muori, pelkään niin helkkaristi, kun tuolla
    ammutaan metsässä. Sotilaat luulemma siellä pitävät leikkisotaa.
    
    -- Hyvänen aika, mihinkä tässä nyt joudutaan? Ovat minun jo
    pelästyttäneet aivan hukkaan, kun en käsittänyt, mistä se pauke tuli.
    Jospa tässä edes olisi torppa, johon suojaan pääsisi.
    
    -- Niin, Reetta muori, kyllä teidän hullusti käy, ellei leikkisota jo
    ole loppunut. Mutta minä riennän kaupunkiin, että saan marjani kaupaksi.
    Hyvästi, muori!
    
    Joju riensi marjoineen kaupunkia kohti, mutta muori jäi miettimään tuota
    epäiltävää ampumista, ja vihdoin hänelle selvisi, että koko ampuminen
    "oli kun olikin vain Joju-ilkiön temppuja".
    
    
    
    
    II.
    
    
    -- Hyvää päivää! Onko meidän Ruskasta täällä näkynyt?
    
    -- On. Sakki juuri vast'ikään sanoi, että muona-Matin Ruskanen tuolla
    portin takana ammuu, ja minä käskin hänen laskemaan sen karjapihaan,
    siksi kunnes hän joutuisi saattamaan sitä kotia.
    
    -- On niistä elävistä se vastus näin kuumalla varsinkin, kun
    kärväsparvien hätyyttämänä juoksevat minne milloinkin. Mutta millä tässä
    köyhä eläisi, jollei maitotippaa olisi lapsilleen antaa? Kyllä tässä
    vastus sittekin on, kun lehmänkin elannosta on päivätyöt tehtävät.
    
    -- Niin kuinkas sitten, ei suinkaan ilmaiseksi.
    
    -- No semmoiset kun provasti saisivat kyllä ilmaiseksi antaa köyhän
    muonamiehen lehmän käydä pappilan laitumella.
    
    -- Kyllä sitten lehmiä ilmaantuisi pappilan hakaan niin monta, ettei
    enään omille olisi ruohonkorttakaan.
    
    -- Niin, sopii sinun puolustaa, kun olette hyvissä varoissa; mutta
    toista meidän on.
    
    -- Työllämme mekin elämme, ja kaikin kokoomme sen mukaan, kuin voimia
    riittää.
    
    -- Millä sitä lapset kokoovat?
    
    -- Hannes meidän on jo renkipoikana, ja Sakki saa hyvän päiväpalkan
    marjojen poimimisella.
    
    -- Mitä niillä marjoilla saa. Olen itse joskus pyhä-iltoina poiminut ja
    vienyt kaupunkiin, mutta ne menevät kokoon, ja sitte ei niistä saakkaan
    sitä hintaa, mitä pitäisi saada, vaan rouvat sanovat: "ne ovat
    litistyneitä, ei ne ole friskiä", -- minä viisi heidän "friskistään",
    sanoin vain: ellei kelpaa, niin saa olla kelpaamatta, itselleni ne
    ainakin kelpaavat, -- ja siihen jätin koko rouvan ja toin marjani kotia.
    Hukkaan sinne menisin päiviäni panemaan.
    
    -- Joka paljon pyytää, ei mitään saa, sanoo sananlasku. Olisit myynyt
    sillä hinnalla, minkä rouva olisi antanut, niin varmaan olisit kuitenkin
    saanut vaivasi palkituksi.
    
    -- Mutta kas kun en viitsinyt antaa.
    
    -- Meidän Sakki on koonnut jo 50 markkaa pelkillä mansikoilla.
    
    -- Hyvänen aika! Ei Joju vain viitsisi, enkä minä liioin. Olemmekin isän
    kanssa tuumineet, että syksyllä muuttaisimme Helsinkiin; siellä sitä
    kuuluu sentään aina saavan paremmin työn ansiota.
    
    -- Luuletko? Epäilen minä vain. Kyllä täällä vähemmällä toimeen tulee.
    Jos tulot ovat tavallaan niukemmat, niin saattaahan täällä lehmän pitää,
    kun ahkeraan kokoo lehtiä talven varaksi. Ja kun sitten vielä on
    perunamaata, niin siinä jo on särvintä sen verran kuin meikäläiset
    tarvitsee. Lapsetkin suuressa kaupungissa joutuvat kaikenlaisiin
    viettelyksiin.
    
    -- Oli mit'oli mutta kyllä sinne muutamme.
    
    -- Katsokaa, äiti, miten suuria mansikoita olen löytänyt
    niitynpientarelta!
    
    -- No katsoppas vain Sakkia, niitä varmaan on koko kannu! sanoi
    muona-Matin vaimo.
    
    -- On kyllä. Joka päivä hän marjoja ainakin tuon verran kotia tuo.
    
    -- Käskekää Jojuakin marjaan, hauskempi olisi yhdessä poimia, ja
    huomenna veisimme marjat pappilaan, -- sanoi Sakki.
    
    -- Kai sinä siellä jo joka paikan olet kohlinut. Ei suinkaan maksa
    vaivaa sinne mennä.
    
    -- Kyllä niitä joka päivä uusia kypsyy.
    
    -- Niin, mitä hänen vaivoistaan. Entäpä tätä sitten, eipä hänen aikansa
    kallis ole, ei hän muutakaan kokoon saa. Pane poika marjaan, että oppii
    työtä tekemään. Pahuutta vain oppivat, elleivät työtä tee, mutta mieli
    on hilpeä ja tyytyväinen, kun ovat jotakin saaneet toimeen. Eikö olekkin
    hauskaa, Sakki poikani, kun tulet väsyneenä kotia ja tiedät jotakin
    ansainneesi?
    
    -- On niin kovin. Ja kun oikein paljon saan, laitan marjapöpörää, ja se
    vasta hyvää on, sitä äitikin mielellään syö.
    
    -- Tässä minäkin viivyttelen. Täytyy mennä saattamaan Ruskas kotia.
    
    Matin-Miina meni, mutta seuraavana päivänä tuli Joju iltapuolella
    hakemaan Sakkia marjaan.
    
    Pojat läksivät.
    
    Sakki kulki vakavasti etsien marjapaikkoja, mutta Joju rallatteli:
    
          Tilulallallaa, tilulallallaa,
          Kumpi meistä nyt ensiksi marjan saa?
          Tilu tai, tilu tai,
          Sakki marjan sai.
    
    Kaikesta, mitä Joju metsässä näki, sai hän ilon aihetta, mutta marjat
    jäivät poimimatta. Kun sattuivat kävelemään sileän nurmikon poikki,
    heitti hän kuperikeikkaa, ja toisinaan hän viskasi polulla olevan
    kuusenkävyn varpaillaan ilmaan. Väliin hän otti pienen kiven, sylkäisi
    siihen ja heitti sen menemään semmoisella vauhdilla, että vinkuna
    ilmassa kuului.
    
    -- Mutta tulehan poimimaan mansikoita, et tuolla tapaa saa mitään
    pappilaan vietäväksi!
    
    -- No kun en marjoja löydäkkään.
    
    -- Tuolla mäen lappeessa varmaankin on hyvä marjapaikka.
    
    Pojat riensivät sinne, missä Sakki, joka oli tottunut marjoja etsimään,
    arvasi niitä löytyvän, ja siinä olikin mansikoita punaisenaan. Jojukin
    oli ihmeissään ja alkoi ahkerasti poimia tuokkoseensa. Mutta kauan hän
    ei malttanut olla hiljaa työssään, silmät lensivät kaikkialle, eikä se
    ollut kummakaan, sillä kylläpä luonto tällä kohtaa oli ihana. Maa oli
    vanhaa kaskimaata ja loitosti kaltevaa järvelle päin. Saaret ja niemet
    näkyivät tänne monimutkaisina. Koivumetsä, jossa tummat kuuset siellä
    täällä levittivät varjoaan, ympäröitsi kolmelta taholta kaskea. Joju ei
    tietensä tätä kaikkea ihaillut, mutta hän oli ihastuksissaan,
    ymmärtämättä mitä varten. Hän hyppi, huusi ja huuhueli. Suuri, vanha
    riippakoivu oli tulen säästämänä jäänyt mäen rinteelle, ja sen
    koukkuiset haarat nyt miellyttivät Jojun silmiä. Yhdellä hyppäyksellä
    oli hän tuon lehevän puun haaralla istumassa. Mutta silloin hän kuuli
    kummallisen rapsahduksen etäämpänä olevasta kuusesta, hän katsoi
    tarkkaan sinne päin ja näki, miten orava kapusi ylös puuta pitkin.
    Silmänräpäyksessä oli Joju maassa jälleen, ja nyt hän melkein yhtä
    vikkelästi kuin orava kiipesi kuusta pitkin ylöspäin oravan perässä,
    luullen saavansa sitä sen pitkästä hännästä kiinni. Mutta turha tämä
    yritys kuitenkin oli. Orava riensi kuusen latvaan asti ja pääsi
    vikkelällä hyppäyksellä toiseen vieressä olevaan puuhun.
    
    -- Joju, Joju, missä olet? Joju hoi?
    
    -- Täällä olen, -- huusi poika, joka kiipesi alas puusta ja läksi
    juoksemaan Sakin luo. -- Aioin juuri saada oravan hännästä kiini, mutta
    se pahuus pääsikin toiseen puuhun.
    
    -- Ja aina vain puhut noin rumia sanoja. Katsoppas, nyt on tuokkoseni ja
    koppani ihan täynnä, mutta kuinka paljo sinulla on?
    
    -- Minulla ... niin ei minulla paljoa ole. Mutta mihinkä ne
    jätinkään?... Joju lähti etsimään marjatuokkostansa.
    
    Pitkän aikaa kuljettuansa kaskessa hän sen vihdoin löysi, mutta se oli
    vain puolellaan marjoja.
    
    -- Poimitaan nyt yhdessä sinulle, että sinunkin astiasi täyteen saadaan.
    
    -- Sinäkö taas auttaisit minua? Noh, poimitaan vain yhdessä; mutta
    kuules, Sakki, kun minä tulen isoksi ja taidan jotakin tehdä, niin
    silloin minä autan sinua. Sinä olet ainoa, joka et milloinkaan ole
    sanonut minua pahaksi poikanulikaksi.
    
    Pojat poimivat tuokkoset täyteen ja veivät ne sitten kotiin, jossa
    marjat perattiin; huonoimmat erotettiin pois, ja niihin sullottiin
    ruisjauhoja tahi talkkunajauhoja. Tätä sekotusta nimitettiin pöpöräksi
    ja lapset söivät sitä herkkuna. Pyhä-iltana pojat päättivät viedä
    marjansa pappilaan.
    
    
    
    
    III.
    
    
    -- Äiti, kaikki isot tytöt ovat krokettia lyömässä, eivätkä huoli
    pienistä mukaansa. Mitä nyt sitte teemme?
    
    -- Teidän sopii olla piilosilla... Tai onhan niitä monenlaisia muitakin
    leikkejä. Leskistä esimerkiksi saatatte juosta, -- sanoi pruustinna,
    joka muisti nuorena paljon pitäneensä siitä leikistä. Hän silitteli
    lempilapsensa vaaleita, silkinhienoja hiuksia ja käski tytön mennä
    kiltisti leikkimään.
    
    Solmia meni kumppaniensa luo ja ehdotteli, että rupeaisivat piilosille.
    Vähän aikaa oli tämä leikki hauskaa, mutta vieraat tytöt tahtoivat
    jotakin uutta leikkiä jälleen. Solmia ehdotteli leskistä, mutta heitä
    oli kahdeksan, siis tasaiset parit; yhden täytyi jäädä leikistä pois,
    kun yksi leskeksi rupesi. Ei sekään oikein sopinut, mutta päätettiin
    kuitenkin, että vuorottain yksi jäisi pois, sillä leskisillä oleminen
    oli "julman hauskaa".
    
    Lapset juoksivat ja ilakoitsivat oikein sydämmensä pohjasta, aina yhä
    uudestaan kuului: "viimeinen pari ulos!" He eivät heti huomanneet Jojua
    ja Sakkia, jotka marjatuokkosineen seisoivat pihalla tikapuuhun
    nojautuneina seuraten halajavin silmin heidän leikkiään. Mutta nyt tuli
    Solmian vuoro olla leikistä poissa, ja silloin hän huomasi pojat sekä
    juoksi riemastuneena Sakin luo, huutaen: -- Marjapojat! -- ja laski
    iloissaan pienet kätensä Sakin olalle.
    
    -- Oi, miten kauniita mansikoita! Ja minullekkin pikku tuokkonen! Kuinka
    oletkin kiltti! Viekää nyt äidille mansikat, hän tulee kovin iloiseksi.
    Tulkaa nyt minun kanssani.
    
    Solmia läksi edellä kyökkiin ja sitte äitinsä luo saliin, jossa vieraat
    olivat, sekä ilmoitti, että marjapoikia oli kyökissä kaksittain. -- Ja
    minä sain Sakilta tällaisen tuokkosellisen marjoja. --
    
    Tyttö riensi jälleen kyökkiin ja pruustinna meni verkalleen perässä sekä
    maksoi pojille heidän marjansa, mutta tyttö joka näki teetä par'aikaa
    kaadettavan, kuiskasi äidillensä:
    
    -- Eikö Manda saa antaa teetä kupillisen noille pojille?
    
    -- Kyllä, kyllä lapseni.
    
    -- Istukaa tänne kyökkiin, -- sanoi Solmia marjapojille, -- te saatte
    teetä. Oi, kuinka hyvältä nämät mansikat tuoksuvat!
    
    Pojat jäivät teetä odottamaan, ja pruustinna sanoi kyökkipiialle: --
    Mukavaa, että saimme marjoja, nyt ei tarvitse muuta jälkiruokaa laittaa
    illaksi.
    
    Solmia meni tarjoamaan kumppaneillensa mansikoita, ja he kyllä pian
    tekivät niistä suoraa. Sitte rupesivat jälleen juoksemaan. Marjapojat
    tulivat pihalle, mennäksensä kotia, mutta jäivät nytkin katselemaan
    lasten leikkiä. Joju ei muistanut suutansakaan kiinni panna, vaan oli se
    ihastuksesta jäänyt raolleen; hänen tummat silmänsä oikein
    säkenöitsivät, ja hän olisi niin halusta lähtenyt joukkoon, kun olisi
    tohtinut vain.
    
    -- Meitä on liika vähän. Sakki, tule mukaan, ja sinä toinen poika, etkö
    tahdo juosta? Sittenhän saisi nimismiehen Einokin kumppaneita.
    
    Sakki piilotti päänsä tikapuitten taakse eikä puhunut mitään, mutta kun
    Solmia toisti pyyntönsä, sanoi hän: -- En minä kehtaa.
    
    -- Kyllä minä tulen, huudahti Joju iloissaan.
    
    -- Kuinka sinä noita käskit, -- sanoi nimismiehen tyttö, joka oli jo
    kahdentoista-vuotias.
    
    -- Ovathan ne puhtaissa vaatteissa, ja sitten ne ovat kilttejä lapsia,
    ja äiti on sanonut, että kaikkien kilttien lapsien kanssa saa
    leikitellä, -- vakuutti yhdeksänvuotias Solmia, ja rupesi enemmän asiaa
    ajattelematta asettamaan tovereitaan pariksi. Itse hän piti Jojun.
    
    Mutta nytkös syntyi vilkas juokseminen. Solmiaa ja Jojua ei kukaan
    voinut erottaa, sillä Joju oli vikkelä kuin lintu, hänpä olisi voittanut
    vaikka minkä juoksijan. Ei nyt koetettukaan enää saada Jojua kiini,
    mutta vaikka Solmiaa koetettiin saavuttaa, oli Joju aina ennättänyt
    tarttua häneen ennen muita.
    
    Nyt tahtoivat kaikki vuorostaan juosta Jojun kanssa, sillä he
    huomasivat, että hänen ansiotaan se oli, että Solmiaa ei kiinni saatu.
    Ei heistä kukaan enää muistanut, että hän oli köyhän mökkiläisen poika.
    Mutta Joju muisti nyt, että hänen piti mennä ajamaan lehmää haasta, ja
    sanoi, että hänen täytyi jo lähteä pois.
    
    -- Oliko hauskaa juosta? -- kysyi Solmia ystävällisesti.
    
    -- Oli niin pannahitten hauskaa.
    
    Nyt katsoivat kaikki lapset hämmästyneinä toisiinsa.
    
    -- Hyi, kuinka rumasti sanoit! Ethän sinä enään koskaan puhu sillä
    tapaa? Jumala suuttuu, -- sanoi Solmia.
    
    Joju huomasi, että hän oli sanonut sopimattomasti, ja ensi kerran häntä
    hävetti. Hän rupesi itkemään ja juoksi Sakin luo, pyytäen häntä tulemaan
    pois.
    
    -- Mikä sinua vaivaa? -- kysyi Sakki, mutta Joju vain nyyhkytti.
    
    Pikku Solmia tuli hänen luoksensa ja sanoi lohdutellen: -- Älä ole
    suuttunut, kyllä minä luulen, että sinä olet kiltti poika, et sinä enää
    koskaan puhu noin tuhmia sanoja.
    
    Joju ei uskaltanut katsoakaan tyttöön, vaan veti Sakkia hänen
    takinliepeestään ja pyysi yhä häntä tulemaan pois, ja niin loppui tämä
    ensin iloisesti alotettu ilta.
    
    Sakin kotona Joju vasta kertoi asiansa, sanoen: -- Se kiltti papintyttö
    häpesi minun tähteni, kun se paha kiroominen taas tuli suuhuni, mutta
    nyt en sitä enää milloinkaan tee.
    
