Gutenberg · e01.org
Cover of Työn orja
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 14385

Työn orja

by Eino Leino · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2004
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    Onneton? »Mitä te sanotte onnistumiseksi?»

    »Valtaa», oli ukko vastannut. Valtaa naisen yli, hän olisi vastannut tässä tapauksessa.

    Voisiko hän, Johannes, ehkä valloittaa Signen omakseen? Miksei, jos hän vain ryhtyisi miehen tavoin asiaan.

    Tosin oli Signe ylhäisestä suvusta ja hänen isänsä maan mahtimiehiä.

    Entä sitten! Olihan hänkin tohtori, olihan hänkin tunnettu politikoitsija ja yhteiskunnallinen kirjailija.

    Ei se niin mahdotonta olisi.

    Ja Johanneksen aivot täyttyivät epämääräisillä, hekumallisilla näyillä, hänen siinä edestakaisin kävellen ja Signeä omakseen kuvitellen.

    Välillä vilkaisi hän aina peiliin, jonka ohi hänen oli kuljettava.

    Eihän hän mikään kyttyräselkäinen ollut. Olihan hänellä oikeastaan sangen edullinen ulkomuoto.

    Pitkät, soikeat kasvot. Suora nenä, älykäs otsa, mukiinmenevät viikset ja tumma tukka, joka oli kulmilta vähän kiharakin. Lisäksi solakka vartalo keskimittaa pitempi, rinta leveä ja voimakas. Mitäs puuttui?

    Vain ulkonevissa poskipäissä, turvattomassa suunseudussa ja kenties liian heleässä, maitomaisessa ihossa hän oli näkevinään talonpoikamaisen sukuperän merkkejä.

    Itse asiassa hän oli komea poika. Hansikkaisiin ja hännystakkiin puettuna hän hyvin saattoi kilpailla minkä paroonin tai kreivin pojan kanssa tahansa naisten suosiosta.

    Muilla aloilla tunsi Johannes taas äärettömästi ylemmyytensä.

    Olihan hän lahjakas. Olihan hänellä tavallista parempi, keskitetty järjenjuoksu. Sitäpaitsi yleistä humaanista sivistystä.

    Historia, estetiikka ja suomenkieli olivat olleet hänen kandidaattitutkintonsa pää-aineet. Kansallistaloutta ja muita yhteiskunnallisia tieteitä hän taas oli aina harrastanut. Niiden alalta hän myös oli väitöskirjansa aiheen valinnut sekä sen menestyksellä suorittanut.

    Maailmaa hän oli nähnyt enemmän kuin moni muu. Elämänkokemusta hänellä oli mielestään aivan riittävästi kolmenkymmenen vuotiaaksi. Olipa ihme, ellei hän voisi naista valloittaa!

    Mutta aineellinen asema? Mutta vakava, yhteiskunnallinen toimeentulo?

    Niin, se häneltä puuttui tosin. Puuttui tykkänään, kun hän oikein ajatteli.

    Sosialismi elätti huonosti harrastajansa. Edusmiehen toimen hän voisi saada tietysti takaisin milloin hyvänsä ja siitä vähän tuloa. Mutta sen keralla seurasi niin tulenperhanasti muita puuhia ja velvollisuuksia, jotka veivät miehen koko ajan ja estivät lisätuloja hankkimasta.

    Kannatti oikeastaan paremmin tämä yhteiskunnallisen kirjallisuuden suomenteleminen, joka hänellä nyt jo kohta vuoden oli ollut aineellisena astinlautanaan. Sillä eli kuitenkin, kun piti suun säkkiä myöten.

    Sen lomassa jäi vielä aikaa hänen mielityöhönsäkin »Suomi tulevaisuuden valtiona». Politiikan ja edusmiestoimen jaloissa sitä ei ollut ajattelemistakaan.

    Johannes astui työpöytänsä ääreen, missä hänen paperipinkkansa lepäsivät, ja selaili niitä ajatuksissaan.

    Olihan siinä törkyä! Olisihan noista painovalmiista sivuistakin jo nytkin sievoinen kirja tullut. Mutta enemmän tarvittiin, ennen kuin oli sanottu julki kaikki, mitä hänellä oli sydämellään.

    Tarvittiin arviolta melkein kaksivertaa lisää, ennen kuin olisi valmis hänen aaterakenteensa. Tuo suurtyö, joka hankkisi hänen nimelleen kaiun kansainvälisen sosialismin riveissä ja takaisi hänelle itselleen kuolemattomuuden.

    Sangen luettava kirja siitä tulisi. Jo aihe oli hänestä uusi ja mieltäkiinnittävä.

    »Kyllä sitä menemään tulee», oli hänen suomalainen kustantajansakin arvellut, »suuri yleisö ostaa meillä nykyään tuollaista kirjallisuutta».

    Johannes olikin suunnitellut sen oikeaksi kansankirjaksi. Niin helppotajuiseksi, että oppimattomin työmieskin voisi sitä ymmärtää. Ei mitään liikaa viisastelua, ei turhia tilastotieteellisiä numerosarjoja.

    Mutta kuitenkin vahva aatteellinen suunta ja sitova todistelutapa.

    Mieluummin hän olisi antanut puhtaasti kaunokirjallisen muodon sille, jos hän olisi uskaltanut. Mutta hän ei luottanut tarpeeksi kirjallisiin kykyihinsä, jotka toverikunta-ajoilta saakka olivat jääneet viljelemättömiksi.

    Nyt siitä oli muodostumassa noin vaan puoleksi tieteellinen, puoleksi kaunokirjallinen teos, joka kenties juuri tällaisena voisi tehokkaimmin ja laajimpiin piireihin vaikuttaa.

    Eräänlainen utopia siitä tulisi. Ihannevaltion unelma, jonka laatimisessa hän tahtoi käyttää hyväkseen kaikkein uusimpia kansallistalouden voittoja ja kaikkein viimeisimpiä valtio-opin, yhteiskuntafilosofian ja ennen muita tietysti sosialidemokraattisten ajattelijain saavutuksia.

    Maailmankuva pienoiskoossa siitä tulisi, kansainvälisen sosialistisen maailman, sellaisena kuin hän sen näki sielunsa silmien edessä ja sellaisena kuin tämä 20:s vuosisata, hänen varman vakaumuksensa mukaan, sen oli ennen loppuaan toteuttava.

    Mutta Suomessa se voitiin toteuttaa jo ennen, jos vain Europan vallat takaisivat sille itsenäisen aseman ja neutraliteetin.

    Täällä oli maanala sille paremmin kuin missään valmistettu. Täällä oli sosialismi jo nyt suuremmassa vauhdissa ja merkitsevämmässä valtiollisessa asemassa kuin missään muualla. Täällä ei ollut militaristista henkeä eikä kansallista sotaväkeä. Ei mitään puolustettavia siirtomaa-etuja eikä edes siinä määrin pinttyneitä, naurettavia ennakkoluuloja kuin suurissa sivistysmaissa.

    Suomessa oli kansanvaltaisuudella jo nyt syvät juuret ja rajattomat kehitysmahdollisuudet.

    Suomessa oli sosialistisen ihannevaltion synty mahdollinen.

    Miksi Johannes oli valinnut tuon muodon maailmankatsomuksensa julistamiseksi, siitä hän ei ollut itsekään oikein selvillä. Mutta hän arveli sen tapahtuneen salaisesta, syvällä piilevästä pyyteestä koettaa yhdistää perittyä kansallista ja itsehankkimaansa sosialistista ajatustapaa.

    Jyrkkä ristiriita, joka näiden eri katsantokantojen edustajien välillä vallitsi hänen kotimaassaan, oli usein viiltänyt hänen sydäntään, jopa joskus määrännyt hänen julkista esiintymistäänkin tavalla, mikä hänelle jo hänen oman puoluejohtonsa taholta oli tuottanut useamman kuin kerran »revisionistin» pelätyn haukkumanimen.

    Mutta eiväthän ne itse asiassa olleet ristiriitaisia. Taikka oikeammin, olivat ainoastaan äärimmäiseen hulluuteensa asti kehitettyinä.

    Hän puolestaan tunsi vallan mainiosti voivansa olla samalla kansallisen asian ja kansainvälisen sosialismin palvelija.

    Senkin tahtoi Johannes saada uudessa kirjassaan julki sanotuksi.

    Mitä jos hän istuisi pöytänsä ääreen? Mitä jos hän jatkaisi siitä, mihin hän oli lopettanut eilen aamupäivällä?

    Yö oli jo pitkälle kulunut. Mitä jos hän koettaisi tehdä työtä aamuun saakka ja nukahtaa sitten pois väsymyksensä iltapäivällä?

    Johannes koetti, mutta työ ei ottanut edistyäkseen. Ajatukset kiertyivät kerälle, käsitteet sommelolle. Hän jäi aina jokaiseen vastakäsitteesen tuijottamaan ja koko ajan hän oli kuulevinaan tuon äsken tapaamansa äijäpahuksen vastenmielisen naurunhehetyksen korvissaan.

    Helvetin äijä se oli ollut! Oikea myrkynkeittäjä. Selvien asioiden sekoittaja.

    Johannes nousi jälleen kävelemään.

    Kuinka se oli taas sanonutkaan? »Oli yhtä hurjaa nähdä sivistynyttä henkilöä sosialistien riveissä kuin miestä puhujalavalla ajamassa naisten äänioikeutta.»

    Oli sekin paradoksi olevinaan!

    Ja kuinka se oli vielä sanonut? »Kukin ajakoon omaa asiaansa!»

    Tietysti, sitähän Johannes juuri ajoi. Olihan hänen asiansa juuri sosialismi.

    Tekikö hän sen itsekkäisyydestä? Tahtoiko hän hallita noita laumoja?

    Tietysti, mutta ainoastaan valistaakseen ja kohottaakseen heitä.

    Mutta mikä oli saanut hänet juuri sosialismia harrastamaan? Eikö ollut niin monia muita keinoja palvella isänmaata ja ihmisyyttä?

    Johannes mietti mielessään.

    Tuon ukon muisto tuntui jollakin tapaa vaativan tilille häntä.

    Pakottavan menemään syntyihin syviin, etsimään koko elämänjuoksunsa salaisimpia pohjavirtoja.

    Minkä vuoksiko hän oli ruvennut sosialismia harrastamaan? Hyvä, siitä hän oli heti tekevä selon.

    Huomaamattaan keskusteli Johannes ajatuksissaan yhä edelleen saman äijän kanssa, jota hän vielä hetki sitten oli paennut niin suurella inholla ja kauhistuksella.

    Mistäkö saakka hän oli harrastanut sosialismia? Jo koulupojasta, vaikka hän vasta Amerikasta palattuaan oli varsinaisesti liittynyt sosialistiseen puolueesen.

    Mikäkö oli johtanut hänet siihen? Tietysti hänen luontainen oikeudentuntonsa ynnä hänen erikoiset elämänkohtalonsa lapsena ja nuorukaisena.

    »Viha se oli ollut», hehetti ukon ääni hänen korvissaan.

    Tietysti viha! Viha lähinnä vuorineuvos Rabbingia vastaan, mutta sitten koko porvarillista yhteiskuntaa.

    Hän oli nähnyt, miten hänen isänsä oli taistellut ja sortunut. Hän oli aavistanut, mitä juonia häntä vastaan oli pantu liikkeelle, vaikka hän oli ollut vielä liian nuori niitä täydellisesti ymmärtääkseen. Mutta hän oli ollut kuitenkin kyllin vanha tajutakseen, että tässä oli kysymys työstä ja pääomasta, taistelusta hänen isänsä, nousukkaan, tyhjäkätisen Tuomas Tammisen kyvyn ja älyn ynnä vuorineuvos Rabbingin isiltäperityn omaisuuden välillä.

    Pääoma oli voittanut, työ kukistunut. Oliko ihme, että hän vihasi porvarillista yhteiskuntaa?

    »Siis kuitenkin henkilökohtaista vihaa», kuuli hän äijän ärsyttävästi huomauttavan.

    Eipä niinkään henkilökohtaista, vastasi hän siihen melkein ääneen.

    Hän ei ollut ikinä vuorineuvos Rabbingia nähnyt. Ei tiennyt hänestä henkilökohtaisesti, oliko hän kala vai lintu. Vuorineuvos Rabbing ei ollut koskaan hänen lapsena ollessaan käynyt sillä tehtaalla, jonka isännöitsijä hänen isänsä oli. Jos vuorineuvoksella oli ollut jotakin asiaa tälle, hän oli kirjoittanut tai kutsuttanut hänet luokseen Helsinkiin, jossa hänen pääkonttorinsa oli.

    Muuten kerrottiin hänen, varsinkin naimisiin mentyään, oleskelevan enimmäkseen ulkomailla.

    Hänen rouvansa oli sensijaan kerran Helsingissä osoitettu Johannekselle.

    Pitkä, komea nainen.

    Hän oli ollut juuri astumassa vaunuihinsa, jotka olivat Seurahuoneen edessä odottaneet. Hänen ryhtinsä oli ollut moitteeton ja hänen upean vartalonsa kaarre aivan ruhtinaallinen.

    Sanottiinkin hänen olevan jonkun kaukaasialaisen lammasruhtinaan tyttären, jonka vuorineuvos oli tuonut mukanaan Moskovasta.

    »Sellainen nainen pitäisi sinullakin olla», kuuli hän ukon kimeän, intohimoisen äänen soinnahtavan.

    Pitkä, komea, pystyrinta! Silloin tietäisi muka Johanneskin jotakin elämästä. Silloin voisi hänkin sanoa sanansa naisten rakkaudesta.

    Johanneksen aivot täyttyivät jälleen houkuttavilla, hekumallisilla kuvilla, joita hän turhaan koetti torjua mielestään.

    Pah, eihän se ollut hänen nais-ihanteensa! Hänen ihanteensa oli sirompi, henkevämpi, aineettomampi.

    Signe oli kerran vastannut sitä. Olisi vieläkin vastannut sitä, ellei...

    »Ellei mitä?» kysyi kärkkäästi tuo päälletunkeva äijän-ääni.

    »Ellei hän pitäisi minua pilkkanaan», täytyi Johanneksen hänelle huoaten tunnustaa.

    »Pilkkanaan? Sinua? Kuinka se on mahdollista?» usutti toinen.

    »Niin se kuitenkin on. Hän on juuri muutamia tunteja sitten sen minulle jälleen päivänselvästi osoittanut.»

    »Sinä erehdyt! Mitä hän teki sinulle?»

    »Hän nauroi.»

    Johannes pysähtyi peilin eteen. Rypisti kulmansa ja tuijotti tuimasti silmiin itseään.

    »Naiset nauravat aina», lohdutti ukko. »Ota hänet, valloita hänet! Hän nauroi vain sinun omaa avuttomuuttasi.»

    »Hän nauroi minun hienoimmille unelmilleni», huokasi Johannes.

    »Äh, houkka!» ärjäsi toinen. »Ei saa olla mitään hienoja unelmia.»

    Taikka jos oli mahdoton päästä niistä, ne täytyi pitää vain itselleen.

    Muille täytyi tarjota vain sitä, mitä muut voivat vastaanottaa. Ja tuolle naikkoselle oli Johanneksen tarjottava...

    »Minä olen jo tarjonnut henkeni hänelle», vastasi Johannes juhlallisesti. »Hän ei huoli siitä.»

    »Hän on oikeassa», hehetti ukko. »Mitä on henki? Palanen lihaa on paljon parempi jo.»

    Se oli näet jo jotakin kouraantuntuvaa.

    »Sinä erehdyt! Hän on niin sielukas, hän on niin terheninen.»

    »Hullutuksia! Hassutuksia! Ei ole mitään sielukkaita naisia maailmassa.»

    »Hän on», väitti Johannes kohottaen pateettisesti käsivartensa.

    »Sielu on vain miehellä. Naisella on vain...»

    Johannes oli näkevinään irstaan liikkeen, jolla täydensi ajatuksensa.

    »Voit olla oikeassa muiden naisten suhteen, et hänen! Hän on poikkeus sukupuolestaan.»

    »Huomaan, että rakastat häntä vielä.»

    »En, minä vihaan!»

    »Mainiota. Siispä kosta hänelle!»

    »Mielelläni. Mutta miten?»

    »Nöyryytä hänet, niinkuin hän on sinut nöyryyttänyt! Saata hänet kärsimään samoja tuskia, joita itse olet hänen tähtensä kärsinyt!» neuvoi ääni.

    Se ajatus kelpasi Johannekselle.

    Lemmen tuskia? Pistävän pilkan tuskia? Vaivaa mustan sukkamielen?

    Olihan hän niitä kaikkia Signen vuoksi kärsinyt. Mutta hän ei rakastanut ketään muuta. Kuinka siis kostaa hänelle?

    Rupeamalla edes näön vuoksi jotakin toista rakastamaan.

    Ketä siis? Jotakin tuttavaa? Jotakin sukulaista? Hänen serkkuaan.

    Irenen kuutamoinen kuva kulki Johanneksen kiihoittuneiden aivojen läpi.

    Samalla vetäytyivät hänen huulensa pirulliseen hymyyn. Siinä ajatus!

    Kolmatta kertaa hän ei tahtonut enää Signen edessä loukattuna esiintyä.

    Äijän ääni oli voittanut hänessä.

    Hän ei kärsinyt, sillä hän ei tahtonut kärsiä enää. Nyt oli hänellä valmis sotasuunnitelma.

    10.

    Johannes teki nyt pari päivää työtä ahkerasti.

    Työ edistyi, mutta vain muodollisesti. Hän kirjoitti vain, mitä hän oli ennen ajatellut. Mutta kun entiset ajatukset loppuivat ja hänen tuli alottaa jotakin uutta, silloin hämärtyi kaikki hänen aivoissaan.

    Sisällinen raivo ja epätoivo valtasivat hänet. Oliko hän väsynyt? Oliko hän äkkiä työkykynsä kadottanut?

    Mutta eihän hänellä ollut aikaa väsyä. Työn piti tulla valmiiksi ennen kesää. Teoksen täytyi jouluksi ilmestyä. Muuten meni kaikki nurin. Muuten taittui hänen koko henkinen selkärankansa ja ehtyi hänen aineellinen toimeentulonsa.

    Hänen laskelmansa olivat selvät. Ellei hän saanut valmiiksi tätä työtään ennen toukokuun loppua, hän ei nähnyt mitään mahdollisuutta elää kesän yli.

    Velkaa hän ei tahtonut tehdä, sillä se soti vasten hänen periaatteitaan. Etukäteen hän ei voinut saada kustantajalta enää, ennen kuin käsikirjoitus oli jätetty. Eikä olisi viitsinyt pyytääkään.

    Hänellä ei ollut edessään muu kuin nälkäkuolema, ellei hän ajoissa jättäisi koko juttua ja ryhtyisi niiden parin kansallistaloudellisen käsikirjan suomentamiseen, jotka joulusta saakka olivat levänneet hänen pöydällään.

    Mutta se olisi taas ääretön sisällinen haaksirikko hänelle.

    Silloinhan hän olisi pakotettu itselleen tunnustamaan, että hän oli ottanut tehtäväkseen työn, joka kävi yli hänen voimiensa. Jos hänelle voi sellaista kerran tapahtua, voihan sama sattua hänelle useamminkin.

    Milloin hän sitten olisi varma itsestään?

    Olihan hän nyt varannut aikaa itselleen. Olihan hänellä nyt, ensi kerran elämässään, ollut aikaa puoli vuotta mielensä mukaan käytettävänään. Milloin hänellä ennen oli ollut näin edullinen tilaisuus? Ei milloinkaan.

    Ei koulupoikana eikä ylioppilaana. Vielä vähemmän sitten myöhemmin, maisteriksi ja tohtoriksi tultuaan ja julkisen elämän mieheksi antauduttuaan. Työn orja hän oli ikänsä ollut. Oliko hän häkkilintu, joka ei osannut enää käyttää vapauttaan?

    Jos hän ei saisi tätä työtä nyt valmiiksi, hän ei saisi sitä koskaan valmiiksi.

    Se oli hänen varma vakaumuksensa. Sillä hän ei koskaan enää saisi tällaista tilaisuutta. Se jäisi hänelle vain unelmaksi, vain toteutumattomaksi mielihauteeksi. Ja juuri nehän olivat yksilön vapaalle kehitykselle vaarallisimmat.

    Ensi syksynä hänen kuitenkin oli jälleen aisoihin astuttava. Ellei hän aikonut ruveta opettajaksi, joka oli hänen kauhunsa, hänen oli jälleen ruvettava sanomalehtimieheksi tai kansan-edustajaksi. Mutta sitävarten hänen oli lopullisesti valittava sosialistien ja porvarillisten puolueiden välillä. Eikä hän tahtonut valita, ennen kuin tämä hänen elämänsä suurtyö ja rakkain suunnitelmansa olisi kunnolla suoritettu.

    Eihän hän voinut jäädä ilmaan häilymään. Eikähän Suomessa voinut elää puolueiden ulkopuolella.

    Nyt hänellä vielä oli valta valita, ei sitten enää. Tuhannet langat, tuhannet olosuhteet tulisivat hänet sitomaan. Hänen oli valittava ijäkseen, elämäkseen.

    Hänellä oli vain yksi elämä. Ja sen suunnasta, sen lopullisesta päämäärästä hänen oli ensi syksynä päätettävä.

    Muodollisesti ensi syksynä. Muihin nähden, ulkopuolisesti, vasta ennen vuoden loppua ja tulevien eduskunta-vaalien alkamista. Mutta sisällään, mutta omassa sielussaan oikeastaan jo nyt. Muodot seuraisivat kyllä itsestään sitä sisällistä päätöstä, jonka hän nyt tekisi.

    Hän oli tienhaarassa. Ja tunto siitä häiritsi nähtävästi hänen ajatustensa kirkasta keskittämistä.

    Tahtoiko hän mennä oikeaan vai vasempaan?

    Tahtoiko hän astua hallituksen vai oppositsionin tietä? Tahtoiko hän asettua vallassa-olevan kapitalistisen järjestelmän kannalle vai sen uuden, sen syntymättömän, jota hänen omat silmänsä eivät varmaan tulisi koskaan näkemään? Tahtoiko hän tehdä työtä lähimpien vai etäisimpien päämäärien eteen? Näkyvien ja esineellisten tarkoitusperien vai ikuisempien ja näkymättömien?

    Nykyisyys vai tulevaisuus? Siinä ponsi.

    Omaatuntoansa hän kyllä tahtoi seurata. Mutta ei ollut niin helppo saada selville, mikä oli omantunnon ääni tässä pulmallisessa kysymyksessä.

    Vakaumuksestaan hän ei missään tapauksessa tahtonut tinkiä hiuskarvaakaan. Mutta mikä oli hänen vakaumuksensa? Mikä hänen sisin, vaistomaisin sielunpyrkimyksensä?

    Hätäkö sitten, jos olisi saanut siitä kiinni! Siinähän olisi ollut ohjenuora. Johtolanka, jota seurata, ratakiskot, joita viilettää vaikka perikatoon! Mutta kun ei ollut rataa, kun ei ollut viittatietä. Ja kun juuri se oli kahdesta vastakkaisesta valittava.

    Tietopuolisesti oli Johannes valinnut jo hamassa nuoruudessaan.

    Hän oli sosialisti. Hän oli vakuutettu, että kansainvälinen sosialidemokratia oli voittava ja että useimmat sen unelmista tulisivat toteutumaan. Mutta oliko se tapahtuva tasaisen kehityksen vai vallankumouksen, evolutsionin vai revolutsionin tietä? Siitä hänellä ei todellakaan ollut mitään varmaa vakaumusta.

    Itse asiallehan se tietysti oli sama. Mutta ei suinkaan asian ajajille.

    Siitähän riippui koko asian käytännöllinen puoli. Ja käytännöllisestä puolestahan tässä olikin kysymys, jos kerran tietopuoli oli selvillä eikä siinä suhteessa enää mitään sijaa epäilylle.

    Oli kysymys ihanteen toteuttamisesta todellisuudessa.

    Ja oli kysymys lähinnä Johanneksen omasta henkilökohtaisesta suhtautumisesta siihen. Kysymys aatteen takomisesta elämäntyöksi, vakaumuksen puhtaan vuorikullan mynttäämisestä ulkopuolisiksi teoiksi ja toiminnaksi.

    Ja siinä tuli kysymys jälleen uusista vakaumuksista ja uusista, toisiaan risteilevistä vaihdekiskoista.

    Johanneksesta tuntui usein kuin hän olisi seisonut suurella rautatie-asemalla. Tuollaisessa kuohuvan, kansainvälisen liike-elämän solmukohdassa, josta lähtee junia joka minuutti ja matkustajia eri ilmansuuntiin. Jos hyppäät tuohon junaan, joudut itään. Jos tuohon, ehkä länteen tai koilliseen. Suunnan ero voi olla alkupisteessään tuskin silmin havaittava. Mutta kulman sivujen jatkuessa voi toinen viedä pohjoiselle, toinen eteläiselle pallonpuoliskolle.

    Taikka tuntui hänestä joskus kuin hän olisi seisonut tähtäys-asennossa, kivääri kädessään. Nostat millimetrin ja ammut kuuhun! Lasket millimetrin, ja ammut maahan! Tässä, sinun kohdallasi, on ero niin mitättömän pieni. Mutta siellä, kauempana, kilometrin tai parin päässä, se saa ihmeitä aikaan.

    Kuu oli yli-ilmaisen idealismin, maa karkean materialismin vertauskuva hänelle. Hänen elämäntyönsä oli luoti, jonka hän tahtoi lennättää. Jos sen mieli sattua maaliin, sen oli noiden kahden äärimmäisyyden väliltä kuljettava.

    Hän ei olisi mielellään tahtonut tonkia maata, mutta vielä vähemmän tuhlata ruutia harakoille.

    Johannes oli ollut aina taipuvainen kieltämään kaikki vastakohdat tai julistamaan ne ainakin suhteellisiksi mielessään. Mutta olihan tässä vastakohta! Oli useampiakin, vaikka ne lopuksi kaikki saman suuren, pääasiallisen vastakohdan alle alistuivat.

    Oikea vai vasen? Porvari vai sosialisti? Hallitus vai vastustus?

    Evolutsioni vai revolutsioni?

    Kenties eivät nekään teoreettisesti ja metafyysillisesti ottaen olleet mitään vastakohtia. Mutta käytännössä ne olivat aivan varmaan. Ja yksilön, joka joutui niiden eteen, oli lähdettävä jompaakumpaa tietä taivaltamaan.

    Yhtyiväthän kaikki samansuuntaisetkin viivat äärettömyydessä. Mutta oliko hänellä aikaa äärettömyyttä ajatella?

    Äärettömyydessä olivat plus ja minus sama. Äärettömyydessä lakkasivat kaikki inhimilliset käsitteet. Mutta oliko hänellä varaa johtaa niitä niin pitkälle? Eikö hänen ollut ajateltava vain lähintä, vain kouraantuntuvinta tulevaisuutta?

    Ja silloin hänen oli päätettävä, menisikö hän kotimaahan tultuaan porvarilliseen vai sosialistiseen lehteen. Rupeisiko porvarilliseksi vai sosialistiseksi kansan-edustajaksi?

    Hän tiesi vielä voivansa päästä kummaksikin. Kaikki riippui siitä, minnepäin hän purtensa ohjaisi, minkä tuulen hän antaisi viittansa liepeitä levittää.

    Nuo ajatukset tahtoivat tunkea aina Johanneksen työn lomaan ja häiritä sitä.

    Silloin hän saattoi istua kauan liikkumattomana kynä kädessään.

    Tuijottaa vain tyhjään ilmaan tai laskea koneellisesti seinäpaperin kuvioita. Kunnes hän jälleen huomasi harhapoluille joutuneensa, suuttui, rypisti otsansa ja kääntyi päättävästi papereihinsa.

    Tämä ensin! Sitten tuo kaikki muu.

    »Suomi tulevaisuuden valtiona!»

    Jos hänessä ei ollut miestä saamaan tätä valmiiksi, niinkuin hän oli luvannut itselleen, ystävilleen ja kustantajalleen, silloin hän todellakin oli kurja, luonteeton olento, jonka olikin parasta jäädä ikuiseksi työn orjaksi! Oikean, raskaan, vastenmielisen työn, eikä sellaisen, josta nauttii ja jota tekee mielellään!

    Eikö sitten kaikkea työtä voinut tehdä mielellään?

    Ei, ehdottomasti ei! Johannes tunsi henkeään ahdistavan, kun hän ajattelikin, että hän olisi pakotettu hautautumaan jonkun suomalaisen pikkukaupungin koulun-opettajaksi.

    Kuitenkin oli monille kova täytymys sitäkin työtä tehdä. Kenties he nauttivat siitä? Kenties he tekivät sitä hyvinkin mielellään?

    Mahdollista kyllä, mutta he eivät olisi tehneet taas jotakin muuta työtä mielellään. Eivät ehkä suutarin tai räätälin työtä. Eivätkä nämä ehkä taas olisi mielellään ajurin tai piharengin tointa harjoittaneet.

    Tehtaan työmies taas ei olisi mielellään taipunut ojankaivuun. Ja hänelle, Johannekselle, oli aina ollut tavallaan ojankaivua opettaminen.

    Hän oli saanut sitä tehdä kylläksi jo koulupoikana ja nuorena ylioppilaana. Hän tiesi, että jos hän siihen jälleen rupeaisi, se olisi kaiken hänen sisäisen kehityksensä loppu, hänen henkinen itsemurhansa.

    Parempi palata sittenkin julkisuuden tanterelle. Parempi taistella jokaisesta jalansijasta kuin ennen aikojaan ojentaa aseensa ja tunnustaa itsensä voitetuksi.

    Ja jälleen lähtivät hänen ajatuksensa entisiä latujaan kulkemaan. Ja jälleen unohtui kynä käteen ja silmä tyhjää ilmaa tuijottamaan.

    Kerran hänen näin istuessaan ja elämänsä lähintä tulevaisuutta tuumiessaan koputettiin hiljaa hänen ovelleen.

    Trudchen se oli, joka tuli kysymään, oliko tohtorin lampussa öljyä. Hän ei ollut muka aamulla muistanut täyttää sitä.

    Oli, lampussa oli öljyä. Hänen äitinsä oli nähtävästi aamulla täyttänyt sen.

    --Minä olen usein niin hajamielinen, selitti Trudchen. En muista tavallisimpia käytännöllisiä asioita.

    Johannes huomasi heti, että tuo oli tekosyy. Ja hän odotti, mitä Trudchenilla olisi hänelle tärkeämpää sanomista.

    Tyttö viipyi ovensuussa.

    --Onko tohtorilla kovin kiire? hän kysyi.

    --Aina, vastasi Johannes, mutta koetti hymyillä niin ystävällisesti kuin mahdollista. Kuinka niin?

    Trudchen loi silmänsä alas.

    --Minulla olisi ollut tohtorille vähän asiaa, virkahti hän.

    Arvasinhan minä, ajatteli Johannes. Joku perhehuoli? Joku pikkutytön murhe? Voihan sellaiseenkin olla hauska tutustua työn lomassa.

    Hän nousi. Olikin tullut hämärä jo aivan hänen huomaamattaan. Jälleen hän oli istunut ja tuuminut turhuuksia.

    Hän viittasi ystävällisesti nojatuoliin.

    --Trudchen on hyvä ja istuu, sanoi hän.

    Ei ollut tavallista, että Trudchen yksin kävi Johanneksen kamarissa.

    Äiti hoiteli kaikki jokapäiväiset askareet. Jos Trudchen joskus sinne tuli, hän tuli vain äitinsä liepeissä.

    Tyttö istui koneellisesti.

    Johannes katsoi häneen, sytytti sikarin ja istui sohvankulmaan. Veti pari haikua ja katsoi jälleen kysyvästi häneen.

    --Kas niin, hän sanoi. Olen valmis kuuntelemaan.

    Tyttö ei vieläkään sanonut mitään. Istui vain alasluoduin silmäripsin.

    Kun Johannes kumartui häntä tarkemmin katsomaan, hän huomasi, että Trudchen itki.

    --Kas niin, kas niin, hän sanoi, tyttöä hiljaa kädelle taputtaen. Ei pidä itkeä. Ei pilata kauniita silmiään...

    Trudchen itki valtoinaan. Hän tarttui Johanneksen käteen, puristi kovasti sitä ja vei, ennen kuin toinen ehti estää, sen huulilleen.

    Johannes tempasi kätensä pois nopeasti.

    --Trudchen! hän sanoi ankarasti. Mitä tämä on?

    Tyttö ei vastannut, vaan kätki kasvonsa käsillään. Syöksyi sitten äkkiä hänen jalkoihinsa ja huusi:

    --Minä en tiedä, mitä minä teen! Minä en tiedä, mitä minä teen!

    Johanneksen oli nyt aika laskea pois sikarinsa.

    Hän koetti kohottaa tyttöä ylös, mutta hän ei voinut. Hänen täytyi päinvastoin vetää hänet luokseen ja kannattaa käsistä häntä, jos mieli estää häntä lattialle pitkin pituuttaan kaatumasta. Ja niin tuli Trudchenin pää lepäämään hänen polvillaan.

    Tyttö itki hervottomana. Kun Johannes koetti jotakin puhua hänelle ja häntä tyynnyttää, hän sai vain vastaukseksi itkunhyrskeiden lomasta:

    --Minun on niin vaikea olla! Minun on niin vaikea!

    Johannes ei tiennyt, mitä tehdä hänelle.

    Vihdoin hän sanoi aivan koruttomasti:

    --Eikö Trudchen tahtoisi nousta ylös? Äiti voi tulla.

    Trudchen loi lyhyen silmäyksen häneen.

    --Äiti ei ole kotona, sanoi hän. Minä olen yksin. Minä olen aivan yksin maailmassa!

    Painoi poskensa Johanneksen polvea vastaan ja rupesi jälleen nyyhkyttämään.

    Nyt loppui Johanneksen kärsivällisyys.

    --Trudchenin täytyy heti nousta, sanoi hän päättävästi. Kuuleeko Trudchen? Nyt heti, aivan heti! Eihän tämä käy päinsä.

    Ellei Trudchen heti nousisi, hän uhkasi kertoa äidille asian. Eikä Trudchen enää koskaan saisi tulla hänen huoneesensa.

    Itse hän ei päässyt nousemaan. Kun hän yritti, hän tunsi tytön käsivarsien kietoutuvan lujasti ympärilleen ja painavan häntä takaisin istumaan. Ja hän kuuli korvissaan vain sanat:

    --Ei kukaan ymmärrä minua, ei kukaan! Eikä kukaan tahdo minua ymmärtää.