    -- Joju parka, -- sanoi Sakin äiti, -- ei sellaisesta pahasta tavasta
    ole helppo päästä, mutta hyvä on, että sen pahaksi ymmärrät, kyllä siitä
    ajan mittaan sentään pääset.
    
    -- Mitä Joju vääräksi ymmärtää, sitä ei hän milloinkaan tahallaan tee,
    -- vakuutti Sakki, ja ne sanat saivat Jojun kyyneleet kuivumaan.
    
    
    
    
    IV.
    
    
    Vinha tuuli puhalteli, lakaisten Helsingin muutenkin siistejä katuja.
    Ihmiset kulkivat kiireesti pohjois-Esplanaadin katua pitkin.
    Kellastuneita lehtiä lenteli ristin rastin heidän ympärillään. Luonto ja
    ihmiset olivat ikään kuin levottomassa hyörinässä ja pyörinässä.
    
    Tämän levottomuuden vastakohtana kulki eräs poikanulikka hiljakseen
    katua pitkin, seisattui tuon tuostakin puotien ikkunain eteen
    katselemaan kaikkea sitä komeutta, kuin niistä loisti esiin.
    Tarpeeksensa katseltuaan hän lähti taas rallattaen eteenpäin
    laatustelemaan. Hän oli puettu siistiin sarkatakkiin, joka nähtävästi
    oli jonkun maalaisräätälittären tekoa. Keskitakaa oli se lyhin, ja
    etuliepeet riippuivat pitkinä, ehkä siitäkin syystä, että poika niitä
    venytteli, pitäen käsiään takin taskuissa. Vähitellen hän näytti
    ikäänkuin väsyvän tuohon katselemiseen; hän haukotteli ja meni istumaan
    eräälle penkille esplanaadiin. Siinä istuessaan hän kuuli kummallisia
    ääniä. Ne lähenivät, ja nyt hän selvästi erotti sanat: "Uusi Suometar,
    Nya Pressen o' Hystasbla-ade"... Ja samalla tuli esiin pieniä poikia,
    jotka sanomalehdet kainalossa juoksentelivat pitkin katuja. Nyt ei
    pojalla enään ollut aikaa istua, vikkelästi hän nousi penkiltä ja juoksi
    erään sanomalehtipojan luo, sanoen:
    
    -- Mitä sinä huudat?
    
    -- Myyn sanomalehtiä, osta pois, kom o' sööp. Uusi Suometaar, Nya
    Pressen o' Hystasbla-ade.
    
    -- Mistä noita lehtiä saa? Annas kun minäkin huudan.
    
    -- Tuossa on. Tahtoisitko tulla myyjäksi?
    
    -- Tahtoisin, se vasta hauskaa olisi.
    
    -- Rautatien-kirjakaupassa niitä on. Mikä sinun nimesi on, ja mistä sinä
    olet? -- kysyi sanomalehtipoika, luoden tutkivan katseen toveriin, joka
    oli paljon siistimmässä puvussa kuin hän.
    
    -- Nimeni on Joju, ja minä asun Albertinkadun loppupäässä. Mutta
    annappas minunkin huutaa.
    
    -- Noh, koetappas nyt.
    
    -- Uusi Suometa-ar, Nyija Rässen ja Huus-tasplaade...
    
    -- Ei se ollut oikein. Sinun pitää sanoman blaade eikä plaade.
    Hystasblaade: etkä myöskään saa sanoa: Nyija Rässen, vaan Nya Pressen.
    Noin keskenämme, kun sanomalehdistä puhumme, on meidän vain tapana sanoa
    Prässi, mutta kun huudamme, niin täytyy sanoa selvään koko nimi.
    
    -- No annappas kun koetan: Uusi Suometaar, Nya Pressen o' Hystasblaa-de.
    
    -- No niin, nyt se kävi oikein, pian sinä opitkin. Huudetaan nyt sitte
    vuorotellen ja kävellään yhdessä.
    
    -- Tämä vasta hauskaa on. Saanko huutaa oikein niin paljo kuin jaksan?
    
    -- Huuda päälle vain, kyllä _meidän_ kaupunkimme seinät kestävät, ei ne
    kesken halkea.
    
    Joju huusi niin heleällä äänellä, että jos joku taiteen harrastaja olisi
    sattunut häntä kuulemaan, niin varmaankin hän olisi pyytänyt valtio-apua
    tämän uuden kyvyn laulajaksi kasvattamista varten. Huudettuaan Joju,
    sillä välin kuin kumppanin vuoro oli, iloissaan hyppäsi eteenpäin. Hän
    ei enää laatustellut kädet taskuissa tyhjäntoimittajana, hän oli nyt
    innokkaana virantoimittajana, hän oli jo alkanut Helsingin virkeää
    elämää. Laulettuaan Uusi Suometar, Nya Pressen ja Hystasblaa-de, oppi
    hän ohikulkeville myöskin sanomaan: -- Osta nyt, sööp ny.
    
    -- Huomenna, varhain aamulla, täytyy sinun tulla asemalle, minä vien
    sinun kirjakauppaan. Se herra, joka siellä meille lehdet antaa, tuntee
    minun hyvin, ja kun minä sinun sinne vien, niin kyllä sinä kohta pääset
    myyjäksi. Sinä saat numeron lakkiisi. Mutta muista vain tulla, etten
    sinua suotta etsi.
    
    Pojat erkanivat, ja seuraavana aamuna he tapasivat toisensa jo varhain
    aamulla rautatien torilla.
    
    -- No nyt sinun toimitan sanomalehden myyjäksi, -- sanoi Jojun toveri ja
    näytti hyvin mahtavalta, kun oli ottanut suosikikseen vieraan pojan.
    
    He läksivät myymälään, jossa olivat ensimmäisinä. Sanomalehtipoika sanoi
    heti:
    
    -- Tässä on nyt poika, joka myöskin tahtoisi lehden myyjäksi. Hän on
    minun toverini, kyllä minä hänen takaan.
    
    -- Vai niin. Mistä tämä poika on?
    
    -- Täältä hän on, asuu Albertinkadun loppupäässä.
    
    -- Mikä on talon numero?
    
    -- Ei hän muista, mutta jahka lähdemme pois, niin minä saatan häntä ja
    katson, mikä se on.
    
    -- No mitä tuo poika itse tietää, jonka puhemies sinä olet? Mikä nimesi
    on?
    
    -- Muona-Matin Jojuksi minua maalla nimitettiin, mutta isäni on
    muuttanut tänne kaupunkiin, eikä hän täällä mitään muonaa saa.
    
    -- Eikö sinulla mitään sukunimeä ole?
    
    -- Ei sukunimeä, mutta kyllä minulla liikanimi on.
    
    -- Vai niin, no annappas kuulla nimesi.
    
    Jojun silmät vilkkuivat nyt oikein veitikkamaisesti, kun hän vastasi:
    
    -- Kansakoulussa minua sanottiin aika veitikaksi ja kylän muijat
    nimittivät minua muona-Matin poikaveitikaksi. Onhan minulla siis
    liikanimi.
    
    -- No pistetään tänne paperiin nimesi sitten. Joju Veitikka, ehkäpä olet
    hyväkin lehtiä myymään.
    
    -- Oojah, kyllä sen saatte nähdä.
    
    -- Tulee hänestä hyvä myyjä, minä olen häntä jo koettanut.
    
    Herra, joka pojille antoi sanomalehtiä myytäväksi, näytti olevan
    huvitettu noista pojista ja kysyi vielä: -- Oletteko kauankin olleet
    tuttavia keskenänne?
    
    -- Koko eilisen päivän, -- vastasi sanomalehtipoika.
    
    -- Kylläpä sitte tunnettekin toisenne, -- sanoi herra hymyillen.
    
    -- Kyllä vain, -- vakuutti poika.
    
    He saivat lehtimytyt kainaloonsa, numerot lakkiinsa, ja lähtivät sitte
    matkoihinsa.
    
    -- Mutta enhän minäkään tiedä, mikä sinun nimesi on, -- sanoi Joju
    kumppanilleen.
    
    -- Minun nimeni on Korpi, mutta noin kumppanien kesken olen Korppi.
    Kuulusteles vain, niin kyllä kaikki Korpin tuntevat, mutta Korvesta ei
    moni tiedä mitään.
    
    -- Kas, mikä talo tuo on?
    
    -- Se on yli-oppilastalo. Jahka minä oikein sinulle näytän täällä
    taloja, niin saat vasta nähdä jotakin.
    
    -- Oletko sinä täältä kotoisin?
    
    -- Olen minä, _Helsinkiläinen_ olen.
    
    -- Ja olet nähnyt vain nuot suuret tuvat täällä. Minä olen muitakin
    kaupunkia nähnyt.
    
    -- Semmoisia pieniä, mitä ne ovat? Kyliä vain Helsingin rinnalla.
    
    -- Niin, mutta minä olen nähnyt sellaisia paikkoja maalla, ettet sinä
    täällä Helsingissä olekkaan semmoisia nähnyt. Kun Suutarin Sakin kanssa
    kävimme marjojen kaupalla, kuljimme sellaista aukeata, että siihen näkyi
    kirkko ja mylly sekä kuusi kylää. Mutta mitäpä täällä näkee, seiniä
    vain.
    
    -- Ohoh, on täällä näkötorni ja palotornikin, ja kun sinne kiipeää...
    
    -- Kuules, sinne meidän täytyy kiivetä. Lähdetään nyt heti.
    
    -- Ei maar, esplanaadiin meidän täytyy rientää lehtiämme myymään.
    
    -- Ja niin helk... Uih, tuhmasti aioin taas sanoa.
    
    -- Mikä nyt tuli?
    
    -- Tuommoinen kiroomisen tapainen sana oli juuri tulemaisillaan
    suustani, enkä ole pitkiin aikoihin sellaista sanonut, enkä taas enään
    sanokkaan, se on varma.
    
    -- No entäpäs tätä sitten.
    
    -- On se paha, ja sitä saa niin kovasti hävetä, kun tulee parempien
    lasten joukkoon.
    
    Pojat olivat juuri suuren kivimuurin kohdalla, kun eräs keski-ikäinen
    herrasmies tuli portista ulos. Oitis paikalla kiirehti Joju herrasmiehen
    luo, sanoen: -- Ostakaa sanomalehtiä!
    
    Herra vilkaisi lehtiin, vaan aikoi mennä edemmäksi, mutta Joju juoksi
    pari askelta perässä ja sanoi: -- Ostakaa nyt, että saan hyvän onnen,
    kun ensikerran olen myymässä.
    
    -- Annappas nyt sitte tänne lehti. Mistä tiedät, että saat hyvän onnen?
    
    -- No onhan siinä jo aluksi onnea, kun yhdenkin lehden olen saanut
    myytyä, -- vastasi Joju ja riensi toverinsa jälkeen.
    
    -- Paras, että menemme eri haaralle, -- sanoi Korpi.
    
    -- Mennään vain, ja huomenna tapaamme toisemme taas.
    
    Joju lähti nyt kulkemaan ja kiertelemään kaupunkia pitkin. Hän kävi vain
    välillä kotona syömässä, ja meni jälleen ulos. Illalla kotia palattuaan
    ei hänellä ollut muuta kuin yksi ainoa lehti myymättä. Poika olikin niin
    väsyksissä, ettei joutunut rahojaan laskemaan, vaan pyysi vähän ruokaa,
    ja meni syötyänsä olkivuoteelleen kammarin-nurkkaan maata.
    
    Entisen muona-Matin huone oli jotenkin iso, mutta hyvin rappeutunut, ja
    siellä oli moni muukin, kuin Matin perheen jäsenet, saanut yösijansa.
    Siellä oikoili pitkän pöydän alla ja nurkissa kaikenmoisia kulkijoita.
    Huoneen perällä oli verholla erotettu osa Jojun vanhempia varten, ja sen
    lähimmässä nurkassa oli pojan vuode.
    
    Jojun vanhemmat pitivät jonkunlaista yömajaa. Maksu otettiin jokaiselta
    heti, sillä vieraat olivat useimmiten sitä laatua, että se tapa oli
    tarpeellinen. Muuten olisi maksu saattanut jäädä tulematta. Välistä
    tapahtui, että vieraat keskenään riitelivät niin, että isäntäväen täytyi
    mennä heitä sovittamaan, ja toisinaan ei sekään riittänyt, vaan
    tarvittiin vielä poliisinkin apua. Sellainen oli se koti, jossa Joju
    yönsä lepäsi. Päivin hän enimmiten oli kadulla.
    
    
    
    
    V.
    
    
    Vettä sateli lakkaamatta, mutta Joju oli tottunut sateessa liikkumaan.
    Oli ilma mimmoinen hyvään, niin kyllä hän sittenkin kulki sanomalehtiä
    myymässä. Ennen maalla ollessaan hän oli ulkona tepastellut, vaikka ei
    ollutkaan mitään pakkoa sateessa käydä, mutta ulkona sitä aina keksi
    jotakin tehtävää itselleen. Jojun mielestä oli erinomaisen hauskaa
    juosta aika vauhtia vesilammikkojen läpi, varsinkin, jos ihmisiä silloin
    kulki ohitse. Se oli hauskaa, se, kun vesiroiskeet lensivät kävelijäin
    päälle.
    
    Kaupungissa ei tuollainen käynyt laatuun, sen Joju jo aikaa oli tullut
    käsittämään, sillä nuot kiiltävänappiset olivat joka paikassa. Jos
    pienintäkin kepposta yritti tehdä, niin heidän silmänsä heti olivat
    valveilla.
    
    Joju siis kulki ihan siivosti. Kaisaniemessä hän koululasten huviksi
    heitti mitä muhkeimpia kuperkeikkoja, mutta eläintarhassa oli kuitenkin
    kaikkein hauskinta. Siellä hän kiipesi puihin kuten orava, tuli välistä
    pää edellä alas puusta ja teki yleensä jos jonkunlaisia temppuja.
    
    Eräänä päivänä, kun hän jälleen oli tehnyt noita hurjia
    kiipeemistemppujansa, sanoi Korpi: -- Kuules, Joju, sinusta tulisi hyvä
    voimistelija.
    
    -- Luuletko? Kansakoulua käydessäni sain voimistella, mutta opettaja
    sanoi: "ei sinua paholainenkaan aisoissa pidä, jos sinun hullusti käy,
    kenen syy sitten on?" Kun en viitsinyt hänen komentonsa mukaan
    nahjustella, niin sain katsella vain, kuinka muut voimistelivat, ja
    sekös vasta kirveli.
    
    -- Mahdoit tehdä siten, kuin opettaja käski.
    
    -- En viitsinyt, niitä temppuja kaikki tekivät. Minä tahdoin tehdä
    sellaisia liikkeitä, joita muut eivät osanneet.
    
    -- Oohoh!
    
    -- Ikävä siellä koulussa oli, mutta kyllä minä nyt jo sentään täällä
    menisin kouluun mielellänikin. Kotona on niin kovin ikävä. Ei täällä ole
    yhtään sellaista kuin maalla. Siellä en olisi viitsinyt lukea, sillä
    metsässä, jossa asuimme, oli paljon hauskempi kuin koulussa.
    
    -- Talvellakin?
    
    -- Niin, maan jäädyttyä poimimme suutarin Sakin kanssa karpaloita, ja
    kun lunta tuli, niin hiihdettiin ja tehtiin lumikammareita ja mitä
    kulloinkin. Mutta ei täällä keksi mitään.
    
    -- Olethan sanomalehden-myyjä!
    
    -- No niin, olihan se hyvä, että sen toimen sain.
    
    -- Huomenna on taas kilpamyynti.
    
    -- Niin on, ja aikaisin lähdetään liikkeelle.
    
    -- Menetkö sinä nyt kotia?
    
    -- Menen, muuten ne roistot, jotka yötä siellä meidän lattialla venyvät,
    syövät kaikki puti puhtaaksi.
    
    Seuraavana päivänä oli Joju aikaisin liikkeellä. Hän kulki vilkkaasti
    paikasta paikkaan. Ei nyt joutunut kädet taskuihin, sillä yhä vain hän
    piti lehtiä esillä. Kello 1/2 9 aikaan hän taas oli ennättänyt saman
    kivimuurin kohdalle, jossa eräs keski-ikäinen herra ennenkin oli häneltä
    ostanut lehden, ja juuri kun Joju aikoi ohitse mennä, tuli sama herra
    jälleen ulos portista.
    
    -- Ostakaa, sööp ny Uusi Suometaar, -- sanoi poika. Herra hymyili ja
    osti lehden.
    
    Joju riensi rautatien asemalle, joutuaksensa sinne siksi, kunnes
    matkustajajuna lähtisi. Silloin tiesi hän taas pääsevänsä muutamista
    lehdistä.
    
    Joju pani mieleensä, että tuo herra, joka lehden osti, juuri samaan
    aikaan kuin edellisellä kerrallakin oli tullut portista ulos, ja päätti
    nyt joka päivä käydä 1/2 9 aikaan tuon saman portin luona. Mutta muutama
    päivä meni, ettei hän määrättyyn paikkaan ennättänytkään täsmälleen
    puoli yhdeksän aikaan, eikä hän myöskään myöhempään sitte tavannut
    tuttua lehden ostajaa.
    
    Eräänä aamuna oli hänellä ollut huono onni. Hän ei saanut lehtiä
    myydyksi ja kiirehti nyt jälleen tutun kivimuurin luo, hyppeli sen
    edustalla vuorottain toisella ja toisella jalalla ja rallatteli:
    
          Jos annat penniä kymmenen,
          Niin saat juuri oivan lehtisen...
    
    Pitemmälle hän ei ennättänyt rallituksessaan, ennenkuin herra jo näkyi
    tulevan portista. Joju kiirehti hänen luoksensa, tarjoten lehtiään.
    
    -- Hm, luulenpa tosiaan, että olet minua tässä odottanut?
    
    -- Olen niinkin.
    
    -- No mitä varten?
    
    -- Että saisin lehteni myydyksi.
    
    -- Mistä tiesit minun tulevan?
    
    -- Kun olen ennenkin juuri samaan aikaan tavannut teidän tässä, niin
    arvelin teidän menevän aina tähän aikaan virkanne toimiin. En ole
    ennättänyt tänne moneen päivään, kun on ollut ostajia, jotka ovat
    estäneet minua olemasta tässä, täsmälleen.
    
    -- Tunnetko minun?
    
    -- En.
    
    -- Mikä sinun nimesi on?
    
    -- Veitikka.
    
    -- Onko se isäsi nimi?
    
    -- Ei. Isäni on muona-Matti.
    
    -- Mistä sinä olet tuollaisen nimen saanut?
    
    -- Toverini sen minulle antoivat kansakoulussa ollessani.
    
    -- Olitko vallaton siellä koulussa?
    
    -- Sanoivat minun olleen.
    
    -- Eikö sinua vielä haluttaisi koulua käydä?
    
    -- Haluttaisi kyllä taas, -- sanoi Joju, jonka mieleen samassa johtui
    pieni Solmia ja hänen vieraansa. -- Mutta ei ole minulla edes sellaisia
    vaatteita, että saattaisin mennä kouluun, enkä voisi kirjojakaan saada.
    
    Herra näytti tuumaavalta, tuuppasi kalossin kärjellään muutamia kiviä,
    joita sattui olemaan kadulla, ja lähti sitte jälleen kulkemaan
    eteenpäin. Joju katseli hänen jälkeensä vähän aikaa, mutta pian hän
    unhotti herran, sillä nyt hänen huomionsa kiintyi harmaaseen kissaan,
    joka koiran edellä juoksi kadun poikki.
    
    -- Huts kii'! huts kii'! -- huudahti Joju, mutta kun kissa kivijalassa
    olevasta ilmaluukusta pääsi pakoon huoneitten alle, ja koira aikoi mennä
    samaa tietä, silloin Joju juoksi luukun eteen koiraa estämään ja ajoi
    sen pois. Hän läksi sitten jälleen jatkamaan kulkuansa.
    
    Pilvet ajelehtivat taivaalla ja rupesivat vähitellen katoamaan. Sade
    taukosi ja aurinko pisti esiin. Kävelijöitäkin alkoi pian liikkua
    taajoissa joukoissa, ja Joju riensi kaikkialle, missä vain ihmisparvia
    liikkeellä näki.
    
    Näin oli hän kulkenut koko pitkän päivän ja saanut kokoon viisi markkaa,
    kun illalla väsyneenä palasi kotia. Hän koputti ovelle, ja äiti tuli
    aukaisemaan, sanoen: -- Vieläpä sinäkin, krapa, ulkona olet.
    
    -- Olen nyt vihdoin jo sisälläkin. Vaikka aamupäivällä oli paha ilma,
    niin iltapäivällä, kun selkeni, oli kovasti ihmisiä liikkeellä ja
    lehteni menivät kaupaksi oikein aika kyytiä. Olen tänään myynyt jokaisen
    kappaleen, ja se ei juuri usein tapahdu.
    
    -- Tuolla pöydällä on sinulla puuroa, mene nyt syömään, -- sanoi äiti.
    
    Joju meni ja rupesi hyvällä ruokahalulla pistelemään puuroa suuhunsa.
    
    Eräs ovensuun puolessa pöydän alla täysissä vaatteissa loikoileva mies
    käänteli itseään ja tirkisteli kiiluvin silmin Jojua.
    
    Matti nukkui jo, ja Miinakin meni levolle. Pojan kotiintulo oli hänen
    maatapanoansa keskeyttänyt.
    
    Kun Joju oli syönyt, aikoi hänkin panna levolle. Takin hän jo oli
    riisunut ja viskannut rahille, mutta sitten hän pöydältä otti lampun ja
    asetti sen lattialle sekä istui vuoteellensa ja rupesi rahojansa
    laskemaan.
    
    Pöydän alla oikoilevan miehen silmät kiiluivat saaliinhimoisesti, mutta
    muuten hän ei liikahtanutkaan.
    
    Joju laski rahojansa ja sanoi sitten itsekseen:
    
    -- Viisi markkaa. Aivan täsmälleen niin paljo, kuin luulin olevankin.
    
    Hän pisti kukkaronsa takintaskuunsa, sammutti lampusta valkean ja
    viskautui vuoteellensa. Ei pitkää aikaa kulunutkaan, ennenkuin hän jo
    oli nukkunut.
    
    Hetken tuo lattialla loikoileva mies kuunteli Jojun tasaista
    hengitystä, vaan sitten hän hiljaa ryömi Jojun vuoteen lähellä olevan
    rahin luo, otti pojan takin käsiinsä ja sieppasi sen taskusta kukkaron.
    Mutta kun hän sitten saalineen aikoi hiipiä pois, sattui hänen jalkansa
    lattialla olevaan lamppuun, joka kalisten kaatui rikki. Mies pötki ulos
    ovesta, niin pian kuin suinkin ennätti saada salvat auki, ja riensi pois
    yön pimeyteen.
    
    Kalinasta heräsi Joju, ja hänen vanhempansa myöskin.
    
    -- Mitä ihmettä sinä nyt teit, Joju? -- huusi Miina, -- jotakin sinä
    olet rikkonut!
    
    -- En minä tiedä, -- missä tikut ovat, äiti? Ottakaa valkeata! Lamppu
    oli tuossa lattialla, ja minä pelkään, että se on mennyt rikki, sillä
    öljyn haju tulee nenääni.
    
    -- Kyllä minä nenällesi annan, vai sinä lasket lampun lattialle ja
    potkaiset sen rikki; tuossa tikut ovat ja täällä on onneksi kynttilän
    pätkä.
    
    Miina sytytti kynttilän ja rupesi katselemaan ympärillensä. -- No
    mitähän kummaa tämä on? Ovi on auki, lamppu lattialla säpäleinä ja tuo
    pitkä roikale tuolta pöydän alta tipotiessään. Mitä se merkitsee?
    
    Joju oli vaiti ja näytti tuumaavalta, mutta hyppäsi sitten äkkiä pystyyn
    vuoteeltansa. Hänen takkinsa oli liukunut rahilta lattialle, ja sen
    nähtyänsä oli ikään kuin jotakin olisi hänen päähänsä juolahtanut. Hän
    kiirehti koettelemaan takintaskujansa ja huusi sitten aivan onnettomana:
    -- Minun kukkaroni on poissa!
    
    -- Kukkarosi? Oliko se varmaan sinulla? -- kysyi Matti, joka myöskin
    tarkasteli huonetta.
    
    -- Oli se, oli niin varmaan kuin tässä olen! Minä otin maata pannessani
    lampun pöydältä tähän lattialle ja laskin rahani, ja niitä oli juuri
    viisi markkaa. Mutta juoksenpa tuota hylkyä etsimään.
    
    -- Minä tulen kanssasi, sanoi Matti.
    
    -- Kyllä sitä turhaan näin pimeässä etsitte.
    
    -- Minä menen yksin ja juoksen niin että, siksi kunnes hänen löydän, ja
    löydänhän aina jonkun poliisin edes, jolle voin asiasta ilmoittaa.
    
    Joju juoksi ulos yön pimeyteen. Hän oli tottunut omin päin toimielemaan.
    
    
    
    
    VI.
    
    
    Eräässä kivirakennuksessa Länsi-Henrikinkadun varrella asui rehtori
    Mellilä omassa talossaan vanhan sisarensa kanssa. Herra rehtori oli jo
    aikaa lakannut koulukateederissa istumasta ja opettamasta, sillä hän oli
    varakas mies, ja saattoi nyt vanhoilla päivillään tulla toimeen
    eläkkeellään ja koroilla, joita hän pää-omastaan sai. Ukko oli niitä
    miehiä, jotka mielilauseenaan käyttävät noita tunnettuja sanoja "tee
    työtä ahkerasti, niin Jumala auttaa ihmeellisesti". Hän oli tullut
    tuntemaan näitten sanojen totuutta, sillä hän oli alkanut varattomana,
    mutta menestynyt hyvin työssään. Sitä paitsi hän aina tyytyi vähään;
    hänen tarpeensa eivät kasvaneet sen mukaan, kuin tulot enenivät. Nyt
    vanhaksi tultuaan ukko tunsi itsensä yksinäiseksi, ja päivät kuluivat
    yksitoikkoisesti. Hän oli kyllä monessa luottamustoimessa kaupungissa,
    ja kun hän kotia tuli, oli vanha Eriika sisar aina asettanut jotakin
    hauskaa hänelle. Välistä oli joku uusi kirja sievästi katetulla
    kahvipöydällä, ja välistä jotakin muuta sopivaa. Mellilä rakasti paljon
    hyvää kirjallisuutta, helppotajuistakin, jota hänen sopi ääneensä
    sisarensa kanssa vuorotellen lukea. Mutta ukko kaipasi jotakuta, jolle
    hän olisi saattanut tehdä hyvää. Hän oli kyllä kaikkiin listoihin, joita
    hänelle runsaassa määrässä tuotiin, kirjoittanut arvokkaita numeroita,
    mutta hän halusi tehdä hyvää sellaiselle, joka hänelle kiitollisuudeksi
    olisi antanut rakkautta ja joka olisi ollut hänen ilonaan ja apunaan
    hänen vanhoilla päivillään.
    
    Saman päivän iltapuolella, josta edellisessä luvussa kerrottiin, istui
    Mellilä sisarensa huoneessa piippua poltellen. Hän oli Eriikan mielestä
    tällä kertaa tavattoman harvapuheinen ja miettiväinen. Senpä vuoksi
    sisko nyt kysyikin:
    
    -- Antreas, kuinka sinä voit? Näytät kovin tuumaavalta. Olet juuri kuin
    johtajattaremme ennen muinoin koulussa, silloin kun hänen piti määrätä
    meille tytöille rangaistusta jostakin tekemästämme kepposesta.
    
    -- Hm, kumma ajatella, että sinäkin maailmassa olet kepposia tehnyt.
    Kyllä ne varmaan olivatkin niin viatonta laatua, Eriika hyvä, että
    ansaitsi miettiä, minkälaisen rangaistuksen niistä määräisi.
    
    -- Niin, varjelkoon, emmehän me mitään pahaa milloinkaan tarkoittaneet,
    mutta lapsellisessa ilossamme teimme välistä tuhmuuksiakin. Muistan,
    miten kerrankin, kun meillä oli opettajatar, joka mielestämme oli kovin
    turhamainen, panimme tummansinisen pellavalangan kulkemaan toisesta
    seinästä toiseen, jotta hän ripsuineen ja hapsuineen takertuisi siihen,
    kun kouluun tuli. No niin, hän tuli, takertui ja kompastui ja oli
    vähällä taittaa jalkansa. Mutta lapset eivät sitä käsittäneet, että tuo
    viaton lanka olisi saanut niin pahaa aikaan. Asiasta syntyi heti
    kysymys, ja koko luokka otti syyn päällensä. Muistan vielä, että minä en
    ollut tuossa joukossa, mutta ei kukaan tahtonut toistaan syyttää, vaan
    kaikin otimme syyn; ja johtaja oli huolissaan ja miettiväisen näköinen,
    kun hänen täytyi meitä rangaista. Käytöksessä saimme sitten vaille sinä
    lukukautena. Mutta tässäpä jouduin pois pää-asiasta. Minunhan piti
    tiedustella, mitä varten sinä noin vakainen olet?
    
    -- Olen tässä tuumannut yhtä asiaa. Minä tahtoisin ottaa kasvattipojan
    itselleni. Mitä sinä siitä arvelet?
    
    -- Kasvattipojan! Hyvänen aika, kasvatin, ja pojan! Ne pojat ovat niin
    kurikkaita.
    
    -- Mutta jos hän olisi hyväntapainen, reipas poika, niin hän meitä
    auttaisikin vanhoilla päivillämme. Hän toimittaisi sinunkin asioitasi
    kaupungilla ja tietäisi aina kertoa jotakin ja lukisi meille
    sanomalehtiäkin.
    
    -- Eiköhän tyttö olisi käytännöllisempi? Jos ottaisimmekin tytön?
    
    -- Taikka jos ottaisimme sekä pojan että tytön, -- sanoi veli
    naurahtaen.
    
    -- Herra varjelkoon! Silloinhan olisivat kuten yhteiskoulussa! Ei, ei
    millään ehdolla!
    
    -- Noh, otetaan sitte vain poika. Sinulle tulisi, luulen minä, liikoja
    vaivoja tytöstä. Katsoppas, mitähän täytyy, kun vanhemmaksi tulevat,
    saattaa ulos maailman tanterelle, ja sitä sinä et enään silloin
    jaksaisi.
    
    -- Jumala varjelkoon! En minä sellaisiin ryhtyisi. Mutta kuuleppas, onko
    sinulla tiedossa sellainen poika, josta puhuit?
    
    -- Kyllä. Olen tavannut erään, joka on sanomalehtiä ollut myymässä, ja
    hän miellyttää minua erittäin.
    
    -- Mutta jos hän olisi näpistelijä taikka kovasydämminen ilkiö...
    
    -- Miau, miau, -- kuului oven takaa.
    
    -- Mikko kissani! Tuleppas tänne, pikku silkkikäpäläni -- Eriika meni
    aukaisemaan ovea ja otti lemmikkinsä syliinsä. -- Kuules, Antreas, ei se
    poika vain mahtane Mikolle pahaa tehdä? Ne pojat ovat tavallisesti niin
    vallattomia. Mikko raukkani! Mikä sinun mieleesi, Antreas, nyt
    tuollaisen tuuman pani?
    
    -- Olen jo kauan ajatellut, että voisihan tehdä köyhälle hyvää, kun
    kerran se vara on, ja saisihan samalla ehkä rakkautta itselleenkin.
    
    -- Mutta jos saakin tylyn ja kovaluontoisen lapsen...
    
    -- Mahdollista sekin olisi, mutta en kuitenkaan hänestä sitä luulisi.
    Sanotaanpa, että oudon silmä paljon näkee, ja minä olen elämässäni sen
    todeksi havainnutkin.
    
    -- Mutta mitähän Leena sanoo? Tarvitsisihan asiasta puhua Leenallekkin.
    
    -- Mitä vielä, minäkö kysyisin, mitä hän sanoo? En, sitä en tee.
    Palvelijan vallan alle en milloinkaan aio asettua.
    
    -- Älähän suutu, minä vain tuumasin, että kun hän on ollut niin kauan
    talossa, niin kentiesi tulisi kysyä hänen mieltään. Hän saa paljon
    enemmän työtä. Puhuithan minullekkin asiasta, etkä suinkaan ole minun
    valtani alla.
    
    -- Eriika hyvä, mehän olemme siskot ja kumppanit, -- mutta
    taloudenhoitajat! Jos heidän antaa päättää, mitä meidän tulee tehdä,
    niin käy, kuten sananlasku sanoo, että kun kissasta tulee karhu, niin
    siitä koko pöpö syntyy. Mutta sitä paitsi Leena on hyväsydämminen
    ihminen. Kun hän vähän lapseen tottuu, niin luulen, että poika ja hän
    ovat mitä parhaimpia ystäviä.
    
    -- Täytyy minun nyt sentään muutama päivä totuttaa itseäni tähän
    muutokseen; et suinkaan häntä nyt heti tänne tuo?
    
    -- En. Minä tahdon ensin nähdä pojan kodinkin, ja kentiesi hän ei tahdo
    tullakaan...
    
    Leena tuli käskemään isäntäväkeänsä illalliselle.
    
    Mellilä ja hänen sisarensa istuivat ääneti ruokasalin pöydän ääreen, ja
    Leena poistui makuuhuoneisiin vuoteita yökuntoon valmistamaan.
    
    -- Kuules, Eriika, kentiesi olisi sentään paras puhua Leenalle
    aikomuksestani. Minä tietysti en hänen mieltänsä kysy, mutta sopisipa
    mainita, mitä olen päättänyt.
    
    -- Olisi se minunkin mielestäni sopivaa; saatathan sinä, kun Leena
    makuuhuoneista palaa, ilmoittaa sen hänelle.
    
    Mellilä katsoi lautasellensa ja söi. -- Annappas minulle kupillinen
    olutjuustoa, Eriika, ei juustoa, vaan heraa, minua vain janottaa.
    Kiitos, se maistui hyvältä; olutjuusto on oikein sopivaa näin, kun on
    kylmä ilta. Leena keittää sitä erittäin hyvin.
    
    Sisarukset nousivat ruoalta. Leena tuli korjaamaan ruoan tähteet ja
    viemään ne kyökkiin.
    
    -- Kuule, Eriika, puhu sinä nyt sopivalla tavalla tuosta pojasta
    Leenalle.
    
    -- Minäkö?
    
    -- Niin, minun täytyy mennä vähän polttelemaan kammariini, se maistuu
    niin hyvältä näin ruoan päälle.
    