    Nyt oli Johannes vielä äskeistä pahemmassa pinteessä. Hän päätti tyynesti odottaa kohtaloaan.

    --Hyvä on, hän sanoi. Minä poltan.

    Hän otti sikarinsa ja poltteli tuokion äänettömänä.

    Huoneessa oli jo melkein pimeä. Vain Trudchenin nyyhkytykset ja sikaria kiiluva tulipää olisivat sisään-astujalle ilmaisseet siellä olevan kaksi ihmistä, jotka ruumiillisesti olivat niin lähellä toisiaan, ett'eivät he voineet enää päästä lähemmäksi.

    Johannes istui liikkumattomana.

    Oikeastaan hän oli sangen äkäinen tästä yhtä naurettavasta kuin kiusallisesta tuokiotilasta. Tyttö oli joko hysteerinen tai häneen hullusti rakastunut! Taikka oli se tuollaista ylimalkaista nuoruuden tunteellisuutta vain, joka tuli alkavan naisijän mukana...

    Trudchenilla ei ollut isää. Eikä hänen äitinsä ollut varmaankaan kyllin kehittynyt häntä ymmärtääkseen. Mikä äiti sitäpaitsi ymmärsi tyttäriään tuossa ijässä? Ja mikä isä poikiaan?

    Tämä ajatus saattoi Johanneksen jo tyttöä kohtaan isosti sovinnollisemmaksi.

    Ehkä Trudchen etsikin hänestä vain isää? Mutta isää itselleenkö vai tulevalle lapselleen? Siinä kysymys. Tuollainen nuori naissielu saattoi olla niin herkkä ja monisäikeinen kudos, että oli suorastaan synti sitä karkealla kädellä koskettaa.

    Johannes tyyntyi pian kokonaan.

    Olihan Trudchen lapsi, aivan lapsi. Ja itkihän se tuossa kuin lapsi hänen polvillaan. Ja valitti, että hänen oli niin vaikea olla ja ettei kukaan häntä ymmärtänyt.

    Ikäänkuin yksin hänen olisi ollut vaikea! Ikäänkuin vain hän olisi ollut orpo maailmassa!

    Olihan Johanneksenkin. Tiesikö hänkään, mitä hän teki? Tajusiko häntäkään kukaan? Ymmärsikö hän edes itse itseään?

    Kummallinen yhteenkuuluvaisuuden tunto virtaili hänen olentoonsa tuosta nuoresta, lämpimästä naisruumiista, noista pehmeistä käsivarsista ja tuosta nyyhkyttävästä, neitseellisestä povesta, joka niin avuttomana hänen polviaan vasten pusertui.

    Hänen oli mahdoton olla äkäinen enää. Hän tunsi itsensä nyt vain sisällisesti kauniiksi, jaloksi ja isälliseksi.

    Hän laski jälleen pois sikarinsa ja rupesi hiljaa, rauhoittavasti tytön suortuvia hivelemään. Samalla kumpusivat kuin itsestään sanat, tyynet, ystävälliset, vieraskieliset sanat hänen huulilleen.

    Trudchen ei saanut luulla, että hän vain oli onneton. Oli niin paljon yhtä orpoja ja yksinäisiä. Täytyi vain talttua, vain hillitä itsensä.

    Kaikki olivat astuneet yhtä suurilla vaatimuksilla elämään, mutta kaikkien vaatimukset eivät tulleet samassa määrin täytetyiksi.

    Hän julisti kohtaloon alistumisen oppia, hän, joka aina oli pitänyt suurimpana kunnianaan uhmata jumalia!

    Johannes huomasi senkin, mutta hän ei siitä välittänyt. Miks'ei hän voisi kerran näinkin ajatella? Kenties olisi hänenkin pakko pian nöyrtyä ja kohtaloonsa alistua? Tinkiä liian suurista vaatimuksistaan?

    Luopua liian suurista unelmistaan? Kenties hän ei saisikaan ikinä valmiiksi suurta teostaan »Suomi tulevaisuuden valtiona»?

    Tuo epäily teki nöyräksi hänet. Mutta samassa tunsi hän myös kymmeniä vuosia vanhenneensa. Hänhän puhui kuin vanha ukko. Mutta täytyihän hänenkin kerran vanheta, eihän hänkään voinut vaatia ikuista nuoruutta itselleen.

    Kumma kyllä, saattoi Johannes nyt ajatella tuota kaikkea ilman katkeruutta.

    Eilen se ei olisi hänelle vielä onnistunut. Eikä vielä jotakin minuuttia sitten. Mutta Trudchenin läsnä-olossa oli jotakin, joka pakotti hänet alistumisen evankeliumia julistamaan.

    --Täytyy tyytyä siihen, mitä täytyy, sanoi hän.

    Ja sitten, aivan huomaamattaan, hän rupesi omasta itsestään puhumaan.

    Hän kertoi isästään ja äidistään. Hän puhui kodistaan ja koulupoika-ajoistaan. Hän kuvaili, kuinka vaikeata hänen nytkin oli olla ja kuinka täpärällä koko hänen olemassa-olonsa heilui. Ja vielä teki hän tiettäväksi, että hänellä oli vihollisia, paljon vihollisia, jotka etsivät hänen turmiotaan, mutta myöskin eräitä kunnon ystäviä, joihin hän voi luottaa ja joiden avulla hän toivoi kaikesta vielä menestyksellä suoriutuvansa.

    Tyttö kuunteli. Hän lakkasi nyyhkyttämästä. Hänen käsivarsiensa ote höltyi vähitellen, hänen päänsä kohosi ja pian tunsi Johannes pimeässä Trudchenin käden hiljaa ja tyynnyttävästi hänen omaa kättään hivelevän.

    Itse oli tyttö tyyntynyt jo aivan kokonaan. Toisen murhe oli vedonnut hänen syvimpiin naisellisiin vaistoihinsa ja hänen oman elämänhuolensa haihduttanut.

    He istuivat kauan pimeässä äänettöminä.

    Johannes nousi vihdoin ja sytytti lampun. Ja nyt hän sai kuulla myöskin, mikä oli tytön käynnin hänen huoneessaan aiheuttanut.

    Trudchen kertoi sen nyt aivan levollisesti hänelle.

    Hänellä oli ihailija. Eräs etäinen sukulainen, konttoristi, joka kävi heillä, jonka Johanneskin tunsi ja jonka nimi oli Fritz. Tämä oli eilen illalla kosinut häntä.

    Fritz oli kunnon poika. Trudchen sanoi pitävänsä paljon hänestä, mutta hän ei tiennyt, oliko se oikeaa rakkautta. Siitä kyyneleet. Ja siksi hän oli tullut Johannekselta neuvoa kysymään.

    --Tohtori on niin viisas, sanoi hän. Äitikin sanoo, että tohtori tietää kaikki. Ja myöskin Fritz kunnioittaa suuresti tohtoria.

    --Niinkö? hymyili Johannes. Ja äiti? Tietääkö hän asiasta?

    --Luonnollisesti. Hän sanoo, että minun pitäisi ottaa Fritz. Mutta minä en tiedä itse.

    Fritz olikin kunnon miehenä ja perheen ystävänä ensin kääntynyt äidin puoleen.

    Johannes katsoi vakavasti Trudcheniin.

    Tyttö kohtasi yhtä vakavana hänen katseensa sinisillä, hiukan itkettyneillä silmillään, jotka siitä olivat vain suurentuneet ja kirkastuneet. Johannes tunsi vasten tahtoaan joutuneensa rippi-isän edesvastuulliseen ja arkaluontoiseen asemaan.

    --Niin, tietysti te otatte Fritzin, hän virkahti.

    Trudchenin silmät saivat melkein rukoilevan, madonnamaisen ilmeen.

    --Niinkö? sanoi hän avuttomasti. Te neuvotte minua siihen?

    Johannes katsoi jälleen häneen. Hän tiesi, että tarvittiin vain sana häneltä, ja tuosta naimiskaupasta ei tulisi mitään. Kenties olikin Trudchenin tarkoitus vain asettaa temppelin harjalle hänet? Kenties tuo Fritz olikin vain keksitty tekosyy, jolla tahdottiin lopullisesti tutkia hänen tunteitaan?

    Oli, miten oli, ainakin tässä asiassa hän tahtoi käyttäytyä gentlemannina. Ja hän vastasi jälleen vakavasti ja isällisesti:

    --Niin, minä neuvon siihen. Minä luulen, että Trudchen on tuleva hänen kanssaan onnelliseksi.

    Ja hän ojensi kätensä toivottaen kaikesta sydämestään onnea hänelle.

    --Kiitos, sanoi Trudchen hiljaisesti. Me menemme kihloihin sitten.

    Hän poistui äänettömästi.

    Johannes tahtoi istua jälleen työtään jatkamaan, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Trudchenin käynti oli jättänyt tuiki alakuloisen ja painostavan vaikutuksen jälelleen. Hänen rintaansa ahdisti. Lamppu liekutti himmeämmin, koko huone oli kuin entisestään tummennut ja supistunut.

    Hän nousi kävelemään.

    Noinko helposti elämänkysymyksiä ratkaistaan? ajatteli hän. Pari kyyneltä, pari epäröivää ajatusta, siinä kaikki. Ja lopuksi neuvo vieraalta tohtorilta! Sitäkö oli ihmis-onni? Siinäkö oli rakkauden koko mysteria?

    Onnellisia ihmisiä, ajatteli hän. Pysyvät elämän harvoissa viivoissa, ratkaisevat vain sen suuret alkukysymykset. Ja niistä on tietysti ensimmäinen jokapäiväinen leipä.

    Trudchenin ja hänen äitinsä tasolla kuului siihen tietysti ennen kaikkea kunnon aviopuoliso, josta kaikki nuo muut hyvät putosivat kuin hedelmät puusta: kohtuullinen toimeentulo, kuuliaiset lapset, hyvät, ystävälliset kylänmiehet.

    Se oli niin varmaa. Se oli niin tukevaa ja turvallista. Ja kun Luoja lisäksi antoi terveyttä ja pitkää ikää, ei ihmisellä voinut eikä saanutkaan olla enää mitään valittamista.

    Tuon onnen olisi hänkin ehkä vielä voinut hankkia itselleen.

    Johannes hymähti. Kenties siihen ehtii vielä, ajatteli hän.

    Mutta hän ei voinut olla vertaamatta tuohon yleispätevään, porvarilliseen onnen-käsitykseen omaa vaikeaa, haparoivaa, epämääräistä etsintäänsä.

    Mitä hän etsi oikein? Tietysti tahtoi hänkin tulla onnelliseksi. Mutta mitä hän käsitti onnella? Tuonko kirjan kirjoittamista?

    »Onni on valtaa!» kuuli hän jälleen tuon toissayönä tapaamansa äijän äänen korvissaan.

    Poistu, paha henki! ärjäsi hän sille mielessään. Onni on rakkautta.

    Onni on lämpöä, ystävyyttä ja ymmärtämystä.

    Ja onni on ennen kaikkea työtä! Työtä aatteen, työtä ihanteen ja tulevien sukupolvien hyväksi.

    Johannes istui päättävästi kirjoituspöytänsä ääreen.

    11.

    Mutta heti Trudchenin mentyä tuli Topi Huotari. Johannes tunsi heti hänen korkean, kantavan bassoäänensä eteisestä.

    Oliko tohtori kotona? »Kyllä», kuului Trudchen vastaavan hiljaisesti.

    Ja voi hyvin? Ja missä huoneessa hän asui? »Ei, ei siitä ovesta.»

    Topi tuli sisälle lakki päässä, palttoo yllään, ja nähtävästi hiukan liikutettuna.

    --Päivää, sanoi hän leveästi. Olipa tänne matkaa! Hyvä, että tapasin sinut.

    Johannes nousi kättelemään.

    --Päivää, päivää, sanoi hän. Olethan vielä Berlinissä.

    Se ei soinnahtanut erittäin ystävälliseltä. Mutta Topi oli liian toimessaan huomatakseen mitään.

    --Olen, vastasi hän painokkaasti. Mutta tiedätkö mistä syystä minä olen? Luepas tämä sähkösanoma!

    Hän kaivoi palttoonsa taskusta rutistuneen paperin ja piti sitä Johanneksen silmien edessä.

    --Niin, minä näen, että se on sähkösanoma, virkahti Johannes.

    --Niin, mutta mitäs siinä seisoo? Lue! Sinun pitää lukea se.

    Johannes luki:

    »Kaikki hyvin. Odottakaa Berlinissä! Vuorineuvos saapuu jonkun päivän päästä sinne.»

    Alla nimi, jota Johannes ei tuntenut. Hän ojensi paperin takaisin omistajalle.

    --Mikä vuorineuvos? kysyi hän.

    Topi katsoi häneen voitonriemuisesti.

    --Vuorineuvos, vuorineuvos Rabbing luonnollisesti, sanoi hän. Minun tuleva esimieheni! Hän saapuu Berliniin. Hän tahtoi tavata minua.

    Johannes synkistyi.

    Vuorineuvos Rabbingin nimi vaikutti aina kiusallisesti häneen.

    Vuorineuvos Rabbing oli aikojen kuluessa muodostunut hänelle kaiken pahan esikuvaksi.

    --Mitä se merkitsee? kysyi hän sentähden kylmästi, Topin iloon millään muotoa osaa ottamatta.

    --Se merkitsee, että minä tästä päivästä saakka olen hänen palveluksessaan, selitti Topi. Että minun ehtoni ovat hyväksytyt! Että minulla on nyt tuhat markkaa kuukaudessa!

    --Se on paljon, vastasi Johannes kuivakiskoisesti. Enkä minä kuitenkaan katso voivani sinua hyvällä omallatunnolla onnitella.

    --Kuinka niin?

    Topi katsoi ällistyneenä häneen.

    Johannes mietti. Sanoisiko hän tuolle, joka näytti niin vilpittömästi iloitsevan onnestaan, mikä mies vuorineuvos Rabbing oli? Kuinka tämä istui kuin sammakko koko Suomen liike-elämän päällä? Ehkäisi kaikki, tukehdutti kaikki, teki tyhjäksi kaikki uudet alotteet ja kukisti kaikki kilpailevat nuoret yritykset!

    --Kuinka niin? tiuvasi Topi. Miksi et voi muka onnitella?

    Kertoisiko tuolle, ajatteli Johannes, mitä vuorineuvos Rabbingista myös liikemiesten omissa piireissä ajateltiin, vaikka kukaan ei rohjennut julki lausua sitä? Kuinka vuorineuvos oli kohdellut aikoinaan hänen isäänsä, kuinka satoja muita, ja mitä hänen omat apulaisensa hänestä ajattelivat?

    Eihän voinut saada pahempaa isäntää. Olihan se sama kuin joutua pirun palvelukseen.

    --Että sinäkin viitsit! pääsi häneltä vasten tahtoaan.

    --»Viitsit»? Viitsin mitä? Ottaako vastaan kaksitoista tuhatta markkaa?

    --Mennä sen veren-imijän mieheksi, virkkoi Johannes.

    Ja hän selitti parilla sanalla Topille, mikä oli hänen mielipiteensä asiasta. Topi oli tähän saakka ollut onnellinen mies, joskin hänellä oli ollut ehkä joku tuhat vähemmän palkkaa. Hän oli ollut oma miehensä, oman liikkeensä toimitusjohtaja.

    --Johtokunta siinäkin oli, huomautti Topi. Mutta totta on, että se ei minun työhöni paljoa sekaantunut.

    Siinäpä se, väitti Johannes. Vuorineuvos Rabbing tulisi sekaantumaan kaikkeen. Hän ei kärsinyt mitään itsenäisiä miehiä. Hän ei sietänyt mitään omapäisiä alotteita. Kaiken tuli käydä hänen kauttaan. Kaikkien muiden piti olla vain shakkinappuloita hänen kädessään.

    --Mistä sinulla on tuo käsitys vuorineuvos Rabbingista? kysyi Topi.

    --Isältäni, vastasi Johannes. Ja eräiltä muilta, jotka ovat joutuneet hänen kanssaan tekemisiin.

    Topi vaikeni, sillä hän muisti Johanneksen isän ja vuorineuvoksen välillä olleen jotakin riidanrapinaa. Lie ollut paljonkin, koska se näytti niin syvästi myös poikaan vaikuttaneen.

    Vuorineuvos Rabbing käytti hyväkseen kaikkia, jatkoi Johannes. Imi mehun, kulutti työkyvyn, ja potkaisi sitten maantielle! Niin hän teki sekä työmiehilleen että isännöitsijöilleen ja konttorihenkilöilleen.

    Kukaan hänen alammaisensa ei voinut olla hetkeäkään varma asemastaan.

    --Nyt tuomitset sinä väärin vuorineuvosta, lausui Topi.

    Jos Johannes tahtoi yleispätevästi asioita arvostella, sanoi hän, täytyi hänen myöntää, että harva oli tehnyt niin paljon alammaistensa hyväksi kuin juuri vuorineuvos Rabbing. Topi oli käynyt eräillä hänen tehtaillaan. Missään ei työväellä ollut mukavampia ja terveellisempiä asuntoja, laajempia lukusaleja eikä paremmin varustettuja kirjastoja.

    --Rabbingin työmiehet voivat kuin prinssit, väitti hän. Siihen koulut, siihen kokoushuoneet.

    --Minä tiedän, katkaisi Johannes. Sinä voisit lisätä vielä: siihen henkivakuutukset, siihen palovakuutukset, siihen tapaturma-vakuutukset, säästökassat, hautaus- ja sairasapu-rahastot.

    Tuo oli kyllä tunnettua. Ja niihin viitattiinkin Suomessa aina, kun oli kysymys kapitalistisen järjestelmän kiittämisestä ja sosialismin saattamisesta huonoon huutoon. Katsokaa vuorineuvos Rabbingia! sanottiin. Siinä on malli-isäntä! Siinä on isännän ja työväen väli mallikelpoisesti järjestetty!

    --Eikö olekin sitten? hymyili Topi, mielestään jo kokonaan voitonpuolella. Mutta sinä nyt olet sosialisti. Ethän sinä tietysti tahdo tunnustaa olevan ketään kunnon kapitalistia.

    Kyllä, sen tahtoi Johannes kyllä tunnustaa. Kapitalistien joukossa saattoi olla hyvinkin monta kunnon ihmistä, yhtä paljon ja ehkä enemmän kuin itse sosialistien. Mutta vuorineuvos Rabbing ei ollut mikään kunnon ihminen. Ja jos se tuli väärän järjestelmän lisäksi...

    --Sinulla on omat ennakkoluulosi, väitti Topi. Vuorineuvos Rabbing on tietysti mies kuin useimmat muutkin liikemiehet, ainoastaan hiukan heitä etevämpi.

    Tietysti hän ajoi omaa etuaan. Mutta kuka ei tässä maailmassa tehnyt sitä? Tietysti hän käytti muita hyväkseen. Mutta eivätkö muutkin hänestä hyötyneet?

    Topi ainakin hyötyi tuhat markkaa kuussa. Ja sillä hinnalla hän puolestaan lupasi toistaiseksi olla kenen käytettävänä tahansa.

    --Jos vuorineuvos Rabbing on roisto, sanoi hän, hän ainakin maksaa hyvin kanssarikollisilleen!

    Sitä eivät kaikki roistot tehneet. Ja se oli hänen mielestään jo isosti lieventävä asianhaara.

    Johannes ei viitsinyt väitellä enää. Menköön toinen, mihin meni!

    Itsepähän sai Topi vastata kohtalostaan. Ja ehkäpä hän tulisi hyvinkin onnelliseksi vuorineuvos Rabbingin palveluksessa.

    Johannesta kadutti jo, että hän oli ollenkaan sanonut mitään.

    Eihän hän voinut vaatia, että Topi ymmärtäisi häntä ja hänen ääretöntä vastenmielisyyttään pelkkää vuorineuvos Rabbingin nimeä ja käsitettä kohtaan. Olihan tuolla tunteella niin syvät ja erikoiset juuret hänessä.

    Mutta koska hän kerran oli jotakin sanonut, hän tahtoi myös keskittää johonkin ponteen sanottavansa.

    --Tähän asti sinä olet ollut herra, lausui hän. Nyt sinusta tulee orja, rahan orja.

    --Parempi sekin kuin työn orja, väitti Topi. Sillä se minä olen ollut näinä vuosina. Herra, sanot sinä? Mitä sillä tarkoitat?

    --Tarkoitan, että olet ollut vapaa mies.

    --Kaunis vapaus! Vapaampi minusta nyt tulee. Vähemmän työtä ja enemmän palkkaa!

    Eikö se ollut myöskin sosialismin oikea resepti? nauroi Topi.

    Johannes ei vastannut. Hän kulki edestakaisin lattialla pehmeissä huopatossuissaan ja mietti otsa rypyssä. Topin sanat olivat häneen läheltä koskettaneet.

    Vapaus? ajatteli hän.

    Mikä oli vapaus? Ja kuka oli vapaa lopullisesti? Hänkö, joka tässä marssi ja tuumi joka hetki työtään ja toimeentuloaan? Vai tuoko, jolla oli toimeentulo ja jonka palkka oli vain nousemassa?

    No niin, Topi oli rahan orja. Mutta ehkä Topi lopullisesti oli paljon vapaampi häntä itseään.

    Hänellähän ei ollut lepoa koskaan. Hänellähän ei ollut lomaa milloinkaan. Hänellähän oli aina paha omatunto, jos häneltä oli päiväkin, jos puolikin päivää hukkaan kulunut. Hänhän orja oli, työn orja.

    Mitä se auttoi, että hän teki työtä mielellään? Työ vallitsi häntä, työ vaati jokaisen päivän, jokaisen hetken häneltä. Työhän vasta hirmuvaltias oli. Paljon pahempi isäntä kuin mikään raharuhtinas.

    Raha on vapautta, ajatteli hän.

    Mutta jos hänellä olisi rahaa, voisiko hän sittenkään olla työtä tekemättä? Tuskin. Hän oli jo liiaksi tottunut siihen. Työn intohimo asui hänessä. Voisiko hän koskaan elämässään voittaa sitä?

    Olisi hyvin mukavaa voida joskus laiskotellakin, ajatteli hän.

    Lapsena hän oli voinut sitä ja vielä koulun alaluokillakin. Mutta sitten oli tullut eteen ankara välttämättömyys. Työn pakko se oli ollut. Johtunut toimeentulon kysymyksestä.

    Siis hän ei ollut suinkaan vapaaehtoisesti ruvennut työtä tekemään?

    Työnhalu ei siis ollut suinkaan mitään hänelle ominaista, myötäsyntynyttä? Hänen oli ollut vain pakko tehdä työtä enemmän kuin monen muun ja hän oli tehnyt. Ja kuvitellut tekevänsä sitä mielellään!

    Ei, työtä ei kukaan tehnyt mielellään. Jos joku sanoi niin, hän valehteli tai hän ei ollut syvemmin asiaa ajatellut. Kaikki tahtoivat vähemmän työtä ja enemmän palkkaa. Hän itse, kuten Topi ja kuten niin monet miljoonat maailmassa.

    Ja hän oli koettanut tehdä uskonnon siitä! Mikä hulluus! Mikä henkinen sokeus!

    Mutta niinhän ihmiset yleensä tekivät. Käänsivät pahan hyväksi, virheensä ansioiksi. Muodostivat mielipiteensä sen mukaan kuin käytännöllinen pakko vaati heitä muodostamaan. Ja olisivat kuitenkin olleet valmiit vannomaan, että he tekivät sen aivan vapaasti ja luonnollisesti, ilman mitään ulkonaista pakotusta.

    Ihmisillä on sellaiset mielipiteet kuin heillä on varaa pitää, ajatteli Johannes.

    Hänellä oli tällaiset mielipiteet, siksi että hän oli syntynyt keskiluokasta. Jos hän olisi ollut yläluokan lapsi, hänellä olisi ollut yläluokan katsantotapa. Jos alaluokan lapsi, arvattavasti alaluokan vaistot ja maailmankatsomuskin.

    Nähtävästi hän juuri siksi, että hän itse oli keskiluokan lapsi, koetti yhdistää niitä molempia.

    Hänen isänsä oli tehnyt vararikon ja hän oli ollut poika-ijästään saakka pakotettu itse leipänsä ansaitsemaan. Se oli tehnyt hänestä sosialistin.

    Mutta hän ei voinut kuulua sosialistisen puolueen äärimmäiseen vasemmistoon, siihen, joka vaati aseihin tartuttavaksi. Miksi ei? Siksi että hän ei ollut syntynyt samassa yhteiskunta-asemassa kuin he eikä kestänyt samoja elämänkohtaloita.

    Hänen paikkansa oli sosialismin oikealla sivustalla. Aivan kuin se olisi ollut porvarillisten puolueiden vasemmalla, jos hän olisi niihin liittynyt. Mikä määräsi sen? Tietysti hänen vakaumuksensa. Mutta mikä määräsi hänen vakaumuksensa? Tietysti hänen verensä, hänen syntyperänsä ja elämänkohtalonsa.

    Sokea sallimus siis! Sillä eihän hän ollut itse itseään siittänyt eikä synnyttänyt.

    Ja jos hänen isänsä ei olisi tehnyt vararikkoa? Jos hän ei olisi ollut pakotettu itse leipäänsä ansaitsemaan? Olisiko hän nyt sosialisti ollenkaan?

    Tuskin. Sokea sallimus oli senkin määrännyt.

    Ei ollut vapaata tahtoa, tunnetta, mielipidettä, ei edes vapaita vaistoja eikä intohimoja maailmassa. Mutta jos näin oli, eikö ollut naurettavaa koettaakaan muuttaa ihmisiä toisenlaisiksi tai saada heitä toisin ajattelemaan?

    Hehän ajattelivat niin, siksi että heidän täytyi niin ajatella...

    Kun ei Topi saanut mitään vastausta ystävältään, hän rupesi hiljakseen omaa kohtaansa selittämään.

    --Älä luule, että minä olen narri, sanoi hän. Ymmärrän varsin hyvin, mitä vuorineuvos Rabbing tahtoo minusta.

    Liike, jonka toimitusjohtaja hän oli ollut, oli uusi ja oli ruvennut hyvin menemään. Ja vaikka Topi sen itse sanoi, se oli ollut hänen ansionsa, sillä hän oli tehnyt työtä kuin hevonen nämä viimeiset vuodet. Suonut tuskin ruoka-aikoja ja pyhäpäiviä itselleen.

    Hänen kuntonsa ja ahkeruutensa olivatkin ammattipiireissä herättäneet huomiota.

    Nyt oli vuorineuvos Rabbingilla toinen samantapainen, vanhempi ja vakavaraisempi liike, jolle tämä uusi yritys tuotti suurta vauriota.

    Mikä oli sen luonnollisempaa kuin että hän tahtoi tappaa sen? Ja kiinnittää palvelukseensa toisen liikkeen toimitusjohtajan?

    --Mutta edeltäjäsi virassa? kysyi Johannes. Minne hän on joutunut?

    --Tietysti erotettu, vastasi Topi, aivan kuin se olisi ollut itsestään selvin asia maailmassa. Eikä hänestä vahinkoa ollutkaan.

    Hän oli ollut jo vanha. Ja hän oli hoitanut liikettä liian vanhan-aikaisten periaatteiden mukaisesti.

    --Ja tuota pidät sinä luonnollisena? hymähti Johannes katkerasti.

    Hän muisti isäänsä. Samoin oli tälle käynyt. Toinen nuorempi, uuden-aikaisempi oli tunkenut hänet tieltään.

    --Se on liikemoraalia, vastasi Topi.

    Johannes nyykäytti hänelle päätään hyväksyvästi.

    --Niinpä tiedät, kun itse tulet vanhaksi...

    Topi ei antanut hänen lopettaa lausettaan.

    --Se on sen-aikainen murhe, lausui hän iloisesti. Nyt minä olen onnellinen mies ja nautin onnestani.

    Hän oli huomannut jo viime talvena eräistä vihjauksista, että hänellä olisi valmis paikka Rabbingin liikkeessä. Varmuuden hän oli hankkinut siitä kuitenkin vasta vähää ennen ulkomaa-matkaansa.

    --Kuinka? kysyi Johannes. Etkö kertonut toissapäivänä minulle matkustavasi oman yhtiösi, entisen yhtiösi rahoilla?

    --Kyllä, vastasi Topi luonnollisesti.

    --Ja sinä tiesit jo silloin, että tulisit siitä pian luopumaan?

    Maksatat heillä vielä opintomatkasi?

    --Aivan oikein. Välikirjani menee umpeen vasta syyskuussa.

    --Mutta sehän on...

    Petollista! aikoi Johannes sanoa.

    --Se on liikemoraalia, hymyili Topi.

    Miksi he olivat niin hulluja, että maksoivat? Miks'eivät olleet häntä välikirjalla pitemmäksi aikaa sitoneet? Taanneet itselleen hänen työtään ja ammattikokemustaan ainakin muutamiksi vuosiksi eteenpäin, ennen kuin matkarahan antoivat.

    --Mutta kaikissa tapauksissa...

    Johannes ei ymmärtänyt eikä tahtonut ymmärtää sellaista menettelyä.

    Topi, jota hän oli aina niin kunnon miehenä pitänyt! Mutta se mahtoi olla liikemoraalia.

    Oli niin paljon moraaleja maailmassa. Oli yksityistä, oli valtiollista, oli orjamoraalia, oli herramoraalia, ja jumala ties mitä! Ehkäpä Topin oli yhtä hyvää kuin jonkun muunkin. Kuka oli tuntojen tuomari? Ja missä oli ylin tuomio-istuin?

    Yhden asian hän kuitenkin tahtoi vielä kysyä ystävältään.

    --Sinä siis kuulut jo nyt tavallasi vuorineuvos Rabbingin palvelukseen?

    --Kyllä, tavallani, vastasi Topi. Tämän sähkösanoman jälkeen.

    Se oli liikkeen johtokunnan puheenjohtajalta. Eräs noita bulvaaneja, joita vuorineuvos Rabbingilla aina oli, milloin hän ei tahtonut itse näkyä! Hänen kanssaan Topi olikin ollut vain tekemisissä, ensin suullisesti siellä kotimaassa, sitten kirjeellisesti täältä ulkomailta pitäen.

    Oikeastaan oli asia jo Topin Sveitsissä ollessa tullut päätetyksi heidän kesken. Oli vain kysymys enää eräistä ylimääräisistä palkkaeduista, joita Topi voimansa tunnossa oli vaatinut itselleen.

    Johtokunta oli ne jo periaatteessa hyväksynyt, mutta asia oli vielä alistettu vuorineuvos Rabbingin harkinnan alaiseksi.

    Nyt oli tämäkin sen siis lopullisesti hyväksynyt. Ja nyt oli Topi tapaava hänet täällä Berlinissä, jonne vuorineuvos oli saapuva matkaltaan Lontoosta ja Parisista.

    --Se mies on aina matkoilla, selitti Topi. Ja kuitenkin, kun häntä tarvitaan, hän on aina kotimaassa. Hän on kaikkialla! Kuin jumala, näkymätön ja jokapaikassa läsnä-oleva.

    --Niin, myönsi Johannes. Paha on kaikkialla läsnä-oleva.

    Mutta hän ei ollut vielä saanut tehneeksi kysymystään, joka mietitytti häntä.

    --Sinä kuulut siis vuorineuvos Rabbingin palvelukseen, sanoi hän, ja aiot kuitenkin vielä ensi syyskuuhun saakka kantaa palkan entiseltä yhtiöltäsi?

    --Tietysti. Välikirjan mukaan.

    --Mutta jos he saavat tietää sinun salahommistasi?

    --Tietysti ne saavat tietää, hymyili Topi. Yhtiökokous on nyt keväällä ja asia tulee sanomalehtiin.

    --Mitä he silloin sanovat? Entisen yhtiösi johtokunta nimittäin?

    --Se on heidän asiansa, virkkoi Topi verrattomalla ylemmyydellä.

    --Eivätkö he heti erota sinua? Eiväthän he voi sallia, että sinä kilpailevan liikkeen tulevana johtajana toimit heidän liikkeessään.

    Topi hymyili tyytyväisesti.

    --Jos he sen tekevät, sanoi hän, minä haastatan heidät oikeuteen välikirjan rikkomisesta. Voinpa vielä vaatia vahingonkorvaustakin.

    --Vahingonkorvausta? Mistä?

    --Tietysti hukkaan menneestä oppi-ajasta, nauroi hän. Sillä onhan oloni tuossa entisessä liikkeessä ollut kuin oppi-aika minulle.

    Se oli ollut hänen kokeilukenttänsä, hänen ponnahdinlautansa. Ilman sitä hän ei olisi koskaan kiivennyt näin korkealle.

    --He maksavat viulut, sanoi Topi. Ja minä soitan.

    Tuo oli Johanneksen mielestä jo niin nerokasta, että hänenkin täytyi nauruun purskahtaa.

    --Ja vuorineuvos Rabbing soittaa sinulla, sanoi hän. Onneksi olkoon!

    Nyt voin minä sinua hyvällä omallatunnolla onnitella.

    --Soittaa parhaiten, joka viimeksi soittaa, mutisi Topi.

    Muuten hän ei ollut tullut väittelemään Johanneksen kanssa, sanoi hän.

    Hän oli tullut hakemaan Johannesta ulos. Sillä oli Johanneksella kuinka kiire tahansa olevinaan, tämä ilta hänen kuitenkin täytyi uhrata ystävälleen.

    --Minä tahdon istua ja iloita, selitti Topi. Ja minä tahdon maksaa!

    Hän oli istunut ja iloinnut jo koko iltapäivän, kertoi hän.

    Aamupäivällä hän oli, heti sähkösanoman saatuaan, kirjoittanut pitkän kirjeen vaimolleen. Mutta sitten hän oli mennyt Baueriin, tavannut siellä pari tuttavaa, syönyt heidän kanssaan päivällistä ja tullut nyt Johannesta hakemaan.

    --Sinun pitää tulla, sanoi Topi. Tätä ei tapahdu minulle kuin kerran. kymmenessä vuodessa. Enkä minä vielä liian hutikassa ole.

    Tuttavat olivat jääneet Victoria-kahvilaan odottamaan.

    --Keitä he ovat? kysyi Johannes.

    --Samaa matkaseuraa, josta jo toissapäivänä mainitsin sinulle. Kauppias Oikarinen, tiedäthän, tuo suuri tukkukauppias Itä-Suomesta ja kuvanveistäjä Toivo Muttila. Hauskoja miehiä! Kyllä sinä heidän kanssaan toimeen tulet.