    Mellilä poistui kammariinsa, ja Eriika jäi tuumimaan, miten saattaisi
    alkaa tuota vaikeata esitystä. Leena oli jo tullut ikään kuin perheen
    jäseneksi. Jos hän oli pahalla tuulella, niin oli sisarusten rauha
    häiritty, mutta onneksi se tapahtui ani harvoin, sillä yleensä hän oli
    mitä hyvänluontoisin vanha neitsy.
    
    -- Leenan ruoka oli taas niin hyvää. Rehtorikin sanoi, että olutjuusto
    oli erittäin onnistunutta. Ajattelimme tässä juuri, miten moni lapsi saa
    kärsiä puutetta, ja tässä meidänkin pöytämme ääressä olisi kyllä tilaa
    yhdelle, ei se juuri paljoa maksaisi.
    
    -- Niin, kyllä täällä aina yhden ruoka jää, ei niin vähän osaa laittaa,
    ettei siinä yhden lapsen osa olisi, ja Mikon vielä päälliseksi, --
    lisäsi hän, silitellen norkoilevaa kissaa.
    
    -- Mutta Leenalle ehkä tulisi enemmän vaivaa. Vaan olisipa siinä
    palkintokin, kun tietäisi tekevänsä hyvän työn.
    
    -- Jaa, niin, kun tottako otettaisiin? Niin no, en minä tiedä, mimmoista
    se olisi, minä vain ruoan puolesta tuumasin, että kyllä sitä olisi,
    mutta ei suinkaan täällä meistä kukaan vanhoilla päivillään rupea lapsia
    hoitelemaan.
    
    -- No eihän nyt, mutta rehtori aikookin ottaa sellaisen pojan, jonka hän
    panisi kouluun ihmisten tapoja oppimaan.
    
    -- No ihmettä! Tuumaako rehtori todellakin ottaa lapsen, joka ei ole
    ihmisten tapoja oppinut? Kyllä neidelle semmoisesta lapsesta ainakin
    vastuksia ja vaivoja syntyy.
    
    -- Jos veljeni tahtoo hyvän työn tehdä ja ottaa köyhän, lahjakkaan
    kasvatin, kehittääksensä hänen luonnonlahjojaan, niin minä en suinkaan
    sitä vastaan pane, vaan koetan häntä vielä siihen kehoittaakin, ja
    auttaa siinä, missä voin.
    
    -- No niin, kukapa rehtoria estää tahtoisi, kai maar hän itse tietää,
    mikä paras on, -- vastasi Leena aivan sävyisästi ja läksi toimiinsa.
    
    Eriika meni kertomaan veljellensä, miten hän oli Leenalle ilmoittanut
    asian sekä että nyt olivat valmiit ottamaan tuota aiottua kasvattia
    vastaan.
    
    Rehtori tunsi itsensä oikein tyytyväiseksi ja puhalteli piipustaan
    muutamia vahvoja savuja. Sisarukset sanoivat ystävälliset yöhyväiset
    toisilleen ja menivät kumpikin nauttimaan rauhaisaa lepoa.
    
    Seuraavana aamuna katseli Mellilä ulos akkunastaan. Hän katseli
    etsivästi, ikään kuin odotellen jotakuta. Hänen kasvonsa ilmaisivat
    tyytyväisyyttä, mutta vähitellen ne kävivät malttamattomiksi. Hän lähti
    etehiseen, otti päällysnutun yllensä, hatun päähänsä ja kepin käteensä
    sekä läksi ulos. Hän kulki rautatien toria kohden; mutta ennätettyään
    Hagasundin kadun päähän, kääntyi hän kotia päin jälleen.
    
    Antin- ja Länsi-Henrikinkadun nurkalla seisoi poika, joka kovin itkeä
    nyyhkytti ja välistä näytti uhkaavasti pientä nyrkkiänsä. Toisia poikia
    oli kokoontunut hänen ympärilleen. Mellilä meni lähemmäksi ja hämmästyi,
    kun hän, tarkastaessaan tuota pientä joukkoa, itkevässä pojassa tunsi
    suosikkinsa, sanomalehden-myyjän. Ja missä tilassa! Silmät olivat
    punaisina, posket ajetuksissa ja koko poika kovin uhkaavan näköinen.
    
    -- No poikani, -- sanoi Mellilä, -- mikä sinua nyt vaivaa?
    
    Pojat rupesivat nyt kaikki yht'aikaa kertomaan, miten kulkija hylky oli
    vienyt Jojun rahat ja hakannut häntä. Mutta Mellilä ei saanut mistään
    oikein selvää, vaan pyysi poikaa tulemaan kanssaan kotia.
    
    Joju seurasi Mellilää ja kertoi hänelle sen, minkä jo tiedämme, sekä
    lisäksi, että hän oli seurannut pahantekijää ja löytänyt hänen sekä
    vaatinut rahat takaisin, mutta se roisto oli tarttunut häneen ja antanut
    hänelle selkään. -- Mutta samalla minä kiepahdin häijyn selkään ja taoin
    häntä nyrkilläni oikein aikalailla, ja kiljuin niin, että poliisit
    tulivat paikalle. Silloin tuo lurjus sanoi poliiseille "korjatkaa pois
    tuo poika ilkiö, joka minulta vei viisi markkaa, en minä hänestä huoli".
    Ja sitten hän läksi juoksemaan aika kyytiä pois. Poliisit rupesivat
    kyselemään, mitä olin tehnyt, vaan minä en oikein mitään ymmärtänyt
    selittää, en tiedä mitenkä sellaiseksi kävin, vapisin vain ja nyyhkytin;
    mutta onneksi isäni tuli paikalle, ja sitte minäkin jo saatoin sanoa,
    että olin löytänyt roiston, ja sitte kaikki selveni, ja poliisi lupasi
    ottaa miehestä selkoa.
    
    -- Hm, no mihinkä nyt aioit mennä?
    
    -- Menen rautatienkirjakauppaan ilmoittamaan, kuinka paljo olin saanut,
    sekä että varas minulta ne rahat vei, mutta että minä tahdon nyt
    palkatta myydä siksi, että se viisi markkaa tulee maksetuksi. Mutta ehkä
    eivät usko minua, eivätkä anna minun enään myydä, -- sanoi poika ja
    rupesi taas itkemään.
    
    He olivat nyt ennättäneet Mellilän asunnon eteen. -- Kuules, -- sanoi
    rehtori, -- sinun ei tarvitse puhua mitään kirjakaupassa, minä annan
    sinulle nuot viisi markkaa, mutta sinun täytyy ne sitten vähitellen
    maksaa minulle, sen mukaan kuin ne saat. Minä kyllä uskon, että sinä
    niin teet. Hyvästi nyt, ja ole aina suora ja rehellinen poika! Tee työtä
    ahkerasti, Jumala auttaa ihmeellisesti!
    
    
    
    
    VII.
    
    
    Joju oli säntilleen tuonut ansaitsemansa rahat rehtori Mellilälle, ja
    nyt hän tuli tuomaan loppuvelkansa. Poika astui Mellilän kammariin,
    jonne hän jo kyllä tien tiesi, ja katsoi ilosilmin rehtoriin.
    
    -- No poikaseni, joko taas tulet velkaasi suorittamaan?
    
    -- Jo, tässä nyt on loput.
    
    -- Kiitos! Kuuleppas, Joju, kuka on sinua rehelliseksi opettanut?
    
    Joju tuumasi, vaan sanoi sitte: -- En minä tiedä, ei siellä metsässä,
    jossa ennen asuimme, kukaan toiseltaan mitään ottanut.
    
    -- Niin, niin, salon vakavat hongat eivät pahuuteen opettaneet, oikein
    sanoit. Vaikeampi on täällä ison maailman hyörinässä kelvollisena pysyä.
    Katso, tässä ovat kaikki ne rahat, jotka olet minulle tuonut; sinä olet
    ollut rehellinen poika ja saat nyt pitää itse kaikki nämät rahat, ei
    miksikään palkinnoksi, sillä rehellisiä meidän tuleekin olla, se on
    velvollisuutemme, vaan kehoitukseksi, että muistaisit aina olla
    rehellisenä.
    
    -- Kiitoksia! Saanko nämät oikein omakseni?
    
    -- Saat, ja vielä kysyn sinulta, tahtoisitko tulla minun pojakseni. Minä
    ottaisin sinut luokseni ja kasvattaisin sinua.
    
    -- Kyllä, mutta minun täytyy ensin kysyä äidiltä.
    
    -- Eikö isäsi elä?
    
    -- Elää, mutta kyllä hän antaa minun tulla, jos vain äiti antaa. Isä
    monta kertaa on ollut pahoillaan siitä, että tänne tulimme, varsinkin
    minun tähteni.
    
    -- Hm, vai niin. Ehkä on paras, että itse menen heille asiasta puhumaan.
    Mennään nyt oitis.
    
    Mellilä läksi, ja Joju oli tien-oppaana. Tultuansa siihen hökkeliin,
    missä Jojun koti oli, katsoi rehtori vähän hämmästyneenä ympärilleen.
    Asukkaat joivat juuri par'aikaa kahvia, ja pöydän ääressä oli jos
    jonkinmoisia renttunaamoja. Jojun äiti kaatoi viinaa kahvikuppeihin
    höysteeksi, ja näyttipä siltä, kun hän itsekkin olisi ottanut
    jakajaisia. Rehtoria pöyristytti. Tästä kodistako siis tuo reipas,
    kaunis poika oli kotoisin... Salon helmassa viattomana kasvanut poika
    oli tuosta pesästä pelastettava. Luoja itse oli johtanut lapsen hänen
    tielleen.
    
    -- Kuka täällä on isäntänä? -- kysyi rehtori.
    
    -- Minunhan tämä asunto on, -- vastasi Matti.
    
    -- Noh, mitäs nyt, onko tuo poika nulikka tehnyt mitään pahaa, vai mitä?
    -- kysyi Miina.
    
    -- Ei suinkaan, teillä on kelpo poika. Olen sattumalta tullut häntä
    tuntemaan ja tulin juuri kysymään, antaisitteko hänet minulle
    kasvatiksi. Minusta teidän täällä on vaikea saada hänestä kelpo miestä.
    Metsässä maalla, jossa ennen olette asuneet, ei hän ole pahuutta
    oppinut, mutta täällä on vilkasta lasta vaikeampi varjella
    kaikenlaisista sielun ja ruumiin vihollisista.
    
    -- Eikö herra asu täällä? -- kysyi Miina.
    
    -- Asun, mutta minulla on hiljainen, avara koti, jossa ei ole
    tämänlaista liikettä kuin täällä.
    
    -- Menköön vain poika, mitäpä hän täälläkään paljon kokoon saa, tuskin
    ruokansa ansaitsee noilla sanomalehdillä, ja vaatteet ovat kokonaan
    minun hankittavanani.
    
    -- Mutta hänen tulee sitten kokonaan erkaantua tästä kodista ja näistä
    seuroista...
    
    -- Kukas herra sitten on, joka poikamme ottaa? -- kysyi isä.
    
    -- Suokaa anteeksi, etten sitä muistanut ilmoittaa. Olen rehtori
    Mellilä, talon-omistaja tässä kaupungissa.
    
    -- Kyllähän poikamme rehtorista on puhunut, vaikka minä en tuntenut.
    Aikooko rehtori ruveta häntä kouluttamaan?
    
    -- Aion.
    
    -- Papiksi vai opettajaksiko?
    
    -- Sitä en vielä voi tietää; miksikä hänellä taipumusta on.
    
    -- Mene sinä vain, jos sinua haluttaa, -- sanoi Matti, kai maar se paras
    on.
    
    -- Pue parhaat risat yllesi, ennen kuin menet. Ainoa tuo meidän on,
    mutta eipä tahdo saada senkään vertaa kokoon, että hänelle kasvatusta
    saisi. Ja viitsivätkö ne sitten lukea, tuommoiset, kadulla vain
    tahdotaan olla. Ikävä poika pahaa sentään tulee, kun vuode tuolla
    nurkassa on tyhjänä.
    
    -- Tottele aina rehtoria, muista se, -- virkkoi Matti. Kurittakaa vain
    hyvästi, kyllä häntä kotonakin on kuritettu.
    
    -- Kyllä, Jumala nähköön mutta paljo sitä tarvitaankin, ennenkuin
    lapsesta paha sisu saadaan pois.
    
    -- Minä toivon, että tulemme hyvin toimeen Jojun kanssa, hän näyttää
    järkevältä lapselta. Ehkäpä kovuutta jo on tarpeeksi käytetty, kentiesi
    saatamme nyt paremmin tulla rakkaudella toimeen. Hyvästi! Kyllä annamme
    pojasta jonkun ajan perästä tietoja.
    
    Rehtori läksi, ja Joju seurasi häntä.
    
    Aamiaispöytä oli katettuna, kun rehtori pikku seuralaisensa kanssa tuli
    kotia.
    
    Eriika neiti tuli heitä vastaan. Hän katseli tarkkaan nuorta tulokasta
    silmiin ja virkkoi sitten veljelleen ruotsiksi: -- Pojken har vackra,
    ärliga fönster, han ser snäll ut. -- Sitten hän poikaan kääntyen sanoi:
    -- No tervetultuasi tänne meidän vanhojen kotiin, koeta nyt tulla meille
    pieneksi auringonsäteeksi, minä tarkoitan, koeta olla nöyrä ja avulias
    meitä kohtaan. Hyväntahtoisuus ja avuliaisuus lämmittää vanhoja. Kyllä
    me sitten taas puolestamme sinua hyvänä pidämme. Mutta tuleppa nyt
    aamiaiselle! Sinun on varmaankin nälkä.
    
    -- Ehkäpä ruoka maistuu paremmalta, jos hän nyt ensin saa syödä Leenan
    kanssa, siksi kunnes paremmin tutustumme.
    
    -- Ehkä niin on paras, -- sanoi Eriika ja huusi Leenaa näyttämään
    pojalle huoneita.
    
    Sisarukset istuivat aamiaiselle, ja Leena näytti sillä välin huoneita
    Jojulle.
    
    -- Tuossa on suuri vastaan-otto-sali.
    
    -- Hih, täälläpä oikein kaikuu, hah, kuulkaapas!
    
    -- Ei herrasväki täällä oleskele juuri muuten, paitsi kun rehtorilla on
    suuri vastaan-otto.
    
    -- Kyllä ymmärrän, kun kaikki koululaiset tulevat tänne.
    
    -- Ei, ei meidän rehtori enään koulussa ole.
    
    -- Onko hän viralta pantu?
    
    -- He ei ikään, mutta rikas kun on, niin mitäpä hän siellä viitsisi
    pahojen poikien kanssa tepastella ja väsyttää itseänsä. Hän tahtoo
    täällä viettää rauhallista elämää kodissaan. Mutta kun rehtorin
    syntymäpäivänä tulee vieraita, niin silloin ovat tässä salissa. Tuossa
    on keisarin ja keisarinnan kuvat.
    
    -- Kyllä tunnen, suutarin Sakin kodissa ne myöskin olivat seinällä.
    Olivat ottaneet ne Kyläkirjaston kuvalehdestä, mutta ei ne niin komeat
    olleet kuin nämät.
    
    -- Tuossa on rehtorin huone.
    
    -- Ja noin paljo kirjoja, aina lattiasta kattoon asti!
    
    -- Niin, näes, ne kirjat on rehtori kaikki lukenut. Noin paljo täytyy
    lukea, ennenkuin rehtoriksi pääsee. Mutta hän onkin, tää meidän rehtori,
    erinomaisen oppinut mies.
    
    -- Kutka nuot äijät tuolla seinällä ovat?
    
    -- Tuo tuossa kuuluu olevan suuri runoilija Topelius.
    
    -- Ohoh, sekö se on! Kyllä minä hänen tiedän, joka on tehnyt Maamme
    kirjan.
    
    -- Mitä sinä siitä tiedät?
    
    -- Kansakoulussa sitä luimme suutarin Sakin kanssa. Tehtäneekö
    Sakistakin joskus tuommoinen kuva...
    
    -- Hupsu sinä, mikä se suutarin Sakki on?
    
    -- Se on eräs suutarinpoika siellä minun kotipitäjässäni. Kas sillä
    olikin vähän mainio pää. Se poika laittoi runojakin, koska häntä vain
    halutti. Mikä tuo toinen on?
    
    -- Se on Lönnrot.
    
    -- No niin onkin, se ukko sieltä Sammatista, joka Kalevalan on koonnut.
    
    -- Mennään nyt katsomaan omaa huonettasi, se on sellainen pieni kammio
    siellä ruokasalin vieressä. Katso, tässä se nyt on.
    
    -- Minun huoneeni! oikeinko totta?
    
    -- Niin, jos olet tottelevainen ja siivo, tietysti, sillä ei rehtori
    muuten anna sinun olla täällä.
    
    -- Onpa täällä koulukirjojakin.
    
    -- Niin, kai maar rehtori rupeaa sinua opettamaan.
    
    -- No lapsi kulta, tuleppas nyt aamiaiselle, kyllä sinun jo nälkä on, --
    sanoi Eriika, joka pelkäsi pojan nälissään olevan, kun hän ei heti
    päässyt ruokapöydän ääreen.
    
    Joju oli nyt tutustunut joka huoneeseen ja jokaiseen henkilöön ja
    saavuttanut heidän suosionsa. Yksi ainoa olento löytyi kuitenkin, joka
    ei vielä ollut hänen näköpiiriinsä tullut, ja se oli Eriika neidin
    vanha, rakas, harmaa Mikko kissa. Mutta iltapäivällä kun vanhan tavan
    mukaan juotiin kahvia Eriikan huoneessa, makasi Mikko makeassa unessaan
    emäntänsä pehmeällä sohvalla. Jojun suuret, vilkkaat silmät
    havaitsivatkin heti tuon muhkean kotieläimen, joka makasi siinä ikään
    kuin suuri harmaa käärö. Poika läheni ja silitteli sitä ystävällisesti,
    mutta kissa kehräsi vain eikä liikahtanutkaan. Poika sanoi "kis',
    kis'," mutta se vain veti untaan. Nyt ei Joju enään malttanut mieltään,
    vaan nipisti kissaa hännästä. Mutta tästäkös elämä syntyi! Kissa
    maukahti pahasti ja kynsäisi Jojua, joka taas vuorostaan huudahti: --
    Kissa sinä! -- ja paiskasi sen lattialle.
    
    Eriika neiti punastui korviaan myöten; hänen tyyni verensä joutui
    liikkeelle. -- Poika, kuules, mitä teit kissalleni? -- kysyi hän niin
    ankaralla äänellä, kuin hänen lempeälle luonnollensa mahdollista oli.
    
    -- Viskasin sen menemään. Se on ilkeä kissa, kynsäisi tuolla tapaa.
    
    -- Mutta jotakin sinä hänelle ensin teit, ei hän koske kehenkään, paitsi
    jos hänen täytyy itseään puolustaa.
    
    -- En minäkään olisi siihen koskenut, mutta kun se vetelys oli niin
    laiska ja unelias, ettei kuullut, vaikka kuinka olisin huutanut, niin
    vähän nipistin sitä hännästä vain.
    
    -- Saat sitten syyttää itseäsi. Toiste, sinun pitää se muistaman, et saa
    tehdä Mikolle pahaa. Ei saa milloinkaan kiusata syyttömiä eläviä; minä
    sitä paitsi pidän Mikosta, ja sinä pahoitat minun mieleni, jos teet
    sille pahaa, ja minä toivon, että sinä olet kiltti poika, etkä tahdo
    mieltäni pahoittaa. Mutta tuleppa tänne, panen vähän eaudecolognea
    noitten raamujen päälle, että paranevat.
    
    -- Ei siihen mitään tarvitse panna, vähät minä tuonmoisista raamuista
    välitän. Kyllä ne pian paranevat.
    
    -- Tule nyt silittämään Mikkoa, niin tulette hyviksi ystäviksi.
    
    Joju läheni, mutta kissa nosti selkäkarvansa pystyyn; vaan kun Eriika
    otti lemmikkinsä syliinsä, sai Joju vihdoin sitä silittää, ja pian
    joutui koko kahakka unohduksiin.
    
    
    
    
    VIII.
    
    
    Joju oli nyt ollut kaksi kuukautta uudessa kodissaan, lukenut joka päivä
    määrätyn ajan rehtorin johdolla, saanut uuden puvun ja tullut kauniin,
    reippaan ja sievän pojan näköiseksi. Hän oli köyhän lapsen tavoin
    iloinnut huoneestaan ja vaateestaan, hyvästä ruoasta, sievästä puvustaan
    ja kaikenlaisesta mukavuudesta, josta hänellä ennen ei ollut
    aavistustakaan. Kasvattivanhemmat olivat tyytyväisiä, kun näkivät, miten
    poika iloitsi ja koetti olla ahkera ja tottelevainen. Mutta kun uutuuden
    viehätys oli loppunut, rupesi Joju ikävystymään tähän oloonsa. Se tuntui
    liian mukavalta, kun ei hänellä ollut mitään seikkailuja, eikä hänellä
    myöskään ollut tovereita, joitten kanssa hänen olisi sopinut ajatuksia
    vaihettaa. Kaikki meni ihan koneentapaisesti. Rehtorin kanssa hän oli
    usein kävelemässä ja joskus yksinkin, mutta entisessä kodissaan hän ei
    milloinkaan käynyt, häntä kun oli kielletty sinne menemästä.
    
    Eräänä päivänä, kun hän oli vähän aikaa läksyjänsä lukenut, rupesi
    häntä kovin haukotuttamaan, niin pian kun hän kirjaansa katseli. Hän
    huomasi sen itse ja laski kirjansa pois sekä rupesi tähystämään ulos
    ikkunasta. Oi, miten siellä aurinko kirkkaasti loisti! Maa oli jo hienon
    lumen peitossa, niin puhdas ja kaunis. Joju päätti lähteä kaupungille.
    
    Rehtori oli ulkona, mutta Joju meni Eriika tädin luo ja sanoi, että hän
    lähtisi ulos kävelemään. Jojun täytyi aina sanoa, minne hän aikoi mennä.
    
    Eriika katseli poikaa ... kummallista, hänen pyöreät, kukoistavat
    poskensa näyttivät kalpeilta, minkätähden?... Olipa hänellä täällä
    paljon parempi ruoka kuin mitä hänellä oli ollut entisessä kodissaan ja
    kaikin tavoin mukavampi olo. Miksi hän siis oli kuin kasvi, joka
    vieraaseen maahan on istutettu?
    
    -- Voitko sinä pahoin?
    
    -- En, mutta täällä on ... on niin raskasta olla, täytyy päästä ulos.
    
    -- Mene, poika kulta! Mikä on raskasta? Täytyykö sinun liiaksi lukea?
    
    -- Ei, minä vain tahdon ulos. Hyvästi, täti.
    
    Joju läksi. Hän kulki ilman päämaalia. Päämäärä kyllä olisi ollut, mutta
    eipä hän saanut mennä, mihin halutti. Hän oli kulkenut vähän matkaa
    Etelä-esplanaadikatua, kun Korpi tuli juosten häntä vastaan.
    
    -- No Korppi sinä, mihinkä kiire?
    
    -- Kas, Veitikkako? Enpä aikonut tuntea sinua. Näes, minulla on aina
    kova kiire, mutta jos sinä joudut seuraamaan minua, niin tule! Saamme
    sitte vähän jutella toistemme kanssa.
    
    -- Oojah, kyllä minulla aikaa on.
    
    -- Minä olen kirjapainossa korehtuuripoikana. Katsoppas poika, tällaisia
    lehtiä minä kannan; tässä on nyt yksi arkki runoutta, ja siitä
    kustantaja maksaa lähes sata markkaa, kuulin itse, kun herrat painossa
    puhuivat, ja tämmöisiä papereita minä kannan joka päivä edes takaisin.
    Ei maar niitä joka miehen kynsiin annettaisi.
    
    -- Näytäppäs! Eihän niissä mitään ole. Tuolla sivulla on neljä riviä,
    tuossa kaksi värssyä, ja kolmas sivu on ihan valkoinen. Hupsut, kun
    tyhjästä maksavat.
    
    -- Kas et sinä ymmärrä sitä asiaa, enkä minäkään, siinä minulla on
    korpin pää ... mutta se kuuluu olevan sellaista uutta lajia, että siitä
    sopii maksaa, vaikka siinä ei mitään juuri olekkaan.
    
    -- Jospa suutarin Sakkikin toisi runonsa tänne, niin hän jo saisi niin
    paljon rahaa, että kouluunkin pääsisi.
    
    -- Mikä se Sakki on?
    
    -- Eräs suutarin poika vain, joka kovin halusi kouluun. Sepä olikin
    oikein hyvä poika.
    
    -- Mutta missä sinä nyt olet, kun noin hienoissa kävelet?
    
    -- Olen rehtori Mellilän kasvattipoika.
    
    -- Tosiaankin! Onpa sinua onni potkaissut.
    
    -- Niin kai on, -- vastasi Joju huoaten.
    
    -- Tästä portista minun täytyy mennä. Hyvästi, Veitikka.
    
    Joju jäi kadulle. Hän oli nyt aivan lähellä Albertinkatua, missä hänen
    vanhempansa asuivat, ja oi, kuinka hän halasi mennä tuohon huonoon
    kotiinsa. Hänellä olisi ollut niin paljo kerrottavaa, ja hän olisi ennen
    kaikkea tahtonut edes nähdä vanhempiansa. Isähän aina oli ollut hänelle
    hyvä, ja äiti oli antanut niin monta kertaa lämmintä ruokaa, kun hän
    viluissaan ja nälissään oli tullut kotia. Olihan äiti paljon kurittanut
    ja torunut, mutta hyvä hän sentään oli. Tuossa se oli portti ...
    tuostahan nyt olisi sopinut mennä sisälle... Mikäpä häntä esti, menisi
    vain... Mutta olihan rehtori kieltänyt... Mistäpä rehtori sen
    tietäisi?... Kumma, nyt oli ikään kuin Sakki olisi hänen korvaansa
    kuiskannut: "mitä Joju tietää olevan väärin, sitä hän ei milloinkaan
    tee", ja vielä hän näki edessään pikku Solmian valkokiharaisen pään ja
    kuuli hänen punahuultensa lausuvan: "kyllä minä luulen, että sinä olet
    kelpo poika" ... ja Joju poistui vanhempiensa portilta ja meni kiireesti
    kotia.
    
    Hän rupesi lukemaan läksyjänsä, mutta vähän päästä hän vain mietti.
    Iltapäivällä, kun hän palasi rehtorin kammarista oppitunniltaan ja
    jälleen istui omassa kammiossaan, ei hän ensinkään ottanut valkeata,
    vaan istui pöytänsä ääreen ja katseli ulos kaasujen valaisemalle
    kadulle. Vähän aikaa katseltuaan hän rupesi katkerasti itkemään. Silloin
    aukeni ovi, ja rehtori astui sisälle.
    
    -- Joju, mikä sinua vaivaa? Olen huomannut, että olet ollut alakuloinen
    jonkun ajan. Puhu suoraan, kuten olisin isäsi, taikka ... kuten paras
    ystäväsi. Ole aina suora, älä pelkää puhua kaikkea, mikä sinua
    raskauttaa.
    
    -- Setä hyvä, pankaa minä pois ja ottakaa suutarin Sakki! Hän toivoi
    aina, että hän joskus pääsisi kouluun, ja hän on kovin hyvä poika,
    paljon parempi kuin minä. En minä voi olla täällä.
    
    -- No miksi et? Mitä tuo tuommoinen on? Eikö sinun ole ollut täällä hyvä
    olla, häh? Onko kukaan tehnyt sinulle pahaa?
    
    -- Ei, mutta tuntuu ikään kuin raskaat kahleet olisivat päälläni.
    
    -- Kuule, poika, sinä ehkä et tahtoisi lukea, mutta ellei ihminen tahdo
    mitään tehdä eikä totella mitään ohjia, eli kuten sanoit, kahleita, niin
    silloin hän on ikään kuin metsän peto ja vielä pahempi. Ellei hän tahdo
    kulkea vanhempiensa ja kasvattajainsa kahleissa, niin hänestä tulee
    sellainen, kuin se mies, jonka kodissasi näit, joka sinulta vei
    viisi-markkasi ja joka nyt on yleisen oikeuden kahleissa.
    
    -- Kyllä minä tahtoisin totella, mutta minä halajan nähdä vanhempiani.
    Jos olisivat kaukana, -- mutta kun tiedän, että ovat täällä, enkä
    kuitenkaan saa heitä nähdä. Olin tänään jo heidän portillaan, mutta
    juoksin taas kiireesti pois, kun muistin Sakin sanat: "mitä Joju kerran
    vääräksi tietää sitä hän ei tee", vaan en tiedä, jaksanko enään toiste
    olla menemättä. Antakaa minun vain mennä kotia, ennemmin minä jälleen
    menen maata huonolle vuoteelleni kotini tuvan nurkkaan, kun olen täällä
    näkemättä vanhempiani, vaikka tiedän heidän olevan lähellä.
    
    -- Hm... Tuumataan tätä asiaa... Ole nyt vain huoleti ja iloinen taas,
    kuten sinun ikäisesi tulee olla, kyllä katson, että kahleet päästetään,
    miten sopii. Ensiksikin saat mennä vanhempiasi katsomaan; minä pidän
    sinusta vielä enemmän nyt, kun tiedän, että täältä mukavuudestasi
    halusit lähteä vanhempiesi luo. Rehellisyytesi olet myöskin jälleen
    osottanut, kun et salaa mennyt sinne, vaikka mielesi teki. Sillä tavalla
    ihminen vapaaksi tulee, että hän oppii itseänsä hallitsemaan. Mutta
    vielä yksi asia. Kuka tuo Sakki on, josta sinä usein puhut ja joka
    ihmeellisesti näkyy sinuunkin hyvää vaikuttaneen?
    
    -- Sieltä kotipitäjästäni, N:ästä, se on.
    
    -- Noh, siellähän lankoni on provastina.
    
    -- Onko? Ja hänellä on pieni tyttö, jonka nimi on Solmia.
    
    -- Niin on, nuorin lapsi. Lähde nyt oitis katsomaan vanhempiasi, mutta
    älä sinne jäämistä tuumaa.
    
    -- Saanko mennä heti?
    
    -- Saat.
    
    -- Kiitoksia!
    
    Joju läksi, mutta rehtori meni Eriikan luo.
    
    -- Kuules sisko, me olemme olleet liika itsekkäitä, kun tahdoimme
    kokonaan anastaa itsellemme lapsen rakkauden, jota vahvemmat siteet
    sitoivat vanhempiinsa. Se itsekkäisyys oli vähällä viedä meiltä koko
    pojan. Tapasin hänen itkemässä kammarissaan ja sain selkoa siitä, että
    hän ikävöitsi vanhempiansa, kun ei ollenkaan päässyt heitä katsomaan.
    Hän pyysi minua laskemaan itseänsä kotia kurjuuteen jälleen ja ottamaan
    kasvatikseni suutarin Sakin, jonka hän, vaatimattomasti kyllä, vakuutti
    olevan itseään paljoa paremman.
    
    -- No olenhan minä jo kauan nähnyt, että jokin häntä raskautti; hänen
    muotonsakin kävi huonommaksi. Lähetä Jumalan tähden poika katsomaan
    vanhempiansa, ettei hän meiltä pois halua. Mitenkä aikamme sitten
    kuluisi, ellei hän täällä olisi? Varsin hirveätähän olisi ajatella, että
    poika semmoiseen pesään jäisi.
    
    -- Minä hänet jo lähetin. Mutta nyt olisi toinen asia päätettävissä.
    Joju on tavan takaa puhunut tuosta suutarin Sakista, joka näkyy häneen
    hyvää vaikuttaneen, ja minä tuumaan, että pöytämme ääreen mahtuisi kaksi
    yhtä hyvin kuin yksi, ja sitten heillä olisi toisistaan huvia. Me olemme
    vanhat, ja Jojun saattaisi tulla ikävä, jos hän aina seurustelisi meidän
    kanssamme, mutta kun meillä täällä on koko pari poikia, niin luulen,
    että molemmin puolin tulisimme tyytyväisiksi. Suutarin poika on N:n
    pitäjästä.
    
    -- Sieltäkö? No Amaalia sisaremme ja lankomme hänet kentiesi
    tuntevatkin. Tavallisestihan ne papit seurakuntansa tuntevat aina lapsia
    myöten.
    
    -- Aion kirjoittaa Mäntyselle, tiedustellakseni pojasta. Jojun puheen
    mukaan hänellä on kova lukuhalu.
    
    Sisarukset juttelivat vielä vähän aikaa, ja heidän keskustellessaan tuli
    Joju jo kotia. Nyt hän oli kuin toinen poika. Kahleet olivat karisseet
    pois. Hän oli tosiaan kuin häkistä päässyt lintu. Silmät kiilsivät ja
    suu hymyili, ja koko olento oli kuin kevään juokseva puronen.
    
    Rehtori kirjoitti vielä samana iltana kirjeen langollensa.
    
    
    
    
    IX.
    
    
    -- Kun ei se postikaan jo tule, että saisin Lasten Kuvalehteä lukea, --
    sanoi pikku Solmia, joka oli käynyt maltittomaksi odottaessaan
    postilaukkua.
    
    -- Oletko läksysi lukenut?
    
    -- Olen, äiti kulta, aikaa jo, ja Helmi sanoi, että osasin oikein hyvin
    ja lupasi tuoda minulle vesipuoloja, mutta sitten tuli maisteri, eikä
    Helmi sitte enää olekkaan muistanut antaa puolukoita.
    
    -- Käske Mandaa panemaan tulta pesään. Sitte saapi hän mennä tuomaan
    sinulle marjoja, ja sinä, saat kutsua maisteria ja siskojasi niitä
    syömään.
    
    Solmia teki kuten äiti käski, ja pian pruustinnan kammarin pesässä paloi
    iloinen tuli, levittäen lämmittävää valoansa huoneeseen. Sitten toi
    Manda pöydälle asettimen, jolla oli kauniita vesipuoloja, hienoa
    sokeria, lautasia ja teelusikoita.
    
    Solmia meni salista kutsumaan Helmi ja Maiju siskojansa sekä maisteri
    Palosta, joka oli ikään kuin kotoväkeä, hän kun kävi pappilassa melkein
    joka päivä. Hän oli ihmeellisen avulias, tarjoutui tuon tuostakin
    provastin puolesta saarnaamaan y. m., kutsuttiin sitten tavallisesti
    pappilaan päivällisille, ja viipyi siellä vielä lopun päivääkin.
    
    Maisteri ja tytöt noudattivat mielellään Solmian kutsumusta.
    
    -- Täälläpä on kovin herttaista ja lämmintä! Oikein suloista on olla
    tulen ääressä, kun ulkona on lumituisku. Älä, Helmi hyvä, lamppua
    sytytä, tämän tulen valossa istuminen on niin kodikasta ja hauskaa.
    Näemmehän tässä puolukoita syödä.
    