    Heidänkin oli ollut tarkoitus matkustaa oikeastaan jo eilen. Mutta heillekin oli tullut joku sähkötieto, joka oli heidät tänne pidättänyt.

    Johannes katsoi kelloaan. Alkoikin lähestyä hänen tavallinen illallis-aikansa.

    --Minä tulen, sanoi hän. Mutta en pitkäksi aikaa.

    --Niin pitkäksi kuin puhumista piisaa, nauroi Topi hyvillä mielin.

    Olitpa kerrankin oikea toveri! Tule, ja minä vakuutan, että saat nähdä onnellisen miehen minussa.

    --Sitä en epäile, vastasi Johannes. Mutta muista, että jumalat ovat kateellisia. Ottavat toisella kädellä, mitä antavat toisella...

    --Ja minä pidän näillä molemmilla, keskeytti Topi. Mennään nyt!

    He menivät. Topi oli tullut automobiililla, joka vartoi oven edessä.

    Johannes nuhteli häntä kevytmielisestä rahan tuhlauksesta.

    --Kerran elämässä, kerran elämässä! huusi Topi. Istu alas!

    Victoria-kahvilaan!

    Ettei hän vain joisi itseään juovuksiin, ajatteli Johannes. Ilo tekee hulluksi ihmisen. Murhe pitää miehensä jo paljon paremmin jaloillaan.

    12.

    Kahvila oli täpötäynnä väkeä. Tuolien ja pöytien lomitse pujottelemalla he vihdoin löysivät sen sohvankulman, missä Topi Huotarin toverit istuivat.

    Nämä osoittivat innokkaasti iloaan hänen tulonsa johdosta.

    --Kauanpa viivyit, lausui Oikarinen, pieni, vilkas karjalainen, joka häikäilemättä puhui omaa murrettaan. Mie jo pelkäsin, ettet tulisikaan.

    Johannes oli pysähtynyt hiukan taemma. Topi tahtoi esittää hänet Oikariselle.

    --Me kyllä tunnemme toisemme, hymyili Johannes.

    Olihan Oikarinen sama tukkukauppias, jonka tulkkina hän ennen ylioppilas-aikoinaan oli tehnyt suuren ulkomaisen kiertomatkansa.

    Oikarisen suu meni leveään hymyyn, kun hän huomasi Johanneksen.

    --Päivää, päivää, sanoi hän, sydämellisesti kätensä ojentaen, mutta paikaltaan nousematta. Tohtorihan se on! Tottahan me toki tunnetaan toisemme, kun ollaan vanhoja reissukampraatteja...

    Ja Oikarinen selitti seuralle, että tämä tohtorihan hänellä oli ollut kuskipoikanaan Egyptin-matkallaan. Nyt hänellä oli tämä Muttila, joka oli viime talvena muovaillut hänestä rintakuvan ja saanut valtionpalkinnon sillä. Herrat kai olivat kuulleet siitä?

    Muttila nousi juhlallisesti tervehtimään.

    --Me tullaan Italiasta, sanoi hän. On pysähdytty tähän Berliniin.

    Tärkeiden asioiden vuoksi.

    Hän lausui viimeiset sanat tavallista painokkaammin.

    Muuten ilmoitti Muttila täydellisesti halveksivansa Berliniä ja koko saksalaista kansanluonnetta. Mitä ihmisiä! Mitä rakennuksia! Mitkä museot, mitkä hirvittävät kuvapatsaat!

    --Ei siun pidä niin puhua, ojensi Oikarinen häntä. Sie et ymmärrä Berliniä. Berlini on ahväärikaupunki ja sie et ymmärrä ahvääriä.

    Oikarinen selitti, että se olikin ainoa ero heidän välillään. Hän rakasti taidetta ja ymmärsi taidetta. Muttila taas piti paljon rahasta, mutta ei ymmärtänyt ahvääriä ollenkaan.

    --Hyvä mies muuten tämä Muttila, lisäsi hän. Ei koppava ollenkaan, kuten niin monet muut taiteilijat. Saa sitä neuvoa, ja ottaa se onkeensa, mitä sille sanoo. Kyll' siitä vielä taiteilija tulee. Terve!

    Muttila teki kärsivän marttyyrin eleen.

    --Ja kyll' siusta vielä ahväärimies, sanoi hän sitten. Terve!

    Se huvitti Oikarista tavattomasti. Ja hän selitti Johannekselle, että ahväärimatkoilla hän oikeastaan olikin, vaikka samalla katseli muutakin maailmaa. Hän oli aina tottunut huvin ja hyödyn yhdistämään.

    --Täälläkin Berlinissä, sanoi hän, älkää luulko, että mie täällä tyhjin toimin olen. Miulla on ahvääriä, paljon ahvääriä. Mie olisin matkustanut poiskin jo eilen, vaan sitten tuli illalla tämä sähkösanoma.

    Se oli vuorineuvos Rabbingin pääkonttorista Helsingistä.

    Johannes vilkaisi Topi Huotariin, joka mulkoillen vastasi hänen katseesensa.

    --Myö ollaan vanhoja ahväärituttavia Rappingin kanssa, kehuskeli Oikarinen huomattavalla itsetyytyväisyydellä. Vanhat veljet ja toverit!

    Et sie, Huotari, ikinäs kadu, että tulet sen miehen alustalaiseksi.

    Hän kertoi vuorineuvos Rabbingin saapuvan niinkuin huomenna Berliniin.

    Ja heidän piti tavata toisiaan tärkeissä asioissa.

    --Miullahan ne tärkeät asiat on, selitti Oikarinen. Mitäs tällä Muttilalla! Vähän vain tyttöjä katselee, hihihi...

    Kuvanveistäjän ammatti oli hänen mielestään aivan erikoisen edullinen sitä tarkoitusta varten. Tarvitsee muka mallia, vie kotiinsa, riisuu alastomaksi. Eikä kenelläkään ole mitään muistuttamista.

    --Siinä sen tärkeät asiat on, hihitti Oikarinen. Jos en mie ois ahväärimies, mie rupeisin kuvanveistäjäksi. Kippis!

    Muttila katsoi filosofisesti lasiinsa.

    --Sie et vain saisi ketään atelieriisi, virkahti hän. Ja mitä tärkeihin asioihin tulee, niin perästä kuuluu, sanoi torventekijä.

    Johannes olisi tahtonut syödä, mutta toisilla ei ollut nälkä vielä.

    Hänen sallittiin kuitenkin tilata pari voileipää. Toiset tahtoivat syödä vasta myöhemmin ja jossakin oikeassa ruokaravintolassa, mutta sitä ennen he tahtoivat käydä vielä varieteessa.

    --Mie tahdon nähdä naisia, selitti Oikarinen. Ja mie tahdon syödä naisten kanssa illallista. Ja tohtorin täytyy tulla mukaan. Mie maksan.

    Tämä Huotari oli maksanut tähän asti, lisäsi hän. Nyt oli hänen vuoronsa. Ja oli hänelläkin syynsä siihen, sillä tuotti tämä sähkösanoma hänellekin tuhansia.

    Johannes meni mukana tahdottomasti. Tällainen seura oli suorastaan lepo hänen viime aikoina hyvinkin ärtyneille hermoilleen.

    He pistäytyivät varieteehen. Oikarinen sai nähdä naisia. Lähellä oli pieni »musiikkisalonki», joka oli tätä tarkoitusta varten sangen taitavasti järjestetty. Ne, jotka tahtoivat kuulla musiikkia ja nähdä esityksiä, voivat istua aivan rauhallisesti salongissa. Ne taas, jotka välittivät vähemmän taiteesta kuin taiteilijattarista itsestään, pääsivät eräästä sivuovesta suorastaan yksityishuoneisiin.

    Ovenvartija vilkasi tottuneella silmällä heihin ja ohjasi heidät heti jälkimmäistä tietä sisälle.

    Huoneet olivat pieniä, paksuilla oviverhoilla ja pehmeillä leposohvilla varustettuja. Jostakin kuului lasien kilinää ja naurunkikatusta. He valitsivat suurimman ja tilavimman niistä.

    --Mie en riisu päältäni, sanoi Oikarinen. On sitten vapaampi lähtemään.

    Viisas mies tuo, ajatteli Johannes. Ei vanhaa nenästä vedetä.

    Lihavahko, keski-ikäinen nais-ihminen tuli mielevänä kysymään, mitä herrat suvaitsivat.

    Muttila katsoi tiedustavasti Oikariseen.

    --Sano sille, käski Oikarinen, että mie en juo muuta kuin pommeria.

    Sano, että tuopi pullon miestä päälle!

    Emännän kasvot kirkastuivat, kun hän kuuli tilauksen.

    --Ja muuta? kysyi hän merkitsevästi.

    --Tietää se sen sanomattakin, virkahti Oikarinen. Tyttö miestä päälle.

    Hän itse selitti tahtovansa »ruuna riiman».

    Se oli eräs hänen seisovista sukkeluuksistaan. »Pruna prima», se oli primadonna tai primaballerina.

    Muttila tulkitsi Oikarisen tahdon emännälle. Tämä nyykäytti päätään hyväksyvästi.

    --Sikari, sanoi Oikarinen, tarjoten kotelostaan Johannekselle. Eivät sitten ainakaan suuhun lennä.

    --Jaa, ketkä?

    --Nuopahan herhiläiset, hymyili Oikarinen, puraisten sikarinsa ja syläisten pään suustaan. Vieläkös se tohtori muistaa? Näinhän sitä myökin ennen aikoinaan.

    Johannes muisti kyllä. Oikarinen oli ollut hänen suuri opettajansa elämän taidossa. Tuokiotila oli sama kuin niin usein heidän yhteisellä Egyptinmatkallaan. Se ero ainoastaan, että tällä kertaa oli Muttila pikenttinä.

    Pullot tulivat ja tytöt niiden mukana. Oikarinen otti heti yhden kummallekin polvelleen.. Tytöt ymmärsivät, kuka päähenkilö oli, ja kohdistivat häneen kaiken huomionsa. Taputtivat häntä leuan alle ja sallivat hänen rohkeita hyväilyjään.

    Toiset kaksi hän oli määrännyt Johanneksen ja Topi Huotarin hoidettaviksi.

    Johannes esiintyi englantilaisena eikä ollut muuta kieltä ymmärtävinään. Topi ei ollut ollut yhtä viisas, vaan tuonut heti esille saksankielen taitonsa, joka osottautui erinomaiseksi. Hän sai sentähden ylläpitää keskustelua kaikkien kolmen puolesta.

    Muttila oli jäänyt aivan ilman. Mutta hän lohduttausi samppanjalla ja jalkakurtiisilla.

    Tytöt tahtoivat riisua Oikarisen palttoon, mutta hän ei sallinut sitä.

    Ei edes sikaria hän suostunut suustaan ottamaan. Mutta muuten hän oli aivan mainio kavaljeeri.

    --Nää on minun tyttöjäni, selitti Oikarinen, minun ottotyttöjäni. Sano niille, Muttila, että mie tykkään paljon heistä.

    Muttila teki työtä käskettyä. Ja tytöt ilmaisivat äänekkäästi ihastustaan.

    --Hyvä setä, hyvä setä, he sanoivat ja tahtoivat kilvan tarjota hänelle sulojaan. Hyi, setää! Mitä setä tekee?

    Toinen heistä ilmoitti, että hänen täytyi nyt mennä esiintymään.

    --Pieni laulu vaan, hän sanoi. Minä tulen heti takaisin.

    Mutta Oikarinen ei päästänyt häntä.

    --Ei sinun nyt sovi mennä, huomautti hän. Sano hänelle, Muttila, että mie annan viismarkkasen emännälle.

    Emäntä tuli, sai lasinsa ja viismarkkasensa. Vilkutti silmää tytöille, tytöt hänelle, ja lopuksi he kaikki iskivät silmää Oikariselle. Tuossa saalis, näyttivät he ajattelevan. Tuossa kukko, joka vielä ennen aamunkoittoa munii kultaisia munia meille.

    Mutta tytöt olivat tehneet laskelmansa Oikarisen tahtoa kuulustelematta.

    --En mie näitä tässä jaksa kauan pitää, hän virkahti äkkiä ja lykkäsi tytöt polviltaan. Ota sie, Muttila! Mie tahdon juoda kanss' vähän pommeria.

    Tytöt osoittivat suurta tyytymättömyyttä, mutta alistuivat kohtaloonsa.

    Pitivät nähtävästi sen jonakin ohimenevänä oikkuna sedältä.

    --Mie olen saanut näistä tarpeeni, kääntyi Oikarinen Johanneksen puoleen puhumaan. Kippis! Mitenkä se oli? Eikö me oltu ennen veljet tohtorin kanssa?

    --Ollaan vieläkin, hymyili Johannes.

    --Sitähän miekin! Kun ei ole tavattu niin pitkiin aikoihin ja kun siusta on tällä välin niin kuuluisa mies tullut...

    --Jaa, kuinka kuuluisa? kysyi Johannes.

    --Edusmies ja muuta. Mutta anna sie palttua sille sosialismille! Vaikka voi se olla ahvääriä sekin, lisäsi hän sitten tuttavallisella, keskinäisellä ymmärryksellä.

    --Huonoa ahvääriä, väitti Johannes.

    --Ka, tietysti, myönsi Oikarinen. Mut sen selästä voi hypätä paremman ahväärin selkään. Etkö hypännekin? lisäsi hän, jälleen silmiään hyväntahtoisesti siristäen.

    --Niin, minäkö? hymähti Johannes. Mihinkäpä minä hyppäisin?

    Oikarinen katsoi hetken leikillisen tutkivasti häneen. Sitten kun Johannes ei näyttänyt ymmärtävän hänen leikkiään, vetäisi hänkin suunsa vakavaksi.

    --Ka niin, mitäpä niistä, hän sanoi. Puhuivat vain siellä Helsingissä...

    --Mitä puhuivat? kysyi Johannes.

    Oikarinen katsoi varovasti ympärilleen. Ei näyttänyt olevan vaaraa Muttilasta eikä Topi Huotarista.

    --Että siusta tulisi rokuristi, kuiskasi hän sitten.

    --Prokuristi?

    Johannes katsoi häneen hämmästyneenä.

    --Tai tuota, konttoripäällikkö. Miten minä sanoin? Siihen, siihenpähän Rabbingin konttoriin!

    --Rabbingin!

    Johannes ei tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa tälle jutulle. Mutta hän tahtoi kuulla enemmän.

    --Mitähän vuorineuvos minulta! lausui hän sentähden, luoden ikäänkuin ujostuneena alas silmäluomensa.

    Oikarinen innostui. Se oli noita vuorineuvoksen tavallisia neronleimauksia. Tietysti saattoi olla ensi silmäyksellä hämmästyttävää, että juuri Johannes...

    --Minä itse olen enimmän hämmästynyt, selitti Johannes.

    --Sie, veitikka!

    Oikarinen löi häntä tuttavallisesti olalle. Aivan kuin olisi tahtonut sanoa: peijooni, olet sie aika ahväärimies!

    --Paikka on hyvä. Siihen olisi kyllä ollut paljon pyrkijöitä, lisäsi hän. Mutta Rabbingilla on aina oma päänsä. Se osaa, se!

    --Mikähän neronleimaus tässä nyt sitten on? tiedusti Johannes.

    Ka, asia oli aivan selvä, selitti Oikarinen. Johannes oli sosialismin merkkimiehiä. Sitäpaitsi sen harvoja oppi-arvoja saavuttaneita edustajia. Mikä oli sen luonnollisempaa kuin että Rabbing, joka oli samalla tapaa jo monta kiivasta sosialistia kesyttänyt, nyt oli iskenyt silmänsä häneen? Johannes oli tohtori, ei sopinut tarjota vähäpätöistä paikkaa hänelle.

    --Eikä hänen vaalinsa ole hulluimpaan mieheen osunutkaan, lisäsi Oikarinen, nyykäyttäen hänelle päätään rohkaisevasti. Kippis! Mie olen aina tykännyt paljon siusta.

    Johanneksen korvat olivat kuumenneet.

    Mikä lemmon juttu tämä oli, joka hänelle näin äkki-arvaamatta ja näin oudossa paikassa syötettiin? Tiesivätkö muut siitä? Kuka oli sen pannut liikkeelle? Mitä tuon jutun takana piili? Oliko tarkoitus pilkata häntä tai tappaa hänet julkisena henkilönä?

    Oli asianlaita miten tahansa, sen takana ei voinut piillä mitään hyvää.

    Ja hän päätti itsekseen heti kirjoittaa Helsinkiin ja ottaa selon siitä.

    Mutta ääneen hän sanoi:

    --Sinä kuulit sen Helsingissä? Tietävätköhän monet siitä?

    --Ka, kuuluu se seisoneen jo sosialistisissa sanomalehdissäkin, selitti Oikarinen.

    Morjens, ajatteli Johannes. Tuli on silloin pantu kulkemaan, kipinä kiertämään. Siis siinä leirissä ainakin minä mahdan olla kuollut mies tätä nykyä.

    --Vai niin, hän sanoi jyrkästi. Ikävä kyllä, siinä ei ole perää vähintäkään.

    Oikarinen katsoi epäuskoisesti häneen.

    --Sie aiot pysyä sosialistina? virkahti hän keveästi. Ka, ei miulla mitään sosialismiakaan vastaan ole. Pahemmat ne on nuo osuuskaupat!

    Hän puolestaan ei sekoittanut politiikkaa ahvääreihinsä, kertoi hän.

    Hän möi jokaiselle, joka vain tahtoi ostaa häneltä. Toista oli vuorineuvos Rabbingin laita! Hänellä oli aina suuret näköalat, laajat tarkoitusperät.

    --Mie olenkin vain tällainen kamasaksa, nauroi hän.

    Johannes ei vastannut mitään. Kummat ajatukset kiertelivät hänen aivoissaan.

    Mutta Oikarinen oli jo kyllästynyt tähän paikkaan.

    --Myö mennään nyt! sanoi hän. Muttila, hoida sie lasku käsikassastasi.

    Tytöt hätääntyivät ja yrittivät yhteisvoimin pidättää häntä. Mutta Oikarinen oli järkähtämätön.

    --Muttila, virkahti hän, sano niille, että meillä on muita asioita.

    Taikka jos tahtovat välttämättä tavata meitä, niin tulkoot sitten huomen-illalla hotelliin.

    He pääsivät pois hädin tuskin.

    Kadulle tultua sanoi Johannes hyvästit heille. Hän tahtoi mennä kotiin.

    Nyt hän oli yhtä järkähtämätön.

    13.

    Seuraava päivä oli sunnuntai. Heti Johanneksen tultua aamiaiselta, käytiin häntä kutsumassa emännän puolelle, missä Trudchenin kihlajaisia vietettiin.

    Läsnä oli vain eräitä sukulaisia ja suvun läheisimpiä ystäviä.

    Yksinkertaista, porvarillista väkeä, jonka seurassa Johannes viihtyi erinomaisesti. Miehet puhuivat politiikkaa, kotimaista ja ulkomaista.

    Myöskin Suomen kysymystä kosketeltiin ja Johannes sai tehdä juurtajaksain siitä selkoa heille.

    --Niin, aivan oikein, virkahti eräs kuulijoista, pienen olutpaikan isäntä. Tietysti te tahdotte tulla saksalaisiksi. Koko maailman täytyy tulla saksalaiseksi.

    Se oli esitelmän tulos.

    Naiset kuuntelivat päältä ja maiskuttelivat sokerileivoksiaan.

    Trudchen, joka oli yleisen huomion esineenä, kantoi hetken merkityksen miellyttävällä arvokkaisuudella. Sama ei oikein tahtonut onnistua hänen sulhaselleen. Tämä punastui vähäväliä tuiki tarpeettomasti, ei sanonut mitään, siirteli jalkojaan ja kaasi viinilasinsa valkealle pöytäliinalle.

    Kesken kestiä soi ovikello. Trudchen meni avaamaan ja palasi takaisin ilmoittaen, että eräs herra tahtoi tavata tohtoria.

    Topi se oli. Johannes ohjasi hänet huoneeseensa.

    --No, kuinkas teidän iltanne päättyi? hän kysäisi iloisesti. »Rattoisaa mielialaa jatkui pikkutunneille saakka?» kuten se sanomalehdissä kuuluu.

    Topi oli istunut sohvankulmaan. Hitaasti ja haparoivalla äänellä hän sopersi sanan kerrassaan. Niin, oli ollut hauskaa. Muttila oli kaikkien hämmästykseksi tarjoutunut viimeiset pirakat maksamaan. Hän oli saanut uuden, suuren rintakuvatilauksen nimittäin.

    --Nyt ymmärrän minä hänen salaperäisen hymynsä, virkahti Johannes. Kuka tilaa häneltä rintakuvan?

    --Vuorineuvos Rabbing.

    Aina tuo sama nimi! Sehän rupesi olemaan jo liian mystillistä. Oliko tuo mies todellakin joka paikassa läsnä-oleva? Liikkuiko hän kuin jumalan henki vetten yllä?

    --Muttila oli tietysti myös saanut sähkösanoman? hymähti Johannes. Vai onko vuorineuvos ehkä jo saapunut Berliniin?

    Topi ei vastannut. Johannes katsoi häneen ja huomasi nyt vasta, kuinka kalmankalpea hän oli.

    Onpa poika tainnut viettää perusteellisesti eilisiltansa, ajatteli hän.

    Mutta sitten katsoi hän jälleen, säikähti ja nousi ylös. Hän oli nähnyt selvään Topin alasluotujen silmäluomien alta pusertuvan esiin kyyneleitä.

    Aivan oikein, Topi itki. Mitä tämä oli?

    --Mies, kuinka sinun laitasi on? kysyi Johannes. Pää? Hermot? Vai onko sinulle tapahtunut jotakin ikävää?

    Topi kamppaili värähtelevin huulin vasten sisällistä mielenkuohuaan.

    --Niin, sanoi hän sitten vaikeasti, minulle on tapahtunut jotakin ikävää.

    --Mitä? Joku tapaturma? Olethan tuossa toki? Hukannut rahaa? Suuria summia? Häh?

    Topi ei vastannut, vaan nojasi pään kätensä varaan ikäänkuin tahtoen koota ajatuksiaan. Nähtävästi hän etsi muotoa, miten ilmoittaisi asiansa Johannekselle.

    --Suo anteeksi, hän sanoi, minun pääni on aivan sekaisin. En ole koko yöhön nukkunut. Sitten se kävi liian hirveäksi. Minun täytyi saada tavata sinua.

    --Mutta mitä Herran nimessä on sitten tapahtunut? kysyi Johannes, nyt jo vakavasti huolestuneena. Ikäviä uutisia kotimaasta? Lapsi sairastunut?

    --Ei, ei...

    --Vaimosi?

    Johannes alensi vaistomaisesti ääntään.

    Hän muisti, että Topi oli jotakin maininnut hänelle vaimonsa lähestyvästä synnytyksestä. Olisiko se jo tapahtunut? Lapsi kuollut?

    Vaimo?

    --Niin, sanoi Topi äkkiä aivan kovalla ja kirkkaalla äänellä. Hän on pettänyt minut.

    --Kuka?

    Johannes ei tahtonut uskoa korviaan.

    --Vaimoni. Hän on pettänyt minut. Hän on pettänyt jo kauan minua. Ja lapsi, joka syntyy, ei ole minun lapseni.

    Topi tuijotti eteensä, kasvoillaan ilme, joka kauhistutti Johannesta.

    Oliko tuo Topi? Oliko Topi tullut hulluksi? Saanut jonkun äkillisen taudinkohtauksen?

    --Ei sinun lapsesi? pääsi Johannekselta melkein parahtaen.

    --Ei, vastasi Topi samalla hirvittävällä, jähmettyneellä tyyneydellä.

    Hän ilmoittaa itse siitä minulle. Se on lopussa. Kaikki on lopussa.

    Topi oli noussut ja tullut aivan Johanneksen eteen, joka tahtomattaan perettyi pari askelta. Mitään sellaista hän ei ollut ikinä nähnyt.

    Tuska, joka kuvastui noissa kasvoissa, oli yli-inhimillinen.

    --Se on lopussa, toisti Topi, katsoen suoraan silmiin häntä. Kuuletko, kaikki on lopussa. Minulla ei ole mitään perhettä enää.

    Johannes tiesi, mitä nuo sanat merkitsivät Topille. Eihän hänellä ollut mitään laajempia, yleis-inhimillisempiä harrastuksia. Perhe oli ollut hänelle kaikki kaikessa. Perhe oli ollut koko hänen maailmansa. Jos se oli lopussa, se oli maailmanloppu hänelle.

    Ja myöskin hänen oma loppunsa. Sillä sen kanssa katkesivat kaikki oljenkorret häneltä.

    Johannes johdatti hänet jälleen istumaan.

    --Ystäväni, hän sanoi sitten vakavasti, sinun täytyy nyt ennen kaikkea olla järkevä. Voihan olla, että erehdyt...

    Topi esti jyrkällä kädenliikkeellä hänet jatkamasta.

    --Sanoinhan sinulle, että hän itse ilmi-antaa itsensä, virkahti hän.

    Tässä on kirje? Tahdotko lukea?

    --En, sanoi Johannes päätään pudistaen.

    --Hyvä. Siispä luen minä sen sinulle. Sinun täytyy kuunnella.

    --Etköhän sen lukemisella liiaksi kiusaa itseäsi, esitti Johannes varovasti. Sillä arvattavasti sinä sen jo olet itseksesi monta kertaa lukenut.

    --Sata kertaa, tuhat kertaa! Enhän minä ole muuta tehnyt kuin lukenut tätä kirjettä koko yön. Mutta sinun täytyy tulla vakuutetuksi, että mikään erehdys ei tässä asiassa ole mahdollinen.

    Muutenhan Johannes voi muka luulla häntä humalaiseksi tai mielipuoleksi. Hän vaati suorastaan vanhan toveruuden nimessä, että Johannes häntä kuuntelisi.

    Mikään ei voinut estää häntä. Hän luki kirjeen.

    Vaimo ilmoitti siinä monilla huokauksilla, selityksillä, itsesoimauksilla ja tuskanparahduksilla, ettei hän enää voinut pettää Topia. Ei enää tämän viimeisen kirjeen jälkeen, jossa Topi oli maininnut kotimatkastaan ja valoisista tulevaisuustoiveistaan. Hänen täytyi sanoa täysi totuus. J

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Työn orja
    Author
    Eino Leino
    Release date
    December 20, 2004 [eBook #14385]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Tapio Riikonen
    Most recently updated
    October 28, 2024
    Front matter as received (title page, contents)
    TYÖN ORJA
    
    Kirj.
    
    Eino Leino
    
    
    1911.
    
    
    [Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja,
    Onnen orja.]
    
    
    
    
    1.
    
    
    --Kah! Sinähän se olet?
    
    --Päivää, päivää. Mitä sinä teet täällä Berlinissä?
    
    Tohtori Johannes Tamminen ja sähköteknikko Topi Huotari puristivat
    sydämellisesti kädestä toisiaan.
    
    He olivat vanhoja tuttavia. Edellinen oli asunut koko talven
    Berlinissä, jälkimmäinen kertoi palailevansa viimeksi Sveitsistä, jossa
    hän oli ollut tutkimassa jotakin alaansa kuuluvaa uutta keksintöä.
    
    --Valtion matkarahalla? kysyi Tamminen.
    
    --Eikö hiidessä! Oman yhtiön kustannuksella.
    
    --Se on totta. Sinähän olet toimitusjohtaja.
    
    --Epäilemättä. Mutta minä aion pian vaihtaa asemaa.
    
    --Saat paremman paikan?
    
    --Paremman palkan luonnollisesti. Ja sinä?
    
    --Jatkan tiedettäni. Kaikessa hiljaisuudessa.
    
    He eivät olleet toisiaan vuosikausiin tavanneet. Topi Huotari
    ehdotteli, että he menisivät jonnekin juomaan lasin viiniä. Tamminen
    katsoi miettivästi kelloaan.
    
    --Minun pitäisi oikeastaan jo aikoja sitten istua työpöytäni ääressä,
    sanoi hän. Mutta olkoon menneeksi! Tämän harvinaisen tapauksen
    kunniaksi.
    
    --Sinä olet aina yhtä ahkera?
    
    --Ei auta muu, jos aion kesään mennessä saada valmiiksi jotakin. No
    niin, minä tulen mukaan, mutta vain muutamaksi minuutiksi.
    
    --Peijakas, sinähän sähkön ja höyryn aikakauteen kuulut, nauroi Topi.
    Tunnen itseni tuiki vanhan-aikuiseksi sinun rinnallasi.
    
    --Sähköä se on henkinenkin sähkö.
    
    He seisoivat Brandenburgin portin luona, jonne Johannes tavallisesti
    ulotti yksinäiset kävelymatkansa tuolta Potsdamin puolelta, missä hänen
    asuntonsa oli. Topi taas oli aikonut Tiergarteniin.
    
    Johannes tiesi lähellä hyvän viinipaikan.
    
    Pian istuivat he myymälän takaosassa, hiljaisessa, puolihämärässä
    huoneessa, joka oli miehenkorkuisilla aituuksilla jaettu mukaviin
    pilttuisiin.
    
    Seinällä komeili suuri, erinomainen kuva Strindbergistä. Topi kääntyi
    sitä tutkimaan.
    
    --Tämä on Strindbergin vanha viinipaikka, selitti Johannes.
    
    --Tosiaankin!
    
    Paikka sai Topille miltei pyhyyden leiman.
    
    Niin käytännöllisellä alalla kuin hän olikin, hän harrasteli nimittäin
    suuresti kirjallisuutta. Strindbergiä hän taas suorastaan jumaloitsi,
    vaikkakaan hän ei voinut ymmärtää tämän naisvihaa.
    
    --Taikka ei oikeastaan aivan sama, lisäsi Johannes välinpitämättömästi.
    Isäntä on vain sama. Mutta hän on muuttanut sen jälkeen.
    
    --Niinkö? virkahti Topi hajamielisesti.
    
    Hän oli jo keksinyt seinältä erään toisen taulun, merimaiseman
    Strindbergiltä, jonka tämä joskus lienee ravintolan isännälle
    lahjoittanut.
    
    Tavallinen kuolevainen ei siinä nähnyt paljon muuta kuin mustaa. Mutta
    Topin haltioituneessa mielessä se kasvoi yhdeksi aikamme etevimmistä
    taideteoksista.
    
    --Se on sentään poika, se Strindberg! vahvisti hän vielä kerran
    ajatuksensa. On se poika.
    
    --Maljasi. Sinä olet sama entusiasti kuin ennenkin.
    
    --Mutta myös sama materialisti. Taikka oikeastaan, paljon pahempi
    vielä. Kehityn kumpaankin ulottuvaisuuteeni.
    
    --Hyvään ja pahaan?
    
    --Henkiseen ja aineelliseen, nauroi Topi.
    
    --Minä puolestani etsin edelleenkin keskipistettäni.
    
    Johannes sanoi sen enemmän leikillä kuin todella, sillä olihan hänellä,
    ja juuri hänellä, henkinen keskipisteensä.
    
    Siitä ei Topikaan tiennyt mitään. Se oli hänen unelmiensa määrä ja
    työnsä tarkoitusperä.
    
    Kukaan ei tiennyt siitä. Eikä hänellä myöskään ollut mitään halua
    ruveta sitä ennen aikojaan maailmalle ilmoittelemaan.
    
    Seurasi hetken hiljaisuus.
    
    Johannes kysyi, milloin Topi oli tullut Berliniin.
    
    --Tänä aamuna. Suoraan Münchenistä.
    
    Hän oli sinne huvin vuoksi pistäytynyt. Hänellä oli myöskin
    matkaseuraa.
    
    --Keitä?
    
    --Tietysti suomalaisia. Niitähän kohtaa nykyään kaikkialla. Hauskaa
    väkeä muuten.
    
    Topi luetteli eräiden suomalaisten liikemiesten nimiä, joukossa joku
    taiteilijakin. Huvimatkailijoita ne olivat, Italiasta palailevia, jotka
    hän oli äkki-arvaamatta Münchenissä yhdyttänyt.
    
    --Olin juuri menossa Raatihuoneen kellariin, kertoi Topi, tiedäthän,
    tuohon maanalaiseen viiniravintolaan, niin tulevat ovella vastaan
    minua...
    
    Mitäs muuta, tulijat olivat kääntyneet takaisin. He olivat istuneet
    koko päivän yksissä ja päättäneet, koska he kaikki olivat kotimatkalla,
    palata samassa matkueessa Berlinin ja Köpenhaminan kautta Helsinkiin.
    
    --Ja missä he tällä hetkellä ovat?
    
    --Museoissa. Taidetta tutkimassa.
    
    Topi ei ollut viitsinyt seurata heitä sinne. Niin hän oli jäänyt yksin
    ja tavannut Johanneksen. Mutta hän oli luvannut syödä päivällistä
    heidän kanssaan Kempinskissä.
    
    --Luonnollisesti! hymyili Johannes. Kenties veli tulee mukaan?
    
    --En, Herran nimessä!
    
    Johannes Tammisella oli vilpitön kauhu kaikkia maamiehiä kohtaan.
    Varsinkin vihasi hän kaikkia tilapäisiä, ulkomailla tapahtuvia
    tuttavuuksia, jotka solmittiin pelkän yhteisen isänmaan ja
    kotipaikkatunteen hyllyvällä perustalla.
    
    Äsken hän oli tehnyt silmänräpäyksellisen poikkeuksen tavoistaan,
    suostuessaan tulemaan Topin kanssa hetkeksi tähän viinitupaan. Mutta he
    kaksi olivat vanhoja tuttavia.
    
    Kuitenkin hän jo nyt katui satunnaista heikkouttaan.
    
    Olisi parempi, ajatteli hän, jos istuisin tälläkin hetkellä oman
    työpöytäni ääressä.
    
    Olihan se sittenkin hänen ainoa ilonsa. Ja ylimalkaan hänen mielestään
    ainoa ihmisen arvoinen ilo maailmassa.
    
    Tuttavuudet! Mitä ne olivat?
    
    Kosteikkoja erämaassako? Eivät, vaan erämaita sille, jolla oli omassa
    työssään kukkivat keitaansa ja kosteikkonsa.
    
    Topi ei voinut arvata, miten epäystävällisesti toinen hänestä ja
    ylimalkaan muusta maailmasta tällä hetkellä ajatteli. Mutta hän katsoi
    Johannekseen kummastuneena.
    
    --Kuinka niin? kysyi hän. Työ estää?
    
    --Etupäässä työ. Mutta muutenkaan en missään tapauksessa suostuisi
    tuohon seuraan tulemaan.
    