    Provasti Mäntynen tuli sisälle -- Katsokaapas vain, täällähän on oikein
    hauskaa. Kummallista, miten posti tänään viipyy, mutta siellä onkin niin
    kova tuisku ulkona, ettei hevonen juuri juoksemaan pääse kinosten läpi.
    
    -- Miten Sakki parka tanhuasta pääsee? -- sanoi Solmia.
    
    -- Kuka se Sakki on? -- kysyi maisteri.
    
    -- Meidän postinkuljettajamme, suutari Miettisen poika. Hän on meidän
    pieni ahkera apulaisemme ja aina tervetullut vieras, sillä kesäisin hän
    tuo meille ensimmäiset mansikat ja nyt hän on syksystä asti kuljettanut
    postilaukkuamme kestikievarista tänne.
    
    -- Miten todellakin poika nyt pääsee kinosten läpi? virkkoi pruustinna.
    
    -- Miehet ovat tanhuaa aukaisemassa, kyllä hän sieltä hyvin tulee.
    
    Solmia juoksi toiseen huoneeseen kurkistamaan akkunasta ulos hämärään,
    nähdäksensä, koska postipoika tulisi. Ja todellakin siellä nyt näkyi
    pieni poika, joka pyrki pappilaa kohti. Laukku heilui sivulla. Tyttö
    kiirehti ilmoittamaan, että Sakki oli tulossa.
    
    -- Maiju, sytytä lamppu, vaikkapa parikin, että saadaan lukea, mitä
    posti meille tuo. On nämät postipäivät sentään hyvin hauskoja täällä
    maalla, -- sanoi pruustinna.
    
    Sillä välin juoksi Solmia tuomaan laukkua kyökistä, ja näki, miten Sakki
    puhalteli punaisiin sormiinsa.
    
    -- Voi kuinka sinä olet kovasti luminen, onko sinun vilu?
    
    -- Vähän.
    
    -- Lämmittele tässä hellan ääressä. -- Solmia vei laukun sisälle ja
    kertoi, miten Sakkia paleli. -- Saanko ottaa hänet kuvakirjojani
    katselemaan, siksi kuin tee valmistuu? Kyllä hän tarvitsee jotakin
    lämmintä.
    
    -- Kyllä, -- vastasi pruustinna.
    
    -- Se on oikein, tyttöseni, että muistat pyytää lämmitystä vilustuneelle
    lapselle, -- sanoi provasti, ottaessaan laukkua tyttärensä kädestä. --
    Mitä täällä nyt sitten on? Tässähän on kirje: "Piga Amanda Juslinille
    N:n pitäjässä. Seura provasti Mäntysen kirjeet." -- Lieneekö vain
    provastilla tässä kirjeitä seurana. Tuossa on tukku sanomalehtiä,
    jakakaa ne keskenänne. Tässähän vielä on kirje lehtien välissä:
    Dalollinen Mändyluodon isändä Mathias Santeljus. N:n pitäjäs. Seuraa
    Brovasti Mäntysen kirjeitä". No tässä vielä yksi. Tottapa vihdoinkin
    minulle myös.
    
    -- Näytäppäs, keneltä se on?
    
    -- Langoltani.
    
    -- Katsoppas vain! Ei Antreas usein kirjoita. Mitä hänellä nyt lienee
    sanottavaa...
    
    -- Solmia, vie Mandalle hänen kirjeensä; tuon toisen saa lukkari
    kirkolla antaa omistajalleen.
    
    Provasti rupesi lukemaan kirjettään ja huudahti hetken perästä: -- No
    kummallista, muistatteko tuota muona-Matin väkeä, joka Helsinkiin
    muutti? Heidän poikansa on lankoni ottanut kasvatikseen. Hän kirjoittaa,
    että poika on rehellisen ja kelpo ihmisen alku, mutta hänen kotinsa on
    perin huono, ja Antreas on tahtonut lapsen pelastaa hukkaan joutumasta,
    "koska," kuten hän tässä sanoo, "se kaikesta päättäen on näkynyt olevan
    Jumalan tahto". Mutta vielä tässä on toinen asia. Hän kysyy, tunnemmeko
    suutarin Sakkia, ja sanoi havainneensa Jojun puheesta, että Sakki on
    vaikuttanut hyvää häneen. "Jos poika on hyvä lapsi ja tahtoo tulla
    kasvatikseni, saa hän heti tulla tänne. Minä tahdon valmistaa heitä
    kouluun, jotta ensi kevännä saavat tutkintonsa suorittaa". Se nyt on
    uutinen, joka Sakille kelpaa. Helmi, mene käskemään Sakkia tänne.
    
    Sakki, joka katseli Solmian kuvakirjoja, oli heti valmis seuraamaan
    Helmiä pruustinnan kammariin. Poika näytti erittäin sievältä. Hän oli
    lämpimässä huoneessa käynyt punaposkiseksi, hänen vaalea tukkansa oli
    kauniissa kiharoissa otsan ympärillä, ja hänen siniset silmänsä
    näyttivät syviltä ja haaveksivilta. Hän jäi ovensuuhun seisomaan ja
    kumarsi kainosti.
    
    -- No Sakki, -- sanoi provasti, -- tahdotko lakata postilaukkua
    kuljettamasta ja ruveta lukemaan? Häh?
    
    -- Lukemaanko? -- kysyi poika, ja hänen silmänsä välähtivät. Mitenkä
    minä saisin ruveta lukemaan?
    
    -- Muistatko muona-Matin Jojua?
    
    -- Kyllä, hän muutti Helsinkiin.
    
    -- Niin, ja lankoni, rehtori Mellilä, on ottanut hänen kasvatikseen, ja
    tahtoisi vielä ottaa sinunkin. Joju on hänelle puhunut sinusta. Rehtori
    valmistaisi teitä molempia kouluun, ja tulevana kevännä saisitte
    suorittaa tutkinnon. Ja sitten sinun tulee olla ahkera ja koettaa kaikin
    tavoin noudattaa lankoni ja kälyni mieltä.
    
    -- Ja se on siis oikein totta! Minä lähden oitis kotia kertomaan!
    
    Sakki ei enään muistanut ujoillakaan, hän iloitsi niin, ettei saattanut
    olla sitä ilmaisematta.
    
    Provasti virkkoi vielä: -- Sano terveisiä isällesi ja äidillesi ja
    pyydä, että jompikumpi heistä tulisi tänne huomenna tästä asiasta
    juttelemaan.
    
    Seuraavana päivänä ilmoitettiin, että suutari Miettinen vaimoineen oli
    pappilan kyökissä, ja hetken perästä he astuivat pruustinnan kammariin.
    
    -- Mitä nyt tuumaatte siitä, että lankoni tahtoisi poikanne
    kasvatikseen?
    
    -- Tulin juuri kuulemaan, tunteeko provasti hänen, joka poikamme
    ottaisi, mutta kyllä kai sitten, koska hän on provastin lankomies. En
    minä poikaani maailmalle laskisi kenen luo hyvänsä. Ei meillä tosin
    suuria varoja ole, mutta aina Jumala sentään on huolen pitänyt. Se siinä
    nyt on, että pojalla aina on ollut kova halu lukemaan, ja hän olisi nyt
    jo niin menossa että kylläkin.
    
    -- Kyllä minä pidän suurena onnena sen, että hän pääsee lankoni luo.
    
    -- Poika puhui, että muona-Matin Joju myöskin on otettu samaan paikkaan,
    ja se oli suuri veitikka, koko poika. Lieneekö sitten muuttunut, kun
    ihmisiin on tullut...
    
    -- Lankoni kiittää häntä hyvin rehelliseksi.
    
    -- No niinhän se meidän Sakkikin aina sanoi hänen olevan, ja siksipä
    olivatkin ystäviä, vaikka meidän poika aina on ollut hiljainen ja Joju
    kovin vallaton. Ikävä sitä poikaamme tulee, ei hän ole meille
    milloinkaan surua tehnyt. Mutta kai se sentään paras on, että annamme
    hänen mennä, emmehän voi hänen onneansa vastaan olla.
    
    -- Niin no, jos provasti sitten kirjoittaa, että hän tulee noin viikon
    päästä; vai miten luulet, Siina, saatko hänen jo siksi kuntoon?
    
    -- En tiedä varmaan, tarvitsisi ommella muutamia paitojakin hänelle
    vielä, poika on niin kasvannut.
    
    -- Ei, -- sanoi pruustinna, joka myöskin oli tullut keskusteluun osaa
    ottamaan, -- veljeni kirjoitti, ettei vaatteista tarvitse pitää mitään
    huolta. Eriika sisareni ne kyllä toimittaa kaikki, kun poika vain tulee.
    
    -- Soo, soo, vai antavat vaatteetkin. Olisin minäkin hänelle mielelläni
    paidat ommellut, vaan hyvähän sekin on, että antavat, -- sanoi Siina,
    mutta kyyneleet vierivät kuitenkin ehtimiseen hänen silmistään.
    
    -- Maisteri Palonen lähtee parin päivän päästä pääkaupunkiin, ja kyllä
    hän ottaa poikanne mukaansa ja ohjaa hänet rehtorin luo.
    
    -- Sepä hyvä on. Oohoo sentään, oikeinpa taakka putosi hartioiltani,
    kun ei tarvitse häntä sinne yksin lähettää.
    
    -- Sopii se hyvin, -- sanoi Miettinen. -- Kyllä se asia nyt sitte on
    päätetty. Provasti kirjoittaa vain, että hän parin päivän päästä tulee
    maisteri Palosen kanssa.
    
    -- Kyllä. Matkarahoista ei teidän myöskään tarvitse huolta pitää, ne
    minä jätän Paloselle.
    
    -- Kiitoksia kovin paljo. Mennään nyt sitte mekin jo pois. Jumalan
    haltuun jääkää!
    
    Parin päivän päästä kulki Sakki vaatemytty kainalossa isänsä kanssa
    pappilaan. Äidille ja sisaruksille hän oli kotona sanonut jäähyväiset,
    ja sinne he jäivät häntä kaipaamaan. Mutta äiti lähetti runsaat
    siunaukset mukaan, ja varoitti poikaansa unhoittamasta vanhempiansa ja
    ennen kaikkia, unhoittamasta Jumalaa.
    
    Pappilassa sitte juotiin kahvia. Solmia oli itse tahtonut laittaa
    Sakille eväät pussiin ja oli koonnut siihen, mitä vain parasta löysi
    äidin varastoista. Sitten hän sanoi Sakille: -- Sinun pitää syömän
    kaikki, mitä siinä on, ei, pari torttua sinun täytyy antaa Jojulle, minä
    kyllä muistan hänen vielä, ja miten hyvä hän oli juoksemaan. Ja tiedätkö
    vuoden päästä tulen minäkin kouluun ja silloin pääsen myöskin tädin luo
    asumaan.
    
    Sakki kiitti eväistä ja läksi jäähyväiset lausuttuaan, maisterin kanssa
    hevosella lähimmälle asemalle sekä sieltä junalla Helsinkiin.
    
    
    
    
    X.
    
    
    Oltiin Toukokuussa. Valkolakit ja valkovuokot kaunistivat kilvan
    Helsingin ympäristössä olevia viheriäisiä lehtoja. Meren aallot
    loiskivat vapaina kahleistaan. Sekä pieniä että suuria höyryaluksia
    vihelsi lakkaamatta satamassa, ja mitä muhkeimpia kolmimastoisia laivoja
    loikoili rannassa ankkuroittuina.
    
    Eräänä päivänä, kun rehtori Mellilä oli lukenut poikiensa kanssa niin
    kauan, että sekä opettaja että oppilaat olivat väsyksissä, sanoi hän:
    Tämä nyt jo saa riittää täksi erää. Entä jos tästä lähtisimme
    kävelemään.
    
    -- Se olisi kovin hupaista, lukeminen tuntuikin oikein raskaalta jo, kun
    niin kovin halusin päästä tuonne ulos.
    
    -- Kun et sanonut olisinhan saattanut aikaisemmin lopettaa ja jatkaa
    pitemmän aikaa iltapäivällä.
    
    -- Enhän minä kehdannut olla väsyksissä, kun setäkin, vanha mies, jaksoi
    kysellä ja neuvoa meitä.
    
    -- Ennen, kun olin sinun iälläsi, hämmensi äitini sokerikaakkua, ja minä
    surkuttelin häntä, kun hänen kätensä heilui niin ahkeraan. Mutta hän
    vakuutti, ettei hän ollenkaan väsynyt; vaan kun minä pyysin, että hän
    edes vähän aikaa antaisi minun hämmentää, niin hän hymyili ja sanoi,
    etten sitä kauan tekisi. Minä rupesin hämmentämään; ja vähän ajan
    kuluttua oli käteni niin kankea, etten millään olisi tasaisesti
    jaksanut työtäni jatkaa. Kun sitten ihmettelin miten hän, joka oli
    vanha, saattoi tuota työtä tehdä yhtä mittaa koko tunnin ajan, niin hän
    vastasi: "tottumus sen tekee". Samati on tässä minun laitani. Olemmekin
    lukeneet nyt tavattoman kauan, mutta luku-aikamme läheneekin jo
    loppuansa suurin askelin. No, Sakki, kaiketi sinäkin olet iloinen, kun
    pääset ulos?
    
    -- Olen kyllä, täällä on niin paljo katseltavaa, josta on hauska kertoa
    tädille ja kirjoittaa kotia. Mutta kyllä lukeminen sentään on hauskinta.
    
    -- Niin, tuo Sakki on aina ollut tuollainen. Kyllä minäkin nyt jo luen
    mielelläni, mutta onhan sentään paljon hauskempi olla ulkona, kuin ilma
    on kaunis.
    
    -- Luulisinpä sitä. Mihinkä päin nyt lähdemme? Te saatte määrätä!
    
    -- Lähdetään eteläsatamaan, siellä on niin paljo laivoja ja niitä minä
    kovin mielelläni katselisin. Ja sitten menisimme Kaivopuiston
    kallioille, siellä näemme meren, oikein aavan meren. Oi, kuinka siellä
    on kaunista! Oikein lentää tahtoisi.
    
    -- Niin, taikka Kaisaniemen rantaan, siellä on niin hiljaista ja
    kaunista, -- sanoi Sakki.
    
    -- No kummanka mieltä nyt noudatan? -- kysyi rehtori hymyillen.
    
    -- Kyllä Kaivopuistossakin on kaunista, lähdetään vain sinne, --
    kiirehti Sakki sanomaan.
    
    -- Satamasta sinä ehkä et välitä?
    
    -- En, mutta Jojun mielestä se on hauskin paikka. Tavallisesti hän saa
    jäädä sinne yksin, sillä ei minua haluta siellä seisoa niin kauan, kuin
    Joju laivoja tarkastelee.
    
    Rehtori meni ulos poikiensa kanssa.
    
    -- Oletko, Joju, useinkin käynyt laivoja katselemassa?
    
    -- Olen.
    
    -- Vai niin. Mikä se niissä sinua miellyttää?
    
    -- Kaikki! Purjeet, touvit ja mastot. Siellä saa mielin määrin kiivetä,
    vaikka kuinka korkealle.
    
    -- On tuo Joju niin tarkkaan pannut mieleensä joka nuoran ja koko
    aluksen, että hän sen aivan osaa paperille piirtää.
    
    -- En ole tietänytkään, että sinä sellainen laivojen ihailija olet.
    Mutta entä jos kiivetessäsi putoaisit mereen...
    
    -- Minäkö? Johan nyt! Totta kai köydet niin vahvoja ovat, että minun
    kannattavat.
    
    -- Ei köydet katkea, mutta sinun kätesi ja voimasi saattaisivat pettää.
    
    -- Ei, älkää luulko.
    
    He olivat nyt ennättäneet rantaan, ja Joju riensi oitis erääseen
    kolmimastoiseen laivaan, jossa laivamiehet näkyivät tuntevan hänen.
    
    -- Noh, mastoonko jälleen? -- kysyi eräs merimies.
    
    -- Tottakai, -- vastasi Joju, sylkäsi käteensä ja kapusi oravan tapaan
    mastoon ja sieltä laivaköysiä myöten toiseen mastoon ja sitte alas
    jälleen.
    
    -- Poika todellakin tekee nuot temput kuten paras merimies. Ei sinua
    maalla tarvita, tule pois merelle vain, -- sanoi eräs merimies.
    
    -- Minun täytyy käydä koulua, -- vastasi Joju.
    
    -- Joju, tule pois jo, -- huusi rehtori, ja Joju tuli käskyä totellen,
    mutta hänen kasvonsa hehkuivat ja silmät loistivat, kun hän kertoi,
    miten hauskaa oli kiivetä.
    
    -- Joju kyllä halukkaammin menisi merelle kuin kävisi koulua, -- sanoi
    Sakki.
    
    -- Niin menisinkin, kun setä vain laskisi.
    
    -- Poika parka, ei siellä niin hauskaa olisi, kuin nyt luulet. Siellä
    kovat myrskyt pauhaavat, joten aallot pian tuollaisen tottumattoman
    laivan kannelta viruttaisivat pois. Ajatteleppas vain, kun laiva keinuu
    kuin pieni lastu tuolla suurella valtamerellä, missä ei näy muuta kuin
    taivas ja vesi.
    
    -- Ei lastullakaan ole mitään hätää, ei se mene pohjaan eikä kaadu.
    
    -- Niin, mutta laivoja joutuu joka vuosi haaksirikkoon.
    
    He tulivat kaivopuistoon ja läksivät kallioille, missä aava meri näkyi
    ja raitis tuuli puhalteli. Rehtori istui eräälle lavitsalle ja nojasi
    leukaansa valkonuppista keppiänsä vasten, jota hän molemmin käsin piteli
    kiinni. Hän näytti miettiväiseltä eikä näkynyt katselevankaan luontoa.
    
    Sakki istui rehtorin viereen, ja hänen silmänsä katsoivat uneksien kauas
    etäisyyteen. Tuo aava näkö-ala tuntui hänestä kovin suurenmoiselta, ja
    hänen mieleensä syntyi monenmoisia ajatuksia, epäselviä tulevaisuuden
    kuvia, jotka vielä olivat ikään kuin usvaan verhoittuina.
    
    Mutta Jojulla ei ollut aikaa istua; hän hyppeli paikasta paikkaan ja
    katseli säihkyvin silmin merelle, huutaen tuon tuostakin riemastuneena:
    Tuossa tulee höyry-alus, oi, kuinka se on kömpelö noitten
    purjeveneitten rinnalla! Kas tuossa näkyy suuri alus, oikea
    kolmimastoinen, varmaan se on kolmimastoinen. Ei se tulekkaan, se menee.
    On se vain jalo kapine! Oi sentään, kun pääsisi tuonne kauas, kauas,
    näkemään, mitä siellä merien takana on.
    
    -- Noilla laivoilla, jotka kauan ovat merellä, saa usein pahennutta
    ruokaakin, ei siellä niin hyvä oltava ole kuin luulet, -- sanoi Sakki
    hymyillen.
    
    -- Totta heillä on perunoita ja silakkaa. En vielä ole niin pilaantunut,
    etten huonoonkin tyytyisi. Enköhän pääsekkin merelle?
    
    -- Enhän olisi suonut sinun merimieheksi rupeavan, mutta jos sinulla
    siihen todellakin on taipumusta, niin en tahdo sinua estää siksi
    tulemasta. Mutta usein lapset mielivät joksikin, johon he jäljestäpäin
    eivät tyydykkään, he kun eivät vielä ymmärrä, mitä tahtovat. Siis olen
    minäkin päättänyt, että sinun pitää muutaman vuoden käydä koulua, eli
    siksi, että ripille pääset. Koulu on sinulle suureksi hyödyksi, ja sitä
    paitsi sitten paremmin tiedät, mihin haluat. Mutta mennään nyt jo kotia,
    Eriika siellä odottaa päivälliselle.
    
    Iltapäivällä rehtori jälleen jatkoi lukemista poikien kanssa. Tätä vielä
    kesti pari viikkoa, ja sitten tuli päivä, jolloin pojat saivat mennä
    tutkintoansa suorittamaan.
    
    Molemmat pääsivät toiselle luokalle, ja entisistä marjapojista oli siis
    tullut koulupoikia.
    
    
    
    
    XI.
    
    
    Kirkkaana kuin peili oli jää pohjois-sataman luistinradalla, ja
    luistelijoita tuli ehtimiseen. Siellä niitä näkyi neitosia ja herroja,
    koulutyttöjä ja poikia. Kaikki kiitivät kevyesti, ikäänkuin ilmassa.
    Siellä näkyi kirjavia pukuja, komeita ja kehnompia, kauniita, nahalla
    reunustettuja luistinpukuja, ja neitosten kaulassa pitkiä siepuroita,
    joittenka päät heiluivat sinne tänne. Kaikki luistelijat näyttivät
    reippailta ja punaposkisilta. Istuinlautoja oli radalla siellä täällä,
    ja tuon tuostakin joku tyttö istahti laudalle ja joku herra tahi poika,
    kuinka kulloinkin sopi, polvistui hänen eteensä, asettaaksensa luistimet
    hänen jalkaansa.
    
    Eräs tyttöparvi oli vain kävelemässä radalla. Heillä ei ensinkään ollut
    luistimia, ja he aikoivatkin jo lähteä pois, kun yksi heistä sanoi: --
    Katsokaapas, tuolla tulee "tumma" ja "vaalea," ja Solmia on heidän
    kanssaan. Kumma, miten se Solmia aina viitsii heidän parissaan kävellä.
    
    -- He ovat tavallisesti kaikki yhdessä kävelemässä, vanhukset myöskin,
    mutta mitäpä ne vanhat luistinradalle olisivat viitsineet tulla. Olen
    minä sentään joskus nähnyt rehtorin täällä.
    
    -- Elsa Hiltunen puolustaa aina Solmiaa, mutta minun mielestäni hänen
    tulisi olla enemmän kumppaniensa kanssa.
    
    -- Minä pidän hänestä paljon ja tunnen hänen myöskin paremmin kuin sinä,
    me kun neljä vuotta olemme istuneet vieritysten, eli aina siitä asti,
    kun hän kouluun tuli. Solmia on vakava tyttö, hän lukee ahkeraan, ja
    sitten hän tahtoo, kun hänellä on aikaa, olla tätinsä ja enonsa
    huvitteena. Hän ei sitä paitsi tahdo paljon tuttavia siitä syystä, että
    se häiritsisi noita vanhoja, jotka ovat hiljaiseen elämään tottuneet.
    
    -- Kauniilta kuuluu...
    
    -- Naima Vuori ei milloinkaan ole hyvä, kun Solmiasta puhutaan.
    
    -- Mitä minä hänestä välitän, kyllä hän minun puolestani saa hyvä olla.
    Mutta minä en pidä tytöistä, jotka kävelevät aina kavaljeerien kanssa.
    
    -- Sinäkö? Ohoh!
    
    -- Niin minä, mutta minun on vilu ja minä lähden nyt kotia.
    
    -- Laina ei ainakaan minua jätä; etkö jää tänne kanssani? -- kysyi Elsa
    eräältä toverilta.
    
    -- Totta kai, täytyyhän tässä katsella, miten parhaat luistelijamme
    luistelevat.
    
    Radan päässä oli hakomaja, ja Solmia meni sinne panemaan luistimia
    jalkaansa. Sakki ja Joju aikoivat auttaa häntä, mutta hän vastasi: --
    Kyllä minä itsekkin saan ne jalkaani, menkää te vain pois.
    
    Pojat riensivät hekin asettamaan luistimet jalkoihinsa, ja sitten
    kiitivät iljannetta pitkin. Radalla kävelijät vain osottivat heihin ja
    sanoivat: "katsokaa rehtorin poikia".
    
    Elsa Hiltunen oli juossut tervehtimään Solmiaa, ja Naima Vuori oli
    myöskin vielä radalla, sillä hän oli kuitenkin utelias näkemään rehtorin
    poikien luistelua. Ne olivat jo radan toisessa päässä, kun Solmia lähti
    kiitämään.
    
    Tyttö luisteli tottuneesti ja varmasti, olipa ikään kuin pieni perhonen
    olisi siellä kevyesti lennellyt. Rehtorin kasvatit tulivat häntä
    vastaan, ja nyt luisteltiin yhdessä sekä tehtiin kaikenmoisia
    taidetemppuja. Joju varsinkin osasi erittäin sievästi luistella
    "ytterkanttia," y. m.
    
    Kun Solmia oli vähän aikaa luistellut, tuli hän Elsa Hiltusen luo ja
    kysyi, lähtisikö hän jo pian radalta pois. -- Minä en joudu kauan täällä
    viipymään ja tulisin halusta kanssasi.
    
    -- Kyllä, me aioimme jo äsken mennä pois, mutta sitten kuin te tulitte,
    niin tahdoimme nähdä teidän luistelevan. On niin ihmeen hauskaa
    katsella, kun joku oikein hyvin luistelee.
    
    Naima Vuori tuuppasi Elsaa kylkeen ja loi häneen nuhtelevan katseen.
    
    -- Ei meidän luistelumme katselemista ansaitse, -- sanoi Solmia, --
    paitsi Jojun, hän todellakin tekee sitä taidokkaasti.
    
    Hän kiisi vielä kerran radan toiseen päähän sanomaan Sakille, että hän
    aikoi mennä toveriensa kanssa pois.
    
    Sillä välin Naima Vuori nuhteli Elsaa siitä, että hän oli kiittänyt
    Solmian luistelua. -- Kyllä hän vain tarpeeksi tietää, että häntä
    ihaillaan, -- virkkoi Naima.
    
    -- Sitä en ensinkään luule, -- sanoi Elsa.
    
    Solmia palasi radalta ja ilmoitti, että pojatkin aikoivat tulla kotia.
    Luistimet hän otti jalastaan, ja sitte oltiin valmiit lähtemään.
    
    Pian Joju ja Sakki heidän saavuttivat, ja vilkkaasti keskusteltiin
    matkalla.
    
    Joju kertoi koulusta kaikenlaisia kaskuja ja omasta elämästäänkin yhtä
    ja toista, miten hän oli ollut sanomalehtipoikana ja koetellut
    monenmoista lyhyessä elämässään. Kertoipa vielä, miten hänen teki mieli
    merelle, mutta setä Mellilä oli aina ollut sitä vastaan ja vaatinut
    häntä lukemaan siksi, kunnes tulisi kuusitoistavuotiaaksi. -- Jos
    silloin vielä haluttaa lähteä, niin saan mennä. Nyt keväällä siis pääsen
    tuonne avaraan maailmaan!
    
    -- Hirveätä aivan! -- huudahti Naima.
    
    -- No, en tiedä, mitä hirveätä se olisi, päin vastoin.
    
    -- Ajatelkaa noita myrskyjä merellä!
    
    -- Saattaa niitä vaaroja olla joka paikassa, -- sanoi Solmia, ei se
    mielestäni mitään olisi sen vuoksi, mutta vanhan sedän ja tädin vuoksi,
    jotka niin kovin häntä kaipaisivat.
    
    -- Niin, he tahtoisivat minua pyrkimään voimistelunopettajaksi.
    
    -- No sehän on niin reipasta ja uljasta, ja tehän kuulutte voimistelevan
    niin mainiosti. -- Naima kuiskasi eräälle sivutoverilleen: -- Ai, kuinka
    tuo tumma on sööti! -- Hän oli sitä kuiskaavinaan, mutta hyvin Joju sen
    kuitenkin kuuli, ja hän sanoi:
    
    -- Kuka raukka se sööti on? Semmoinen poika on hyvin imelä, jota voi
    söötiksi sanoa.
    
    Tähän eivät tytöt mitään vastanneet.
    
    He olivat nyt tulleet eräälle kadulle, jossa heidän tuli erkaantua
    toisistaan. Rehtorin pojat ja Solmia sanoivat hyvästit seuralaisilleen
    ja lähtivät kotia.
    
    -- Joju, mitenkä saatoit tuolla tavalla puhua, etkö nähnyt miten Naima
    kävi punaiseksi, -- sanoi Sakki.
    
    -- Minäkö siitä olisin välittänyt, ei tarvitse tyttöjen tulla minua
    arvostelemaan, yhtäkaikki minulle, olenko Naiman mielestä makea vai
    hapan.
    
    -- Olenhan minä monta kertaa sanonut, kun olet tehnyt minulle jonkun
    palveluksen, että sinä olet ollut hyvä, etkä sinä ole koskaan suuttunut.
    
    -- En, se on aivan toista. Muistan minä senkin vielä, kun sinä siellä
    pappilassa ennen marjapoikana ollessani sanoit, kun minä tuhmasti
    kiroilin, että kyllä luulit minun lakkaavan pahasta tavasta, sekä että
    minusta tulisi kelpo poika. Se sana, näes, auttoi minua jättämään pois
    tuon pahan tavan.
    
    He tulivat nyt kotiportille, mutta Joju sanoi vielä lähtevänsä
    vanhempiansa katsomaan. Sakki ja Solmia menivät sisälle, ja Eriika täti
    kutsui heitä kammariinsa kahville. Rehtori istui siellä jo ennaltaan.
    
    -- Minnekkä Jojun jätitte? -- kysyi rehtori.
    
    -- Hän meni vanhempiansa katsomaan.
    
    -- Onko täti käynyt Jojun entisessä kodissa? -- kysyi Solmia.
    
    -- Olen, mutta en nyt moneen kuukauteen.
    
    -- Eikö täti menisi? Minä olin äitini kanssa usein sellaisissa köyhissä
    kodeissa maalla, ja tulisin halusta tädin kanssa.
    
    -- Mitä sinä, pikku perhonen, siellä tekisit, paras että Eriika ja minä
    menemme.
    
    -- Mutta kyllä te otatte minun mukaanne! Äiti sanoi, että lapsesta jo
    pitää oppia tuntemaan köyhien elämää.
    
    -- Antaa tytön tulla.
    
    -- Joju on aina kovin surullinen, kun hän palaa vanhempiensa luota, --
    sanoi Sakki. -- Viimein kun hän sieltä tuli, niin hän sanoi: "jos
    pääsisin merelle ja saisin niin paljo rahaa kokoon, että saattaisin
    ostaa pienen maatalon, niin asettaisin isäni ja äitini sinne, heidän
    elämänsä täällä on kovin kurjaa..."
    
    Juuri kuin tätä puhuivat, tuli Joju kotia.
    
    Eriika täti havaitsi heti, että pojan muuten iloiset silmät nyt
    näyttivät kovin totisilta. Hän silitteli Jojun mustia kiharoita, sanoen:
    -- Kaasin sinulle oikein täyden kupillisen kahvia, sillä kyllä se nyt
    varmaan hyvältä maistuu, kun olet luistelemassa käynyt.
    
    Joju kiitti vain, joi ja läksi kammariinsa.
    
    Hetken perästä hän meni setänsä huoneeseen ja pani oven kiinni
    jälkeensä.
    
    -- No, mitä pojallani nyt on sanottavaa?
    
    -- Minä kävin äsken vanhempieni luona. Siellä oli silloin heidän
    huoneittensa omistaja vaatimassa vuokraansa. Hän oli juovuksissa. Isä
    pyysi häntä odottamaan vähän aikaa, mutta silloin mies julmistui, otti
    tuolin ja aikoi lyödä isää, mutta minä karkasin häneen kiinni, ja
    töyttäsin hänet ulos ja menin itse myöskin samalla. Hän lupasi valittaa
    rehtorille, mutta täytyihän minua mennä apuun, kun hän aikoi lyödä
    isää.
    
    -- Minä lähden oitis sinne. On tämä vähän paha asia, mutta koetetaan se
    selittää.
    
    Rehtori meni Eriikan luo. -- Kuuleppas, Eriika, onko pakarin takana
    oleva suuri kammari teille välttämättömästi tarpeellinen?
    
    -- Ei, siellä on tyhjiä puu-astioita, jotka yhtä hyvin saattaisivat olla
    suuressa vajassa.
    
    -- Hyvä! Minä aion nyt mennä tuomaan sinne hyyryläisiä.
    
    -- Se on aivan epäkunnossa!
    
    -- Sama se, he saavat laittaa itsellensä kuntoon. En aio noilta
    vuokraajiltani ottaa mitään vuokraa, mutta rehellistä työtä aion hankkia
    heille, ja sitä heidän pitää kohtuullisesta palkasta tehdä. Minä lähden
    nyt Jojun vanhempien luo, ja toimitan heidät tänne.
    
    Rehtori meni, ja kun hän tuli Matin asunnon luo, oli huoneitten omistaja
    jälleen oven takana räyhäämässä.
    
    -- Mitä menoa täällä pidetään?
    
    -- Menoako? Nuot ovat minun huoneeni, eikä minua lasketa sisälle.
    
    -- Totta kai teitä sisälle lasketaan omiin huoneisiinne. Se on selvää.
    Vaimonne ja lapsenne kaiketi siellä asuvat, koska ne teidän huoneenne
    ovat.
    
    -- Ei ikään, vaan nuot vuokraajaroistot, jotka eivät mitään maksa.
    
    -- Vai vuokraajat. Kyllä ne maksavat. Olen rehtori Mellilä ja maksan
    näitten vuokran, mutta en ollut oikein selvillä siitä, koska se oli
    maksettava.
    
    -- Mellilä, rehtori Mellilä. Te siis olette sen pojan isä, joka täällä
    äsken oli?
    
    -- Kasvatti-isä, niin olen.
    
    -- Suokaa anteeksi, ei minulla mitään kiirettä ole...
    
    -- Kyllä jokainen omansa tarvitsee. Ja kun tässä nyt on kerran teillä
    ollut syytä tyytymättömyyteen, niin on paras, että he muuttavat.
    Aukaiskaa ovi, siellä, rehtori Mellilälle!
    
    Ovi avattiin. Rehtori tiedusteli, mitä huoneen omistajalle tuli maksaa,
    ja suoritti sen heti.
    
    -- Nyt saatte oitis muuttaa minun luokseni, -- sanoi hän Matille, joka
    näytti tästä olevan kovin kiitollinen; mutta Miina ei tahtonut asiaa
    oikein käsittää, ja näyttipä siltä, kuin muutto ei häntä oikein olisi
    miellyttänyt.
    
    -- Kyllä he olisivat saaneet asua täällä, aivan mielelläni olisin
    antanut heidän asua, mutta...
    
    -- Ei, kyllä se sopii varsin hyvin, että muuttavat, -- sanoi rehtori. --
    Täällä on hevoset ja rattaat, asettakaa niihin, mitä teillä on, ja
    ajakaa minun talooni. Siellä on teillä vapaa asunto.
    
    Isäntä kävi vähän noloksi ja näytti hämmästyneeltä, mutta Matti ja hänen
    vaimonsa muuttivat vielä samana päivänä rehtori Mellilän suureen
    pakarikammariin.
    
    
    
    
    XII.
    
    
    -- Kapteeni Malm pyytää tavata rehtoria, -- sanoi Leena, joka raotti
    rehtorin ovea.
    