    --Miksi et? Seura kuin seura.
    
    --Suoraan sanoen: suomalaiset ovat viime vuosina ruvenneet todellakin
    sietämättömässä määrässä matkustelemaan.
    
    --Se voi olla totta, nauroi Topi. Sinä et rakasta kansalaisiasi?
    
    --Kyllä, kaukaa, hymyili Johannes.
    
    --Mutta läheltä?
    
    --En tiedä mitään inhoittavampia olentoja.
    
    He kilistivät.
    
    --Kiitos kohteliaisuudesta.
    
    --Läsnäolijoita luonnollisesti lukuun ottamatta.
    
    --Tuolla rajoituksella voin minäkin jossakin määrin yhtyä edellisen.
    puhujan mielipiteeseen.
    
    He nauroivat ja kilistivät lasejaan.
    
    Johannes kehitteli edelleen kantaansa. Olihan tietysti hyvä, että hänen
    armaat maamiehensä matkustivat. Olihan se merkki maan nousevasta
    varallisuudesta, kasvavasta sivistyskaipuusta, europalaistumisesta,
    kansainvälistymisestä. Mutta se olisi ollut vielä ilahduttavampi merkki
    siitä kaikesta, jos he eivät aina ja jokapaikassa olisi vain toistensa
    seuraa etsineet.
    
    Miksi he eivät voineet olla yksin tai ulkomaalaisten kanssa? Sehän
    olisi kenties ollut kehittävää. Mutta nyt he nuuskivat toisiaan
    jokaisesta Europan nurkasta ja sulkivat siten itseltään nekin pienet
    kehittymismahdollisuudet, joita uusien vaikutusten vastaanotto muuten
    ehkä olisi taannut heille.
    
    --Saa siitä yksinäisyydestäkin kyllänsä, väitti Topi. Varsinkin näin
    perheellinen mies...
    
    --Se on totta. Veli on naimisissa? muisti Johannes.
    
    --Ollut jo kaksi vuotta. Perheen isä, puheli Topi tyytyväisenä.
    
    --Isä?
    
    Se teki aina Johannekseen valtaavan vaikutuksen.
    
    --Poika on, ja toinen tulee juhannukseksi, jos jumala suo.
    
    --Maljasi! Minun ei tarvitse kysyä, oletko onnellinen.
    
    Topi raappi päälakeaan.
    
    --Kyllähän se siltä kohdalta. Mutta milloinkas se on ihminen lopulta
    onnellinen!
    
    --Mitä puuttuu?
    
    --Tilaa.
    
    --Liikkumisvapautta?
    
    --Työn tilaa, toiminnan tilaa. Tilaa toteuttaa suunnitelmiaan.
    
    --Sinulla on suuret tuumat?
    
    --Ja pienet mahdollisuudet. Mutta jumalan kiitos, toivon niidenkin
    lähimmässä tulevaisuudessa suurenevan, lisäsi hän sitten hiukan
    salaperäisesti.
    
    Johannes katsoi kulmiensa alta Topiin.
    
    Jo toisen kerran viittaili tuo mies johonkin. Äsken hän oli maininnut
    jotakin pian tapahtuvasta paikanmuutoksestaan.
    
    Muuttakoon vain! Käyköön vain hyvin hänelle! ajatteli Johannes.
    
    Topi oli aina ollut hänen mielestään yksi niitä harvoja todella kunnon
    miehiä, joita hän oli elämänsä varrella tavannut ja jotka siksi myös
    ehdottomasti ansaitsivat menestystä ja kauan elää maailmassa.
    
    Hyvä mies, mutta rajoitettu, arvioi Johannes itsekseen. Ja varmaankin
    verraton perheen isä!
    
    Mitä suuria suunnitelmia hänellä voi olla? Tietysti sähköteknillisiä.
    Ammattimies kiireestä kantapäähän! Mutta juuri sellaisethan ne maan
    päällä menestyvätkin.
    
    Hän itse sitävastoin?
    
    Jumala ties, milloin hän olisi edes niin pitkällä. Mutta hänen
    kunnianhimonsa tähtäsikin niin paljon korkeammalle. Huimaavan korkealle
    kerrassaan.
    
    Täytyi tehdä työtä, aina enemmän työtä. Mutta sitä säteilevämpi olikin
    oleva kerran myös hänen voittonsa ja palkintonsa.
    
    Entä ellei hän onnistuisikaan?
    
    Palkitsihan työ itsensä, olihan se jo sellaisenaan ilo ihmiselle. Ja
    olihan se sitä suurempi ilo, mitä laajemmat aatteelliset näköalat ja
    korkeammat ihanteelliset tarkoitusperät sen takaa tekijälle
    kangastuivat.
    
    Työ aateloi ihmisen. Ja ihanne aateloi työn, arkipäiväisimmänkin. Se
    oli Johannes Tammisen usko, syvä ja järkkymätön.
    
    Hän katsoi äkisti kelloaan.
    
    --Nyt minun täytyy lähteä, sanoi hän ja nousi päättävästi. Näkemiin, ja
    kiitos tästä hetkestä!
    
    --Kiitos itsellesi, virkahti Topi hiukan tyytymättömänä. Mutta me
    tapaamme kaiketi vielä?
    
    --Toivottavasti. Jäätkö vielä kauaksi aikaa Berliniin?
    
    --Vain pariksi päiväksi. Tottahan sinä syöt jossakin?
    
    Topin mielestä he olisivat huomisen varalta voineet sopia esim.
    yhteisestä aamiaisesta.
    
    --Jolle sinä et tulisi kuitenkaan, nauroi Johannes, joka ei ollut
    ollenkaan huvitettu tästä ehdotuksesta.
    
    --Kuinka niin?
    
    --Tietysti sinun matkaseurasi tahtoo myös syödä jossakin. Ei, paras,
    että pistät pienen kirjelipun, jos tahdot tavata minua.
    
    --Saatko sitä sitten?
    
    --Olen aina kotona. Hyvästi, ja tervehdi tuttaviani!
    
    --Kaukaa?
    
    --Taikka läheltä. Kunhan minun vaan ei tarvitse tavata heitä.
    
    He erosivat viinipuodin ovella kättä lyöden ja peittäen kumpikin
    jotenkin pingoitetulla naurunremakalla pientä sisällistä
    hermostumistaan.
    
    Johannekselle oli pääasia päästä niin pian kuin mahdollista
    yksinäisyyteen ja rakkaan työpöytänsä ääreen. Topi taas oli jonkun
    verran loukkautunut siitä, että hänen vanha tuttavansa osoitti niin
    vähän mielenkiintoa häneen, vaikka olikin vuosia vierähtänyt heidän
    viimeisestä tapaamisestaan.
    
    Kääntyivät vielä kerran ja nyykäyttivät päätä toisilleen.
    
    Ja kulkivat kumpikin omalle taholleen, vaikka olisivat voineet varsin
    hyvin kappaleen matkaa yhdessäkin kulkea.
    
    
    
    
    2.
    
    
    Johannes ei ollut aikansa niukkuutta teeskennellyt.
    
    Hän teki todellakin työtä aamusta iltaan, oli aina tehnyt, vaikka hän
    vaikeina hetkinään, joita hänellä tuon tuostakin oli, syyttikin itseään
    ankarasti veltosta nuoruudestaan.
    
    Hän oli erään tehtaan isännöitsijän poika Länsi-Suomesta.
    
    Hänen lapsuutensa oli ollut sangen surullinen. Hänen äitinsä oli
    kuollut jo hänen kapaloissa ollessaan ja hänen isänsä joutunut riitaan
    esimiehensä, tehtaan omistajan kanssa, pyytänyt ja saanut eronsa,
    perustanut kilpailevan liikkeen, mutta tehnyt tarpeellisen pääoman
    puutteessa vararikon. Johannes oli ollut silloin koulun yläluokilla,
    josta saakka hän oli saanut itse elättää itseään.
    
    Hänen isänsä oli koettanut vielä kamppailla vuoden kaksi murtuneella
    terveydellään, mutta epäonnistunut ja kaatunut hautaan samana keväänä,
    jolloin hän itse oli saanut ylioppilaslakin.
    
    Siitä saakka oli Johannes seisonut ypö-yksin maailmassa.
    
    Veljiä hänellä ei ollut, sisar oli, vanhempi sisar, hourujen
    hoitolassa. Joitakin etäisiä sukulaisia hänellä lienee elänyt vielä
    isän syntymäpitäjässä, kaukana Pohjanmaalla, jossa hän ei ollut käynyt
    milloinkaan. Yksinkertaista väkeä, talonpoikaisia ukkoja ja akkoja ynnä
    heidän lapsiaan, jotka merkitsivät Johannekselle yhtä vähän kuin hän
    heille arvattavasti.
    
    Hän oli yksin. Hän tunsi sen syvästi ja oli aina oivaltanut, että hänen
    oli vain omiin voimiinsa luotettava elämän taistelussa.
    
    Tähän asti se oli käynyt, jumalan kiitos.
    
    Vaikeata se oli ollut. Monesti oli tie noussut pystynä eteen. Oli ollut
    tarmo taittua ja selkäranka siihen sitkahtaa. Kuitenkin se oli käynyt
    jotenkuten.
    
    Mutta tästä eteenpäin? Nyt hän oli pannut kaikki yhdelle kortille. Jos
    se petti, petti samalla myös koko hänen pohjansa ja perustansa.
    
    Täytyi ponnistaa. Ei saanut antaa yhdenkään hetken mennä hukkaan,
    yhdenkään päivän jälkeä jättämättä.
    
    Jos _hänen_ otteensa heltisi, jos _hänen_ jalkansa livetti, ei mikään
    eikä kukaan pitänyt pystyssä häntä.
    
    Muilla saattoi olla varaa veltostellakin, ei hänellä.
    
    Työkyky oli hänen ainoa pääomansa. Sitä oli hänen hoidettava ja
    kartutettava.
    
    Ja vankalla aikomuksella käyttää hyvin ainakin tämän iltapäivän pisti
    Johannes avaimen tuttuun lukonreikään ja astui huoneesensa, joka aina
    otti hänet vastaan yhtä siistinä, turvallisena ja ystävällisenä.
    
    Hetken perästä tuli sisälle hänen saksalainen emäntänsä. Herttainen,
    vähävarainen leskirouva, joka salaperäisen näköisenä ilmoitti, että
    tohtoria oli ollut hakemassa joku nainen hänen ulkona ollessaan.
    
    --Nainen?
    
    Johannes kohotti katseensa kummastuneena työpöydästään.
    
    --Suloinen suomalainen nainen, joka kertoi tuntevansa tohtorin ja
    tuovansa terveisiä kotimaasta.
    
    Emäntä näytti aina salaperäisemmältä sitä sanoessaan.
    
    Johannes mietti. Kuka se voi olla? Hänellä ei tietääkseen ollut ketään
    suomalaista naistuttavaa Berlinissä.
    
    Mutta olihan nainen sanonut tuovansa terveisiä kotimaasta. Hän oli siis
    ehkä juuri saapunut tänne.
    
    Siinä tapauksessa oli Johanneksen mahdoton arvata.
    
    Mutta kenellä suomalaisella naisella saattoi olla niin paljon
    mielenkiintoa häneen, että tuli jalansyten häntä katsomaan? Tuomaan
    terveisiä? Keneltä?
    
    Johannes ilahtui. Ehkä se on Aura? ajatteli hän.
    
    Aura oli hänen entinen sosialistinen työkumppaninsa ja puoluetoverinsa.
    Niin mahdottomalta kuin hänestä tuntuikin, että Aura olisi tällä
    hetkellä Berlinissä, tuotti tuo ajatus kuitenkin suurta iloa hänelle.
    
    --Hän ei jättänyt käyntikorttiaan?
    
    --Ei.
    
    --Eikä sanonut nimeään?
    
    --Luulen, että hän sanoi sen. Mutta minä olen sen valitettavasti
    unohtanut.
    
    --Ei vahinkoa, virkahti Johannes välinpitämättömästi.
    
    Ei se ollut Aura. Aura olisi kyllä jättänyt jonkun merkin itsestään.
    Eikähän se voinut Aura ollakaan, sillä olihan Aura valtiopäivillä ja
    istuihan Eduskunta juuri koolla Helsingissä.
    
    --Ei suurta vahinkoa ainakaan, hymyili emäntä. Sillä hän lupasi tulla
    takaisin.
    
    --Niinkö?
    
    --Hän näytti yleensä kovin kiihkeästi tahtovan tavata tohtoria.
    
    Johannes loi jälleen nopean silmäyksen emäntäänsä.
    
    Nähtävästi teki tämä pientä pilaa hänestä. Nainen? Tapaamassa nuorta
    tohtoria? Saksalaisen porvariskäsityksen mukaan oli seikka jo
    sellaisenaan mieltäkiinnittävä.
    
    Nyt kuului selvästi pientä kirkasta naurunkikatusta avoimen oven takaa.
    
    --Trudchen! oli emäntä toruvinaan. Oletko hiljaa!
    
    --Hän tulee, hän tulee, hän tulee! huusi nuorekas nais-ääni sieltä,
    purskahtaen sitten täyttä kurkkua nauramaan.
    
    Emännän 17-vuotias tytär se oli, Trudchen nimeltään, jonka tämä olisi
    mielellään tahtonut saada naimisiin.
    
    Johannes oli alussa ollut hiukan kohtelias tytölle, tarjonnut pari
    teatterilippua ja pyytänyt hänet äitineen jonkun kerran ulos
    ravintolaan. Mutta hän oli heti huomannut tulevansa väärin käsitetyksi.
    
    Äiti oli ruvennut kutsumaan häntä omalle puolelleen ja tyttö heittämään
    häneen pitkiä, kaihomielisiä silmäyksiä. Hän oli senvuoksi lakannut
    kaikesta turhasta huomaavaisuudesta ja vetäytynyt kylmän, virallisen
    tiedemiehen kuoreen, jolla oli kovin kiire ja joka ei missään suhteessa
    tahtonut häiriytyä.
    
    --Hän tulee? Mistä Trudchen on sen niin varmaan tietävinään? kysyi hän
    sentähden kuivimmalla, asiallisimmalla äänenpainollaan.
    
    Tyttö pisti terhakan päänsä sisälle ovesta.
    
    --Minä tiedän! minä tiedän! Tohtorilla on morsian! Tohtorilla on
    morsian kotimaassaan!
    
    Johannes rypisti kulmakarvojaan.
    
    --Hullutuksia, sanoi hän äkeästi. Minulla ei ole mitään morsianta enkä
    tule sellaista myöskään pitkään aikaan hankkimaan.
    
    Tyttö nauroi kahta helakammin.
    
    --Tohtori on pettänyt, tohtori on jättänyt morsiamensa! Ja nyt on
    morsian matkustanut tohtoria noutamaan!
    
    Hän löi oven kiinni ja juoksi tiehensä ilakoiden. Vielä toisesta
    huoneesta kuului hänen raikas, vallaton naurantansa.
    
    Myöskin emäntää pyrki naurattamaan. Kuitenkin hän, huomattuaan, että
    tohtori ei ollut leikkituulella, koetti tekeytyä hyvin totiseksi.
    
    --Tohtorin täytyy antaa anteeksi, sanoi hän. Trudchen on vielä niin
    kovin lapsellinen.
    
    Johannes vastasi yksikantaan:
    
    --Niin. Hän on lapsellinen.
    
    Emäntä seisoi vielä hetkisen ja odotti, että tohtori sanoisi jotakin.
    Sitten hän käännähti ympäri lausuen hiukan haikeasti:
    
    --Ei, täytyy tästä mennä askareilleen, etten häiritsisi tohtoria.
    
    Johannes ei väittänyt vastaan. Ja emäntä sulki oven jälkeensä paljon
    vakavampana kuin hän oli avannut sen.
    
    Heti hänen mentyään nousi Johannes kävelemään.
    
    Olihan tapaus itsessään varsin vähäpätöinen. Kuitenkin se oli häntä
    tuntuvasti ärsyttänyt. Ja hän ärtyi vielä enemmän huomatessaan, että
    tarvittiin niin vähän häntä hermostuttamaan.
    
    Luonnollisesti se oli tämän kirotun yksinäisyyden vika, joka kuitenkin
    oli niin tuiki välttämätön hänen työlleen ja henkiselle
    keskittymiskyvylleen.
    
    Johannes oli todellakin sangen paljon yksin. Saattoi joskus kulua
    kokonaisia päiviä, ilman että hän tapasi ketään tai kuuli omaa ääntään
    muualla kuin tehdessään yksitoikkoisia tilauksiaan ruokapaikoissa tai
    tavanmukaisia ostoksiaan sikarimyymälässä.
    
    Mutta se juuri oli suloista hänestä. Juuri silloin saattoi hän ajatella
    ja työskennellä voimakkaimmin. Ja juuri sitävarten olivat tällaiset
    suurkaupungit ihanat olemassa: niissä voi elää omaa elämäänsä ja olla
    yksin paremmin kuin synkimmässä Lapin korvessa.
    
    Ainakin tunsi ihminen itsensä niissä yksinäisemmäksi.
    
    Mutta mitä kauemmin yhteen toviin hän oli tuollaisena suurkaupungin
    erakkona elänyt, sitä vaikeampi hänen oli tulla tekemisiin ihmisten
    kanssa. Sitä kipeämmin koski hänen herkistyneihin hermoihinsa jokainen,
    vähäisinkin vaikutus ulkomaailmasta.
    
    Se saattoi joskus käydä suorastaan kiusalliseksi.
    
    Mieluimmin hän olisi tahtonut äärimmäisyyteen saakka pingoittaa tätä
    sisällistä yksinäisyys-iloaan. Olla kuulematta ja näkemättä ketään.
    Hautautua täydellisesti maailmalta. Mutta eihän se käynyt päinsä.
    Täytyihän hänen aina joku sana sanoa, joku kirje kirjoittaa.
    
    Ne voivat silloin muodostua suoranaisiksi merkkipylväiksi hänen
    elämässään.
    
    Tuttavan kohtaaminen, kuten tänään tuo hetken yhdessä-olo Topi Huotarin
    kanssa, oli tavallisissa oloissa hänelle jo jättiläistapaus. Hän voi
    miettiä pari päivää sitä, käännellä ja väännellä jokaista sanottua
    sanaa mielessään, muistella toisen kasvon-ilmeitä ja kuunnella aina
    uudestaan ja uudestaan omia äskeisiä äänenpainojaan.
    
    Se oli yksinäisyyden helvetti, jolla hän sai maksaa sen taivaan
    ihanuudet. Ja sen kärsimykset saattoivat käydä sitä kipeämmiksi, mitä
    kiihkeämmin ja häikäilemättömämmin hän oli nauttinut yksinolostaan.
    
    Voi sattua, että hän kiersi monta kadunkulmaa, ennen kuin hän sai
    hermonsa edes senverran ulkomaailmaa vastaan terästetyiksi, että
    uskalsi astua sisälle tavalliseen ruokapaikkaansa. Ja voi tapahtua
    myöskin, että hän käveli kymmenen minuuttia kirjakaupan edustalla ja
    meni sittenkin kotiinsa ilman tarvitsemaansa teosta, vain senvuoksi,
    ettei hän saanut mieltään noita muutamia sanoja varten kyllin
    yleispätevään tasapainoon viritetyksi.
    
    Hän vakuutti silloin aina itselleen, ettei hän sitä sentään vielä
    tänään niin tärkeästi tarvinnutkaan. Saattoihan hän huomennakin tuon
    ostoksensa suorittaa.
    
    Mutta jälkeenpäin hän oli moisesta aina kovin vihainen itselleen. Hän
    huomasi olleensa liian paljon yksin ja haki hakemalla ihmisiä.
    Saattoihan ihminen vähemmästäkin hulluksi tulla! Ja eiköö ollutkin
    väärin näin järjettömästi hermojaan jännittää, kun hän itse tiesi
    kuitenkin, ettei hänellä siinä suhteessa ollut liikoja kerskumista?
    
    Nyt hänellä oli ollut jälleen tuollainen pitkä yksinäisyyden aikakausi.
    
    Mutta hän tunsi sen pian lähenevän loppuaan. Hän kävi taas liian
    herkäksi. Vaikutukset ulkomaailmasta kasvoivat liian valtaviksi.
    Kärsimys voitti nautinnon, yksinäisyyden liekit kohosivat liian
    korkealle.
    
    Niitä vastaan ei ollut muuta lieventävää lääkettä kuin: seura. Ja häntä
    kadutti jo, että hän oli niin töykeästi työntänyt luotaan Topi
    Huotarinkin.
    
    Olisi hän hyvin voinut syödä päivällistä niiden kanssa. Eikä se olisi
    paljon hänen työ-aikaansa tärvellyt, jos hän olisi sopinut tämän kanssa
    yhteisestä aamiaisesta.
    
    Myöskin kadutti häntä hiukan äskeinen töykeä käytöstapansa ystävällistä
    emäntäväkeään kohtaan. Mikä mörkö hän oli, joka ei sietänyt edes tuon
    vertaa hilpeätä, viatonta leikinlaskua?
    
    Olihan Trudchen soma tyttö. Miksi hän ei ollut suostunut hetkeksi hänen
    kanssaan naljailemaan?
    
    Hän päätti heti korjata erehdyksensä. Ja pyytää hänet äitineen vielä
    tänä iltana ravintolaan.
    
    Mutta hän ehtisi tuon asian kyllä hiukan myöhemminkin suorittaa. Nyt
    hän tahtoi ennen kaikkea tehdä työtä.
    
    Ja hän istui päättävästi kirjoituspöytänsä ääreen, jolla lepäsi hänen
    suurteoksensa alkuluonnos: »Suomi tulevaisuuden valtiona.»
    
    Johannes oli kansallistalouden tohtori ja tiukka sosialisti
    mielipiteiltään.
    
    Ne olivat sortovuosina saattaneet hänet myös kiihkeään valtiolliseen ja
    yhteiskunnalliseen toimintaan, jonka hedelmänä hänelle oli suurlakon
    jälkeen kuin itsestään pudonnut sosialistisen kansan-edustajan paikka
    valtiopäivillä sekä yleensä merkitsevä asema puolueen johdossa ja sen
    pää-äänenkannattajassa.
    
    Nyt hän oli kuitenkin asunut koko vuoden ulkomailla tieteellisiä
    ansioitaan lisäten, yhteiskunnallista kirjallisuutta suomentaen, mutta
    pääasiallisesti valmistellen suurta kansantajuista teostaan, jonka
    selässä hän aikoi jälleen maansa julkiseen elämään purjehtia.
    
    Politiikka oli ruvennut häntä ikävystyttämään. Hän ei ollut,
    puoluetoveriensa innokkaista kehoituksista huolimatta, suostunut
    rupeamaan enää kansan-edustajaksi eikä antanut valita itseään edes
    puoluehallintoon. Samalla oli hänen välinsä särkynyt koko sosialistisen
    puolueen kanssa ja hän oli ollut pakotettu siitä muodollisesti
    eroamaan.
    
    Mutta ainoastaan muodollisesti. Sillä mielipiteiltään hän katsoi yhä
    edelleenkin olevansa kansainvälisen sosialismin kannalla, vaikka hän ei
    ollut tyytyväinen tapaan, jolla sen asiaa Suomessa ajettiin.
    
    Politiikkaan sellaisenaan hän ei ollut väsynyt, vaan omaan
    puoluejohtoonsa, jossa hänellä tosin oli ääni, mutta ei ratkaisevaa
    sanaa. Ja juuri sen hän tahtoi tällä teoksellaan hankkia itselleen.
    
    Hän tahtoi tulla suomalaisen sosialismin auktoriteetiksi.
    
    Se oli hänen suuri, huikaiseva päämääränsä, jonka hän oli itselleen
    asettanut ja jonka takaa toiset vielä huikaisevammat hänelle
    kangastelivat. Nyt olivat tosin kaikki tiet tukossa häneltä. Mutta hän
    tahtoi aukaista ne jälleen ja palata takaisin, ei voitettuna, vaan
    voittajana ja päätään pitempänä entistään.
    
    Monet hänen entisistä puoluetovereistaan pitivät häntä luopiona. He
    saisivat nähdä vielä, ketä he olivat pistäneet! Johannes tahtoi tulla
    takaisin ankarana ja vanhurskaana tuomarina.
    
    Porvarilliset puolueet taas olivat sulkeneet häneltä ovensa, samalla
    kuin hän oli astunut taistelevan sosialismin riveihin, eikä hän
    ainakaan vielä tuntenut pienintäkään halua käydä niille koputtamaan.
    
    Joihinkin vapaamielisiin porvarillisiin sanomalehtiin hän tosin olisi
    voinut periaatteittensa puolesta kirjoittaa. Mutta hän ei ollut
    tahtonut vielä polttaa kaikkia laivoja takanaan myöskään nykyiseen
    sosialistiseen puoluejohtoon nähden, ennen kuin hänen suuri teoksensa
    olisi valmis ja ennen kuin hän tuntisi istuvansa kyllin varmasti
    yleisen mielipiteen satulassa.
    
    Kaikki riippui tästä teoksesta, myöskin hänen aineellinen asemansa.
    
    Hän oli laiminlyönyt senvuoksi niin paljon muita töitään ja ottanut
    kustantajalta jo niin paljon etukäteen, että hänen _täytyi_ saada se
    valmiiksi ennen kesää, maksoi mitä maksoi. Sitä vaati myös hänen oma
    sisällinen rauhansa ja kunnianhimonsa. Sillä hän ei suinkaan ollut
    ajanut ainoastaan poliittisia pyyteitä tätä kirjaa suunnitellessaan.
    
    Myöskin hänen yksityisen, sisäisen olentonsa syvin ilmaisu se oli.
    Toistaiseksi hän piti sitä elämänsä päätyönä. Sen valmistuminen
    häämöitti hänelle hänen ajattelemisensa ja ihanteellisen innostuksensa
    korkeimpana, sinertävänä kukkulana.
    
    Siinä hän tahtoi sanoa sanansa kerta kaikkiaan.
    
    Siitä piti tulla suomalaisen sosialismin raamattu ja sen hän tahtoi
    myöskin muiden kansojen hyödyksi ja opetukseksi käännättää. Hän oli
    ollut niin varovainen, että hän oli jo ennen lähtöään ulkomaille
    hankkinut sille varman kustantajankin.
    
    Asia oli selvä sitä myöten.
    
    Nyt täytyi ponnistaa päälle vaan, että kirja kesään mennessä
    valmistuisi. Silloin se voisi syksyksi ilmestyä ja hän palata takaisin
    kotimaahansa, ei suomalaisen sosialismin rintama-upseerina enää, vaan
    sen esikuntapäällikkönä ja henkisenä johtajana.
    
    
    
    
    3.
    
    
    Kauan ei Johannes ollut istunut työpöytänsä ääressä, kun hänen ovelleen
    jälleen koputettiin. Hän päätti olla tällä kertaa hermostumatta.
    
    --Sisään, lausui hän sentähden tyynimmällä, lempeimmällä
    äänenpainollaan.
    
    Hänen emäntänsä se oli, joku kirje kädessään.
    
    Tämä aikoi poistua heti asiansa toimitettuaan, mutta Johannes pyysi
    hänet kohteliaasti istumaan.
    
    --Ajattelin, että menisimme jonnekin tänä iltana, hän sanoi, jos
    nimittäin teillä ja tyttärellänne ei ole muutakaan ohjelmaa. Mitä
    sanoisitte esim. Apollo-teatterista?
    
    Emäntä näytti iloisesti hämmästyneeltä.
    
    Apollo-teatteri oli kevyt-ohjelmistoinen näyttämö, joka esitti pieniä,
    helppotajuisia näytelmiä ja laulunumeroja. Johannes tiesi, että se oli
    hänen emäntänsä, kuten yleensä alemman berliniläisen porvariston,
    suosituimpia käymäpaikkoja.
    
    --Me olimme kyllä aikoneet iso-äidin luokse tänä iltana, virkahti
    emäntä hyvillä mielin, mutta ehdimmehän me sinne joskus toistekin.
    Pyydän siis vain kiittää herra tohtoria.
    
    --Ei kiittämistä. Illat käyvät niin pitkiksi joskus eikä aina tahdo
    työkään sujua.
    
    --Tohtori onkin niin ahkera.
    
    --Täytyyhän sitä olla, jos mieli mennä eteenpäin maailmassa.
    
    Johannes koetti puhua tahallaan niin, että hänen emäntänsä voisi ottaa
    osaa keskusteluun. Ahkeruus oli nykyaikaisen berliniläisen päähyveitä.
    Kun siitä langasta veti, rakentui heti keskinäinen ymmärrys hänen ja
    heidän välille.
    
    Niinpä nytkin. Emäntä puhkesi puhumaan.
    
    --Ahkera oli minunkin mieheni, kertoi hän. Työ ja koti, oli minun
    mieheni tapa sanoa, ne ovat kuitenkin ihmisen suurin ilo maailmassa.
    
    --Eipä sitä muutakaan iloa, myönsi Johannes.
    
    --Tohtorin pitäisi myös mennä naimisiin.
    
    Emäntä näytti sen sanovan aivan vilpittömästi. Mutta Johannes epäili
    tuon takana piilevän jälleen jonkun kätketyn naittamistarkoituksen.
    
    --Niinkö? virkahti hän vain sentähden varovasti. Luuleeko rouva, että
    se sopisi minulle?
    
    --Mikä sitten?
    
    --Avioliitto.
    
    Emäntä katsoi häneen kummastuneena.
    
    Nähtävästi hän ei ollenkaan ymmärtänyt Johanneksen ajatusjuoksua, yhtä
    vähän kuin ylimalkaan ihmisiä, jotka eivät olisi luotuja kristillistä
    avioliittoa varten.
    
    --Koti sopii jokaiselle, hän sanoi hetken vaitiolon jälkeen
    yksinkertaisesti. Tohtori tekee työtä, mutta tohtorilta puuttuu koti.
    Ja siksi on tohtori niin usein synkkä ja alakuloinen.
    
    Tuokin on huomannut sen, ajatteli Johannes.
    
    Eikä hän jälleen voinut olla mielessään harmittelematta berliniläisen
    porvariston ystävällistä tungettevaisuutta.
    
    Synkkä? Alakuloinen? Mitä se muihin kuului!
    
    Mutta ääneen hän sanoi:
    
    --Täytyy miettiä asiaa. Me tapaamme siis illalla. Tulen kello puoli 8:n
    tienoilla teitä noutamaan.
    
    --Niin. Näkemiin saakka, herra tohtori.
    
    Emäntä meni tyytyväisenä.
    
    Sillä se asia oli korjattu, ajatteli Johannes.
    
    Olenko minä nyt iloisempi? Onko minun nyt parempi olla? Tuskin! Mutta
    täytyyhän sitä myös jotakin tehdä sympaattisen ja ystävällisen
    ilmakehän hankkimiseksi.
    
    Vasta sitten hän aukaisi kirjeen, jonka hän oli saanut. Sen sisällys
    oli omiaan tuottamaan hänelle mielenliikutuksen.
    
    Siinä seisoi nopeilla, epäsäännöllisillä kirjaimilla piirrettynä:
    
    »Isäni pyytää teitä sydämellisesti tervehtiä. Ellei teillä ole mitään
    sitä vastaan, syömme tänään yhteisen päivällisen. Odotamme teitä k:lo 5
    i.p. Hotel Kronprinz.»
    
    Sen alla päivämäärä ja lähettäjän nimi: Signe Carp, vapaaherrallisella
    kruunulla varustettuna.
    
    Signe Carp! Mikä muistojen sarja tulvikaan häntä vastaan noista
    muutamista kirjaimista!
    
    Hänen täytyi panna kirje taskuunsa ja kävellä monta kertaa huoneensa
    lattian yli, ennen kuin hänen ollenkaan onnistui ajatuksiaan edes
    itselleen selvittää.
    
    Signe Carp!
    
    Se merkitsi kokonaista aikakautta hänen elämässään. »Isäni pyytää teitä
    tervehtiä.» Ne sanat eivät vieläkään olleet hänelle kaikkea
    alkuperäistä merkitystään kadottaneet.
    
    Signe Carp oli ollut hänen ensimmäinen suuri rakkautensa, hänen _ainoa_
    suuri rakkautensa, olisi hän ollut taipuvainen sanomaan.
    
    Siitä oli monta vuotta kulunut. Aika oli haavat arpeuttanut, mutta
    vieläkin sävähti joku salainen sähkövirta hänen sisällään, kun hän
    ajatteli, että hän pian seisoisi silmä vasten silmää hänen edessään.
    Sillä tämä oli päivälliskutsu, josta ei voinut kieltäytyä.
    
    Vapaaherra Carp oli maansa mahtimiehiä. Hän oli alkuaan ollut korkea
    virkamies, ottanut eronsa jo ensimmäisten valtiollisten pilvien
    kohotessa 1890-luvun alulla, siirtynyt senjälkeen yksityistä
    asianajoliikettä harjoittamaan, tullut karkoitetuksi maanpakoon
    Bobrikovin diktatuurin aikoina ja liittynyt suurlakon jälkeen
    lainopillisena neuvonantajana erääsen vuorineuvos Rabbingin omistamista
    osakeyhtiöistä.
    
    Jyrkän, perustuslaillisen katsantokantansa vuoksi hän nautti kaikkien
    puoluetoveriensa jakamatonta kunnioitusta, joka välittyi myöskin
    vastustajiin, sitäkin enemmän, kun hän aina julkisuudessa esiintyi
    humaanisena, sivistyneenä ja sovinnollisena, joskin järkähtämättömänä
    ja suoraselkäisenä laillisuuden esitaistelijana.
    
    Oikea-uskoisissa perustuslaillisissa piireissä ympäröi melkein
    tarumainen sädekehä hänen nimeään.
    
    Tiedettiin hänen tehneen maalleen suuria palveluksia. Mainittiin
    mielihyvällä hänen ylhäisistä suhteistaan ja korkeista ulkomaisista
    tuttavuuksistaan, joita hänellä sanottiin olevan myös hallitsevien
    hovien läheisyydessä. Kuiskittiin legendana, miten itse Venäjän
    virkavalta oli saattanut hänen tietoonsa karkoituskäskyn erinäisiä
    kohteliaisuusmuotoja noudattaen, ja kerrottiin vahingonilolla, kuinka
    kotitarkastusta toimeenpaneva suomalainen lääninsihteeri oli seisonut
    vaivaisena syntisenä hänen edessään.
    
    Hän oli suurmies. Hän oli isänmaallinen sankari ja tukipylväs.
    