    -- Jasoo, jasoo, käske häntä tulemaan sisälle.
    
    -- Hyvää päivää! Miten sinä täällä jaksat?
    
    -- Päivää päivää! Jumalan kiitos, kyllä minä yleensä olen hyvin voinut,
    mutta tänään luuvalo ristiluissani minua niin on vaivannut, etten voinut
    tulla luoksesi, ja minulla oli sinulle puhuttavana tärkeä asia, jota en
    tahtonut tuonnemmaksi jättää. Suo nyt anteeksi, että sinua tänne
    vaivasin!
    
    -- Älä, veikkonen, tuollaisista kursaile, kävelinhän tänne aivan
    mielläni. Annappas kuulla asiasi nyt.
    
    -- Joju poikani tahtoisi merelle, enkä minä voi sitä vastustaa, kun
    näen, miten hartaasti hänen mielensä tekee sinne. Se kaiketi on hänen
    uransa täällä maailmassa. Mutta minä pyytäisin, että sinä hänen ottaisit
    laivaasi ja antaisit hänelle sekä teoreetistä että käytännöllistä
    opetusta. Sinähän lähdet keväällä matkalle?
    
    -- Lähden. Mielelläni otan hänen mukaani. Aivan se on viisaasti tehty,
    että annat pojan tulla, koska hänellä on siihen halua. Kyllä minä
    hänestä huolen pidän sen mukaan, mitä minä voin. Jumalan suojeluksen
    allahan ollaan niin maalla kuin merellä.
    
    -- Ollaan niin, mutta minä tulen kaipaamaan häntä paljon.
    
    -- Maailmalle he tulevat, jos mihinkä virkaan rupeavat. Huono se lintu,
    joka ei pesäänsä edemmäksi voi lentää.
    
    -- Onhan se niin. Kentiesi hän saa tarpeensa merimatkoista ja viihtyy
    sitten omassa maassa.
    
    -- Niin, no, olenhan minäkin väliin koko vuoden kotona, aina sen mukaan,
    kuin soveliaaksi näen.
    
    Eriika tuli sisälle. Rehtori kertoi, että kapteeni Malm oli luvannut
    ottaa Jojun laivalleen.
    
    -- Kyllä täällä taas elämä hiljaiseksi käy, -- sanoi rehtori, -- kun se
    poika pois tulee. Olin aina siinä toivossa, ettei hän enään merelle
    haluaisi, kun hän muutaman vuoden kävisi koulua, mutta huomasin piankin,
    että hän luki vain, kun hänen sitä täytyi tehdä. Hän on kuitenkin hyvin
    mennyt eteenpäin, sillä hän on älykäs poika, vaikkei niin perusteellinen
    kuin Sakki.
    
    -- Helläsydämminen hän on, mutta vähän vallaton. Sakki, sitä vastoin on
    tavattoman vakaa, -- sanoi Eriika.
    
    -- Heidän lapsuutensa on ollut ihan erilainen. Sakki on totutettu
    vakaaseen työhön pienestä asti, ja se on painanut leimansa hänen
    luonteeseensa. Joju sitä vastoin on saanut kuljeskella
    tyhjäntoimittajana, mutta hänen vilkas luontonsa on vaatinut häntä
    toimimaan, ja onni on, ettei hän joutunut pahoihin tapoihin, vaan käytti
    älyänsä harjoittaakseen voimiansa ja tehdäkseen kaikemmoisia viattomia
    kujeita. Rehellinen ja tunnollinen hän myöskin on. Minun täytyy myöntää,
    että hän on minulle vielä rakkaampi kuin Sakki, kentiesi sentähden, että
    hän enemmän on ollut minun apuni tarpeessa. Sakki on sellainen poika,
    että hänestä aina olisi tullut kelpo mies, sielläkin, missä hän oli,
    vaikka hän kentiesi olisi joutunut toiselle uralle, mutta Jojun olisi
    melkein ollut mahdoton pysyä kelvollisena sellaisissa oloissa, joissa me
    hänen tapasimme.
    
    -- Olen minä täällä joskus nähnyt nuot pojat, mutta niin hätimiten,
    etten tosiaankaan heitä tunne.
    
    -- He tulivat juuri äsken kotia, -- sanoi Eriika, -- menenkö heitä
    käskemään tänne?
    
    -- Kyllä.
    
    Hetken perästä tulivat Joju ja Sakki, ja Eriika esitteli heitä kapteeni
    Malmille.
    
    -- Joju, -- sanoi rehtori, -- nyt olen puhunut kapteeni Malmille, että
    sinä haluat merelle. Kesäkuun lopulla hän on valmis ottamaan sinun
    mukaansa.
    
    -- Kiitoksia, setä! Kyllä merelle olen hartaasti toivonut aina siitä
    asti, kuin täällä satamassa ensi kerran laivoja näin, -- sanoi poika, ja
    hänen ruskeat silmänsä välähtivät innosta.
    
    Kapteeni Malm katseli mielihyvällä tuota hartevaa, soreaa,
    kuusitoista-vuotiasta nuorukaista ja taputti häntä olalle, sanoen: --
    Toivon, että meistä tulee hyviä ystäviä. -- Sakkiin kääntyen hän sitten
    kysyi: -- Miksikä tämä nuorukainen aikoo? Nuot syvämietteiset silmät
    osottavat, että olisit liiaksi miettiväinen merellä myrskyissä
    matkustamaan, sillä siellä täytyy olla käytännöllinen sekä aina virkku
    ja valpas.
    
    -- En minä sinne mielisikään. Mahdollisesti sentään joskus merien
    taakse, päästäkseni väljemmille aloille tietoja tutkimaan. Vastaiseksi
    on minulla täällä kyllin työtä.
    
    Kapteeni sanoi itsellään olevan kiirettä pois ja jätti hyvästi.
    
    Jojun vastainen ura oli siis päätetty.
    
    Kun kapteeni oli mennyt, tuli Solmia sisälle ja kuiskasi jotakin Eriikan
    korvaan. Eriika noikkasi, ja tyttö meni jälleen, ja näyttipä siltä, kuin
    hänellä olisi ollut koko valtiosalaisuus tiedossaan. Hetken perästä hän
    tuli takaisin ja pyysi, että eno ja täti sekä pojat tulisivat
    pakarikammariin. Matin Miina kutsui kahville, sillä nyt oli Miinan
    päivä.
    
    He läksivät kaikin, ja miten hämmästyivätkään, kun huone oli ihan puhdas
    ja siisti! Solmia oli saanut Eriika tädiltä vanhat uutimet, jotka hän
    itse oli parsinut ja jotka Leena sitten oli tärkännyt ja silittänyt. Nyt
    näyttivät ne niin siistiltä ja puhtailta akkunassa. Pöydällä oli
    valkoinen liina ja sen päällä Jojun antama Uusi Testamentti, johon hän
    oli kirjoittanut äitinsä nimen. Kahvin ja nisuleivät oli Eriika
    lahjoittanut. Eräs vanha rikkinäinen keinutuoli oli myöskin laitettu
    kuntoon, paikattu ja maalattu ja annettu sitten Miinalle. Siihen muija
    oli nähtävästi ihastunut. Matti kumarsi ehtimiseen ja siunasi rehtoria
    ja Eriika neitiä kaikesta hyvästä.
    
    -- En olisi uskonut, että näin rauhallista kotia vielä olisin saanut, --
    sanoi ukko.
    
    Miina näytti yleensä siltä, kuin hän olisi enemmän pitänyt entisestä
    elämästään, mutta siitä ei kukaan välittänyt. Kaikki krouvaaminen oli
    jyrkästi kielletty, ja kulkijoita eivät saaneet ottaa luoksensa, ei
    minkäänlaisia. Miina kyllä ensin puhui vähän muuttamisesta, mutta kun
    ukko piti sitä pelkkänä mielettömyytenä, he kun saivat vuokratta
    rehtorilla asua, niin Miina sanoi, ettei toisten niskoilla oleminen
    häntä miellyttänyt. Matti ei ottanut kuullakseenkaan vaimonsa puhetta,
    hän kun oli kovin kiitollinen ja ihastunut oloonsa. Mutta vähitellen
    Miinakin tottui siivompaan elämään.
    
    Siellä nyt kun oli katseltu, miten kaikki oli kunnossa Matin huoneessa,
    ja ruvettu kahvia juomaan, jota Solmia hyvin taitavasti kaasi kuppeihin,
    alkoi rehtori kertoa Jojun merelle menosta ja kyseli, mitä hänen isänsä
    siitä piti.
    
    -- Mitäpä minä siihen sanoisin, kyllä rehtori parhain tietää, mikä ala
    hänelle sopivin on, -- vastasi Matti.
    
    -- Niin, antaa mennä vain, -- virkkoi Miina, -- hyvä se on, kun nuorena
    pääsee maailmaa kokemaan. Noin kuudentoista-vuotiaana minä itsekkin
    maailmalle kodistani lähdin. Onhan se sentään hauskaa, kun lapsensa
    siihen mittaan saa, että ihmisiin kelpaavat.
    
    -- Hm, -- sanoi rehtori.
    
    -- Mutta sen tiedän vain, että Jojua tulee kovin ikävä, kun hän lähtee
    pois; ja sitten tulee se pimeä syksykin vielä, -- sanoi Solmia.
    
    -- Kyllä syksy pian menee, kun koulussa on, tuskin sinä minua
    muistatkaan. Mutta minä kirjoitan teille sieltä maailman ääriltä.
    
    Joju oli iloinen vain, ajatellessaan noita merentakaisia, kaukaisia
    maan-osia, ja mitä kaikkea hän siellä saisi nähdä.
    
    Kun kahvi oli juotu, nousi rehtori istualta ja sanoi hyvästi. Kaikki
    muut seurasivat hänen esimerkkiänsä. Poikien täytyi myöskin mennä
    läksyjänsä lukemaan.
    
    Kun olivat tulleet pois ja Eriika oli istunut huoneeseensa, kuuli hän,
    että joku nopein askelin tuli hänen kammariinsa, ja samassa hän jo
    tunsi, miten Jojun vankat käsivarret kietoutuivat hänen kaulansa ympäri.
    
    -- Kiitoksia, täti, kaikesta hyvyydestänne minua kohtaan taas tänäkin
    päivänä, -- sanoi Joju, ja hänen tummat, samettimaiset silmänsä
    kiilsivät kosteina. Hän ymmärsi kyllä, että hänen tähtensä Eriika oli
    hänen äidilleen osottanut hyvyyttä.
    
    Eriika noikkasi vain ja katseli äidillisen lempeästi kiitollista poikaa.
    
    Toukokuun loppupäivät kuluivat nopeasti, ja Solmia oli vapaa lähtemään
    kesälomalle.
    
    -- Koska minä sinun jälleen näen? -- kysyi hän Jojulta. -- Olen kentiesi
    jo koulusta poissa, kun tulet takaisin...
    
    -- Niin, ja silloin et ole enään pikku Solmia, vaan täysikasvuinen
    neiti.
    
    -- Ja sinä olet harteva, partainen merimies. Kummallista!
    
    -- Enhän vielä kolmen vuoden päästä niin mahtane vanhentua.
    
    -- Ei, kyllä me vain sinun silloin tunnemme samaksi Jojuksi kuin nytkin,
    -- vakuutti Sakki.
    
    -- Käytkö edelleenkin, Solmia, katsomassa vanhempiani? -- kysyi Joju.
    
    -- Tietysti minä sen teen, ja Sakki myöskin.
    
    -- Lukisitko heille myöskin? -- sanoi Joju hiljaa, ikään kuin hän olisi
    pelännyt pyytävänsä liikoja.
    
    -- Kyllä aivan varmaan. Tätikin auttaa meitä muistamaan, mitä me kyllä
    mielellämme teemme.
    
    Sinä aamuna, jona Solmian piti lähtemän, oli Eriika täti kasvattipoikien
    kanssa aikaisin aamulla torilla. Pojat ostivat kumpikin vähäisen kauniin
    kukkavihon, ja torilta palatessa poikkesi Eriika täti Brondinille ja
    osti sieltä pussillisen torttuja. Kotona sitten kaikki lahjoitettiin
    Solmialle. Täti antoi hänelle makeispussin evääksi, ja pojat
    kiinnittivät kukkavihot hänen päällystakkiinsa.
    
    Rehtori katseli heitä, sanoen: -- Vai niin, kaikki muut ovat nyt
    antaneet sinulle lahjoja, paitsi vanha enosi. Enhän minä tuollaisia
    enään keksi, mutta rakas olet minulle kuitenkin, oma pikku nupukkani!
    Sano terveisiä sisarelleni ja langolleni sekä siskoillesi. Jumala
    kanssasi olkoon!
    
    -- Kiitoksia eno, kiitoksia kaikki!
    
    Sitten lähdettiin vielä rautatielle saattamaan. Pian oli Solmia muitten
    toverien joukossa junalla, joka viheltäen lähti poispäin.
    
    
    
    
    XIII.
    
    
    Vuodet vierivät eteenpäin. Joju oli jo kaksi vuotta ollut merellä ja
    tuon tuostakin kirjoittanut kotiinsa. Rehtori häntä kovin kaipasi,
    varsinkin kesällä, jolloin Sakki aina jonkun ajan vietti kotona
    vanhempiensa luona. Nyt oli rehtori jälleen saanut Jojulta kirjeen,
    jossa hän ilmoitti, että hän kentiesi jo vuoden päästä pääsisi Suomeen,
    ja sitten hän jäisi talveksi kotiin lukemaan. Kun ukko tuon uutisen
    näki, ei hän malttanutkaan enään jatkaa lukemistansa, vaan riensi
    Eriikan luo.
    
    -- Eriika, tuleppas kuulemaan, mitä Joju kirjoittaa.
    
    -- Tuleeko hän kotiin? Onko hän terve?
    
    -- No, kuuleppas nyt:
    
          Setä rakas!
    
    Nythän olen suuressa maailman kaupungissa New-Yorkissa, ja olen täällä
    mielestäni niin pienen pieni, niin yksinäinen ja koditon. Mutta kun
    rakkaan setäni kanssa saan jutella kaikesta, mitä olen nähnyt ja saanut
    kokea, niin olen taas ikään kuin teitä lähempänä. Ennen tänne tuloamme
    saimme Atlantilla koetella, miten se vihoissaan vyöryää ja hyrskyy.
    Kyllä me silloin olimme kovin heikot, mutta ihmeen juhlallista oli nähdä
    tuota suuremmoista näytelmää merellä. Kapteeni ja vanhat tottuneet
    merimiehet olivat erinomaisen tyvenet. Heidän vakavista muodoistaan vaan
    näki, että vaara oli tarjona. He toimivat kiireesti, mutta
    maltillisesti. En minäkään yhtään pelännyt. En tiedä, mistä se tuli,
    että aivan levollisesti saatoin jättää itseni Jumalan haltuun. Mutta kun
    sitä myrskyä vielä ajattelen, niin ihmettelen, että todellakin kuivalla
    maalla olemme.
    
    Täällä on paljo katseltavaa, mutta en niitä kaikkia tässä kirjeessä voi
    luetella, emmekä vielä ole niin kauan kaupungissa olleetkaan, että
    olisin joutunut paljoa näkemään. Niistä siis puhutaan toisten. Tahdon
    vain mainita, ettei Helsingin satama mitään ole New-Yorkin sataman
    rinnalla. Täällä on laivoja kaikilta maailman ääriltä, täällä on koko
    metsä laivoja. Ja korkeampana kaikkia mastoja kohoaa suunnattoman korkea
    valotorni. Kertokaa Solmialle, että rautatie New-Yorkissa kulkee
    asuinhuoneitten päällitse. Ihmisiä vilisee kaduilla jos jonkinmoisia,
    aivan mustia villapäisiäkin. Mutta mitäpä näistä kaikista kerronkaan,
    minunhan piti ilmoittaa, että jo kentiesi vuoden päästä pääsen Suomeen,
    ja sitten jään talveksi kotiin lukemaan. Kovin hauskaa se olisi, jos
    pääsisin taas omaisteni luo, vaikka meri-elämä onkin minun oikea alani,
    kyllä siellä on raitista ja reipasta oloa!
    
    Kuinka isä ja äiti siellä kotona voivat? Onko isä vielä jaksanut käydä
    muuraustyössä? Miten itse olette voineet, setä ja Eriika täti?
    Kirjoittakaa pian tänne, en ole pitkään aikaan saanut kirjettä, varmaan
    ovat tiellä joutuneet hukkaan. New-Yorkissa tulemme nyt viipymään, sillä
    laivassa on tehtävä pieniä parannuksia; osottakaa siis tänne kirjeenne.
    
    Sanokaa Solmialle ja Sakille paljo terveisiä! Muistelen hyvin usein
    niitä iltoja, joita yhdessä vietimme Eriika tädin kammarissa. Mikko
    kissa kai on melkoisesti lihonnut, kun on saanut rauhassa unta vetää.
    Leenalle lähetän myöskin paljon terveisiä, olen usein kiitollisuudella
    muistanut häntä, kun minun on täytynyt vetää rikkinäisiä sukkia
    jalkaani, ja ajatellut: olisipa Leena täällä, niin enpä tarvitsisi panna
    parsimattomia sukkia jalkaani.
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Marjapojat
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Marjapojat
    
    Author: Theodolinda Hahnsson
    
    
            
    Release date: January 26, 2005 [eBook #14807]
                    Most recently updated: October 28, 2024
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/14807
    
    Credits: Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #14807. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 14807
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-22
    Completeness
    Complete held text.