    Johannes Tamminen oli vain isännöitsijän poika ja sosialistinen
    kansan-edustaja. Kuitenkin yhdistivät häntä monet sitkeät,
    hiuksenhienot säikeet tuohon ylimystöperheesen.
    
    Kun hänen isänsä oli tehnyt vararikon ja hän katsoi olevansa pakotettu
    itse pitämään huolta toimeentulostaan, mutta ei silti tahtonut
    koulunkäyntiään katkaista, hän oli hakenut ja saanut kotiopettajan
    paikan vapaaherra Carpin perheessä, ensin saman-ikäisensä pojan, sitten
    kolmen tätä nuoremman tyttären suomenkielen opintojen ohjaajana.
    
    Vanhimpaan heistä, Signeen, hän oli vielä ylioppilaanakin ollut
    korviaan myöten rakastunut.
    
    Kömpelö, tuskin sanoiksi puhjennut kosinta, epämääräinen, ilakoiva
    vastaus, jonka Johannes oli pistäväksi pilkaksi käsittänyt, sisällinen
    loukkautuminen ja sitä seurannut päistikkainen Amerikanmatka olivat
    Johanneksen puolelta tuon haaveellisen suhteen lopettaneet.
    
    Senjälkeen hän ei ollut tavannut Signeä. Hän oli välttänyt suorastaan
    tavata tätä, vaikka Signen isä, vapaaherra, oli hänelle ystävällinen,
    kuten ennenkin, ja vaikka he puolestaan usein Eduskunnassa ja muualla
    tapasivat toisiaan.
    
    Ja nyt oli Signe täällä Berlinissä! Ja nyt oli hänen tuokion kuluttua
    syötävä päivällistä hänen ja hänen isänsä kanssa!
    
    Johannes katsoi kelloaan.
    
    Sehän näyttikin jo puoli 5:ttä. Hänen oli kiirehdittävä, jos hänen
    mieli ehtiä määrähetkellä Hotel Kronprinziin.
    
    Työ sai nyt jäädä tälle päivälle. Huomenna koettaisi hän olla kahta
    ahkerampi.
    
    Hänen mielensä oli enemmän kuohuksissa kuin hän tahtoi itselleen
    tunnustaa kadulle astuessaan ja vielä raitiotie-vaunussa istuessaan.
    
    Mitä olisi vapaaherralla, mitä olisi Signellä hänelle sanomista?
    
    Oliko se ollut vain päähänpisto noilta molemmilta? Vai piilikö tämän
    päivälliskutsun alla jotakin tärkeämpää? Ja kumman päähän oli
    pälkähtänyt, että hän, Johannes Tamminen, yleensä oli Berlinissä?
    Signenkö? Hänen isänsäkö? Tietysti hänen isänsä!
    
    Kysymys oli ehkä jostakin suurpoliittisesta toimenpiteestä.
    
    Niin, luonnollisesti sen täytyi olla. Olivathan he molemmat tavallaan
    puoluejohtajia. Ja vetiväthän kaikki valtiolliset puolueet ainakin
    tuossa pääkysymyksessä, taistelussa Venäjän virkavaltaa vastaan, yhtä
    köyttä.
    
    Tuo ajatuskyky tyynnytti jo Johannesta jonkun verran.
    
    Mutta sitten hän tunsi veren jälleen poskilleen sävähtävän: Kenen
    luokse hän oli menossa oikein? Eikö vihollisleiriin? Eikö
    perustuslaillisten pääpukarin, eikö vuorineuvos Rabbingin lainopillisen
    neuvonantajan, hän, Johannes Tamminen, Tuomas Tammisen poika, hylätty
    kosija ja tulinen sosialisti?
    
    Mitä hulluja! Miksi hän ei kääntynyt takaisin? Oliko hänkin vielä
    ennakkoluulojen orja? Miksi merkitsi hänelle tuo päivälliskutsu enemmän
    kuin hänen vanhan tuttavansa Topi Huotarin, jonka hän oli niin kylmästi
    luotaan torjunut?
    
    Siksikö, että tämän alla oli vapaaherrallinen kruunu ollut?
    
    Johannes hymähti omalle ajatukselleen.
    
    Ei, ei se senvuoksi ollut. Hän meni vain yksinkertaisesti senvuoksi,
    että hän tahtoi mennä. Hän tahtoi katsoa petoa silmiin. Hän ei tahtonut
    esiintyä pelkurina siinä, missä hän tunsi suurimman vastavoimansa
    olevan.
    
    Ei se ollut Signe, ei se ollut tämän isä, vapaaherrakaan. Mutta näiden
    takaa nousi synkkänä vuorena kolmas vielä suurempi voima, se, joka oli
    syössyt turmioon hänen isänsä ja jonka voittamiselle, murtamiselle,
    maan tasalle musertamiselle Johannes jo varhaisimmasta nuoruudestaan
    oli elämänsä pyhittänyt: vuorineuvos Rabbing.
    
    Hänen isänsä Tuomas Tamminen oli aikoinaan ollut saman monimiljonäärin
    palveluksessa. Ja miljooniensa painolla oli raharuhtinas hänen isänsä
    kilpailevan liikkeen musertanut.
    
    Kilpailu oli ollutkin kovin epätasainen: toisella puolen vain työ, äly,
    tarmo ja ahkeruus, toisella puolen pääoma ja yhteiskunnallinen
    arvo-asema.
    
    Ja nyt oli vapaaherra Carp saman veren-imijän palveluksessa!
    
    Ihmeelliset olivat kohtalon langat. Mitä olisi hänen isänsä, ankara,
    järkähtämätön Tuomas Tamminen sanonut, jos hän olisi nähnyt poikansa
    näillä poluilla taivaltavan?
    
    Noissa ajatuksissa saapui Johannes hotellin ovelle.
    
    Lähetti sisälle nimikorttinsa ja istahti esikäytävään odottamaan.
    
    
    
    
    4.
    
    
    Siinä istuessaan muisti Johannes, että häntähän oli käynyt kysymässä
    nainen hänen poissaollessaan.
    
    Se ei voinut olla kukaan muu kuin Signe.
    
    Ensin käy hän toisen kotona, sitten kirjoittaa hän kirjeen! Signelle
    mahtoi siis jostakin syystä olla hyvin tärkeää tavata häntä.
    
    --Päivää, päivää! Kiitos, että tulitte. Te olitte todellakin kovin
    ystävällinen.
    
    Signe se oli, joka sieltä iloisesti riensi alas portaita häntä
    tervehtimään.
    
    Johannes nousi nopeasti.
    
    --Ja te vielä ystävällisempi, kun muistitte minua. Tervetulemaan
    Berliniin!
    
    He puristivat toistensa käsiä, Signe lämpimästi ja sydämellisesti,
    Johannes kohteliaasti ja kunnioittavasti.
    
    Häntä ilahdutti oma tyyneytensä. Hyvä, että hän kerrankin näin itsensä
    herrana ja näin puolueettomalla alueella tuli tekemisiin tuon naisen
    kanssa.
    
    --Te kaiketi hämmästyitte suuresti saadessanne minun kirjeeni? Eikö
    totta? Teillä ei ollut mitään aavistusta, että olisin Berlinissä?
    
    --Olisin ehkä hämmästynyt vielä enemmän, ellei...
    
    --Ellei mitä?
    
    --Ellei emäntäni juuri olisi ehtinyt ilmoittaa teidän käyneen minua
    katsomassa, sanoi Johannes.
    
    --Minun?
    
    Signe katsoi suurin silmin häneen.
    
    Teeskentelee, ajatteli Johannes.
    
    Mutta ääneen hän sanoi:
    
    --Niin, tietysti, aamupäivällä, hiukan ennen kotiintuloani. Nuori,
    suloinen, suomalainen nainen, joka oli kertonut tuntevansa minut ja
    tuovansa terveisiä kotimaasta.
    
    --Minä? Minä olisin käynyt teitä hakemassa?
    
    Signe nauroi, niin että hänen pienet, valkeat hampaansa kimaltelivat.
    
    Johannes huomasi sanoneensa tyhmyyden. Hän virkahti sentähden aivan
    kuivakiskoisesti:
    
    --Se on ollut siis joku muu.
    
    --Kyllä se on ollut joku muu, nauroi Signe.
    
    Joku toinen tohtorin naistuttavuuksista. Hyvä, ettei tuo tuuma toki
    minun päähäni pälkähtänyt.
    
    --Anteeksi, että voin sellaista epäilläkin. Mutta muuten se olisi ollut
    sangen teidän tapaistanne.
    
    --Kuinka niin?
    
    Signe katsoi häneen ällistyneenä. Johanneksen äänessä oli jotakin, joka
    oli omiaan hänen naurunsa tyrehdyttämään.
    
    Johannes katsoi kiinteästi silmiin häntä ja lausui harvakseen, paino
    jokaisella sanalla:
    
    --Koska teidän päähänne voi pälkähtää kirjoittaa minulle, tosin
    vähäpätöisen asian johdosta, mutta kuitenkin minulle, joka en ole
    nähnyt teitä kymmeneen vuoteen ja johon nähden te tuskin voitte asettaa
    edes hauskan päivällisseuran vaatimuksia.
    
    --No, mutta herra tohtori!
    
    Signe löi kätensä yhteen sulasta hämmästyksestä.
    
    --Niin. Olen ainoastaan tahtonut huomauttaa teille, että teidän
    hurmaava naurunne ei tässä tapauksessa kenties ollut aivan paikallaan.
    
    Johannes sanoi sen melkein karkeasti, mutta hän ei voinut pidättää
    itseään, sillä hän oli tuntenut ensi hetkestä tuon vanhan
    loukkautumisensa jälleen heräävän sydämessään.
    
    Hän tahtoi heti antaa tuon koreasiipisen päiväperhosen tietää, ettei
    hän ollut enää mikään lapsi, ei mikään kömpelö kotiopettaja, jonka
    kanssa sopi naljailla kuinka hyvänsä. Vakava, kypsynyt mies hän oli,
    jonka paremmin sopi käyttää tuota toista leikkikalunaan, jos hän tahtoi
    käyttää.
    
    Suhde oli vaihtunut, vuodet olivat tehneet tehtävänsä. Vain tältä
    uudelta pohjalta oli seurustelu mahdollinen heidän välillään, ei
    muulta.
    
    Sitä tahtoi Johannes hänelle töykeillä sanoillaan huomauttaa.
    
    Signe oli arastunut ja käynyt hyvin totiseksi. Hän käänsi päänsä
    syrjään ja katsoi alas. Seurasi hetken vaitiolo, jonka aikana
    Johanneksen katse ei väistynyt hänen kasvoiltaan.
    
    Tuo nainen oli siis ollut hänen nuoruutensa armastettu! Sievä hän oli
    vieläkin Johanneksen mielestä, kovin sievä, pienine, herkkine
    kasvoineen, pitkine silmäripsineen ja hiukan hekumallisine,
    lapsellisesti kaartuvine nautiskelijahuulineen.
    
    Korukalu hän oli, luotu käsillä kannettavaksi.
    
    Ei sopinut ottaa kovilla kourilla kiinni hänestä. Täytyi suojata ja
    turvata häntä päinvastoin kaikilta ikäviltä vaikutuksilta.
    
    Nyt seisoi hän siinä niin nurpolla nokin kuin lapsi, joka on ollut
    vallaton ja saanut varoituksen. Nyt hän oli kiltti kyllä, mutta samalla
    oli myös kaikki iloisuus tipotiessään.
    
    Täytyi jälleen laittaa hyvälle tuulelle hänet.
    
    Johanneksen mieliala muuttui silmänräpäyksessä. Signen koko olento
    vetosi tällä hetkellä hänen ritarillisiin, suojeleviin vaistoihinsa.
    
    --Anteeksi, hän sanoi toisella, hiukan vavahtavalla äänellä.
    Tarkoitukseni ei ollut loukata teitä.
    
    Signe kääntyi ja loi pitkän, kostean silmäyksen häneen.
    
    --Kiitos, hän sanoi hiljaa kätensä ojentaen. Te olette niin hyvä. Minun
    on teiltä anteeksi pyydettävä.
    
    Heti seuraavassa hetkessä hän oli jälleen iloinen kuin leivonen. Hän
    avasi nopeasti huoneensa oven, ja huusi:
    
    --Irene, Irene! Tohtori Tamminen on täällä. Meillä on kavaljeeri!
    Meidän ei tarvitse istua ja syödä päivällistä kahden kesken.
    
    Hän johdatti Johanneksen riemusaatossa sisälle.
    
    Johannes odotti tapaavansa siellä vapaaherran ja koetti säilyttää
    ryhtinsä mahdollisimman kankeana ja juhlallisena. Mutta hän ei
    nähnytkään huoneessa muita kuin Irenen, Signen serkun, pitkäkasvoisen,
    parissakymmenissä olevan kaunottaren, joka ujostuneena nousi häntä
    tervehtimään.
    
    Kun Johannes viimeksi oli nähnyt hänet, hän oli käynyt vielä lyhyissä
    hameissa. Nyt hän oli täysi daami, mutta vielä ikäänkuin pisara
    luomisen aamukastetta kulmillaan.
    
    --Tekö tarvitsette kavaljeeria? kysyi Johannes leikillisesti, hänelle
    kätensä ojentaen.
    
    --Me molemmat! Me molemmat! huusi Signe vallattomasti. Te ette voi
    arvata, herra tohtori, miten surullinen orpojen, yksinäisten naisten
    asema on ulkomailla.
    
    Kaikkialla katsottiin heihin muka ja millä silmäyksillä! Kaikkialla
    ajateltiin heistä, jumala ties mitä! Miehet olivat Signen mielestä
    sentään kovin hävyttömiä.
    
    --Onko se myös teidän yksityinen mielipiteenne, neiti Irene? kysyi
    Johannes.
    
    Irene ei vastannut mitään, vaan hymyili ainoastaan tyynesti ja
    epämääräisesti.
    
    Signe vastasi hänen puolestaan.
    
    --Hänellä ei voi olla eikä saa olla heistä vielä mitään mielipidettä,
    sanoi hän. Mitä te ajattelettekaan, herra tohtori? Onhan hän vielä
    lapsi, vasta kaksikymmentä kolme vuotta!
    
    --Ja sitä te sanotte lapseksi, te! sanoi Johannes, siirtämättä silmiään
    tummasta, hymyilevästä tyttösestä. Mitäs neiti Irene itse siitä
    arvelee?
    
    --Minä en arvele mitään, lausui Irene. Signe on niin vallaton. Eikö
    herra tohtori suvaitse käydä istumaan?
    
    Signe nauroi.
    
    --Kuulkaas vaan, hän sanoi, matkien Irenen levollista, herttaisen
    arvokasta äänenpainoa. Mikä emäntä! Mikä maailmannainen! Eikö hän ole
    suloinen, herra tohtori?
    
    Signe puolestaan sanoi olevansa häneen aivan hassastunut!
    
    Ja hän syöksyi Irenen luo, tarttui häntä käsistä kiinni, veti hänet
    sohvaan vierelleen, syleili ja suuteli häntä.
    
    Irene irtautui hänestä pehmeällä, torjuvalla ja samalla hyväilevällä
    kädenliikkeellä.
    
    --Sinä olet hullu, hän sanoi, aivan hullu. Mitä tohtori meistä
    ajatteleekaan?
    
    --Hän ei ihmettele sitä ollenkaan, sanoi Johannes. Ei teidät
    nähdessään.
    
    Hän kumarsi Irenelle.
    
    Signe uhkasi häntä etusormellaan.
    
    --Ei mitään kohteliaisuuksia, pyydän, sanoi hän. Tahdotteko tehdä hänet
    vielä itserakkaaksi? Niinkuin ei hänellä jo ilmankin olisi aivan liian
    suuret ajatukset itsestään!
    
    --Se ei ole totta, sanoi Irene. Eihän minulla ole mitään ajatuksia.
    
    --Eikö? kysyi Johannes huvitettuna. Ei pieniä eikä suuria?
    
    --Ei muista eikä itsestäni.
    
    Irene lausui sen niin rakastettavalla, vilpittömällä avomielisyydellä,
    että Signen ja Johanneksen täytyi väkisinkin jälleen nauruun
    purskahtaa.
    
    --Hyi, miksi te nauratte! sanoi Irene hyväntahtoisesti. Sellaista se on
    aina ja on ollut aina, herra tohtori. Jos minä en sano mitään, minulle
    nauretaan. Jos minä sanon jotakin, minulle nauretaan vielä enemmän.
    
    Herttainen lapsi, ajatteli Johannes.
    
    Kerrankin oikea luonnonlapsi, kaikesta perinnäisestä sivistyksestään ja
    yhteiskunnallisesta hyvinvoinnistaan huolimatta.
    
    Tietysti oli tuossa kaikessa jonkun verran naisellista keimailua. Mutta
    kuinka naivia, kuinka viehättävää keimailua!
    
    Hän oli harvinaisuus. Hän oli ilmiönä paljon mieltäkiinnittävämpi kuin
    hänen serkkunsa.
    
    Mutta ääneen sanoi Johannes:
    
    --Ja mitä te silloin teette, neiti Irene, kun me muut, tavalliset
    kuolevaiset, ajattelemme?
    
    Irene katsoi häneen lepäävällä, hyväilevällä silmäparillaan.
    
    --En tiedä, sanoi hän. Minä olen vain. Minä en ajattele mitään. Minä en
    ole tuntenut koskaan mitään tarvetta ajatella.
    
    --Mutta jos te tuntisitte? Jos teille tulisi tarve?
    
    --No niin, silloin kaiketi minäkin koettaisin ajatella.
    
    Signe nauroi jälleen, taputti kädellä häntä ja katsoi Johannekseen
    ikäänkuin vaatien hyväksyvää vahvistusta omalle, serkulliselle
    ihailulleen.
    
    Johannes nyykäytti hänelle päätään miettiväisenä. Hän ajoi takaa erästä
    vertauskohtaa aivoissaan. Nyt hän tapasi sen.
    
    Tuo tyttö on oikeassa, tuumi hän itsekseen. Hän ei ajattele, siksi että
    hänen ei ole koskaan ollut pakko ajatella. Vasta ulkonainen tarve,
    vasta päälletunkevat elämänkysymykset ja olosuhteet pakottavat yleensä
    ihmisen ajattelemaan.
    
    Ihminen on laiska luonnostaan. Tuo tyttö ei ajattele, siksi ettei
    elämän kova todellisuus vielä milloinkaan ole häntä koskettanut.
    
    Hänen on ollut aina hyvä olla.
    
    Hänellä on ollut aina koti, vanhemmat, rakastavat sukulaiset ja
    ystävälliset kasvot ympärillään. Hänen pöytänsä on aina ollut katettu,
    hänen vuoteensa lämmin ja untuvainen. Hän on kulkenut elämänsä
    kukkasilla. Kuinka Herran nimessä hän olisi oppinut ajattelemaan?
    
    Ja Johannes muisti erään lukemansa jutun eskimosta, joka oli ollut
    jonkun pohjoisnapa-retkeilijän mukana ja jolta kysyttiin:
    
    »Mitä te ajattelitte, kun etäännyitte niin kauas kodistanne ja näitte
    vain autioita jääkenttiä ympärillänne?»
    
    »Meillä oli evästä tarpeeksi. Ei eskimo mitään ajatellut.»
    
    »Entä kun tulitte niin lähelle pohjoisnapaa? Entä kun aina vain mentiin
    ja mentiin eteenpäin?»
    
    »Meiltä ei puuttunut mitään.»
    
    »Mutta kun käännyitte takaisin? Kun tiesitte jälleen ihmisten ilmoille
    pääsevänne?»
    
    »Sanoinhan jo, että meillä oli evästä riittävästi. Valkoinen jumala
    piti huolen kaikesta. Ei eskimon tarvinnut mitään ajatella.»
    
    Johanneksen huulet kiertyivät kummalliseen hymyyn.
    
    Eskimo ajattelee vain silloin, kun eskimolla on nälkä tai jano tai
    muuten paha olla. Tuolla tytöllä on aina ollut hyvä. Valkoinen jumala
    on pitänyt huolen kaikesta. Hänen ei ole koskaan ollut tarvis ajatella.
    
    Hänenkö yksin ei?
    
    Eikö yleensä ollut sama koko yläluokan ja kaikkien yhteiskunnan
    päivänrinteellä kasvaneiden laita?
    
    Ihmis-ajatus nousi vain ihmiskärsimyksestä. Ja eivätkö kaikki ihmiset
    olleet pohjaltaan siinä suhteessa eskimoita?
    
    Ihmiskunnan suuret ajattelijat olivat ihmiskunnan suuria kärsijöitä.
    
    Kaikki ajattelijat eivät tosin olleet kärsineet nälkää ja janoa, se oli
    totta. Mutta jokapäiväisen leivän käsite laajeni, herkistyi ja
    moninaistui, sikäli kuin ihmiset itse laajenivat, herkistyivät ja
    moninaistuivat.
    
    Ruumiin tarpeiden tyydyttäminen ei riittänyt enää heille. He kärsivät,
    ellei heidän henkensä saanut kohota aina korkeammalle vapauteen, valoon
    ja aurinkoon.
    
    Ja kuitenkin olivat niin monet ihmiset vielä vailla ensimmäisiä,
    alkuperäisiä elin-ehtojaan.
    
    Näin kauas oli Johanneksen ajatus ehtinyt lennähtää, kun hän kuuli
    Irenen lausuvan serkulleen:
    
    --Signe! Etkö näe, että tohtori hymyilee ivallisesti? Nyt minä olen
    mahtanut sanoa varmaan jotakin oikein typerää.
    
    --Päinvastoin, lausui Johannes, heräten ajatuksistaan. Teidän
    sanoissanne piili syvä totuus.
    
    --Mutta te hymyilitte? väitti Irene.
    
    --En ivallisesti, vaan ymmärtävästi. Sillä minun tehtäväni oli etsiä se
    ilmi niistä, lausui Johannes isällisesti.
    
    --Ja te löysitte sen?
    
    --Luulen löytäneeni. Ja toivon, että sen vielä joskus sopivassa
    tilaisuudessa voin tarjota teille.
    
    Signe nousi puolipiloillaan, puolivakavasti tyytymättömänä.
    
    --Jos te nyt tässä vielä rupeatte uusia totuuksia etsimään, sanoi hän,
    me emme ikinä saa mitään päivällistä. Herra tohtori: onko teillä
    jotakin ehdotusta?
    
    --Ehdotusta?
    
    --Kahdelle yksinäiselle naiselle sopivaa, siistiä ehdotusta, tarkoitan
    minä luonnollisesti.
    
    Ehdotusta päivällispaikasta, tarkoitti hän! Sillä eiväthän he voineet
    ravita itseään pelkällä henkevällä keskustelulla.
    
    --Arvattavasti emme, vaikka sekin on jo omiaan suuresti...
    
    --Teitä kyllästyttämään? nauroi Signe.
    
    --Minun sisällistä nälkääni tyydyttämään, korjasi Johannes. Minä olen
    niin paljon yksin. Mutta juuri siksi minä osaan tällaisia
    seurustelutilaisuuksia myös oikein arvostaa.
    
    Tuo tunnustus pääsi Johannekselta kuin vahingossa.
    
    Heti kun hän oli sanonut sen, hän katui sitä. Irene katsoi häneen
    pitkällä, hempeällä silmäyksellä, Signe kuin varkain ja ohimennen.
    
    Mikä piru saattoikin nuo sanat huulilleni? ajatteli Johannes. Olihan
    aivan kuin hän olisi vedonnut toisten hyväntekeväisyyteen.
    
    Mutta tosi oli, että hän viihtyi hetki hetkeltä aina paremmin tässä
    seurassa.
    
    Nyt johtui kuitenkin äkkiä hänen mieleensä jotakin.
    
    --Teidän isänne on kaupungilla? kysyi hän Signeltä.
    
    --Eipä suinkaan, vastasi tämä ilkamoiden. Hän ei ole Berlinissä
    ollenkaan.
    
    --Ei Berlinissä? Mutta...?
    
    --Mutta hän lähettää teille kaikissa tapauksissa sydämellisimmät
    terveisensä, nauroi Signe.
    
    Oliko se niin ikuinen ihme? Sanat kulkivat kautta ilman, terveiset läpi
    sydämien. Pääasia oli, että hänen isänsä oli elossa ja olisi varmaan
    ollut hyvin iloinen nähdessään heidät näin varman ja vakavan ritarin
    katsannon alla.
    
    Johannes kumarsi.
    
    --Hänen hyvä ajatuksensa minusta on korkein iloni ja kunniani, sanoi
    hän. Mutta missä hän on siis? Helsingissä? Kuussa?
    
    --Norjassa, vain parin viikon matkalla, virkistäytymässä. Valtiollisten
    huolten lomassa, te ymmärrätte...
    
    --Sen ymmärrän. Mutta...
    
    --Mutta te ette ymmärrä, kuinka me olemme täällä?
    
    He kaksi taas olivat matkalla Wiesbadeniin, Irenen äidin luo, joka
    siellä oli koko talven asunut.
    
    Hänellä oli sydänvika.
    
    --Niinkö? Ja te olette nyt päättänyt pysähtyä joksikin ajaksi
    Berliniin?
    
    --Vain muutamiksi päiviksi. Meillä on siis kiire, jos meidän mieli
    käyttää aikaamme!
    
    Signen mielestä Johanneksella oli nyt kaikki tarpeelliset tiedot
    heistä.
    
    Kyllä, Johanneksenkin mielestä.
    
    --Te näette, että me emme ole mitään maankiertäjiä? Te huomaatte, että
    me emme vaella millään harhapoluilla?
    
    --Valitettavasti ette, hymyili Johannes. Olisin suonut ehkä mieluummin,
    että olisitte olleet maankiertäjiä.
    
    --Sitä en epäile, virkahti Signe nokkelasti. Teillä olisi ollut sitä
    suuremmat mahdollisuudet osoittaa ritarillista uljuuttanne.
    
    --Maantie-ritarillista, johon olen tottunut ja joka parhaiten sopii
    minulle.
    
    Heidän näin naljaillessa laittautuivat serkukset valmiiksi ulos
    lähtemään.
    
    Ja Johanneksen auttaessa päällysvaatteita heidän ylleen kertoi Signe
    samalla heidän pienen sotaviekkautensa, taikka oikeastaan hänen, sillä
    hän se oli keksinyt pistää kirjeesen nuo taikasanat: »Isäni pyytää
    teitä sydämellisesti tervehtiä.»
    
    --Meille oli nimittäin aivan välttämätöntä tavata teitä, nauroi Signe.
    
    Tämä tepsii! oli hän sanonut. Ja Irene...
    
    --En minä mitään sanonut, hymyili Irene. Mennään nyt sitten!
    
    He astuivat iloisesti ja äänekkäästi pajattaen alas portaita, serkukset
    käsikynkässä, Johannes keppi käsivarrella hiukan heitä jälempänä. Eikä
    hän voinut olla pienellä syrjäsilmäyksellä ihailematta noiden kahden
    nuortean varren rytmillistä taipumista eikä noiden kahden
    hienohipiäisen poskipään siroa pyöreyttä, suurten, muodinmukaisten
    hattujen alla.
    
    Elegantimmassa naisseurassa ei Johannes vielä ikinä ollut ulkomailla
    esiintynyt. Ja hän tunsi vilpitöntä tyytyväisyyttä siitä, että hänen
    kevätpalttoonsa oli uusi ja hänen kenkänsä moitteettomasti kiillotetut.
    
    Ikävä, ettei hänellä ollut silinteriä, vaan ainoastaan musta, pehmeä
    huopahattu.
    
    Johannes päätti ensi tilassa hankkia itselleen silinterin. Eihän sitä
    tiennyt, mihin seuraan sitä sattui näin ulkomailla joutumaan, ja vaikka
    olikin sosialisti, tai oikeammin, koska juuri oli sosialisti, täytyi
    toki siististi pukeutua.
    
    Mutta hansikkaat hänellä oli. Ja niitä alkoi hän hitaasti sormiinsa
    pujotella, tuntien selittämätöntä elämän-ilon ja suorastaan
    ruumiillista hyvinvoinnin tunnetta, joka sai hänen jalkansa tavallista
    nopsemmin nousemaan ja hänen kielensä harvinaisella kerkeydellä
    kääntymään.
    
    
    
    
    5.
    
    
    --Mutta minne me menemme? kysyi Signe hotellin ovella.
    
    Johannes ehdotteli eri paikkoja, suomalaisten tavallisia,
    keskikaupungilla.
    
    Mikään ei kelvannut niistä. Signe julisti ne kaikki armotta liian
    tutuiksi ja arkipäiväisiksi.
    
    --Niihinhän me olisimme voineet kaksinkin mennä, hän sanoi.
    
    Ei, he tahtoivat jotakin uutta! Toisin sanoen, hän tahtoi, sillä Irene
    oli aivan ensikertalainen näissä asioissa.
    
    --Todella? kysyi Johannes, kääntyen suojelevasti nuoremman serkun
    puoleen. Te olette ensi kertaa ulkomailla?
    
    --Olen minä ollut Tukholmassa, virkahti Irene vaatimattomasti.
    
    --Niin, pikkutyttönä, papan ja mamman kanssa, keskeytti Signe. Mutta
    oikein ulkomailla, suuressa maailmassa, on hän nyt vasta. Ja häntä
    haluttaa niin hirveästi...
    
    --Teitä haluttaa, oikaisi Johannes. No niin, mitä te haluatte siis niin
    hirveästi?
    
    --Seikkailla luonnollisesti, nauroi Signe, kiertäen keimaillen siroa
    vartaloaan.
    
    Mitä varten he muuten olisivat ulkomailla? Ja mitä varten he muuten
    olisivat jääneet Berliniin?
    
    --Ja mitä varten te muuten olisitte kirjoittaneet minulle! nauroi
    Johannes vastaan. Mutta emmehän me voi seikkailla päivällistä
    syödessämme.
    
    --Päivällinen on sivuseikka, lausui Signe päättävästi.
    
    Hänen mielestään he voisivat senkin syödä kuitenkin hiukan
    salaperäisemmin. Peitetymmin, tarkoitti hän, intiimimmin, jossakin,
    missä oli lehtimajoja, ja etäistä musiikkia, ja puolihämärää...
    
    --Hyvä on, sanoi Johannes. Minä johdan.
    
    Hän johti erääsen maanalaiseen paikkaan heidät, jossa oli kaikkea, mitä
    Signe halusi.
    
    Ravintolassa oli vähän väkeä. Sen oikea vierasaika alkoi vasta
    illemmalla.
    
    --Tämä on hyvä! huudahti Signe käsiään taputtaen. Ja nyt päivällistä!
    Ja nyt viiniä! Ja nyt egyptiläisiä sigarretteja!
    
    Johannes tarkasteli päivällisten aikana heitä molempia.
    
    Kuinka yhdennäköisiä ja kuitenkin kuinka erilaisia! Kumpikin he olivat
    tummat, kummallakin heistä oli suuret, ruskeat silmät, pitkät
    silmäripset ja huulet hiukan hekumallisesti, hyvänpäivän-lapsellisesti
    kaareutuvat.
    
    Signe oli vain vähän lyhyempi, hänen kasvonsa olivat jonkun verran
    pyöreämmät ja hänen nenänsä epäsäännöllisempi. Mutta muuten he olivat
    kuin kaksi marjaa, saman varren kantamaa.
    
    Heidän kasvojensa ilme erotti heidät sensijaan täydellisesti
    toisistaan. Signen oli vilkas, nopeaeleinen, älyllinen, hänen silmänsä
    räiskähtelivät kuin revontulet ja hänen suupielensä olivat alituisessa
    väreilyssä. Samalla oli hänen kasvoillaan jotakin ohennettua, jotakin
    hermostunutta, jotakin sisällisesti pingoitettua ja levotonta.
    
    Tulleeko se ijän mukana? ajatteli Johannes. Tunteneeko hän jo elämän
    liukuvan käsistään? Eihän hän vielä ole täyttänyt kolmeakymmentä. Mutta
    hänessä on jo jotakin juuretonta, irrallista ja hätiköivää. Pelkääkö
    hän joutuvansa vanhaksipiiaksi? Taikka ehkä hän on syntynyt
    sellaiseksi.
    
    Kaikissa tapauksissa hänen olisi paras mennä pian naimisiin, päätti
    Johannes. Ja se voisi olla paras myöskin tuolle toiselle hienohelmalle.
    
    Irenen kasvoilla oli kaikki rauhallista, pehmeää ja uneksivaa.
    
    Kuinka kaunis nainen on levossaan, ajatteli Johannes.
    
    Kuinka hän on arvokas, kuinka hän on itsetiedottomasti hallitseva ja
    sopusointuinen! Kuinka plastillinen jokainen hänen kädenliikkeensä,
    kuinka tyyni hänen hymynsä, kuinka tuoreesti pulpahtava jokainen hänen
    äänenpainonsa!
    
    Hän ei puhu paljoa, eikä häntä kuitenkaan voi jättää huomioon
    ottamatta. Hänen sanoissaan ei ole mitään erinomaista, saati nerokasta,
    eikä häntä kuitenkaan voi pitää typeränä.
    
    Kuuntelisin paljon mieluummin häntä kuin tuota toista, ajatteli
    Johannes. Mutta minä pelkään, että hän itse on luotu vähemmän puhumaan
    kuin kuuntelemaan.
    
    Ei, Irene ei ollut mikään päivänkukka, joksi Johannes ensin oli häntä
    kuvitellut. Olisi ollut synti sanoa, että hänellä oli aamukastetta
    kulmillaan. Kuun kukka hän oli. Kuuttaren hopeakairan olisi pitänyt
    välkkyä noiden sysimustien suortuvien lomasta.
    
    Hän ei ole vielä herännyt ollenkaan, ajatteli Johannes.
    
    Mikään myrsky ei ole vielä tuota sydäntä myllertänyt. Ei edes lemmen
    ensimmäinen auringonsäde ole vielä noita henkisiä silmäluomia
    raottanut.
    
    Hän ei ajattele mitään. Hän ei tunne mitään. Hän tuoksuu vain kuin
    kukka kauneuttaan.
    
    Ainoat, mitkä kulkevat hänen aivoissaan, ovat mielikuvat. Kulkevat kuin
    keveät, kesä-öiset pilvet aallottoman lammenpinnan yli.
    
    Nukkuva kuninkaantytär, ajatteli Johannes.
    
    Romantinen kaunotar, puutarha-orvokki! Miks'ei, kun hän nyt kerran on
    sellainen. Onko se vika, että hän vaikuttaa liian romantiselta ja
    ylimalkaiselta?
    
    Oliko yksilöllinen kauneus siis ainoaa kaunista? Ja mikä oli itse
    asiassa yksilöllistä? Vainko pahkapuu metsässä? Vainko syylä nenän
    syrjässä? Miksi ei myöskin suoraan kasvanut koivu ja moitteeton
    nenänvarsi?
    
    Mikä oli todenteolla luonteettomampaa kuin luonto itse? Mikä
    ylimalkaisempaa kuin tuollainen tyyni kesä-yö tai kreikkalainen
    kuvapatsas?
    
    Eivätkö ne olleet kauniita? Eikö se karakteristinen kauneus, josta niin
    monet nykyaikaiset taiteilijat puhuivat, ollutkin vain elämän
    epätäydellisyyttä? Mutta jos elämän kerran onnistui luoda jotakin, mikä
    kuolevaisen silmään kangasti täydelliseltä, eikö se ollut yhtä
    ihailtavaa kuin epätäydellinenkin? Totta jumaliste!
    
    Ja jos jumala itse kerran ryhtyi taiteilijaksi ja loi ihmisen oman
    ihannekuvansa mukaan, oliko hän silti vähemmän taiteilija kuin
    tuollainen nykyaikainen maalari, kirjailija tai kuvanveistäjä?
    Tuollainen, joka pelkästä banalisuuden pelosta tahtoi kädestä pitäen
    yleisölleen ilmoittaa, etteivät hänen kuvaamansa henkilöt suinkaan
    olleet klassillisesti kauniita, sanan tavallisessa, arkipäiväistyneessä
    merkityksessä, vaan eräällä toisella, yksilöllisemmällä,
    luonteenomaisemmalla tavalla kauniita ja sentähden muka enemmän
    ihailtavia?
    
    Johannes puolestaan tunsi tällä hetkellä ja tässä tilaisuudessa
    olevansa taipuvainen antamaan kaiken kunnian jumalalle.
    
    Nyt näki hän jotakin täydellisen kaunista edessään. Ei ollut tuon tytön
    piirteissä, ilmeissä eikä koko olennossa mitään, jota hän olisi
    toivonut toisenlaiseksi.
    
    Silti hänen ei suinkaan tehnyt mielensä omata häntä.
    
    Tähtiä ei poimita, ei sidota säkkiin kuutamoa, ajatteli Johannes.
    
    Ne putoovat, mihin ne tahtovat. Se paistaa, mihin sitä haluttaa,
    metsiin, meriin tai sykkiviin ihmissydämiin, ollenkaan välittämättä,
    onko niitä olemassa vai ei.
    
    Eikö ollut samoin ijäisen kauneuden laita? Joskus olivat kansat ja
    taiteilijat sen käsittäneet. Mutta nykyaikaisilla kansoilla oli liian
    kiire välittääkseen enää mistään iankaikkisesta.
    
    He tunsivat elävänsä vain tuokion. Ja kiirehtivät kulkuaan yhteisen,
    vilisevän virran mukana.
    
    Nykyaikaiset ihmiset tekevät liian paljon työtä, ajatteli Johannes.
    
    He eivät ehdi nauttimaan mistään, eivät mitään tuntemaan, ajattelemaan
    tai mielikuvittelemaan. Kaikki tekevät, kansat ja hallitsijat, ylhäisö
    ja alhaiso, porvarit ja työväki, köyhälistö ja miljoonanomistajat.
    
    Työ on tehty ajan evankeliumiksi. Työ on muka ihmisen kunnia, työ on
    muka ihmiskunnan aateluus, joka sen eläimistä erottaa!
    
    Kaikki tahtovat olla työn orjia. Kukaan ei uskalla laiskan nimeä
    itselleen tunnustaa.
    
    Ja kuitenkin on ihminen laiska alkuperäiseltä olennoltaan.
    
    Mutta eihän saanut olla mitään alkuperäistä! Täytyihän koko luonto ja
    ihminen viljellä, kesyttää, muuksi muodostella.
    
    Mitä varten? Siksikö että hän ei muuten tullut toimeen maailmassa? Että
    olemassa-olon taistelu pakotti siihen?
    
    Siis oli työ käytännöllinen pakko eikä mikään uskonto tai
    aateliskilpi...
    
    --Herra tohtori, te tuijotatte todellakin liian kauan minun serkkuuni,
    kuuli hän Signen vierellään virkahtavan. Minulla on kohta kaikki syy
    käydä mustasukkaiseksi.
    
    --Teillä? kysyi Johannes, heräten hämmästyneenä ajatuksistaan. Kuinka
    niin?
    
    --Tehän tuskin kuulette, mitä minä puhun teille. Hävetkäähän toki.
    Kuinka epäkohtelias!
    
    --Päinvastoin, hyvä neiti, päinvastoin. Minä kuulen jokaisen sananne.
    Te kerroitte...?
    
    --Minä en kertonut mitään, lausui Signe nauruun helähtäen. Minä vain
    kysyin teiltä jotakin. Ja odotan vieläkin vastaustanne.
    
    --Te kysyitte...?
    
    --Siinäpä se, te ette ole kuullut mitään. Te olette koko ajan vain
    ihaillut serkkuani.
    
    --Pyydän siinä tapauksessa anteeksi teiltä molemmilta.
    
    Johannes hymyili hämillään ja etsi anteeksipyytävästi Irenen katsetta,
    samalla kuin hän kumarsi päätään ilvehtivälle Signe-neidille.
    
    Irene kohtasi hänen katseensa täysin vapaana ja luonnollisena. Vain
    kirkas, leveä hyväntuulen hymy kulki hänen huultensa yli.
    
    Noin hymyilee vain nainen, jonka ei tarvitse pelätä näyttää hampaitaan,
    ajatteli Johannes.
    
    Tuolla toisella on jo kultapaikka vasemmassa kulmahampaassaan. Se
    kiiltää, kun hän nauraa, ja se vaivaa häntä. Siksi hän nauraa suu
    supummassa, mutta siitä johtuvat taas nuo huulten pienet rasittuneet
    sädeviivat.
    
    Johannes pani myös merkille, että Signellä oli pienemmät hampaat kuin
    Irenellä. Kovin pienet, melkein liian pienet.
    
    Kun Signe nauroi, hän muistutti nakertajaa. Myöskin hänen sormensa
    olivat laihemmat ja ohuemmat.
    
    Kuka tietää, ehkä piilevät kissankynnet niissä, ajatteli Johannes.
    
    Peto hän on, vaikkei aivan suuri peto. Tuossa toisessa taas ei ole
    petoa ollenkaan.
    
    Kaikki oli Irenessä hänen mielestään niin suloista, niin pehmeää, niin
    hyväntahtoista. Mitä eläintä hän muistuttikaan? Ehkä enimmän leikkivää
    koiranpentua, joka laahustaa yli lattian, iloksi muille ja itselleen?
    
    Ei hän niin kömpelö ollut. Hän ei ollut kömpelö ollenkaan, vaan
    ainoastaan suloinen, raukea ja rakastettava.
    
    Ei raukea väsymyksestä, vaan voimansa tunnosta. Ei rakastettava minkään
    ansiotöiden, vaan pelkästään oman olentonsa vuoksi.
    
    Siis pieni näätä, joka käpäliään ojentelee! Siis kuitenkin peto, vaikka
    nuorempi, jonka käpälistä kyllä löytyisi kynnet aikoinaan.
    
    --Eihän tohtori ole minuun katsonut, kuuli hän Irenen hyväntahtoisesti
    nuhdellen sanovan serkulleen.
    
    Tohtori oli muka vain syönyt ja katsonut lautaseensa.
    
    --Niin, ja sitten taas sinuun, kahveli kädessään, aivan kuin hän
    aikoisi leikata parhaan palan sinusta, nauroi Signe.
    
    Tohtori sai muka kyllä hakkailla Ireneä, mutta ainoastaan vanhemman
    serkun luvalla.
    
    --Kiitos luvastanne, kaunis holhoojatar, sanoi Johannes.
    
    --Minä en ole antanut sitä vielä, väitti Signe. Tie hänen sydämeensä...
    
    --Käy ainoastaan teidän sydämenne kautta, nauroi Johannes.
    
    Ja hän uskalsi jo huomauttaa, ettei Signen serkku siinä tapauksessa
    voinut olla lujemmalla piikkilanka-aidalla vartioitu.
    
    Päivällinen oli syöty, Signe vaati mokkaa ja likööriä.
    
    Hän istui hiukan selkäkenossa, polvi toisen päällä, oikea käsi Irenen
    uumenilla. Vasen hoiteli kultavartista egyptiläistä paperossia, jota
    hän selittämättömällä, samalla synnillisyyden ja samalla ylemmyyden
    ilmeellä naisten tapaan tuprutteli.
    
    Viini oli kohottanut heikon punerruksen hänen poskilleen. Hän oli aina
    juonut lasinsa pohjaan. Johannes oli maistellut varovammin, Irene
    tuskin huuliaan lasinlaitaan koskettanut.
    
    Mikä täydellinen kahvila-ilmiö! ajatteli Johannes Signen eleitä
    seuratessaan.
    
    Kuinka lähellä väijyikään jokaisen maailmannaisen takana puolimaailman
    nainen! Kuinka hiuksenhieno saattoikaan joskus olla ero n.s.
    kunniallisen ja kevytmielisen naisen välillä! Kaikki voi usein riippua
    sattumasta, oikusta, tilaisuudesta.
    
    Jos tuo olisi alhaison tytär, ajatteli Johannes, päättäisi hän ehkä
    päivänsä maantien ojassa.
    
    Nyt hän on ylhäisön lapsi, joutuu kristillisiin naimisiin tai kuolee
    nirppanokkana vanhanapiikana.
    
    Koko hänen perheensä, hänen sukuperänsä ja yhteiskunnallinen asemansa
    kannattavat häntä.
    
    Hän ei _pääse_ putoamaan. Siinä se on.
    
    Eikä Johannes voinut olla samalla muistamatta omaa kasvinsisartaan,
    joka oli langennut, joka oli syöksynyt niin syvälle, ettei hän edes
    kärsinyt enää omasta häpeästään.
    
    Ehkä se olikin onnellisinta hänelle. Olihan tuo kaikki niin
    luonnollista mökintytölle.
    
    Johannes oli tahtonut mielellään tehdä jotakin hänen hyväkseen, mutta
    hän ei voinut. Tyttö ei tahtonut sitä eikä tarvinnut hänen apuaan.
    Hänellä oli muita ystäviä.
    
    Ja tuosta surullisesta muistosta kasvoi sisällinen kauna hänessä
    kumpaakin noita edessään lekottelevaa kultaperhoa vastaan. Enin Signeä,
    mutta myöskään Irene ei säästynyt siltä.
    
    Hyvähän heidän oli hymyillä. Konstiko heidän oli katsella kirkkaasti ja
    valoisasti elämää? Heidän kauneutensa riippui vain--rahasta.
    
    Pannaanpa heidätkin työjuhdiksi, ajatteli Johannes, kytketäänpä
    heidätkin tehtaasen tai pesupaljan ääreen, niin on pian haihtuva heidän
    hipiänsä valkeus ja sammuva silmän tuikkiva elämän-ilo.
    
    Rahasta riippui kasvojen kukoistus, rahasta jokainen sorea piirre, ele,
    liike ja äänenpaino. Jos niiden takaa pilkisti esiin joku kaunis ajatus
    tai tunne-arvo, oli sekin vain rahan ja sen luoman hyvinvoinnin
    hedelmiä.
    
    Raha oli maailman valtias. Raha loi henkisen ja ruumiillisen kauneuden,
    raha loi totuuden, jalouden ja hyvyyden maailmaan.
    
    Rikkaiden ihmisten oli niin helppo olla hyviä. Heidän oli niin helppo
    olla kauniita, jaloja ja ystävällisiä.
    
    Raha pyöristi, raha tasoitti kaikki. Raha kitki kaikki piikit pois
    heidän polultaan.
    
    Rahako? Eihän raha mitään tehnyt. Olihan raha hedelmätön. _Työ_,
    uupumaton ihmistyö oli tehnyt kaikki.
    
    Työ oli maailman valtias. Olisi _pitänyt_ olla, mutta ei ollut. Raha
    oli sen kunnia-istuimelta kukistanut.
    
    Pyhä työ!
    
    Johannesta oikein kauhistutti, että hän äsken oli tullut niin
    kerettiläisesti ja kiittämättömästi työstä ajatelleeksi.
    
    Ja mitä oli tarvittu siihen? Vain pari kuutamosilmää, vain hiukan
    silkkihameiden kahinaa!
    
    Niinkö heikko hän oli? Niinkö löyhässä olikin hänen periaatteellinen
    mahtipontensa?
    
    Johannes tunsi jälleen povensa pohjasta kumpuavan tuon kumean vihan
    riistäjäluokkaa vastaan. Tuon perivaiston, joka oli hänen tahtonsa
    teräsjousi ja hänen sisäisen itsenäisyytensä elinehto.
    
    Ja samalla oli kaikki epämääräinen, kaikki hetkellinen uneksunta ja
    haaveharhailu hänestä kuin pois puhallettu.
    
    Miksi hän tässä istui? Eihän hänen paikkansa ollut täällä. Hänenhän
    piti tehdä työtä, paljon työtä. Oliko hänellä aikaa ruveta suomalaisen
    yläluokan tytärten seikkailuja opastelemaan?
    
    Hän katsoi kelloaan. Signe huomasi sen.
    
    --Teillä on kiire? hän kysyi hiukan pisteliäästi.
    
    --Niin, anteeksi, sanoi Johannes. Minä en tiennyt varata enemmän aikaa
    itselleni.
    
    --Sepä ikävää, virkahti Signe nyreästi. Me istuimme niin hauskasti
    tässä. Joku kohtaus?
    
    --Niin, minulla on kohtaus.
    
    --Naisten kanssa?
    
    --Oikein arvattu, naisten kanssa, hymyili Johannes.
    
    Hän muisti, että hänhän todellakin oli luvannut tänä iltana istua
    ulkona saksalaisen emäntänsä ja tämän tyttären kera.
    
    Tuo lupaus harmitti häntä nyt jonkun verran.
    
    Hän oli jo saanut aivan tarpeeksi seuranpidosta. Mutta olihan se
    täytettävä. Ellei hän ehkä kuitenkin vielä voisi keksiä jotakin
    tekosyytä, jolla siirtää se toistaiseksi?
    
    Kaikissa tapauksissa oli hänen nyt lähdettävä.
    
    --Niin, myönsi Signe pahantuulisesti. Siinähän ei sitten ole mitään
    tekemistä.
    
    Ja hän lisäsi kärkevästi Irenelle, että tohtorilla nähtävästi oli
    toista ja viehättävämpää seuraa tarjonaan.
    
    --Päinvastoin, hyvät neidit, päinvastoin, vakuutti Johannes. Mutta
    lupaus!
    
    --Lupaus! Mitä se on? purskahti Signe hermostuneesti. Luotu
    rikottavaksi!
    
    Jos nimittäin oli halu rikkoa, lisäsi hän vielä, hymyillen ohuinta,
    salaperäisintä hymyään.
    
    --Kiitos kauniista opetuksesta, vastasi Johannes ärsyttävästi. Mutta
    mitä hyötyä minulla voisi olla siitä, että rikkoisin lupaukseni?
    
    Signe loi nopean, välkähtävän silmäyksen häneen.
    
    Sitten kääntyi hän serkkunsa puoleen, joka oli ottanut lyijykynän
    laukustaan ja piirteli hajamielisen näköisenä jotakin pöytäliinaan.
    
    --Mitä sinä teet? kysyi hän.
    
    --Irvikuvia, nauroi Irene, peittäen piirustuksensa vallattomasti
    kädellään.
    
    --Sinä kuulet, että tohtorin pitää mennä, lausui Signe vakavasti ja
    virallisesti.
    
    --Myöskin minun, selitti Irene toimekkaana.
    
    Häneltä oli jäänyt kesken kirje äidille Wiesbadeniin. Se oli hänen
    vielä tänä iltana välttämättömästi kirjoitettava.
    
    Johannes tahtoi maksaa, mutta Signe ei mitenkään sallinut sitä.
    
    --Minä olen houkutellut teidät ulos, hän sanoi. Minä maksan.
    
    Mikään muu ei hänen mielestään tietysti voinut tulla kysymykseenkään.
    
    --Kuten tahdotte, lausui Johannes. Me maksamme siis kukin puolestamme.
    
    Signe ojensi rahansa hänelle vaihdettavaksi.
    
    Sillä aikaa kuin Johannes keskusteli tarjoilijan kanssa, otti Signe
    ikäänkuin muissa mietteissä Irenen kynän pöydältä ja kirjoitteli laskun
    selkäpuolelle.
    
    Johannes tarvitsi sitä takaisin. Silloin sattuivat hänen silmäänsä
    sanat:
    
    »Mitäkö hyötyä teillä on lupauksenne rikkomisesta? Aina enemmän kuin
    siitä, että pidätte sen.»
    
    Hän vilkaisi nopeasti Signeen, joka yhtä nopeasti vastasi hänen
    katseesensa.
    
    Kaikki nousivat. Johannes rutisti paperin ja pisti sen povitaskuunsa.
    
    --Te säilytätte laskuja, huomautti Signe ohimennen.
    
    --_Tämän_ säilytän minä, lausui Johannes merkitsevästi.
    
    He tulivat kadulle. Lämmin huhtikuun ilta läikähti heidän kasvoilleen.
    
    
    
    
    6.
    
    
    Johannes palasi kotiinsa sinä iltana vasta kauan puoli-yön jälkeen,
    posket polttavina, pää kuumana risteilevistä ajatuksista.
    
    Hänelle oli tapahtunut jotakin, jonka hän oli luullut kuuluvan jo
    aikoja sitten sivuutettuun kehityskauteensa.
    
    Nainen oli pettänyt hänet!
    
    Sama nainen, joka oli hänet kerran ennenkin pettänyt. Pettänyt,
    pettänyt perinpohjaisesti!
    
    Sitä hän ei voisi koskaan elämässään enää antaa anteeksi itselleen.
    
    Narri hän oli, naisten narri! Ei hän oppinut mistään, ei hän
    viisastunut mistään. Eikä hänestä koskaan kunnollista, täyspäistä
    miestä tulisi.
    
    Signe oli häntä jälleen pitänyt pilkkanaan.
    
    Signe, jonka suhteen hän jo oli luullut olevansa täysin
    palovakuutettu! Signe, jota hän ei ajatellut koskaan, jonka muisto vain
    joskus, viileänä, muiden asioiden yhteydessä, voi hänen mieltään
    koskettaa!
    
    Eivätkö kymmenen vuotta, kymmenen kärsimyksen, taistelun ja mietiskelyn
    vuotta, siis merkinneet mitään? Oliko hänen kohtalonsa jäädä ikuiseksi
    koulupojaksi?
    
    Kuinka oli moinen taka-askel ollut mahdollinen? Ja kuinka oli tämä
    kaikki, mutta varsinkin tuo viimeinen, suuri loppuromahdus voinut
    tapahtua?
    
    Johannes koetti järjestellä ajatuksiaan.
    
    He olivat saattaneet Irenen hotelliin. Signe oli sanonut poikkeavansa
    vielä erääsen lähelläolevaan myymälään, mutta heti kun oli käännytty
    kadun kulman ympäri, pistänyt käsivartensa Johanneksen kainaloon ja
    lausunut matalalla, muuttuneella äänellä:
    
    »Te ette mene tänä iltana mihinkään. _Minä_ tahdon puhua teidän
    kanssanne.»
    
    Hän oli pyytänyt, hän oli vaatinut, että Johannes häntä kuuntelisi.
    Tämän ainoan kerran elämässään.
    
    Johanneksen korvat olivat kuumenneet. Hän oli antanut vietellä itsensä.
    
    He olivat olleet koko illan yhdessä. Signe oli ollut suloista
    suloisempi, välkkynyt kaikissa sateenkaaren väreissä. Johannes ei
    lopuksi ollut tietänyt tälle maailmalle.
    
    »Me seikkailemme», oli Signe sanonut.
    
    Ja he olivat seikkailleet. He olivat käyneet kaikenmoisissa paikoissa,
    eräissä, jotka avattiin vasta kello 10, toisissa, jotka avattiin vasta
    kello 12. Johannes oli unohtanut kaikki, myöskin peruuttaa edes
    kaupunginposti-kirjeellä lupauksensa saksalaiselle emännälleen.
    
    Hän oli rakastunut uudelleen. Ja hän oli tuntenut itsensä rakastetuksi.
    
    Kaikki hänen ensilempensä kultaiset, autereiset mielialat olivat
    hänessä heränneet. Päätäpyörryttävän riemun, varmuuden ja
    voitollisuuden laine oli käynyt läpi hänen olentonsa.
    
    Hän oli katsonut Signen silmiin kuin kahteen aurinkoon. Ja silmät
    olivat väistyneet ja houkutelleet hänen edessään, kutsuneet ja
    kiehtoneet, torjuneet ja taas antautuneet.
    
    Onni oli viittonut hänelle, _hänen_ onnensa, köyhän onni, käsittämätön,
    ja salaperäinen. Ollut otettavissa ja jälleen saavuttamattomissa.
    
    »Milloin seikkailu tulee?» oli Signe kysynyt aina leikillään.
    
    Ja Johannes oli luvannut hänelle seikkailun ja johdattanut aina uuteen
    paikkaan hänet.
    
    Signehän oli luvannut puhua hänen kanssaan. Signehän oli antanut
    ymmärtää, että hänellä olisi muka jotakin elämäntärkeää, jotakin
    kohtalokkaan korvaamatonta sanomista. Mutta kun Johannes nyt palautteli
    mieleensä heidän äskeisen yhdessäolonsa eri tuokiotiloja, hän
    huomasikin puhuneensa koko ajan miltei yksin.
    
    Mitä oli tuo toinen sanonut? Ei mitään. Ei ainakaan mitään merkillistä
    tai tunnustuksellista.
    
    Signe oli puhunut vain silmillään, eleillään ja vivahduksillaan. Joku
    katse, joku päänliike, joku hymy, joku verhottu vaitiolo, joku
    sisältörikkaasti lausuttu, mutta itse asiassa aivan sisällyksetön
    huomautus oli riittänyt hänen puoleltaan vuoropuhelun vaihtotavaraksi.
    
    Johannes oli puhunut. Hän oli antanut, hän oli aukaissut itsensä. Hän
    oli ollut onnellinen. Onnellinen siitä, että hän antoi, autuas siitä,
    että toinen vastaan-otti.
    
    Älynsä, tunteensa, herkimmät haaveensa ja hauraimmat elämyksensä hän
    oli tarjonnut tuolle naiselle, joka näytti vain pyytävän lisää, joka
    vain vaati enemmän, joka ei näyttänyt koskaan kyllästyvän, vaan ahmivan
    kaikki sangen ohuilla, mutta hekumallisilla, lapsellisesti kaartuvilla
    nautiskelija-huulillaan.
    
    Missä olivat hänen silmänsä olleet? Eivätkö olleetkin koko ajan
    nauraneet pienet, valkeat nakertajahampaat noiden huulten takana?
    
    Nauraneet ja purreet pieneksi kaiken, minkä hän muka suurta ja
    parastaan tarjosi hänelle.
    
    Lopuksi he olivat istuneet eräässä toisen luokan yöravintolassa.
    
    Mustalaiset olivat soittaneet, suurkaupungin katulinnut ja niiden
    pyydetyt pyydystäjät parveilleet heidän ympärillään. Signe oli
    katsellut uteliaasti kaikkea. Johannes oli uskaltanut pusertaa
    merkitsevästi hänen kättään ja tuntenut itsensä maailman herraksi, kun
    toinen oli syvällä, upottavalla silmäyksellä sallinut sen tapahtua.
    
    »Milloin seikkailu tulee?» oli Signe jälleen hiljaisella, hunnutetulla
    äänellä kysynyt.
    
    Ja Johannes oli hänelle uudella kädenpuserruksella jälleen luvannut
    sen.
    
    Se, mikä sitten oli seurannut, oli liian läheistä, liian tuskallista.
    
    He olivat istuneet katetussa automobiilissä. Johannes oli pitänyt
    Signen kättä kädessään. Signe oli kuomun nurkkaan painautunut. Johannes
    ei ollut erottanut hänen kasvojaan, nähnyt vain epämääräiset ääriviivat
    ja aavistanut silmien tummat, salaperäiset syvyydet.
    
    Ja hän oli puhunut. Puhunut ensimmäisestä rakkaudestaan, ainoasta,
    autuaasta, kullankimaltavasta. Rakkaudestaan häneen, Signeen,
    hämäräiseen, terheniseen, näkinkenkään, vitsanvarpaan, kymmenen vuotta
    sitten!
    
    Signe oli kuunnellut sanaakaan sanomatta.
    
    Joskus, kun Johanneksen puhetulva oli tauonnut ja hän oli jäänyt
    ankarassa, henkeä-salpaavassa jännityksessään vastausta odottamaan, hän
    oli vastauksen asemasta tuntenut vain heikon, vienon, kuin henkisen
    kosketuksen kädessään. Ja hän oli puhunut jälleen. Hän oli kuvannut
    muinaiset muistonsa ja toiveensa, riemunsa ja sydänjuuria jäytävän
    ikävöimisensä. Hän ei ollut peittänyt mitään, ei kaihtanut mitään.
    Riisunut viimeisenkin esiripun sydämensä pyhän, utuisen aamulemmen
    edestä. Vihdoin hän oli aivan itsetiedottomalla liikkeellä laskenut
    käsivartensa Signen uumenille.
    
    »Me ajamme hotelliin», oli Signe silloin sanonut.
    
    Ja Johannes oli antanut käskyn ajajalle.
    
    Mutta hänen käsivartensa oli jäänyt ikäänkuin vahingossa paikalleen. Ja
    he olivat istuneet silmä silmää, käsi kättä, sielu sielua vasten
    pimeässä kuomunkulmassa monta minuuttia, vaieten, aistien,
    ruumiillisesti tuntien ja henkisesti havaiten toisiaan.
    
    Vaunun pysähtyessä hotellin ovelle oli Johannes kumartunut ja tahtonut
    suudella häntä.
    
    Signe oli noussut, koonnut hameensa ja astunut kadulle. Ojentanut
    kätensä ja lausunut hiljaisella, sulkeutuvalla äänellään:
    
    »Kiitos. Minä olen saanut seikkailuni.»
    
    Kääntynyt hotellin ovessa, vieläpä virkkanut ilakoiden:
    
    »Näkemiin. Älkää unohtako meitä!»
    
    Jospa tuo viimeinen äänenpaino edes olisi ollut toinen!
    
    Edellinen olisi jättänyt vielä jotakin toivoa. Jälkimmäinen mursi
    kaikki. Olihan se sama, jolla Signe jo kerran ennen oli hänen
    elämäntoivonsa musertanut!
    
    Oli ollut murtaa elämänrohkeudenkin.
    
    Johannes oli ollut koko sen vuoden kuin lamassa. Työkyky oli ollut
    poissa, yleinen haluttomuus hermoissa ja jäsenissä. Hän oli jo ollut
    vähällä ruveta juomaan. Ainakin oli alkoholi häneltä jo monta raskasta
    hetkeä lievittänyt.
    
    Vihdoin oli hänen terve itsesäilytys-viettinsä tullut väliin. Hän oli
    päättävällä tempaisulla hakenut ja saanut Amerikan Suomi-opistossa
    paikan, joka juuri silloin oli auki julistettu.
    
    Tosin hän ei ollut viihtynyt kauan siellä. Olot olivat liian oudot
    hänelle ja suomalaisten keskinäiset riitaisuudet siellä hänen
    mielestään vielä pikkumaisempia ja ikävämpiä kuin kotimaassa. Hän oli
    palannut takaisin jo puolentoista vuoden kuluttua. Mutta se aika oli
    riittänyt hänelle nuoren elimistön uudistamiseksi ja vanhojen,
    kalvavien mielihauteiden karkoittamiseksi.
    
    Muutenkin oli matka tehnyt hyvää hänelle. Aukaissut hänen silmänsä
    nykyaikaiseen kuohuvaan elämään, syventänyt hänen sisäistä
    itsenäisyyttään ja laajentanut hänen koko henkistä näköpiiriään.
    
    Hänen hidas, länsi-suomalainen verensä oli siellä joutunut liikkeeseen.
    Hänen siihen saakka hiukan untelo, sulkeutunut sielun-elämänsä oli
    valvahtanut, saanut vauhtia, tahtoa, tarmoa, yritteliäisyyttä ja
    kunnianhimoa.
    
    Siitä matkastaan hän itse laskikin elämänsä suuren murroskauden. Sen
    taitteen, joka oli tehnyt hänestä miehen, yksilön ja
    maailmankansalaisen.
    
    Ynnä sosialistin.
    
    Heti matkansa jälkeen hän oli ruvennut esiintymään
    työväen-yhdistyksissä ja sosialistisiin sanomalehtiin kirjoittelemaan.
    Hänessä oli herännyt intohimoinen halu tulla huomatuksi. Liittyikö
    tuohon haluun myös joku salainen mieliteko tulla huomatuksi Signen ja
    hänen isänsä silmissä? Sitä ei Johannes ollut ainakaan tahtonut koskaan
    tunnustaa itselleen.
    
    Hän oli vain mielihyvällä merkinnyt tosiasiaksi, että paha oli
    kääntynyt hyväksi hänelle. Kestetyt kärsimykset olivat vain häntä
    karkaisseet ja terästäneet.
    
    Signe oli antanut surun lahjan hänelle. Ja siitä oli Johannes joskus
    jaloimpina hetkinään voinut tuntea häntä kohtaan oikein vilpitöntä
    kiitollisuutta.
    
    Nyt hän ei voinut. Nyt hän ei parhaalla tahdollaankaan jaksanut kiittää
    Signeä siitä uudesta murheen antimesta, jonka tämä vähillä keinoilla
    oli hänelle valmistanut.
    
    Että hän olikin ollut niin houkka ja vielä kerran lyönyt kirveensä
    kiveen!
    
    Olihan selvää, ettei Signe häntä ollenkaan rakastanut. Olihan tietysti
    ollut tämän puolelta vain mielioikku lähettää tänään tuo kirottu kirje
    hänelle.
    
    Tietysti mieli-oikku! Naiset ovat niin uteliaita näkemään, mitä on
    tullut heidän entisistä uhreistaan!
    
    Ja hän oli nöyrtynyt nähtäväksi! Ja hän oli taipunut, taipunut kaikesta
    huolimatta, mitä oli tapahtunut heidän välillään, noudattamaan tuota
    nais-armollista asevelvollisuus-kutsuntaa!
    
    Mitä varten hän oli sen tehnyt? Siksikö vain, että kirjeen alussa
    olivat seisoneet nuo taikasanat: »Isäni pyytää teitä sydämellisesti
    tervehtiä?»
    
    Ei, hän antoi palttua tuollaisille yläluokan mahtimiehille ja heidän
    vapaaherrallisille kruunuilleen! Vanha rakkaus oli hänessä liekkiin
    leimahtanut.
    
    Se oli leimahtanut jo silloin, kun hän oli saanut Signen kirjeen. Se
    oli seurannut häntä serkusten luo hotelliin. Istunut koko illan hänen
    vierellään, sokaissut hänen terveen järkensä ja arvostelukykynsä.
    
    Vain välistä, silloin kun hän oli katsellut Signeä kylmästi ja
    mielenkiinnottomasti, hän oli siitä tuokioksi vapautunut. Ja ne hetket
    kangastuivat nyt valoisimpina Johannekselle koko tästä tapaamisesta,
    jonka muisto muuten oli hänelle syttä synkeämpi.
    
    Mutta oliko, kun hän oikein ajatteli, ollut tervettä järkeä tuokaan,
    että hän päivällistä syödessä oli niin suuresti Ireneä serkun
    kustannuksella ihannoinut? Mitä hän oli etsinyt Irenestä? Mitä nähnyt
    hänessä?
    
    Eikö entistä mielikuvaansa? Eikö kymmenen vuoden takaista, utuista
    unelmaansa tuosta toisesta serkusta, joka oli vanhennut sillä välin ja
    josta hän ei ollut ensi hetkessä löytänyt sitä?
    
    Sittemmin, _kun_ hän oli löytänyt sen, hän oli heti suinpäin uponnut
    siihen kuin suohon Joukahainen. Ja olisi tietysti vieläkin siellä,
    ellei Signe olisi hänelle niin laupiaasti auttavaa kättään ojentanut!
    
    Varsinkin harmitti Johannesta, että hän äskeisessä avomielisyyden
    puuskassaan oli tullut Signelle myös suhdettaan muihin naisiin
    koskettaneeksi.
    
    Sitä vielä puuttui! Täytyi sitä olla pohjanperäläinen, täytyi sitä olla
    kehittymätön pölkkypää miehekseen!
    
    Meneppäs ja levitä elämäkertasi toisen, vieraan, välinpitämättömän
    ihmisen eteen! Ojenna kuin tarjottimella!
    
    Pahemman kuin vieraan, vaarallisemman kuin välinpitämättömän! Väijyvän,
    vaanivan, aistihaluisen, sensatsionikipeän naisen, joka ilkkuen tietää
    itsensä rakastetuksi, mutta ei tunne mitään vastarakkautta!
    
    Eikä vain omaa elämäkertaansa! Myöskin muiden, ystävien, todellisten
    ystävien, hyvien, uskollisten ihmisten, jotka sen ovat toiselle
    luottamuksesta uskoneet. Ovat turvattomia, eivät voi edes vetää häntä
    tilille siitä.
    
    Se oli alhaista. Se oli raakaa!
    
    Eikö hän ollut kieltänyt kaikki muut suhteensa, parhaimmatkin, ennen
    kuin kukko kolmasti oli kiekahtanut? Vain ansaitakseen tuon naisen
    rakkautta, vain kantaakseen uusia ja yhä uusia suitsutusuhreja hänen
    alttarilleen!
    
    Eikä Johannes voinut tällä hetkellä olla ilman liikutusta muistelematta
    sitä parasta, sitä hienointa, naissuhdetta, mikä hänellä oli, jota hän
    sai kiittää niin paljosta, joka niin monena vaikeana hetkenä oli
    suorastaan pitänyt pystyssä häntä ja työhön kannustanut.
    
    Se oli suhde Auraan, suomalais-amerikalaiseen naiseen, johon hän oli
    Atlannin takaa palatessaan laivalla tutustunut.
    
    He olivat jutelleet ja huomanneet heti ensi hetkestä olevansa
    aatetovereita.
    
    He olivat vielä kotimaahan tultuaankin jatkaneet tuttavuuttaan.
    Tavanneet toisiaan työväenyhdistyksessä, sattuneet samoihin komiteoihin
    istumaan ja vihdoin vierekkäin Eduskuntaan.
    
    Johannes ei tiennyt mitään hänen entisistä elämän-kohtaloistaan
    Amerikassa. Eikä paljon muuta hänen yksityis-olostaan Helsingissäkään
    kuin että hän piti pientä lankakauppaa Sörnäisten puolella ja ansaitsi
    nähtävästi sillä vaatimattoman toimeentulonsa.
    
    Kuitenkin hän oli muodostunut Johanneksen elämässä tekijäksi, jonka
    vaikutus tuntui kauas, tännekin, vieraille maille ja vieraiden ihmisten
    keskuuteen.
    
    Aura ei ollut kaunis, mutta hyvännäköinen. Auralla oli harmaansiniset
    silmät ja luja, luottava kädenlyönti.
    
    Aura ei koskaan vaivojaan vaikerrellut eikä tuonut torille yksityisiä
    huoliaan.
    
    Kun puolueseikat kävivät hullusti, kun riitalangat menivät ristiin ja
    johtajien keskinäiset eripuraisuudet uhkasivat tehdä tyhjäksi kaiken,
    minkä mahtava, yksimielinen kansan-aalto tuolta kaukaa, syvien rivien
    sydämestä, oli köyhälistön valtaa ja alaluokan vapausvaatimusta
    julkisen elämän pinnalle kohottanut, silloin Aura esiintyi sovittajana,
    välittäjänä, rauhanrakentajana.
    
    Kun muut väistyivät, Aura toimi. Kun muut katsoivat malkaa toisen
    silmässä, Aura otti sen pois omastaan. Kun puolueen parhaat ainekset
    menettivät intonsa ja tahtoivat vetäytyä syrjään julkisen elämän
    tanterelta, Aura rohkaisi.
    
    Ulospäin näkyi hänen toimintansa vähemmän. Mutta puolueen sisällä hän
    oli välttämätön, koossapitävä voima, jonka arvon kaikki tunsivat,
    vaikka vain harvat tahtoivat sen tunnustaa.
    
    Johannes oli niitä harvoja. Hän sekä kunnioitti että ihaili tuota
    naista, jonka koko olento oli niin suora ja rehti, joka aina piti
    kiinni suuresta pääasiasta, joka ei koskaan omaa etuaan ajatellut.
    
    Kun Johannes oli ilmoittanut omankin halunsa olevan vetäytyä syrjään ja
    erota Eduskunnasta, heillä oli ollut monta vakavaa keskustelua
    keskenään.
    
    Johannes oli julkituonut koko pessimisminsä asioiden nykyiseen tilaan
    nähden koko maassa ja etenkin omassa puolueessaan. Aura oli pitänyt
    sitä tarpeellisempana, että ne harvat kyvyt, joita puolueella oli ja
    jotka myös koko maahan nähden jotakin merkitsivät, pysyivät
    eturinnassa.
    
    Hän oli taipunut, vasta kun Johannes oli viitannut siihen, etteihän
    hänen syrjäytymisensä tarvinnut kovin pitkä-aikainen olla.
    
    Hetkellistä väsymystä siis? Niin, sen saattoi Aurakin ymmärtää.
    
    Väsymystä valtiolliseen toimintaan? Olihan se niin luonnollista, jos
    oli vuosia ponnistellut ja varsinkin jos hautoi muita suunnitelmia
    mielessään.
    
    Mutta ei väsymystä köyhälistön taisteluun eikä oikean asian ajamiseen.
    Mitään sellaista ei Aura voinut eikä tahtonut ymmärtää.
    
    Johannes oli tehnyt hänelle tiettäväksi, että sitähän kaikki hänen
    suunnitelmansa juuri tarkoittivatkin, vaikka hän luuli sitä tällä
    hetkellä paremmin palvelevansa sulkeutumalla itseensä ja tyydyttämällä
    kauan salassa kytenyttä kirjoittamistarvettaan. Aura oli silloin tullut
    oikein iloiseksi, toivottanut hyvää onnea, mutta myöskin pikaista
    palajamista takaisin julkisuuden tanterelle.
    
    Johannes oli hiukan hävennyt silloin hänen varmaa, luottavaa
    kädenlyöntiään.
    
    Eihän hän ollut tuota päätöstä kypsytellessään yksinomaan köyhälistön
    taistelua ja oikean asian voittoa ajatellut. Kyllä hän oli ajatellut
    myöskin omaa voittoaan, vaikkakaan ei aineellista.
    
    Auran muisto tyynnytti jonkun verran Johannesta ja hän tunsi itsensä
    siitä hänelle sydämellisesti kiitolliseksi.
    
    Tännekin saakka säteili tuo nainen siis puhdasta, sympaattista
    ilmakehäänsä!
    
    Ollapa hän nyt tässä! Astuisipa Aura nyt tässä hänen vierellään,
    saisipa Johannes nyt aukaista hänelle sydämensä ja kuulla jälleen hänen
    tyyniä, järkeviä syitään ja vastasyitään!
    
    Sensijaan hän oli ripittänyt itsensä tuolle toiselle, herrasheilakalle,
    vihollistyttärelle, joka ei häntä vähintäkään ymmärtänyt ja joka
    luonnollisesti sisässään, ja ehkä serkunkin seurassa, par'aikaa ilvehti
    hänelle! Piti pilkkanaan hänen moukkamaista, nousukasmaista tarvettaan
    avata sydämensä heti selkoselälleen.
    
    Ripittänyt itsensä ja kertonut vielä Aurastakin! Signelle, joka oli
    kuunnellut sitä liikkumattomana kuin lapsi, silmäripset alasluotuina,
    kummallinen, hieno, arvoituksentapainen hymy ohuilla huulillaan.
    
    Se oli rikos! Se oli rikos Pyhää Henkeä vastaan.
    
    Sitä ei voinut pyytää eikä saada anteeksi. Se oli jääpä hänen
    omantuntonsa pistäväksi, sovittamattomaksi tutkaimeksi.
    
    
    
    
    7.
    
    
    Johannes heräsi hetkeksi ajatuksistaan, kun eräs vastaantuleva herra
    pyysi häneltä tulta. Hän katsoi hämmästyneenä kysyjään.
    
    Se oli totta, olihan hänellä suupielessään palava sikari, jota hän oli
    kävellessään aivan epätoivon vimmalla imenyt. Milloin ja missä hän
    lienee senkin sytyttänyt!
    
    Kenties kadunkulmassa, jossa hän oli tullut sen verran tuntoihinsa,
    että oli huomannut tarvitsevansa raikasta ilmaa ja pysäyttänyt
    automobiilin.
    
    --Kiitos, sanoi herra, kohotti kohteliaasti hattuaan ja meni menojaan.
    
    Omituinen tapa tuokin täällä Berlinissä, ajatteli Johannes, pyytää
    tulta toisen tupakasta.
    
    Tuo herra oli häntä jollakin tapaa hermostuttanut.
    
    Miksi ei pitänyt itse tulitikkuja? Miksi suotta tungetella ja vaivata
    vieraita ihmisiä? Se oli niin lemmon saksalaista! Se oli niin
    poroporvarillista!
    
    Tulla siihen toisen suun eteen ja pakottaa toinen melkein toisen
    sierainten kautta hengittämään! Täytyy olla sivistymätön hevosvaras,
    täytyy olla taskuvaras sellaista tehdäkseen!
    
    Ja Johannes tuijotti oikein äkeästi menijän jälkeen viinistä ja hänelle
    harvinaisesta yönvalvokista väsyneillä silmillään.
    
    Samalla kopaisi hän aivan vaistomaisesti povitaskuaan.
    
    Aivan oikein! Lompakko oli poissa.
    
    Se huomio herätti hänet kokonaan.
    
    Eihän siinä miljoonia ollut, mutta sentään tähteet siitä
    satamarkkasesta, jonka hän oli tänään särkenyt ja joka oli melkoinen
    summa hänelle hänen nykyisissä olosuhteissaan.
    
    Tuoko mies sen oli varastanut? Vai oliko se häneltä ehkä unohtunut
    automobiiliin?
    
    Tai johonkin ravintolaan, jossa hän oli sitä käsitellyt? Tai ehkä se
    oli häneltä jossakin muualla napattu?
    
    Konstikos häneltä olisi ollut napatakin, kun hän oli kulkenut kuin
    unessa, palttoo auki, ja kukaties ehkä ääneensäkin ajatellut! Tehnyt
    tietysti tollon tai humalaisen vaikutuksen, joka on ensi kertaa
    suurkaupungissa.
    
    --Perkele! pääsi häneltä aivan selvällä suomenkielellä niin kovasti,
    että ohikulkijat kääntyivät taakseen katsomaan.
    
    Tuo mies sen oli sittenkin siepannut!
    
    Ja Johannes päätti jo lähteä ajamaan takaa äskeistä tulenpyytäjäänsä,
    kun hän äkkiä kuuli lähellään pehmeän, hiukan kimeän, mutta
    hyväntahtoisen mies-äänen samoin suomeksi virkahtavan:
    
    --Iltaa, iltaa, vaikka aamupa tuo taitaa jo olla. Mitäs suomalainen
    siinä niin ääneensä rukoilee?
    
    Johannes kohotti katseensa hätkähtäen.
    
    Hänen edessään seisoi vanha, lyhyenläntä ukkorähjä, kädet syvällä
    palttoon taskuissa, joka ei näyttänyt aivan uudelta ja joka oli vain
    yhdellä napilla pyylevän vatsan yli huolimattomasti kiinnitetty.
    
    Päässä leveälierinen huopahattu, kuten hänelläkin, mutta lyöty luttuun
    ja rypistyneempi. Sen alla kaksi pientä, kummallisesti kiiluvaa,
    teräsharmaata silmää, nykerö nenä, karkealla kädellä vetäistyt viikset,
    leveästi hymyilevä suu ja turpea, eteenpäin työntyvä alileuka, jossa
    lyhyt tylppä parranläiskä kuin harjassuka.
    
    Johannes ei muistanut ikinä nähneensä häntä.
    
    Joku suomalainen maalaiskauppias? ajatteli hän. Tai pikkukaupungin.
    pormestari?
    
    Mutta ääneen hän sanoi:
    
    --Jos herra pitää vähän tätä sikaria, niin minä juoksen tuon miehen
    jälkeen.
    
    --Minkä miehen? kysyi äijä nauraa hehettäen.
    
    --Sen, joka tässä juuri, kirkkaalla kadulla, sieppasi lompakkoni,
    tuiskahti Johannes vihaisesti.
    
    Niin hauskaa kuin hänestä muka olikin tavata maamiehiään, hänellä ei
    ollut nyt aikaa siihen. Hänellä oli tulinen kiire tavata kiinni
    pahantekijä.
    
    Nyt hehetti äijä vieläkin makeammin.
    
    Hänen naurunsa oli omituisen pehmeää, velttoa ja kaavamaista. Aivan
    kuin hän olisi nauranut liian paljon elämässään eikä oikein viitsinyt
    enää. Tahtonut vain merkitä noin suurimmassa ylimalkaisuudessaan asian
    ääretöntä naurettavuutta.
    
    --Heh, heh, veikö paljonkin?
    
    Johannes loi sangen tuiman silmäyksen häneen.
    
    --Tietysti. Minun ensimmäisen miljoonani!
    
    Äijä näytti hieman hämmästyvän.
    
    Hänen pienet, harmaat siansilmänsä tuikahtivat kuin kaksi puukonterää
    ja hän vetäisi koukkusormin kerran pari alaleukansa harjastupajasta.
    Silti hän ei kuitenkaan lakannut veltosta, hyväntahtoisesta
    vanhanmiehen-naurustaan.
    
    --Ähhäh, ei kumma sitten, että tuli suomalaiselle turva perkeleesen!
    
    Siitä sanoi hän kaikkialla maailmassa tuntevansa omat
    pappenheimiläisensä.
    
    Rymä taidat itsekin olla, ajatteli Johannes. Sen olet näköinenkin.
    
    Mutta ääneen hän sanoi:
    
    --Olisi teiltä viety, niin kyllä siinä itsekin perkelöisitte!
    
    Ja hän aikoi jo jättää toisen siihen seisomaan ja syöksyä
    luulottelemansa varkaan jälestä, kun äijä estäen laski kätensä hänen
    olalleen.
    
    --Turha vaiva! sanoi hän, katsoen leveällä hyväntahtoisuudella häneen.
    Tässä on teidän lompakkonne.
    
    Näin sanoen hän veti toisesta palttoontaskustaan lompakon, jonka
    Johannes heti tunsi omakseen.
    
    Hän katsoi äijään hölmistyneenä.
    
    --Niin, se on minun, hän sopersi. Te löysitte sen?
    
    --Onneksenne, muhoili äijä. Se putosi teiltä, kun kumarruitte sitomaan
    kengännauhojanne.
    
    --Kumarruinko minä? Missä?
    
    --Keskellä katua, niin että oli ikuinen ihme, ettei kukaan ajanut
    päällenne. Te olette ollut hiukan ... noin ... hum...
    
    Äijä osoitti otsaansa leikillisesti.
    
    --Hummaamassa? Niin, luonnollisesti, selitti Johannes. Hiukan, noin,
    tshinglallaa...
    
    Hän ei muistanut kuolemakseenkaan, että hän olisi koko matkalla
    kumartunut tai sitonut kengännauhojaan. Mutta tietysti sen täytyi olla
    totta, koska tuo toinen niin sanoi ja koska hänellä oli itse
    todistuskappale kädessään.
    
    --Vai niin, hän lisäsi hyvillä mielin. Ja te näitte, että se putosi
    minulta? Ja ajoitte takaa minua?
    
    --Monta kadunkulmaa, joka ei ole niin aivan leikin asia vanhalle
    miehelle. Minulla on, nähkääs, vähän hengen-ahdistusta...
    
    Äijä rykästeli painaen toisella kädellä rintaansa.
    
    Johannes kiitti vielä kerran ja sai takaisin lompakkonsa. Hän yritti
    aukaista sen, nähdäkseen oliko sen sisällys tallella, mutta häpesi heti
    ajatustaan ja pisti sen muitta mutkitta takkinsa povitaskuun.
    
    --Kiitos vaan, hän sanoi. Satuin vähän suomalaisten seuraan tässä. Ja
    taisin kulkea koko matkan tänne keskikaupungilta kovin ajatuksissani...
    
    Äijä nyykäytti päätään hyväksyvästi.
    
    Johannes ei tiennyt, mitä sanoa enää, vaan tuumi itsekseen, pitäisikö
    tuolle esitellä itsensä tai antaa juomarahaa. Mieluimmin hän olisi heti
    ojentanut kätensä jäähyväisiksi, mutta olihan toinen tehnyt hänelle
    hyväntyön, josta hänen varmaan oli tavalla tai toisella osoitettava
    kiitollisuuttaan.
    
    Äijä näytti arvaavan hänen ajatuksensa.
    
    --Kuulkaa, sanoi hän, tarttuen hänen napinläpeensä tuttavallisesti.
    Enkö teidänkin mielestänne ole ansainnut vähän löytäjäisiä?
    
    --Kyllä, tietysti, vastasi Johannes helpotuksesta huoahtaen ja teki
    liikkeen kohti povitaskuaan.
    
    --Ei, ei, sanoi äijä pidättävästi. En minä sitä tarkoita. Mutta...
    
    --Mutta mitä?
    
    --Lasin olutta te voisitte tarjota minulle, hehetti ukko. Jossakin
    täällä lähiravintolassa.
    
    --Mielelläni, kovin mielelläni, lausui Johannes, hyvillään että pääsi
    niin vähällä. Tuolla!
    
    Hän osoitti jonkun matkan päästä loistavia pyöreitä sähkölamppuja.
    
    --Ei, ei, sanoi äijä päätään pudistaen.
    
    --Siinä on suuri ensiluokan ravintola, väitti Johannes. Ja se on kyllä
    vielä auki tähän aikaan.
    
    --Tiedän, tiedän, virkahti äijä miltei kärsimättömästi.
    
    Hän sanoi vihaavansa kaikkia suuria paikkoja. Yleisö aina yhtä tuhmaa,
    ympäristö aina samaan kaavaan valettua...!
    
    Johannes katsoi häneen kummastuneena.
    
    Ei, ei tuo ollut mikään pikkuporvari. Saattoi olla suurikin
    tukkukauppias tai kenties joku eläkettä nauttiva koulurehtori. Täytyi
    kohdella häntä senmukaisesti.
    
    --Te olette aivan oikeassa, hän sanoi. Siis mieluummin joku
    issikkapaikka!
    
    Niin, hehheh, vaatimattomasti, aivan vaatimattomasti, nauroi ukko.
    Ellei teillä nimittäin ole mitään sitä vastaan?
    
    --Eipä suinkaan. Mutta minä en tiedä vaan, tokko tässä lähellä mahtaa
    olla sellaisia paikkoja, vastasi Johannes luoden etsivän ja epävarman
    katseen ympärilleen.
    
    --Minä tiedän, sanoi ukko. Tulkaa te vaan minun mukanani.
    
    Hän näytti tuntevan Berlinin paremmin kuin Johannes itse. Lyhyillä,
    tepsuttavilla askelilla lähti hän varmasti liikkumaan pitkin
    katukäytävää, viitaten kädellään eräälle sivukadulle, joka ei ollut
    kaukana Johanneksen omasta asunnosta.
    
    --Tuolla, hän sanoi. Siellä on meidän paikkamme. Siellä me saamme
    ryypyn, voileivän ja lasin olutta.
    
    Tuo ei ole ensi kertaa pappia kyydissä, ajatteli Johannes. Vanha herra
    on nähtävästi myös hummannut. Häntä janottaa ja hän haluaa seuraa
    itselleen.
    
    Omituinen sattuma, että hän tapasi minut. Miellyttävä sattuma minulle,
    sillä ilman häntä minä olisin nyt keskellä Berliniä pennitönnä.
    
    Tosin Johannes odotti huomenna pientä rahalähetystä kotimaasta. Juuri
    siihen nähden hän oli uskaltanutkin tänään liikkua hiukan yli
    varojensa. Mutta kirjeet voivat aina myöhästyä päivän pari. Ilman tuon
    äijän ystävällisyyttä hänen olisi ollut kiristettävä nälkävyötään
    kukaties kuinkakin kiusallisesti.
    
    --Te olette ollut kauan Berlinissä? hän kysyi puheen aluksi.
    
    --En tähän toviin, vastasi ukko. Mutta kyllä ennen.
    
    --Liikeasioissa?
    
    --Niin, liikeasioissa.
    
    --Millä alalla, jos saan luvan kysyä?
    
    Äijä kääntyi ja loi häneen pienet, pistävät siansilmänsä.
    
    --Nuori mies, hän sanoi sangen ojentavasti, mutta täydellisen
    maailmanmiehen kohteliaisuudella. Myöskään minä en ole kysynyt teiltä
    mitään.
    
    --Anteeksi...
    
    --Ei mitään. Mutta eikö teidänkin mielestänne: meillä suomalaisilla on
    hauskempaa olla yhdessä ulkomailla, jos me tiedämme niin vähän kuin
    mahdollista toisistamme.
    
    Johannes myönsi sen ja häpesi samassa omaa taitamattomuuttaan.
    
    Kuinka hän oli ollutkin niin tungettelevainen? Hän, joka juuri tahtoi
    pitää ihmiset loitolla omasta yksityisestä henkilöstään! Ja hänen
    täytyi ottaa ansaittua ojennusta siinä suhteessa ensimmäiseltä
    vastaantulevalta suomalaiselta kadulla!
    
    Oliko viini todellakin pannut hänen päänsä pyörälle? Vai vaivasiko
    häntä vielä äskeinen avomielisyytensä Signen seurassa, jonka muisto yhä
    karvaana palana painoi hänen kurkkuaan?
    
    _Noli me tangere_, oli tuo ukko hänelle omalla kohteliaalla tavallaan
    huomauttanut.
    
    Johannes päätti ottaa opetuksen varteensa, ei vain häneen, vaan myöskin
    muihin vastaisiin tuttavuuksiin nähden.
    
    Ja jälleen oli kuin olisi äijä arvannut hänen ajatuksensa.
    
    --Hehheh, te loukkaudutte? hän sanoi ja pisti ikäänkuin äskeisten
    sanojensa merkitystä lieventääkseen kätensä tuttavallisesti hänen
    kainaloonsa.
    
    Suomalaiset loukkautuivat hänen mielestään liian vähästä! Ei pitänyt
    loukkautua. Piti elää ja antaa ihmisten elää. Mutta ennen kaikkea oli
    asetettava asiansa niin, ettei voinut ylimalkaan tulla loukatuksi.
    
    Ja kun ei Johannes heti keksinyt tuohon mitään sanottavaa, hän lisäsi:
    
    --Minä pidän teistä. Teidän olennossanne oli jo silloin, kun te
    kuljitte tuolla yksin ajatuksissanne jotakin, joka miellytti minua.
    
    --Hauskaa kuulla, sanoi Johannes.
    
    --Niin. Mutta ettehän te silti voi vaatia, heh, heh, heh, että minä
    lankeaisin teidän kaulaanne ja tekisin teille rakkaudentunnustuksen!
    
    Äijä nauroi pehmeää, sarkastista, hiukan käheää nauruaan, joka
    oikeastaan vaikutti sangen vastenmielisesti Johannekseen.
    
    Hän tunsi vaistomaisesti siitä uhoavan kummallisen, täydellisen
    epäkunnioituksen häntä itseään ja kenties yleensä ihmisiä kohtaan.
    Taikka johtuiko se ehkä siitä, että Johannes tunsi tuon naurun
    kumpuavan hänen omaa sieluaan syvemmistä lähteensuonista?
    
    --Enpä suinkaan, hän vastasi, _sitä_ en minä voi vaatia.
    
    Ja hän pyysi, että äijä, periaatteilleen uskollisena, sallisi toisen
    olla muodostamatta mitään käsitystä myöskin _hänen_ omasta olennostaan.
    
    Ukon silmät tuikahtivat:
    
    --Siitä, olenko _minä_ miellyttävä tai epämiellyttävä? hän kysyi.
    
    --Niin, vastasi Johannes. Toivottavasti te ette vaadi minulta mitään
    vastarakkauden tunnustusta.
    
    Nyt hän oli tyytyväinen itseensä. Nyt hän oli saanut maksaa samalla
    mitalla ja tunsi heti hyväntuulen hymyn kutittavan huuliaan.
    
    Äijä hehetti,
    
    --Te olette ylpeä, hän sanoi. Sen parempi. Mutta nyt meidän on mentävä
    kadun yli.
    
    Heidän täytyi pysähtyä ohivierivien vaunujen vuoksi.
    
    Yöllinen Berlini hurisi heidän ympärillään.
    
    Kello saattoi olla jo kolme, mutta kadut olivat vielä täynnä kansaa.
    Oli kirkasta kuin päivällä, suurista ravintoloista tulvaili iloista
    väkeä, automobiilit toitottivat, herrat kiirehtivät tekemään viimeisiä
    lemmenkauppojaan, kaunottaret myömään hienommin tai karkeammin
    tarjottuja sulojaan.
    
    Kaikilla ripeä käynti ja tiukka, täsmällinen kasvon-ilme. Kaikilla
    nopea tahti ja päämäärästään tietoinen jalannousu.
    
    --Berlini kuluttaa nopeasti, huomautti äijä.
    
    Noista miehistä olivat useimmat nuorta liikeväkeä. Heidän oli oltava
    taas ylhäällä neljän viiden tunnin perästä ja tehtävä koko päivä työtä
    uutterasti. Siksi heidän keski-ikänsä olikin kovin alhainen. Kuka kesti
    kymmenen, kuka kaksikymmentä vuotta.
    
    --Grotte-mylly! sanoi Johannes toisen kirjallista sivistystä
    koetellakseen.
    
    Mutta noilla naisilla oli ehkä sensijaan liiaksikin aikaa venyä
    vuoteillaan?
    
    --Punainen mylly! puhkesi äijä ylenkatseellisella äänellä puhumaan.
    
    Hän ei sanonut käsittävänsä, kuinka miehet olivat niin hulluja! Uhrata
    rahansa, elämänsä, terveytensä naisten vuoksi, jotka, jos he eivät
    saisi miestä, olisivat valmiit samoin tekemään.
    
    Kuka oli sanonut, että juuri miehen tuli ostaa ja naisen myödä? Miksi
    ei asia voinut olla päinvastoinkin? Ja niin se vielä tulikin olemaan,
    jos nykyaikainen naisliike sai ilman vastarintaa täyttää
    tarkoitusperänsä.
    
    --Te olette naisvihaaja, hymyili Johannes.
    
    --Olen, olen, olen! kähisi ukko odottamattomalla kiihkeydellä.
    
    Nykyaikaisen, emansipeeratun naisen vihaaja hän sanoi olevansa, ei
    itämaalaisen, ei japanilaisen naisen vihaaja eikä myöskään vielä niin
    paljoa romaanisen tai saksalaisen. Mutta anglosaksisen, mutta
    pohjoismaisen!
    
    --Te olette nähnyt paljon naisia, huomautti Johannes.
    
    --Kyllä, vastasi ukko lyhyesti, ja hänen pienet silmänsä tuikkivat
    tulta. Mutta en yhtään kunnollista, en yhtään miehen arvoista.
    
    Joka ei ollut tuhma, oli petollinen. Joka oli hyväsydäminen, oli
    pässinpää!
    
    Hän jatkoi esitystään.
    
    Johannes katseli salavihkaa syrjästä hänen kasvojaan.
    
    Ei, ei se ollut mikään tukkukauppias tai maalainen koulurehtori.
    Saattoi se olla korkeammankin sivistyksen saanut, ehkä professori, ehkä
    esittelijäsihteeri.
    
    Taikka oli ehkä muuten vain viisas mies. Paljon elänyt, paljon kokenut,
    paljon lukenut, miettinyt, matkustellut ja nähnyt maailmaa. Kenties oli
    koroillaan eläjä vanhapoika, koska oli ollut varaa siihen?
    
    --Miehet ovat hulluja! toisti ukko terävällä, kimeällä äänellään.
    
    Siitä oli nyt kaukana kaikki hyväntahtoinen hehetys. Se halkoi ilmaa
    ohuena ja iskevänä kuin kyynkieli.
    
    Miehet eivät nähneet, mitä maailmassa tapahtui, väitti ukko. Puhuttiin
    valtiollisista, puhuttiin yhteiskunnallisista vallankumouksista. Mitä
    ne olivat sen hirvittävän vallankumouksen, sen luonnonmullerruksen
    rinnalla, joka tapahtui joka hetki, halki maailman, heidän ympärillään?
    Sillä se kävi, se oli käyvä halki maailman, naisliike nimittäin!
    
    Pohjoismaista se oli alkanut. Ja nyt se myllersi jo puolta Europaa.
    
    --Naisliike on vain osa ihmiskunnan yleisestä vapausliikkeestä,
    huomautti Johannes.
    
    Siksi olivatkin sosialidemokraatit kaikkialla ottaneet sen mielellään
    ohjelmaansa.
    
    --Älkää puhuko minulle sosialidemokratiasta! huusi ukko. Älkää tässä
    yhteydessä, tarkoitan.
    
    Sosialidemokratia oli ohimenevä liike hänen mielestään. Sen
    maailmanhistoriallinen osa oli oleva loppuun näytelty tällä
    vuosisadalla.
    
    --Niinkö luulette? hymyili Johannes. Te olette optimisti.
    
    --Ja te sosialisti, vastasi ukko nopealla silmäntuikahduksella häneen.
    
    Mistäkö hän sen tiesi. Sen kuuli jo Johanneksen ensi sanasta.
    
    Mutta äijä ei tahtonut nyt puhua sosialidemokratiasta. Hän sanoi
    tahtovansa puhua naisliikkeestä.
    
    --Aivan oikein, myönsi Johannes. Mutta emmeköhän, jos me tähän jäämme,
    me silloin mahtane jäädä vaille ryyppyä ja voileipää?
    
    --Se on totta, sanoi ukko, lyöden ystävällisesti olalle häntä. Me
    menemme ja jatkamme siellä keskustelua.
    
    He pääsivät sivukadulle.
    
    Eivätkä he olleet monta askelta astuneetkaan, kun äijä jo kiipesi pari
    porrasta matalalle, mitättömän näköiselle ovelle, jonka toisella puolen
    pari himmeästi valaistua ikkunaa kuumotti, ja sanoi:
    
    --Tässä!
    
    Johannes ihmetteli.
    
    On sillä paikkansa, ajatteli hän. Mutta kun on kerran pirun kelkkaansa
    ottanut...
    
    Hän astui sisälle.
    
    
    
    
    8.
    
    
    Todellinen issikkapaikka.
    
    Pitkä tiski, jonka takana jättiläiskokoinen, punakasvoinen, liikaa
    veren ja alkoholin runsauttaan tiukkuva isäntä, väkiviina-kranat
    edessään. Ympäri huonetta, jossa vain yksi vaivainen kaasuliekki
    lekutteli, puisia pöytiä ja karkeatekoisia, korkeakarmisia tuolia.
    Seinällä keisarin ja jumalan kuvat.
    
    Yleisö oli sangen vähälukuinen. Joku epäilyttävän näköinen,
    tummapintainen, vilkassilmäinen miespöytye. Eräs hakkaileva pariskunta,
    nainen jo museokelpoinen. Kaksi ajuria, jotka halulla haukkasivat
    lämmintä makkaraansa. Vihdoin yksi poliisi, joka myöskin oli
    pistäytynyt kadulta tänne virkistäytymään.
    
    Poliisin läsnäolo rauhoitti suuresti Johannesta. Oltiinhan täällä
    sentään esivallan suojassa ja laillisessa yhteiskunnassa.
    
    Äijä tuntui olevan vanha tuttu täällä.
    
    Isäntä nyökkäsi hänelle päätään ystävällisesti. Toivotti tervetulemaan
    ja valitti, ettei hän ollut pitkään aikaan nähnyt häntä.
    
    --Olen ollut taas matkoilla, selitti äijä. Täytyy aina välillä hoitaa
    vähän asioitaankin.
    
    Johannes kuuli, että ukko puhui täysin puhdasta saksaa. Äänsi oikein,
    käyttipä vielä berliniläistä murrettakin.
    
    Kuuli ja kummastui yhä enemmän. Minkähän peijakkaan seuraan hän oli
    mahtanut joutuakaan!
    
    --Makkaraa? kysyi isäntä.
    
    --Ei. Voita, leipää, sardiineja.
    
    --Ryyppy?
    
    --Kyllä. Mutta oikeata jyväviinaa.
    
    --Meillä on vain oikeata, kehui isäntä leveästi. Ensimmäisen luokan
    Famos!
    
    Oluesta hän ei kysynytkään.
    
    Leikkasi leipää kaksi hirmuista kimpaletta. Asetti niiden päälle
    tavattoman voivuoren ynnä kolme sardiinia kummallekin. Toi veitset ja
    kahvelit, joudutti ryypyt, kaatoi oluet. Yksinkertainen yöateria oli
    valmis.
    
    Ei mitään lautasia eikä ruokaliinoja. Ei mitään liinaa pöydällekään.
    
    --Mutta ei myöskään juomarahoja, sanoi äijä, kun Johannes huomautti
    hänelle tästä spartalaisesta järjestyksestä.
    
    Hän sanoi pitävänsä tällaisesta. Jos hän voisi, mitä tahtoisi, hän
    söisi muka aina täällä.
    
    --Onhan teillä vapaus, sanoi Johannes, laittaen valmiiksi voileipäänsä.
    Vapaus seurata halujanne.
    
    --Harvoin, sanoi ukko. Mutta ploiskis!
    
    --Terveydeksi, vastasi isäntä tiskin takaa.
    
    Hän oli myös kaatanut ryypyn itselleen.
    
    --Teidän luvallanne?
    
    Äijä nyykäytti hänelle päätään hyväksyvästi.
    
    Isäntä kumosi vielä toisenkin ryypyn samaan teurastajakaulaansa, johon
    näytti jo monta ennenkin pudonneen.
    
    Johannes tunsi heti, että väkevä neste jälleen kihahti hänen päähänsä.
    Eikä hän voinut olla irvistämättä.
    
    Äijä sanoi:
    
    --Se maistoi? Eikö totta, myöskin ruoka maistuu täällä toisenlaiselta?
    
    Hän näytti voivan täällä hyvin kuin kala vedessä. Ja syödessään hän
    rupesi Berliniä hiljakseen kehuskelemaan.
    
    --Minä pidän Berlinistä, sanoi hän.
    
    Hän tiesi, että suomalaisilla yleensä oli tapana haukkua Berliniä. Se
    oli muka niin epätaiteellinen, niin poroporvarillinen. Eivätkä
    suomalaiset kuitenkaan viihtyneet missään niin hyvin kuin täällä.
    Täällä oli sentään niin kotoista ja turvallista.
    
    Ehkä liiankin turvallista, hymähti Johannes. Berlinin poliisi...
    
    --Ei häiritse ketään, jos vain itse ei häiritse muita ihmisiä, väitti
    ukko.
    
    Tietysti, eihän tämä ollut mikään Parisi. Mutta mikä polttopiste, mikä
    sähköpatteri! Mikä kaikkien voimien kokoutuminen ja jälleen joka
    suuntaan linkoutuminen!
    
    --Te olette ollut Parisissa? kysäisi hän.
    
    Ei, Johannes ei ollut ollut Parisissa.
    
    Lontoossa hän oli ollut ja New-Yorkissa. Hänellä oli myöskin jo
    ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan ollut tilaisuus seurata tulkkina
    erästä suomalaista tukkukauppiasta. Matka oli käynyt halki Venäjän
    Odessaan ja Konstantinopeliin, sieltä Palestinaan ja Egyptiin, sieltä
    Kreikan, Italian, Itävallan ja Saksan kautta takaisin omalle maalle. Se
    ei ollut kuitenkaan ollut mikään hauska matka hänelle. Tukkukauppias
    oli ollut sangen omavaltainen ja vaikeasti tyydytettävä isäntä, joka
    oli kohdellut häntä pikemmin heitukkanaan ja passaripoikanaan kuin
    vertaisenaan ja matkatoverinaan. Johannes oli kiittänyt, kun oli
    päässyt hänestä.
    
    --Sen ymmärrän, nauroi äijä.
    
    Mutta miesseura oli sentään aina miesseuraa. Hän puolestaan kertoi
    tehneensä tuon saman matkan kerran naisseurassa...
    
    --Rakastajattarenne kanssa? uskalsi Johannes kysyä.
    
    --Anteeksi, vihityn vaimoni kanssa, hehetti ukko.
    
    Ja hänkin oli kiittänyt onneaan, että ylimalkaan palasi hengissä
    sieltä.
    
    --Palasiko _hän_ hengissä? uskalsi Johannes jälleen kysyä,
    rohkaistuneena äijän leikillisestä puhetavasta.
    
    --Kyllä, hän elää, voi hyvin ja kukoistaa.
    
    Seurasi lyhyt vaitiolo.
    
    Hän on siis naimisissa, ajatteli Johannes.
    
    Mutta nähtävästi äijä ei erikoisesti rakasta vaimoaan. Voihan vaimo
    olla Xantippa. Mutta kyllä silläkin naisella oli seitsemän päivää
    viikossa, joka sai tuommoisen ukkorähjän rakkautta tyydyttää.
    
    Eipä sillä, että tältä järkensä puolesta olisi puuttunut mitään. Mutta
    oli muuten kovin kummallista kuvitella häntä aviomiehenä.
    
    --Suomalaiset matkustavat kovin paljon, hän huomautti jotakin
    sanoakseen.
    
    Ja hän esitti jälleen hiukan teeskennellyn inhonsa kaikkia matkustavia
    kansalaisiaan kohtaan. Se oli hänelle vähitellen muodostunut
    täydelliseksi taidenumeroksi.
    
    Ei ollut muka sitä museota Europassa, jonka saleja ei vähintään
    puolikymmentä maalaisserkkua saapastanut. Ei sitä kahvilaa, jossa ei
    ainakin joku tuttava tai outo tullut olalle lyömään ja leveällä
    suomenkielellä iloaan tästä odottamattomasta tapaamisesta ilmoittamaan.
    
    Berlini oli pahin kaikista. Siinä yhtyivät heidän kaikkien tiensä ja
    erosivat. Varsinkin näin kevätpuoleen niitä näki kaikkialla, enin
    kuitenkin Friedrich-kadulla ja Wertheimin edustalla.
    
    Oli aivan kuin olisi uusi hakkapeliittain armeija lähtenyt liikkeelle
    tuolta pohjan periltä, tällä kertaa vain entistä ehompana ja
    lukuisampana. Tullut todellisen kansanvaelluksen tapaan, naiset ja
    lapset mukanaan. Tulvinut yli esi-isiensä tappotanterien, tahtonut
    haudata alleen Saksan kukoistavat kaupungit Hampurista Kölniin,
    Stettinistä Leipzigiin, Dresdeniin ja Müncheniin saakka.
    
    Vähävaraisinkin suomalainen pedagogi katsoi silloin pyhäksi
    velvollisuudekseen tehdä ainakin parin viikon opintomatkan Saksan
    tieteellisen elämän keskuksiin. Ahtaimmissakin olosuhteissa elävä
    helsinkiläinen porvarisperhe piti kunnianasianaan silloin suorittaa
    ainakin välttämättömimmät ostoksensa Berlinin jättiläismyymälöissä.
    
    Ja kaikki toivat ne terveisiä kotimaasta, kaikki tahtoivat ne ainakin
    yhden illan tai aamupäivän istua ja pakista ulkomailla elävän
    kansalaisensa kanssa tumman oluen ja Rheinin viinin vierellä. Baueriin
    esim. oli siinä suhteessa aivan hengenvaarallista pistäytyä.
    
    Äijää näytti hänen esityksensä huvittavan. Mutta ei näyttänyt häntä
    millään tavalla loukkaavan tai hämmästyttävän, kuten Topi Huotaria.
    
    Kun Johannes oli lopettanut, hän virkahti aivan yksinkertaisesti:
    
    --Onhan luonnollista, että suomalaiset matkustavat. Sillä eihän _voi_
    asua kotimaassa.
    
    Tuo väite tuli Johannekselle niin äkki-arvaamatta, että hän mykistyi
    silmänräpäykseksi. Eikä se tapahtunut ensi kertaa hänelle tämän äijän
    seurassa.
    
    Tietysti oli hänenkin mielestään kotimaan ilmakehä raskas. Tietysti
    siellä oli vaikea elää myöskin monen hänen toverinsa mielestä. Mutta
    hän ei ollut koskaan kuullut tuota väitettä vielä tuolla jyrkkyydellä
    lingottavan.
    
    --Kuinka tarkoitatte? kysyi hän.
    
    --Tarkoitan, eihän se ole ihmisten asuinsija, jatkoi ukko. Tarkoitan,
    sivistyneiden ihmisten, niinkuin te ja minä ja monet meidän
    kaltaisemme.
    
    Sehän oli konnien, sehän oli murhamiesten ja valtiollisten
    onnen-onkijain kotisija, väitti hän. Mädätys ylhäällä ja mädätys
    alhaalla! Päältä virkavallan, alta anarkian ja raakalaisuuden uhka.
    Siinä välissä ohut kerros kultuuria, joka mureni päivä päivältä yhä
    ohuemmaksi.
    
    Ei, Suomi ei ollut mikään sivistynyt maa. Sen kansan kohtalo olisi
    ollut muka epätoivoinen, ellei se kaikkiviisaan jumalan, vatsakatarrin,
    keuhkotaudin ja kuningas alkoholin armosta pian kuolisi sukupuuttoon.
    Se olisi äijän mielestä sopivin ratkaisu myös koko Suomen ja Venäjän
    kysymykselle?
    
    --Kuitenkin se lisääntyy, lausui Johannes rauhallisesti.
    
    Kansa lisääntyi, kansan tieto ja taito, yleinen varallisuus ja
    hyvinvointi lisääntyivät. Mitäs äijä siihen sanoi? Taisi homehtua
    odotellessa se hautajais-frakki, jolla hän aikoi Suomen kansan muistoa
    kunnioittaa.
    
    --Täitkin lisääntyvät, virkahti ukko. Mutta minä kuulen puheestanne,
    että olette patriootti.
    
    Hänen mielestään oli hauska nähdä suomalaista sosialistia, joka oli
    patriootti. Sellaista tapasi kovin harvoin meidän päivinämme.
    
    --Jos meillä kerran sota tulee, vastasi Johannes varsin tulisesti,
    nähdään kyllä, ketkä ovat oikeat isänmaan-ystävät. Yläluokka pötkii
    tietysti pakoon pitkin Europaa.
    
    Se _pääsi_ nimittäin pakoon, selitti Johannes. Alaluokan täytyi jäädä
    puolustamaan kotiaan ja kontuaan. Sekin oli vain rahakysymys.
    
    --Kuten koko sosialismi, irvisti ukko.
    
    --Anteeksi, se on enemmän, sillä se on oikeuskysymys, väitti Johannes
    vakavasti.
    
    --Mikä on oikeus? kysyi ukko, levittäen Pilatuksen tapaan käsiään.
    
    Se oli siellä, missä oli voima. Mikä ratkaisi, kuka oli oikeassa, kuka
    väärässä? Voitto. Voittaja laati lain, voittaja määräsi oikeuden
    mallit. Se, mikä oli väärin tänään, voi olla oikein huomenna, ja
    päinvastoin, riippuen siitä, kuka oli yöllä vallan itselleen anastanut.
    
    Ei ollut ihmiskunnan asioissa mitään ylintä tuomio-istuinta, ei
    nykyistä eikä tulevaa. Jumala yksin oli ehdoton. Senjälkeen kuin hän
    oli pantu viralta, olivat kaikki ehdottomat käsitteet kadottaneet
    merkityksensä.
    
    --Ja mikä on teidän ylin oikeusmallinne? kysyi Johannes
    puolipiloillaan.
    
    --Täytyy onnistua maailmassa, siinä kaikki, vastasi äijä, hymyillen
    viekkaasti ja hörpäten olutlasistaan.
    
    Kaikki muu oli hänen mielestään tuulenpieksämistä.
    
    --Ja te mitä sanotte sitten onnistumiseksi? kysyi Johannes, vielä
    vastaten hymyyn, mutta epävarmasti.
    
    Hän tunsi ukon sanojen valuvan hienona myrkkynä koko elimistöönsä,
    varmistavan hänen omia hämäriä epäilyjään ja herättävän eloon uusia,
    ennen tuntemattomia. Eikö hän itsekin ollut joskus noin ajatellut?
    Hetkinä, joita hän jälkeenpäin oli heikoimmikseen nimittänyt?
    
    --Valtaa, valtaa, vastasi ukko kiihkeästi.
    
    Vallan saavuttaminen, ihmisten, ihmis-elämän, ihmisvoimien ja niiden
    kautta luonnonvoimien hallitseminen, oli hänen mielestään korkeinta
    onnistumista. Kaikki pyrkivät valtaan, suuret ja pienet, kaikki
    tahtoivat tehdä maan itselleen alammaiseksi ja käyttää hyväkseen
    toisiaan.
    
    Vain tuon pyrkimyksen kautta oli kultuuri syntynyt. Vain sen kautta se
    oli hetkeäkään mahdollinen.
    
    --Siis sorron pohjalta? hymähti Johannes.
    
    --Nimittäkää sitä miksi haluatte! vastasi ukko. Pääasia on, että
    yksilöt, kansat, yhteiskunnat nousevat vain toisten hartioilta.
    
    Ei ollut mitään nousua ilman valtaa, ei mitään valtaa ilman toisten
    sortamista. Tai niinkuin äijä sen mieluummin tahtoi sanoa: hyväkseen
    käyttämistä.
    
    --Omaksi yksityiseksi hyväkseen?
    
    --Yleiseksi hyväksi, maailman hyväksi, jos niin tahdotte.
    
    Sillä mikä oli yksityinen? Mikä oli yleinen? Nekin olivat vain sanoja.
    Kaikki ihmiset tekivät työtä yksityiseksi hyväkseen...
    
    --Myöskin ihmiskunnan suuret hyväntekijät? huomautti Johannes.
    
    --Kaikki, varmisti ukko päättävästi.
    
    Kaikki kokosivat toisilta, myöskin henkisillä aloilla, kaikki
    riistivät, anastivat ja käyttivät hyväkseen. Mutta kaikkien työ tuli
    myös kaikkien hyväksi.
    
    --Jos tulee, huomautti Johannes happamesti.
    
    --Aina.
    
    Mitä Johannes muuten sanoi hyväksi ja mitä pahaksi? tiukkasi ukko. Ketä
    hyväntekijäksi ja ketä pahantekijäksi?
    
    Nekin olivat vain sanoja. Napoleon oli tietysti Johanneksen mielestä
    suuri pahantekijä, koska hän lopetti Ranskan suuren vallankumouksen ja
    teurastutti miljoonia ihmisiä? Ja kuitenkin hän oli kenties sittenkin
    hyväntekijä, suurin, minkä historia tunsi.
    
    --Tietysti, jos kaikki käsitteet asetetaan päälaelleen, kuten te näytte
    tekevän! pisti Johannes.
    
    --Kuten kaikki ihmiset tekevät, hehetti ukko.
    
    Ruma oli kaunis ja kaunis oli ruma! Se oli ainoa oikea oppi maailmassa.
    
    --Pirun oppi!
    
    Kaikkien sivistyneiden ihmisten oppi, hymyili äijä.
    
    Totuus oli se, jonka vastakohtakin oli totuus. Elämä oli joka
    pisteessään ääretön, ja me ihmiset voimme sanoa sitä hyväksi tai
    pahaksi, suureksi tai pieneksi, todeksi tai epätodeksi, ja osua
    kuitenkin suhteellisesti oikeaan.
    
    Johannes peitti haukotuksensa.
    
    Tällainen kapakkafilosofia, tällaiset metafyysilliset harharetket eivät
    oikeastaan häntä huvittaneet. Ne päättyivät aina siihen, että kaikki
    oli turhuus, joka hänen mielestään taas oli tavaton henkisen köyhyyden
    todistus.
    
    Se teki tyhjäksi kaiken tekemisen. Raukaisi kaiken ajattelemisen ja
    omien voimien ponnistamisen.
    
    Hän ilmoittikin tuon mielipiteensä jotakuinkin peittelemättömästi
    puhetoverilleen.
    
    Äijä innostui.
    
    --Päinvastoin, sanoi hän kimeällä, kiihkeällä äänellään, aivan
    päinvastoin.
    
    Aina jäi muka jälelle jotakin, nimittäin nautinto. Täytyi tehdä vain,
    mistä nautti, ja ajatella niinkuin huvitti. Tällä hetkellä häntä esim.
    huvitti riisua päällysvaatteensa. Sillä eikö totta Johanneksenkin
    mielestä: täällä oli hiukan kuuma.
    
    He olivat istuneet lakit päässä ja täysissä tamineissaan.
    
    Nyt vasta huomasi Johannes, kuinka sian näköinen oikeastaan hänen
    tuntematon toverinsa oli. Siansilmät, siankorvat, siankärsä. Tukkakin
    sian harjasten tapainen, pysty, kankea, tasaiseksi leikattu. Kaikki
    epämääräistä, harmahtavan punertavaa väriä, joka parrassa ja ohimoilla
    jo vivahti hopeaan.
    
    Mutta mikä henkinen pirteys tuossa miehessä! Mikä tuli, mitkä näköalat!
    
    Johannes ei voinut olla ihmettelemättä. Milloin oli Suomen porvaristo
    käynyt noin älykkääksi? Tämä mahtoi olla poikkeustapaus, mutta mikä?
    
    Hän päätti ottaa vielä kerran selon siitä.
    
    Ukko kehitteli edelleen mielipiteitään.
    
    Yksilö oli kaiken keskipiste. Hyvää oli vain yksilöllinen hyvä, pahaa
    vain yksilöllinen paha, jonka toiselle tyrkyttäminenkin jo oli yritystä
    toisen orjuuttamiseen. Tuo ei ollut mitenkään tietopuolisesti
    puolustettavissa, ainoastaan käytännön, käytännöllisen pakon ja
    olemassa-olon taistelun kannalta. Se taas ei tarvinnut mitään
    puolustusta.
    
    Napoleon oli ihmiskunnan suurin hyväntekijä. Hän oli osoittanut, kuinka
    korkealle ihminen voi nousta ja kuinka paljon vallalleen alistaa.
    Sitäpaitsi hän oli särkenyt valta-istuimia, siirtänyt valtakuntien
    rajoja, nöyryyttänyt keisareita ja kuninkaita enemmän kuin kukaan. Näin
    hän myös oli suurin vallankumouksellinen, jos Johannes sosialistina
    tahtoi ehkä mieluummin tämän muodon hyväntekeväisyyttä hyväksyä.
    
    Nykyajan Napoleoneja olivat Morganit, Rockefellerit, Vanderbiltit. Raha
    oli nykyisen ajan valtikka. Miekat, pyssyt, tykit ja sotalaivat olivat
    vain sen tahdon täyttäjiä, sen vertauskuvallisia palvelijoita.
    
    Kaikki kysymykset olivat valtakysymyksiä. Niin sosialismit kuin
    spiritismit, niin naisliike, raittiusliike tai maailmanrauhan liike.
    
    Itse rakkaus oli vain valtakysymys, valtakysymys kahden sukupuolen
    välillä.
    
    Luonnon järjestyksen mukaan oli mies voimakkaampi. Miehen olisi siis
    aina tullut suoriutua siitä taistelusta voittajana. Mutta naiset ja
    naisellistuneet miehet olivat kääntäneet koko voiman käsitteen
    takaperin, pukeneet sen miehen päälle kuin housut väärinpäin, niin että
    hän uskoi edistykseksi sitä, mikä oli vain _naisen_ edistystä, ja
    oikeaksi sitä, mikä oli vain naisen kannalta oikeaa.
    
    Miehen, oikean miehen, kannalta oli koko naisliike kovin väärää ja
    hylättävää.
    
    Kukaan terve ihminen, kansa tai yhteiskuntaluokka ei luopunut
    vapaaehtoisesti vallasta. Jos se sen teki, se todisti samalla olevansa
    mätä, madonsyömä ja rappeutunut.
    
    Oli yhtä hurjaa nähdä sivistynyttä henkilöä sosialistien riveissä kuin
    miestä puhujalavalla ajamassa naisten ääni-oikeutta.
    
    Kukin ajakoon vain omaa asiaansa. Rikas rikkaan, köyhä köyhän, naiset
    naisten ja miehet miesten asiaa! Näin oli myöskin aivan oikein, että
    suomalaiset ajoivat suomalaisten asiaa, mutta aivan yhtä oikein, että
    venäläiset ajoivat omaansa.
    
    Se oli yleinen sääntö, josta tosin voi olla poikkeuksia. Mutta nekin
    vain vahvistivat sääntöä, sillä jos ihminen yleensä ajoi toisen asiaa,
    hän sen teki vain näennäisesti, toista hallitakseen, ja oli siis
    syvemmässä merkityksessä kuitenkin oman itsensä intohimon asiamies.
    
    Niin teki sivistynyt, joka rupesi sosialismin palvelukseen, niin mies,
    joka saarnasi naisvapautusta. He tahtoivat hallita alempiaan, siinä
    kaikki.
    
    Valtakysymys pysyi. Aseet vain vaihtelivat.
    
    Mutta mieluummin näytti äijä aina palajavan takaisin naiskysymykseen.
    
    Se oli hänen mielestään nykyajan tärkein. Siitä riippui kansojen ja
    yhteiskuntien tulevaisuus.
    
    Hän ei uskonut mihinkään todelliseen tasa-arvoon miehen ja naisen
    välillä. Ennen oli mies ollut voitolla. Pian oli oleva nainen. Nainen
    otti miehen oikeudet, mutta sälytti hänen selkäänsä kaikki entiset
    velvollisuudet.
    
    Naisia oli nyt jo enemmän. Oli miesten puolelta sulaa hullutusta antaa
    heille ääni-oikeutta.
    
    Nyt he saivat olla jo naisille siitä kiitollisia, kuten Suomessa,
    ett'eivät nämä sitä väärinkäyttäneet. Ennen olivat naiset saaneet olla
    kiitollisia. Osat olivat jo nyt vaihtuneet ja vaihtuisivat vielä
    enemmän tulevaisuudessa.
    
    Suomen miehet elivät jo valtiollisessa suhteessa Suomen naisten
    armoilla. Se oli totuus.
    
    Sosialistit eivät olleet niin vaarallisia. Heitä oli vähemmän kuin
    porvareita. Mutta jos Suomen naiset tahtoisivat, he voisivat jo nyt
    vallata useimmat paikat Eduskunnassa.
    
    Tietysti he eivät sitä vielä tahtoneet, sillä se ei olisi ollut heille
    edullista. Miehet olisivat ehkä siitä heränneet ja toimeenpanneet
    vastavallankumouksen.
    
    Mutta viidenkymmenen, mutta sadan vuoden perästä! Miehet tulisivat
    silloin kauhistuksella huomaamaan muuttuneensa vapaista orjiksi,
    hallitsijoista hallituiksi.
    
    Ainakin. julkiseen elämään nähden heidän olisi tullut säilyttää
    yli-otteensa.
    
    Sen kadotettuaan he muuttuisivat samalla viekkaiksi, keimaileviksi, ja
    epäluotettaviksi. Ollen riippuvaisia naisten vallasta heille kävisi
    välttämättömäksi keinoilla millä hyvänsä naisten mielisuosiota
    säilyttää.
    
    Jo nyt valehtelivat ja vilpistelivät monet miehet naisten edessä.
    Miksi? Siksi että he pelkäsivät näitä ja siksi että nämä olivat jo nyt
    monessa suhteessa heitä voimakkaammat.
    
    Kuitenkin olisi asianlaidan luonnollisesti pitänyt olla päinvastoin.
    Olihan mies herra. Olihan mies luomakunnan kruunu! Miesten tulisi
    kantaa päänsä korkealla, mutta myöskin oivaltaa uhkaava vaara ja yhtyä
    sentähden suureksi, kansainväliseksi miespuolueeksi.
    
    Naiset Suomessa olivat jo saaneet valtiollisen ääni-oikeutensa. Mutta
    olivatko he silti lakkauttaneet omia nais-yhdistyksiään? Eivätpä
    suinkaan, sillä he tahtoivat ajaa edelleen omaa asiaansa.
    
    Keitä vastaan? Tietysti miehiä, jotka olivat heidän luonnolliset
    vihollisensa.
    
    Naisilla oli jo nyt voimakas, keskinäinen yleinen mielipide. Jokainen
    mies, joka ei tanssinut heidän pillinsä mukaan, leimattiin tuhmaksi,
    raa'aksi, turmeltuneeksi tai vanhoilliseksi.
    
    Missä oli miesten yleinen mielipide? Missä olivat mieslehdet,
    miesklubit ja mies-yhdistykset?
    
    Naiset tunkeutuivat kaikkialle. Useimmat sanomalehdet tosin olivat
    vielä miesten toimittamia, mutta nekin ajoivat vain naisten asiaa.
    Sehän olikin aivan ihanteellista naisten kannalta! Miehet tekivät työn
    ja naiset poimivat hedelmät.
    
    Ainoastaan maalla, jossa vielä yleensä vallitsevatkin terveemmät
    olosuhteet sukupuolten välillä, oli asioidentila parempi. Siellä oli
    isäntä-yhdistyksiä ja emäntä-yhdistyksiä. Se oli tervettä edistystä.
    
    Tuohon suuntaan olisi kysymystä kehitettävä, siksi kuin koko maa, siksi
    kuin koko maailma olisi vain suuri isä- ja emä-yhdistys, joiden välillä
    lopullisen valtataistelun tulisi tapahtua.
    
    Naisten taktiikka oli sama kuin sosialistien: he eivät vielä
    tahtoneetkaan päästä ulkonaiseen valtaan. He eivät vielä pyrkineetkään
    ehdottomaan enemmistöön, sillä he eivät olisi tehneet sillä mitään.
    Toiset olisivat voineet jättää heille silloin valtion ja yhteiskunnan,
    sanoa: hoitakaa se, eikä heissä kuitenkaan olisi ollut sen hoitajia.
    
    Naiset käyttivät miestä hyväkseen, samoin kuin sosialistit käyttivät
    porvarillisten tietoa, taitoa ja laintuntemusta. Siten he nyt jo itse
    asiassa hallitsivat yhteiskuntaa, vaikka he vielä ikäänkuin vanhasta
    tottumuksesta tekivät sen peitetysti ja salakavalasti.
    
    Altapäin, toisin sanoen, joka olikin heidän luonnonmääräämä asemansa.
    
    Jo nyt tuomittiin naista usein paljon edullisemmalla mitalla kuin
    miestä. Jos nainen oli onneton avioliitossaan, sääli koko kaupunki
    häntä. Mutta jos mies oli onneton, hän ei juljennut sitä edes omalle
    parhaalle ystävälleen tunnustaa.
    
    Sitä pidettiin häpeällisenä, epäritarillisena. Ja kuinka naiset
    olisivat siitä kaakottaneet! Mies, joka parjaa omaa vaimoaan! Olihan se
    hirviö ihmishahmossa.
    
    Mies itsekin olisi pitänyt sitä häpeällisenä, vaikka hänen oma vaimonsa
    olisi parjannut häntä kuinka paljon tahansa ja vaikka hänen omat
    parhaat ystävänsä olisivat hänestä juuri senvuoksi vetäytyneet syrjään
    ja vierautuneet.
    
    Mies oli nykyaikaisessa avioliitossa yksin, ehdottomasti yksin.
    
    Naisella oli isänsä, äitinsä, sukulaisensa ja ystävättärensä, joille
    hän ei pitänyt minään häpeänä ilmoitella aviohuoliaan. Miehellä saattoi
    myöskin olla isänsä, äitinsä, sukulaisensa ja ystävänsä. Mutta hänen
    suunsa pysyi mykkänä, ja jos hän oli onneton, hän veti oman nokimustan
    murheensa hiilellä ylikäymättömän piirin itsensä ja perheensä
    ympärille.
    
    Tietysti se oli uljaampaa. Tietysti se oli komeampaa ja
    ritarillisempaa. Mutta siitä oli myöskin seurauksena, että mies sortui,
    sillä aikaa kuin nainen eli edelleen, kukki ja kukoisti kuin Saaronin
    lilja...
    
    Ukko säköi sanoja suustaan kuin tulikipinöitä. Hänen silmänsä
    leimusivat matalan otsan alta sisäistä vihaa, katkeruutta, voimaa ja
    intohimoa, niin että teki kipeää katsoa niihin.
    
    Johannes istui kuin lumottuna. Kuin metsän otus kalkkarokäärmeen
    edessä.
    
    Mitä oli tuo mies mahtanut elää? Mitä hän oli mahtanut kokea ja kärsiä,
    ennen kuin hän oli tullut moisiin tuloksiin?
    
    Johannes tunsi itsensä tuon ukon rinnalla kovin nuoreksi ja
    lapselliseksi.
    
    Tietysti hän ei hyväksynyt kaikkea, mitä toinen sanoi. Mutta kaikki
    piirtyi hänen mieleensä, kaikki vaikutti kiihottavasti hänen omiin
    vaaniviin miesvaistoihinsa, jotka äsken, Signen seurassa, olivat
    saaneet niin kovan kolahduksen.
    
    --Ja entä avioliiton ulkopuolella? kähisi ukko, raappien partaansa
    kourukynsillään.
    
    Puhuttiin niin paljon naisista, joita sydämettömät miehet olivat
    pettäneet. Heitä autettiin, säälittiin ja surkuteltiin. Kuka puhui
    miehistä, joita naiset olivat pettäneet?
    
    Tapahtui se avioliitossa tai avioliiton ulkopuolella, mies jäi
    yksinomaan naurettavaksi.
    
    Kuitenkin voi katastrofi miehelle olla yhtä suuri.
    
    Kuitenkin saattoi keimaileva nainen viedä turmioon yhtä monta miestä,
    raunioittaa yhtä monta jaloa, puhtaasti tuntevaa ja kauniisti
    ajattelevaa miesyksilöä kuin koskaan raiskata impeä Don Juan.
    
    Kuka veti naista tilille siitä? Don Juania tuomittiin, mutta hänen
    naisellista vertauskuvaansa ylistettiin, ihailtiin ja käsillä
    kannettiin.
    
    Jälleen tuntui Johanneksesta kuin olisi äijä arvannut hiuskarvalleen
    hänen ajatuksensa.
    
    Juuri samaahan hän itsekin oli äsken vaistomaisesti tuntenut Signen
    seurasta palatessaan, vaikka hänellä ei ollut ollut kyllin voimaa tai
    älyä pukea sanoihin sitä. Tämä lausui julki kaikki hänen salaiset
    mielenliikkeensä.
    
    Signe oli ollut syöstä hänet turmioon. Jos hän olisi mennyt turmioon,
    ei kukaan olisi siitä tuon enempää välittänyt. Mutta jos hän olisi
    yrittänyt tehdä samaa Signelle, hän olisi oman itsensäkin edessä
    esiintynyt kovin raakana ja konnamaisena.
    
    --Naisten voima on miesten ritarillisuus, jatkoi ukko.
    
    Sen avulla he voittivat aina. Siksi naiset tahtoivat sen säilyttää,
    vaikka he samalla tahtoivat kaikilla aloilla esiintyä miehen
    vertaisina.
    
    Nainen joko on miehen vertainen tai hän ei ole. Edellisessä tapauksessa
    hän ei voi vaatia mitään ritarillisuutta osakseen, jälkimmäisessä taas
    ei mitään miehen oikeuksia.
    
    Mutta nykyaikainen nainen vaatii molemmat.
    
    Ja miehet ovat vielä kyllin hulluja kirjoissa, tauluissa,
    kuvapatsaissa, vieläpä elämässä ja omassa sydämessäänkin häntä
    jumaloidakseen.
    
    Ibsen oli siinä suhteessa erinomainen esimerkki meidän sairaasta
    aikakaudestamme.
    
    --Mutta Strindberg? uskalsi Johannes huomauttaa. Hän ei ainakaan naista
    jumaloi.
    
    --Ei, myönsi ukko. Ja siinä hän on aivan oikeassa.
    
    Miesten piti ihannoida vain miestä. Kuka lempo oli sanonut, että nainen
    oli kauniimpi sukupuoli? Hänen mielestään oli mies paljon kauniimpi
    sekä hengeltään että ruumiinrakenteeltaan.
    
    Mutta Strindberg oli narri, sillä hän oli vielä liian riippuvainen
    naisista. Miesten, voidakseen itsenäistyä ja suoriutua voittajina tästä
    hirvittävästä taistelusta, oli ennemmin tai myöhemmin laitettava
    itsensä naisista riippumattomiksi.
    
    --Taidamme saada sitä kauan odottaa, hymyili Johannes.
    
    Ikinaisellinen viehätti meitä, selitti hän. Ei ollut mitään keinoa
    paeta kohtaloaan. Ja miehen kohtalo oli nainen. Mies halusi haihtua
    naisen rakkauteen.
    
    Äijä katsoi kummallisesti häneen ja laski kätensä hänen kädelleen.
    
    Johannes huomasi nyt vasta, miten leveä, pehmeä ja lihava tuo kämmen
    oli. Ellei se olisi ollut niin lämmin, olisi hänestä tuntunut aivan
    kuin suuri sammakko olisi hänen käsiselälleen loikahtanut.
    
    --Kreikkalaisilla oli keinonsa, sanoi ukko matalalla äänellä.
    
    Myöskin meillä europalaisilla olisi keinomme, jos me vain ymmärtäisimme
    käyttää niitä. Miesten tulisi rakastaa vain miehiä, niinkuin monet
    naiset nykyään jo ainoastaan naisia rakastivat.
    
    Sanottiin, että se oli luonnotonta. Mutta mikä oli luonnotonta? Ei
    mikään. Sillä olihan kaikki luontoa, eihän ollut mitään luonnon
    ulkopuolella.
    
    Nyt ymmärsi Johannes.
    
    Hän tempasi kätensä pois ja nousi maksaakseen.
    
    --Minä maksan, sanoi ukko kiiluvin silmin.
    
    --Ei, vaan minä, lausui Johannes jyrkästi. Olihan minun suoritettava
    teille löytäjäisiä.
    
    --Sehän oli vain leikkiä, sulaa leikkiä, väitti ukko.
    
    --Teidän leikkinne on tällä kertaa sattunut väärään esineesen, virkahti
    Johannes. Isäntä!
    
    Ukko oli jo ehtinyt iskeä silmää isännälle. Tämä hymyili leveästi.
    
    --Kaikki on maksettu, sanoi hän.
    
    --Pyydän siinä tapauksessa lausua vain hyvästini, sanoi Johannes
    jääkylmästi äijälle kumartaen.
    
    Ja hän lausui vielä toivovansa, että joskus toiste voisi jossakin
    toisessa muodossa korvata hänen hyväntyönsä.
    
    --Jaa, kiitos, kiitos, hehetti ukko. Me tapaamme vielä.
    
    Johannes astui puhkuen kadulle. Vasta siellä uskalsi hän ruveta
    lähemmin selvittämään ajatuksiaan.
    
    Tämä oli tapahtunut ensi kerran hänelle.
    
    Hän ei ollut mielestään vielä koskaan niin niljaiseen ja kamalaan
    koskettanut.
    
    
    
    
    9.
    
    
    Johannes tuli kotiinsa kello 5.
    
    Hän haparoi työpöytänsä luo ja sytytti lampun.
    
    Ensimmäinen näky, joka kohtasi häntä oli kirjelippu hänen saksalaiselta
    emännältään.
    
    Tämä ilmoitti tyttärensä kera häntä eilen illalla kauan turhaan
    odottaneensa. He pelkäsivät, että Johannekselle oli tapahtunut jotakin.
    Jos Johannes siis tahtoisi heitä rauhoittaa, niin hän olisi hyvä ja
    heti kotiin tultuaan panisi pienen lipun eteiseen.
    
    Ei sanaakaan soimausta, ei pienintä huomautusta hänen tahdittomasta
    laiminlyönnistään.
    
    Johannes tunsi pahan omantunnon piston sydämessään.
    
    Hän näki edessään Trudchenin, teatteria varten valmiiksi pukeutuneena,
    ja ystävällisen emäntänsä, joka huolestuneena katsoi vuoroin
    piironkikelloon, vuoroin kadulle, peläten hänen joutuneen kukaties
    minkä surman suuhun.
    
    Mitä ne hänestä, vieraasta ihmisestä, niin huolehtivat? Ehkä ne
    sittenkin hiukan pitivät hänestä. Ehkä hän ei kuitenkaan ollut aivan
    samantekevä heille.
    
    Ja jo se ajatus, että joku elävä olento tällä hetkellä välitti hänestä,
    sai hänen silmänsä kyynelistä hämärtymään.
    
    Hän istui pöytänsä ääreen ja kirjoitti nopeasti lyhyen vastauksen.
    
    Hän sanoi kovin valittavansa asiaa, mutta tavanneensa eilen aivan
    odottamatta eräitä kansalaisiaan ja olleensa pakotettu heidän
    seurassaan iltansa viettämään. Hän pyysi tuhannesti anteeksi ja lupasi
    selittää kaikki lähemmin huomenna. Silloin he myös voisivat sopia
    seuraavasta teatteri-illasta.
    
    Sen tehtyään hän riisui kenkänsä, kiinnitti niihin kirjelipun, raotti
    ovea ja asetti ne eteiseen kiillotettaviksi.
    
    Pisti sitten tohvelit jalkoihinsa ja rupesi tasaisilla, äänettömillä
    askelilla kävelemään edestakaisin huoneessaan.
    
    Häntä ei nukuttanut. Hän ajatteli tämän päivän tapauksia, eri ihmisiä,
    joita hän oli tavannut, ja eri vaikutuksia, jotka nämä olivat hänen
    sieluunsa jättäneet.
    
    Signen kuva nousi jälleen muista etualalle. Mutta siihen liittyi pian
    myöskin tuon pyylevän, helvetillisen ukkorähjän kuva.
    
    Tuo äijä oli sittenkin ollut oikeassa.
    
    Ei pitänyt liiaksi naisia ihannoida. He eivät itse pitäneet siitä, ja
    siitä seurasi pelkkää surua ja onnettomuutta. Täytyi ottaa heidät
    suoremmin, häikäilemättömämmin.
    
    Naiset kunnioittivat vain voimaa.
    
    Liian hienot, liian arat ja kainot miehet olivat naisten mielestä aina
    naurettavia. He olivat oikeassa. Onneton rakastaja oli aina naurettava.
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Työn orja
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Työn orja
    
    Author: Eino Leino
    
    
            
    Release date: December 20, 2004 [eBook #14385]
                    Most recently updated: October 28, 2024
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/14385
    
    Credits: Produced by Tapio Riikonen
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #14385. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 14385
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-21
    Completeness
    First 200,000 characters rendered.